[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1Xy84ZmVA1lTPqT4gqqrpsmlq4tRJeg4C5eJa1JwUqI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2004,"Havuseppele","Railo, Eino",1884,1948,"2004-railo-eino-havuseppele","2004__Railo_Eino__Havuseppele","Romaani","romaani",[],[],"fi",1934,null,69819,446213,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu 1890-luvun Kainuuseen ja seuraa Suomussalmen erämaapitäjän köyhän pastorin pojan, Lauri Johanneksen, lapsuutta. Teos kuvaa nälän ja hallan sävyttämää arkea sekä pienen yhteisön selviytymistä ankarissa olosuhteissa.","Eino Railon 'Havuseppele' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2004.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","HAVUSEPPELE\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nLauri Johannes istui pikkupappilan keittiön portailla ja availi\nkahdeksanvuotiaita silmiään keväälle ja elämälle. Hänen katseensa\noli kiintynyt tarkastamaan peipposta, joka käveli talven alta\npaljastuneessa kutoutuneessa piharuohossa, etsien siemeniä. Sen\nkauniit värit hivelivät nyt Laurin mieltä -- hän ei ymmärtänyt, miksi\nne yht'äkkiä olivat hänelle aivan kuin kirkastuneet: ennen hän ei\nollut niitä edes huomannut, saati ajatellut -- nyt hänen täytyi niitä\nherkeämättä, terävästi tarkastaa. Jotakin vienoa ja selittämätöntä\nhyvääoloa syntyi hänen lapsensielussaan.\n\nEhkä se johtui keväästä. Nyt hän oli ensimmäistä kertaa senkin\nikäänkuin erikoisesti ja kuitenkin itsetiedottomasti oivaltanut.\nMenneitä keväitä hän ei muistanut eikä ollut ymmärtänyt niitä odottaa,\nmutta tätä hän oli odottanut. Hän oli monesta seikasta huomannut, että\nkulunut talvi oli ollut kova ja pitkä: isän huolestuneista ilmeistä,\näidin itkettyneistä silmistä, ja köyhistä, ryysyisistä, laihoista ja\nnääntyneistä ihmisistä, joita melkein joka päivä ilmestyi keittiöön\nja pirttiin, kaikilla outo kiilto ja sanaton pyyntö katseessaan.\nLauri Johannes oli oppinut ymmärtämään, mistä se johtui: nälästä.\nTäällä kaukana Kainuun perukoilla vallitsi ainainen nälkä. Hän oli\nkuullut kerran isän kuin tuskastuneena sanovan, keskustellessaan\nvalkopartaisen, lempeän rovastin kanssa, että kun tulisi edes kevät ja\nvedet aukenisivat -- saisivathan ihmiset silloin kaloja. Rovasti oli\nmyhähtänyt myöntävästi, huolestuneesti, ja laskenut ison kätensä Laurin\npäälaelle. Hän teki aina niin, kun lapsia tuli lähelle, katsoi silmiin\nja hymyili ystävällisesti, mutta ei juuri sanonut mitään. Väliin hän\nnaurahti pehmeästi, matalalla äänellä. Laurista tuntui, että se oli\nhyvän ihmisen naurua. Hänellä oli tarkka korva erottamaan, kenen nauru\ntuli hyvästä, kenen pahasta sydämestä.\n\nSiitä alkaen Lauri oli erikoisesti syventynyt odottamaan kevättä,\njonka uskoi kuin ihmeteon hälventävän kaiken sen surun, sen syvän\nkurjuuden, jonka lapsellisen kokemuksensa mukaan tiesi vallitsevan\nympäristössään. Olihan hän itsekin siitä joka päivä kärsinyt:\nleipätaikinaan sekoitettiin puoleksi hallanpanemaa viljaa, keveätä\nkahua, josta leipä sai katkeran maun; voita ei juuri ollut, maitoa\nvähän... Huolestuneena äiti koetteli hänen laihaa ruumistaan ja katseli\nhänen kalpeita kasvojaan, joista häntä vastaan loistivat varhaisvanhan,\nomissa maailmoissaan askartelevan lapsen silmät.\n\nJa nyt tuo odotettu kevät oli tullut. Lauri oli seuraillut sen\nsaapumista kiinteällä sielullisella jännityksellä. Kun kivikovat,\njulmat pakkaset olivat loppuneet, kun pimeät, ikävät, lohduttomasti\ntuiskuiset talvipäivät olivat ruvenneet pitenemään ja valkenemaan,\nkun auringon miettiväinen ruskotus oli ilta illalta yhä kauemmin\nlautaillut taivaanrannan pehmeäpiirteisiä vaaroja, surumielisiä,\nhiljaisia kankaita, murheellisia korpia ja epätoivoisen alakuloisia,\nrannattomia nevoja, kun räystään jääpuikon kärjestä tippui yhä\nvilkkaammin kimmelteleviä pisaroita, jotka olivat kuin viserryksiä\n-- Laurista tuntui niin, vaikka hän ei ymmärtänyt, miksi ne olivat\nhänestä \"viserryksiä\" -- silloin hänen lapsensydämessään syntyi\noutoa, kaunista avartumista, joka teki hänet iloiseksi. Lumi ja\nhuurre katosivat puista, metsä muuttui voimakkaan, tumman viheriäksi,\njolle siellä täällä antoi vaihtelua urpukoivujen kirkas ruskeus, ja\ntuuli puhalteli kostean raskaasti. Lauri muisti nyt siinä istuessaan\ntuon kaiken: kuinka hän oli elänyt kevään mukana sen ensimmäisistä\nmerkeistä alkaen, riemuinnut sen edistymisestä, masentunut harmaista,\nkoleista takatalvipäivistä, virkistynyt vesisateista, jotka sulattivat\nlumen nopeasti. Nyt oli odotus täyttynyt: aurinko, todellinen,\nrohkea kevään aurinko lämmitti tähän portaille suloisesti, viimeiset\nlumivedet virtasivat hänen aukomiaan pieniä pihaojia myöten solisten\nportin alankoa kohti, ja pihan toisella puolella olevan matalan\ntalousrakennuksen seinän vieressä rinnakkain kasvavat vanha haapa ja\npihlaja -- niin, eikö niissä todellakin ollut kevään, heräävän elämän\nvirkeätä ruskeutta ja urpujen lihavuutta?\n\nLauri oikein jännitti katsettaan: oli kyllä. Nyt jokin häiritsi\npeipposta, joka pyrähti lentoon, istahti pihlajan oksalle ja tirautti\nlaulun. Sillä hetkellä se painui ainaiseksi pikku miehen korvaan:\ntuo tuollainen sävel -- se on peipon laulua. Omituiset, itsenäiset\nja uudet harkinnat risteilivät hämärästi ja itsetiedottomasti lapsen\nsielussa, koettaen selvitellä sellaisia asioita kuin että nyt on siis\nkevät, että aurinko lämmittää, että on kirkasta ja kaunista, että on\npeipposia, jotka tulevat eräänä päivänä -- Lauri ei vielä tiennyt mistä\n-- että tämä on pikkupappila, jossa hän elää isän ja äidin kanssa,\nettä -- niin, lapsensielussa risteili tuollaisia ajatuksenpäitä,\nitsetiedottomia kalevantulia, jotka väräjävät hetkisen taivaanrannalla\nlämpimänä yönä ja katoavat sitten, jättäen jälkeensä kauniin,\nsalaperäisen, samalla juhlallisen ja nautintorikkaan tunnelman.\nPikkuvanhasti ja hajamielisesti hän tuijotteli sielunsa näkyihin, pää\nmolempien käsien nojassa.\n\nIsä oli tullut pihalle ja häntä pakoon oli peipponen pyrähtänyt.\nErämaanpitäjän köyhä pastori oli tuntenut sielussaan samaa elähdyttävää\ntunnelmaa kuin hänen pikku poikansa, oli ottanut hattunsa ja\nkeppinsä ja seisoi nyt tuossa Laurin edessä, tirkistellen silmät\ntiirallaan liian kirkasta kevättaivasta kohti. Lauri katseli isäänsä\nja hänen sydämessään ailahti lämmin rakkaus, mutta sen ohella\nmyös hämärä, takatajuntainen säälintunne, vilahdus siitä, jonka\nelämää kokeneet tietävät ihmisen tragiikaksi. Lauri tarkasti isänsä\nhattua, huomaamatta, että se oli kulunut ja vanhanaikainen. Se oli\narvattavasti ollut kerran, kun se ostettiin Helsingistä, muodikas,\nuusi ja kaunis, mutta sen jälkeen olivat monet suvet ja sateet sitä\nvirtyttäneet ja tehneet siitä hattukulun. Pastori ei kuitenkaan\noikeastaan oivaltanut tätä: sillä oli vieläkin, kun hän joskus käytti\nsitä parempana päähineenään, ympärillään muinaisen ostohetken uutuuden\nauerta, niitä toivorikkaita tunnelmia, joiden vallassa ostaja itse\noli sillä hetkellä ollut. Siitä kai johtui, että kun hän pisti sen\npäähänsä ja tarttui samalla kertaa ostettuun espanjanruokokeppiin,\njoka sujahteli joustavasti, hänen ryhtinsä suoristui ja käyntinsä kävi\nnuorekkaammaksi: häneen tuli hiukan sitä samaa nuorta miestä, joka\nkauan aikaa sitten oli ensi kerran painanut tuon hatun aaltoileville\nhiuksilleen. Lauri ei tiennyt tästä mitään, totesi vain, että isän\nhatun lierit kaartuivat hänen mielestään jollakin tavoin kauniisti ja\nsujuvasti, että hattu oli kuin olikin ihan uljas. Sen alla oli sitten\nkorkea otsa, tuuheat kulmakarvat, tummansiniset silmät, korkeavartinen\nnenä, viikset ja leukaparta, joita kaikkia yhdisti ja valaisi\nystävällinen, hiukan kärsivä ilme. Lauri oli sen usein huomannut, olipa\njoskus mennyt silittämään otsan ryppyjä ja moittien sanonut, että taas\nisä on surullisen näköinen...\n\nNyt isä ei ollut surullinen. Lauri meni hänen luokseen, otti häntä\nkädestä ja vei hänet portin alankoon, jossa tulvavesi pyöritti hänen\npientä myllyänsä. Renki-Pekka oli opettanut, miten mylly oli tehtävä,\nja nyt Laurilla oli niitä useita. Tämä tässä oli paras -- ei pystyssä\nseisova härkin-, vaan vaakasuorassa akselissa pyörivä ratasmylly, joka\niloisesti vilkutti valkeita siipiänsä pisaroiden pärskeessä ja virkisti\nmieltä hauskalla lirinällä, niin, melkeinpä pauhulla. Pastori kyykistyi\nkatsomaan sitä lähempää, huomioi tarkoin, kuinka vesi virtasi kiivaasti\npitkin \"kynää\" ja pyyhkäisi rattaan siivet voimalla tieltään, aina\nyhä uudelleen, niin että vilisi ja kuului hauskaa liplatusta. Laurin\nsydäntä sykähdytti taas niin somasti tämä kaikki: kirkas aurinko, ilman\nleuto leyhkä ja iloisesti soliseva puronen. Ja niinpä taisi tehdä\nmyös pastorilla: ainakin hän innostuneena sanoi, että katsotaanpa,\nkuinka vinhasti tuo pyörii, kun saa oikein runsaasti vettä. Hän otti\nkeittiön nurkalta siihen vielä jääneen lumilapion ja alkoi aukoa uusia\nviemäreitä kauempaa pihan perältä, Laurin autellessa ja katsoessa,\nettei kynä tukkeutunut eikä rattaaseen päässyt isoja roskia, jotka\nolisivat vaikka voineet särkeä sen. Kevät oli tehnyt vanhan lapseksi...\n\nSitten renki-Pekka ajoi rymisten kärryt navetan puolelta pihalle\nja kääntyi menemään isoa puutarhaa kohti, joka oli pirtin takana,\neteläisellä, suojaisella rinteellä. Eihän se olisi \"ison\" arvoa\nansainnut muuten kuin olemalla todellakin isompi kuin asuinrakennuksen\nja maantien välissä oleva \"pikkupuutarha\" -- Lauri sanoi niitä aina\n\"ryytimaiksi\" -- jossa oli vain kolme multapenkkiä: risti, ankkuri ja\nsydän, eli usko, toivo ja rakkaus. Pekka toi puutarhaan lantaa -- äiti\noli siellä parhaillaan työssä, laittamassa lavaa kuntoon. Lauri jätti\näkkiä myllynsä ja juoksi kärryjen perään. Pastorikin tuli puutarhaan,\nkäveleskeli pitkin käytäviä, katseli ja tiiraili taivaalle, vaihtoi\njonkin sanan äidin kanssa ja pisti kevään kunniaksi rettingin palamaan.\nMutta Lauri oli yht'äkkiä kiintynyt tarkastamaan ruohon lehtiä, joita\njo kohoili kulokosta näkyviin niistä paikoista, joihin aurinko oikein\npääsi lämmittämään. Yht'äkkiä hän huomasi, että ne olivat äärettömän\nhienosti rakennettuja, niin hienosti, ettei ihminen osaisi tehdä\nsemmoisia, ei kätevinkään pitsinkutoja... Se oli hänestä kummallista\n-- hän katsoi pietarinkukan lehteä hyvin läheltä ja tarkkaan, tunsi\nsen tuoksun ja totesi, kuinka kesän helteinen piennar äkkiä ikäänkuin\nvalkeni hänen sielussaan...\n\nSitten isän ja äidin keskustelun sävy herätti hänen huomiotaan ja\nhänen mielensä pimeni hiukan. Hän tunsi tuon äänilajin: isä ja äiti\npuhuivat noin ollessaan jostakin huolissaan. Hän ei milloinkaan\nsaanut tarkalleen tietää, mistä he huolehtivat, mutta hän ymmärsi\nhämärästi, että syynä oli enimmäkseen nälkä. Ei omassa kodissa\nsuinkaan varsinaista nälkää ollut, jos ei ruoan runsauttakaan, mutta\npitäjällä oli. Lauri oli oppinut ymmärtämään, että tällä pohjoisella\npaikkakunnalla vallitsi aina nälkä, milloin lievempi, milloin kovempi,\nmutta aina saapuvilla oleva, sitkeästi jäytäen korpikansan ydintä.\nKuluneena talvena oli ollut kovempi vuoro, niin että paljon ihmisiä\noli kuollut nälkäkuumeeseen ja muihin tauteihin. Lauri oli jossakin\nnähnyt Kuoleman kuvan, luurangon, jolla oli toisessa kädessä tuntilasi,\ntoisessa viikate; hän ei varmaan tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin,\nse kun oli vieraskielisessä kirjassa, mutta hän päätteli, että tuo se\nnyt on itse Nälkä, kun on niin laiha. Se oli kammottavan näköinen --\nhän pelkäsi sitä, näki siitä unta, kuinka se hiipi isän huoneeseen,\nleuat muuttumattomasti kolkossa irvessä, ja lähestyi isän vuodetta.\nHän parahti unissaan, heräsi ja hiipi äidin viereen, jossa ilkeät\nmielikuvat katosivat. Siitä kai isä ja äiti taas puhuivat: että kunpa\nnyt pian joutuisivat alamaasta jauhokuormat, joita kelirikko eli\nrospuutto, niinkuin täällä sanottiin, oli jo liian kauan viivyttänyt.\nTai ehkä ne puhuivat pitäjällä olevista sairaista, joista kuka\npoti \"pöhöä\", kuka jotakin muuta -- ei Lauri tiennyt mitä. Tai\nHalko-Simosta, ruotilaisukosta, joka sairasti tuolla omassa pirtissä.\nLauri oli käynyt häntä katsomassa, kunnes äiti oli kieltänyt -- oli\njoutunut näkemään sairaita pitäjälläkin, jonne oli joskus päässyt isän\nmukana, kun tätä haettiin kuolevia lohduttamaan. Ne makasivat kaikki\nkalpeina ja hiljaisina, silmissä kärsivä ilme. Aina kun isä tuli kotiin\ntällaiselta matkalta, hän oli murheellisen näköinen, joskus oudon\ntuskainen ja levoton, kävellen huoneessaan edestakaisin. Äiti sai kauan\npuhua hänen kanssaan ennenkuin hän taas rauhoittui surulliseksi ja\nhiljaiseksi...\n\nLauri katsoi äitiin, joka nyt silitti pienellä haravalla lavan\npehmeätä, muheata ruokamultaa. Äiti eli aina vain askareissaan,\nvarhaisesta aamusta myöhään iltaan, väsymättä, muistaen ja ohjaten\nkaikki. Lauri ei ollut nähnyt häntä surullisena muulloin kuin joskus\nyöllä, kun hän hiljaa heräsi ja katsoi äitiin, koska huomasi kynttilän\npalavan ja hänen lukevan vuoteessaan. Silloin hän oli surullisen\nnäköinen ja kerran Lauri oli huomannut hänen itkevän. Mutta kun Lauri\noli kysynyt, mitä hän itki, hän oli vain käskenyt nukkua. Tietenkin\ntäällä kaikki surivat tuota ainaista nälkää -- jos olisi ollut\nrunsaasti oikeata leipää ja muuta hyvää ruokaa, kaikki olisivat olleet\niloisia. Mutta päivällä äiti oli reipas, hymyillen joka kerta, kun\nkääntyi Laurin puoleen, ja laskien leikkiä vanhan karjakko-Kustaavan\nkanssa, joka ei jäänyt kenellekään vastausta velkaa. Lauri oli\nhuomannut kotinsa kaikkien asioiden, yksin maanviljelyksen, joutuneen\näidin haltuun, ja isän nähneen sen mielellään niin tapahtuvan. Isä\nistuskeli enimmäkseen huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä ja\npiirteli vihkoihinsa eriskummallisia koukeroita, jotka eivät olleet\ntavallisten kirjainten näköisiä. Äiti oli pieni ja topakka -- Lauri\noli nähnyt, että tukkijätkätkin pelkäsivät häntä, ja se oli jo asiaa\nse. Väliin äitiä nauratti samalla tavalla kuin Lauria jokin, jonka he\nnäkivät, aivan vähäpätöinen seikka, jota ei edes osannut selittää.\nSe oli vain sellaista, että se nauratti, tuntui hassulta -- niinkuin\naidan takana torpassaan asuva Issin ukko, joka tulla viipotteli\nsunnuntai-iltapäiväksi pappilan pirttiin ja tarinoi siellä ummet\nja lammet Ruijan suurista kaloista ja meripedoista. Issi oli ollut\nRuijassa... Ei Lauri tiennyt, missä sen niminen maanpaikka oli: siellä\noli vain suuri meri ja isoja kaloja, niinkuin saaria... Niistä Issi\nkertoi inisevällä, tärkeällä äänellä, imien ahneesti tukkeutunutta\nnysäänsä, joka ei palanut kunnollisesti...\n\nSilloin sisäkkö-Selma tuli keittiöstä pihalle pyytämään pastoria\nja rouvaa kahville. Lauri meni isän ja äidin kanssa sisään, mutta\nSelma piipahti puuvajaan, jossa hetken aikaa kikahteli ja naurahteli\nrenki-Pekan kanssa. Tälläkin näet oli osunut olemaan vajaan asiaa.\nLauri ei tätä nyt nähnyt, vaan hän tiesi muuten niin tapahtuvan,\nkoska oli aikaisemmin tullut panneeksi asian merkille: että Selma,\nruskeasilmäinen sisäkkö, usein tapasi Pekkaa vajassa ja kikahteli\nsiellä aivan erilailla kuin muulloin. Mutta ovesta sisään mennessään\nhän tunsi kuin olisi mielessä yhä kimallellut ulkona vallitsevan\nkeväisen päivän kirkkaus.\n\n\n\n\nII\n\n\nPienessä keittiökamarissa oli kahvi pöydällä tavalliseen tapaan. Päivä\nheloitti sisään ja hyväili äidin ruusuja, jotka virkeinä kurottelivat\nuusia hennonvihreitä vesojaan valoa kohti, kasvattaen umpujaan.\nÄiti oli leikellyt ja lannoittanut niitä, ja niiden tuomisessa\nperunakuopasta, jossa ne olivat olleet talven, oli ollut ihan päivän\ntouhu. Mutta hauskaa oli, kun ne rupesivat kasvamaan. Tieto siitä,\nettä niihin ilmestyisi kauniita kukkia, somisti jo edeltäpäin tätä\nperin vaatimatonta huonetta. Niitä oli salissakin molempien ikkunoiden\nedessä, ja yksi jo kukki. Sen hieno tuoksu tuntui selvästi ulkoa\ntullessa, ikäänkuin tervehtien miellyttävästi.\n\nTuskin olivat isä ja äiti ehtineet istahtaa pöydän ääreen ja Lauri\noviseinällä olevalle sänkysohvalle, jossa rupesi katselemaan siihen\naamulla unohtunutta Maamme-kirjaa, kun keittiöstä kuului keveitä\naskeleita ja sisään tulla pyrähti läheinen naapuri, pitäjän postineiti,\npyöritellen avainta etusormessaan. Hän asui maantien toisella\npuolella ja pistäytyi melkein joka päivä pastorinrouvan pakinoille,\naina viipottaen ja pyöritellen ulko-ovensa avainta milloin oikeassa,\nmilloin vasemmassa etusormessaan. Lauri loi Maamme-kirjansa takaa\nhäneen vakaan, ihailevan katseen: hänen pieni sydämensä oli rakastunut\npostineitiin. Eikä ihmekään, sillä Helga -- tämä oli postineidin\nnimi -- oli Laurin mielestä kaunis ja hyvä. Kellään muulla hän ei\nollut nähnyt niin tummaa, pehmeää ja kiiltävää tukkaa, niin selviä\nja kaarevia kulmakarvoja, pitkiä ripsiä ja loistavia, mustia silmiä,\njoista väliin ihan liekehti. Mutta tästä tummuudesta huolimatta\nHelgan iho oli puhdas ja valkea: punastuminen näkyi siinä kuin vihuri\njärvellä, mennen alituisina laineina sikäli kuin tunteet lähettivät\nniitä liikkeelle. Nauraessa hampaat näkyivät valkeina ja kirkkaina kuin\nhelmet, ja huulet olivat mehevästi, kosteasti punaiset. Kädet olivat\nmyös aina erikoisen valkeat ja kauniit: kun Helga istui Laurin vieressä\nja korjaili tämän laskuesimerkkejä, Lauri näki selvästi, kuinka\nkädenselän valkeudesta erottui sinisiä hienoja suonia.\n\nHelga oli opettanut Lauria talvella ja Lauri oli mielellään käynyt\nhänen kouluaan. Postikonttorissa oli jännittävää, toisenlaista\nkuin kotona. Siellä tuoksui erilaiselta: ensinnäkin lakalta, joka\nmuistutti joulusta ja tuntui hauskalta, ja sitten Helgalta itseltään,\nsiltä samalta, jonka Lauri totesi joka kerta, kun Helga katsoi hänen\nlaskemistaan hänen takaansa, kumartuen hänen puoleensa. Helgan\nhengitys leyhähti silloin hänen poskellaan ja muutenkin Lauri vaistosi\njonkinlaista outoa lämpöä ja onnea Helgan läheisyydestä. Sitä poskea,\njonka puolella Helga oli, rupesi ihan kuumottamaan, niin että täytyi\nhiukan liikahtaa tuolillaan poispäin. Kun laskut oli suoritettu,\nluettiin maantiedettä, Helgan näytellessä kartasta Euroopan valtakuntia\nja pääkaupunkeja sekä Suomen vesistöjä. \"Ja täällä kaukana olemme\nme!\" hän kerran ihan huokasi ja pysähdytti sormensa sen pohjoisen\npitäjän kohdalle, jonka kirkonkylän kaunis ja herttainen postineiti\nparhaillaan opetti pikkupojalle tiedon alkeita. Lauri huomasi hänen\nmuuttuvan alakuloiseksi ja äänettömäksi ja tuijottavan eteensä\nlattiaan, kunnas heräsi mietteistään, pani pois kartan, puristi\nLauria pehmeillä, kuumilla, pienillä käsillään molemmista poskista ja\nkatsoen häntä syvälle silmiin sanoi nauraen: \"Mutta sitä emme sure,\nsillä meillähän on täällä niin hauskaa!\" Ja sitten hän pyöritti Lauria\nkuin piiritanssissa ja lähti hänen mukanaan hänen äitinsä luo. Lauri\noli tuollaisesta aina hiukan ujostuksissaan, sillä se ei ollut hänen\nmielestään oikein arvokasta, mutta hän salli sen tapahtua, kun ei ollut\nketään saapuvilla.\n\nHelga ei välittänyt kenestäkään, vaan oli aina samanlainen. Kuin\ntuulispää hän lennähti nytkin Laurin viereen, syleili häntä molemmin\nkäsin, suuteli ihan suulle, puhutteli häntä rakkaaksi pikku Laurikseen\nja kyseli, miksi hän ei ollut moneen päivään käynyt postitädin\nluona. Ja kun Lauri hiukan ujostuksissaan siitä, että Helga näin\nsuuteli ja hyväili häntä isän ja äidin nähden, saattaen hänet peräti\nepämiehekkääseen asemaan, vastasi takkiaan oikoen arvokkaasti, ettei\nhän ollut ehtinyt, kun oli ollut paljon kevättöitä, niin Helgan\nhyvätuuli vain näytti lisääntyvän ja hän aikoi kotiin mennessään\npoiketa katsomaan Laurin myllyä. Isäkin muhoili leppoisasti pöydän\ntakaa, sytytti taas rettingin -- kai jo toisen tänään, mikä oli\nennenkuulumatonta tuhlaavaisuutta -- ja katseli Helgaa ilmeisesti\nihaillen. Ja äiti hymyili myös ihastuneesti, silmät kirkkaina ja\ntarkkaavaisina, kuin olisi katsellut parhaillaan palavaa ja säihkyvää\nrakettia. Sitten Helga meni kahvipöydän ääreen ja rupesi juttelemaan\nruotsiksi, jolloin Lauri syventyi Maamme-kirjaansa, koska ei ruotsia\nymmärtänyt. Sen hän vain kuuli, että puheena oli Einar ja taas Einar,\nja tiesi siitä, että keskustelu koski metsänhoitajasetää, joka asui\nnaapurissa ja oli kirkonkylän herroista hänen paras ystävänsä. Hänestä\ntuntui, että hän olisi voinut antaa henkensä sekä Helgan että Einarin\nedestä, sillä hän rakasti molempia yhtä palavasti. Helga oli suloinen,\nerikoisesti ja kummallisesti mukava ja tuoksuva -- Lauri joskus kävi\nhengittämässä hänen päällystakkinsa ympärillä asuvaa taikailmaa --\nmutta Einar, niin, Einar oli mies, sellainen mies, ettei kukaan olisi\nvoittanut häntä, jos olisivat yrittäneet. Ei seppä-Santekaan, vaikka\noli vielä pitempi kuin Einar ja varmasti vankka mies. Einar oli\npitkä, tumma, -- kaunein mies, minkä Lauri oli nähnyt -- aina niin\nhieno... Hän ja Lauri keskustelivat kuin aikamiehet, vakavasti ja\nasiallisesti; metsänhoitajasetä ei milloinkaan pyrkinyt kiusoittelemaan\nkuten jotkut toiset -- kysyipä joskus Laurin mielipidettä. Lauri\nihan lämpeni ajatellessaan Einaria. Kunpa hän pian tulisi! Hän\noli ollut poissa monta kuukautta, missä lienee ollut etelässä tai\nvirkamatkoilla. Kaikilla oli ollut häntä ikävä -- Helgallakin --\nsen Lauri oli erikoisesti huomannut. Kun oli oltu talvella Einarin\nluona vieraisilla ja Einar oli tapansa mukaan laulanut jonkin laulun,\nsäestäen itseään pianolla, olivat Helgan posket hehkuneet ja kädet\nolivat vapisseet. Mutta sehän ei ollut ihmeellistä, sillä Einarin\nlaulu oli sellaista, ettei Lauri ollut osannut ajatellakaan ihmisen\nvoivan laulaa niin kauniisti: hän vain istahti pianon ääreen,\njuoksutti käsiään koskettimilla, katsoi kerran, kun Lauri sattui\nolemaan pianon vieressä, häntä uneksivasti silmiin, ja alkoi sitten\nlaulaa jostakin, joka oli kaukana poissa ja jota hän kiihkeästi\nkaipasi -- ei Lauri oikein ymmärtänyt, mitä se oli -- niin kauniisti,\nettä Lauria itketti. Einar-sedän rouva, kiltti ja hieno Alli-täti,\nkatsoi lattiaan, mutta Helga tuijotti ulos, jossa sinikirkas kuutamo\noudosti valaisi kimaltelevia hankia, ja ihan selvästi hänen huulensa\nvapisivat ja silmänsä olivat vesikiehteessä. Vielä Lauri muisti,\nettä isä ja rovasti keskeyttivät tupakoimisensa ja puhelemisensa, ja\nkuuntelivat surumielisen, vakavan näköisinä. Tuntui kuin he kyllä\nolisivat ymmärtäneet, mitä Einar-setä lauloi, mutta katsoivat, ettei se\nenää kuulunut heille... Kun laulu loppui, sanoi vanha ruustinnatäti,\njoka aina oli niin iloinen: \"Kiitos, Einar, mutta älä usein laula\nmeille siitä maasta, joka on tunturin tuolla puolen, sillä emme jaksa\nkestää sen herättämää kaihoa, koska tiedämme olevamme kahlehdittuja\ntänne poloiseen erämaahan\". Siitä oli sitten syntynyt vilkasta,\nmutta sekavaa puhetta, jota Lauri ei ollut oikein ymmärtänyt, mutta\njoka oli loukannut häntä sen vuoksi, että kaikki näyttivät olevan\nyksimielisiä tämän pitäjän kurjuudesta. Vaikka Lauri jo ymmärsi, että\nhänen kotiseutunsa mahtoi todellakin olla köyhä ja mitätön, Jumalan\nhylkäämä, niinkuin Helga sanoi joskus ollessaan alakuloinen, niin silti\nhäntä loukkasi sen halveksiminen. Hän ikäänkuin katsoi sitä silmiin ja\ntunnusti sen äidikseen, eikä sallinut sitä vähäksyttävän, vaikka sillä\nolikin huono puku ja se oli nälästä voimaton. Se oli kuitenkin -- Lauri\nvaistosi sen lapsenmielensä pilkuttomalla puhtaudella ja herkkyydellä\n-- kaunis ja sydämeen koskeva tummine korpimetsineen, kaikuvine\nkankaineen, sinisine selkosineen ja rannattomine nevoineen, ja sen\nihmiset, niin, nehän olivat Laurin parhaita ystäviä: renki-Pekka,\nvanha karjakko-Kustaava, Halko-Simo... Siksi Lauria ilahdutti, kun\nhän syrjästä kuuli rovastin ja isän alistuneen tyynesti sanovan,\nettä vaikka parempia oloja nähneen ymmärrettävästi on vaikea täällä\nköyhässä takamaassa viihtyä ja vaikka täältä alituiseen kaipaamme\npois, niin silti on seisottava paikallaan ja uskollisesti täytettävä\nvelvollisuutensa, niinkuin soturi rintamassa.\n\nSamalla puhe pöydän ääressä muuttui suomeksi -- nämä ihmiset puhuivat\nsekaisin molempia kieliä, usein huomaamattansa, vieläpä sotkien suomea\nja ruotsia samaan lauseeseen -- niin oli täällä Pohjois-Pohjanmaan\nherrasväissä vanhastaan tapana -- ja Lauri kuuli Einarin palanneen\nkotiin viime yönä. Helga sen tiesi -- siitä he olivat puhuneet\n-- ja pastori silmäsi häneen tutkivasti ja pitkään, tahtomattaan\nsallien ajatustensa näkyä katseestaan. Helgan täytyi luoda silmänsä\npöytäliinaan ja punehduksen aallot rupesivat kulkemaan pitkin hänen\nvalko- ja rusohohtoista ihoaan. Lauri muisti yht'äkkiä myllyänsä ja\nisän aukomia uusia ojia, sieppasi lakkinsa ja kiiruhti ulos katsomaan,\nettei liika vesi vain ollut murtanut patoa. Siellä kevään henki taas\ntempasi hänet hurmioonsa ja hän jäi ihmettelevin silmin katselemaan\ntaivaan kirkkautta ja sykähtelevin sydämin kuuntelemaan peipposen\nreilua laulua. Selkosten yllä jo täräji sininen auer.\n\n\n\n\nIII\n\n\nEräänä päivänä äiti lähetti Laurin parin kilometrin päässä asuvan sepän\nluo korjauttamaan puutarhalapiota, joka oli kallitsemisen tarpeessa. Se\noli mieluinen matka, sillä välillä oli Myllypuro, joka näin keväällä\nkohisi komeana ja väkivaltaisena, herättäen kaukaisen; hämärän voiman\nja vapauden aavistuksen. Lauri rakasti virtaavaa vettä ja tunsi olonsa\njuhlalliseksi päästessään joskus järven toiselle puolelle, josta alkoi\nsuuri joki, kohisten komeana putouksena. Sitä täytyi sekä ihailla että\npelätä -- sen kumea pauhu ihan huumasi -- se kuului kauas, tyynellä tai\nsopivalla tuulella tänne saakka. Järvellä soudettaessa isä pysähtyi\njoskus kuuntelemaan sitä ja vaipui ajatuksiinsa. Joki virtasi korkeiden\nkallioiden välissä, jotka kohosivat pystysuorina, harmaina seininä,\nja oli synkän ja mustan näköinen... Myllypuro oli vilkas ja iloinen,\nvirraten sillan alitse päästyään mutkitellen ruohorantojen välitse.\nNyt siinä oli vauhtia, mutta kesällä se oli rauhallinen, solisten\nhiljaa, ihan nukuttavasti. Helteellä sen äyräällä oli suloista istua\n-- ei Lauri oikein tiennyt miksi, mutta niin vain oli. Raittiin veden\ntuntu ja mietteliäs solina, joka oli kuin ystävällistä, matalaa puheen\nmuminaa, helisi rauhoittavana soittona, vaivuttaen mietteisiin ja\nepäselviin, kaipaaviin unelmiin... Äiti tuli siellä vähäpuheiseksi,\nkatsahti isää silmiin ja huoahti alistuneesti...\n\nMutta nyt täällä ihan jymisi. Vettä oli purossa liiaksikin, pursuten\npadon yli, ja myllyn kynän luukku oli vain puoleksi auki. Kivihuoneessa\noli valkoisenaan jauhonpölyä. Ihmetellen ja pelonsekaisen jännityksen\nvallassa Lauri katsoi kivien vinhaa pyörimistä ja antoi kuumien\njauhojen valua torvesta pieneen kouraansa. Myllärin kulmakarvat olivat\nvalkoisessa pölyssä -- kasvot, kädet ja vaatteet, koko mies. Hän\nhymyili Laurille, joka oli ja tiesi olevansa kaikkien ystävä ja liikkui\nvarmasti kuin isäntämies. Mylläri kysyi vakavasti, mihin Lauri nyt? ja\ntämä selitti miehekkäästi, jyminän vuoksi sopivasti korottaen ääntänsä,\nettä täytyi mennä tuonne seppään, lapion terä kun näet piti kallita...\n\"Lieneekö siellä seppä kotosalla?\" -- \"Kotosalla on -- pajasta kuului\naamulla takomista\". -- \"Onko se sitten nyt järkipäällä?\" -- \"Kai se\nsen verran, että yhden lapion kallitsee\". Myllyn ulkopuolella, puron\npartaalla, jossa jo ruoho viheriöitsi ja mesimarja rupesi kukkimaan,\noli rattoisaa: siinä myllärillä oli pieni nuotio ja sen päällä\nhahloissa riippumassa pata, jossa kodikkaasti kiehua porisi rupisia\npieniä perunoita ja tuoretta kalaa. Sitä mylläri oli varmaan saanut\nrysistään tuolta puron suulta. \"Onko hyvinkin mennyt myllärin rysiin\nhaukia tänä keväänä?\" kysyi Lauri, jolloin mylläri aivan totisena\nvastasi: \"Ka, menihän niitä aluksi niin kauan kuin vesi oli niityn\npäällä, mutta kun se aleni, niin lakkasivat...\" -- \"Vai lakkasivat\". --\n\"Joo\".\n\nKatseltuaan vielä kerran tarkoin ympärilleen Lauri lähti jatkamaan\nmatkaa sepän mäenrinnettä kohti. Tie vei nyt järven rannalla olevan\nlaajan suomaan poikki, jota kestikievari oli jo monta vuotta\nraivauttanut pelloksi. Kuukas-ukko sitä oli ojittanut ja kuokkinut\nkesät kaiket: Lauri ei muistanutkaan sitä aikaa, jolloin Kuukas-ukon\nison kuokan terä ei olisi vilahtanut ilmassa tästä ohi mentäessä.\nPaljon sillä oli jo sarkoja sulina. Kuukas-ukon eukko, jonka nimi oli\nKuukas-Anni, oli ollut Laurin hoitajana ja siksi hän heidät niin hyvin\ntunsi. Anni-eukko oli ollut Laurille mieluinen: hän näet osasi kertoa\nsatuja aivan loppumattomasti. Ei hän itsekään tiennyt, mistä oli ne\noppinut -- oli kuullut vain. Kun tuli ikävä eikä leikki luistanut\ntai kun piti mennä nukkumaan, vaikka ei olisi haluttanut, saattoi\näiti sanoa: \"Anni kertoo Laurille vähän kuninkaantyttärestä, niin\nhän viihtyy\". Matista, pirusta ja syöjättäristä Anni ei saanut eikä\ntahtonutkaan kertoa, mutta siitä ei ollut Laurille vahinkoa, sillä\nniistä jutteli kyllä tarpeeksi pirtissä Lyyhä-Kalle, joka oli yhtä\ntäynnä tarinoita kuin Kuukas-Anni. Sellaisiakin, joita Lauri tiesi\nitseään kielletyn kuuntelemasta. Mutta ei hän niiden rumia puolia\nymmärtänyt eikä painanut niitä mieleensä -- ne luiskahtivat hänestä\nohi, tekemättä tahraa. Eikös ollut jo Kuukas-ukko tuolla avaamassa\nuutta viemäriä, vaikka maa oli vielä paikoin roudassa? Missä hän olisi\nmuualla ollut... Lauri oli kuullut isäntien hymähtelevän pilkallisesti\nkestikievarille, että kun suohon hautaa rahansa, niinkuin niillä ei\nolisi muita menoreikiä. Eihän nyt suo mitään kasva... Mutta Lauri\noli toisaalta huomannut isän ja Einar-sedän puhuvan sellaista, että\nkestikievari oli uuden ajan miehiä, joka ymmärsi asioita ja uskalsi\nyrittää, että suoviljelys se juuri oli tulevaisuuden tunnussana, joka\nkerran ajaisi täältä nälän pois. Ihmiset eivät vain vielä ymmärtäneet\nsitä, vaan tyytyivät vuoden toisensa perään kynsimään vaivaisia pieniä\nmäkipeltojaan, joista ei tullut riittävästi ei ruokaa ei rehua. Samaa\nmieltä oli rovastisetäkin: hän oli raivauttanut isonpappilan korpeen\nkauniin suopellon, joka kasvoi hyvin. Sen Lauri oli itse nähnyt. Siellä\noli ollut edellisenä syksynä eräänä pimeänä iltana hauskaa ja kaunista,\nkun oli uudella saralla poltettu kesän aikana kuivaneita juurikoita,\npaistettu perunoita ja ilakoitu. Helga oli nauranut katketakseen\nEinarin puheille, mutta Alli-täti oli ollut hiljainen. Niin hän oli\naina...\n\nLauri saapui mäenrinteeseen, puoleksi maan sisään kaivetun pajan\novelle. Ahjo tohisi punaisena sepän painaessa vihaisesti palkeen\nvivusta. Sante-seppä oli omalaatuisensa, taitava takoja, mutta levoton\nsielu. Ei hänellä ollut edes vakinaista asuinpaikkaa, vaan hän\neleli yksinäisenä, perheettömänä huonemiehenä milloin minkin talon\npirtissä, ja sepitsi, milloin suvaitsi, joko tässä omassa tai talojen\npajoissa. Huomattuaan pajan pimenevän hän käännähti äkkiä oveen päin\nilmeisesti aikoen sanoa jotakin tylyä ja kiivasta, mutta nähtyään\nLaurin luottavaisen, rauhallisen katseen hillitsi kielensä ja vain\nmurahti: \"Tule lietsomaan!\" Lauri asetti lapionsa alasimen nojaan ja\ntarttui palkeen vipuun. Ei sen painaminen ollut raskasta: kun vähän\naikaa lietsoi tarmokkaasti, täyttyi palje ihan pullolleen ja puhalsi\nitsestään niin että tohisi. Lauria huvitti nähdä, miten kovalla\nvoimalla palje puhaltaisi, ja siksi hän lietsoi minkä jaksoi: ihan\npyrkivät sydet lentämään pois torven suulta ja Sante sanoi: \"So-so!\"\n\nSantella oli ahjossa kirves keittymässä: hän näet terästi sitä.\nOli aamulla tullut punapartainen haudankaivaja, Väisäs-ukko, ja\npyytänyt terästämään kirvestään, joka oli vanha, kovin kulunut ja\nhautoja kaivaessa ja juuria katkoessa kalsoutunut. Kovin oli Santea\nlaiskoittanut eikä hän olisi työhön ryhtynytkään, jos pyytäjä olisi\nollut isäntämies. Mutta kun oli tuommoinen vähäinen eläjä kuin\nVäisänen, niin täytyi auttaa. Oli vielä älynnyt tuoda teräskappaleen\nmukanaan -- rokkoterästä näkyi olevan -- ettei voinut aineenkaan\npuutetta syyttää. \"Käy huomenna hakemassa!\" hän oli murahtanut ja\nvähitellen sitten siirryskellyt pajaan, jonne oli kertynyt yhtä ja\ntoista muutakin korjaustyötä. Hän ryhtyi takomaan, nojasi välillä\nalasimeen, tuijotti oviaukosta järvelle ja mietti...\n\nLaurin tullessa hänellä oli käsillä Väisäs-ukon kirves. Hän oli\nirroittanut sen varresta, että ukolta säästyisi uuden varren vaiva,\noli lyönyt terän sopivan leveäksi ja vasten suuta tasaiseksi, takonut\nteräskappaleen vaadittavaan muotoon ja asettanut molemmat ahjoon,\nkeittymään yhteen. Ja näin työskennellessään hän oli ajatellut yhä\nkiihkeämmin ainaisia sisäisiä mutinoitaan ja kapinoitaan, sitä\neriskummallista uhman tunnetta, joka paisutti hänen nokista ja\nkarvaista rintaansa ja säihkyi outona, peloittavana tulena hänen\ntummista silmistään, tuuheiden kulmakarvojen alta. Niin hänelle kävi\naina takoessa, ja siksi hän oikeastaan oli haluton menemään pajaan:\nhän tunsi tämän komean voima- ja taitotyön kiihoittavan itseään --\nlöi yhä lujemmin, lennätti vasaraa oikeasta kädestä vasempaan, joita\nmolempia käytteli yhtä taitavasti, antoi iskujen sataa nasevina ja\naina paikalleen osuvina, ja naurahteli kummallisesti voimantunnon\nmielihyvästä. Nyt oli Väisäsen kirves jo keittynyt: Sante kaatoi siihen\nkuivaa hiekkaa, antoi vielä vähän kuumeta, niin että teräs jo valui\nvalkohehkuisena, ja tempasi sen sitten pihtien leuoilla alasimelle.\nLauri peräytyi arkana ovensuuhun, sillä raudasta säkenöi tuhansia\nhäikäisevän kirkkaita tulitähtiä, jotka oudosti valaisivat mustaa,\nnokista, hurjan näköistä Sante-seppää. Kuin liekkiensä keskellä\nriemuitseva paholainen tämä nyt kipinöitä kaihtamatta tanssitti\nvasaraansa kirveen terällä ja Lauri totesi ihaillen, kuinka joka isku\nosuvasti muodosti hehkuvaa metallia tarkoitettuun suuntaan. Vielä yksi\nperinpohjainen kuumennus ja taitava takominen, jolloin seppä kuin\nhellävaroen taputteli teräksen lopulliseen muotoon, antoi aseelle\njalon hahmon ja kauniit ääriviivat, ja kirves oli karkaisua vailla\nvalmis. Tämä oli Sante-sepän suurin salaisuus: mitä aineita hänellä\noli karkaisuvedessään tai oliko mitään, vai riippuiko tulos niistä\nsalaperäisistä muminoista, joita hänen väliin kuultiin höpisevän\nkarkaistessaan parhaita teräkaluja, sitä ei tiedetty; varmaa vain oli,\nettä Santen terät purivat eivätkä vähästä tylsyneet. Varovasti, melkein\nhenkeään pidättäen, hän nyt kasteli ruuhessa kirveen terää, pihautteli\nensin vähän, sitten hiukan enemmän, kunnes jo antoi raudan poristen ja\npauhaten purkaa kuumuutensa veteen, niin että se kohosi siitä höyrynä\npajan nokista kattoa kohti. Viskasi sitten kirveen lattialle Laurin\neteen ja kysyi voitonriemuisena, pyyhkien hikeä otsaltaan: \"Mitä sanot,\npoika?\" Ja Lauri vastasi vakavasti maakunnan tyyliin: \"Kirves siitä\nnäkyi tulevan!\"\n\nSante-sepän suurin intohimo oli pyssyjen takominen. Niitä hän oli\nnuoresta saakka rakennellut, pyrkien saamaan rihlat yhä tiukemmin ja\nterävämmin kiertäviksi. Aluksi hän oli tehnyt vain vanhanaikaisia\nsuusta ladattavia, joko pronssisisustaisia tai ilman, miten\ntilaaja tahtoi, sillä vain sellaisia täällä kansa käytti. Mutta\nreservikasarmilla ollessaan hän oli perehtynyt berdanikivääriin, sen\ntakalatauslaitteeseen ja lukkoon, ja oli palannut kotiin ihan juosten,\nhehkuen halusta päästä rakentamaan uudenaikaista perästä ladattavaa\nluodikkoa. Hän työskenteli melkein syömättä ja nukkumatta, tuntien\nomituista, voimakasta viehtymystä tuota mielikuvituksessaan häämöttävää\nihanne-asetta kohtaan, joka kantaisi paljoa kauemmaksi kuin entiset\npahaiset suusta ruokittavat oravapyssyt. Käyttäen kaiken taitonsa,\nmutta missään kohdassa hätäilemättä hän onnistuikin tehtävässään ja\nloi aseen, jonka rihlojen kirkas kierto, lukon äänetön ja luistava\nkäynti, ja puuosien viivakauneus sykähdytti hänen sydäntänsä niinkuin\nainakin taideteos luojaansa. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ensi\nkerran tunki patruunan sisään ja tähtäsi pilkkaan -- aivan tuntui\nhengitys tukahtuvan, kun piti laukaista, eikä ase ottanut vakautuakseen\njyvälle... Jopahan oli silmissä ja sormissa se tunto, että nyt, tällä\nsekunnilla, se on kohti, että nyt laukaisen -- aivan kuin metsoa\nkytätessä syyskuun iltana, jolloin korpi on hämärän peitossa, mutta\npisimmät latvat vielä näkyvät selvästi kuulakkaa taivasta vastaan,\njolloin haltioitunut koira kesken vimmattua haukuntaansa itkien\nvilkaisee ensin hiipien lähestyvää metsämiestä ja sitten korkean\nkorpikuusen latvaa, metsoa, joka suuttuneena kotkottaen makaa oksalla\nja katsoo totisesti allansa räyskivää liehuhäntää. Kunnes sitten\nkoira ymmärtää, että nyt on tullut ratkaiseva hetki, tuijottaa joka\nhermosolmunsa väristessä pyssyn suuhun, josta tietää kohta tappavan\ntulenliekin leimahtavan, itkee ja haukkuu -- kunnes huumaava pamaus,\näskeisen hiljaisuuden vastakohtana niin jylisevä, että taivas tuntuu\nrepeävän, järisyttää korpea ja sen siivekäs kuningas, Tapion ylväs\nkukko, putoaa oksalta toiselle, yhä nopeammin, mätkähtäen raskaasti\nmaahan, rinta verisenä, silmissä kuoleman kaihi...\n\nTästäkö oman taidon tunnosta ja sen aiheuttamasta ylpeydestä vai\nsynnynnäisestä sielun uhmastako, joka vuosi vuodelta kasvoi kuin\nukonpilvi poutasäällä, Santen mieli rupesi toisin ajoin pimenemään,\nkukapa sen voi sanoa. Niin vain kävi, että Sante tuli yhä äreämmäksi\nja oikullisemmaksi, teki työtä vain milloin suvaitsi, oli kärkäs\nvalvomaan luultuja oikeuksiaan sulin käsin, ja uhkaili synkästi niitä,\njoita kuvitteli vainoojikseen. Kestikievari, jonka mäessä hänen pajansa\noli, joutui ensiksi hänen epäluulojensa kohteeksi, koska oli nuhdellut\nhäntä hänen raivopäisyydestään, ja sitten metsänhoitaja, jonka oli\ntäytynyt kieltää Santea kaatelemasta kruununmetsän valiohonkia yhden\noravannahan vuoksi. Kun Sante tämän johdosta lausui hämäriä uhkauksia\nja vihjaili hyvään pyssyynsä, otti nimismies sen häneltä pois ja kielsi\nkauppiasta myymästä hänelle pyssyterästä ja ruutia, ja pitäjäläisiä\ntilaamasta Santelta aseita. Se oli yhteiskunnan puolelta perusteltu\nvarovaisuustoimenpide, vähin, mihin oli ryhdyttävä, mikäli Santen\nmielentilaa saattoi arvostella, mutta Santen mielestä se oli huutava\nvääryys. Vain vasaran takavarikoiminen ja takomisen kieltäminen olisi\nollut suurempi kohtuuttomuus kuin tämä, joka taas oli huipputeko siltä\nkannalta, että riistämällä häneltä pyssy jollakin tavalla loukattiin\nhänen kunniaansa. Hyvä ampuja, metsämies ja pyssyseppä oli näet tällä\nseudulla suuren kunnioituksen kohteena, melkeinpä suuremman kuin pappi,\nnimismiehestä puhumattakaan...\n\nLauri katseli Santen porakojeita kiinnostuneena: oli se mies, joka\nkykeni lävistämään teräskangen päästä päähän ja vielä uurtamaan\nreiän niin kirkkaalle ruuvikierteelle, että ihan silmiä häikäisi\nvasten päivää läpi katsoessa. Ei Lauri ymmärtänyt, miten tuollainen\ntyö suoritettiin, sillä hän oli ollut pieni silloin, kun Sante sitä\nviimeisen kerran teki, mutta hän tajusi siinä tarvittavan malttia ja\ntaitoa mitä suurimmassa määrässä ja ihaili Santea tämän johdosta.\nLauri oli muuten ainoita, joka ei pelännyt tätä omituista miestä,\nvaan kohteli häntä samalla lapsen rauhallisella, vilpittömällä\nluottamuksella kuin muitakin. Ehkäpä tämä ilahdutti sepän yksinäistä,\nsynkkää sydäntä, sillä huomattiin hänen Laurin puhellessa ja kysellessä\njoskus lauhtuvan, vastailevan ja selittelevän jurosti, murahtelevan\nhyväntahtoisesti kuin kylläinen karhu, jota nukuttaa, ja välttävän\nkiroamista. Se oli syrjäisistä omituista, mutta he eivät olleet\nhuomaavinaan mitään, sillä vaisto sanoi heille, että jos seppä älyäisi\ntätä hänen ja Laurin ystävyyttä seurattavan, hän heti salaisi tunteensa\nja muuttuisi ehkä lapselle tylyksi...\n\nSante viskasi äidin lapion Laurin eteen ja kysyi jurosti: \"Kelpaako?\"\nJa Lauri vastasi vakavasti: \"Eikö tuo lapiosta menne\", ja sanoi äidin\nkäskeneen tiedustaa, mitä työ maksaa. Mutta seppä murahti: \"Saa olla\nsiitä ruokaverosta, jonka äitisi antoi minulle talvella\". Sitten hän\nei enää puhunut ja Lauri otti lapionsa ja läksi astelemaan kotiin\nkevein ja kuulain mielin. Taas hän näki Kuukas-ukon leveän kuokanterän\nvilahtavan suopellon ojan päästä ja ihmetteli, miten se saattoi\nauringonsäteen siihen sattuessa leimahtaa kuin salama, vaikka oli vain\nrautaa. Mutta kai se oli kuokkiessa kiilloittunut kirkkaaksi kuin\nSanten pyssyn reikä. Ja samalla kuin hän harkitsi tätä, asui mielen\npohjalla kaukainen hauska tunnelma niistä kuninkaantytärtä koskevista\nsaduista, jotka heti heräsivät muistiin, kun Kuukas-nimi vain\nmainittiin.\n\nMutta nyt hän oli jo myllyssä ja vaihtoi myllärin kanssa muutaman\njäreän sanan, pisti pienen kouransa torven suulle, jolloin se\nheti pudota tupsahti täyteen lämpimiä jauhoja, ja säpsähti äkkiä\nepämieluisesti: niistä ei nyt tuulahtanutkaan aamullinen, raikas,\ntäyteläinen terveen viljan tuoksu, vaan imelänkatkera, tunkkaantunut\nhaju, jonka hän kyllä tunsi. Mylläri oli vaihtanut rattiin uutta\nviljaa, hallanpanemaa eloa, josta tuli keveitä, kirpeitä, ravinnottomia\njauhoja. Kun ei vain olisi isän laarista se vilja, sillä isä kun\nsai palkkansa luonnossa, hänen aittansa sisälsi samaa pehkua kuin\nmuidenkin. Eläimille sitä enimmäkseen syötettiin, mutta jatkettiin\nsillä leipätaikinaakin, että ostovilja paremmin riittäisi. Ja niiden\nmielestä, jotka söivät pettua, siitä tuli herkkuleipä. Lauri kyllä\ntunsi pettuleivän -- miksi ei olisi, kun sitä syötiin pitäjällä ihan\ntaloissa. Viime kesänä hän oli ollut isän ja äidin mukana eräässä\nmökissä kaukana kirkolta -- sinne oli menty veneellä... Siellä oli\nollut hyvää suolakalaa ja viiliä, mutta leipä oli ollut pettua,\nvanteella leivottua, että koossa pysyisi, karvasta... Lauri ei ollut\nvoinut syödä sitä... Mökin eukko oli ollut heidän sinne tullessaan\nlastensa kanssa kiskomassa petäjäistä -- senkin homman Lauri kyllä\ntunsi. Nyt kun mahla oikein nousee männyn pinnan ja kuoren väliin,\nne lähtevät kiskomaan petäjäistä, nylkevät luisella nylkimellä irti\nylempänä olevat kuoret, joissa ei ole vielä kaarnaa, vaan ohutta\nhilsettä, kuivaavat ne ja vievät kotiinsa -- kantamuksittain. Sitten\ntarpeen mukaan paahtavat niitä uunin loisteessa, että viimeinenkin\npihka kihoaisi pois, ja survovat huhmaressa jauhoiksi. Näin keväällä\non männyn liina lihavaa ja makeaa -- isä oli sanonut, että siinä\non silloin jonkin verran ravintoaineita, ja kansa väitti, että\npetäjäisellä tuli toimeen... se oli terveellisempää kuin olkileipä,\njoka loi vatsan verille... Äiti koetti suositella islanninjäkälää ja\nopetti keittämään siitä limaista liuosta, johon sopi sekoittaa mitä\npehkuja tai jauhon nimellisiä sattui olemaan, ja josta sitten tuli\ntukevampi, koossapysyvämpi leipä. Siellä mökillä oli ollut hauskaa:\nLauri oli leikkinyt samanikäisten lasten, pojan ja tytön, kanssa.\nKevät, maito ja kala oli jo virkistänyt heidät -- he eivät olleet enää\nniin laihoja ja läpikuultavia kuin talvella, jolloin heidän silmänsä\nolivat omituisen suuret ja lasittuneet, hiukaavasti nälänkiiltoiset.\nHe olivat rakentaneet kuivaneista petäjänkuorista mökkejä, nauraneet\nja ilakoineet. Mökin eukko oli kertonut äidille, että lapsista on\npetäjäisen kiskominen huvia: ne ihan pyytelevät, että eikö lähdetä\npetäjäistä hakemaan, kun on näin kaunis ilma! Äiti oli hymyillyt\nsurullisesti -- isä oli ollut vakava -- kumpainenkaan ei ollut sanonut\nmitään... Mutta mitäpä Lauri näistä -- hän seisoi jo Myllypuron\nsillalla ja katseli virtaavaa vettä... Se oli hänestä mieluista\n-- hän ymmärsi jo, vaikka hämärästi, siihen liittyvän kauniisti,\nvakavasti aatteellisia asioita. Hän oli näet lukenut lukukirjasta\nrunon lähteestä, joka virtaa vuoresta ja \"luo silmäns' taivahille,\nja lemmenkukat partaalla suloa lausuu sille\", seurannut puron kulkua\nmereen saakka, johon se \"viimein vajoaapi\", ja kysynyt äidiltä, mitä\nrunossa oikeastaan tarkoitettiin, ja äiti oli koettanut selittää,\nettä se oli ihmisen elämän vertauskuva... Siitä alkaen Lauri oli\nkatsonut virtaavia vesiä toisin silmin kuin ennen, vähän sinne päin\nkuin unessa, nähden pieniä ja lapsellisia, mutta puhtaita ja kauniita\nnäkyjänsä, jotka itsetiedottomina taidekuvina leijailivat hänen\nsielunsa taivaalla kuin suviset pumpulivalkoiset pilvenhattarat...\nNyt jo valkeni kotikylän aukea eteen: kievarin portilta viivasuorana\nmenevä maantie, jonka molemmin puolin oli muutama rakennus ja\nisoja koivuja ja kauimpana, ennenkuin maantie rupesi laskeutumaan\nsuo-alankoon, pikkupappilaa ympäröivät korkeat puut, koivut ja haavat.\nVaaleanruskeana juovana maantie ujui suon poikki, kunnes rupesi\nnousemaan isonpappilan mäelle, jonka laelta, metsän keskeltä, keltainen\ntaitekattoinen rakennus näkyi. Lauri oli käynyt siellä usein: siellä\nasuivat kiltti rovastisetä ja ruustinnatäti, ja olivat asuneet heidän\ntyttärensä Aina-täti, johon Lauri oli ollut rakastunut siihen saakka,\nkunnes Helga oli valloittanut hänen sydämensä, ja tämän veljet, nuoret\nherrat, joita Lauri oli oikeastaan pelännyt, ne kun olivat olleet niin\nvankkoja ja varmoja ja isä kun oli näyttänyt niiden rinnalla niin\nköyhältä, aralta ja heikolta. He olivat nyt kaikki muuttaneet pois\nsuureen maailmaan, omiin koteihinsa. Laurin sydämeen koski kipeästi,\njos hänen mieleensä juolahti aavistuskaan siitä, että hänen isäänsä\nvähäksyttiin tai pilkattiin... Hän oli joutunut joskus näkemään\nja kuulemaan sellaista: oli raakoja pitäjäläisiä, jotka avoimesti\nja kerskaillen ilmaisivat halveksivansa ja vihaavansa herroja ja\nvarsinkin pappeja, jotka tulivat istuskelemaan hattu päässä keittiöön,\nsylkivät lattialle ja vastasivat röyhkeästi, kun heidän käskettiin\njoko ottaa hattu pois ja käyttäytyä siivosti tai mennä ulos: \"Pää on\nlakin naula!\"... \"Tämä on seurakunnan talo!\"... Mutta äkkiä ne siitä\nsentään hävisivät, kun äiti otti tiukan luonnon -- äitiä ne pelkäsivät\nenemmän kuin isää, joka kävi aivan sanattomaksi tuollaista raakuutta\nkuullessaan. Aina kun Lauri muisti tällaisia kohtauksia ja rumia,\nherroihin suunnattuja sanoja, hän tulistui niin, että hänen pieni\nlaiha ruumiinsa ihan tärisi vihasta. Kerran hän vielä kostaisi isän\npuolesta kaikille, jotka olivat häntä pilkanneet -- kostaisi niin,\nettä tuntuisi... Mutta isä ja äiti heitä puolustivat -- sanoivat,\nettä enemmistö täällä oli toisenlaista, että raakoja ihmisiä oli\nkaikkialla... Lauri tiesi tunnossaan näin olevan: oli paljon isäntiä ja\nemäntiä, vanhoja ja nuoria, joiden kasvoista loisti kaunis, rauhallinen\npuhtaus ja arvokkuus. Ne olivat isän ja äidin ystäviä -- niiden\nyksinäisissä taloissa, jotka harmaina rykelminä torkkuivat metsäisten\nvaarojen huipuilla, siintäen sinervän autereisina kaukaisen naapurin\nsilmiin, oli hauskaa käydä: siellä tunsi olonsa kotoiseksi ja siellä\nvallitsi henki, jonka isä näytti hyväksyvän, koska oli koko ajan niin\nleppeän ja rauhallisen näköinen, vetäen verkkaan sauhuja pitkästä\npiipustaan...\n\nLauri näki Einar-sedän ja Alli-tädin istuvan kuistilla ja tuossa\npihalla hyppeli Elsa, heidän tyttärensä... Einar oli isästä kaikista\nmieluisin seuralainen -- sen Lauri oli pannut merkille. Kun hän\nsaapui -- ja hän kävi Laurin kotona melkein joka päivä -- isän muoto\naina kirkastui ja hän rupesi keskustelemaan vilkkaasti. Einar oli\nniin kodikas, reilu ja toverillinen, kohteli isää ymmärtävästi ja\nkunnioittavasti... Laurista tuntui väliin siltä, kuin olisi hänen\nkatseestaan loistanut hieno, kostea säälin tunne, kun isä vastoin\ntapaansa sattui selostamaan pitäjäläisten ainaisia nälkäpulmia\nja omiansakin... Joskus syksyllä Einar houkutteli isän mukaansa\nmetsästämään, herätti hänessä eloon entisen nuoren hengen -- isä oli\nollut innokas metsänkävijä... Äiti oli arvellut kerran, että kai\nEinarilla oli silloin ollut löydettynä jossakin varma asentokoppelo,\njoka aina lennähtää oksalle suunnilleen samoilta paikoilta, kun kuulee\ntai näkee koiran, ja että hän oli ilahduttaakseen isää johdatellut\nhänet vaivihkaa juuri niille tienoille... Lauri ihan saattoi nähdä,\nkuinka isässä heräsi vanha metsämies metson kohisten lennähtäessä\nkelohonkaan ja sieltä tyytymättömänä kotkottaessa koiralle, kuinka\nhän hiipi taitavasti puiden suojassa ja kuinka lopuksi kumea paukaus\njärisytti korpea ja raskas lintu putosi jymähtäen maahan, koiran\nvinkaistessa kiihkosta... Sellaiselta retkeltä tultaessa isä oli\nnuorentuneen näköinen, kertoi äidille, kuinka arka, vaikeasti\nvaanittava lintu tämä oli ollut, mutta kuinka asia silti luonnistui\ntaidolla ja varovaisuudella... Äiti oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja\nvilkaissut Einariin, joka oli hymyillyt ymmärtäväisesti ja kauniisti.\nEinar oli pitkä ja komea -- kasvot kapeat, nenä suora, silmät oudon\nloistavat, tukka tumma, otsa kummallisen valkea... Hän oli kotoisin\nkaukaa etelästä niinkuin Alli-tätikin -- oli tullut tänne virkaa\nhoitamaan ja ikävöitsi -- niin isä sanoi -- lakkaamatta pois paremmille\nmaille, sivistyneempiin oloihin. Se loukkasi Lauria hiukan -- hänen\nmielestään juuri tämä oli maailman paras paikka ja saattoiko olla\nsivistyneempiä ihmisiä kuin isä ja äiti tai isonpappilan väki? Sitä\nLauri ei uskonut...\n\nHän tervehti Einar-setää ja Alli-tätiä ohi mennessään ja he vilkuttivat\nhänelle ystävällisesti vastaukseksi. Elsa taukosi leikistään ja\nviittoi hänkin, ja Lauri vastasi, vaikka häntä hiukan ujostutti. Hän\nnäet saattoi aivan avoimesti ja turvaavasti rakastaa Ainaa ja Helgaa\nja muitakin isoja neitejä, kaikkia aikuisia, jotka olivat kauniita,\nhienosti puettuja, ihanasti tuoksuvia ja iloisia, mutta Elsaa hän ei\nvoinut sillä tavalla ajatella. Häntä oli kiusattu Elsalla ja hän oli\nsiitä syvästi loukkautunut ja harmistunut, oikeastaan ymmärtämättä\nmiksi, sillä tottapuhuen hän rakasti Elsaakin. Elsahan vasta olikin\nsievä. Lauri oli aina ihan typertyneenä tuijottanut hänen olkapäille\nvaluvaan, vaaleaan kiharatukkaansa ja hänen suuriin siniharmaisiin\nsilmiinsä, jotka katsoivat häneen viattomina, vakavina, kirkkaina ja\nyliluonnollisen puhtaina kuin helmet. Hän oli pannut merkille Elsan\ntummat kulmakarvat, jotka omituisesti erosivat hiusten vaaleudesta,\nja hänen hienosti muodostuneen nenänsä, joka oli niin erilainen\nkuin ihmisillä yleensä täällä päin, kaksi isoa helmenhohtavaa\netuhammastansa, jotka somasti loistivat punaisten huulien välistä, ja\nleukansa, jonka kärjessä oli kuoppa. Ja Elsa oli herttainen ja kiltti,\npuhui pehmeällä äänellä ja ilmaisi selvästi rakastavansa Lauria...\nTämä kaikki oli niinkuin ollakin piti, mutta siinä oli silti jotakin\nujostuttavaa. Lauri ei voinut sietää sitä, vaan oli joskus Elsalle ihan\ntyly juuri siksi, että rakasti häntä. Äiti oli nuhdellut häntä siitä,\nmutta Einar-setä oli nauranut ja sanonut, että kymmenen vuoden päästä\nLauri kyllä jo olisi Elsalle kiltti. Ja sitten olivat kaikki hymyilleet\nmuka niin tietävästi...\n\n\n\n\nIV\n\n\nPastorin pienessä kamarissa oli kaksi ikkunaa, joista toisesta näki\nyläportille, postikonttoriin ja kylän läpi vievälle maantielle\npäin, toisesta pihalle. Ensinmainitun edessä oli hänen pieni\nkirjoituspöytänsä helmikoristeisine mattoineen ja vaatimattomine\nkirjoitusvälineineen. Siitä oikealle oli hänen kirjahyllynsä vähine\nkirjoineen ja vasemmalle vuoteensa, puukannellinen sohvasänky. Toisessa\novinurkassa oli vaatekaappi, toisessa uuni ja piippuhylly. Huoneeseen\ntoi ovi etehisestä ja siitä vei toinen sisähuoneisiin, joita ei\nollut monta: viereinen pastorinrouvan kamari, sitten pieni \"sali\",\nkeittiökamari ja keittiö. Muutama tuoli, karvamatot, Jeesuksen ja\nLutherin kuvat ja vaatimattomat pitsiverhot -- siinä tämän erämaan\nerakkolan sisustus. Pastori unohtui usein valmistaessaan saarnaansa\ntai muuten istuessaan pöytänsä ääressä tuijottamaan ulos, jolloin\naina samat mielikuvat rupesivat häiritsemään hänen sielunsa rauhaa.\nTämä pieni huone, jonka hiljaisuutta ei moni ääni rikkonut, oli sen\nkaikista salaisimman todellisuuden mukaan, jota hän ei uskaltanut\nedes itselleen kuiskata, vaan jonka hän karkoitti heti, kun se\nnäyttäytyi hänen sielunsa ovella, hänen vankilansa. Hän näki väkisin,\nvaikka kuinka olisi koettanut sammuttaa mielensä kirkkaita kuvia,\nitsensä menneiden nuoruudenhaaveiden kuninkaana, joka oli unelmoinut\nkauniista tulevaisuudesta kuten kaikki muut, joka oli ryhtynyt näihin\ntällaisiin vaatimattomiin tehtäviin vain väliaikaisesti, niin kauaksi,\nkunnes se varsinainen suuri elämäntyö alkaisi, jonka kaikki aikovat\nsuorittaa. Mutta juuri siksi, että oli nuori ja huoleton, että elämä\noli viehättävää ja kaunista täälläkin, vuodet olivat kuluneet ihan\nhuomaamatta, kunnes eräänä päivänä tietoisuudessa oli välähtänyt kuin\npolttava salama kysymys: mutta entäpä elämäntyösi onkin määrätty juuri\ntäksi, mitä nyt parhaillaan teet? Oli kuin olisi vakava ääni ruvennut\nhaastelemaan jostakin kaukaa surumielisesti, hartaasti... ettet pääse\ntäältä enää pois... etteivät rikkaammat rintapitäjät huoli papikseen\nnälkäpitäjän köyhää pastoria, joka erämaassa asuessaan on tullut ujoksi\nja araksi, ehkä kömpelöksikin, jolla ei ole mahtavaa messuamisen\nääntä eikä muuta saarnauksen lahjaa kuin nöyrä, koruton hartautensa.\nEipähän ole päässyt rovastikaan, vaikka on yrittänyt jonkin kerran\n-- toiset ovat vieneet äänet ja isot seurakunnat... Tänne on\nrovastisetä alistunut jäämään, tänne ruustinna, ja tuolla he nyt asuvat\nisossapappilassa harmaina ja herttaisina kuin tonttupariskunta...\nKuinka äärettömän masentavalta tuo mahdollisuus -- pastori tunnusti\nsen itselleen -- tuo tosiasia aluksi tuntuikaan: että tässäkö sitten\nolisikin kaikki? Tätäkö varten hän siis oli vaikeista oloista\nponnistautunut opin tielle ja suorittanut tutkintonsa? Tullakseen\nSuomen köyhimmän seurakunnan rutiköyhäksi pastoriksi, joka ei tällä\npaikalla saisi milloinkaan edes lukuvelkojaan maksetuksi? Se näytti\nensin kauhistuttavan tarkoituksettomalta, järjettömältä, se masensi ja\nnöyryytti suurempia haaveillutta mieltä niin, että otti kipeää -- sitä\nei todellakaan voinut ymmärtää. Pastori katsahti ympärilleen pienessä\nkamarissaan ja sen vesivärillä maalatut siniharmaat seinät tuntuivat\nhänestä nyt vankikopin muureilta, jotka armotta sulkivat hänet\nsisäänsä, päästämättä häntä enää milloinkaan pois. Ovella oli julmat\nvanginvartijat: liian pitkälle kuluneet vuodet, heikontunut terveys ja\nvähentyneet esiintymislahjat, pienentynyt luottamus omaan onneen --\nepäilys, ettei kannata koettaa, sillä ei kuitenkaan pääse -- kaikki nuo\nkummitukset, jotka tiettynä ikäkautena, elämänpuun saadessa ensimmäiset\nkellastuneet lehdet ja mahlan ruvetessa hyytymään sen kuoren alla,\nilmestyvät sielun ovelle ryhtyen kylmästi ja tunteettomasti leikkaamaan\nsiellä asuvan linnun siipiä...\n\nPastori istui nytkin pöytänsä ääressä, tuijotti ulos kevään kauneuteen\nkuitenkaan näkemättä sitä, ja mietti tätä samaa. Siitä oli jo monta\nvuotta, kun tietoisuus siitä, että hänen oli jäätävä tänne koko\neliniäkseen, todennäköisesti kuoltava juuri tässä huoneessa, tässä\npienessä, siniharmaassa vankikopissa, oli ensi kerran masentanut ja\nmusertanut hänet. Hän oli joutunut silloin kuin paaden alle, joka oli\nkaatunut päälle jymähtäen kuin suunnattoman satimen lava, niin että hän\naluksi oli luullut heti kuolevansa. Mutta ehkäpä Jumala oli pitänyt\npikkusormella sen verran paatta koholla, ettei se murskannutkaan\nihan liiskaksi, vaan jätti hengen ja elinvoimaa niin paljon, että\nsaattoi ruveta pyrkimään päivän näkyville kuin ruoho kiven reunan\nalta. Niin varmaan oli tapahtunut, sillä masennuksen tunne rupesi\njoskus, kun asia tuli mieleen uudelleen, haihtumaan ja antamaan tilaa\nsulotuoksuiselle, pyhistä maailmoista tulevalle henkäykselle, joka kuin\nsuven kukkaniityltä lennähtävä leyhkä kuivasi tuskanhien ja täytti\nvirkistävällä, raikkaalla ilmalla tukehtumaisillaan olevat keuhkot:\nalistuvalle, ehdottomalle nöyrtymiselle ja kohtaloonsa tyytymiselle. Se\noli ollut ensimmäistä kertaa ilmestyessään -- monien yksinäisten öiden,\nrukousten ja taisteluiden jälkeen -- kuin yht'äkkiä pimeään huoneeseen\npuhkeava sädekimppu, joka oli karkoittanut sielusta sumun ja täyttänyt\nsen ennen aavistamattomalla rikkaudella...\n\nMutta nythän oli kevät kauneimmillaan. Pastori keskeytti mietteensä,\notti hattunsa -- sen paremman -- ja keppinsä ja lähti ulos. Hän tahtoi\nnähdä Pekka-rengin kyntävän, tahtoi taas virkistää sieluansa sillä\nilolla, jota touonteko ajattelevassa ihmisessä herättää, huolimatta\nsiitä, että useimpina vuosina halla oli kääntänyt tuon ilon itkuksi.\nKirkas taivas ja raikas ulkoilma huumasivat häntä, niin että täytyi\nseisahtaa ja nojata hetkeksi keppiin. Tuolta kimalteli kaukaa\njärvenselkä tuhansina vilajavina hopeina. Korpi ja kankaat, kaukaiset\nvaarat ja loppumattomat, rajattomat salot, kotkan ja kontion jylhät\nasuma-alat, olivat jo ottaneet yllensä hienon hiirenkorvahunnun,\nkevätluonnon terhenisen huomenlahjan, joka antoi niiden vakavalle,\ntummalle muodolle pyhää hymyn häivähdystä. Kotikoivut tässä ympärillä\nolivat myös ujon ihastelevissa juhlatamineissa ja haavat samoin: täynnä\npunertavan villavia, pitkiä norkoja. Kimalaiset olivat heränneet ja\nennustivat kuumaa suvea pörrätessään uneliaasti auringon lämmittämällä\nseinustalla, raidan keltaisissa kukissa. Ja pastorinrouva oli yhtä\nahkera kuin kimalaiset: mitä kaikkea hän lienee jo tänä aamuna tehnyt,\nsitä ei pastori tiennytkään, mutta siitä hän oli varma, että hän oli\nollut tuolla isommassa ryytimaassa, hoidellut lavassa olevat rediisit,\nasterin-, leijonankitojen-, leukoijien, krassin- ja kaalintaimet,\nmahdollisesti kylvänyt herneet, koskapa ne olivat eilen olleet\nlikoamassa ruokasalin astiakaapissa, korjaillut satakaunopenkkiä,\njonka kevään virkistämä Halko-Simo oli viime yönä kiitollisuuden\npuuskassa ja rouvaa auttaakseen kääntänyt nurin. Ja nyt hän näkyi\nolevan tuolla pikku ryytimaassa noiden vertauskuvallisten penkkiensä\nääressä, valmistamassa niitä taimien istuttamista varten... Se oli\npastorinrouvan varsinainen taidepuutarha, jonka hän koetti saada\nheijastamaan kesäistä kauneusnäkyään ja maailmankatsomustaan...\n\nMennessään pirttirakennuksen ohi peltojen puolelle pastori huomasi\nmielessään kyselevänsä, mitkä olivat olleet hänen vaimonsa unelmat\nkauan sitten, kun he olivat rakentaneet oman kodin, mitä hän oli\nhaaveillut ja mitä tuntenut herätessään, niinkuin varmaan oli tehnyt\njonakin päivänä, siihen todellisuuteen, joka häntä nyt ympäröi\nlujana, poistumattomana muurina? Pastori tunsi vaimonsa liian hyvin\nuskoakseen hänen jokapäiväistä iloista toimeliaisuuttansa hänen\nsielunsa ja persoonallisuutensa tyhjentäväksi, kaikki käsittäväksi\nilmaukseksi; alla oli kyllä muuta: vielä kaistale sitä ruusunpunaista\nhaaveiden silkkiä, joka oli häiden aattona hulmunnut mielessä, vielä\nviimeinen sointu siitä elämän laulusta, joka oli kerran riemullisena\nkaikunut puhtaassa, haaveellisessa, vain kauniista onnesta uneksivassa\nneitosielussa. Julma elämän myrsky, joka oli repinyt silkin\nriekaleiksi, julma arkinen todellisuus, joka oli tukahduttanut laulun\nsalaiseksi huokaukseksi ja nyyhkyksi, tuskaksi, jonka pieni papinrouva\nuskoi yön pimeydelle ja yksinäisyyden vaitiololle, luullen, ettei hänen\nmiehensä siitä tiennyt! Mutta sittenkin: Annalla oli mainio luonne,\npaljoa voimakkaampi ja miehekkäämpi kuin hänellä itsellään, pastorilla,\nhän kun näet jaksoi pitää henkensä joustavana ja pirteänä tässä erämaan\nja elämän vankilassa ja saada alituisesta työstä korkeata siveellistä\niloa ja ylläpitävää voimaa...\n\nMutta täällähän oli kaunista, täällä etelärinteellä, johon aurinko\nlämmitti kuumasti. Pekka kynti Laukilla, joka kyllä jaksoi vetää\nlapioauraa soramultaisessa, mureassa maassa. Sellaista oli täkäläisten\nvanhojen vaaranlakipeltojen multa: kasvatti kyllä keväästä hyvin, jos\noli saanut runsaasti lantaa ja kosteutta riitti, mutta ei kuitenkaan\nläheskään aina niin nopeasti, että vilja olisi kestänyt elokuun\nhallaa, joka pohjatuulen jälkeen nousi hyytävänä rannattomista soista\nja rimmikoista korkeimmankin vaaran laelle. Pastori tunsi hyvin\ntuon tuhoavan, jäätävän kuoleman: se oli jo kauan jäytänyt hänenkin\nelinhermoaan, vienyt elämisen, lapset, kaikki: vain Lauri, joka tuossa\npientareella nikarteli pajupilliä, kuopus, sydämensyrjä, oli vielä\njäljellä...\n\nPastori istahti pientareelle poikansa viereen ja rupesi tekemään\nhänelle oikein isoa, hyvää, kauniisti lurittelevaa pajupilliä\nnimenomaan siinä tarkoituksessa, että sen valmistaminen, sen\noivallisuus, se että isä oli tehnyt sen, tämä keväinen hetki: Pekka\nkyntämässä, pelto, sinervät salot, ruskeina tai vielä kulokeltaisina\nhohtavat kaukaiset suonselät, valkohattarainen sinitaivas ja pörisevä,\nkorea, raskaasti lentävä kimalainen, painuisi hänen sydämeensä\nkoko hänen elämänsä ajaksi, isän milloinkaan sammaltumattomaksi\nmuistopatsaaksi. Katsoessaan Laurin kirkkaita, syviä ja vakavia\nlapsensilmiä, joista kevät kuvastui selvänä ja puhtaana kuin taivas\nlähteestä, hänen poskiaan, jotka jo rusottivat ahavan päivetyttäminä,\nja hänen variksensaappaiden koristamia pieniä laihoja jalkojaan pastori\ntunsi suuren onnen lämmintä rikkautta...\n\nHän sai pillin valmiiksi ja antoi sen Laurille, joka heti ryhtyi\npuhaltamaan siihen ja lurittelemaan sen kolmea huilumaista ääntä.\nPastorin mieleen tuli hämärä muistikuva jostakin, jota hän nuorena oli\nlukenut: antiikin kauneusmaailmasta, keväästä, jonka lapset leikkivät\nlehdossa ja tanssivat syrinkspillin soiton tahtiin. Hän katseli\nliikutettuna ja ihaillen pikku miestä, jonka olemuksen tunnusmerkkinä\noli mietteliäs hiljaisuus ja järkkymätön totisuus, joka oli kuin\nvanhasta pienennetty. Täällä oli paljon sellaisia lapsia -- voi sanoa,\nettä lasten yleisenä, heitä yhteisesti kuvaavana luonteenpiirteenä\ntäällä oli juuri tämä pikkuvanha totisuus. Kuinkapa muuten voisi\nollakaan, kun he tajunnan heräämisestä alkaen saivat katsella\nvanhempiensa nälkähuolien sumentamaa, murheellista muotoa, kitua ruoan\npuutteessa ja syödä pettua. Ihmeellistä oli vain se, että he kaikesta\ntästä liian aikaisin alkaneesta kokemuksesta huolimatta joskus sentään\njaksoivat olla lapsia, nauraa ja rakentaa männyn koskuksista, omista\nruoka-aineistaan, itselleen leikkimajoja.\n\nLauri oli nyt yhdeksännellä ja hänet piti välttämättä pian toimittaa\nkaukaisen merenrantakaupungin isoon kouluun, valmistumaan toisia oloja\nvarten kuin nämä. Pastori kyllä tiesi, että hänen isänsä, isoisänsä ja\ntämän isä olivat kaikki eläneet ja työskennelleet täällä Perä-Pohjolan\nerämaissa, että he niinkuin hänkin heti tutkinnot suoritettuaan\nolivat kuin luonnonlain pakosta kiiruhtaneet etelästä tänne, saaneet\njonkin vaatimattoman viran ja hoitaneet sitä kuolemaansa saakka muuta\npyytämättä. Pastorin isä oli kerran häveliäästi sanonut, että kun oli\npuristanut kotimaakunnasta irti niinkin paljon kuin opintorahat, niin\ntuntui kiittämättömältä edes hakeakaan virkaa muualta, etelämpää,\njossa kyllä olisi ollut leveämpi leipä, mutta josta puuttui paljon\nPerä-Pohjolan muuta rikkautta. Täällä jylhien vaarojen valtakunnassa,\ntummissa korvissa, joissa kontio möyrii, raikkailla kankailla, joilla\nlaukkaava porolauma keinuu kuin aallokko, kuohusoilla, joilla kurjen\nhuuto kajahuu kuin sotatorvi, koskilla, joiden pauhu jylisee kuin\nukkonen, taivaan alla, jota ilmojen kuningas, kotka, vielä halkoo\nmahtavin siivin, on näet miehisten miesten komeata elää... Sama\nhenki asui pastorissakin, jos niikseen tuli: veren veto raikkaiden\nsalojen helmaan, jossa ukkometso jymisten nousee siivilleen, valkeille\njäkäläkankaille helteisenä päivänä, jolloin paarmat pörisevät,\nmetsäkana kiroaa ja reveltää kulkijan edessä muka siipirikkona, ja\npalokärki huutaa kimakasti ja pärryttää räikeästi kelohongan kyljestä\nirtautunutta liistettä... Täällä asui hänen sydämensä, itkettävässä\nkorvessa, yksinäisen suolammin rannalla, joka ajast'aikaan kuuntelee\nviklan valitusta... Mutta Lauri oli saatava täältä pois, etelän\nilmoille, sivistyksen ääreen, kuin isäinsä ansaitsemana korvauksena\nnauttimaan täyteläisemmästä ja rikkaammasta sivistyksestä. Kuitenkin:\nmistä varat siihen?\n\nPastori tunsi sitä kysyessään masentavan epätoivon aallon hulvahtavan\nsydämeensä. Miten hän saisi vähäisestä palkastaan, jota ei hallavuosina\ntullut juuri ollenkaan, se kun näet maksettiin luonnossa, s.o. hallan\nvikuuttamana viljana, joka ei kelvannut ihmisille, eipä eheään eloon\ntottuneille elukoillekaan, kootuksi ja säästetyksi niin paljon, että\nvoisi kouluttaa poikaansa kaupungissa, sitä hän ei voinut ymmärtää...\nTai voi kyllä: hän tiesi selvästi, että se oli mahdotonta -- sellaisen\ntoivomuksen toteutumiseen tarvittaisiin ihme, Jumalan erikoinen\ntoimenpide. Tänne Lauri saisi jäädä, nauttia isän ja äidin antamaa\npuolinaista opetusta, kasvaa henkilöksi, joka ei olisi herra eikä\ntalonpoika, vaan siltä väliltä, joka ei osaisi tehdä kunnollisesti\nhenkistä eikä ruumiillista työtä... Hänellähän ei olisi muuta\nomistusoikeutta isänmaan kamaraan kuin tulevan nimettömän haudan\nsija tuolla surullisessa saaressa, joka himmeissä unelmissa soutelee\njärvenselällä tai talvin uinuu vainajineen nietoksien alla nähden unta\nkesästä ja ylösnousemuksen korkeasta aamuhetkestä. Hän menisi naimisiin\njonkun köyhän tytön kanssa ja he saisivat lapsia, joilla säilyisi yhä\nhämärämmäksi käyvä muisto isänsä sivistyneestä lähdöstä. Siinä olisi\npalkka monen sukupolven työstä tämän kurjan rajaseudun eteen: se, että\nnälkä suistaisi lapsen siihen samaan kurjuuden alhoon, jota isä oli\nkutsuttu kohentamaan...\n\n-- Isä, katso! sanoi Lauri äkkiä kiihkeästi, keskeyttäen mietiskelevän\nlurituksensa, ja osoitti pillillään taivaalle.\n\nJa pastori näki hetken perästä, kun silmät olivat tottuneet taivaan\nkirkkauteen, kuinka suunnattomassa korkeudessa kotka liikkumattomin\nsiivin kiersi mahtavaa ympyrää, tällä puolella vähän laskien viistoon,\ntaas tuolla puolella siten saamansa vauhdin voimalla kohotakseen.\nVaikka se oli niin korkealla, että näytti pieneltä pilkulta, saattoi\nsilti kuvitella sen uljaan suuruuden, kuulla ilman vinkuvan sen\nsiivissä, kun se sydäntä hiipaisevalla nopeudella kiisi rataansa, nähdä\nsen tummat, vääjäämätöntä tahtoa ilmaisevat silmät, jotka synkkinä\ntuijottivat korkeiden, luisevien kulmien alta, sen terävän koukkunokan\nja sen kaameat kynnet, jotka uppoavat syvään uhrin hartioihin. Pastorin\nsielussa liikahteli mielikuvia jostakin kuninkaallisesta, sellaisesta,\njoka kohoaa yli arkipäiväisen, jonka tunnuksena on vapaus tai kuolema\neikä mitään siltä väliltä, joka tavallisen maailman hälinöiden\nyläpuolella piirtää yksinäistä, komeata, itsenäistä rataansa...\n\n-- Isä, tahtoisin olla kotka, sanoi Lauri.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Silloin voisin lentää tuolla korkeudessa ja nähdä laajalti metsiä,\nsoita, vaaroja, ihan merelle asti.\n\n-- Miksi haluaisit nähdä laajalti?\n\n-- En oikein tiedä -- tuntuisi hauskalta, olisi varmaan kaunista... Ja\nkun olisin katsellut kyllikseni, lentäisin kauas pois, etelään, jossa\non suuria kaupunkeja...\n\n-- Mutta siellä olisi kotkana olo vaarallista -- ampuisivat...\n\nLauri nauroi anteeksiantavasi ja selitti:\n\n-- Enhän minä toki siellä kotka olisi, vaan muutaltaisin itseni\nihmiseksi ja eläisin sellaisena. Mutta kun joskus tuntuisi\nyksitoikkoiselta ja ikävältä, muuttaisin itseni takaisin ja...\n\nHän unohtui miettimään ja luritteli huiluaan, niin että isän täytyi\nkysyä:\n\n-- Ja mitä tekisit sitten?\n\nLauri silmäsi häneen kummastuneena:\n\n-- Lentäisin tietysti tänne, omaan pesääni, sillä nämähän olisivat\nvarsinaisia kotimaitani. Missähän sen pesä täällä on?\n\nRenki-Pekka, joka lepuutti Laukkia ja itseään heidän kohdallaan,\nkuunteli heidän puhettaan ja vastasi Laurin kysymykseen:\n\n-- On niitä joskus suurista selkosista löydetty, korkeiden kelohonkien\nlatvasta, mutta missä tämän lienee, siitä ei ole tietoa. Eikö tuo\nolle se sama kokko, joka jää tänne talveksi ja tulipalopakkasesta\nvälittämättä joskus talvipäivän kilossa tekee tuota rengasta. Se on\nhyvin vanha -- vanhat ihmiset muistavat nähneensä sen lentämässä kuten\nnytkin. Onhan se silti voinut olla toinen kotka, sillä ei niistä täällä\npuutetta ole, kun ovat Vienan-Karjalan suuret salot tuossa muutaman\npenikulman päässä. So! -- Laukki, alahan mennä!\n\nPastori tiesi tuon kaiken, oli kysellyt siitä monta kertaa ja saanut\nselityksiä, ja hän tajusi täydelleen yksinäisen erämaankotkan ylpeän\nja ylhäisen elämän. Ja Lauri unohtui seisomaan, tarkasti yhä jo joskus\npilven taakse katoavaa ilmojen kuningasta, kohotti tietämättään käsiään\nja huusi: \"Kotka, kotka!\"\n\n\n\n\nV\n\n\nRenki-Pekka ja vanhat olivat oikeassa: kotka, jonka he olivat nähneet\nja joka ainakin kerta kesässä piirsi ympyrän taivaalle erämaankirkon\nristin yläpuolelle, oli vähintään satavuotias. Kaukana sydänmaassa,\nVienan-Karjalan rajalla saakka, vetelien soiden saartamassa\nsaarekkeessa, läpipääsemättömän ryteikön ja korven keskellä seisovan\nkelohongan latvassa oli sen pesä. Siinä se oli kasvanut ja siitä\nliitänyt ensimmäisen lentonsa, sinne asettunut oman puolisonsa kanssa\nvuodesta vuoteen, kymmenien ja taas kymmenien keväiden tullen, ja\nsiellä pysynyt sittenkin, kun puoliso oli kadonnut, kun sen luonto\nei enää uutta kumppania kaivannut, kun se vietti elämää jylhässä\nyksinäisyydessä, kivettyneen vakavana voiman ja tahdon kuvana. Tuntui\nkuin se olisi ollut muuttumaton aikojen kierron keskipiste, jonka\neditse taivaan kehät pyörivät mahtavasti kumisten, ja jonka tahdosta\nniiden täytyi pysähtyä, jos sen silmistä singahti käskyn salama.\nKevään kuulaudessa, kesän kirkkaudessa, syksyn pimeydessä ja talven\nlumimyrskyssä, jolloin se istui nukkumaoksallaan, lunta vaaksan taakka\nhartioillaan, pää siiven alla, höyhenet pörhöllään: aina se oli yhtä\nvakaa ja järkkymätön, yhtä varma asemastaan ja voimistaan.\n\nKerta keväässä sen valtasi sanomaton voimantunto, halu nousta\nsiivilleen niinkuin ei ollut milloinkaan ennen noussut. Se muisti,\nkuinka se oli ensimmäisen kerran nuoruudessaan tällaista tuntenut ja\nlähtenyt villin halun vallassa liitämään isän jälkeen, kun tämä oli\nmahtavasti ruvennut viiltämään taivaaseen jättirengasta, kerta kerralta\nnousten yhä korkeammalle. Mutta silloin sen siipivoimat olivat vielä\nolleet liian heikot, joten sen oli täytynyt kääntää renkaansa alaspäin\nviettäväksi, mikä oli humisten tuonut sen taas maan ja kotikorven\nlähelle. Mutta seuraavana keväänä se oli jo jaksanut paremmin ja\nniin aina sen jälkeen, huimaavaan korkeuteen saakka, jossa kierteli\nsiksi, kunnes nälkä pakotti sen laskeutumaan. Se katseli korkeuden\nholvista maan pinnalle ja näki loppumattomat salot, hopeanauhoina\nujuvat virrat, alakuloiset suot ja harmain jäkäläpinnoin väräjävät\nkankaat; se tarkasti maan ja taivaan rajaa, joka suli kaukana kauniiksi\nautereeksi, ja taivaan pilvitarhaa, jossa leijui valkoisia hattaroita\nkuin untuvapalloja; se ui yöttömän yön kirkkaassa, ylimaallisen\nkalpeasti sädehtivässä loisteessa, joka herkkänä, autuaana rusotuksena\nvärähtämättä tuijotti maailmaan, levittäen kaikkialle outoa,\nterhenistä, kimmeltävää kauneutta. Silloin sen aina valtasi huimaava,\ntukahduttava riemun tunne, niin että sen täytyi keventää rintaansa\nvillillä, kimakalla kirkaisulla, joka räikeänä kiiri avaruudessa ja\nsaavuttuaan heikkona kaikuna maan pinnalle sävähdytti kaikkea elollista\nverta. Kontio, joka etsi suolta juuria ja karpaloita, kuuli sen,\nheristi korviaan ja totesi ilman kuninkaan olevan kevätlennollaan...\n\nJo nuoruutensa ensimmäisellä taivaslennolla kotka oli huomannut,\nkuinka siellä täällä vaarojen laella oli viheriä, muusta luonnosta\npoikkeava pälvi, keskellä rykelmä siniharmaita asumuksia. Noiden\npäivien raivaajia se näki usein, kuinka ne aamuvarhaisesta iltamyöhään\ntyöskentelivät kaskimaillaan, pelloillaan, tervahaudoillaan,\nkolometsissään, vähäisillä suoniityillään ja vesillä nuotanvedossa,\nkuinka keväisin aina heidän elämästään kuvastui toivo, syksyllä\nalakuloisuus ja masennus. Ei ollut kotkan pitkässä muistissa sitä\nvuotta, ettei päivien asukas olisi alistuneena työskennellyt\npetäjikössä, hankkimassa talven varalle välttämättömiä elintarpeita,\nettei sen hyvä tuttava kontio olisi onnettomuuden kukkuraksi surmannut\nlehmää, joka usein saattoi olla erämaan kurjan asukkaan ainoa ja paras\nelämisen silta pyrittäessä seuraavaan suveen. Kontio-kuningas menetteli\nniinkuin pitikin, ja samoin Halla, joka valppaana vartioi rimmen\npohjalla, odotti aikaansa ja sen tultua hampaat vilusta kalisten hiipi\npälven päälle ja surmasi siinä olevan viljan. Tämä oli näet Hallan,\nKotkan ja Kontion maa, annettu heidän hallittavakseen ja asuttavakseen;\ntänne ei ihmisen pitänyt ollenkaan tulla, sillä täällä ei ollut heille\nelämisen mahdollisuuksia, laillinen oikeus oli siis erämaan kuninkailla\npuolustaa valtakuntaansa...\n\nKevätlentonsa riemussa kotka aina muisti katsoa, joko ihminen tunnusti\nmenettäneensä taistelun, joko uskoi ja lähti pakenemaan virtojen mukana\nalamaahan, joka luonnostaan hänelle kuului. Olihan korven rimmessä\nkotkan pesäpuun lähellä makaava halla kertonut edellisenä syksynä\ntaas surmanneensa kaikki, mitä päivien pelloissa oli ollut syötävän\nnimellistä, olihan karhu kerskannut tappaneensa monta lehmää, ja olihan\ntuonne alakuloiseen kalmansaareen noussut kuluneen talven aikana\nkymmenittäin huonoja puuristejä, jokaisen alla luurangoksi laihtunut,\nnälän heikontama, Kuoleman ohimennessään kuin leikillä pois leikkaama\nvainaja... Jo toki nyt pitäisi uskoa! Mutta ei! Ihmeekseen kotka näki\npäivien vuosi vuodelta laajentuvan, vähän kerrallaan ja vaivalloisesti,\nmutta laajentuvan sittenkin, ja erämaan yksinäisen, harmaan talon\nasukkaan astelevan joka kevät vapisevin polvin auransa kurjessa.\nVaikka halla olisi ollut kuinka ahkera, polttanut pois hennonvalkeat,\nhiljaa rukoilevat hillankukat, pudottanut pesistä linnunpojat,\nkuivannut koivujen hiirenkorvat, niin siitä huolimatta ilmestyi\npelloille vaaleanvihreä toivon oras, versoi väliin voimakkaasti ja\npääsi joskus runsaalle, mieluisesti ja iloisesti kootulle kuhilaalle.\nAivan tuntemattomaksi muuttui seutu vähitellen, kirkon seutu varsinkin\ntiheni tihenemistään, ja kotkan valtasi joskus pelkäävä aavistus\nsiitä, että hänen valtakuntansa voi kerran siirtyä kokonaan tuon\nsitkeän korvenraivaajan haltuun. Silloin se kirkaisi villistä raivosta,\nkohahti kelohonkansa latvasta lentämään huitoen hurjasti siivillään\nja nousi ilmoille, korkeuksiin, kysymättä, oliko kesä tai talvi.\nJa kun talvi joskus tuiskutti lunta niin, että korpi oli nietosten\npeitossa latvojansa myöten, kun elämä oli rauennut niin hiljaiseksi,\nettei sen merkkinä ollut muuta kuin hiiren sievästi kuusenjuurelta\ntoiselle kinoksen pintaa myöten piipertävä pitsijälki ja juron metson\nkatkonainen kotkotus, kun se hämärissä istui männyn latvassa ja\nriuhtoen sulloi havuja nälkäiseen kupuunsa -- petunsyöjä pohjalainen\nkun oli sekin -- kotka joskus levottomana kuninkuudestaan ravisti lumet\nhartioiltaan, lennähti ylös sakeaan lumituiskuun ja lähti katsomaan\nihmisten elantoa. Se toivoi, että kun ei heitä ajanut pois ei halla\neikä kontio, niin tokihan tällainen maankaato lumenpaljous sen tekisi,\nsillä eiväthän he antaisi haudata itseään kinoksien alle. Kaamean\nkomeana tummana hahmona kotka kiiteli kylän yllä tuijottaen villisti,\nnäkyisikö allansa elonmerkkejä vai olisiko vihdoinkin lopullinen tuho\nsaanut sananvuoron. Ja näkyipäs: sieltä täältä nousi sakeaan tuiskuun\nlämmin ilmanleyhkä, tuntui savun haju ja kuului elämän ääniä. Hurjasti\nkirkaisi silloin raivosta ilmojen synkkä kuningas ja tolkuttomaksi\nsäikähti navettatiellä rainta kädessä kulkeva akka...\n\nMutta samassa suonsaarekkeessa, jossa kotkan ikivanha kelohonka vartioi\ntaivaan kehien ja tähtien loppumatonta kiertokulkua, tiheämmässä\nryteikössä, nukkui nietoksen alla talven häiritsemätöntä unta korven\nkuningas, nähden näkyjä menneistä kesistä. Kuta sakeammin tuiskusi\nlunta, kuta paksummaksi kinos kasvoi sen korjun päällä, sitä syvemmäksi\nja makeammaksi kävi karhun uni. Hauskoina, muistorikkaina kuvina\nvälähtelivät sen mielessä eletyt vuodet, niin monet, ettei karhu\nenää voinut niiden lukumäärää muistaa, ja niiden kuluessa sattuneet\nlukemattomat, jännittävät tapahtumat... Kuinka hän edellisenä kesänä\noli ihmeekseen nähnyt muutaman suon selältä, jonne ihminen oli kurjalla\nsorkka-aidalla ympäröinyt heinäisimmän paikan niittääkseen siitä\nlehmänkantturalleen talvenvaroja, illan synkässä pimeydessä tulen\nloisteen, tuon kirkkaan ja peloittavan elollisuuden, jonka joskus\ntaivas tipahdutti kuivalle kankaalle ja joka lennähti siitä menemään\nhirmuisella ryskeellä pitkin saloa. Sekä uteliaana että peläten suuri,\nmahtava, vanha kontio oli lähtenyt risun risahtamatta hiipimään valoa\nkohti, tullut askel askeleelta niin hiljaa kuin vain osasi, laajana\nkuin heinähaasia, samana tummana pimeytenä kuin yö ympärillä, valoina\nvain hehkuvat pedon silmät. Yhä lähemmäksi se oli tullut, mutta ei\nkuitenkaan niin lähelle, että tulen välke olisi päässyt kimaltelemaan\nturkin ruskeassa karvakiillossa, ja silloin se oli nähnyt, keitä\ntuossa tulen ääressä värjötteli: mökin akka kahden pienen lapsensa,\npojan ja tyttären kanssa, keralla vielä ruskeaturkkinen Halli. Otso\ntunsi heidät: se oli laiha, kärsivän näköinen akka tuolta neljänneksen\nparin päässä olevasta Julman torpasta, jonka lehmän se oli surmannut\nedellisenä syksynä. Tunsi se lapsetkin: otso oli nähnyt heidät kerran\nkurkistaessaan samana viime syksynä torpan ikkunasta sisään. Lapset\nolivat olleet yksin kotona ja kyyröttäneet pirtin nurkassa sylitysten\npelästyksestä lamaantuneina, lieden hiilloksen valaistessa huonetta\nhimmeästi. Kouko tiesi kyllä pirtin oven olevan auki -- ei olisi\ntarvinnut muuta kuin käpälällä hiukan kaapaista, niin tie pirttiin\nolisi ollut esteetön... Siellä olisi kyllä ollut helppo tehdä lapsista\nloppu, mikä olisi ehkä vihdoinkin saanut ihmiset ymmärtämään, ettei\nheillä ollut tänne korpeen asiaa, koska tämä oli karhun valtakuntaa...\nMutta karhu ei ollut kuitenkaan mennyt sisään eikä tehnyt lapsille\npahaa, sillä se oli tuntenut selittämättömän, mahtavan voiman olevan\nheidän suojelijanaan, seisovan ovella, väikkyvän oudosti peloittavana\nolentona heidän edessään kuin elävä tuli. Kontio oli poistunut torpan\npihalta yhtä hiljaa kuin oli tullut, yhtä tummana kuin syksyinen\ntervasmusta yö, jolloin korpi seisoo kuin kauhusta kivettyneenä,\nsilmät säikähdyksestä särkyneinä tuijottaen johonkin luita ja ytimiä\nhyytävään kamaluuteen. Mutta tuolla korven polullapa kiirehtivät sitä\nvastaan kaukaa kotiin palaavat mökin ukko ja akka, mukanansa metsän\nkiusankappale, pystyhäntäinen Halli. Eivät ukko ja akka olisi kontiota\nhuomanneet, vaikka olisivat kädellä ohi mennessään pyyhkäisseet, eikä\nkontio ollut aikonut heille mitään tehdä, sillä ei ole leikin asia\nkäydä ihmisen kimppuun, mutta Halli haistoi sen läsnäolon heti. Korven\nhiljaisuuteen tottunutta metsän kuningasta vieläkin pöyristytti se\niljettävä, räikeä rähinä, jolla tuo rääväsuinen rakki siinä samassa\nrepäisi rikki risahtamattoman hiljaisuuden ja syöksyi silmittömän\nvimman vallassa ihan tapailemaan kiinni housuvilloista, niin että\ntäytyi pysähtyä, käännähtää äkkiä ja kaapaista salaman nopeasti\nlaajassa kaaressa leveällä kämmenellä. Karhua nauratti hiukan siinä\nmuistaessaan, kuinka Hallin henki oli silloin ollut yhden karvan\nvarassa -- tämä ei näet ollut tiennyt, että kömpelö kontio kykenee\npyörähtämään äkkiä kuin villikissa ja kaapaisemaan käpälällään niin\nlaajaa apajaa. Oli se siitä kuitenkin ehtinyt hypähtämään syrjään,\nvinkaisten kipeästi, eikä karhu ollut jäänyt sen enempää asiaa\ntutkimaan, vaan oli lähtenyt hiljaa painumaan korven helmaan. Ja ihan\noli juoksuksi täytynyt pistää, kun siinä samassa oli jyrähtänyt maata\nja taivasta repivä paukaus ja salama valaissut sekunniksi korven\nkirkkaaksi kuin päivällä -- kun ihan korvan vierestä mennä viuhahti\njokin kuin vihainen herhiläinen ja iskeä nauskahti äkäisesti kuusen\nkylkeen... Julman Tuomaalla oli omat konstinsa ja se oli äkäinen,\nvääjäämätön mies, jota kohtaan karhu tunsi suurta kunnioitusta. Missä\nlienee nyt ollut, kun oli lähettänyt akkansa lasten kanssa tuota\nniittyriekaletta hampsimaan...\n\nKarhu tuijotti pimeydestä nuotion valopiiriin ja näki, kuinka\nheikkovoimainen, nälän kalvistuttama äiti paistoi nuotion loisteessa\nlasten suolammista onkimia pahaisia särkiä ja ahvenia ja kuinka\nlapset ruotivat niitä hyppysillään suuhunsa, haukkasivat pettuleipää\nja valuttivat kaiken menemään ryyppäämällä purakasta piimää. Kontio\ntiesi, että Julman Tuomaalla oli taas lehmä -- ettei se ollut uskonut\nkokemustensa opetuksia, vaan yritti sitkeästi uudelleen. Edellisenä\nsyksynä sen jälkeen, kun kontio oli vienyt lehmän torpan eukon\nhuudoista ja itkusta huolimatta, Tuomas oli Halli mukanaan väsymättä\nkävellyt saloja ja korpia, sydämessä synkkä vimma ja aseessaan\ntuima panos, etsien tuhon aiheuttajaa, mutta ei ollut löytänyt eikä\nhavainnut, vaikka usein kulki melko läheltä. Ja löytämättä oli jäänyt\nkuten aina ennenkin kontion talvikorju, jonka tämä oli osannut kätkeä\ntuonne kaukaiseen nevan saarekkeeseen, kotkan pesähongan lähistölle,\nmilloinkaan jäätymättömien hetteikköjen taa, joissa lumi sulaa eikä näy\njälkiä. Se on Tuomas tiukka ukko -- ei sen kanssa ole leikkimistä --\ntuo poika on isänsä näköinen...\n\nKontio tuijottaa nuotiolle, josta päin tuleva ilmanhenki estää\nsen hajun kantautumasta Hallin kosteisiin, innokkaasti liikkuviin\nja nuuskiviin sieraimiin. Mutta vihdoin kontio näkee, että Hallin\nvähitellen valtaa kolkko aavistus: se nousee hiljaa käppyräisestä\nmakuuasennostaan seisomaan ja tuijottaa rävähtämättä juuri sinne,\nmissä otso on; sen jalat jäykistyvät seipäiksi ja vapisevat kiihkosta;\nsen selkäkarvat nousevat pystyyn, silmät rupeavat palamaan, huulet\nvetäytyvät pois ikenien päältä niin että valkoiset hampaat paljastuvat\nterävänä rivinä, ja sen tanakan laihan ruumiin uumenista, sen\nsisukkaasta, pelkäämättömästä sielusta, rupeaa kuulumaan kumeaa,\nvilliä, mutta vielä tukahdutettua murinaa. Vaimo vilkaisee siihen\nhätäisesti, kaappaa lapset suojaansa ja kyyristyy tulen lähelle, josta\npeläten tuijottaa pimeyteen, mutta ensin arkuutta osoittanut pikku\nmies röyhistää hetken perästä rintansa, tempaa kekäleen tulesta ja\nviskaa sen kaaressa sinne päin, jonne Halli tuijotti ja murisi. Eihän\nse kauas lentänyt, mutta valaisi silti säkenillään komeasti sysipimeää\nyötä, kunnes pihahteli sammuksiin nevan lätäkössä, suitsuttaen sankasti\nkitkerää savua. Kontio näkee sen ja ajattelee, että nyt kohta Halli\npäästää haukun, joka myös olkoon sen viimeinen, mutta eipäs. Jotakin\non ilmassa, joku varoittaa Hallia, estää sen purkamasta raivoaan\näänekkäällä räyhinällä: se ei ole nyt omalla konnulla, vaan kontion\nkotisaralla, erämaan ja pimeyden vankina, suojana vain elollinen,\npolttava tuli -- se ymmärtää, ettei tässä ole varaa uhmailla eikä\närsyttää metsän isoa voimaa, joka saattaa villiintyneenä lähteä\ntulemaan kohti -- sen pientä, urhoollista sydäntä karsii raivon\nohella myös pelko... Siksi se tyytyy vain murisemaan matalasti ja\nkumeasti, seisoen kuin patsas yksissä jalkainsa sijoissa, pelosta\nhuolimatta tietoisuudessa kirkas päätös, että jos tuo metsän pimeä\nrupeaa tuolta vyörymään kohti, niin hänen, Hallin, velvollisuus on\nsilmänräpäystäkään epäröimättä ponnahtaa tästä sitä vastaan ja koettaa\ntavoittaa sitä housuvilloista... Ja kun sitten onnistuisi tarraamaan\nsitä kiinni sellaisesta paikasta, ettei se heti voisi hengettömäksi\nläimäistä, ja saisi edes yhden ainoan, joskin elämän viimeisen kerran\npurra sitä sisunsa pohjasta, niin mitäpä siitä, vaikka heti perään\ntulisi kuolema... Tulisihan se elämän korkeimmalla hetkellä, suurimman\nsankarityön täyttyessä... Halli vapisee kiihkosta ja murisee kumeasti,\nmutta joku tuntematon, selittämätön voima pitää sitä paikoillaan ja\nestää sen purkamasta sisuaan vimmattuun haukkuun -- se sama voima, joka\nestää kontiota tulemasta valon rajan yli, ja jonka viimeksimainittu\non näkevinään luontosielunsa sumentumattomin silmin... Otso kuulee\noudon käskyn, jota sen täytyy totella: se kääntyy ja katoaa yöhön\neikä pieninkään saran kohahdus tai lätäkön lisahdus ole ilmaissut sen\nnäin lähellä käyneen. Halli tuntee vaaran väistyneen ja laskeutuu\nrauhoittuneena lepoon, mutta pikku Joona kysyy äidiltä:\n\n-- Äiti, mikähän siellä oli, jolle Halli niin murisi ja näytti hampaita?\n\n-- En tiedä -- olipa mikä hyvänsä, niin pois se on nyt mennyt, koska\nHalli jo makuuttaa päätä käpälällä.\n\n-- Kun ei vain olisi ollut karhu?\n\n-- Ole hiljaa! Ei sitä saa nimeltä sanoa. Silloin se tulee.\n\nMutta Joona tuijotti vihaisesti pimeyteen ja sanoi uhkamielisesti,\nröyhistäen pientä laihaa ruumistaan:\n\n-- Olisipa tullut, niin olisin lyönyt siltä kirveellä pään halki.\n\nHän näki itsensä tekevän sen ja hänen ruumiinsa jännittyi kuin teräs.\nÄiti katsoi poikaansa ja hänen väsyneille kasvoilleen lennähti hymyn\nkaukainen häive.\n\n\n\n\nVI\n\n\nHelga istui postipöytänsä ääressä, pää käsien nojassa, ja katsoi kauas\nmetsän latvojen ylitse järvelle, joka kimalteli kauniisti keväisen\nauringon kilossa. Erämaan vähäinen, yhteen laukkuun mahtuva posti oli\ntaas saapunut harvaan tahtiin uudistuvan kertansa tänne pisimpään\nperukkaansa. Vuorokausimääriä olivat laihat hevoskaakit kiskoa\njunnanneet raskaita kärryjä, keveähköä postilaukkua ja sen heiveröistä\nvartijaa, Kinnusen Eeraa, jonka hatun ympärillä oli keltainen nauha\nruunun viran merkkinä. Yhä ylemmäksi oli maantie noussut, laskeutunut\nkyllä suoaukeamalle, jonka halkaisi suorana viivana, katkennut\nvaihteeksi pienen punaisen sillan kohdalla, jonka alitse pohjattomien\nja rannattomien nevojen ruskeat vedet virtasivat melkein näkymättömän\nhitaasti, pinnallansa parvi pitkäsäärisiä vesioriita ja reunoillansa\ntiheitä saratuppaita, ja ilahtunut väliin edes virstantolpan\nvalkoisesta numerolaudasta, jonka ilmaisema toivottoman pitkä välimatka\nseuraavaan syöttöpaikkaan ei tuntunut ollenkaan lyhenevän, mutta\nlähtenyt sitten taas kiipeämään entistä korkeamman vaaran laelle. Ja\ntätä hidasta, uneliasta kulkua oli säestänyt joskus kuuluva viklan\nvalitus tai suomättäällä pesivän pikkulinnun arka pyrähdys tai kaukaa\nkajahtava kurjen raikuva huuto, jonka se joskus päästää herkutellessaan\nlelluvan nevan aukeamalla mehuisilla karpaloilla. Vaaran laelle pyrkivä\nmäki on pitkä kuin iankaikkisuus ja sen nouseminen kuin raskaan taakan\nkantamista, jota ei saa heittää pois silloin kun väsyy, vaan vasta\nsitten, kun se on kauas asetetun määrän päässä. Mutta sikäli kuin\ntämä lähestyy, nousijan mieli käy keveämmäksi, ja kun hän lopuksi\nsaavuttuaan perille antaa hevosensa huoata ja katsoo ympärillensä\navautuneeseen maailmaan, hänen sielunsa ylenee. Helga muisti, kuinka\nhän tänne muuttaessaan oli matkan korkeimman vaaran huipulta unohtunut\nkatsomaan eteensä avautuvaa rannatonta sinisaloa, joka autereisena,\npehmeästi kumpuilevana merenä ulottui taivaanrantaan ja katosi sen\ntaa. Hänet oli vallannut korkea, ilmava avaruuden ja vapauden tunne,\nriemullinen ihastus, joka oli samalla syvää hartautta. Syvintä ja\npyhintä oli siinä sen autereinen laajuus, sen rikkumaton hiljaisuus,\njoka herätti suuren, jännittyneen odotuksen tunnelmaa, sen kirkas\nkorkeus. Kaukaa kimalteli järvi ja tuolta nousi vaalea savupatsas,\njonka juurelta silmä saattoi ponnistaen erottaa rykelmän ilman syöntiä\nsiniharmaita rakennuksia. Se näytti olevan ihmisen ainoa osuus tässä\nsalojen sinimeressä, häviävän pieni pilkku rannattomien selkosien\nkeskellä. Ja taas oli väsynyt hevonen nykäissyt rattaat liikkeelle ja\nyksitoikkoiset, väsyttävän pitkät taipaleet oli vähitellen katkaistu,\nkunnes maantie oli vihdoin päättynyt erämaan kaukaisen pitäjän\njärven rantaan. Helga oli tuntenut siihen tullessaan seisovansa\nikäänkuin ponnahduslaudan kärjessä, josta lähtiessä ei ollut enää\nmaata alla, vaan josta täytyi tehdä hyppäys suureen tuntemattomaan,\ntiettömän salopitäjän outojen asukkaiden keskelle, kaiken sivistyksen\nulkopuolelle. Jotta eristäytyneisyys olisi ollut mahdollisimman\ntäydellinen, oli varsinainen kirkonkylä tuolla penikulmaa leveän järven\ntoisella puolella, irrallaan maantiestä, joka tällaisena, kylättömään\nrantaan päättyvänä, tuntui tarkoituksettomalta ja läpipääsemättömältä\nkuin umpiperä... Helgasta oli tuntunut sanomattoman ikävältä ja\npeloittavalta, kun hän vihdoinkin oli päässyt järven yli ja istahtanut\ntähän pieneen vaatimattomaan huoneeseen, seuranaan harvapuheinen mutta\nlohduttavasti katseleva Kinnus-Eera ja sateesta märkä postilaukku, jota\nEera rupesi tottuneesti aukaisemaan. Kaikista pidättelyistä huolimatta\nhäneltä oli päässyt haikea itku, jonka huomattuaan Eera oli sanonut,\nettei pidä itkeä, sillä ihmisissähän täällä ollaan.\n\nJa kuinka olikaan: kun Helga ehti katsoa vähän ympärilleen, hän\nhavaitsi postipöydällä jotakin, joka ilmaisi ystävällisiä tunteita.\nSiinä oli kukkavihko, tehty astereista -- oli syksy -- jotka eivät\nolleet niinkään halveksittavia näin syrjäisessä ja pohjoisessa\npaikassa kasvaneiksi, ja välissä oli paperipala, johon oli kirjoitettu\n\"tervetuloa\". Kysyttyään Eeralta, kuka ne oli mahtanut siihen tuoda,\ntämä murisi järeästi, että eikö tuo liene pastorinrouva -- muilla\nei taida olla tuollaisia kukkia. Ja hetken kuluttua oli portailta\nkuulunut askeleita ja eteisestä kolinaa, ja ovelle oli ilmestynyt\npienikokoinen, yksinkertaisesti puettu nainen, hartioilla harmaa\nsaali, ja vanhanaikaisen olkihatun reunan alta tuikkivissa silmissä\nystävällinen ilme. Hän oli lähtenyt katsomaan, oliko uusi postineiti jo\nsaapunut, toivottaakseen hänet tervetulleeksi ja osoittaakseen, ettei\ntämä nyt aivan mahdoton paikka ollut, vaikka niin voi kyllä luulla.\nEnnenpitkää Helga oli huomannut joutuneensa osalliseksi kotoiseen,\nmukavaan rupatteluun, jota silloin tällöin säesti pastorinrouvan nauru\nja johon Eera kansanvaltaisen yhdenvertaisesti lausui joskus järeästi\nhyväksyvän \"joo\". Se virkisti häntä ja ajatuksissa vilahti jo kaukainen\ntoivorikas aavistus, että ehkäpä elämä sittenkin rupeaa sujumaan. Mutta\nkun pastorinrouva oli mennyt ja Eera samoin, ja ulkoa, sysipimeydestä,\noli ruvennut kuulumaan syyssateen lohdutonta ääntä ja tuulen vinkunaa\n-- kun hän oli todennut olevansa ypöyksin tässä pienessä alastomassa\nhuoneessa, ympärillä rajaton erämaa, hän oli painautunut vuoteessaan\npeitteen alle sydämeen saakka tyrmistyneenä ja säikähtyneenä, voimatta\nkäsittää, miksi tällainen osa oli hänelle määrätty...\n\nHelga heräsi mietteistään ja katsoi ympärilleen: täällä oli nyt\nhiukan kodikkaampaa. Postinsa olivat jo melkein kaikki hakeneet\n-- vain metsänhoitajan sanomalehdet ja kirje olivat vielä tuossa.\nHelga muisti, kuinka hänen tulonsa jälkeisenä päivänä metsänhoitaja,\nEinar, oli saapunut hakemaan postia. Helga oli nähnyt ikkunasta,\nkuinka maantieltä kääntyi postikonttoria kohti pitkä, vielä nuori\nmies, puettu sekaisin herroiksi ja maalaiseksi, niinkuin useinkin\ntäällä arkioloissa, nousi tyynesti portaita, avasi oven hamuilematta\nja epäröimättä, katsoi silmiin rehellisesti ja kirkkaasti, toivotti\ntervetulleeksi, istui tuossa pöydän toisella puolella ja puheli\nluonnollisesti, ja pois lähtiessään puristi kättä lämpimästi ja\ninhimillisesti sekä käski käymään. Ja juuri kun Helga mietteissään\nmuisteli näitä aina samanlaisia, yhtä rauhallisia puheluja ja\nkädenpuristuksia, jolloin hetkeksi voimakkaan miehen vastustamaton\nlumous virtasi Helgan olemukseen, kuitenkaan konsanaan ylittämättä\nsallitun rajaa ja pääsemättä omistajansa valvonnan ulkopuolelle,\nkuuluivat portailta tutut askeleet ja siinä samassa Einar istui\ntuossa vanhalla paikallaan ja käänteli kirjettä kuin olisi koettanut\npäältä arvata, keneltä se oli. He olivat jo kauan sitten tulleet\nlähemmin tutuiksi, vieläpä Einarin oman rouvan, Allin, ehdotuksesta,\nja puhuttelivat toisiaan nimeltä, mutta siitä huolimatta Helga oli\nEinarin seurassa herkeämättömän jännityksen tilassa kuin olisi\nparhaillaan kokemassa suurta seikkailua, jonka loppuna saattoi olla\nautuus tai kuolema. Ei hän tällaista kirkkaan tietoisesti ajatellut,\nmutta hän tunsi sen kuitenkin ja oli siksi joka hetki harvinaisella\ntavalla järkytetty. Veret vaihtuivat poskilla alituisesti punaisesta\nlumivalkeaan, keskustelu kävi hajamielisesti, sillä hän tarkkasi\noikeastaan koko havaintokyvyllään itseänsä, jotakin omassa sielussaan\nvälähdellen tapahtuvaa, sellaista, jolle ei osaa antaa nimeä, mutta\njoka on samalla kertaa kipeätä tuskaa ja autuuttavaa hurmiota ja\ntuntuu ruumiissakin salaperäisenä nautinnon aavistuksena. Helga\noikein vihasi itseään siitä, ettei voinut olla Einarin läsnäollessa\nluonnollinen, että oli joko liian vilkas, nauraen rajattomasti, tai\nliian vakava, painuen sanattomaksi ja alakuloiseksi. Tämä oli aluksi\nmennyt hänen tunnetun raisuutensa tiliin, mutta ennenpitkää Helga oli\nollut huomaavinaan, että häntä ympäröivän onnen autereen läpi oli\ntunkeutunut Alli-rouvan syvästi siniloisteinen, vakava ja kysyvä katse,\nja että pastorinrouvan viisaat silmät olivat kerran hiukan kummastellen\nviivähtäneet hänessä. Pastorilla oli joskus huolestunut ilme, kun hän\nkuunteli syrjästä Helgan ja Einarin leikinlaskua, rovastisetä oli aina\nyhtä vilpitön ja herttainen, mutta silti Helga kuvitteli, että hänen\näänessään oli kaukaisen säälin ja osanoton hellää surumielisyyttä, ja\nvanha valkotukkainen ruustinnatäti rupesi väliin ehkä tarpeettomasti\nlaskemaan sukankutimensa silmiä, pistäen puikon hampaittensa väliin.\nHelgalle välähti ihan selkeäksi se, että koko tämän pienen yhteiskunnan\nhuomio oli jostakin syystä, vain aavistuksesta, -- sillä eihän\nollut tapahtunut mitään, ei pienintäkään luvatonta, eikähän Einar\nilmeisesti osannut kuvitellakaan Helgan tunteiden levottomuutta --\nkiintynyt häneen ja Einariin, tähän vielä olemattomaan asiaan, jonka\nsynnyn se kuitenkin näytti oivaltavan olevan tapahtumassa. Miksi\nihmiset olivat tässä asiassa niin herkkiä ja terävänäköisiä? Siksi\n-- Helgan sydän ymmärsi sen ja sanoi sen hänelle -- että rakkauden\nsyttyminen ja palo on elämän keskeisin ja suurin ilmiö, niin pyhä,\nvaltava ja korkea, ettei ole sitä sielua, joka ei tuntisi sen\nsalamoivaa voimaa, polvistuisi sen alttarin eteen. Se on elämän suurin\nonni ja onnettomuus: toiset juovat sen tulta terveydekseen, toiset\ntanssivat sen ympärillä kuin perhoset, lopuksi syöksyäkseen siihen ja\npalaakseen...\n\nMutta Einar istui tuossa yhtä tyynenä ja hillittynä kuin satoja kertoja\naikaisemmin, näyttämättä kasvoillaan pienintäkään tavallisuudesta\npoikkeavaa oiretta. Hänen kädenpuristuksensa oli ollut juuri yhtä\nlämmin, sydämellinen ja toverillinen kuin aina ennenkin, kestämättä\nsekuntiakaan kauempaa kuin oli sopivaa, kohteliasta, ritarillista.\nTietämättänsä, tunnustamatta sitä itselleen, Helga toivoi joka kerta,\nkuten oli tehnyt nytkin, että Einar pitäisi hänen kättänsä hiukan\nkauemmin, puristaisi sitä lujemmin -- tempaisi hänet syliinsä ja\nsuutelisi -- mutta ei milloinkaan... Helga punastui mielikuviensa\njohdosta, pelkäsi Einarin huomaavan jotakin, rupesi hämillään muka\njärjestelemään papereitaan... \"Kun se ei edes puhu mitään!\" hän\najatteli siinä, mutta silloin Einar heräten syvistä mietteistä sanoi\nkuin ajatussarjansa lopputulokseksi:\n\n-- Niin, kyllä olo täällä erämaassa tosiaankin tulee väliin ikäväksi...\nsanomattoman yksitoikkoiseksi ja harmaaksi...\n\nHelgaa sykähdytti oudosti hänen alakuloinen sävynsä, joka oli Einarin\nkohdalle harvinaista, ja hän kysyi arasti:\n\n-- Miksi sanot niin? Onko tapahtunut jotakin?\n\nMutta Einar vaikeni tovin, kunnes vastasi kuin jatkaen omia ajatuksiaan:\n\n-- Tapahtunutko? Siinähän se juuri on vika, ettei tapahdu mitään...\nNäin keväällä eivät edes karhut surmaa lehmiä eivätkä ihmiset näe\nnälkää, kun saavat kaloja ja maitoa. Aurinko on melkein pysähtynyt\ntaivaalle, josta valuu ainainen yliluonnollinen kirkkaus. En ollenkaan\nihmettele, kun sanotaan erämaiden virkamiesten usein joutuvan rappiolle\nkuka juomalla, kuka rakastamalla, useimmat molemmin tavoin. Täällä\nvaaditaan lujaa miestä pysyäkseen ryhdissään, ollakseen ratkeamatta\nliitoksistaan ja repeämättä irralleen joka haaralle...\n\nHelga tapaili hämillään:\n\n-- Mutta... onhan sinulla Alli ja Elsa ja... Jos minulla olisi...\ntarkoitan, että jos olisi todellinen koti, jonka ihmisiä sydämestään\nrakastaisi, niin eikö olisi aivan yhdentekevää, missä olisi? Kuta\nkauempana erämaassa, sitä hauskempaa?\n\nEinar rummutti pöytään mietteissään ja sanoi:\n\n-- Niin, Alli on ja Elsa... Se on kaikki hyvää ja onnellista. Mutta\nsilti siitä puuttuu jotakin, en vielä tiedä mitä -- sellaista, jonka\nsuorittaminen täyttäisi miehen sielun korkean päämäärän kunnialla,\nvoimantunnon ylpeällä riemulla ja saavutusten tyydytyksellä...\nOli paha, että jouduin käymään tuolla alamaassa, suuremmissa,\nsivistyneemmissä oloissa. Ystävät siellä loukkasivat minua\ntietämättänsä säälivillä, osaaottavilla kyselyillään... Ne herättivät\nsydämessä tyytymättömyyttä, kapinoivaa mieltä kohtaloa vastaan... Mitä\ntäällä Jumalan selän takana -- eihän täällä ole edes tilaisuutta mitään\ntehdä...\n\nHelga ymmärsi tässä purkautuvan jotakin, jota Einar ei tahtonut sanoa\nAllille, ettei pahoittaisi hänen mieltään, ehkä ei tavalliselle\nuskotulleen pastorillekaan, joka mahdollisesti -- niin oli Helga ollut\nhuomaavinaan -- joskus oli sairastanut samaa ikäväntautia. Hän tunsi\nkatkeruutta sydämessään sen johdosta, ettei Einar siis osannut panna\ntäyttä arvoa siihen onneen, joka oli todellisuutena hänen ympärillään.\nOlisipa Helgalla ollut edes murunen siitä, niin hän olisi tuntenut\nolevansa rikas. Mutta hänelle ei oltu suotu mitään, ei sirustakaan,\nvaan hänen täytyi olla ehdottomasti ja auttamattomasti yksin, vankina\ntässä alakuloisessa postihuoneessa ja tuossa pienessä kamarissa... Hän\nei uskaltanut katsoa ylös ja mietti, mitä sanoisi, kun kuuli Einarin\nnousevan ja puhuvan taas entisellä tyynellä ja miehekkäällä tavallaan:\n\n-- Mutta mitä minä nyt tässä tällaista herkkämielistä jaarittelua...\nAlli pyysi sanomaan, että tulisit iltapäivällä meille. Rovastin ja\npastorin tulevat myös.\n\nHän lähti, vain nyökäten Helgalle hyvästiksi, ja Helga jäi katsomaan\nhänen jälkeensä, kun hän meni pystynä, pitkänä, varmana, halliten\nkaikki liikkeensä täydellisesti. Nyt puna sai ajella pitkin Helgan\nposkia esteettömästi, sillä ei ollut ketään näkemässä, nyt sai lysähtää\npöytänsä ääreen, painaa pään käsien varaan, itkeä hiljaa ja miettiä\nsitä outoa, kaameata kohtaloa, jonka vangiksi hän, tänne erämaahan\nsattumalta joutunut orpotyttö, oli tahtomattaan joutunut.\n\n\n\n\nVII\n\n\nAlli-rouva puuhaili huoneissaan, siistien yhtä ja toista vieraita\nodotellessaan. Hänellä oli vaalea, hiukan suortuvainen tukka,\njonka hän jakoi siveästi keskeltä kahden puolen ja solmisi niskaan\nvaatimattomalle sykerölle. Hänellä oli suuret, rauhalliset, harmaat\nsilmät, joiden viisas katse saattoi viivähtää kohteessaan tutkivan\ntyynesti tai unohtua tuijottamaan kauas. Hänen piirteensä olivat\nnuhteettomat, huulensa täyteläiset ja kosteat, ja hampaansa valkoiset\nja kauniit, näkyen nauraessa kirkkaana rivinä. Hän oli solakka,\nmutta vartalossa oli normaalioloissa sitä sopusuhtaista pyöreyttä ja\nääriviivojen kaarevuutta, joka luonnon viehätysvoimana vangitsee miehen\nkatseen. Alli-rouva tiesi omistaneensa miehensä intohimot täydessä\nmäärässä -- hieno häveliäisyyden tunne lehahti hänen olemuksensa läpi,\nkun hän tuli sitä tässä muistaneeksi -- eikä ollut viime aikoihin\nsaakka tullut ajatelleeksikaan, että voisi niitä milloinkaan menettää.\nMutta kuluneen talven aikana sellainen mielikuva oli herännyt,\nsyntynyt pelko siitä, että entäpä Einar rupeaa kyllästymään häneen\nja joutuu samalla Helgan vaikutuksen alaiseksi -- Helgan, joka on\nniin tummanvalkeasti kaunis, lämmin ja vilkas... Hänen oli täytynyt\noikein harkita tätä asiaa ja tarkata miestänsä, mutta vaikka hän\nolikin sydämessään kiihkeän mustasukkainen, hän ei silti voinut sanoa\nhavainneensa Einarissa mitään, joka olisi osoittanut hänen entisestään\nkylmentyneen. Joskus hänellä oli ollut mustasukkaisia sanoja huulilla,\nmutta onneksi hän oli jaksanut pidättää ne. Hän tunsi, että jos hän\nolisi sanonut ne, jotakin hienoa olisi särkynyt -- kristalliin olisi\ntullut korjautumaton särö. Onneksi, onneksi! -- hän toisti tuota\nsanaa kiitollisena mielessään -- hän oli saanut hillityksi itsensä.\nMilloinkaan hän ei sanoisi mitään, ei sanaakaan tästä asiasta, vaan\nponnistaisi kaikkensa säilyttääkseen miehensä rakkauden. Jos sitten\nkävisi toisin, sille ei voisi mitään, vaan se olisi Jumalan sallima\nylivoimainen onnettomuus. Tuossa Einar näkyi tulevan postista,\nsanomalehdet kainalossa. Alli oli ruvennut erikoisesti pitämään\nsilmällä, miten Einar sivuuttaa hänet nyt: syleileekö, jos ei\nole ketään saapuvilla, tai katsooko entiseen tapaan ja koskettaa\nkäsivarteen, jos on näkijöitä, vai välttääkö katsomasta silmiin ja\npyrkii menemään muka touhuissaan ohi, syleilemättä, koskettamatta,\nsanomatta mitään?\n\nEinar tuli sisään tuttuun tapaansa, heitti hattunsa naulakolle ja meni\nruokasaliin, jonka takana hänen työhuoneensa oli. Aurinko paistoi\nAllin hiuksiin, niin että ne olivat kuin sädekehä hänen päänsä\nympärillä. Einarin kasvoille lennähti hänen huomatessaan vaimonsa\nniiden tavallinen, rauhallisesti ilostunut ilme -- vai oliko siinä\nsamalla jotakin vierasta hämilläänolon sävyä? -- ja hän tuli Allin luo\nja tervehti häntä sillä tavalla kuin oli tottunut tekemään silloin,\nkun he olivat kahden -- nyt vielä tuolla erikoisella tavalla, joka\njohtui Allin raskaudentilasta ja johon sisältyi ylimääräistä hellyyttä,\njonkinmoista sääliä ja ylpeätä syyllisyydentunnetta. Katsoen vaimoaan\nsilmiin hän lausui kuin itsekseen:\n\n-- Naisparat!\n\nAlli kummastui hiukan ja kysyi:\n\n-- Miksi sanot niin? Miksi olemme mielestäsi \"parkoja\"?\n\nEinar päästi hänet ja lähti menemään huoneeseensa kuin välttääkseen\nperinpohjaisempaa keskustelua. Sanoi vain välinpitämättömästi:\n\n-- Tulinpahan ajatelleeksi...\n\nMutta Alli meni hänen peräänsä, sillä hän halusi tietää, minkä\najatusketjun tuloksena tuo lause oli. Hän tunsi, että Helga oli\njotenkin sen yhteydessä, ja hänen sydämensä rupesi väkisin sykkimään\nkiihkeästi... Mutta näennäisesti muuttaen puheenaihetta hän kysyi kuin\nsivumennen:\n\n-- Tuleeko Helga?\n\n-- Kyllä pyysin niinkuin käskit... Kai hän tulee, sillä eiväthän ole\nesteenä liiat työt. Olisi varmaan tullut pyytämättäkin -- tyttöparka --\nikävissään...\n\nEinarin ääni oli ehdottomasti vilpitön ja rauhallinen. Ainoa\nerikoisuus, minkä siinä saattoi huomata, oli surumielisen säälin sävy.\nSe leikkasi Allia ja hän kysyi:\n\n-- Helgaa ajatellenko äsken sanoit \"naisparat\"?\n\nEinar kääntyi katsomaan vaimoonsa ja vastasi hitaasti ja harkiten:\n\n-- Tosiaankin ajattelin häntä, mutta myös muita, etenkin\npastorinrouvaa...\n\nAlli katsoi häneen kysyvästi, hiukan hämmästyneenä, ja Einar jatkoi\nharkitsevaa puhettansa, pyöritellen savuketta hyppysissään:\n\n-- Niin, Helga... kuten tiedät, on vielä nuori ja kaunis... Hänellä\non temperamenttia, tunteellisuutta, hehkua... Luonto elää hänessä\nvoimakkaana, tulisena... Hän kaipaa vaistomaisesti ikäistensä seuraa,\njota täällä ei valitettavasti ole. Täällähän ei ole sivistyneitä\nnuoria miehiä... Se on traagillista... Tunteet saavat silloin pian\nharhasuunnan, mikä voi olla kohtalokasta...\n\nHän katsoi vaimoaan suoraan silmiin, niin tyynesti ja vilpittömästi,\nettä tämä painoi silmänsä lattiaan ja hilliten äärimmäisellä\nponnistuksella mustasukkaisuuden kuohun sai kysytyksi:\n\n-- Ja miksi mainitsit pastorinrouvan?\n\n-- Pastorinrouva näet on luotu oikeastaan aivan toiseen elämäntehtävään\nkuin mikä hänellä nyt on. Tuo pieni ihminen on hyvin lahjakas,\nälyltään ja menoltaan tiitterä kuin tiainen. Kuten tiedät, hän ei\nole käynyt koulua -- niitähän ei hänen nuoruudessaan tämän maakunnan\nkaupungeissa vielä ollutkaan ja vaikka olisi ollut, niihin pääsi vain\nmuutama parhaassa asemassa oleva -- mutta siitä huolimatta hänellä on\nkummastuttavan laajat tiedot... Muistaa ulkoa runoja niin paljon että\nihmetyttää, ja mikä vielä suurenmoisempaa: sepittää niitä itse! Siitä\nsyystä olen tullut ajatelleeksi häntä jonkinlaisella säälillä: on näet\ntuntunut, että täällä hänen lahjansa kuihtuvat, jäävät käyttämättä,\novat merkityksettömiä...\n\nSilloin Alli nosti katseensa ja sanoi tyyneen, ratkaisevaan tapaansa:\n\n-- Tuossa, rakas Einar, erehdyt kokonaan. Juuri täällä, pienissä\nja köyhissä oloissa, hänen lahjoillaan on täyden käytön tilaisuus.\nSuuressa maailmassa hän vaipuisi yhdeksi tuhansista, niin\nvähäpätöiseksi, ettei hänellä ehkä olisi siellä juuri mitään\nmerkitystä, mutta täällä hän on yksi harvoista, aina tarpeellinen,\nottamassa osaa suureen, tärkeään työhön... Minusta pastorinrouva on\nkaikkea muuta kuin \"parka\": hän on urhea, ihailtava nainen, joka\ntietämättänsä taistelee kuin sankari. Tuossa mitä sanot Helgasta\nvoi olla perää joltakin kannalta, mutta kuitenkaan en hyväksy\najatuksiasi... Ne ovat minulle liiaksi -- kuinka sanoisin -- luonnon\nviettielämää tarkoittavia. Ihminen ei kuitenkaan ole viettieläin -- hän\non ennen kaikkea henkiolento, jonka elämänkaipuu löytää tyydytyksensä\nilman nuoria sivistyneitä miehiä. Muuten: jos me naiset olemme näissä\nsuhteissa \"parkoja\", niin mitä olette sitten te miehet? Kun tekin\nolette saaneet haudata suuret lahjanne -- ja nehän ovat tietysti joka\ntapauksessa paljoa suuremmat kuin meidän -- tänne erämaahan, niin on\nsiinä siis tapahtunut suunnaton vahinko -- isänmaalle kai, vai kuinka?\n-- ja te olette monenkertaisia \"parkoja\"?\n\nEinar katsoi vaimoonsa sekä huvitettuna että yllätettynä. Alli oli\naivan laskematon: yht'äkkiä hän saattoi puhua niin vastaansanomattoman\nloogillisesti ja asiallisesti, ettei auttanut muu kuin antautuminen.\nHän kynsi korvallistaan ja tunnusti:\n\n-- Taisipa todellakin puheeni olla huonosti perusteltua. Eihän\nHelga mikään \"parka\" ole... hm... ja kuitenkin... Se on totta tuo,\nettä ihmisessä tulee henkisen, siveellisen puolen voittaa, sillä se\nopettaa hänet ohjaamaan kaipuunsa arvokkaisiin kohteisiin. Samoin\non totta, että täällähän tietysti pastorinrouvalla on tilaisuus\nosoittaa olemuksensa koko voima, sillä työntekijöitä on perin vähän.\nJa sen mukaan on loogillisesti selvää ja totta myös se, että puhe ja\nruikutus meidän muka \"suurkykyjen\" hautautumisesta tänne erämaahan on\nraukkamaista, itserakasta lorua. Täällähän on tosiaankin oiva tilaisuus\nnäyttää, mitä kykenee aikaansaamaan näiden köyhien erämaanasukasten\nhyväksi... Voi olla, ettei siitä koidu ulkonaista kunniaa, mutta ehkä\nsitä enempi siveellistä tyydytystä... Olen usein ollut kapinallisella\nmielellä sen johdosta, että olen jäänyt tänne, mutta nyt, kuin\nleimauksena, asian toinen, parempi, aatteellinen puoli kirkastuu\nminulle keventävästi... Mistä tulit ajatelleeksi elämäämme tältä\nkannalta?\n\nAlli hymyili miettiväisesti, järjesteli Einarin pöydällä olevia kirjoja\nja sanoi leikillisesti:\n\n-- Sokeakin kana näet... Olen tullut ajatelleeksi siten syrjästä\nseuratessani rovastin ja ruustinnan, pastorin ja pastorskan elämää.\nSe on mielestäni sankarillista, vaikka he eivät itse sitä sellaiseksi\naavista -- heille ei suoda edes sitä tyydytystä. Ja sankarillista on\nkoko kansan elämä täällä korvessa, käsittämättömän nöyrää ja sitkeätä\ntaistelua huonoa maaperää, ikuista hallaa ja kontioiden jokavuotisia\ntuhoja vastaan. On ihmeellistä, etteivät he ole jo nääntyneet, ettei\nheidän paimeniensa ja ainoiden johtajiensa rohkeus ole jo rauennut.\nTiedäthän, etteivät he ole saaneet täyttä palkkaansa moniin vuosiin,\nsillä eihän hallan viemää viljaa voi sellaisena pitää...\n\nEinar ei vastannut, vaan tuijotti alakuloisena ulos, jossa valaistus\nrupesi vähitellen muuttumaan iltapäivän väriseksi. Sen rauhallinen\nkimmellys, joka näytti virtaavan korkeudesta uudessa vihreydessä\nujoilevan maan pinnalle, tummina miettiviin korpiin, vaaleina itseään\nihasteleviin lehtomaihin, sinisille kaukovaaroille ja kirkkaille\nulapoille, vaikutti häneen vastustamattoman lumoavasti ja samalla\nriuduttavan alakuloisesti. Turhaa hänen oli puhua siitä, että oli\nmuka kuin pakosta jäänyt tänne erämaahan, uhrautunut: syvin totuus\noli se, että hän oli itse tahtonut jäädä, oli joutunut tämän seudun,\ntämän ihmeellisen valon lumoihin, josta ei voinut eikä halunnut päästä\nirti. Niin riutuva, hellä kauneus, salaperäisen viehtymyksen värinä\ntäräji kuin sinervä auer hänen sielussaan näinä kevätkesän ainaisen\npäivän aikoina, että hän kulki kuin unissakävijä, mieli erikoisessa,\nherkässä vireessä. Tuntui väliin, kun auringonvalo vain viipyi\nomituisena kultaloisteena mailla, kun taivas vain pysyi huikaisevan\nsyvänä ja kuulakkaan kirkkaana eikä yötä tullutkaan, kun tuolta\nmäen alta tummasta korvesta, sen korkeimman naavakuusen latvasta,\nkuului laulurastaan loppumaton haastelu, keskeyttäjänä vain käkien\nmelkein alati raikuva kukunta, kun ihmiset eivät muistaneetkaan mennä\nnukkumaan, vaan kävelivät tuossa valveillaan, silmissä uneksiva ilme,\nettei tämä ollutkaan enää todellisuutta, vaan unennäköä, jolloin elämme\noudossa maailmassa ja koemme ihmeellisiä asioita...\n\nEinar näki, kuinka odotetut vieraat, jotka olivat tiellä tavanneet\ntoisensa, kääntyivät maantieltä heille päin. Hän sanoi hymyillen\nAllille:\n\n-- Tule katsomaan! Tuolla sinun sankarisi tulevat.\n\nAlli tuli miehensä luo, joka tyynen voimakkaasti kiersi kätensä hänen\nvyötäisilleen. Edellä tulivat rovasti ja pastori, heidän perässään\nmolempain rouvat ja Helga. Rovasti oli lyhyt, tanakka, lihavahko mies,\njonka kirkkaita, rusottavia kasvoja reunusti tuuhea, kaunis, nyt jo\naivan valkoinen täysiparta. Alli oli heti ensi tapaamisesta tuntenut\nvanhan rovastin seurassa miellyttävää, rauhallista turvallisuutta,\nradallensa päässeen ja lujittuneen persoonallisuuden ympärillensä\nhenkimää varmuutta, tuoksua hienosta vaatimattomuudesta, vanhuuteen\nsaakka häiriintymättömänä pysyneestä kirkkaasta lapsellisuudesta. Hän\noli ihastunut rovastiin, joka muistutti hänen omasta valkopartaisesta\nisästään, ja olisi halunnut hyväillä hänen poskiansa. Rovasti varmaan\naavisti Allin lämpimät tunteet, koska hän aina viivytti Allin\nkättä tukevassa, isossa, rauhallisessa vanhan miehen kourassansa,\nkatsoi herttaisesti silmiin ja naurahteli perin hyväntahtoisesti ja\nsamalla hiukan ujosti. Paljoa rovasti ei juuri sanonut, sillä hän ei\nyleensäkään ollut erikoisemman puhelias, mutta hänen ei tarvinnutkaan:\nhänen olemuksensa perinjuurinen rehtiys ja hyvyys virtasi ympäristöön\nmuutenkin, niin että kaikki tunsivat kodikkuutta kuin lämpimän uunin\nääressä. Ruustinna oli pitempi kuin puolisonsa, harmaatukkainen, laiha,\nhiukan kumara. Hänen jo ryppyiset kasvonsa rusottivat vielä kauniisti\nja niitä kirkasti melkein alituinen, iloinen, sydämellinen hymy. Suuret\nsiniset silmät katselivat älykkäästi ja ymmärtäväisesti. Ruustinna oli\npuheliaampi kuin rovasti, kaskuili iloisesti ja nauroi nuorekkaasti. He\nolivat viettäneet yhdessä jo pitkän elämän, muuttaneet keskinäisellä\nrakkaudella sen murheetkin onneksi, ja olivat nyt iltansa loisteessa\nihmeellinen, liikuttava näyte kahdesta ihmisestä.\n\nPastorista huomasi heti, että hän oli toisenlainen kuin rovasti. Alli\noli todennut hänessä jotakin samalla levotonta ja alistuvaa, kärsivää\nja taistelevaa. Tuntui kuin pastori olisi alati katsellut ympärilleen\nja odottanut tämän kaiken häviävän pois ja sen oikean todellisuuden,\njohon hän varsinaisesti kuului, vihdoinkin paljastuvan. Mutta niin ei\nmilloinkaan käynyt, vaan hän oli ainaisesti tämän ympäristön vankina,\ntuomittuna astumaan sen seinien sisäpuolella kuolemaansa saakka. Ja\ntietoisuus siitä alituiseen jollakin tavalla hätäännytti häntä: kun\nelämä kului kulumistaan eikä tulokseksi koitunutkaan enempää kuin tämä\ntässä! Kun edes jaksaisi saada Laurin kouluun, kasvamaan suuremman\nmaailman mieheksi. Se ajatus poltti pastoria yölläkin ja valvotti\nhäntä: milläpä hän sellaiset kustannukset suorittaisi tuonne kymmenien\npenikulmien päähän kalliiseen kaupunkiin? Mutta hän koettaisi ja\nJumala osoittaisi hänelle keinon, joka tekisi sen mahdolliseksi. Alli\ntunsi pastorin elämän tragedian, sillä tämä oli tullut vihjaisseeksi\nhuolistaan Einarille ja loput oli helppo arvata. Ja siksi he molemmat\naivan erikoisella osanotolla seurasivat pastorin elämää ja Einar piti\nvelvollisuutenaan niin paljon kuin suinkin osoittaa tälle liian varhain\nvanhentuneelle, erämaan kesyttämälle ja araksi tekemälle miehelle\nveljellistä, kunnioittavaa, rohkaisevaa toveruutta ja osanottoa. Hän\noli nähnyt Laurin katseesta, kuinka terävästi tämä pani merkille sen\ntavan, millä hänen isäänsä kohdeltiin: naurettiinko sille, että tämän\nkädet vapisivat, että vaatteet olivat jo perin kuluneet, että hän oli\nhyvin köyhä, aina rahaton, -- ja kuinka siitä sinkosi vihan salama,\nkun hän oli huomaavinaan jotakin tällaista. Einar oli liikutettuna\nymmärtänyt pikku miehen uljaan uskollisuuden vaatimatonta isäänsä\nkohtaan ja oli tuntenut, kuinka tässä isän ja lapsen suhteessa oli\njotakin sanomattoman kaunista ja samalla traagillista...\n\nMutta tuota pientä pastorinrouvaa, joka astui tuossa ruustinnan\nvierellä, vasemmalla kädellä nipistäen rinnan kohdalta kiinni ainaista\nharmaata hartiahuiviansa, oikean säännöllisesti huiskauttaessa huivin\nreunaa askelien tahdissa, ei ehkä kukaan tässä joukossa aivan tarkoin\ntuntenut. Kaikki kyllä tiesivät hänen uutteran ja monipuolisen\nkäytännöllisen hyörinänsä, mutta harvat sitä, että hän sen ohella eli\ntoista elämää, asuen mietteiden ja runollisten haaveiden maailmassa.\nKun kaikki touhu oli rauhoittunut yön lepoon, kun pieni erämaan\npappila oli kuin nyykähtänyt uneen korkean vaaransa laella, silloin\nsen emäntä saattoi hiljaisuudessa vaipua kirjoihinsa tai sommitella\nsalavihkaa jotakin, jossa koetti sanallisesti ilmaista sielussansa\nväreileviä kuvia, niitä, jotka erikoisesti sykähdyttävät ihmisen\nsydäntä siksi, että ne ovat kauniita. Niiden pariin hän pakeni\nhuoliensa keskeltä, saadakseen hetkisen levätä, silmänräpäyksen ajan\nravita henkeänsä jollakin, joka oli kaiken maallisen yläpuolella. Ja\nnuo \"käynnit\" todellakin virkistivät häntä. Niiden jälkeen hän taas\nvoi valittamatta suorittaa arkiset askareensa, pysyä iloisena, tajuta\nelämän humoristisetkin puolet ja puhjeta iloiseen nauruun todetessaan\nsen surullisen-lystilliset kommellukset. Häneltä vaadittiin paljon:\njos hänen rohkeutensa olisi pettänyt ja epätoivo elämän armottoman\nkovuuden vuoksi saanut vallan, niin silloin hänen pieni maailmansa\nolisi ehdottomasti luhistunut. Ja hän tiesi tämän eikä vuorokaudessa\nollut monta hetkeä, jolloin hän ei tukenut elämän tragiikan kanssa\nkamppailevaa miestänsä tai ohjannut toiveidensa ja rukoustensa\nkeskeisintä kohdetta, Lauria. Eikä siinä kyllin, vaan hänellä samoin\nkuin vanhalla ruustinnalla oli ainaisena tehtävänä loppumaton ja\nuupumaton rakkaudenpalvelus niitä lukuisia köyhiä, vaivaisia, sairaita\nja onnettomia kohtaan, joita saapui pappiloihin joka päivä pitäjältä\nkuin turvalinnoihin... Pääpiirtein Einar ja Alli tämän kaiken tiesivät\nja tunsivat jo sen johdosta pastorinrouvaa kohtaan mitä suurinta\nkunnioitusta. Tätä lisäsi vielä se, että he olivat huomanneet tuossa\npienessä naisessa piukeata terävyyttä, sanavalmiutta ja, jos niikseen\ntuli, älyn välähdyksiä, jotka ällistyttivät ja kehoittivat tarkkaamaan,\nmitä itse sanoi...\n\nAlli katsoi Helgaa, joka tuli viimeisenä, ajatuksiinsa vaipuneena.\nTäytyi tunnustaa, että hän oli kaunis, juuri sellainen, jonka luonto\non ikäänkuin vasituisesti määrännyt rakkautta varten. Helppo oli\nsanoa, että ihmisen tulee henkisyydellään ohjata tunteitansa ja säätää\nelämäänsä niin, että se pysyy luvallisuuden ja oikean kehyksissä:\nkun oli luotu noin kuin Helga ja kun elämä itse oli kieltänyt hänen\nrakkaudeltaan tavalliset normaalit mahdollisuudet, niin ei ollut\nihmettelemistä, jos tunteet silloin riehahtivat paloon lupaa kysymättä\nja karkasivat kulovalkeana sinne päin, josta tenhoavin kutsu kuului.\nAlli oli aivan varma siitä, että Helga oli rakastunut Einariin -- ei\nkevytmielisyydestä eikä edesvastuuttomasta nautinnonhalusta, vaan\nsiksi, ettei hän voinut muuta, että se oli näissä oloissa hänen\nkohtalonsa. Mustasukkaisuudestaan huolimatta Alli tunsi sääliä\nHelgaa kohtaan -- tämä ei ollut oikeastaan vastuunalainen siitä,\nmitä oli tapahtunut ja varmasti tulisi tapahtumaan -- sen Alli\ntunsi masentavana, musertavana totuutena tällä hetkellä -- vaan oli\ntahtomattansa joutunut siihen suureen elämänpyörteeseen, joka täällä\nmaailman rajan takanakin kiidätti heitä kaikkia...\n\nEinar tunsi Allin irtautuvan ja näki hänen poskiensa käyneen\nlumivalkeiksi. Hänen ei tarvinnut kysyä, mistä se johtui, sillä\nhän oli itse juuri katsonut Helgaa, kun tämä tuli notkeana kuin\nkissa, pehmeänä, taipuisana, kuumana, piripintojaan myöten täynnä\nsitä luonnonhuumaa, jota harva mies voi vastustaa. Hän oli kyllä\nhuomannut sen Helgassa ennenkin -- tottakai heti ensimmäisestä\ntapaamisesta alkaen -- mutta se ei ollut vielä tähän saakka päässyt\nhänen sydämeensä, vaan oli väikkynyt kauniina elämän rikkautena\nhänen olemuksensa ulkopuolella. Mutta mitä oli nyt tapahtunut?\nOliko jokin Helgan käynnin keinahdus, hänen vartalonsa linja, hänen\nkauniin muotonsa yksinäinen surumielisyys päässyt leikkautumaan\nvaarallisella tavalla hänen tietoisuuteensa? Ensi kerran Helgan tulon\njälkeen Einarin sielua sävähdytti epävarmuuden tunne, aavistus suuren\nvaaran ilmestymisestä näköpiiriin, vieläpä sellaisen, joka voitelee\nkuolemanhaavan elämän suloisimmalla hunajalla. Hän tunsi värisevänsä,\nitseluottamuksensa horjahtavan, niin että sen entinen niin varma\nrakenne ihan ritisi liitoksissaan...\n\n\n\n\nVIII\n\n\nKunpa nyt tänä suvena halla säästäisi vuodentulon, sanoi rovasti,\nsoudellen arvokkaasti keinutuolissa ja vedellen makeita sauhuja siitä\nhelmivartisesta merenvahakopasta, jonka Einar oli hänelle erikoisesti\npyhittänyt. -- Näet, hän jatkoi, täällä on ollut niin monta hallavuotta\nperäkkäin, ettei kansa enää kestä enempää, vaan nääntyy, jolloin\nviljelys auttamattomasti taantuu.\n\n-- Emmekä sitä kestä mekään, huomautti pastori alakuloisesti. -- Olemme\noikeastaan nyt jo sivuuttaneet kestämisen rajan.\n\n-- Ja viljelys on jo taantunut, lisäsi Einar.\n\n-- Voisi olla, puheli rovasti edelleen, kaiken varalta parasta tuumia,\nmiten siinä tapauksessa, että halla taas veisi viljat, saataisiin jo\najoissa syksyllä aikaan jotakin, joka pitäisi ihmisissä yllä elämisen\nrohkeutta ja tulevaisuudentoivoa. Sehän on selvää, että jos hätä tulee\n-- ja tuleehan se useimpaan taloon joka tapauksessa, sillä eihän täällä\nhyvänäkään vuotena vilja riitä talven yli ja tervarahat ovat melkein\njo kuivaneet -- se on ajoissa saatettava suuremman maailman tietoon.\nMutta meidän itsemmekin pitäisi ryhtyä johonkin, jolla näyttäisimme\nelämänhalua ja lannistumatonta mieltä... Pitäisi jotenkin ottaa askel\neteenpäin -- aatteen vuoksi.\n\nRovasti vaikeni ja katseli lempeästi, hyväntahtoisesti, ympärilleen.\nRuustinna oli vähän kauempana syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun\nAllin kanssa, Helga tuijotti vaiti ollen ulos, Einar näytti\nhajamieliseltä ja pastori alakuloiselta, mutta pastorinrouva otti\nsukkatikun suustansa, kutitti sillä niukan päätänsä, katsoi lasiensa\nylitse rovastiin ja sanoi:\n\n-- Tiedän, mitä setä tarkoittaa. Meidän täytyy ryhtyä rakentamaan tänne\nkansakoulutaloa.\n\n-- Mutta kuinka se olisi mahdollista? kysyi pastori hymyillen\nrouvalleen. -- Talvellahan kunta nimenomaan päätti, ettei koulua\nrakenneta. Enemmistö täällä pelkää koulua, uskoo siinä kasvatettavan\nvain uusia herroja entisten lisäksi ja vastustaa asiaa kynsin hampain...\n\n-- Niin kyllä, valitettavasti, puhui nyt rovasti. -- Mutta lait ja\nasetukset ovat sellaiset, että tänne on ennenpitkää koulu tuleva, jopa\nuseampiakin, sitä ei voi kukaan lopuksi estää. Ja siksi olen tässä\nkulkenut ja miettinyt ja ollut kiusauksissa, että mitähän jos rohkeasti\nryhtyisimme asiaan omalla riskillä. Olisihan sekin hätäaputyö.\n\n-- Mutta mistä rahat, setä hyvä? tiedusti nyt Einar, joka oli\nkiinnostunut kuulemaan rovastin esitystä.\n\n-- Sitä en suoraan sanoen tiedä, hymyili rovasti vastaan, mutta minulla\non sellainen käsitys, että kun tässä on kysymys asiasta, joka varmasti\njoutuu kunnan vastattavaksi, niin siihen täytyy voida saada jostakin\nlainaksi rakennusrahaa. Uskon sen puolen selviävän -- pääasia on rohkea\nyritys...\n\n-- Kyllä niin, kyllä täytyisi yrittää, puhui nyt kuin itsekseen\npastori. -- Valistusta tänne pitäisi saada, jotta nousevasta polvesta\nkohoaisi neuvoa, miten voisimme hävittää hallan...\n\n-- Ja karhut, sanoi Einar.\n\n-- Ja taikuuden ja törkeät tavat, jatkoi pastori ja kääntyi\nleikillisesti myhäillen vaimonsa puoleen: -- Hoitaahan Anna kunnan\nlainakirjastoa, mutta tokko sinulla lienee muita lukijoita kuin itsesi\nja Lauri?\n\n-- On kyllä, nauroi pastorinrouva, nyt on jo yksi lisää: Kuurtolan\nnuori isäntä. Se lukee pian koko kirjaston.\n\nPastori kääntyi selittämään muille hiukan ylpeänä:\n\n-- Ja nyt hän on ruvennut kirja-asiamieheksi -- aikoo rikastua näet.\nTuli taannoin postissa painava paketti.\n\n-- Ostaneeko täällä kukaan kirjoja? epäili ruustinna.\n\nVaiettiin, kunnes rovasti sanoi kuin omien ajatustensa päätökseksi:\n\n-- Mutta sitä koulutalon puuhaa ei heitetä, sillä se on meidän\nsivistyneiden kunnia-asia. Ja ellei siihen muuten saada koulua\nkäyntiin, opetamme aluksi ilmaiseksi itse, me kaikki. Ennen kuolemaani\ntahdon nähdä täällä koulun toiminnassa -- suren, etten ole sen\nperustamista aikaisemmin ajatellut. Einar hommaa valtiolta honkahirret\nilmaiseksi?\n\n-- Siinä suhteessa teen parhaani, vastasi tämä.\n\n-- Ja aatetta kannattavat pitäjäläiset tuovat rakennustarpeita\ntalkoilla... Niin päästään alkuun... Saattepa nähdä, että vuoden päästä\non tuossa maantien toisella puolella koulutalo suunnilleen valmiina.\nSillä on jo nimi. Se on Tähtelä.\n\nRovasti muhoili herttaisesti nähdessään kuulijainsa hiukan ällistyneen\nja samalla ihmettelevän ja ihailevan ilmeen. Sitten hän muutti\npuheenaihetta ja kysyi Einarilta, oliko tämä kuullut viime aikoina\nmitään sepästä?\n\n-- En ole, vastasi Einar vähän hämmästyneenä, -- miksi setä sitä?\n\n-- No kun Julman Tuomas sieltä kaukaa sydänmaalta kävi eilen kansliassa\nja kehui saaneensa naapurin. Seppä näet on ilmestynyt sinne lähistölle,\nHirvijärven rannalle, ja kuuluu hirmuisella voimalla ryskävän itselleen\ntaloa. Eikö se ole ruunun metsää, se siellä?\n\n-- Ruunun... Vai on sillä nyt sellainen päähänpisto. Se on laskematon\nmies. On kuin olisin kuullut puhuttavan hänen olleen viime aikoina\nlevoton ja uhmapäinen, kieltäytyneen tekemästä sepäntöitä ja käyneen\nkiristämässä kauppiaalta pyssyterästä ja ruutia, kuitenkaan saamatta.\nSeppä ei ymmärrä sitä, ettei taloa saa rakentaa mihin hongikkoon\ntahansa ilman lupia ja valtuutuksia. Täytynee tavoitella Tuomasta ja\nsaada asiasta tarkempi selko...\n\n-- Siellä on nyt kova kovaa vastaan, kun ovat Hirvijärven vanha\nkontio ja seppä joutuneet samalle tonttimaalle, aatteili pastori\nmiettiväisesti. -- Jämerä mies on Julman Tuomas, mutta kyllä Sante on\nveitsen terän verran ehompi. Saadaanpa nähdä, että niille tulee kova\nyhteenotto. Mutta pyssy pitäisi Santella olla -- ei tule mies korvessa\ntoimeen ilman sitä.\n\n-- Nii-in, myödätti rovasti. -- Kun vain voisi olla varma siitä, että\nse aina pysyy luvallista hollia kohti. Mutta kyllä Sante kielloista\nhuolimatta itselleen ennenpitkää aseen hankkii -- vaikka rautakangesta\nhän sen tekee, jos ei muusta. Ei Sante ole turhan takia mestarisepän\nmaineessa...\n\nAlli oli ojentanut kätensä Helgalle ystävälliseen tervehdykseen kuten\nmuillekin, mutta oli tuntenut samalla, että hänen silmistään hävisi\nnäkö ja että niissä sen sijaan rupesi tanssimaan lukemattomia punaisia\npallosia. Hänen oma kätensä oli kylmä ja kostea, laiha ja luiseva,\nmutta Helgan pehmeä, pyöreä ja lämmin, melkein kuuma. Saattoi, arvata,\nettä sen puristus vaikutti miehiin sävähdyttävästi. Hän ei voinut\nlisäksi olla silmänvilahdukselta vertaamatta Helgan samalla solakkaa\nja kaarevaa vartalokuviota omaan vaikeaan muodottomuuteensa, Helgan\ntervettä ja hohtavaa punavaaleutta omaan harmaaseen kalpeuteensa,\nhuultensa seudun ruskeisiin maksavarjoihin... Hän tunsi horjuvansa,\nmutta sai kuitenkin hillityksi itsensä ja piti syrjästä silmällä\nEinarin ja Helgan tervehdystä. Siitä oli nyt poissa entinen vallaton\niloisuus, joka kyllä väliin oli mennyt liian pitkälle, mutta oli silti\nollut luonnollista, oikeaa ja luvallista, ja sijaan oli tullut -- sen\nsaattoi selvästi nähdä -- hämillinen vakavuus, hätäinen tietoisuus\nsiitä... että toinen oli päässyt perille toisen salaisuudesta.\nKädenpuristus oli arka ja lyhyt -- tuskin oli Helgan lämmin, pehmeä,\nvalkoinen käsi kadonnut Einarin suureen, ruskeaan kouraan, jonka\nselällä risteilivät sinertävät suonet ja joka puristi niin miehekkäästi\nja turvallisesti, kun se jo rupesi kuin pahan omantunnon vallassa\nvääntämään itseään irti. Pidättikö Einar sitä kauemmin kuin tervehdys\nolisi vaatinut? Ehkä silmänräpäyksen -- niin Alli ainakin luulotteli\n-- niin kauan, että vastustamaton, hieno hurman ja hyvänolon aalto\nehti lähteä menemään pitkin molempien hermoja. Allin teki mieli\nkiljahtaa raivosta, mutta hän ponnisti koko tahdonvoimansa ja onnistui\nsalaamaan tunteensa. Hän puuhaili emäntänä ja puheli vieraittensa\nkanssa aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, panematta merkille\nsitä vakavaa, tutkivaa silmäystä, jonka Einar loi häneen samalla\nkuin päästi Helgan käden. Kuin kirjasta Einar saattoi lukea Allin\ntunteet ja eritellä hänen ajatustensa hienoimmatkin säikeet, ja hän\ntunsi olevansa sisintä soluansa myöten oudosti järkyttynyt siitä,\nettä tämä asia oli nyt yht'äkkiä, monen välinpitämättömän vuoden\nkuluttua, esiintynyt näin vaarallisessa, aikaisemmin tuntemattomassa\nvalossa. Hän tunsi siinä kuunnellessaan asiallisen näköisenä rovastin\nja pastorin keskustelua, kuinka vastustamattoman, salaperäisen voiman\njohdosta hänen ruumiinsa Helgaan päin olevaa puolta rupesi hiljaa\nkuumottamaan, niin että lopuksi korvanlehteäkin poltti, ja hän suuttui\nsiitä itselleen. Vilkaistessaan salaa Helgaan hän näki, kuinka tämän\nvalkealla iholla ajeli punastuksen laineita ja kuinka hänkin turhaan\nkoetti hillitä ajatuksiaan ja tunteitaan. Väkivallalla Einar riistäytyi\nirti lumouksestaan, otti vilkkaammin osaa keskusteluun, nousi\nliikkeelle, jutteli ruustinnan ja pastorskan kanssa, lausui muutaman\nsanan Helgallekin ja pääsi vähitellen kiihkottomaan, vapautuneeseen\nmielentilaan...\n\nMutta Helga -- mistä hän olisi tällaisen voiman ottanut! Avutonna ja\nhervotonna hän ajelehti tunteidensa mukana kuin lastu virrassa, vuoroin\nhehkuen, vuoroin vilunväreiden vallassa, sielullisesti syyllisenä,\nsamalla riemuitsevana ja katuvana, orpona ja anteeksipyytävänä. Helga\noli jo niin vanha, ettei lemmentunne suinkaan ollut hänelle vieras,\nmutta pelästyen hän oli todennut, ettei se ollut aikaisemmin ollut\nnäin vakava, näin peloittava. Hän oli lukenut romaanien suurista\nintohimoista ja hymyillyt sellaiselle, ymmärtämättä, millainen\ntunne-elämä ansaitsisi niin uljaan nimen, mutta viime aikoina hän\noli ruvennut aavistamaan, mitä sillä tarkoitettiin. Runoudessa se\nasetettiin siveyden -- tai ehkä sovinnaisuuden yläpuolelle... Kun se\nmuka oli oikein suurta, niin sen nimissä sai tehdä melkein mitä tahansa\n-- sille annettiin kaikki anteeksi... Hän oli usein pohtinut tätä\nasiaa etsien itselleen ikäänkuin laillista lupaa rehellisesti tehdä\njotakin, niin, ettei kukaan voisi moittia häntä, tapahtui mitä hyvänsä,\nmutta luvan sijasta oli aina lopuksi hiipinyt mieleen ajatus, että\nsuurinta olisi sittenkin voittaa itsensä. Einar ei kuulunut hänelle,\nvaan Allille; hänen väliintulonsa tekisi heidät kaikki onnettomiksi,\nEinarin, Allin, Elsan ja tulossa olevan pienokaisen... Hänen täytyi\nsaada voimia päästäkseen irti tästä tunteestaan... hän rupeaisi\nrukoilemaan Jumalaa, joka varmaan auttaisi... Mutta jos Einar vain\nviittaisi pikkusormellaankaan, niin siihen hajoaisivat kaikki hänen\npäätöksensä... Niin heikko hän oli...\n\nRuustinnan pyytelyistä Einar istui pianon ääreen ja rupesi laulamaan.\nNiin hän teki aina huvittaakseen vieraitaan, joiden musikaaliset\nnautinnot olivat sangen rajoitetut. Hänellä oli hyvä ääni, jota\nmielellään kuunteli... Helgasta tuntui, että Einar lauloi nyt\nerikoisesti hänelle... Miksi hänen pitikin aina laulaa noita kaihoisia\nlaulujaan rakkaudesta ja poissa, kaukana olevasta onnesta! Sillä hän\njuuri saattoi liikkeelle vaaralliset tunne-aallot. Kuinka sanomattoman\nkaukainen onni olikaan -- ei milloinkaan tässä, saapuvilla,\nkäsivarsien, huulten, rinnan ulottuvilla, vaan lukemattomien lakien\nja kieltojen takana. Miksi se antautui toiselle, mutta pakeni toista?\nKuinka palavasti Helga olikaan odottanut sitä unelmavuosistaan alkaen\n-- ensin tyttömäisen, lapsellisen, tietämättömän romanttisesti,\nsitten syvemmin, tietoisemmin, ja lopuksi kypsyneen naisen kiihkeällä\njanolla... Ensin ei tullut sitä, joka olisi ollut valittu, ja kun hän\nlopuksi tuli, hän olikin kielletty hedelmä. Helga oli monta kertaa\nkapinoinut kohtaloaan vastaan... Hän oli uhmaten katsonut kuvastimesta\nvalkeaa, kaunista ruumistaan ja sanonut itselleen, että sillä oli\noikeus ottaa kenet se halusi. Elämä oli taistelua tälläkin alalla --\nAlli pitäköön puolensa. Ja jos Einar olisi ollut toisenlainen mies,\nniin Helga olisi aikoja sitten langennut. Hän tunnusti sen. Vain se,\nettä Einar näytti olevan kiusauksen saavuttamattomissa, oli pelastanut\nHelgan. Hän oli joskus ajatellut hakemista pois, toiseen paikkaan, ja\nkerran hän oli ollut varma pääsystään, mutta ratkaisun tullen hän ei\nollut voinutkaan hakea. Hän oli sanonut viihtyvänsä täällä hyvin ja\nolevansa tyytyväinen. Kukaan ei tiennyt, ettei hän voinut muuttaa pois\nEinarin läheisyydestä. Tai ehkäpä pastorinrouva tiesi -- hän katsoi\nväliin tutkivasti ja kysyvästi...\n\nHelgan mietteet keskeytyivät tervetulleella tavalla siten, että\npikku Elsa ja Lauri tulivat sisään. Elsa oli puettu valkoisiin, oli\nsaanut hentoa, puhdasta lapsen ihon punaa poskilleen ja avaruuden\nsinikirkkautta silmiinsä, ja nyykistää niksautti sievästi jokaiselle.\nLauri seurasi hiukan juron näköisenä ja tömähdytti sotilasmaisesti\njalkansa yhteen kumartaessaan. Tämä tällainen sisääntulo Elsan\nseurassa ja juhlallinen tervehtiminen ei kyllä ollut hänen arvonsa\nja miehekkyydentuntonsa mukaista, mutta mikä siinä auttoi, kun oli\nkerran tullut lähdetyksi tänne ja liitytyksi Elsan seuraan. Sen\nverran hän oli jaksanut hillitä itseänsä, ettei ollut tullut isän ja\näidin eikä noiden muiden kanssa -- eihän hän ollut enää lapsi, joka\nkulki äidin taluttamana. Jos olisi ollut vain isä yksin, niin se\nolisi ollut toista: silloin olisi voitu kulkea kuin miehet ainakin ja\njutella asioista. Vähän jälkeenpäin hän oli sitten tuleskellut omia\naikojaan, oli silmäillyt kaikkialle muualle paitsi ei Einar-sedän\ntaloon, oli kävellyt koko ajan ruumis kallellaan niin päin, ettei\nollut aikomustakaan poiketa _siitä_ portista sisään, mutta oli sitten\nkuitenkin sattumalta poikennut ja ruvennut kiinteästi tarkastamaan\ntalon kattoa, ikkunoita -- kaikkea muuta vaan ei sitä paikkaa, jossa\nElsa valkoisissaan leikki hyppynuorallaan. Sehän se oli kiusallista,\nettei tuosta Elsasta ollut takeita, mitä se teki: saattoi yht'äkkiä\ntulla, taputtaa herttaisesti molemmille poskille, vieläpä suudella\nja sanoa: \"Minä pidän sinusta, Lauri, niin! Sinä olet niin, _niin_\nkiltti!\", välittämättä ollenkaan, oliko muita saapuvilla vai ei. No\n-- Elsa oli lapsi eikä ymmärtänyt, mikä oli sopivaa. Elsa oli kyllä\nherttainen -- Lauri myönsi sen sydämessään, mutta silti häntä oli\nparasta kohdella hiukan ylpeästi, että pysyisi aisoissa. Eikä hän\nsittenkään ollut niin kiusallinen kuin tuo Helga, joka kaikkien nähden\nsaattoi ruveta syleilemään ja hyväilemään... Kyllähän Helga oli mukava,\nmutta...\n\nHetken perästä Elsa ja Lauri istuivat pienen pöydän ääressä syöden\nkaakkua, jota Alli-täti oli hymyillen leikannut molempain lautaselle\nsuuren palan, ja juoden karpalomehua, jota sai ottaa kannusta lisää,\njos halusi. Elsa katsoi Lauriin enkelikirkkailla silmillä, joista\nloisti vilpitöntä ihailua, ja pisti hänen lautaselleen puolet\nomasta palastaan. \"Syö sinä sekin\", hän sanoi äidillisesti, \"en\njaksa niin isoa palaa\". Ja Lauri tunsi vähitellen suuren rauhan ja\nturvallisuudentunteen hiipivän rintaansa. Hän haukkasi sokerikaakkua\n-- \"taivaallista!\" Kyllä Alli-täti sentään oli \"poikaa\", hän ajatteli,\nniin hieno, kalpea ja vakava, aivan kuin talvella pyhäkoulussa, jota\nhän piti pappilan pirtissä. Alli-täti puhui silloin Jumalasta niin\nhartaasti ja lauloi niin kauniisti, että ihan väkisin kyyneleet\nkihosivat silmiin... Täytyi olla oikein tuiman näköinen, niinkuin\nkestikievari kunnankokouksessa, kun häneltä vaadittiin selviä tilejä...\nettei kukaan huomaisi.\n\nHelga oli tullut heidän luokseen ja katsoi heihin surumielisesti\nhymyillen. Hänen mielessään välkehti kuvia enkelien puhtaasta\nrakkaudesta, joka ei pyydä mitään -- antaa vain.\n\nMutta ulkona ei yötä tullutkaan, vaan taivas ja maa kylpivät\nterhenisessä, kuten näytti, lähteettömässä, salaperäisessä valossa.\nKylän harmaat rakennukset väräjöivät punasinervässä autereessa, koivut\nihastelivat nuorta hentoa vihreyttänsä ja läpi sinisten, rajattomien\nsalojen raikui loppumattomana käkien kukunta ja lahorastaiden laulu.\nKaukana erämaan yksinäisen lammin rannalla kontio nosti päänsä vanhan\nkannon juuresta, josta oli hamuillut suuhunsa isoja, mustia, makeita\nmuurahaisia, totesi suven ihanuuden, nosti etukämmenet silmilleen ja\nvihelsi tyytyväisyytensä merkiksi. Julman Tuomaan lehmä kuuli sen ja\nliikahti pelokkaasti tarhassaan, kelohonkansa latvassa torkkuva kokko\nkuuli sen myös ja värähdytti siipiänsä, koko erämaa kuuli sen ja\nkertasi kuninkaansa käskyn yhä heikkenevänä kaikuna, joka vähitellen\nkuoli pois.\n\n\n\n\nIX\n\n\nErämaan kansa oli tehnyt kevättoukonsa. Aurinko oli herättänyt toivon\nja pyyhkäissyt pois epäilykset: uutterasti oli jokainen koettanut\nsaada vähäiset mäkipeltonsa kylvöön, heittäen siemenen multaan ilolla\nja uskolla. Katsoessaan renkinsä kyntämistä ja kylvämistä pastori\noli hengessään nähnyt, kuinka kaikkialla hänen laajassa pitäjässään\nlaihat hevoset vetivät vaatimattomia, vanhanaikaisia auroja, joita\nmiehet, poikaset, joskus naisetkin ohjasivat, toiset tanakasti ja\nvoimalla, useimmat kalpeina, laihoin käsivarsin. Ja nähdessään, kuinka\nkevätkostea multa kääntyi syrjään auran lapion tieltä möyheän ja\nhedelmällisen näköisenä, ja tuntiessaan, kuinka kevättuuli hyväili ihoa\nlämpimästi ja kostean leppoisasti, hän rupesi luonnon käskyn mukaan\ntaas toivomaan tulevaisuudelta parasta. Kiire oli nyt kaikkialla,\nsillä heti kun touot oli saatu tehdyksi, piti polttaa tervahauta\nja lähteä kuljettamaan tervalastia jokea alas kauas merenrantaan.\nPastori ei voinut -- ei ollut milloinkaan voinut käsittää, mistä tämä\nkorpien niin usein saamattomaksi ja kykenemättömäksi moitittu kansa\noli saanut ja edelleen sai ne jättiläisvoimat, jotka tuollaisiin\nsuorituksiin tarvittiin, sen uskon ja sitkeyden, jolla se mitä\nsuurimmista luonnon vastuksista huolimatta raahasi elämäänsä eteenpäin.\nVaikka tämä oli raskas kuin kivireki, niin se kuitenkin kulki --\njos ei enempää niin ainakin tuuman vuosikymmenessä. Pastori muisti\nhäveten itsekin moittineensa pitäjäläisiänsä tarmottomuudesta,\nyritteliäisyyden puutteesta -- jos mistä, yhtyneensä siihen samaan\nvirteen, jota varsinkin muualta tänne tulleet aina veisasivat, mutta\njoka kerta tunteneensa sen johdosta kipeitä omantunnon pistoksia.\nSyvältä hänen sielustaan katsoi häneen silloin joukko vakaita,\npuhtaita, kummastelevia ja nuhtelevia silmäpareja, noita korven\nasukkaita, joilla oli olemuksessaan monta kertaa oudostuttavaa\nhienoutta, ajatusten, sanojen ja käytöksen aateluutta, huolimatta\nulkoasun vaatimattomuudesta. Ja kun hän kerran tuskastuneena jostakin\nyksinkertaisen pitäjäläisen tomppelimaisuudesta oli taas joutunut\nheitä arvostelemaan, olivat nämä saaneet puolustajan odottamattomalta\ntaholta: Lauri oli nostanut silmänsä Maamme-kirjasta ja sanonut\nnuhtelevasti:\n\n-- Isä ei saa puhua noin!\n\nHänen äänestään oli ilmennyt sekä suuttumusta että pahastumista, ja kun\npastori oli hiukan nolona tiedustanut, miksi ei, oli Lauri vastannut:\n\n-- En tiedä -- se tuntuu niin ikävältä!\n\nKaukaisessa erämaantorpassaan oli Julman Tuomas tehnyt toukonsa. Hän\noli hikipäin mutta toivon antamin jättiläisvoimin kiskonut pientä\nauraansa ja risukarhiansa, ja hänen kalpea vaimonsa oli parhaansa\nmukaan häntä auttanut. Hevosta kun ei ollut, täytyi itse toimia\njuhtana. Tuossa lähistöllä paimensivat pikku Joona ja Anni Helunaa,\nlintuja ja nahkoja vastaan velaksi vienankarjalaiselta ostettua\npitkäjalkaista maidon antajaa, jonka kellon kalahtelu tuon tuostakin\nkuului rauhoittavasti valppaana vartioivan Tuomaan korviin. Suuret\neivät olleet Tuomaan pellot -- vähän ohraa, perunaa ja naurista, eikä\nhän olisi jaksanut suuria sulina pitääkään, mutta kun olisi saanut\nniistäkään terveenä kaiken sen, minkä ne päällänsä kantoivat, se olisi\nvienyt pitkälle talven selkään. Mutta sitä siunausta suotiin harvoin...\nTuomas kuunteli taas, kalahteliko lehmän kello rauhallisesti? Kuului\nniin tekevän. Tuomaalla oli pyssy aina panostettuna, valmiina sylkemään\ntuiman annoksen lyijyä kontion rintaan, jos peto rupeaisi Helunaa\nahdistelemaan. Täällä se oli jossakin ympäristössä, milloin penikulman\npäässä, milloin lähempänä. Metsonsoitimella ollessaan Tuomas oli\nensi kerran tänä keväänä nähnyt sen jäljet: se oli repinyt kantoja\nja haeskellut muurahaisia ja kaivellut lammin rannalta juuria. Oli\nsitten kuin olisi Tuomas metsoa vaaniessaan siinä juuri aamun hämyssä\nnähnyt suunnattoman ison tumman möhkäleen risun risahtamatta liikkuvan\nkankaan harjulla, josta se valtavana kuvastui jo hiukan vaalentunutta\ntaivasta vastaan. Hän oli heti kääntänyt pyssynsä petoa kohti ja\nkoettanut, lähtikö puukko helposti tupesta ja oliko kirves käden\nulottuvilla, sillä hänen sydämeensä oli lennähtänyt aavistus, että\nnyt... nyt saattoi tulla lopullinen ottelu siitä, kummalle nämä maat\nkuuluivat, ihmiselle vai karhulle. Mutta peto ei ollut lähestynyt,\nvaan oli kauan istunut harjun laella liikahtamatta, kunnes oli noussut\nseisomaan kahdelle jalalle ja ruvennut yht'äkkiä kamalasti möyryämään\nja rönkymään, kokonaan unohtaen äskeisen hiljaisen varovaisuutensa.\nAamun salaperäisessä hämyssä se oli tuntunut niin kaamealta, että\nTuomaan sydän oli ollut haljeta säikähdyksestä. Metsoparvi oli lähtenyt\nlentoon rytisten ja kohisten, niin että puut tuntuivat alla lakoutuvan,\nja hetkisen oli korvessa vallinnut huumaava pauhu. Mutta sitten hiljeni\nkaikki muu paitsi kontion villi rönkyminen, joka jatkui entistä\nkiihkeämpänä... Metsän harvinaiset, ennen kuulumattomat, kammottavat\näänet tulivat yhä raivoisammiksi ja Tuomas rupesi vähitellen\nymmärtämään saapuneensa kontioiden keväiselle kiimatantereelle,\ntodistajaksi luonnon siitosvimman valtavaan näytelmään, josta\nvanhat olivat joskus peläten puhuneet. Häntä värisytti ja hän läksi\nvoittamattoman pelon vallassa hiipimään askel askeleelta poispäin,\nmuistaen vanhain sanan, että jos kontio silloin haistaa ihmisen\nläsnäolon ja älyää hänen nähneen sen salaperäiset, peloittavat häät,\nniin se ei lepää ennenkuin on surmannut tuon näkijän... Tuomaan sydäntä\nvärisytti, sillä nyt karhujen rönky ilmaisi niiden joutuneen taisteluun\nelämästä ja kuolemasta, naaraan varmaan silmäillessä välinpitämättömänä\nsyrjästä... Yht'äkkiä kiljuminen lakkasi ja metsästä kuului rytinää:\nvoitettu uros pelastautui pakenemalla, ehtimättä olla varovainen --\nlähti kenties luikkimaan kohti rajaa, jonka takaa oli ehkä saapunut\nkiimansa ajamana... Hyvä oli -- kyllä niitä riitti tällä puolella\nilmankin...\n\nMutta nyt oli pikku pellot kylvetty ja karhittu, ja nyt piti\nlähteä kiskomaan petäjäistä, niin kauan kuin mahla oli liinan alla\nrunsaimmillaan ja makeimmillaan. Niin pitkälle kuin Tuomas muisti\nhän oli joka suvi ollut petäjämetsässä. Kokemus oli osoittanut sen\nvälttämättömäksi varokeinoksi, sillä useimmiten halla vei viljan,\njoka ei sitä paitsi parhaimmassakaan tapauksessa riittänyt kuin\nkorkeintaan puolitalveen. Mutta kun heti syksystä rupesi jatkamaan\ntaikinaa petäjäisellä, sekoittamalla puoleksi tai enemmäksikin sitä,\nniin sitten riitti niin kauas, että kykeni nuolemaan männyn kyljestä\nuuden kevään mahlaa. Tuomas ei osannut kuvitellakaan sellaista\nvakinaista elämäntilaa, että aina vain syötäisiin \"selvää leipää\",\nvieläpä vehnäistä, niinkuin kehuivat herroissa ja paremmissa maan\npaikoissa tehtävän. Sanottiin, etteivät ihmiset kaikkialla rukiista\nhuolineetkaan, vaan söivät vain vehnää, -- että ruis annettiin\nsioille ja lehmille. Ei sitä voinut ymmärtää... Sioille -- Tuomaan\naatteet harhailivat siinä pellolla askarrellessa -- sioille kallista\nruisviljaa, joka maistui hyvälle ja piti miehen pystyssä? Ei Tuomas\nsioista paljoa tiennyt, niitä kun pitivät täällä puolessa ylen\nharvat -- Tuomaan tietoon tällä hetkellä vain Palovaaran vanha\nharmaapartainen, mulkosilmäinen isäntä, joka puhui kumeasti käheällä\näänellä. Häneltä Tuomas oli kerran saanut pikkupappilan pirtissä\nmaistaakseen läskiviillokkeen, kun ukko ja hänen emäntänsä tapansa\nmukaan söivät siellä kirkosta palattuaan: siinä oli tuntunut sellainen\nrasvan voima, että ihan oli ellottanut... Ei Tuomas sianlihasta, mutta\nminkähänlaista olisi hirven...? Hirven ampuminen oli kyllä laissa\nkielletty ja tähän saakka Tuomas oli tuota käskyä totellut... Mutta\nviime talvena oli nälän ahdistaessa jo tullut mieleen ajatus, että\nnyt lähden ja kaadan sen Lehtovaaran seuduilla asuntoa pitävän ison\nsarviniekan, joka silmiään muljautellen oli kerran yrittänyt päälle\nja ahdistanut vähäksi aikaa puun taakse. Hän olikin ottanut pyssynsä,\ntyöntänyt metson täkän laukkuun ja lähtenyt, mutta siitä oli tullut\nhukkareissu: jäljet olivat vieneet rajan toiselle puolelle, jonne\nTuomaalla ei ollut tapana milloinkaan mennä. Mutta tulevilla lumilla\ntehtäisiin uusi yritys, sanoi laki mitä tahansa, sillä hän ei saattaisi\nenää nähdä perheensä ja itsensäkin vähitellen kuihtuvan ainaisen nälän\nkalvaessa. \"Nälkä!\" Tuomaan sielusta kuului käheä, katkera kuiskaus:\n\"Nälkä!\"\n\nKuinka hyvältä tuntuikaan auringon yhä helteisemmäksi käyvä lämpö,\nvarsinkin kun muisti menneen talven rautaisia pakkasia... Niin soma\noli katsella koivikon vaaleata, virkeätä vihreyttä... Kuuluiko Helunan\nkello? Kalahtelihan se siellä. Kontio on nyt laiska -- vaikka häikiö\nhänet taannee -- se tulee juuri silloin, kun sitä vähiten odotetaan.\nMutta mikä ääni kuuluu tuolta rajalta päin, Hirvijärven rannalta?\nIhan on kuin hakkuuta ja hirsien jymähtelyä -- kantautuu kaukaa näin\ntyynellä. Eihän nyt ole minkäänlaisten metsätöiden aika ei talojen\nlähistöllä saati sitten kaukana selkosissa. Ja siellä on kaikki\nruununmetsää, jota ei ole lupa kenenkään hakata. Jokohan tuota täytyisi\nlähteä peräämään? Tuomas oli täällä vähän niinkuin metsänvartijan\nvirassa. Heittäisi vaikka onkea Hirvijärveen, niin saisi kai vaivansa\npalkan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä asti kun Lauri oli käynyt lapiota korjauttamassa, Sante oli\ntehnyt työtä säännöllisesti ja hyvin, vastustelematta suorittaen\nkaikki, mitä pyydettiin. Se vain hänessä oli omituista, että hän oli\nnyt heittäytynyt puhumattomaksi, ainoastaan urahtamalla ilmoittaen\nhintansa. Hän takoi aivan vimmatulla vauhdilla ja taidolla, niinkuin\nvain hän osasi, hikeä pyyhkimättä ja nokea pois pesemättä. Siitä\noli seurauksena, että hän kävi pian peloittavan kolkon ja mustan\nnäköiseksi: muutenkin tumma iho peittyi karstaan, kiharapörröisistä\nhiuksista, kulmakarvoista ja ruokkoamattomasta parrasta riippui\nkuonanhilsettä, ja kiiluvat silmät paloivat syvällä päässä. Kun hän\nei käynyt saunassa, vaan heittäytyi pirtin lattialle aina samoissa\nrytkyissään, rupesi siitä muu väki häntä moitiskelemaan. Se rikkoi\nsepän rauhallisen, työhön harrastuneen mielialan: hän viskasi eräänä\npäivänä, tuijotettuaan kauan alasimensa takaa hopeana ja kultana\nvälkkyvälle, iltaruskossa heloittavalle lahdelle, äkkiä vasaransa\nnurkkaan ja lähti sanaa sanomatta tiehensä, jättäen hölmistyneen\nasiakkaan siihen, puoleksi kallittujen viikatteiden ääreen. Seppä\nsulloi konttiin evästä niin paljon kuin sai vähillä rahoilla ostetuksi,\notti kirveensä ja sahansa ja lähti.\n\n-- Minne Sante nyt? kysyi kievarin emäntä, joka oli sattunut pirttiin\nja oudoksuen seurasi sepän puuhia.\n\n-- Minne ääni käskee, vastasi seppä touhuissaan.\n\n-- Mikä ääni?\n\n-- Se joka ilmoittaa, mitä ihmisen pitää milloinkin tehdä.\n\n-- Mitä se on sitten käskenyt?\n\n-- Se sanoo, että nyt lähde hakemaan itsellesi sellainen paikka, jossa\non rauha.\n\nSante meni ja heitti oven kiinni niin että pirtti jymähti. Hän\noli puhunut totta kuten aina: hänellä oli erikoinen oma käskijä,\njoka toisin ajoin komensi ihan jylisevällä äänellä ja vaati\ntottelemaan. Se oli tuottanut Santelle suuria tuskia, sillä se oli\nväliin vaatinut tekemään sellaista, jota Sante ei mitenkään voinut\nhyväksyä: pahaa, rikoksia, murhia ja murhapolttoja. Silloin Sante\noli vastustanut sitä, kieltäytynyt jyrkästi kuulemasta sen ääntä,\npaennut pois ihmisten ilmoilta, ettei käsissä tuntuva pahanenteinen\nveto vain johtaisi väkivallantekoihin, ja siten vähitellen saanut\ntuon kauhunolennon rauhoittumaan. Silloin Sante saattoi joskus\ntuntea ihmeellistä seesteisyyttä ja rauhaa, joka täytti hänen\nrintansa muutamiksi silmänräpäyksiksi sanomattomalla onnella ja sai\nhänet avartuneella mielellä kuin salaman valossa yhdellä kertaa\ntajuamaan Jumalan ja itsensä, Kaikkivaltiaan rakkauden ja armon\nsekä oman mitättömyytensä, joka masentuu maahan, mutta löytää juuri\nsiitä suuren salaperäisen onnen. Silloin hän hieroi silmiänsä kuin\nolisi herännyt pahasta painajaisunesta, suoristi pitkän, komean\nvartalonsa, veti ilmaa keuhkoihin, katsoi ympärilleen ja naurahti\niloisesti. Hän oli huomannut, kuinka ihmiset silloin katsoivat häneen\nhyvänsuovasti, toivorikkaan odottavasti, ja puhuttelivat häntä\nerikoisen ystävällisesti kuin hän olisi juuri löytynyt eksyksistä tai\nnoussut tautivuoteelta. Hän itsekin tunsi silloin kaikkia kohtaan\nlempeätä, rauhallista suopeutta ja palveli heitä mielellään. Olipa\nhänestä avartuneimpina, innostuneimpina hetkinä kuin hän olisi ollut\njonkinlainen korkeimman tahdon, sallimuksen, välikappale, joka\nkerran saattoi olla kutsuttu suorittamaan outoja, välttämättömiä,\nkohtalokkaita tekoja. Tällaisina korkean nousun ja avartumisen hetkinä\ntuo vaienneena ollut ääni saattoi yht'äkkiä ruveta puhumaan kuin\nolisivat korvat auenneet lumpeesta, julistamaan kuin ukkosen jylinä,\nmutta jalosti ja ylevästi, jakaen ankaran siveydenlain käskyjä:\n\n-- Seppä, seppä, älä tee syntiä ajatuksissakaan, sillä Jumalan lait\novat jyrkät!\n\n-- En, Herra, en!\n\n-- Jos pidät käskyni, palkitsen sinut viimein ihanalla autuudella,\nmutta ellet, syöksen sinut helvetin tulijärveen, joka on tuhannesti\nkuumempi kuin rautaa kiehuttava ahjosi...\n\nMutta sitten jokin, useimmiten pieni seikka vähän närkästytti ja\nheti silloin seppä tunsi, että veret lähtivät kiertämään väärinpäin.\nJa väkisin, vaikka kuinka olisi ponnistellut vastaan, rupesi ihossa\ntuntumaan satojen neulain pistelyä ja aivot sumenivat sekavasti\npohtimaan yhtä ainoata asiaa -- mitä, sitä ei seppä voinut sanoa.\nIhmisten läsnäolo ja heidän vilkuilemisensa tuli aivan sietämättömäksi,\nniin että teki mieli tarttua lähimpänä olevaan aseeseen ja iskeä heidät\nkaikki mäsäksi. Tuo ylevästi jylisevä kaunis ääni hiljeni vähitellen,\npainuen kuin ukonilma taivaanrannan taa, ja sijaan räjähti yht'äkkiä\nirvokkaan, kiduttavan räikeästi kuulumaan perkeleen mustien korppien\nkuoro. Kauhistuen seppä näki noiden kaameiden lintujen lentävän joka\nhaaralta, istuvan kaikkialle hänen ympärillensä ikäänkuin estääkseen\nhäntä pakenemasta, tuijottavan häneen pistävillä, mustankiiltävillä\nsilmillänsä ja alituiseen aukovan punaista kitaansa, ronkkuen\ninhoittavasti. Ne solvasivat häntä niin katalasti kuin ikinä voi\najatella mahdolliseksi, niin että hänen olisi tehnyt mieli mennä\nhirteen tai hypätä järveen paljaasta mielen masennuksesta; ne vaativat\nhäntä tekemään mitä uskomattomimpia kauhuntöitä, neuvottelivat hänestä\nilkeän tärkeästi ja huomauttivat yhä uudelleen hänen olevan joka\ntapauksessa parasta tappaa itsensä, koska oli tehnyt synnin Pyhää\nHenkeä vastaan ja oli siis auttamattomasti perkeleen oma. \"Tuolla se\nnäkyy tulevan sinua hakemaan\", ne sanoivat ja katsoivat merkitsevästi\nolkapäänsä yli, ja silloin seppä todella näki jotakin niin kamalaa,\nettei hänen sielunsa enää sitä kestänyt, vaan hän läksi, viskaten\nvasaran ja pihdit kädestään, päähänsä tarttuen juoksemaan ulos...\n\nHänen ollessaan tällä päällä ihmiset pelkäsivät häntä ja häneltä oli\nkielletty pyssyn pito. Eipä sillä, että se olisi toden tullen mitään\nmerkinnyt, sillä olihan muita aseita ja kykenihän hän ottamaan hengen\nkeneltä tahtoi vaikka sulin käsin. Mutta eihän hän tahtonutkaan --\nmieluiten hän olisi elänyt erillään kaikista ihmisistä, jossakin\nsellaisessa paikassa, jossa ei olisi nähnyt heitä milloinkaan. Ehkä\nsiellä, hän kuvitteli, tuo jalo kirkas ääni olisi jäänyt pysyväisesti\nhänen sielunsa hallitsijaksi ja nuo kamalat mustat linnut olisivat\nkadonneet ainaiseksi näköpiirin taa? Suuri rauha olisi vähitellen\nvallannut hänen rintansa ja hän olisi vihdoinkin päässyt nauttimaan\nsitä, jota oli koko ikänsä sanomattomasti kaivannut: lepoa, tuota\nkorkeata rauhantilaa, joka oli vain joskus valahtanut hänen sieluunsa\nkuin mesipisara... Yhä enemmän hän oli sisällisten taistelujensa\ntelmeessä ruvennut kaipaamaan tätä suurta yksinäisyyttä, onnelaa, jonne\neivät mitkään tuholinnut pääsisi lentämään. Ja siitä oli yht'äkkiä\nkypsynyt päätös tehdä niin kuin tuo jylisevä ääni käski: \"Lähde pois\ntäältä ja mene kauas palvelemaan minua.\"\n\nSeppä muisti penikulmain päässä olevan pienen erämaanjärven, jonka\nrannat kohosivat korkeiksi vaaroiksi, jääden vain yhdeltä puolelta niin\nmataliksi, että kapea korpipuro pääsi siitä viemään vesiä alavampia\nseutuja kohti. Kelohonkia oli kaatunut veteen siellä täällä ja niiden\njuurakot törröttivät kyljellään, maasta irti revenneinä, paksuimmat\njuuret vielä haarallaan kuin veden pinnalle pistävät hukkuvan kädet.\nMaan reuna muuttui veden partaalla hyllyväksi suoksi, paitsi yhdessä\nniemessä, jossa ranta oli korkeampi ja siihen päättyvä soraharja jatkui\nvedessä kauniina hiekkapohjana. Siitä saattoi huomata veden olevan\nkirkasta ja valkeata kuin lähteessä, ja nähdä, kuinka uhkamieliset\nkalat mennä jurrivat tiehensä totisina ja ällistyneinä, joka evä\nsiirallaan. Kesän hellepäivänä järven yllä vallitsi raukea hiljaisuus,\njota keskeytti vain sudenkorennon siipien äkillinen särähdys tai haukan\nhuuto korkean hongan latvasta tai kalasääsken kohahtava isku veden\npintaan tai hiljaisen tuulenhenkäyksen surumielinen kuiskaus rannan\nvaivaisessa kääkkyrämännyssä. Kunnes aivan laskemattomasti saattoi\nyht'äkkiä tulla tuulenpuuska ja pyörre, joka kohisutti mahtavasti\npimeää korpea ja korkeaa hongikkoa, meuroi järven vettä, nostaen sen\npieneksi mutta äreäksi aallokoksi, raivosi aikansa ja kuoli pois,\njättäen jälkeensä kummastuneen hiljaisuuden. Kaukaa suon selältä\nsaattoi silloin kuulua raikuva kurjen huuto tai läksi palokärki\nlentämään ruikuttaen valittavasti tai kuiskaili aran särähtelevästi\npieni metsän lintu, suuren luonnon hiljainen, aristunut sydän...\nYksinäisyyden runous vallitsi koko täydellisyydessään tämän järven,\nHirvijärven, ympärillä, niin mahtavana ja voimakkaana, että sen piiriin\njoutunut ennenpitkää tunsi outoa, peloittavaa lumousta, salaperäistä\nkouristusta sydämensä seuduilla...\n\nTänne seppä saapui -- suoraan tiettömien salojen läpi, sen\nselittämättömän vaiston ohjaamana, joka opasti hänet näissä metsissä\nminne hän vain halusi. Siihen paikkaan, jossa vaaran rinne aleni\nmieluiseksi ahoksi ennenkuin painui rannan tasalle ja muuttui\nhyllyväksi letoksi, hän pysähtyi, nosti konttinsa riippumaan\nviilekkeistään hongan katkenneeseen oksaan, otti pois hattunsa,\nkuivasi otsaansa paidan hihalla ja kuunteli silmät ja korvat terävinä\nerämaan ääniä. Oli tyyntä, järven pinta oli rasvakirkas, puun lehti\nei liikahtanut... Mutta liikahtipas! Ihmeekseen ja kummastuvaksi\nsäikähdyksekseen Sante näki ja kuulikin nyt, kun osasi tarkata, että\ntuolla muutaman kivisen kumpareen takana kasvavan haavan lehdet\nrapisivat, väliin kovemmin, väliin taas hiljentyen. Hänen mielessään\nvilahti häivähdys tarinasta, joka kertoo Jeesuksen ristin olleen tehdyn\nhaapapuusta, minkä vuoksi tämä yhä värisee tuskasta, mutta tuo vilahdus\nhävisi siinä samassa ja käsi puristi lujemmin kirveen vartta. Säikähdys\nkuoli pois ja mielen täytti yht'äkkiä uhkamielinen, vääjäämätön\nsuuttumus siitä, etteikö täälläkään saanut olla yksin ja rauhassa.\nPystypäisenä kuin hirvi Sante läksi astumaan haapaa kohti...\n\nHän ei ollut päässyt vielä puoliväliinkään, kun haapa äkkiä lakkasi\nrapisemasta ja kumpareen takaa kohosi iso musta pää: siellä oli\nollut metsän kuningas syömässä muurahaisia haavan lahosta kyljestä.\nNähtyään miehen kontio mörähti vihaisesti ja lähti vyörymään kuin\nheinäruko myrskyssä seppää kohti, kita auki veripunaisena ja ruskea\nkieli roikkuen. Seppä ei tiennyt, että sillä oli tuolla sakeimmassa\ntureikossa tuimassa ottelussa vallattu puoliso, että se oli vimmaisen\nomistus- ja puolustusvietin vallassa, kärsimättä ketään elollista\nläheisyydessään. Ja vaikka seppä olisi tiennyt sen, hän ei olisi silti\nvääjännyt, sillä säikähdyksen aiheuttama suuttumus oli repäissyt rikki\nhänen sielunsa rauhantilan, niin että sieltä nyt kuului kumajava,\nkohiseva huuto: \"Käy päälle, käy kiinni, lyö, tapa!\"\n\nSeppä kiristeli hampaitaan, tarttui kirveeseen koko voimallaan ja huusi\noudolla, kaamealla äänellä:\n\n-- Tule, saatana, tule!\n\nKaiku toisti äänen moneen kertaan, pyörittäen huulillaan \"saatanaa\".\nKorpipuron tiheikössä torkkuva jättiläishirvi kuuli sen ja ravisti\npaheksuen leveitä, mahtavia sarviaan, metsää terävin silmin tutkiva\nkotka kuuli sen ja käänsi komean liitonsa sinne päin, mistä se lähti,\nsaadakseen selville, kuka uskalsi korottaa äänensä niin korkeaksi\nhänen valtakunnassaan, koko erämaa kuuli sen ja värähti kuin oudon\naavistuksen valtaamana. Kohti vyöryvä vimmainen kontio tunsi, kuinka\nsen outo, ennenkuulematon sävy omituisesti herpaisi sitä ja pakotti sen\npysähtymään. Se istahti, nousi kahdelle jalalle, katsoi kämmeniensä\nraosta tuota outoa miestä, mörisi epäröiden ja kysyvästi...\n\nMutta Sante ei pysähtynyt eikä epäröinyt, vaan astui hurjan äänen\najamana, silmät palaen, hampaat irvissä, avopäin ja tukka pörröisenä,\nlikaisessa naamassa hikivirtain valkeita viiruja, kirves korkealla\nkarvaisessa, suonikkaassa kädessä, jonka lihakset olivat kuin terästä\nja joka oli oppinut salamannopeasti osumaan juuri siihen paikkaan,\nminkä ajatus minäkin silmänräpäyksenä edessä olevasta hehkuvasta\nraudankappaleesta valitsi. Mustana, savuavana sappena kuin helvetin\nrikkikeitto paloi hänen tietoisuudessaan kaamea ajatus, että tuo olento\ntuossa oli nyt hänen varsinainen kiusaajansa, se musta, punakitainen\nperkele, joka joskus yritti rynnätä hänen kimppuunsa, joka piti häntä\nalati sanomattoman ahdistuksen alla... Hän oli luullut päässeensä\nsitä pakoon, kun oli karannut tänne tiettömille selkosille, ja nyt se\noli tuossa... Ensimmäiseksi heti tultuaan hänen piti tavata se... Se\noli varmaan hiipinyt tänne edeltäpäin ja odottanut häntä käydäkseen\nkimppuun silloin, kun hän vähiten aavisti... Mutta nyt oli tilinteon\nhetki tullut -- nyt koetettaisiin, kumpi jäisi paikalle. Uudelleen\nseppä huusi kaameasti:\n\n-- Odota, perkele, odota!\n\nTaas kaiku kirahtaen kertaili \"perkelettä\", joka kimpoili\nvaaranrinteestä toiseen kuin olisivat kaikki kammoen torjuneet sen\nluotansa. Oudostuen kontio katsoi hurjaa, peloittavaa miestä, joka\nsilmät palaen ja valkea hammasrivi loistaen mustan parran välistä tuli\nkohti kirves koholla... tuli vain... tuli...\n\nKontio pyörähti ympäri ja lähti menemään sitä tureikkoa kohti, jonne\nsen puoliso oli pehmeälle sammalelle köllähtänyt. Ja puiden latvojen\ntasalla levollisesti liitelevä kotka näki nyt hurjan, eriskummallisen\nkohtauksen: kuinka pitkä, jäntevä, likainen ja repaleinen mies juoksi\nvillillä vauhdilla niin että metsä rytisi kontion perässä, jonka täytyi\nyhä lisätä nopeuttansa, ettei mies olisi tavoittanut... kuinka molemmat\nhävisivät tuonne vaaran taakse, kumisevalle kankaalle, josta miehen\nraivoisat huudot kuuluivat yhä vaisummin. Sitten tuli äkkiä hiljaista\nkuin katkaistuna... Kotkan ei sopinut nähdä sitä, kuinka sepän sielun\ntäytti äkkiä sysipimeä, kuinka hän paiskautui kuin ammuttuna sammalelle\nja jäi retkottamaan siihen kuin kuollut, armahtavaisen pyörtymyksen\nvaivuttamana unohduksen yöhön... Mutta kontio painui puolisoineen pois\nja sen mieltä ellosteli outo, katkera nöyryytyksen ja samalla pelon\ntunne...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTältä aholta oli kirkkaina, tyyninä, keveäilmaisina päivinä kuulunut\nse kuivien kelohonkien ja honkahirsien kumea jymähtely, joka oli\nherättänyt Julman Tuomaan huomiota. Ja niinpä hän ilmestyi eräänä\niltapäivänä, jolloin auringonvalo rupesi jo paistamaan punertavalta,\nHirvijärven rannalle, erkani metsän pimennosta hiljaa ja varovaisesti\nkuin esi-isät ennen rappasotien aikoina mentäessä ryöstöretkelle rajan\ntaakse, katseli terävästi ympärilleen ja kuunteli kuin saalistansa\nodottava ilves. Tuolta kuului kirveen isku ranta-aholta, tuolta jymähti\njo kuivan, vyöryvän honkapölkyn kumakka kolina... Ihmeissään Tuomas\nläksi hiipimään sinne...\n\nOnneksi Sante huomasi hänen tulonsa jo niin ajoissa, että kerkesi\ntottua häneen ja tuntea, kuka hän oli. Tuomas oli hänen vanha\ntuttavansa, melkeinpä ystävänsä, mikäli hänellä sellaisia oli, eikä\närsyttänyt hänen mieltänsä, vaikka olikin ihminen, sillä Sante oli\nmuistanut hänen kaukaisen asuntonsa ajatellessaan tätä paikkaa ja\npitänyt häntä esimerkkinänsä. Ilmaisematta minkäänlaista hölmistymistä,\nvaikka se oli melkoinen, Tuomas istahti kivelle Santen jo polkeutuneen\ntanhuan ääreen, kaivoi kessumassinsa, latasi nysänsä, veteli sen hyvään\npaloon ja kysyi sitten kuin ohimennen:\n\n-- Pirttiäkö siinä...?\n\nSante iski kirveen hirren selkään ja hyppäsi alas koirankaulalle\nsalvetulta ristikolta, joka oli jo muutaman hirsikerran korkuinen,\nkuivasi hikeä, istui Tuomaan lähistölle, pani hänkin tupakaksi ja\nvastasi:\n\n-- Pirttiä...\n\nTuomas näytti ymmärtävän asian, poltteli hetkisen jalolla,\nkirkastuneella ilmeellä ja virkkoi sitten:\n\n-- Se onkin tässä komeahongikko -- eheitä pystykuivia, jotka ihan\ntuoksuvat...\n\n-- Niin on, myönsi Sante hyväksyvästi.\n\n-- Eikähän kukaan, jatkoi Tuomas, rupeaisikaan salvamaan pirttiä\nkesämahlaisista hirsistä, sillä nehän lahoisivat jo ennen kuin saisi\nharjavuolen nostetuksi.\n\n-- Kuka nyt niin hullu olisi, myönteli edelleen mietteissään Sante.\n\nTuomas poltteli rauhallisesti niin kauan, kunnes tupakan tuli jo\nkärähdytteli kopan timieraista pohjaa, kopisti sitten piippunsa\nsaappaankärkeen ja arveli kuin itsekseen:\n\n-- Joo, kyllä siinä on ruunulla komea hongikko. Olipa kumma, kun\nvosmestari antoi sinulle luvan... Ei se hevillä niitä anna tällaisiin\ntukkiaarnioihin...\n\nSanten huomio heräsi ja hän rupesi tarkkaavaisesti kuuntelemaan, kun\nTuomas jatkoi puoleksi itsekseen:\n\n-- Se on tämä ukko ruunu saita ja kova puittensa päältä eikä anna\nrötistää mökkiä mihin itse haluaisi. Eiköhän ole parasta, että käyt\nvossakan puheilla ennenkuin hakkaat nurkkia tätä korkeammalle. Tämän se\nvielä antanee anteeksi, nämä kun ovat pystyyn kuivaneita ja olisivat\njääneet lahomaan joka tapauksessa... Täytyy mennä koettamaan, vieläkö\nHirvijärvessä on entisen kokoisia ahvenia... Tuota, jos sinulla rupeaa\nhaluttamaan lehmänviljaa, niin tule meille, sillä Helunalla on hyvä\nlypsyaika. Ja saunaahan sinä kumminkin tarvitset...\n\n\n\n\nX\n\n\nAina kirkkaana hohtavan taivaan alla elettäessä, auringon käydessä\nnäkymättömissä vain keskiyön kohdalla, lehtien kasvaessa täyteen\nkokoonsa, ohran iloisesti hymyillessä ja rukiin työntäessä\nuljaasti olkivartta, hallan pysyessä voimattomana, yön valkeuden\nherpaisemana soittensa kylmissä pohjavesissä, käkien kukkuessa ja\nrastaiden jutellessa oli saavuttu juhannukseen. Erämaiden kansa\noli selvinnyt kevätkauden töistä: oli kylvänyt ja näki nyt toivon\noraan viheriöitsevän; oli polttanut tervahautansa ja vienyt kymmenet\ntynnyrinsä solakoilla ja sujakoilla veneillä emäjoen myötämäkeä alas\nmerenrantaan; oli palannut sieltä ja huoahti nyt hetkisen juhannuksen\nvalkeudessa, ennenkuin kiireellinen, melkein yötä päivää jatkuva\nheinänteko alkoi. Nähdessään silloin tällöin järvellä tervaveneen, jota\nsouti väsynyt airopari tai suosi onni niin, että se päästyään kosken\nniskasta kuolleelle vedelle sai nostaa nelikulmaisen purjeensa ja\nlähteä sen viemänä viilettämään, pastori muisti aina samat armottomat\ntodellisuuskuvat, samat asiat, jotka hän niin hyvin tunsi: miehet ja\nnaiset, jotka raadettuaan raskaasti viljelystyössään siitä saakka, kun\nkirsi oli maasta hampaansa hellittänyt, tervahaudan rakentamisessa\nja polttamisessa, olivat tehneet vaarallisen, uljuutta ja voimaa\nkysyvän matkan meren rantaan, jotkut hankkien mainetta sillä, että\nitse laskivat koko joen, sen tulisimmatkin kosket, laillisilta\nammattilaskumiehiltä apua pyytämättä. Selvästi pastori saattoi\nseurata tätä heidän kulkuaan, nähdä laskumiehen joka ilmeen, kuulla\nkuohujen äkäisen kohahduksen ja veneen natinan, kun voimakkaiden\nkäsien hallitsema pitkä mela käänsi ja väänsi sitä oikealle väylälle.\nUseimmiten kävi hyvin, mutta ei silti mennyt sitä kevättä, ettei\ntulvivan joen valtava kuohu tai vastustamaton kannehyöky täyttänyt\nraskaassa lastissa olevaa venettä, vienyt sitä kaikista ponnistuksista\nhuolimatta väärään, kääntänyt poikkiteloin, ruhjonut kiviin... Nämä\nihmiset olivat kummallisia: ne eivät huutaneet edes hengenhädässä,\nvaan painuivat veteen kosken vietäviksi, tynnyrien, sauvoimien, muun\nlastin sekaan, vaiti ollen, tyyninä, oudosti alistuvina... Useimmat\neivät osanneet uida, vaan koettivat pysytellä pinnalla airon tai teljon\nvarassa, mitä olivat käsiinsä saaneet. Jumala heitti rannalle kenen\ntahtoi tai toi muuten avun, hukutti toisen. Ei sille voinut mitään:\nmikä oli sallittu, se oli sallittu.\n\nSitten pastori näki heidät ihmettelemässä merenrannan maalikaupunkia,\ntöllistelemässä katujen risteyksissä, ajamassa muutaman lantin edestä\najurin nelipyöräisissä, karjahtelemassa humalaisina, tappelemassakin,\nheräämässä \"korttikaarin\" tunkkaisilla oljilla ja lähtemässä\nmaailman murjomina ja puhumattomina kohti kaukaista kotia, veneessä\nlastina vuoden välttämättömin leipä ja suola, taskussa sopimuskirja\nseuraavan vuoden tervalastista ja kukkaro yhtä tyhjänä kuin tullessa.\nSanomattoman vaikea matka oli edessä: yli parikymmentä penikulmaa\nliukasta virtaavan ja kuohuvan veden vastamäkeä, jota oli yhtä\nhelppo laskea alas kuin vaikea nousta ylös. Pastori näki selvästi,\nkuinka aikamies, nuorukainen, nainen, nuori tyttö, lapsi, milloin\nkahden, mutta useimmiten yksin kiskoi venettä kulkien nuora olkapään\nylitse heitettynä pitkin ruunun rakentamaa rantamöljää, samalla\nkuin toinen piti pitkällä sauvoimella, \"rompsilla\", veneen kokkaa\nrannasta ulohtaalla. Lukemattomia kertoja siinä vetäjän kaula kiristyi\nlujalle kuin kuormahevosella vastamaassa, otsasuonet pullistuivat,\nsilmät sumenivat ja korvat rupesivat suhisemaan, ennenkuin oli\nnoustu viimeinen nikara ja saatu vene kotiulapan tyynille vesille.\nNe voimainponnistukset, joita tällaisiin suorituksiin tarvittiin --\nniin pastori ajatteli -- olivat käsittämättömiä sillekin, joka oli\nniitä lapsuudesta nähnyt, saati sille, joka ei olosuhteita tuntematta\nvoinut kuvitellakaan, mistä oli kysymys. Sitkeäksi siinä kansa kasvoi,\nsisukkaaksi ja peräänantamattomaksi, ja sellaistahan se kaikista\nmoitteista huolimatta oli. Joka suvi se kiskoi pettua talven varaksi ja\ntyytyi jyrsimään sitä, hylkäämättä tätä karua salomaata, jonka tunsi\nkodikseen...\n\nJa kaikkien näiden mielikuvien päätökseksi pastori näki aina\ntervamiesten kotiintulon. Suunnilleen sen aika osattiin laskea, sillä\nkokemuksesta tiedettiin, kuinka kauan matka kesti. Viimein ruvettiin\nyhä useammin vilkaisemaan järvelle ja lapset kävivät malttamattomiksi.\nHuoli kalvoi sydäntä, että kunpa ei olisi mitään onnettomuutta\ntapahtunut. Tervamiehistä ei yleensä tullut eikä voinutkaan tulla\ntietoa ennenkuin he itse saapuivat: silloin he jurosti juttelivat\nonnensa tai onnettomuutensa. Jo kuuluu tuolta lasien ilakointia --\näidin täytyy mennä kesken askareiden vilkaisemaan järvelle: tosiaankin,\nsieltä pilkottaa valkoinen purje tuoden hyvällä myötäisellä venettä\nrantaa kohti. Emäntä lähtee sinne -- ei kiirehdi ulkonaisesti, vaikka\nsydämessä vaihtelee ilon ja pelon hätä. Jo laskevat purjeen ja kohta\nkahahtaa kokka rantahiekkaan. Emäntä katsoo: tuossa ovat isä ja\npiika-Mari, mutta missä on kolmas, Jussi, emännän vanhin poika, joka\noli päässyt ensi kertaa tervoja soutamaan? Emäntä menee neuvottomana\nveneen luo, mutta ei kysy, piika-Mari vetää huivia silmilleen ja rupeaa\nnostelemaan tavaroita maalle, isäntä pyörii emäntään selin, edes häntä\ntervehtimättä. \"Herra Jumala\", saa emäntä viimein sanotuksi ja korjaa\nhuiviaan, \"Jussi?\" Isäntä ei vastaa eikä emäntä enää kysy, sillä nyt\nhän tietää poikansa jääneen sille tielle. Hän ei itke, vaan tiukottaa\nhuiviaan ja rupeaa auttamaan Maria. Hänen liikkeensä ovat kömpelöt ja\ntökeröt kuin hän ei tietäisi mitä tekee, ja toisella kädellä täytyy\npainaa sydänalaa, johon ottaa kipeästi kuin olisi saanut siihen kovan\niskun. Isäntä avaa vaiti ollen arkkunsa ja jakelee sieltä pikku\npojilleen rusinoita ja penninkorppuja...\n\nVasta vähitellen emäntä saa tietää, miten Jussi oli hukkunut. Oli\nmenty vinhassa myötäisessä pitkin merilaajaa ulappaa, joka suli yhteen\ntaivaan kanssa, kun osui katsomaan salmen läpi toiselle selälle.\nAallokko nousi jo uhkaavaksi, mutta purje ikäänkuin veti raskaan,\nvauhtiin päässeen veneen pois kähähtelevien takaa-ajajien valkoisista\nhampaista. Jussi oli lähtenyt keulasta perään, jossa isä tukevasti\nviiletti pitkällä melalla, ja oli kävellyt varalaidan, räpeen,\nsisäpuolella olevaa veneen varsinaista reunaa pitkin, pujahtanut\npurjeen alatse ja noussut taas pystyyn, kun yht'äkkiä syrjästä tuleva\npuuska oli horjahduttanut häntä ja hän oli hojeltunut kohisevaan\naallokkoon pää edellä. Isä oli viskannut sauvoimet ja teljoja avuksi,\nrynnännyt laskemaan purjeen ja ruvennut yli voimainsa reuhtoen\nkääntämään venettä, mutta ennenkuin se oli saatu suoritetuksi, oli\nJussi jo hävinnyt jäljettömiin. \"Se upposi ihan heti\", sanoi piika-Mari\npillahtaen itkuun, \"huutamatta se painui sukkeloon... Siltä minusta\nnäytti kuin se olisi sanonut 'äiti' ja siinä samassa kadonnut\". --\n\"Niin se sanoi\", vahvisti isäntä, \"ja oli niin tyrmistynyt, ettei\nälynnyt tarrata sauvoimesta tai teljosta kiinni ja ruveta niiden\nvarassa uimaan... Tottapa se oli niin sallittu\".\n\nTositapahtuma tässä kuvasteli pastorin mielessä eikä suinkaan ainoa.\nMutta tämä oli koskenut sydämeen erikoisesti siksi, että nuo ihmiset\nolivat niitä, joiden elämästä ja katseesta loisti luonnollisen\nsivistyksen ja puhtaan, syvän hengenelämän jalo pyhitys, että he\nolivat pastorin ystäviä. Ja oli vielä muukin syy, joka oli vaikuttanut\npastoriin aivan järkyttävästi: vuosi toista tämän tapahtuman jälkeen\nemäntä oli saapunut ripittäytymään sen johdosta, ettei hän voinut\nlakata suremasta poikansa kuolemaa ja kapinoimasta Jumalaa vastaan.\nEmäntä tunsi tunnossaan, että hänen olisi pitänyt alistua siihen,\njolle ei kuitenkaan mitään mahtanut, mutta kun ei voinut. Pastori oli\nhätääntyneenä haparoinut sielustaan ytimekästä ajatusta ja sanaa, joka\nolisi tehonnut emäntään, mutta ei ollut aluksi löytänyt mitään, jonka\nolisi voinut hyväksyä. Mutta sitten oli hänen sydämeensä valahtanut\npisara, joka oli tuntunut hänestä itsestään suloiselta, ja hän oli\nsanonut emännälle, ettei hän tahtonut tämän surua sammuttaa. \"Teidän\nsurunne on pyhää ja inhimillistä, teidän kapinoitsemisenne taistelua\nrukouksissa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt oli juhannus. Lauri istui keittiön portailla ja huomioitsi\ntarkasti ympärillään kuhisevaa oudon vilkasta elämää. Ilmassa oli\nerikoista juhlatuntua, jonka Lauri päätteli johtuvan siitä, että oli\njuhannus, että oli kirkasta, valkean heleätä kaikkialla. Tuo kirkkaus\noli tähän saakka vain päivä päivältä lisääntynyt ja nyt oli yö kadonnut\nolemattomiin. Aurinko ei oikeastaan laskenut: se kyllä katosi joiksikin\nhetkiksi taivaanrannan taa, mutta kun se heitti sieltä rusotuksensa\npilviin, niin oli melkein sama kuin jos se olisi paistanut suoraan.\nKaikki heloitti niin kummallisesti eikä uni tullut. Lauri olisi\nvalvonut niinkuin kaikki muut, ellei äiti olisi pimentänyt verhoilla\nmakuuhuonetta ja vienyt vastusteluista huolimatta nukkumaan.\n\nMaitokamarin seinustalla kasvava vanha korkea haapa oli viikkoja sitten\nvaristanut karheanvillavat norkonsa ja saanut tiheän lehtivaipan, joka\nrapisi alituisesti. Sen vieressä kuin kainalossa kasvava pihlaja,\njonka lehvät kurottuivat katoksi pihalle päin, kukki parhaillaan\nkomeasti ja ilman täytti huumaava tuoksu ja hyönteisten surina.\nLauri näki mielessään, kuinka kaikkialla saloissa pihlajat kukkivat,\nseisoivat siellä yksinään ja ihastelivat itseään, hymyilivät taivaalle,\nkuuntelivat lintujen laulua, viettivät juhannusta ja olivat onnellisia.\nTuomet olivat kukkineet jo. Niiden terälehdet olivat kuin lunta. Lauri\ntunsi omituista hyvääoloa ajatellessaan näitä asioita. Isonpappilan\npuutarhassa oli vanha tuomi -- siinä oli ollut kukkia ihan pilvenään.\nLaurista oli ikävää, ettei pikkupappilassa ollut tuomia, oli vain\nkorkeita haapoja ja koivuja. Ne olivat kyllä kauniita. Pekka-renki oli\ntehnyt kahden haavan väliin kiikun ja siinä Lauri keinui alituiseen.\nJoskus hän jäi katsomaan haapain oksien välitse pitkin runkoa ihan\nylös asti ja huomioitsi lehtiä, jotka heijasivat ja liipottelivat\nmukavasti edestakaisin, aina kaksi kannassaan. Valkoinen pilvi joskus\nloisti oksien välitse. Niskaa rupesi omituisesti kihelmöimään, kun\npiti kauan päätä näin kekallaan, ja korkeuden syvyys pyörrytti. Täytyi\nkatsoa maahan, jolloin se aluksi ihan tanssi silmissä. Kiikusta muuten\nnäki järvelle, joka vilaji metsän latvojen takana. Lauri huokasi\nkaipauksesta, sillä tuolla ulapalla, sen hiekkarannoilla, rovastin\nkalastusmajalla, joka oli kaukana salmessa olevalla saarella, ja\ntoisella puolella, jossa oli mahtava koski ja vanha salaperäinen\nrautaruukki, oli hänen unelmainsa onnela. Siellä oli toisenlaista kuin\ntäällä, outoa, viehättävää -- varsinkin koski. Sitä Lauri kuunteli\nvärisevin sydämin, sillä sen pauhu oli hänestä mahtavaa... Vain ukkosen\njyrinä oli mahtavampaa ja lisäksi peloittavaa. Äsken oli ollut kesän\nensimmäinen ukonilma. Lauri oli herännyt pimennetyssä huoneessaan,\njoka tuon tuostakin oli leimahtanut sinertävän valoisaksi, samalla\nkuin huumaava jyrinä oli tärisyttänyt ikkunoita, ja oli pelännyt\nsekä hiipinyt äidin sänkyyn. Siellä ei peloittanut ja hän oli pian\nnukkunut, uudelleen... Mutta tuolla järvellä -- siellä oli ihanaa.\nUimassa käytäessä hän loikoi hietikolla ja kuunteli kaikkia ääniä, mitä\nsattui. Rannan puut humisivat: männyt matalasti, hiljaisesti suhisten\nkuin kuiskaamalla, koivut rapisevammin. Väliin männyt kovensivat\näänensä ankaraksi kohinaksi kuin olisivat nuhdelleet maailmaa, toisen\nkerran taas hiljensivät sen surumielisiksi, tuskin kuuluviksi mutta\nsitä murheellisemmiksi huokauksiksi. Silloin erotti tuosta läheltä\nvaisua lirinää, niin pientä kuin veden ensimmäinen ääni suinkin on:\nkorven pimennosta saapuva jäätävänkylmä hetepuro siinä hajoitti\nvetensä hietikolle moniksi haaranteiksi, joista jokunen saattoi\nhiukan lirahtaa ennenkuin katosi järveen. Lauri olisi mielellään\nlaittanut siihen myllyn, mutta ei voinut, sillä vesi oli kauhean\nkylmää. Siinä ei saattanut seistä, koska rupesi palelemaan. Ja olihan\nse mieluisa ilman myllyäkin. Lauri katseli sitä joka kerta käydessään\nrannassa, koetti varpaillaan veden kylmyyttä ja joi laittamallaan\ntuohilipillä, vaikka ei olisi ollut janokaan. Hopeankirkkaana\nvesi helmeili puhtaasti hilseilevää tuohenpintaa vastaan. Sitten\nLauri kuunteli tiirojen alituista tirrausta ja katseli, kuinka ne\nuupumattomasti, höyhenkeveästi keinuilivat ilmassa ja tuulessa. Niiden\nääni oli kaihomielistä ja sekautui nukuttavasti aaltojen rauhallisiin\nkohahduksiin hietikkoa vastaan. Lauri tunsi hyvääoloa ajatellessaan\nkaikkea tätä. Hän ei ymmärtänyt, mikä siinä niin viehätti, mutta tunsi\nvain vaipuvansa tähän kaikkeen kuin kehtoon. Se oli samaa hauskuutta\nkuin Kuukas-Annin kertoessa satuja...\n\nLauri istui portailla ja huomioitsi kirkkoväkeä, jota kokoontui yhä\nenemmän. Kysymättä ne asettuivat kaikkialle, missä vain tilaa oli,\npaitsi pastorin puolelle. Sinne menivät vain arvokkaimmat isännät ja\nemännät, sitten kun olivat ensin majoittuneet jonnekin. Emännistä\ntoisilla oli tuliaisia: ohut leipä ja sen päällä litteä juusto.\nLaurin suuhun herahti vettä hänen tätä muistaessaan. Harva talo\nkykeni sellaisia tuomaan. Isä ja äiti kättelivät heitä, puhuttelivat\nystävällisesti ja käskivät istumaan. Tarjottiin kahvia, niin täysiä\nkuppeja, että lautanen oli puolillaan. Niin piti olla, sillä muuten\näitiä olisi pidetty saitana. Mutta sokeria ei mennyt paljoa -- äiti\noli särkenyt tavattoman pieniä paloja. Emännät joivat hartaasti,\nlautanen viiden sormen nenässä ja kuppia pitävä käsi sojottaen\nsuorana, ettei tippa putoaisi vihtoriinihameelle. Vaaran Vapulla\nherneili vesitippa nenän päässä. Hän puhui aina raukealla, viisaalla\näänellä elämänkokemuksistaan ja äiti kuunteli häntä mielellään. Ison\nnahkakantisen virsikirjansa Vappu piti käärittynä siniseen huiviin ja\npuhuessaan silitteli sitä lakkaamatta... Tuolta näkyi tulevan Helga,\nviipottaen avainta sormessaan kuten aina. Oli kai jo jakanut postin ja\nsulkenut ovet... Iltahan nyt olikin jo -- juhannusaatto. Täällä kun\noli pappiloissa, muissa virkamiehissä ja kauppiaissa juuri tällaisina\nisojen pyhien aattopäivinä tavaton kiire, niin ei valvottu juhannusta\ntämän kummemmin. Lauri oli kuullut niin tehtävän muualla, poltettavan\njuhannuskokkoa. Täällä poltettiin kokkoja syksyllä, sysipimeällä...\nSe oli komeaa. Oli täällä sentään juhannuskoivut portaiden edessä.\nNe olivat niin hentoja, kauniita ja puhtaita. Lauri tunsi yht'äkkiä\nrakastavansa niitä niin, että olisi haluttanut karjaista. Hän ojensi\nkätensä niitä kohti ja aivan tietämättänsä sanoi: \"Heh!\"\n\nHelga ei mennytkään ison etehisen kautta sisään, vaan nähtyään Laurin\nja kuultuaan hänen aatteellisen, innostuneen huudahduksensa tuli\nhänen luoksensa ja istuutui viereen. Lauria peloitti, että jos se\ntässä ihan ihmisten nähden rupeaa syleilemään ja suutelemaan... ja\nsiirrähti hiukan poispäin. Helga kuitenkin ymmärsi Laurin oikein\neikä vetänyt puoleensa -- ei muuta kuin sipaisi hiukan kädellä\nposkea ja toivotti pehmeällä, sointuvalla äänellä hänelle \"hauskaa\njuhannusta\". Lauri katseli häntä miehekkäästi, avoimesti ja vakavasti.\n\"Sitä samaa!\" hän vastasi. Hän ei ilmaissut olevansa aivan häikäisty\nHelgan kauneudesta. Kun oli uusi hattu... se oli varmaan tuotu siinä\npyöreässä pahviaskissa, jota Kinnus-Eera oli niin varovaisesti kantanut\npikkusormellaan... ruusunpunainen, täynnä kukkia ja jos mitä, somasti\nnojollaan tuossa otsan yläpuolella. Ja kasvot olivat niin kauniit,\nvalkeat ja puhtaat, ja leninki niin hieno, hihat laajat ja komeat\nkuin pussit... vyötäinen hoikka kuin ampiaisella. Renki-Pekka oli\nnauranut Helgalle, kun tämä oli kävellyt maantiellä näin hienona\nauringonvarjostimineen, mutta Lauri oli loukkaantunut ja kieltänyt. Hän\nrakasti Helgaa eikä sallinut hänelle naurettavan. Kuinka ihanalta Helga\ntuoksui -- taivaalliselta... samalta kuin hänen tyynynsä riippumatossa,\njossa Lauri oli levännyt äskeisenä hellepäivänä. Hän oli ollut Helgan\nluona ja Helga oli maannut riippumatossa... Lauri oli koettanut laskea\nkivitaululle, mutta sitten hänellä oli tullut pää kipeäksi ja hän oli\nruvennut voimaan pahoin. Helga oli silloin laittanut hänet lepäämään\nriippumattoon ja tuonut virkistävää juotavaa. Lauri oli tuntenut\nhänen tyynynsä tuoksun, sen saman, joka nyt leyhähti hänestä paljoa\nvoimakkaammin. Hän katseli Helgaa loistavin silmin ja tämä ymmärsi\nottaa vastaan hänen sanattoman, vilpittömän ihailunsa. Hän punehtui\nhiukan ja sanoi: \"Voi sinua, pikku mies!\"\n\nTuolta näkyivät tulevan Alli-täti ja Elsa -- Einar-setä tulisi\nvarmaan myöhemmin, sillä hänelläkin oli asiakkaita. Elsalla oli hieno\nvalkoinen leninki ja hiuksissa korkea vaaleanpunainen nauharuusuke.\nHän oli tietoinen kauneudestaan ja lähestyi vakavana, sormi suussa,\nkäsi äidin kädessä, katsoen samalla ujosti ja veikeästi Lauriin.\nYmmärtäen, että Alli-täti vaati toisenlaista tervehdystä kuin Helga,\njolle Lauri oli tottunut sanomaan vain toverillisen \"jahah!\", ja että\nsiistiä juhannuspukua tuli kunnioittaa herrasmiehen käytöksellä,\nLauri nousi seisomaan, töpsähdytti asennon ja kumarsi. Alli-tädin\nkasvoille lehahti lempeä hymy ja hän nyökkäsi vastaukseksi, ja Elsa\nnyykistää niksautti sievästi, itsetiedottoman naisellisen kiemailun\ntapaamana samalla sirosti levittäen hametta vasemman käden peukalolla\nja etusormella. Se oli Laurista somaa, mutta hän ei pitänyt arvolleen\nsopivana sitä mitenkään ilmaista. Samalla hän sattui katsomaan, kuinka\nAlli-täti tervehti Helgaa... Lauri ei ymmärtänyt, mitä siinä oli, mutta\njotakin vierastavaa ja jäykkää oli molempien käytöksessä ja ilmeissä.\nAlli-tädin huulet olivat melkein valkoiset ja Helgan poskilla kulki\npunaisia vihurilaineita. Helgan silmäterät olivat luonnottomasti\nlaajat ja paloivat mustina ja pohjattomina. He kättelivät kuitenkin\nja lähtivät isoa etehistä kohti. \"Lapset, tulkaa tekin sisään, on jo\nkylmä\", sanoi Alli-täti ja vei Elsan mukanaan. Lauri ei kuitenkaan\nmennyt heti -- se ei olisi tullut kysymykseenkään -- vaan tutkisteli\nvielä hetkisen taivaan merkkejä, illan rusotusta ja pihalla\nliikuskelevaa kirkkoväkeä. Sitten hän pujahti sisään keittiön kautta,\njosta oli tottunut kulkemaan, käynti pääovesta kun oli ikäänkuin\nepämiehekästä, hänelle sopimatonta.\n\nKeittiössä Selma puuhaili hellan ääressä ja Pekka söi pöydän päässä\nillallistaan. Pekka oli jo ollut saunassa ja oli nyt pyhäpukimissaan\nihan komean näköinen. Kyllä Lauri ymmärsi Pekan niinkuin täällä\npuolessa sanottiin \"riijaavan\" Selmaa, mutta hän ei ollut siitä\ntietävinään, sillä sellainen oli kovin ujostuttavaa eikä hän sitä\nhyväksynyt. Yleensä niissä asioissa tuntui olevan paljon kummallista\nja käsittämätöntä -- Lauri pani merkille, että Selman ruskeat silmät\nloistivat kirkkaasti kuin tähdet ja posket rusottivat punaisina...\nPekka mitä lienee juuri sanonut, koska keskeytti puheensa Laurin\ntullessa ja nauraa hörhötteli hyväntuulisesti... Lauri oli äidin\nvaroituksista päässyt ymmärtämään, että Pekka saattoi väliin puhua\nsellaistakin, jota Laurin ei sopinut kuunnella. Äiti ei näkynyt\ntietävän sitä, että useimmat ihmiset täällä puhuivat \"sopimattomasti\",\nvälittämättä Laurin läsnäolosta. Lauri ei ollut sanonut sitä äidille,\nvaan oli koettanut unohtaa kuulemansa ja näkemänsä rumuudet. Hän tunsi\nniitä muistaessaan jonkinlaista hämärää kauhua ja samalla häpeää\n-- nuo sanat ja asiat olivat täynnä eräänlaista pimeää voimaa --\ntaikuutta -- samaa kammoa, jota hänessä herättivät ihmisten kummalliset\npuheet kuolemasta, kirkkomaasta ja kalmasta. Hän oli kysynyt isältä,\nmitä kalma on, ja isä oli puolestaan ruvennut tiedustelemaan, mistä\nhän oli sellaisista asioista kuullut. Täällähän niistä puhuivat\nkaikki... Olihan talvella pirtissä asunut kiertolaisköyhä Hullu-Mari,\nsellainen, joka oleskeli määräkauden joka talossa: hän oli puhunut\nkuolemasta, kalmasta, ruumiinrasvasta ja jos mistä taikuudesta, niin\nettä karjakko-Kustaava oli lopuksi suuttunut ja tönäisten häntä piakan\nvarrella käskenyt olla vaiti, taikka muuten... Lauri oli kertonut tästä\nisälle ja isä oli ollut hyvin pahoillaan. Hän oli selittänyt, että\nkalma on vain tietämättömien ihmisparkojen pimeää taikuutta, vanhaa\nuskoa pahoihin voimiin, joita ei ollut olemassa...\n\nTavallisesti Laurin kotona istuttiin pienessä ruokasalissa, sekä\nvieraat että kotiväki, mutta juhannusaaton kunniaksi pastorinrouva oli\ntällä kertaa vienyt tulijat \"saliin\". Siellä kasvoi muurivihreä pitkin\nikkunaseinää, kiertäen molempia ikkunoita, joiden välissä oli oikein\ntäytetty, pehmeä sohva. Sen edessä oli soikea, yksijalkainen pöytä,\njonka oli tehnyt nikkari Topi, ja tämän ympärillä keinu- ja muita\ntuoleja. Lattialla oli valkoiset kesämatot ja seinillä jokunen pieni\ntaulu, painokuva. Yhdessä niistä oli vanhan linnan rauniot ja etualalla\niso allas, kuin kivikuppi... Se oli yökuva, jollakin tavalla aavemainen\nja pelkoa herättävä -- ei Lauri ymmärtänyt, miksi. Toinen taas esitti\nlinnaa ja sen tornia, jota peitti sakea muurivihreäverkko. Se oli meren\nrannalla ja sen edustalla purjehti paljon laivoja. Niiden purjeet\nhohtivat valkeilta, kun katsoi oikein tarkasti ja kuvitteli mielessään,\nminkälaisia ne olivat. Taivaalla liiteli kalalokkeja... Kuvassa oli\npilvinen, myrskyinen tuntu... Se oli jostakin kaukaa, vierailta\nmailta... Laurilta kohosi syvä huokaus, kun hän ajatteli, minkälaista\nsiellä olisi. Hän ei pääsisi sinne milloinkaan... ei milloinkaan!\n\nLauri hiipi kenenkään huomaamatta, sillä kaikki juttelivat innokkaasti,\nmelkein yht'aikaa, salin läpi makuuhuoneeseen. Painaessaan ovea kiinni\nhän katsahti kutsuvasti Elsaan, joka sormi suussa oli seurannut\nhänen menoaan, ja Elsa pujahti hänen jälkeensä. Täytyihän Laurin\nolla kohtelias vieraalleen ja varsinkin Elsalle, josta hän muutenkin\npiti... Hän tahtoi näyttää Elsalle aarteensa, joita hän säilytti omassa\nnikkari-Topin tekemässä arkussaan sängyn alla. Hän veti sen sieltä,\navasi ja istahti lattialle sen viereen. Ja Elsa tuli ääreen, laskeutuen\npolvilleen, silmät jo valmiiksi pyöreinä uteliaisuudesta ja ihailusta...\n\nLauri itsekin ihaili pieniä tavaroitansa ja oli niiden puolesta\nhyvin ankara. Ne herättivät hänessä samoin kuin taulut outoja\nmielikuvia, jotka viehättivät ja tuottivat nautintoa. Siellä oli\nsellainen kuvalaitos, että kun avasi kaikki sen kerrokset ja asetti\nkoko hökötyksen syrjälleen, niin se olikin vinhaa vauhtia kiitävä\nAmerikan uudisasukkaiden telttavaunukaravaani. Verhojen välistä sieltä\ntäältä parrakkaat miehet ampuivat pelottomasti ja tiheään ympärillä\nratsastavia hurjia intiaaneja. Näitä ei tosin kuvassa ollut, mutta\nniitä oli kokonainen parvi irtonaisina. Ne saattoi asettaa pienille\njalustoille sopiviin paikkoihin karavaanin ympärille. Niitä oli jos\nminkälaisia: toiset olivat kumartuneet hevosen kaulan suojaan ja\ntuijottivat sieltä julmasti, toiset heiluttivat villisti sotakirvestään\nja huusivat -- kolmannet olivat retkahtamassa maahan juuri kun olivat\nlähettäneet vaunuja kohti pitkän terävän nuolensa. Koko kohtaus\nelävöityi siinä tuokiossa Laurin mielikuvituksessa ja hän rupesi\nkertomaan Elsalle, mitä kaikkea tässä tapahtui. Hän osoitti kalpeaa\nnaista, joka pieni tyttö sylissään kurkisti säikähtyneenä teltan\netuaukosta, ja sanoi: \"Tuolla olet sinä äitisi kanssa\". Lauri itse oli\ntuo komea vaaleatukkainen nuori mies, joka juuri tuossa kylmäverisesti\ntähtäsi pitkällä pyssyllään... Nyt hän laukaisi... Punanahka vyörähti\nhevosen selästä raskaasti kuin pussitaistelija renkultaan. Ruohoaavikko\n-- silmänkantamaton... Pitkä hitaasti kulkeva karavaani... Hän -- Lauri\n-- ratsastelee valppaasti ympärillä, edessä ja perässä... Yht'äkkiä\nselkäpiitä karmiva huuto ja koko aavikko on kuin taian lyömänä täynnä\nhurjasti ratsastavia ja kiitäviä intiaaneja... Mutta Lauri ei pelkää,\nvaan komentaa karavaaninsa ajamaan itsensä ympyrään kuin purrakseen\nomaa häntäänsä, naiset ja lapset suojaan tavarain taakse ja joka mies\nsilmä kovana ampumaan. Antautuminen ei tule kysymykseenkään, vaan on\ntaisteltava loppuun saakka, tuli sitten kuolema tai voitto...\n\n\"Oooo...\" Elsa tuijottaa Lauriin silmät ja suu renkaina pelosta ja\nihmetyksestä. Kuinka kamalan jännittävää! Lauri -- kas se osaa... Hän\ntietää ihan kaikki...\n\nLauri oli keskeyttänyt kuvauksensa, sillä hän oli kuullut\nisänsä tulevan omaan huoneeseensa. Isä oli ollut rovastilassa\nrippikirjoituksessa ja oli siis nyt palannut sieltä. Hän oli varmasti\nväsyksissä, sillä hän oli touhunnut varhaisesta aamusta saakka ja\nnyt vielä kävelemällä ollut isossapappilassa. Isä käveli nopeasti --\nLauri sai melkein juosta rinnalla. Ja omissa mietteissään ollen isä\naina huomaamattaan kiihdytti kulkuansa. Nyt hän tietenkin levähtäisi\nhetkisen huoneessaan ennenkuin menisi vieraiden luo. Pyyhkisi kasvonsa\nraittiilla vedellä ja loikoisi tuokion sohvallaan... Sitten hän menisi\nhymyillen saliin ja kätellessään katsoisi silmiin ja kysyisi kaikkien\nvointia. Niin hän aina teki...\n\nLauri tunsi isänsä tavat. Pastori tosiaankin poikkesi omaan pieneen\nkamariinsa ja pyyhki kasvojansa raittiilla vedellä. Sitten hän istui\npöytänsä ääreen ja koetti rauhoittaa ponnistuksista ja kiihtyneistä\najatuksista jyskyttävää sydäntään. Ajatukset ja mielikuvat menivät\nvilisten hänen sielussaan ja hän huomasi ihmetellen sanovansa siinä\nitselleen: \"Mikä järkyttävä murhenäytelmä joka silmänräpäys...\" Hän\nkatsoi pöydällänsä olevaa saarnaa, jonka hän oli viikon kuluessa\nvähitellen valmistanut ja joka hänen oli huomenna pidettävä --\nrovastilla oli rippisaarna. Hän oli rukoillut Jumalalta tarttuvaa,\ninnostunutta, syvää uskoa, että olisi voinut läpitunkevasti todistaa\nsiitä sielunnälässä paimentensa ympärille kokoontuvalle korven kansalle\nja tyydyttää sitä, antaa sille edes hengen ravintoa korvaukseksi\nmaallisen leivän vähyydestä. Mutta maailmalliset ajatukset olivat\nväkisin tunkeutuneet hänen ja Jumalan väliin, kiusaaja oli levittänyt\nhänen eteensä kaikenlaisia harhakuvia, ja niin häneltä oli jäänyt\nsaavuttamatta se salaperäinen, ylevä hengen yhteys, josta lähtee sanaan\nvakaumuksen ja uskon voima. Hän taisteli tunnin toisensa jälkeen,\nkapinoi ja vaikeroi, mutta uskon kirkkautta ei syntynyt sydämeen ja\nsana valui hänen kynästään vain tyhjinä kirjaimina. Kuinka synkkää ja\nvaikeata oli tällainen taistelu, ottelua suurten, ikuisten mahtien\nvälillä, murhenäytelmää, joka esitetään sielussa joka hetki ja jota\nei tahdo jaksaa kestää. Rovastisetä oli rauhallinen, lempeä, ujo\nmies, joka ei tunkeutunut tutkimaan toisen sieluntilaa. Kunpa hän\njoskus tekisi sen -- rupeaisi puhumaan näistä hellistä, hienoista,\naroista asioista, niin ehkä siitä koituisi lohdutus, puhkeaisi valo\npimeyteen, syntyisi usko. Mutta oli kuin olisi jokin estänyt tällaisen\navomielisyyden pastorin ja rovastin välillä, vaikka he olivat juuri\ntämän alan miehiä, joiden olisi pitänyt osata ripittäytyä toisilleen,\nkun kerran ottivat vastaan muiden salaisimpia tunnontaakkoja. Anna,\npastorinrouva, oli tässäkin asiassa toisenlainen kuin miehensä,\ntarmokas uskossaan. Hänellä oli pitäjäläisissä omia uskonveljiänsä\nja -sisariansa -- Vaaran Vappu ja muut -- joiden kanssa hän saattoi\nvakavasti keskustella tuntikausia. Halko-Simon Anna oli antanut asua\npirtissä kuukausimääriä siksi, että Simo oli uskonveli... Annan isä oli\nollut vanhoja heränneitä...\n\nPastori huokasi ja nousi, ajatellen vielä kerran huomista saarnaansa\nja rukoillen sielussaan itselleen henkeä, uskoa ja voimaa. Sitten hän\nnäki Einarin tulevan portista ja hänen otsansa meni pilveen. Rovasti\noli näet tässä taannoin ruvennut kahden kesken huolestuneena puhumaan,\nettä kunhan ei vain Einarin ja Helgan välille syntyisi sellaista, josta\nihmiset saisivat puheen aihetta. Täytyyhän jokaisen huomata, kun he\novat yhdessä, että Helga on erilainen kuin muulloin... Pitäisiköhän\nEinaria isällisesti varoittaa? Tai Helgaa? Se on niin peräti vaikeaa,\nkun ei ole vielä edes todellista, selvää aihetta. Tuollaista rupeaa\njoskus luulottelemaan ihan turhasta. Pastori ei ollut sanonut juuri\nmitään, sillä hän oli kovasti hämmästynyt kuullessaan rovastilla\nolevan samat epäluulot kuin hänellä itsellään. Hän ei voisi mennä\nsiitä Einarille puhumaan -- mahdollisesti Anna kahden kesken Helgalle.\nEinarista hän ei ollut mitään huomannut, mutta Helga-parka ei juuri\nosannut tunteitaan salata...\n\nPastori lähti saliin, mennen sen huoneen läpi, jossa Lauri ja Elsa\nleikkivät. Häneen kohdistui kaksi silmäparia, toinen tummansininen,\nmiettivä, syvä, liian varhain vakava, toinen vaaleansininen kuin\ntaivas, tulvillaan enkelimäistä tenhoa. Pastori tunsi, kuinka elämän\nsuuri, korkea, jumalallinen viattomuus tuulahti häntä vastaan kuin\nparatiisin kukkien tuoksu, ja hän laski kätensä lasten hiuksille ja\nkatsoi heihin hetkisen rakkaasti, hymyillen näköalojensa surumielisille\nruskotuksille.\n\nEinar oli jo salissa, oli tervehtinyt ja istui tyynesti sohvalla\nvaimonsa vieressä. Hän paiskasi pastorille kättä reilusti, katsoi\nsilmiin kirkkaasti ja osasi asettaa joka sanansa niin, että ne\nmiellyttivät pastoria erikoisesti. Tuossa miehessä ei voinut olla\nvilppiä, huomasi pastori siinä ajattelevansa, sillä silloin olisi\nmelkein niin kuin itse jalous ja rehellisyys lankeaisi. Kiusauksia\nhänellä voi olla, voimakkaita ja vaarallisia hänen syvän luonteensa\ntakia, mutta ne Jumala lähettää hänelle vain osoittaakseen, että\nkiusaukset on voitettava, että pääseminen intohimojensa herraksi on\npaljon korkeampaa ja kauniimpaa kuin alistuminen niiden orjaksi. Mutta\nHelga-parka! Pastorin sydän herkistyi säälistä hänen nähdessään, kuinka\nHelgan silmät loistivat syvinä ja mustina -- kuinka ilmeisesti hänen\nkoko olemuksensa oli ruvennut hehkumaan Einarin läheisyyden johdosta.\nAlli-rouva oli myös sähköistynyt, sillä salaperäiset vaistot olivat\nilmoittaneet hänelle, että näkymättömät nuolet sinkoilivat hänen\nmiehensä ja Helgan välillä, mutta hän oli kertakaikkiaan päättänyt\nolla panematta huomiota tähän asiaan, olla ilmeelläkään ilmaisematta\ntietävänsä siitä, saati sitten sanoilla. Tapahtukoon vaikka mitä,\nsärkyköön kaikki, koko elämä -- hän ei silloinkaan puhuisi mitään,\nvaan kuolisi äänetönnä. Kuka oli oikeastaan tuo mies tuossa hänen\nvieressään? Mustasukkaisuuden demoni sammutti hetkeksi rakkauden Allin\nsydämestä ja täytti sen vihalla, kunnes tämä taas vaihtui kuumaksi\nkatumuksen ja rakkauden aalloksi. Alli istui jäykkänä ja puhumatonna,\nja kasvot kävivät lumivalkeiksi.\n\nPastori näki tämän ja katsoi pyytävästi vaimoonsa, joka ymmärsi\ntilanteen yhtä selvästi ja ryhtyi nokkelasti kääntämään seurueen\nhuomiota pois heidän sielunsa kytevistä murhenäytelmistä. Eihän\nhäneltä puuttunut puheenaiheita, sillä hän seurasi suuren maailman\ntapahtumia ja oli sydämestään mukana uuden ajan aatteissa. Pastori,\njoka enemmänkin katseli omaan sieluunsa ja piti siellä tiliä uskonsa\nvoitoista ja tappioista, joskus hymyillen kuunteli terhakan vaimonsa\npiukeaa puhetta, kun tämä oli kyllikseen lukenut Kotia ja yhteiskuntaa\ntai Idunia, kuunteli esitelmöintiä Norasta, Sylvistä ja naisen\nasemasta. \"On tuo toki hyvä\", hän oli kerran sanonut, \"että olet jo\nehtinyt ottaa vallan ohjat käsiisi täällä pienessä pappilassamme,\nsillä ellei niin olisi, niin täällä nousisi tietenkin vallankumouksen\nrytäkkä. Sanon varalta vieläkin, että suon sinulle puolestani\nkaikki oikeudet, mitä haluat\". Pastorinrouva osasi nyt mukavalla\nkäänteellä johdattaa puheen siihen, tekikö Nora oikein vai ei, ja\nhetken perästä oli seurue sotkeutunut vilkkaaseen väittelyyn. Pastori\nhuomasi ajattelevansa, kuinka omituista oli, että tänne kaukaiseen\nperukkaan saakka oli saapunut sanomia kulttuurin rintamailta, että\ntäälläkin valtimot sykkivät Euroopan tahtiin. Se oli jollakin tavalla\nviehättävää, kuin olisi kaukaiselta kukkaniityltä leyhähtänyt hienoa\ntuoksua -- se oli kulttuuria. Erikoisella tavalla täällä korvessa\nyhtyivät Suomen kansan hengenvirtaukset, rupesi pastori siinä edelleen\njahkailemaan kuunnellessaan toisten väittelyä. Karjakko-Kustaava tuolla\npirtissä lukee vanhaa runoa oistonaan, kun sille päälle sattuu, taitaa\nlukemattomia sananlaskuja ja on niin liukas ja rikas kielestään, ettei\nkerro asiaa samoin sanoin kahta kertaa. Välillä on uskovainen, mutta\nkeväällä ei päästäisi lehmiä laitumelle tekemättä taikojansa, vaikka\nkuinka jyrkästi kiellettäisiin -- niin, asia on todella sillä tavalla,\nettä täällä pikkupappilassa tehdään taikoja. Pastori hymähti. Ja\nKuukas-Anni kertoo satuja uupumatta, kun vain joku jaksaa kuunnella,\nja talvi-iltoina väki unohtuu pystyvalkean ääressä kehrätessään ja\nveistäessään leikkimään arvuutuksilla. Mutta toisten rinnassa asuu\nsyvä uskonnollinen tunne. Hihhuli-Ollilla on oma seurakuntansa, jolle\nhän saarnaa tulisesti ja kiihkoisesti, paahtaen syntien tunnustamisen\nvälttämättömyyttä ja anteeksisaannin varmuutta niin, että akat\nratkeavat riemuun ja ihan hyppelevät seinille. Halko-Simo taas on\njäreämpää laatua -- hän tarinoi hiljaisesti ja hellästi synnintunnon\ntuskista ja ainaisesta armon rukouksesta. Tottapuhuen pastori janosi\nkuulla noita Simon hiljaisia opetuksia, vaikka ei ollut vielä, pappi\nkun oli, saanut nöyrtyneeksi niin paljon, että olisi istuutunut\ntämän kerjaläisvanhuksen jalkain juureen. Tällaista oli siis kansan\noma hengenkulttuuri... Se oli omintakeista ja syvää, siitä tuulahti\nvuosisatain takaista viisautta ja samalla karua kauneutta... Pastori\ntunsi kunnioittavansa ja rakastavansa sitä. Mutta entä toinen puoli, se\nkulttuuri, jota edusti tämä pieni seurue tässä? Se oli historiallista,\nmuualta tullutta, kouluissa opittua yleiseurooppalaista, maininkia\nsekin ikivanhoilta, kaukaisilta ajoilta. Pastoria ihan huimasi hänen\najatellessaan, kuinka vanhaa perintöä sen saattaisi sanoa olevan.\nJa tänne pohjoiseen korpeen saakka oli jaksanut kantautua! Miksi ei\n-- aavalla ulapalla kulkeneen laivan nostama aalto saapuu kerran\nsyrjäiseen lahdenperukkaan, lirahtaen siinä sievästi hiekkarantaan\nja tuoden terveiset suuren maailman kohinoista. Sitä kuuntelee\nihastuen hiljainen, totisena seisova tumma kuusikko... Pastorin\nsydäntä vihlaisi vanha tuska: Lauri oli saatava täältä korvesta pois,\nopin tielle, tuon suuren ja kauniin kulttuurin lähteen ääreen...\nPalatkoon miehenä takaisin maksamaan kiitollisuudenvelkaansa karulle\nkotikonnulleen -- taputtamaan isänsä ruohottunutta hautaa, kunhan\nensin ylenee tiedon puun varjossa... Niin, kuinka olikaan pastorin\najatuksen juoksu? Kulttuuri -- se oli kyllä vieraan sävyistä joskus --\ntämä herrasväen kulttuuri -- tottakai, kun oli huomattavalta osalta\nruotsinkielistä. Kun rovastisetä kinkerimatkoilla tai järvellä joskus\nrupesi hyräilemään onnen ja rauhan vireessä, niin luuletteko hänen\nlaulaneen virsiä? Mahdollisesti suvivirttä joskus, mutta enimmäkseen\nvanhoja ruotsinkielisiä lauluja, joita hän oli oppinut kaukaisessa\nnuoruudessaan rantapitäjän kulttuuripappilassa ja Helsingissä -- noita\nromanttisia runoja, jotka pastori hyvin tunsi -- väliin Bellmania...\nSuomenkielisiä ei niin paljon ollutkaan, ei niitä ainakaan täällä\ntunnettu. Ja ne olivat rakkaita nuo laulut, niiden mukana tuli hienoa\nhistoriallista kulttuurituoksua, niitä ei voinut milloinkaan unohtaa...\n\nPastorin mietteet keskeytyivät, kun ovi aukeni ja Lauri ja Elsa tulivat\nsisään. He olivat jo väsyneet leikkiinsä, mutta Laurin silmistä loisti\nvielä elettyjen mielikuvain kajastus ja Elsan poskilla oli häivähdys\njännityksen punaa. Lauri oli kuten aina rauhallinen ja miehekäs, Elsa\nlapsellisesti, itsetiedottomasti naisellinen, hiukan turvautuen Lauriin\nja pitäen häntä kädestä. Lauri antoi tämän tapahtua, koska Elsa oli\nnyt hänen vieraansa, vaikka hän tunsikin joutuvansa sen vuoksi jonkin\nverran kiusalliseen asemaan. Pastori otti piipun suustansa ja katsoi\nheihin suu auki, ja samalla keskustelu kuoli ja kaikki jäivät hymyillen\ntuijottamaan tähän omituisen kauniiseen ilmestykseen. Lauri istahti\nvaieten tuolille, mutta Elsa sipsutteli sirosti äitinsä luo, ottaen\ntietoisesti vastaan ihailevat katseet ja sanoen rauhallisesti:\n\n-- Äiti, lähdetään kotiin -- minua väsyttää.\n\nHänen isänsä veti hänet hiljaa syliinsä ja hengitti hellästi hänen\nkullankeltaisen tukkansa lapsellista, puhdasta, siunattua tuoksua.\nAllin sydämessä ailahti lämpimästi ja hänen katseestaan loisti\nkostea onni. Helgan kurkkuun kohosi kuuma, puristava tunne, ja hänen\ntäytyi tuijottaa ulos, jossa tummumaton yö ihasteli kirkkauttaan,\nkuunnellen kymmenien käkien raikuvaa kukuntaa, ja jossa taivaan\nkeveiden hattaroiden reunat sädehtivät yliluonnollisen, oudon valkeina.\nHelga-parka ei kuitenkaan nähnyt mitään, sillä hänen silmiinsä kihosi\nkosteutta ja hänen katseensa oli kääntynyt sisään päin, omaan sieluun,\njossa oli herännyt sarja epäselvästi kaihoisia, melkeinpä kateellisia\nja kohtaloa vastaan kapinoivia tunnelmia. Pastorinrouva vilkaisi\nensin häneen ja sitten pastoriin, sai tältä ymmärtäväisen katseen\nvastaukseksi, pisti kutimensa sukkapuikoilla kiinni kerään ja nousi.\n\n\n\n\nXI\n\n\nLauri oli pyytänyt isää ottamaan hänet kirkkoon ja isä oli luvannut.\nNiinpä hänet oli herätetty vähän aikaisemmin ja puettu puhtaisiin,\nvieläpä käsketty pistää kengät jalkaan. Se oli Laurista turhaa, mutta\nkun äiti sanoi, ettei Laurin sopinut mennä kirkkoon avojaloin, niin\ntäytyi totella. \"Meneväthän muut pojat -- miksi en sitten minä?\"\njärkeili Lauri loogillisesti, mutta äiti ei nyt ruvennut laajempiin\nselityksiin. Hän ei itse tullut kirkkoon, sillä hänellä oli paljon\npuuhaa -- juuri siksi, että oli juhannus.\n\nNiin pian kuin naapuritalon vanha suntio oli ilmestynyt isän kamariin,\nlähdettiin rantaan, josta soudettiin lahden yli kirkkoniemelle. Matka\nlyheni siten huomattavasti. Ellei ollut kova tuuli, tehtiin aina\nnäin. Suntio, Viitalan vanha isäntä, oli leppoisa, ystävällinen ja\nleikillinen ukko, joka piti tapanansa kulkea kirkkoon pikkupappilan\nkautta. Hän oli vanhin ja sikäli itsestään oikeutettu perämies.\nPastori sai istua keskellä ja soutajia löytyi rannalta, jossa jotkut\nisännät aina viivähtivät sitä varten. Lauri oli huomannut, että\nmeno kirkkoon isän veneessä oli vähän niinkuin kunniakasta. Hänen\npientä sydäntään ilahdutti, kun hän näki isäntien tervehtivän isää\nkunnioittavasti, palvelevan häntä arvokkaan kohteliaasti ja puhelevan\nvakavasti, siististi ja matalalla, rauhallisella äänellä, josta\njärkevyys väräji kauniisti kuin pappilan pianon paksuimpien kielien\nmumina. Isän kasvoilla oli aina kirkkoon mentäessä, hänen tuossa\nistuessaan laihana ja heikkona, erikoisen kirkas ja rauhallinen ilme.\nLauri katseli häntä viillättäessään veden pintaa vitsan kappaleella:\nvalkoinen liperi ja musta takki sopivat isälle -- hän oli juhlallisen,\nhienon näköinen. Ja isännät myös: heidän valkoinen, puhdas paitansa\nloisti kauniisti ruskeaa kaulaa vastaan. Tämä lyhyt soutumatka\nlahden yli oli Laurista ihana, painuen syvälle hänen sydämeensä. Hän\nei ollut ennen ajatellut sitä siltä kannalta, sillä hän oli ollut\nlapsi ja mennyt itsetiedottomasti elämän mukana. Lapsi hän tosin oli\nvieläkin, mutta sen jälkeen, kun hän viimeksi, edellisenä kesänä,\noli soutanut tässä lahdella, hänen sydämessään oli käynyt surua ja\nhuolta, ja hänen silmänsä olivat hiljalleen ruvenneet avautumaan\nelämälle. Jotakin suloista leyhähti nyt hänen sieluunsa taivaan\nsinestä, veden tyyneltä pinnalta, sunnuntaitunnelmissaan kauneista,\nkirkaskatseisista ihmisistä, tuulenhengen mukana rannan nuorteasta,\nraikkaasta lehviköstä. Hän ei kyennyt selvittämään sitä tietoisesti,\nvaan nautti siitä vain uutena, salaperäisenä, taivaasta tulleena\nsunnuntaitunnelmana, samanlaisena, joka joskus tuulahti hänen\nkirjoistaan tai joulukuusesta. Hän koetti tapailla sitä kiinni kuin\nasiaa ainakin, mutta silloin se haihtui pois kuin terhen, ja kun hän\nkoetti ilmaista sitä sanoin, hän ei voinutkaan, sillä se oli kuin\nkaunista unta, jonka muistaa nähneensä, mutta ei osaa sanoa, mitä\nse oli. Oli kuin lepäisi kukkaniityllä korkeassa ruohikossa, näkisi\nvalkoisten pilvien juoksun pohjattomassa siniavaruudessa, tuntisi\ntuulen leyhkän, apilan tuoksun ja auringon ihanan lämmön, ja vielä\nlisäksi ajattelisi, kuvittelisi jotakin äärettömän hauskaa, jonka\nonneen ihan uppoaisi...\n\nLauri tiesi kellonsoittajan, punapartaisen pikku Väisäsen, joka kaivoi\nhaudat, odottavan tapulin luukun ääressä, milloin pastorin vene tulisi\nnäkyviin. Silloin hän rupeaisi riipomaan kellon hihnasta kaikin voimin,\nkunnes vihdoin raskas kieli ponnahtaisi laitaan. Lauri kuunteli\njännittyneenä ja jopahan kumahti kello juhlallisesti, kerran, toisen\nja useasti, ja ääni raikui pitkin veden pintaa, palaten hiljaisina\nhumisevina aaltoina takaisin kaukaisista rantakallioista. Keskustelu\nveneessä taukosi, soutajat pysähtyivät ja kaikki ottivat hetkeksi\nlakin päästänsä. Se oli Laurista niin kaunista, kummallista, pyhää ja\nujostuttavaa, että kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja hän tuijotti\nsydän tykyttäen veteen, josta taivas kauniina kuvastui. Mutta samalla\njo lähdettiin soutamaan ja puhe jatkui siitä, mihin oli pysähtynyt,\nyhtä rauhallisesti ja tasaisesti kuin ei olisi keskeytynytkään. Nyt jo\ntultiin kirkkorantaan, jossa oli veneitä kymmenittäin, vieri vieressä.\nSiinä ihmiset laittautuivat kirkkokuntoon -- kuka huuhtoi soutaessa\nhiestyneitä kasvojaan, kuka oikoi hamettaan tai veti takkia päälleen.\nOli siinä pikku poikia ja tyttöjä, jotka vakavina ja liikahtamattomina\nkatsoivat pastoria ja Lauria. Oli sylivauvoja jos kuinka monta,\njokainen pitkässä sievässä pärekopassa, pään puolessa laitoihin\nkiinnitetty vemmel ja sen päällä liina, etteivät näet sääsket olisi\npäässeet puremaan. Toiset nukkuivat, toiset huusivat, mutta kolmannet\nsöivät äänekkään tyytyväisinä omaa luonnollista ruokaansa. Ne oli\npitänyt tuoda kirkolle kastettaviksi, kantaa ja soutaa kaukaisista\nerämaista, vaarojen ja soiden takaa, kinttupolkuja ja porraspuita\npitkin, jotta olisivat tulleet seurakunnan jäseniksi ja Jumalan\nvarjeluksen alaisiksi, siihen kohtaan, jolloin ihminen ensi kerran\ntietoisella puhtauden kasteella omistetaan valkean aatteen palvelukseen.\n\nLaurista kaikki oli uutta ja ihmeellistä niinkuin hän ei olisi\nkirkkoniemellä ennen käynytkään. Kirkkoniemi vasta oli kaunis, kun\nse siinä pisti ulappaan kuin vesilintu, ihastellen veden kalvossa\nsulkiaan. Rannalla kasvoi juhlallisia kuusia, niin korkeita, ettei\nLauri ollut muualla sellaisia nähnyt, ja toisissa paikoissa korkeita\nriippakoivuja, joiden vaalea kauneus erottui hienosti kuusien\ntummuudesta. Keskellä oli kirkas, kukkiva nurmikenttä ja siinä kirkko.\nSuvisin tänne saapui väkeä venein joka haaralta, talvella vähemmän, kun\nviikon varrella tie ehti usein mennä umpeen ja kun oli kylmä. Kirkkoa\nei näet lämmitetty, joten siellä oli melkein sama pakkanen kuin ulkona.\nHuu, kuinka Lauria värisytti, kun hän sattumalta tuli verranneeksi\ntalven kylmyyttä tämän juhannuspäivän leppoisuuteen. Nyt jo lähdettiin\nkirkkoa kohti, isä ja suntio edellä. He menivät sakastiin, mutta\nLauri jäi kirkkokentälle katselemaan kirkkoväkeä, jota kokoontui yhä\nenemmän. Oli jollakin tavalla erikoisen raitista tässä kirkon juurella,\nselittämättömästi juhlallisen, pyhän ja salaperäisen tuntuista.\nLauri ei osannut eritellä tätä tunnelmaa, mutta hän oli kokonaan\nsen vallassa. Hän ymmärsi, että se aiheutui osaksi kuvastintyynestä\njärvestä, rannan puista, vehmaasta nurmesta, vakavista, enimmäkseen\nmustaan, harmaaseen ja valkeaan pukeutuneista ihmisistä ja malmin\nkumeasta, mahtavasta äänestä, joka ihan tulvi tapulin luukuista ja näin\nläheltä kuultuna tuntui peloittavalta. Mutta oli siinä vielä muutakin\n-- siihen vaikuttivat nuo vainajain ruumisarkut tuossa portaiden\nedessä, jossa ne odottivat isää ja rovastia saadakseen viimeisen\nsiunauksen. Niistä uhosi vakavaa, salaperäistä henkeä, kuoleman\nkolkkoa tutkimattomuutta ja sitä kammottavaa asiaa, jota sanottiin\nkalmaksi. Lauri ei uskaltanut mennä yksin kirkon pohjoispuolelle, koska\nsiellä oli peloittavan varjoisaa ja viileätä ja koska kalma ja jotkut\nsalaperäiset, yliluonnolliset olennot asuivat kirkon vaiheilla -- Lauri\nei oikein osannut sanoa, missä. Mutta kaiken tämän yläpuolella vaikutti\njonkinlainen selittämätön, korkea Pyhä Henki, joka valui taivaasta\nmaahan kuin kirkas valo -- ei Lauri voinut selittää, miten, mutta\nkuitenkin siten, että sen saattoi selvästi tuntea sydämessään, jonka se\ntäytti ihmeellisellä pyhyydellä...\n\nNyt rovasti, isä ja kanttori tulivat arkkujen luo. Lauri meni\nlähemmäksi ja paljasti päänsä kuten muutkin ja kanttori alkoi\nveisata. Kanttori Saastamoinen veisasi kauniisti. Lauri piti hänen\näänestään ja koko miehestä, sillä hän oli niitä, jotka kohtelivat\nisää kunnioittavasti ja hienosti. Kaikkia sellaisia Lauri suorastaan\nrakasti, mutta niitä toisia, jotka nauroivat isälle siksi, että hän\noli heikko ja että hänen kätensä vapisivat, hän vihasi lapsensydämensä\nkoko voimalla. Nytkin, kun tuo ajatus vilahti hänen mieleensä, hänen\nkorvissaan rupesi suhisemaan ja hänen pieni ruumiinsa jännittyi niin,\nettä hän vapisi. Mutta pian tuo ajatus unohtui ja hän rupesi seuraamaan\nsiunausmenoja. Muutama arkku oli tehty oikein kauniisti niinkuin vain\nnikkari-Topi, kiharatukkainen, valkopartainen, iloluontoinen vanhus\nosasi, ja maalattu oikein öljymaalilla. Mutta toiset oli kyhätty\nkömpelösti ja tahrittu muka mustiksi tervalla ja noella. Tuossa oli\npikkulapsen arkku jäänyt maalaamatta -- sen pinta oli vain valkeata\npuuta, jossa näkyivät vielä kirveen jäljet. Lauri tiesi, kuka nukkui\ntuossa eräässä, vähän häntä pitemmässä arkussa: hänen muuatta vuotta\nvanhempi satunnainen leikkitoverinsa Juhani, torpanpoika tuolta\nniemeltä. Lauri oli kuullut kerrottavan, että Juhani oli sairastunut --\nettä hänen polvensa oli ruvennut ajettumaan. Eivät olleet ruustinnatäti\neikä äiti, jotka olivat täällä ainoita lääkäreitä, voineet mitään\neikä ollut varoja lähteä viemään häntä oikean lääkärin luo, joka\nasui kahdentoista penikulman päässä. Juhani palautettiin kotiinsa --\nLauri näki hänet selvästi mielessään, kuinka hän makasi pienen tuvan\npenkillä, nurkassa, ja valitteli tuskissaan, joita hänen hätääntynyt\näitinsä koetti lievittää kylmillä vesikääreillä. Huolestuneena siinä\nköpitteli Juhanin isä, pitkäpartainen, vähän halvausvikainen ukko,\njonka vasen suupieli riippui hervotonna, ja murheisen näköisenä\ntulivat vuoteen ääreen vanhempi veli Erkki ja nuorempi Edwin, jolla\noli herrasväen mukaan näin hieno nimi. Lauri kuvitteli Juhanin joskus\nkatsovan ikkunasta järven ulapalle ja sen toiselle puolelle, josta\nnäkyi vanhan rautaruukin masuuninpiippu ja kuului kosken kumeaa,\njuhlallista kohinaa. Lauri tiesi, että Juhanin nurkasta, penkiltä,\nsaattoi nähdä sinne. Siellä, koskella, Juhani oli alituiseen onkimassa\nja sieltä hän oli vähää ennen sairastumistaan tuonut Laurille\nonkivavan. Kosken rannoilla tiheiköissä kasvoi pitkiä, suoria ja\nnotkeita koivuja. Ei Lauri ollut tuota vapaa Juhanilta tilannut, vaan\ntämä oli tuonut sen vain ystävyydestä. Äiti oli antanut Juhanille\nruokaa, vaatteita, vieläpä rahaakin 25 penniä. Juhani oli ollut\niloinen ja Lauri oli tuntenut lämmintä mielihyvää. He olivat istuneet\nkeittiön etehisen takana ja jutelleet, Juhanin vielä varmuudeksi\nkaapiessa lasinkappaleen terävällä syrjällä vavan tyveä lopullisen\nsukeaksi. Sitten ei Lauri ollut nähnyt Juhania enää: oli kuullut\nhänen sairastuneen, muistanut häntä joskus, mutta unohtanut hänet\ntaas leikeissään niinkuin lapset tekevät. Kunnes kuluneella viikolla\nJuhanin äiti oli tullut ja kertonut poikansa kuolleen; hän oli istunut\nkeittiössä huivi silmillä ja hyrähtänyt itkuun kesken puheensa. Laurin\näidillä olivat myös kyyneleet tippuneet poskille ja hän oli koettanut\nlohduttaa Maria. Laurista oli tuntunut murheelliselta ja pahalta, kun\nhänelle oli yht'äkkiä valjennut, että nyt ei Juhania enää ollutkaan.\nHän oli mennyt istumaan tuolle samalle pölkylle, jossa oli viimeisen\nkerran puhellut Juhanin kanssa, oli ottanut hänen lahjoittamansa vavan\nja ollut siinä kauan, pää käsien varassa ja kyynärpäät polviin nojaten,\nvakavasti miettien Juhania. Ja hän oli nähnyt selvästi, kuinka Juhani\nilmestyi hänen viereensä ja katsoi häneen ystävällisesti ruskeilla\nsilmillään. Nyt vasta Lauri huomasi, että hänen silmänsä olivat ruskeat\n-- ja että hän oli tavattoman laiha ja kalpea. Risaisen takin aukosta\nvilkkui paljas rinta, jossa ei ollut muuta kuin nahkaa ja luukyhmyjä.\nKarvas pala nousi Laurin kurkkuun, mutta hän painoi sen alas, sillä hän\nei tahtonut itkeä, ei milloinkaan. Hän tunsi, että jos hän itkisi yhden\nja ensimmäisen kerran, niin silloin hänen täytyisi itkeä alituiseen ja\naina, koska maailmassa näytti olevan niin paljon surullista...\n\nNyt kajahtelivat ilmassa ne oudot ja pyhät sanat, joita Lauri kuunteli\nomituisella aran, ihmeellisen riemun ja pelon sekaisella tunteella:\nJeesus Kristus... viimeisenä päivänä... herättävä. Silloin hän siis\ntapaisi Juhanin. Viimeinen tuomio oli peloittava. Lauri oli ajatellut\nsitä. Hän tahtoi ensin kuolla ja herätä vasta sitten haudasta\ntuomiolle. Olisi kaameata joutua sinne elävänä, esimerkiksi juuri nyt,\ntältä paikalta -- nähdä koko maailman rupeavan palamaan ja tempautua\nilmaan kuin kuiva lehti...\n\nKanttori jo veisasi loppuvirttä, jota isä kuunteli kädet ristissä,\nmiettiväisen näköisenä, silmät maahan luotuina. Lähdettiin kirkkoon.\nLauri meneskeli hiljaa pitkin pääkäytävää risteyksen kohdalle ja\nistuutui papinpenkkiin, jollainen oli siihen erikoisesti varattu.\nSiitä näki alttarille ja lukkarin lehterille, ja saarnatuoli oli aivan\nedessä. Siinä oli mukava istua ja tarkastella kirkkoa ja ihmisiä.\nLauri oli tutkinut kaikki kirkon nähtävyydet, eritoten alttaritaulut,\njoita oli kaksi. Alttarin yläpuolella oleva varsinainen maalaus esitti\nniinkuin Lauri sen ymmärsi ylösnousemusta. Hän oli miettinyt, miten tuo\nroomalainen sotamies tuossa alareunassa saattoi tehdä noin tavattoman\npitkän loikkauksen? Mutta miksi ei, kun oli säikähtynyt. Lauri ei\nvoinut pitää Vapahtajan kuvasta: se oli ruma, kuin kuolleen ruumis, ja\nVapahtajahan oli ylösnoustessaan kirkas ja vielä kauniimpi kuin ennen\nkuolemaansa. Lauri oli syvästi ajatellut Vapahtajan ulkomuotoa ja\ntodennut hänet niin kauniiksi kuin mies ikinä voi olla. Hän ei ollut\ntuollainen kylmästi uljas kuin kreikkalaisten sankarit, joiden kuvia\nhän oli nähnyt isän kirjoissa, vaan lämpimästi, herkästi, rauhallisesti\nja pyhästi kaunis, silmissä läpitunkeva mutta lempeästi loistava katse\nniinkuin se suuri iltatähti, joka joskus tuikki eteläisen taivaan\nrannalta. Lauri oli nähnyt Vapahtajan kuvia paljonkin: niitä oli\nlaukkuryssillä, jotka eivät kyllä olleet ryssiä, vaan karjalaisia. Äiti\noli ostanut yhden, joka oli painettu kuin liinan päälle: ei näkynyt\nmuuta kuin kasvot -- ei ruumista ollenkaan. Äiti oli selittänyt,\nettä kun Vapahtajaa vietiin kärsimyspaikalle ja hän kantoi raskasta\nristiänsä, eräs säälivä nainen nimeltä Veronika oli kuivannut hänen\nkasvonsa liinallaan. Siihen oli silloin tarttunut Vapahtajan kuva. Se\noli pyhästi, värisyttävästi kaunis -- Lauri piti siitä ja katsoi sitä\nusein. Se oli nyt makuuhuoneen seinällä kehyksissä, jotka peittivät sen\nalla olevan oudon kirjoituksen. Isä oli sanonut, ettei sen tarvinnut\nnäkyä, sillä se oli venäjää eikä kuulunut meille. Laukkua kantava\npitkäpartainen Uhtuan ukko oli sanonut kuvaa Spoassuksi. Se oli varmaan\nvenäjää. Lauri hoki mielessään: Spoassu, Spoassu...\n\nMutta tuo toinen taulu ei ollut maalaus, vaan kudottu matto, jossa\nnäkyi Jeesus ristinpuulla. Lauri tunsi hämärästi, että se oli\njollakin tavalla arvokas. Se oli muutenkin jännittävä, sillä sen\nkerrottiin periytyneen Isonvihan ajoilta. Ryssät olivat pitäneet sitä\nhevosenloimena -- tuollaista pyhää kangasta! -- kunnes suomalaiset\nolivat ottaneet sen heiltä. Väkivallalla tietenkin. Oli arvattavasti\ntaisteltu ja ryssät oli kaikki surmattu. Lauria värisytti kauhu ja\nviha. Hän kyllä tunsi ryssät -- ne sai surmata kaikki. Ne olivat täällä\ntehneet pahaa -- Lauri oli kuullut sellaisia tarinoita vaikka kuinka\npaljon ja oli lukenut Taivalkosken. Se oli hirveä kirja, mutta saipa se\nvanha mummo lopultakin venäläisille kostetuksi. Miksi venäläiset olivat\naina pahoja ja julmia? Mitä varten ne tulivat tänne ryöstämään taloja\nja kiduttamaan ihmisiä? Kun Jumala salli sellaista tapahtua.\n\nVoi, kuinka nuo pikkulapset huusivat! Rovastin messuamista ei kuulunut\nollenkaan, kun kolme itki yhteen ääneen. Äidit tahtoivat olla kirkossa\nja kun eivät uskaltaneet jättää vauvojaan ulos ilman hoitajia, joita ei\ntäällä ollut, ne täytyi ottaa mukaan. Lauri kuunteli tarkasti ja totesi\nkaikkien huutavan hiukan erilailla. Äidit keikuttivat niitä niin, että\npärekopat ratisivat, mutta ei se auttanut: täytyi ruveta antamaan\nniille ruokaa. Lauri ei kehdannut katsoa, kuinka äidit rupesivat niitä\nsyöttämään -- kuulihan tuon jo maiskutuksesta ja huudon lakkaamisesta,\nettä vauvat olivat saaneet, mitä tahtoivat. Nyt sai toki kanttori\nveisata rauhassa -- eipäs: tuolla jo kitisi muuan ja pian useampia. Ja\navoinna olevista ovista juoksi koiria sisään ja kirkon läpi, katsahtaen\npelokkaan uteliaasti ympärilleen. Niiden kynnet ripsuttelivat niin\nmukavasti puulattialla -- ne ilmeisesti ymmärsivät olevansa kielletyssä\npaikassa.\n\nLauri kuljetti katsettansa pitkin nurkkasalvoksien rajaa ja mietti,\nmihinkähän kohtaan niissä oli Halko-Simon kihlasormus kätkettynä. Simo\noli näet kertonut äidille, joka oli kysellyt hänen elämänvaiheitaan,\nettä hän oli ollut nuorena työmiehenä kihloissa -- juuri siihen\naikaan, kun tätä kirkkoa rakennettiin ja hän oli salvumiehenä yhdellä\nnurkalla. Ihan talontyttöjä oli morsian ollut -- Simo ei ollut ruvennut\nsanomaan, mistä talosta; hän oli jo vainaja. Simo oli hankkinut hänelle\nkihlasormuksen, oikein kultaisen, vaikka sitä pidettiin ylpeytenä,\nkoska täällä enimmäkseen kihlattiin hopearenkaalla. Hän oli rakastanut\ntyttöä niin, että olisi pukenut hänet kokonaan kultaan, kun vain\nolisivat rahat riittäneet. Mutta sitten loppui kaikki ja tuli ero.\nKuinka niin? oli äiti kysynyt -- kumpi teki eron? Simo oli vastannut\nepäröiden, että hänen se oli täytynyt tehdä. Hän oli vähitellen\nselittänyt asiaa tarkemmin ja äiti oli pian lakannut kyselemästä.\nLauri ei ollut oikein ymmärtänyt Simon sanoja, mutta kai se niin oli,\nettä siinä oli tapahtunut jotakin rikkomusta tytön puolelta. Simo\noli saanut sormuksensa takaisin, oli tehnyt sille tuohesta pienen\nkotelon niinkuin suolakopsan, hakannut nurkkaan hirsien väliin kolon\nja muiden huomaamatta kätkenyt sormuksen sinne. \"Ja siellä se on ja\npysyy ikuisesti ja siihen saakka, kunnes maa ja taivas hukkuvat ja aine\nkatoo olemattomuuteen\", oli Simo lopuksi julistanut ihan kuin olisi\nsaarnannut. Simo ei ollut ruvennut sanomaan, minkä nurkan kohdalla hän\noli ollut salvumiehenä. \"Mitäpä siitä!\" hän oli huoannut surumielisesti\nja Laurista oli näyttänyt kuin hän olisi vaipunut ajattelemaan\njotakin mennyttä, kaukaista asiaa, jonka rusko heitti valoa hänen\nryppyisille kasvoilleen. \"Mitä Simo sitten rupesi tekemään?\" hän kysyi\nlapsellisesti. \"Työtä niin kauan kuin jaksoin\". -- \"Entä sitten?\" --\n\"Sitten? Niin, sittenhän minä olen kierrellyt talosta taloon ja anellut\nleivänpalaa\". -- \"Ovatko ihmiset olleet Simolle pahoja?\" -- \"Eivät\nole, vaan kaikki ovat kohdelleet hyvin, Jumalalle kiitos\". Simo oli\nhurskas, pyhä mies, jota kaikki suuresti kunnioittivat, vaikka hän\nolikin ruotilainen ja avun anelija. Lauri oli huomannut, ettei täällä\nsuinkaan mierolaisia halveksittu eikä kohdeltu pahoin. Pyytelijöitä\noli viime talvena ollut paljon, lapsiakin: ne seisoivat ovensuussa ja\nkatsoivat rukoilevasti ja nälkäisesti -- niillä oli omituinen kiilto\nsilmissä ja ne olivat repaleisia ja laihoja, kädet kuin linnuilla jalat\n-- teräväkyntiset, luisevan laihat...\n\nLauri ei nyt tahtonut ajatella sitä, vaikka ei voinutkaan olla\nkatselematta ympärilleen ja etsimättä nälän jälkiä ihmisten kasvoista.\nEi niitä nyt näkynyt, vaan kaikki olivat vankan, ravitun näköisiä.\nLauri poisti tämän kolkon asian mielestään ja rupesi kuuntelemaan\nisäänsä, joka jo saarnasi. Isä ei osannut laulaa, ja äiti oli kieltänyt\nhäntä messuamasta, koska se meni tavallisesti aivan hullusti, mutta\nsaarnata hän osasi. Rovasti oli hyvä messuamaan, mutta vähän liian\nverkkainen ja pitkään puhuva saarnamies. Vain herttainen vanha\nruustinnatäti jaksoi kuunnella häntä loppuun saakka tarkkaavaisesti;\nkaikki muut miettivät, miten saisivat aikansa kulumaan. Lauri katsoi\nisäänsä ja sai hetkeksi hänen katseensa vastaamaan. Näytti kuin olisi\nisän silmä tuikahtanut kirkkaammin ja kaukainen lempeä hymynhäive\nlennähtänyt hänen muodolleen. Lauri oli kuullut isän huolissaan puhuvan\näidin kanssa saarnastaan, jota ei sanonut saavansa mieluisekseen, ja\näidin tyynesti lohduttavan, että \"kyllä se taas menee, kunhan pääset\nsaarnatuoliin\". Ja niinpähän näkyi tekevän -- sen Lauri saattoi\nrauhoittuneena todeta. Ei hän kauan jaksanut saarnaa kuunnella, vaan\nharhautui ajattelemaan omia tuuminkejaan... Hänestä saarnat kuuluivat\naikuisille eikä lapsille.\n\nKas, Einar-setä oli kirkossa. Lauri oli isän puheista ymmärtänyt,\nettei Einar juuri välittänyt kirkossa käymisestä, mutta että Alli-täti\nsaapui sinne usein. Väliin Einar tuli sinne tehdäkseen vaimolleen\nmieliksi ja niin kai nytkin. Alli-täti oli kaunis, oli pukeutunut ihan\nmustiin -- vain kauluksen reunassa oli valkoinen pitsiröyhelö, mikä\nlie ollut. Sen keskeltä kohosi vaaleatukkainen pää kuin kukka, painuen\nhartaasti rukoukseen, kun se vuoro tuli. Einarkin vähän nyykisti,\nmutta vain sen verran, että juuri huomasi. Alli-täti oli kalpea,\nmelkein valkoinen, ja Lauri oli huomannut hänen silmiinsä nousseen\nkyyneleitä äsken, kun vanha rovastisetä oli nöyrästi polvistunut\nseurakunnan eteen ja lukenut vaivaisen syntisen. Alli-täti oli hieno\n-- Lauri ihan jumaloi häntä. Elsaa ei ollut otettu mukaan -- hän oli\nvielä liian lapsellinen olemaan näin pitkissä kirkonmenoissa. Sitten\nLauri käännähti ja näki muutaman penkkivälin päässä aivan takanaan\nHelgan, joka oli siihen ilmestynyt myöhemmin, muiden tultua. Lauri\nhymyili hänelle ja Helga hymyili vastaan. Voi, kuinka Helga oli kaunis:\nhän oli pukeutunut ihan vitivalkoisiin. Oli kuin hänen kasvonsa\nolisivat myös pyrkineet valkoisiksi, sillä ne olivat hyvin kalpeat ja\nniillä oli vakava, surullinen ilme; silmät vain loistivat tummina ja\npohjattomina kuin syvän kaivon pimeä pinta, jonka yhdestä kohdasta\nheijastuu taivaan kirkkaus. Miksikähän Helga oli tullut niin totiseksi\nja surulliseksi? Vielä muutama viikko sitten hän leikki vallattomasti\nLaurin kanssa, niin että tätä ihan ujostutti, sillä eihän hän voinut\ntarrata Helgaan kiinni kuten esimerkiksi renki-Pekkaan. Helga oli\nsitä paitsi niin pehmeä, ettei hänestä saanutkaan kunnollista otetta,\nja rupesi kutkuamaan ja nauramaan kuin hassu, jos Lauri temmellyksen\ninnossa alkoi kaikin voimin riehua. Mutta harvoin Lauri sillä tavalla\n-- hän tunsi, ettei se ollut oikein sopivaa eikä arvokasta... Hän\noli paheksuen katsellut, kun Pekka aina pyrki tapailemaan kiinni\nSelmaa, eikä voinut ymmärtää, miksi tämä ei juossut pakoon, vaikka\nmonta kertaa olisi ihan selvästi päässyt. Hän oli moittinut Pekkaa\nja käskenyt hänen olla kiltti Selmalle, mutta molemmat olivat vain\nnauraneet ja katsoneet toisiaan silmiin... Lauri kääntyi uudelleen\nsilmäämään Helgaa ja näki tämän tuijottavan Einariin ja Alliin, jotka\nistuivat viistoon hänen edessään. Nyt hän vasta surullisen näköinen\noli ja silmät olivat ilmeisesti vesikiehteessä. Laurin tuli paha olla\nja hänen teki mieli mennä lohduttamaan häntä. Hän oli viikolla taas\nollut Helgan luona laskemassa ja kertailemassa Euroopan pääkaupunkeja,\nja kun hän oli mennyt Helgan kamariin näyttämään hänelle laskujaan,\nhän oli tavannut tämän itkemästä. Hätäytyneenä Lauri oli silloin\nsilittänyt hänen kättänsä varovaisesti ja kysynyt arasti, että \"miksi\nHelga-täti itkee?\", jolloin tämä oli huokaissut syvään, pyyhkinyt\nsilmiään nenäliinalla ja sanonut, että hänellä oli hammassärkyä. Lauri\noli silloin neuvonut häntä pistämään sinne piipunöljyä, jota oli\ntarjoutunut hakemaan isän piipusta, mutta Helga oli vain nauranut ja\nväittänyt, ettei tarvitse, sillä särky oli jo lakannut. \"Mutta jos se\nalkaa uudelleen?\" oli Lauri arvellut, jolloin Helga oli ajatuksissaan\nulos tuijottaen vastannut, että kyllä kai se alkaa eikä varmaan lopu,\nennenkuin kipeä hammas kiskaistaan juurineen pois. \"Kunpa saisi\njostakin voimaa ja rohkeutta tehdäkseen sen\". Lauri ei ollut puhunut\nsiihen mitään, sillä hän itse pelkäsi kovasti hampaiden poisottamista\neikä siis rehellisesti voinut toista siihen houkutella.\n\nLaurin harhailevat pikku ajatukset palasivat yht'äkkiä hänen isäänsä,\njonka äänen sävy oli tullut niin lämpimäksi ja innostuneeksi, että\nkirkkoväki havahtui kesäisen kuumuuden aiheuttamasta horrostilasta. Ei\nLauri eivätkä muutkaan tienneet, että nyt vihdoinkin, monien hiljaisten\nrukousten ja avunpyyntöjen seurauksena, aivan viimeisellä hetkellä,\npastorin sielussa oli auennut kirkas elämän ja hengen näky, joka antoi\nsisällystä hänen sanoilleen. Hän kuuli äkkiä sielussaan voimakkaan\nkäskyn, joka sanoi: \"Olet erämaan pappi kuten Johannes ja saarnaat\nkorvessa kansalle kuten hän. Talven pimeys, kylmyys ja kurjuus on\nunohdettu, kevät on mennyt, toivojen touko on kylvetty, kesän kypsyys\nja kauneus on kohta korkeimmillaan. Selitä heille kärsimysten merkitys,\nsano, etteivät ne ole milloinkaan tarkoituksettomia, kestettiinpä ne\nvaikka kuinka syrjäisessä ja vaatimattomassa asemassa. Lumi sulaa,\nkuloutunut maa viheriöi, oras nousee, ihmeellinen kauneus ja riemu\ntäyttää maan ja ilman -- jo tämä on korkea ja runsas kärsimysten\npalkka. Ja vaikka yhä uudelleen toivo pettäisi ja uusi tuskien tie\ntulisi kuljettavaksi, niin tehty on jättänyt jäljen sittenkin ja\nvienyt olemisen kokonaisuutta edes pienen sysäyksen sitä aikaa kohti,\njolloin lapset jo rupeavat korjaamaan satoa isien ja äitien työstä\nja ripustavat heidän lahoneisiin risteihinsä sinikaunokkiseppeleen,\njoka on tehty hallan vaaralta turvassa olevien ruispeltojen kukista.\nSuureksi, jaloksi arvioidaan sinä hetkenä köyhän korvenraatajan,\nlaihan petunsyöjän elämäntyö, kun se kuvastuu pitkänä sarkana\njälkeentulevaisten mielessä, ja päät paljastuvat, kun sen ojien\nvierelle ilmestyy nykyisyydestä vuosisatojen taakse ulottuva rivistö\nesi-isiämme, selkä kumaraisena kuokan ja kirveen käytöstä, vieläkin\notsallaan loppumattomien ponnistusten verihiki, joka norona tippuen on\ntehnyt pellot viljaviksi. Tunnemme silloin, kuinka Jumala, juoksumme\nalku ja määrä, nälän antaja ja sammuttaja, katsahtaa lempeästi näihin\nkaukaisen sydänmaan ihmisiin, näihin vaatimattomiin sieluihin, ja\nhymyilee niin kirkkaasti, ettei heidän kotiseudullaan silloin enää yötä\ntulekaan, vaan sitä valaisee himmenemätön Jumalan armon ja mielisuosion\nilme...\"\n\nPastori kuuntelee näitä sielunsa kuiskauksia pyhän jännityksen vallassa\nja koettaa hellävaroen, omantunnontarkasti ja uskollisesti, tulkita\nniitä seurakunnalleen, joka hänen sanoissaan asuvan omakohtaisen\ntotuuden sävähdyttämänä istuu henkeään pidättäen ja katsoo esi-isäinsä\nauranjälkeä vuosisatain takaa tänne saakka ulottuvalla saralla.\nSen sielussa välähtää kysymys, riittääkö tuo, mitä pastori lupaa,\nkorvaukseksi petusta, nälästä ja kurjuudesta, mutta sitten se\nitse vastaa myöntävästi. Nyt pastori siirtyykin puhumaan nälästä,\nja kehoittaa kaikkia rukoilemaan, että Jumala vihdoin lopettaisi\nruumiillisen nälän, antaen kevään ja kesän toivojen kruunautua syksyn\nsadon runsaudella, että hän lisäksi muuttaisi aineellisen ravinnon\ntarpeen hengen näläksi, joka etsisi tyydytystänsä iankaikkisuudesta\neikä pelkäisi tulevaista vihaa...\n\nLauri oli unohtunut kuuntelemaan isänsä sanoja suu auki, totiset\nsilmät häneen kohdistettuina. Hän näki, että isä oli nyt innostunut,\nettä hänellä oli sydämellään jotakin kaunista ja kallisarvoista, jonka\nhän tahtoi välittää seurakunnalleen. Lauri ymmärsi hyvin, mitä isän\nmielessä liikkui. Hän näki ilmielävästi, kuinka kameelinkarvaiseen\nviittaan tai jonkinmoiseen villapaitaan pukeutunut korven profeetta --\nLauri oli hiukan ymmällä, minkälainen \"korpi\" tässä oli kysymyksessä,\nkun \"korpi\" täällä tarkoitti vesiperäistä maata, jossa kasvoi synkkää\nkuusikkoa -- saapui avojaloin ja päähineettä, pitkä tukka valuen\nolkapäille, vyöllä laukku, jossa hänellä varmaan oli kuivattuja ja ehkä\nmyös suolattuja heinäsirkkoja -- Laurista tuntui välttämättömältä,\nettä niiden piti olla suolattuja, sillä kuinka niitä muuten olisi\nvoinut syödä -- ja pyöreä pullo, jossa tietenkin oli metsähunajaa eli\nsitä samaa kirkasta nestettä, jota renki-Pekka oli antanut Laurille\nkerran niityllä oltaessa. Ja saapuville, tähän Jordanin rannalle, oli\ntullut paljon ihmisiä niinkuin nyt kirkkoon, ja profeetta katsoi heihin\nläpitunkevasti, kuten nyt isä tänne alas. Lauri ymmärsi, että kaikkien\nmielessä asui kaipaus, jonkinlainen ihmeen odotus, niin silloin kuin\nnytkin, että profeetalla oli hallussaan voima, jolla hän saattoi\ntyydyttää noiden ihmisten kaipausta, ja että isä nyt myös oli saanut\ntuollaista pyhää voimaa ja koetti käyttää sitä samaan tarkoitukseen.\n\"Pyhä\" -- sen sanan Lauri tunsi, sillä siitä hetkestä saakka, jolloin\nhän oli herännyt muistamisen tietoisuuteen, se oli usein leyhähtänyt\nhänen lapsensieluunsa, tuoden sinne omituisen kaunista, rauhoittavaa,\njollakin tavalla peloittavaa sinertävää auerta. Se teki Laurin araksi\nja täytti hänen sielunsa salaperäisillä aavistuksilla ja mielikuvilla.\nNytkin hänen kävi niin, ja kun isä samalla rupesi puhumaan nälästä ja\nsen tuottamasta kurjuudesta, jota Lauri oli niin paljon nähnyt, hän\ntunsi itkun väkisin nousevan kurkkuun. Hän painui penkin suojaan ja\npäätti, ettei itkisi vaikka mikä olisi, sillä jos hän nyt jänistäisi,\nhän saisi itkeä aina. Hän taisteli urheasti, mutta yht'äkkiä hän näki\nrinnallaan Juhanin surkean, laihan ruumiin ja katsoi hänen surullisiin\nsilmiinsä, ja silloin kaikki pimeni ja hän retkahti pyörtyneenä\npenkilleen...\n\nHän heräsi ulkona ruohikolla, maaten pää Helgan sylissä. Helga hautoi\nhänen otsaansa kostealla nenäliinalla ja katsoi hänen silmiinsä\nodottaen, hätäisesti, huolestuneesti. Mutta Laurin katse oli selkeä ja\nrauhallinen ja hän sanoi miehekkäästi: \"Siellä oli niin kuuma\". Helga\ntuli iloiseksi, silitti hänen päätänsä ja kyseli ehtimiseen, joko hänen\nnyt oli hyvä olla. \"Tottakai\", vastasi Lauri ja nousi istumaan, sillä\nhäntä ujostutti loikoa siinä pää Helgan sylissä kuin vauva.\n\nKirkosta kuului voimakas veisuu. Korven kansa siellä lauloi suvivirttä,\nkiittäen Jumalaa kesän kauneudesta. Kirkon ulkopuolella oleileva väki\nhiljeni kuuntelemaan sitä ja paljasti päänsä. Laurin sieluun tuulahti\ntaas jotakin pyhää. Helga tuijotti alakuloisena järvelle, joka yhä\nlepäili kuvastinkirkkaana.\n\nKun sitten soudettiin lahden poikki kotiin päin, kääntyi moni vene\nsaaressa olevaa hautausmaata kohti. Lauri tiesi, mikä niistä oli\nJuhanin isän vene, ja seurasi sen hidasta kulkua. Sieltä rupesi\nkuulumaan virrenveisuuta, sillä siten täällä vainajat saatettiin vetten\nyli omaan valtakuntaansa. Soutajat olivat vaiti ja koettivat pidellä\nairojaan niin hiljaa kuin suinkin. Lauri vilkaisi isäänsä ja huomasi\ntämän väsyneenä ja mietteissään katsovan jonnekin kauas. Lauri tunsi\nsäälivän rakkauden ailahdusta ja hiivitti kätensä isän käteen. Isä\nkatsoi häneen lämpimästi. Ilmassa oli jo iltapäivän tuntua.\n\n\n\n\nXII\n\n\nEinar mietti jostakin syystä hiukan väsyneesti ja alakuloisesti,\npitäisiköhän sepän mökkipuuhan johdosta ruveta joihinkin\ntoimenpiteisiin. Hän oli antanut asian olla sillään, koska arvasi,\nettä seppä kaataisi vain kelohonkia, jotka muutenkin jäisivät sinne\nerämaahan. Niille voisi hätätilassa kirjoittaa hakkuuluvan. Mutta\njos seppä ihan tosissaan rupeaa raivaamaan sinne mökinpaikkaa, niin\nsilloin on jo pakko menetellä asetusten mukaan. Ja epäiltävää on,\nvoidaanko mökkilupaa antaa sepälle, joka vaivoin jos ollenkaan täyttää\ntällaisissa tapauksissa asetettuja ehtoja. Miehellä on kyllä voimaa,\nmutta sielu on jollakin tavalla pimentynyt. Einarin tuli häntä sääli ja\nhän aprikoitsi, miten saisi hänet hyvällä luopumaan puuhasta.\n\nOh kulumassa heinäkuu ja juhannuksesta saakka oli ollut lämpimiä,\nviime aikoina ihan helteisiä säitä. Vilja oli kasvanut kummastuttavan\nkiireesti, mutta nyt jo väreili mielissä se huoli, että se kuivuisi,\nellei pian ruvettaisi saamaan sadetta. Eilen oli sydänmaalta, itäiseltä\nilmalta, juuri sieltä, jossa oli Hirvijärvi, sepän mökin seutu ja\nJulman Tuomaan asunto, ruvennut kohoamaan sankkaa kulovalkean savua.\nSiitä oli tuotu sana Einarille ja olihan hän nähnyt sen muutenkin,\nja kun se ei ollut yön aikana loppunut, vaan näytti leviävän\nyhä laajenevalla rintamalla, hän oli aamusta saakka oivaltanut\nvirkavelvollisuuden vaativan, että hänen oli lähdettävä palopaikalle.\nSiihen hän oli tässä hiljakseen valmistautunut, oli kutsunut muutamia\nmiehiä mukaansa, ja aikoi samalla tiellä tarkemmin perätä sepän\nmökkipuuhaa. Hän seisoi täysissä hankkeissaan huoneessaan ja katsoi\npihalle, jossa miehet loikoilivat häntä odotellen. Allille ja Elsalle\npiti vain sanoa hyvästit.\n\nEinar tunsi, että heidän välilleen oli tullut jotakin vierasta,\nikäänkuin sumua. Alli ei ollut sanonut mitään, mutta Einar totesi hänen\npoistuneen kauemmaksi ja sulkeutuneen jonkinlaiseen kuoreen, josta kuin\nlinnoituksesta seurasi asiain kulkua. Eihän ollut tapahtunut mitään, ei\npienintäkään seikkaa, jossa olisi ollut luvattomuuden vivahdustakaan,\nmutta jo se, että Einarin, Allin ja ilmeisesti Helgankin sieluun\noli astunut tietoisuus tällaisesta mahdollisuudesta, oli kyennyt\nsamentamaan ennen niin kirkkaan ilmapiirin. Näissä suhteissa sielu\noli peloittavan herkkä: kun ajatukset pääsivät harhailemaan vapaina\nja suorittamaan silloin tekoja, joille herättyään tietoisuuteen\nei kehdannut antaa nimeäkään, toinen lähellä oleva sielu näytti\nsalaperäisellä tavalla saavan tiedon tuosta kaikesta. Aivan kuin\ntodellisuudessa olisi jotakin tapahtunut, nämä mielikuvituksen salaiset\naviorikokset katkoivat tuhansia avomielisen hellyyden ja luottamuksen\nlankoja ja kylvivät huurretta, joka kylmänä hohteena työnsi pois.\nOliko oikeastaan mitään eroa sielussa ensin nähdyllä ja suunnitellulla\nja sitten käytännössä suoritetulla teolla? Eikö tuo ensinmainittu\noikeastaan ollut se varsinainen, syvimmällä halulla ja intohimolla\nsuunniteltu teko, ja viimeksimainittu vain sen raaka, ruma, aineellinen\ntoisinto, joka suoritettiin kuin unissa eikä tuottanutkaan tyydytystä,\nvaan pettymyksen? Sielunelämäkö oli todellisuutta vai näkyväinen? Siinä\npihalle tuijottaessaan Einar tunsi väkevää halua vastata myöntävästi\nkysymyksensä edelliseen osaan, koska se, joka suunnittelee ja käskee,\non tietenkin syvemmin ja laajemmin kiinni todellisuudessa kuin se, joka\ntylsästi suorittaa käskyn, tuijottaen vain yhteen kohtaan. Juuri siksi,\nettä hän tunsi omassatunnossaan, joskin takatajuntaisesti, siveellisten\npidäkkeiden ollessa herpautuneina, käyneensä läpi tilanteita ja\nsuorittaneensa tekoja, joiden intohimoisuus oli säikähdyttänyt häntä\nvoimallaan, hänen täytyi vastata niin, sillä muuten hänelle olisi\njäänyt suuhun tekopyhyyden ja valheen maku...\n\nNyt Alli ja Elsa tulivat huoneeseen ja Einar lausui heille hyvästit.\nEi niin kuin lähdettäessä pitkälle matkalle ja kauas, vaan noin\nyhden yönseudun varalle. Se vaatii pienen annoksen herkkyyttä,\nantaa suudelmalle hiukan totutusta viileydestä ja tavanomaisuudesta\npoikkeavaa lämpöä, ja vilahtaa katseesta yhteisten salaisuuksien\ntietoisuutena. Mutta koskettaessaan nyt Allin kalpeita huulia\nEinar tunsi katkerasti olevansa Juudas, joka tosin ei ollut vielä\nmitään rikosta tehnyt, mutta joka oli sen jo päättänyt sielussaan\nja ajelehti nyt tahdotonna intohimonsa koskessa, odottaen vain\nhetkeä, jolloin saisi yhtyä toisaalta tulevaan kuohuun. Ajatukset\nvilisivät hänen päässään kummallisesti ja valheelliset mielikuvat\ntunkeutuivat väkisin hänen silmiensä eteen. Sekunnissa hän ehti\nkuvitella, ettei nainen, jota hän suuteli, ollutkaan Alli, vaan\nHelga, jonka hekumalliset huulet ojentuivat polttavina häntä kohti ja\njonka pyöreät, vielä kiinteät rinnat kuulsivat ja hehkuivat himmeän\nviettelevinä pitsisen puseron läpi. Hän syleili kiireesti Elsaa ja\nläksi menemään, mielessä melkein kuin säikähtynyt kysymys, mikä oli se\nvoima, joka väkisin, vasten hänen syvintä tahtoansa, herätti tällaisia\nkiusaavan riuduttavia, synninmakeita mielikuvia ja ajatuksia? Oliko\ntodellakin niin, että hänen kohdalleen oli nousemassa vaarallinen\nkiusaus, hänen, joka oli luullut olevansa palovakuutettu ja turvattu\nvahingonvalkeaa ja tulipaloa vastaan, joka ei ollut voinut tähän\nsaakka käsittää mitään tällaista mahdolliseksi, vaan oli ankarasti\nmoittinut siihen onnettomuuteen joutuneita, sanoen, että miehen\ntäytyy voida hillitä itsensä. Nyt hän totesi, ettei asia taitanut\nollakaan niin yksinkertainen, että joku aavistamattoman luja voima\noli hänen huomaamattaan saanut tiukan otteen hänen sielustaan, tehden\nsen oudolla tavalla rauhattomaksi ja vastustamattomasti kääntäen\najatukset tietylle taholle. Ja sillä oli neuvokkaat liittolaiset, jotka\nsalamannopeasti kuljettivat hänen editsensä vaihtelevaa kuvasarjaa,\njokaisessa keskeisenä Helga, milloin nauraen, niin että hampaat\nloistivat heleänä rivinä, milloin itkien niin että tummista silmistä\nvalui kyyneleitä ihan virtanaan, joskus ojennellen käsivarsiaan,\nliikahdellen viettelevästi... Ei, hän ei tahtonut ajatella tuollaista\neikä siten sotkeutua yhä syvemmälle noihin mielikuviin, jotka\nilmeisesti olivat kiusaajan tehokkaimpia aseita hänen taitavan\nsotapäällikön tavoin hätäilemättä saartaessaan uhrinsa siveellistä\nlinnoitusta ja heikontaessaan sen perusmuureja. Vielä hän ei sentään\nollut antautunut -- kaukana siitä, vaan oli ainoastaan ensimmäisen\nsäikähdyksen herpaannuttama. Hänen täytyi koota voimansa, arvioida\ntilanne kylmäverisesti ja ryhtyä taisteluun miehen tavalla. Sittenpähän\nnähtäisiin, kuinka kävisi...\n\nHänen tiensä vei pastorin pihan läpi. Kuin ilkkuakseen hänen\npäätöksilleen sattuma oli lähettänyt Helgan pappilaan, jonka pihalla\nhän nyt juoksi Laurin kanssa hippasilla, pastorin ja hänen rouvansa\nistuessa haapojen alla ja katsoessa heitä. Helga oli pukeutunut ohuihin\nhellevalkoisiin, jotka somasti hulmusivat hänen ympärillään, kun hän\njuoksi, samalla peittäen hänen nuorteat muotonsa ja ne juuri sen\nkautta sitä viehättävämpinä ja kauniimpina palrastaen. Hän oli lisäksi\navojaloin, laskien pienen, siron, rintavan jalkansa nurmelle keveästi\nkuin kauris. Helle, liikunto ja nuoruus olivat saaneet hänen poskensa\nhohtamaan ja silmänsä säihkymään, ja kun hän nyt lähestyi keinuvin\nlantein ja sirosti liikautellen kaunista päätänsä ja paljasta, kaarevaa\nkaulaansa, hän oli todellakin kuin kauris, kuin joutsen, kuin vaahdosta\nnouseva Venus. Helga oli ensin keveän pukunsa vuoksi hiukan ujoilevan\nnäköinen, mutta muutti samassa mielensä, ojensi uhmaavan reippaasti\nkätensä Einarille, sanoi \"terve!\" ja leimautti häneen avoimen,\npeittelemättömän, syvältä säihkyvän katseen. Einar tunsi tuon katseen\nvoiman ja aavisti, että jos tämä olisi tapahtunut kahden kesken, hän\ntodennäköisesti olisi menettänyt itsehillintänsä ja ojentanut kätensä\nkiellettyä hedelmää kohti, joka oli hänen poimittavissaan milloin hän\nvain halusi. Mutta onneksi oli muita saapuvilla ja se auttoi: hermonsa\ntäydellisesti hallussaan Einar tervehti Helgaa, pastorinrouvaa ja\npastoria, joka oli hiukan väsähtäneen ja surumielisen näköinen, ja\njolle hän tämän johdosta ehti sanoa muutaman veljellisen ja leikillisen\nsanan. Sitten hän jo lähti heilauttaen kättään tuttavallisesti\nkaikille yhteisesti ja oli samalla kadonnut pirtin ja puuvajan\nväliseen solaan, josta tie sydänmaalle alkoi. Mutta haapojen alla\ntunsi jokainen, että oli tapahtunut enemmän kuin vain Einarin pikainen\nohimeno: jotakin, joka herätti pastorin ja hänen rouvansa sydämessä\nsarjan outoja, huolestuttavia mietteitä ja samalla kauniita, nuoria,\nviehättäviä kuvia, joka oli samalla siveellisesti arveluttavaa ja\nsiitä huolimatta liikuttavaa ja säälittävää -- joka vihlaisi Helgan\nsydäntä kipeällä kaiholla ja puristi hänen rinnastaan väkisinkin\nhuokauksen. He olivat kotvan aikaa vaiti, kunnes pastoria huudettiin\nottamaan vastaan jotakin asiakasta ja hän poistui. Vilkaistessaan\nmennessään vaimoonsa hän huomasi tämän olevan sen näköinen kuin hän\nvoisi ottaa tuon kipeän asian hienosteeseen puheeksi -- varoittavassa,\nsäälivässä, ystävällisessä hengessä niinkuin oli sovittu. Lauri oli\nistahtanut Helgan jalkain juureen, leikki hiekalla ja katsoi joskus\nystävättäreensä, silmät tulvillaan ihailua. Pastori näki sielussaan\nAllin kalpean, madonnamaisen kauneuden, Einarin uljaan, miehekkään\nolemuksen, jota ei kukaan, varsinkaan nainen, voinut olla rakastamatta,\nja Helgan sykkivän, palavan ja kärsivän sydämen, ja tunsi olevansa\nhuolestunut ja neuvoton...\n\nMutta Einar astui miestensä etunenässä riuskasti, vaiteliaana\nja varmana kuten hänen tapansa oli. Hän ei kuullut eikä juuri\nnähnytkään mitään, sillä hänen silmissään ja sielussaan hulmusivat\nnotkean vartalon ympärillä liehuvat valkoiset harsovaatteet. Hän\nkävi yhä uudelleen läpi kaikki, mitä oli hänen ja Helgan välillä\ntapahtunut, ja totesi, ettei se ollut miltään kannalta tavallisuudesta\npoikkeavaa. Siltä puolelta oli siis turha moittia itseään. Mutta\nkysymyshän olikin siitä, mikä mieliala vallitsi hänen sydämessään,\nmiten oli siellä päässyt vallalle tällainen aistihurmio, viehtymys,\njota vastaan hänen täytyi nyt taistella ja jota hänen piti syvästi\nhävetä ajatellessaan Allia ja tämän tilaa, Elsaa, itseään ja koko\ntähänastista elämäänsä. Hän tunsi tavallisten, niin taatuiksi ja\nturvallisiksi uskomiensa elämänpiirustusten nyt oudosti sekautuneen,\ntotesi joutuneensa polttavien aistillisten mielikuvien valtaan,\njoissa ei ollut mitään sielullista, ja vasten tahtoaan vierautuneensa\nvaimostaan, jopa lapsestaankin. Johdonmukaisesti ajatellen hänen olisi\ntämän onnettomuuden vuoksi pitänyt vihata Helgaa, joka oli kaiken\naikaansaanut, mutta sitä hän ei voinut tehdä. Helgan muistaminen täytti\nhänen sydämensä päinvastoin hellyydellä ja intohimoisella kaipauksella,\nja tilanteen ajatteleminen onnettomuuden valossa tuskallisen suloisella\ntraagillisuuden tunteella, joka väräjää sielussa murheellisen kauniina\nkohtalona, kuin sisältyisi siihen runoutta.\n\nKun Einar miehineen saapui pitkän hellepäivän kuljettuaan illan hämyssä\nkaukaisen Hirvijärven rannalle, ilmaisi yhä sakeammaksi käyvä kytösavun\ntuoksu ja mailla lepäävä sinervä verho kulovalkean rintaman olevan\nläheisyydessä. Mutta Einar ei ollut sen johdosta enää erikoisemman\nlevoton, sillä hän tiesi siellä päin, josta tuulenhenki kantoi savua,\nolevan etupäässä suuria soita, ja kankaita ja naavakorpia niiden\nkeskellä vain saarekkeina. Niiden palamisesta ei ollut niin suurta\nvahinkoa eikä vaaraa laajemmille arvometsille, että olisi kannattanut\nlähettää kapulaa pitäjälle nostamaan sammutusväkeä. Vain tästä järven\nkohdalta olivat nuo kangassaarekkeet tämän metsän yhteydessä, mutta jos\nniin onnettomasti kävisi, että tuuli ajaisi kulon tänne, niin kauas se\nei sittenkään pääsisi, kun suot olisivat pian edessä. Siksi hän päätti\nleiriytyä siihen, missä oli, järven ainoalle hiekkarannalle, ja käski\nmiesten rakentaa kahvitulen.\n\nJossakin tämän pienen järven tienoilla, ehkä ihan lähellä, oli\nsiis sepällä mökki tekeillä, jos oli perää kylälle kantautuneissa\npuheissa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, vaan kaikkialla vallitsi\nrisahtamaton hiljaisuus. Heinäkuisen illan hämy pehmensi metsän ja\nrantaviivan muodot, ja veden pinnalle laskeutuva savu ja siihen\nyhtyvä keveä sumuharso samenivat toisin paikoin läpinäkymättömiksi,\npehmeiksi pilvikuvioiksi, jotka keinuivat hiljaa kuin mietteissään.\nSitten rupesivat illassa kiirimään miesten kirveiden iskut, kun he\nryhtyivät kaatamaan komeata kelohonkaa. Ne nauskahtelivat kipeästi,\nkimmoten terävänä kaikuna toisesta rannasta, kunnes vanha puu rupesi\nkallistumaan ja iski myhkyräoksaisen latvansa kumeasti jymähtäen\nmaahan. Kaiku heittelehti neuvotonna rantojen välissä, kantautui\nkauempaakin, kunnes salaperäisesti mumisten sammui metsän pehmeään\npimentoon. Alkoi hiljainen yö salojärven rannalla, hämyinen,\nsalaperäinen. Metsä suhisi joskus, rantaa pitkin uiva kalaparvi\npulahteli, kuului tavin ja haapanan änkkääminen, kuikan itkevä huuto,\näkisti lentoon pyrähtävän rantasivin piiskutus, kun se ensin nopein\nsiiveniskuin ulkoni rannasta, mutta kaarsi pian takaisin, harvensi\nlyöntiänsä ja lauluansa, kunnes istua tepsahti kivelle ja arasti tuon\ntuostakin keikautti ruumistaan. Ja sitten oli taas kaikki vaiti,\nvain seläkkäin asetettujen honkatukkien välissä hehkuvan hiilloksen\nritistessä hiljaa ja välkehtiessä valkoisen höytyvätuhkan alta\nihmeellisinä kuvioina, joita mietteliäs katse kiintyy tietämättänsä\nseuraamaan. Suuri, melkein rajaton metsä seisoo totisena ympärillä,\nhelmassaan nuokkuva hirvi, paksuvillainen kontio, oudosti huhuileva\nhuuhkaja, komea ukkometso ja irvistävä ahma, latvojensa yläpuolella\nliitelemässä valtava kotka. Ja pohjattomista rimpisoista rupeaa\nvähitellen nousemaan kuumimman helteen sinne painama halla...\n\nEinar tunsi, kuinka erämaan syvä rauha vähitellen hiivittäytyi hänen\nsydämeensä, karkoittaen sieltä intohimon ja kutsuen vähitellen tilalle\nsielullisuuden ja itsehillinnän valkean tähtiotsakauneuden. Luonnon\nylevä, seesteinen puhtaus sai loihdituksi hänen sielussaan hereille sen\neetillisyyden, jonka oli siellä hetkeksi tukahduttanut animaalisten\nintohimojen voimakas hyrske. Yht'äkkiä ikäänkuin suomukset putosivat\nhänen silmistään ja hän tunsi taas päässeensä lähelle omaa vaimoansa\nja lastansa. Nyt hän saattaisi katsoa Allia rehellisesti ja puhtaasti\nsilmiin, nyt hän oli jälleen sen valkean rakkauden vallassa, joka teki\nolon turvalliseksi ja onnelliseksi. Se oli sielullista, seesteistä,\nkorkeaa olotilaa, johon sisältyi häivähdys kirkasta pyhyyttä --\nkestävää ja vailla niitä tympeitä jälkikohmeloita, joihin pelkkä veren\nveto päättyi. Hän tarkasteli itseään kylmäverisesti ja kyynillisesti ja\npilkkasi äskeistä sydämensä polttoa: \"Eikö se ollut sitä niin sanottua\nsuurta rakkautta, jonka käskyä on noudatettava, sitä jumalaista\nintohimoa, jota täytyy totella ja joka hehkullaan pyhittää ja kaunistaa\naviorikokset, kuten tuhannet runoilijat ja romaaninkirjoittajat ovat\nlukemattomia kertoja vakuuttaneet? Eikö minun tulisi nyt taiteen\nkaikkien sääntöjen mukaan julistaa nämä Helgan hempeydestä ja omasta\npitkällisestä pidättyväisyydestäni johtuvat hävyttömät mielihaluni\ntraagilliseksi rakkauskohtaloksi, jonka valtaan minun tulisi suinpäin\nheittäytyä, ollenkaan ajattelematta velvollisuuksiani? Minähän näet\nen oikeastaan voi asialle mitään, koska niin sanotut tunteeni ovat\nauttamattomasti ottaneet tämän kurssin, ja olen siis elämän tragiikan\nuhri, jonka tulee vakavalla ilmeellä keksiä taiteellisia nimiä sille\nalastomalle tosiasialle, että haluan nauttia nuoren kauniin naisen\nluonnollisesta hekumasta, että tahdon 'elää', niinkuin romaanien\nsankarit traagillisesti huudahtavat karatessaan uuden rakastettunsa\nkanssa, jättäen hienotunteisuudesta tai satunnaisesta hajamielisyydestä\npois tuon teonsanan rinnalle välttämättä kuuluvan määritelmän\n'huonosti'...\"\n\nUni rupesi painamaan raskaasti hänen luomiaan ja hän nukkui. Mutta\nunessa hänen äskeinen viileä ja kirkas tasapainonsa häiriintyi,\nsillä Helgan tummat, surumieliset silmät ilmestyivät hänen eteensä\nja tuijottivat häneen kysyvästi, nuhtelevasti. Jostakin kuului\nkuiskaus -- oliko se noussut sielun pohjalta jo äsken, hereillä\nollessa, vaikka hän ei ollut ollut huomaavinaan sitä? -- että hän\noli arvioinut tunteensa ja koko asian pintapuolisesti, että kenen\nkohdalle se todella vakavasti sattuu, siinä on kysymyksessä elämä tai\nkuolema, että hän oli menetellyt rumasti pilkatessaan rakkautta noin\nkyynillisesti. Ja uudelleen hänet valtasi sanomaton kaiho, niin että\nhänen koko olemuksensa huusi Helgaa, huolimatta Allin surumielisestä,\nkummastuneesta, kauhistuen moittivasta katseesta, joka loisti jostakin\ntaustalta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEinar heräsi yht'äkkiä rajuun, hätääntyneeseen huutoon, ja hyppäsi\npystyyn. Hänen miehensä olivat tuon huudon päästäneet, itse ensin\nsäikähtäen herättyään. Heidän kaikkien raskaasti nukkuessa pitkän\nkävelynsä jälkeen oli yön rauhallinen tyyneys vaihtunut auringon\nnoustua virkeäksi tuuleksi, jota he eivät kuitenkaan huomanneet, se kun\npuhalsi metsästä päin ja he olivat sen ja rannan suojassa. Kulovalkean\nrintama kiihtyi heti vimmattuun vauhtiin, lentäen rätisevänä vyörynä\npuusta puuhun ja saartaen Einarin yöpaikan. Nähtyään sekä oikealla\nettä vasemmalla rannan naavakuusien hulmahtavan palamaan juuresta\nlatvaan saakka kuin ne olisivat olleet jättiläissoihtuja ja todettuaan\nsyvemmältä metsästä, joka puolelta, kulon voimakkaan etenemisen\nmerkkejä, Einar oli aluksi ymmällä, mitä tehdä. Mutta yhä sakenevat\nsavupilvet, jotka jo alkoivat haitata hengitystä, eivät suoneet paljon\naprikoimisen aikaa, ja äkkiä Einar, selviten säikähdyksestään, rupesi\nmiehineen vimmatulla vauhdilla lyömään rannan hongista lauttapölkkyjä,\npäästäkseen lautalla järvelle ja sen toiselle puolelle tulta\npakoon. Tuokiossa oli kaikki valmiina ja pian kellui tukeva lautta\nkaislikonrinnassa, lähtien tuulen viemänä lipumaan hiljaa selemmäksi,\njossa savu hälveni ohuemmaksi. Silloin tapahtui rannalla jotakin, jota\nhe katsoivat äärimmäisen jännittyneinä.\n\nKulon rätinän ja suhinan keskeltä rupesi äkkiä kuulumaan villiä,\nmelkein luonnotonta ihmisen huutoa ja kumeaa, raivostunutta ja\nhätääntynyttä möräämistä, ja ennenkuin miehet edes ehtivät kysyä, mitä\noli tekeillä, ryntäsi palavasta metsästä näkyviin suunnattoman iso\nkontio, pitkäntuuhea, auringon hallavaksi polttama turkki toisista\nkohdin kärventyneenä, ilmeisesti tulen voiman hätäännyttämänä.\nSiekailematta se syöksyi veteen ja painui siihen niin syvälle, että\nvain hartiatupsu ja pää jäivät näkyviin. Sen kuono, leveä otsa ja\nkorvat olivat kuin vedestä pistävä juurikka, niin että sitä olisi\noudon ohi menijän ollut vaikea eläimeksi tuntea, jos se vain olisi\npysynyt liikkumatta. Ja tuskin se oli ehtinyt täten sammuttaa kypenet\nturkistaan, kun sen jäljessä ryntäsi näkyviin toinen melkein vielä\npeloittavampi olento: mies, Sante-seppä, joksi Einar hänet heti tunsi,\nmustaksi parroittuneena ja nokisena, avopäin, vaatteet repaleina ja\ntoisin paikoin palaneina, avojaloin, kädessä kirves, jota hän hurjasti\nheilutti päänsä päällä. Ilmeisesti häntäkin kirvelivät palohaavat ja\nvaatteissa oli tulta, koska hän syöksyi suinpäin järveen, painaen\nsilmänräpäykseksi päänsä veden alle. Vähällä oli, ettei hän hypännyt\nsuoraan karhun niskaan. Tämä oli nähtävästi tulen pauhun arkiinnuttama,\nsillä samassa silmänräpäyksessä kun seppä rojahti veteen, karhu kimposi\nsiitä ylös kuin pontimella viskattuna, lähti märän turkkinsa turvin\nlaukkaamaan pitkin rantaa tulesta ja kipinäsateesta välittämättä, ja\nhävisi savun ja pensaiden peittoon. Kun ei ollut metsästysaika, ei\nEinar ollut varannut mukaan pyssyä, jonka kantaminen oli pitkillä\nmatkoilla aina hiukan rasittavaa. Seppä karkasi pystyyn, heilautti\nkirvestään ja näytti aikovan lähteä ajamaan metsän kuningasta takaa,\nkun samalla oudostuen näki lautan, jota miehet Einarin käskystä nyt\ntyöntelivät takaisin rantaa kohti. Einar sanoi sepälle ystävällisesti:\n\n-- Tulkaahan lautalle, sillä pian tässä on mahdoton olla. Olemme täällä\nkulon tuhoa tarkastamassa. Tunteehan Sante meidät?\n\nHän sanoi tämän harkiten ja levollisesti auttaakseen erämaassa\nentisestään arkiintunutta ja villiintynyttä miestä pääsemään\ntilanteesta selville. Ja Sante näkyi oivaltavan asian ja nousi tyynesti\nlautalle, pudistaen hiuksistaan ja parrastaan pois enintä vettä kuin\nmärkä koira. Mahdollista on, että äskeinen äkillinen kylmä kylpy oli\nviilentänyt hänen hermojaan ja nostanut rauhalliset, hillityt, järkevät\nmietteet päällepäin. Kuitenkin hänen silmistään leimahti hurja tuli,\nkun hän katsoi sille suunnalle, johon kontio oli kadonnut, ja sanoi:\n\n-- Pääsit taas livistämään, mutta tulee se uusikin kerta ja silloin jää\nmeistä toinen tanterelle... Tai molemmat...\n\n-- Kirves kädessäkö Sante kontion kimppuun? ihmetteli Einar.\n\n-- Ei ole parempaa asetta, kun herrat eivät anna pitää pyssyä.\n\nSe tuli katkerasti ja tyytymättömästi, kärki suunnattuna myös Einaria\nkohti. Tämä tunsi pistoksen eikä jatkanut enempää tältä kannalta. Hän\ntiesi kansan täällä vihaavan \"herroja\", varsinkin metsänhoitajia,\nsokeasti, leppymättömästi, ja oli usein miettinyt ja rovastin ja\npastorin kanssa harkinnut, mistä tuo saattoi olla peräisin. Yleistä,\nlyhyttä ja tyhjentävää vastausta he eivät olleet löytäneet -- asiaan\njäi aina jotakin outoa ja selittämätöntä, mutta metsänhoitajia kyllä\nvihattiin muun \"herruuden\" lisäksi vielä siksi, etteivät he antaneet\nottaa puita ruununmetsistä talonpojan oman tahdon mukaan. Kun tähän\nyleiseen vihaan sepässä yhtyi vielä mielisairaan vimmaa, niin oli syytä\nolla varoillaan. Hän koetti siis muuttaa puheenaihetta ja kysyi:\n\n-- Täälläkö se on Santella mökin alku? Sanovat kylällä teillä sellaisia\npuuhia olevan.\n\n-- Täällä se oli, mutta ei ole enää, sillä kai se on jo palanut\npohjahirsiä myöten.\n\nLautta karahti rantaan. Ruvettiin syömään aamiaista ja Einar tarjosi\nsepälle ruokaa:\n\n-- Haukataan ja lähdetään kotiin, sillä meillä ei ole täällä enää\nmitään tekemistä. Tämä kangas palaa joka tapauksessa, mutta sitten kulo\njo taukoo, kun ovat suot kaikkialla vastassa. Sante kai lähtee kirkolle\nmyös, sillä onko teillä enää eväitä?\n\nEinar pysähtyi, mietti hetkisen ja jatkoi sitten hiljaisesti:\n\n-- Eikähän ole oikein luvallista ruveta ominpäin ruununmetsään taloa\ntekemään... Meillä oli sitäkin asiaa, että piti laillisen edesvastuun\nuhalla kieltää teitä ruunun puita kaatamasta ja tänne asettumasta.\nMutta hirret taisivat olla kelohonkia, jotka olisivat jääneet tänne\nilman sepän mökkipuuhaakin, ja nythän ne ovat jo tuhkana, niin ettei\nsiitä asiasta kannata enempää puhua. Se vain täytyy näiden miesten\nkuullen teille sanoa, ettei tänne enempää kuin muuallekaan valtion\nmetsiin saa ilman lupaa ruveta mökkiä rakentamaan. Tämä on sepälle\nsiinä asiassa nimenomainen kielto.\n\nSanten otsasuonet paisuivat. Hän keskeytti syöntinsä ja sanoi:\n\n-- Mutta metsää ja korpeahan on vaikka kuinka paljon. Jumala sen on\nluonut ja antanut ihmisten asuttavaksi. Mikä on syynä, etten minä,\njoka olen yhtä väkevä kuin kaksi ruununtorpparia yhteensä, saisi tehdä\nasumattomaan selkoseen kotiani, jos haluan? Sellaista lakia ei voi\nolla, joka sen kieltää, ja jos on, niin sitä ei tarvitse totella, koska\nherrat ovat tietenkin vääryydellä tehneet sen myydäkseen tukit omaksi\nhyväksensä ja pistääkseen rahat taskuunsa...\n\nHän tuijotti villisti eteensä tyhjään ilmaan ja Einar ymmärsi, että\ntässä oli kysymyksessä lain ja valtion sekä niistä tietämättömänä\npysyneen luonnonoikeuden sovittamaton ristiriita. Hän oivalsi, että\nseppää oli mahdoton saada tajuamaan, miksi hänen, Einarin, täytyi\nkieltää hänen mökkipuuhansa, ja miksi hän, seppä, oli yleensä sopimaton\nsellaista yrittämään. Hän sanoi siis vain:\n\n-- Niin nyt on kuitenkin asia... Mutta mitä Sante tänne? Eihän\ntäällä voi elää pitempää aikaa kukaan. Kirkolla sensijaan Santella\non taitavana seppänä loppumaton työ ja hyvät olot -- siellä teitä\ntarvitaan alituiseen. Sieltä saatte helposti mökinpaikan ja asetutte\nvakinaisesti sinne. Parempihan kylässä on asua kuin täällä korvessa\nkontioiden kumppanina.\n\nSante ei vastannut -- näytti kuin hän ei olisi kuullut Einarin\npuhetta. Hän tuijotti jonnekin kauas ja hänen korvissaan kajahteli\nkolkko, ilkkuva nauru, joka oli kuin variksien raakkumista. Se oli\nollut vaienneena täällä erämaan pimennossa, mutta oli puhjennut\nkuulumaan nyt, kun hän ymmärsi, että hänen mökkiunelmansa oli\nauttamattomasti luhistunut. Hänen täytyi ponnistaa äärimmilleen\ntahdonvoimansa, ettei olisi rynnännyt pystyyn ja yhdellä kirveeniskulla\ntehnyt selvää metsänhoitajasta, tuon katkeran kiellon antajasta. Ja\nsalaperäisen äänen yllytyksestä huolimatta hän onnistuikin pidättämään\ntuhoviettinsä. Metsänhoitaja ja hänen miehensä eivät aavistaneet, että\nheidän edessään istuva ryysyinen, musta mies oli kuin ladattu pommi,\njonka sytytyslankaan oli juuri tällä hetkellä ollut sattumaisillaan\ntulenkipinä...\n\nHe lähtivät kotiin päin, seppä viimeisenä haluttomin, väsynein askelin.\nHän kompasteli joskus juurisella polulla, sillä hän ei ehtinyt\nkatsomaan jalkoihinsa, ajatukset kun näet askartelivat polttavasti\nasiain uudessa käänteessä ja kuuntelivat pelkäävästi outoja ääniä,\njoita kajahteli kaikkialta...\n\nKierrätellen he selvisivät paloalueelta ja kitkerän savun keskeltä.\nHe eivät huomanneet, että siinä korvessa, joka märkyytensä vuoksi\noli jäänyt saareksi tulen keskelle, heidän kulkuaan seurasi synkkä,\nuhmaava silmäpari: kontion kyräävä katse. Viimeisenä astuvaa pitkää\nmustaa miestä se etenkin tarkasti, vuoroin pelon vuoroin vihan\nvallassa. Kontio tunsi miehen -- oli salaa seuraillut hänen puuhiaan\nsiitä illasta alkaen, jolloin seppä oli saapunut tänne hänen vanhoille\nvaltamailleen ja kirves kädessä hyökännyt hänen kimppuunsa. Se oli\nerikoinen mies -- metsän isäntä ei ymmärtänyt, mikä hänessä oli, mutta\ntunsi ja myönsi, että seppää täytyi pelätä. Oli kuin olisi mielessä\nkytenyt hämärä aavistus, että heidän molempain -- karhun ja sepän --\nkohtalot oli jollakin tavalla kytketty yhteen, tietymätöntä, miten.\n\nKontion tarkka korva kuuli kaukaa rajalta päin lehvien rytinää ja\narvasi vanhan hirven siellä pudistelevan sarviaan; kuuli toisaalta\nJulman Tuomaan Helunan kiihkeätä, aamunälkäistä ammumista ja\nnuolaisi pitkällä ruskealla kielellään ikeniänsä; kuuli ilmasta\nräikeän kirkaisun ja näki vanhan tuttavansa lentävän korkealla,\nsavun ulottumattomissa, viiltäen taivaan kanteen laajaa rengasta\nsiivet liikkumattomina kuin olisi kadottanut painonsa. Ja kun se\noli helteisistä päivistä huolimatta alkanut öisin tuntea, ettei sen\nliittolainen Halla, rimpisoiden kolkko henki, ollutkaan kuollut, vaan\noli ruvennut hiljalleen nousemaan jäätyneistä pohjamudista näkyville,\nkontio vähitellen rauhoittui. \"Pois täytyi mustan miehen paeta\", hän\ntuumi, \"ja niin olen taas täällä yksin isäntänä. Ja niin tulee ollakin,\nsillä aikain alusta nämä ovat olleet hallan, kotkan ja kontion maita\".\n\n\n\n\nXIII\n\n\nEinarin lähdettyä ja pastorin poistuttua ei hetkeen aikaan kukaan\nsanonut mitään. Pastorinrouva vain tuijotti kutimeensa ja liikutti\nnopeasti puikkojansa, Lauri leikki hiekalla ja Helga oli mietteissään,\nmutta kuitenkin jännittyneenä. Vaisto oli sanonut hänelle jo kauan\nsitten, että hänen ja Einarin välinen asia, jota ei ollut olemassa\nmuualla kuin heidän ajatuksissaan, asui hienona epäilyksenä koko tämän\npienen ystäväpiirin mielessä ja tuli päivä päivältä yhä keskeisemmäksi.\nSiltä paikalta, jossa pastorinrouva ja Helga istuivat, sopi näkemään\nhalkovajan ja maitokamarin väliseen katettuun solaan. Selma oli menossa\nhakemaan puita ja Pekka tuli navetan puolelta häntä vastaan tuossa\nsolassa. Sekä pastorinrouva että Helga näkivät, kuinka Pekka heti\ntapaili Selmaa kiinni, jolloin alkoi tällaisissa tilaisuuksissa luonnon\nmenoon kuuluva leikkipaini. Pastorinrouva vilkaisi Helgaan, joka oli\npunastunut hiusmartoa myöten, ja huusi sitten nuhtelevasti: \"Selma!\",\njolloin tämä hämillään pujahti vajaan, Pekan paetessa nolona takaisin\nnavettapihalle. Taas jatkui vaitioloa, sillä pastorinrouva ei voinut\nsaada kiinni sopivasta alusta, joka olisi luontevasti tuonut mukanaan\nystävälliset, kauttarantaiset varoituksen sanat. Ja siinä samassa\nloppui tähän otollinen tilaisuus, sillä tuossa tuli heidän luokseen\nhitaasti ja vaivalloisesti pastorinrouvan suojatti, vanha Halko-Simo.\n\nSimo oli sairastellut kevättalven ja alkukesän. Hän oli saapunut\npikkupappilaan jostakin vakinaisen reittinsä talosta, jossa oli\nviimeksi majaillut ja jossa häntä oli pidetty ja ruokittu ei\navunpyytäjänä, vaan ystävänä. Simo näet oli henkilö, jonka hiljainen,\nnöyrä olemus herätti hänen ympäristössään kirkasta, lohdutettua\nmielialaa. Kuukas-Anni oli kertonut Laurille Jeesuksesta ja Pyhästä\nPietarista, jotka tavallisina ihmisinä, vieläpä köyhinä avunpyytäjinä\nkulkivat talosta taloon anoen yösijaa ja ruokaa. Se oli ollut\nLaurista peloittavaa, salaperäisesti pyhää, ja siitä alkaen hän oli\naavistellen katsellut jokaista vanhaa miestä, joka mieroa kiertäessään\noli poikennut pikkupappilan keittiöön. Eräänä päivänä oli sitten\nHalko-Simo kompuroinut heille, pakkasen tähden jaloissa repaleiset,\nisot töppöset ja yllä monilta ilmansuunnilta kulkeutuneita ryysyisiä\nvaatekappaleita. Lauri oli katsonut häntä ihmeissään, oli erikoisesti\nhuomannut ukon silmien ystävällisen, rauhallisen välkkeen, ja oli\njuossut sanomaan äidille, että keittiössä istui kummallinen äijä.\nSitä mielensä omituista, pyhää aavistusta, että kuka tietää, mikä tuo\nvanhus on, sitä mielikuvaa, joka oli oikeastaan sama kuin isän eräässä\nkirjassa oleva piirros: \"Katso, minä seison ovella ja kolkutan\",\nhän ei selittänyt, vaan pyysi, että äiti antaisi ukolle ruokaa. Ja\näidin silmät tuikahtivat ystävällisesti Laurin sanoessa tämän. Siitä\nhetkestä alkoi Simon ja äidin ystävyys. Äidillä oli useita tällaisia\nvanhoja vaatimattomia ystäviä: Vaaran Vappu, joka hiljaa nyökytellen\nruumistaan ja silitellen siniseen huiviin käärittyä virsikirjaansa\nkertoili matalalla, rauhallisella äänellä kokemuksiaan elämästä nälän,\npettuleivän ja sairauden parissa; Onnelan Johanna, joka oli antanut\nmökilleen tämän ihastuneen nimen ja jolla oli aina uutta kerrottavaa\nsiitä, miten sai ukkonsa kanssa kuljetetuksi lapsiparveansa päivästä\ntoiseen; Latvalan vanha emäntä, joka istui hiljaisena ja hartaana ja\njonka seurassa oli erikoisesti viihtyisää. Viime talvena Vappu oli\nasunut heillä monta viikkoa. Joskus illoin äiti oli haettanut Simon\npirtistä ja niin oli istuttu keittiökamarissa takkavalkean ääressä,\näiti askarrellen jotakin, Vappu leikellen matonkuteita ja Simo\npuhellen. Lauri lehteili Luonnonkirjaa, lukien Antista ja Liisasta\nja väliin kuunnellen Simon rauhallista haastelua. Hän ihmetteli,\nmiten Simo saattoi muistaa Raamatun noin tarkkaan -- paljoa tarkemmin\nkuin isä. Väliin Simo puheli elämänkokemuksistaan: ne olivat täällä\nkaikilla samoja, koskien hallaa, pettua ja ainaista nälkää. Laurista\nnämä takkavalkeaillat olivat olleet mieluisia, sillä hän oli tuntenut,\nkuinka omituinen lämpö, kuin pehmeä villahuivi, oli kääriytynyt hänen\nympärilleen ja herättänyt suloista turvallisuuden tunnetta. Silloin\nvarsinkin nuo hetket olivat tuottaneet suurta tyydytystä, kun ulkona\noli raivonnut maankaato pyry tai vallinnut hirveä, raudankova pakkanen,\njonka kylmyys tunkeutui ytimiin ja sieluun saakka. Hän pelkäsi pakkasta\n-- ei tuollaista 15-20 asteen tavallista talvisäätä, vaan tammikuun\n30-40 astetta, jolloin tiaiset putosivat oksilta. Kevätpuolella Simo\noli sairastunut. Hän oli makaillut hiljaisena ja nöyränä kehnolla\nvuoteellaan pirtin ovensuupenkillä, valittamatta ja kärsivällisesti,\npaljoa puhumatta, omissa oloissaan. Silmät olivat raukeat ja poskipäät\npunoittivat kuin kuumeisella. Äiti ei ollut voinut sanoa, mikä\nSimoa vaivasi, eikä tämä tietänyt sitä itsekään: tunsi vain olonsa\nheikoksi. Hänen vuoteensa oli huono, mutta äidillä ei ollut annettavana\nparempaa; peite oli ainakin lämmin, sillä kun Simo joskus valitti\nvilua, niin äiti luovutti hänelle vanhan karhunnahan, jota ei enää\nvoinut käyttää reen vällyiksi, siitä kun irtautui kovasti karvoja. Kun\nSimo ajanoloon ja muutenkin rupesi levittämään pirttiin huonoa hajua,\ntuskastuivat siitä vanha Kustaava ja Pekka, vaatien, että Simo oli\nsiirrettävä muualle sairastamaan. Mutta minne? Lähin sairaala, lääkäri\nja vaivaistalo olivat 12 penikulman päässä -- siirrä Simo sitten\nsinne! Äiti koveni vastaan ja sanoi, että Simo saa olla siinä missä\non, ja että hänet oli pidettävä puhtaana -- ettei hänen talossaan saa\ntapahtua sitä häpeää ja syntiä, että koirat ovat armeliaampia kuin\nihmiset ja nuolemalla parantavat Latsaruksen haavat... Ja tunto oli\nlyönyt vanhaa Kustaavaa ja sitten oli äidin avulla Simo parka pidetty\npuhtaana... Lauri ymmärsi, että Simon kohtalo oli kova; hän ei tosin\nenää saanut mennä pirttiin, mutta hän oli nähnyt, kuinka Simo kompuroi\nviimeisillä voimillaan ulos karhunnahka hartioilla, siirtyili horjuen\nvaivalloisesti, seiniin nojaillen, ilman apua... Hänen sydämeensä oli\npistänyt ja mielessä oli välähtänyt hämärä kuva huonosti kohdellusta\nsairaasta Jeesuksesta... Äiti ja isä olivat myös nähneet Simon\nhänen kompuroidessaan ulos ja Lauri oli ymmärtänyt heidän joutuneen\nmasennuksen valtaan...\n\nMutta vähitellen Simo oli tullut paremmaksi, virkistyen sikäli kuin\nkevät edistyi. Ulkona käydessään hän edelleen piti karhunnahkaa\nhartioillaan, ollen kuin kahdella jalalla kävelevä kontio. Nyt\nkaikki, isäkin, jo nauroivat nähdessään hänet. Äiti hankki hänelle\nvaatteet, kokoillen minkä kappaleen mistäkin, ja tuossa Simo nyt istui\nterveenä, puhtaan ja siistin näköisenä, valkoinen tukka ja parta hiukan\nliikahdellen tuulenhengessä. Se tuntui Laurista hyvältä ja hän ryhtyi\ntyytyväisenä jatkamaan kesken jäänyttä puukkotikkaleikkiänsä...\n\nSimo katseli Helgaa uteliaan kirkkaasti ja ihailevasti ja sanoi:\n\n-- Kun en ole postineitiä nähnyt vielä läheltä, niin täytyi tulla\nihan äärestä katsomaan. Kauniiksi ja hempeäksi ne ovat teitä kehuneet\neivätkä, näämmä, väärässä olekaan.\n\nHelga nauroi ujostuksissaan, veti jalkateränsä hameen reunan suojaan,\npunastui ja nuhteli:\n\n-- Mitä Simo nyt sellaista...\n\nSimo ei ollut kuulevinaan tai ei ehkä kuullutkaan, vaan katseli\nedelleen Helgaa mietteissään, kunnes rupesi haastelemaan puoliääneen\nkuin olisi puhunut itsekseen:\n\n-- Niin on kuin Korkeassa veisussa sanotaan... Kukaan luoduista ei ole\nniin kaunis kuin Sulamit...\n\n\"Minä vannotan teitä, te Jerusalemin tyttäret: älkää herätelkö, älkää\nhäiritkö rakkautta, ennenkuin se itse haluaa... Sillä rakkaus on väkevä\nkuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus, sen hehku on tulen\nhehku, on Herran liekki. Eivät suuret vedet voi rakkautta sammuttaa,\neivät virrat sitä tulvaansa upottaa...\"\n\nHelga kuunteli ukkoa vuoroin kalveten, vuoroin punastuen, ja kysyi\ntukahtuneella äänellä:\n\n-- Mitä Simo tarkoittaa?\n\nMutta ukko tuijotti häneen vesissä silmin, niin että kyynelkarpalot\nvierivät poskille, ja kuiskaili kuin itsekseen: \"Voi meitä, sillä\nrakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen kiivaus --\nvoi häntä, jonka se saavuttaa, sillä sen hehku on tulen hehku...\"\n\nHelga oli lumivalkoinen kuin olisi kuullut musertavan sanoman.\nPastorinrouva laski kätensä hänen polvelleen, kumartui katsomaan häntä\nsilmiin ja kuiskasi:\n\n-- Simo tarkoittaa parastasi...\n\nHelgaa pyörrytti... Hän tunsi, että hänen täytyi päästä yksinäisyyteen,\nnyökkäsi pastorinrouvalle ja läksi menemään juosten keveästi kuin\nkauris ja samalla kadoten kuin vilahdus. Hänen jälkeensä katsovasta\nLaurista tuntui kuin ilmaan olisi jäänyt väräjöimään valkoinen kuva,\njosta hehkui valoa joka suunnalle kuin enkelistä. Helga -- niin, hän\noli kaunis ja ihmeellinen, kuin kaunein isän Kuvaraamatun enkeleistä...\n\nHelga hiipi huoneeseensa, laski ikkunaverhon ja jäi istumaan hämyyn\najatuksineen, jotka yht'äkkiä olivat järkkyneet entiseltä uraltaan\nkuin tulvavesi uomastaan. Mistä Simo saattoi arvata, että häntä\nuhkasi tällaisen rakkauden vaara? Mitään ei ollut tapahtunut hänen\nja Einarin välillä, ja hän oli viime aikoina koettanut tarkoin varoa\nkäytöstäänkin -- välttää Einaria. Mutta näissä asioissa ihmisillä\noli niin terävät silmät -- ne aavistivat rakkauden läsnäolon, oli se\nvaikka kuinka heikko liekki. Kuinka eivät sitten tätä, joka ainakin\nHelgan rinnassa oli väkevä kuin kuolema ja tuima kuin tuonela. Sen\ntäytyi näkyä jokaisen silmiin kuin ahjon hehku... Tähän saakka kaikki\noli ollut jonkinlaista suloista leikkiä, iloa omista mielikuvista,\njotka eivät olleet kenellekään vaarallisia niin kauan kuin ei mitään\nvarsinaista ollut tapahtunut. Niiden katseluun saattoi nukahtaa kuin\nlapsi lelujensa ääreen iltaruskon surumielisesti auertaessa kaukaisten\nvaarojen rinteillä. Väliin sydämen syvyydessä leimahtava tuskan salama\noli samalla häipynyt pois, iskemättä syvempää haavaa, ja elämä oli\njatkunut itsetiedottomassa onnen tunnelmassa. Mutta nyt, yht'äkkiä\nkuin olisi Simo sanoillaan avannut sen salaisuuksien lokeron, joka oli\nHelgan sydämessä ja jota hän oli tähän saakka tahallaan kiertänyt,\nhän tunsi määrätöntä, pohjatonta haikeutta ja epätoivoa, viiltävää\ntuskaa, joka muutti tähänastisen lemmenkomedian kielletyn rakkauden\nlohduttomaksi murhenäytelmäksi. Helga oli kohtalonsa edessä kuin\nsäikähtynyt lintu, jota käärme lähestyy: hän olisi tahtonut paeta,\nsillä hän ymmärsi tuhon olevan tulossa, mutta jäätävä raukeus oli\nvallannut hänen olemuksensa, niin ettei hän voinut liikahduttaa\nsormeaankaan. Kohtalo kiinnitti häneen hyytävän katseensa, tuli joka\nhetki lähemmäksi eikä Helga voinut muuta kuin huutaa: \"Mitä minä voin!\n-- en voi mitään!\"\n\nSäikähtyneenä omista sanoistaan -- sillä hän oli puhunut tuskissaan\nääneen -- hän katsoi itseään kuvastimesta. Siellä oli kaikki muu\nhämyistä niinkuin huoneessakin -- vain hän itse loisti sieltä\nvalkoisena kuin lumpeenkukka tumman veden pinnalta, silmät hehkuen\nhurjina ja hiilenpalavina. Helga tunsi äkkiä vihaavansa itseään ja\nkauneuttaan, sitä lumousta, joka asui hänen olemuksessaan ja joka nyt\nnäytti tuottavan hänelle onnettomuutta eikä autuutta, kuten hän oli\naina odottanut. Mutta samalla taas kaihon ja rakkauden tulinen aalto\nhyrskähti hänen sydämeensä ja retkahtaen vuoteelleen hän painoi kädet\nsilmilleen ja voihki sietämättömästä sieluntuskasta, mielessä vilisten\nsanat: \"Tuima kuin tuonela, tuima kuin tuonela...\"\n\nHelgan lähdettyä Simo ja pastorinrouva olivat kotvan äänettöminä.\nSitten Lauri sanoi viitaten portille: -- Alli-täti tulee.\n\nAlli-rouva tuli hitaasti, hänkin valkoisissaan, puhtaana, kalpeana\nja pyhästi siunattuna. Hän oli ilmeisesti ollut kävelemässä, pienen\nmatkan vain, kuten hänen tapansa oli -- ehkä istunut maantien toisella\npuolella olevan ruispellon pientareella, koska hänen vierellänsä\nhyppelevän Elsan vaaleana hulmuavilla aurinkoisilla kiharoilla oli\nsinikaunokkiseppele. Lauri tunsi, että se oli hyvin hienoa, että se\nsopi Elsalle. Tämä kyykähti hiekalle ja kysyi suu sievästi supussa ja\nhiukan keinautellen ruumistaan, mitä Lauri siinä teki. Lauri vastasi\nleikkivänsä puukkotikalla ja rupesi selittämään, kuinka se tapahtui.\n\"Mutta ei se sovi tytöille\", hän sanoi, \"loukkaavat kätensä\"...\n\nAlli istahti sille paikalle, josta Helga oli juuri lähtenyt, ja huoahti\nväsyneesti. Sitten Simo tervehti häntä:\n\n-- Siunattu sinä naisten joukossa!\n\nAlli tunsi Simon hyvin, sillä terveytensä päivinä tämä oli ollut usein\nvieraana hänen keittiössään ja Simon sairastaessa hän taas oli käynyt\njoskus tätä katsomassa. Simon tapa käyttää puhuessaan raamatunlauseita\noli hänelle siis tuttu. Hiukan punehtuen hän kuitenkin kääntyi\nvanhuksen puoleen ja sanoi miettiväisesti:\n\n-- Kiitos Simolle kauniista toivotuksesta! Kunpa niin olisi!\n\nSimo ei vastannut siihen mitään, vaan sanoi pastorinrouvalle:\n\n-- Rouva ei pidä pahana, että tässä näin viivyn ja puhelen. Minulla\noli asiana se, että tulin kiittämään ja hyvästelemään. Olen jo niin\nvoimissani, että jaksan hiljalleen aloittaa vanhaa kierrostani, ja\nlähden siis tänä iltana, koska yöllä on raittiimpi kävellä. Liiaksihan\nolen teidän hyvyyttänne nauttinut. Kiitos nyt kaikesta... Simolla ei\nole millä maksaa saatua antia, mutta onhan Jumala, joka suorittaa sen\nhänen puolestaan...\n\n-- Minne Simo nyt lähtee?\n\n-- Tuonne pohjoiskylille taidan mennä ensiksi... Tuntuu kuin siellä\nminua jo ihan kaivattaisiin...\n\n-- Tuletteko milloin taas tänne päin?\n\nSimo tuijotti maahan ja vastasi hiljaa:\n\n-- En tiedä ollenkaan... Sydämessäni kuiskaa ääni, etten tule\nmilloinkaan enää elävin silmin näkemään teitä, hyvät rakkaat rouvat\nja lapset, että kuolema jo kulkee jäljessäni menin minne tahansa.\nEnkä pelkää kuolemaa, sillä se avaa minulle oven siihen valtakuntaan,\njossa ei enää tarvitse anella leipäpalaa. Siellä on kerjäläisillä\nja niillä, jotka ovat heitä auttaneet, oma erikoinen osasto, jossa\nmaallisen elämän puutteet satakertaisesti korvataan. Mutta minun\npiti sanoa teille hyvästiksi vain se, että mitäpä täällä maailmassa\nhyödyttäisi korkeinkaan koreus ja myötäkäyminen, ellei olisi rakkautta.\nMuistakaa, rakas valkoinen rouva, ettei rakkaus katkeroidu eikä\nmuistele kärsimäänsä pahaa, vaan peittää, uskoo, toivoo ja kärsii\nkaikki. Sanokaa, hyvä rouva, pastorille, että vaikka Simon tieto ja\nprofetoiminen on vaillinaista, niin hänellä kuitenkin on tunto, että\npastorin ylin toivomus tulee toteutetuksi. Jumala sallii sen ja vaikka\nhän vaatisi siitä kalliin hinnan, niin pastori sen kyllä mielellään\nmaksaa...\n\nSimo hyvästeli Laurin erikseen ja sanoi: \"Poika, katso äitiäsi!\"\n\nPastorinrouvaa hyvästellessään hän sanoi: \"Äiti, katso poikaasi!\"\n\nSitten hän meni heikkona, kumaraisena ja harmaana niinkuin vanhus\nmenee, ja Laurin mielessä asui satutunnelma köyhänä kerjäläisenä\nvaeltavasta Jeesuksesta. Hän sanoi hätääntyneenä äidilleen:\n\n-- Simolle pitää antaa hyvää evästä!\n\nSitten he olivat kaikki vaiti, niinkuin ollaan silloin, kun jotakin\npyhää väreilee sielussa ja ilmassa ympärillä. He totesivat huoaten,\nettä aurinko oli kulkenut pitkälle iltapäivän puolelle ja että\nvalaistus oli jo kullanhohteista, rauhallisesti, lämpimästi rusottavaa.\nLauri katseli pääskysiä, joita tulla suhahteli yhtenään tallin ylisiltä\nja navetan ja ladon väliköstä, ja jotka riemukkaasti viserrellen\nsieppoivat saaliinsa pilvenä surisevasta hyönteisparvesta. Kohta vanha\nKustaava toisi lehmät kesantopellolle ja tekisi siihen suitsun niiden\nturvaksi räkkää vastaan... Lauri hypähti seisomaan, sanoi Elsalle:\n\"Tule!\" ja läksi samalla juoksemaan navettapihalle päin.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nYht'äkkiä helteet loppuivat. Niitä oli kestänyt vain parisen viikkoa,\nmutta niihin oli silti ehtinyt tottua. Kun sitten tuli kylmiä\nsade- ja myrskypäiviä, jolloin järvi meurusi tummana ja synkkänä,\nkarjaspääaalloin, tai kun auringosta huolimatta ilmanhenki pysyi\nkylmänä ja tuuli asui itsepäisesti pohjoisen puolella, niin muutos\ntuntui jyrkältä ja masentavalta. Lauria värisytti, kun hän meni ulos,\neikä hän enää halunnut olla paljasjaloin. Hän huomasi ihmisten usein\npuhuvan hallasta ja sanovan, että kun säästyttäisiin siltä vielä\nkolmisen viikkoa, niin silloin jyvä jo kestäisi kylmää. Mutta jos se\ntulisi nyt, niin mennyttä olisi taas kaikki vilja, jyvä kun oli juuri\narimmillaan ja pehmeimmillään. Isä ja äiti keskustelivat siitä usein\nja rovastisetä oli käydessään huolestuneen näköinen; isän pakeille\nsaapuneet isännät aloittivat ja lopettivat sillä puheensa. Lauri ei\nsanonut siitä mitään, mutta hän kävi joka päivä koettamassa, olivatko\nrukiin ja ohran jyvät jo kovia: eivät olleet -- edellinen oli vetinen\nja pehmeä, jälkimmäinen vielä vihreä päältä ja sisältä maitomainen.\n\"Jos halla nyt tulisi...\" Lauri katsoi epäilevästi ja peläten\nkaukaisille soille ja saloille päin, jonne näki laajalti pikkupappilan\nvaaralta, sillä siellä hän arvasi hallan asuvan. Siellä vallitsi nyt\nharmaa ja alakuloinen sävy -- niinkuin täällä kylässäkin, jossa ei\npitkään aikaan ollut kukaan juuri nauranut. Helga ei ollut enää yhtä\niloinen kuin ennen, vaan itki usein salaa. Lauri tiesi sen siitä, että\noli tavannut hänet monta kertaa itkemästä mentyään näyttämään hänelle\nlaskujaan. Helga oli pyytänyt, ettei hän sanoisi kellekään, eikä hän\nollut sanonutkaan. Ei se hammastautia ollut -- itkihän äitikin joskus\nyöllä, vaikka hänellä ei ollut mitään kipua. Se oli surua ja huolta,\nsitä samaa, joka kalvoi isää, rovastia, Einar-setää, Alli-tätiä,\nkaikkia ihmisiä täällä -- Lauriakin. Einar ei enää käynyt isän luona\nniin usein kuin ennen ja sitäkin isä suri. Kun hän joskus sitten tuli,\nei hän puhunut niin iloisesti ja kirkkaasti kuin aikaisemmin ja jäi\nväliin sanattomana tuijottamaan lattiaan, kulmat vihaisesti rypyssä.\nIsä katsoi häneen arasti, ystävällisesti ja tutkivasti, koetti ottaa\npuheeksi milloin mitäkin, vanhoja metsästyskokemuksiaan ja muuta, mutta\nEinarilta ei enää puhe eikä nauru luistanut, ja pian hän tavallisesti\npoistui. Isä puhui äidin kanssa usein Einarista, Allista ja Helgasta,\nmutta mitä, sitä ei Lauri tiennyt, sillä näistä asioista he aina\nkeskustelivat ruotsiksi. Lauri tunsi joskus kipeästi, että kaunis kesä\noli jo mennyt ja että viime talven murheelliset mielialat rupesivat\npalailemaan sikäli kuin säät kylmenivät ja kävivät syksyisemmiksi. Suru\nja huoli kurkisti joskus hänen pieneen sydämeensä kuin tuttuun tupaseen\nainakin, tapasi siellä terhenistä alakuloisuutta kuin sumua ja tiivisti\nsen joskus iltavuoteen yksinäisyydessä lapselliseksi rukoukseksi\nJumalalle varjelemaan \"tämän pitäjän peltoja hallalta ja tekemään taas\nkaikki ihmiset iloisiksi\".\n\nTähän rukoukseen olikin täysi syy, sillä Halla, tuo sieluton,\nonttosilmäinen luuranko, oli vähitellen ruvennut nousemaan soiden\nikuisen kirren alta, jonne heinäkuun helteet olivat sen painaneet.\nHiljalleen se oli saanut pinnalle päänsä, jonka hampaat aina\nkalisivat, kätensä ja jalkansa, oli pukeutunut harmaaseen ja kylmään\nsumuvaippaan kuin käärinliinoihin, ja lähtenyt liihoittelemaan kuin\nsuunnaton kalman valkea tuhoperhonen. Kotka oli nähnyt sen istuessaan\noksallaan ikuisesti synkissä valtiasmietteissään, tuntenut sen kylmän\nhengähdyksen ja oivaltanut vanhan liittolaisensa taas lähteneen\nliikkeelle. Kontio oli nähnyt ja tuntenut sen hamuillessaan korvesta\nsuuhunsa viimeisiä lakkoja ja parhailleen kypsyneitä mustikoita,\noli tervehtinyt sitä nuuskien ja irvistäen mielihyvästä ja tuntenut\nrohkeuden ja voiman nousua. Nähnyt oli sen metsän arka pikkulintu\nja tuntenut myös, viettäessään oksan tyvellä erämaan hiljaista,\nyksinäistä, koleata yötä, sydän pelosta säpsähdellen. Koko luonto\ntunsi sen, tuon epaton, joka kavalasti ensin liihoitteli alavilla\nmailla, mutta solutteli luisia sormiansa yhä korkeammalle, kunnes\nistui kuivimmankin vaaran laella kuin pöyristyttävä verenimijä, joka\nyöllä hiljaa laskeutuu uhrinsa päälle ja hyytäen sen voimattomaksi ja\nliikkumattomaksi imee siitä viimeisenkin elonpisaran. Ja eikö tuossa\nruumisliinoihin kääriytyneessä kalmanolennossa ollut nyt jotakin muuta\nkuin ennen? Eikö sen kasvoilla ollut kuoleman hyytävä, leppymätön\nirvistys, vielä entistä kovemman kohtalon leima? Oli -- vanha kokenut\nkotka näki sen kyllä ja ymmärsi suuren taistelun olevan tulossa. Hallan\nja Kuoleman, Kontion villin voiman hän oli saava liittolaisiksi, ja\nniiden avulla hän vakiinnuttaisi valtansa täällä korvessa ikuisiksi\najoiksi. Hurjasti kirkaisten se heittäytyi siivilleen ja lähti\ntunteidensa hurmassa kohoamaan kohti taivaan jääkylmää sinilakea,\ntehden laajaa ympyrää ja nousten nousemistaan, kunnes näki koko\nvaltakuntansa ja totesi ylpeästi olevansa yksin ilmojen valtias,\navaruuden ainoa herra...\n\nJulman Tuomas tunsi ja näki myös Hallan lähteneen liikkeelle, kun hän\nseisoi pihallaan huikaisevan kirkkaalla aamuvarhaisella, tunnusteli\ntuulenhenkeä ja tarkasteli, olivatko tupakat säilyneet. Olivat --\nnäin korkealle eivät olleet vielä ryötän sormet ulottuneet, mutta\nperunamaan alareunasta, joka laskeutui lähelle notkon hetteikköä, se\noli jo lehdenkärkiä hypistellyt. \"Kyllä taisivat tänäkin suvena kaikki\nvaivat hukkaan mennä\", päätteli Tuomas siinä murhemielin, ja hänen\nsuuhunsa tuli ellottava pihkanmaku hänen vilkaistessaan latoon päin,\njonka ovesta näkyi pino puhtaiksi kalvettuja petäjänkuoria. \"Pystystä\non täällä salolla leipä varmin!\" hän siinä jo herkesi leikilliseksi ja\nviivyskeli näin, kylmästä huolimatta, pihalla ainaisissa huolissaan ja\nniistä aiheutuvissa aatteissaan. Hän huomasi kotkan korkean lennon --\noli nähnyt sitä usein -- ja mietti, missä kaukana sillä mahtoi olla\npesäpuunsa, ja kuuli navetasta Helunan ynähdyksen. Silloin hyvämieli\nilahdutti häntä, sillä lehmä -- se merkitsi vankkaa elämisen puolta,\nmaitoa lapsille, jotka ilman sitä kuihtuisivat aivan luurangoiksi,\nkasvun voimaa pikku Joonalle, että hän jaksaisi yletä oikein\nmiesten mieheksi, korven raatajaksi, joka hävittäisi täältä kotkat,\nkarhut, hallat ja muut tuholaiset. Sillä kun saisi isketyksi noihin\nrannattomiin soihin tarpeeksi suuret laskuojat, jotka valtasuonina\nvaluttaisivat korpien ikuiset kirsivedet jokiin ja siten vähitellen\nkuivaisivat maita, niin hallan täytyisi ruveta kuihtumaan ja pitämään\nkynsiään vähän kauemmin piilossa kuin nyt, jolloin se soissa selällään\nmaaten kuin inha huora ilkkuu taivasta keskellä heinäkuun helteitä.\nJa kuivattuina suot voitaisiin viljellä niinkuin kestikievari ja\nrovasti olivat yrittäneet, ja ne kasvaisivat silloin ainakin heinää\nmahdottomasti, mikä merkitsisi lisääntynyttä karjantuotetta ja\nparempaa turvaa huomisen päivän varalle. \"Joo!\", niin siinä Tuomas\ninnostuksissaan kaavaili tulevaisuutta, \"se vasta olisi tälle perukalle\nsiunaukseksi -- lähdön saisivat täältä halla ja nälkä... Mutta sitä\naikaa en tule elävin silmin näkemään eikä sellainen työ tule tehdyksi\nnäillä ihmisillä, elleivät saa muualta opastusta. Ei sitä viisautta\npoikanikaan päähän itsestään synny, vaan lukemalla ja oppimalla hänen\non se hankittava. Kuuluvat kirkonkylän herrat puuhailevan koulua\nkyläänsä -- kansakoulua, jossa lapsia opetettaisiin... Se on hyvä asia\n-- kunpa saisivat sen pystyyn, niin heti toimittaisin pikku Joonan\nsinne, ettei kasvaisi samanlaisena taitamattomana korvenpökkelönä kuin\nisänsä. Pastorinrouva antaisi hänen kyllä asua pirtissä ja kai hänelle\nsaisi jotenkuten tarpeelliset eväät haalituksi... Mikä ettei, kun on\nHeluna. Mutta niitä isoja viemäreitä, jotka kuljettaisivat sydänmaiden\nsoiden kirsivedet merta kohti, ei kyllä täkäläisillä voimilla tehdä,\nvaan itsensä ukko ruunun täytyy ryhtyä siinä hommassa isännäksi. Sillä\non rahaa ja voimaa, jos se tahtoo. Kuuluvat herrat siitä asiasta\nääntä pitävän sinne ylöspäin, esimiehiänsä kohti, varsinkin vossakka,\nmutta ei ole vielä mitään kuulunut. Mutta kerta se nikara laukee\nsamoin kuin koskien perkkaus. Kauan sitäkin anottiin, ihan miespolvet,\nmutta tulipahan kerran asiasta tosi ja nyt on jo talvikaudet möljiä\nrakenneltu ja väyliä siivoiltu ja rakennetaan edelleen. Paljon siitä\non köyhä kansa saanut ansiotyötä ja tervamiehet vaivain helpotusta...\nKerran ruunu vielä rupeaa noita niskaviemäreitä aukomaan ja silloin\ntäällä olot kohenevat eikä tarvitse sulloa petäjäistä nälkäisten lasten\nsuuhun...\"\n\nTuomas katseli ajatuksissaan kotkaa, joka yhä vain kiersi taivaalla\nmahtavaa ympyräänsä. \"Se on komea lintu tuo\", hän mietti, \"varmaan\nsama, josta isä jo kertoi... Asuu täällä talvetkin. Pitänee kai näitä\nselkosia omina metsästysmainaan, joihin ei muilla ole asiaa... Ja\nkyllähän se vähän niin onkin, että karhun, kotkan ja hallan maita\nnämä varsinaisesti ovat, että ihminen on täällä vieras tulokas, jonka\ntäytyy valloittaa itselleen elämisen mahdollisuudet. Mutta mitä ei\nihminen tee? Jumala on asettanut hänet luonnon herraksi ja valtuuttanut\nvallitsemaan kalat vedessä, taivaan linnut, karjan ja koko maan...\nKerran se sinutkin, ylpeä lintu, saavuttaa tuolta pilvien rajalta,\nlentää sinne omilla lentimillään, ja silloin on valtasi loppunut!...\"\n\nNäin Tuomas aatteili varhaisena, kylmänä, huikaisevan kirkkaana\naamuhetkenä pihallaan, vartioiden Hallaa ja peläten sen tuloa. Eikä hän\nollut ainoa, vaan koko laajassa erämaan pitäjässä liikkui vainioiden\npientareilla vaitonaisia, vakavia, pelkäävän näköisiä ihmisiä, odottaen\nja seuraten, menisikö Halla tällä kerralla ohi, vai polttaisiko se pois\nelämisen turvan. Vartioarmeijan valppaudessa ei ollut vikaa, mutta\nepätoivoisena se tunsi voimattomuutensa, aseettomuutensa. Ei ollut\nvielä taottu sitä pyssyä, jonka kuula olisi saavuttanut tätä katalaa,\nkylmäsilmäistä epattoa, Syöjättären kolkkoa äpärälasta, vaan äärestä\ntäytyi tyytyä katsomaan, kun se tuli, meni ja vei, milloin ja mitä\nitse tahtoi. Usein silloin sydämissä sai vallan katkera viha elämää ja\nkohtaloa vastaan, joka oli syössyt heidät viljelemään tällaista Jumalan\nja muun maailman hylkäämää korvenperukkaa...\n\nEräänä kirkkaana elokuisena iltapäivänä Lauri innostui lyömään kirppaa\nniin uutterasti, ettei olisi mitenkään malttanut tulla sisään. Selma\nsai käydä kolme kertaa käskemässä ennenkuin hän totteli. Hauskuutta\nlisäsi varmaan se, että oli aivan värähtämättömän tyyntä ja sitä\nviileämpää, kuta pitemmälle ilta kului. Kun lyötiin kirppaa tai oltiin\nneli- ja kuusisuolalla, kun juostiin kilpaa ja puhuttiin koko aika\nkirkumalla, tuntui olo raikkaassa viileässä ilmassa elähdyttävältä ja\ninnostuttavalta. Ääni raikui kauas, kajahteli rakennusten seinistä\nja kantautui kaukaisilta vaaroilta. Laurin rakastettu koira, vanha\nPilkki, istui saunan edessä, tuijotti Viitalan vaaralle päin ja\nhaukkui harvakseen ja harkitsevasti, kuunnellen tarkoin Viitalan\nSepelin hiljaa mutta selvästi kuuluvaa vastausta. Isonpappilan Noppe\nyhtyi keskusteluun omalta haaraltaan, ja niin siinä nyt haasteltiin\nkolmikantaan vakavasti, harkitsevasti ja harvakseen. Lauri ja hänen\ntoverinsa tulivat välillä Pilkin viereen katsomaan ja kuuntelemaan ihan\näärestä, mitä se haukkui, nauroivat sille ja reuhauttelivat sitä, mutta\nse istahti heti uudelleen takavilloilleen, teroitteli taas korviaan\nViitalaan päin, murahteli ja haukkui äskeiseen tahtiinsa. Joskus\nsen niskakarvat nousivat pystyyn ja se paljasti ikenensä vihaiseen\nirvistykseen, muristen kolkosti; toisen kerran se taas kyyristyi kuin\npeläten, laski korvansa luimuun pitkin niskaa ja värisi kauhusta.\nPojat eivät tietäneet, että Viitalan Sepeli kertoi nyt selkosilta\npäin kantautuneen suuren, mustan pedon hajua, jota ei ollut tuntunut\nkoko kesänä, ja harmaan tuonenhaamun nousseen suosta ja lähteneen\nliihoittelemaan asutuille maille päin. Lauri ei tiennyt, että eläimet\nnäkevät enemmän kuin ihmiset -- niin ainakin vanha Kustaava vakuutti\nja niin täällä uskoivat kaikki -- vieläpä aaveitakin, kuolleiden\nhenkiä, jotka asuvat hautausmailla ja lähtevät sieltä joskus suurien\nonnettomuuksien edellä liikkeelle...\n\nTultuaan sisään Lauri suostui peseytymään ja alkoi sitten syödä\nvoileipää keittiökamarin pöydän ääressä. Siinä istuivat myös isä ja\näiti. Isä kysyi vähin Laurilta jotakin hänen leikistään, koetteli\nkerran hänen rusottavia poskiaan, katsoi häntä silmiin syvästi,\nvakavasti ja murheellisesti, ja vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän\ntuijotti ulos, jossa illan hämy jo muuttui pimeydeksi, ja huokasi\nraskaasti, mutta ei sanonut mitään. Huoneessa oli niin hämärää, ettei\nisän ilmettä selvästi nähnyt ja ettei äiti voinut jatkaa ainaista\nkäsityötään, vaan sai kerrankin istua joutilaana, kädet sylissä. Lauri\noli vielä kotvan aikaa äskeisten leikkimielteidensä vallassa, niin\nettei hän tullut huomanneeksi isän ja äidin alakuloista vakavuutta\neikä kysyneeksi, mistä se johtui, mutta vähitellen hänen ajatuksensa\nkääntyivät siihen suuntaan. Kun isä sitten meni ikkunan ääreen ja\ntulitikun valossa tarkasti lämpömittaria, hänelle selvisi kaikki. Hän\noli kuullut puhuttavan hallan merkeistä niin paljon, että oitis ymmärsi\nnyt tulleen sellaisen yön, joka varmasti veisi kaikki. Oli ollut kylmää\npohjatuulta koko viikon ja varsinkin tänään -- sitten oli tyyntynyt\nihan lehden hievahtamattomaksi -- nyt tuikkivat tähdet tuhansin valoin,\nkylminä ja kirkkaina kuin talvella.\n\nLaurin sydäntä kouristi ja hänen täytyi keskeyttää syömisensä.\nHän tunsi selvästi suuren uhkaavan vaaran läsnäolon ja mietti\nkuumeentapaisesti, hätäisesti, mitä voisi tehdä sen estämiseksi. Mutta\nhän ei huomannut mitään keinoa -- ei mitään. Silloin kuului keittiöstä\naskeleita ja Helga tuli sisään. \"Oli niin yksinäistä ja kolkkoa\", hän\nsanoi, \"että täytyi tulla tänne. Saanhan istua täällä hetkisen?\" --\n\"Hyväinen aika!\" vastasi äiti, \"tokihan nyt, lapsiraukka! Onko ulkona\nkylmä?\" -- \"Kauhean kylmä!\" vastasi Helga vieläkin hytisten. Hänellä\noli päällään tumma takki ja päässä liina, jonka reunan alta hänen\nsilmänsä loistivat. \"Lauri vielä ylhäällä\", hän sitten sanoi, taputti\npoikaa poskelle ja kumartui katsomaan silmiin. \"Mitä! Täällähän\nitketään!\" hän virkahti ja rupesi tiedustelemaan, miksi Lauri oli\npahalla mielellä. Mutta samalla huoneen yhteinen surullisuus valtasi\nhänet ja hän oivalsi, mistä oli kysymys, sekä vaikeni masentuneena.\nLauri nousi hitaasti ja arvokkaasti ja hiipi mitään sanomatta hiljaa\nsalin läpi makuuhuoneeseen, riisuutui ja pujahti peitteensä alle.\nHänellä oli nyt kylmä -- huoneessa oli viileätä, sillä halla tunkeutui\nsinnekin. Hän makasi liikkumattomana, kurkussa karvas pala ja silmissä\nkyynelten polte, ja tuijotti taivaalle, jota sopi näkymään kaista\nhänen vuoteelleen. Se oli tumma, pohjaton, mutta siinä tuikki paljon\ntähtiä, muutamat suuria ja palavia, toiset pienempiä ja tasaisesti\nloistavia. Äsken, kun hän oli ymmärtänyt tähdet pakkasen merkiksi,\nhän oli tuntenut niitä kohtaan tulista vihaa, mutta se oli mennyt\nohi. Hän oli katunut sitä samalla ja pyysi nyt niiltä anteeksi,\nkatsoessaan niiden kaukaista, ylevää, rauhallista kauneutta. Oli\nsalaperäistä ja juhlallista olla yksin pimeässä huoneessa, katsella\ntähtiä ja miettiä korkeita asioita. Hänen lukukirjassaan oli kuva,\njoka esitti tähtiyössä ilmojen halki rauhallisesti kohoavaa enkeliä.\nSillä oli sylissä lapsi, joka nojasi turvallisesti sen rintaa vastaan,\nja enkeli suojasi sitä hellästi. Tähdet tuikkivat kirkkaasti, ja\nsyvällä alhaalla oli pieni kylä, jonka rakennusten ikkunoista loisti\nvaloja. Sieltä enkeli tietenkin oli lapsen hakenut ja vei sitä nyt\ntaivaaseen. Lauri oli katsonut tuota kuvaa usein ja tarkkaavaisesti,\noli peläten ja arastellen ajatellut kuolemaa, ja kysellyt mielessään,\noliko lapsi ollut kovasti kipeä. Jotakin hiljaista, tähtisyvää ja\njuhlallista hiipi hänen mieleensä aina, kun hän yksinään ollessaan\nkatseli kuvaa -- muiden ollessa läsnä hän sivuutti sen eikä puhunut\nsiitä mitään, sillä sen esittämä asia oli jollakin tavalla liian pyhä\nja korkea ääneen lausuttavaksi. Miksi Jumala on asettanut kuoleman?\nHän oli kerran kysynyt sitä isältä, mutta isä oli vain sanonut, että\nkuolema on elämän portti ja että Lauri oli liian nuori ajattelemaan ja\nymmärtämään sellaisia. Ulkona liikkui nyt kuolema, mutta se ei ollut\ntuo lukukirjan enkeli, vaan ilkeä Nälkä, luurankokummitus. Voi, kun\nJumala karkoittaisi sen pois! Se olisi hänelle helppo asia: ei muuta\nkuin antaisi ruveta tuulemaan, niin siinä se olisi. Miksi Jumala ei tee\nsitä? Eikö sitä rukoilla häneltä? Varmasti, juuri tällä hetkellä kaikki\nrukoilevat sitä, pitäjäläiset, isä, äiti, Lauri itse -- kaikilla on\nkädet ristissä... näin... näin, ja kaikkien sydämestä kuuluu äänetön\nrukous. Siinä ei ole sanoja, se on vain ajatus, tuo sama katse, joka\nviime talvena loisti kerjäläislasten silmistä, kun he ilmestyivät\nkeittiön ovensuuhun pyytämään leipäpalaa... Siitä katseesta, siitä\najatuksesta Jumalan kyllä pitää ymmärtää, että hätä on kova, että\nviljat ja perunat ovat menossa, että nälkä, pettuleipä ja tauti ovat\ntulossa. Mutta Jumala ei armahda -- hän on tutkimaton -- ei armahtanut\ntuota lastakaan, jonka enkeli vei pois, vaikka sen isä ja äiti sitä\nvarmasti palavasti rukoilivat... Ei Lauri jaksanut ymmärtää näitä\nasioita. Hän kääntyi katsomaan sinne päin, josta Jeesuksen kauniit,\nkärsivät kasvot häämöttivät häntä vastaan, ja rupesi ajattelemaan\nniitä. Mutta nekään eivät tuntuneet lupaavan pelastusta. Lauri tunsi,\nettä jostakin syystä Halla ja Nälkä olivat taas saaneet täyden vallan,\nkatsoi ulos ja kuvitteli näkevänsä ne irvistellen karkeloimassa isän\npienien peltojen päällä, rupesi pelkäämään ja vetäisi kiireesti\npäänsä peiton alle. Siellä hän supisi hiljaa \"Isä meidän\", rauhoittui\nvähitellen ja nukkui kesken surullisia, lapsellisia mietteitään...\n\nMutta keittiökamarissa istuivat edelleen pastori, hänen rouvansa\nja Helga. He eivät sytyttäneet lamppua eivätkä kynttilää, vaan\nikäänkuin vahtivat pimeässä vihollisen hiipivää saapumista. Pastori\noli ruvennut puhelemaan -- oli saanut muutamalla lyhyellä lauseella\nvalaistuksi Helgalle, mitä tällainen yksi ainoa hallayö merkitsi\nhänelle, kaikille Perä-Pohjolan ja varsinkin tämän nälkäpitäjän\nihmisille... Olihan Helga toki sen tiennyt ja ymmärtänyt, mutta kun\nhänen mielessään olivat kuukausimääriä asuneet aivan toiset ajatukset,\nhän ei ollut tullut omaksuneeksi itselleen kansan hätää. Nyt tässä\npienessä huoneessa, näiden kahden vaatimattoman, murheellisen ja\nmasentuneen ihmisen seurassa, yhteisen tuskan ja tulossa olevan suuren\nkoettelemuksen musta pilvi äkkiä laskeutui hänen sieluunsa. Pilvestä\nleimahti viiltävä nuhteen salama ja sen valossa Helgalle valkeni kuin\nleimauksena ja jyrähdyksenä hänen polttavan lemmentuskansa itsekkyys...\n\"Silloin kun nämä köyhät ihmiset kamppailevat Jumalan kanssa lastensa\nnälkäkuolemasta ja kuluttavat polvensa rikki rukoillessaan maan\ntomussa, kuljen minä ja ruokin sydämessäni salaista intohimoa, joka\nvielä kohdistuu toisen vaimon mieheen. Kuinka alhaista ja itsekästä\n-- mikä on lyönyt minut sokeudella -- olenko niin kurja ja huono,\netten voi ylentää itseäni pois sellaisesta!\" Ja Helga istui kalpeana\nja äänettömänä, kuunnellen omantuntonsa nuhtelua ja ottaen vastaan\nsen rangaistuksen. Hän ei voinut puolustaa itseään millään muulla\nkuin itkevällä kohtalontunteella: \"Rakkaus on väkevä kuin kuolema,\ntuima kuin tuonela...\" Jylisevä ääni vastasi: \"Niin on, mutta sinun on\nkätkettävä se sydämeesi, siellä kärsittävä sen tuimuus kuin kantaisit\npovessasi kiehuvaa rautamöhkälettä, sillä itsesi puhdistettava ja\nkäännettävä se muita, näitä köyhiä ihmisiä kohtaan!\" -- \"Se on niin\nvaikeaa... En jaksa... Tahdon kuolla!\" -- \"Et saa kuolla, vaan\ntiedä, että tästä kärsimyksestäsi vasta syntyy korkeampi, ylevämpi\nelämä. Minkä arvoista luulet olevan sen onnen ja nautinnon, jota\nkiusaaja on eteesi maalaillut? Hetkessä se palaisi inhon tuhkaksi\nja jäljellä olisivat vain rikoksen seuraukset. Kuka tietää, miten\nkävisi? Rakastamasi miehen onni ja henki riippuvat siitä, saatatko\nhänet lankeamaan vai et. Varmasti säästät häntä onneen, jos kieltäydyt\n-- mutta kuka tietää, mikä kohtalo tavoittaa hänet, jos teet hänestä\nrikostoverisi? Rakkaus ei osoita todellista suuruuttaan sillä, että se\nsaavuttaa päämääränsä, vaan sillä, kuinka pitkälle se jaksaa kieltäytyä\ntoisten onnen hyväksi... Kuta polttavampi sen tuimuus on kerran ollut,\nsitä suloisemman palkan se tuottaa kieltäymyksen kautta...\"\n\nHelga pyyhkäisi otsaansa, jonka alla myllersivät sekavat ajatukset\nja herkeämättä jylisi tämä tuomarin ja neuvojan ääni. Hän punehtui\nja kalpeni ja hänen sydäntänsä kouristi kipeästi. Onneksi sitä ei\nvoinut pimeässä nähdä, joten hän sai siinä rauhassa koettaa järjestää\nsielullista olotilaansa. Sitten pastori nousi ja sanoi surumielisesti\nhymähtäen: \"Halla ei välitä valvomisestamme, vaan ottaa omansa.\nAlistukaamme Jumalan tahtoon ja menkäämme levolle\". Helga nousi,\nsanoi \"hyvää yötä\" hiljaisella, entisestä muuttuneella äänellä, ja\npujahti keittiön kautta ulos, kadoten syvään hämyyn. Pastorinrouva\nviivähti portailla neuvottomana kuin katsellen suurta taistelua,\ntunsi värisevänsä vilusta ja palasi hytisten sisään. Kun hän tuli\nmakuuhuoneeseen, seisoi pastori kynttilä kädessä Laurin vuoteen\nvieressä ja katsoi häntä. Näki, että Lauri oli itkenyt, sillä kyyneleet\nolivat jättäneet jälkensä hänen poskilleen. Ja pastori sanoi hiljaa\nvaimolleen: \"Rukoilkaamme, ettei halla veisi ainakaan tätä tainta!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKääntyessään portista omalle pihalleen Helga kuuli maantieltä askelten\nääntä ja seisahtui katsomaan, kuka oli tulossa. Ellei hänellä olisi\nollut päässä vaaleata liinaa, kulkija tuskin olisi huomannut häntä,\nmutta nyt hän seisahtui kohdalle ja sanoi hiljaisella, matalalla\näänellä: \"Iltaa, Helga!\" Helgan sydän lakkasi hetkeksi sykkimästä,\nruvetakseen samalla hakkaamaan entistä kiivaammin, sillä tulija oli\nEinar. Tämä avasi portin tyynesti, tuli niin lähelle, että saattoi\nerottaa Helgan tummien silmien säikähtyneen tuijotuksen, ojensi\nkätensä, johon Helga vastustamattoman käskyn pakottamana heti laski\nomansa, puristi sitä voimakkaasti ja kysyi: \"Lieneekö meidän postimme\nhaettu? Tulen pitäjältä ja otan sen samalla, jos voit vielä antaa?\" --\n\"Ei ole haettu\", vastasi Helga tukahtuneella äänellä, \"kyllä sen saat\".\nHe menivät vaiti ollen, ja synkkä, valkoharsoinen hallayö tuijotti\nheihin kummitusmaisin, ontoin, odottavin silmin. Einarin sydämessä\npaloi kiusauksen roihu polttavana, kun viettelevä ääni kuiskasi,\nettei kukaan tietänyt hänen tulostaan, ei odottanut eikä ollut nähnyt\nhäntä, että hän saattoi aivan hyvin istahtaa hetkisen Helgan luona,\njonka olemuksen nuori, kuuma tenho oli äkkiä lumonnut hänet tässä\nhiljaisessa, pimeässä yössä. Hän koetti koota kaikki siveelliset\nvoimansa viilentääkseen vertansa ja pidättääkseen itseään, hän tuomitsi\nitsensä niin ankarasti kuin suinkin ansaitsi se teko, jonka hän vasten\ntahtoaan aavisti olevan kaiken tämän valmistelun lopputuloksena\n-- ja kuitenkin hän meni verensä virran mukana kuin turtunut ja\ntahdoton olento, jota kiusaaja taluttaa lujasti hänen ranteisiinsa\nkiinnittämistään kahleista. Kun Helga horjahti pimeässä kuoppaisella\ntiellä niin, että hän silmänräpäykseksi joutui koskettamaan Einaria,\ntämän hengitys salpautui tuon oudon, nuoren ruumiin salaperäisestä,\nviettelevästä kimmoisuudesta ja pehmeydestä. Ajatukset risteilivät\nhänen aivoissaan sekavina, laajoina kuvina kuin kalevantulet pilvisenä\nelokuun yönä... Kuinka hän oli ennen monta kertaa halveksinut ja\ntuominnut kiusaukseen langenneita, pitänyt itseään vuorenlujana ja\nlopullisesti palovakuutettuna -- todellisena miehenä, joka ei ollut\nvoinut ymmärtää, miten saatettiin sekaantua moisiin onnettomiin\nasioihin. Mutta hän ei ollut silloin tiennyt, miten mahtava oli se\nvoima, jota hän oli pukannut -- ei ollut joutunut kiusaukseen oikein\ntosi mielessä. Nyt hän parhaillaan taisteli sen kurimuksessa -- oli\nyht'äkkiä, aivan käsittämättömällä tavalla, sotkeutunut siihen kuin\nhuolettomana uiva kala verkkoon, ja oli todennut olevansa kokonaan\ntoinen kuin minä oli itseään siihen saakka pitänyt. Oudostuen hän oli\nnykyisin katsellut itseään ja seurannut kulkuaan nuoren miehuuden\nensimmäisistä ajoista tähän saakka. Kuinka vaaleata, vaatimatonta ja\nkokematonta oli tuo nuori intohimo -- juuri sellaista, joka kuului\nmadonnamaisen Allin sinikaunokkimaailmaan, ja kuinka säikähdyttävän\nhurjaa, pohjatonta, se jano, joka nyt vallitsi hänen olemustaan. Oli\nkuin vasta nyt olisi kypsynyt jotakin, joka ei tyytynyt yhteen naiseen,\nvaan alkuperäisen luonnonvoiman rajattomuudella vaati heitä kaikkia\nomakseen... Se oli sairautta... Hän pelkäsi itseään. Hän tunsi, ettei\nhänellä ollut tarpeeksi voimia repiäkseen rikki kiusaajan verkkoa,\nettä avun täytyi tulla ulkoa... Sitä hän oli sydämessään jo kauan\nhuutanut -- odottanut sädettä, joka puhjeten hänen intohimojensa\nkaaoksen pimeyteen yht'äkkiä hälventäisi tämän onnettoman lumouksen.\nSillä lumousta, noituutta se oli. Hän tiesi järjellään, ettei\ntarvittaisi kuin yksi valonsäde, yksi askel oikeaan suuntaan, niin\näskeinen myrskyinen ulappa kimmeltäisi hänen edessään rauhan kauniina,\nintohimottomana näköalana, josta hänen sielullinen inhimillisyytensä\niloitsisi ja puhdistuisi...\n\nHelga kulki hänen vieressään kuin unissakävijä, turtuneena, yllätettynä\nsiitä, että kohtalo näin heti pani hänen hyvän päätöksensä koetteelle.\nHän tahtoi olla luja -- hän pyytäisi Einaria odottamaan portailla --\nei päästäisi häntä sisään. Siten kaikki menisi hyvin eikä syntyisi\nkiusallisia tilanteita... Ja kuitenkin salaperäinen ääni ilkkui hänen\nsydämensä pimeästä kolkasta, että tuo kaikki oli turhaa teeskentelyä,\nettä hän päinvastoin tuntisi suurta ja katkeraa pettymystä, ellei Einar\ntulisikaan sisään, ellei nyt vihdoinkin tapahtuisi sitä selvitystä,\njoka oli loistanut ja pyrkinyt esille heidän katseestaan viime aikoina\nyhä kiihkeämmin...\n\nHe poikkesivat hämyssä tieltä syrjään ja kulkivat muutaman askeleen\nruohikossa. Se kahisi erilailla kuin päivällä -- oudosti, melkein\nkuin siinä olisi ollut lunta. Einar kumartui ja koetti sitä: se oli\nhuurteessa. Hän tunsi, että oli hyytävän kylmä ja katsoi taivaalle,\njossa paloivat tähdet kuin talvella...\n\n\n\n\nXV\n\n\nSeuraavana aamuna Lauri heräsi siihen, että isän huoneesta kuului\naskelia, joista hän tiesi isän pukeutuvan. Oli kirkasta ja kaunista, ja\naurinko, joka oli vielä melko matalalla, paistoi suoraan seinän siihen\nkohtaan, jossa oli Jeesuksen kuva. Lauri kiintyi tarkastamaan sitä,\nsillä se oli nyt hänestä ihmeen kaunis. Illalla Jeesus ei ollut sanonut\nmitään, mutta nyt hän taas hymyili lempeästi kärsimystensä keskeltä.\nSitten Lauri muisti: Halla! ja rupesi nopeasti pukeutumaan. Tuokiossa\nhän oli valmis, veti pienet tervapieksut jalkaansa ja pujahti isän\njälkeen, jonka askeleet kuuluivat ulkoportailta.\n\nKuinka kirkasta, korkeata ja raitista ulkona olikaan! Laurin täytyi\npysähtyä hengittääkseen puhdasta, viileätä aamuilmaa. Sitten hän juoksi\nisänsä luo, joka nähtyään hänen tulevan oli seisahtunut odottamaan\nhäntä. Lauri huomasi, että isän ilme oli vakava, surullinen, että hän\nkatseli ympärilleen hajamielisen, masentuneen näköisenä. He menivät\npientä ohrapeltoa kohti, jonka hyvästä ja voimakkaasta kasvusta hän oli\nniin iloinnut. Siinä oli hyöteä vilja: olkea paljon ja tähkät pitkät\nja raskaat. Se oli ollut melkein tuleentumaisillaan ja hätätilassa sen\nolisi voinut niittää jo eilen...\n\nPiennar rahisi erikoisesti Laurin, saappaissa: tässä varjopaikalla oli\nvielä huurretta. Hän koetteli sitä, riipi sitä ruohosta kouraansa ja\ntotesi, että se oli lunta. Sitten hän näki, kuinka isä taittoi tähkän,\notti siitä jyvän ja puristi: eilen siitä oli pirskahtanut valkea,\nmaitomainen neste, nyt tirisi vain vähän vettä. Halla oli syönyt viljan\nvoiman, ei ollut enää jäljellä muuta kuin ravinnottomia kuoria ja\nhelpeitä. Tähkä keinui ilmassa keveänä ja sieluttomana. Laurikin tutki\ntähkiä vakavana ja totesi saman. Hän katsoi isään sanoakseen jotakin,\nmutta huomasi isän kääntyneen häneen selin ja hänen päänsä painuneen\nkumaraan. Eikä Lauri sitten olisi voinutkaan sanoa mitään, sillä hänen\nkurkkuunsa nousi karvas pala, jota hän turhaan koetti niellä.\n\nIsä lähti menemään etelärinteellä olevaa ruispeltoa kohti, jossa vielä\neilen raskasjyväiset tähkät olivat onnellisina nuokkuneet. Kaikki oli\nmennyt hyvin tänä kesänä -- ruis ei ollut lakoutunutkaan, vaan oli\nkasvanut niin että melkein kohina oli kuulunut. Nyt näki jo kaukaa,\nettä vainion ilme oli jollakin tavalla kuollut, kuin olisi viekas\nvihollinen imenyt siitä yön aikana veren. Niinkuin oli tehnytkin.\nNiissä jyvissä, joita Lauri puristeli pikku sormiensa välissä,\nei totisesti ollut enää mitään voimaa, vaan ne menivät vetiseksi\nliiskaksi, joka kuivaessaan supistuisi olemattomaksi. Lauri näki isän\nkäden vaipuvan ja sormien herpautuvan, niin että tähkä putosi siitä\nomia aikojaan. Siinä isä seisoi keppiinsä nojaten ja maahan tuijottaen\nhyvän kotvan, eikä Lauri rohjennut sanoa hänelle mitään. Hän laski\nkuitenkin kätensä isän keppiä pitävän käden päälle ja silitti sitä\nhiljaa. Silloin isä nosti katseensa häneen...\n\nHe menivät eteenpäin. Eilen niin hyöteät, voimakkaan viheriät\nperunanvarret olivat nyt mustanruskeita, limaisen näköisiä, vain\npaksuimman varren varassa riippuvia riekaleita. Lauria ihan inhoitti\nja hän näki mielikuvituksessaan, kuinka harsosiipinen pääkallokummitus\nimi niistä yöllä ilkkuen elinvoimaa. Isä huokasi taas pitkään. Se koski\nLauriin kipeästi ja hänen olisi tehnyt mieli taas lohduttaa isää,\nmutta hän ei rohjennut. Hänestä tuntui kuin olisi tuo huokaus saanut\nvastakaikua kaikkialta, joka talosta...\n\nÄiti näkyi tulevan tuolta -- miten nyt lienee aamuaskareiltaan ehtinyt.\nHän silmäili levottoman, huolestuneen näköisenä isää ja pyysi tulemaan\npois, sillä \"eihän tälle mitään voi\". -- \"Pekka saa niittää kaikki\nrehuksi, ettei turhaan olkiudu\", arveli isä ja jatkoi katkerasti: \"Oli\nvahinko, kun emme huomanneet nilan aikana kiskotuttaa petäjäistä, sillä\nsitä kai meidänkin täytynee ensi talvena syödä. Ja miksi ei, sillä\nkohtuullistahan on, että tässä tapauksessa paimen syö samoja hartsuja\nkuin lampaansa\". Äiti tuli näistä isän sanoista onnettoman näköiseksi\nja Lauri ymmärsi, että niissä oli jotakin katkeraa ja kapinoitsevaa,\nsellaista, joka ei kuulunut isän tavalliseen oloon. Sitten isä taas\nkatsoi häneen pitkään ja säälivästi ja niin he lähtivät hitaasti\nmenemään pihaan päin. Isä ja äiti puhuivat jotakin ruotsiksi... Äiti\ntietenkin tapansa mukaan koetti lohduttaa ja rohkaista isää, itkeäkseen\noman vuoronsa yöllä, kun luuli, ettei kukaan kuullut. Kyllä Lauri sen\ntiesi ja oli siihen tottunut -- elämä oli niin surullista. Äiti varmaan\nhuomasi Laurin ilmeen, koska sanoi: \"Etkö kuule, kuinka kana kaakottaa\nkiivaasti -- se on varmaan muninut! Juokse tarkastamaan ja tuo kaikki\nmunat keittiöön, niin Selma saa keittää ne aamiaiseksi!\" Se oli\nLaurista niin mieluista hommaa, ettei hän voinut jättää sitä tekemättä,\nja niin hänen lapsellinen sydämensä pääsi hetkeksi kevenemään. Pastori\nkatsoi hänen jälkeensä ja huokasi, ja nyt hänen rouvansa saattoi puhua\nvapaammin ja koettaa etsiä jostakin lohdutuksen keinoa. Mistäpä hän\nolisi sitä löytänyt -- mikä olisi kyennyt hälventämään pastorilta\nsitä masennuksen tunnetta, joka syntyi hänen ajatellessaan sitä,\nettei hän milloinkaan voisi rakentaa pojalleen parempia tulevaisuuden\nmahdollisuuksia, että hänet oli tuomittu jäämään tänne nälkämaahan\nainaiseksi... \"Vaikka henkeni antaisin, jos sillä hinnalla saisin tuon\nonnen pojalleni ostetuksi\", hän ajatteli.\n\nHe menivät sisään ja päivä rupesi matelemaan eteenpäin hitaasti ja\nhaluttomasti. Tuntui kuin olisi halla vienyt siltäkin elinvoiman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJulman Tuomas oli jo hyvissä ajoin nähnyt hallan olevan todenteolla\ntulossa ja oli leikannut tupakkansa talteen. Olisi hän ehtinyt\nniittää vähäisen viljansakin, mutta ei ollut tehnyt sitä, koska se\noli vielä aivan vihantaa, tuleentumatonta. Mikä lienee ollut, ettei\ntässä Tuomaan asuinpaikalla vilja tahtonut valmistua, vaan pysyi\nkauan vihantana ja vetisenä -- sekö, että lämpimimpänäkin aikana\nöisin kohosi pohjattomista rimpisoista ja hetteiköistä kylmyyttä ja\nkosteutta, joka kyllä ruokki kasvamaan vartta ja vihnettä, mutta\nhidastutti jyvän kehitystä. \"Tiedä hänet, mikä lienee\", ajatteli Tuomas\nväsyneesti koetellessaan pakkasen polttamia tähkiä ja katsellessaan\nsurkeina riippuvia perunanvarsien riekaleita. \"Noihin tuota lienee\nehtinyt sormenpään kokoista mukulaa syntyä, mutta siinä onkin\nkaikki vuodentulo. Niitän tänään ohran rehuksi -- maistuu Helunasta\nparemmalta, kun on vihantaa...\"\n\nTuomaan vaimo meni rainta kädessä navettaan aamulypsylle ja Tuomaan\nmieli hetvahti hyväksi. \"Ei ole hätää niin kauan kuin on Heluna,\nsillä se antaa aina ruokaisaa särvintä, joka pitää lapset kokolailla\nvetreinä. Tosin se jouluun mennessä ehtyy, niin ettei tule maitoa kuin\ntilkkanen, mutta on sekin parempi kuin ei mitään, eikähän minulle\nole väliäkään. Äidille kyllä pitäisi olla -- häntä ei ole kesäkään\nkostuttanut -- on laiha ja rykii...\"\n\nHelunan kellon kalahdus kuului navetasta. Tuomas ei uskaltanut pitää\nsitä ulkona tarhassa yötä, sillä hänellä oli se tunne, että \"metsä\" oli\nlähtenyt syksyteilleen, että korven kuningas oli taas muistanut lihan\nmaun ja ruvennut heristelemään korviaan tänne päin. Mikä niillä lienee,\nkun ne tulevat raatelevaisiksi syksypuoleen, vaikka silloin on marjoja\nvaikka kuinka paljon? Suolaistako tehnee mieli pitkällisen juurien ja\nmarjain syönnin jälkeen? Se on niin, että tässä täytyy pitää silmät ja\nkorvat auki ja pyssyssä kova panos, sillä kontio ei opittuja tapojaan\nunohda... Täytyy vartioida petoa alituiseen, että saisi sen syksyllä\nkierrokseen ja sitten maksetuksi sille palkan ansion mukaan.\n\nPikku Joona tuli ulos, haukotteli, katseli peltoa ja ymmärsi asian. Hän\nei puhunut mitään, vaan seisoi miehekkäästi isänsä vieressä hajasäärin,\nmutta hänen pieni siskonsa, joka oli tullut hänen jäljessänsä,\ntuijotti isään suurin, säikähtynein silmin ja kysyi: \"Emmekö saakaan\nuutispuuroa?\"\n\nTuomas ei tiennyt, mitä vastata, sillä hän ei olisi mistään hinnasta\ntahtonut tuottaa pikku Annille mielipahaa. Huolimatta kesän lämmöstä,\nmaidosta ja marjoista Anni oli hento ja laiha. Kauan hänen ei\ntarvitsisi puutetta kärsiä, kun jo voimat riutuisivat. Eikä ollut\nkehumista Joonankaan voimissa -- helposti löytyivät kylkiluut\nhyppysiin, jos niin että halusi ruveta niitä laskemaan. Hän sanoi\nvältellen:\n\n-- Kai sitä sentään uutispuuroa...\n\nÄiti tuli navetasta, rainnassa kuohuvaa maitoa, jota hän tarjosi\nväsyneen hellästi lapsilleen juotavaksi. Sitten hän sanoi hiljaa,\nkatsomatta mieheensä:\n\n-- Jauhot ovat loppumassa, mutta riittänevät yhdeksi taikinaksi, kun\njatkan puoleksi petäjäisellä. Luulin tuosta pellosta joutuvan uutista\nenkä puhunut sinulle mitään, mutta kun ei siitä tullutkaan leivän\nainetta, niin kai sitä täytyy mennä kylästä hakemaan. Millä sitten\nsaanet irti...\n\nTuomas säpsähti hereille syvistä mietteistään tai oikeammin\nhorteestaan, josta ei ollut kuulunut mitään muuta ajatusta kuin\nkumeasti yhtämittaa takova \"nälkä\", \"puute\", \"kurjuus\", \"petäjäinen\",\n\"lapset\"... Hän sanoi kiireesti:\n\n-- Joo, lähden heti kirkonkylään... Aina sieltä jotenkin...\nHuomenillaksi varmaan jo joudun kotiin. Tuota -- uskaltaako Helunaa\nenää päästää laitumelle...?\n\n-- Toki sen aholle äänen kuuluville...\n\n-- Ei sitä tiedä... Pane edes lapset ja Halli paimeniksi. Peto pelkää\nihmisen ääntä ja koiraa.\n\n-- Tehdään niin. Ja ehdin tästä minäkin sinne sitten, kun saan\npetäjäiset survotuksi ja taikinanjuuren happanemaan. Oletko nähnyt\nmörön jälkiä?\n\n-- Kyllä se oli kulkenut tuolla Hirvijärven rannalla, jossa se pitää\nvakinaista asentoaan... Sillä ei ole hyvä mielessä...\n\nVaimo katsoi vaieten ja arasti joka puolella avautuvaan, synkkään,\ntutkimattomaan erämaahan. Keväällä linnut lauloivat ja ilmassa\nhelisi kirkas toivo, mutta nyt oli kaikki hiljaista, uhkaavaa, ihan\nvihantuntuista ja masentavaa. Hänen mielessään vilahteli hätäisiä,\nkatkonaisia, neuvottomia ajatuksenpäitä, joilla kaikilla oli tarkoitus\njärjestyä jonkinlaiseksi rukoukseksi, avunhuudoksi Jumalan puoleen,\nmutta hän ei jaksanut pitää niistä kiinni, vaan ne karkasivat hänen\nkäsistään piiloon kuin arat linnut. Hän läksi allapäin pirttiin,\ntaluttaen pikku Annia, joka lapsellisesti juonitteli:\n\n-- Ei saa, äiti, panna taikinaan petäjäistä! Siitä tulee niin\npahanmakuista leipää, ettei Anni voi syödä sitä. Anni kuolee, jos pitää\nruveta syömään petäjäleipää!\n\nTuomaan rinnasta kohosi avuton voihkaus, mutta hän hillitsi sen samalla\nja lähti hankkiutumaan matkalleen. Pikku Joona jäi seisomaan pihalle\nsamoihin jalkainsa sijoihin kuin olisi muuttunut patsaaksi. Mitään hän\nei sanonut, mutta hänen laiha ruumiinsa oli jännittyneenä kuin jousi\nja hän puri hammasta niin, että leukapielet natisivat. Se hauska,\nkultainen, riemastuttava uutispuuron toivo, jolla hän oli lapsellisessa\nmielessään koko suven herkutellut, oli nyt muuttunut petäjäiseksi,\ntuoksi katkeraksi pihkan mauksi, jonka hän hyvin tunsi. Elämä oli\nyht'äkkiä käynyt niin harmajaksi ja ikäväksi, että Joonan teki mieli\nitkeä itsensä kuoliaaksi. Mutta hän ei itkisi, ei uhallakaan, vaan\npurisi hammasta niinkuin muutkin miehet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas astui milloin litiseviä, upottavia soita, milloin juhlavia\nhämäräkorpia ja humisevia, lämpimiltä leyhkäviä kangasmaita. Metsoparvi\nlennähti jymisten peherryspaikaltaan hajautuen kelohongikkoon,\nja Hallin raikuva haukku ilmaisi, että se oli karannut isäntänsä\njälkeen. Tuomasta harmitti, ettei Halli ollut pysynyt kotona, ja nyt\nvielä se, ettei hän ollut ottanut pyssyä mukaan. \"Kehno kuitenkin!\"\nhän äkäytyi itselleen, mutta ei ruvennut enää palaamaan kotiin, kun\noli ehtinyt näin kauas. \"Ja on se luodikko hankala kannettava näin\npitkällä matkalla ja vielä palatessa jauhosäkin painona\", hän toisaalta\nlohdutteli itseään. Ja ajatukset kiertelivät ja hautoivat aina vain\nsitä samaa kipeätä kohtaa, nälkää, jauhoja ja petäjäistä, kysymystä\ntoimeentulosta ensi talvena, jolloin koko paikkakunnalla, niin taloissa\nkuin mökeissä, tulisi olemaan armoton, surkea nälänhätä -- leivänpuute!\n\"Nälkä, kirottu nälkä!\" huusi Tuomas yht'äkkiä, niin että kangas\nkajahti ja polun vieressä männyissä repalehtava kuuksingaisparvi oli\nsäikähdyksestä pudota maahan. Läheisellä muurahaispesällä möyrivä\nmusta, suunnattoman iso ja hallavan pöyheä kontio, Tuomaan vanha\nvihollinen, kuuli sen ja ymmärsi Tuomaan olevan menossa johonkin, pois\nkotoa. Ja silloin sen vaistoissa heräsi armoton veto Julman mökille\npäin, sinne, jossa lehmä oli koko kesän kalunnut lammen rantaa ja\nlähellä olevia ahomaita.\n\nSuoritettuaan aamuaskareensa äiti päästi Helunan navetasta ja lähti\najamaan sitä aholle aidan taakse. Hän käski lasten tulla mukaan ja\nAnni juosta kipitti lehmän rinnalla ajaen vihdalla pois kärpäsiä,\nmutta Joona sanoi vain: \"Menkäähän -- tulen kyllä pian!\" Kun äiti\noli kadonnut metsän suojaan kujan suuhun, meni Joona pirttiin ja jäi\nmietteissään katsomaan isän luodikkoa, joka oli vaarnain varassa\nseinällä, pöydän yläpuolella.\n\nJoona tunsi sen: siinä oli hyvät ja liukkaat rihlat ja se oli tarkka,\nkun vain osasi pitää kohti. Se oli laahingissa, vieläpä nalli sankin\npiikissä, niin ettei muuta kuin nostit hanan vireeseen ja pämäytit\nmenemään. Joona osasi nuo asiat hyvin: isä oli opettanut, olipa antanut\nkerran ampuakin, mutta oli sitten ankarasti kieltänyt koskemasta\npyssyyn:. \"Voisi sattua vahinko!\" Mutta nyt hän oli poissa ja karhu\nsaattoi tulla milloin hyvänsä Helunan kimppuun. \"Jos tulisi, niin emme\nvoisi mitään -- äiti, Anni ja minä. Mutta kun olisi pyssy...\"\n\nJoona nousi penkille ja kurottautuen sai nostetuksi pyssyn vaarnoilta.\nHän laskeutui kiireesti lattialle ja juoksi ulos. \"Näkyikö äitiä jo\npalaavaksi?\" Ei vielä. \"Jos se näkisi pyssyn, niin se ottaisi sen\npois\". Joona läksi kiireesti juoksemaan kujan aidan suojassa metsää\nkohti, jonne päästyään pisti pyssyn varovasti tiettyyn paikkaan\npiiloon. Tuolla äiti jo palasi, kiiruhtaen häntä menemään Annin\nluo, joka pelkäsi yksin. Helunan kello, kalahteli silloin tällöin\nrauhallisesti siitä aivan läheltä. Äidin noustessa kujaa pitkin mökille\npäin Joona otti pyssyn ja meni sinne, jossa Heluna oli, ja Annin\nhuomaamatta kätki aseen taas varmaan paikkaan lähistölle, helposti\nkäsiin kopeutuville. Ja sitten alkoi lapsille paimenessa olon pitkä\npäivä.\n\nSiinä kerkesi katsella, tuumia, tehdä ja yrittää jos jotakin, sillä\naurinko näytti ihan seisahtuneen taivaalle. Anni leikki navettaa ja\nlehmiä, koska täällä oli paljon isoja käpyjä. Hän unohtui leikkiinsä\nkokonaan, vei lehmät laitumelle, ajoi pois karhun, toi ne takaisin\ntarhaan, kutsui ja torui niitä ruikuttaen ja äkäisesti, suu toimekkaan\npahantuulisesti supussa, lypsi niitä, siivilöi maitoa ja suoritti\nkaikkea mitä oli nähnyt äitinsä tekevän. Sitten hän puheli Joonalle,\nnauroi, tuli uniseksi ja nukahti kesken kaiken auringon herttaiseen\npaisteeseen. Ja aina vain kuului Helunan kellon rauhallinen kalkahtelu\n-- tuossahan elukka oli aivan lasten luona. Joona vuoleskeli, väänsi\nvitsoja niinkuin isä oli opettanut, sillä niitä tarvittiin talossa\naina, katseli taivaalle, seuraili silmillään jo syysretkille lähteneen\ntiaisparven toimeliasta menoa ja kuunteli jännittyneenä. Mutta se oli\nkyllä turhaa, sillä hän tiesi, että kontio liikkuu metsässä risun\nrisahtamatta, äänettömästi kuin varjo. Kun sitä odotetaan talaalla\nyöllä, niin vaikka mies kuinka tarkkaan kuuntelee ja katsoo, hän ei voi\nsanoa, mistä päin kontio lopuksi haaskalle ilmestyy: se nousee kuin\nmaasta... \"Se voi nyt olla täällä lähistössä salaa kurkistelemassa...\nParasta on, että menen ihan pyssyn ääreen, ollakseni heti valmiina, jos\ntarvitaan\".\n\nJoona istui kuusen varjossa pyssy polvilla ja mietti lapsellisia,\npikkuvanhoja, varhain kärsityn kovan elämän palelluttamia ajatuksiaan.\nHänellä oli nälkä -- hän ei muistanutkaan sellaista aikaa, jolloin\nhänellä ei olisi ollut hiljalleen hiukaavaa, alituista nälän tunnetta.\nJoskus kesällä hän oli syönyt kyllikseen kalaa tai syksyllä lintua ja\njuonut maitoa, mutta sitä ei ollut tapahtunut monta kertaa. Kaikkea\noli niin vähän, erittäinkin hyvää leipää. Väliin isä oli tuonut\nkirkonkylästä vehnäistä -- sellaista ihan valkoista, hyvältä tuoksuvaa,\nmakeata leipää. Mistähän ne semmoista viljaa? Kuuluvat herroissa\nsyövän sitä joka päivä. Niillä on hyvät olot. Kunpa saisi edes selvää\nleipää... \"Selvä leipä\" oli Joonan ihanne, sillä hän oli huomannut,\nettä kaikkien ihmisten korkeimpana päämääränä täällä oli puuttumaton\nrukiinen \"selvä leipä\"...\n\nJoona oli varmaan nukahtanut, sillä yht'äkkiä hän heräsi siihen,\nettä Helunan kello rupesi kalkattamaan vimmatusti ja että elukka\nlaukkasi ammuen pelokkaasti ja hätääntyneesti suoraan sitä paikkaa\nkohti, jossa Anni nukkui. Ja Helunan perässä ikäänkuin vyöryi\nmustanhallava vuori ja kuului kammottavaa rönkymistä. Joonan sydän\naluksi seisahtui säikähdyksestä ja ruumis herpautui kykenemättömäksi,\nmutta kun samassa kuului Annin pelästynyt, ihan mieletön kirkaisu,\nhän sai taas liikkumisvoimansa takaisin ja muistamatta enää pelkoansa\nsilmänräpäyksessä väänsi hanan vireeseen ja ryntäsi, huutaen pienellä\nraivostuneella äänellään kuin järjetön, syrjästä kontiota vastaan.\nOudosta, odottamattomasta melusta hölmistyneenä tämä hiljensi\nvauhtiansa, nuuhkaisi epäilevästi, nousi kahdelle jalalle ja kumeasti\nmölisten katseli verestävillä silmillään lapsia. Anni peitti käsillään\nsilmänsä ja valitti oudolla, kipeällä äänellä, mutta Joona koetti\nnostaa raskasrautaista luodikkoa petoa kohti ja vetäisi umpimähkään\nliipaisimesta...\n\nRäikeä pamaus silloin halkaisi ilman. Kontio kuuli, kuinka pään ohi\nviuhahti vihainen paarma, tunsi hermoissaan ilkeätä säikähdystä ja\nsieraimissaan outoa savua, pyörähti ympäri ja katosi pensaikkoon\nkäsittämättömän pehmeästi ja nopeasti. Heluna kuului laukkaavan jo\nkujalla ja äiti huhuili hätääntyneesti kiiruhtaen avuksi. Joona heitti\npyssyn maahan ja riensi siskonsa luo.\n\nMutta tämä pelkäsi häntä, huutaen lakkaamatta kipeästi \"ei-ei!\" ja\n\"pois! pois!\", ja tuijotteli ja vilkuili ympärilleen oudon samein ja\nkauhistunein silmin. Ja kun äiti vihdoin saapui puoli läkähtyneenä ja\npolvistuen lapsensa ääreen koetti ottaa syliin ja puhellen lempeästi\nrauhoittaa häntä, niin Annin pelko yltyi samaksi kirkunaksi kuin äsken\nkarhun laukatessa kohti, kunnes hän yht'äkkiä retkahti pyörtyneenä\näidin syliin. Silloin Joona sai äidin kysyvään katseeseen vastatuksi:\n\"Säikähti karhua!\", ja voimatta enää hillitä itseään purskahti ääneensä\nitkemään. Äiti veti hänetkin turviinsa ja tuijotti metsään pelästynein\nsilmin, kauhun täydelleen lamauttamana.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nLauri eleli yksivakaisena ja vaiteliaana syksyn viikot, puuhaillen\nomissa lapsellisissa hommissaan. Perttulin aika oli siitä kummallinen,\nettä silloin -- niin isä sanoi -- melkein poikkeuksetta joka vuosi\nraivosi ankara myrsky. Niin teki nytkin. Lauri näki kuopan kummulta,\nkuinka järvi meurusi ihan mustana, valkoharjaisten harjaspääaaltojen\nhurjasti ajellessa toisiaan. Se oli komeaa -- Lauri tunsi kyllä kovan\ntuulen. Kesällä hän oli ollut Einar-sedän kanssa usein purjehtimassa,\nkerran hakemassa tämän purjevenettä kaukaa järven toisesta päästä,\njonne se oli jostakin syystä jäänyt ankkuriin. Laurin hartaista\npyynnöistä ja Einarin tyynien vakuuttelujen rauhoittamana äiti oli\nlopuksi antanut luvan ja niin he olivat menneet. Se oli iso vene,\ntuotu tavattomalla vaivalla ja kahden hevosen voimalla meren rannasta\nsaakka, korkeiden vaarojen ylitse; siinä oli kaksi isoa purjetta\nja kaksi halkaisijaa ja se oli leveä ja syvä. Einar-setä kiskoi\nhätäilemättä ja voimakkaasti purjeet mastoihin ja selitteli välillä,\nmiksi ne olivat sellaisia kuin olivat ja miksi köysiä ja muita kojeita\nsanottiin. Sitten hän sitoi Laurin rinnan ympäri paksun korkkivyön ja\nsanoi, että \"äiti voi olla rauhallinen, sillä jos vene kaatuu -- jota\nse ei kyllä tee -- niin tuuli vie sinut rantaan\". Sitten hän hymyili\nystävällisesti niinkuin vain hän osasi: valkoiset kauniit hampaat\nloistivat ja vasempaan poskeen tuli suupielen kohdalle mukava, sievä\nkuoppa, ja käski istua määrätyssä paikassa ja pitää penkistä kiinni.\nNiemen suojasta kun päästiin suurelle selälle, niin silloin Lauri\nmeni vakavaksi, sillä voimakas tuuli pullisti äkkiä purjeet, kallisti\nvenettä niin, että laita ryyppäsi, ja lähti kiidättämään sitä mahtavaan\nlentoon, veden kohistessa koskena keulassa. Pelästyneenä Lauri kääntyi\nkatsomaan Einar-setää, joka seisoen piti kiinni peräsimen varresta ja\nkiskoi samalla purjeköysiä kiinteälle. Hän hymyili rauhoittavasti,\nvilkaisi terävästi ulapalle ja purjeisiin, ja jäi lopuksi seisomaan\njäntevänä, kauniina, pelottomana. Laurin sydän hurmautui: mies! Hän\nihaili uljaita, rohkeita miehiä, joiden edessä kaikki olivat hiljaisia\nja jotka kantoivat päätä pystyssä kuin kuninkaat. Hän tahtoi itse tulla\nsellaiseksi -- hän tunsi, kuinka voima rupesi virtaamaan hartioissa,\njoita ihan täytyi kohautella ja liikautella. Nyt hän ei enää pelännyt!\nKas, kuinka vihuri taas kallisti venettä, joka lensi aallolta toiselle\nkuin mahtava valkosiipinen lokki... Niin Lauri tahtoi kiitää aina --\nsuurin, levitetyin siivin, omalla vauhdilla, ulappain yli, rannattoman\nmeren yli, sinne, jossa suuret laivat purjehtivat... Miksi Einar-setä\non nyt noin synkän näköinen? Lauri tietää, aavistaa... Hän oli ollut\ntuon näköinen kerran aikaisemmin, kun Lauri oli päässyt purjehtimaan ja\nmukana olivat olleet Alli- ja Helga-täti. Einar-setä oli ollut silloin\nhyvin vähäpuheinen, niinkuin muutkin. Oli palattu pian rantaan ja Lauri\noli mennyt kahden Helga-tädin kanssa kotiin, Allin ja Einarin jäädessä\nrantaan. Helga oli itkenyt rantatiellä ja sanonut päätänsä kivistävän...\n\nNyt oli myöhäinen syksy -- oli jo viskellyt lumia. Purjevene oli\nrannassa törmällä kumollaan, talviteloillaan. Käydessään siellä isän\nkanssa raikkaalla kävelyllä Lauri oli tarkastanut sen ja nojannut\nhetkisen miehekkäästi, käsivarret ristissä, sen keulaan, ja heti oli\nsilloin lehahtanut sää kesäiseksi, ruvennut kuulumaan virkistävää\nveden solinaa ja tuntumaan sitä ylevää, ihmeellistä lentoa, joka\nLauria purjehdittaessa niin jännitti. Nyt se aika oli jo kaukana\n-- oli muuttunut kauniiksi kuvaksi, jota voi mielessään katsella.\nTuijottaessaan pimenevään syysiltaan, jota vain rusko vielä vähän\nvalaisi, kimmeltäen hiljaa ensi lumessa, Lauri tunsi kaipausta, mutta\nnautti samalla tuosta kaipauksesta.\n\nTänä syksynä oli vasta kummia sattunut. Tuskin oli herätty ja noustu\nsinä myrskyisenä Perttulin sunnuntaina, kun Pekka-renki oli tullut\nkeittiöön ja ilmoittanut yöllä tehdyn ilkitöitä. Ja kun oli ruvettu\nihmeissään kyselemään, minkälaisia, oli Pekka mennyt ikkunan luo ja\nosoittanut maitokamarin seinustalla vanhan pihlajan toverina kasvavaa\nisoa haapaa, jonka runko oli niin paksu, ettei käsivarsin ympäri\nyltänyt: täältä asti saattoi nähdä, että sen kylkeen oli hakattu\nmelkein puoliväliin ulottuva kolo. Äiti oli säikähtyneenä ihan maahan\nlysähtänyt ja kysynyt, miten tuollaista oli voinut tapahtua, sillä\npitihän noin pitkän hakkuun äänen kuulua? Mutta Pekka oli syyttänyt\nmyrskyn kohinaa ja sanonut nuorilla miehillä olleen viinaa... Kun\nrouva oli heitä edellisenä päivänä torunut kiroilemisesta, niin joku\noli juovuspäissään sen muka sitten näin kostanut -- \"ota siitä selvä,\nkuka\". Äitiin oli tämä asia koskenut kovasti -- kovemmin kuin mikään\nmuu, mikäli Lauri muisti. Hän meni kertomaan siitä isälle, joka myös\ntuli tuskaisen ja onnettoman näköiseksi, mutta koetti sentään lohduttaa\näitiä, \"Ne ovat ihan villejä\", hän sanoi, \"saapuessaan kerran,\npari, vuodessa kirkolle, ja jos saavat viinaa edes sen verran, että\nhampaankoloon, niin ovat valmiita mihin päättömyyksiin tahansa, häveten\nasiaa sitten kun selviävät. Älä nyt välitä tästä -- Pekka tervaa\nhakkuuksen hyvästi, niin ehkäpä puu jää eloon...\" -- \"Ei jää!\", sanoi\näiti surullisesti, tuijotti lattiaan ja huokasi: \"On kuin olisi toinen\nmeistä hakattu pois!\" Sitten hän taas läksi puuhiinsa ja isän täytyi\nkiiruhtaa kirkkoon.\n\nLauriin tuo asia oli myös koskenut, sillä vanha haapa ja pihlaja\nolivat hänen rakkaita ystäviänsä. Istuessaan keittiön portailla hän\nuseimmiten mietteissään tuijotti niihin. Viime keväänä, jonka hän\nniin hyvin muisti, hän oli erikoisesti seurannut haavan lehtien\npuhkeamista ja riemuinnut ja nauttinut, kun pihlajassa oli ollut ihan\nvalkoisenaan tuoksuvia kukkia. Nuo kaksi puuta ja niiden suojassa\noleva vanha matala rakennus olivat, niin äiti oli selittänyt, hyvin\nsievä ryhmä, joka houkutteli kertomaan kaunista satua. Rakennus oli\nikivanha ruotusotilaan torppa -- sellaisen ankaran miehen, joka vain\nkun rypisti kulmiaan ja ärjäisi, niin samalla oli tanner tyhjä. Ei\nLauri oikein tiennyt, mitä ne ruotusotilaat olivat olleet; se vain\noli totta, että tämä pikkupappila oli niiden entinen asunto. Ehkä\nniitä oli tarvittu silloin, kun Kuukas-Annin runossa mainittu \"kiero\nkauro karjalainen tappoi isän, tappoi äidin, oisi tappanut minutkin\"\n-- rappasotien aikana näet? Oli vaikea uskoa, että laukkuniekat\nkarjalaiset olisivat olleet sellaisia, sillä nyt ne ainakin olivat\nhyvin kilttejä ja herttaisia miehiä... Kostelivat ja kiittelivät\npienestäkin ystävällisyydestä niin että oikein...\n\nKeittiöstä kuului Selman naurua -- Pekka kai oli illallistaan syömässä.\nLauri oli huomannut Selman lakanneen siinä elokuun vaiheilla nauramasta\nja olleen päinvastoin surullisen, jopa itkeneen näköinen. Lauri oli\nihmetellyt sitä ja päätellyt, että syy oli Pekan, koska tämäkin\nmurjotti totisena eikä laskenut Selmalle leikkiä kuten ennen. Ja\neräänä iltana, kun Lauri äkkiarvaamatta tuli keittiöön, siellä Selma\nitki huivi silmillä ja äiti oli pahastuneen näköinen ja torui niin\nettä ikkunat helisivät. Ja vielä samana iltana käskettiin Pekka isän\nkamariin, josta pian rupesi kuulumaan isän nuhtelevaa äänensävyä,\nja mennessään sitten pihan yli pirttiin Pekka oli ilmeisesti nolo.\nNyt Pekka ja Selma olivat kihloissa, olipa heitä jo kuulutettukin,\nja Selma oli taas vähitellen tullut iloiseksi ja ruvennut nauramaan\nentiseen tapaansa. Pekka oli jälleen muhoileva ja hyväntuulinen, mutta\nei enää ahdistellut Selmaa niin rajusti kuin keväällä. Lauri ei oikein\nymmärtänyt, mitä kaikki nämä mutkat ja metkut merkitsivät, mutta\nunohti sitten asian, kun ei siitä pidetty sen enempää hälinää. Kun\näiti oli kertonut Selmasta Helgalle -- tosin ruotsiksi, mutta Lauri\noli silti ymmärtänyt hänen puhuvan siitä, koska Selman ja Pekan nimi\ntoistui monta kertaa -- oli tämä ollut totinen ja katsonut maahan. Äiti\noli silmännyt häneen hiukan pitkään ja oli sitten ruvennut puhumaan\nmuusta...\n\nTänä syksynä oli ollut oikein jännittävää. Julman Tuomaan pikku\nAnni, joka oli säikähtänyt karhua, oli tuotu Laurin äidin luo, jota\npidettiin lääkärinä, ja Lauri oli saanut nähdä hänet. Anni oli levoton,\nkatseli käsiensä takaa oudosti, pelkäsi kaikkia, huusi ja huitoi.\nRuustinnatädin kanssa pidettiin neuvoa, haettiin kaikki kolot, olisiko\nsattunut unohtumaan jonnekin rauhoittavaa lääkettä, hoidettiin lasta\nLaurin kotona ja rovastilassa, ruokittiin häntä, mutta toistaiseksi oli\nkaikki ollut turhaa. Helga oli nyt ottanut hänet hoiviinsa. Äiti oli\nkirjoittanut hänestä piirilääkärille ja pyytänyt neuvoja ja lääkkeitä.\nHuoli rasitti heitä kaikkia -- Lauri oli kuullut äidin huokaavan ja\nsanovan, että mitähän tuonee talvi, kun syksy on jo tällainen.\n\nMutta vasta hälinä syntyi, kun noin viikkoa sen jälkeen, kun kontio oli\nsäikäyttänyt pikku Annia, se vei keskellä kirkasta päivää rovastilasta\nlehmän. Oli lehmät ajettu metsään laitumilleen ja kontiota peläten\npantu karjakko-Leena paimeneksi -- sanottu, että jos lehmät rupeavat\nammumaan ja laukkaamaan, niin silloin Leenan pitää huutaa ja kirkua.\nKontio näet pelkää ihmisen ääntä ja pakenee. Ja Leena oli tehnyt ihan\nneuvojen mukaan -- Lauri oli omin korvin kuullut hänen kertomuksensa.\nKun lehmät todellakin rupesivat vauhkoina ammumaan ja laukkaamaan,\nkokoontuakseen lopuksi tyrmistyneinä ja lamaantuneina yhteen, alkoi\nLeena urheasti meluta ja ärjyä, aluksi näkemättä mitään. Mutta\nsamassa kontio vyörähti saapuville kuin suunnaton sammalpantio, iski\nmahtavalla kaapaisulla lähimmän lehmän maahan ja -- tätä olivat kaikki\nepäilleet, mutta Leena oli vannonut silmäänsä sen olevan totta -- otti\nsen etukäpälilleen ja kantoi pois kävellen kahdella jalalla. Leenasta\nse ei ollut välittänyt vähääkään, vaikka eukko oli jos millä tavalla\npelehtinyt -- kerran vain oli lehmää pois kantaessaan häneen katsoa\nmuljauttanut. Pian Leena oli selvinnyt kotiin karjoineen ja kohta oli\nsieltä saapunut tappopaikalle pyssyniekkaa kuin pilveä. Mutta tällä\nvälin peto oli jo ehtinyt häipyä saaliineen ihan olemattomiin.\n\nLauri mietiskeli karhua vakavasti ja aatteellisesti. Hän oli oikeastaan\npitänyt siitä, sillä sen muodossa oli jotakin rehellistä ja oikeaa,\nmutta kun se oli surmannut lehmiä ja säikäyttänyt pikku Annin sekaisin,\nhän oli muuttanut mielensä. Sitä täytyi pelätä -- se oli köyhäin\nihmisten julma vihamies.\n\nEri tohina nousi sitten kirkonkylässä, kun viikon päivät rovastilan\nlehmänryöstön jälkeen nähtiin maantiellä karhun jäljet. Kontio oli\ntullut mantereen puolelta korvesta, noussut tielle, seisoskellut\nsiinä ja jättänyt jälkensä sekä painunut sitten järven puolelle.\nKiireesti oli silloin tarkastettu, johtivatko jäljet missään takaisin\nmaantien yli? Eivät missään! Siis karhu oli tien ja järven välisellä\nniemialueella.\n\nLauria oli kovasti jännittänyt nyt syntynyt kiihkeä ajotouhu: kapula\nliikkeelle ja väkeä pitkäksi ketjuksi haravoimaan niemeä maantiestä\nkärkeen, kaikki asestettuina kuin sodassa. Isäkin oli innostunut,\nhakenut laatikosta kiireesti pari pitkulaista karhukuulaa, ladannut\nniillä haulikkonsa ja lähtenyt ketjuun, huolimatta äidin estelyistä.\nLauri oli myös väkisin pyrkinyt mukaan, mutta sen äiti oli jyrkästi\nkieltänyt. Ja kun ketjumiehet olivat pihalta hävinneet, oli äiti\nhymähtänyt heidän jälkeensä ja sanonut: \"Teitä kai karhu nyt siellä\nniemellä odottelee!\"\n\nAjomiehistä oli seppä ollut eniten touhuissaan -- hänelle oli nyt\nuskottu pyssy, hän kun oli parhaita ampujia ja metsämiehiä. Mutta\nkun ajo oli loppunut ja vesiperä oli tiedossa, oli nimismies taas\nottanut häneltä pyssyn -- tottakai, kun se oli hänen aseensa. Seppä\noli sormeillut sitä hyväillen ja luovuttanut sen haluttomasti.\nEinar-setä oli sanonut, että seppää oli sääli -- kyllä hänelle pitäisi\nantaa pyssy, sillä sehän oli täällä miehen merkki. Mutta nimismies\noli kynsinyt korvallistaan ja murahdellut, että joopa-joo -- kun\nse vain tulisi järjellisen käteen! Seppä oli taas ollut pahalla\npäällä ja uhkaillut varsinkin metsänhoitajaa, joka oli estänyt hänen\nmökinhankkeensa. \"Kieltää siltä täytyy aseet -- eri asia on, totteleeko\nse enää kieltoa. Kyllä se jostakin hankkii terästä ja pian sillä on\nsilloin kourassa kivääri, josta ei parane. Varo silloin, metsänhoitaja,\nitseäsi, sillä eihän mielisairaasta ole takeita! Eikä seppä ole järin\nsuopea minullekaan!\"\n\nIsän mieleen olivat jääneet nimismiehen varoittelut ja hän oli puhunut\näidin kanssa siitä, olikohan seppä todellakin vaarallinen. Mutta kun\nhän oli aina suopea äidille ja isälle ja pikkupappilan koko väelle,\nmielellään suorittaen kaikki sepäntyöt milloin vain pyydettiin, ei äiti\nollut saanut hänestä sellaista käsitystä, vaan arveli pelkoa turhaksi.\nLauri ei pelännyt seppää ollenkaan -- hehän olivat hyviä ystäviä, jotka\njuttelivat ahjon ja alasimen ääressä asioita kuin miehet ainakin. Olipa\nLauri silloin joskus huomaavinaan sepän kasvoilla hymyn värettä, ja se\noli harvinaista, sillä eihän seppä tiettävästi milloinkaan nauranut.\n\nLauri katsoi ulos istuessaan siinä keittiökamarissa kirjansa ja\nvaisusti palavan lampun ääressä. Ikkunan takana vallitsi sysipimeä\nsyysyö, tähdetön, raskas ja kammottava. Häntä värisytti ajatellessaan\nmetsää, soita, korpia ja vaaroja, jotka seisoivat tuolla pimeydessä\nkuin umpisokeat, -- karhua, joka ehkä hiiviskeli Julman torpan navetan\nvaiheilla ja nuuski Helunan hajua... Ja hän tunsi siinä elävästi,\nkuinka tämä suunnattoman sakea ja synkkä pimeys peloitti häntä ja\nkuinka hän kipeästi kaipasi valoa. Hän sulki kirjansa ja pujahti\npimeän salin ja makuukamarin läpi isän huoneeseen, jossa tämä istui\nkirjoituspöytänsä ääressä, poltellen pitkää piippua, tirkistellen\neriskummallista Raamattua, jota luettiin lopusta ja rivin oikeasta\nkärjestä alkaen, ja tehden silloin tällöin konstikkaan koukeron pieneen\nvihkoon. Laurin seisahduttua pöydän viereen isä kääntyi, katsoi häneen\nhajamielisesti tummansinisillä, syvillä silmillään, laski kätensä hänen\nolkapäälleen ja hymyili rakkaasti.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nSe, mitä Alli oli koko kesän odottanut, oli nyt tapahtunut: ihme,\nlapsen syntyminen. Hän oli pelännyt -- tuntenut olevansa menossa\nkuolemaa kohti ja ollut epätoivoissaan, sillä täällähän ei ollut\nlääkäriä eikä kätilöä. Einar oli ehdottanut jo hyvissä ajoin lähtöä\nkaupunkiin, mutta hän ei ollut voinut suostua siihen. Hänellä oli ollut\nmuka jos minkälaisia esteitä, mutta sitä, jonka hän tiesi sydämessään\nainoaksi ratkaisevaksi, hän ei ollut sanonut. Hän ei voinut sietää\najatusta, että hänen miehensä jäisi tänne ikäänkuin kahden kesken\nHelgan kanssa: käymään postissa ja istumaan siellä vaikka kuinka kauan,\nkun ei ollut kotona muita odottajia kuin pikku Elsa. Einar oli sanonut\nlähtevänsä mukaan, ja sitenhän tämä pääeste olisi rauennut, mutta se\ntuli taas niin kalliiksi. Ja miten saisi kuljetetuksi lapsen tänne? Ei\n-- hänen täytyi jäädä kotiin ja kantaa kohtalonsa niinkuin muidenkin.\nEiväthän hekään täältä minnekään matkustaneet.\n\nJa Haapalaisen Mari -- vanha, kokenut eukko, joka näissä asioissa\noli pitäjän paras lääkäri -- puheli rauhoittavasti, että mitä rouva\nnyt turhia. Vastaan ne on otettu muutkin tulokkaat tämän paremmitta\nlääkäreittä. Mari oli tullut jo ajoissa asumaan Allin luo, hoidellut\nhäntä ja rohkaissut, puhellut leikkiä, mutta välillä vakavaakin, ja\nsaanut rauhallisella, viisaalla äidillisyydellään vähitellen syntymään\nsellaisen ylentyneen tunnelman, että Alli oli lopuksi nöyrästi\nalistunut kohtaloonsa.\n\nAllilla oli koko taistelunsa aikana ajatukset siinä ainoassa asiassa,\njosta ne eivät olleet suven kuluessa hetkeksikään irtautuneet. Hän\nei ollut sanonut sanaakaan eikä ollut ilmeelläänkään, mikäli vain\noli voinut estää sen, mitään epäilyksistään vihjannut. Olivatko ne\nsittenkin aiheettomia -- oliko hän kiduttanut itseään syyttä, epäillyt\nmiestään rikoksesta, jota hän ei ehkä ollut ajatellutkaan tehdä? Sitä\nei voinut tietää -- todistuksia ei ollut minkäänlaisia... Paitsi\nerästä... Kerran elokuulla, sinä kolkkona hallayönä, joka oli vienyt\nkaikki viljat ja perunat, Alli oli valvonut vuoteessaan katkerien\nristiriitojen kiusaamana. Einar oli ollut pitäjällä virkamatkalla\neikä Alli ollut odottanut häntä kotiin. Ja silloin hän oli ruvennut\ntuntemaan tuskallista ahdistusta kuin olisi juuri sillä hetkellä\nhäntä ja hänen koko elämäänsä, Einaria ja Elsaa, uhannut suuri vaara\nkuin vuori, joka siinä samassa kaatuu päälle. Hän oli vaikeroinut\ntuskissansa, kunnes oli lopuksi parkaissut vihlaisevalla äänellä\nmiehensä nimen ja pyytänyt Jumalaa varjelemaan häntä kuolemalta ja\nsynniltä. Se oli ollut omituista: yön pimeydessä tuijottaessaan ja\nkuunnellessaan olemattomia ääniä hänestä oli tuntunut kuin olisi hänen\ntuskanhuutonsa jäänyt kaikumaan tähtikirkkaaseen avaruuteen ja levinnyt\nsiellä yhä laajemmalle kuin renkaat vedessä... Hän oli maannut silmät\nauki pimeässä ja odottanut, kuunnellut huutonsa sielullista, rukoilevaa\nkaikua ja yhä uudelleen pyytänyt, että Jumala pelastaisi hänet tästä\nepäilyksen ja masennuksen tilasta -- pelastaisi siten, ettei mitään\nonnettomuutta tapahtuisi...\n\nSitten hän oli säpsähtänyt ja noussut istumaan. Valehtelivatko hänen\nkorvansa vai oliko totta, että nopeat juoksuaskeleet lähestyivät\ntaloa, että jäätynyt tanner jymisi? Mitä nyt oli kello? Jo aamuyö.\nEi, totta se oli: nyt juoksija paiskasi heidän porttinsa auki ja tuli\nulko-ovea kohti. Avain ratisi lukossa ja siinä samassa Einar oli\nhuoneessaan. Alli näki avoinna olevasta ovesta, kuinka hän heitti\nhiljaa laukkunsa kädestään -- miksi se ei ollut hänellä selässä? --\nlaski jotakin pöydälle ja seisahtui siihen, tarttui molemmin käsin\npäähänsä ja huokasi raskaasti. Allin sydän hyytyi pelosta ja hän oli\njuuri huutamaisillaan miehensä nimeä, kun samassa salaperäinen ääni\nkielsi: \"Älä tee sitä, älä sano mitään, ole nukkuvinasi!\" Hän ummisti\nsilmänsä ja mietti, mitä Einar oli laskenut pöydälle? Hän ei ollut\nvoinut nähdä selvästi, mitä se oli, ja kiihkeä, outo uteliaisuus\nkiusasi häntä. Sitten Einar hiipi sulkemaan välissä olevaa ovea ja\nsilloin ei Alli enää voinut hillitä itseään, vaan oli heräävinään\nsikeästä unesta. Jaksoipa hän olla iloisesti hämmästyvinään, kuten\nolikin, vaikka mustasukkaisuus samensi hänen tunteensa, ojensi\npyöreät, valkeat, pehmeät käsivartensa miestänsä kohti ja sanoi hänet\ntervetulleeksi. Ja vaikka Einar ei nyt tullutkaan syleilemään häntä,\nvaan hätäisesti ja nolosti käski hänen \"vain nukkua\", hän ei ollut sitä\nhuomaavinaan, vaan nousi touhukkaasti ja meni miehensä huoneeseen.\nEinar oli riisunut takkinsa ja kiskoi juuri pois saappaitaan... Hän\nkatsahti neuvottomana ja tuskaisen näköisenä vaimoonsa ja jäi istumaan\nliikkumattomana, vastaillen yksikantaan Allin kysymyksiin. \"Mistä tulet\nnyt?\" -- \"Viitalasta -- jouduin aikaisemmin kuin luulin\". Alli liikehti\nhuoneessa ja pääsi vihdoinkin silmäämään tarkemmin pöydälle. Hän oli\nvähällä kirkaista ja häntä pyörrytti, mutta salaperäinen, vakava ääni\ntaas kehoitti häntä kestämään. Yht'äkkiä hän muisti Halko-Simon sanat:\n\"... Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki\nse kärsii...\" Hän meni ääneti huoneeseensa, jossa oli viime aikoina\nnukkunut yksin, sanoi \"hyvää yötä\" ja painui peitteen alle syvälle\nkuin hautaan... Ettei Einar kuulisi hänen sydämensä villiä jyskytystä,\nettei hänen tuskansa sittenkin voittaisi häntä ja purkautuisi ilmoille\nvihlaisevana, lohduttomana itkuna, ettei se viaton elämä, joka pian\nolisi astuva maailman loputtomien tuskien ja pettymyksien kurjalle\nnäyttämölle, saisi vahinkoa ennen syntymäänsä...!\n\nPöydällä kynttilän vieressä oli ollut posti, joka oli jäänyt hakematta\nedellisenä iltana.\n\nSeuraava aamu ja päivät olivat olleet suunnattoman raskaita. Alli näki\nselvästi, että polttava tunnontuska kidutti Einaria, joka levottomana\nvaelsi edestakaisin kuin vangittu peto. Alli ei voinut sanoa, oliko\nEinar ollenkaan oivaltanut, miten yön jännittävien tapahtumien\naiheuttama hajamielisyys oli kavaltanut hänet. Mitä nuo tapahtumat\nolivat olleet, sitä Alli ei voinut tietää, mutta että jotakin erikoista\noli sattunut, siitä saattoi olla varma nähdessään Einarin. Hän oli\nsyvästi järkytetty, voihki luullessaan olevansa yksin, ojensi käsiään\nkuin olisi aikonut ottaa vaimonsa tai Elsan syliinsä, mutta vetäisi ne\näkkiä takaisin kuin ei olisi hirvennyt koskea heihin... Olivatko hänen\nkätensä likaiset? Miksi hänen silmissään oli tumma, toivoton, kärsivä\nilme? Miksi hän puhui niin vähän ja vaipui pitkäksi aikaa tuijottamaan\neteensä? Mitä oli tapahtunut tuona yönä postikonttorissa, jossa\nEinarin oli täytynyt käydä, vaikka hän ei ollut sanonut sitä? Allin\noli monta kertaa vaikea estää itseänsä kysymästä, \"kävitkö tullessasi\nViitalasta postikonttorissa?\", saadakseen kuulla, kieltäisikö Einar\nsen, mutta sielullisen ohjaajansa salaperäisen, vakavan neuvon johdosta\nhän sai olleeksi vaiti. Hän ei tahtonut sanoa eikä tehdä mitään, joka\nvähimmälläkään tavalla vihjaisi tähän vaikeaan asiaan. Sen oli saatava\nkehittyä rauhassa omaan lopputulokseensa, joka oli otettava vastaan\nalistuen, oli se millainen tahansa.\n\nYhtä asiaa Alli ihmetteli: Einar katsoi nyt häntä usein silmiin,\navoimesti, rehellisesti, mutta samalla kärsien itse ja säälien häntä.\nAikaisemmin kesällä Einar oli vältellyt hänen katsettaan ja vasten\ntahtoaan tullut näyttäneeksi ilmeitä ja tehneeksi liikkeitä, jotka\nosoittivat kyllästymistä ja tympeytymistä. Mutta nyt oli toisin: vaikka\nselvästi näki, että Einarin tunnolla oli jotakin, hän silti nyt katsoi\nmielellään silmiin eikä enää osoittanut pienintäkään kyllästymisen\nmerkkiä. Päinvastoin hänessä oli taas tuota entistä lämpöä, jonka Alli\nniin hyvin tunsi ja jonka eri asteiden muistaminen sai hänen poskensa\npolttavasti punastumaan. Einar ei tosin koskenut häneen -- eihän se\nolisi nyt ollut soveliastakaan, mutta kaikesta huolimatta Alli aavisti\njälleen omistavansa miehensä, ehkä jonkin ajan kuluttua heräävänsä\nuuteen tunteiden onnenkuohuun. Kun ei olisi ollut tuota yhtä kohtaa\nheidän elämässään, tuota postia yksinäisen öisen kynttilän vieressä!\n\nHelga ei ollut käynyt heillä pitkään aikaan, mutta siitäkään ei Alli\nollut hennonut huomauttaa, ettei tuottaisi miehelleen mielipahaa.\nEräänä päivänä oli sitten Helga tullut tiellä vastaan. Alli näki hänen\npunastuvan ja kalpenevan ja katseen väkisinkin painuvan maahan. Ja\nkun hän loi sen vihdoin Alliin ja Einariin, siitä selvästi kuvastui\narka, pelkäävä kysymys. Alli huomasi, että Helgassa oli tapahtunut\nmuutos, että hänessä oli nyt jotakin vakavampaa, sielullisempaa,\nhengistyneempää kuin ennen. Sivusta Alli seurasi jännittyneenä\nEinarin ilmettä hänen tervehtiessään Helgaa. Poskiin kyllä ilmestyi\nvalkoinen pilkku ja ääni oli hiukan liian totinen, mutta yleensä hän\noli rauhallinen ja kysyi tyynesti, miksi Helga oli pysytellyt niin\nkauan näkymättömissä. Helga vastasi vältellen -- syytti olleensa\nhuonostivoipa, hymähti ja katsahti Einariin \"sillä tavalla\". Einarin\nsilmäripset tärähtivät, mutta hän hillitsi itsensä täydelleen, otti\nAllia käsikynkästä ja lähti kävelemään, hoivaten häntä hellästi.\nHelga seurasi mukana, mutta Alli tunsi hänen nyt jääneen sivuasiaksi\nja itse päässeensä entiseen asemaansa. Tässä ulkonaisesti niin\nvälinpitämättömän ja kylmän näköisessä kohtauksessa oli kyllä, sen Alli\ntunsi, elänyt ja välähdellyt jotakin salaista, kuumaa, kohtalokasta\nkärsimyksen tulta, mutta mitä se oikein oli ja missä vaiheessa se\npaloi, sitä Alli ei osannut sanoa. Omituista vain oli, ettei hän enää\ntuntenut mustasukkaisuutta, vaan suhtautui tilanteeseen kuin olisi\ntodellakin selvinnyt koko suven tuskasta ja taistelusta voittajana.\nJa kun hän hyvästeltäessä koetti katsoa Helgaa silmiin, pyytäen\nhäntä käymään, ja kun Helga kiitti häntä arasti, melkein pelokkaan\nnöyrästi, ja lähti allapäin menemään kotiansa kohti, silloin Allin\nyht'äkkiä valtasi sääli ja hän sanoi miehelleen: \"Helgaa tulee surku\n-- hänen elämänsä on niin yksinäistä ja ikävää!\" Einar katsoi häneen\nomituisesti ja vastasi: \"Niin tulee. Sanot nyt saman ajatuksen kuin\nminä kevätkesällä. Mutta minkäpä kohtalolle voi\".\n\nTämä Einarin muuttunut olemus antoi Allille voimaa kestämään postiasian\naiheuttaman kipeyden. Hän oli varma, ettei Einarin ja Helgan\nväleissä ainakaan tällä hetkellä ollut luvatonta hellyyttä. Ja siitä\nvakaumuksesta valahti häneen uudistunutta virkeyttä ja elämänhalua,\nniin että hän antautui urheasti Haapalaisen Marin potilaaksi. Hänen\ntaisteluansa kesti kauan ja sitä seurasi jännittyneenä koko kylä. Kun\nhänestä kerran jo tuntui, että nyt hän ei enää jaksa, vaan kuolee, niin\nEinar kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi: \"Vielä hetkinen ja kaikki,\n_kaikki_ muuttuu jälleen onnelliseksi ja hyväksi!\" Silloin hän sai\nuusia voimia...\n\nTuossa lepäsi nyt kehdossa hänen lapsensa, _poikansa_! Ellei hän itse\nolisi ollut saavutuksestaan niin ylpeä, hän olisi nauranut Einarille,\njoka oli onnesta suorastaan höperö. Ei sillä, etteikö pikku Elsa olisi\nollut isänsä silmäterä ensimmäisestä hetkestä saakka, mutta tämä uusi\nkiintymys oli epäjumalointia. Ilmeisesti pojan syntyminen oli hänelle\njoidenkin syvien, salaisten kaipuiden täyttymistä, joka nyt ikäänkuin\nkruunasi hänen miehisen olemuksensa peruspyrkimyksen. Einarin kädet\nvapisivat, kun hän polvistui kehdon ääreen ja tarkasti läheltä pientä\nolentoa, jolla oli selvästi isänsä ulkomuoto.\n\nAlli oikoi mielihyvin nuorta ruumistaan viileiden lakanain välissä\nja ummisti silmänsä. Syystalven keskipäivän matalalle jäänyt aurinko\nheitteli sädekimppujaan kuuraisiin puihin ja kimmelsi niissä miljoonina\ntimantteina. Se lähetti niitä Allin huoneeseenkin, jossa ne särkyivät\nkattolampun pienissä lasihelyissä monenvärisiksi valoviivoiksi. Maailma\nkuulsi Allin silmäluomien lävitse punaiselta, ruusunhohteiselta, ja\nhän mietti siinä maatessaan, että ehkäpä Jumala suo sen vielä tullakin\nsellaiseksi. Sinne päin oltiin nyt ilmeisesti menossa -- jostakin\nleyhähteli onnen tuoksua, joka sai Allin siirtämään vielä epäselviksi\njääneet asiat vastaisen selvityksen varaan. Hän oli nuori ja hän tunsi\ntaas käsivarsiensa sisäpuolella salaperäistä vetoa miehensä puoleen.\nSitä paitsi kuvastin sanoi hänelle, että hän oli jälleen kaunis.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nPalattuaan kylään seppä oli asunut muutamassa pajansa lähistössä\nolevassa mökissä \"huonemiehenä\" eli \"itsellisenä\" ja ruvennut uudelleen\ntakomaan. Hän oli ulkonaisesti rauhallinen ja vähäpuheinen kuten\nennenkin, mutta hänen sielunsa oli kokonaan keskittynyt tuohon hänen\nOnnela-asiaansa, sen palamiseen ja metsänhoitajan kieltoon. Silloin kun\nhän meni Hirvijärvelle ja rupesi tekemään mökkiä pystyyn kuivaneista\nkelohongista, hän ei ollut muistanutkaan, että siihen tarvittaisiin\nlupia ja suostumuksia. Nyt hän kyllä ymmärsi, että niin täytyi olla,\nettä metsänhoitajan oli ollut pakko tulla häntä kieltämään, mutta siitä\nhuolimatta hänen sydämensä pimeässä sopukassa asui katkeruutta ja\nvihaa häntä kohtaan. Väliin, kun synkät mielikuvat pääsivät voitolle,\nkun paholaisen korpit lensivät yht'äkkiä hänen sielunsa taivaalle ja\nrupesivat härnäämään ja usuttamaan häntä metsänhoitajan kimppuun, hän\nsai ponnistaa kaikki voimansa, ettei lankeaisi kiusaukseen. Usein\nmetsänhoitaja meni pajan ohi kestikievariin: kun olisi ollut pyssy,\nniin äkkiä hänet olisi tuosta ovelta naksauttanut. Mutta kun ei ollut\neikä kukaan lainannut. Eipä sillä, että sitäkään tarvitsisi: kun\nnäkisi metsänhoitajan tulevan, niin menisi tielle vastaan ja löisi\nsiellä puukolla -- sillä pitkällä ja partaterävällä hirmuaseella,\njonka seppä oli takonut kuin harmissaan, kun hänelle ei annettu\npyssyä eikä pyssyterästä. Tällaista korpit ronkkuivat, niin että\nniiden ruma ääni oli puhkaista sepän korvat, ja hän tarvitsi kaikki\nsielunsa voimat voidakseen olla tottelematta niiden käskyä. Mutta\nkun ne ymmärsivät, etteivät ne lopuksikaan saaneet häntä kokonaan\nvaltaansa, ne lähettivät liikkeelle itse päävainoojansa, suunnattoman\nison mustanhallavan kontion, joka ryntäili hänen kimppuunsa milloin\nmiltäkin haaralta ympäröivästä pimeydestä. Sen silmät loistivat\ntulena, hampaat vilkkuivat valkeana, kita ammotti punaisena, ja sen\nmörinä ja rönkyminen oli hirvittävää. Silloin seppä tempasi ison\nmoukarinsa ja asettuen alasimen taakse sanoi uhmaten kuten kesällä\nsiellä Hirvijärvellä: \"Tulehan!\", sillä hän ei tahtonut antautua\neikä säikähtää kenenkään peloituksia, vaikka olisi tullut itse vanha\nkehno yrittämään. Tämä tällainen näky päinvastoin johdatti hänen\nmieleensä tuon kesällisen karhun, jota hän jo silloin oli ruvennut\nsydämensä pohjasta vihaamaan. \"Ehkäpä se on sama peto, joka täälläkin\nmielessäni kummittelee ja koettaa peloitella minua tekemään vaikka\nmitä kauhuntöitä? Mutta saadaanpa nähdä, kumpi tässä riidassa voiton\nvie, sinä vai minä?\" Sitten seppä sai kuulla, kuinka Hirvijärven iso\nkontio oli säikähdyttänyt Julman pikku Annin mielipuoleksi, ja lähti\nasiastatehden katsomaan lasta pikkupappilan pirttiin, jossa sitä aluksi\nhoidettiin. Sepän synkkä, musta hahmo ihan pimitti pirtin, kun hän\nilmestyi ovelle, ja Anni kirkaisi pelosta. Mutta kun seppä kaikkien\nkummastukseksi puhutteli lasta hyvin sievällä ja rauhallisella äänellä,\nniin Anni tyyntyikin ja vaipui omiin sairaisiin maailmoihinsa ja\nsurullisiin, älyttömiin hyminöihinsä. Seppä istui ikkunapenkillä ja\nkatseli häntä vakavana, suu tiukasti suljettuna, kulmakarvat pörhöllään\nja otsa rypyssä. Hän ymmärsi, että Tuomaan pikku tyttö oli nyt saman\nkohtalon alaisena kuin hän itse, vain ehkä paljoa kauempana, ja\ntuima viha valtasi hänen mielensä hänen muistaessaan, kuka oli tähän\ntekoon syypää. \"Metsä, metsä, mörkö itse, paholainen!\" hän vannoi ja\nlähti sanaa sanomatta äkkiä tiehensä. Niinkuin hänellä oli kesällä\nsyntynyt silmänräpäyksessä päätös, että nyt hän lähtee rakentamaan\nitsellensä Onnelaa, hänelle nytkin valkeni leimauksena, että hänen\nvelvollisuutensa oli surmata tuo kontio tai sitten itse kaatua. \"Toinen\nmeistä!\" hän karjaisi mennä viuhtoessaan pajalleen päin, ja kylässä\ntiedettiin pian kertoa sepän olevan taas hihkupäällä.\n\nMutta sitä varten hän tarvitsisi pyssyn, oikein tuiman kiväärin,\nsellaisen, johon sopisivat ne muutamat ruuvipenkin laatikon perällä\nolevat messinkihylsyt, jotka hän oli sinne aikoinaan kätkenyt.\nNiihin oli helppo laittaa sellaiset nallinsijat, että tavalliset\nluodikonnallit kelpaisivat. Kun vain olisi tukkirautaa, sopivaa\nliukasta terästä kunnollinen kanki. Seppä mietti ja mietti, kunnes ääni\nrupesi koikkumaan kuin korppi ja nauramaan hänelle: \"Hullu mies, hullu\nmies, mene hautausmaalle! Sinne olet itse vienyt monta rautakankea,\ntakonut ne peltilevyn varsiksi. Yksi on hyvää terästä, se, jonka\nluovutit Mäkelän isännän ristiksi, kun sinulla ei silloin sattunut\nolemaan muuta sopivaa...\"\n\nSeppä säpsähti. Tämän asian hän kyllä oli muistanut, mutta hän oli\nkarkoittanut sen mielestään. Hautausmaa oli pyhä, sitä vartioivat\nvainajat, joiden saattoi nähdä kuutamoöinä istuskelevan Kirkkosaaren\nrannoilla, ja sieltä tarttui lähtemätön kalman kirous, jos sinne meni\npahuutta tekemään. Kalma oli semmoista -- ei sitä ymmärtänyt, mitä\nse oikeastaan oli, mutta se saattoi tarttua käsiin tai suuhun, jos\nsöi marjoja kalmaisilta paikoilta, ja ruveta syövyttämään tai tehdä\nhulluksi... Parasta oli pysyä erillään sellaisesta... Kuka tietää,\nvaikka olisi hänellekin syötetty kalmaa tai muuta kauheutta, kun hän\noli tullut juuri parhaisiin voimiinsa päästyään tällaiseksi. Vaikka\nolisi kievarin silloinen rietas piika, joka rippikoulusta alkaen\noli aina ollut hänen perässänsä, sellaisen kolttosen tehnyt? Seppää\nkuvotti, kun tuo ilkeä asia muistui hänen mieleensä. Mutta puhtaana hän\nsiitä ihmisestä irtautui -- sanoi kovat sanat -- \"mene helvettiin!\"\nRakkautta nostaakseen akat täällä sellaista... Siitä on Hullu-Mari\ntullut sekaiseksi...\n\nMutta ajatus tuntui yhä houkuttelevammalta. Siinä todellakin olisi\nsopiva rautakanki -- hän muisti sen hyvin. Ja äänet vain kehoittivat,\nmakeillen lipevästi, etteiväthän nyt vainajat siitä välitä, onko\nhaudalla ristiä vai ei. Jos nousevat kuopastaan, niin parempihan on\nistua tyhjän kiven päällä. Hyi, kuinka seppää innoittivat tällaiset\npilkkaavat ja arvottomat mielikuvat ja ajatukset, jotka tulivat sielun\npimeältä taivaanrannalta näköpiiriin kuin rumat tuonen linnut. Ei\nhän tahtonut kuunnella niiden ehdotuksia, mutta minkäs teit, kun ne\nraakkuivat niin, että korvia viilsi. Kuin tietämättä mitä teki seppä\nrupesi iltapuhteilla viipymään pajassaan yhä kauemmin ja laittelemaan\nkuntoon poria ja porapyöriä, rihlahöyliä ja muita välineitä, joita\npyssyn teossa tarvitaan, viilailipa huvikseen liipaisinta ja valmisteli\nlukkolaitetta. Etteivät syrjäiset olisi päässeet näkemään hänen\nhommiaan, hän teki ruuvipenkkinsä eteen seinäntapaisen saadakseen\ntyöskennellä uteliailta silmiltä rauhassa. Kukaan ei pannut merkille\nhänen puuhiaan, sillä oli totuttu siihen, että seppä tuli ja meni sekä\ntyöskenteli eri aikoina kuin muut ihmiset, aivan kuten tahtoi. Hän\nsaattoi lähteä iltapäivällä hiihtämään, palata pimeällä ja jäädä yöksi\npajaansa, köllöttäen vällykulun alla ahjon lämmenneellä reunakivellä,\ntukka ja parta kuonan hilseessä.\n\nTaoskellessaan poriaan ja valmistaessaan lukkoa hän tunsi tajunnassaan,\nettä hänen kaikesta pyhyyden kunnioituksesta ja kalman kauhusta\nhuolimatta oli mentävä saarelle ja otettava sieltä tuo teräskanki.\nMäkelän isäntä-vainaja ei varmaankaan pahastuisi siitä, varsinkin kun\nhän takoisi hänelle uuden kauniimman ristin. Syy ei ollut hänen, vaan\nnimismiehen, joka ei sallinut hänen pitää pyssyä eikä hankkia sitä\nsamoilla keinoilla kuin muut. Hän käyttäisi asettaan vain oikeaan\nasiaan eikä pahaan, keikkukoot korpit mitä tahansa: hän koettaisi\nsaada surmatuksi kontion, joka oli säikyttänyt pikku Annin järjiltä.\nSellaista tarkoitusta vainajat varmaan suosisivat. Epäilytti kyllä\ntoiselta puolen, sillä tunto sanoi, että mitä turhia puhelet:\nkirkkomaanvarkautta tämä on eikä mitään muuta, ruumiinryöstöä, jota\nrehellinen mies kauhistuu. \"Ja sinä olet, seppä, ollut tähän saakka\nrehellinen\".\n\nKaikista epäröimisistä huolimatta seppä nousi eräänä valjusti\nkuutamoisena pakkasyönä suksilleen ja laskea hujahdutti kylän takaa\nmetsäisestä kohdasta jäälle, niin että ilma vinkui. Jäät olivat jo\nlakanneet ulvomasta ja rauhoittuneet talviseen lepoonsa. Yö oli\nrisahtamattoman hiljainen -- vain selän toiselta puolen kantautui\nkosken kumea pauhu, joka oli suuttunutta ja mahtavampaa kuin muulloin\nsiksi, että pakkanen rakensi uupumatta esteitä sen aalloille. Kirkko\nvartioi niemellään juhlallisena ja miettiväisenä, ja kuun valo kimmelsi\nsen katolle kasautuneesta lumesta ja ympäröivien puiden huurteesta.\nSeppä tunsi, että talvisen yön hiljaisuudessa oli jotakin miettiväistä,\njoka rävähtämättömin silmin tuijotti yhteen ainoaan kysymykseen,\nsiihen, joka asuu elämän pohjalla ja sisältää kaikki, vaikka on\nvaikea muodostaa sitä sanoiksi. Sieltä täältä kylästä pilkotti vielä\nyksinäinen valkea, kunnes sekin sammui pois ja seppä tunsi olevansa\nainoa valvoja koko taivaan kannen alla. Vain varjo seurasi häntä\nuskollisesti, kumartuen ja työntäen samalla kertaa kuin hän, ja oma\nhuohotus, sauvankärjen kirahdus ja pakkaslumen vaisu hilinä suksen\npinnalla olivat ainoita ääniä...\n\nSeppä saapui Kirkkosaaren luo ja seisahtui kuuntelemaan ja katsomaan.\nRisahtamattoman hiljaista oli kaikki eikä mitään näkynyt, mutta silti\nsydän takoi kovasti ja veren virta humisi korvissa. Seppä tiesi väliin\nei vain kuulevansa vaan näkevänsäkin enemmän kuin muut, ja epäröi\nsiksi vieläkin, nousisiko saaren rantaan. Ei hän ainakaan hiihtäisi\nmaalle tuosta pohjoisesta kuusikkokärjestä, sillä sinne oli haudattu\nmurhamiehet ja itsensä menettäjät: ne jos karkaisivat haudastaan ja\nryntäisivät kimppuun, niin ei tiedä, miten kävisi. Ne ovat häijyjä\nkuoltuaan kuten eläessäänkin: kuuluvat istuvan myrskyöinä rantakivillä\nja itkevän kuin kuikat. Ei, hän menee tästä, ylös tätä jyrkkää törmää,\njonka päälle on rauhallisesti humisevien honkien väliin haudattu\nuseita tämän seurakunnan paimenia, kirkkoherroja ja kappalaisia.\nSiellä ne nukkuvat, kaikilla kasvot kirkkoonsa päin, kuin odottaisivat\nsen vanhasta kellosta ylösnousemuksen merkkiä. Kelpaa siinä maata ja\nkuunnella honkien mietteliästä huminaa tai myrskyn pauhua, tuiskun\nvinkunaa tai aaltojen tyrskyjä louhuisia rantoja vastaan. Mutta\nkyllä täällä on synkkää -- syksyisinä sateisina myrskyöinä... Kun\novat ihmiset sattuneet silloin soutamaan ohi, niin valkeita olentoja\non vilkkunut rantakivet täynnä... Valittaneet ovat ja itkeneet sekä\nojennelleet käsiään pyytävästi kulkijoita kohti. Kesällä taas on\nkaunista, rauhallista ja pyhästi surullista: orjanruusut kukkivat\npitkin rantoja punaisena seppeleenä kuin Kristuksen veren pisarat...\n\nSeppä nousi hiljaa ja varovaisesti törmän päälle ja kuunteli. Ei\nkuulunut mitään. Rauhassa nukkui haudassaan tuokin pappi, josta vanhat\nolivat kertoneet, että se tuli tänne nuorena ja ylpeänä, uhaten olla\ntäällä vain vähän aikaa. Mutta tännepähän jäi: erämaa vähitellen\nlannisti miehen. Hän ikävöi ja nautti silloin väkeviä liiaksi. Välillä\nhän soitteli viulujaan, joita rakenteli yhä uusia, kunnes toisen\nkerran meni aivan sekaisin, niin että piti sitoa köysiin. Siitä kun\nrauhoittui, niin hoiti taas virkaansa, mutta oli surullinen. Eli\niäkkääksi ja kuoli yksinään pienen pöytänsä ääreen rovastilan vanhaan\nrakennukseen. Sanovat hänen joskus kummittelevan, istuvan tuon pöytänsä\nääressä, tuijottavan järvelle ja huokaavan: miksi hänen piti jäädä\ntänne -- mitä merkitystä hänen elämällään oli, kun ei sitä tarvittukaan\nmuuhun kuin tähän? Pitäjäläiset rakensivat hänen hautansa päälle\nhirsistä pienen tuvan -- arvattavasti siksi, että hänellä olisi siinä\nturva ja vakinainen asuinpaikka. Siihen ei tehty ovea eikä ikkunaa,\njotta hän ei pääsisi pakenemaan -- vähämielinen kun oli toisin ajoin.\nMutta kai se on päässyt, jos kerran on pappilassa kummitellut. Lieneekö\nkotona nyt...?\n\nSeppä katseli korkean kuusen juurella kyhjöttävää pientä tupasta, jossa\nasui mielisairaan papin elämänsä tarkoituksettomuutta sureva henki.\nSeppä aavisti hämärästi, että hänen itsensä laita oli suunnilleen\nsamoin, että hänkin oli joutunut kovan kohtalon uhriksi. Mitä se oli?\nHän kuunteli tarkoin ja kauhun hiki kohosi hänen iholleen: papin\npienestä tuvasta kuului valittavaa, vaisua viulunsoittoa, kuin olisi\nvainaja istunut siellä yksin ikuisuuden yössä ja etsinyt soitosta\nlohtua kuolemankin jälkeen jatkuvaan haikeaan ikäväänsä... Seppä käänsi\nväkivallalla pois katseensa tuosta lumotusta kuolon tupasesta ja\nlähti hiljalleen hiihtämään saaren eteläpäähän, jossa yhteinen kansa\nnukkui enimmäkseen ristittömien kumpujen alla. Tuossa oli kuitenkin\nvanha merkki, jo harmaaksi virttynyt honkainen pölkky, jonka sydän oli\nvarmaan puhdasta tervaa, koska se oli kestänyt niin kauan, että iso\nkuusi oli ehtinyt kasvaa sen viereen. Pölkyn alla lepäsi, niin kertoi\nkömpelö, puukolla kaiverrettu kirjoitus, se tyttö, jonka sepän kuuleman\nmukaan piti olleen Halko-Simon morsian, ja joka syntiin horjahtaneena\noli aikaisin päätynyt tänne. Joskus Kirkkosaarella käydessään seppä\naina pysähtyi katsomaan kuusta ja sen juurella seisovaa hopeista\nhonkapölkkyä, ja hänestä tuntui, että siinä paikassa vallitsi\nhiljainen, nöyrä rauha. Nytkin hän seisahtui sen ääreen ja mietti\nvakavasti kuolemaa, kuinka se leikkaa poikki kaikki -- kaikkiko? Eikö\njää mitään? Seppä katsoi ylös avaruuteen, jonka korkeata kantta myöten\nkuu kulki hitaasti, ja tunsi, kuinka jokin ääretön, selittämätön, ylevä\nrauha virtasi hänen sieluunsa, se sama, joka tuli joskus avuksi, kun\nhän väsyneenä korppien koikkunaan ja pahojen ajatusten houkutuksiin\nrukoili apua Jumalalta...\n\nHän hyppäsi nietokseen ja lähestyi Mäkelän isännän hautaa. Nyt hän\nvasta huomasi, kuinka vaikeaa hänen oli riistää siitä ristiä --\ntuon kunnon miehen haudalta, joka väärin epäiltynä naapurinsa talon\npolttamisesta makasi siellä muutenkin katkerana ja murjottaen.\nSeppä oli näkevinään isännän syyttävän katseen ja kuulevinaan hänen\nnuhtelevan, että kun tulet ja varastat ristin! Silloin paholainen\npääsee kaivautumaan hänen hautaansa ja vie. Se oli pastori ollut\nMäkelää ripittämässä -- kauan olivat olleet kahden ja totinen oli\npastori ollut ulos tullessaan. Kuka tietää, mitä oli saanut kuulla?\nMäkelän isäntä oli ollut naapurinsa kanssa vihamies lapsuudesta saakka\nja varsinkin sitten, kun tämä, Hietalan isäntä, oli vienyt hänen\nkatsomansa morsiamen. Mutta Mäkelän isäntä oli kunnon mies, josta\ntäytyi pitää, jota vastoin Hietalan isäntä oli kuin piru, musta, väkevä\nja ilkeä -- piteli tytöt pilalle ja ahdisteli emäntiä... Tuossa on\nhänen hautansa vähän matkan päässä -- siinä on vielä pystyssä ristin\ntapainen... Hän oli hukkunut koskeen...\n\nSepän sydän rupesi oudosti takomaan, kun hän koetti vääntää teräskankea\nirti aluskivestä. Se ei irtautunut -- hän oli itse juottanut sen\nrikillä reikäänsä kiinni. Mutta tietäen sen hän oli ottanut mukaan\nparhaan rautasahansa ja talipalan ja rupesi nyt kihnuttamaan tankoa\njuuresta poikki. Se oli hidasta työtä, jota täytyi tehdä tarkkaan\nja kärsivällisesti. Siinä tuijottaessaan sahanterään hänestä rupesi\ntuntumaan kuin uteliaat silmät seuraisivat hänen työtänsä, kuin\nkurkistaisivat jotkut hänen selkänsä takaa. Nyt joku laski hiljaa\nkätensä hänen olkapäälleen kuin nojatakseen siihen, jotta voisi\nkumartua lähemmäksi -- nyt tuntui käsi toisellakin olkapäällä ja eikö\nollut kuin olisivat polvet, kovat luiset polvet, nojanneet selkään?\nKylmä hiki kohosi sepän iholle ja hänen täytyi ihan vakuuttamalla\nvakuuttaa itselleen tämän olevan vain turhaa kuvittelua... Turhaako?\nSeppä tunsi sahatessaan, kuinka nuo keveät kädet kuin leikillä\nsiirrähtivät aina vähän kerrallaan lähemmäksi hänen kaulaansa...\nHän ymmärsi niiden tarkoituksen: tuossa tuokiossa ne kääntyisivät\nsyrjälleen ja puristuisivat hänen kurkkuunsa... Nyt eivät sepän hermot\nenää kestäneet, vaan karjaisten kumeasti hän hyppäsi seisaalleen\nja katseli kauhun samentamin silmin ympärilleen surullisessa\nkalmakuutamossa... Ja hänen sielunsa pimenevältä taivaanrannalta\nrupesivat hiljaa lentelemään näkyville hänen vanhat kiusanhenkensä:\nhelvetin korpit, ja niiden koikkuminen kajahti yht'äkkiä kuulumaan\nhänen korvissaan kuin ukkosen jylinä. Ja samassa hän huomasi\ntapahtuneen sen, jota hän oli koko ajan eniten pelännyt: hän alkoi\nnähdä sellaista, joka ei ilmesty tavallisille kuolevaisille silmille...\n\nKinoksilla, ristien päällä, kaikkialla hänen ympärillään istui ilmavia,\nläpinäkyviä vainajia sellaisessa asussa, miksi ajatus heidät kuvittelee\näkkiä heidät muistaessaan: ihmisinä, mutta kuitenkin kokonaan\naineettomina, elävinä, mutta kuuluvina toisiin maailmoihin. Seppä\ntunsi veren pysähtyvän suonissaan ja ymmärsi seuraavassa tuokiossa\nkuolevansa, ellei Jumala auttaisi, kun totesikin samassa, etteivät\nhäntä ahdistaneetkaan muut kuin nuo korpit, ja että ne näyttivät\npelkäävän vainajia ja pysyttelevän ulohtaalla. Eiköhän ollut tuolla\npappi viuluineen? Oli, kuului hiljaista, surullista soittoa. Ja\ntuossa on Mäkelän isäntä ja tuossa Hietalan. Hän se varmaan kiipesi\nselkääni -- on häijy kuoltuaankin. Seppä ei tiedä, mitä tästä ajatella:\nnäkeekö hän unta vai houriiko valveilla? Ei, hän ei näe unta: nyt\nkuuluu selvästi matalaa puhetta kuin haastelisi joku, ja pian useampia\nääniä. Seppä kuuntelee ja jo tajuaa puheen: nälkään kuolleet siellä\nyhä valittavat surullista kohtaloansa, että miksi elämä oli heille\nniin kova? He itkevät ja seppä näkee, kuinka kuudan kimmeltää heidän\nposkilleen jäätyvissä kyynelhelmissä. He ovat laihoja ja kurjia --\nseppä tietää, että täällä on suurina hallavuosina paljon kuollut\nihmisiä nälkään. Ja mitäpä on vuosittain jatkuva petun syöminen muuta\nkuin hidasta nälkäkuolemaa. Mutta tuo on Mäkelän isännän ääni... Seppä\nkuuntelee jännittyneenä ja ymmärtää hänen puhelevan Hietalan isännän\nkanssa. \"Anna minulle anteeksi\", sanoo Mäkelä, \"että poltin talosi!\"\n-- \"Sinä siis todellakin teit sen!\" ihmettelee Hietala ja jatkaa:\n\"Etkä voinut tyytyä siihen kostoon, vaan murhasit vielä minut!\" -- \"En\nvoinut!\" huokaa Mäkelä, \"sillä tuska poltti yhä sydäntäni. Tapasin\nsinut liian sopivasti siellä koskella ja viettelijä oli minua väkevämpi\n-- en älynnyt itsekään ennenkuin olin niskassasi ja kostonhimo antoi\nmoninkertaiset voimat. Lensit Syväyksen kalliolta koskeen. Kukaan ei\nosannut epäillä mitään -- satoi lunta, joka peitti jäljet -- luultiin\nsinun luiskahtaneen mertapadoltasi -- löydettiin kaukaa monen kosken\nalta\". -- \"Niin, tiedänhän tuon kaiken\", tuumi Hietala ja jatkoi\nepäröiden: \"Kun oikein ajattelen, niin olemme kuitit: näetkös, minähän\nvein morsiamesi vähän niinkuin sinun kiusallasi -- tytöt olivat perki\nhanakoita tulemaan mukaani -- ja teinhän totta puhuen vähän muutakin...\nEi taida olla vanhin poikasi sinun lapsesi, vaan minun -- siitetty\nsiellä Hietalan hakamaan nurkkauksessa, jonne Mäkelän nuori emäntä oli\nmennyt sunnuntai-iltana mesimarjoja poimimaan. Helposti se taipui --\nmeillä oli ollut vähän härkkimen kauppaa jo hänen tyttönä ollessaan --\nvarsinkin kun naineen naisen jäljistä on vaikea ottaa selvää... Nämä\novat rumia asioita, nämä, sen myönnän, eikä ole paljon, jos niiden\nkostoksi polttaa yhden rakennuksen ja viskaa yhden miehen koskeen, niin\nettä sovitaan pois vanhat vihat...\" Seppä oli kuulevinaan Hietalan\nilkeän naurun ja sen rinnalta Mäkelän toivottoman itkun, kun tämä uusi\nonnettomuus näin hänelle paljastui. Äkkiä nauru ja itku katkesivat\nja ilman täytti sokea ähellys, kuin olisi vanha viha ja kostonhimo\nleimahtanut paloon kuolemankin jälkeisessä olotilassa, milloinkaan\nsammumatta...\n\nSeppä seisoi tyrmistyneenä ja jäykkänä, voimatta liikauttaa\nsormeansakaan. \"Onko tämä unta vai houretta?\" hän ajatteli taas ja\nkoetti liikauttaa jalkojaan lähteäkseen pois. Mutta jalat olivat kuin\npuutuneet maahan. Sitten hän huomasi nuorehkon naisen lähestyvän ja\nkatselevan häntä uteliaasti ja hellästi. \"Sinä olet poikani!\" hän\nsanoi: \"olen äitisi, joka kuolin sinun pienenä ollessasi... Isäsi on\nHietalan isäntä -- siksi olet niin musta ja hurja... Kun nyt sahaat\ntämän ristin ja teet siitä pyssyn, niin muista, ettet käytä sitä\npahaan!\" -- \"Äiti!\", kuiskasi seppä, \"miksi kuolit pois ja jätit minut\nmierolle? Siitä asti olen ollut yksin ja kärsinyt vilua kuin paidaton\npakkasessa\". -- \"En jaksanut elää, nälkä ja ikävä tappoivat... Mutta\nherää nyt jo, muuten pian kuolet!\"\n\nJa äiti kosketti seppää pehmeästi otsaan ja seppä ponnisti tuimasti,\nsillä hän ei tahtonut kuolla. Yht'äkkiä hän huomasi kirokorppien\nlentävän pois ja totesi seisovansa kimmeltävässä talviyössä, sen\nkoskemattomassa rauhassa. Ei näkynyt vainajia, ei kuulunut mitään,\nja äkkiä kumartuen hän rupesi jatkamaan jurnuttavaa, karmivaa\nsahaamistaan, saattaen sen tuokiossa niin pitkälle, että voi vääntää\nkangen poikki. Hypäten suksilleen hän sitten laski tuiskuna törmästä\njäälle ja läksi hiihtämään vimmatulla vauhdilla kuin vainottu,\nkatsomatta taakseen.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nTultuaan kotiin silloin elokuulla raskas jauhokantamus selässä,\nnähtyään silmäteränsä, pikku tyttärensä, torjuvan häntäkin, isäänsä,\nkauhun vallassa pois luotaan ja kuultuaan, mitä oli tapahtunut, Tuomaan\nvaltasi ensin jysähtävä, masentava murhe. Hän katsoi sanatonna,\navutonna, vaimoansa, joka oli vetänyt huivin syvälle silmäinsä eteen,\npikku Joonaa, jonka laiha vartalo oli jännittynyt kuin jousi ja\njoka puri hammasta estääkseen haikean itkun puhkeamasta, ja pikku\nAnnia, joka oli vaipunut omiin järjettömiin huudahteluihinsa ja\nmuminoihinsa. Sitten hän istuutui, painoi pään käsiinsä ja rupesi\nkiroamaan sielussaan raskaasti ja sameasti elämän kurjuutta, sitä,\nettä ensin halla vei viljan ja sitten metsä, saatana, lapselta järjen.\nLehmän olisi saanut viedä paljoa mieluummin, sillä sen olisi taas\nvoinut hankkia uuden, mutta ei järkeä, jonka palaamiseen ei itse voi\nvaikuttaa. Jumala antanee takaisin jos antaa. Jumala? Peloittava,\nkapinallinen ajatus vilahti Tuomaan sielussa, näyttäen hetkeksi\nhiilenpalavia silmiänsä ja hehkuvaa, irvistävää hammasriviänsä. Liekö\nJumalaa olemassakaan, sillä olisihan toki silloin jokin raja näillä\nloppumattomilla, liian raskailla, suunnattomilla köyhän ja viattoman\nkärsimyksillä. Tuomaan sielu hekumoi tässä kapinantunteessa, vapauttaen\nitsensä kaikista siteistä ja vallanalaisuuksista ja vaatien ehdotonta,\ntinkimätöntä oikeutta ja selvyyttä asemaansa, asiaansa ja kohtaloonsa.\nMutta samalla jo sielun toisessa nurkassa asuva, miljoonien vuosien\nja vaarojen varrelta peritty orpouden ja turvattomuuden tunne rupesi\nnostamaan surullista, vapisevaa hahmoansa ja Tuomaan uhma raukeni\nvähitellen nöyryydeksi ja omantunnon kipeäksi pistoksi. Synnin maku\ntuntui ilkeältä hänen sydämessään ja hän tuli levottomaksi. \"Entäpä\ntällä kiroamisella pilasin Annin asiaa?\"\n\nVaimo sai nyt mennä kirkonkylään, viemään Annia sinne. Huivi silmillä,\nnyytissä vähän evästä, hän lähti nöyrän ja hiljaisen näköisenä,\ntaluttaen Annia, joka vastusteli järjettömästi, kun pelkäsi näet\nkovasti metsää. Tuomas ja Joona katsoivat heidän jälkeensä sanattomina,\nkuivin silmin, ja vilkaistessaan poikaansa Tuomas totesi, että\nvähistä ikävuosista huolimatta tästä oli näinä vuorokausina tullut\npienikokoinen mies, melkein ukko.\n\nVaikka vihamielisen vainolaiskontion tavoittaminen oli ollut tähänkin\nsaakka Tuomaan elämän päätehtäviä, niin nyt hän vasta antautui\nsiihen aivan vimmaisella innolla. Sulan maan aikana sen kimppuun ei\npäässyt mitenkään, vaikka Tuomas aina ulotti linnustusretkensä niihin\nmetsiin, joissa arveli pedon pitävän pääteinään, siinä toivossa, että\nHalli löytäisi sen ja että hän onnistuisi osumaan ampumavälille.\nTäytyi malttaa mielensä ja risteillä salot tarkoin ensimmäisen lumen\npudotessa, jotta saisi sen kierretyksi. Joulun jälkeen sitten, kun\nse uinuisi syvimmässä horroksessaan, käytäisiin loppuotteluun.\nMetsänhoitaja kannusti Tuomasta erikoisesti tähän asiaan, sanoen olevan\npitäjän miesten häpeä, että pedot saivat repiä lehmät ja säikyttää\nihmiset järjiltä. Karhu oli saatava kierretyksi -- Tuomaan oli\npidettävä saloa siinä mielessä tiukasti silmällä.\n\nKun Tuomas ja Halli samoilivat metsiä uupumattomasti, molemmilla aina\nsilmät terävästi vakoilevina ja Hallin kostea kuono valppaasti ilmassa\ntai maassa, saattoi kontio nähdä heistä vilahduksen kaukaa ja painua\nvielä syvemmälle metsän kätköön. Mutta joskus kuului sinne saakka\nkimakka paukaus, jylisten sinkoillen vaarojen rinteiden väliä, ja\nsilloin kontion pintaa värähdytti ilkeästi. Hän tunsi nuo paukaukset,\njoiden tiesi voivan merkitä kuolemaa, ja väistyi yhä kauemmaksi,\nasennoituen jo varhain syksyllä niille maille, missä oli hänen vanha\npesäsaarekkeensa ja kotkan kelohonka. Kun sitten lokakuun aamutaivas ei\nseestynytkään, vaan rupesi kuin mietteissään heittämään routautuneeseen\nmaahan pehmeitä hahtuvia, tuli Tuomaalle hätä ja kiire: nyt hänen\ntäytyi löytää karhun jäljet ja seurailla niitä siihen saakka, kunnes\nukko köllähtäisi vuoteelleen, jonka paikan saattoi tällöin suunnilleen\nmäärätä. Ensimmäisen lumisateen tauottua Tuomas oli liikkeellä kuin\nilves, koettaen ehtiä tutkimaan lyhyen päivän aikana niin laajan\nalueen kuin mahdollista ja jatkaen etsimistään heti, kun värjöteltyään\nyön nuotion ääressä totesi päivän sarastavan. Mutta etsintä näytti\nturhalta: tuosta oli mennyt hirvi, varmaankin se ruunupää-ukko, joka\nasui kaukana lehtovaarojen ahorinteillä, tuosta kettu, ahma, jänis --\nmutta kontion leveiden kämmenien voimakkaita painanteita ei näkynyt.\nTuomas ei kuitenkaan hellittänyt, vaikka metsontäkät, suolakala ja\npettu jo rupesivat kontista loppumaan, vaan kierteli ja kaarteli\nuupumatta yhä kaukaisemmissa selkosissa, kunnes lopuksi saapui\nlaajojen, jalan käymättömien suoalueiden rantaan, rimmikoille, joita ei\nsulan aikana päässyt kulkemaan, mutta joihin pakkanen rakensi sillan.\nJa hiihtäessään varovasti pitkin aavan suon reunaa, korpikuusien\nsuojassa, hän aivan säikähtäen totesi edessään puhtaassa lumessa\nkontion valtavan reitin. Ukko oli tullut sydänmetsästä, istahtanut\ntähän ja lähtenyt sitten menemään pitkin suon rantaa. Tuomas seuraili\njälkiä jännittyneenä, terävästi pitäen silmällä ympäristöään, ja\nihmetteli, miten taitavasti korven vanhus tiesi haihduttaa ne heti, kun\ntuli eteen koleikkoa, tiheikköä tai murrokkoa. Tuossa jäljet katosivat\nkokonaan: kontio oli hiipinyt keveästi rimmikkojen jäälle, joka oli\nsyntynyt lumisateen jälkeen, ja noudatellen taitavasti niiden mutkia\ntehnyt pitkän taipaleen, jossa ei moni merkki ilmoittanut karhun\nkokoisen otuksen kulkeneen. Mutta Tuomaan terävää silmää hän ei voinut\npettää. Ja kun jäljet sitten kuin rohkaistuneina tästä piilottelusta\nheittivät varovaisuuden ja lähtivät oikaisemaan suorana viivana\nkaukaa häämöttäviä metsäsaarekkeita kohti, oli Tuomas varma siitä,\nettä siellä oli kontion korju tai muu talvipesä. Jottei pelottaisi\nsitä uudelleen karkuun, Tuomas jäi muutamaksi vuorokaudeksi harjujen\nsuojaan piiloon, koska säät pysyivät edelleen selkeinä, ja lähti sitten\nvarovasti hiihtämään noiden saarekkeiden ympäri. Jäljet johtivat niihin\nlopuksi ihan suoraan, mutta eivät mistään kohti pois. Kontio oli siis\nsiellä jossakin talvilevolla. Ajatellessaan alueen suuruutta Tuomas\nymmärsi, ettei siellä tarvitsisi kauan hiihdellä eikä sohia ryteikköä,\nennenkuin ukko kopeutuisi eteen, ja silloin... Tyytyväisenä hän lähti\nhiihtämään kotiinsa luotisuoraan metsien läpi, erämiehen erehtymättömän\nvaiston ohjaamana. Häntä hämmästytti se, että jostakin läheisyydestä\nlehahti lentoon kokko, liitäen yhä korkeammalle, vaikka ei silmien\nnähden liikauttanut siipiään kertaakaan. Se kuvastui pakkasensinistä\nja talvikuulasta taivasta vastaan mahtavalta, komealta ja julmalta.\nTuomasta kammotti ja hän potalsi lujasti menemään päästäkseen pois\ntästä kontion ja kotkan synkästä ja autiosta valtakunnasta.\n\nMutta näinä aikoina rupesi jo kuulumaan petäjähuhmaren jyske pitäjän\njoka haaralta, kaikista mökeistä ja heikommista taloista. Järvien\njäädyttyä paksusti ja kun vielä satoi vahvan lumen päälle tyrehtyi\nkalastus eikä läheskään kaikilla ollut säästynyt kesällä suolattua\nsärvintä kovin kauaksi aikaa. Täytyi ruveta jatkamaan leivän ainetta\npettujauhoilla. Emännät ja lapset toivat pirttiin männyn liinapintoja,\npaahtelivat niitä uunin loisteessa, jotta viimeinenkin pihka kihoaisi\npois, ja survoivat huhmareessa jauhoiksi. Myllyssä niitä ei voinut\njauhaa, ei käsikivilläkään, sillä pettu vain kahisi ja litisi välissä,\nlopuksi saastuttaen kivet pihkaisiksi. Täytyi survoa ja tyytyä\nsiihen, että joukkoon jäi kynnenkin kokoisia liuskareita. Pettu- ja\nviljajauhoista sitten tehtiin taikina ja siitä leipiä. Jos pettua\noli seassa enemmälti, eivät leivät tahtoneet pysyä koossa, vaan ne\ntäytyi leipoa vanteen sisään ja paistaa siinä. Kun niiden ravintoarvo\noli alhainen, söivät suven jäljeltä terveet ja nälkäiset ihmiset\nniitä suuret määrät. Seuraukset rupesivat pian näkymään: muun ruumiin\nlaintuessa vatsa paisui, venyen varsinkin lapsilla isoksi ja ollen\nlopuksi kuin kahden seipään varassa riippuva säkki. Mutta kun pihka\noli saanut vaikuttaa aikansa, pilautuivat munuaiset ja ruumis rupesi\npöhöttymään. Silloin jalat turposivat, olo kävi heikoksi ja häädyttiin\nmakaamaan sänkyyn, penkille tai enimmäkseen lattialle. Alkoi kituminen,\nkunnes kuolema korjasi ohimennessään pois, minkä jälkeen tervein ja\nkykenevin rupesi veistämään arkunlautoja, höylätä kihnuttamaan ja vielä\näärimmäisen velvollisuudentunnon käskystä maalaamaan niitä tervalla ja\nnoella. Vainaja pestiin akkain veisatessa kimakasti, asetettiin arkkuun\nja vietiin kirkkomaahan, odottamaan hautauslukuja...\n\nPastori tunsi tämän kaiken tuiki tarkoin monilta menneiltä vuosilta ja\noli monta kertaa käsitellyt sen eri puolet, siinä ilmenevän kurjuuden\neri asteet ja vivahdukset keskustellessaan vaimonsa kanssa. Molemmat\ntunsivat ne hyvin, joten oli tietenkin tarpeetonta puhua niistä, mutta\nhe juttelivat niistä saadakseen tukea toisiltaan, jotta olisivat\nvoineet kestää kaikki. Pastorista tuntui joskus siltä kuin olisi oltu\nsodassa: kun päivä kävi yhä lyhyemmäksi, niin että aamun ja illan raja\nhäipyi muutaman tunnin hämäräksi; kun pakkaset kiristyivät kuin olisi\nvainolainen vähitellen vääntänyt yhteen ruuvipenkin leukoja, joiden\nvälissä ihmiset kituivat; kun rupesi kuulumaan sanomia eri puolilta\npöhöstä, lämpimästä taudista, keuhkopistoksista, joka vei väkevimmät\nmiehet; kun joka päivä ilmestyi pirttiin ja keittiöön harmajankalpeita,\nrääsyisiä, puoleksi paleltuneita nälkäisiä ihmisiä, niin silloin oli\nkuin olisi oltu saarrettuja, armottoman vihollisen piirittämiä, joka\nsitkeästi ja määrätietoisesti pyrki lopulliseen päämääräänsä: tuhoamaan\nkaiken elollisen. Valvoessaan vuoteessaan, kuunnellessaan hyytävän\nviiman vinkunaa ja pakkaspyryn helinää ikkunaruutuja vastaan, joihin\noli väkisin kasvanut paksu valkoinen huurre, tai seuraillessaan kuun\nhimmeätä valoaluetta, joka hitaasti siirtyi pitkin lattiaa, pastori\ntunsi ympäröivän maailman kylmyyden ja musertavan painon, ja masennus\nhiipi hiljaa kuin varas hänen sydämeensä. Mutta siitä hän pelasti\nitsensä ajattelemalla Lauria, joka nukkui tuolla toisessa huoneessa:\nhänen täytyi jaksaa ponnistaa, sillä Lauri oli toimitettava täältä\nisoon kouluun...\n\nJa hän ponnisteli niinkuin muutkin syrjäisen nälkämaan sivistyneet:\nhänen vaimonsa, metsänhoitaja, nimismies ja ennen kaikkia muita vanha\nvalkopartainen rovasti ja hänen herttainen sinisilmäinen puolisonsa,\njonka laulunhyräily oli rovastin korvissa enkelien musiikkia\nkauniimpaa. Ihailtavan tyynesti vanhus ryhtyi jo ajoissa syksyllä,\nkun hallan tuho kävi selväksi, päättäväisiin toimenpiteisiin nälän\nseurausten torjumiseksi. Hän muodosti oman hätäapukomiteansa, jonka\njäseninä olivat hänen sivistyneet naapurinsa, ja toimitti tämän\nnimessä ja kunnan puolesta sanan uhkaavasta vaarasta vallanpitäjille\nja rikkaille rintamaille, pyytäen Jumalan nimessä auttamaan. Hän\nehdotteli hätäaputöitä, joista tärkeimpinä ajoi kansakoulun pikaista\nrakennuttamista ja suurien viemäritöiden aloittamista. Pastori ihaili\nesimiestään, joka aina rauhallisena, vieläpä hyväntuulisena väsymättä\npuuhaili aamusta iltaan, piti kokouksia, neuvotteli, suunnitteli ja sai\nasiat solumaan. Mistä hän sai voimansa? Oliko hänellä salainen lähde,\njosta hän ammensi niitä? Kätkikö isonpappilan makuukammio vaikeita\ntaisteluja, epätoivoa ja palavia rukouksia? Hakivatko vanhat puolisot\nlohtua toisiltaan ja Jumalalta, kun kenties yksinäisyydentunne ja\nkurjuuden aiheuttama masennus joskus kurkisti heidän sydämensä ovesta\nsisään, kun lapset olivat lentäneet pesästä kauas maailmalle, voimatta\nsieltä enää heitä riittävästi lohduttaa? Sitä ei kukaan tiedä, sillä\nkun aamu tuli, he ilmestyivät näkyviin reippaina ja kirkassilmäisinä\nkuin nuoret, jalon elämän ja onnellisen vanhuuden kaunistamina.\n\nOmalla kustannuksellaan rovasti jo etukäteen, ennen asian päättämistä,\nkaivatti sulan aikana koulun perustukset ja ajatti paikalle roudan ja\nlumen tultua kivijalan kivet. Ja malttamatta odottaa, kun päätökset\neivät vieläkään ruvenneet joutumaan, hän suurella touhulla puuhasi\nhirsitalkoot. Pastori oli saarnannut valistuksen merkityksestä ja\nkuvannut, kuinka vain siitä ja sen kaikinpuolisesta vallalle pääsystä\nriippui, saataisiinko nälkä lopullisesti karkoitetuksi. Sitten oli\nkoottu talkoo-aineita, rouvat olivat keittäneet kahvia, rovasti oli\ntarjoillut tupakkaa, kestikievari oli kaskuillut: hirsiä oli tullut\npakkasesta huolimatta että jymisi -- niin paljon, ettei oltu osattu\nodottaakaan. Päivän kääntyessä hämärän puolelle pastori oli lähtenyt\nkotiin, ja silloin hän oli tavannut ja kokenut jotakin, joka oli\npainunut syvälle hänen mieleensä. Mäkeä ylös oli vaivalloisesti\nponnistellut höyryävä hevonen, märkä karva paikoin huurteeksi\njäätyneenä. Se oli vetänyt rekeä ja takarekeä, joille oli lastattu\nsuunnaton kelohonkahirsi, niin pitkä ja suora, kauniisti laudistettu,\npunainen ja tuoksuva puultansa, ettei pastori ollut sellaista\nnähnytkään. Ajajana oli Julman Tuomas, jonka hartiat höyrysivät hiestä\nja joka komensi hevostansa kiinteästi, samalla kuitenkin kaikin voimin\nlykäten kuormaa. Ja vähän taampana hänestä astui tomerasti pikku Joona,\nhänkin muka hartiakkaasti auttaen väsynyttä hevosta. \"Joo!\" oli Tuomas\nsivumennen selittänyt: \"Koulu on saatava pystyyn ja Joona oppimaan,\nettei jää yhtä tyhmäksi kuin isänsä. Tämä hevonen on Palovaarasta --\nisäntä lähetti terveisiä, että se on hänen talkoo-osuutensa\". Einar\noli ensin, nähdessään Tuomaan komean hongan, aikonut kysyä, mistä se\noli hakattu, mutta oli vaiennut sitten, koska oli pelännyt Tuomaan\ntyhmyydessään rehellisesti ilmoittavan ottaneensa sen ruununmetsästä.\nPastori oli liikutettu Tuomaan aatteellisuudesta ja myönsi itselleen,\nistuessaan illalla viettämässä rauhanhetkeä hebreansa ääressä, ettei\nhänellä totta puhuen ollut niin suurta ja ihanteellista uskoa tiedon\npelastavaan voimaan kuin tuolla yksinkertaisella sydänmaan äijällä.\nHänellä oli hämärä aavistus siitä, että korven kansan uskossa tiedon\nja valistuksen merkitykseen hallan ja nälän kukistajana saattoi\npiillä jonkin verran suurten toivojen tragiikkaa, joka aina hiipii\nihmisen kantapäillä, vetäisten hänet maahan juuri silloin, kun hän on\npääsemäisillään lentoon.\n\nOllessaan parin viikon kuluttua talkoopäivästä Laurin kanssa\niltakävelyllä pastori joutui kulkemaan sen paikan ohi, jonne koulu oli\ntuleva. Sitä rakennettiin jo: rovasti oli omalla riskillään pannut työt\nalkuun, hankittuaan mistä lienee kansakoulurakennuksen piirustukset ja\nrahaa. Ja tuolla nyt jyrysi puolenkymmentä miestä kylän vanhan timperin\njohdolla hirsien kimpussa. He olivat menneet työhön niin pian kuin\npäivä rupesi sarastamaan ja olivat työmaallaan vielä, vaikka oli jo\nilta ja pimeä. Pastori meni katsomaan, mitä he niin innolla puuhasivat,\nja tuli parhaiksi näkemään, kuinka he yhteisvoimin, timperiukon\nhuutojen komentamina, rynnistivät paikalleen isoa perustushirttä,\njuuri tuota samaa, jonka Tuomas oli tuonut. Heillä ei ollut sen\nliikuttamiseksi mitään muita välineitä kuin kanget ja käsivarret, mutta\nsiitä huolimatta he ponnistelivat uljaasti. Pastori tunsi miehet: he\nolivat kaikki maattomia itsellisiä, joiden perhe elää keturoi jossakin\npirtin nurkassa toisten armoilla, ja joiden ravinnonpuoli oli ollut\njo kauemmin sangen niukkaa. Miehet olivat laihoja ja nälkiintyneitä,\nsen huomasi kaikista heidän liikkeistään, mutta he koettivat salata\nvoimainpuutettansa ja liikkuivat teeskennellyn reippaasti. Olihan\nnyt saatu työtä ja rovastin lapuilla kauppiaasta oikeita jauhoja,\njoista äiti oli tänään leiponut maukasta leipää. Pastori näki, kuinka\nmiesten kaulasuonet kiristyivät heidän punnertaessaan hirttä kaljuja\npitkin paikalleen, näki heidän repaleiset ja ohuet vaatteensa, laihan\nruumiinsa ja väliin hervottomasti vintsahtelevat säärensä, ja pois\nkääntyen hän salasi sydämensä katkeran, itkevän säälin, aavistuksensa\nsuuren ja järkyttävän tragedian läsnäolosta ja kehittymisestä tässä\nhänen silmäinsä edessä. Pian jo miehetkin menivät kotiinsa ja heidän\ntoivonsa työmaa jäi talviyön valtaan, katsomaan miljoonia tähtiä, jotka\nsäkenöivät tummasta ikiholvista. \"Tähtelä\" oli oleva uuden koulun nimi,\noli rovasti sanonut, sillä se oli nouseva korpimaan keskelle kuin kauan\nodotettu ja kipeästi tarvittu toivon tähti.\n\nOli toinenkin työmaa, jonne pastori joutui käymään: suuren kuivausojan\nkaivaminen. Talvella se oli tehtävä, sillä kesällä ei kaikille\nhyllyville rimmikoille ollut menemistä, ja niinpä nyt työskenteli\nmuualta tulleiden taitomiesten johdolla joukko miehiä kaivamassa\nvaltaisaa viemäriä, jolla oli tarkoitus aloittaa laaja kuivausverkosto.\nViivasuorana se lähti kyntämään suonselän halki, miesten nostellessa\nsen reunoille mutakääkäleitä kuin isoja tiiliä ja muinaisina aikoina\nsuohon hukkuneita jättiläispuita ja juurikoita. Ruskea rapavesi oli\nräiskynyt miesten kasvoille ja vaatteille, tehden heistä jonkinlaisia\noutoja suoeläimiä, jotka möyrivät mudassa kaivautuen yhä syvemmälle.\nPuutteelliset jalkineet ja muut varusteet olivat aluksi asettaneet\ntyölle vaikeita esteitä, mutta siitä huolimatta se oli ruvennut\njatkumaan, ja nyt oli viemäriä jo pitkästi. Pastori huomasi sitä\nkatsoessaan miettivänsä soiden suuruutta, hallan voimaa ja nälän\nvaltaa, sekä laskevansa, kuinka suunnaton määrä työtä ja rahaa\ntarvittaisiin, ennenkuin tätä tietä saataisiin luonnon vihamielisyys\nnujerretuksi. Mutta muistaessaan, ettei vuosi sitten ollut vielä\ntätä alkupätkääkään, hän ymmärsi, että joka tapauksessa oli nyt\ntehty periaatteellinen, käänteentekevä päätös -- oli isketty kuokka\ntyömaahan, jonka satoa ei näkisi tämä eikä seuraavakaan sukupolvi,\nmutta joka varmasti, jos tekijät eivät hellittäisi, kerran kuitenkin\nsen sadon pysyväisesti antaisi. Tämä oli työtä tulevien sukupolvien\nhyväksi -- noille heikoille, vilusta ja nälästä kärsiville ihmisille\noli suotu suuri onni uhrata viimeiset voimansa korkean päämäärän\neteen. Ymmärsivätkö he sitä itse? Tuskin selvästi, mutta pastori\nkuitenkin kuvitteli, että Jumala joskus, kun työmiehet lepuuttaessaan\nruumistaan katsahtivat jo halkaistua ja vielä edessä olevaa suon\npintaa, lehahdutti heidän sieluunsa ihanan tulevaisuusnäyn: tuulessa\nlainehtivat kesäiset vainiot, ne loppumattomat sarka-aukeamat, joiksi\nnälkämaan soiden oli määrä kerran muuttua. Sitä näkyä katsoessaan\nmiehet varmaan himmeästi aavistivat, että jokaisella lapionpistolla\ntehtiin siru heidän jälkeläistensä onnesta todellisuudeksi. Talvinen\npäivä muuttui pastorin ympärillä kirkkaan hohtoiseksi hänen tätä\najatellessaan, ja aivan huomaamattaan hän, kuten aina pyhien asioiden\nedessä, paljasti hetkeksi päänsä ja pisti kätensä ristiin. Einar, joka\noli tuonut hänet tänne uutta työmaata katsomaan, vilkaisi häneen hiukan\nkummastuneesti, minkä johdosta pastori kysyi, sovittaessaan lakkia\npäähänsä:\n\n-- Kai voit arvata ajatukseni?\n\nEinar nyökkäsi ja he lähtivät palaamaan kylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri eleli talven elämää hiljaisesti, omissa ajatuksissaan ja\naskareissaan. Hän kävi jälleen Helgan koulua, tutki mittoja ja painoja\nja suoritti kivitaulullaan perinpohjaisia kilometrilaskelmia. Ne\nolivat uusia nimiä eivätkä vanhemmat ihmiset pitäneet niitä oikein\nrehellisinä, vaan käyttivät sitkeästi edelleen mikäli mahdollista\nentisiä kunnollisia nauloja, leivisköitä, kannuja, neljänneksiä ja\npenikulmia. Lauri oli kuullut akkain sanovan, että tietäähän sen,\nmistä tämä nälän tuho: vietiin pois vanhat mitat ja virsikirjat.\nUutta virsikirjaa varsinkin akat moittivat, epäillen, oliko siinä\noikeata jumalansanaa. Ei se ainakaan yhtä pätevältä eikä vaikuttavalta\ntuntunut. Oli lisäksi nähty kammottavia unia: leveän tien vaeltajilla\noli ollut kainalossa uusi, mutta kapean tien kulkijoilla vanha\nvirsikirja. Lauri oli kuullut isän ja äidin juttelevan tästä ja\nnaurahtelevan. Hän ymmärsi kyllä, että tuollainen oli tietämättömyyttä,\nmutta hän tunsi silti, että siinä ja varsinkin unissa oli jotakin,\njoka vaikutti häneen. Hän pelkäsi väliin yliluonnollisia asioita,\nsillä kansan uskomusten voima oli jonkin verran hypnotisoinut hänen\nlapsellista sieluansa. Se tarttui siihen, kun hän talvi-iltoina joskus\npujahti pirttiin Pekan ja Selman luo, jotka olivat nyt naimisissa ja\nasuivat pirtin peräkamarissa. Selma oli jo -- sellainen... Lauri ei\nkehdannut sanoa, mitä ajatteli. Mutta kiltti hän oli kuten ennenkin ja\nPekka samoin. Mikään ei ollut Laurista niin hauskaa kuin istua kovalla\npakkasella pystyvalkean ääressä ja kuunnella Pekan, vanhan Kustaavan\nja muiden pakinoita, kun Pekka kiskoi päreitä ja Kustaava kehräsi.\nJa aina oli saapuvilla joku kiertolainen, vanha kerjuriukko, jolle\nannettiin valkean ääressä paras paikka, tai äiti ja lapsi tai muu\nonneton. Pakkasella Pekka toi hevosen, Laurin oman Laukin, pirttiin,\nlaittoi sille silpuista ja hallaviljan jauhoista apetta, hyvitteli ja\nsäälitteli sitä ja antoi Laurin rautaisella kaapimella ja harjalla\npuhdistaa sitä. Tuntui hyvältä ja armeliaalta kuulla, kuinka Laukki\ntyytyväisenä syödä rouskutteli. Sitten sille köytettiin karvaloimi\nselkään ja se vietiin takaisin talliin, jossa Pekka antoi sille häkkiin\noikein nurmiheiniä ja sulki visusti luukun ja oven, ettei pakkanen\nolisi päässyt Laukki-parkaa pahoin ahdistamaan. Lauri kuvitteli,\nkuinka Laukki siellä yksin torkkui ja näki uuta kauniista, lämpimästä\nkesästä ja ihanista nurmikoista. Sitten palattiin pirttiin ja istuttiin\npystyvalkean ääressä, jonka honkaiset halot palaa loimottivat hauskasti\nja mielellään, ja siinä Lauri sai kuulla loppumattoman sarjan satuja ja\ntarinoita. Ja aina kun asiat kääntyivät sellaisiksi, ettei isä olisi\nniistä pitänyt, ärähti karjakko-Kustaava vihaisesti ja käski puhua\nmuuta, ja silloin kertoja vilkaisi Lauriin ja keskeytti tarinansa.\nKyllä Lauri nuo asiat oli kuullut, mutta hän ei välittänyt niistä.\nMielellään hän kuunteli, kun joku noista köyhistä kulkijoista, äiti\ntai vanhus, rupesi kertomaan kokemuksistaan. Lauri tunsi hämärästi,\nettä kuvausten takana oli enemmän kuin ne sanoivat paljailla sanoillaan\n-- sellaista, joka sai ajattelemaan köyhyyttä ja kurjuutta ja\nkärsimyksiä...\n\nNiitä Lauri oli miettinyt paljon kuluneena syystalvena. Eräänä\npäivänä hän oli hämmästynyt mentyään pirttiin, kun siellä Selma pesi\nLaurin kokoista poikaa, äidin ja Kustaavan ääneensä säälitellessä\nääressä. Poika oli tuotu kaukaa sydänmaasta jostakin mökistä, jonka\nisäntä oli kuollut ja äiti sitten sairastunut, kituen viikkokausia ja\njaksamatta hoitaa poikaansa. Vähitellen oli kaikki ruoka loppunut,\nmaitokin, kun poika ei osannut lypsää lehmää, joka olisi ehkä\nantanut sitä vähän. Äiti kitui ja poika laihtui, likastui, täityi\nja ruvettui tuntemattomaksi. Molemmat olisivat pian kuolleet, ellei\nkaukaisen naapuritalon väki olisi alkanut aavistella, ettei mökissä\nollut kaikki niinkuin olla piti, ja isäntä lähtenyt katsomaan. Nyt\noli äiti jo kuollut ja odotti hautausta Kirkkosaaressa, mutta poika\noli tuossa saavissa, likoamassa lämpimässä saippuavedessä, Selman\nkoettaessa saada harjalla hänen ihoansa valkenemaan ja hautoessa\näidin antamalla pehmeällä sienellä kaulan taipeissa ja päässä olevia\nrupisia, verivisvaisia täiden pesiä. Lauri katsoi poikaa kauhistuneena,\nsillä mitään niin hirveätä hän ei ollut nähnyt. Pää oli iso ja tukka\ntakkuisina kuontaloina -- sitä ei ollut kukaan ruvennut leikkaamaan\nennenkuin se pestiin -- kasvot laihat ja samean kalpeat, silmät isot\nja lasimaiset, kuin jäätyneet. Niistä loisti alistunut, surullinen,\nujoileva katse, kummastunut, hiljainen kysymys, että miksi minä olen\ntällainen. Kylkiluut olivat korkealla kuin vanteet, käsivarret ja\nsääret melkein lihattomat, ohuet kuin kepit, mutta vatsa riippui\nvelttona ja isona kuin säkki. Se oli Laurista iljettävän rumaa. Sitten\nhän huomasi pojan ihon olevan harmaankalpeata, velttoa ja kylmää,\nsamanlaista kuin Juhani-vainajalla ja kaikilla köyhillä. Lauria\ninhoitti sekin, vaikka hänellä oli tunto kipeänä siksi, että nämä asiat\nvaikuttivat häneen niin. Mutta hän ei voinut sille mitään. Poika antoi\nkäsitellä itseään kuin olisi ollut eloton, alistui kaikkeen hoitoon\nääntä päästämättä, vietiin penkille tehtyyn vuoteeseen, sai vähän\nvelliä ja jäi siihen, tuijottaen kattoon yhteen paikkaan. Hänet piti\nvietämän lastenkotiin, joka oli perustettu kylään armeliaiden ihmisten\nrahoilla. Siellä hän muutaman viikon kuluttua kuoli.\n\nLauri pelkäsi yksin pimeässä tämän jälkeen, sillä häntä vastaan\ntuijotti tuon poikapoloisen lasimainen, kuoleva katse. Sitä paitsi\näidin itku joskus saattoi hänet aivan epätoivoiseksi. \"Mitä äiti\nitkee?\" hän kysyi kerran, mutta äiti kielsi itkeneensä ja käski nukkua.\nTurhaan Lauri tuijotti taivaalle, jossa revontulet loimottivat leiskuen\nhurjassa karkelossa ja miljoonat tähdet tuikkivat kuin palaen: hänen\noli nyt vaikea päästä siihen rauhan ja levon tunnelmaan, jonka hänen\nlukukirjansa kuolonenkeli oli ennen herättänyt. Lapsien pitäisi saada\nelää, eikä kuolema saisi riistää heitä pois ainakaan nälällä -- se\non hirveätä! Laurin sydämessä kaihersi alituiseen kipeä itkuntunne,\nmutta päätöksensä mukaan hän hillitsi itsensä miehuullisesti ja kulki\nlapsellisissa askareissaan hammasta purren ja kalpeana.\n\nTämä lapsensielun masentuneisuus sai lisävaltaa sen johdosta, ettei\nHelgan suojatti, pikku Anni, kaikista ponnisteluista huolimatta ottanut\nseljetäkseen. Lauri tapasi hänet joka päivä käydessään Helgan luona\ntunneillaan ja leikki hänen kanssaan. Kun metsänhoitajan Elsa kävi\nsiellä myös, saattoi heillä monta kertaa olla hyvin hauskaa ja he\nunohtivat surunsa täydellisesti. Anni ei juuri pelännyt enää, mutta\nsäikkyi vielä helposti; esim. piilosilla ei voinut olla, sillä kun Anni\nlöydettiin piilostaan pienelläkään riemun remakalla, hän saattoi ruveta\nkirkumaan ja torjumaan käsillään. Mutta rauhallisissa leikeissä hän oli\nmukana sillä tavalla, että istui ääressä, keinutti nukkea sylissään\nja hymisi ja nauroi onnellisena itsekseen. Helga-täti oli ommellut\nhänelle kauniit vaatteet, ja hänen vaalea, silkinsileä tukkansa oli\nmuuttunut loistavaksi, harteille riippuvaksi suortuvapilveksi. Kädet\nolivat nyt aina puhtaat ja valkoiset, niin tavattoman hennot ja pienet,\nettä Lauria ihan ihmetytti. Annin isä ja äiti sekä pikku Joona kävivät\nhäntä tervehtimässä niin usein kuin se sydänmaalta oli mahdollista.\nHe istuivat enimmäkseen Helgan keittiössä ja katsoivat Annia, joka\nkulki siinä heidän edessään nukke sylissä, käsittämättömän hienona.\nAnni tunsi heidät kyllä, kävin äidin sylissä ja otti isää ja Joonaa\nkaulasta, mutta liukui jo samassa pois. Vedet silmissä Tuomas katseli\nlastansa, sydämensyrjäänsä, jonka nurja kohtalo oli näin häneltä\nriistänyt, ja pikku Joonan ruumis jännittyi raivosta ja kostonhimosta,\nkun hän muisti tämän onnettomuuden aiheuttajan. Anni eli omissa\noloissaan ja pikku unelmissaan, hymyillen ja naurahdellen itsekseen ja\nhyväillen kaunista nukkeaan. Sehän oli parannusta edelliseen tilaan\nverraten, mutta mitäpä se auttoi, kun hän ei syönyt juuri ollenkaan.\nHelga koetti ruokkia häntä kuin linnunpoikaa, keksiä jos mitä, mutta\nkaikki oli turhaa: Anni ei voinut syödä. Ja siitä oli seurauksena, että\nhän laihtui entisestään, tullen yhä kalpeammaksi, läpikuultavammaksi ja\nkauniimmaksi. Lopuksi hän ei enää jaksanut olla jalkeilla, vaan makasi\nvuoteessaan, vaalea tukka sievästi pieluksella levällään. Lauri leikki\nhänen kanssaan siinä, ja joskus Helga-täti sai houkutelluksi hänet\njuomaan hiukan maitoa tai imeskelemään karamellia. Hänelle hankittiin\nlääkkeitä ja koetettiin jos mitä, mutta hän vain kuihtui kuihtumistaan.\nEräänä päivänä, kun talven kalpea aurinko leikki hänen kiharoissaan,\nhän hymyili kauniimmin kuin koskaan ja nukkui pois. Helga tuli silloin\njuosten Laurin äidin luo, lankesi hänen kaulaansa ja itki rajusti...\n\nPikku Anni haudattiin tuulisena ja tuiskuisena sunnuntaina. Lauria ei\nkylmän tähden otettu mukaan. Hän kuuli isän puhuvan äidille, että oli\nmelkein mahdotonta pukeutua niin vankasti, ettei sittenkin vähitellen\ntullut vilu, kun oli ensin pari tuntia jääkylmässä kirkossa ja ajoi\nsen jälkeen viimaisen järven yli hautausmaalle, seisomaan sielläkin\navopäin. Rovasti, joka oli kaljupää, piti rohkeasti mustaa kalottia,\nkoska sen välttämättömyyden jokainen ymmärsi, mutta kun pastorilla\noli vahva tukka, hän ujosteli tuollaista päähinettä. Mutta päästä ja\nkäsistä vilu rupesi hiipimään rintaa kohti. Lauri ihmetteli, miten\nPekka tarkeni, sillä hänellä ei ollut turkkia, vaan ainoastaan mitätön\nsarkainen palttoontapainen, mutta Pekka väitti verensä olevan niin\nlämmintä, että pakkasen kynnet sulivat. Ja sitten Pekka nauroi ja\nhänen viiman jäykistämät kasvonsa menivät hassusti irviin. Lauri kuuli\nsyrjästä ihmisten kauhistelevia puheita siitä, kuinka hautausmaalla\noli rivittäin ruumiita ja kuinka monellekaan ei oltu jaksettu tehdä\nkunnollista arkkua, vaan oli heidät tuotu hautaan vain hätäisesti\nkokoonlyödyissä laatikoissa. Joka sunnuntai haudattiin paljon vainajia,\nsillä Nälkä ja Kuolema niittivät runsasta viljaa. Lauria kammotti\nkuolema, mutta ajatellessaan pikku Annia hän huomasi voivansa ymmärtää,\nettä hänet oli vienyt tuo rauhallinen ja kaunis kuolonenkeli, että\nAnnihan se olikin tuo pieni lapsi, joka niin turvallisesti painui\nenkelin povea vastaan. Nyt ei Annin enää tarvinnut pelästyneenä\nkirkaista, vaan hän hymyili suloisesti enkelin sylissä.\n\n\n\n\nXX\n\n\nLauri oli ollut usein Einar-sedän luona, leikkinyt Elsan kanssa,\nkatsellut ihmetellen pientä lasta, josta oli tehty hänen, oman isänsä\nja Laurin isän kaima, ja vaipunut äänettömästi ihailemaan Alli-tätiä.\nEräänä päivänä hän oli näet kuin herännyt huomaamaan, että Alli-täti\noli yht'äkkiä muuttunut kauneimmaksi kaikista täällä olevista naisista.\nLauri jätti oman äitinsä pois tästä kilpailusta, sillä häntä ei sopinut\nverrata keneenkään -- hän oli kaunein omalla tavallaan -- mutta\nvertailut muihin osoittivat, että Alli-täti oli voittamaton. Hänen\nhiuksensa ihan loistivat, silmät olivat ihanan siniset ja kirkkaat,\niho oli puhdas, lämmin ja hehkuva, kädet olivat pehmeät, sileät ja\nvalkoiset, ja koko Alli-täti oli niin puoleensavetävä, hyväntuoksuinen\nja suloinen, että Lauri joka kerta hänen luonaan käydessään hiipi\nhetkeksi istumaan hänen lähelleen ja palvoi siinä häntä lapsellisen\nihailunsa kirkkaalla tähtikatseella kuin madonnaa. Alli-täti ymmärsi\nhänet täydellisesti, hymyili hänelle hiukan punehtuen, puristi hänen\nposkiaan molemmilla hyväntuoksuisilla käsillään ja suuteli häntä. Se\noli Laurista outoa. Mutta Alli-täti oli niin herkkä, että hänen täytyi\nsuudella ja hyväillä niitä, joita hän rakasti. Väliin Lauri tunsi\nomantunnon moittivan häntä siitä, että hän täten oli uskoton Helgalle,\nja tuli hyvin pahoilleen, kun Helga kerran sanoi hänelle hymyillen,\nmutta samalla melkein surullisesti: \"Oletko sinäkin minut hylännyt ja\nruvennut kokonaan Alli-tädin ystäväksi?\" Lauri ei ymmärtänyt, miksi\nHelga sanoi \"sinäkin\". Kuka muu hänet sitten oli hylännyt? Hän koetti\nhyvitellä Helgaa parhaansa mukaan ja oli onnellinen huomatessaan\nsentään voivansa rakastaa häntä ihan entiseen tapaan.\n\nMutta nyt ei oltu Einar-sedän luona, vaan isossapappilassa. Siellä\nLauri kävi harvemmin, koska se oli siksi kaukana, mutta siksipä\nkäynnit siellä olivatkin aivan erikoisen mieluisia. Alli-täti tuli\nmukaan, rohjeten vihdoinkin jättää pikku vauvan hoitajansa hoteisiin\nja reippaasti kuten ennen pukeutua peskiin ja heittäytyen poronsa\npulkkaan ajaa pyrynä alas pikkupappilan mäkeä. Einar-setä oli mies!\nHänellä oli kaksi poroa, joilla hän suoritti talviset matkansa,\nlaskettaen tuiskuna mistä vain, väliin seisoen suksillaan. Mutta ei\nollut pelkuri Alli-tätikään, vaan talutti poronsa urheasti liikkeelle\nja paiskautui, kun sarviniekka siinä samassa puhaltautui laukkaamaan,\nketterästi pulkkaan ja heilutellen hihnaansa antoi mennä, posket\nhehkuen terveydestä ja innosta. Kyllä Lauri tuon kaiken tunsi -- hän\noli ajanut Einar-sedän kanssa pulkassa ja olisi osannut itsekin poroa\nohjata, jos isä vain olisi antanut. Isä, äiti, Elsa ja Lauri olivat\ntulleet hevosella, mutta Helga kävellen. Ensin olivat Helgan ohi\nmenneet Einar ja Alli ja vasta paljoa myöhemmin he, sillä vanha Laukki\npelkäsi poroja. Helga oli ollut niin yksinäisen ja hylätyn näköinen,\nettä isä oli pyytänyt häntä rekeen: \"Kyllä tähän jotenkin sovitaan,\njos ei muualle niin Pekan viereen kuskipukille tai kannoille!\" Mutta\nHelga oli sanonut, että Laukille tulee liian raskas kuorma, että\nmenkäähän vain -- \"kävelen mielelläni, kun on näin kaunista\". Ja\nkaunista olikin, vaikka niin kylmää, että kyyneleet kohosivat silmiin.\nLaskeva aurinko heitti rusottavan kajastuksen kaukaisiin vaaroihin ja\njuhlallisten korpikuusien lumisiin oksiin. Pappilan piipuista nousi\nsavu pystysuorina patsaina -- ei tuullut yhtään, vaan koko maailma\ntuntui värähtämättä odottavan jotakin. Lauri katsoi taakseen Jänismäen\npäältä ja näki, kuinka Helga tuli perässä. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän\nnyt sääli Helgaa niin kovasti...\n\nPerillä oli heti niin kodikasta ja rattoisaa. Ruustinnatäti syleili\näitiä, Alli- ja Helga-tätiä, suuteli ja toivotti tervetulleeksi,\nja rovastisedän iso lämmin koura laskeutui Laurin päälaelle. Näkyi\nvalkopartaisen joulu-ukon hymy, kuului matala, lämmin, miehekkään\nturvallinen naurahdus, ja tuntui hieno vaakunatupakan tuoksu. Se oli\nvarmaan parempaa tupakkaa kuin isän kasakkarettinki, jonka joukkoon hän\nvielä sekoitti kotikasvuisia. Täällä isä poltteli savukkeita, vikoen\nsikareja liian väkeviksi. Einar-setä pisti heti sikarin palamaan.\nSitten isä ja hän istuutuivat rovastin kamarin sohvaan, ruveten\njuttelemaan kaikenlaista, mutta rovasti itse alkoi kävellä edestakaisin\nnurkasta nurkkaan, ja vetäisi puheensa välillä makeat henkisavut. Lauri\nluuli väliin, kun rovasti puhui ja selitti jotakin hyvin pitkästi, että\nnyt piippu varmasti sammui, mutta eipäs: hetkisen sitä voimakkaasti\ntupsauteltuaan rovasti sai siitä irti sakeita savupöllähdyksiä.\nRovastisedän kamarin nurkassa oli kaappi, jossa oli suuri paljous\nkaikenlaisia mitä ihmeellisimpiä puusepän työkaluja. Niitä Lauri ihaili\nihan henkeä pidättäen. Rovastisetä oli mestari tekemään jos mitä, ja\nniin olivat olleet hänen poikansakin, jotka nyt olivat virkamiehinä\nmissä lienevät olleet. Heiltä oli jäänyt tänne noita työkaluja. Laurin\nsalainen mieliteko oli oppia valmistamaan puusta kauniita esineitä...\n\nHän pujahti hiljaa saliin, jonne naisväki oli kodikkaasti sijoittunut\nkorkeajalkaisen pöytälampun ympärille. Täällä isossapappilassa oli\ntoisenlaista kuin Laurin kotona: rikkaampaa. Ja täällä oli toisenlainen\ntuoksu. Sen Lauri huomasi herkästi. Karvalankamatot olivat ikäänkuin\nleveämpiä ja kirkkaampia, huonekalut Laurin mielestä oikein hienoja,\nseinillä oli enemmän tauluja, öljymaalauksiakin, ja kirjakaapissa\noli uusia suomalaisia kirjoja. Niitä ei isällä eikä äidillä ollut\nvaraa ostaa. Ja tuolla oli piano, pöydäntapainen, neljällä jalalla\nseisova ruskea kone, ei musta eikä korkea, kuten Einarin. Tämä\nsoitteli mielellään rovastilan pienellä pianolla: Lauri oli kuullut\nhänen naurahtelevan ja sanovan, että se oli liikuttava, että sen\näänet olivat pehmeitä, hillittyjä ja uskollisia -- sitä soittaessa\ntuli väkisin hartaaksi -- täytyi valita jotakin vanhaa, sielullista,\nihanteellista -- ei sopinut ruveta esittämään mitään nykyaikaisesti\nräikeätä ja ristiriitaista. Jotakin tällaista Einar oli kerran\nnaurahdellen pakinoinut, kun oli oltu hänen luonansa, ja kanttori\nSaastamoinen, jota Einar piti tanakkana musiikkimiehenä, oli näppäillyt\nviuluaan, hymyillyt ja nyökäytellyt päätänsä hyväksyvästi. Kerran oli\nitse ruustinnatäti istuutunut pianonsa ääreen -- hän oli saanut sen\nrippikoululahjaksi -- ja ruvennut soittamaan. Lauri ei ymmärtänyt\nsoitosta muuta kuin että se oli hänestä kaunista, mutta hän oli\nhuomannut, että rovastisetä lakkasi heti puhumasta ja tupakoimasta,\nmuuttuen vakavan näköiseksi, ja että Einar kuunteli ihan hengähtämättä.\nSe oli Laurin mielestä sievää soittoa, hiljaista ja lempeätä, ei\nsurumielistä, mutta ei erikoisemmin iloistakaan. Oli kuin olisi oltu\npäivänpaisteisella aholla, jossa sirkat sirittävät, linnut visertävät,\nlämmin tuuli joskus leyhähtää, lehvät ja havut tuoksuvat ja lampaan\ntiuku väliin heleästi kilisee, väliin lakkaa. Se oli ruustinnatädin\nnuoruudenmusiikkia...\n\nLauri meni ruokasaliin. Elsa istui jo siellä pöydän ääressä ja leikki\npaperihevosilla, joita ruustinnatäti oli hänelle antanut. Hän oli\nmestari leikkaamaan paperista mitä uljaimpia leiskuvaharjaisia orheja,\njoiden jalat ottivat siroja askeleita. Lauri ei voinut käsittää,\nkuinka voi olla noin taitava. Hän oli koettanut monta kertaa piirtää\nkivitaululleen hevosta, mutta parhaimmista ponnistuksista huolimatta\nsiitä aina oli tullut jonkin verran lehmän tai suorastaan olemattoman\neläimen näköinen. Pää onnistui vielä jotenkuten, samoin kaulan, selän\nja rinnan viiva, mutta entäs jalat? Miten hevosen jalat oikeastaan\nolivat sen seisoessa, kävellessä, juostessa ja laukatessa? Turhaan\nLauri koetti muistella sitä ja vetää viivojaan: tulos oli aina\nehdottomasti hullunkurisen näköinen. Mutta täti otti vain pienet\nsaksensa ja rupesi leikkaamaan piirustamatta -- leikkasi hevosen melko\nnopeasti juuri niinkuin lapset tahtoivat: juoksemaan, laukkaamaan tai\nseisomaan. Ja Laurin täytyi myöntää, että noin ne jalat siis olivat.\nTäti nauroi iloisesti lasten hämmästykselle ja ihastukselle, ja kävi\nnytkin puuhiensa lomassa kumartumassa heidän molempain puoleen,\nhymyilemässä ja pistämässä suuren karamellin heidän suuhunsa. Sitten\nhän jatkoi kahvitarjottimensa järjestämistä ja hyräili koko ajan\njoitakin tuntemattomia, vanhoja ruotsinkielisiä laulujansa. Se oli\nhänen tapansa -- se kuului pappilan elämään ollen sen onnenhyrinää.\n\nRuokasalin lipaston päällä oli pieni kirjahylly, joka aina oli Laurin\nmietteiden ja toiveiden kohteena hänen mennessään rovastilaan. Siitä\nei tiennyt kukaan mitään, sillä Lauri ei puhunut tällaisista asioista\nkenellekään. Niin pian kuin voi hän pujahti tuon kirjahyllyn ääreen ja\notti sieltä kirjan, jonka nimi oli \"Kummisedän satuja\". Hyllyssä oli\nmuitakin kirjoja, jotka tietenkin olivat kuuluneet rovastin lapsille\nja jääneet paikalleen muistoksi, mutta ainoakaan niistä ei viehättänyt\nLauria siinä määrässä kuin tämä. Siinä oli oikeata satulumoa, Laurin\nmielestä viehättävämpää kuin Kuukas-Annin saduissa, joissa puhuttiin\nliiaksi syöjättäristä ja pahoista jättiläisistä -- valoisaa ja veikeätä\nmeininkiä, kauniita vaatteita, hyvää ruokaa ja hauskasti naurattavia\nasioita. Hän oli lukenut sitä aina käydessään ja kaivannut sitä kotona\nollessaan. Miksi hän ei pyytänyt sitä lainaksi? Jos täti olisi vain\naavistanutkaan hänen mielitekonsa, niin kirja olisi varmaan samassa\nhetkessä ollut Laurin oma. Mutta Lauri oli niin ujo ja arka, ettei hän\nrohjennut ilmaista tätä toivomustaan, ja niin hän sai pois lähdettäessä\nhuoaten painaa kirjan kiinni ja katkaista lukemisensa keskeltä lausetta.\n\nTällä välin olivat herrat tulleet saliin, jonne lisäksi oli saapunut\nnimismies lempeän, pehmeän rouvansa ja ankaran anoppinsa, ja kanttori\nhiljaisen emäntänsä kanssa. Istuessaan nojatuolissa uunin lähellä,\njohon oli viritetty räiskyvä valkea, Einar katsoi näin koolle\ntullutta seuruetta ja mietti. Ulkona pakkanen oli kiihtynyt, tähdet\nvilkuttivat kuin palaen ja revontulet leimusivat korkeana kaarena\npohjoisella taivaalla; tänne lämpimään saliin, takkavalkean ääreen, oli\nkokoonnuttu kuin pakkasta pakoon. Oltiin valkean, armottoman erämaan\nvankeja, jotka jäätävän kylmyyden ahdistamina kyyristyivät nuotion\nääreen, lämmittelemään käsiään sen ja sydäntään toistensa osanoton\nhohteessa. Ja tuolla suunnattoman metsä- ja suoalueen helmassa, siellä\ntäällä harvassa kuin sattumalta pudonneina, oli yksinäisiä, harmaita\nmökkejä ja taloja, tuli heilläkin liedessänsä ja ahdistus sydämessä.\nKontio nukkui pesässään, susi ulvoi nälkäisenä vaaran laella, kuono\nkuutamoa kohden, ahma marmatti ja murisi ahneesti ja äreästi hongan\noksalla haistellen ilmaa, tuntuisiko missään porojen hajua, metsot\nsöivät riuhtoen havuillallistansa, kärppä kiisi nietosta pitkin kuin\nvalkea varjo, metsähiiri kutoi pitsinauhaa hangen pinnalle, huuhkaja\nhuhuili... Kuolema ajoi väsymättä pitkin tietänsä, surma, sokea ukko,\nhiihti luotisuoraan...\n\nEinar katsahti Alliin, jonka kasvot lampun valo sulatti madonnamaisen\npehmeiksi ja kauneiksi. Alli tunsi miehensä katseen ja kohotti silmänsä\nhäneen. Einar loi katseensa maahan, sillä hän ei voinut vieläkään\nkestää vaimonsa silmäystä. Ei ollut tapahtunut mitään selitystä, vaan\nsiinä suhteessa kaikki oli ennallaan. Sen hän vain oli todennut, että\nAlli oli jollakin kummallisella tavalla saanut takaisin sielunsa\nrauhan ja oli mitään kyselemättä kuin uuden rakkauden huumassa\nryhtynyt taistelemaan hänestä ja valloittanut hänet. Lempi uudistuu\nlapsen jälkeen -- sen oli Einar todennut. Eipä sillä, että Allin olisi\nollut vaikea vallata häntä takaisin, sillä syvimmässä sydämessään\nhän ei ollut Allia milloinkaan jättänyt. Se toinen -- se oli ollut\nsellaista sielun ulkopuolelle jäänyttä intohimoa, luonnonvoiman\nponnistelua, jossa hänen varsinainen olemuksensa ei ollut mukana...\nTotta kyllä, että hänen tuli sääli Helgaa. Hän katsoi tätä salaa, hänen\nvalkoista, puhdasta ihoaan, tummaa tukkaansa ja hienoa syrjäkuvaansa\n-- siroja käsiä, jotka liikuttivat sievästi virkkausneulaa. Helga oli\nlaihtunut -- sen syksyllisen yön jälkeen, tullut henkevämmäksi ja\nvakavammaksi. Oli vielä kauniimpi nyt kuin silloin... Einaria värisytti\nhänen ajatellessaan tuota yötä ja hän katsoi miettien Helgaa, joka\nnyt vaistosi hänen katseensa ja vastasi siihen... Hänen ja noiden\nkahden naisen välillä vallitsi salaperäinen sielullinen suhde. Hänen\nmiettiessään äsken Allia ja hänen suloisuuttaan oli Helga liikahdellut\nlevottomasti, vilkaissut häneen ja hymyillyt surumielisesti, ja nyt\nhänen ajatellessaan Helgaa ja muistellessa tuota yötä tuli taas Alli\nlevottomaksi, veti ilmaa keuhkoihin ja koetteli kurkkuaan kuin olisi\ntuntenut tukeutuvansa...\n\nEinar mietti ja kertaili herkeämättä tuon hallayön tapahtumia siitä\nsilmänräpäyksestä asti, kun hillittömän intohimon salaperäinen vaisto\noli saanut hänet odottamaan pimeässä, koivun tummassa katveessa,\nsattuisiko Helga olemaan pastorilla, kuten illoin tavallisesti\noli. Koko hänen siveellinen olemuksensa moitti ja halveksi häntä\njo tämän teon vuoksi ja hän kuuli selvästi nuhteen äänen, mutta\nsiitä huolimatta tietoisuus kiusaajan kavalasti järjestämästä\ntilaisuudesta ja ylivoimainen veren jano sekä maalaileva hekumallinen\nmielikuvitus pitivät häntä kuin ruuvipenkissä, hellittämättä otettaan\nsilmänräpäykseksikään. Sillä hetkellä hän ensimmäistä kertaa elämässään\ntunsi kiusauksen kamalan voiman ja ymmärsi kuin olisi salama valaissut\npimeän yön, kuinka hirveitten, ammottavien kuilujen reunoja pitkin\nihmisen polku kulkee. Ei ole ihme, jos sinne joku horjahtaa, vaan ihme\non, jos lankeemukselta säästyy. Mutta siitä huolimatta, että hän näin\najatteli, hän vain seisoi paikallaan ja odotti Helgaa...\n\nKun huurteinen ruoho kahahti hänen jaloissaan ja hän kumartui\nkoettamaan sitä, tuntui sielussa pieni viileä vastavaikutus. Mutta\nsilloin hänen kätensä osui koskettamaan Helgan käsivartta ja samalla\nlumous sai uuden vallan. Muka välinpitämättömänä puhellen jotakin,\nvaikka huomasi äänensä omituisen käheäksi, hän meni Helgan perässä\novesta sisään. Eikä Helga estellyt, vaikka oli kääntynyt ovessa\n-- niin Einar kuvitteli -- ja katsonut häneen hiukan epäröiden ja\nkysyvästi. Tähtien himmeässä valossa hän oli ollut viettelevän kaunis,\nsilmissä kostea kiilto, huulet punaiset ja puoleksi auki. Niin he\nolivat menneet sisään eikä Helga ollut sytyttänyt tulta kynttilään\neikä hänkään ollut mitään sanonut. Helga oli istunut toiselle puolelle\npostipöytää ja virkkanut osoittaen pöydänkulmaa: \"Tuossa on postisi!\",\nja hän oli istunut Helgaa vastapäätä. He olivat puhelleet kaikenlaista\nvähäpätöistä välinpitämättömästi, haluttomasti, ollen kuitenkin\najatuksillaan kiinni aivan toisessa asiassa, siinä, joka sai sydämen\nsykinnän kaikumaan kumeana jyskeenä heidän korvissaan. Sitten hän oli\nymmärtänyt, ettei tätä voinut näin jatkua, oli noussut, ojentanut\nkätensä ja sanonut: \"Hyvää yötä!\" Ja Helga oli myös noussut, tarttunut\nepäröiden hänen käteensä ja koettanut vastata tavalliseen tapaansa,\nmutta ei ollutkaan saanut äännetyksi muuta kuin käheän kuiskauksen.\nJa silloin hän oli kuin olisivat hänen kätensä toimineet itsestään\ntai oudon voiman pakottamina vetänyt Helgan syliinsä, johon Helga\noli yht'äkkiä, vain hiukan vastustettuaan, hervottomana vaipunut,\nsilmät ummessa, punaiset, kosteat huulet raollaan. Ja silloin hän\noli kumartunut Helgan puoleen ja kiihkeästi painanut huulensa hänen\nhuuliaan vastaan...\n\nSitä hän oli tuon värisyttävän, järjettömän yön jälkeen alituiseen\nmiettinyt, voiko olla sielujen välillä sellaista outoa yhteyttä, joka\nilmoittaa toiselle, milloin toinen on esim. suuressa vaarassa, tai\nohjaa toisen toimia ja kulkua, vaikka on kaukana poissa? Onko ihmisen\n\"sielussa\", mikä tämä nyt sitten lopuksi lienee, joitakin tuntemattomia\nvoimia, jotka ehkä kehittyvät rakkauden mukana ja muodostavat\ntutkimattoman henkisen yhteyden kuin lennätinlangan kahden sielun\nvälille? Vai onko ehkä niin, että korkeampi kosmillinen voima, jonka\nkäsittämättömän johdon alla ihmiset kai elänevät -- Einarilla ei ollut\nsiinä suhteessa varmaa uskoa -- saattaa salaperäisellä tavalla puuttua\nasioihin?\n\nTätä Einar aina mietiskeli, vaipuen hautomaan salaperäisiä kuvitteluja\nja aavistellen sellaista, jolle hän oli tätä ennen vain hymähtänyt ja\nkohauttanut olkapäitään. Hän tiesi Allilla olevan näistä kysymyksistä\nomat luottavat ajatuksensa, mutta hän ei ollut vielä rohjennut hänen\nkanssaan niistä puhua, sillä hänen omatuntonsa oli sairas. Eikä hän\nollut ottanut niitä puheeksi senkään vuoksi, ettei tekisi Allia tämän\nvaarallisena, heikoimpana kautena levottomaksi. Mutta nyt, kun terveys\nja nuori elämänkauneus oli kaikessa kypsyydessään ja voimassaan\npalannut heidän kotiinsa, vaikka hän häveten ja masentuen totesi\ntäydellisen arvottomuutensa sitä ansaitsemaan, hän tunsi selityksen\nhetken välttämättömänä lähestyvän. Alli ei ollut kysynyt mitään, mutta\nEinar tiesi hänellä olevan varmoja epäluuloja: hän oli säpsähtäen\nymmärtänyt Allin oivaltaneen, nähtyään postin hänen pöydällään, hänen\nkäyneen Helgan luona. Kun hän vihdoinkin oli herännyt intohimojensa\nhyrskystä ja tyrmistyneenä rynnännyt ulos, hän oli tietämättään,\nkoneellisesti, temmannut pöydän nurkalta postin, jota oli tullut\nhakemaan...\n\nEinar oli ollut näissä mietteissään muutaman sekunnin, vain niin\nkauan, että nimismiehen kaskut, kanttorin hyväntahtoinen ja pastorin\nherttainen nauru ja rouvien pajatus olivat lakanneet kuulumasta,\nremahtaen heti sen jälkeen uudelleen soimaan kuin olisi avattu ovi.\nNyt seurustelu rupesi olemaan hauskimmillaan. Nimismies kaskuili\nvilkkaasti ja liikehti samalla koomillisesti, ansaiten täydellä syyllä\nnauravaa suosiota. Varsinkin rovastia näyttivät hänen temppunsa\nhykähdyttävän, vaikka hän ei nauranut lyhyttä hyrähdystä laveammin,\nkoska ei täysin voinut hyväksyä nimismiehen poikamaisuutta. Nimismiehen\nanoppi oli suorasukainen kunnon eukko, joka puhui asiat halki ja\narvosteli ankarasti, päätyen hänkin usein huumorinpitoiseen, seuruetta\nhymyilyttävään tulokseen. Lopuksi ruustinna pyysi kanttoria tai Einaria\nlaulamaan, jolloin kanttori sanoi muhoillen: \"Laulahan, veli, sinä,\nsillä sinulla on kauniimpi ääni...\" Ja vastustelematta Einar lauloi,\nsillä hän tunsi sen olevan velvollisuutensa. Hänet oli taas vallannut\nsääli tätä pientä seuruetta ja itseään, näitä lumen, pakkasen ja nälän\nvankeja kohtaan, jotka olivat kokoontuneet lämmittelemään yhteisen\nnuotion ääreen, ja hän koetti houkutella vanhasta pienestä pianosta\nsen herkimmät, sydämellisimmät, lohduttavimmat sävelet. Ja joskus\nhänen lauluunsa yhtyi kanttorin syvä, sointuva ääni, myötäillen sitä\nharkitusti ja hienosti, ja silloin helisi erämaan pappilan pienessä\nsalissa jotakin, joka herätti pastorinrouvan sydämessä kaihoisan\naavistuksen taiteen kauneudesta... Ja sitten ruustinna pyysi vieraitaan\nottamaan \"pienen voileivän\".\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSeppä oli joutunut tekemään paljon työtä siksi, että viemäritöissä\ntarvittiin poria, joita oli alituiseen teroitettava ja karaistava.\nSe suututti häntä ensin, sillä hän ei ollut tottunut tällaiseen\nherkeämättömään työntekoon ja olisi halunnut rakennella etupäässä\npyssyään, mutta hän suostui siihen kuitenkin, koska ymmärsi köyhien\nmiesten työn kärsivän, jos kieltäytyisi. Mutta tästä työstä hänelle\noli toiselta puolen se hyöty, ettei kukaan kysellyt, mitä hän kikli\npajassaan iltamyöhään saakka. Seppä näet nappasi illan tullen pajan\noven kiinni -- syyttäen kylmää -- ja rupesi valmistamaan pyssyä.\n\nEräänä iltana hän kaivoi nurkasta, romujen alta, haudalta varastamansa\nrautakangen, jonka oli sinne kätkenyt ja jossa oli vielä kiinni\nvainajan nimilevy. Tuntui ilkeältä irroittaa se, mutta mikäpä auttoi:\nmuuan vasaranisku vain ja levy putosi rämähtäen maahan alasimen\nviereen. Seppä nosti sen siitä ja viskasi ahjoon polttaakseen sen\ntuntemattomaksi, ja liekissä sen kirjaimet rupesivat hehkumaan kuin\ntuli: \"Vaikka minun syntini veriruskeat olisivat...\", seppä ehti lukea,\nkun liekki samassa sammui eikä ollut jäljellä muuta kuin tulipunainen,\nhiljalleen käpertyvä ja ritisevä peltipala. Seppä pyyhkäisi kuonaista\notsaansa, sillä hänestä tämä tuntui ilkeältä -- niin pahalta, että\npäässä vihloi pahanenteisellä tavalla. Mutta hän ei välittänyt siitä,\nvaan tunki teräskangen ahjoon takoakseen sen suunnilleen siihen\nmuotoon, mikä sillä ennen poraamista tuli olla.\n\nHän tuijotti ahjoon ja ihmetteli, kun hehku mennä suhahteli oudolla\ntavalla pitkin kankea kuin tämä olisi ollut puuta ja ruvennut palamaan.\nJa sitten hänestä alkoi tuntua, ettei hän ollutkaan yksin, vaan\nettä hänen selkänsä takana tuolla ruuvipenkin nurkassa seisoi joku\nja tuijotti häneen silmien rävähtämättä. Hänen hartioitansa rupesi\npöyristyttävästi kutiamaan ja hänen täytyi lopuksi kääntyä katsomaan.\nVeri oli hyytyä hänen suonissaan, sillä eikö seisonutkin siellä kalman\nvalkea haa... -- ei, kuutamon viiruhan se oli, joka sattui sinne\nhataran katon lautain välistä. Nyt se pimeni pois -- varmaan kuu meni\npilven taakse... Seppää tämä joka tapauksessa pöyristytti ja hän tunsi,\nkuinka tuhannet ärsyttävät muurahaiset pistelivät hänen ihoaan. Mutta\nhän ei tahtonut pelätä, vaan tempasi hammasta purren raudan alasimelle,\ntarttui isoimpaan vasaraansa, jota vain hän jaksoi heiluttaa, ja\npudotti sen raskaalla voimalla kangen tulipunaiseen päähän. Samalla\njotakin jysähti hänen rinnassaan, vasara kirposi hänen kädestään ja hän\ntuupertui maahan alasimen viereen...\n\nHän ei tiennyt, houriko hän vai oliko todella valveilla, mutta niin\noli, että se lieskasilmäinen ja valkohampainen pimeys, joka häntä niin\nusein ahdisti, istui nyt tuossa ovensuussa ja kavalasti houkutteli\nhäntä myymään sielunsa, aivan niinkuin muutamassa Kuukas-Annin sadussa\nkerrottiin. Se lupasi jos mitä, ylinnä terveyden ja rikkautta, kunniaa\nja kaikinpuolista menestystä, kauniin vaimon ja paljon lapsia... \"Mutta\nerehdyt kerrankin, perkele, jos luulet saavasi minut houkutelluksi\nmoiseen kauppaan!\" uhitteli seppä raivoissaan ja tapaili asetta. Kädet\nja ruumis olivat kuitenkin ihan herpautuneet, niin ettei hän voinut\nliikahtaakaan, ja paholaisen ääni tunkeutui taas hänen korviinsa\nmakeana ja houkuttelevana. \"Tehdään pois kaupat!\" se sanoi, \"niin\ntulee elämääsi suuri muutos ja pääset olemasta ihmisten nauruna ja\npilkattavana. Hyvin me sovimme isäsikin kanssa: minä häntä aina\nauttelin, neuvoskelin ja ohjailin, pehmittelin naisväkeä hänelle\nsuopeaksi -- se oli minun voimaani se hurmaus, jolla hän tytöt valtasi,\nniin että silloin kun niiden olisi pitänyt puolustaa sitä niin sanottua\nsiveyttänsä, ne raukenivatkin kuin pyörryksiin. Nyt ne pelkäävät sinua,\njos heihin katsahdatkaan, ja sylkevät jälkeesi. Mutta jos suostut, niin\nmuutaman hetken perästä on kaikki toisin -- saat pyssyistäkin vain\nvalita, tytöistä puhumattakaan...\"\n\nSeppä sai suunnattomalla tahdon ja voimain ponnistuksella kaapatuksi\nalasimen nojasta moukarin ja sinkosi sen kuin jättiläinen ovea kohti.\nOvilauta katkesi rysähtäen, kirkas kuutamo virtasi aukosta, ja kaikki\noli luonnollista ja rauhallista. Ei ovensuussa ketään istunut, mutta\nsilti seppä oli oudosti vakuutettu siitä, että paholainen kierteli\nhänen ympärillään alituisesti, koettaen vietellä häntä verkkoihinsa.\nHän kuumensi raudan uudelleen ja rupesi takomaan, eikä nyt mikään\nvoima kiskaissut vasaraa hänen kädestään. Hän ei pelännyt mitään, ei\npaholaistakaan, mutta silti hän vilkaisi joskus taaksensa kuin olisi\nepäillyt vaaran uhkaavan tuolta pimeästä nurkasta. Paholainen liikkui\ntäällä usein ruumiillisessa hahmossa -- se oli tunnettu asia. Seppä\noli kuullut siitä paljon. Jos häneltä olisi kysytty, uskoiko hän\nsellaiseen, hän olisi kieltänyt, mutta olisiko hän silloin puhunut\ntotta? Eikö hänen täytynyt myöntää uskovansa, että rymä väliin ilmestyi\nnäkyville? Kiusasihan se häntä alituiseen. Se oli kumma, että rovasti\nja pastori ihan suuttuen kielsivät puhumastakaan sellaisesta. \"Ei\nruumiillista paholaista ole\", oli pastori opettanut rippikoulussa,\n\"vaan Raamattu tarkoittaa kiusaajalla sitä paholaista, joka asuu\nmeidän sydämessämme\". Sepällä ja muillakin tämän puolen ihmisillä oli\nkuitenkin omat epäilyksensä siinä suhteessa. Vanha kehno liikkui täällä\njoskus hienoissa mustissa vaatteissa, korkea musta hattu päässä -- oli\npitkä, juhlallinen, kalpea, mustapartainen herra, oikeassa poskessa\niso syylä. Siitä sen kuuluu tuntevan, sillä sitä se ei saa milloinkaan\npois, ei vaikka muuttaisi itsensä miksi. Aina vain on poskessa syylä.\nKaviojalkaa sillä ei ole, vaan hienot patiinakengät molemmissa. Kuuluu\nilmestyvän väliin sunnuntai-illoin yksinäisiin taloihin, kyselevän\ntietä ja houkuttelevan kirkkailla hopearahoilla lapsia oppaikseen.\nMutta kun sillä on syylä poskessa ja kun se katsoo kalseasti ja\njäätävästi isoilla vasikansilmillä, niin kaikki tuntevat sen, eikä\nkukaan lähde matkaan. Kirvesvarrella vain viittaavat portailta, toinen\nkäsi ovenpielessä kiinni, että tuosta kun menet, niin et voi eksyä. Ja\nkun sitten lähdetään katsomaan jälkeen, niin ei näykään ketään: varis\nvain raakkuu ilkeästi veräjän seipäässä... Olihan seppä sitä paitsi\nomin silmin nähnyt paholaisen, kun se lähestyi pimeänä ja kamalana,\nsilmät hehkuen, ja kuullut sen mustien turmanlintujen kaameata\nkoikkunaa. Sanottiin sitä houreeksi, mutta kuka tietää, mitä totuutta\ntuon houreen takana saattoi olla? Ehkäpä aivot sairastuttuaan rupesivat\nvälittämään tietoa sellaisesta, jonka kanssa terveet eivät pääse\nmitenkään yhteyteen?\n\nNäin mietiskellen ja taistellen seppä kikli pajassaan yökaudet,\nporaten innostuneena reikää rautakankeen, jota ei nyt enää kukaan\nlennättänyt hänen kädestään. Siinä täytyi olla tarkkana, kun piti\nhänen alkuperäisillä kojeillaan suunnata pora niin, ettei se tullut\npiipun kyljestä ulos. Eipähän tullut! Eräänä yönä reikä oli selvä,\nporattu kärjestä toiseen tismalleen keskeltä, -- pieni ja kimaltelevan\nsuora, juuri sellainen, joka ihastuttaa pyssymiehen silmää, kun katsoo\nlävitse tulta tahi päivää kohti. Ihan kädet vavisten seppä rupesi\nhöyläämään siihen rihloja, tehden työtänsä tarkasti ja hellävaroen ja\nnauttien saavutuksistaan kuin taiteilija. Hän olikin taiteilija, vaikka\nei tiennyt sitä, suhteellisen, puhtaan ja kauniin työn tekijä, joka\nkäsitteli työkalujaan kuin hyväillen ja näki joka hetki sielussaan\nkirkkaita näkyjä pyssynsä kantovoimasta ja osumatarkkuudesta. Häntä\njännitti kovasti, kun hän sai valmiiksi lukkolaitteen ja rupesi\nsovittamaan sitä paikoilleen niinkuin kivääriin ainakin, hän silitteli\ntukin ja perän lasinpalalla puhtaaksi ja ihaili jalosti kaartuvan\nperän sulavaa linjaa. Ja niin koitti vihdoin se hetki, jolloin hän sai\nliittää kaikki osat paikoilleen lopullisesti valmistuneina, jolloin hän\nvoi vetää patruunan piippuun, nostaa uljaan aseen poskelle, tähdätä,\nnähdä jyvän osuvan pilkkaa kohti, tuntea hermoissaan että \"nyt!\" ja\nkoskettaa samalla liipaisinta. Lukkolaite oli niin herkkä, ettei\ntarvinnut kuin hipaista, niin jo samassa piikki iski niin terävästi\nettä helähti. Seppä tunsi olevansa onnellinen ja ylpeä: nyt hänellä oli\nase, jota parempaa hän ei kaivannut. Vapisevin käsin hän rasvaili sen\nhyväksi ja kätki työpöytänsä alle laittamaansa salalaatikkoon.\n\nMistä ruutia -- mistä edes sen verran, että saisi ladatuksi nuo\nmuutamat hylsyt, joita hän oli kalliina aarteena säilyttänyt? Kauppias\nei uskaltaisi eikä tahtoisi myydä eivätkä pyssymiehet antaisi. Hänhän\nsaattoi ampua kenen hyvänsä, kun sattui sille päälle, ja varsinkin\nne, jotka olivat riistäneet häneltä aseenpito-oikeuden tai kieltäneet\nhäntä rakentamasta omaa mökkiä. Seppä hymähti katkerasti. Siitä ei\ntosiaankaan ollut takeita, sillä pimeinä hetkinä häntä vaivasi villi\nkiusaus tarttua ensimmäiseen aseeseen ja ruhjoa hengiltä joku noista\nmuka niin viisaista ihmisistä. Miksi ne katsoivat häneen omituisesti ja\nkuiskuttelivat ja nauroivat, kun hän käänsi heille selkänsä? Totisesti:\nihmiset eivät ansaitsisi elää, jos heille maksettaisiin teoistaan ja\najatuksistaan kohtuuden mukaan. Lapset olivat viattomia, mutta vain\nniin kauan kunnes oppivat aikuisilta huonot tavat, puheet ja ajatukset.\nAikuinen ihminen on saastainen olento -- sen kaikki myöntäisivät, jos\nnäkisivät heidän sisällisen olemuksensa yhtä selvästi kuin seppä...\n\nEräänä päivänä hän kuuli, että koskien perkkaustyöt pian aloitettaisiin\nja että alakoskien varrella olevaan ruunun työkalumakasiiniin oli jo\ntuotu dynamiittia ja kiviruutia. Viimeksimainittu oli kyllä kovin\nisorakeista, mutta pätihän se silti hylsyssä: eihän tässä ollut\nniinkuin vanhanaikaisissa aseissa vänkkipannua eikä sankkireikää, jonne\nruudin täytyi valua nallin tulen saapuville. Seppä ihan pidätteli\nhenkeään kuullessaan tällaisen uutisen, ja niin pian kuin kaikki oli\nhiljentynyt pimeään ja yön lepoon, hän hyppäsi suksilleen, hiihti ensin\nkaarrellen toiselle suunnalle, mutta läksi sitten oikaisemaan suoraan\njärvenselän yli koskenniskaa kohti. Nyt oli pimeätä, sillä oli kuun\nreunan aika ja vielä pilvistä, mutta mitäpä seppä valolla: hän olisi\nosannut hiihtää nämä reitit vaikka ummessa silmin minne tahtoi.\n\nHänen matkansa piti Kirkkosaaren ohi. Sitä ei juuri erottanut --\nolipahan niinkuin tummempaa sillä kohdalla. Seppä ei välittänyt\nerikoisemmin sinne päin katsellakaan, sillä mielessä asui epäselvä\nkalman ja kuolleiden pelko. Tuossa juuri tänne päin olevassa niemessä\nasuivat itsensämenettäjät ja heistä ei kuulunut olevan takeita, mitä\ntekivät. Olivat kerran estäneet nuottamiehiä pääsemästä pois saaresta,\njonka rantaan nämä olivat vetäneet apajansa: veneiden kokka oli\nkiinni rannassa kuin olisi ollut kivellä eikä lähtenyt irti millään.\nSiinä oli jo ollut hätä kädessä, kun onneksi oli samalla kirkonkello\nruvennut soimaan -- oli satuttu soittamaan sanomakelloja. Silloin oli\nyht'äkkiä veneet sysätty menemään järvelle niin kovalla voimalla, että\nseisaallaan olevat soutajat olivat olleet tuuskahtaa veteen. Kalmahiset\nsiinä pitivät peliään. Seppää hiukan kammotti ja hän oli näkevinään\nsaarella päin outoa vilahtelua ja tuntevinaan hartioissaan, lapaluiden\nvälissä, vilustavaa kutkutusta kuin olisi luinen koura kiivennyt kohti\nhänen kaulaansa...\n\nSeppä ponnisti vihaisesti ja kiisi hurjaa vauhtia pitkin pimeätä\njäälakeutta. Nyt hän tiesi saaren väen jäävän pois, sillä kalmahiset\neivät yleensä liiku kovin kauas varsinaisista asentopaikoistaan. Niitä\non muuten kaikilla näillä saarilla, joihin on haudattu lappalaisia,\nsuomalaisia ja rapparikarjalaisia. Ne kun liikkuivat täällä enimmäkseen\nvenepelillä, niin ne hautasivat vainajansa saariin, joissa vieläkin\nnäkyy kuoppia. Rannoilla vainajat istuskelevat ja valittavat myrskyöinä\nväkivaltaista kuolemaansa. Minkäs teit! Juuri kun sauvoit koskea\nylös raskas ryöstösaalis veneessä tai varustauduit laskemaan alas\nmerenrantaan hakeaksesi uutta, saattoi metsästä tai kallion suojasta\ntulla nuoli, joka iski terävästi ja syvään. Kellistyi siinä mies\nvarmasti. Eikä sitten muuta kuin lähimpään suojapaikkaan, tavallisesti\nsaareen, hauta valmiiksi ja mies sinne! Ihminen, nuoren, lämpimän\nrakkauden hedelmä, äidin tuudittelema, niin sanomattoman mieluisa ja\nkallis -- mitä tyhjää! Sinne joutaa maatumaan ja pian ei ole jäljellä\nkuin laho luunsiru, jos sitäkään. Entä sielu? Korjasiko Jumala sielun\nsillä hetkellä, jolloin suu huokasi viimeisen henkäyksen? Seppä tunsi,\nkuinka ajatus pysähtyi kykenemättömänä, hamuillen kuin sokea pitkin\novetonta ja aukotonta seinää. Jumala, kirkas valo, sädekimppu pimeään\nhuoneeseen jostakin näkymättömästä raosta? Sellaiset mielikuvat\nleimahtelivat sepän aivoissa kuin revontulet. Hän pysähtyi ja kuunteli.\n\nKoskien jymeä pauhu kuului selvästi ja mahtavasti, mutta muu kaikki oli\nvärähtämätöntä, hiljaista pimeyttä. Se ihan tunki päälle, niin että\nouto arkuus vilahti mielessä. Koskien jyly kohisi milloin kovemmin,\nmilloin vaisummin. Oli kuin se olisi ilmaissut mahtavien mietteiden\njoskus kiivaampaa, joskus rauhallisempaa tahtia. Täytyi ajoissa ruveta\nkaartamaan riittävästi tuonne oikealle puolelle, ettei harhaantuisi\nniskavirran kuluttamille ohuille riittajäille tai ihan sulaan. Seppä\notti uudelleen tuiman vauhdin ja nousi pian rantakorven kuusikkoon,\nlähtien suoraa tietä painelemaan alakoskille, ruunun makasiinille.\nTultuaan Syväyksen kallioille, siihen paikkaan, jossa joki koskesta\npäästyään ja rauhoituttuaan painui mustaan kuiluun, virraten siellä\nmiettiväisenä ja synkin häränsilmin, milloinkaan jäätymättä, hän\npysähtyi äkkiä, nousi suksiltaan, hiipi varovasti jyrkänteen reunalle\nja kurkisti alas. Ei näkynyt mitään, niin oli pimeä -- vain kuilun\nkapealla rannalla kasvavan korpikuusen latvaan kasautunut lumipallo\nhäämötti tuosta edestä kuin valkea iso silmä. Tässä oli siis tapahtunut\nkamala paini ja Hietalan isäntä lentänyt tuonne kuiluun? Oliko Hietalan\nisäntä hänen isänsä? Mistä seppä oli saanut sellaisia kummallisia\ntietoja? Olivatko vainajat ne hänelle ilmoittaneet? Mäkelän nuori\nisäntä oli siis hänen veljensä. Nyt hän ymmärsi, miksi heitä sanottiin\nyhdennäköisiksi. Mutta kyllä oli eri tuuskaus lennähtää tästä alas\ntuonne syvään rotkoon ja mustaan virtaan. Eihän se uimarille mitään --\nei seppää olisi sillä tavalla surmattu -- mutta Hietala oli raskaissa\npukineissa eikä osannut uida. Mahtoiko hän ennättää katua syntejään --\nsitä, että vietteli sepän äidin ja raiskasi Mäkelän nuoren emännän?\nSeppä tunsi vihaavansa Hietalaa, vaikka tämä oli hänen isänsä, sillä\nhän ymmärsi niiden voimien, joita tällä oli ollut liiaksi, periytyneen\nhäneen tuhoisessa muodossa. Nuo kirokorpit ja pimeät viettelyksen\nhetket olivat sieltä lähtöisin. Sanottiin Hietalan olleen harvinaisen\nväkevä mies -- seppä olisi tahtonut koetella voimiaan hänen kanssaan.\nSeppä uskoi lujasti, että jos sellainen tilaisuus olisi mahdollinen,\nhän voittaisi. Isän voimat olivat hänessä vielä lisääntyneet...\n\nÄkkiä korvesta kuuluva räikeä kirous \"kaperrr\" säpsähdytti häntä niin,\nettä hän oli hojeltua rotkoon. Oliko Hietala saapunut helvetistä\nsurmapaikalleen katsomaan poikaansa, joka siinä mietti hänen syntejään\nja kohtaloansa, vai mitä tämä oli? Sellainen säikähtynyt kysymys\nvilahti hänen tajunnassaan, mutta katosi samalla: kiroaja oli tietysti\nmetsäkana, joka söi yöllä ja oli nyt lähtenyt juosta taapertamaan\npitkin nietosta nipistelläkseen koivupensaikosta urpuja. Sitäkö tässä\nviivyttelemään! -- Seppä läksi jatkamaan matkaansa, tuli aukeille\nkangasmaille, lasketteli vinhasti pitkin esteettömiä hankia ja saapui\nsuurimman kosken niskaan, joka oli vielä perkkaamatta ja jossa\nmakasiini oli. Äkkiä hän väänsi mukaansa varaamallaan sorkkaraudalla\noven saranat irti, meni sisään ja raapaisi tulta. Hän säpsähti\nnähdessään aivan oikein tutun ruutilaatikon -- se ikäänkuin katsoi\nhäneen nuhtelevaisesti ja kummastellen, että seppäkö varkaissa! \"Kun\neivät anna ruutia, niin täytyy!\" puolustelihen seppä mielessään ja\nrupesi pimeässä varovasti puukollaan aukomaan laatikon kansilautaa.\nHetken kuluttua hänellä oli paketti taskussaan ja ovi jälleen\npaikoillaan. Kiireesti hän sitten syöksyi kotimatkalle, sillä hän\ntahtoi pujahtaa pajaansa ennen ihmisten nousuaikaa, ehtimättä enää\nkuulemaan koskien pauhua, joka tuntui syvästi jymisten ilmaisevan\nmahtavaa tyytymättömyyttänsä.\n\nSepällä oli nyt ruutia -- mustaa, karkeajyväistä, varmaan tehoisaa.\nHän latasi hylsyt, joissa nalli oli tukevasti ja varmasti paikoillaan,\nja sovitti kirkkaan, sievästi pitkulaisen, kärjestä pyöreän, mutta\nkannasta tasaisen kuulan paikoilleen. Kädet oikein vapisivat --\nhänen täytyisi päästä koettelemaan pyssyään nähdäkseen, miten kauas\nse kantaisi ja miten tähtäimet pitäisi lopullisesti asettaa. Mutta\nkuinka hän rohkenisi edes ilmoittaa valmistaneensa pyssyn? Nimismies\nvarmaan tulisi takavarikoimaan sen -- se väittää hänellä olevan siihen\nlailliset oikeudet, koska seppä muka oli uhkaillut ihmisiä. Eikä\nmetsänhoitajasta ole takeita, mitä se tekee. Herrat eivät antaisi\nköyhän pitää oravapyssyäkään, saati sitten parempaa asetta. Ei, hänen\ntäytyy paeta tästä selkosiin ja ampua siellä -- värjötellä nuotion\nääressä...\n\n\n\n\nXXII\n\n\nTuli joulu, tulivat melkein katkeamattomat pimeät, jäätävät viimapyryt\nja rautaiset pakkaset. Ikkunat jäätyivät paksuun huurrekerrokseen,\nsavu nousi piipuista alituiseen, taivas kumotti viluisen näköisenä,\ntähdet ja revontulet paloivat roihuten. Kauppiaalta loppui lamppuöljy,\nja kun pitkälliset tuiskut ja ummet viivyttivät rahtikuormia, jäätiin\njouluksi pimeyteen. Lauri pelkäsi, ettei joulukuusta saataisikaan,\nmutta äiti oli kekseliäs kuten aina: hän valoi talikynttilöitä. Se oli\nmukavaa hommaa, jossa Lauri puuhaili innostuneena apumiehenä, kastaen\naina vuorollaan vartaassa riippuvia sydämiä kirnuun, siinä kuuman\nveden pinnalla kelluvaan sulatettuun taliin. Vähitellen tali kerrostui\nsydänlangan ympärille kynttiläksi. Sitten tuli joulu, mutta lahjoja\nei tullut kuten ennen, sillä kaikki mikä suinkin liikeni annettiin\nhädänalaisille. Helga toi Laurille pienen pärekorin, joka oli täynnä\nihmeellisiä suklaakaramelleja, niin ihanan makuisia, ettei Lauri ollut\nosannut sellaisista uneksiakaan. Hän otti Helgaa kaulasta ja kiitti,\ntunsi Helgan hiuksien ja ihon hienon tuoksun ja rakastui häneen\nsiinä silmänräpäyksessä uudelleen valtavasti. Helga hymyili hänelle\nsurumielisesti ja taputti poskelle.\n\nLauri pelkäsi kovia pakkasia, sillä häntä paleli armottomasti, kun ei\nollut riittäviä varustuksia 30 -- 40 asteen varalle. Siksi hän oleili\nsisässä syventyneenä omiin maailmoihinsa. Hän sääli isää, rovastia ja\nPekka-renkiä, jotka uskollisesti ajoivat joka sunnuntai kirkkoon, oli\nminkälainen pakkanen tai pyry tahansa. \"Sehän on ihan järjetöntä!\" hän\nkuuli äidin hätäilevän ja kehoittavan isää pitämään jumalanpalvelukset\nkievarin pirtissä. \"Ei se sovi\", oli isä vastannut, \"jos Tähtelän\nkoulu olisi valmis, niin sen salissa ne voisi pahimpien tuiskujen ja\npakkasten aikana pitää, mutta ei missään tapauksessa tavallisessa\npirtissä, jossa on aina saastaisten tekojen tuntu. Kirkkoon on\nmentävä\". -- \"Mutta tehän saatte siellä kuolemantaudin!\" hätäili äiti\nedelleen... \"Paljon mahdollista!\" vastasi isä, \"mutta näkyypä noita\nkuolemantauteja liikkuvan kirkon ulkopuolellakin\". Niin he menivät joka\nsunnuntai kirkkoon ja pitivät jumalanpalveluksen -- isä ja rovasti:\nLauri ihan näki heidät, kuinka he seisoivat siunaamassa ruumiita, joita\noli joka sunnuntai kymmeniä, lapsia ja aikuisia, riutuneita äitejä ja\nvankkoja miehiä, kuinka jäätävä viima ajeli viluista helisevää lunta\nkömpelösti tehtyjä arkkuja vastaan, pyrkien peittämään niitä liian\naikaisin, ja kuinka kanttorin ääni kajahteli lohduttomana elämän\nkatkerassa kalseudessa.\n\nLauri istui salin lattialla, vieressänsä Helgan kori, jossa oli\nvielä muutama karamelli, ja tarjottimella talikynttilä, jonka sydän\nräsähti ja ritisi silloin tällöin. Edessänsä hänellä oli satukirja,\njoka sisälsi niitä samoja tarinoita, joita Ruukas-Anni oli kertonut.\nAnni oli nyt kuollut. Lauri mietti, ettei hän enää milloinkaan saisi\nnähdä hänen ryppyisiä, vanhoja kasvojaan eikä lempeitä silmiänsä.\nLauri oli pitänyt Annista ja tuntenut lämmintä turvallisuutta hänen\nluonaan. Nyt hänet oli viety saareen ja haudattu yhteiseen pitkään\nrivihautaan. Lauri ei tahtonut muistella sitä, sillä hän tuli siitä\nsurulliseksi. Mutta hänen oli vaikea löytää mitään, josta olisi\ntullut iloiseksi, sillä käänsi hän ajatuksensa minne vain, niin\njoka taholta katsoi häneen vanha tuttu Nälkä, hymyillen kolkosti\nirvistävillä luuhuulillaan. Kesällä Lauri oli hänet unohtanut, mutta\nkuta tuhoisammin puute ja kurjuus rupesivat talven kuluessa raivoamaan,\nsitä elävämmäksi elpyi tämä peloittava kuva hänen mielessään. Joskus\nöisin hän herättyään rupesi pelkäämään sitä ja koetti turhaan\nrauhoittaa itseään: hän oli näkevinään sen isän huoneen ovella, käsi\nlukon kahvassa kuin miettien, mitä tekisi, aukaisisiko vai pyörtäisikö\npois. Parahtaen Lauri silloin saattoi herätä ja huomata vain nähneensä\nunta, mutta se toteamus ei kuitenkaan tuottanut hänelle riittävää\nhelpotusta: mieleen jäi ahdistava, painostava ikäväntunne. Siksi hän\noli enimmäkseen hiljainen ja alakuloinen, nauramatta juuri monta kertaa\npäivässä. Äiti joskus heittäytyi leikkimään hänen kanssaan kuin olisi\nollut nuori, ja Helga oli väliin ihan vallaton, mutta ei Lauri juuri\nvakavuuttansa unohtanut. Alli-täti osasi kertoa kauniita asioita ja\nElsan kanssa oli hauskaa leikkiä, mutta kaikesta tästä huolimatta\nLaurin elämä oli vakavaa, vanhaa ja hiljaisen alakuloista.\n\nHelga oli juuri nyt tuolla kamarissa äidin luona -- hän oli\npastorilassa melkein kaikki lomahetkensä. Eikä kummakaan, sillä hänellä\noli tietysti ikävä kotonaan nyt, kun pikku Anni oli kuollut. Lauri oli\nhiljaisessa mielessään pelännyt Annia sen vuoksi, että tämän puheet,\nnauru ja varsinkin katse olivat niin outoja. Ne eivät olleet rumia\neivätkä vastenmielisiä niinkuin Hullun-Marin tai muiden mielipuolien,\njoita Lauri oli kyllä nähnyt käydessään isän kanssa pitäjällä --\nseinään kahlehdittuja möliseviä olentoja, joiden kuuluvilta isä oli\nvienyt hänet kiireesti pois -- vaan somia ja kauniita kuin enkelin\npuheet. Mutta sittenkin niissä oli jotakin peloittavaa -- Lauri\noli huomannut kaikkien silmissä mykkää kauhua, kun he vaiteliaina\nkuuntelivat ja katsoivat mielisairaan lapsen loruilua, naurahtelua\ntai äkkiä päälle tulevaa hirveän säikähdyksen ilmettä ja kirkaisua.\nPikku Annihan oli nyt kuollut. Silloin kun hänet haudattiin, oli ollut\nkova pakkanen. Lauri oli kuullut isän sanovan äidille, että ruumiit\njäätyivät ihan kivikoviksi ja että jos ne haudattiin sellaisina\nriittävän syvälle, ne eivät sulaneet milloinkaan, vaan pysyivät\ntäydellisesti eheinä tuomiopäivään saakka. Anni makasi siis nyt\nsiellä jäätyneenä, muuten ennallaan, mutta silmät vain särkyneinä. Ne\nolivat särkyneet hänen kuollessaan -- Lauri oli nähnyt ne käydessään\näidin kanssa katsomassa Annia, ennenkuin arkku oli ruuvattu kiinni.\nTuomiopäivänä hän nousisi sieltä kuin piilosta ja puhuisi silloin\njärjellisesti. Mielisairaat saavat ylösnousemuksessa järkensä\ntakaisin...\n\nLauri oli tullut uteliaaksi Helgan tiheiden käyntien, äidin kanssa\npidetyn supattavan keskustelun ja itkettyneiden silmien vuoksi.\nKerran hän oli sattumalta mennyt kamariin ja kuullut Helgan kysyvän:\n\"Halveksiiko täti nyt minua?\" Helga oli hypistellyt nenäliinaansa ja\nleikkinyt avaimella ja väliin pyyhkäissyt silmiänsä. Äiti oli käskenyt\nLaurin mennä pois, mutta mennessään Lauri oli kuullut hänen rupeavan\nlohduttamaan Helgaa: \"En, lapsi, enhän toki!\" Mutta kun he sitten\nolivat tulleet pois kamarista, oli äitikin ollut itkeneen näköinen. Ja\nillallispöydässä vallitsi raskas mieliala eikä isä puhunut juuri mitään\n-- tuijottihan vain lautaseensa ja sanoi silloin tällöin itsekseen:\n\"Tjaa-ah!\", jolloin Helga aina vilkaisi häneen säikähtyneenä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuntui kuin talvi olisi päättänyt tehdä lopullisen suurrynnäkön\ntukahduttaakseen kaukaisesta korpimaasta viimeisenkin elonkipinän:\nse pyrytti maan lunta niin täyteen, että liikkuminen kävi melkein\nmahdottomaksi muuten kuin suksilla, ja kiristi pakkasen niin\nkovaksi, että oli vaikea pitää asumuksia riittävän lämpiminä. Sen\nkimppuun, jonka oli pakko olla ulkona, se ryntäsi salakavalasti,\npurren huomaamatta milloin poskeen, milloin muuhun paljaana olevaan\nruumiinosaan. Kaukaisella korpitiellä se yllätti vaivalloisesti\nhiihtävän vanhuksen, Halko-Simon, joka ihmisten köyhyyden tähden, ettei\nolisi ollut pitkää aikaa yhden rasituksena, koki usein vaihtaa taloa\nja niin hiihteli uutterasti tämän kymmenpenikulmaisen pitäjän synkkiä\nsalotaipaleita. Simon kulku oli vaivalloista, sillä kädet ja jalat\nolivat jo heikot ja kova pakkanen pyrki väkisin, liikunnon kykenemättä\nestämään sitä; kohmetuttamaan ruumiin. Jäätävä viima puhalsi huonon\ntakkikulun läpi ja vanhoja käsiä paleli kipeästi. Keli oli sitkas,\nsillä entisen ladun päälle oli heittänyt kuivaa pakkaslunta, joka\nkitisi ja kahnasi vastahakoisesti suksien alla. Se rasitti kovasti ja\nheikossa rinnassa pihisi väsynyt läähätys. Isäntä ja emäntä olivat\nkiellelleet lähtemästä sanoen, että kyllä tässä Simolle riittää sitä\nsamaa pettua kuin muillekin, mutta hän oli silti kostjumaloinut heidät\nja lähtenyt. Se kai häntä myös kiirehti, että hän tiesi naapuritalossa\nolevan sairaita ihmisiä, joiden vuoteen ääressä istuskeleminen,\nraittiin veden tarjoaminen ja hiljainen lohduttaminen oli ainoa, millä\nSimo enää saattoi saantinsa korvata. Mutta ei ollut sitä sairasta,\nlasta, vanhusta, äitiä eikä jykevää miestä, jonka silmä ei olisi vielä\nkuoleman kynnyksellä tuikahtanut, kun Simon hiljainen ääni rupesi\nkuiskaamaan niitä sanoja, joista arka sydän saa voimaa miehuullisesti\nastumaan rajan yli tuntemattomuuteen: lapsi lentää sinne kuin perhonen,\naikuinen kuin taakan alta vapautuva kuormankantaja... Mutta Simo oli\nlaskenut voimansa liian suuriksi. Matka sujui perin hitaasti: hän\noli vasta puolivälissä, kun jo lyhyt päivä loppui ja metsä tummui\ntähtien valaisemaksi varjostoksi. Mutta pysyihän toki suksi entisellä\ntolalla, kun hiihteli varovasti... Simo koetti työnnellä uutterasti,\nmutta vaipui välillä mietteisiinsä, joista heräsi, kun kylmä rupesi\nvärisyttämään. Kunpa hän nyt pääsisi perille ajoissa, saadakseen\npuhella sairaan isännän kanssa, jos vielä lienee hengissä: \"Ihmisparat\ntäällä nälän ja kuoleman kynsissä!\" Simo säälitteli kaikkia siinä\nhiihtää kyhnytellessään. \"Mikä lienee Jumalan tarkoitus, kun näin\nvuodesta toiseen koettelee tätä perukkaa? Ja taitaapa koetella koko\nSuomen maata... Luulisi olleen jo tarpeeksi asti vaivoja ja vastuksia.\nMutta ihmisissä itsessä on syy. Jumalan täytyy näin kovilla keinoilla\nopettaa meille ahkeruutta, nöyryyttä ja hyviä tapoja -- oikein\nviljelemään tätä maata. Täällä tarvitaan lujaa uskoa. Muu ei auta kuin\nluja usko ja pitkä päivä!\"\n\nSimon päätä viemasi omituisesti ja vilu värisytti hänen ruumistaan.\nHän koetti kiirehtää kulkuaan ja työnsi sauvoillaan, mutta siinä\noli tolassa painuma ja hän lankesi. Hän yritti nousta, mutta tuo\nsama viemaus veti häntä maata kohti niin vastustamattomasti, että\nhänen täytyi oikaista itsensä selälleen. Siinä tuntui olo hyvältä --\nsilmät syventyivät itsestään tähtitaivaaseen, joka kaartui korkeana\nja juhlallisena käsittämättömässä äärettömyydessä. Simo ei muistanut\nenää, missä oli, vaan eletyn elämän kuvat alkoivat välähdellä hänen\nmielessään -- lapsuus, pettuleipä, nälkä ja siitä huolimatta iloiset\npäivät pienessä talossa vilajavan virran rannalla -- sitten se yksi\nainoa suloinen viehtymys, joka riuduttaa sydämen suruksi ja onneksi\nsamalla kertaa, joka on valkea ja kaunis kuin juuri lehteensä puhjennut\njuhannuskoivu -- sen jälkeen katkerat pettymyksen hetket ja pitkät\nmieron vaellusvuodet, sydämen keventyminen, alistuminen kaikkeen\nja ihmeellinen rikkaus, rauha Jumalassa... Simo tunsi viettäneensä\nköyhän, mutta silti rikkaan elämän ja ajatteli tajunsa äärimmäisiin\nvälähdyksiin saakka näitä ihmisparkoja, joiden keskuudessa hän oli\nikänsä elänyt, työskennellen uskollisin sydämin ja vilpittömin käsin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastori istui reessään autiotaipaleella, tulipalopakkasella,\nrevontulten roihutessa ja tähtien liekehtiessä. Hän ja rovasti saivat\nolla usein liikkeellä, kumpikin omassa päässänsä pitäjää, sillä\nkuolevat tahtoivat puhutella heitä kahden kesken. Pastoria aina\nvärisytti, kun häntä tultiin hakemaan kuolevan luo, sillä hän tiesi,\nettä häntä saattoi odottaa järkyttävä sielunnäytelmä. Ei riitä se,\nettä ihminen raataa koko ikänsä kuin juhta kiristääkseen tylyn luonnon\nsaidoista hyppysistä sen aineen, jota ruumiimme, meidän eläinpuolemme,\nvälttämättä vaatii ylläpidokseen, vaan hänen henkensä elää siinä\nrinnalla omaa elämäänsä, etsien sekin nälkänsä tyydytystä. Ja se voi\njoskus harhautua poluille ja tekoihin, jotka tuntuvat uskomattomilta\nja jotka painavat tuntoa niin, ettei voi, ei uskalla astua rajan yli\nkeventämättä taakkaansa. Täytyy turvautua johonkin, huutaa apua,\nniinkuin pelkäävä tekee, ja sitä apua toivottiin aran pastorin tai\nrauhallisen, jykevän rovastin voivan antaa. Se peloitti pastoria --\ntuo kuolevan silmistä näkyvä odotus, kun hän istui sairaan kanssa\nkahden suuressa pirtissä, usein vain pärevalkean valossa, kumartuen\nhänen puoleensa, jotta voisi kuulla hänen kuiskaavat tunnustuksensa.\nHän joskus aivan jäykistyi kauhusta päästessään näkemään, mitä\nsalaisuuksia, intohimojen riehuntaa, rikoksia ja synnin saastaa ulkoa\npäin niin rauhallinen ja nuhteeton elämä saattoi sisältää, ja hänen\nteki mielensä kieltää kuolevalta anteeksianto ja rauha -- kun tämän\nkatseen ilmaisema inhimillisen, sielullisen tuskan ja hätääntymyksen\nkorkein aste samalla riisui syyttävän ja tuomitsevan mielen\naseettomaksi. Pastorin valtasi silloin syvä osanoton ja inhimillisen\nveljeyden tunne, joka muuttui kirkkaaksi vakaumukseksi kuin olisi\nJumala siten valtuuttanut hänet antamaan anteeksi tuolle ihmiselle.\nJa pimeän pirtin hiljaisuudessa, pärevalkean ritistessä ja sen hiilen\nkääntyessä pitkäksi, kiemuraiseksi karreksi, kuolevan käden puristaessa\nhänen kättänsä kuin hukkuva, joka on saanut kiinni pelastusrenkaasta,\npastori saattoi palavan rukouksen kautta päästä osalliseksi siitä\nuskosta, jonka hän tiesi omista sielunsa taisteluista niin heikoksi,\nmutta joka joskus välähtäessään teki hänet hengessä väkeväksi.\nSyvän liikutuksen vallassa hän silloin saattoi kuiskata sairaalle\nanteeksiannon sanat ja päästää hänet siitä osalliseksi kristikunnan\nikivanhojen menojen kautta. Tuo pimeä pirtti tuolla tiettömien salojen\ntakana, yksinäisen vaaran korkealla laella, oli sillä hetkellä täynnä\nsuurta sielullista taistelua, ihmisen kuolemanhätää ja vähitellen\nuskon kautta koittavaa tunnonrauhaa. Viikatemies, joka istui pastorin\nvieressä odottaen vuoroaan, hillitsi irvistystänsä ja lopuksi\nsananvuoron saatuaan katkaisi ohueksi hiutuneen elämänlangan niin\nhellävaroen, ettei sitä huomannutkaan.\n\nPastori istui reessänsä pimeässä pyry-yössä, autiolla kankaalla,\nhevosen siirrellessä harvaan jalkojaan vaivalloisella askeltiellä. Hän\ntunsi kiduttavan, tuskallisen selvästi, kuinka elämän kulku oli yhtä\nhidasta ja toivotonta kuin tämä. Väsyneenä hän painautui vällyjen ja\nturkkinsa kauluksen suojaan, ummisti silmänsä ja rupesi viihdyttämään\nsydäntänsä muistelemalla kotiansa, perhettänsä ja pientä poikaansa,\njonka kohtalo oli raskaana taakkana hänen tunnollaan.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nEinarilla tuli sepän kanssa erimielisyyttä sen johdosta, että seppä\nrupesi lyömään laimin velvollisuuksiaan eikä aina teroittanut poria\nsiihen mennessä kuin sovittu oli. Seppähän oli tottunut oikuttelemaan\ntyönteossaan, äksyilemään ja keskeyttämään, milloin päähän pälkähti.\nOli pitäjässä toisiakin seppiä, mutta niitä ei nyt saatu paikalle\ntähän hätään; eikä sitä paitsi ollut pajaa, sillä Sante-seppä ei\nluovuttanut omaansa. Einar sanoi hänelle, että hänen oli täytettävä\nvelvollisuutensa yhtä tarkoin kuin muidenkin, ja kun Einar oli oman\nsalaisuutensa ja alituisen kurjuuden vuoksi äreällä, tuskaisella\ntuulella, saivat hänen sanansa sävyn, jota hän ei ollut tarkoittanut.\nNe koskivat seppään kipeästi. Hänen silmänsä rupesivat säihkymään\npahanenteisesti, tuhansien kirokorppien raakkuna usutti häntä\ntuhotyöhön, käsi otti maasta moukarin... Mutta metsänhoitaja oli\npitäjässä ainoa mies, jonka pituus, rinnan leveys, vartalo ja ryhti\nolivat herättäneet sepässä kunnioitusta, ja se esti häntä heittämästä\nmoukaria hänen rintaansa. Esti sitä myös se, ettei seppä sittenkään\ntahtonut mitään tuollaista tehdä... Oli toinen ääni hänen rinnassaan,\njoka vakavasti kielsi häntä ajattelemasta sellaista ja joka oli tähän\nsaakka varjellut hänet. Tällä kerralla vielä onneksi sattui saapuville\nJulman Tuomas, joka oli jonkunlaisena työnjohtajana viemärin kaivussa\nja jota kohtaan seppä tunsi karheata ystävyyttä. Tuomas tiesi sepän\nluonteen, näki hänen suuttumuksensa ja rupesi suopealla äänellä\nsopottaen rauhoittamaan häntä. Hetken perästä seppä tarttui vasaraan ja\nalkoi takoa.\n\nEinar poistui. Tapaus ei ollut painunut hänen mieleensä erikoisesti,\nsillä tämä oli täynnä muuta, raskaampaa, vaikeampaa. Illalla maata\nmennessään, aamulla ylösnoustessaan, päivin katsoessaan vaimoaan, Elsaa\nja pientä poikaansa hän harkitsi, mitä hänen pitäisi tehdä. Allin\niloisuus häntä ihan peloitti: oliko se teeskentelyä vai johtuiko se\nsiitä, että hän tunsi voittaneensa miehensä takaisin? Joka tapauksessa\nse oli ihmeellistä, käsittämätöntä, kaikki kestävää ja anteeksiantavaa\nviisautta ja jaloutta. Ja rangaistukseksi se oli aivan sietämätöntä --\ntuhat kertaa helpompi olisi hänen olonsa, jos Alli raivoaisi -- löisi\nhäntä -- kostaisi selvästi ja näkyvästi. Ehkäpä hän silloin saisi\nrohkeutta ja aihetta ruveta kerimään tätä sykkyrää hajalleen... Mutta\nparanisiko asia oikeastaan siitä? Eikö hän siten siirtäisi taakkaansa\nAllin kannettavaksi, vähentämättä omaansa? Eikö hänen päinvastoin\npitäisi kantaa kaikki niinkuin mies kantaa varsinkin omat hankkimansa\ntaakat, ja visusti varjella Allia joutumasta sen varjoon? Ja jos\nhänen piti puhua tuosta yöstä jonkun kanssa, niin se henkilö olisi\ntietysti Helga, joka varmaan oli vielä tulisemman polton uhrina ja tuen\ntarpeessa...\n\nAamulla lähtiessään kylälle hän oli tuntenut olonsa kummallisen\nvakavaksi ja oli hyvästellyt vaimoaan kuin olisi ollut menossa\nmatkalle. \"Hyvästi, Alli!\" hän oli sanonut ja painanut hänen nuorteata\nruumistaan itseään vastaan. Alli oli kohottanut huulensa häntä kohti ja\nkatsonut häntä silmiin, mutta välissä oli silti ollut tuo sumuverho,\njonka pieninkin salaisuus aiheuttaa. Hän oli suudellut vaimoaan,\nkumartunut Elsan puoleen, joka oli seisonut ääressä nukke sylissä\näidillisenä ja huolestuneen näköisenä, ja käynyt katsomassa pikku\npoikaansa, joka nukkui makeasti kehdossaan. Sitten hän oli lähtenyt\näkkiä ja ajatellut mennessään: \"Elämä on sekava sokkelo ja nyt olen\neksynyt siihen\". Hänestä oli tuntunut, että vaikka Alli, Elsa ja pikku\nmies olivat hänelle läheisiä ja rakkaita, hän silti oli kaukana heistä,\nharhaillen sumuisella jäälakeudella.\n\nHänen täytyi virkansa pakosta mennä postikonttoriin. Siellä ei ollut\nmuita kävijöitä. Helga istui postipöytänsä ääressä ja katsoi häneen,\nkun hän tuli ovesta. Sitten Helga ojensi kätensä luontevasti ja\nrauhallisesti, käski istumaan, antoi eteen kaikki tarpeelliset paperit\nja jäi odottamaan hänen nimikirjoituksiaan. Huomatessaan Einarin käden\nvapisevan niin, ettei kirjoittaminen tahtonut onnistua, Helga laski\nvalkoisen, sinisuonisen, kauniin kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi\nhiljaa, mutta tyynesti: \"Älä pelkää, Einar!\"\n\nSilloin Einar katsoi ensimmäistä kertaa tällä erällä Helgaa silmiin.\nNe olivat syvät, tummat, avoimet kuin kaivo, täynnä surumielistä\nkosteutta. Hän saattoi katsoa niihin ujostelematta, sillä heidän\nväliltänsähän olivat kaikki salaisuudet loppuneet. Helgan äänessä\noli ollut tyyni, luottavainen, selville päässyt sävy, joka herätti\nEinarissa rauhoittunutta, ilahtunutta kysymisen halua. Hän sanoi --\nsamalla häveten lauseensa tyhjää kuluneisuutta -. \"Voitko antaa minulle\nanteeksi, Helga?\"\n\nMutta Helga hymähti: \"Anteeksi? Anna sinä minulle, sillä moni voisi\nväittää minua suuremmaksi syylliseksi. Älkäämme puhuko siitä. Halusin\nvain sanoa, että tulen pian muuttamaan pois -- tässä näet\".\n\nHelga näytti paperin, joka kutsui hänet muutamien viikkojen perästä\nkauas pois toiselle paikkakunnalle. Sen hän oli saanut aikaan uupumatta\nja rohkeasti pyytelemällä esimiehiltään siirtoa. Nyt kun se pian olisi\ntapahtunut tosiasia, hän tunsi omituista kevennystä: hän katoaisi\ntäältä suruineen, sydämineen, salaisuuksineen, eikä ikinä ilmoittaisi\nitsestään. Jos Einar kysyisi, hän kieltäisi todellisen tilansa...\n\nJa samassa Einar kysyikin. Hän kumartui Helgan puoleen ja kuiskasi:\n\"Onko totta, että...?\"\n\nHelga jännitti voimansa äärimmilleen ja naurahti: \"Ei ole totta --\nole rauhassa! Ja nyt pyydän sinua unohtamaan kaiken ja varsinkin tuon\nonnettoman yön, jolloin halla vei niin paljon. Et ole rakastanut minua\nsydämelläsi, vaan intohimoillasi, ja siksi sinun on helppo palata\nsinne, jossa sydämesi on: Allin ja lastesi luo. Alussa on olo vaikeaa,\nmutta tulee vähitellen paremmaksi, varsinkin sitten, kun minä olen\npoissa. Unohda minut, omistaudu vain vaimollesi, ja tämä hairahduksemme\nannetaan anteeksi...\"\n\nEinar mietti raskaasti ja katsoi Helgaa syvälle silmiin: \"Rakastinko\nsinua vain intohimoillani enkä sydämelläni? Kuka tietää? Allia en ole\ntosin milloinkaan lakannut rakastamasta, mutta silti olen kauan ollut\nmyös sinun luonasi. Palaan Allin luo -- olen siellä jo, ja kipeästä\ntunnostani huolimatta onnen kalpea talviaurinko valaisee kotiamme.\nMutta en voi unohtaa sinua, sillä rikollisen onnenhetkemme muisto on\nliian huumaava ja järkyttävä salliakseen sellaista, ja olemuksesi\nkuva, kun yksin ja turvattomana vaellat tylyä maailmanrantaa, sydäntä\nkiduttava. Vain kuolema voi pyyhkiä suhteemme olemattomaksi. Voitko\nsinä unohtaa minut?\"\n\nNyt Helgan voimat pettivät. Hän lysähti tuoliinsa, painoi kasvot\nkäsiinsä ja nyyhkytti tukahtuneesti. \"Jumala sen tietää, etten voi!\"\nhän sanoi ja lisäsi hiljaa: \"Enkä tahdokaan, vaan kannan kuvaasi\nsielussani koko elämäni ajan. Se toki lienee sallittua. Mutta nyt sinun\non mentävä -- voi tulla ihmisiä!\"\n\nMutta Einar oli vaipunut mietteisiinsä ja kysyi kuin niiden\nlopputuloksena: \"Kuulitko silloin yöllä -- ennenkuin vielä olimme... --\nääntä, joka kaikuvasti ja käskevästi huusi nimeäni?\"\n\nHelga katsoi häneen kummaksuvasti ja pudisti päätänsä. Einar jatkoi\nhitaasti kuin itsekseen: \"Mutta minä kuulin. Selvästi se kajahti yön\nläpi kuin kurjen huuto taivaalta ja koetti estää minua tekemästä sitä\nminkä tiedät. Kuulin sen -- se oli kuin Allin ääni silloin kun hän on\ntuskainen tai hätääntynyt -- kun hän parkuu lapsivuoteessa. Tunsin sen\nkyllä ja se ihan repi sieluani, mutta minä onneton en silti totellut\nsitä -- en voinut! Jos olisin totellut, olisimme heränneet kiusauksen\nlumoista jalostuneina ja parantuneina, mutta nyt -- nyt olemme palaneet\ntuhaksi\".\n\n\"Se oli varmaan omantuntosi ääni\", sanoi Helga hiljaa.\n\n\"Ehkä, tahi Jumalan ihme. Olen kerran ennen vaaran hetkellä kuullut\nAllin selvän varoituksen ja todennut jälkeenpäin hänen sillä hetkellä\npalavasti rukoilleen Jumalaa puolestani. Olen varma, että rakastavan\nvaimon hieno vaisto sanoi hänelle tuona yönä minun taas olevan\nsuuressa vaarassa ja että hän rukoili kiihkeästi Jumalaa pelastamaan\nminut. Armahtaen häntä Jumala salli hänen äänensä saapua korviini\nkäsittämättömiä teitä, mutta minä olin sille kuuro. Ja nyt pelkään\nsillä teolla menettäneeni oikeuden rauhaan ja onneen. Sinä olet viaton\n-- minä olen kaikkeen syypää -- minun velvollisuuteni on sovitus, miten\nsen sitten löytänenkin\".\n\nHelga istui hiljaa. Einar katsoi häntä loistavin, tuijottavin silmin ja\nojensi kätensä: \"Hyvästi, Helga! En tiedä, miksi minusta tuntuu siltä\nkuin en tulisi enää milloinkaan näkemään sinua. Hyvästi, syvimmästä\nsydämestäni: anteeksi, kiitos ja hyvästi!\"\n\nHelga näki ikkunasta hänen menevän komeana ja ryhdikkäänä pastorille\npäin ja lysähti sohvan nurkkaan surunsa ja yksinäisyytensä valtaan kuin\nolisi vaipunut upoksiin. Ja syvältä sydämestä alkoi kuulua katkera\nvaikerointi, joka oli tuleva hänen yksinäisen elämänpolkunsa ainoaksi\nsäveleksi: \"Rakkaus on väkevä kuin kuolema, tuima kuin tuonela on sen\nkiivaus, sen hehku on tulen hehku, on Herran liekki. Eivät suuret vedet\nvoi rakkautta sammuttaa, eivät virrat sitä tulvaansa upottaa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nEinarilla oli asiaa pastorille. Hän astui tuttuun tapaansa pastorin\nkamariin ja tapasi hänet sieltä pöydän äärestä saarnaa valmistamasta.\nPöydällä oli avoinna useita kirjoja, keskimmäisenä Raamattu. Pastorin\nsilmiin tuli ilahtunut ilme, kun hän kääntyi tervehtimään nuorta\nystäväänsä, mutta tämän muodossa oli jotakin niin vakavaa, että ilo\nsammui pastorin katseesta. Huolestuneena hän pidätteli Einarin kättä ja\nkysyi suoraan: \"Mikä sinulla on, veli? Onko jotakin ikävää tapahtunut?\nPura sydämesi, ripitä itsesi, niin ehkä siitä aukeaa valoisampi tie\neteenpäin. Olen nähnyt, että sydäntäsi on kuluvana talvena painanut\njokin taakka, ja olen kärsinyt puolestasi. Älä pidä minua tunkeilevana,\nsillä minä rakastan sinua kuin omaa veljeäni!\"\n\nEinar säpsähti mielessään. \"Ripitä itsesi!\" hän ajatteli. \"Piileekö\nnoissa pastorin sattumalta lausumissa sanoissa viittaus, että minun\ntodellakin olisi ripittäydyttävä sekä pastorille että Allille. Mutta\nmitä hyötyä siitä olisi? Siirtäisin vain osan taakkaani heille,\nihmisparoille. En ripittäydy muille kuin Jumalalle, jos Hän sitten\nottanee rippini kuullakseen ja antanee synninpäästön\".\n\nHän vastasi hymyillen: \"Eivät nämä ajat juuri tee mieltä iloiseksi.\nTarvitseeko tässä sen raskaampaa taakkaa?\"\n\nPastori kiiruhti keventyneenä myöntelemään:\n\n\"Eihän toki -- liiaksi on surua kaikilla tästä surkeudesta. Kun ei\nAllikin tullut -- luulen, että mammalla on pian tavallinen ohrakahvinsa\nvalmiina. Täytyy mennä sanomaan, että hän pistäisi joukkoon pari\noikeata pöönää, toisen sinua ja toisen minua varten...\"\n\n\"Annahan olla... Minun on tästä heti mentävä -- Alli odottaa ja on\nmuitakin kiireitä...\"\n\nEinar toimitti asiansa, joka oli vähäpätöinen. Sitten hän istui hetken\nääneti ja katseli pastoria, joka istui tuossa lempeänä, ystävällisenä,\nhiukan arkana ja ujona kuten aina, piippu kädessä. Einar oli viettänyt\ntässä pienessä vaatimattomassa huoneessa monta herttaista, naivisti\nja vähään tyytyväisesti hauskaa hetkeä, joissa kuitenkin oli ollut\nkaunista, herkistynyttä inhimillisyyden runoutta. Mahtoikohan pastori\ntietää mitään? Einar oli viime aikoina ollut näkevinään pastorin\nrouvan silmissä outoa ilmettä, melkein kuin pelonsekaista ihmettelyä,\njopa kauhua. Jos hän tiesi jotakin -- Helga oli voinut tuskissaan\nripittäytyä hänelle -- niin pastorikin. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt\nsiitä minkäänlaista merkkiä. Nyt tuli rouva sisään tarjotin kädessä.\nAivan niin: hän ei katsonut Einaria silmiin kirkkaasti kuten ennen,\nvaan ainoastaan vilkaisi hämillisesti, tutkivasti, oudostelevasti.\nEinar tunsi kätensä hermostuvan, mutta sai sen onneksi hillityksi, ja\nsamalla tuli huoneeseen Lauri, kääntäen kaikkien huomion itseensä.\n\"Terve, Lauri!\" sanoi Einar reilusti ja tämä tuli paiskaamaan kättä.\nHän oli onnellinen, sillä äiti oli ostanut hänelle uudet sievät\n\"mustankengän saappaat\", joita hän oli saanut ruveta heti pitämään.\nSitä paitsi hän oli aina iloinen silloin, kun Einar tuli heille, sillä\nniin uljaan, komean ja hienon miehen ystävyys isää kohtaan heijasti\nLaurin mielestä tähän ja koko pikku kotiin samaa kunnioitusta ja\narvonantoa, jota ihmiset osoittivat Einarille. Isä aina virkistyi tämän\nseurassa ja käveli hänen mentyään vähän aikaa ryhdikkäästi ja reilusti.\nNyt Einar rupesi puhumaan karhunkaadosta, jonka piti tapahtuman\npiakkoin. Hän oli nimenomaan pyytänyt pastoria mukaan ja luvannut\nhänelle toisen kiväärinsä, ja pastori oli ihastunut tästä niin, että\noli mennyt vähäksi aikaa heikoksi. Pastorinrouva oli kyllä epäröinyt ja\nväittänyt, ettei hänen miehensä jaksa hiihtää niin pitkää matkaa, mutta\nEinar oli rauhoittanut ja sanonut, että miksi ei jaksaisi, kun ajetaan\nensin hevosella Julman mökille ja sitten vielä Hirvijärvelle. Siitä\nei ole enää kierrokselle pitkästi eikä konsti hiihtää heikollekaan,\nkun toiset aukaisevat tolan edellä. \"Ja pahimmassa tapauksessa vedän\nveljeä loppumatkan kelkalla!\" hän oli naurahtanut. Einarin miehekästä\nolemusta lämmitti voidessaan osoittaa ystävyyttä näitä kovan elämän\npalelluttamia ja aristuttamia, hiljaisia ihmisiä kohtaan. Lauri oli\ninnoissaan ja tuijotti häneen ihailevasti.\n\nEinar katsoi kolmea ystäväänsä ja tunsi sielunsa taakan käyvän\nkiduttavan painavaksi. Heitäkin vastaan hän oli rikkonut -- tehnyt\nitsensä kelvottomaksi kuulumaan heidän puhtaaseen seuraansa ja\ntyöskentelemään tämän seudun hyväksi. Vaikka ihmisten joukossa oli\ntäällä niinkuin muualla monenlaista ainesta, niin silti aina oli\ntuntunut selvältä, että niiden, jotka oli lähetetty tänne kansaa\nkasvattamaan, tuli näyttää hyvää esimerkkiä. Muuten ei työllä voisi\nolla menestystä. Sitä sääntöä vastaan hän oli rikkonut raskaasti --\npuhumattakaan muiden vielä hienompien lankojen katkomisesta. Hänen\npitäisi päästä täältä pois kuten Helgan -- ennenkuin tulisi mitään\njulkisesti tunnetuksi.\n\nHän nousi ja hyvästeli kaikki. Miksi hänestä yht'äkkiä tuntui, ettei\nhän tule näkemään enää näitä ihmisiä? Pastoria myös vaivasi sielun\nahdistus, sillä hän oli kalpea ja huulet vapisivat. Mutta Einar kevensi\ntunnelmaa sanomalla, että seuraavalla viikolla, jos sää myöntäisi,\nmentäisiin ampumaan Julman Tuomaan vanha vihollinen. \"Niin että veli\nlaittaa varustuksensa kuntoon. Näkemiin!\"\n\nLauri saatteli häntä portille saakka ja heilutti siinä vielä kättänsä.\nKuljettuaan jonkin matkaa Einar käännähti ja heilautti vastauksen.\nAurinko sattui silloin valaisemaan häntä, niin että hänen komea, uljas\nryhtinsä ja päänsä kaunis asento näkyivät erikoisen selvästi. Se kuva\npainui Laurin uskolliseen ja hartaaseen sydämeen ainaiseksi, kuin olisi\nsalama sen piirtänyt.\n\nEinarin täytyi vielä mennä viemärisuolle antamaan joitakin ohjeita.\nHän kulki syvissä ajatuksissa, miettien, miten voisi saada takaisin\nsen, minkä oli menettänyt -- päästä puhtaalle, kirkkaalle tunnolle. Sen\ntuottama onni oli nyt selvinnyt hänelle uudessa, ennen kokemattomassa\nvalaistuksessa, kun sen rinnalle oli astunut rikollisen intohimon\njuovuttava huuma. Seesteinen onni oli ylevää ja rauhallista --\nintohimojen onni oli valhetta, tulipaloa, josta ei jäänyt jäljelle\nmuuta kuin tuhkaa. Hänen täytyi vakavasti tutkia asemaansa ja koettaa\nkeksiä ne ansiotyöt, joilla hän voisi lunastaa takaisin entisen onnen.\nHän muisti Allia, Elsaa, kehdossa uinuvaa pikku miestä, ja lämmin aalto\ntulvahti hänen sydämeensä. \"Ehkä sittenkin\", hän ajatteli, \"Jumala\nantaa tämän kerran anteeksi sen, etten totellut tuota ääntä silloin\nyöllä...?\" Hän oli saapunut sepän pajan kohdalle ja seisahtui siinä\nmietteissään, kääntyen katsomaan sinne, missä hänen kotinsa oli.\nSilloin kajahti terävä laukaus ja hän kaatui tielle suulleen. Pajan\novella leijaili pieni ruudinsavun hattara.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nSeppä heräsi kuin unesta ja tuijotti hetkisen kivääriin, jonka piippu\ntuntui hiukan lämpimältä hänen käteensä. Tuhokorpit olivat sittenkin\nsaaneet usutetuksi hänet hirmutyöhön, käyttäen hyväkseen tuota\naamullista suuttumusta ja sen takaa elpynyttä vanhaa katkeruutta.\nEstävä ääni ei ollut puhunut tällä kerralla mitään, vaan oli kuin\nsallimus antanut kaiken tapahtua. Se oli mennyt silmänräpäyksessä: kun\nmetsänhoitaja oli ilmestynyt seisoskelemaan tielle, seppä oli äkillisen\nmielijohteen vallassa siepannut kiväärin piilonurkastaan ja ampunut\nmelkein tähtäämättä!\n\nTyrmistyneenä hän viskasi aseen maahan: sen laitto oli siis ollut\nvanhan kehnon houkutusta! Hän tunsi tunnossaan kipeätä tuskaa ja\nkatsoi maantielle. Tuolta tuli Julman Tuomas kiireesti tänne päin,\nvarmaan siksi, että oli kuullut laukauksen ja näki ehkä jonkun makaavan\ntiellä. \"Kohta minut otetaan kiinni ja pistetään raudat käsiin -- ehkä\nnilkkoihinkin... Mutta sitä en voi sietää!\"\n\nSeppä katseli hurjistuneena ympärilleen kuin etsien pakotietä. Sitten\nhän yht'äkkiä sieppasi pajan seinustalta suksensa ja lähti suinpäin\nhiihtämään metsään vievää tietä myöten sille ainoalle suunnalle,\njoka nyt tuntui hänestä turvalliselta: Hirvijärvelle ja sen takana\nodottavalle rajalle päin. Mitähän jos hiihtäisi rajan yli kauas\nkarjalaiskyliin, keinottelisi sieltä pohjoiseen Ruijan rannalle ja\npiilisi siellä Jäämeren soutajana? Sitä tietä saattaisi hyvässä lykyssä\nmennä Amerikkaan, jossa varmaan olisi turvassa. Hän oli jo päässyt\nmetsän varjoon, kun kuuli Tuomaan huudon ja kääntyi katsomaan: väkeä\noli ehtinyt kokoontua ruumiin ympärille, jossa nyt tiukasti kysyttiin,\nkuka oli ampunut surmalaukauksen. Varma vastaus selviäisi tuossa\ntuokiossa ja kohta olisi miesparvi kuin susilauma hänen jäljessään,\nsillä Tuomas oli tietenkin nähnyt hänen lähtönsä ja luultavasti\nepäili muutenkin, sen aamullisen asian takia. Ja hänellä kun ei ollut\nasetta mukanaan -- oli sentään: hänen pitkä, partaveitsen vertainen\npuukkonsa! Niinpähän kävi kuin saattoi arvata: tuolla jo muuan\njuoksee nimismiehelle päin ja toiset menevät pajaan. Nyt ne tulevat\nsieltä, Tuomaalla varmaankin kädessä pyssy, jota kaikki ihmeissään\ntarkastelevat. Nyt miehet hajaantuvat kiireesti, valmistautuakseen\ntakaa-ajoon. Jäljethän kyllä ovat selvät, sillä lumeen syntyy latu,\nmutta seppä uskoi olevansa parempi hiihtäjä kuin yksikään noista.\nPaitsi ehkä Julman Tuomasta, joka oli uskomattoman rivakka ja sitkeä.\nMutta pianhan se nähtäisiin.\n\nSeppä kääntyi tiensä suunnalle ja läksi hiihtämään. Oli onni, että\nhän oli tuolla pahalla hetkellä sattunut olemaan lakki päässä ja\nettä hän oli tullut temmanneeksi kintaat käsiin lähtiessään. Muut\npukineet olivat heikkoja eikä ollut evästä palaakaan, mutta liikkeellä\nollen kyllä tarkenisi ja tulitikkuja hänellä oli, niin että yöksi\nsaisi risuvalkean; evästä hän ottaisi Julman mökistä vaikka väkisin.\nHänellä oli varmat luulonsa, että Tuomaan aitan kätköistä löytyisi\nhänellekin riittävä pala hirvenlihaa, sillä sellaisen riistan lavaksi\nhän oli mielessään päätellyt sen lihakimpaleen, jonka oli sattunut\nvilahdukselta näkemään Tuomaan kontissa. Ei Tuomas muuten olisi\npyrkinyt syömään sitä muiden näkemättä eikä pysynyt niin hyvässä\nvoinnissa kuin petunsekaisesta leivästä huolimatta tämän talven oli\nollut. Se on ampunut hirvensä jo ensimmäisillä paksun lumen keleillä,\njolloin hiihto on käynyt hyvin, mutta hirven juoksu huonosti: \"Ampukoon\nvain ja hyvä on, kun sai!\" arveli seppä mielessään ja paineli menemään\nniin että suihki. Keli oli liukas ja lumi oli kovettunut melkein\nsuksen kantavaksi, niin että kesällä runsaasti aikaa vievä, soita\nkierrättelevä vaivalloinen taival lyheni uskomattomasti ampuessaan\nviivasuorana Hirvijärveä kohti.\n\nSeppä hiihti uupumatta tunnin toisensa perästä ja oli jo aivan huoleton\najajistaan. Hän hidasti hiukan vauhtiaan lähtiessään oijustamaan laajan\nsuon poikki, jonka keskellä oli siellä täällä metsäisiä saarekkeita.\nHän tunsi seudun, vaikka täällä ei kesällä kuljettu, nevat kun\nolivat melkein ylipääsemättömiä: hän oli siis hiihtänyt kuusi tai\nseitsemän tuntia ja katkaissut monen penikulman taipaleen. Ilta rupesi\npimenemään -- hän hiihtäisi tuonne saarekkeeseen ja värjöttelisi\nsiellä risuvalkean ääressä pimeimmän ajan. Takaa-ajajat eivät voisi\nhiihtää pimeässä, vaan heidänkin täytyisi leiriytyä. Niin seppä\nlaskeutui suolle ja lähti purevassa viimassa ja pimenevässä illassa\nponnistelemaan saareketta kohti, huoletonna vainoojistaan.\n\nMutta kun hän oli hiihtänyt hetken aavaa pitkin ja kääntyi katsomaan\ntaakseen, hän säpsähti nähdessään miehen, jonka tunsi Tuomaaksi,\njuuri laskeutuvan metsän rinnasta aukealle ja rupeavan tulemaan\ntasaisessa käyntihiihdon tahdissa, keveästi ja nopeasti. Seppä ei\npelännyt yhtä miestä, mutta hän toivoi hartaasti, ettei tämä olisi\nollut Tuomas, sillä hänen kanssaan seppä ei halunnut riitaa. Välimatka\nlyheni nopeasti ja jopahan kuului Tuomaan käskevä huuto: vaati\ntietenkin pysähtymään ja antautumaan hyvällä. Tuomaalla ei näyttänyt\nolevan asetta -- pyssy selässä hän ei olisi kyennyt hiihtämään noin\nnopeasti, vaikka saikin tulla toisen aukaisemaa latua. Uskoi varmaan\ntaivuttavansa sepän kuten ennenkin hyvällä ja viisaalla puheella. Siinä\nTuomas erehtyi tällä kerralla.\n\nHuolimatta uudesta huudosta, joka levisi lakeudelle terävänä ja\ntuimana, seppä läksi jatkamaan matkaansa, pitäen nyt niin kovaa\nkiirettä kuin väsähtäneet voimat suinkin sallivat. Oliko Tuomas\nsittenkin sitkeämpi hiihtäjä kuin hän? Mahdollisesti -- ainakin\nharjaantuneempi, koska oli ollut tänä talvena enemmän suksien\npäällä kuin hän. Joka tapauksessa välimatka lyheni lyhenemistään,\nhitaasti mutta varmasti. Seppä oli oikeassa: kulunut talvi oli ollut\nTuomaalle todellinen hiihtotalvi: Milloin vain oli joutanut, hän oli\nristeillyt salolla pyssyineen, ahdistellen huurremetsoja ja kokien\nriekontarhojaan. Ja sitten oli se yksi ajo, päiväkausia kestänyt sitkeä\nponnistus, jolloin nälkäinen, voimakasta ravintoa himoitseva ihmispeto\noli hellittämättä pysytellyt kuningashirven jäljillä, kunnes vihdoin\nuupumus oli voittanut tämän ja se oli uhmaten kääntynyt päin, silmät\ntulta iskien, hatasarvet laajalla ja etukaviot valmiina iskuun. Tuomas\nei mielellään muistellut tätä kohtausta, sillä huolimatta metsämiehen\nhuumaavasta ilosta hänestä oli tuntunut jonkin verran ilkeältä lähettää\nsurmanluoti tuon komean, mahtavan eläimen rintaan. Sehän oli sitä\npaitsi laiton teko. Mutta hänen vaimonsa ja pikku Joonan sekä eräiden\nmuiden läheisten, kurjuutta kärsivien ihmisten kalpea muoto sai Tuomaan\ntukahduttamaan epäilyksensä ja niin kajahti terävä laukaus ja tuonelle\nsortui Tapion uljas ajokas. Vaieten, murheellisena ajon onnellisesta\npäättymisestä huolimatta, Tuomas katsoi suuren elämän sammumista, kun\nhurme virtasi lumelle, silmät särkyivät ja voimakas rinta puhalsi\nviimeisen raukenevan henkäyksen.\n\nSepän kadotessa ensimmäisen saarekkeen kuusikkoon Tuomas hiihti jo\naivan lähellä. Seppä kuuli hänen huutonsa, jossa oli suostutteleva\nsävy, mutta ei välittänyt siitä. Tuomaasta ei ollut hänelle muuta\nvaaraa kuin että hän hidastutti hänen kulkuaan, jos saavutti, ja\nsilloin voivat muut takaa-ajajat tavoittaa hänet. Täällä oli paha\nhiihtää, sillä lumi oli pehmeätä ja maa täynnä kaatuneita puita, joiden\noksat törröttivät estävinä joka haaralla. Seppä ponnisteli urheasti\neteenpäin työntäen lujasti syvään uppoavilla sauvoillaan. Tuomas\ntavoittaisi häntä täällä yhä enemmän...\n\nYht'äkkiä seppä pysähtyi kuin naulittuna: Tuomaan huuto kajahti\naivan läheltä, mutta se ei ollut enää käskevä eikä sovitteleva, vaan\nkauhistunut, hätäinen, säpsähdyttävä parkaisu. Ja samalla kuuluva verta\nhyytävä, kumea mörinä ilmaisi sepälle silmänräpäyksessä, mistä oli\nkysymys: hän oli todennäköisesti kulkenut korjulla makaavan, syvään\nlumeen hautautuneen kontion päällitse ja oli herättänyt sen siten ja\nvielä sauvojensa pistoilla, niin että se oli ollut valmis karkaamaan\npystyyn Tuomaan heti hiihtäessä hänen latuaan myöten paikalle.\nMutta nythän hän pääsisi takaa-ajajastaan! Mitä? Seppä häpesi tätä\nsilmänräpäykseksi esiin pujahtanutta halpamaista ajatusta ja kääntäen\nnopeasti suksensa lähti tulista vauhtia apuun. Tuonenkorpit rääkkyivät\nhirmuisesti ja kielsivät häntä menemästä, mutta kirkkaana kuului nyt\ntoisaalta Jumalan jylisevä käsky. Sepän sielun täytti juhlallinen,\nylevä miehuus: nyt oli siis tullut hetki, jolloin hän saisi katsoa\nsilmästä silmään elämänsä mustaa saatanaa, tuota hirviötä, joka oli\ntehnyt niin paljon pahaa köyhälle kansalle, säikähdyttänyt pikku Annin\nmielisairaaksi ja varmaan kavaluudellaan horjahduttanut hänet tämän\naamun murhatyöhön. Ehkä Jumala oli johtanut asiat tähän ja sallisi\nhänen antaa oman henkensä korvaukseksi siitä, mitä oli tehnyt, oman ja\ntoivottavasti karhun hengen myös?\n\nSepän tulla tömähtäessä paikalle Tuomas, makasi suullaan lumessa\nja karhu nuuski häntä epäluuloisesti. Verta oli lumessa eikä seppä\nvoinut päätellä, elikö Tuomas. Mutta sitä ei ollut nyt aikaa ajatella.\nHän hyppäsi suksiltaan, veti naapukan syvälle ja lujaan päähänsä,\nettä se edes jonkin verran suojaisi pedon hampaita vastaan, kuoraisi\näkkiä risaisen takin päältänsä ja kääräisi sen vasemman käsivartensa\nympärille, tarttui pitkään terävään puukkoonsa ja lähti etenemään\nkarhua kohti. Yhäkin raivoissaan talviunensa häiriytymisestä ja\noudoista, vihamielisistä hajuista tämä oli poistunut Tuomaan luota,\nnoussut kahdelle jalalle ja katseli nyt veripunaisilla silmillään\nepäluuloisesti ja koko ajan kumeasti rönkyen ja möristen sepän nopeasti\nsuorittamia liikkeitä ja päättäväistä, vaanivaa lähentymistä. Kontio\ntunsi miehen: hän oli sama, joka oli kesällä tullut häntä kohti juuri\ntuolla tavalla, sisukkaasti, hammasta purren ja silmissä peloittava,\npistävä kiilto, kuin olisi niistä sinkoillut keihäitä. Suvella kontio\noli paennut, mutta nyt hän ei väistyisi tuumaakaan, sillä täällä oltiin\nhänen omalla, ikimuistoisella pesä-alueellaan. Hän oli pureskellut tuon\ntoisen vihollisensa aika kypsäksi ja antaisi tälle saman voitelun...\n\nSeppä tiesi, mitä oli tehtävä: hänen oli ensimmäisellä salamannopealla\nhyökkäyksellä päästävä petoon kiinni rinta rintaa vastaan, työnnettävä\ntakkiin kääritty vasen käsivarsi sen suuhun ja upotettava puukko,\nennenkuin kontio ehtisi katkaista hänen selkärankaansa tai muuten\ntehdä häntä kykenemättömäksi, niin voimakkaalla pistolla kuin\nmahdollista syvälle kylkeen, lapaluun alle, sydämeen saakka. Ja isku\noli sitten uudistettava niin monta kertaa kuin käsivarsi suinkin käskyä\ntottelisi...\n\nSeppä oli kuin hyppyyn valmistautuva ilves ja ponnahti, saatuaan\nlujan jalansijan, matalalta petoon käsiksi, onnistuenkin työntämään\nkäsivartensa sen kitaan. Ennenkuin hölmistynyt kontio ehti käyttää\nvaltavia etukäpäliään, seppä oli toteuttanut myös toisen päämääränsä:\niskenyt pitkän puukkonsa raivonsa koko voimalla kontion kylkeen.\nTuskainen, kaamea rönkynä ilmaisi sen sattuneen hyvin ja tumma\nverivirta ruiskusi nietokselle. Mutta samalla kontio kiskaisi päätänsä\ntaaksepäin, niin että käsivarsi irtautui suusta, iski hampaansa sepän\npäähän ja rouhaisi valtavilla käpälillään... Kerran vielä, ennenkuin\nkuolon hämärä rupesi laskeutumaan sepän silmiin, hän kuitenkin ehti\nuudistaa pistonsa, työntää tappavan teräksen kipeän syvälle ja päästä\nvakuutukseen siitä, että vannottu kostotyö oli suoritettu...\n\nKun muut takaa-ajajat saapuivat paikalle, makasi siellä kuollut kontio,\nrautaisessa syleilyssään seppä, jonka pää oli murskattu, selkäranka\npoikki ja molemmat kyljet auki reväisty. Ei tarvinnut kysyä, miten\nkontio oli kuollut, sillä sepän käsi puristi vielä puukonvartta,\njonka pitkä terä oli työnnetty juurta myöten pedon sydämeen. Sepän\nsilmissä oli yhä terävä kiilto ja kasvoilla voitonriemuinen, melkein\nonnellinen ilme. Kun sitten käännettiin Tuomas selälleen, huomattiin\nhänessä elonmerkkejä: olkapäät tuntuivat olevan möyhynä, mutta\nvaltasuonet taisivat olla eheitä, koska verta ei ollut vuotanut\nsentään tuon enempää. Kiireesti miehet tekivät tulen ja rupesivat\nparhaan ymmärryksensä mukaan virottelemaan Tuomasta. Väliin he arasti,\nihmettelevästi, vilkaisivat seppään, joka sai edelleen maata karhun\nkuolonsyleilyssä, ja heidän mielessään asui pyhä, kunnioittava ajatus.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nPastorinrouva oli antanut kantaa ruusunsa kuopasta keittiöön, sillä\nkevättalvi oli jo kirkastunut aurinkoisemmaksi. Pekka oli valmistanut\ntarpeelliset väkevät mullat, vedet ja voima-aineet, joilla ruusuille\nnyt annettiin elämänhalua. Sitten ne vietiin ruokasaliin ja saliin,\njokunen pastorinkin huoneeseen, kasvattamaan versojaan ja odottelemaan\nkukkimisen aikaa. Rouva katsoi niihin vielä kerran, käänsi niitä vähän\nja istui sitten väsyneenä hetkeksi huokaamaan. Sitä ei oikeastaan\nhaluttanut tehdä, sillä heti kun ajatukset pääsivät irtautumaan työstä,\njoka edes hiukan niitä vangitsi, ne riensivät kuin kilvan käsittelemään\nja pohtimaan kaikkea sitä, mitä viime aikoina oli täällä tapahtunut.\nJa silloin palasi mieleen sama tyrmistys kuin Einarin kuolinpäivänä,\nsama kammo ja jännitys, kun miehet syöksyivät ajamaan seppää takaa ja\ntoivat vihdoin selkosista järkyttävän saaliin. Allin surua ja tuskaa\nei voinut lakata muistamasta -- eikä Helgan, joka ei jaksanut hillitä\nitseään, vaan itkien sanoi Allille: \"Minähän rakastin häntä myös!\" Se\nasia, johon Helga oli niin syvästi kietoutunut, oli saanut äkillisen,\njärkyttävän lopun ainakin toisen osallisen kohdalta. Minkälainen sen\nloppu olisi Helgan osalta, senhän kyllä saattoi kuvitella, vaikka\ntämä paikkakunta ei tulisi sitä näkemään. Mutta Einar oli kuollut,\nsydämeen ammuttuna kuollut äkkiä kuin leikattuna. Käsittämätöntä on,\nmiksi sellaista pitää tapahtua? Oliko hänen lankeemuksensa niin paha,\nettä se vaati näin ankaran rangaistuksen, vai liittyikö siihen jotakin\nvielä syvempää ja kohtalokkaampaa kuin itse lemmenhairahdus? Mutta onko\nolemassa mitään syvempää ja kohtalokkaampaa kuin rakkaus? Yhtä uljas\nkuin eläessään, Einar oli arkussaan, jonka äärestä ei Alli-raukkaa\ntahdottu saada pois. Kummako tuo. Ei elämää voi ymmärtää, vaan siinä\ntäytyy kulkea kuin sokea ihmisvilinässä. Ikävää oli, kun ei ollut\nainoatakaan kukkaa, jonka olisi paareille laskenut, vaan täytyi tyytyä\nhavuseppeleeseen. Seppä ei saanut semmoistakaan, vaan haudattiin\nhiljaisuudessa rikollisten ja itsensämenettäjien puolelle. Kuolleita ja\nalituista surua -- siinä oli ollut kuluneen talven suurin rikkaus. Kun\nyhden sanomakellot olivat lakanneet soimasta, niin jo oli saanut ruveta\nheiluttamaan kelloa toisen vainajan hyvästijätöksi. Nälkä, taudit,\nkuolema -- milloinkaan heltiämätön, viiltävä köyhyys niin paremmissa\nkuin vaatimattomammissakin majoissa -- mitä tästä lopulta tulee?\n\nPastorinrouva hyrähti itkuun. Hän ei tavallisesti itkenyt muiden\nollessa saapuvilla, vaan säästi kyyneleensä yöksi, jolloin uni ja\npimeys armahtivat ihmisiä, vapauttaen heidät hetkeksi suruista ja\nmurheellisten olentojen näkemisestä. Kun Laurin tasainen hengitys\nilmaisi hänen nukkuneen, kun pastori oli lakannut kääntyilemästä\nlevottomasti vuoteessaan, silloin rouva saattoi päästää valloilleen\npäivien ja viikkojen kuluessa kasautuneet tunteensa. Kyynelten\ntippuessa pielukselle hän joka kerta aloitti alusta -- nuoruudesta,\ntoiveista, haaveista, tuosta kaikesta, jonka ihmiset kohdaltansa hyvin\ntuntevat ja muistavat, ja jonka he tietävät enimmäkseen luhistuneen\npettymyksiksi. Hän seuraili elämänpolkuansa askel askeleelta,\nkunnes saapui tänne, salojen, erämaiden, lumen ja hallan vangiksi,\nja tunsi, että edessä oli elämän viimeinen näytös. Tännekö hänen\nsiis oli jäätävä, tännekö miehensä ja poikansa? Sitä vastaan hän\nkapinoi, rukoillen joka yö kiihkeästi Jumalaa osoittamaan keinon,\nmiten he pääsisivät pois, hekin saamaan elämältä edes hitusen sitä\niloa ja nautintoa, jonka olivat kerran kuvitelleet niin suureksi, ja\nvalmistamaan Laurille parempia tulevaisuuden mahdollisuuksia. \"Muuten\nhän jää tänne ja katoaa petunsyöjäin joukkoon\".\n\nPastorin rouva tiesi, että tämä toive, ajatus ja pelko vaivasi\nmyös hänen miestänsä, joka samoin alituisesti ja erittäinkin yön\nhiljaisuudessa taisteli siitä Jumalan kanssa. Mutta inhimillisin silmin\nei voinut nähdä mitään tietä tämän toiveen toteutumiseen. Ei auttanut\nmuu kuin kärsivällisesti taistella edelleen ja uskoa, että Laurin\nkohtalo valkenisi muiden ihmisten avulla, kun eivät omat vanhemmat\nkyenneet sitä hoitamaan. Mutta eihän tässä ehdi enempää istumaan, vaan\ntäytyy lähteä liikkeelle...\n\nLauri oli hiipinyt hiljaa, muiden huomaamatta, kuusimajaan, jossa\nEinar-setä lepäsi arkussaan. Se oli vielä auki sitä varten, että kaikki\nsaisivat nähdä hänet viimeisen kerran, jos tahtoisivat. Lauri ei voinut\nkäsittää, että hänen suuri miehekäs ystävänsä, jonka kädenlyönti\noli niin reilu, jonka katse oli niin loistava ja lämmin, ja nauru\nniin miellyttävän sointuva, jonka ulkomuoto oli juuri sellainen kuin\nkuninkailla tiettävästi on, lepäsi nyt tuossa sinertävän kalpeana,\nelottomana. Lauri kosketti Einarin kättä: se oli kylmä, kova ja\ntunteeton, ja hän pelkäsi sitä, mutta puristi sitä siitä huolimatta,\nsillä hän tahtoi vielä kerran sanoa hyvästiä suurelle ystävälleen, isän\ntoverille ja puolustajalle, jonka kulmain uhkaava rypistys vaimensi\ntunnottomain ihmisten ivahymyn silloin, kun pastorin kädet vapisivat\nniin, ettei kahvikuppi tahtonut niissä pysyä. Kuka nyt puolustaisi\nisää, joka oli niin köyhä, että kaikki uskalsivat nauraa hänelle\nvasten silmiä, kuka löisi häntä toverillisesti olkapäälle ja kohtelisi\nhäntä ylimpänä vieraanaan, kertoen kaskuja niin, ettei isä enää voinut\nlakata nauramasta? Ei ollut toista sellaista, vaan isä sai arkana\nvärjötellä kamarissaan ja surra yksikseen Einarin kaameata kuolemaa,\npää painuneena pöydälle käsien varaan, vanhan Raamatun päälle. Mutta\nLauri kasvaisi pian ja tulisi Einarin kaltaiseksi mieheksi, jota kaikki\nehdottomasti kunnioittaisivat, joka olisi jyrkkä ja ankara, mutta\nsamalla ystävällinen erittäinkin niille, jotka olivat köyhiä, arkoja,\nvaatimattomia ja onnettomia. Lauri ponnisti voimansa äärimmilleen,\nettei itku pääsisi puhkeamaan, mutta ei voinutkaan hillitä itseään\nsiksi, että Helga, joka oli tullut suoraan portista tänne arkun luo,\nrupesi äkkiä itkemään. Helga katsoi varoen ympärilleen ja -- kun kuusia\noli niin tiheässä, ettei kukaan juuri voinut ulkopuolelta nähdä sisään\n-- kumartui äkkiä ja painoi huulensa Einarin käteen. Sitten hän vei\nLaurin kiireesti pois ja he läksivät yhdessä kävelemään metsätielle.\nKovan viiman vuoksi ei äiti päästänyt Lauria hautausmaalle, niin että\nhän sai istua yksin kotona sen aamupäivän. Kirkonkellon surulliset\nkumahdukset kuuluivat selvästi isän hiljaiseen huoneeseen, jonka pöydän\nääressä Lauri istui...\n\nYksi asia oli Einar-sedän kuoleman yhteydessä, josta Lauri ei puhunut\nkenellekään -- se nimittäin, ettei hän voinut muistella vihalla seppää,\nvaikka tämä oli surmannut Einarin. Se oli kyllä käsittämättömän\npahasti tehty, mutta Lauri tajusi hämärästi, ettei seppä ollut siitä\nvastuunalainen. Kuullessaan ihmisten moittivan seppää ihan inhoten ja\nkauhistellen Lauri katsoi lattiaan eikä puhunut mitään. Tosiasia oli,\nettä tämä koski hänen sydämeensä kipeästi, sillä hänen käsityksensä\nmukaan seppä oli ollut suuri ja jalo mies, ainoa täällä, joka oli\nEinarin vertainen. Hän oli uskaltanut mennä puukko kourassa karhun\nkimppuun pelastaakseen oman takaa-ajajansa hengen. Eikö se ollut\njalo teko? Vain Einar oli samanmittainen mies -- niin, ehkä hiukan\nmittavampi, sillä jos joku olisi ollut vaarassa, hän olisi käynyt tämän\npuolesta taisteluun vaikka kuinka epätoivoisissa olosuhteissa. Sillä\nsellainen on kunnian miehen velvollisuus. Niin isä oli selittänyt ja\nLauri ymmärsi sen. Mutta kuka sanoo, ettei seppä olisi tehnyt samoin?\nTarkemmin ajatellen Lauri uskoi, että seppä olisi käynyt karhun\nkimppuun sulinkin käsin, jollei asetta olisi sattunut saataville. Seppä\noli ollut Laurin ystävä, ja sitä, miksi hän oli ampunut Einarin, Lauri\nei voinut käsittää. Sen oli Jumala niin sallinut. Lauri oli surrut\nkuullessaan, että seppä oli haudattu murhaajien nurkkaan ja ettei\nhänelle oltu tehty kunnollista arkkua -- oli vain höyläämättömistä\nlaudoista hotaistu ruma laatikko. Isän lähtiessä hautaamaan häntä\nLauri oli kuiskannut hänen korvaansa niin hiljaa, ettei isä ollut\ntahtonut saada hänen tarkoituksestaan selvää: \"Sano seppäraukalle\nterveisiä ja pyydä anteeksi hänen puolestaan. Ei seppää pidä sortaa\n-- isähän tietää, että seppä oli hyvä mies!\" Ja tultuaan kotiin isä\noli kertonut puhuneensa juuri niin kuin Lauri oli käskenyt, ja isän\nsilmistä oli kimmeltänyt kaunis ja lämmin tuike. Lauri oli onnellinen\nsen johdosta, sillä hän uskoi nyt, että Jumala oli antanut sepälle\nanteeksi. Ja Einarille myös, jos tämä oli tehnyt jotakin syntiä --\nkuolema oli sovittanut kaikki, niinkuin äiti oli eräänä iltana sanonut.\nKun oli suunniteltu havuseppelettä Einarin haudalle, oli Laurilta ollut\npujahtamaisillaan kysymys, eikö sepän haudalle myös? Mutta onneksi hän\noli samalla oivaltanut, ettei sitä varmaankaan pidettäisi sopivana;\nkuka nyt murhaajan haudalle seppelettä... Kuitenkin Lauri ajatteli,\nettä isä ja äiti olisivat varmaan ymmärtäneet hänen tarkoituksensa\nja sallineet sen, elleivät olisi pelänneet muiden ihmisten siitä\npahentuvan. Alli-täti ymmärtäisi hänet myös ja Einar-setä, joka silmät\nkirkkaina ojentaisi hänelle kätensä ja sanoisi: \"Se on oikein! Seppä\nansaitsee havuseppeleensä, sillä hän oli todella kunnonmies!\" Mutta\nLauri ei silti puhunut ajatuksestaan, sillä hän ymmärsi, ettei se nyt\ntulisi hyväksytyksi.\n\nÄiti pyysi Lauria, kun oli sinä päivänä lauhempi sää, hakemaan aidan\ntakaa kauniita kuusenhavuja Einar-sedän seppelettä varten. Isä läksi\nmukaan. He hiihtivät ensin metsätietä vähän matkaa, kunnes tulivat\ntietämäänsä kauniiseen kuusikkoon, josta taittelivat tarvitsemansa\nmäärän. Suojatuuli oli pudottanut lumen pois oksilta, jotka sen\njohdosta loistivat voimakkaasti tummanvihreinä ja hyöteinä. Kun aurinko\npaistoi niihin, heräsi mieleen iloinen kevään aavistus. Aurinkoisina\npäivinä Lauri oli tarkkaan pitänyt silmällä päivänpuoleisen räystään\nreunaa ja oli jo kerran todennut, että siitä irtautui vesitippoja,\njoissa valo kimmelsi eli \"visersi\" kauniisti, niinkuin hän sanoi.\nElleivät he olisi olleet niin murheellisella asialla, olisi kevään\nhiljalleen elpyvä henki ilahduttanut toivon väreilyllä heidän\nmieltänsä. Nyt heistä tuntui jollakin tavalla loukkaavalta ja\nepähienolta olla iloinen ja nauraa; isä sanoi, ettei nauru nyt\nsointunut elämän säveleeseen, vaan kirahti viiltävästi. Sitten he\npalailivat hiljakseen kotiin, sillä isä hiihti hyvin verkkaisesti,\nja illalla äiti sitoi seppeleen. Hän tuumiskeli isän kanssa,\nkoetettaisiinko laittaa siihen värin vaihteluksi edes paperikukkia,\njoita äiti osasi tehdä ja joita oli joulukuusen koristeina, mutta\nluopui siitä ajatuksesta isän neuvosta. \"Havuseppele vain, puhdas\nhavuseppele ilman minkäänlaisia koristeita sopii parhaiten täällä\nhavun ja petun maassa\". Yöksi seppele vietiin ulos. Kun Lauri aamulla\nmeni katsomaan sitä, se oli jäätynyt valkeaan huurrekimalteeseen.\nEnsin äiti aikoi tuoda sen sisään sulamaan, mutta sitten se huomattiin\nkauneimmaksi juuri tällaisena.\n\nMutta illalla hautajaisten jälkeen Lauri sai olla muiden mukana\nAlli-tädin luona viettämässä Einar-sedän muistoa. Hän leikki hiljaa\nElsan kanssa sänkykamarissa ja katsoi sieltä saliin, jossa Alli-täti\nistui sellaisessa paikassa, että hänet saattoi nähdä. Siellä olivat\nrovasti ja ruustinna, nimismies rouvineen ja anoppeineen, kanttori\nja kestikievari -- kaikki herrasväet paitsi Helgaa. Tämä oli aamulla\ntullut varhain katsomaan Einaria ja sitten heidän palattuaan\nmetsätieltä poistunut suoraan kotiinsa, menemättä hautausmaalle. Helga\nei enää käynyt missään muualla kuin illalla äidin luona, jolloin he\nusein sulkeutuivat sänkykamariin, varmaankin itkeäkseen siellä yhdessä,\nkoska Helgan silmät olivat sen jälkeen aina ja äidin melkein aina\npunaiset. Konttorissaan Helga istui ihmisten käydessä pöytänsä takana\neikä noussut tervehtimään ketään, nyökkäsi hän vain sieltä tai ojensi\nkätensä. Eikä hänen luonaan enää käynyt ketään muita kuin niitä,\njoilla oli asiaa postiin. Lauri oli kuullut ihmisten puhuvan tästä,\nvieläpä vihjailevan sellaista, jota Lauri ei tahtonut ajatellakaan.\nAikaisilla ihmisillä oli omat kauheat asiansa. Hän ei uskonut Helgasta\nsellaista, vaan katseli häntä ollessaan hänen luonaan koulussa\nentisellä ihastuksella, lisänä vielä osanotto ja sääli, joka johtui\nLauri ei oikein tiennyt mistä. Helga oli laihtunut ja iho oli vielä\nvalkeampi kuin ennen. Kärsivällisesti hän oikoi Laurin mutkallisia\nsekaharjoituksia, jotka eivät mitenkään tahtoneet tulla oikein, ja\nkertaili hänen kanssaan Suomen vaikeasti muistettavia vesistöjä.\nVälillä hän kuitenkin vaipui ajatuksiinsa -- ihan kesken puhettaan --\nja tuijotti sanattomana eteensä. Silloin Lauri ei häirinnyt häntä --\nuskalsi tuskin hengittää. Sitten Helga säpsähtäen heräsi ja rupesi\njälleen näyttämään kartasta vesistöjä ja vuoristoja...\n\nElsa oli kasvanut ja tullut vakavaksi ja kalpeaksi. Hänen suuret\nsiniset silmänsä katselivat maailmaa surumielisen kummastelevasti, ja\nkesken dominopelin, jota he sen rauhallisuuden vuoksi nyt leikkivät,\nhän saattoi laskea kätensä ristiin helmaansa ja huoata vanhasti ja\nväsyneesti. Mutta kun pikku veli rupesi äännähtelemään kehdossaan,\nElsan äidilliset vaistot heräsivät. Suu supussa piispitellen ja\npäivitellen hän hypähti kehdon ääreen ja rupesi hellästi muka\ntouhuamaan, kunnes Alli-täti saapui. Lauri tuijotti Alli-tätiin\nlumottuna, sillä tämän vaalea, runsas kiharatukka ja iso sykerö, surun\nja valvomisen aiheuttamasta kalpeudesta huolimatta kukoistavat kasvot\n-- koko pää -- oli hänestä kuin ilmestys, enkeli, kukka, kun se kohosi\nmustan surupuvun kaulantiestä kauniina, kuningatarmaisena. Alli-täti\nei välittänyt Laurista, vaan polvistui kehdon ääreen ja paljastaen\nison, kauniin, valkoisen rinnan ojensi sen pikku miehelle, joka\nalkoi juoda janoisesti ja joskus takoi rintaa pienillä nyrkeillänsä.\nLauri yritti kääntää ujostellen katsettaan pois, mutta jäi samalla\ntuijottamaan Alli-tätiin, jonka kasvoja valaisi kirkas, onnellinen\nhymyn ja rauhan ilme. Sitten tulivat Laurin äiti ja nimismiehen rouva\nsaapuville, istuivat kehdon ympärille ja alkoivat jutella tyytyväisinä,\nrauhoittuneina ja ilahtuneina hekin, sillä hetkellä muistamatta\nolevansa hautajaisissa. Hetken kuluttua Elsa nyhjäisi Lauria\nkäsivarresta, huomauttaen, että nyt oli hänen vuoronsa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomas oli tuotu ensimmäisessä hädässä pikkupappilaan, jonka pirtissä\npastorinrouva oli hirvitellen koettanut sitoa häntä, pesten hänen\nhaavojaan viinalla ja tukkien niitä taulalla. Sitten hänet siirrettiin\nkestikievarin pirttiin, jossa oli väljempää. Kanttori, joka ymmärsi\nluunvikoja, tuli katsomaan Tuomasta ja arveli, ettei hänen konstinsa\nriitä tähän, sillä olkapää tuntui olevan möyhynä. Koetti kuitenkin\nvenyttää kättä suoraksi ja lastoitti sen, ettei se päässyt retkumaan,\neikä sitten ollut tehtävänä muuta kuin odottaminen. Tuomaan vaimo\nja pikku Joona saapuivat kiireesti hoitamaan häntä, vaimo istuen\nvuoteen ääressä yöt ja päivät ja Joona vartioiden vähän syrjempää\ntarkkaavaisesti isän kasvojen ilmettä. Muutamien sekavien ja vaikeiden\nvuorokausien jälkeen Tuomas rupesi kaikkien ihmeeksi tulemaan\ntajulleen, tunsi omaisensa ja alkoi kuiskaten vaatia tietoja, miten\nhän oli pelastunut. Hän oli hiihtänyt lujaa vauhtia sepän jäljessä,\nhuudellut hänelle ja miettinyt, miten saisi suostutetuksi hänet\nluopumaan turhasta paosta, kun samalla lumen pinta oli särkynyt hänen\naltansa ja hänet oli lyönyt maahan ärtyneen kontion valtava käpälä.\nKerran hän vain oli ehtinyt kiljaista ja toivoa, että seppä tulisi\napuun, kun pedon hampaat upposivat hänen olkapäähänsä ja hän pyörtyi.\nKuultuaan sitten, mitä seppä oli tehnyt, Tuomas hymyili vaisusti, mutta\nylpeästi. Hänhän tunsi sepän -- sellaisia miehiä oli harvassa. Se, että\nhän ampui metsänhoitajan, oli äkkipuuskan eikä pahuuden vika...\n\nTuomas makaili viikon toisensa jälkeen, kunnes haavat lakkasivat\nmärkimästä ja umpeutuivat. Sitten hän vähitellen rupesi liikuttelemaan\nkäsivarsiansa, jotka olivat aluksi jäykät kuin umpeenruostuneet\nsaranat. Mutta kun niitä hierottiin ja haudottiin sekä uupumatta\nvenyteltiin, niin rupesivathan ne liikkumaan edes jotenkin, vaikka ei\nniin korkealle ja voimallisesti kuin auran, kuokan ja kirveen käyttö\nolisi vaatinut. Viimeisillä hankikeleillä hän lähti hiihtämään kotiinsa\nvaimonsa ja pikku Joonan kanssa, hankkimaan rehuja Helunalle, joka\noli tällä aikaa poikinut. Joonan katseesta loisti ilo, kun hän käänsi\nsuksensa kaukaista erämaankotia kohti, ja hänen mielessänsä kuvasteli\nmiehekkäitä suunnitelmia. Kaikki onnettomuudet unohtuivat sillä\nhetkellä uuden toivon rusottaessa Hirvijärven puoleisella taivaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastorinrouvan ruusut eivät ehtineet kukkia vielä silloin, kun Helga\nlähti. Hiljaa hän valmisti menonsa puhumatta siitä muille kuin\npastorinrouvalle, joka oli hänen uskottunsa ja tukensa. Illalla\nennen lähtöänsä, jonka piti tapahtua varhain seuraavana aamuna\nKinnus-Eeran reessä, hän oli pastorinväen luona hyvästillä. He istuivat\nkeittiökamarissa kuten lukemattomia kertoja ennen, pastori, rouvansa\nja Helga pöydän ääressä, Lauri ikkunasohvalla kirjoineen. Helga oli\nmustissa -- Einarin kuoleman jälkeen hän oli pitänyt vain mustaa\n-- vaiteliaana, kuten aina viime aikoina, varsinkin pastorin läsnä\nollessa. Puhe ei tahtonut luistaa keneltäkään -- ei ollut puhumista,\nja katseet hakeutuivat hajamielisesti ulos, nyt jo vaaleanhämyiseen\nkevättalven iltaan. Vihdoin Helga nousi, ojensi arasti kätensä\npastorille ja kuiskasi nöyrästi \"hyvästi\" ja \"kiitos kaikesta\".\nPastorin huulet vapisivat liikutuksesta ja hän piti kauan Helgan kättä\nomissaan, tapaillen sanoja, joilla voisi keventää tämän nuoren ihmisen\ntaakkaa, lohduttaa häntä, nostaa hänet ylös maasta, jonka tomussa näki\nhänen henkensä taistelevan ja rukoilevan. \"Ole rohkea, lapseni!\", hän\nsai sanotuksi, \"kestä kohtalosi urheasti äläkä puolustele itseäsi,\nvaan kuule herkästi tunnon nuhteita. Kerran sen Jumala rauhoittaa\nja sydämeesi astuu jälleen onni, toisenlainen kuin olit odottanut,\nhiljaisesti alistuva ja surumielinen, mutta hieno ja kaunis. Muista\nmeitä, jotka täällä rukoilemme puolestasi, ja anna anteeksi tälle\nkaukaiselle sydänmaalle, jossa sinua odotti niin erikoinen, järkyttävä\nkohtalo...\"\n\nHelga vaipui pastorinrouvan syliin hyrskähtäen itkuun. Hetken siinä\noltuaan hän meni Laurin luo ja heittäytyi polvilleen syleilemään\nhäntä. Lauri oli jo isän sanojen johdosta joutunut kovaan kamppailuun\nitkua vastaan ja tuijotti nyt huulet vapisten Helgan loistaviin,\ntummiin, kyyneleisiin silmiin. Helgan soperrellessa hyvästiä ja\nhyväillessä häntä Lauri laski kätensä hänen kaulaansa ja kuiskasi\nhänelle jotakin. Ei isä eikä äiti kuullut hänen sanojaan, mutta Helga\nkuuli: \"Älä itke! Kun tulee kesä, menemme katsomaan Einarin hautaa ja\nviemme sinne kukkia sinunkin puolestasi!\" Helga hymyili ja nousi. Hän\nsyleili pastorinrouvaa kuin äitiänsä ja oli mennyt. He katsoivat hänen\njälkeensä, kun hän poistui maantien yli postikonttoriin päin, näkivät\nhänen seisahtavan siinä olevan ison koivun luona, viipyvän hetkisen\nja sitten lähtevän hitain, hyvin hitain askelin. He eivät tienneet\nHelgan hakevan sen henkilön jalan jälkiä, joka oli elokuun hallayönä\nilmestynyt hänen rinnalleen tuosta koivun varjosta, saatellut häntä\nperille asti, väliin kuin vahingossa koskettaen häntä, tullut sisään\nja vähitellen johtanut hänet siihen intohimojen paloon, joka vähää\nennen oli tuntunut Helgasta uskomattomalta, mahdottomalta, mutta joka\nsitten olikin osoittautunut niin peräti luonnolliseksi, mahdolliseksi\nja aivan itsestään selväksi. Ja vaikka Helgan elämä oli sillä hetkellä\nkatkennut, vaikka hänen täytyi nyt poistua täältä häpeän ja ihmisten\ntuomion lamauttamana, niin hän ei silti voinut silmänräpäystäkään\nmoittia tuota miestä eikä katua, mitä oli tapahtunut. Päinvastoin hänet\nvaltasi nytkin, kun hän tuli huoneeseensa ja sen kaikki järkyttävät,\ntyrmistyttävät muistot heräsivät hänen mielessään, ihan riemuitseva\nhurmio ja hän ojensi käsivartensa ja huulensa tuliseen syleilyyn ja\nsuudelmaan. Sellainen hän oli, tunnustaakseen täyden totuuden. Hän\nei välittänyt halveksimisesta eikä tuomiosta, vaan rakasti Einaria\nedelleen ja odotti kuin elämänsä suurinta riemun silmänräpäystä sitä\nhetkeä, jolloin saisi pitää käsivarsillaan hänen lastansa...\n\nPortailta kuului hiljaisia askeleita, ja ovi, joka oli Helgalta\njäänyt vielä lukitsematta, aukesi narahtaen. Ennenkuin Helga ehti\nmennä katsomaan, kuka tulija oli, ilmestyi ovelle Alli. Se oli\nniin odottamaton ja säikähdyttävä vierailu, että Helgan sydän\nrupesi sykkimään rajusti ja hänen täytyi istuutua. Alli istuutui\nmyös ja katsoi outo ilme silmissään hämyiseen huoneeseen -- Helgan\nmakuukamariin, jossa oli enää vain hänen väliaikainen vuoteensa. Hän\naikoi ilmeisesti virkkaa jotakin, mutta vaikeni edelleen, kun ei saanut\ntavoitetuksi sopivia sanoja. Vallitsi kotvan risahtamaton hiljaisuus,\nkunnes Alli vihdoin sai kuiskatuksi: \"Siis lähdet huomenna?\" -- \"Niin\".\n-- \"Miksi ollenkaan tulit tänne?\" -- \"Sitä en tiedä -- kohtalo toi\". --\n\"Oletko raskaana Einarille?\" -- \"Olen\". -- \"Ellet olisi tullut tänne,\nhän vielä eläisi\". -- \"Kunpa olisi tapahtunut niin!\" -- \"Rakastatko\nvielä Einaria?\" -- \"Kaikesta sydämestäni ja sielustani!\" -- \"Tässä\nhuoneessako?\" -- \"Niin\". -- \"Sinä yönäkö, jolloin hän tuli pitäjältä\nja kävi hakemassa postin?\" -- \"Niin\". -- \"Jumala rankaisi häntä liian\nkovasti!\"\n\nSitten Alli ei enää jaksanut hillitä itseään, vaan puhkesi\nepätoivoiseen itkuun, jonka keskeytti hurjilla, kiivailla moitteilla,\nuhkauksilla ja vihan ilmauksilla, väännellen käsiään ja purren\nnenäliinaansa. Hän vaati Helgaa antamaan pois hänen miehensä, jonka oli\nkavalalla kevytmielisyydellä viekoitellut häneltä, kielsi häntä enää\nEinaria rakastamasta ja muistamastakaan, ja sanoi lopuksi tahtovansa\nitselleen Helgan lapsen, koska ei voinut sietää sitä ajatusta, että osa\nEinarista sittenkin jäisi Helgan omaksi. \"Et saa rakastaa etkä muistaa\nhäntä ja lapsi sinun on luovutettava minulle, kuuletko, minulle!\"\n\nHelga oli vastannut Allin kysymyksiin hiljaa, nöyrästi ja lyhyesti,\nettei vain ärsyttäisi häntä, ja ollut hänen itkiessään ja raivotessaan\nvaiti. Mitäpä hän olisi voinut sanoa, sillä olivathan tapahtumat\nmuodostuneet Allille kohtalokkaaksi, julmaksi, ansaitsemattomaksi\niskuksi. Olisiko Helgan vallassa ollut sen estäminen? Sitä hän oli\nmiettinyt joka tietoisen hetkensä, harkiten kaikki alusta loppuun\nsaakka, mutta aina oli tulokseksi koitunut hiljainen kuiskaus: ei\nolisi. Hän oli tahdoton ja voimaton Einarin käsissä, ja kun tämä ei\nollut häntä säästänyt, hän ei ollut voinut pelastua. Kun Alli hiukan\nrauhoittui, rupesi Helga hiljaa ja varovaisesti puhumaan tästä.\nHän sanoi omantuntonsa olevan puhdas siihen nähden, että hän olisi\ntietoisella ja tahallisella kiemailulla koettanut vietellä Einaria,\nmutta myönsi heti ensimmäisestä silmänräpäyksestä toivottomasti\nrakastuneensa häneen. \"Itse parhaiten tiedät, kuinka vastustamaton\nhänen persoonallisuutensa, hänen lumousvoimansa oli\". Helga väitti\nviimeiseen saakka taistelleensa kohtaloansa vastaan, mutta se oli\nollut mahdotonta. \"Se oli hänenkin kohtalonsa ja hän otti minut.\nTiedät, Alli, että harva nainen olisi voinut vastustaa häntä. Onko\nkohtuullista, että näin moitit minua? En luule hänen rakastaneen minua\nainakaan siten kuin sinua, ja olen varma siitä, ettei hän olisi sinua\njättänyt, jos olisi saanut elää. Minut hän jo ehti jättää. Älä riistä\nminulta hänen muistoansa ja lastansa, jota en voi luovuttaa. Sinä olet\nomistanut hänet kokonaan ja aina -- minä sain hänestä vain sirun.\nSalli minun pitää se. Anna anteeksi, Alli, hänelle ja minulle tämä\nonneton, salaperäinen asia, ja omistakaamme molemmat rakkautemme hänen\nmuistolleen...\"\n\nAllin mieleen muistui Helgan sanojen johdosta Halko-Simo ja hänen\nhiljaiset sanansa rakkauden suuruudesta. Se selitys, jonka hän nyt oli\nHelgalta saanut, asetti yht'äkkiä kaiken tapahtuneen välttämättömän\nkohtalon valoon. Hän nousi ja ojensi Helgalle kätensä ja he seisoivat\nsiinä syvästi hämyisessä huoneessa vaiti ollen, kalpeina, tuijottaen\ntoisiaan oudosti silmiin. Sitten he äkkiä syleilivät... Saman korkean\nvaaran laelta, jolle Helga oli tullessaan pysähtynyt silmäämään\nedessään olevaa sinisten salojen vaiteliasta, juhlallista maata, hän\nnyt kääntyi katsomaan taakseen. Hän ei nähnyt paljoa, sillä lumipyryn\nharmaus peitti salot verhonsa taakse. Mutta hänen ei tarvinnutkaan\nnähdä, sillä nyt hän tiesi kärsimyksen ja riemun sielläkin saavuttavan\nsyvimmän ja korkeimman asteensa. Kääntyessään matkansa suuntaan hän\ntuijotti sydämeensä ja rupesi taas väristen laskemaan ja tutkimaan sen\nyhä auki olevia onnen haavoja.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nLauri istui keittiökamarissa ja luki Lasten Kuvalehteä, sitä\njännittävää kertomusta, jossa kuvattiin, kuinka kotka oli vienyt\npienen lapsen kalliopesäänsä ja kuinka Johannes-niminen urhoollinen\nmies henkensä uhalla pelasti sen. Siinä oli kuvakin: kotka hyökkäili\nvimmatusti köyden mutkassa istuvaa Johannesta vastaan, joka\npuolustautui käyrällä, melkein sapelin näköisellä aseella. Tekstissä\nsanottiin, että hän löi kotkaa alppisauvallaan, mutta olivatko\nne tuollaisia? Kotka oli hurjan ja vaarallisen näköinen ja Lauri\ntarkasteli sitä kiinnostuneesti, sillä se muistutti mieleen hänen oman\nkotkansa.\n\nHän oli ruvennut lukemaan ikävissään, sillä hän oli alakuloinen ja\nlevoton. Helga oli matkustanut pois ainaiseksi eikä Lauri tiennyt,\ntulisiko hän tapaamaan häntä enää milloinkaan. Alli-täti lähtisi\nlapsineen niin pian kuin pienokaista voitaisiin kuljettaa ja olot\nmuuten järjestyisivät. Mutta nämähän olivat sellaisia asioita, joiden\ntuottama ikävyys pian haihtui. Murheellisinta oli se, että isä oli\nsairastunut. Hän makasi huoneessaan kuumeisena ja heikkona. Rinnassa\ntuntui pistoksia ja hengitys oli lyhyttä ja läähättävää. Äiti oli\nsäikähtyneen näköinen, luki lääkärikirjaa ja vaihtoi usein kääreitä.\nKatkerasti hän oli itsekseen, puoliääneen, hymähtänyt, ettei täällä\nollut ainakaan jäistä puutetta. Lauri oli ymmärtänyt, mitä äiti sillä\ntarkoitti. Hän olisi halunnut olla isän luona, mutta äiti ei antanut\nmuuta kuin käydä. Silloin isä hymyili raukeasti ja ojensi kätensä, ja\nväsyneisiin silmiin syttyi hetkeksi kirkas tuike.\n\nLauri tiesi tarkoin, miten isän sairaus oli saanut alkunsa. Edellisenä\nsunnuntaina oli ollut jäätävä pakkaspyry, ikäänkuin loppuva talvi olisi\ntahtonut näyttää voimiaan viimeisen kerran. Isä oli ollut väsynyt\nja alakuloinen ja äiti oli houkutellut häntä jäämään pois kirkosta.\nMutta sitä isä ei voinut tehdä, sillä saarnavuoro oli hänen eikä hän\nmitenkään voinut jättää rovastia pulaan. Olisi pitänyt lähettää sana\nviimeistään lauantai-iltana. Hän lähti siis kirkkoon kuten ennenkin.\nLauri sattui olemaan keittiössä heidän palatessaan ja Pekan tullessa\nsinne kirkkokahville. Pekan poskipäät olivat kylmettyneet valkoisiksi\nja hytisten hän sanoi: \"Kunhan ei pastori olisi vilustunut, sillä\njärvellä oli kovin kylmä\". Hän kertoi sitten, että kirkkokin tuntui\nkylmemmältä kuin ennen. \"Mikä lienee raakuus ilmassa tänä päivänä\".\nLauri kiiruhti sisään, jossa isä oli jo riisuutunut vuoteeseen. Hänellä\noli niin vilu, että hampaat kalisivat, ja äiti riensi valmistamaan\nlämmikettä.\n\nÄiti oli aina hirvitellyt lämmittämätöntä kirkkoa ja sanonut, että\nsiitä isä kerran saa kuolemantaudin. Lauri ei kyllä voinut käsittää\nsitä, että kirkkojakin voitaisiin lämmittää, ja outo ajatus se oli\ntäällä kaikille, mutta niin kuuluttiin kuitenkin paremmissa paikoissa\ntehtävän. Äiti oli kertonut kirkkojen olevan etelässä hienoja ja\nkodikkaita -- käytävillä oikein matot, ja niin lämpimiä, etteivät\npapit tarvinneet alttarilla eikä saarnatuolissa turkkia. Se tuntui\nLaurista saavuttamattomalta ylellisyydeltä. Mutta isä arveli, että kun\nei vain kansa kävisi kaikesta tästä komeudesta huolimatta kirkossa\nvähemmän siellä kuin täällä, jossa tultiin jumalanpalvelukseen\npakkasellakin. Isä aina jonkin verran hermostui, kun muut rupesivat\nmoittimaan kirkkoa, eikä myöntänyt arvostelua juuri missään suhteessa\noikeutetuksi. Lauri ymmärsi tämän: se oli sitä samaa ajattelua, joka\nsai hänet itsensä puolustamaan tätä kotipitäjäänsä ja sen ihmisiä\nvieraiden tylyä puhetta vastaan.\n\nNyt oli käynyt niin kuin äiti oli pelännyt: isä oli todellakin\nvakavasti sairastunut. Lauri aavisti hämärästi, että isä voi kuolla.\nHän oli tyrmistynyt siitä ajatuksesta ja tuijotti siihen lakkaamatta.\nIllalla hän pelkäsi vuoteessaan, sillä pimeässä hän oli heti\nnäkevinään viikatemiehen seisomassa isän oven takana, pää kallellaan\nkuunnellen, milloin tulisi astua sisään. Lauri rukoili lapsellisia\nrukouksiaan isän puolesta liittäen oikein kätensä ristiin ja katsoen\nJeesukseen päin, jonka katse loisti salaperäisesti hämyn läpi. Mutta\nhän ei saanut minkäänlaista vastausta. Hänen ympäristössään vallitsi\nmasentunut hiljaisuus -- vain pyry vinkui monta päivää pitäen sitkeästi\nyllä talven valtaa. Kaikki olivat vaiteliaita tai puhuivat melkein\nkuiskaamalla. Kun Lauri ikävissään joskus hiipi pirttiin, kääntyivät\nsiellä heti katseet häneen ja joku kysyi arasti: \"Miten isä nyt voi?\"\nHän ei osannut vastata mitään, vaan palasi melkein heti taas sisään.\nSiellä hän oleksi yksikseen enimmäkseen äidin huoneessa ja kuunteli\nisän vaivalloista, korisevaa hengitystä. Väliin hän pääsi äidin mukana\nkatsomaan isää, joka makasi kuumeisena, silmät ummessa. Laurin pienet\naskeleet kuultuaan hän avasi ne ja hymyili -- puhua hän ei enää\njaksanut. Illoin Lauri kuitenkin nukkui kesken surullisten ajatustensa\nherätäkseen silloin tällöin siihen, että äiti nousi vuoteestaan, jossa\nlepäili täysissä pukeissaan, ja meni hoitamaan isää. Lauri odotti,\nmilloin hän taas ilmestyisi kynttilä kädessä ovelle, jotta voisi hänen\nilmeestään todeta, oliko isä parempi, oliko jo tapahtunut se \"käänne\",\njosta kaikki puhuivat ja joka kuului ratkaisevan, tulisiko kuolema\nvai paraneminen. Mutta äiti ei ollut kertaakaan iloisemman, vaan aina\nyhä hätääntyneemmän näköinen. Lauri ihaili äitiään, sillä tämä koetti\nselvästi parastaan, heittäytymättä vain itkemään toivottomana ja\nlamaantuneena.\n\nLauri oli tullut tietämään, että kaiken tämän murheen lisäksi äidillä\noli alituisena raskaana huolena sekin, ettei ollut ollenkaan rahaa.\nIsä ei juuri nähnytkään rahaa, jota tällä perukalla yleensäkin oli\nsangen niukasti. Kukapa välitti maksaa pappien palkkoja rahassa,\nkun ne voi suorittaa luonnossa, hallan vieruilla viljanpehkuilla.\nMutta ilman rahaa ei tullut toimeen ja isällä oli vielä lukuvelkoja.\nJoskus tuli rantamaasta outoja kirjeitä, joiden sisällys teki isän\nja äidin onnettomiksi. \"Se on hyvin rikas mies, se konsuli, ja vanha\nylioppilastoveri, mutta ankarasti kirjoittaa silti saatavastaan\". Niin\nLauri oli kerran kuullut isän huokaavan ja lisäävän: \"Vastaan hänelle\nja koetan parhaani mukaan selittää tilannetta täällä ja pyytää, ettei\nhän nyt vielä panisi lainaansa uloshakuun\". Isä oli näyttänyt Einarille\nkirjettä ja Einar oli mennyt ihan kalpeaksi suuttumuksesta. Kunpa Einar\neläisi! Hän varmaan osaisi parantaa isän ja selvittää kaikki pulmat.\nSiitä asti Lauri oli katkerasti vihannut tuota tuntematonta \"konsulia\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nPastorin kuumeisten ajatusten ainoana kohteena oli hänen pieni\npoikansa, jonka hiljaisiin askeliin hän väliin heräsi tuskallisesta\nhorroksestaan ja jonka uskollinen, murheellinen katse tunkeutui kuumeen\nsumun läpi. Pastori koetti puristaa hänen pientä laihaa kättänsä,\njossa luut tuntuivat hentoina ja liian selvinä, ja epätoivo sen\njohdosta, että tauti mahdollisesti saattaisi nyt leikata hänet pois,\njärkytti koko hänen olemustansa, tehden tilanteen vielä pahemmaksi.\nMielikuva siitä, että hänen kuolemansa kautta Laurin kohtalo tulisi\nauttamattomasti kahlituksi tänne erämaahan, jossa hän painuisi\nsaavutetulta kulttuuriasteelta takaisin viljelemättömään pohjametsään,\nasettui sen pettymyksien ja vastoinkäymisten pitkän sarjan huipuksi,\njoka taukoamattomana rivinä välähteli pastorin sielussa. Viimeisillä\nvoimillaan hän koetti puhua siitä vaimonsa kanssa ja saikin tämän\noivaltamaan syvän tuskansa. Mutta silloin pastorinrouva kumartui\nmiehensä puoleen ja sanoi hellästi: \"Jos Jumala ottaa sinut meiltä\npois, niin muutan heti armovuosien päätyttyä rantamaahan ja toimitan\nLaurin kouluun, niinkuin hänen sukuunsa kuuluu. Älä siis huolehdi\nsiitä, vaan keskitä koko tahdonvoimasi paranemiseen!\"\n\nPastori puristi vaimonsa kättä ja ummisti silmänsä. Hän ymmärsi\nyht'äkkiä, että hänen kuolemansahan se siis oli Laurin pelastus,\nse olosuhteiden muutos, joka oli välttämätön; jos hänen vaimonsa\nja poikansa mieli päästä korvesta sivistyksen ääreen. Hän itse\noli se kahle, joka oli sitonut Laurin tänne, hänen elämänsä oli\ntämän tulevaisuuden pahin este. Kuinka harvinaisia ja nerokkaita\nolivatkaan Jumalan tiet! Terveytensä päivinä pastori ei ollut tullut\najatelleeksi asiaa tältä kannalta, sillä hän oli tahtonut työskennellä\npoikansa eteen elävin voimin ja iloita hänen onnestaan. Hän oli\nvain yleensä rukoillut Jumalaa osoittamaan tien, joka johtaisi\ntoivottuun päämäärään. Nyt Jumala oli noudattanut hänen pyyntöään:\nanna itsesi poikasi puolesta, niin toivomuksellesi aukeavat väkisinkin\ntoteutumismahdollisuudet!\n\nHiljainen, syvä riemu täytti pastorin mielen. Jumala oli tehnyt\nhänet yht'äkkiä niin rikkaaksi, että hän kykeni lunastamaan Laurin\ntulevaisuuden -- oli suonut hänelle sen ylevän osan, että hän sai\nuhrautua poikansa puolesta. \"Niin sydämen halusta, niin mielellään!\"\nPastorin ajatukset toistivat alituiseen noita sanoja ja hän koetti\nkuiskata Laurin nimeä. Vaikka hänen olisi ollut kaaduttava voiman\nja terveyden korkeudesta kuin petäjä, hän olisi antanut henkensä\nepäröimättä, jos se olisi ollut tällainen ainoa ehto -- mitä sitten\nnyt, jolloin hiljainen elämänväsymys, joka jo kauan oli hiipinyt\npastorin kintereillä, teki uhrin vain vapahduksen korkeaksi hetkeksi,\noveksi ikuiseen lepoon. Jumala oli hyvä ja armollinen, kun tyytyi\nnäin vähään, jalo ja antelias, kun varusti köyhän näin suurella\nrikkaudella...\n\nPastorinrouva ei tiennyt, miten pastori oli hänen lohduttavat sanansa\nymmärtänyt ja minkälaisen johtopäätöksen niistä tehnyt. Pastori ei\nkeskittänyt tahtoansa paranemiseen, vaan vaipui alistuvaan rauhaan,\nmiettien poikaansa ja edessä olevan oven avautumista. Sen taakse hän\noli koettanut katsoa koko elämänsä: pian hän saisi nähdä, mitä siellä\noli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLauri heräsi. Äiti seisoi hänen vuoteensa vieressä kynttilä kädessä ja\nkuiskasi: \"Tule sanomaan isälle jäähyväisiä\". Oli pimeätä ja kylmää.\nLauri pukeutui kiireesti ja meni äidin mukana. Isän huoneessa olivat\nPekka, Selma ja vanha Kustaava. He istuivat ovensuussa ja Kustaavalla\noli huivi silmillä. Lauri kääntyi tyrmistyneenä, neuvotonna,\nhätääntyneen ujona isään päin, näki hänen riutuneen muotonsa ja\ntarttui hänen käteensä. Isän silmät avautuivat ja niistä tuikahti\ntunteva katse, käsi puristi heikosti ja huulet koettivat muodostaa\nsanoja. Lauri ei saanut niistä selvää, mutta ne varmaan merkitsivät\nsitä hyvästiä, jonka jälkeen ei enää tavata. Äiti oli Laurin vieressä,\nkumartuneena miehensä puoleen. Millä hetkellä viikatemies tuli? Elikö\nisä vielä, vai joko hänet oli leikattu pois? Laurin murhe ja tuska\npurkautui niiksi kyyneleiksi, joita hän oli koko talven urhoollisesti\npidätellyt, ja Pekka veti hänet suojelevasti luoksensa.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nKun Lauri äidin saattelemana meni takaisin vuoteeseensa ja jäi\ntuijottamaan pimeään, hänen sydäntään vaivasi kipeä tuska sen johdosta,\nettei hän enää saisi nähdä isän lämmintä katsetta ja lempeää hymyä\neikä kuulla hänen rauhallisesti, turvallisesti neuvovaa ääntänsä.\nHänen oli toisin silmänräpäyksin mahdotonta uskoa, että isä oli mennyt\npois, ja hänen teki mieli huutaa isän nimeä. Äiti oli vielä isän\nhuoneessa; Lauri totesi, että siellä oli pimeätä, sillä oven raoista ei\nkiilunut valoa. Häntä rupesi peloittamaan tämä pimeä yksinäisyys, ja\näkkiä hän oli taas näkevinään viikatemiehen, mutta nyt menossa pois.\nLauri nousi ja meni isän huoneeseen. Äiti oli siellä polvillaan isän\nvuoteen ääressä ja kyyneleet valuivat niin tasaisena virtana, että\nolisi luullut niiden uurtavan poskiin vaon. Lauri meni hänen luokseen,\notti häntä kädestä ja pyysi lapsellisesti tulemaan pois. Ja äiti\ntotteli, suuteli isän kättä ja käski Laurin tehdä samoin. Käsi oli jo\nkylmentynyt.\n\nSitten seuraavat päivät olivat kuin unta. Lauri oleskeli hiljaisena\nja puhumattomana omissa mielipaikoissaan, mutta enimmäkseen\nmakuukamarissa, jonka vieressä isän huone oli. Isä oli siellä vielä.\nLauri hiipi joskus katsomaan häntä: isä oli rauhallisen näköinen,\nmelkein kuin olisi hymyillyt. Vaihteeksi Lauri luki ja kävi muutaman\nkerran leikkimässä Alli-tädin luona Elsan kanssa. Mutta sielläkin\noli kovin surullista eikä Lauri voinut olla siellä kauan. Elsan\nsilmät olivat tulleet entistä suuremmiksi ja Alli-täti oli vakava ja\nkalpea. Einar-sedän kuvia oli kaikkialla -- Laurin isästä oli olemassa\nvain yksi pieni kuva; se oli äidin albumissa. Parin päivän perästä\ntuli nikkari-Topi tekemään isälle arkkua. Hän oli valkokiharainen,\niloluontoinen vanha mies, Laurin taattu ja luotettu ystävä. Hänen\nhöyläpenkkinsä ääressä Lauri nyt enimmäkseen istuskeli, katsellen,\nkuinka pitkät lastut suihkusivat höylän aukosta ja kuinka Topi\ntaitavasti liimasi lautoja yhteen. Hänen pikku ajatuksensa vaelsivat\nväsyneesti mielikuvasta toiseen, mutta palasivat aina siihen, että\ntuossa oli siis hänen isänsä nukkuva. Hän ei puhunut juuri mitään,\nvastasipahan vain yksikantaan tehtyyn kysymykseen, mutta Topille\nhän ilmaisi sen toivomuksen, että isän arkusta oli tehtävä kaunis.\n\"Varmasti!\", vastasi Topi, \"teen siitä niin kauniin kuin ikinä\nosaan\". -- \"Ja se on maalattava oikealla öljymaalilla eikä tervalla\nja noella\". -- \"No tietenkin, totta kai!\" vakuutti Topi, \"tulehan\nkatsomaan -- tässä ovat jo kimrööki ja öljy valmiina odottamassa!\"\nLauri oli tyytyväinen eikä huomannut, kuinka Topi katsoi Pekkaan ja\nmolemmat sitten pudistivat huolestuneen näköisinä päätänsä. Mutta niin\npian kuin Topi oli saanut arkun valmiiksi ja jättänyt sen maalattuna\nkuivamaan hän katsahti aina vain totisena istuvaan Lauriin ja sanoi\niloisesti: \"Kuule, Lauri, mitenkähän olisi, jos Topi tekisi sinulle\noikein parhaimmanlaatuisen kaaripyssyn, sellaisen, joka ajaa nuolen\nihan näkymättömiin? Sattui jäämään niin sopiva lankunpätkä\". Laurin\nsilmäripset värähtivät ja hänen kasvoilleen tuli tyytyväinen ilme. Topi\nnauroi pitkän, tuuhean partansa takaa ja ryhtyi heti työhön. Lauri\ntotesi, että tämä samoin kuin muukin puutyö kävi Topilta hyvin -- että\npyssyn tukista tuli silmää hivelevän hienolinjainen ja urasta suora.\nTotta kai, kun Topilla oli erikoinen urahöylä, jolla ei muuta kuin\nkurautteli vain. Hienot Topi laitteli myös liipaisimet: ei sellaista\nässäkoukeron näköistä linkkua, joka kiinnitetään tukin kylkeen eikä\nole hyvä laukaisemaan, vaan ihan oikean niinkuin pyssyssäkin tukin\nkeskelle kaivettuun koloon, jossa se toimii kuin liipaisimen tulee.\nSen yläpään Topi veisti hanan muotoiseksi, niin että kun syrjästä\nvilkaisi tukkiin, se oli melkein kuin oikea pyssy. Perä oli pitkä,\nkauniisti kaartuva ja tukeva, niin että sen voi heittää poskelle ja\ntukea olkapäähän kuin ainakin kiväärin. \"Katsohan näin\", puheli Topi ja\nteki temppuja aseellaan, \"näin kaartilaiset Helsingissä äkseeraavat,\ntiedäthän siellä, jossa Pyyvaaran Jaakko palveli vuosikausia\". Lauri\ntunsi Pyyvaaran Jaakon, joka oli ollut toissa perttulina lomalla\ntäydessä univormussa ja lyönyt komeudellaan koko pitäjän hämmästyksiin.\nVain seppä ja Einar-setä olivat olleet hänen vertaisiaan pituudessa ja\nrotevuudessa. Isä oli kerran arvellut, että kansan elinvoiman täytyi\nolla suuri, kun Pyyvaaran köyhässä torpassa, jossa ei juuri petutonta\ntalvea nähty, oli kasvanut niin komea ja virheetön mies, että kelpasi\nSuomen kaartiin.\n\nSitten kun pyssyn tukki oli saatu valmiiksi, lähdettiin etsimään\nsopivaa kaaripuuta. Topi osasi jutella erilaisista mahdollisuuksista\nsiinä suhteessa niin mukavasti ja tiedustella Laurin kokemuksista\nniin arvokkaasti ja toverillisesti, että tämä unohti alakuloisuutensa\nja tuli iloisesti puheliaaksi. He olivat yksimielisiä siitä, että\nparas ja iskevin kaari tulisi männyn janhuksesta, mutta päättivät\nluopua siitä nyt, kun sitä ei ollut kotona ja paksua janhuspölkkyä\nolisi vaivalloista raahata kotiin kaukaa suolta. Kotiin se näet oli\ntuotava, sulamaan, sillä jos sitä rupeaisi halkaisemaan siellä, niin\nse ollen jäässä luultavasti pirstoutuisi siruiksi, janhus kun pyrkii\nmuutenkin olemaan haurasta. \"Mutta kun kaikki katajat ovat lumen\nalla, niin mistä sitten selkä saadaan?\" kysyi Lauri huolestuneena.\n\"Tulee se kuusennäreestäkin hyvä, kunhan etsitään hitaasti kasvanut ja\nohutoksainen\", lohdutti Topi. Niin lähdettiin hiihtämään sitä samaa\ntuttua metsätietä tuohon kuusikkoon, josta Einarin seppelehavut oli\ntaiteltu, ja jossa isä oli seisonut mietteissään sauvoihinsa nojaten ja\nkatsellut laajojen soiden yli kaukaisille sinisaloille. Laurin mietteet\nkävivät väkisin surullisiksi, mutta kun Topi hyppäsi suksiltaan\nvalitsemansa näreen juureen ja humahti kinokseen vyötäisiä myöten,\nhänen täytyi nauraa Topin ällistyneelle ilmeelle. Lunta oli ollut\nkuluneena talvena paljon ja äskeinen tuisku oli sitä vielä lisännyt.\nLaurin ajatukset kiintyivät taas hänen pyssyynsä, ja touhuissaan he\npalasivat kotiin, jossa Topi terävällä puukollaan pian vuoli kaaren\nsopivan sujuvaksi. Karjakko-Kustaava haki hamppukuontalon, kiskaisi\nsiitä hienot tukut pitkiä säikeitä ja nostaen kursailematta hameensa\nrupesi kämmeneensä sylkäisten kierittelemään lihavaa reittänsä\nvastaan vankkaa punonnaista, joka varmasti jousessa kestäisi. Ja\nsiinä työnsä lomassa istuskellessaan Pekka oli vuoleskellut mainion,\nkomean villikissan, ja sille erikoisen kahvan, josta kiinnipitäen sen\nsaattoi nykäistä nuoralla hirmuvauhtiin, niin että se näytti seisovan\nliikahtamatta paikallaan, kumean vonkunan vain ilmaistessa, että reuna\nihan leikkasi ilmaa. Kun jousi vihdoinkin valmistui, vuolivat Topi ja\nPekka nuolia niputtain ja miehissä mentiin navettapihalle koettamaan\nasetta. Lauri kun laski nuolen taivasta kohti, niin se hävisi\nnäkymättömiin eikä pudonnut lähtöpaikalleen, vaan kantautui tuulen\nmukana jonnekin kauas. Ja Topi kun päästi ladon seinään, niin nuolen\nsiihen äjähtäessä sen varsi riksahti poikki kuin tulitikku. Niin kova\nvoima oli Laurin uudessa kaaripyssyssä. \"Vartioi nyt\", kehoitti Topi\nvakavasti, \"pirtin katolla kuivamassa olevia lihoja, etteivät tiaiset\nja kuuksingaiset hakkaa niitä piloille ja kanna metsään\".\n\nKaikkialta näin tuulahti Lauria kohtaan vaatimattomien ihmisten\nosanotto ja lohdutuksen halu. Lauri tajusi sen ja oli uskollisille\nystävilleen siitä kiitollinen. Illoin maata pannessaan hänellä oli\nhienosti haikea olo, samalla nautintorikas lapsellisesti muistaessaan\nkaaripyssyään, villikissaansa ja hamariansa, Pekan tekemää konetta,\njossa kaksi äijää alkoi vimmatusti iskeä välissänsä olevaan alasimeen,\nkun vain rupesi vetämään ja työntämään alustan päällyslautaa, ja\nisäänsä, joka vielä uinui huoneessaan, omassa vuoteessaan. Sinne Lauri\noli usein illalla pujahtanut, ja isä oli sellainen, ettei milloinkaan\ntiennyt, mitä yllätyksiä hänellä saattoi olla: kun hän meni kaapilleen\nja kaiveli hetkisen sen lokeroita, niin sieltä voi löytyä rintasokeria\ntai herkullisia inkiväärikaramelleja tai tavallisia \"pompommeja\" tai\njotakin muuta, joka teki loikomisen isän vieressä aivan erikoisen\nhauskaksi.\n\nSitten äiti pyysi Lauria hakemaan isän seppelettä varten kuusenhavuja,\nmikäli mahdollista myös sellaisia, joissa olisi kauniita käpyjä.\nKuultuaan asian Pekka otti kirveensä ja lähti mukaan, ja taas he\nhiihtivät entistä tuttua tietä. Valittiin oikein kaunislehväinen kuusi,\njonka latvaoksissa oli runsaasti käpyjä, ja kaadettiin se. Siitä\ntaiteltiin parhaimmat ja vietiin äidille, joka hiljaisen ja kärsivän\nnäköisenä solmi niistä illalla samanlaisen seppeleen kuin Einarille.\nAinoakaan hänen ruusuistaan ei ollut ehtinyt versoja pitemmälle, joten\npastorillekin sai riittää paljaiden havujen tumma, surullinen kauneus.\nPastorinrouva ajatteli siinä työskennellessään, että näin tuli ollakin,\nettä loppumattomat sinervät havusalot lausuivat täten paimenelleen\nsopivasti viimeiset jäähyväiset.\n\nSitten tuli hautajaiset ja ihmisten vilinää. Lauri tunsi, kuinka\nrovastisedän suuri, turvallinen koura laskeutui leppoisasti hänen\npäälaelleen, ja näki ruustinnatädin kosteat sinisilmät edessään.\nAlli-täti veti hänet puoleensa ja Elsa katsoi häneen suurin tyynin\nsilmin, todeten, että \"nyt ei sinullakaan ole enää isää\". Sitten\nLauri taas painui syrjemmäksi, tarkkailemaan asiain kulkua taustalta,\nniinkuin hänen tapansa oli. Hän kävi äidin kanssa kuusimajassa,\nviimeistä kertaa hyvästelemässä isää, ennenkuin arkku suljettaisiin.\nHän kosketti isän kättä... Sitten kansi ruuvattiin kiinni ja miehet\npuhelivat tällaisiin puuhiin kuuluvista seikoista, veisattiin virsi\nja lähdettiin pitkänä jonona kirkkoa kohti. Ensimmäisenä ajoi Pekka,\nkuljettaen isän arkkua liistereellä, valjaissa vanha Laukki, jonka\nvempeleeseen oli sidottu valkoinen liinasuikale. Sitten tulivat äiti ja\nLauri ja sitten rovastisetä. Oli kylmä ja viima puhalsi purevasti.\n\nNyt istuttiin kirkossa. Lauri oli kuin unessa, pannen merkille kaiken\nmitä tapahtui kuin olisi ulkopuolelta katsonut jotakin näytelmää.\nHän säpsähti, kun kanttori Saastamoisen johtama kuoro, jonka hän oli\nerikoisesti harjoittanut tätä varten, yht'äkkiä rupesi laulamaan hyvin\nmurheellista laulua, joka kipeästi kaihersi sydämessä. Alli-tädin\nääni kuului kirkkaana joukosta. Hän oli laulajista kaikista kaunein.\nEinar-setää ei ollut haudattu kirkossa eikä hänen haudallaan ollut\nlaulettu. Se oli Laurista ikävää, kun hän nyt sitä ajatteli. Einar-setä\noli laulanut muille niin paljon ja kauniisti, että olisi pitänyt\nvuorostaan laulaa hänelle, kun hänet laskettiin hautaan. Mutta kanttori\nei ehkä silloin ehtinyt saada kuoroa harjoitetuksi. Nyt rovastisetä\nasettui isän pään kohdalle kirja kädessä ja odotti laulun loppumista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nPitkän elämänsä aikana rovasti oli ehtinyt täällä kaukaisessa\nnälkämaassa nähdä monia ihmiskohtaloita, joiden kaaren alle mahtui\ntäysi määrä kärsimyksien, kurjuuden ja vastoinkäymisten tragiikkaa.\nHän oli paljon ajatellut näitä yhä uudelleen toistuvia murheellisia\ntarinoita ja oli aina lopettanut mietteidensä sarjan sillä\nkirkastuvalla ja kohoutuneella tunnolla, että se alistuva nöyryys,\njolla nuo kohtalot kannettiin, oli ilmaus syvällä asuvasta sitkeydestä,\nkorkeasta siveellisestä voimasta. Tuskaileminen ei täällä mitään\nauttanut, vaan kohtalon kivirekeä oli vedettävä kärsivällisesti, tuuma\ntuumalta, vaikka konttaamalla, ojentaen kuolon silmänräpäyksessä jutkon\npään nuorempien hartioille. Kun tätä ajatteli kokonaisuutena, otti\nkatsoakseen yhdellä silmäyksellä kaikki näin ponnistelleet ja kuolleet\nkorvenraatajat ja samalla muisti ne vähäiset mahdollisuudet, joiden\nvallitessa heidän työnsä oli tehty, niin mielen valtasi polttava halu\nantaa heille kaikille vaikka myöhäänkin mitä suurin tunnustus, kunnia\nja kiitos, ei vain nälkä- ja isänmaan, vaan koko pyrkivän ja uurastavan\nihmiskunnan puolesta. Rovastin sielun täytti silloin hiljaisuudessa\nvaikuttaneen uskollisuuden suuri, pyhä runous.\n\nSitä hän oli muistanut ajatellessaan pois mennyttä virkaveljeään. Hän\noli pitänyt luonnollisena, että tämä, joka oli häntä paljon nuorempi,\njoutuisi hautaamaan hänet, mutta Jumala oli tahtonut toisin. Pastorin\nelämänura liittyi noihin korven kohtaloihin, joita rovasti aina\najatteli, mutta hänen taakkansa oli ollut vielä raskaampi. Rovasti\nperusteli tätä päätelmäänsä omilla kokemuksillaan, jotka tiesi\nyhteisiksi pastorin kanssa: sillä, että heidän molempien kohdalle\noli tarvittu tietoista, alistuvaa luopumista selvästi nähdyistä,\nkorkeammista, ainakin mieluisemmilta tuntuvista päämääristä. Korven\nkansa oli aina elänyt samojen kärsimysten ympäröimänä eikä voinut\nlisätä niiden katkeruutta parempien kokemusten tiedolla, mutta\npastorin ja rovastin laita oli toisin: heidän elämännäköalansa oli\nollut korkeampi, niin kirkas, että sen muisteleminen oli tehnyt\npettymykset ja kärsimykset viiltävämmiksi kuin miltä ne muuten olisivat\nehkä tuntuneet. Luopuminen tästä näköalasta oli painava lisä siihen\ntaakkaan, joka täällä kannettiin. Ja eikö ollut vielä lisä sekin, että\ntäytyi koettaa ottaa kaikkien kärsimykset omakseen, istua kuolevien\nvuoteiden ääressä, koota henkensä viimeisillä voimilla uskonsa muruset\nja pitäen heitä kädestä rohkaista heitä astumaan luottavaisina\nrajan yli? Paimenen vastuu laumastaan synkässä korvessa, taistelu\nelämän yössä pimeyden susia vastaan, uupumaton ponnistelu parempia,\nturvallisempia laitumia kohti -- se vaati sitkeyttä, sankaruutta...\n\nRovasti rupesi puhumaan matalalla, vakavalla äänellä, koruttomaan\nja kodikkaaseen tyyliinsä, jonka kaikki niin hyvin tunsivat. Mutta\npitkälle hän ei päässyt, ennenkuin saattoi huomata, että sanat lähtivät\nsydämen lämpimimmästä syvyydestä. Noita äskeisiä ajatuksiaan hän\nsiinä kertaili ja melkein unohtaen ympäristönsä alkoi kuin kahden\nkesken puhella nukkuvalle virkaveljelleen, joutuen samalla todistamaan\nomastakin elämästään. \"Älä murehdi osaasi, rakas veljeni\", hän\nlohdutti vainajaa, \"että Jumala antoi sinun ensiksi elää ulkonaisesti\nniin vaikeissa oloissa ja sitten leikkasi sinut pois kesken, että\nsait luopua niistä haaveista, joita meillä kaikilla on astuessamme\nelämään. Olethan näet siellä, jossa nyt olet, jo sanomattanikin\npäässyt selville siitä, että osasi päinvastoin on ollut jaloin ja\nsyvällisin, mihin ihmisen voimat suinkin riittävät. Jumala kosketti jo\nnuorena sormellaan sydäntäsi ja se havahtui ajattelemaan vakavasti,\nnäkemään taakankantajan kumaraisen varjon elämäntiellä. Tahdoit omistaa\nvoimasi taakkojen keventämiseen, astua kumaraan painuneen vierellä\nja edes hetkeksi keventää hänen kuormaansa. Rukoilit Jumalaa, että\nhän sallisi työsi koitua ihmisparkojen lohdutukseksi ja siunaukseksi.\nRakas veljeni, nyt tiedät, kun katsot ikuisuuden majoista maallisen\nvaelluksesi kapeata polkua, että Jumala on täysin määrin täyttänyt\nrukouksesi. Hän ei kieltänyt sinulta mitään, vaan antoi sinulle uskosi\nja intosi toteuttamiseen niin rajattoman tilaisuuden, ettet varmaankaan\nsitä odottanut. Mutta sopiiko sinun ja minun siitä moittia Jumalaa?\nEi suinkaan! Se, mikä osastamme jäi toteutumatta, oli omia, syvimpään\nkutsumukseemme kuulumattomia, itse rakentamiamme valheellisia haaveita,\njoita elämän totuus ei sallinut yhdistettävän kohtaloomme. Onko se\nJumalan vika? Kiittää meidän tulee häntä siitä, että hän riisui ne\npois, sillä ne olisivat olleet ydintyömme ympärillä kuin kohokuori\nleivän päällä. Sait siis koko elämäsi astua korven taakankantajain\nrinnalla, sauvoa heidän raskaita veneitään, survoa heidän pettuaan\nja höystää sillä omaa leipääsi, lohduttaa heidän kuoleviaan ja tukea\nvielä tänne jääviä -- nähdä suurinta kurjuutta ja alkuperäisintä,\nsurkeinta elämää, mitä maassamme on voinut vuosiesi aikana olla,\neläytyä yhä uudelleen huonoimpien ja vähäväkisimpien osaan ja talutella\nheitä ja itseäsi kulkiessamme näitä synkkiä koleikoita. On kyllä\ntotta, ettet ole saanut siitä muuta kiitosta kuin mitä on sisältynyt\nkuolevan särkyvään silmäykseen tai raukenevaan kädenpuristukseen, ettei\nmaailma ole edes tietoinen tällaisen työn merkityksestä. Mutta, rakas\nveljeni, älä ole siitä pahoillasi. Maailmalla ei suoraan sanoen ole\nsellaista kunniamerkkiä, jolla se voisi antaa tästä työstä riittävän\ntunnustuksen, vaan se on saatavissa yksin Jumalalta. Tiedän, veljeni,\nettä olet sen jo saanut, että kun sielusi saapui Jumalan eteen,\ntämä ennakolta muutti sen havuseppeleen, jonka seurakuntasi tänään\nlaskee arkullesi, laakeriksi. Kaikki ne, jotka olet täältä evästänyt\nJumalan luo, kokoontuvat siellä ympärillesi ja lausuvat sinulle hellät\nkiitokset. Niihin yhdymme me täältä nietosten keskeltä, havusalojen\nikuisesta, hiljaisesta vihreydestä\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo tullut ilta. Hautajaisvieraat olivat menneet. Äiti ja Lauri\nolivat kahden pienessä pappilassa. Molemmat olivat vaiti ja kertailivat\nmielessään päivän tapahtumia. Kevättalvi oli jo niin pitkällä, että\nauringon rusotus viipyi kauan mailla, sinisillä saloilla, valkeina\nhohtavilla nevalakeuksilla ja kuulakkaalla taivaalla. Pastorin\nkirjoituspöydälle, jossa vielä olivat paikoillaan messinkihelainen\nRaamattu, hebrealainen Biblia ja pieni sinikantinen, eriskummallisia\nkoukeroita täynnä oleva vihko, heijastui rusottavaa valoa. Mutta pöydän\nääressä ei enää ollut ketään, sillä pastori oli päässyt vankilastaan\nikuiseen vapauteen.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nVihdoin oli tullut kauan odotettu ja kaivattu kevät. Lauri istui\nvanhalla totutulla paikallaan keittiön portailla ja huomioitsi sitä.\nLumi oli jo sulanut ja piha oli vettä hulveisillaan, niin että Laurin\nuusi ratasmylly pyöri kiivasta vauhtia. Sen hauskan laplatuksen saattoi\nkuulla tähän saakka. Peipposet olivat tulleet ja Lauri tarkasteli\nkiinnostuneesti niiden kaunista pukua. Tuon tuostakin ne heläyttivät\nsievän viserryksen. Aurinko lämmitti suloisesti. Isä vain oli poissa.\nLauri näki hänet ilmielävänä, juuri samanlaisena kuin edellisenä\nkeväänä, jolloin hän oli ottanut parhaan hattunsa ja keppinsä,\nsytyttänyt rettingin ja tullut ulos nauttimaan keväästä ja aukomaan\nLaurille uusia viemäreitä. Oli muutakin erilaista: Einar oli poissa,\nHelga samoin ja Alli-täti lähtisi pian. Ja pihlajan vieressä kasvavaan\nvanhaan isoon haapaan ei ilmeisesti tulisi ei norkoja eikä lehtiä.\nSe oli kuollut haavastaan, joka oli liian syvä parantuakseen. Äiti\noli ruvennut pelkäämään, että pihlajakin kuolisi. \"Mutta mitäpä se\nenää meille kuuluu!\" oli äiti samalla huoahtanut, \"sillä mehän olemme\npois meneviä\". Äiti ja Lauri muuttaisivat rantamaahan, mutta vasta\narmovuosien loputtua. Ja vielä Lauri muisti, että hänen ystävänsä\nSante-seppä oli myös poissa.\n\nJa tämä kaikki vaikutti sen, että kevät oli nyt erivärinen kuin\nedellinen. Iloisimmallakin hetkellä mielen pohjalla asui omituinen\nhaikeus, joka täräji siellä kuin auer kaukovaaran rinteellä tai kuin\nsumu lahden pinnalla, josta kuuluu vesilinnun valitus. Sadatkin\nseikat sen herättivät elämään kosteana surun vihmana, joka utuilee\nalakuloisesti ja johon menneen onnen muisto samalla kuvastuu kauniina\nsateenkaarena. Pienen pappilan ympärille oli tullut jotakin hiljaista\nja yksinäistä; sen huoneissa ei kuulunut naurua, harvoin puhettakaan,\nja pienen miehen pieksujalkineet eivät pitäneet suurta melua, kun hän\nainakin kerran päivässä hiipi isän huoneeseen, istumaan hänen tuoliinsa\nja lukemaan hänen Raamattuansa, jossa oli siellä täällä hänen vapisevan\nkätensä merkintöjä. Mutta kauan kevättä odottaneet ruusut kukkivat\nvihdoinkin, kehittäen kuin kilvalla suloista, runsasta kauneutta.\nNiiden tuoksu leijaili hienoina pilvinä ja lohdutti pastorinrouvaa,\njoka nöyränä ja alistuneena suoritteli velvollisuuksiaan\naamuvarhaisesta myöhään iltaan. Usein hän jäi kummaksuen miettimään,\nkuinka elämä kulkee kaikesta huolimatta eteenpäin kuin tunteeton\njättiläiskone...\n\nKevät oli tullut, taas herännyt uusi elämä kaiken sen kuoleman mahdin\njälkeen, jonka rautaisessa syleilyssä salojen kansa oli ollut. Kohisten\npurkautuivat erämaiden vedet tulviviin jokiin ja lähtivät mahtavasti\njymisten syöksymään alas kymmenistä koskista kohti rantamaata ja\nmerta. Vaarojen laella torkkuneet harmajat talot, joiden seinät\nloistivat auringossa tumman sinipunervina, heräsivät, ikäänkuin\nnousivat talvisesta nyykähdyksestään ja rupesivat toimimaan. Mistä\nisäntä oli kuollut, siellä tarttui auran kurkeen vanhin poika, tosin\nvielä hento ja pettuleivän jäljeltä kitunut ja laiha, mutta katseessa\nkirkas rohkeus; mistä oli kuollut emäntä, siellä astui hänen sijaansa\nvanhin sisko, vielä pieni ja tottumaton, mutta rajattomasti uuras ja\nuhrautuva. Mistä olivat kuolleet kaikki, jotka kynnelle kykenivät,\nsinne riensivät yösydännä tai milloin omilta töiltä suinkin pääsivät\nnaapurit apuun, pitämään orpojen peltoja sulina ja hoitamaan osattomia,\nettei ainakaan tällä ynseydellä Jumalaa vihoitettaisi. Laihat ja kurjat\nolivat auran ja kuusenoksakarhin vetäjät ja ohjaajat; sekä juhdat\nettä ihmiset, mutta pelto kääntyi silti ja muokkautui möyheäksi, ja\neheällä, korkealla, salaperäisellä riemulla kuin ei olisi milloinkaan\nhallavuosia ollut siihen kylvettiin uskon ja toivon siemen. Sydämessä\nkuului vakuutus, että kerran se vielä, ehkä jo ensi syksynä, kantaa\nkymmenkertaisen sadon. Silloin siirtyy kurjuus loitommaksi, silloin\nvihdoinkin saadaan jalka nostetuksi sille kynnykselle, jonka takaa\nvalkenee sukupolvien kärsimyksillä ostettu ihmisen arvoinen elämä.\n\nAuringon lämpö oli sulattanut nietokset Julman torpan pelloilta ja\nsaanut Tuomaan ja Joonan toivorikkaina ryhtymään kevättöihin. Tuomas\noli aikaisemmin keväällä todennut kätensä niin huonoiksi, ettei saanut\npyssyä nostetuksi, mutta siitä ei ollut ollut haittaa: Joona oli\nottanut sen ja kadonnut yön tultua sinne, jossa tiesi metsojen olevan\nsoitimella. Tuomaan jännittyneenä odottaviin korviin oli sitten aamun\nhimmeästi sarastaessa kuulunut useita paukauksia ja aikanaan Joona\noli saapunut kotiin raahaten yli voimainsa menevää ukkometsotaakkaa.\nNyt taas Tuomas huomasi, ettei hän voinut tarttua aurankurkeen, mutta\ntotesi samassa, ettei siitäkään ollut vahinkoa: hän saattoi vetää\nauraa kuin hevonen, kun valjaat oikein sovitettiin mukaviksi, ja Joona\ntarttui sen kurkeen ja hallitsi sitä kuin juureva, tottunut kyntömies\nainakin. Ja kun Tuomas sitten sijoitti siemenvakan riippumaan hänen\nryntäilleen ja jäi katsomaan, kuinka Joona lähti astumaan miehekkäästi\nja tanakasti, heittäen molemmin kourin niinkuin oli nähnyt isänsä\ntekevän askelten tahdissa siementä peltoon, niin hänen mielensä\ntäytti lämmin hyväolo ja varmuus siitä, että alkaneen suven kylvöillä\nvihdoinkin olisi siunaus mukanaan. Mutta pettua oli silti paras kiskoa\nnilan aikana riittävä määrä, sillä eihän vara venettä kaada. Helunan\nkello kalahteli turvallisesti aholta. Tuomas kuunteli sitä tyytyväisenä\neikä enää pelännyt kontiota. Vain sepän surmaama peto oli ollut niin\nahnas, että oli tullut asutuille maille -- muut kyllä pysyisivät\nkaukana korven kätköissä...\n\nSunnuntaina Tuomas oli ollut kirkolla ja joutunut rovastin\nkoulurakennuksen harjannostajaisiin. Eipähän ollut ukko antanut\njälkeen, vaan oli sitkeästi vuovannut rakennushommaansa eteenpäin.\nSulien tullen oltiin niin pitkällä, että vesikatto oli valmis.\nSilloin oli päätetty pitää juhla. Koulun ystäviä oli kutsuttu koolle,\nvarsinkin niitä, jotka olivat asiaa avustaneet. Nähdessään Tuomaan\nkirkkokentällä rovasti oli kutsunut hänet luokseen ja käskenyt tulla\niltapäivällä koulun juhlaan -- \"tottahan toki Tuomaan pitää olla\nsaapuvilla, koska on vedättänyt kekoon kaikista isoimman hirren\",\noli ukko sanonut. Tuomas ei ollut ennen ollut mukana sellaisissa\nmenoissa. Rovasti oli pitänyt saarnantapaisen, puhuen tällä kertaa\nmaallisista asioista, siitä, kuinka tiedosta ja valistuksesta\nlopuksi koituu paras lääke hallaa ja köyhyyttä vastaan. Mukavasti\nukko puhui -- olisi sitä kuunnellut yksillä istumisilla vielä\ntoisen mokoman. Mutta soma oli kuunnella pastorinrouvankin puhetta\ntai lukua tai mitä se nyt oli. Siinä sopeutuivat sanat toisiinsa\ntiiviisti kuin olisivat menneet umpilukkoon -- oli se vähän niinkuin\nvanhain runoa. Valon tarpeellisuudesta siinäkin puhuttiin, kuinka\nse kerran kirkastaa pimeimmänkin korven. Siinä rukoiltiin Jumalaa\narmahtamaan korpivaelluksellansa taistelevaa kansaa, johtamaan sitä\nkuiville ja kauniille ylämaille, josta näkee kauas, ja säästämään\nsitä ylivoimaisilta koettelemuksilta. Oikeata puhetta se oli --\ntämä kuluneen talven koettelemus oli jo ollut lähes ylivoimainen.\nTuomaan mielessä kertautui välähdyksenä kaikki, mitä oli tapahtunut.\nHän näki pikku tyttärensä säikähtyneen katseen ja hentojen käsien\ntorjuvat, pelkäävät liikkeet, totesi äkkiä tuuskahtavansa lumeen,\nkuuli kammottavaa mörinää ja tunsi olkapäässä ja käsivarsissa kipeätä\ntuskaa... Tuomas katsoi rampoja käsiänsä ja ajatteli: \"Tästäkin,\nJumala, sinulle kiitos, mutta enemmästä jo säästä!\"\n\nKun touot oli tehty, ruvettiin polttamaan tervahautoja, joita oli\ntalven vaikeuksista huolimatta sitkeästi valmisteltu. Kymmenittäin\nniitä savusi vesien varsilla ja kymmenittäin lähti raskaasti,\npartaita myöten, lastattuja pitkiä paltamoja luikumaan merta kohti,\nalas vihaisesti kihahtelevaa ja kuohahtelevaa myötämäkeä. Alkoi\npelottomuutta ja taitoa vaativa matka, jolloin vaaran tunne teroitti\nkatseen ja terästi jäntereet, ja seurasi lannistumatonta sitkeyttä\nkysyvä nousu ylöspäin. Syntyi sarja mielteitä, kohtaloita, vähäisiä\niloja ja suuria suruja, jotka voitiin kestää vain siksi, että ne\nkuuluivat ylämaan kansan elämänjärjestykseen sen ponnistellessa\nvuodesta toiseen paremman tulevaisuuden toivossa.\n\nAurinko oli niin ihastunut salojen ja vesien kauneuteen, ettei\nraskinut niistä enää luopua, vaan jäi yöksikin tuijottamaan niihin.\nPastorinrouva ja Lauri sekä Pekka menivät rantaan, jossa Lauri poikkesi\nkatsomaan Einarin purjevenettä. Alli-tädin oli täytynyt myydä se, eikä\nostaja ollut sitä tervannut eikä maalannut; hän aikoi käyttää sitä\nlastiveneenä tuodessaan tavaraa järven toiselta puolelta. Se ei siis\nlentäisi enää valkopurjein. Se suretti Lauria. Sitten he lähtivät\nsoutamaan Kirkkosaarta kohti, käydäkseen ensimmäisen kerran talven\njälkeen isän haudalla. Ruusut, joiden kukkimista oli saatu odottaa\nniin kauan, olivat nyt antaneet kauneimpansa viedäkseen tervehdykset\nsiitä pienestä kodista, joka oli ollut pastorille niin rakas. Ja\nmukana olivat toisetkin tervehdykset, ne, jotka Lauri oli luvannut\nsaattaa Helgan puolesta Einarin haudalle. Hän oli arvannut, vaikka\näiti ei ollut sanonut mitään, että tuo pienempi ruusukimppu oli aiottu\nsitä varten. Järvi oli aivan tyyni, Pekka souti voimakkaasti ja Lauri\ntunsi rauhallista, harrasta hyvääoloa, samanlaista kuin soudettaessa\nkirkkoon isän kanssa. Hän katseli veteen kuvastuvaa taivasta,\nrantoja, joiden tummaa havureunusta nyt virkisti koivujen nuorten\nlehtien hieno vaaleus, ja niemen korkeiden puiden keskeltä näkyvää\nkirkontornia, josta raikuva syvä ääni aina herätti hänen sydämessään\njuhlallisen tunnelman. Kokan karahtaessa Kirkkosaaren somerikkoon\nhiipi mieleen pyhää arkuutta ja ääni aleni itsestään matalaksi ja\nvakavaksi. Äänettöminä mentiin isän haudalle, joka oli rantaharjun\nlaella, surumielisesti suhisevien mäntyjen varjossa, lähellä Einarin\nhautaa, jonka Alli-täti oli käynyt laittamassa. Isän hauta oli vielä\nvain hiekkaläjä, jonka päällä oli joukko rangeiksi riipiytyneitä\nja varisseita havuseppeleitä. Äidin ohjeiden mukaan Pekka ryhtyi\nreippaasti työhön ja sen valmistumista odottaessaan äiti ja Lauri\nlähtivät katselemaan hautausmaata.\n\nEinarin hauta oli hienossa kunnossa ja siinä oli Topi-nikkarin tekemä\nkaunis väliaikainen puuristi, jossa oli Einarin nimi. Lauri muisti\nuljasta ystäväänsä, jonka katse ja hahmo kirkastui hänen mieleensä, ja\narkana hän asetti hänen haudalleen äidin antamat ruusut. Eihän kukaan\ntiennyt, että ne saivat olla tervehdyksenä myös sieltä kaukaa, jossa\nHelga nyt asui ja josta äidille oli äsken tullut kirje ja Laurille\ntuhansia terveisiä. Lähellä oli pikku Annin hauta, jonka Alli-täti\noli myös laittanut; siinä oli pieni valkoinen risti. Siihenkin äiti\noli varannut kukkavihon. Lauri oli näkevinään pikku Annin hymyilevän\nselkeästi ja kiittävän sievästi, niinkuin Helga oli opettanut. Kukkia\ntänne ei voinut istuttaa, sillä ne eivät olisi täällä menestyneet,\nmutta vuosien kuluessa hiljainen vanamo rohkaisi mielensä ja hiipi\nhautojen reunoille, kukoistaen siinä vaatimattomasti ja uskollisesti\nja lohduttaen vainajia ja omaisia kauniiden ajatustensa hienolla\ntuoksulla. Tässä olivat nälkätalven rivihaudat: niitä ei ollut kukaan\nlaittanut. Toiset olivat vajonneet, kun jäinen ja luminen hiekka oli\nsulanut, toisten päällä oli kumpu. Ne tannertuisivat ennenpitkää\ntasaiseksi kamaraksi, joka ei ilmaisisi säilyttävänsä allaan\nkovien kohtaloiden ja sanomattomien kärsimyksien poloisia uhreja.\nPastorinrouvaa värisytti hänen seisoessaan siinä ja hän veti Laurin\nsuojaavasti luoksensa.\n\nMutta Lauri otti häntä kädestä ja lähti viemään saaren siihen osaan,\njossa oli kuullut sepän saaneen leposijansa. Sitä ei ollut vaikea\nlöytää, sillä siellä oli vain yksi tuore hauta: hajanainen läjä\nsavensekaista hiekkaa korkeiden, synkkien kuusien keskellä. Lauri näki\nselvästi, kuinka seppä makasi arkussaan tuimana, nokisena, voimakkaana,\npäässä karhun repimät kauheat haavat, mutta silti lannistumattomana.\nHäntä ei ollut kukaan pessyt eikä puettanut arkkuunsa, vaan hänet oli\npaiskattu siihen sellaisena kuin hänet oli kontion kourista löydetty.\nMutta seppä ei siitä välittänyt -- vähät hän akkojen pesuista ja\npuetuksista! Mieluiten hän makasi haudassaan sellaisena kuin oli\ntodellisuudessa ollut, nokineen ja kuonineen, ja nousisi sieltä kerran\nammattinsa mukaisessa asussa. Sepän muisto lehahti virkeäksi Laurin\nmielessä ja hän sanoi äidilleen: \"Saahan Pekka laittaa sepänkin\nhaudan?\" Äiti nyökäytti päätänsä ja rupesi ajatuksissaan taittelemaan\nhavuja kuusenoksien kärjistä, heittäen niitä sepän haudalle. Kun he\npois mennessään kääntyivät katsomaan sitä, loistivat havujen nuoret,\nvaaleat kerkät ilahtuneesti ja kiittävästi.\n\nIsän hauta oli valmis, ja Pekka otti hatun päästänsä ja seisahti\nsyrjemmäksi. Pastorinrouva taputti hiekan vielä tasaisemmaksi ja antoi\nkätensä viipyä haudan päällä. Ja ruusuista, jotka oli sijoitettu\nhiekkaan upotettuun, vedellä täytettyyn astiaan, hengähti kadonneen\nonnen kaukaista tuoksua.\n\nSalojen kuningaskotka oli nähnyt kaikki, mitä kevään tullen oli\ntapahtunut, nähnyt korven kansan lannistumattomana tarttuvan\naurankurkeen, soutavan tervaveneitään, laskevan ja nousevan\nkoskia, kiskovan kaiken varalta pettua ja raivaavan uutta peltoa.\nSe huomasi, että talven aikana kaivettu valtava viemäri oli kuin\njoki, joka imi pois laajan suoalueen kirsivedet, ruveten nyt jo\nkuivaamaan lähiseutujaan, että onttosilmäisen Hallan, hänen parhaan\nliittolaisensa, täytyi painua entistä syvemmälle hetteikköjen\npohjamutiin päästäkseen kiinni inhan Syöjätär-äitinsä jäisistä\nrinnoista ja imeäkseen niistä voimaa tulevan syksyn varalle. Voi olla,\nettä jo kuluvan kesän aikana auringon ja toivon helle heikontaisi sen\nvoimia niin, ettei se pääsisikään sieltä jaloilleen kylliksi aikaisin,\nettä kun se lähtisi jättiläismäisenä pääkalloperhosena liihoittelemaan\nsalojen maille, se tapaisikin viljat kuhilailla ja saavuttamattomissa.\nKotka ymmärsi, että tuo viivasuora viemäri, jota myöten ruskeat\nsuovedet alituiseen virtasivat emäjokeen päin, merkitsi Hallan surmaa.\nSe saattaisi viipyä, mutta se tulisi kerran, ja silloin loppuisi täältä\nnälkä ja kaikkoaisi tauti -- silloin ihminen olisi valloittanut hallan,\nkotkan ja kontion maan.\n\nKotka oli nähnyt vanhan karhun kuoleman ja huomannut miesten löytäneen\nhänen pesäpuunsa. Hänellä ei ollut enää menemistä tuohon tuttuun\nsaarekkeeseen, sillä siellä voi olla joku vaanimassa, ehkä Julman\ntorpan sisukas pikku Joona, joka asteli saloilla kuin olisi omistanut\nne.\n\nKotkan kuningassisua myllersi ylpeä viha. Ihminen oli siis voittanut\n-- sen saattoi kaikesta nähdä -- mutta kotkaa hän ei tulisi saamaan\nvangiksi, tuhotakseen hänet halvalla kuolemalla. Kotka tahtoi\nmieluummin kuolla kuin jäädä vainottuna tänne entiseen valtakuntaansa,\nelämään varkaana omaisuutensa keskellä; osoittaa, että hän piti salojen\nja vesien autereista maata kuninkaallisen kuoleman arvoisena.\n\nSe heittäytyi siivilleen kelohongan latvasta ja lähti ihmeellisellä\nvoimallaan ja taidollaan piirtämään taivaalle loivasti nousevaa\nympyrää, joka vei sen yhä korkeammalle. Yhä laajempi piiri avautui\nsen nähtäväksi: rannattomia sinisiä saloja, jotka peittivät maan kuin\npehmeä höytyvä ja keinuivat silmissä aueraaltoina; järviä ja taas\njärviä, jotka kimaltelivat häikäisevän kirkkaina kuvastimina tummien\nrantojensa ja valkeiden hietikoidensa keskeltä; jokia, jotka hopeisina\nnauhoina yhdistivät näitä koristeiden kaltaisia kuvastimia; taloja,\njoiden pellot ja niityt erottuivat ympäristöstä vaaleina täplinä;\noutoa terhenistä kauneutta, minne vain silmä osui. Kotka oli nähnyt\ntämän lukemattomia kertoja, mutta hän tahtoi nähdä sen uudelleen,\nvielä viimeisen kerran, korkeammalta kuin koskaan, laajempana kuin\nmilloinkaan.\n\nSiis ylemmäksi! Kotka liikautti muutaman kerran mahtavia siipiään, otti\nkaarteensa laskupuolelta tuiman vauhdin ja kiisi suhisten korkeammalle,\nyhä korkeammalle. Ennen näkemättömät seudut avautuivat sen terävälle\nkatseelle, suunnattoman laajat alueet, metsät, vedet, kylät, kirkot\nja koulut, ihmisen koko sitkeä mahti, joka näytti olevan tulossa\netelän ja lännen ilmalta tänne rajaseuduille, muuttaakseen ne kerran\ntäydelleen pyrkimystensä mukaisiksi. Rajan kapea viiva häipyi kotkan\nsilmistä, jotka näkivät nyt merestä mereen ulottuvan samanlaisen,\nyhtenäisen, samojen ihmisten asuttaman alueen. Hän ymmärsi, että se\noli kokonaisuudessaan aiottu tälle kansalle, joka oli kärsimyksillään,\npetunsyönnillä ja sitkeydellä lunastanut siihen omistusoikeuden. Kerran\nse oli tuleva näiden ihmisten omaisuudeksi ja he hallitsisivat sitä\nitsenäisenä, vapaana kansana, pyrkien ampumaan nuolensa pilviin saakka.\n\nVielä ylemmäksi! Kotka käyttää kaikkia voimiaan, sillä ilma on jo liian\nohutta kannattaakseen liikkumatonta liukulentoa. Se nousee ja kohoaa\nkorkeimmalla olevien pilvien yläpuolelle. Maa katoaa sen näkyvistä ja\nsitä ympäröi vain auringossa sädehtivä, huikaisevan kirkas ja kylmä\nsiniavaruus. Mahtava vapautumisen tunne paisuttaa kotkan rintaa. Pois\non jäänyt maa! Ei ole enää mitään rajaa, vaan loppumaton avaruus, jossa\nliidän omin voimin! Ylemmäksi! Viimeisillä voimilla, lannistumattomalla\nsisulla aina vain ylemmäksi, kohti aurinkoa...\n\nIhmeellinen, häikäisevä kirkkaus ympäröi kotkan, joka väkevästi\niskien siivillään tahtoo nousta vielä... vielä! Kunnes äkkiä sen\nsydän herpautuu ja se lähtee, kuoltuaan vapaan hengen kuninkaallisen\nkuoleman, putoamaan maata kohti...\n\nJa siniset salot peittivät kuninkaansa ruumiin havuseppeleellään.\n\n(Kirjoitettu 1/1-15/6 1934).\n\n\n\n"]