[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9MTxNPh9NyTNhW3fFCUu7SSt5ZjZYN_TZxMupdUQ0zM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2005,"Kalevalan laulumailta","Inha, I. K.",1865,1930,"2005-inha-i-k-kalevalan-laulumailta","2005__Inha_I._K.__Kalevalan_laulumailta","Elias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa","tietokirja",[],[],"fi",1911,null,103051,685529,true,[],[],[],"Matkakuvaus Vienan Karjalasta seuraa Elias Lönnrotin jalanjälkiä runonkeruumatkoilla. Teos esittelee alueen luontoa, kyliä ja asukkaita sekä tallentaa karjalaista kansanperinnettä, uskomuksia ja runonlaulun historiaa.","I. K. Inhan 'Kalevalan laulumailta' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2005. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","KALEVALAN LAULUMAILTA\n\nElias Lönnrotin poluilla Vienan Karjalassa\n\nKuvaus Vienan Karjalan maasta, kansasta, siellä\ntapahtuneesta runonkeruusta ja runoista itsestään\n\n\nKirj.\n\nI. K. INHA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nTietosanakirja-Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEnsimäisen painoksen alkusanasta.\nMinne ja miksi?\nKuinka tulin lähteneeksi Vienan Karjalaan.\n\nSuomenniemen poikki Vienan Karjalaan.\n\n    Oulussa. -- Matkan vastukset kelirikon uhatessa. -- Karjalaisia\n    nälänhätää paossa. Runotar taipaleella. -- Puolangan vaarat.\n    -- Rajan poikki. -- Metsäin keskellä pieni kylä, köyhä, mutta maan\n    kuulu. -- Vuokkiniemen kirkonkylä ei ole ilman viehätyksiään.\n\nKarjalainen kotimme.\n\n    Ylä-Kuittijärven jäällä. -- Jyvöälahti, mitä paras majapaikaksi.\n    -- Karjalainen kylä. -- Karjalainen talo. -- Kielimestarimme. --\n    Kotiudumme.\n\nRunonkeruussa.\n\n    Entinen runonkeruu. -- Aion löytää ennen löytämätöntä. --\n    Kuutamossa erämaassa. -- Musta Miikula ja hänen Vipusrunonsa.\n    -- Toivon pääseväni kadonneitten runojen jäljille. -- Jälleen\n    Jyvöälahdessa.\n\nHävinnyttä runoa etsimässä.\n\n    Kadonnut perhesormus. -- Voassilainji Kostja. -- Talvikalastus\n    erämaassa. -- Eräs Lönnrotin muistelma. -- Pistojärvessä ei\n    tahdota laulaa, vaikka ehkä osattaisiin. -- Lähden yhä edempää\n    etsimään. -- Tiirovaara eli Koljola, Suomen rajalla ja Maanselällä.\n    -- Tapaan Martiskan pojan. -- Sohvonja ja hänen kalevaiset\n    rekilaulunsa.\n\nMartiskainen Teppana.\n\n    Lohi-Pekka. -- Teppana suostuu laulamaan. -- Vanhat runot\n    oikeassa ympäristössään. -- Nykyinen runontaito. --- Kirvas\n    kevätaamu. -- Porojen juonia. -- Pietarin herrat poroilla\n    ajamassa.\n\nÄijäpäivän aikoja Jyvöälahdessa.\n\n    Äijäpäivä. -- Miten sitä vietetään. -- Keino kulkutauteja\n    vastaan. -- Kelloja soittamassa. -- Maura itkee Kustille.\n    -- Vedet aukeavat. -- Panettelijan rangaistus.\n\nKäytännöllistä perimätietoa.\n\n    Räähkät. -- Kotielämässä vaarinotettavaa. -- Maamiehen tietoja.\n    -- Metsämiehen tietoja. -- Kalastustaikoja. -- Vuodenaikain ja\n    ilmain enteitä. -- Vainajat. -- Parannuskeinoja. -- Varahvontan\n    kokemukset.\n\nRunonkerääjät.\n\n    Topeliuksen runonkeräys -- Sjögren. -- Lönnrotin keruumatkat. --\n    M.A. Castrén.\n\nAlijärven Vasselei.\n\n    Kevättäjäin tulilla. -- Alijärvi. -- Vanha sokea runolaulaja --\n    Eloisa runonuotti.\n\nYlämaan poikki.\n\n    Maataipaleella. -- Puhuttua vettä tukkijoelle. -- Ortjo\n    ehätyssavulla. -- Kenttijärvi. -- Löytöretkellä. -- Kostamus\n    ja sen kalmisto. -- Karjalainen jaama. -- Hepo ei juossut,\n    mutta kyllä reki rasasi. -- Leipä ja otsan hiki. -- Eräs\n    Lönnrotin muistelma. -- Kontokki.\n\nEteläisellä rinnakkaisvesistöllä.\n\n    Luvajärvi. -- Luvajärven kalmisto kirjoristeineen. -- Vesitietä\n    Kiimaisjärveen. -- Minin, -- Nokeus. -- Rogers pasha ahtaalla.\n    -- Uusimman uskon molijat.\n\nIsäin perintö.\n\n    Oikea salotaival. -- Teppana Ryysä. -- Vanha runo ei ole\n    taikaansa menettänyt. -- Varahvontan pataseikkailu.\n\nKyykkäkisa.\n\n    Kyykät ja konot. -- Selän antajat ja ottajat. -- Tervetullut\n    rauhanhäiritsijä.\n\nKivijoki.\n\n    Eräsaunalla. -- Ankara jokimatka. -- Taivalkoski ja Laippa. --\n    Liiallista taivaltamisen himoa. -- Ristiniemi. -- Miinoa. --\n    Kalansaalista ei saa kiittää.\n\nRajalla.\n\n    Koti-ikävä. -- Kaiho outona kulkea. -- Miinoan kivi. --\n    Maanselänjärvi. -- Maanselän Paavon töllillä. -- Karjalaiset\n    palaavat jauhomatkalta. -- Aarnioluontoa, aarniokansaa. --\n    Muinaisuuden kuiskeita.\n\nAkonlahdessa.\n\n    Kiitehen järvi. -- Akonlahti vahva loitsupaikka. -- Luvatonta\n    kruununviljan jakamista. --- Pohatat tyrmässä. -- Naisien suru,\n    kirjotamme heidän puolestaan kirjeen. -- Ylhäisiä piirteitä\n    kansan käsityksissä.\n\nHelluntaijuhlilla Kostamuksessa.\n\n    Varahvontan puksut. -- Kilpasoutu neitojen keralla. -- Prasniekalle\n    matkaajat maataipaleella. -- Vieraanvaraisuutta Kontokissa. --\n    Pukuhavaintoja taipaleella. -- Juhlavalmistukset kylässä. --\n    Ensimäiseksi kylyyn. -- Paljon tuskaa oudosta nimestä. -- Kisat,\n    \"käsikisat\", \"pitkät kisat\", \"humaukset\" ja muut. -- Pajatukset.\n    -- Karjalaista rattoa. -- Päivälliset Miitrein talossa. --\n    Emäntien ylpeys.\n\nKosijoita kylässä.\n\n    Gaudeamus igitur. -- Pyssyt pamahtavat, kosijat tulevat. --\n    Monimuodollista kosimista. -- Sukukokous, jossa asiata joka\n    puolelta harkitaan. -- \"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne\".\n    -- \"Paikan kokka\". -- Uusi yritys. -- Uhittelevaa kosimista. --\n    Talo köyhä, mutta ei aivan itsetietoisuutta vailla. -- Sulhanen\n    saa rukkaset ja tarjoo \"paikankokkaa\". -- Yleisö sekaantuu asiaan.\n    -- Intohimoista joukkokosimista. -- Syvässä vedessä suuret kalat\n    uivat. -- Patvaska. -- Kustin jalka noidutaan. -- Mietteitä\n    Komalahdella. -- Varahvontta loihtii tuulta.\n\nRajakyliä myöden.\n\n    Väittelyä sivistyssanoista. -- Maanselän suot. -- Lönnrotille\n    kiitos hyvästä käytöksestä. -- Eräs Vienan puolen kylä Suomen\n    puolella. -- Häväistyt jumalat. -- Karhun tuhoja. -- Juhannuksena\n    omalla puolella. -- Omituista veneen tukkimista. -- Jälleen\n    Jyvöälahdessa. -- Tyttöjen naimahuolia. -- Senin kirje.\n\nSuurelle Tuoppajärvelle.\n\n    Enonsuussa. -- Keski-Kuittijärvellä. -- Röhön taipaleella.\n    -- Reipas vanhus. -- Varahvontan käsitykset palvelijan\n    velvollisuuksista. -- Mieronstautshat. -- Vanhauskoisten maassa.\n    -- Näköala Tuoppajärvelle. -- Valasjoki. -- Lumoavaa vettä. --\n    Kiestinki.\n\nLönnrotin matka pohjan perille v. 1837.\n\n    Lönnrotin koti-ikävä. -- Kohtaus erään Tiirovaaran loitsijan\n    kanssa. -- Vaikea yö viluisessa pirtissä ja puutteen keskellä, --\n    Vaikea hiihtotaival. -- Tuhkasen viero ja muut vierot. --\n    Patriarkka. -- Skiitta. -- Omituisia tuttavuuksia Pyhässä saaressa.\n    -- Koljasu. -- \"Ettekö ole tupakkaa juoneet?\" -- Kuisman\n    parannuskeino. -- Miten näillä perikulmilla rikkauksia koottiin.\n    -- Lepopäiviä Kuusamossa. -- \"Voi jospa useinki niin tekisivät!\" --\n    Vaatetushuolia. -- Saaren luostari ja sen vaiheet. -- Syy vanhan\n    vieron kammoihin.\n\nVienan Karjalan pohjoiskulmilla.\n\n    Louhen perikuva. -- Soma tuuli-ilmiö Tuoppajärveltä. -- Odottamaton\n    runosaalis. -- Niskan koski. -- Pääjärvi. -- Suomen muistoja\n    Sohjenansuussa. -- Ihana matka Pääjärvellä. -- \"Ka hyvä\n    tämä ois vieras, niin tupakkoo polttaa.\" -- Jalo tervehdystapa\n    Ahvenlahdessa. -- Huono vastaanotto Jälettijärvessä. --\n    Kallis hinta, mutta vaikea matkakin. -- Kamala yö. -- Tyttöjä\n    saattajina, miehet jäivät juomaan. -- Tapaan jälleen Kustin ja\n    Varahvontan. -- Tyrhy. -- Valtatiellä. -- Vienan meren rannat.\n    -- Kieretti. -- Stanovoi. -- Vienan meren alusmalli muistuttaa\n    viikinkialuksia.\n\nLönnrotin matka Kuusamosta Vienan merelle v. 1837.\n\n    Vuodentulon enteitä. -- Lönnrotia ahdistetaan Jäletjärvessä. --\n    Keskusteluja hänen ryöstämiseksi. -- Synkkiä oloja. -- Köyhä\n    leski. -- Lönnrot uhataan köyttää. -- Hän nolaa pahimman riidan\n    haastajan. -- \"A siitä laki ei sano ni mitä.\" -- \"Lyö kirves\n    kulkkuun, tai vie pirttiin ja ripusta jaloista kattoon savun\n    sekaan.\" -- Passirettelöitä Kieretissä. -- Nopeata oikeuden\n    käyttöä. -- Lönnrot runoilee ikävissään. -- Vienan meren jäällä.\n    -- Pelättäviä jamstjikoita. -- Maanmiehiä Vienanmeren rannalla. --\n    Eksymisen pelkoa. -- Maanmiesten kesteissä. -- Eräs suomalainen\n    tarjoutuu opettamaan Lönnrotille venättä. -- Lönnrot vaihtaa\n    postinhoitajan kanssa kelloa ja tekee hyvät kaupat. -- Ensi kerta\n    poron pulkassa.\n\nVienanmerellä ja Kemijoella.\n\n    Vienan merellä. -- Rantain luonne. -- Kannanlahti ja Nivan koski.\n    -- Pitkin Kuolan rannikkoa. -- Kemi. -- Eräs karkotettu. --\n    Kemijoella -- Usmana ja Usman koski. -- Lohenpyynti. -- Kemijoen\n    kosket. -- Tukkiliike. -- Tukkipäällikön viinat. -- Yötä\n    taipaleella. -- Paanajärvi. -- Kemijokivarren rakennusmalli.\n    -- Vanhoja ampumaneuvoja. -- Jyskyjärvi. -- Ala-Kuittijärvellä.\n    -- Eräs saituri. -- Halpoja päiväpalkkoja. -- Jälleen kotona.\n\nVienan Karjalan häätapoja.\n\n    Salaisia neuvotteluja. -- Leikkihäät. -- Naimahommat rajan\n    takana. -- Kosimatapoja. -- Varauskeinoja naimaonnen rikkomista\n    vastaan. -- Kakrapokot. -- Vihkiretki. -- Karjalan pakanalliset\n    häät tapoineen, temppuineen. -- Lahjain antaminen -- Itkut. --\n    Katshotus. -- Käeniskuleivät. -- Pään poustiminen -- Kostjat ja\n    kutshut. -- Jäähyväisitkut. -- Turkilla prostitus. -- Morsiamen\n    otsipaikka. -- Huihipaikka -- Sulhanen ja morsian neuvotaan. --\n    Varotus. -- Myötämeniäiset. -- Otsapoklonaiset. -- Okahvin häät. --\n    Saajannainen ja patvaska. -- Lönnrotin kirjottamia häärunoja. --\n    \"Tulovirsi\" nykyisin laulettuna.\n\nUhut.\n\n    Vienan Karjalan suurin kylä. -- Kylän eri osat. -- Lönnrot\n    Uhtuessa. -- Jamasen veljekset. -- Kaunis Toarie.\n\nVienan Karjalan kertomarunot.\n\n    Toisinnoitten yleinen luonne. -- Niitten sisällinen yhteys.\n    Eepilliset runoaiheet. -- Näköala Arhipan runomajalta.\n\nArhippa Perttusen laulama Sampojakso.\n\nRunokylät ja runojen muuntelut.\n\n    Kellovaaran runoalue Latvajärven sukua. -- \"Samporunon\" muuntelut\n    eri runoalueilla. -- Vuonnisen Sampojakso. -- Kuinka toisinnot\n    täydentävät toisiaan.\n\nKalevala ja kansanruno.\n\n    Runojen sisäinen todistus syntyajoistaan. -- Toisinnoitten\n    jalosäkeet. -- Samporunon tähteet Värmlannissa. -- Yhteisiä\n    tunnussäkeitä. -- Lönnrotin johtorunojen järjestämisessä. --\n    Vertaus kreikkalaiseen temppeliin. -- Olisivatko häärunot\n    siirrettävät toiseen yhteyteen? -- Karjan luku näytteenä\n    taiteellisesta toisintorunoudesta.\n\nVuokkiniemi.\n\n    Lähtö Jyvöälahdesta. -- Ylä-Kuittijärvi. -- Enonsuun lohirettelöt.\n    -- Ristiniemi uhripaikkana. -- Meidät valokuvataan -- Lönnrot\n    Pirttilahdessa. -- Lönnrot Vuokkiniemessä. -- Kauppatapoja.\n\nTsena.\n\n    Tsenan Kettuset. -- Lönnrot Tsenassa. -- Mari. -- Karjalan\n    naisten tunteen herkkyys.\n\nLönnrot Vuonnisessa.\n\n    Matka Vuonniseen. -- Kaksi soutajaa. -- Karjalaista\n    sadunkertomistapaa. -- Ontrei ja Vaassila. -- Odottamaton\n    tuttavuus. -- Lönnrot uuden kerran Vuonnisessa Martiskan\n    saattamana. -- Yöllinen matka Ylä-Kuittijärven jäällä. --\n    Lönnrot ja Cajan Vuonnisessa.\n\nMartiska.\n\n    Martiskan runontaito. -- Martiskan pororuno. -- Martiskan\n    viimeiset elämänvaiheet hänen poikansa Teppanan muiston mukaan.\n\nMyöhempi runonkeruu Vuonnisessa.\n\n    Lähteenkorva Vuonnisessa. -- Ontrein suku. -- Harmoinen Ohvo. --\n    Vuonnisen tsässyönä. -- \"Kas Suomenlahdella hyrskyt...\"\n\nVenehjärvessä syyspimeiden alkaessa.\n\n    \"Metshä raivoh rupesi\". -- Vihtoora murtuneella mielellä. --\n    Hänen runontaitonsa. -- Pyssyjä virittämässä haaskalle. -- Karhun\n    vahtiminen lavalla. -- Synkkä on syysyönä salo. -- Varahvontta\n    kotonaan, -- Nakkipeli. -- Varahvontan mökki.\n\nHelmijoella.\n\n    Helmikuumeessa. -- Pistonjoen helmet. -- Itsekin helmijoella.\n    -- Pyydystystavat. -- Karsikot ja lumoukset.\n\nVienan Karjalan valtatiellä.\n\n    Vienan Karjalan valtatiellä. -- Eräs Lönnrotin muistelma. --\n    Ervasti Kivijärvessä. -- Isossima ja hänen pirttinsä. --\n    Taloudellinen sauna.\n\nVenehjärven pokkouhri.\n\n    Miikulan pokot. -- Matkalla uhrijuhlaan. -- Uhritoimitus ja\n    uhriateria. -- Kaunista rahvasta.\n\nLönnrot ja Arhippa.\n\n    Arhipan runojen merkitys. -- Runollinen näköala. -- Lönnrotin\n    kertomus käynnistään Latvajärven laulajan luona.\n\nArhippainen Miihkali.\n\n    Latvajärvi. -- Miihkalin kiitosrunot. -- Hänen murheellinen\n    elämänsä ja kuolemansa. -- Miihkalin kasvonpiirteet. --\n    Jäähyväiset Latvajärvelle.\n\nVienan Karjalan kartta.\n\n    Rohkeata kartan oikomista. -- Lähteet, joitten perustuksella\n    se on tapahtunut. -- Ainakin Vuokkiniemen ja Uhtuen seuduista\n    oikeampi kuva. -- Vienan Karjalan yleinen maanluonne.\n\nKansa ja asutus.\n\n    \"Arkankelin elämän katumus.\" -- Maanviljelys. --- Karjanhoito.\n    Kalastus. -- Metsät ja niiden omistus. -- Kaupan entiset vaiheet.\n    -- Nykyinen \"Ruotshikauppa.\" -- Tukkiliike. -- Ero kansan kesken\n    rajan kahden puolen ja sen syyt. -- \"Varastussodat.\" -- Suomesta\n    tulleita sukuja Vienan Karjalassa. -- Vanhaa ylimyksellisyyttä\n    kansan luonteessa. -- Lönnrotin sanat Vienan karjalaisista.\n    -- Huononeeko polvi suvustaan? -- Taikausko. -- Kunnallinen\n    itsehallinto. -- Tulevaisuuden mietteitä.\n\nKotia kohden.\n\n    Ero Vienan Karjalasta. -- Hyryssä. -- Vaikutuksia omalla\n    puolella. -- Iloista jokimatkaa ja koskenlaskua. -- Jälleen\n    maantiellä. -- Sotkamo ja Kajaani. -- Jälkimuisto Vienan\n    Karjalasta.\n\n\n\n\nEnsimäisen painoksen alkusanasta.\n\n\nRyhtyessäni kirjottamaan tätä kirjaa mielin saada Vienan Karjalasta\nkuvauksen, jossa johtona olisi sen runous ja tämän runouden talteen\nkorjaaminen. Arvelin tekeväni yleisölle mieluisan palveluksen, jos\nsaattaisin nuo Kalevalan pohjoiset laulumaat paremmin tunnetuiksi.\n\nAjatus teoksen kyhäämiseen heräsi jo heti kun olin Vienan Karjalaan\ntekemältäni matkalta palannut syksyllä v. 1894. Tahdoin siinä\nyhteydessä saattaa uudelleen julkisuuteen varsinkin Elias Lönnrotin\naikanaan sanomalehdissä julkaisemat matkakertomukset, jotka koruttoman,\nmutta tunteellisen ja kansanelämää harrastavan esityksensä kautta\nvoittavat jokaisen lukijan suosion.\n\nSen jälkeen on Lönnrotin matkakertomukset julkaistu erityisenä kirjana\nja varmaan on niihin suuri osa yleisöstä tutustunut, niinkuin ne\nsisällyksensä ja kirjoittajansa puolesta niin hyvin ansaitsevat.\nNäyttää ehkä sen vuoksi turhalta, että niistä olen tähän ottanut niin\nrunsaasti poimintoja. Mutta kuitenkaan ei minusta tämän laatuinen\nkirja, joka käsittelee etupäässä Kalevalan pohjoisten laulumaitten\nrunollista puolta, olisi ilman niitä ollut täydellinen. Ne sitä\npaitsi valaisevat kansan elämää ja katsantokantoja paremmin kuin\nainoankaan myöhemmän matkustajan kuvaukset, joten ne senkin puolesta\novat tähdelliset. Ja olen ajatellut, että ne ehkä laajemmassa\nyhteydessä, monipuolisemmassa kuvassa runoalueista, saisivat uuttakin\nmielenkiintoa. Luulen vaikka kenen lukevan ne mielellään uudestaan,\nvaikka olisi ne jo ennenkin lukenut.\n\nVienan Karjalassa ovat olot voineet jonkun verran muuttua sen jälkeen\nkun siellä matkustelin. Mutta varsin suuria eivät muutokset kuitenkaan\nliene, siellä ei kuljeta eteenpäin höyryn eikä sähkön voimalla.\nToiseksi eivät muutokset, vaikka niitä olisikin tapahtunut, varsin\nsuuressa määrin muuta sitä kuvaa, jonka tuo maa runoutensa kannalta\nkatsoen tarjoaa.\n\n\"Kalevalan laulumaiden\" julkaiseminen oli minulle tähdellistä senkin\nvuoksi, että sen kautta sain oikeaan yhteyteen valokuvakokoelman, jonka\nVienan Karjalan seuduista, asutuksista, kansasta ja ihmisistä otin ja\njoka luullakseni on laajin, mitä sieltä on tuotu. Suuri osa kuvistani\non tosin jo ollut eri julkaisuissa painettuna, mutta toivon niiden\noikeassa aineyhteydessä siltä voivan herättää uutta mielenkiintoa.\n\nTutkimusta en ole voinut enkä tahtonut kirjottaa. Olen kuitenkin\nkoettanut antaa jonkinlaista käsitystä niitten toisinnoitten\nrunollisesta arvostat joista Kalevalan pääosa on koottu. Nykyinen\nrunotutkimus, joka pyrkii toisinnoitten juuriin ja siltä kannalta\narvostelee Kalevalan kokoonpanoa, ei mielestäni kylliksi muista\nsitä, että nuo runot, semmoisina kuin ne on kansan huulilta koottu\nkuitenkin ovat sen oman sielunelämän ilmauksia. Ne eivät ole valmiita\nlauluja, joita kansa muka on ulkoa oppinut, vaan runolliselta kannalta\nkatsoen ne ovat sen omintakeisia luomia, mistä lienevätkin aiheet\nalkuperänsä juurtaneet. Ne eivät ole kulkeneet kädestä käteen kuin\nvaihdettava kello, joka tavallisesti aina uudella omistajalla jonkun\nverran pilaantuu, vaan ne ovat koko arvonsa saaneet suomalaisen kansan\nrunoelemina ja ovat paras omaisuus, mitä siltä on muinaisuudestaan\nsäilynyt. Kalevala ei toisinnoitten valossa suinkaan ole keinotekoinen\nrakennus, jonka runolliset arvot ovat Lönnrotin taidetyötä, vaan se on\nkokonaisenakin elävää kansanrunoa.\n\nTeoksessa, jossa niin usein mainitaan karjalaisia nimiä, toistetaan\nkarjalaisia lauseita ja runoja, olisi ehkä pitänyt paremmin säilyttää\nkansanomainen puheenparsi. Sitä en ole voinut tehdä, koska en taida\nriittävästi Vienan Karjalan kieltä. Olen menetellyt melkein samalla\ntavalla kuin runonkerääjät yleensäkin, kirjottaessaan muistoon rahvaan\nhuulilta toisinnoita. Harva heistä, tuskinpa kukaan, olisi voinut\nne äänteellisesti tarkkaan jäljentää nopean laulannan aikana, vaan\nenimmäkseen siitä on syntynyt jonkinlainen kielensekotus. Karjalaiseen\nmuotoon ovat tulleet vain semmoiset sanat ja päätteet, jotka enimmän\novat kirjottajan huomiota herättäneet.\n\nPaikkain nimetkään eivät sen vuoksi ole tarkalleen siinä muodossa,\njossa ne rajan takana lausutaan. Olen noudattanut etupäässä\nKirjallisuuden Seuran runotoisintojulkaisun kirjotustapaa.\n\nVienan Karjala on joutunut kovain kohtaloiden alaiseksi sen jälkeen\nkuin ensimäinen painos julkaistiin, mutta niiden kuvaaminen ei kuulu\nteokseni puitteihin. Tästä painoksesta olen jättänyt pois Arhipan\nlaulamat runot, vain Sampo-jakson säilyttäen. Muita mainittavia\nmuutoksia en ole tehnyt. Jonkun verran olisin voinut kartuttaa tietoja\nnäinä vuosina julkaistuista kirjoista, mutta tuntui kuin olisi hyvin\nrunsas tietomäärä karkoittanut teoksesta hämyhetkitunnelman, samoin\nkuin se takkavalkean äärestä katoaa, kun lamput sytytetään.\n\n_I. K. Inha_.\n\n\n\n\nVertaus Vienan Karjalan runoalueiden runotaidon välillä.\n\n(Numerot merkitsevät sivuja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran\nrunotoisintojulkaisussa, mutta luettelo on vain osapuilleen arvioitu.)\n\n    Runoalueet               Kello-  Jyskyj.  Kiimasj. Akonl. Kosta\n                             vaara                            mus\n\n    Sampo jakso                22      11       13      20     6\n    Taivaan taonta\n    Kilpalaulanta               6      1/2       8      16     2\n    Ainoruno                    1                        3     1\n    Vellamon neito              1                        5     1\n    Väinäm. polvenhaava         4       2        2       4     1\n    Venepuun etsintä                            1/2      2\n    Tuonelassa käynti           1                1       8\n    Vipusessa käynti                             1       9     1\n    Kilpakosinta               13               18      23     7\n    Kultaneidon taonta          3                2       4     1\n    Kojosen poika                                1       6\n    Laivaretki ja kantele      10       4       10      17     3\n    Nimettömät taudit                  1/2               1\n    Auring. ja kuun päästö\n    Väinämöisen tuomio         1/2                             1\n    Lemminkäisen virsi         20       6       22      50    12\n    Hiiden hirvi                4       1                1    1/2\n    Iso härkä                  1/2     1/2       1             1\n    Ahti ja Kyllikki\n    Kalevanpojan kosto          3       1        1 1/2  1/2    2\n    Sisaren turmelus           16       4        3       5     6\n    Kuolon sanomat              1                1       1\n    Yhteensä                  106    30 1/2     85   175 1/2  15 1/2\n\n\n    Runoalueet                                       Pohj. Koil-  Kaik-\n                        Latva- Vuokki- Vuonni- Uhut  raja- linen   ki\n                        järvi  niemi   nen           alue  raja-   yht.\n\n    Sampo jakso           30      17      62    31     3     1    216\n    Taivaan taonta        1/2     1/2      2                        3\n    Kilpalaulanta          4      12       8    14     1         71 1/2\n    Ainoruno               4       2       3    15                 29\n    Vellamon neito         6       5      14     2     3           37\n    Väinäm. polvenhaava    8      10       8    11     3     2     55\n    Venepuun etsintä       5       1       3    1/2    1           13\n    Tuonelassa käynti     13       6       6     5                 40\n    Vipusessa käynti       4      11       8     3     5           42\n    Kilpakosinta          32       9      21    14     4     1    142\n    Kultaneidon taonta     9       1       7     8     1           36\n    Kojosen poika          4       5      1/2    11         27   27 1/2\n    Laivaretki ja kantele 16      17      20    22     8     1    128\n    Nimettömät taudit      1                                      2 1/2\n    Auring. ja kuun päästö                 1                        1\n    Väinämöisen tuomio     2       1      10    1/2                15\n    Lemminkäisen virsi    53      37      48    47    15     8    318\n    Hiiden hirvi           3       3       4     3    1/2          20\n    Iso härkä              1       1       1     2     1    1/2   9 1/2\n    Ahti ja Kyllikki                             3                  3\n    Kalevanpojan kosto     1       4      1/2   19     2      2  38 1/2\n    Sisaren turmelus       6       1       1    11                 53\n    Kuolon sanomat                 1       1     1    1/2         6 1/2\n    Yhteensä            202 1/2 144 1/2  229   223    48   15 1/2\n\n\n\n\nMINNE JA MIKSI?\n\n\nOlimme keväällä 1894 saapuneet Pohjois-Suomen kuuluun pääkaupunkiin\nOuluun,... emme kuitenkaan siellä viipyäksemme, vaan kulkeaksemme\nvielä melkoisen taipaleen edemmäksikin. Aioimme matkustaa Oulun\nylämaan etäisimpiin perukoihin saakka ja vielä nälkämaittenkin poikki,\naina rajan taa. Retkemme määränä olivat seudut, jotka ovat vielä\nMaanselänkin tuolla puolen, joista vedet jo järjestään valuvat hyiseen\nVienanmereen.\n\nVuodenajasta ja matkan päämäärästä saattaa arvata, ettemme olleet\nhuvimatkalla. Mutta kuitenkin olimme niin rattoisalla ja toivehikkaalla\nmielellä kuin suinkin huvimatkalle lähdettäissä: olimmehan menossa\nniille maille, joilla ikivanhat runot vielä elävät kansan suussa,\njoilta Lönnrot oli enemmän kuin mies'iän takaperin koonnut parhaan\nosan Kalevalan aineksista. Niistä seuduista ei siihen aikaan puhuttu\nniin paljon kuin nykyään, ne olivat kauan olleet melkein unhotuksissa.\nRunonkeruun päätyttyä sinne enää harvoin kukaan kulkuaan suuntasi.\nOlimme sen vuoksi mielestämme koko löytöretkeilijöitä, meidän kun tuli\nnyt uudelleen kiinnittää huomiota Kalevan kotimaahan.\n\nMatka oli mielessäni virinnyt jo jonkun vuoden aikaisemmin. Olin\nKuusamossa, komeata Oulanganjokea laskien pikimältään Vienan\nKarjalan puolella käydessäni ihmetellen huomannut, kuinka vilkas,\nherkkä ja runollinen kansa asui tuolla etäällä pohjoisessa, kuinka\nvanhansävyisinä sen tavat ja olot olivat säilyneet. Minusta silloin\ntuntui, ikäänkuin olisin virran mukana muutamassa hetkessä solahtanut\njokapäiväisestä nykyisyydestä tarujen maahan, maahan, jossa kansa\nmuusta maailmasta erillään vielä eli kalevaisia aikoja. Kun sitten\nNuorusen tunturilta loin katseen pohjoisen Vienan Karjalan aavoille\nvesille ja rannattomille saloille, heräsi minussa halu päästä sinne.\nJa tämä halu yhä kasvoi, kun olin omalla puolella Raja-Karjalassa\nvähän kauemminkin oleskellut saman kansan eteläisemmän haaran parissa,\ntutustunut sen savupirtteihin, esineihin ja tapoihin, kuullut runoja\nvielä laulettavan, ja varsinkin saanut elävän vaikutuksen siitä\nnerollisesta, syvästä runouden hengestä, jonka läpitunkema sen koko\nolemus yhä vieläkin on. En ollut sitä ennen täysin oivaltanutkaan, mitä\nse merkitsi, että eepoksemme oli kansanrunoa. Kun siellä omin korvin\nkuulin, omin silmin näin, niin avautui eteeni kuin uusi maailma, joka\nviehätti omituisella lumouksella. Se henki vastaani kuin metsäkukkanen,\njoka on kehittänyt jaloutensa luonnon puhtaissa kartanoissa, kuin\nsalokansan povella kasvanut runokukka, johon se on koonnut, mitä se\nparasta tietää ja tuntee. Ja vielä enemmän: siellä eli yhä kaukaisen\nmuinaisajan sankari- ja jumaluskon kaiku.\n\nToivoin Vuokkiniemestä ja Uhtuesta löytäväni asutuksen, joka\nsyrjäisempänä olisi säilynyt vielä lähempänä kalevaisia aikoja.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka on niin monta muuta taipaleelle\nauttanut, se antoi minullekin matkavarat ja vielä matkatoverinkin.\nMinun piti valokuvata Vienan Karjalassa, mitä vain huomasin\nkuvaamiselle soveliasta. Toverini, silloisen ylioppilaan, sittemmin\nyliopiston opettajan K. Karjalaisen, piti runoalueella hankitun\n\"kielimestarin\" avulla käydä läpi koko Lönnrotin sanakirja, jotta\nvarsinkin saataisiin selville Kalevalassa esiintyväin sanain nykyinen\nkäytäntö Vienan puolella. Ja vielä meidän piti täydentää aukkoja,\njoita ehkä oli jäänyt entiseen runonkeruuseen. Työtä siis oli kylläkin\nja aivan mieleisintäkin, koska olimme sen itse valinneet. Rahoja oli\ntoivoaksemme riittämään saakka -- puolet minun matkani kustannuksista\nsuoritti K.E. Ståhlbergin valokuvausliike, joka sai monisteluoikeuden\nlevyihin, -- muita tarpeita niinikään monenlaisia, niin että rahan\nja tavaran puolesta kyllä olimme paremmin varustetut kuin ne\nrunonkerääjät, jotka Vienan Karjalasta toivat Kalevalan.\n\n\n\n\nSUOMENNIEMEN POIKKI VIENAN KARJALAAN.\n\n\nHuolta ei ollut muusta kuin säästä. Huhtikuu oli vasta alkanut ja\noikeastaan olisi täällä pohjoisessa vielä pitänyt vallita vankka talvi.\nMutta kevät olikin tullut tavallista aikaisemmin. Sää oli niin leutoa,\nettä junassa saattoi kaiket päivät istua avoimissa ikkunoissa, aurinko\npaahtoi, lumet sulivat virtanaan lämpöisen tuulen leyhytellessä,\nrautatien kahden puolen kohisivat ojat nietosten keskellä tulvaisina\nkoskina. Pohjanmaan niityt ja suot lainehtivat järvinä ja metsissäkin\nkiilti joka puolelta tulvaveden pinta. Se oli sanomattoman suloista,\nrintaa sykäyttelevää, mutta tiemme se uhkasi nostaa pystyyn jo\nOulussa. Jos rekikeli kesken meni, niin ei ollut ajattelemistakaan,\nettä suurine kuorminemme pääsisimme tiettömään Vuokkiniemeen, ei\nainakaan ennenkuin Oulujoella tervaliike alkoi.\n\nLunta oli kuitenkin vielä Oulun seuduilla suojaisemmissa paikoissa,\nja toivoimme kelin ylämaassa parantuvan. Yöt olivat toki enimmäkseen\nselkeät ja aamulla olivat tiet jäässä. Muuan Hyrynsalmen kauppias,\njonka seuraan Oulussa lyöttäysimme, vakuutti lumesta ei olevan\npuutetta, kunhan vain päästäisiin ensimmäiset taipaleet. Ja niin\nlähdettiin perältäkin matkaan kaupunkilaisella hevosella ja kokeneen\nylämaanmiehen seurassa. Mutta kun maantiet kuuluivat olevan aivan\nsulina Utajärvelle saakka, niin oli ajettava Oulujokea, vaikka kelin\nsanottiin joellakin olevan viimeisillään.\n\nJa niin sen seuraavana aamuna varhain huomattiin olevankin. Ajoimme\naluksi Merikoskea, joka sillä paikalla on pohjia myöden jäässä,\nepätasaista ja kuoppaista. Siellä täällä alkoi vesi jo vallata uomaansa\ntakaisin, pulisten mustissa sulan silmissä. Toisin paikoin jäätikkö\noli onttoina holveina, mutta ei auttanut, yli piti ajaa, jos mieli\nmatkaan päästä. Valtaväylä oli aivan sulana, ja toisin paikoin kulki\ntie pelottavan läheltä sitä. Rautatiesillan alla oli vain parin sylen\nlevyinen kaistale jään syrjää ja silläkin tie niin pahasti kaltto, että\njaksaisimmeko pitää kuormia tiellä? Hevoset astuivat varovasti, peläten\nmustaa sulaa, ja joka mies seisoi jännitetyin mielin reen jalaksella\npainamassa, etteivät kuormat päässeet jokeen luiskahtamaan. Mutta\nkaikkein arveluttavin paikka oli sillan yläpuolella syvässä virrassa.\nSiinä täytyi ajaa jääkannaksen poikki, joka tuskin oli muutaman sylen\nlevyinen; kahden puolen oli sulia reikiä, joissa vesi pulppuili. Yli\npäästyämme kunnialla jäimme hetkeksi henkeämme vetämään, sillä siinä\noli ollut vähällä lyhyeen katketa matka ja humahtaa kallis kuormamme\nVellamon saaliiksi. Se olisi mennyt pohjaan kuin kivi. Onneksi oli\nyöllä sen verran pakastanut, että tien paikka kantoi. Muutoin olisimme\nsiihen jääneet, pudotelleet olivat jo joku päivä aikaisemminkin\nhevosiaan.\n\nMutta sitten olikin pahin voitettu. Jokea ajoimme vain runsaan puolen\npenikulmaa ja nousimme sitten maalle. Olisi ollut liian uskallettua\najaa jokea pitkin Muhokselle ja siitä Muhosjokea edelleen, sillä tämä\npieni joki kuuluu olevan niin petollinen keväällä, että tulva melkein\nvie jään jalkain alta. Poikkesimme sen vuoksi Maikkulan kohdalta joen\npohjoiselle rannalle ajaaksemme erästä oikotietä, joka metsäin ja\nsoitten poikki kulkien yhdytti maantien vasta kaukana Itämaassa ja\nhyrynsalmelaisen matkatoverimme tiedon mukaan oli vielä kyllin luminen\n-- ellei tulva jo ollut soille ennättänyt.\n\nMetsissä huomasimmekin olevan lunta viljalta, mutta pahoin oli tie jo\npehminnyt, jalan täytyi ajaa koko matkan, ja hyrynsalmelainen kertoi\nkokemuksestaan arveluttavia juttuja, mimmoista ylämaissa matkustaminen\non keväällä. Jokaiselta vastaan tulijalta kysyttiin teitten tilaa ja\nvastaukset häälyivät niin kahden vaiheilla, että ne vain lisäsivät\njännitystämme.\n\nTie oli kai ollut talvellakin huononlaiseksi ajettu raskain kuormin,\nnyt se oli vieläkin vaikeampi. Kun matkamme kulki melkein suoraan itään\npäin, niin oli vasen puoli tiestä, johon päivä paistoi, sulanut paljon\nenemmän kuin oikea ja tie siitä käynyt kaltoksi, niin että korkeata\nkuormaamme täytyi kaiken aikaa hoitaa kaatumasta. Metsässä nykäisi tuon\ntuostakin paljastunut juurakko tai risu, katkennut vesa arkkujamme, ja\nkaiken aikaa täytyi miesten keikkua milloin toisella, milloin toisella\njalaksella, ettei kuorma kaatuisi.\n\nTuli vastaan matkamiehiä, jotka varottivat Sankilan takana olevasta\nojasta, se kun jo oli ylipuolisten soitten vesiä tulvillaan. Talossa,\njohon poikkesimme, isäntä kehotti kiertämään ojan ajamalla hänen\nhalkotietään.\n\nEnsimäisessä vesipaikassa kuorma horjahti syvään vasemmalle\njalakselle, mutta ei päässyt kaatumaan, kun ennätimme hypätä oikealle.\nJälkimäisessä, kauppiaan reessä, hääräsi neljä miestä oikealla\njalaksella, työntäen peräänsä ulospäin, minkä sitä suinkin riitti,\njotta reki pysyi tasapainossa. Kauppiaan kuormassa oli joltinenkin\nmäärä sokereita, joita oli varjeltava kastumasta. Hevosen jaloissa\npyrysi vesi, niin ettemme siitä nähneet muuta kuin rinnan ja pään.\nOnnittelimme toisiamme toisella rannalla, kun oli onnellisesti yli\npäästy, ja lähdimme edelleen ajamaan. Mutta vasta kotvan kuluttua\ntulikin se halkotie, josta isäntä oli puhunut, ja pahin vesipaikka\nolikin siis vielä edessä. Eikä tarvinnut kulkea kuin satakunnan\nsyltä, kun tapasimme ojan, jossa ryöppyi vettä vaikka uida. Ei\najattelemistakaan, että siitä olisi yli päästy kuormain kastumatta,\njonka vuoksi poikkesimme isännän neuvomalle halkotielle. Se johti\nmetsästä aavalle suolle. Talvikeleillä jäätynyt tienselkä petti joka\naskelella, milloin toisen, milloin toisen jalaksen alla, ja siitäkös\nnyt alkoi hoivaaminen, sillä kahden puolen oli suolla lumen alla\npohkeisiin saakka vettä. Mutta miten hikoilimmekin ja ponnistelimme,\neräässä kohdassa kuorma väkisinkin ryösti ja kaatui tieltä lumeen ja\nveteen. Ja siihen se jäi kyljelleen. Tie oli kupera kuin sian selkä ja\nonnella, hevonen jos vähänkään ponnisti, niin upposivat jalat kohvan\nläpi. Se hätääntyi, riuhtoi, rehki, oli riisuttava valjaista, ettei\nkuorma selälleen kääntyisi vajottavaan hyyhmään. Kovin nyt olimme\npahalla mielellä. Mikä neuvoksi? Kiire olisi ollut, sillä soille, jotka\nolivat aavoja kuin selkävedet, paistaa hellitti aurinko puhtaalta\ntaivaalta ja lämmin etelätuuli hautomistaan hautoi lunta, vesi kohosi\nlumen alla yhä korkeammalle ja alavammat paikat uhkasivat pian olla\nniin tulvillaan, ettemme pääsisi eteen emmekä taaksepäin. Ei ollut\nmuuta neuvoa, kuin sitoa hevonen suon ränkkyyn ja kuusin miehin lähteä\nkuormaa vetämään. Yksi hoiti aisoista, toiset vetivät sivuilta, pari\nmiestä takaa työnsi, valmiina hyppäämään kannakselle, milloin jalaksen\njälki petti ja painava reki pudota humahti toiselle tai toiselle\npuolelle. Siinä ei saanut säästää voimiaan eikä vaatteitaan. Kesken\nhuutoa ja rehkinää paiskasi kuorma kyytimiehemme suulleen ojaan, josta\nhän nousi ylös märkänä kuin uitettu koira. Taas vedettiin parikymmentä\nsyltä, raskaasti hinattiin, hikoiltiin, hoivailtiin, sotkettiin,\nrämmittiin... tuli poikittainen oja eteen. Se ei näyttänyt pahalta,\nmutta kohvapa petti ja pari miestä pullahti vyötäisiään myöden kohvan\nalla solisevaan veteen. Mutta saatiin kuin saatiinkin kuorma ojan\npoikki toiselle puolelle, jossa tie oli kuivempaa ja pohja piti,\nja siihen se toistaiseksi heitettiin. Kauppiaan kuorma oli vielä\ntoista vertaa raskaampi, ja sen vuoksi päätettiin lopultakin yrittää,\neikö sitä saataisi hevosella kulkemaan. Ojalle saakka se saatiinkin\nonnellisesti, mutta siinä pohja petti ja ravakka hevonen suistui lumen\nja jään läpi alusvesiin niin syvälle, ettei näkynyt kuin päätä ja\nhäntää. Se oli päästettävä valjaista ja kuorma kongilla väännettävä\nojasta. Mutta yli saatiin kuitenkin molemmatkin, ja toisella puolella\nsaatoimme panna tupakaksi ja levähtää siinä tiedossa, että pahimmasta\noli päästy. Kaivettiin matka-arkut esiin ja vaihdettiin kevätahavassa\naavalla lumisella suolla vaatteet ihokkaita myöten.\n\nMikähän tässä niin riemastutti meitä? Seikkailu tietysti, jommoista\nvarmaankaan ei satu Etelä-Suomen teillä. Ja ihana säteilevä päivä,\nhehkuvan sininen taivas, puhtaat värimehuiset metsänrannat, soiden\nvalkeat hohtavat selät ja salmet, pyhä kevät, tunto siitä, että\noltiin suuressa luonnossa, ja ajatus, että juuri näillä kevätkeleillä\noli ennenkin kuljettu samoilla asioilla siihen samaan maahan, johon\nmatkamme piti.\n\nTämä taival heitti meidät rautatienykyisyydestä luonnontalouden\nalkuperäisiin oloihin.\n\nKuormaa täytyi soilla edelleenkin hoivata kuin juopunutta ja metsissä\nniinikään. Mutta vedestä ei enää ollut hätää. Maa alkoi aaltoillen\nnousta ja lumi yhä lisääntyä. Sitä oli Puolangan mailla niin runsaasti,\nettä talvitie oli vain kuin kova silta syvän, pehmeän lumen päällä.\nNiinkauan kuin tämä silta kestää, ei ole hätää, mutta kun se läpeensä\nsuojaa ja alkaa pettää hevosen jalkaa, \"polantaa\", kuten täällä päin\nsanottiin, silloin on kulku aivan mahdotonta. Jos tämä tapahtuu\näkillisellä suojalla pitkällä erämaan taipaleella, ei ole matkamiehellä\nmuuta neuvoa kuin ajaa tien viereen odottamaan joko pakkasta taikka\nlumen sulamista ja hiihtäen käydä kylissä hakemassa ruokaa itselleen ja\nhevoselleen. Näin meille toisesta reestä kerrottiin.\n\nAlakuloisia, autioita maisemia olivat ne suot, metsämaat ja\nrimpirantaiset erämaan järvet, joitten halki talvitie kulki. Harvassa\noli taloja ja harmaantuneita, vanhanmallisia sydänmaan kyliä, joissa\njäykkäluontoinen, suora pohjalainen kansa asui laajoja maitaan ja\npoltteli tervojaan.\n\nOlemme tottuneet pitämään näitä maita köyhimpinä nälkäperukoinamme,\nja köyhyyttä siellä varmaan onkin ja monasti siellä syödään olkea\nja petäjää; mutta on toisia vielä paljon köyhempiä, joille tämä maa\nkelpaa kerjättäväksi. Taipaleella tuli nyt vastaamme heidän kuormiaan,\npieniä hevosia ja reslarekiä, joista tirkisteli nuorta ja vanhaa naamaa\nkirjavien rääsyjen keskeltä. Ei erottanut, mikä oli vaatetta, mikä\nresuista pussia tai muuta ryysyä. Kauaakaan ei tarvinnut puhutella\nnäitä matkamiehiä, ennenkuin huomasi, mitä väkeä he olivat: Vienan\nkarjalaisia vaimoja ja lapsia, jotka miesten kierrellessä Suomessa\nkaupoilla ja leivän loputtua olivat lähteneet nälkäkuolemaa pakoon.\nNiitä kulki paljon semmoisia kuormia, ja inhimillisyyden nimessä täytyi\ntalvitien varressa olevain talojen auttaa edes taipaleen poikki ja\nantaa hevoselle heiniä, rahvaalle ruokaa, minkä varoista riitti. Ja\nvaikka nämä mieron kiertäjät ehkä saivat monessakin talossa kuulla\ntylyn vastauksen, niin luulen kuitenkin, että heitä koetettiin auttaa\nkyvyn mukaan, ainakin sen verran, että pääsivät lähemmäksi merimaata,\njossa ovat varakkaammat eläjät. Toisissa taloissa heitä autettiin\nauliudella, joka herätti kunnioitusta niitten harmaita seiniä ja\nlahonneita, vinoon vääntyneitä pieliä kohtaan.\n\nEdellinen vuosi oli rajan takana ollut täydellinen katovuosi, hätä\noli suuri eikä ulkoa päin apua vähääkään. Itkulla ja säälittävillä\nseikoilla nämä matkamiehet kuvailivat kotoista puutettaan, ja näissä\nvalituksissakin esiintyi heidän puheenpartensa runous ja kielensä\nkuvarikkaus. Ja vaatteiden huonoutta häikäisi näkemästä outo\nihmetyttävä punavärien runsaus.\n\nMutta näissä mieron kiertäjissäkin oli varakkaampia ja köyhempiä.\nKaikilla ei ollut hevosta, jolla kiertää apua anomassa, vaan moni sai\nkulkea jalan, rämpiä penikulmia pitkät taipaleet henkensä edestä. Moni\noli niin huono, että oli matkalla sortua. Oli eräältäkin taipaleelta\nlöydetty pieni tyttö, jonka voimat olivat matkalla pettäneet. Hän oli\nvaipunut tielle, josta kaupungista palaavat matkamiehet olivat hänet\nlöytäneet jäätävän unen horroksista, tunnottomana nostaneet kuorman\npäälle ja tuoneet taloon. Siellä oli tyttö vironnut lämpöisessä\npirtissä ja silmät auki saatuaan ja hyväntahtoisia ihmisiä ympärillään\nnähdessään paikalla puhjennut semmoiseen ilomielisyyteen, että\nPuolangan vakaat emännät sitä vielä meillekin kertoivat ihmettelevällä\nheltymyksellä.\n\nNiin, vaikka ensimmäinen tervehdys oli niin säälittävän köyhä, oli\nsiinä kuitenkin samalla omituista rattoa. Meistä tuntui, että näiden\nlumien, salojen ja soitten poikki ajoimme kohti maata, jolla kaikkien\nkohtaloiden kovuudesta huolimatta yhä vielä lepäsi ammoisen ilon\nrusotus. Sanotaan, että soitto on suruista tehty, ja suruja tällä\nkansalla varmaan on ollut riittävästi runsaihinkin runoihin. Mutta\nnyt käsitimme, että vaikka soitto on suruista tehty, elinvoiman se on\nsaanut ilon sykkivällä povella. Kun saavuimme Latvajärveen ja siellä\nsilmä vesissä kerrottiin, ettei kylässä enää ollut muuta syötävää kuin\nhienonnettuja pahnoja, niin väjyi kuitenkin toisessa silmässä ilo,\nemmekä säälistämme huolimatta tunteneet samaa synkkää masennusta, jonka\nmoinen tieto muualla herättää. Kohtalon kovuus ei ole murtanut Karjalan\nkansan mieltä. Se on köyhyydessäänkin vielä rattoisa ja viehkeä.\nSe on yhä runollinen ja maire. Kovan onnen kohdatessa se lohduttaa\nitseään iloisella mielellään... Runo on kuin onkin ilon lapsi, joka\nmurheestakin luo elähyttäviä voimia.\n\nKun lähestyimme Puolangan kirkkoa, muuttuivat seudut korkeammiksi\nja kirkolla vaikuttavaksi vaaramaisemaksi. Kelit alkoivat täällä\nolla hyvät, lunta oli liikojakin, valkoisina hohtivat kukkulat ja\nmetsäaukiot vastasivat vielä kylmästi kevätauringon hyväilyyn.\nHiihtomiehelle siellä olisi ollut mainiot maat, mutta meidän matkamme\npiti selänteiden poikki yhä vain idemmäksi. Maantie, jota nyt ajoimme,\nkohosi korkealle vaarain päälle, ja niiltä avautui näköaloja yhä\netäisemmille vaaroille. Näkyivät Äylövaarat, Tuomivaarat, Paljakat,\nIsovaarat ja monet muut, joitten kansa mainitsi saavan syksyllä\nniskaansa aikaisemmin lunta kuin syvät alamaat. Kun vaarat lumettuvat\nvalkoisiksi, vihmoo Puolangan kirkolla vielä vettä. Ja niillä sataa\nlunta vahvemmalta kuin alamaissa ja ankarain tuulien keralla. Talot,\njoita oli selänteillä, olivat yhä vielä valtavien kinosten peitossa.\n\nTuulen alla saattoi kinoksilta astua huoneitten katolle, tuulen\npuolella maa oli paikoin paljaana. Suotta ei näitä maita mainittu\ntalven pesiksi jopa hamassa Karjalassa saakka. Tiellä oli melkein\nmahdoton päästä vastaantulijan ohi, tien sivussa tuskin hevosen jalat\npohjasivat.\n\nErään vaaran takaa avautui eteemme synkkiä saloja sepäävä syvänne,\njonka pohjalla Kiannan vedet juoksevat Oulujärveä kohti. Metsäin\nyksinäisyydestä erotti Hyrynsalmen kirkon monien sudenvirstain\npäässä, ja sinne kääntyi tältä kantavalta ja kauniilta näköpaikalta\nmatkatoveriemme tie. Me jatkoimme edemmäksi, kohti tummia kankaita ja\nkorpia, joita Kiannan puolesta siinti. Lumi tuntuvasti väheni alemma\nlaskeutuessamme, mutta maisema muuttui vielä yksinäisemmäksi. Vihdoin\nsaavuimme Ämmän ruukille, entiselle tehtaalle, jonka säilyneissä\nasuinrakennuksissa metsänhoitaja piti kestikievaria -- saadakseen\njoskus nähdä ihmisiä.\n\nKaukana olimme, mutta edemmäksi piti matka. Vielä oli sydänmaita\nkulkevaa talvitietä yhdeksän penikulmaa Vuokkiniemen kirkolle. Ajoimme\nkappaleen Kiantajärven alakuloisia selkiä, saavuimme Haukiperään,\nsieltä Parvalan kylään, joka on korkealla vaaralla, halliten\nnäköalallaan Vuokin vesiä, ja aloimme nyt olla lähellä maanrajaa.\n\nMoniaan yksinäisen metsäjärven jäällä ajoimme rajan poikki. Vaikka\nolimme omalla puolella kulkeneet niin laajoja erämaita, niin pisti\nkuitenkin heti rajalla silmäämme korkean metsän ja jykeväin latvain\nrikkomaton piiri. Täällä kasvoi honka toisensa vieressä metsiköissä,\njoita ei vielä milloinkaan ollut tukkilainen harventanut, rosoisia,\niänikuisia puita, jotka tervehtivät meitä vanhain laulajain ajoilta\nsaakka, ehyet järvenrannat viitoineen, jokivarret pensaikoineen, puhdas\nluonnonrauha, joka vaipui unohtumattoman syvälle mieleen. Jonkun\ntoisenkin kauniin salojärven jäätä ajoimme, mutta enimmäkseen oli tien\nsivussa vanhaa harvaa, kulonpolttamaa kangaspetäjikköä, kunnes ylämaa\nlähempänä edessäpäin olevia vesistöjä mäin ja jokilaaksoin alkoi aleta\nKuittijärviä kohti.\n\nMuutaman alamaan laidassa laskimme äkkiä helisevin aisoin keskelle\npientä kylää, josta emme kuitenkaan ennättäneet muuta nähdä kuin\nsanomattoman viheliäisiä hökkeleitä, ryysyisiä lapsia ja haukkuvia\nkoiria, ennenkuin se jo jäi taaksemme. Se oli pieni Vasovaara, jota\nemme tienneetkään, runonkerääjät kun eivät näytä siellä käyneen sen\nsyrjäisyyden vuoksi. Se jäi meiltäkin, alamäki oli liian hyvä, eikä\nmyöhemminkään se sopinut matkoihimme, mutta mielipahalla myöhemmin\najattelimme, että sieltä ehkä olisimme löytäneet jotain uutta.\n\nTulimme suolta suuremmalle järvelle, jonka poikki ajoimme, ja toisella\nrannalla oli edessämme Latvajärvi, Vienan Karjalan runokylistä kuuluin,\nArhipan ja hänen poikansa Miihkalin koti.\n\nLatvajärven talot olivat suuremmat, mutta huutava hätä oli täälläkin\nvastassa joka kujalla. Luultiin rahan ja viljan jakajia tulleen\nSuomesta. Jos minkä talon kohdalle pysähdyimme, paikalla kokoontui\nympärillemme kerjäläisiä ja sairaita apua pyytämään, ja huoleti saattoi\nuskoa, että ne kaikki olivat hädän alaisia. \"Ei ole kuin tuli ja\nvesi\", oli eräs Venehjärven mies matkalla sanonut omasta kylästään, ja\nLatvajärvessä sanottiin, että tuskin saisi koko kylästä kilon verran\njauhoja kokoon. Syötimme kuitenkin kylässä ja kävimme tervehtimässä\nvanhaa sokeata Miihkalia, joka meille ennätti jonkun runonkin laulaa.\nMutta kiirehdimme sitten edelleen, koska aikomuksemme oli vasta kesällä\nviipyä Latvajärvessä kauemminkin. Ennenkuin kuitenkaan pääsimme\nkylästä lähtemään, saavutti meidät tanhualla juosten nuori nainen,\njoka itkien pyysi meitä parantamaan lapsensa silmän. Hän näytti sen,\nkoko toinen silmä oli yhtenä märkäpesänä, emmekä luulleet sille apua\nenää olevan, kehotimme häntä kuitenkin, ettei siihen mitään muuta\npanisi, kuin hautoisi keitetyllä haalealla vedellä. Hän oli leipiä\nuunista ottaessaan kääntänyt hiilihankoa, lapsi oli seissyt takana ja\nkuuma hanko oli sattunut sen silmään. Sitä oli parannettu manauksilla\n-- olihan näillä seuduin parhaat loihtujen osaajat -- oli koetettu\njos minkälaisia kotirohtoja, mutta niistä se oli vain yhä pahentunut,\neikä silmää enää näkynytkään märän keskeltä. Kun syyskesällä palasimme\nLatvajärveen, niin kysyimme samalta vaimolta, miten lapsen oli käynyt.\nSilloin hän hymyillen vastasi, että silmä oli aivan terve. Kysymme,\neikö siihen oltu mitään muuta käytetty, ja vähän epäröityään hän\nhäveliäästi vastasi: \"Ka paninhan mie nännistäni maitoa.\" Niin avuton\non sikäläinen rahvas taudin sattuessa. Lähin lääkäri asui Vienanmeren\nKemissä, jonne oli matkaa lähes kolmekymmentä penikulmaa.\n\nToisen päivän illalla siitä, kun olimme lähteneet Ämmän ruukista,\nsaavuimme Vuokkiniemen kirkonkylään. Se on melkoinen ja laajalle\nhajaantunut kylä, kylän keskitse kulkevalta harjulta avautui näköala\nYlä-Kuittijärven selälle. Olimme siis vihdoin, poikki Suomen\najettuamme, kaikki tiet päähän kuljettuamme, maanrajan toiselle puolen\ntultuamme, saapuneet niille maille, joilta Kalevalan varsinainen\nrunorunko on saatu ja saatu paras osa niistä lauluistakin, joilla tämä\nrunko on täytetty. Se maa on kolmen Kuittijärven ja niitten latvavesien\nympärillä. Taaksemme olivat jääneet Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi\nja Tshena, tässä oli Vuokkiniemen kirkonkylä, Ylä-Kuittijärven\npohjoispäässä oli Vuonninen, edessäpäin Keski-Kuittijärven varrella\nsuuri Uhut ja moniaita pienempiä kyliä, ja molempien Kuittijärvien\nvälillä, kapealla kannaksella Jyvöälahti. Siinä Kalevalan klassillinen\nmaa! Jyvöälahteen olimme päättäneet aluksi asettua, perehtyäksemme\nyksillä paikoilla rahvaaseen ja suunnitellaksemme vastaisia töitämme.\n\nVuokkiniemen kirkonkylässä piankin huomasimme, ettemme sentään\nolleetkaan tulleet aivan maailman loppuun. Siellä oli useita\nmelkoisia ja hyvin rakennettuja taloja, ja varsinkin oli kestikievari\nsekä maalattu että mukavasti sisustettu ja puhtaus moitteeton.\nSaatiin kahvit, teet mitä parhaat, ruokaa monenlaista, talossa oli\nhyvin varustettu kauppapuoti, vuoteissa höyhenuntuvat, akkunoissa\nuutimet. Isäntä, kookas parrakas karjalainen, oli kulkenut laajalti\nSuomennientä, tunsi monet kaupungit ja oli monessa paikassa puotia\npitänyt. Samalla kun kaikki oli niin uutta ja \"Venähen mallista\",\noli siis paljon liittymäkohtia omankin maan oloihin. Eikä vaikutusta\nsuinkaan pahentanut sekään, että talossa oli niin solakka siro Karjalan\nimpi, joka punainen nauha otsallaan, oman puolensa värikkäässä puvussa,\nkeveästi liikkui sillan liitoksilla ja esiintyi sillä ujoudella ja\nsulolla, joka on Karjalan immelle ominaista. Kuta enemmän Tatjanaa\nkatselimme, sitä paremmin tunsimme rupeavamme viihtymään.\n\n\n\n\nKARJALAINEN KOTIMME.\n\n\nAjoimme seuraavan taipaleen Jyvöälahteen kahdella hevosella, toisessa\nolivat tavarat, toisessa itse istuimme. Pitkistä ajoista matkustimme\nnäin oikein mukavasti. Ohjeittensa mukaan oli kestikievari varustanut\nkuomureen, vällyjä ja peitteitä, tyynyjä ja patjoja ympärillemme\nja allemme niin runsaasti, että vaikka olisimme pohjoisnavalle\nmatkustaneet pakkasesta mitään tietämättä. Hevoset olivat pienet, eivät\nkuitenkaan kehnouttaan, vaan siitä syystä, että näillä peräkulmilla\ntahallaan suositaan pieniä hevosia, koska heikkokin tie ja huonokin\njää ne paremmin kantaa, sanalla sanoen, koska niillä erämaassa pääsee\nparemmin joka paikasta. Mutta pienuudestaan huolimatta ne olivat\nterhakat. Karjalaisen hevonen juoksee ikäänkuin kiivauttaan ja tarkkaa\nterävästi ajajansa huomautuksia. Melkein yhtämittaista laukkaa ne\nkulkivat puolenkolmatta penikulman taipaleen Jyvöälahteen saakka.\n\nMutta keli olikin mitä paras. Seliltä olivat lumet sulaneet, hyyhmät\ntaas jäätyneet; ne olivat kauttaaltaan kierällä ja jäähilse kilisi\nhepojen juostessa. Hopeinen auer, häiriintyneet vitikiteet väikkyivät\nnousevan auringon valossa raikkaassa aamupakkasessa, tuntemattomia\nsinerviä vaaroja kohosi joka puolella, kadoten pohjoista kohti\nrannattomaan pohjukkaan, jossa olivat Vuonninen ja Ponkalahti,\nmolemmatkin näkymättömissä. Ainoastaan Pirttilahden kylä oli välillä\nja etäämpänä suuren selän rannalla vähäinen Mölkkö. Muutoin käsitti\nkatse kaikkialla ainoastaan koskemattomia rantoja, kasken rikkomattomia\nkaukovaaroja, joilla ei missään näkynyt asutuksen ulkopiirrettä.\n\nMutta vaikka tämä selkä oli niin yksinäistä ja asumatonta, niin tuntui\nse kuitenkin tuttavalliselta. Muistelimme, kuinka Lönnrot oli keväällä\najellut tätä samaa selkää ja samaan kyläänkin, vaikka Vuonnisesta\ntullen. Silloinkin oli Kuittijärvi kauttaaltaan kieränä, niin että\nsitä saattoi ajaa vaikka mistä ja vain tähdistä katsella yöllä matkan\nsuuntaa. Täällä oli Europaeus yksinäisenä ja säästelijäänä, palavan\nintonsa ajamana, retkeillyt kylästä kylään etsien ja kysellen,\npelastaakseen lyhyimmänkin runomurusen, pienimmänkin täysipätöisen\nsäkeen. Tuon innolla ja rakkaudella suoritetun työn muisto sytytti\nlämpöä meidänkin rinnassamme.\n\nYlä-Kuittijärvestä vievät penikulmaa, ehkä toistakin pitkät virtaiset\nsalmi- ja jokivedet Keski-Kuittijärveen, ja näitten välivesien\npohjoispuolella, lähellä Ylä-Kuittijärven rantaa, on Jyvöälahden\nkylä. Tie kohosi selältä kannakselle, jolla oli sievä Suomen malliin\nrakennettu talo, ja kannaksen ja pienen harjun poikki ajettuamme\nnäimme salmivesistä pistävän lahden, jonka rannalla useimmat talot\nja tsässyönä oli. Kylä on jotenkin hajallinen. Toiset talot olivat\nmeidän puolen tapaan rakennetut, niinkuin muutoin olivat Vuokkiniemen\nkirkonkylässäkin olleet, toiset olivat vanhaa \"Venähen mallia\".\nEdelliset olivat enimmäkseen laudoitetut ja maalatut ja varakkaamman\nnäköiset, jälkimäiset harmaat, pyöreistä hirsistä, useinkin pahasti\nkallellaan, jopa hajalle menemässä, mutta vanhuutensa ja outoutensa\npuolesta meistä mieltäkiinnittävämmät. Suomalaiset talot kuitenkin\nantoivat kylälle tuttavallisen sävyn ja todistivat heti ensi\nnäkemällä, että Suomikin ainakin yhdelle puolelle vaikuttaa semmoisena\nkultuurikeskustana, joka määrää uudistusten mallin. Ne isännät, jotka\nolivat talonsa meidän malliin rakentaneet, asuivatkin suurimman osan\nvuotta Suomessa kauppapuotejaan hoitamassa. Mutta vaikka heidän asiansa\nenimmäkseen olivatkin meidän puolellamme, pitivät he kuitenkin talonsa\netäisessä kotipuolessaan vararikon turvana.\n\nVähäiset olivat kylän vainiot, sen näki paikalla, vaikka niitä vielä\nlumikin peitti; ne eivät asujiaan elätä. Penikulmain laajuiset salot\nalkoivat heti kylän reunasta. Lähinnä kylää oli metsä kuitenkin\nraiskattua ja huonoa. Metsät olivat valtion omaisuutta ja taloille\nluovutettiin vain tarvepuut; nämä otettiin niin läheltä kylää kuin\nsuinkin, jotta päästiin vähemmillä vetomatkoilla. Ja siitä syystä\ntuossa metsänrunsauden maassa ihmisen naapurina kuitenkin enimmäkseen\nasuu metsänkehnous. Vienan Karjalan kylä raiskionsa ympäröimänä\nsiitä saa jonkinlaisen tylyn leiman. Mutta kaikkialla ei tämä piirre\nkuitenkaan ollut varsin silmään pistävä. Pahimmin se loukkasi\nsuurimpien kylien ympäristössä.\n\nJos olisi nähnyt kylästä kauemmaksi pohjoista kohti, niin\nolisimme jotenkin lähellä, parin kilometrin päässä vain, nähneet\nKeski-Kuittijärven, joka pistää koko joukon limittäin Ylä-Kuittijärven\nsivu, niin että Jyvöälahden kylä on molempien järvien välisellä\nkannaksella. Mutta metsä esti sille puolelle näkemästä. Kannaksen\npoikki kävi talvitie Uhtueen ja sitä kautta tavallisesti kesälläkin\nmatkustetaan, kun vesitie Enonsuun kautta kiertää paljon. Uhtueen,\nVienan Karjalan suurimpaan kylään, voisipa sanoa kaupunkiin, on\nJyvöälahdesta vain puolentoista penikulmaa suorin tein.\n\nAsunnon saimme paremman kuin olimme osanneet toivoakaan. Asetuimme\nerään lesken taloon ja saimme kaksi somaa vierashuonetta, joissa oli\nuutimet akkunoissa, kaihtimet vuoteissa, lattialla matot ja kaikin\npuolin moitteeton puhtaus. Ja ehkäpä vielä tärkeämpää oli, että\nemäntä oli kotoisin Oulusta ja osasi laittaa semmoista ruokaa, johon\nolimme tottuneet. Hän oli nuorena palvellut kotikaupungissaan hyvissä\ntaloissa, kunnes joutui karjalaisen kauppiaan kanssa naimisiin ja\nmuutti tänne. Samoin kuin yleensä Suomesta tuodut naiset, samoin hänkin\noli uskontoa muuttanut ja sekä kielen että tapain puolesta täydelleen\nkarjalaistanut. Mutta syvällä mielen pohjalla oli kuitenkin säilynyt\nkiintymys omaan maahan ja tämä oli varsinkin miehen kuoltua yhä enemmän\nkuohunut esille, niin että siitäkin syystä olimme taloon tervetulleita\nvieraita. Leski asui tyttärensä keralla kahden avarassa talossaan;\nmolemmat pojat, joiden omaisuutta talo miehen kuoltua oli, olivat\nSuomessa puotimiehinä. Kahden asuivat äiti ja tytär maat, hoitivat\nkalanpyynnin, pitivät lisäksi pientä jauhokauppaa ja tulivatkin siten\njotakuinkin toimeen.\n\nTalo oli muutoin kylän avarimpia ja sen puolen malliin rakennettu,\nkaikki asuinhuoneet, karjanhuoneet ja rehusuojat saman laajan\nkaton alla hyvässä sovussa. Jykevästä, kolkutinraudallisesta\nulko-ovesta tultiin ensinnä matalaan tanhuaan, josta meni ovi samalla\ntasalla olevaan navettaan ja portaat toisessa kerroksessa oleviin\nasuinhuoneisiin. Paitsi navettaa ja tanhuaa on pohjakerroksessa\nkarsinakin, laaja akkunaton säilytyshuone, mutta siihen ei ole ovea\nmuualta kuin sen päällä olevasta asuinpirtistä. Toisessa kerroksessa\non ensinnäkin laaja eteinen eli sintsi, joka leveänä, suorakulmaisena\nkäytävänä kulkee rakennuksen kautta, päättyen \"sarajaksi\" sanottuun\nparveen, jossa säilytetään karjanrehua. Sintsin toisella puolella\non avara pirtti, toisella puolella pieni \"tsunala\", jota käytetään\nvaatehuoneena, ja sen vieressä ruokatavaroita varten säilytyshuone.\nTanhuan päällä olevan haaran sivussa ovat vierashuoneet, \"komitsat\",\ntoisissa taloissa yksi, toisissa kaksi; toisissa niitä ei ole\nensinkään. Semmoinen on suuri karjalaismallinen talo, mutta köyhempien\nrakentamat ovat tietenkin paljon vajanaisemmat, usein yhdenkertaiset,\nilman vierashuoneita ja tsunaloita. Alempana taas, Uhtuessa ja Kemijoen\nvarressa, tapaa taloja, joissa alakerta päin vastoin on kehittynyt\ntäydelliseksi asuinhuonekerrokseksi, niin että molemmissa kerroksissa\nasutaan.\n\nEmäntämme, jolla paitsi hienoja kasvonpiirteitä oli jalo ja\nsyvätunteinen luonne, kohteli meitä kuin omaisiaan ja laittoi ja\npuuhasi kaikki parhaan taitonsa mukaan. Hän oli meille lisäksi\noivallinen johdattaja Karjalan puolen olojen ja tapojen tuntemiseen.\nTuskinpa siellä syntyneiltä olisimme saaneetkaan yhtä täydellisiä\nja luotettavia tietoja kaikenlaisista käsityksistä ja tavoista kuin\nhäneltä, jonka mieleen ne olivat paremmin koholle jääneet, koska ne\nalussa olivat outoudellaan hänen huomiotaan herättäneet ja monikin ehkä\nkysynyt mielentaistelua, ennenkuin muuttuivat tottumukseksi.\n\nVäleen siis aloimme kotiutua ja emäntämme avulla saada tuttavapiiriä.\nSe kävi helposti laatuunsa. Ellei lähdetty rahvasta kotoaan\nhakemaan, niin se piankin itse saapui näkemään \"Ruotshista\" tulleita\nrunonkerääjiä ja heidän kanssaan tarinoimaan.\n\nSitten aljettiin tiedustella toverilleni kielimestaria ja saatiin\nsekin. Hän oli Venehjärven Lesosia, Varahvontta nimeltään,\nvanhanpuoleinen mies jo, mutta siitä hyvä, ettei hän ollut liikkunut\nmeidän puolellamme kaupoilla, koska häntä ei pidetty kauppaan\nkyllin ovelana. Hän oli siis paremmin kuin toiset säilyttänyt\nkielensä puhtaana. Varahvontta, huonoilla palkoilla, kovassa työssä\nränstynyt mies, luuli hyvinkin helpoille päiville pääsevänsä, kun\nei tarvinnut muuta kuin vastata toisen kysymyksiin, vieläpä vain\nomasta päästään. Mutta kovin kauaa hän ei siinä työssä ollut,\nennenkuin rupesi valittamaan istumisen vaivoja, käänteli ja väänteli\nitseään tuolilla, keksien jos minkälaisia asennoita -- ja pian\nväsymystäkin. Vastaileminen kävikin työläämmäksi kuin olisi luullut,\nsillä kysymykset tehtiin Lönnrotin suuresta sanakirjasta, jota\ntoverini kävi läpi sanavaraston selville saamiseksi. Moinen sanakirja\netsiskelee miehen aivot moneen kertaan joka soppea myöden, ennenkuin\nkäsistään päästää, se ennättää hänet moneen kertaan uuvuttaa, vaikka\nvastaukset liikkuvatkin vain jokapäiväisen elämän varrella hankituissa\ntiedoissa. Lopuksi saatiin avuksi verkonkutominen, ja sen säestyksellä\nsanakirjatyökin sujui paremmin. Vakavampien pohtelujen lomassa\npulpahti aina esiin kaikenlaisia kaskuja ja juttuja, sen mukaan mihin\nkysymyksen alaiset sanat milloinkin johtivat ajatusta. Lepohetkinä,\nkun ei ollut muuta puheen aihetta, Varahvontta usein alkoi kertoa\npienestä tytöstään, ja silloin ukon mieli lämpeni ja vilkastui, vaikka\nolisi äsken pahastikin nukuttanut. Tyttönsä ja vaimonsa elättämiseksi\nhän täällä kaukana kotikylästään raatoikin... Venehjärvessä ei\nollut edes työn ansiota. Palkan pienuudesta ja ravinnon niukkuudesta\nhuolimatta hän saikin heidät hengissä pysymään, saattoipa silloin\ntällöin viedä jonkun korunkin tai leikkikalun tuomisiksi. Meidän\npalveluksessamme Varahvontan ansiot paranivat, ja vaatettakin hän sai\nmeiltä kaikenlaista, ettei tarvinnut siihen rahaa kuluttaa, ja lisäksi\nhän nyt pääsi koko joukon paremmalle ruualle. Kauaa ei kulunutkaan,\nennenkuin muuttuneitten olosuhteitten vaikutukset alkoivat tulla\nnäkyviin miehen muodossa. Kasvot alkoivat täyttyä, saada verevyyttä\nja lemmoista hohtoa, joka osottaa viihtymystä ja tyytyväisyyttä\nolemukseen. Mielialakin sen mukaan yhä parani. Paraimmillaan se oli\nsamovaaran ääressä. Varahvontta jo alusta alkaen otti teekeittiön\nerikoisen huolensa esineeksi, hoitaen sitä yhtä suurella rakkaudella ja\ntaidolla kuin konsa suuren talon omistaja, jolla on oma samovaaransa.\nSilloin hän oli hyvällä tuulella, silloin muistuivat jutut mieleen,\nmutta siltä hän ei suinkaan unohtanut kohentaa kekäleitä samovaarassa\nja valaa \"tokanoihin\", sitä myöden kuin ne tyhjenivät, ja muitten\nherettyä hän jatkoi yksin, vähensi lehtimehua sen mukaan, paljonko\noli vettä jäljellä, ja jakeli sokeripalan niin moneen kertaan että\nse lopulta oli pieni kuin pyy maailmanlopun edellä. Näin hän istui\nja syvissä mietteissä joi keittiön kuiville, nousi ja sanoi hyvät\nyöt sekä lähti naapuritaloon nukkumaan. Enemmän perehdyttyään uuteen\nasemaansa hän alkoi älytä olevansa tärkeämpi henkilö, kuin oli ennen\nluullutkaan. Naiset olivat jo huomaavinaan, että hänessä alkoi herätä\nherrastelemisen henkeä, joka ei muutoin köyhimmässäkään karjalaisessa\nole syvällä pinnan alla. Ihmetellen he näkivät, ja meille kertoivat,\nkuinka hän oli alkanut illalla kortteeritaloon mennessään kantaa\nkädessään palavaa kynttilää, ikäänkuin ei muutoin näkisi. Naisia moinen\nylellisyys tuntui vähän harmittavan, mutta ukolle se tuotti suurta\nhuvia, ja astuessaan siten naapuritaloon jäätynyttä polkua valaisten\nhän itsekseen hymähteli.\n\nHiljalleen he sitten janasivat työtään, kielimestari ja kielentutkija,\ntaikka oikeammin, Varahvontan piankin tekemän huomion mukaan,\nopettaja ja oppilas, istuivat ahkerina aamusta iltaan, kunnes illalla\nkokoonnuttiin pirttiin naisten keralla tarinoimaan. Emännältä näin\nvähitellen saatiin tieto toisensa jälkeen, ja milloin hän ei joutunut,\nsilloin ylläpitivät pakinaa hänen tyttärensä, nuori solakka Seni, ja\ntämän ystävätär, verevä Okahvi, ja usein istuimme siten hauskassa\npakinassa myöhään vaalenevaan kevätyöhön.\n\nMinä päivin kävelin kylällä etsimässä kaikenlaista vanhaa, rakennuksia,\npuunleikkauksia, koruompeluksia, ryhdikästä ukkoa, itkun taitavaa\nakkaa. Mutta pian heräsi halu päästä laajemmalta kulkemaan, muita\nseutuja näkemään, runoja keräämään... runothan ne olivat minut\nmatkaankin viehättäneet.\n\nOlikin meille annettu erikoinen keruutyö. Tosin ei arveltu enää uusia\nrunoja hakemallakaan löytyvän -- vaikka me itse sitä salassa toivoimme,\n-- mutta edellisiin toisintokeräyksiin oli kuitenkin jäänyt aukkoja,\njoitten täyttäminen oli suotava.\n\n\n\n\nRUNONKERUUSSA.\n\n\nVarhaisimmat kerääjät, Lönnrot, Europaeus y.m., joitten saaliista\nKalevala koottiin, eivät yleensä käsikirjoituksiinsa merkinneet\nlaulajain nimiä, eivätkä aina laulupaikkojakaan. Mutta Kalevalan\naiheisten runojen tieteelliselle tutkimiselle huomattiin myöhemmin\ntärkeäksi, että runotoisinnoitten kotipaikat ja laulajat ja vielä\nlaulajain sukulaisuussuhteetkin tulivat mikäli mahdollista tunnetuiksi.\nSiitä syystä 1870-luvulla pantiin toimeen laaja runonkeruu, joka\nkäsitti kaikki ne Venäjän Karjalan seudut, missä runoja oli säilynyt.\nTyön suunnitteli ja suurimmaksi osaksi suorittikin A.A. Borenius\n(Lähteenkorva), apulaisinaan A. Genetz ja A. Berner. Tämä keräys\noli kaikin puolin perusteellinen ja perinpohjainen, mutta sen\njohtajan mielestä oli vielä jäänyt aukkoja, ynnä yhtä ja toista muuta\nkyseltävää, ja niitä piti meidän koettaa täyttää. Saimme mukaamme koko\njoukon lappuja, jotka olivat eri runoaiheitten mukaan järjestetyt ja\nsisälsivät tietoja siitä, mitä oli ennen kustakin paikasta saatu, mitä\nvielä oli tiedusteltavaa. Niinpä tiesimmekin selkeästi, mihin suuntaan\nmeidän oli suunnattava etsiskelymme. Mutta niinkuin sanoin, hiljaisessa\nmielessämme ajattelimme: Olisiko mahdettu koko tuo avara alue niin\ntyystin etsiä, ettei olisi vielä jäänyt joku pieni kyläpahanen,\njoku köyhä, mutta muistava mökin ukko meidänkin varallemme? Vaikka\nrunotoisinnot yleensä kulkevatkin samoilla seuduilla jotenkin samoja\nlatuja, niin on kuitenkin siellä täällä aina löytynyt joku muita\nparempi laulaja, joka kohoo kuin kokkahonka tasaisesta metsästä,\njoka on laulanut viljalti semmoisia säkeitä, joista ei yleisissä\nrunotoisinnoissa ole mitään säilynyt. Semmoisia olivat Latvajärven\nArhippa, Ilomantsin Megrijärven Simana Sissoinen, Kesälahden Humuvaaran\nKainulainen, Vuonnisen Ontrei ja joku muukin. Eikö vielä löytyisi\nsemmoista yksinäistä erämaan honkaa, jota ei olisi keksinyt edellisten\nkerääjäin tähyävä silmä?\n\nJyvöälahdessa en yrittänytkään, se oli vanhastaan tunnettu runoista\nköyhäksi. Lönnrot poikkesi siellä viidennellä ja kuudennella\nrunonkeruu-matkallaan, mutta valitti saaliin niukkuutta, jonka vuoksi\nhän ei kauaa viipynyt kylässä kummallakaan matkallaan. Toverini työksi\njäi yrittää, olisiko hänellä parempi onni, ja hän todella saikin sieltä\nkevään kuluessa useitakin toisinnoita.\n\nSuomessa karttaa tutkiessani olin iskenyt silmäni Pistojärven seutuun.\nSe on Jyvöälahdesta luoteeseen päin, lähellä Kuusamon rajaa. Järven\nläpi juoksee Kuusamon Muojärvestä tuleva Pistojoki, joka laskee\nYlä-Kuittijärveen lähellä Vuonnista. Lönnrot tosin mainitsi Pistojärven\njo olevan varsinaisen runoalueen ulkopuolella, ja hyvin vähän olivat\nsieltä myöhemmätkään kerääjät saaneet. Mutta minä en uskonut itse\nyrittämättä. Tuskin olimme saaneet asuntomme Jyvöälahdessa kuntoon,\nniin lähdin sen vuoksi matkaan, koska ilmat olivat kylmenneet ja keliä\nvielä näytti kestävän.\n\nAjoin Jyvöälahdesta kannaksen poikki Keski-Kuittijärvelle, josta\npistää tänne länttä, jopa vähän luodetta kohti paria penikulmaa pitkä\n\"pohja\". Sitä ei kartoissa näy, ehkä siitä syystä, että saaririutta sen\nerottaa valtaselästä, joten se summittaisessa kartoituksessa saattoi\njäädä huomaamatta. Saarien välisistä salmista esiin ajaessani näin\nedessäni suuren Uhtuen, joka selän rannasta ulottuu pari kilometriä\nmaan sisään päin. Uhtuesta lähdin erään karjalaisen tukkimiehen\nhevosissa Pistojärven taipaleelle. Se on autioimpia välejä, mitä\nnäissäkään erämaissa tapaa, karuinta kangasta, jolla siellä täällä on\nhietaharjujen lomassa pieniä lampiloita ja joku laajempikin järvi.\nPaljon en kuitenkaan tällä kertaa nähnyt maisemista, sillä matkustimme\nkautta yön. Kulku sujui ylen hitaasti, tie oli huonoa askeltietä, jolla\nei ollut ajattelemistakaan juosten ajaa. Synkkä tunne tahtoi yöllä\nväkisinkin vallata mielen näillä ventovierailla mailla, rannattomain\nsalojen keskellä, tuntemattoman miehen reessä, tunkeilevan unen kanssa\ntapellessa -- povitaskuni oli aivan pullollaan yhden ruplan seteleitä,\nniissä oli koko matkakassani. Järvillä oli keli parempi, ne olivat\nkaikki kierällä ja niillä hevonen hoputettiin juoksuun. Aamupuoleen\nyöstä saavuimme puoliväliin rakennetulle autiolle matkasaunalle, jossa\nsyötettiin. Meidän nuotion ääressä lämmitellessä koitti vihdoin aamu ja\nauringonnousu oli mitä ihanin. Häikäisevä kirkkaus valui härmäiselle\nsalolle, johon jo oli ilmestynyt sinne tänne pälviä, teeret heräsivät\nkuhertelemaan, metso lensi keskelle lumetonta järvenjäätä soittelemaan\nja siipiään hankaamaan, eikä ollut tuosta milläänkään, vaikka sitä\ntervehdin muutamilla raikuvilla pamauksilla.\n\nKeveämmin kuljettiin nyt päivän valossa kaksi penikulmaa Salmen taloon,\njoka oli ensimmäinen asumus koko neljän penikulman matkalla Uhtuesta\nlukien. Salmen talo oli hyvä ja varakas, isäntä monet kaupat tehnyt\nja pohataksi mainittu. Mutta kysymykseni, eivätkö he runoja osanneet,\nsaivat isännän ja emännän vähän kuin häpeämään, että moista heiltä\nkysyttiinkään. Mutta Ohdassa he sanoivat olevan isännän, joka oli hyvä\nrunon taitaja, ja sinne siis ajoin \"Mustaa Miikulaa\" tapaamaan. Tie\npainui metsästä Ohdan järvelle ja järven takaa näkyi pieni kylä, josta\nhelposti löytyi Mustan Miikulan vähänläntä talo. Ensi kerran piti minun\nsiis nyt ruveta taitoani koettamaan salattujen sanain ilmi saamiseksi.\nTaitoa siihen usein tarvitaankin, sillä moni laulaja kauan estelee,\noikkuillen niinkuin taiteilijat ainakin.\n\nPirtissä istui kookas mustapartainen vanhus nuottaa parsimassa. Minun\nlaadittuani tervehdyksen maan tavan mukaan hän nousi ylös ja saattoi\nvierashuoneeseensa. Aloin varovaisesti esitellä asiaani, mutta kovin\nvaikeata oli saada Miikulaa edes runoja tapailemaan, koska hän,\nvanhauskoisena, piti niiden laulamista \"reähkänä\", s.o. syntinä,\netenkin kun oli vielä paastoaikakin. Mutta \"viina mielen villitsi\",\nminulla oli kanssani tätä ilolientä, ja vanhukselle, joka ei enää ollut\nmoneen aikaan käynyt kaupoilla, se oli harvinaista mielenkirvoittajaa\nja herätti hänessä muistoja menneiltä nuoremmilta ajoilta. Eikä\naikaakaan, jo irtaantui pieni runonpätkä, ja paikalla huomasin, että ne\nolivat täysipätöisiä vanhoja säkeitä, ja intoni siitä kasvoi. Vanhus\nalkoi pinnistellä muistoaan, vaivata itseään parhaalla tahdolla,\nyrittää ja tapailla ja valittaa sekaan, että muisti oli mennyt.\n\nLaulajan alkusanoilla tietysti piti matkaan lähteä, se näytti olevan\nkuin itsestään selvää. Vihdoin hän karisti kurkkuaan ja lähti\nlaulamaan, runosävelellä tietenkin; se tuntui aina paremmin johtavan\nsäkeet muistoon: (Runojen kirjaanpanot eivät yleensä ole tarkkaan\nkansankieltä. Kirjoittaja ei kiireessään jouda muuta kuin merkitsemään\nhuomattavimpia piirteitä.)\n\n    \"Joko mie laulan laiha poika,\n    Mies veretön viekiittelen?\n    Laulan laihoista lihoista,\n    Kupehista kuuttomista,\n    Kun ei tässä lautshat laula,\n    Eikä ikkunat iloile...\"\n\nMutta runoreki pian takeltui. Hän tapaili yhä uudelleen ja pääsi joka\nkerralla yhä pitemmälle, niinkuin mäenlaskija, jonka sukset luistavat\nyhä kauemmaksi, kuta useammin hän latunsa laskee.\n\nJo sattui muuan sana, joka sai minut korviani teroittamaan: Vipusen\nnimi. Vipunen on Kalevalan hämärimpiä henkilöitä ja sen vuoksi ovat\nhänestä lauletut runot yhtä arvokkaita kuin harvinaisiakin:\n\n    \"Kuin nyt saanemma sanoiksi,\n    Ongervoiksi ottanemma?\n    Tuoll' ois sata sanoa,\n    Tuhat on virren tutkelmoa,\n    Vatshassa Vipusen vanhan,\n    Suussa ankervo Vipusen...\n    Viikon on Vipunen kuollut,\n    Kauan ankervo katonut...\"\n\nAnnoin ukon rauhassa tapailla; en tahtonut johdatella, jottei\njouduttaisi väärälle tolalle. Tuli joukko sekavia säkeitä, jotka\nolivat aivan hajanaisessa yhteydessä, mutta niitten joukosta tuntui\npyrkivän esiin jotain varmaa, ikäänkuin sävel, joka taistelee esille\nsekavista sointukimpuista. Pulpahti pinnalle Väinämöisen nimi... niin,\nVäinämöinenhän se kävi Vipuselta sanoja saamassa... Mutta ei, tämä\nolikin toinen, joka kysyi Väinämöiseltä neuvoa:\n\n    ... \"Mistä tuonne tie meniski?\"\n\nja Väinämöinen ennen käyneenä neuvoo:\n\n    \"Otahan matala mato,\n    Keärmes kekryin kääntyväinji,\n    Se siun maahan opastaa,\n    Se ne Tuonen toukat syöpi.\"\n\nNeuvoa kysyvän tuli sitten ottaa leppäveitsi ja sillä leikata Vipuselta\nkieli... Siihen takertui runo.\n\nUskalsin vihdoin kysyä, ken se oli tuo Vipusen kielen hakija.\nMiikula vastasi, ensinnä epäröiden, sitten varmemmin: \"Lemminkäinji,\nLemminkäinji!\" Nyt hän alkoi taas muistaa ja lähti laulamaan\nLemminkäisen käynnistä Päivölän pidoissa. Se on yleisimpiä ja\npisimpiäkin runoja, mitä vielä Kalevalan laulumailla osataan, ja\ntunnettu koko Karjalassa. Tässä yhteydessä, näine alkuvalmistuksineen,\nen kuitenkaan ole sitä missään muualla kuullut. Hän lauloi nyt\nyhteen mittaan toista sataa säettä, jättäen kuitenkin väliin paljon\naukkopaikkoja. Ja jatko osotti, ettei Lemminkäisen maininta yhdessä\nVipusen kanssa ollut muistin hataruutta, vaan että runo nähtävästi\non tällä paikkakunnalla ennen siihen malliin laulettu. Kun nimittäin\nPäivölän isäntä Lemminkäiseltä kysyy:\n\n    \"Mikä lienet miehiäsi.\n    Kukapa urohiasi?\"\n\nniin tämä siihen vastaa:\n\n    \"Mie olen lieko Lemminkäinji,\n    Viishaima Vipusen vanhan,\n    Ongervoisen oppipoika!\"\n\nJa Päivölän isännän udellessa, mistä hän tien tiesi, Lemminkäinen yhä\nvastaa:\n\n    \"Viisasi Vipunji tänne,\n    Tänne Ankervo asetti.\"\n\nRunon loppupuolikin oli aivan toisenlaatuinen kuin muissa toisinnoissa.\nSiinä kuvattiin, kuinka Lemminkäinen, Päivölästä paetessaan, loihti\nTuonelan kosken semmoiseksi, ettei siitä päässyt yli muuta kuin\nkuplavalla kivellä. Kun Päivölän isäntä ei saanut kiveä kuplamaan,\nniin hän pani sen laudalle ja istui sitten päälle, mutta kivi suistui\nkoskeen ja Päivölän isäntä hukkui.\n\nTämä oli kuin olikin aivan uusi runotoisinto ja varmaan sitä oli ennen\nenemmänkin laulettu. Kiihkoni kasvoi ylenmäärin ja koetin pakottaa\nMiikulaa sitä yhä enemmän muistamaan, mutta turhaan. Loppupuolen\nrunosta hän kertoi vain suorasanaisesti ja heitti sen sitten väsyneenä\nkokonaan.\n\nHän muisti vielä katkelman Kullervorunoa ja karjanluvun ja olisi ehkä\nvähitellen alkanut muistaa enemmänkin, mutta en tahtonut häntä nyt\nylenmäärin rasittaa. Lupasin ehkä kesällä käydä uudelleen, johon hän\npettyneen näköisenä vastasi, että siksihän jo ennättäisi kuolla.\n\nRunonsa hän kertoi oppineensa Iknattainen Homa nimiseltä Pistojärven\nmieheltä, joka oli jo kymmenkunnan vuotta ollut kuolleena. Homa oli\nollut paras kaikista sen seudun laulajista. Samaa Homaa olivat muutkin\nmaininneet hyväksi laulajaksi ja ylen mahtavaksi tietäjäksi, joka oli\nollut vallan kamala, kun luonto hänessä oli noussut. Mutta runonsa\nhän vei mukanaan hautaan. Kovasti minua halutti lähteä Pistojärven\nvanhuksilta tiedustelemaan, eikö kukaan olisi niitä säilyttänyt.\nMutta keli teki kun tekikin loppuaan; olisi voinut käydä niin,\netten kelirikon vuoksi olisikaan päässyt moneen viikkoon palaamaan\nJyvöälahteen.\n\nMiikulan laulama vaillinainen toisinto viittasi siihen, että näillä\nseuduilla, joita jo pidettiin varsinaisen runoalueen ulkopuolella\nolevina, kuitenkin on ollut oma, Kuittijärvien laulutavasta poikkeava\nrunostonsa, vaikka se on joutunut unhotukseen. Ehkä oli \"vanha viero\",\njoka täällä pohjoisen kulmilla oli erikoisen jyrkkä, hävittänyt täältä\nrunot varhaisemmin kuin muualta. Varmaa ainakin on, että uskonnolliset\nepäilykset tällä kulmalla enemmän kuin etelämpänä estivät laulun\ntaitajia tietoaan ilmaisemasta. Jo Europaeus sitä valitti, ja hän\ntosiaan koetti saada nähtävästi samaa Homaakin laulamaan, vaikka\nhuonolla menestyksellä. Hän siitä kirjoittaa:\n\n\"Sieltä (Röhöjärvestä) käänsin länteen päin ja tulin ensin Ohtaan ja\nsitten Pistojärvelle, jossa taaskin eräs laulaja, Iivana nimeltä, ei\nmillään keinon saatu laulamaan. Vuosmassa, vähän matkaa Pistojärveltä,\noli samanlainen jäykkä mies, Homa niminen. Yhden noitalaulun hän antoi\nminulle, mutta ei muuta.\"\n\nPalasin näine saaliineni iltapäivällä takaisin Salmeen ja sain sieltä\npikkaraisen hevosen ja poikapahasen kyyditsemään Uhtueen. Kun tie ei\npäivällä ensinkään kantanut, täytyi jälleen lähteä yöksi taipaleelle,\nsillä yöt olivat selkeät ja tie silloin jäätyi. Hiljalleen hevosraukka\nastui askel askelelta, murheellisen näköisenä, ja sekä kyytimies että\nkyydittävä torkuimme, havahtuaksemme ainoastaan mäissä ja järvillä,\njoilla hevosta hoputettiin edes vähänkin juoksemaan. Mutta yö oli\nlumoava, täysikuu valoi kuutamaansa erämaan äänettömyyteen, joka oli\nniin hiljaista, että ajatuskin sen edessä vaikeni. Ilman sanomaton\nraikkaus valui kautta koko ruumiin. Lauantaina aamulla aukeni vihdoin\nmetsä ja kompuroimme Uhtuen kylään, josta vielä samana päivänä ajoin\nedelleen Jyvöälahteen. Piti ennättämäni toverini ja tuttavien seuraan\nviettämään pääsiäistä, joka oli seuraavana päivänä.\n\nYksin kulkeminen, vaikken ollut kauaakaan poissa ollut, oli piankin\nosottanut, kuinka suuriarvoinen viihtymiselle oli toveri ja koti,\nvaikkapa väliaikainenkin. Iloisilla tunteilla, ikäänkuin kauankin\npoissa oltuani, saavuin sen vuoksi Jyvöälahteen, jossa toverini ja\nVarahvontta olivat tavallista aikaisemmin työnsä päättäneet, koska\noli Äijäpäivän, s.o. pääsiäisen aatto. Juhlatunnelma vain koheni, kun\npiiri suureni, ja hupaisesti vietimme yhdessä seuraavat pyhäpäivät.\nToverini kuunteli mielenkiinnolla kertomusta matkastani, mutta hänpä\noli niin ankarasti puraissut suureen työhönsä kiinni, ettei aikonut\npaikaltaankaan hievahtaa ennenkuin kesällä, jos kuinka mieli tekisi.\n\n\n\n\nHÄVINNYTTÄ RUNOA ETSIMÄSSÄ.\n\n\nKonsa oletko etsinyt arvokasta esinettä, kadonnutta perhesormusta, joka\non sormestasi kirvonnut nurmikkoon? Tähystät, tuijotat, suorit kaikki\nheinän juuretkin, mutta et löydä, vaikka miten etsisit, ja mielesi\nsiitä apeutuu kumman haikeaksi.\n\nSamalta tuntuu haihtuvan runon etsiminen. Mielessäsi väikkyy entisten\nsukupolvien aarre, joka on vaipumassa unhotukseen. Kyselet, tiedustelet,\nmairittelet, mutta enimmäkseen on vain päänpudistus masentava vastaus.\nJoskus välähtää toivo, sinut opastetaan jonkun vanhuksen luo, ja\ntulet sinne vain huomataksesi, että vuosien tuisku on auttamattomasti\nluonut umpeen jäljet. Vanhus hymähtää surumielisesti muistellessaan,\nkuinka ennen laulettiin, vaan nyt ovat virret kaikki häipyneet\nmuistosta. Mielesi valtaa epätoivoinen kiihko, koetat johdatella,\nlievästi pakottaakin, ja kun vanhus säettä sieltä täältä muisteltuaan\nväsyneenä heittää tapailemisenkin, niin vähältä vuodatat kyyneliä runon\nnurmettuneella haudalla.\n\nLuulin Ohdassa päässeeni uuden runotoisinnon jäljille, ja se piti minua\nniin levottomana, etten malttanut pysyä alallani kuin juhlapäivät.\nKun ilmat jälleen kääntyivät koleammiksi ja keliä lupasi jatkua vielä\nrupeaman, niin suoriusin uudelleen matkaan. Mutta tällä kertaa en\nottanut mukaani mitään liikaa tavaroita, en edes valokuvauskoneita,\njotta tyhjänä miehenä pääsisin paremmin taipaleen poikki, jos keli\nperältäkin kesken sortuisi.\n\nVarahvontta oli päässyt kotonaan käymään, ja siitä oli toverillani\nperältäkin päivä joutoaikaa lähteä minua Uhtueen saakka saattamaan.\nLystisti ajoimme aamupakkasella Keski-Kuittijärven helisevää jäätä ja\npoikkesimme välillä Kylänniemen taloon, jossa asui emäntämme hyviä\ntuttavia: Meitä oli nimenomaan kutsuttu sinne vieraiksi, ja sen vuoksi\noli vastaanottokin toisenlainen kuin tavallisen matkamiehen. Talo oli\nyksinäinen, Kuittijärven saaressa, mutta hyvin toimeen tuleva, avarasti\nrakennettu. Viivyimme siinä pari tuntia ja meitä kestittiin parhaimman\nmukaan. Jo pihalle riensi isäntäväki vastaanottamaan, niinkuin\nainakin hyviä vieraita, ja pihalle niinikään jälleen saatteli meidät\nlähtiessämme; ja siitä tiesimme, että olimme tervetulleet ja että myös\nolimme jättäneet hyvän vaikutuksen käynnistämme. Mutta hyödyimmekin\npoikkeuksesta. Kylänniemen emäntä, joka oli Luvajärvestä kotoisin,\nlauloi useita kelpo runoja, jotka suurella mielihyvällä kirjoitettiin\nmuistoon ja liitettiin kokoelmiin.\n\nTällä kertaa aloin jo Uhtuessa tiedustella sitä runotoisintoa, jonka\nMusta Miikula Ohdassa oli laulanut. Uhtuessa oli elossa useitakin\nvanhoja ukkoja, jotka runoja muistelivat, ja joku oli Homankin\ntuntenut, jolta Miikula sanoi runon oppineensa. Mutta kaikki olivat\nunohtaneet, mitä ehkä olivat kuulleet hänen laulavan. Voassilainen\nKostja, lähes satavuotias ukko, kuulu tietäjä, sanoi ennen paljonkin\nosanneensa, mutta helpompi olisi ollut ammentaa kouralla vettä syvästä\nkaivosta, kuin kaivaa kätköstään ne runot, joita hän puheensa mukaan\noli ennen osannut. Johtaakseni häntä jäljelle kysyin, osasiko hän sitä\nrunoa, jossa kerrottiin Lemminkäisen kuplavalla kivellä kulkeneen\nTuonelan joen poikki... ja hän kertoi minulle kuplavasta kivestä\nsotkuisen tarinan, joka oli puoleksi satua, puoleksi ehkä jotain vanhaa\npyhimysjuttua ja aivan tolkkua vailla.\n\nTalvitie oli niin huonontunut, että kuljin jalan Salmeen. Lunta kyllä\nolisi ollut vielä, mutta tie upotti, ja semmoiselle tielle ei ole\nerämaahan hyvä lähteä. Aikaa minulla niin ollen oli kylläkseni katsella\nniitä karuja kankaita, joita pitkin tie kulkee. Uhtuetta piirittävät\nkoko pohjoispuolella samanlaiset, penikulmia laajat kankaat, jotka\neivät kasva muuta kuin harvanlaista petäjikköä ja laajalti ovat kulojen\npolttamat. Siinäpä syy, miksi lähimmät kylät tällä puolella ovatkin\nniin etäällä. Puolivälin järvellä oli muuan Uhtuen isäntä nuotalla.\nJäähän oli hakattu avannoita, joitten kautta nuotta pitkillä saloilla\nlevitettiin jään alla ja köydet kuljetettiin suureen nostoavantoon,\njohon nuotta sitten vedettiin. Mutta huonoksi sanoivat kalantuloja ja\nhuolestuneelta näytti isäntä minun sitä kysyessäni. Pitihän kuitenkin\nkoettaa.\n\nElias Lönnrot kulki tämän saman taipaleen seitsemännellä runomatkallaan\nv. 1836. Hän kulki myöhään syksyllä, marraskuussa, ja tapasi samalla\njärvellä Uhtuen miehen kalastamassa. Matkastaan hän kertoo:\n\n\"Perjantaina 25 Marraskuuta läksin Uhtuesta Ohtakylään. Matka luetaan\nolevan 45 virstaa kylätöntä taivalta. Keli ei ollut kiitettävä, jos ei\nvarsin kehnokaan. Muutamassa paikassa uppo hevonen rinnuksista saati\nsuohon, jotta oli kylläi vaikia jälle ylös päästä. Samaan paikkaan\nsano kyytimies hevosia toisinaan jääneenki. Ei muuallakan kantaneet\nsuot varsin hyvästi. Ilman kulettiin vaihetellen soita, lampia ja\nkankaita, jota laatua ovat kaikkiki maat näillä pohjasilla seuduilla.\n20 virstaa kylästä tultuamme oli sauna, johon eräs mies Uhtuesta oli\nasettaunut lähellisessä lammissa kalastamaan. Siinä istui hän meidän\ntullessa valkian ohessa poikansa kera. Oli myös vähä ennen meitä tullut\nKoljolan kylästä eräs ukko akkane ja tyttärenensä. Hänellä oli mieli\nlähteä parempoa elopaikkoa etsimään Venäjän maalla, lähteä pääelolle,\nkuin hän sano, taikka kerjäämään eli kysymään, sillä kerjäämistä täällä\nsanotaan kysymiseksi. Sitä varten oli hän varustautunut hevosella,\npadalla, kuppiloilla (staltsoilla) ja pussiloilla (värtsilöillä). Tässä\noli tämä kulkeva perekunta kalastajalta saanut kaloja keitokseksi,\nisoja, lähes puolentoista korttelin pituisia, valkosia muiehia\n(muikkuja), joita vaan hyvistä lampiloista saahaan ja jotka kuulu vasta\njään alla kutevan. Niistä keitti akka rokkoa ja jäi vielä meistäki\nkeittämään, sillä kyyttimieheni vel ei syöttänytkän kauan hevostansa.\nUkko sanottiin Koljolan kylän parahaksi laulajaksi, vaan tässä ei\nnyt käyttänyt häneltä lauluja kirjoittaa, sillä jos polvet pöytänä\nmaassa savun seassa vähin olisinki kirjotellut, niin ukko ei niin heti\nmyöstynytkään laulamaan, eikä sanonut oikein, laulumahtiinsa pääsevän,\nennenkuin saisi ryypin eli kaksi suuhunsa. Sanottiin häntä myös koko\npaikkakunnan parahimmaksi tietäjäksi ja kertopa itseki, jotta häntä\nusein oli etähellä'ki kuletettu ihmisiä pahoista päästämään. Kerran oli\nPetrosavotskassa herra mielirikkouksiin tullut ja sinne'ki oli häntä\nkäyty. 'No voitko päästä hänen jälle mielihinsä?' kysäsin minä. 'Mitäpä\ntuonne ilman olisin lähtenytkän', vastasi ukko. Niin tarkat toki ei\nkaikki tohtorit ole. Vielä kysyin ukolta, paljonko hänellä siitä\npäästöstä maksettiin. Hän sano itsensä ei konsa suuren palkoillansa\nolleen, vaan vähempään tyytyneen. Niin silloinki oli hänelle tunkemalla\ntungettu tukku valkoisa pumakoita (25 ruplan setelilöitä) käteen,\nvaan hän ei ollut ottanut, kun yhen sinikön (5 ruplan) ja mitä vähä\nruokavärkkiä keralla. Ukko ei ollut kun jos korttelin päällä kahen\nkyynärän, jonkatähen hän kyllä nuorempana mahtoki, kuten sanottiin,\nrattaan tavalla maassa pyöriä ja ilmassa oravan tavalla puusta puuhun\nlentää. Sekä Ohdassa, Pistojärvessä, Suvannolla ovat miehet myös\nlyhyitä, tuskin puolen kolmatta kyynärää, jotta kyllä luulenki heiän\nLappalaisista alkunsa saaneen. En tieä, miten lienevät näistä seuvuin\npohjaseen päin.\"\n\nSitä eroa miesten mitassa en minä tosin huomannut, vaikka väki sillä\npuolella kyllä onkin toisen luontoista. Salmen isäntä varsinkin oli\nturpea ja vankkatekoinen mies, eikä ollut Musta Miikulakaan helpponen\nmiehekseen. Mutta semmoiset vaikutelmat aina ovat enemmän tai vähemmän\ntilapäisiä.\n\nSalmesta pääsin hevosella Pistojärveen. Ehdotin, että ajettaisiin\nselkää, koska Ohdan järvi ja Pistojärvi oli kartassa yhteen piirretty,\nmutta sanottiin kartan olevan väärässä, ja niinpä ajoimme maakannaksen\npoikki. Pistojärvi on laajanlainen ylämaan järvi, täynnään niemiä\nja lahtia, rannoillaan sankat metsät, pari kylää ja joku yksinäinen\nasumus. Sieltä aloin jälleen etsiä Homan lauluja, mutta pian se kylä\noli haettu, enkä keneltäkään saanut säettäkään, joka olisi Homalta\nperiytynyt. En hänen heimolaisiltaankaan, joita vielä oli elossa järven\ntakana. He olivat niin \"jäykkiä\", Europaeuksen sanoja käyttääkseni,\nettei ollut yrittämistäkään ruveta runoista puhumaan.\n\nSe talo, jossa majailin, oli toimeentuleva ja hyvässä kunnossa, ja\nvaikka asukkaat olivatkin \"vanhaa vieroa\" ja sen mukaan ennakkoluulolla\nkatselivat muukalaista, ei kuitenkaan vieraanvaraisuutta kielletty.\nEmäntä, joka oli Venehjärvestä kotoisin ja erään sikäläisen runoja\ntaitavan isännän sisar -- Hökkä Petrin, jonka olimme Suomen puolella\ntavanneet -- leikkasi juuri pirtin permannolla kotokutuoista siniseksi\npainettua sarkaa eli \"sviitkaa\" vanhan malliseksi \"kostoksi\". Semmoisia\nhameita naiset talvella yhä käyttivät ulkotöissä, vaikk'eivät nuoremmat\nmoista vaatetta enää mielellään pitäneet huoneissa ollessaan. Vanhat\nihmiset siitä eivät tahtoneet luopua. Moinen kosto on suora ja ulottuu\nkantoihin saakka, ikäänkuin pitkä mekko, vaikka vyötäisiltä kavennettu.\nSe sulkeutuu kaulan ympäri, jota vastoin uudempi \"sarahvana\" jättää\nosan rinnastakin paljaaksi. Keritsimillä eukko leikkasi paksua\nsarkaansa ja puhui aina väliin, mutta, vaikka hän epäilemättä osasi\nrunoja, samoin kuin veljensä, \"Hökkä-Petrikin\", niin ei hän kuitenkaan\nruvennut tapailemaankaan, koska ne muka olivat synnillisiä. Eukko piti\nvielä nuhdesaarnankin siitä, että mokomia kehnoja renkutuksia paperille\npannaan. Mutta hänen verevät ja somat tyttärensä varmaan olisivat\nlaulaneet, jos moamo olisi sallinut. He olivat juuri tulleet metsästä,\njosta olivat ajaneet kotiin kaatamansa melkoisen hirren, riisuivat\npäältään vahvat ulkovaatteet ja pukeutuivat punaisiin karttunoihinsa,\nnauroivat ja laskivat leikkiä, ja toinen kiipesi, ikäänkuin jo päivän\ntyön suoritettuaan, uunin kosinalle loikoilemaan, pitäen sieltä\nhymyillään koko pirttiä hyvällä tuulella. Tyttöjen täydet posket\npunottivat kilvan hienoprikullisen punaisen vaatteen kanssa. Talo oli\nmuutoin niin hyvä ja raitishenkinen ja kaikin puolin järjestyksessä,\nettä se itsessään vielä oli kappale vanhaa salolaista henkeä, vaikk'ei\nrunoja osattukaan, -- taikka ei tahdottu laulaa.\n\nMuuan Vuonnisen eukko, köyhä leski, mieron kulkija, kuitenkin lauloi\nuseita kauniita runoja, niistä varsinkin \"karjan luvun\" sekä kauneilla\nsanoilla, että rukouksen tapaisella runonuotilla, joka vaihtelevaisesti\nesitettynä oli erinomaisen viehättävä. Näin tuo laulukas kylä\nYlä-Kuittijärven perukassa siroittelee ympärilleen sekä köyhää\nmierolaista, että samalla runon taitoakin. Missä näillä perukoilla\ntapasi runokkaan naisen, usein hän oli Vuonnisesta kotoisin, sieltä\nnaitu tai mieron kiertäjä.\n\nKun en täältä saanut etsimääni runoa, niin päätin lähteä etsimään\nvielä etempätä, aina Koljolasta eli Tiirovaarasta saakka, joka on\nMaanselällä, aivan lähellä Suomen rajaa. Sinne minua viehätti sekin\nsaamani tieto, että siellä eli Martiskan poika Teppana, [Karjalainen\npanee nimensä eteen isän nimen deminutivimuodon ilmoittaakseen, kenen\npoika hän on; \"Martiskainen Teppana\" eli tarkemmin \"Martiskainji\nTeppana\" siis merkitsee: Martiskan poika Teppana] joka ehkä oli jäänyt\nedellisiltä kerääjiltä laulattamatta. Mutta kun ei luultu tien enää\nhevosta kannattavan, niin lähdettiin minua kyyditsemään poroilla, joita\nPistojärvessä pidettiin ainakin yhdessä talossa. Taipale oli kolme\npenikulmaa, aaltoilevia kankaita, niitten välillä soita ja syvimpiä\nkohtia myöden jokia, jotka jo olivat olleet tulvillaan ja hautoneet\nlumia rannoiltaan, mutta jälleen saaneet uuden jään, joka poron\nkannatti.\n\nEn ollut ennen porolla ajanut. Aivan uteliaana kävin poron kelkkaan --\ntäällä ei ajettu pulkilla, kuten Lapissa, vaan kelkoilla. Porot olivat\nnuoren mullikan kokoisia, ehkä matalampia ja pitempiä, ja kovin minua\nepäilytti, jaksaisivatko ne vetää miehen kolmen penikulman päähän. Ne\novat heikkoja etenkin näin keväimellä, kun paarmain toukat alkavat\nniitten kyljessä paisua ja lähtevät sarvet ja karvat.\n\nAstuimme jalan kylän sulat vainiot, jäällä istuimme kelkkoihin, ja\nporot lähtivät tasaiseen juoksuun, juosta junnien yhteen mittaan koko\npuolen penikulman levyisen selän poikki. Ne juoksivat tosin hitaammin\nkuin hevonen, mutta nopeammin kuin mies kävelee. Näkyihän niillä\npääsevän, vaikk'ei se ollutkaan mitään lentämistä, niinkuin olin\nkertomuksista kuullut.\n\nSomaa kyytiä. Kelkka oli yhtä leveä kuin tavallinen työreki, mutta\nmelkoista lyhyempi ja rakennettu niin kevyeksi kuin suinkin. Ei\nole edes raahdittu panna lautoja pohjaksi, vaan istu kolmella tai\nneljällä kepillä, jotka vaivaavat lihoja, kylkiä ja kyynärpäitä.\nPoron kaulan ympäri on nahkainen lenkki, jonka alapäästä vetohihna\njatkuu rinnan ja vatsan alatse ja koipien välitse vitsasta väännettyyn\n\"käsäkseen\". Kuonon ympärillä on riimu. Siitä juoksee ajajan käteen\nvahva poronnahkainen hihna, jota nakataan selän yli toiselle taikka\ntoiselle puolelle, minne poroa tahdotaan kääntää. Mutta kun kelkoilla\nenimmäkseen ajetaan valmista tietä, niin ei ohjaamisesta ole suurta\nvaivaa. Poro juoksee sääret hajallaan kuin passarin haarat, varsinkin\nkeväällä, jolloin melkein kaikki tiet ovat kakoiksi syöpyneet ja poro\njuoksee korkeampaa yläsyrjää, kelkka taas matalaa alasyrjää, koluten\nkaikki juuret ja kannot. Niska on kyyryssä, osasta luonnostaan, osasta\nsiitä syystä, että sitä rasittaa vetohihna, mutta turpaansa kohottaa\nporo ilmaan, vainuten sieraimillaan lakkaamatta joka suunnalle,\nmistä tuntuu jäkälän hajua. Joskus se juoksee pitkät matkat ajohihna\nmolempien säärien ulkopuolella ja kahnaa siten pois karvan säärien\nulkopuolelta. Vaikka luulisi moista epämukavaa vetämistä rasittavaksi,\nniin saattaa se siten puolittain kylkimyyryä juosta pitkät matkat\nvaivojaan valittamatta. Toiset porot varovat kelkkaansa tarkoin\nkaikista pahoista paikoista; niin teki minun ajokkaani. Se kiersi\npuut ja kannot siksi loitolta, että kelkkakin niistä hyvin suoriutui,\npoikkesipa tieltä hangellekin pahoissa paikoissa. Mutta kun tuli\nsemmoinen paha paikka, jota ei voinut välttää, niin se hätääntyi ja\nlaukkasi keskeä kiivaasti, suoriutuipa kelkka miten tahansa. Kun oli\nsyötettävä, niin katsottiin vain joku mukavan näköinen kankaansyrjä ja\nlaskettiin porot valjaista hakemaan ravintonsa lumen alta.\n\nKaiken aikaa tie verkalleen nousi ja lähempänä Tiirovaaraa alkoi\nSuomen puolelta näkyä korkea Näränkävaara, jonka helposti tuntee\npäällisestään talosta ja pohjoiseen suistuvasta jyrkästä rinteestään.\nTiirovaaran kylästä, joka on laajalla vaaralla, näkyi paljon\netäisempiäkin Suomen nyppylöitä, jopa itse Iivaarakin, joka on Kuusamon\nkirkon piirissä.\n\nTiirovaaran taloista useat olivat meikäläiseen malliin rakennetut.\nVäestössäkin huomasi rajan vaikutusta; sen kieli on turmeltunutta,\nse oli arkimielisempää, jopa jonkun verran raaempaa kuin karjalaiset\nyleensä, joka ehkä johtui siitä, että niillä kulmilla porovarkaudet\nja siitä johtuva huono naapurisopu Suomen rajatalojen kanssa ovat\nvanhastaan rehottaneet. Rajan läheisyyttä muistuttivat vielä monet\nsuomalaiset emännät, kangaspuut ja -- äpärälapset. Paastoa ei pyhitetty\nja monet tavat, kuten esim. tupakanpoltto, joita syvemmällä Karjalassa\npidettiin reähkänä, olivat Tiirovaarassa yleiseen suvaittuja.\n\nOlin jo etukäteen kuulustellut, keitä tässä kylässä sopisi laulattaa ja\nkutka ehkä olisivat olleet Pistojärven Hornan tuttavia. Oli mainittu\nerästä Oleksei nimistä miestä hyväksi laulajaksi, mutta vaikka hänelle\njuotin kokonaisen pullon viinaa ja alun toistakin ja vaikka hän\ntapaili ja tapaili ja oli aina alkuun lähtemäisillään, niin ei hän\nlopultakaan osannut mitään muuta kuin jonkun vähäpätöisen pätkän. Mutta\nlaulajamaineensa kautta hän tuli saaneeksi ilmaiseksi pikkuhumalan,\njolle runomailla yleensä näyttiin antavan paljon arvoa, sitä kun\nharvoin saatiin.\n\nHarmistuneena ja pettyneenä pistin pussiin kynät, viinat ja paperit\nja lähdin vanhan Teppanan luo, jota oli mainittu Koljolan parhaaksi\nlaulajaksi. Mutta hän taas jyrkästi kieltäytyi. Se oli niin suuri\nja odottamaton pettymys, että jouduin kerrassaan epätoivoon, jopa\nloukkaannuin ja jonkun ajan ääneti istuttuani sanoin lyhyet jäähyväiset\nja lähdin pois. Hyväntahtoinen ukko katsoi minuun pitkään, vaan ei\nkehottanut jäämäänkään, jäi vanhaan avaraan pirttiinsä verkkoaan\npaikkaamaan ja mietti, mitä lienee miettinyt.\n\nMinä toivottomana kylää kiertämään. Kun tämä paras laulaja jäykkyytensä\nkautta teki kaikki aivotukseni tyhjäksi, niin mitä oli minulla\ntoivomisen varaa? hukkaan menisi koko matkani. Sain sitten käsiini\nerään talonisännän, jonka sanottiin oppineen runonsa kirjasta. Mutta\nkauaakaan ei tarvinnut kuunnella hänen laulujaan, ennenkuin selvisi,\nettä oli niihin vuotanut sisällystä toisistakin lähteistä. Vanhoja\nrunoaiheita, sota-aikain kaskuja, satuja yhteen keittäen hän oli\nlaatinut aivan uusia runoja ja kehittänyt aiheita siihen määrään,\nettä oli saannut Kalevalan urhot tekemään puolenkymmentä eri Pohjolan\nmatkaa. Runomitan hän oli säilyttänyt vanhana, mutta aiheiden\nkäsittelyssä enemmän noudattanut nykyisten rekilaulujen mallia. Jos\nolisin ollut tottuneempi runonkerääjä, niin tuskin olisin viitsinyt\ntuota sotkua kirjottaakaan muuta kuin näytteeksi jonkun palasen, mutta\nkirjottamisen kiireessä ei kovin tarkkaan ennätä seurata sitä, onko\nsisällyksessä tolkkua, ja vaikka laulut tuntuivatkin epäiltäviltä,\nniin oli niissä kuitenkin joku verta outoja, vanhanaikaisia, taikka\noikeammin keskiaikaisia piirteitä. Kirjotin sen vuoksi niin pitkältä\nkuin hän lauloi, ja siitä karttuikin puoliväliin toista tuhatta säettä.\n\nSohvonja -- se oli hänen nimensä -- tienasi siten päiväpalkan ja hyvän\nhumalankin päälliseksi. Minä hyödyin todistuskappaleella, joka osottaa,\nminkälaiseksi Kalevalan runot käyvät nykyisen rahvaan niitä mielensä\nmukaisiksi muovaillessa. Julkaisenpa tässä näytteen.\n\nVäinämöisen ja Ilmarisen sotaretkestä Pohjolaan Sohvonja oli tekaissut\nseuraavan runon:\n\n    \"Oi emoni kantajani,\n    Suorita minut sotahan,\n    Anna vainovaatteheni,\n    Isäni ikutavarat,\n    Niin me lähtemmä sotahan,       5\n    Muinoisia muistelmahan,\n    Kuin ennen minun isäni\n    Kulki suurissa sovissa,\n    Taitavissa tappeluissa,\n    Mieleni minun tekisi,          10\n    Tahton käyä tappeluuhe,\n    Isän entisen poluilla,\n    Oisko siellä onni mulla,\n    Ei niinkuin ennen isällä,\n    Jonka surma sortisiellä,       15\n    Tappoivat, pahoin pitivät.\n    Niinpä mieleni tekeepi\n    Käyä kostamah kovasta,\n    Jospa oman onnen päällä.\"\n    Niinpä kerran kiirehesti       20\n    Luokse vanhan Väinämöisen:\n    \"Kuules veikko Väinämöinen,\n    Lähes mulle kumppaniksi\n    Tuonne Pohjolan sotaahe,\n    Kaikki on kansani kaonnut,     25\n    Vanhukset on sinne vaipun,\n    Isä ensinkin hävisi\n    Taistelussa, tappelussa.\n    Tahtoisin kostoa kovasti,\n    Jos saisin avun Jumalan.       30\n    Saisinpa isoni sauvan,\n    Jonka vei ne viholliset,\n    Se ei ollut suuri eikä pieni,\n    Vain oli kullasta komia,\n    Alatikki arvo suuri.           35\n    Kuin saisin isoni sauvan?\"\n    Tuostapa vanha Väinämöinen:\n    \"Otamma Jumalan kanssa,\n    Kera meille kolmanneksi.\n    Lähtekäämme tappeluuhe,        40\n    Jos se vuotanoo veremme\n    Vihamiesten vintiöllä.\"\n    Niin me lähtemmä sotahan.\n    Ottakaa orihit kumpi,\n    Jotk' on kuuluisat, komiat,    45\n    Kaiken puolin kasvulliset.\n    Pannaan värkitki väliihe,\n    Rauasta rakennus päällä,\n    Vaski lyyäh vatsan alla,\n    Ettei piirrä pistomiehet,      50\n    Eikä sais sapeli sortaa.\n    Lähetäänpä nyt ajamaan\n    Kohti Pohjolan kotia.\n    Ajan päivän, ajan toisen,\n    Ajamma kohta kolmannenki       55\n    Jopa Pohjola näkyvi,\n    Kirjokannet kiimottaapi,\n    Jo kuuluu kumina sieltä,\n    Valitus on vaskitorven.\n    Sotahan suorittaa väkiä        60\n    Kaikki kansa Pohjolasta.\n    Varuilla on vaimokansa,\n    Sotajoukkokin surussa\n    Tuota tuimoo tappelua.\n    Niin se vanha Väinämöinen      65\n    Sanovi sanalla tuolla:\n    \"Nosta se Ukko suuri tuli,\n    Iästä iso vihuri,\n    Jotta sammuttais savunki,\n    Painais peällä paksun pilven   70\n    Nuilla Pohjan poikosilla.\"\n    Nyt me mennähän mereltä,\n    Otamma orihit maalla.\n    Sano seppo Ilmarinen:\n    \"Minä tavon isonki miekan,     75\n    Eli kaksi pienempäistä.\"\n    Niin se vanha Väinämöinen:\n    \"Ei piä ennen ruveta,\n    Ennenkuin kuuluupi kopina,\n    Savun tuisku tuiskahtaapi.     80\n    Nostakkaa nokipetäjä,\n    Eli kuiva koivunhalko,\n    Johon aina ampuisivat,\n    Ettei meitä milloinkana.\"\n    Otetah oriit käsillä,          85\n    Aja siellä, aja teällä,\n    Ajetaan ajoin peremmin.\n    Jopa sieltä Pohjon joukko\n    Tulevi tuhansin miehin,\n    Eikä suurta, eikä pientä.      90\n    Vaan on kesken kerrallista,\n    Meill' on ne terävät miekat,\n    Säilät niin säkenehivät.\n    Kuin se vanha Väinämöinen\n    Nosti miekkansa yleese,        95\n    Komia on kuin koiteen tähti\n    Eli armas aurinkoinen.\n    Tuotepa tuo Pohjan kansa\n    Peljästyi kovin peältä.\n    Niin se seppo Ilmarinen       100\n    Nosti miekkansa kahesti,\n    Syttyi kuin tulipaloki,\n    Läikky kuin armas aurinkoinen.\n    Jopa siitä Pohjan joukko,\n    Loppu taito, loppu,           105\n    Kaikki kaulat leikkelivät,\n    Peätki pistivät pinoihe.\n    Mennään Pohjolan tupiihe.\n    Jopa Pohjolan emäntä\n    Kantopa heille suuren kauhan  110\n    Kukkurina kultoansa:\n    \"Ottakas omenat meiltä,\n    Eli kaikki kasvuaine,\n    Heität maamme maksamatta\n    Sijoilla on entisillä.\"       115\n    Siitä seppo Ilmarinen\n    Sanovi sanalla tuolla:\n    \"Missäp' on isoni sauva?\n    Ei me täältä ilman lähte.\"\n    Niinpä on Pohjolan emäntä:    120\n    \"En tiiä isosi sauvaa.\"\n    Niin se seppo Ilmarinen:\n    \"Jos en saa isoni sauvaa,\n    Katso katkon kauloasi,\n    Elipä luontosi lopetan!\"      125\n    Siitäpä Pohjolan emäntä\n    Etsivi isonsa sauvan,\n    Valetun vaskirenkahilla,\n    Kullalla peältä on kuvattu.\n    Siitä Pohjolan emäntä.        130\n    Kumartiihen kontallehen,\n    Pyytää armua alati,\n    Rukoilee niin rohkeasti,\n    Vannoo täyen valansa:\n    \"En minä sinä ikänä           135\n    Ei minä, ei minun sukuni,\n    Lähe on suurihin sotihin.\"\n    Hyvästi hyvät puheenne,\n    Paremmat kuin lausehenne.\n    Olkoon onni teillä, niinkuin meillä.  140\n    Anna Jumala miulla\n    Kaikki kansa rauhallissa,\n    Luojan luovulla ilolla.\n\nVapaasti ja niin sanoakseni uudenaikaisesti oli myös käsitelty\nVäinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanto. Väinämöinen käskee\n\"passariaan\" valjastamaan reen eteen hyvän hevosensa, katsellen sitä\nikkunasta, lähtee sitten ulos, jossa renki seisoo hevosta suitsista\npidellen, istuu rekeen ja lähtee taipaleelle. Joku kumma tiellä tarraa\nrekeen kiinni ja pidättää sen, mutta ikirunoja vain nostaa jalasta\nmaasta, \"nostaa kerran, nostaa toisen, nostaa kohta kolmannenkin, niin\njopa ilki irtauupi, katovi rejen perästä.\"\n\n    Lähten tuosta matkalla,\n    Niinkuin lintu liukas jeällä,\n    Nopiana nostamatta.\n    Ajoa nyt karettelemma,\n    Hyvä on juosta, hyvä mennä,\n    Hyvät on miun hevoset.\n\nKun sitten Joukahainen hevosellaan tulee vastaan, niin syntyy\nväittely siitä, kenellä on parempi hevonen. Mutta Joukahainen moittii\nVäinämöisen hevosta niin huonoksi, ettei siitä kannata maksaa edes\nkymmentä, vaikka sataa kysyttänee, ja esittää kilpa-ajoa.\n\n    \"Pannaanpa paras etehen,\n    Kellä se kenttä katkieepi,\n    Aho poikki aivan ruttoon...\"\n\nMutta siihen Väinämöinen sanoo, että vaikka Joukahaisella onkin valittu\nvarsa, niin ei hän kuitenkaan ajaa saata, koska\n\n    \"... on varsan haltijana\n    Vaivaloinji vanne vyöllä,\n    Syömeltä syönki poikki.\"\n\nKun siitä Joukahainen kovin tuimistuu, niin Väinämöinen häntä vielä\nenemmän ivaa, arvellen häntä niin huonoksi mieheksi, ettei tiedä,\n\n    \"Panisinko pataa kantamahan.\n    Eli suosii sotkemahan.\"\n\nJoukahainen puolestaan koettaa nolata Väinämöisen sillä, että\nsanoo osaavansa kirjottaa, jota taitoa Väinämöisellä ei ole. Mutta\nVäinämöinen vastaa närkästyneenä, että hän, \"tietäjä iän ikuinen, osaa\nmuutoinkin temppunsa sanoa, vielä muillekin muistella.\"\n\nSen kummempaa ei väittelystä tule, kumpikin lähtee kotiinsa, ja\nVäinämöinen, kotikujille tulleessaan, lausuu:\n\n    \"Terve tupa tultuvoni,\n    Pere kaikki kasvuinensa!\n    Onpa vaan oroset meillä\n    Hevoset kuin hernehellä,\n    Ei piä pahoin piellä,\n    Eikä suitin solmiella,\n    Kyllä ne mänöövi tiellä.\"\n\nKalevalan sankarien naimaretket Pohjolaan ovat näissä tekeleissä\ntavallisia yöjalkaretkiä.\n\nSemmoisia runoja nykyinen rahvas tekee Kalevalan aiheista, kun se\nluottaa omaan kykyynsä ja rupee niitä nykyisen ymmärryksensä mukaisesti\nkäsittelemään. Sohvonja ei ollut mikään tyhmä mies. Jos aihe olisi\nollut tutumpi, niin hän ehkä olisi tehnyt hyviä runoja. Varmaan\nminun mielikseni hän sanoi joitakuita runojaan Homalta kuulleensa,\nmutta se tuntui epäiltävältä. Luulen hänen itse tehneen laulamansa\nrunot, vieläpä osan juuri sitä myöden, kuin hän niitä minulle lauloi.\nKirjotin niitä kaiken päivää, koska ei ollut muutakaan tehtävää. Olihan\nniillä kuitenkin kumman arvo. Kirjotin, vaikka juomavarastoni kului\njotenkin vähiin ja samalla toivoni saada enemmän runojakin hupeni,\nsillä varsinkin tällä kulmalla olisivat runot ilman kaulan kastiketta\nistuneet hyvin kovassa. Ryyppy tai pari sentään pehmitti monenkin\njäykän mieltä ja sai hänet edes tapailemaan.\n\nOsasi Sohvonja toki muutaman kunnollisenkin runon, jotka hän oli\noppinut muilta ja muistossaan säilyttänyt, kuten metsimiehen runot\nkarhun kaadannassa ja karjanlasku-runon. Vaikka ne olivatkin jotenkin\nvaillinaiset, niin olivat ne kuitenkin turmeltumatonta vanhaa juurta,\neikä hän pyrkinyt niitä parantelemaan omilla kaunistuksillaan. (Tulen\nsynnyn laulaessaan Sohvonja kertoi, että tulikipuna halkesi kahtia,\ntoinen puoli lensi taivaaseen, toinen veteen ja jälkimmäisestä muka\ntuli runon synty.)\n\n\n\n\nMARTISKAINEN TEPPANA.\n\n\nTeppana, joka jo kävi kahdeksattakymmentä, ei ollut Tiirovaarassa\nsyntynyt. Hän oli kotoisin Lonkan kylästä, joka niinikään on aivan\nSuomen rajalla, vaikka muutaman penikulman etelään päin Tiirovaarasta.\nHän oli kuulun laulajan Martiskan poika. Martiska oli Lönnrotin\nparhaita laulajia, hänen runonsa olivat Kalevalaan tärkeitä lisiä,\nvaikuttaen varsinkin runojen keskinäiseen järjestämiseen. Syytä oli\nminulla siis kaksinkerroin olla pahoillani siitä, että Teppana oli\nkieltäytynyt laulamasta.\n\nMeidän Sohvonjan keralla lopetellessamme työtämme saapui kuitenkin\nkyytimieheni, joka oli Teppanan talossa kortteeria, ja kautta rantain\nkertoi, että Teppana ehkä nyt suostuisi laulamaan. Kokosin siis\nkiiruumman kautta paperini ja lähdin hänen luokseen uuden kerran.\n\nVielä oli kuitenkin monet mutkat voitettavat, ennenkuin runot\nheltisivät. Isästään ja Lönnrotin käynnistä Lonkassa Teppana kyllä oli\ntaipuvainen kertomaan, ja viehättävää olikin kuulla vanhusta, joka\noli itse nähnyt Kalevalan kokoojan keräysretkillä liikkuvan. Hänen\nmuistonsa mukaan oli koko Martiskan väki, hän itse muitten mukana,\n\"Kajaanin tohtorin\" saapuessa ollut kaskea kaatamassa. Tohtori oli\nnoutanut Martiskan kaskelta, laulattanut häntä kokonaisen päivän ja\nantanut pankkoriksin palkaksi. Lönnrotin matkakertomuksista näkyy, että\ntämä tapahtui kevättalvella 1834. Toisen kerran Lönnrot kävi Lonkassa\nlokakuussa 1836 yhdessä Cajanin kanssa, mutta silloin hän ei näy\nMartiskaa tavanneen.\n\nNäitä Teppana kyllä muisteli, mutta kovin häntä näytti edelleenkin\nepäilyttävän ruveta laulamaan. Hän oli kuin monisäppinen lukko, jossa\naina toinen paikka livahti kiinni, kun toinen sai auki keinotelluksi.\nJonkun runopalasen hän saneli, mutta heitti sitten syystä tai toisesta\ntapailemisen ja lupasi jatkaa seuraavana aamuna. Mutta kun silloin\noli sunnuntai ja pirttiin kokoontui paljon rahvasta, niin ei siitä\ntullutkaan mitään. Talossa ei ollut muuta asuttavaa huonetta kuin\npirtti, eikä ukko myöskään suostunut lähtemään Sohvonjan taloon\nlaulamaan, jossa oli kamari ja jossa minä olin kortteeria. Täytyi sen\nvuoksi odottaa iltaa, kunnes rahvas hälvenisi.\n\nLaulatin aamupäivän muita henkilöitä. Runon osasi aina yksi ja toinen,\nja mielellään ansaitsivat nämä vähemmät laulajat taidollaan jonkun\nkopeekan. Tuli sitten joku sanomaan, että Lohi-Pekka niminen mies oli\nluvannut laulaa minulle vaikka kokonaisen viikon, kunhan vain palkoista\nsovittaisiin. Siitäkös ihastuin ja suoriusin paikalla matkaan moisen\nmerkillisen miehen luo. Tapasin erään mökin edustalla repaleisen\nmiehen jätkäleen, partaisen ja renttuisen, niinkuin satukummituksen.\nHän ensiksi, kun puheisiin puututtiin, syljeskeli monelle taholle,\nikäänkuin se olisi ollut vanhaa taikaa, aikaili ja odotutti ja lausui\nvihdoin sorahtavalla kielellä, ettei hän voinut ruveta tässä laulamaan,\nkylä narrina pitäisi. Lupasin lähteä hänen kotiinsa, ja siitä hän\noli kovin mielissään. Meidän astuessa yhdessä järven poikki hänen\nmökilleen, hän kertoi kerran ruvenneensa laulamaan eräälle Suomen\nherralle, vaan kun tämä oli huonosti maksanut, niin hän oli sikseen\nheittänyt.\n\n\"Entä mitä sie Pekka tahot mahistasi?\"\n\nPaljon hän oli saanut siitä itsekin maksaa, raudan synnystä -- tai\nsynnjistä, kuten karjalainen sanoo -- kolmin markoin ja vielä antaa\npäälle hyvät viinat. Ei hän siitä sentään enempääkään tahtonut, kuin\noli itse maksanut... ja sitten oli Pekan mielestä paras sopia joka\nloitsusta erikseen. En virkkanut siihen sen enempää, vaan astuin ukon\nperässä mökkiin, joka oli niin matala, että vaikka astuin ovesta aivan\nkoukussa, niin sittenkin niska raappasi ovenkamanaan. Permanto notkui,\npirtti heilui, niin että kimmet varisivat orsilta, kun raskaanlaisesti\nastuin peräpuoleen. Uunin kosinalla makasi viheliäisen näköinen eukko,\njoka kehotti ukkoa korjaamaan pois kimmet, että vieras sopi kulkemaan.\nSe oli tosiaan oikea noitain mökki.\n\nMutta ei näkynyt osaavankaan eepillisiä runoja Pekka, kun rupesin niitä\ntiedustelemaan. Hän tarjosi loitsuja. Niistä minä taas en välittänyt,\netenkin kun ne olivat niin suuressa hinnassa, vaan koetin runojen\nalkuja lukien mairitella häntä laulamaan. Mutta Pekka vain syljeskeli\nvahvasti ja lausui arvokkaasti, että semmoiset joutavat lorut hän oli\nkaikki unhottanut. Eikä hän ruvennut tapailemaankaan, vaikka hyvänkin\nhinnan lupasin maksaa. Akka silloin sieppasi uunin korvalta kehnon\nkappaleen petäjäistä leipää, työnsi sen ukkonsa käteen, katsoi häntä\nmerkitsevästi silmiin ja sanoi: \"Tuossa on sinulle hyvää rieskaa,\nukko!\" Pekka lauhtui ja rupesi yrittämään, mutta pian huomasin, että\nhän oli hyvällä syyllä estellyt, hän ei osannut mitään.\n\nMutta syntyjä ja parannusvirsiä hän sanoi osaavansa ja tehokkaita\njoka paikkaan; mutta koska olimme saaneet ohjeeksi koota niitä vain\ntoisessa sijassa, niin en ruvennut kauppoihin. Arvelin meidän puolella\nolevan niin hyvät apteekit, ettei taioista siellä olisi suurtakaan\nhyötyä. \"Apteekit!\" huudahti hän halveksivasti ja lisäsi siihen hyvin\nruman vertauksen ja sylkäsi voimallisesti keskelle uunin kylkeä, \"mitä\nolivat apteekit hänen lukujensa rinnalla? Niillä hän oli parantanut\nmonta tautia, joille eivät apteekit eivätkä tohtorit mitään tainneet.\"\nHänen uskonsa oli niin kivikova, etten yrittänytkään ruveta sitä\njärkyttämään. Meistä tuli siis ero. Mutta sydäntä särkevä oli se puute,\njossa tämä viheliäinen vanha parikunta eli, ja leivättömyyttä se lienee\neukko siinä uunin liepeellä potenut.\n\nIltapäivällä Teppana oli helmeilevällä tuulella, hän oli vihdoinkin\nhalukas laulamaan. Kyytimieheni kertoi hänelle huomautelleensa,\nkuinka ikävissäni kuljeskelin kylän kujilla ja kuinka runot varmaan\nviihdyttäisivät mieltäni. Kun rahvas oli tuvasta poistunut, niin otin\nesille hyvän konjakin, jonka olin Teppanalle säästänyt, ja kehotin\nhäntä maistamaan kielen kirvottamiseksi. Ukko hymähti herttaisesti,\niski veitikkamaisesti silmää, katsoi kuppiin ja arveli: \"Oiskohan tuota\nmaistaa, eikö siitä mahtaisi tulla reähkää?...\" Hän taipui ottamaan\ntoisen ja kolmannenkin ja sitä myöden elpyi.\n\n... \"No mie arvelin, että kun siulla on teällä njii ikävä, njii jos mie\nvähän alkaisin muistella... kun siitä vain ei reähkää tulisi.\"\n\n\"Mitä joutavia\", arvelin, \"noista synnyistähän reähkä tulee, vaan ei\nnäistä runoista.\"\n\nSen hän kyllä puolittain myönsi, mutta ei kuitenkaan voinut olla\npudistelematta päätään ja tuon tuostakin sekaan huomauttamatta,\nettä \"valehuuksia ovat kaikki\". Vipusen runoa, jota olisin halunnut\nkuulla, Mustan Miikulan runoon verratakseni, hän ei ruvennut laulamaan\nensinkään, se kun oli hänestä niin hirveä ja syntinen. Sen sijaan hän\nlauloi monta muuta pitkää ja ehjää, kaunista vanhaa runoa, esittäen\nne niin eloisasti ja hyvällä ymmärryksellä, että niitä kuunnellessani\nja kirjoittaessani jouduin haltioihini vanhassa hämärässä pirtissä.\nNuoremmat laulajat usein vain sanelevat, taikka laulavat jonkinmoisella\nhalveksivaisuudella osaamiaan vanhoja runoja, mutta vanhuksista moni\nrunon ladulle lähtiessään tuntee luontonsa nousevan, samoinkuin etevä\nsoittaja soittokoneen ääreen istuessaan. Runo saa siitä aivan toisen\ntenhon, sen olemus ja synty astuu lähelle kuulijaa, hän tuntee sen\nlämpöisen henkäyksen.\n\nKuinka verrattoman kauniilta tuntui tuo autereinen, tarumainen runo\nOsmottaren oluen keitosta, jolla hän lähti komean Lemminkäisrunon\nladulle:\n\n    \"Savu saarella palavi\n    Tuli niemen tutkaimella,\n    Suuri ois' sotisavuiksi,\n    Pieni paimosen tuleksi...\"\n\nSiinä on kaikuja ajoilta, joihin ei mikään kirjoitettu tieto ulotu...\n\nKun hän sitten lauloi suurella vaivalla pannun oluen kapinallisista\najatuksista tynnörissä, kuinka se uhkasi potkia pohjat puhki,\nellei pian ilmestynyt juojaa, niin pääsivät vanhuksen muistot\naivan valloilleen ja hän esitti, silmää iskien, runon rattoisalla\nelävyydellä, ikäänkuin keskellä niitä samoja hehkuvia mielentiloja,\njoissa nämä vanhat runot ovat muinoin saaneet muotonsa ja\ntäysipätöisyytensä... Minuun hän samalla katsoi ikäänkuin udellen,\nmahdoinko minä runon oivallisuutta täysin älytäkään.\n\nJa monta muuta kaikkein parasta vanhaa runoa hän lauloi, lauloi\nvarsinkin Väinämöisestä, ja vasta näin kuullen niitten kaikkien vanha\njalous kohosi täyteen loistoonsa. Kuulija sai elävän käsityksen siitä,\nkuinka nuo vanhat runot ovat tietoisen innostuksen hehkussa syntyneet\nja kuontuneet ja siitä syystä juuri sisältävät sen, mitä kansan\nsielussa on jalointa ja ylhäisintä. Hän lauloi Väinämöisen veneen\nveistännästä, hänen polvenhaavastaan, Vellamon neidon onginnasta, ja\nkaikesta runolaulusta, mitä olen milloinkaan kuullut, oli tämä parasta.\n\nVäsyi vanhus kuitenkin lopulta, eikä suostunut kaikkea tietoaan\nlaulamaankaan. Oli jo myöhäinen yö, kun päätimme. Sydämellisyydellä,\njota tässä kauppakansassa ei kaikisti tapaa, hän tarjosi talossaan\nköyhän illallisen ja lattialla yösijan, enkä ole monesti niin\nviihtyisään lepoon vaipunut, kuin Teppanan puhtaassa pirtissä, nokisten\norsien alla. Teppana oli noita vanhan kansan yksinkertaisia herttaisia\nsalolaisia, joita Lönnrot matkakertomuksissaan niin viehättävästi kuvaa\nja joitten rivit rajan takaisessa Karjalassa nopeaan harvenivat. Koko\ntalokin oli niin vanhanaikainen ja jykevä, että siellä tunsi olevansa\nlähellä runojen aikaa.\n\nMutta tavallista kauvemmin, minun jo levolle mentyä, vanhus sinä iltana\nseisoi kuvien edessä, risti silmiään ja hiljaisella äänellä rukoili\nanteeksi sitä, että hän oli antanut nuoruuden syntisten tunteitten\nhetkeksi vallata itsensä ja elämänsä lopulla näin unhottanut luvatun\nylösnousemuksen.\n\nTeppana oli kerran ennen laulanut runonkerääjälle, nimittäin Bernerille,\nhänen käydessään Tiirovaarassa pari vuosikymmentä aikaisemmin. Mutta\nosaksi hän lauloi toisia runoja, niin että minun saamani enimmäkseen\nolivat ennen kirjaan panemattomia.\n\nAni varhain lähdin seuraavana päivänä paluumatkalle, kuitenkin\nkaikitenkin hyvilläni saaliistani. Jo ennen auringon nousua teimme\nlähtöä, voidaksemme ajaa hankea. Huhtikuun kiverä aamupakkanen pisteli\nnenässä, luonto oli härmässä ja raikas ilma sytytti elämänhalua\nsuoniin. Ja nyt aamulla ja pakkasella porot olivat kuin aivan toisia\neläimiä. Pistojärvestä lähdettäissä olin ääneensä lausunut sen\ntoivomuksen, että kerrankin saisi kulkea kovaa, ja kotia jäävät pojat\nolivat siihen sanoneet: \"Katshohan että pysyt kelkassa.\" He pitivät\nvarsinkin minun ajokastani vaikeana hallita. Mutta ainoastaan matkaan\nlähdettäissä se oli silloin rimpuillut. Se oli seisonut alla päin\nkallella kypärin ajomiehen etupuolella ohessa, mutta paikalla karannut\nhurjaan laukkaan, kun aloin kelkkaa kohden siirtyä. Silloin piti nopeaan\nheittäytyä kelkkaan, jos mieli mukaan päästä; mutta muutaman sadan\nmetrin juostuaan oli poro talttunut ja juossut sitten varsin kiltisti\nedelleen.\n\nNyt ne olivat levottomamman näköiset. Jättäytyessämme jälkeen kelkkaan\nkäydäksemme ne ikäänkuin pelosta värisivät, ja tuskin olimme niiden\nrinnalla, kun ne samalla karkasivat täyteen laukkaan. Suin päin piti\npaiskautua kelkkaan, jos mieli mukaan päästä. Kahiseva hanki kantoi,\najoipa vaikka mistä, nuolena kiitivät kelkat Tiirovaaran mäeltä alas\nsuolle, joka pienen vesistön tapaan tunkeutui metsämaitten helmaan.\nNiinkuin linnut lensivät porot, vimmatusti karkasivat... kelkka kiiti\nkuin höyhen hangella. Äkkiä ne, kuin välipuheen mukaan, loikkasivat\nsuoraan sivulle ja ryntäsivät lähimpään metsään, yli risujen ja\nkantojen. Jos olisin istunut, niin olisin kai lentänyt hangelle, mutta\nonneksi olin vatsallani. Ajohihnasta voimain takaa vetämällä pakotimme\nporot kääntymään poikkipuolin, niin etteivät päässeet tiheikköön\nsaakka, jonka jälkeen talutimme ne uudelleen suolle. Taas kun niiden\nedellä astui, hihna olalla, olivat ne niin vastahakoisia, että melkein\npiti perässään kiskoa. Mutta nyt tiesin, että niillä oli juonet\nmielessään. Kun vähänkin siirtyi kelkkaa kohti, ottivat ne paikalla\nlaukan, katosivat kuin pois pyyhkäistyt.\n\nAnnoin kyytimiehen ajaa kappaleen matkaa edellä siinä toivossa, että\nporoni juoksisi auliimmin perässä, metsään poikkeamatta. Kyytimies\nistui kelkkaansa ja hänen poronsa laukkasi taas kappaleen matkaa,\nmutta kääntyi sitten äkkiä aivan ympäri, päin kyytimieheen ikäänkuin\nriidelläkseen tiestä. Mies nyki, huuti, kiskoi, mutta poro ei ottanut\nhievahtaakseenkaan. Arvelin sen ehkä odottavan minun ajokastani ja\nvalmistausin seuraamaan. Lähestyin nopeaa kelkkaa, ja siinä samassa\npyrähti poro laukkaan, niinkuin olisi linnun kädestään laskenut. Hädin\ntuskin pääsin matkaan. Saappaankärjillä piirrellen koetin ohjata\nliitelevää kelkkaa, asuen itsekin niin litteänä kuin mahdollista,\nettei se kaatuisi. Poron kaviot venyivät aivan nenäni eteen, niin\nriivatusti se meni, hanki tuiski vasten silmiä. Kyytimiehen poro\nminun sivu puhaltaessa niinikään nuolen nopeudella kääntyi laukkaan,\nja nyt alkoi kilpa-ajo niin hurja, etten ole moisessa toisten ollut.\nPorot menivät, mistä tahtoivat. Suolla oli poikkipuolin sylen levyinen\npenger sulana, kelkka hyppäsi siitä kappaleen matkaa ilmassa. Makasi\npoikkipuolin oksaniekka honka, siitäkään ei huolinut poro, loikkasi\nsuoraan oksikon yli yhdellä potkulla, ja kelkka lensi risukkoon,\nettä oksat paukkuivat. Mutta yli mentiin, säilyi sekä kelkka että\nvatsani, kiidettiin taas tasaista kidehaivenellista suota, mutta\nsitten tapahtui jälleen äkkikäänne ja laukattiin metsään. Kun saimme\nne jälleen suolle kiskotuiksi, niin alkoivat uudet helsinkiläiset\nsaappaani näyttää niin kurjaa nokkaa, että pyysin saada vaihtaa poroa.\nNiin tapahtuikin, kyytimiehen poro juoksi nyt vallan vakavasti, mutta\ntuskin oli kyytimies päässyt minun poroni kelkkaan, niin samassa hän\nnäkyvistänikin poistui, hupeni suonsalmeen, harvan matalan näreikön\ntaa. Pitkän matkaa läikkyi vain ilmassa hienoa vitiä niillä seuduin,\nmistä hän oli kulkenut. Kotvasen ajoin tätä säehtivää kiteikköä, joka\nkimmelsi päivän nousussa, ja ihmettelin, minne he olivatkaan kadonneet.\nKun suo jälleen aukeni, näin heidän keskellä aukiota laukkaavan piiriä\nkuin karusellissa. Mies nyki ja huuti, heitti ajohihnaa puolelle ja\ntoiselle, mutta poro ei ottanut suuntaa muuttaakseen, vaan oli vihdoin\nkiskaistava poikkipuolin. Mutta palava sen oli urheilussa tullut, se\nläähätti kuin juossut koira ja kieli valui suusta helakan punaisena.\nVähän aikaa istuttuamme aloimme uudelleen matkaan yrittää, ja pahimman\nriivauksen pois kirmattuaan porot alkoivatkin kulkea siivolla, juosta\nhölskyttäen aika ripeästi. Siirryin jälleen oman ajokkaani rekeen\nja maata kelluttelin heinäpussilla. Ilma oli raitista ja tyyntä,\ntaivaan kristallisini läpikuultavaa äärettömiin, siellä täällä lepäili\npilvenhattaraa kuin vaahtoa ja aurinko valoi kuusien välitse hangelle\naamun kultaista loistoa. Hyvä oli mielenikin ja kauan hymyilin\näskeisiä seikkailuita ja porojen somia juonia. Näissä ajatuksissa\nhalusin muutaman suon reunassa koettaa, vieläkö poroissa oli urheilun\nhalua ja läimäytin ajokastani hihnalla kylkeen. Mutta tuskin sain sen\ntehneeksi, kun se samalla pyrähti laukkaan, ja muutaman kymmenkunnan\nsyltä kiidettyään äkkiä poikkesi syrjään, kelkka singahti sivuttain ja\nsamassa oli joku hangesta pistävä seiväs vähällä puhkaista kylkeni.\nSiitä viisastuneena minäkin puolestani nyt ajoin siivolla.\n\nPistojärvi oli Vienan puolella eteläisin seutu, missä poroja pidettiin;\nSuomen puolella oli se kauppias, jonka keralla olimme Oulusta\nmatkanneet, yrittänyt pitää niitä vielä etelämpänä, Hyrynsalmella.\nTässä saakoon sijansa kasku, jonka hän niistä matkalla kertoi.\n\nHyrynsalmelle oli pari vuotta aikaisemmin saapunut kaksi\nkorkea-arvoista Pietarin herraa, joita oli sinne Kajaanista neuvottu,\nheillä kun oli halu päästä kerran porolla ajamaan. Lähdettiin\ntakamaille, jossa kauppiaan porot olivat, itse hän valitsi hurjimman\nmenijän ja antoi molemmille venäläisille hyvät perässä tulijat.\nKeskustelu oli tapahtunut latinaksi, sillä se oli ainoa vieras kieli,\njota kauppias osasi, opittuaan sitä lyseon alaluokilla ja jatkettuaan\nkotonaan opinnoita. Kun oltiin valmiina lähtöön, kysyi kauppias\nvierailtaan, miten he halusivat matkata, ja nämä empimättä vastasivat\nsamalla jalolla kielellä: \"_Quam celerrime iter faciamus_\" s.o. antaa\nmennä niin kovaa kuin pääsee. Isäntä varoitteli vielä vieraitaan\npysymään pulkan peräpuolessa ja väistämään puita, läimäytti poroa\nkylkeen ja katosi metsään kuin ammuttu nuoli. Hän kertoi vähän matkaa\najettuaan pysähtyneensä kuuntelemaan, miten vieraat suoriutuisivat\nja kuullensa metsästä rysäyksen ja räsäyksen ja palatessaan sitä\nperäämään tavanneensa toisen Pietarin herroista puun ääressä kalpeana\nsärkyneen pulkkansa vieressä, käsillään huitoen ja huutaen: \"_Non sum\nvulneratus_!\": (en ole haavoittunut). Mutta pulkka oli rauskana, sillä\noli mahdoton matkaa jatkaa. Isäntä olikin toimittanut siltä varalta\ntoisia; pulkkia perässä tulemaan. Kun uudelleen lähdettiin matkaan,\nniin vieras hymyillen hoki: \"_quam pigerrimum, quam pigerrimum_\", s.o.\nniin hitaasti kuin suinkin. Vasta aavalla järvellä hoputettiin porot\nlaukkaan ja tultiinkin sitten kylään kaikella kunnialla. Venäläiset\nolivat hyppineet ilosta ilmaan, kun olivat ehjin nahoin yrityksestä\nsuoriutuneet ja saaneet lopulta niin hyvän kyydin.\n\nAjoinpa sitten poroilla edemmäkin, aina Uhtueen saakka, kelin vetäessä\naivan viimeistä virttään. Poroilla vain pääsikään enää kulkemaan.\nUhtuesta ei enää kuljettu hevosella selän poikki Jyvöälahteen, jonka\nvuoksi sain astua viimeisen taipaleen jalan, raskaassa jääsohjossa.\nkestikievarista mies oppaana ja apunakin, jos sulaan solahtaisin. Mutta\njos oli keli huono, sitä ihanampi oli sää. Luoteesta puhalsi pitkin\nselkää ahava, joka, kumma kyllä, oli viikkokausia niin lämmin, kuin\nolisi se tuullut etelästä. Semmoisia tuulia keväällä sattuu. Taivas on\nsilloin niin harvinaisen puhdas, rannoilla, vaaroilla sinet niin syvät\nja hehkuvat, että vaeltaja tuntee kuin itse elämän nestettä juovansa\nhengittäessään tätä leutoa ja samalla raikasta tuulta, jonka edessä\nlumet ja jäät nöyrästi alenevat. Vaikka olin uupumuksesta koukistua\ntielle, täytyi minun riemuita tätä kevätahavaa.\n\nNäin olivat molemmat ensimäiset keruumatkani päättyneet. Vienan\nKarjalan nykyisistä runovaroista olin saanut ensimäisen varman\nkäsitykseni. Runoja vielä osataan, mutta entisen merkityksensä kansan\nkesken ne olivat menettämäisillään. Niitä osasivat sekä nuoret että\nvanhat, mutta ainoastaan vanhat niitä laulaessaan joutuivat sen mahdin\nvaltoihin, joka on tämän runsauden luonut, joka säkeille lähdettäissä\non yhä uudelleen sytyttänyt laulajat, varsinkin milloin yhdessä\nlaulettiin ja kilpaa runoja muisteltiin. Teppana sillä tavalla lämpeni,\nja monias muukin vanhus, jota myöhemmin laulatin. Mutta nuorempi polvi\nlaulaa runoja välinpitämättömämmin ja liikkumatta niitten kauneuksista.\nNe varisevat heidän huuliltaan kuin kuihtuneet lehdet. Moni vanhus,\njoka nuorena ollessaan kuuli laulettavan ja runoja oppi, on myöhemmän\najan vaikutuksesta muuttunut mykäksi kuin hautapatsas.\n\nMieli kävi samalla sekä apeaksi että hyväksi, apeaksi siitä, että\nkansan itsensä käsittämä kauneus on kuolemassa, runollisuus häviämässä,\nhyväksi taas siitä, että se sittenkin on jälkimaailmalle pelastettu.\n\nMihin vertaisin kansan sammuvaa runoutta? Virvatuliin, jotka palavat\naarteitten haudalla.\n\n\n\n\nÄIJÄPÄIVÄN AIKOJA JYVÖÄLAHDESSA.\n\n\nKun Jyvöälahdesta läksin ensimäiselle keruumatkalleni, olivat\ntalvitiellä, joka akkunasta katsoen kulki viistoon lahden poikki,\nviitat jo alkaneet pahasti kallistella. Kun toiselta retkeltä palasin,\nmakasivat ne jo kaikki kumossa, mikä millekin puolelle kaatuneena, ja\njää oli muuttunut mustelman karvaiseksi. Lahden perässä oli ranta jo\nsulana, ja sula eteni joka päivä pitkin maanrajaa yhä lähemmäksi meidän\ntaloamme. Niinpä katkesivat tiet selille, mutta selät itse riutuivat\nvielä paljon kauemmin. Teiden näin katkettua täytyi minunkin viettää\nyksillä paikoilla pari viikkoa, pari kaunista kevätviikkoa. Mutta\nne olivat hauskoja aikoja, tutustuimme moneen puoleen karjalaisten\nelämästä, saimme yhä enemmän tuttavia, emmekä oikeastaan tunteneet\nmuuta kuin tupakan puutetta. Sitä ei Jyvöälahdessa ollut, vaan meidän\ntäytyi lopulta totutella mahorkkaan, kunnes liikkeet jälleen alkoivat.\nMaisin ei Uhtueen eikä Vuokkiniemeen ollut mitään liikettä, eikä ketään\nhaluttanut yrittääkään sinne päästä.\n\nSattui paraiksi pääsiäinen menoineen ja monenlaisine ruokineen.\n\nÄijäpäivää, s.o. varsinaista pääsiäispäivää, vastassa olevana yönä ei\nnukuttu ensinkään, \"molittiin\" (rukoiltiin) kaiken yötä ja aamulla\nsyötiin ensimmäinen ateria heti auringon noustessa. Niin oli tapa.\nSilloin nimittäin loppui seitsemän viikkoa kestänyt paasto, ja lehmän\nantimet, rasvat ja lihat pääsivät pöydälle. Niitä piti päästä niin\nvarhain kuin suinkin maistamaan. Samalla käy luvalliseksi kaikenlainen\niloisuus, niin että pääsiäisaika on kaikin puolin hauskuuden aikaa.\nSyömään nousimme mekin, emme niin muun vuoksi, kuin maan tapaa\nnoudattaaksemme ja ollaksemme samassa juhlatuulessa kuin kaikki\nmuutkin. On tapana, että pääsiäisenä annetaan kaikenlaisia lahjoja, ja\nmeille olivat emäntä tyttärineen laittaneet nenäliinan kummallekin.\nLahja ei ollut suuren suuri, mutta se ilahutti meitä. Samalla kun\nliharuoka käyvät myös kaikenlaiset maalliset huvit luvallisiksi,\nsilloin kisataan, kihlotaan ja vietetään häitä, vaikka pojista onkin\npuute, ne kun ovat vielä enimmäkseen \"Ruotshissa\" kaupoilla.\n\nHeräsimme Äijäpäivän aamuna soinnukkaaseen kellojen soittoon, joka\nkuului lahden perästä pienestä tsässyönästä (rukoushuoneesta),\njommoinen on useimmassa karjalaisessa kylässä, vaikkei pappia olekaan\nmuuta kuin pitäjän kirkonkylässä. Kellojen ääni oli pitkistä ajoista\nkuultuna suloista ja virittävää, se herätti mielessä valoisaa\nhartautta, samoin kuin loistavat kirkkaat päivätkin. Koko piina-ajan\nja katumusajan ne olivat pysyneet mykkinä. Nyt niitä soiteltiin\nkokonainen viikko aikaisesta aamusta myöhään iltaan, ja jokaisella\noli lupa käydä \"svonjimassa\", s.o. soittamassa; se oli pyhä toimitus,\nsanaton rukous, jota muut äänettömässä hartaudessa kuuntelivat. Ja\nkävivätkin soittelemassa koko kylänväki, nuoret ja vanhat ja varsinkin\nlapset, milloin ei aikuisempia soittajia ollut, ja kellot olivat\näänessä kaiket päivät ja joka päivä oli aamusta iltaan kuin juhlapäivä.\nTsässyönän tapuliin noustiin kapeita pimeitä pystyportaita. Sieltä\nylhäältä näki paraiksi yli molempien männikköä kasvavain kalmistojen,\nyli kylän ja lahdelle. Pieni tapuli oli usein täynnään väkeä, se\ntäyttyi jo kymmenestä, ja ne, jotka eivät mahtuneet ylös, pistivät\npäänsä lattiassa olevasta porrasaukosta. Siinä vuoron takaa soittaa\nliruteltlin kolmea kelloa ja ylentyneellä mielellä kuunneltiin niitten\nheläjämistä.\n\nÄijäpäivän iltapäivällä alkoivat kisat. Tanssittiin avaroissa\nporstuoissa, aitoissa, missä milloinkin sopi. Tytöt vaihtoivat uusia\npukuja päälleen niin usein kuin kunkin varat sallivat, ja vaatteista\nloistivat nyt kaikki punaisimmatkin värit, joita ei paaston aikana\nmielellään suvaittu. Hyvin tavalliseksi alkaa käydä naisillakin Suomen\npuolen kuosi, vaikka värit ovat rohkeammat. Se on muoti.\n\nKisat ovat enimmäkseen venäläisiä ja niitä säestetään omituisilla\nkimakoilla pajatuksilla, jotka ovat olevinaan venäjänkieltä, vaikka\ntuskin venäläinenkään niitten venättä enää ymmärtäisi. Rohkeita\nliikkeitä ei suvaita, vaan tulee kisaajain liikkua niin säädyllisin\nja tasaisin askelin kuin suinkin, laahaten jalkojansa pitkin siltaa.\nTyttöjen tulee pysyä totisina, jos he naureskelevat tai puhelevat\nliikoja, niin tulee siitä heille häpeä. Pojilla, \"purlakoilla\",\non enemmän vapautta sekä liikkeissä että muussakin käytöksessä.\nToverilleni ja minulle olivat Seni ja Okahvi opettaneet katrillin, me\ntaas heille jenkkaa. Yhdyimme siis katrilliin muitten mukana, mutta\nsekaannuimme niin monesti, että häpeätä välttääksemme pian erosimme\nkisasta, vaikka pojat moneen kertaan haastoivat ja kaikki lupasivat\nhyväntahtoisesti suoda erehdyksemme anteeksi.\n\nPiirakkaitten syönnissä, kisoissa ja kyläilemisessä kuluivat\npääsiäispäivät, arkina alkoi jälleen työ. Toverini Varahvontan keralla\nsyventyi suureen sanakirjaansa, minä kirjoitellessani puhtaaksi runoja\nkuuntelin puolella korvalla heidän selostuksiaan toisesta huoneesta,\nkysymyksiä ja vastauksia. Vakaasti siellä työskenneltiin. Varahvontta\nvääntelihe tuolillaan istui vuoron takaa toisella ja toisella\npuolella, keikkui, vakaantui jälleen hetkeksi alalleen, kävi uudelleen\nlevottomaksi, ja tuolin joka tavalla istuttuaan vierähti... pitkäkseen\nlattialle. Siinä kun rupesi nukuttamaan ja vastaukset alkoivat\nkangertaa, nousi hän jälleen tuolille, näkyi vähän päästä akkunan\nedessä kontillaan, katsomassa pihalle kiikarilla, jonka käyttäminen\nhänelle oli opetettu. Vastaukset olivat nyt hetken aikaa hajamielisiä.\nKun taas kirjoituksesta vilkasin, makasi hän tuolilla vatsallaan,\nmutta vastaili taas kysymyksiin parhaan taitonsa mukaan. Mutta milloin\nhän alkoi vallan kangistua sekä henkisesti että ruumiillisesti,\nniin ei tarvinnut muuta kuin ottaa puheeksi tyttönen, joka odotti\nkotona isäänsä, niin pian ukko vilkastui ja oli sitten kotvan mitä\npuheliaimmalla tuulella.\n\nSilloin tällöin ilmestyi huoneeseemme joku kyläläinen lääkkeitä\npyytämään. Annoimme, mitä meillä oli, ja tapahtui, että vaikka\ntauti olisi ollut melkein vaikka mikä, aina rohtomme auttoivat. Tuo\nrahvas mahtaa olla niin tottunut paranemaan paljaan uskon voimalla,\njoka loitsuissa on parantavana vaikuttimena, että se parani vain\nluottamuksen kautta. Mutta vaikka olikin kylässä kaksi näin hyvää\n\"tohtoria\" -- ehkäpä he pitävät Lönnrotin ajoista saakka kaikkia\nrunonkerääjiä myös lääkäreinä -- ei siltä laiminlyöty vanhoja\nkoeteltuja taikakeinojakaan. Kun alkoi Uhtuesta kuulua, että siellä\noli paljon ihmisiä sairastunut johonkin kulkutautiin, niin lähti kaksi\ntopakkaa Jyvöälahden eukkoa kylän laitaan, toinen Uhtuen, toinen\nVuokkiniemen tien suuhun, ja istutti siihen kumpikin tervapatansa,\njossa polttaa käryyttelivät pikinatturoita ja vanhoja kenkärajoja.\nTauti ei tosiaan tullutkaan Jyvöälahteen, ja eukot olivat vahvasti\nvakuutetut siitä, että se oli heidän ansionsa.\n\nSuli vihdoin koko lahti. Lipeästi hiipi laine pitkin rantaa ja vesi\nvälkkyi, kun molempien neitostemme keralla soutelin tsässyönään kelloja\nsoittamaan. Hartaina, kädet ristissä, kuuntelivat tytöt helkytystä,\nvuoron takaa soitellessaan, ja parrakas vakaa tsässyönän vartija pisti\nläpän minunkin kouraan ja sanoi: \"Ka soita siekin vuorosi.\"\n\nKun lähdettiin paluumatkalle, niin oli vallan tyyntynyt ja toinen\ntytöistä alkoi järvellä pajattaa, veneen hiljalleen liukuessa ohi\nvainioitten ja talojen. Rannoilla kiertelivät kaiut, kutsuen seuraan\ntoverianikin, joka oli jäänyt kielimestarinsa keralla raatamaan. Mutta\neivät mitkään viettelykset saaneet häntä lähtemään ulos kauniiseen\nilmaan, lienee tukkinut korvansa, kestääkseen sireenien viettelyksen.\nHän näkyi sulkevan akkunan, pysyäkseen lujana -- Odysseus antoi\nsitoa itsensä mastoon kiinni. -- Laskettuamme verkot, jotka olivat\nveneessä ja joita Karjalan immet taidolla hoitavat, astuimme maihin ja\nkokoonnuimme vihdoin illalla kaikki samovaaran ääreen.\n\nSeurassamme oli Maura, seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen\neukko, joka oli kylän paras itkijä kaikenlaisissa tilaisuuksissa,\nhäissä ja hautajaisissa, ja pilan päite kehotimme häntä nyt itkemään\nKustille -- se oli toverini käypä nimi, -- kun hän oli jäänyt pois\nhauskalta retkeltämme, ja Kustin vähistä vastusteluista huolimatta\neukko lankesi hänen kaulaansa ja itki hänelle itkurunon sitä päätä\nilman minkäänlaisia valmistuksia. Haikeasti itkijä kysyi, oliko hän,\npitkämatkalainen, ollut sydäntyneenä, vai minkä vuoksi ei lähtenyt\nneitosten keralla soutelemaan? Itkun alku lähti tähän tapaan:\n\n    Suurien seämies valloissako olit,\n    Suimun etähäisien matkojen päästä suimun koalellun,\n    Kun et kaunehien kananimysien keralla\n       lähten kaunehien spoassujen\n       kajokellosie kalahuttelomah?\n    Osornjikkaloatuinenko olit,\n    Orheijen maijen ottamainje,\n    Kun et lähten näien orheijen allisien\n       keralla yksih matkoih oimun koalelomah?\n    Osornjikkaloatuinenko olit,\n    Omattomien ottamainje,\n    Kun et lähten kaheksieväsie karjakalasie\n       kaunehien kananimysien keralla kaunehien\n       vetysien peällä kajon katshahtelomah?\n    Kuien kukkahien seämies valloissako olit,\n    Kuin et lähten kaunehie kutukalasie kuusin evin\n       kulkovie kukkahien allisien keralla kukkahien\n       vetysien peällä kujin silmittelömäh?\n\nNiin niitä Äijäpäivän aikoja elettiin.\n\nJo pyörähti moniana aamuna niemen takaa lahdelle vene, joka toi\nVuokkiniemestä sulkapostia -- kiireelliset postilähetykset varustettiin\nsulalla merkiksi siitä, että niiden tuli kulkea yötä päivää -- ja\npostin tuojat kertoivat, että selkä oli sillä puolella auki. Samana\npäivänä saapui vastakkaiseltakin puolelta matkamiehiä, Uhtuesta ja aina\nVienan Kemistä saakka, ja sinnekin päin olivat siis matkat vapaat.\nTuulien mukana alkoi sulilta seliltä tulla sinistä auerta, joka\nhengähti kesäisiä vivahduksia vielä lehdettömiin metsiin. Muurahaiset\nkiitelivät poluillaan, kärpäset virkosivat, pitkäsarvisia kaskinikkeja\nalkoi ilmestyä seinille ja muuttolinnut saapua toinen toisensa jälkeen.\nPientarilla näkyi ensimmäinen vihanta henkäys ja lehti soreasti\npuhkeili hiirenkorvalle. Aurinko oli noussut Äijäpäivän aamuna kahden\npuolen hypellen taivaalle, ja sen piti olla hyvän vuoden merkki. Alku\noli muutoinkin niin suotuisa, etteivät sitä sanoneet muistavansa\nsatavuotiaat ukotkaan, ja tyytyväisessä toimeliaisuudessa suoriuduttiin\nvainioille varistelemaan siementä maan kasvattaa. Tarpeen olikin hyvä\nvuosi. Talvi oli ollut vaikea voittaa, vaikk'ei Jyvöälahdessa ollutkaan\nniin suurta puutetta kuin syrjäisissä metsäkylissä.\n\nKelirikko oli päättynyt ja oli ryhdyttävä uusia tuumia toteuttamaan.\n\nEnnenkuin kuitenkaan pääsin lähtemään, tapahtui kylässä pieni\nvälikohtaus, joka oli kunnialla selvitettävä.\n\nOlimme molempien impien kera seurustelleet ja kisailleet yhtä vapaasti\nja hupaisesti kuin omallakin puolella, tarkoin vaarin ottaen, mitä\nsäädyllisyys ja hyvä tapa vaati.\n\nMutta siitä alkoi nousta puheita, jotka onneksi tulivat meidänkin\nkorviimme. Eräs suutari oli kertonut, että hän muuanna aamuna oli\nsattumalta käynyt huoneessamme rahaa vaihtamassa ja silloin nähnyt\nepäilyttäviä asioita.\n\nHänen puheensa oli kyllä täydelleen perätön, mutta meille selvisi\nkuitenkin, että olimme olleet varomattomia ja että parjaus saattoi\nhaitata tyttöjen naimaonnea. Siveydestä pidetään, ainakin impien\nkesken, tarkkaa lukua rajantakaisessa Karjalassa. Olimme huolissamme\nvarsinkin Okahvin puolesta, koska hän oli kovin köyhä ja turvaton.\nMutta kaksi nuorta miestä tavallisesti keksii keinon ja niin mekin.\n\nSuutari ensinnäkin pakotettiin tunnustamaan parjauksensa. Kylän vanhin,\nstaarosta, löytyi vainiolta kyntämästä. \"Kemih tyrmäh työnnetäh\nmusikka\", hän sanoi, jos tyttö tahtoo. Lupasi hoitaa asian ja kutsua\nseuraavaksi päiväksi kylän kokoon kortteerimme pirttiin.\n\nJa niin tapahtuikin. Seuraavana päivänä alkoi lappaa väkeä joka\nsuunnalta ja pian olivat avaran pirttimme kaikki paikat täysi.\nSuutarikin saapui, punapartainen, vetelännäköinen mies ja istui akkunan\nviereen. Okahvi kainosti pesi astioita oven suussa, vaikkei ensinkään\nnäyttänyt olevan pahoillaan siitä, että oli yleisenä puheen aiheena.\nStaarosta oli saapunut virkapuvussa, s.o. messinkilappu rinnassaan,\njotta toimitus sai enemmän juhlallisuutta.\n\nKun rahvas oli koolla ja asianomaiset saapuvilla, astui staarosta\nkeskelle lattiaa ja piti seisaaltaan puheen, jossa hän selkeästi ja\nkaunopuheliaasti esitti kylälle asian, huomautti suutarin rikkomuksen\nsuuruutta -- siitä muka seuraisi linnarangaistus, jos tyttö tahtoisi\n-- ja arveli hänen pääsevän hyvin huokealla, kun pääsi julkisella\nanteeksipyynnöllä.\n\nMutta suutari oli yön tuumailtuaan tullut toiselle mielelle ja ajoi\ntaas aluksi valheeksi kaikki kantelut ja oman tunnustuksensakin. Jonkun\naikaa vastaan harattuaan hän kuitenkin taipui pyytämään anteeksi.\n\nMutta nyt oli tyttö vuorostaan jäykkä eikä ollut kuulevinaankaan\nsuutarin pyyntöä, astioita vain peseskeli ääneti ovensuussa. Suutarin\npyynnöt muuttuivat yhä nöyremmiksi ja vihdoin hän epätoivoissaan\nhuudahti:\n\n\"Prosti milma, Okahvi, mie siulle stubnit (tohvelit) njeulon...\"\n\nKoko tupa vaieten odotti tytön vastausta.\n\nPitkänlaisen vaitiolon jälkeen Okahvi vihdoin vakavana virkkoi:\n\n\"Jumala prostiu.\"\n\nJa se oli merkki, että suutari hänen puolestaan sai anteeksi. Siihen\ntoimitus päättyi ja kaikki erosivat tyytyväisinä.\n\nTyttöjen naimaonnea ei asia suinkaan pilannut. Sillä aikaa kun olimme\npoissa matkoilla, olivat sulhasten pyssyt moneen kertaan paukkuneet\ntyttöjen akkunain alla ja molemmatkin joutuivat samana kesänä\nnaimisiin. Mutta luvattuja stubnejaan Okahvi taitaa odottaa vielä tänä\npäivänä. Kustista ja minusta suutari kuuluu tehneen jäljestäpäin laulun.\n\n\n\n\nKÄYTÄNNÖLLISTÄ PERIMÄTIETOA.\n\n\nOlen jo maininnut, että iltapuhteilla, samovaaran ääressä koossa\noltaissa, tavallisesti käänsimme puheen outoihin tapoihin ja\nkäsityksiin, mitä rajantakaisten karjalaisten kesken on vallalla.\nUsein saapui siihen tuttavia kyläläisiäkin, ja vähitellen keräsimme\nsiten koko joukon tietoja, joita pikaisella matkalla tuskin olisi\nkyselemälläkään saanut. Toverini, jonka kokoamia seuraavat tiedot\nenimmäkseen ovat, varsinkin oli ovela onkimaan kaikenlaisia asioita,\njotka kuuluivat kansan tuttavallisempaan käsitepiiriin ja joita\nehkä ei olisi ventovieraille halusta kerrottukaan. Paljon hän sai\nniitä kielimestariltaankin, heidän kahden kesken janatessa kamarissa\nsanakirjaansa. Milloin tuli vastaan sana, josta kielimestari tiesi\nenemmänkin, silloin aina poikettiin työstä sivuun ja Varahvontta sai\nkertoa, mitä tiesi.\n\nNämä \"reähkät\" [\"Reähkä\" merkitsee samaa kuin suomen \"synti\". Siitä\ntulee \"reähkä\" on siis sama kuin: \"se on synti\"] taiat ja luulotukset\nvalaisevat monella tavalla kansan käsityskantaa. Suuri osa niistä\non samoja kuin Suomenkin puolella, jopa toiset niin yleisiä, että\nniitä voi sanoa kerrassaan kansainvälisiksi. Mutta toisia ei enää\nmeidän puolella tavattane, vaikka olisivatkin kuuluneet vanhan kansan\nviisauteen. Osa taas on meille aivan vieraita, koska ne johtavat\njuurensa kreikan uskonnon vanhemmista muodoista. Semmoisia ovat\nvarsinkin ne, jotka säätävät, mitä on vaatetukseen ja nautintoaineihin\nnähden vaarinotettava.\n\nAuringon laskun jälkeen ei kerjäläiselle saa antaa leipäpalastakaan,\nvaikka nälkään kuolisi. Jos antaa, vähenee talon tavara ja varallisuus\nhuononee.\n\nKun taloon tulet, niin älä tallaa kynnykselle, tulee reähkä.\n\nKarjalaisen pirtin ovipuolessa riippuu käsiastia, josta tupaan tulijat\nvalavat vettä käsiä pestessään. Käsiastian vesi on pyhitettyä ja monet\nsäädökset ovat voimassa siitä, milloin sitä on käytettävä.\n\nKun tuodaan vettä korvolla, niin siitä on ensin pantava vähän\nkäsiastiaan, ennenkuin sitä muuhun käytetään. Muutoin tulee reähkä.\n\nKäsiään pestessä ei saa räiskäyttämällä poistaa niistä vettä; siitäkin\ntulee reähkä.\n\nVesikauhaa ei saa jättää korvoon yöksi, muuten tulee reähkä.\n\nKun pirtti illalla lakaistaan, ei rikkoja saa viedä pihalle, siitä\ntulisi reähkä.\n\nHalot ovat aina pantavat uuniin leikattu terävä pää edellä.\n\nHinkalon edusta pitää raivata ja puhdistaa yöksi, jotta kodin\nsuojelusenkeli voisi siinä istua ja lämmitellä.\n\nJos talo syttyy palamaan, niin palava talo on kierrettävä rieskalla\nmaidolla ja jumalankuvalla. Tuli ei silloin pääse leviämään.\n\n\"Sieklan\" (seulan) alitse kulkemisesta voi pahoja seurata, varsinkin\nvaimoväelle. Sentähden sieklaa ei saa orrelle asettaakaan.\n\nJakkaraa ei saa jättää jalat ylöspäin, sillä siitä on samoja vaaroja.\n\nNaitu nainen ei saa juoda kupin eikä lautasen laidalta, sillä silloin\nsyntyisi hänelle leveäsuinen ja paksuhuulinen lapsi.\n\nTuohuksia (kynttilöitä) jumalankuvien edessä ei saa sytyttää\ntulitikulla, vaan tuli pitää ensin panna päreeseen tai toiseen\ntuohukseen. Tuli olisi sitä paitsi otettava liedestä tai tuluksilla.\n\nReähkä tulee saunasta tullessa, ellei tuvassa pese kasvojaan ja käsiään\nuudelleen ja samalla itseään siunaa.\n\nKun lempeä nostetaan saunassa kylvettämällä, niin pannaan vastaan\n\"tuulen kopra\", arvatenkin jonkinlainen laaja oksa.\n\nMaata pitää ruveta oikealle kyljelle ja nousta ylös vasemmalta, muutoin\ntulee reähkä.\n\nMonta seikkaa on karjalaisen otettava huomioon taloaan rakentaessaan,\njotta se menestyisi ja tulisi varjelluksi pahasta: -- Taloa ei saa\nrakentaa tien paikalle, sillä muutoin voi piru siihen tulla.\n\nKun taloa rakennetaan, on kaivettava reikä otsihirteen ja pantava\nsiihen elohopeata. Silloin talo menestyy.\n\nKun kurkihirsi pannaan, tuodaan metsästä ukon murtaman puun sälöjä ja\nne pannaan kurkihirren pään alle. Silloin saa katto olla rauhassa, eikä\ntuuli vie sitä konsanaan.\n\nKurikka (vaaja), jonka vesi on ajanut rannalle, on pantava uunin alle,\nkun uunia rakennetaan, jotta ei syöpäläisiä tulisi huoneeseen. Saman\nvaikutuksen tekee puuvaarna, jossa on kesseliä (eväskonttia) pidetty\ntyöpaikalla.\n\nKun läävää tehdään, on otettava kynnyshirreksi rannalla kasvava puu,\njonka alin tuore oksa on järvelle päin. Lisääntyy karja.\n\nKaivon paikka on katsottava kesällä kauniilla säällä, auringon\nnoustessa. Vaikka olisi miten kuiva aika, on kaivon paikalla aina\nkaste; siihen kun kaivaa, tulee kaivoon vettä.\n\nTai otetaan rannalta kaksihaarainen paju, haarat puserretaan kopriin ja\npää jää ilmaan. Koprat polvia vastaan kävellään polvet koukussa. Kun\ntulee vesipaikka, niin pää vääntyy alaspäin.\n\nJos tahtoo estää veden kaivosta toiselta pois, niin tulee kenenkään\nhuomaamatta upottaa siihen eläväähopeata, joka on pantu linnunkynään.\n\nVeljesten erotessa talosta isä jakaa kokonaisen leivän, ristien\nsilmänsä, niin moneen osaan kuin veljeksiä on. Kukin näistä ristii\nsilmänsä ja syö osansa.\n\nKaikenlaista kotielämässä vaarinotettavaa:\n\nReähkä tulee, jos syö tai silmiä ristii vasemmalla kädellä.\n\nSyödessä tulee pöydällä olla pöytäliina (skaatteri).\n\nLeipää ei saa aloittaa illalla. Jos aloitus on välttämätöntä, pitää\nleikattu kannikka panna talteen hyllylle ja vasta seuraavana päivänä\nsaa sen syödä.\n\nLeipäviiplua ei saa katkaista seläskättä, s.o. itsestään pois, vaan\nitseensä päin.\n\nLeipäviiplua ei saa katkaista muuta kuin toisesta päästä. Jos\nerehdyksestä sattuu katkaisemaan molemmista päistä, niin pitää heti\nnopeaan halkaista viiplu keskeltä.\n\nPyhinä leivottu ensimmäinen rieska taikinasta kuivataan ja survotaan.\nKun nämä murut syötetään elukoille (lehmille), eivät nämä makaa öitä\nmetsässä.\n\nKerän pohjallisiksi pitää aina panna jotain syötävää, tavallisesti\nleipää, ja kerän purettua syödä tämä. Kerän pohjalliset näet toisella\nilmalla (haudan tuolla puolen) syötetään.\n\nProasniekkana, s.o. juhlapäivänä, ei leipoja ja ruoan laittaja saa\nmaistaa ruokia ennenkuin murkinalla, eikä antaa toisen maistettavaksi.\nReähkä tulee.\n\nJoulunpaaston aikana ei saa syödä kalaakaan kahtena päivänä viikossa.\n\nJoulun aattona ei saa syödä mitään.\n\nKeskiviikko ja perjantai ovat pyhitettävät joulusta laskiaiseen asti,\nniin ettei saa syödä maitoa eikä kalaakaan.\n\nPääsiäispaasto, \"suun pyhä\", kestää seitsemän viikkoa. Ei saa kalaakaan\nsyödä muuta kuin kahtena päivänä.\n\nTsajusta tulee yksinkertainen, tupakasta kahdenkertainen, kahvista\nkolmenkertainen reähkä. Pyhäiset ihmiset eivät juo kuin \"travaa\", s.o.\nmeriheinistä keitettyä teetä ilman sokuria.\n\nSamovaarasta ei saisi juoda teetä, se kun tulee kranasta niinkuin\npaholaisen suusta; kattilassa pitäisi keittää.\n\nPiippu ja paperossi riippuvat käärmeinä suupielessä \"tuolla ilmalla.\"\n\nRistittä ja vyöttä ei saa koskaan, ei maatessakaan, olla, jos tahtoo\nvaroa reähkää.\n\nVyöttä ei saa kolmen kynnyksen yli kulkea; rikkojalle tulee reähkä.\n\nMiehen palahvanan (kauhtanan) tulisi olla harmaata sarkaa ja paidan\nmustan. Liiviä ei saisi olla ensinkään.\n\n\"Reähkä tuloo, kun piät paitaa housujen seämessä.\" (Tavallisesti\nkuitenkin jo pidetään.) Etenkin suurina pyhinä, silmiä ristittäissä, on\npidettävä paita päällä.\n\nNutussa ja paidan kauluksessa ei saisi olla nappia, vaan paidassa\nnahmot, nutussa nyplät. Alushousuissa pitäisi olla jonkunlainen\nkurenauha.\n\nJupkaa, s.o. lyhyttä hametta, ei saisi pitää ensinkään. Jupkasta tulee\nreähkä. (Muoti on nuoremmassa kansassa voittanut tämän reähkän.)\n\nKostoa (s.o. liivihametta) ei saa riisua jalkojen, vaan pään kautta.\n\nRätsinän (paidan) päällä tulee olla alusvyö. Koston päällä tulee naisen\npitää toista vyötä, muuten tulee reähkä.\n\nPeretnikan eli esiliinan tulisi alkaa jo rinnan ylipuolelta, sekin on\nreähkä, kun se alkaa vasta lanteilta.\n\nKorkokengistä ja rypytetystä vaatteesta tulee reähkä., (Tästä ei enää\npidetä lukua.)\n\nReähkä tulee, jos tytöt tai naiset paastoaikana ja etenkin suurina\npyhinä pitävät ruskeata eli punaista. Koston tulee olla leveäharteinen,\nkaitaharteisesta reähkä. Punainen vaate polttaa kantajaansa kypeninä\ntoisessa maailmassa.\n\nVaimoihmisen tulee aina pitää hiuksensa katteessa, muuten tulee reähkä;\ntytöille ei otsipaikka riitä ulkona. Naiselle tulee reähkä, jos hän\npitää tyttöjen otsipaikkaa.\n\nLeikatut miehen hiukset pannaan oven päälle vuorilaudan taa, nurkan\nsalvokseen y.m. piilopaikkaan, ettei linnut voisi viedä niitä\npesäänsä, varsinkaan ei puuhun, sillä siitä olisi seurauksena alituinen\npään kivistys. Jos puu varsinkin sattuisi olemaan kituva, rupeisi\nmieskin kitumaan. Naisen tukat poltetaan.\n\n    \"Tuulelle urosen tukka,\n    Naisen tukka tuleh.\"\n\nPartaan ei saa koskea, siitä tulee suuri reähkä, jos sitä leikkaa.\nParrasta lähtevät karvat pitää työntää kauluksen kautta ihon ja paidan\nväliin, josta ne saavat tippua lattialle.\n\nKynsistä leikatut palat pitää katkaista ja pistää kauluksesta ihon ja\npaidan väliin, josta ne saavat pudota lattialle. Jos ne kokonaisina ja\nsuoraan viskattaisiin lattialle, tekisi piru niistä venheen ja Jeesus\nsaisi syytä itkeä. -- Lapsen kynsiä ei saa lyhentää leikkaamalla, vaan\npuremalla.\n\nMaamiehen on hyvä tietää seuraavat seikat:\n\nEi saa peltoja kyntää, ei kylvää eikä reissuun lähteä vuoden kuluessa\nsinä viikonpäivänä, jona oli plahveshenni (Maarianpäivä). Mutta jos\nedellisenä päivänä heittää peltoon jyvän tai vie auran pellolle,\nkyntää edes yhden vaon, niin saa plahveshennipäivänä työtä jatkaa.\n\nEnnen Lehti-Iivanan päivää (Juhannusta) ei saa lehtiä rauta-aseella\ntaittaa, ainoastaan käsillä.\n\nPokrovasta (1:nen p. lokak. vanhaa lukua) ei enää saa maata liikuttaa,\nei kyntää eikä muutoin.\n\nNaurismaata sylkiessä pitää sylkijällä olla kontti alassuin selässä.\nSiten saadaan nauriit kasvamaan suuremmiksi.\n\nKun varsa ensi kerran valjastetaan auran eteen, pannaan jouhi pitkin\nvakoa ja sanotaan: \"Assu niin suorah kuin tämä jouhi on!\"\n\nKarjanhoidon avuksi ovat seuraavat vanhat taiat:\n\nLehmiä laskiessa on karja kierrettävä. Sen toimittaa kolme miestä.\nEnsimmäisellä on oikeassa kädessään jumalankuva, vasemmassa palava\npakkuli; toisena kulkee vanha paimen, kontti selässä, torvi ja\nvitsa kädessä; viimeisenä kävelee nuorin, kantaen pyssyä ja\nhiilikoukkua. Kiertäminen tapahtuu kahdesti myötä, yhdesti vastapäivään.\nLähtiessä ammutaan. Toisin paikoin on kiertäjä nainen.\n\nEnsi päivänä paimenessa ollessaan ei paimen saa ottaa evästä, sillä\nlehmät rupeisivat makaamaan metsässä.\n\nPaimenen ensikerran paimenesta tullessa pitää kastaa sekä paimen että\nlehmät.\n\nJotta lehmät seuraisivat kellokasta, otetaan kellokkaan korvasta\nvaikkua, vuollaan kappaleita kellosta ja niitä syötetään lehmille.\n\nJotta saataisiin tietää, onko elukka \"metsänpeitossa\", pitää ottaa\npitkiä heiniä ja nämät sitoa, yhdessä tukussa ollessa, parittain päistä\nyhteen. Jos täten syntyy yksi ainoa vyyhti, on elukka metsänpeitossa.\n\nKun tahdotaan päästää elukka metsänpeitosta, pitää sitoa ruskealla\nlangalla kaksi mäntyä tien yli yhteen ja keskelle ripustaa kiukaasta\notettu kivi. Piessä (piru) tulee nyt ahtaalle ja päästää elukan\nkynsistään. Laitos pitää käydä kolmen päivän sisään purkamassa, muuten\npiessä alkaa laittajaa vaivata.\n\nKarhua ei saa kirota eikä sanoa \"karhuksikaan\", sillä sen hampaita\nrupeisi silloin kivistämään ja se rupeisi ankarammin karjaa\nahdistelemaan.\n\nÄkäiselle lehmälle syötetään sen sarvesta vuoltuja muruja. Siitä se\nlannistuu.\n\nKun keväällä saadaan kiimametso ja siitä keitetystä rokasta ensin\nannetaan härälle, tulee tämä puskevaksi. Jos tahdotaan sitä puskemaan\nmaata, pitää turve heittää eteen.\n\nJos lehmä tallaa sammakon päälle, niin rupeaa se verta lypsämään.\n\nKun lehmää lähdetään ostamaan, otetaan nuora ja pujotellaan se kolmasti\nkotiin jäävän emännän hian läpi ja kierretään patsaan ympäri. Otetaan\ntuhkaa hinkalosta ja siihen sekoitetaan suoloja ja sekoitus kierretään\nkolmasti patsaan ympäri. Ostettu lehmä mitataan; selkäranka kolmesti ja\nkolmesti häntä. Nuora pujotetaan kerran jalkojen keskitse ja pannaan\nsarviin. Nyt kulkee lehmä hyvin.\n\nMetsämiehen tietoja:\n\nKun ansalla pyytäjä lähtee metsälle, pitää hänen panna kolme ansaa,\neikä katsoa niitä koko pyytöaikana.\n\nPyssyllä pyytämään pitää lähteä salaa, kenenkään tietämättä.\n\nKun toinen lähtee metsälle ja toinen ajattelee, kun sen näkee, jotta\n\"ammu sarves tyhjäksi, elä saa mitänä\", niin ampujan onni pilautuu.\n\nKun oravan ammunnassa ei ala saada elävää, vaikka ampuu monta kertaa,\nniin pitää, jos on saanut yhden, laatia tälle pajun kuoresta potuusat\n(mäkivyöt) ja kiinnittää se kitujaan puuhun, niin siitä tulee pyssyn\npilaajalle paha, jopa voi kuolla.\n\nKeärmehen verellä pitää pyssy voitaa, jotta sortaisi paremmin.\n\nVihaisen koiran saat, kun aukaiset siltä penikkana väkisin silmät ja\nsitten kynsität sen etujaloilla pirtin perinurkkaa.\n\nJos tahdot ostaa koiran, niin kun tulet taloon ja rupeat ensi kerran\nruualle, jätä leivästä kolme ensimmäistä hammaspalasta ja käytä ne\nkolmitse vasemman hian läpi, iske taulaan tuli rannalla, pane jokaiseen\npalaseen hiven palavaa taulaa, palaset pane vasemman jalan päkielle ja\nanna koiran syödä ne siitä. Koira siitä tulee niin rakkaaksi, että se\nseuraa sinua aina uskollisesti.\n\nTärkeämmät ovat kalastustaiat, sillä metsästys on nykyaikoina\nkalastukseen verraten vähäarvoinen elinkeino:\n\nNahkatsiukko (yölepakko) pannaan suureen kivekseen, joka on keskellä\nparvassa. Käydään kolmesta riihestä kolme osran jyvää kustakin,\nriihen isännän tietämättä, nämä ynnä nahkatsiukko pannaan kivekseen.\nTällä saadaan nuotta hyväonniseksi, kun ensi kerran vesille lähdetään\nsyksyllä tai keväällä.\n\nNuotan pilaus korjautuu, kun kolmesta kes'yön kannosta otetaan puuta\nja kolmesta ukon murtamasta tai muun luonnonvoiman kaatamasta puusta\nkaarnaa, kolmesta muurahaispesästä kaivetaan muurahaisten tuomaa\nmurtoa, tullaan veneeseen ne kädessä ja laaditaan veneessä tuli käsissä\nolevain kaarnojen päälle ja käytetään se kolmasti nuotan povesta läpi,\nheitetään sitten tuli järveen kahden veneen väliin. Sillä se pila\npäästetään.\n\nVarastettu onki on paras ja lahjoitettu onki on parempi kuin ostettu.\n\nSiima varataan siten, että metsässä kesäyön kantopuusta laaditaan tuli\nja sillä ongensiima, rysät, verkot savustetaan. Siitä pila lähtee pois.\n\nPilattu kalavesi parannetaan näin: Otetaan siitä kala tai useampia ja\nne poltetaan, otetaan tuhkat, käydään metsästä kaarna tuulen tai ukon\nkaatamasta puusta, tuhka pannaan kaarnan päälle ja työnnetään järveen,\nsanotaan: \"Täss' on vesi kostintsaa, syö näitä, älä kalojasi.\"\n\nTäydellä kuulla on parempi saanti kuin alakuulla.\n\nKun ensi kerran mennään verkkoja laskemaan, pitää ottaa vettä suuhun\nsiltä paikalta, johon ensimäinen verkko lasketaan. Kateiden katseet\neivät silloin pysty.\n\nSylkeä pitää onkimatoon, jotta lähtisi pois paha.\n\nTuuli tyyntyy, jos orvon päästä otetaan kolme täitä ja pannaan järveen.\n\nTuuli kiihtyy, jos muurahaisia kannetaan järveen.\n\nVuodenaikain ja ilmain enteitä:\n\nJos linnunrata on sakea, tähtiä täynnä, tulee luminen talvi. Jos\npohjoispää on sakeampi, sataa lunta keväästä, jos eteläpää, syksystä.\n\nKun talvella jäät kohoilee, tulee hyvä vuosi.\n\nJos kevätjäät nousevat maalle, tulee karjalle rauhaton kesä.\nPääsiäisyönä käydään navetassa; jos lehmät rauhallisesti lepäävät, niin\nei kontio kesällä koske, eikä tarvitse pitää paimenia; jos lehmät ovat\nlevottomia, tulee rauhaton kesä.\n\nPääsiäisaamuna käydään katsomassa auringonnousua; jos se nousee ihan\niloisesti, leikittelee ja \"pitää kisua puoleh ta toiseh\", tulee hyvä\nvuosi, hallasta ei ole pelkoa. Jos aamu on pilvinen, tulee huono vuosi.\n\n    \"Toivo poarmaista keseä,\n    Mäkäräistä vuotta vuota,\"\n\nkaunis, lämmin olisi silloin kesä. Ukkosen ensi kertaa kuuluessa\nsanotaan:\n\n    \"Pyhä Ilja kormilitsa,\n    Yles touvot, kasvattele,\n    Ales lehmät lypsättele.\"\n\nJyrin päivänä (5 p. toukok.); ei saisi jyrytä; ukkonen käy kesällä\nsitten hirveämmin.\n\nJyrinpäivänä juoksevat lapset koko aamun kello kädessä; lehmät siitä\ntulevat paremmin kotiin.\n\nJyrinpäivänä ei saa syödä lihaa, sillä siitä \"metsä\" nousisi suurempaan\nraivoon kesällä.\n\nJos hauin maksa on musta alkupäästä, tulee sadekesä keväästä. Jos se on\nmusta loppupäästä, tulee kesä sateinen syksystä.\n\nKun pihlajassa on paljon marjoja, tulee myöhäinen ja sateinen syksy.\n\nPitkää syksyä ja talvea ennustaa seuraava säepari:\n\n    \"Syystä on sykysyn rusko,\n    Talven jatkuo keväästä.\"\n\nKun musta koira syö ruohoa tulee vihmasade.\n\nKun kissa alkaa seiniä, pöydänjalkoja y.m. kynsiä, tulee huonot ilmat,\ntuiskut, tuulet tai sateet.\n\nMuita enteitä:\n\nKun tytöt nikottavat, niin silloin heitä pojat mainitsevat.\n\nPalmusunnuntaina ajetaan myöhempään makaajat ylös vitsoilla lyöden.\nVirpoessa sanotaan:\n\n    \"Virvon, varvon\n    Tuorehekse, tervehekse,\n    Vuuvekse vapoahakse,\n    Netälikse velkapeäkse;\n    Siula vitsa,\n    Miula kakkara.\"\n\nViikon perästä, pääsiäisenä, pitää virpojalle antaa kakkara.\n\nKun nainen saa lahjan, \"kostintsan\", niin hän tällä heti hivuttelee\nylähuultaan, että muka hapenet vastakin ennustaisivat lahjan tuloa, ja\nettä hän siis toistekin saisi.\n\nKun pieni lapsi venytäkse lattialla selällään, pää oveen päin, ennustaa\nse kuolemaa hänelle itselleen tai muille talon asukkaille.\n\nKun kissa pesee silmiään, tulee taloon vieras.\n\nKoira ulvoo talon paloksi tai jonkun kuolemaksi.\n\nHuoneisiin pyrkivä kettu ennustaa tulipaloa.\n\nJos koppelo lentää talon katolle, ennustaa se tulipaloa. Sanotaan:\n\"Koppelo kojin kavokse.\"\n\nKun metsot pakkautuvat huoneisiin, ennustaa se jonkun henkilön kuolemaa\ntalosta. Sanotaan: \"Metso miehen peän menokse\".\n\nJoka saa oudon kalan, sen talosta kuolee sinä vuonna isäntä tai emäntä,\ntulee tulipalo tai muuta onnettomuutta. Oudolla tavalla saatu kala\nsamoin merkitsee suurta vahinkoa.\n\nNiinikään harvinaisen iso kala tai ruton paljon kaloja on kuoleman\nennustus joko saajalle tai hänen talonsa asukkaille.\n\nVainajat:\n\nKun sairas kauvan läsittyään rupeaa kuolemaa tekemään, viedään hän\n\"rikkojen\" (olkien) päälle peräsoppeen jumalankuvien alle. Alle\nei anneta vaatteita ollenkaan; omat vaatteensa saa sairas pitää\npäällään. Jos nyt henki ei ala kyllin \"terävään\" lähteä, vaan sairas\n\"muokkautuu\", on henki \"karkautunut\". Loppua jouduttaakseen menee joku\npirtin ylisille ja juuri sairaan kohdalta losauttaa kattolautoja kolme\nkertaa.\n\nKesäiseen aikaan pannaan rikkojen alle kolmesta rajapientaresta\nnyhettyä heinää: se jouduttaa loppua.\n\nKuolinkoston täytyy olla kotona valmistetusta valkeasta vaatteesta,\nlangat värttinällä kehrättyjä. Kuolinkoston laittaa jokainen eläissään\nitselleen. -- Nuori polvi ei enää noudata tätä tapaa.\n\nRuumislaudaksi otetaan lauta sarajan, kornitsan tai pirtin päältä.\nArkun valmistuttua pannaan ruumislauta arkun pohjalle. Toisin paikoin\nviedään se haudan päälle.\n\nKuolleen arkku, \"kropu\", valmistetaan sarajan, kornitsan tai pirtin\npäältä otetusta parhaasta laudasta (kattolaudasta). Tekijöille\nitketään. Lastut pitää samana iltana järvellä polttaa.\n\nKun ruumista lähdetään viemään ulos pirtistä, paiskataan hiili- tai\npatakoukku sille paikalle perälautsaa, jossa ruumis pestyä makasi.\nLyödäänpä vielä naulakin perilautsaan. Näiden tointen kautta estetään\nvainajaa sukulaisille kummittelemasta.\n\nKuolleen pesuvettä ei saa kaataa tanhualle.\n\nKuolleen päälle ei saa tipahtaa kyyneliä, ei hautaankaan. Nämä näet\nkypeniksi muuttuneina polttaisivat häntä \"tuolla ilmalla\".\n\nLapsen kuollessa ei äiti saa olla läsnä; lapsi kauvemmin kiusautuisi.\n\nSillä aikaa kun ruumista viedään hautaan, pesee pari naista pirtin\n\"vesivihkolla.\" Saippuaa ja hiekkaa ei saa käyttää; vainaja rupeisi\nsilloin vaivaamaan ja pelottelemaan. Hiekka kynsisi \"poloiniekan\"\nselkää.\n\nVanha ruumis kannetaan haudalle pirtistä otetulla päreorrella, joka\nsitten jätetään haudan päälle pystyyn; obresa kiinnitetään tähän.\n\nKuollutta hevosella haudalle vietäessä pannaan kesäkello hevosen\nkaulaan. \"Jumalan hyvie\", leipiä, viedään mukana ja niitä ensiksi\nannetaan perille (hautausmaalle) päästyä hevoselle, loput jaetaan\nköyhille.\n\nVainajain \"muistinpäivänä\" viedään naapureista toisiin taloihin leipiä,\nkukkoja, piirakoita, jotta naapurit rukouksissaan muistaisivat antajan\nsukulaisia vainajia.\n\nStroitsana (helluntaina) keitetään huomeneksella suurimoista puuroa\nmaitoon, voita pannaan silmäksi. Kivikupissa viedään puuro haudalle ja\nviejä kutsuu köyhiä syömään, itse ei maistakaan. Lusikoita on yksi.\n\nParannuskeinoja:\n\nRuokahalu paranee, jos kohoavan taikinakorvon keskeltä otetaan taikinaa\nja siitä leivotaan leipä, joka paistetaan hiilillä. Tämä pitää ensin\npujotella oven rivan ja kierteelle palaneen päreen karren kautta,\nsitten vasta syödä. Hyvä on myös pureskella kylyssä hauvislihojaan.\n\nUkon taltat ovat hyviä päänkivistykseen, pistokseen ja mahatautiin.\nEnsin ne pestään ja pesuveden juo sairas, sitten ne kuumennetaan ja\nkipeitä paikkoja niillä painellaan.\n\nTapetun lehmän kynnet keitetään vasta kynttelinä. Rasva, joka silloin\nsaadaan, on hyvää palaneille.\n\nNäärännäppy (\"koirannäppy\") poistetaan siten, että pyyhkäistään\nleipäpalasella ja tämä syötetään koiralle. Näppy sitten vielä pitää\npyyhkiä hännällä.\n\nKuumennetulla karhun kynnellä, turvalla tai kämmenellä paineltua katoo\nvarmaan pistos ja mahatauti.\n\nKivistys- eli kolotustauti on aina jonkun sukulaisvainajan nostama.\nVainaja on lepytettävä uhrilla. Jos jollakin esim. on hammastauti,\nmenee hän, nähtyään unessa vaivaajan, tämän haudalle ja sanoo: \"Heitä\npois kivistys, elä vaivaa enempi minua, mie annan siulle tuulipaikan\",\ntai jotain siihen tapaan. Jos pakotus lakkaa, sitoo parannut vaivaajan\nristiin 1/2-1 kyynr. pituisen, parin kolmen sormen levyisen tilkun\nvaatetta, joka ei saisi olla punaista, vaikka sitäkin väriä käytetään.\n\"Tuulipaikkoja\" ripustetaan teilläkin oleviin risteihin.\n\nJos on \"hinkautunut\" metsästä tai vedestä, niin pitää sairasta\nprostittaa. Joku vanhempi henkilö on prostittajana s.o. takausmiehenä,\nettä sairas todella täyttää sen, mitä lupaakin. Ellei sairas sitä tee,\non takausmiehen lupaus suoritettava. -- Jossakin syrjäisessä paikassa\nkumartelevat he maahan asti molemmat ja vanhempi lukee:\n\n    \"Vesi (metsä) kulta kormilitsa,\n    Tule omies ottamah,\n    Pahojas parentamah;\n    Anna pois miun hyväni!\"\n\nKumartelemista ei kukaan saa nähdä, toimi käy tehottomaksi sen kautta.\n\nKun vedestä tarttuu \"hiimosti\", pyydetään myös kala ja siitä\nlaitetaan kukko. Yhdeksää eriväriä tilkkua sidotaan kolmeen tukkuun\n(joten tulee \"kolme yhdeksää\" tilkkua). Nämä tukut ja kukko sidotaan\npunaisella langalla yhteen ja upotetaan järveen. Tämän lahjan nimenä on\n\"arpavalkiet\".\n\nKun juo vettä kaivosta, avannosta tai järvestä, niin pitää ensin\nliikuttaa pois alallaan ollut vesi, jottei hiimosti tartu, eikä tule\ntauti. Kun saaviin otetaan kaivosta vettä, niin ensinnä kaadetaan vähän\nmaahan, jottei tulisi tauti.\n\nJos tahdotaan kulkutautia estää taloon tulemasta, pitää uunissa polttaa\ntervakuppeja, kenkärajoja ja tervanahtureita. Näitä samoja aineita\npolttamalla kylään tuopien teitten varsilla saadaan tauti estetyksi\nkylään leviämästä.\n\nVarahvontta kertoi velhon erään kerran parannelleen hänen silmiään\nseuraavalla tavalla:\n\nSilmä oli loukkaantunut niin pahoin, ettei hän nähnyt mitään. Hän\nmeni velhon luo. Tämä pani kylyn lämmitä ja sen joutuessa lähdettiin\nmetsään. Noita otti kolmen kannun padan mukaansa. Tuli tehtiin suolle,\nlähteen reunalle.\n\nKolme leppäistä kattilapuuta asetettiin ristiin ja joka jalan väliin\nlepästä tehtyjä vastoja. Padassa lämmitettiin vettä, sen jouduttua piti\nVarahvontan jaksautua aivan alasti. Noita pesi ukon vedellä, pitäen\nsilmällä, että vesi juoksi pataan takaisin. Pestyä läksi hän viemään\nmetsään vettä, vaan ei saanut katsoa, mihin hän sen kaatoi. Varahvontta\npukeusi ja noidan takaisin tultua lähdettiin pois; kumpikaan ei saanut\nkatsoa jälkeensä. Kotiin päästyä mentiin kylyyn. Noita siellä kylvetti\nVarahvonttaa lukien:\n\n    \"Neitsyt Moarie emoni,\n    Rikas äiti armollini!\n    Kun juovuit joven takana,\n    Niin juovu jovesta poikki;\n    Satut aitojen perillä,             5\n    Kun kuulet hätäsen eänen,\n    Pakkohisen parkuossa,\n    Hätähisen huutoassa,\n    Tuos mulla simani siipi,\n    Vasta varjopuolissani,            10\n    (hyppii ja lyö vastalla)\n    Jotta kulmat puhki saisin,\n    Läpi reikamet repisin\n    Ihosta inehmisraukan,\n    Emon tuoman ruumisesta,\n    Vaivasesta vartalosta,            15\n    Ennen päivän koittamista,\n    Auringon ylenemistä,\n    Jotta saisi sairas maata,\n    Heikko henkesä levätä.\"\n\nViskasi vilua vettä päälle, vei sairaan vaatteet ulos, puisteli niitä\npihalla. Päälleen saatuaan Varahvontta oli valmis lähtemään. -- \"Ja\nkyllä se auttoi.\"\n\nHuonommalla menestyksellä hän kerran oli kokenut uudenaikaisempia\nparannuskeinoja. Varahvontan korvaan oli mennyt torakka. Se juoksi\nsiellä ympäri, ja hänelle tuli siitä suuri hätä. Elävää koetettiin\nsaada pois, jos millä keinoilla. Sorrattiin, rassattiin, kaadettiin\nkorvaan kuumaa vettä, viinaa, jos jotain, jopa elohopeatakin, jonka\nhän kertoi tulleen ulos suun kautta. Mutta ei mikään auttanut, vasta\n\"pyhällä voilla\" (siemenöljyllä, jota paastonaikana nautitaan voin\nasemesta) saatiin elukka vihdoin pois. Mutta ukolta huononi kuulo siitä\nelinajaksi.\n\nEi ihmettä, että semmoisten kokemuksien jälkeen manausta pidetään\ntehokkaampana kuin uudenaikaisia rohtoja.\n\nSuomenkin puolella elää vielä jos miten paljon taikoja, taikaluuloja\nja \"merkkejä\", mutta niihin ei meidän puolella enää uskota samalla\ntavalla kuin rajantakaisessa Karjalassa. Meillä niitä enimmäkseen\npidetään pilana ja kertoillaan ajan ratoksi, naurun aiheena. Vienan\nKarjalassa niistä vähemmän puhutaan, mutta niihin uskotaan enimmäkseen\nniin yleiseen, ettei epäilyksen aate näytä mieleenkään juolahtavan.\nNe hiljaisuudessa hallitsevat rahvaan elämää, ja niiden tunteminen\nehkä selittäisi vaeltajalle montakin pelästystä, toraa tai muuta\nmielenliikutusta, joka on hänen huomiotaan kiinnittänyt pirteissä ja\nulkosalla, mutta jäänyt hänelle arvoitukseksi.\n\nAinoastaan vähäinen osa tästä perintötiedosta oli se, mitä me satuimme\nkuulemaan. Siitä varmaan paisuisi suuri kirja, jos kaikki saataisiin\nkokoon.\n\n\n\n\nRUNONKERÄÄJÄT.\n\n\nVienan Karjalan kylissä ja taipaleilla tulee tuon tuostakin\najatelleeksi, että siellä kulkee klassillisella pohjalla. Tuosta\nsyrjäisestä ja etäisestä maasta, jossa niin harvassa valottaa\nkylänaukeama, josta Suomi ennen tuskin mitään tiesi, sieltä nouti\nLönnrot Kalevalan syntysanat. Sieltä hän sai eepoksen puitteet ja\njuonet, sieltä suuren osan sen sisällyksestäkin. Siellä suoritti\npääosan omasta runonkeräyksestään.\n\nTähän innon, toiveitten, ihailevan rakkauden työhön sen vuoksi mieli\ntuon tuostakin palaa Vienan Karjalan poluilla, ne muistot yhä antavat\npaikoille väriä, saavat vaeltajan katselemaan montakin lahonnutta\nmökkiä samalla ihastuksella kuin etelän maissa jaloja vanhoja\nmarmoreita.\n\nVaeltaessamme yhdessä näissä seuduin aiomme sen vuoksi muistella,\nmissä entiset runonkerääjät ovat liikkuneet, sillä suuren työn\nmuistot lämmittävät mieltä ja saavat myötätunnolla ja mielenkiinnolla\nkatselemaan paikkoja, joissa emme aina muutoin huomaisikaan\nmielenkiinnon aihetta. Palauttakaamme sen vuoksi ensinnä muistoon\npääpiirteet koko siitä runonkeruusta, joka Vienan Karjalan puolella on\ntapahtunut.\n\nTopelius vanhempi, runoilijan isä, oli ensimmäinen, joka keksi Vienan\nKarjalan runsaat runoaarteet ja alkoi niitä kerätä. Eräät karjalaiset\nlaukkumiehet, jotka hän oli sattumalta tavannut, osasivat monin\nverroin ehjempiä ja täydellisempiä eepillisiä runoja, kuin hän oli\nsitä ennen omalla puolella tavannut. Tautivuoteen sitomana hän ei\npäässyt rajan taa matkustamaan, mutta hän kutsui laukkumiehiä käymään\nluonaan Lapuan Joensuussa ja sai siten niin runsaasti runoja, että jo\naikaisemmin heränneet harrastukset vanhain kansanlaulujen keräämiseksi\nsaivat mahtavan sysäyksen ja alkoivat kutoa yhä rohkeampia toiveita.\nJulkaisemansa kokoelman viimeisessä osassa Topelius sen vuoksi sanookin:\n\n\"Yksi ainoa maanpaikka, sekin Suomen piirin ulkopuolella, tai muutama\npitäjäs Arkangelin läänissä, erinomattain nimitettävä Vuokkiniemen\npitäjäs, säilyttää vielä vanhat tavat ja vanhan urosväen jutut\nvilpitönnä ja puhtaana. Siellä veisaa vielä Väinämöisen ääni, siellä\nsoipi vielä Kantele ja Sampo, ja sieltä olen myös parhaat runoni kyllä\nmonella huolella toimittanut. Ehkä lisäyksiä olisi sieltä toivossa\nodotettavia, täytyy kuitenkin työni päättää. Jos ikää Jumala suopi,\nmahtanevat nämät ja muut lisäykset edespäin ilmaantua.\"\n\nTieto, että jumaluustaruisia runoja vielä oli niin runsaasti Maanselän\ntakana, sai suomenkielten tutkijan Sjögrenin sinne lähtemään. Sjögren\noli ensimmäinen, joka sitä varten kävi itse Vienan Karjalassa. Hän\nlaulatti muun muassa Vuonnisen parasta laulajaa, Ontrei Malista, jo\nv. 1825, kahdeksan vuotta aikaisemmin kuin Lönnrot. Mutta Sjögren ei\nkokoelmiaan julkaissut, eikä niistä sen vuoksi Kalevala hyötynyt.\nKirkkoherra Fellman, joka keväällä v. 1829 matkusti Vienan Karjalan\nkautta seurakuntaansa Suomen Lappiin, kirjoitti Vuokkiniemen\nkirkonkylässä muistoon joitakuita runoja eräältä Venehjärven mieheltä.\n\nRunoalue oli siis melkein koskematon, kun Lönnrot alkoi työnsä. Lönnrot\noli alkanut keräyksensä Suomen Karjalassa jo ylioppilaana ja oli\nsiellä jo laajalti liikkunut, ennenkuin hän pääsi Vienan puolelle.\nVerraten vähän hän oli saanut varsinaisia eepillisiä runoja. Mutta\njuuri ne viehättivät häntä enimmän, ja päästäkseen lähemmä pohjoista\nrunoaluetta hän pyrki ja pääsi Kajaaniin piirilääkäriksi. Milloin\naika myöden antoi, hän sieltä pistäysi rajan taa, kiersi milloin\nlyhemmältä, milloin laajemmalta ja toi joka matkalta runsaat saaliit.\nVuokkiniemessä ja Uhtuessa hän tapasi parhaat laulajat, sieltä sai\njohdon runoelman yhteen kutomiseksi; sinne hän yhä uudelleen palasi\nkokoelmiaan täydentämään.\n\nLönnrot kävi Vienan Karjalassa ensi kerran v. 1832. Se oli hänen kolmas\nrunonkeruumatkansa. Nurmeksen kautta kulkien hän saapui Koivasjärvelle\nrajan taa ja kulki Repolan, Roukkulan ja Miinoan kautta Akonlahteen\nKiitehen rannalle, mutta ei joutunut sillä kerralla pohjoisemmaksi,\nvaan palasi Lentiiran ja Kuhmon kautta Kajaaniin. Neljäs matka,\ntapahtui v. 1833. Se oli, huomauttaa A.R. Niemi, Kalevalan kokoonpanolle\ntärkein, vaikka saalis ehkä olikin myöhemmillä matkoilla runsaampi.\nTällä kertaa Lönnrot kulki Kiannan Hyryn kautta Kivijärveen,\nensimmäiseen rajantakaiseen kylään sillä kulmalla, ja kävi Vuonnisessa,\njossa hän laulatti kylän parhaita laulajoita. Vuonnisesta hän\nVuokkiniemen, Tsenaniemen, Kivijärven, Akonlahden ja Kuhmon kautta\npalasi Kajaaniin.\n\nViides matka tapahtui kevätkeleillä v. 1834. Se kävi Kiannalta\nsydänmaitten kautta Lonkkaan ja sieltä edelleen Vuonniseen,\nJyvöälahteen ja Uhtueen. Kotimatka tapahtui taas Vuokkiniemen, Tsenan\nja Kivijärven kautta, mutta Kivijärvestä hän poikkesi Latvajärveen,\ntavaten silloin pohjoisen runoalueen parhaan laulajan, Arhipan. Lopulla\nsamaa vuotta Lönnrot näyttää käyneen Repolassa, mutta siitä matkasta ei\nole tietoja.\n\nKuudennella keruumatkallaan Lönnrot samoili yhä laajemmalta. Hän kulki\nhuhtikuussa v. 1835 Kuhmon kautta Repolaan, sieltä Rukajärveen, pitkin\nTshirkkakemiä Jyskyjärveen, sieltä edelleen Uhtueen, Jyvöälahteen,\nVuokkiniemeen ja vihdoin Kiannan kautta Kajaaniin. Elokuun lopussa hän\nsamana vuonna näyttää käyneen Lapukassa, mutta tästäkään matkasta emme\nmuuta tiedä, kuin että hän sen eräässä kirjeessä mainitsee.\n\nNäin oli Lönnrot kiertänyt Vienan Karjalan kaikki parhaat runopaikat.\nMyöhemmin hän ulotti retkensä vielä laajemmalle, mutta kuta kauemmaksi\nhän Kuittijärvien piiristä poistui, sitä niukemmiksi ja huonommiksi\nkävivät runot.\n\nSeitsemäs matka oli laajin kaikista, vaikkei saaliiltaan runsain.\nYhdessä ylioppilas Cajanin kanssa Lönnrot syksyllä v. 1836 kulki\nKiannalta rajan poikki Lonkkaan ja Vuonniseen ja vaelsi sieltä edelleen\nkyliä myöden Uhtueen, jossa viivyttiin enemmän aikaa. Edellisillä\nmatkoillaan Lönnrot oli kulkenut enimmäkseen omilla varoillaan, nyt\nhänellä oli melkoinen apuraha ja vapautta piirilääkärinvirasta.\nRunonkeruun ohella oli matkan tarkoitus kielellisten ainesten\nkokoaminen. Niinpä Lönnrot nyt saattoi olla matkoilla kokonaista kaksi\nvuotta. Cajan palasi Uhtuesta kotiin, Lönnrot vaelsi yksin edelleen,\nkävi Uhtuen pohjoispuolella olevat yksinäiset salokylät, samosi\nedelleen Tuoppajärven rannoille, vietti jonkun ajan Kuusamossa ja\nretkeili sitten Pääjärven kautta Kierettiin. Runoja ei ollut paljoakaan\nkarttunut sen jälkeen, kuin hän Uhtuelta oli lähtenyt, matkavaivoja\nsitä enemmän. Kieretistä matka jatkui Koudan ja Kannanlahden kautta ja\nImandrajärveä myöden Kuolaan, jossa Lönnrot viipyi kuukauden, tutkien\nlapin kieltä. Suomen Lapin kautta hän sitten palasi Kajaaniin. Jonkun\najan levättyään hän lähti matkaa jatkamaan, kulki jälleen Vuokkiniemeen\nja sieltä parempia runopaikkoja myöden etelään päin Repolaan ja Suomen\nKarjalaan.\n\nSiihen päättyi Lönnrotin runonkeräys. Vanhan Kalevalan hän oli jo\nviidennen matkansa jälkeen saanut valmiiksi pääasiallisesti tältä\npohjoiselta runoalueelta keräämiänsä runoja käyttäen. Myöhemmillä\nmatkoilla saadut runot ja ne erinomaisen runsaat ja Kalevalaa\nmonipuolisesti täydentävät kokoelmat, joita myöhemmät kerääjät,\nvarsinkin Europaeus, toivat mukanaan eteläisiltä runomailta, tulivat\nkäytetyiksi vasta Uuteen Kalevalaan toistakymmentä vuotta myöhemmin.\n\nLönnrotin työtä jatkoi Vienan Karjalassa ensinnä M.A. Castrén, jonka\nmielestä edellinen keräys kuitenkin oli ollut siksi täydellinen, että\nhän enemmän kiinnitti huomionsa loitsuihin ja mytologisiin seikkoihin,\njotka voisivat Kalevalaa valaista. Castrén matkusti Repolan kautta\nMiinoaan ja viipyi sitten jonkun aikaa Akonlahdessa. Akonlahdesta hän\ntuli Vuokkiniemeen, laulatti muun muassa Arhippaa, kävi Vuonnisessa,\nJyvöälahdessa ja Uhtuessa ja sieltä retkeili edelleen Tuoppajärven ja\nPääjärven kautta Kuusamoon. Matka tapahtui v. 1839.\n\nTämän jälkeen matkusteli pohjoisella runoalueella Europaeus, joka\nsilloin oli nuori ylioppilas. Vielä niukemmin varustettuna kuin\nLönnrot hän talvella v. 1845 retkeili Kajaanista Kuhmon kautta\nRoukkulaan, sieltä Muujärven, Tiiksijärven, Suurjärven, Kiimasjärven\nja Luvajärven kautta Akonlahteen, kierrellen kaikki Akonlahden\nläheisyydessä olevat kylät. Akonlahdesta hän jatkoi matkaa Kontokin,\nKenttijärven, Kostamuksen ja Pirttilahden kautta Vuokkiniemeen,\npoiketen sitten Suomen puolelle. Kiannalta hän jälleen palasi rajan\ntaa Vuonniseen, kulki edelleen Pirttilahden, Enonsuun ja Luusalmen\nkautta Ala-Kuittijärven Luostesaareen, jossa Petri niminen tietäjä\neli. Yritettyään turhaan saada tältä runoja hän tuli Uhtueen, kulki\nsieltä Röhön ja Ohdan kautta Pistojärveen, edelleen Tuhkalan ja\nKananaisen kautta Kokkosalmeen, Sohjenansuuhun, Kiestinkiin ja\nSaareen, sitten Kiisjoen, Suolapohjan ja Kurjen kautta Paanajärveen,\nKemijoen rannoille, ja palasi Suopassalmen, Jyskyjärven, Piismalahden,\nKiimasjärven ja Miinoan kautta Suomen puolelle. Jyskyjärvestä häntä\nkäytettiin kruunun kyydillä Vienan Kemissä. Käytyään Kajaanissa\nLönnrotia tapaamassa Europaeus lähti eteläiselle runoalueelle, poiketen\nensinnä Repolan kyliin ja jatkaen sieltä matkaa Ilomantsiin.\n\nEuropaeuksen jälkeen saivat Vienan Karjalan runomaat olla\nneljännesvuosisataa kenenkään kerääjän käymättä. Vasta kun aljettiin\nvuosisadan jälkipuoliskolla valmistaa Kalevalan toisinnoitten\njulkaisemista, huomattiin tarpeelliseksi jatkaa keräystä, koska\nkokoelmat siihen tarkoitukseen olivat kylläkin puutteelliset. Uuden\nkeräystyön suunnitteli ja johti maisteri A.A. Borenius (Lähteenkorva),\njoka sitä varten teki Vienan Karjalaan kaksikin laajaa matkaa, toisella\nmatkalla mukanaan A. Berner ja A. Genetz. Varsinkin toinen matka oli\nlaaja ja tulokset runsaat. Se osotti, ettei runosuoni ollut vielä\naivan ehtynyt. Retkellä kulkivat osanottajat enimmäkseen eri kyliä\nmyöden, yhtyen aina silloin tällöin. Paitsi Kiitehen vesistön asutuksia\nja Repolan puolta kierrettiin varsinaiset runoalueet Kuittijärvien\npiirissä ristiin rastiin, tutkittiin Kemijoen varsi, etsittiin\npohjoiset seudut Tuoppajärveä ja Pääjärveä myöden. Tuskinpa jätettiin\nainoatakaan kylää käymättä, mistä vähänkin voitiin toivoa saalista, ja\ntoisissa kylissä käytiin kahteen kertaan. Keräystyö oli järjestetty\ntieteellistä toisintojulkaisua silmällä pitäen ja oli siis kaikin\npuolin perusteellinen. Matkalla otettiin selkoa sekä silloisista\nettä aikaisemmista runonlaulajista ja heidän elämänvaiheistaan ja\nsukujuurestaan. Sen kautta muun muassa selveni, että suuri osa juuri\nniistä suvuista, jotka ovat runoja laulaneet, on Suomen puolelta\nmuuttaneita.\n\nMutta ei mikään keräystyö voi olla niin täydellinen, etteikö aina\njäisi parsimisen sijaa. Niinpä ovat vielä myöhemmätkin kerääjät\ntuoneet laajoihin kokoelmiin arvokkaita lisiä. Viimeinen kerääjä,\njonka kokoomia runoja on Vienan Karjalan toisinnoihin painettu, oli\ntanskalainen Ohrt, joka v. 1906 kävi Akonlahdessa.\n\nRunonkerääjää ei siis tuolla rajan takana kovinkaan oudostella,\nja laulujen laulamista kohtuullista palkkiota vastaan pidetään\nluonnollisena asiana, missä eivät uskonnolliset epäilykset saa\nasianomaista kieltämään tietojaan. Loitsijat useinkin pitävät lukunsa\nsalassa ammattisyistä, peläten niiden ehkä menettävän voimansa, jos ne\nvieraille ilmaistaan.\n\nLönnrotin matkakertomuksista ja päiväkirjaotteista henkii vastaan se\ntoiverikas tunne, jonka elähyttämänä hän näki niin monet vaivat, kärsi\npuutteet, poimi kansan povelta runokukkasia, joiden kauneudesta ja\nolemassa olostakin muulla maailmalla oli niin vähän aavistusta. Se\ntunne aina täytti hänen mielensä, kun hän rajan poikki astui Vienan\npuolelle. Se, yhdessä sydämellisen myötätunnon kanssa tätä hyljättyä\nkansaa kohtaan, kohottaa hänen matkakuvauksiensa koruttoman tyylin niin\nkaunopuheliaaksi. Sama tunne se elähytti seuraaviakin runonkerääjiä,\nkun he Maanselän poikki painautuivat tuonne aikaisimpain muistojen,\npätöisimpäin ihanteitten maahan. Karun Europaeuksenkin vaivannäköjä se\nhallitsi. Muistakaamme vain hänen seikkailunsa, kun hän ensi kerran\nkulki rajan poikki -- se onkin ainoa, josta hän itse monella sanalla\nkertoo. Matka tapahtui syystalvella. Europaeus ei raahtinut ottaa\nopasta viimeisestä Kuhmon talosta, koska hinta hänen mielestään oli\nliian kallis, vaan läksi yksin yön selkään tuntemattomalle taipaleelle:\n\n\"Tietä kysyttyäni sanottiin sen kulkevan 8 lammin ylitse, joiden kautta\njoki tulee Kivikiekistä, ja tien aina kulkevan sen oikian puolitse.\nVielä sanottiin re'en jäljet olevan pitkin tietä.\"\n\n\"Jo ensimäiselle lammille tultuani sain nähdä, että jäät olivat ylen\nvaikiat kulettavat, sillä lunta ei niillä ollut rahtuakaan, mutta vettä\nkyllältä, ja sen tähden niin liukkaat, että lapikoillani työn tuskin\nväen väkisin pääsin eteenpäin. Hiihtää piti ylen varusasti ja yhtä\njalkaa eteenpäin työntäessä livistyi toinen jo puolen vertaa takaperin.\nSiinäkin tahtoi kellauttaa monessa paikoin. Kulku oli siis ylen hidas\njäällä ja vielä kuin enimmissä paikoin niitä reen jälkiäkään ei enään\ntuntunut, niin oli ylen vaikea löytää tien suuta toiselta puolelta.\nJos sen jonkun lammin päästä löysikin, niin oli yhtä vaikea pitää\nsitä, sillä maalla ei ollut paljon tiestä eikä jälestäkään sanottavaa.\nMuutamista kannaksista menin mielihavilla yli puiden merkkiä myöten.\nToisilla kannaksilla pidin joen sivua.\"\n\n\"Yhdellä kannaksella näin ukkosen särkemän suuren hongan. Latva oli\nsylen päästä murtunut poikki, ja pudonnut pystyyn hongan tyvelle. Muu\nosa hongasta oli revennyt kolmeen osaan juurihin asti jo lohkareita\noli sinkunut laajalta ympärille; loitimmaisia oli 45 askeleen päässä\nhongasta. Palanutta paikkaa ei näkynyt yhtään.\"\n\n\"Kuin enimmiten en päässyt oikialla kunnolla kulkemaan, niin\ntuli päivästä, joka täällä pohjaispuolella lyhenee enemmin kuin\neteläpuolella Suomenmaata, jo ennen taloon päästyäni loppu. Kuuta\nei ollut, ja pilvinen taivas ja lumeton maa tekivät syksy-yön pian\npilkkopimeäksi. Vielä tuli lampi, jota kulin enimmiten rantaa myöten,\netten menisi sivuitse joen suusta. Siihen päästyäni upposin pulahdin\npuolen sylen syvältä sisään, jota en osannut varoakaan, kuin jää ei\nyhtään ääntänyt, ennen kuin lohkesi, johon jäällä oleva vesi kyllä oli\nsyynä. Siitä pulakasta päästyäni astuin lötsötin korpia, varvikkoa,\nhakolikkoa, ja milloin mitäkin, joissa umpipimiässä ei juuri juoksemaan\npäässyt. Puututtuani muutamaan pajupehkoon, luulinkin jo tulleeni\nvanhan Vipusen parran alle. Jopa oli sen päiväinen mutkikas matkakin\npian samanlainen, kuin koska itse vanha Väinämöinen\n\n    \"Läksi saamahan sanoja,\n    Ongelmoita ottamahan,\n    Vatsasta vanhan Kalevan,\n    Suusta Antero Vipusen.\"\n\nHänkin:\n\n    \"Toki läksi, ei totellut,\n    Astu päivän helkytteli\n    Naisten neulojen neniä,\n    Astu toisen torkutteli\n    Miesten miekan tutkaimia,\n    Kolmannenki keikutteli\n    Uron tapparan teriä.\"\n\n\"Ja kuin jalkani missä upohtui lähteen silmään taikka muuhun\navopaikkaan, niin juohtui mieleeni, että Väinämöinenki kukaties samalla\nlailla\n\n    \"Torkahti jalansa toisen,\n    Vaapahti vasempensa,\n    Suuhun Antero Vipusen,\n    Mahtipontisen povehen.\"\n\n\"Aholle päästyäni rupesin tulta pyytämään vanhoilla raapustimillani,\njoita onneksi oli jäänyt laukkuhuni kesämatkasta. Onnestuikin monen\nturhan koetuksen perästä ja vanha tervaskanto lekkosi pian aholla.\nSiinä muutin osaksi kuivat vaatteet päälleni ja kuivaelin märkiä.\nRupesin ma'ata ja makasin niin lystisti kuin parahimmalla vuoteella.\nPäivän vaietessa läksin siitä, ja tulin virstan verran käytyäni taloon.\"\n\nSamat tunteet ja toiveet ovat yhä uudelleen syttyneet jokaisen\nrunonkerääjän mieleen hänen Maanselän poikki astuessaan Kalevalan\nmaahan.\n\n\n\n\nALIJÄRVEN VASSELEI.\n\n\nJa niin oli tartuttava matkasauvaan ja lähdettävä maita laajemmaltakin\nkulkemaan, vaikkapa ero hauskasta Jyvöälahdesta olikin ikävä. Toverini\njäi sinne edelleen sanakirjatöineen; mutta hänen piti myöhemmin saapua,\nsamoille seuduille, joille minä lähdin, sillä sanakirjaa oli eri\nmurrealoilla vertailtava.\n\nRinnan Kuittijärvien kanssa on viittä kuutta penikulmaa etelämpänä\ntoinen vesistö, jonka lähteet ovat Kuhmon ja Lentiiran kohdalla\nMaanselän lampiloissa. Lähinnä Suomen rajaa ja samalla ylinnä on\nmelkoinen Kiitehen selkä eli Kivijärvi, joksi se on kartoilla merkitty.\nSiitä laskee Kivijoki Luvajärveen, josta vesi edelleen virtain ja\nvälivesien kautta kulkee Kiimasjärveen ja Nokeuksen virran kautta\naavaan Nuokkijärveen. Tästä järvestä juoksee kaksi rinnakkaisjokea\nTshirkkakemiin, jonka päävesi kuitenkin tulee etelämpää, Rukajärvestä\nja Repolasta. Yhtyneet vedet laskevat pohjoista kohti vähäiseen\nJyskyjärveen, jossa ne tapaavat Kuittijärvien vedet. Näin syntyy\nVienan Kemijoki, joka ei sen koommin saa mainittavia lisiä.\n\nTätä etelämpää vesistöä pitkin kulkee Nuokkijärven päähän saakka\nArkangelin ja Aunuksen välinen raja. Kiitehen rannalla ovat Akonlahti\nja Munankilaksi, Miinoan järven rannalla Miinoa, pienempiä kyliä\nmainitsematta. Alempana ovat Luvajärven, Kiimasjärven ja Nokeuksen\nkylät, Nuokkijärven rannalla Peäkönniemi ja Piismalaksi, Tshirkkakemin\nvarressa Tshirkkakemi ja vähäinen Kellovaara. Kaikista näistä kylistä\non runoja saatu, toisista enemmän, toisista vähemmän. Molempien\nreittien välisellä ylängölläkin on siellä täällä poikkivesistöjen\nvarrella kyliä, joista mainittavimmat ovat Kenttijärvi ja Kostamus.\nMutta enimmäkseen on ylänkö laajaa erämaata.\n\nTuolle etelämmälle runoalueelle piti nyt matkani. Vuokkiniemen kautta\nolisi ollut paremmat matkat, niin sanottiin, mutta minä valitsin\nvaivalloisemman ja vähemmän kuljetun oikotien, koska toivoin sen\nvarrella olevista kylistä saavani runoja ja tapaavani alkuperäisempiä\noloja.\n\nSaattajiksi lähtivät ensimäiselle taipaleelle Seni ja Okahvi.\nVapaaehtoisesti he tarjoutuivat. Heillä oli vähän muutakin asiaa,\nsillä Alijärvestä, jonne he minua kaimasivat, odotti ainakin toinen\npikapuoleen kosijoita, ja näin oli hyvä tilaisuus käydä taloa\nkatsomassa. Verevä Okahvi sousi ja hienopiirteinen Seni huopasi,\nminun täytyi jouten loikua teljolla, sillä ei sallittu minun tarttua\nairoihin. Kevätaamu oli herttainen ja iloisesti vene sujui välivesiä,\nsalmia ja vähäisiä selkiä. Rattoisaa on olla keväällä ensi kerran\nvesillä, ja varsinkin täällä Karjalassa, jossa kelirikon aikana ei\npääse mihinkään ja maataipaleet ainakin ovat vaivalloiset ja kolkot.\nKorkean Jyväniemen takaa siintivät hetken aikaa Yli-Kuittijärven ylävät\nrannat, mutta katosivat pian saarien sekaan.\n\nSeitsemän virstaa soudettuamme näitä kapeita välivesiä tulimme\nKyperäiselle, jonka Seni viilletti. Siinä ei ollutkaan muuta kuin\nkelpo nielu, aallokkoa tuskin ensinkään. Liepeessä poikkesimme maihin\ntervehtimään tuttuja jyvöälahtelaisia, joiden tiesimme tulleen sinne\nkevätpyydyksilleen. Vaskikattiloineen, konttineen, eväineen he istuivat\nviidakossa pienoisen kalapirtin edessä paraillaan murkinoimassa. Verkot\noli ripustettu kankaan reunaan pienen valkean ympärille savustumaan.\nRannassakin oli pajukossa koko rysätarha, joka imi kitkerää savua\npihisevistä tervaskannoista. Päätin sen taiaksi, mutta pyydyksien\nisäntä vältellen selitti savustavansa vain sen vuoksi, etteivät langat\nlimaantuisi. Niin muutoin tehdään täällä kaikkialla ja voihan siinä\nolla rinnan sekä taikaa että tarvetta.\n\nHaastettiin kovasti minua viipymään kalastuspaikalla muutaman päivän,\nja hauskaa se olisi ollutkin, sillä koski on niitä somimpia lohikoskia\nja kevätilma oli hehkeimmillään. Vasta puhjennut lehti huokui pihkaista\ntuoksuaan, nuoret poimuisat lehdet olivat kuin hienoin nypläharso, joka\noli viidakoihin heitetty. Lehto oli kuin lukemattomissa vihannissa\nhelmilöissä, ja joka hetki kostui ja paisui sen kesäinen verho.\nHätäpikaa vain kiskasin koskesta parin kilon painoisen, terhakan\nlohenpoikasen eli kuujan.\n\nVielä paljon parempi lohikoski olisi Kyperäinen, ellei sitä alempana\nEnonsuussa olisi pilattu. Enonsuun mahtava isäntä oli nimittäin talonsa\nkohdalta kokonaan sulkenut joen vankalla lohipadolla, eivätkä pyynnöt\neivätkä uhkaukset saaneet häntä sitä avaamaan. Siten jäivät Alijärvi,\nJyvöälahti ja kaikki Yli-Kuittijärven kylät lohetta. Alijärven kylästä,\njoka oli noin viiden virstan päässä Enonsuusta syrjävesistön rannalla,\noli monianna kevännä käyty useat kerrat leikkaamassa pois enonsuulaisen\npyydykset, mutta pohatalla oli aina varalla toiset, ja hänen kerrotaan\nsitten tavalla tai toisella sovittaneen leikkaajat. Siten hän oli monet\najat ottanut kaikki kalat, mitä vain yritti nousta Keski-Kuittijärvestä\nylöspäin. Ylävesien kylät olivat vihdoin pyytäneet viranomaisten apua\nyksinvaltiasta vastaan, ja samana kesänä pato vihdoin purettiinkin.\n\nKyperäisen alapuolella on lyhyen suvannon takana raju Jolmonen. Se on\nniin väärä, että kiertää melkein takaisin itseensä, ja aallot ovat\nkovat. Mutta kapean kannaksen poikki oli kosken niskasta liepeeseen\nkaivettu pieni pudas myllyn paikaksi, ja siitä oli näin tulvavedellä\nmukava laskea vene. Koski kiertää kaaressa virstan verran, mutta\npudasta tuskin oli enempää kuin kivenheitto. Jolmosen liepeessä on pari\nmyllyä, joilta ei ainakaan voima puutu. Lyhyen suvannon päässä oli\nsitten poikkipuolin Alijärvi. Joki jatkaa edelleen järven päitse, mutta\nmeidän matkamme poikkesi järveä myöden oikealle kädelle. Ainoastaan\nvilaukselta näin Enonsuun mainitun talon, joka oli jo varsin lähellä,\nja lähellä siis Keski-Kuittijärven rantakin. Se oli kahdenkertainen ja\nmaalattu, kuin mikäkin Laukko niemellään.\n\nAlijärven yläpäässä on samanniminen pienehkö kylä. Sieltä olivat\nedelliset runonkerääjät Lönnrotista pitäen koonneet runoja, ja niitä\nlaulettiin siellä yhä vieläkin. Saattajaini \"kostitalossa\" otettiin\nminut hyvin vastaan, mutta paras laulaja, Vasselei, asui järven takana.\nHänen veljeään oli Genetz laulattanut, ja vertauksen vuoksi oli hyvä\nsaada Vasseleinkin runot kirjoitetuksi.\n\nVasselei oli jo lähes satavuotias ja sokea, mutta yhä rattoisa.\nMuistokin oli vielä jotenkin hyvä. Hurstipaita ja hurstihousut yllään\nhän asian kuultuaan kömpi alas uunilta ja oli paikalla valmis runoja\nlaulamaan. Olihan se ansio, jota niin vanhan miehen muulla tavalla\nenää oli vaikea saada. Mutta runojen laadusta emme tahtoneet sopia.\nMieluummin kuin kalevaisia runoja hän olisi laulanut omatekoisia\nlaulujaan.\n\n\"Etkö sie njiistä, kun vieraat miehet ta naiset yhteh mänöy, njiitä\nmie osaan äijän.\" Niitä hän oli useita itsekin tehnyt ja niitä\nmuistellessaan hän kävi vallan leikkisäksi, kaiveli harmaata, vaikka\nyhä vielä terhakkaa tukkaansa ja sanoi naisten Suomen puolella häneen\naina mielistyneen, kun olivat tukkaa tunnustelleet ja siitä huomanneet\nhänet ylen luonnokkaaksi mieheksi. Jonkun niistä hän minulle lauloikin\nja se oli sangen sukkela, eikä ensinkään rivoluontoinen, niinkuin\nmoiset laulut meidän puolellamme tahtovat olla. Kadun, etten sitä\nmuistoon kirjoittanut, mutta minun mieleni niin kokonaan täytti vanhan\nrunon harrastus.\n\n... \"Vaan njiitä ammuisia lauluja -- en velj mie njiitä enämpi maha.\"\n\nHän lausui sen pettymyksellä ja veitikkamainen välähtely katosi\nsilmistä. Mutta miten ollakaan, hän alkoi kuitenkin tapailla yhtä ja\ntoista runonpäätä, ja hänelle kävi samoin kuin niin monelle muullekin.\nKun ukko oli runon ladulle lähtenyt, niin kiihtyi mieli, ja ikäänkuin\ninspiraation valtaamana hän alkoi muistaa ja osata, niin että minulla\noli täysi työ rinnalla pysyä. Ja hänen runonsa olivat täysipätöisiä\nvanhoja säkeitä, vaikka aukkoja olikin paljon. Hän lauloi \"kanteleen\nsynnystä\", \"maailman luomisesta\", \"Sammon taonnasta\" ja \"Kullervon ilon\npidännästä saaren impien keralla\". Ja hän lauloi runonsa nuotilla, joka\noli niin omituisen kevyt, vilkas ja hohteinen, etten ollut mielestäni\ntoista niin kaunista kuullut. Säveltä hän laulaessaan muunteli ja\ntoisinteli niin monella tavalla, vaihteli äänilajeja, ettei se\nkoskaan käynyt yksitoikkoiseksi. Välistä hän lauloi pidemmän jakson\nsäkeitä siten, että sävel kulumistaan kului yhä yksinkertaisemmaksi,\nikäänkuin kertomusta kiirehtien, keinui lopuksi vain kahden\nnuotin välillä, kunnes ajatuksen lepokohdan lähestyessä viimeiset\nsäkeet laulettiin täydellisellä sävelellä ja lisäksi koristettiin\nihmeellisillä helähtävillä sävelkirjauksilla, joita minun korvani\noli mahdoton kiinnittää, vaikka elävästi oivalsin niiden kauneuden.\nSiten käsiteltynä eepillisen runon itsessään yksinkertainen sävel sai\neloisuutta ja rikkautta ja tuntui alati nuorelta.\n\n\n\n\nYLÄMAAN POIKKI.\n\n\nOltuani yötä Alijärvessä varustauduin seuraavana aamuna anivarhain\nmatkaan, mutta tavarain asetteleminen konttiloihin ja kyllin suurien\nkonttien etsiminen vei niin runsaasti aikaa, että päivä jo alkoi olla\npuolessa ennenkuin päästiin parinkymmenen virstan taipaleelle -- sen\nverran sanottiin olevan matkaa Kenttijärven kylään. Kun kotona olevat\nmiehet olivat tukkijoella, niin sain saattajiksi paljaita naisia,\njoitten asia Karjalassa matkustajien saattaminen enimmäkseen onkin.\nTaakat painoivat pari kolme leiviskää -- valokuvaustarpeita oli mukana\nsuuri määrä -- ja hyvin minua epäillytti, jaksaisivatko he ne perille\nkantaa.\n\nSoudettuamme pari virstaa järveä ja virstan verran leveähköä\nKenttijokea, poikkesimme aivan kapealle pikkusuvannolle, jonka tumman\npinnan yli koivut ja kuuset kaartuivat lähes umpinaiseksi katoksi.\nMuutamassa polvekkeessa nousimme maihin ja läksimme astumaan seitsemän\nvirstan maataivalta. Astuimme korpia ja kankaan liepeitä ja aina\nvälillä veteliä soitakin, jotka vielä hyllyivät kevätvettä. Mutta\nsuotta olin epäillyt kantajain huonoutta, he astuivat niin ripeään,\netten perässä pysynyt, vaan pian kuulin heidän huhuilevan hyvän matkaa\nedessäpäin kankaalla. Itsellänikin oli pari leiviskää selässä, ja siinä\noli minulla täysi työ, niin mies kuin olinkin. Tuon tuostakin täytyi\nhikisenä ja pakottavin ohimoin istahtaa hongan tyvelle puhaltamaan.\n\nTyölästä oli varsinkin vetelillä soilla, joita tällä taipaleella oli\npaljon. Polun kohdalla oli rinnakkain pari lahonnutta telaa, mutta\nne lohkeilivat jalan alla tavan takaa ja enemmän kuin yhden kerran\nluiskahdin polviani myöden liejuun. Nuo seitsemän virstaa astuttuamme\ntulimme Luomajärvelle, jonka rannalla on samanniminen pieni kylä.\nSoudettiin järven yli veneellä, joka ei ollut paljon seulaa parempi.\nTuskin ennätettiin vettä luoda, sitä myöden kuin sitä tulvi sisään,\nmutta toiselta rannalta saimme paremman veneen. Sousimme sillä järven\npäähän, ja vielä kappaleen matkaa Kienttijoen suvantoakin kosken alle,\njossa Kenttijärvestä matkaavat tukit olivat vastassa. Joki oli niitä\nniin täynnään, että jälleen jatkoimme matkaa maisin.\n\nTukkiliike oli silloin Vienan Karjalassa vasta alulla. Kenttijoesta\nkulkivat muistaakseni ensimmäiset pölkyt. Niin koskemattomia olivat\ntämän laajan ylämaan metsät. Uittajat olivat puoleksi Aunuksesta ja\nÄänisestä tuotuja ummikkovenäläisiä. Karjalaiset kun enimmäkseen olivat\nkaupoilla, ei heitä joelle riittänyt, ja lisäksi he olivat tähän työhön\nvielä tottumattomia. Jätkäin leiri valkean ääressä maata lojotti miehiä\nkymmenittäin puuropatainsa ympärillä. Meillä oli heille asiaakin.\nTytöille oli nimittäin annettu mukaan pullo \"puhuttua vettä\" vietäväksi\neräälle Alijärven nuorukaiselle, joka oli loukannut jalkansa tukkien\nvälissä. Kun joella ei ollut velhoa, niin olivat eukot Alijärvessä\nluettaneet parannussanat veteen, ja tämän voiteen me nyt toimitimme\nperille kaikella kunnialla.\n\nMatka nousi kaiken aikaa, yhtämittaista kohinaa kuulimme kankaalle\nKenttijoen koskista. Tulimme sitten illan suussa melkoisen järven\nrannalle. Vaikeitten maitten, korpien, soitten ja kivikoitten jälkeen\non puhdasrantainen tyyni ylämaan järvi viehättävä katsella. Se vaan,\noli poikkipuolin matkan edessä, eikä ollut venettä. Kenttijärven kylä\noli melkein näkymättömissä pohjoisrannalla. Maan tapa on semmoinen,\nettä matkustaja tekee savun järven rannalle, jonka nähtyään kyläläiset\ntulevat \"ehättämään\" hänet järven poikki. Harvoin ehättämistä Vienan\nKarjalassa laiminlyödään, jos vain savu huomataan, taikka huuto\nkuullaan. Sattui kuitenkin niin hyvin, että tukkipäällikkö kulki\njoelta omalla veneellään kylään, ja hänen mukanaan pääsimme järven\npoikki. Savulla olisimme muutoin saaneet virua tuntikauden, sillä\njärvi on noin viittä virstaa leveä. Ehättämistä pidetään Karjalassa\nsuorastaan velvollisuutena, mutta ehätettävät tulee osata oikealle\npaikalle savua laatimaan, muutoin saattaa käydä niinkuin eräälle\nKarjalan miehelle, joka Kenttijärvessä yhtyi seuraamme. Soutaessamme\njärven poikki kuulimme iltatyynellä etäistä huutoa ja keksimme jonkun\najan tähyiltyämme pienen savun, joka oli noin kolme virstaa syrjässä\noikeasta ehätyspaikasta. Sinne ei kylästä arvannut kukaan lähteä,\nolivat luulleet muiksi savuiksi. Onneksi sattui lähimaille kalamiehiä,\njotka pelastivat ukon tulensa ääressä huhuilemasta.\n\nTämä mies, Ortjo nimeltään, oli muutoin oikea harvinaisuus.\nHän palasi kiertoretkeltä pohjoisen puolesta, jossa oli ollut\nkelloja korjailemassa. Selässään hänellä oli oikea museo mitä\neriskummallisimpia vanhoja puukelloja, joihin ukko oli suuresti\nkiintynyt. Niissä olivat rattaatkin puusta. Hän oli ainoa kelloseppä,\nmitä rajan takana tapasimme.\n\nKenttijärven kylä on asuttu laajanlaiselle järven niemelle, jota\nkolmella puolella vesi kiertää. Varojensa puolesta se on hyvin köyhää,\nviljelykset ovat heikot, mutta tukkiliikkeen kautta oli rahvas sinä\ntalvena saanut siksi ansiota, että oli jotakuinkin tullut toimeen.\n\nRunonkerääjiä oli syrjäisessä Kenttijärvessä ennen käynyt ainoastaan\nBorenius, joka sieltä löysikin sangen hyvän laulajan, Riikoisen\nSimanan. Hänen runotaidostaan oli minun nyt hankittava lisätietoja.\nTapasinkin hänet kotonaan ja kirjoitin häneltä ja hänen sukulaisiltaan\nseuraavan päivän kuluessa koko joukon runoja, jotka olivat jääneet\nennen keräämättä. Ostin niinikään koruompeluita, joita on melkein\nvain vanhanaikaisissa naisten paidoissa, \"rätsinöissä\". Näitten\nvaatekappalten olat ja kaulus olivat ennen vanhaan taidokkaina\nompeluksilla kirjaillut; nykyään \"muiskarätsinät\" olivat vanhanaikaiset\nja loppuun kuluneet. Vain köyhimmällä rahvaalla tapasi jonkun, koska\nrikkaitten tapana oli jaella kuolemantapauksien sattuessa vainajien\nhuonompia vaatekappaleita kylän köyhille ja nämä muodista tulleet\npaidat varsinkin olivat siihen soveliaita. Toiset vanhat eukot\nniitä kuitenkin säilyttelivät kuolemansa varalle, tullakseen niine\nhaudatuiksi.\n\nKenttijärvessä olivat kortteeritaloni molemmat emännät kotoisin\nSuomesta, vieläpä Sydän-Savosta. Karjalaiset miehet usein naivat\nsuomalaisia emäntiä, jotka rajan taa tultuaan enimmäkseen muuttavat\nuskontoaan. Mutta kun Vienan Karjalan tytöillä sitä vastoin ei ole\nmahdollisuutta saada suomalaisia miehiä, niin kärsivät he näiden\nnaimiskauppain kautta vahinkoa. Vahinko on tuntuva varsinkin tässä\nmaassa, jossa avioliittoon joutuminen on melkeinpä naisen kunnia-asia.\nHeitä on siitä sääliminen, sillä paljon uskollisemmin kuin miehet he\nsäilyttävät Karjalan vanhaa tapaa ja ammoista siveyttä. Väsymättä he\nraatavat maatakin, pitäen siten tätäkin elinkeinoa voimassa, miesten\nkierrellessä kaupoilla ja vain kesäksi palatessa kotia olemaan apuna\nviljan korjuussa.\n\nKenttijärvestä jatkoin matkaa Kostamukseen vesitse. Se oli yhä samaa\njokea, jota olin edellisenäkin päivänä kulkenut, vaikka se tästä\neteenkäsin väheni. Vettä siinä kuitenkin oli vielä aivan kyllälti\nja toiset kosket olivat niin kivakoita, että nousu oli kylläkin\nvaivalloista. Kolmen peninkulman matkalla oli lähes parikymmentä\nkoskea. Välillä oli useita järviäkin, joita ei ole mihinkään karttoihin\nmerkitty. Suurin näistä oli Koivajärvi, joka oli penikulmaa pitkä ja\nvarsin laaja. Hämmästyin melko lailla, kun se odottamatta eteemme\navautui, sillä Imbergin kartalla ei ollut sillä paikalla järvestä\nmerkkiäkään. Ortjo vanhoine kelloineen oli käyttänyt tilaisuutta\npäästäkseen samassa kyydissä, ja pienoinen vene oli siitä niin syvässä\npainossa, että hädin tuskin pääsimme selän poikki. Minusta aina tuntui\nsiltä, kuin näillä Vienan Karjalan järvillä laine nousisi tavallista\njyrkemmäksi ja herkemmin. Veneessämme oli vain pari tuumaa laidan varaa\nja Koivajärvellä siihen loiskasi aalto toisensa jälkeen.\n\nKoko tämä laaja erämaa, jonka poikki nyt matkustin, näyttää olevan\nMaanselän haara, joka jatkuu rajalta kymmenisen penikulmaa itää kohti,\npäättyen siinä, missä Kemijoen latvahaarat yhtyvät Jyskyjärveen.\nKummallekin puolelle laskevat joet tältä ylängöltä, ja koskien suuri\nluku viittaa siihen, että se keskeltä on koko joukon korkeammalla\nmolempia suuria vesistösyvänteitä. Suurin Kenttijoen koskista oli\nVuosus, Koivajärven ja Kenttijärven välillä. Se oli virstan mittainen\nja kaikki tavarat oli kannettava sen sivu maitse. Niin kiivaat olivat\naallot, korvat väkivaltaiset, että olivat tyhjänkin veneen viedä\nkäsistämme.\n\nKoivajärven rannalla olisi syrjässä matkastamme ollut monias talo,\njossa Genetz oli aikanaan laulattanut \"Krikku-Markke\" nimistä miestä.\nNyt oli laulaja jo kuollut, ja kun ei kylästä enää mainittu saatavan\nmuuta kuin rommia, niin sai se jäädä käymättä.\n\nMatkan varressa oli siellä täällä autioita kalasaunoja ja\nnuottatalaita, moni rakennettu aivan veden päälle, jotta siihen\nsaattoi sisään soutaa. Toiset oli rakennettu niin piiloon, ettei\nniitä huomannut muuta kuin osottamalla. Näillä kalapirteillä, jotka\novat penikulmain päässä kylistä, viipyvät kalamiehet viikkokausia\nyhteen mittaan; kylistä vain silloin tällöin käydään eväitä tuomassa\nja saalista noutamassa. Tämäkin kalastus on niin vanhanaikaista, että\najatus itsestään kulkee erämaitten varhaisimpiin pyyntiaikoihin saakka.\nSe on siitä pitäen säilynyt melkein semmoisenaan. Vaikka karjalainen\nmuualla jo voi olla hyvinkin muuttunut, niin eläessään viikkokausia\nmelko joukolla veneineen ja pyydyksineen etäisellä eräsaunallaan hän\nyhä on luonnonelinkeinojen ammoista aikaa.\n\nKuljimme pitkän mutkailevan suvannon, jonka molemmin puolin oli\nalavia kolkkoja soita, ja saavuimme useille kaitaisille järville,\njoita erottivat toisistaan lyhyet kosket. Ensimmäinen niistä oli\nJuurikkajärvi, jonka autiot petäjikkörannat näyttivät niin ehjiltä,\nikäänkuin ne olisivat sinään seisoneet luomisen päivästä saakka. Ei\nainoatakaan asumusta ollut sen rannalla, paitsi joku ainoa erämiesten\npiilopirtti. Se oli ihailtava eheässä alkuperäisyydessään. Tuntui\nsiltä, kuin olisi Väinämön kannel viimeksi kajahdellut näillä\nrannoilla. Semmoinen luonto siirtää ajatuksen niin äkkiä muinaisuuteen,\nettä viimeiset kaiut tuntuvat vastikään sammuneen, kaikki ympärilläsi\nsen nähneen ja vielä hyvin muistavan.\n\nMutta seuraavien järvien rannoilla näkyi jo uudisasutustakin, joka\nosoitti viljelyksen täälläkin leviävän, vaikka hitaasti. Koskista\nmuistan varsinkin Kalliokosken, jonka oikealla rannalla sileä\npystykallio muodosti soman portinpatsaan. Ortjo koneenrakentajana\nihaili kovasti tätä koskea, se kun hänen mielestään oli niin oivallinen\ntehtaanpaikaksi; minua se komeine kuusikkorantoineen miellytti\nsomuutensa vuoksi, ja kauan lieneekin kauneus sen ainoa ansio. Kun\nkerran se aika koittaa, että Vienan Karjalankin vesivoimat kelpaavat\nteollisuuden palvelukseen, niin ei niitä ensi hädässä tarvitse lähteä\nniin etäältä etsimään. Toinen mainittava koski oli Väärä. Vesi\njuoksi hyvin kiivaasti ja koski oli niin kapea, että vene uhkasi sen\npaisuttaa ja siitä itsekin täyttyä. Siinäkin olivat tavarat maisin\nkannettavat. Omituisen kamalan jutun saattomies kertoi erään järven\npoikki soudettaissa. Joku vuosi takaperin oli muuan mies lähtenyt\nviimeisillä kevätjäillä hiihtämään järven poikki. Mutta jää oli\npettänyt suksimiehenkin, ja kun sukset olivat jalkoihin sidotut, ei\nhän pudottuaan mitenkään saanut jalkojansa jään päälle. Siinä oli mies\nkauan taistellut henkensä edestä, hänen huutoaan oli kuultu puolen\npenikulman päähän, mutta ihmiset eivät käsittäneet lähteä, tai eivät\njoutuneet apuun, ennenkuin onnettoman voimat loppuivat ja hän vaipui\nhyiseen hautaan.\n\nVihdoin olimme vesimäkien päällä ja Kostamuksen järvi avautui eteemme.\nVaikkeivät suuremmatkaan selät tällä järvellä ole paria kilometriä\nlaajemmat, on se kuitenkin tuulella vaarallinen. Kummastuttavan nopeaan\nsillä aallot kohosivat tuulen viritessä. Sanottiin joskus olevan\ntyhjälläkin veneellä vaarallista sille lähteä. Sen vuoksi oli ottaminen\ntoinen vene avuksi, vaikka karjalaiset seuralaiseni kyllä olisivat\nsuostuneet niinkin matkaa jatkamaan.\n\nHämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen päälliselle rannalle, ja\nruskoja vastaan näimme korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin\nmahtava pensas tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä,\nniitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä ja tuo kuusikko\noli sen kalmisto.\n\nSinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi askeleeni, sillä niin\njuhlallista kalmakuusikkoa en ollut ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja\npuita ja kohonneet tavattoman korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta\ntai vanhuuttaan sortunut ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha\ntapa säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella puuhun koskea; siellä\nsaa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin luonto hyväksi näkee. Puita oli\nkaatunut hautainkin päälle, mikä millekin suunnalle, eikä pyhässä\nlehdossa oltu mitään tehty niitten poistamiseksi. Ne saivat kuivua ja\nlahota, kunnes luhistuivat maan pintaan. Toiset olivat jo niin vahvassa\nsammalessa, että niitä tuskin maasta erotti. Mutta siitä huolimatta\noli pilviä pitävä kuusikko niin tuuhea, että valo oli iltahämäryyttä,\nennenkuin se maahan ennätti.\n\nHautoja oli puitten alla taajassa; jokaisen päällä hirsistä\nrakennettu katos, \"kropnitsa\", ja tämän päässä katettu risti. Toiset\nkropnitsat olivat jo satain vuosien vanhoja ja ylt'yleensä vahvan\nsammalen peitossa, toisten ääressä vielä näkyi vereksiä hiiliä ja\nastiankappaleita -- vanhan uhritavan muisto, vaikka siihen nykyään\nliittyy kirkkosuitsutuksen polttaminen. En ole milloinkaan käynyt\nhautausmaalla, joka vaatimattomuudessaan olisi jättänyt mieleen niin\nsyvän hartauden tunteen. Kappaleen aarnioluontoa oli ihminen pyhittänyt\nviimeiseksi asuinpaikakseen.\n\nOli siellä myös eräs kaamea vieras muisto, kömpelösti tehty\nkivinen risti, sekin jo sammaltunut. Siihen liittyi vanha tarina.\n\"Varassussotain\" aikana olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä\npyhänä salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon ja kaiken rahvaan,\njoka siinä oli, ja näiden uhrien muistoksi oli tuo risti. Salmen\ntoisella puolella oli nuori väki ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut\nitsensä lampeen.\n\nMiitrein varakkaassa talossa minua pidettiin hyvänä sen päivän, jonka\nKostamuksessa vietin. Lähdin sitten jatkamaan matkaa \"kevarikyydillä\",\nsillä olin nyt Vuokkiniemestä tulevan valtatien eli \"jaaman\" varressa.\nSitä piti päästä hevosella puoleen ja toiseen, ei kuitenkaan rattailla,\nmutta reellä tai ratsain. Soissa oli portaat, jo'issa sillat.\nMeikäläisten käsitysten mukaan se ei ollut karjatietä parempi, mutta\nVienan Karjalan tieksi se oli hyvä. Sain ainakin tavarani hevosella\nkulkemaan, vaikka itse mieluummin astuinkin jalan.\n\nMutta kova sydän pitääkin olla sillä, joka moisella tiellä istuu\nreessä. Surkeata oli tavaroitakin vedättää sulassa maassa. Hevonen\noli heikko ja kiskoi vaivalloisesti kymmenen leiviskän painoista\nkuormaansa, anturat kiljuivat sulassa maassa, niin että korvia vihloi.\nOlisi edes hiljan satanut, olisi keli ollut vähän liukkaampi, sanoi\najomies. Sääli tuli Suomesta tuotua hevosta, joka alakuloisena veti,\nkorvat lupossa ja huuli lerpallaan.\n\nMutta matkalla tapasimme toisen kuorman, joka oli miltei säälittävämpi.\nLyhyenläntä, vaikka tanakka mies istui kankaalla kaatuneen puun\nrungolla, vieressään puun tyvellä säkki, joka oli melkein yhtä korkea\nkuin hän itsekin. Näyttipä siltä, kun he olisivat taipaleella olleet\nhyvin vakavassa keskustelussa ja säkki olisi väittelyssä vienyt\nvoiton. Se oli Kostamuksen metsänvartija, joka oli käynyt Kontokin\nkruununmakasiinista siemenohria. Kun ei ollut hevosta, niin täytyi\nitse kantaa säkki, ja se lienee painanut kuuden leiviskän vaiheille.\nSe mies oli niitä ainoita karjalaisia, jotka eivät taipaleella olleet\nhalukkaita vilkkaaseen sananvaihtoon. Semmoisista vaivoista leipä\nsaa arvoa. Mutta niin on Vienan Karjalassa asian laita, että älköön\nruokaa toivokokaan se, joka ei jaksa kantaa säkkiä taipaleen poikki.\nEnimmäkseen se tuodaan vielä paljon etempääkin, Maanselän takaa Suomen\npitäjistä, joista kaiketi voi velaksikin saada. Ken on heikompi, sen on\nvieminen oma nälkäinen säkkinsä rajan taa.\n\nPäivä kului jotenkin tarkkaan, ennenkuin oltiin Kontokissa, ja monta\nkertaa puhalsi hevosparka välillä, ja moni terävä kivi kiskasi reen\njalaksesta nokkansa täyteen puunpärsää. Montakohan semmoista matkaa\nyksi reki tehnee?\n\nSamaa tietä oli Lönnrot aikanaan kulkenut. Seitsemännellä retkellään\nhän tämän kautta kulki Vuokkiniemestä Luvajärveen ja viipyi\nKostamuksessa useita päiviä runoja kirjoittaen. Ensimmäisellä pitkällä\ntaipaleella hänelle sattui seuraava seikkailu:\n\n\"Tällaiseen lypsäjäseurueeseen yhdyin lähtiessäni kylästä\n(Vuokkiniemestä) 40 virstan päässä olevaan Kostamukseen. Lehmien\nlypsinpaikalle kyllä oli seuraa, mutta sieltä oli kulkeminen vallan\nyksin yön selkään. Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen, missä\noli kesäksi sauna heinäväkeä varten. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti\npelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku olisi voinut\narvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti olisi seurannut minua ja\nryöstänyt. Kuljin siis edelleen, poikkesin metsään ja koetin nukkua\nsammalille. Mahdotonta hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että\nkaikki ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä oli saada\nniitä suunsa täyteen. Alotin taas vaellukseni ja kuljin noin kymmenen\nvirstaa eteenpäin, jolloin väsyksissä ja unisena koetin taas nukkua.\nLeikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin itseni oksilla\nmikäli voin, sidoin huivin päähäni ja luulin nyt olevani turvassa\nhyttysiltä. Kaikki turhaa. Nytkin ne pääsivät kimppuuni, vaikka\nkuinkakin usein olisin koettanut parannella linnaani. Täällä kaipasin\nensi kerran Kajaaniin kesäksi jättämääni tupakkapiippua. Tuli tosin\nolisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää, kun siitä minut olisi\nhuomattu. Koko matka kävi enimmästi kaskettujen maiden, lehtimetsien\nhalki, siitä tuo suunnaton hyttysten paljous. Monta vertaa kernaammin\nolisin ollut mitä kovimmassa talvipakkasessa, sillä näin tukalaa ei\nollut koko talvena Lapissa paljaalla lumella maatessani.\"\n\nKontokki on tämän ylämaan pitäjän keskusta. Siihen kuului ennen\nAkonlahtikin. Kylä on hajallaan melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan\nvielä omituisempi kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä\nolivat puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli,\nirtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat kurottelivat\nilmaan naavatukkoja.\n\nKontokkiin päättyi jaama, tavarat oli pantava kontteihin ja\njommoisellakin joukolla lähdettiin seuraavana päivänä Luvajärven\ntielle. Mutta hyvin hitaasti lyheni tämäkin taival. Eräs saattajista\noli ottanut selkäänsä kahdenkertaisen kuorman, enemmän ansaitakseen,\nja vaikka hän oli vankka ja tottunut kantamaan, niin pahasti hän\noli lapautunut, ennenkuin oltiin Luvajärvellä. Matkaa oli runsaasti\npuolentoista penikulmaa. Jokien poikki oli astuttava vain notkuvia\npuita pitkin. Välillä yllätti äkillinen myrsky. Metsät pauhasivat,\nniinkuin olisimme olleet keskellä palavaa koskea, ukonpilvi ärjyen\nkiidätti ylitsemme, loiskauttaen lyhyen rankkasateen, honka sortui\nlähellämme ryskeellä, mutta äkkiä ilma taas katosi, vanhoilla\nahorinteillä nuori lehti tuoksui ja kimalteli auringonpaisteessa, ja\njylhäin korpien ja kankaitten piirittämänä kukkui käki ensi kertaa\nahoviitain maireassa vihannuudessa.\n\nMaat alkoivat aleta, joku myötäjokikin lyöttäytyi yhteen matkaan, ja\nvihdoin näimme ylämaan syrjältä laajan laakson, joka oli poikittain\nedessäpäin. Sen pohjalla olivat eteläisen vesistön joet ja järvet.\nSelkämme takana oli tasainen korkea maa. Edessämme oleva syvänne oli\nalamaan lahti, joka ylävien maiden välitse ulottuu aina Maanselälle\nsaakka.\n\n\n\n\nETELÄISELLÄ RINNAKKAISVESISTÖLLÄ.\n\n\nVesistö, jonka varrella Luvajärven kylä on, erottaa toisistaan\nArkangelin eli Vienan ja Aunuksen läänit. Raja kulkee vesistöä niin\ntarkkaan, että samat kylätkin sen kautta jakautuvat kahteen lääniin.\nLuvajärvestä, jossa lienee kolmisenkymmentä savua, kuuluu suurin osa\nAunukseen, mutta järven pohjoispuolella on muutamia taloja, jotka ovat\nArkangelin läänin vanhanaikaisempain hallinto-olojen alaisia. Sama\non asianlaita Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa, jotka ovat, edellinen\nkolmen, jälkimäinen neljän penikulman päässä alempana saman vesistön\nkahden puolen. Ulkonaisista merkeistä ei tosin huomaa, että kyläin\nkeskitse kulkee lääninraja, yhtä vaatimattomia ja harmaita ovat talot\nkummallakin puolella, ja samanlaatuista on väestö. Mutta Kuittijärvien\npuolen asukkaista se eroo jonkun verran sekä pehmeämmän kielensä, että\nehkä luonteensakin puolesta.\n\nAsuin Luvajärvessä Kuismasen Jaakon talossa, joka oli kylän parhaita.\nJaakko oli harvinaisen toimelias mies. Hän oli liikkunut laajalti\nkaupoilla ja arvatenkin koonnut omaisuuttakin. Hänen kauppaintoansa\nkuvaa, että hän paikalla möi minulle veneen, jota parhaillaan\nrakennettiin, vaikka hän oli sen itseään varten teettänyt. Ei\nkysymystäkään, kun vain hinnoista sovitaan, se on Karjalassa\njotenkin yleistä, melkeinpä mistä tahansa. Hänessä oli koko joukon\nmaailmanmiestä, mutta samalla reippautta ja minun käsittääkseni\nrehellisyyttä, jonka vuoksi talossa viihdyin. Jaakon emäntä, joka oli\nMiinoasta, oli uljaimpia ja kauneimpia vaimoja, mitä Karjalassa näin.\nHeillä oli kaksi lasta, joista toinen oli viiden kuuden vuotias poika,\nkyttyräselkä ja heikko, mutta mainion älykäs niin pieneksi pojaksi.\nPoikasen elävä mieli tuli somasti näkyviin eräänkin kerran meidän\naikuisten tyhjentäessä suurta samovaaraa ja pureskellessa \"kolatshuja\",\npieniä veteen leivottuja rinkelejä. Kestit olivat sillä kertaa\nminun puolestani, ja kiitollisena talonväki kokoontui pöydän ääreen\ntarinoimaan ja valamaani tsajua nauttimaan. Mutta pikku Jaakko oli\njätetty etuhuoneeseen oven taa, josta kuulimme hänen ruikuttavan jotain\nkummaa säveltä. Vanhemmat hetken päästä nauraen sanoivat hänen \"eäneen\nitkevän\" omaa, tilaisuutta varten sepittämäänsä itkuvirttä, joka kävi\njotenkin tähän suuntaan:\n\n\"Kyllä teidän on siellä hyvä olla lämpöisen samovaaran ääressä,\nhöyryävä 'toaju njokan iettä', minä täällä ikävissäni istun, 'peä\nkibiä ta maha tyhjä'.\" Ja niinkuin kaikki itkijät, niin hänkin ladulle\npäästyään alkoi todenperään itkeä, kunnes pääsi kesteihin osamieheksi.\n\nLuvajärven kalmisto, joka on saarella, nuoressa männikössä, on\nherättänyt huomiota omituisten koristettujen hautaristiensä\nvuoksi. Tuskin missään muualla näillä seuduilla on säilynyt niin\npaljon omituista vanhaa puukoristemallia. Oikeastaan eivät nämä\nhautapatsaat kuitenkaan ole ristejä, sillä ne puuttuvat poikkipuuta.\nVarsi on veistetty ja kaivettu täyteen koristuksia, poikittain ja\npitkittäin, ja yläpäässä on pieni sievästi vuoltu katto, samanlainen\nkuin vanhanmallisissa karjalaisissa rakennuksissa. En ole missään\nmuualla Vienan Karjalassa tavannut niin runsaasti näitä koristettuja\nhautapatsaita kuin Luvajärven kalmistossa, en edes merimaassa, jossa\nsama malli muutoin näyttää olevan yleisempi kuin sisämaassa. Luvajärven\nlähikylissä niitä ei ole kuin nimeksi ja nekin vähät ovat paljon\nkömpelömmin tehtyjä. Kostamuksen kalmistossa näin vain yhden samaan\nlaatuun koristetun patsaan, joka jo oli maahan kaatunut, Miinossa\nniinikään vain moniaan, Kiimasjärvessä ja Nokeuksessa en muistaakseni\nainoatakaan. Akonlahden kalmistossa, joka muutoin on kylläkin\nvanhanaikuinen, niitä ei ollut ensinkään. Kieretin hautausmaalla sitä\nvastoin oli runsaasti saman mallisia hautapatsaita, vaikka ne olivat\nhuonommin tehtyjä. Meren rannikolta siis näyttää tuo koristemalli\nkulkeneen sisämaahan. Taiteilijat L. Sparre ja E. Wikström olivat\nparia vuotta aikaisemmin tekemällään matkalla löytäneet nämä ristit ja\nheiltä sain minä niistä tiedon. Useita kreivi Sparre oli piirtänytkin,\nminä nyt valokuvasin ne, koska valokuva on tieteellisiin tarkoituksiin\nhalutumpi.\n\nLuvajärvestä käsin tein matkan Kiimasjärveen ja Nokeukseen ja sitten\nvielä toisen matkan Kiimasjärveen. Venereittejä on kaksi, toinen pitkin\nmutkittelevaa päävesistöä, selkiä, salmia, virtoja ja koskia, toinen\naivan kaitoja metsäjärviä, joita on rivissä rinnan päävesistön kanssa.\n\nEdellisellä reitillä kuljetaan noin penikulman verta Luvajärveä ja sen\njälkeen saman verran kierteleviä välivesiä. Kiimasjärveen pudottaa\nkolme koskea, Luva, Kovera ja Vonka, joista molemmat jälkimmäiset ovat\nsiksi jyrkät, että painot ovat veneestä purettavat ja kannettavat\nmaisin. Vesistön rannat ovat syvintä saloa. Asumuksia ei ainakaan\nsilloin ollut koko matkalla. Ainoastaan autiot kalapirtit kutupaikoilla\ntaikka männyn kylkeen kiinnitetyt sotkanmunituspesät muistuttivat\nsitä, että ihminen joskus liikkui näillä seuduin. Vongan alta alkaa\npitkä, vaikka kaidanlainen Kiimasjärvi, sekin alkupäästä erämaan\nluontoista, kunnes jo monen virstan päästä alkaa vasemmalta rannalta\nnäkyä melkoinen valkoinen rakennus. Joka ei tiedä, mikä se on, katselee\nsitä hämmästellen, sillä harvinaisia ovat näillä mailla niin upeat\nrakennukset ja maali. Se oli tietääkseni ainoa kansakoulu, mitä silloin\noli koko Arkangelin läänissä karjalaisella alueella, ja sekin oli\nyksityisen varoilla rakennettu. Muuan rikas pietarilainen kauppias,\nMinin nimeltään, oli testamentissaan määrännyt monta kymmentätuhatta\nruplaa kansakoulun rakentamiseksi ja opettajan palkkaamiseksi\nkotikyläänsä Kiimasjärveen. Opetuskieli oli venäjä ja opettajat\nvenäläisiä, mutta siitä huolimatta oli koulussa runsaasti oppilaita,\nniitä sanottiin tulevan kymmenien penikulmien päästä. Koulussa\nopetettiin muitten oppiaineitten ohella käsitöitäkin, ainakin suutarin\nammattia, joka tässä käsityöläisistä köyhässä maassa olikin varsin\ntarpeen.\n\nSama Minin muisti muullakin tavalla kotikyläänsä. Ervasti mainitsee\nmatkakertomuksessaan, että Mininin lahjoittamilla varoilla v. 1879\npar'aikaa kaivettiin kanavaa Kiimasjärven päästä Nokeuksen ensimmäisen\nrajun kosken sivu. Sen kautta oli aikomus keväisin vähentää vettä\nKiimasjärvestä, jossa kevättulva nousee hyvin korkealle. Paljon rahoja\noli kulutettu tähän työhön, niin kerrottiin, mutta kesken se oli\nsittenkin jäänyt. Pahat kielet huhuilivat, että monenkin pohatan näissä\nkylissä oli vaurastumisestaan kiittäminen osallisuuttaan tämän työn\njohdosta.\n\nEsimerkkinä Mininin mahdista mainittiin muun muassa, että hän oli\nesiintynyt Suomen oikeudessa lakki päässä, ja kun tuomari oli häntä\nsiitä nuhdellut, oli hän kysynyt, mitä se maksaa, ja vastauksen\nkuultuaan lyönyt viisikymmentä markkaa pöytään.\n\nKiimasjärven etelärannalla, siis Aunuksen puolella, herätti huomiota\ntoinenkin rakennusrivi, joka oli yhtä kookas, vaikka alkoi hoidon\npuutteessa rappeutua. Se oli talo, mutta karjalaiseksi taloksi\nharvinaisen suurisuuntaiseksi rakennettu. Siinä oli asunut pohatta,\njota muisteltiin erinomaisesta vieraanvaraisuudestaan ja monista\nsuurista yrityksistään. Paitsi rakennuksiin oli Ontropanniemen vanha\nisäntä käyttänyt suuret summat maanraivaukseen.\n\nHän oli kynnättänyt peltoja, kaivattanut ojia, perkannut niittyjä.\nHän oli käyttänyt kaupalla kokoomansa varat toisin kuin sen puolen\nvarakkaat isännät yleensä, jotka eivät sanottavia varoja uhranneet\nmaanviljelykseen, etupäässä arvatenkin siitä syystä, ettei maa ollut\nyksityisomaisuutta. Mutta ei Ontropanniemen esimerkki kehottanutkaan\nseuraamaan, sillä kun hän oli päänsä kallistanut, niin antoi nuori\npolvi raivattujen maitten uudelleen metsittyä. Kuvaavana esimerkkinä\nvanhuksen rikkaudesta kerrottiin, että hänellä oli ollut mahdottoman\nsuuri nuotta ja muutkin kalanpyydykset mitä parasta, siikaverkot\npuhtaasta silkistä. Ukon kuoltua oli talo joutunut huonoihin käsiin,\nriita ja ynseys tuntuivat siellä asuvan, ja kaikki hyvät laitokset\nolivat saaneet rappeutua.\n\nNokeuksessa, joka on Kiimasjärven ja Nuokkijärven välisellä\nkannaksella, en malttanut kauaa viipyä suoraan sanoen ikävän vuoksi.\nOuto tuuli tuntui puhaltavan vastaan, kuta kauemmaksi siihen suuntaan\nkulki. En juuri saata kehua sitä kohteluakaan, joka tuli osakseni\nNokeuksessa. Tuskin olin sinne saapunut, ennenkuin akkunasta kuulin ohi\nkiirehtivien akkojen hokevan toisilleen, että \"rahanjakaja\" oli tullut\nkylään, ja siitä alkoi rasittava kerjääminen, jota en parhaammallakaan\ntahdolla olisi voinut tyydyttää. Blomstedt kertoo, että olivat\nNokeuksessa aikoneet ryöstää hänen ja hänen toverinsa ja että siitä\noli kylällä julkisesti keskusteltu. Ikäviä kokemuksia oli toisilla\nmatkustajilla ollut alempana Nuokkijärvenkin kylissä. Suomen puolella\nkerrottiin totena asiana, että eräässä sikäläisessä kylässä oli aiottu\nväkisin ottaa rahat englantilaiselta Rogers pashalta, hänen palatessaan\nTshirkkakemiltä onkiretkeltään. Rogersilla oli suomalainen tervavene,\njoka taivallettiin Maanselän poikki, ja suomalaiset saattajat.\nKellovaarassa, Tshirkkakemin varressa, olivat väkisin tahtoneet tutkia\nerään matkustajan passin ja ehkä muutakin. Onko tähän ynseyteen syynä\nse, että Karjalan miehet ovat meidän puolella niin usein laukkunsa\nmenettäneet, sitä en osaa sanoa. Sama kohtalo on tullut Vuokkiniemenkin\nja Uhtuen miesten osaksi, mutta en huomannut, että he olisivat\ntahtoneet sitä kostaa asiaan osattomille matkustajille. Ehkä ovat\nne olleet vain pelotuksia, sillä en ole kuullut, että olisi todella\nryöstöjä tapahtunut, aina ovat uhkauksiin jääneet.\n\nNämä kylät ovat kuitenkin ennen olleet hyviä runopaikkoja, varsinkin\nNokeus, jonka laulajat ovat Kalevalan aineistoon antaneet monta\noivallista lisää. Useimmat laulajoista olivat kuitenkin jo kuolleet. Jo\nniissä luetteloissa, joita olimme mukaamme saaneet entisten kerääjäin\ntiedusteluista, oli useimman nimen edessä risti. Ja mistä tuo risti\npuuttui, siihen sain nyt minä sen piirtää. Haikealla mielellä sen\ntein, sillä monestakin henkilöstä sanottiin luettelossa, että häntä\noli mainittu hyväksi runon taitajaksi, mutta ettei kukaan ollut häntä\nlaulattanut. Semmoinen oli varsinkin Nokeuksen kiitetty laulaja\nHarkkonen Lari; hän vei laulunsa mukanaan hautaan. Tarkkaan tuntuivat\nrunot kadonneen näistä kylistä, eivätkä niitä viitsineet ruveta\nsemmoiset vanhukset tapailemaankaan, jotka ehkä olivat ennen osanneet\nja nuorempina \"kirjaankin laulaneet\". Loitsuja lienee osattu, mutta\nniitä ei tahdottu laulaa. Tämäkin viittasi siihen, että kaosta päin\npuhalsi uusi tuuli, syksyn tuuli, jonka henkäys oli runouden surma.\n\nEn ollut vielä aivan kauaa kulkenut, mutta aloin jo ikävöidä toveriani,\njonka välipuheen mukaan piti saapua Luvajärveen joku viikko myöhemmin.\nEn oikein tiennyt, mitä eteeni ottaa, kun en runoja saanut. Semmoista,\nmikä olisi sopinut valokuvattavaksi, oli täällä paljon vähemmän kuin\nolin odottanut. Kerjääjiä kävi alinomaa, puute kun oli suuri. Asuntoa\nja yösijaa ei tosin kielletty, mutta ei sitä aina hyvällä mielellä\nannettukaan. Rahvas pysyi omituisen epäilevällä kannalla, ja se ajan\npitkään painosti mieltä.\n\nEhkä oli siihen vierastamiseen, jota tällä puolella henki vastaan,\nosaksi syynä eräs omituinen uskonsuunta, josta Kuittijärven kylissä\nolimme kuulleet. Täällä etelän puolessa, ja varsinkin Akonlahdessa\nja muissa Kiitehen kylissä, kuului olevan uusi lahko, joka ympäröi\nitsensä hämäryydellä ja sen vuoksi oli antanut aihetta kaikenlaisiin,\nluultavasti aiheettomiin rosvojuttuihin. Näitten \"uusimman uskon\nmolijain\" sanottiin elävän metsissä, maakuopissa, joihin heille salaa\nkannettiin kylistä ruokaa. Muuan Latvajärven mies, joka oli näitten\n\"villiuskoisten\" päälle kannellut Pietariin saakka, oli väittänyt\nheillä olevan aseitakin. Hän oli ilmoittanut heidät \"nihilistoiksi\",\njotka olivat hylänneet kaiken esivallan. Ensimmäinen siemen tuolle\nliikkeelle oli muka tullut Sungusta, Äänisjärven rannalta --\nPohjois-Karjalan vanhasta kauppapaikasta -- ja siitä alusta oli usko\nversonut. Kuinka paljon näissä jutuissa oli perää, sen perille en\nkoskaan päässyt, enkä totta puhuen yrittänytkään, sillä mitäpä syytä\nminulla oli udella asioita, joiden tunnetuiksi tuleminen ehkä olisi\nsaattanut toisia vaaraan. Minun asiani oli etsiä paljon vanhempaa\nuskoa, ja noidan salatun tiedon ilmi saamisessa olisin ehkä osottanut\nvähempää arkatuntoisuutta. Mutta paljon kuljin täällä sekä kylissä\nettä sydänmailla, enkä koskaan tavannut semmoisia metsän erakoita,\njotka olisivat antaneet aihetta noihin kertomuksiin. Jonkinlaista eri\nuskonlahkoa niillä seuduin kuitenkin saattoi olla. Poliisiviranomaiset\nolivat korkeamman käskyn mukaisesti koettaneet ottaa siitä selvää,\nmutta nähtävästi huonolla menestyksellä, sillä en kuullut, että ketään\nolisi tyrmään saatu. Sanottiin heillä olleen salakammioita ja käytäviä,\njoihin pakenivat. Pari miestä oli saatu kiinni, niin kerrottiin, mutta\nniistä oli toinen päässyt karkuun ja toinen oli Kostamuksessa salaa\nvapautettu kruununpalvehjain kynsistä. Heiltä oli muka saatu koko\njoukko harhaoppisia kirjoja, \"enemmän kuin oli koko Uhtuen kirkossa\",\nkuten Uhtuen pappi oli päivitellyt. Sanottiin näitten \"uusimman uskon\nmolijain\" salaavan kuolleensa ja hautaavan ne metsiin. Nimitettiin\nmuuan isäntä, jolta vaimo oli kuollut, mutta jolta uusi vihkimys oli\nkielletty, koska hän ei edellisen kuolemaa ilmoittanut. Mutta uuden\nvaimon keralla hän eli siitä huolimatta.\n\n\n\n\nISÄIN PERINTÖ.\n\n\nToveria odotellessani kävin Luvajärvestä vielä toisenkin kerran\nKiimasjärvessä. Retkeilin silloin \"Kaitain\" kautta, kapeata\nmetsäjärvireittiä, joka kulki selkävesien kanssa rinnan ja oikaisi\nmelkoisesti. Sitä kesäkelillä harvoin käytettiin, luvajärveläiset vain\nkävivät siellä syksyllä kalassa, vetäen kannaksien poikki veneensä ja\nnuottansa. Seurana oli kerallani Jaakko niminen Kuhmon mies, joka oli\npassitta asunut Luvajärvellä kolmisenkymmentä vuotta, niinkuin näillä\nrajamailla lienee silloin tällöin tapana. Hänen kerrottiin muuttaneen\nrajan taa pakoon häijyä akkaansa, ja koska Jaakko tuntui olevan\nhiljainen ja siivo mies, niin saattoi sen hänestä uskoakin. Matkasimme\nuudella veneelläni, joka oli juuri valmistunut. Se oli karjalaisen\nmiehen tekemä, mutta rakennettu samaan malliin kuin Oulujoen jokiveneet.\n\nNyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin\nviimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin,\njoitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä\nkasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta\nsiellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin\npuolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat,\njotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas,\nmutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran.\nKun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä,\nmelkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä,\nettä vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin\nmännyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat\nkalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen\nvarsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta\nmieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle\ntultuaan \"kuikkana sukeltanut\" järveen ja noussut upoksista vasta\ntoisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin\nollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene\nvedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle,\njoka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään\ntahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen\nkulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja\nliekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat\nkiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä\nei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni,\nettä sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa\nruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä\npilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa\nkoivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät\nmutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten\ntörmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen\npieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme\nlenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen\nyli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme.\nEhkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten\nasuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.\n\nVihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon -- olimme\nOntropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.\n\nTällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota\nmainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon\nmies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen\nvertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut.\nNiin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen\nmukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa\ntuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut\ntalossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman\nkuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän\nlautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten\nvoisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin\nnahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle\nhuomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla\noli oikeus saada kievarikyyti -- \"kyytiprokunaa\" vastaan tietysti\n-- joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi\ntäällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi\nniin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin\nvetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten\nmiesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin\nkielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen,\nsaattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin\nystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan\nmitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä\njuoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä\nitse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen\nvaltansa alla.\n\nMutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.\n\nRyysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin\nja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen,\nettä hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja.\nMutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa,\nniin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain\nselittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa\nmaailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja\nkoko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin\nsuureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä,\nperintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä\nolisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka\nnykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi\nheille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni,\nenkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet\nrunot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa,\nvarsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja\najatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä\nkuulleet ja tainneet.\n\nVähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas,\nharteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he\nunohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä\nitse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta\ntsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin\narvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta\nnyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin.\nMutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa,\nja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin\nvasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla\nkuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin\nminua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi\nhukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla\nkuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä,\nja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia\nsäkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan,\nvaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he\nniinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät\nkaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden\nkuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja\nVäinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti,\nkutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva\nhuudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka\nuros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet\nlensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi\nnoitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi\nRyysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten\nja vaati, että se oli... luettava uudestaan. Ja minä luin sen\nvilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa\nniin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.\n\nJa melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä\nkuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain\niloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä\nystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että\nRyysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.\n\nKovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi\nkuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut\nhätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia.\nMutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa,\ntekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä\nnäyttivät autiota saarta, johon \"Suomen paroni\" (rajan takanakin\ntunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa\nveneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian\nhyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä\noli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.\n\nMatkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata\njoutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme.\nMyötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka.\nSiellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta... mikä\njälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin\nmiehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt\nVarahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä,\npuoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin\nkumoamatta, ja vielä senkin jälkeen \"tinkitokanan\", niinkuin maassa oli\ntapa.\n\nHe olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska\ntie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia\nseikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli\nVuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen\nkolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin\nmyönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli\nmatkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen\nvirstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että\nniin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua\nodottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli\nneljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet\nVuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat\npadan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja\nhousut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja\nsaikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin.\n\"Mitä sie musikka juokset?\" olivat tytöt ihmeissään kysyneet,\nseuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi\nponnistaessaan huutaa: \"eklistä päivää\" ja mennä vilkkasi taakseenkaan\nkatsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin\nhäntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa\nkilluen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui\nohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.\n\nUkko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin\ntyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi\naina.\n\n\n\n\nKYYKKÄKISA.\n\n\nLuvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt.\nSitä nimitettiin \"kyykkäkisaksi\", ja on se siksi yleinen ja varmaan\nvanhakin, että siihen kannattaa tutustua.\n\nMetsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitä\nhuolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle,\nkuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylän\nlaidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiä\nkaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta ja\nvanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivat\nkahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.\n\nEnsinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria\n\"kyykkiä\". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästä\npuusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauva\neli \"paalikka\", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi,\nniin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sitten\ntanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikan\nmittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka.\nNäitä neliöitä sanotaan \"konoiksi\", ja niitten kohdalla tulee maan\nolla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saa\ntanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojen\nrintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, jos\non paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.\n\nSiinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voi\nalkaa.\n\nJompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteen\nja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäisee\nvastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Jos\nheität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaan\nvastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykät\nkauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoa\ntervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainen\non niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Oman\npuolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehden\nvastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saada\nvastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata,\nkun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyy\nmaahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneen\nkuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle,\nja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisesti\npaikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.\n\nKisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansa\nnakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekä\nomansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinen\npuolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan,\nkunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksi\npois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnyt\npuolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolelle\nlentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksi\nvastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta \"selkää\nantamaan.\"\n\nTämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleen\nkummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin.\nKutsumme nyt kisapuolueita \"selän antajiksi\" ja \"selän ottajiksi\".\nJoku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan,\nniska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansa\nvastaan, melkein voimistelijain tunnettuun \"pukkiasentoon\". Joku selän\nottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosen\nselkään ainakin.\n\nNäin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiä\nvierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niin\nsiirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan,\nvastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaaja\nosaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen,\nkunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kun\nse on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaan\nkonoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiä\nvierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavat\nkaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niin\ntätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikin\nkono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten,\nettä selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisa\ntaas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivat\nviimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiselta\npuolelta kaikilla paalikoilla.\n\nSemmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkin\nsitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuita\nuroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiin\nratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiin\nratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätä\npyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuin\nnuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitä\npäättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiin\nkisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiin\nmuuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, että\nhän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jo\nvanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen.\nMutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskaten\njatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.\n\nKylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienet\npoikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat,\nmitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysi\nsankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaitten\nja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomen\npaitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmat\nihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä,\nellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi läheni\nlähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, he\nolivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvin\nyleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaan\nlaitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievin\nkäsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmä\nvärikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. \"Meätshyksi\" sanoivat\ntuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.\n\nHumahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoitti\nkisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan.\nPitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivat\nsaaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesän\nynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisi\ntaikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin se\nverestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, miten\nohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, ja\nkun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivat\nkaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinä\nlaihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikin\noli tarpeen.\n\n\n\n\nKIVIJOKI\n\n\nLuvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on\npuolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia\ntavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen\nPaanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan\nkuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden\nKiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia\ntaivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää\nmyötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön,\nkoska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen.\nMutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan\njokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan\nkäyvän kylläkin vaikeaksi.\n\nOli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa\nseurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä\nSuomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan,\njosta vaimo oli kotoisin.\n\nJärvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen.\nSe oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa,\nrannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat\nkuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka\nilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän\nveden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin\nsyvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin\nhiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa,\nja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä\nviritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia\nmutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran,\npäästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja\nonkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on\nollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle\npalteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä\nkarussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa,\noikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat\nmetsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin\nluvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja\npensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan\njyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja\nkorvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.\n\nNoustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä\nalkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti\nmeidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa.\nSe oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi\nliikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty\nvahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli\npienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta\nsisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas\nväsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja\nmielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.\n\nKun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on\ntavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista\nrakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku\ntervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät\nsateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin\nlämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset,\nnuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.\n\nKun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes\nlevolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan\nei pääse uusia itikoita.\n\nSyöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla,\njossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli\nliesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja\npatamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi\nväleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi\npilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin\nveistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle\nja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli\ntulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä\naikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada,\nvaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun\nkeskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä\nVenehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin\ntäällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska\nolisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.\n\nLuvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, \"kukkelia\", joka ennen\nlienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia\nkuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne\nmahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen,\nainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän\nposkia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja\nedessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä\nse asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen\nalatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja\nsuojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa\nkiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja\nselitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää\ntavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen,\nsamoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.\n\nJaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa\ntölkissä, \"tuijassussa\", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita,\njoita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi\npienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei\nollut kuppeja matkassa.\n\nOikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki\nolisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään\nkalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi\nkostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.\n\nMuitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta,\njolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä.\nNauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain\naskelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua,\njoka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se\najatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen\ntulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin\nyksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin\njutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta\nkuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.\n\nPirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan\npuoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli\nkiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta\nja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että\nminäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä\noli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme.\nPelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään\nasuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut\nainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että\nvarsinkin \"tshitshiliuskoja\" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi\nolikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin\nhän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten\nkärsikin kovasti vilua.\n\nSeuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä\nkulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa,\nettä kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo\ntoisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä\nmolemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä\nvastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli\nkoskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene\nrantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas\nveneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden\nkuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia\nkierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä\nkoetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan\nkivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa\nitsekseen: \"A voi voi! a voi voi!\" Mutta siltä hän oli alati valmis\nnauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.\n\nKosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä\nvaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata\nulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta\nylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat\nja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja\nsitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen\nlähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli \"Ruotshinpolvi\"\nnimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan \"ruotshien\" ryöstöretkillään\nupottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet,\nsaamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.\n\nKun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita\nihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita -- melkein kuin\nNikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli\nvene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti,\njota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat\ntaipaleella telat jo aivan lahonneet.\n\nVielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa\nhalkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin\npuolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia\nja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat\njätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka\noli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki\nkynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina\njonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia\nhautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia\noli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken\npoikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa\nvenettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti\nkesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen\nse kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli\nniin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja\nsitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle.\nSe jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa\nkiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että \"siitä sai\nvaikka kauhalla pistää\", varsinkin harjusta.\n\nKun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea,\nKarjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka\nlyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan\nja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin\nveneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli\nuskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa\nTshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket \"silmänäön\njälkeen\" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten\nväistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin\nsattunut vahinko.\n\nHän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea.\nKoski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o.\nkäännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa\nveneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.\n\nSuurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen:\nLusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä,\nkolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet,\nSorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.\n\nTaipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman\nkylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit,\nja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme\nvoineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta\naukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon\nmyötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen\ntiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea\nvielä Luvajärveäkin korkeammalla on \"Kiijeh\". Se on melkein Maanselän\ntasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo\nsen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni\nmuu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan\nkainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita\neikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja\naivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien\nlähteistä.\n\nIllan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon\nJaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen\nsaakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme\njoka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen\nJaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni\nsuotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän\nvetävän sitä niittyä pitkin -- uuden taipaleen poikki. Ei auttanut\nmuuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua\nväsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan\ntämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että\ntaival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen.\nJaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he\ntahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki\nmieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän\nniemen poikki.\n\nJaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan\nja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen\nsuosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa\npirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui\nmielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa.\nVieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä\nsävelellä:\n\n    \"Tuuti tuuti kaksin lapsin,\n    Tule Jeesus kolmanneksi,\n    Moarie neitsyt neljänneksi,\n    Iso viisas viienneksi,\n    Emo kulta kuuenneksi, --\n    Sepän Simana seitsemänneksi...\"\n\nSeuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme\nvain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme\nkaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan\njärvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin\nlähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin\nvuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi\nmaisemakuvaksi.\n\nNiemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta,\njoka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan\nKuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan\ntaloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin\nlähteä mukaan.\n\nToverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä\nmoniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta\npaljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin\nsitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin\nja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.\n\n\"Jumal apuh roatajille!\" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn\ntekijää tervehtimään.\n\n\"Hyv' ois apu\", he vastasivat.\n\nMutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä\nmutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois,\nihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja\nVarahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät,\nmitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin\nrunsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste\nsamalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin\nvain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan\nkastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.\n\n\n\n\nRAJALLA.\n\n\nMiinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin\nlähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat\nnäkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.\n\nOlimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin\nkauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu\nkokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten\nrunonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia\nlähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se\nvarsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi\nystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto\nentisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan\nvarmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin,\nemännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten\nomalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina\nvastattiin tervehdykseemmekään.\n\nKotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä\nomalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.\n\nSalaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan\ntyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat -- Suomea kohti. Se oli tuossa\naivan lähellä... sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän\nkesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän\nvallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet\nnäköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja\nsinettyviin etäisyyksiin.\n\nSinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta.\nKun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla\npoikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi\nmäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta\nsen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen\nsuloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin\nkuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.\n\nSiinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin\nluullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen\nkuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen\npyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä.\nKiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi\npeilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa\npetäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan\nkahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä\nmereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen\ntoveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja\nkeräten paisui, kuta edemmä ehti... kohti etelän maita.\n\nSuomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli\ntäältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan\nkulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni\nkuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni\nsen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot,\nauteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten\nsiemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus\nkesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin\nvihannassa luonnossa.\n\nSiellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja\nelämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en\nollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma\nmuisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo... täällä\nLapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut\nainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän\nkuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt... Ei noussut edes\ntupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana\nensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle\nilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän\nja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat.\nSiellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla....\n\nKiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen\npuolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä\nlöytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon\ntölli.\n\nMutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä,\nnäkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello\nvain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.\n\nKuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset\ntalonpaikat -- kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto:\nharmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut,\ntuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar.\nPaikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat\nvielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä\nveisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua,\nluotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta\nkatseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki\noli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin,\njotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja\ntuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan\nkulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle\nlevähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen\nkuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.\n\nLoikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi\njauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin\nrajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen\nsen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo\nlyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli\nsaanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani\nvarjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon\nviettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten\nkeralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas\nmielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat\nedessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti...\n\nVihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui\ntörmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan!\nKun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki\nMaanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten\nraskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu\nkaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot\nrikkoivat järveltä pinnan.\n\nMinulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.\n\nVeneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja,\njotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä\njoustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman\netukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä\nnuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi\nkasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja\nvilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.\n\nKuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli\nvetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle,\nkarulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle.\nAarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle\nmieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen\nsinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä\nloi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui,\nruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.\n\nPalasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain\ntäytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta\nlampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän\nmekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin\ntaa.\n\nKun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä\nihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen\notsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain\npeltotilkkujensa keskellä.\n\nUinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin\nnukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen\nsuuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa\nkaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.\n\nKuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin\nhämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön\nsotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa\nkorukirjaista...\n\nMutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän\nja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle.\nViimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta\npakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä\npalattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja\ntavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut.\nKuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja\nlatvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin\nkoskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun\nkaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin\nrunsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää\nsopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa\nkaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei\nSuomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.\n\n\n\n\nAKONLAHDESSA.\n\n\nMiinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välillä\noleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikka\nedellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta.\nSivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikealla\nrannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovin\naavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä.\nSappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettu\nveneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämä\npieni kaivanto -- jonkun pohatan kustannuksella laitettu -- oli ainoita\nparannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.\n\nAkonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kylä\nKiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuisten\nlahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihin\nvirheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeata\nkäsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassa\noli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen.\nOli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuului\nolevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksi\nlienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.\n\nToverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen\npuolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä\nvalokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin\nkuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin\navaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan\nkansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada\nkuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni,\nja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena\njuoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan\noli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea\nuutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.\n\nAkonlahtikin on vanha runoseutu. Mutta enemmän kuin eepillisistä se\non ollut kuulu loitsurunoista. Se oli tämän mahdin keskustoita Vienan\nKarjalassa. Castrén viipyi siellä viikkokauden, kirjoitellen loitsuja\nja taikoja. Mekin tutustuimme tietäjään, joka oli suuressa maineessa.\nPoahkomie oli hyvissä varoissa elävä ja ystävällinen ukko, joka ei\ntaitoaan kovin suurin salaillut, vaan näytti meille sekä seulalla\narpomiset että monta muuta temppua ja kohteli meitä muutoinkin paljon\navomielisemmin ja ennakkoluulottomammin kuin moniaat muut isännät.\n\nTämän puolen isännissä näytti vielä olevan paljon itsenäisyyden henkeä,\njoka muun muassa oli tullut ilmi pari vuotta aikaisemmin suuren\nnälänhädän aikana. Kun viranomaisten toimesta ei saatu minkäänlaista\napua, olivat Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat isännät,\nnälkiintyneiden heitä ahdistaessa, vaatineet Kontokin kruununmakasiinin\nhoitajaa omin luvin jakamaan viljaa köyhille lainaksi, jottei kansa\nkuolisi nälkään. Mutta siihen ei suostunut varastonhoitaja, joka\ntalollaan ja tavarallaan oli vastuunalainen makasiinin viljoista.\nVarastonhoitajat olivat kunnan valitsemia virkamiehiä, ja virkaan\ntavallisesti valittiin ainoastaan varakkaita isäntiä.\n\nAkonlahtelaiset kääntyivät silloin muitten kunnanvirkamiesten,\netupäässä pitäjän vanhimman eli starshinan puoleen, vaatien näitä\njakamaan makasiinista viljaa. Mutta näilläkään ei ollut siihen halua,\nkoska viljaa oli lupa antaa ainoastaan rahaa vastaan. Mikä neuvoksi?\nJos virkatietä pyydettiin apua, niin vastaus parhaassakin tapauksessa\nviipyisi kuukausimääriä -- yleisenä vakuutuksena näytti olevan, ettei\npyyntö olisi päässyt Kemiä edemmäksi -- ja sitä ennen ennättäisi köyhä\nväki kuolla nälkään.\n\nLisäksi oli kelirikkokin, ettei voitu lähteä Suomen puolelta apua\netsimään.\n\nMitä sitten oikeastaan tapahtui, siitä ei ollut helppo päästä selville,\nkoska kertomukset olivat ristiriitaisia. Kontokkilaiset olivat\nkymmenittäin vannoneet oikeudessa, että Akonlahden miehet olivat\nuhanneet piestä kaikki \"herrat\" (tällä sanalla tarkoitettiin aina\nnimenomaan virkamiehiä, omia kunnallisiakin, eikä säätyerotusta),\ntai käyttää väkivaltaa, ellei viljaa annettaisi. Niin sitten ainakin\ntapahtui, että makasiini avattiin ja viljaa annettiin. Starshina\nkanteli omavaltaisten maanmiestensä päälle, heitä vastaan aljettiin\noikeudenkäynti ja syylliset, Akonlahden ja Munankilahden varakkaimmat\nisännät, tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi \"Kemin tyrmään.\" Rangaistus\ntuntui kylläkin lievältä, mutta tietysti tuomari otti huomioon, että he\nolivat toimineet puutteen auttamiseksi -- eivätkä paremmin ymmärtäneet.\nTaikka ehkä oikeammin, että he olivat toimineet pakkotilassa, vaikka\nlakia olikin pahasti rikottu ja rikos sen vuoksi oli muodon vuoksi\nrangaistava. Siihen olivatkin syytetyt vedonneet, mutta tuomari oli\nhuomauttanut, että jos tiesivät hädän niin suureksi, niin olisi heidän\nitsensä pitänyt lainata hädänalaisille rahoja, että nämä olisivat\nvoineet ostaa viljaa. Pohatoillapa ei ollut siihen halua, sillä\nluultavasti olisi suurin osa lainatuista rahoista jäänyt sille tielle.\nEivätkä omaisuudet Vienan Karjalassa olekaan niin suuria, että niistä\nriittäisi paljon jaella. Varakkaana pidetään jo semmoista taloa, jossa\neletään toimeen tulevasti, puutetta näkemättä. Ja senkin elämisen\nvuoksi saavat isännät poikineen ahkerasti liehua, matkustella kaiket\ntalvet Suomessa kaupoilla, sillä oma maa ei elätä.\n\nTullinniemen varakkaasta talostakin, jossa olimme asuntoa, oli poika\nparastaikaa \"Kemin tyrmässä\". Meidän odotellessa vierashuoneessa\nsamovaaraa ja haastellessa niitä näitä, souti selän poikki\nMunankilahdesta veneellinen sen kylän emäntiä, nuoria ja vanhoja. He\neivät olleet kauaa olleet Tullinniemen pirtissä, ennenkuin tultiin\nmeitä hakemaan. Pirtissä kuulimme asian. Vaimoilta oli keneltä poika,\nkeneltä mies, Kemin tyrmässä, juuri saman viljajutun vuoksi, ja he\nolivat tulleet meillä luettamaan sieltä saapuneita kirjeitä, koska\nomassa kylässä ei ollut sitä, joka olisi pystynyt lukemaan. Olivat\nkuulleet meidän saapuneen paikkakunnalle. Kirjeet -- niitä oli useampia\n-- olivat suomeksi kirjoitetut, sillä ne olivat isäntien itsensä\nkirjoittamat. Toiset heistä olivat oppineet taidon Suomen puolella,\njoten heidän ei tarvinnut käyttää venäläisen \"piissarin\" apua.\n\nLieneekö vankilan sääntö ollut syynä, vaiko maan tapa, en tiedä kumpi,\nmutta kirjeet eivät sisältäneet juuri mitään muuta kuin terveisiä\nloppumattomiin. Kirjoittaja mainitsi kaikilla nimillä sen, jolle\ntahtoi terveisiään lähettää, ja lausui ne jokaiselle erikseen. Siitä\nniissä oli kylläkin mittaa. Mutta vaimot tulivat niistä kuitenkin\nniin liikutetuiksi, että vuoron takaa purskahtivat katkeraan itkuun,\nsitä myöden kuin heitä terveisien saajina mainittiin. Kyyneleitä ja\nnyyhkytyksiä kesti niin kauan kuin kirjeitten lukemistakin, ja vielä\nkotvan kauemminkin. Vähän lohdutusta tuotti isäntien vakuutus, että\nheitä kohdeltiin tyrmässä hyvin ja että he saivat rahallaan ostaa,\nmitä tarvitsivat. Mutta taas ajatellessaan, että heidän poikansa ja\nmiehensä istuivat vankina, naiset yhä uudelleen puhkesivat itkemään,\nse onnettomuus ja häpeä oli niin suuri, ettei siihen voitu mitenkään\ntottua. Kun tunteet olivat jonkun verran asettuneet, pyydettiin meitä\nkirjoittamaan vastauskirje. Sekin oli paljaita terveisiä ja hyvin\nvoinnin vakuutuksia ja toivotuksia, ja hyvällä omallatunnolla jakelimme\nhyväilysanoja runsaanlaisesti, niin vilpitön ja haikea oli suru.\nKirjeen mukaan aikoivat naiset panna muutaman kopeekan \"kostintsoiksi\"\n(tulijaisiksi), mutta luopuivat kuitenkin tuumasta arvellen, etteivät\nrahat ehkä tulisi perille.\n\nMeihin tämä kohtaus teki syvän vaikutuksen. Äitien ja puolisoitten\nmurhe ainakin herättää myötätuntoa, mutta lisäksi oli siinä tavassa,\njolla nämä vaimot ilmaisivat surunsa, arvokkaisuutta, kehittynyttä ja\nhienostunutta tunnetta, jota ei olisi odottanut tapaavansa niin kaukana\nhistoriasta ja kultuurista. Silloin välähtikin mieleeni se ajatus, että\nkansalla, joka on voinut moisen tunne-elämän kehittää, on täytynyt olla\nvanha ja itsenäinen menneisyys. Sillä on täytynyt olla joku ammoinen\noman itsensä luoma viljelys, joka yhä vielä elää sen hengessä.\n\nMonta muuta samanlaista piirrettä tapaa vielä karjalaisten luonteessa,\ntavoissa ja katsantokannassa. Niitä on vaikea sanoin kiinnittää,\nvaikea määritellä siten, että ne kelpaisivat todistuskappaleiksi,\nmutta niitten vaikutuksen alainen on siitä huolimatta jokainen, joka\ntuon kansan parissa oleskelee. Vaistomaisesti siellä herää tuo ajatus,\nvaikkei tajunta aina keksikään kiinnikkeitä, joilla vaikutukset voisi\njulki lausua. Se on kansan luonteessa elävää isäin perintöä, samoin\nkuin sen muistossa säilyneet vanhat runot.\n\nSelvimpänä sen olin huomaavinani lähinnä rajaa. Ei tarvitse kauaksikaan\nkulkea venäläistä kielirajaa kohti, ennenkuin tuo vaikutus häviämistään\nhäviää ja sijaan astuu lakein jokapäiväisyys.\n\n\n\n\nHELLUNTAIJUHLILLA KOSTAMUKSESSA.\n\n\nKarjalaiset ovat seuranrakasta kansaa. Se varmaan on yhtenä syynä,\nmikseivät he halusta muuta suurista ahtaista kylistään erämaan\nvaaroille, vaikka niillä ehkä monellakin olisi parempi toimeentulo.\n\nEi sillä hyvä, että saman kylän asukkaat tiheään käyvät tapaamassa\ntoisiaan, seurustelua ylläpidetään vielä paljon laajempainkin piirien\nkanssa, matkustetaan monta penikulmaa sukulaisia ja tuttavia tapaamaan\nja uusia liittoja rakentamaan. Näihin retkiin käytetään pyhäpäivät,\njoita kreikkalainen kirkkovuosi niin runsaasti jakelee. Karjalainen\nvielä empimättä jatkaa niitä arjella tai kahdella, miten asiat\nvaativat. Jokaisella kylällä on oma juhlapäivänsä, \"prasniekkansa\",\njolloin se odottaa vieraita. Kaikki oman maan miehet ja naiset, jotka\nsilloin saapuvat, syötetään ja juotetaan kylässä ilmaiseksi. Yhteisistä\nvakinaisista vierailupäivistä onkin monta etua. Tietävät olla kotona\nne, joita aiotaan käydä tapaamassa. Siten ei kuljeta ristiin, joka\nmuutoin saattaisi tapahtua ja näin pitkillä matkoilla olisi hyvin\nharmillista. Tiedetään edeltäkäsin varustautua vieraitten varalta.\nJa vihdoin näissä tilaisuuksissa tytöt ja pojat tapaavat toisensa ja\nsaattavat valita elämänkumppaninsa suuremmasta tukosta. Prasniekat\novatkin samalla naimamarkkinoita, ja uusien liittojen rakentaminen on\nmiltei niiden suurin viehätys, joka houkuttelee matkaan sekä nuoria\nettä vanhoja, jälkimmäisiä sulasta asianharrastuksesta.\n\nVuokkiniemen kirkolla vietetään Iljan päivää, Uhtuessa Petron päivää,\nAkonlahdessa samaa, Tetriniemessä Miikulaa, Miinoassa Spoassun päivää,\nj.n.e. Kostamuksen prasniekka on stroitsha, joka vastaa meidän\nhelluntaitamme. Kostamuksen juhlat ovat tavallista suuremmat, koska\nkylä on Kuittijärvien ja Kiiteen--Kiimasjärven vesistön keskivälillä\nja saa vieraita kummaltakin puolelta. Akonlahdesta suoriutui paljon\nrahvasta juhlille, ja kun suvi oli ihanimmillaan, syttyi meissäkin\näkkipäätä halu lähteä muitten mukaan. Matkaa oli runsaasti neljä\npenikulmaa.\n\nHelluntain aattona puolen päivän aikaan teimme lähtöpäätöksen ja\nilmoitimme sen Varahvontalle, joka sen kaikin puolin hyväksyi, ja\npaikalla tilasi itselleen uudet \"puksut\". Ne neuloi majatalomme emäntä\nyhden kylyn lämmetessä ja ne maksoivat viisikymmentä kopeekkaa, kangas\n40 ja tekopalkka 10. Helluntaipäivän aamuna lähdimme varhain matkaan,\nemme kuitenkaan niin varhain, etteikö olisi ollut jo ennen meitä\nlähteneitä. Yhdytimme selällä veneellisen tyttöjä, jotka kiskoivat\nhenkensä edestä pysyäkseen meidän rinnallamme ja pysyivätkin, koska\nmeillä sattui olemaan huononlaiset airot emmekä niin välttämättä\ntahtoneetkaan päästä heistä erilleen. Sangen nopeaan sujuikin matka\nnoin puolittain kilpaa soudettaissa. Vesimatkaa oli penikulman verran.\nSoudettiin Kiitehen selän koillisimpaan pohjaan, Komalahteen, jossa\nrantasillalla jo oli monta venettä ennen saapuneita. Siitä alkoi\nKontokkiin 13 virstan maataival, jolla yhdytimme yhä uusia matkalaisia,\nniin että meitä pian oli melkoinen joukko. Maisemat olivat tällä\nvälillä tavallista kauniimmat, sivuilla korkeita vaaroja, syviä\nlaaksoja, ja kaiken aikaa polku nousi. Tämäkin osotti, kuinka korkealla\nMaanselän syrjähaaralla ovat tällä välimaalla sijaitsevat kylät.\n\nKontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan, jotta\nperille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat leivottu,\nsamovaarat lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille, ja tämä avoin\nvieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin, ken vain taloon poikkesi,\nviritti mitä parasta juhlatuulta. Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli\nvasta aamu, jos joku tahtoi virutella pois hikiään. Eikä sitä vaivaa\noltu suotta nähty, pojat riensivät kilvalla kylpemään. Kontokista\nkasvoi joukkomme niin, että meitä oli toista sataa henkeä, kun sieltä\nyhtä aikaa lähdettiin matkaan. Oli miestä ja naista, nuorta ja vanhaa,\nmutta enimmän kuitenkin naimaikäistä tyttöä. Pojista sitä vastoin oli\npuute, \"purlakoista\" olivat monet kaukana tukkijoilla, eivätkä vielä\nkaikki \"ruotshimiehetkään\" olleet palanneet. Meitä oli pitkä jono,\nkun se lappoi kaidaksi langaksi kapealla polulla. Auringonpaistetta\ntaivas sinä päivänä kaatoi runsaimmalla mitallaan, ja jäkäläkankailla,\nsammalkorvissa, rimpisoilla, välkkyi semmoinen värien kirjavuus, että\nsilmiä häikäisi, muita ylinnä kaikenlainen puna, höysteeksi valkoista\npalttinaa, keltaista ja räikeintä sinistä, arinta sinipunervaa, mitä\nvain oli julkisinta lähtenyt venäläisen karttunatehtaan väripadoista.\n\nNaisten vaatteet olivat enimmäkseen karttunaa; ainoastaan\nvarakkaimmilla oli rahoja silkkiin. Tyttöjen vaatteus oli, mikäli\ntietooni tuli, seuraavalla tavalla sommiteltu: Alla on avorintainen\npaita, \"sarahvana\", ja tämän päällä olkaviilehyksellinen hame, \"kosto\".\nMutta sitä paitsi oli useimmilla mukanaan suomalaiseenkin kuosiin tehty\npuku, hame ja röijy, vaikka hameet olivatkin viimeiseen saakka olleet\nkiroissa. Vanhauskoiset pitivät niitä syntisenä uudistuksena. Päässä\non tytöillä \"otshipaikka\", nauhaksi käännetty liina, joka sidotaan\notsan poikki hiusrajan kohdalle; solmu tehdään niskaan, niin että päät\njäävät riippumaan. Juhlilla on otshipaikka aina silkistä, kenellä\nvain on suinkin varaa, ja heleän punainen. Otshipaikkaa pidetään\nhuoneissakin, taipalella on sen päällä tavallinen liina. Naitujen\nnaisten puku on samanlainen, vanhemmat vain karttavat kaikkea uuden\nmallista ja punaisia kankaita. Päässä on naiduilla naisilla kuitenkin\notshipaikan asemesta \"sorokka\" niminen myssy, josta riippuu niskaan\nkirjailtu hetale. Naisten puvut yleensä miellyttävät puhtautensa kautta\nja nuorempien vilkkailla väreillään. Karttuna on halpaa, eikä uusi\npuku maksa paljoa, kun vanha alkaa käydä huonoksi. Jokaisella naisella\noli mukanaan parit kolmet vaatteet, joita tavallisesti pojat matkalla\nkantoivat selässään. Prasniekkaretkillä on näet poikain velvollisuus\nkantaa tyttöjen vaatteita, vaikka he muutoin hyvin harvoin säälivät\nheidän vaivojaan.\n\nJos hiukan vilkaisemme poikainkin puvustoon, niin ei se tee yhtä\ntyylikästä vaikutusta. Siitä puuttuu nykyisin kokonaan yhdenmukaisuus\nja varma malli. Enimmäkseen he olivat hankkineet vaatteensa Suomen\npuolella, ja sen vuoksi olikin kirjavuus suuri. Tavallisten lyhyitten\ntakkien ohella näkyi joukossa myös virttyneitä sortuutteja,\nkellastuneita selluloidikauluksia, likaisia kravatteja ja monen\nmallisia päähineitä, kuluneista karvalakeista haalistuneihin\nknalleihin saakka. Yhteisenä piirteenä päähineillä vain oli väljyys,\nne enimmäkseen painuivat korviin saakka ja vielä siitä ylikin. Nuoret\neivät mielellään pitäneet paitaa housujen päällä, mutta vanhat miehet\naina, koska luulivat siitä tulevan synnin, jos sen housuihin pistää.\n\nAnkarasti meitä rankaisi matkalla helle. Maa poltti jalkain alla,\nkurkku kähisi kuivuuttaan, kieli takertui kitalakeen. Missä vain oli\npienikin tilkka vettä, siihen jäätiin istumaan, janoa sammuttamaan.\nHelteestä huolimatta alkoivat kuitenkin tytöt kankaalla kimakan\npajatuksen, virittääkseen joukossa kisamielialoja.\n\nSillä aikaa kun pitkä hikoileva jonomme verkalleen vetelehti eteenpäin\npitkin tulisia kankaita, oli Kostamuksen kylässä varhaisesta aamusta\noltu vilkkaassa puuhassa. Paljon vieraita tiedettiin olevan teillä\ntulossa, ja kaikki oli syötettävä ja juotettava. Vieraanvaraisuus\nmoisena päivänä on karjalaisen emännän kunnia-asia. Huoneet on jo\nedellisinä päivinä siistitty lattiasta laipioon, lattiat pesty, seinät\npesty, jopa toisissa taloissa höylättykin, niin että ne paistoivat kuin\nuudet, ja tavallisesti pestään myös laipio. Samoin puhdistetaan eteinen\nja porraskäytävä ja tietysti varsinkin vierashuoneet, missä niitä on.\nEdistyneissä taloissa ovat vierashuoneet kuitenkin jo sekä paperoidut\nettä maalatut.\n\nKun pirtti on siistitty -- se tosiaan toimitetaan erinomaisen\nperusteellisesti -- leivotaan ja valmistetaan juhlaruuat. Karjalaiset\nsyövät aina pehmeätä leipää, vaikka kuulinkin useitten mainitsevan tätä\ntapaa epämukavaksi ja suomalaista kovaa leipää käytännöllisemmäksi.\nLeivottava on sen vuoksi usein. Juhliksi valmistetaan paitsi leipää\nmonenlaisia piiraita, \"sultsinoita\", \"kalitaisia\", \"kakkaroita\",\n\"kalakukkoja\", \"kiiseleitä\" ja kuka heidät kaikki tietäneekään.\nPääasiallisesti ne kaikki, ja kalakukotkin puoleksi, rakennetaan\njauhoista ja rasvasta. Kalitaisten sisällä on ryynejä, sultsinoita\nvalmistetaan siten, että kahden hyvin ohuen leipäkatteen väliin\npannaan maitoon tehtyä ryynivelliä, ja kakkarat taas leivotaan maitoon\nvehnäjauhoista, jos niitä on, muutoin ohrajauhoista. Leipominen\ntapahtuu aikaisin aamulla, ja silloin on emännillä, tyttärillä ja\napulaisnaisilla tulinen kiire. Syrjäisen on sitä hommaa aika hupainen\nkatsella. Karjalan naiset ovat ripeät liikkeissään. Samovaarat, joita\njo alkaa olla useimmassa talossa, kuurataan mitä huolellisimmin ja\nniihin pannaan tuli, kun vieraitten aika alkaa lähestyä. Pirtin\nkiuas on lämmitetty niin kuumaksi, että siinä pitkin päivää hautuu\ntsajun kanssa juotava maito. \"Kolatsuja\", pieniä kovia rinkeleitä, on\nvarustettu suuret kimput. Muita ostoleivoksia ei olekaan.\n\nOdotettuja heimolaisia ja tuttavia alkaa saapua, pölyisinä ja\nhikisinä, mutta rattoisalla mielellä, toiset suurissa joukoissa,\ntoiset yksitellen. Vieraita saapuu yhä enemmän, pitkin päivää. Kaikki\nhajaantuvat aluksi \"kostitaloihinsa\", s.o. niihin taloihin, joissa\ntavallisesti majailevat, ja paikalla ryhdytään tulijoita kestitsemään.\nKylyyn käyvät, keitä haluttaa, ne on valmiiksi lämmitetty.\n\nJäimme joukkoinemme keskelle kangasta, vieläpä viimeisen taipaleen\npuoliväliin, jossa oli risti, niinkuin siellä puolella tapaa taipaleen\npuolivälissä olla. Siihen istahti alkupää, ja vähitellen saapui yhä\ntoisia, ristiten pyhän merkin edessä silmänsä. Nuorilta se tapahtui\njotenkin hutiloimalla, mutta vanhemmat, varsinkin vanhat eukot,\nristivät silmänsä syvimmällä hartaudella, maire hymy kasvoillaan.\nSamalla he tavallisesti kiinnittivät ristiin kapean vaatekaistaleen\n\"tuulipaikkana\" liehumaan, tietämättä hartaudessaan, että he siten\ntoimittivatkin vanhan pakanallisen uhrin. Toiset ristit liehuivat\ntäynnään nauhoja. Sitten hajaannuttiin varjoon lepäämään tai etsittiin\nvesipaikkoja.\n\nKatkaistaan jälleen osa taipaleesta, mutta istutaan taas jonkun ajan\nkuluttua, koska arvellaan päivän kuluneen niin pitkälle, että kylässä\njo on päivällinen, \"poavoshna\", syöty, ennenkuin sinne ehditään, ja\nkäydään jokainen eväittensä kimppuun. Tälläkertaa sijoittuu joukko\npienen kosken rannalle, jossa vesi on vähän raikkaampaa. Kun vihdoin\nkylä alkaa näkyä, pysähdytään kankaan syrjään vielä viimeinen kerta, ja\njokainen siistii pukunsa, ennenkuin ihmisiin mennään.\n\nMiitrei, Kostamuksen varakkain isäntä, oli haastanut minut toverini\nkeralla taloonsa asumaan, ja hyvä siellä olikin ollaksemme, vaikka\nkaikki suojat olivat täpösen täynnään rahvasta. Sillä aikaa kun\nvaremmin tulleita tsajutettiin, kutsuttiin meidät kylyyn, jonne\nmiehissä mentiinkin ja saunan jälkeen järveen. Sitä karjalaiset\ntuskin milloinkaan laiminlyövät; he alkavat uida kylyn päälle jo heti\nkeväällä, kun ensimmäinen sula ilmestyy rannan ja jään väliin, jopa\ntoiset piehtaroivat talvella lumessa. Kylyssä ei kiirettä pidetty,\nistuttiin ja tarinoitiin pitkät jutut. Virkistyneinä ja vereksinä\nkäytiin sitten samovaaran ääreen. Niitä oli kaksikin kiehumassa, kun\ntoinen sai juoduksi, kannettiin toinen pöydälle, ja Miitrei itse\nvaloi tokanoihin ja jakeli kolatsuja runsaalla kädellä. Uunista\nkannettiin haudottua rieskaa maitoa, jonka keralla siellä maassa aina\ntsaju juodaan, ja parhaille vieraille isäntä sormin jakeli maidon\npäälle nousseen kuoren, joka olikin herkkua. Kolatsut, Aunuksesta ja\nPietarista tuodut veteen leivotut rinkilät, murretaan käsin ja pannaan\nkuppiin turpoomaan; ja erinomaiselta tämä kaikki maistui siellä etäällä\nvaatimattomassa erämaassa ja ihmisten keralla, jotka itse niin täysin\nmäärin nauttivat näistä herkuista.\n\nVarahvontta oli helmeilevällä tuulella, vaikka olikin matkalla ollut\neräs usein uudistuva harmi, kun joku oli sattunut hänen nimeään\nkysymään. Se oli Varahvontan arka kohta, mutta kun hän ei saattanut\nvaietakaan, kun olisi voitu luulla vaikka miksi maankulkijaksi, niin\ntäytyi se sanoa, vaikka tinkien:\n\nVieras (kääntyen meitä puhuteltuaan Varahvontan puoleen): \"Mikäs nimi\non tällä teän kasakalla?\"\n\nVarahvontta (hetken vaiettuaan, syrjään katsellen): \"A velj... miulla\non nimi semmoinen, ett'ei ole koko pitäjässä toista...\" (murheellisena)\n\"ka silloin oli vähän nimiä, kun miut kastettiin... No se on\nVarahvontta.\"\n\nNäistä kysymyksistä, jotka uudistuivat kaikkialla, kun liikuttiin\nhänelle vieraissa seuduissa, hän aina kävi hiukan nyrpeäksi, mutta oli\npian jälleen hyvällä tuulella ja otti nyt teepöydässä osaa keskusteluun\nperityllä vanhalla tiedollaan ja uudella hankitulla arvollaan. Meidän\ntäytyi kaivaa muistiinpanovihkommekin esiin, kun hän seuralle kertoi,\nmitä pilvet ovat, ja siitä hänen arvontuntonsa kohosi koko joukon. Hän\nsanoi niitten olevan samanlaista ainetta kuin \"kiiseli\", tuo hyytelön\ntapainen ruoka, ja kertoi moisia pilven kappaleita silloin tällöin\nmetsästä löydettävän, kun niitä on sattunut maahan putoamaan. Monet\nläsnäolijat myönsivät hänen tietonsa oikeiksi. Siitä tulivat jotkut\nmuutkin luonnon ihmeet puheeksi, ja kerrottiin muun muassa ukkosen\njuurista, joita syntyy maahan semmoisiin paikkoihin, mihin ukkonen on\niskenyt. Sanoivat hiekan sillä kohdalla muuttuvan kuin lasijuuriksi,\njotka haarautuvat syvälle maahan. Se taitaa olla tosihavainto.\n\nSiten kului iltapäivä hauskassa pakinassa, ilma viileni, valo lauhtui\nja nuori väki alkoi kokoontua kisoihin. Kisat ovatkin näissä juhlissa\nvähintäin yhtä tärkeät kuin kestitys, eikä ainoastaan nuorien, vaan\navioväenkin mielestä, joka niissä tekee havainnoitaan, pitäen erittäin\ntarkkaa lukua kaikista mieltymysoireista. Hyvin usein päättyvät\nkisoissa tehdyt tuttavuudet kosimisella ja naimisella, vaikkeivät\nasianomaiset olisi ennen nähneetkään toisiaan. Varsinkin jos ajat ovat\nhyvät ja purlakoita on paljon kotosalla. Niin valitettavasti ei ollut\nnyt laita. Ajat olivat parin katovuoden vuoksi hyvin köyhät, puute oli\nyleinen ja enimmät purlakat olivat ansioilla. Huhuttiin kuitenkin, että\nkylään oli tullut ainakin kaksi poikamiestä, jotka olivat luvanneet\nviedä emännät mukanaan.\n\nToisen piti kosia julkisesti, sekin tiedettiin, ja suurella\njännityksellä odotettiin kaiken päivää sulhaskansan saapumista. Sen\npiti pirtteihinkin kuulua, sillä kosijat saapuvat hyvin julkisesti,\npyssyjen paukkuessa. Ensimmäinen päivä saatiin kuitenkin turhaan\nodottaa, mutta sitä vilkkaammin kisattiin.\n\nKarjalaisten en ole koskaan nähnyt kisaavan pirtissä, lieneekö tämä\nliian pyhä tähän huvitukseen, vai pelättäneekö vain sen likaantumista.\nKorkeintain luovuttaa joku isäntä sintsinsä kisoihin, ja siitäkin on\nusein maksettava monias kopeekka vuokraa. Kostamuksessa oli kisat\npantu toimeen erään talon sarajalla, avaralla heinäparvella. Sinne\nmahtui paljon väkeä. Pihalla ei tahdottu kisata, kun oli kovin kuuma\nja pelättiin vaatteitten pölyttyvän. Puolihämärä saraja oli täynnään\nnuorta ja vanhaa, nuoret lattialla täydessä työssä ja vanhemmat ihmiset\nsyrjästä katselemassa ja juoruamassa. Meidän paikalle tullessa toisena\naamuna jotenkin varhain kisat jo olivat täydessä vauhdissa ja hiki\nvalui kisaajain otsalta ja poskilta, niinkuin hyvässäkin työssä.\n\nKisat tavallisesti alkavat \"käsikisalla\", joka on aivan lyhyt ja\njohon tytöt kutsuvat. Parit asettuvat pitkään riviin, tyttö ja poika\naina vastakkain. Vuorotellen tarttuu sitten poika tytön toiseen ja\ntoiseen käteen, nostellen sitä sievästi pari kertaa ylös ja alas,\nikäänkuin tunnustellen, paljonko se painaa. Muita temppuja ei ole\ntässä yksinkertaisessa kisassa, mutta se ei kestäkään kauaa; onhan\nvain jonkinlaisena johdantona toisiin kisoihin. Meille selitettiin,\nettä pojat sillä tavalla jäävät leskiksi, kun kisapiiri hajoo, ja että\nheidän asiansa on sen jälkeen lähteä vuorostaan kutsumaan tyttöjä\nuuteen kisaan. Pojat lähtevätkin tuota pikaa liikkeelle. Kutsuminen\ntapahtuu sillä tavalla, että poika menee mieleisensä tytön eteen,\nviittaa tälle kädellään ja mainitsee häntä nimellä, esim. \"Iro tulou!\"\nNe monenlaiset kävelytanssit, jotka nyt alkavat, ovat vähän purpurin\ntai franseesin tapaisia; vuorot ovat kylläkin monimutkaisia, niin\nettei niitä aivan vähällä vaivalla opi. Niitä on \"humaus\", \"pitkä\nkisa\", \"katrilli\" ja ehkä muitakin. Ne tanssittiin täällä hieman\ntoiseen tapaan kuin Uhtuen puolessa, niin että sen puolen poikia alussa\nvähän arvelutti, uskaltaisivatko ensinkään lähteä permannolle. Mutta\nkaikkia näitä kisoja vanhemmalta ja alkuperäisemmältä tuntui kuitenkin\ntuo käsikisa. Kaiken aikaa neitoset lauloivat kimakoita venäläisiä\npajatuksiaan, ja ihmeen kauan he jaksoivat äänessä pysyä. Mutta\nkaunista se laulu ei suinkaan ollut. Kiimasjärvellä, Nopeuksessa ja yhä\netelämpänä kuuluivat hanurit jo ruvenneen sijaa saamaan, mutta täällä\nniitä ei vielä ollut. Hyppytansseja ei Kostamuksessakaan tanssittu\nensinkään.\n\nVanhemmat miehet olivat kokoontuneet oven suuhun kisoja katsomaan ja\nnaidut vaimot taas kiivenneet sintsin laipiolle, istuen siellä kuin\nparvekkeella monivärisenä ja vilkkaasti tarinoivana ryhmänä.\n\nSillä välin kun aikuiset kisailivat sarajalla, olivat pienet tytöt\nkokoontuneet ulkopuolelle erään aitan siimekseen, karkeloidakseen\nkeskenään samoja kisoja kuin hekin. Mutta kun heidän ikäisensä pojat\ntäälläkin olivat \"pahoja\" ja halveksivat tyttöjen seuraa, oli\ntytöistä joka toisen täytynyt ruveta pojaksi. Oikeat pojat maata\nrötköttivät ääressä, nauraa hohottivat ja tekivät tyttölöistä hyvin\nsopimatonta pilkkaa, oli aivan säälittävää nähdä, kuinka kiltisti\nnämä sen kärsivät. Karjalassa nainen vielä on paljon vanhemmalla,\n\"urosaikaisemmalla\" kannalla kuin Suomessa ja tyttösetkin jo näkyivät\nolevan täynnään kunnioitusta näitä sankareita kohtaan, jotka tuskin\nolivat ennättäneet saada ensimmäiset housunsa. Somaa oli katsella,\nkuinka paljon luontaista suloa oli tyttösien liikkeissä, kuinka he,\ntotisina pajatusta kimittäen, sipsuttelivat vuorojaan ja painautuivat\nlikemmä \"poikainsa\" vartaloa.\n\nOikeat pojat sitä vastoin, väsyttyään ilveilemiseen, lähtivät joukolla\nuimaan ja jatkoivat järvessä lystiään kaikenlaisella vallattomuudella.\nVarahvontta makasi pientarella, makasi Luojan juhlapäivän rauhaa, ja\nseurasi syvimmällä mielenkiinnolla poikain telmettä, naureskellen ja\npuhellen itsekseen, milloin joku järvessä sattui keksimään tavallista\nsukkelamman tempun. Miitrein akkunan alla seisoi kaksi sydänmaan\nukkoa huvitellen toisiaan lystikkäällä keskustelulla. En muista, mikä\naihe oli, mutta luultavasti se koski jotakuta kolmatta. En ollut\nmielestäni milloinkaan kuullut enkä lukenut mitään, jossa asiata olisi\nvalaistu niin huvittavasti, ilman ilkeämielisyyttä tai pilkkaakaan,\nja kuitenkin saatu kaikki niin mainion hupaisaan valaistukseen ja\ntuotu esiin yhä uusia lystikkäitä puolia. Se oli samanlaista neron\nkilpailua kuin entiset kilpalaulannatkin, sillä erotuksella vain, että\naihe oli läheltä, kummankin jokapäiväisestä elämänkokemuksesta. Sanain\nosavuutta, käänteitten uutuutta, viittausten hienoutta ja samalla\nkuitenkin hyväntahtoisuutta ei voi sanoin kuvata.\n\nMiitrein talossa ruokittiin noin kolme- tai neljäkymmentä vierasta.\nNäitä varten oli pirttiin katettu suuri pöytä, tai oikeammin monta\npöytää, jotka oli liitetty pääkkäin yhdeksi pitkäksi. Sen ympäri\nmahtuikin syömään suurin osa vieraista, kun kaksi suostui syömään\nsamalta lautaselta. Pöytä oli kauttaaltaan peitetty valkoisilla\nliinoilla, sillä liinattomalta pöydältä karjalainen ei mielellään syö.\nMiitrei kehottaa: \"Alkakaahan vieraat ristiä silmiänne\", ja tämän\ntehtyään rahvas istuu pöytään. Pitkiä käsiliinoja on aseteltu pitkin\npöydän laitoja, niin että jokaisella vieraalla on osa semmoisesta\npolvellaan tai edessään pöydän reunalla. Se kyllä on tarpeen, sillä\nsormia käytetään ahkeraan kahvelien ja veitsien avuksi, joita kyllä\nalkaa olla paremmissa taloissa, vaan joita eivät etäämpää salolta\ntulleet kestivieraat vielä osanneet käyttää. Ennen ateriaa olikin\njokainen pessyt kätensä. Täällä oli vallalla se tapa, että vieraat\nistuivat melkein tyhjään pöytään, sitten vasta alkoi emäntäväki kantaa\nruokia, ja sitä kantamista sitten kestikin loppumattomiin, niin että\nvieras ennätti moneenkin kertaan ruokahalunsa tyydyttää, jos hän joka\nlajia söi.\n\nKarjalaiset osaavat valmistaa monenlaisia ja maukkaitakin ruokia.\nNyt kannettiin pöytään ensinnä pieniä rieskasia ja liharokkaa,\njoka oli valmistettu siten, että oli rukiin jauhoja sekoitettu\nkuivatusta lihasta keitettyyn liemeen. Kun rokka oli syöty, tai\nmelkeinpä sitä vielä syötäessä, tarjottiin liha erikseen. Se ei\ntietysti enää ollut vereksen arvoista, mutta kuitenkin varsin\nmaukasta, ollakseen päiväpaisteessa kuivattua ja lähes vuoden vanhaa.\nSitten tuotiin maitoa, sekä uunissa haudottua taikka melkeinpä\npaistettua \"rahkamaitoa\", että rieskaa maitoa, ynnä voita, kalaa,\n\"kalitaisia\", \"sultsinoita\" ja muita piirakkaita, \"marjasankeja\",\njoissa oli mustikkahilloa täytteenä, ynnä lopuksi rasvasta tiukkuvia\n\"vehnäkakkaroita\". Voipa sanoa, että aterian silmäänpistävänä\nomituisuutena oli se, että vaikka se oli melkein kauttaaltaan oman\nmaan tuotteista koottu, oli se kuitenkin niitä monella eri tavalla\nkäsittelemällä saatu vaihtelevaksi. Sieniäkin tavallisesti tarjotaan,\nmutta varastot ehkä olivat lopussa, tai ehkä niitä ei sentään pidetty\njuhla-aterian arvoisina. Karjalaiset niitä yleiseen kokoovat ja\nsuolaavat, syöden niitä pitkin talvea särpineenä kuin silakkaa.\n\nAterian jälkeen risti rahvas jälleen silmänsä, sanoi sitten\nisäntäväelle \"passibot syöttämästä, juottamasta\", johon isäntäväki\nvastasi \"tervehyyeksi\", jonka jälkeen jokainen riensi käsiään\npesemään. Kun ensimmäinen pöytäkunta nousi ylös, oli toinen jo\nvaralla sen tiloille istumaan. Lausuin emännälle kohteliaan\nihmettelyn siitä, miten hän jaksoi niin suurelle joukolle ravintoa\npuuhata, se kun lisäksi tietysti kävi jotenkin kalliiksi; mutta hän\nnärkästyi tästä huomautuksesta ja vastasi, ettei heidän talostaan\nole kenenkään tarvinnut syömättä lähteä. Karjalaiset emännät pitävät\nvieraitten ruokkimista kunnian asiana, ja kuta enemmän vieraita on,\nsitä suurempi on tietysti kunniakin.\n\nEnnen päivällistä olin kutsunut kisaväen ulos järjestämään kisansa\nnurmelle, että sain ottaa siitä valokuvia, ja mielihyvällä pyyntöäni\nnoudatettiinkin. Iltapäivällä kävimme sitten vieraissa useissa\nmuissa, köyhemmissä taloissa, joihin oli asettunut Uhtuen puolelta\ntulleita tuttuja, muun muassa Seni, ja kaikissa taloissa vallitsi sama\njuhlaviihtymys ja puhtaus. Kisoja jatkettiin myöhään yöhön, meidän\njo käytyä levolle leveälle vuoteelle, joka oli tehty vierashuoneen\npermannon poikki seinästä seinään.\n\nJa seuraavana aamuna ne taas alkoivat uudella voimalla, mutta silloin\ntapahtui paljon muutakin, sillä vihdoin saapui kosioväkikin kylään,\npidettyään rahvasta niin kauan jännityksessä.\n\n\n\n\nKOSIJOITA KYLÄSSÄ.\n\n\nIstuimme seuraavana päivänä kestikievarissa yhdessä Akonlahden \"tiekan\"\n(lukkarin) keralla; hän oli vielä nuori poika, ummikko venäläinen.\nOlimme sattumalta kuulleet hänen rahvaan keralla puhetta yrittäessään\nnäyttelevän latinankielen taitoaankin ja sanovan: Sint ut sunt, aut non\nsint (olkoot niin kuin ovat, taikka olkoot olematta). Mekin muistimme\nkirkkohistoriasta tuon lauseen, ja se kehotti tekemään tuttavuutta.\nHän osasi muutamia muitakin latinalaisia lauseita, jotka oli oppinut\nhengellisessä seminaarissa, mutta josta hän oli juoppouden takia kesken\nerotettu. Istuessamme Kostamuksen kestikievarissa nauttien seosta,\njoka kävi punssista, -- sitä oli tuotu kylään salaa, kalasammiossa\n-- saatoimme siis yhdessä vetää vanhan tutun \"Gaudeamus igiturin\", ja\naamupäivä kului siten jotenkin hauskasti. Pyssynpamaukset ja niitä\nseuraava hälinä lopettivat sitten äkkiä lystimme.\n\nKosiminen tapahtuu Karjalassa hyvin julkisesti ja monimutkaisia\ntemppuja noudattaen, jotka saattavat olla asianomaiselle sulhaskansalle\nhyvinkin ikäviä, ellei yritys ota menestyäkseen. Sulhasen täytyy\nsaapua kosiotaloon joukolla, vieläpä pyssynpaukuilla julistaa\ntuloaan, niin että koko kylä tietää olla tilaisuudessa saapuvilla.\nOnhan se harmillista, jos niin julkisen ja uhollisen tulon jälkeen\ntäytyy lähteä matkoihinsa tyhjin toimin. Sen vuoksi onkin miesten\nkesken käynyt tavalliseksi keskustella edeltä käsin tyttöjen kanssa,\nsaadakseen tietää, onko syytä joukolla tulla. Tytöt silloin ottavat\nsalaa vastaan kihlat, sormuksen, silkkiliinan, ehkäpä rahaakin, jotta\npoika voi rohkeammalla mielellä saapua julkisesti neittä pyytämään.\nMutta yleiseen valitettiin, että tytöt hyvin huonosti pitivät näitä\nlupauksiaan, ottivat kihloja monelta yht'aikaa ja antoivat sitten\nuseimmalle armotta \"aparat\". Jos heitä siitä moitti, sanottiin, niin\nei siitäkään ollut apua. Neitoset näet käsittivät asian sillä tavalla,\nettä kuta useammat rukkaset he saivat antaa, niin sitä kiihkeämmin\npojat heitä halusivat. Mutta antoivat kuitenkin edes kihlat pois, kun\njulkinen kosiminen oli tapahtunut.\n\nKestikievarin tytön mainittiin ottaneen kihlat siltä saman kylän\npojalta, jota nyt odotettiin kosimaan, mutta oltiin hyvin eri mieliä,\ntokko tyttö hänelle menisi. Siitä keskusteltiin kiihkeästi, melkoinen\njännitys vallitsi yleisön kesken, mutta vallitsevana mielipiteenä\ntuntui olevan, että tyttö antaisi aparat. Sen kyllä saattoi uskoa,\nsillä tyttö oli viekkaan näköinen, eikä kosija kuulunut olevan\nkehuttavissa varoissa, olihan pienen uudisviljelyksen omistaja etempää\nsalolta.\n\nKaiket päivää istuttiin ikkunoissa ja tähystettiin järvelle päin\njokaista venettä -- nuoriso vain jatkoi väsymättä kisojaan. Vasta\niltapäivällä tuli kuitenkin oikea vene, jumakkain pyssynpaukkujen\njulistamana. Kylässä paikalla syntyi vilkas liike ja joka puoletta\nriennettiin kestikievaritaloon, jonka pirtti kohta kokoontui täyteen\nuteliaita. Kisahuoneessa tanssikin hetkeksi taukosi, kuitenkin\nainoastaan hetkeksi, alkaakseen paikalla uudelleen entistä rennommin.\n\nAivan talon nurkissa, akkunain alla, pamahti jälleen pari kovaa\nlaukausta, ja pian sen jälkeen kosioväki juhlallisesti astui pirttiin.\nKosioväkeä on, paitsi sulhasta, taatto, teätjä (setä, eno), veli\nja joku nainen, tavallisesti sisar taikka muu sukulainen. Usein\nsulhanen itse jää ulos odottamaan, miten asiat luonnistuvat, eikä\ntule pirttiin ensinkään, jos ne huonosti päättyvät. Tämä kuitenkin\nnäytti olevan varma asiastaan, hän tuli sulhaskansan keralla pirttiin.\nMies oli kookas ja roteva, mutta vähän jolsanlainen. Arvonmiehiä oli\nsulhaskansassa Miitrei vaimoineen, muut olivat köyhää kansaa.\n\nKosiminen sitten tapahtui, yleistä tapaa noudattaen, seuraavalla\ntavalla.\n\nPirttiin astuttuaan kosjoväki risti silmänsä, niinkuin kreikanuskoiset\nainakin tekevät, ja laativat tervehdyksen, jonka jälkeen talonväki\npyysi heitä istumaan \"suureh tshuppuh\", jossa Jumalan kuvat ovat.\n\nTalonväki: \"Mitä vierahat sanovat?\"\n\nKosjoväki: \"Emmepä mitänä, rauhaa kaikki. Työ ettekö tiiä mitä uuempaa?\"\n\n\"Emmä njii mitä, rauha kaikki teälläkin, Jumalalle kiitos.\"\n\nNämä ovat tavanmukaiset karjalaiset tervehdykset, sitten vasta\nilmoitetaan se asia, jolle on tultu. Kosjoväki nousee seisomaan ja\nsanoo:\n\n\"Teillä on tytär annettava, meillä poika naitettava, emmekö rupea\nheimokuntaa laatimaan?\"\n\nNäin tärkeätä asiaa eivät tytön vanhemmat ja omaiset koskaan\nratkaise omin päin, vaan sitä varten on koko heimokunta kokoon\nkutsuttava. Sillä aikaa kun talonväki lähettää kylälle viestit\nnoutamaan sukulaisia, tulee pirttiin kosjottava tyttö, jota tästä\nlähin sanotaan \"antilaaksi\", ja istuu naisten tshuppuun, s.o. sille\npuolelle pirttiä, joka on uunin takana. Kosjoväki nousee seisomaan ja\nlähtee nyt antilaalle asiaansa selittämään, lausuen lopuksi: \"Mitäpä\nalat tuumaita? Tuumaitse meihin päin.\" Jos talossa on annantamieli,\nkutsutaan koko heimokunta hyvin tarkoin, ellei taas ole, niin\nainoastaan moniaita.\n\nPirtti oli niin täynnään rahvasta, että pienet tytöt olivat kiivenneet\norsille, edes jotain nähdäkseen. Ja kun ilma muutoinkin oli\nhelteinen, niin tuli pirtissä niin palava, että hiki virtana juoksi\njoka naamasta. Kun sukulaiset alkoivat saapua, pidettiin sintsin\nviereisessä aittahuoneessa sukukokous. Siellä lopullisesti ratkaistiin,\nannettaisiinko tyttö vai eikö. Näissä kokouksissa, joihin sivullisia\nei lasketa (suotta mekin pyrimme), moititaan ja kiitetään sulhanen sen\nmukaan, miten hän kunkin mielestä ansaitsee tai asia vaatii. Toiset\nkehottavat antamaan tytön, toiset kieltävät. Usein ovat mielipiteet\nhyvinkin ristiriitaiset ja huoneessa tapahtuu kiihkeitä väittelyitä.\nRatkaiseva sananvalta on tietysti tytön vanhemmilla, mutta hyvä ei ole,\njos heidän täytyy asettua heimon mahtavia vastaan. Kuta kiivaammin\nväitellään, sitä kauemmin kestää kokousta ja pirtissä saattaa odotus\ntulla hyvinkin pitkälliseksi.\n\nTälläkin kerralla kesti sukulaisten kokousta ylenmäärin kauan.\nPirtissä aljettiin käydä levottomiksi, etenkin kun alkoi vähän vähä\nkäydä rahvaan kautta kuiskauksia, että antilas aikoi antaa aparat.\nNäitä kuiskauksia tuli kosjoväenkin korviin, ja mieltään karkaisten\nhe silloin alkoivat yhä äänekkäämmin uhotella, että asia oli pian\nratkaistava, muutoin aikoivat lähteä kesken matkoihinsa. Oli muka nyt\nkoolla tyttöä, koko kylä täynnään, tehkööt kiireet päätökset, jotta\nennätetään lähteä toista yrittämään. Moisilla uhkauksilla tahdottiin\nvaikuttaa sukukokouksen päätökseen. Tämä tuntui sivusta kuullen\nkylläkin oudolta kosimiselta, eikä se Vienan Karjalassakaan \"hyvään\ntapaan\" kuulu; oli toki niitä, jotka pitivät sitä sopimattomana.\n\nJa hyvin kauan saimme siitä huolimattakin odottaa. Ilta oli jo kulunut\nmyöhäiseksi, ennenkuin antilas vihdoin ilmestyi pirttiin itkenein\nsilmin, heimokunnan saattamana. Ellen olisi tiennyt, että tyttö\nsisässään iloitsi tästä suuresta puuhasta, olisin häntä säälinyt; niin\nankaralta näytti hänen mielenliikutuksensa.\n\nKummapa olisi muutoin ollutkin, jos hän olisi kestänyt sukukokouksen\nhieman pehmiämättä. Siinä hänen oli täytynyt \"kumartaa jalkaa\" koko\nheimokunnalle, semmoinen on siellä yleinen alentava tapa. Jalkaa\nkumartaessaan hänen täytyy langeta kumarrettavan eteen polvilleen ja\npainaa päänsä niin syvään, että otsa kolmasti koskee varpaihin. Näin\nhänen täytyy nöyryyttää itseään pienien paitaressujenkin edessä, jotka\nsukulaisuus oikeuttaa saamaan osakseen tämän kunnioituksen. Ehkäpä\noli häntä myös nuhdeltu siitä, että oli ottanut kihlat; varmaan sekin\nseikka oli tullut kokouksessa julki ja puheen alaiseksi.\n\nAntilaan saapuessa pirttiin oli jumalankuvain eteen sytytetty pieni\ntuohus palamaan. Jos antilas menee kosijalle, astuu hän esiin, kumartaa\nvirittäjälle, joka on hänen taattonsa, veljensä tai muu läheinen\nsukulaisensa, ja sanoo; \"Kun tiesitte syöttää, niin tiedätte antaakin\".\nSitten heti tapahtuu julkinen kihlonta. Jos hän ei mene, on temppu\nhieman toisenlainen.\n\nVarsin jännitetyin mielin nyt katseltiin, mitä hän tekisi. Hän ei\nkumartanut jalkaa virittäjälle, vaan astui oikopäätä tuohuksen luo,\npuhalsi sen sammuksiin ja kumarsi sitten vain seisaaltaan sulhasväelle,\nsanoen:\n\n\"Passibo hyvä rahvas luvussa pitämäänne.\"\n\nSiinä se nyt oli... tyttö oli antanut aparat, kiitti vain kunniasta.\nMoamo kantoi kosijalle takaisin kihlasormuksen.\n\nTuliko kosjoväki hyvinkin alakuloiseksi rukkasista? Vielä mitä!\nYlimielisenä ja uhitellen se paikalla läksi kylälle uutta morsianta\netsimään, nurkuen vain sitä, että oli kallista aikaa menetetty. Ja pian\nse näyttikin, ettei kiirehtiminen ollut tyhjää kerskumista.\n\nEi suotta oltu naimamarkkinoilla. Kuin markkinoilla konsanaan sanottiin\nmiesten kulkevan tytöstä tyttöön, kunnes saavat jonkun suostumaan\nkauppoihin. Tosin on ainoastaan oman kylän tytöillä vanhemmat ja\nheimokunta saapuvilla, mutta se ei estä kosimasta vieraittenkaan\nseutujen tyttöjä, jos vain mieli alkaa heihin taipua. Vieläpä vieraita\ntyttöjä on helpompikin mukanaan viedä, \"paikan kokassa\" vain, kuten\nvakaantunut käyttösana kuului. Tällä tavalla näytti olevan yhtä suuri\npätevyys kuin tuolla monimutkaisella ja täydellisellä kosjomisellakin.\nLyhyydestään huolimatta se yhdisti sekä kosjomisen että häät. Tuntui\nsiltä, kuin olisi rahvaan kesken vanha tapa melkein saanut lain voiman.\nPoika johonkin tyttöön silmänsä iskettyään ojentaa hänelle \"paikan\"\ns.o. nenäliinan taikka jonkun muun liinan kolkkaa ja kehottaa häntä\nlähtemään kanssaan ja rupeamaan hänen naisekseen. Jos tyttö tarttuu\ntarjottuun liinaan, on samalla kaupat tehty, eikä muuta kuin lähdetään\nsen tien sulhasen kotiin elämään kuin mies ja vaimo. Omaisten ja\nheimokunnan suostumus hankitaan vasta perästäpäin, papin siunaus\nniinikään. Tuntui siltä, kun ei omaisilla olisi oikeutta tämmöistä\navioliittoa estää, jos vain tyttö ottaa kiinni paikan kolkasta, vaikka\nei tavalla tietenkään ole minkäänlaista laillista suojaa. Ehkä se vielä\non muisto naisen ryöstön ajoilta. Mutta oikeita naisen ryöstöjäkin\ntapahtuu silloin tällöin. Niinpä Venehjärven kylästä samana suvena\nvietiin tyttö Vuokkiniemeen emännäksi vasten vanhempien tahtoa ja\nheidän tietämättään.\n\nRukkaset saatuaan kosjoväki oli lähtenyt Miitrein taloon\nneuvottelemaan, eikä aikaakaan, kun kulki miehestä mieheen viesti, että\noli aikomus lähteä salmen taa toista tyttöä kosimaan. Kiiruumman kautta\nriensimme rantaan, jossa veneet jo olivat täpösen täynnään rahvasta,\nja lähdimme soutamaan muitten keralla. Kaikki veneet, jotka suinkin\npinnalla pysyivät, työnnettiin vesille, sillä koko kisaväki pyrki saman\ntien salmen poikki. Tapa on nimittäin semmoinen, että kuhun taloon\nvain kosijoita saapuu, siihen on heti kylän nuorisolla oikeus tulla\npirttiin kisaamaan. Tätä oikeutta ahkeraan käytetään, ehkä vanhan tavan\nvuoksi. Ilta oli erinomaisen ihana ja tyyntä järveä velloivat kymmenet\nveneet, joita kilvalla soudettiin salmen takana näkyvää taloa kohti.\nJärvellä pamahtivat tuota pikaa pyssyt. Meidän veneessämme oli tiekka\nvähällä halkaista korvat vanhalla pistoolillaan jonka hän aina kuormasi\nsuutaan myöden täyteen ruutia ja tukkoja, ampuen niin tiheään kuin suinkin\nennätti panostaa. Vesi pyrysi tyttöjen veikaten soutaessa, punaiset\npuvut läikkyivät valoisalla vedellä ja ilo ja nauru kaikui kauas. Heti\nkosjoväen perässä ryöpsähti kisaväkikin pirttiin, ja pian olivat siellä\nkisat täydessä käynnissä, huolimatta siitä, makasivatko jo talonväestä\ntoiset.\n\nTämä talo oli paljon köyhempi kuin edellinen. Antilas näytti\nhiljaiselta kiltiltä tytöltä; hän oli orpokin, elossa kun ei ollut\nisää eikä äitiä, ainoastaan vasta miesikään päässyt, kookas veli. Näin\nköyhässä talossa kosjoväki jo alunpitäen esiintyi hyvin ylimielisenä\nja vaativaisena. Kaikesta päättäen oli täällä kuitenkin annantamieli,\nkoska isäntä lähti soutamaan kylästä etäisiäkin sukulaisia. Nämä kun jo\nmakasivat, niin kesti kauan, ennenkuin he ennättivät matkaan suoriutua.\nKosjoväki alkoi viivykin vuoksi pitää niin sopimatonta kiirettä, että\nisännän nuori veri kuohahti ja tyttö hänen käskystään antoi kosijalle\njulkiset rukkaset. Mutta siitäpä kosijat loukkaantuivat vielä paljoa\nenemmän kuin edellisessä talossa ja lähtivät kovin uhitellen ulos\npirtistä. Portailla he kuitenkin seisahtuivat ja hetken neuvoteltuaan\nhuutivat tytön ulos... Kosija tarjosi paikan kokkaa tytölle, jos\nhän veljensä kiellosta huolimatta lähtisi matkaan! Mutta ei tämä\npikakeinokaan näyttänyt auttavan. Tyttö epäröi. Paljon rahvasta oli\nvielä koolla, vaikka oli jo aamuyö, kaikki jotka olivat silloin tulleet\nja vielä myöhemminkin saapuneita, ja kaikki riensivät näkemään, miten\ntämä päättyisi. Siinä oli korkeilla portailla sullotussa joukossa\nmiestä ja naista, nuorta ja vanhaa ja etenkin akkoja, ja nyt oli\nmielestään jokaisella oikeus puuttua asiaan, kieltäen tai käskien.\nJännitys kohosi ylimmilleen. Koko yleisö kuohui! Keskellä tätä\npunakirjavaa ihmishilloa seisoi antilas hämillään ja epäröiden, ja\nvähän alempana kohosi rahvaan keskeltä kookkaan sulhasmiehen yläruumis\nja näkyi paikkaa ojentava käsi. Vieressä antilaan omaiset kiihkeästi\nkieltämässä, sulhasen vieressä kosjoväki käskemässä. Kun nämä\nväittelivät ja lisäksi koko rahvas intohimoisesti sekaantui juttuun,\nniin siitä syntyi aivan harvinainen tora. Tyttö parka oli huutavassa\nhukassa, sillä toiset tahtoivat työntää hänet väkisin sulhaselle,\nvetäen mikä kädestä, mikä hameesta, toiset taas yhtä tiukasti kiistivät\nvastaan. Tyttö oli jo kerran tarttua liinaan kulmaan, mutta silloin\nkosjoväeltä taas pääsi joku niin ylimielinen sana, että hän veti kun\nvetikin kätensä takaisin. Lopulta hän puhkesi hillittömään itkuun ja\nsen kauempaa emme me enää kestäneet katsella tätä näytelmää -- toraa\noli jo kestänyt ainakin tuntikauden -- vaan siirryimme loitommalle\nodottamaan, mikä siitä lopuksi tulisi. En voi kieltää, ett'eikö tämä\ntapaus äkkiä avannut uusia näköaloja siihen karkeuteen, jolla monen\nhyvän ominaisuuden ohella vielä on syvät juurensa tässä rahvaassa,\nmeteli sai synkemmän luonteen, kaikki muuttui kolkommaksi ja ihana\nyökin menetti sulonsa. Vanhat runoihanteet mykistyivät ja erämaiden\npiiri tuntui äkkiä niin autiolta ja synkältä.\n\nKun sulhasväki, vielä kauan aikaa riideltyään, vihdoin saapui rantaan,\nei tyttöä ollut mukana. Veljen sana oli estänyt häntä lähtemästä\ntälle miehelle. Mutta myöhemmin kuuluu hän kuitenkin muuttaneen\nhänen kanssaan elämään, en tiedä sitten, sovinnollako, vaiko vasten\nnaittajansa tahtoa.\n\nSillä aikaa kun salmen takana oli näin meluttu eikä mitään aikaan\nsaatu, oli kylässä muuan leskimies, jolla ennestään oli kymmenkunta\nlasta, kaikessa hiljaisuudessa saanut suuren rotevan tytön tarttumaan\npaikan kokkaan ja he lienevät jo meidän saapuessamme lähteneet sulhasen\nkotiin yhdessä elämään. Mutta tällä kaupalla ei ollut rahvaan kesken\npuoltajia, koska sulhanen kuului olevan kovin köyhä ja luonnostaan\n\"huono saamamies\", s.o. hidas kaikenlaiseen ansioon. Sen mukaan naiset\nVienan Karjalassa, jossa taistelu elämisen edestä on niin ankara, ensi\nsijassa arvostelevat kosijaa, eivätkä sitä puheissaan suinkaan salaa,\nvaan juuri sen ympäri kietovat koko asian. Muut ominaisuudet ovat\ntois'arvoiset. Ehkä tytöillä sentään on mielessään toisiakin ajatuksia,\nkun he siitä huolimatta lähtevät huonoille saamamiehille. Ruumiillinen\nkotikuritus kuuluu vielä sillä puolen tapoihin, jos eivät aviopuolisot\noikein yhteen sovellu, ja silloin on tytön parempi olla ainakin\ntasaväkinen. Niin että on heikollakin miehellä etunsa. Kuulipa siellä\njotenkin yleiseen puhuttavan semmoisistakin vaimoista, jotka kurittivat\nmiehiään, vaikka tavallisempi tietenkin oli päinvastainen suhde.\n\nMonta muuta naimiskauppaa mainittiin olevan tekeillä, mutta nämä\nolivat ainoat, joissa tapahtui ratkaisu. Ystävätärtämme Seniä muun\nmuassa kosi komeanpuolinen, tummaverinen Luvajärven mies, josta minä\nolin Luvajärvessä vähin kuulustellut, Senin pyynnöstä, mutta tyttö ei\nsanonut antaneensa sen varmempaa vastausta, oli vain kehottanut häntä\ntulemaan Petron päivänä kotiinsa Jyvöälahteen, niin silloin moamo\npäättäköön asian. Samalle miehelle hän sitten menikin.\n\nLopuksi mainittakoon muuan henkilö, joka häissä on ylen tärkeä,\nvaikk'en tiedä, alkaneeko hänen toimensa jo kosjottaissa. \"Patvaska\"\non häitten varsinainen ohjaaja, hän toimittaa varsinkin kaikki\ntarpeelliset \"varaukset\", etteivät kateet ja noidat pääse avioliittoa\nrikkomaan, on siis tietäjämiehiä. Sen kosjoväen mukana, josta olen\nyllä kertonut, kulki kuitenkin mies, joka kuului toimittavan patvaskan\nvirkaa. Hän osasikin muutamia loitsuja, jotka hän meille luki, ja\nylpeänä ja mahtavana hän kuljeskeli kylällä, koettaen liittää yhteen\nnuoria sydämiä. Mutta näillä markkinoilla kuuluivat hänen kaikki\nyrityksensä menneen myttyyn. Kun häntä siitä yleisenä lähtöpäivänä\npilkattiin ja sanottiin hänen saaneen \"housunsa täyteen rankkia\" -- se\noli taas yleinen käyttösana semmoisesta tapauksesta, -- niin hän nolon\nnäköisenä myönsi niin tapahtuneen ja väitti vihannesten rikkoneen hänen\nmahtinsa. Sen hän muka oli huomannut siitä, kun oli aamulla taittanut\nkepin -- jokaisella patvaskalla on viran puolesta keppi, ennen vanhaan\nruoska -- ja se oli särkynyt moneksi kymmeneksi sälöksi.\n\nPatvaskain temput ovat muutoin vielä syvintä pakanuutta. Kaikenmoisia\njuttuja kerrottiin siitä, kuinka mahtavat patvaskat olivat\nriitaantuneet. Niinpä oli kaksi suurta patvaskaa, Sallinen ja Kana,\njoutunut keskenään riitaan. Kana oli koettanut rikkoa Sallisen\npatvaskoimista ja kerran häissä, joissa Sallinen oli patvaskana,\nloitsinut antilaan kalpeana maahan kaatumaan. Mutta Sallinen oli\npaikalla käynyt tyttöön käsiksi ja saanut hänet virkoomaan. Oli\nsanonut tietävänsä, kuka hänen lukunsa oli rikkonut, ja käskenyt mennä\nriiheen katsomaan, kuinka semmoiselle käy. Siellä oli Kana maannut\nkouristuksissa, vaahto suusta valuen. Sallinen oli hänen lumoista\npäästänyt vasta sitten, kun Kana oli vannonut ei toista kertaa\nkajoavansa Sallisen asetuksiin.\n\nSiihen loppui se helluntain vietto. Tiistaiaamuna lähdettiin\npaluumatkalle Komalahteen, useimmat jalan, toiset hevosella ratsastaen.\nMuutkin vieraat alkoivat hajota, jokainen omalle suunnalleen, tytöt\nkaiketi vähän pettyneillä toiveilla, sillä vähän oli ollut poikia ja\nvähän oli naimakauppoja tehty. Mutta minkä sille mahtoi, että ajat\nolivat niin huonot. Akonlahden prasniekkavieraista jäi suurin osa\nKontokkiin, kisatakseen siellä sen päivän ja vielä seuraavan yönkin.\nKontokissa vanha Poahkomie, joka 90 vuodestaan huolimatta oli kävellyt\nsinne Akonlahdesta saakka, loitsi terveeksi toverini jalan, jonka helle\noli hautonut rakoille. En muista, lieneekö taika auttanut, ylenmäärin\nvaan olimme uupuneita saapuessamme vihdoin kuumilta kankailta Kiiteen\nrannalle. Siellä odottivat vielä kylänkävijäin veneet koreasti\n\"pristanillaan\". Olipa hyvänlainen myötäinen Akonlahteen. Kun ei ollut\nsanottavaa kiirettä, niin oikaisimme, toverini ja minä, uupuneet\njäsenemme teljoille veneen pohjalle ja annoimme tuulen työnnellä.\nVarahvontta, joka oli koko prasniekka-ajan vain syönyt ja loikoillut,\npiti nyt virkeimpänä miehenä perää, meidän maatessamme. Hän katkoi\nkoivunoksia veneen kokkaan, ja lehtien kohistessa, veneen valloillaan\nkellutellessa, laskimme väljälle.\n\nAjatuksissani häälyivät näitten päiväin kummat kokemukset, ja\nmielessäni kyti itsepintaisia pikkumietelmiä, kuinka monikin runollinen\nkuvaelma haalistuu nykyisyyden valossa, rinnastettuna todellisen\nelämän kanssa. Mutta toiselta puolen olimme toki nähneet semmoisiakin\npiirteitä, jotka olivat omiaan lisäämään mieltymystämme karjalaisiin ja\nkohentamaan käsityksiämme heidän luonnonlahjoistaan ja taipumuksistaan.\nElämä oli kaiken aikaa ollut niin säädyllistä, ettei kertaakaan\njärjestystä rikottu räyhäämisen, saatikka tappelun kautta. Ehkä siihen,\npaitsi karjalaisten yleistä luonnonlaatua, on syynä sekin seikka,\nettä he ammoisista ajoista melkein itsenäisinä ollen ovat tottuneet\nhillitsemään mieltään yhteisissä kokouksissa ja luottamaan omiin\njärjestysvoimiinsa, jonka vuoksi tappelun halu oli niin sanoakseni\nsynnynnäisen kurin alainen.\n\nMutta mitä lieneekään ollut sameampia vaikutuksia, luonnon avarassa\nsalissa ne pian hälvenivät ja muinaisuus läheni korvakuiskeen päähän.\nVarahvontta oli vanhaa runolaulaja- ja tietäjäsukua. Vaikkei hänen\npäähänsä ollutkaan paljoa tarttunut, niin harva se runo, jota hän ei\nolisi kuullut, josta ei moniatta säettä osannutkin. Uinahdettuani\njonkun hetkisen heräsin puolivalveille ja veneen pohjalla selälläni\nmaatessani, kuunnellessani huoparien hivutusta laitoja vastaan ja\naaltojen kohinaa sivuillamme, näin taivasta vastaan Varahvontan lyhyen\nnenän ja leukaparran, joka liikkui edes takaisin huopauksen mukaan, ja\nkuulin hänen soinnukkailla käänteillä hyräilevän enemmän tuulta:\n\n    \"Toisinpa ennen tuulet tuuli,\n     Toisinpa viehkurit veteli\"...\n\nHän luuli meidän nukkuvan ja taisi loihtia tosissaan, kunnes kohotin\npäätä nähdäkseni, kauaksiko oli tultu. Olimme keskellä selkää,\nsinisimmällä sinellä, hehkuvan sinitaivaan alla, keulassa veti\nlehvätukko itseään ravistellen ja rannoilla marjaiset vaarat kutoivat\nhelteestä auerhuntujaan. Oli Ukko rukouksen kuullut ja laaja Komalahti\ntäys'äänisenä pauhasi hänen lämpöiselle tuulelleen.\n\n\n\n\nRAJAKYLIÄ MYÖDEN.\n\n\nAkonlahdesta matkustimme melkein Maanselkää pitkin Kivijärven kylään,\njoka on Suomen rajalla, penikulman päässä Latvajärvestä. Matka kulki\nvuoron järvien poikki, vuoron maataipaleita, siellä täällä oli\nmatkan varressa joku pieni kyläkin. Kaikkine saattajoinemme meitä\noli jommoinenkin joukko, eikä matka pakinain puutteesta ikäväksi\nkäynyt. Uudet saattajat aina taipaleen alkupäässä kyselivät kaikki,\nmitä meistä ja matkoistamme oli tiettävää. Mutta kovin pitkiin\nselityksiin ei tarvinnut ruveta, kun kuultiin meidän runonkerääjiä\nolevan. Jonkun verran huomiota herättivät kuitenkin valokuvauskoneet,\nniitä tuskin olivat kaikki ennen nähneet, vaikka kuulleet niistä, ja\nvalokuviakin nähneet. -- Lytän järvellä muuan saattajista, kyseltyään\nnäistä kojeista yhtä ja toista, kääntyi Varahvontan puoleen ja\nsanoi: \"Minäpä tiiän, mikä on kartinan otto venäheksi, tiiätkö sie?\"\nVarahvontta loukkaantui, kun ei tainnut kysymykseen vastata, mutta oli\nharmittelevinaan kysymyksen yksinkertaisuutta ja sanoi yrmeissään:\n\"Elä paremmiltasi kysy!\" Soutajapa ei niin vähällä hellittänyt, vaan\ntuumasi, että \"kartina se kyllä on se portrietta, vaan mikäs on se\notto?\" Kun Varahvontta edelleenkin sulkeutui arvokkaaseen vaitioloon,\nniin minä puolestani uteliaana kysyin soutajalta, mikä se sitten oli.\nHän vastasi: \"Se on 'tipografia'.\" Kauas ovat jo sanat vaeltaneet,\nvaikka tuotteesta tuskin olisi tietty, kuinka päin se oli kädessä\npidettävä.\n\nKankailla oli helle jälleen pakahduttava, mutta soilla alkoi keli\nolla parempi, niiltä oli liika vesi jo juossut pois ja verraten hyvin\npääsimme kulkemaan, vaikk'ei siltapuista ollut paljon tietoa. Toiset\nsuot olivat hyvinkin laajoja ja viettäviä, täynnään harmaantuneita\nkuivia ränkkyjä, jotka osottivat niillä ennen olleen puunkasvua\nja suottumisen siis muutamassa ihmisiässä melkoisesti edistyneen.\nNe olivat hallaisia, kaameita maita, mutta eivät vailla omituista\nviehätystään. Toisin paikoin näyttivät suot valuvan matalain harjujen\nvälissä portaittain alaspäin, niinkuin vanhat maajäätiköt.\n\nMutta näitäkin taipaleita olivat sekä Lönnrot että Europaeus aikoinaan\nastua taputelleet, ja moni muu heidän jälkeensä. Ja näistäkin\nsyrjäisistä paikoista oli moni hyväkin runo löytynyt. Europaeus kertoi\neräänkin vanhan eukon hänelle laulaneen, \"jonka yksi sana maksoi\nenemmän kuin monta kymmentä muiden.\" Lönnrot neljännellä matkallaan\nkulki tämän kautta Kivijärvestä Akonlahteen. Hän kertoo siitä näin:\n\n\"Muuan tyttö, joka sieltä (Akonlahdesta) yksityisillä asioillaan oli\ntullut Salmijärveen, tuli opastajakseni, kuitenkin vasta pitkään\ntuumittuaan; hän näet arveli maineensa kärsivän siitä, että kahden\nkesken vieraan miehen kanssa kulkisi tuon puolentoista peninkulman\npitkän tien. Sovimme matkalla erittäin hyvin, eikä tyttö malttanut olla\nperillä kiittämättä hyvää käyttäymistäni. Aina Vuokkiniemeltä alkaen\ntänne johtavat tiet olivat niin hyvässä kunnossa, että kaikkialla\nolisi voinut kulkea ratsain, jopa hätätilassa rattaillakin. Soilla ja\nrämeillä oli kapulasiltoja, jotka oli tehty jo 1788:n vuoden sodan\naikana. Vaikkei niitä siitäperin oltu korjattu, ne kuitenkin vielä\nolivat jotenkin hyvät. Siitä näkee, miten kauan puu kestää vedessä.\nAkonlahdessa poikkesin Trohkimon taloon, missä minut vanhana tuttavana\nystävällisesti vastaanotettiin. Sauna pantiin heti lämpiämään,\nhuolimatta siitä, että jo oli sangen myöhäinen hetki; olin näet sinä\npäivänä kulkenut 5 peninkulmaa, 2 ratsain ja 3 jalan. Talo, joka\nedellisellä käynnilläni oli ollut köyhissä oloissa, oli tänä vuonna\nkaskimaistaan saanut paljon rukiita ja teki nyt kahta varakkaamman ja\nhauskemman vaikutuksen.\"\n\nKuljimme tällä taipaleella rajankin poikki ja kävimme pikipäin Suomen\npuolella. Mutta Kuivajärven kylästä ei olisi huomannut, että oltiin\nomassa maassa, sillä vaikka se oli Kiantaa, on se kuitenkin täydelleen\nkarjalaiskylän mallinen, sekä rakennustensa että asukkaittensa\npuolesta. Sanotaan sen perustajaksi erästä Suigarvesta, siis hamasta\nVienan meren rantueelta tullutta karjalaista, joka oli paennut sotaväen\nottoa. Talo oli hyvänlainen, siinä oli isot pirtit ja vierashuoneet,\nja täällä, omalla konnullaan, karjalainen näytti uutterasti maataankin\nraatavan. Mutta hepä vasta olivat vanhauskoisia. Pirtissä istuessani\nnäin akkunasta, kuinka vanha emäntä, kovasti mokisten, kantoi pihalle\nmessinkisiä jumalankuvia... \"Kaikki huoneet pakanoitshoo, millä ne\nnyt enää saa puhtaiksi\"... niin toruen painui eukko rantaan ja pesi\nsiellä hiekalla obrasansa oikein perusteellisesti. Arvasin asian...\nvierashuoneeseen tullessani oli siellä vahvasti tupakansavua, ja minun\noli toveriani varotettava, jottei talosta häädettäisi. Muu talonväki ei\ntoki näyttänyt ottavan asiaa yhtä vakavalta kannalta.\n\nKuivajärven Huoviset ovat olleet jonkinlaisia runontaitajia, ja\nheidän laulumahtiaan tiedustellaksemme mekin olimme sinne poikenneet.\nKun asiamme oli ajettu, matkasimme edelleen Kivijärveen, rajan taa.\nTämä taival oli rasittavimpia koko matkalla tavattoman helteen ja\nkuivuuden vuoksi. Metsiä paloi joka taholla, vaikk'ei juuri meidän\ntiemme varressa. Niitä paloi sekä Venäjän että Suomen puolella.\nViikkokausia päilyi taivaanrannalla synkkiä savupatsaita, jotka\nverkalleen siirtyivät eteenpäin, sen mukaan kuin matkasi etäinen\npalokin. Kivijärvestä oli melkein koko kylä lähtenyt sammuttamaan\nlaajaa paloa, joka riehui Pirtakankaalla, lähellä Latvajärveä.\nTulen päästessä metsään täytyi lähimpäin kyläin rientää miehissä\nsammuttamaan, olipa kiirettä mitä hyvänsä, semmoinen oli laki. Ja\nsanottiin olevan voimassa semmoisenkin asetuksen, että ellei tulen\nsyytä saatu ilmi, niin täytyi lähimpäin kyläin korvata kruunulle\nvahinko. Tuskin tätä asetusta kuitenkaan tarkoin noudatettiin, sillä\nmuutoin olisivat sekä Vuokkiniemen että Uhtuen kylät saaneet melkein\njärjestään tehdä vararikon, niin laajalta sinä kesänä paloi metsiä.\nMuutamaa paloa, joka liikkui Lonkkavaaran sydänmaalla ja turmeli paljon\nmetsää, väitettiin jonkun sydänmaan eläjän sytyttämäksi; hän oli muka\nsillä tavalla karkoittanut karhuja laidunmailtaan. Ja se näyttikin\nonnistuneen. Karhu on, niin kerrottiin, ylen arka, etteivät sen\narvokkaitten turkkien karvat kärventyisi, ja juoksee sen vuoksi pitkät\nmatkat, kun tuli sattuu irti pääsemään sen asuinmailla. Sanottiinkin\nsinä syksynä ilmestyneen karhuja rintakyliin tavallista enemmän,\nvaikkei niistä muinakaan vuosina puutetta ollut. Kivijärven kylästä oli\nkarhu edellisenä kesänä kaatanut 9 lehmää ja yhden hevosen, ja sitä\nedellisenä 14 lehmää ja yli 50 lammasta. Lampaita se oli kerrankin\nmätännyt 16 yhteen läjään, niin meille kerrottiin. Ja Kivijärvi\nkuitenkin on melkoinen asunta-aukea ja suurimman liikkeenkin varressa,\nkoska sen kautta kulkee valtatie Uhtuesta ja Vuokkiniemestä Suomen\npuolelle.\n\nVarahvontta sai Kivijärvellä muutamaksi päiväksi lomaa, jotta saattoi\nkäydä Venehjärvessä perhettään tervehtimässä. Toverini ja minä\nsuoriusimme mekin iloiselle retkelle, läksimme käymään Ämmän tehtaalla\nkotimaan kuulumisia saamassa.\n\nOli itse juhannuspäivä, kun läksimme Kivijärvestä, saattajina kaksi\nsikäläistä miestä, jotka tulivat Vuokin pohatoilta jauhoja lainaamaan.\nRajalle ei ollut kuin monias kilometri, sitten kuljettiin Viiangin\njärven poikki, joka jo oli omalla puolella, ja edelleen Hyryn\nrantaan, josta vesi veti yhtämittaa vaikka mereen saakka. Hyrystä\nsaimme lainaksi veneen, joka oli niin rauskaksi lahonnut, ettei\nolisi luullut sen pinnalla pysyvän. Mutta Hyryn Matti, jonka vene\noli, repi paidastaan tukkeita pahimpiin paikkoihin ja käski sitten\nmatkalla \"hämmentää ojassa vettä\", niin kyllä sillä pääsi. Meitä tämä\nneuvo vähän kummastutti. Mutta kun tultiin järveltä savipohjaiseen\nojaan, joka siitä laski toiseen järveen, niin sekoittivat molemmat\nsaattomiehemme ojan veden aivan liemeksi ja siihen jäätiin vähäksi\naikaa odottamaan. Tapahtui kun tapahtuikin se ihme, että vuoto kokonaan\nlakkasi. Sisään vuotavan veden kanssa oli rakoihin tarttunut niin\npaljon mutaa, että ne tukkeusivat. Arvatenkaan ei semmoinen tiivistys\nole hyvin pitkäaikainen. Mutta meitä se kunnolla auttoi Vuokkiin saakka.\n\nKapeita jokia ja järviä laskeusimme Vuokin avarammille vesille,\npoikkesimme Vuokin kylässä ja saimme sieltä toiset saattajat erään\nlahden pohjaan, josta ei ollut kuin joku puolen peninkulmaa Ruukkiin.\nVerrattoman virkistävä oli lyhyt käväisy omalla puolella ihanalla\nsäällä, ja korvet ja kanervikotkin polkumme varressa tuntuivat omalla\npuolella kahta kauniimmilta. Näin kuukausmääriä erossa oltua tuntui\nsiltä, kuin olisi maailmassa tapahtunut tavallista enemmän sillä aikaa.\nKuinka jakamattoman tunnustuksen taas vaihteeksi annoimme kultuurille\nja sen mukavuuksille vierasvaraisessa Ruukissa! Kun olimme kirjeemme\nkirjoittaneet ja kunnolla levänneet, palasimme taas reippaalla mielellä\nrajan taa. Vuokin kylästä astuimme nyt yhden taipaleen maisin, joten\npääsimme Hyryyn oikoisempaan ja nopeammin. Kivijärvestä, jossa\nVarahvontta jo odotti, matkasimme edelleen Vuokkiniemeen, kuljettaen\ntavaroita rattailla Tshenajärven Äijönlahteen. Mutta tie oli niin\nkoleata, ettemme sitä toiste yrittäneet. Jyvöälahdessa, karjalaisessa\nkodissamme, olimme pitkällisen poissaolon jälkeen hyvin tervetulleita.\n\nKauaa emme nyt joutuneet siellä viipymään. Pisin mutka oli edessämme.\nMeidän piti lähteä Vienan Karjalan pohjoisimpaan osaan ja kiertää\nsieltä Kemijoelle, noustaksemme jokea pitkin takaisin Kuittijärville.\nLauantaina saavuimme Jyvöälahteen ja maanantaina olimme jo uudelleen\nmatkalla.\n\nYstävillämme Senillä ja Okahvilla oli paljon kerrottavaa, mitä oli\npoissa ollessamme tapahtunut. Kosijoita oli käynyt monet erät, mutta\nkaikki olivat saaneet lähteä matkoihinsa, tyhjin toimin, vaikka nämäkin\ntytöt olivat kihloja ottaen poikia narranneet. Sen he hieman häveten\ntunnustivat.\n\nIltasella he opettivat meille uudelleen katrillit ja pitkät kisat\ny.m. karjalaiset tanssit, jotka olivat alkaneet matkalla unohtua, ja\nkisan jälkeen läksimme tsunalaan, pieneen pesättömään huoneeseen, jonka\nseinillä riippui neitosien vaatteita, katkeamaton ympärys monenvärisiä\nkarttunoita, vanhanaikaisia siniseksi painettuja sarkavaatteita ja\nkalliimpia silkkivaatteita, muslimeja y.m., mitä hyvin järjestettyyn\nmyötäjäisvarustukseen kuuluu. Tyttärien ainoa rikkaus tällä puolella,\njossa naisilla ei ole varsinaista perintöoikeutta, on nimittäin\npuvusto, ja sitä sen vuoksi jokainen kassan kantaja koettaa saada\nkokoon niin paljon kuin mahdollista. Lattialla oli suuria lippaita,\njotka olivat täynnään Senin liinavaatteita. Huoneessa oli kaksi\nvähäistä akkunaa, seinillä penkit ja akkunain välissä pieni pöytä.\nSeinät oli koristettu kirjavilla kuvilla, joista suuri osa oli Senin\nmaalaamia. Hänellä näet oli paljon taipumusta piirustukseen ja\nmaalaamiseen, ja useat hänen kuvistaan olivat sangen hauskat naivin\nkäsityksensä ja luontevan värityksensä kautta. Uhtuan venäläisen papin\npojalta hän kertoi saaneensa muutamia väripaloja.\n\nTässä huoneessa pelasimme usein iltasin \"uraa\" arpanappuloilla ja\nvietimme aikaa tarinoissa. Niin sinäkin iltana kisan päätyttyä istuimme\ntuttavallisessa keskustelussa.\n\nMinä tein tarkemmin selkoa tiedoista, joita olin hankkinut eräästä\nSenin kosijasta. Kosijalle olin, hänen Luvajärvessä kysellessään,\nkiitellyt Senin hyvää näköä, ahkeruutta ja taitavuutta kaikenlaisiin\ntöihin. Suurta arvoa näytti mies antavan tälle osavuudelle, mainitsi\nmuun muassa kuulleensa, että tyttö osasi lukea ja kirjoittaa, jonka\ntiedon minä vahvistin oikeaksi. Se varsinkin näytti hänessä herättävän\nkunnioitusta; hän oli itsekin jonkun verran perehtynyt näihin\nharvinaisiin taitoihin. Mutta kun hän lopulta painosti sitä, oliko\ntyttö myös hyvä raataja, niin harmitti se minua melko lailla, sillä\ntarpeekseni olin nähnyt, kuinka naiset saavat tuolla rajan takana\nsuorittaa kaikki raskaimmat työt. Kysymys mielestäni ennusti huonoa\nkohtaloa hänen tulevalle vaimolleen, ja kun hän itse puolestaan ei\nkuulunut olevan kehuttavan kärkäs raatamaan, niin kerroin tämänkin,\nvalaisten asiaa, miten parhaiten saatoin. Sen tein sitä paremmalla\nomallatunnolla, kun kuulin puhemiesten esittäneen kosijan asiat\nylenmäärin kaunistetussa valossa.\n\nHetkisen istuttuaan mietteissään hän kertoi saaneensa kirjeen eräältä\ntoiseltakin pojalta, joka lupasi ottaa hänet vaimokseen. Hän antoi\nhieman epäröiden tämän kirjeen luettavakseni. Sen kirjoittaja oli aivan\nnuori, ei yhtäkolmattakaan täyttänyt nuorukainen, joka oli kerran\nprasniekkamatkoilla tutustunut Seniin. Kirjeessä hän kertoi kovasti\nmielistyneensä häneen, sillä \"ei koskaan ennen hän ollut nähnyt niin\nlystiä tyttöä\", joka olisi osannut niin sievästi puhua ja käyttää\nitseään. Tämä perustelu se teki minuun vaikutuksen ja selitin, etten\nminä puolestani hetkeäkään epäilisi, kummalle mennä. Tämä ei tahtonut\nraatajaa, vaan hauskan kumppanin -- ja hänet tiesin muutoinkin kelpo\npojaksi.\n\nMutta tyttö moitti häntä liian nuoreksi, noin neljää vuotta itseään\nnuoremmaksi, ja sitä paitsi oli pelättävä, että hänet vietäisiin\nsotaväkeen. Viisi, ehkä seitsemän vuotta saisi vaimo sitten elää\nmiehettä. Ja ken tietää, pitäisikö tuo mies enää palatessaan omanaan.\nTyttö lupasi kuitenkin asiaa tarkemmin miettiä, ja siihen alkoi harveta\nkeskustelumme.\n\nTyttö parka, ei ollut hänen asemansa kehuttava! Kahden eli hän äitinsä\nkanssa isävainajan jättämässä talossa, kahden he saivat hoitaa\nmaanviljelyksen, karjanhoidon, kalastuksen, siinä kysyttiin ahkeraa\ntyötä, kun ei ollut varoja pitää usein päiväpalkkalaisia. Sekä tytär\nettä äiti olivat kuitenkin uutteria ihmisiä, ja kun he jonkun verran\nansaitsivat jauhokaupallakin, tulivat toimeen jotakuinkin.\n\nMutta talon oikeat omistajat olivatkin tytön molemmat veljet, jotka\nasuivat Suomessa. Jos nämä palaisivat kotia ja ottaisivat talon\nhaltuunsa, niin ei ollut ensinkään varmaa, saisiko sisar enää talossa\nasua. Jos hän jäi kotiin, niin oli ainakin naimatta jääminen pelättävä,\nsillä kotivävyä ei voitu ottaa taloon, johon millä hetkellä hyvänsä\nsaattoivat palata oikeat isännät. Jos hän taas meni muualle naimisiin,\njäi vanha, heikontunut äiti ypöyksin. Kuka hänet elättäisi?\n\nMaanantaina lähdimme pitkälle matkallemme, ja tuttava rahvas tuli\nrantaan meitä saattamaan ja onnellista matkaa toivottamaan. Kun olimme\nlaskeneet Jolmosen vihaisen kosken ja soutaneet kapeat välivedet ja\nvirrat, tulimme Keski-Kuittijärven aavalle ulapalle, jolla ankara\nraemyrsky meidät yllätti ja vihurit ja kuohuvat laineet pakottivat\nlaskemaan maihin pieneen selkäsaareen. Siellä äkkimyrskyn rauettua ja\nauringon puhjettua lämpöisesti paistamaan, kivikoiden höyrytessä ja\naaltojen asettuessa, siellä havumetsän alla, rannan kalliolla luimme\nkirjeen, jonka olimme mukaamme saaneet. Siitä saatoimme arvata, minkä\npäätöksen ystävättäremme oli tehnyt tulevaisuuteensa nähden.\n\nKun monen viikon kuluttua palasimme Jyvöälahteen, oli Seni viety.\nTuttavat surkuttelivat, kun emme häihin joutuneet; ne oli vietetty\nparhaaseen Karjalan malliin, sillä tytöllä oli rikkaita sukulaisia.\nPalatessamme äiti yksinään, alakuloisena ja itkenein silmin liikkui\nlaajoissa huoneissa, jotka entisen varallisuuden aikana miesvainaja oli\nrakentanut. Raskas oli hänestä ollut ero, mutta hellällä luonnollaan\nhän ei voinut estää viimeisenkään lapsensa lähtöä.\n\n\n\n\nSUURELLE TUOPPAJÄRVELLE.\n\n\nMatkalla Uhtueen poikkesimme nyt Enonsuuhun, joka kylä on sillä\npaikalla, missä Ylä-Kuittijärvestä tuleva joki laskee Keski-Kuittiseen.\nKylä ei ole suuri, mutta eräs sen taloista on suurin, mitä on koko\nVienan Karjalassa. Varahvontta jo ennakolta kuvitteli, kuinka hyvänä\nmeitä pidettäisiinkään tässä laajalta kuulussa talossa, ja me\najattelimme vähän samaan suuntaan, sillä useita edellisiä matkustajia\nsiellä oli hyvin kestitty. Cajanin päiväkirjassa luetaan, hänen\nLönnrotin keralla vierailtua samassa talossa: \"Hyvästi vastaanotetut,\npunasta viinaa, ruokaa, pakinata. Kornitsa illaksi ja yöksi,\nasuttavaksi.\"\n\nKylän suurin talo on, niinkuin jo olen maininnut, kahdenkertainen ja\nmaalattu ja näytti kauniissa virtamaisemassa hyvin muhkealta. Isäntä\noli paljon oleskellut Suomessa, mutta lienevätkö kokemukset meidän\npuolella olleet ikävää laatua, vai mikä lienee ollut syynä, hän ei edes\nkäskenyt huoneisiin, vaikka näki meidän seisovan porraspäässään sateen\nsuojassa; vilkaisi vain kerran vihaisesti ja tiuskaisi sitten jotain\npihan poikki rengilleen. Vaikea oli meidänkään näin ollen sisään pyrkiä\nja pyytää ruokaa, jonka tarpeessa olimme; lähdimme koettamaan onneamme\ntoisissa taloissa, jotka olivat vaatimattomammat ja sen puolen malliin\nrakennetut. Ensimmäisessä oli kuitenkin niin huono komento, keskellä\nlattiaa istui vaivainen ryysyinen ukko, joka tuijottaen käänsi meihin\nkärsineet kasvonsa, että lähdimme kolmanteen. Siellä oli vain vaimoja\nkotona, eikä niitä näyttänyt haluttavan ruveta pakinoihin vieraitten\nkanssa, joita ei isoon taloon huolittu; mutta ruokaa ei sentään juuri\nkiellettykään. Tuskin se oli pöydälle saatu, niin jatkettiin pirtin\ntoisessa päässä vallan huimaa akkatoraa, jota kyllä oli hupainen\nkuunnella, vaikka se osottikin, kuinka vähän näistä vieraista\nvälitettiin. Totta puhuen tuntui täällä niin kumman vanhanaikaiselta,\nkuin olisimme tulleet maahan satoja vuosia takaperin paljon mainittujen\n\"varassussotien\" aikana. Kun saatoimme hyvällä syyllä otaksua, että\nnäin lähellä Jyvöälahtea hyvin tiedettiin, mitä miehiä olimme, niin\nemme voineet muuta kuin luulla, että ynseys oli tahallista. Syvimmin\ntämä kohtelu vaikutti Varahvonttaan. Ihmetellen ja yhä ihmetellen hän\nrantaan astuessamme sanoi, tarkoittaen sillä pohattaisäntää: \"Ja tuota\nme kaikki olemme jumalanamme pitäneet, eikä osaa sen paremmin olla.\"\n\nTuskin olimme jälleen päässeet selkää kohti aukenevalle virralle, kun\näkkivihuri tempasi Varahvontan päästä uuden lakin ja vielä Kustinkin\nlakin saman tien, ja siitä alkoi niin kiivas takaa-ajo, että pian olimme\ntaas hyvällä tuulella. Itsekseen riidellen Varahvontta pyyhkieli\nlionnutta karkulaista, suori sen kaikin puolin, painoi sitten entistä\ntiukempaan päähänsä ja yhtyi nauruumme.\n\nAnkara rajuilma sitten kasteli meidät kokonaan ja ahdisti pieneen\nsaareen säänpitoon. Kun se oli ohi puhkunut, tyyntyi tuuli ja ilma\nnäytti asettuvan kaikkein kauneimmilleen; mutta tuota pikaa tuuli\nkääntyikin pohjoiseen, suoraan vastaiseksi, ja väänsi melkoisia\nlaineita. Keski-Kuittijärvi on Enonsuun kohdalta noin penikulmaa leveä,\neikä sitäkään, jos lukuun otetaan vastarannalla olevat suuret saaret,\njotka ovat melkein kiinni sikäläisessä manteressa. Tämäkin selkä on\nsiis väärin piirretty karttoihin ja Uhut merkitty pari penikulmaa\nkauemmaksi pohjoiseen, kuin se todella onkaan. Varmaan on tämä selkä\noivallista kalavettä. Uittelimme uistinta, eikä aikaakaan, kun siihen\ntarttui niin pirteä ja kookas kuuja, että siitä saimme evästä moneksi\npäiväksi. Nämä kuujat eli taimenet olivat lisäksi niin lihavia, että\nharvassa saa semmoista kalaa eväiksi paistaa. Paljon kuuluivatkin\nUhtuen miehet saavan uistamalla lohta, varsinkin niiden saarien\nsalmista, jotka jäivät selän yli soudettaissa vasemmalle. Oikealle\npuolelle jäävän suuren Uhut-saaren salmessa oli kymmeniä veneitä\nnuotalla. Selkä elostui melko lailla, kun he rajuilman ohi mentyä\nlaskivat ulos rannasta, purje joka veneessä.\n\nVastatuulta kiskottaissa Varahvontta lohdutteli meitä sillä, että\n\"etelässä vetelä ja pohjoisessa pouta\", ja hyvän sään toivossa\nahersimme selän poikki. Kuljimme tämän ensi taipaleen lainaveneellä ja\nsousimme itse.\n\nUhtuessa emme joutuneet tällä kertaa viipymään -- se on niin suuri\nkylä, että siinä olisi ollut moneksikin päiväksi tutkimista -- vaan\nlähdimme jo seuraavana aamuna ani varhain ensimmäiselle maataipaleelle.\n\nKuittijärvien pohjoispuolella on, samoin kuin eteläpuolellakin, laaja\nerämaa, joka erottaa tuon vesistön Tuoppajärvestä. Kyliä on harvassa,\nniitten väliä penikulmia. Samoin kuin eteläpuolella, näyttää välimaa\npohjoispuolellakin olevan korkeanlainen maanselkä, joka idässä päättyy\nTuoppajärven syvänteeseen. Ensimmäisellä taipaleella ei neljällä\npenikulmalla ole ainoatakaan asumusta, ainoastaan puolivälissä autio\npirtti, jossa matkamies saattoi levätä ja keittää murkinansa. Imbergin\nkartalla tämä väli on merkitty vajaaksi kahdeksi penikulmaksi.\n\nAlussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa,\nerottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin\nuurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista\nrantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat\nniin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin\nsileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei\nvarsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren\nyli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta\npäästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty\njaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää\nniskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut\nkaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan\nkankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan\nsyvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman\nriemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien\nrannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen\nrintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon\npiirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa\nsekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa,\nei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin\nviljalti tilaa.\n\nLähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli\nkuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin\nsanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen\nvertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki\nniin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin\nnoukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi\nallamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon\nvettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin\nrantoja kiertäen järven poikki.\n\nHyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta\nemme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme,\nvaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli\nniemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta\nraskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston\nvalokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt\npuolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi,\nja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen\nja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä\nkiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle\npolulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin\nja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina\nviimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös\ntäytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.\n\nEhätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan,\njotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun\npökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi\nosoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla\namputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä\npuoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en\nollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan\n-- en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän\nhäveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon\noveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän\noli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan.\nRehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen\nmukaan.\n\nPuolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen\npistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan,\nsaimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian\npitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet\nsaada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin\nlaajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun\npenikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat,\nettä kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin\nolisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.\n\nOlimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin\nvaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman\npäässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla\nmaanselällä.\n\nSiellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa.\nTämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä\nsiitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa\nelelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli\nsaareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin\nsiinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon\nja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu\npois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi \"oikeauskoisia\" kuin\nluterilaisiakin. Molemmat olivat heistä \"mieroa\", molempia kohdeltiin\nsaastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista\nastioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli\nerityiset \"mieron stautshat\", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin\npesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa\nUhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen\npuolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu\nruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen\neteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka\nluultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat\nsekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha\nisäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin\nlaskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten\nolisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä\nympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme\nvietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja\nkoetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän\nvierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim.\navioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko\npuoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät\nvain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.\n\nSuurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle\nkohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä,\nlaajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä\nsaattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti\nkorkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin\n-- seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa.\nPenikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja\nsitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.\n\nNiinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta\neikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin,\nsitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä,\nsomalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä.\nTuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän\nmainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat\nsiksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan,\nsillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka,\nsamoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin\ns, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten\n\"njätshäyttävän\" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi\nkirjaimessa tuo pehmennys eli \"muljeeraus\".\n\nVeneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet,\nleveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli\non yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella\nankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli\nsileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä\nhyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta\npuolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä\nkatsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se\nnäkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain.\nEn ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä,\nkuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä\nhetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin\nsuuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä\npuolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä\nonkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme\nsoutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä\nsaari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin\nlaaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin,\nja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.\n\n\n\n\n\nLÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.\n\n\nSeitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten\nseutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä\nei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja\nkarttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja\nkäymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä\nsivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka\nolivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo\nolemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin\nhän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja\nhaikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille\nkirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:\n\n\"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti\nkamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.'\nOlen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä\nen konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä\nveet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt,\njos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt\nminua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä\nseuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en\nenää pääsiskään.\"\n\nMatka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja\nvaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista\nretkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin,\nkun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä\nvähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot\noli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut\nsaaliista toiveita.\n\nSeuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä,\nkun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan\nmatkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen\npuutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja\nmatkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin\nihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja\nkaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa\nja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa\nolivat omiaan mieltä masentamaan.\n\nUhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin\nmainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa\nPistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään,\njota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki\nedelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen\nvarressa.\n\n\"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle\ntaikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen\npuolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen\nkäydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten\nja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos\nkorkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa\npitämään.\"\n\nSuvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat\nniin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin\nsuuri, että Lönnrotin kortteritalossa \"akka vasta pääsi tähkiä olesta\nveitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin\"...\n\n\"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon\nasukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin\nvast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän,\nvaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä,\njos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen\nmuun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu\ntakki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän\npuukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa\" ... \"Vaikiampata\nyötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä\nvastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei\narveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen\ntaloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan.\nSiellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä.\nOmalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä\nsiinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli\nkovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän\npirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä\ntoinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös\non lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki.\"\n\nLönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa\nmukanaan kuljettaa.\n\nMakarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan\nvirstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.\n\n\"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin\nkylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi\nsuoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan\njoka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan\nhalki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan\nsuunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin\nkuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän\nmiehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen\neteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin\npiti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta,\nvaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki\nperille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis\nkylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa\nmennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun\nodottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet.\nVähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut\ntoisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan\npäällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita\nkirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen\nslavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi,\nymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni\nvenäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman\npaikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä,\nvaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o.\nkreikan) kieltä.\"\n\n\"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa\ntäällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni\nvähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta\nkuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan\nmuutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla\neroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli\nuskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa\nolevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin.\nSen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla\nKieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on\nylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka\npienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä\nja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa\npitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän\nvirkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku\nvapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa.\nPaljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle\nesivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja\nhautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa\nmaksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa\npapin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin\nuskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin\nmillä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on\nproklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.\"\n\n\"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin\nkaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä\nseuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä\npoikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan\nmeren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville\nmyytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin\npalvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat\njalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa\napuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän\ntoisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat\nmatkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki\ntyötä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin\nVaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi.\nSkiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota\nmieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista\nerottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin\nmoni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä\nseuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan\nkiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä\nkirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän\nsanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta'\nmiilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin\nmoittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi\njumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia\ntyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet.\nNiin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat\nminua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan.\nHeidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki\nherrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret\nei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä\nlaske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki.\nMiehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.\"\n\n\"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8\nvenäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa\nmonasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on\njärveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen\nisoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman\npituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli\nminun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti,\nmihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin,\nmissä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin\npäällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka\nkysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet\nosaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies,\nasui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä\nviljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä\nkammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani\npian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut\nniihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan\nvenäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja\nkäski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten\nyön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka\nseuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat\nolivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka\nkaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki\nsyytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi\nkarttaa kuin kohdella.\"\n\n\"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa,\nvaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa\nusiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle\nlevitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni\ntyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja\nkuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla\nkuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa,\nkun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki\npuolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko\nvyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on\ntapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären\npuolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää\nneljän tuuman.\"\n\nSikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta\nkotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista\nkeinotteluistaan.\n\n\"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty,\nkuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä\nrajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja\nvarastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä\nVenäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki\nkerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron\nraidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa\nkaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista\njaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan\npuoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka\ntähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua\ntalutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi\nlihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron\nraidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun\njälkiä ei minne näkynyt menevän.\"\n\n\"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä,\nnäki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös\nrannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden\nkeksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse\nsuksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet\nkysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? -- 'Vastikään mentiin\ntuonne.' -- Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa\njälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään.\"\n\n\"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut,\nrekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa\nnäki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli,\n'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku,\nsuksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä.\nVähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti\nruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä\ntultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen\n(ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten\ntuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi\ntullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan\ntultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni\nenää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen\nriisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta\ntoisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla\nmaata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua\nhypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro,\nakka?'\"\n\n\"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla\nen tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi.\"\n\nKauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:\n\n\"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa\", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle\nmatkatoverilleen, \"joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin\nmuotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos\nminulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan.\nSitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani\ntoimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla... Kirkossa\nkävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa.\nPimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki\nkatseltavaa.\"\n\nSaaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella\njoulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:\n\n\"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen\ntalonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha\nni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan\nkun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi\nemäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme\nmeni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli\nilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun\nja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko\nyömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun\nsuustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos\nvaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä\nolemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä\nparemmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia\nelämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki\nlähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!'\nSkiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25\nruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli\nsinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä\noli poika Saaressa raatajamiehenä.\"\n\n\"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen\ntoisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä\nsyötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä\nolevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei\npaljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin.\nErähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän\nyli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma\nrupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin\nläpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma\ntoivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta.\nSaman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko.\"\n\n\"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa.\nHän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja\nvarastella ja syöä.\"\n\n\"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan\naitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta\nKieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen\nen ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan\nusiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen,\nettä ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa\nollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja\nkun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet,\nsiihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat...\nNiin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi\npettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja\nheittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa\nvarastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan\nSuomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä\nrikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu\nni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut\nsemmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain\nveloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman\nonpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska\npettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli\nrasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä\nNärhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa\ntielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa\nhän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä.\nKun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun\nkotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä\ntalossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi\nruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut\nsemmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi\ntalonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä\nottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa\nolevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita\nja muita kirjotuksiani.\"\n\nNäin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi\nUhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään\nja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja\nrasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa\nviheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi\nKuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta\nuudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän\nohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt\nsuuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti\nLappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:\n\n\"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja\nluultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä.\nMutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet\nnykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä,\njo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari\njalassani siitä kun sieltä kotoa läksin.\"\n\nSaaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat\ntiedot ovat \"Karjalan kirjasta\"] erakkolan eli luostarin syntyminen\njohtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat\nNikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla.\nTämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia\nmenoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin\nja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli\nkohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä\nuhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain\nmuittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi.\nNiin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että\nhe mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä\nleppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen\nsotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin\nkerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla,\nluostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta\npääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista\nsilloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet\nmestattiin.\n\nMutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He\nkokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja\nhallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan\nja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana\nerämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen\nvastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä\nkuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi\nniin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta\nsiitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa\naina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää\nvainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan\nkäsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin\nmaan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä\nasui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla.\nMyöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle,\njossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein\nautioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut\nmitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä\nsiveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin\nnäkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon\nvaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten\nkarjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.\n\nSaaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla\non heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa\nkäydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli\nviimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren\nentisiä munkkeja.\n\nSe kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhalle\nvierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystä\nkovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistä\nlaitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. Vienan\nKarjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisin\npaikoin järjestään joka mies.\n\n\n\n\nVIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.\n\n\nTuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven\nkoilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä\ntullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen,\njonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista,\nsillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata.\nAsutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin\narkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä\nei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.\n\nSamanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen\nulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä\npohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä.\nLieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole\nollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen.\nAinoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta\nloitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin,\nkun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä\nsäilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain\nkaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne\nolisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä\nrätsinämarkkinoita toimeen panemaan.\n\nAsuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä\noli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja\nLouhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka\nse oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen\nväärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt\nkreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä\nkarjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä \"kumartaa\njalkaa\" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta,\nkun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken\nkumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen\nvalokuvasin.\n\nSää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma\noli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti\naivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi,\nniin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen\nverran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia,\njotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta\niltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi\nauringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö\nsaa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää\nenemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin\nvirtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin\nkuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata\nselälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja,\nettä se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet.\nMutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä\nnähtävän mahtinsa lisäksi.\n\nKiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän\nselvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan\nkeralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan\nmerelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme\nsiitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven\npohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli\nminua saattamaan.\n\nSousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran\nkuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä\nkaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon\naikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä\nmainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä\nLohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä\nNjilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen\nSuolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä,\nja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen\nrannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta\n20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta,\nja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla\nolevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.\n\nSaattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta\nkaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin.\nEmme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi\nkirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja\ntapahtui se kumma, että hän lauloi \"Kilpakosinnasta\" kokonaista 236\nsäettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti\nkirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun\nkauniista taidostaan.\n\nHyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja\nsisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa,\nVuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.\n\nRunon alku lähti:\n\n    Anni tyttö, aino neiti,\n    Läksi voatteijen pesulla,\n    Räpähäisen räimemähe,\n    Nenähän utuisen niemen,\n    Peähä soaren terhentyisen,\n    Pitän laiturin nenähä.\n    Iski silmänsä itähä,\n    Loip' on silmän luotehella,\n    Keksi mustasen merestä,\n    Sinervöisen lainehilta.\n    Jos olet kalani karja,\n    Niin sie uimaha uleha,\n    Vesi peälläh vetäy!\n    Jos olet lihani lintu,\n    Niin sie lentämäh levähä!\n    Tulipa pursi Väinämöini,\n    Tulipa on näillä valkamilla,\n    Vaskisilla valkamilla,\n    Teräksisillä teloilla\n    j.n.e.\n\nAlku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä\npyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat\nmyös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa\ntakoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia\novat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä\ntyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan\naarteen perille.\n\nTyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon\n\"oatralla tulinenällä\" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen\npyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän\noriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta\ntähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän\nkohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin\nruno sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän\njälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.\n\nIhmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi.\nTyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella\noleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä\nkotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä\nukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan\nArhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti\nkarsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta\nsäilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.\n\nEmme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota\ntämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa\nmäärin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja\nsanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka\nhän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.\n\nKokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko\njoukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas\nmuiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui\njoukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän\nkäytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä\nsuhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan\nmitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että\nkylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.\n\nTuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta\nliika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen\nlyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen.\nNoin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole\nkovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa\nerämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on\ntuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä\njuoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on\npuhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka\nyhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten\nkehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen\nkohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut\nainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan\nsileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt\nastumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt\nmukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden,\nsiinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on\nkuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa\nvettä, vaahtoavia laineita.\n\nEi asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla,\nainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat\npystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki\nsitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun\npieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun\nkylän kohdalla Pääjärveen.\n\nPienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on\nPääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat\novat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse\nkäsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä\netäisyyksistä.\n\nEhkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin\novat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja\nsiitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja\njuhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä\nMaanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen,\nKuusamon korkein tunturi.\n\nEtäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on\nKivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen,\nmuodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa\nnäkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen\nKoutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee\nlaajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat\nKannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä\npuolella kukkulat ovat melkoista matalammat.\n\nPääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä.\nLänsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä\nKoutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja\njoku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.\n\nSohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja\nmaalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä\nsen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen\nisännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit,\nja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri\ntämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme\neteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei\nsen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään\ntäältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies.\nKarjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin\nlänsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti\näännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään\nsuuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.\n\nPääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan\naavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat\ntäynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan\nolisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin\npaljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta\nruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli\nniukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli\non verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut\nolivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa\nkertovat sen puolen tarinat.\n\nOnneksi oli Pääjärvi aivan tyyni, kun illalla läksin veneellä matkaa\njatkamaan Majuolahden kylään, jonne oli pari penikulmaa. Kivakkatunturi\nkuvastui edessäpäin jylhänä järven pintaan ja näytti olevan hyvinkin\nlähellä, vaikka sille oli matkaa neljä penikulmaa, etäisemmät tunturit\nasuivat valon keralla kuulakkaissa korkeuksissa, järvellä laskeutui\nillan hämäryys, vakavuus rantain metsille. Pääjärven sanotaan olevan\nmyrskyllä pelottavan, mutta nyt se oli niin liikkumaton ja ääneti,\nettä kaukaa, virstain päästä kuului, kuinka lohet poukkuilivat ilmaan,\npoukkuilivat niinkuin olisi jossain halkoalusta kuormattu. Niin ylävät\nolivat rannat, että soutelimme kuin avaran salin lattiaa. Suomen\npuolella päilyi Maanselän päällä paksu savu -- sitä oli jo kohonnut\npäiviä ja viikkoja -- joka ujui hiljalleen järvelle päin, hämärtäen\nmäkiä ja laaksoja.\n\nKuta kauemmin soutelimme selkää, sitä halummasta olisin sinne jäänyt.\nSamalla kun luonnolla oli jo Pohjolan suuripiirteinen jylhyys,\non se kuitenkin niin pohjoiseksi rikasta ja vaihtelevaa. Olisin\ntahtonut nähdä Kuman, jota kertoivat niin ankaraksi, että kävyt\nputoilevat kuusista sen rannoilla. Halusta olisin käynyt uudelleen\nKivakkakoskella, johon olin tutustunut Paanajärveltä käsin siellä\nkäydessäni. Mutta siihen ei ollut aikaa. Pääjärvi on kuutta tai\nseitsemää penikulmaa pitkä, ja olisi pitänyt viipyä viikkoja, jos sen\nolisi tahtonut kunnolla nähdä.\n\nPuolen yön aikaan saavuin puhtaalle hiekkarannalle, joka oli jo\nkauas selälle hohtanut; siinä oli Majuolahden vähäinen kylä. Löytyi\nsieltä kuitenkin kelvollinen talo ja ystävällisiä ihmisiä, vaikka\nvierasteltiin. Ylen harvoin siihen taisikaan poiketa kulkijoita ja\nsyytä oli sen vuoksi katsoa pitkään outoa. Mutta yhä piintyneempää\ntuntui siellä viero olevan. Luontainen ystävällisyys kuitenkin voitti\nuskonnolliset ennakkoluulot, pirttiin katettiin minulle illallinen ja\nullakkoon tehtiin vuode. Mutta kun ennen maata menoa istuin pihalla\npiippuani polttamassa, jott'en savulla loukkaisi talonväkeä, niin\nnäin ihmeekseni emännän, joka palasi vainioveräjältä ystäviään\nsaattelemasta, jo kaukana pitävän sormillaan nenästään. Minun\nkohdalleni tultuaan hän lausui: \"Ka hyvähän tämä ois vieras, nii\ntupakkoo polttaa.\" Se minusta jo oli liikaa ja rauhallisesti poltin\npiippuni loppuun huomautuksesta välittämättä. Mutta ihmeellistä on,\nkuinka vastenmielistä tupakansavu on semmoisille, jotka eivät ole siihen\nensinkään tottuneet. Monta kertaa meitä saattelevat naiset rukoilemalla\nrukoilivat, ettemme polttaisi veneessä tupakkaa, ja jos savua, sen\nilmaan hajotessa, vähäkin joutui heidän kurkkuunsa, niin rupesivat\nhe siitä ankarasti yskimään, en tiedä sitten, terveydekseenkö, vaiko\nsielunsa autuudeksi.\n\nMajuolahdessa, samoin kuin Pääjärven muissakin kylissä, oli poronhoito\njo tärkein elinkeino. Maanviljelykseen ei ollut luottamista, ei\nainakaan tässä kylässä, jonka maat olivat hiekkaperäiset. Kuivuus oli\nollut niin pitkällinen, että oraat olivat kuihtuneet aivan mitättömiksi.\n\nMajuolahdesta kuljin oppaan keralla kaksi penikulmaa Ahvenlahteen,\njoka on Jelettijärven länsipäässä. Väli on kauttaaltaan erämaata,\nmutta muistoni mukaan olivat metsät tälläkin välillä kauniimpia kuin\nUhtuen kankailla. Maan muodostus oli vaihtelevaa. Vasemmalla kädellä\noli jonkun matkan päässä korkea vaaramaisema, joka näytti olevan\nKuusamon tunturialueen rinnakkaisjonoa. Sillä puolella on aavanlainen\nTiiksijärvikin, syrjäisimpiä sydänmaan seutuja, joitten asematkin\nkartoilla ovat väärät, muodoista puhumattakaan. Merkillistä kyllä on\nJelettijärvikin Imbergin karttaan piirretty aivan lähelle Kiestinkiä,\npuolen penikulman päähän vain, vaikka Kiestingissä joka mies tiesi\nmatkaa olevan kaksi penikulmaa ja Jelettijärven kylään kokonaista kolme.\n\nAhvenlahdessa oli vain monias talo. Oppaani saattoi minut arvatenkin\nparhaaseen, jonka asukkaat olivat hänen tuttaviaan. Pirtin lattia oli\naivan täynnään vihdaskoivuja, joiden keskellä istui punakirjavia naisia\nja peräpenkillä isäntä, yllään aivinainen mekko ja housut. Kaikki olivat\nuutterassa vastanteossa ja pihkainen tuoksu täytti huoneen. Harvoin\nolen nähnyt vierasta niin kauniisti vastaan otettavan, kuin tämä isäntä\ntervehti ja puhutteli majuolahtelaista tuttavaansa. Nähdessään meidän\nsisään astuvan hän ilostuen nousi penkiltä, oikaisi kookkaan vartalonsa\nja lausui juhlallisella sydämellisyydellä:\n\n    \"Terveh siulla ammuin nähty!\"\n\nsekä astui lehtien poikki häntä kättelemään. Minuakin käteltyään hän\nkehoitti istumaan ja alkoi sitten \"pakauttaa vierasta\" maan tavan\nmukaan, kysyi ensinnä yleiset kuulumiset, keskusteli ilmat, vuodentulon\ntoiveet, kaupat, syventyi sitten yhä enemmän yksityisseikkoihin,\njopa kaikkien niitten niittyjen ja metsäluhtain heinänkasvuunkin,\njoita olimme tiellämme tavanneet. Keskustelu juoksi niin sujuvaan ja\nluontevasti, osotti niin tarkkaa luonnon havaintoa, että itsekseni\nihmettelin, kuinka avoimin silmin oppaani oli kaiken matkaa kulkenut,\nvaikk'ei hän huomioistaan minulle mitään maininnut. Vasta kun nämä\nkaikki asiat oli puhuttu, hän kysyi oppaalta, mikä minä olin miehiäni,\nmillä asioilla kuljin, ja lupasi saattaa minut veneellä edelleen\nJelettijärven kylään, jonne oli penikulman verran vesitietä.\n\nJelettijärvessä olivat kokemukseni aivan toista laatua. Siellä oli\nvastaanotto jäykkä, milteipä tyly. Minua luultiin maankiertäjäksi, ja\nseuraavasta taipaleesta Uuteenkylään vaadittiin niin kohtuuton hinta --\nmuistaakseni kuusi ruplaa -- että vetosin virallisiin matkakirjoihini\nsaadakseni kohtuhinnalla kyydin. Matkaa oli nelisen penikulmaa.\n\nMutta sitäpä minun ei olisi pitänyt tehdä. Epäluulot puhkesivat nyt\njulki.\n\n\"Mitä myö siun pumakoistasi! Emme osaa lukea, luet niistä, mitä\nhyväksi näet. Ethän sie ole meän puolen herroja. Et sie suudji\n(tuomitse), et kokuo veroja, et hoia mitänä meän asjoja, mi lienet\nvanhain rätshinäin kauppias, mintähden sinua kyyitsisimme?\" Mitä\nsaatoin siihen vastata? Lukutaitoista ei ollut ketään, ei minkäänlaista\nmuuta; virallista suojaa kuin kylän omat isäntävirkamiehet, ja\nheitäpä olikin juuri se mies, joka minulle tämän vastauksen antoi. En\nedes saanut kunnollista yösijaa, vaan sain yrittää nukkua eteisessä\nlikaisessa vuoteessa, jossa sain ensimäiset täit tällä matkalla, ja\nsiinä oli niin paljon muutakin syöpäläistä, etten koko yönä saanut\nnukutuksi niiden, mielipahan ja ehken pelonkaan vuoksi. Seuraavana\naamuna ei auttanut muuta kuin luvata vaaditut kuusi ruplaa, vaikka se\nKarjalan oloihin nähden olikin ylen kallis hinta. Mutta ennen kun se\ntaival oli loppuun kuljettu, lauhduin sentään melkein kokonaan, sillä\nniitä rahoja en tyhjästä maksanut.\n\nSaattajiksi lähti taipaleelle kaksi miestä ja nainen. Matka piti\nensin moniaan virstan metsämaita, kunnes saavuttiin Jelettijärvestä\nlähtevälle joelle. Se ei ollut aivan suuri, mutta luhtamailla ja\nsoilla oli siinä riittävästi vettä veneen uida. Polulla olivat\nyöllä saamani vieraat alkaneet niin kiihkeästi leikata villapaidan\nkuumentamaa selkääni, että veneeseen tultuamme ja joelle päästyämme\nepätoivoisella kiireellä riisuin päältäni sekä takin että liivin\nja vielä paidankin yhdessä ajattomassa käänteessä, vapautuakseni\nrosvoista. Saattajani eivät tuosta suurestikaan kummastuneet, nainen\nkysyi vain osaa ottavasti: \"Voi veikkonen, olet sie matkalla täipynyt?\nNiitä kohoo ihosta näin helteellä\", heitti aironsa ja rupesi etsimään\nvillapaitaa. Ja tottuneena hän sen puhdistikin tuota pikaa ja saatoin\nrauhallisemmalla mielellä jälleen pukea sen päälleni.\n\nNämä saattajat olivat sitä kaikkein syvintä vieroa, mitä matkalla\ntapasin. Tuon tuostakin he ristivät silmänsä ja siunailivat, liekö\nsiitä kun polttelin tupakkaa, vaiko lähestyvää ukonilmaa, vaiko vain\nsyntisyyttäni, sillä he näyttivät luulevan saattelevansa pahinta\nmaankulkuria. Pelko ei ollut minustakaan kaukana... He olivat\nJelettijärvessä maininneet taipaletta hyvin koskiseksi ja sen vuoksi\nvaikeaksi kulkea; mutta minä, joka mielestäni olin niin paljon koskia\nkolunnut, pidin tuota puhetta vain keinona rahain kiristykseen. Ja kun\njoki ei ollut sen suurempi, niin olin mielestäni arvostellut asian\naivan oikein. Mutta sainkin tutustua vaikeuksiin, jotka olivat aivan\nuuden luontoiset.\n\nMaat olivat näköjään jotenkin lakeita, louhista morenipohjaa asui\nmissä kangas, missä suo. Tuli sitten vastaan ensimmäinen koski, mutta\nkun sen kohinaa ei kauaskaan kuulunut, niin arvelin helpostikin siitä\npääsevämme. Mutta kun olimme laskeneet sen niskaan ja rantaa pitkin\nkävin sitä katsomaan, niin selvisikin minulle, minkä vuoksi näitä\nkoskia oli vaikeiksi sanottu. Vesi oli huuhtonut kivien välistä kaiken\nirtaimen maan, niin että kosken pohja oli yhtä ainoata louhikkokatua,\njohon vesi katosi niin syvälle, että vain lirinää kuului ja siellä\ntäällä näkyi joku juokseva salasuoni. Semmoista koskea on tosiaan\nvaikeampi laskea kuin taivaltaa pitkin kuivaa kangasta. Mutta keväällä\nmahtaa siinä olla melkoinen ryöppy, koska tulvat olivat viruttaneet\nkoko jokilaakson maasta paljaaksi.\n\nMäkeen nousi siis tiemme, kulki kankaan poikki ja ainakin puolen\nvirstaa täytyi venettä vetää ja tavaroita kantaa, ennenkuin oltiin\njälleen joessa. Ja semmoista oli sitten matka edelleenkin. Missä vain\noli kynnys, siinä louhikkokin, jonka huokoisiin vesi katosi, niin että\noli taivallettava maisin. Yksi näistä taipaleista oli kaksi virstaa\npitkä. Kaksi virstaa oli venettä vedettävä pitkin koleikkoa polkua. Ken\nei ole itse ollut semmoisessa urakassa, tuskin aavistaakaan, kuinka\nrasittava neljännespenikulmaa pitkä vetotaival on. Pidin itseäni jo\nonnellisena, että kuudella ruplalla pääsin. Mutta päivässä kuitenkin\nsiitä suoriusimme ja illalla myöhään saavuimme Uuteenkylään.\n\nJärven rannalla oli kylä, niin kehno ja viheliäinen, että kammotti\nkatsella. Niin pahanpäiväisen kurjaa rytökasaa en ollut vielä nähnyt.\nYksi talo oli kuitenkin muita parempi, ja siihen veivät oppaani.\nSe oli ympäristössään melkeinpä komea, mutta sen omistajapa olikin\nrakennusmestari, joka oli rakennellut taloja Kieretissä. Pihalle\ntuli vastaani kaksi parrakasta nuorta miestä, jotka pitivät talossa\nisännyyttä vanhan isännän poissa ollessa. Yhtä tylyjä kun oli oltu\nJelettijärvessä, yhtä odottamattoman vieraanvaraisia täällä oltiin.\nMinut saatettiin pirttiin, samovaara paikalla sytytettiin, aljettiin\npuuhata ruokaa ja toimitettiin vaatteeni kuivamaan. Pyssyni otettiin ja\nvietiin orsille. Huomatessaan takkini alta revolverinnauhan pyysivät\nisännät paikalla sitäkin, ja kun en siitä luopunut, niin kehottivat\nvain olemaan pelkäämättä, ei minulle mitään pahaa tapahtuisi. Mutta\nystävällisyys oli niin liehakkoa, että se herätti epäilystäni. Muistin\nvarotukset, joita oli Kuittijärvellä lausuttu, että täällä merimaassa\noltiin rosvoja.\n\nToivoin sen vuoksi pääseväni yksin makaamaan huoneeseen, jotta saisin\nsulkea oven; mutta aitassa, johon minulle vuode valmistettiin,\nnukkuikin toinen isännistä vaimonsa ja lapsensa kanssa. Minun sinne\nsaapuessani oli vaimo lapsineen jo levolla. Vuoteeni, joka oli\nlattialle laadittu, oli kyllä huononlainen, vaatteet haisivat kovin\nummehtuneelle ja likaiselle, mutta valitsemisen varaa ei ollut. Kun\nolin ylen väsynyt ja puoliyö oli tulossa, niin veti se sittenkin\npuoleensa vastustamattomalla voimalla. Mutta vaikka unettikin\nylenmäärin, niin en sittenkään uskaltanut nukkua. Jonkun aikaa siinä\ntaisteltuani unen kanssa näin nuoremman miehistä tulevan sisään ja\nkuiskaavan jotain vaimonsa korviin, jonka jälkeen hän otti lapsen ja\nkantoi sen pois. Säpsähdin aika lailla ja olin taas vähän aikaa ilmi\nvalveilla. Tuskahisessa odotuksessa kului taas joku aika, kunnes ovi\njälleen narahti, sama mies astui pirttiin ja taas kuiskasi jotain,\njonka jälkeen vaimo nousi ylös ja molemmat lähtivät pois, niin että\nolin yksin. Nyt säikähdin vielä enemmän, sillä luulin heidän nyt\naikovan hyökätä päälleni. Saattoihan sen arvata, että minulla oli joku\nsata ruplaa rahoja matkassani. Mutta päätin myydä henkeni kallihista, ja\noivallisella revolverillani arvelin voivani pitää puoliani, jos vain\nhereillä pysyisin. Mutta uni alkoi olla ylivoimainen. Vaikka miten\nolisin ponnistellut, se painoi raskaat silmäluomeni umpeen, mutta\ntoiselta puolen mielen jännityskin auttoi, että aina välistä sävähdin\njoksikin sekunniksi valveilleni. Alkoi kuulua ukkosen jyrinää ja\nsilloin tällöin välähti huone valoiseksi, vaikka seinässä oli vain yksi\npieni aukko. Kerran siitä taas säpsähdin valveille, kun ovi narahti\n-- ja molemmat isännät astuivat huoneeseen. En virkkanut mitään,\nmakasin hattu kasvoillani ja tarkastelin sen alta heidän toimiaan. He\nastuivat aivan vuoteeni viereen ja seisahtuivat siihen. Olin varma\nsiitä, että he aikoivat heittäytyä päälleni äkkiä ja ehkä paikalla\nkuristaa minut, kuoleman tuska tuli päälleni, sydämeni lyödä rouskutti,\nkuin olisi tahtonut murtua, ja hengitys salpautui. Mutta peiton alla\nkäänsin revolverin heitä vastaan valmiina paikalla ampumaan, jos he\nyrittäisivät heittäytyä päälleni. Vihdoin rauhoituin sen verran, että\nsain kysytyksi, mitä he tahtoivat... Sanoivat tulleensa pitämään\nminulle seuraa, kun en tullut pirttiin ja ankara rajuilma oli\ntulossa. Hermostuneena huudahdin silloin: \"Läkkä veljet pois, en mie\nukkosta varaja, nukkua pitäisi, ylen olen uupunut\". Siihen he tyytyivät\nja lähtivät! Mutta valvoa koetin yhä edelleen. Aluksi se onnistui. Tuli\nukonilma semmoinen, että seinät olivat kukistua päällemme. Yö muuttui\nsynkeän pimeäksi, mutta salama toisensa jälkeen valaisi pienen huoneen\nvalkeammaksi kuin keskipäivällä. Toiset jyräykset olivat lyhyitä kuin\nräjäykset, toiset kammottavia, kuin olisi päältämme taivas revennyt ja\nrauniot kukistuneet ylitsemme. Mutta niinkuin sotatanterella vallitsi\nkuolon hiljaisuus joka jyrähdyksen välillä. Sitten alkoi kuulua etäistä\ntohua, epämääräistä jyminää, kohinaa kankailta, joka lähestymistään\nläheni. Ja kattoon alkoi naksahdella raskaita pisaroita, ne taajenivat,\nja sitten rankkasade äkkiä koko voimallaan kaatui päällemme. Se pieksi\nkattoa, täytti malkain välit, tulvasi joka raosta huoneeseen, niin että\nlattia oli yhtenä lammikkona ja minun täytyi vetää hattu kasvoilleni\nsateen suojaksi. Mutta nyt muiden ehkä pelätessä pahimmin, minä tunsin\nviihdyttävää rauhaa luonnon riehuessa. Lienee ollut noin kahden'aika,\nkun sitten väkisin nukuin. En herännyt enää siihen, kun perhe aamuyöstä\noli saapunut makuusijoilleen. Koko keveältä tuntui herätä seuraavana\naamuna -- hengissä. Kun heiltä kysyin, miksi olivat yöllä pois\nlähteneet, niin vastasivat he tavan olevan semmoisen, että ukonilmalla\nperhe kokoontuu pirttiin obrasain eteen rukoilemaan. Samalla sytytetään\ntuohukset palamaan. Siinä sitten molitaan, niin kauan kuin ilmaa kestää.\n\nEn kysynyt sen koommin, miksi he olivat kahden saapuneet huoneeseeni\nja vuoteeni viereen, ja tokkopa he olisivat aikeitaan ilmaisseetkaan,\njos heillä pahoja aikeita oli. Mutta tyytyväinen olin, ettei minun\ntarvinnut viettää talossa toista yötä.\n\nAuliisti he auttoivat minut matkaan, laittoivatpa paljaita nuoria\niloisia tyttöjä saattamaan seuraavan taipaleen poikki Tyrhyyn.\nSemmoista kohteliaisuutta tavallisesti osotettiin vain virkamiehille.\nSyy saattoi kuitenkin olla toinenkin. Tytöt matkalla kertoivat, että\nnuoret isännät sinä päivänä odottivat isäänsä kotiin saapuvaksi. Hän\noli lähtenyt Kierettiin hakemaan juhlaksi viinoja, ja niitä piti nyt\njuotaman. Juoppous oli ruvennut täällä merimaassa valtaa saamaan, eikä\nsitä minään pahana pidetty, vaan päin vastoin pidettiin onnellisena\nsitä, joka oli kyennyt hankkimaan itselleen kunnon pääntäyden.\nNaistenkin kuuli kerskailevan, kun heidän miehensä olivat olleet\nhumalassa.\n\nUudestakylästä oli Tyrhyyn vain penikulma matkaa. Mutta väli oli\nhyvin soista ja sen vuoksi vaikeata kulkea. Tyrhyyn olivat toverini\nja Varahvontta jo ennättäneet saapua ja suuri oli iloni, kun heidät\ntapasin. Kerroimme toisillemme seikkailumme. Heidän matkansa oli käynyt\nonnellisesti pitkin kevaritietä; edellisen yön he jo olivat maanneet\nTyrhyssä, jossa ei ukkosesta tietty mitään.\n\nTyrhy oli niin kurja kylä, ettei siellä ollut kestikievariksi\nkelvollista taloa, vaan olivat viranomaiset sitä varten rakennuttaneet\nsiistin mökin, jossa oli kaksi huonetta, eikä muuta vikaa kuin\nrunsaasti luteita. Edellisen yön oli toverini saattajineen sen vuoksi\ntäytynyt nukkua porstuassa. Tyrhyn kevaria piti Pingan kevarin isäntä,\njoka toimitti Tyrhynkin kyydit. Pingan kylä on parin penikulman päässä\nKieretin järven takana. Pingasta tulleet kyytimiehet odottivat Tyrhyssä\nsaapumistani, viedäkseen meitä edelleen aina Kierettiin saakka. Sinne\noli vielä matkaa neljä penikulmaa.\n\nNyt kuljimme oikein kruunun maantietä, eikä parempaa tietä tarvitsekaan\njalkamies. Kaikissa välillä olevissa järvissä oli kevareilla mukavat\nveneet kummassakin päässä. Matalia salmiakin oli jossain kohden\nkaivettu, virtoja perattu ja kaikkiin soihin rakennettu sillat.\nEtelämmässä suosillat tavallisesti olivat poikittain ladotut ja niitä\nsaattoi hevosellakin kulkea. Täällä sitä vastoin oli pantu rinnan\npienain päälle kaksi hirttä, joitten selkä oli veistetty sileäksi.\nJalan astua olivat nämä sillat paljon paremmat. Sillattomain suomatkain\njälkeen kulku tällä vaatimattomalla tiellä oli kerrassaan huvimatkaa.\n\nMaisemat olivat melkein ainaisia yksitoikkoisia soita. Siellä täällä\noli kuitenkin järvien ja jokien rannalla parempaakin kasvullisuutta.\nTällä välillä oli paria penikulmaa pitkä järvikin, Luovuska, jota ei\nollut missään sen aikuisissa kartoissa. Sen vuorirannoilla kasvoi\ntoisin paikoin koivikoita, mutta näin lähellä kolkkoa Vienan merta\nkoivu jo oli niin haalistunut ja väritön, että se oli kuin metsän\njäähyväinen pohjolaa kohti kulkevalle matkamiehelle. Kun saavuimme\nlikemmä Kierettiä, niin tuli vastaamme kolkkoja kallioita. Kieretin\njoen rannalla saimme kotvan ammuskella, ennenkun saapui venäjää\npuhuva mies meitä noutamaan. Pian marssimme sitten konttinemme\nkauppalaan, jonka satamassa melkoiset merialukset osottivat, että oli\ntultu valtameren rannalle, vaikka tosin erääseen sen syrjäisimmistä\nsopukoista. Aavaa merta ei kuitenkaan näkynyt, sillä Kieretti on lahden\npohjukassa saarien takana.\n\nKieretin joki laskee puolen virstan mittaisena rajuna koskena pieneen\nVienan meren lahteen, ja tämän kosken rannalla on kauppala. Koski oli\npar'aikaa täynnään suuria pölkkyjä, joita laskettiin mereen, arvatenkin\nKoutaan vietäviksi, sillä siellä ovat suurimmat sahat. Kauppala on\nvähäinen, mutta on siinä joku kookkaampikin kahdenkertainen talo,\nkoska siellä asuu venäläisiä virkamiehiä ja asukkaistakin toiset\novat kaupan, kalastuksen ja merenkulun kautta päässeet hyötymään.\nEnnen oli Kierettikin karjalainen, mutta ainoastaan jonkun harvan\nkuuli siellä enää karjalaa puhuvan. Melkein koko väestö on nykyään\numpivenäläistä. Kaduilla kasvoi pitkää ruohoa, mutta puisista\njalkasilloista päättäen ne mahtavat syksyllä olla hyvinkin lokaiset.\nVähän niitä tosin rattailla kuljettanee, sillä ei ainoatakaan ratsain\najettavaa tietä tullut kauppalaan. Kauppalan laidassa on kivestä\nrakennettu kirkko ja kierettiläisten perunamaat. Ilmaston kovuutta\nosotti kuvaavasti peltojen pienuus. Ne eivät olleet sen suuremmat,\nkuin että melkein olisivat peittyneet ympärillään olevan aidan alle,\njos se olisi kaatunut. Metsätkin olivat ainakin lähimailla huonot,\neivätkä laitumetkaan kehuttavat, koska kauppalassa oli niin vähän\nmaitoa, että piti odottaa iltaan lehmäin palaamista, ennenkuin\nsitä saimme. Kestikievari oli viihdyttävän siisti, mutta muutoin\nodottamattoman huonosti varustettu. Aloimme jo pelätä ruuan puutetta,\nkunnes emäntä kysyi, tahdoimmeko verestä silliä. Sepä vasta oli löytö!\nNiin oivallista kalaa harvoin saa, kuin tuo Vienanmeren rasvainen\npieni silli, \"haliee\", se kerrassaan suli kielellä. Pieni \"botska\"\nmaksoi vain 35 kopeekkaa. Kaloja sanottiin toisin ajoin saatavan niin\nrunsaasti, että niitä oli mahdoton saada myydyksi. Kalanpyynnin ja\nkaupan ohella kierettiläiset harjoittavat sisämaahan melkoista jauhon\nkauppaa ja paljon viljaa oli siellä varastossa.\n\nTuskin olimme kunnolla saapuneet kestikievariin, siistinneet vähän\npukuamme ja muotoamme -- näytimme jo jotenkin rehjuilta -- kun\nsaapui huoneeseen ummikko venäläinen mies, jonka rinnassa oleva\nlappu ilmaisi poliisiksi, vaikka hän olikin tavallisissa vaatteissa.\nSen verran ymmärsimme hänen puheestaan, että hän ilmotti stanovoin;\ns.o. nimismiehen, lähettäneen kysymään, mitä miehiä olimme, ja\nkutsuneen upravljeenieensa passia näyttämään. Työnsin miehelle käteen\nArkangelin kuvernöörin antamat suositus- ja matkakirjeet, ja jonkun\najan kuluttua hän palasi ja sanoi stanovoin käskeneen kysyä, pitikö\nmeille olla \"djesjatskoi\" passariksi (tämä oli joku kaupungin porvari,\nsillä porvariston tuli vuoron mukaan hoitaa näitä pienempiä virkoja).\nKiitimme kunniasta, mutta arvelimme tulevamme muutoinkin toimeen.\nKävin kuitenkin näyttämässä itseäni stanovoille, joka ottikin mitä\nystävällisimmin vastaan, ja kaikki viralliset asiat olivat tuota\npikaa selvillä. Vähän sen jälkeen, kun olin kestikievariin palannut,\nkannettiin huoneeseen suuri tarjotin, joka oli täynnään aivan vereksiä\nvehnäleivoksia. Sanottiin, että leivokset olivat stanovoin lähettämät.\nMeidän oli sitä suurempi syy olla hyvillämme kohteliaisuudesta, ja\nvastalahjaksi lähetimme muutamia mitä parhaita uistimia, mitä meillä\noli matkassa -- meillä oli niitä hyvin suuri valikoima -- ja toivoimme,\nettä Vienanmeri runsaasti maksaisi hänelle takaisin.\n\nMutta muuta hauskaa ei tämä pieni ja ventovieras kauppala meille\ntarjonnut. Olimme tosin saaneet kehotuksen etsiä täältä Petsamon\nluostarin vanhaa kronikkaa, joka luostarin palon jälkeen -- luostari\noli Kuolan pohjoisrannikolla -- Gottlundin tietojen mukaan oli joutunut\nerään Kieretin porvarin haltuun. Mutta vaikka löytö olisikin ollut\narvokas, ei meissä ollut miestä saamaan selkoa porvarista, ei edes\nhänen suvustaan. Siitä päättäen lienee siis tutkimukselta hävinnyt\ntärkeä asiakirja, joka ehkä olisi voinut luoda paljonkin valoa näitten\nsyrjäisten seutujen entisyyteen.\n\nOlin huomaavinani, että Vienanmeren aluksenmalli on siksi\nsulavamuotoinen ja samalla vanhanaikainenkin, että sillä mahtaa olla\nhyvin vanhat juuret. Pienemmät veneet olivat kauttaaltaan \"katajalla\nommellut\"; naulain sijasta oli taivutettu kaarien ja lautain läpi\ntaidokkaihin solmuihin katajan oksia, jotka siis pitivät venettä\nkoossa. Veneessä ei ollut ensinkään metalliosia, kosk'ei rauta\nVienanmeren suolaisessa vedessä kauaa kestäisi. Se on varmaan hyvin\nvanha rakennusmalli, niin juuri olivat viikinkienkin alukset kootut.\nTapasin Kieretissä maalla suuria kuorma-aluksiakin, jotka oli samalla\ntavalla koottu puuvaarnoilla ja solmuun taivutetuilla katajan vesoilla.\nLaivanrakentajat ainakin osaksi ovat yhä vieläkin karjalaisia. Ervasti\nkertoo, että Usmanan kylä, joka on Kemijoen varressa, rakentaa Kemin\nkaupungissa laivoja, vaikka kylä onkin sisämaan kylä, ensimmäinen meren\nrannalta tullen karjalaisella kielialueella.\n\n\n\n\nLÖNNROTIN MATKA KUUSAMOSTA VIENAN MERELLE V. 1837.\n\n\nLevättyään Kuusamossa jonkun viikon Lönnrot heti uuden vuoden jälkeen\nlähti jatkamaan matkaansa perimmäiseen pohjoiseen. Hän matkusti\nKuusamon kirkolta Tavajärven kautta, Nuorusen ohi, Oulangansuuhun\nPääjärven rannalle, sieltä järven poikki Majavalahteen (Majuolahteen),\nHeinijärven ja Jelettijärven kautta Kierettiin ja Kieretistä\nVienanmeren rantoja pohjoista kohti Kannanlahteen, josta hän poroilla\najoi Kuolanniemen poikki Kuolaan.\n\n\"Koutalan ja Oulangan suun välillä oleva ylänne, Nuorainen, on\nhuomattavimpia, sitäpaitsi on lähellä Oulangan suuta Kivakka sekä\nuseita muita. Yleensä on paljo korkeita paikkoja Pääjärven ympärillä.\nMuuan saarista, Lupsinki, on niinikään ylänköä ja sen vuoksi melkein\nkokonaan kaskettu. Järven eteläpäässä asuvat kyläläiset kutsuvat\npohjoispään asukkaita lappalaisiksi, vaikka nämä ovat yhtä hyviä\nsuomalaisia kuin he itse, asuvatkin samoin j.n.e. -- Ainoastaan\nkaksi kylää, Kuva ja Tumtsa, jotka ovat hieman pohjaiseen Pääjärvestä,\nollen samalla äärimäiset suomalaiset kylät Venäjän puolella, kenties\nmuodostaa vähäisen poikkeuksen, koska niillä vallan vähissä määrin,\ntuskin ollenkaan, on maanviljelystä, ne kun elävät poronhoidolla.\nNäistä kylistä alkaa kotalappi, joka seikka ei kuitenkaan ole siten\nkäsitettävä, että lappalaiset kodissaan asuisivat lähistössä.\"\n\nMatka Majuolahdesta Vienan merelle muodostui erittäin seikalliseksi;\nhädin tuskin Lönnrot pelastui ryöstöstä, ehkäpä surmasta. Ei ole\nihmettelemistä, että hänen mielialansa sen vuoksi oli ylenmäärin\npainostunut ja koti-ikävä kaiken aikaa kalvava.\n\nSeikkailuistaan hän päiväkirjassaan tarkoin kertoo -- muuta\nkirjoittamista olikin näillä kulmilla vielä vähemmän kuin matkalla\nUhtuesta Kuusamoon.\n\n\"Matkan ensimäinen puoli (Majuolahdesta Heinijärveen) kuljettiin\ntiheän metsän läpi, niin ettei puoleen aikaan nähnyt muuta kuin\npuita ympärillään ja lumen taivuttamia haaroja ja oksia päänsä\nyläpuolella. Aina kun vemmel sattui niihin ja karisti joukoittain lunta\nkyyditsijänaisen päälle, hän iloitsi siitä, että seuraavana vuotena\noli tuleva hyvä vuosi, kun oli niin paljo huuetta metsässä. Vasemmalla\nnäkyi Majavaara, joka kaukaa näytti hyvinkin muhkealta, mutta jota\nlähemmäksi tultua ei enää voinut nähdä. Niin käy monien suuruuksien,\njotka läheltä katsoen menettävät arvoansa.\"\n\n\"Jo edeltä minua oli pelotettu jäletjärveläisten suhteen, heitä kun\nsanottiin hyvin raaistuneiksi, ja kun eivät, kuten muiden kylien\nasukkaat, matkustele Suomessa. Muun muassa sanottiin heidän olevan\nvarkaita kaikki tyyni, niin ettei, vaikkapa usein kyselinkin asiaa,\nvoitu mainita ainoatakaan taloa, joka tässä suhteessa olisi tehnyt\npoikkeusta. Kaiken tämän johdosta minua neuvottiin sekä Majavalahdessa\nettä Heinäjärvellä ottamaan kyyti sieltä suoraan Kierettiin, joka on\nsuuri kylä tai kauppala Vienanmeren rannalla. Mutta kun siihenastinen\nrunosaaliini oli niukanpuoleinen, en tahtonut kulkea yhdenkään kylän\nohi, ja sitäpaitsi ajattelin, ehkäpä tässä rosvoinpesässä, tässä\nmetsäkylässä on jotakin, kukaties sellaista, mitä ei muissa kylissä\nedes ole saatavissa. Toimitin siis niin, että Majavalahdesta tultaisiin\nparia päivää myöhemmin ottamaan minut Jäletjärvestä sekä kyyditsemään\nedelleen Kierettiin päin; nuo kaksi päivää aioin viipyä kylässä.\nTuskin olin perille tultuani ehtinyt saada vyöni irroitetuksi, kun 5\ntai 6 miestä tunkeutui Kontrattalan talon pieneen pirttiin kysyen,\neikö minulla ollut viinaa. Kun sitä ei saatu eikä ollutkaan, alkoi\ntodellinen kyseleminen siitä, mitä minä kuljin kaupitsemassa. Pian\noli siihen kysymykseen täällä, kuten muuallakin, vastattu, mutta sitä\nvaikeampi on selvitellä näille raakalaisille, missä toimissa liikkuu.\nJos heille sanoo kymmenesti asian niinkuin se on, niin he osaksi eivät\nymmärrä, osaksi eivät usko sanaakaan, vaan tulevat kahta uteliaammiksi\nsaamaan tietää. Joskus olen suoriutunut asiasta keksimällä jotakin\ntoista, esim. että minulla on sukulaisia siellä, minne matkustan, tai\nkuljen oppiakseni venättä tai kuulustellakseni merimiehen paikkaa\nj.n.e. Mutta osaksi on vastenmielistä puhua muuta kuin totta,\nosaksi ei sitäkään uskota. Täällä Jäletjärvessä he olivat itsestään\npäässeet asiani perille. Minut muka oli lähetetty edeltä tutkimaan\nmaan varallisuutta, jonka jälkeen Ruotsi oli tuleva sotimaan näille\nseuduille. Niin vähän he vielä tietävät, että luulevat Suomen olevan\nRuotsin vallan alaisena, eivätkä uskoneet saman keisarin hallitsevan\nsekä Suomea että Venäjää. -- Talon emäntä ilmoitti minulle tämän ennen\nmiesten tuloa ja toinen nainen sanoi: mitä tekisit, jos tulisivat\ntappamaan sinut? Vastasin, että siihen varmaankin tarvittaisiin\nkaikki kylän miehet, ja jos se sitten onnistuisi heille, olisi kyllä\nniitä, jotka tiedustelisivat jälkiäni. Kuitenkin ajattelin olevan\nparasta olla liikkumatta kylässä, ja odottaa talossa, kunnes ne\ntulivat, joiden piti kyyditä minut Kierettiin. Olinkin koko seuraavan\npäivän kotona, varsinkin kun talossa, missä asuin, oli lapsia ja\nvanhempia henkilöitä, jotka kertoivat satuja ja lauloivat muutamia\nrunontoisintoja. Iltahämärässä tuli taas useita miehiä pirttiin ja\nalkoi kysellä matkaani Kierettiin. Sanoin heidän jo kuulleen kaiken\nmoneen kertaan, ja ettei minun siis tarvinnut toistaa sitä. Silloin\nmuuan heistä sanoi: entä jos matkustatte valmistaaksenne sotaa maalle.\nNäin heti, ettei hänestä helpolla voinut saada hänen vakaumustaan,\njonka vuoksi olin suuttuvinani, ehkäpä todella suutuinkin, ja käskin\nhänen heti pitämään suunsa kiinni tuon sotansa suhteen, ellei tahtonut\ntulla ulosheitetyksi pirtistä. Uhkaus oli vähällä toteutua, sillä hän\nei näyttänyt huolivan ensimäisestä uhkauksesta; vasta vähitellen hän\nkuitenkin alkoi vaieta. Sen jälkeen joku toisista miehistä kysyi, enkö\ntahtonut ottaa kyytiä Kierettiin tai Uuteenkylään, joka on 40 virstan\npäässä Jäletjärvestä eli puolitiessä. Sanoin jo tilanneeni kyydin\nMajavalahdesta. Mutta silloin hän poikkesi venäläisen lainopin alalle\nja sanoi, että kyytiä ei saanut tilata toisesta kylästä, vaan että se\ntäytyi ottaa siitä kylästä, missä oli. Hänkin oli uhkauksilla saatava\nvaikenemaan. Sanoin, etten yhdenkään sen kylän miehen kanssa tahtonut\nmatkustaa askeltakaan, vaikka haluaisivat ilmaiseksikin kyyditä minua,\njota vastoin muille antaisin vaikkapa kaksikertaiset kyytirahat. Enpä\nolisikaan toisin menetellyt. Sen jälkeen he rupesivat puhumaan venättä\nkeskenään, kuitenkin hiljaa, sillä pelkäsivät, että mahdollisesti\nsaatoin ymmärtää. Sitten lisäksi pari miestä meni kotvaksi ulos,\nneuvottelemaan, kuten arvelin. Muuan naisista sanoi minulle sillä\naikaa, ettei minun pitänyt pelätä, sillä heidän pirtissään he eivät\nrohkenisi mitään tehdä. Käskin hänen tyyntyä ja lisäsin, että vaikka\nkoko pirtti olisi täynnä miehiä, en sittenkään pelkäisi. Mitään sen\nenempää ei siitä tullut. Miehet tulivat jälleen sisälle, ja minua\npyydettiin, tai kysyttiin, halusinko mennä kylpemään. Saunaan en\nkuitenkaan sillä kerralla mennyt, sillä pidin turvallisempana pirttiin\njäämistä. Onhan kuultu useita kertomuksia tämänkaltaisista ihmisistä,\nettä he ovat saunoissa joko kuristaneet kuoliaaksi tai tukehuttaneet\nuseat matkustajat, joilla arveltiin olevan rahoja mukanaan. Vähää\nennen kuulin kerrottavan Heinäjärvessä, miten erään karanneen sotilaan\nja erään talonpojan epäiltiin 15 ruplan tähden yhdessä kuristaneen\ntai tukehuttaneen kuoliaaksi erään Kuusamosta kotoisin olleen\nvanhan ukon. Vainaja oli haudattu Heinäjärvelle. Kysyin, eikö näin\nepäiltävän tapauksen johdosta oltu pantu toimeen lääkärintarkastusta,\nja tähän vastattiin: kukapa rohkenee saattaa heitä ilmi, sillä jos ei\nsaataisi mitään todistuksia epäiltyä murhamiestä vastaan, täytyisi\nkoko kylän maksaa sakkoa ja sen lisäksi kyyditä ja elättää lääkäri\nhänen tarkastusmatkallaan. Lainsäätäjä, joka on määrännyt yhteisen\nrangaistuksen koko kyläkunnalle niissä tapauksissa, jolloin murhamiestä\nei saada ilmi, on epäilemättä tarkoittanut parasta, mutta myöskin\nkysymyksessä oleva tapaus osottaa, minne se on johtanut. Välistä näet\nsattuu, että sillä on vallan päinvastainen vaikutus. Myöskin kysymys\nmaksuttoman kyyditsemisvelvollisuuden poistamisesta, mikä rahvaalla\non, kun tehtävä matka koskee rahvaan asioita, vaatinee lähempää\npunnintaa. Sillä paitsi sitä vahinkoa, jonka se tämänlaatuisissa\ntapauksissa voi matkaansaada, olen kuullut pääsyyksi karkulaisienkin\nsietämiseen mainittavan, että kukaan ei tahdo maksutta kyyditä\nheitä Kemiin tai Kuolaan, vaan antaa heidän kernaammin oleskella\npaikkakunnalla. Harvoja esimerkkejä lieneekin siitä, että yhtäkään\nkarkulaista olisi vangittu ilman erityistä haetuttamista. Kuinka\nlukuisasti näitä on Tuoppajärven tienoilla rosvoinpesän turvissa, siitä\ntoiste, mutta muuallakin kuin Tuoppajärvellä on harvoja kyliä, joissa\nei olisi useita karanneita sotilaita.\"\n\n\"Majavalahdessa oli muuan talonpoika viime syksynä ottanut itselleen\nvaimon Heinäjärvestä. Vaimo, joka vasten kaikkien neuvoja oli ottanut\ntämän miehen, oli pian huomannut erehdyksensä ja eli nyt puolta vuotta\nmyöhemmin tosin yhdessä hänen kanssaan, mutta ei parhaissa väleissä.\nPuhuttiin, että hän aikoi hylätä miehensä ja matkustaa takaisin kotiin.\nKysyttyäni, voisiko se käydä päinsä, vastattiin: 'miksikä ei, sillä\neihän mies ole tehnyt häntä sen huonommaksi, varsinkaan kun hän ei edes\nole viime aikoina käyttänyt samaa vuodetta miehensä kanssa.' Lisäksi\nvielä sanottiin, että vaimo vielä kyllä voi saada paremman miehen,\nkun hänellä oli edullinen ulkonäkö, ja kun hän ei vielä ollut tullut\nsiunattuun tilaan.\"\n\n\"Erään Heinäjärven talon vanha emäntä oli kotoisin Kargopolista eikä\nvielä osannut puhua karjalan kieltä, vaikka hän oli ollut 7-8 vuotta\ntäällä ja seurustellut suomalaisten kanssa. Tosin hän ymmärsi kaikki\ntai ainakin sanoi ymmärtävänsä. Hän oli karannut miehensä luota, niin\nsanottiin, oli päässyt ensin Skiitan nunnien moskajoukkoon, mutta\nluultavasti taas ruvennut kaipaamaan avioliittoa ja siten tarttunut\ntänne.\"\n\n\"Samassa Heinäjärven kylässä, joka muuten oli hyvin köyhä, eli muuan\nleski ja hänen kaksi lastansa kurjimmassa tilassa, missä ihmisen\nvoi kuvitella elävän. Hän kysyi minulta, osasinko ennustaa kädestä;\nkysyttyäni mitä asiata hän tahtoi saada selville, hän vastasi\nhaluavansa edeltäkäsin tietää, oliko hän ennen kevättä kuoleva nälkään.\nHän asui omassa pirtissään, jossa ei ollut ainoatakaan huonekalua,\nsillä kaikki hän oli kantanut kylään saadakseen ruokaa. Nyt hän joka\naamu ja ilta kävi 7-8 taloa, kiertäen talosta taloon, ja kerjäsi\n'Jumalan sanaan'. Olin monasti saapuvilla, kun hänelle annettiin\njotakin, milloin poikkileikatuita jyvättömiä tai hallan panemia\ntähkäpäitä, milloin tähkäjauhoja, milloin pettu- tai olkijauhoja.\nPoltto- ja pärepuutkin hänen täytyi kerjätä. Lapsilla ei ollut paitaa\neikä muita vaatteita, minkä vuoksi he aina loikoivat uunilla, kun minä\nolin siellä. Kysyin, miksi hän ei mennyt lastensa kanssa kerjäämään\nparempiin kyliin, ja hän vastasi, ettei voinut viedä alastomia lapsia\nulos talvipakkaseen. Hän kertoi muuten olevansa syntyisin Kuusamosta,\nmutta oli jo nelivuotisena tullut tänne ja kastettu toiseen uskoon.\nHänen isänsä oli ollut se mies, joka sanottiin pari vuotta sitten 15\nruplan tautta kuristetun kuoliaaksi tai tukehdutetun saunaan.\"\n\nLönnrotilla oli sitä suurempi syy pelkoon, kun samassa Jelettijärven\nkylässä oli usein ennenkin ryöstetty matkamiehiä.\n\n\"Viinaa kysyttiin ainakin seitsemän kertaa Jäletjärvessä, vaikka usein\non ryöstetty pois viina niiltä, jotka sitä ovat tuoneet. Tämän tiesin\nja sanoin; eihän kuulu olevan luvallista\"...\n\n\"Seuraavana sunnuntaina pantiin toimeen tanssit pirtissä. Minua\npyydettiin puhaltamaan huiluani, mutta ollen hieman närkästynyt heidän\neilisestä loruilemisestaan, en siihen suostunut. Vielä maanantaina\ntuli luokseni muuan mies, joka tarjoutui minua kyyditsemään. Sanoin,\netten huolinut kyydistä. Aikomukseni oli, ellei Mihkalia sinä päivänä\nolisi kuulunut, seuraavana yönä joko lähteä takaisin Heinäjärveen,\ntai ottaa talon vanhin poika, joka näytti olevan hieman parempi mies,\noppaaksi, ja ollenkaan aikeistani ilmaisematta jalan kulkea neljän\npenikulman taival Uuteenkylään. Tätä minun ei kuitenkaan tarvinnut\ntehdä, sillä Mihkali tuli maanantaina; -- mutta kun kieltäydyin\nottamasta tarjottua kyytiä, äskeinen mies pyysi talon poikaa kanssaan\nulos ja neuvotteli siellä kauan, mistä, sitä en saanut tietää,\nmutta minulla on syytä luulla hänen neuvotelleen siitä, että minut\nainakin ryöstettäisiin; niin luulen sitä suuremmalla syyllä, kun eräs\ntalon naisista piti tärkeänä mennä heidän puhettaan kuuntelemaan.\nAinoa, minkä poika lähtiessäni virkkoi, oli: 'Milma jo hätäytellä\nalettiin, kun teitä tässä viikon pi'in ja käskettiin pois ajamaan.'\nKovin kernaasti läksin kolmannen päivän aamuna tästä sekä tapojen\nettä ravinnon puolesta kurjasta kylästä. Mutta enpä vielä päässyt\nrauhaan tästä roskajoukosta. Muuan miehistä, Mihkali Sergein poika,\noli yhdessä toisen hyvän toverin, Kirilä Hilpän pojan kanssa\nSärkiniemestä lähtenyt vähää jälkeen Kierettiin matkustamaan samaa\ntietä, jota minun oli kulkeminen. Jäletjärven ja Uudenkylän välillä\non puolitiessä, 20 virstan päässä kummastakin paikasta, mökki, jonka\nluona matkustajat syöttivät hevosiaan, ja jossa itse syövät. Siinä\nhe meidät saavuttivat. Alettiin taas puhua passistani. Sanoin, että\nenhän ollut millään karkulaismatkalla, kun matkustin Kierettiin,\nmissä passi kyllä oli näytettävä. Sen jälkeen he syytivät muutamia\nhaukkumasanoja Mihkalille, joka kehtasi kyyditä sellaista henkilöä.\nKoko ajan he täällä ahdistelivat minua, ja huomasin, ettei minulta\npuhetta riittänyt heidän sanojensa vastimeksi. Sitten matkustettiin\nUuteenkylään. Siellä satuimme suureksi ilokseni poikkeamaan eri\ntaloihin. Seuraavana päivänä taas satuimme yhteen eräässä mökissä,\njoka oli 20 virstan päässä Uudestakylästä. Siellä alkoi taas sadella\nentisiä haukkumasanoja. Uhattiin panna minut köysiin, kun tullaan\nKierettiin. 'Tehkääpä se nyt tässä paikassa, jos luulette olevanne\nsiihen oikeutetut.' Mitä muuta he minusta sanoivat, en tässä tahdo\nkerrata, mutta seuraavalla tavalla minun onnistui saada toinen miehistä\nvaikenemaan. Olin näet hänestä, Mihkali Sergein pojasta, kuullut, että\nhän oli tuppautunut asumaan erääseen Särkiniemen taloon, ja että hän\nsiellä eli hyvissä väleissä emännän kanssa ('piti pyhävellenään').\nMies, joka tietystikkään ei tähän ollut kovin tyytyväinen, oli\nkoettanut ajaa hänet pois, mutta ei siinä mitenkään ollut onnistunut,\nsillä tungettelija oli roteva mies. Kerran isäntä tosin kylän miesten\navulla oli sitonut hänet ja kuljetuttanut Jäletjärvelle, mutta sekään\nei auttanut. Mies palasi pian taas takaisin. Toisen kerran olivat\nSärkiniemen miehet uhanneet hukuttaa hänet ja siinä määrin panneet\nuhkauksensa täytäntöön, että olivat vieneet hänet järvelle ja kastaneet\nveteen, mutta sitten päästäneet hänet irti. Täten kuitenkin voitettiin\nvielä vähempi, sillä Sergein poika oli uhannut kannella herroille, että\nhe olivat tahtoneet hänet hukuttaa, ja tällä uhkauksellaan pakottanut\nheidät antamaan sovintolunnaat. Yhä edelleen hän enimmäkseen asuu\nmainitussa talossa, elää ja käskee kuin toinen isäntä ainakin. Mies\nei kuulunut sanoilla eikä kurituksella, jos hän sitä uskalsi käyttää,\nmitään voineen aikaansaada vaimonsa oikaisemiseksi... Kuultuani tämän\nkertomuksen, kysyin kertojalta, miksi rahvas ei ollut ilmiantanut tätä\nväkivallantekijää, jolloin hänet luultavasti olisi viety sotaväkeen.\nJos tiedettäisiin, että näin kävisi, vastasi hän, niin oltaisiin jo\nsitten aikoja niin tehty. Mutta jos hän saa jäädä kotia, hän polttaa\nkoko kylän ja lyö kaikki asujamet kuoliaaksi. Nyt tämä sama mies,\njoka Jäletjärvessä oli muiden kanssa väittänyt, ettei laki sallinut\nottaa kyytiä toisesta kylästä, taas rupesi ahdistelemaan minua. Juuri\nkun hän oli päässyt hyvään vauhtiin, minä sanoin: sinä selvittelit\ntoissapäivänä minulle lakia, että en muka saisi ottaa kyyditsijätä\n(toisesta kylästä), mutta tiedätkös myös, mitä laki määrää sille,\njoka valtaa toisen talon ja vaimon? Minun tekee mieli tultuani\nKemiin kysyä herroilta sen asian laitaa. Jäletjärvi on Kemin piiriä,\nmutta Särkiniemi Kuolan piiriä. 'A siitä laki ei sano ni mitä, se ni\nmeillä tapa' j.n.e. useat huusivat yhtä kulkkua, jopa kyytimieheni,\n80-vuotias Mihkali yhtyi siihen. Mutta mies, jota asia koski, punastui\nperäti, astui pari askelta lähemmäksi minua ja mutisi ensin muutamia\nsanoja vihapäissään, mutta hillitsi itsensä pian. Hänen toverinsa,\ntoinen Särkiniemen mies, ei juuri pitänyt siitä, että paras heistä\nnäin joutui hämilleen, minkä vuoksi hän yllytti häntä sanoen: 'siinä\nsinä töllistelet, lyö kirves kulkkuun tahi vie pirttiin ja ripusta\nsinne jaloista kattoon savun sekaan.' Keitettiin näet paraikaa\nmökissä, joka oli lattiata myöten täynnä savua, vallan kuin sauna,\nkun sitä lämmitetään, sillä näissä ei ole muuta savureikää kuin ovi.\nTämä hänen kehotuksensa kajahti kuitenkin kuulemattomiin korviin,\nsillä mies muutti tämän jälkeen kokonaan puheensa, ja hänestä melkein\ntuli nöyrin palvelijani. Mitä minä kaiken tämän kuluessa lienenkään\nlörpötellyt, en oikein tiedä, mutta huomasin, ettei edes vanha Mihkali\nenää varmasti tietänyt, mitä minusta ajatella. Lieneekö hän luullut,\nettä aioin karata matkalla, kun hän, ennenkuin läksimme viimeiselle\n20 virstan taipaleelle, muistutti, että minun piti maksaa kyytirahat.\nTämä muistuttaminen tuntui minusta perin naurettavalta, minkä vuoksi\nen täyttänytkään hänen pyyntöänsä, vaan kysyin, mihin hän nyt matkalla\ntarvitsisi rahoja. Hän virkkoi, ettei tosin matkalla tarvinnut, mutta\nkylläkin Kieretissä. No, siellä kyllä saat minulta kyytirahat, minä\nvastasin, ja ettei sinun tarvitse pelätä minun karkaavan pois, siitä\nsinulla on kylliksi takeina laukkuni (tämän hän oli jo aamulla ottanut\nomaan rekeensä, vaikka itse ajoi minun reessäni); johan itse nahan\narvo nousee melkein kyytimaksun suuruiseksi, ja onhan nahan sisälläkin\nvielä sitä paitsi jotakin. Siihen asia jäi. Olisin kyllä jo silloin\nvoinut maksaa, mutta pelkäsin, että jos nuo puolivillit miehet\nolisivat saaneet nähdä rahaa, heissä sen himo olisi voinut käydä liian\nvoimakkaaksi.\"\n\n\"Tie Jäletjärveltä. Ensin kuljettiin muutama virsta Jäletjärven rantaa\npitkin, sitten seurasi vaihdellen metsää, soita ja pieniä lampia,\nkunnes tulee kymmenen virstan päähän kylästä. Siitä alkaa Merijoki,\njoka kyllä on niin kaita kuin leveähkö maantie, mutta joka on saanut\nkomean nimensä siitä, että laskee mereen. Tätä Merijokea seurataan,\nlukuunottamatta koskia, Uuteenkylään saakka, siellä poiketaan siitä\npois ja kuljetaan milloin maata, milloin pieniä sisäjärviä. Viimein\nsaavutaan suurelle Luovuskajärvelle, missä huomioni erityisesti kiintyi\nuseihin korkeihin saariin. Ne eivät muuten näyttäneet alaltaan olevan\nsuuret, mutta kohosivat monessa kohdin jyrkkinä kallioseinineen, joiden\nalapuolella oli metsää. Tämän järven päässä, josta on 10 virstaa\nKierettiin, käännytään isolle maantielle, joka tulee Kemistä, ja\nihmetellen näin tämän tien järvellä olevan viitoitetun. Maalle-nousun\nkohdalla oli metsää kaadettu molemmin puolin tietä maantien leveydeltä,\nmutta pienet siellä täällä vallan raiteen vieressä esiin pistävät vesat\ntodistivat, ettei siinä kesällä ole muuta kuin tavallinen polku, ja\nniin onkin asian laita.\"\n\n\"Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli\nmukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta,\njossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi\noli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme\nhevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä\nruokavaroistani. Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan\nkalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät\nilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa.\nSuomalainen sananlasku: 'milloin lientä leivätöntä, milloin leipeä\nlihatta', toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin\nmaksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä\nitselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän\nvei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa\nkeittämään minullekin.\"\n\nKieretin kauppalassa oli Lönnrotin käydessä toista sataa taloa ja yksi\nainoa katu. Talot enimmäkseen olivat kahdenkertaisia, kauppala jo\nsilloin harjotti kalastusta ja jauhokauppaa. Korkeampia virkamiehiä ei\nollut ja alemmat aikoivat sen tien pakottaa runonkerääjää matkaansa\njatkamaan, koska muka hänen passinsa ei ollut siinä kunnossa,\nettä se oikeutti kauppalassa viipymään. Ellei Lönnrot olisi ollut\näskeisistä kokemuksistaan niin väsynyt, niin tuskinpa hän olisikaan\nviipynyt, sillä hänen oli mahdoton edes saada semmoista asuinhuonetta,\njossa olisi voinut rauhassa työskennellä ja yksin yönsä maata.\n\"Sossedaateli\", jonkinlainen oikeusviranomainen, kutsui kyläoikeudenkin\nkoolle, pakottaakseen vieraan oikopäätä lähtemään kauppalasta; mutta\nsilleen aie kuitenkin jäi, ja kauppalaan tullut ispravnikka sitten\nhuomasi passin oikeaksi, joten siitä ei ollut enää huolta. Tämä seikka\nlienee saanut sossedaatelinkin muuttamaan mieltään, sillä hän osotti\nsitten jonkinlaista virkaintoa Lönnrotin puolesta.\n\n\"Päivää ennen kuin matkustin pois Kieretistä, minulle kerrottiin, että\nsossedaateli, sama joka oli ollut niin innokas passiani tarkastamaan,\noli antanut Jäletjärven miehelle muutamia kelpo korvapuusteja siitä,\nettä hän oli hätyytellyt minua matkalla, josta sossedaatelin sanottiin\nsaaneen vihiä, vaikken minä siitä ollut kenellekään kertonut. Mistä\nhän nyt oli saanut moisen innon minun hyväkseni, kysyin talonmieheltä,\njoka oli kertonut minulle asian, kun kuitenkin äskettäin ajoin hänet\nulos luotani? Hän luultavasti pelkää, että te tulette kertomaan\nispravnikalle, miten hän tahtoi estää teitä jäämästä muutamaksi\npäiväksi Kierettiin, oli vastaus; luultavasti hän ei milloinkaan\ntarkoittanut muuta, kuin että olisi saanut houkutelluksi teiltä\nmuutaman ruplan, mutta kun ette antanut vetää itseänne nenästä, niin\nhän tietysti on peloissaan.\"\n\nLönnrotin mielialoja näissä ainaisissa rettelöissä kuvaa runo, jonka\ntapaamme hänen päiväkirjastaan Kieretin kohdalta:\n\n    Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies\n        Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.\n    Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,\n        Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.\n    Vieras kieli, ja outo eläntä ja muut tavat ouot,\n        Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,\n    Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,\n    Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,\n    Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.\n        Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö.\n    Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:\n        Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,\n    Tai Otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,\n        Heitäki mielemmin katselisin kotona.\n    Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset\n        Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.\n    Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina\n        Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.\n\nMatka piti Kieretistä edelleen pohjoiseen päin pitkin Vienanmeren\njäätä. Kevättalvella tällä tiellä oli suurikin liike.\n\n\"Toukokuun keskivaiheilta loppuun täällä on alituinen matkustavien\ntulva. Kemin seuduilta, Sumasta, Sungusta j.n.e. matkustaa väkeä,\nniin sanottuja murmanskoita, Kannanlahteen ja sieltä Pohjanmerelle\n(Jäämerelle) kalastamaan. Niin pitkältä kuin tietä riittää, näkee\nhevosta hevosen jäljessä, ja tätä kestää kokonaista kaksi viikkoa.\nAina 100:n, jopa 200:n virstan päästä tulee talonpoikia hevosillaan ja\nporoillaan kyyditsemään. Sellaisen kalastajan sanotaan voivan ansaita\n100, 200 ruplaa, jopa enemmänkin kesässä. He kalastavat joko omasta\npuolestaan tai ovat jonkun Kieretin, Koudan, Kannanlahden, Umban,\nKuolan tai muun seudun talonpojan palkkamiehinä, jolloin heidän isännät\ntavallisesti hankkivat heille ruuan, aluksen sekä kalastusneuvot;\nhe saavat tällöin kolmanneksen saaliista. Omituinen on venäläisen\ntalonpojan halu petkutukseen. Olen jo Vuokkiniemen talonpojasta\ntätä huomauttanut. Nämä taas ikävöivät kalastusaikoja. Palattuaan\nkalaretkeltään syksyllä, eivät edes silloin jää kotia. Kauppamatkat,\nmarkkinareisut ja muut matkat vievät heiltä siihen määrään ajan, että\nviettävät korkeintaan harvat, luetut viikot kotona\".\n\nLähtö Kieretistä tapahtui helmik. 6 p. iltapäivällä.\n\n\"Paha onni saattoi jamstjikaksi (kyyditsijäksi) erään Heinäjärven\nmiehen, joka itsekin matkusti Koutaan. Olin hänen tähtensä kahta\nlevottomampi, kun hän oli kotoisin likeltä mainittua Jäletjärveä, ja\nkun joku majatalossani lähdettäessä oli sanonut: 'kun ei vaan oltais\nrasboinikkain kera tuumailtu.' En rohjennut nukkua, vaikka matkustimme\npitkin yötä; kuitenkin hieman rauhoituin päästyämme ensimäiset 10\nvirstaa kylästä. Puoliyön aikaan tulimme Mustanjoen kylään, joka on\nensimäinen Kieretistä pohjoiseen päin tultaissa, viimemainitusta 40\nvirstan päässä. Tämä kylä on melkoinen, siinä on 50-60 taloa molemmin\npuolin Mustaajokea. Asukkaat elävät kalastuksella ja ovat enimmäkseen\nköyhiä, toiset tosin hieman varakkaampia, eivät kuitenkaan siinä\nmäärin, että voisivat harjoittaa mainittavaa kauppaa. En nähnyt\nyhtään mastolaivaa, lukuunottamatta muuatta vanhaa. Talossa, johon\njamstjikka minut vei, nukuin seuraavaan aamuun kello 8:aan, söin\naamiaista ja kävin sitte muissa taloissa kysymässä, oliko karjalaisia\nlauluja saatavissa. Näitä ei kuitenkaan ollut, olipa vaan 'ruskia\npäsni' (venäläisiä lauluja), minkä vuoksi noin kello 2 i.p. läksin\nedelleen matkustamaan Koutaa kohti. Saavuin sinne kuljettuani 2\npenikulmaa 3:n tunnin ajassa. Heinäjärven mies oli seurassani, mutta\nminulla oli talosta toinen jamstjikka. Tämä pysyttelihe enimmän aikaa\nedellisen reessä, ja välistä taas molemmat tulivat istumaan minun\nrekeeni, puhellen ja neuvotellen keskenään venäjäksi, jota puhetta en\nymmärtänyt. Suuri osa heidän uutteraa neuvotteluaan lienee koskenut\nkysymystä, miten voisivat kiristää minulta juomarahoja, ainakin\nkumpikin rupesi puolitiessä kiusaamaan minua, että lupaisin heille\nperille saavuttua antaa 40 kopeekkaa 'viinarahoiksi'. Sillä he eivät\nkuitenkaan voittaneet mitään, sillä minä vakuutin, etten aikonut\nantaa kopeekkaakaan, ja niin kävikin. Pelkoni olin suurimmaksi osaksi\nvoittanut ja olin valmis panemaan väkivallan väkivaltaa vastaan,\njos se olisi tarpeellista. Niin ei kuitenkaan ollut, vaikka nytkin\nolin varuillani. Tämä pelko tuntuu ehkä monestakin naurettavalta,\njopa itsestänikin siltä tuntuu, kun nyt ajattelen, että melkein oli\nmahdotonta valtatiellä käydä minuun käsiksi. Kuitenkin se kiusasi minua\nKoutaan ja osaksi Kannanlahteen saakka ja oli seuraus Jäletjärvellä\nsaavuttamistani kokemuksista. En voinut niin hallita itseäni, että\nolisin saattanut vapautua siitä, vaikkapa kovasti koetinkin ja lisäksi\njo pelkäsin, että siitä olisi voinut syntyä häijy kiusanhenki,\nnimeltään piintynyt päähänpisto (idea fixa), joka monimuotoinen haamu\naika kauan olisi voinut minua vaivata; (se näet tavallisesti rupeaa sen\nseurakumppaniksi, joka on tarjonnut sille majaa.)\"\n\n\"Illalla saavuin Koutaan, joka on melkoinen, pohjoispuolella\nKoutajokea ja -koskea sijaitseva kylä eli kauppala. Tänne poikkesin\nyöksi ja tiedustelin tavallisuuden mukaan runoja, joita täällä\noli yhtä vähän kuin Kieretissä ja Mustassajoessa sekä seuraavissa\nkylissä, Knäsoissa ja Kannanlahdessa. Suomalaisia tapasin kyllä;\nhe olivat enimmäkseen muuttaneet tänne karjalaisista kylistä tai\nlähimmiltä Suomen-puolisilta rajaseuduilta. Näitä tapaa toisissakin\näsken mainituissa kylissä, vähemmin kuitenkin Kieretissä kuin\nmuissa. Tapasin m.m. kaksi tällaista suomalaista perhettä, jotka\nolivat kotoisin Kemijärven pitäjästä; he elelivät pienissä kurjissa\nsaunoissaan, kun heidän ei ollut onnistunut saada parempia asuntoja.\nToista näistä perheistä kävin usein katsomassa; siinä oli 70-vuotias\nukko, hänen 60-vuotias vaimonsa ja kaksi lastansa. Ukko sanoi kesinä\npaimentavansa kauppalan karjaa, yhteensä noin 70 tai 80 lypsylehmää,\nsiis 1/3 vähemmän luvultaan kuin taloja. Kustakin lehmästä hänelle\nmaksettiin 80 kopeekkaa koko kesältä, niin että hänen tulonsa\nnousivat hieman yli 50 ruplan. Talvisin hän teki länkiä, kelkkoja\n('vetureita') lapsille y.m. Paraikaa hän korjaili lapsenkelkkaa. Se\noli kaikinpuolin tavallisen poronpulkan (ahkion) näköinen, nimittäin\nkuin pitkin pituuttaan keskeltä halkileikattu, hieman kupera, ontelo\nsärmäkartio, jonka alle oli kiinnitetty 3-4 tuuman levyinen jalas. Se\nei kuitenkaan ollut 5 korttelia pitempi, kun ahkiot taas tavallisesti\novat 2 1/2-3 kyynärän pituiset. Kysyttyäni miten selkänoja sellaiseen\nkelkkaan oli laitettava, hän vastasi, että se tehdään puoliympyrän\nmuotoisesta laudasta, siten, että tämän kehäpuoli liitetään pohjaan\nja halkaisija asetetaan ylöspäin. 'Sillä', hän sanoi, 'tämä kelkka\non tuleva rikkaimman isännän Merikkäisen tytölle; vähempivaraisille\nkiinnitetään vaan vitsa selkänojaksi.' Tämä vähäpätöinen etu, joka\nrikkaiden lapsilla on kelkkoihinsakin nähden, lienee sydämellisesti\nhuvittanut ukkoa, sillä hän nauroi sille moneen kertaan. Muuten ukko\nei kiitellyt elantoansa täällä ja sanoi ensi kesänä muuttavansa\ntakaisin, vaikka, kuten virkkoi, köyhyys ei parane, tulipa minne\ntahansa, mutta saisivathan ainakin hänen luunsa siten kristillisen\nhautauksen. Kysymykseeni, eikö hänellä ollut halua useiden muiden\ntavoin, jotka ovat tulleet Suomesta muuttaneeksi näihin kyliin, kääntyä\nkreikanuskoon, hän vastasi kieltävästi eikä näyttänyt pitävän koko\nasiasta. Sitten hän alkoi valittaa, että virsikirjansa oli vallan\npiloille kulunut, ja ettei hänellä ollut mitään toiveita saada uutta.\"\n\n\"Kouta on Kierettiä hieman pienempi kauppala, mutta vähän paremmin\nrakennettu, kuten minusta tuntui. Puolet taloista ovat kahdenkertaisia,\nkuten Kieretissä, s.o. pirtti tai kaksi alhaalla ja niiden yläpuolella\nkaksi. Näitä pirttejä saattaa kuitenkin yhtä suurella syyllä sanoa\nkamareiksi, sillä paitsi että ne aina ovat puhtaiksi pesty, niissä\non useita ikkunoita, tavallisesti 6 kolmen korttelin korkuista ja\nsuhteellisesti leveätä lasi-ikkunaa. Kaikissa taloissa on savupiiput\nvaikka uuni muuten on muodottoman suuri ja niin laitettu, että siinä\nvoi keittääkin. Laivoja, s.o. kolmimastoisia lotjia, sanottiin\nolevan 6-7; ne olivat jo mainitun Merikkäisen ja toisen yhtä rikkaan\ntalonpojan, Klementsjoffin ynnä muiden omaisuutta. Nämä talonpojat ovat\nrikastuneet oikeastaan viljan myynnillä ja muulla kaupalla.\"\n\n\"Koudasta saavuin aamupäivällä Knäsoihin, pienenpuoleiseen kylään,\njossa oli 30 taloa. -- Samana päivänä iltapuolella tulin perille\nKannanlahteen. Muuan Kuusamossa syntynyt, venäjänuskoon kääntynyt,\ntäällä kirjoissa oleva talonpoika kuului olevan joltisestikkin\nvarakas, muut olivat köyhiä. Kun hevosia ei ollut kylässä, käytettiin\ntilaisuutta hyväksi ja kiskottiin minulta tavallista suurempi\nkyytimaksu. Tavallisesti maksetaan 5 kopeekkaa virstalta. Täälläkin\nkuten Koudassa, minun täytyi näyttää passiani, josta eivät näyttäneet\nviisastuvan, sillä toistamiseen kysyivät, kuka olin ja millä asioilla\nliikuin.\"\n\n\"Kello 2:n ja 3:n välillä läksin Knäsoista 3:n penikulman pituiselle\nkyytivälille Kannanlahteen päin. Alkaen Kieretistä tie oli silloin\ntällöin kulkenut muutamien kapeiden, maahan pistävien merenlahtien\npoikki, mutta täältä lähtien täytyi ajaa muutamien suurempien, jopa\nyhden 8:n virstan levyisen yli. Näiden lahtien jäällä on tukalaa\nmatkustaa, kun merivirta tulvii niiden yli, ja kun suolaveden ja lumen\nmuodostama sohjo hidastuttaa jalasten kulkua. Tätä sohjoa sanotaan\nmyös pihaksi: 'Paljo pihkaa tiellä.' -- Aikaisemmin ei kulku näiden\nlahtien jäillä minusta ollut tuntunut niin hankalalta, ne kuin näet\nosaksi olivat kapeammat, ja kun toisekseen ilma oli tyyni. Mutta nyt\ntuuli ja pyrytti tai satoi lunta niin ankarasti, ettei voinut nähdä\nmonta kyynärää eteensä. Monta kertaa muistelin sananlaskua: Turkki\ntuulella j.n.e. ja olisin kovin halunnut turkkeja, joita vailla minun\nkuitenkin täytyi olla. Suurin huoleni oli kuitenkin se, ettei ämmä,\njoka oli ajajanani, eksyisi pois tieltä. Tämä tosin oli 'viehkoitettu',\nmutta viehkat olivat lyhyet, kumoon ajetut ja niin pitkän matkan päässä\ntoisistaan, ettei niitä nyt ainakaan voinut nähdä. Tämän lisäksi muori\nei pyryilmalta voinut istua kasvot menosuuntaan päin, vaan käänsi selän\nreen keulaan päin ja paneutui loikomaan. Menköön sitten Jumalan nimeen,\nminä ajattelin ja toivoin, että, jos hevonen poikkesikin tieltä, se\nainakin kääntyisi rannanpuolelle. Ulompana näet jää niemien kohdalla on\nniin heikkoa, ettei se kanna, ja ulapalla meri on avoin. Onpa joskus\ntapahtunut, että hevonen on poikennut tieltä ja hukkunut. Niinpä muuan\nMustanjoen mies kosioretkellään Kieretissä hyvin asiat toimitettuaan\noli pannut maata rekeensä ja nukkunut. Eräällä merenlahdella tie\npolveilee rantaa pitkin, koska jään heikkoudelta ei ole mahdollista\najaa suoraan lahden poikki. Mutta ohjaajatta kulkeva hevonen ei ollut\nniin tarkoin laskenut jään heikkoutta kuin sitä etua, joka oli suoraan\nvastakkaiselle rannalle, maallenousupaikkaan, kulkemisesta. Ennenkuin\nse saapui sinne, jää murtui, ja hevonen, reki ja mies joutuivat\nveteen. Mies pelastui kuitenkin jäälle, mutta oli vähällä paleltua\nkuoliaaksi, kun tuiki kohmettuneena ei voinut liikahtaa paikaltaan.\nToiset matkustajat, jotka sattumalta tulivat paikalle, pelastivat\nhänet, muuten hänkin olisi kuollut eikä olisi kaikista ponnistuksistaan\nhuolimatta voittanut itselleen muuta etua, kuin että hevonen olisi\nkuollut jään alle ja hän itse jäälle... Asioiden näin ollen jäällä\nKnäsoin ja Kannanlahden välillä, ei mikään saattanut olla minulle\nmieluisempaa kuin kuulla postin saavuttavan meidät. Pelkoni eksymisestä\nkatosi, ja akan hevonen alkoi hieman juosta hölkyttää postihevosen\njäljessä. Kello 10:n ja 11:n välillä saavuimme Kannanlahteen, missä\nsekä posti että minun jamtsjikkani ajoivat ensimäisen talon pihaan,\nseikka, joka sekin oli minulle tervetullut, kun en mitään halukkaammin\ntoivonut kuin taas pääsöä lämpimään huoneeseen. Pääsinkin ensiksi\npostiljonin tai postiherran luo. Kumpi hän lie ollut, en tiedä, mutta\nensi katseelta hyvin kummallisen näköinen mies hän vaan oli. Hän oli\nlyhyt varreltaan, tukka pikimusta, kasvot laihat ja nenä suunnattoman\nsuuri; yllään pitkä univormutakki. En tullut kysyneeksi, oliko hän\nsynnyltään venäläinen. Myöhemmin, kuten pian olen kertova, oudoksuin\nvähemmin hänen ulkomuotoaan, mutta ensi hetkellä toivoin pääseväni\njonnekkin muualle yöksi. Tämä toive muuten toteutuikin, sillä kohta\nsain sanan tulla alapirttiin, jossa talonväki loikoi, täyttäen lattian.\nNäin tämä päivä päättyi. Kun seuraavana aamuna oltiin kuultu, että\nolin suomalainen lääkäri, minut pyydettiin teetä juomaan postiherran\nluo, joka näytti minulle napatyrän vaivaamaa lastansa ja selitti,\nmitä henkilöitä seinillä riippuvat vanhat pyhimysten kuvat esittivät,\nniin hyvin kuin osasi tehdä itsensä ymmärretyksi venäjänkielellään.\nSitten kävin kahdessa suomalaisessa perheessä, jotka asuivat samassa\npirtissä. Ne olivat molemmat kotoisin Kuolajärveltä (Sallasta),\nvasta erotetusta Kemijärven seurakunnan kappelista. Kumpikin perhe\neli osaksi kerjäämisellä, osaksi työansiolla, kumpikin ylisteli\nkotiseutuaan ja moitti sitä seutua, missä paraikaa asuivat. Mieleeni\nmuistui täällä, mitä ennen usein olin kokenut Turussa ja Helsingissä.\nHuononpuoleinen Ruotsista sinne tullut väki ei ollenkaan lakkaa\nylistelemästä Ruotsia, synnyinseutuaan, ja alentamasta Suomen arvoa.\nMiksikä näin ollen eivät jää tuolle paremmalle seudulle, eihän kukaan\nkehota heitä tai pyydä tulemaan huonompaan maahan? 'Oma maa mansikka,\nmuu maa mustikka'... Toinen miehistä tuli jotenkin hyvin toimeen\nvenäjänkielen puhumisessa ja luuli osaavansa sitä vielä paremmin kuin\nosasikaan. Ainakin hän monta kertaa kerskasi 6:ssa viikossa oppineensa\npuhumaan venättä paremmin kuin moni venäläinen itse puhuu. Jopa hän\nolisi ottanut opettaakseen minullekin venättä ja sanoi, että kun\nosasin kirjoittaa, sen voisi suorittaa parissa tai kolmessa päivässä.\nNiinpä hän oli opettanut erään Kemijärven miehen, joka niinikään oli\nosannut kirjoittaa, vähässä ajassa puhumaan venättä. Aluksi hän antoi\nminulle sen ohjeen, että kieli oli asetettava paljon jäykemmäksi,\ntai kuten hänen omat sanansa kuuluivat: kielen pitää olla paljo\nkovempana. Vaikkapa tilaisuus olisikin ollut kovin houkutteleva,\nkun näin lyhyessä ajassa olisi saavuttanut taidon puhua venättä, en\nkuitenkaan voinut käyttää sitä hyväkseni, jos kohta huomasin, että\nhänen metodinsa olisi ollut helpompi kuin tavallinen. Monia s-äänteitä\nvarten hän ei tarvinnut muuta kuin meidän tavallisen suomalaisen s:n,\nja koko substantiivien taivutus oli sillä suoritettu, että tunsi yhden\nyksikön ja samoin yhden monikon sijan, kummastakin sen, jonka pääte\nenimmin vivahti johonkin suomalaiseen päätteeseen. Koko Gretsch'in\nkonjugatsioni-kaavaa ei tarvittu, sillä tarvitsi vaan tuntea verbin\ninfinitiivi tai joku sellainen preesensin tai perfektin persoona, joka\nparaiten soveltui suomalaisen kielen äännettäväksi; sitä sai käyttää\nkaikkialla. Sellainen hänen opetustapansa olisi ollut, ja sellaisella\nkielen käyttämisellä hän hyvin tuli toimeen venäläisten parissa, samoin\nkuin karjalaiset yleensä eivät puhu kieltä paremmin, mutta vaikeudetta\nsuoriutuvat kaikissa asioissaan. En tiedä, johtuneeko tästä, että\nkoko ruumis on liikkeessä, eikä vaan, kuten muuten, kieli. Mies pyysi\nminua illalliselle luokseen, jota hänen kutsuansa noudatin. Vanha\ntynnyri pantiin pohjalleen seisomaan penkin eteen, ja sitä käytettiin\npöytänä; muuta pöytää ei ollut. Sille kannettiin sitten kookas vati\ntäynnä poron- ja lampaanlihaa, joka nauriiden kanssa oli keitetty\nlihakeitoksi; tämä ruokalaji oli sangen hyvänmakuista. Itse keitoksen\nohut osa (liemi) oli kaadettu toiseen puukuppiin, jonka isäntäni minua\nvarten oli veitsellä vuollut ulkoa ja sisästä, niin että se näytti\näsken tehdyltä. Enemmän kuin itse ruokalajit minua kuitenkin ilahutti,\nettä hän rehellisellä tavalla oli ne hankkinut, seikka, jota ensin\nhieman epäilin hänen kerjäläis-elantonsa vuoksi. Hän oli näet vähää\nennen tehnyt pitkänpuoleisen retken lappalaisten alueelle ja oli\nsieltä paitsi poronlihaa saanut koko lampaan... Lappalaiset eivät\nhänen kertomuksensa mukaan itse syö lampaanlihaa. Mies oli sen verran\nkääntynyt venäjänuskoon, että oli antanut parran kasvaa, jota tekemään\nkehotti toveriansakkin. Tämä näet pyysi minulta lainaksi partaveistä\najaakseen pois partansa, mutta Kurtti -- se oli mainitun kielimestarin\nnimi -- kehotti häntä luopumaan tästä parranajo-aikeesta, koska häntä\nparrattomana ei seuraavana kesänä otettaisi jamstjikaksi Kannanlahden\nja Kuolan väliselle postitielle, johonka toimeen kumpikin aikoi\npestautua. Seuraavana aamuna kävin taas Kurttia katsomassa, ja minua\nkestitettiin aamiaiseksi samanlaisella ruokalajilla kuin edellisenä\niltana illalliseksi. Hänen asuintoverinsa, entinen lautamies (jota\nvenäläiset nyt ivalla sanoivat 'sossedaateliksi') oli tullut erotetuksi\nja lisäksi tuomittu 28:ksi päiväksi vedelle ja leivälle, minkä vuoksi\nnyt juuri oli paennut ja tahtoi vaan tietää, kuinka kauan hänen tuli\nolla täällä karkulaisena, siksi kuin rangaistusaika oli umpeen mennyt.\nMinä en ollut niin lakiin perehtynyt, että olisin varmasti voinut sitä\nsanoa, mutta oman laintuntemuksensa nojalla hän oli muistelevinansa,\nettä tuo aika vuoden ja yön kuluttua oli lopussa. Minun syödessäni\naamiaista, läksi hänen vaimonsa kaksi lastansa mukanaan ulos kerjäämään\nalmuja (milosti). Täällä ei kerjätä samalla tavalla kuin Suomessa,\nvaan kerjääjät pysähtyvät kuppi kädessään ikkunan alle ja huutavat tai\noikeammin laulavat: milosti, milosti, milosti -- kunnes ikkuna avataan\nja siitä pannaan jotakin kuppiin. Kieretissä ja sitä pohjoisemmissa\nseuduin ensin huomasin tämän kerjäämistavan. Karjalaisissa kylissä,\nmissä suomalaisia asui, kerjäläiset menivät pirttiin ja seisoivat oven\nsuussa useinkaan mitään sanomatta, tai myös sanoen: (antakaa) Jumalan\nnimeen (sanaan) milostia. Kumpi tapa lie parempi, on vaikeata sanoa.\nEdellinen taitaa olla parempi antajalle, jälkimäinen kerjäläiselle.\nKyläkerjäläiset, s.o. sellaiset, jotka samoilematta eri seuduilla,\noleskelevat yhdessä ainoassa kylässä, kiertävät muuten säännöllisesti\nkylää kaksi kertaa päivässä, aamulla aamiaisen (murkkinan) aikaan ja\niltapäivällä hämärässä, tähän vuoden aikaan silloin, kun on tapana\nsyödä toinen ateria.\"\n\n\"Yön kuluessa tai jo edellisenä päivänä huhu oli levittänyt sen\ntiedon, että olin lääkäri. Sen tähden luonani kävi useita potilaita,\njoita taitoni mukaan autoin lääkkeillä tai pelkillä neuvoilla. Kurtti\noli kaikkialla tulkkinani. Kun laitoin napasidettä yllä mainitun\npostiherran lapselle, postiherra sattui näkemään kelloni, jonka tahtoi\nvälttämättömästi vaihtaa omaansa; tällä oli näet se paha tapa, että\nusein seisattui. Kun en yleensä pidä sellaisesta vaihtokaupasta enkä\nmuista koskaan ennen tosissani vaihtaneeni mitään, en nyt tahtonut\ntähän suostua. Mutta hän kuvasi, miten suuresti hän tarvitsi käypää\nkelloa, hänen kun aina minuutilleen täytyi merkitä kirjaan, milloin\nposti kävi Kannanlahdessa, jotta keisari sen tietäisi. Ottaen huomioon\ntämän hänen suuren tarpeensa ja sen seikan, että itse mahdollisesti\nvoin joutua rahoja tarvitsemaan, suostuin nyt vaihtokauppaan. Välirahat\nmäärättiin 40:ksi ruplaksi, jotka hän maksoi minulle puhtaalla\nhopearahalla. Mutta pahaksi onneksi unhotin neuvoa hänelle, miten\nkelloni oli vedettävä. Jos hän samalla tavalla myötäpäivään rupeaa sitä\nkiertämään kuin omaansa ennen, niin luulen, että siitä jo on ponnin\npoikki. Siinä suhteessa hän kumminkin lie hävinnyt tässä kaupassa,\nettä hänen kellonsa helposti oli korjattu, niin että se nyt käy yhtä\nhyvin kuin minun entinen kelloni. Saatuani tämän toisen kellon, tein\nitselleni jonkunlaisen puhallusputken ja puhalsin sillä rattaiden\nväliin, jonka jälkeen kello on käynyt hyvin. En rohjennut ryhtyä sitä\nkorjaamaan purkamalla koneistoa, kun näet sellainen yritys kesällä v.\n1828 Suomen-Karjalassa onnistui niin peräti huonosti, etten mitenkään\nenää voinut saada kaikkea jälleen paikoilleen, ja että siis huonosti\nkäyvän kellon asemesta sain kellon, joka ei käynyt ollenkaan. --\nHarjakaisiksi juotiin tsaajua ja viinaryyppy. -- Sitten kävin taas\nparin potilaan luona, ja varustauduin matkalle, kuljettuani vielä\nkerran kylää katselemassa. Rakennustavaltaan se on Koudan kaltainen,\nmutta paljoa huonompi. Se sijaitsee Kannanlahden koillisella rannalla\nlikellä lahden pohjukkaa; idästä laskeva, ei varsin leveä oja muodostaa\nmainittua lahtea vastaan niemen, mille suurin osa kylää on rakennettu;\nmuutamia taloja on ojan toisella rannalla. Mastollisia laivoja luin\nkolme, eikä tätä nykyä kuulu useampia olevankaan. Mutta paljaita\nlumituntureita laskin pohjoisessa, luoteessa ja koillisessa olevan\nkokonaisen tusinan. Tällaisia vallan metsättömiä tuntureita en ennen\nollut nähnyt, tästä alkaen taas niitä kyllä näin. -- Kirkkoja on kaksi,\nyksi kummallakin rannalla. Eteläpuolisella, joka sijaitsee kunnaalla,\non varsin sievä asema, mutta se on vanhettunut eikä enää käytännössä.\nMaanviljelystä on täällä yhtä vähä kuin muissa kylissä, Kierettikin\nlukuun otettuna. Ainoa viljelyskasvi, joka täällä on saatavissa, on\njokunen määrä naurista, ja pienten vihannestarhojen näköisiä, aidattuja\nnaurismaita on useita. Ei ole epäilystäkään, että eivät ohra ja ruiskin\ntäällä menestyisi, mutta kalastuksen ollessa pääelinkeinona ei ryhdytä\ntähän aikaa vetävään työhön.\"\n\n\"Iltapäivällä olin matkaan valmis ja istuuduin Kannanlahdessa ensi\nkerran poronpulkkaan. Minulta kysyttiin, olinko ennen ajanut porolla;\nen tahtonut vastata kieltäen, vaan sanoin varmaa vastausta vältellen,\nettä kyllä luulin siitä hyvin suoriutuvani. Tämän laita oli kuitenkin\nniin ja näin, sillä parin virstan päässä poro vei minut pois tieltä\nmetsään, kaatoi pulkan ja minut, joka varmaan olisin jäänyt siihen,\nellen varovaisuuden vuoksi olisi lähtiessäni köyttänyt ohjan päätä\nvyöhöni. Kohta sen jälkeen tuli suuri alamäki, ja siinä olin vielä\npahemmassa pulassa. Pulkka kaatui taas ja poro laahasi minua perässään\nulkopuolella pulkkaa pitkää mäkeä puoliväliin alas. Sitten alkoi\nmennä paremmin, ja 10 virstan matkan jälkeen saavuimme Imandran\njärven eteläpäähän, missä tasaisella jäällä ei enää ollut mitään\nhätää. Imandran jäätä ajettiin sitten vielä 20 virstaa ensimäiseen\npostiasemaan, Sassegaan. Olin sopinut Kannanlahdesta lähteneen\nkyytimieheni kanssa, että hän veisi minut vielä 15 virstaa eteenpäin\nerään lappalaisen luo, joka asui syrjässä postitiestä, Kemiönniemessä,\nmistä luulin saavani halvemman kyydin kuin muuten. Olen näet aina\nedeltäkäsin tahtonut laskea, miten halvimmalla pääsee perille; tämä\nonkin välttämätöntä pitemmillä matkoilla, sillä sellaisia tilaisuuksia,\njolloin saa maksaa kalliit rahat, tulee kuitenkin odottamattakin.\nSitäpaitsi halusin kernaasti nähdä lappalaisia muuallakin, kun tien\nvarsilla asuvien sanottiin jo olevan siihen määrään venäläistyneitä,\nettä kaikki, vaimot ja lapsetkin, paitsi omaa kieltänsä, puhuvat\nvenättäkin.\"\n\nKuolassa Lönnrot viipyi lähes kuukauden ja matkusti sitten Suomen Lapin\nkautta, monia vastuksia kokien, takaisin Kajaaniin, jonne hän toukokuun\nalkupäivinä saapui. Keckmanille kirjottamassaan kirjeessä hän kotiin\npalattuaan lausui:\n\n\"Ei sieltä näytä olevan paljo kerättävää. Parahimmat paikat tähän\nasti kyllä ovat olleet jo ennen useasti käydyt likimmäiset rajapaikat\nVenäjän puolella. Niinkö lieneeki, että olen lähtenyt ulompata\netsimään, mitä parahite saapi kotipaikan seuduilla?\"\n\n\n\n\nVIENAN MERELLÄ JA KEMIJOELLA.\n\n\nJäimme, tämän kirjottaja toverinsa ja Varahvontan keralla, Kieretin\nkauppalaan, josta aiotuksemme oli matkustaa eteläänpäin Kemin\nkaupunkiin ja Kemijokea pitkin takaisin Kuittijärville. Mutta Kemiin\npäästäksemme laivalla täytyi meidän kiertää Kannanlahden kautta\nja vielä sivuta hyvän matkaa Kuolankin rantaa, ennenkuin laiva\nmeren poikki oikaisi Kemiin. Kieretistä on Kemiin suorin tein noin\nparinkymmenen penikulman matka, mutta näin tulimme kiertäneeksi\nainakin viisikymmentä penikulmaa ja saimme olla merellä useita päiviä.\nLaivalla oli määrätyt kulkuvuoronsa, jonka vuoksi sen täytyi satamissa\nodottaa aikaansa, vaikka olisikin kerinnyt aikaisemmin lähtemään.\nMutta hätää ei ollut \"Ptishoffilla\" mitään, se oli hyvin varustettu\nja ruokalaitos oli kaikin puolin tyydyttävä. Varahvontta kummissaan\nkatseli kookasta alusta ja vielä enemmän ihmetteli sen laitoksia. Mutta\nmeren monet ihmeet, maneetit, delfiinit, eivät niinkään kiinnittäneet\nhänen huomiotaan -- nehän olivat niitä tursaita ja muita kummituksia,\njoista runoissa lauletaan ja tarinoissa kerrotaan. Sitä paitsi oli hän\nnuorempana ollut mursunpyynnillä \"Uuella maalla\" (Novaja Zemljassa) ja\nsiellä kyllä tutustunut meren ihmeisiin. Laiva oli Turussa rakennettu,\njonka vuoksi tunsimme olevamme vähän kuin turvallisella pohjalla.\n\nLaiva seisahtui lahdelle ja sinne soudettiin veneellä. Lähes puolen\nvuorokautta saimme sen kannella töllistellä, ennenkuin yön selkään\npäästiin lähtemään. Näköala ulapalle oli tosin suljettu, mutta\nkuitenkin huomasimme piankin olevamme suolaisella merellä, sillä\nmeidän silmäillessä laivan kannelta veteen, joka Suomen rannoilla\ntavallisesti on niin tyhjää ja elotonta, alkoi pohjasta kiehua\nesiin mitä ihmeellisimpiä ruskeita piparikakkuja ja tähtösiä, joita\ntäytyi lähteä veneestä katselemaan. Airon lappealla kohotin eräänkin\nnousijan vedestä, ja se oli kuin melkoinen kasa hyytelöä. Koko laivan\nympäristö kiehui täynnään meduusoja. Meressä, jossa on niin paljon\nravintoaineita, tietysti myös on paljon kaloja, ja mitä oivallisimmat\nlohet nousevatkin kaikkiin näihin jokiin, puhumattakaan ulkomeren\nkalakarjoista. Karjalaiset laulajat sanovat \"meren olevan pohatan\"\nsiitä pitäen, kun osa Sampoa sinne joutui, ja tämä sana epäilemättä on\njuuri Vienan merestä paikallaan. Karut ja autiot ovat rannat, mutta\nmeressä on Jäämeren ehtymätön riistarikkaus.\n\nOmituisilla, uteliailla tunteilla lähdimme viillettämään Vienan merta.\nVenäläisiä mainitaan huonoiksi merimiehiksi, mutta poikkeuksiakin\non. \"Ptishoffin\" kapteeni oli oikea merikarhu, joka oli elämänsä\nvaltamerillä purjehtinut -- muistaakseni hän oli Kuolasta kotoisin,\n-- ja varsin turvallisena saattoi istua hänen ohjaamassaan laivassa,\nvaikka Vienan meren väylät ovatkin kariensa ja vaillinaisen tuntemisen\nvuoksi mitä vaarallisimpia. \"Ptishoffilla\" käytettiin englantilaista\nkuvakorttia. Englantilaiset näet tuntevat nämä rantaväylät paremmin\nkuin venäläiset itse. Samalla kun heidän sotalaivansa aikanaan\npommittelivat Solovetskoita, laativat he näistä rantavesistä pätevät\nkartat.\n\nJos Kalevalan tapauksia ajattelemme Vienan meren äärillä tapahtuneiksi,\nniin ovat nämä rannat kylläkin sopusoinnussa niitten käsitysten\nkanssa, jotka runoteos antaa Pohjolasta. Jo muutaman penikulman päässä\nrannikosta luonto huomattavasti kolkostui, kun tätä merta lähestyimme.\nKalliopohja yhä enemmän paljastui, rannikko itse oli jylhää, vaikkei\naivan korkeata vuorimaata, kolkkoja kallioita, joilla tuulien pieksämä\nharva havumetsä vaivalla piti puoliaan. Kuta kauemmaksi pohjoista\nkohti kuljettiin, sitä korkeammaksi kohosivat vuoret, kunnes ne\nKannanlahden perukassa pilviä pitävinä tuntureina lähestyivät aivan\nmeren rantaan. Mutta sitä myöden myös kasvisto köyhtyi köyhtymistään,\neikä Kannanlahden perukassa enää ollut juuri muuta kuin kivi ja vesi,\nLapin luonto kaikessa alastomuudessaan.\n\nSemmoista on tämän \"Karjalan rannan\" pohjoisosa. Kieretistä eteläänpäin\nse alenee, käy yhä laidommaksi ja sen mukaan väylätkin sen edustalla\nsotkuisemmiksi.\n\nKieretistä päästyämme poikkesimme ensimmäiseksi Koutaan, Koudanjoen\nsuuhun. Koudassa ovat tämän rannikon suurimmat sahat, luullakseni\nenimmäkseen englantilaisten ja norjalaisten hallussa. Hyvät ovat ne\nmetsät, joita täällä sahataan, ja hyvässä maineessa lienee sen vuoksi\nKoudan puutavarakin. Koudan jälkeen poikettiin Näseeseen, jossa vielä\npuhutaan karjalaa. Näseekin harjoitti viljakauppaa. Sieltä muun muassa\nSalla eli Kuolajärvi toi viljatarpeensa.\n\nYhä kapenevan vuonon pohjukassa oli vihdoin Kannanlahden kaupunki.\nHyvin se oli pieni ja vähäpätöinen kaupungin nimeä kantaakseen, mutta\nsitä komeampaa oli luonto. Huimat tunturit kohosivat aivan meren\nrannasta, ja niitten juurella kaupunkipahanen suurine nuottineen\nnäytti vieläkin vähäpätöisemmältä. Kaupungin kohdalla laskee\nImanterosta tuleva Niva mereen. Joki on niin vetevä kuin Oulun joki,\nainakin kesällä, jolloin ylämaassa lumet sulavat. Loppumatkansa se\nlaskee viettävää louhipohjaa monen virstan mittaisena vinhana koskena,\njonka kiivaita kuohuja ja kirkasta vettä väsymättä katseli. Vaikka\nkoski on jyrkkä ja aallokko, lasketaan sitä kuitenkin veneellä, ja\nhyvän kyydin siinä kuului saavan. Maan sisästä näkyi aavistus siitä\nsyvänteestä, jossa Imanteron järvi on, ja tunsimme Kibinän tunturin\npitkästä sinisestä selästään, joka kohoo kaikkien muitten vuorien yli\nja kantaa laellaan melkein ainaista lunta.\n\nKannanlahdesta laskettiin itäänpäin, taikka alussa kaakkoa kohti pitkin\nKuolan niemimaan rannikkoa. Kuta kauemmaksi etenimme lahden pohjasta,\nsitä enemmän alenivat Kuolan rannat. Ensimmäinen poikkeuspaikka oli\nUmba, joka oli kautta Karjalan kuulu helmijoestaan. Joka kesä sinne\nlähti karjalaisia onneaan koettamaan ja monta kaunista helmeä heidän\nsanottiin sieltä tuoneen.\n\nMuista paikoista Kuolan rannikolla kiinnitti laivasta nähden\nhuomiotamme varsinkin Turjan niemi sekä muotonsa että nimensä vuoksi.\nSe oli jylhä laaja kallioniemi, joka pistää kauas mereen ja korkeana ja\nylpeäpiirteisenä tarjoo otsaansa ja kylkiänsä tuulille ja aalloille.\n\nPoikkesimme moneenkin rantaan, mutta vain etäältä näimme kylät, sillä\nlaiva seisahtui ulapalle ja kylistä soudettiin veneillä laivalle.\nSemmoinen oli viimeinenkin, jossa kävimme, Kusamen (Kuusamo) nimeltään.\nRanta alkoi tällä puolella jo olla niin laitoa, että olisi ollut\nvaarallista lähestyä kylää. Veneillä tuotiin matkustajat, vietiin\ntavarat ja venäjänkielisiä olivat kaikki. Olipa surullista täten pitkiä\nmatkoja seurailla rannikkoa, jossa joka kylä todisti karjalaisen\nkansallisuuden katoamista.\n\nKusamenista oikaisimme vihdoin meren poikki Kemiä kohti. Jouduimme\nkeskelle Vienan merta, eikä maata näkynyt miltään puolelta. Raskas,\nitsepintainen auer asui ulapalla ja vesi näytti olevan tavallista\nhitaampaa nousemaan laineiksi, vaikka tuuli melko lailla. Sepä jo\nonkin sangen suolaista, kylmää ja raskasta. Kolkko ja surullinen oli\ntämän meren pinta. Mutta elämää siltä ei puuttunut. Näimme jo jonkun\npienen valaankin puuskuttelevan vettä ilmoille ja vilkkaita delfiinejä\nvälähtelevän laivamme ympärillä.\n\nEnsimmäinen maa oli nyt Solovetskoin saaristo, jossa kuulu luostari\non. Ylen kolkolta sekin näytti mereltä nähden, mutta saariston\nsisäosissa kuuluu olevan kauniita maisemia. Se on kaukana rannasta,\naavassa meressä. Jyvöälahdessa meitä oli kehotettu kaikin mokomin\nkäymään katselemassa luostarin ihmeitä, mutta siihen meillä ei ollut\naikaa eikä juuri haluakaan. Me katselimme luostaria toisilla silmillä\nkuin karjalaiset pyhiinvaeltajat. Näimme siinä sen mahdin, joka oli\nkarkoittanut näiltä rannoilta Karjalan kansan. Laiva ei monasterissa\npoikennutkaan, ja Kemistä olisi sinne ollut veneellä matkaa kokonaista\nkuusi penikulmaa. Kun emme tainneet venäjääkään, niin että olisimme\nvoineet lukea luostarin vanhoja kirjoja, niin olisi ollut tuiki turha\nsinne lähteä. Mutta se sanottakoon, että suuri oli tämän pyhitetyn\npaikan maine kaikkialla Vienan meren piirissä ja kaukana ylämaassakin.\nAina Maanselän etäisistä kylistä saakka sinne matkasi joka vuosi\npyhiinvaeltajia, jotka laskivat kaikki Kemijoen perkkaamattomat\nkosket, saadakseen luostarissa omantunnon tyydytystä. Pyhiinvaeltajia\ntavallisesti keräytyi niin paljon yhteen joukkoon, että voivat ottaa\nyhteisen suuren veneen. Laskumiehet otettiin aina Kuittijärviltä\nsaakka. Siellä oli varsinkin kaksi Kemijoen laskijaa, joita mainittiin\nmuita taitavammiksi. Toinen kuului laskeneen matkan kuusi- tai\nseitsemänkymmentä kertaa. Ohjauksesta heille maksettiin parikymmentä\nruplaa, mutta pyhiinvaeltajat saivat itse soutaa. Veneet olivat siksi\nsuuret, että niihin mahtui parikymmentä henkeä, eikä matka tullut\nkalliiksi yksityistä kohti. Mutta vielä suuremmat kuin Kemijoen olivat\nhuonoilla säiliä Vienan meren vaarat; myrskyt ja sumut pakottivat\npyhiinvaeltajien veneitä usein viettämään päiviä ja viikkojakin sään\npidossa jollain autiolla alastomalla saarella. Silloin he saivat\nkokea paljon kurjuutta. Mutta sitä hurskaammalla mielellä sitten\nsaapuivatkin \"pyhään kaupunkiin\". Monastirista ostettiin tulijaisiksi\nkoruompeluksilla varustettuja käsiliinoja, saviastioita y.m. arvatenkin\nmunkkien valmistamia esineitä.\n\nSe merenlahti, johon Kemijoki laskee, on niin pitkälle matala ja\nkaripaikkoja täynnä, että \"Ptishoff\" täälläkin pysähtyi seitsemän\nvirstan päähän kaupungista, suuren mahtavan sahan luo. Kaupungista\nsoudettiin laivalle suurilla veneillä ja ne veivät ja toivat tavarat\nja matkustajat. Vastavirta ja vastatuuli tekivät paljon haittaa, mutta\nmuutamia tuntia ponnisteltuamme pääsimme kuitenkin Vienan Kemin rantaan.\n\nOlimme sitä luulleet huonommaksi kaupungiksi, kuin se todella oli.\nKemissä asui koko joukko virkamiehiä ja varakkaita kauppiaita, ja\nsen vuoksi oli siellä kahdenkertaisia puurakennuksiakin, joista\nkaupunki sai jonkun verran näköä. Varahvontta oli täällä oleskellut\nenemmänkin aikaa, ja hän mainitsi pohattain rikkaudesta esimerkkinä,\nettä eräskin oli häntä pitänyt palveluksessaan vain sen vuoksi, että\nhän \"kumauttaisi (kutittaisi) hänen jalkapohjiaan\". Arvatenkin oli\nmies sairas ja hänen vaivojaan oli siten lievennettävä. Varahvontta\nkertoi täysin määrin nauttineensa tämän kauppiaan luottamusta, joka ei\nkuitenkaan estänyt häntä auttamasta kauppiaan tytärtä karkaamaan erään\nköyhän kosijan kanssa.\n\nKemissä majailimme karjalaisen Mäkushkinin hyvänlaisessa talossa, joka\noli kestikievari. Päärakennuksessa oli kaupungin poliisikonttori, ja\nkun siinä oleva kievarihuonekin juuri oli saanut asukkaan, niin meidät\nsijoitettiin piharakennukseen, jonka alakerran oven päälle oli maalattu\nsana \"arestantskija\". Alakerta toisin sanoen oli kaupungin putka.\nMeille osotettiin huone putkan päällä toisessa kerrassa. Ruuan saanti\noli täälläkin, kumma kyllä, sangen vaikeata. Ja huonoa oli yölepokin.\nLuteet pakottivat lopulta pakenemaan viileään eteiseen, jossa monen\ntuskan jälkeen vihdoin saimme lepoa. Niin huonosti tuskin olimme\nmissään sisämaassa asuneet.\n\nUnta odotellessamme kuulimme alaalta putkasta laulua. Aloimme sitä\nkuunnella... ääni oli kuontunut täyteläinen baritoni, taipuisa ja\nkouluutettu, ja sävelet, joita se lauloi, olivat aarioita tunnetuista\noopperoista. Laulaja kaikuvin askelin kulki edes takaisin arestantskin\nhuoneessa... se olikin arestantskija itse. Seuraavana aamuna\nnäimme hänet pihalla vääntämässä tahkoa poliisille, punapartaisen,\nturpeanaamaisen miehen, joka tosin näytti olevan rappiolla, mutta\nnähneen aikanaan parempiakin päiviä. Kuulimme sitten vähän hänen\nvaiheistaan. Hän oli ollut joku oikeusvirkamies Moskovassa ja\narvatenkin valtiollisten mielipiteittensä vuoksi karkoitettu Kemiin,\nniinkuin niin moni muukin. Kymmenen vuotta siellä oleskeltuaan hänen\noli pitänyt päästä palaamaan kotiseuduilleen, mutta oli sattunut\nviinapäissään taas sanomaan jotain varomatonta ja siitä tuomittu\nmuutamaksi päiväksi arestiin. Yksinäisyydessään hän siellä lauleli\nlauluja elämänsä kukkeuden ajalta, ja lahjakas mies hän varmaan oli\nkerran ollut.\n\nKemissä oli jonkun verran sotaväkeä, kuulemamme mukaan reserviä, jossa\nkarjalaisistakin toiset saivat asevelvollisuutensa palvella. Satamassa\noli jäännöksiä entisistä linnoituksista, mutta ne olivat jo rappiolla.\nKaduilla kasvoi ruohoa, sillä luetut olivat Kemissäkin rattaat.\nMaantietä ei ainakaan sisämaahan päin ollut kuin seitsemän kilometrin\npituinen pätkä Kemijoen viimeisten ankarien koskien sivu. Ja sekin tie\noli silloin vielä aivan nuori, vaikka siksi kunnossa, että sitä pääsi\nrattailla kulkemaan.\n\nKemi oli ummikkovenäläinen, mutta tapasi siellä usein niitäkin, jotka\nosasivat \"paissa karjalaksi\".\n\nKemissä päiväkauden viivyttyämme lähdimme jälleen matkalle\nsisämaahan, lähdimme iloisella mielellä, sillä merimaasta olimme\nsaaneet tarpeeksemme. Ikävöitsimme takaisin puhtaihin pirtteihin ja\nvanhanaikaisiin oloihin, joissa piirakkaat olivat parhaat, meille jo\nrakkaiksi käyneet herkut, joissa olimme tottuneet niin hyvin viihtymään\nsamovaaran ääressä puheliaan isännän seurassa.\n\nMatkustimme kevarikyydillä paljon kuljettua tietä, ja hyvät veneet\nolivat sen vuoksi pitkin matkaa käytettävänämme. Mutta ei mikään vene\nsentään vetänyt vertaa kuvernöörin veneelle, jonka näimme Putkuon\nkosken niskassa. Se oli niin suuri kuin pieni lotja. Se oli rakennettu\nkerran, kun kuvernööri kuuluu olleen aikeissa matkustaa sisämaahan\nlääniään katsomaan, mutta matkasta ei silloin eikä myöhemminkään tullut\nmitään, ja niin jäi lotja käyttämättä. Turhaan saatiin ylämaassa\nodottaa maaherraa, jolle olisi valitettu sitä ja tätä alempia\nvirkamiehiä vastaan. Mutta olisikohan moisella aluksella Kuittijärville\nasti päästykään?\n\nOlimme nyt suurella Kemijoella. En tiedä, olisiko se Oulujoen kokoinen,\nmutta tuskin luulen, vaikka se saakin vettä sekä Kuittijärvistä että\neteläpuolelta Repolasta, Rukajärvestä ja Akonlahdesta saakka. Vesi\nkuitenkin oli silloin jo alimmillaan. Keväällä sitä on monin verroin\nenemmän, ja kun rannat enimmäkseen ovat matalat, niin joki tulvan\naikana varmaankin on koko mahtava. Se on osasta jotenkin virtainen,\nkoskia on paljon, ja matka oli sen vuoksi hitaanlaista. Toisin paikoin\non kuitenkin tyyniä suvannoitakin, joilla soudeltiin kuin järvillä.\nLaajain erämaitten kautta se kauttaaltaan virtaa, ainoastaan muutama\nkylä on joen rannoilla.\n\nNoin parin penikulman päässä Kemistä on Usmanan kylä samannimisen\nvaltavan kosken alapuolella. Se on melkoinen, taloja lienee yli\nparisataa. Usmana oli jo karjalaisella kielialueella, mutta venäläistyi\nnopeaan. Kylä oli verraten hyvin rakennettu ja sanottiin siinä olevan\nrikkaitakin. Tuskin olimme sinne tulleet ja muhkeaan kestikievariin\nasettuneet, ennenkuin tultiin kutsumaan alakerrassa olevaan\nkauppapuotiin, jossa stanovoin sanottiin tahtovan meitä puhutella.\nOlimme jo jotenkin rähjäisen näköiset, ja siitä kyläläiset arvatenkin\nluulivat meitä kiinni otettavan ja heitä oli kokoontunut puoti täyteen\nsitä näkemään. Mutta stanovoi paperimme luettuaan mitä kohteliaimmin\nteki meille selkoa matkoista piirissään aina Vuokkiniemeen saakka, ja\nvaikk'emme siitä paljoakaan ymmärtäneet, niin myönsimme vain kaikkeen\nja olimme tyytyväisen näköiset, ja asiansa ajettuaan hänkin lähti\ntyytyväisenä matkaansa. Emme sen koommin joutuneet virkamiesten kanssa\ntekemisiin.\n\nKoskessa oli koko joukon katselemista. Se on kapea kallioruuhi, jossa\nvesi uupumatta riehuu. Rantakalliot ovat laajalta aivan puhtaiksi\nhuuhtoutuneet, sillä kaikkien niitten päällitse sanottiin veden\nkevättulvalla kuohuvan. Silloin tämä koski varmaan on hirmuinen.\nKalliot ovat särmäiset ja korkeatkin. Veneellä sitä on kuivallakin\nmahdoton laskea, ja ihmetellä täytyi, että sitä lohikaan pääsi\nnousemaan. Sitä tuskin olisi uskonut, ellei olisi varmaksi havainnut.\nToisella rannalla oli pieniä korvapatoja palavassa koskessa ja niissä\nhyvin karkeasti valmistetut pajuiset rysät. Niin ahdas on rannalla\nlohen nousureitti, että näilläkin rysillä saatiin sileätä hopeakylkistä\nJäämeren lohta niin paljon kuin rysään mahtui. Niitä oli kuin halkoja\npinossa. En tiedä, kiero silmämmekö lienee syynä ollut, mutta meidän\nkatsellessamme täpötäyden rysän tyhjentämistä sattui yksi lohi\nlivahtamaan takaisin koskeen. Ei sitä kuitenkaan suurin kiroiltu,\narveltiin kai tulevan toisella kerralla.\n\nPohjoisrannalla oli suurempi pato valtavien paasien muodostamassa\ntyynemmässä putaassa, ja sen ääressä katselimme lohien nousua,\nkunnes padon vartijat tulivat ja ajoivat pois. Hauskaa oli nähdä\nlohien koskesta päästyään lepäilevän tyvennössä padon alapuolella ja\nkohottavan nokkaansa ilmaan. Ongenvavalla asettelin perhoa varsin yhden\nkuonon päälle, mutta se ei ollut siitä tietävinään, lienee vielä ollut\nkoskimatkan jälkeen hengästynyt.\n\nUsmanalta menee Voigarven kautta maan poikki suoraan kevaritie\nPaanajärveen, mutta koska meillä oli tavaroita ja mieluummin\ntutustuimme jokeen, niin nousimme sitä myöden. Veneeseemme työnnettiin\npari viinalekkeriä pyynnöllä, että veisimme ne tukkipäälliköille,\njotka matkalla tapaisimme. Jokimatka Paanajärveen oli kahdeksan\npenikulmaa, eikä välillä ollut ainoatakaan asumusta. Kun kulku\nvastavirtaan oli hidasta ja sääkin oli kolkkoa ja sateista, kävi\nmatka kylläkin ikäväksi. Kolmatta päivää viivyimme tällä taipaleella,\nviettäen yömme metsäsaunoissa. Kuljimme erään palaavan paanajärveläisen\nveneessä. Vaikka vene oli suurenlainen, niin kävivät tilat kolmelle\nmatkustajalle, yhtä monelle saattajalle, monille tavaroillemme ja\ntukkilaisten viinoille kuitenkin hyvin ahtaiksi. Veneen pohjalla saimme\nistua jalat koukussa.\n\nVaihteluna olivat kosket, koska niiden kohdalla pääsimme maalle\nkävelemään ja venettä nostettiin tyhjiltään. Toiset kosket olivat\npitkiä, nelin viisin virstoin, toiset lyhempiä, joku aivan jyrkkä,\nmelkeinpä putouksen tapainen. Semmoinen oli Juuma, joka oli Usmanan\nja Paanajärven välillä puolitiessä. Se oli niin jyrkkä, että vene oli\ntaivallettava maisin sen päälle, pienen kalliosaaren poikki. Sitäkin\nkuitenkin laskevat tyhjällä veneellä taitavimmat koskimiehet, niin\nmainittiin, ja Ervasti matkallaan näkikin sen omin silmin:\n\n\"Juuma on lyhyt, vaan hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana\nvaahtona kahen puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihin\npohjoispuolella jokea, koska pohjoinen väylä on vähemmän vihainen.\nMe muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös, itsekullakin joku kantama\nkädessä, ja kiersimme syvän, veden leikkaaman juovan ympäri putouksen\nalle. Vaan kaksi venemiestä astui aivan kosken syrjään nähäkseen,\nvoisiko venettä siitä soutaen laskea, tahi pitäisikö köyttä käyttää.\nKun me olimme perille ennättäneet, olivat miehet jo lopettaneet\ntutkintonsa ja palanneet veneeseen sekä vieneet sen rantaan,\nsillä väylä kulki enemmän pitkin saaren kylkeä. Joka teki laskun\nvaaralliseksi, oli kosken mutkaisuus. Keskellä koskea pisti näet\npohjoisrannasta kallio noin 20-30 syltää pitkälle ulos, jonka yli vesi\nkyllä osaksi virtasi, vaan joka pakotti valtaväylää jyrkästi kääntymään\netelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkien olisi jokainen vene\nsärkynyt tuhansiksi palasiksi tätä kalliota vastaan. 'Ka ilman köyttä\nlaskevat', huusi yksi meistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla\nodotellen veneen tuloa, ja samassa näkyi vene juuri kosken niskassa.\nKaikkein, mutta varsinkin minun ja kumppanini silmät olivat nyt kuin\nkiinninaulatut veneen kulkuun. Mahoton on kertoa sitä nopeutta,\njolla se kiiti alas virtaa. Kosken voima oli itsessään kyllä suuri,\nvaan lisäksi molemmat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla,\njouduttivat kulkua mitä suinkin jäntevistä käsivarsista lähti. Sanat\nsoutaa ja huovata riittävät kuitenkin ainoastaan vaillinaisesti\nantamaan käsitystä niistä suonenvedon tapaisista voimanponnistuksista,\njoita miehet tekivät, sillä he varmaan suorittivat soutajan ja\nhuopaajan liikunnot kymmenen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta\ntämä verraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niskaputousta\nkulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsi tuon vaarallisen\nkallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkin aaltojen harjoja loppuosassa\nvirtaa ja oli kosken alla pikemmin kuin olen tässä ennättänyt kertoa,\npuolillaan vettä kyllä, mutta muuten vahinkoumatonna. Jos joku\nvahinko olisi sattunut, esim. airo eli hanka taittunut tuosta kovasta\nsounnista, niin melkeinpä välttämätön kuolema olisi tarjona ollut.\"\n\nMuutoin olivat kaikki nämä kosket siinä kunnossa, johon ne Luojan\nkädestä olivat jääneet, aivan perkaamattomat ja ylen louhiset. Siitä\nsyystä, ei aallokon suuruuden vuoksi, niitä on vaarallinen laskea.\nVaikeata on nousukin, kun rannoilla ei ole minkäänlaisia vetosiltoja,\nniinkuin meidän puolellamme Oulujoen vesistössä. Varsinkin nyt,\nkun vesi oli hyvin matalalla, täytyi toisinaan sauvoa vene aivan\nkeskienolle saakka tai kaalata kauas koskeen pitkin livettäviä kiviä,\nkun koetimme köydellä vetäen auttaa sauvojia.\n\nKemijoen rannat ovat matalat ja lakeat, uoma ei ole syvälle syöpynyt.\nEnimmäkseen ne ovat kankaita ja louhikkoa, mutta rantametsän takana\non aavoja soita. Toisin paikoin virta leviää leveiksi suvannoiksi,\njoitten varrella on kauniita niittyalojakin ja iloisia lehtoja.\nSemmoisissa kohdissa joki muistutti kaitaista sisämaan selkävesistöä.\nMutta Oulujoen komeita virtamaisemia, korkeita törmiä ja jyhkeitä\nkuusikoita sai Kemijoelta turhaan etsiä. Suvantojen rannoilla olivat\npaanajärveläisten parhaat niityt, ja koska ne kevättulvilla ovat veden\nalla ja saavat päälleen lietettä, oli niissä maanlaatu mielestämme\nhyvinkin lihavaa. Toisin paikoin kasvoivat rannat niin taajaa\npensaikkoa, ettei tahtonut läpi päästä. Sitä kummallisempaa oli, ettei\ntällä kahdeksan penikulman taipaleella ollut ainoatakaan ihmisasuntoa,\nvaikka joella suviaikaan oli melkoinen liike. Syyksi mainittiin,\nettä nämä erämaat ovat kovin kylmät, ja siitä taas saattoi päättää,\netteivät suot kahden puolen olleet kaukana, vaikkei niitä näkynytkään\nsanottavasti joelle.\n\nKemijokea pitkin uivat mereen Vienan Karjalan ikivanhat metsät. Toisia\nlauttoja oli jo Usmanassa tullut vastaamme, toisia tapasimme ylempänä\nkoskilla. Harvoin saa meidän puolellamme enää nähdä niin kauniita\npölkkyjä. Kymmentuumaista pienempää puuta tuskin oli ensimmäistäkään,\nmutta suurempia oli kosolta. Ja kaikki järjestään olivat moitteettoman\nsuoria ja oksattomia. Jokainen puu, jossa oli vähintäkin vikaa,\nhylättiin. Ainoastaan moitteettomat pölkyt vietiin Kemiin. Metsät\nolivat kruunun, ja niitä hakattiin sen mukaan. Tukkien hakkuun\nsanoivat olevan järjestetyn sillä tavalla, että asukkaat kaatoivat\nmetsästä puut, jotka heidän mielestään täyttivät ehdot, ja vetivät ne\nlauttausväylän varrelle. Siellä ne mitattiin ja vedättäjälle maksettiin\nkaatamisesta ja vedätyksestä palkka. Mutta vetäjät olivat oppineet\nkaatamaan puita hyvin varoen, koska venäläiset tukkipäälliköt pyrkivät\nhylkäämään niin paljon kuin suinkin, eivätkä hylätyistä maksaneet\nvetopalkkaa. Karjalaiset väittivät, että ne siitä huolimatta pantiin\nlauttaan. Säästämänsä rahtimaksut pistivät päälliköt omaan taskuunsa,\nse oli rahvaan käsitys.\n\nErään kosken alla juoksi rantaa pitkin vastaamme joukko tukkilaisia,\njotka kyselivät, oliko meillä päällikölle viinaa. Tämä lienee jo\nkotvan aikaa odotellut paanajärveläisten paluuta ja lähettänyt miehet\nvastaan kantamaan lekkerit taipaleen poikki, koska koski oli pitkä ja\nmutkitteleva ja ne siinä olisivat viipyneet. Miehet saivatkin botskansa\nja lähtivät niitä juoksujalkaa kiidättämään kosken niskaan. Kun\nolimme veneinemme kosken nousseet, oli päällikkö lauttamajassaan jo\ntäydessä humalassa. Aito venäläisellä vieraanvaraisuudella hän haastoi\nmeidätkin kesteihin ja tarjosi, mitä talossa oli parasta, ruokaa ja\nviinaa. Toverini, joka oli raittiusmies, ei maistanut tippaakaan,\nmutta minä kyllä tulin piankin tuulelle, eikä siellä salolla kupponen\nmaistunutkaan hullummalta, vaikk'ei se ollutkaan kolmikymmenkertaisesti\npuhdistettua. Kestin lopussa pyysi päällikkö, että ottaisin valokuvan\nhänestä ja hänen perheestään, asettuen päremajansa edustalle\njoukkoineen ryhmäksi. Ennenkuin kuitenkaan näppäsin, hän sai uuden\ntuuman, pyysi vähän odottamaan ja antoi nostaa itsensä katon harjalle,\njohon hän asettui hajareisin, pitäen kiinni lipputangosta ja nostaen\nlakkiaan. Olisihan siitä tullut soma kuva, mutta pahaksi onneksi olin\nunhottanut otettujen kuvien luvun, ja kaunis taulu tuli erään toisen\nkanssa samaan lasiin ja molemmat menivät pilalle.\n\nMeidän lähtiessämme ruvettiin lauttamajaa, \"hartshivoa\", juuri\nlaskemaan kosken alle. Lasku taitaa olla koko hauskaa, sillä lautta,\njoka on lujasti rakennettu, kulkee kuin lata, missä vain enimmän vettä\nvirtaa, välittämättä kivistä tai aalloista.\n\nKemijoen suurimmat kosket ovat alaalta lukien: Putkuo, Usmana,\nVuotshas, Juuma, Petäjäkoski, Sompakurja ja Valkiehini. Sompakurja\non lähellä sitä paikkaa, jossa Sompajoki, pohjoisesta tullen, laskee\nKemijokeen. Se on pisin kaikista, kokonaista 7 virstaa. Muutoin ei\nKemijoki koko matkalla aina Jyskyjärveen saakka saa juuri mitään\nvedenlisäystä kummaltakaan puolelta.\n\nYömme nukuimme välillä saunoissa, joita oli niittyjen reunassa. Vaikka\noli keskikesä, niin olivat yöt kuitenkin hyvin kylmät ja Varahvonttaa\nvilutti pahasti, hän kun ei uskaltanut tulla saunaan nukkumaan, koska\npelkäsi \"tshitshiliuskoja\" ja käärmeitä. Hän oli nyt illalla nauttinut\nvähän liiaksi Kemin tulijaisia ja souteli suvannolla tuohitorvella\ntoitotellen, että metsät raikuivat. Humalassa hän taas kertoi\ntyttärestään ja veneen kokassa torkkuessaan lauloi vaimoaan muistellen:\n\n    \"Unipa petti, mie makasin,\n    Petti pehmiet perinät,\n    Käsivarsi nuoren naisen,\n    Kainalo ujon emännän.\"\n\nVarahvontta oli tyytyväinen ajatellessaan, että hänellä nyt olisi\ntavallista enemmän rahoja kotiin tuoda. Mutta soutamaan hän oli hyvin\nhaluton, kun kerran kievarikyydillä kuljettiin, veteli nyrpeänä ja\nalakuloisena, koska se työ hänen mielestään kuului saattajille eikä\nmatkustajille, ja ilostui vilpittömästi, kun me päästimme hänet\nvaivasta ja asetuimme itse soutamaan.\n\nSaavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa\noli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne\nodotettiin rauhantuomaria, \"mirovoi sutjaa\", joka oli siksi korkea\nvirkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä\npäästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui\ntuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin \"alhainen\" mies, niinkuin meidän\npuolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja\nvielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja\nmaistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven.\nPitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli\nläkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, \"kasviportöörin\"\nnäköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli\nuseita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai\nkahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän\nsutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi\nmatkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen\nja Akonlahteen.\n\nKemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset.\nLähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on\nmelkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden\npuolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja.\nPaanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.\n\nPaanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen,\nmutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla.\nJokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksi\nja joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi.\nSuopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaakseni\nkahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistä\nalaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossa\nTshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät,\naivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järven\neteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.\n\nKemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempana\nylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäin\nolivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisesti\noli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kuten\nylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissä\nkylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaan\nkyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen,\nSuopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentään\nvielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaan\nkerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousella\nmetsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen oli\ntarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli,\nkunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikä\nniitä kannattanut hukkaan päästää.\n\nJyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kun\novat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä on\nKarjalan vanhimpia.\n\nKevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kun\noli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useita\nvirstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka on\nkoko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli kosken\nniskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonka\npäästä päähän nyt oli kuljettava.\n\nNiinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saareton\npinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyi\nerämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.\n\nAla- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pieni\nkylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viiden\npenikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmen\nkestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettu\nahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimo\nolisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksi\nmelkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensä\nja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkin\nmukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana.\nKuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meille\nteetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille,\njoiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoi\nkaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansan\nkaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannalla\nhierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään.\nKun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänen\npoikansa oli tarjonnut... arastellen korvaamme \"tshuhutti\", että tee\noli jäänyt maksamatta.\n\nVenematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisen\nKuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin.\nVene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan alla\nse painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selän\nhuljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta.\nMutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivat\nhauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, ettei\nyksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannut\npuolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi,\nettä jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisella\nravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejä\nkestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vielä\nsäästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3\nkopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa,\njos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla aina\npitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkasta\nviisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloon\nja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen \"loput toitshe!\"\nUhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaa\nnoin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä.\nPistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstan\nmaamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.\n\nOnnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimme\nsieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. \"Kotona\"\nolimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntä\nyksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välin\ntapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkan\npäässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vasta\nnaimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerran\nkumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: \"Elä tervehennä\nnuoren sulhases keralla\", josta toivotuksesta nainen kiitti.\n\nMinua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olin\nkasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksi\nmaan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: \"Voi viekkahaisein,\nmiten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla.\" Enkä\nvoi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kusti\noli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.\n\n\n\n\nVIENAN KARJALAN HÄÄTAPOJA.\n\n\nViettäessämme keväällä Jyvöälahdessa kelirikon aikoja olin silloin\ntällöin ihmetellyt, mitä hartaita pakinoita toverini piti talon naisten\nja muittenkin tuttavien eukkojen kanssa. Hän istui hyvin myöhään heidän\nseurassaan tarinoimassa, tutkieli ja tiedusteli, ja emäntämme mietti\nja kertoi, otti takaisin sanan ja kertoi uudelleen, mietti, muisteli\nja kertoi taas pitkät jutut ja kutsui toisinaan tuttaviaan avukseen\nmuistelemaan. Jotain hauskaa heillä oli tekeillä, sen saattoi nähdä;\ntoverini tuon tuostakin puhkesi nauramaankin ja eukot sitä innokkaammin\nkertoilivat. Lopulta en malttanut mieltäni, vaan yhdyin minäkin\nsamaan seuraan, ja pian sainkin kuulla, mitä tässä puoleksi salaa\nkuiskailtiin. Toverini uteli tietoja karjalaisista häistä, ja niitten\nmonenlaisia temppuja vaimot yksissä tuumin muistelivat. Kun nämä häät\novat hyvin monimutkaiset ja pitkälliset, oli niissä juttua moneksi\najaksi; mutta yhteisin ponnistuksin he saivat kokoon kertomuksen,\njoka varmaan on hyvinkin täydellinen kuvaus sen paikkakunnan häitten\nmallista.\n\nNäin syntyi seuraava seikkaperäinen kuvaus Vienan Karjalan häätavoista,\ntarkemmin sanoen siitä, miten niitä Jyvöälahdessa vietettiin, sillä\njonkun verran yksityiskohdat eri paikoissa vaihtelivat. Valmiista\nkertomuksesta minä sitten valitsin pääkohdat ja aloin miettiä, miten\nne saisi kuvatuiksi. En tahtonut valokuvauksella varsinaisia häitä\nhäiritä, koska en tyytynyt yhteen taikka kahteen kuvaan, vaan aioin\nottaa niitä kymmeniä.\n\nNiin pitkällinen valokuvaustyö taas hämärässä pirtissä, jossa useimmat\nmenot tapahtuvat, olisi ollut liian häiritsevää sekaantumista\nhäämenoihin, sulhasen ja morsiamen juhla olisi voinut valokuvauksen\nrinnalla jäädä melkein sivuasiaksi. Päätin sen vuoksi laittaa sitä\nvarten erityiset leikkihäät, palkata sulhasen ja morsiamen ja kaiken\nmuun tarpeellisen hääväen ja kutsua koko kylän ilmaiseksi pitoihin.\nSiten saatoin hallita ja vallita häätilaisuudessa mielin määrin.\n\nTuumani saavutti kylässä ymmärrystä ja myötätuntoa ja tuota pikaa oli\nminulla sekä sulhanen ett morsian -- molemmat naineita, vaikka eri\nparikuntaa -- patvaska, moamot, veljet, rist'moamot, rist'toatot,\nsanalla sanoen, koko virallinen hääkansa. Näille oli myös ostettava\njoku verta semmoisia yksinkertaisia lahjoja, joita häissä annetaan,\nliinoja, nenäliinoja y.m. Teetä ostettiin naulakaupalla, vesirinkelejä\nsuuret kimput, sokeria joku toppa, ja näin olimme täysin varustetut.\nRuokia ja juomia emme ruvenneet laittamaan, ja rahvas näytti\nerinomaisesti tyytyvän näihinkin yksinkertaisiin valmistuksiin. Sitä\nkokoontui kylläkin runsaasti, lähitaloista ken vain kynsille kykeni,\nniin että avara pirtti oli jotenkin täysi, enkä luule että he näissä\nleikkihäissäkään pahasti ikävystyivät.\n\nMoniaan sunnuntain puuhasimme näin jotenkin tarkkaan aamusta iltaan,\njärjestellen hankkimastamme \"aineistosta\" ryhmiä laaditun kertomuksen\nmukaan, milloin pihalla, milloin pirtissä, ja saimme siten työn\nsuoritetuksi yleiseksi mielihyväksi, ketään häiritsemättä. Hauskaa oli,\nettä rahvas niin älykkäästi käsitti tarkoituksemme ja oli sitä kohtaan\nkaikin puolin suosiollinen.\n\nKun loppukesällä palasimme Vienan mereltä pitkältä kiertoretkeltämme,\nniin pääsimme sitten oikeisiinkin häihin ja saatoimme käsityksemme\neri kohtia varmentaa. Okahvi ei tosin ollut rikas, sen enempää kuin\nhänen sulhasensakaan, mutta häät kuitenkin itkettiin, laulettiin\nja menoiltiin alusta loppuun, varotuksineen ja muine temppuineen.\nMekin saimme osamme sekä itkuista että lysteistä, ja näimme menot\ntodellisemmassa ja melkeinpä surullisemmassakin valossa kuin\npitämissämme leikkihäissä.\n\nNäitten tietojen ja vaikutelmien nojalla laati toverini K.F.\nKarjalainen matkalta palattuamme koko naimahommasta, kihlonnasta ja\nhäistä itkuineen ja menoineen kuvauksen, joka siitä pitäen painamatta\nmaattuaan nyt saatetaan ensi kerran julkisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Meidän mielestämme on aivan välttämätöntä, että jos mieli kunnon\nkalua naimiskaupasta tulla, sitä pitää edellyttää kuukausia, jopa\nvuosiakin kestävä 'järjettömyyden tila', jolloin ollaan milloin\ntaivaassa, milloin maan alla, harvoin maan päällä, jolloin haaveksitaan\nja rakennellaan kauniita, taivasta tavottelevia pilvilinnoja, tehdään\nsuunnitelmia tulevaa paratiisia varten, jossa rakastetun keralla\neletään ikuisessa onnessa ja autuudessa -- ja muita lukemattomia\nhullutuksia. Samoin kuin sivistyneissä, samoin kansankin kesken\navioliitot useimmiten rakennetaan rakkaudesta. Mutta karjalainen, hän\non 'toist' sorttii'. Rakkaus on hänelle melkein tuntematon, joutava\nkorusana, joka todellisuudessa ei ole mitään. Karjalassa tosiaankin\n'immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan.' Rikas mies voi naida\nvain rikkaan talon tyttären, tuottamatta häpeää itselleen ja suvulleen,\nvaikkei varakkaalla immellä ole myötäjäisiä juuri mitään. Naimisiin\nmenevä tyttö saa kodistaan vain lehmän ja ne vaatteet ja kalut, mitä\nhän tyttönä ollessaan on voinut saada valmistetuksi, niinkuin paitoja,\nkostoja y.m. -- Tuossa tyttöjen miehelään menossa on jotain surkeaa.\nHarvoin he tuntevat tulevaa kumppaniaan hampaita edemmä, vieläpä käy\nniinkin, että aivan outo mies tulee kosjomaan, nähtyään immen jossain\ntilaisuudessa, ja tämä parhaassa tapauksessa tietäen, onko pojan koti\nvarakas, lähteekin tuntemattomaan kohtaloon vain sen vuoksi, ettei\njäisi vanhaksi piiaksi, sillä vanhan piian tilaa pidetään kauheana,\nja tyttö, jolla ei ole käynyt kosjojia, on yleisen pilkan esineenä\nsekä tyttöjen että vanhempien kesken, ja omille vanhemmilleen hän\ntuottaa suurta häpeää. Tosin tulee poikien ja tyttöjen kesken Vienan\nKarjalassakin toimeen salainen suhde, salakihlauskin, vaan huonompansa\nkera suostuu tyttö siihen vain sentähden, että hänellä olisi joku\nhätävara, johon voisi turvautua, jos vanhan piian kontti alkaisi\nselässä keikkua, jos näet parempia ottajia ei satu.\n\n\"Kun mies on nähnyt mieleisensä tytön, kokoo hän heimokuntansa, ja pari\nkolme miestä ja yksi nainen matkassaan lähtee tavallisesti iltapuolella\npäivää aiotun emännän kotitaloon. Ampuen ilmotetaan kaikelle\nkylälle, että nyt lähtee taas yksi nuorukainen etsimään itselleen\n'kaulavilloja', nuorta morsianta, ja tytön kodin nurkissa jymäytetään\ntoinen kerta. Kosjojat tunkeutuvat peripenkille, alkavat ilmoitella\nasiaansa tytön isälle ja äidille.\n\n\"'Meillä olisi', sanotaan, 'poika naitettava, teillä tyttö annettava,\neikö ruvettaisi heimuo loatimah?'\n\n\"Nyt tulee morsiamen kodissa kiire, heimokunta kerätään kokoon ja\nlukittujen ovien takana aljetaan keskustella. Suurin sananvalta on\nvanhemmilla, heidän jälkeensä tytön ristitoatolla. Jos heimokunta\nsuostuu ja tyttö lähtee, niin kumartaa hän jalkaa heimokunnalle, isästä\nalkaen, ja lausuu:\n\n\"'Tiesiä syöttää, tiijättä i antoa.'\n\n\"Taatto sytyttää kynttilän pirtin jumalankuvain edessä ja käskee tytön\nsammuttaa sen tai antaa palaa. Jos tyttö ei sammuta tuohusta, niin\nsuostuu hän menemään, ja näin on ikuinen liitto valmis, jonka käden\nlyönnillä ja rahoja heläyttämällä obrasojen edessä vahvistavat sulhasen\nja morsiamen lähimmät miessukulaiset. Hän siten kihlotaan.\n\n\"Kihlottaessa, s. o. kättä lyötäessä, sanotaan juhlallisesti kaikilla\nnimillä, ketkä kihlotaan.\n\n\"'Ken tämän kaupan purkaa, sen pitää maksaa 1000 ruplaa sakkoa, 10 rekie\nheiniä, 1000 kerppuo lehtiä', j.n.e.\n\n\"Sitten itketään kihlontavirsi. Antilas istuu naisten tshupussa,\nkummallakin puolella itkijät. Tuvan toiselta puolelta tulee moamo\nitkijöineen. Lattialla molemmat ryhmät yhtyvät ja lähtevät sitten\nnaisten tshuppuun, jossa kihlontavirsi itketään. Kun se on itketty,\nniin itketään sulhasväelle, paitsi sulhaselle itselleen, jolle ei konsa\nitketä. Kosjoväki antaa antilaalle rahaa itkemisestä ja lähtee sitten\npois. Sitten itketään kaikelle talonväelle ja heimokunnalle, jonka\njälkeen antilaan kassa riitsitään auki obrasojen edessä. Antilaalla on\nsitten koko viikko tukka hajallaan.\n\n\"Jos taas heimokunnan kokouksessa päätetään antaa aparat eli rukkaset,\nniin on siinä monta metkua, ennenkuin tyttö niistä kunnialla suoriutuu.\nAparat saanut sulhaskansa koettaa näet rikkoa tytön lempeä, viedä\nhäneltä konsteillaan viehätysvoiman, ja silloin on auttamattomasti\nkyöpeli kiivettävä, joka varsinkaan Vienan Karjalassa ei ole hauskaa.\nEi näet kuulu olevan siinä kyllin että pitää itsensä raahata ylös\ntuota jyrkkää mäkeä, vieläpä tyttöjen täytyy sen päälle vetää vanhat\npojatkin, eikä sen huonommalla reellä kuin karhilla. Pelastuakseen\ntuosta huonosta kohtalosta tyttöjen täytyy turvautua tarkkoihin\nvarokeinoihin. Tavallisin rikkomiskeino on se, että sulhaskansa\nvasemmalla kannallaan potkasee pirtin kynnyksen ulkolaitaan. Mutta\njos kynnyksen ulkopuolelle on asetettu veitsi, terä ulospäin, niin\npotkaiseminen ei vaikuta mitään. Varottava on myös, ettei sulhaskansa\nsaa sulkea yhtään ovea mennessään. Nämä keinot eivät kuitenkaan ole\nvielä riittäviä. Tytön pitää välttämättä olla sellaisessa paikassa,\nettä sulhaskansa pihalle mennessään tulee kulkemaan hänen alitseen,\njoka Karjalan taloissa onkin helppoa, sillä portaiden yläpuolella on\ntavallisesti jonkinlainen vaatehuone, tai nousee hän pirtin sintsin\n(eteisen) parvelle. Sieltä myös usein kaadetaan sulhaskansan niskaan\nvettä, jolla morsian on vähää ennen peseytynyt. Kohteliaisuutta on\nkuitenkin aparatkin saaneelle sulhaskansalle osotettava. Karjalassa\nsaatetaan vierasta ainakin portaille, tavallisesti pihalle saakka.\nSulhaskansaa saatettaissa vaan lisäksi poltetaan tulitikkuja, tai\notetaan liedestä kuumia poroja, ja täten tulen avulla haihdutetaan\nviimeisetkin jäljet sulhaskansan mahdollisista ilkeyksistä. Jollei\nnäidenkään keinojen vielä luulla riittävän, niin polttaa tyttö\ntulitikkuja ja lastuja sulhaskansan istumasta lautshasta (penkistä)\nuunin savutorvessa. Kaikkeenhan sitä täytyy ryhtyä suojellakseen\nlempeään, sillä lemmestähän riippuu, saapiko neitonen koskaan maistaa\navioliiton suloa, ja sehän se naisilla, ainakin Karjalassa, on ainoana\npäämääränä.\n\n\"Mutta jos vastaus on myöntävä, niin vanhin kosjoväestä kutsutaan\ntshunalaan keskustelemaan siitä, koska ventshälle (vihille) lähdetään,\nkoska häät pidetään, ynnä muista naimakauppaa koskevista asioista.\n\n\"Se viikko, joka kosjomista seuraa, on antilaalle puuhan ja kidutuksen\naika. Hänen tulee ommella lahjoja tuleville sukulaisille, käydä\nvieraissa heimon luona kutsumassa näitä häihin, ja kerätä hääapuja\nympäri kylää, jos tyttö on varaton. Kutsuminen ja häälahjan antaminen\ntapahtuu itkemällä, tytöllä apunaan yksi tai kaksi 'itettäjää', s.o.\nammatti-itkijää. Jokaiselle täytyy itkeä kaksi virttä, pyyntö ja\nkiitos, ja kyllä siinä kurkkua kysytään ja selkää myös, sillä kiitosta,\npassiboa itkettäissä on tuon tuostakin antajalle jalkaa kumarrettava.\nSukulaisesta pohatasta talosta annetaan lahja joka hengeltä,\nkaikenlaista vaatetta, sulkkupaikkoja, rätsinöitä, käsipaikkoja y.m.\n'Kakrapokot' kaiken viikkoa ahkerasti ompelevat (kakruiaan). Se pokko,\njoka on paras ompelija, ompelee 'katshotuspaikan', joka on ahliskoista\nsiitshaa, s.o, ehta punaprikullista karttunaa (18 kop. arsina).\nSulhasen moamolle ommellaan neljä rätsinää, joista ainakin johonkin\npannaan hopeanyplä. Jos eukko on vanha, niin kaulusta ei 'krupiteta',\nvaan laaditaan se 'oikeuksilla', s.o. vanhan kansan tapaan.\n\n\"Vihille suoriuduttaissa tulee sulhanen aamulla jonkun heimolaisensa\nkeralla antilaan kotitaloon ja istuu perätshuppuun. Antilas istuu\nnaisten tshuppuun. Sulhanen seuralaisensa keralla astuu antilaan\neteen, kumartaa päätään ja lausuu hänelle tulleensa hakemaan häntä\nventshälle. Asian sanottuaan he poistuvat. Antilas nousee ylös, suoriu,\nsyö ja juo. Hankitaan antilaalle joku vanhempi nainen johdattajaksi,\n'ventshämoamoksi', ja kerätään tyttäriä tovereiksi puolikymmentä.\nSulhasen puolesta ventshätoatto yhdessä ventshämoamon kanssa pitää\nnenäliinalla obrasaa parikunnan päällä, jonka jälkeen koko ventshäväki,\nyhteensä kymmenkunta henkeä ja enemmänkin, lankee maahan obrasain eteen\nanomaan näitten siunausta matkalle. Sulhasväki lähtee ulos edellä,\nantilas ensinnä kumartaa jalkaa kaikille pirtissä olijoille, pyytäen\nheidän siunaustaan matkalle. Ennen lähtöä vielä patvaska tshunalassa\nvarottaa parikuntaa, suojellakseen heitä rikkomukselta, mutta itse hän,\nvanhan taikauskon edustajana, ei lähde kirkolliseen vihkitoimitukseen,\nhänen tehtävänsä kuuluvat vasta varsinaisiin häihin ja vanhoihin\nhäätapoihin. Kierrettyään parikunnan hän sytyttää kolme taulanpalasta,\njoista sulhasen ja morsiamen tulee niellä kummankin yhden, kolmas\npannaan riehtilän alle, joka on lattialla.\n\n\"Kirkon pihalla sulhanen ojentaa morsiamelle paikan, josta hän taluttaa\nmorsiamen kirkkoon. Kaikki ventshäväki käy kirkkoon taajassa joukossa,\nettei vain kukaan pääsisi rivistä läpi kulkemaan. Kirkossa seisovat\nparikunta ja ventshätoatto ja -moamo karttunaisella lattiaverholla.\nPappi saa antilaalta lahjaksi paidan, kirkon vartija saa pitää\nkarttunan ja saa vielä rikkaammilta 'avainpaikankin'. Ventshätoatolle\nantilas kotiin tultuaan antaa 'uterannikan', s.o. tavallista paremman\nkäsipaikan, vetshämoamolle taas kolme arsinaa siitsaa hiomoiksi.\nMolemmille itketään ventshävirret. Paluumatkalla pyytää sulhanen\nantilasta vieraille sulhasen taloon, ja samoin koko ventshäväkeä,\njos nimittäin asuvat samassa kylässä. Jos sulhanen on toisesta,\netäisemmästä kylästä, niin on hänellä hääkylässä joku sukulainen tai\ntuttava talo väliaikaisena kotinaan.\n\n\"Häät alkavat lauantai-iltana. Neitoset lämmittävät kylyn ja pyytävät\nitkien antilasta kylyyn, jossa hänen\n\n    \"'Kujin nuorukkaisen kuklavartaloisen\n    Kukkahat alliset kukkahimmilta paikoilta kujin etsityillä\n                                             kuvashvetysjillä\n    Kujin jälkimäiset kertaset kukkahin loatusin kujin loajitellah',\n\n\"kuten impien itkuvirressä, vanhaa kukkakieltä käyttäen, lausutaan.\nKylystä tullessaan ei impi muka jaksa kävellä. Itkien pyytää hän\nhevosta mäellä -- jonne on kokoontunut paljon rahvasta menoa\nkatselemaan -- mutta pääsee kuitenkin monen mutkan jälkeen pirttiin.\nMatkalla hän kuitenkin lepää, hänelle tulee kantaa pihalle tuoli, jolla\nsaa istahtaa, ynnä makeisia välipalaksi 'Venäjän kiukaissa vertittyjä\narmahaita vehnäkrinkelisie', pitää 'kajon armahat kalanluiset\npeäkampaset hajon hoalatella' ja 'kaunehin kätösin hänen kaunehie\nkanalieminöisie kajon kampoailla', sillä 'omilla kaloveh kätösilläh' ei\nhän nyt voi niitä kampailla.\n\n\"Kylyn jälkeen tuodaan hänelle ensimäiset lahjat, sulhanen itse\npirtissä tarjoo niitä tarjottimella. Pitkien verukkeitten jälkeen\nantilas koskettaa niitä kädellään ja sitten hänen isänsä tai läheinen\nsukulaisensa ottaa ne vastaan. Samalle tarjottimelle pannaan morsiamen\nvastalahjat. Saajannainen määrää, mitä millekin on. Sulhasjoukolle\nja sulhasen sukulaisille aiotut lahjat ottaa vastaan patvaska tai\nsaajannainen. Tässäkin tilaisuudessa itketään runsaat kyynelvirrat.\nAntilaan lahjat ovat: rikkaille sulkkupaita, kostovaate, lakkivaate,\nkultapassementta, mesimarjoja (rusinoita), sakuskoja, kolatshuja,\nsaippuaa, sirkkala (peili), suka (kampa). Anopille on kostovaate,\npaikka ja hiemavaate. Natoloille (morsiamen sisarille) kostovaate,\nheimokunnalle kaikelle ahliskoista siitshaa, vanhoille mustaa\nsiitshaa. Anoppi vastaa 'kostintshat', antaa sulhaselle paidan ja\npuksut, eli hyvän käsipaikan, sulhasen sisarille kostot, moam'akalle\n(sulhasen äidille) rätshinän, paidan y.m. Samoin hänen tulee antaa\nlahja jokaiselle lahjain tuojalle, varsinkin saajannaiselle, joka\ntavallisesti on sulhasen sisar, ja saajannaisen lahjoja pitää joka\nkerta parantaa.\n\n\"Kostintsain tuojat syötetään ja juotetaan, heille itketään, sitten\ntuodaan heille takaisin tarjotin, jolla anopin kostintsat ovat\nkäärittyinä samaan huiviin.\n\n\"Lauantai-iltana, sulhasväen lähdettyä, antilas kolmen itkijän keralla\nitkee moamoltaan ja toatoltaan sijaa, s.o. makuuvaatteita, jotka\nantilas sitten saa mukaansa, perinät, potuskat y.m., ja näille\nvaatteille rupeaa antilas sitten maata.\n\n\"Sunnuntaiaamuna nousevat kakrapokot anivarhain 'sreäppimään', s.o.\nleipomaan kaikelle hääväelle. Laaditaan kalitaisia monenlaisia,\nsultshinoita, rostjokaa, kahdenlaista kakkaraa, kalakukkoa, rieskasia\nja anopinpiiraat. Kun murkina on valmis, niin lähtevät tytöt\nitkettäjien keralla tshunalaan herättämään antilasta.\n\n\"Aamupäivällä alkaa häätaloon kokoontua rahvasta, nuorta ja vanhaa, ja\npian ovat kisat täydessä käynnissä. Antilas itkettäjineen kuljeskelee\nympäriinsä rahvaan kesken, pyydellen lahjaa. Ken vain näyttää vähänkin\nsiltä, että häneltä kannattaa pyytää, sen kaulaan heittäydytään ja\nitketään, kunnes lahja heltiää, ja lahjan päälle vielä itketään\nkiitokset.\n\n\"Vähän ajan kuluttua kaikuu pihalla pamaus, sulhasväki saapuu\n'katshotusta' pitämään.\n\n\"Pöytä on vielä keskiakkunan edessä, mutta patvaska asettaa pöytiä\nsuuresta tshupusta pitkin huonetta, kaksi ja kolmekin pöytää pääkkäin,\npanee skaatterit (pöytäliinat) pöydälle, kylvää suolaa liinain alle,\nottaa sulhasen kodista tuodun leivän, toisen leivän morsiamen kodista\n('käeniskuleivät'), leikkaa kummankin leivän keskeltä pyöreän palasen,\npanee reikään suolaa ja asettaa sitten palaset paikalleen. Leivät\npannaan perimmäiselle pöydälle hieman alipäähän.\n\n\"Sulhaskansa istuu seinän puolelle, morsiamen heimokunta kootaan stolain\npäihin ja toiseen sivuun niin paljon kuin vain mahtuu, parikymmentä\nhenkeä ja enemmänkin. Antilasta itkettäjät itkettävät tshunalassa,\nkunnes ristitoatto tai veli lähtee häntä suorittamaan. Täydellisen\narkipuvun päälle pannaan paraat vaatteet, joita itkijät itkusanoilla\npyytävät. Ristitoatto tai veli tarjoo rätsinää, jonka nostaa antilaan\npään päälle, ikäänkuin ylle pukeakseen. Antilas kahdesti lykkää\nrätsinän luotaan, vasta 3:nnella kerralla ottaa hän sen päälleen.\nKoko suorituksen aika itketään. Sama temppu on jupkan eli hameen, ja\nkoston tai sarahvanan kera. Esiliinan (fartukan) ja otshipaikan antilas\nsitä vastoin itse panee päälleen. Otshipaikkaa on vain yksi, samoin\njalkineita ja sukkia vain yhdet, mutta kaikkia muita vaatteita kahdet,\nrätsinästä alkaen.\n\n\"Antilas tuodaan sitten pirttiin ja menee naisten tshuppuun. Hänen\nkerallaan tulevat puolenkymmentä 'kassamiestä', jotka ovat läheisiä\nomaisia, ristimoamo ensimäisenä, sitten muut tädit ja teätinkät. Kun\ntulevat tshuppuun, niin poapo, s.o. kätilö vetää uutimet (saviessan)\numpeen. Patvaska antaa poapolle kriivennikän, jonka jälkeen tämä avaa\nuutimet ja sulhanen saa nähdä toivottunsa. Rahaa on vielä annettava\nmorsiamen seuralaisille, kakrapokoille, ja antilaan kumarruttajille.\n\n\"Sulhaskansa sitten asettuu pitkin sivuseinää pöydän taa, sulhanen\nkeskelle, pöytää ja morsiamen miehiset sukulaiset lattian puolelle.\nAntilaalle annetaan tarjotin, jolla on kaksi lasia, joku morsiamen\nheimolainen valaa niihin viinaa tai muuta miestä väkevämpää, ja morsian\nrupeaa tarjoamaan, sulhaselle ensiksi, kehottaen tätä venäläisillä\nsanoilla -- ehkä ainoilla, mitä hän osapuilleen taitaa -- tyhjentämään\nlasin. Sulhanen ei kuitenkaan saa ottaa, vaikka antilas uudelleen\nkumartaa ja kumarruttajat, jotka seisovat hänen kahden puolen,\npainavat kassasta, että kumarrus tulisi sitä syvempi. Kolmasti\nantilas samalla tavalla uudistaa tarjomuksen, mutta sulhanen ei saa\nottaa. Antilas tarjoo silloin ristitoatolle, omalle heimokunnalleen\nja kakrapokoillekin, ja nämä kaikki juovat, taikka ainakin ottavat\npikarin, kohottavat sitä, tarjoovat osansa jollekin tuttavalleen,\ntaikka laskevat lasin takaisin tarjottimelle. Jokaiselle tapahtuu\ntarjous samoilla juhlallisilla menoilla. Sulhasväestä sitten joku ottaa\nsulhasen pullon ja alkaa siitä samalla tavalla tarjoilla läsnäoleville.\nViimeksi kaadetaan molemmista pulloista kumpaankin pikariin, jotka\nsulhanen ja morsian sitten ottavat. He kilistävät pikareita yhteen,\nkohottavat ne huulilleen, mutta eivät juo, vaan viskaavat sisällyksen\nkolmessa erässä ristiin pöydän alle, luultavasti antaakseen maistiaisia\ntulevan kotinsa haltijoille. Pikarit ovat pöydälle takaisin pantaissa\nasetettavat aivan lähekkäin, kiinni toisiinsa, muutoin tulee parikunnan\nvälille riitaa ja epäsopua.\n\n\"Kun näin on juotu -- kummastakin pullosta tarjotaan kahteen kertaan --\nniin alkaa jälleen lahjain jako.\n\n\"Sulhasen puolesta pannaan tarjottimelle paperiin kääritty\nkatshotuskosto, koko sulhaskansa nousee seisomaan, ja se tarjotaan\njuhlallisesti kaikki nimet mainiten antilaalle, jokainen päätään\nkumartaen. Kahdesti tarjotaan, vasta kolmannella antilas koskettaa\nkädellään tarjotinta, ja sama mies, joka viinaa valoi, ottaa hänen\npuolestaan vastaan koston. Katshotuskosto on sulkkunen, jos suinkin\nsulhasen varat myöden antavat, eikä vielä ommeltu. Yhtä juhlallisesti\ntarjotaan sulhaselle antilaan lahjat. Sulhanen saa aina punaisen\npaidan. Ottaessaan sen vastaan hän pudistaa sitä kolme kertaa ja ennen\nvielä veti oikean jalkansa alitse. Kaikki sulhaskansalle menevät lahjat\njakaa patvaska ruoskallaan, johon 'varat' on kiinnitetty.\n\n\"Patvaska sitten panee lakkiin hopeata ja vaskea ja puistaen niitä\nkuuluttaa: 'Piettiin rauhassa ja tervennä katshotus, ei tullut\nvaaraa eikä vahinkoa.' Siitä rahvas nousee pöydästä pois, ainoastaan\nsulhasväki jää. Sulhaskansa luo pöydälle paljon rahaa ja patvaska\nkehottaa tulemaan 'peärahaa' (polvirahaa) ottamaan. Antilaan heimokunta\nottaa kaikki, vaikka pöydällä olisi tuhansia, sulhasväki niitä riitelee\npois, ja kun on siten kotvan tingitty kahtaanne päin ja antilaan heimo\non aina puolentanut ottajaan, niin tyytyy talonväki 3-5 ruplaan, jota\npaitsi otetaan tsässyönään 15 kopeekkaa. Sulhaskansa hyväksi lopuksi\nkiittelee, kun on niin vähään tyydytty.\n\n\"Sulhanen menee jälleen antilaan kera tshunalaan patvaskan\nvarotettavaksi, riehtilöin, kivin, viikattein, kuten ennenkin.\nVarotuksen aikana ovat itkijät oven takana itkemässä. Sen tapahduttua\njuodaan ja syödään ja pöydät käännetään, niin että peräpöytä jää\nasemilleen, toinen tulee siitä ristiin periseinän mukaan ja sille\nkannetaan samovaarat. Kolmas pöytä viedään pois.\n\n\"Morsian jaksetaan, niin että vain arkivaatteet jäävät, ja alkaa itkeä\nhäälahjoja rahvaalta.\n\n\"Antilaan puolesta annetaan patvaskalle ruoskapaikka, sitte vyöpaikka,\njoita 6-7 sukulaisnaista tarjottimella kantaa. He tulevat pirttiin\nkuin vieraat, ristivät silmänsä, tervehtivät ja kantavat tarjottimen\npatvaskan eteen, joka rupeaa lahjoja jakamaan. Patvaska ottaa\nruoskanpäähän ruoskapaikan ja vyöpaikan, puistaa kumpaakin kolmasti\nkädessään, sitoo vyöpaikan vyölleen ja pistää ruoskapaikan sen alle.\nSitten hän ruoskan päällä antaa saajannaiselle ahliskosiitsahiemat,\nsulhaselle ahliskopaikan, jota tämä kolmasti puistaa ja sitten panee\nvyön alle, sitten sulhasväelle järjestään jokaiselle paikan. Kun lahjat\non annettu, niin pannaan tarjotin pöydälle, patvaska sulhasen puolesta\nlaskee sille ruplan rahaa, jonka jälkeen naiset ottavat tarjottimen ja\nrahat, kiittävät, hyvästelevät ja lähtevät pois.\n\n\"Seuraava meno on vajehus. Antilas puetaan tshunalassa jälleen samoin\nkuin katshotuksellekin ja tuodaan sulhasen eteen, jolle hän taas\ntarjoo jotain lahjaa. Antilaan kolmasti kumarrettua sulhanen tarttuu\nhänen käsivarteensa, pyöräyttää häntä kolmasti ympäriinsä, koettaen\npolkaista antilasta varpaille. Vaan siinä kuuluu välistä älä pääsevän\nsulhaseltakin, kun reipas morsian seisoaltaan tallaa hänen jalkojaan.\nVaan sen voi pian kostaa. Pyöritettyään vetää näet sulhanen antilaan\nviereensä istumaan, panee sormuksen hänen sormeensa ja leikillään\n'poustii hänen päätään', tukistaa häntä kahden käden hyppysillään\nkolmesti ristiin. Eikä se aina taida olla niinkään leikkiä. Kerrottiin\neräästä parikunnasta, että morsian oli vajehuksella polkaissut sulhasen\njalkaa niin rutosti, että se oli kauan hellänä ja turvoksissa. Sulhanen\ntuosta suuttuen oli taas poustinut niin kovasti, että morsiamen\npäästä oli lähtenyt tukko hiuksia. Häissä sillä parikunnalla siis oli\nensimäinen tappelu.\n\n\"Vajehuksen jälkeen morsian jälleen riisutaan arkivaatteihinsa ja alkaa\nsitten itkeä, miten\n\n    \"'Visan omattomat viihyttämäiset\n    vihaisin kätösin visan liikahutettih hänen visan nuorukkaisie\n                                                viklolieminöisie,\n    vaikk'ei niitä viekkahill ilmoilla seätelijä viihyttäjäinji\n                         ole vihasin kätösin visan liikahutellun.'\n    'Voi kaunehih ilmoih seätäjä kantajaisen,\n    kun kajon omattomat kannetuiset omien kantapyöräsien alla\n    kajon alennettih kajon nuorukkaiset kanavaltaset,\n    vet kaikki katoan vartuvoltan kaunehet kroasvuinta aikaset.'\n\n\n\"Näin valittaa morsian sillä aikaa, kun sulhaskansa syö ja juo, mitä\ntalossa on parasta. Syötyään sulhaskansa lähtee kotiinsa, kutsuttuaan\nantilaan heimokunnan luokseen kostiin.\n\n\"'Kostjat ja kutshut', yhteensä noin 15 henkeä, lähtevät sulhasen\nkotiin, jossa heitä juotetaan ja syötetään. Kun he suoriutuvat pois\nlähtemään, niin sanovat:\n\n\"'Myö emmi lähekkään heposetta, pitkä on matka, maa kivinen.'\n\n\"Patvaska silloin laskee pöydälle 100-50-10 ruplaa 'tshestirahaa'.\nKutshut ihastuvat:\n\n\"'Oo! Kyllä nyt rahan turvissa peäsemmä'. Aletaan ottaa rahoja, kaikki\nlevitellään.\n\n\"Patvaska ja sulhasväki:\n\n\"'Ettäkö, hyvät vierahat, voi tästä mennä vähemmällä, meillä tuloo tästä\nroskota suuri, vuosi keyhä, äijä kulukkia.'\n\n\"Kutshut jo luuaan osa pöyälle:\n\n\"'Emmeköhän tuosta peäse vähemmällä.'\n\n\"Patvaska ja sulhanen:\n\n\"'Ettäkö vielä voi tästä vähemmällä peässä, kylyt on lämmitetty, sillat\nloaittu, matat hyvät.'\n\n\"'No mitäkä tuolla roamme rahallakaan, ehkä vielä mennessä tapetah\nrahan kera, otamme sen verran, että voimme kylyn lämmittäjälle maksaa.'\n\n\"Ottavat moniaan kopeekan, ristivät silmänsä ja lähtevät ulos. Miehet\npalaavat kuitenkin ovesta:\n\n\"'Olihan meillä asjaakin.'\n\n\"'No mintähen ette asjaanne sanoneet?'\n\n\"'Meill' on, hyvä rahvas, asja semmoinen, jotta mitä oletta käynyt\nsiellä roatamah, piillotteliutumah. Antilas hyppää ikkunasta ikkunah,\ntahtoo mennä reppänästäkin, emme voi pitää.'\n\n\"Sulhasväki lupaa tulla ottamaan.\n\n\"Sulhasen puolesta sitten nadot tulevat antilaan taloon kostiin. Siinä\njoukossa on vain yksi tai pari miestä, muut ovat naisia ja tyttäriä.\nNämä juotetaan ja syötetään. Antilas itkee heille pöydän päässä\njuotanta-aikana kotvasen, samoin syönnin aikana. Kun on syöty ja juotu,\nniin antilas itkee natoloille joka hengelle ja nadot antavat hänelle\nlahjoja, ken rahana, siitshana, kintaina tai muuna.\n\n\"Kun sulhaskansa sitten pian saapuu viimeisen kerran antilaan kotiin,\nottaakseen hänet matkaansa, niin peitetään antilaan hiukset, 'peä\npannah', ja suoritaan hänet lähtemään kodistaan. Sitä ennen on\nkuitenkin pitkät itkut itkettävät ja jäähyväiset otettavat kaikelta\nsiltä, mihin hän on tyttönä kiintynyt. Haikeasti hän valittaa, miten\nhäneltä nyt katoo ja menee kaikki ne riemut ja ilot, joita tyttöset\nsaavat nauttia; ne katoavat\n\n    \"'Niinkuin äijän ylisien armahien spoassusien\n    armahat päiväaurinkoiset aletah aijan olovien ahometsien taakse.'\n\n\"Että ottamaan tuleva sulhasjoukko viipyisi vielä hetken, pyytää hän\nsukulaisiaan laittamaan pihalle lammit, että edes lautan teossa\naikaa kuluisi, tai repimään portaan ja sintsin siltalaudat pois, tai\nheittämään tuhkaa tulijain eteen, jotta tuo tuprakka heitä viivyttäisi\nja hän saisi vielä vähän aikaa elää tyttöelämää leikkitoveriensa\nhelmassa; hän näet istuu tätä sanoessaan tyttöjen sylissä pöydän\ntakana. Kun tästä ei ole apua, pyytää hän pirttiin tulleilta sulhasen\nsukulaisilta suosiota ja ystävällisyyttä, etteivät nämä rupeisi häntä\nhaukkumaan ja moittimaan, ellei uudessa kodissa kaikki menisikään,\nniinkuin mennä pitäisi.\n\n\"Alkavat sitten jäähyväisitkut. Omituista on, ettei niissä ole paljon\nmitään, joka ilmottaisi kiitollisuutta vanhempia kohtaan, tai\nantilaan syvää surua kodista erotessaan. Jäähyväisitkut ovat kokonaan\naineellisia. Antilas pyytää niissä ensinkin vanhempainsa siunausta ja\nalkaa sitten kärttää kaikenlaista taloustavaraa myötäjäisiksi. Toista\noli moamon vastausitku, jonka kuulin. Tuota moamon itkua kuunneltaissa\nnäkyi monenkin silmä vettyvän, sillä niin haikeasti hän valitti, pitäen\ntyttöään sylissään, valitti eroa armahaisestaan, joka oli ollut hänelle\nrakkaampi omaa elämääkin.\n\n\"Hän toivoi, ettei tyttärensä uudessa kodissaan unhottaisi kokonaan,\nsitä, joka oli hänet synnyttänyt, kasvattanut ja vaalinut.\n\n\"Kun antilas on jättänyt hyvästi sukulaisilleen, niin hänet viedään\n'turkilla prostitettavaksi'. Joku vaimo vetää hänen edessään turkkia\ntai vilttiä ja antilas kumartaa maahan asti joka ilmansuunnalle,\npyytäen kaikilta, pelloilta, nurmilta, pihalta ja kaikelta ilmalta\nanteeksi pahuuttaan ja ilkeyttään. Kun tämä meno on tapahtunut, niin\njoku tavallisesti ottaa turkin maasta ja huiskii sillä tyttöjen\njoukkoon, lempeä heissä nostaakseen.\n\n\"Nyt on vielä jätettävä pois otsipaikka, tuo tyttöyden merkki. Mutta\nsille ei tahdo löytyä mistään sijaa. Sitä kuljetetaan ympäri pirttiä,\nkoetetaan naulaan, pöydälle, hinkalolle, s.o. uunin suun eteen,\nluudan taa soppeen, ei minnekään mihin voi sitä jättää. Vihdoin\npanee antilas sen jonkun nuoren tytön, tavallisesti sisarensa päähän,\nvarottaen tätä kantamaan sitä kunnialla, niinkuin hänkin on sitä\nkantanut. Nyt hän vasta on valmis hankittavaksi morsiameksi (sanalla\ntarkoitetaan Karjalassa nuorta naitua vaimoa, joka ei vielä ole lasta\nsaanut).\n\n\"Pirttiin, naisten tshuppuun, tuodaan kirstu, jonka pitää olla aivan\ntäynnään tavaraa. Morsian, parhaisiin vaatteihinsa puettuna, istutetaan\ntälle, sittenkun joku hänen sukulaisistaan on kolmasti taluttanut häntä\nkirstun ympäri. Joka kierroksella hän istuutuu kirstulle, kolmannella\nkerralla jää siihen. Kaksi akkaa ottaa hänet nyt käsilleen ja rupeaa\nsutimaan hänen tukkaansa ja panemaan sitä kahdelle palmikolle. Tytöillä\non näet yksi palmikko, -- antilaan tukka on kihlomisesta saakka ollut\nlevällään harteilla -- naisen tukka taas on kahdella palmikolla,\njotka kääritään päälaen ympäri. Patvaska antaa sitten tarvittavat\npäänpeitteet, lakin ja huivin sekä 'huilupaikan', ison huivin jolla\nmorsiamen koko pää ja kaula peitetään, niin ettei hän näe mitään, eikä\nhänen silmiään saa kukaan nähdä. Vieläpä vedetään kintaat hänelle\nkäteen. Kun huilupaikka on pantu antilaan päähän, niin saa ainoastaan\npieni kaunis poika, antilaan polvella istuen, sen alle tirkistää.\nTällä pojan asettamisella tahdotaan muistuttaa antilasta tulevasta\nkutsumuksestaan äitinä ja kehottaa häntä olemaan hyvä lapsille.\n\n\"Antilasta suorittaissa laulaa pari kolme akkaa päänpanentavirttä.\nKun lauletaan: 'Pois pojat, ulos urohot, pihalle pitimmät miehet',\nniin tulee sulhaskansan poistua pirtistä. Joku antilaan kotoväestä\nmenee ja vetää oven kiinni, eikä laske heitä ulos, muuta kuin\nrahalla. Sulhasväki yrittää vaskella maksaa, vaan ei huolita\n'kattilanpaikoista', pitää olla hopeaa tai kultaa. Sulhaskansa antaa\npienen hopearahan ja sillä pääsee ulos. Päänpanijoille patvaska\nniinikään antaa rahan kullekin.\n\n\"Kun sulhaskansa poistuu pirtistä, niin on eräällä heistä pään päällä\nkaksi leipää, 'käeniskuleivät', toinen antilaan, toinen sulhasen\npuolesta, leivät on pantu nyyttiin ja keltaisella nauhalla sidottu\nristiin. Leipien välissä on suolaa. Sulhaskansa käy pihalle ja asettuu\nsiellä riviin, odottaen antilasta, jonka ristitoatto tuo ulos. Tämä\nottaa antilaan arkulta paikan kokkaan, taluttaen häntä huivilla tai\nnenäliinalla pöydän ympäri keskilattialle. Tyttöset kiirehtivät\npotkaisemaan arkkua, saadakseen lisää lempeä, ja kulkien morsiamen\njäljestä paukuttavat pöydän nurkkaa, johon antilas on samassa\ntarkotuksessa koskenut. Silmät ristitään ja tytär lähtee niin viimeisen\nkerran isonsa kodista, luota armahan emonsa, alkamaan ja koettamaan\nuutta elämää miehensä rinnalla.\n\n\"Antilas, jolla on huilupaikka silmillään, viedään sulhasen eteen ja\nkumartaa hänelle syvään kolmeen kertaan. Antaja, 'vuidaija', pitää\npienen puheen, jossa hän neuvoo sekä sulhasta että morsianta.\n\n\"'Myö olemma', sanoo hän sulhaselle, 'kasvattaneet mielehemme, kasvata\nsie nyt mielehes. Johdata ensin hyvällä sanalla, jos ei sanaa totelle,\nota olenkorsi, lyö sillä, ellei siitä tottele, ota hienonen vitsa,\nsillä lyö, siitä jos ei totelle, lyö lujemmallakin aseella, vaikka\nkorennolla (sekin joskus tapahtuu). Mutta peätä elä kadota. On meitä\nsuuri heimokunta, me etsimään käymme.'\n\n\"Morsianta hän neuvoo leikillisesti: 'Sie ole kuulias, elä kauniisti,\njottei suvullesi ja heimollesi tulisi sinun takia häpiätä. Kun\ntulee sulhanen metsästä, raatamasta vaipuneena, laadi hevoselle ape\nvalmiiksi, mene vastaan, avaa sarajan veräjä, riisu hevonen, vie\ntanhuaan, appeet eteen kanna. Kun menee sulhanen pirttiin, jaksa jalat,\nvie kengät, sukat kuivamaan, päästä kannantakaiset, jos suksilla tulee,\npane sukset salmoon. Samoin tee muullekin talonväelle. Vaan kun nähnet,\nettä sulhanen on laiska, ei saa puita, niin leikkaa orret, lautshat,\nmuut huonekalut, ja viimein uhkaa leikata häneltä sorkat, eikö siitä\nsuoriudu puiden hakuun.'\n\n\"Kun sulhanen ja morsian on näin neuvottu, niin sulhanen pyöräyttää\nantilasta kolme kertaa ympäri ja katsoo paikan alle, onko oikea otus,\npanee paikan nurkan antilaan käteen ja vetää hänet viereensä riviin\nseisomaan.\n\n\"Ennen matkaan lähtöään on sulhaskansa nyt varotettava kaikkia\n'rikkehiä', noitien nuolia ja katehien katseita vastaan. Patvaska\nottaa kolme pientä kiveä, panee ne kolmikantaan maahan ja sen päälle\nriehtilän (paistinpannun). Sulhasjoukko kokoontuu näitten varojen\nympärille, astuvat jokainen oikean jalkansa riehtilän päälle ja\npainavat päänsä yhteen. Patvaska ottaa oikeaan käteensä kirveen,\nvasempaan palavia päreitä -- vaikka meno onkin pakanallinen, niin\nristii hän kuitenkin ensinnä silmänsä kolmasti koillista kohti --\nottaa vielä usein puukonkin hampaihinsa ja itäpäästä joukkoa lähtee\nkiertämään sulhasjoukon ympäri, piirtäen kirveellä vaon maahan ja\nkiertäessään lukien patvaskan sanat:\n\n    \"Oi Ukko ylijumala,\n    Toatto vanha taivahainji,\n    Tules tänne tarvitessa,\n    Käys tänne kutshuttaissa,\n    Avukseni, armokseni,                5\n    Väekseni, voimakseni!\n    Auta rautainji rakenna,\n    Teräksinji seiväs pissä,\n    Moasta soati taivahase,\n    Tshitshiliuskoilla vitshassa,      10\n    Keärmehillä kiinni pissä,\n    Jätä hännät häilymähän,\n    Peät ylös kihajamahan,\n    Jottei pistyis noian nuolet,\n    Eikä tietäjiin teräkset!           15\n\n\"Kiertäminen tapahtuu kolme kertaa. Joka kerralla päästyään sulhasjoukon\nitäpäähän lyö patvaska kirveensä maahan ja ristinmerkkiä tehden\nrukoilee, kasvot auringonnousua kohden. Kolmannen kerran käytyään\nympäri kuljettaa hän kirveen ja tulisoihdun sulhaskansan pään\npäällitse, viskaa kirveen menemään ja hajottaa päreet sinne tänne\npihalle.\n\n\"Kun näin on varauduttu, lähdetään liikkeelle sulhasen kotia kohti,\njonne antilaan sukulaisia kutsutaan 'myötämenijäisille'. Moamo vain\nei lähde. Hän istuu pirtissä arkulla ja valittaa. Hänen täytyy\nsulhaskansan siitä vielä lunastaa pois rahalla.\n\n\"Sulhasen kotiin tullessaan on antilaalla kintaat kädessä ja oikean\nkäden peukalossa on pieni kupariraha, jonka patvaska ottaa pihalla\nja viskaa jonnekin, ostaen siten maata antilaalle. Sisään mennessä\ntulee sulhasen äiti leivän kera vastaan ja johdattaa tulijat sisään.\nSulhanen asettaa antilaan oikealle puolelleen pitkän pöydän taakse,\njolle on ladottu tsajukompeet. Morsiamen täytyy jäädä seisomaan ja tuon\ntuostakin kumartaa pöytään asti, ja hänen vieressään oleva saajannainen\nkumartaa apuna. Vasta kun morsiamen sukulaiset, joita täytyy käydä\npihalle vastaan ottamaan, ovat saapuneet pöydän ääreen, ottaa patvaska\nhuilun morsiamen päästä ja näyttää hänet niin kokoontuneelle rahvaalle,\njoka arvostelee häntä ääneensä.\n\n\"'Kaunis morshien', sanottiin yleiseen Okahvin häissä, joissa olimme\nläsnä, ja todella hän sen mainesanan ansaitsikin.\n\n\"Kauan aikaa täytyy antilaan vielä avosilminkin kumartaa. Koko\ntoimituksen aikana lauletaan 'tulovirttä'.\n\n\"Tähän nyt varsinaiset häämenot päättyvät, jäljellä on vielä ensimäisen\nyön vietto, ja patvaskan täytyy tarkoin katsoa, ettei mitään laitonta\ntapahtuisi. Sen vuoksi hän itse saattelee nuoren parin makuuhuoneeseen,\nja täällä täytyy morsiamen nyt ensi kerran palvella miestään. Sulhanen\nistuu tuolille ja morsian aukoo takit, liivit, joka napin päästettyään\nsyvään kumartaen, heittää ne pois hänen päältään, riisuu kengät ja\nsukat, saaden palkakseen jonkun rahan, jonka patvaska on pannut\nsulhasen sukkaan. Maata mentäessä on tarkkaan vaarin otettava, että\nmorsian asettuu kohden sulhoaan. Morsian makaa ensi yön täysissä\nvaatteissa. Jos morsian itsepäisesti asettui selin, nostattaa patvaska\nhänet aina lattialle seisomaan, kunnes hän taipuu. Nyt saavat he jäädä\nomiin hoteihinsa, patvaska panee oven lukkoon ja lukittujen ovien\ntakana saavat he maata siksi, kunnes patvaska huomeneksella tulee heitä\nnostattamaan ja toivottamaan onnea avioelämälle, tiedustellen, miten\nensi yö on kulunut.\n\n\"Tällaiset vaivat on nuoren tytön kestettävä, ennenkuin hän saa alkaa\nyhdyselämää miehensä kanssa. Ja nuo häätavat ovat niin juurtuneet\nkansaan, että vaikka pappi olisi vihkinytkin parikunnan jo edeltä,\nniin ei antilas saa mennä miehelään, ennenkuin karjalaiset häät on\nvietetty. Toiselta puolen lykkäävät monet kirkollisen vihkimisen\nsopivaan tilaisuuteen, usein kuukausiksi ja vuodeksikin, niin että\nvoidaan samalla usein jo kuljettaa lapsiakin ristille. Lapset tosin\nsiinä tapauksessa ovat pidettävät jalkalapsina, mutta jos isä saa papin\nsuostumaan, voi hän saada lapsen omalle nimelleen. Usein kuitenkin\ntämmöiset lapset saavat koko elämänsä käydä äpäristä, ja heidän nimensä\nsilloin useinkin on 'Bogdanoff', s.o. Jumalan antama.\n\n\"Vaan kaikki eivät jaksa odottaa kokonaista viikkoa, eikä kaikilla ole\nvaroja häittenkään viettämiseen, vaikkei niissä aivan paljon rahoja\nkulukaan. Näille on tarjona hyvä keino, ehkä vanhan naisen ryöstön\njälkimaininkeja. Sulhanen menee mielitiettynsä eteen, kumartaa ja\ntarjoo antilaalle huivin nurkkaa, 'paikan kokkaa'. Ellei tämä ota\nkiinni kolmannella kerralla, on se merkkinä siitä, ettei hän miehestä\nhuoli. Jos hän taas tarttuu ja siten osottaa suostuvansa, niin ei\ntarvita muita menoja, kuin että joku akka palmikoi tytön pään kahdelle\npalmikolle, painaa lakin päähän, ja morsian, nuori emäntä, on sillä\nvalmis. Olin näkemässä erästä semmoista tapausta Kostamuksessa. Vanha\nleski, seitsemän lapsen isä, kosi saman kylän tyttöä vaimokseen. Tyttö\nei lähtenyt, peläten kurjuutta köyhässä mökissä moisen joukon keralla.\nUkko ei tuosta kuitenkaan hätääntynyt, vaan meni ja kosi erästä\nKivijärvestä juhlille tullutta neitsyttä. Tämä, joka ei ollut miestä\nkoskaan nähnyt, ei kuullut hänestä muuta, kuin mitä sulhanen kosiessaan\nsanoi, tarttui huivin kolkkaan, pää palmikoitiin kahdelle palmikolle,\nja neljännestunnin kuluttua emäntä oli valmis. Ei siinä sukulaisilta\nneuvoa kysytty, lieneekö tyttö itsekään tullessaan aavistanut, että\nhän näin oikopäätä joutuisi miehelään. Kovin olivat tytön äiti ja\nveli kummastuneet, kun tytärtä ei alkanut kotiin kuulua, ja syyn\nkuullessaan. Viikon kuluttua tuli nuori parikunta kylille morsiamen\näidin taloon, iloinen nuori väki kokoontui sinne, kuten häätaloon\nainakin, ja aika tavalla siellä kisattiinkin.\n\n\"Morsiamen elämä on uudessa kodissa, köyhissäkin, aina ensi viikolla\nhelpompaa. Häntä ei käsketä mihinkään raskaampaan työhön, vaan saa hän\ntutustua talon askareihin ja käydä kylässä. Tämä aika vastannee sitä,\nmitä meillä ymmärretään kuherruskuukaudella. Vaan sitä ei kestä kauaa.\nJos morsian alkaa vapauttaan väärin käyttää, laiskotella, saa hän pian\nhuomautuksia, ettei taloon ole tahdottu elätettäväksi, vaan lisää\ntyövoimia. Silloin on tosiaan:\n\n    Ukko susina tshupussa,\n    Akka karhu kartanolla,\n    Nato noakla lattiessa,\n    Kyty kyinä kynnyksellä,\n    Kaihot on silmät karsinassa,\n    Kierot keskilattialla,\n    Perässä perivihaiset.\n\n\"Mutta ei siinä kyllin, että morsian raataa, hänen pitää vielä jokaista\nuutta työtä alottaessaan kysyä siihen lupaa sulhasen äidiltä jalkaa\nkumartaen, jos näet vanha emäntä elää. Tuon muutaman viikon lepoajan\njälkeen seuraa kova työ, jossa nuori emäntä saa panna kaikki voimansa\nliikkeelle, mutta sellaiseen paratiisiin tytöt välttämättä tahtovat\nmennä. Vaikka kuinka hyvästä kodista, jossa on elänyt vanhempien\nkukkana, lähtee tyttö matkaan melkein vaikka minkä kutaleen kanssa,\nellei parempia ole ollut tarjona. Niin pelätty on vanhan piian nimi ja\nsääty tuolla puolen rajan.\n\n\"Omituinen tapa on se, että nuoren morsiamen täytyy häiden jälkeen antaa\n'otsapoklonaiset', s.o. kumartaa seisaaltaan niin syvään kuin suinkin,\njokaiselle vastaan tulevalle, paitsi lapsille. Olin kuullut tuosta,\nvaan en pannut sitä niin tarkkaan muistiini. Erään kerran kävelin kylää\nja vastaan tuli nainen, joka noin kolmisen sylen päähän seisahtui\nja alkoi kumartaa. Katsoin häntä ensin pitkään, en tuntenut tuota\nnaista, hän oli näet toisesta kylästä, ja luulin hänen rahaa pyytävän.\nYht'äkkiä muistui mieleeni mainittu tapa, kun hän oli nuori ja päässä\noli uusi kauniilta hohtava lakki. Sanoin siitä moiseen tilaisuuteen\nkuuluvan tervehdyksen: 'Elä tervehennä nuoren sulhases keralla', ja\nhän, kumarrettuaan vielä kerran, kulki sivuitseni, lausuen: 'Tervehennä\nelät', joilla sanoilla vastaantulevia tervehditään. Noin puolikymmentä\npoklonaa jo kerkesin saada. Sama oli sattunut toverilleni, jonka\ntäytyi kulkea sivu, osaamatta sanoa sanaakaan, temppu kun oli hänelle\ntuntematon.\n\n\"Alinomainen kumartaminen, ja varsinkin jalan kumartaminen, joka on\nkerrassaan maassa ryömimistä, tekevät kiusallisen vaikutuksen. Sen\nsain kokea, kun Okahvi tuttavamme vietti häitään. Hän tuli pyytämään\nhäälahjaa itkettäjänsä, vanhan hampaattoman eukon, ennen mainitun\nMauran keralla, joka oli oikein hauska muori. Toverini sattui seisomaan\netuhuoneessa, ja ei muuta kun toinen toiselta, toinen toiselta puolelta\ntarttuu kaulaan ja alkavat itkeä, minkä kerkiävät. Katselinpa sitä\nhuvikseni toisesta huoneesta, kuinka toverini nolona katseli vuoron\ntoista, vuoron toista, kokien päästä irti kiusaajistaan. Vaan nämä\nolivat kuin nahkiaiset kiinni. Vihdoin sain huomautetuksi, että\nrahalla siitä pääsee. Hän työnsi ruplan itkettäjän kouraan, joka\nsamalla oli saaliinkin kerääjä, ja heti itku loppui. Vaan jalkaan\nkumarrus ja kiitoksen hykertäminen oli vielä jäljellä, ja vasta kun\nse oli suoritettu, hän pääsi rauhaan. Vaan nauraissani en ollut\nmuistanutkaan, että minunkin vuoroni tulisi, ja kun he uhkaavina\nlähenivät, niin täytyi minun turvautua pakoon. Pitkälle en päässyt,\nmuutamaan nurkkaan ahdistettiin, ja vaikka paikalla tarjosin ruplaa,\nniin ei auttanut muu, kuin anna kaulasi ja kuuntele tyynesti pitkä\nvirsi ja yhtä pitkä passibo. Koettelin katkaista heidän itkuaan,\nja estää jalan kumartamista, vaan itkettäjä, jota vielä naurustani\nharmistuneen toverini kehotukset yllyttivät, tuumi vain: 'Annahan myö\nitemmä shiulaki'. Ja siihen täytyi tyytyä, vaikka vähin happameksi\ntahtoi mies kääntyä moisessa leikissä.\n\n\"Usein olen edellä maininnut saajannaista ja patvaskaa. Nämä kaksi\nhenkilöä ovatkin häissä välttämättömät. Saajannaisen osa on\nvähäpätöisempi; hän vain on sulhasen valitsema auttaja morsiamelle.\nPatvaskan päällä on edesvastuu siitä, ettei häissä mitään pahaa tapahdu\nsulhasväelle. Hänen täytyy aina olla heidän edustajansa. Sulhaskansalle\nannettavat lahjat käyvät patvaskan käsien kautta, hän antaa antilaan\npäänpeitteet, mutta tärkein tehtävä on varottaminen, sulhasjoukon\nkonsteilla lujaksi tekeminen pahantahtoisia, ilkeitä ihmisiä vastaan.\nApuna on paitsi kiviä, riehtilää, kirvestä ja päresoihtuja vielä\nviikatteita, palavia taulanpalasia, joita varotettavien täytyy niellä,\nsekä ruoska, noin 1-1 1/2 korttelin mittainen keppi, jonka ympärille\non tehty jonkunlainen pussi. Tässä pussissa ovat 'varat', karhun\nkynsiä, karvoja, käärmeen hampaita, kiviä, yölepakko y.m. roskaa.\nIlman tälläistä varapussia ei ole hyvä lähteä kosiomatkalle, jossa\n'tuvat ovat täyet tuntijia, joka lautsha laulajia', jotka kaikin tavoin\nkoettavat rikkoa parin hyvää väliä tai sortaa sulhaselta luonnon,\nkädet ja jalat, jotta hän voi häissä sortua tuiki kelvottomaksi ja\nkykenemättömäksi aviomieheksi.\n\n\"Näihin kahteen virkailijaan tahtoisin lisätä vielä kolmannenkin,\njoka panee alkuun varsinaiset naimahommat, samoin kuin meilläkin\nuseat avioliiton satamaan joutuneet naiset ovat halukkaita muillekin\ntuota onnea jakamaan. Mutta Karjalassa he käyttäytyvät eri tavalla\nkuin meillä. Kertoisin tässä jutun siitä. Jyvöälahden kylässä oli\njoku emäntä kysynyt muutamalta nuorelta mieheltä, haluaisiko hän\nnaimisiin. Kun poika oli myöntänyt, niin oli eukko luvannut hankkia\nhänelle morsiamen. Hän tunsi parin penikulman päässä, Pirttilahdessa,\nnaimahaluisen tytön ja meni tätä pakauttelemaan. Tyttö olikin\ntaipuvainen, eukko pisti tämän sormeen sormuksen ja sai silkkihuivin\nvastaan. Kotia päästyään sai poika kuulla, että hän oli kihloissa aivan\ntuntemattoman tytön kanssa: Hän ei ollut asiasta milläänkään. Mutta\nparin kuukauden kuluttua alkoi toisen talon emäntä vaatia kihloja\nakalta pois pantiksi antamaansa sormusta. Silloin tuli kihlojalle hätä.\nTurhaan rukoiltuaan aiottua sulhasta tekemään asiasta täyttä totta\neukko lähti kun lähtikin, muu ei auttanut, lunastamaan pois tytöltä\nantamaansa sormusta, sillä tämä oli juuri tuo panttikalu. Pari ruplaa\nhänen täytyi vielä maksaa tytölle sopijaisia, ja siihen päättyi tämä\njuttu, johon jo kylän vanhimmankin oli täytynyt sekaantua.\n\n    \"Siin' on nyt virsi kuullaksenne,\n    Toinen ilman ollaksenne,\n    Ken mun virren kiittänövi,\n    Sille poika syntyköhön,\n    Meren ruovon ruskevuinen,\n    Meren vaahdin valkevuinen,\n    Simtsukkaiset silmäin päällä.\n    Otavaiset otsan päällä,\n    Kuutamaiset kulmain päällä,\n    Päivänen päähyön päällä.\n    Ken mun virren moittinovi,\n    Sille tytär syntyköhön,\n    Tervatynnörin jytyinen,\n    Tervapartsan paksuvoinen,\n    Kiukaan otsan mustevuinen.\"\n\n           K. F. Karjalainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinkuin edellisestä kuvauksesta näkyy, on itkeminen häissä tärkeimpiä\n\"ajanviettoja\", vaikka sillä epäilemättä on ensi sijassa siveellinen\ntarkoitus, tarkoitus vaikuttaa nuoreen parikuntaan ja opettaa heitä\nkatselemaan elämää vakavalta kannalta.\n\nItkujen ohella lauletaan kuitenkin näissä erinomaisen menorikkaissa\nhäissä vanhaan runomuotoon runoiltuja häälaulujakin, vieläpä\nvanhalla runomitallakin. Häärunot ovat yleensä säilyneet hyvin, jopa\nsemmoisillakin alueilla, kuten Tuoppajärven rannoilla, missä ei muita\nrunoja sanottavasti lauleta. Niissä yleensä kuvastuu selvänä kansan\nkäsitys laulettavansa sisällyksestä ja tarkoituksesta. Sen vuoksi\nniissä on säilynyt se sisällinen loogillisuus, vivahdusrikkaus ja\neheys, joka arvatenkin sankarirunoillakin on ennen ollut, vaikka\nse aiheittensa, myyttien ja myytillisten henkilöitten jouduttua\nunhotukseen, näissä runoissa on hämmentynyt. Häälaulujen nuotti on koko\njoukon poikkeava tavallisista runosävelistä. Se on rientoisampi ja\nvaloisampi, se on kuin riemuisa hymni.\n\nLönnrot sai aikanaan ensimmäiset täydelliset häävirret Tsenan kylästä,\nKöynäsjärven rannalta, johon hän niin monta kertaa matkoillaan poikkesi\nja jossa hän rahvaan ystävällisyyden vuoksi näytti hyvin viihtyvän.\nHän jakaa kuulemansa häärunot viiteen osaan, \"Alkuvirteen\", \"Vävyn\nvirteen\", \"Kutsuvirteen\", \"Lähtövirteen\" ja \"Tulovirteen\". Kokoomansa\ntoisinnot hän yhdisti, ottaen kustakin sen, mitä siinä oli parasta.\nHääkuvauksemme puuttuisi parasta osaansa, ellemme näitä vanhoja\nhäärunojakin muistelisi. Julkaisemme ne Lönnrotin matkakertomuksesta\nhänen valintansa mukaan:\n\nAlkuvirsi kuuluu seuraavasti:\n\n    \"Lenti kokko koilta ilman,\n    yltä ilman, alta taivon,\n    siipi taivoa siveli,\n    koprat merta kuopraeli;\n    katselekse, kääntelekse,                 5\n    liitelekse, laatelekse,\n    liiti miesten linnan päällä,\n    nokalla kolistelevi;\n    miesten linna rautakatto,\n    ei siihen sisälle päässyt.              10\n    Lenti kokko koilta ilman,\n    yltä ilman, alta taivon,\n    siipi taivoa siveli,\n    koprat merta kuopraeli;\n    katselekse, kääntelekse,                15\n    liitelekse, laatelekse,\n    liiti naisten linnan päälle;\n    naisten linna vaskikatto,\n    ei siihen sisälle päässyt.\n    Lenti kokko koilta ilman,               20\n    yltä ilman, alta taivon,\n    siipi taivoa siveli,\n    koprat merta kuopraeli,\n    katselekse, kääntelekse,\n    liitelekse, laatelekse,                 25\n    liiti neitten linnan päälle,\n    nokalla kolisteleepi;\n    neitten linna liinakatto,\n    jo siihen sisälle pääsi,\n    liiti linnan ikkunalle,                 30\n    seinälle selinäsulka,\n    satasulka salvamalle.\n    Katso parvesta parahan,\n    tukkapäistä turpehimman,\n    somahimman sormuskäistä.                35\n    Ken on hienoin höyheniltä,\n    kenpä sulilta sulovin,\n    senpä kokko kopristavi,\n    kynsi pitkä piirrältävi,\n    jok' on kaunis kasvannolta,             40\n    sekä varrelta valittu.\n    'Jo sanoin tämän sykysyn\n    keskutin tämän kevään,\n    salvatessa piilopirtin,\n    pielet piiloikkunaisen,                 45\n    missä neittä piiletellä,\n    päätä kassa kasvatella:\n    pah' on neitonen salata,\n    hivus pitkä piiletellä,\n    helpompi hepo salata,                   50\n    sorajouhi suojualla.'\n    'Ja mistä tiesit teltamoinen,\n    kuulit kultani omena,\n    tämän neion syntyväksi,\n    impyen yleneväksi?'                     55\n    'Siitä tiesin teltamoinen,\n    kuulin kultani omena:\n    noki nousi nuorasesta,\n    savu paksusta pakeni,\n    neion kuulusta koista.                  60\n    Aion ammo aamusilla\n    mäkähti kevätkaritsa\n    aika vihkon antajoa.'\n\n\"Vävyn virressä kuvataan ensin vävyn ja hänen seuralaisensa tulo, joka\ntapahtuu sellaisella jyryllä kuin tuulispää lähestyisi tai korkea\nhalkopino lakoaisi maahan:\n\n    \"Mi on mäiskinä mäellä,\n    mi kumu kujaisten suissa?\n    Luulin tuulen tulleheksi.\n    pinon pystyn viereväksi,\n    someron karehtivaksi.                    5\n    Eipä tuuli tuullutkana,\n    pino pysty vierrytkänä,\n    somerot karehtinunna;\n    vävyni väki tulevi,\n    väki tuleva tukulla,                    10\n    saoin kaksin kääntelevä.\n\n\"Sitten seuraa useita läsnäoleville tehtyjä kehotuksia, että pitäisivät\nhuolta vävyn mustasta oriista, jonka hyvät ominaisuudet perinpohjin\nkuvataan, ja jota muun muassa verrataan lentävään korppiin ja\ntanssivaan vuonaan. Silkkisuitsista se on talutettava piehtaroimaan\nkultaisella peitteellä ja sitten vietävä juomaan maitolähteestä.\nSittenkuin se on paraassa pilttuussa sidottu tammipatsaaseen, on\nse peitettävä hunajaruoholla ja syötettävä keitetyillä ohrilla ja\nkauroilla. Kun hevonen niin huolellisesti vastaanotetaan, saattaa\nhelposti kuvitella, ettei vävyä itseään unhoteta. Kun hän suurella\nvaivalla on saatu tupaan, häntä näet kuvitellaan niin suureksi ja\npitkäksi, ettei hän tahdo mahtua sisään tavallisesta ovesta, anoppi\nalkaa häntä lähemmin tarkastaa ja virkkaa:\n\n    \"Kylän naiset kyyhkyläiset!\n    tuokaa tulta tuohisella,\n    vahasella valkeata,\n    tempoote tervaksilla;\n    tuli on tuohinen rämäkkä,              5\n    savu musta tervaksinen,\n    mustuttaa vävyni silmät.\n    Kylän naiset kyyhkyläiset!\n    tuokaa tulta kynttilällä,\n    vahasella valkeata,                   10\n    näkisin vävyni silmät,\n    sinisetkö vai punaiset,\n    vai on vaatevalkuaiset.\n    Ei siniset, ei punaiset,\n    meren ruo'on ruskeuiset,              15\n    meren kaislan kauneuiset.\n\n\"Jotten väsyttäisi lukijaa, jätän tällä kertaa mainitsematta vieraiden\nvirren ja kaiken sen kestityksen, joka tulee heidän osakseen; mutta\nlähtövirrestä seuraavat säkeet saakoot tässä sijansa. Anoppi puhuttelee\nensin sulhasta seuraavasti:\n\n    \"Mit' istut isosen poika,\n    veljes vanhin valvastelet?\n    Et istu ison hyvyyttä\n    et emännän armautta,\n    etkä pirtin valkeutta;                   5\n    istut impien hyvyyttä,\n    kanamarjan kauneutta,\n    valvattisi valkeutta.\n    Sulho viljon veljyeni:\n    vuotit viikon, vuota vielä,             10\n    ei oo valmis valvattisi,\n    valmis valvateltavasi,\n    suorinut ikisopusi;\n    puol' on päätä palmikoittu,\n    puoli palmikoitsematta.                 15\n    Sulho viljon veljyeni!\n    vuotit viikon, vuota vielä;\n    vast' on helma hiemotettu,\n    puoli hiemoteltavana.\n    Sulho viljon veljyeni!                  20\n    vuotit viikon, vuota vielä;\n    vast' on jalka kengitetty,\n    toinen kengitettävänä.\n    Sulho viljon veljyeni!\n    vuotit viikon, vuota vielä;             25\n    vast' on käsi kinnastettu,\n    toinen kinnastettavana.\n\n\"Kun sulhasen kärsivällisyyttä täten on koeteltu, morsian viimein on\nvalmis, ja anoppi sanoo:\n\n    \"Sulho viljon veljyeni!\n    jo on valmis valvattisi,\n    valmis valvateltavasi,\n    suorinut ikisopusi.\n\n\"Ja sitten sanoo hän tyttärelleen, morsiamelle:\n\n    \"Mene myöten myöty neiti,\n    kanssa kaupattu kananen,\n    kun olit rakas rahalle,\n    käpäs kättä antamahan,                  35\n    kievas kihlan otantahan.\n    Etpä äiän nuori neiti\n    yli pääsi ymmärtänyt,\n    kun lait kautun kaupan;\n    etpä kuuksi lähtenytkä,                 40\n    puoleksi poikeltanutka,\n    etkä päiväksi käennyt.\n    Jopa läksit viikommaksi,\n    polveksi on pois erisit,\n    ijäksi ison koista,                     45\n    ik' on kaikki itkeminen,\n    vuosi voikerehtaminen,\n    kun läksit isän koista,\n    oman emosi elolta,\n    kantajasi kartanosta.                   50\n    Toivoit kuuksi lähteväsi,\n    puoleksi poikettavasi,\n    päiväksi käkeäväsi\n    elinajaksi emosi.\n    Aselt' on piha pitempi,                 55\n    kynnys hirttä korkeampi,\n    silta lautoa leveempi,\n    kerran toisen kertoessa.\n\n\"On luonnollista, että tämä puhe vaikuttaa morsiameen, jonka\nmieleen nyt äkkiä johtuu, miten paljon hän menettää erotessaan\nsyntymäkodistaan, sekä epävarma tulevaisuus. Hän puhkee itse puhumaan:\n\n    \"Noinpa tiesin, noinpa luulin,\n    arvelin ikäni kaiken,\n    noinpa polonen pakisin:\n    Et sä neito ollekkana\n    oman vanhemman varoissa,                 5\n    kantajasi kainaloissa;\n    äskenpä olisit neito\n    luot' emosi lähtiessä,\n    mieholahan mennessäsi,\n    jalka toinen kynnyksellä,                10\n    toinen korjassa kosian;\n    oisit päätäsi pitempi,\n    korvallista korkeampi.\n\n    Jo nyt on lähtöni lähemmä,\n    toivoni toeksi saanut,                   15\n    jalka toinen kynnyksellä,\n    toinen korjassa kosian.\n    Emp' ilolla lähtenekkää,\n    enkä riemulla erinne,\n    tästä kullasta koista,                   20\n    iän nuoren istumasta.\n    Lähen hoikka huolissani,\n    ikävissäni eriän,\n    syksyisen yön sylihin,\n    keväisen kierän päälle,                  25\n    jott'ei jälki jäällä tunnu,\n    jalan isku iljangolla,\n    hangella hamosen toimi;\n    eikä äiti ääntä kuule,\n    eikä iso itkuani.                        30\n\n    Ja mitä liekkään mieli naisten,\n    mieli muien morsianten?\n    Niin on mieli miekkosien,\n    kun keväinen päivän nousu.\n    Minun on mieleni polosen                 35\n    kun on myötävän hevosen,\n    tahi tamman kaupittavan,\n    tahi ostetun orihin.\n    Niin on mieleni polosen,\n    kun syksynen yö pimeä,                   40\n    talvinen on päivä, musta.\"\n\n\"Äiti, joka rupeaa häntä säälimään, latelee nyt lohdutuksiaan, sanoen:\n\n    \"Niin sano emo tytölle,\n    lausu vanha lapsellensa:\n    'Elä o'o neiti milläkänä,\n    emon tuoma tuollakana;                   45\n    sait miehen mitä paraimman,\n    uroita uhkeimman.\n    Sait miehen metsän kävijän,\n    uron korven kolkuttajan,\n    ei sen koirat koissa maata,              50\n    pennut pehkussa levätä.\n    Kolmasti tänä keväänä\n    noussut nuotiotulelta,\n    havannut havusialta;\n    kolmasti tänä keväänä                    55\n    havu pään on harjailiut,\n    varpa vartalon sukaillut.\n\n    El' oo neiti milläkänä,\n    emon tuoma tuollakana;\n    ompa meiän sulhollamme                   60\n    sata sarven kantajata,\n    tuhat tuojata utaren.\n    Ompa meiän sulhollamme\n    purnonen joka purolla,\n    aumanen joka aholla,                     65\n    lepikköiset leipämaana,\n    vesakkoiset vehnämaina,\n    kaikki rauniot rahana,\n    kivet pienet penninkinä,\n    telat täynnä tynnyriä,                   70\n    tynnyrit olutta täynnä.\n    Ja elä oo neiti milläkänä,\n    emon tuoma tuollakana;\n    ompa meiän sulhollamme\n    pyyhyöt pyräjämässä,                     75\n    vempeleellä vieremässä,\n    kuusi kullaista käkeä\n    lekkumassa länkilöillä,\n    rahkehella laulamassa.'\n\n\"Sitten jatkaa äiti yhä puhuen tyttärelleen:\n\n    \"Vielä neuvon neitoani,                  80\n    orpolasta opastan:\n    Morsian sisarueni,\n    kapolehti kantamani;\n    kuulestamma kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen.                   85\n    Tulet toisehen talohon,\n    pereheseen vierahaseen,\n    toisehen emän alahan;\n    toisin toisessa talossa,\n    toisessa emän alassa,                    90\n    muiten muissa vierahissa,\n    ei niinkun emon koissa,\n    oman vanhemman varassa.\n    Jos talo epätapanen,\n    talo tapoja kysyvi;                      95\n    Jos mies epäpätönen,\n    mies on mieltä koittelevi.\n    Kuule neiti kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen.\n    Jos ukko susi supussa,                  100\n    akka karhu karsinassa,\n    sama armo antaminen,\n    alemma kumartaminen,\n    kun ennen emon koissa,\n    vanhemmallesi omalle;                   105\n    kytypä kyinä kynnyksellä,\n    nato nakloina ovella,\n    sama arvo antaminen\n    alemma kumartaminen,\n    kun ennen emon koissa,                  110\n    veljellesi vanhemmalle,\n    sisarellesi omalle.\n    Kuule neiti kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen;\n    nisät nuoret notkuttele,                115\n    kaula pesty kaarruttele,\n    niinkun tuores tuomen latva,\n    vasta kasvava kataja.\n    Kuule vielä kun sanelen,\n    vaimo vanha lausuelen;                  120\n    elä suihka sutsunatta,\n    eläkä räämä rätsinättä,\n    elä kengättä kehäjä.\n    Pese penkit illoin, aamuin,\n    pöydät keskipäivälläki,                 125\n    lattia joka pyhäksi.\n    Piä lusikat luvussa,\n    astiasi arvelussa,\n    jott'ei kasit kanneltaisi,\n    linnut liiat peiteltäisi;               130\n    pyhät on pihlajat pihalla,\n    pyhät oksat pihlajassa,\n    marjaiset sitäin pyhemmät.\"\n\nLönnrotia häävirret kauneutensa ohella viehättivät siitä syystä, että\nvarsinkin ne \"antavat meille useita tietoja esi-isiemme kotielämästä ja\nmonesta muusta seikasta, joita nyt olisi vaikea saada selville.\"\n\nVertauksen vuoksi panen tähän näytteeksi \"Tulovirren\" semmoisena, kuin\nsen eräs 52-vuotias Uhtuen eukko meille lauloi. Siitä näkee, että\nruno ilman lisäyksiä ja korjauksiakin juoksee paljon täydellisempänä\nja selvempänä, tarkoituksestaan ja keinoistaan tietoisempana kuin\ntaruaiheiset runot. Tulovirsi lauletaan sulhasen kodissa, nuoren\nparikunnan sinne saapuessa, ja kuului se kirjaanpanoni mukaan\nseuraavasti:\n\n    Miero vuotti uutta kuuta,\n    Kylä nuorta morsianta,\n    Miep' on vuotin veijoani,\n    Veijoni, minjoani,\n    Ken tämän toen valehti,                    5\n    Ett' on veijon' tyhjin tullut?\n    Eip' on veijon' tyhjin tullut,\n    Onp' on tukku tuotavana,\n    Tosi tarjoteltavana,\n    On mitä oron vejellä,                     10\n    Sorajouhen juoksutella,\n    Pystykapion piellä.\n\n    Terve piha täysinesi,\n    Ulkoinen urohinesi,\n    Piha vierahaisinesi!                      15\n    Nouse korjasta koria,\n    Hyvä lahja laitiosta,\n    Nouse ilman nostajitta,\n    ylene ylenejittä,\n    Hos on nuori nostajasi,                   20\n    Vihanta ylentäjäsi.\n    Tallaa jalka jalakselle,\n    Pole poikkipuoliselle,\n    Piha on askelta pitempi,\n    Kynnys hirttä korkiampi.                  25\n    Astu tietä temminkäistä,\n    Maata maksankarvallista.\n    Niinpä on tänä suvena\n    Vajoset vajehteleksen\n    Vajollista vastakättä,                    30\n    Niinpä on tänä suvena,\n    Hepo hirnui hirviästi\n    Hienon heinän heittäjäistä,\n    Niinpä on tänä suvena\n    Aivoin ammoin aika suopo                  35\n    Aika vihkon antajaista,\n    Keikatti kevätkaritsa\n    Kainalopuolen kantajaista,\n    Koira haukkui korkiesti\n    Korkeiden vajojen päästä,                 40\n    Niinpä on tänä suvena\n    Sintsi siitä siirtelekse\n    Uutta sintsin siivoojaista,\n    Aittaset alentelekse\n    Uutta aitan astujaista,                   45\n    Niinpä on tänä suvena\n    Kynnykset kypertelekse\n    Hienon helman heittäjäistä,\n    Skääkäset kätsertelekse\n    Sormuskättä sulkijaista,                  50\n    Rengaskättä reikkujaista.\n\n    Terve pirtti täysinesi,\n    Lautakatto kansoinesi!\n    Kenp' on tähän suojat saanut?\n    Suojat saanut, hirret tuonut,             55\n    Hirret hirmuilta mäiltä,\n    Malat marjakankahilta,\n    Sammalet sulilta soilta,\n    Tuohet tuomivaaran päältä,\n    Lauat mailta lamakoilta?                  60\n    Laki on lahnan suomuloista,\n    Kiukoa meren kivistä,\n    Pajtshas meren paateroista,\n    Periseinä petran luusta,\n    Sivusein' on sirkan luusta,               65\n    Kamoa karitsan luusta.\n\n    Kenp' on tässä pääpätövä,\n    Päivän päällinen omena?\n\n    Kylän on paras patvaskoina,\n    Kylän onni oppahina,                     70\n    Kylän vanhin vaate vyöllä.\n    Onp' on meiän patvaskalla\n    Kultainen kypärä päässä,\n    Puhki taivosen puhuja,\n    Läpi metsän läiköttäjä,                  75\n    Onp' on meiän patvaskalla\n    Pää kullan vipalehissa,\n    Kulmat kullan solmuloissa,\n    Silmät kullan simtsukoissa,\n    Parta kullan palmikoissa,                80\n    Kädet on kullan käärösissä,\n    Sormet kullan sormuksissa.\n    Pait' on päällä palttinainen\n    Hipiällä hiettömällä,\n    Haahinen on haljakka päällä              85\n    Päällä paian palttinaisen,\n    Uujuinen ussakka vyöllä,\n    Kesäuuhen uujuloista,\n    Talvilampahan takuista,\n    Sep' on Kunttarin kutoma,                90\n    Päivänterin kesräelömä\n    Aialla tulettomalla,\n    Tulen tietämättömällä.\n\n    Jop' on kiitin patvaskani,\n    Vuotappa kiitän kaiken kansan.           95\n    Kuin on metsä huurtehessa,\n    Niin on kansa haljakoissa.\n    Mist' on saatu saajannainen,\n    Mistä tuotu tuojannainen?\n    Sielt' on saatu saajannainen            100\n    Saksan salmilta syviltä,\n    Vienan väljiltä vesiltä.\n    Kasvoi maalla maltsinmarja\n    Pellolla heliä heinä,\n    Sielt' on saatu saajannainen,           105\n    Sieltä tuotu tuojannainen.\n    Saajannaisen shapka suuri,\n    Niinkuin Suomen sukkulainen.\n    Mit' on hanhuset haolla?\n    Saajannaisen saappovaiset.              110\n    Mit' on joutsenet joella?\n    Saajannaisen valkeat sukat.\n    Jopa kiitin saajannaisen.\n\n    Kävitkö tiesi tervehenä,\n    Matkasi alihyvänä,                      115\n    Sulhasena käyessäsi?\n    Saitko sen kuin käkesit?\n    Käkesit käkösen tuua,\n    Heramarjan herkutella.\n    Saitko kaunehimman kassapäistä,         120\n    Turpeimman tukkapäistä,\n    Sormuskäsistä somimman?\n    Olitko suin sulassa voissa,\n    Koprin kuorekakkaroissa,\n    Ainuon apen stolassa,                   125\n    Ainuon anopin stolassa?\n    Onp' on meiän sulhasella\n    Aittanen joka aholla,\n    Purnuinen joka purolla,\n    Kuoppainen joka kujalla.                130\n    Onp' on meiän sulhasella\n    Orret otku, parret patku\n    Vanhoilla kapalihoilla.\n    Pyhät syötti pyynlihoilla,\n    Aret ennen ammutuilla,                  135\n    Talvet ennen tapetuilla.\n    Sulhanen oli soma stolassa,\n    Kans' on kaunis lattialla.\n    Eipä ole ennen ollunn'\n    Eikä varsin vasta liene                 140\n    Tämän sulhasen somuutta,\n    Tämän kansan kauneutta.\n    Oliko valkoinen jänönen\n    Jäljessänne juoksemassa?\n    Oliko ruskia reponen                    145\n    Eessä tietä noutamassa?\n    Jottei pystyis noian nuolet,\n    Tietäjä teräksinensä,\n    Velho veitsirautoinensa.\n\n    Anna neuvon neitostani                  150\n    Orpolastani opetan.\n\n    Morsio sisarueni,\n    Kapuletti lakluvoni.\n    Uusi tapa ottaminen,\n    Alemma kumartaminen,                    155\n    Niskan nuoren notkuminen,\n    Kakla pysty kaartuminen,\n    Niinkuin tuores tuomen latva,\n    Kasvajan katajan lehvä.\n    Piä lusikkas luvussa,                   160\n    Astiasi arviossa,\n    Jottei kasit kannettaisi,\n    Pienet linnut peitettäisi.\n    Ukko on susina tsupussa,\n    Akk' on karhu kartanolla,               165\n    Kyty kyynä kynnyksellä,\n    Nato naaklana tshupussa.\n    Kuin kyty kynnöltä tuloo,\n    Ukko aian panennasta,\n    Vie minjä vesi käsille                  170\n    Varusta valkia paikka.\n    Jopa neuvoin neitostani,\n    Orpolastani opetin.\n\n    Ei laki rahoitta laula,\n    Kieltä piekse penningittä.              175\n    Alttinoin kylän akoilta,\n    Polttinoin kylän pojilta.\n    Laki laulajan lahoo,\n    Kieli kukkujan kuluu.\n    Kopeikka koko sanalta,                  180\n    Kriuna kielen kääntimeltä,\n    Puoli puolelta sanoa,\n    Penni kielen pieksännältä.\n    Laulun lauloi, virren taitoi,\n    Täss' on virsi kuullaksenne,\n    Toinen ilman ollaksenne.\n\nSaajannaisesta tavallisesti laulettiin vielä seuraavat säkeet:\n\n    \"Shöi sian sukahinjehe\n    Mussan koiran karvoinjehe\"...\n\nmutta nämä sanat oli, mainitsi laulaja, Uhtuella jätetty pois.\nNe tuntuvatkin siinä yhteydessä hyvin aiheettomalta pilkalta,\njoka riitelee saajannaisen suurta ylistystä vastaan. A.R. Niemen\ntutkimukset viittaavat siihen, että säkeet ovat vanha laina\nliettualaisilta.\n\n\n\n\nUHUT.\n\n\nKeski-Kuittijärven pohjoisrannalla, lähempänä sen itäpäätä, on Uhut,\nVienan Karjalan suurin kylä. Sitä voisi sanoa kaupungiksi sekä suuren\nväkilukunsa että tiheän rakennustapansa vuoksi, mutta järjestykseltään\nja asetuksiltaan se ei eroo sen puolen tavallisista kylistä. Lönnrotin\naikana se vielä oli jaettukin kahden pitäjän, Vuokkiniemen ja\nPaanajärven kesken, mutta nyt se oli oma seurakuntansa. Uusi kirkko oli\nRyhjässä melkein selän rannalla. Mainittiin, ettei tämä uusi kirkko\nollut Herralle otollinen, jonka vuoksi se oli jonkun aikaa käyttämättä.\nKovin näkyisä ei ollut uusikaan kirkko, Herran huoneet ovat rajan takana\nyleensä vähäisiä verrattuina niihin laajoihin rakennuksiin, joita on\nmeidän puolen kirkkomäillä.\n\nUhtuen kohdalla laskee Kuittijärveen pohjoisesta Uhutjoki, verraten\nleveä ja untelo joki täällä suupuolessaan. Pehmeään kangasmultaan,\njolle kylä on rakennettu, se vähällä vedellään on virutellut hyvinkin\nmahtavan korkeaäyräisen uoman. Suurin osa kylästä on Uhutjoen\nlänsirannalla. Maa on lakeata, mutta lännessä ja pohjoisessa se\nkohoo autioiksi kankaiksi. Lähimmät kylät ovat vesistön varressa\nkahdenpuolen, länsipuolella Jyvöälahti, itäpuolella Tsiksa, jonne oli\nmatkaa penikulma.\n\nSemmoisia hyötymaita, joista maanviljelys ja karjanhoito kostuisivat,\nei tämän suuren kylän piirissä ole paljoa, siellä täällä vain joku\nniitty järvien tai jokien rannoilla. Vainiot ovat kaikki kylän\naukealla ja niin vähäiset, niin monen kesken jaettu, ettei niitten\ntuotteilla suinkaan vuotta elettäisi, ellei olisi ansiota muualta.\nKaupalla Uhut enimmäkseen elääkin, sen miehet kiertelevät laajalti\nSuomessa, harva se maan kolkka, jossa heillä ei olisi puoteja tai\nlaukunkantajia. Maanviljelyksen ja karjanhoidon ohella on varsinkin\nkalastus tärkeä elinkeino. Onneksi on kylällä niin laaja ja kalainen\njärvi kuin Keski-Kuittijärvi ääressään. Nuotalla ja kaikenlaisilla\nsilmäpyydyksillä enimmät saaliit saadaan, mutta niiden ohella\npyydetään myös siimoilla ja koukuilla. Milloin vain on sovelias ilma,\nnäkeekin kylän lähettyvillä nuottamiehiä, venekuntia kymmenittäin.\nTalvella viedään nuotat kauas salolle ja kalastellaan niissä järvissä,\njoita on Uhtuen sydänmailla joka puolella. Nuotat ovat laajat ja\nhyvät, kalastamisen taito kehittynyt, ja niinpä voidaankin pienempi\nsydänmaanjärvi yhdellä retkellä vetää niin tyhjäksi, että sillä sitten\non melkein suotta käydä moneen vuoteen. Minkäänlaista kalansuojelusta\nei tietääkseni ollut. Vedettiin, milloin ja missä voitiin, varsinkin\nkutuaikoina, ja sen vuoksi jo yleiseen valitettiinkin, että kalastus\noli entiseen verraten käynyt kovin huonoksi. Jyvöälahdesta tullessa on\nselän rannassa ensinnä Likopää niminen kylänosa, enimmäkseen vanhaan\nmalliin rakennettuja varakkaita taloja, koristettuine räystäineen ja\nakkunapielineen, Likopään takana taas joen ja selän välillä Ryhjä,\njossa kirkko on. Joen takana on pienempi Miitkala, jonne johtaa silta.\nVähän ylempänä joki laajenee matalaksi lammeksi, jonka varrella lienevät\nkylän parhaat heinämaat, ja tämän suvantolammin pohjoispäässä on\nerillään muusta kylästä Lamminpohja. Se on sekalaisemmin rakennettu\nkuin muu Uhut, joukossa oli sekä kaikkein vanhanaikaisimpia taloja,\nettä useita Suomenkin malliin rakennettuja, osasta hyvinkin\nkookkaita ja varakkaan näköisiä. Likopäässä taas näki samanlaisia\nkahdenkertaisia, päätyparvekkeellisia taloja kuin alempana Kemijoen\nvarressa.\n\nTämä laaja kylä, jonka miehet ovat vanhoista ajoista pitäen kulkeneet\nniin laajalti maailmaa, oli Vienan Karjalan parhaita runokeskuksia.\n\nLönnrot kävi Uhtuessa montakin kertaa, viidennellä, kuudennella ja\nseitsemännellä keruumatkallaan, ja hyvin hän näyttää siellä viihtyneen\nsekä saaliin runsauden että arvatenkin kohtelun vuoksi, sillä\nuhtuelaiset olivat etenkin pohjan puolella olevien kyläin asukkaihin\nverraten koko joukon ennakkoluulottomampia ja valistuneempia ja\nosasivat vieraallekin arvon antaa.\n\nViidennellä runonkeruumatkallaan, v. 1834, Lönnrot viipyi Uhtuessa\nviikkokauden, kirjotellen uutteraan runoja ja hoidellen sairaita, joita\ntulvi joka puolelta, kun kuultiin runonkerääjän olevan lääkärin.\n\n\"Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkun\nhän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen\nsijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen\ntoisintoja, osaksi toisia, uusia.\"\n\n\"Jo ennemmin, mutta etenkin kolmantena päivänä, suorittelin sen\nohella tuon tuostakin lääkärin tehtäviä, niin että mukaan ottamaani\nlääkevarastoa oli lähtiessäni sangen vähän jäljellä. Tahdoinpa itsekkin\ntästä lääkärintoimesta saada jotain hyötyä, ja minun onnistuikin\nmonesta lääkejauheannoksesta saada vaihteena joku pitkän- tai\nlyhyenpuoleinen runo. Muunlaista maksua en ottanut, minkä vuoksi ne,\njotka eivät osanneet runoja, saivat lääkkeensä ilmaiseksi. Mutta tästä\nsyystä olin vaarassa syödä itseni kuoliaaksi, sillä minne vaan tulin,\nkannettiin eteeni ruokaa, ja syödä täytyi joka paikassa, sillä muuten\nolisi pantu pahaksi. Vaikka paraillaan oli paasto, ja vaikkei silloin\nmuunuskoisillekaan kernaasti anneta muuta kuin paastoruokaa, ei nyt,\nharvoja paikkoja lukuunottamatta, oltu niin ankaroita eri ruokalajien\nsuhteen, minkä vuoksi muun muassa sain voita, lihaa ja maitoa\nsyödäkseni.\"\n\n\"Ne taudit, joihin etsittiin parannusta, olivat paitsi ainaisia\npitkällisiä sydänalavaivoja (reväisimiä), joita kaikkialla, minne vaan\ntulee, on tarpeeksi, tiheitä _ophtalmia_-(silmätauti-) tapauksia, sekä\nmuutamia muita tauteja, jotka tosin esiintyivät harvemmin. Eräälle\n10-vuotiaalle tytölle, jonka oikea silmä oli niin pahasti kasvanut,\nettä silmämuna kananmunan suuruiseksi tai hieman suuremmaksikin\npaisuneena oli pullistunut ulos kuopastaan, täytyi minun toimittaa\n_extirpatio oculi_ s,o. ottaa pois koko silmä. Omituista, että muuan\nseudun vanha puoskarikin oli päättänyt ryhtyä tähän leikkaukseen, johon\ntytön äiti ei kuitenkaan ollut voinut suostua.\n\n\"Epäilemättä äiti siinä menetteli viisaasti, sillä kun puoskari olisi\ntoimittanut leikkauksensa tavallisella puukolla, olisi tulos varmaankin\nollut vähemmän tyydyttävä.\n\n\"Partaveitsiä, joita meidän rahvas tavallisesti leikkauksiin käyttää,\nei täällä ole, kun näet kukaan ei aja partaansa. Minäkin, vaikka\nminulla olikin vähän paremmat leikkausaseet lääkelaukussani, ryhdyin\nleikkaukseen vasta pitkän miettimisen jälkeen, kun minun seuraavana\npäivänä täytyi lähteä paikkakunnalta ja jättää potilas oman onnensa\nnojaan. Sittemmin olen kuitenkin kotona Kajaanissa uhtuelaisilta\nkuullut, että tyttö on parantunut, ja kun sitäpaitsi kaikki, mitä\nlähtiessäni olin sanonut seuraavasta tulehduksesta, märilletulosta\ny.m., tarkalleen oli tapahtunut, on varmaa, että minulla, ensi\nkerran käydessäni tällä paikkakunnalla, on oleva vielä paljon\nenemmän potilaita. Nyt, kun olin leikannut pois silmän, äiti lankesi\nkasvoilleen jalkojeni juureen ja ilmaisi iloaan sanoen: 'Jumala\nte oletki, kun nyt minut tästä murehesta päässittä'. Sellaista\nkunnioitusta ei vielä koskaan ole tullut osakseni, minkä vuoksi tämä\nylennys minusta tuntui vähän oudolta. Kuitenkin on minun mainitseminen\nseikka, joka vähentää tämän kunnianosotuksen arvoa, nimittäin se,\nettä tavallisille kylänloihtijoillekkin ja tietäjille välistä\nomistetaan arvonimi 'puolijumala' ja 'puujumala'. -- Ikävä tapa,\nkenties itämaalaista syntyperää, on täällä tuo, että rahvas lankeaa\nkasvoilleen maahan tahtoessaan oikein kunnioittaa jotakuta. Minä en\nkoskaan, minulle sellaista kunniaa osotettaessa, ole malttanut olla\nhuomauttamatta heille, miten arvotonta ihmisen on täten alentua, mutta\nhuomautusteni ei ole onnistunut ehkäistä noita kunnianosotuksia.\nTämänvuotisten talvimarkkinoiden aikana sain viimeksi hävetä erään\nvuokkiniemeläisen miehen takia, joka juuri täten oli langennut\nkasvoilleen, ilman että vielä olin ehtinyt saada hänet nousemaan ylös,\nennenkuin muutamat tuttavani astuivat sisälle ja saivat siitä aihetta\npilaan.\"\n\nKuudennella retkellään Lönnrot laulatti erästä isäntää, jonka pojat\nlauloivat toverilleni, ja sai häneltä koko joukon runoja. Hän kertoo\ntästä kohtauksesta eräässä kirjeessä seuraavaa:\n\n\"Uhtuessa tapasin ennen tuntemattoman Jamala nimisen miehen, joka\nensinnä lupasi 5:estä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan\nsaakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni\npyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän\nlauloakseen 20 pitempätä runoa sanotulla maksolla, ja mitä muistaisi,\npäällisiksi. Niin kirjotinkin kaiken päivän häneltä. Pieni poika\nistu lähellä ja veisti joka runolta pykälen puuhun. Pimiän tullen\ntuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjotin luvatuita\npienempiä runoja murkkina päiviin asti. Vaan sitte hänestä päästyä\nkeräyty tyttöjä kylästä, jotka kyllä pienensivät poveni 20 kopeikan\nseeleistä. Näin sain sekä tästä että muistaki kylistä taasen kyllä\nrunoja. Nyt aikaa saahen lähtisin kernaasti rajoa myöten ensinnä aina\nLappiin asti, vaikk'en taia päästäkkänä, ennen kun tulevana vuonna,\njos sillonkana. Sen jälkeen tekisi mieleni toiselle suunnalle rajoa\nseuraten vaikka Laatokan mereen asti. Rajapaikat ovat kuitenkin\nparahimmat lauluilta.\"\n\nSeitsemännellä retkellä Lönnrot yhdessä ylioppilas Cajanin kanssa\nviipyi Uhtuessa kolme viikkoa, odotellen talvikeliä, jotta voisi lähteä\nmatkalleen, pohjan perille.\n\n\"Ylioppilas Cajanin kanssa olen asunut vallan oivallisessa kamarissa\neli kornitsassa, joksi sitä täällä sanotaan, ja olen joka päivä\nlaulattanut sekä tyttöjä, akkoja että miehiä ja poikia tai antanut\nheidän kertoa satuja, niin että kyllä on ollut täysi työ, ja ettei\nikäväkään ole vaivannut.\"\n\nLönnrot mainitsee, että Uhtuessa hänen aikanaan oli noin 80 taloa.\nKuinka vanha tämä asuinpaikka on, siitä lienee mahdoton saada selkoa.\n\"Sarkasodan\" eli \"varastussotain\" aikana se Lönnrotille kerrottujen\nmuistojen mukaan oli niin lopen hävitetty, ettei jäänyt ainoatakaan\ntaloa. Muuan joukkue suomalaisia talonpoikia oli muka silloin, Ison\nvihan raivotessa omassa maassa, kulkenut rajan poikki, ryöstänyt ja\npolttanut kaikkialla Vuokkiniemessä ja samalla hävittänyt Uhtuenkin.\nKylän sanottiin sitten olleen autiona ja saaneen ensimäiset uudet\nasukkaat Kiannasta, Suomen puolelta. \"Siitä voi päättää\", lausuu\nLönnrot, \"kuinka maa oli kauttaaltaan hävitetty, kun ei Uhtuen verraten\nedullisella paikalla olevaan kylään lähempää liiennyt uusia asukkaita.\"\nBorenius mainitsee Uhtuen talojen luvun olleen 1870 luvun alulla\n130-145, ulkopiirin kanssa jopa 200-300. Kylän asukasluku lienee\nnoussut toiselle tuhannelle.\n\nVaikka Uhut on niin suuri liikepaikka, ei siitä kuitenkaan ollut\nrattailla ajettavaa tietä millekään suunnalle. Liike kulki kesällä\nvesiä pitkin sekä Kemiin että Suomen puolelle, sisämaahan jalan.\nTalvella ajettiin selkiä, mutta kelirikon aikana oli tämä suuri kylä\nviikkokausia eristettynä kaikesta yhteydestä muun maailman kanssa.\n\nKävin Uhtuessa montakin kertaa, milloin yksin, milloin toverini\nseurassa. Vietimme siellä erään kerran monia päiviä. Meillä oli\npuoleksi tuttavia isäntiä, sillä toisilla oli puoteja kotipitäjissämme.\nToisia tuttavia saimme kylällä. Meitäkin \"pidettiin hyvänä\", niinkuin\nsana kuuluu, kutsuttiin ativoihin talosta toiseen, jonkun päivän elimme\noikeassa juhlahumussa, vaikkei muuta tarjousta ollutkaan kuin teetä.\nLaskin meidän eräänäkin päivänä juoneen puoliväliin kolmattakymmentä\nlasia mieheen, kun joka talossa oli juotava monet \"tokanat\" ja vielä\npakostakin \"tinkitokana\"; vaikka olisit jo kuppisi kumonnut. Tämä\ntapahtui keskellä heinäkuun helteitä ja melkolailla sen vuoksi tässä\nkestityksessä hikoiltiin.\n\nAsuin ensi käynnilläni Likopäässä. Talot olivat tosin päältä nähden\nverraten vaatimattomia, mutta niissä vallitsi mitä paras järjestys\nja siivous. Voisipa sanoa, että asukkaissa oli joku ylimyksellinen\nleima, joka muutoin on Karjalan rahvaassa yleinen ja varmaan hyvin\nvanha, entiseen vapauteen ja omavaltaan juurtuva piirre. Oli siihen\nkuitenkin nykyisetkin syyt. Nämä isännät ja heidän sukulaisensa olivat\nenimmäkseen varakkaita kauppiaita. Toisilla oli Suomen puolella\nrikkauksia, joita mainittiin kautta maakuntain. Mutta siltä eivät he\ntäällä omalla puolellaan koettaneet ylläpitää semmoista herraselämää\nkuin meikäläiset maakauppiaat, vaan viljelivät talojaan samaan laatuun\nkuin kaikki muutkin ja asuivat suurissa pirteissään muun talonväen\nkeralla. Pirtin järjestys oli juuri samanlainen kuin tavallisissakin\ntaloissa, isännät ja emännät kävivät töissä, korjailivat nuottiaan,\nverkkojaan, soutelivat pyyntiretkillä, sanalla sanoen, herrassäädyksi\nhe olivat vallan kansanvaltaisia, talonpojiksi ylimyksellisiä. Tupain\nlattiat olivat matoilla verhotut, moitteettoman puhtaat, vierashuoneet\nvielä sitäkin somemmat. Suojain puolesta siellä siis viihtyi hyvin.\nMutta jonkun verran Suomen miestä kuitenkin kaikitenkin vierottiin.\n\nToisenlaiset olot vallitsivat niissä taloissa, joihin hihhulilaisuus\noli levinnyt. Ero oli melkein yhtä jyrkkä, kuin jos olisi maanrajan\npoikki astunut omalle puolelle. Rahvas oli suorempaa ja avomielisempää,\nmutta uskonnon mukana oli se omistanut suomalaisten huonojakin\npuolia. Pirteissä poltettiin vapaasti tupakkaa, lattioita ei pidetty\nsiivossa; hihhulien kodit eivät sen vuoksi tehneet likimainkaan\nyhtä puhdasta vaikutusta kuin muitten karjalaisten. Oli kerrassaan\nomituista nähdä, missä määrin uskonto muutti rahvaan koko asunnon ja\nolennon. Yhtä vaikeata kuin oli erottaa Suomesta naituja, uskoaan\nmuuttaneita naisia karjalaisista emännistä, yhtä vaikea olisi ollut\nerottaa useita laestadiolaisuuteen kääntyneitä karjalaisia heidän\nheimolaisistaan rajan länsipuolella. Erwasti kertoo, että Uhtuen\nhihhuleita v. 1879 esivallan toimesta vainottiin, muutamia heistä oli\nuskonsa vuoksi linnaankin tuomittu ja sitten kielletty lähtemästä\ntavallisille kauppamatkoilleen. Mutta nähtävästi ei tämä pelotus voinut\nuskolaisuutta lopen hävittää, koska heitä nytkin kuului olevan kylässä\njotenkin runsaasti.\n\nLönnrotin jälkeen ovat useimmat muutkin runonkerääjät Uhtuessa käyneet\nja runoja saaneet. \"Tosin on runolaulu ja esi-isäin yksinkertaiset tavat\ntäällä Uhtuen, maailmaa kiertäneinä miehillä vähemmässä arvossa, kuin\nsyrjäisemmissä kylissä, eivätkä runot ole täällä enää niin täydelliset\nkuin Suomen rajan läheisyydessä, vaan niitä tunnetaan täällä yhtähyvin\njotenkin paljon\", lausuu Borenius.\n\nNiinpä karttui meillekin koko joukon kirjoittamista kylää\nkierrellessämme. Varsinkin molemmat Jamaset, joiden isää Lönnrot oli\nlaulattanut, osasivat paljon runoja. Toverini kirjoitti ne vertauksen\nvuoksi, vaikka jo Borenius parikymmentä vuotta aikaisemmin oli heitä\nlaulattanut. Jamas-veljekset olivat vähän vanhanaikaisempia ukkoja,\nmutta kylän mahtimiehiä kumminkin. Heitä näytti vähän hävettävän,\nkun vaadimme laulamaan runoja, joita he ennen nuorempina olivat\nlaulaneet milloin kotona, milloin matkoillaan Suomessa. Hymyt ja\nestelyt päättyivät kuitenkin siihen, että he vierashuoneessa,\njonne ei sivullisia päässyt, avasivat virsilippaansa ja lauloivat\nlaulunsa. Suostuivat he siihenkin, että valokuvasin heidät semmoisessa\nasennossa, \"käsi kädessä, sormet sormien lomassa\", johon Lönnrot\nkertoi kilpalaulajain ennen ruvenneen, vaikka tämä laulunmalli olikin\nveljeksille tuntematon.\n\nMeidän näissä toimissa puuhatessamme saapui kylän venäläinen uratnikka\nhuhun mukaan erään juonikkaan isännän yllytyksestä -- tiedustelemaan\npassejamme ja askareitamme. Tuo isäntä kuului häntä yllyttäneen\nkimppuumme sillä verukkeella, että valokuvailimme ja muka laadimme\nkarttaa, jonka mukaan vihollinen voisi maahan tulla. Uratnikasta ei\nkuitenkaan ollut vaikea selvitä matkakirjeiden avulla, eivätkä muutkaan\nsen koommin meitä ahdistaneet valokuvailun vuoksi.\n\nSain Uhtuesta koko joukon vanhoja koruompeluksia, osasta silkillä\nommeltuja, varsin omintakeisia malleja. Nykyään tämä ompelutaito oli\nkokonaan unohtunut, mutta siellä täällä oli muiskia vielä arkkujen\npohjalla ja kaipauksetta niistä luovuttiin. Olipa vielä jollakulla\nvanhoja ompelutelineitäkin. Kävimme katsomassa erästä nuorta, ehkä\nviidentoista vuoden vanhaa neitostakin, jota laitettiin koko kylän\nkauneimmaksi. Vaikka Toarie oli verraten köyhä -- isä oli vuosikausia\nelellyt Suomessa, jättäen perheensä oman onnensa nojaan -- oli hän\nkauneutensa vuoksi kuitenkin niin suuressa maineessa, että sanottiin\nnuorten miesten kilvan tahtoneen viedä hänet miehelään, vaikka hän\noli vielä alaikäinen. Toarie olikin paljon somempi kuin valokuvassa,\neikä se suinkaan vähentänyt hänen viehätystään, että hän osasi \"veätä\nvärttinätä\".\n\n\n\n\nVIENAN KARJALAN KERTOMARUNOT.\n\n\nSiihen aikaan kun Vienan Karjalassa matkustelimme, ei runotoisinnoita\nvielä oltu julkaistu kuin joku näytearkki, ja tietoni niiden laadusta\nsenvuoksi olivat vaillinaiset. Kun sitten aloin runoja itse kerätä,\nniin tuntuivat alussa ne ainekset, joista kansalliseepoksemme on\nkoottu, kylläkin niukoilta ja hatarilta. Emme missään tavanneet\nsemmoista toisintoa, joka olisi likimainkaan vastannut Kalevalan\nrunojen täydellisyyttä, vaikka laulatimme parhaita enää elossa olevia\nlaulajoita. Saamistamme runoista useat olivat kuin lyhennetty karsittu\nlaitos, joka nopeaan kertoi pääpiirteet semmoisista tapauksista,\njoille Kalevala omistaa monta runoa. Ne olivat vain kuin selkärankaa,\njonka ympäriltä useimmat jäsenet ja elimet puuttuivat. Toisia runoja\nlaulettiin toisista henkilöistä kuin Kalevalassa, toisia oudoissa\nyhteyksissä, muutamat olivat taruperäiselle eepilliselle runopiirille\naivan vieraat. Varsinkin pienempien laulajien runot olivat usein niin\nsekaantuneet, että niistä puuttui ajatuksen yhteys. Pakanallisen\njumaluustaruston nimiä oli väännelty niin kummasti, ettei laulajalla\nilmeisestikään enää voinut olla aavistusta siitä, mitä ne alkuaan\nmerkitsivät.\n\nMutta kun olimme enemmän runoja kirjotelleet, muuttui vähitellen\nkäsityksemme. Tuossa verraten hajanaisessa, ikäänkuin karsitussa\ntoisintorunoudessa alkoi yhä selvemmin kajastaa suuri yhteys. Kuta\nuseampaan laulajaan tutustuimme, sitä enemmän se rikastui, sai\ntäydentäviä piirteitä, runsaampia värejä ja vivahduksia. Näköala\nlaajeni samoin kuin yksityisen asunnan piiristä noustessa vuorelle,\njolle ympärillä olevatkin seudut näkyvät. Maisemanäköalassakin\nvallitsevat eri kohdissa enimmäkseen samat perusainekset, mutta alati\ntoistuessaan laajalla alalla ne saavat lukemattomia uusia sävyjä,\nyhtyvät eri tavoilla ja ryhmittyvät suuremmiksi johtopiirteiksi,\njoita ei yksityismaisemassa huomaa, vaikka se voi olla niistä osa,\nkukkulajonoiksi, metsä- ja viljelysaloiksi, vesistöiksi, joita\nyhdistävät salmet ja joet. Melkein samaan tapaan kansanrunouden\nnäköalat rikastuvat ja saavat suurempia yhdistäviä juonia, kuta enemmän\nniitä kerääntyy katsojan tajuntaan. Jokainen saatu toisinto samoin kuin\nvuorelle noustessa askel askelelta paljastaa uusia piirteitä ja samalla\nyhä enemmän haahmottelee suurempaa kokonaisuutta.\n\nNäin Lönnrotin näköala laajenemistaan laajeni, kuta enemmän\ntoisintorunoja hänelle karttui, kokonaisuus alkoi hänelle yhä enemmän\nselvetä ja lopulta hän saattoi luoda Kalevalan.\n\nNe kertomarunot, joista Kalevala on saanut eepillisen sisällyksensä, on\nVienan Karjalan toisintorunojulkaisussa aiheittensa mukaan järjestetty\nseuraavasti:\n\n_Sampo-jakso_. Tämä vaiherikas runo on Kalevalan varsinainen\nselkäranka. Siitä juoksevat eepoksen juonet. Samporunon yhteydessä\nlauletaan paitsi Väinölän ja Pohjolan taisteluita usein maailman\nluominenkin ja vielä muitakin runoaiheita, jotka tässä on itsenäisiksi\nerotettu.\n\n_Taivaan taonta_. Siitä on säilynyt ainoastaan muutamia harvoja lyhyitä\nkatkelmia, jos lienee ennen aikaan ollut täydellisempi.\n\n_Kilpalaulanta_, runo Väinämöisen ja Joukahaisen kohtauksesta ja\nlaulukilpailusta sekä Joukahaisen lupauksesta antaa Väinämöiselle\nsisarensa puolisoksi. Se ehkä täydellisimmin kansanlaulussa vastaa\nKalevalan runoa.\n\n_Ainoruno_, kuvaus nuoresta tytöstä, joka lehdossa tapasi \"Osmosen\" tai\n\"Kalevaisen\" ja surussaan hänen kosinnastaan kuristi itsensä aitassa.\nRuno on semmoisenaan niin katkelman laatuinen, että se kuin itsestään\nsopeutui Joukahaisen sisareen, vaikka sekä Väinämöinen että Joukahainen\novat sille tuntemattomat.\n\n_Vellamon neidon onginta_. Usemmissa toisinnoissa tämä runo lauletaan\nVäinämöisestä. Vanha runoilija sai ongella ollessaan kalan, jota hän\nei ollut ennen nähnyt, rupesi sitä leikkaamaan, mutta \"lohi loimahti\nmerehe, kala kirjo kimmertihe\", ja ilmaisi veteen päästyään olevansa\nVellamon neito, joka oli tullut ikirunojalle puolisoksi. Suotta Väinämö\nenää kokee sitä käsiinsä saada. Aiheen puolesta runo kauniisti sopi\nedellisen jatkoksi, vaikk'emme sitä toisintorunoudessa siinä yhteydessä\ntapaakaan.\n\n_Väinämöisen polvenhaava_. Väinämöinen veistää vuorella venettä,\nkirveen koskematta kivehen, mutta hiisi vaapahuttaa vartta, niin että\nkirves käy Väinämöisen polveen. Haavasta virtaavan veren sulkee muuan\ntietäjäukko loitsullaan.\n\n_Venepuun etsintä_. Sampsa poika Pellervoinen, toisissa toisinnoissa\njoku toinen henkilö, etsii Väinämölle venepuuta.\n\n_Tuonelassa käynti_. Useimmissa toisinnoissa kerrotaan Tuonelan matka\nVäinämöisestä. Arhipan laulamassa retki tapahtuu sen johdosta, että\nVäinämöisen reki oli Päivölän pidoissa rikkaantunut.\n\n_Vipusessa käynti_. Väinömöinen käy Vipusen luona saamassa sanoja,\njoita hän tarvitsi \"tehdessään tiedolla venettä, laatiessaan purtta\nlaulamalla.\"\n\n_Kilpakosinta_. Väinämöinen ja Ilmarinen matkustavat kilvan kosimaan\nPohjolan emännän tytärtä. Runo tavallisesti alkaa kauniilla kuvauksella\nsiitä, kuinka Ilmarisen sisar keksi merellä Väinämöisen veneen ja\nhoukutteli häntä ilmaisemaan, millä asioilla hän liikkui, sekä sitten\njuoksi kertomaan uutisensa veljelleen, joka kiiruumman kautta niinikään\nsuoriutui matkaan. Nämä toisinnot käsittävät Kalevalan komeimpia ja\nvanhanaikaisimpia piirteitä, kuten ansiotyöt, jotka Pohjolan emäntä\nmääräsi suoritettaviksi, ennenkuin suostui tyttärensä antamaan.\n\n_Kultaneidon taonta_. Ilmarinen, toisissa toisinnoissa Väinämöinen,\ntakoo kullasta neidon, huomaten kuitenkin hyvin viluksi sen kanssa\nlepäillä.\n\n_Kojosen pojan kosinta_. Synkkä runo Kojosen pojasta, joka kosi\nKommin tytärtä ja vihdoin saikin neidon ja vei hänet vastoin tahtoaan\nkotiinsa, täällä surmasi ja lähetti lihat anopilleen lahjaksi. Se on\nKalevalassa Kullervorunoon sovitettu.\n\n_Laivaretki ja kanteleen synty_. Väinämöinen laskee sinistä merta,\nvene täynnään neitoja ja nuoria miehiä, keksii merellä kanteleen\nainekset, laatii niistä soiton ja viehättää ihmiset, eläimet ja kaikki\nhaltijatkin soittoansa kuulemaan.\n\n_Nimettömät taudit_. Ainoastaan joku lyhyt toisinto Vienan Karjalan\nrunoalueella on säilynyt niistä taudeista, joita Väinölän lapset\npotivat ja jotka sitten Väinämöinen voimallisilla voiteillaan paransi.\n\n_Auringon ja kuun päästö_. Tästä runosta on vasta 1870-luvulla\nkirjoitettu Vuonnisessa muistoon kaksi lyhyttä toisintoa. Se oikeastaan\nkuuluu Karjalan kannaksen runoihin.\n\n_Väinämöisen tuomio_. Runo Luojan synnystä, Väinämöisen yrityksestä\nsaada hänet kuolemaan pantavaksi ja runoilijan poislähdöstä, kun\ntuomiota ei toteutettu.\n\n_Lemminkäisen virsi_. Yleisin kautta Karjalan laulettu runo.\nRunon ytimenä on kertomus Lemminkäisen tulosta Päivölän pitoihin\nkutsumattomana vieraana ja kaksintaistelu Päivölän isännän kanssa.\nUsein se päättyy hänen matkallaan saareen piilemään ja seikkailuihinsa\nsaaren impien iloissa. Tämä osa runosta kuitenkin usein lauletaan\nKullervostakin. Harvinainen on Arhippa Perttusen laulama toisinto\nLemminkäisen surmasta.\n\n_Hiiden hirven hiihdäntä_. Se yleisimmin lauletaan Lyylikistä, lylyjen\nsepästä, mutta lauletaan jossain toisinnossa Lemminkäisestäkin ja\n\"kauniista Kauppi Köyrötyisestäkin\".\n\n_Ison härän runo_. Kuvaus suuresta härästä, joka kasvoi Hämeessä.\nKalevala sen tarjoo Pohjolan häissä hääkansalle.\n\n_Ahdin ja Kyllikin runo_. Tästä kauniista Kalevalan runosta on Vienan\nKarjalan toisinnoissa säilynyt vain muutamia lyhyitä katkelmia,\nmelkeimpä vain viittauksia. Säilyneitten säkeitten pätöisyys kuitenkin\nviittaa siihen, että runo on ennen ollut täydellisempi, ja Aunuksesta\nEuropaeus löysikin täydellisemmän toisinnon, joka on vanhinta,\nkuontuneinta kansanrunoa.\n\n_Kalevan pojan kosto_. Kuvaus paimenesta, jonka leipään emäntä leipoo\nkiven ja joka kostoksi ajaa metsän petoja tarhaan emännän surmaksi.\n\n_Sisaren turmelus_ lauletaan milloin Kalevan pojasta, Kullervosta tai\n\"tuhmasta pojasta Tuiretuisesta\".\n\n_Kuolon sanomat_ tapaamme Kalevalassa Kullervon sotaan lähtiessä, jossa\nyhteydessä ne toiminnoissakin lauletaan. Tämä runo on Vienan Karjalan\nalueella verraten harvinainen ja vaillinainen.\n\nJos palaamme vertaukseemme, niin voimme sanoa katseen Latvajärven\nArhipan runomajalta kantavan kauemmaksi kuin ainoankaan toisen\nrunolaulajan pihoilta. Se on jo melkoisella mäellä, johon näkyy omia\nmaita laajemmalti koko kotiseutu, jopa häämöittää metsän takaa vesiä,\njotka johtavat vielä etäämmällekin, vieraille runomaille.\n\nArhipan laulamasta Sampo-jaksosta lukija saa hyvän käsityksen siitä,\nminkälaisia parhaat Kalevalan rakennusaineista olivat, ja sen johdolla\nvoimme luoda lyhyen silmäyksen siihen, kuinka se muiden laulajain\nrunoista täydentyi ja kehittyi.\n\n\n\n\nARHIPPA PERTTUSEN LAULAMA SAMPOJAKSO.\n\n\n    Lappalainen kyyttösilmä\n    Piti viikosta vihoa,\n    Kaukausta ylen katsetta\n    Päälle vanhan Väinämöisen.\n    Vuotti illoin, vuotti aamuin                                  5\n    Tulovakse Väinämöistä,\n    Soavakse Umentolaista.\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    Rekehensä reutosihen,\n    Korjahan korentelihen.                                       10\n    Orihilla olkisella,\n    Hernevarrella hevolla\n    Ajoa karetteloopi\n    Selvällä meren selällä,\n    Ulapalla aukialla.                                           15\n    Lappalainen kyyttösilmä\n    Niin päivänä muutamana,\n    Huomenna monikahana\n    Keksi mustasen merellä,\n    Sinervöisen lainehilla.                                      20\n    Niin koppo tulisen jousen,\n    Korvalta kovan tulisen;\n    Jännitti tulisen jousen,\n    Nuolen juonelle asetti,\n    Valitsi parahan varren.                                      25\n    Niin siitä sanoiksi virkko:\n    \"Kun käsi alentanoovi,\n    Niin nuoli ylentyöhö;\n    Kun käsi ylentänöövi,\n    Niin nuoli alentuoho!\"                                       30\n    Ampu olkisen orihin\n    Alta vanhan Väinämöisen,\n    Hernevartisen heposen\n    Läpi länkiluun lihasta,\n    Oikiesta olkapäästä,                                         35\n    Kautti kainalon vasemman.\n    Siilon vanha Väinämöinen\n    Sortu sormin lainehille,\n    Kämmenin vesille käänty.\n    Siellä kulki 6 vuotta,                                       40\n    Seiso 7 keseä,\n    Kulki kuusissa hakona,\n    Petäjäisä pölkyn päänä.\n    Itkiä tihusteloopi,\n    Ukkua rukuiloopi,                                            45\n    Pavan naista palveloopi:\n    \"Nosta, ukko, suuri tuuli,\n    Sään mänöö määritöntä;\n    Nosta mustia muria\n    Päälle selvien vesien!\"                                      50\n    Nosti ukko suuren tuulen,\n    Sään mänösen määrittömän;\n    Nosti mustia muria\n    Päälle selvien vesien.\n    Kanto vanhan Väinämöisen                                     55\n    Pimiähän Pohjolahan,\n    Kiven kirjavan sivulle,\n    Paaen paksun lappehille.\n    Itkiä tihusteloopi.\n    Pohjon akka harvahammas                                      60\n    Nousi aivon aikasehen,\n    Aivon aika huomenessa;\n    Pian pirtin lämmitteli,\n    Pyhki pitkin pirttiähän,\n    Lattiatahan lakaisi;                                         65\n    Viepi ulos rikkasa\n    Pellolle perimmäiselle;\n    Rikoillahan seisotakse.\n    Tuosta kuuli kuusienen,\n    Tajusi kaheksialle;                                          70\n    Kuuli miehen itkeväkse,\n    Uroon urisevakse:\n    Ei ou itku naisen itku,\n    Eikä itku lapsen itku,\n    Tämä on itku Väinämöisen                                     75\n    Urajanta Untamoisen.\n    Siitä silloin Pohjon akka\n    Viitisekse, vaatisekse,\n    Pää somille suoreille,\n    Pätöville pääsomille.                                        80\n    Meni luoksi Väinämöisen,\n    Sanan virkko, noin nimesi:\n    \"Mitäs itet Väinämöinen,\n    Kuta, Untamo, uriset?\"\n    Sano vanha Väinämöinen:                                      85\n    \"Tuota iten tuon ikäni,\n    Puhki polveni murehin,\n    Jo uin maille vierahille,\n    Äkki ouoille oville.\"\n    Niin sanoopi Pohjon akka:                                    90\n    \"Niin mitä minulle annat,\n    Kun saatan omille maille,\n    Oman kukon kuuluville,\n    Näiltä mailta vierahilta,\n    Äkkiouoilta ovilta?\"                                          95\n    Sano vanha Väinämöinen:\n    \"Mitäpä kysyt minulta?\"\n    \"Kun sie laait uuen sammon\n    Kirjokannen kirjoalet\n    Yhen joukosen sulasta,                                       100\n    Yhen värkkinän murusta,\n    Yhen villan kylkyvöstä,\n    Maiosta mahovan lehmän,\n    Yhen otrasen jyvästä.\"\n    Sano vanha Väinämöinen:                                      105\n    \"En minä takoa taia,\n    Enkä kantta kirjoalla;\n    Työnnän sepon Ilmorisen,\n    Se on taitavin takoja,\n    Se on kannet kirjoapi.\"                                      110\n    Siit' on Pohjan akka\n    Otti miehen kuolomasta,\n    Otti vanhan Väinämöisen,\n    Vei sitä kotihin sitte;\n    Syötti miehen, juotti miehen,                                115\n    Kostutteli kuolomasta;\n    Pani oron juoksomahan,\n    Liinaharjan liikkumahan\n    Pimiästä Pohjolasta,\n    Summasta sarajahasta,                                        120\n    Miehen syövästä kylästä,\n    Urohon upottajasta.\n    Kotihinsa tultuoho\n    Meni luoksi sepon siellä,\n    Sanan virkko, noin nimesi:                                   125\n    \"Sinä seppo Ilmorinen,\n    Langoni, emoni lapsi,\n    Lähe neittä noutamahan,\n    Päätä kassa katsomahan\n    Pimiästä Pohjolasta.                                         130\n    Nyt on neiti kosjottuna\n    Päätä kassa kaupattuna\".\n    Silloin seppo Ilmarinen\n    Peseksen, puhasteleksen\n    Sykysyisistä sysistä,                                        135\n    Tavonnoista talvisista;\n    Veran äärillä veäksen,\n    Lustuilla solkieksen;\n    Rekeensä reutuoksen,\n    Korjahan kohenteleksen.                                      140\n    Laski virkkua vitsalla,\n    Helähytti helmivyöllä;\n    Oro juoksi, matka joutu,\n    Pimiähän Pohjolahan,\n    Summahan sarajahan,                                          145\n    Miesten syöjähän kylähän,\n    Urohon upottajahan.\n    Pohjolahan mentyöön\n    Pohjon akka harvahammas\n    Pani sammon laaintaan,                                       150\n    Kirjokannen kirjantaan\n    Yhen joukosen sulasta,\n    Yhen otrasen jyvästä,\n    Yhen villan kylkyöstä,\n    Maiosta mahovan lehmän,                                       155\n    Yhen värttinän murusta.\n    Silloin seppo Ilmorinen,\n    Päivät sampuo rakenti,\n    Yöt neittä lepyttelööpi.\n    Silloin seppo Ilmorinen                                       160\n    Saapi sammon valmihiksi,\n    Kirjokannen kirjatuksi,\n    Ei neittä lepytetyksi.\n    Siit' on jauho uusi sampo,\n    Kirjokansi kiikutteli:                                        165\n    Jauho purnon puhtehessa,\n    Jauho purnon syötäviä,\n    Jauho purnon myötäviä,\n    3:n pieltäviä.\n    Niin ihastu Pohjon akka,                                      170\n    Anto oman tyttärehek\n    Sepolle Ilmoriselle\n    Ikusekse puolisokse,\n    Kainaloisekse kanakse,\n    Paniakse päänalaisen,                                         175\n    Jalkoin jaksajakse.\n    Silloin seppo Ilmorinen\n    Kotihinsa tullessansa,\n    Käkyöt kukahteloopi\n    Korjan kirjavan kokilla,                                      180\n    Oravaiset juoksenteli\n    Aisoilla vaahterisilla,\n    Tetryöt kukerteloopi\n    Päällä luokin kynäppäisen.\n    Sepolla Ilmorisella                                           185\n    Käsi on kirjokintahissa,\n    Toinen neitosen nisissä;\n    Jalka on Saksan saappoassa,\n    Toinen reisien välissä,\n    Pohjolasta tullessansa.                                       190\n    Kotihinsa tultuohon\n    Meni vanha Väinämöinen\n    Luoksi sepon Ilmorisen,\n    Kysytteli, lausutteli:\n    \"Velli seppo Ilmorinen,                                       195\n    Lankoni, emoni lapsi,\n    Joko laait uuen sammon,\n    Kirjokannen kirjoalit?\"\n    Sano seppo Ilmorinen:\n    \"Jo mie laain uuen sammon                                     200\n    Maiosta mahovan lehmän,\n    Yhen villan kylkyöstä,\n    Yhen värttinän muruista,\n    Yhen otrasen jyvästä.\"\n    Sano Vanha Väinämöinen:                                       205\n    \"Joko jauho uusi sampo,\n    Kirjokansi kiikutteli?\"\n    Sano seppo Ilmorinen:\n    \"Jopa jauho etc.\n    Jauho purnon puhtehessa,                                      210\n    Jauho purnon syötäviä,\n    Jauho purnon myötäviä,\n    3 pieltäviä.\"\n    Silloin vanha Väinämöinen,\n    Kun tunsi toet sanomat,                                       215\n    Rakenteli laivoansa,\n    Laski laivansa merehen,\n    Sanan virkko noin nimesi:\n    \"Ku on tuolla toissa mäessä\n    Vanhalla Väinämöisellä?\"                                      220\n    \"Iku Tiera, Nieran poika,\n    Ylimmäinen ystäväni.\"\n    Nosti päälle purjepuunsa,\n    Kun on männikön mäellä;\n    Laskoopi sinistä merta                                        225\n    Melan koukkupään nojassa\n    Laski päivän, laski toisen;\n    Portit Pohjolan näkyypi,\n    Paistaapi pahat saranat,\n    Pahan ukset ulvottaapi.                                       230\n    Tapasi on taskuhunsa\n    Silloin vanha Väinämöinen,\n    Löihen kukkaroisehensa;\n    Niin otti uniset nieklat,\n    Nukutteli nuuan joukon,                                       235\n    Paineli pakanan kansan.\n    Laskoopi sinistä merta\n    Pimiähän Pohjolahan.\n    Sanan virkko, noin nimesi:\n    \"Iku Tiera, Nieran poika,                                     240\n    Ylimmäinen ystäväni,\n    Mene sie Sampo ottamahan,\n    Kirjokansi kantamahan!\"\n    Ikutiera, Nieran poika,\n    Hyvä kielas käskieki,                                         245\n    Kepiä kehuttoaki,\n    Meni sammon ottamahan,\n    Kirjokannen kantamahan,\n    Eipä sampo liikukkana,\n    Kirjokansi kihnakkana,                                        250\n    Juuret maahan juurrutettu.\n    Itse vanha Väinämöinen\n    Läksi sammon ottamahan,\n    Kirjokannen kantamahan,\n    Eipä sampo liikukkana,                                        255\n    Juuret maahan juurrutettu.\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    Siilon kynti sammon juuret\n    100 sarvella härällä,\n    1000 päällä tursahalla;                                       260\n    Vei sammon venosehensa,\n    Talu talkapohjahansa.\n    Nosti päälle purjepuita;\n    Laskoopi sinistä merta,\n    Laski päivän, laski toisen.                                   265\n    Niin päivänä kolmantena\n    Muurahainen mulkupoika\n    Se kusi kuren jalalle\n    Pimiässä Pohjolassa.\n    Kurki laski suuren kulkun,                                    270\n    Parkasi pahan sävelen:\n    Kaikki Pohjola heräsi,\n    Paha valta valveutu.\n    Pohjon akka harvahammas\n    Tapasihe Sampohonsa:                                          275\n    \"Jo on Sampo muunne viety,\n    Kirjokansi kannettuna!\"\n    Niin rakenti Pohjon purren:\n    100 miestä sauomihin,\n    100 airooh urosta,                                            280\n    100 miestä miekallista,\n    100 miestä ampujata;\n    Laskoopi sinistä merta.\n    Iku Tiera, Nieran poika\n    Sanan virkko noin nimesi:                                    285\n    \"Sie vanha Väinämöinen,\n    Laula, sie hyvä sukuni,\n    Hyvän sammon saatuosi,\n    Tien hyvän käveltyösi!\"\n    Sano vanha Väinämöinen:                                      290\n    \"Aikanen ois ilon teoksi,\n    Varahainen laulannaksi;\n    Portit Pohjolan näkyypi,\n    Paistaapi pahat saranat,\n    Pahan ukset ulvottaapi.                                      295\n    Kun omat ovet näkyisi,\n    Omat ukset ulvottaisi,\n    Äsen laulanta sopisi,\n    Ilon teentä kelpoaisi.\"\n    Niin sano sanalla tuolla                                     300\n    Itse vanha Väinämöinen:\n    \"Ylimmäinen ystäväni,\n    Nouse purjepuun nenääh,\n    Kasisliekaah kavaa;\n    Katso iät, katso lännet,                                     305\n    Katso pitkin Pohjon ranta!\"\n    Iku Tiera, Nieran poika,\n    Hyvä kielas käskieki,\n    Kepiä kehuttooki.\n    Nousi purjepuun nenääh,                                     310\n    Katso iän, katso lännen,\n    Katso pitkin Pohjon rannan,\n    Niin sano sanalla tuolla:\n    \"Jo tuloovi Pohjon pursi,\n    100 hanka hakkoapi;                                         315\n    100 miestä sauomissa,\n    100 airossa urosta,\n    100 miestä miekallista,\n    100 toinen ampujoa.\"\n    Sillon vanha Väinämöinen                                    320\n    Jo näki tuhon tulevan,\n    Hätäpäivän päälle saavan,\n    Tapasi on taskuhunsa,\n    Löihen kukkaroisehensa,\n    Löysi piitä pikkaraisen,                                    325\n    Takloa taki vähäsen,\n    Neki mestasi merehen,\n    Saattaapi sarajahansa,\n    Yli oikien olansa,\n    Kautti kainalon vasemman,                                   330\n    Itse noin sanoiksi virkko:\n    \"Luotihin merehen luoto,\n    Salasaari siunattihin\n    Itähän ikäti pitkä,\n    Luotehelle loppumaton,                                      335\n    Pohjolahan polveksehen.\n    Johon purret puuttuoho,\n    Venehet takeltuoho!\"\n    Niin on puuttunt Pohjon pursi\n    Vene hankava halennut.                                      340\n    Pohjon akka harvahammas\n    Nousi leivon lentimille,\n    Sirkun siiville kohosi.\n    Vassat siiviksi sivalsi\n    Kokon kynkkäluun nenille;                                   345\n    Lenteä lepettelööpi\n    Selvällä meren selällä,\n    Ulapalla aukiella.\n    Liiteleksen, laateleksen\n    Päähän pielen Väinämöisen;                                  350\n    Tahtoo pursi päin puota,\n    Laiva lassuin lohkiella.\n    Niin sanoopi Väinämöinen:\n    \"Iku Tiera, Nieran poika,\n    Ylimmäinen ystäväni,                                        355\n    Ota nyt miekkasi omasi\n    Käelläsi oikiella,\n    Vasemmelta reieltäsi,\n    Kokon koprille sivalla,\n    Vaakalinnun varpahille!\"                                    360\n    Iku Tiera, Nieran poika,\n    Otti miekkansa omansa\n    Käellähän oikialla\n    Vasemmelta reieltänsä,\n    Kokon koprille sivalti,                                     365\n    Vaakalinnun varpahille;\n    Vaan ei vuole vermentännä,\n    Ota ei orvaskettuona.\n    Iski kerran, iski toisen,\n    Kohta 3:tsi rapuopi;                                        370\n    Tuo ei viere vermentänä,\n    Ota ei orvaskettuona.\n    Itse vanha Väinämöinen\n    Melan on merestä nosti\n    Lapiensa lainehesta,                                        375\n    Kokon koprille sivalti,\n    Vaakalinnun varpahille.\n    Jäi yksi nimetön sormi\n    Sampuo pitelemähän,\n    Kirjokantta kantamahan.                                     380\n    Silloin vanha Väinämöinen\n    Otti miekkansa omansa\n    Käellä on oikiella\n    Vasemmalta reieltään.\n    Sillon sampuo murotti,                                      385\n    Kirjokantta kirjoali\n    Selvällä meren selällä,\n    Ulapalla aukiella.\n    Noita tuuli tuuvitteli,\n    Ilman lieto liikutteli                                      390\n    Ympäri meren sinisen.\n    Muut kaikki muruset viepi\n    Rannalle meryttä vasten,\n    Vasten merta hyyvänettä.\n    Pohjon akka harvahammas                                     395\n    Kannen kanto Pohjolahan,\n    Rivan kylmähän kylähän,\n    Sormella nimettömällä,\n    Vasemella varpahalla.\n\n\n\n\nRUNOKYLÄT JA RUNOJEN MUUNTELU.\n\n\n\"Pohjoinen runoalue\" päättyy etelässä siihen vesistöön, joka Kiiteen\nselästä ulottuu itää kohti ja laskee Tsirkkakemiin. Tämä vesistö on\nsamalla kielirajana. Osasta jo senkin rannoilla puhutaan Aunuksen\npehmeäkerakkeista kieltä. Etelämpänä on tämä kieli jo yksinomaan\nvallalla. Uloinna jaossa on Tsirkkakemin rannalla Kellovaaran pieni\nkylä, jota aina on mainittu Vienan Karjalan parhaitten runokyläin\njoukossa. Se on kuitenkin kuin keidas erämaassa, sillä Kellovaaran\nnaapurikylät ovat paljon huonompia runopaikkoja. Runojen singahtaminen\nsinne runottomampien välikylien poikki onkin tapahtunut niin\nsanoaksemme \"historiallisella ajalla\". Sinne oli muuttanut muuan\nPonkalahden mies Yläkuittijärven rannoilta ja tämän poika taas oli\nnainut Latvajärven Arhipan sisaren Moarien. Kellovaaran runot, joita\njo Lönnrot kirjoitti, siis oikeastaan ovat Kuittijärviltä kotoisin.\nLönnrot siellä käynnistään mainitsee:\n\n\"Jekossa makasin yötä, ja siitä kuljettuani 23 virstaa tulin ensinnä\nKellovaaraan, jossa vanhalta akalta, Latvajärven Arhipan sisarelta,\nkirjotin usiampia runoja. Iltapuolella Jyskyjärveen päin matkaan\nKemijokea myöten. Jäätä varottiin jo huonoksi, jonka tähen lähti kaksi\nmiestä saattamaan, äsken mainitun akan poika setänensä. Yöllä makasimma\nvähän aikaa metsäpirtissä ja muun aian matkasimma, minä nukkuen reessä.\nSiinä kerran laululla heräsin kylläki somasti. Toisessa metsäpirtissä\nakan pojalta Simanalta kirjottelin 2 tiimaa lauluja, ja iltapuolella\ntulimma Jyskyjärveen.\"\n\nHuonompia runopaikkoja ovat kylät siitä länteenpäin, vaikkeivät\nolekaan aivan puuttuneet laulajia. Niissä kuitenkin keruukin oli\nvaillinaisempi, ja mahdollista on, että monikin hyvä taitaja on\njäänyt laulattamatta. Kiiteen järven rannalla taas Akonlahti on\nparhaita runopaikkoja. Eräältä Akonlahden mieheltä Gottlund kirjotti\nSuomen puolella ensimmäiset kertomarunot, mitä yleensä on koko Vienan\nKarjalasta saatu.\n\nKaikista niistä kylistä, jotka ovat Kuittijärven ja tämän vesistön\nvälisellä ylämaalla, on runoja muistoon kirjotettu. Mutta runsaimmat on\nsaatu Kuittijärvien piiristä.\n\nTäältä runoalue tekee pitkän poukaman itää kohti pitkin Kemijoen vartta\naina Paanajärveen saakka. Pohjoista kohti se nopeaan huononee, vaikka\nonkin sirpaleita löydetty useimmista kylistä aina Tuoppajärveä myöden.\nPistojärven seuduilla on ehkä ennen ollut enemmän runoja, mutta jo\nEuropaeus valitti, ettei laulajia ollut mahdollinen saada tietojaan\nantamaan.\n\nVienan Karjalan eri paikkakuntain runorikkaudesta saamme hyvän\nkäsityksen Kirjallisuuden Seuran suuresta runotoisintojulkaisusta. Se\nnoudattaa maantieteellistä aluejakoa, alkaen kunkin toisintokiertonsa\nKellovaarasta, jonka runoalueeseen myös luetaan Liedman, Tsholmon ja\nSuurenjärven kylät Nuokkijärven eteläpuolella. Kellovaaran pieni kylä\non naapurejaan paljon etevämpi, mutta se yhdistääkin sekä pohjoisen\nettä eteläisen maakunnan runotaidon, niinkuin edellä huomautimme,\nsyynkin mainiten. Viimeksi mainitut kylät taas jo johtavat Aunuksen ja\nEtelä-Karjalan laulumaille, lähinnä Roukkulaan ja Repolaan.\n\nKellovaaran runoalueelta on koottu useimpia ennen mainituita\nkertomarunoja. \"Sisaren turmelusrunoa\" sieltä on saatu enemmän kuin\nmistään muualta koko Vienan Karjalan piiristä. Mutta myös \"Samporuno\",\n\"Kilpalaulanta\", \"Kilpakosinta\", \"Laivaretki ja kanteleen synty\"\nja varsinkin \"Lemminkäisen virsi\" ovat siellä olleet tunnetut, ja\nsaadut toisinnot ovat laajat ja hyvät. Mainittakoon kuitenkin tämän\nohessa, että kootut toisinnot suureksi osaksi ovat saman perheen eri\nsukupolvien laulamia, eivätkä vertausluvut siis tarkalleen ilmaise,\nkuinka paljon ja kuinka yleisesti runoja on laulettu. Samoja runoja,\njotka Lönnrot aikanaan keräsi, kirjoittivat myöhemmätkin kerääjät\nLönnrotin laulajain jälkeläisiltä. Näin ovat runonkerääjät menetelleet\nmuissakin kylissä useastakin syystä. Sen kautta on voitu saada selville\nLönnrotin ja Europaeuksen laulajat, lisäksi on toisinnot näin saatu\ntäydellisemmin, koska vanhin laulaja saattoi runoja kirjaan laulaessaan\nunohtaa säkeitä, jotka hän myöhemmin kotioloissaan lauloi. Ja eri\nsukupolvien laulumallia vertaamalla voidaan lisäksi huomata, missä\nmäärin ajan hammas tai vieraat vaikutukset ovat muutaman miesiän\nkuluessa runoja muutelleet.\n\nJyskyjärven runoalueeseen kuuluvat ne Kemijoen kylät, joista runoja\non saatu, Jyskyjärven lisäksi Suopassalmi ja Paanajärvi. Tältä\nalueelta on sato kuitenkin ollut niukka; mutta on kuitenkin kirjotettu\nSampojaksostakin joku hyvä toisinto. Koko joukon rikkaampi on\nKiimasjärven alue, joka käsittää Nuokkijärven kylät, Piismanlahden,\nPääkönniemen, Nokeuksen, ynnä Kiimasjärven ja Luvajärven. Tällä\nalueella on laulettu varsinkin \"Kilpakosintaa\", \"Lemminkäisen virttä\"\nynnä \"Laivaretkeä ja kanteleen syntyä.\"\n\nAkonlahden runoalue on paljon sitäkin satoisampi; mutta se onkin laaja,\nkäsittäen Miinoasta alkaen kaikki Kiitehen kylät ja pienet rajakylät\nlähelle Kivijärveä. Se johtaa Latvajärven alueelle, joka siitä\nhuolimatta, että siihen kuuluvat ainoastaan Kivijärvi ja Latvajärvi,\nsäeluvun puolesta on Vienan Karjalan ensimmäisiä. Ainoastaan Vuonninen\nja Uhut senkin voittavat. Latvajärven taito käsittää melkein\nkaikki mainitut runoaiheet ja lisäksi sieltä on saatu laajimmat\nja arvokkaimmat toisinnot. Mutta etevästä sijastaan runotaidossa\nLatvajärvi saa melkein yksinomaan kiittää Arhippa Perttusta ja hänen\npoikaansa Miihkalia; kylän muut runontaitajat eivät ole voineet aivan\nsuuressa määrin kartuttaa toisinnoita, vaikka keruu luonnollisesti\nonkin varsinkin tämän kylän tarkkaan etsinyt. Arhippa ja hänen poikansa\nkohoavat ympäristöstään niin korkealle, ettei ainoakaan toinen\nLatvajärven laulaja voi sinnepäinkään heille vertoja vetää.\n\nPaljon suurempi, mutta siitä huolimatta köyhempi on Vuokkiniemen\nrunoalue, johon on yhdistetty Tsena, Vuokkiniemi, Tollonjoki,\nPirttiläksi, Venehjärvi ja Ponkalaksi. Parhaat laulajat ovat olleet\nTsenan Kettuset, joilta Topelius vanhempi sai arvokkaimmat runonsa.\nMutta tältä alueelta on saatu lauluja hyvin monelta eri laulajalta,\njoten se antaa hyvän käsityksen yleisestä runotaidosta rahvaan kesken.\nKostamuksen--Kenttijärven alueelta, johon Kontokki, Koivujärvi ja\nVonkajärvikin kuuluvat, on tosin saatu runoja, mutta ei kuitenkaan niin\nrunsaasti, kuin olisi voinut odottaa.\n\nVienan Karjalan paras runokylä on Vuonninen, jonka alueeseen\nAajuolaksi, Lonkka ja jotkut pienemmät saloasutukset on luettu.\nSamporunoa varsinkin on sieltä kirjoitettu muistoon kaksi vertaa\nenemmän kuin Latvajärvestäkään, ja melkein kaikki muutkin runot\novat olleet hyvin edustettuina. Vuonnisessa on ollut oivallisia\nrunolaulajoita, varsinkin Ontrei Malinen ja hänen jälkeläisensä, mutta\nlisäksi on runotaito siellä ollut rahvaan kesken yleinen ja toisinnot\nparemmat kuin ainoassakaan toisessa Vienan Karjalan kylässä. Lonkan\nparas laulaja oli Martiska.\n\nMuistoon kirjoitettujen runojen runsauden puolesta Vuonnisen alueelle\nvetää vertoja Uhtuen alue, mutta se käsittääkin paitsi Uhtuetta\nJyvöälahden, Alijärven, Tsiksan, Luusalmen, Nurmilahden ja muutamia\nmuitakin kyliä. Tällä alueella on runon osaajien luku niinikään hyvin\nsuuri, mutta itse laulumalli ei ole yhtä ehjä ja hyvä kuin Latvajärven\nja Vuonnisen. Toisinnot ovat lyhempiä ja enimmäkseen sekavampiakin.\nMuutoin on runoaiheiden tunteminen Uhtuen alueella meikein laajempi\nkuin rajakylissä, koska sen puolen toisinnot yhdistävät itseensä koko\njoukon piirteitä eteläiseltäkin alueelta.\n\nKuittijärven pohjoispuolella olevat kylät on yhdistetty Pohjoiseksi\nraja-alueeksi. Niistä on rajalla oleva Koljola runotaitoisin, mutta\nparas runolaulaja onkin sinne Lonkasta muuttanut ja tuonut runot\nmukanaan. Muista kylistä, samoinkuin Koillisenkin raja-alueen kylistä,\non saatu melkein vain \"Lemminkäisen virttä\".\n\nTämän kirjan alkuun liitetystä taulusta käy selville sekä runosaaliin\nrunsaus eri alueilla että myöskin se, paljonko kutakin kertomarunoa\non laulettu. \"Lemminkäisen virsi\" on kaikista yleisin, paljon\nyleisemmin laulettu kuin suuri \"Sampojaksokaan\", jolla on senjälkeen\ntoinen sija. Kolmannella sijalla on kirjaan pantujen toisinnoitten\njoukossa \"Kilpakosinta\", sitten \"Laivaretki ja kanteleen synty\",\n\"Kilpalaulanta\", \"Väinämöisen polvenhaava\" ja \"Sisaren turmelus\".\nHarvinaisimmat ovat runot \"Auringon ja kuun päästöstä\", \"Taivaan\ntaonnasta\", \"Ahdin ja Kyllikin runo\", \"Kuolonsanomat\", \"Venepuun\netsintä\" ja \"Väinämöisen tuomio\". Ellei olisi Etelä-Karjalan runomailta\nja Inkeristä lisää saatu, olisivat nämä runot Kalevalassa jääneet\nkylläkin vaillinaisiksi.\n\nKertomarunot ovat vain osa Kalevalan rakennusaineksista. Niiden\ntäytteeksi rakentaja käytti loitsuja, lyyrillisiä lauluja ja\nballaadeja. Loitsuista Kalevala on saanut suuren osan vanhimmista ja\njylhimmistä piirteistään, lyyrillisistä lauluista taas hienoimmat\nvärinsä. Näitä aineksia ei edellä olevassa verrannossa ole huomioon\notettu. Loitsuista Vienan Karjala on rikas, mutta lyyrillinen runous\nsiellä on paljon heikompi kuin Etelä Karjalassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuratkaamme yhden runon esiintymistä Vienan Karjalan eri runoalueilla\nsaadaksemme vähän käsitystä siitä, millä tavalla runot eri kylissä\nmuuntelevat. Otamme sitä varten tarkasteltavaksemme \"Sampojakson\", tuon\ntärkeimmän kaikista.\n\nLatvajärven Arhipan laulama, 400 säettä käsittävä runo alkaa noilla\nsanoilla, joilla melkein kaikki laulajat koko tällä alueella\nSampojakson ladulle lähtevät:\n\n    Lappalainj oli kyyttösilmä\n    Piti viikoista vihoa,\n    Kaukaista ylen katsetta\n    Päälle vanhan Väinämöisen...\n\nRunossa kuvataan, kuinka hän väijyi ikirunojaa, joka merta ratsasti\n\"hernevarrella hevolla, orihilla olkisella\". Lappalainen jännitti\ntulisen jousen ja ampui laulajan alta hevosen. Väinämöinen siitä\nsuistui mereen ja kulki siellä vuosikausia \"kuusissa hakona, petäjäissä\npölkynpäänä\". Myrsky kantoi hänet vihdoin Pohjolaan, jossa hän\nrannalla avuttomana \"itkiä tihusteloovi\". Pohjan akka harvahammas\nkuultuaan uroon itkevän, pelastaa hänet veden hädästä ja vie omalle\nmaalleen, kun Väinämö lupaa toimittaa Ilmarisen takomaan Pohjolaan\nSammon. Väinämö kotiin päästyään ilmoittaakin Ilmariselle, että hän\ntämän työn tehtyään saa vaimokseen Pohjolan tyttären, ja Ilmarinen\npaikalla lähtee Pohjolaan; jossa hän \"päivät Sampuo takoopi, yöt neittä\nlepyttelööpi\" -- näitä säkeitä harvoin huonoinkaan laulaja unohtaa,\nmiten sekava hänen runomuistinsa muutoin olisikin. Sampo sai valmiiksi,\nIlmarinen sai Pohjolan tytön ja ajoi hänen kanssaan kotiin, jossa hän\nVäinämöiselle kertoi ihmetakeestaan. Sen ihmeominaisuudet kuultuaan\nVäinämöinen paikalla työntää vesille veneensä, ottaa Iku-Tieran, Nieran\npojan, ylimmäisen ystävänsä, toiseksi mieheksi matkaansa ja \"laskoopi\nsinistä merta melan koukkupään varassa\", nukuttaa Pohjolan kansan ja\nkyntää Sammon juuret \"satasarvella härällä, tuhatpäällä tursahalla\",\nsekä vie Sammon veneeseensä. Mutta kolmantena päivänä \"muurahainen\nmulkupoika\" herättää kuren, joka parkaisee pahan sävelen ja herättää\nuinuvan Pohjolan. Pohjan akka, huomattuaan Sammon ryöstetyksi, kokoo\npaikalla väkeä ja lähtee ryöstäjiä takaa ajamaan suurella sotipurrella,\njonka Iku-Tiera näkee. Väinämöinen siitä luo mereen palan taulaa ja\nsiitä syntyy suuri luoto, johon puuttuu Pohjolan pursi. Pohjan akka\nnousee kokon siiville ja saavuttaa lentäen Väinämön purren ja istahtaa\npurjepuun pieleen niin raskaasti, että Väinämön pursi siitä oli \"päin\npudota, laiva lastuin lohkiella\". Väinämö kehottaa Iku-Tieraa iskemään\nlinnun miekallaan, mutta vaikka tämä rapaiseepi voimainsa takaa, ei\nmiekka pysty vähääkään. Silloin Väinämöinen itse nostaa melansa merestä\nja sillä sivaltaa kokkoa kynsille. Kokolle jäi vain yksi kynsi, jolla\nse tavotti Sampoa, mutta Väinämö silloin iski miekallaan ja murotti\nsillä Sammon palasiksi. Muut Sammon palaset uiskentelivat \"rannalla\nmeryttä vasten\", mutta kannen Pohjan akka kantoi Pohjolaan, \"rivan\nkylmähän kylähän\".\n\nArhipan toisinnossa ovat Sampojakson tärkeimmät tapaukset hyvässä\njärjestyksessä yhtämittaisesti laulettuina. Olkoon se esikuvana\nvertaillessamme runon eri muotoja Vienan Karjalan runomailla.\n\nKellovaarassa Arhipan sisaren Moarien poika Simana lauloi Lönnrotille\nrunon toiseen laatuun. Väinämöinen oli muka matkalla Luotolahan\nlankoihinsa, kun Pohjan poika hänen altaan hevosen ampui. Väinämöisen\n\"ainut akka\" pyysi Ilmarista takomaan itselleen haravan, jolla löysi\nVäinämöisen. Tämä sitten teki kanteleen ja sillä soitti niin kauniisti,\nettä kaiken luomakunnan lumosi. Väinämöinen sitten, kuljettuaan\nmeressä kuusi vuotta, nosti polvensa, johon hanhi muni munansa, nämä\nvierähtivät veteen Väinämöisen liikahuttaessa polveaan, ja hanhi\nloi palasista maailman. Kuten näkyy, on tämä toisinto ilmeisesti\nsekaantunut, mutta siinä taas esiintyy maailman luominen, jota Arhippa\nei ensinkään laulanut, mutta joka on Samporunon oleellinen osa.\n\nLähes neljäkymmentä vuotta myöhemmin sama mies lauloi runon\nLähteenkorvalle. Hän alkoi silloin Väinämöisen ja Joukahaisen\nkilpalaulannasta. Kun Joukahainen oli sisarensa luvannut Väinämöiselle\npuolisoksi, niin lappalainen kyyttösilmä keksi runoilijan merta\najamassa ja ampui hänen altaan hevosen. Pohjan akka, \"ainut akka\nVäinämöisen\", haravoitsi sitten runoilijan merestä, mutta ei löytänyt,\nennenkuin kuuli hänen rannalla itkevän. Väinämöinen laati kanteleen.\nNäyttää siltä, kuin olisi laulaja koettanut väliajalla saada runoonsa\nselvempää tapausyhteyttä. -- Sammon ryöstöstä hän lauloi kappaleen\nKilpakosinnan yhteydessä.\n\nRiigonan Maksima, Simanan sukulainen, lauloi runon koko joukon\ntäydellisempänä ja selvempänä. Kuvaus maailman luomisesta varsinkin on\ntäydellinen. Sotka muni munan Väinämöisen polven päähän, hänen meressä\nuiskennellessaan lappalaisen sortamana. Munat vierähtivät veteen ja\nniistä syntyivät maailman rakennuksen pääosat, mutta Väinämöinen itse,\nmeressä itseään käännellessään, maihin kolkkiessaan milloin päällään,\nkyljellään taikka jaloillaan, antoi rannoille tarkemman muovailun.\nTuuli kantoi Väinämön Pohjolaan, jossa Pohjan akka hänet rannalta\nlöysi ja saattoi omille mailleen sekä antoi vielä tyttärensäkin, kun\nVäinämöinen takoi Sammon. Tämän jälkeen Väinämöinen pyysi Ilmarista\ntakomaan itselleen haravan, jolla hän haravoitsi merestä kantelen\nainekset, laati soittimen ja lumosi luomakunnan soitollaan. Väinämöinen\nsitten latoi laivansa täyteen nuorta väkeä ja lähti palaamaan omille\nmailleen, Sampo mukanaan saaliina ja Pohjola nukkumassa. Tässä on\nrunossa äkkiä suuri aukko, johon ei ole mitään säkeitä täytteeksi.\n\"Muurahainen murhapoika\" herättää Pohjolan ja sitten alkaa pakenevien\ntakaa-ajo tunnettuun tapaan. Runo kuitenkin kesken katkeaa siihen,\nkun Pohjolan emäntä laskeutuu Väinämön purren päähän. Laulaja vain\nsuorasanaisesti lisäsi, että \"siitä kisko Pohjolan emäntä kirjokannen\nmereen.\"\n\nJyskyjärvestä on saatu useitakin Sampojakson toisinnoita. Vanhin,\nLönnrotin kirjaan panema, alkaa niinikään Väinämöisen matkalla\nLuotolahan lankoihinsa. Lappalainen kyyttösilmä ampuu hänen altaan\nsinisen hirven taikka hevosen, ja Väinämöinen meressä käänteleidessään\nmuotoilee sen rannat. Sotka vasta myöhemmin munii hänen polvensa päähän\nmunansa. Väinämöinen takoo Sammon ja saa neidin palkakseen. Ilmarinen\ntakoo runoilijalle haravan, jolla tämä merestä haravoi kanteleen\nainekset ja soittaa. Runo päättyy Väinämöisen venematkalla ja Pohjan\nakan takaa-ajolla. Siinäkin on sama aukko. Jostain toisinnosta on\nkanteleen taonta ja soitto pois jäänyt. Mutta yleensä Jyskyjärvestä\nmyöhemmin saadut toisinnot ovat Lönnrotin ja Europaeuksen kokoomia\ntäydellisemmät ja selvemmät.\n\nPiismalahdesta kirjoitti Lähteenkorva muistoon laajan toisinnon, jossa\noli päälle 250 säettä. Laulaja oli sen oppinut eräältä Jyskyjärven\nnaiselta ja sen vuoksi runo kävikin samaan suuntaan. Siinäkin Väinämö\ntakoo Sammon ja saa neidon palkakseen, Ilmarinen takoo haravan, jolla\nkanteleen ainekset haravoidaan ja Väinämöinen soittaa; runo päättyy\nvenematkalla ja tappelulla Sammosta. Toisinto muutoin käsittelee runon\neri osia jotenkin vapaasti.\n\nGenetzin Pääkönniemestä kirjottama toisinto kulkee samoja latuja,\nvaikka yksityiskohdissa onkin koko joukon eroa. Siinä muun muassa on\nkyyttösilmän lappalaisen suvusta seuraava tieto:\n\n    Kolme on poigoa pahalla:\n    Yks on rujo, toinen ramba,\n    Kolmas on verisogie...\n\nMutta juuri viimeksi mainittu sokeudestaan huolimatta jännittää\nkovoa jousta ja ampuu Väinämöisen. Sotkan munan vierähtäessä veteen\nVäinämöinen itse lausuu luomasanat. Muu runo on saman suuntainen\nyhteyksiltään kuin edellisetkin.\n\nNokeuksesta on Lähteenkorva kirjoittanut Sampojaksoa vain yhden\nlyhyen kappaleen. Kiimasjärvestä saalis on ollut runsaampi. Laajin\nEuropaeuksen muistoon kirjoittama toisinto alkaa noilla tutuilla\nsäkeillä \"Lappalainen kyyttösilmä, vuotti illoin, vuotti aamuin\"... ja\ntapaukset kerrotaan edelleen, maailman luominen oikealla paikallaan,\nVäinämöisen ajautuminen Pohjolan rannoille, jossa hänen \"viluvaimoinen\ntätinsä\", Pohjan akka harvahammas, pelastaa hänet veden hädästä;\nmutta tämän jälkeen runoon yhtyy kilpakosinta ja ansiotyöt, Ilmarinen\ntakoo Sammon ja neidon saadakseen vielä tuo suuren suomuhauin\nTuonelan joesta, kyntää kyisen pellon, saa siitä vihdoin neidon, vaan\nVäinämöinen sitä vastoin takoo itselleen kulta-immen morsiamekseen.\nJotkut toiset laulajat yhdistelevät runoa vielä mielivaltaisemmin,\nniinpä muuan lauloi Lähteenkorvalle Tuonelassa käynnin, pistoksen\nsynnyn, laivaretken ja kanteleen synnyn, kilpakosinnan, Samporunon,\nkultaneidon taonnan ja kilpalaulannan kaikki yhteen jaksoon.\nKiimasjärven toisinnoista, vaikka ovat jotenkin sanarikkaat, puuttuu\nluonnollinen yhteys ja selvyys.\n\nMiinoasta on kirjoitettu vain muutamia lyhyitä pätkiä. Samporunon\nalkuun liittyy \"Kilpalaulanta\", niinkuin jo huomasimme eräässä\nKellovaarankin toisinnossa.\n\nAkonlahdessa Lönnrot kirjoitti eräältä laulajalta Samporunon, jossa oli\nlähes 300 säettä. Se alkaa kyyttösilmäisestä lappalaisesta ja maailman\nluomisesta, mutta on loppupuolelta varsin sekava. Saatettuaan uroon\nPohjolaan laulaja muisti muutamia katkelmia kilpakosinnasta ja ryhtyi\nsitten kanteleen tekoon. Ilmarinen tämän jälkeen takoi Sammon, jonka\njälkeen seuraa jatkoa kilpakosinnasta, Ilmarisen sisaren Annikin ja\nVäinämön kaksinpuhelu meren rannalla ja kertomus Väinämön retkestä\nManalle saamaan \"Tuonelta oroa, Manalasta vääntietä\". Tämän jälkeen\nseuraavat ansiotyöt, Sammon ryöstö ja Väinämöisen veneen takaa-ajo.\nPituudestaan huolimatta toisinto senvuoksi on turmeltunut, keräten\npaljon semmoisia aiheita, jotka eivät varsinaiseen Sampo-jaksoon kuulu.\nMutta samaan suuntaan käyvät Akonlahden muutkin toisinnot. Jossakussa\nsisältää kertomus maailman luomisesta, runon muista puutteellisuuksista\nhuolimatta, niin kauniita säkeitä, että ne ovat kuin löytöhelmiä\njostain paljon ehyemmästä ja jalommasta kokonaisuudesta. Semmoinen on\neräs Europaeuksen kirjoittama, muutoin hyvin sekava runon ja loitsun\nyhdistelmä, jossa sanotaan Väinämöisen vedessä uiskennellessaan\n\"saaria sanelleen, sanoneen maat ja manteretkin, kirjuttaneen kivehen\nkirjan, vetäneen viivan kalliohon, peukalolla päättömällä, sormella\nnimettömällä, katkesi kivi kaheksi, paasi kolmeksi palaksi\". Näissä\ntoisinnoissa Väinämöinen yleensä lausuu maailman luomissanat. Eräässä\nHietajärven toisinnossa, jonka Europaeus kirjaanpani, jatkuu runo\nmaailman luomisesta kilpalaulannalla. Näissä useinkin sekavissa\nlyhyissä toisinnoissa on aina joukossa erittäin kauniitakin ja\ntäysipainoisia, vanhan luontoisia säkeitä, joita ei aina parhaissakaan\ntavata, ja siitä niitten kaikkienkin arvo Kalevalaa koottaessa on\nollut suuri, vaikka yhteys usein puuttuukin. Eräässä laajassa ja\nmuodoltaan hyvässä Hietajärven runossa alkaa Samporuno Väinämöisen\nmatkalla Antervo Vipusen vatsaan, sitten seuraa purren valitus ja\nSammon ryöstö, jolle retkelle Väinämöinen ottaa mukaansa apumiehekseen\nIkutiiran, Niiran pojan. Runo päättyy Väinämöisen ja Pohjolan emännän\ntaisteluun merellä, jonka jälkeen jälkimmäinen kantaa puolet Sampoa\ntakaisin Pohjolaan. Eräässä Niskajärven toisinnossa ampuja on kaunis\nKaukamoinen; toisinto muutoinkin on lyhyt ja sekava.\n\nKostamuksen--Kenttijärven alueelta saadut runot ovat hyvinkin\nsamansuuntaiset, enimmäkseen jotenkin lyhyet ja sekavat.\n\nKivijärvestä joka jo kuuluu Latvajärven runoalueeseen, on Samporunoa\nsaatu vain muutamia lyhyitä ja sekavia katkelmia. Sitä laajemmat ja\njoka suhteessa paremmat ovat Latvajärvessä lauletut, joista Arhipan\non kokonaisuudessaan edellä luettavana. Arhippaisen Miihkalin\ntoisinto jossain määrin eroo hänen isänsä laulamasta. Miihkalin\nrunossa muun muassa on maailman luominen sotkan munasta oikealla\npaikallaan, vaikk'ei se olekaan laulettu yhtä täydellisesti kuin\nmuutamissa eteläisemmissä toisinnoissa. Mutta tuolla lisäykselläkin\non Miihkalin runo vain 293 säettä, toista sataa hänen isänsä laulamaa\nlyhempi. Eräiltä toisiltakin Latvajärven laulajilta on saatu melko\npitkiä runoja, vaikk'ei likimainkaan Arhipan laulamiin verrattavia.\nTavallisesti niissä Sampojakso ja ansiotyöt yhdistetään ja Sammon\ntakojana esiintyy Väinämöinen.\n\nVuokkiniemen runoalueelle siirtyessämme tulemme ensinnä Tsenanniemeen,\njosta saatiin eräs ensimmäisiä Sampojakson toisinnoita, mitä yleensä\ntunnetaan. Sen lauloi Topelius vanhemmalle Jyrki Kettunen Kuddnäsissä,\nlähellä Uutta Kaarlepyytä.\n\nSekin alkaa: \"Lappalainen kyyttösilmä, piti viikkoista vihoa päälle\nvanhan Väinämöisen\", jota seuraa uroon mereen sortuminen, sotkan pesän\nhaku, munien särkyminen ja maailman luominen. Mutta Kettunen muisti\nmuusta runosta ainoastaan runkoa, joten se hänen laulamanaan kaikkiaan\nsupistui ainoastaan 140 säkeeksi. Lönnrotille laulaessaan kotonaan\nJyrki täydensi aukkoja. Petri Kettunen lienee laulanut sen runon,\njonka Sjögren jo v. 1825 kirjoitti muistoon. Se on täydellisempi,\nkäsittäen kolmatta sataa säettä. Ampuja on \"kaunis Kaukomieli\", munien\nmunija \"mehiläinen ilman lintu\"... Monessa yksityisseikassa tämä runo\nmuutenkin poikkeaa Latvajärven laulunlaadusta. Muun muassa sanotaan\nPohjolan emäntää \"nenä vänkä (vankka?) Vuojolaiseksi\", joka ehkä tarjoo\njohtoa hänen kansallisuutensa määräämiseksi. Väinämöinen takoo Sammon\nja saa neidon, lähtee kotimatkalle, mutta Pohjolan emäntä kauppojaan\nkatuen lähtee häntä takaa ajamaan ja saavuttaakin, syntyy tappelu,\njossa sekä Sampo että neito sortuvat laineisiin.\n\nVuokkiniemen kirkonkylästä saadut toisinnot ovat lyhyet ja\nvaillinaiset. Eräs laulaja, joka lauloi Genetzille, lopetti runonsa\nseuraavalla suorasanaisella selityksellä: \"Mereh jauhomah shai ijäksheh\n(Sampo), tuoho Valkieh mereh; shuoloo jauho viimeseks ta shielä on\nmeresshä shuolan jauhonnassa. Ei voia i vettä juua, njiin on shuolanji\nmeri\".\n\nHyvin vaillinaisia ovat nekin toisinnot, joita on Venehjärvestä\nsaatu. Hökkä-Petri, sama mies, jonka talossa olimme asuntoa, osasi\nparhaan, lähtien kuitenkin Vipusessa käynnistä ja venepuun etsinnästä.\nPonkalahdesta ei ole tiedossa ensinkään tämän runon toisintoa,\nAajuolahdesta vain yksi. Sitä runsaampi ja laadultaan parempi on runo\nVuonnisessa. Ontrei Malinen lauloi Sjögrenille 330 säettä, Lönnrotille\n366 säettä, ja myöhemmille kerääjille lauloi Ontrein poika Jyrki vielä\n323 säettä ja Homanen Ohvo 243 säettä; moniaat muut laulajat ovat\nosanneet pidempiä ja lyhempiä katkelmia. Myöhemmät kerääjät kiittelivät\nerityisesti sitä, kuinka selvinä Vuonnisen Sampojakso oli vielä\nnuorimmassakin polvessa säilynyt. Luokaamme silmäys siihen, mihin\nlaatuun Ontrei lauloi Sampojakson. Hänenkin runonsa alkaa:\n\n    Lappalainen kyyttöselkä\n    Piti viikkoista vihoa,\n    Kauvan aikaista karehta\n    Päällä vanhan Väinämöisen.\n\nLappalainen ampui Väinämöisen alta sinisen hirven, uros sortui\naaltoihin ja kuljeskeli meressä vuosikausia.\n\n    Kussa maat on maata vasten,\n    Siihen siimasi apajan,\n    Kalahauan kaivatteli;\n    Kuhun seisattu merelle,\n    Siihen luopi luotoloita,\n    Karipäitä kasvattaa,\n    Niihin laivat lasketaan,\n    Päät menee kaupamiehen.\n\nVäinämöinen työnsi hanhelle polvensa pesän sijaksi; kun lintu oli munia\nhautonut ja Väinämöinen tunsi lihansa lämpiävän, niin hän liikahutti\npolviansa, jolloin\n\n    Munat vierövät veteen,\n    Karskahti meren kariin.\n\nVäinämöinen lausuu sitten luomissanat, jonka jälkeen tuuli hänet\ntuudittelee pimeään Pohjolaan. Portto Pohjolan emäntä kuulee mereltä\nitkun ja soutaa veneellä uroon luoksi, jolla oli\n\n    Sata haavoa sivulla,\n    Tuhat tuulen pieksämällä.\n\nHän souti uroon Pohjolaan ja syötti, juotti siellä, sekä lupasi\nsaatella omalle maalle, ja antaa neidonkin palkaksi, jos Väinämöinen\ntakoisi Sammon. Mutta sitä Väinämöinen ei sano osaavansa, vaan kiittää\nIlmarisen taitoa, sillä tämä on taivosenkin takonut, eikä siinä\n\"tunnut vasaran jälki, eikä pihtien pitemät\". Pohjolan punaisella\npurrella Väinämöinen sitten palaa omalle maalle, \"laski päivän\nmerivesiä, toisen on enovesiä, kolmannen kotivesiä\", ja kehoittaa\nIlmarista lähtemään Pohjolaan Sampoa takomaan, josta hyvästä hänelle\nannettaisiin Pohjolan ihana tytär palkaksi.\n\n    Ohoh seppo Ilmarinen,\n    Kun on neito Pohjolassa,\n    Impi kylmässä kylässä,\n    Maan kuulu, veen valio!\n    Kiitti puoli Pohjanmaata,\n    Ikävöitsi Suomen sulhot,\n    Lihan läpi luu näkyvi,\n    Luun läpi yin näkyy...\n\nMutta Ilmarinen epäilee koko juttua petoskaupaksi, arvelee Väinämöisen\nhänen luvanneen vain oman päänsä päästimeksi.\n\nVäinämöinen silloin viekottelee hänet kiipeämään pitkään kuuseen,\ntavoittelemaan näätää kultarintaa, ja laulaa sitten ankaran tuulen,\njoka tempaa Ilmarisen mukaansa ja vie hänet Pohjolaan. Ilmarinen\nsinne tultuaan suostuukin takomaan Sammon, saa neidon, niinkuin oli\nluvattu, ja palaa sitten omalle maalle. Ontrein runosta puuttuu Arhipan\nja Miihkalin kaunis kuvaus Ilmarisen kotia paluusta nuoren neitosen\nkeralla. Kotiin saatuaan Ilmarinen Väinämöiselle kiittelee Sampoa,\njolloin tämä paikalla ehdottaa, että lähdettäisiin sitä ryöstämään.\nSeppo suostuukin ja kolmanneksi otetaan matkaan Vesi-Liito, Laito\npoika, joka Väinämöisen ylenkatseellisesta puheesta huolimatta tuo\nlaidan tullessaan aluksen varaksi.\n\nPohjolan kansa nukutettiin, Väinämöinen rasvasi kaikki lukot, koetti\nsylin piellä Sampoa, mutta Vesi-Liito, Laito poika, keksi paremman\nkeinon, kynti sen juuret, jonka jälkeen Sampo kannettiin purteen. Tämä\nSammon ryöstö on vaillinaisesti ja sekavilla säkeilläkin kuvattu.\nLasketaan sitten merta ja Ilmarinen vaatii Väinämöistä laulamaan, mutta\ntämä arvelee ilon piäntää vielä liian aikaiseksi, käskee Ilmarista\nnousemaan purjepuun nenään ja katsomaan joka puolelle. Ilmarinen\nnäkee vain \"havukkoja haavat täynnä, korvet kirjokokkoloita\", mutta\nVäinämöinen arvelee hänen omiaan laskettelevan. Muurahainen sillä\nvälillä on Pohjolan herättänyt ja Pohjolan emäntä paikalla suorinut\nsotiveneensä ryöstäjiä takaa ajamaan. Väinämöinen luo merelle luodon,\njohon Pohjolan vene halkeaa, mutta Pohjolan emäntä \"nousee leivon\nlentimille, sirkun siiville ylenee\", ja lentää Väinämöisen purjepuun\nnenään. Uros häntä ropasee melallaan kynsille, niin ettei jää muuta\nkuin yksi sakarisormi. Väinämöinen ehdottaa, että lähdettäisiin päähän\nutuisen niemen Sammon jaolle, mutta Pohjolan emäntä ei jakoon suostu.\n\n    Siitä vanha Väinämöinen\n    Seulo seulalla utua,\n    Terheniä tepsutteli.\n    Itse noin sanoiksi virkko:\n    \"Tänne kyntö, tänne kylvö,                              5\n    Tänne vilja kaikenlainen,\n    Poloiselle pohjan maalle,\n    Suomen suurille tiloille;\n    Tänne kuut, tänne päivät!\"\n    Sano Pohjolan emäntä:                                  10\n    \"Vielä mä tuohon mutkan muistan,\n    Keksin kummoa vähäisen\n    Sinun kynnön, kylvön päälle;\n    Sa'an rautasen rakehen,\n    Teräksisen tellittelen,                                15\n    Halmettasi hakkaamahan,\n    Pieksämään peltojasi!\"\n    Sano vanha Väinämöinen:\n    \"Sataos rautaista raetta,\n    Teräksistä tellitöllös                                 20\n    Pohjolan kujan perille,\n    Saviharjan häiriölle!\"\n\nOntrein runo käsitti erittäin kauniita lisäyksiä Arhipan laulamiin, ja\nlisäyksiä, jotka rikkaudessaan viittaavat ennen täydellisempään runoon.\n\nSe Samporuno, jonka Lönnrot Vaassila Kielöväiseltä kirjoitti, on aivan\nsekava, sisältäen otteita jos joistakin runoista, joita vanhus yhteen\nsulloi, mutta suorasanaisia tietoja Lönnrot häneltä sai niin paljon,\nettä saattoi niitä käyttää johtona Kalevalaa kootessaan. Tapauksien\njuoni oli kylläkin voinut ukon muistossa säilyä, vaikk'ei hän runoista\nmuistanutkaan kuin sieltä täältä katkelmia, joita sitten lauleli\nperäkkäin, sitä myöden kuin niitä mieleen johtui.\n\nHomasen Ohvon runo kulkee jotakuinkin samoja latuja kuin Ontrein, mutta\non varsinkin lopulta sekava ja muutoinkin heikompi. Mutta siinä on taas\nmonias vuoropuhelu laajemmin kehitelty, kuten Pohjan akan keskustelu\nIlmarisen kanssa, hänen tultuaan Pohjolaan Sampoa takomaan. Hän lauloi\nniinikään kanteleen synnyn jatkoksi Sammon ryöstölle. Muissa Vuonnisen\ntoisinnoissa on toisia runoja sekaantunut Sampojaksoon, varsinkin\nVellamon neidon onginta, Kultaneidon taonta, Vipusruno, y.m.; toisissa\nnäitä eri aineksia on koetettu saattaa keskenään asialliseen yhteyteen.\n\nLönnrot mainitsi Lonkan Martiskaa sekavaksi laulajaksi, mutta\nsiitä huolimatta oli hänen runoissaan useita hyviä kohtia, jotka\nerinomaisesti täydensivät Ontrein laulamia. Martiskan pojat ovat\nmyöhemmin laulaneet monenkin kohdan selvemmin kuin heidän isänsä.\n\nAlijärvestä ja Jyvöälahdesta on muistoon kirjotettu pari kolme\ntoisintoa. Runsaammin niitä on saatu Uhtuesta, vaikkeivät sikäläiset\nrunot laajuudeltaan likimainkaan vedä vertoja Latvajärven ja Vuonnisen\nSampojaksoille. Uhtuessa on laulettu erästä lyhyempää laulunlatua,\njonka edellä olemme tavanneet, ja koska siinä viljalti esiintyy samoja\nsäkeitä kiinteässä yhteydessä, niin näyttää sillä olleen yleisempikin\npätöisyys. Eräs Lönnrotin kirjaanpanema runo alkaa, kuinka Väinämöinen\noli matkalla Luotolahan lankoihinsa, kun lappalainen kyyttöselkä\nhänet mereltä keksi ja ampui uroon alta hevosen. Väinämöisen meressä\nuiskennellessa kokko muni munansa hänen polvelleen ja niistä syntyi\nmaailma. Lyhyesti kerrotaan, kuinka Väinämöinen Pohjolassa takoi Sammon\nja sai neidon ja sitten omille maille tultuaan pyysi Ilmarista takomaan\nitselleen haravan, jolla hän merestä haravoi kanteleen ainekset.\nMuutamissa toisinnoissa on kuitenkin harvinaisia täydennyspiirteitäkin,\nniinpä esim. kuvataan laajemmin, kuinka Väinämöinen ajaa meren\nselällä, \"eikä kastu oron kopiot, eikä vuohiset heposen\", taikka miten\nhän Pohjolan emännälle ensin tarjoo lunastimikseen \"kultia kupilla,\nhopehia puolikolla\", mutta Pohjan akka sanoo: \"en huoli hopehistasi,\nenkä kysy kultiasi, kullat on lasten kukkasina, hopiat helyehinä,\nkuin ois seppoisen näköinen\", j.n.e.; tai kehoittaa Pohjolan emäntä\nurosta, ettei tämä Pohjolan oron reessä päätään kohottaisi, ennenkuin\noro seisottuu. Kun Väinämöinen kohottaa päätään oron seisahduttua,\nniin \"kuuluu pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta\", jonka jälkeen\nVäinämöinen juoksulla rientää sepon pajaan ja sanoo hänelle asian.\nVertaus Arhipan runoon osoittaa, kuinka oivallisesti nämä muutoin aivan\nlyhyen toisinnon säkeet täydentävät sitä. Eräissä toisinnoissa nielee\nhauki kokon munimat munat, kokko tapaa kuitenkin hauin, repäisee sen\nvatsan auki ja luo munista maailman.\n\nUhtuen pohjoispuolella olevista seuduista ei Samporunoa ole saatu kuin\nvähäpätöisiä katkelmia, pisimmät niistä Koljolasta, Martiskan pojalta\nTeppanalta.\n\n\n\n\nKALEVALA JA KANSANRUNO.\n\n\nJos ajattelemme runolaulantoa vain sellaisena, kuin se nykyisessä\nVienan Karjalassa esiintyy, niin on vaikea käsittää, kuinka niin\nrunsas runous olisi voinut syntyä kansalle nykyisin vieraitten\naiheitten pohjalla. Aivan suuri ei ole kunnollisten runontaitajien\nluku, saapa nähdä monet vaivat toisinnoita haeskellessaan, ja usein\novat ne kaikkein vähimmin huomattavia kansalaisia, vanhoja ukkoja,\neukkoja, mieronkiertäjiä, taikka nuoria tyttöjä ja poikia, jotka\nlaulun taitavat. Harvoin niitä enää laulettanee enemmän rahvasta\nkoossa ollessa muuta kuin häävirsiä. Tämmöiset elinehdot eivät voisi\nsynnyttää sen tapaista runoutta kuin kertomarunous on, ne ovat kotoisen\nlyyrillisen runouden ympäristö.\n\nParemmat olivat edellytykset niihin aikoihin, jolloin runoja kilvan\nlaulettiin, milloin rahvasta oli paljon koolla ja muutoinkin ajan\nvietoksi. Silloin oli laulajalla säestäjä itseään kiihottamassa ja\nsuuri joukko mielenkiinnollaan kannustamassa, ja luonnollisesti silloin\nrunokin luisti paremmin, kun \"luonto nousi\", ja säkeet pyöristyivät\nja hioutuivat. Varmaan ovat sellaiset tilaisuudet paljon vaikuttaneet\nniitten toisinnoitten muotoon, joita on meidän aikoihin säilynyt. Ne\nehkä ovat saaneet aikaan sen, että toisinnot samoilla paikkakunnilla\nyleiseen kulkevat jotenkin samoja latuja ja runo säilyi suuremmassakin\nyleisössä kuin yksissä ja toisissa taitajissa. Mutta semmoisia\nkilpalaulannoita ei ainakaan sen mukaan, mitä tämän kirjottajan tietoon\ntuli, enää milloinkaan tapahtunut. Lönnrot semmoisesta kertoo, mutta\nkertomuksesta ei käy selville, oliko hän tosiaan itse semmoisessa\nläsnä. Pikemmin se tuntuu perustuvan tietoihin, joita hän runoja\nkirjotellessaan sai laulajilta.\n\nLienee jo kulunut jokunen vuosisata siitä, kun nämä kilpalaulannot\nolivat parhaillaan. Mutta tuskinpa kertomarunot olisivat voineet\nniissäkään syntyä nykyisempinä aikoina, vaikka ne epäilemättä ovatkin\nrunoja kehittäneet.\n\nKaikki runomailla saamani vaikutukset viittasivat siihen, että\nvarsinainen kertomarunous on ikivanhaa juurta ja että se on ennen\nollut nykyistään täydellisempää. Se muinaistarullinen pohja, joka\nniissä kauttaaltaan on, ei tunnu hatarilta jäännöksiltä, joita kansa\non uudempiin lauluihin sovitellut, vaan runojen ytimen on täytynyt\nkasvaa itse muinaistarustosta ja aikana, jolloin nämä tarut hallitsivat\nkansan käsityksiä. Niitten on täytynyt syntyä paljon tiheämmästä ja\nselvemmästä aineistosta, kuin nykyisen ja muutaman vanhemmankaan polven\ntieto kansallisesta jumaluustarustosta on ollut. Ne ovat kotoisin\nsuuremmasta tulesta ja kuumemmasta ahjosta, kuin Karjalan laulumailla\non palanut moneen miespolveen.\n\nTätä käsitystä puolustaa sekin seikka, että yksityiset säkeet\ntodistettavasti ovat säilyneet melkein semmoisinaan halki vuosisatain,\nvarsinkin semmoiset, jotka helpoimmin tarttuivat kuulijain muistiin\nja olivat koko runoalueella yleisiä ja samanlaisia. Semmoisia ovat\nnuo Pohjolalle omistetut säkeet, jotka Väinämöinen merellä lausuu,\nseuralaisensa vaatiessa häntä laulamaan, kun he, ryöstetty Sampo\nveneessään, laskevat pois Pohjolasta:\n\n    \"Aikanen ois ilon teoksi,\n    Varahainen laulannaksi,\n    Portit Pohjolan näkyypi,\n    Paistaapi pahat saranat,\n    Pahan ukset ulvottaapi\"...\n\nNämä säkeet ovat Arhipan laulamasta toisinnosta. Enemmän tai vähemmän\nmuunneltuna ne tavataan koko runoalueella, mutta merkillisintä on,\nettä ne melkein semmoisinaan ovat säilyneet siinäkin toisinnossa,\njonka Gottlund sai Värmlannin metsäin savolaisilta, vaikka he aina\nKaarle IX:nnen ajoista olivat olleet muusta Suomesta erillään. Vaikka\nSamporuno heidän muistossaan jo oli muuttunut suorasanaiseksi taruksi,\nmuistivat he vielä oikealla paikallaan samat säkeet:\n\n    \"Viel' on virsille varainen,\n    Vielä Pohjolan portit näkyy,\n    Tuvan uunit kuumottaa...\"\n\nNämä säkeet selvään osottavat, että Samporuno ainakin kuudennellatoista\nsataluvulla jo oli täysin kehittynyt ja tunnettu Savossakin. Mutta\nmonet muut seikat viittaavat siihen, että kertomarunouden varsinainen\nkehitysaika on ollut vielä taa'empana ajassa. Jos niitä vertaa\nsemmoisiin runoihin, joitten varmaan tiedämme syntyneen keskiajalla,\nkuten piispa Henrikin surmavirteen ja runoon Viipurin pamauksesta, niin\nastuu ikäero ilmeisesti näkyviin. Vanhoihin kertomarunoihin verrattuina\nballaadien kuvaukset ovat niin verekset ja yksityisseikkaiset, että ne\ntuntuvat kuin silminnäkijän kuvauksilta. Mutta yhtä omintakeinen kuin\naihe ei niille ole itse runopuku. Ne ovat aiheitaan käsitellessään\nkäyttäneet hyväkseen runollisia apukeinoja, jopa valmiita säkeitäkin,\njoita jo oli olemassa ja rahvas muistossaan säilytti varhaisemmilta\najoilta. Tuntuu siltä, kuin olisi eepillinen runous siihen aikaan,\njolloin piispa Henrikin surmavirsi syntyi, jo elänyt miehuusaikansa\nja ollut löyhtymässä. Sen rakennuskappaleet olivat alkaneet irtaantua\nkiinteästä yhteydestään, niin että niitä käytettiin toisia,\nuudenaikaisempia aiheita käsiteltäessä.\n\nKertomarunojen ytimellä on ikivanhan pätöisyyden leima. Ne säkeet,\njotka siitä ovat säilyneet meidän aikoihimme, eivät ole aiheisiinsa\nyhtyneet jostain aikaisemmasta runomuodosta, vaan ovat juuri aiheistaan\nsyntyneet. Aihe ja muoto ovat yhdessä eläneet ja ehkä kehittyneetkin,\nja se pätöisyys juuri onkin näiden runojen suuren viehätysvoiman\nsalaisuus. Ne tapaukset ja sankarihaamut, joita ne käsittelevät, ovat\nennen olleet selväpiirteisempinä kansan tajunnassa. Ne olivat osa sen\nuskonnosta ja sen vuoksi hehkuvan ajatuksen ja tunteen kohdisteina.\nKansa ponnisti parhaat henkiset kykynsä luodakseen niille ylevän\nmuodon ja antaakseen niille ytimekästä voimaa. Runon omaa sisällistä\ntodistuskykyä seuraillen voimme vielä päättää senkin, että kansa niitä\nrunoillessaan oli vielä itsenäinen ja käytti vapaata vaino-oikeutta.\n\nPaljon aikaisempaan aikaan, kuin kuningas Eerikin ristiretki\ntapahtui, tahtoisin senvuoksi asettaa kertomarunouden ja ehkä vielä\nsitäkin vanhemman loitsurunon synnyn. Kummasta elinvoimastaan niiden\non kiittäminen jaloa runomuotoaan, jota monet kykenivät helposti\nmuistamaan. On kuitenkin selvä, että runostoon on ajan varrella\nsekaantunut uudempiakin piirteitä, ja että se on myöhemmin saanut\nmonta kaunista lisää, joista toiset ovat läheisesti mukautuneet\nvanhaan runkoon, toiset tulleet siihen loisina, jotka ovat pukeutuneet\nvanhoihin koruvaatteihin. Jumaluustarullisten käsitteitten\nheikkenemistään heiketessä ovat laulajat vähitellen omistelleet\nsankareilleen inhimillisempiä piirteitä ja runolaulun muuttuessa\nuskonnolliselta alalta ajan vietoksi siihen liittyi koko joukon\nleikillisiäkin sävyjä, jotka alkuaan olivat sankarirunoudelle vieraita.\n\nEepillisissä runoissa, lyhyissä ja vaillinaisissa toisinnoissakin,\non viljalti semmoisia säkeitä, joitten syntyminen nykyisissä oloissa\nolisi selittämätön. Aivan huonoissa ja turmeltuneissakin katkelmissa\non joukossa harvinaisia, parhaistakin toisinnoista puuttuvia\nrunosirpaleita, jotka ovat niin täysipainoisia ja kauniita, etteivät\nne olisi mielestäni voineet syntyä siinä yhteydessä, jossa ne on\nmuistoon kirjotettu. Niiden täytyy olla vanhempaa perintöä, suuremmasta\nja pätevämmästä seurasta, \"laajemmista lauluista, runsahammista\nrunoista\". Säkeitten kiinteys kautta vuosisatain tukee sitä käsitystä,\nettä nämä hajalleen pirskahtaneet jalosäkeet ovat osia vanhasta\nyhteydestä, jotka ovat säilyneet siellä täällä kautta runoalueen\nlevinneissä laulunpätkissä. Toisinnoitten entistä yhteyttä todistavat\nne tunnussäkeet, joita niissä kaikissa on säilynyt, miten paljon\nne muutoin yhdistelyltään ja sanamuodoltaan eronnevatkin. Semmoisia\ntunnussäkeitä ovat:\n\n    Savu saarella palavi,\n    Tuli niemen tutkaimella,\n    Pieni ois sotisavuksi,\n    Suuri paimosen tuleksi...,\n\njoilla Lemminkäisruno melkein kaikkialla alkaa sekä pohjoisella että\nvielä eteläiselläkin runoalueella. Samporunon alkusäkeissä huomasimme\nsamanlaisen paikkansa pitävyyden:\n\n    Lappalainen kyyttösilmä\n    Piti viikoista vihoa,\n    Kauan aikaista katsetta\n    Peällä vanhan Väinämöisen...\n\n\"Kilpalaulannassa\" taas on eräitä säkeitä, joita tuskin ainoakaan\ntoisinnon laulaja unohtaa, vaikka muutoin runoa miten sotkisi, ja\njotka kaikki laulavat samoilla sanoilla, nimittäin ne sanat, jotka\nJoukahaisen äiti lausuu pojalleen, tämän valittaessa luvanneensa\nsisarensa Väinämöiselle puolisoksi:\n\n    \"Tuota toivoin tuon ikäni,\n    Puhki polveni halusin,\n    Vävykseni Väinämöistä,\n    Sukuhuni suurta miestä.\"\n\nSamanlaisia esimerkkejä voisi mainita paljon. Ne selvään viittaavat\nsiihen, että runot on ennen laulettu paljon samanlaisempina, kuin ne\novat toisinnoissa säilyneet. Toinen asia on, ovatko eri runot ennen\nmuodostaneet keskenään semmoisen kokonaisuuden, jossa ne Kalevalassa\ntapaamme, vai onko yhteys vain itsetiedottomasti syntynyt sen kautta,\nettä ne käsittelevät yhtenäisen taruston aiheita. Tosin vanha\nvirolainen satu kertoo, että runot ennen ovat olleet \"hyvin pitkä\nlaulu\", mutta jos huomioon otamme, kuinka vajanainen säilytyskeino\nihmismuisto on, jonka varassa nämä runot ovat vuosisatoja ja\nluultavasti vuosituhannenkin olleet, niin näyttää luonnollisemmalta,\nettä niitten yhtenäisyys johtuu vain aiheitten yhtenäisyydestä ja ettei\nkansa koskaan ole niitä yhteen jaksoon laulanut valmiina eepoksena.\n\nMutta selvään niissä on huomattavana pyrkimys yhtymään, ja se joka\ntämän aiheiston ensimmäiseksi sai käsiteltäväkseen, ei yhdistämiseen\nkaivannut muuta vaikutinta kuin runojen oman sisällisen kehoituksen.\nNe liikuttavassa avuttomuudessaan vaativat rakkauden työhön, jota\nne puuttuvain apuneuvojen vuoksi eivät olleet voineet itse aikaan\nsaada, kun eivät kirjoitustaidon puutteen vuoksi voineet kerätä\nkokonaisuudeksi kaikkia niitä rikkauksia, joita laulajat hajallaan\nhallitsivat. Se ei ollut mikään keinotekoinen eikä vieraitten\nvaikuttimien aikaan saama yhteenkutominen, jonka Lönnrot suoritti, vaan\nrunojen oman pyrinnön toteuttaminen. Se oli kokoojan puolelta lapsen\nuhrautuvaisuutta, jonka tarkotus oli saattaa päätökseen isäin suuri työ.\n\nTätä hajaantunutta ja sekaantunutta, vaikka ehkä hajanaisuustilassaan\nosaksi rikastunuttakin taideperintöä järjestäessään Lönnrot ensinnäkin\npyrki kokoomaan samain sankarien ympärille ne teot ja kuvaukset,\njotka näyttivät heille luontaisimmin kuuluvan. Kansanrunon tavaton\nvaihtelevaisuus jätti hänelle jotenkin vapaan valintaoikeuden,\nkehottaen kuitenkin, mikäli mahdollista, noudattamaan parhaiden\nlaulajien laulumallia. Kun tämä erottelu oli tapahtunut, saattoi hän\nruveta johtotoisinnoita rikastuttamaan koko kertomarunostolla. Siten\nsyntyi Kalevalan eepillinen runko. Toisinnoita yhteen liitettäessä\nnäkyi montakin aukkoa, joitten täytteiksi oli vain viittauksia,\nkun taas toisia kohtia oli laulettu harvinaisen täydellisesti ja\nsulosointuisesti; tämä kehoitti vajanaisiakin paikkoja täydentämään\nyhtä runsaiksi semmoisella kansanrunolla, joka ikäänkuin itse siihen\ntarjoutui. Lönnrot sovitteli aukkoihin muista runoista ensinnäkin\nsemmoisia aineksia, jotka aatesisällyksensä puolesta niihin sopivat\nja joista saattoi luulla, että ne ehkä olivat vieraitten vaikutusten\nkautta joutuneet pois vanhasta yhteydestään. Sen kautta tulivat moniaat\nehkä myöhempisyntyisetkin runot käytetyiksi Kalevalan rakennusaineiksi.\nLoitsuista oli suuri joukko mukaan otettava siitä selvästä syystä, että\nne ovat puhdasta kertomarunoa, vieläpä suuripiirteisintä, mitä on koko\neepoksessa. Lyyrillisistä lauluista hän sai täytteiksi eepoksen runkoon\nhienompia vivahduksia, inhimillisiä tunnearvoja, rikkaampaa yksilöllistä\nkäsitystä, joka ehkä poikkeaa varsinaisen eepillisen rungon luonteesta,\nmutta työn kehittyessä itsestään vaati sijaa. Ja mitkä lienevätkin\nmielipiteet tämän menetelmän luontevuudesta, se täytyy jokaisen myöntää,\nettä Kalevala on kauttaaltaan kansanrunoa ja että sen rakentaminen on\ntapahtunut kansanrunon itsensä antamain edellytysten perustuksella.\nSinne tänne Lönnrot sovitti omatekoisenkin säkeen, jotta runoelman\njuoni sai yhtäjaksoisuutta, mutta nämä säkeet eivät tuo eepokseen mitään\nuusia piirteitä, joista sen runollinen sisällys olisi vieraantunut. Ne\neivät oikeastaan ole Lönnrotin runoakaan, vaan mukailtua kansanrunoa,\nsen välittömästä vaikutuksesta syntyneitä.\n\nVoimme Kalevalan rakentamista verrata kreikkalaisen temppelin\nuudestaan pystyttämiseen raunioiksi hajonneista lohkareistaan.\nSillä tavalla on Atheenan Akropoliilla vanhoja temppeleitä saatu\nuudelleen kohoamaan jälkimaailman ihailtaviksi vanhain Helleenien\nkuolemattomina taideluomina. Sinne tänne on tosin täytynyt sovittaa\njoku uusikin kappale siteeksi tai aukkojen täytteeksi -- se erottuu\npaikalla vanhasta rakennusaineesta sekä uutukaisen värinsä että\npaljon kömpelömmän tekonsa kautta, -- mutta kuka voisi väittää, ettei\nParthenon ole Iktinoon mestariteos, vaikka saksalainen professori onkin\nsen kappaleistaan uudelleen koonnut?\n\nToisinnoitten tunteminen ei siis vähennä Kalevalan arvoa, vaan\npäinvastoin vakaannuttaa sen. Yhden taikka kaksi toisintoa lukiessaan\nlukija helposti joutuu epäilyksen valtaan, mutta tutustuessaan koko\ntoisintopiiriin hän kohoo metsän yli ja hänelle avautuu tuo laaja\nnäköala, jonka Kalevalassa näemme valtavaksi tauluksi koottuna.\n\nNäin syntynyt taideteos ei tosin täytä samoja esteettisiä sääntöjä ja\nkauneusvaatimuksia, joita on muista suurista eepoksista johdettu,\nmutta sehän juuri osottaa Kalevalan itsenäisyyttä. Kaikki muut\ntunnetut eepokset ovat kehittyneet ja saaneet lopullisen muotonsa\nsuurien sivistyksien ahjoissa ja kirjoitustaidon hoteissa. Kalevala on\nniihin verraten luonnonlapsi, joka on kehittynyt maailmasta erillään\nvapaudessa ja oman päänsä mukaan. Sitä on omalla mittapuullaan\narvosteltava.\n\nMutta voisi kysyä, onko Kalevalan osia yhteen liitettäessä kaikki\ntullut parhaiten paikoilleen, ja eikö samoista aineista olisi saanut\nvielä ehompaa taideluomaa? Ei paraskaan työ ole täydellistä. Eikö\nLönnrotilta ole jäänyt mitään korjattavaa?\n\nOn todellakin kohtia, joissa ei kansanrunoa ole käytetty niin\nedullisesti, kuin olisi voitu. Niihin kuuluvat mielestäni häärunot.\nKalevalassa on kaksi selvään toisistaan erotettua keskustaa, joiden\nvastakkaista luonnetta voitaisiin vielä paremmin selventää, toisella\npuolella on Pohjola, johon etupäässä liittyvät Väinölän sankarien\nurhotyöt, toisella puolella Väinölä, joka kuvaa heidän kotoista\nelämäänsä. Edellinen vetää puoleensa jylhimmät, voimallisimmat,\nmielikuvituksesta rikkaimmat, mahtia tihkuvimmat kuvaukset,\njälkimmäinen asettaa vainolle ja sodalle vastakohdaksi viljelyksen\nlämmittämän luonnon ja ihmisen, ylistää vanhan urhokansan inhimillisiä\nihanteita ja lämmittää niitä hellemmillä tunteilla. Sepä erotus olisi\nvaatinut toiseen yhteyteen häälauluja, jotka kuvastavat Väinölän lasten\nkotielämää. Louhen ja hänen tylyn kansansa suussa nämä herkkätuntoiset,\nlauhat ja päivänpaisteiset juhlalaulut menettävät paljon sisimmästä\nhengestään. Ne kaikuisivat täydempinä Väinölän pirteissä, Väinölän\nrahvaan perhejuhlassa.\n\nKalevalan juonen luomisessa Lönnrot on enimmän täydentänyt kansanrunoa\nja lisännyt sitä uusilla täydentävillä piirteillä. Mutta juoni ei\nolekaan kansalliseepoksen vahva puoli. Runoelman muut kauneusarvot\ntapaamme täydelleen kerätyssä toisintorunoudessa: Parhaista toisinnoista\nlöydämme samat kauneudet kuin Kalevalasta itsestäänkin. Löydämme\nniissä täyteläiseksi kehittyneen eepillisen kertomatavan kuvauksineen,\nvertauksineen, kertoineen. Ne liikkuvat täysin kehittynyttä runomittaa\nkäyttäen ja milloin joukossa on vaillinaisempiakin säkeitä, ne\npikemmin painostavat runollisen sanonnan arvoa kuin sitä heikontavat,\nsillä moiset kauneustahrat todistavat runopuvun olevan synnynnäisen,\nkieliaistissa itsetiedottomasti kehittyneen, kauneusaistin välittömän\nluontaisen ilmauksen, johon laulajaa eivät ole johtaneet opitut kaavat\nja itsetietoiset lait.\n\nNämä kauneudet ovat ilmeiset varsinkin Arhipan runoissa. Hänen\nSamporunonsa juoksee tyynenä, selvänä ja päämäärästään tietoisena,\nkieli on ehjää, muoto kaunis, siinä ovat kaikki Kalevalan\nluonteenomaiset viehätteet, vaikka suppeammassa tilassa ja niukemmin,\nharvemmilla väreillä käsiteltyinä. Samaa voi sanoa Ontrein ja monen\nmuun laulajan runoista.\n\nJa varsinkin semmoisissa runoissa, jotka liikkuvat lähempänä kansan\nnykyistä käsitepiiriä, tapaamme Kalevalan kauneuden herkimpiä\nhienouksiaan myöten, syvän, ihannoivan luonnonkäsityksen, herkän,\nhellän tunteen, runsaan mielikuvituksen ja tietoisen käsityksen runon\nylevästä kauneudesta. Vienan Karjalan alueella, jossa lyyrillisiä\nrunoja on vähemmän, ovat varsinkin häärunot ja karjanluku tämmöisiä\nkansan runollisen käsityksen todentajia. Julkaisen tässä erään\nVuonnisesta saamani karjanluvun semmoisena, kuin sen eräs nainen\nlauloi. Lukija varmaan myöntää, että siinä, harvoja poikkeuksia\nlukuunottamatta, on sekä muotonsa että sisällyksensä puolesta runo,\njoka ihanuudessaan täysin määrin puolustaa suurta sukuansa:\n\n    Metsän tytti, mieli neiti,\n    Tyynikki, Tapion tytti,\n    Salakorven vaimo kaunis!\n    Talvet me sotia käymme,\n    Lumen ajat luskajamme,                                5\n    Laaimme kesäisen rauhan,\n    Teemmekö sulosovinnon,\n    Kesän tullen, suon sulaten\n    Lätäköien lämmetessä?\n\n    Neitsyt on Moarie emonen,                            10\n    Pyhä piika taivahainen,\n    Kun mä lehmäni levitän,\n    Satasarveni hajotan,\n    Panes poikasi parahin,\n    Panes karjan paimeneksi,                             15\n    Täksi keidoksi kesäksi\n    Ukon suureksi sulaksi,\n    Ole yöllissä hyvänä,\n    Päivällissä vartiana,\n    Katso kaikista pahoista,                             20\n    Varjele vahingon teiltä,\n    Myöhään illoin, aivoin aamuin,\n    Ennen nousemist' emännän,\n    Katsomista karjapiian;\n    Miun on kainot karjapiiat,                           25\n    Emännät epäpätövät.\n\n    Neitsyt on Moarie emonen,\n    Rakas äiti armollinen,\n    Syöttele metiset syömät,\n    Juottele metiset juomat,                             30\n    Varustele vaskiharjat\n    Kahen puolen karjateitä,\n    Mihin karja koavitsekse,\n    Silitäkse siivattani.\n\n    Metsän tytti, mieli neiti,                           35\n    En kiellä kellon kuulennasta.\n    Kiellän kielin koskennasta,\n    Suun rumin rupeamasta.\n    Kätke kyntes karvoihisi!\n    Hampahat ikenihisi!                                  40\n    Jos et sitä totelle,\n    Painan pankan pihlajaisen,\n    Suvikuntaisen sujutan,\n    Ympäri nenän nykerän,\n    Jottei hampahat hajoisi                              45\n    Eikä leuat lonkujoisi.\n    Jos et sitä totelle,\n    Mie siun käsken kätköhöisi\n    Pimiähän Pohjolahan,\n    Siell' on luutonta lihoa,                            50\n    Siell' on päätöntä kaloa,\n    Suonetonta pohkieta\n    Syyä miehen nälkähisen,\n    Haukata halun alaisen.\n    Jos et sitänä totelle,                               55\n    Polta hiisi hiiliäsi,\n    Perkeleh kypeniäsi\n    Alla jalkain takaisien,\n    Et etisiä polttaiskana!\n    Mene sinne, kunne käsken,                            60\n    Pimiähän Pohjolahan,\n    Pohjan peltojen perille!\n    Siell' on hyvä ollaksesi\n    Lempi liehakoillaksesi,\n    Sielt' en noua polvenaahe                            65\n    Etsitä sinä ikänä.\n\nTässäkin runossa on kuitenkin kohtia, jotka ovat olleet laulajalle\nepäselvät ja sen vuoksi muistosta häipyneet. Manaus luvun lopussa\ntietysti tarkottaa kontiota, eikä metsän tyttöä, niinkuin seuraavasta\ntoisinnosta näkyy, jossa taas se kohta on selvemmin esitetty:\n\n    Työnnän lehmäni leholle,\n    Hatasarvet haavikolle,\n    Kelosarvet koivikolle,\n    Maion antajat aholle.\n\n    Neitshyt on Moarie emonen                            5\n    Rakas äiti armollinen,\n    Kuin on katsoit katollisessa,\n    Niin katso katottomassa\n    Kesän tullen, suon sulaten,\n    Lätäköien lämmetessä.                                10\n\n    Otsonen, metsän omena,\n    Mesikämmen källeröinen,\n    Kun sa kuulet karjankellon,\n    Ruotsin rauan roiskavaksi,\n    Tunge turpasi kulohon,                               15\n    Pain' on pääsi mättähääse,\n    Jottei leuat lonkujoisi,\n    Hampahat hajalle saisi.\n    Vaan jos et sitä totelle,\n    Miep' on panen parempia,                             20\n    Painan pangan pihlajaisen,\n    Suvikuntaisen sujutan,\n    Ympäri nenän nykerän,\n    Jottei leuat lonkujoisi,\n    Hampahat hajalle saisi.                              25\n\nMuutama Koljolasta saamani toisinto taas kuuluu:\n\n    Työnnän lehmäni leholle,\n    Hatasarvet haavikolle,\n    Nurmelle mesinukalle,\n    Maalle marjanvarsikolle.\n    Annappa rauha raavahille,                             5\n    Sontareisille sovinto\n    Tänä keitona kesänä,\n    Luojan suurena suvena.\n\n    Oi Ukko ylijumala,\n    Vaari vanha taivahinen,                              10\n    Kytke kiinni koiriasi,\n    Rakentele rakkiasi,\n    Tänä keitona kesänä,\n    Luojan suurena suvena,\n    Jottei leuat lonkujoisi,                             15\n    Hampahat hajalle saisi.\n    Paina panta pihlajainen,\n    Suvikuntainen sujuta,\n    Ympäri nenän nykerän,\n    Jottei leuat lonkujoisi,                             20\n    Hampahat hajalle saisi.\n    Vaan jos et sitä totelle,\n    Miep' on panen parempia.\n    Oi Ukko ylijumala,\n    Vaari vanha taivahinen,                              25\n    Työnnä kultainen korento,\n    Päätä pää on leuan alle,\n    Toinen peätä peälaelle,\n    Jottei leuat lonkujoisi,\n    Hampahat hajalle saisi,                              30\n    Kuin on kuulet hevosen kellon\n    Paina pääsi mättähääse,\n    Tunge turpasi kulohon.\n    Penikuorma peltomaata,\n    Kaksi karjan laitumekse!                             35\n\nEräässä toisinnossa pyydetään, ei metsän tyttöä, vaan \"metsän ukkoa\nluppopartaa\" kytkemään kiinni koiriaan, rakkiansa rahnikoimaan.\n\nTämmöisiä kaunopuheliaita, sulosanaisia toisinnoita yhteen kudottaissa\non pikemmin tarjona se vaara -- ja Kalevalan toisia runoja vastaan sitä\nvoikin muistuttaa -- ettei runo yhteen kudottuna enää olekaan yhtä\nhyväsuhteinen kuin toisinto. Kauniita yksityisiä piirteitä kokoontuu\nniin paljon, että runo siitä paisuu liian laajaksi ja menettää kansan\nlaulamana omistamansa keveyden ja hyvät suhteet. Sitä voisi huomauttaa\njuuri Kalevalassa olevasta karjan luvusta, samoin kuin Vipusenkin\nrunosta, jotka milt'ei on ahdettu liian täyteen. Mutta toiselta puolen\novat niitten kaikki säkeet niin kauniita, ettei rakentaja hennonut\nmitään poiskaan jättää.\n\nKalevalan arvonanto on nykyisin jonkun verran pelästyksissään sen\neri aiheitten alkuperän tutkimisesta. Kuta enemmän luullaan siitä\nlöydettävän lainoja, muualta kulkeutuneita aiheita ja tilapäisiä\nyhtymyksiä, sitä enemmän tahdotaan vähentää sen merkitystä\nkansanrunoelmana. Mutta väärin on taideteosta arvostella sen mukaan,\nmistä taiteilija on aiheita ottanut. Silloinhan tulisi kieltää\nitsenäisen taideteoksen arvo kaikilta Shakespearen draamoiltakin,\nmuiden mukana Hamlet tarulta, jossa tutkijat luulevat tapaavansa saman\naiheen, jota Kalevala on Kullervo-runossa käyttänyt. Mistä lieneekin\neepos saanut aiheita, Kalevalan laulumailla nämä aiheet ovat saaneet\nsen muotonsa ja luonteensa, joka niillä kansanrunossa on, siellä\nne ovat muuttuneet kansan tunteiden ja käsitysten taiteelliseksi\nilmaukseksi.\n\nSe mitä Kalevalassa on pätevintä, on kuin onkin puhdasta kansanrunoa.\nSen runoista ovat kauneimmat juuri ne, jotka tarkimmin ovat\nkansanrunoa. Sen runolliset viehätteet ovat kansan itsensä syvästi\nkäsittämät. Kokonaisuutensa Kalevala on saanut kansanrunon tarjoamilla\nedellytyksillä. Lönnrot ei ole Kalevalaa luonut, vaan saattanut\nkansanrunon oikeuksiinsa.\n\n\n\n\nVUOKKINIEMI.\n\n\nKesä oli jo loppumassa, kun viimeisen kerran erkanimme Jyvöälahdesta.\nMuistomme siellä olostamme olivat melkein kauttaaltaan mieluisia, ja\nsen vuoksi kaipauksella erosimmekin. Mutta toiselta puolen; viehätti\nkuitenkin enemmän se ajatus, että nyt melkein joka taipaleella\nlähestyisimme kotimaan rajaa ja pian saisimme sen poikki kulkea.\n\nKävimme monessa talossa \"ativoissa\" jäähyväisiä sanomassa, sillä\ntuttavia meillä oli jo paljon. Keräytyi niitä jommoinenkin joukko\nrantaankin meidän lähtiessä, ja \"tervennä matakkoa\", \"toitshi tulkoa!\"\nkaikui monesta suusta, ja joku taisi meistä erota todellisella\nmielihaikealla.\n\nSaattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme\noli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka.\nIlma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului\nhupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön,\njoten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten\nhalutti.\n\nOlen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein\nkauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät\nniemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt,\neivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat,\nlaajuudet, etäisyydet, ovat \"päin mäntyä\", kuten sanotaan. Matkustaja\ntuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan\nei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja\nliikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka\nsiitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta\npuolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa\nhelposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi\nsäilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa\ntarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin\nrunottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä,\nosaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada,\nosaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä\nhaluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.\n\nMutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä\nvoi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi\nkaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin\nmatkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän\npenikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi\ntaas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan\nja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut.\nSen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta,\nluoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen\nkautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven\nsuunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti\nVuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa\noikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on\nPetäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on\nkalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä\non pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän\npenikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston\njoen suussa.\n\nLähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran\nleviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee\nEnonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä\navautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä,\nettä selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa\nsieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria,\njoista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä\nkun muka on \"piessan luola\". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan\netsineensä.\n\nMatka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän\nseikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen\nedustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja\nsiinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli\npyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään\nottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta\nsiitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin\nnahkansa.\n\nPetäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka\npistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin\nkauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä\nolisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon.\nSuoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa\nleveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan\npitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän,\nlänsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä,\nkuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki\nväylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.\n\nTänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme\nVienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat\njo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä,\nmutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli\nkuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi\noli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä\nEnonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä\nkaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi\nEnonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta\nnyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin\nlujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla\nvahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen\nvapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut\nolla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla\nehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä\nolisi sen uudelleen rakentanut.\n\nRistiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli\nvoitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten\npäällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa\nnoustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu\nkäymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti\nkatoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä\nristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin\nhaltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla\nsiihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten\nkarttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä\nkivenmukuloita.\n\nEväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen\npöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen\naterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan\nsekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin\nVarahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja\nihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta\nemäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan\nikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin\noli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.\n\nKapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme\nVuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme\npoikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja,\nainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan\nVuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä\nosattiin. Hän siitä kertoo:\n\n\"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä\npienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti\nmyllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen\nja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta\nVuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä\nerääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän\nainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin\nhyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin\nhän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja\nristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin,\njopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain\nkatumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen\nlaulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain\nseuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen\nkylään.\"\n\nVuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme\nmoniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin\nasumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon\nsieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä\nahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt\nalkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.\n\n\"Kylän asema on\", lausuu Lönnrot, \"kaunis kesällä, se kun on Kuitti-\nja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin\nkorkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä\nei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa\nniemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden\ntalojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään,\nviritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään\nuudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi.\"\n\nLönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin\ntalossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta\ntultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:\n\n\"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä\njonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä\nseurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri\nheille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan\nkahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa\npaikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan\nnäin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan,\nmutta en vielä ole voinut niitä saada.\"\n\nMatkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:\n\n\"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin\nLipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti\ntarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna.\nSeuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja\nniin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen\nulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa\nmukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta\nhäntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli\npaastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen\ntekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen\npelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista\nuskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä\nköyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita\npyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai\nneljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista\nsaattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut,\nselvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät\nyksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat,\nsillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin\nristeihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista\noikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa\npaastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla\nperin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten\nerivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät\nristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan,\nkuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja\npikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään\nmuuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene\nkirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä\nkyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa\njumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia,\nvihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat\npappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille,\njoka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa.\nTuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat\nerivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti\nnäillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan\nhäviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista\nkuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon.\nSamassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis\naina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle\nerityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen.\nKysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa,\nja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän\nilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa).\"\n\nSeitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee,\neräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle\ntaikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.\n\nVuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja\nrunolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui \"laulukkaasta\nVuokkiniemestä\", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine\nei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää.\nVuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven\nrannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti,\nAajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi,\nLapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius\nretkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo\nsuorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla\nedistyneempi ja varakkaampihan \"pokosta\" on niihin verraten. Isännistä\nuseat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien\nmiehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän\ntavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti\nriippuvaisia kirkonkylästä.\n\nErvasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään\n90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38\ntaloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen\nryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan\nrakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin\nkulmalle, \"vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso\ntaloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan\neteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa\nnäkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan,\" Ervastin\nsanoja toistaakseni.\n\nMonetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean\nmuunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset\nolivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka\nvoitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat\nmeidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran,\nmutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei\nvoitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen\nirtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo\nisännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin\ntavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä\nodottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen\nonneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä\nsallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden\nkanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen\nkäyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään\nei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten\nvakaantumiseen.\n\n\n\n\nTSENA.\n\n\nSe joki, joka Vuokkiniemen kirkonkylän pohjoispuolitse purkaa vetensä\nYlä-Kuittijärveen, tulee kapeasta monijärvisestä ylämaan vesistöstä,\njoka on kartoilla niin väärin kuvattu, ettei niissä ole oikeata muuta\nkuin joen laskupaikka. Inbergin kartalla se on enimmäkseen jokena.\nMutta paikalla kylän harjun takana se leviää järveksi, kapenee sitten\nkierteleväksi salmivedeksi, jossa virtausta tuskin ensinkään huomaa,\nja leviää taas erään kynnyksen päällä useaksi järveksi ja pieniksi\nselkävesiksi, joita ei ole kartalla ensinkään. Pääsimme sen vuoksi\nkulkemaan sinnekin päin useita taipaleita veneellä.\n\nLammasjärven kuljettuamme ja salmet soudettuamme tulimme könkäälle,\njonka sivu oli taivallettava. Se on Akankoski nimeltään, tulee\nKöynään järvestä ja on oikea kallioporras, vaikka näin loppukesästä\nvähävetinen. Köynäsjärven takana ja pohjoispäässä on Tsenaniemen pieni\nkylä, johon Lönnrot matkoillaan aina mielellään poikkesi, koska siellä\nasui hyvä laulaja, ensimmäisiä, joilta sen puolen runoja kirjoitettiin,\nja hän muutoinkin erikoisesti tutustui talon väkeen ja heidän\nseurassaan viihtyi. Tsenaniemestä oli kotoisin Jyrki Kettunen, joka\nlauloi Topelius vanhemmalle Uudessa Kaarlepyyssä; samalta laulajalta\nLönnrotkin sai useita runoja. Hänen serkkunsa, Petri Kettunen, oli\nitsekin ollut etevä runoniekka. Hänestä olivat muutamat karjalaiset\nviisi kuusi vuotta aikaisemmin maininneet Lönnrotille, että \"hän osasi\nniin paljon runoja, että olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa,\ntarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista\nvarten.\" Lönnrotin käydessä oli Petri kuitenkin jo kuollut ja Suomesta\nnaitu leski hallitsi taloa. Lönnrot hänestä kertoo:\n\n\"Sama Mari, josta Petri Kettusen runossa puhutaan, eli vielä viime\nkesänä Tsenaniemessä leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli\nsiirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset\nelämäntavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakaan hänen olleen\nkotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut\nvähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien\nesikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä\nhän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan\nsanoi hänestä puheen ollen: 'Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta\nnainti, mutta toisten varmaan käy hullustikin.' Sitten hän luetteli\nuseoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät\nmuka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki\nsaisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen,\nniin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta.\"\n\nViidennellä matkallaan Lönnrot laulatti Jyrki Kettusta, jota ei\nollut edellisellä matkallaan tavannut kotona. Hän kertoo siitä:\n\"Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki\nKettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana\naamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut\nhäntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä\nJyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut,\nkuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti,\netten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi.\nHän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: Kuuluupa ne jo teillä\nolevan ennestään petsatoittuna, ja miksi niitä uuelleen laulaisin.\nHänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää laulua, oli saman\nPietarin leski, Maria, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin, oliko\nse runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka oli vanha, hän tällöin\npunastui silminnähtävästi ja vastasi: 'Niin totta se on, kuin sellaiset\nseikat lauluissa tavallisesti ovat', joilla sanoilla hän runoille ei\nyleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. 'Mutta',\nhän jatkoi, 'paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja\nniitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta.' Sanoin, että tuota\nlaulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin,\nmissä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan.\nSilloin hänellä oli paljon kyselemistä minulta syntymäseudustaan,\njosta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen\nsukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itse\nhän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleet\nsilmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisi\nnähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaan\nunohtaisi niitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullut\nensimäisen käen keväällä ja poiminut metsässä ensimäiset marjat. Vaikka\nhän oli ollut täällä 40 vuotta, vaikutti syntymäseudun muisto häneen\nniin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen\nsinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensä\nlaulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unohtanut.\nEnsin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta,\nkun pojatkin olivat häntä pyytäneet.\"\n\nTsenaniemen taloista oli kuitenkin vanha runontaito meidän käydessämme\njo hävinnyt, ja mielestämme oli kadonnut entinen varallisuuskin, jonka\nPetri Kettunen ja hänen vaimonsa uutteruudellaan olivat perustaneet.\nMutta talojen hauskaa asemaa kahden järven välisellä niemellä\nihastelimme ja muistelimme sen entisiä vaiheita. Saatuamme sieltä\ntoiset saattajat lähdimme jatkaman veneellä matkaa Venehjärvelle,\nVarahvontan kotikylään.\n\nSalmea pitkin soudetaan Köynään järvestä, jonka länsipuolella pienoinen\nkylä on, toiselle järvelle, joka on kylän pohjoispuolella ja joka siitä\nniemen tekeekin. Se oli jommoinenkin selkä -- nimeä en muista, -- ja\nihmettelimme koko joukon, että se kokonaan puuttui kartoilta, eivätkä\nrunonkerääjätkään olleet siitä mitään maininneet. Saattajanamme oli\neräs Tsenan emännistä, kaunis, uljas nainen, joka edellisenä talvena\noli kuoleman kautta menettänyt miehensä ja nyt leskenä taisteli kovinta\npuutetta vastaan pienessä talossaan. Varahvontta säälitellen meille\nkertoi, hänen kuultensa, kuinka kova kohtalo häntä oli kohdannut, ja\nhän siitä paikalla tuli niin liikutetuksi, että puhkesi hillittömään\nitkuun. Kyyneleet virtasivat hänen kauneista silmistään ja suupielet\nsykähtelivät tuskasta, niin että meidätkin valtasi syvä osanotto.\nMutta pian Varahvontta taas puhui lohdutuksenkin sanoja, huomautti,\nyhä asianomaisen kuullen, että niin nuori ja kaunis nainen varmaan\nsaisi pian toisen miehen ja voisi ruveta elämään uuden elonhankkijan\nturvissa, ja kesken tätä mairittelevaa puhetta naisen itku\nkimaltelevien kyynelien lävitse kirkastui päivänpaisteiseksi hymyksi,\nja tämä lapsellisen kevyt, avomielisessä luonnollisuudessaan kaunis\nmielenmuutos teki meihin ehkä vielä syvemmän vaikutuksen, kuin hänen\näskeinen itkunsa. Niin herkät ovat tuon kansan mielenliikutukset, ne\nvaihtelevat keveästi kuin kesän säät.\n\nSoudimme tätä vettä moniaan virstan ja erosimme sitten pieneen,\nVenehjärvestä tulevaan jokeen, jota veden vähyyden vuoksi vain suurella\nvaivalla pääsimme nousemaan. Päävesi polvesi kauemmaksi etelään, jossa\nsiihen laskee suurempi, rajalta saakka vettä kokoova Lapukan joki,\nsama, jota olimme talvella ajaneet Vuokkiniemeen tullessamme.\n\nSiinä missä tuo pienempi joki lähtee Venehjärvestä, on Niskalan\nuudistalo. Matkasimme sen ohi järvelle, joka oli ehkä neljän virstan\nmittainen, keskellään melkoinen saari. Venehjärven kylä on järven\npohjoisrannalla. Ilta alkoi jo hämärtyä, ja ruskoineen, vuorineen ja\nmetsineen maisema oli sekä kaunis että tavallista jylhempikin. Oli jo\njotenkin pimeä, kun kylään saavuimme. Asetuimme siellä Petri Lesosen,\n\"Hökkä-Petrin\" taloon, joka oli meille tuttu, sillä hänet olimme\ntalvella Suomen puolella tavanneet ja hänelle rahojakin lainanneet.\nOlimme tervetulleet hänen vaatimattomaan taloonsa, joka kuitenkin oli\nkylän paras. Petri jotenkin pian tulomme jälkeen katosi ja seuraavana\naamuna kuulimme, että hän oli paikalla lähtenyt Vuokkiniemen kirkolle\nostamaan sokeria ja teetä, millä meitä kestitä. Koko yö häneltä kului\nsillä retkellä, sillä matkaa oli puolentoista penikulmaa, mutta hän oli\njo niin hyvissä ajoin palannut, että huomeneksella saimme asianmukaisen\naamukestityksen. Vaikka Venehjärvi on melkoinen kylä, ei parhaassakaan\ntalossa ollut sen vertaa tsajuvehkeitä, että olisi ollut vieraalle\ntarjota. Siihen tietysti saattoivat olla syynä yksinkertaiset tavat,\nmutta vielä enemmän yleinen köyhyys.\n\nEnnenkuin ryhdyn kertomaan huomioistani Venehjärvessä, jossa viivyimme\nmonta päivää, siirrymme kuitenkin rupeamaksi moniaan taipaleen\nkauemmaksi pohjoista kohti, Vuonniseen, jonne sieltä maita, vesiä\nkuljimme. Sananvuoron saavat siellä melkein yksinomaan entiset\nrunonkerääjät.\n\n\n\n\nLÖNNROT VUONNISESSA.\n\n\nVuonninen on runorikkautensa vuoksi semmoinen merkkipaikka, ettemme\ntahtoneet jättää sitä käymättä, vaikka tiesimmekin, ettei meille ollut\nenää runonkeruutyötä jäänyt, Vuonnisen kun entiset kerääjät ovat jo\nniin moneen kertaan tarkkaan laulattaneet. Kuljimme Venehjärvestä\nmaataipaleen poikki Ponkalahden kylään Ylä-Kuittijärven rannalle, josta\noli pari penikulmaa venematkaa. Maataivalta sanottiin olevan penikulma;\nmutta väli tuntui suden juoksemalta. Ponkalahdesta Lönnrotkin lähti,\nensi kerran Vuonnisessa käydessään. Hän oli Ponkalahteen tullut maisin\nTsenaniemestä, josta matkaa niinikään sanottiin olevan penikulman\nverta. Lönnrot kertoo retkestään:\n\n\"Sain, kuten olin pyytänyt, oppaaksi erään talonpojan pojan; tein\nviisaasti siinä, etten ominpäin lähtenyt tälle sydänmaan taipaleelle,\nvaikkapa se ei ollut penikulmaa pitempi. Kuljimme melkein linnuntietä,\nsillä useimmista paikoista ei voinut huomata, että kukaan ihminen\nennen olisi täällä liikkunut. Noin puolitiessä huomasimme vasta\nhakatussa kaskessa ristin, jossa oli kaksi poikkipuuta. Mieleeni\nmuistuivat ne ristit, joita matkustaja useissa katolisissa maissa\nkuuluu näkevän teiden varrella ja jotka osottavat, että murha on tehty\nsiinä paikassa. Kerroin tämän oppaalleni, joka ihmetteli, että saatoin\najatella sellaista heidän maastaan, lisäten: 'niin myö elämme kuin\nlintuset metsässä.' Sitten hän kertoi minulle, että edellisenä vuonna\nmetsää tältä kohdalta kaadettaessa kaskeksi muuan mies oli ruhjoutunut\nkaatuvan puun alle ja kuollut siihen paikkaan. Koska oli ollut vaikea\nsaada ruumis pois sieltä, oli pyydetty pappia hautaamaan hänet siihen,\nja tämä risti oli sen merkkinä. Jonkunmoisella närkästyksellä muistelin\nnyt, kuinka meidän rahvas sellaisessa tapauksessa olisi menetellyt.\nVaikka olisi ollut mitä kiireisin heinäaika, olisi ennemmin kutsuttu\nkoko kylän väki noutamaan vainajaa kirkkomaahan kuin suostuttu\nhautaamaan kuolinpaikkaan.\"\n\n\"Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon isäntäväki kysyi heti,\ntahdoinko kylpeä. Luulin saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin\nsuuresti huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin\nlämmittämään. Näin ystävällinen on rahvas täällä kaikkialla. Heidän\ntavalliseen kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita\nviimemainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi.\"\n\nPonkalahti on Kuittijärvestä poikkimaisin länttä kohti pistävän\nlahden partaalla. Siinä ei ole monta taloa, ja nekin mitä on, ovat\njotenkin hajallaan, mutta kylä teki muutoin viljellyn vaikutuksen,\nlahden rannoilla oli vihantia vainioita, se muistutti hyvinkin jotain\nKeski-Suomen kylänlahtea.\n\nYlä-Kuittijärvi yhä enemmän kapenee, kuta pohjoisemmaksi kuljetaan, ja\non lopulta hyvin saarinen, niin ettei luoteiskulmassa enää ole aavempia\nselkiä. Puolivälissä on lahtensa rannalla Aajuolaksi, mutta mikäli\nmuistan, ei sitä selälle näkynyt. Se on pieni kylä eikä runopaikkana\nmainittu. Ponkalahdessa Lönnrotin käydessä osattiin vanhoja runoja.\nLönnrot niitä kirjotteli soutajaltaan, kuten hän kertoo:\n\n\"Sain soutajikseni kaksi poikaa, joista toinen oli 15:n ja 20:n,\ntoinen 7:n ja 8:n vuoden välillä. Heiltä sain tietää, että edellisenä\niltana Ponkalahdessa olin tehnyt tyhmyyden. Olin näet siinä talossa,\njossa olin yötä, lukenut ääneen erään Kettusen runoista, jossa erästä\nläsnäolevaa henkilöä pahasti morkattiin ja tehtiin naurettavaksi.\n'Ettekö huomannut että nainen suuttui ja läksi ulos?' kysyi vanhempi\npojista. Sellaista en kuitenkaan ollut huomannut, olin vaan nähnyt\nuseiden vetävän suutaan nauruun ja samalla katsovan toimiinsa; mutta\nkukaan ei ollut sanonut minulle mitään. Sittekuin vanhempi pojista\nensin oli ilmaissut suurta ihmetystään siitä, että mokoman seikan\nvuoksi, nimittäin vanhoja runoja kerätäkseni, olin lähtenyt tälle\nmatkalle, hän itse alkoi laulaa muutamia vanhempia kohtia Väinämöisen,\nJoukahaisen ja Lemminkäisen y.m. runoista. Huomattuani, että ne\nmonessa suhteessa erosivat ennen tunnetuista, aloin lyijykynällä\nkirjottaa niitä muistiin. Kysyttyäni, mistä hän oli oppinut nämä\nrunot, hän vastasi, että kuka tahansa osasi laulaa sen verran, jos\nvaan viitsi. Tätä minun kuitenkin oli vaikea uskoa, vaikka onkin\ntotta, että tuskin on ketään muita paitsi pieniä lapsia, jotka eivät\nmuistaisi hajanaisia kohtia vanhoista runoista, jopa uudemmistakin\nlauluista, niin että usein voivat täydentää laulua, joka heille\nluetaan. Lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutopalkan sain\nvanhemman pojan 'viitsimään' niin kauan kuin matkaa kesti. Nuorempi\nveli, joka tahtoi jotakin ansaita hänkin, kysyi, enkö tahtonut antaa\nhänelle 'rossaa' (kahdenkopeekan lantti, jossa on ratsumiehen kuva)\nsadusta, jonka sanoi olevansa halukas kertomaan. Lupasin hänelle\nkaksi, kunhan vaan malttoi odottaa, kunnes olin ehtinyt panna kirjaan\nkaikki vanhemman veljen runot. Siihen hän alussa suostuikin; mutta\ntultuamme neljännespenikulman päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä\nyhä vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä. Minun\ntäytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen ja käydä käsiksi hänen\nsatuunsa. Koska tuuli ajoi venettämme rantaa kohti, käskin heidän\nlakata soutamasta, jotta minulla olisi enemmän aikaa. Ensin annoin\npojan yhteen jaksoon kertoa satunsa nähdäkseni, maksoiko vaivaa panna\nsitä kirjaan, varsinkin, kun en ollut varannut mukaan enempää kuin\npuoli kirjaa paperia, joka täten olisi voinut täyttyä kirjoituksella,\nniin etten olisi voinut merkitä parempia runoja. Sitten kirjoitin sen\nmuistiin ja liittäisin sen tähän kokonaisenaan lukijan nähtäväksi,\nellei se olisi liian pitkä. Ehkä minulle toiste tarjoutuu tilaisuus\nsiihen. Se oli Syöjättären tyttärestä, joka vietteli erään pojan. Panin\nsen kirjaan pojan sanelun mukaan näin: oli ennen akka. Siitä saatih\npoika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle. Tuli meren niemeh. Syöjätär\ntyttärensä väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren niemeh.\nPoika vaatteet päältäh. Uimah läksi. Varastettih vaatteet. Niin etsi\nvaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären tytär. Arveli poika jos miksi,\nniin siksi. Jos veikoksi, niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi;\njos isäksi, niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin\nmorsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh.\nAjettiin uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta. Niin\nsanoo Syöjättären tytär, maamolleh. -- Olen tahtonut mainita tämän\nalun, näyttääkseni, millainen näiden satujen tyyli on. Sanojen lopussa\nesiintyvä _h_ lausutaan vahvalla henkäyksellä ja olisi oikeastaan\nkirjotettava yksinkertaiseksi. Eräässä sadun kohdassa, missä poika\ntahtoi kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle,\nkunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän sen teki seuraavalla tavalla:\n'nousi, nousi nousi, nousi, nousi, nousi, nousi' ja 'lenti, lenti,\nlenti, lenti, lenti, lenti, lenti.'. Tätä sanoessaan hän hiljensi\nääntään ensimäisistä nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että\nhänen lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä vaikea kuulla\nhänen puhettaan kuin nähdä lintua niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata\nsen lentäneen.\"\n\nVuonnisessa Lönnrot Tsenassa saamaansa neuvoa noudattaen poikkesi\nMiinan taloon, joka oli etäämpänä rannasta, uloinna vasemmalla:\n\n\"Tämän talon sanottiin olevan paraiten rakennetun sekä muuten muita\nvarakkaamman. Tosin kerrottiin talonpoikien olevan hieman äreitä tai\nvakavia (vai miten lienee sana 'jyry' oikein käsitettävä?) mutta muuten\nkuuluvat olevan kunnon miehiä. Etevimmän laulajan, Ontrein, sanottiin\nasuvan vähäisen matkan päässä siitä, niinikään toisen suuren laulajan,\nVaassilan. Menin siis Miinan taloon, jossa tapasin kotona molemmat\näsken mainitut pojat. Toinen heistä korjaili suurta nuottaa, toinen\nvalmisti itselleen saappaita kauppamatkaa varten, jonka pian aikoi\ntehdä Suomeen. Heidän vanha äitinsäkin, joka oli kotoisin lähellä\nKivijärveä olevasta Latvajärven kylästä, eli vielä. Paitsi häntä siellä\noli kaksi nuorta emäntää, nimittäin molempien poikien vaimot. Toinen\nheistä, kaikesta päättäen vaikutusvaltaisin, oli aikaisemmin mainitun\nKettusen tytär Tsenanniemestä, ja juuri sama, jota myös ennen mainittu\nOrtjo turhaan oli kosinut. Hän piti minua puoleksi sukulaisena, kun\nitse äidin puolelta polveutui suomalaisista. Nuorempi sisarensa oli\nmyös naitu Vuonniseen; hänen miehensä oli naapuritalon isännän, laulaja\nOntrein poika. Vaikka Miinan pirtti, jonka ikkunat olivat isot ja\npermanto pesty j.n.e., olikin siisti ja hauska, tahdottiin kuitenkin,\nettä minun piti asua porstuan toisella puolen olevassa kamarissa.\nTämäkin oli siisti huone, valkeine seinineen, pöytineen, penkkeineen\nja lattioineen ja seinillä riippuvine pyhimyskuvineen. Noudatin siis\nkernaasti heidän tahtoaan. Seuraavan päivän aamupuolella laulatin\nOntreita. Iltapäivänkin olisin kernaasti suonut hänen viipyvän luonani;\nmutta häntä tarvittiin välttämättömästi nuotanvedossa, niin ettei\nhän voinut jäädä. Toivotin hänelle hyvää saalista, sovittuani sitä\nennen hänen kanssaan, että hän, jos saisivat määrätyn joukon kaloja,\nsitoutuisi laulamaan koko seuraavan päivän; tähän hän suostuikin.\nSaalis ei ollut niin runsas kuin olin toivonut; kuitenkin sain\nseuraavana päivänä hänen sanelunsa mukaan panna kirjaan useita runoja.\nMutta illalla, Ontrein mentyä nuottaa vetämään, menin Vaassilan\nluo, joka asui kapean salmen toisella puolella. Tämä Vaassila, joka\netupäässä oli perehtynyt loitsurunoihin, oli vanha ukko. Hänen\nmuistinsa oli kuitenkin viime vuosina niin heikontunut, ettei hän\nenää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista\nmytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita en\nennen ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun\nseikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin.\nSilloin hän taas muisti sen, ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen\nurostyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt\nVäinämöisen runot, jotka tunnetaan.\"\n\n\"Seuraavana päivänä minua pyydettiin toiseen taloon aamiaiselle.\nIsäntä tarjosi minulle paitsi aamiaista, muutamia uudempia\nrunoja. Tämän jälkeen hän kertoi, miten hän noin 5 tai 6 vuotta\nsitten, ollessaan Suomessa laukkukaupoillaan, oli eräässä Hämeen\nherraskartanossa toveriensa kanssa laulanut koko yön. Kysyin, muistiko\nhän herraskartanon nimen, ja hän mainitsi Vesilahden Laukon. Saatuaan\nsitten tietää, että juuri sama henkilö, joka nyt oli hänen edessään,\nsinä yönä oli pannut kirjaan hänen runojaan, hän hämmästyi yhtä\nsuuresti tavatessaan tuttavan kuin minä, kuullessani hänen mainitsevan\npaikan nimen. Puhellessamme tästä vanhasta tuttavuudestamme, syöksyi\nmuuan pieni mies vallan hengästyneenä esiin, tarttui rajusti isännän\nkäteen ja alkoi vetää häntä mukaansa. En tietänyt, mitä tämä kaikki\nmerkitsi, ennenkuin kuulin, että hänellä oli riita-asia naapurinsa\nkanssa, jonka hevonen oli käynyt hänen pellollaan. Tämän asian tähden\nhän nyt tahtoi saada kylänoikeuden kokoon kutsutuksi syyllistä\ntuomitsemaan. Siksi hän väkisin tahtoi viedä isännän mukaansa 'Ota\nvahva keppi mukaasi', hän sanoi, 'sillä luultavasti sitä nyt, jos\nkoskaan, tarvitaan'. Hänen mielestään olisi näet oikeuden ensin\npitänyt tuomita hänen riitaveljensä selkäsaunaan ja sitten heti panna\nrangaistus toimeen, kuten sellaisissa tilaisuuksissa täällä lienee\ntavallista. Isäntä kieltäytyi kuitenkin menemästä, puolustaen itseään\nsillä, että hänellä oli vieras. Saattoihan mies mennä toisiin taloihin\nja niistä noutaa riidanratkaisijoita. Näin siis isäntä jäi kotia,\nkäräjöitsijän melkoiseksi närkästykseksi; tämä näet uhaten ilmaista\nasian ispravnikalle koetti taivuttaa häntä tulemaan mukaansa. Isännän\nlaulettua minulle koko aamupäivän, tarjottiin minulle päivällistä,\njota hyvin tukalasti sain syödyksi; sillä hampaani olivat paljosta\npuolukoiden syömisestä -- viimeksi, tässä talossa -- vuolettuneet niin,\nettä tuskin kykenin pureskelemaan ja syömään. Tarjosin hänelle rahoja\nsekä laulamisesta että ruuasta, mutta hän kieltäytyi kokonaan siitä\nottamasta maksua, kuten minulla oli ollut syytä jo edeltäpäin aavistaa.\nKuitenkin saatoin toisella tavalla antaa hänelle korvausta. Hän näet\ntarjosi minulle kaupaksi vyötä sekä muutamia muita pikku tavaroita, ja\nostin ne, ollenkaan tinkimättä. Tämäkin talo oli varsin siisti, lattia\npesty, pöydät, penkit ja tuolit puhtaiksi huosioidut.\"\n\n\"Joka talossa on muutamia pyhimysten kuvia seinässä. Tullessaan\nsisään vieras ristii silmänsä niiden edessä. Näin tehdään myös\nateriaa alettaissa tai lopetettaessa sekä myöskin lähdettäessä\nulkotöihin, joissa viivytään monta tuntia, ja niistä kotia palatessa.\nErään Miinan kamarissa olevan kuvaryhmän edessä oli kynttiläteline\nvahakynttilöineen. Kuvien vieressä oli suitsutusaineita, joita ei\nkuitenkaan siellä ollessani kertaakaan käytetty. -- Ontreilla oli\nkantelekin, jossa oli viisi vaskikieltä. Sekä hän, että hänen molemmat\npoikansa soittelivat sitä varsin kätevästi.\n\n\"Tavalliset ruuat, joita söin Miinan talossa; olivat voi, leipä ja\nrieskamaidon sekainen viilipiimä. Sitä paitsi oli joko perunoita,\nkalaa, lihaa tai lientä. Emäntä kehoitti minua melkein aina sanoen:\n'syö, syö kaikki', eikä näyttänyt olevan oikein tyytyväinen, jos\njotakin jäi jälelle. Maksua ei tahdottu ottaa niistä 4 tai 5\nvuorokaudesta, jotka täällä vietin; kuitenkaan ei varsin itsepäisesti\npantu vastaan, kun toistamiseen tarjosin sitä.\"\n\nVuokkiniemen ja Kivijärven kautta Lönnrot sitten palasi Kajaaniin.\nViidennellä matkalla, joka tapahtui kevätkeleillä, hän ajoi rajan\npoikki pohjoisempaa, tuli ensinnä Lonkan kylään, jossa tapasi\nMartiskan, ja sieltä tämän saattamana Vuonniseen.\n\n\"Lonkasta on neljä peninkulmaa matkaa Vuonniseen. Tällä välillä ei ole\nainoatakaan asuttua paikkaa. Martiska itse tuli minua kyyditsemään, ja\nmeidän seuraamme tuli kaksi muuta miestä, joiden oli yksityisten asiain\nvuoksi kulkeminen samaa tietä. Läksimme liikkeelle varhain aamulla ja\nsaavuimme hyvissä ajoin perille. Keskelle kyytiväliä oli rakennettu\nmetsäsauna tulisijoineen matkustajia sekä kalastajia varten, jotka\nviimemainitut lähellä olevassa järvessä vetävät nuottaa. Viivyimme\ntäällä noin tunnin ajan syöttääksemme hevosia. Saunaan tehtiin tuli, ja\nme asetuimme, niin hyvin kuin taisimme, valkean ympärille. Pian savu\ntäytti huoneen, eikä siihen paljon tarvittukaan, sillä se oli sekä\nmatala että muuten pieni. Suorana ei siinä ollenkaan voinut seisoa,\nvaikka savultakin olisi voinut, joka kuitenkin sekin olisi estänyt\npystyyn kohoamasta. Siinä söimme päivällistä, ja sen jälkeen panin\nvielä paperille jonkun Martiskan runopätkän, joka nyt vasta johtui\nhänen mieleensä. Kuta kauemmaksi sitten tultiin, sitä vähemmän lunta\noli tiellä: Lonkassa, josta olimme lähteneet, oli sitä vielä puolen\nkyynärän vahvuiselta maassa, mutta Vuonnisessa maa oli vallan paljaana.\nSyy siihen on se, että Vuonninen on Yläkuitin järven rannalla.\nLonkka sitävastoin Maanselän harjanteella. Poikkesin Miinan taloon\neli Teppanaan, joksi sitä myöskin, ja tavallisemmin sanotaan. Täällä\nkaipasin ennen mainittua emäntää. Puoli vuotta sitten kuolema oli\ntemmannut hänet pois vaikeasta lapsivuoteesta. Mies, joka kertoi hänen\nkuolemastaan, itki, ja minunkin täytyi itkeä. Tämä oli toistettava\nTsenanniemessä, kun äiti vielä kerran perinpohjin kertoi tyttärensä\nkuoleman. Hän kertoi, miten sama tytär-vainajansa, Teppanan nuori\nemäntä, kuluneena kesänä oli ollut pahasti sairaana, niin että kaikki\nepäilivät hänen paranemistaan. Potiessaan hän oli nähnyt unta, jossa\nkirjava jänis oli näyttäytynyt hänelle, muka koko taudin aiheuttajana.\nHän oli silloin kysynyt jänikseltä, eikö se aikonut jättää häntä\nrauhaan, ja vastaus oli kuulunut: Heittänenki nyt, vaan varote toiste\ntullessani. Tämän unen hän oli kertonut äidilleen, joka heti oli\nselittänyt sen siten, kuin nyt oli käynyt, nimittäin että seuraava\ntauti oli vievä hänen tyttärensä manalle. -- Syötyäni Teppanassa\nvälipalaa, jonka isäntä itse nyt kantoi pöytään, ja jona oli voita,\nleipää ja suolattua lihaa, ilmoittautui muuan vanha naiseläjä laulamaan\nmuutamia runoja. Niitä kuitenkaan ei ollut useampia kuin että 2 tai\n3 tunnin ajassa ehdin panna ne kaikki kirjaan. Sitten kävin Ontrein\ntalossa ja läksin sitten yöksi tai yön selkään, kuten täällä sanottiin,\nkylästä matkaan. Lisääntyvä kelirikko pakotti minutkin kiiruhtamaan.\nSain kyyditsijäkseni kesk-iikäisen miehen; hevonen tuntui minusta\nolevan keski-ikäistä vanhempikin. Matkan päämääränä oli Jyvälahden\nkylä, ja sinne kuljimme Yläkuitin jään poikki, joka nyt oli kieränä,\nkun kaikki lumi edellisenä päiväpaisteisena päivänä oli sulanut pois.\nJyvälahti on 4:n penikulman päässä Vuonnisesta.\"\n\nLönnrotin kuvaus yöllisestä matkastaan kuutamossa on omituisen raikas\nja runollinen:\n\n\"Läksimme matkaan vähää ennen auringonlaskua. Ensin olimme kumpikin\njonkun aikaa hereillä, ja mies kertoi muun muassa, miten Teppanan\nisäntä vaimonsa kuoltua noin kuukauden ajan oli ollut vallan kuin\njärjiltään. Vaikkei hän ennen koskaan ollut maistellut viinaa eikä\nrommia, oli hän äkkiä ruvennut kumpaakin nauttimaan niin runsain\nmäärin kuin ikinä kykeni, lisäksi tuskin oli puhunut sanaakaan\nkenenkään toisen kanssa sekä syönyt ja nukkunut sangen vähän. Vasta\n3-4 viikon kuluttua hän oli ehtinyt tointua ja oli silloin palannut\nentiseen raittiiseen elintapaansa. Puhellessamme aurinko laski; näky\noli erittäin kaunis, koko läntinen taivas kun oli punainen ja avara,\nsileä jää sen alla kuvasti taivaan hohdetta, ilman että järven pintaa\ntarvitsi pelätä minkään tuulen rikkovan. Siellä täällä etäisyydessä\nhaamoittavat kuusia kasvavat saaret vaan lisäsivät tämän taulun\nkauneutta ja ylensivät sitä vaikutusta, jonka kokonaisuus minuun teki.\nMuutamissa tilaisuuksissa luonnonkauneudet erityisesti meidät lumoavat\nja valtaavat sielumme, ja tämä tapahtuu tavallisesti äkkiarvaamatta. Kun\nvarta vasten olen päättänyt nauttia niistä, olen harvoin täydelleen\nvoinut sitä tehdä, en ainakaan niin kuin niiden tarjoutuessa itsestään.\nKun aurinko sitten oli mennyt mailleen, ja taivaan purppura oli\nkadonnut tai vaihtunut yön pimeään, jonkun tähden siellä täällä\ntuikahtaessa esiin, kävi niin, että me molemmat, sekä kyytimieheni\nettä minä itse, nukahdimme. Vuode ei ollut kaikkein mukavimpia, mutta\nuni ei aina kysy paikan mukavuutta. Olen nähnyt henkilöitä, jotka\novat nukahtaneet satulassa istuessaan ja nukkuen jatkaneet matkaansa\nsuistumatta alas. Näin uneen vaivuttuamme, oli hevosemme ainoa\nvalveilla oleva koko seurassa. Enpä tiedä mikä lie ollut syynä, sekö,\nettei hevonen ymmärtänyt tähtein mukaan ohjata kulkuaan oikein, vai se,\nettä sekin tahtoi päästä nukkumaan ja sentähden halusi päästä kotiin.\nOli miten oli, mutta ympäri se vaan oli kääntynyt ja oli herätessämme\nverkallensa kulussa takaisin Vuonniseen, sensijaan, että olisi mennyt\nJyvälahtea kohti. Heti herättyään mies tuuppasi minua kylkeen ja kysyi:\n'missä nyt ollaan?' Omituinen minulle tehty kysymys, sillä kaikkein\nvähimmän olin nyt valmis vastaamaan siihen muuten kuin että luultavasti\nolimme Ylä-Kuittijärven jäällä, sillä huomasinhan heti, ettemme olleet\nsen alla. -- Mutta on luonnollista, että se, joka yhdessä seikassa\nluulee olevansa toista huonompi, usein sellaisessakin seikassa, jonka\nparemmin tietää, kysyy toiselta neuvoa. -- Hänen neuvottomuuttaan ei\nkuitenkaan kestänyt kauan. Käännyttyään moneen kertaan ja useilta\ntahoilta tarkasteltuaan tunnettuja tähtiä hän huomasi hevosen tuumat ja\nkäänsi sen toiseen suuntaan. Sen jälkeen hän ei enää nukahtanut, vaikka\nminä taas taisinkin hiukan torkahtaa.\"\n\nVielä seitsemännelläkin retkellään Lönnrot kävi Vuonnisessa, tällä\nkertaa yhdessä Cajanin kanssa. He tulivat silloinkin Lonkan kautta.\nLönnrot itse ei tästä käynnistä mainitse, mutta Cajanin päiväkirjassa\nsiitä on seuraava tieto:\n\n\"Vuonniseen tulimme noin k. 3 j.p. -- Vatiera Onufreissa. Sinä iltana\nei mitään, kun nukkumaan. Pyhänä 23 (lokak.) j.p. kävimmä toisissaki\ntaloissa, katselimma tyttärien ja poikien kisoja, pakasimma kokouneien\nurohien kera, laulomma Kalevalata, ja menimmä sitte maata. Maanantai\naamuna saattausimma Yläkuittijärvitse Jyväslahteen.\"\n\n\n\n\nMARTISKA.\n\n\nVuonnisesta lännen ilmaa kohti, aivan Maanselän ylängöllä on Lonkan\nkylä, jossa Lönnrot tapasi Martiska nimisen etevän runolaulajan.\nMartiskasta Lönnrot kertoo:\n\n\"Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka Lonkkaan, ensimäiseen\nVenäjän puolella olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut enempää kuin\n3/4 penikulmaa, mutta se oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne\nvähää ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi häntä\nnimensä diminutiivi- (vähennys-) muotoa käyttäen sanottiin. Jo paljoa\naikaisemmin oli häntä minulle mainittu oivallisena laulajana. Eikä\nmieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä\nolleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta\nrunosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin\nkelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään\ntäydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti\nmaisteli, kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti\nhänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä\nsekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen\nsujui huononpuoleisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja;\nsen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä edellisenä päivänä olin\nhäneltä kirjaan pannut.\"\n\nMartiska oli tunnettu pororosvo, oli siitä kiinnikin joutunut ja\nKajaanin linnaan viety, mutta päässyt pois. Näistä seikkailuistaan hän\noli laatinut pitkän runon, jonka myös lauloi Lönnrotille, ja koska se\non omiaan kuvaamaan rajaseutujen elämänlaatua ja samalla sitä luovaakin\nrunosuonta, joka yhä sykkii Vienan Karjalassa, niin julkaistakoon runo\nLönnrotin kirjaanpanon mukaan tässäkin yhteydessä:\n\n\"Tämä Martiska oli itsekin runontekijä. Joku aika sitten hän oli\nistunut vankeudessa, osaksi Kajaanissa, osaksi Oulun vankilassa, ja oli\nollut syytettynä poronvarkaudesta, seikka, joka täällä rajaseudulla\ntiheään saattaa rajanaapurit tekemisiin toistensa kanssa. Nyt paraikaa\nvalitettiin meidän puolella rajaa, että heti kun porot vaan vähänkin\npistävät päätään rajan yli tai ainoastaan tulevat lähelle sitä, ollaan\nVenäjän puolella valmiit pyytämään tai ampumaan ne. Nyt oli vähää\nennen rahvaan valitus tullut hallituksenkin korviin, minkä johdosta\njoku (talonpoikien kertomuksen mukaan 'ensimäinen mies keisarista')\nkeisarillisesta senaatista oli määrätty tutkimaan tätä asianlaitaa.\nSillä aikaa ja niinkauan kuin tuomio asiassa oli langettamatta tai\nei ollut vielä tullut tunnetuksi, harjoitettiin tätä poronvarkautta\nentistä hurjemmin. Nähdessäni eräässä Lonkan talossa muuanna\niltana taaskin tuotavan kotia kahta pyydettyä poroa, kysyin, kuinka\nhe rohkenivat jatkaa tämän ammatin harjoittamista, kun paraillaan\nentisistä varkauksistaan olivat syytteen alaisina. Nyt on kaikkein\nparas aika, vastattiin, mies se, ken jotain saa käsiinsä, sillä kaikki\nkäy nyt entisten kustannuksella, ja entisistä ei tule mitään.\"\n\n\"Näissä rajaseudun poronvarkauksissa on ikävää se asianhaara, että\nmeidän puolella rahvaalla on poroja, mutta Venäjän puolella ei. Juuri\ntämä seikka herättää toisen puolen rahvaassa kahta suuremman halun\nkatsomaan lähelle rajaa tai sen yli eksyneitä porolaumoja omistajaa\nkaipaavaksi saaliiksi. Sen näet ei tarvitse pelätä kostoa meidän\nrahvaan puolelta, ja nostetuista käräjäjutuista ei tavallisesti\nmonien lakimutkien vuoksi tule mitään, kuten Lonkan mies sanoi, tai\njos joskus tulisikin, ei oikeudenhaltijan voitto korvaa käräjäkuluja.\nYlempänä rajaseuduilla on asianlaita toisin; siellä on kummallakin\npuolen rajaa asuvilla poronsa, ja kunkin täytyy pitää huolta siitä,\nettei lähimmäiselleen tee sellaista, jota ei soisi toisen itselleen\ntekevän. Lonkan tienoilla tosin jokunen suomalainen talonpoika on\nkoettanut estää noita kuuluisia poronvarkauksia siten, että on\nporonhoitokumppanikseen ottanut venäläisen talonpojan. Tämä saattaa\nparemmin pitää silmällä, etteivät naapurikyläläiset tuhoa poroja, mutta\ntämä ei kuitenkaan voi estää mainittuja varkauksia.\"\n\n\"Mutta palaan Martiskaan. Istuessaan syytettynä poronvarkaudesta\nlinnassa, hän teki runon tästä asiasta. Hän itse lauloi minulle tämän\nrunon, vaikka se, kuten hän sanoi ja kuten muutenkin saattaa nähdä,\non puutteellinen, hän kun näet ei enää muistanut kaikkea, minkä\nsepittämiseen hänellä silloin oli ollut niin runsaasti joutoaikaa.\nSe minkä runosta sekä itse tekijän että muiden kautta, jotka ovat\nmuistaneet hajanaisia kohtia, tähän asti olen saanut muistiin panna, on\njotenkin seuraavaa:\n\n    \"Poron synty on Pohjolasta,\n    Petra laulettu Lapista,\n    Tätä riikki riitelevi,\n    Raja raivoissa elävi.\n    Sykysyllä seikka synty,                       5\n    Talven tullessa tapahtu,\n    Ruotsi tungeksen tukulle,\n    Koko Kuusamon pitäjäs,\n    Paljo maita matkustavat,\n    Kyllä kyytiä tekevät,                        10\n    Hyvin hiihto Hossalainen,\n    Hiihto Huttu huikeasti,\n    Oikarinen oivalailla.\n    Lauttolammille tulevat,\n    Siitä metsähän menevät,                      15\n    'Mitäpä tässä?' -- 'i mitänä'.\n    'Jälet tässä', -- 'ei jälistä',\n    'Siat tässä', -- 'ei sioista'.\n    Ylös korpehen kohoovat.\n    Tuossa kumma keksitähän,                     20\n    Petran vasa vaipununna\n    Kahen kallion lomahan.\n    Päivä päätä väännetähän,\n    Sorkkia soristetahan,\n    Turpoakin tuuvitahan                         25\n    Kahen kallion lomasta.\n    Siitä Huttu huuon nosti,\n    Kela toinen kerkiävi,\n    Mit' on kummat kuulumassa,\n    Mitkä ilmoset imehet.                        30\n    Silmät on entiset elolla,\n    Korvat vanhat valmihina,\n    Vielä kello kelvollinen,\n    Yht' on pikkuista vajella,\n    Henkeä poro polonen.                         35\n    'Tuoppas täll' on tuuli henki,\n    Pane paarmuot ahava'.\n    Kela kellon soittajaksi,\n    Kulkusen kolistajaksi:\n    Kuulu kello Kuusamolle,                      40\n    Kuusivaarahan kulina,\n    Kiannalle kielen lyönti.\n    Siit on Hutun huima Antti,\n    Vähämielinen Mikittä\n    Vuonnisehen päästyänsä                       45\n    Katsellahan kaikki paikat.\n    Huttu katso kaikki paikat,\n    Nuuski nurkkajen taukset.\n    Mit on akkaset ajettu\n    Tiiron piiat tirskutettu.                    50\n    Kaikki laukkuhun latovi,\n    Mitä missäkin näkevi,\n    Eväs on tarves taipaleella,\n    Moni matkassa tulevi,\n    Tapahtuvi taipaleella.                       55\n    Huttu huimaksi rupesi,\n    Mielettömäksi Mikittä,\n    Kaikkiaan kaheksan miestä,\n    Yhen miehen ympärillä,\n    Sito yöllä yksinäisen,                       60\n    Kesken yötä kenkimättä,\n    Väänti Martin väkkyrälle.\n    'Lähes nyt Martti matkan päälle\n    Kulkemahan Kuusamohon,\n    Oulun linnahan lujahan,                      65\n    Kuss' ei konsa päivyt paista,\n    Eikä kuuhuet kumota.'\n    Sano kainu karjalainen,\n    Yhtä puoltansa puhuvi,\n    Yhä virkko vierestänsä:                      70\n    'Kuule Kurvilan isäntä,\n    Jo mie sen sanon toeksi,\n    Kun tuo härkä ammonevi,\n    Jok' on kuollut mennä syyssä,\n    Mennä talvena tapettu,                       75\n    Kun on kuollut Hoituvalla,\n    Liha syöty, luu jätetty,\n    Talja Sunkuhun sulettu,\n    Laapat kaikki kaupunkihin.'\n    Jyrki viinoa vetävi,                         80\n    Rajan poikki raukiata,\n    Yöllä viinoa vetävi,\n    Kulettavi kuutamolla,\n    Luoksi viinan vierahia.\n    Tuossa on tuuma tuumatahan.                  85\n    Annill' on hyvä heponen,\n    Saaha Martti matkan päälle.\n    Jyrki ajo antamahan,\n    Anni riisu rinnuksia,\n    Hevosista on lasettelevi.                    90\n    Ottivat omin lupinen,\n    Martin matkahan panevat,\n    Poron syöjän polkusehen.\n    Jo Ruotsi hyvin elävi\n    Koko Kuusamo ihastu,                         95\n    Kun on Martti matkan päälä,\n    Poron syöjä polkusessa,\n    Kaikki on naiset naurusuussa,\n    Isännät iloissa mielin,\n    Niin on Martti matkan päällä,               100\n    Karjalainen koilamassa,\n    Kuuksi päiväksi kululla,\n    Iäksi on ilman alla.\n    Kulettavat Kuusamohon,\n    Tuonne tuomarin tupahan,                    105\n    Esivaltojen etehen.\n    Koko Kuusamoa kokoutu,\n    Lautamies lakitta seiso\n    Tuolla tuomarin tuvassa,\n    Esivaltojen eessä.                          110\n    Vast' on Martti matkan päällä,\n    Kun on rautoihin rakettu,\n    Kokonansa kolmet rauat\n    Yhen miehen ympärillä.\n    Kulkemass' on Kuusamosta,                   115\n    Oulun linnahan lujahan,\n    Enarihin ilkiähän,\n    Joss' ei puuttune porohkat,\n    Ampuvärkit ei lähene.\n    Ain' yhtä ajattelevi,                       120\n    Tämä on kasvanut kaloilla,\n    Veen kaloilla venynyt,\n    Atrioinut ahvenilla,\n    Ei siitä sinä ikänä\n    Kuletettu Kuusamohon.                       125\n    Huttu huimaksi rupesi\n    Lähimmäinen miulla ränni;\n    Tuli vihat viikolliset,\n    Kaukaiset ylenkatsannot,\n    Vaikk' oli ennen ystäväni.                  130\n    En minä huolinna hyviä,\n    Jos olen ottanna urakan,\n    Nukuttanut nuoren petran;\n    Sinulle sikiät jäävi,\n    Kaksin vaatimot vasovi,                     135\n    Porot toisen toimittavi.\n    Tuliko surma suutimaton,\n    Kesken yötä kenkimätön,\n    Sian tieän kussa synnyin,\n    Paikan kaiken kussa kasvoin,                140\n    En tieä sitä sioa\n    Kussa kuolo kohtanevi\n    Näillä ouoilla ovilla,\n    Teillä tietämättömillä.\n    Ain' yhtä ajattelevi                        145\n    Luojan luotuja sanoja,\n    Pyhän synnyn säätämiä.\n    Kuu keritä, päivyt päästä,\n    Otava yhä opeta\n    Näiltä mailta vierahilta,                   150\n    Yhä ouoilta ovilta.\n    Jopa tuomari tulevi,\n    Kemin herra kerkiävi,\n    Päästi Martin matkan päältä.\n    Ruotsi nyt tuli tuholle                    155\n    Veionen Venähen voitti.\n    Huttu kulki huikiasti,\n    Alle pöytänsä ajaksi,\n    Päähän penkin peittelekse,\n    Itsekseen itettelekse,                     160\n    Parempi olisi ollut,\n    Maata koissa korkiassa.\n    Vähä nyt tulee väkeä,\n    Pieni arvo aartehia,\n    Saatu on saalis suurempiki,\n    Vähemmälläki väellä'.\"\n\nMartiskan runoja olivat suureksi osaksi säilyttäneet hänen poikansa\nMaksima, joka asui sukutaloa Lonkassa, ja Teppana, joka jo v. 1851\noli muuttanut kotivävyksi Tiirovaaraan eli Koljolaan, nelisen\npenikulmaa pohjoiseen Lonkasta. Maksimaa oli Lähteenkorvan johtamalla\nrunonkeruumatkalla Genetz laulattanut, Teppanaa Berner, ja poikain\nlaulamista runoista on voitu selvitellä, mitkä toisinnot Lönnrotin\nkokoelmissa ovat isän laulamia. Teppana minulle kertoi muutamia\nelämäkerrallisia tietoja Martiskasta, jos lienee tapauksia oikein\nmuistanut.\n\nHän kertoi olleensa 14 vuoden ikäinen, kun Martiska vietiin vankeuteen,\njossa hän eli 3 vuotta. Hän oli muka päässyt karkaamaan Kajaanin\nlinnasta viiden muun karjalaisen kanssa, mutta sitten saatu kiinni\nja viety Helsinkiin, jossa kuoli. Teppanan tietojen mukaan vanha\nrunolaulaja siis olisi v. 1836 uudelleen viety vankeuteen ja kolmen\nvuoden kuluttua, v. 1839, kuollut 71 vuoden iässä. Lönnrot laulatti\nMartiskaa viidennellä runonkeruuretkellään v. 1834. Siis olisi Martiska\nkaksi vuotta tämän tapauksen jälkeen saanut uudelleen lähteä tyrmään,\njossa veljensä Simanan keralla kuoli. Mutta kun Teppana vielä niihin\naikoihin oli hyvin nuori, niin on mahdollista, ettei hän enää hyvin\nmuistanut isänsä surullisia loppuvaiheita.\n\nCajan ei mainitse Martiskasta mitään, vaikka hän lopulla vuotta 1836\nLönnrotin keralla matkusti Lonkan kautta. Hänen päiväkirjassaan on\ntästä oleskelusta seuraava lyhyt maininta:\n\n\"Siinä (Lonkassa) olimme yötä Hilipan kartanossa ja illalla laulo\nmeille Prokon nainen häälauluja ynnä itkuvirsiä, joista erään\nkirjotinki, jos suurellaki tuskalla. Maata pantuamme haasto ämmö meille\nvielä pari tarinata, joita mie en outoin sanojen vuoksi ymmärtänyt,\nvaan veli L., joka maltto pakinan, aiko ne muistoksi kirjuttaa.\"\n\n\n\n\nMYÖHEMPI RUNONKERUU VUONNISESSA.\n\n\nVuonnisen runoilla on Kalevalan kokoomisessa perustava merkitys. Kun\nsenvuoksi Lähteenkorva tovereineen seitsenkymmenluvun alussa kävi tässä\nkylässä, niin koetettiin kerätä kaikin vielä saatavana olevat runot\nniin täydellisesti kuin suinkin, varsinkin Ontrein jälkeläisiltä. Tämä\noli sitäkin tärkeämpää, kun suuri osa Lönnrotin Vuonnisessa keräämistä\nrunoista on myöhemmin joutunut hukkaan, kuten A.R. Niemi huomauttaa,\neikä hänen laulajainsa runotaidosta sen vuoksi ollut mahdollista saada\nmuulla tavalla selkoa. Lähteenkorvan kertomus tästä keruusta kuuluu:\n\n\"Paras laulaja ei kuitenkaan asu itse kylässä. Kuin Lönnrot v.\n1833 syyskuussa, Vuonnisesta Vuokkiniemeen lähtiessään, oli tullut\nmuutamia virstoja ensin mainitusta kylästä, viittasi yksi soutajista,\njotka olivat Ontrei laulajan vaimo, miniä ja tytär, erästä metsäistä\nsaarta, sanoen: 'Tuonne vast'edes tulette meillä käymään.' Perhe oli\nnimittäin aikonut tulevana kesänä muuttaa sinne asumaan. Samassa\nseudussa onkin nyt Ontrein pojan, Jyrin, uudistalo Haapakuotkut,\nkuitenkin mantereella, lähellä Piston suuta, joka viisi virstaa\nVuonnisen itäpuolella purkautuu Kuittijärveen. Tarkempimuistoisena kuin\nArhippainen Miihkali hän on erinomaisen uskollisesti säilyttänyt isänsä\nrunot, jotka osaksi ainoastaan pojan laulamina ovat tallella. -- Kaikki\neepilliset runonsa syksyllä annettuaan hän lauloi tämän lisäksi nyt\nvielä muutamia loitsuja sekä karhunpeijaisvirret.\"\n\n\"Jos Kuotkuesta kulkee Pistonjokea myöten muutamia virstoja ylöspäin,\nnäkee yksinäisen huoneuksen, jossa aivan itsekseen kosken korvalla\nasuu vanha perheetön mies, jotakin Karjalassa hyvin harvinaista, sillä\nkarjalainen ei yleensä yksinäisyyttä rakasta, -- vaikka tosin juuri\nVuonnisen ympärillä on enemmän uudistaloja kuin muualla. Yksin eläjä on\nJyrin vanhempi veli Vasselei. -- Koska hän lapsuuden päivistä saakka\nei ole laulun taitoa harjottanut, niin hän ei ensin tahtonut ruveta\nnäitä unhotettuja muistoja tapailemaan, kieltäen olevansa runon sukua.\nMutta ukon siihen vihdoin ryhdyttyä näyttihe, että oli hänelläkin\nollut suussa suuri tieto, vaikka muisti nyt jo oli alkanut pettää.\nIhmetyttävä oli kuitenkin veljesten runojen tarkka yhtäpitäväisyys\nsiinä, minkä ukko muisti, joka parhaiten todistaa Jyrin laulamien\nsuuren arvon. -- Muuten kaksi Jyrin pojistakin harjoittivat runojen\nlaulamista, vaan opettajana on heillä olut vieras huonompi laulaja,\neräs kulkijaukko, joka on Kuotkuessa oleskellut.\"\n\n\"Pieni poikkeus, jolla allekirjoittanut (Läht.) kävi Jyrin ja Vasselein\nluona, sekä Korpijärven uudisasutuksessa, oli vielä yhdessä suhteessa\nvarsin miellyttävä. Vähän matkan päässä on eräässä Kuittijärven\nsaaressa talo, jonka nuori miniä myös osasi runoja laulaa. Mitään\nmerkillistä uutta näissä runoissa ei ollut, vaan laulettuina suloisella\näänellä ja hyvin vaihtelevalla sävelellä, jonka hento surumielisyys\nhyvästi sopi hänen kivuloiseen näköönsä, ne antoivat mitä ihanimman\nkuvan lyyrillisestä kansanlaulusta, jota lajia naisten laulut\ntavallisesti ovat. Täällä niinkuin usein sain myöskin ihmetellä näiden\nluonnonlasten erinomaista muiston tarkkuutta. Mainittu Prokon miniä oli\nkylässä kerran pitopäivinä kuullut Latvajärven Arhippaisen Miihkalin\nlaulavan runonsa Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinnasta, joka on\nhänen pitimpiä. Saman runon lauloi nyt kuulija, vaikka ei siitä sen\nenempää kuullut, varsin täydellisenä ja muodoltaankin oivallisena.\"\n\n\"Jo syksyllä oli Harmoinen Ohvo, ollessaan silloin sukulaisensa Jyrin\ntalossa nuotanvedon aikana majassa, alkanut virsilipastaan virittää,\nvaan ukko valitti silloin itseään kipeäksi ja jätti laulamisen kesken,\neikä sen enempää siihen ruvennutkaan. Yhtenä syynä oli epäilemättä,\nettä hän ei tahtonut taitavamman vaan hiljaisen Jyrin läsnäollessa\nnäyttää itseään heikommaksi, sillä Ohvo ukko mielellään kehuu\nvoittaneensa kaikki kaukaisemmatkin tietäjät ja kuulee mielihyvällä\nsamaa kiitosta muiltakin. Oikeastaan siinä onkin enemmän perää kuin\ntavallisesti, ja ukko olikin, muinoista ystävyyttä muistellen, tällä\nkertaa kyllä taipuvainen omassa kodissaan tietoansa jakelemaan.\nLoitsuistaan hän ei tahtonut kuitenkaan luopua, ja ne harvat\nnäytekappaleet, jotka niistä sekä ennen että nyt saatiin, eivät\nolleetkaan suurempiarvoisia. -- Ohvo oli tällä kertaa laulanut 10\nhyvää kertomarunoa sekä päälliseksi yhden loitsun. Kun hänelle niistä\ntarjottiin vähäiseksi maksuksi yksi rupla, ei ukko ottanut enempää kuin\npuolen, muistaen tietäjän sääntöä 'anna toisen toinen puoli, pahemman\nparempi puoli.' Oikeastaan ei sekään ollut aivan luvallista. Eräs\ntoinen tietäjä, joka itse ei kuitenkaan ruvennut mitenkään tietoansa\nilmoittamaan, sanoi sentähden Ohvosta kovan moitteen, kuullessaan että\nhän oli maksua ottanut, koska hänen muka olisi pitänyt ilmaiseksi\nauttaa avun tarvitsijaa. Tämä sääntö onkin niin jyrkkä, että ei saa\nloitsijaa avonaisesti kiittääkään, joten kerran eräs tietäjä, joka\ntämän kirjottajalta oli lukenut poskesta paiseen pois, kiittäessäni\nhämmästyen vakuutti, että ei ottanut kiitosta vastaan, ei ollut sitä\nkuullutkaan; muuten luku pahansuovain kateudesta oli mitättömäksi\nmenevä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuljeskelimme Vuonnisessa kuin matkailijat, jotka käyvät vanhoilla\nmerkkipaikoilla.\n\nYli-Kuittijärven pohjoisin sopukka kapenee kylän kohdalla lyhyeksi\nsalmeksi ja jatkuu sitten vielä kappaleen matkaa länttä kohti samaan\nsuuntaan kuin Maanselältä, Lonkan seuduilta juokseva laakso ja joki.\nSalmen läntisellä rannalla oli Ontrein talo. Siihen ensinnä poikkesimme\nnähdäksemme mainion laulajan asumukset. Taloa hallitsi silloin Ontrein\npojanpoika, Jyrkinen Iivana. Hän näytteli meille muun muassa Ontrein\nkarhukeihästä, jolla ennen vanhaan lienee monikin kontio surmansa\nsaanut. Asumaan läksimme vähän kauemmaksi erillään olevaan taloon,\njossa saimmekin siistin huoneen, vaikka asukkaat muuten olivat\njörönlaisia. Sieltä sitten kävimme vähin muuallakin kylällä, muun\nmuassa tapaamassa Vaassilan pojan poikaa, jylhää, pitkää miestä, jonka\nnenä oli uponnut naamaan. Hän ei sanonut runoja osaavansa eikä ruvennut\ntapailemaankaan, mutta oli muutoin homman miehiä Vuonnisessa. Hän oli\nalkanut entistä suuremmalla tarmolla maatakin viljelemään, olipa\nkuokittanut kelpo kydönkin hätävaroilla, joita oli Suomen puolelta\nlähetetty Vuonnisen köyhien auttamiseksi ja kielletty ilmaiseksi\njakamasta.\n\nVuonnisen talot ovat jotenkin hajallaan, niitä lienee puolensadan\nvaiheilla. Salmen rannassa seisoo -- seisoi ainakin silloin -- pieni\nvähäpätöinen tsässyönä, joka vaatimattomuuden puolesta vei voiton\nkaikesta, mitä siihen saakka olimme nähneet. Se ei ollut vähäistäkään\nparempi pientä lahonnutta latoa ja kallisteli niin pahasti, että se\noli täytynyt seipäillä pönkitä. Mutta pieni sipulinsa oli silläkin\narvonsa merkkinä katollaan, vaikka se puuttuikin kaikkea yhteyttä\nrakennuksen muotojen kanssa, oli kuin seipäällä lävistetty ja sitten\nkatolle kohotettu. Tämä pieni tsässyönä oli kuin vertauskuva koko tämän\nmaan nykyisestä hengen viljelyksestä, joka eimmäkseen yhä on lahoavaa\npakanuutta, vaikka siihen onkin oksastettu yksi ja toinen kristinuskon\nulkonainen tunnusmerkki, silmien ristiminen ja kumartaminen ja jonkun\nvieraskielisen rukouslauseen lukeminen. Mutta samoin kuin tuo tsässyönä\narvetenkin jo on saanut uudelle sijansa antaa, samoin tuntui tässä\nkylässä kaikki muukin käyvän perusteellista uudistusta kohti.\n\nOmituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää kohti, saattajina\njoukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin iloksemme huomanneet,\nettä tämä köyhä runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle\npohjalle ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä\nkylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista\nmaata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa määrässä\nsuomalaistunut. Siellä sanottiin olevan koko paljon hihhulilaisuutta,\njoka nopeammin kuin mikään muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun.\nMutta toiselta puolen tuskin olimme missään muualla niin selvään\nhuomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.\n\nOlimme toverini keralla alkumatkan tavallista miettivämpiä,\nkiinnittämättä huomiota naisten pakinoihin Varahvontan kanssa.\nAjatuksemme näyttivät kierrelleen jotenkin samoja latuja, kaiken\nkatoavaisuutta aprikoiden, koska yht'aikaa melkein kuin sopimuksesta\nviritimme tuon tunnetun kauniin laulun:\n\n    \"Kas Suomenlahdella hyrskyt\n    Ja laajat Laatokan veet,\n    Ja vuolaan Tornion tyrskyt\n    Ja Maanselän harjanteet,\n    Ne halkoo Suomea suurta,\n    Ne pilkkoo kansaa sen,\n    Ne katkovat Sammon juurta,\n    Ei juurru se uudelleen\"...\n\nNäillä samoilla taipaleilla se sävel ehkä oli kerran runoilijansakin\nmielessä herännyt.\n\n\n\n\nVENEHJÄRVESSÄ SYYSPIMEIDEN ALKAESSA.\n\n\n    \"Metshä raivoh' rupesi\"...\n\nSynkkä oli se ilta, jona ensiksi saavuimme Venehjärveen, mutta vielä\nsynkempiin mielialoihin tulimme. Kylässä vallitsi haikea suru, sillä\nedellisenä iltana oli karhu sortanut erään pienen talon ainoan lehmän\nja repinyt hevosen niin pahasti, että siitä enää tuskin kalua tulisi.\nEmme olleet kauaakaan istuneet pirtissä, ennenkuin nämä sanomat meille\nkerrottiin. Joka talossa oltiin huolissa, sillä kuusi lehmää oli kontio\njo sitä ennen kaatanut. Karhu pimeiden tullen käy niin rohkeaksi, ettet\ntiedä miten karjaa siltä säilyttää. Niillä louhisilla vuorilla, jotka\nkylän ääressä kohosivat, sanottiin kontion syysaikaan elämöivän yöllä,\nniin että ryske ja möry kylään kuului. Silloin se pyrkii ryöstämään\nkarjan aivan tuliltakin, eikä elukoita ensinkään voida jättää\nlaitumelle kauemmaksi kylästä.\n\nKarhu on tosiaan näissä seuduissa suurimpia maanvaivoja. Kun miehet\nviettävät kaiket talvet kauppamatkoillaan, niin ovat toimet sen\nhävittämiseksi hyvin huonoja. Se saa jotenkin häiritsemättä elää ja\nliikkua. Ensi lumen sataessa, jolloin juuri olisi jälkiä etsittävä ja\nkontio kierrettävä, ovat leivän hankkijat jo kaukana Suomessa, kotona\novat vain vanhukset ja saamattomat, ja aseetkin ovat niin huonoja, että\ntuskin paremmatkaan uskaltavat lähteä metsän kuningasta taisteluun\nhaastamaan.\n\nMeidän on Etelä-Suomessa, jossa on kulunut mies'ikä siitä, kuin\nviimeiset kontiot surmattiin, melkein mahdoton käsittää, missä\nahdistuksessa kansa tämmöisissä oloissa elää. Karjat Vienan Karjalan\npuolella ovat niin vähäiset, ettei aina kokonaisen kylänkään karja ole\nsen kokoinen kuin meidän puolellamme yhden ainoan talon, ja lisäksi\nkarjan antimet tuossa leivättömyyden maassa ovat hengen säilyttämiselle\nmonin verroin tärkeämmät kuin Suomessa. Loppukesästä ihmisten monessa\nkylässä täytyy paitsi maidolla elää melkein yksinomaan marjoista,\nsienistä ja kaloista, kunnes uutiseen päästään.\n\nRahvas ei kontiota vastaan näyttänyt tietävän juuri muuta apua\nkuin taiat ja loitsut. Joka kevännä karja, ensi kertaa metsälle\nlaskettaessa, kierretään ja vanhaa runoa laulaen rukoillaan sille armoa\n\"metsää\" vastaan. Naisen, joka tämän tekee, täytyy sitoutua kaiken\nsen kesän pitämään piikaista pyhyyttä, muutoin lumot rikkoutuvat.\nNuotti oli yksinkertainen runonuotti, mutta esitettiin verkalleen ja\nfermaateilla kuin rukous. Mairittelevin sanoin, soinnukkaalla äänellä\nja helähtelevine sävelkirjauksineen laulettuna se oli erittäin kaunis.\n\nKontio saa sen vuoksi häiritsemättä sortaa, harva se kesä, karjaa\nmelkein joka kylässä, sillä kaikkien ympärillä on penikulmittain saloa.\n\nLäksimme seuraavana aamuna Vihtoora Lesosen mökille, jolle viimeinen\nsuuri vahinko oli tapahtunut. Mökki oli järven rannassa, vähäinen ja\nvaatimaton, lapset ryysyisiä ja kituvia, emäntä jotenkin reippaalla\nmielellä, mutta Vihtoora itse, komea keski-ikäinen mies, aivan surun ja\nepätoivon murtamana. Hän istuskeli sanaa sanomatta yksissä paikoin, ei\npuhunut mitään, ei välittänyt kenestään, kova kohtalon isku oli saanut\nhänet kerrassaan turtumaan. Leipää ei ollut, ainoat lehmät on karhu\nsurmannut, ainoan hevosen pilalle repinyt. Sitä hoidettiin nyt --\nsaunassa, mutta vaikka olikin toiveita, että se jäisi eloon, niin\ntuskin siitä enää kunnollista hevosta tulisi.\n\nTähän puutteeseen ja suruun saatoimme vähäksi aikaa tuoda lievennystä.\nVihtooraa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi, ja jonkun aikaa häntä\npuhuteltuaan ja pyydeltyään toverini saikin hänet avaamaan sanaisen\narkun, kun sitten aterian aikana tapasin toverini, oli hän kerrassaan\nhaltioissaan. Niin kauniita, yksityiskohtia myöten täydellisiä runoja\nei oltu vielä keneltään toiselta saatu koko Vienan Karjalasta! Ja hän\nlauloi ylen harvinaisiakin, muun muassa Lemminkäisestä ja Kyllikistä,\nSaaren immestä, joita on hyvin vähän kirjaan saatu pohjoiselta\nrunoalueelta, eikä keneltäkään niin täydellisiä, kuin tältä murheen\nmurjomalta, köyhältä Venehjärven mieheltä. Edelliset runonkerääjät\nolivat yleensä huonosti onnistuneet tässä kylässä, Lönnrot ei siellä\ntainnut ensinkään käydä ja Lähteenkorvan ja hänen seuralaistensa\nkäydessä olivat laulajat tavallisesti olleet kotoa poissa. Iloitsimme\nsenvuoksi vilpittömästi, että olimme näin hyvälle saaliille sattuneet,\nja toverini hellitti auliisti kukkaronsa nauhoja ja Vihtoora sai\ntiedoistaan hyvän palkan. Runojen kirjottamista jatkui koko päivän,\ntaisi jatkua toistakin, ja syvällä molemmanpuolisella tyytyväisyydellä\nerosivat kirjoittaja ja laulaja toisistaan. Hyvässä luottamuksessa\nsaaliin suuresta arvosta erosimme Venehjärvestä ja kotimaahan tultuamme\nannoimme Helsingissä aarteemme Kirjallisuuden Seuran kokoelmiin. Mutta\nsitten varsinaiset runontuntijat, joille Vihtooran runoja erityisesti\nhuomautettiin parhaimpana osana saaliistamme, sanoivatkin niitten\nolevan -- Kalevalasta opittuja! Tuo mies, joka tuskin itse osasi lukea,\noli arvatenkin joskus kauppamatkoillaan kuullut Suomessa jonkun lukevan\nrunoja Kalevalasta ja sillä hyvällä ne olivat jääneet hänen muistiinsa!\nEi ainakaan hänellä Kalevalaa ollut. Toisintojen arvoa ei siis hänen\nkauniilla runoillaan ollut. Mutta jäivätpä ne kummana kertomaan, kuinka\nmuokattu maa runon tajuamiselle ja muistamiselle Vienan Karjalan\nrahvaassa yhä vielä on.\n\nToverini laulattaessa Vihtooraa lähdin Hökkä-Petrin ja Varahvontan\nkeralla virittämään pyssyjä lehmän haaskalle, jonka karhu oli\nsurmapaikalta laahannut kauemmaksi metsän sisään. Petri oli toimelias\nmies, ja ainoastaan varain puute esti häntä ryhtymästä vielä\ntehokkaampiin keinoihin kontion karkoittamiseksi kylänsä mailta.\nHän oli hankkinut suuren vanhanaikaisen perästä panostettavan\nsotilaskiväärin ja saanut vielä toisen rihlan lainaksi, ja näitä\nlähdimme salolle viemään.\n\nSousimme kappaleen matkaa Venehjärveä ja laskimme maihin eräässä\npaikassa, jossa pienen ojan varsilla kasvoi jylhä kuusikko ja soisella\nmaalla metsän alla sammalta ja heinää. Ilma oli aivan tyyni, vaikka\nraskaassa pilvessä, ja kamala hiljaisuus vallitsi salolla.\n\nNousimme siinä maihin, olostellen ja liikkuen itsekin niin ääneti kuin\nsuinkin, astuimme suoniitylle, jossa en mitään erikoisempaa huomannut,\nkunnes molemmat saattajani osottivat, missä sammalen lähteneen\nmaasta, missä selviä kynsien jälkiä, missä tallattuja paikkoja, missä\nverta. Näitä merkkejä he olivat jo aikaisemmin tutkineet ja niistä\nkuin kirjasta lukeneet kamalan kertomuksen korvessa tapahtuneesta\nrikoksesta. Heidän päätelmänsä olivat nopeat, luontevat ja niin\nsattuvat, että paikalla tulin vakuutetuksi; siitä, että niin juuri\noli kaikki tapahtunut. Nämä verekset murhan jäljet ja ympäristössä\nkiertelevän murhamiehen aavistettu läheisyys loivat kammottavan\ntunnelman hämärälle salolle.\n\nPetri osoitti, missä kontio oli lehmän suolta vienyt, miten se oli sitä\nraahannut vuoreen, hän seurasi verestä jälkeä, näytti erästä paikkaa,\njossa se oli kevyesti heittänyt sortamansa elukan kaatuneen hongan\nyli, sanalla sanoen, koko tapauksen hän kuvasi meille ilmi elävänä.\nKontio oli kuljettanut lehmän kallion taa korpeen ja siellä jättänyt sen\nvähäiselle niittyaukolle, käyden sitä siinä syömässä. Hiljaa hiipien\nlähestyimme tuota paikkaa siinä turhassa toivossa, että tapaisimme\nkontion paraillaan haaskalla, mutta kuulimme vain jo matkan päähän\nsuurten kärpästen pörinää haaskalta ja tunsimme pian tukahuttavan\nlöyhkän, joka siitä levisi. Mutta kontiosta ei kuulunut hiiskaustakaan,\nvaikka olimme pehmeässä hyllyvässä sammalessa lähestyneet risunkaan\nrasahtamatta.\n\nHeti senjälkeen kun karhu oli lehmän kaatanut ja haaska löydetty,\noli pari Venehjärven nuorta miestä lähtenyt ja rakentanut sen viereen\nnuoriin kuusiin lavan, jolla he yön väjyivät. Mukaan oli otettu kolmas\nmies, joka oli vienyt jäljet takaisin, koska karhun sanottiin ylen\ntarkasti ottavan jäljistä selkoa, onko haaskalla kävijä myös pois\nlähtenyt. Ainoastaan siinä tapauksessa se uskaltaa lähestyä. Miehet\nolivat maanneet lavalla hiljaa kuin hiiret, kontiota odotellen. Kun\npäivä aleni ja salolle laskeusi elokuunyön synkkä tummuus, oli samalla\nkammo hiipinyt miesten mieleen, kaikki vanhat kummat ja pelotukset\nvirinneet, ja he olivat henkeään pidätellen kuunnelleet, milloin kontio\nlähestyisi. Vihdoin viimeisten ruskojen sammuttua, yön vaivuttua\nkorpeen, kaikkien äänien vaiettua, olivat he alkaneet kuulla hiljaista\ntassutusta, joka ensinnä etäämpänä kierrellen yhä läheni, ajaksi\ntaukosi ja jälleen läheni, kunnes he tunsivat pedon olevan paikalla.\nHe kuulivat sen raskaan hengityksen, miten se nuuski ja haisteli,\netsi lähiseudun joka suuntaan ja aina pysähtyi moneksi minuutiksi\nkuuntelemaan. Vihdoin oli se kiertänyt pienen niittyaukon ympärinsä,\nvaikk'eivät sitä pimeän vuoksi erottaneet, kulkenut kuuset lavoineenkin\nsamaan kierrokseen, haistellut jälkiä ja huomannut ne pois viedyksi,\nmutta siitä huolimatta tutkinut vielä koko kierroksenkin, ennenkuin\nhaaskalle lähti. Enemmän vainottujen kuin vainoojain tunteilla olivat\nmiehet kuunnelleet sen askaroimisia, kuulleet sen lähenemistään\nlähenevän ja vihdoin pysähtyvän heidän kuusiensa juurelle ja vainuavan\nylöspäin. Haisteltuaan haisteltavansa se oli sevännyt nuorta närettä,\njoka kannatti yhtä lavan kulmaa, ja kaikin voimin sitä ravistellut,\nniin että koko lava huojui ja miehet pelästyivät niin, etteivät\nuskaltaneet ampua. Pelkäsivät kontion rupeavan kuuseen kiipeämään,\njos olisivat pyssynsä laukaisseet. Ehkä eivät olisi nähneet hyvin\ntähdätäkään, koska kuusien juurella oli pilkkopimeä, vaikkei lava ollut\nkovinkaan korkealla maasta. Kun ei kuusista mitään kuulunut, oli kontio\nvihdoin uskaltanut mennä haaskalle ja sitä jonkun aikaa revittyään\nlähtenyt pois tallustelemaan. Eräässä kohdassa, jossa oli vähän\nvaloisempi, luulivat miehet kontion näkevänsä ja olivat vihdoinkin sitä\nkohti laukaisseet. Mutta kontio oli vain vähän suuremmalla kiireellä\njuossut matkoihinsa, että metsä ryskyi, ja aamulla tutkittaessa\nhuomattiin, että sillä kohtaa olikin ollut kanto karhun ja ampujan\nvälissä, ja kantoon oli luoti käynyt. Reikää näytettiin minullekin.\n\nKun ei kontiota tällä tavalla saatu, viritti Petri haaskalle kaksi\npyssyä. Itse hän katsoi pyssyjen paikat, sitoi ne puuhun tai kantoon\nkiinni, tähtäsi osapuilleen ja lähti sitten nelinryömin konttaamaan\nampumalinjan poikki. Varahvontta tarkkaan tähtäsi, että luoti olisi\nkäynyt hänen olkapäähänsä, jolla kohdalla kontion sydämen arveltiin\nolevan. Juuri sitä tähtäystä myöden kiinnitettiin sitten liipasimesta\nlanka vähän kauemmaksi toiseen kantoon, iskuri viritettiin ja pyssy\npeitettiin kokonaan tuohilla, jotka sitä sekä salasivat että suojelivat\nkastumasta. Samoin kiinnitettiin, tähdättiin ja peitettiin toinen\nrihla. Jos siis karhu satuttaisi jompaakumpaa lankaa -- taikka kuka muu\nhyvänsä -- niin saisi varman kuoleman.\n\nSiihen jätettiin pyssyt, mutta turhaksi jäi sillä kertaa tämä yritys.\nToisen pyssyistä oli korppi laukaissut haaskalla käydessään ja\nlangalle istahtaissaan, ja hengellään saanut maksaa retkensä. Karhu oli\nollut korppia viisaampi.\n\nSeurattuaan mukanamme kautta Vienan Karjalan oli Varahvontta vihdoin\nsaanut saatella meidät omaan kotikyläänsä, jossa hän liikkui\nsuuremmalla varmuudella kuin muualla ja arvatenkin esiintyi entistä\nvarmempana kyläläistensäkin kesken, sillä hän oli sekä omasta että\nheidän mielestään kaikin puolin vaurastunut entisestään. Laiha\nnäivettynyt ukko oli kesän kuluessa vähitellen verestynyt ja turvonnut,\nkasvot olivat saaneet täyden värin, parta versonut, ryhti reipastunut,\nniin että hänen kotikylänsä naiset, jotka yleensä tämmöisiin seikkoihin\nkiinnittivät enemmän huomiota, tuon tuostakin ihmetellen lausuivat: \"A\nvoi, voi, kuinka se Varahvontta on pulskistunut!\" Varahvontta myhäili\ntämmöistä kiitosta kuullessaan. Se oli hänelle mieleen, sillä ennen oli\nhän ollut kylän huonoimpia eläjiä, hänen talonsa kylän viheliäisimpiä.\n\nMeillä oli täysi syy olla häneen tyytyväiset. Hän oli ollut luotettava,\njoskaan ei kovin älykäs kielimestari, oli uskollisesti hoitanut\ntavaroitamme ja auliisti meitä palvellut. Varsinkin alussa, ennenkuin\noli päätetty, pitkäksikö aikaa hän palvelukseemme jäisi, hän vartioksi\njokaista liikettämme ja silmäystämme voidakseen täyttää tahtomme,\nennenkuin ennätimme sitä vielä lausuakaan. Olimme hänet kesän kuluessa,\njo ennen Vienan merelle lähtemistä, vaatettaneet uudestaan kiireestä\nkantapäähän, ja hän olikin lopulta koko muhkea. Melkeinpä hänen suurin\nvoittonsa oli, että hän jo oli kotokylässään saanut kadehtijoitakin.\n\nSitä hän vain silloin tällöin huokaili, että nämä hyvät päivät nyt\nolivat päättymässä. Meidän lähdettyämme alkaisi entinen kurjuus\nuudestaan. Mutta vielä oli armon aikaa pari viikkoa jäljellä, ja\ntultuaan herroineen, tavaroineen kotikyläänsä hän pikemmin vähän\npöyhistyi entisestään, vieläpä meitäkin kohtaan, kohdellen meitä\nkuin suojattejaan. Mutta palveluksensa hän siitä huolimatta täytti\nmoitteettomasti.\n\nHänen mahtailunsa ja sen pettävä pohja tulivat kylläkin ilmeekkäästi\nnäkyviin eräänä iltana, meidän kulutellessa viimeisiä hämyhetkiä\nennen maata menoa kortin peluussa. Siihen olimme silloin tällöin\nturvautuneet, kun aika alkoi käydä liian pitkäksi. Pelasimme kolmen\nmiehen ruplan nakkia, pelimarkkoina erivärisiä paperiliuskoja, kiväärin\nkuulia y.m. Oli meillä sadankintuhannen ruplan seteleitä. Siinä\nei tietenkään pienistä summista pelattu, toisinaan oli miljooneja\npöydällä, yksi saattoi vaurastua ylen pohataksi, toinen samalla\njoutua kerjäläistäkin köyhemmäksi. Semmoista se on tuo uhkapeli,\njohon Varahvontta muutoin vanhastaan näytti olevan tottunut. Hän\neli kaikesta sydämestään mukana pelin vaiheissa, innostui ja taas\nnolostui, sen mukaan kuin pelionni vaihteli, ollen kaikessa paitsi\noveluudessa täydellinen karjalainen. Köyhänä ja velassa ollessaan --\nja se kohtalo häntä enimmäkseen pelissäkin seurasi -- hän näytti niin\nsurkealta ja nöyrältä ja raaviskeli korvallistaan aivan samanlaisena,\njommoisena olimme hänet ensiksi nähneet. Raskaasti huokaillen hän\nyritti sekaan pientä petostakin, jonka kuitenkin Kusti säälimättä\npaljasti, ja pyysi nöyrästi lainaksi ruplia siltä, joka kulloinkin\nsattui pohatta olemaan... Vaati sitten päättävästi, että kakkoset oli\npoistettava pelistä. Tämäkö se lienee vaikuttanut, tosiaan sattui\nkerran käännähtämään onnenpyörä, ja hän voitti kaikki mitä oli\npöydällä. \"Slava tebje hospodi!\" pääsi Varahvontalta ja ahnaasti hän\nkahmasi itselleen ne sadattuhannet, jotka olivat pöydälle kokoontuneet.\nKustista ja minusta tuli pietit, tuli monta kertaa peräkkäin,\nVarahvontta yhä voitti, täytyi tehdä lisää rahaa, ja hän oli vihdoin\nparinkymmenen miljoonan omistaja ja me korvia myöten hänelle velassa.\nKuta enemmän hän rikastui, sitä tyytyväisemmäksi hän kävi, kasvot\nalkoivat loistaa, sitten hän rupesi jääryttelemään erästä tuttua\nJyvöälahden pohattaa, jonka palveluksessa oli ollut, ja eli kokonaan\nsiinä mielialassa, ikäänkuin olisi tämä ollut täyttä totta, hoki \"on\nrahhoo, on rahhoo\", ajatteli ääneensä, röyhenteli itseään, mäiskäytti\nsitten kortit pöytään, niin että rikut lentelivät, ja huudahti, että\nnyt se vasta alkaa peli käydä, kun luonto nousee.\n\nMutta Varahvontta ei tiennyt, mitä Kroisos tiesi, kun hänet kuolemaan\nvietiin, ja mitenpä olisi tiennytkään. Harvoin pysyy onni yhdelle\nihmiselle alati uskollisena. Ja niin tapahtui, että hänenkin\nmahtavuutensa ohessa korkeimmillaan lankeemus oli lähellä. Alkoi tulla\nmuutamia pietejä, mutta Varahvontta vain hoki: \"On rahhoo, on rahhoo\"\nja suoritti ne oijeti käteisellä, kunnes murtoisku tuli. Pöydälle oli\njälleen kokoontunut kammottavan suuri omaisuus, Kusti siitä tappeli\nkahdenkesken Varahvontan keralla, ja kovalle siinä otti kummallakin\npuolella. Varahvontalla oli vain yksi valtti, mutta se oli kuningas,\nja hän pysyi vahvassa luottamuksessa viimeiseen saakka, kunnes\nratkaisevalla tikillä Kusti löi valttiässän pöytään. \"Arhankeli!\"\nhuudahti Varahvontta melkein pyörtyen, älyten silmänräpäyksessä\nonnettomuutensa suuruuden. Yhdellä iskulla menivät ukon kaikki varat\nja vielä paljon lisää, niin että hän samalla oli korviaan myöten\nvelassa. Oli toden totta sääli nähdä häntä, vaikka kaikki olikin vain\nleikkiä. Niin äkkiä hän kukistui ilmalinnoistaan todellisuuteen, muisti\nmökkiraiskan, joka hänellä oli mäen päällä, ja näytti hetken aivan\nmenehtyneeltä.\n\nKävimme seuraavana päivänä hänen kotonaan. Kun veljekset olivat\ntalon jakaneet, oli Varahvontan osalle tullut uuden perustaminen,\neikä hänellä tahtonut riittää voimia sen rakentamiseen. Se oli niin\nviheliäinen, huonosti katettu, permanto keskeneräinen, ikkunat\nrepaleiset, sisältä homeinen ja kostea, että syvä sääli valtasi\nmielen, kun astuimme hänen kynnyksensä poikki matalasta ovesta,\njonka kamanaa niska kynti. Siellä odottivat meitä mökin emäntä ja\npieni, siististi puettu, punaposkinen tyttö, uusi isän tuoma punainen\notsipaikka otsallaan. Meille lahjaksi oli emäntä kummallekin varustanut\nnenäliinan, jonka pienuus ja karkeus sitä syvemmin kiitti antajaansa.\nTässä viheliäisessä majassa he olivat kestäneet talven ankaruuden,\nenkä käsitä, miten he olivat voineet terveytensä säilyttää. Mutta\ntyytyväisiä he ainakin nyt olivat, emäntä oli lainannut samovaaran\nnaapurista ja Varahvontta hoiti sitä nyt isäntänä oman pöytänsä päässä.\nSe etu tämän puolen köyhillä kuitenkin oli, että kaikilla miehillä\noli oikeus maahan, ja köyhyydestään huolimatta he sen vuoksi olivat\nyhteiskunnallisessa suhteessa tasa-arvoiset rikkaampien kanssa. Heidän\näänensä painoi saman verran yhteisissä asioissa kuin varallisempainkin,\n-- vaikka tietysti rikkaus kaikesta huolimatta lopulta sielläkin\npuolensa piti ja hankki omistajalleen painonsa mukaisen mahdin.\n\n\n\n\nHELMIJOELLA.\n\n\nPalatessamme Vuonnisesta olimme Ponkalahdessa kortteeria talossa, jonka\nisäntä näytteli kahta kaunista helmeä, joita mielin saada omakseni.\nVuonnisessa olin jo Vaassilan pojanpojalta ostanut puolellatoista\nruplalla melkoisen litteän helmen, \"stauhan\", joita ei pidetty yhtä\narvokkaina kuin pyöreitä, mutta joka kauniilla hopeisella, vähän\nruusunpunaiseen kiehtavalla hohdollaan kokonaan lumosi minut. Maksamani\nhinta oli minusta ylen halpa. Ponkalahden isännän helmet olivat vielä\nsuuremmat, veden väriset, ja varsinkin toinen oli niin moitteettoman\npyöreä, että tuskin vakaantui paikalleen, kun se pöydälle pantiin\n-- se oli ratkaiseva koe helmen pyöreyden osoittamiseksi. Tarjosin\nhänelle niistä repeterikiväärini ja kaikki luodit, ruudit ja patruunat,\nmitä minulla oli, siis hyvinkin suuren hinnan, vaikka kivääri ei\nenää ollutkaan uuden arvoinen. Mutta hän vaati vielä kymmentä ruplaa\nlisäksi, ja niin suuri oli kiihkoni, että vielä nekin hellitin ja\npääsin helmien onnelliseksi omistajaksi. Kun isäntä oli maksanut\nmolemmista helmistä yhteensä 16 ruplaa, niin sai hän kiväärini 6:lla.\nHuonoa kauppaani puolustelin itsekseni sillä, että rihla täällä tekisi\nenemmän hyötyä, metsän raivoon ruvetessa, kuin seinälläni Helsingissä.\n\nHelmenpyynti on Vienan Karjalassa vanha elinkeino. Ja sitä on paitsi\nomissa joissa harjoitettu laajalti Suomenkin puolella. Jo Kustaa Vaasan\naikoina valitettiin, että rajantakaiset karjalaiset helmestivät kaikki\nPohjois-Suomen joet ja kuningas antoi erikoisia määräyksiä siitä,\nettä heitä oli siitä estettävä. Mutta ei ole tietoa siitä, että nuo\nmääräykset olisivat auttaneet. Kuolajärvellä kuuluvat jokirannat olevan\ntäynnään vanhoja sammaltuneita kuorikasoja karjalaisten nostamista\nsimpukoista. Vielä tarkemmin he ovat pyytäneet joet omalla puolellaan.\nRunomailla mainittiin parhaaksi helmijoeksi Piston jokea, joka\nlaskee Ylä-Kuittijärveen puolen penikulmaa Vuonnisesta itään. Mutta\nPistojokeakin valitettiin jo loppuun pyydetyksi. Mainittuna kesänä oli\nsaalis kuitenkin ollut tavallista suurempi, koska vesi oli matalammalla\nkuin miesmuistiin, ja syvimmätkin haudat sen vuoksi, ynnä kosket,\nvoitiin saaliistaan puhdistaa. Pistojoen helmet ovat hyvässä maineessa\nkirkkaudestaan. Ponkalahdessa ostamani olivat parhaat, mitä oli sinä\nkesänä saatu. Ne oli sattumalta löytänyt muuan köyhä mies, jonka mökki\noli Piston viimeisen kosken liepeessä.\n\nSitä myöden kun oli likimailta saanti huonontunut, oli simpukan\npyytäjäin kuitenkin täytynyt vaeltaa yhä kauemmaksi ja kauemmaksi\nhelmiä etsimään. Hyvässä maineessa oli siihen aikaan varsinkin Kieretin\njoki, joka virtaa Kieretin järven läpi ja mutkiteltuaan laskee\nKannanlahteen Kieretin kauppalan kohdalla. Sekin jo kuitenkin alkoi\nolla puhtaaksi pyydettynä, kun sen varrella oli oleskellut kymmeniä\nmiehiä kaiket suvet. Varahvontta kertoi sen varrella yhden kesän\nviettäneensä kuuden muun miehen kanssa, jotka olivat muodostaneet\nyhtiön, jakaakseen tasan menot ja saaliit. Saalis olikin ollut erittäin\nhyvä, mutta elantorahat loppuivat kesken, niin että miesten täytyi\nlähteä kotimatkalle kesken työtä, vieläpä ruveta matkalla helmiä\nmyymään, saadakseen ruokansa maksetuksi. Noissa etäisissä köyhissä\nseuduissa saivat he antautua erään pohatan armoille, joka ei yhtä eikä\nkahta ostanut, vaan kaikista helmistä yhteensä maksoi sata ruplaa,\njuotettuaan ensinnä miehet kelpo humalaan. Samoista helmistä sai sitten\nostaja kolmesataa ruplaa.\n\nVielä paremmaksi Kieretinkin jokea mainittiin Umman jokea, joka on\nKuolan niemimaalla, ei aivan kaukana Kannanlahdesta. Mutta kaikilla\nei ollut varoja lähteä niin pitkille matkoille. Sen vuoksi oli käynyt\ntavaksi, että pohatat lähettivät palkattuja miehiä etäisemmille\nseuduille helmestämään. Tietysti olisi näitten renkien ollut helppo\nsalata omaksi hyväkseen parhaat saaliinsa, ja kun se ei kuitenkaan\nkuulunut tapahtuvan, niin osoitti se vaan, että karjalaisen rehellisyys\non niitä ihmeellisimpiä asioita maan päällä.\n\nHelmenpyynti on laadultaan juuri sellaista elinkeinoa, joka karjalaisen\nluonnetta viehättää. Se ei ole raskasta, on tavallaan vapaata ja\nseikkailevaa, jopa jännittävääkin, ja aina on siinä tarjona suuren\nvoiton viettelys.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTsenan vesiin laskee Suomen rajalta, Lapukasta ja muista järvistä joki,\njoka oli ennen ollut hyvä simpukkajoki, eikä vieläkään aivan tyhjäksi\npyydetty. Kun siellä kuului paraillaankin olevan eräs pyytäjä, niin\npäätimme lähteä siellä käymään, nähdäksemme pyyntihomman ja itsekin\nonneamme koettaaksemme.\n\nHelmenpyynti on kuin arpapeliä... entäpäs jos Luonnotar olikin meille\nmäärännyt hyvin helposti saavutettavan voiton.\n\nSoudettuamme Venehjärven eteläpäähän jätimme tavaramme Niskalan\nhyvään uutistaloon, saimme sieltä nuoren isännän oppaaksi ja lähdimme\nsitten tyhjällä veneellä helmijoelle. Joki ei tosin ollut aivan\nisovetinen, mutta ei kovin vähäinenkään. Suupuolestaan se oli pitkät\nmatkat kauniina leveänlaisena suvantona, ylempänä kapeni vinoiksi\nja pieniksi koskiksi, leveten aina vähän väliä järviksi. Vesi oli\nselvää ja läpinäkyvää, joten siinä näki jotenkin syvälle. Tämä muutoin\nlienee oleellinen ehto kauniitten helmien syntymiselle, ainakin se on\nvälttämätön ehto pyynnin menestymiselle.\n\nSieltä löytyikin lautallaan virumasta tuo mainittu mies, pörhöisenä\nja ränsistyneenä, jommoiseksi ihminen käy viikottain makaillessaan\neräsaunoissa, varsinkin moisissa ammateissa rähjätessään. Hän oli kuin\nsimpukan pyytäjäksi luotu, sillä luonto oli hänelle antanut epäparia\njalat, toisen niin lyhyen, että muu työ oli hänelle vaivaloista. Hän\nkertoi muutamia päiviä aikaisemmin löytäneensä hyvän \"usniekan\", s.o.\npitkulaisen helmen, jolla on vöitä ympärillään, mutta oli ennättänyt\nsen jo myydä, niin ettemme saaneet sitä nähdä.\n\nHelmen pyyntöä harjoittivat karjalaiset pääasiallisesti kolmella\ntavalla, saahkua vetämällä, lautalla ja kaalaamalla.\n\nSaahku on lyhyesti kerrottuna verkkopussi, joka liikkuu pitkin pohjaa\nlyhyillä suksilla, suu selällään kuin hauella ja alaleukana terävä\nrauta, joka haukkaa pohjasta hietaa. Hieta valuu tietysti verkosta\nheti takaisin sinne mistä on tullutkin, mutta sen sisässä olleet\nsimpukan kuoret jäävät verkkopussiin. Saahkua käytetään semmoisilla\npaikoilla, missä vesi on niin syvää ja sekaista, ettei katsomalla voi\nsaada kuoria pohjasta. Saahkua hoitaa tavallisesti kaksi miestä, toinen\nsoutaa, toinen heittää saahkun ja lappaa ulos köyden. Tavallisesti\npannaan köysi kulkemaan vitaan virran poikki ja toisella rannalla\nkiinnitetään vene hangasta hienolla vitsalla paaluun, joka useinkin\nvitsoineen on tavallisempani simpukkapaikkain ääressä varalla. Sitten\nalkaa vetäminen, joka on varsin raskasta -- etenkin jos saahku sattuu\niskemään kiinni vanhaan juurakkoon tai muuhun esteeseen, mitä on\npohjassa. Hyvillä simpukkapaikoilla saattaa saada monta kymmentä kuorta\nyhdellä kertaa, mutta hyvin tavallista on, että saapi tyhjään kiskoa\nikäviin asti.\n\nVirroissa, missä vettä on niin vahvalti, että käsi ulottuu pohjaan,\npyynti tapahtuu lautalla. Lautta kootaan kuivista hongista, on vain sen\nkokoinen, että nipin napin miehen kantaa, yhteen kulmaan tehdään reikä\nja kyljellään maaten pyydystäjä siitä tähyää pohjaan, missä kuoria on.\nReiän ympärille kootaan heinistä kehä, jottei siihen pääse syrjästä\npäivän valoa tunkeutumaan. Siten on helpompi nähdä pohjaan, niinkuin\nvarmaan jokainen on huomannut, katsellessaan veneen varjon puolella\nsyvällä uiskentelevia kaloja. Lautta varjostaa näin vielä paremmin,\nja sen alla pohja tosiaankin näkyy parikin syltä syvältä erinomaisen\nselvään, jos vesi on jotakuinkin läpinäkyvää. Aseena on pyydystäjällä\ntoisessa kädessä pitkä ohut tanko, jonka päähän on kiinnitetty\nrautanäpeistä tehty koura. Se on melkein sen muotoinen, kuin kehäksi\nkäännetty ahrain, piikit vain ovat koko joukon pidemmät ja kokoon\ntaivutetut, ikäänkuin sormet niitä koottaessa jotain pientä esinettä\nottamaan. Tällä kouralla pyydystäjä hiljalleen ohjaa lauttaansa virran\nmukana ja kuoren nähdessään pistää sen näppeihin, jotka sen verran\njoustavat, että kuori niiden väliin painuu, jonka jälkeen saalis\nnostetaan lautalle. Toisen tangon päässä on pieni haavi. Kuoret\nseisovat pohjassa pystyssä, tavallisesti puhtaassa hiekkapohjassa,\njosta ne helposti erottaa. Toisin paikoin niitä saattaa olla oikea\nmetsä, pipo pivon vieressä, ja pyydystäjä saattaa rupeamaksi ankkuroida\nlauttansa upokaskivellä. Auringonvalon leikki hiekkapohjassa, koko\ntuo salattu vedenalainen maailma, tekee tämän pyynnin varsinkin\noudolle erinomaisen viehättäväksi, oikeaksi aarteen etsimiseksi,\nvaikkei pyytäjän tarvitsekaan kuoria kauan availla huomatakseen,\nkuinka armotonta luomakunnan hävittämistä pyynti todenteolla on. Mutta\ntoiselta puolen lautalla hänelle selviää sen luonnonkäsityksen syvyys\nja ihanuus, joka käsittää helmet syntyneiksi Väinämön ilonkyynelistä\nhänen kannelta soittaessaan, kaikkien eläinten ja haltijain\nkokoonnuttua soittoa kuulemaan. Tässä karussa Pohjolassa helmi on ainoa\naarre, joka sillä tavalla saattoi kansan mielikuvitusta kiinnittää.\n\nKaalaamalla pyydetään simpukoita hyvin matalasta vedestä, etupäässä\nkoskista. Siihen ei muuta taitoa tarvita, kuin että pyytäjä vetää\nhousut jalastaan tai käärii ne korkealle ja sitten kivien välistä\nkopeloi käteensä kuoret, joita alussa on tuntemalla hieman vaikea\nerottaa pienistä samanmuotoisista kivistä. Hyvin pian oppii kuitenkin\ntuntemaan, kivikö vai kuori käteen sattuu. Saman paateron onkaloista\nvoi useinkin tavata paljon kuoria, jotka ovat kaivautuneet koloihin\nkokoontuneeseen hiekkaan.\n\nSousimme jokea kappaleen matkaa pienelle koskelle, jossa vesi oli niin\nvähissä, että helposti saattoi kahlata sen poikki. Löysimme pohjasta,\nkivien välistä hyvänkin joukon litteitä kaksikuorisia helmisimpukoita,\nkasailimme niitä jonkun satakunnan rannalle ja aloimme niitä aukoa,\nmutta löytämättä pienintäkään helmenmurusta. Helmi onkin kuoressa\ntilapäinen epäsäännöllinen muodostus, tavallaan tauti. Kuoren sisään\njoutuu joku vieras hitunen, rikka tai loiseläin, joka ärsyttää\neläimen pehmeitä osia. Kuoresta silloin alkaa sen päälle kokoontua\nhelmiäisainetta; kerros kerroksen päälle, kunnes siitä muodostuu kirkas\nhohtava helmi, missä suurempi, missä pienempi, missä pyöreä, missä\nlatuska, munuamainen tai toisessa päästään paksumpi kuin päärynä. Mutta\nkun muodostus on tilapäinen, niin on se harvinainenkin.\n\nTavallisesti saa koota ja avata tuhansia kuoria, ennenkuin yksikään\nhelmi löytyy, ja tämäkin on usein melkein arvoton. Tottuneet\nhelmenpyytäjät jo heti kuoresta sanovat näkevänsä, milloin siinä\non suurempi helmi; se muka on kipparaan kääntynyt ja usein vielä\nsammalinenkin vanhuuttaan. Kun he semmoisen käsittävät joen pohjasta,\nniin melovat tavallisesti suoraa päätä maihin karsikkoa tekemään.\n\nTähän pyyntiin nimittäin vielä liittyy monta vanhaa taikauskoa ja\ntemppua. \"Karsikot\" ovat vanha uhri. Saalispaikan kohdalta karsitaan\nrannalta joku puu, tavallisesti kuusen latvapuolesta sylen mitalta\noksat pois. Näitä uhripuita näkee tuon tuostakin jokien varsilla, missä\nhelmenpyytäjät ovat ammattiansa harjoittaneet. Toinen taikatemppu on\nse, että muka veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen\npitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa. Sitä varten oli Niskalan\nvanha isäntä varustanut tuohiluikun veneeseemme. Ammattipyytäjät\navailevat kuorensa ruoka-aikoina. Ainoastaan jos pyytäjä sattuu\nsaamaan erittäin merkillisen kuoren, laskee hän heti rantaan\nsitä avaamaan ja ehkä karsikkoa tekemään. Kun kuoret on avattu,\nalkavat miehet useinkin ennen levolle menemistä joikua ja laulaa,\nhyvitelläkseen vedenhaltijaa. Kovasydäminen onkin veden emäntä, jos\nvoi jäädä kylmäksi, kun partasuut uroot mairittetevin sanoin ja\nviehättävällä nuotilla häntä rukoilevat:\n\n    Vellamo vejen emäntä,\n    Vejen eukko ruokorinta,\n    Anna mulle antimesi...\n\nOleskelimme joella sen päivän toivoen yhä, että joko itse löytäisimme\nhelmen, taikka edes se varsinainen pyytäjä, jonka hommia siellä\nkatselimme. Mutta suotta porkkasimme kosken, suotta tähyilimme lautalta\npohjaa ja pistelimme näppeihin kuoria, suotta molemmat miehemme\nvetelivät saahkua apajan toisensa jälkeen, valokuvat tästä somasta\npyyntihommasta olivat ainoat saaliimme. Mutta majataloomme päästessämme\npäättelimme kuitenkin, ettemme olleet monta niinkään hupaista päivää\nmatkallamme viettäneet. Ellei pyynti olisi ollut niin säälimätöntä\nluonnon hävitystä, niin ehkä olisimme joella viettäneet toisenkin\npäivän.\n\nNiskalasta kuljimme sitten vesitietä takaisin Tsenaan ja sen ohi\nKöynäsjärven eteläpäähän, josta tavaramme kuljetettiin hevosilla\nKivijärveen. Mutta lopullisesti emme Venehjärvestä vielä eronneet.\nOlimme päättäneet tulla sinne piankin uudelleen kyläjuhlille, näkemään\npakanallista uhritoimitusta, joka ainoastaan siinä kylässä on\nkristinuskon turvissa säilynyt nykyaikoihin saakka.\n\n\n\n\nVIENAN KARJALAN VALTATIELLÄ.\n\n\nOlisimme Niskalassa viihtyneet kauemminkin, sillä siistissä, hyvin\nrakennetussa uudistalossa oli käytettävänämme laaja, rakennuksen poikki\nkulkeva vierashuone, ja väki oli, vaikka hiljaista, luotettavaa ja\nsuoraa. Tuumailimme myös käydä erään loitsijan luona, mutta hänestä\noli kuulunut niin paljon kaikenlaisia rosvojuttuja, että se matka sai\njäädä. Tuskinpa häneltä olisikaan saanut muuta kuin loitsuja, joista\nkoko kylä on ollut ennen tunnettu.\n\nPalasimme veneellä takaisin Tsenaan samaa tietä kuin olimme tulleetkin\nja sousimme sieltä edelleen Köynäsjärven eteläpäähän, josta lähtee\nKivijärveen Karjalan tieksi oikein kunnollinen tie. Mutta se onkin koko\nKuittijärven vesistön valtareitti Suomeen. Parin penikulman taipaleella\novat suot silloitetut -- minkä niitä on, kapea kaistale siellä täällä\n-- niin että väliä pääsi kauttaaltaan hevosella kulkemaan. Mutta\nrattaille emme kuitenkaan tavaroitamme panneet, niinkuin edellisellä\nkerralla päinvastaiseen suuntaan kulkiessamme, sillä niin koleata ja\nkivikkoa oli tuo hyvä tie kuitenkin, etteivät tavarat olisi monta\nsellaista matkaa kestäneet. Päätimme siis matkustaa reellä ja ottaa\nkolme hevosta, etteivät kuormat tulisi liian raskaita.\n\nNiskalan väki oli hyvin halukasta suorittamaan tämän kyydin, vaikka\nheidän sitä varten täytyi maisin tyhjin rein matkata erämaan ja jokien\npoikki penikulman toista Köynäsjärven päähän. Siellä he jo olivat\nvastassa meidän saapuessamme, tavarat jaettiin kuormiin ja lähdettiin\nmatkaan, niin että \"reet rasasivat\" ja jalakset kiljuivat, niinkuin\ntämä kansa on vuosituhannen matkannut. Itse astuimme ja kuljimme\nmielestämme kuin huvimatkalla, kun saimme kerrankin tyhjinä miehinä\nastua.\n\nKöynään järven rannalle saapuvat usein laukkumiesten syksyllä Suomeen\nlähtiessä omaiset heitä saattamaan. Lönnrot tapasi siellä neljännellä\nretkellään, Kivijärvestä Vuokkiniemeen matkatessaan, erään tämmöisen\nretkikunnan, joka juuri hyvästeli saattajiaan, ja kirjottaa siitä:\n\n\"Siellä tapasimme kansanjoukon, jossa muutamat ääneensä itkivät,\ntoiset hiljaa nyyhkyttivät ja toisilla kuvastui suru muun muotoisena\nkasvoista. Siinä oli joukko Vuokkiniemen kyläin talojen poikia ja\nheidän saattajiaan. Edelliset olivat, tavaralaukut selässään, matkalla\nrajan yli Suomeen, heidän sukulaistensa taas, jotka olivat saattaneet\nheitä tähän asti, piti palata kotiin. Siinä oli edessä ero, jospa\nei ainaiseksi, niin ainakin koko talveksi. Äidit itkivät poikiaan,\nvaimot miehiään, tytöt veljiään, ehkäpä joku sulhastaankin. Monet\nvastoinkäymiset, suuret onnettomuudet saattoivat kohdata heitä,\nennenkuin puolen vuoden kuluttua taas olivat palanneet tähän samaan\npaikkaan. Lisäksi olivat Suomesta viimeksi kotia palanneet kertoneet,\nettä kuolettavat ruttotaudit rasittivat useita seutuja; saattoivatpa\nhe itsekin sairastua, ja kuka sitten hoitaisi heitä. Ja miten elää\nseuraavana vuonna, millä suorittaa ulostekonsa, jos reput ja tavarat\njoutuivat jonkun nimismiehen tai viskaalin kynsiin. Jotenkin tähän\ntapaan keskusteltiin rannalla ennen eroamista. Heidän erotessaan\ntoisistaan päätin vesitse, tänne tulleiden naisten veneessä, lähteä\nVuokkiniemeen, jonka vuoksi luovuin kyytimiehestäni ja maksoin hänelle\nkyytirahan. Hyvien ja avuliaiden ihmisten käy aina hyvin; niinpä\nkyytimieheni paluumatkalta sai kyytirahaa; hän näet sai hevosensa\nselkään kuletettavaksi koko kuorman reppuja ja kustakin repusta noin 10\nkopekkaa kuljetusrahaa.\"\n\nVäli Köynään järvestä Kivijärveen on mäkistä. Maisemain luonne on\ntoisenlaista kuin Vienan Karjalassa yleiseen, korkeat vaarat ja syvät\nlaaksot vaihtelevat, ja enimmäkseen on metsä lehtimetsää, koska nämä\nvaarat arvatenkin on ennen aikoina kauttaaltaan kaskettu. Eräältä\nmäeltä sanottiin näkyvän aina Ylä-Kuittijärvelle saakka.\n\nKivijärven kylä on hajalleen rakennettu. Siinä sanottiin meidän\nkäydessämme olevan 38 savua, joista Poahkomien vaarassa 9,\nIlvesvaarassa 8, Kirilän vaarassa 2, Törsämön vaarassa 3 ja itse\nkylässä, joka on samannimisen järven rannalla korkealla törmällä, 17\ntaloa.\n\nLönnrot kävi Kivijärvessä montakin kertaa, vaikk'ei sieltä runoja\nsaanut kuin moniaan lyhyen toisinnon. Myöhemmät kerääjät ovat saaneet\nenemmänkin. Neljännellä retkellään Lönnrot oli saapunut Viiankiin,\nviimeiseen rajalla olevaan suomalaiseen taloon, ja kertoo sitten:\n\n\"Täältä jatkoin jalkamatkaani Kivijärvelle, ensimäiseen Venäjän\npuoliseen kylään. Tässä kylässä on viisitoista taloa, jotka on\nrakennettu lähelle toisiaan, kuten näillä suomalaisilla on tavallista.\nNäiden kahden rajakylän väli lasketaan puoleksi penikulmaksi. Sitä\ntaivaltaessaan täytyy kulkea Maanselän suon poikki, josta vedet\nvirtaavat kahteen suuntaan, nimittäin Kiannan ja Hyrynsalmen kautta\nOulujärveen ja Arkankelin puolisiin vesistöihin. Keskellä suota näkyi\nuoma, jota myöten talonpojat suurella vaivalla laahaavat veneitään.\nTätä suon kohtaa ei kuulu olevan enempää kuin puolen virstan\npituudelta, sitten on vettä kummallakin puolen. Tämän jälkeen seuraa\nkaitoja, tiheiden viidakkojen ja pensaitten peittämiä ojia (nivoja),\njoita pitkin ei juuri ole helpompi saada venettä liikkumaan kuin itse\nsuolla.\"\n\n\"Kivijärvessä satuin poikkeamaan taloon, jonka ainoana asujamena oli\ntilapäisesti sairas emäntä. Hän poti ankaraa sydänalavaivaa, voihki\nlakkaamatta, eikä kuitenkaan tahtonut päästää minua hakemaan yömajaa\nrauhallisemmasta paikasta. Hän kysyi, tiesinkö jotain lääkettä hänen\ntautiinsa. Ilmaisematta, että olin lääkäri, annoin hänelle muutamia\nlääkkeitä, joita hän rohkeni nautita, ensin kysyttyään, veisivätkö\nne häneltä hengen. -- Moni taitaa ihmetellä, miksi pidin salassa,\nettä olin lääkäri, vaikka juuri ilmaisemalla tämän ammattini olisin\nvoinut päästä mitä parhaimpaan huutoon. Mutta se johtui siitä, että\nmuutoin kaikki kylän eukot olisivat pian ympäröineet minut kysyen\napua mikä mihinkin vaivaan. Niin tyydytystä tuottavaa kuin olisikin\njossakin ratkaisevassa tapauksessa tarjota apuaan, yhtä sietämätöntä\non yht'äkkiä joutua useiden piirittämäksi, jotka kaikennäköisiin\npitkällisiin, usein huonon, vaan auttamattoman ruokajärjestyksensä\naiheuttamiin tauteihinsa vaativat pikaista ja varmaa parannusta.\nTätä ikävää seikkaa välttääkseni kuljen ammattiani ilmottamatta,\nmissä se vaan käy päinsä. -- Mutta palaanpa sairaaseen emäntääni.\nAnnettuani hänelle lääkkeet, saapuu taloon hetken kuluttua pari miestä\nAkonlahdesta ja jäi siihen yöksi. Akonlahden kylä on kolmen penikulman\npäässä tästä. Eukko, johon lääkkeet eivät vielä olleet ehtineet\nvaikuttaa, vaikeroitsi lakkaamatta ja häiritsi untamme. Lopuksi toinen\nmiehistä nousi penkiltä, jolla oli loikonut, ja juoksi raivostuneen\ntavoin muorin permannolla olevan vuoteen ääreen, tarttui rajusti hänen\nkäsivarsiinsa ja riuhtoili häntä niin, että epäilin hänen aikovan ottaa\nhänet hengiltä. Useita minuutteja hän piteli eukkoa tällä tavoin,\nmutta sitten hän rupesi lukemaan muutamia hajanaisia loitsurunoja,\nnoituen niin armottomasti, että väristys kävi koko olemukseni läpi.\nJatkettuaan tätä hetken aikaa, hän palasi taas vallan levollisena ja\nrupesi penkille nukkumaan. Eukkokin nyt sai unta, joko se lie johtunut\nloitsimisesta, tai vähää ennen nautituista lääkkeistä. Kuulinpa hänen\nseuraavana aamuna kiittävän loihtijaa; mutta minun lääkkeeni hän\nkokonaan oli unohtanut.\"\n\n\"Kivijärvestä otin ratsuhevosen Vuokkiniemen kylään, joka on kolmen\npenikulman päässä ja johon kuuluu noin 70 yhdessä ryhmässä olevaa\ntaloa. Kyytimieheni osaksi juoksi, osaksi käveli jäljissäni, ja\noli vielä päälle päätteeksi niin kohtelias, että kantoi laukkuani,\njottei se olisi ollut minulla rasituksena ratsastaessani. Tosin\npalkitsin tämän kohteliaisuuden siten, että keskellä matkaa annoin\nhänen nousta hevosen selkään ja rupesin itse astumaan; mainitsen sen,\nkoska meidän talonpojilta näillä seuduin turhaan odottaisi sellaista\nkohteliaisuutta. Ja jotta ei kukaan luulisi, että pyysin häntä niin\ntekemään, saan lisätä, että päinvastoin en tahtonut luopua laukustani,\nvaan tein sen ainoastaan hänen hartaasta pyynnöstään. Noin puolen\npenikulman matkan jälkeen tulimme taloon, missä meitä levähtäessämme\nkestitettiin suurimmilla nauriilla, mitä eläessäni olen nähnyt. Saimme\nnauriin kumpanenkin; mutta minä en mitenkään jaksanut syödä edes\npuoltakaan nauriistani.\"\n\nVaaraiset maat vaikuttavat, ettei Kivijärvessä yleensä käy halla, jonka\nvuoksi maanviljelys menestyisi hyvinkin, jos maanlaatu olisi parempi.\nVanhan tiedon mukaan oli ensimäinen siemen kylään tuotu \"Meseniasta\",\nVenäjältä, poron ahkion tapaisella ajopelillä, eikä siemen ollut siitä\npitäen kylästä koskaan katonut hallan kautta. \"Mesenialla\" arvatenkin\ntarkotettiin Mesen virran suuta, joka jo vanhastaan on ollut tärkeä\nmarkkinapaikka.\n\nAsetuimme tässä kylässä asumaan Isossima nimisen miehen taloon,\nvaikk'ei se suinkaan ollut kylän suurin eikä varakaskaan, mutta sen\nsijaan harvinaisen puhdas ja viihdykäs. Meitä viehätti Ervastin\nsuositus; hän siitä kirjoitti matkakertomuksessaan:\n\n\"Majapaikkamme oli Isossiman eli Iisakki Lesosen pieni mökintapainen\ntalo, joka heti herätti mieltymystämme sen erinomaisen siisteyden\nkautta, joka siinä vallitsi, ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein\nkiilsi puhtaudesta. Atria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei\nollut kotona, oli yksinkertainen, vaan hyvänmakuinen, kaikki siinäkin\npuhtautensa puolesta silmään pistävää. Joka sentään enimmän huomiotamme\nja kummastustamme herätti, oli se altis palvelevaisuus ja sydämmellinen\nkohtelu, jota isäntämme meille koki osottaa. Vaikka karjalaiset\nylipäänsä ovat näistä ominaisuuksista kiitettävät, emme kuitenkaan\ntuskin koko matkalla olleet hänen vertaistaan näitten suhteen\ntavanneet. En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaiset\nkuin muitten ihmisten, vaan kun häntä puhutteli tai häneltä pyysi\njotain, niin ne loistivat aivan ihmeellisellä kirkkaudella, jossa\nsaattoi lukea niitten omistajan hartainta halua pyynnön täyttämiseen.\nTalonväki olivat lapsettomia ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa\nosaksi saapi selityksensä.\"\n\nKöyhä Isossima oli yhä vieläkin ja vaikeata toimeentulo oli ollut\nedellisenäkin talvena, vaikka perhe ei ollutkaan ennestään lisääntynyt.\nVaimo oli kookas, hiljainen, mutta hyväntahtoinen ihminen, ja\nerinomaisessa kunnossa hän tosiaan piti talonsa ja taloutensa. Pirtti,\nseinät, lattiat, huonekalut, astiat, kaikki oli, vaikka maalaamatonta,\npuhdasta kuin voipytty. Sitä ei voinut kyllin ihmetellä, ja vastakohta\noli räikeän jyrkkä, kun rajan poikki palasimme Suomen puolelle ja\ntulimme ensimmäiseen suomalaiseen taloon ja näimme sen rähjäisen\nlattian, likaiset paikat ja karstaiset seinät. Ilmakin oli Isossiman\npirtissä puhdasta, koska hän ei tupakkaa viljellyt, vaikka muutoin\nolikin mielipiteiltään vapaa ja antoi jokaiselle arvonsa.\n\nKöyhyydestään huolimatta nämä molemmat kuitenkin ahkeruutensa ja\nsäästäväisyytensä kautta tulivat jotakuinkin toimeen. Kuinka tarkalleen\ntalon talous oli harkittu, sitä todisti muun muassa kyly. Puitten\nsäästämiseksi se oli hyvin pieni, oikea nukkimaja, niin että tuskin\nmahtui suorassa seisomaan, lauteella ei muuta kuin istumaan, ja melkein\njoka puolelle kädet ulottuivat seinään, kun keskilattialla seisoi.\nMutta suotta ei sen isäntä kiittänyt löylyn hyvyyttä. Kun hän oli\nkiukaan valiopuilla lämmittänyt, niin lähti siitä löyly, joka oli\nraikasta kuin lähdevesi. Se oli täydellinen ja hyvä kyly, mutta niin\npieneen kokoon puristettu, ettei sitä juuri olisi voinut sen enempää\npienentää. Sekin todisti karjalaisen käytännöllistä luonnonlaatua.\n\n\n\n\nVENEHJÄRVEN POKKOUHRI.\n\n\nOleskelimme Kivijärvessä muutamia päiviä, toverini kirjoitteli runoja\nyhdeltä ja toiselta. Odottelimme sitä aikaa, että oli lähdettävä\nuudelleen Venehjärveen näkemään paljon mainittua pokkouhria, jota\nMiikulan päivänä vietettiin.\n\nTällä kerralla kuljimme koko matkan maisin, oikopolkuja. Saimme\nseuraakin, ja tuskinpa olisimme tuota vähän kuljettua väliä muutoin\nosanneetkaan. Kivijärvestäkin piti vietämän Venehjärveen pässi\neli \"pokko\", joka oli Miikulalle luvattu, ja muuan nainen lähti\nsitä taluttamaan. Venehjärven lähikylissä on nimittäin tapana\nluvata Venehjärven Pyhälle Miikulalle semmoisia pässikaritsoita,\njotka näyttävät niin huonoilta, että niitten voimistuminen näyttää\nepäiltävältä. Ja sanottiin, että ne paikalla, kun ovat luvatut,\nalkavatkin kasvaa ja hyötyä, niin että ne ovat mitä parhaita elukoita,\nkun ne pyhimykselle viedään.\n\nMatkaa oli Venehjärvelle poikkimaisin puolenkolmatta penikulmaa\nja väli oli vielä vaaraisempaa kuin matka Tsenasta Kivijärvelle.\nVälillä kuljimme usean puron ja joenkin poikki. Maat olivat kauniit\nja lehtoisat, ja ainoastaan näillä taipaleilla, joilla kaikkialla\nvielä oli entistä vesottunutta ahonpohjaa, sointui luontokin täällä\ntäydelleen tuota hakamaa- ja ahorunollisuutta, joka on pohjana\nkansanrunoudessa. Enimmäkseen on Vienan Karjalan luonto paljon\nkoleampaa, ainaista kangasta ja suota. Näiltä vaaroilta sanottiin\nKivijärveläisten keräävän paljon sieniä, joita suolaavat ja syövät\npitkin vuotta.\n\nSaavuimme iltapäivällä pokkoinemme Venehjärveen, jonne oli tuotu\nuhrieläimiä muistakin kylistä, kaikkiaan kuusi tai seitsemän pässiä.\nRahvastakin oli kokoontunut runsaasti joka kulmalta, miestä ja naista,\nnuorta ja vanhaa. Varahvontalla oli näissä juhlissa yleisempääkin\npuuhaa, sillä hän oli itse uhrin toimittaja.\n\nAsuimme jälleen Petri Lesosen talossa, jossa emäntä, sisukas ihminen\nkuin palava rikin palanen -- niin kylällä kerrottiin ja Petriä vähän\nsääliteltiin -- piti meistä mitä parasta huolta. Ani varhain seuraavana\naamuna ryhdyttiin pässejä uhraamaan. Mikäli näitä menoja enää\nmuistan, iskettiin uhrieläimet tsässyönän luona ja veri valutettiin\ntsässyönän portaitten alle pienestä reiästä, jonka jälkeen nahka\nnyljettiin kalmistolehdossa, joka Venehjärvessä oli männikkö, lihat\npaloiteltiin ja keitettiin ja vihdoin yhteisesti syötiin tsässyönän\nedustalla suurista tuohiropeista. Paljon oli lihoja, mutta paljon oli\nrahvastakin, eikä ateriasta tainnut paljoakaan tähteitä jäädä. Joukossa\noli muutamia oikein pulskia miehiä, joista jonkun kuvasin näytteeksi\nsiitä, kuinka sivistyneitäkin kauneusihanteita vastaavat ovat Karjalan\nLemminkäis- ja Väinämöistyypit, vaikka uudempi taiteemme on, enemmän\nomaperäisyyttä ja omintakeisuutta antaakseen luomilleen, valinnut\nkalevaisten sankarien esikuville mieluummin semmoisia kasvonpiirteitä,\njotka muistuttavat Lapin perukoita. Taiteilija tietysti luo semmoisen\nkuvan, kuin hänen kuvailuhimossaan syntyy. Mutta kuitenkin voimme\nmuistaa, että Vienan Karjalan runolaulajat enimmäkseen ovat kaunista\nkansaa. Sen hienompia kasvonpiirteitä kuin esim. Arhippaisella\nMiihkalilla oli, saa hakemalla hakea vaikka minkä kansan keskuudesta.\n\n\n\n\nLÖNNROT JA ARHIPPA.\n\n\nKen ei olisi lukenut Lönnrotin kuvausta käynnistään vanhan Arhipan\nluona? Ken ei olisi viehättynyt hänen vaatimattomasta, koruttomasta\nesityksestään, joka lyhyydessäänkin on niin kaunopuhelias ja\nsisältörikas? Ken ei olisi viehättyen lukenut vanhuksesta, joka suuren\nrunoperinnön lisäksi oli sekä itsessään että kodissaan säilyttänyt\nrunouden puhtaan hengenkin?\n\nArhipan kaltaisia vanhuksia ei enää tavattane, ei niitä ollut tiheässä\nLönnrotinkaan aikana. Mutta siitä huolimatta olisi jokainen esitys\nVienan Karjalasta vaillinainen, parhaimpia piirteitään puuttuva,\njoka ei itseensä liittäisi Lönnrotin kuvausta Latvajärven kuulusta\nlaulajasta ja hänen köyhästä, mutta henkevästä kodistaan.\n\nSiihen palaa ajatus viihtymyksellä yhä uudelleen. Mutta sille\nhaahmoutuukin niin kaunis tausta, aikain syvyyksistä kohoava runous,\njonka suoni sykki viimeisiä heikkeneviä sykähdyksiään, jonka viimeiset\nedustajat jo olivat hautaan kallistumassa, kun perinnön vastaanottaja\nvihdoin joutui. Sen ylitse kohoo runotar, joka menneitten sukupolvien\nhaudoista näiden kahden laulaessa ja kirjottaessa herää kirkastettuun\nylösnousemukseen.\n\nLönnrot oli jo neljännellä matkallaan Kivijärvessä kuullut mainittavan,\nettä Latvajärvessä oli hyvä runolaulaja, Arhippa Perttunen nimeltään.\nMutta kun vanhus silloin sattui olemaan poissa kotoaan, niin ei Lönnrot\nsillä kertaa poikennut Latvajärveen. Kelin paranemista oli kiittäminen\nsiitä, että poikkeus viidennellä matkalla tapahtui. Käynnistään Lönnrot\nkertoo seuraavasti:\n\n\"Tsenaniemestä tulin, siellä päivän viivyttyäni, Kivijärveen, joka\non 2 1/2 penikulman päässä. Nyt kävi päinvastoin kuin matkustaissani\nLonkasta Vuonniseen. Tähän asti olivat kaikki paikat olleet lumesta\nmelkein paljaat, mutta kuta lähemmäksi tulin Kivijärveä, sitä\nparemmaksi tuli keli. Herkesin kokonaan pelkäämästä kelirikkoa ja\nkaduin, etten ollut malttanut viipyä kauempaa Uhtuessa, Jyvälahdessa\nja Vuokkiniemessä. Lunta oli Kivijärvellä vielä puoltakyynärää\nvahvalta. Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä, läksin täältä penikulman\nmatkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää\nArhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt\n80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa.\nKokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua\nrunonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä,\njättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia,\njoita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta\nsaatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen\nluonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa,\nja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja\nrunojamme hänen kanssaan mennyt hautaan. Ukko innostui, kun välistä\ntuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta\nisästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin',\nhän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion\nääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan\nlapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani\nvertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä,\neikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika\nja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon\nolen jo unohtanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani,\nkuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista\nniinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä\ntyötä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulee vielä jonkun\nkokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta\nharvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki\nnyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani\nsaastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän\nkahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni\nyksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin\npuhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen\nkertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten\nsellaisissa on tavallista, suurin osa ukon jakamaa kiitosta perustui\nyksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute\nvanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta,\nettä ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme\nniitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemmekin. Eikä\nniitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat\nniitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin\nköyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse\nukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa\nainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli\nvapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevia.\nHän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä,\nsamalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa\non tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko\nsyödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun\nlautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin,\nymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu\nei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän\nseudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä\nennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen. Tähän\ntarpeeseen on joka talossa oma pesuastia, joka riippuu orresta tuvan\novensuun puolessa, ja lähellä pesuastiaa on enimmästi pyyhinliina.\nPesuastian alla on suurehko vesisäiliö estämässä lattiaa kastumasta.\nNämä pesuastiat ovat jotakin metallia, puuta, tuohta j.n.e. talon\nvarallisuuden mukaan.\"\n\n\"Ehkä jotakuta huvittaa tietää, miten hyvä laulaja käyttäytyy\nlaulaessaan. Kun ei ole toista laulajaa saapuvilla, hän laulaa\nyksinkin, mutta jos laulajia on kaksi, kuten juhlallisempi\nrunonlaulanta vaatii, niin he istuvat vastatusten tai vieretysten,\ntarttuvat toistensa käsiin, joko vaan toisella tai molemmin käsin\nyhtaikaa ja alkavat laulamisen. Ruumis on laulun kestäessä edes\ntakaisin huojuvassa liikkeessä, niin että näyttää siltä kuin kumpikin\nvuoroin vetäisi toisen luoksensa. Toinen laulaa silloin ensin yksin\nrunosäkeen, jonka viime tahtiin toinen yhtyy, toistaen sitten\nuudelleen koko säkeen. Tämän toistamisen kuluessa toisella on hyvää\naikaa ajatella seuraavaa säettä, ja näin laulaminen jatkuu, jokopa\nsitten lauletaan jo valmista runoa tai ollaan juuri tekemässä vallan\nuutta. Hyvissä keinuissa, missä on useita laulajia saapuvilla, syntyy\nusein kilpailu heidän välillään. Heidän tuttavansa ja ystävänsä\nmolemmin puolin lyövät keskenään vetoa siitä, että toinen ja toinen on\nvoittava vastapuolueen sankarin. Arhippa kertoi kyläläistensä täten\nusein asettaneen hänet kilpailuun, eikä muistanut koskaan tulleensa\nvoitetuksi. Mutta kuinka täällä kilpaillaan runonlaulannassa? -- Ei\nsiten kuin tavallisissa kaunotaiteiden akatemioissa; palkintoa tai\nvoittoa ei myönnetä sille tulevaksi, joka laulaa paraat laulut, vaan\nsille, joka kauimmin jaksaa laulaa. Ensin toinen laulaa jonkun runon,\nsitten hän antaa toiselle aikaa vastata siihen jotenkin yhtä pitkällä.\nTämän jälkeen edellinen taas laulaa, ja näin jatketaan vuoroitellen.\nJos toiselta runovarasto loppuu, toisen vielä muistaessa runoja,\nkatsotaan edellinen voitetuksi. Jos laulajat ovat huononpuoleisia,\nsaa kerrassaan nauraa heidän ponnistuksilleen saada viimeinen sana.\nKilpailu on silloin hyvinkin kahden kanan tappelun kaltaista; se\nluulee olevansa voittaja, joka kaakottaa kauimmin. Tällöin ovat myös\nparhaat laulut jo aikoja sitten unhotuksiin joutuneet, muistetaan\nainoastaan hajanaisia seikkoja ja sanoja, joiden avulla koetetaan\npäästä voittajaksi. Toinen on hyvien laulajien laita. Se, mitä runossa\nsanotaan: 'Laulo päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli', tapahtuu\ntäällä todella, ja uni lopettaa kilpailun, niin ettei kumpaakaan\npidetä, tai kumpaakin pidetään voittajana\"...\n\n\"Tullessani Arhipalle, muuan talon pikkulapsista oli viimeisillään.\nNiinhyvin minä kuin hekin pitivät kaikkea lääkkeitten nauttimista jo\nturhana. Minulta kysyttiin, miksi luulin tautia, 'Jumalanko taudiksi'\nvai 'poiken luomaksi' (ilkeiden ihmisten noitumisen aikaansaamaksi).\nSanoin luulevani sitä edelliseksi, ja siihen luuloon he itsekin\nnäyttivät kallistuvan. Illalla me muut panimme maata, mutta äiti jäi\nvalvomaan lapsen vuoteen ääreen. Nukuttuani vähän aikaa minut herätti\nkimakka, syvästi liikuttava ja korvia vihlova itkulaulu, jonka äiti\nviritti lapsen heitettyä henkensä. Unta ei enää voinut ajatellakkaan,\nvaan sen sijaan miten saattoi pelastaa korvakalvonsa. Niin kauan tämä\nvielä kävi laatuun, kun äiti yksin lauloi ja itki; mutta ei kestänyt\nkauan, ennenkuin naapuritalosta noudettiin varta vasten tilattu\nitkijänainen, jonka ääni kimakkuudessa seitsemin kerroin voitti äidin\näänen. Äiti ja tämä nainen pitelivät nyt kiinni kaulasta, ja täten\nsyleillen toisiaan he lauloivat minkä jaksoivat. Viimein ruumis\npestiin haalealla vedellä, pyyhittiin koivunlehvillä ja pantiin sitten\npuhtaaseen liinavaatteeseen. Suu peitettiin puhtaalla palttinatilkulla\nja jalat niinikään samanlaisilla. Vyötäisille sidottiin nyöri, muka\nvyöksi, sillä on tavallista, että lyhemmillekin retkille lähdettäissä\nkuin ijäisyyteen, vyö sidotaan miehustalle. Koko tämä aika kaiutettiin\nyhä toistamiseen tuota tuskallista itkulaulua, jolloin äiti ja muut\nitkijättäret (päivällä niitä näet oli useampia) aina halasivat jotakin\nhenkilöä, joko toinen toistaan, Arhippa vanhusta tai jotakin muuta\nperheen jäsentä. Ainoastaan minua säästettiin näistä halailuista. Ukko\nArhippa kehotti moneen kertaan äitiä herkeämään, mutta turhaan. Koko\npäivän kesti tätä itkulaulua. Tällaista surun ilmaisemista sanotaan\ntäällä 'virren itkemiseksi', ja itse laulu on nimeltään 'itkuvirsi'.\"\n\n\n\n\nARHIPPAINEN MIIHKALI.\n\n\nKun Venehjärvellä juhlat olivat päättyneet, lähdimme sieltä suorin tein\nLatvajärveen, jonne matkaa oli puolenkolmatta penikulmaa. Väli oli\nenimmäkseen ristiin rastiin kierteleviä matalia hietaharjuja, joilla\nkasvullisuus oli mitä köyhintä. Männikkökin oli maan karuuden ja ehkä\nmetsävalkeittenkin vuoksi kitukasvuista, vaikka nuo metsät silloin\nolivat kirveen käymättömät. Aluskasvistoa ei toisin paikoin ollut\njuuri nimeksikään, kanervakin piti näitä maita liian karuina. Talvella\nolimme seuranneet vesistöä, joka rajaseuduilta kokoo vedet lukuisista,\nkartalla olemattomista metsälammista ja isommistakin järvistä; nyt\nsitä vastoin emme nähneet kuin pienen lammen siellä täällä harjujen\npoimuissa.\n\nNäitten erämaitten jälkeen tuli vihdoin vähän vehmaampiakin seutuja,\nlehtoisia vaaroja, ja saavuimme Latvajärveen. Kylä on hajalleen\nrakennettu, moniaita taloja oli järvestä etäämpänäkin, vaaroilla.\nLepäsimme matkalla eräässä semmoisessa, joka oli kokonaan autioksi\njäänyt. Pääosa kylästä, jossa (Lähteenkorvan tiedon mukaan) oli noin 40\ntaloa, oli Latvajärven pohjoisrannalla. Latvajärven parhaan laulajan,\nMiihkali Perttusen, tai oikeammin hänen poikansa talo oli lähellä\nvanhaa tsässyönää, järven niemessä. Se oli uusi ja maan tasalle, ilman\nkarsinakerrosta, rakennettu; entinen talo, jossa Lönnrot aikanaan\nArhippaa laulatti, oli palanut. Muutoin oli kylä ehkä entisestään\nränsistynyt. Köyhyys, kamalin puute vallitsi etenkin keväällä, ja\nvaikka nyt olikin päästy uutiseen kiinni ja saatu vuosi jonkinlainen,\nniin teki kylä kuitenkin riutuvan vaikutuksen. Lönnrotin käydessä\nköyhyys ehkä ei ollut niin suuri, koska silloin vielä kaskettiin ja\narvatenkin muutkin elinkeinot paremmin antoivat. Oloissa vallitsi\nsilloin vielä enemmän eheyttä, salolaista raikkautta ja alkuperäisyyttä\nja varsinkin Arhippa itse oli semmoinen metsäviljelyksen,\nperimätietojen kasvattama tuore vanhus, jommoisia nykyisissä oloissa\ntuskin enää voi syntyäkään.\n\nAstuimme Miihkalin pojan puhtaaksi pestyyn pirttiin ja kysyimme, oliko\nMiihkali kotona. \"Tuolla on uunilla\", vastasi minjä ja huuti sitten:\n\"Tule alas ukko, tuli vieraita!\" Miihkali oli viime aikoina käynyt niin\nhuonokuuloiseksi, ettei hän tavallista puhetta kuullut. Uunin päältä\nhaparoi alas pienehkö, repaleinen ukko. Kun oli tervehdykset laadittu\nja hän oli kuullut meidän palanneen, niin heltyi hän itkemään. Miihkali\noli murheen ja onnettomuuden murtama mies, mutta mielensä puhtauden\noli hän säilyttänyt, sillä niin syvä kiitollisuus, joka hänessä asui,\nei viihdy turmeltuneessa sielussa. Ensimmäinen runo, jonka hän meille\nlauloi, oli seuraava hänen oma sepittämänsä kiitosvirsi:\n\n    \"Lauletaan Lapinkin lapset\n    Tjinarinnat riekahuipi\n    Nuotivolla njukkuossa,\n    Moatessa remutulella,\n    Lihan on petran purtuoohe,                      5\n    Särin on silmän syötyööhe,\n    Vejen lammin juotuoohe.\n    Missipä mie en laulais\n    Jyvän on selvän syötyööni,\n    Puhtukaisen purtuooni,                         10\n    Lauloakseni hyviä,\n    Parahia pannakseni\n    Helsingin herroille hyville,\n    Kuullappa noille kultaisille\n    Iltapäivien ilokse,                            15\n    Huomenpäivien huvikse.\n    Jos en laulais polvenaahe,\n    Ilo ei ois sinä ikänä,\n    Ikä kuitenkin kuluisi,\n    Aika arvonji mänisi.                           20\n    Laulan kuitenki vähäisen\n    Nykyiselle nuorisolle,\n    Kansalle ylenevälle.\"\n\nMielellään hän suostui laulamaan uudelleen muutkin runonsa, joita\nhänen mielikseen ja itseämmekin hyvitelläksemme vielä kerran\nkirjoitimme, vaikka ne jo Lähteenkorva oli moneen kertaan laulattanut\nja kirjoittanut. Tuntui siltä, kuin Miihkali eläkkeen saatuaan olisi\npitänyt suorastaan velvollisuutenaan laulunsa laulaa. Vaikka apuraha\nolikin niin pieni, oli se kuitenkin hänen vanhuutensa turva. Hän asui\nsiistissä pirtissä, jossa ei ainakaan lämmintä puuttunut, ja pahimmat\npuutteen ajat näyttivät vihdoinkin päättyneen tältä kovan onnen\nkokeneelta vanhukselta. Varmaan tuotti hänelle suurta huojennusta se\ntunne, ettei hän nyt ollut kokonaan armoleivän varassa, vaan ainakin\nosaksi saattoi saamallaan apurahalla korvata sen vähän, minkä kulutti.\nJonkinlaista lapsen huolta häntä kohtaan todistivat ne lämpöiset\nhuopasaappaat, jotka hänellä oli jalassaan, vaikkapa puku muutoin\nolikin niin puutteellinen.\n\nKun A.R. Niemi vuosikymmentä myöhemmin kävi Latvajärvessä, oli Miihkali\njo kuollut. Omaisilta hän sai tietoja runoilijavanhuksen viimeisistä\najoista ja muistakin elämänvaiheista. \"Karjalan kirjassa\" hän niistä\nkirjoittaa:\n\n\"Arhippaini Miihkali -- sillä tällä nimellä Miihkali Perttusta\nkotikylässään tahallisesti kutsuttiin -- oli nuorin neljästä\nveljeksestä. Hän syntyi Valtasen vaaran Arhipassa, mutta hänen\nsyntymävuottaan ei tarkoilleen tiedetä, on arveltu siksi vuosia 1806\ntai 1808, mutta äskettäin on Vuokkiniemen kirkon arkistosta saatu\ntietoja, joista päättäen hän olisi syntynyt vasta v. 1815. Avioliittoon\nmeni Miihkali v. 1840 Saarijärveltä kotoisin olevan Fofana Savinovan\ntyttären Pelagian eli Palagan kanssa. Että elämä ei ole leikkiä\nnoilla kylmillä Pohjan perillä, sai Miihkali pitkän elämänsä kululla\nyllin kyllin kokea. Hänestä ei tullut kaupalla kävijää, yhden ainoan\nkerran vain kävi Oulussa, ja silloinkin toisen apumiehenä. Huuhdan\nraatamisella ja käsityöllä koki hän perhettään elättää. Ylen vaikeaksi\nkävi toimeentulo varsinkin senjälkeen, kun vanhempienkin veljien lapset\njoutuivat Miihkalille. Hän oli nimittäin aluksi asunut lapsuutensa\nkodissa yhdessä vanhempien veljiensä, Riion ja Matin kanssa, mutta\nnämä kuolivat parhaassa iässä vaimoineen, jättäen jälkeensä pienet\nlapsensa. Miihkali ei raahtinut työntää orpoja mierontielle, vaan otti\nne hoitoonsa, josta seurasi, että suu oli asetettava entistä tarkemmin\nsäkkiä myöden. 'Vuosikausiin ei nähty selkietä leipeä; syötih, konsa\nruokua oli, toisin ajoin suatih syömättäki olla', kertoivat vanhat.\nPerhettänsä koetti Miihkali elättää miten parhaiten osasi: kynti\nahkerasti peltotilkkujansa, pyysi Lapukan järvestä syksyt, keväät\nkaloja useampia viikkoja kerrallaan, kuleksi talvisin Suomessa\nturkin-ompelussa ja lampaan nahan muokannassa. Mutta sittenkin kova\npuute usein pusersi kyynelet helläsydämisen perheenisän silmiin.\nKarjalankin oloissa erikoisuutena mainittiin, että Miihkali ei ollut\nmilloinkaan maistanut teetä ja kahviakin juonut vain yhden kupin\nOulussa käydessään... Ja kaiken lopuksi kohtasi Miihkalia surkea\nonnettomuus, joka sanan täydessä merkityksessä teki pimeäksi hänen\nelämänsä lopputaipaleen. Viidenkymmenen seuduissa hän kadotti näkönsä,\ntullen umpisokeaksi. Tauti oli esiintynyt kovana päänporotuksena\nja silmätautina, jota oli kestänyt lähes vuoden, kunnes näkö meni\nvasemmasta silmästä ja sitten jää peitti oikeankin. Sokeana oli\nMiihkali kokonaista 38 vuotta. Mutta nytkään Miihkali työttömyydessä\nei aikaansa kuluttanut. Hän kävi taloissa käsikiviä pyörittämässä,\nsurvomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, halkoa hakkaamassa, verkkoa\nkutomassa j.n.e. Pienen poikasen tai tyttösen kulettamana kulki hän\nnäin pitkin kylää talosta taloon ja lauleli kiviä pyörittäessään\nvanhoja runojaan. Viimeiset 17 ikävuottansa eli Miihkali poikansa\nPetrin hoidossa ensin kirkonkylässä, tsässyönän luona, sitten\nLatvajärven Suursaari nimisessä saaressa. Loppuiällään hän sai\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuralta 100 markan suuruisen apurahan\nvuosittain, josta vanhus runon sanoilla kiitteli, laulaen:\n\n    \"Sokie ajattelouve,\n    Niin tuota tuumoave:\n    'Auttoa hyvä Jumala\n    Tuota suurta Suomen nientä,\n    Helsingin herroja hyviä!                       5\n    Vahingoista varjelkoh,\n    Sulosesti suojelkoh!\n    Peitteä hyvä Jumala,\n    Siivilläh hyvä Jumala,\n    Niinkuin lintu poikiah!                       10\n    Antoa hyvä Jumala\n    Juossa laivat lastineh\n    Kohti herrojen kotia,\n    Kaupin herran kartanoita!\n    Varjele vakani Luoja,                         15\n    Kaitse kaunoni Jumala\n    Helsingin herroja hyvijä\n    Sorkista sotihevosen,\n    Kävijöistä vainovarsan!\n    Varjele vakani Luoja,                         20\n    Kaitse kaunoni Jumala\n    Helsingin herroja hyvijä\n    Sotipellon sorrannasta,\n    Miesten tappotanterilta,\n    Miesten miekkojen neniltä!'\"                  25\n\nMiihkali oli kasvultaan helpponen mies, eikä ensi katsannolla\nherättänyt huomiota, mutta tarkempi silmäys osotti hänen\nkasvonpiirteittensä erinomaisen kauneuden. Nenä, otsa, suu, olivat\njalosti muodostuneet, ja kovat kärsimykset olivat niihin jättäneet\nhenkevyyden leiman, joka yhdessä sokeuden kanssa loi häneen omituisen\nrunon iltaruskon valaistuksen. Miihkali Perttunen oli suomalaisen\nmuinaisrunon \"viimeinen runoilija\", jonka aateveljet muissa maissa\novat jo vuosisatoja levänneet nurmen alla. Runoilijaluontoa oli tuo\naaltoileva, hopeinen, tuuhea tukkakin, jossa ei vielä vähintäkään\nnäkynyt iän aikaan saamaa harvennusta.\n\nMiihkali muisti suuren osan isänsä Arhipan runoista. Lähteenkorva\nhänestä lausuu: \"Isänsä runoista hän usein kyllä muistaa ainoastaan\npääjuoksun, jättäen pois kuvauksen hienommat vaihevärit, vaan\nsemmoisina lyhennyksinäkin ne vielä yhteensä vastaavat melkein\nviidennekseen Vanhan Kalevalan sisällyksestä.\"\n\nMielellään hän lähti runon ladulle, ja hänessäkin, samoin kuin olin\nmonessa muussa vanhassa laulajassa huomannut, \"luonto nousi\", kun hän\nsai päästä kiinni, samoinkuin väkevä virta äkkiä tempoaa mukaansa\nrannasta enolle ulkonevan veneen. Mutta vaikka, hän tällä tavalla\nmielellään maksoikin kiitollisuutensa velkaa -- ja samalla vähän\nansaitsi, -- niin olivat kuitenkin hyvät naapurit pitäneet huolen\nsiitä, ettei hän saanut vähäpätöistä vanhuudenturvaansa rauhassa\nnauttia. He nimittäin hänelle uskottelivat, että runojen laulamisesta\ntuli \"reähkä\", ja epäilemättä ukko sen kautta useinkin joutui\nomantunnon tuskiin. Ehkäpä hän siitä syystä illalla, runot laulettuaan,\nniin kauan ja hartaasti silmiään ristiten seisoi ja rukoili oman\nobrasansa edessä, muun perheen kuvista erillään. -- Mikä lienee ollut\nsyynä siihen, että hän näin piti omia kuviansa ja yksin penkillä\nsöikin, erillään pojastaan ja hänen joukostaan, sitä en tiedä.\n\nMutta koettelemukset eivät olleet häneltä vielä silloinkaan loppuneet,\nkun Latvajärvessä kävimme. Vielä kerran paloi pirtti ja Miihkalin\ntäytyi poikansa perheen keralla muuttaa toiseen paikkaan asumaan.\nSyyskuussa 1899 hän vihdoin vaipui kuoleman uneen. Hänen viimeisistä\nhetkistään kertoo Niemi:\n\n\"Miniänsä Outi, joka oli Miihkalin kuolinvuoteen ääressä, kuuli\nappiukoltaan: 'Herra pelasta minua syntistä.' Kyläläiset tosin\npelkäsivät Miihkalin hengen lähtöä, arvellen, että Miihkali, joka\nlauloi 'neljää luatua Väinämöisestä' ja 'paljo Lemminkäisestä' ja täten\noli paljon syntiä tehnyt, kuolinhetkellä laulaisi kaikki virtensä,\nmutta niin ei tapahtunut. 'Rauhallisesti niinkuin unehen nukkui\niltamyöhällä, moniahan kerran nyökäytti päätään'.\"\n\nMiihkali haudattiin Latvajärven Kalmosaareen. Haudalle pystytettiin\nKirjallisuuden Seuran toimesta muistokivi valkeine marmoriristineen.\n\nVietimme Latvajärvessä pari päivää, Miihkali lauloi meille kaikki\nlaulunsa, jonka jälkeen valokuvasin hänet. Toverini kulki toisena\npäivänä, joka oli sunnuntai, kylällä runoja keräämässä ja kaikenlaista\nmuuta tiedustelemassa, minä tarinoin Petrin pirtissä rahvaan kanssa,\njota sinne kokoontui penkit täysi. Mutta seura alkoi, se täytyy sanoa,\nlopulta käydä väsyttäväksi, sillä syystä tai toisesta kylän miehet\narvostelivat meitä jotenkin epäsuopeasti. Ehkä siihen vaikutti sekin,\nettä kuulustelin ostaakseni kaikenlaista vanhan kansan tavaraa.\nHe lausuivat peittelemättä ja minun kuullen toisilleen arveluitaan\nja näyttivät tulleen siihen loppupäätökseen, että olimmekin vain\nlumppukauppiaita, ja ehkä tuumailivat, eikö meitä olisi paras ajaa\npois. Lopulta lähdin senvuoksi minäkin kylälle ja siellä tapasin\ntoverini eräältä vaaralta hyvästä talosta, jossa kestittiin ja\n\"pakautettiin\" parhaan mukaan ja huonot vaikutukset jälleen hälvenivät.\nOn Latvajärvessä sentään joku hyväkin talo, mutta niidenkin toimeentulo\ntaitaa enimmäkseen riippua siitä, paljonko talossa on ansiokykyistä\npoikaa, ja kauanko nämä pysyvät täysissä voimissa tai saavat ajoissa\nuutta sukupolvea nousemaan talon tueksi.\n\nErosimme tästä kylästä semmoisilla kaipauksen tunteilla kuin ainakin\nentisiltä merkkipaikoilta, joille ei enää ole asiaa.\n\nKuljimme sieltä maisin Kivijärveen, jonne ei ollut kuin penikulman\nmatka. Valmistausimme vihdoinkin palaamaan rajan poikki omalle\npuolelle, ja viisi kuukautta tätä maata kierreltyämme teimme sen\niloisilla tunteilla ja kevyellä mielellä.\n\n\n\n\nVIENAN KARJALAN KARTTA.\n\n\nEi kauaakaan tarvinnut kulkea Vienan Karjalan puolella, ennenkuin\ntuli vesille, joita ei meikäläisiin karttoihin ollut merkitty, taikka\njoitten muoto oli aivan väärin piirretty. Paras kartta, mitä niistä\noli, oli yhä vieläkin tuo Inbergin piirtämä, vaikka se jo olikin monta\nvuosikymmentä vanha. Jonkun verran nämä seudut olivat korjautuneet\nuusimmissa venäläisissä kartoissa, mutta ei vielä siihen määrään,\nettä ne olisivat likimainkaan oikein olleet. Matkustellessaan Vienan\nKarjalassa vaeltaja sen vuoksi halusta olisi korjannut edes suurimpia\nerehdyksiä, täyttänyt edes ilmeisimpiä aukkoja. Matkallamme emme\nkuitenkaan tähän työhön ryhtyneet, koska pelkäsimme rettelöitä.\n\nTätä teosta kirjoitellessani olen tullut ajatelleeksi, että niitten\ntietojen mukaan, mitä entiset matkustajat, varsinkin Ervasti, ovat\njulkaisseet, omain muistelmieni ja niitten matkaetäisyyksien johdolla,\njoita runonkerääjät ovat retkillään koonneet, ehkä voisi saada jonkun\nverran oikeamman kartan laadituksi varsinaisesta runoalueesta.\nKarjalaisten matkustajille antamat tiedot etäisyyksistä olivat\nyleensä hyvin yhtäpitävät, ja vaativatkin matkustajat, kuten prof.\nRosberg, olivat tulleet siihen vakuutukseen, että ne ovat harvinaisen\nluotettavat ja tarkat. Tämä ei olekaan ihmeellistä, sillä miehet, jotka\nniin paljon kulkevat maailmaa kuin karjalaiset, ovat luonnollisesti\noppineet arvostelemaan etäisyyksiä.\n\nNäille perustuksille on teokseen liitetty kartta laadittu. Jokainen\npian huomaa, että se monessa kohden poikkeaa entisistä. Julkaisen\nsen vain kokeeksi ja kehotukseksi jatkamaan tietojen keräämistä.\nVarmaan jokainen rohkeammin käy oikomiseen käsiksi huomatessaan,\nkuinka vähän luotettava se karttakuva on, jota olemme ikämme mieleemme\nkiinnittäneet, kuinka kokonaan mielivaltaisia ovat varsinkin kaikki\npienemmät niemet ja lahdet, joita niihin on kuin koristukseksi vain\npiirretty.\n\nMatkaan lähdettäissä olen pitänyt Suomen rajaa tarkkaan mitattuna ja\nmäärättynä. Mutta siitäpä paikalla alkavatkin vaikeudet.\n\nKivijärven kylä on vain neljän kilometrin päässä rajasta, vaikka\nInbergin kartalla matka on merkitty koko penikulmaksi. Vuokkiniemeen\non sieltä kolme penikulmaa, ja näyttää siltä, kuin matka kävisi koko\njoukon alemmaksi itää kohti kuin Inbergin kartalla, joten Vuokkiniemen\nkirkon paikka tulisi jonkin verran etelämmäksi. Tämä käy hyvin yhteen\nsen kanssa, että talvitie Ämmän ruukilta, jota olimme talvella\najaneet, arvatenkin oikeimpia suuntia noudattaen, kulki Parvavaaran\nja Latvajärven kautta ja sieltä edelleen Venehjärven eteläpuolitse.\nJos Vuokkiniemi olisi Inbergin merkitsemällä paikalla, olisi suunta\nluoteeseen, Kiannan kirkon, eikä Haukilan perukan kautta. Mutta\non vielä toinenkin määräys, joka puolustaa samaa. Lonkan kylästä,\njoka ei ole siinä, mihin se on Inbergin kartalla merkitty, vaan yli\n2 penikulmaa etelämpänä, Kiannan Tormuan kohdalla, on Vuonniseen\nneljä penikulmaa. Mutta siitä paikasta, johon Lonkka oli Lönnrotin\nja Lähteenkorvan tietojen mukaan asetettava, ei olisi Vuonniseen\nInbergin kartalla kahtakaan penikulmaa. Neljän penikulman välimatka\nlienee kuitenkin oikea, koska Lönnrot Martiskan keralla oli yötä tällä\ntaipaleella. Matkan suunta, joka seurailee Kursmajoen vartta, ei liene\nkoilliseen, kuten Inbergin kartalla, vaan käy Lähteenkorvan tietojen\nmukaan suoraan itään. Vuonnisen kylä tämän kautta siirtyy kahta vertaa\nkauemmaksi rajasta kuin I:n kartalla ja jonkun verran etelämmäksi.\nVuonnisen tiedettiin Vuokkiniemessä talvella näkyvistä tulipalon\nkajastuksista olevan suoraan pohjoiseen kirkonkylästä.\n\nNäin on meillä Yli-Kuittijärven kaksi pääkulmaa suunnilleen\nmäärättyinä. Järven muodosta mainitsee Ervasti, että Jyvöälahdesta\nkuljetaan ensin yksi penikulma länttä kohti Petäjäniemeen, sitten\npenikulma suoraan etelään Ristiniemeen, joka on selän länsipuolella,\nja täältä taas suoraan länteen Vuokkiniemen kirkolle. Ristiniemestä\nVuonniseen tulee kolme penikulmaa, Jyvöälahdesta neljä. Petäjäniemestä\non Ponkalahtea ja Aajuolahtea kohden aavaa selkää silmän\nsietämättömiin. Näitten tietojen mukaan piirsin ensin kartan. Myöhemmin\nsain kuitenkin Vuokkiniemestä erään sikäläisen miehen laatiman\nsuunnitelman, joka kuvaa ainakin oman kirkon seudun ja myös Vuonnisen\nkulman oikeammin. Vuonnisen puolessa vesistön suunta kääntyy pohjoiseen\nja se kapenee lopulta aivan kapeaksi. Kylä on salmen länsirannalla,\nja salmesta pistää vielä muuan mutka suoraan länteen päin. Pistonjoki\nlaskee selkään kuusi kilometriä Vuonnisesta itään tai kaakkoon\npäin. Luoteisosa Yli-Kuittijärveä on täynnään saaria, samoinkuin\nJyvöälahteenkin pistävä itäinen haara, jota vastoin Vuokkiniemen puoli\non melkein saaretonta.\n\nTsenan kylä on Vuokkiniemen kirkolta itään käsin viisi virstaa, väli\non kapeata kiertelevää vesimatkaa. Lähinnä kirkkoa on Lammasjärvi,\njonka salmet ja Akankoski erottavat Köynäsjärvestä. Köynäsjärven\nluoteisella rannalla on Tsena. Järvi on pohjois-eteläsuunnassa,\nmutta siitä muistoni mukaan polveaa muuan perukka lounatta kohti,\nlähemmäksi Kivijärveä. Tsenan pohjoispuolitse kulkee toinen kapea\nvesistö länttä kohti ja siihen tulee joki noin neljän virstan\nmittaisesta Venehjärvestä, jonka pohjoisrannalla samanniminen kylä on.\nMatka Tsenasta Venehjärveen on yksi penikulma, ja molemmista, sekä\nTsenasta että Venehjärvestä, on Ponkalahteen Ylä-Kuittijärven rannalle\nyksi penikulma. Venehjärven ja Ponkalahden väli tuntui kuitenkin\npenikulmaksi runsaalta. Ponkalahdesta, joka on selästä länteen pistävän\nlahden rannalla, on Vuonniseen 2 penikulmaa ja keskivälillä on selän\nsivussa oman lahtensa varrella Aajuolahti. Ponkalahdesta kaakkoa kohti\non selän rannassa Mölkkö, jonka paikka Inbergin kartassa niinikään on\nväärä.\n\nKiannan Parvalasta ilmoitettiin Latvajärveen luettavan 15 virstaa\nmatkaa. Talvitie kulkee rajalla olevan Raatejärven poikki. Venehjärveen\ntultaissa on välillä useita järviä, kuten Pirtajärvet, joitten\nrannoilla kohoo somia vuoria. Lapukan järvellä en käynyt, mutta lienee\nse melkoinen, koska sen eteläpää ulottuu niin lähelle Latvajärveä, että\ntämä kylä käy siellä kalassa. Lapukan pienet asumukset lienevät järven\npohjoispäässä, koska niihin sanottiin olevan Vuokkiniemestä neljä\npenikulmaa matkaa ja niitten sanottiin olevan \"Vuonnisen puolessa\".\nMatka Kivijärvestä Latvajärveen on penikulma, molemmista kylistä\nVenehjärveen 25 virstaa. Näitten etäisyyksien nojalla olen koettanut\nkyläin paikat karttaan asettaa.\n\nVuokkiniemestä luetaan Jyvöälahteen vesimatkaa 3 penikulmaa. Jyvöälahti\non lahdelman pohjukassa, joka Ylä-Kuittijärven itähaarasta pistää\npohjoiseen. Kylästä on kannaksen poikki vain parin virstan matka\nKeski-Kuittijärveen, joka pistää pitkänlaisen pohjukan länteen päin\nUhtuesta. Tämän pohjukan erottaa pääselästä vedenalainen särkkä, joka\ntoisin paikoin kohoo saariksi. Matka Jyvöälahdesta Uhtueen on kannaksen\npoikki ja mainittua perukkaa pitkin 15 virstaa. Mutta kun Jyvöälahdesta\nei koskaan kuljettu maisin Uhtueen, niin ulottunee tämä perukka pitkän\nmatkaa Jyvöälahden ohi länteen päin. Paitsi omia oikaisujani olen\nKeski-Kuittijärveä piirtäessäni pääasiallisesti noudattanut erään\nUhtuen kauppiaan antamia tietoja.\n\nEnonsuuhun on Jyvöälahdesta penikulma matkaa, kapeita välivesiä,\njotka itäpäästä supistuvat lyhyiksi koskiksi ja virroiksi. Enonsuusta\nluettiin selän poikki Uhtueen penikulma matkaa. Mutta aavaa selkää\non tuskin enempää kuin viisi virstaa, ennenkun itäpuolelle tulee\nsaari ja sitten mannerniemi. Keski-Kuittijärvi niin ollen on ainakin\nlänsipäästä aivan toisen muotoinen kuin Inbergin kartalla. Uhtuesta\nLuusalmeen luettiin 32 virstaa, Luusalmesta Jyskyjärveen 50, josta\nvälistä kuitenkin ainoastaan 40 on aavaa Ali-Kuittijärveä. Seitsemän\nvirstan vaiheille muistaakseni oli jokea ja Kiintismän rajua koskea,\nJyskyjärveä, joka on Inbergin kartassa aivan liian laaja, ainoastaan\nmonias virsta. Matka Jyskyjärvestä Suopassalmeen on Kemijokea pitkin\npenikulma tai pari, siitä Paanajärveen 4 penikulmaa, Paanajärvestä\nUsmanalle 8 penikulmaa, Usmanalta Kemiin 2 penikulmaa. Mutta kaikesta\npäättäen Kemijoen kaari pohjoista kohti on matalampi, kuin se on\nInbergin kartassa.\n\nSiirtämällä Kuittijärvet etelämmäksi ja kaventamalla Keski-Kuittijärveä\nsaamme Uhtuen ja Röhön kyläin välin neljäksi penikulmaksi, niinkuin sen\nilmoitettiin olevankin ja niinkuin hyvin tiedän sen todellisuudessa\ntäyttävän. Inbergin kartassa se tuskin on kahta pidempi. Kaikkiaan\non matka tämän kautta Valasjokeen Tuoppajärven rannalle seitsemän\npenikulmaa. Matka Uhtuesta Pistojärveen luettiin kuudeksi penikulmaksi.\nOhdan järvi ja Pistojärvi eivät ole samaa vettä, kuten Inbergin\nkartassa, vaan on niitten välillä joki, sen mukaan kuin minulle\nilmotettiin. Matkat Pistojärvestä Vuonniseen ovat Lähteenkorvan\ntietojen mukaan: Pistojärvestä Hämeen kylään 20 virstaa, siitä\nKorpijärveen 20 virstaa, Korpijärvestä joen suuhun 10 virstaa. Sillä\nlaajalla ylänkömaalla, joka erottaa Tuoppajärven Kuittijärvien\nvesistöstä, on useitakin pieniä kyliä, joitten paikat olen merkinnyt\nLönnrotin ja Lähteenkorvan antamain tietojen mukaan.\n\nTuoppajärven aseman määräämiseksi on useitakin lähtökohtia. Voimme\nlähteä Vienan meren rannoilta, jotka jo vanhastaan ovat tulleet\nverraten tarkkaan kartoitetuiksi.\n\nErvasti matkusti Tuoppajärvelle Kieretin pohjoispuolella olevan\nsyvän Uittolahden perukasta. Hän antaa matkoista sangen selvät ja\ntäsmälliset tiedot. Uusikylä sen mukaan on lahden perukasta noin 15\nvirstan päässä lahden, siis lounaan ja lännen väliseen suuntaan. Tyrhy\non Uudestakylästä penikulman verran etelään päin, Kieretin järven\nluoteiskolkan, Särkijärven päässä. Tyrhystä Pinkaan kuljettaissa\nsoudetaan ensinnä 5 virstaa etelää kohti, sitten runsas penikulma\nlounaaseen Virtasalmeen ja siitä länttä kohti Alasenjärven poikki 4\nvirstaa. Pingasta on maamatkaa 15 virstaa Lohijärven päähän, tämän\npienen järven etelärannalta 3-4 virstaa Lohilahden kylään, joka on\nTuoppajärven rannalla. Lohilahdesta on selkää pitkin 15 virstaa\nKiestinkiin. Mutta Lohilahti ei pistä Kiestingistä suoraan itään,\nvaan ensinnä kuljetaan hyvä matka suuren selän rantaa Tuoppajärven\npääsuuntaan ja vasta sitten poiketaan Lohilahteen. Toisille kartoille\nmerkitty niemensuikalekin kuitenkin lienee olemassa, mutta se on\nkauempana etelässä ja sen ja Kiestingin välillä on melkoinen selkä.\nNientä tuskin Kiestinkiin näkyykään, jos oikein muistan, mutta kun\nselän poikki kuljetaan Valasjokeen, niin soudetaan sen päitse verraten\nläheltä. Se siis pistää itärannasta keskelle selkää viistoon tätä\nsuuntaa kohti. Kiestinki itse on ehkä parin kolmen virstan mittaisen\nsärkän erottaman sulkion rannalla, joka vain pienen salmen kautta on\nyhteydessä Tuoppajärven kanssa.\n\nToinen reitti on Kuusamosta, Paanajärveltä. Oulankajoen laaksoa\nlienee Oulangansuuhun Pääjärven rannalle oikoen noin pari penikulmaa.\nLaakson suunta on ensin kaakkoinen, mutta kääntyy alempana itään.\nOulangansuusta lasketaan Sohjenansuuhun, jossa Pääjärveen laskee\nTuoppajärven vesi, kokonaista viisi penikulmaa, mutta tämä matkanmäärä\ntuntui minusta katseella mitaten kylläkin runsaalta. Kuitenkin silmä\nPääjärvellä rantain korkeuden vuoksi helposti pettää. Pääjärvenkin\nmuoto sietäisi varmaan koko joukon oikaisemista, mutta sen johdoksi\nminulla ei ole tietoja. Sohjenanjoen suunta on uudemmilla kartoilla\nmerkitty pohjoisemmaksi kuin Inbergin kartalla. Selkien väliä lienee\npenikulman verta.\n\nTuoppajärven eteläpäästä, Suolapohjan kylästä, kuljetaan sekä\nKeski-Kuittijärvelle että Paanajärveen, Kemijoen varrelle.\nSuolapohjasta Kurkeen lasketaan minun Kiestingissä saamaini tietojen\nmukaan 20 virstaa maata ja Kurjesta Paanajärveen 30 virstaa niinikään\nmaamatkaa. Suolapohjasta Sompajärveen taas on 20 virstaa, sieltä\nHaikolaan 25 virstaa, Haikolasta Uhtueen 42 virstaa. Tällä välillä on\nTsiksa, jonne Uhtuesta tulee 10 virstaa.\n\nTuoppajärven pituus Kiestingistä Suolapohjaan ilmotettiin 70 virstaksi,\nselän koko pituus on ehkä kymmenkunnan virstaa enemmän. Tuoppajärven\neteläpään, aina siihen kohtaan, missä se leviää, olen piirtänyt\nprof. Rosbergin korjauksen mukaan, pohjoispäätä olen ilmoitettujen\netäisyyksien ja omain havaintojeni mukaan haahmotellut. Varmaa on, että\nSaari, jossa ennen luostari oli, on kauempana selällä kuin Inbergin\nkartassa. Ohi soudettaissa näkyy se aivan vapaana, kahden puolen\nleveä selkä, ja Lönnrot kertoo, että sinne oli Skiitasta 8 virstaa\nmatkaa aavan selän poikki. Kokkosalmen kylä on Valasjoesta suoraan\npohjoiseen, Kiestinki Kokkosalmesta kahden penikulman päässä, mutta\nKokkosalmen ja Kiestingin välinen vesimatka kiertää paljon. Niskan\nkoski lähtee Tuoppajärvestä viisi virstaa Kokkosalmesta länteenpäin.\nKiestingistä lasketaan Jälettijärvelle 20 virstaa -- Inbergin kartalla\nmatka on tuskin puolta penikulmaa!\n\nKiitehen--Nuokkijärven vesistössäkin olisi varmaan paljon korjattavaa.\n\nSille lähtiessämme voimme alkaa Miinoasta, joka on kolmen tai neljän\nvirstan päässä rajasta, Maanselänjärven kohdalla. Sekä Miinoan järvi\nettä Kiitehen selkä ovat Inbergin kartalla varmaan liian suuret.\nMainitun kartan mukaan olisi matkaa Miinoasta Akonlahteen kolme\npenikulmaa -- meille matka ilmoitettiin vain 17 virstaksi, joka ehkä\non jonkun verran liian lyhyt määrä, koska muille on ilmotettu väliä\nolevan kaksi penikulmaa. Tästä tulee Miinoan järven osalle tuskin muuta\nkuin 3-4 kilometriä. Kiitehen selässä on niin paljon niemiä, että\naavempaa selkää tuskin näkee missään, mutta rantain piirtäminen vaatisi\npaljon enemmän tietoja, kuin minulla on käytettävinä. Ainoastaan\nsen tiedän jotenkin varmaan, että Komalahti, joka pistää koillista\nkohti karummaksi, on vain puolet siitä, miksi se on Inbergin kartalle\nhaahmoteltu. Akonlahden kirkolta laskettiin lahden pohjaan 8 virstaa.\nMainittu kirkonkylä on laajalla pitkällä niemellä, jonka molemmin\npuolin pitkät lahdet pistävät aina lähelle Suomen rajaa. Kiitehen\nselkää pienentämällä saadaan Akonlahden ja Kivijärven kylän väli\noikeaksi, kolmeksi ja puoleksi penikulmaksi.\n\nLuvajärveen lasketaan Miinoasta maisin 25 virstaa. Onko matkan\nsuunta kartalla oikein merkitty, sitä en tiedä. Kivijokea pitkin\ntaas sanottiin olevan Kiitehestä Luvajärveen kolme penikulmaa. Joki\nmutkaa koko joukon pohjoista kohti, juosten alkumatkallaan melkein\nyhtä suuntaa Kiitehen rannan kanssa. Luvajärven--Kiimasjärven ja\nNokeuksen välin olen piirtänyt niinkuin se Inbergin kartassa on,\nvaikka yksityiskohdat arvatenkin kaipaisivat oikomista. Mutta laaja\nNuokkijärvi on kaikesta päättäen kartoissa väärin piirretty. En\nole itse selällä käynyt, mutta Ervasti antaa osviittoja matkoista\nNokeuksesta eteenpäin.\n\nNokeuksesta tulee Piismalahteen, joka on selän koillisperukassa, 30\nvirstaa, mutta Nuokkijärvi itse on päälle 40:n virstan mittainen.\n\"Se on kaunis järvi, tuuheat lehtimetsät ja vankat petäiköt kohoavat\nsen korkeoilta rannoilta. Länsipäässä tuskin penikuormaa leveä, se\nitäpuolessaan laajenee päälle kahden penikuorman levyiseksi seläksi.\"\nInbergin kartalla on länsipää vain kolmisen kilometriä leveimmältä\nja yhtä kilometriä kapeimmalta kohdaltaan. Silminnähtävästi on se\nsiis väärin piirretty, sillä muutoin ei Ervasti olisi erehtynyt\npenikulmista puhumaan. Tähän viittaa sekin seikka, ettei hän näytä\nnähneen Pääkönnientä, joka on selän etelärannalla, penikulman päässä\nNokeuksesta. Jos selkä olisi kylän kohdalla niin kapea kuin Inbergin\nkartassa, ja jos Pääkönniemi olisi merkityssä paikassa, niin kylä\ntuskin olisi jäänyt häneltä huomaamatta. Miten selän eteläranta\nkiertelee, siitä ei ole tietoja, mutta pohjoisranta selvään on,\nErvastin ilmoituksista päättäen, toisenlainen kuin kartoilla. Kun oli\nkaksi penikulmaa kuljettu Nokeuksen rannasta, kääntyi matka hiukan\nkoillista kohti, ja kun oli neljännes siihen suuntaan kuljettu, niin\nsoudettiin loput kolme neljännestä päin pohjoista. Minun saamaini\ntietojen mukaan kuljetaan Pääkönniemestä viistoon selän poikki\nPiismalahteen mentäissä, ja loppumatka soudetaan laajan Piismaniemen\nsivua melkein suoraan pohjoista kohti.\n\nMontakin luotettavaa tietoa on siitä, että Nuokkijärvestä lähtee\nkaksi jokitiehyettä Tsirkkakemiin, Rastahan joki pohjoisempi,\neteläisempi Hämehenjoki. Ne laskevat Tsirkkakemiin lähellä mainittua\nkylää, kuten prof. Rosbergin piirtämästä retkikartasta näkyy. Mutta\nmiltä kohdalta ne lähtevät Nuokkijärvestä, siitä ei ole muuta kuin\nseuraava Lähteenkorvan tiedonanto: \"Eteläinen joki, jota kuljetaan\nNokeuksesta ja Pääköstä, on Hämeh, pohjoisempi alkaa 15 virstaa etelään\nPiismalahdesta ja se on Rastas. Molemmat ovat 10 virstaa pitkät.\nNiitten välillä oleva saari, jota sanotaan Nuokkisaareksi, on 3 virstaa\nleveä ja 15 virstaa pitkä ja se ulottuu 5 virstaa, ulos järveen.\"\nNähtävästi on tämä saari se niemi, joka on karttoihin merkitty\nNuokkijärven itärannalle.\n\nTsirkkakemin on prof. Rosberg kartoittanut. Oikaisuista on huomattava\nvarsinkin paljon mainitun runopaikan Kellovaaran asema. Se, samoin kuin\nTsirkkakemikin, sijaitsee todellisuudessa koko joukon etelämpänä kuin\nInbergin kartalla.\n\nNuokkijärven, lähinnä Piismanlahden, sitoo Jyskyjärveen myös tieto\nnäitten paikkain välisestä maamatkasta, Se on 35 virstaa.\n\nSe maa, joka on Kuittijärvien ja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön\nvälillä, on hyvin harvaan asuttua laajaa ylänkömaata, josta vedet\njuoksevat kolmelle suunnalle. Tältä väliltä tunnen omain matkaini\nnojalla sen vesistön, joka Kostamuksesta laskee Alijärveen Enonsuun\nkohdalla, ja ainakin yksi penikulman mittainen järvi, Koivajärvi\nnimeltään, on Kenttijärven ja Kostamuksen välillä edellisiin karttoihin\nmerkitsemätön. Sen yli kuljetaan poikittain. Muitakin merkitsemättömiä\njärviä välillä on, mutta niitä en muistoni epävarmuuden vuoksi kartalle\npiirrä. Ja varmaan on koko tämä niemimaakin täynnään suurempia ja\npienempiä vesiä, mutta ne ovat niin syrjässä kaikista liikkeistä, että\novat jääneet kartoilta aivan pois. Ennen kuljettiin tätä välimaata\npitkinpäinkin. Kostamuksessa kerrottiin vanhan, Vuokkiniemestä lähtevän\nsotatien eli \"jaaman\" kulkeneen mainitusta kylästä sydänmaitten halki\nJyskyjärveen. Soissa sanottiin vielä tuntuvan vanhat siltakapulat.\n\nNiitten kyläin asemat, joita tällä ylämaalla on, olen merkinnyt\netäisyystietojen mukaan, joita useimmat runonkerääjät ovat\nmuistikirjoihinsa koonneet.\n\nNäin olen koettanut haahmotella Vienan Karjalan ulkopiirteitä.\nMainittakoon vielä sana maanpinnan muodoista, vaikka niitä vähän\ntunnetaan. Voimme sanoa, että koko tämä alue on enimmäkseen vaihdellen\nkangasta ja suota. Kalliopohja verraten harvassa huomattavammalla\ntavalla esiintyy maisemassa. Miinoan ja Luvajärven välimaalla on\nmaa kuitenkin hyvin ryhmyistä ja sillä välillä on paljon vuoria,\nsamoin kuin Kivijoenkin varressa. Mutta siitä pohjoiseen on\nvarsinaisia vuoria vasta Kuittijärvien rannoilla ja niistä rajalle\npäin. Enimmäkseen ovat ylämaat kivikkoisia, hietamultaisia vaaroja,\nmatalammat maat särkkiä taikka kumpuja. Näitten vähäpätöisten\nkohopaikkain välillä maa kaikkialla pyrkii suottumaan, missä se ei\nole hyvin läpäisevää kangasta. Lietemaita ja savikoita on vähän, maa\nsen vuoksi on yleensä huonoa viljeltäväksi. Vasta Kemijoen varressa\non lihavampia maita, mutta siellä taas hallanvaara laajain soitten\nvuoksi on suurempi kuin kuivemmassa ylämaassa. Uhtuen pohjoispuolella\non laajat kankaat. Idempänä, Tuoppajärven eteläpuolella, kankaat\nvaihtuvat laajoiksi soiksi. Kankaissa on paljon pienempiä järviä.\nNoin puolentoista penikulman päässä Uhtuesta niitten läpi pistää\nreunansa jyrkkä lännestä itään kulkeva vuori, \"Iron syrjä\", joka senkin\nkautta, että sitä niin yleiseen mainitaan, todistaa yksinäisyyttään.\nKuittijärven ja Tuoppajärven välimaa on myös ylänköä, josta vedet\njuoksevat kolmelle suunnalle. Ylänköluonne käy selville varsinkin\nTuoppajärveä lähestyttäissä. Jo penikulman päähän siintää vaaroille\nlaajan selän aukeama.\n\nTuoppajärven rannat ovat osaksi alavat, järvi itse arvatenkin matala.\nVeden kirkkaus osoittaa, että sen ympärillä on hietikoita. Järven\neteläpuolella alkavat ylen laajat yksitoikkoiset suot, joten vedet\nmelkein heti Tuoppajärven reunasta matkaavat eteläänpäin, Kemijokeen.\nArvatenkin Tuoppajärvi itsekin vielä katkaisee itselleen sille\nsuunnalle laskuväylän. Tuoppajärven luoteiskulmilla kohoo\nmelkoisia vaaroja, jotka liittyvät Kuusamon tuntureihin. Pääjärven\nrannalla lähestyvät tunturit aivan järven reunoille. Pääjärven\nitäpuolellakin on korkeita vaaramaisemia, syviä laaksoja ja niissä\njärviä, mutta lähempänä Vienan merta maa alenee, tasaantuu ja on\nsuurina soina. Vasta aivan meren rannikolla on jälleen vuoria.\n\nVienan Karjalan pinta on siis jokseenkin samanlaista kuin\nPohjois-Suomenkin. Mitäpä se muuta onkaan, kuin samaa jääkauden\njättämää pohjarapaa kuin Suomen puolellakin. Samoin on siellä maa\ntäynnään kankaita, hietamultakumpuja, soita, särkkiä, mutta lietemaita\non vähemmän kuin Suomen puolella.\n\nLaajat havumetsät peittävät koko tämän maan, missä se ei ole suona.\nKuusikoita on verraten vähän, petäjä humisee yksinvaltiaana Vienan\nKarjalan kankailla. Ainoastaan vesistöjen varsilla ja vaaramailla on\nlehtimetsää, etenkin entisten kaskien pohjilla, vaikka selkävesienkin\nrannoilla mänty on vallitsevana puuna. Kankaat ovat osasta kaikkein\nkaruinta laatua. Havupuitten alla ei kaikkialla kanervakaan menesty.\n\n\n\n\nKANSA JA ASUTUS.\n\n\nUhtuessa tai Jyvöälahdessa, en muista varmaan kummassa kylässä,\neräs tuttava karjalainen kauppias kävi penkomaan vähiä papereitaan\nja etsi niistä muutamia kellastuneita lehtiä, joissa kaikenlaisien\ntavaramuistiinpanojen seassa oli alla oleva runo. Runoilijan nimeä\nen tiedä, mutta varmaan hän oli joku karjalainen kauppias, joka\noli oppinut kirjoittamaan. Runo näyttää olevan kirjoitettu suurien\nkatovuosien aikoina.\n\n_Arkankelin Elämän Katumus_.\n\n    Voi poloista Pohian maata,\n    Tuota on raukkoa Lapin rajoa,\n    Vähäarvoista Arkankelia,\n    Kuin on Luoja tuonki luonnu,\n    Antanut on armu vähäisen.                 5\n    Kyllä on Luoja maata luonnu,\n    Avaruutta pallion antanut,\n    Luonnu on soita, luonnu maita,\n    Paljon paljahii kiviä,\n    Vetelöitä vellimöitä,                    10\n    Laajat paikat louhikoita,\n    Kukkurat kiven lomia,\n    Kuusikot on kaikki kurseikoita,\n    Suot on suuret summattomat,\n    Joista kylmä kyyhähtääpi,                15\n    Kova ilma kouhahtaapi,\n    Mistä pakkani panekse,\n    Kylmä ilma kursahtaapi,\n    Kylmää maasta mannan kaiken,\n    Talonpojan tarpehet,                     20\n    Marjat maasta makiat.\n    Tästä nähhään nälänhätä.\n    Kuin nyt hätä hämmentääpi\n    Pohjan puolen puutoksia!\n    Ensin pitävät entiset rahansa            25\n    Ennen saanehet elonsa,\n    Siitä nälkä näpsähtääpi...\n    Ensin itkettä isoiset lapset\n    Siitä varsin vanhemmatkin,\n    Perästä peräti perehen.                  30\n    Miehen talon vanhimman\n    Varsin vaivuttaa\n    Itkun kanssa istuessa...\n    Ei voi mies työtä mitänä dehrä.\n    Arvelee nyt mies ainakin näin:           35\n    Mitä on esin aamulla alotan?\n    En arvoa poloni poika,\n    Kuin on hätä hämmentän,\n    Nälkä näköhön tuli,\n    Kuin on lapsia lautsat täysi.            40\n\nTässä keskeytyy runoluomus, mutta loppuun on liitetty vetoominen\n\"armolliseen esivaltaan\", että se antaisi luvan:\n\n    Kaupitella kaikkia kaupan kaluja\n    Suloisessa Suomen maassa,\n    Nykyisellä nuorisolla kanneskella\n    Kaluj kaikenlaisia,\n    Että sieltä etsisimme einehen...\n\nNimettömän runosepän kyhäys on jäänyt keskeneräiseksi, mutta\nsemmoisenaankin se puhuu selvää kieltä. Sen kirjoittaja, joka\nepäilemättä oli paikkakuntansa edistyneimpiä ja siis luultavasti muihin\nverraten toimeentulevakin, koska oli kirjoitustaitoinen, on kuitenkin,\nleivän puutteessa, nähdessään ympärillään vallitsevan kurjuuden, omassa\npirtissään lautsat täynnä riutuvia lapsiaan, niin masentunut, että\nitkuun purskahtaen koettaa lohdutuksekseen saada aikaan runopukuisen\nanomuksen laukkukaupan laillistuttamiseksi. Se on järisyttävä piirre\nVienan Karjalan ainaisesta taistelusta olemisensa edestä.\n\nOlemme tottuneet laukkukauppaa katselemaan karsain silmin, ja\nepäilemättä sillä on varjopuolensa sekä meidän kannalta, että Vienan\nKarjalan itsensäkin kannalta katsoen. Mutta meidän tulee samalla\nmuistaa, että se on luultavasti ikivanha osa sen maan koko taloudesta\nja ammoisista ajoista ollut oleellinen osa sen toimeentulosta. Mitenpä\nvoisikaan muutoin olla?\n\nMaan karuuden vuoksi on maanviljelys heikkoa, varsinkin sen jälkeen kun\nkaskeaminen menneen vuosisadan keskivaiheilla kiellettiin. Haikealla\nmielellä muisteltiin vielä tuota mennyttä kulta-aikaa, jolloin sai\nkaataa kasken melkein vaikka mihin rinteeseen ja viljaa saatiin niin\nrunsaasti, että sitä oli toisissa taloissa kaadettava aittoihin katon\nkautta, kun ovista ei enää mahtunut. Nykyisin ei vilja hyvinäkään\nvuosina likimainkaan riitä koko vuodeksi, se mikä puuttuu on ostettava.\nHallanaroiksi ei näitä maita kuitenkaan moitittu. Pelättävät hallat\nsattuvat vasta syyskesällä. Mutta ruista ei viljelläkään sanottavassa\nmäärin, eikä sen vuoksi alkukesästä sattuva halla voi niin suurta\ntuhoakaan aikaan saada. Rukiin kyllä sanottiin harvoin menestyvän.\nPetäjää kiskotaan jo kesällä varastoon. Sitä syötetään talvella\nlehmille ja jauhojen loputtua sitä syö rahvaskin. Huonoina vuosina\nsyödään koko joukon olkia, samoin kuin Pohjois-Suomessakin -- onhan\nolki edes leivän sukua. Ohra on Vienan Karjalan päävilja, ja perunan\nrinnalla nauris vielä sitkeästi pitää puoliaan.\n\nMaanviljelyksen kehittymistä ehkäisi paitsi kunnollisten maiden\npuutosta sekin seikka, että maa oli kunnan yhteistä omaisuutta, vaikkei\nmir-laitosta ollutkaan Vienan Karjalassa samassa määrin toteutettu\nkuin yleensä Venäjällä. Maita ei sanottu uudelleen jaettavan jonkun\nvuosikymmenen kuluttua, vaan viljeli kukin talo yhteisellä sopimuksella\nomaansa edelleenkin. Mutta isän kuoltua pojat jakoivat maat, ja\ntämän kautta pellot yhä pienenivät, kun uusien raivaus ei samassa\nmäärin edistynyt. Sydänmaan vaaroilla tosin saattaisi monellakin\nolla hyviä maita, mutta siellä on niin vilkkaalle rahvaalle liian\nkolkko asua. Kontio ja muut petoeläimet ovat varma karjan surma.\nSuuremmistakin kylistä ne kaatoivat karjaa niin paljon, että joskus\ntämä elinkeino toisista taloista kokonaan lakkasi, kunnes jaksettiin\nhankkia uutta karjaa. Vedet kuitenkin kaikitenkin, vaikka osasta\novatkin tyyten pyydystetyt, ovat paras turva nälkäkuolemaa vastaan.\nAhkeraan kalastaen niistä enimmäkseen saa sen verran, että henkiparka\nsäilyy, vaikka paljas kala ilman leipää, tuota vaatimattomissa oloissa\nelävien ihmisten ensimäistä ja rakkainta ravintoainetta, onkin vain\nnälkäravintoa.\n\nViime aikoina oli kuitenkin uudisasutus alkanut vähitellen tunkeutua\nkauemmaksi salolle. Noustessani Alijärvestä Kostamukseen näin\nerämaisella jokimatkalla useitakin uusia taloja, Vuonnisen puolessa\nvielä enemmänkin. Mutta puute oli uudistaloissakin ainainen vieras,\nelleivät eläjät muulla tavalla hankkineet tuloja, millä maksaa\ntarpeensa ja ostaa lisää viljaa. Mutta mitäpä olisi tällä rahvaalla\nollut rahaksi myytävää, kun se ei omistanut metsiä? Sen täytyi\npakostakin lähteä kaupoille.\n\nKarjat olivat laitumien kehnouden ja petoeläinten vuoksi niin\nvähäiset, ettei karjasta saatu muuta kuin niukasti omat tarpeet. Voita\ntuskin vietiin maasta ensinkään, ja se olikin enimmäkseen huonoa\nlaadultaan. Pohjoisessa, Tuoppajärven pohjoispuolella ja Suomen rajalla\netelämmässäkin, pidettiin poroja, ja poronhoito oli, missä se menestyi,\narvokas apuelinkeino. Mutta niin suureen voimaan ei tämä elinkeino\nollut Vienan Karjalassa päässyt kuin Kuusamossa Suomen puolella.\n\nMetsästys lienee ennen ollut tärkeimpiä elinkeinoja. Nyt sitä\nrajottivat viralliset säännökset, ja muutoinkin se näytti melkoisesti\nrappeutuneen ainakin niissä osissa Vienan Karjalaa, jotka käyvät\nSuomessa kaupoilla. Metsänriista ja turkikset vietiin talvikeleillä\nSunkuun, Äänisjärven rannoille, josta palatessa tuotiin kankaita,\nompeluksia ja ylellisyystavaroita. Nyt oli tämä kauppa ainakin rajan\npuolessa vähentynyt melkein olemattomiin. Merimaan puolessa rahvas\nkuitenkin edelleenkin metsästi paljon ja joko vei itse Sunkuun\nsaaliinsa, taikka möi sen sieltä ja Pietarista saakka tuleville\nkauppiaille. Mutta yleisen huomioni mukaan oli riistaa näillä\nlaajoilla saloilla niukalta. Varsinkin siipikarja vaatii viihtyäkseen\ntaajempia metsiä, viidakoita ja noroja. Metsät olivat enimmäkseen\nmarjoistakin köyhät. Ja missä taas lintu ei viihdy, siellä eivät\nmonet turkiseläimetkään elä. Vähäksi on siis Vienan Karjalassa pyssyn\nkäyttäminen jäänyt, ja missä pyssyä ei ole, siellä on kontio isäntänä.\n\nKalastukseen karjalaiset ovat ylen hartaita. Nuotilla, verkoilla,\nmerroilla, rysillä, siimoilla, joka tavalla pyydettiin kalaa, ja\npyydettiin mistä ja milloin vain saatiin. Pyydettiin suuret selkävedet\npuhki ja poikki, pienemmät vedet vielä tyystemmin ja erämaan lammet\nvedettiin usein ihka kalattomiksi. Kalasaunoilla elettiin syksyisin\nviikkokausia. Kalastamisessa naiset voivat tehdä sen kuin miehetkin ja\nheidän käsissään se sen vuoksi varsinkin kauppakautena suureksi osaksi\nolikin. Kun vesiä ei ole jaettu, on järvessä köyhällekin hyvä turva.\nTalvella vedettiin rahenuottaa jäihin tehdyistä avannoista. Keväällä\ntaas oli \"kevätys\" yleinen. Kalanpyydyksiä näki pirteissä melkein\nalati korjattavan. Nuotat riippuivat orsista ja harmaapartaiset ukot,\npuheliaat eukot ja nuorempikin väki olivat niitten ääressä ahkerassa\ntyössä, ja pitkin korjattua osaa ilmaisivat uudet lankasilmät, että\ntyötä oli ollut runsaasti, pyydys siis ollut ahkerassa käytännössä.\nVarakkaimmilla taloilla oli valtaavat nuotat. Muutkin silmäpyydykset\nolivat varsinkin rikkailla mitä parhaat, sillä ei kukaan pitänyt\nitseään niin rikkaana, etteikö hän yhteisestä ruokapadasta olisi\nvetänyt talteen, mitä suinkin sai. Siimaa taas laskettiin joskus\npenikulmakin yhteen mittaan, suurien selkien poikki. Ei ollut pelkoa\nsiitä, että höyryt sotkisivat pyydykset.\n\nMuje on tärkeimpiä särvinkaloja; sitä saadaan varsinkin syksyllä.\nPatakalat ovat nuo yleiseen tunnetut. Järvilohta Kuittijärvissä\nkuitenkin tuntui olevan runsaammin kuin Suomen puolella, koska\nsitä niin vähällä vaivalla saimme onkiimme. Se on ylen lihava ja\nhyvänmakuinen kala. Varsinkin Keski-Kuittijärveä mainittiin lohisaksi.\nKormussalmessa, lähellä Uhutta, soudeltiin kaiken kesää uistinta ja\nsaalista kiitettiin toisin ajoin hyvin hyväksi. Kun Enonsuun pato tuli\npuretuksi, niin on varmaan Ylä-Kuittijärvikin saanut entistä runsaammin\ntätä arvokasta kalaa, jonka puutetta silloin itkivät kaikki ylemmät\nkylät aina Maanselkää myöden.\n\nMutta sitä yleensä valitettiin, että kalavedet kuitenkin kaikitenkin\novat entisestään kovin huonontuneet. Näin itse, kuinka Miinoan\njärvestä, Savinan suurella nuotalla vedettäissä apajasta tuskin\nsaatiin pari kourallista mujeita, eikä aina sitäkään. Mutta kuitenkin\nvedettiin, sillä eipä muutoin olisi saatu sitäkään.\n\nKaikki metsämaa oli valtion. Arkangelin läänissä siitä annettiin\nvuosittain taloa kohti ainoastaan luetut puut hirsiksi, ja näitä\ntoisilleen lainaillen saattoivat kuitenkin rakentaa talonsa. Aunuksen\npuolella erotettiin kylille v. 1884 omat palstat, joista saivat ottaa\nkaikki tarpeensa, mutta eivät myydä mitään. Luvajärven kylän metsäsarka\noli 5 virstaa leveä, 10 pitkä, siis päälle 250 hehtaaria taloa\nkohti, kun kylässä oli 19 taloa. Sitä paitsi oli toinen varasarka,\njohon ei kuitenkaan saanut koskea ennenkuin 40 vuoden kuluttua.\nLuvajärveläiset kuitenkin moittivat sarkaansa pieneksi siihen verraten,\nmitä Kiimasjärvi oli saanut. Tästä metsäpalstasta kyläkunta sai ottaa\ntarpeensa, mutta myydä siitä ei saanut. Joku isännistä oli yrittänyt\ntervaa polttaa, mutta sen olivat naapurit estäneet. Kaskettu kuitenkin\noli vähin.\n\nArkangelin läänissä ei silloin vielä ollut metsäsarkoja, vaan taloa\nkohti annettiin vuodessa kruunun metsästä 7 hirttä, 20 aidanseivästä\nja 20 aidasta. Luonnollista on, ettei semmoisella erällä liikoja\nrakennella.\n\nYhtenä syynä siihen, ettei uudisasutus ollut yleisemmin levinnyt, oli\nollut virallinen kielto. Uudisviljelyksien perustaminen oli kiellettynä\nvuosisata sen jälkeen, kun kaikki metsämaat kahdeksannentoista\nvuosisadan lopulla julistettiin kruunulle kuuluviksi.\n\nVasta v. 1873 saatiin asetus, joka myönsi raivaukset ja takasi ne\nraivaajille 40 vuodeksi luovuttamattomaksi omaisuudeksi. Tätä sanottiin\n\"piletalla\" viljelemiseksi ja sitä oikeutta olivatkin monet jo\nkäyttäneet.\n\nEivät siis ainoastaan vanha peritty tapa ja luontaiset taipumukset\nkehota karjalaisia kauppaan, vaan on se suorastaan pakko. Oma maa ei\nnykyisissä oloissa voi elättää sitäkään vähäistä väestöä, joka sitä\nasuu.\n\nKauppa on ikimuistoisista ajoista ollut Vienan Karjalan rahvaan\ntärkeimpiä elinkeinoja. Historiantutkijat tulevat yhä enemmän\nvakuutetuiksi siitä, että Bjarmien kauppakansa, joka asui Vienan\nsuulla, jonka Other tapasi retkellään ensimmäisen vuosituhannen\nlopulla, oli karjalaista heimoa. Keskiajalla tehtiin Kemijoen\nvesistöstä maan poikki kaupparetkiä Pohjanlahden rannalle, jonne\netelästä saapui turkulaisia ja muita kauppiaita, ja myytiin siellä\neräretkillä kootut nahkat. Olaus Magnuksen kartassa v:lta 1539\nnäemme karjalaisia, jotka Vienan mereltä taivaltavat Maanselän\npoikki Pohjanlahden rannalle, kuljettaen sinne tiukasti sidottuja\ntavarakimppuja, ja Pohjanlahden rannalla heitä odottavat vanteilla\nvyötetyt tynnörit. Karjalaisten tuomain tavarain laadun voimme arvata\nniistä lukuisista riistaeläimistä, joita kartan laatija on heidän\nmailleen piirtänyt. Kaupparetkien lomassa tehtiin ryöstöretkiä\nrajan kahden puolen, usein kauppamatka, kauppain päätyttyä, kääntyi\nryöstöretkeksi.\n\nMutta aikain kuluessa nämä suhteet vähitellen muuttuivat. Kun\nriistaeläimet loppuivat vähiin, kun venäläisyys valtasi Valkoisen\nmeren rannat, näkyy kauppa muuttuneen salakuljetukseksi. Niin ainakin\nvanhat miehet rajan takana muistelivat. Sisä-Venäjältä tuotiin\nkaikenlaisia teollisuustuotteita, varsinkin kankaita, alas Vienan\nmerelle ja kuljetettiin ne sitten rajan poikki Suomeen, ja Suomesta\ntaas tuotiin väkijuomia, joita soudettiin Äänisjokea myöden aina\nKargopoliin saakka. Näillä kauppareitillä myytiin vain se tavara, mitä\nnäin saatettiin mukana kuljettaa, jonka jälkeen palattiin takaisin\nkotiseuduille. Siihen aikaan miehet eivät siis olleet kodistaan poissa\nkolmeaneljännestä vuodesta, kuten nykyään. Vanhimmat miehet sanoivat,\nettä heidän poikina ollessaan varsinainen \"Ruotsin kauppa\" alkoi; sillä\nhe varmaan tarkottivat tämän kaupankäynnin muuttumista kierteleväksi\nlaukkukaupaksi. Nyt eivät laukkumiehet enää vie tavaraa mukanaan\nSuomeen lähtiessään, vaan lähtevät tyhjinä miehinä. Tavarat ostetaan\nSuomessa, taikka tuotetaan Pietarista, laukunkantajat hyötyvät vain\nsiitä, mitä saavat myyntiansiota. Ne jotka eivät kykene itse ostamaan\ntavaroita, saavat niitä varakkaammilta lainaksi, kun luovuttavat\nheille osan kauppavoitosta. Tällä tavalla käyvät varsinkin köyhemmät\nkylät kauppaa, muun muassa Latvajärven miehet, jotka ovat Vuokkiniemen\npohattain palveluksessa.\n\nMelkein joka mies, jolla vain oli tavallinen oveluus kaupan tekoon,\nvietti ainakin osan iästään Suomen puolella laukkuineen kiertämässä.\nKiestinki ja Pääjärvi kävivät kaupoilla etupäässä Etelä-Suomessa,\nHelsingin, Turun seuduilla ja Ahvenanmaalla, Vuokkiniemi\nKeski-Suomessa, Hämeessä ja Pohjanmaalla, Uhut samoilla seuduilla ja\nPohjois-Suomessa, Pistojärvi etenkin Pohjois-Suomessa. Akonlahden,\nLuvajärven ja Kontokin sanottiin kiertelevän Savoa ja Inkeriä,\nPaanajärven, Suopassalmen ja Jyskyjärven taas Satakuntaa ja Turun\nlääniä.\n\nKaupoille lähdettiin syksyllä, kun maatyöt alkoivat olla kotipuolessa\nloppuun suoritetut. Kuittijärven seutujen \"ruotsimiehet\" tavallisesti\nmatkasivat suuressa joukossa Maanselän poikki Hyryn rantaan, josta\nVuokin haaran lähdevedet alkavat. Sinne kokoontui suuret määrät Kiannan\nmiehiä tarjoomaan tervaveneitään kaupan. Nämä venemarkkinat pidettiin\n\"Tornion särkän\" luona ja Lähteenkorvan laskujen mukaan myytiin\nsiellä vuosittain noin 40 venettä karjalaisille laukkumiehille. Nämä\nasettuivat ostamiinsa veneihin, 25-30-40 miestä kuhunkin, ja laskivat\nsitten kaikki vedet Kajaaniin ja Ouluunkin saakka, jossa veneet\ntavallisesti pilahinnasta myytiin. Laukkumiehet tunsivat tämän väylän\nniin hyvin, että sanottiin heidän tavallisesti laskevan kaikki kosket\nilman varsinaisia laskumiehiä, \"silmänäön mukaan\" vain. Kemijokivarsi\nja Kiitehen--Nuokkijärven vesistön kylät, Kostamus ja Kontokki matkaavat\nSuomeen Akonlahden ja Lentiiran taikka Miinoan kautta.\n\nPohjoinen Vienan-Karjala kulkee Kuusamon kautta. Kevätkesästä, osasta\njo kevättalvellakin, palattiin kaupoilta ja tuotiin mukana paitsi\nraha-ansioita kaikenlaisia tarpeita, jauhojakin kesän varaksi.\n\nNiinpä olivat talvella vain naiset ja vanhemmat miehet ja nuoriso\nkotona. Kaikki muut kiertelivät laajaa Suomennientä, selässään raskaat\nlaukkunsa, matkaten talosta taloon kauppaa tekemässä, ja kulkien\nvaivojaan säälimättä pitkiäkin taipaleita pienenkin kauppa-ansion\ntoivossa. Palatessaan kaupoiltaan he toivat parisataa markkaa puhdasta\nvoittoa miestä kohti, toiset enemmänkin. Mutta yleinen valitus oli,\nettä kaupat olivat entisestään paljon huonontuneet. \"Karjalan kirjan\"\ntietojen mukaan oli Suomessa kiertävien karjalaisten luku v. 1872 1,048\nhenkeä, v. 1893 1,139 henkeä, joiden kauppavoitto rahassa nousi 34,615\nruplaan.\n\nTukkiliikkeen levitessä Vienan Karjalaan on siitä vihdoin avautunut\nuusi paikkakunnallinen tulolähde. Varsinkin tukkien vedätyksessä\ntalvella ovat karjalaiset osallisia. Uittamiseen käytettiin siihen\naikaan, jolloin siellä liikuin, enemmän ummikkovenäläisiä Aunuksen\npuolelta. Paitsi miesten puutetta, oli siihen ehkä syynä sekin seikka,\nettä karjalaiset vielä olivat tähän ammattiin tottumattomia.\n\nVaroihin päässeet Vienan karjalaiset ovat yhä enemmän alkaneet perustaa\nSuomen puolelle vakinaisia puoteja, joista moni samalla on ollut\nseutukuntaa kiertävien laukunkantajien työn ja tavaran antaja. Toiset\npuodin omistajat menestyvät ovelan hoidon kautta hyvinkin, toiset\ntekevät vararikon, mutta alkavat muualla uudelleen, taikka palaavat\nkotimaahan taloihinsa, joita ei saa velasta myydä, johon lisäksi tulee\njättää kaikki sen viljelemiseen tarpeellinen irtaimistokin. Ei siis\nainoastaan kotirakkaus saa karjalaisia kauppiaita pitämään kiinni\nkotoisesta konnustaan, vaan se todella on heille hyvänä turvana.\n\nToisien sanottiin meidän puolella harjottavan kaikenlaista luvatonta\nkeinottelua, vaikka he omalla puolella olivat parhaitten miesten\narvossa. Semmoinen on kuin onkin karjalaisen kauppasiveys, että hänen\nmielestään kaikki tiet ovat luvallisia, jotka vain perille vievät,\njoista hän saa hyötyä.\n\nJokaisen huomio kiintyy siihen, hänen rajan poikki astuessaan,\nkuinka perinpohjainen ja jyrkkä ero on kansan ja asutuksen välillä\nrajan kahden puolen. Suomen puolella on rajaseutujen rahvas jöröä,\nharvapuheista, mutta sitkeätä ja tarmokasta, itsenäistä ja suuressa\nmäärin itsekästäkin. Se ei helposti tutustu matkustajaan, pysyy\numpimielisenä, elää kotonaan jotenkin likaisissa pirteissä, syö mitä\nyksinkertaisinta ruokaa, mutta kuitenkin on sen toimissa, talon\nasumaassa, rakennuksissa joku voiman leima. Nuo ylämaan laajat kartanot\nmonine rakennuksineen, verraten avarain peltojensa ympäröiminä,\ntuntuvat sen vuoksi Vienan Karjalan asuinpaikkain rinnalla melkeinpä\nvarakkailta. Ne hallitsevat laajoja maitaan, polttavat metsiään\ntervaksi mielin määrin, pitävät melkoisia karjoja, rakentelevat suuria\nveneitä ja matkaavat niillä Oulujärvelle ja merenrannallekin saakka\ntuotteitaan myymään.\n\nVienan Karjalan puolella ovat kartanot, viljelykset, karjat niihin\nverraten vähäiset. Ja samoin kuin on kaikki helpompaa, köykäisempää,\nsamoin on kansan luonnekin keveämpää ja vierastellessaankin\navomielisempää kuin meidän puolella.\n\nTämä jyrkkä ero on sitä omituisempi, kun muistelemme näiden maiden\nentisiä vaiheita. Aikanaan oli koko Pohjois-Suomi merimaata myöden\nkarjalaista, hitaasti ja ainaisissa tappeluissa pohjalainen asutus\nrannikolta eteni ylämaihin. Mutta yhä vieläkin on varmaan suuri\nosa Oulujoen vesistön asukkaista karjalaista sukujuurta, ja Vienan\nKarjalassa taas melkein joka kylässä suurimmat suvut johtavat\nsukuperänsä Oulujoen rannoilta ja merimaasta saakka. Näin on varsinkin\nniitten sukujen laita, jotka ovat vanhat runot parhaiten säilyttäneet.\nLatvajärven Perttuset ovat omain sukutietojensa mukaan tulleet aina\nHämeestä, Orihvedeltä saakka. Martiskan suku on Oulujoen varrelta\nsikäläisiä Karjalaisia -- samaa sukua kuin matkatoverini, jos\nMartiskaiselta Teppanalta saamani tieto oli oikea. Maliset, Vuonnisen\nparas laulajasuku, niinikään ovat Suomesta kotoisin. Vierautumisen\nvaikuttivat nuo kamalat vainot, jotka kautta vuosisatain häiritsivät\nnaapurisopua rajan kahden puolen. \"Varastussodat\" eli \"peittosodat\",\njoissa vuoroin retkeiltiin toiselle ja toiselle puolelle, suomalaiset\nVienan merelle, karjalaiset venäläisten avulla Pohjanlahdelle saakka,\njoissa harjoitettiin kaikkea raakuutta ja julmuutta, mitä suinkin\nilkeys ja viha voivat keksiä, hävitettiin, poltettiin, ryöstettiin,\nmurhattiin missä voitiin, ne tosin päättyivät jo seitsemännentoista\nvuosisadan alulla, mutta niitten kautta laskettiin perustus sille\njyrkälle erolle, joka heimolaisten kesken rajan kahden puolen yhä\nvielä vallitsee. Niiltä ajoin saakka on säilynyt tuo epäluulo ja\nvierastelu, jolla matkustajaa yhä vielä rajan takana kohdellaan.\nElämän ja tapain jyrkkyys pysyivät voimassa, vaikka vainot olivatkin\npäättyneet. Myöhemmät sodat tosin vähemmän ulottuivat näihin syrjäisiin\nseutuihin, vaikkapa molemmin puolin ryhdyttiinkin sotavalmistuksiin,\nniinkuin Vienan puolella säilyneet jaamat ja muistot varotusmajakoista\nyhä vielä todistavat. Päinvastoin pakeni Vienan Karjalaan Suomesta\nuudisasukkaita, ja näistä pakolaisista polveutuvat monet suvut, jotka\nsiellä johtavat Suomesta juurensa. Mutta vainoaikain synnyttämä juopa\nei enää kasvanut umpeen. Heimoero jäi kun jäikin jyrkäksi. Kokonaan\nkarjalaistuneet ovat sen vuoksi ne suvut, jotka rajan taa silloin\nmuuttivat. Ei mikään niitä erota muista asukkaista. Kielen, tavat,\npuvun, uskonnon, kaikki he ovat omistaneet. Tämä kansallisuuden\nmuuttaminen käy yhä vieläkin hyvin helposti ja nopeaan päinsä, sen\nhuomaa niistä naisista, joita Suomen puolelta sinne viedään. Jonkun\nvuosikymmenen kuluttua heitä on vaikea suomalaisiksi enää tuntea.\nRahvas toisissa kylissä muisteli, että asutus niissä oli ennen\n\"varastussotia\" ollut voimallisempi. Miinoassa mainittiin, että\nkylässä, jossa nykyään on vain 11 pienenlaista taloa, savujen luku oli\nollut yli 40, ennenkuin kylä varastussotain aikana hävitettiin. Niinkin\nsuuret kylät kuin Uhut hävitettiin silloin melkein olemattomiksi, ja\nsama oli varmaan Kuittijärvien muittenkin kylien laita.\n\nKielen, tapain, uskonnon ja kaikkien olojen jyrkkä eroavaisuus rajan\nkahden puolen on vaikuttanut, että vanha juuri on säilynyt Vienan\nKarjalan oloissa ja kansan luonteessa. Ei siellä kuitenkaan tapaa\nhetikään niin paljon vanhoja esineitä, kuin esim. Suomen puolella\nEtelä-Karjalassa, sillä suurin osa käytäntöesineistä on muuttunut\naivan uudenaikaisiksi, koska niitä ei sanottavasti omalla puolella\nenää valmisteta, vaan suuri osa ostetaan Suomesta. Rakennuksetkin\novat paljon uudenaikaisemmat, kuin monessa kulmakunnassa Savoa.\nMutta tavoissa, käsityskannassa, koko kansan olemuksessa on jotain,\njoka viittaa aina pakanuuden aikoihin saakka. M.A. Castrén lausui\nkarjalaisten luonteesta seuraavat sanat, joitten totuus Vienankin\npuolella matkustajan silmään pistää:\n\n\"Kohta kun tulee Karjalaan, avautuu muinaistutkijalle uusi maailma.\nYksin karjalaisen ulkopuolinen elämä siirtää tutkijan muinaisuuteen,\nselittää monta hämärää kohtaa vanhassa runoudessa ja tekee hänelle\neläväksi, mitä hän ennen vain sekavasti osasi arvata ja kuvitella\nmielessään. Mutta ennen kaikkia tulee tuo ikivanha esiin kansan tunne-\nja ajatustavassa.\"\n\nNäitä vaikutelmia on usein mahdoton pukea sanoiksi. Ne kuuluvat\ntunnemaailmaan, matkustajan mieleen ne vaistomaisesti painuvat hänen\nseurustellessaan rahvaan kanssa. Niin kävi minulle usean kerran. Ehkä\nelävimmin se iski mieleeni, kuunnellessani Akonlahdessa naisten surua\nsiitä, että heidän miehensä ja poikansa oli viety Kemiin kärsimään\nvankeusrangaistusta luvattomasta kruununviljan jakamisesta. Tuo\nteko itsessään jo sisälsi käsityksen vanhasta itsenäisyydestä, jota\nei vuossatainen kuuluminen mahtavan valtakunnan laiminlyödyimpään\nkolkkaan ole hävittänyt. Mutta varsinkin siinä tavassa, millä nuo\nnaiset käsittivät poikiaan ja miehiään kohdanneen häpeän, siinä\nhillitsemättömässä surussa, jota heidän häpeänsä synnytti, siinä oli\nvanhaa ylimyksellisyyttä, joka havaitsijaan jätti unohtumattoman\nvaikutuksen. Tämä itsetiedottomana elävä entisyyden perintö vakautti\nmielessäni syvemmin kuin mitkään muut seikat sen käsityksen, että\nVienan Karjalan kansan on aikoinaan täytynyt olla vapaan ja itsenäisen.\nSen on täytynyt omata melkoinen kultuuri ja siinä on täytynyt elää\nse elämäntarmo ja itsetietoisuus, joka on toimivan kansan paras ja\nsäilyvin tunnusmerkki. Tämä vanha pohja elää kansan luonteessa yhä\nvielä, vaikka kaikki ulkonaiset olot olivat yhä enemmän kehittyneet\nsiihen suuntaan, että se tuskin enää pääsisi uudelleen tietoiseksi\nheräämään. Se sivistys, joka nykyaikoina on tarpeen kansallisen\nyksilöllisyyden luomiseen, on jo niin vaikeasti saavutettavissa, se\non niin suuren työn takana, että vaeltaja epäillen pudisti päätään,\ntokko se kansa, joka on parhaan osan vanhoista runoistamme säilyttänyt,\nenää uskaltaisi siihen pyrkiäkään. Varmaa on, että ainoa tie siihen on\nkorkeampi sivistys.\n\nEn voi olla tässä yhteydessä toistamatta niitä sanoja, joilla Lönnrot\nKalevalan alkulauseessa kuvaa rajantakaisia karjalaisia:\n\n\"Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joiden tykönä nämä runot ovat\nhalki vuosisatojen säilyneet, näyttää kuin olisi vanhan rikkaan,\nvoimakkaan ja kuuluisan Permian kansan suoraa jälkisukua. Sillä on\nvielä yli muiden Suomalaisten joku ulkonainen perintösivistys vanhoista\najoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteiselämästä, erinomainen,\nkaikkia kieltoja ja vastuksia kiertelevä kaupaninto, nopsa sekä\nruumiin liike että mielenmaltti yrityksissänsä, joka kaikki samassa\nkun heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessä tavattavat\nruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi\nvanhoista Permian ajoista paraan selityksensä. Ruumiin nopeudessa,\npian hoksaavassa mielen maltissa ja kaupanhalussa ovat Suomen maan\nPohjalaiset ja Karjalaiset heidän lähimpiä sukulaisiansa, jälkimäiset\nynnä Inkeriläisten kanssa runomuistissaki.\"\n\nOlen tässä kirjassa koettanut kuvata Vienan Karjalan kansan asumuksia,\nvaatetusta, tapoja ja luonteenominaisuuksiakin, mikäli niihin matkoilla\ntutustuimme. Yleisenä havaintona saattaa sanoa, että naisväki ylläpitää\nkarjalaista kansallisuutta uskollisemmin kuin miehet. He pitävät\ntarkkaan kiinni sekä kielestä, tavoista että vaateparresta, miehinen\nväestö sitä vastoin vähitellen suomalaistuu kauppamatkoillaan.\nMutta se ei vain suomalaistu, se myös osaksi turmeltuu. Irtolaiseen\nelämään tottuen se vähitellen menettää juurensa. Silmäys karjalaiseen\nkansanjoukkoon kotoisilla kyläjuhlilla osotti tämän kylläkin\nselvästi. Miesväen monenlaiset, kirjavat, kaikkialta maailman ääriltä\nkokoon haalitut puvutkin jo rikkoivat sen yhtenäisyyden, joka antaa\nkansankokoukselle ehjän luonteen. Mutta näytti siltä, että sukupolvi\nhuononeekin. Yhä enemmän näkee pienikasvuisia hinteröitä vartaloita,\nyhä enemmän katoo luonteesta entinen raikkaus ja turmeltumaton\nluonnollisuus. Moni viipyi Suomen puolella vuosikausia, pitämättä\nmitään huolta kotona olevista omaisistaan, jotka saivat koettaa tulla\ntoimeen miten voivat ja nähdä kaikkea sitä pohjatonta puutetta ja\nkurjuutta, joka tuolla köyhässä pohjolassa alati on turvattoman ovella\nvaanimassa. Miesten puute on sen vuoksi Karjalan naisten kesken käynyt\nyhä tuntuvammaksi. Heillä ei enää ole tervettä valinnanvaraa, vaan\nliian usein täytyy ottaa kenen saa.\n\nUskonnolliset käsitykset ovat maassa, jossa kansa ei saa omalla\nkielellään opetusta, tietenkin mitä alkeellisimmalla kannalla.\nSen mitä kansa siveellistä valistusta kaipaa, koettaa se korvata\nsäilyttämällä uskollisesti vanhaa perintötietoansa, ja tämä sitä on\netupäässä pystyssä pitänyt. Mutta puhtaampien siveellisten käsitysten\nkanssa on se niistä myös säilyttänyt hämmästyttävän paljon taikauskoa.\nVaeltajan oli tosiaan alussa vaikea tottua siihen käsitykseen, että\nmeidän ajallamme vielä kokonainen kansa, vaikka pienikin, sivistyksen\novilla oli niin kauttaaltaan kiintynyt vanhoihin taikoihin, että\nsen päähän tuskin juolahtikaan niitä epäillä. Lönnrot kertoi siitä\nmonta esimerkkiä, eivätkä asiat ole siitä pitäen kovinkaan suuresti\nmuuttuneet. Semmoisetkin piirit, n.s. vanhavierolaiset, jotka\nankarimmin pitävät kiinni Venäjän vanhasta kristillisyydestä, elivät\nkaikessa yksinkertaisuudessaan syvällä vanhoissa pakanallisissa\ntaikaluuloissa. Karjalaisissa häissä tämä taikausko julkisimmin\nrehoitti, mutta se vallitsi elämän kaikillakin aloilla. Se niukka,\nkouluopetus, jota rahvas sai venäjänkielisissä kansakouluissa, ei\nollut omiaan paljoakaan hyödyttämään kansanvalistusta, koska se saatiin\nvieraalla kielellä.\n\nKorkeampi hallinto ja oikeudenhoito oli venäläisten viranomaisten\nkäsissä. Vienan Karjalassa asui kuitenkin vain joku maapoliisi ja\nalempia metsävirkamiehiä. Mutta suurin osa hallinnollisista tehtävistä\nkuului kunnallisille viranomaisille. Jokaisella seurakunnalla oli\n\"starshinansa\", joka vastasi meidän kunnanesimiestä, apunaan venäjän\nkielinen kirjuri, \"piissari\", joka toimitti kirjoitustyöt. Starshinalla\noli virkahuoneensa, \"pravljeniansa\", jossa esim. me, Vuokkiniemeen\ntullessamme, ensinnä näytimme passimme ja saimme ne asianomaisella\nallekirjoituksella varustetuiksi. Starshinan jälkeen oli tärkein\nrahvaan virkamies \"makasiinin hoitaja\", jonka tuli hoitaa kuntaan\nsijoitettua kruununmakasiinia. Molemmatkin virat kulkivat vuoron\nperään varakkaampien talonomistajain kesken, eivätkä ne suinkaan\nolleet haluttuja, koska pakottivat semmoisia kansalaisia, joilla oli\nSuomessa puoteja tai muita kauppaetuja, olemaan vuosikausia yhtä mittaa\nkotonaan. Kammottu oli varsinkin makasiininhoitajan virka, koska\nyleinen vakuutus isäntien kesken näytti olevan, että sitä oli mahdoton\nhoitaa joutumatta määräajan umpeen mentyä melkoisiin takamaksuihin\nkruunulle. Tästä asiasta kuuli useinkin väiteltävän, ja ainoastaan\nyhden isännän kuulin vakuuttavan, että jos makasiinin hoitaja aina piti\nmakasiinin rahat toisessa ja omat rahansa toisessa taskussa, niin ei\ntulisi vajausta, vaikkei asianomainen olisikaan kirjoitustaitoinen.\nMutta varmaan oli kammoon syynä monen huono kokemus.\n\nKylissä oli jokaisessa vanhimpansa, \"staarostansa\", joka virka\nniinikään vaihtui vuoron mukaan, ja hänen allaan oli pienempiä\n\"herroja\", joille kuului avunanto kaikenlaisissa poliisitoimissa.\n\nNäin oli hallinto siis kyllä suureksi osaksi kansan käsissä, mutta\nhallintokoneiston toiminta usein päättyi siihen, mihin kunnan\nvirkamiesten rajoitettu toiminta ulottui. Näytti siltä, että korkeammat\nviranomaiset hyvin vähän huolehtivat tästä laajasta maakunnasta. Hyvin\nvaikeata oli Vienan Karjalan ollut saada hallitukselta apua kadon\nkohdatessa maata, puhumattakaan teistä ja muista liikettä helpottavista\nlaitoksista, joita siellä tuskin oli ensinkään. Ei edes vesiliikkeen\nhelpottamiseksi ollut mitään tehty, vaikka joet ja järvet olivat\nainoat tiet, joita kesällä pääsi kulkemaan kuormain keralla. Suuren\nKemijoen kosket olivat samassa luonnontilassa, kuin olivat olleet\naikain alusta, vieläpä ehkä olivat tukkiliikkeen kautta toisin paikoin\nhuonontuneetkin. Väyliä ei ollut perkattu, ei nousureittejä rakennettu,\njota vastoin Suomen puolella ylämaan vedet pienimpiä latvapurojakin\nmyöden ovat perkatut veneellä kuljettaviksi ja suurempien koskien\nrannoille on rakennettu virstoittain kivisiltoja. Mahdollista on, ettei\nkansa ole parannuksia suurin vaatinutkaan, se kun arvasi saavansa ne\nitse suorittaa, jos ne tehtäviksi tulisivat.\n\nVienan Karjalan väkiluku on vielä pienempi, kuin siellä matkustaissa\ntekisi mieli luulla. Se v. 1897 tuskin nousi kahteenkymmeneen tuhahteen\nhenkeen. Naisia on melkoista enemmän kuin miehiä. -- A.V. Ervasti\nkoetti matkoillaan taitavasti asetettujen kysymysten kautta saada\nselville, onko Vienan karjalaisissa kansallistuntoa, vai pitävätkö\nhe itseään venäläisinä. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että he\ntuntevat itsensä eri kansan jäseniksi, ei venäläisiksi sen enempää kuin\nsuomalaisiksikaan. Mutta herännyttä kansallistuntoa sanan varsinaisessa\nmerkityksessä siellä tuskin on ollut kuin vasta viime aikoina. Siihen\nlienee syynä se, että he kansallisuudella pikemmin ovat käsittäneet\nvaltiollista alamaisuutta kuin kieltä ja rotua. Se vaino, jonka\nalaisena laukkukauppa oli Suomessa kiellon aikana, oli pikemmin omiaan\nvirittämään heissä myötätuntoa sitä ajatusta kohtaan, että Suomenkin\nerikoisasema hävitettäisiin, jotta he saisivat elinkeinoaan rauhassa\nharjottaa. Moniaan kuuli julkisesti lausuvan semmoisia mielipiteitä.\n\n\n\n\nKOTIA KOHDEN.\n\n\nSyksy oli jo käsissä, kun suoriusimme Kivijärvestä kotimatkalle,\nvähän ennen kuin \"ruotshimiehet\" kaupoilleen Suomeen. Kotvan olimme\njo viipyneet, lähes viisi kuukautta, ja iloisimpia matkoja oli taival\nrajalle. Kuljimme ensinnä Kivijärven yli veneellä, sitten lyhyen\nmaakannaksen poikki Viiangin järveen, joka jo on Suomen puolella, sen\ntoisesta päästä edelleen kolme neljännestä maisin Hyryn rantaan, josta\nyksi perkattu vesi vetää yhtä mittaa vaikka mereen saakka.\n\nTähän rantaan saakka meitä saattelivat Varahvontta ja joukko Kivijärven\nmiehiä ja naisia. Kun kaikki tavaramme olivat maataipaleitten poikki\nkannettavat, oli meitä jälleen koko matkue. Ero Varahvontasta oli\nmieltä masentava, sillä kovin surulliseksi hän muuttui ajatellessaan,\nmimmoiseksi hänen toimeentulonsa jälleen muuttuisi yhden kesän keveän\ntyön ja huolettoman elämän jälkeen. Hän oli jo ennakolta uhannut Hyryn\nrannassa meille \"kumartaa jalkaa\", mutta kun olimme tätä orjamaista\nkunnianosotusta vastaan usein kiivastelleet, niin jätti hän toki sen\ntekemättä. Annoimme hänelle erotessamme, mitä meiltä liikeni, annoimme\nmuun muassa uuden veneemme, joka oli jäänyt Akonlahden rantaan, ja\nsaimme runsaat kiitokset palkaksemme. Mitäpä muuta olisimmekaan voineet\nhänen ja hänen joukkonsa hyväksi tehdä? Matkarahain lähennellessä\nloppuaan olimme taas itsekin matalia miehiä.\n\nKun nyt näin kauan viivyttyämme jälleen kuljimme taipaleita omalla\npuolellamme, astui ero rajantakaisen maan ja oman maan välillä joka\naskelella silmään. Joka suossa, jonka poikki karja kulkee, oli Kiannan\npuolella kunnolliset kapulasillat, yhtä hyvät kuin rajan takana\nsuurimmilla valtateillä. Kaikkialta puhui toimeliaisuus ja tarmo. Kun\nnäimme Malahvianvaaran kylläkin vaatimattomien talojen rakennuksineen\nkattavan kokonaisen mäen päällystän, niin emmepä tosiaan muistaneet\nolevamme köyhässä Kiannassa, vaan tuntui kuin olisimme tulleet\nvarakkaaseen maahan. Ihmettelimme peltojen muka laajuutta, karjan\nsuuruutta, kaikkien tilain väljyyttä.\n\nMutta vaikutus ei kuitenkaan ollut joka suhteessa miellyttävä. Ensi\nalussa tympäsi rahvaan jurous. Kun he sanan sanoivat, niin oli se\nniin kylmäkiskoinen, että arvelutti, kannattaisiko ruveta keskustelua\njatkamaan. Säälimättä kiskottiin suuret lunnaat pienestäkin avusta\ntaipaleen poikki. Jos saattomiestä halusi, niin eipä oltukaan täällä\nvalmiita heti taipaleelle lähtemään niin kiitollisen nöyrästi kuin\nrajantakaisissa ansiottomissa kylissä, vaan vastaus pyöri ensinnä sen\nkysymyksen ympärillä, kuinka paljon vieras voi maksaa semmoisesta\navusta. Kiantalainen ei ole ainoastaan juro, vaan myös melkoisessa\nmäärin itsekäs. Mutta siihen hän varmaan on tottunut tervamatkoillaan,\nsillä sekä Oulussa että pitkin matkaa koettaa silloin hänestä hyötyä\nken vain voi.\n\nEnnenkuin oli saattopalkoista Kajaaniin sovittu, tuiskahti mieleemme\nmelkein vihan tunne, kun piti luvata kuusinkymmenin markoin\ntervaveneestä ja kahdesta saattajasta. Se oli kovin suuri hinta\nsiihen verraten, mitä olimme rajan takana maksaneet. Olimme sen\nvuoksi taipuvaisia liiaksikin harmittelemaan vuokkilaisten pirttien\nlikaisuutta, joka kovin pisti silmään karjalaisten puhtaista asunnoista\ntullessa. Mutta muutamassa päivässä siihen taas totuimme. Ja Kiannan\nmiesten jurouskin unohtui, kun olimme nähneet enemmän heidän\nsitkeyttään ja matkalla kokeneet heidän rehellistä hyväntahtoisuuttaan,\njoka ei sen koommin toivonut mitään etua, kun oli hinnoista kerta\nkaikkiaan sovittu.\n\nMalahvianvaaran isäntä itse toisen miehen keralla lähti meitä Kajaaniin\nviemään. Tyhjässä tervaveneessä oli hyvät tilat, se ei tavaraimme alla\nsyvään painunut, mutta suuremmalla kuormalla ei olisikaan päässyt enää\nlatvavesiä laskemaan. Vaikka ne ovatkin Hyryn rantaan saakka perkatut,\noli kuitenkin vesi nyt loppukesästä niin vähissä, että saimme kokea\ntuhannet tuskat, ennenkuin olimme Vuokin väljemmillä vesillä. Vetämällä\nja kahlaamalla niistä läpi päästiin, sauvoimella auttaen koskiakin\nlaskettaissa. Moneen kertaan lukivat kivet pitkän veneemme pohjanaulat.\nPoikkesimme \"Vuokin rikkaitten\" luona, jotka hätäaikoina ovat Vienan\nKarjalan lainan antajia. Kaikkialla meitä otettiin hyväntahtoisesti\nvastaan, ja kuta enemmän taas seurustelimme omalla puolella, sitä\nenemmän ihmiset meitä miellyttivät. Tuskin olimme missään rajan takana\nnähneet niin vehmaita niittyjä, kuin Vuokin vesien hetemäillä.\n\nOmituista oli laskea tuolta Maanselän ylimmiltä selkosilta saakka yhä\npaisuvan veden keralla etelää ja kotia kohti. Sitä myöden kuin matkalla\nelpyivät iloiset tunteet tuttujen seutujen lähestyessä, sitä myöden\nvesikin joka puolelta tulevista syrjävesistä paisui, puroista kokoontui\nvirroiksi, kohoili jo laineiksi, syöksyi pauhaaviksi koskiksi ja\nKiehimän joessa valtaisella riennolla hyökkäsi rinteen toisensa jälkeen\nkohti suuria viljeltyjä alamaita. Oli siis huvimatka kahdenkertaisessa\nmerkityksessä paluumatkamme.\n\nKun olimme laskeneet Ristijärven ihanat mutkailevat virrat asuttujen\nlehtoisten rantain välitse, monien uhkeiden kukkulain lomitse, niin\nemme enää malttaneet pysyä veneessä, vaan lähdimme maan poikki\noikaisemaan. Aina muistan, kuinka kaunis jälleen oli maantien raitti,\njolla pyörä tasaisesti ja myötämielisesti kisaili ja elämänhaluisena\nsoinnutteli hiekan kovaa pintaa. Kuinka luontevat olivat nuo maantien\nmutkat, kuinka se hyväili silmää somasti kaartaessaan vaarain liepeitä,\ntai kapeana nauhana milloin näkyen, milloin metsiin kadoten, sitä\nkorkean mäen päältä katsellessamme! Kuinka illalla tuoksuivat vuoroin\nraikkaat norot ja vihannat lehdot, ahojen rinteet heinineen, ja\nkuinka vaaroilta kiiluivat akkunat ja sytyttivät riemua! Aina välistä\nsaimme katsella suuren yhteisponnistuksen ihailtavaa voimaa, kun\najoimme valtavan suuren laskuojan poikki, jolla rimpisuo oli muutettu\nsavuavaksi kydöksi, ruskeatähkäiseksi nurmeksi. Kotvan näin ajettuamme\ntulimme vihdoin korkealle mäelle, jolle näkyi koko kukkulainen Sotkamo\nsiintävine selkineen, talollisine vaaroineen, saloineen. Täältä käsin\ntullen se oli kuin kaikkein parhaita rintamaita! Sitä värien, valojen\nrikkautta, maiden vaihtelevaa epätasaisuutta, luonnon ja asutuksen\nvuorottaista aaltoilua, joka tässä levisi eteemme, sitä ei ollut Vienan\nKarjalassa. Ja herttaisella mielihyvällä vihdoin Kajaanissa uudistuimme\nulkonaisesti juurta jaksain, uinuimme ensimmäisessä somassa kaupungissa\nmoitteettomani valkoisten lakanain välissä, höyhenpatjoilla, ja söimme\nrunsaita moniruokaisia aterioita. Kulttuuri oli saanut takaisin\nmetsistyneet lapsensa.\n\nMutta kuitenkin kaikitenkin, kun ensimäinen jälleennäkemisen ilo\noli asettunut, kun vielä paljon suurempi kaupunki oli meidät saanut\npyörteihinsä, tavallinen kirjallinen arkityö alkanut, kun päivät\nolivat lyhenneet ja hämärät pidenneet, niin alkoivat jälleen elää\nmielessä ne ajat, jotka olimme etäisessä Vienan Karjalassa viettäneet.\nSilloin muistimme jälleen runoutensa omituisessa taruvalossa tuon\nyksitoikkoisen, havumetsän peittämän maan, jossa niin harvassa valottaa\nharmaja kylä salojen keskellä, yksinäisten vesistöjen rannoilla.\n\nSiinä maassa on kuin onkin samaa viehätystä kuin etelän klassillisissa\nmaissa, joita niin monet runoilijat ovat ylistäneet, jonne länsimaista\nyhä ja yhä vaelletaan ihailemaan niiden vanhoja taideaarteita.\n\nVienan Karjalassa ei tosin ole katkenneita marmoripilareita eikä\nsortuneita vanhoja rakennuksia, jotka laakerien ja muratin peittäminä\nkatselisivat yli sinisen meren, mutta yhtä värikäs ja iloinen on\nsiellä kansa ja niinkuin sortuneitten muinaisrakennuksien kappaleita\novat ne ihanat sankarirunot, joita siellä on säilynyt. Siellä tapaa\nusein matalimmassakin majassa ja kolkoimmassa erämaassa noita esi-isäin\nhajonneen runotemppelin jalosti muotoiltuja, aikain laulannassa\nhioutuneita kappaleita, ja ne sytyttävät sitä syvempää ihailua ja\nrakkautta, kuta vaatimattomammissa oloissa ovat säilyneet.\n\n\n\n"]