Taistelun takaa

TAISTELUN TAKAA

Romaani

Kirj.

URHO KARHUMÄKI

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

1.

Vuokralautakunnan arviokatselmus oli päättynyt. Miehet seisoskelivat pihamaalla; kirjuri pisteli muistikirjaansa vielä joitakin merkintöjä.

Tuomas, torpan omistaja ja ostaja oli jättäytynyt joukosta jälkeenpäin. Hän oli puolivälissä neljääkymmentä oleva lyhyenläntä, jämeäpiirteinen mies. Huhtikuisen ilta-auringon kajo loi väkevän punerruksen hänen ahavoituneille kasvoilleen, joiden voimakkaat, melkein väkivaltaisen jyrkiltä vaikuttavat ääriviivat leikkautuivat ilmavaa taustaa vasten kuin tummavärinen taulu haalistuneesta seinäpaperista.

Hän katsoi rantaan päin avartuvia peltosarkojaan, joiden ojanotkelmissa vielä likainen hankivyö piileskeli, katsoi siitä edemmäkin kotilahdelle, jonka keväinen harmaus kirkastui muistojen tajussa lapsuuskesien värikkääksi sineksi. Järveltä siirtyi hänen katseensa vastakkaiselle puolelle, raiskattuun mäkeen. Sieltä häämöttivät vielä talvellisen hakkauksen jäljet, kaadettujen tukkipuiden oksat ja latvukset, muodostaen epämääräisen latteita varjoja hämärtyvään rinteeseen.

Hänen kasvojensa juomut kovettuivat ja silmissä välähti kylmää. Mutta se lientyi, kun hän jälleen kääntyi ruskon kajossa läikehtivän pellon ja rannan puoleen.

Kuin päätöksen tehneenä hän tempautui mietteistään ja käveli ripein askelin tupaan, jonne toiset olivat jo ennättäneet.

Puheenjohtaja ja kirjuri olivat asettuneet pöydän äärelle, mutta Äijälän Aapa, toinen lautakunnan jäsenistä istui kahareisin keskilattialle asettamallaan tuolilla jalkojensa varassa keinutellen. Myyjä, Kujalan Köpi, kiersi tössähtelevillä lihavan miehen askeleilla huonetta kuin kärpänen paistia.

Tuomas pisti lakkinsa ovensuunaulaan ja istahti uunin luokse. Puheenjohtaja rykäisi.

– No niin, käydäänpä asiaan. Kokonaispinta-alaksi tulee kaksikymmentäkaksi hehtaaria eli neljäkymmentäneljä tynnyrinalaa, siitä peltomaaksi Kantolan torpan entiset pellot seitsemän ja puoli hehtaaria, kolmisen hehtaaria puolivalmista niittymaata ja loppu metsämaata, niinkuin tässä katseltu on. Mitä myyjä pitää hintana?

Kujala pysähtyi ja vilkuili miehestä toiseen kuin maaperää tunnustellen. Oli hänellä vaatimus jo aikoja valmiiksi mietittynä, mutta tuntui tällä hetkellä vaikealta sanoa ääneen. Äijälä pahuuskin siinä, aina muutenkin virnu leukapielessä. Kysymykseen vastaamatta hän alkoi kiertää kipeää paikkaa.

– Tässä on hyvät pellot, paremmat kuin monissa perintötaloissa. Entäs niitty. Kun vähän raivailee, niin jopahan lähti heinää. Ei ole liiemmäksi itsellänikään, mutta eihän tässä auta kadehtia. Ja kun nyt kerran ne lait ja asetuksetkin...

Hyvään alkuun päästyään olisi Köpi jatkanut ja köpitellyt pitemmällekin, mutta Äijälä roiskautti tupakkasyljen, jonka pirsteet roiskuivat puhujan varpaille saakka. Roiskauksen perästä olisi pian lähtenyt sakeampaa, sehän tunnettiin entuudestaan.

Köpi näki parhaimmaksi kiiruhtaa asiaan.

– Viisikymmentäkaksituhatta olen meinannut. Tuli äänettömyys. Äijälän posket mutruilivat uutta lähetystä ladaten.

Köpi kiirehti tasoittelemaan.

– Voihan se poskeisesta paljoltakin tuntua, voi tuntua, kun ei ajattele, mutta kun kaiken ottaa huomioon, tuota, pellon ja niityn ja metsän, niin kristillinen vaatimus...

Esityksen keskeytti naurunrämäys, joka särkyi vielä säröisemmäksi kaikutilan puutteessa. Kirjuri katsahti vaistomaisesti seinälle kuin nähdäkseen, oliko se tarttunut jalastaan johonkin rakoseen, vai kiertelikö parempaa kiinnepaikkaa hakien.

Äijälä roiskautti uuden latauksensa parin sylen päähän, ja ennenkuin Kujala ehti väliin, räväytteli naskaleita parrastaan.

– Vai kristillinen vaatimus! Vai niissä tumpuissa pistit vielä pari tuhatta päälle! Niistä näreenvesoistako, joita et ehtinyt rapsia aidanvitsoiksi?

Kujalan silmät rapisivat hetken aikaa, ennenkuin sai sanottavansa sanoiksi.

– On siellä, tuota, on siellä hyvä pohja.

– On. Luja kalliopohja.

Puheenjohtaja, rauhan ja sovittelujen mies, rykäisi ja koetti johtaa väljemmille vesille.

– No niin, myyjän alkuvaatimus on nyt kuultu. Mitä sanoo ostaja?

– Kolmekymmentätuhatta, kun raiskasitte mäen, tuli uunin puolelta arvelematon tarjous.

– Vai kolmekymmentä! Herra jumala, kun ilmaiseksi meinaa toisen omaa. Kujala kiersi kiivaasti piiriään. Merkeistä päättäen oli Äijälällä taas panos valmiina, mutta toinen kerkisi edelle.

– Johan nyt yksin peltomaakin näillä mailla enemmän maksaa, saati valmiiksi raivattu hyvä pelto.

– Kuka on raivannut? Tuomas kysäisi.

– Jaa kuka? Kukapa niihin puumerkkinsä jätti multiin ja peltoihin. Mutta maa, niin pellon maa kuin muukin maa, on minun, niinkuin kirjoista ja kartoista näkyy. Ja entäs kun on lähes puoli kilometriä rantaa, kaunista rantaa.

– Ellei olisikaan, niin saisitte itse pitää peltomaanne ja kallionne.

Näytti kärjistyvän. Puheenjohtaja tarttui asiaan. Oli johdettu yhteen pahempiakin. Sovintokauppa tästäkin piti syntyä. Myyjä sai pudottaa ja ostaja nostaa. Olihan laki. Se kyllä panisi asiat oikealle tolalle. Mutta kauniimpaa oli sopia. Ei pakkotoimista tullut muuta kuin turhia kuluja.

Myyjä sai heti pudottaa viisituhatta ja kaupantekijäisinä vitsasnäreiden hinnan. Ostaja nosti tuhannen ja niin edelleen jatkettiin. Kun puheenjohtajan keinot alkoivat loppua, tarttui Äijälä asiaan, ruittasi ja täräytti. Taas hätkähti Kujala kuin jänis koiran edellä.

Houkutellen ja hätistellen päästiin yhtymään yhteen kolmessakymmenessäviidessä. Kujalan mielestä meni hävyttömän halpaan, mutta Äijälä tuumi, että kalutuista kallioista tuli kymmenkuntatuhatta tulevien perunoiden varalle, ja ettei entinen mökin mies sellaisista veloista ikinä kunnialla ketaroilleen nouse, sillä tölli on tölli ja töllinä pysyy, vaikka viidesti taloksi pyykitettäisiin.

Kirjuri alkoi valmistella kauppakirjaa ja huoneessa syntyi taas pitkähkö äänettömyys.

Kujalalla oli äskeisen menetyksen jälkeen jotakin tunnollaan, ja siinä odotellessa hän näki ajan soveliaaksi.

– No nyt sitä sinäkin tulet isännäksi. Sopii näyttää meille vanhemmille, mitenkä uusi luuta lakaisee.

Äijälällä ei liene ollut mitään valmiina, – tai ehkä oli samaa mieltäkin, ja Kujala intoutui jatkamaan:

– Mutta punikkimaiset meiningit heitä heti kerrassa. Kun pääsit nyt isännäksi ja maanomistajaksi, niin näytä, mitä osaat tehdä tämän maan, tuota, koko valtakunnankin ja kansakunnankin...

Toisen kerran keskeytti repivä naurunrämäys. Kirjuri katsahti taas työstään seinälle.

Kujala pysähtyi silmiään räpytellen pöydän kulmalle. Äijälän parrasta alkoi tippua suolaista äskeiseen imelävelliin.

– Vai valtakunnan ja kansakunnankin. Sinullepa sattuikin makoinen evankeljumi. Vaikka sinäpä tuota tiedät, kun olet ähmästellyt tämän valtakunnan hyväksi. Et kerinnyt rintamallekaan, niinkuin muut ikäisesi ja vanhemmatkin miehet. No, täytyihän se joku olla näitä torppareitakin paimentelemassa ja sorakuopalle toimittelemassa, ja kukapas siihen olisi ollut sen sopivampi kuin sinä. Oletko sinä vielä jotain muutakin tehnyt tämän valtakunnan hyväksi, en ole sattunut kuulemaan.

Kujalan silmät rapisivat, mutta sanoja ei löytynyt, vain jotakin mutinaa hävyttömistä ihmisistä, joiden sanottavia ei parannut ottaa täydestä.

Onneksi oli kauppakirja tällävälin valmistunut ja puheenjohtaja löysi allekirjoituksista ja muista päättelemisistä vapauttavaa hommaa.

Ostaja maksoi heti kymmenentuhatta, toinen kymmenentuhatta piti suorittaa vuoden kuluttua, ja loppu kahden vuoden, asianmukaisine, kauppakirjan päiväämisestä luettavine korkoineen.

Miehet lähtivät. Tuomas istahti järvenpuoleiselle akkunapenkille. Rannanpuoli oli jo hävinnyt kevätyön tummaan pehmeyteen, mutta mäen puolta valaisi vielä häipyneen päivän kajo.

Tuomaan mielessä ourahteli oudosti lämmittäviä tunteita.

Omaa maata! Oliko se nyt ikuisesti omaa, tämä mäki, peltorinne, rantakaistale. Ei kontrahdin pykälöitä, ei häädön pelkoa, jos jaksoi jaloillaan pysyä.

Jaksaisiko? Täytyi jaksaa!

Pihan laidassa kuoppakummulla kasvoi kuusi. Sekin oli nyt oma. Ei kukaan tulisi enää kaatamaan, kun kerran oli tähän päivään säilynyt. Myrskykään ei kaataisi, sillä vuosien tuulissa se oli kaivanut juurensa syvälle perusmultiin. Niin pitäisi ihmisenkin tehdä.

Kamarin ovelta lähestyi joku kevein askelin. Tuomas tapaili takakäteen ja löysi käsivarren, ranteen, sormet. Hän nojautui taaksepäin ja poski hipui poskeen.

– Kantolan emäntä, hän tuskin kuultavasta kuiskasi.

Mutta emännän, entisen Rantalan pikku piian veret sävähtivät, niinkuin hänet olisi pahanteosta tavattu, ja Tuomas tunsi, miten sileä poski lämpenemistään lämpeni.

Liisa parka! Ei kehdannut olla emäntä, vaikka yli vuosikymmenen oli saanut kantaa emännän raskasta taakkaa. Neljä lasta, lehmät ja vasikat. Siihen monet muut työt ja huolet. Yhden kesän oli joutunut huolehtimaan myös miehen tehtävistä, kun isäntä itse oli ollut "kesälomalla". Ellei olisi ollut Kujalan tapainen kuhnuri ärsyttämässä, niin tuskinpa hänkään niille matkoille olisi joutunut.

Kovin oli vaimoon koskenut se koettelemusten vuosi. Tuomaasta tuntui, niinkuin suuri mehiläispörriäinen olisi karvaisine jalkoineen istahtanut sinikellon kukkalehdille. Liian suuri ehkä oli ollut paino hennon vanan kannettavaksi.

Tuomaan mielessä välähti kahdenkymmenenviidenvuoden takainen muisto. Käytiin kansakoulua, Liisa, hän ja monet muut. Erään talvisuojan aikana olivat he metsäkulmaiset rakentaneet lumilinnan Kivistön ahteeseen. Siinä erkani heidän tiensä pääkylän valtatiestä.

Liisa ja muut tytöt juoksivat linnan turviin. Hänen ja myllärin Rikun piti puolustaa. Muita poikia ei silloin metsäkulmalta koulussa ollutkaan. Hyökkäysjoukon päämiehenä oli Töyrylän Ville, suurikokoinen koljatti, joka ei väsynyt yhä uusia metkuja ja ilkeyksiä keksiessään.

Puolustajilla oli linnan sisällä varattuja palloja. Etuseinä oli jähmettynyt niin paljon, että kesti pommituksen. Mutta se oli matala. Pallon tullessa piti aina kumartaa.

Kerran kun hän taas väisti Villen kovaksi puserrettua palloa, nosti Liisa huomaamatta päätään ja pallo sattui hänen silmäänsä.

Ville ja muut hyökkääjät loikkivat matkoihinsa, mutta he toiset jäivät hoivaamaan itkua tihertävää pikkutyttöä. Pitkän aikaa oli häntä unessa vaivannut syyttömän silmään sattunut isku, niinkuin itse olisi ollut siihen syypää. Ei olisi pitänyt väistää.

Lumilinnassa kaiketi nytkin oltiin. Liisa ja nuo vielä vähäisemmät etsivät turvaa. Hyökkääjiä on ympärillä ja palloja tulee. Ei saisi väistää.

Kuu oli noussut ja valaisi pimentynyttä huonetta. Kerttu ja Maija nukkuivat saman peiton alla sängyssään, nenänykeröt vain näkyivät. Tuomas, isän kaima ja nuorimmainen, jota Tuomoksi nimitettiin, oli tapansa mukaan hissautunut isän ja äidin sänkyyn, vaikka oma siinä vieressä valmiina odotteli.

Antti oli nukahtanut penkille. Koko iltapäivän hän oli lapioineen ollut pellonojalla vesiä laskemassa. Tupaan tultuaan oli hän jostakin löytänyt vanhat huopasensa, joiden kummankin kärkipuolelle oli palanut lantin kokoinen reikä. Selällään, kädet pään alla, veteli ojuri siinä unia syvin henkäyksin. Tossun kärki viipahti silloin tällöin.

Naisen hento varsi vaipui miehen vahvojen käsivartten varaan. Mies tunsi verensä ylivoimaisuuden.

Kuun valojuomu keskilattialla yhä voimistui. Sängystä ja penkin latvalta kuului lasten tasainen hengitys väliin vuorottain, väliin yhteen osuen.

Mutta uuden talon isäntä ja emäntä istuivat käsityksin vielä pitkän tovin.

2.

Huomenna kylvämme lanttua, puheli Tuomas tallissa ilta-apetta tehdessään, puheli Riennolle, joka pitkän kevätpäivän oli äestä vetänyt, ja puheli Antille, joka uskollisesti lapiollaan oli multia levitellyt ja nytkin punakkana seurasi isän illastushommia.

Edellisenä keväänä oli Antti juurikasvien kylvön aikaan ollut sairaana ja sen edellisestä oli hänellä vain hämärä muisto. Siemenet olivat pieniä ja mustia kuin kirput, sen hän muisti. Jollakin kepillä oli isä peltoa lykellyt.

– Kylvätkö sinä taas kepillä? hän tiedusti.

– Nyt kylvetään niillä pienillä rattailla, jotka minä viime viikolla toin.

– Anna minunkin kylvää, Antti innostui ja tuli nykimään hihasta.

– Et sinä jaksa.

– Jaksan, jaksan vetää. Jaksaapahan Rientokin kärryjä.

– Riento on suuri. Eikä niitä vedetä, vaan lykätään.

– Niistä kuokanvarsistako? Antti hyppeli innoissaan.

– Niistä. Tarvitsee lykätä niin suoraan kuin siltapalkin rakoa ajaisi.

Osasi Antti siltapalkin rakoa kulkea. Monta kertaa oli koettanut. Sovittiin, että hän saisi tyhjiltään lykellä tiellä niin paljon kuin halutti ja siementen kanssa pellollakin vähän alamäkeen, ei paljoa, sillä mustat siemenkirput olivat kovin kalliita. Ihan isääkin peloitti ruveta niitä kylvämään.

Uni ei tahtonut tulla Antin silmään. Mitenkähän se pikku kärry kylväisi? Olikohan sillä koura niinkuin isällä? Minkätakia piti lykätä niin suoraan kuin sillanrakoa? Minkähäntakia oli metsäänkin hakattu niin suora tie?

Olisi pitänyt isältä kysyä, mutta mihinkä hän lienee mennyt vielä ulos asioilleen. Tytöt kikattelivat sängyssään. Ei niiltä viitsinyt semmoisia kysellä.

Antti nukahti, ennenkuin isä ehti tupaan, ja nukku-Matti alkoi hänelle sipistä kärryistä ja siemenkirpuista ja monista muista tärkeistä asioista.

Kun Antti aamulla heräsi, paistoi aurinko silmiin. Hän kapsahti paitasillaan lattialle. Tuomo oli poikkipuolin sängyssään ja tytöt hossasivat nenät vastakkain. Iso sänky oli tyhjänä. Jokohan isä oli mennyt kylvämään?

Hän sipaisi kiireen vilkkaa liivihousut jalkaansa ja juoksi ulos. Äiti tuli ämpäreineen pihalla vastaan.

– Mihin sinulla nyt semmoinen kiire?

– Kylvämään! Kirppuja kylvämään!

– Kirppujako? äiti nauraen kysäisi, mutta Antti pyyhki peltotiellä jo, että tukka pöllysi.

Siellä isä oli, ei vielä kylvänyt, vaan äesti. Isä joutui samaan aikaan pellon laitaan kuin Antti, käänsi ja pysäytti Riennon.

– Aikaisinpa sinä heräsit!

– Missä kirput? Antti tiedusti.

– Pussissa vielä sipisevät. Tuomas istahti äkeen laidalle ja vetäisi pojan polvelleen. – Painaa! Osaapas painaa jo se pappa! Mikä tietää, vaikka hyvinkin jo jaksaisi kylvökonetta työntää.

Tuomas oli äestänyt yhden saran kolmeen kertaan. Hän ajoi äkeen tielle ja otti ladan. Painoksi hän nosti tasapohjaisen kiven, jolle Antti sai nousta istumaan.

Lähdettiin ajamaan. Ladan jälki jäi tasaiseksi kuin silitetty pöytäliina. Aamukosteisen mullan haju pisti kutkuttaen nenään.

Antti olisi ajanut yksinkin, oli hän äestäkin ajanut, mutta isä sanoi, ettei nyt voinut, ei saanut tulla yhtään välipäitä. Antti seuraili tarkkana reunaa ja huomautti heti, milloin Riento näytti liiaksi keskemmälle etääntyvän.

Alapään käänteessä piti ottaa takaisin pari syltä, kun yritti jäädä "vasikannahka". Saran keskelle jäi kapea kaistale kuin lankunsyrjä. Isä tallasi sen tasaiseksi lapikkaallaan.

Kun saatiin sarka ladatuksi, riisuttiin Riento syömään. Pientareelta löytyi syksyinen seipään reikä ja rauniolta heinäseiväs. Yhdessä lähdettiin sitten hakemaan kylvökonetta ja siemeniä.

Tytöt ja Tuomo vieläkin nukkuivat. Oikein Anttia nauratti. Äiti olisi keittänyt vettä, mutta ei ruvettu odottamaan. Sitten tultaisiin, kun sarka oli kylvetty.

Isä työnsi konetta ja Antti kantoi pussia. Pieneen kangaspussiin oli siemenet pantu.

– Paperipussissa olisi vaarallinen kuljettaa, sattuisi halkeamaan, niin menisivät hukkaan, isä selitti.

Antti hyväili kädellään pussin kylkeä. Siemenet pakenivat ja sipisivät käden edellä.

Jouduttiin ladatun saran laitaan, istuttiin ojan penkalle ja tarkasteltiin konetta. Ihmeellinen koje se oli, niinkuin kahvimylly ja aura ja kuokka ja oli se vielä muutakin, jota ei osannut sanoa. Oli maalattukin niin kauniiksi: keltaista, punaista, sinistä. Ne värit Antti tunsi. Siinä myllypäässä oli vielä sellaistakin väriä, jota hän ei tuntenut.

Isä asetti koneen saran reunaan ja avasi myllyn kannen. Pussista laskettiin tuuttiin siemeniä. Sitten isä ruuvaili joitakin ruuveja, pani kannen kiinni ja alkoi työntää konetta ojan vartta alaspäin.

– Läk, läk, läk, äänteli se, niinkuin säleaitaa vedellessä.

– Kukahan siellä veteli? tuumi Antti ja alkoi astella isän askeleihin.

Kone jätti semmoisen jäljen, niinkuin kärrynpyörä olisi kulkenut, vähän leveämpikin taisi olla. Se jäi isän askelien väliin. Kovin haja-askelinpa isä kulki. Antin täytyi ihan hypähdellä, että ulottui samoihin jälkiin.

Koneen rinnalla kulki rautainen keppi kuin sormi. Niin Antti muisti viipottaneensa veteen järvellä soudettaessa.

Kylvömiehet kulkivat äänettöminä, mutta kone läklätti yhtä mittaa. Ei se juuri kaunista laulua ollut, mutta oli ääntä kumminkin. Kaikki koneet eivät varmaan osanneet niinkään paljoa.

Saran alapäässä isä vasta kääntyi ja katsoi.

– Hei vain! hän sanoi ja naurahti. – Kyllä me pojat kylvää osaamme.

Me pojat! Antista tuntui kovin mukavalta, kun isä niin sanoi.

Palattiin ylös. Pyörän jälki tuli nyt siihen viiruun, minkä rautasormi oli viipottanut. Nyt Antti jo arvasi, mitä varten se viipotti. Se piirsi sillanrakoa, jota pitkin piti pyörän kulkea. Se oli hyvä sormi, kun auttoi isää. Ihan tassua teki mieli mennä puristamaan.

Ja sitten lähdettiin taas alas ja noustiin ylös Tuli paljon pyörän jälkiä ja rautasormi piirsi aina edellä uudelle merkkiä. Kymmenennen jälkeen isä avasi kannen. Siemenet olevat vähentyneet ja keskellä oli sellainen ouru kuin kahvimyllyn tuutissa jauhamisen jälkeen.

– Jauhaako se kirput rikki? hän isän uusia lisäillessä kysäisi.

– Eihän toki, ei jauho kasva, isä naurahti. Lähdettiin taas.

Seuraavan kerran siemeniä lisättäessä Antille selveni, mikä siellä läklätti. Koneen sisällä oli pieni pyörä, joka ajoi siemenet peltoon. Ihan niinkuin hänkin veteli kepillään aitaan, kun ajoi vasikoita metsään. Olipas sittenkin, niinkuin hän oli arvellut.

Hän kuvitteli mielessään, miten siemenkirput tuutissa pyörivät Laiskimmat eivät tahtoisi mennä, vaan pujottelevat ja kääntyilevät. Läk, läk, läk, hätistelee keppi. Lopulta menevät ja hyvä on ollakin, kun pääsevät lämpöiseen multaan.

Yksi asia Anttia kummastutti. Yläpäässä käännyttäessä hän isältä kysäisi:

– Minkätähden pyöränjäljet alhaalla kapenevat?

– Niinhän koko sarkakin kapenee, katsoppas! isä kehoitti.

Niin kapeni. Ei Antti ennen ollut sitäkään huomannut.

– Kaikki pienenee, kun etäämpää katsotaan. Jos sinä menisit tuonne järven taakse ja minä täältä katselisin, niin näyttäisit kuin paarmalta tai kärpäseltä, selitti isä ja Antti alkoi ymmärtää. Sen takia se viirukin pieneni ja viirun väli pieneni. Koko maailma pieneni.

Tuomo tuli tuvan luota paljain päin.

– Itä! Antti! hoki tullessaan ja pyöritti kättään. Liivihousun takalämsä oli auki ja repsahteli kintuille. Oli se mukava poika. Ei Antti olisi antanut sitä millään pois, eikä vaihtanut mihinkään tyttöön.

Odotettiin Tuomoa. Isä pani lämsän kiinni ja nosti syliinsä. "Ennää, ennää", hoki isän korvaan ja peukalo ja varvas heiluivat kilpaa.

Tuomo pääsi koneen aisojen välipuulle istumaan ja sitten mentiin. Poika hihkui ääneen. Hauskaa oli Antistakin. Olisivat äiti ja tytötkin joutaneet olla katsomassa.

Seuraavien kahden vaon ajan pojat istuivat pientarella ja katselivat. Tuomo tuli ihan itsestään vaihtamaan Antin kanssa nenua ja kummallakin oli kovin hauskaa.

Sarka tuli täyteen. Mentiin kahville tupaan, niinkuin oli äidille luvattu. Tuomo sai ratsastaa isän hartioilla. Se oli jo vanha totuttu tapa ja siinä oli melkein vielä hauskempaa kuin kylvökoneen poikkipuulla.

Äiti oli laittanut pojillekin kupit.

– Tulkaa nyt juomaan, kylvömiehet! hän sanoi.

Ei oikein tahtonut kehdata mennä, mutta ei kehdannut menemättäkään olla, kun äiti oli kaatanut. Vettä poikain kupissa vain oli. Ei mustunut tukka, kun joi vain vettä. Mutta sokerit sai panna sekaan sulamaan. Äiti oli tuonut vehnästä pöytään niinkuin pyhäaamuna.

Tytötkin olivat jo toki nousseet ja saaneet vaatetta ylleen. Isä sanoi, että saivat tulla pellolle. Siellä oli työtä heillekin. Piti ottaa mukaan sinkkiämpäri tai muu sangallinen astia.

Antti muisti, että vinnillä oli rikkopohjainen maitokannu. Hän pinkaisi kiireen vilkkaa sen hakemaan, ennenkuin tytöt ehtivät.

Isä otti aitasta säkin. Siellä oli kolmekin samanlaista säkkiä. Väkilantaa, salpietaria, niissä kaikissa kuului olevan. Piti antaa kasveille, niinkuin ihmisillekin annettiin puuroon sokeria.

Salpietari kylvettiin koneen jättämään vakoon. Isä näytti, miten oli tehtävä. Sangosta otettiin vain käteen ja sitten keveästi ja tasaisesti piti ripsiä yhtä paljon joka paikkaan. Sillä toinen siemen tarvitsi sokerinsa yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta suuhun ei saanut pistää, eikä hieraista silmään. Kuului olevan väkevää kuin myrkky. Lanttua kuului kasvattavan kovasti. Olipahan aika "pietaria"!

Antti kylvi kannunsa siinä, missä tytöt ämpärinsä. Eikä hän hieronut silmäänsä, ei tarvinnut isän pelätä. Mutta Tuomoa sai varoittaa. Se poika läppäsi vaikka kourallisen suuhunsa. Varmuudeksi isä otti hänet äkeensä päälle, kun alkoi toista sarkaa muokata.

Antin kädessä oli pieni kissan raapama. Salpietaria meni siihen ja alkoi kirveliä. Kun Antti sitä hivutteli toisella kädellään, niin alkoi kirvellä vieläkin enemmän. Niin koski, että vedet kihosivat silmiin. Onneksi isä ja tytöt olivat alapäässä ja Antti päätteli mielessään, ettei kiusallakaan itke. Kestää sitä mies samanverran kuin tuommoinen suolapietari. Lakkasi vähitellen, kun ei välittänyt eikä hieronut. Niin lakkasi nokkosen polttamakin.

Isä ja Tuomo saivat sarkansa valmiiksi samaan aikaan, kun Antti ja tytöt omansa. Äiti vilkutti aamiaiselle. Kyllä olikin jo nälkä. Monta kertaa oli Antin tehnyt jo mieli pujahtaa kotiin. Nyt tuntui hyvältä, kun oli jaksanut siinä missä toiset, oikeastaan enemmän kuin toiset, tytöt olivat maanneet paljon pitempään. Isä oli ollut aikaisemmin, mutta hän olikin mies.

Juotettiin Rientoa kaivolla ja pestiin kädet ja jalat. Teki mukavaa, kun sai kädet salpietarista puhtaiksi, varsinkin sen käden, jossa oli raapama.

Äiti oli keittänyt aamiaiseksi perunapuuroa. Kirnutakin hän oli jo ehtinyt. Syödessä keskusteltiin, olisiko maailmassa parempaa aamiaisruokaa kuin oli perunapuuro äidin kirnuaman voin ja kirnupiimän kyytimiehenä ollessa. Ei tiedetty olevan.

Aamiaisen jälkeen loikoiltiin pihanurmella. Tuomo ähmästi ja pyllyili isän niskassa, mutta siinä lomassa isä ehti jutella Antille sadun mulkosilmäisestä jäniksen pojasta, joka petti loppakorvaisen koiranpennun.

Sitten mentiin taas joukolla töihin. Iltapäivällä muokattiin ja kylvettiin vielä toinen ja kolmaskin sarka. Isä sanoi, ettei ennen vielä ollut näin paljon lanttua kylvetty.

Mutta kylläpä oli Antti väsyksissä. Ei olisi jaksanut yhtä kuperkeikkaa tehdä, vaikka joku olisi varpaista auttanut. Eikä hän jaksanut paljon syödäkään, vaikka illalliseksi oli hernevelliä.

Syötyään kömpi hän heti sänkyyn. Tuomo nukkui jo äidin tyynyllä poikittain.

Kovasti Anttiakin nukutti, mutta silmiä ei saanut kiinni. Tuntui niinkuin jonkun olisi tarvinnut tulla nykäisemään kannet alas.

– Hyvään aikaan sattui lantun kylvö, koska rupeaa satamaan, kuului isä akkunan luona äidille puhelevan.

Näki Antti itsekin, miten akkunanruutuun nipsahti pisara ja toinen ja kolmaskin. Sitten niitä alkoi nipsiä niin nopeaan, ettei laskea ennättänyt.

– Nyt siellä kaadetaan lämmintä maitoa sokeroituun puuroon, ajatteli hän lanttuja muistellen.

Tupa kävi yhä hämärämmäksi ja ruutu vetisemmäksi. Lopulta ei enää erottanut, mikä oli lasia, mikä vettä. Antin öinen tuttava, Matti-veitikka oli käpsähtänyt uunilta alas ja hiipinyt sängyn viereen. Takakäteen hän näpsäytti kiinni ne luukut, joita väsynyt kylväjä ei itse jaksanut.

3.

Kantolan, niinkuin toistenkin isompien ja pienempien karjanpitäjien lehmät olivat vuosikymmeniä saaneet vapaasti kulkea kylän yhteislaitumilla. Niillä oli verissä polvesta polveen periytynyt rosvoushenki. Heti keväästä alkaen ne visusti tunnustelivat peltojen ja metsäniittyjen aidat, kokeilivat veräjäpuut ja porttien salvat.

Säyseimpienkin nautojen mielestä kuului koko kesäinen vihreys yksinomaan niille, kukoistipa se sitten metsäniityillä tai pihapientareilla. Aidat ja veräjät olivat niiden mielestä häijyn ihmisen ilkeimpiä keksintöjä, niinkuin hän monta muutakin juonta ja metkua eläinten kiusaksi oli keksinyt.

Metsäniittyjen ruoho oli harvaa ja mautonta ja jotenkin vaaratonta. Vain silloin tällöin saattoi veräjäviidakosta ilmestyä häiritsijäksi kaksijalkainen seipäineen. Pihanurmikko oli sekä tiheää että makeaa, mutta vain harvat valitut nupot ja sarviniekat uskalsivat uhmata kartanonseutujen vaaroja. Ärjyvä luomakunnan herra oli siellä aina kintereillä ja löi kuin vierasta sikaa, vetäisi ruoskalla, seipäällä tai hiilihangolla, minkä milloinkin käteensä sattui saamaan.

Kyläläiset olivat varautuneet tähän ikuiseen taisteluun kukin omalla tavallaan ja keinoillaan. Joku piiritti viljelmänsä pisteaidoilla kuin sudentarhoiksi, toinen asetteli heikoimpiin kohtiin pyydyksiä, silmukoita ja loukkuja kuin metsän otuksille, sai joskus saaliin, väliin omansa, väliin toisten, jolloin tietenkin mentiin käräjiin. Mutta monet vaanivat akkunoissa ja nurkkapielissä käden saataville varattuine lyömäaseineen. Useimmiten kaksijalkainen juoksukilpailussa häviölle jäi, mutta kun joskuskin pääsi rautaketjulla tai hiilihangolla toisen nautaa pitkin kylkiä vetäisemään, tuli hyvä olo pitkäksi ajaksi.

Muutamat olivat heittäneet jo tuloksettoman taistelun, eivät kylväneet ainakaan etäisemmille pelloilleen rehua eikä kauraa ja korjasivat takaniityiltään, mitä rosvouksen jäljeltä jäi, jos korjasivat. Joskus jätettiin kokonaan kukoistamaan. Mitä parani höyhötellä, kun kaiken söivät ja sotkivat, kirotut naudat. Olisi pitänyt saada yhteispäätös, että penkkiin olisi pistetty joka sorkka, mutta kun ei saatu aikoihin sitäkään. Kolme, neljä kertaa oli Tuomaskin kevään kuluessa saanut työmaaltaan juoksujalassa karjahätiin lähteä. Pellon aita oli jo pitkin pituuttaan pönkkien varassa, ja veräjien, aikoinaan kylläkin lujiksi varattujen, pitäminen oli myöskin sitä ja tätä. Ainoana miehenä ei mitenkään olisi joutanut aitaustöihin. Ja vähänkö siinä olisi riittänyt, pariviikkoinen työ vähintään.

Kerran iltakorvalla Pellervoa silmäillessään kiintyi Tuomaan huomio erääseen pieneen neuvoon kysymys- ja vastausosastossa. Kenelle kuului aitausvelvollisuus, eläimen- vaiko viljelmänomistajalle? Neuvo oli yllättävä. Sen, joka huolehti eläimistään, ei tarvinnut aidata viljelyksiään.

Asia kirkastui Tuomaalle uudessa valossa. Turhaa olikin juoksuttaa lehmiään pitkin metsiä. Lehtonotkelma ja yläjuoksun niitty aitaan. Kyllä siinä omille riittää. Hajoavat pellonaidat saa rapsia polttopuiksi.

Ei ollut sinä iltana enää muutakaan tähdellisempää. Tuomas heitti lehden ja lähti heti rivakasti toimeen.

Piikkilangasta aita piti tehdä, se oli selvänä heti. Langan arvosta voisi myydä halkoja, kun itselle irtaantui aidaksia polttopuiksi. Ennenkuin aurinko ehti metsän taakse, oli Tuomaalla valmiiksi karsittuja katajaseipäitä satakunta. Seuraavana aamuna käväisi hän ottamassa osuuskaupasta viisi rullaa piikkilankaa ja tarpeellisen määrän aspeja.

Tuomaan työmaa oli jokseenkin syrjässä ihmisten liikuntateistä, mutta ainahan sivuteilläkin joku kauppuri tai hieroja kulki. Oli nähty lankakerät rattailla.

– Mitähän se meinaa?

– Piikkilangastako rupeaa aitaa laittamaan!

– Vai lepikoita aitailemaan, mökkiläinen!

– Tähdellisempi olisi ollut pellon aita!

Tuomas ei kuunnellut, vaan löi tolppia, jännitti lankoja, teki pyöreitä päiviä kuin reikäleipiä ja vajaassa viikossa pisti viiden hehtaarin laitumen nelilankaiseen aitaan.

Seuraavana aamuna pistettiin nutipäät aitaukseen ja veräjä kiinni.

Kylläpähän siinä aluksi möykittiin ja nuustettiin. Kuovittiin maata ja puskettiin päätä kiiltävän langan rakoon. Mutta kun tuntui lihankipua, käytiin varovammiksi ja alettiin tutkia hyleksittyä kotinotkelmaa vähän tarkemmin.

Ylempää löytyi ruohoisia lämpäreitä, alempaa kirkasvetinen purojuoksu ja metsän reunasta kuiva märehtimäkunnas. Kumma, kun niitä ei ennen oltu huomattu. Levoton liikehtiminen talttui ja rauha alkoi asustella rauhoitetulla laidunmaalla.

Mutta ulkopuolella kävi sota ja meteli. Kipeästi pistelevän aidan takana kierteli kiiluvasilmäisiä hyökkääjiä, kuului vihaisia möykähtelyjä, sitä vihaisempia, mitä useampi verinaarmu tuli pallisilmäiseen naamaan.

– Kaikki ne tässä piikkilangoillaan, veisteltiin etäämpänä tupatanhuvilla.

Tuomas ilmoitti naapureilleen, ettei hän tästä lähtien paimenna toukojaan eikä korjaa peltojensa aitoja, vaan entisetkin rapsii alas, kun töiltään kerkiää. Kukin saisi paimentaa lehmänsä, jos mieli vapaalaitumella juoksuttaa.

Siitä mölinä nousi. Mikä hän oli määräilemään parempiaan paimenpojiksi? Millä oikeudella rupesi entinen mökkiläinen ja se... ja se... ja vielä sekin... muuttelemaan kylän vuosikymmenisiä tapoja. Ratkokoonpas aitansa, niin kerjuulle lähtee, ennenkuin puoli vuotta on kulunut.

Tuomas ei huutanut vastaan, mutta ratkoi aitansa ja ilmoitti pistävänsä navettaan viljelmilleen eksyvät vieraat elukat.

Tutkittiin lakeja ja asetuksia. Puhuteltiin tuomareita ja juristeja. Semmoinen oli laki, ei siitä mihinkään päässyt. Se oli tietysti tämäkin niitä nykyisen ajan hätäasetuksia, joita tuli kuin kurpposia rajasuutarin pöydältä.

Vähitellen asetuttiin kylälläkin. Piikkilankakerä ei ollut enää ihmeen aihe isäntämiehen rattailla ja sopivia laidunmaita löytyi niittyjen ja viljelmien laiteilta.

Kujala jämitti viimeisenä vastaan. Olisihan hänellä hakamaita ollut. Niittyjäkin olisi laitumeksi joutanut. Mutta pitikö tässä nyt ruveta tanssimaan taksvärkkin pillin mukaan? Kiusallakin hän jätti joutokarjan yhteislaitumelle.

Ja joutokarja oli joutilas tutkimaan, miten pitkälle entisen torpparin aidanpurkaustyöt olivat ehtineet. Pätkällepä olikin jo ehtinyt. Ei ollut porttia eikä aitaa. Ei tarvinnut enää nostaa eikä hypätä, sen kun häntäänsä heilautti lystikseen.

Mutta se lysti loppui lyhyeen. Juurikasvimaalla hääräilevät vesat olivat siinä hetkessä kintuilla varpoineen. Juostiin kilpaa, että mäki tömisi. Seuraavana päivänä uusiutui näytelmä ja vielä seuraavanakin.

Sitten kävi Tuomas asiaan. Ei ollut paimeneksi aikaa lapsillakaan ja sarkojen päihin oli toukoa kylvetty niinkuin keskellekin. Hän lähetti sanan vielä kerran: Pitäkää tai korjataan.

Mullikat tulivat ja korjattiin. Isäntä itse tuli noutamaan.

– Mitäs tämä tämmöinen meinaa?

– Sitä minäkin kummastelen, Tuomas vastasi.

– Etkö sinä muista, miten paljon olet vielä mökistäsi velkaa?

– Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?

– Vai ei ole! No, kun ei, niin ei. Kujalan poskilihakset värähtelivät. – Mutta tuo sinun hakamaasi aita...

– On tehty rautalangasta! Tuomas pyörähti kuin laakereilla ja silmissä leiskahteli outo väri.

– No, no, mitäpähän turhista! Lähde antamaan mullikat! – Kujala peräytyi ajoissa. Vasta kotimatkalla uskalsi hän täydentää keskenjääneen lauseensa.

– Jatkuu se rautalanka-aita vielä kerran rantaan asti. Ja silloin se on taas minun maatani! Kymmenkunta vuotta pitää heinällä. Sitten pistää laitumeksi joutokarjalle.

4.

Kylvön jälkeen oli lanttumaa saanut pariviikkoisen rauhan. Antti kyllä ahkeraan kävi tarkkailemassa, vieläkö näkyi pyörän jälki. Isän oli täytynyt tehdä suuri juoksupyörä. Pää kallellaan hän ajoi teitä ja ojia pitkin. Läk, läk, läk, äänteli kieli, mutta väliin kun vaihteeksi lisättiin vauhtia, kiihtyi kielen läklätys samassa tahdissa.

Riveihin alkoi ilmestyä taimia... Tuolla ja tuolla! Ja tuollakin! Antti unohti pyöränsä tielle ja hypähteli innoissaan taimelta taimelle. Kun kului vielä muutamia päiviä, oli taimia pitkissä riveissä kuin sotamiehiä. Ei Antti ollut niitä nähnyt, mutta oli kuullut ja kuvista nähnyt.

– Annetaanpa niiden kaikkien kasvaa suuriksi, hän isälle esitti.

– Eivät ne kaikki mahdu kasvamaan suuriksi, selitti isä.

Antin kävi kovin sääliksi niitä, jotka eivät mahtuneet kasvamaan.

Isä ruuvaili ja rapisteli konettaan. Mylly otettiin pois ja pantiin tilalle mukavat siivet. Kone ei enää läklättänyt, mutta raapi multaa kuin kissa kynsillään. Pelokkaana seuraili Antti isän jälkiä. Kun ei vain menisi taimille. Ei mennyt, sillä isäkin pelkäsi samaa ja oli hyvin varovainen.

Harauksen jälkeen taimet näyttivät paljon isommilta ja virkeämmiltä. Väliköissä piileskelevät roskaheinät näivettyivät ja kuolivat. Kun kauemmin katseli, tuntui kuin taimirivit olisivat juosseet mustalla saralla ihan niinkuin helminauhat tyttöjen pyhäkoltuilla.

Kolmannella viikolla alettiin harventaa. Isä oli kaupasta tuonut kolme lyhytvartista kuokkaa. Tytöille oli kummallekin. Mutta kenellekähän se kolmas? Olisikohan isä Anttia varten?

Miksei oppisi hänkin, kun oikein olisi tarkkana.

Isä opetti tyttöjä ja Antti katseli kädet housun halkeamissa kuin muina miehinään. Eihän se mitään erinomaista.

Kun tytöt lähtivät riveilleen, nykäisi Antti isää hihasta ja kuiskasi:

– Enkö minäkin osaisi?

– Tekeekö sinun mielesi? isä kysyi.

– Tekee.

– Sinua vartenhan minä tämän kolmannen toinkin, mutta luulin, ettet halua.

Turhia ne semmoiset luulot. Harjoiteltiin vielä yhdessä ja sitten Antti lähti kolmannelle riville. Isä lähti omille töilleen.

Ei Antti pitänyt kiirettä. Tytöt saivat lentää, jos halutti. Piti tulla aina mittatikun määräinen välimatka ja paras taimi piti jäädä. Toisinaan vain olivat niin yhdenkokoisia, että sai kauan joka puolelta tarkastella, mikä oli paras.

Isä lupasi palkkaa puolitoista penniä metriltä. Tytöt saivat ensimmäisenä päivänä neljä markkaa kahdeksankymmentä penniä kumpikin. Antti sai markka kaksikymmentäkuusipenniä. Rahat pantiin heti kunkin säästölaatikkoon.

Antin pankissa oli jo entisestäänkin rahaa. Äiti oli antanut kahvirahaa ja kummitäti oli sinne pistänyt pari kertaa. Mutta se entinen raha ei ollut niin hyvää kuin tämä. Kun sitä karttuisi vielä enemmän, vietäisiin se osuuskassan isoon rautakaappiin, jossa se kasvaisi oikein isoksi rahaksi. Mitenkä se siellä pimeässä ja kuivassa kasvaisi, sitä Antti ei vielä ymmärtänyt, mutta täytyi uskoa, kun isä ja äiti niin sanoivat. Ja sitten, kun se olisi kasvanut isoksi rahaksi niin Antti ostaisi hevosen tai auton tai talon, hei vain!

Seuraavana aamuna äidin piti herättää oikein aikaisin, ettei menisi aikaa hukkaan.

Kahdessa viikossa lanttu tuli harvennetuksi. Isä sanoi hyötyneensä, ja tytöt ja Antti olivat paljon hyötyneet.

– Ensi kesänä pannaan koko pelto lanttua kasvamaan, Antti ehdotti.

– Ei nyt sentään kaikkia, isä nauroi. – Ei minun rahani riitä ja tarvitaan leipääkin.

Harvennetuille taimille annettiin salpietaria ja isä harasi taas. Taimet seisoivat jo tanakkoina riveissään kuin takin napit. Tuossa oli tyttöjen rivejä ja tuossa oli Antin. Yhtä hyviä. Toisinaan tuntui, niinkuin olisivat hänen olleet parempiakin, vaikka ei sitä kehdannut kenellekään sanoa.

Ansiotöiden päätyttyä otti Antti kesälomaa ja alkoi kalastella, ongella vain ja rannalta. Laiturin päästä oli hyvä onkia. Kun sattui, niin sieltä voi saada suuren. Kun toisetkin olivat saaneet, niin miksei hänkin. Osasi Antti jo madon laittaa, osasi sylkäistäkin. Ei tullut suurta, mutta pieniä tuli monta.

Kun kesanto oli muokattu ja juurikasvimaa pariin kertaan harattu, ruvettiin heinätöihin. Kiirettä ei vielä ollut. Mutta Tuomas oli sen kokenut ja nyt taas lehdistä lukenut, että oli viisainta ryhtyä niihin töihin, ennenkuin tuli kiire. Parempi vähän hyviä kuin paljon huonoja.

Niityn ja järvenrannan niitteli Tuomas viikatteella, äiti ja tytöt haravoivat. Antti sai olla Tuomon paimenena. Mikäpä oli ollessa. Heiteltiin kuperkeikkoja tuoksuvalla heinäkarheella ihan ilkosen alasti. Tuomo alkoi ruskettua. Antti oli jo lanttumaalla ja onkimiehenä ollessaan paahtanut pintansa pavun väriseksi.

Sattui poutapäiviä ja niittyheinät kuivailtiin luokoilla. Mutta pelto, jonka kaatamiseen saatiin kylältä kone lainaksi, pantiin seipäille.

Antti koetti lukea seipäät, mutta meni aina sekaisin. Ainakin niitä oli sata, siitä hän oli ihan varma. Tytöt arvelivat, ettei Antti osaisi sataan lukeakaan, mutta hän luki. Ja kun yhden osasi, niin kyllä toiset sitten aina menivät.

Lännen tuuli löyhötteli ja heinät kuivuivat nopeasti seipäillä. Niittyheinät oli saatu jo latoon. Karkean peltoheinän korjuu oli vaikeampaa, sillä Kantolan niinkuin toistenkin entisten torppien ladot olivat hirsistä tehtyjä, pari syltä kunnekin ja oviaukko kuin saunanikkuna. Kun sellaiseen keinotteli kuorman kylvöheinää, tiesi työtä tehneensä.

Tuuli heitti itään. Järvelle ilmestyi tyyniä teitä ja etelän puolta alkoi vetää lienteeseen. Voisi sataa jo yöllä ja kastaa kuivat heinät.

Liisa oli lähtenyt tyttöjen kera iltalypsylle. Olisi ollut väljempisuinen lato, olisi kaiketi niistä yksinkin selviytynyt. Mutta peltonotkossa vielä tyhjänä odotteleva rauniolato oli samanlainen sumppu kuin toisetkin, vähän isompi vain.

Tuomas valjasti hevosen heinäreen eteen, otti hangon ja haravan ja ajoi pellolle.

Kahdeksan seivästä tyhjeni ensimmäiseen kuormaan. Hän heitti köyden kuorman ylitse, pisti hangon perään ja alkoi ajella ladolle. Pellon ja ladon välinen penger oli vieru. Piti varoa, ettei kaatanut kuormaa. – Minkätähden se ovipahainenkin, oli pitänyt vielä tehdä alapuolelle.

Juuri kun hän oli kohtisuorasti alas kääntämäisillään, juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.

Hän pysäytti hevosen ja vihelsi pitkään kuin ennen poikasena linnunpesän löytäessään.

Ja miksei noinkin yksinkertaista asiaa oltu ennen huomattu! Vuosi vuoden jälkeen oli syötetty luukun kautta kuin silppumyllyä ja hikoiltu hirveästi.

Hän hypähti pellon puolelta ladon katolle ja työnsi toistakymmentä lautaa alas. Räystäältä pientareelle muodostui loiva silta. Hän kaatoi kuorman sopivalle etäisyydelle ja hankosi heinät katon kautta latoon muutamalla työnnöllä kuin leikiten.

Olikohan muitakin tuommoisia katon kautta täytettäviä latoja ja asioita? Oli kaiketi, kun vain huomaisi. Moni asia oli kuin piilokuva lasten lehdessä. Jos siihenkin yhdeltä puolelta jäykkänä tuijotti, ei löytynyt mitään, mutta kun käänteli ja eri puolilta silmäili, näkyi haettava selvänä kuin valokuva.

Isän pellolle lähtiessä olivat pojat olleet rannassa. Kotiin jouduttuaan he huomasivat, mihin isä oli lähtenyt ja pyyhälsivät hihkuen perässä. Kuorman pakkaajiksi piti päästä. Iloinen mekastus keskeytyi aina hetkeksi, kun vesselit jäivät heinänipun alle, mutta ennenkuin toinen hangollinen ehti tulla, kaivautui kuormasta pari ruskeata kerää päristellen ja syljeskellen.

Taivas vetäytyi pilveen. Lypsyltä päästyään kiiruhti Liisa tyttöjen kera avuksi. Kuorman välillä kävivät he ihmettelemässä uutta ovea. Oli sillä isällä aina keinot ja konstit!

Mutta pojat jäivät latomiehiksi. Väliin piti nousta katsomaan, joko isä toi uutta kuormaa.

Hangottuaan kuorman isä nousi seinälle ja hyppäsi heinäkasaan, johon painui kaulaansa myöten. Pojilla oli hauskaa. Isän esimerkkiä seuraten he alkoivat kiipeillä myös seinälle ja sieltä pallina alas. Tuomo ei uskaltanut vielä muuta kuin puoliseinään, mutta Antti kiipesi parin kuorman jälkeen harjahirrelle. Sieltä kun lasketteli, niin oikein rintaa vihlaisi.

Isän hypätessä painui kasa aina paljon. Kuinkahan paljon painuisikaan, jos Riento hyppäisi? Antin piti kysäistä isältä, mutta hän meni jo pellolla, ja uuden kuorman joutuessa oli asia unohtunut.

Lienee ollut jo puolenyön aika, kun kerättiin viimeisen seipään rippeet. Toinen latomiehistä oli nukahtanut heinäkasaan ja toinenkin oli käynyt hyvin hiljaiseksi, ei kiivennyt enää harjahirrelle, hieroskeli vain silmiään ja kyhnytteli niskaansa.

Lato oli ihan täysi. Pakkaillen ja sovitellen saatiin viimeinen kuorma lautojen alle. Tuomas työnsi pudotetut kattolaudat paikoilleen. Pojat nostettiin rekeen ja lähdettiin kotiin. Antin pää nyökähteli Riennon askeleiden tahdissa, mutta Tuomo veteli isän takilla keskeytymättä uniaan.

Tuomas pisti hevosen laitumelle ja käveli rantaan. Kahdeksantuntisen eteen oli tullut ykkönen lisää, mutta ei pahoin väsyttänyt. Kesääpä tämä oli, ja nuoruus kaiketi vielä suonissa sousi.

Hän riisui, hyppäsi laiturilta järveen ja antoi mennä umpivedessä kädet ja jalat oikoisenaan pitkän henkäyksen ajan. Lauhkea vesi hiveli hiestyneitä jäseniä kuin parhain voide. Joka huokonen veti puoleensa pehmeänlämpöistä vettä.

Hän päristi ja alkoi etääntyä selälle päin pitkin, voimakkain vedoin. Tuntui niinkuin ihoon imeytyvän veden paine olisi ladannut sammuvaa voimaa. Kahdenkymmenenviiden rintavedon jälkeen hän kääntyi kyljelleen. Eikä toinen kylki ollut huonompi ilman jäämään. Viimeiset ja parhaat jäljellä olevasta sadasta sai selkä. Sepä se pellollakin tuimimman painon ja helteen oli kestänyt.

Alkoi pisaroida. Ensimmäinen pehmeä tippa napsahti Tuomaan otsalle. Lähempänä ja etäämpänä nipsahteli pieniä umpilukkoja yhä taajempaan. Pian kiehui järven pinta yhtenä sirinänä vain.

Tuomas kellui selällään ja kuunteli helisevää soittoa. Siinä oli järven syvin kohta, vesi kannatteli hyvin. Pisarat pommittivat kasvoja kuin maalitaulua. Ne, jotka sattuivat nenään, hajosivat iloisesti räiskähtäen.

Kaikki heinät olivat kuivina ladossa. Helpeelle avautuva kaura sai sateesta osansa. Lantuntaimien leveät lehdet nielivät vettä kuin sienet, ja mitä eivät ehtineet niellä, johdattelivat kouruja pitkin janooville juurilleen. Entä peruna rinteessä, vaot poikkimäkeen, korjuuseen tuli joka tippa.

Olisi pitänyt lähteä jo rantaan, mutta ei hennonut edes liikahtaa. Hän lepäsi kuin vasta muutetuilla lakanoilla, yllä keijujen helisevä peitto.

Hän kohotti hiukan päätään ja katseli tummakehyksellistä tauluaan heinäkuisen sadeyön salaperäisessä valossa. Edessä oli ranta puineen ja pensaineen, sitten vaaleampi pelto, taustana tumma metsä. Mäellä häämöttivät rakennukset pehmeäviivaisena rykelmänä. Tuvan akkunasta kajasteli punertavaa valoa. Olikohan Liisa vielä keskiyöllä ryhtynyt keittopuuhiin?

Oli sopiva etäisyys katsella tuota kaikkea vesipisaroiden ympärillä piristessä. Kun siristi silmiään, niin lieden valo lientyi yhä lämmittävämmäksi, pellon vihreys ja metsän tummuus yhä pehmeämmäksi.

Tuo taulu oli oma: ranta, pelto, mäki. Kaikki mitä niihin ja niiden keskeen mahtui ja sisältyi. Järvi ja sadepisaroiden pirinäkin kuului omaan maahan ja isäinmaahan.

Äkillisenä mielijohteena välähti Tuomaan mieleen kiehtova ajatus. Kun joskus kaiken olisi saanut kuntoon, pellon kasvamaan, karjan tuottamaan, lapset omavaraisina työtä jatkamaan, kun alkaisi verenkäynti hiljastua ja näkö sameta, silloin kesäisen sadeyön hiljaisuudessa saisi vetäistä sata vetoa ja asettua tähän lepäilemään. Täältä ulommasta näköpiiristä olisi ihanaa vielä kerran katsoa tätä luojan lahjoittamaa taulua, jonka värejä on elinikänsä koettanut selvennellä. Ja sitten, kun olisi tarpeekseen nähnyt ja nauttinut, saisi uinahtaa uneen kuin Tuomo heinäkarheelle. Siitäpähän löytäisivät ja nostaisivat nukkumaan kirkkokuusikon laitaan tai oman kuusen oksien alle kuoppakummun eteläiseen rinteeseen. Mutta henki eläytyisi ja imeytyisi tähän kesäyön etäiseen näköpiiriin ja seuraileisi kotoisen taulun värejä ja vaihteluita, milloin laskevan auringon kullassa väristen, milloin yösateen pisaroissa piristen.

Mutta levon aika ei ollut vielä. Hän käännähti riuskalla nykäisyllä rintauintiin. Työ oli vasta alulla, ja veri souteli väkevästi kuin vesi keväisissä uomissa.

Voimakkain rintavedoin hän alkoi liukua rantaa kohti pannen määräksi kahdeksankymmentäviisi. Jos niillä pohjaa, niin elämäkin pohjaa. Tuli aina pantua tuommoisia hulluja kokeita ja ennusteita, ja kun sellainen kerran mieleen juolahti, ei ajatuksesta päässyt koettamatta.

Hän käytti harkitusti jänteviä rintavetojaan liukuen jokaisella mahdollisimman tarkkaan. Seitsemänkymmentä oli mennyt, mutta vielä oli hyvä matka laiturin kärkeen. Pohjaisiko viidellätoista? Eipähän sille tarvitseisi mitään arvoa antaa. Mikä hassutuksia aina mieleen toikin!

Seurasi pitkiä liukuja puoliksi kyljittäin. Piti käyttää joka tuuma. Kolme oli vielä... Kaksi... Yksi. Hän odotti kunnes alkoi vajota. Tavoitteli sitten silmät ummessa varpaillaan pohjaa.

Pohjasi. Pää jäi pinnalle. Noin pitikin. Jos enemmän olisi antanut, niin liikaa olisi tullut.

Hän kahlasi rannalle, sieppasi vaatteensa kiveltä ja alkoi rivakasti juosta kotipolkua. Hiljentyvän sateen viimeiset pisarat imeytyivät ruskeaan ihoon kuin voidetipat.

Liisa odotteli vielä tuvassa lämpimän pannun ja voileipien kera. Lapset olivat kaikki unessa. Istuttiin hiljaiselle yöaterialle, mutta uusi sadekuuro helisi iloisesti ikkunoissa.

5.

Kantolaan oli tullut etäisiä vieraita. Myllyn Riku, Tuomaan toveri kansa- ja rippikouluajoilta, oli Amerikasta kotiutunut ja poikennut katsomaan.

Parikymmentä vuotta siitä oli, kun hän oli jättänyt nämä laitumet. Ensin oli silmitellyt vuoden, pari kotimaan rannoilla, mutta sitten oli seilaillut ison valtameren taakse. Oli tullut käydyksi Alaskat ja lännen vallat. Töitä oli tullut nakelluksi milloin kämpällä, milloin farmilla, milloin hiilikaivoksessa parin kilometrin syvyisessä maakuopassa.

Tuomas ja Riku olivat aikoinaan sopineet hyvin yhteen, vaikka luonteeltaan olivatkin erilaiset. Tuomas oli vaitelias, mutta Rikun suu kävi kuin väkkärä. Eipähän se aina ollut kaikkein kirkkainta totuutta, mitä sieltä pyörivän siiven takaa lähti, mutta tipahti joskus hyväkin jyvä.

Makailtiin leppoisaa sunnuntai-iltapäivää kuoppamäellä ja muisteltiin kahdenkymmenenvuoden takaisia. Entisen tavan mukaan Riku enimmäkseen jutteli, Tuomas myönteli ja hymähteli.

– Muistatkos, kun puskettiin yhdessä kansakoulua. Kahdeksan kilometrin takaa me pojat kotona yötä läpättiin, yes!

– Neljä sitä oli, naurahti Tuomas.

– Älä puhu mitään! Amerikassa niistä ainakin olisi tullut kahdeksan. Ja semmoiset miehet! Kortteli selkää ja puoli halkinaista alapäässä, yes! Sinulla oli kyynärän mittaiset kurpposet, mulla isävainajan lapikasräyskät. Eikä sinulle kelvannut edes palttoo, minkä äitisi oli jostakin raapaissut, ei kelvannut, kun ei ollut minullakaan. Semmoisia kaveruksia me oltiin. – Ja muistatko sinä, kun annettiin pojille päihin hiihtokilpailussa. Sinä sait lyijykynän ja minä linkkuveitsen.

– Toisinpäin se oli, oikaisi taas Tuomas.

– Olisikohan ollut niinpäin! No, jompikumpi meistä sai sen eskilstuunan. – Mutta se minua vieläkin harmittaa, kun tarkastajan kuvatus pisti viimeisenä vuonna kesätöihin. Kustaa Vaasan olin kirjoittanut pienellä kirjaimella, se muka oli suurikin synti. Ja sitten kun en osannut laskea niitä korkoja enkä muita rosentteja. Tulisi vielä tutkimaan! Näytettäisiin dollarinseteleitä ja Amerikan pankin inträstejä. Yes! No, no, joutipa tuota jumputella kesälläkin, ei ollut pahoin kiireitä. Ei pidetä äijälle vihoja, eipä sillä. Mutta leini poika minä olin sen käkkyrän kynsissä. Enpä totisesti ole ennen enkä jälkeen ollut niin kalpeanaamainen, en Niagaran sillalla enkä Yorkin tullissakaan.

Mentiin tupaan.

– Onkos tämä sun... Riku kadotti kotvaksi langan pään – On se Liisa! Sinäkös sen nait! No, kukapas muukaan! Terveeksi Jumalan terveeksi Ja tässä on niitä ranskanpullia, joita sinä olet pyöräytellyt.

Riku nosti pojat polvelleen.

– Onpas siinä pappaa! Ja onpas siinäkin! Mutta milläs hiivatin jästillä sinä tytön simppu olet näin punaisia pullanpäitä nostatellut? Muistanhan minä, minkälainen sinä olit, kun koulua käytiin. Meidän täytyi aina tuon Tuomaan kanssa varoitella, ettei tuuli vienyt. Ja muistatko Tuomas, mitä se Töyrylän honstoopeli kerran teki? Jos Amerikassa joku heittäisi naista kivellä päähän, niin punamäntyyn vedettäisiin ruipelolta nahka, peijakas!

Tuomo hypisteli sedän vitjoja. Nostettiin ja löydettiin keltainen kello.

– Katsoppas paistikasta! Tuolla laivalla seilataan valtameren ylitse! Hyt, syt, sanoo nelipiippuinen kone vain. Kuuntelisitko sinä? No, kuuntele vain! Kyllä se käy, vaikka maailman napa seisahtaisi.

Antille Riku nosti taskustaan pienen peilin. Kas tässä! Tässä näkyy tuommoinen kaunis poika. Mutta tällä toisella puolella on tervapataan kastettu neekeripoika. Koetappa, saatko ajettua nuo sen valkoiset hampaat paikoilleen! Jos saat, niin saat koko roskan!

Näppäiltiin yhdessä peilinlaitoihin. Ensimmäiset menivät hyvin, mutta lopuksi aina pari, kolme jäi. Antti pyysi, että saisi yksinään pöydän kulmalla koetella.

– Koeta veikkonen! Vaikka kyllä sinä peilin saat, vaikket kaikkia hampaita saisikaan.

Antti alkoi yrittää ja Rikun porina jatkui taas.

– Kelpaa sinun jo, kun on tuommoisia poikia. Mulla ei ole edes tekijää. Eikä taida tulla olemaankaan. Hameväki on Amerikassa korkealla orrella. Jos sattumalta tapaa jonkun vähän siloisempinaamaisen, on se tilattu jo etukäteen moneen kertaan. Vapaassa kaupassa olevat ovat naamavärkkinsä puolesta niin jolseita, ettei niiden kanssa huvita ruveta mihinkään muhinoihin. Eikäpä reissumies kerkiäisikään. Tänään Alaskassa, huomenna Kanadassa. Ja väliin täytyy käydä vanhaa maata katsomassa. Kauan ei tule aikoihin missään.

Antti oli saanut kitatuksi neekerin hampaat yhtä vaille.

– Anna olla, kehoitti setä. – Neekeriltä on aina yksi hammas pois ja ellei ole, niin se lyödään pois.

Mutta Antti ei hellittänyt, ennenkuin viimeinenkin valkea nasta oli mustassa kidassa kiinni. Juotiin kahvit ja mentiin loikoilemaan pihamäelle taas.

– Teistä entisistä mökkiläisten pojista on vääntynyt täällä talollisia, muutti Riku puheenaihetta. – Miltäs tuntuu isännän virka?

– Eipä häntä paljon jouda tunnustelemaan, Tuomas naurahti.

– Annanko minä sulle vähän neuvoja? Älä tykkää pahaa!

– Anna tulla vain!

– Jätä pois entiset mökkiläisen meiningit, heti kerrassa! Ei se nykyisen maailman aikana passaa hissun kissun hipeltäminen. Amerikan farmari hyppää tasajalassa kynnyksen yli. Ei sen peltomaa ole kirjava kuin Euroopan kartta. Yhtä laatua se paiskaa akkerit ja hehtaarit, tänä vuonna sipulia, ensi vuonna pippuria, miten milloinkin markonki ja markkinat vaatii, yes! – Entäs kun sattuu vesikesä. Se poika pistää miljoonan etania kasvamaan.

– Etanoitako kasvamaan? kysäisi Tuomas muistamatta enää hänkään, miltä kannalta Rikun leveämmät oli otettava.

– Etanoita niin! Miljoona etanaa, sentti kappaleelta! Kiinan saparopoika ostaa helluntaiherkuikseen. Semmoinen on oikea farmari, yes! Aina se rahapennin jostakin nappaa. Ja jos lännen farmarilla olisi tuommoinen järvi ja rantaviiva kuin sinulla tuossa, niin miljonääriksi se poika itsensä posauttaisi kahdessa vuodessa. Arvaappas, mitä se panisi rannan kasvamaan kortteen ja pilliruohon asemasta?

Toisen oli vaikea seurata Rikun pyrstötähden ratoja, hän hymähti ja naurahti vain.

– Makaroonia! Kolmen metrin mittaisia makarooneja, yes! Kun sattuu hyvä kesä ja hyvä siemen, niin siitähän lähtee nippu poikineen. Etelävalloista saa tilata härkävaunullisen neekerityttöjä satoa rapsimaan. Ja talven eli sillä tavaralla tuhannen mussoliinia. Parin sai pidättää vielä kaupanpäällisinä talon ruuassa musiikkia veivaamassa.

– Eiköhän siirrytä tuonne katveen puolelle, kun alkoi noin kuumasti paistaa, Tuomas ehdotti.

– No, ei sitä nyt kulkumiehen sanaa tarvitse ihan prikulleen ottaa, ymmärsi toinenkin yskän ja alkoi vuoleskella vähän siivommilla lastuilla.

– Mutta hukkatyötä te täällä vanhassa maassa vielä paljon teette, oikeata hölmöläisten rukiinleikkuuta, sen minä sanon, aloitti Riku taas uudessa paikassa.

– Katsos näitä sinunkin hökkeleitäsi. Yksi tuolla, toinen täällä kuin huonon pelurin nappulat tammilaudalla. Amerikkalainen löisi paikalla hajalle joka hökötyksen ja pistäisi tuohon mäen rintaan sementistä ja rautapetoonista yhden ja hyvän. Siinä olisi samassa tallit ja navetat, sikakarsinat ja kanakopit, rehusäiliöt ja lantapurkit ja itse isäntä seilailisi vinttikamarissa. Kun kesällä kaiken korjaisi, niin talven katselisi. Katselisi ja kuuntelisi vain, miten lehmä nielee ja piika lypsää.

Tuomas hätkähti. Työn ja ajan säästö. Siinä kasassa oli jo jyviä. Jotakin tuollaista oli joskus hänenkin ajatuksissaan välähdellyt.

– Kyllähän hyvä aina hyvä olisi, monen toisin laittaisin, mutta...

– Tenki nietu! Teidän entisten mökkiläisten täytyy panna hihat heilumaan ja ottaa tenki kiinni.

Vaikka istuttiinkin katveessa, alkoi Rikun helposti kohoutuva mielikuvitus pöristä taas autereessa taivaan ja maan rajoilla. Toisella korvallaan Tuomas kuuli, miten uuden maan farmari ottaa rahoja paitsi "makarooneistaan ja etanoistaan", myöskin mehiläisistään ja kettutarhoistaan ja lohilammikoistaankin, yes ja yes. Niin vanhan maan mökkiläistenkin pitäisi käydä erilaisiin ansioihin kiinni eikä nakertaa vain kuin hiiri nauriin ja ohrarieskan kimpussa.

Käytiin taas tupaan ja tyhjennettiin päivälliseksi Liisan viilikehlot. Monta sanoi Riku maistaneensa makeaa, mutta eipä sen veroista pitkään aikaan. Hän nousi ja purjehti huoneen joka nurkan leveine housuilleen ja tasakärkikenkineen. Kaapilla hän huomasi lasten pankit, käänteli ja helisteli, otti sitten lompakostaan neljä dollarin seteliä ja tunki veitsen kärjellä yhden kunkin aukosta sisälle.

Sitten Riku lähti, kun illaksi piti ehtiä vielä tuttaviin toisessa kylässä ja syksyksi taas Kanadaan ja valtoihin ja ties vaikka minne.

Vieraan lähdettyä istuskeli Tuomas yksikseen kuoppamäellä.

Tuommoinen leuhka se oli jo poikasenakin. Jos puolet puheesta todeksi otti, niin liikaa otti. Vihaksi pisti kuunnellessa, mutta kuuntelemattakaan ei voinut olla. Jotakin houkuttelevaa ja mieleen jäävää siinä pörinässä oli nytkin ollut. Niinkuin se rakennusjupakkakin. Mitä järkeä olikaan sirotella rakennukset huutomatkalle toisistaan? – Etanapelto ja makarooniranta! Joskus juttu veti niin läskille, että lapsikin sen huomasi. Lohilammikot ja kettulat, mitä kaikkea se pörisikään. – Varmasti olisi monenmoista, kun ehtisi ja jaksaisi. Ja lisätuloja täytyisi saada. Jokapäiväiseen leipään kuului nykyjään paljon enemmän kuin ennen: verot, korot, vaatteet, lääkkeet, apulannat ja väkirehut, kirjat ja sanomalehdet. Varsinaista leipää tuskin näkyi sen röykkiön alta.

Hän nousi ja lähti viljelyksille.

Lanttumaalla hääri sinappikuoriainen. Olisi pitänyt myrkyttää, mutta mistäpä enää pölyt ja pölyttimen otti. Muilla keinoilla piti hätistellä ja toiseksi vuodeksi varata aikoinaan. Muutenkin oli naatti kellastunut notkoisemmilta keskipalkoilta. Ohutmultaisuus ja pohjavesi. Pitäisi ainakin läheisempi juurikasvilohko saada salaojiin. Kovaa taistelua oli kaiken kesää käyty myös juolavehnää vastaan, sekin heikohkon muokkauksen ja märkyyden ansiota.

Kauramaalla oli huomattavissa samaa vikaa. Alavammat paikat, jotka kevätmuokkauksen aikana olivat vedenvaivaamia, olivat tinakoviksi kuivuneina halkeilleet suurille ouruille, touko kitukasvuista, tuskin vielä helpeelle ehtinyttä, vaikka paremmilla paikoilla teki jo terää. Hukkaan oli mennyt niillä paikoin kallis apulanta. Ei tosin ollut tullut kylvetyksikään kuin pari säkkiä superfosfaattia ja säkki kalia hehtaarille, mutta ei kannattaisi uhrata sitäkään, ellei pohjakosteutta ja muita kasvunedellytyksiä saisi tyydyttävään kuntoon.

Ruis oli menestynyt kohtalaisesti. Täytyikin, kun riisti pienistä peltoaloista toisen kesän joutilaaksi. Ei hän ollut tullut vielä kokeilleeksi juhannusrukiilla, josta sai rehusadon kesantovuonna. Rehua täytyisi ryhtyä muutenkin enemmän viljelemään, jos mieli saada karjantuottoa nousemaan.

Mietteissään hän oli joutunut laidunmaan kohdalle. Lehmät märehtivät kumpareella. Lehmiä ne kaikki olivat, mutta taisi olla siinä puolitusinaisessa joukossakin sitä ja tätä, koska niukanlaiseksi jäi maidontuotanto. Liisa teki parhaansa, mutta mitenkäpä enemmän otti kuin hersyi. Sama juttu kuin kauramaalla.

Tarkastusyhdistys olisi pitänyt saada aikoihin. Keskipitäjällä oli. Oli täälläkin hanketta ollut, mutta siihenpä oli jähmettynyt. Isoisemmat olivat liian rikkaita, ehkä ylpeitäkin vähäisempien kera yhteisasioihin, ja vähäisemmillä oli omat tuskansa. Välttämättömintä piti aina raapaista kuin tulipalossa. Uudet tärkeätkin aloitteet siinä jäivät. Niinpä se oli tässä hänenkin elämässään. Peltoja pitäisi ojittaa, tietä tasoittaa, laidunta raivata. Kyllä niitä riitti kuin seipäitä selkälinjalla. Parasta kun ei ajatellut, vaan iski lähimpään.

Hänen mieleensä muistui ensimmäinen vielä isän eläessä ostettu vene, tai veneen jäte, josta oli maksettu kaksi markkaa Rantalan Heikille. Se vasta oli rottelo. Joka sauma vuoti ja kokan puoli laski vallan oikoisenaan. Kun kymmenkunta syltä souti, oli vene jo täydessä vesilastissa. Tukittiin tervatappuraa rakoihin, piettiin ja naulailtiin tuohta saumoihin. Alkoi vähitellen pitää. Korjailtiin milloin tarvitsi, ja niinpä mentiin ketkuteltiin vielä viisi, kuusi vuotta.

Oli tässäkin pikeemistä. No, mikäpähän siinä, täytyisi sylkäistä kouriin ja käydä käsiksi vuotoihin, ensinnä pahimpiin. Huomenna oli käytävä rukiiseen, mikä ei ollut suinkaan pahimpia. Olipa tiedossa vuoden leipä, se oikea leipä, ilman muita asetteja ja asetuksia. Niitto, puinti ja myllyssäkäynti, peräkkäin tulisi useita juhlapäiviä ja -töitä. – Rukiin jälkeen tulisi tulevana kesänä juurikasvit. Kuluvan kesän rikkaruohosodasta viisastuneena päätti Tuomas toimittaa kamarakynnön. Samalla voisi lannoittaa.

Näitä miettiessä ja suunnitellessa oli vierähtänyt parisen tuntia. Tuskinpa liikaa pyhäisestä päivästä. Pikemminkin liian hätäisiksi ja epämääräisiksi tahtoivat aina mietteet ja suunnitelmat jäädä. Selvänä pitäisi linjat olla viikon, kuukauden, vuosienkin taakse.

6.

Syksy oli vähäsateinen ja lämmin. Vanhalla tavalla riihittäen täytyi puida. Kun riihi oli pieni, tupertui siinä puuhassa päiviä, viikoin laskettavia. Apuväkeä täytyi haalia, eikä tahtonut aina kunnolla saadakaan.

Eipä Tuomas työtä kammonut huonompatakaan, saatikka oman viljan riihitystä, mutta tuskaiseksi sittenkin alkoi käydä se nokinen tuherrus, ehkä myös senvuoksi, kun tiesi, että työ paljon nopeammin ja vaivattomamminkin olisi ollut toimitettavissa.

Myöhemmällä ehkä olisi taloista saanut koneen lainaksi, mutta siinäkin oli omat vastuksensa ja vaivansa. Vilja olisi pitänyt säilyttää pellolla, missä oli sateiden vaara, ja syyskynnöt myöhästyivät. Iso kone oli vaikea tiloitella, vikoja siihen ainakin omistajan väittämän mukaan tahtoi tulla ja apuväkeä piti olla tuhottomasti.

Parikin kertaa oli Tuomas yrittänyt innostaa naapureitaan koneiden yhteishankintaan. Olihan siinä järven ympärillä melkein huutokuulumilla viisi Kantolan kokoista pikkutilaa. Kun parisen kilometriä olisi tietä korjaillut, ei kuljettaminen olisi suurtakaan hankaluutta tuottanut.

Yhteispeltoalaa karttui nelisenkymmentä hehtaaria. Niinkuin tavallinen talo, viljelmät vain vähän hajalla. Puimakone ja niittokone, ne kumminkin olisivat sopinee+, hyvin myös kylvökone ja kiekkojyrä.

Oltiin olevinaan hyviäkin naapureita, mutta epäluulo, kateus ja vahingonilo ilmenivät pienissäkin asioissa ja toimissa. Jos toiselle tuli vahinkoa tai vastoinkäymistä, ei se liikuttanut toista, melkeinpä ilkamoitiin katsein ja elein: Ähä, niin se käy, vieläkös pöyhistelet! Ja toisen menestyminen kaiveli kyynä naapurin rinnassa. Teki mieli tärvellä viljaa, jos se paremmin kasvoi kuin oma. Tällaista salaista kähinää ja kahnausta oli tälläkin kylällä pienempien ja isompienkin viljelijöiden yhteiselämä. Mitähän pieneläjätkin kadehtivat toisiltaan? Samassa lietteessä kaikki, mikä velassa, mikä nälässä, useimmat kummassakin.

Työmaillaan myyrästäessään Tuomas usein mietiskeli näitä asioita. Minkä takia ihmisen piti kahnata ja jarruttaa, vaikka itse luontokin ympärillä opetti toista? Tuossa ojan laidassa kukoisti pajupensas, sata varpua yhdessä, tuolla mäenlaidassa muurahaispesä kuin pieni talo, tuhansien yhteistyön tulos ja turva. Oliko ihminen ilkeä vaiko tyhmä?

Kun hän alkoi eritellä ja tarkastella naapureitaan, tuli hän toisiin tuloksiin. Kunnon ihmisiä he kaikki olivat, työteliäitä ja rehellisiä.

Lähimpänä uurastivat Siltalan vanhukset, aamusta iltaan, niin pitkät kuin päivät. Ei suinkaan pennin vääryyttä kumpikaan ollut elämässään kenellekään tehnyt. Mutta monta surua olivat kokeneet. Lapset kuolleet tai maailmalle hajonneet. Siihen olivat vanhukset jääneet yksinään lahoomaan kuin kaksi kantoa aholle.

Mitä puuttui Halla-ahon Jussi? Kiroili ja noitui kuin turkkilainen, mutta naapurina oli rehti ja työmiehenä hirmu. Väki oli suuri ja elämä ainaista kitkuttamista. Aina oli pistettävä pisintä suuhun, milloin juuri kantava lehmä, milloin ruishehto, vaikka parin kuukauden perästä olisi itse senkin kipeästi tarvinnut. Hätävarana oli souvi. Talvet ja osin kesätkin niissä huhkiessa omat työt jäivät kesantoon, niitty pensoittui ja rakennukset olivat päälle putoamassa.

Lumiahon Kaapo, Jussin lähin naapuri oli toista maata. Hän ei lähtenyt souviin, vaan hissutteli, kissutteli talvet ja kesät omissa nurkissaan, ei harrastellut raskaampia töitä, mutta tuli myös vähällä toimeen. Kovimman aikana oikaisi koipensa pankolle ja nieleksi viikkokaudet ilmaa. Pahinta oli, kun loppui lämmin. Viljelysten ja rakennusten laita oli hänelläkin vähän niin ja näin. Ei ollut halua eikä varaa pöyhivämpiin parannustöihin.

Neljäs pikkutilallinen oli Kuuselan Jere, Jörön nimellä paremmin tunnettu. Jere oli sarveutunut vanhapoika. Kaivoi suuria viemäreitä suolleen ja elätteli mahoja lehmiä, joita, enempää kuin vasikoitakaan, ei koskaan teurastanut eikä teurastajalle myynyt, ennemmin antoi ilmaiseksi sellaiselle, joka lupasi pitoeläimekseen ottaa. Ihmisten kanssa ei Jere usein sanaa vaihtanut, ei avannut edes oveaan, jos sille tuulelle sattui, mutta tuli kutsumatta naapurin riihelle tai elopellolle.

Ja viides oli sitten Kantolan Tuomas, haihattelija, vöyhöttelijä. Mikäpä parempi hän oli kuin nuo toisetkaan. Kullakin heistä oli omat hyvänsä ja omat pahansa. Kun olisi löytynyt yhteinen uoma näillekin viidelle vielä kevätriitteissään ourivalle puroselle, niin ehkäpä olisi lähtenyt voimaa myllyn pyörittämiseen.

Piti alkaa etsiä. Ehkä se sittenkin kuului enemmän Kantolan Tuomaalle kuin niille toisille. Puimakoneasia oli ajautunut karille. Piti sopivan ajan tullen yrittää uudestaan, sitä ja muita.

Juurikasvien korjuuseen oli otettava vierasta apua, mutta meteli ja touhu oli omasta takaa. Tuomo kiekui ylinnä kukkona, huuteli tämänsyksyistä mielihuutoaan "kivat papat" ja etsiskeli sopivia jälttölanttuja, ensin suurempia, mutta viisastuttuaan pienempiä, ja isän täytyi tämän tästä ottaa puukkonsa ja tirskuttaa kissankupillinen tirisevää hyyhmettä.

Antin mielestä hänen perkaamansa lantut olivat suurempia kuin tyttöjen. Isä arveli sen johtuvan siitä, että hän huomasi omista riveistään suurimmat ja tyttöjen riveistä pienimmät.

Lantut kasattiin pellolle aumoihin. Isä kaivoi kasan kohdalta pois mullan. Vihtori muurasi Antin kanssa. Se oli tarkkaa työtä. Antti usein silmäili etäämpää, tuliko suoraa. Kasan päällys kumminkin piti tulla niinkuin katonharja. Eivät lantut muuten olisi säilyneet, eikä huonoa työtä olisi viitsinyt edes katsella, oli isä sanonut.

Lanttuja tuli yhdeksän kasaa, mutta naatteja tuli ainakin yhdeksänkymmentä. Ei niitä jaksanut edes lukea. Lehmät saivat syödä naatteja niin paljon kuin halusivat. Tennu oli kaikkein ahnein. Anttia ja Tuomoa nauratti, kun se ahmi, että vihreä vesi vain suupielistä tirsui. Mutta kylläpä maitoakin antoi, melkein täyden ämpärin.

Sitten kynnettiin lanttumaa. Toiset sarat oli kynnetty jo aikoja sitten, tulevan kesän lanttumaa kahteenkin kertaan. Kyntäminen oli pojista hauskaa. Auran viilu kääntyi kuin takinlieve. Heinämaata kynnettäessä oli isälle monta kertaa tullut kiire, kun alkoi vetää viilua takaisin. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja hyppinyt saappaineen päälle, niinkuin rottaa olisi tavoittanut. Toisinaan, kun ehti vetää kiinni, oli täytynyt käsinkin auttaa.

Tuomo oli istunut monta vakomittaa auran välipuulla ja viipottanut varpaallaan tyhjää ilmaa. Antti oli isän mielestä aurapojaksi jo liian suuri. Koulupojaksi oli ollut liian pieni. Ei Antin sinne enää mielikään tehnyt, vaikka ensin oli tehnyt, kun tytöt lähtöä touhusivat. Hauskempaa oli peltotöissä isän kanssa.

Kynnön jälkeen tuli Tuomaan apumieheksi Leppälän Vihtori, joka usein ennenkin oli hänellä töissä ollut. Alettiin kuokkia suota. Pojat saivat viedä kahvia isälle ja Vihtorille. Matkalla oli hauskaa ja suolla vasta oikein mukavaa. Kuivemmilla paikoilla voi heitellä kuperkeikkoja, mutta piti katsoa, missä heitti ja miten monta kertaa. Jos katsomatta useamman kerran pyörähti, niin kastui housunpeppu. Vaikka hauskaa sekin vain oli. Isä teki valkean suureen kantoon. Siinä kelpasi kelteillään kuivatella housut. Aurinkokin paistoi vielä, tosin vähän laiskasti, mutta paistoi kumminkin. Puolukat olivat makeimmillaan, varsinkin kun heinärassissa kypsytteli. Toisinaan paloi heinä poikki ja puolukat putosivat tuleen. Vesi herahti suuhun. No, tehtiin uusi rassi.

Isän mukana oli pyssy ja usein pyssyn vieressä musta lintu.

– Minkätakia isä oli ampunut kauniin linnun?

– Oliko lintu tehnyt pahaa?

Isän oli vaikea vastailla kaikkiin pikkumiesten kysymyksiin. Maailmassa oli niin paljon kauniin hävittämistä.

Marraskuu lopetti kuokkimiset. Halla levitteli valkeat vaatteensa kuin jättiläispyykin ensin notkoihin ja niityille ja sieltä vähin erin pelloille ja kartanokunnaille asti. Järven veti siloiseen jäähän.

Vihtori lähti omille teilleen. Tuomas teki ja kapisteli yhtä, toista poikainsa kanssa. Korjailtiin lehmäin ruokapöydät, rasvailtiin ja aseteltiin peltokalut talvikorjuun.

Mutta hauskin työ poikien mielestä oli jääkelkan rakentaminen. "Kivat papat" kajahteli pitkin rantoja ja pienet kivet kierivät peilijäätä pitkin, että helisi vain.

Isä oli joskus iltapuhteella tullut puhuneeksi jääkelkasta, joka meni niin kovaa kuin auto tai moottoripyörä. Asia tuli kaivelluksi sen jälkeen niin usein esille, ettei auttanut muu kuin rakentaa jäämoottori. Katsottiin aidasta pitkä riuku, jonka päähän kaivettiin reikä. Toisen riu'un pää kaulattiin niin ohueksi, että mahtui reikään. Sydettiin avanto sopivalle etäisyydelle rannasta ja lyötiin tappiriuku pohjaan. Reikäriuku asetettiin tappiin, vesikeikka sidottiin köydellä latvapäähän. Jääkelkka oli valmis. Isä toimi moottorina ja pojat matkustivat. Oli se aikamoista menoa, ainakin kahdenkymmenen kilometrin vauhtia, arveli moottori, mutta matkustajien mielestä se oli vieläkin kovempaa. Tytöt pääsivät koulusta tultuaan mukaan, kun kauniisti pyysivät.

Monta hauskuutta jääkelkka antoi. Ikävintä oli, kun moottori niin usein lakkasi toimimasta, isä ei aina joutanut, eikä ollut muitakaan, kenen siihen olisi nykäissyt. Matkustajia olisi aina ollut.

Rannassa melskasivat pojat koko jääkelin ajan, ja joutoaikoinaan Tuomaskin sinne usein asteli.

Olipa siinä "makaroonimaata". Puolisen kilometriä taisi venähtää omaa rantaa, kun tarkoin mittasi. Eiköpähän sillekin joskus tarpeensa ja sijansa ilmestyisi. Kuuluivat muualla vartavasten kaivelevan lammikoita hanhilleen ja muille vesilinnuilleen. Siinä oli valmiiksi kaivettuna, ja ruokaa oli.

Niittynotkelmaa pujottelevan lähdepuron koskipaikka korahteli iloisesti, vaikka järvi oli hevosen kannattavassa jäässä. Siinä oli talvellakin juokseva, jäätymätön vesi. Lohilammikon uuden maan mies kaivaisi, muisteli Tuomas Rikun levennyksiä. Eiköhän vanhan maan mies myös osaisi lammikoita kaivella? Mikä se uuden maan farmari oli kaikkea rakentelemaan?

Hän istahti kivelle ja alkoi kiehitellä edelleen mietelmiään. Kaksi hevosta, kymmenen lehmää, kolme sikaa, satakunta kanaa ja tuhannen lohenmullosta. Siinäpä olisikin kotieläintä Kantolaan.

Eläväthän ne lohet Lapinkin puroissa ja pakkasissa, miksei täällä etelämpänä, kun hoitelisi ja ruokkisi. Kelpaisi maistella joskus herrain herkkua. Ehkäpä rahaakin niistä lähtisi. Sivutuloja tässä olikin keksittävä.

Tuomas heitti kiven purosulaan.

Mitähän kylällä sanoisivat, kun kuulisivat. No, sanoisi ajavansa savea suolle. Sitä täytyikin ruveta ajamaan. Ajetaanpa savea viitenä, kuutena talvena. Jos siihen samalla tulee lampi, niin tulkoon niinkuin vahingossa.

Hän nousi ja otti kuusi pyöreätä kiveä. Tuleekohan vai eikö tule? Jos sulaan osuvat, niin tulee, jos ei, niin ei tule. Mulskis, mulskis, mulskahtelivat ensimmäiset rennosti. Kolmas meni juuri ja juuri. Täytyikö oikein tarkkakätiseksi ruveta. Neljäs meni keskelle, viides taas hädin tuskin mulahti. Kuudes jännitti mieltä jo aika tavalla. Keskelle meni.

Lampi tuli. Ei enää muuta kuin kaivamista vailla.

Pojat nousivat jäältä.

– Voileivän itä heitti! ilakoi Tuomo.

– Eipä kun munalukon! tiesi Antti paremmin.

– Leipä ja lukko! Nyt kotiin ja kiireesti! Tuomas sieppasi kaiman kainaloonsa ja nykäisi Antin kanssa kilpaa karjapihalle. Autettiin äitiä iltatöissä.

7.

Heitti lunta kuuran selkään ihan sopivasti savenajokeliksi. Vihtori oli tullut taas kuin kotiinsa.

Alettiin kaivaa hautaa purojuoksun varteen. Vihtori vähän oudosteli. Mäen rintaan ennen oli savihauta avattu. Olisihan siinä ollut tämänkin niityn laiteella töyrämä. Mutta itsepähän asiansa tiesi, ei turhia udellut, hiljainen mies. Kantolassa oli hyvä olo, samapa se, mihin savihauta kaivettiin.

Savi oli sopivaa ja puro veti niityltä hersyvän veden. Työ alkoi käydä.

– Leikataan suoraan rantaa kohti, voi tulla tästä toisenakin vuotena otettavaksi, Tuomas kaarteli suunnitelmiaan.

Mitäpä Vihtorilla sitäkään vastaan.

– Joo! Vaikka lampi pistettäisiin puron poskeen!

– Vaikka lampi, sinäpä sen sanoit! Tuomas yhtyi naureskellen.

– On näissä tämmöisissä puroputamissa joskus kalojakin, Vihtori edelleen kehitteli.

Olikohan tullut jotenkin vihjaistuksi. Tuomas vilkaisi toista naamaan. Vakava oli kuin viilipytty.

– On niissä, hän myönnytellen jatkoi. Lohikin kuuluu elävän ja kasvavan, kun on jäätymätön, juokseva vesi.

Tuomas vei suolle muutamia kuormia.

– Vai että lohikin! Siinähän on punainen liha. – Vihtorilla oli yhä sama asia mielessä.

– Niin on. Punainen ja makea.

Pisteltiin taas pari kuormaa äänettöminä.

– Kuka sen vannoo, vaikka tästäkin purkista vielä lohen poika napataan, vetäisi Vihtori loppumietelmänsä keskustelusta.

– Ei kukaan. Tapahtuu niitä nykyisen maailman aikaan suurempiakin ihmeitä, Tuomas totesi.

Ajettiin vielä muutamia kuormia sinä päivänä ja siten edelleen kuorma kuorman jälkeen marras-joulukuun hämäräisinä päivinä. Jouluun päästessä oli puron sivuun muodostunut melkoinen kaukalo.

Päätettiin pitää pienet Tuomaan päivät, kun sattui sunnuntaiksi. Oli kutsuttu vain läheisimmät naapurit, Siltalan vanhukset, lumiaholaiset, Halla-ahon väki ja Kuuselan Jere. Liisalla ei ollut mitään erikoisempia valmistuksia, mistäpä niitä, joulutaikinasta oli leiponut rinkilän ja sen keskelle pienempiä pikkuleipiä. Kaljaa oli tehty omista maltaista niinkuin tavallisesti jouluksi.

Kaikki kutsutut tulivat. Jerekin oli oikonut vanuuntuneen tukkansa ja vetäissyt sarkatakin ylleen.

Outoa ja kankeata tahtoi aluksi olla. Kaappo rassaili piippuaan. Jussi täräytteli joitakin voimasanoja lumen viipymisen takia, kuului olevan jo kohta viimeiset tuutissa, eikä souviin pääsystä ollut tietoakaan. Jere istui uunin luona ja hivutteli leukapartaansa.

Tuomas koetti puolestaan viritellä keskustelua ja Tuomo teki suorasukaista tuttavuutta kenen kanssa tahansa. Mielet ja kielet alkoivat vähitellen lientyä. Kun Liisan pannu tuli pöytään, lientyi jo hyvinkin, emännänpuolien varsinkin. Käytiin lehmät ja porsaat, joulusiivoukset ja koulun kuusijuhlat. Monenmoista pientä asiaahan sitä oli pikku paikoissa.

Tuomas mietiskeli itsekseen, miten pääsisi alkuun koneasiassa. Alkoi olla sopiva aika, koska Jerekin jöräytteli sanan silloin, toisen tällöin ja hörähteli matalaa nauruaan.

Antti ja Tuomo olivat löytäneet köydenpätkän ja leikkivät hevosillaoloa. Antti oli hevosena, mutta vaihteen vuoksi sitten käännyttiin ja pantiin pienempi kuolaimiin. Hengästyksiin juostuaan pysähtyivät pojat isän luokse.

– Älkääpäs purkako sitä nuoraa, ei se sitten enää kestä, löysi Tuomas alkulauseen kuin luudan rapun pielestä.

Hän otti pojilta nuoran, ja jakautuneita säitä selvitellen jatkoi niin kovaäänisesti, että puhelu naisten puolella taukosi.

– Hajasäikeinen köysi ei koskaan ole kiintonaisen veroinen. Mutta napistetaanpas nämä viisi haaraa yhteen, noin! Puhellessaan hän punoi köyden ehjäksi ja pisti solmun päähän.

– Asiassa on perä. Ei tukkiköysikään kestä, jos pitsaus purkautuu, innostui Jussi asiaan.

Kaapokin näverteli jotakin ja viimeksi Jere jöräytti myöntävän sanansa.

– Niin se on usein meidän pieneläjien elämäkin kuin sääpuolen köyden, Tuomas ohjaili haluamaansa suuntaan.

Kukaan ei pannut vastaan ja hän jatkoi rohkeammin.

– Niinkuin syksyinen puintikin. Isommat paikat saivat ennen syyssateita kauransa korjuun, pellolta koneeseen, mutta meidän täytyi polttaa vähiä puitamme ja jyltätä nenät noessa kuin Egyptin orjain.

Jo alkoi kuulua vastaväitteitä.

– Niinpähän tuota on jyltätty ennenkin.

– Ja kuljettu naama noessa.

– Niin on tehty, mutta herkkua se ei ole ollut, ehti Tuomas väliin.

– Ei ole. Jos olisikin, niin herrat sen aikapäiviä olisivat vieneet, Jussi heitteli.

Mutta Tuomas tunsi olevansa päälläpäin ja naputteli jäähdyttämättä edelleen.

Parituntinen meni pohtiessa ja väitellessä. Käytiin syyt ja synnyt kaskiajoista alkaen. Jussi innostui joskus niin vahvoihin sarvipäihin, että emännän puolen täytyi joutua so-sottelemaan, ettei lasten kuullen ihan karkeimpia rakeitaan rapisteleisi.

Mutta lopulta tultiin kuin tultiinkin siihen, mistä lähdettykin oli, köysi on lujempaa kuin säikeet. Viisisäikeistä köyttä tämän järven perukan asioissakin tarvittaisiin.

Helpommin päästiin siitä jo itse asiaan. Puimakone ja moottori päätettiin yhteisesti ottaa tulevaksi syksyksi. Tuomaalla oli tietoja hinnoista. Laskeskeltiin ja päästiin kymmeneen tuhanteen.

Rahoista vielä piti neuvotella. Monellakopa siinä oli pariakaan tuhatta ylimääräisiin menoihin hellitettäväksi.

Tuomas ehdotti, että anottaisiin osuuskassasta, mutta siihen jöräytti Jere:

– Mitäpähän tässä kassoihin pienten takia. Minä panen rahat.

Vähään aikaan ei tahdottu päästä puheen jatkoon. Tiedettiinhän se, että Jerellä rahoja oli, mutta kukapa olisi uskonut niiden noin helposti heltiävän. Se oli sitä Jeren riihenpuintia.

Lopulta Jussi löysi sopivan asian, innostui puhumaan tien laittamisesta. – Ei kannata särkeä kalliiden koneiden pyöriä muutaman kiven takia. Otetaan muutama pötky jästiä ja heläytetään möykyt rapana taivaalle!

Asian päätökseksi juotiin Liisan kaljaa Tuomaan tuopista. Hyvää oli, vaikka ei tainnut olla ylimääräisiä "rosentteja", kun niitä ei muutenkaan tässä talossa harrasteltu.

Koneiden hoitamisesta ja käyttämisestä keskusteltiin vielä. Lumiahon kujan suuhun tehtäisiin vaja ja Aapo, hiljainen, aina kotosalla oleskeleva mies sai isännän viran. Mutta rasvoissa piti pitää ja mutterit tarkistella, hoidella kuin omaa tavaraansa. – Vielä vähän paremminkin, innostui Jussi uhoamaan.

Iltamyöhäinen jo oli, kun lopultakin lopetettiin kahden Tuomaan päivät. Nuorempi oli kylläytynyt turhiin pörinöihin ja itse jo aikaisemmin lopettanut. Naapurit hyvästelivät ja lähtivät. Tuomas jäi mietiskelemään illan puheita ja päätöksiä.

Eivät tainneet ollakaan semmoisia härkäpäitä, kuin hän omassa mielessään oli usein kuvitellut. Kukapa Jerestäkään olisi tuollaista uskonut! Entä Jussi? Viisas mies, vaikka ärränpäätä puri ja paikkahousuissa kulki. Sen kanssa sai varoa, ettei jäisi töllistelemään tiepuoleen.

8.

Lounaistuulen tohina puissa, kiurun ääni avaruudessa, suloiset soitot kylmän ja hivuttavan talven jälkeen.

Oli ollut vaikea talvi: kylmyyttä, lunta ja sairautta. Tytöt saivat tulirokon koulussa. Ei huomattu, ennenkuin ehti tartuttaa pojat. Pari kuukautta oli talo kuin sairaala. Anttiin otti lujimmin. Kolme kertaa hiihti Tuomas lääkkeitä kirkolta. Mutta kuume ei tahtonut hellittää. Pari vuorokautta houraili poika tiedottomuuden rajoilla. Tuomas ja Liisa istuivat sairaan lapsensa vierellä yhdessä ja vuoroin. Kädestä piti pitää kiinni ja ajaa pois se paha koira tai ruma ampiainen, joka pörisi pään yllä. Eikö äiti sitä huomannut?

Huomasi ja ajoi pois. Mutta hetken perästä tuli ilkeä varis, joka tahtoi nokata silmän päästä. Isän olisi pitänyt ampua se pyssyllä, kun suollakin oli ampunut kauniin mustan linnun. Ei voinut tuvassa ampua. Hätistettiin muuten pois.

Kuume pysytteli neljässäkymmenessä. Eipä kumma, vaikka pörisi ja nokki.

Kovin oli poika Tuomaalle rakas. Noinkohan häipyisi haikeaksi muistoksi vain. Tuli niin paha olo ajatellessakin, että piti käydä kuutamossa vilvoittelemassa.

Mutta elämän voima oli sitkeämpi kuin kuoleman. Kuume hellitti. Antti parani ja toipui.

Tuomo sairastui lievemmin, ja isän piti kertoa satuja, kuten Antillekin. Lääkkeestä hän ei välittänyt, ei ainakaan siitä valkoisesta suolasta. Se oli varmaan pahaa, koska Antti oli irvistänyt. Tuomossa ei ollut juuri kuumetta, eikä monta näppyäkään. Merkiksi vain muutama nousi naamaan.

Kun lapset toipuivat, tuli Liisan vuoro. Liiaksi lienee rasittunut raskaan työn ja yövalvomisten takia, muutenkin kun oli heikko ja heiveröinen. Lääkäri määräsi sänkyyn niin kauaksi, kunnes yskittäminen ja yöhikoilu lakkaisivat. Ei ollut saatavissa vierasta naista. Tuomas sai ruveta huolehtimaan eläimistä ja askareista.

Tätä ennen ei hän ollut tullut tietäneeksi eikä ajatelleeksi, miten paljon naisella pienemmänkin talouden hoitajana oli työtä ja huolehtimista. Huomaamattomuudessaan, ehkä omahyväisyydessäänkin oli hän aikaisemmin kuvitellut, että naisen työ oli helppoa, ajan tappamista, kevyttä käpsehtimistä, jota virkeä ihminen teki ilokseen ja huvikseen.

Oli se käpsehtimistä. Vaikka hän, liukas mies, käpsehti kuin kärppä, niin aika ei tahtonut riittää ja aina jäi jotakin tekemättä.

Kun mies lähti töilleen, kyntämään tai halkometsään, näkyi rupeaman jälkeen, mitä oli tehnyt. Naisen työn jälki näkyi vasta silloin, kun jokin tehtävä tuli laiminlyödyksi tai huonosti tehdyksi. Kaikki päivittäinen aherrus ja puuha raukeni yhä uudelleen samaan pisteeseen kuin juoksuhiekka vierivässä rinteessä. Laita ruokaa ja ruoki, pese astioita, lasten vaatteita, kanna puita, lämmitä huoneita, venytä kuin kuminauhaa joka päivä yhä alusta alkaen.

Liisan askareita tehdessään Tuomas vasta senkin tarkemmin tajusi, miten alkuperäisissä oloissa ja puutteellisilla välineillä nainen pienviljelijäkodissa vielä joutui työskentelemään.

Miten rääkkääväksi se latojen ja koppelien erillisyys kylmänä pyrytalvena karjanhoitajalle tulikaan. Sieppaa heinät yhdestä, pahnat toisesta, ruumenet vielä kolmannesta ladosta. Kahlaa rehusylyyksiä kantaen tai ruumenkoppaa vetäen vahvoissa kinoksissa jalkineet märkinä, vaatteet lumisina ja jäisinä. Kuinka monta ämpäriä jo yksin juomavettä sai heilläkin navettaan lähteestä kantaa. Ja tuulille sovelias töyräspolku oli usein ummessa. Kun ämpärien kanssa sen kahlasi, niin väsytti jo miehistäkin miestä. Sitä oli Liisa tehnyt jo monet vuodet, sairauden ja raskauden ajatkin. Kuinka paljon se ihminen olikaan napisematta kestänyt!

Mikä olisi ollut pumpun laittaminen. Kolmen, neljän sadan markan asia. Se olisi pitänyt jo vuosia sitten huomata ja ansaita, vaikka yönseudut parkkia nylkien.

Muutaman päivän lepäiltyään yritti Liisa jalkeille, mutta yskäkohtaus antoi ilmi ja Tuomas ajoi takaisin sänkyyn. Viikko kumminkin piti maata, niin lääkärikin oli sanonut. Jos Kantola sentakia kannoiltaan nousee, niin nousee se muutenkin.

Oli kuutamoinen aika. Karja-askareet tehtyään ajeli Tuomas puhteella halkoja. Jalkeille päässeet tytöt huolehtivat keveimmistä askareista.

Viikko kului loppuun. Liisan yskä hellitti ja Tuomaan uusi virka päättyi lyhyeen kuin kananlento. Kaksi työtä hän kumminkin jäykästi varasi itselleen, veden- ja rehujenkannon. – Eihän sitä hennonutkaan niin vähällä kaikista luopua. Mutta mielessään hän päätteli, että hennoisi hyvinkin. Jos hankkeissa oleva osuuskassan kiinnelaina joutuisi kesään mennessä nostettavaksi, niin hajalle vain koppelit. Ei ainakaan rehukantamusten takia Liisan tarvitsisi lumissa ja hölseissä rämpiä, ja eiköpähän tuota vettäkin saisi lehmäin pöydälle nousemaan.

Uudessa karjarakennuksessa Tuomaan mieli hiljaisia metsäteitä ajellessa usein askarteli. Mäenlaitaan nousi milloin minkinnäköinen ja -kokoinen rakennusyhdistelmä. Siihen se sopisi, pellon ja mäen rajaan. Ullakolle ajettava silta siihen tulisi. Ja navetta, talli ja rehulato ainakin saman katon alle. Ehkä sinne sopisi vielä muutakin, kun vielä mietiskeli. Karjarakennuksia koskevat kyselyt ja kirjoitukset Pellervossa alkoivat kiinnittää huomiota entistä enemmän.

Paikkakunnan lehteä silmäillessään kiintyi hänen katseensa kerran pieneen uutiseen: – – piirin maanviljelysseuran rakennusmestariksi on kahdeksasta hakijasta valittu rakennusmestari Ville Savolainen.

Mitähän jos pyytäisi katsomaan sen seuran mestarin? Jospa ei lähde näin pikku paikkoihin? No, kysymästä ei kukaan kiellä.

Kutsukirje meni ja Ville Savolainen, nuorehko, liukasliikkeinen mies, tuli kauniina maaliskuun päivänä.

– Vai karjarakennusta. Ja kaikki yhteen, niin kaiketi se on tarkoitus.

– Niin.

Mestari siristeli silmiään ja mittaili askeleillaan sulavaa rinnettä. Paikasta ei tulisi eri mieltä, se näkyi meiningeistä.

– Tähän se tehdään.

– Tehdään vain.

– Siinä onkin paikka, ettei hakemisesta parane. Tuohon navetta, tuohon lato. Silta tulee tuolta ja kuorma juoksee ruunan edellä. Mitenkä vesi? Tuolla töyrään allako kaivo?

Se mies näytti ehtivän kaksi lausetta siinä, missä toinen yhden.

– Siellähän se vaivan takana.

Mestari pyörähteli ympäri, siristi silmiään ja levitteli sieraimiaan, niinkuin olisi tuulta nuuskinut.

– Mikä kosteikko tuolla metsän rinteessä? Ei suinkaan lähde?

– On niinkin ja hyvä lähde onkin!

– Mitä me sitten mäen alle. Ylhäältä juoksutetaan kirkkaat vedet.

Seurasi nopea esitys siitä, miten verraton ja tuiki tarpeellinen laitos vesijohto talossa eli, painovesi liiatenkin. Ei koskaan reistaillut niinkuin pumput ja moottorit, raanan takana aina raitis vesi. Kyllä isäntäkin sen ymmärsi.

– Kyllä hyvä aina hyvä oli, mutta se maksaa, Tuomas myönteli.

– Maksaa. Kaikki maksaa. Hyvät laitokset paljon, mutta huonot vielä enemmän.

Väljästi se poika päästeli kuin parivaljakolla.

Pohjimmaltaan oli Tuomas samaa mieltä, joskin laski asioita omalla tavallaan. Mutta rakennusmestari istahti paljaalle kivelle ja lasketteli taas parilauseitaan kuin lukukirjasta:

– Nykyajan ihminen ei tee kahdesti, minkä kerralla voi tehdä. Kun te pistätte tuohon rinteeseen ajanmukaisen ja harkitusti suunnitellun karjarakennuksen, ei sitä työtä tarvitse enää tehdä pojan, eikä pojanpojankaan. Se on isän muistomerkki, ja tulevat polvet saavat rakennella sen ympärille omiaan. Eipä teidän emännillänne ja tyttärillänne liene liikoja voimia veden kantamisiin ja muihin itämaisiin orjan töihin. Eikä teillä ole edes varaa käyttää heitä sellaisiin. Pienelläkin tilalla on isännän ja emännän työvoima säilytettävä tuottoisampiin tehtäviin. Eikö totta?

Tottahan se oli, liiankin totta. Jotakin siihen ehkä olisi voinut sanoa ja olisi pitänytkin sanoa, mutta kun kaikesta huomasi, ettei hän sitä tyrkyttelemällä esitellyt, niin jäi sanomatta niin myötäiset kuin vastaiset.

Asteltiin alemmaksi mäen rinteeseen. Mestari otti taskustaan ison muistilehtiön ja kynän ja alkoi vedellä viivoja yhä kysellen ja puhellen.

– Paljonko oli kokonaispintaala ja paljonko peltoa?

Sai tiedon ja jatkoi taas.

– Kymmenen lehmää ja pari hevosta, ei vielä, mutta joskus. Siihen siat ja kanat. Ne kuuluvat pienviljelijän talouteen kuin pippuri ja suola keittoon. Silmien siristys ja paperille tuli taas rohkeita viivoja. – Onpa ukkovaari iskenyt nurkan poikineen. Pitikö noita latopurkkejakin joka rauniolle rakentaa. No, eipähän puhuta pahaa; aika aikaa kutakin. Mikä tuo suurempi tuolla pellon takana?

– Riihi.

– Riihipä tietenkin. Pitihän se tuntea kylkiäisestä. Se pistetään saman tien hajalle.

– Ei suinkaan.

– No ette kaiketi enää varstalla pui?

– On puitu. Ensi syksynä vasta tulee yhteiset koneet viidelle pikkutilalle.

– Silloinpa vetelee! Mitä me sitä vanhaa kummitusta siihen jätämme kauniin näköalan tielle. Lato vähän suuremmaksi, noin. Puinti sillalle ja kuivaushuone tuohon. Kas noin. Taas tuli paperille viiru johonkin paikkaan. Hän ojensi kättään ja katseli etäämpää luonnostaan. – Eipä hullumpi, ei ollenkaan. Tuohon pistetään karjakeittiö, tuohon kuivikesuoja ja valjashuone, tuonne lantala virtsakaivoineen ja tuonne lantalan kulmaan kanslia hellalämmityksellä. Mitä vielä puuttuu? Ei yhtään mitään. Sitten seurasi rohkeita kynänpyöräyksiä ja sanoja purkautui edelleen. – Tähän tulee leikkaus ja karjapiha. Tuo koivu ja tuo pihlaja rauhoitetaan. Kasvavat siinä valossa ja höystössä kuin elämänpuu paratiisin keskessä. Ja tuonne tulevat kanatarhat. Joitakin pensaita täytyy sinne istutella. Kas niin.

Luonnos oli valmis. Tuomas tuli katsomaan ja ihan hytkähti. Jotakin tuttua, ennen nähtyä siinä oli, unissa nähtyä ehkä oli.

Mutta kylläpäs se osasi. Muutamassa minuutissa oli kaiken häkäissyt kuin hihasta. Siinä oli komea rakennus, karjapihat, kanatarhat ja ne rehevät paratiisin puutkin. Kanatarhassa näkyi omenapuita ja pensaita niin käkkyräisinä ja luonnollisina, niinkuin viisi vuotta jo olisivat siinä kasvaneet. Jopahan oli Ville Savolainen kahdeksasta hakijasta.

– Eipä tätä vielä tarvitse niin kirjaimelleen ottaa. Voidaan muutella ja alkaa vaikka alustakin. Minulla on se veren vika, että tulee puhutuksi ja viivailluksi ehkä enemmän kuin on tarpeellista. Hän katseli vielä kerran kauempaa tähtäillen. – Vaikka enpä tiedä, mitä siinä paljoakaan muuttelisi. Eikö se jotenkin näin pitäisi suuntautua, jos mielitään tästä teille kotipaikka tehdä?

Mentiin kahville. Juotaessa ehti Savolainen luonnostella vielä rakennuksen yksityiskohdatkin. Karjahuoneiden seinät piti tehdä tiilistä, samoin keittiön ja kuivaushuoneen. Rehuladon, lantalan ja kanalan osaan tarvittavat laudat sai riihen seinistä, jos saha oli käytettävissä. Uudenveroista tavaraa niistä tuskin sai, mutta eihän pikkutilallisen kannattanut metsäänkään mennä, kun valmista hirttä oli.

– Eikä ole menemistä. Hyvä, kun saa pärepuut.

– Vai on niin selvänä. Niinpä tahtoo olla monessa paikassa. Sitä suurempi syy oli käyttää entisten rakennusten hirret niin kauan, kun vielä käyttää voi.

Oli kaiketi hyvä hiekan saanti? Niin ja niin monta kuutiota tarvitsisi noin suunnilleen. Tiilet voi lyödä kotona. Nopsakone maksoi viisisataa, muottilaatikot voi tehdä itse. Seokseen piti panna niin ja niin monta osaa hiekkaa, mutta ensin oli tutkittava, ettei vain ollut multaa eikä ruostetta. Ja kotimaista sementtiä piti käyttää, ehdottomasti.

Siitä jouduttiin jo seinärakenteeseen. Kahdella ilmakanavalla piti muurata ja eristyksenä käyttää solupetoonitiiltä. Paperille tuli useampiakin tiiliasenteita. Tämä syrjätiilirakenne oli näin pienessä rakennuksessa halvin, kylliksi kestävä ja lämpimänsä pitävä. Välikattojuttu oli mutkikkaampi. Se oli tehtävä rautapetoonista. Erikoispiirustus piti sitä varten tehdä.

– Mitenkä paljon tämä komeus tulisi maksamaan, osaisiko suunnilleen sanoa? Tuomas kysyi.

– Se riippuu niin monesta seikasta, perusmaan laadusta, paikkakunnan palkoista, vieläpä ilmoistakin. Hän teki muutamia nopeita laskelmia ja yhteenvetoja. – Jos urakalla myytäisiin, luulisin menevän kahdeksaankymmeneentuhanteen.

– Oho! Tuomaalta pääsi.

– Kallista lystiä, minä myönnän sen. Pientiloilla ja keskikokoisillakin ovat rakennukset eniten varoja kysyvä sijoitus. Siksi on aina syytä harkita, miten ne tehdään.

– Ehkä on parasta jättää mielestään pois muutamiksi vuosiksi.

– Ehkä. En kehoita alkamaan paapelintornia, jos pelättävissä on kieltensekoitus. Ehkä teidän on viisainta korjailla vanhaa ja odotella parempaa aikaa jokin vuosi. Ei mikään ole surullisempi nähtävyys kuin kesken jäänyt rakennus ja voimansa menettänyt rakentaja.

Käytiin vielä paikalla. Tutkittiin navetta ja huomattiin, että siitä voisi jonakin talvipäivänä tulla satoisa pyydys. Se oli joka tapauksessa tulevana kesänä uusittava. Lisäaineita käyttämällä voisi sen uusia kymmeneksi, korkeintaan viideksitoista vuodeksi. Tehtiin siitäkin luonnos muutamalla vedolla.

Kyytimies oli tullut.

– Jos rakennatte ensimmäisen luonnokseni mukaan, niin ilmoittakaa toimistoon. Lähetän piirustukset ja työselityksen. Mutta hiekkaa varatkaa tarpeeksi ja perustus kaivakaa puoleentoista metriin.

– Mitä tämä käynti maksaa? Tuomas ehti väliin.

– Ei mitään. Jos rakennatte, niin piirustuksista vasta maksatte. Harkitkaa nyt vielä rauhassa. Suunnitelma sopii teille erinomaisesti, mutta täytäntöönpano ei ole leikinasia.

Viimeiset sanat kuuluivat tieltä. Reki häipyi tien mutkan taakse.

Tuomas asteli tupaan. Ilmassa väreili mieto tupakantuoksu. Luonnos oli pöydällä. Jospa rakennus jo olisi mäenlaidassa!

Hän istahti katselemaan ja kuvittelemaan.

– Ei tarvitsisi Liisan kantaa heinäkoppaa, eikä nostella vesiämpäreitä. Valoa ja ilmaa olisi. Luukkuja aukoilisi, alaspäin pudottelisi rehut, juurikasvit, lannan. Lumettomia rehuja suojaisessa paikassa, vesi juoksisi itsestään, maidontulo nousisi.

Kahdeksankymmentätuhatta rakennusvelkaa! Mistä sen otti ja millä sen hoiti? Pois piti heittää mielestään turhat. Eivät ne kuulu velkaiselle pieneläjälle mukavuudet: pudoteltavat rehut, juoksevat vedet.

Tuomas pisti luonnoksen kaappiin ja lähti ulos töilleen kuin kiusaajan kynsistä tempautuen.

Mutta rakennus hiipi perässä kuin varjo, keveästi pääsi, vaikka piti olla puolitoista metriä maan sisässä. Öisin näkyi tuvan seinällä koko komeudessaan kuin elokuva valkealla kankaalla.

Karkkoontui päivällä, mutta hiipi taas yöllä. Kiusoittavan hehkeinä näkyi yhä uusia kuvia.

Kymmenen kaunista lehmää. Maitoa astiat laiteillaan. Neljäntuhannen lehmiä, olihan niitä hyvissä navetoissa, oli jo viidenkin. Heiniä tulla pohahti laipioluukusta rehupöydälle. Liisa hypähti ketteränä perässä. Oliko se Liisa? Olihan se, naurukuopat poskissa kuin viisitoista vuotta sitten.

Lasiseinäinen oli kanala, niinpä tietenkin. Sitä kaakatusta ja pehkun pöllytystä. Oliko nuo niitä tarkastuspesiä? Sulkeutui kuin rotanloukku. Mitä? Tuliko korillinen munia tammikuussa? Tuli. Hyvissä kanaloissa tuli läpi talven. Ja talvella muna maksoi.

Sillalla puitiin. Kaappo käytti konetta. Jussi ajoi kauroja. Jere syötti. Hän siteli säkkejä, mutta pahnat ryöppysivät itsekseen sillalta alaspäin. Alaspäin, tottakai siitä vähitellen painui keveäkin tavara. "Kyllä on mukavaa, kun on tuommoinen lato, pirkules!" Jussiko se siellä? Kukapa muu. Itselleenkin lupasi laittaa, jos joskus pääsee oikein rahakkaaseen souviin.

Tuomas heräsi ja kimmahti ylös. Kello oli vasta neljä. Senkin Ville Savolainen. Eikös siltä nyt enää saisi päivänlepoa eikä yönrauhaa. Hän valjasti hevosen ja lähti halkometsään.

Kahdeksankymmentätuhatta! Eikö nyt vähemmällä järkeen mahtunut mahdoton asia.

Mutta kiusaaja oli rohkea hämäräisellä metsätiellä. Kaksikymmentäkaksituhatta tulee kassasta, saa nostaa milloin vain, oli ilmoitettu. Tottapa itsekin jotakin tekisi, paljonkin, eipä ollut peukalo keskellä kämmentä. Tarvitsiko kesäaikana rupeamakaupalla makailla parhaillaan olevan miehen. Raunioladon voisi myydä Kaapolle, joka oli sitä tiedustellut. Voisi ehkä myydä lauta-ainettakin. Riihestä lähtisi paljon, kun osaavasti sahauttaisi. Hän pysäytti hevosen ja hypähti metsään. Oli hankiainen. Tuon voisi ottaa ja tuon ja tuonkin. Harventaen viisikymmentä pärepuuta löytäisi. Niillä kattaisi oman rakennuksen ja vielä Kaapon navetankin. Toisen kuorman aikana alkoi idänpuoli sarastaa. Kiusaaja kiersi ruskon puolelle. Tottapa oma työ ja omat aineet kolmeakymmentätuhatta vastaisivat. Eikä ensimmäisenä vuotena tarvitsisi kaikkia valmistaa. Vesikattoon vetää. Navetan valmistaa. Kanalan, tallin ja kaiken muun jättää toiseen, vaikkapa kolmanteenkin vuoteen.

Kuorma liukui sileää raidetta keveästi niitylle. Kovin olikin mäenrinne auhto ja avonainen. Kumma, kun paras paikka oli ilman jäänyt. Olisihan siihen koirankaulalle lyöty latopahainen hyvin mahtunut.

– Mutta he veistelivät koirankaulansa ja koppelinsa ilman velkaa, ärähti vastapuoli. Riento sai tarpeettoman räpsäyksen, katsoi ja kummasteli, mistä se johtui, kun muutenkin oli yötöissä oltu.

Aamupäivällä tuli kiusaaja vielä kerran, tieltä kääntyi ja tupaan astui.

– Virtasen Heikki! No terve!

– Terve, terve!

– Mistäs sinä?

– Maailmaltahan minä, souvari!

– Rakennustöitäkö yhä olet tehnyt?

– Kirvestöitä Turussa, petonkitöitä Helsingissä, miten milloinkin on tarvis ja mieli. Heikki istahti ja sytytti tupakan. – Palaakos sinulla vieläkään? Ei pala, näkee sen naamastakin. Jopa olet märkä mies.

– Minun tekisi mieleni lyödä navetta hajalle ja tehdä uusi tulevana suvena. Tuomaalta luiskahti vaaniva lause kuin vahingossa.

– Lyö helkkarissa, mitäs siinä nikoittelet, alkoi Heikki innostella.

– Taitaa olla vähän liian rohkea urakka.

– Ja kittiä! Nykyjään lyödään viisikerroksiset talot pystyyn pikemmin kuin ohra joutuu vakasta vakkaan. Parissa kuukaudessa me pihatto pistetään, kun paha pää otetaan.

– Jäisitkö sinä töihin ja osaisitko muuraukset ja petoonityöt?

– Jaa että osaisinko! Me pojat tehdään, mitä lystätään. Muut tekevät, mitä osaavat. Muistat sinä sen entisestään.

Tuomas ei muistanut erikoisia entisistä. Mitähän lapsina lienee tehty juoksupyöriä, vesimyllyjä ja pieniä nurkkahyllyjä. Mutta aina Heikki oli työnsä valmiiksi vienyt, sen hän muisti.

Tuomas otti hyllyltä rakennusluonnoksen.

– Närkki värkki! Olisi mittakaavan vielä alle pistänyt, niin selvää olisi ollut, vaikka paikalla olisi käyty kasaamaan.

Heikki tarkasteli toista paperia.

– Ja siinä tiiliasetteluita. Nuo olisi neuvomatta osattu. Osataan näitä enemmänkin, jos tarvitaan. Hän näytti tulitikun pätkillä. – Noinkin ja vielä näinkin. Osataan sitä täälläkin, vaikkei ole suuria kouluja käyty.

– Mutta hiekka on vielä mäessä, sementit ja kalkit kaupassa ja rahaakin vasta parisenkymmentätuhatta tiedossa, Tuomas vastusteli.

– Siinähän sitä jumalan kyllä.

– Velkarahaa on sekin.

– Raha kuin raha. Aina se silmästään puree.

– Ei se edes riitä. Kahdeksankymmentä tuhatta arveli mestari tarvittavan.

– Mitä kaikista arveluista, ei ne aina paikkaansa pidä.

– Voi mennä enemmän.

– Mutta voi jäädä vähempäänkin. Hiekka ei maksa mitään, eikä kivi maksa, ei ainakaan ennen ole tällä perällä maksanut. Sementtiä ja rautanauloja ostetaan parillakymmenellätuhannella kahteen tuommoiseen hökötykseen.

– Entäs palkat?

– Et suinkaan sinä palkkaa saa muustakaan työstäsi?

– Entäs sinä?

– Jaa minä! Heikki siirtyi vähän lähemmäksi. – Olen karkuteillä, jos ma suoraan sanon. Tuli kolautetuksi yhtä rapparia nenänvarteen. Muutenkin taitaisi olla terveellistä ilmanmuutos. Kaupungissa tulee hummatuksi ja ryypätyksi vähän liiemmäksi.

– Saa täälläkin ainetta, kellä siihen kova halu on, Tuomas huomautti.

– Ei ole järin kova. Äläkä anna rahaa ja mistäpä antaisitkaan, ellei ole.

– Mutta enhän minä ilmaiseksi rupea sinulla töitäni teettämään.

– Annatpahan sitten, kun satut saamaan. Ilmaiseksi se minulta menee niille trokareillekin, vietäville, menee vielä terveys kaupanpäällisinä.

Kiusaus alkoi käydä Tuomaalle ylivoimaiseksi.

– Mitähän tuo Liisakin sanoo!

Mitäpä Liisa siihen. Ruokaa lupasi laittaa, olisihan se iso asia, kun jaksaisi läpäistä. Kerran se kumminkin oli kestettävä. Vielä samana päivänä ajoi Tuomas ensimmäiset hiekkakuormat. Keliä riittäisi tuskin kuukauden päivät. Piti ehtiä sementit, pärepuut, hirrenvedot. Siinä olikin pantava hihat heilumaan.

Mutta Heikki avasi reppunsa, veti virkapuvun ylleen ja alkoi askarrella tiilikehien kimpussa navettamäellä. Antti kopisteli vasaroineen hanttimiehenä. Heikki, paljon kulkenut ja kuullut souvimies, siivoili pojan takia juttujaan ja nauroi tämän mieheville päätelmille, että metsänrinta kaikuna vastasi. Päiväkin alkoi jo paistaa kutkutella niin mukavasti niskavilloissa. Väliin piti heittää puserokin kivelle. Olisipa saanut sisuskalutkin siihen kevätahavaan tuulettumaan, mutta kun olivat niin vanhanaikaisesti rakennetut, ettei voinut kääntää.

Se oli tullut nyt aletuksi. Siitä jo kylällä puhuttiin: Kantolan pihatosta. Puhuttiin, miten puhuttiin, kukin omalla tavallaan: Kujalat, Äijälät, Jeret ja Jussit. Ei auttanut enää jäädä kuuntelemaan. Piti painaa vain suoraan kuin yksiöistä jäätä.

Riento alkoi tottua aikaisiin aamurupeamiin. Neljältä, jopa kolmeltakin lähdettiin. Hiekkakasa alkoi nousta ja laajeta. Päivisin huovettavan aikaan oli hevosella pitempi ruokatunti. Heikki ja Tuomas purkivat riihtä, veistivät hirttä, porasivat kiveä ja tekivät mäellä minkä mitäkin. Kehiä oli jo tarpeeksi.

Sementtihiekka ajettiin puronotkelmaan savihaudan reunalle. Tärveltyi siinä heinänkasvua kuorman verran, mutta se ei merkinnyt mitään työnsäästön rinnalla. Vesi oli vieressä ja hiekkakuormat liukuivat alamäkeä vaivattomasti.

Huhtikuun ensimmäisenä maanantaina oli osuuskassan kokous. Tuomas meni nostamaan kiinnelainaansa. Hän otti Savolaisen lähettämän rakennuspiirustuksen lainapaperiensa joukkoon.

Koko hallitus oli koolla, Äijäläkin, vaikka ei usein viitsinyt kokouksissa kulkea.

Oli kiusoittavan äänetöntä, kun kirjuri katseli ja kahisteli Tuomaan kiinnelainapapereita.

– Kiinnekirja, maarekisteri, rasitustodistus, huudatukset, velkakirja ja palovakuutuskirjat. Sanat tipahtelivat kuin reiästä pitkien taukojen jälkeen.

– Kaikkihan ne ovat kunnossa, puheenjohtaja totesi ja tarkasteli hänkin papereita.

– Kunnossa! Kyllä kai ne paperit aina kunnossa! Mutta mitäs sinä meinaat tehdä noin paljolla velkarahalla? Äijälä mittaisi lattialle pitkän syljen, vaikkeihan kokoushuoneissa sitä olisi saanut tehdä. Huoneessa tuntui vapauttavammalta, niinkuin ukkosilmalla, kun ensi kerran jyrähtää.

– Kymmenellä tuhannella maksan kauppahintaa ja loput käytän tähän. Tuomas levitteli pöydälle piirustukset.

Miehet kerääntyivät lähemmäksi ja tarkastelivat niitä, mikä milläkin ilmeellä ja mutristukselia. Äijälä veti lasit nenälleen.

– Hei helesinki! Oikeinkos sinä västinkiä meinaat rauhanaikoina!

– Eikö tämä ole ammattimiehen tekemä navetanpiirustus, Tuomas vastasi.

– Ammattimiehen! Pitkä ruittaisu. – Kyllä teillä riittää ammattimiehiä miljoonia pilstaamaan! Entisaikaan toki nikkaroi jokainen talonmies ja mökkiläinen itse navettansa. Ei tehty velkaa velan niskaan, niinkuin te hassut. Niinkuin jokin manna ja autuus löytyisi niistä ammattimiesten navetoista ja sontaladoista. Nälkä niissä tulee ja tielle lähtö paremmillekin sankareille kuin sinä olet.

Äijälää ei monesti oltu kassan kokouksissa niin monisanaisena kuultu.

Tuomas astui askeleen eteenpäin ja katsoi häneen.

– Amerikan rahat tässä kaiketi ovat kysymyksessä, eivätkä Äijälän. Kantola tarvitsee navetan! Jos minä lähden, niin navetta jää! Hän heitti toisen silmäyksen kuin valonheittäjästä. Äijälän katse paloi vastaan. Kumpikaan ei väistänyt.

– Navettahan teidän täytyy saada, mutta eikö sitä voisi hirsistä pienemmin kustannuksin? alkoi puheenjohtaja tasoitella tietä.

– On pantu alulle jo tämän mukaan.

Miehet vilkaisivat toisiinsa. Oli pantu alulle, tiedettiinhän se.

– No, ehkäpä siirrytte toiseen huoneeseen, on semmoinen tapa näissä.

Tuomas meni ulos. Käsittely kesti pitkän ajan. Ulos asti kuului Äijälän täräyksiä ja toisten nauruntirskettä silloin tällöin.

Vihdoin Tuomas kutsuttiin sisään. Puheenjohtaja aloitti kaukaa perustellen.

– Täällä on teidän asiastanne paljon puhuttu. Yleensä on oltu sitä mieltä, että suunnitelmanne mukainen rakennus on liian kallis niin pieneen paikkaan. Yleensä pitäisi aina neuvotella, ennenkuin aloittaa, mutta kun te nyt kerran olette jo aloittanut, niin asiaa harkittuamme olemme päättäneet, että saatte käyttää siihen jäännöksen kiinnelainastanne. Tuleepahan sitten tällekin paikkakunnalle oikein ajanmukainen...

– Västinki! Äijälä keskeyttäen täräytti ja nauru rätisi kuin raudankappale puimakoneen nastoissa.

Tuomas pyörähti päin ja nauroi ehjänä vetona vastaan.

Hän kirjoitti kuittauksen heti. Kaksikymmentätuhatta merkittiin talletustilille, jäännöksen Tuomas nosti ja lähti.

Muita asiakkaita ei enää ollut. Luettiin ja allekirjoitettiin pöytäkirja. Puhuttiin sitä tehdessä äskeisestä kuka mitäkin, mutta Äijälä sanoi viimeiseksi:

– Rakentaa se sen västingin.

9.

Toukokuu ei antanut, mitä huhtikuu lupasi. Jäidenlähtö myöhästyi. Tuuli pysyi sitkeästi pohjoisen puolella pitäen ilmat koleina. Aurinkoisia päiviä oli vähän ja milloin oli, oli yöllä kylmää. Pellot pysyivät kauan märkinä ja kaurankylvö viivästyi. Karjanrehu alkoi loppua, kuten tavallisesti pitkistyvinä keväinä.

Viimeisellä rekikelillä vedätti Tuomas osuuskaupan kautta tilaamansa sementtilastin. Kelirikon peloitellessa oli pitänyt palkata naapuritkin muutamiksi päiviksi vedättämään. Sellaista souvia ei Jussi sanonut ennen "mokanneensa". Kelpasi nyt köyhänkin, kun naapuri alkoi tuolla tavoin rusnata. Jussin puhe oli aina samanlaista hohluamista, voi ottaa totena tai ivana, miten vain itse halusi.

Kehämestarit olivat siirtyneet puronrantaan vesilammikon äärelle ja ensi töikseen tehneet suuren sekoituslaatikon. Vihtori oli tullut vakinaiseksi apumieheksi. Antti ammensi saunakipolla vettä saaviin. Kolmekymmentäviisi kipollista meni, joskus kuusi ja seitsemänkin, jos sattui muutamista läikähtämään.

Lantun kylvämispäivänä oli poika kuin tulisilla hiilillä. Kahteen paikkaan olisi pitänyt joutua yhtä aikaa.

– Tehdään me vain näitä rahatöitä, kehoitteli Heikki.

Antti ammensi taas saavin, mutta juoksi sitten kiireen vilkkaan isän luokse pellolle. Kylvökone läklätti tuttua lauluaan. Antti päätti kulkea isän askeleissa vain puolisarkaan, viisi tai kuusi vakoa enää taisi tulla. Tuli kahdeksan, mutta sittenpä täytyi kipata kiireesti purolle.

– Ajattelin tästä lähteä jo toista miestä tiedustelemaan, uhosi Heikki. Mutta Antin kippo nousi ja laski yhtenä lipinänä vain.

Tuomaan työpäivät alkoivat venähtää kaksivuoroisiksi. Toinen vuoro oli tehtävä toukotöitä, toinen meni rakennushommissa. Paitsi tiilentekoa, oli laudan ajoa, pärepuiden kuorimista ja monta muuta nykäisyä.

Kolmekymmentäviisituhatta tiiltä arvioitiin menevän. Heikin mielestä se orjantyö olisi jo saanut loppuakin, mutta Vihtori painoi kuin vauhtiin päässyt juna, sitä vihaisemmin, mitä useampi tuhat oli menossa.

Helluntaipyhien jälkeen käytiin perustuksen tekoon. Se tehtiin säästöpetoonista ja säästää piti vielä siinäkin, sillä sementtiä oli enää parisenkymmentä astiaa jäljellä.

Perushauta kaivettiin metriin neljäänkymmeneen senttiin. Naapurin Jussi, joka aina silloin tällöin muisti käydä katsomassa, ihmetteli, mitä he niin syvältä hakivat.

– Tiedä, vaikka aarre löydettäisiin, Tuomas naureskeli haudan pohjalta.

– Mutta käy kiinni sankaan osavaan aikaan, muuten ei nouse, Jussi neuvoi.

– Jos kerkiät, niin käy sinäkin kiinni. Joudatko auttamaan kiven ajossa?

Aina Jussi jouti semmoiseen työhön, jossa markan reuna näkyi, ajoi kiviä ja vettä ja suuriäänisesti rouhusi. Koko mäki puhdistui irtokivistä, pellonlaiteen rauniot hävisivät ja osa täytyi ajaa laitumen puolelta tien takaa.

Perustustyössä oli kesäkuu kapertunut juhannukseen. Aattona laskettiin viimeisten väliseinien pohjat Sementtiä oli jäljellä enää pari astiaa ja sorakasa oli kadonnut olemattomiin.

– Kuka käski kaivaa maanuumeniin. Usko vastakin herroja, pirkuleita, Jussi lohdutteli.

– Niitäpähän tässä täytyy edelleenkin vain uskoa, Tuomas arveli ja luki Jussin kouraan tuhatkunta markkaa. Nopeasti oli talletus alkanut huveta.

Heikki onki hartaasti koko juhannuspäivän. Syntiä sekin oli ja sapatinpäivän rikkomista, vanhat vakuuttelivat, mutta kun Heikki muisteli, miten oli tullut pyhitetyksi edellinen ja senkin edellinen juhannus, päätteli hän tyytyväisenä tunnossaan, että tämä juhannus tuli ansiopuolelle viimeisellä litviikillä.

Illan hän leveili kalansaaliillaan. Isä Pietarikaan ei olisi mokomasta kaukalosta enempää saanut. Laatuakin oli vaikka kuinka monta: ahventa, särkeä, salakkaa, suutaria, kiiskiä. Pietarilla aikoinaan mitä lienee ollut suolasilliä, vaikka oli harattavana koko Genetsaretin meri.

Juhannuksen jälkeen aloitettiin muuraus. Se oli jalompaa työtä ja mestarin mieliala nousi. Rakennukselta alkoi kuulua värsynpätkiä, vähän rohkeanlaisesti veisteltyjä. Vihtori sai uuden nimen, Puosu.

– Hei, Puosu, pruukia! kaikui niin mahtavasti mäkeä vastaan.

Kiroilemisia piti karttaa poikain takia – Liisa oli pyytänyt. Ei sitä aina muistanut mies, joka parhaat vuotensa oli elänyt Sodomassa ja Gomorassa. Tottui toki lopulta kääntämään ennen seinää. Tuli perhosia, junalautoja ja saatavia. Mutta Siltalan muori kuuli ne väärin.

– Taas se jumalaton kiroilee, päivitteli tupaansa hyssytellessään.

Muurattiin rakennusmestarin ohjeiden mukaisesti kahdella syrjä- ja yhdellä lapetiilellä. Tuomas muurasi sisäpuolella. Aluksi kävi hitaammin, mutta pian siihen tottui. Ulkopuolen mestarille tuli kiire, kun piti vähän näköäkin koettaa. Onneksi oli Tuomaalla aina omia mentäviään, jolloin päämestari sai vetäistä henkeä.

Tiilien ja laastin siirtämiseen kului paljon aikaa. Tiekin tahtoi kuoppaantua ja vedeltyä. Eräänä aamuna esitti Tuomas yöllä miettimänsä suunnitelman. Tehtäisiin rata. Mäellä oli pitkiä riihen kattoparruja ja orsia, laudoista lyödään vaunu ja vahvimpaan tellinkitolppaan vorokki.

– No, voi per – – – honen! Miksen minä tuota huomannut, Heikki innosteli.

Tehtiin pitkä päivä. Illemmalla haki Tuomas ohjasnuoraa kaupasta ja seuraavana aamuna avattiin rata liikenteelle.

Hyvin alkoi käydä. Kahden miehen voimalla nousi pari hevoskuormaa tiiliä ja laastitynnyri kaupantekijäisinä. Heikki valmisteli itselleen mukavan istuinpenkin. Siinä sitä veteli ja tupakansavuja sopi vedellä samassa, savu lähti valtionkin veturista.

Tuomosta tehtiin junailija. Ei yksikään juna saanut kulkea yksin, paitsi aamuisin, jolloin junailija vielä nukkui. Isä teki pajupillin ja äiti neuloi merkin lippalakkiin. Kun Vihtori sai lastin täyteen, vislasi Tuomo ja koneet mäellä pantiin käyntiin.

Alaspäin tyhjällä vaunulla lasketellessa otettiin matkustajia. Antti kulki hyvin usein ja tytötkin silloin tällöin. Heikki oli tehnyt pari matkaa, isä kerran ja äitikin kerran. Piletin, päivänkakkaran lehden, sai ostaa junassa ja maksoi se viisi penniä. Antin, joka kuului junamiehiin, ei tarvinnut maksaa mitään.

Muuraustyö joutui, mutta maatyöt eivät tahtoneet luistaa niinkuin ennen. Vettä sateli jatkuvasti, kaikki oli myöhäisessä, heinänkasvukin.

Heiniä tuli runsaanpuoleisesti, mutta huonokorjuisia. Suolaa täytyi laittaa runsaasti. Rauniolato oli tullut ajattelematta puretuksi. Täytyi tehdä suova. Tuomasta harmitti. Kiviraunion takia oli purettu. Olisi kiviä vielä muualtakin löytynyt. Enemmän pitäisi harkita, ennenkuin tehtyä purkaa.

Heinänkorjuun päättyessä oli muuraus vielä vähän kesken. Parin kuukauden aikana olisi kaikki pitänyt joutua käyttökuntoon, puimalato aikaisemminkin. Rakennukselle olisi pitänyt ottaa lisää työvoimaa, mutta raha oli huvennut muutenkin vähiin suoniin vaikka palkkoja, hevostöitä lukuunottamatta, ei ollut vielä montakaan markkaa maksettu. Olisi pitänyt ehtiä ja jaksaa vieläkin enemmän. Tuomas oli kyllä jatkanut päivää yön kustannuksella, sillä muuta keinoa ei ollut. Mutta silläkin oli rajansa.

Väsymys ei karkoittunut enää neljän tunnin unella niinkuin ennen. Järvessä virkistyi. Kun iltaisin sata vetoa veti, kääntyi ja katseli ruskoa vasten, kirkastui kaikki taas seesteiseksi. Puolitekoinen rakennus näytti nousevan, lato ilmestyi, pääty kohosi. Paluumatkan sata vetoa latasivat näkemyksen sytyttämää voimaa.

Rakennusmestari oli laskenut välikattoon tarvittavat rautamäärät. Neljä kuormaa oli asemalta ajettava. Sementtiä tarvittiin lisää ainakin viisitoista astiaa. Kun Tuomas viimeisen laskun osuuskauppaan maksettuaan tarkasteli talletuskirjaa, oli säästösarakkeen paikalla kaksinumeroinen luku.

Mietteliääksi veti miehen, mutta niinpä oli vetänyt toisenkin. Heikki raaputteli niskaansa.

– Kaupungissa teki kukin omaansa, kirvesmies ja rappari, putkimies ja petoonimies.

– Sinähän olet vähin niitä kutakin, Tuomas muistutteli.

– Mutta välikattoa minä en rupea vaivaamaan, Heikki epäsi rehellisesti.

– Mistä tässä nyt parempi mestari hankitaan? Istuttiin seinällä ja mietiskeltiin.

– No, nyt minä tiedän! Heikin muoto kirkastui. – Eppu sen tekee.

– Mikä se semmoinen Eppu on?

– Onpahan vain Hollolan Eppu. Se poika pistää petoonikaton vaikka tuomiokirkkoon. Lähdenkin hakemaan. Heikki nousi innoissaan kuin heti lähteäkseen.

Saattoi siihen epunnoutomatkaan olla muutkin syynsä, aavisteli Tuomas, mutta minkäpä sille nyt mahtoi, kun toisella oli kova halu, eikä se välikattokaan ihmettelemällä valmiiksi tullut.

Viisisatanen piti saada matkarahoiksi, ei enempää missään tapauksessa, tiedä vaikka tulisi ruvetuksi hummaamaan, eikä semmoiseen nyt aikaa ollut. Heikki touhusi partansa kanssa.

– Joudutteko maanantaiksi? Tuomas tiedusteli.

– Nyt on perjantai. Totta hiidessä. Päivässä tämmöisen reisun teki, kahdessa vaikka kontaten.

Meni maanantai ja vielä keskiviikkokin. Epusta, enempää kuin hakijastakaan, ei kuulunut merkkiäkään.

Loppuviikolla niitettiin ruista. Sunnuntaina Tuomas päätti lähteä tiedustelemaan uusia tekijöitä.

Mutta ennenkuin hän ennätti lähteä, poikkesi pihaan kaksi miestä kättä kaulaa toisiaan tukien. Toinen oli Heikki, hänet tunsi, kun tarkemmin katsoi, toinen tietenkin oli se Eppu.

Heikin siniset seviottihousut olivat savessa yltä ja alta, lakki ja kaulusnauha olivat jättäneet omistajansa, ties missä ja milloin. Vasen silmä oli muurattu umpeen.

Epun laita ei ollut paljonkaan paremmin, ellei ota huomioon sitä, että hänen oikea silmänsä lienee ollut muurattuna jo pari vuosikymmentä ja että housujen alkuperäistä väriä oli mahdoton määritellä. Mutta Epulla oli lakki tallella. Nähtävästi se kangaslippuinen äppänä oli päässä yhtä lujassa kuin nahka.

– Tuli ryypätyksi, tunnusti Heikki enemmän Liisalle kuin Tuomaalle. – Tuo Eppu on semmoinen pelsepuuppi. Jos se tietää toisella rahapennin olevan, niin sillekös tuska tulee. Poikettiin tuttuun paikkaan ja ostettiin varpunen evääksi, mutta pitkällekö sillä. Tämä palasi takaisin ja otti toisen ja sitten vielä kolmannen, ennenkuin lähtemään päästiin. "Nyt junalle", sanoin minä. "Onkos sinulla vielä junarahat?", tiedusteli hylky. "Tottakai", minä sanoin, "kuinkas tästä muuten maanantaiksi töihin kerittäisiin". "Maanantaiksi tästä ehtii vielä vaikka takaisinkin", sanoi ja poikkesi taas johonkin hyyskään. Siellä ei ollut varpusia, mutta isompia lintuja oli. Tämä ehdotti, että perustettaisiin osakeyhtiö ja ostettaisiin kokonainen, tulisi muka halvemmaksikin. Minä pöhlö panin junarahat likoon. Mitäs tällä muuta oli kuin haisevat ryysynsä. "Milläs piletit?" huomasin vasta jälkeenpäin, mutta Eppu viserteli, että kauankos kaksi virstaa kävelee ja maantien varrella voidaan myydä ryypyttäin tientekoäijille, markka ja ryyppy, tienataan junarahat pois.

Käveltiin lerputeltiin ja kannettiin vuoroin säkkiä. Paistoi ja hiotti kuin mikä hiivatti, ja autot, senkin häkämasiinat, työnsivät katkua. Silloin tämä kaivaa housunmutkastaan markan, miten lienee sinne jäänytkin. "Myyppä yksi ryyppy", sanoo. "Mitenkä se käy päinsä", minä estelen. "Miksei käy, kun minä annan luvan ja sinä myyt, kukas osakeyhtiössä määrää, elleivät osakkaat". Mihin minä siitä pääsin. Täytyi myydä, kun toinen raha kourassa pyysi. Mutta tuli siinä helteessä ja pentsiininkatkussa kuivanen minullekin. Sanoin vuorostani, että tänne napsu ja pistin Epulle markan kouraan. Siitä se alkoi kauppa käydä kuin siimaa, toinen möi ja toinen osti, aina käteisellä näpistä näppiin. "Ei tämä kauppa vetele", sanoin minä. "Ei minustakaan", myönsi tämä. "Sattuu pollari huomaamaan, niin tekee lopun."

Poikettiin tien poskessa olevaan latoon ja alettiin kauppahommat taas. "Mutta maanantaiksi töihin", muistuttelin minä. "Joo, joo", torisi tämä jo pätkässä kuin sika, holautti aina pari yhdestä.

Mutta sen minä sanon, ettei yhtiökauppa tämän maailman aikaan enää vetele, lopetti Heikki surullisen historiansa. – Toinen siinä sen juo, minkä toinen tienaa. Tuohon häkeltyi meidänkin tienestit. Hän veti taskustaan nikkelimarkan. – Mihinkä sen Juudaksen penningin edes pistänkään.

– Pankkiin! Tuomo juoksutti säästölaatikkonsa.

– Sinäpä sen keksit! Ei sillä tehdä enää pirtukauppaa. Heikki tipautti markan laatikkoon. – Mutta eipä sentään maattu maanantain ylitse. Pyhähän nyt on vasta.

– Joo, pyhä on, Tuomas naurahteli.

Maanantaina, vaikka viikkoa myöhemminkin, käytiin töihin. Heikki ei suotta ollut Eppua kehuskellut. Vasat tulivat paikoilleen ja rautojen solmut ja koukut juuri niihin paikkoihin, joihin pitikin. Ei sen parempaa työtä olisi tullut, vaikka yli-insinööri vesihallituksesta olisi ollut valvomassa.

Mutta Heikki oli mestari kirvesmiestaitonsa puolesta.

– Kyllähän valmiisiin vormuihin rautaa ja petoonia litisteli kuka tahansa, mutta muottien teko, siinä miestä tarvittiin.

Eppu oli rauhallinen poika. Kuunteli korvat lopassa, jos kuunteli, vihelteli ja sihtaili rautojansa avonaisella silmällään kuin pyssymies.

Tasan kaksi viikkoa kesti välikattotyö. Eppu sai palkkansa, pisti viisimarkkasen kuhunkin kaapin päällä olevaan säästölaatikkoon, Liisan kouraan kaksikymmenmarkkasen, hipaisi lakkinsa lippua ja lähti.

– Tuommoinen nääkkä se on aina. Itkua mennessään pusertaa, muutaman tunnin perästä jo juo ja hoilaa. Huomenna makaa tuusan käkenä, ylihuomenna ei ole jäljellä muuta pyöreätä kuin nappi, jos on sitäkään, Heikki puheli.

Haikean mielen hyvitystä se puhe kaiketi oli hämärtyvänä syysiltana. Mutta aamulla paistoi taas päivä. Heikki alkoi veistellä alimmaista hirsikertaa ullakkorakennetta varten.

10.

Kylmää alkukesää seurasi sateinen ja tuulinen syksypuoli. Viljat tuleentuivat hitaasti. Ruis oli talvihomeen takia muutenkin huonosti menestynyt. Kaurasta ei ennen pakkasia ehtinyt joutua muut kuin aikaisemmat laadut. Useimmilta meni siemenkin. Puimalaitteet olivat tulleet aikoinaan. Sovittiin, että Tuomaan rukiit puitiin pellolla. Toisten osakkaiden viljat laskettaisiin kaikki yhteen mittaan ja sitten viimeiseksi tuotaisiin taas Kantolan suviviljoille.

Koneiden tuonnissa ja asettelussa kävi tavallista äänekkäämpi meno ja meteli, niinkuin ainakin niissä toimissa, joissa Jussi oli mukana. Nyt tahtoi vähän itse kukin loistella tiedoillaan ja neuvoillaan, niin ja niin oli asetettu Tiusalassa tai Eerolassa. Heikkikin tokkaroi tellingeiltään hyvine neuvoineen. Vatupassiin piti asettaa, muutenhan se ryskäisi kuin kolmasti seinään ajettu fordi.

Haettiin se "passi" rakennukselta ja kiilattiin kivillä ja laudanpaloilla pitkinpäin ja poikinpäin.

Kaappo, konemestari, oli vartavasten ollut Eerolassa kurssia ottamassa, niisti nokkaansa ja ryypytteli konettaan.

– Jo sylkäisi, totesi Jussi.

– Joo ja pian alkaa purra, kehahteli Kaappo koneensa ja taitonsa puolesta.

Kun vielä kerran oli kiristelty ruuveja, oikoiltu remmejä ja rasvailtu reikiä, alkoi hihna vetää ja nastapyörä vaatia purtavaa. Katselijat saivat kiireen vilkkaa jouduttautua töihinsä. Kantolan rukiit menivät kuin nuolaisten. Olisi yksintein enemmänkin mennyt, kun olisi ollut.

Pieni työ muuallakin oli itse puinti. Koneen asettelussa enemmän ähistiin ja sanailtiinkin. Kenellä oli puintipaikka kovin epätasainen, kenen peltotie kelvoton, kenellä jokin muu vika. Mutta kun koneet saatiin passatuksi ja moottori käyntiin, tuli taas rauha ja hyvä mieli. Hyviä olivat nykyajan vehkeet. Kun olisi ollut vain enemmän puitavaa.

Puintipäivien jälkeen Tuomas kiirehti taas omiin töihinsä. Sahalta täytyi ajaa laudat ja päreet. Keväällä keli oli loppunut kesken. Kaupasta oli tuotava kalkkia, sementtiä, naulaa ja lasia. Kylätie oli pitkien sateiden liottamana huonossa kunnossa. Hevonen oli alkanut nuutua ja laihtua. Ajajan katse kävi mietteliääksi ja tuijottavaksi.

Alkoi ollakin miettimistä päivin ja öin. Rahat olivat lopussa, mutta keskeneräinen rakennus huusi yhä uutta tavaraa: sementtiä, rautaa, lasia. Ruokatavaraakin täytyi ostaa, kun oli vieras ruokamies, ja Jussille oli saatava seitsenkymmenmarkkasensa ajopäivän jälkeen vaikka mistä. Heikille ja Vihtorille ei ollut tarvinnut maksaa, mutta selvitettävä nekin kerran oli.

Osuuskassasta oli täytynyt lainata jo lasten säästöt, niin hävettävältä kuin se mielestä tuntuikin. Pari kertaa oli osuuskaupassa ostokset merkitty velaksi. Hoitaja, hiljainen, hienoluonteinen mies, ei mitään puhunut. Kolmatta kertaa ei asettaisi toista hiillokselle.

Mutta kun naulat loppuivat, oli niitä lähdettävä hakemaan – Ja samantien voit tuoda vernissaa ja keltamultaa ja akkunahakoja, äläkä unohda vain viisituumaisia rässinauloja, Heikki muistutteli.

Tuvanpuolelta tuli lisää. Ryynit olivat lopussa ja kahvi ja sokeri, teetäkin olisi tarvinnut paketti ostaa. – Vieraan takia, mitäs sitä muuten, Liisa arkaillen esitteli.

– Muistele nyt kaikki sitten yksintein, en minä joka päivä rupea kaupassa juoksemaan. Ääni ja sanat tulivat tarkoituksettoman tylyinä. Harmitti heti jälkeenpäin, kun Liisa muutenkin ahersi ja säästi kuin kämmentään olisi leikannut.

Hän ajoi osuuskaupan sivuitse Lehtoselle. Kauppias, nuorehko mies ja poikavuosien tuttava, oli itse puodissa.

– Kas, Kantolan Tuomas, päivää! Sinähän kuulut rusnaavan kuin ryssä sodan alkuvuosina. Saisinkos minäkin palvella, lasketteli yhteen menoon vähäsanaiseen tapaansa.

– Saat, jos velaksi palvelet, rahaa ei ole.

– Jassoo! Rahat menivät yhteishyvään!

– Menivät, jos tietää haluat.

– Ja luotto on poikki.

– Jos on, niin terve sitten vain. Tuomas kääntyi lähteäkseen, mutta Lehtonen pyöräytti nauraen takaisin.

– Äläpäs leikistä. Tiedäthän sen, ettei meiltä tyhjin rattain miestä kotiin laiteta.

Tuomas oli aikonut mennä niine hyvineen, mutta Lehtosen viimeinen lause pysäytti, paremminkin sävy kuin sanat. Siinä oli luottamuksellisen miehekästä, ilman ivan kärkeä.

Tuomas otti tavaraa roimanpuoleisesti, säkin ryynejä, kymmenen kiloa sokeria ja muuta pienempää sen mukaan ja pienempiä rakennusaineita sen, mitä luuli tarvittavan. Ei tällaisia matkoja joutanut eikä viitsinyt usein tehdä.

Osuuskaupan ohitse ajaessa tuntui niinkuin olisi ollut varastettua tavaraa kyyditsemässä. Hoitajaa ei näkynyt, ehkä istui konttoripöydässään ja katseli verhon takaa. Melkein paremmalta olisi tuntunut, jos olisi seisonut rapulla.

Metsätielle päästessä tuli jonkin verran parempituntuinen olo. Olipa nyt kumminkin tavaraa. Mutta velkakauppaa ei enää hevin tehtäisi. Tottapahan jostakin vielä rahaa saisi. Ei kaiketi maailma niin tiukalla ollut.

Tuli tehdyksi nahkapäätös. Parin viikon kuluttua jauhoi mylly taas tyhjää: nauloja, vernissaa, sementtiä. Kaikkia vielä tarvittiin, jos mieli lehmät talveksi suojaan saada. Rahaa ei ollut, kun ei ollut. Täytyi mennä taas Lehtoselle, ajaa kuin käräjäpaikalle.

Meni helpommin kuin ensi kerralla. Kauppias ei enää mitään kysellyt, vaan otti vastaan kuin vanhan tuttavansa ainakin. Sementit, naulat ja öljyt vieriteltiin ja nosteltiin makasiinin rapulta rattaille.

Mutta kolmannella kerralla mentiin konttorin puolelle. Lehtonen teki laskelman viimeisistä ostoksista, yhdisteli entiset ja tarjosi Tuomaan tarkasteltavaksi pitkänomaisen paperin.

– Tämäkö on vekseli?

– Jassoo! Etkö tunne vielä valtaherraa. Siinä se on pirun ja juutalaisen yhteiskeksintö. Kirjoita poikinpäin tai pitkinpäin, niin aina saat maksaa, Lehtonen selvitteli.

– Tarkoitatko, että minun pitäisi tähän kirjoittaa? Tuomas vähän hölmistyneenä tiedusteli.

– No kenenkä sitten, herran nimessä, naurahti toinen.

– En minä ole tämmöisiin tottunut.

– Kerta se on ensimmäinen ja se se on pahinta hirressäkin. Lehtonen selaili maksukirjaansa. – On näitä juuttaita täällä minullakin, neljätoista tuhatta, kymmenentuhatta, kolmekymmentäkaksituhatta, maksa pois vain kun päivä lankee, tunnusta ja maksa, jos mielit tehdä kauppaa teidän yhteishyvässä luottonne kadottaneiden pienempien ja suurempien viljelijöiden kanssa, lasketteli kauppamies suorasukaiseen tapaansa.

– Viisituhattakaksisataaseitsemänkymmentäviisi. Mistä sinä tämmöisen summankaan tähän olet saanut?

– Täältä. Lehtonen otti puotikirjansa. Laskeskeltiin uudestaan yhdessä. Kun ostoksiin lisättiin sataviisikymmentäkolme markkaa, niin samaan summaan päästiin.

– Mikä se lisäys oli? Tuomas tiedusti.

– Vekselikorko.

– Korkoko etukäteen?

– Niin ja pääoma päivälleen tai tulee tupenrapinat. Semmoinen paperi on vekseli.

– Entä, jos ei ole rahaa niin päivälleen?

– No, kelläpä tässä nyt niin aina päivälleen, pääasia, että hoidetaan päivälleen, toinen nauroi. – Maksetaan se, mikä jaksetaan ja tehdään uusi paperi.

– Onko se sitä pirulle sormensa antamista?

– Sitä se on, Lehtonen nauroi. – Mutta hyvä konsti. Sinäkin saat nyt navettasi valmiiksi ja minä saan maksuni järjestykseen. Ja kauppa käy. Tämä Suomen kansa rakentaa komeita taloja ja navetoita ja ostaa autoja ja muita hyviä koneita. Kun maksun aika tulee, niin kirjoitetaan pitkinpäin ja poikinpäin. Aina joku maksaa, jos jaksaa. Ellei jaksa, niin uutta vekseliä ketjuun, on vielä lumppuja ja paperipuuta. Mutta eikö sinulle nyt jotakin muuta vielä saisi olla?

– Ei! Yksitavuinen sana tuli kuin seinästä heittäen.

– Totta edes tupakat!

– Ei pala!

– No, sitten makeisia lapsille.

– Marjoja on metsässä, terve!

Tuomas lähti vihmovaan syysilmaan. Kauppias katseli puodinikkunasta jälkeen ja arveli mielessään, ettei taida tulla siitä miehestä pysyvää rengasta vekseliketjuun. Parempi olisi, kun ei tulisi. Ei tämä mitään herkkua ollut.

Tuomas ajeli sateessa kotiin päin. Monissa tuulissa haalistuneen sadetakkinsa hän oli heittänyt kuorman peitoksi. Ohut pusero läpäisi vettä. Hatun lierikin alkoi niskaan vuotaa. Jouti vuotaa. Saivat tulla mieleen nyt yksinään tai yhdessä kaikki ne ajatukset, joita viikkokausia oli tullut pakoilluksi kuin pahantekijä.

Kuinka paljon ja kuinka monelle sitä jo olikaan? Kujalalle kuusitoista, kassaan kolmekymmentäkaksi, Jerelle neljä, kuusikin puimaosuuksineen, Heikille ja Vihtorille kesäiset palkat melkein kokonaan, Lehtoselle viisituhatta ja osuuskauppaan tuhatkunta. Olipa jo syntiä! Korkoakin menisi kuutisentuhatta. Minkä pistäisi siihen aukkoon? Ja vielä meni. Vesijohtoputket, mitä nekään maksoivat? Jos kantaisi veden, niinkuin ennenkin! Antaisiko Liisan rämpiä sangot käsissä siihen suurella velalla rakennettuun navettaan? Olisiko siihen varaa?

Lehmät olivat huonossa kunnossa. Paras, möyrytaudin saanut oli mennyt melkein kuin omia aikojaan, ei tullut aikoinaan edes teurastajalle myydyksi. Toiset kyyröttivät kylmät, sateiset yöt suojattomina mäellä. Mitä niistä näin tulisi vasikoista ja hiehoistakaan, kohoselkäisiä rukkasia.

Ja suviviljat mätänivät pellolla. Taisi mennä Kultasadekaurankin itäväisyys. Toiset olivat puineet jo aikoja sitten. Lato oli jo toki katossa, mutta satoi joka päivä. Eikä näin myöhällä enää kuivuisi, vaikka poudaksikin muuttuisi. Jos sattuu, niin heittää lumirännän veden jälkeen. Siinä on sitten moska koneella puitavaksi.

Kohti tuli kova ilma, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kohautti hartioitaan, joissa tuntui ilkeän kostealta. Kukako oli kehoittanut? Ei kukaan, päinvastoin kaikki olivat varoitelleet: kassan miehet, naapurit, Kujalakin, liuhuparta. Jos huonosti kävisi, turvautuisivat siihen kuin sateenvarjoon. "Enkös sitä sanonut, varotinhan minä aikoinaan." Mutta enää ei ollut nikottelemisen eikä kääntymisen varaa. Ylitse täytyi mennä, ritisi, mitä ritisi. Hän nosti päänsä. Hatusta lorahti vettä niskaan valuen pitkin selkää. Vettä se vain oli. Olipa terveys kuin hevosella. Mitäs tämä nyt oli miehen taakaksi, velka. Sen täytyisi asettua, niinkuin asetetaan, ja kulkea, niinkuin kuljetetaan.

Ensi talvena tulee Kulhan kruununmetsään suuri ajo. Osaa tästä souviin kaiketi muutkin kuin Jussi. Välähti mieleen uusi ajatus. Jos kesällä jaksoi, niin varmaan talvellakin. No, sepä nähdään.

Pitää muuttua luonteeltaankin. Mitä parani nuhjotella ja murjotella? Paha mieli vain tuli toisillekin. Liisalla oli heiveröisten voimiensa varalle kuormaa jo liikaakin. Lapsilla oli kevätaikansa ja oikeutensa aurinkoon.

Hän hypähti rattailta alas ja alkoi kävellä hevosta lautaselle taputellen. Riento parka! Nurkumatta oli kuormaa vetänyt, mutta palkakseen oli saanut monta nykäisyä ihan syyttä. Mikä oikeus ihmisellä oli viskellä syyttömille pikku harmejaan ja vihojaan? Oli kaiketi jokaisella omansa, Riennollakin vatsanväänteensä ja nilkkavaivansa.

Hän meni hevosen pääpuoleen ja veti harjan längen alta. – Kas niin, hän puheli. – Kyllä se alkaa vähitellen mennä, kun minä olen kahden ja sinä neljän pönkän varassa. Vähän täytettä kylkiisi, ennenkuin rahatöihin lähdetään.

Hevonen kohotti päätään ja otti nopeamman tahdin. Mies lämpeni mietteistään ja liikunnostaan.

Tuomo juoksi portille vastaan hihkuen ja kättään viipottaen. Isä nosti pojan syliinsä.

– Onko melliä?

– Ei ole, mutta mitäpä niistä, hampaat vain menevät. Ja meillä on muutakin mukavaa. Tehdään tänä iltana toinen uusi navetta.

Poika heilui ja hihkui.

– Ison kuusen juurelle rakennetaan. Sitten ei Helunalla, Tuovikilla eikä pienillä vasikoilla ole enää kylmä.

Riento pantiin köyteen syömään, mutta isä tuskin haukkaamaan kerkisi. Kaikki olivat touhussa, tytötkin, ja nopeasti toisen navetan rakentaminen kävi. Isä löi seiväspareja nurkkiin, tytöt ja Antti kantoivat vanhoja ladon kattolautoja. Sahaa tarvittiin vähän, kirvestä ei ollenkaan. Rautalangoilla vain sideltiin seinät kiinni ja pian ne nousivat. Ei Heikki-setä olisi nyt kilpasille riittänyt. Mutta hänpä ei osannutkaan tehdä koko seinää yhteen mittaan, niinkuin isä teki. Tuvan puolelle ei tehty ollenkaan seinää, kun siellä oli kallio. Kolmiseinäinen talo! Onko kukaan ennen nähnyt semmoista?

– Ei ole, mutta kuultu on. Tässäkin ehkä samalla paikalla tuhatkunta vuotta sitten oli sellainen ollut, isä kertoi. Eikä siinä elellyt lehmiä eikä vasikoita, vaan ihmisiä.

– Ihmisiä! ihmeteltiin.

– Niin, isä ja äiti ja puoli tusinaa pikku poikia ja tyttöjä.

– Missä ne nukkuivat?

– Ja mitä ne söivät?

– Missä lehmät ja lampaat olivat?

Kysymyksiä tuli yhtenä rapinana vain.

Istahdettiin valmiiksi saadun hätänavetan kynnyspuulle ja isä kertoi tarinan Kantolan ensimmäisistä asukkaista.

– Ei heillä ollut lehmiä eikä lampaita, eikä ollut peltojakaan, isä aloitti.

– Mistä leipää saatiin? Antti keskeytti.

– Ei syöty leipää, lihaa ja kalaa vain. Eivät he asettuneet eliniäkseen samaan paikkaan, niinkuin me, vaan siirtyivät toisen järven rannalle, kun riista väheni. Talonsa he rakensivat hät'hätää, niinkuin me tämän kesänavetan. Ei ollut edes vanhoja kattolautoja niinkuin meillä. Kivistä ja risuista tehtiin seinät suojaisen kallion kylkeen, kuusenoksia taiteltiin katoksi ja niin oli talo valmis.

– Siinä oli hauska maata, Antti keskeytti.

– Oli kaiketi kesällä, mutta talvella oli maja kylmä. Pakkanen puri, niinkuin ulkona, ja tuisku ryöpytti lunta sisälle. Silloin ei pikku tytöillä ja pojilla ollut kovinkaan hauskaa. Toista on nyt, kun äiti pyryiltoina peittelee ja siunailee lämpimään sänkyyn.

– Toista on, pojat myöntelivät. Mutta isän täytyi kertoa vielä, miten risumajan pojat pyytivät kaloja.

– Kalaa oli silloin enemmän kuin nyt ja metsissä juoksenteli paljon jäniksiä, hirviä ja karhujakin. Mataliin lahdenpohjiin tehtiin kivistä aitoja, joiden veräjäpaikoille aseteltiin pajumertoja. Sitten ajettiin kalat niihin, tai keihästettiin niitä teräväpäisillä seipäillä. Onki tehtiin katajanoksasta.

Lintuja ja muita metsäneläimiä pyydettiin ansoilla ja loukuilla, joita viriteltiin poluille ja muurahaispesien äärille.

– Minkälainen semmoinen ansa oli? Osaisiko isä tehdä?

– Ehkä osaisi, isä nauroi – mutta ei enää sellaisia saa tehdä.

Tytöt olivat nähneet koulussa kuvia. Pojatkin saavat nähdä, kun pääsevät kouluun.

– Joskus yöllä karhu tuli nuuskimaan majan ovelle asti. Silloin isä sieppasi keihään nurkasta ja taisteli karhun kanssa. Mutta pikku pojat eivät tietäneet mitään, ennenkuin aamulla, kun isä majan edessä nylki suurta, mustaa otusta.

– Syötiinkö se?

– Syötiin ja pitkäksi ajaksi siinä syömistä riittikin. Nahasta saatiin lämmin peitto. Mutta joka päivä ei saatu karhua, eipä edes jänistäkään. Järvi oli jäässä ja metsän linnutkin olivat lentäneet tipotiehensä. Äidillä ei ollut mitään keitettävää. Odoteltiin isää metsästä. Tulikin hän lopulta, tyhjänä ja väsyneenä. Lapset saivat nälkäisinä kyyristyä nukkumaan kylmän majan nurkkaan.

– Kuolivatko ne? Antti itku kurkussa kysyi.

– Eivät, he olivat sitkeitä kestämään. Isä lähti taas seuraavana päivänä ja sai ehkä linnun tai jäniksen tai jokijuoksusta hauen pahimpaan hätään.

Keskusteltiin isän tarinan johdosta hetken aikaa. Kyllä nyt sentään oli hauskempi elää kuin ennen. Lasten ei tarvinnut kärsiä nälkää eikä vilua, ei lehmäinkään enää, kun tuli tämä hätänavetta ja talveksi tulisi uusi, hyvä navetta.

Ei saanut turhista nurista, ei aikuisten eikä lastenkaan. Aina jotakin pientä pahaa ja ikävyyttä tuli, mutta sen jälkeen tuli taas hauskempaa, varmasti tuli, kun kärsivällisesti odotti, ihan niinkuin aurinkokin aina ilmestyi pilven takaa, vaikka joskus kauankin viipyi.

Sovittiin, että äitiä jokainen vointinsa mukaan auttaisi. Hänellä oli paljon työtä, vaikka hän ei koskaan sitä valittanut. Tuomokin voisi jo puita kantaa, kaksi puuta kerrallaan. Karttui niistä, kun useammin kävi. Voi muutenkin auttaa. Tiesi kaiketi hän jo, milloin "hätä" tuli.

Vasikat tulivat nuustamaan uutta taloaan. Tuituteltiin ja seseteltiin sisälle. Lehmätkin tulivat nuuskien ja tohahdellen, huomasivat hyväksi ja heittäytyivät märehtimään.

Ilta oli jo myöhäiseksi hämärtynyt, kun tupaan jouduttiin. Äiti pöyhi poikien sängyn ja peitteli nukkumaan. Risumajan pojilla ei ollut niin pehmeätä ja lämmintä pesää.

Mutta Antti muisti karhun. Paitasillaan hän kipaisi nurkasta hiilihangon. Karhun varalta piti olla. Mikä sen tiesi, vaikka yksi mustaturkki olisi jäänyt isoon metsään. Mistä yöllä olisi aseen siepannut, jos se olisi tullut sängyn viereen nuustamaan. Täytyi Tuomoakin suojella, kun se oli vielä pikkuinen poika.

Myöhäissyksy sateli kesän tapaan. Oli vielä monta pikku harmia, usein suurtakin. Saatiin kumminkin kaurat jotenkuten puiduksi ja korjuuseen ennen kovan talven tuloa. Lehmätkin saatiin uuteen navettaan ennen köyriä. Tarpeen jo olikin, sillä lehmillä oli mäellä ja hätänavetassa jokseenkin samanlaiset oltavat kuin risumajan asukkailla talvipuoliskolla.

Heikki sai vähitellen työnsä päätökseen. Viimeiseksi oli täytynyt olla maalarina ja lasimestarina, vieläpä putkimiehenäkin vesijohtoa laitettaessa. Oli ehtinyt työn kestäessä kokeilla jo viittakin virkaa, mutta nälkää ei yhtään. Vikaanpa meni siinä vanhojen sana. Mutta kissaviikoksi piti hänen päästä kaupunkiin. Siellä varmaan jo odottelivat Eppu ja Väiski ja monet muut.

Olipa mennytkin kesä kuin karitsalta laitumella. No, olihan siinä se yksi kaupunkimatka, mutta se ei ollut paljon, kun ottaa huomioon, että siitäkin puolet siirtyi Epun osalle, niinkuin yhtiölaki määrää. Kaunis kesä, valkoinen imupaperi Heikin tilikirjan moneen kertaan merkattujen lehtien välissä.

Pari tuhatta piti Tuomaan varata rahaa. Tarvitsi ostaa vähän uusia ryysyjä narikasta ja viisisatanen piti varata kuluneen kesän peijaisiin, vähemmällä ei päässyt. Loppu saisi jäädä toisiin aikoihin. Sittenpähän oli jotakin asiaa. Tulee ohrarieskan ja piimän kaipuu hyvinkin pian. Kolmetuhattakahdeksansataa jäi. Tuomas saisi merkata sen kirjaansa, jos tahtoisi, vaikka kyllähän sen ilmankin muisti, jos pää ei paperista ollut.

Heikki siteli selkäreppunsa nauhoja. Tuomas olisi lähtenyt kyytiin, mutta Heikki esti. Oli vähän poikkeiltavia ja huomiseksi ehti jalkasinkin junille.

Oikein kädestä piti sanoa hyvästi, vaikka eihän se ollut reisumiesten tapa.

Heikki lähti, mutta ovella vielä kääntyi takaisin, käveli perälle ja tunki kymmenmarkkasen kuhunkin pankkiin. – Totta minä, kun kerran Eppukin.

– Ja Amerikan setäkin, Antti huomautti.

– Vai vielä sekin! Mutta aina me ollaan vähän härevämpiä kuin semmoiset Amerikan sedät. Heikki pudotteli setelien jälkeen vielä useita nikkelimarkkoja.

Pojat saattelivat tielle asti, Tuomas katseli akkunasta. Suuren avun oli Heikki tehnyt. Hyvää visaa löytyi usein lahoisen soiron alta.

11.

Alkutalvesta tuli jo ankaranpuoleisia pakkasia. Navetta kylmeni, vaikka hevonenkin oli sinne tiloitettu. Liian vähän oli eläimiä, eikä laipiotäytettä ollut tarpeeksi. Vesijohto jäätyi. Tuomaalta kului päivä sulatellessa, ikävää ja kiusallista työtä se oli. Harmillisempaa olisi ollut, jos lopputalveksi olisi jäänyt käyttökelvottomaksi. Jäätymäpaikka löytyi perustuksen vierestä. Lastuilla ja paloöljyisillä rievuilla kuumentaen aukeni.

Oli ollut aikomus ostaa pari lehmää kesällä hävitettyjen tilalle, mutta paremmat lehmät olivat syksyllä kalliita ja raha-asiat olivat hivuutuneet siihen asteeseen, että vuodenvaihdekorkojen aikaan olisi ennemminkin tarvinnut myydä kuin ostaa lehmä tai pari. Myytiin perunoita ja lanttuja. Selviydyttiin koroista. Mutta vekseliasiassa oli käynyt, niinkuin Lehtonen oli ennustanut. Paperi täytyi paperilla pelastaa. Uutta oli alkutalven aikana karttunut ja korko söi osansa.

Kun ei ollut myytävää, niin koetettiin ostaa niin vähän kuin mahdollista. Aina kumminkin jotakin täytyi hakea: öljyä, sokeria, nahkaa.

Jouluvarusteisiin ei kaiken kaikkiaan mennyt viittäkymmentä markkaa. Kotoisista jauhoista tehtiin keksit, rieskat ja juomat. Kahvia ei Heikin ja Vihtorin lähdettyä juotu ollenkaan.

Joulukuusessa oli omenia ja kynttilöitä vähemmän kuin ennen, mutta kuusi oli verraton kolmine haaroineen. Ja isän sadut ja joulujutut olivat niin mukavia, että poikain täytyi nauraa vedet silmissä.

Pikkumiehet nukkuivat satuihinsa ja nauruihinsa, mutta kertoja valvoi ja mietti, miten puhkaisisi sen mustan pilven, joka alkoi yhä selvempänä häämötellä keväisellä taivaalla: Kujalan kuusitoistatuhatta, vekseli ja kiinnelainan korot, Jeren lainan korko, Heikin ja Vihtorin palkat. Kolmisenkymmentä tuhatta olisi tarvinnut. Mistä sen otti? Korot täytyi saada ja Kujalan pääoma. Arvasihan sen luihun mietteet ja suunnitelmat. Nurkassaan makasi ja odotteli sopivaa hetkeä kuin hämähäkki.

Tammikuussa alkoi Kulhan metsän ajo. Tuomas oli varannut rekensä ja muut välineensä. Hevonen oli höystynyt syksytalven aikana entiseen kuntoonsa. Vihtori lupautui kaatomieheksi. Harvoinpa kotinurkissa oli semmoista souvia. Sinnehän piti mennä, kuka kynnelle kykeni. Jussikin oli käynyt touhuamassa.

Mutta ennenkuin päästiin lähtemään, kävi pien sattuma. Riento alkoi ontua. Eläinlääkäri tutki ja totesi, että reisijänne oli jotenkin venähtänyt. Sellaista saattoi helposti tapahtua makuulta noustessa tai liukastuessa. Jaa paraniko? Parani! Tarvitsi vain parin kuukauden levon. Kevein kuormin voi lyhyitä matkoja ajella. Pari kertaa päivässä piti hieroa reseptin määräämällä voiteella.

Hevonen onnahteli kotiinpäin. Mies loikoili reessä turtunein mielin... Pari kuukautta... Keveillä kuormilla lyhkäisiä matkoja... Vaikka tarvitsisi ajaa raskailla kuormilla pitkiä matkoja. Siinä olivat ajot ja ansiot. Mutta kevään puolella kajastelivat suuret velkamaksut entistä selvempinä. Jotakin puotitavaraa olisi pitänyt ottaa. Ei tullut poiketuksi kumpaankaan kauppaan.

Pojat olivat kuoppamäessä suksilipukoineen.

– Isä, hei!

Antti laski, että mutkainen latu vapisi.

– Itä, hei!

Ja toinen perässä, meni nurin ja pyörähti pari, kolme kuperkeikkaa. Itkisiköhän? Tuomas pysäytti hevosensa ja kuunteli. Poika möyrästeli ylös ja syljeskeli lunta suustaan.

– Tuomo kaatui!

Se ei tullut ruikuttaen, vaan niinkuin ainakin vakavan tosiasian toteamisena.

Tuomas hypähti reestä rinteelle, tuntui kuin vapauttava tulppa olisi kurkusta irtautunut.

– Mutta Tuomo nousee ylös. Kun kaatuu, niin ensimmäinen työ on nousta. Isä korjasi väljentynyttä mäystintä. – Pannaanpa vähän tiukemmalle. Sitä täytyy aina vähän kiristää, mikä alkaa löystyä, hän puheli. – Ja sitten tasoitetaan kuopat, kas noin. Antti, annappa tulla viivat selviksi! Antti laski, että humahti.

– Nyt Tuomon taas kelpaa. Meneppä uudestaan!

Poika kapusi mäelle, mutta Tuomaan mieleen juolahti taas ennuskoe... Jos kaatumatta pääsee... Aina tuollaisia. Teki mieli nykäistä poika suksineen rekeensä... Pelätäkö sellaisia?

Hän jäi odottamaan. Tuomo asetteli mäystimiään.

– Hei, itä! kajahti taas. Pienet liukupuut veputtivat nuljatussa rinteessä, mutta laskijan kasvoilla oli päättäväinen ilme ja nyrkit pusersivat sauvoja. Tuomas odotti hengähtämättä. Rinne meni. Meni äskeinen kaatumapaikka. Vasta tasaisella pellolla mäen alla poika kyykähti, kun vilkaisi taakseen.

Tuomas hypähti juoksuaskelin pellolle ja sieppasi pojan suksineen kaikkineen syliinsä, heitteli koppina ilmaan ja puheli:

– Niin sitä pitää! Hei vain! Nyt mennään tupaan ja paahdetaan kaikkien miesten sukset oikein hyvään kuntoon.

Hevosen riisuttuaan hän haki vinniltä suksensa.

Vanhoja suksia paahtaessa lämpeni mieli kilpaa kihoilevan tervan kanssa. Vanhat vaivojen ja ilojen jakajat. Oli niillä monta hikeä irroitettu, mutta olipa hopeametkujakin tusinan verran. Ensimmäistä ja toista, toista ja ensimmäistä vuoroon Leikarin Antin kanssa, muita ei rakoon päässyt. Nyt olivat pikku lusikkoina Liisan kaapissa, talon ainoat hopeat. Olipas sentään iso kauha, joka tuli valmiina. Kauanko siitä jo olikaan? Maariana viisitoista vuotta. Pianpa aika kuluu.

Oli nuorisoseurojen välinen kahdenkymmenen kilometrin hiihto. Yli neljänkymmenen oli ladulle lähtijöitä. Yhtä aikaa lähdettiin, niinkuin silloin vielä oli tapana. Oli kaunis aamu ja puolikantoinen hanki. Puhetta ja naurunhelinää kajeassa kevätilmassa. Nuorta väkeä ja vanhempaakin oli kokoontunut kilpailupaikalle paljon, Liisakin kurkisteli siellä jossakin vitivalkeassa liinassaan.

Valmiina... Nyt!

Koko joukko pyyhälsi rinnettä alas kuin tilhiparvi. Mäessä pari, kolme sotkeentui sauvoihinsa ja meni nurin, mutta toiset kiirehtivät kilvan vimmassa niitylle merkittyä ladun päätä kohti. Ennenkuin metsään johtavalle kilpaladulle ehdittiin, oli joukko huipentunut kokolailla. Santalan mutkassa oli rinnakkain enää vain pari.

– Ka, Tuomas! Antti!

Naurahdettiin.

– Mene sinä nyt aluksi edellä, pääsi Antilta varomaton lause, oli tainnut liiaksi varmistua parista edellisestä voitostaan.

Hän hypähti ladulle ja alkoi lykellä. – Aluksi, aluksi, kolkkivat sauvat. Vai aluksi vain. Lopuksi nyt olisi jo vuoro.

Alkuvauhti oli kuin viidellä kilometrillä. Joukko oli jäänyt kuulumattomiin. Ajettava paineli kuin jänis koiran edellä, mutta ajaja ei päästänyt kaulaa. Aina silloin tällöin kolkahti kärki kantapuoleen muistuttaen, mistä oli kysymys. Noustiin ensimmäiseltä kierrokselta seuratalon mäelle. Antti oli vetäissyt pienen kaulan kiinni ja kolkutteli taas kannoilla. Siinä hihkuvan kansan nähden tantereeksi poljetussa ylämäessä tai monilatuisessa alamäessä oli tarkoitus hyökätä ohi. Sivuja kumotti kuin kuumeessa. Käsissä tuntui hiertyviä rakonalkuja ja näköä himmensi kirvelevä hiki. Suksenkärki kihahti sivulle. Varjo tuntui.

– Hei, Antti!

– Tuomas, kiri!

Parikymmentä potkua nykäistiin kuin hengenhädässä. Sivusihinä lakkasi kuulumasta. Alamaassa kainalon alatse kurkistaessa näkyi, että Antti oli jäänyt neljä, viisi metriä. Se ei ollut paljon, mutta oli kumminkin, aluksi. Mäellä näkyi huutavien ja huiskuttavien ihmisten rykelmä. Jossakin kuistin pielessä vilahteli vitivalkea liina.

Metsäladulle jouduttaessa kolkuttelivat Antin suksenkärjet taas kannoilla: aluksi, aluksi...

Lopputaipaleella oli niittyjä, peltoja, pieni järvikin monine sivulatuineen ja viimeisenä oli tantereeksi poljettu seuratalonmäki.

Kannustimena kummallakin oli piirin mestaruus ja hopeakauha, taisi olla vähän muutakin.

Kiristettiin vauhtia. Sopivissa paikoissa Antti alkoi tehdä koehyökkäyksiä. Hanki sihahti sivulla. Se sattui ajettavaan kuin piiskan isku. Silloin taas nykäistiin. Joskus venähti kaulaa muutama metri, mutta aina toinen sen imaisi kiinni, milloin varkain, milloin julki, kannat ja kärjet alkoivat kalkutella vanhaa virttään.

Aukeilla ja tasaisilla otti kaikkein lujimmalle. Tuli luetuksi työnnöt yhdestä sataan yhä uudestaan ja uudestaan. Kun olisi saanut edes kymmenen metrin kaulan. Ei tullut viittäkään. Aina seurasi kuin varjo, jos hiukankin henkäisi, alkoi kolkutella.

Jäljellä oli enää Rintelän mäki, pahanlainen laskea. Sitten pelto ja seuratalon mäki. Jos mäessä kaatuisi, niin selvä olisi. Jos jarruttaisi, niin Antti laskisi edelle. Kaiken uhallakin hän työnsi ja potkaisi. Latu veti, että korvissa humisi. Keskimäessä olevan pienen mutkan paikalle oli monista kaatumisista muodostunut kuoppa. Hetken oli kuin karvan varassa, mutta ei ollut vara kaatua. Onnistanut oli Anttiakin, koska taas nykäistiin peräkkäin niittyä ja pian viimeistä peltoa.

Kumpikin otti, mitä irti sai. Kalke kuului melkein joka potkulla, liikoja ei ollut toisellakaan. Ei kuulunut sihausta, eikä näkynyt varjoa.

Mutta mäen alla hypähti Antti rinnakkaisladulle ja alkoi imeä suksenmittaa kiinni tuuma tuumalta. Ihmiset tekivät tilaa ja huusivat: Tuomas, älä hellitä!. Antti, paina ohi!

Näkö alkoi sumeta ja veri salpaantua. Vielä neljä tai viisi. Alussa! Lopussa!

Hep! Kellomiehen sana tuli kuin lauta hukkuvan alle.

Antti jäi juuri sananverran. Jos olisi vielä muutama syli ollut, uhoilivat yllyttäjät, joiden oma lähtö jää aina "jos" varaan. Mutta Antti sanoi vain:

"Sinä voitit", ja se merkitsi sillä hetkellä enemmän kuin kauha ja kaikki muu. Ottelun ansiosta tuli kiertopalkintokin kerran omaan kylään, vaikka kolmas, joukkuetta muodostava mies, oli häntäpäässä.

Etäinen, viimeisten poikavuosien muisto kihelmöi ja lämmitti mieltä, kuten kihoileva terva senaikaisen taistotoverin, "vesalaissuksen", luutunutta pohjaa. Hyvin oli parinkymmenen vuoden ikäinen liukupuu jalkavuutensa säilyttänyt. Ja kun päästä nosti, niin tasaisesti taipui pitkin pituuttaan kuin vieterin kimmoittamana.

Suksen laatu ja muoto oli muuttunut viidentoistavuoden aikana. Nykyiset olivat lyhempiä ja jämerämpiä. Saattoivat olla käytännöllisempiäkin niillä huimilla murtomailla, joille kilpaladut nykyisin oli viety. Tuomaasta tuntui, niinkuin ei vanhojaan uusiin vaihettaisi. Ei niitä kumminkaan tarvinnut raudoilla eikä hihnoilla kengittää. Kun mäystinmäntti kesti, niin aina oli mukana seurannut niin mäessä kuin rotkossa.

Paljon vaihtelevampaa oli murtomailla kilpaileminen ja lasketteleminen. Mutta tarvitsiko niitä hakemalla hakea kaikkein jyrkimpiä rinteitä ja pudokkeita? Ehkä tarvitsi. Ehkäpä hänkin hakisi, jos olisi hakemassa. Nuorilla oli toiset mietteet ja kilvoitteet kuin vanhoilla.

Viimeksi paahdettiin poikain lipukat. Kaapista löytyi palanen "pököä", viimeinen jäännös ison lusikan ajoilta. Vedettiin rasvaa kummankin pojan suksiin ja se oli vasta tärkeä toimitus. Tuskin siinä henkeä uskalsi vetää katsellessakaan. Isän suksiin ei tarvinnut vetää, kun niistä kihosi vanhastaan kuin kyyneleitä mummon silmistä.

Rasvatut sukset vietiin sängynpohjiin. Karhukeihäs oli jo unohtunut. Pienten suksien miehillä oli sängyssä rakenteilla pian omat vapisevat latunsa ja hyppyrinsä, mutta vanhempi hiihtäjä kypsytteli varman päätöksen, ennenkuin nukahti.

Hevonen saisi levätä talvikuukaudet kokonaan, vähemmän söisi. Kaatomieheksi itse lähtisi Kulhan metsään. Niistä kuului enemmänkin puutetta olevan. Välipalaksi saisi hiihtäen nykäistä puolitoistapenikulmaisen taipaleen päivässä.

12.

Jussi sai riuskanpuoleisen hakkuumiehen. Hyvä oli ajomieskin ja hevonen suuri. Eikä Jussi salannut kynttiläänsä vakan alle. Hänen aisoissaan olivat suurimmat luut, hänen kaaturinaan maakunnan paras mies, sen sai koko tukkitie kuulla.

Ensimmäisenä päivänä Tuomas sai valmiiksi viisitoista tukkia. Pimeä tuli ja väsymys, mutta määrä ei tyydyttänyt.

Hän tutki työtehoaan ja välineitään. Kirveen ja sahan täytyi purra, niinkuin terä ja teräs ikinä voivat purra. Eihän nyt eletty enää kivikaudessa.

Kannatti tutkia, miten ja minkälaisissa ryhmissä puut oli kaadettava. Ja eiköpähän kuorimatyön helppous ja tuloksellisuus riippunut siitä, miten ja missä asennossa rautaa käytteli.

Seuraavan päivän hän työskenteli enemmän järjellään kuin jäntereillään. Kappalemäärä putosi kymmeneen, mutta sitä seuraavana nousi kahteenkymmeneen. Sitten nousi päivä päivältä ja tukki tukilta kolmeenkymmeneen. Muutkin kaaturit alkoivat tarkastella teräaseitaan ja kuorimalastujaan.

Mutta enemmän kuin kolmenkymmenen tukin päiväurakoita, ihmeteltiin Tuomaan aamu- ja iltaverryttelyjä. Jussi tarjosi kyytiä. Mitä hullua ruveta rimpuilemaan, kun hevosessa ilmaiseksi pääsisi. Ilmaiseksi pääsi suksillakin, Tuomas naurahteli ja lasketteli omia teitään.

Metsäiselle taipaleelle kovettui pian hyvä latu. Entinen taito ja vanhat vaistot nousivat kuin sipulintaimi hyötyisästä maasta. Suurta nautintoa sellainen nykäys illoin, aamuin oli. Verenkäynti vilkastui ja koko olemus nuortui. Jos lähtiessä tuntui kylmältä, tuli matkalla lämmin; jos oli liian lämmin, tasaantui tavalliseksi oloksi. Mieleen patoutuneet pienet murheet ja harmitkin sulivat.

Hänen latunsa pujotteli kuin vallattoman koulupojan. Väliin se vei matalan riippakuusen alitse, täytyi kyyristyä niin matalaksi kuin suinkin pääsi. Siitä huolimatta vaaniva oksankarahka uhkasi riipaista lakin päästä. Lumipeittoiset laakakivet täytyi kiipeillä. Pikkutöyryjen alla olevat ahtaat puidenrakoset olivat herkkupaloja. Kun laskiessa syrjittäin kääntyi, mahtui juuri ja juuri lävitse. Aina kumminkin oli pieni jännitys, kolahtiko sauva tai kyynärpää, vai pääsikö pujahtamalla läpi.

Aamuisin oli niin kaunista, että usein täytyi pysähtyä kukkuloilla katselemaan. Oli hopean välkettä ja timanttien loistoa hangella ja puissa. Mutta raskas se satukuninkaan timanttiviitta monellekin metsän pieneläjälle oli. Tuossa katajapensas oli umpihupussa, tuolla pieni kuusi jämitti painon alla oksillaan ja koko sitkeällä olemuksellaan. Saisi sataa vaikka toisen puolen lisää. Se oli päättänyt kestää kevääseen, tuli mitä tuli. Taistelunsa oli luonnossakin, pienillä ja suurilla.

Joskus lähti männyn oksalta suuri metso niin läheltä, että lumet niskaan rapisivat, uneliaan laiskasti lähti, niin kuin olisi tahtonut sanoa, ettei tässä vieläkään mitään kiirettä ole, lähdenpähän muuten, että näet komean lähdön. Aika vaari osasi ollakin. Mitenkähän niin huomaamatta oli osannut oksallaan ojennella. Metsässä oli paljon muutakin suurta ja kaunista, minkä huomasi vasta jälkeenpäin.

Iltaisin kotiin lähtiessä iski mieleen joskus hurja menotuuli. Takki sai jäädä kuusennaulaan ja sitten piti nykäistä kuin lusikkakilpailuissa puolitoistavuosikymmentä sitten. Jussi lähti "isoilla luillaan" samaan aikaan, mutta näki kaatomiehensä vain lähtiessä. Sitten ei edes vilaukselta tavannut kuin vasta kotipihalla, iltatöissään jo kapisteli ja naureskeli.

– Vastako sinä nyt metsästä? Minä jo söin ja luin sanomalehdet.

– Söit, pirkules! Paraneekos hullun suden kanssa kilpasille isoimmillakaan konin luilla.

Tuomaan suonsaveaminen oli jäänyt joulun edellä kesken. Hän päätti lopetella sen puhdetöinä kuutamoisina iltoina. Hevostakin täytyi jo verrytellä.

Kuopan avoin rinta oli jäätynyt kallioksi. Puolen tunnin työn jälkeen oli auki vasta muutamia kuoppia kuin rotanreikiä. Hän istahti penkalle ja pyyhki hikeä. – Eihän eletty enää kivikaudessa, tuli toisen kerran mieleen.

Hän keräsi kankensa ja muut kamppeensa ja ajoi halkopinolle. Halot eivät toki olleet jäässä.

Mutta seuraavana päivänä urakkansa tehtyään hän hiihti kylän kautta. Räjähdysaineiden myynti oli Lehtosella. Huuruinen hiihtomies astui puodinovesta sisälle.

– Terve!

– Terve, terve! Etpä ole käynytkään pitkään aikaan.

– Ei ole ollut asiaa, eikä ole paljon nytkään. Onko sinulla kantopommia ja muita niihin tarvittavia lankoja ja vehkeitä?

– Onpa tietenkin, mutta mitä sinä pommeilla keskitalvella?

– Pakkasta täytyy kurittaa.

– Ai, savihaudalla! Kaikki keksit.

– Kaikkihan laiska keksii, vaikka eikö liene tämä jo toisten keksimä, koska sinäkin sen tiesit, Tuomas veisti.

– Vai viisastella alat, mutta onko sinulla lupakirja?

– Lupakirja, pitääkö näissäkin olla lupa?

– Tottakai, mikä sinutkaan takaa, vaikka vallankumousta valmistelisit.

– Joo, savihaudan rinnassa. Pitääkö minun sen takia lähteä vielä hiihtämään pari penikulmaa? Tuomas raapi päätään.

– Soitetaan, kun on pelivärkit.

Soitettiin nimismiehelle. Kävi laatuun. Nimismies lupasi lähettää lupakirjan postissa. Kaksikymmentä pötkyä pistettiin ja niihin nallit ja sytytyslanka.

– Mahtuu tuonne reppuusi vielä muutakin, Lehtonen esitteli.

– Taitaa mahtua pari kiloa sokeria, Tuomas myönsi.

– Ja kilo kahvia.

– Ei mahdu.

– Se on vahinko se.

– Sinulle ja brasilialaiselle, vai missä niitä myrkkypipanoita kasvatellaan.

Naurettiin keski-ikäisten miesten nuorekasta naurua.

– Eikö mitään muuta tarvita?

– Nuo neljä Napoleonia makeislaatikon päältä.

Pantiin kahdeksan, niin tuli kaksi mieheen.

Tuomas lähti, mutta pyörähti ovessa.

– Maaliskuun lopussa minulla on se vekseli.

– Entäs tämä, minulla on jo alkupäivinä pari, kolme.

– Sinun kannattaa pitää, mutta minun ei.

– No, maksa pois, sillä siitä pääset.

– Niin teenkin, ellei kesäkuussa, niin syyskuussa. – Sitten muutat kaiketi taas yhteishyvään?

– Muutan.

Miesten katseet sivusivat toisiaan.

– Terve!

– Terve!

Tuomas kääntyi ja lähti. Ei ollut muitakaan kaupantekijöitä sillä kertaa. Lehtonen jäi katselemaan jälkeen.

– Mitähän, jos minäkin muuttaisin yhteishyvään? Turhaa tällaisessa kylässä oli kahta kauppaa pitää. Hänellä oli parempi paikka. Osuuskaupan voisi muuttaa tähän. Kyläläiset olivat sitä usein ehdotelleet. Nyt sopisi, kun osuuskaupassa tuli hoitajan vaihdos.

Terveellistä se kaiketi hänellekin olisi se lapamatokuuri. Mutta pysyisikö sitä edelleen Lehtosena vai muuttuisiko ehkä joksikin tasapäänappulaksi yhteishyvä r. l:n pelilaudalla? Jotakin entistä täytyisi karsia, jos sen hyppäyksen tekisi.

Veisikö se miestä miehenä alaspäin. Hän punnitsi kiihkottomasti ja harkiten kuin arvokasta tavaraa.

Ei veisi, pikemminkin päinvastoin. Asia oli jo melkein kuin päätetty.

Seuraavana iltana Tuomas uudelleen lähti suolle pari pommia ja sytytysvehkeet taskussaan. Hän jätti hevosen ladon luo ja kiiruhti haudalle. Rautakangella hän porasi reiän. Eipä sitten muuta kuin lanka nallin päähän ja paukku palamaan.

Pitkänlainen lanka oli osunut, mutta jämähti kumminkin lopulta. Pään kokoisia savikimpaleita lenteli kuin variksia. Haudanrinnasta oli lohjennut jänkäle kuin riihen kiuas, ainakin neljä kuutiometriä savea. Kuorman lohkoili siitä kuin leikiten. Sellaista työtä teki tukkipäivän jälkeenkin.

Mutta pian tuli vaihteeksi toisenlaista puhdetyötä. Tukkityömaalla oli satakunta hevosta, talvi oli vähäluminen, ajomatka pitkänlainen. Rekiä "paleltui" tämän tästä. Kaikista ei saanut enää korjaamallakaan kalua. Tiedusteltiin ja tuskiteltiin, eikö kylästä keltään saanut ostaa rekiä.

Tuomaalla oli parireet ja kaksi puolitekoista takarekeä. Ne menivät kuin kuumille kiville. – Eikö ollut vielä edes jonkinlaista, tiedusteltiin muutaman päivän perästä.

Ei ollut rekiä, mutta jalaksia oli orsilla kymmenkunta paria. Suon saveaminen jäi, höylä ja taltta alkoivat iltapuhteilla heilahdella. Ei tullut kuutonta aikaa, kun lamppuun ajoissa lisäsi öljyä.

Siltalan vaari oli tekomies, Tuomas muisti. Hän joutaisi päivisinkin, ei taitanut ansiomarkka hänellekään pahaa tehdä.

Vaari innostui asiaan kovasti, hakkaili ja näperteli illat Tuomaan ja päivät poikain kera. Uusia rekiä alkoi valmistua.

– Saahan sieltä meiltä yhden päivässä, kun pidätte vähän vuoroa, ilmoitti Tuomas tuskitteleville haaverin kärsineille. Miehet olivat hyvin tyytyväisiä ja tyytyväinen oli myyjäkin. Joka kerta tuli pari satalappusta, joskus sileitä kuin pankista lähteneitä, joskus hyvinkin kurttuisia.

Eräänä päivänä lähti Tuomas metsään jo aamupimeällä. Iltapuolella oli tarkoitus käydä myllyssä ja kylillä asioita toimittelemassa.

Oli vielä päivä, kun hän latuaan lasketteli kotoiselle niittyaukealle. Pojat touhusivat mäen rinnassa hyppyriä rakentaen, innoissaan eivät huomanneet tulijaa. Tuomas pysähtyi etäältä seurailemaan.

Suksikäpykät oli pistetty pystyyn ja kumpikin koetti lapiollaan leikata tiiltä hangesta. Ei tahtonut onnistua. Lumi oli jauhoista ja lapion käsittely vähän sitä ja tätä.

– Pyrytetään, Antti lopulta ehdotti.

Toinen oli valmis, vaikka tuskin lienee tiennyt, mitä semmoinen pyryttäminen oli, mutta kun Antti alkoi ryöpsyttää lunta, alkoi Tuomokin. Pyryttäjiä tuskin joukosta erotti, mutta nauru ja meteli alkoi erottautua sitä selvemmin.

Tuomas hiihti poikain luokse.

– Mitä ryöpsettä te täällä pidätte?

Pojat keskeyttivät lapioimisensa.

– Hyppyriä! Antti syljeskeli lunta suustaan.

– Tuommoisella pyryllä. Rakentakaa se ensin ja jättäkää pyryttäminen tuulen tehtäväksi.

– Niin, mutta kun se ei pysy lapiossa.

– Koetetaanpa, eikö pysy. Tuomas hypähti suksiltaan, otti Antin kädestä lapion ja alkoi irroitella lumikimpaletta hangesta.

– Täytyy ensin leikata irti joka puolelta. Ja sitten kun pistetään alta, niin lähtee noin kaunis tiili. Näistä rakentaa vaikka navetan.

Suorasärmäinen lumitiili oli Antin lapiolla.

Pojat hyppelivät innoissaan. Valkoinen tiili! Niitä pitää lohkoa ainakin sata! Sitten rakennetaan iso hyppyri! Muurataan, niinkuin Heikki-setä navettaa; Mistä saadaan kalkkia!

– Ei tarvita, isä nauroi. Lumitiilet pysyvät kiinni ilmankin, katajanoksia vain pannaan alle ja väliin.

Tuomas innostui itsekin. Juoksujalkaa kahlasi katajanoksia rinteestä, katsasteli sopivinta paikkaa ja haukkasi lunta välillä.

Mahtoiko ollakaan Kantolan Tuomas, pikkutilallinen suurine velkoineen? Eikö ennemminkin torpan pikku Tuomas samassa rinteessä kolmisenkymmentä vuotta sitten isältä lainattuine lapikkaineen!

Kaksisia eivät silloin muutkaan riitineet olleet, mutta hyppyri oli komea. Toiset pojat saivat maata alla pitkinpäin tai poikinpäin. Laskija meni ylitse, että kerran heiskahti vain. Mutta päätä ei saanut nostaa. Kivelän Eemeli kerran nosti ja sai silmänsä umpeen muutamiksi päiviksi. Mitähän nosti, vaikka oli varoitettu!

Kun Tuomas kahlaili paikalle katajakantamuksineen, oli Antilla jo tiiliä kymmenkunta. Ja niin kauniita tiiliä, viimeiset jo yhtä suoria kuin isän mallitiili, joka oli erossa toisista. Mutta Tuomo ähmästeli äänettömänä ja totisena pikku lapioineen. Työ ei tahtonut onnistua. Aina lohkesi jokin kulma ja lopuksi sirpaloitui koko tekele.

Isä neuvoi, miten piti lyödä. Ei pitänyt koettaa niin suuria tiiliä, kun oli pieni mies ja pieni lapio. Ihan vain tämmöinen, niinkuin navetan seinätiili oli.

– Tee sinä solutiiliä. Pannaan akkunanpieliin, Antti puolestaan neuvoi.

Tuomo innostuikin akkunatiileihin, vaikka eihän hyppyriin kaiketi akkunoita tullut. Mutta mitäpä sillä väliä. Voihan tiilet silti lyödä.

Ja sitten ryhdyttiin rakentamaan. Pohja tallailtiin ja kohotettiin ensin pyryttämällä. Siihen hajoitettiin katajanoksat. Isän oli selitettävä, minkätähden oksia pantiin. Minkätakia lautoja pantiin pärekaton alle? Katto ei olisi muuten pysynyt koossa. Ei hyppyrikään paljaalla lumella pysynyt. Selvähän se oli, kun ajatteli.

Tiilet ladottiin oksien päälle. Tuomon solutiilejä laitettiin aina väliin. Sitten tasoiteltiin lapiolla ja rapattiin pyryttämällä. Kun vielä isän suksella leivottiin ladut oikeille paikoilleen, oli koko komeus valmiina. – Patteritöissäkö täällä! kuului takaa särähtävä ääni.

Tuomas kääntyi hätkähtäen ympäri.

Kujala seisoi tiellä puuskuttaen ja hikeään pyyhiskellen. Miten oli siihen huomaamatta päässytkin? Tavallisestihan sen ähmästys kuului matkojen takaa. Miten ja mistä? Siihen vain oli kaivautunut, keskelle poikuusriemujen, yllättävänä ja ilettävänä kuin mato mehevimmän vatun kannasta. Tuomasta hytkäytti mieleen johtunut vertaus. Kujala huomasi sen, mutta käsitti väärin.

– Meillä tehdään patterit pellolle sonnasta ja suomullasta. Uusilla isännillä näyttää olevan toiset tavat, he, he!

Tuomaan ajatukset aukoilivat kiivaina umpilatujaan. Hän ei yrittänytkään vastata. Kujalalla oli aikaa, eikä hän malttanut olla vieläkään vähän näykkäilemättä.

– Helpompaahan se kyllä on lumesta – ja niitylle.

Meillä vanhemmilla isännillä ei semmoiseen ole varaa. Täytyy talvisetkin työt ottaa vähän raskaammalta kantilta.

Kuka siinä puhui ja mistä se puhui? Puhuiko se työstä ja työn raskaudesta? Millä oikeudella puhui semmoinen mies, joka ei ikinä työn takia ollut otsaltaan hikipisaraa pyyhkäissyt? Mies, joka piistasi perittyä maata, söi läskiä, makasi ja porsasteli. Mutta kylille ja kirkkomäelle tullessa vedettiin verka kaiken ylle kuin verho patakaapin moskapönttöjen eteen.

Tuomaan sisällä alkoi kuohua. Heräävä myrsky oli sukupolvien takainen koko olemuksen valtaava perintö. Se pakotti tappamaan, murskaamaan kuin käärmeen katajikossa. Kaikki muu ympärillä sumeni. Näkyi vain edessä oleva inhoittava mato, mikä piti tappaa... tappaa... pää mäsäksi murskata.

– Mennään jo laskemaan, isä! Antti pelasti kuin jumalan lähetti.

Tuomas heräsi kuin hirveästä unesta. Tuulispää kohisi vielä lähellä, mutta oli nopeasti etääntymässä. Näkö selveni ja verenkäynti palautui ennalleen.

– Mennään! Näytetään tuolle sedällekin, minkälainen patteri meidän niityllä on.

Hän otti sukset toiseen ja Antin toiseen kainaloonsa, miten osui saamaan keskeltä roikottaen ja juoksi mäelle.

– Lasketaanko yhdessä? Antti kysäisi.

– Yhdessä näin.

Mentiin jo, että lumi pöllysi. Tuomas ohjasi suksensa hyppyriä kohti. Onnistui keskelle ja kaatumaton kahden miehen hyppy tuli.

Tuomo tepisteli ja hihkui. Nyt oli hänen vuoronsa. Tottakai. Kujalan piti jotakin sanoa, mutta Tuomas ei ehtinyt kuulla, vaan painalsi taas mäkeä ylös toinen poika kainalossaan. Antti hankkiutui mäelle omilla suksillaan.

Avatulla ladulla oli luisto jo parempi, oli vähältä, ettei tehty kyykky. Selviydyttiin jaloille kumminkin ja laskettiin niityllä kääntäen.

Kujala oli varustautunut ja ehti esittää asiansa.

– Poikkesin ilmoittamaan velastasi.

– Mitä ilmoittamaan? Eikö se kauppakirjaan ole merkitty?

– On kyllä, mutta...

– Mitä muttaa siinä sitten tarvitaan!

Sanat putoilivat napsahdellen kuin rakeet. Niityn takainen metsä heitti kaksi viimeistä koppina takaisin.

Tuomo oli laskuhurmiossaan ja tepasteli tiellä.

– Lasketaan vielä!

– Lasketaan vain, kun ei tässä ole parempiakaan talvitöitä. Hän kaappaisi taas pojan ja sukset ja lähti mäelle juoksuaskelin.

– Se on hullu, täysi hullu, mutisi velkoja itsekseen tietä köpötellessään. Mutta äsken vielä kirkkaina näkyneet suunnitelmat olivat saaneet sumetta lasiin.

– Kovilla se on, hyvinkin kovilla. Mutta mikä sittenkään tietää? Tuollainen yltiö voi sätkäyttää vaikka kolmikyynäräisen pisteaidan takaa. Voipa hyvinkin jostakin keksiä rahat ennen ryöstöönpanoa. Olihan niillä nykyjään osuuskassansa ja muut vaivaiskassansa, joille valtio lainoja takaili. Halvalla korolla saavat maanostoihin ja raivauksiin. Maanostoihin, kaikennäköisille taksvärkkäreille ja renginjuipikoille! Maailman meno on mennyt sudenkaulalle.

Vanha hämähäkki väännähteli tyytymättömänä murahdellen pesäänsä. Ei ollut luottamista enää hyvänkään verkon silmiin.

13.

Kelit loppuivat aikaisemmin kuin toivottiin ja ansiot sen mukana sekä Tuomaalta että muilta. Viitisen tuhatta oli Tuomas saanut kokoon. Enemmänkin hän oli laskenut saavansa, mutta tilistä aina mureni yhteen ja toiseen. Västilän huutokaupasta hän osti lehmän. Se oli jo kahdeksaskantoinen, mutta korkeatuottoinen. Hinta nousi lähes kolmeentuhanteen. Lehmän osto antoi jälkeenpäin ajattelemista. Tarpeen se oli, parikin olisi tarvinnut ostaa, mutta se ei kumminkaan ollut tähdellisin asia tällä kertaa. Huutokaupan humussa oli nouseva pilvi unohtunut. Mustana ja uhkaavana se kohosi. Rakoutumisen merkkiä ei näkynyt, vaikka kuinka olisi tarkastellut. Vekseli, lapamato, siitä kaiketi vielä ruokkimalla selviää niinkuin ennenkin. Mutta kesäkuussa tulivat kiinnelainan korot, ja jo ennen sitä oli Kujalan kuusitoistatuhatta korkoineen.

Joskus nöyrä henki kuiski korvaan, että piti mennä pyytämään lykkäystä. Armoako Kujalalta? Ei koskaan! Ja sekö siirtäisi? Raha-aika oli yhä kiristynyt. Kaupungeissa maksoivat rakennuslainoista viisitoista, jopa kaksikymmentäkin prosenttia. Kuka niiden kanssa kestäisi. Muutamassa kuukaudessa tukehtuisi loppuun.

Hän oli käynyt osuuskassan puheenjohtajan luona. Sopi tulla kokoukseen esittämään, vaikka turhaa se tällä hetkellä oli. Lisäluottoa ei nyt Keskuslainarahastosta saatu ja omia suurempia talletuksia oli sanottu irti. Ja sitäpaitsi hänelläkin oli jo niin suuri kiinnelaina. Suhteellisesti piti yhteisestä rahalaitoksesta kunkin saada. Ei tänä aikana olisi pitänyt ryhtyä niin suuriin rakennushommiin...

Tuomas ei jäänyt kuuntelemaan pitempiä tekstinselityksiä, vaan kiiruhti suksilleen. Kirkkojärven toisella puolella asusti tunnettu rahamies, Koivulan herra. Kuului lainailevan yksityisille. Tuomas sipaisi häthätää rasvaa suksensa pohjiin ja hiihti paripenikulmaisen matkan.

Koivula oli kotona, vanhanpuoleinen, hyväntahtoinen mies.

– Istuupa nyt vaikka siihen sohvaan ja panee tupakaksi. Siinä on sikaaria ja armiiroa, kumpaa vain. Eikö kumpaakaan? Niitähän on nykyjään jo nuoremmissa. Koivula sytytti itse sikaarin. – Vai laina-asioilla? Vai niin, vai niin! Vai rakennukseen oli tullut pannuksi, ai, jai, jai! Niin, olihan siitä verotuslautakunnassa ollut puhettakin, hän muisti.

– Ette anna, Tuomas väliin totesi.

– Eihän sitä nyt niinkään... Mutta kun on tullut pannuksi kaikki kiinni. Pari päivää sitten...

– Anteeksi vaivaamiseni, hyvästi, Tuomas pelasti hänet enemmistä kiemurteluista.

– Mutta eihän nyt semmoista kiirettä. Ryypätään edes kupponen kahvia.

– Kiitoksia, mutta minulla ei ole nyt aikaa. Koivula istahti keinutuoliin. Oikeastaan hän pohjimmassa mielessään oli ollut jo kahden vaiheilla. Hän oli kuullut tuosta miehestä ja muutenkin halusi auttaa yrittäviä nuoria miehiä, tuollaisia juuri kuin tuo. Mutta kun niitä oli joka päivä kimpussa, vaikka minkälaisia liikemiehiä ja pantin tyrkyttäjiä. Täytyi hautautua kaikennäköisten selittelyjen ja hölinän taakse kuin huppupeittoon, ettei selviytyä osannut. – Mihin sillä semmoinen kiire? Voisihan sille ilmoittaa jälkeenpäin. No, kun meni, niin menköön. Olihan hänellä itselläänkin surtavia, vaimo ja viisi lasta, miljoonia vasta neljä. Ja pankki maksoi koron ja ylikoron. Siihen vielä osakkeet ja juhlapäivälliset ja monet muut pienemmät lipinät kuin liuskakivellä heitetyn voileivän perässä.

Palvelija toi kahvin. Hän joi yksinään, joi vieraankin osan. Mutta tympeä olo ei hellittänyt. Sellaista ei ollut tuntenut silloin, kun miljoonat leikkivät utukuvina unissa.

Tuomas hiihteli kirkkojärven jäätä. Kotiinko? Ei vielä, kun kerran oli nahkansa kastanut, saattoi heittäytyä veteen toisen ja kolmannenkin kerran. Salmen rannassa Harjulan huvilassa eleli toinen rahamies, Kätkölän herra. Hän eleli huvilassaan kuin karhu korjussaan, joi ja juotti muita, milloin se pää sattui. Väliin kuului suuttuvan ilman aikojaan, ammuskeli kamarin kattoon revolverinsa tyhjäksi, tai harjoitti jotakin muuta merirosvon leikkiä.

Hänkin lainaili yksityisille. Ei kauan tiedustellut, kun sille päälle sattui, mutta jos sattui pahalle tuulelle, ajoi pellolle vaikka maaherran.

– Käynpä karhunpesällä häijyyttäni, eihän kuitenkaan puraisematta niele. Harjulan rantaan.

Herra makasi sohvalla pää kääreessä. Influenssassa kuului olevan. Nousi kumminkin puoliloikoilleen ja tiedusteli asiaa. Tuomas esitti.

– Älkääpä nuolaisko! Minä en enää lainaa kenellekään yksityiselle! En kenellekään! En paremmillekaan kuin te, kuulitteko!

– Kuulin! Tuomas istahti käskemättä.

– Mitä! Istutteko te minun tuoliini!

– Istun!

Tuli pahaenteinen hiljaisuus.

– Kun ette lainaa, niin tallettakaa paikkakunnan rahalaitoksiin, osuuskassaan tai säästöpankkiin, Tuomas sanoi.

Herra ponnahti lattialle ja puhahti sieraimiinsa kuin sonni punaisen vaatteen nähdessään.

– Osuus! Luotanko minä teidän osuuskuntiinne ja muihin polsevistisiin laitoksiinne! En luota koko yhteiskuntaanne niin pennin vertaa! Tästä lähtien talletan varani viimeistä markkaa myöten ulkomaan pankkeihin ja obligatsiooneihin!

Hän käveli Tuomaan eteen ja heristeli nyrkkiään.

– Mistä niin hullun päähänpiston olette keksinyt?

– Hullun! Sanoitteko hullun?

– Enemmän kuin hullun! On rikos viedä köyhän kansan yhteisomaisuutta vieraisiin maihin.

– Yhteistäkö! Kuka tässä on hullu! Onko minun omaisuuteni yhteistä! Kenen kanssa, häh!

Herra oli sen tuntuinen kuin räjähtävä granaatti. Mihinkähän tuo pyyheliina pään ympäriltä räjähtäessä rävähtää? juolahti Tuomaan mielessä hassunkurinen ajatus. Naurahtaen hän laukaisi:

– Meidän talonpoikien! Sattui piikkiin.

– Ulos, roisto!

– Kumpaa tietä! Akkunasta vaiko ovesta! Tuomas nousi ja astui pari askeletta eteenpäin.

Herra peräytyi vastaavasti.

– Menkää, taikka tulen hulluksi!

– En jää, vaikka pyytäisitte, mutta ennenkuin menen, sanon vielä sanan, vaikka heti halkeisitte. Teidän ei kannata pöyhistellä kukkona sillä kuormalla, minkä isänne kettuna ja sutena heikommiltaan on pettänyt ja ryöstänyt.

Tuomas lähti. Mutta herra, jolle kotiväki ja naapurit eivät uskaltaneet poikkinaista sanaa sanoa, oli saanut pahan täräyksen, unohti sinä iltana "lentsunsa" ja ampumaharjoituksensa, käveli vain ja jahnaili purevia sanoja.

– Vai pettänyt ja ryöstänyt... Mitäpäs muuta ne olivat tukkikaupat neljä, viisikymmentä vuotta sitten... Voi pappa kulta, mitä minulle tulit ja teit... Hätäkö sinun oli kootessa... Toista on minun tallettaessa... Ei, hengenvaaralliseksi tämä käy... Parasta koota kaikki ja painua Ranskaan... Sveitsiin... Italiaan...

Päivä oli jo illaksi hämärtynyt, mutta Tuomas oli nyt siinä vireessä, että päätti käydä kaikki markkinat yksintein, sittenpä sen tiesi. Viitalan kylällä oli pari varakkaampaa talollista. Viiden kilometrin mutka sieltä vain tuli. Ensiksi hän kääntyi Ojalaan.

– Vai rahoja! Mistä minulla rahoja! Kaikki menee kunnalle ja kruunulle ja papille! Selvää ryöstämistä nykyisen ajan elämä.

Äijä köpötteli tuskaisena ovella. Tuomas pyörsi kiusaamatta sen enempää simpukkaparkaa. Melkein yhtä pian hän selviytyi Pahkamäestä.

– Jaa että oliko rahaa? Oli kyllä, mutta ei anneta. Pankki oli joka pitäjässä, joka kylässä rupesi olemaan. Ei ollut yksityisen talonmiehen syytä ruveta pankkia pitämään.

Se oli suoran miehen rehtiä puhetta. Siihen ei tarvinnut muuta kuin piste perään.

Kotiin hiihdellessään Tuomas muisteli Pahkamäen sanoja. Millä asioilla hän hiihtelikään pitkin pitäjää? Omassa kylässä oli osuuskassa, kirkonkylässä säästöpankki. Niiden asia oli rahoittaa... Eivät antaneet... Ei kai ollut syytä antaa... Itse kaiketi hän tarpeensa tiesi... Tiesikö paremmin kuin viisi muuta miestä, jotka vuosikausia olivat tämäntapaisia asioita harkinneet. Mietteet ja vastamietteet hypähtelivät kuin pallo seinästä toiseen.

Liian paljon oli velkaa, selvähän se oli. Miksi pitikään rakennustyöhön ryhtyä summamutikassa velkavaroilla? Kaikki varoittelivat, yksinpä tuulissa ja pilvissä kulkeva rakennusmestarikin. Kauppahinnan olisi alunperin voinut järjestää yhtä hyvin viideksi kuin kolmeksi vuodeksi. Miksi aina piti luulla itsestään ja voimistaan enemmän kuin oli ja jaksoi? Oli käynyt kuin tyhmälle rengille, joka latoi rekeensä sylen, vaikka puolessa olisi ollut tarpeeksi.

Ja sitten täytyi huutaa toisia apuun. Kiertää pitkin pitäjää kuin mykkä kerjäläinen, keräyslista kourassa: hevonen kuollut, vaimo sairastaa, auttakaa, hyvät ihmiset, Jumalan nimessä!

Kerjuumatkallako hän hiihteli, miehinen mies?

Hän iski sauvaa vihaisesti jäähän. Häpeän väristys kävi hartioissa. Ensimmäinen ja viimeinen kerta sai olla tämä kurjuus ja häpeä.

Mutta miten selviytyy kesän alussa, vai selviytyykö enää ollenkaan?

Sekaisin miettein hän hiihteli kuutamoiltana yksinäistä jäätaivalta.

14.

Joutui huhtikuu lumenlähtöineen. Moni kevään työ alkoi pitää kiirettä. Heinäseipäät oli kuorittava ja teritettävä, savet hajoitettava ja talven keskeyttämät rakennusvalmistelut olisi ennen kesäkiireitä pitänyt saada päätökseen. Tuomas jatkoi päiväänsä päivän mukaan.

Mutta iltasella, kun tytöt koulusta kotiutuivat, mentiin talkoolla mäkeä siivoamaan. Sieltä löytyi pölkynpätkiä ja laudankappaleita, kiviä ja tiilenpalasia. Pitkälle ei kerralla päästy, vaikka tytöt hääräsivät haravoineen ja luutineen, ja pojat hyökkäsivät kiljuen kuin vihollisen kimppuun. Kivet ja muu mätänemätön romu kannettiin kuoppien tasoitteeksi, poltettava tavara kerättiin pinoon ja kasaan puuvajan seinustalle. Useina iltoina ahkeroiden saatiin mäki pääsiäiseksi jotenkuten näköisään kuntoon.

Kaura ei itänyt tyydyttävästi. Tuomas oli jo kolmasti idättänyt, aina sama heikko tulos, viisikymmentä tai vähän yli. Täytyi tilata kaupan kautta parempaa. Siitä tuli taas arvaamaton reikä. Ja apulannat, piti kaiketi niitäkin, jos vasta elää mieli.

Isot asiat lähenivät kiihtyvällä vauhdilla. Aika veti kuin virran nielu venettä. Kumu kuului jo katkeamattoman selvästi.

Kirkkaina päivinä pelloilla ja työssä sen vielä joskus unohti, mutta tuulisina ja sateisina päivinä vangitsi ankeus mielen. Parhaiten selviytyi pureutumalla työhön, mutta eihän sitäkään aina jaksanut. Ajatukset ajoivat kuin paarmat. Pahimmin raastoivat väsyneen miehen mieltä.

Liisa ei tietänyt kaikesta, ei siitäkään, että Kujala oli jäljelläolevan lainansa sanonut irti. Tuomaan oli monta kertaa pitänyt ottaa puheeksi, mutta aina tuli kuin tulppa kurkkuun. Ehtisihän sen vielä. Ja mitäpä toista niillä huolettamaan. Omissaan hänellä oli liikaakin. – Ja mitäpä se siitä paranisikaan. Missään ei voisi enempää säästää, mistään ei enempää hankkia. – Väärin se sittenkin oli. Olisi osatoverin tarvinnut tietää yhtä hyvin murheet kuin ilotkin. Niin vain jäi päivä päivältä puhkaisematta, jäi ja kävi aremmaksi ja kipeämmäksi.

Pahinta oli öisin. Silloin kumminkin tuskaiset mietteet ajoivat kiinni sitä raastavampina, mitä väsyneempi hän oli. Ne tulivat vaikka minkälaisina kuvina ja näkemyksinä.

Järven vesi nousi kuin tuhotulvalla. Olikohan sateenkaari pudonnut ja uusi vedenpaisumus tulossa? Vesi nousi ja nousi, peitti rantakivet, koko äyrään ja saunankin. Hän istui poikain kanssa navetan katolla. – Nouseekohan se tänne asti? Antti hätäisesti tiedusti. Tuomo käpertyi luottavaisena polvea vastaan. – Ei nouse, hän koetti lohdutella, mutta Kujala souteli jo ihan seinän vieressä veneellään: Nousee! Nousi se Araratin vuorellekin!

Kerran hän oli nostavinaan lehmää suosta. Oli pudonnut se uusi, keväällä ostettu. Sillä ei ollut edes sarvia, kaulasta täytyi ottaa kiinni. Lehmän jalat olivat juuttuneet kiinni. Omatkin tuntuivat painuvan samaan liejuun. Hän nosti, että silmissä musteni. Ei noussut, painui vain. Näkyikö ketään ihmisiä? Etäämpänä kuivalla mäellä liikuskeli joitakin. Kätkölä pää kääreessä. – Vai auttamaan pitkätukkaisia. Pahkamäki sarkatakissa. – Minä en rupea pankkia pitämään. Ai, Koivula, hyvä mies. – Pitäisi tulla. Pitäisi auttaa. Ei kerkiä, itsellä viisi lasta, mutta vain neljä miljoonaa.

Ukkospilvi järvellä, synkkä kuin kuolema. Jos tuo järven yli nousee, niin jo tuli tuho. Nousi ja rävähti ensi kerran. Hän paikkaili pitkillä paperisuikaleilla särkyneitä ruutuja navetan akkunoissa. Mitä? Lehtonen ja Kantola, poikinpäin ja pitkinpäin, vekseleitä ne olivat. Reiät piti saada tukkoon ennen sateen tuloa. Mitenkä sitä papereilla? Ja noin monta ruutua, mistä niitä riittäisikään? Kyllä lapamatoa riittää! Leimahti ja jyrähti samassa, että loputkin ruudut helisivät kappaleina kedolle. Hän vilkaisi hätäisesti kotimäelle. Pojat kuusen alla. Hän yritti lähteä hätiin, mutta jalka ei irtautunut. – Hyvä Jumala! Liisa, missä sinä olet!

– Tässä vieressäsi. Herää Tuomas, mikä sinulle tuli! Liisa hädissään herätteli.

– Semmoista vain joutavaa. Nukutaan pois, Tuomas selvisi.

Oltiin nukkuvinaan toinen ja toinen, ettei toinen enää heräisi. Teki mieli kysellä ja teki mieli kertoilla. Ei tehty kumpaakaan. Mutta tunnin valeunen jälkeen hiipi Tuomas saappaat kainalossa ulos. – Olipahan onneksi vielä nukkunut! Kun nyt saisi vielä pari hyvää tuntia!

– Luulipahan edes, että minä nukun! ajatteli sänkyyn jäänyt ja murehti aamukauden omia murheitaan, aavisteli ja murehti myös niitä, joista toinen ei ollut kertonut.

Kujalan eräpäivä oli viikon päästä, kiinnelainan korot kymmenen päivän. Vekseliä järjestellessä oli talletustili huvennut kuiviin.

Liisalle oli keräytynyt voita kymmenisen kiloa ja muutama tiu kananmunia. Lisättiin juottovasikka ja pari palvattua kinkkua. Tuomas lähti kaupunkiin, vaikka ylipäänsä ei kauppamatkoja harrastanut. Saisihan matkalla vierailla näköaloilla vähän hengähtää ja miettiä.

Pojat tulivat saattamaan hakaveräjälle saakka. Siihen jäivät käsi kädessä ikäväisinä katselemaan. Isällekin tuli tuskainen olo. Katsottiin kahden puolen niin kauan kuin tienmutkalta näki.

Isä, isä! Se oli kaikki kaikessa. Miltähän sitten tuntuisi, jos noilta kadottaisi kodin ja turvan?

Hän hypähti rattailta tielle ja palasi muutaman askeleen. Siinä vielä seisoivat käsikkäin isompi ja pienempi.

– Kipittäkää nyt kotiin! Isä palaa illalla ja tuo namua.

Pojat lähtivät ja hän juoksi hevosensa jälkeen.

Oli kulunut aikaa siitä, kun hän kesäpelillä oli kaupungissa käynyt. Suurelle tielle ei nykyisin juuri haluttanut lähteä. Autoja pörisi kuin ampiaisia. Hevosmies sai aina olla tiepuolen pölyissä.

Parisen penikulmaa ajeltuaan hän alkoi katsella sopivaa syöttöpaikkaa. Syöttäähän kesällä olisi voinut vaikka tiepuolessa, mutta piti saada ämpäri ja juomavettä.

Mäen laiteessa oli pieni, punainen huvila, kolmiokattoinen kaivo ihan portin pielessä. Asumus oli ilmestynyt senjälkeen, kun hän viimeksi oli kaupungissa käynyt.

Hän sitoi hevosensa aitaan ja meni sisälle. Akkunan ääressä tuolilla sivuttain oveen istui ompeleva, leikkotukkainen nainen. Hän kääntyi tulijaan päin. Molemmat katsoivat pitkään.

– Helmi!

– Tuomas!

Nainen nousi tervehtimään.

– Sinäkö täällä! Tämä vasta ihme!

– Ihmeempi kaiketi se, että sinä olet täällä, Tuomas naurahtaen tervehti.

He eivät olleet toisilleen muuta kuin Helmi ja Tuomas, joidenkin varhaisempien nuoruusvuosien talkootanssituttavuus, mutta odottamaton kohtaaminen oli yllätys kummallekin.

Helmi oli ollut Amerikassa kymmenisen vuotta, naimisissakin oli ehtinyt jo pari vuotta olla. Rautatieonnettomuudessa oli mies menettänyt henkensä, eikä olo senjälkeen enää vieraassa maassa maittanut. Vuosi sitten oli hän palannut ja ostanut tämän pienen paikan.

Tuomas oli ehtinyt enemmän: talopahainen ja perhe. Niinpä ajat kuluvat.

– Kaupunkiinko olet menossa?

– Eikö tuo tie sinne viene.

– Minä lähden sinne mukaasi!

Tuomaalla oli entinen viuruileva puhetapansa. Helmillä helähtävä naurunsa.

Sinä aikana, kun hevonen söi, valmistautui hän matkakuntoon. Lukittiin paikat ja lähdettiin ajelemaan.

– On minullakin asiaa kaupunkiin, ettet luule ihan turhanpäin lähteneeni, Helmi aloitti. Pankkiin on tullut mieheni henkivakuutusrahoja viisikymmentätuhatta, täytyy käydä siirtämässä talletukseksi.

Tuomas hätkähti. Oliko tuo nyt Jumalan lähetti, vai paholaisen?

Jouduttiin talottomalle metsätaipaleelle. Puut olivat vielä pihkalehdessä. Niiden tuoksuun sekottui muuta kevään väriä ja väkevyyttä, suopursun alempaa nevalta, yrttien ylempää aholta. Jossakin etäämpänä kiusoitteli lahorastas halkomiestä. Pehmeät kirveenlyönnit erottautuivat metsän muista äänistä.

Nainen istui mieluisan matkan ja keväisen aamun innoittamana, verevänä kuin hilla suolla. Väljä puku ei salannut täyteläisten muotojen kimmoisia liikkeitä.

Mies oli huoltensa keskessä kuukausimäärin elänyt kuin vierivän hiekkarinteen alla. Moninainen kevään huuma pyörrytti ja juovutti. Jokin perinnäinen alkuvoima veti mukaan kuin kosken pyörre heikkohermoista katselijaa.

– Etkö lainaa niistä rahoistasi minulle pariakymmentätuhatta markkaa? Hän kysyi ja pääsi ulomma.

– Mielelläni. Tottahan rahat sinulla ovat yhtä hyvässä tallessa kuin pankissakin. Hän katsoi silmiin ja nauroi.

– Sitä ei kukaan voi mennä takaamaan. Velkainen paikka, pienet lapset. Voitpa hyvinkin nähdä markkasi viimeisen kerran. Tuomas nauroi vapauttavaa naurua.

– Kyllä minä sinut muistan ja tunnen. Toista on, jos kuolisit. Mutta eikös sinullakin ole henkivakuutus, niinkuin minunkin miehelläni oli?

– On kyllä, mutta vain viisi tuhatta.

– Sinun on lisättävä sitä, ei näiden minun rahojeni, vaan perheesi ja talosi takia.

Miten luontevasti hän osasi jutella. Tuomas päätti tehdä neuvon mukaan sekä perheensä että talonsa ja myöskin näiden ja muiden lainattujen rahojen takia.

Tultiin kyläisemmille taipaleille ja juttelu alkoi luistaa vapautuneesti.

– Luulevat ihmiset meitä kalamarkkinoille ajelevaksi pariksi, Helmi nauraa heläytti.

Tuomas heläytti jotakin samaan sointuun. Oli niin kevyt ja huoleton olo, niinkuin hiostavan taakan olisi selästään heittänyt. Kuinka se oli näin sattunutkaan? Apu oli tullut kuin taivaanlahja. Johtiko jokin ulkoinen voima kohtalon lankoja?

Hän ummisti silmänsä ja veti syvin henkäyksin kevättuoksuista ilmaa. Hän tunsi vierellään istuvan naisen olemuksen verevänä ja puoleensa vetävänä. Minkätakia sen naurussa oli entinen heläys? Miksi käsivarsi ja niska kuin rieskamaito? Ja miksi ei saanut olla? Mitä hänelle merkitsi vieraan ihmisen ihonväri ja äänensointi? Hän tarvitsi, toinen lainasi. Mitä tekemistä siinä oli millään muulla? Paremman koron hän maksaa kuin pankissa. Ei tämä ollut mikään armopala, eikä saanut siksi tulla.

Jouduttiin lähemmäksi kaupunkia. Sivuteitä yhtyi kummaltakin puolelta. Autoja hurahteli sivuitse yhä useammin: henkilövaunuja, kuorma-autoja ja suuria linja-autoja kuin junavaunuja.

– Auton sinäkin hankit, lopetti Helmi pitkän äänettömyyden.

– Taitaa siihen vielä aikaa kulua.

– Amerikassa on jokaisella farmarilla auto. Itse he käyvät torilla myymässä tuotteensa.

– Niinpä täälläkin suuremmat tilalliset tekevät, mutta meidän pikkueläjien täytyy käytellä näitä vaarivainajan moottoreita.

– Joita ohjaillessa ei tarvita korttia. Kyllä tämäkin hauskaa on.

Tuomas oli myynyt myytävänsä ja Helmi oli käynyt pankissa. Eräässä asioimistossa käytiin teettämässä ja todistuttamassa velkakirja. Tuomas sai summan uusina tuhannen markan seteleinä.

– Katsokaa nyt, rahat eivät ole enää minun. Jos hän ne ryöstättää, saa kumminkin maksaa, Helmi nauroi taivuttaen velkakirjaa käsilaukkuunsa sopivaksi.

Tuomas puolestaan arveli, että ne lappuset olivat jo vähän lujanpuoleisen orren takana. Tuskinpa enää lähtisivät hyvilläkään puheilla, saatikka pahoilla. Karkeatekoisen lompakon sidenauha näytti todistavan samaa.

Viereisessä kahvilassa juotiin harjakaiset ja lähdettiin kotimatkalle.

Päivemmällä oli satanut, mutta nyt taas paistoi lämmittävä aurinko iltapäivän tyynessä. Perunanistutus oli käynnissä, laatikoita pelloilla, kisailevia lapsia, nauravia naisia ja kyntömiehet suuriäänisiä.

Tuli vastaan joku kaupunkimieskin laiskasti kuormallaan maaten. Autot sivahtivat ohitse nihkeätä raidetta puolivarkain. Ei pölissyt eikä kolissut.

Tuomas ajeli lepäävän miehen laiskoissa mietteissä. Povessa oli Kujalan kuitti ja korot ja kiinnelainan korot.

... Ja kiusaaja vei hänet vuorelle... Kiusaaja... Mikä kiusaaja tässä olija mihinkä se vei...? Ja mikä hän oli semmoisia edes vertailemaan...? Miksei Helmiltä voinut lainata yhtä hyvin ja paremminkin kuin joltakin Koivulalta tai Kätkölältä...? Mahtaa Kujalan naamataulu venähtää... Mistä sinä rahoja, näin uusia rahoja... Jaa mistäkö? Mitä se isännälle paistaa, mistä renki rukkaset ostaa...? Niin, mitäpä se kuuluu... Vaikka naiseltakin miehensä kuolemarahoja. Helposti antoi, kun ei osannut arvostella. Pankit eivät antaneet, eivätkä yksityiset... Ja mitä sinä ilmaa nuuhkit ja vilkuilet ja säpsähtelet kuin pahantekijä kiinniotossa...

– Aiotko minut kotiisi asti viedä? Helmi herätteli.

– No, miten se matka niin pian!... Tuomas hätkähti peräyttäen hevostaan huvilan portille.

– Tulet kaiketi kaupunkikahville?

– Jospa en tule, kun näyttää tuolla hevosellakin menohalu olevan!

– Mutta niinhän se tuntuu kuin vihassa eroaisimme!

– Eikä tunnu!

He hyvästelivät punaisen portin ylitse, toisen käsi oli ruskea ja känsäinen, toisen pehmeä ja maidonvärinen.

– Jos rahojasi tarvitset, niin ilmoita aikaisemmin. Korot minä toimitan aikoinaan.

– Kyllähän niistä selvitään.

Tuomas ajeli mietteissään lopputaivalta. Hän sitaisi ohjat istuimen laitaan ja otti lompakon povitaskustaan.

Rahat olivat sileitä tuhannen markan seteleitä. Hänestä tuntui, niinkuin ne olisivat olleet liian sileitä. Ei takuita eikä mitään ehtoja, oudoksunut oli kirjan tekijäkin.

Hän koetti asiallisesti selvitellä tapahtumaa itselleen. Lainaus kuin lainaus. Minä pyysin, hän antoi. Säästöön hän muutenkin aikoi ne laittaa. Koron oli Helmi tahtonut seitsemäksi, samaksi kuin pankissa, mutta voihan sille maksaa enemmän... Miesvainajansa rahoja. Niistä ei saanut tulla armoanti, ei säälin, ei vanhan tuttavuuden, eikä minkään muunkaan takia... Oliko Helmi antanut muuhun aihetta?... Ei... Mutta oli siinä sittenkin jotakin... Mistä ohimoiden jyske ja selkäpiin väristys? Oliko kylmä vaiko kuuma jouten rattailla istuessa keväisenä päivänä? Ja minkätähden ajatukset hiipivät kuin pahantekijäeläin heikointa paikkaa tunnustellen. No kesantopellolla saavat hiipiä, jos huvittaa. Hän sitaisi lompakkonsa nauhan ja ajoi mietteensä lähiaikojen suunnitelmiin.

Irtovelkaapa ei jäisi enää muuta kuin Lehtosen vekseli ja Heikin työpalkkasaatavan jäännös, jos hyvä vuosi sattuu, niin jää perunaa ja juurikasveja koko joukonkin myytäväksi. Voista ja munista alkaa tulla enemmän.

Kun saisi vielä pari hyvää lehmää. Kuului olevan jo neljän ja viidenkintuhannen keskituotantokarjoja. Ettäkö meilläkin voisi päästä kahteenkymmeneenneljään, kolmeenkymmeneenkin tuhanteen kiloon.

Kun saisi naapurit mukaan, sonniosuuskunnan ja tarkastusyhdistyksen perustamiseen. Kun saisi omajalosteisen karjakannan ja laitumen kuntoon. Ehkäpä kymmenen vuoden kuluessa.

Kanalan laittaminen kuului keskeneräisenä olevaan rakennussuunnitelmaan. Kananhoidolla kuuluivat lounais-Suomen pienviljelijät parhaita tuloksia ottavan. Pikku pitäjissä oli munanmyyntiosuuskuntia, joiden vuositilit nousivat miljooniin. Rahaa se veisi sekin. Ei taitanut vielä tänä vuonna olla yrittämistä. "Yksi asia kerrallaan", sanoi Sepän herra, kun metsäänsä hävitti ja peltonsa jätti kylvämättä. Pienviljelijän ei sopinut ottaa semmoisia herroja esikuvikseen, mutta ei myöskään sopinut yhtä aikaa moniin rahoja kysyviin otteisiin ryhtyä. Niissä nikahtui. Jopa siitä oli esimakua. Alkaa taas kesä, työnriemun ja virkistyksen kesä. Nahka paistukoon ruskeaksi. Omin voimin tehdään työt. Ja kunnossa pitää olla juurikasvimaat ja muut. Laidunraivaukseen ja ojitukseen olisi aika jo ryhtyä.

Hänen mietteensä tanssivat kuin surviaiset lännenpuolen aurinkosillalla. Huolen alta vapautuneen mielen hypähtelevää keveyttä.

Kävi jokseenkin, niinkuin Tuomas oli aavistellut. Kujalan naama venähti. Noinko piti valmiiksi mietiskellyn ohjelman raueta savuna ilmaan?

– Mistä ihmeestä sinä rahat nykäisit? hän ihmetteli leukapartaansa hipoen.

– Saahan sitä nykäistyksi, kun ei ole renki eikä taksvärkkäri, Tuomas leukoili seteleitä lukien. – Ja tästä lähtien sopii katsella naapurina eikä torpparina, jolla on armokontrahti.

– So, so, älähän nyt turhia kaivele, kun puoli-ilmaiseksi sait ostaakin.

– Keneltä? Teiltäkö, joka saitte isommat läänit ihan ilmaiseksi.

Kujala ei osannut sanoa siihen sitä eikä tätä, jotakin itsekseen papatti ja velkakirjaa sormillaan hypisteli.

– Ettekö osaa kuitata kirjaa? No, minä sanelen: Kauppahinnan jäännös kuusitoistatuhatta markkaa ja maksamaton korko kuusisataaneljäkymmentä markkaa täysin maksetuiksi kuitataan.

Kuului hetken aikaa mutinaa ja kynänrapinaa.

– Nimi alle ja todistajat.

– Tarvitseeko siinä näin tuttujen miesten kesken?

– Ei miesten kesken tarvitsisi, mutta meidän tarvitsee.

Haettiin pari palvelustyttöä. Tuomas sai kirjansa.

– Nyt ovat välit selvät. Minulla ei ole mitään vastaan, vaikka elätte vielä kymmenen vuotta. Mutta muuttakaa jo muotoanne oman etunne nimessä. Hyttynenkin voi päästä taivaanvaltakuntaan, mutta hämähäkki ei mahdu, kun sen selässä on kontti. Hyvästi!

Hän kävi saman tien osuuskassassa. Korkoihin meni tuhatkolmesataakuusikymmentä, talletustilille jäi parisen tuhatta.

15.

Rauhan kesäkuu jäi iltapäivän utukuvaksi. Kiusaaja oli väläytellyt vuorenhuipulta näkemyksiään ja öisin alkoi miehen miellepiirissä kierrellä luvaton elokuva. Unissa kirkastuivat pienetkin välähdykset kiihoittaviksi mielikuviksi.

... Punastuva tyttö punaisessa puvussaan. Torpanpoika naapurikylän talkootansseissa, vähän ujo ja kömpelö. Tungosta nihkeässä puolihämäräisessä tuvassa. Alkoi mennä saksanpolkka ja sen jälkeen muutkin tanssit. Poika haki, tyttö haki.

... Juna teki lähtöä... Mihin sinä nyt...? Amerikkaan! Sinne menee kaikki! Veturi vihelsi. Kädenliike. Naurunheläys. Tyttö häipyi painuvan savupilven keskeen.

... Kesäinen ilta punaisen huvilan edessä. Sekös se oli taas. Muodot olivat käyneet täyteläisemmiksi, mutta nauru oli entinen, heleä... Minä tulin takaisin... Ja tässä on sinulle rahaa... Ja tässä... Mutta enhän minä sinun rahojasi... Tottakai sinä tarvitset... Minulla on vaimo ja lapsia... Sitä paremmin tarvitset... Mutta eikös nämä ole niitä sinun miesvainajasi... Älä turhia utele. Hän meni eikä mennyt, luki rahoja ja vilkuili taakseen. Ei tämä ollut oikea laina, korko noin pieni eikä takaajia ollenkaan. Kerran ne peritään takaisin kuin löytörahat.

Hän heräytyi ellottavaan ankeuteen. Pitkäaikaisen ajatuspiinan ja ärtyneiden aistien aiheuttamaa se oli.

Olisi hän tietänyt vapautumiskeinon. Minkälaisen keinon? Eläinkin niin paljon vaistosi. Eläin kaiketi se ihmisessäkin eli. Mutta pitikö sen olla voimakkaamman kuin ihmisen itsensä.

Eipä totisesti! Täytyi kai miehisen miehen voittaa eläinaistiensa voima! Hän nousi ripeästi ja lähti kesantopellolle ojankaivuun.

Viisi ojaa kolmen asemasta. Hän pisteli koko päivän kuin hullu urakkamies. Kun joskus nyörikeppiä muuttaessa tai hikeä pyyhkäistessä ajatus pyrki johonkin keveämpään, hän katkaisi sen kuin veitsellä. Ojaa nyt oli tehtävä, syvää ja hyvää. Hän pakotti itsensä lukemaan lapiopistoja ja miettimään tehoisampia pistotapoja. Multa piti heittää keskemmälle sarkaa, ettei ensi äestyksessä ojaan vierinyt. Ja vaikka ei olisi tarvinnutkaan. Jos kerran oli liikaa voimaa, niin joutipa purkautua ihan tarpeeksi asti.

Auringon laskiessa oli hän jokseenkin kypsä. Illallista syötäessä liikehti ajatus turtana ja väsyneenä.

Hän nukahti heti. Molemmat nukkuivat, ihminen ja eläin, mutta jälkimmäinen heräytyi aikaisemmin aamupuolella. Väsymyksen sume alkoi seestyä kuviksi.

Oltiin kaupunkimatkalla... Näetkös, miten minä osaan ajaa! Maailmalla minä tätä olen oppinut ja paljon muutakin olen oppinut!... Miksi se nauroi? Miksi sen huulet olivat niin punaiset ja iho tuoksui? Lyhyt tukka heilahteli maidonvalkealla niskalla.

Rattaat hetkuivat. Miksi niissäkin piti olla jouset? Jos toinen olisi ollut vähän laihempi, niin ei olisi notkunut. Tai vähän lihavampi, niin olisi hyllynyt. Miksi sen piti niin luontevasti notkua kuin hyvin ohennetun jousen?

Ei saanut noin notkua. Tuli hillitön halu painaa se istuimeensa liikkumattomaksi, sulkea naurava suu nauramattomaksi. Hän heitti ohjat ja sieppasi kiinteän otteen... No Tuomas, kuului tukahtuva huudahdus enemmän kehoittaen kuin kieltäen.

Hän heräsi kuin jäihin pudonneena. Veri takoi ohimoissa jyskyttäen. Hän tunsi jotakin kallista kadonneen, mutta eläin nauroi voittajan pirullista naurua. – Joka katsoo naiseen himoitakseen häntä, muistui lause uudesta testamentista – niin olkoon saastutettu neljätoista vuorokautta, jyrisi Mooseksen laki vanhasta.

Annetaan sinulle neljätoista, kun ei vähempi riitä! Hän nousi, puki ja lähti ulos. Kello löi neljä.

Hurjempana kuin ennen hän pureutui raskaisiin töihin. Kesannon ojittaminen vei muutamia päiviä. Sitten pakeni hän laitumelle kuokkineen ja lapioineen. Välipaloiksi riitti juurikasvimaan harausta ja kivien siirtelemistä navettamäellä. Nukkuminen jäi kolmeen tai neljään tuntiin, puolihorrosteissa sekin.

– Itsesi lopetat tuolla tavoin, Liisa esteli.

– En minä itseäni, Tuomas vastasi – mutta elukan minä tapan, vakuutteli hän itsekseen työmaalle kiirehtien.

Laidunmaan vetoviemäri oli puhkaistava kivisen maakannakkeen lävitse. Hän otti sen työn loppupäiviensä pakkourakaksi.

Maaperä oli kivisempi ja karumpi kuin hän oli luullut. Lapio ei pystynyt, rautakangella ja tikkakuokalla täytyi murentaa. Kannot ja suuremmat kivet hän ampui käyttämättä jääneillä pommeilla.

– Jätä loppu heinäajan jälkeen, silloinhan taas on hyvää aikaa, koetti Liisa vieläkin rauhoitella.

– En voi jättää. Tämä on urakka ja sen täytyy tulla määräaikana loppuun.

Liisa ei enempiä kysellyt, eikä parannut kysellä. Ainahan sillä oli omat määränsä ja urakkansa.

Ei ollut jäljellä enää monta päivää. Hän uurasti yhä, aamuin aikaisemmin, illoin myöhemmin ja pääsi lävitse. Parin viikon perästä vesi liritteli uutta tietään kannaksen poikki niinkuin aina olisi siitä kulkenut. Entinen mutkitteleva saraheinäinen uoma alkoi kuroutua kuivaksi.

Työn päätyttyä hän hajotteli ojamultia ja vasta auringon laskussa laahusteli työaseineen kotiin. Saunasta hän meni suoraan sänkyyn. Seuraava päivä oli sunnuntai, voi nukkua vaikka puolille päivin. Eiköpä jo unta riittäisi.

Mutta se tapettu ja mukiloitu eläin ei ollut kuollut, vaan kätkeytynyt sydänkomeroihin kuin ruutana kuivan lammen pohjamutiin. Kahdeksan tunnin unesta se virkistyi, kaivautui varovasti esiin ja näki ajan soveliaaksi kostaakseen kahden viikon aikana kestämänsä kohlut. Se kuljetti miehensä näkökukkuloille ja paljasti heti kiihoittavimman kuvistaan:

Kapea, hämäräinen polku lehtometsässä. Puolipäivän lämpö sekoitti kostean maan ja pihkalehtien tuoksut pyörryttäväksi huumaksi... Mitä siellä etäämpänä vilahti? Nauru! Senkö se oli, se nauru, joka helähti? Hän alkoi juosta polkua kuin otuksen jäljessä. Taas vilahti. Senpä se oli! Mutta mistä se oli tulossa, kun noin avonaisena ja alasti...? Et kiinni saa, ääni helähti taas... Jaa enkö saa?

Alkoi hillitön kilpajuoksu. Polkua riitti. Mutta yhä useammin jo leikkotukka vilahteli. Aukeammilla näkyi joustavasti notkahteleva vartalo. Ajaja ponnisteli äärimmilleen. Parikymmentä syltä... kymmenen... vielä vähän.

Pitkä loikkaus kuin ilveksen hyppy. Karkulaisen lämmin ruumis värähteli ajajan villissä syleilyssä... Et kiusaa!... Et karkaa!... Minulle kuuluu mehevyytesi manna. Hän imi hehkuvan niskan kuin poltinraudalla merkittyihin mustelmiin, muutti paikkaa ja yhä uudelleen imi kuin sammuttamattomassa janossa.

Seurasi puistattava herpaus. Nukkuja ei herännyt, mutta kuva vaihtui. Toinen lepäsi käsivarrella samein silmin. Kummankin olisi tehnyt mieli nousta ja lymytä eri puolille puiden suojaan kuin paratiisin synnintekijät, mutta jokin käsittämätön side vangitsi, ettei voinut jäsentään liikauttaa.

Polkua pitkin nousi joku ryömivä olento voihkien ja vaikertaen. Ensi näkemältä ei saanut selvää, oliko se koira vai raajarikko ihminen. Molemmat tuijottivat tulijaan kuin tuomiota odottaen.

– Herra Jumala, se on miesvainajani! voihkaisi toinen viimein... Pois, pois. Väkivalloin hän yritti kierähtää, mutta tuntui, niinkuin selkäydin olisi herpautunut. Raajarikko mateli lähemmäksi yhä valittaen. Ryöstäjä toivoi, että maa olisi auennut ja niellyt, niellyt vaikka helvettiin, kun vain olisi päässyt näkemästä noita syyttävän vääristyneitä kasvoja.

Mutta se ryömijä nousi hiljalleen jyrkkenevää mäenrinnettä. Molemmat jalat olivat polven yläpuolelta poikki, rinta kasassa. Herra Jumala, miten ihminen voi elää tuommoisena? Raajarikko pääsi kohdalle.

– Minä arvasin löytäväni teidät näin, vaikeroi hän. – Mikäpä sinä muu olisit kuin nainen, mutta sinäkö olet toinen, sinä, joka minun verirahoillani pääsit elämään?... En minä ole se... Vai et ole. Enkö minä ole nähnyt kaikkea niinkuin peilistä. Luulitko salassa tehneesi? Eikö minun henkeni hinta sinulle riittänyt? Pitikö sinun ryöstää vielä tämä ainokaiseni?

Syytetty tempautui kuin tulesta. Sattui hirveästi selkään, mutta hän kierähti kumminkin ympäri ja heräsi.

Masentava heräämys. Se oli totta, turha vastaan pyristellä. Eläin oli voimakkaampi kuin ihminen. Paraniko ponnistella päiväkausin ylöspäin, kun hetkessä liukui pitemmälti alaspäin?

Eikö ajatus ja mielikuva ollut yhtä paha kuin teko, pahempi kuin teko. – Joka katsoo vaimoon himoitaksensa häntä..., niin opetti mies, joka ei turhia tuominnut. – Ja jonka miehuus vuotaa, olkoon se saastutettu, julisti Mooses.

Hän oli rikkonut vanhan ja uuden lain mukaan. Mutta suurempi kuin synnintunto, oli miehuuttomuuden tunto. Hautaan astiko seuraisi lapsuusvuosien sairaalloisuuden häpeä kuin lähtemätön poltinmerkki?

Eikö hän ollut taistellut niinkuin mies? Mutta enhän minä ole tehnyt sitä... Turhaa koristelua, raastoi omatunto säälimättömästi... Sinä olet ajatuksissasi tehnyt ja unikuvissasi elänyt törkeämmin kuin villi eläin. Mitä teko olisi enää tämän lisäksi ollut? Kuin piste lauseen jälkeen.

Liisa lepäsi vieressä kalvakkaana, kaikesta tietämättömänä. Oliko henkäystäkään näin rumasta ja alhaisesta koskaan hänen sielussaan edes harhakuvana vilahtanut?

Jos herättäisi ja kertoisi kaiken. Minkä kertoisi? Senkö, että on holtiton raukka, jonka sielussa on eläinvaistoja, joita ei kykene kurissa pitämään. Pitäisikö puhdas sielu vetää siihen lokaan, jonka saastasta hänellä ei ollut edes aavistusta?

Pitäisi pyytää Jumalalta voimaa, rukoilla kuin lapsena ennen. Tuttuja sanojako opittuun nuottiin? Vetää isämeitä lakkaväriksi kuin kaksileukainen kolporttööri seuroissa, syödä hyvin, juoda hyvin ja maata höyhenpatjalla makeat unet. Jumala armossaan huolehtisi kyllä vaivaisista syntisistä.

Eikö hän ollut rukoillut ojan pohjalla kaksi viikkoa hikisin otsin ja kirvelevin kämmenpohjin? Tässäkö kuultiin nyt vastaus? Semmoinen sinä olet rääsy ja rääsyillä verhottu eläin karvallisten nelijalkain joukossa!

Hän ponnahti ylös, hiipi ulos ja käveli alusvaatteillaan rantaan, riisuutui rantakivellä ja liukui järveen.

Sata vetoa sinne vain oli... Älä hulluja, käänny ajoissa takaisin! alkoi hätäillä se puoli, joka väsyneenäkin oli väkevä... Pelkäsikö se eläin? Sata vetoa tästä vain oli ja sitten pari sukellusta alaspäin, kiusoitteli toinen, valveilla vahvempi... Käänny ajoissa, onneton! Eläin vikisi kuin rotta, joka ei löydä koloa... Mitä sinä hätäilet? Voithan helposti siirtyä kiiskeen tai sudenkorentoon ja elää elukkana edelleen, raastoi toinen kylmästi... Mutta sinä, mihinkä sinä joudut?... Oletko sinä minun pinnalla pysymisestäni ennen huolehtinut? Eikö tämä alennuksentila ole sinun suurimpia urotekojasi? Mutta pianpa tiet eroavat.

Koston suloisessa hurmiossa häneltä unohtui kaikki kallis, mikä ennen oli elämään kiinnittänyt. Tuntui kuin virta olisi muodostunut tyynelle järvelle. Se veti, että suonissa kohisi. Kun ei vain ehtisi ohitse kahdellakymmenellä viidellä vedolla. Ja siitä alkaisi mäki, alaspäin tai ylöspäin. No silläpä vähät väliä.

Mutta eläinpuoli vikisi ja värisi voittamattomassa kuolemanpelossa kuin rottaparka ihmisen edessä sementtiseinäisen huoneen nurkassa.

Hän sai määrän täyteen ja hengähti pari kertaa syvään.

– Älä niin kauaksi mene! kiersi hiljainen ääni tyynessä vedenkalvossa.

Tuomas hätkähti ja kääntyi. Ääntäjä seisoi rantakivellä vaaleana ja keveänä kuin maasta irti olisi ollut.

Hän vetäisi pari kiivasta vetoa kuin kurimosta ulomma siirtyäkseen... Mihin hän oli ollut menossa? Hän vetäisi riuhtaisten taas pari voimakasta vetoa.

– Minä palaan! heitti hän rohkaisevasti vesisiltaa pitkin ja alkoi väkevin vedoin liukua kotirantaa kohti. Vesi kohisi pinnalla, veri pinnan alla. Aurinko helähti sumupilven alta ja sen sillassa välkehti kultainen kuvasarja, minkä rinnalla eletyt unennäöt rapistuivat katinkullaksi.

Liisa seisoi rantakivellä keveänä ja pelokkaana, taaskin tietysti peläten, ettei vain tulisi suonenvetoa tai halvausta.

Hänkö tässä yksin oli kuormaa kantanut? Eikö tuo toinen, hentoinen ja kivulloinen ollut voimiinsa nähden paljon suuremman päivätyön tehnyt? Olisiko hänen yhä ulkonaisesti pitänyt ehtiä ja pystyä kilpailemaan keimailevien heiskaleiden kanssa, joilla elämässään ei ollut muuta tehtävää kuin peilailla, miten heilahtaa rintapäissä tämä tai tuo silkinsiekale, tai kumpi vetää paremmin leikkoniska vaiko kähäräinen otsatukka? Ja kenen takia hänen olisi pitänyt tuota herkkutarjotinta asetella? Tämänkö parroittuvan, jäkälöityneen äijän tai jonkun Heikin tai Vihtorin?

Kuka mittasi ja pystyi arvioimaan sen työtaakan, minkä hän puolentoistavuosikymmenen kestäessä oli tuolla mäellä kestänyt ja kantanut, hän, hento kello, suuri mehiläinen aina kukkatorvessa?

Aurinko lämmitti takaapäin niskaa. Taivaallako se lämmitti? Ei, vaan paistoi. Lämpö ja vaikutus levisi paljon laajemmalle, niityn kukkaan, leivon lauluun, pikku vasikan iloiseen leikittelyyn lämpöisellä aholla.

Mitä kaikkea olikaan hänen aurinkonsa jo antanut ja yhä antoi? Hän siristi silmiään ja näki ennennäkemättömän kauniisti väreilevän kuvan lämmönlähteestä, jota itseään tuskin huomasi, mutta jonka väreily heijasteli lapsissa, kodissa, kaikkialla.

Hän veteli voimakkaita rintavetoja, virkistyi ja lämpeni yhä.

– Kuin vesilintu! odottaja tervehti.

Tuomaan mieleen muistui jatkoksi virren säkeistö kouluajoilta: "lahdella, käy alle vedenpinnan". Hän sukelsi ja liukui rantaan asti, kohosi pinnalle ja hypähti muutamalla askelella vesikivelle, jossa Liisa seisoi.

– Älä mene niin kauas!

– En!

Mies sieppasi vaimonsa käsivarsilleen, hypähti rantatörmälle ja otti alusvaatteensa lepän oksalta.

Miten kevyt hän oli ja liian veretön! Oliko taittunut taakan alla, tai oliko taudin juuri tarttunut? Hänelle tuli syyttävä hätä.

– Kuule, tänään menemme kirkkoon ja käymme samalla lääkärin puheilla!

– Minunko takiani? Eihän minussa mitään.

– Vaikka ei, käydään varoiksi kumminkin. Et sinä ole vielä autollakaan ajanut.

– En minä mitenkään. Jää lapset ja vasikat...

– Ja porsaat, toinen katkaisi. – Lapset otetaan mukaan. Siltalan muori hoitaa vasikat ja porsaat.

– Täytyy sitten kiireesti ruveta vaatteita silittelemään.

– Kiireesti, niinpä tietenkin! Tuomas juoksi keveine taakkoineen jo navettamäkeä ylös, veti kartanolla vaatteet ylleen ja meni hakemaan Rintalan Kallea kyytiin.

Pojille se vasta oli riemunpäivä. Molemmat saivat istua kuljettajan vieressä ja töötöttää mutkissa. Aikuiseksi tultuaan uhkaili kumpikin ostaa auton. Tööttö piti olla hyvä, kaksikin tööttöä.

Pojat eivät ennen olleet käyneet kirkossa. Siellä oli ihmettä ja nähtävää. Tulomatkalla, ja monena päivänä jälkeenkin päin niistä kertoiltiin ja uhoiltiin. Antin mielestä oli merkillisintä, kun siellä ylhäällä niin monta suurta pajupilliä oli kääräisty teepaperiin. Niistä se kaunis äänikin lähti. –

Urkupilliä ne olivat, isä selvitteli.

Tuomosta oli ihmeellisintä, kun setä puhui uunissa. Tytöt kokeneempina selvittelivät pikku miehen näkemyksiä oikeille tolille.

Kesäinen keskipäivä vilpoisassa kirkossa muodostui Tuomaalle ja Liisallekin henkeä virkistäväksi levonhetkeksi. Harvoin tuli pitkän matkan takaa kirkossa käydyksi. Ei tullut lähdetyksi, eikä joutanutkaan muka. Luonto oli turtunut sellaiseksi, että piti tehdä pyhänäkin töitä, muitakin kuin välttämättömiä. Perunamaalle piti syksyisin mennä, jos sattui kaunis päivä, ja ellei sitäkään, niin aina yhtä ja toista piti tehdä ja nykäistä, semmoistakin, minkä arkena olisi ehtinyt. "Kyllä piru puuta tuo, kun puukon pyhänä käteensä ottaa", olivat vanhat sanoneet.

Mitäpä vanhojen sanoista, eihän niistä enää kukaan välittänyt. Mieleen oli keriytynyt kuin jonkinmoinen uhma. Ei köyhä pienviljelijä joutanut pyhäpäiviä pitämään. Pitäkööt ne, joilla oli aikaa. Ja oliko oman työnsä tekeminen ja perheensä hyväksi uurastaminen syntiä? Oli tai ei ollut. Se oli tässä asiassa sivuseikka. Pääkysymys oli, oliko köyhällä viljelijälläkään varaa aina jatkuvaan arkeen? Eikö ruumis tarvinnut lepoa ja henki uusia herätteitä? Tarvitsi, täytyi rehellisesti myöntää.

Usein oli Tuomas sunnuntaipäivin istuskellut järven takana korkealla rantakalliolla, missä laine saarnasi ja tuuli soitteli urkuja. Vanhoihin tapoihin ja käsityksiin nähden oli hänellä jonkinmoinen kapinahenki. Alkunsa lienee juontanut lapsuuspyhien iankaikkisen pitkistä postillasaarnoista, vuosien kuluessa oli siihen murentunut jotakin lisää, ehkä enemmän kuviteltua kuin aiheellista.

Oliko näillä syillä oikeus murjotella omissa kuvitelmissaan? Vuosisataisten, tuhantistenkin käsitysten, etsimisten ja kärsimysten tuloshan tämä kaikki oli. Jos pimeimmässä sopessa oli jotakin ummehtunutta, niin oliko pakko sitä nuuskia. Kuunteli vain urkupillien sulautuvia sointuja ja katseli auringon säteiden leikittelyä kupoolin kaartuvissa ruuduissa. Ja olihan tuolla kirjansa ja kohta elämänkirjansakin lukeneella pappivanhuksella jokaiselle jotakin annettavaa. Eihän ollut pakko kaikkea sellaisenaan niellä. Kuulija omisti sen, minkä ymmärsi ja jaksoi sulattaa.

Päiväsaarnan tekstinä oli aihe: Mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi... Selityssanat putoilivat kuin keväiset sadepisarat. Muutamissa niissä oli hyvinkin kirvelevää suolaa. Hyvää ne vain tekivät. Ja sitten tuli taas voitelevia sanoja, levein ja täyteläisin kuvauksin kuin juoksevaa maalia taitavan mestarin siveltimestä.

Saarna päättyi suvivirteen. Tutut säveleet väreilivät mieltä lämmittäen vielä ulos tullessakin.

Paluumatkalla poikettiin lääkärille. Hän muisti Liisan keuhkotulehduksen ajoilta, tutki ja kuunteli.

Arpeutumat eivät olleet parantuneet. Yleisvointi oli liian heikko. Pitäisi levätä ja voimistua. Parasta olisi, kun joksikin aikaa pääsisi parantolahoitoon.

– Eikö kotona voisi hoitaa? Tuomas tiedusti.

– Miksikä ei! Mutta ei saisi nostella raskaita painoja, eikä muutenkaan liiaksi väsyä. Pitäisi lihoa ja vahvistua ja ennen kaikkea oleskella paljon raittiissa ilmassa. Oli kai sitä saatavissa? Ja terveysakkuna pitää laittaa. Raitis ilma ei tee toisillekaan pahaa. Isäntä itse osaa kyllä raudat kiinnittää.

Työ- ja hoito-ohjelma laadittiin reseptilehtiölle niinkuin lääkemääräys ainakin. Ero vain oli siinä, ettei sitä tarvinnut viedä apteekin pöydälle, vaan piti naulata näkyvälle paikalle tuvan seinälle.

Kotiin päästyä se paperin suikale naulattiinkin välioveen neljällä nupilla ja yhtä monella pahvin palalla. Reseptin mukainen elämä alkoi seuraavasta päivästä. Aluksi oli vähän kankeata, kun piti tavata ja muistella, mutta muutaman päivän kuluttua alkoi jo hyvin luistaa. Säännöllisesti uusiutuvissa hoitotehtävissä totuttiin vähitellen edeltäkäsin suunnitelmoituun täsmällisyyteen muissakin toimissa. Ohjelmanmukainen työ ei orjuuttanut, päinvastoin virkisti. Meni kaikki kuin pienissä urakoissa, kuin nevasillalla, askel askelelta, poikkipuulta toiselle.

Aamuisin Tuomas nousi viideltä, laittoi tulen hellaan ja puuroveden kiehumaan. Outoa, ihan hävettävää se aluksi Liisasta oli.

– Kuinkas sinä minun töitäni...?

– Sinun? Kuka nämä sinulle on testamentannut? Ei lääkäri kumminkaan. – Tuomas raapaisi jo tikkua ja pian nuoleskeli iloinen tuli räiskyviä pilkkeitä.

Hän kiskaisi peitteet sängyistä. Pääpuolet pystyyn! Hei vain! Otettiin viidentoista minuutin voimistelutunti. Äiti sai jäädä katselemaan.

Ennen hiihtoaikoinaan oli Tuomas harjoittanut kotivoimistelua. Mitään säännöllistä järjestelmää ei ollut, joitakin omatekoisia liikkeitä, mutta hyvältä oli se vähäkin väännähtely tuntunut. Myöhemmin, kun hiihto jäi, jäi voimistelukin. Mitenkä olikaan jäänyt ilmaiseksi saatava ihanuus?

Erinomaista voidetta se tuntui olevan työssä puutuneille lihaksille ja vielä parempaa niille, jotka eivät työssä liikettä saaneet. Niitäkin löytyi rintapuolella, vatsassa ja lonkissa.

Hän muisti vielä vanhat liikkeensä. Paranneltiin entisiä ja keksittiin uusia. Tehtiin tuulimyllyt, niskannikutukset ja väkkäränpyöritykset. Pojille keksittiin vaikka minkälaista kieppumista ja hyrräämistä. Rahasta olisi kelvannut lähteä näyttämään pikku marakatteja. Välillä käytiin avonaisen akkunan luona hengittämässä raitista ilmaa. Kilpa siitä, kuka sitä enimmän sai. Isä tietysti, kun oli isorintaisin.

Aluksi äiti ja tytöt katselivat sängyistään, mutta tauti tarttui ja eräänä aamuna kieppui ja punnersi lattialla koko perhekunta. Oli onni, kun oli niin aikainen, eikä ketään vierasta talossa. Hulluiksi olisivat sanoneet.

Voimistelun jälkeen otettiin yleispesu. Lapset pinkasivat peiton alle odottelemaan. Isä kastoi karkean liinan veteen, otti toiseen käteensä kuivan ja aloitti pienimmästä, koska se oli rohkein. Oli jännittävää odotella vuoroaan, ihan pinta jo edeltäpäin hytisi.

Nopeasti se kävi. Peitto pois ja märkä vetäisy niskasta jalkapohjiin. Huuto tahtoi aluksi päästä. Mutta kuiva pyyhe hiveli ylen mukavasti. Viimeiseksi isä pyyhki äidin ja itsensä.

Sitten hypähdettiin taas kilvassa lattialle. Hierottiin leukaa, rintaa, niskaa ja käsivarsia. Hilske ja sipinä kävi joka puolella. Viimeksi hierottiin jalat jos jollakin tavalla harakkaa pomppien. Isä teki edellä, toiset nauraen perässä. Hierontaliikkeidenkin välillä hengitettiin. Kenenkään ei tarvinnut ulkoilmaa säästää, olisi sitä riittämiin ja vielä jäämäänkin.

Puurovesi jo kiehua porisi, kun pukeutumaan jouduttiin. Jokaisella oli virkeä ja reipas olo. Kukin tunsi sen omalla tavallaan.

Nytkö vasta tämäkin piti huomata, kun ohimot jo alkoivat harmeta? Nuorena oli asian väärin käsittänyt. Hiihdon ja palkinnon toivossa silloin oli voimistellut ja harjoitellut. Eikö nuoruuden ja elinvoiman säilyttäminen ollut monin verroin suurempiarvoinen kuin parhainkaan palkinto ja kunnia?

Muutaman kuukauden säännöllisten aamuharjoitusten jälkeen Tuomas riemukseen tunsi, miten yksi ja toinen tarpeeton lihasmyhkyrä oli kadonnut ja siliytynyt tai siirtynyt joustavaksi täytteeksi johonkin toiseen paikkaan. Paikkansa piti vanha totuus: ihminen on elävä jumalankuva, hänen itsensä hallittavaksi ja mukailtavaksi tarkoitettu. Oli synti kulkea kumaraisena, kun voi olla ryhdikäs. Nautinto oli liikuskella joustavilla lihaksilla ja tuntea yllään kimmoisan lämmin ihopeite hytisevän kananlihan asemasta.

Liisa oli muuttunut kuluneena puolena vuotena silminnähtävästi. Ei enää yskittänyt eikä tuntunut rinnassa pistosta. Paino oli lisääntynyt parilla kilolla. Tuomas piti sitä aamuvoimistelun ja kaiken muun siihen liittyvän ansiona. Liisa itse naurahteli. Taisi olla ja saikin olla. Yli puolenvuoden ajan muutenkin oli ollut kuin hyvä henki talossa. Puheltiin töistä ja suunnitelmista, toisinaan muistakin asioista.

Syksykausi oli suotuisa. Vuodentulo tuli tyydyttävämpi kuin edellisenä, juurikasvit ja peruna antoivat hyvänkin sadon.

Navetan akkunapuoli erotettiin kanalaksi. Viidestä haudonnasta oli saatu kaksikymmentäkolme kanaa. Poikasia oli paljon enemmänkin saatu, mutta tappelevien helttaniekkojen kesken täytyi toimittaa apuharvennus. Pojat ihmettelivät, mistä äiti oli niin valkoista linnunlihaa saanut, vaikka isän pyssy oli pysynyt naulassa.

Tuomas tutkiskeli kirjojaan ja Pellervoitaan. Marraskuun puhteilla hän näperteli ruoka- ja juoma-astiat, kylpy- ja kivennäislaatikot, jopa oikein kuusilokeroisen tarkastuspesänkin.

Sen ympärillä oli pojilla kurkittavaa. Monet kerrat piti käsin koettaa, miten kana sinne meni ja miten luukku kiinni napsahti. Valmiiksi saatu pesä vietiin karsinaan ja käskettiin kanojen itsensä koettaa. Eivät viitsineet nousta yöpuultaan, päätään vain kallistelivat.

Mutta eräänä joulukuun päivänä, kun toiset olivat koulussa, tuli äiti hakemaan Tuomoa tuvasta. Yksi keväällinen poikanen katsoi reiästä ja torui. Isäkin tuli hätiin. Avattiin luukku ja äiti otti kanan syliinsä. Muna siellä oli, pieni, mutta niin kaunis. Kana nimitettiin Sipaksi ja isä pisti merkiksi renkaan sen jalkaan.

Illalla, kun toiset joutuivat koulusta, pidettiin ristiäiset. Äiti keitti sen munan ja leikkasi jokaisen korpulle pienen viipaleen. Kantapuoli jäi. Sen sai Tuomo ylimääräisenä, koska oli pitojen isäntä ja Sipan kummisetä.

Antti sanoi, että koulussa oli kivaa, mutta kylläpä oli kotonakin. Sipan jälkeen tuli Hipa ja Nipa ja vielä monta muuta. Tuomolle rakkaimpana pysyi Sipa. Hän tunsi sen aina toisten joukosta. Äiti olisi voinut ottaa renkaan sen jalasta pois, jos olisi tahtonut. Mutta saihan se siinäkin olla. Olihan äidillä itselläänkin sormessa.

Kevätpuolella tuli muutamina päivinä niin monta munaa, että Tuomon luvut eivät riittäneet. Isä arveli, ettei se niin vaarallista ollut, kunhan alku oli oikein. Kerran Sipa muni perättäin seitsemänä päivänä. Sen Tuomo aina muisti. Eipä ollut muninut Nipa eikä Hipa. Mutta Sipa olikin Tuomon oma kana.

16.

Oli tammikuinen pyhäpäivä. Liisa ja tytöt olivat navetanpuolella askareillaan, pojat mäessä. Tuomas loikoili pöytärahilla sanomalehteä silmäillen.

Vieraita tuli. Naapurin Jussi oli toinen ja toinen joku tuntematon, nuorehko mies lapikkaissa ja lyhyessä kaulusturkissa.

– Toin tämän sinun kimppuusi, enhän minä tämmöisten kanssa, Jussi istahti ja kynsäisi päätään.

Se "tämmöinen" oli pienviljelijäyhdistysten keskusliiton konsulentti, Arokas nimeltään, pienviljelijä varsinaiselta ammatiltaan.

Tervehdittiin ja istuttiin. Vieras kävi asiaansa kuin nälkäinen leipään selostaen miehille pienviljelijäliiton tarmokkaasta perustajasta ja perustamisesta, sen toiminnasta ja tarkoitusperistä. Tuomas kuunteli äänettömänä, Jussi tuhraili hiilellä sytyttäen piippuaan keskeyttäen esityksen silloin tällöin.

– Yhdessä, pirkules, yhdessä! Pitääkö tässä pienten mökkiläistenkin ryhtyä yhteiseen kuhinaan kuin muurahaiset kuusikossa?

– Pienten juuri pitääkin! Mitä muurahainen olisi yksinään, mutta yhdessä toisten kanssa se rakentaa kuusikkoon kuhisevan pesän, tarttui Arokas toisen tarjoamaan aseeseen. – Suomen pienviljelijä on kuin muurahainen kovan talven kourissa. Yksinään jähmettyy ja sortuu, yhteisvoimin elää ja rakentaa.

– Sinähän lasketat kuin pappi messukirjasta.

– Mikäpä tästä valmiista asiasta on lasketellessa, toinen naurahti.

– Vai pitäisi tässä minunkin vanhan souvarin ruveta kulkemaan yhdistyksissä ja iltamissa. Johan siinä täytyisi heittää kaikki muu mäkeen, ruunan vanhat lippusuitsetkin, jämitti Jussi vastaan.

– Ne kaikkein ensinnä. Niin kauan kun kuljemme lippusuitset päässä, näemme vain sen, mitä edessä tapahtuu. Sivuilla tapahtuu usein enemmän. Nykyajan viljelijän, niinkuin muunkin nykyaikaisen ihmisen, täytyy silmitellä vähän joka puolelle.

– Mutta jos ei ruuna pysykään raiteella, jos lipsahtaa tiepuoleen koko kuorma?

– Silläkö, että enemmän näkee?

– Ei ruuna semmoisista tiedä.

– Tässä onkin kysymys miehestä. Te taidatte olla kova tukinajuri, Arokas naurahti.

– Joo, vanha ja kova kuin pukinsarvi.

– Eikö siellä tukkitiellä koskaan naapurin apua tarvita?

– Tarvitaanpa hyvinkin.

– Kuorman nostossa ja monessa muussa. Ei kukaan yksinään jaksaisi tietäkään auki pitää.

– Ei pirkuleskaan, Jussi innostui. – Pitkille nevoille nikahtuisi rekineen ja luineen äijä kun äijä.

– Eiköhän tässä pienviljelijän kotoisessa elämässä ole samanlainen nikahtumisen vaara?

– Meinaatkos, ettei tässä kukin tölliläinen osaisi omin nokkineen antimiaan märehtiä? Ainapa niistä on selvä saatu.

– Liiankin pian, koska talvisin täytyy lähteä souviin.

Tuli pitempi äänettömyys. Jussi lopulta katkaisi, hänenhän se oli vuorokin.

– Sinä olet liika viisas mies! – – Muutamia kiivaita savuja. – Mutta kun asuisit Halla-ahossa kivulloisen akan kanssa ja ympärilläsi pyörisi tusina alastomia tenavia, niin jopahan viisautesi tarvitsisit.

– Varmasti, Arokas myönsi. – Eikä tekisi pahaa, vaikka saisin jonkin verran vielä sivultakin. Sitä juuri tämä meidän yhdistysasiammekin tarkoittaa. Mitä varten on ihmiselle järki annettu? Käyttämistä varten, ei tallettamista. Jos tämä Kantola keksii pellollaan jonkin muokkaustavan tai lannoitusmenetelmän, joka parantaa hänen satotulostaan ja varmaan parantaisi teidän tulostanne siellä Halla-ahon pellolla, niin eikö hän saa neuvoa sitä teille ja te päinvastoin jotakin muuta kokemaanne hänelle?

– Saapa hyvinkin.

– Mutta ettehän te voi tehdä sitä, jos te murjotatte kuin karhut pesissänne.

– Mikä pakko meidän on murjotella?

– No, sitä minäkin. Tämän kylän ja pitäjän ja koko maankaan monituhantisella viljelijäväestöllä ei ole pakkoa eikä varaa murjotella omissa oloissaan kuin myyrä kolossaan. Yksilön kokemukset on paljastettava kaikkien hyväksi, ja kun kova paikka tulee, niin silloin on tartuttava kelkan jukkoon yhteisvoimin.

– Lopetappas jo! Se on sillä tavalla, ettei kirkkoa kannata kahdelle lämmittää! Jussi pisti piipun taskuunsa. – Tuomas, pidätä tätä pirkuletta täällä parituntinen. Minä ajan tenavat kylälle sanaa kiertämään.

Tuomas pidätteli, eikähän siinä niin kovin suuria pidättelemisiä ollutkaan.

Mutta Jussi porhalsi mökilleen kuin höyrykone ja pani tusinaisensa sanaa kiertämään. Neljän aikaan piti olla Kantolassa, vaikka sika olisi kaivossa. Siellä oli sellainen pappi, joka taisi epistolansa ja evankeliuminsa. Tusinainen hajosi kaikille äärille ja sai asian toimeen. Määräaikaan oli Kantolan tuvassa väkeä kuin hyvissä seuroissa.

Arokas aloitti puheensa. Siinä tuli aamulliset uudestaan ja tuli paljon muutakin. Kuunneltiin tarkkaavina. Vain Jussi joskus heitti sanansa tai kysäisi jotakin lisäselvitystä.

Esitelmän jälkeen keskusteltiin kauan ja päätettiin perustaa Järvikylän pienviljelijäyhdistys. Tuomaasta tehtiin puheenjohtaja, Jussista rahastonhoitaja, vängällä vain.

– No, tehkää vain, Jussi lopulta myönteli. Eipähän ole pelkoa rahojen sekottumisesta, kun ei ole, mihin sekottuisivat. Tupakasta aina markan erotti.

Pääsiäisen pyhinä päätettiin pitää ensimmäiset iltamat ja seuraavana kesänä toimeenpanna juurikasvien harvennuskurssit ja viljelyskilpailut.

Lopuksi laulettiin: "Olet maamme armahin", jonka jokainen jotenkuten osasi. Hajaannuttiin piristynein mielin.

Arokas jäi Kantolaan. Yli puolen yön riitti miehillä puhumista ja pohtimista. Mutta kello kävi jo kolmea ennenkuin Tuomas sai unta silmiinsä. Oli avautunut monenlaisia näköaloja edestä ja takaa. Ja kuutamoisena yönä veren keväisesti käydessä avautui niitä hiljaisessa tuvassa yhä uusia, toinen toistaan värikkäämpiä. Uni jäi vähän lyhyenpuoleiseksi, sillä tapansa mukaan oli Tuomo jo taas viideltä nenää ruuvailemassa.

– Moro, isä!

– Moro, moro!

– Hyppimään, isä!

– Tottakai! Tuomas pyörähti lattialle ja kiepautti pikku vesseliä muutaman kerran keräpallona ympäri. Mutta hihkua ei saanut, eikä kikattaa. Vieras setä nukkui kamarissa.

17.

Iltamahuoneeksi oli saatu Rantalan iso tupa, jonka perälle tehtiin koroke näytelmälavaa varten. Istuinpenkeiksi tuotiin lankkuja tallinylisiltä, pölkkyjä sahattiin riihipuista. Ravintola tiloitettiin keittiön ja tuvan väliseen kamariin.

Puhujaksi oli jo aikaisemmin pyydetty Arokasta. Näytelmää oli harjoitettu jo kolmen, neljän viikon aikana. Tuomas ja Jussikin olivat miespuolisissa osissa. Jussi arveli, että kun ihminen kerran oli tullut höynäksi, niin siinäpä jouti mennä kaikki yksin näpein. Mutta ääni kuului hyvin. Omatekoisia sanojako? No, eipä niitäkään monta ja vain näin harjoituksissa. Kyllä hän tosikerralla säästäisi omansa arkipäiviin, toiset saivat olla ihan huoleti. Välipalaksi oli varattu runo ja kertomus.

Kellon kahdeksaa lähetessä alkoi ihmisiä kerääntyä Rantalan nurkkiin. Vanhemmatkin olivat lähteneet uteliaisuudesta liikkeelle. Pitihän lähteä katsomaan, mikä se sellainen pienviljelijäin yhdistys oli, joka tällaisia kekkereitä alkoi järjestellä. Pienviljelijät, olivatpa nimenkin keksineet. No, eivätpä olleet enää mökkiläisiä. Väärin olisi ollut talollisiksikin nimitellä. Pienen tilan pienivoimainen viljelijä, oikeinhan se oli, kun tarkemmin ajatteli, ei liikaa sanottu eikä liian vähänkään.

Rintakylän vauraita isäntämiehiäkin tuli. Näkyi Mäkelän pitkä ruoto ja Ketolan Heikin verkatakki. Tuli Kujalakin silmiään räpytellen, mutta suurinta kohua synnytti Äijälän oviaukkoon ilmestyminen. Äijä itse ei kohinoista perustanut, silmitteli hetken ovella, kunnes keksi näyttämöntapaisella tuolin, otti sen ja alkoi keinutella permannon avonaisimmalla paikalla. Onneksi oli se välikappale vanhanaikainen, lujatappinen visakurikka.

Kello läheni puolta yhdeksää. Tupa kuhisi väkeä täynnä.

Mutta asemalta ei kuulunut puhujaa. Katsottiin kelloon ja hämärtyvälle tielle. Olisi nyt hiljaisemmallakin luontokappaleella pitänyt pari penikulmaa ehtiä. Jospa ei ole lähtenytkään? Mutta peruutustakaan ei ollut tullut. Eteiskamarissa odottelevat iltaman toimitsijat alkoivat tuntea itsensä pientäkin pienemmiksi. Mitä tämä muu ohjelma oli? Ei paljon mitään, ja ihmisiä tupa täynnä! Siellä oli Ketolat, Äijälät ja monet muut isoiset! Saisivat vettä myllyynsä. Penninpetkutuksellako olikin tarkoitus alkaa?

Tuvan puolelta kuului äänekästä polinaa. Joskus erottautui Äijälän karkeampirakeisia sanoja, joita seurasi aina iloinen naurunräväys. Taisi siellä jo veistellä lusikkaa ohjelmattomista iltamista.

Tuomas kääntyili kamarin permannolla kuin hiilillä, mutta Jussi lasketteli väkevästi omatekoisiaan, joita kappaleessa ei ollut lupa esittää.

– Johan tälle nyt nauraa Leppäahon harakatkin!

– Nolointa, kun ei ole mitään muuta!

– Noin se käy, kun istuu herrain kelkkaan!

– Puhu sinä, Jussi! kehoitti Tuomas.

– Minäkö? Oletko sinä hullu, pirkules! Siellä on Äijälä ja Kujala ja moni muu sen vietävän koukkuleuka! Ennenhän minä hellitän remelit ja istun kelteilläni palavaan kusiaispesään!

– Mutta puhe on merkitty ja jonkun on puhuttava.

– Puhu sinä!

– No, puhun kyllä, koska ei näy muuten selvenevän.

Tuomas kääntyi rivakasti ja astui tupaan. Hän pysähtyi takan luokse kuin seurakuntaa tunnustellen.

– Eikö ole jo aika aloittaa? Äijälä tiedusteli. Kuului nauruntirskettä eri puolilta.

– On, olisi ollut jo aikoja sitten, Tuomas vastasi.

– No alkakaa helkkarissa, ettei vain jää alkamatta!

Äskeistä rohkeampi rähäkkä kierteli huoneessa. – Tuonkin takia jo kannatti viitonen maksaa, arveli joku puoliääneen vierustoverilleen.

Tuomas pujotteli penkkien välitse pöydän luokse. Sorina hiljentyi.

– Tässä ollaan nyt näin myöhässä. Tämä ei ole oikein. Portti pitää olla reiässä eikä reiän vieressä, Tuomas aloitti. – Ohjelmaan on merkitty puhe. Puhujan piti tulla junalla, mutta ei ole kuulunut. Tahtooko joku tulla puhumaan?

Akkunaseinän puoleiselta penkiltä alkoi kuulua porinaa. Siellä istui ryhmä nuoria miehiä lakit päässä ja tupakat hampaissa. Keskeisin ja suuriäänisin oli koko pitäjässä tunnettu kokoustilaisuuksien häiritsijä, Kasperin Santtu, joka nyt huomasi aikansa tulleen.

– Jaa, että puhumaan! Kyllä me pojat puhutaan ja lasketaan värsyjä väliin, eiks niin. Kustu!

– Mutta ei lakki päässä eikä sätkä hampaissa! Tuomas lähetti pöydän luota. Poskipäillä alkoi hehkua pyöreät läiskät. Tuli hetkeksi jännittävä hiljaisuus.

– Jos kukaan muu ei tältä paikalta halua puhua, niin minä teen sen, Tuomas jatkoi.

– Sinä! Syrjäkylän taksvärkkäri! Ennemmin toki Santtu, vaikka sätkä hampaissa!

Penkillä säesti nauru. Jostakin ovelta kuului hiljaisempaa hihitystä kuin kaikuna.

– Eikä täällä ole edes järjestysmiehiä! Kun Kasperin Santtu tulee iltamiin niin täytyy nauhamiehiä olla kaksi, tällaisilla mökkikulmilla neljä, viisikin!

Sanaa sanomatta hypähti Tuomas parilla loikkauksella penkin eteen ja sieppasi Santun rintapielistä lattialle. Ennenkuin toinen ehti selviytyä vastarintaan, korjasi hän otteensa pitäväksi, otti muutaman juoksuaskeleen ovelle ja heitti rähisijän eteiseen.

– Sinun takiasi ei meidän iltamissamme tarvita järjestysmiehiä, ei nyt, eikä vasta. Hän vetäisi pari kertaa syvään henkeään ja käveli sitten hiljalleen penkin kautta. – Haluaako siitä joku mukaan? Hän silmäsi tutkivasti miehestä mieheen. – No, kun ei, niin ei, mutta hiljaa on oltava.

Eteisestä kuului kolinaa ja häipyvää uhkailua. Mutta tupa oli kuin hauta. Tuomas käveli äskeiselle paikalleen pöydän luokse.

– Taksvärkkärihän minä olen ollut, vaikka en enää ole. Eikä minun mieleni ole tähän tehnyt. Ajattelin vain, että kun puhe on luvattu, niin jonkun tässä täytyy jotakin puhua. Mutta jos te kaikki toisetkin olette sitä mieltä, ettei entinen taksvärkkäri saa puhua, niin minä lähden niine hyvineni, kuin tullutkin olen.

– Puhu sinä vain! Äijälä kehoitti. Tuomas odotti hetken ja sitten alkoi:

– Minä olen tässä paikalla kuin suutari ojalla, lapio on kädessä, suo edessä, ala vain painella. Minä sen hyvin tunnen ja tiedän, että tökeröä tulee, mutkaista ja tökeröä. Mutta parempi niinkin kuin ihan ilman. Parempi vesi juoksemassa mutkaistakin ourua pitkin kuin seisomassa.

Me olemme tämän iltaman puuhanneet, me entiset mökkiläiset, vaikka meitä nyt siloisemmalla nimellä pienviljelijöiksi nimitellään. Mutta mökki on mökki, vaikka kymmenesti taloksi tehtäisiin, sanoi tuo Äijälän isäntä kerran, ja minä lisään siihen, että taksvärkkäri on taksvärkkäri niin kauan, kuin entisissä saappaissaan kulkee, siitä ei pääse helvettiinkään!

No, siinä se tuli jo suutarin ojaan ensimmäinen mutka!

Mutta kuka tekee toisen työtä kuin omaansa? Kuka asuu torppaa kuin taloa? Se, joka tekee ja asuu, on hullu!

Niinpähän tehtiin taksvärkkiä me torpparit ja mökkiläiset. Liikuttiin juuri senverran, että tuppi heilui ja velli maittoi. Ja omaa mökkiä hoideltiin kuin riihiluudalla. Sip, sip, ettei vain vahingossakaan raapaisisi syvemmältä auran eikä kuokan terä. Mutta pyhäpäivisin tutkittiin kontrahtia, kellä sattui edes sellainen olemaan. Oli vielä aikaa jäljellä kymmenen, parikymmentä vuotta. Ehti raapaista vielä yhtä ja toista, haloiksi nuo pihakoivutkin. Poltti pois nekin, kiusalla.

Mutta kyllä osasitte tekin talolliset, peijakkaat! Jo taas! Mitä minä sanoin suutarin ojankaivusta. Mutta sanon vieläkin, että osasittepa tekin. Luittepa niitä kontrahdin pykäliä ja luitte kuin piru raamattua... Ei ole enää kuin kahdeksan vuotta. Lunastus oli merkitty niin turkasen pieneksi: viisisatanen tai tuhatlappunen, ja vielä siinäkin oli tinkimisen varaa, kun otti juristin ja tutki lainpykäliä.

Sitten tuli sota ja nälkä ja se suuri pyykinpesu. Toiset olivat vitivalkoisia ja toiset verenpunaisia. Viha ja sokeus oli suuri. Te sanoitte, että punikit ovat maailman suurimpia roistoja ja murhamiehiä, niinkuin olivatkin, ja me sanoimme, että pahimman lahtarin rinnalla piru on enkeli, niinkuin olikin. Ja sitten lyötiin kuin vierasta sikaa. Oikea ihminen piiloutui jokaisen takin alle kuin hiiri tappurakasaan, mutta ulkopuolella huhtoi se peto ja murhamies.

Loppui se meteli. Taas ihminen nousi, kellä äkimmin, kellä hitaammin, taisi muutamilla hämääntyä ikipäiviksi tappurakasaan. Taivas kirkastui kuin ukkospilven jälkeen. Mittarit alkoivat heilua keppineen ja ketjuineen. Tehtiin näitä uusia taloja ja uusia talokkaita kuin häkää vain. Lyötiin kulmapyykkejä puusta vain ja kirjoitettiin kauppakirjoja kuin asemamies osoitelappuja: maanviljelijä se ja se.

Mutta sen viljelijän kädessä oli entisen mökkiläisen riihiluuta, sip, sip. Aluksi se ei joutanut edes sipsimään. Päivä paistoi, lekotti. Täytyihän siinä vähän silmitellä ja nautiskella. Ja kun tieltä poikkesi pihaan kulkija, joka puhutteli isännäksi, niin kovin teki sydänalassa makoisaa. Ja kun se kyseli isännältä kaikenlaisia asioita, alkoi tuntua niinkuin veli vieraalta maalta olisi kotiutunut ja vierelle istahtanut. Mentiin siitä tupaan kahville ja katseltiin kauniita kuvakirjoja. Separaattori ja niittokone ja harava, tarvittiin talossa harava. Talossa, turkanen, miten hipoi mukavasti!

Vieras meni, mutta toinen tuli, Mikko, entinen naapuri ja mökkiläinen, joka oli mökkinsä heittänyt kuin jänis yksiöisen makuusijan.

... Vai talokkaaksi pötkäytit! Sinua lykästi! Mutta talokkaan suonissa kierteli lämmennyt veri. Oikein sääliksi kävi siinä Mikkoa, joka ei osannut ja jaksanut paria vuotta odottaa... Meinaan tässä auton ostaa... Vai peräti auton... Niin tuota, vähän kivulloiseksi olen käynyt. Se on sentään vähän helpompaa kuin raaka kirvestyö... Onhan nyt kumminkin... Tuota, tuletkos sinä minua takaamaan? Minäkö takaamaan? Enhän minä... Kelpaat sinä! Kyllä talollinen aina kelpaa! Talollinen, talollinen! No, täytyi entistä naapuria auttaa, kun ei senkään pahempaa ja kun kivulloiseksikin oli käynyt. Muutamilla oli vain puumerkki. Mutta täydestä meni, talokkaan puumerkki.

Ja sitten lähdettiin pellolle kuin mullikka keväiselle laitumelle. Piti potkaista mennessä nurin entinen mökin navetta ja navettalato niin minun kuin monen muunkin. Rinteessä oli uudelle mukava paikka, niin kovin mukava paikka. Miksei sitä ennemmin oltu huomattu? Mutta pelto oli entinen mökin pelto, vaikka sen laidassa oli tolppa ja tolpassa numero.

Te vanhat talolliset istuitte ikkunassa ja närästitte. Teiltä oli lohjennut maata, keltä enemmän, keltä vähemmän. Teille oli muka tehty vääryyttä, kun pakon uhalla oli otettu. Vaikka täyden hinnan te siitä saitte.

Te istuitte ja odottelitte ja sanoitte toisillenne, että antaapa ajan kulua. Tiedetään se, mitä pelto kasvaa, mökin pelto liiatenkin. Jos ainoat mäkikoivusi myyt, niin milläs sitten lämmittelet? Näin te sanoitte ja närästelitte, mutta pimeimmissä nurkissa kyyristeli hämähäkki, kampakyntinen, suurikonttinen perkele! Enkö minä sanonut, ettei suutarista ole ojalle. Taitaa olla parasta lopettaa.

– An tulla vain! Äijälä tämäytti ja Tuomas jatkoi;

– Ja meille kävi sitten kuin miehelle, joka osti vanhaan myllyynsä Hellerin kivet. Pelto oli pieni ja sitä oli sipsitellen viljelty. Niityllä kasvoi entinen jussinparta, talviroudan keltaiseksi purema. Mutta mylly, jossa oli ne uudet kivet, jauhoi ja vonkui, että lahoinen seinä vapisi. Uutta jyvää tuuttiin!

Uuden talokkaan maksettaviksi tulivat ne mittarit ja erottelemiset ja huudattelemiset. Ja jo kolmen kuukauden kuluttua tulivat ne niitto- ja haravavekselit. Ja samaa avattua tietä tulla lipittelivät ne kivulloisen naapurin-Mikon autovekselit. Talollinen, kyllähän se jaksaa ja joutaa maksaa, nyökyttelivät pankkitirehtöörit toppatuoliensa takaa. Möykähteli mulli, kaatui kartanopuu. Kuka olisi arvannut tämmöistä takatalvea kauniin kevätpäivän jälkeen?

Tuomas henkäisi niinkuin lehteä olisi kääntänyt.

– Hyvät ystävät ja naapurit! Meillä on hätä! En minä oikein osaa sanoa, minkälainen se hätä on. Ei se ole nälänhätä niinkuin ennen. Leivänkannikka on jokaisella, ja jos loppuu, on lupa mennä vaivaistaloon. Niinkuin sanoin, en minä osaa sitä niin selittää, kuin tarvitsisi. Minusta tuntuu niinkuin olisimme halonhakijoita suurelta rämesuolta. Tuolla ähkää yksi oma jalkansa tai hevosen jalka lietteessä, tuolla nevapuron takana toinen, jossakin etäämpänä kolmas ja neljäs. Kukin on tyhjän rekensä kanssa rämpästänyt omia teitään. Nyt pitäisi lähteä kuorman kanssa. Viima käy ja hevonen nuokkuu nuutuneena. Omissakin saappaissa vesi pursuaa. Mutta kotona hytisee paitaressujen parvi, eikä pihassa ole puun kalikkaa. Mitä siinä teet? Mitä mies tekee? Katkaiseeko puukollaan köydenpätkän ja sitoo lähimmän männyn oksaan?

Ei, turkanen! Heinänrippeet heittää hevoselle ja möykähtää puolelle ja toiselle. Hei, Kalle! Hei, Matti! Joko kuormasi on tehty! Eihän me tähän nevaan jäädä!

Kellä on suorin tulojälki? Matilla on! Sinne miehissä sotkemaan! Hei vain, kun alkaa jo lämminkin tulla! Kauanko kaksi virstan kävelee ja entä kun on neljä, viisi! Nyt pojat, nyt sitä ajaa vaikka maaherra kirkkoon! Polle, Polle, äläpä nuku! Kahta puolta laidoista, pojat! Hei vain! Noin se juhta vetää! Kiehuu vain! So, so, ei nyt niin hengenhätää! Seisopa ja odota, että toisetkin mukaan saadaan!

Näin se on meidän elämämme. Jos kukin jää pinolleen nuutumaan, niin siihen jää ja jäätyy. Ja hullun kuolemaa viisas vain nauraa.

Pois köydenpalat ja alakärsän mietteet! Rippeet ruunalle ja tietä tallaamaan mies kun mies! Sopii samalle raiteelle teidän isoisempienkin reet! Sitä kovempi jälki, mitä useampi ajuri! Minkätakia me mulkoilemme toisiamme! Ihmisiä tässä kaikki ollaan, vaikka toisella on vähän suurempi manttaali maassa ja mahassa. Ennenkuin kuluu sataakaan vuotta, on meillä, nyt elävillä, jokaisella yhtä paljon. Ja on tässä olemista ja nikottelemista itse kullekin, vaikka ei tönikään toistaan.

Meidän uusien talollisten ja tilallisten on heitettävä entinen torpparin tuppelus hiiteen! Ja se riihiluuta perässä! Hellerin kivet vaativat purtavakseen jyviä, eikä akanoita!

Minä en tällä paikalla ole mies sanomaan, mistä kenkä eniten puristaa. Mutta puristaa se vain, sen tunnen minä ja sen tuntevat muut. Meillä on pienet tilat. Pyykki tuolla ja pyykki täällä, seipään tyvestä katkaistu ja vuolaistu. Ulomma ei mahdu, alemma on purtava. On heitettävä rysä verkon viereen, ja ongellakin voivat pikkupojat jonkin keiton näpsäistä. Pitää ruveta yrittelemään vähin yhtä, vähin toista, auttaa maantuottoa, heruttaa lehmän antia!

Jotakin tällaista tämä meidän pienviljelijäyhdistysmeininkimme tarkoittaa, yhteisen tien tallaamista, kokemuksen tasaamista, leivänlisäämistä. Ja nokan nostamista! Mukaan kelpaavat kaikki muut, paitsi eivät hämähäkit! Tuuli käymään! Usmat kasaan ja seitit selviksi!

Ovi avautui ja Arola ilmestyi kynnykselle.

– No, sinäpä satuit kuin pappi viimeisessä säkeessä! Tuomas ilostuen tervehti tulijaa. – Nyt te vasta kuulette sen puheen, mikä lappuihin on merkitty!

Se oikea puhe kuunneltiin vireällä mielenkiinnolla. Äijälä joskus jotakin hörähti, mutta se ei häirinnyt enempää puhujaa kuin kuulijoitakaan.

Sitten seurasi väliaika, jolloin kahvi teki kauppansa. Ohjelman jatkuessa kuultiin ne pikku palat ja nähtiin se näytelmä, jonka suurin nähtävyys oli Jussi, jähkäpäisen vanhanpojan esittäjänä. Joskus kirjan sanojen unohtuessa tahtoi parran välistä tipahtaa se tipahtamassa oleva, mutta Jussi huomasi toki ajoissa ja käänsi milloin pirtiksi, milloin pirtakaiteeksi ja kansa luuli, että se kuului asiaan.

Näytelmän jälkeen kasattiin irtopenkit, koska nuoremmilla oli halu tasoitella permannon kyhmyisiä oksapaikkoja. Vanhempi väki alkoi hajaantua. Puoli yhdeltä oli kaikki selvänä. Toimitsijat hyvästelivät ja lähtivät. Arokas sai iltamatalossa yösijan, kun aamulla taas piti häipyä omille teilleen.

Tuomas asteli metsätietä mietteissään... Yli viisisataa oli puhtaaksi jäänyt... Ja ihmiset olivat olleet tyytyväisiä... Eihän niitä usein voisi tällaisia... Käytännölliseen toimintaan pitäisi pyrkiä.

Hän oli ehtinyt jo Kujalan niitylle. Ladon suojasta hypähti mies tielle. Pimeä oli, mutta mielessä välähti aavistus kuin salamanisku.

– Kuka siellä?

– Minä tässä vain, Santtu! Heitä ojan taakse! Hän oikaisi kätensä, samassa paukahti. Tuomas tunsi riipaisun käsivarressaan.

Ase paukahti toisen kerran ja vihlaisi rinnassa.

– Kolmas tappaa, välähti Tuomaan mielessä aavisteleva ajatus. Hän hypähti eteenpäin ja iski nyrkillään ampujaa käteen. Paukahti kolmannen kerran.

Tuomaan silmissä sumeni. Molemmat kaatuivat.

Laukausten savu häipyi yön usviin ja niitty oli taas yhtä hiljainen kuin äsken. Keväistä lunta tipahteli suurin höytyvin.

18.

Liisa valvoi ja odotteli. Ei sellainen ohjelma kestäisi kuin yhteentoista korkeintaan. Sitten Tuomas pääsisi lähtemään. Kauanko se tätä kävelisi, joka astui kuin hevonen. Alle tunnin varmasti joutuu.

Hän päätti valvoa ja odotella niin kauan, kun tulisi. Pieni lamppu paloi pöydänkulmalla. Hän otti hyllyltä lasten koulukirjoja. Tuntui, kuin itse olisi ollut pieni koulutyttö läksyjään valmistelemassa. Tuttuja asioitakin sieltä vastaan tuli, joskin toisin esitettyinä kuin ennen.

Hän selaili lukukirjaa:... Erämaan asutus. Siinäpä oli ihan vanhaa tuttua. Hän silmäili sivuja... Siinä tulivat veroherrat... Ja siinä miehet päättävät salolle lähdön. Kaiken muisti, vaikka kertomaan olisi pantu... Sanni lähtee, kun ei ole miehisiä lähtijöitä. Kouluaikana oli kummastellut, miten uskalsi lähteä. Nyt senkin ymmärsi. Hän selaili sivuja edelleen... Kulkevat jokijäätä... Ja sitten avautuu järvenselkä... Ystäviä vai vihollisia... Talkoolla pirtti... Sinne jäivät kynnyspuulle istumaan. Sannikin sinne kymmenien penikulmien taakse erämaahan. Olisi kaiketi itsekin jäänyt, jos Tuomas olisi pyytänyt. Olisi jäänyt, vaikka oli monin verroin heikompi ja arempi kuin Sanni, joka miesten kanssa erämaajärvillä kalassa kulki.

Kello löi kerran. – Nyt se pian tulee.

Uudisasukas, Anni ja Ville. Ovatpahan senkin vielä säilyttäneet... He olivat pappilassa piikana ja renkinä... Kuin kissa ja koira... Hän naurahti, kun muistui mieleen, miten Ilmosen Kaino oli sen paikan lukenut. Sanoi kiska, eikä päässyt siitä irti. Täytyi tavata ja tankata, lukea tavuittain moneen kertaan, mutta aina tuli kiska. Kaino oli huono lukija ja kovin itsepäinen. Sai siitäkin istumista jälkeenpäin ja viikkokaudet kuului välitunneilla toisten kiusatavaus: kis-ka, kiska.

Hän käänsi lehteä... Siinä menevät lehtopolkua... Pappilan nuoret saattamassa... Anni kääräisi vihkihameensa ja lypsi ensi kertaa lehmän. Anni parka! Mutta Ville innosteli: Kun tässä vuosia kyynärpäineen pyörästelee... Aukoo metsään aukkoja. Ville parka!

Siinä se tuli jo, syksyinen sadepäivä. Nälkiintynyt hevonen. Laiha, vanhentunut mies... Kömpelötekoinen arkku aisoilla. Kyynel herahti silmään. Hän käänsi useamman lehden.

Karkuri. Sekin vielä otettu... On synkkä yö... Rajusti rankkasade maahan lyö. Sen hän kerran koulun juhlassa lausui. Ihmiset sanoivat menneen hyvin. Hän olikin osannut sen ihan ulkoa. Kävi niin sääliksi raukkaa, Korven Kustaa, joka akkunan taakse hiipi nähdäkseen vielä kerran synnyinsijan.

Kello löi yksi. Nyt sen olisi pitänyt jo ehtiä. Tuomo oli potkinut itsensä paljaaksi. Hän sulki kirjan ja meni peittelemään. – Jospahan heittäydyn tuohon itsekin kymmeneksi minuutiksi. Sinä aikana varmasti tulee.

Hän oli herkkä ja levoton. Mietekatkelmat tulivat ja menivät.

Raskasta oli ollut heidänkin, uudisasukkaiden. Minkähänlaista olisi ollut, jos olisi mennyt kaupunkiin palvelukseen, semmoistakin ajatusta aikoinaan oli ollut. Työ olisi ollut keveämpää. Aina olisi saanut olla puhtaana ja siistinä. Eikä hänen olisi tarvinnut pelätä kaupungin vaaroja, sen hän tunsi. Ei ollut pienintäkään kiusausta, ehkäpä siksi, kun lapsena oli saanut isättömyydestään kärsiä.

Mutta nyt ei voinut ajatella elämää ilman Tuomasta. Tuntui, niinkuin olisi ollut seipään ympäri kiertynyt humala. Jos joku tuen pois nykäisisi, niin kasaan lysähtäisi.

Kello löi kerran. Puoli kaksiko se jo? Värähti mielessä niinkuin joku olisi hiponut kädellään seivästä... No, onhan iltama voinut alkaa myöhemmin ja kestää myöhempään... Ja toimihenkilöillä on jälkeenpäin puuhaa... Mutta kahteen varmasti tulee.

Pitipä tulla vielä tämä yhdistyspuuha... Mukana joka paikassa, kappaleissa ja kaikessa. Mutta eihän se taitaisi ilman monia puuhia aikoihinkaan tulla.

Joskus tuntui, niinkuin jollakin tavalla olisi pitänyt estää ja pidättää. Peloitti tämä levoton puuha ja meno. Velkaakin oli niin paljon. Ei hän edes tiennyt, miten paljon oli. Unta odotellessa oli usein pitänyt tiedustaa. Mutta Tuomas nukahti iltaisin pian ja aamuisin oli matkoissaan. Kiusaantuneeltakin näytti, milloin näistä puhe tuli.

Pääskynpoikanen hän vain oli. Toinen oli suuri ja taitava emopääsky, joka huolehti kaikesta. Toisinaan se oli hivelevän lähellä, suustaan syötti, rinnallaan lämmitti. Toisinaan se taas lenteli kaukana korkeuksissa, ääntä tuskin kuului. Sieltä laskeutui taas järven pintaan, ihan siivet vettä viistivät. Kissan päitse piti lentää aittapolulla. Ja sitten täyttä vauhtia pienestä navetanakkunasta peloittavan läheltä karmipuuta. Suussa oli poikaselle jotakin hyvää ja päälle tuli temppua ja vikerrystä. – Kun kasvaisi poikasen siivet! Kun uskaltaisi emopääskyn kanssa tuuliin, vaikkapa ei vetten päälle eikä vaaran tuuliin!

Hän luuli säästävänsä toista huolehtiessaan yksin asioistaan. Varmasti olisi molemmin puolin parempi, jos kaikki olisi yhteistä ja avonaista. Ei ollut löytynyt siihen avainta.

Kekseliäs hän oli, niinkuin tämä kotihoito ja voimistelukin osoittavat. Suorastaan rikkaiksi ja riemukkaiksi olivat aamuhetket sen jälkeen muuttuneet. Liikehtimistä kaipasi ja pyyhettä ja hierontaa odotti kuin juhlahetkeä.

Entinen elämänusko oli palautumassa. Tosin rinnanpaine ja pakotus vielä tuntuivat kosteina ja sumuisina päivinä, mutta taakan tunsi voivansa jo kantaa. Lähellä oli ollutkin jo voimien raja. Eipä hänkään ollut uskaltanut sitä toiselle tunnustaa, tuskin itselleenkään. Oli turtunut vain siihen ajatukseen, että kestää niin kauan, kun kestää. Semmoistapa se avonaisuus oli tälläkin puolella.

Oli työ käynyt niin paljon helpommaksi entisestään. Oli loppunut veden ja rehun kanto ja moni muu raskas nostelu.

Mitenkähän voisi hänkin puolestaan vielä lisätä tuloja? Olivat jo vähin lisääntyneetkin. Karjantuotto oli noussut, Helunan vasikasta tulee parempi kuin emonsa.

Kanalanpuoli oli käynyt tuottoisaksi. Kaikki olivat asiaan innostuneita. Kerttu varsinkin. Kanojen elämässä oli tartuttavan valoisaa ja iloista kuin aamuvoimistelussa. Sitähän se olikin: pyörähtelyä, nokkimista, kylpemistä ja muna tuli siinä sivussa kuin leikiten.

Kuluneen maaliskuun aikana olivat kanat antaneet enemmän kuin lehmät. Voita ja maitoa täytyi tosin käyttää omassa ruokataloudessa, mutta sittenkin. Ja melkein samalla vaivalla siinä hoitaisi satakin kanaa. Kuluvana kevännä oli päätettykin haudottaa ainakin viisikymmentä poikasta. Tuomas lupasi kesällä valmistella kanalan.

Hämeenlinnassa kuului olevan siipikarjanhoitokoulu. Kerttu oli jo tinkinyt sinne päästäkseen. Olisikin ihanaa, jos kodin suojissa löytäisi lapsille toimintaa, ettei tarvitsisi laskea maailman karusellikelkkaan.

Kello löi. Löikö se jo kaksi? Hän kavahti istumaan. Onko jotakin tapahtunut?

Hän kävi ajatuksissaan lävitse kaikki mahdolliset viipymisen syyt... Ehkä ovat ruvenneet raivaamaan tupaa... Eivätkä rahatkaan niin pian ole lasketut, nikkeliä ja pieniä seteleitä... Ja siellähän oli puhumassa Arola, tuli vapauttavin mielijohde. Eivät he helpolla suustaan pääse eroon. Viime kerrallakin oli mennä koko yö.

Hän heittäytyi uudelleen sänkyyn, vetäisi peitteen ylleen ja koetti kirkastella edelleen rauhoittavia kuvia... Niin se on käynyt, varmasti. Siellä on menty taas ensikesäiset laitumet ja lanttumaat ja salaojat ja vaikka mitkä. "Oho", hätkähtää Tuomas lopulta. "Minunhan piti olla kotona jo. No, kauankos tuota nuori mies paria virstaa pyyhkäisee? Terve nyt vain!"

Hän nukahti lyhyeen horrosuneen. Mutta hätistetyt peikot alkoivat hiipiä takaisin kuin pahantekijäeläimet heikkoaitaisen niityn laitaan:

– Pääsky ja kesäinen ilta. Minkätakia se lentää noin äkkinäisin kiepauksin...? Ja noin korkealle. Kanahaukkahan siellä... Ja nyt taas tuolla järven päällä, siipi vettä viistämässä. Oliko hän mikä sorsa voileipiä vedenpinnasta sipomaan... Kissaako vielä pitää härnätä... Mikko, Mikko! Pois siitä polulta! Mene hiiriesi kimppuun!

Suuri Kitkan järvi. Sanni yksinään tupansa kynnyksellä... Itkee. Itkeekö se?... Järvenselällä suuret laineet... Karhu metsässä... Sydänmaalla monet vaarat... Oletko yksin jäänyt, Sanni?

... Ma olen Korven Kustaa... Yhäkö se yöllä hiipii. Rosvo ja murhamies... Sydänmaan teillä hiipii... Eikö se ollutkaan Siperiassa... Ei, ei, sanomalehdistä se näkyi, missä kulki... Raaka murha... Järjestysmiestä puukotettu... Mies ammuttu autoonsa... Eikö nyt enää muuta lehdissä... Ja sydänmaan paikoissa matalat ikkunat ja lahoiset puitteet, ja yhä Kustaa hiipii...

Syksyinen sadepäivä. Taivas tihuu kylmää vettään ja rintaan koskee kuin neuloja nielisi. Vasikka isoon metsään eksynyt. Täytyy hakea... Kuka sieltä tulla rahnuaa? Ville? Ei, kun Jussi, Halla-ahon Jussi. Ei oikein vielä pääse selvyyteen, onko se Jussi vai Ville... Mihinkä se menee tuommoisilla vehkeillä?... Mitä? Mitä sillä on aisoilla?... On kuin sumetta tulisi silmiin... Ville, mitä teillä on siinä aisoilla?... Enhän minä mikä Ville, Jussihan minä... Tulija katsoo pitkään... Niin, mutta mitä teillä on siinä aisoilla?... Ruumisarkku? Herra Jumala, onko se arkku. Kuoliko se Anni!... Anni! Jussi vilkaisee taas oudoksuen... Mene kotiin, kun olet noin ohkaisissa. Kyllä minä jo tämän kunnialla kirkolle hoitelen. No, mitä hamuat siinä!... Pim! Pom! pom! Kirkonkellon kumea ääni leikkasi sumuisen ilman halki.

Liisa heräsi hiessä. Kellon lyönnit väreilivät vielä huoneessa.

– Kolme, löikö se jo kolme! Hirveä väristys kävi hänen olemuksensa lävitse, niinkuin armoton mies olisi vetänyt humalan seivästä.

Jotakin hirveätä oli tapahtunut. Hän nousi kuin horkassa, puki hätäisesti ylleen ja vetäisi navettapieksut jalkaansa. Hän lähti juosten kylälle vievää tietä. Rinnassa pisti ja takoi, että henki tahtoi salpautua.

Lunta oli satanut ja yhä satoi. Hän koetti juosta, mutta märkä lumi livetti. Hän hengästyi niin kovin, että täytyi pysähtyä lepäämään.

– Miksi eivät ole tuoneet sanaa? Olisi nyt jo ehtinyt... Se on tapa semmoinen. Pahinta ei ilmoiteta, vasta kiertäen kaartaen aikojen perästä... Mutta nyt täytyy tulla selvä, pian, pian! Hän pakottautui taas puolijuoksuun. Kun suuri väsymys tuli, katseli hän tiehen ja alkoi lukea askeleitaan.

Tämähän oli jo Kujalan niitty. Ja tuolla häämötti lato, jota koulusta palatessa oli peläten kierretty.

Mitä! Mitä mustaa siellä tiellä? Ihmisten hahmot niillä oli! Kuin salaman valaisemana hänelle kirkastui yön tapahtumat ja selvisi, kuka toinen tiellä makaavista oli.

Se raaka mies jossakin ylempänä oli vihdoin saanut tukiseipään irti ja raastoi sitä armottomana humalan lävitse. Humala piti heikkenevillä voimillaan, mutta seiväs ujui vain oksankyhmyt olemusta raastaen.

Hän lysähti kokoon, mutta nousi heti ja puoleksi ryömien kiiruhti eteenpäin heittäytyen Tuomaan ylitse tielle.

– Herää! Nouse!

Hän odotti kuin Jumalan ihmettä, suuteli suuta, silmiä, kaulaa. Hän ei ollut kuollut! Hän ei saa kuolla! Hän käänsi päätä ja puhui korvaan:

– Tuomas, rakas, herää! Minä, Liisa, olen tässä! Mennään kotiin lasten luokse!

Tuomas hengähti pitkään, mutta taju ei palannut. Liisa käsitti, ettei ollut varaa hukata minuuttiakaan. Lääkäri täytyi saada viipymättä. Kujala oli lähinnä. Siellä oli puhelin.

Hän nousi ylös ja heitti takkinsa Tuomaan peitoksi.

Hän juoksi taas, että tahtoi nikahtua... Ei saa kuolla...! Ei saa...! ei saa!, hän latasi voimiaan.

Puolipökerryksissä hän joutui Kujalan asuinrakennuksen eteen. Ovi oli kiinni. Hän takoi nyrkillään oveen, mutta kun liikettä ei kuulunut, alkoi juosta akkunalta akkunalle kolkuttaen. Kamarin akkunaan ilmestyi tuli. Hän juoksi takaisin ovelle ja alkoi kolkuttaa.

– No mikä, mikä nyt semmoinen kiire? Kujala tuli puolipukeissaan ovea avaamaan.

– Tuomas henkihieverissä! Lääkäri! Liisa esitti voimiaan keskittäen kuin sähkösanomaa.

– Kukas se nyt yöllä? Eikä ne ole sentraalitkaan auki.

– Täytyy avata! Liisa pujahti Kujalan ohitse tupaan ja siitä valojuomua pitkin kamariin, jossa tiesi puhelimen olevan. Ei hän ennen ollut puhelinta käyttänyt, mutta tiesi ja arvasi, miten piti menetellä, kävi veiviin ja soitti. Ei kuulunut mitään. Hän soitti uudestaan kauemmin. Kujala ehti sisälle.

– Ei ne vähistä näin yöllä. Täytyy veivata kuin kahvimyllyä.

– Tulkaa te koettamaan, pian!

– No, no koetetaan nyt sitten! Kujala kiersi pitkän soiton. Odotellessa tuntui Liisasta, niinkuin tunteja olisi kulunut.

– Halloo! vastasi Kujala vihdoin. – Tohtorille pitäisi päästä. Tapelleet ovat!

Taas odotusta. Tapelleet? Olisiko Tuomas tapellut?

– Tuota, onko se tohtori? Tämä on Kujala Järvikylältä, päivää? Tuota, eihän tämä päivääkään, tiedä mitenkä sanoisi, kun keskiyöllä ajavat ihmisiä vaivaamaan. Täällä oli illalla jotkin torpparien kemut ja päälle tapeltiin, mitenkäs sitä muuten.

Hän kuunteli ja Liisa kuunteli.

– Ei suinkaan siinä hengenvaaraa...

– On, hengenvaara on! Liisa ehätti väliin.

– Tuota, sanoo, että on, tämä vaimo tässä vieressä. Liisa veti puhelimen kuulotorven Kujalan kädestä.

– Hyvä tohtori, lähtekää heti!... Ei hän elä aamuun!... Eikä me eletä ilman häntä! pääsi kuin tukeuttavan tulpan alta.

– Minä lähden heti! Kujalako sen paikan nimi oli?

– Kantola, Kujalan lähellä!

Ennenkuin tohtori ehti loppusoiton, kiirehti Kujala hätiin.

– Halloo, tuota, tämä on taas Kujala! Se on uusi paikka tästä meiltä vielä eteenpäin. Kyllä ne kievarin pojat sen tietävät. Minä panen meidän pojat korjaamaan sen sinne. Sielläpähän on kotonaan valmiina, jos sattuu vaikka...

Tohtori soitti korvaan ja Kujalan lause jäi sanaa vaille.

– Kiirepä sille! Vai sitä meille, veristä raatoa, muutenkin tässä yö räävääntyy, ajatteli hän itsekseen. Hänelle tuli jo oikein kiire.

– Pojat, peijakkaat! Hän kiirehti tupaan ja kömisteli. – Ylös Kalle ja Antti, hei! Puoliväkisin täytyi hiljakkoin unen päähän päässeet pojat hätistellä lattialle. – No, se nyt on hossaamista. Hevonen valjaisiin ja pian. Ovat tapelleet iltamista tullessaan. Tiedä, vaikka itsekin olisitte siinä pyykissä olleet. Kantola kuuluu olevan henkihieverissä.

Pojat ahmivat housuineen ja saappaineen.

– Pankaa iso ruuna! Se ei häppästele ruumistakaan. Ja sitten ajatte tämän vaimon kanssa aika kyytiä.

– Mutta ei tänne! Liisa odotteli ovella.

– Ei, ei! vahvisti Kujala ja hoputteli poikia, että vain kerkiäisivät ennen tohtorin tuloa. No, oli matkaa kymmenisen kilometriä, eikä hän alusvaatteillaan lähtisi.

Pojat pääsivät ulos ja Kujala hengähti helpotuksesta.

– Vai tänne lattioita rähjäämään ja kuolemaan! Kaikkia se tohtorikin! Eiväthän herrat mitään ajattele!

Hän köpitti sänkyynsä, ja sitä mukaa, kun jalat vällyissä lämpenivät, alkoi hyvämieli kehrätä.

– Kuolee se, sennäköinen se oli muija. Eipähän ensimmäinen, joka päivä niitä oli lehdissä, vaikka tällä paikkakunnalla ei vähään aikaan ole sattunut. Kasperin Santtu sitä on kopauttanut. Mitähän meni nakkelemaan ja ihmisiä haukkumaan...! Harmaa hämähäkki! Kyllä minä sen tiedän, mitä silläkin tarkoitti. Ei Jumala pilkkaa kärsi. Eikä muija tenavain kanssa voi paikkaa pitää, on siinä siksi paljon jo jästiä päällä ja kivulloinen kuuluu olevan tämä muijakin. Lohkee se siitä. Itsekseen tipahtaa kuin omena puusta.

Toisenko omaa? Kuka tässä kenenkään omaa, jos selvällä kaupalla tai vaikka pakkohuutokaupasta... Eikä tässä ole valmisteltu toisen kuolemaa eikä häviötä. Päinvastoin, päinvastoin, hän tyytyväisenä kehräsi. – Moniko olisi noussut keskiyöllä tohtorille soittelemaan ja pannut hevosensa ja renkinsä tieltä raatoja korjailemaan? Ja minun maastanipa se oli reväisty. Kellä tässä kaiken tämän jälkeen olisi parempi osuus lesken naimaosaan... Naimaosaan, mukavasti nesteitä läväytti. Pitäisi sitä kai tässä hänenkin ruveta jo vakituisesti naimaan. Olihan tässä jo renttaa ja elämistä... Nuori ihminen se vielä oli ja naamaltaan korea. Ja aika pirhakka. Pahuus, miten sieppasi kuulotorven! Kun vähän läskillä ja voilla toppaileisi, niin täydestä purisi. Hän piirusteli ja hahmoitteli mielessään ääriviivoja ja muotoja.

Ja tenavat pistäisi töihin! Kyllä tässä piijoille ja rengeille oli saanutkin jo palkkoja maksella!

Mutta ei nyt sentään torpparin jättöpaloja! Ehtaa sen piti olla! Torppa kyllä lohkee ilmankin, se melkein kuin oli jo.

Hän kierähti kyljelleen ja alkoi kuorsata.

19.

Tuomas makasi kaksi viikkoa elämän ja kuoleman rajalla, jonkin kerran silmänsä avasi, mutta sitten taas nukahti tajuttomaksi.

Toinen kuula oli vioittanut rintavaltimoa. Veren hukka oli ollut suuri. Kylmettymisestä seurasi kuume.

Tohtori kävi usein sairaan luona. Liisa ei lähtenyt tuvasta muuta kun kiireisesti lypsylle. Tytöt olivat poissa koulusta ja hoitivat kanat, karjan ja muut askareet.

Pojatkin liikkuivat varpaisillaan. Isä oli sairas ja nukkui. Mutta ei Tuomo olisi jaksanut niin kauan nukkua. Hän hiipi usein ulos ja sulki oven hiljaa.

Tuomas näki ja ymmärsi jotenkuten, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei jaksanut päästä siitä tajuntaan. Tuntui, niinkuin olisi katsellut jostakin ääntä erottavan lasin takaa. Toisin ajoin se läpäisi valoa, toisinaan taas himmensi näönkin epäselväksi kajastukseksi. Lapset liikuskelivat lattialla. Kovin nopeasti jalat liikkuivat. Hänestä näytti, niinkuin olisivat kiipeilleet aina ylöspäin, niinkuin lattia ja seinä olisivat olleet yhtenä. Miten Tuomokin pysyi tuolla seinällä? Jos sieltä putoaisi, niin löisi päänsä murskaksi muurin kylkeen. Piti varottaa, mutta ei saanut ääntä. Nyt se juoksi ovesta, joka oli siellä ylhäällä kuin kattoluukku. Paiskasiko se noin ovea? Nyt se lyö, varmasti lyö akkunat säpäleiksi. Hän oli sulkevinaan silmänsä. Nyt, nyt, kauanpa viipyy, ennenkuin lyö! Ei kuulunut mitään.

Joskus liikkui lattiaseinällä tutun näköinen mies. Hänellä oli silmälasit ja ruskea puku, housut sellaiset, joiden lahkeet olivat räätälin kääntämät. Miksi sanottiin käännöksiä housunlahkeissa? Up... up... enempää ei muistanut. Oli hän tuon miehen nimenkin joskus tietänyt. Se taas alkoi eellä ja ällällä, El... El... ei päässyt sitäkään loppuun.

Ruskeapukuinen mies tuli ihan lähelle ja pisti neulalla ja tunki kainalokuoppaan jotakin lasiputkea. – Älä pistä, teki mieli kieltää, mutta ei saanut sanoja, eikä sitten enää haluttanutkaan, kun hän kerran oli pistänyt. Hän katseli niiden lasiensa takaa niin tutkivasti. Miten osasikaan nuori mies toiseen sillä tavoin katsoa?

Sitten hän vetäisi palttoon ylleen ja lähti laukkuineen. Viimeisenä vilahtivat ovessa ruskeat housunlahkeet, joissa olivat ne räätälin tekemät ups... ups... merkillistä, kun ei vieläkään saanut sanaa kiinni.

Olisi tehnyt mieli pidättää sitä miestä. Tuli niinkuin ikävä tai jonkinlainen pelko. Sen pistämistäkin jo kaipasi, vaikka se sattui.

Mutta kun nosti silmänsä, hävisi pelko. Pääpuolessa istui kuin elävöitynyt enkeli. Hän antoi lusikalla suuhun jotakin, nosti peittoa ja siveli otsaa. Pieni käsikoura kulki keveästi kasvojen yli. Toivoi, että se olisi kulkenut edestakaisin oikein kauan. Toisinaan hän kosketti poskellaan poskea. Se oli pehmeä kuin linnun selkä. Milloin se kauemmin viipyi, herahti värähtelevien ripsien alta pisara, joka suloisesti varistaen tuntui leviävän poskella kuin lääketippa silmän kalvossa. Tuollainen kaiketi oli Jumalan enkeli.

Joskus hänkin poistui ulomma lattiaseinälle, peitteli aina lähtiessään ja katsoi pitkään, silmäpari herahti kosteaksi, mutta välähti senjälkeen taas entistä kirkkaampana kuin mustunut hopea sievesipyyhkäisyn jälkeen.

Siellä hän liikkui ovella. Katselijaa peloitti se aukko. Hän oli kuin kyyhky Noan arkissa. Tuleeko takaisin? Jospa ei tulekaan? Vihdoin, kun pitkän odotuksen jälkeen taas tuli ja lähestyi, tuntui kuin aurinko olisi päässyt pilvestä.

Kun kuume nousi yli neljänkymmenen, kävivät kuumekuvat sekaisemmiksi ja raskaammiksi:

Hän laski mäkeä Tuomo sylissä. Hirveä mäki, aina alaspäin ja vauhti kiihtyi. Teki mieli kaatua, mutta ei kaatunut. Niinkuin horna olisi pitänyt pystyssä ja kuiluun lykännyt. Sukset irtautuivat maasta, mutta vauhti yhä kiihtyi. Alla, missä asti se olikaan, näkyi louhuinen kuilu. Jos sinne suistuisi, ei luun solmua ehjäksi jäisi. Tuomo nojasi luottavaisesti rintaan. "Mennään, mennään, isä!" Nyt hän jännitti voimansa pysyäkseen pystyssä. Mutta suksien kärkipuolet alkoivat painaa hirveästi... Tasapainoisethan ne, kantavoittoisetkin, mikä niitä nyt painoi? Hän huomasi, että kärkiin oli painot sidottu. Muutenkos? Kukahan semmoisenkin koiruuden keksi? Punnuksia, selviä puotipunnuksia ne olivat, luvut ja painomäärätkin näkyivät. Mitä tuossa toisessa? M.k... kolmekymmentäkaksituhatta... kiinnelaina. Entä toisessa? K.A... kaksikymmentätuhatta... Amerikan lesken. Mutta keskellä ilman pitimiä killui punnusnippu kuin helminauha. Lehtosen vekseli, lapamato, uusi nivel syntymässä kuin vesipisara keväisestä räystäspuikosta. Painopiste kallistui yhä eteenpäin. Hän jämitti kaikin voimin pysyäkseen edes siinä asenteessa, missä oli. Selkää ja sivuja poltti kuin tulessa olisivat olleet... Eikö louhikko jo lopu?... Kauemmin se kestää kun taksvärkkärin selkä, kuului Kujalan ääni jostakin ylempää rinteestä... Mennään takaisin, minua peloittaa, isä? Tuomo valitti. Laskijan silmissä pimeni ja sumeni. Hirveä kouristus vihloi sydäntä.

Mikä siinä? Jättiläishämähäkin verkko nevalla aamuauringossa. Mistä se oli kudottukaan? Ohjasnuorasta, ihan selvästi. Ja köysillä oli kiinnitetty tervaskantoihin, mäntyihin ja kallioihin. Kenen metsääkään tämä oli, kun kasvoi noin suuria puita? Ja minkälainen hämähäkki se oli, joka kutoi köydestä verkon? Hän katsasteli ympärilleen ja kauhukseen huomasi olevansa kärpänen, joka oli jaloistaan tarttunut siihen verkkoon. Jossakin lähellä se hirveä otus oli. Ja nyt oli aamu, kohta se lähtisi kokemaan... Minkälainen sillä mahtoi olla kontti, josta tuommoinen seitti lähti...? Ja silmät, ja kynsikammat? Hän koetti irroittaa kärpäsjalkaansa, mutta ei ollut tarpeeksi voimaa... Mitä?... Alempana köysissä tuntui sirinää ja värähtelyä. Hän taivutti päätään ja näki toisia verkkoon sotkeutuneita kärpäsiä ja hyttysiä... Jussiko siinä ja Kaappo...? Ja Siltalan vanhukset leinisine jalkoineen! Pitikö niidenkin takertua tähän paistettaviksi? Etäämpänä kiiltelevässä valossa näkyi toisia pyristelijöitä, tuttuja ja tuntemattomia. Hän potkaisi voimainsa takaa. Verkko vähän heilahteli ja silmä tuntui antavan hiukan perään, mutta ei ollut voimia tarpeeksi. Hiljeni ja tiukkeni taas ennalleen...

Kun useampi yhtäaikaa potkaisisi... Hei, miehet siellä! hän yritti huutaa, mutta kuului pientä sirinää vain... Hei, hei, hyttyset ja kärpäset! hän siritti uudestaan. Päitä ja silmiä kääntyi joka puolella. Oli kumma, kun niinkin pieni ääni kuului. Lankoja pitkin, tottakai, kuuluihan puhelimessakin penikulmien taakse... Potkaistaan yhtä aikaa! Irti meidän on päästävä! sirisi hän uudelleen voimiensa takaa... Ei tästä enää mihinkään! Jussiko se noin?... Minä juuri pääsen omin avuin, kuului ylempää voitonriemuista sirinää... Eikä tässä vielä mitään hätää, pörisi joku huolettomasti sivulla. Kukin sirisi omaa sirinäänsä, mikä valtoihinsa heittäen kuin Jussi, mikä sattumaa odotellen, mikä omin voimin irroitellen irtautumassa olevaa jalkaansa, joka kumminkaan ei irtautunut. Mutta harmaan konttipeikon ellottava läheisyys tuntui kuin mätänevän haaskan haju. Jossakin läheisen puun oksalla se rapisteli silmiään ja aukoi leukojaan. Aavistelevan pelon hyytäessä hän alkoi omin voimin taas reutoa irti jalkojaan, mutta kun väsyksiin asti yritettyään hetken lepäsi, imeytyi niljakka lanka jalkaan kiinni ja taas oli aloitettava kuin alusta.

Koko verkko tärähti. Päivän puolella näkyi verestävät silmät, harmaa kontti ja kynnet kuin viikatteen terät. Kenenkähän vuoro tuli ensinnä?

Mitä tämä keinuminen? Laivassako myrskyssä? Eihän tämä mikä laiva, kun oli takka ja katto ja luukku oli kuin ovi. Ovihan se olikin permannon ja seinän rajassa. Mutta kovinpa se oli kallellaan. Seinä jysähteli pohjakiviin ja korviin kuului vedenkohinaa. Kuinkahan monennen kerran hän oli jo yrittänyt nousta, mutta pää ei liikahtanut. Pohjaan menoa se oli, sen sai jo uskoa. Kunhan toiset pelastuisivat! Liisa ja lapset keräilivät vaatteitaan ja pikku kapineitaan. Hän yritti kiirehtää heitä, mutta ääni tukehtui kuin pumpuliin... Mitä se Liisa...? Huonoja kenkärajoja! Ja Kerttu vanhoja joululehtiä! Antti keräili kelkkaansa pientä sälyään ja Tuomo hääri lapioineen. Lapset olivat vihdoin ovella, mutta Liisa palasi kaapille ja penkoi laatikosta jotakin. Mitä ihmettä se nyt vielä viivyttelee...? Mikä? Mikä sillä nyt on kädessä? Ja miten se noin hirvittävästi painaa, pieni paperinippu?... Mitä? Velkakirjatko? Ja vekseli? Yhäkö sekin mato eli ja hengitti? Ja korot ja korkojen korot!... Miten se raukka niiden kaikkien kanssa nyt yksinään, kun tiukkaa teki yhdessäkin?... Laiva jysähteli kovemmin ja alkoi yhä enemmän kallistua. Mitä se yhä etsi? Löysi vielä yhden paperin. Kaksituhatta markkaa, henkivakuutuskirja! Kovin keveältä näytti raskaan velkanipun rinnalla. Mihinkähän hän sen laittaa, vekseliin vai korkoon vai korkojen korkoon? Mikä hän oli mieheksi, kun noin turvatta rakkaimpansa myrskyyn ajoi?... Liisa kätki kumminkin sen turhanaikaisen pelastusrenkaan povelleen ja lähti raahautumaan luukulle raskaiden kantamustensa kera. Hän, jäävä, ahmi sieluunsa viimeiset näkemykset... Ei se noiden kanssa pitkällekään jaksaisi. Liisa kääntyi ovella ja katsoi vielä kerran kaikkea. Rukoilevan kaihoisa katse liukui hiljaa poispäin. Kuin aurinko olisi sammunut. Kaiken eletyn olisi antanut, kun hän vielä kerran olisi kääntynyt ja katsonut... Lapset, joko nekin olivat menneet? Antti rapsi kynnyksellä kelkkansa jukkoa. Voi, miehevää pikku miestä! Ja noilla voimillako piti nyt auran kurkeen? Jo sai nuoran kiinni ja hypähti jalkaansa sivulle heittäen kynnyksen ylitse. Kelkka tarttui kiinni ja hänen täytyi kääntyä irroittamaan. Suu mutisteli jotakin ja silmissä välähteli päättäväinen ilme... Tuomokin oli vielä kynnyksellä lapioineen. Vaalea tukka heiskui tuulessa. Koko pikku mies heilui lyhyillä jaloillaan lapiollaan tasapainoa tavoitellen. Näkyi puolittain pieni, pyöreä poski ja nykerönenä. Kovempi tuulenpuuska nykäisi. Poika horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin. Valkoinen tukka häilähti. Oliko vene pysynyt vielä edes luukun kohdalla? Kuin pyövelin poltinrauta runteli mielikuvien näkemys ja muisto haaksihylkyyn jäävän miehen rintaa.

20.

Tohtori mittasi tapansa mukaan kuumetta ja koetteli sydämen lyöntiä. Liisa ja lapset seisoivat piirissä ympärillä. Pitkäpä se minuutti nyt taas oli. Vihdoin tohtori hellitti ranteen ja pani kellon taskuunsa. Tuomo oli hiipinyt ihan hänen viereensä ja katsoi kysyvästi sinisillä silmillään. Tohtori otti pojan syliinsä.

– Oho, oletpa sinä painava noin pikkumieheksi!

– Olen! poika myönsi.

– Onko sinulla ollut ikävä, kun isä on niin kauan nukkunut?

– On, tuli koristelematon vastaus totisten silmien takaa.

– Nyt isä jo pian herää ja nousee.

Liisa purskahti itkuun, kätki päänsä esiliinaan ja lähti kävelemään.

– Mikä äidille nyt tuli? hätäilivät pojat. – Eihän nyt enää mitään, kun isä nousee!

Tohtori lähti Tuomon tavaroita katselemaan. Niitä oli paljon: kaksi kelkkaa, kolme lapiota, pyöreä mellipurkki ja tyhjiä tulitikkulaatikolta niin paljon, ettei Tuomo niitä lukea osannut, mahtoiko setäkään? Tyhjiä lankarulliakin oli jo aika joukko ja aina tuli yksi lisää, kun äidiltä tyhjeni. Ne kuuluivat kaikki Tuomolle. Ja sitten oli laatikollinen kaikennäköisiä ja kokoisia laudanpaloja. Niistä voi rakentaa talon ja navetan ja kirkon, kun vain osasi rakentaa. Sai setä koettaa. Setä koetti, mutta ei siitä kaksinen tullut. Tuomoa nauratti, kun setä ei osannut taloa rakentaa, vaikka oli kahdet silmät päässä.

– Osasiko setä sotapeliä?

– Ei, minkälaista se oli?

Poika etsi kiireesti laatikostaan kymmenen pyöreäpäiseksi veistettyä palikkaa ja lankapallon. Sedän piti istua lattialle ja levittää jalkansa. Kalikat aseteltiin jalkojen väliin pystyyn, sai asetella, miten halusi, kun ei toistensa taakse asettanut. Sai niinkin laittaa, mutta silloin kaatui kaksi miestä kerrallaan ja pian niistä sillätavoin loppu tuli. Tuomo asetteli omat miehensä vähän lomittain. Mutta jalat eivät tahtoneet levitä tarpeeksi, käsillä täytyi auttaa.

Peli alkoi. Heiteltiin pallolla vuoroon ja koetettiin saada toisen miehiä nurin. Sedän puolelta keikahti heti ensi yrittämällä, mutta setä ei saanut vielä toisella eikä kolmannellakaan, vaikka oli suuri mies. Hän ei tahtonut osata aina edes jalkojen väliin. Tuomoa nauratti. Hän voitti kaikki kolme peliä. Noustiin ja koottiin palikat laatikkoon. Setä oli huonompi, siitä ei päässyt mihinkään. Mutta hän voisi harjoitella. Eikö hänellä ollut pikku poikaa, jonka kanssa olisi harjoitellut? Ei ollut! Oliko tätiäkään? Oli! No sen kanssa! Oli Tuomokin tyttöjen kanssa, vaikka ei se oikein hyvin käynyt, kun pallo sotkeutui aina hameisiin.

Pudisteltiin sedän housuja. Ei Tuomon koskaan noin likaantunut, mutta eipä hänellä ollutkaan noin suuria ja kauniita housuja.

Ennenkuin tohtori ehti lähteä, heräsi Tuomas. Hänestä tuntui niinkuin olisi jään alatse sukeltanut ja avannon kohdalla vihdoin pullahtanut pintaan. Sinne veden alle pimeyteen oli jäänyt kaikki musta.

Oma tupa tämä oli, permanto suorassa ja ovi entisellä paikallaan. Liisa istui vieressä, katsoi silmiin ja piti kädellään kädestä. Tuomo seisoi vieressä valkotukkineen ja pulloposkineen. Antti kurkki vähän kauempana kuin häpeissään, ja tyttöjen silmäparit vilkkuivat jalkapuolessa. Mutta kuka tuo vieras tuolla etäämpänä? Tohtori, Ellilä, palautui mieleen ja samassa muistui se toinenkin.

– Upslaakit! hän sanoi ääneen ja nauroi.

Liisa nousi hätäytyen, mutta tohtori astui pari askeletta lähemmä ja nauroi.

– Upslaakit housuissanne!

– On, mutta mistä ne nyt ensinnä mieleenne johtuivat?

– Muistin alkupuolen, mutta en loppua! Molemmat miehet nauroivat.

– Olipa se tavallinen rupeama, pari päivää taisi mennä!

– Pari viikkoa!

– No ilmankos hiukaisee!

Taas naurettiin, Liisakin jo mukana.

– Ei anneta suolaista, vaikka hiukaisisi. Eikä saa vielä muutenkaan liiaksi leukojaan liikutella.

– No, ehtii tässä vielä leivän makuun!

– Ehtii vielä moneen muuhunkin makuun, tohtori vakuutteli.

– Kaiketi minä sitten vielä tarkastuksessakin läpäisen?

– Missä tarkastuksessa?

– Vaikkapa henkivakuutustarkastuksessa.

– Varmasti!

Naurettiin taas. Kaikki oli niin hersyvän keväistä. Annettuaan toipumiskauden hoitamisohjeet tohtori hyvästeli ja lähti.

– Mitenkäs palkka?

– Ehditään se sitten, kun tulette tarkastukseen. Hän meni. Pojat lähtivät tielle saakka saattelemaan.

Liisa hengähti vapautuneesti. Onnellisena hän painoi poskensa parroittunutta sänkeä vastaan. Kuumia tippoja herahteli ripsien alta.

– En minä tätä enää osannut toivoa.

– Enkä minä.

Katseltiin käsi kädessä, kunnes Tuomas nukahti virkistävään uneen.

21.

Toipuminen kävi varmasti, vaikka hiljalleen tavanmukaisine jälkikuumeineen.

Vasta kahden viikon kuluttua aikaisintaan saisi nousta, oli lääkäri määrännyt. Täytyi tehdä niinkuin määräys oli. Jaksoihan tuota maata, kun väliin käänsi kylkeä. Kauravelli maistui makealta. Sakeampaa olisi saanut olla.

Eräänä päivänä tuli nimismies pitämään tutkintoa.

Santtu oli löydetty Tuomaan vierestä kuolleena, sydän luodin läpäisemällä. Muistiko ja jaksoiko Kantola selittää, miten kaikki oli tapahtunut?

Tuomas sanoi muistavansa ja kertoi tapahtuman.

– Te siis töyttäsitte häntä rintaan?

– Töyttäsin!

– Tarkoititteko, että ase laukeisi ja kuula sattuisi häneen? Muistelkaa tarkoin, ennenkuin vastaatte.

– Tarkoitin.

– Muistatteko aivan varmasti?

– Muistan, Tuomas harkiten sanoi. – Minulle välähtää tuleva tapahtuma joskus niinkuin ennakkonäkemyksenä. Olen pannut merkille, että tapahtuu niinkuin edellä näen. Silloin näin, että ase laukee vielä kerran ja tappaa, tappaa minut tai tuon. Mielestäni oli Santtu joutilaampi lähtemään, mitä minä siitä kieltäisin. Vai mitä te itse arvelette?

– Arvelen niinkuin te ja olisin tehnyt samalla tavalla! Nimismies puristi jäntevästä Tuomaan kättä. – Ei tästä teille mitään tule ja vaikka tulisikin. Te olitte silloin mies ja olette nyt. Mutta yhtä minun vielä täytyy kysyä. Mihinkä se ase joutui? Sitä ei löytynyt.

– Jos se lensi ojaan! Oletteko etsinyt sieltä?

– Sitä täytyy vielä tutkia. Hyvästi, Toipukaa pian! Seurasi jäntevä miehen puristus. Tuomaasta tuntui niinkuin paino olisi rinnalta vierähtänyt.

Hän oli kauan asiaa tunnossaan tutkistellut. Näkijöitä ei ollut. Olisihan sitä voinut silitellä ja selitellä. Lopuksi oli tullut siihen, että silittelemätön totuus on kaikkein paras. Vaikka linnaa tulisi, niin sittenkin oli se paras. Tunnonrauha oli suurempiarvoinen kuin ihmisten sanonta tai sanomatta jäänti.

Ja kun kerran pääsi siihen, että purkautuminen helpotti, niin piti purkaa enemmänkin. Lasten nukkuessa puhuttiin Liisan kanssa monet ennen puhumatta jääneet asiat. Mitä pitemmälle päästiin, sitä keveämmältä alkoi tuntua, ihan niinkuin kypsynyttä paisetta olisi puristellut. Tuosta silmäkkeestä lähti mätää ja tuostakin vielä vähän. Mutta sittenpä näkyikin alla jo punainen liha ja terve veri.

Hiljaisten toipumispäivien itsetutkistelussa selveni Tuomaalle myös oikea suhtautuminen kaksinaiseen ihmisolemukseensa. Eihän niiden tarvinnut toisiaan vaania eikä olla sodassa keskenään. Jos ne niin olivat, muodostui suhde kuin pahalla miehellä ja vihaisella hevosella. Ruoskan uhalla veti sen vähän kuin veti, mutta kun tilaisuus tuli, niin puri ja potkaisi. Työ ja yhteistoimi muodostuivat kuormaksi ja kiroukseksi kummallekin. Eläinpuoli piti taltutella ja kesyttää, käyttää sen villi, alkuperäinen voima hyödyksi ja virkistykseksi.

Omissa ja toisten ihmisten keskisissä yhteistoimissakin oli ollut liiaksi jännittynyt ja kireä ote. Yleensähän oltiin pienissäkin asioissa hirveän tärkeitä niinkuin tämä ja tulevakin elämä olisi riippunut vain siitä tai siitä. Mikä kaikkeuden napa se oli, pienen maailman pieni ihminen!

Ja hyödyttikö edes ketään itseään tämä tärkeä äreys? Päinvastoin vahingoitti, niinkuin liiaksi karaistu terä kirvestä.

Hän muisti, millä suuriäänisellä tohinalla Kuusisen Sakari ennen valmistautui urheilukilpailuihin. Siinä tuli sanoja ja sarvipäitä, ja jokaisen työnnön edellä tehtiin vaikka minkämoisia etuliikkeitä ja pullisteluja. Eräissä nuorisoseuran kesäjuhlissa oli Sakarin kilpailijana tuntematon, hiljainen mies, ei pullistellut eikä kiroillut, naureskeli vain itsekseen, mutta Sakari sai kuulassa päihinsä metrikaupalla. Niin se oli muissakin toimissa. Vähemmän pullistelua, enemmän naureskelua. Ja enemmän joustavuutta sekä terään että varteen.

21.

Tuomaan syntymäpäivä, toukokuun kymmenes, sattui sunnuntaiksi. Jäiden lähdön jälkeen olivat ilmat muuttuneet nopeasti kesäisiksi. Lähiniittyjen ja lehtometsikköjen silmuruskeus vaihtui vihreydeksi, järventakaisten kukkuloiden violetti tummemmaksi värikkyydeksi. Jääkahleestaan vapautunut järvi eli ja välkehti rannan hersyvien värien vivahteluissa.

Isä nukkui vahvasti, oli tietysti taaskin unohtanut syntymäpäivänsä. Liisa ja tytöt hiipivät ulos. Laidunmaan päivärinteessä oli jo sinivuokkoja, ja kallion alla oli variksenvarvas alkanut versoa. Sidottiin köynnös ja tehtiin seppele.

Varpaillaan hiipien kiirehtivät tytöt koristeineen tupaan. Isä ja pojat nukkuivat hievahtamatta. He kiersivät köynnöksen sängyn ympärille ja asettivat seppeleen isän päähän, varovasti aseteltiin, ettei vain kutkuttanut ja herättänyt.

Vaikeampi oli saada pojat melutta hereille. Saatiin kumminkin ja mentiin ulos lauluharjoitukseen.

Tahtoi tulla erimielisyyttä siitä, mitä laulettaisiin. Tytöt esittivät "Metsäpuroa", "Aamulaulua" ja muita koulussa oppimiaan, Antti "Mamman-Mattia", olihan sekin koulussa opittu. Mutta kun Tuomo ei osannut vielä muuta kuin "Jaakko-kullan", niin päätettiin ottaa se. Siinäpä saivat pojatkin huutaa niin paljon kuin jaksoivat.

Muutettiin jaakkokulta tuomokullaksi ja harjoitettiin väkevästi. Etteihän vain kuulunut tupaan jo ennen aikojaan. Oli toki edessä mäki ja seinä.

Äiti joutui navetasta. Mentiin joukolla tupaan. Isä nukkui yhä, lapset hiipivät sängyn viereen ja aloittivat. Kolmeen kertaan laulettiin, ja pojat hihkasivat vielä kuin kaikuna pari kertaa jälkeenkin.

Isä heräsi, oli vasta heräävinään, haukotteli ja tarkasteli hymysuin iloista kuoroaan. Äiti avasi akkunan. Tuuli toi mullan ja pihkan tuoksua. Korkeuksissa helisi ja soitti kiurupari omaa "tuomaskultaansa", mutta pihakoivussa vihelteli kottarainen, milloin sananvuoron sattui saamaan.

Pojat kiepsahtivat isän viereen sänkyyn. Isän seppelettä koeteltiin kummankin päähän. Meni korviin asti kummallakin. Päästä läpi olisi mennyt, ellei olisi ollut korvat esteenä. Oli nekin hyvät olemassa.

– Ettekö enää osaa voimistella? isä tiedusti.

– Osataan!

Pojat heittivät housunsa ja menivät lattialle näyttämään. Tytötkin innostuivat mukaan. Isän sairauden aikana oli jäänyt, mutta ei unohtunut.

Pojat keksivät uusia temppuja. Antti seisoi päällään seinää vasten ja Tuomo heitti takaperin kuperkeikan. Oli se vain sekin semmoinen temppu, etteivät tytöt pystyneet.

Äiti antoi pyyhkeen. Pojat tulivat vuoroon isän rinnalle. Isän piti puristaa käsivarsista, jos kovin kylmältä tuntuisi. Tuntui kokolailla. Mutta kuiva pyyhe lämmitti suloisesti. Ja kun isä vielä vähän hieroskeli, mentiin taas temppuilemaan.

– Entä isä?

Voimistelu ei käynyt vielä laatuun. Jonkin kerran piti sentään oikaista käsivarret ja vetäistä keuhkoihin kevättuntuista ilmaa. Mutta kylmä pyyhe teki hyvää. Niinkuin se ympärillä tuoksuva ja helisevä kesä olisi tullut sänkyyn asti ja imeytynyt selkään ja rintaan.

Pyyhittyään Liisa hieroi. Ohkaisemmiksi olivat käyneet täyteläiset rintalihakset, mutta veri kulki entisiä teitään. Kylvyn ja keveän hieronnan saanut iho punersi ruskehtavana.

– Pitäisiköhän ajaa parta? isä tiedusti.

– Tottakai, kun oli syntymäpäivä ja pyhä!

Riemun kilvassa haettiin kaapista veitsi ja peili, saippua ja muut vehkeet. Veistä piti teroittaa. Missähän vyöhihna oli, vai oliko tallella enää ollenkaan? Löydettiin jostakin loukosta. Antti piti toisesta päästä. Hips, sips, sips, äännähteli veitsi ja välkehti auringon valossa. Tytöt olivat tehneet saippuavaahtoa kahvikuppiin. Tuli kiista, kuka pääsi sutimaan. No, kuka oli paras maalaamaan? Tytöillä kummallakin oli sama numero todistuksessa, mutta Antilla oli enimmän piirustuksia koulun kaapissa. Oli kaupungit ja junat ja lentokoneetkin oli. Sitä eivät tytöt varmaan olisi osanneet piirtää eikä maalata. Antti pääsi.

– Mutta älä vain kittaa isän suuta umpeen, varoiteltiin. Tuomo piti peiliä. Hyvin kävi isältä ajaminen, vaikka kieltä täytyi pitää lestinä, kun posket olivat painuneet sisäänpäin. Poikia nauratti isän pullistelut. Nauratti itseäkin, kun muisti omia ajatuksiaan. Näin sitä heti joutui ensimmäisessä tehtävässään pullistelemaan.

Voimistelun ja parranajon aikana oli äiti jo kerinnyt laittaa aamiaisen. Se katettiin rahille isän sängyn viereen. Kaksi kananmunaa oli kullekin ja uunijuustoa jälkiruoaksi. Nostettiin molemmat rahit sängyn viereen. Mutta eihän penkki voinut olla yhtä korkea kuin pöytä, eikä pöytä saanut olla niin kapea kuin penkki. Pantiin molemmat rahit pöydäksi. Permanto oli penkkinä. Äiti sai istua sängynlaidalla, kun oli siinä tottunut istumaan.

Pienillä lusikoilla pisteltiin voita munan nokkaan. Kovinpa äiti olikin nyt antelias, varmaan isän syntymäpäivän takia.

Isälle kertoiltiin asioita. Nyt hänen olisi pitänyt päästä navettaan. Kaksikymmentäviisikin munaa oli tullut yhtenä päivänä. Ja Tipalla oli kymmenen ristiä peräkkäin.

Kolme kanaa oli jo hautomassa. – Tekeehän isä kanalan jo ensi kesänä. – Ja minä pääsen Hämeenlinnaan kouluun! Kirkkaita silmiä ja heiluvia suita välkkyi sängyn laidan ylitse. Kun yhdelle jotakin lupasi, niin toinen oli kohta kimpussa, mikä onkineen tai muine tärkeine asioineen.

Aamiaisen jälkeen pojat juoksivat ulos. Äiti ja tytöt hävisivät myös astiat korjailtuaan. Ulkoisten äänten helke pääsi taas avatusta akkunasta. Auringon silta kultasi lattiaa.

Eteisestä kuului raskasta liikehtimistä. Äijälä kolisteli tupaan rautakorkoisissa saappaissaan.

– Terveeks! Hän tuli ja puristi, että tuntui.

– Ottakaa tuoli ja käykää istumaan!

– Eipä haitaksi! Lekottaa tuo päiväkin jo vanhoihin takkukarvoihin. Hän nosti tuolin sängyn viereen ja istui tapansa mukaan selustalautaa vasten keinuskelemaan.

– Hyvin se isäntä vain jakseskelee!

– Hätäkö vanhan ruunan palolla! Mutta taidatpa tuosta selvitä mieheksi vielä sinäkin, vaikka sen Santturähjän piti sinusta seulaa rakentaa.

– Mikä tässä? Eihän veri nyt niin vetelää liene, että kahdesta herneen reiästä kuiviin kerkiäisi, Tuomas naureskeli.

– Eipä liikoja ole jäänyt, koska naamasi punoittaa kuin läkkituopin pohja. Mutta tapporahat sinä tarvitsisit! Äijä keinahti, että tuoli räsähti. – Maksetaan se pienemmistäkin roskaelävistä! Niin ne pitäisi nitistää joka sorkka! Mikä häärää puukko kourassa, niin puukosta kurkkuun, mikä napsuttelee pyssyllä, niin paukku kuonoon, kukin omalla vehkeellään, niinkuin Mooseksen laki määrää! Eivätköhän katoaisi kuin siipikusiaiset sateella!

Tuoli remahti taas.

– Ja pirtusaksat ja kanisterikauppiaat veisi kuopan reunalle ukko kun ukko! Tapetaanhan se käärmekin, tavataanpa se missä tahansa. Mitä tämä tämmöinen vellinkeitto? Minä otan ryypyn itsekin. Mutta minä otan apteekista vaikka tärpättiä. Ei pitäisi kaiken maailman Santtujen antaa hämmentää savivelliksi selviä lähteitä.

Esitelmä päättyi pitkään ja tukevanpuoleiseen roiskaukseen:

– Mitäs minä näistä! Papin asia on puhua ja tuomarin tuomita. Poikkesin vain katsomaan, vieläkö sinusta tulee miestä.

– Miltä näyttää? Tuomas naurahti.

– Tulee, kun et kesken aikojaan lähde tallukoimaan. Minä panen huomenna hevosen ja pojan tänne kaurantekoon.

– Mutta onhan teillä...

– On meillä ja meiltä annetaan, kun sattuu mies, jolle annetaan. Hän kaivoi lompakon taskustaan. Tästä saat aluksi. Hän pisti shekin Tuomaan kouraan.

– Kymmenentuhatta! Mitäs te nyt oikein meinaatte?

– Kyllä minä tiedän, mitä minä meinaan. Ja tiedän minä senkin, mitä Kujala nauraa ja meinaa. Mutta se vasta oikein nauraa, joka viimeksi nauraa. Lähetä kassaan ja pane kireimpiin asioihisi. Kyllä ne minun koukeroni siellä tuntevat.

– Enhän minä näin paljoa!

– Pane talteen, ellet tarvitse! Minä sen kirjoitin, enkä uutta kirjoita.

– Otanhan minä, mutta kyllä minä sen teille takaisin maksan, ei tarvitse epäillä!

– Olenkos minä epäillyt? Naurahdettiin, vanha ja nuori.

– Lähdenkin tästä. Täytyy Isonsuon kautta.

– Tehdään ensin kirja.

– Muistetaan ne tasaiset markat ilman kirjoja ja karttoja. Hyvästi nyt vain!

– Odottakaa, kun Liisa tulee! Juodaan edes kahvit, Tuomas vielä esteli.

– Juodaan toisen kerran. Pistin juuri tupakat suihin, menisivät haaskioon.

Äijälä meni jo ovella, että korkoraudat kolisivat.

Tuomas nousi istualleen sängyssä. Vanha, leveä keinutuoli houkutteli muutaman askelen päässä, auringon sillalla. Hän heitti peiton hartioilleen ja käänsi jalkansa laidan ylitse. Noususta ei tullut ensi yrittämällä mitään, oli kuin painon keskipiste olisi siirtynyt selkäpuoleen. Kiertäen hän lopulta pääsi jaloilleen, mutta voimattomaksi oli vienyt. – Kuin vesivellillä juotettu vasikka, hän itsekseen naurahti ja hissautui muutamalla askelella keinutuoliin.

Tiellä, juuri portista kääntymässä, vilahti vielä Äijälän leveä hartiapuoli. Pojat melskasivat ojalla ja mylly pyöri. Etupellon heinänoras levittäytyi mäen alle vihreänä mattona, mutta rantapalan ruislaiho oli mustanpuhuvaa, voimakastuntuista. Takana vilkutti järvi silmäänsä sinisenä, punaisena, taisi herkutella sateenkaaren kaikilla väreillä.

Näkemys huumasi. Hän sulki hetkeksi silmänsä. Mieleen välähti taas väkevä ennakkonäkemys:

Ojalla melskasivat lapset. Mitä ne jo olivatkaan: lastenlastenlapsia. Mutta lapsia olivat: Kerttua, Anttia, Tuomoa, samanlaisia pellavapäitä ja puolikashenkselin miehiä kuin ennenkin. Ja mylly pyöri... Oliko tuo nyt entinen rantapelto, joka noin julmatonta kortta työnsi? Ja pää oli korttelin mittainen... Ja juurikasvejako ne olivat nuo kyynärän korkuiset kylpyvastat? ei suinkaan lanttua, oli keksitty kai jokin uusi röyhäävämpi laji... Mäenrinteessä oli navetta vielä hahmollaan, olipas vielä. Se tietoisuus hytkäytti mukavasti rinnassa. Mutta rinnalle oli ilmestynyt koppelia ja akkunaa. Lasistako nyt jo kannatti seiniä rakentaa? Ja lasien takana kävi pölinä ja kaakatus. Kuinkahan monta sataa niitä jo oli? Tuhansia taisi olla... Mikä? Mikä se tuolla kalliolla pilkistelee? Kettu! Kumma, kun uskaltaa päivällä noin julkiselle paikalle. Ja tuolla toinen! Ja kolmas! Ja neljäs! Ai, mutta sehän onkin jo talon karjaa... Mitä ne haavin kanssa niityllä? Kalalampihan siinä, se jota Vihtorin kanssa aloiteltiin. Ja tuommoisen porsaan nosti! Ainakin kolmikiloinen vetkahteli verkkopussissa päivää vasten... Rannassa rankatteli ankkoja ja hanhia ja muita harmaita ja hallavia räpyläjalkoja... Mutta mikä se tuo iso lintu? Lentokone! Sillä käydään aamuisin torilla... Lentokoneella torilla... Eikös autoilla enää kuljeta... Ei, viimeinen "fordi" vietiin viisikymmentä vuotta sitten museoon...

– Sinäkö istumassa! Nukuitko? Liisa nosti pudonnutta peittoa ja istahti viereen.

– Ei, enhän minä. Nousin vain katsomaan kesää ja painui luomet kiinni. Vie tämä talteen. Hän antoi shekin Liisalle.

– Mistä sinä tämän?

– Äijälä antoi.

– Lainaksiko?

– Lainaksi, pyytämättä, kun luuli meidän tarvitsevan.

– Ihmiset ovat parempia kuin kuoresta näkyy. Liisa pyyhkäisi silmiään ja vei paperin kaappiin.

Hän istahti uudelleen Tuomaan viereen.

– Näin me tässä ensi kerrankin istuimme! Kummankin mielessä välähti vuosientakainen muisto.

Oli viimeinen kuulutuspyhä. He olivat käyneet kirkossa. Liisa oli poikennut rukinsijaansa katsomaan. Ei mitenkään olisi kehdannut, mutta mihinkä kärryiltä pääsi, kun toinen ei päästänyt. Vanhukset olivat ulkosalla ja kissa kehräsi takkakivellä. Tässä samalla paikalla oli tämä keinutuoli. Käsi kädessä oli juostu siihen suoraan, vallaton, hullutteleva poika, arka, punasteleva tyttö. Oli keinuttu pitkä aika, tunti, ehkä pari. Kuiskimalla oli puhuttu. Oikeastaan vain poika kuiski, tyttö kuunteli ja punastui. Poika oli letittänyt tukankin uudestaan ja solminut punaisen nauhan rusettisolmuun.

Eteisestä kuului keveää varpaan ripsettä. Tuomo pyyhälsi tupaan punoittavana ja hengästyneenä.

– Kesä tulee! Hän tarttui isän käsiin ja kiipesi polvelle.

– Mistä sinä sen tiedät?

– Setä sanoi.

– Mutta eipä Tuomo tiedä, mistä kesä tulee, järveltä vaiko niityltä?

Poika katsoi kumpaakin silmiin ja mietti hetken.

– Tietääpäs! Järveltä ja niityltä!

– Vai kahta tietä, niinpä taitaa tullakin, kyselijät nauroivat.

– Mutta minkäsnäköinen kolttu sillä on? Sininen vaiko punainen?

– Sininen ja punainen!

Tuulenhenkäys leyhähti, ovestako vai akkunasta? Taisi kummastakin. Ja kiuru ja kottarainen vetelivät kilvassa virsiään.

Pikku miestä alkoi raukaista. Ruskettunut käsivarsi meni suuhun ja pää vaipui äidin polvelle kuin tyynylle. Vähitellen sinne enin osa koko miehestä luisui, vain jalat jäivät isän syliin. Kuin välipuu parihevosilla, pienemmällä pitempi puoli.

He katsahtivat toisiinsa. Kesä tulee, heillekin, niityltä ja järveltä.