[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fioagbB8RJYBFzOchr133IgzmabABihc7ATzx7cvPP2Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2006,"Hyvä naapuri","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"2006-n-n-hyva-naapuri","2006__N._N.__Hyvä_naapuri","romaani",[],[],"fi",1863,1913,8192,49640,false,59445,[21,22],"Christian life -- Juvenile fiction","Neighbors -- Juvenile fiction",[24,25],"Historical Novels","Novels","\"Hyvä naapuri\" by Anonymous is a historical fiction novel written in the early 20th century. The narrative centers around the lives of two neighboring families, the Liscomes and the Wisp family, focusing on themes of kindness, forgiveness, and community dynamics. Through interactions between the two families, the story explores how familial love and moral values can ultimately foster goodwill, even in the face of adversity and past grievances.  At the start of the novel, as the Liscome family relocates to a new home in Connecticut, they arrive at a local inn where the hostess misjudges their status by hesitating to provide them the best accommodations. The Liscomes have a large family, including the youngest, nicknamed Poju, who voices his distress when their mother steps away. The opening sections also introduce the antagonistic Wisp family, known for their contentious relationships with previous neighbors. As the Liscomes establish themselves in their new environment, they face ongoing challenges from the Wisps, highlighting themes of neighborly conflict. The characters exhibit resilience and a deep-rooted belief in the importance of treating others with kindness and respect, setting the stage for the unfolding drama of their lives. (This is an automatically generated summary.)",[],199,"Täti kertoo -sarjaan kuuluva kertomus seuraa uuteen kotiin Uudessa Englannissa muuttavaa suurta perhettä ja heidän asettumistaan uuteen naapurustoon. Kristillistä moraalia painottava tarina kuvaa ystävällisyyden ja avuliaisuuden merkitystä arjen haasteissa sekä naapurien välisissä suhteissa.","'Hyvä naapuri' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2006. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HYVÄ NAAPURI\n\n\nTäti kertoo XIII\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\n\nSyyskuu oli vasta alullaan, mutta ilma oli koloa, joten lämmitteleminen\ntakkavalkean ääressä ei suinkaan ollut tarpeetonta.\n\nKotka nimisen ravintolan emäntä ei kuitenkaan tahtonut ottaa\npaperikukilla koristettua närettä vierashuoneen takasta, sillä vaikka\nolikin kylmä, tiesi hän entisestään, ettei talvi vielä ollut tulossa;\nja näyttiväthän nuo matkustavaiset olevan alhaista säätyä ja ehkä\ntyytyvät viettämään yönsä arkihuoneessa.\n\nMuuttava perhe on aivan tavallinen näky Uudessa Englannissa, eivätkä\nnämäkään, jotka nyt saapuivat ravintolaan, herättäneet paljoa huomiota.\nEi heillä ollut aasia, ei kamelia. Neljä lihavaa härkää veti heidän\nisoja vankkurejaan, jotka olivat täpösen täynnä kestäviä,\nsiistinnäköisiä huonekaluja. Härät olivat hyvänsävyisen ja tyytyväisen\nnäköisiä, ikäänkuin olisivat olleet hyvässä sovussa koko maailman\nkanssa. Ajajalla näkyi olevan veljenrakkaus heihin, ja vaikka hänellä\noli kädessään pitkä ruoska, oli se nähtävästi vain jonkunlaisena viran\nmerkkinä, eikä kidutusaseena. Perheen muut jäsenet istuivat isoilla\nnelipyöräisillä rattailla, puhtaan palttinaisen suojakatoksen alla.\nRattaiden eteen oli valjastettu kaksi vankkaa hevosta, yhtä säyseitä\nkuin härätkin.\n\nPalttinasuojuksen alta tuli näkyviin niin monta henkilöä, että\nravintolan emäntä ihmeissään virkkoi: \"Voi poloisia, joilla on\ntuommoinen lapsilauma!\" Hän ei ymmärtänyt että taivaallinen isämme\nparhaiten tietää mikä virvoitus lapset ovat isän ja äidin sydämelle.\nKiitos Jumalalle pienokaisista, samoin kuin kukkasistakin, vaikka eivät\ntee työtä eivätkä kehrää! Näin isä ja äiti ajattelivat tyytyväisinä\nseisoessaan vaunujen vieressä, kunnes kaikki lapset olivat laskeutuneet\nmaahan.\n\nKun äiti huomasi, että emäntä oli vastahakoinen ottamaan närettä\nvierashuoneen takasta, ehdotti hän ystävällisesti, että lapset\nviettäisivät illan arkituvassa. Siihen emäntä heti suostui, mutta\nsamassa hän kuiskasi palvelijalle, etteivät nuo ihmiset taitaneet olla\nsuurtakaan sukua, koska olivat niin nöyriä.\n\nLapset asettuivat istumaan riviin pitkälle penkille lähelle loimuavata\nroihua. Siinä he keskenään puhelivat ja naureskelivat, kunnes nuorin,\n\"Poju\", hetkeksi häiritsi heidän iloansa.\n\nPoju oli pieni poikanen, vasta toisella vuodellaan. Kun äiti lähti ulos\nnoutamaan jotakin vaunuista, tuijotti Poju ensin vähän aikaa oveen, ja\ntultuaan siihen vakaumukseen, ettei äiti enää koskaan palajaisi,\nkävivät hänen pienet kasvonsa aivan tulipunaisiksi ja hän alkoi huutaa\ntäyttä kurkkua. Sisaret koettivat lohdutella häntä, ja veljet vetivät\nesiin linkkuveitsiään ja muita aarteita taskuistaan, mutta Poju vain\nparkui yhä surkeammasti.\n\n\"Vait!\" torui emäntä -- \"olisitpa vain kolmeakaan minuuttia minun\npoikani.\"\n\n\"Suu kiinni!\" tokasi palvelijatar.\n\nSamassa äiti tuli sisään. Poju kurkotti pienet kätensä häntä kohti ja\nhuusi: \"Ota tyliin, ota tyliin!\"\n\n\"Pieni selkäsauna olisi tarpeen tuolle nuorimmalle\", ehdotti emäntä.\nMutta äiti, joka tiesi että ruoka ja lepo olivat tarpeellisemmat,\ntilasi maitoa. Sulkien väsyneen lapsen syliinsä hän istui takan ääressä\nodottaen, kunnes maito tuotiin, ja Pojuparka nukahti niellessään\nviimeistä pisaraa.\n\nToinen lapsista, Nelly tyttönen, toi sitten vaunuista sisään Mirrinsä,\nsievän mustankirjavan kissan, jolla oli punainen nauha kaulassa. Mirri\noli aikonut lähteä maailmalle oman onnensa nojaan, ja sentähden Nellyn\ntäytyi pitää sitä vankina. Mutta harvalla vangilla on niin hyvät päivät\nkuin Mirrillä oli. Monesta talosta tienvarrella oli sille ostettu\nmaitoa, ja nyt se koristaan noustessaan näytti niin katuvaiselta, että\nNellyn täytyi moneen kertaan hyväillä sitä. Mutia Nellykin ja hänen\nsiskonsa olivat väsyneet, Toimellinen äiti valmisti heille iltasen, ja\nsitten he kalkki seurasivat Pojua höyhensaariin. Kun lapset olivat\nlevolla, rupesivat isä ja äiti talonväen kanssa iltaselle.\n\n\"Te olette siis Connecticutista\", sanoi isäntä. \"Aiotteko muuttaa\nasumaan näille tienoille?\"\n\n\"Uuteen asuinpaikkaamme on tästä kolme peninkulmaa.\"\n\n\"No tekö olette ostaneet Julionahon?\" kysyi emäntä.\n\nVieras nyökäytti päätään myöntävästi.\n\n\"Vai niin\", virkkoi isäntä, \"sitä paikkaa ei yksikään mies tältäpuolen\nConnecticut-virtaa olisi ottanut ilmaiseksikaan.\"\n\n\"Miksei?\" kysyi vieras.\n\n\"Ei minkään muun vuoksi, minun tietääkseni, kuin lähimmän naapurin\ntähden\", vastasi isäntä.\n\nVieras katsahti hymysuin vaimoonsa. Sen johdosta emäntä kysyi\ntunsivatko he Wispin perhettä ja tiesivätkö mihinkä kyykäärmeen pesään\nolivat menossa.\n\nVaimo sanoi kuulleensa heistä, mutta toivoi kuitenkin voivansa elää\nsovinnossa heidän kanssaan.\n\n\"Jos sen voitte\", sanoi isäntä, \"en eläissäni enää rupea ennustamaan\nmitään. Minä olin Wispin naapurina kuusi kuukautta ja viikon, ja se oli\nseitsemän päivää kauemmin kuin kukaan muu tähän asti on siellä\nkestänyt. Me riitelimme jok'ainoa päivä, yksin sunnuntaitkin. Samoin\ntekivät Jaakko herran ja Rovenerin perheet ja Morelyn leski. He ovat\nkaikki mitä rauhallisimpia ihmisiä, mutta vaikka olisivat jumalisiakin,\neivät sittenkään voisi menestyä siellä. Pastori Page osti paikan ja\npäätti koettaa mitä kärsivällisyys vaikuttaisi.\"\n\n\"Se kai vaikutti hyvää\", arveli vaimo.\n\n\"Mitä vielä!\" vastasi isäntä. \"Pastori vakuutti, ettei Jobinkaan\nkärsivällisyys olisi kestänyt siellä kauempaa kuin kuusi kuukautta.\nSiitä syystä minä sanoin, ettei kukaan tämän puolen mies ostaisi sitä\npaikkaa, ja teinä minä möisin sen ensimäiselle Connecticutin miehelle,\njonka vain saisin käsiini. Te kyllä piankin muutatte pois sieltä. Ette\njaksa sitä kärsiä.\"\n\n\"Ette _voi_ sitä kärsiä\", jatkoi emäntä, -- \"he tappavat teidät\nennenkuin vuosi on kulunut umpeen.\"\n\nTähän vieras vastasi: \"Entäpä jos me tapamme heidät ja pelastamme oman\nhenkemme.\"\n\nIsäntä vilkasi hämmästyneenä ensin mieheen, sitten hänen vaimoonsa,\nmutta kun ei kummankaan katse ilmaissut minkäänlaisia murhan aikeita,\npiti hän vieraan sanoja leikkipuheena. Mutta palvelijatar käsitti ne\ntoisin ja kertoi heti rengille, että vieras oli uhannut heti perille\npäästyänsä tappaa Wispin ja koko hänen perheensä. Ja tuskin viikon\nkuluttua sai Wisp kuulla, että hänen uusi naapurinsa oli vannonut\ntappavansa hänet.\n\n\"H.H. Liscome\" oli merkitty matkustajain kapineihin, ja heidän levolle\nmentyä lausui isäntä vaimolleen, että he luultavasti kuuluivat sen\nnimiseen perhekuntaan, joka asui rauhassa intiaanien keskellä, vaikka\nnämä hätyyttivät kaikkia muita asukkaita niillä seuduin.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\n\nSeuraavana aamuna lähtivät matkustajat taas levähtäneinä ja reippaina\nliikkeelle matkansa päämäärää kohti. Iltapäivällä kävi metsä, jonka\nläpi tie kulki, yhä harvemmaksi, ja puiden välistä pilkotti hauskasti\nheidän uusi kotinsa mäen rinteellä. Mutta ennenkuin he sinne saapuivat,\ntäytyi heidän ajaa toisen talon sivu, joka oli aivan kiusallisen\nlähellä heidän omaansa. Se oli aivan ränsistynyt ja kaikin puolin\nhoidon puutteessa. Useat ikkunaruudut olivat rikki ja joko päreillä\npaikatut tai rääsyillä tukitut. Koko piha oli roskien vallassa, ja sen\nulkoreunassa kasvavat puut painuivat väärinä ulospäin ikäänkuin\nvälttääkseen pahoinpitelyä. Laiha takkukarva koira tuli haukkuen\nmatkustavia vastaan ja alkoi näykkiä Rubenin \"Jowleria\", joka\nrauhallisesti kulki vaunujen perässä. Ensin Jowler ei ollut siitä\nmillänsäkään, mutta kun koira ei jättänyt sitä rauhaan, pysähtyi se\nviimein häätääksensä sen hävyttömyyttä. \"Jowler, Jowler!\" huusi Ruben,\n\"etkös halli häpeä; tuo koira on sinua pienempi.\" Jowler luppasi\nkorvansa, pahoillaan siitä, ettei niin selvästä asiasta pidetty sen\nenempää väliä, sitten se käveli levollisena eteenpäin. Kaksi poikaa\nkiipesi aidalle ja alkoi kivittää tulijoiden hevosia ja härkiä. Pieni\npörröpää tyttö, pitkä, resuinen hame yllään, kiikkui edestakaisin\nveräjässä. Laiha kissa tuli näkyviin, ja tyttö litisti sen hännän\nveräjän ja pielen väliin niin että se tuskissaan riuhtoili ja rääkyi.\nSen nähdessään Nelly painoi päänsä käsiinsä ja muut lapset vaunuissa\nkatsoivat toisaalle. Pihassa tallusteli Pojun kokoinen poika pistellen\nkanoja pitkällä kepillä ja uhaten nykkiä niistä kaikki höyhenet. Lapset\nkatsoivat vanhempiinsa.\n\n\"Isä kulta\", sanoi Nelly, \"nuo lapset eivät ole kilttejä.\"\n\n\"Huomaatko nyt mitävarten Jumala lähetti sinut tänne?\" kysyi isä. \"Kun\nlapset ovat oppineet olemaan hyviä ja ystävällisiä, tulee heidän\nkehottaa muitakin olemaan samoin. Sillä tavalla ovat pienet pojat ja\ntytöt hyödyksi maailmassa ja saavat siunauksen Jumalalta.\"\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\n\nOli ensimäiuen ilta uudessa kodissa. Aurinko oli laskenut, ja kuu\nvalaisi heleästi kellahtavassa syyspuvussaan olevia puita. Isä ja\nNiko-renki olivat vielä hevosia ja härkiä ruokkimassa. Äidillä oli\nkyllä paljon tekemistä, mutta ensi työkseen hän kuitenkin antoi\npienokaisille heidän illallisensa ja laittoi heidät nukkumaan ennenkuin\nnälkä ja väsymys olisivat saattaneet heidät levottomiksi. Jokainen\nlapsi luki iltarukouksen ja äiti rukoili kaikkein puolesta yhteisesti.\nEipä ihmekään että he sitten nukkuivat niin rauhallisesti. Sillä\ntiesiväthän he, että heidän rukoiltuaan: \"Sun haltuus', rakas Isäni, mä\naina annan itseni\", lähetti Jumala enkelinsä heitä vartioimaan ja\nheidän kotiansa suojaamaan.\n\n\"En huoli väsyttää itseäni liiaksi tänä iltana, etten näyttäisi\nrasittuneelta\", ajatteli äiti. Hän istui tuolille avonaisen oven suuhun\nja alkoi vertailla nykyistä kotia siihen kotiin, mistä hän oli\nlähtenyt. Täällä kartanolla kasvoi kaksi korkeata jalavaa, niinkuin\nentisessäkin kodissa. Niistä hän oli kiitollinen. Muuta\nyhdenkaltaisuutta hän ei löytänyt. Täällä oli kaikki kolkkoa. -- Yksin\npuissakin näkyi rakkauden puute: ne kasvoivat vinossa ja väärinä,\nikäänkuin katsoisivat karsaasti toisiinsa. Köynnöskasvit potivat\npahempaa vikaa kuin aikaisen hallan tuhoa. Revittyinä ja taittuneina ne\nitsekkäästi loikoivat toistensa tiellä katsoen jokainen vain omaa\nhyötyänsä. Tämä ei ollut entisen kodin kaltaista. Rouva Liscome oli\nkasvanut rakkaassa kodissa, missä kaikin tavoin tehtiin olo hauskaksi\nja mieluisaksi. Puhtaan sydämen rakkaus ei rajoitu yksin ihmisiin. Me\npidämme sitä jalona ihmisenä, joka rakastaa lähimäistään niinkuin\nitseänsä, ja monen mielestä tämä on kylliksi. Mutta sydämen rakkauden\nlähteestä virtaa monta hyvän tahdon puroa, jotka tarjoavat virvoitusta\nkaikille -- eläimillekin tuhansilla laitumilla ja lukemattomille kedon\nkukkasille. Siitä sydän rikastuu; se ikäänkuin uhkuaa lempeyttä, niin\nettä halvimmatkin luodut saavat siitä osansa. Rakkaus vaatii meitä\nsäälimään ja auttamaan köyhää, kärsivää lähimäistämme, mutta se ei\ntyydy tähänkään. Pieni lintu, hieno hyönteinen, tallattu kukka ja\ntaittunut köynnös herättävät sääliämme ja vaativat rientämään apuun. --\nTällaisia neuvoja oli rouva Liscome saanut kodissaan, ja onnellinen on\nkoti, jossa näin opetetaan ja eletään.\n\nMutta nyt hän oli kaukana tästä kodista. Hän oli ikäänkuin lämpöisestä,\npehmeästä pesästään lähtenyt lintu. Hän hymyili kuitenkin näille\naatoksilleen ja sanoi itsekseen: \"Ovathan puolisoni ja lapseni täällä\nja vielä suurempi ilo: Jumala on kanssamme. Rakkaus tekee tämänkin\npesämme suloiseksi ja lämpöiseksi.\" -- Sitten hän sytytti kirkkaan\nroihun vanhaan isoon takkaan ja rupesi valmistamaan illallista.\n\nNäissä toimissa ollessaan huomasi hän, että seiväs ulkoapäin\ntyönnettiin rikkinäisen ruudun läpi akkunalaudalla olevaan kauniiseen\nkasviin. Hän meni ovelle ja näki pojan pujahtavan aidan aukosta Wispin\npuolelle, josta sitten alkoi kuulua naurun kikerrystä.\n\nRouva Liscome muutti kasvin toiseen paikkaan, sulki oven ja pani ruuan\npöytään. Seipäästä ja kasvista hän ei puhunut sanaakaan, kun miehet\ntulivat ruualle. Syötyään he tapansa mukaan pitivät iltarukouksen.\nSiinä ei unhotettu Wispin perhettäkään, ja sekä rouva Liscome että Niko\nliittivät hartaasti amenensa tähän esirukoukseen.\n\nPäivien ja viikkojen kuluessa tehtiin uusille asukkaille usein\nkaikellaista häiriötä, mutta siitä ei paljoa välitetty. Lasten ei\nsallittu puhua niistä keskenänsä, ja kun vihdoin talvi tuli lumineen,\neivät Wispin lapset tarjenneet olla paljon ulkona vähissä vaatteissaan,\nja heidän kujeensa jäivät melkein unohduksiin.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\n\n\"Jos me aina jaksamme olla ystävälliset Wispin lapsille ja sallimme\nheidän tehdä meille, mitä he ikänä tahtovat -- sekö on oikein, sekö on\nhyvä vai kuinka isä?\" Näin kysyi pieni Alice, Nellyn sisar.\n\nAlice oli erilainen kuin hänen muut siskonsa. Jumala oli kyllä antanut\nhänelle selvän järjen, ja hän tiesi paremmin kuin moni muu hänen\nikäisensä lapsi mikä oli oikein tai väärin. Mutta hän ei aina hillinnyt\nluontoaan, vaan kiivastui pikemmin kuin Nelly, Lotty, tai Ruben, tai\nJowlerkin, Rubenin koira. Ei Alice silti ollut suurempi syntinen kuin\nmuutkaan lapset yleensä. Hän tahtoi olla hyvä ja olikin niille, jotka\neivät kiusanneet häntä eivätkä vastustaneet hänen aikeitaan.\nTaivaallinen Isämme on laupias pahoillekin ja kiittämättömille, ja se,\njoka tahtoo olla hyvä, olkoon hänen kaltaisensa. Alicen vanhemmat\nolivat monesti muistuttaneet ja neuvoneet häntä, mutta hän ei vielä\nollut oppinut tekemään hyvää niille, jotka häntä vihasivat, ja\nrukoilemaan niitten puolesta, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat.\n\nKevät tuli, lumi suli maasta, ja tyttöset tekivät itsellensä pieniä\nkukkasarkoja kosteaan maahan. Pienimmät veljekset, Yrjö ja Antti,\njoiden nimeä emme vielä ole maininneet, olivat lapioineen ja kuokkineen\ninnokkaasti auttamassa tyttöjä.\n\n\"Tähän sopii istuttaa lemmikkejä, ja tuolle puolelle kieloja\", ehdotti\nNelly, -- \"mutta mikähän sopisi tuonne Wispin aitaviereen?\"\n\n\"Siihen sopii ruusut\", kuiskasi Alice. \"Ne kasvavat tiheäksi\npensaikoksi ja varjelevat muita kukkiamme Wispin lasten kujeilta.\"\n\n\"Mutta kuulkaapas, sanoi Antti, jos Wispin lapset oppivat pitämään\nkukista, tulevat he varmaankin kilteiksi. Minusta olisi parempi\nistuttaa heidän aitaviereensä semmoisia kukkia, jotka kasvavat\nkorkeiksi ja näkyvät heidän pihaansa\". Siihen Lotty ja Nelly heti\nsuostuivat ja ryhtyivät innokkaasti työhön.\n\nWispin aidassa oli iso aukko. Iltasella sanoi Niko: \"Parasta on ensi\ntyöksemme korjata tuo aita.\" \"Niin onkin\", virkkoi herra Liscome,\n\"voivathan naapurit kulkea kaivolla yhtä hyvin oman porttinsa kuin\nmeidän kukkatarhamme kautta.\" Mutta rouva Liscome arveli tietä\nkukkatarhan kautta hiukan lyhyemmäksi.\n\nNiko veti suunsa nauruun ja sanoi että vaikka se olisi puolta lyhyempi,\nolisi herra Liscomella oikeus korjata aita, eikä kukaan pystyisi\nmoittimaan häntä siitä. Mutta herra Liscome vastasi vain: \"Eipä heidän\nkulkemisestaan ole meille suurta haittaa.\"\n\n\"Ei ole\", sanoi hänen vaimonsa, \"ja ehkäpä siitä on heille hyötyä.\"\n\nAukko jäi tukkimatta, ja Wispin lapset kulkivat kaivolle kukkatarhan\nkautta, väistämättä kukkasarkoja, joista jo alkoi nousta kauniita\ntaimia. Ihmeteltävän paljo vettä he tarvitsivatkin, vaikka sitä ei\nkoskaan käytetty likaisten kasvojen ja vaatteiden pesemiseen.\n\nKaikilla Liscomen lapsilla, paitsi Alicella oli sama mieli kuin heidän\nvanhemmillaan: he olivat päättäneet voittaa Wispin perheen hyvyydellä.\nAlice yksin oli eri mieltä. Hänen oli kovin vaikea hillitä luontoaan\nnähdessään kukkiansa tallattavan. Äiti oli neuvonut häntä olemaan\nkatsomatta Wispin lapsiin, mutta se oli hänelle mahdotonta. Hän ei\nmalttanut olla kurkistamatta oven raosta tahi ikkunasta, nähdäkseen\nmitä he milloinkin tekivät, ja hän kävi yhä katkerammaksi tylyjä\nnaapureitansa kohtaan. Kun hän näki Wispin Maryn tahallaan tallaavan\nhänen rakkaita taimiansa, olisi hän mielellään temmannut ryysyisen\nnutun Maryn hartioilta ja työntänyt hänet päistikkaa ulos aukosta.\n\nEräänä aamuna, kun Alice oli kukkiansa kastelemassa, tuli Mary sinne ja\nnäkyi ihastuvan nähdessään Alicen olevan yksin. Mary oli kaikin tavoin\nyrittänyt päästä riitaan naapurin lasten kanssa, mutta turhaan. Alice\noli ainoa, josta hänellä vielä oli toivoa. Alice ei tosin vielä ollut\nsanonut mitään, mutta Mary oli hänen silmissään huomannut kiukkua, joka\ntyrehdytti rakkauden lähdettä hänen sydämestään. Siitä syystä hän\nihastui nähdessään Alicen yksinään kukkatarhassa ja useat kerrat hän\npoikkesi tieltään penkomaan jalallaan Alicen taimimaata.\n\nAlice oli jo koko aamun tuskitellut vääryyttä, jota hänen muka täytyi\nkärsiä, ja melkein toivonut, että hänen isänsä ja äitinsä hetkenkään\nolisivat Wispien kaltaiset, jotta hän oikein kyllikseen saisi torua ja\nkynsiä ja tukistaa. Tätä juuri miettiessään huomasi hän Maryn\nhävyttömyyden ja vihaisesti käski hänen mennä tiehensä.\n\n\"Enpä menekään\", tiuskasi Mary, \"enkä piittaa sinusta vähääkään. Ei\nisäkään pidä teitä kuivan pesimenkään arvoisina, vaikka sinun isäsi on\nuhannut tappaa hänet.\"\n\nMary juoksi kaivolle. Palatessaan hän laski kiulunsa maahan ja rupesi\ntaas kiusantekoon. Alice joutui vihan vimmaan, tempasi kiulun käteensä\nja heitti siitä veden Maryn silmille. Mary raivostuneena karkasi hänen\nkimppuunsa ja paiskasi hänet maahan, ja nyt he tapellen vierivät\nmullassa. Herra Liscome, joka ladon ovelta oli nähnyt koko tapauksen,\nriensi paikalle, nosti Alicen maasta ja käski hänen mennä noutamaan\nuutta vettä kiuluun. Kun Alice näki isänsä, purskahti hän itkuun, ja\nMary pyrki säikähtyneenä pakoon; mutta herra Liscome tarttui hänen\nkäsivarteensa ja käski hänen odottaa, kunnes Alice toisi veden. Hän\npyyhki Maryn kasvot nenäliinallaan ja puheli hänelle ystävällisesti:\n\"Jos lapset eivät koskaan ole saaneet tietää, että riita ja toruminen\novat syntiä, ei heitä sovi rangaistakaan siitä. Alice tietää, että on\nväärin olla vihassa kenellekään, ja jos äitisi joskus lupaa sinun tulla\nmeille, saat sinäkin oppia sitä, ja sitten et sinäkään enää tahdo\nriidellä etkä tapella.\"\n\nNyt Alice toi veden, mutta oli niin häpeissään, ettei voinut katsoa\nisäänsä silmiin. Isä ei nuhdellut häntä, käski hänen vain mennä\nullakkokamariinsa ja olla siellä siksi kun hänet kutsuttaisiin alas.\n\n\n\n\nViides luku.\n\n\nPuolipäivän aika läheni. Pieni Alice oli yksin -- aivan yksin. Hän\nistui kamarinsa ainoan akkunan ääressä. Ruben oli pellolla isän ja\nNikon kanssa. Yrjö ja Antti työskentelivät puutarhassa, ja Poju oli\nheitä muka auttamassa. Nelly ja Lotty auttoivat äitiä kotiaskareissa.\nAlice ei tehnyt mitään. Eikö ihan mitään? Hän tosin itki, mutta se ei\nollut hyvää itkua. Kyyneleet ovat toisinaan virkistäviä. Kun me kadumme\nja suremme syntejämme, tuottavat ne sydämelle huojennuksen. Monesti on\nhyvä itkeä muidenkin ihmisten suruja ja syntejä.\n\nMutta eivät kaikki kyyneleet ole virkistäviä. Ne ovat silloin\nverrattavat tulivuoresta virtaavaan laavaan, joka kuumuudellaan\nturmelee viheriät nurmikot. Ne ovat katkeria, syntisiä kyyneleitä.\n\nPieni Alice parka! Isä oli lähettänyt hänet yksinäisyyteen\n_ajattelemaan_. Hän toivoi että Alicen mieleen johtuisi kuinka\nitsepäinen, kiittämätön ja tyytymätön hän oli, ja miten kärsivällinen\nhänen taivaallinen Isänsä aina oli ollut, kun Hän oli antanut hänelle\nhyvän kodin ja rakkaat vanhemmat ja siskot.\n\nMutta mitä Alice ajatteli? Ensin hän mietti, että oli hirveän ikävä\nistua näin yksinään. Sitten tuli hänen mieleensä että isä oli armoton\nmies, ettei hän enää eläissään pitäisi häntä isäkultanaan, ja ettei\nmonellakaan tytöllä ollut niin kovia päiviä kuin hänellä, ja että\nLottya ja Nellyä pidettiin häntä parempina. Sitten hän katsoi ulos\nikkunasta kauniiseen kukkamaahansa, jonka Mary oli tallannut, ja kuumat\nvihan kyyneleet nousivat uudelleen hänen silmiinsä.\n\nMinä en voinut olla viskaamatta vettä Maryn päälle, ajatteli hän, --\neikä isän olisi tarvinnut teljetä minua tänne sen tähden, että tein\nmitä minun täytyi tehdä.\n\nNyt hän näki isän tulevan päivälliselle, ja hän päätti itsekseen, ettei\nhän koko aterian aikana vilkaisisikaan isäänsä eikä puhuisi hänelle\nsanaakaan. Hän odotti hetken aikaa, mutta kun ei kukaan tullut\nkutsumaan häntä syömään, rupesi hän pelkäämään jäävänsä ilman ruokaa.\nViimein kuuli hän liikettä rappusista. Nyt tulee kai Lotty tai Nelly,\najatteli hän, asetti muotonsa nyrpeäksi eikä aikonut ensi kutsusta\nlähteäkään. Mutta tulija olikin hänen isänsä. Silloin hän koetti äkkiä\nmuuttaa ilmeensä kärsiväksi ja loukatuksi. Mutta kun hän katsoi\nisäänsä, kuiskasi omatunto, että juuri hän itse äsken oli loukannut\nisäänsä ja tehnyt hänet murheelliseksi.\n\n\"Oletko istunut täällä koko aamupäivän?\" kysyi isä.\n\n\"Olen\", vastasi Alice vesissä silmin,\n\n\"No, mitä olet miettinyt?\"\n\nTyttönen ei aikonut vastata, mutta isä istuutui hänen viereensä ja\nsanoi: \"Sinun täytyy kertoa minulle mitä tänä aamupäivänä olet\nmiettinyt ja mitä nyt arvelet äskeisestä käytöksestäsi.\"\n\nAlice tiesi, että hänen täytyi totella, ja kaikkine virheineen oli hän\nkuitenkin vilpitön lapsi. Hän ei enää kauempaa vitkastellut, vaan\nsanoi: \"Minä olen miettinyt, että isä on liian ankara, kun panee minut\ntänne istumaan koko aamupäiväksi siitä syystä että viskasin vettä Maryn\npäälle.\"\n\n\"Onko mielestäsi mitätön asia, että olet hautonut vihaa sydämessäsi,\nkunnes se on purkautunut uhkaaviin sanoihin ja sopimattomaan tekoon?\"\n\n\"Ei\", vastasi Alice, \"mutta Mary -- --\" Isä keskeytti hänet: \"Sinä\nkyllä tiedät, ettei Maryn käytös tee sinun virhettäsi pienemmäksi, vaan\npäinvastoin suuremmaksi. Minun tulee sinua sääli, kun olet turhaan\nviettänyt koko pitkän aamupäivän, mutta toivon kuitenkin, että Jumala\narmosta suo sinulle aikaa katumiseen. Rakas lapseni, käytä tämä\niltapäivä oikein.\" Näin sanoen lahti isä huoneesta, ja uudelleen\nhyrähtäen itkuun heittäysi Alice vuoteellensa.\n\nNelly toi hänelle ruokaa, \"En tahdo syödä\", nyyhkytti Alice, \"en\nmaistakaan!\"\n\n\"Syö nyt sentään\", pyysi Nelly; \"nouse ylös pesemään silmäsi, ne ovat\naivan tulipunaiset. Vala ne kylmällä vedellä ja syö sitten. Isä päästää\nsinut pois täältä heti kun vain tulet kiltiksi.\"\n\n\"Siinähän se on\", sanoi Alice. \"Isä tahtoo minua katumaan sitä, että\nviskasin vettä Maryn päälle, mutta sitä en kadu vähääkään, enkä aio\nsitä koskaan katuakaan. Minusta on hyvä, että viskaan vettä semmoisten\npäälle, jotka ovat niin likaiset.\" Ja hän purskahti niin hillittömään\nnauruun, että Nelly pelkäsi sen kuuluvan alas asti. Hän sanoi: \"En\nuskalla viipyä täällä enää. Minäkin voisin ruveta nauramaan sinun\nkanssasi, ja sinä tiedät, että on väärin nauraa sille, mitä Jumala\nvihaa.\"\n\nNellyn mentyä makasi Alice kauan vuoteellansa. Naurusta ei enää ollut\njälkeäkään, ja kyyneleetkin olivat kuivuneet. Hänen sydämensä tuntui\nraskaalta kuin kivi; mutta silloin kuiskasi ääni, jota hän ei\nmielellään kuunnellut. Se oli omantunnon ääni. Se oli odottanut siksi,\nkunnes raivon myrsky tyveni. Nyt se alkoi puhua. Mutta Alice ei\ntahtonut kuunnella sen nuhdetta, vaan alkoi kävellä edestakaisin\nhuoneessa. Silloin hän huomasi Mirrin, joka oli Nellyn mukana tullut\nhuoneeseen, makaamassa nukuksissaan lattialla. \"Voi iloa!\" huudahti\nAlice, \"nyt ei ole hätääkään.\" Hän otti pienen luupallon laatikosta ja\nvieritteli sitä lattialla. Mirri nosti päätänsä ja oikoili jäseniään.\nAlice vieritteli pallon sen käpälille, Mirri alkoi leikkiä ja siitäkös\nsyntyi aika melu. Äiti avasi oven, ja samassa Mirri juoksi ulos.\n\n\"Voi äiti, nyt Mirri pääsi ulos, ja minä leikkisin niin mielelläni sen\nkanssa\", valitti Alice.\n\n\"Tekeekö sinun nyt mielesi leikkiä?\" kysyi äiti.\n\nAlice ymmärsi mitä äiti tarkoitti, mutta hän vastasi vain: \"Minusta\ntämä on liian kova rangaistus siitä, että viskasin vettä Maryn päälle.\"\n\nÄidin ääni oli murheellinen hänen sanoessaan:\n\n\"Minä huomaan, että päivätyösi on vielä alkamatta, ja päivä on kohta\nlopussa. Minun täytyy jättää sinut yksin, rakas lapseni!\" Äiti meni\npois ja sulki oven.\n\n\"Minkähän tähden minun täytyy ajatella, vaikka en tahdo? Jota enemmän\najattelen, sitä ikävämmäksi aika käy.\" Näin miettien laskeusi Alice\nvuoteelleen ja nukahti. Hänen herätessään oli jo iltahämärä, ja hän\nnäki ikkunasta Antin ajavan lehmiä laitumelta kotiin. Alakuloisena hän\nistuutui tuolille lähellä ikkunaa.\n\nJumala puhui Aatamille ja Eevalle \"kun päivä viileäksi tuli\".\nViattomuuden tilassa tämä oli heille autuas hetki, mutta\nsyntiinlankeemuksen jälkeen he piiloutuivat, sillä he pelkäsivät.\nJumalan Henki puhuttelee meitäkin, kun päivä viileäksi tulee. Me voimme\nsaattaa tämän pyhän Hengen murheelliseksi aamusella, me voimme olla\nvälinpitämättömiä hänen varoituksillensa päivällä. Mutta väsymättömässä\nrakkaudessaan hän lähestyy meitä vielä, kun ilta tulee. Taivaallinen\nIsämme puhuttelee meitä silloin, ja meidän on vaikea piiloutua hänen\nsilmistänsä.\n\nAlice oli pitkin päivää valittanut yksinäisyyttään, mutta kun päivä\nlaski ja kalpea kuu paistoi hänen huoneeseensa, silloin hän vasta\ntodella tunsi olevansa yksin -- yksin Jumalan kanssa, ja hän rupesi\npelkäämään.\n\nSykkivin sydämin näki Alice isänsä sulkevan ladon ja sitten tulevan\nkukkatarhaan.\n\n\"Isä\", kuiskasi hän nojautuen ulos ikkunasta.\n\nIsä vilkasi ylöspäin ja nyökäytti päätään. Kohta sen jälkeen kuuli\nAlice hänen nousevan rappusia ja juoksi häntä vastaan. Isä otti\ntyttärensä kädet omiinsa ja istui tuolille, ja Alice turvasi isäänsä,\nikäänkuin peläten taasen jäävänsä yksin.\n\n\"Minä en ole unhottanut sinua\", sanoi isä, -- \"minä olen muistanut\nsinua usein tänä päivänä. Sano nyt mitä mieltä sinä olet minua\nkohtaan.\"\n\n\"En minä nyt enää ole vihoissani\", vastasi Alice, \"mutta minä sanon\nsuoraan miten asia on: en ole paljoa ajatellut tänä päivänä, enkö ole\nvielä huomannut tehneeni aamulla väärin. Mutta kun tuli pimeä, rupesin\npelkäämään.\"\n\nAlice ei voinut nähdä isänsä kasvoja, mutta hän kuuli hänen huokaavan,\nja vähän epäröiden hän jatkoi: \"En ymmärrä miten Maryn hävytön käytös\ntekisi minun syntini suuremmaksi, niinkuin isä aamulla sanoi.\"\n\n\"Rakas lapseni, me saamme usein kuulla jalojen miesten ja naisten\nkärsimyksistä, jotka eivät ole tahtoneet säästää omaa henkeänsäkään,\nvaan lähteneet puhumaan Jumalasta pakanoille. Mitä sanoisimme, jos\nmeille kerrottaisiin että nämä lähetyssaarnaajat, suuttuneina siihen\nilkeään, oppimattomaan kansaan, jonka keskuudessa he asuvat, ovat\ntarttuneet aseisiin ja ryhtyneet väkivallalla valvomaan oikeuksiaan?\nEmme uskoisi sitä. Se olisi niin nurinkurista, sillä juuri sentähdenhän\nsinne mennäänkin, kun he ovat niin pahat ja tietämättömät. Sentähden\nhyvät ihmiset opettavat heille mikä on oikein ja hyvää. -- Tuleeko\nmeidän siis sääliä pahoja ja tietämättömiä?\"\n\n\"Kyllä\", -- vastasi Alice, \"kyllä _pakanamaissa_.\"\n\n\"Rakas lapseni\", sanoi isä, \"synti on sama kaikkialla. Kun Jumala\nlähetti isäsi ja äitisi semmoiseen paikkaan, missä ihmiset eivät pelkää\neivätkä rakasta häntä, uskoi hän meille samallaisen työn kuin\nlähettiläillensä pakanamaissa. Saisiko heittää pientä lasta\nmaantienojaan kuolemaan sentähden, että se olisi sairas ja ikävä\nhoitaa?\"\n\n\"Ei, sitähän pitäisi hoitaa vielä hellemmästi, koska se on sairas.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi isä. \"Meidän syntivelkamme tulee suuremmaksi siitä,\nettä me suutumme ihmisiin heidän pahuutensa tähden, kun meidän\npäinvastoin pitäisi auttaa ja sääliä heitä. Sinun isäsi ja äitisi ovat\npäättäneet koettaa mitä rakkauden laki voisi vaikuttaa naapuriimme.\nMutta Alice on rikkonut tätä lakia vastaan ja siten tehnyt tehtävämme\nvaikeammaksi.\"\n\n\"Kyllä se oli väärin, en minä enää tee niin\", sanoi Alice. \"Olen\npahoillani siitä, että teidän ja Wispien välit minun kauttani tulivat\ntukalammaksi.\"\n\nIsä odotti hetkisen ja kysyi sitten: \"Meidänkö tähtemme sinä olet\npahoillasi, etkä mistään muusta syystä?\"\n\n\"En mistään muusta syystä\", vastasi Alice. \"Jos ei minun tarvitsisi\nhuolia isästä ja äidistä, viskaisin ilolla vieläkin vettä Maryn\nsilmille.\"\n\nHerra Liscome oli hetken ääneti. Sitten hän sanoi: \"Alice, minun täytyy\njättää sinut yksin Jumalan kanssa.\"\n\n\"Ei, ei yksin\", huusi Alice ja tarttui isänsä käsivarteen.\n\n\"Ei\", sanoi isä, \"ei _tänne_. Mutta ensin tahdon rukoilla, ettei Jumala\njättäisi sinua, vaikka sinä yrität piiloutua hänen silmäinsä edestä.\"\n\nAlice polvistui isänsä viereen ja seurasi häntä sitten muiden luo,\nvietettyänsä pitkän, ikävän ja hyödyttömän päivän.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\n\nSeuraava päivä oli sateinen. Sadepäivä on toisille äärettömän ikävä,\nmutta toisille tervetullut sentähden että kaikki perheen jäsenet\nsilloin tavallisesti kokoontuvat kotosalle yhteiseen toimeen ja\nseurusteluun.\n\n\"Tänään aikoo sadetta\", virkkoi aamusella Ruben, katsellen ulos\nakkunasta.\n\n\"Siltä näyttää\", sanoi isä, \"mutta mietitään nyt mihin työhön tänään\nryhtyisimme. Niko on taitavin puuseppä. Hän saa tehdä lisää hyllyjä\näidin maitokamariin ja muutenkin laittaa sen hyvään kuntoon.\"\n\n\"Sehän sopii\", sanoi siihen Niko.\n\nHerra Liscome avasi oven käyttämättömään huoneeseen, johon oli koottu\nvanhoja laatikoita ja kaikennäköistä muuta romua.\n\n\"Tämä näkyy aina olleen romuhuoneena\", sanoi hän. \"Ihme etteivät tämän\ntalon entiset omistajat ole huomanneet, että se on hauskin huone koko\ntalossa. Järjestetäänpä se nyt mukavaksi asuinhuoneeksi. Pojat saavat\nkantaa pois kaiken roskan, tytöt tomuuttavat ja lakaisevat ja asettavat\nverhoja ikkunoihin. Kyllä minä korjaan särkyneet ruudut.\" Äiti\nilmoitti, että hänellä on kaunista seinäpaperia, ja lupasi auttaa\ntyttöjä sen seiniin panemisessa.\n\nKaikki ryhtyivät työhön. Niko veisti hyllyjä, isä korjasi\nikkunaruutuja, pojat kantoivat pois romut, tytöt tomuuttivat, pesivät\nkaikki paikat kiiltävän puhtaiksi ja ompelivat ikkunaverhoja. Pikku\nPoju oli mukana kaikkialla ja luuli olevansa hyväksikin avuksi. Kaiken\npäivää satoi rankasti, ja mustat pilvet heittivät synkän varjonsa yli\nseudun, mutta Liscomen perheessä ei ollut synkkämielisyyden\nmerkkiäkään. Tämän onnellisen perhekunnan jäsenet ovat ahkerassa\ntyössä, puhelevat iloisesti keskenään, ja vähän väliä kajahtaa hilpeä\nnauru lapsijoukosta. Isä alottaa laulun, äiti yhtyy siihen, ja Nikon\nsointuva bassoääni kaikuu mukaan työhuoneesta.\n\nTällä tavalla kuluu heiltä sateinen päivä. Mitenkä lienee laita\nWispeillä! Jättäkäämme hyvästit Liscomen perheelle ja kulkekaamme\nvarovasti vääräoksaisten omenapuiden alitse, joista sadevettä runsaasti\ntippuu, ja käykäämme taloon. Vanhan oven puusalpa on särkynyt; puolessa\ntunnissa se olisi korjattu, ja siten koko kolkko huoneusto tulisi\nmukavammaksi. Mutta mukavuus on outo vieras tässä talossa.\n\nSade tippuilee lahoneen laipion kautta lattialle ja muodostaa siihen\nlikaisia lätäköitä. Vesipisaroita räiskähtelee kehtoonkin, jossa pieni,\nriutuva lapsi makaa karkean peiton alla.\n\nPöydän päässä istuva kalpea, mustapartainen mies on herra Wisp. Hän\nlukee paraillaan puolueensa sanomalehteä, jonka kiukkuiset kirjoitukset\novat sopusoinnussa hänen oman katkeran sydämensä kanssa. Huoneessa on\nhänen vaimonsakin, likainen, pörröpää nainen. Alituiset mielipahat,\nvastukset ja vaivat ovat tehneet hänet ennen aikojaan vanhaksi. --\nKaksi poikanulikkaa riitelee keskenään vastanyljetystä kissannahasta.\nMary seisoo ikkunassa katsellen mielihyvin eilen tallattua kukkamaata.\nPojat alkavat tukkanuottasille, herra Wisp karkaa heidän kimppuunsa ja\nlyödä läimäyttää heitä ympäri korvia. Kapalolapsi herää ja alkaa\näännellä. Äiti käskee Maryn tuutimaan, mutta Mary ei tottele, vaan\njuoksee ulos sateeseen välttääksensä kuritusta.\n\n\"Pahankurisempia lapsia ei ole ikinä nähty\", vihoittelee äiti.\n\n\"Ilkeämpää äitiä ei ole ikinä kuultu\", ärjäsee Wisp.\n\nVaimon silmät iskevät tulta, mutta hän ei väitä vastaan, sillä hän\ntietää ennestään mikä siitä olisi seuraus.\n\nMinkätähden tämä koti on niin kolkko, tämä perhe niin onneton?\nKeskinäinen rakkaus puuttuu, se on heidän onnettomuutensa. --\n\nIlta on jo tulossa, ja me palaamme hauskaan naapuritaloon.\n\n\"Tulkaa pojat tänne\", sanoo herra Liscome, \"ja sulkekaa ovi, että äiti\nja tytöt saavat laittaa uuden huoneemme aivan valmiiksi.\"\n\nPojat istuivat kauniisti isän ja Nikon kanssa keittiössä. Aika kävi\nheille hirveän pitkäksi. Viimein vihdoin aukeni ovi, ja kirkas valo\nkajasti pimeään keittiöön.\n\n\"Nyt saatte tulla\", sanoi äiti -- ja voi kuinka hauskalta näytti! Tuli\npaloi rautauunissa, joka vielä aamulla oli ollut tomun ja ruosteen\npeitossa, mutta nyt oli kirkkaana kuin seinällä riippuva peili. Isän ja\näidin kuvat katselivat kehyksistään hymyillen lapsia. Vanhat, entisestä\nkodista tuodut nojatuolit olivat myös sieltä, ja siitä pojat\nerityisesti ihastuivat. Akkunoissa oli valkoiset verhot. Iso raamattu,\nisoisän perintö, oli pöydällä seinäpeilin alla. Lämmintä hehkuva uuni,\npaperoidut seinät, valkoiset ikkunaverhot, vanhanaikaiset tuolit,\nkotona kudottu kirjava matto, -- kaikki oli lapsista verratonta. Ja\nkeskellä huonetta oli pöytä, jolle illallinen oli katettu, tavallista\nparempikin, kun lapsilla oli ollut kova työ ja päivä oli sateinen.\n\nIllallisen jälkeen, kun kaikki istuivat lämmittelemässä rautauunin\nympärillä, sanoi isä: \"Tämä on nyt lasten oma huone. Se on teidän\n_lukuhuoneenne_, jossa saatte viettää hetken joka päivä. Me asumme\nkaukana koulusta, mutta ilman opetusta emme kuitenkaan saa jäädä.\nMeillä on omat kirjamme ja oma järkemme, ja me voimme täälläkin\nviisastua.\"\n\n\"Kuka tulee opettajaksi?\" kysyä Ruben.\n\n\"Äiti on koulun johtaja, Ruben ja Lotty opettajat\", vastasi herra\nLiscome.\n\nNiko tarjoutui laulunopettajaksi ja saikin sen viran.\n\nIsoisän perinnöstä luettiin sitten Johanneksen 14 luku, joka alkaa\nnain: \"Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja\nuskokaa minuun! Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi,\nolisin sanonut teille; minä menen valmistamaan teille sijaa, j.n.e.\"\n\nLapset kuuntelivat hartaasti, kun isä luki tämän kauniin luvun, ja\nsitten Antti sanoi: \"Kyllä kai ne asunnot, joista tuossa puhutaan, ovat\nvielä paljoa kauniimmat kuin tämä huoneemme.\"\n\n\"Ovatpa tietysti\", vastasi isä.\n\n\"Mutta\", kysyi Yrjö, \"kuinka voimme tietää, rakastammeko Jumalaa\nkylliksi päästäksemme hänen ihaniin asuntoihinsa?\"\n\n\"Sen kyllä tiedämme\", sanoi isä. \"Jos rakastamme Jumalaa, rakastamme\nlähimäistämmekin. Kuinka voisimme rakastaa Jumalaa, jota emme näe, jos\nvihaamme lähimäistämme, jonka näemme?\"\n\nNelly oli tällä välin vetänyt ikkunaverhoa vähän syrjään ja katseli\ntarkasti ulos puutarhaan. Sade oli tauonnut, ja täysikuu valaisi erästä\noudonnäköistä esinettä, joka osaksi oli Wispin aidan varjossa. Kun isä\nhuomasi, että Nelly oli rauhaton ja taukoamatta tuijotti ulos, sanoi\nhän: \"Nelly tyttöseni!\"\n\n\"Isä, saanko mennä katsomaan mikä tuolla Wispin aitavieressä on?\" pyysi\nNelly.\n\nIsä antoi luvan, ja Nelly juoksi ulos, mutta palasi heti katkerasti\nitkien.\n\n\"Mikä sinun on?\" kysyivät kaikki yht'aikaa, mutta Nelly painoi vain\nkasvot käsiinsä ja itki, itki.\n\n\"Nelly, tule tänne ja kerro mitä siellä ulkona näit\", kehotti isä.\n\nNelly meni isänsä luo ja nyyhkyttäen ilmoitti, että Mirri oli nyletty.\n\n\"Mirri nyletty\", huudahtivat kaikki lapset ja hypähtivät seisoalleen.\nÄiti viittasi heille, ja he istuutuivat taas paikoilleen.\n\n\"Oliko se Mirri?\" kysyi Niko. \"Jospa se olikin Wispin kissa\".\n\n\"Ei, ei\", valitti Nelly, \"se on minun Mirrini. Sitä ei ole näkynyt koko\npäivänä, ja minä olen hakenut sitä. Jos Wispin kissasta nylettäisiin\nnahka, ei siitä raukasta jäisi mitään jälelle. Se on minun Mirrini,\nminun kaunis, lihava Mirrini!\" Nelly hyrähti uuteen itkuun.\n\nHerra Liscome meni ulos katsomaan kissaparkaa. Se oli Nellyn kissa.\nSisään palattuaan otti isä Nellyn syliinsä ja sanoi: \"Minun tulee sinua\nsääli, tyttöseni.\"\n\n\"Minä pidin niin paljon siitä\", sanoi Nelly Nikolle, joka ei tietänyt\nsen vaiheita. \"Se oli orpokissa. Sen emä kuoli, kun se oli vielä hyvin\npieni, ja Maria täti antoi sen minulle. Minä nousin yölläkin\nlämmittämään sille maitoa.\" Ja Nelly alkoi itkeä uudelleen. Niko uhkasi\nottaa pyssynsä ja ampua Wispin kissan, mutta Nelly kielsi.\n\n\"Rukoilemmeko heidän edestään?\" kysyi isä. Siihen Nelly suostui, ja\nhänen mielensä rauhoittui isän rukoillessa heidän edestään, jotka\nolivat häntä vahingoittaneet.\n\nSamana iltana lähti herra Wisp ulos tuvastaan. Ikävä päivä oli\nlopullaan. Katkerat sanat ja tyly käytös olivat suurentaneet sitä\nsyntivelkaa, josta hänen ehkä piankin tuli vastata. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat, ja salainen kuume kulutti hänen elinvoimiaan. Hän\nnojautui särkyneeseen aitaan; kuun valosta tunki joku säde puiden\nlehvien lomitse, ja tuulenpuuska leyhytteli hänen mustaa, takkuista\ntukkaansa. Hän kuuli Nellyn avaavan oven ja näki tytön lähestyvän ja\nsilmät selällään tuijottavan nylettyyn kissaansa. Vihan riemu vilahti\nhänen mieleensä; hän toivoi saavansa kuulla kiukkua ja parkumista.\nMutta hän erehtyi. Tytön punaiset posket kävivät vain kalpeiksi ja\nsurun kyyneleet nousivat hänen kirkkaisiin silmiinsä.\n\nWisp odotti vielä ja näki isän tulevan ulos.\n\n\"Kunpa hän nyt suuttuisi\", ajatteli Wisp. Mutta vieläkin hän pettyi.\nHerra Liscome oli tosin pahoillaan, sen näki selvästi. Mutta\nsuutuksissaan hän ei ollut; sen näki vielä selvemmästi. -- Wisp odotti\nvieläkin. Hänellä oli raskas taakka hartioillaan. Hartaasti hän toivoi,\nettä ovi uudelleen avautuisi ja asujaimet toruen ja uhaten ryntäisivät\nulos. Mutta vaikka Wisp ison aikaa tarkasti kuunteli, ei hän\nnaapuritalosta kuullut mitään muuta kuin hiljaista, rukouksen kaltaista\npuhetta.\n\nHän astui takaisin tupaansa. Mustassa takassa rätisi muutamia märkiä\nkuusenhalkoja. Pienen lampun himmeässä valossa paikkaili rouva Wisp\nvanhaa takkia ja heilautti jalallaan tuon tuostakin kehtoa, jossa\nvalitteli sairas lapsi.\n\n\"Korjaa pois rääsysi!\" ärjäsi Wisp, \"ja nukuta lapsi. Minä tarvitsen\nlamppua, kun luen sanomalehteä.\" Hän yritti riitaa edes vaimonsa\nkanssa; mutta hänen ihmeekseen otti rouva Wisp lapsen syliinsä ja meni\nsanaakaan sanomatta toiseen huoneeseen.\n\nWisp tuijotti suljettuun oveen itsekseen mutisten: \"Hyvä juttu! Ei tätä\nelämää kestä!\"\n\nHän siirsi lampun pöydän toiseen päähän ja nojasi kasvojaan käsiinsä.\nOmantunnon hiljainen ääni alkoi puhua hänelle. Jättäkäämme hänet\nhetkeksi yksikseen.\n\nVaimo on nukuttanut lapsen. Hän istuu ikkunan ääressä ja itkee\nkatkerasti. Mikä häntä vaivaa? Sitä hän ei itsekään tiedä. Vuosia on\nkulunut siitä kun hän on viimeksi itkenyt. Mutta hänessä on näinä\npäivinä syntynyt outo mieli. Se on tapahtunut vähin erin ja on\njonkunlaisessa yhteydessä naapuriperheen kanssa.\n\nNoutaessaan vettä kaivosta hän oli kuullut heidän keskusteluaan ja\nälynnyt, että rakkauden laki johtaa heidän puhettaan. Hän oli\nvilkaissut auki olevasta ovesta sisään ja ihmeekseen nähnyt, että rouva\nLiscome aina on puhdas ja siisti, vaikka hänellä onkin hoidettavanaan\nsuurempi perhe kuin hänellä itsellään. Hän oudoksuu sitäkin, että\nnaapurin lapset aina ovat eheissä vaatteissa, että koko talo on niin\nhauskan näköinen, ja varsinkin sitä, että emäntä itse on kotinsa kirkas\npäiväpaiste. Hän ei käsitä mistä salaisesta lähteestä rouva Liscome\nammentaa niin paljon iloa ja tyytyväisyyttä.\n\n\"Hänellä on hyvä mies\", ajattelee vaimoparka.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\n\n\"Kumma kun eivät korjaa tuota aukkoa aidassa\", sanoi herra Wisp\nitsekseen. \"Se on aina ennen ollut riidan alkuna. Saisihan sitten puhua\nsuunsa puhtaaksi.\"\n\nMonena päivänä vaivasi Wispiä ajatus: mikseivät korjaa aitaa? Viimein\nhän puhui siitä vaimollensakin ja lisäsi: \"Kuulimmehan jo ennen herra\nLiscomen tuloa, että hän oli vannonut tappavansa minut.\"\n\n\"Ei kai hän koskaan vanno\", vastasi rouva Wisp, \"ja jos hän on sanonut\njotakin semmoista, niin mitä lieneekään tarkoittanut.\"\n\n\"Vähät minä hänen tarkoituksistaan! Se minua vain pistelee, että hän on\nniin tuiki toisellainen kuin kaikki entiset naapurimme. Ei hän toru\neikä vihoittele. Taluttaa hevoseni pois pellostansa niin varovasti kuin\nse olisi kultaa koko hevonen. Pojatkin häätävät lampaani heidän\nlaitumeltaan ja kanani hernemaastaan heittämättä ainoatakaan kiveä. Hän\nei tee muuta kuin --\" Wisp ei jatkanut puhettaan.\n\nHän toivoi hartaasti, että hänen naapurinsa olisi enemmän torunut ja\nvähemmän rukoillut.\n\nNaapuruksilla oli yhteinen metsäpalsta, jonka poikki kulki kapea noro.\nSyys- ja kevätsateilla oli tämä notko melkein pohjattomana rämeenä ja\nsiis pahana esteenä halkojen y.m. ajossa. Aivan helposti olisi siihen\nvoitu saada mukava kapulasilta, mutta se olisi ollut kumpaisenkin talon\nyhteinen tehtävä, ja kun herra Wisp jyrkästi kieltäytyi rupeamasta sen\nrakentamiseen, olivat Julionahon entiset omistajat mieluummin särkeneet\nrekensä ja kiusanneet vetojuhtiansa kuin yksin ryhtyneet työhön. Wisp\nnäkyi miltei tahallansa tartuttavan kuormansa rämeikköön, jossa hän\nsitten tuntikaudet pieksi läähättäviä härkiänsä, näyttääksensä\nnaapureilleen, minkä he kyllä vähemmälläkin tiesivät, että hän ei ollut\nkenenkään käskyläinen.\n\nEräänä päivänä pitkien sateiden jälkeen tarttui Nikon kuorma rämeeseen.\nHän huomasi heti, että se oli lujassa kiinni, eikä tahtonut rääkätä\njuhtia ruoskalla. Kun hän näki, että Wispin härät seisoivat jouten\nkarjapihassa, pani hän Rubenin pyytämään niitä avuksi. Ruben sanoi\nasiansa nöyrästi ja kohteliaasti, mutta Wisp vastasi:\n\n\"Sano isäsi rengille, että minun härilläni on tarpeeksi työtä\nkotonakin.\"\n\nKun Niko purkamalla kuormansa suurella vaivalla oli saanut sen ylös\nsuosta, päästi hän väsyneet härät ikeestä ja käski Rubenin ajaa ne\nkotiin syömään.\n\nEi Niko eikä Ruben puhuneet kotona mitään asiasta, sillä he tiesivät,\nettei kanteita tahdottu kuunnella.\n\nSeuraavana päivänä olivat herra Liscome ja Niko peltoa kyntämässä.\nLepuutellessaan he kuulivat hirveätä melua noromaan kohdalta.\n\n\"Taitaapa herra Wisp vuorostaan olla kiinni liejussa\", tuumi Niko.\n\"Minä olin eilen pulassa, ennenkuin sain kuormani siitä irti.\"\n\n\"Vai olit\", virkkoi herra Liscome. \"Otahan nyt härät ja mene apuun; Ei\nse meitä paljoa viivytä.\"\n\nHerra Wisp näki Nikon härkineen tulevan mäkeä alas ja ärtyi siitä vielä\nenemmän. Hän huusi ja kiljuen ruoski härkiään hikipäissään, saadakseen\nkuormansa irti ennenkuin Niko ennättäisi paikalle; mutta turhaan.\n\n\"Uskaltakoonpa vain; kyllä minä sille opetan, etten ole hänen apunsa\ntarpeessa\", tiuski Wisp itsekseen.\n\nMutta Niko ei kysynyt oliko Wisp avun tarpeessa vai ei. Hän asetti omat\nhärkänsä entisten avuksi ja sanaakaan hiiskumatta ajoi kuorman kovalle\ntielle. Wisp meni noloksi. Hän otti lakin päästään ja pyyhkäsi isot\nhikiherneet kalpeilta kasvoiltaan. Viimein hän melkein kuiskaten sai\nsanotuksi: \"Suur' kiitos.\"\n\n\"Ei kestä\", sanoi Niko eikä ollut huomaavinaankaan kuinka lujassa\nkiitos oli. \"Tuo on paha paikka, mutta kyllä me sen pian korjaamme.\" Ja\nsitten hän lähti takaisin omaan työhönsä.\n\nWisp seisoi hetkisen ääneti; sitten hän huusi Nikolle: \"Milloinka te\nalatte?\"\n\n\"Ensi viikolla maanantaina, jos eletään\", vastasi Niko.\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\n\nMaanantaiaamuna ryhtyivät herra Liscome ja Niko kapulasillan tekoon.\nRuben, Yrjö ja Antti saivat olla mukana apulaisina. Kun he päivällisen\naikana tulivat kotiin, sanoi rouva Liscome. \"Näyttääpä teillä olleen\nhyvinkin hauska työ siellä rapakossa; te olette kaikki niin hyvällä\ntuulella.\"\n\nPojat iskivät silmää toisilleen, ja isä vastasi, että eipä tuo\nmutahauta mitään erityistä iloa tuottanut.\n\nPäivälliseltä päästyään hän sanoi vaimollensa: \"Maria, käypä hiukan\ntänne.\" Ja eteisessä hän kuiskasi jotakin hänen korvaansa.\n\n\"Oikeinko totta?\" huudahti rouva Liscome iloisesti. \"No hyvänen aika!\"\n\n\"Niin on\", sanoi herra Liscome. \"Hän oli siellä aamulla samaan aikaan\nkuin mekin ja on ollut työssä koko aamupäivän.\"\n\n\"Mistä tämä nyt johtuu?\"\n\n\"Ei minun tietääkseni muusta kuin että Jumala kuulee rukouksen ja\nsiunaa lähettiläittensä pyrinnöt.\"\n\nRouva Liscome hymyili kyynelsilmin ja kysyi sydämessään Jumalalta mitä\nhän vielä voisi tehdä naapuriensa hyväksi. Hänen ei kauaa tarvinnutkaan\nodottaa vastausta.\n\nRouva Wisp kuuli suureksi ihmeekseen aamusella pojiltansa, että heidän\nisänsä oli kapulasillan teossa naapuriväen kanssa. Hän ei uskonut sitä\ntodeksi, sillä hän oli moneen kertaan kuullut miehensä vannovan, ettei\nhän ikipäivinä pikkusormellaankaan kajoaisi siihen työhön. Saadakseen\nselkoa asiasta hiipi rouva Wisp mäen rinteelle ja näki poikain puhuneen\ntotta. Se oli vaimoparalle iloinen näky. Jo pitkän aikaa sammuksissa\nollut lemmen ja toivon kipinä alkoi uudelleen kyteä hänen sydämessään.\nHän ajatteli: \"Jos mieheni alkaa viihtyä naapuriemme seurassa, voin\nminäkin ehkä muuttua paremmaksi, niin että hän vielä voi rakastaa minua\nja lapsiamme.\" Jo tämä ajatuskin ilahdutti häntä.\n\nKun herra Wisp tuli kotiin päivälliselle, ei hänen vaimonsa kysynyt\nmissä hän oli ollut. Wisp ei itsekään maininnut siitä mitään, mutta hän\noli vähemmän tyly, sillä hän oli tehnyt sen havainnon, että kodissa oli\ntavallista enemmän koetettu asettaa kaikki hänelle mieliksi.\n\nEmme voi sanoa mikä oli muuttanut Wispin mielen. Me usein oudoksumme\nasioita, jotka Jumalan silmissä ovat aivan selvät.\n\nHerra Wisp oli aamusella lähtenyt yksin työhön. Hänen poikansa olisivat\nolleet hyväksi avuksi, mutta häntä hävetti ottaa heidät mukaansa, kun\nhän kuitenkin teki sitä mitä ei ollut uhannut tehdä.\n\nHän teki koko aamupäivän työtä notkon toisessa päässä eikä vaihtanut\nsanaakaan naapuriensa kanssa.\n\n\"Entä jos minä tämän iltapäivän olisin Wispin apulaisena?\" kysyi Antti\nisältään. \"Meitä on niin monta, ja hän on ihan yksin.\"\n\n\"Menkää vaikka kumpikin, jos herra Wisp huolii teistä\", vastasi isä.\n\nPojat juoksivat Wispin työmaalle ja tarjosivat apuaan.\n\n\"Eipä tuollaisten poikaviikarien työstä ole paljoakaan hyötyä\", tuumi\nWisp. \"Onhan minulla Pekka ja Matti kotona, jos semmoista apua haluan.\"\n\nPojat eivät olleet töykeästä vastauksesta millänsäkään, vaan ryhtyivät\ntarmokkaasti työhön, laskivat leikkiä keskenään ja sanoivat aina väliin\niloisen sanan Wispillekin. Aivankuin epähuomiossa rupesi hänkin\npuhumaan ja hämmästyi itse kuullessaan omaa nauruansa.\n\nSeuraavana aamuna hän otti Pekan ja Matin mukaansa työhön. Kauan\narveltuaan päätti rouva Wisp käydä naapuriemännän luona vieraissa. Hän\nkäski Maryn pestä silmänsä ja panna paremman hameen päällensä. Itse hän\nteki samoin. Sitten hän otti nuorimman lapsensa käsivarrelleen, astui\naidan aukosta naapurin pihaan ja seisahtui Maryn kanssa ovelle. Rouva\nLiscome tuli heitä vastaan tervehtien heitä ystävällisesti. Hän otti\npienokaisen hellästi syliinsä ja kertoi rouva Wispille, että häneltä\noli Connecticutissa kuollut samanikäinen lapsi. Hänen tätä kertoessaan\nnousivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän painoi pienokaista vasten\nrintaansa, ja rouva Wisp unhotti kaikki kauniit sanat, joita hän oli\naikonut sanoa, ja rupesi vain huolestuneena puhumaan lapsen taudista,\nAlice ja Nelly veivät Maryn kouluhuoneeseen, joten rouva Wisp sai\nvapaasti keskustella ystävällisen naapurinsa kanssa. Lempeä kohtelu ja\nvilpitön myötätuntoisuus olivat ikäänkuin lämmin päiväpaiste vaimoparan\nrasittuneelle mielelle. Hänelle muistui mieleen entiset ajat, olo\narmaassa kodissa, äitivainajan ja siskojen rakkaus, ystävien iloiset\nseurat. Monivuotinen, väsyttävä mielenmasennus alkoi hellittyä, ja pian\nhän oli rouva Liscomelle kertonut kaikki elämänsä vaiheet. Hänen\nvanhempansa olivat olleet jumalisia ihmisiä, ja hänkin oli aikonut\nseurata heidän esimerkkiänsä, mutta sitten hän oli joutunut naimisiin.\nHe olivat kärsineet köyhyyttä, ja hänen miehensä oli käynyt niin\nkummalliseksi -- alkanut vihata koko maailmaa. Eipä sillä että hän\nitsekään olisi tehnyt voitavaansa, ei ollut enää toivoa asiain\nparanemisesta. Hän tiesi jo vuosia olleensa kunnoton ihminen eikä\njaksanut paremmaksi pyrkiäkään.\n\nNäin hän kertoi. Nyt tuli rouva Liscomen vuoro puhua. Suurimmalla\nlempeydellä hän kehotti vaimoa uskomaan, ettei vielä ollut liian\nmyöhäistä parantumiseen.\n\nKotiin tultua kertoi Mary äidilleen, että siellä oli kovasti hauskaa ja\nettä tytöt olivat kutsuneet häntä heidän pyhäkouluunsa.\n\nSeuraavana päivänä Lotty ja Nelly kävivät Wispillä ja uudelleen\nkehottivat Marya tulemaan kouluun. Rouva Wisp puolestaan olisi\nmielellään antanut hänelle luvan siihen, mutta ei uskaltanut puhua\nsiitä miehellensä. Itse hän oli päättänyt ruveta toisellaiseksi ja\nkoettaa olla lapsillensa rakas, hellä äiti.\n\nPekka, joka oli taipuvainen poika, oli jo päässyt ystävyyteen Yrjön ja\nAntin kanssa ja näki ihmeeksensä kuinka he rakastivat äitiänsä. --\n\"Kyllä minäkin pitäisin äidistäni, jos saisin. Mutta eihän äiti voi\npitää minusta, kun aina olen ollut hänelle vastuksena.\" Näin Pekka\nkerran mietti astuessaan kotikynnyksen yli. Äiti oli väsyneen näköinen,\nmutta koetti kuitenkin huolellisesti siivota tupaa. Pikkulapsi itki,\neikä Mary viitsinyt ruveta sitä hoitamaan. Pekka meni kehdolle ja aikoi\nottaa lapsen syliinsä, mutta Mary sysäsi hänet syrjään, ja äiti, joka\nei arvannut hänen aikomustaan, käski hänet ulos muiden tieltä.\n\n\"Ei rouva Liscome sano niin pojillensa, kuu ne tahtovat auttaa häntä\",\nsanoi Pekka.\n\n\"Tahdoitko sinä auttaa?\" kysyi äiti.\n\nPekka vastasi: \"Antti ja Yrjö auttavat aina äitiänsä, vaikka hänellä on\nkolme tyttöä, jotka tekevät paljoa enemmän kotiaskareita kuin Mary\nmeillä. Minäkin auttaisin, jos saisin.\"\n\nTämä oli suloista rouva Wispin kuulla. Kyyneleet nousivat hänelle\nsilmiin; hän laski kätensä pojan hiuksille ja lupasi hänen auttaa\nmilloin vain halutti. Luja ystävyys oli täten solmittu äidin ja pojan\nvälille.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\n\nHerra Wispillä oli tapana joka ilta mennä ravintolaan, joka oli neljän\ntien haarassa noin kilometrin päässä hänen asunnostaan. Siellä hän ei\npuhunut sanaakaan, ei maistanut väkijuomia eikä tilannut muitakaan\nvirvokkeita. Oven suussa oli vanha korkea penkki; siinä Wisp istui\niltakaudet, kalpeana, väsyneenä, kuunnellen muiden puhetta.\n\nNäin hän jo kauan oli tehnyt, miesparka, kuluttaakseen ikävää aikaansa.\nVuosikausiin hän ei ollut yrittänytkään viettää hauskaa iltaa kotonaan.\nRavintolassa kului aika jotensakin hupaisesti, siellä kun kaikellaiset\nvaltiolliset ja yhteiskunnalliset asiat otettiin puheeksi ja päivän\ntapahtumista kiisteltiin. Kun sitten hänen vaimonsa oli muuttunut\ntoisellaiseksi, hän vielä vähemmin viihtyi kodissa, siltä hänen katkera\nmielensä kaipasi entistä alituista toraa ja riitaa, joita nyt oli\nvaikea saada aikaan.\n\nNaapuriemännän hyvän esimerkin ja ystävällisen ohjauksen vaikutuksesta\nrouva Wisp päivä päivältä edistyi pyrkimyksissään hyvään päin. Pekka ja\nMatti, luonnostaan iloiset ja hyväntahtoiset pojat, kävivät ahkeriksi\nja kuuliaisiksi. Maryssakin heräsi halu tulla naapurin tyttöjen\nkaltaiseksi, vaikka hänen pahat tapansa kyllä olivat syvään juurtuneet.\nAlice otti Maryn erityisesti huostaansa, opetti häntä ompelemaan ja\nosti omalla rahallaan hänelle Uuden Testamentin. Heistä tuli ajan\npitkään hyvät ystävykset.\n\nOli kylmä syysilta, Wispin sairas lapsi oli riutumistaan riutunut, --\noli jo loppu lähellä. Rouva Liscome valvoi kehdon ääressä itkevän äidin\nkanssa. Isä oli ravintolassa, lapset olivat nousseet vuoteiltansa\nkatsomaan pikku veljen kuolemaa. Äkkiä aukenivat tuskasta kiinni\npusertuneet pienet nyrkit, ja kärsimyksistä vääntyneet kasvot\nmuuttuivat rauhallisiksi ja suloisiksi.\n\n\"Nyt veli hymyilee\", sanoi Pekka.\n\nRouva Liscome painoi vainajan auki jääneet silmät umpeen ja kuiskasi\näidille: \"Nyt on lapsesi taivaassa\", Pekka kietoi käsivartensa äidin\nkaulaan ja sanoi: \"Taivas on hyvä paikka, eikös ole, rouva Liscome?\nSiellä rakastetaan pieniä lapsia ja niitä hoidetaan siellä hyvästi,\neikös hoideta?\"\n\n\"Hoidetaan kyllä\", vastasi rouva Liscome; \"ei pikku veli siellä enää\nsairasta eikä opi mitään pahaa.\"\n\n\"Kuule äiti, eihän nyt ole hätääkään, kun veli on niin hyvässä\ntalleissa\", lohdutteli Pekka.\n\nHerra Wisp oli usein toivonut pääsevänsä kituvasta lapsesta, mutta kun\nhän iltasella palasi kotiin varsin tyytymättömänä itseensä ja koko\nmaailmaan, hätkähti hän nähdessään lapsensa ruumiina. Ei hän kauaa sitä\nkatsellut, vaan meni toiseen huoneeseen.\n\nRouva Liscome laittoi lapset levolle ja istui sitten loppuyön\nmurheellisen äidin luona lohduttaen häntä ja neuvoen häntä rauhan\ntielle. Hän kuunteli nöyrästi ja halullisesti, ja aamun koittaessa oli\nrouva Liscomella suloinen toivo, että hänenkin sielunsa synkkä yö oli\nvalkenemassa.\n\nTehdessään lähtöä kotiin hän Wispin makuuhuoneen raollaan olevasta\novesta näki, ettei Wisp maannutkaan, vaan istui ikkunan ääressä kasvot\nkäsien nojassa. Muistaen äskeisen keskustelunsa rouva Wispin kanssa,\nhän säpsähti ensin vähäsen, mutta rauhottui ja heitti kaiken huolen\nHerralle, tietäen että Jumala voi hillitä miehen vihan.\n\nIltapäivällä pantiin ruumis pieneen arkkuunsa. Koko naapuriperhe\nkokoontui Wispille, ja äidin pyynnöstä puhui herra Liscome isän\nsuostumuksella muutamia sanoja lapsille. Hän kertoi heille ihanasta\nmaasta, johon pienokainen oli muuttanut, ja Herrasta Jeesuksesta, joka\nkerran oli täällä maan päällä ja rakasti lapsia ja kutsui heitä\ntykönsä. Tämä sama Jeesus on ylösnousemus ja elämä, ja jos hänen\nHenkensä pääsee asumaan meissä täällä, saamme mekin tulla asumaan\nsiihen kirkkaaseen kotiin, jossa pikku veli nyt on. Sitten hän rukoili\nkaikkein heidän puolestaan. Äiti ja lapset itkivät katkerasti. Isä\nkääntyi toisaalle ja rukouksen päätyttyä hän painoi hattunsa syvään\nsilmillensä. Hän oli kalman kalpea ja hänen kätensä vapisivat, kun hän\nnosti pienen arkun syliinsä, kantaakseen sen mäelle, pienen haudan\npartaalle. Oli auringonlaskun hetki, kun arkku laskettiin hautaan. Koko\nkyläkunta tiesi, että Wispiltä oli lapsi kuollut, mutta ei kukaan\ntullut saattamaan sitä hautaan. Wispit tiesivät sen kyllä ansainneensa,\nmutta samalla heidän kiitollisina täytyi tunnustaa, että Liscomen perhe\noli heille uskollinen naapuri. Sydämemme ei ole luotu kovaksi, mutta me\nvoimme itse tehdä sen kylmäksi ja kovaksi kuin jää. Mutta siihenkin\nJumala tiesi apukeinon: rakkauden päivänpaiste voi sulattaa kovimmankin\nsydämen.\n\nVähäinen saattojoukko kiersi haudan ympäri, ja jokainen katsoi vielä\nkerran lapsukaisen viimeiseen asuntoon. Niko täytti haudan, peitti sen\nturpeilla ja asetti muutamia sileitä kiviä turpeiden päälle. Kivissä ei\nollut nimeä, mutta siitä ei lukua. Enkelit vartioivat lasten hautoja,\neikä yksikään lapsista joudu hukkaan.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\n\nKuolemantapaus ja varsinkin isän puhe olivat syvästi vaikuttaneet\nAlicen mieleen. Alice rakasti isäänsä ja äitiänsä, ja riitansa jälkeen\nMaryn kanssa oli hän lujasti päättänyt, ettei hän koskaan enää tekisi\nheitä käytöksellään murheellisiksi. Samoinkuin muutkin perheen jäsenet\nalkoi hänkin noudattaa rakkauden lakia. Hän oli ystävällinen Wispin\nlapsille ja vältti joutumasta riitaan heidän kansaansa ja toivoi siten\nnoudattavansa vanhempiensa mieltä. Ja hän teki siinä oikein, mutta\nkuitenkin oli hänen omatuntonsa rauhaton. Hän huomasi kyllä joka hetki,\nettei Jumalan tahdon tekeminen ollut hänen päämääränänsä. Monesti hän\npitkät ajat ajatuksiinsa vaipuneena mietti miten hän puolestaan\nkohtelisi tuollaista kelvotonta joukkoa, jos hän saisi tehdä oman\nmielensä mukaan. Mary Wisp oli tosin hyvin ystävällinen Alicelle siitä\nasti kun hän sai häneltä lahjaksi Uuden Testamentin, mutta Mary oli\nAlicesta niin siivoton, tyhmä tyttö, ettei hänen ystävyytensä ollut\nminkään arvoinen. Kuitenkin Alice kehotti häntä tulemaan heille ja\nopetti hänelle kärsivällisesti kaikellaisia hyviä tietoja.\n\nTästä itsensäkieltämisestä oli Alice kauan mielihyvillään. Mutta\nhautauspäivänä, kun hänen isänsä puhui Jeesuksen Hengestä, joka on\nasuva meissä, jos tahdomme elää hänen kanssansa, levisi uusi valo hänen\nmieleensä. Tässä valossa hän vasta näki kuinka petollinen ja\nturmeltunut hänen sydämensä oli. Siitä hän kävi sangen murheelliseksi,\nmutta ei moneen päivään ilmaissut kenellekään murhettansa.\n\nPieni hautakumpu oli nyt Alicen lempipaikka. Eräänä iltana hänen siinä\nistuessaan ja itkiessään tuli herra Wisp hautausmaalle. Hän oli aivan\nlähellä Alicea, kun he huomasivat toisensa. Alice säikähti kovasti.\nWisp oli valju ja väsyneen näköinen. Hän kysyi ystävällisesti miksi\nAlice itki. Tyttö ei ensin uskaltanut avata suutansa, mutta hetken\nepäröityään hän sanoi: \"Mietin tässä, että teidän lapsenne kerran saa\nherätä ijankaikkiseen elämään, mutta minulla ei ole Jeesuksen Henkeä.\nMinussa on niin paha sydän.\"\n\n\"Kuinka niin\", kysyi Wisp. \"Minä uskon, että te kaikki olette hyviä\".\n\n\"Niin ne ovatkin kaikki muut. Mutta minä olen vihannut teitä ja koko\nperhettänne siitä asti kun me tänne tulimme. Meillä on ollut teistä\nniin paljon vastusta.\"\n\n\"Olihan sinulla syytä vihaasi.\"\n\n\"Eipä ollut\", vastasi Alice. \"Eipä kukaan muu meillä vihannut teitä.\nHeissä on Jeesuksen Henki, ja raamatusta olen lukenut, että ne, joilla\nei sitä ole, nousevat haudoistansa ikuiseen häpeään.\"\n\n\"Sinähän olet Alice?\" kysyi Wisp.\n\n\"Niin olen.\"\n\n\"Sanoohan Mary, että sinä olet hyvä hänelle. Annoithan hänelle\nTestamentin!\"\n\n\"Annoin, ja olen opettanut hänelle paljon hyvää; mutta minä tein sen\nollakseni isälle ja äidille mieliksi. En ole koskaan rukoillut teidän\npuolestanne enkä tahdo jaksaa kuunnella, kun isä sitä tekee. Tästä\nhuomaatte että sydämeni on paha.\"\n\nNyt herra Wisp sanoi: \"Minä olen jo kauan hautonut vihan tunteita\nsydämessäni, monin kerroin katkerampia kuin sinä. Minä olen vihannut\nkaikkia ihmisiä, ja itseäni enemmän kuin ketään muuta. Mutta pian\ntäältä pääsen.\"\n\n\"Voi herra Wisp\", virkkoi Alice, \"haudan toisella puolen alkaa toinen\nelämä. Jumalan kirja sanoo niin. Teidän pikku poikanne nousee ylös\nhaudastaan, ja jos te rupeatte hyväksi, saatte tekin elää hänen\nkanssansa taivaassa.\"\n\n\"Myöhäistä minun on enää ruveta miksikään\", mumisi Wisp.\n\n\"Ei, ei ole myöhäistä; vielä on teilläkin aikaa\", vakuutti Alice.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen sairastui Wisp kovaan tautiin. Yleisesti\nuskottiin, että se oli hänen kuolintautinsa. Siitä ei kukaan muu\nvälittänyt mitään, paitsi hänen oma perheensä ja Liscomet. Omia\najatuksiaan hän ei ilmaissut kenellekään, ja vaikka hän näytti olevan\ntäydessä tajussaan, ei hän välistä useaan päivään puhunut sanaakaan.\n\nNäin kului monta viikkoa. Hänen vaimonsa hoiti häntä hellästi. Lapset\nkoettivat olla hiljaa ja auttoivat äitiä minkä voivat. Herra Liscome ja\nNiko valvoivat vuorotellen sairaan luona, ja rouva Liscome tyttärineen\nauttoivat päivän aikana. Eräänä aamuna, kun rouva Wisp tuli sairaan\nhuoneeseen, sanoi Niko hiljaa: \"Hän on ollut tavallista rauhallisempi\ntänä yönä.\" Rouva Wisp kuiskasi: \"Voi kuinka iloinen olisin, jos hän\nvielä paranisi. Tapahtukoon Herran tahto; mutta joka hengenvetoni on\nrukous hänen paranemisestaan.\"\n\nSairas näytti nukkuvan, mutta kuuli kuitenkin joka sanan.\n\nSamana päivänä, kun Alice istui hänen vuoteensa vieressä, avasi hän\nsilmänsä ja sanoi heikolla äänellä: \"Joko Alice voi rukoilla minun\npuolestani?\"\n\n\"Jo\", vastasi tyttönen iloiten, \"ja minä rakastankin teitä. Siitä minä\nhuomaan että Jumala on antanut _minulle_ uuden sydämen.\"\n\nSairas makasi vähän aikaa silmät ummessa, sitten hän kysyi: \"Mistähän\nminä tietäisin onko Jumala antanut minulla uuden sydämen?\"\n\n\"Siitä te sen tietäisitte\", vastasi Alice, \"jos te voisitte antaa\nniille anteeksi, jotka ovat tehneet teille pahaa, ja olisitte\nystävällinen kaikille ja rukoilisitte kaikkien puolesta.\"\n\n\"Lujalle ottaa ennenkuin voin sitä tehdä\", kuiskasi Wisp.\n\n\"Jos te rukoilette Jumalaa, antaa hän teille uuden sydämen\", sanoi\nAlice siihen. --\n\nTästä päivästä alkaen rupesi herra Wisp vähitellen paranemaan. Ennen\npitkää hän jo jaksoi istua nojatuolissa hetken kerrallaan. Hänen\nomaisiensa vilpitön ilo liikutti hänen sydäntänsä enemmän kuin hän\nitsekään olisi suonut. Lapset olivat alituisesti hänen luonaan ja\nkoettivat täyttää kaikki hänen toivomuksensa. Hänen vaimonsa istui\nhänen vieressään, silmässä kiitollisuuden kyynel. Hyvät naapurit\nilmaisivat iloansa hänen parantumisestaan enemmän töillä kuin sanoilla.\nVihdoin hänen sydämensä heltyi, katkeruus katosi. Kyynelten kuivunut\nlähde aukesi jälleen, ja hän tunnusti itkien, että hän oli mahdoton\nkaikkeen hänelle osoitettuun rakkauteen. Nöyrästi hän lupasi Jumalan\navulla alottaa aivan uutta elämää. --\n\nTästä hetkestä on useita vuosia kulunut. Tuntisitkohan enää sitä mustaa\nrakennusta, joka ennen näkyi vääräoksaisten omenapuiden välistä! Siihen\non rakennettu toinen kerros lisää, ja siistinä, valkoiseksi maalattuna\nse nyt kohoaa naapuritalon vieressä.\n\nKeitä ovat nuo reippaat nuorukaiset, jotka astuvat maahan juuri\nsaapuneilta rattailta? He ovat Yrjö ja Antti, Matti ja Pekka, jotka\npalaavat kotiin maanviljelysopistosta. Entä nuo sievät neitoset, jotka\nniin iloisesti tervehtivät tulijoita? Ne ovat Mary Wisp, Lotty, Nelly\nja Alice Liscome, kaikki suloisia tyttöjä, kotinsa ilona ja apuna.\n\nTervehtimisen ensimäinen ilo on asettunut, nuoret ovat jo vilkkaassa\ntoiminnassa; emännät istuvat sisällä puhellen ystävällisesti keskenään.\n\nKolme voimakasta keski-ikäistä miestä seisoo keskustellen pellon\npientareella.\n\n\"Niinkö sinä Niko arvelet?\" virkkaa yksi heistä. \"Minä taas uskon\nniinkuin ystävä Liscome tässä, että ystävyys on paras keino saada\nvihollisensa pois hengiltä. Se keino minutkin tappoi ja jälleen\neläväksi teki.\"\n\nPuhuja on herra Wisp.\n\n\n\n"]