[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fi7jjw-4LU9nLXLuzzXpTCCcqSS4RDLgfz49LVs9-2ZY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2007,"Taistelun takaa","Karhumäki, Urho",1891,1947,"2007-karhumaki-urho-taistelun-takaa","2007__Karhumäki_Urho__Taistelun_takaa","Romaani","romaani",[],[],"fi",1930,null,36182,228906,true,[],[],[],"Romaani sijoittuu sisällissodan jälkeiseen aikaan ja seuraa torppari Tuomaksen pyrkimyksiä itsenäistyä pientilalliseksi. Teos kuvaa maanhankintaa, kovaa työntekoa sekä hiihtokilpailua, joka nousee merkittävään osaan miehen pyrkiessä jättämään menneisyyden taakseen.","Urho Karhumäen 'Taistelun takaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2007. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELUN TAKAA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nURHO KARHUMÄKI\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\n1.\n\n\nVuokralautakunnan arviokatselmus oli päättynyt. Miehet seisoskelivat\npihamaalla; kirjuri pisteli muistikirjaansa vielä joitakin merkintöjä.\n\nTuomas, torpan omistaja ja ostaja oli jättäytynyt joukosta jälkeenpäin.\nHän oli puolivälissä neljääkymmentä oleva lyhyenläntä, jämeäpiirteinen\nmies. Huhtikuisen ilta-auringon kajo loi väkevän punerruksen hänen\nahavoituneille kasvoilleen, joiden voimakkaat, melkein väkivaltaisen\njyrkiltä vaikuttavat ääriviivat leikkautuivat ilmavaa taustaa vasten\nkuin tummavärinen taulu haalistuneesta seinäpaperista.\n\nHän katsoi rantaan päin avartuvia peltosarkojaan, joiden ojanotkelmissa\nvielä likainen hankivyö piileskeli, katsoi siitä edemmäkin\nkotilahdelle, jonka keväinen harmaus kirkastui muistojen tajussa\nlapsuuskesien värikkääksi sineksi. Järveltä siirtyi hänen katseensa\nvastakkaiselle puolelle, raiskattuun mäkeen. Sieltä häämöttivät\nvielä talvellisen hakkauksen jäljet, kaadettujen tukkipuiden oksat\nja latvukset, muodostaen epämääräisen latteita varjoja hämärtyvään\nrinteeseen.\n\nHänen kasvojensa juomut kovettuivat ja silmissä välähti kylmää. Mutta\nse lientyi, kun hän jälleen kääntyi ruskon kajossa läikehtivän pellon\nja rannan puoleen.\n\nKuin päätöksen tehneenä hän tempautui mietteistään ja käveli ripein\naskelin tupaan, jonne toiset olivat jo ennättäneet.\n\nPuheenjohtaja ja kirjuri olivat asettuneet pöydän äärelle, mutta\nÄijälän Aapa, toinen lautakunnan jäsenistä istui kahareisin\nkeskilattialle asettamallaan tuolilla jalkojensa varassa keinutellen.\nMyyjä, Kujalan Köpi, kiersi tössähtelevillä lihavan miehen askeleilla\nhuonetta kuin kärpänen paistia.\n\nTuomas pisti lakkinsa ovensuunaulaan ja istahti uunin luokse.\nPuheenjohtaja rykäisi.\n\n-- No niin, käydäänpä asiaan. Kokonaispinta-alaksi tulee\nkaksikymmentäkaksi hehtaaria eli neljäkymmentäneljä tynnyrinalaa,\nsiitä peltomaaksi Kantolan torpan entiset pellot seitsemän ja puoli\nhehtaaria, kolmisen hehtaaria puolivalmista niittymaata ja loppu\nmetsämaata, niinkuin tässä katseltu on. Mitä myyjä pitää hintana?\n\nKujala pysähtyi ja vilkuili miehestä toiseen kuin maaperää\ntunnustellen. Oli hänellä vaatimus jo aikoja valmiiksi mietittynä,\nmutta tuntui tällä hetkellä vaikealta sanoa ääneen. Äijälä pahuuskin\nsiinä, aina muutenkin virnu leukapielessä. Kysymykseen vastaamatta hän\nalkoi kiertää kipeää paikkaa.\n\n-- Tässä on hyvät pellot, paremmat kuin monissa perintötaloissa.\nEntäs niitty. Kun vähän raivailee, niin jopahan lähti heinää. Ei ole\nliiemmäksi itsellänikään, mutta eihän tässä auta kadehtia. Ja kun nyt\nkerran ne lait ja asetuksetkin...\n\nHyvään alkuun päästyään olisi Köpi jatkanut ja köpitellyt\npitemmällekin, mutta Äijälä roiskautti tupakkasyljen, jonka pirsteet\nroiskuivat puhujan varpaille saakka. Roiskauksen perästä olisi pian\nlähtenyt sakeampaa, sehän tunnettiin entuudestaan.\n\nKöpi näki parhaimmaksi kiiruhtaa asiaan.\n\n-- Viisikymmentäkaksituhatta olen meinannut. Tuli äänettömyys. Äijälän\nposket mutruilivat uutta lähetystä ladaten.\n\nKöpi kiirehti tasoittelemaan.\n\n-- Voihan se poskeisesta paljoltakin tuntua, voi tuntua, kun ei\najattele, mutta kun kaiken ottaa huomioon, tuota, pellon ja niityn ja\nmetsän, niin kristillinen vaatimus...\n\nEsityksen keskeytti naurunrämäys, joka särkyi vielä säröisemmäksi\nkaikutilan puutteessa. Kirjuri katsahti vaistomaisesti seinälle kuin\nnähdäkseen, oliko se tarttunut jalastaan johonkin rakoseen, vai\nkiertelikö parempaa kiinnepaikkaa hakien.\n\nÄijälä roiskautti uuden latauksensa parin sylen päähän, ja ennenkuin\nKujala ehti väliin, räväytteli naskaleita parrastaan.\n\n-- Vai kristillinen vaatimus! Vai niissä tumpuissa pistit vielä pari\ntuhatta päälle! Niistä näreenvesoistako, joita et ehtinyt rapsia\naidanvitsoiksi?\n\nKujalan silmät rapisivat hetken aikaa, ennenkuin sai sanottavansa\nsanoiksi.\n\n-- On siellä, tuota, on siellä hyvä pohja.\n\n-- On. Luja kalliopohja.\n\nPuheenjohtaja, rauhan ja sovittelujen mies, rykäisi ja koetti johtaa\nväljemmille vesille.\n\n-- No niin, myyjän alkuvaatimus on nyt kuultu. Mitä sanoo ostaja?\n\n-- Kolmekymmentätuhatta, kun raiskasitte mäen, tuli uunin puolelta\narvelematon tarjous.\n\n-- Vai kolmekymmentä! Herra jumala, kun ilmaiseksi meinaa toisen omaa.\nKujala kiersi kiivaasti piiriään. Merkeistä päättäen oli Äijälällä taas\npanos valmiina, mutta toinen kerkisi edelle.\n\n-- Johan nyt yksin peltomaakin näillä mailla enemmän maksaa, saati\nvalmiiksi raivattu hyvä pelto.\n\n-- Kuka on raivannut? Tuomas kysäisi.\n\n-- Jaa kuka? Kukapa niihin puumerkkinsä jätti multiin ja peltoihin.\nMutta maa, niin pellon maa kuin muukin maa, on minun, niinkuin\nkirjoista ja kartoista näkyy. Ja entäs kun on lähes puoli kilometriä\nrantaa, kaunista rantaa.\n\n-- Ellei olisikaan, niin saisitte itse pitää peltomaanne ja kallionne.\n\nNäytti kärjistyvän. Puheenjohtaja tarttui asiaan. Oli johdettu yhteen\npahempiakin. Sovintokauppa tästäkin piti syntyä. Myyjä sai pudottaa ja\nostaja nostaa. Olihan laki. Se kyllä panisi asiat oikealle tolalle.\nMutta kauniimpaa oli sopia. Ei pakkotoimista tullut muuta kuin turhia\nkuluja.\n\nMyyjä sai heti pudottaa viisituhatta ja kaupantekijäisinä\nvitsasnäreiden hinnan. Ostaja nosti tuhannen ja niin edelleen\njatkettiin. Kun puheenjohtajan keinot alkoivat loppua, tarttui Äijälä\nasiaan, ruittasi ja täräytti. Taas hätkähti Kujala kuin jänis koiran\nedellä.\n\nHoukutellen ja hätistellen päästiin yhtymään yhteen\nkolmessakymmenessäviidessä. Kujalan mielestä meni hävyttömän halpaan,\nmutta Äijälä tuumi, että kalutuista kallioista tuli kymmenkuntatuhatta\ntulevien perunoiden varalle, ja ettei entinen mökin mies sellaisista\nveloista ikinä kunnialla ketaroilleen nouse, sillä tölli on tölli ja\ntöllinä pysyy, vaikka viidesti taloksi pyykitettäisiin.\n\nKirjuri alkoi valmistella kauppakirjaa ja huoneessa syntyi taas\npitkähkö äänettömyys.\n\nKujalalla oli äskeisen menetyksen jälkeen jotakin tunnollaan, ja siinä\nodotellessa hän näki ajan soveliaaksi.\n\n-- No nyt sitä sinäkin tulet isännäksi. Sopii näyttää meille\nvanhemmille, mitenkä uusi luuta lakaisee.\n\nÄijälällä ei liene ollut mitään valmiina, -- tai ehkä oli samaa\nmieltäkin, ja Kujala intoutui jatkamaan:\n\n-- Mutta punikkimaiset meiningit heitä heti kerrassa. Kun pääsit nyt\nisännäksi ja maanomistajaksi, niin näytä, mitä osaat tehdä tämän maan,\ntuota, koko valtakunnankin ja kansakunnankin...\n\nToisen kerran keskeytti repivä naurunrämäys. Kirjuri katsahti taas\ntyöstään seinälle.\n\nKujala pysähtyi silmiään räpytellen pöydän kulmalle. Äijälän parrasta\nalkoi tippua suolaista äskeiseen imelävelliin.\n\n-- Vai valtakunnan ja kansakunnankin. Sinullepa sattuikin makoinen\nevankeljumi. Vaikka sinäpä tuota tiedät, kun olet ähmästellyt tämän\nvaltakunnan hyväksi. Et kerinnyt rintamallekaan, niinkuin muut ikäisesi\nja vanhemmatkin miehet. No, täytyihän se joku olla näitä torppareitakin\npaimentelemassa ja sorakuopalle toimittelemassa, ja kukapas siihen\nolisi ollut sen sopivampi kuin sinä. Oletko sinä vielä jotain muutakin\ntehnyt tämän valtakunnan hyväksi, en ole sattunut kuulemaan.\n\nKujalan silmät rapisivat, mutta sanoja ei löytynyt, vain jotakin\nmutinaa hävyttömistä ihmisistä, joiden sanottavia ei parannut ottaa\ntäydestä.\n\nOnneksi oli kauppakirja tällävälin valmistunut ja puheenjohtaja löysi\nallekirjoituksista ja muista päättelemisistä vapauttavaa hommaa.\n\nOstaja maksoi heti kymmenentuhatta, toinen kymmenentuhatta piti\nsuorittaa vuoden kuluttua, ja loppu kahden vuoden, asianmukaisine,\nkauppakirjan päiväämisestä luettavine korkoineen.\n\nMiehet lähtivät. Tuomas istahti järvenpuoleiselle akkunapenkille.\nRannanpuoli oli jo hävinnyt kevätyön tummaan pehmeyteen, mutta mäen\npuolta valaisi vielä häipyneen päivän kajo.\n\nTuomaan mielessä ourahteli oudosti lämmittäviä tunteita.\n\nOmaa maata! Oliko se nyt ikuisesti omaa, tämä mäki, peltorinne,\nrantakaistale. Ei kontrahdin pykälöitä, ei häädön pelkoa, jos jaksoi\njaloillaan pysyä.\n\nJaksaisiko? Täytyi jaksaa!\n\nPihan laidassa kuoppakummulla kasvoi kuusi. Sekin oli nyt oma. Ei\nkukaan tulisi enää kaatamaan, kun kerran oli tähän päivään säilynyt.\nMyrskykään ei kaataisi, sillä vuosien tuulissa se oli kaivanut juurensa\nsyvälle perusmultiin. Niin pitäisi ihmisenkin tehdä.\n\nKamarin ovelta lähestyi joku kevein askelin. Tuomas tapaili takakäteen\nja löysi käsivarren, ranteen, sormet. Hän nojautui taaksepäin ja poski\nhipui poskeen.\n\n-- Kantolan emäntä, hän tuskin kuultavasta kuiskasi.\n\nMutta emännän, entisen Rantalan pikku piian veret sävähtivät, niinkuin\nhänet olisi pahanteosta tavattu, ja Tuomas tunsi, miten sileä poski\nlämpenemistään lämpeni.\n\nLiisa parka! Ei kehdannut olla emäntä, vaikka yli vuosikymmenen oli\nsaanut kantaa emännän raskasta taakkaa. Neljä lasta, lehmät ja vasikat.\nSiihen monet muut työt ja huolet. Yhden kesän oli joutunut huolehtimaan\nmyös miehen tehtävistä, kun isäntä itse oli ollut \"kesälomalla\". Ellei\nolisi ollut Kujalan tapainen kuhnuri ärsyttämässä, niin tuskinpa\nhänkään niille matkoille olisi joutunut.\n\nKovin oli vaimoon koskenut se koettelemusten vuosi. Tuomaasta tuntui,\nniinkuin suuri mehiläispörriäinen olisi karvaisine jalkoineen\nistahtanut sinikellon kukkalehdille. Liian suuri ehkä oli ollut paino\nhennon vanan kannettavaksi.\n\nTuomaan mielessä välähti kahdenkymmenenviidenvuoden takainen muisto.\nKäytiin kansakoulua, Liisa, hän ja monet muut. Erään talvisuojan aikana\nolivat he metsäkulmaiset rakentaneet lumilinnan Kivistön ahteeseen.\nSiinä erkani heidän tiensä pääkylän valtatiestä.\n\nLiisa ja muut tytöt juoksivat linnan turviin. Hänen ja myllärin\nRikun piti puolustaa. Muita poikia ei silloin metsäkulmalta koulussa\nollutkaan. Hyökkäysjoukon päämiehenä oli Töyrylän Ville, suurikokoinen\nkoljatti, joka ei väsynyt yhä uusia metkuja ja ilkeyksiä keksiessään.\n\nPuolustajilla oli linnan sisällä varattuja palloja. Etuseinä oli\njähmettynyt niin paljon, että kesti pommituksen. Mutta se oli matala.\nPallon tullessa piti aina kumartaa.\n\nKerran kun hän taas väisti Villen kovaksi puserrettua palloa, nosti\nLiisa huomaamatta päätään ja pallo sattui hänen silmäänsä.\n\nVille ja muut hyökkääjät loikkivat matkoihinsa, mutta he toiset jäivät\nhoivaamaan itkua tihertävää pikkutyttöä. Pitkän aikaa oli häntä unessa\nvaivannut syyttömän silmään sattunut isku, niinkuin itse olisi ollut\nsiihen syypää. Ei olisi pitänyt väistää.\n\nLumilinnassa kaiketi nytkin oltiin. Liisa ja nuo vielä vähäisemmät\netsivät turvaa. Hyökkääjiä on ympärillä ja palloja tulee. Ei saisi\nväistää.\n\nKuu oli noussut ja valaisi pimentynyttä huonetta. Kerttu ja Maija\nnukkuivat saman peiton alla sängyssään, nenänykeröt vain näkyivät.\nTuomas, isän kaima ja nuorimmainen, jota Tuomoksi nimitettiin, oli\ntapansa mukaan hissautunut isän ja äidin sänkyyn, vaikka oma siinä\nvieressä valmiina odotteli.\n\nAntti oli nukahtanut penkille. Koko iltapäivän hän oli lapioineen\nollut pellonojalla vesiä laskemassa. Tupaan tultuaan oli hän jostakin\nlöytänyt vanhat huopasensa, joiden kummankin kärkipuolelle oli palanut\nlantin kokoinen reikä. Selällään, kädet pään alla, veteli ojuri siinä\nunia syvin henkäyksin. Tossun kärki viipahti silloin tällöin.\n\nNaisen hento varsi vaipui miehen vahvojen käsivartten varaan. Mies\ntunsi verensä ylivoimaisuuden.\n\nKuun valojuomu keskilattialla yhä voimistui. Sängystä ja penkin\nlatvalta kuului lasten tasainen hengitys väliin vuorottain, väliin\nyhteen osuen.\n\nMutta uuden talon isäntä ja emäntä istuivat käsityksin vielä pitkän\ntovin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nHuomenna kylvämme lanttua, puheli Tuomas tallissa ilta-apetta\ntehdessään, puheli Riennolle, joka pitkän kevätpäivän oli äestä\nvetänyt, ja puheli Antille, joka uskollisesti lapiollaan oli multia\nlevitellyt ja nytkin punakkana seurasi isän illastushommia.\n\nEdellisenä keväänä oli Antti juurikasvien kylvön aikaan ollut sairaana\nja sen edellisestä oli hänellä vain hämärä muisto. Siemenet olivat\npieniä ja mustia kuin kirput, sen hän muisti. Jollakin kepillä oli isä\npeltoa lykellyt.\n\n-- Kylvätkö sinä taas kepillä? hän tiedusti.\n\n-- Nyt kylvetään niillä pienillä rattailla, jotka minä viime viikolla\ntoin.\n\n-- Anna minunkin kylvää, Antti innostui ja tuli nykimään hihasta.\n\n-- Et sinä jaksa.\n\n-- Jaksan, jaksan vetää. Jaksaapahan Rientokin kärryjä.\n\n-- Riento on suuri. Eikä niitä vedetä, vaan lykätään.\n\n-- Niistä kuokanvarsistako? Antti hyppeli innoissaan.\n\n-- Niistä. Tarvitsee lykätä niin suoraan kuin siltapalkin rakoa ajaisi.\n\nOsasi Antti siltapalkin rakoa kulkea. Monta kertaa oli koettanut.\nSovittiin, että hän saisi tyhjiltään lykellä tiellä niin paljon kuin\nhalutti ja siementen kanssa pellollakin vähän alamäkeen, ei paljoa,\nsillä mustat siemenkirput olivat kovin kalliita. Ihan isääkin peloitti\nruveta niitä kylvämään.\n\nUni ei tahtonut tulla Antin silmään. Mitenkähän se pikku kärry\nkylväisi? Olikohan sillä koura niinkuin isällä? Minkätakia piti lykätä\nniin suoraan kuin sillanrakoa? Minkähäntakia oli metsäänkin hakattu\nniin suora tie?\n\nOlisi pitänyt isältä kysyä, mutta mihinkä hän lienee mennyt vielä\nulos asioilleen. Tytöt kikattelivat sängyssään. Ei niiltä viitsinyt\nsemmoisia kysellä.\n\nAntti nukahti, ennenkuin isä ehti tupaan, ja nukku-Matti alkoi hänelle\nsipistä kärryistä ja siemenkirpuista ja monista muista tärkeistä\nasioista.\n\nKun Antti aamulla heräsi, paistoi aurinko silmiin. Hän kapsahti\npaitasillaan lattialle. Tuomo oli poikkipuolin sängyssään ja tytöt\nhossasivat nenät vastakkain. Iso sänky oli tyhjänä. Jokohan isä oli\nmennyt kylvämään?\n\nHän sipaisi kiireen vilkkaa liivihousut jalkaansa ja juoksi ulos. Äiti\ntuli ämpäreineen pihalla vastaan.\n\n-- Mihin sinulla nyt semmoinen kiire?\n\n-- Kylvämään! Kirppuja kylvämään!\n\n-- Kirppujako? äiti nauraen kysäisi, mutta Antti pyyhki peltotiellä jo,\nettä tukka pöllysi.\n\nSiellä isä oli, ei vielä kylvänyt, vaan äesti. Isä joutui samaan aikaan\npellon laitaan kuin Antti, käänsi ja pysäytti Riennon.\n\n-- Aikaisinpa sinä heräsit!\n\n-- Missä kirput? Antti tiedusti.\n\n-- Pussissa vielä sipisevät. Tuomas istahti äkeen laidalle ja vetäisi\npojan polvelleen. -- Painaa! Osaapas painaa jo se pappa! Mikä tietää,\nvaikka hyvinkin jo jaksaisi kylvökonetta työntää.\n\nTuomas oli äestänyt yhden saran kolmeen kertaan. Hän ajoi äkeen tielle\nja otti ladan. Painoksi hän nosti tasapohjaisen kiven, jolle Antti sai\nnousta istumaan.\n\nLähdettiin ajamaan. Ladan jälki jäi tasaiseksi kuin silitetty\npöytäliina. Aamukosteisen mullan haju pisti kutkuttaen nenään.\n\nAntti olisi ajanut yksinkin, oli hän äestäkin ajanut, mutta isä sanoi,\nettei nyt voinut, ei saanut tulla yhtään välipäitä. Antti seuraili\ntarkkana reunaa ja huomautti heti, milloin Riento näytti liiaksi\nkeskemmälle etääntyvän.\n\nAlapään käänteessä piti ottaa takaisin pari syltä, kun yritti jäädä\n\"vasikannahka\". Saran keskelle jäi kapea kaistale kuin lankunsyrjä. Isä\ntallasi sen tasaiseksi lapikkaallaan.\n\nKun saatiin sarka ladatuksi, riisuttiin Riento syömään. Pientareelta\nlöytyi syksyinen seipään reikä ja rauniolta heinäseiväs. Yhdessä\nlähdettiin sitten hakemaan kylvökonetta ja siemeniä.\n\nTytöt ja Tuomo vieläkin nukkuivat. Oikein Anttia nauratti. Äiti olisi\nkeittänyt vettä, mutta ei ruvettu odottamaan. Sitten tultaisiin, kun\nsarka oli kylvetty.\n\nIsä työnsi konetta ja Antti kantoi pussia. Pieneen kangaspussiin oli\nsiemenet pantu.\n\n-- Paperipussissa olisi vaarallinen kuljettaa, sattuisi halkeamaan,\nniin menisivät hukkaan, isä selitti.\n\nAntti hyväili kädellään pussin kylkeä. Siemenet pakenivat ja sipisivät\nkäden edellä.\n\nJouduttiin ladatun saran laitaan, istuttiin ojan penkalle ja\ntarkasteltiin konetta. Ihmeellinen koje se oli, niinkuin kahvimylly ja\naura ja kuokka ja oli se vielä muutakin, jota ei osannut sanoa. Oli\nmaalattukin niin kauniiksi: keltaista, punaista, sinistä. Ne värit\nAntti tunsi. Siinä myllypäässä oli vielä sellaistakin väriä, jota hän\nei tuntenut.\n\nIsä asetti koneen saran reunaan ja avasi myllyn kannen. Pussista\nlaskettiin tuuttiin siemeniä. Sitten isä ruuvaili joitakin ruuveja,\npani kannen kiinni ja alkoi työntää konetta ojan vartta alaspäin.\n\n-- Läk, läk, läk, äänteli se, niinkuin säleaitaa vedellessä.\n\n-- Kukahan siellä veteli? tuumi Antti ja alkoi astella isän askeleihin.\n\nKone jätti semmoisen jäljen, niinkuin kärrynpyörä olisi kulkenut,\nvähän leveämpikin taisi olla. Se jäi isän askelien väliin. Kovin\nhaja-askelinpa isä kulki. Antin täytyi ihan hypähdellä, että ulottui\nsamoihin jälkiin.\n\nKoneen rinnalla kulki rautainen keppi kuin sormi. Niin Antti muisti\nviipottaneensa veteen järvellä soudettaessa.\n\nKylvömiehet kulkivat äänettöminä, mutta kone läklätti yhtä mittaa.\nEi se juuri kaunista laulua ollut, mutta oli ääntä kumminkin. Kaikki\nkoneet eivät varmaan osanneet niinkään paljoa.\n\nSaran alapäässä isä vasta kääntyi ja katsoi.\n\n-- Hei vain! hän sanoi ja naurahti. -- Kyllä me pojat kylvää osaamme.\n\nMe pojat! Antista tuntui kovin mukavalta, kun isä niin sanoi.\n\nPalattiin ylös. Pyörän jälki tuli nyt siihen viiruun, minkä rautasormi\noli viipottanut. Nyt Antti jo arvasi, mitä varten se viipotti. Se\npiirsi sillanrakoa, jota pitkin piti pyörän kulkea. Se oli hyvä sormi,\nkun auttoi isää. Ihan tassua teki mieli mennä puristamaan.\n\nJa sitten lähdettiin taas alas ja noustiin ylös Tuli paljon pyörän\njälkiä ja rautasormi piirsi aina edellä uudelle merkkiä. Kymmenennen\njälkeen isä avasi kannen. Siemenet olevat vähentyneet ja keskellä oli\nsellainen ouru kuin kahvimyllyn tuutissa jauhamisen jälkeen.\n\n-- Jauhaako se kirput rikki? hän isän uusia lisäillessä kysäisi.\n\n-- Eihän toki, ei jauho kasva, isä naurahti. Lähdettiin taas.\n\nSeuraavan kerran siemeniä lisättäessä Antille selveni, mikä siellä\nläklätti. Koneen sisällä oli pieni pyörä, joka ajoi siemenet peltoon.\nIhan niinkuin hänkin veteli kepillään aitaan, kun ajoi vasikoita\nmetsään. Olipas sittenkin, niinkuin hän oli arvellut.\n\nHän kuvitteli mielessään, miten siemenkirput tuutissa pyörivät\nLaiskimmat eivät tahtoisi mennä, vaan pujottelevat ja kääntyilevät.\nLäk, läk, läk, hätistelee keppi. Lopulta menevät ja hyvä on ollakin,\nkun pääsevät lämpöiseen multaan.\n\nYksi asia Anttia kummastutti. Yläpäässä käännyttäessä hän isältä\nkysäisi:\n\n-- Minkätähden pyöränjäljet alhaalla kapenevat?\n\n-- Niinhän koko sarkakin kapenee, katsoppas! isä kehoitti.\n\nNiin kapeni. Ei Antti ennen ollut sitäkään huomannut.\n\n-- Kaikki pienenee, kun etäämpää katsotaan. Jos sinä menisit tuonne\njärven taakse ja minä täältä katselisin, niin näyttäisit kuin paarmalta\ntai kärpäseltä, selitti isä ja Antti alkoi ymmärtää. Sen takia se\nviirukin pieneni ja viirun väli pieneni. Koko maailma pieneni.\n\nTuomo tuli tuvan luota paljain päin.\n\n-- Itä! Antti! hoki tullessaan ja pyöritti kättään. Liivihousun\ntakalämsä oli auki ja repsahteli kintuille. Oli se mukava poika. Ei\nAntti olisi antanut sitä millään pois, eikä vaihtanut mihinkään tyttöön.\n\nOdotettiin Tuomoa. Isä pani lämsän kiinni ja nosti syliinsä. \"Ennää,\nennää\", hoki isän korvaan ja peukalo ja varvas heiluivat kilpaa.\n\nTuomo pääsi koneen aisojen välipuulle istumaan ja sitten mentiin.\nPoika hihkui ääneen. Hauskaa oli Antistakin. Olisivat äiti ja tytötkin\njoutaneet olla katsomassa.\n\nSeuraavien kahden vaon ajan pojat istuivat pientarella ja katselivat.\nTuomo tuli ihan itsestään vaihtamaan Antin kanssa nenua ja kummallakin\noli kovin hauskaa.\n\nSarka tuli täyteen. Mentiin kahville tupaan, niinkuin oli äidille\nluvattu. Tuomo sai ratsastaa isän hartioilla. Se oli jo vanha\ntotuttu tapa ja siinä oli melkein vielä hauskempaa kuin kylvökoneen\npoikkipuulla.\n\nÄiti oli laittanut pojillekin kupit.\n\n-- Tulkaa nyt juomaan, kylvömiehet! hän sanoi.\n\nEi oikein tahtonut kehdata mennä, mutta ei kehdannut menemättäkään\nolla, kun äiti oli kaatanut. Vettä poikain kupissa vain oli. Ei\nmustunut tukka, kun joi vain vettä. Mutta sokerit sai panna sekaan\nsulamaan. Äiti oli tuonut vehnästä pöytään niinkuin pyhäaamuna.\n\nTytötkin olivat jo toki nousseet ja saaneet vaatetta ylleen. Isä sanoi,\nettä saivat tulla pellolle. Siellä oli työtä heillekin. Piti ottaa\nmukaan sinkkiämpäri tai muu sangallinen astia.\n\nAntti muisti, että vinnillä oli rikkopohjainen maitokannu. Hän pinkaisi\nkiireen vilkkaa sen hakemaan, ennenkuin tytöt ehtivät.\n\nIsä otti aitasta säkin. Siellä oli kolmekin samanlaista säkkiä.\nVäkilantaa, salpietaria, niissä kaikissa kuului olevan. Piti antaa\nkasveille, niinkuin ihmisillekin annettiin puuroon sokeria.\n\nSalpietari kylvettiin koneen jättämään vakoon. Isä näytti, miten oli\ntehtävä. Sangosta otettiin vain käteen ja sitten keveästi ja tasaisesti\npiti ripsiä yhtä paljon joka paikkaan. Sillä toinen siemen tarvitsi\nsokerinsa yhtä hyvin kuin toinenkin. Mutta suuhun ei saanut pistää,\neikä hieraista silmään. Kuului olevan väkevää kuin myrkky. Lanttua\nkuului kasvattavan kovasti. Olipahan aika \"pietaria\"!\n\nAntti kylvi kannunsa siinä, missä tytöt ämpärinsä. Eikä hän hieronut\nsilmäänsä, ei tarvinnut isän pelätä. Mutta Tuomoa sai varoittaa. Se\npoika läppäsi vaikka kourallisen suuhunsa. Varmuudeksi isä otti hänet\näkeensä päälle, kun alkoi toista sarkaa muokata.\n\nAntin kädessä oli pieni kissan raapama. Salpietaria meni siihen ja\nalkoi kirveliä. Kun Antti sitä hivutteli toisella kädellään, niin alkoi\nkirvellä vieläkin enemmän. Niin koski, että vedet kihosivat silmiin.\nOnneksi isä ja tytöt olivat alapäässä ja Antti päätteli mielessään,\nettei kiusallakaan itke. Kestää sitä mies samanverran kuin tuommoinen\nsuolapietari. Lakkasi vähitellen, kun ei välittänyt eikä hieronut. Niin\nlakkasi nokkosen polttamakin.\n\nIsä ja Tuomo saivat sarkansa valmiiksi samaan aikaan, kun Antti ja\ntytöt omansa. Äiti vilkutti aamiaiselle. Kyllä olikin jo nälkä. Monta\nkertaa oli Antin tehnyt jo mieli pujahtaa kotiin. Nyt tuntui hyvältä,\nkun oli jaksanut siinä missä toiset, oikeastaan enemmän kuin toiset,\ntytöt olivat maanneet paljon pitempään. Isä oli ollut aikaisemmin,\nmutta hän olikin mies.\n\nJuotettiin Rientoa kaivolla ja pestiin kädet ja jalat. Teki mukavaa,\nkun sai kädet salpietarista puhtaiksi, varsinkin sen käden, jossa oli\nraapama.\n\nÄiti oli keittänyt aamiaiseksi perunapuuroa. Kirnutakin hän oli\njo ehtinyt. Syödessä keskusteltiin, olisiko maailmassa parempaa\naamiaisruokaa kuin oli perunapuuro äidin kirnuaman voin ja kirnupiimän\nkyytimiehenä ollessa. Ei tiedetty olevan.\n\nAamiaisen jälkeen loikoiltiin pihanurmella. Tuomo ähmästi ja\npyllyili isän niskassa, mutta siinä lomassa isä ehti jutella Antille\nsadun mulkosilmäisestä jäniksen pojasta, joka petti loppakorvaisen\nkoiranpennun.\n\nSitten mentiin taas joukolla töihin. Iltapäivällä muokattiin ja\nkylvettiin vielä toinen ja kolmaskin sarka. Isä sanoi, ettei ennen\nvielä ollut näin paljon lanttua kylvetty.\n\nMutta kylläpä oli Antti väsyksissä. Ei olisi jaksanut yhtä kuperkeikkaa\ntehdä, vaikka joku olisi varpaista auttanut. Eikä hän jaksanut paljon\nsyödäkään, vaikka illalliseksi oli hernevelliä.\n\nSyötyään kömpi hän heti sänkyyn. Tuomo nukkui jo äidin tyynyllä\npoikittain.\n\nKovasti Anttiakin nukutti, mutta silmiä ei saanut kiinni. Tuntui\nniinkuin jonkun olisi tarvinnut tulla nykäisemään kannet alas.\n\n-- Hyvään aikaan sattui lantun kylvö, koska rupeaa satamaan, kuului isä\nakkunan luona äidille puhelevan.\n\nNäki Antti itsekin, miten akkunanruutuun nipsahti pisara ja toinen\nja kolmaskin. Sitten niitä alkoi nipsiä niin nopeaan, ettei laskea\nennättänyt.\n\n-- Nyt siellä kaadetaan lämmintä maitoa sokeroituun puuroon, ajatteli\nhän lanttuja muistellen.\n\nTupa kävi yhä hämärämmäksi ja ruutu vetisemmäksi. Lopulta ei\nenää erottanut, mikä oli lasia, mikä vettä. Antin öinen tuttava,\nMatti-veitikka oli käpsähtänyt uunilta alas ja hiipinyt sängyn viereen.\nTakakäteen hän näpsäytti kiinni ne luukut, joita väsynyt kylväjä ei\nitse jaksanut.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKantolan, niinkuin toistenkin isompien ja pienempien karjanpitäjien\nlehmät olivat vuosikymmeniä saaneet vapaasti kulkea kylän\nyhteislaitumilla. Niillä oli verissä polvesta polveen periytynyt\nrosvoushenki. Heti keväästä alkaen ne visusti tunnustelivat peltojen ja\nmetsäniittyjen aidat, kokeilivat veräjäpuut ja porttien salvat.\n\nSäyseimpienkin nautojen mielestä kuului koko kesäinen vihreys\nyksinomaan niille, kukoistipa se sitten metsäniityillä tai\npihapientareilla. Aidat ja veräjät olivat niiden mielestä häijyn\nihmisen ilkeimpiä keksintöjä, niinkuin hän monta muutakin juonta ja\nmetkua eläinten kiusaksi oli keksinyt.\n\nMetsäniittyjen ruoho oli harvaa ja mautonta ja jotenkin vaaratonta.\nVain silloin tällöin saattoi veräjäviidakosta ilmestyä häiritsijäksi\nkaksijalkainen seipäineen. Pihanurmikko oli sekä tiheää että makeaa,\nmutta vain harvat valitut nupot ja sarviniekat uskalsivat uhmata\nkartanonseutujen vaaroja. Ärjyvä luomakunnan herra oli siellä aina\nkintereillä ja löi kuin vierasta sikaa, vetäisi ruoskalla, seipäällä\ntai hiilihangolla, minkä milloinkin käteensä sattui saamaan.\n\nKyläläiset olivat varautuneet tähän ikuiseen taisteluun kukin omalla\ntavallaan ja keinoillaan. Joku piiritti viljelmänsä pisteaidoilla\nkuin sudentarhoiksi, toinen asetteli heikoimpiin kohtiin pyydyksiä,\nsilmukoita ja loukkuja kuin metsän otuksille, sai joskus saaliin,\nväliin omansa, väliin toisten, jolloin tietenkin mentiin käräjiin.\nMutta monet vaanivat akkunoissa ja nurkkapielissä käden saataville\nvarattuine lyömäaseineen. Useimmiten kaksijalkainen juoksukilpailussa\nhäviölle jäi, mutta kun joskuskin pääsi rautaketjulla tai hiilihangolla\ntoisen nautaa pitkin kylkiä vetäisemään, tuli hyvä olo pitkäksi ajaksi.\n\nMuutamat olivat heittäneet jo tuloksettoman taistelun, eivät kylväneet\nainakaan etäisemmille pelloilleen rehua eikä kauraa ja korjasivat\ntakaniityiltään, mitä rosvouksen jäljeltä jäi, jos korjasivat. Joskus\njätettiin kokonaan kukoistamaan. Mitä parani höyhötellä, kun kaiken\nsöivät ja sotkivat, kirotut naudat. Olisi pitänyt saada yhteispäätös,\nettä penkkiin olisi pistetty joka sorkka, mutta kun ei saatu aikoihin\nsitäkään. Kolme, neljä kertaa oli Tuomaskin kevään kuluessa saanut\ntyömaaltaan juoksujalassa karjahätiin lähteä. Pellon aita oli jo\npitkin pituuttaan pönkkien varassa, ja veräjien, aikoinaan kylläkin\nlujiksi varattujen, pitäminen oli myöskin sitä ja tätä. Ainoana miehenä\nei mitenkään olisi joutanut aitaustöihin. Ja vähänkö siinä olisi\nriittänyt, pariviikkoinen työ vähintään.\n\nKerran iltakorvalla Pellervoa silmäillessään kiintyi Tuomaan huomio\nerääseen pieneen neuvoon kysymys- ja vastausosastossa. Kenelle kuului\naitausvelvollisuus, eläimen- vaiko viljelmänomistajalle? Neuvo oli\nyllättävä. Sen, joka huolehti eläimistään, ei tarvinnut aidata\nviljelyksiään.\n\nAsia kirkastui Tuomaalle uudessa valossa. Turhaa olikin juoksuttaa\nlehmiään pitkin metsiä. Lehtonotkelma ja yläjuoksun niitty aitaan.\nKyllä siinä omille riittää. Hajoavat pellonaidat saa rapsia\npolttopuiksi.\n\nEi ollut sinä iltana enää muutakaan tähdellisempää. Tuomas heitti\nlehden ja lähti heti rivakasti toimeen.\n\nPiikkilangasta aita piti tehdä, se oli selvänä heti. Langan arvosta\nvoisi myydä halkoja, kun itselle irtaantui aidaksia polttopuiksi.\nEnnenkuin aurinko ehti metsän taakse, oli Tuomaalla valmiiksi\nkarsittuja katajaseipäitä satakunta. Seuraavana aamuna käväisi hän\nottamassa osuuskaupasta viisi rullaa piikkilankaa ja tarpeellisen\nmäärän aspeja.\n\nTuomaan työmaa oli jokseenkin syrjässä ihmisten liikuntateistä, mutta\nainahan sivuteilläkin joku kauppuri tai hieroja kulki. Oli nähty\nlankakerät rattailla.\n\n-- Mitähän se meinaa?\n\n-- Piikkilangastako rupeaa aitaa laittamaan!\n\n-- Vai lepikoita aitailemaan, mökkiläinen!\n\n-- Tähdellisempi olisi ollut pellon aita!\n\nTuomas ei kuunnellut, vaan löi tolppia, jännitti lankoja, teki pyöreitä\npäiviä kuin reikäleipiä ja vajaassa viikossa pisti viiden hehtaarin\nlaitumen nelilankaiseen aitaan.\n\nSeuraavana aamuna pistettiin nutipäät aitaukseen ja veräjä kiinni.\n\nKylläpähän siinä aluksi möykittiin ja nuustettiin. Kuovittiin maata ja\npuskettiin päätä kiiltävän langan rakoon. Mutta kun tuntui lihankipua,\nkäytiin varovammiksi ja alettiin tutkia hyleksittyä kotinotkelmaa vähän\ntarkemmin.\n\nYlempää löytyi ruohoisia lämpäreitä, alempaa kirkasvetinen purojuoksu\nja metsän reunasta kuiva märehtimäkunnas. Kumma, kun niitä ei ennen\noltu huomattu. Levoton liikehtiminen talttui ja rauha alkoi asustella\nrauhoitetulla laidunmaalla.\n\nMutta ulkopuolella kävi sota ja meteli. Kipeästi pistelevän aidan\ntakana kierteli kiiluvasilmäisiä hyökkääjiä, kuului vihaisia\nmöykähtelyjä, sitä vihaisempia, mitä useampi verinaarmu tuli\npallisilmäiseen naamaan.\n\n-- Kaikki ne tässä piikkilangoillaan, veisteltiin etäämpänä\ntupatanhuvilla.\n\nTuomas ilmoitti naapureilleen, ettei hän tästä lähtien paimenna\ntoukojaan eikä korjaa peltojensa aitoja, vaan entisetkin rapsii alas,\nkun töiltään kerkiää. Kukin saisi paimentaa lehmänsä, jos mieli\nvapaalaitumella juoksuttaa.\n\nSiitä mölinä nousi. Mikä hän oli määräilemään parempiaan paimenpojiksi?\nMillä oikeudella rupesi entinen mökkiläinen ja se... ja se... ja vielä\nsekin... muuttelemaan kylän vuosikymmenisiä tapoja. Ratkokoonpas\naitansa, niin kerjuulle lähtee, ennenkuin puoli vuotta on kulunut.\n\nTuomas ei huutanut vastaan, mutta ratkoi aitansa ja ilmoitti pistävänsä\nnavettaan viljelmilleen eksyvät vieraat elukat.\n\nTutkittiin lakeja ja asetuksia. Puhuteltiin tuomareita ja juristeja.\nSemmoinen oli laki, ei siitä mihinkään päässyt. Se oli tietysti\ntämäkin niitä nykyisen ajan hätäasetuksia, joita tuli kuin kurpposia\nrajasuutarin pöydältä.\n\nVähitellen asetuttiin kylälläkin. Piikkilankakerä ei ollut enää ihmeen\naihe isäntämiehen rattailla ja sopivia laidunmaita löytyi niittyjen ja\nviljelmien laiteilta.\n\nKujala jämitti viimeisenä vastaan. Olisihan hänellä hakamaita ollut.\nNiittyjäkin olisi laitumeksi joutanut. Mutta pitikö tässä nyt ruveta\ntanssimaan taksvärkkin pillin mukaan? Kiusallakin hän jätti joutokarjan\nyhteislaitumelle.\n\nJa joutokarja oli joutilas tutkimaan, miten pitkälle entisen torpparin\naidanpurkaustyöt olivat ehtineet. Pätkällepä olikin jo ehtinyt. Ei\nollut porttia eikä aitaa. Ei tarvinnut enää nostaa eikä hypätä, sen kun\nhäntäänsä heilautti lystikseen.\n\nMutta se lysti loppui lyhyeen. Juurikasvimaalla hääräilevät vesat\nolivat siinä hetkessä kintuilla varpoineen. Juostiin kilpaa, että mäki\ntömisi. Seuraavana päivänä uusiutui näytelmä ja vielä seuraavanakin.\n\nSitten kävi Tuomas asiaan. Ei ollut paimeneksi aikaa lapsillakaan ja\nsarkojen päihin oli toukoa kylvetty niinkuin keskellekin. Hän lähetti\nsanan vielä kerran: Pitäkää tai korjataan.\n\nMullikat tulivat ja korjattiin. Isäntä itse tuli noutamaan.\n\n-- Mitäs tämä tämmöinen meinaa?\n\n-- Sitä minäkin kummastelen, Tuomas vastasi.\n\n-- Etkö sinä muista, miten paljon olet vielä mökistäsi velkaa?\n\n-- Mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?\n\n-- Vai ei ole! No, kun ei, niin ei. Kujalan poskilihakset värähtelivät.\n-- Mutta tuo sinun hakamaasi aita...\n\n-- On tehty rautalangasta! Tuomas pyörähti kuin laakereilla ja silmissä\nleiskahteli outo väri.\n\n-- No, no, mitäpähän turhista! Lähde antamaan mullikat! -- Kujala\nperäytyi ajoissa. Vasta kotimatkalla uskalsi hän täydentää\nkeskenjääneen lauseensa.\n\n-- Jatkuu se rautalanka-aita vielä kerran rantaan asti. Ja silloin se\non taas minun maatani! Kymmenkunta vuotta pitää heinällä. Sitten pistää\nlaitumeksi joutokarjalle.\n\n\n\n\n4.\n\n\nKylvön jälkeen oli lanttumaa saanut pariviikkoisen rauhan. Antti kyllä\nahkeraan kävi tarkkailemassa, vieläkö näkyi pyörän jälki. Isän oli\ntäytynyt tehdä suuri juoksupyörä. Pää kallellaan hän ajoi teitä ja\nojia pitkin. Läk, läk, läk, äänteli kieli, mutta väliin kun vaihteeksi\nlisättiin vauhtia, kiihtyi kielen läklätys samassa tahdissa.\n\nRiveihin alkoi ilmestyä taimia... Tuolla ja tuolla! Ja tuollakin! Antti\nunohti pyöränsä tielle ja hypähteli innoissaan taimelta taimelle.\nKun kului vielä muutamia päiviä, oli taimia pitkissä riveissä kuin\nsotamiehiä. Ei Antti ollut niitä nähnyt, mutta oli kuullut ja kuvista\nnähnyt.\n\n-- Annetaanpa niiden kaikkien kasvaa suuriksi, hän isälle esitti.\n\n-- Eivät ne kaikki mahdu kasvamaan suuriksi, selitti isä.\n\nAntin kävi kovin sääliksi niitä, jotka eivät mahtuneet kasvamaan.\n\nIsä ruuvaili ja rapisteli konettaan. Mylly otettiin pois ja pantiin\ntilalle mukavat siivet. Kone ei enää läklättänyt, mutta raapi multaa\nkuin kissa kynsillään. Pelokkaana seuraili Antti isän jälkiä. Kun ei\nvain menisi taimille. Ei mennyt, sillä isäkin pelkäsi samaa ja oli\nhyvin varovainen.\n\nHarauksen jälkeen taimet näyttivät paljon isommilta ja virkeämmiltä.\nVäliköissä piileskelevät roskaheinät näivettyivät ja kuolivat. Kun\nkauemmin katseli, tuntui kuin taimirivit olisivat juosseet mustalla\nsaralla ihan niinkuin helminauhat tyttöjen pyhäkoltuilla.\n\nKolmannella viikolla alettiin harventaa. Isä oli kaupasta tuonut kolme\nlyhytvartista kuokkaa. Tytöille oli kummallekin. Mutta kenellekähän se\nkolmas? Olisikohan isä Anttia varten?\n\nMiksei oppisi hänkin, kun oikein olisi tarkkana.\n\nIsä opetti tyttöjä ja Antti katseli kädet housun halkeamissa kuin muina\nmiehinään. Eihän se mitään erinomaista.\n\nKun tytöt lähtivät riveilleen, nykäisi Antti isää hihasta ja kuiskasi:\n\n-- Enkö minäkin osaisi?\n\n-- Tekeekö sinun mielesi? isä kysyi.\n\n-- Tekee.\n\n-- Sinua vartenhan minä tämän kolmannen toinkin, mutta luulin, ettet\nhalua.\n\nTurhia ne semmoiset luulot. Harjoiteltiin vielä yhdessä ja sitten Antti\nlähti kolmannelle riville. Isä lähti omille töilleen.\n\nEi Antti pitänyt kiirettä. Tytöt saivat lentää, jos halutti. Piti\ntulla aina mittatikun määräinen välimatka ja paras taimi piti jäädä.\nToisinaan vain olivat niin yhdenkokoisia, että sai kauan joka puolelta\ntarkastella, mikä oli paras.\n\nIsä lupasi palkkaa puolitoista penniä metriltä. Tytöt saivat\nensimmäisenä päivänä neljä markkaa kahdeksankymmentä penniä kumpikin.\nAntti sai markka kaksikymmentäkuusipenniä. Rahat pantiin heti kunkin\nsäästölaatikkoon.\n\nAntin pankissa oli jo entisestäänkin rahaa. Äiti oli antanut kahvirahaa\nja kummitäti oli sinne pistänyt pari kertaa. Mutta se entinen raha\nei ollut niin hyvää kuin tämä. Kun sitä karttuisi vielä enemmän,\nvietäisiin se osuuskassan isoon rautakaappiin, jossa se kasvaisi oikein\nisoksi rahaksi. Mitenkä se siellä pimeässä ja kuivassa kasvaisi, sitä\nAntti ei vielä ymmärtänyt, mutta täytyi uskoa, kun isä ja äiti niin\nsanoivat. Ja sitten, kun se olisi kasvanut isoksi rahaksi niin Antti\nostaisi hevosen tai auton tai talon, hei vain!\n\nSeuraavana aamuna äidin piti herättää oikein aikaisin, ettei menisi\naikaa hukkaan.\n\nKahdessa viikossa lanttu tuli harvennetuksi. Isä sanoi hyötyneensä, ja\ntytöt ja Antti olivat paljon hyötyneet.\n\n-- Ensi kesänä pannaan koko pelto lanttua kasvamaan, Antti ehdotti.\n\n-- Ei nyt sentään kaikkia, isä nauroi. -- Ei minun rahani riitä ja\ntarvitaan leipääkin.\n\nHarvennetuille taimille annettiin salpietaria ja isä harasi taas.\nTaimet seisoivat jo tanakkoina riveissään kuin takin napit. Tuossa oli\ntyttöjen rivejä ja tuossa oli Antin. Yhtä hyviä. Toisinaan tuntui,\nniinkuin olisivat hänen olleet parempiakin, vaikka ei sitä kehdannut\nkenellekään sanoa.\n\nAnsiotöiden päätyttyä otti Antti kesälomaa ja alkoi kalastella, ongella\nvain ja rannalta. Laiturin päästä oli hyvä onkia. Kun sattui, niin\nsieltä voi saada suuren. Kun toisetkin olivat saaneet, niin miksei\nhänkin. Osasi Antti jo madon laittaa, osasi sylkäistäkin. Ei tullut\nsuurta, mutta pieniä tuli monta.\n\nKun kesanto oli muokattu ja juurikasvimaa pariin kertaan harattu,\nruvettiin heinätöihin. Kiirettä ei vielä ollut. Mutta Tuomas oli sen\nkokenut ja nyt taas lehdistä lukenut, että oli viisainta ryhtyä niihin\ntöihin, ennenkuin tuli kiire. Parempi vähän hyviä kuin paljon huonoja.\n\nNiityn ja järvenrannan niitteli Tuomas viikatteella, äiti ja tytöt\nharavoivat. Antti sai olla Tuomon paimenena. Mikäpä oli ollessa.\nHeiteltiin kuperkeikkoja tuoksuvalla heinäkarheella ihan ilkosen\nalasti. Tuomo alkoi ruskettua. Antti oli jo lanttumaalla ja onkimiehenä\nollessaan paahtanut pintansa pavun väriseksi.\n\nSattui poutapäiviä ja niittyheinät kuivailtiin luokoilla. Mutta pelto,\njonka kaatamiseen saatiin kylältä kone lainaksi, pantiin seipäille.\n\nAntti koetti lukea seipäät, mutta meni aina sekaisin. Ainakin niitä oli\nsata, siitä hän oli ihan varma. Tytöt arvelivat, ettei Antti osaisi\nsataan lukeakaan, mutta hän luki. Ja kun yhden osasi, niin kyllä toiset\nsitten aina menivät.\n\nLännen tuuli löyhötteli ja heinät kuivuivat nopeasti seipäillä.\nNiittyheinät oli saatu jo latoon. Karkean peltoheinän korjuu oli\nvaikeampaa, sillä Kantolan niinkuin toistenkin entisten torppien\nladot olivat hirsistä tehtyjä, pari syltä kunnekin ja oviaukko kuin\nsaunanikkuna. Kun sellaiseen keinotteli kuorman kylvöheinää, tiesi\ntyötä tehneensä.\n\nTuuli heitti itään. Järvelle ilmestyi tyyniä teitä ja etelän puolta\nalkoi vetää lienteeseen. Voisi sataa jo yöllä ja kastaa kuivat heinät.\n\nLiisa oli lähtenyt tyttöjen kera iltalypsylle. Olisi ollut\nväljempisuinen lato, olisi kaiketi niistä yksinkin selviytynyt. Mutta\npeltonotkossa vielä tyhjänä odotteleva rauniolato oli samanlainen\nsumppu kuin toisetkin, vähän isompi vain.\n\nTuomas valjasti hevosen heinäreen eteen, otti hangon ja haravan ja ajoi\npellolle.\n\nKahdeksan seivästä tyhjeni ensimmäiseen kuormaan. Hän heitti köyden\nkuorman ylitse, pisti hangon perään ja alkoi ajella ladolle. Pellon ja\nladon välinen penger oli vieru. Piti varoa, ettei kaatanut kuormaa. --\nMinkätähden se ovipahainenkin, oli pitänyt vielä tehdä alapuolelle.\n\nJuuri kun hän oli kohtisuorasti alas kääntämäisillään, juolahti hänen\nmieleensä uusi ajatus.\n\nHän pysäytti hevosen ja vihelsi pitkään kuin ennen poikasena\nlinnunpesän löytäessään.\n\nJa miksei noinkin yksinkertaista asiaa oltu ennen huomattu! Vuosi\nvuoden jälkeen oli syötetty luukun kautta kuin silppumyllyä ja hikoiltu\nhirveästi.\n\nHän hypähti pellon puolelta ladon katolle ja työnsi toistakymmentä\nlautaa alas. Räystäältä pientareelle muodostui loiva silta. Hän kaatoi\nkuorman sopivalle etäisyydelle ja hankosi heinät katon kautta latoon\nmuutamalla työnnöllä kuin leikiten.\n\nOlikohan muitakin tuommoisia katon kautta täytettäviä latoja ja\nasioita? Oli kaiketi, kun vain huomaisi. Moni asia oli kuin piilokuva\nlasten lehdessä. Jos siihenkin yhdeltä puolelta jäykkänä tuijotti, ei\nlöytynyt mitään, mutta kun käänteli ja eri puolilta silmäili, näkyi\nhaettava selvänä kuin valokuva.\n\nIsän pellolle lähtiessä olivat pojat olleet rannassa. Kotiin\njouduttuaan he huomasivat, mihin isä oli lähtenyt ja pyyhälsivät\nhihkuen perässä. Kuorman pakkaajiksi piti päästä. Iloinen mekastus\nkeskeytyi aina hetkeksi, kun vesselit jäivät heinänipun alle, mutta\nennenkuin toinen hangollinen ehti tulla, kaivautui kuormasta pari\nruskeata kerää päristellen ja syljeskellen.\n\nTaivas vetäytyi pilveen. Lypsyltä päästyään kiiruhti Liisa tyttöjen\nkera avuksi. Kuorman välillä kävivät he ihmettelemässä uutta ovea. Oli\nsillä isällä aina keinot ja konstit!\n\nMutta pojat jäivät latomiehiksi. Väliin piti nousta katsomaan, joko isä\ntoi uutta kuormaa.\n\nHangottuaan kuorman isä nousi seinälle ja hyppäsi heinäkasaan, johon\npainui kaulaansa myöten. Pojilla oli hauskaa. Isän esimerkkiä seuraten\nhe alkoivat kiipeillä myös seinälle ja sieltä pallina alas. Tuomo ei\nuskaltanut vielä muuta kuin puoliseinään, mutta Antti kiipesi parin\nkuorman jälkeen harjahirrelle. Sieltä kun lasketteli, niin oikein\nrintaa vihlaisi.\n\nIsän hypätessä painui kasa aina paljon. Kuinkahan paljon painuisikaan,\njos Riento hyppäisi? Antin piti kysäistä isältä, mutta hän meni jo\npellolla, ja uuden kuorman joutuessa oli asia unohtunut.\n\nLienee ollut jo puolenyön aika, kun kerättiin viimeisen seipään\nrippeet. Toinen latomiehistä oli nukahtanut heinäkasaan ja toinenkin\noli käynyt hyvin hiljaiseksi, ei kiivennyt enää harjahirrelle,\nhieroskeli vain silmiään ja kyhnytteli niskaansa.\n\nLato oli ihan täysi. Pakkaillen ja sovitellen saatiin viimeinen kuorma\nlautojen alle. Tuomas työnsi pudotetut kattolaudat paikoilleen. Pojat\nnostettiin rekeen ja lähdettiin kotiin. Antin pää nyökähteli Riennon\naskeleiden tahdissa, mutta Tuomo veteli isän takilla keskeytymättä\nuniaan.\n\nTuomas pisti hevosen laitumelle ja käveli rantaan. Kahdeksantuntisen\neteen oli tullut ykkönen lisää, mutta ei pahoin väsyttänyt. Kesääpä\ntämä oli, ja nuoruus kaiketi vielä suonissa sousi.\n\nHän riisui, hyppäsi laiturilta järveen ja antoi mennä umpivedessä\nkädet ja jalat oikoisenaan pitkän henkäyksen ajan. Lauhkea vesi hiveli\nhiestyneitä jäseniä kuin parhain voide. Joka huokonen veti puoleensa\npehmeänlämpöistä vettä.\n\nHän päristi ja alkoi etääntyä selälle päin pitkin, voimakkain vedoin.\nTuntui niinkuin ihoon imeytyvän veden paine olisi ladannut sammuvaa\nvoimaa. Kahdenkymmenenviiden rintavedon jälkeen hän kääntyi kyljelleen.\nEikä toinen kylki ollut huonompi ilman jäämään. Viimeiset ja parhaat\njäljellä olevasta sadasta sai selkä. Sepä se pellollakin tuimimman\npainon ja helteen oli kestänyt.\n\nAlkoi pisaroida. Ensimmäinen pehmeä tippa napsahti Tuomaan otsalle.\nLähempänä ja etäämpänä nipsahteli pieniä umpilukkoja yhä taajempaan.\nPian kiehui järven pinta yhtenä sirinänä vain.\n\nTuomas kellui selällään ja kuunteli helisevää soittoa. Siinä oli\njärven syvin kohta, vesi kannatteli hyvin. Pisarat pommittivat kasvoja\nkuin maalitaulua. Ne, jotka sattuivat nenään, hajosivat iloisesti\nräiskähtäen.\n\nKaikki heinät olivat kuivina ladossa. Helpeelle avautuva kaura sai\nsateesta osansa. Lantuntaimien leveät lehdet nielivät vettä kuin\nsienet, ja mitä eivät ehtineet niellä, johdattelivat kouruja pitkin\njanooville juurilleen. Entä peruna rinteessä, vaot poikkimäkeen,\nkorjuuseen tuli joka tippa.\n\nOlisi pitänyt lähteä jo rantaan, mutta ei hennonut edes liikahtaa. Hän\nlepäsi kuin vasta muutetuilla lakanoilla, yllä keijujen helisevä peitto.\n\nHän kohotti hiukan päätään ja katseli tummakehyksellistä tauluaan\nheinäkuisen sadeyön salaperäisessä valossa. Edessä oli ranta puineen\nja pensaineen, sitten vaaleampi pelto, taustana tumma metsä. Mäellä\nhäämöttivät rakennukset pehmeäviivaisena rykelmänä. Tuvan akkunasta\nkajasteli punertavaa valoa. Olikohan Liisa vielä keskiyöllä ryhtynyt\nkeittopuuhiin?\n\nOli sopiva etäisyys katsella tuota kaikkea vesipisaroiden ympärillä\npiristessä. Kun siristi silmiään, niin lieden valo lientyi yhä\nlämmittävämmäksi, pellon vihreys ja metsän tummuus yhä pehmeämmäksi.\n\nTuo taulu oli oma: ranta, pelto, mäki. Kaikki mitä niihin ja niiden\nkeskeen mahtui ja sisältyi. Järvi ja sadepisaroiden pirinäkin kuului\nomaan maahan ja isäinmaahan.\n\nÄkillisenä mielijohteena välähti Tuomaan mieleen kiehtova ajatus.\nKun joskus kaiken olisi saanut kuntoon, pellon kasvamaan, karjan\ntuottamaan, lapset omavaraisina työtä jatkamaan, kun alkaisi\nverenkäynti hiljastua ja näkö sameta, silloin kesäisen sadeyön\nhiljaisuudessa saisi vetäistä sata vetoa ja asettua tähän lepäilemään.\nTäältä ulommasta näköpiiristä olisi ihanaa vielä kerran katsoa tätä\nluojan lahjoittamaa taulua, jonka värejä on elinikänsä koettanut\nselvennellä. Ja sitten, kun olisi tarpeekseen nähnyt ja nauttinut,\nsaisi uinahtaa uneen kuin Tuomo heinäkarheelle. Siitäpähän löytäisivät\nja nostaisivat nukkumaan kirkkokuusikon laitaan tai oman kuusen oksien\nalle kuoppakummun eteläiseen rinteeseen. Mutta henki eläytyisi ja\nimeytyisi tähän kesäyön etäiseen näköpiiriin ja seuraileisi kotoisen\ntaulun värejä ja vaihteluita, milloin laskevan auringon kullassa\nväristen, milloin yösateen pisaroissa piristen.\n\nMutta levon aika ei ollut vielä. Hän käännähti riuskalla nykäisyllä\nrintauintiin. Työ oli vasta alulla, ja veri souteli väkevästi kuin vesi\nkeväisissä uomissa.\n\nVoimakkain rintavedoin hän alkoi liukua rantaa kohti pannen määräksi\nkahdeksankymmentäviisi. Jos niillä pohjaa, niin elämäkin pohjaa. Tuli\naina pantua tuommoisia hulluja kokeita ja ennusteita, ja kun sellainen\nkerran mieleen juolahti, ei ajatuksesta päässyt koettamatta.\n\nHän käytti harkitusti jänteviä rintavetojaan liukuen jokaisella\nmahdollisimman tarkkaan. Seitsemänkymmentä oli mennyt, mutta vielä oli\nhyvä matka laiturin kärkeen. Pohjaisiko viidellätoista? Eipähän sille\ntarvitseisi mitään arvoa antaa. Mikä hassutuksia aina mieleen toikin!\n\nSeurasi pitkiä liukuja puoliksi kyljittäin. Piti käyttää joka tuuma.\nKolme oli vielä... Kaksi... Yksi. Hän odotti kunnes alkoi vajota.\nTavoitteli sitten silmät ummessa varpaillaan pohjaa.\n\nPohjasi. Pää jäi pinnalle. Noin pitikin. Jos enemmän olisi antanut,\nniin liikaa olisi tullut.\n\nHän kahlasi rannalle, sieppasi vaatteensa kiveltä ja alkoi rivakasti\njuosta kotipolkua. Hiljentyvän sateen viimeiset pisarat imeytyivät\nruskeaan ihoon kuin voidetipat.\n\nLiisa odotteli vielä tuvassa lämpimän pannun ja voileipien kera. Lapset\nolivat kaikki unessa. Istuttiin hiljaiselle yöaterialle, mutta uusi\nsadekuuro helisi iloisesti ikkunoissa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nKantolaan oli tullut etäisiä vieraita. Myllyn Riku, Tuomaan toveri\nkansa- ja rippikouluajoilta, oli Amerikasta kotiutunut ja poikennut\nkatsomaan.\n\nParikymmentä vuotta siitä oli, kun hän oli jättänyt nämä laitumet.\nEnsin oli silmitellyt vuoden, pari kotimaan rannoilla, mutta sitten\noli seilaillut ison valtameren taakse. Oli tullut käydyksi Alaskat\nja lännen vallat. Töitä oli tullut nakelluksi milloin kämpällä,\nmilloin farmilla, milloin hiilikaivoksessa parin kilometrin syvyisessä\nmaakuopassa.\n\nTuomas ja Riku olivat aikoinaan sopineet hyvin yhteen, vaikka\nluonteeltaan olivatkin erilaiset. Tuomas oli vaitelias, mutta Rikun suu\nkävi kuin väkkärä. Eipähän se aina ollut kaikkein kirkkainta totuutta,\nmitä sieltä pyörivän siiven takaa lähti, mutta tipahti joskus hyväkin\njyvä.\n\nMakailtiin leppoisaa sunnuntai-iltapäivää kuoppamäellä ja muisteltiin\nkahdenkymmenenvuoden takaisia. Entisen tavan mukaan Riku enimmäkseen\njutteli, Tuomas myönteli ja hymähteli.\n\n-- Muistatkos, kun puskettiin yhdessä kansakoulua. Kahdeksan kilometrin\ntakaa me pojat kotona yötä läpättiin, yes!\n\n-- Neljä sitä oli, naurahti Tuomas.\n\n-- Älä puhu mitään! Amerikassa niistä ainakin olisi tullut kahdeksan.\nJa semmoiset miehet! Kortteli selkää ja puoli halkinaista alapäässä,\nyes! Sinulla oli kyynärän mittaiset kurpposet, mulla isävainajan\nlapikasräyskät. Eikä sinulle kelvannut edes palttoo, minkä äitisi oli\njostakin raapaissut, ei kelvannut, kun ei ollut minullakaan. Semmoisia\nkaveruksia me oltiin. -- Ja muistatko sinä, kun annettiin pojille\npäihin hiihtokilpailussa. Sinä sait lyijykynän ja minä linkkuveitsen.\n\n-- Toisinpäin se oli, oikaisi taas Tuomas.\n\n-- Olisikohan ollut niinpäin! No, jompikumpi meistä sai sen\neskilstuunan. -- Mutta se minua vieläkin harmittaa, kun tarkastajan\nkuvatus pisti viimeisenä vuonna kesätöihin. Kustaa Vaasan olin\nkirjoittanut pienellä kirjaimella, se muka oli suurikin synti. Ja\nsitten kun en osannut laskea niitä korkoja enkä muita rosentteja.\nTulisi vielä tutkimaan! Näytettäisiin dollarinseteleitä ja Amerikan\npankin inträstejä. Yes! No, no, joutipa tuota jumputella kesälläkin,\nei ollut pahoin kiireitä. Ei pidetä äijälle vihoja, eipä sillä. Mutta\nleini poika minä olin sen käkkyrän kynsissä. Enpä totisesti ole ennen\nenkä jälkeen ollut niin kalpeanaamainen, en Niagaran sillalla enkä\nYorkin tullissakaan.\n\nMentiin tupaan.\n\n-- Onkos tämä sun... Riku kadotti kotvaksi langan pään -- On se Liisa!\nSinäkös sen nait! No, kukapas muukaan! Terveeksi Jumalan terveeksi Ja\ntässä on niitä ranskanpullia, joita sinä olet pyöräytellyt.\n\nRiku nosti pojat polvelleen.\n\n-- Onpas siinä pappaa! Ja onpas siinäkin! Mutta milläs hiivatin\njästillä sinä tytön simppu olet näin punaisia pullanpäitä nostatellut?\nMuistanhan minä, minkälainen sinä olit, kun koulua käytiin. Meidän\ntäytyi aina tuon Tuomaan kanssa varoitella, ettei tuuli vienyt. Ja\nmuistatko Tuomas, mitä se Töyrylän honstoopeli kerran teki? Jos\nAmerikassa joku heittäisi naista kivellä päähän, niin punamäntyyn\nvedettäisiin ruipelolta nahka, peijakas!\n\nTuomo hypisteli sedän vitjoja. Nostettiin ja löydettiin keltainen kello.\n\n-- Katsoppas paistikasta! Tuolla laivalla seilataan valtameren ylitse!\nHyt, syt, sanoo nelipiippuinen kone vain. Kuuntelisitko sinä? No,\nkuuntele vain! Kyllä se käy, vaikka maailman napa seisahtaisi.\n\nAntille Riku nosti taskustaan pienen peilin. Kas tässä! Tässä näkyy\ntuommoinen kaunis poika. Mutta tällä toisella puolella on tervapataan\nkastettu neekeripoika. Koetappa, saatko ajettua nuo sen valkoiset\nhampaat paikoilleen! Jos saat, niin saat koko roskan!\n\nNäppäiltiin yhdessä peilinlaitoihin. Ensimmäiset menivät hyvin, mutta\nlopuksi aina pari, kolme jäi. Antti pyysi, että saisi yksinään pöydän\nkulmalla koetella.\n\n-- Koeta veikkonen! Vaikka kyllä sinä peilin saat, vaikket kaikkia\nhampaita saisikaan.\n\nAntti alkoi yrittää ja Rikun porina jatkui taas.\n\n-- Kelpaa sinun jo, kun on tuommoisia poikia. Mulla ei ole edes\ntekijää. Eikä taida tulla olemaankaan. Hameväki on Amerikassa korkealla\norrella. Jos sattumalta tapaa jonkun vähän siloisempinaamaisen, on se\ntilattu jo etukäteen moneen kertaan. Vapaassa kaupassa olevat ovat\nnaamavärkkinsä puolesta niin jolseita, ettei niiden kanssa huvita\nruveta mihinkään muhinoihin. Eikäpä reissumies kerkiäisikään. Tänään\nAlaskassa, huomenna Kanadassa. Ja väliin täytyy käydä vanhaa maata\nkatsomassa. Kauan ei tule aikoihin missään.\n\nAntti oli saanut kitatuksi neekerin hampaat yhtä vaille.\n\n-- Anna olla, kehoitti setä. -- Neekeriltä on aina yksi hammas pois ja\nellei ole, niin se lyödään pois.\n\nMutta Antti ei hellittänyt, ennenkuin viimeinenkin valkea nasta oli\nmustassa kidassa kiinni. Juotiin kahvit ja mentiin loikoilemaan\npihamäelle taas.\n\n-- Teistä entisistä mökkiläisten pojista on vääntynyt täällä\ntalollisia, muutti Riku puheenaihetta. -- Miltäs tuntuu isännän virka?\n\n-- Eipä häntä paljon jouda tunnustelemaan, Tuomas naurahti.\n\n-- Annanko minä sulle vähän neuvoja? Älä tykkää pahaa!\n\n-- Anna tulla vain!\n\n-- Jätä pois entiset mökkiläisen meiningit, heti kerrassa! Ei se\nnykyisen maailman aikana passaa hissun kissun hipeltäminen. Amerikan\nfarmari hyppää tasajalassa kynnyksen yli. Ei sen peltomaa ole kirjava\nkuin Euroopan kartta. Yhtä laatua se paiskaa akkerit ja hehtaarit, tänä\nvuonna sipulia, ensi vuonna pippuria, miten milloinkin markonki ja\nmarkkinat vaatii, yes! -- Entäs kun sattuu vesikesä. Se poika pistää\nmiljoonan etania kasvamaan.\n\n-- Etanoitako kasvamaan? kysäisi Tuomas muistamatta enää hänkään, miltä\nkannalta Rikun leveämmät oli otettava.\n\n-- Etanoita niin! Miljoona etanaa, sentti kappaleelta! Kiinan\nsaparopoika ostaa helluntaiherkuikseen. Semmoinen on oikea farmari,\nyes! Aina se rahapennin jostakin nappaa. Ja jos lännen farmarilla olisi\ntuommoinen järvi ja rantaviiva kuin sinulla tuossa, niin miljonääriksi\nse poika itsensä posauttaisi kahdessa vuodessa. Arvaappas, mitä se\npanisi rannan kasvamaan kortteen ja pilliruohon asemasta?\n\nToisen oli vaikea seurata Rikun pyrstötähden ratoja, hän hymähti ja\nnaurahti vain.\n\n-- Makaroonia! Kolmen metrin mittaisia makarooneja, yes! Kun sattuu\nhyvä kesä ja hyvä siemen, niin siitähän lähtee nippu poikineen.\nEtelävalloista saa tilata härkävaunullisen neekerityttöjä satoa\nrapsimaan. Ja talven eli sillä tavaralla tuhannen mussoliinia. Parin\nsai pidättää vielä kaupanpäällisinä talon ruuassa musiikkia veivaamassa.\n\n-- Eiköhän siirrytä tuonne katveen puolelle, kun alkoi noin kuumasti\npaistaa, Tuomas ehdotti.\n\n-- No, ei sitä nyt kulkumiehen sanaa tarvitse ihan prikulleen ottaa,\nymmärsi toinenkin yskän ja alkoi vuoleskella vähän siivommilla\nlastuilla.\n\n-- Mutta hukkatyötä te täällä vanhassa maassa vielä paljon teette,\noikeata hölmöläisten rukiinleikkuuta, sen minä sanon, aloitti Riku taas\nuudessa paikassa.\n\n-- Katsos näitä sinunkin hökkeleitäsi. Yksi tuolla, toinen täällä kuin\nhuonon pelurin nappulat tammilaudalla. Amerikkalainen löisi paikalla\nhajalle joka hökötyksen ja pistäisi tuohon mäen rintaan sementistä ja\nrautapetoonista yhden ja hyvän. Siinä olisi samassa tallit ja navetat,\nsikakarsinat ja kanakopit, rehusäiliöt ja lantapurkit ja itse isäntä\nseilailisi vinttikamarissa. Kun kesällä kaiken korjaisi, niin talven\nkatselisi. Katselisi ja kuuntelisi vain, miten lehmä nielee ja piika\nlypsää.\n\nTuomas hätkähti. Työn ja ajan säästö. Siinä kasassa oli jo jyviä.\nJotakin tuollaista oli joskus hänenkin ajatuksissaan välähdellyt.\n\n-- Kyllähän hyvä aina hyvä olisi, monen toisin laittaisin, mutta...\n\n-- Tenki nietu! Teidän entisten mökkiläisten täytyy panna hihat\nheilumaan ja ottaa tenki kiinni.\n\nVaikka istuttiinkin katveessa, alkoi Rikun helposti kohoutuva\nmielikuvitus pöristä taas autereessa taivaan ja maan rajoilla. Toisella\nkorvallaan Tuomas kuuli, miten uuden maan farmari ottaa rahoja\npaitsi \"makarooneistaan ja etanoistaan\", myöskin mehiläisistään ja\nkettutarhoistaan ja lohilammikoistaankin, yes ja yes. Niin vanhan maan\nmökkiläistenkin pitäisi käydä erilaisiin ansioihin kiinni eikä nakertaa\nvain kuin hiiri nauriin ja ohrarieskan kimpussa.\n\nKäytiin taas tupaan ja tyhjennettiin päivälliseksi Liisan viilikehlot.\nMonta sanoi Riku maistaneensa makeaa, mutta eipä sen veroista pitkään\naikaan. Hän nousi ja purjehti huoneen joka nurkan leveine housuilleen\nja tasakärkikenkineen. Kaapilla hän huomasi lasten pankit, käänteli ja\nhelisteli, otti sitten lompakostaan neljä dollarin seteliä ja tunki\nveitsen kärjellä yhden kunkin aukosta sisälle.\n\nSitten Riku lähti, kun illaksi piti ehtiä vielä tuttaviin toisessa\nkylässä ja syksyksi taas Kanadaan ja valtoihin ja ties vaikka minne.\n\nVieraan lähdettyä istuskeli Tuomas yksikseen kuoppamäellä.\n\nTuommoinen leuhka se oli jo poikasenakin. Jos puolet puheesta\ntodeksi otti, niin liikaa otti. Vihaksi pisti kuunnellessa,\nmutta kuuntelemattakaan ei voinut olla. Jotakin houkuttelevaa\nja mieleen jäävää siinä pörinässä oli nytkin ollut. Niinkuin se\nrakennusjupakkakin. Mitä järkeä olikaan sirotella rakennukset\nhuutomatkalle toisistaan? -- Etanapelto ja makarooniranta! Joskus\njuttu veti niin läskille, että lapsikin sen huomasi. Lohilammikot ja\nkettulat, mitä kaikkea se pörisikään. -- Varmasti olisi monenmoista,\nkun ehtisi ja jaksaisi. Ja lisätuloja täytyisi saada. Jokapäiväiseen\nleipään kuului nykyjään paljon enemmän kuin ennen: verot, korot,\nvaatteet, lääkkeet, apulannat ja väkirehut, kirjat ja sanomalehdet.\nVarsinaista leipää tuskin näkyi sen röykkiön alta.\n\nHän nousi ja lähti viljelyksille.\n\nLanttumaalla hääri sinappikuoriainen. Olisi pitänyt myrkyttää, mutta\nmistäpä enää pölyt ja pölyttimen otti. Muilla keinoilla piti hätistellä\nja toiseksi vuodeksi varata aikoinaan. Muutenkin oli naatti kellastunut\nnotkoisemmilta keskipalkoilta. Ohutmultaisuus ja pohjavesi. Pitäisi\nainakin läheisempi juurikasvilohko saada salaojiin. Kovaa taistelua\noli kaiken kesää käyty myös juolavehnää vastaan, sekin heikohkon\nmuokkauksen ja märkyyden ansiota.\n\nKauramaalla oli huomattavissa samaa vikaa. Alavammat paikat, jotka\nkevätmuokkauksen aikana olivat vedenvaivaamia, olivat tinakoviksi\nkuivuneina halkeilleet suurille ouruille, touko kitukasvuista, tuskin\nvielä helpeelle ehtinyttä, vaikka paremmilla paikoilla teki jo terää.\nHukkaan oli mennyt niillä paikoin kallis apulanta. Ei tosin ollut\ntullut kylvetyksikään kuin pari säkkiä superfosfaattia ja säkki kalia\nhehtaarille, mutta ei kannattaisi uhrata sitäkään, ellei pohjakosteutta\nja muita kasvunedellytyksiä saisi tyydyttävään kuntoon.\n\nRuis oli menestynyt kohtalaisesti. Täytyikin, kun riisti pienistä\npeltoaloista toisen kesän joutilaaksi. Ei hän ollut tullut vielä\nkokeilleeksi juhannusrukiilla, josta sai rehusadon kesantovuonna.\nRehua täytyisi ryhtyä muutenkin enemmän viljelemään, jos mieli saada\nkarjantuottoa nousemaan.\n\nMietteissään hän oli joutunut laidunmaan kohdalle. Lehmät märehtivät\nkumpareella. Lehmiä ne kaikki olivat, mutta taisi olla siinä\npuolitusinaisessa joukossakin sitä ja tätä, koska niukanlaiseksi jäi\nmaidontuotanto. Liisa teki parhaansa, mutta mitenkäpä enemmän otti kuin\nhersyi. Sama juttu kuin kauramaalla.\n\nTarkastusyhdistys olisi pitänyt saada aikoihin. Keskipitäjällä\noli. Oli täälläkin hanketta ollut, mutta siihenpä oli jähmettynyt.\nIsoisemmat olivat liian rikkaita, ehkä ylpeitäkin vähäisempien kera\nyhteisasioihin, ja vähäisemmillä oli omat tuskansa. Välttämättömintä\npiti aina raapaista kuin tulipalossa. Uudet tärkeätkin aloitteet siinä\njäivät. Niinpä se oli tässä hänenkin elämässään. Peltoja pitäisi\nojittaa, tietä tasoittaa, laidunta raivata. Kyllä niitä riitti kuin\nseipäitä selkälinjalla. Parasta kun ei ajatellut, vaan iski lähimpään.\n\nHänen mieleensä muistui ensimmäinen vielä isän eläessä ostettu vene,\ntai veneen jäte, josta oli maksettu kaksi markkaa Rantalan Heikille.\nSe vasta oli rottelo. Joka sauma vuoti ja kokan puoli laski vallan\noikoisenaan. Kun kymmenkunta syltä souti, oli vene jo täydessä\nvesilastissa. Tukittiin tervatappuraa rakoihin, piettiin ja naulailtiin\ntuohta saumoihin. Alkoi vähitellen pitää. Korjailtiin milloin tarvitsi,\nja niinpä mentiin ketkuteltiin vielä viisi, kuusi vuotta.\n\nOli tässäkin pikeemistä. No, mikäpähän siinä, täytyisi sylkäistä\nkouriin ja käydä käsiksi vuotoihin, ensinnä pahimpiin. Huomenna oli\nkäytävä rukiiseen, mikä ei ollut suinkaan pahimpia. Olipa tiedossa\nvuoden leipä, se oikea leipä, ilman muita asetteja ja asetuksia.\nNiitto, puinti ja myllyssäkäynti, peräkkäin tulisi useita juhlapäiviä\nja -töitä. -- Rukiin jälkeen tulisi tulevana kesänä juurikasvit.\nKuluvan kesän rikkaruohosodasta viisastuneena päätti Tuomas toimittaa\nkamarakynnön. Samalla voisi lannoittaa.\n\nNäitä miettiessä ja suunnitellessa oli vierähtänyt parisen tuntia.\nTuskinpa liikaa pyhäisestä päivästä. Pikemminkin liian hätäisiksi ja\nepämääräisiksi tahtoivat aina mietteet ja suunnitelmat jäädä. Selvänä\npitäisi linjat olla viikon, kuukauden, vuosienkin taakse.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSyksy oli vähäsateinen ja lämmin. Vanhalla tavalla riihittäen täytyi\npuida. Kun riihi oli pieni, tupertui siinä puuhassa päiviä, viikoin\nlaskettavia. Apuväkeä täytyi haalia, eikä tahtonut aina kunnolla\nsaadakaan.\n\nEipä Tuomas työtä kammonut huonompatakaan, saatikka oman viljan\nriihitystä, mutta tuskaiseksi sittenkin alkoi käydä se nokinen\ntuherrus, ehkä myös senvuoksi, kun tiesi, että työ paljon nopeammin ja\nvaivattomamminkin olisi ollut toimitettavissa.\n\nMyöhemmällä ehkä olisi taloista saanut koneen lainaksi, mutta siinäkin\noli omat vastuksensa ja vaivansa. Vilja olisi pitänyt säilyttää\npellolla, missä oli sateiden vaara, ja syyskynnöt myöhästyivät. Iso\nkone oli vaikea tiloitella, vikoja siihen ainakin omistajan väittämän\nmukaan tahtoi tulla ja apuväkeä piti olla tuhottomasti.\n\nParikin kertaa oli Tuomas yrittänyt innostaa naapureitaan koneiden\nyhteishankintaan. Olihan siinä järven ympärillä melkein huutokuulumilla\nviisi Kantolan kokoista pikkutilaa. Kun parisen kilometriä olisi tietä\nkorjaillut, ei kuljettaminen olisi suurtakaan hankaluutta tuottanut.\n\nYhteispeltoalaa karttui nelisenkymmentä hehtaaria. Niinkuin tavallinen\ntalo, viljelmät vain vähän hajalla. Puimakone ja niittokone, ne\nkumminkin olisivat sopinee+, hyvin myös kylvökone ja kiekkojyrä.\n\nOltiin olevinaan hyviäkin naapureita, mutta epäluulo, kateus ja\nvahingonilo ilmenivät pienissäkin asioissa ja toimissa. Jos toiselle\ntuli vahinkoa tai vastoinkäymistä, ei se liikuttanut toista, melkeinpä\nilkamoitiin katsein ja elein: Ähä, niin se käy, vieläkös pöyhistelet!\nJa toisen menestyminen kaiveli kyynä naapurin rinnassa. Teki mieli\ntärvellä viljaa, jos se paremmin kasvoi kuin oma. Tällaista salaista\nkähinää ja kahnausta oli tälläkin kylällä pienempien ja isompienkin\nviljelijöiden yhteiselämä. Mitähän pieneläjätkin kadehtivat toisiltaan?\nSamassa lietteessä kaikki, mikä velassa, mikä nälässä, useimmat\nkummassakin.\n\nTyömaillaan myyrästäessään Tuomas usein mietiskeli näitä asioita.\nMinkä takia ihmisen piti kahnata ja jarruttaa, vaikka itse luontokin\nympärillä opetti toista? Tuossa ojan laidassa kukoisti pajupensas, sata\nvarpua yhdessä, tuolla mäenlaidassa muurahaispesä kuin pieni talo,\ntuhansien yhteistyön tulos ja turva. Oliko ihminen ilkeä vaiko tyhmä?\n\nKun hän alkoi eritellä ja tarkastella naapureitaan, tuli hän toisiin\ntuloksiin. Kunnon ihmisiä he kaikki olivat, työteliäitä ja rehellisiä.\n\nLähimpänä uurastivat Siltalan vanhukset, aamusta iltaan, niin pitkät\nkuin päivät. Ei suinkaan pennin vääryyttä kumpikaan ollut elämässään\nkenellekään tehnyt. Mutta monta surua olivat kokeneet. Lapset kuolleet\ntai maailmalle hajonneet. Siihen olivat vanhukset jääneet yksinään\nlahoomaan kuin kaksi kantoa aholle.\n\nMitä puuttui Halla-ahon Jussi? Kiroili ja noitui kuin turkkilainen,\nmutta naapurina oli rehti ja työmiehenä hirmu. Väki oli suuri ja elämä\nainaista kitkuttamista. Aina oli pistettävä pisintä suuhun, milloin\njuuri kantava lehmä, milloin ruishehto, vaikka parin kuukauden perästä\nolisi itse senkin kipeästi tarvinnut. Hätävarana oli souvi. Talvet\nja osin kesätkin niissä huhkiessa omat työt jäivät kesantoon, niitty\npensoittui ja rakennukset olivat päälle putoamassa.\n\nLumiahon Kaapo, Jussin lähin naapuri oli toista maata. Hän ei lähtenyt\nsouviin, vaan hissutteli, kissutteli talvet ja kesät omissa nurkissaan,\nei harrastellut raskaampia töitä, mutta tuli myös vähällä toimeen.\nKovimman aikana oikaisi koipensa pankolle ja nieleksi viikkokaudet\nilmaa. Pahinta oli, kun loppui lämmin. Viljelysten ja rakennusten\nlaita oli hänelläkin vähän niin ja näin. Ei ollut halua eikä varaa\npöyhivämpiin parannustöihin.\n\nNeljäs pikkutilallinen oli Kuuselan Jere, Jörön nimellä paremmin\ntunnettu. Jere oli sarveutunut vanhapoika. Kaivoi suuria viemäreitä\nsuolleen ja elätteli mahoja lehmiä, joita, enempää kuin vasikoitakaan,\nei koskaan teurastanut eikä teurastajalle myynyt, ennemmin antoi\nilmaiseksi sellaiselle, joka lupasi pitoeläimekseen ottaa. Ihmisten\nkanssa ei Jere usein sanaa vaihtanut, ei avannut edes oveaan, jos\nsille tuulelle sattui, mutta tuli kutsumatta naapurin riihelle tai\nelopellolle.\n\nJa viides oli sitten Kantolan Tuomas, haihattelija, vöyhöttelijä.\nMikäpä parempi hän oli kuin nuo toisetkaan. Kullakin heistä oli omat\nhyvänsä ja omat pahansa. Kun olisi löytynyt yhteinen uoma näillekin\nviidelle vielä kevätriitteissään ourivalle puroselle, niin ehkäpä olisi\nlähtenyt voimaa myllyn pyörittämiseen.\n\nPiti alkaa etsiä. Ehkä se sittenkin kuului enemmän Kantolan Tuomaalle\nkuin niille toisille. Puimakoneasia oli ajautunut karille. Piti sopivan\najan tullen yrittää uudestaan, sitä ja muita.\n\nJuurikasvien korjuuseen oli otettava vierasta apua, mutta meteli\nja touhu oli omasta takaa. Tuomo kiekui ylinnä kukkona, huuteli\ntämänsyksyistä mielihuutoaan \"kivat papat\" ja etsiskeli sopivia\njälttölanttuja, ensin suurempia, mutta viisastuttuaan pienempiä, ja\nisän täytyi tämän tästä ottaa puukkonsa ja tirskuttaa kissankupillinen\ntirisevää hyyhmettä.\n\nAntin mielestä hänen perkaamansa lantut olivat suurempia kuin tyttöjen.\nIsä arveli sen johtuvan siitä, että hän huomasi omista riveistään\nsuurimmat ja tyttöjen riveistä pienimmät.\n\nLantut kasattiin pellolle aumoihin. Isä kaivoi kasan kohdalta pois\nmullan. Vihtori muurasi Antin kanssa. Se oli tarkkaa työtä. Antti usein\nsilmäili etäämpää, tuliko suoraa. Kasan päällys kumminkin piti tulla\nniinkuin katonharja. Eivät lantut muuten olisi säilyneet, eikä huonoa\ntyötä olisi viitsinyt edes katsella, oli isä sanonut.\n\nLanttuja tuli yhdeksän kasaa, mutta naatteja tuli ainakin\nyhdeksänkymmentä. Ei niitä jaksanut edes lukea. Lehmät saivat syödä\nnaatteja niin paljon kuin halusivat. Tennu oli kaikkein ahnein. Anttia\nja Tuomoa nauratti, kun se ahmi, että vihreä vesi vain suupielistä\ntirsui. Mutta kylläpä maitoakin antoi, melkein täyden ämpärin.\n\nSitten kynnettiin lanttumaa. Toiset sarat oli kynnetty jo aikoja\nsitten, tulevan kesän lanttumaa kahteenkin kertaan. Kyntäminen oli\npojista hauskaa. Auran viilu kääntyi kuin takinlieve. Heinämaata\nkynnettäessä oli isälle monta kertaa tullut kiire, kun alkoi vetää\nviilua takaisin. Hän oli pysäyttänyt hevosen ja hyppinyt saappaineen\npäälle, niinkuin rottaa olisi tavoittanut. Toisinaan, kun ehti vetää\nkiinni, oli täytynyt käsinkin auttaa.\n\nTuomo oli istunut monta vakomittaa auran välipuulla ja viipottanut\nvarpaallaan tyhjää ilmaa. Antti oli isän mielestä aurapojaksi jo\nliian suuri. Koulupojaksi oli ollut liian pieni. Ei Antin sinne enää\nmielikään tehnyt, vaikka ensin oli tehnyt, kun tytöt lähtöä touhusivat.\nHauskempaa oli peltotöissä isän kanssa.\n\nKynnön jälkeen tuli Tuomaan apumieheksi Leppälän Vihtori, joka usein\nennenkin oli hänellä töissä ollut. Alettiin kuokkia suota. Pojat saivat\nviedä kahvia isälle ja Vihtorille. Matkalla oli hauskaa ja suolla vasta\noikein mukavaa. Kuivemmilla paikoilla voi heitellä kuperkeikkoja,\nmutta piti katsoa, missä heitti ja miten monta kertaa. Jos katsomatta\nuseamman kerran pyörähti, niin kastui housunpeppu. Vaikka hauskaa sekin\nvain oli. Isä teki valkean suureen kantoon. Siinä kelpasi kelteillään\nkuivatella housut. Aurinkokin paistoi vielä, tosin vähän laiskasti,\nmutta paistoi kumminkin. Puolukat olivat makeimmillaan, varsinkin kun\nheinärassissa kypsytteli. Toisinaan paloi heinä poikki ja puolukat\nputosivat tuleen. Vesi herahti suuhun. No, tehtiin uusi rassi.\n\nIsän mukana oli pyssy ja usein pyssyn vieressä musta lintu.\n\n-- Minkätakia isä oli ampunut kauniin linnun?\n\n-- Oliko lintu tehnyt pahaa?\n\nIsän oli vaikea vastailla kaikkiin pikkumiesten kysymyksiin. Maailmassa\noli niin paljon kauniin hävittämistä.\n\nMarraskuu lopetti kuokkimiset. Halla levitteli valkeat vaatteensa kuin\njättiläispyykin ensin notkoihin ja niityille ja sieltä vähin erin\npelloille ja kartanokunnaille asti. Järven veti siloiseen jäähän.\n\nVihtori lähti omille teilleen. Tuomas teki ja kapisteli yhtä, toista\npoikainsa kanssa. Korjailtiin lehmäin ruokapöydät, rasvailtiin ja\naseteltiin peltokalut talvikorjuun.\n\nMutta hauskin työ poikien mielestä oli jääkelkan rakentaminen. \"Kivat\npapat\" kajahteli pitkin rantoja ja pienet kivet kierivät peilijäätä\npitkin, että helisi vain.\n\nIsä oli joskus iltapuhteella tullut puhuneeksi jääkelkasta, joka\nmeni niin kovaa kuin auto tai moottoripyörä. Asia tuli kaivelluksi\nsen jälkeen niin usein esille, ettei auttanut muu kuin rakentaa\njäämoottori. Katsottiin aidasta pitkä riuku, jonka päähän kaivettiin\nreikä. Toisen riu'un pää kaulattiin niin ohueksi, että mahtui reikään.\nSydettiin avanto sopivalle etäisyydelle rannasta ja lyötiin tappiriuku\npohjaan. Reikäriuku asetettiin tappiin, vesikeikka sidottiin köydellä\nlatvapäähän. Jääkelkka oli valmis. Isä toimi moottorina ja pojat\nmatkustivat. Oli se aikamoista menoa, ainakin kahdenkymmenen kilometrin\nvauhtia, arveli moottori, mutta matkustajien mielestä se oli vieläkin\nkovempaa. Tytöt pääsivät koulusta tultuaan mukaan, kun kauniisti\npyysivät.\n\nMonta hauskuutta jääkelkka antoi. Ikävintä oli, kun moottori niin usein\nlakkasi toimimasta, isä ei aina joutanut, eikä ollut muitakaan, kenen\nsiihen olisi nykäissyt. Matkustajia olisi aina ollut.\n\nRannassa melskasivat pojat koko jääkelin ajan, ja joutoaikoinaan\nTuomaskin sinne usein asteli.\n\nOlipa siinä \"makaroonimaata\". Puolisen kilometriä taisi venähtää omaa\nrantaa, kun tarkoin mittasi. Eiköpähän sillekin joskus tarpeensa ja\nsijansa ilmestyisi. Kuuluivat muualla vartavasten kaivelevan lammikoita\nhanhilleen ja muille vesilinnuilleen. Siinä oli valmiiksi kaivettuna,\nja ruokaa oli.\n\nNiittynotkelmaa pujottelevan lähdepuron koskipaikka korahteli\niloisesti, vaikka järvi oli hevosen kannattavassa jäässä. Siinä oli\ntalvellakin juokseva, jäätymätön vesi. Lohilammikon uuden maan mies\nkaivaisi, muisteli Tuomas Rikun levennyksiä. Eiköhän vanhan maan mies\nmyös osaisi lammikoita kaivella? Mikä se uuden maan farmari oli kaikkea\nrakentelemaan?\n\nHän istahti kivelle ja alkoi kiehitellä edelleen mietelmiään. Kaksi\nhevosta, kymmenen lehmää, kolme sikaa, satakunta kanaa ja tuhannen\nlohenmullosta. Siinäpä olisikin kotieläintä Kantolaan.\n\nEläväthän ne lohet Lapinkin puroissa ja pakkasissa, miksei täällä\netelämpänä, kun hoitelisi ja ruokkisi. Kelpaisi maistella joskus\nherrain herkkua. Ehkäpä rahaakin niistä lähtisi. Sivutuloja tässä\nolikin keksittävä.\n\nTuomas heitti kiven purosulaan.\n\nMitähän kylällä sanoisivat, kun kuulisivat. No, sanoisi ajavansa\nsavea suolle. Sitä täytyikin ruveta ajamaan. Ajetaanpa savea viitenä,\nkuutena talvena. Jos siihen samalla tulee lampi, niin tulkoon niinkuin\nvahingossa.\n\nHän nousi ja otti kuusi pyöreätä kiveä. Tuleekohan vai eikö tule? Jos\nsulaan osuvat, niin tulee, jos ei, niin ei tule. Mulskis, mulskis,\nmulskahtelivat ensimmäiset rennosti. Kolmas meni juuri ja juuri.\nTäytyikö oikein tarkkakätiseksi ruveta. Neljäs meni keskelle, viides\ntaas hädin tuskin mulahti. Kuudes jännitti mieltä jo aika tavalla.\nKeskelle meni.\n\nLampi tuli. Ei enää muuta kuin kaivamista vailla.\n\nPojat nousivat jäältä.\n\n-- Voileivän itä heitti! ilakoi Tuomo.\n\n-- Eipä kun munalukon! tiesi Antti paremmin.\n\n-- Leipä ja lukko! Nyt kotiin ja kiireesti! Tuomas sieppasi kaiman\nkainaloonsa ja nykäisi Antin kanssa kilpaa karjapihalle. Autettiin\näitiä iltatöissä.\n\n\n\n\n7.\n\n\nHeitti lunta kuuran selkään ihan sopivasti savenajokeliksi. Vihtori oli\ntullut taas kuin kotiinsa.\n\nAlettiin kaivaa hautaa purojuoksun varteen. Vihtori vähän oudosteli.\nMäen rintaan ennen oli savihauta avattu. Olisihan siinä ollut tämänkin\nniityn laiteella töyrämä. Mutta itsepähän asiansa tiesi, ei turhia\nudellut, hiljainen mies. Kantolassa oli hyvä olo, samapa se, mihin\nsavihauta kaivettiin.\n\nSavi oli sopivaa ja puro veti niityltä hersyvän veden. Työ alkoi käydä.\n\n-- Leikataan suoraan rantaa kohti, voi tulla tästä toisenakin vuotena\notettavaksi, Tuomas kaarteli suunnitelmiaan.\n\nMitäpä Vihtorilla sitäkään vastaan.\n\n-- Joo! Vaikka lampi pistettäisiin puron poskeen!\n\n-- Vaikka lampi, sinäpä sen sanoit! Tuomas yhtyi naureskellen.\n\n-- On näissä tämmöisissä puroputamissa joskus kalojakin, Vihtori\nedelleen kehitteli.\n\nOlikohan tullut jotenkin vihjaistuksi. Tuomas vilkaisi toista naamaan.\nVakava oli kuin viilipytty.\n\n-- On niissä, hän myönnytellen jatkoi. Lohikin kuuluu elävän ja\nkasvavan, kun on jäätymätön, juokseva vesi.\n\nTuomas vei suolle muutamia kuormia.\n\n-- Vai että lohikin! Siinähän on punainen liha. -- Vihtorilla oli yhä\nsama asia mielessä.\n\n-- Niin on. Punainen ja makea.\n\nPisteltiin taas pari kuormaa äänettöminä.\n\n-- Kuka sen vannoo, vaikka tästäkin purkista vielä lohen poika\nnapataan, vetäisi Vihtori loppumietelmänsä keskustelusta.\n\n-- Ei kukaan. Tapahtuu niitä nykyisen maailman aikaan suurempiakin\nihmeitä, Tuomas totesi.\n\nAjettiin vielä muutamia kuormia sinä päivänä ja siten edelleen kuorma\nkuorman jälkeen marras-joulukuun hämäräisinä päivinä. Jouluun päästessä\noli puron sivuun muodostunut melkoinen kaukalo.\n\nPäätettiin pitää pienet Tuomaan päivät, kun sattui sunnuntaiksi. Oli\nkutsuttu vain läheisimmät naapurit, Siltalan vanhukset, lumiaholaiset,\nHalla-ahon väki ja Kuuselan Jere. Liisalla ei ollut mitään erikoisempia\nvalmistuksia, mistäpä niitä, joulutaikinasta oli leiponut rinkilän ja\nsen keskelle pienempiä pikkuleipiä. Kaljaa oli tehty omista maltaista\nniinkuin tavallisesti jouluksi.\n\nKaikki kutsutut tulivat. Jerekin oli oikonut vanuuntuneen tukkansa ja\nvetäissyt sarkatakin ylleen.\n\nOutoa ja kankeata tahtoi aluksi olla. Kaappo rassaili piippuaan. Jussi\ntäräytteli joitakin voimasanoja lumen viipymisen takia, kuului olevan\njo kohta viimeiset tuutissa, eikä souviin pääsystä ollut tietoakaan.\nJere istui uunin luona ja hivutteli leukapartaansa.\n\nTuomas koetti puolestaan viritellä keskustelua ja Tuomo teki\nsuorasukaista tuttavuutta kenen kanssa tahansa. Mielet ja kielet\nalkoivat vähitellen lientyä. Kun Liisan pannu tuli pöytään, lientyi\njo hyvinkin, emännänpuolien varsinkin. Käytiin lehmät ja porsaat,\njoulusiivoukset ja koulun kuusijuhlat. Monenmoista pientä asiaahan sitä\noli pikku paikoissa.\n\nTuomas mietiskeli itsekseen, miten pääsisi alkuun koneasiassa. Alkoi\nolla sopiva aika, koska Jerekin jöräytteli sanan silloin, toisen\ntällöin ja hörähteli matalaa nauruaan.\n\nAntti ja Tuomo olivat löytäneet köydenpätkän ja leikkivät\nhevosillaoloa. Antti oli hevosena, mutta vaihteen vuoksi sitten\nkäännyttiin ja pantiin pienempi kuolaimiin. Hengästyksiin juostuaan\npysähtyivät pojat isän luokse.\n\n-- Älkääpäs purkako sitä nuoraa, ei se sitten enää kestä, löysi Tuomas\nalkulauseen kuin luudan rapun pielestä.\n\nHän otti pojilta nuoran, ja jakautuneita säitä selvitellen jatkoi niin\nkovaäänisesti, että puhelu naisten puolella taukosi.\n\n-- Hajasäikeinen köysi ei koskaan ole kiintonaisen veroinen. Mutta\nnapistetaanpas nämä viisi haaraa yhteen, noin! Puhellessaan hän punoi\nköyden ehjäksi ja pisti solmun päähän.\n\n-- Asiassa on perä. Ei tukkiköysikään kestä, jos pitsaus purkautuu,\ninnostui Jussi asiaan.\n\nKaapokin näverteli jotakin ja viimeksi Jere jöräytti myöntävän sanansa.\n\n-- Niin se on usein meidän pieneläjien elämäkin kuin sääpuolen köyden,\nTuomas ohjaili haluamaansa suuntaan.\n\nKukaan ei pannut vastaan ja hän jatkoi rohkeammin.\n\n-- Niinkuin syksyinen puintikin. Isommat paikat saivat ennen\nsyyssateita kauransa korjuun, pellolta koneeseen, mutta meidän täytyi\npolttaa vähiä puitamme ja jyltätä nenät noessa kuin Egyptin orjain.\n\nJo alkoi kuulua vastaväitteitä.\n\n-- Niinpähän tuota on jyltätty ennenkin.\n\n-- Ja kuljettu naama noessa.\n\n-- Niin on tehty, mutta herkkua se ei ole ollut, ehti Tuomas väliin.\n\n-- Ei ole. Jos olisikin, niin herrat sen aikapäiviä olisivat vieneet,\nJussi heitteli.\n\nMutta Tuomas tunsi olevansa päälläpäin ja naputteli jäähdyttämättä\nedelleen.\n\nParituntinen meni pohtiessa ja väitellessä. Käytiin syyt ja synnyt\nkaskiajoista alkaen. Jussi innostui joskus niin vahvoihin sarvipäihin,\nettä emännän puolen täytyi joutua so-sottelemaan, ettei lasten kuullen\nihan karkeimpia rakeitaan rapisteleisi.\n\nMutta lopulta tultiin kuin tultiinkin siihen, mistä lähdettykin oli,\nköysi on lujempaa kuin säikeet. Viisisäikeistä köyttä tämän järven\nperukan asioissakin tarvittaisiin.\n\nHelpommin päästiin siitä jo itse asiaan. Puimakone ja moottori\npäätettiin yhteisesti ottaa tulevaksi syksyksi. Tuomaalla oli tietoja\nhinnoista. Laskeskeltiin ja päästiin kymmeneen tuhanteen.\n\nRahoista vielä piti neuvotella. Monellakopa siinä oli pariakaan tuhatta\nylimääräisiin menoihin hellitettäväksi.\n\nTuomas ehdotti, että anottaisiin osuuskassasta, mutta siihen jöräytti\nJere:\n\n-- Mitäpähän tässä kassoihin pienten takia. Minä panen rahat.\n\nVähään aikaan ei tahdottu päästä puheen jatkoon. Tiedettiinhän se, että\nJerellä rahoja oli, mutta kukapa olisi uskonut niiden noin helposti\nheltiävän. Se oli sitä Jeren riihenpuintia.\n\nLopulta Jussi löysi sopivan asian, innostui puhumaan tien\nlaittamisesta. -- Ei kannata särkeä kalliiden koneiden pyöriä muutaman\nkiven takia. Otetaan muutama pötky jästiä ja heläytetään möykyt rapana\ntaivaalle!\n\nAsian päätökseksi juotiin Liisan kaljaa Tuomaan tuopista. Hyvää\noli, vaikka ei tainnut olla ylimääräisiä \"rosentteja\", kun niitä ei\nmuutenkaan tässä talossa harrasteltu.\n\nKoneiden hoitamisesta ja käyttämisestä keskusteltiin vielä. Lumiahon\nkujan suuhun tehtäisiin vaja ja Aapo, hiljainen, aina kotosalla\noleskeleva mies sai isännän viran. Mutta rasvoissa piti pitää ja\nmutterit tarkistella, hoidella kuin omaa tavaraansa. -- Vielä vähän\nparemminkin, innostui Jussi uhoamaan.\n\nIltamyöhäinen jo oli, kun lopultakin lopetettiin kahden Tuomaan\npäivät. Nuorempi oli kylläytynyt turhiin pörinöihin ja itse jo\naikaisemmin lopettanut. Naapurit hyvästelivät ja lähtivät. Tuomas jäi\nmietiskelemään illan puheita ja päätöksiä.\n\nEivät tainneet ollakaan semmoisia härkäpäitä, kuin hän omassa\nmielessään oli usein kuvitellut. Kukapa Jerestäkään olisi tuollaista\nuskonut! Entä Jussi? Viisas mies, vaikka ärränpäätä puri ja\npaikkahousuissa kulki. Sen kanssa sai varoa, ettei jäisi töllistelemään\ntiepuoleen.\n\n\n\n\n8.\n\n\nLounaistuulen tohina puissa, kiurun ääni avaruudessa, suloiset soitot\nkylmän ja hivuttavan talven jälkeen.\n\nOli ollut vaikea talvi: kylmyyttä, lunta ja sairautta. Tytöt saivat\ntulirokon koulussa. Ei huomattu, ennenkuin ehti tartuttaa pojat. Pari\nkuukautta oli talo kuin sairaala. Anttiin otti lujimmin. Kolme kertaa\nhiihti Tuomas lääkkeitä kirkolta. Mutta kuume ei tahtonut hellittää.\nPari vuorokautta houraili poika tiedottomuuden rajoilla. Tuomas ja\nLiisa istuivat sairaan lapsensa vierellä yhdessä ja vuoroin. Kädestä\npiti pitää kiinni ja ajaa pois se paha koira tai ruma ampiainen, joka\npörisi pään yllä. Eikö äiti sitä huomannut?\n\nHuomasi ja ajoi pois. Mutta hetken perästä tuli ilkeä varis, joka\ntahtoi nokata silmän päästä. Isän olisi pitänyt ampua se pyssyllä, kun\nsuollakin oli ampunut kauniin mustan linnun. Ei voinut tuvassa ampua.\nHätistettiin muuten pois.\n\nKuume pysytteli neljässäkymmenessä. Eipä kumma, vaikka pörisi ja nokki.\n\nKovin oli poika Tuomaalle rakas. Noinkohan häipyisi haikeaksi muistoksi\nvain. Tuli niin paha olo ajatellessakin, että piti käydä kuutamossa\nvilvoittelemassa.\n\nMutta elämän voima oli sitkeämpi kuin kuoleman. Kuume hellitti. Antti\nparani ja toipui.\n\nTuomo sairastui lievemmin, ja isän piti kertoa satuja, kuten\nAntillekin. Lääkkeestä hän ei välittänyt, ei ainakaan siitä valkoisesta\nsuolasta. Se oli varmaan pahaa, koska Antti oli irvistänyt. Tuomossa\nei ollut juuri kuumetta, eikä monta näppyäkään. Merkiksi vain muutama\nnousi naamaan.\n\nKun lapset toipuivat, tuli Liisan vuoro. Liiaksi lienee rasittunut\nraskaan työn ja yövalvomisten takia, muutenkin kun oli heikko ja\nheiveröinen. Lääkäri määräsi sänkyyn niin kauaksi, kunnes yskittäminen\nja yöhikoilu lakkaisivat. Ei ollut saatavissa vierasta naista. Tuomas\nsai ruveta huolehtimaan eläimistä ja askareista.\n\nTätä ennen ei hän ollut tullut tietäneeksi eikä ajatelleeksi,\nmiten paljon naisella pienemmänkin talouden hoitajana oli työtä ja\nhuolehtimista. Huomaamattomuudessaan, ehkä omahyväisyydessäänkin\noli hän aikaisemmin kuvitellut, että naisen työ oli helppoa, ajan\ntappamista, kevyttä käpsehtimistä, jota virkeä ihminen teki ilokseen ja\nhuvikseen.\n\nOli se käpsehtimistä. Vaikka hän, liukas mies, käpsehti kuin kärppä,\nniin aika ei tahtonut riittää ja aina jäi jotakin tekemättä.\n\nKun mies lähti töilleen, kyntämään tai halkometsään, näkyi rupeaman\njälkeen, mitä oli tehnyt. Naisen työn jälki näkyi vasta silloin,\nkun jokin tehtävä tuli laiminlyödyksi tai huonosti tehdyksi. Kaikki\npäivittäinen aherrus ja puuha raukeni yhä uudelleen samaan pisteeseen\nkuin juoksuhiekka vierivässä rinteessä. Laita ruokaa ja ruoki, pese\nastioita, lasten vaatteita, kanna puita, lämmitä huoneita, venytä kuin\nkuminauhaa joka päivä yhä alusta alkaen.\n\nLiisan askareita tehdessään Tuomas vasta senkin tarkemmin tajusi,\nmiten alkuperäisissä oloissa ja puutteellisilla välineillä nainen\npienviljelijäkodissa vielä joutui työskentelemään.\n\nMiten rääkkääväksi se latojen ja koppelien erillisyys kylmänä\npyrytalvena karjanhoitajalle tulikaan. Sieppaa heinät yhdestä, pahnat\ntoisesta, ruumenet vielä kolmannesta ladosta. Kahlaa rehusylyyksiä\nkantaen tai ruumenkoppaa vetäen vahvoissa kinoksissa jalkineet märkinä,\nvaatteet lumisina ja jäisinä. Kuinka monta ämpäriä jo yksin juomavettä\nsai heilläkin navettaan lähteestä kantaa. Ja tuulille sovelias\ntöyräspolku oli usein ummessa. Kun ämpärien kanssa sen kahlasi, niin\nväsytti jo miehistäkin miestä. Sitä oli Liisa tehnyt jo monet vuodet,\nsairauden ja raskauden ajatkin. Kuinka paljon se ihminen olikaan\nnapisematta kestänyt!\n\nMikä olisi ollut pumpun laittaminen. Kolmen, neljän sadan markan asia.\nSe olisi pitänyt jo vuosia sitten huomata ja ansaita, vaikka yönseudut\nparkkia nylkien.\n\nMuutaman päivän lepäiltyään yritti Liisa jalkeille, mutta yskäkohtaus\nantoi ilmi ja Tuomas ajoi takaisin sänkyyn. Viikko kumminkin piti\nmaata, niin lääkärikin oli sanonut. Jos Kantola sentakia kannoiltaan\nnousee, niin nousee se muutenkin.\n\nOli kuutamoinen aika. Karja-askareet tehtyään ajeli Tuomas puhteella\nhalkoja. Jalkeille päässeet tytöt huolehtivat keveimmistä askareista.\n\nViikko kului loppuun. Liisan yskä hellitti ja Tuomaan uusi virka\npäättyi lyhyeen kuin kananlento. Kaksi työtä hän kumminkin jäykästi\nvarasi itselleen, veden- ja rehujenkannon. -- Eihän sitä hennonutkaan\nniin vähällä kaikista luopua. Mutta mielessään hän päätteli, että\nhennoisi hyvinkin. Jos hankkeissa oleva osuuskassan kiinnelaina\njoutuisi kesään mennessä nostettavaksi, niin hajalle vain koppelit. Ei\nainakaan rehukantamusten takia Liisan tarvitsisi lumissa ja hölseissä\nrämpiä, ja eiköpähän tuota vettäkin saisi lehmäin pöydälle nousemaan.\n\nUudessa karjarakennuksessa Tuomaan mieli hiljaisia metsäteitä\najellessa usein askarteli. Mäenlaitaan nousi milloin minkinnäköinen\nja -kokoinen rakennusyhdistelmä. Siihen se sopisi, pellon ja mäen\nrajaan. Ullakolle ajettava silta siihen tulisi. Ja navetta, talli ja\nrehulato ainakin saman katon alle. Ehkä sinne sopisi vielä muutakin,\nkun vielä mietiskeli. Karjarakennuksia koskevat kyselyt ja kirjoitukset\nPellervossa alkoivat kiinnittää huomiota entistä enemmän.\n\nPaikkakunnan lehteä silmäillessään kiintyi hänen katseensa kerran\npieneen uutiseen: -- -- piirin maanviljelysseuran rakennusmestariksi on\nkahdeksasta hakijasta valittu rakennusmestari Ville Savolainen.\n\nMitähän jos pyytäisi katsomaan sen seuran mestarin? Jospa ei lähde näin\npikku paikkoihin? No, kysymästä ei kukaan kiellä.\n\nKutsukirje meni ja Ville Savolainen, nuorehko, liukasliikkeinen mies,\ntuli kauniina maaliskuun päivänä.\n\n-- Vai karjarakennusta. Ja kaikki yhteen, niin kaiketi se on tarkoitus.\n\n-- Niin.\n\nMestari siristeli silmiään ja mittaili askeleillaan sulavaa rinnettä.\nPaikasta ei tulisi eri mieltä, se näkyi meiningeistä.\n\n-- Tähän se tehdään.\n\n-- Tehdään vain.\n\n-- Siinä onkin paikka, ettei hakemisesta parane. Tuohon navetta, tuohon\nlato. Silta tulee tuolta ja kuorma juoksee ruunan edellä. Mitenkä vesi?\nTuolla töyrään allako kaivo?\n\nSe mies näytti ehtivän kaksi lausetta siinä, missä toinen yhden.\n\n-- Siellähän se vaivan takana.\n\nMestari pyörähteli ympäri, siristi silmiään ja levitteli sieraimiaan,\nniinkuin olisi tuulta nuuskinut.\n\n-- Mikä kosteikko tuolla metsän rinteessä? Ei suinkaan lähde?\n\n-- On niinkin ja hyvä lähde onkin!\n\n-- Mitä me sitten mäen alle. Ylhäältä juoksutetaan kirkkaat vedet.\n\nSeurasi nopea esitys siitä, miten verraton ja tuiki tarpeellinen laitos\nvesijohto talossa eli, painovesi liiatenkin. Ei koskaan reistaillut\nniinkuin pumput ja moottorit, raanan takana aina raitis vesi. Kyllä\nisäntäkin sen ymmärsi.\n\n-- Kyllä hyvä aina hyvä oli, mutta se maksaa, Tuomas myönteli.\n\n-- Maksaa. Kaikki maksaa. Hyvät laitokset paljon, mutta huonot vielä\nenemmän.\n\nVäljästi se poika päästeli kuin parivaljakolla.\n\nPohjimmaltaan oli Tuomas samaa mieltä, joskin laski asioita omalla\ntavallaan. Mutta rakennusmestari istahti paljaalle kivelle ja\nlasketteli taas parilauseitaan kuin lukukirjasta:\n\n-- Nykyajan ihminen ei tee kahdesti, minkä kerralla voi tehdä. Kun te\npistätte tuohon rinteeseen ajanmukaisen ja harkitusti suunnitellun\nkarjarakennuksen, ei sitä työtä tarvitse enää tehdä pojan, eikä\npojanpojankaan. Se on isän muistomerkki, ja tulevat polvet saavat\nrakennella sen ympärille omiaan. Eipä teidän emännillänne ja\ntyttärillänne liene liikoja voimia veden kantamisiin ja muihin\nitämaisiin orjan töihin. Eikä teillä ole edes varaa käyttää heitä\nsellaisiin. Pienelläkin tilalla on isännän ja emännän työvoima\nsäilytettävä tuottoisampiin tehtäviin. Eikö totta?\n\nTottahan se oli, liiankin totta. Jotakin siihen ehkä olisi voinut\nsanoa ja olisi pitänytkin sanoa, mutta kun kaikesta huomasi, ettei hän\nsitä tyrkyttelemällä esitellyt, niin jäi sanomatta niin myötäiset kuin\nvastaiset.\n\nAsteltiin alemmaksi mäen rinteeseen. Mestari otti taskustaan ison\nmuistilehtiön ja kynän ja alkoi vedellä viivoja yhä kysellen ja\npuhellen.\n\n-- Paljonko oli kokonaispintaala ja paljonko peltoa?\n\nSai tiedon ja jatkoi taas.\n\n-- Kymmenen lehmää ja pari hevosta, ei vielä, mutta joskus. Siihen siat\nja kanat. Ne kuuluvat pienviljelijän talouteen kuin pippuri ja suola\nkeittoon. Silmien siristys ja paperille tuli taas rohkeita viivoja. --\nOnpa ukkovaari iskenyt nurkan poikineen. Pitikö noita latopurkkejakin\njoka rauniolle rakentaa. No, eipähän puhuta pahaa; aika aikaa kutakin.\nMikä tuo suurempi tuolla pellon takana?\n\n-- Riihi.\n\n-- Riihipä tietenkin. Pitihän se tuntea kylkiäisestä. Se pistetään\nsaman tien hajalle.\n\n-- Ei suinkaan.\n\n-- No ette kaiketi enää varstalla pui?\n\n-- On puitu. Ensi syksynä vasta tulee yhteiset koneet viidelle\npikkutilalle.\n\n-- Silloinpa vetelee! Mitä me sitä vanhaa kummitusta siihen jätämme\nkauniin näköalan tielle. Lato vähän suuremmaksi, noin. Puinti sillalle\nja kuivaushuone tuohon. Kas noin. Taas tuli paperille viiru johonkin\npaikkaan. Hän ojensi kättään ja katseli etäämpää luonnostaan. --\nEipä hullumpi, ei ollenkaan. Tuohon pistetään karjakeittiö, tuohon\nkuivikesuoja ja valjashuone, tuonne lantala virtsakaivoineen ja tuonne\nlantalan kulmaan kanslia hellalämmityksellä. Mitä vielä puuttuu? Ei\nyhtään mitään. Sitten seurasi rohkeita kynänpyöräyksiä ja sanoja\npurkautui edelleen. -- Tähän tulee leikkaus ja karjapiha. Tuo koivu\nja tuo pihlaja rauhoitetaan. Kasvavat siinä valossa ja höystössä kuin\nelämänpuu paratiisin keskessä. Ja tuonne tulevat kanatarhat. Joitakin\npensaita täytyy sinne istutella. Kas niin.\n\nLuonnos oli valmis. Tuomas tuli katsomaan ja ihan hytkähti. Jotakin\ntuttua, ennen nähtyä siinä oli, unissa nähtyä ehkä oli.\n\nMutta kylläpäs se osasi. Muutamassa minuutissa oli kaiken häkäissyt\nkuin hihasta. Siinä oli komea rakennus, karjapihat, kanatarhat ja ne\nrehevät paratiisin puutkin. Kanatarhassa näkyi omenapuita ja pensaita\nniin käkkyräisinä ja luonnollisina, niinkuin viisi vuotta jo olisivat\nsiinä kasvaneet. Jopahan oli Ville Savolainen kahdeksasta hakijasta.\n\n-- Eipä tätä vielä tarvitse niin kirjaimelleen ottaa. Voidaan muutella\nja alkaa vaikka alustakin. Minulla on se veren vika, että tulee\npuhutuksi ja viivailluksi ehkä enemmän kuin on tarpeellista. Hän\nkatseli vielä kerran kauempaa tähtäillen. -- Vaikka enpä tiedä, mitä\nsiinä paljoakaan muuttelisi. Eikö se jotenkin näin pitäisi suuntautua,\njos mielitään tästä teille kotipaikka tehdä?\n\nMentiin kahville. Juotaessa ehti Savolainen luonnostella vielä\nrakennuksen yksityiskohdatkin. Karjahuoneiden seinät piti tehdä\ntiilistä, samoin keittiön ja kuivaushuoneen. Rehuladon, lantalan ja\nkanalan osaan tarvittavat laudat sai riihen seinistä, jos saha oli\nkäytettävissä. Uudenveroista tavaraa niistä tuskin sai, mutta eihän\npikkutilallisen kannattanut metsäänkään mennä, kun valmista hirttä oli.\n\n-- Eikä ole menemistä. Hyvä, kun saa pärepuut.\n\n-- Vai on niin selvänä. Niinpä tahtoo olla monessa paikassa. Sitä\nsuurempi syy oli käyttää entisten rakennusten hirret niin kauan, kun\nvielä käyttää voi.\n\nOli kaiketi hyvä hiekan saanti? Niin ja niin monta kuutiota tarvitsisi\nnoin suunnilleen. Tiilet voi lyödä kotona. Nopsakone maksoi viisisataa,\nmuottilaatikot voi tehdä itse. Seokseen piti panna niin ja niin monta\nosaa hiekkaa, mutta ensin oli tutkittava, ettei vain ollut multaa eikä\nruostetta. Ja kotimaista sementtiä piti käyttää, ehdottomasti.\n\nSiitä jouduttiin jo seinärakenteeseen. Kahdella ilmakanavalla\npiti muurata ja eristyksenä käyttää solupetoonitiiltä. Paperille\ntuli useampiakin tiiliasenteita. Tämä syrjätiilirakenne oli näin\npienessä rakennuksessa halvin, kylliksi kestävä ja lämpimänsä pitävä.\nVälikattojuttu oli mutkikkaampi. Se oli tehtävä rautapetoonista.\nErikoispiirustus piti sitä varten tehdä.\n\n-- Mitenkä paljon tämä komeus tulisi maksamaan, osaisiko suunnilleen\nsanoa? Tuomas kysyi.\n\n-- Se riippuu niin monesta seikasta, perusmaan laadusta, paikkakunnan\npalkoista, vieläpä ilmoistakin. Hän teki muutamia nopeita laskelmia\nja yhteenvetoja. -- Jos urakalla myytäisiin, luulisin menevän\nkahdeksaankymmeneentuhanteen.\n\n-- Oho! Tuomaalta pääsi.\n\n-- Kallista lystiä, minä myönnän sen. Pientiloilla ja\nkeskikokoisillakin ovat rakennukset eniten varoja kysyvä sijoitus.\nSiksi on aina syytä harkita, miten ne tehdään.\n\n-- Ehkä on parasta jättää mielestään pois muutamiksi vuosiksi.\n\n-- Ehkä. En kehoita alkamaan paapelintornia, jos pelättävissä on\nkieltensekoitus. Ehkä teidän on viisainta korjailla vanhaa ja odotella\nparempaa aikaa jokin vuosi. Ei mikään ole surullisempi nähtävyys kuin\nkesken jäänyt rakennus ja voimansa menettänyt rakentaja.\n\nKäytiin vielä paikalla. Tutkittiin navetta ja huomattiin, että\nsiitä voisi jonakin talvipäivänä tulla satoisa pyydys. Se oli joka\ntapauksessa tulevana kesänä uusittava. Lisäaineita käyttämällä voisi\nsen uusia kymmeneksi, korkeintaan viideksitoista vuodeksi. Tehtiin\nsiitäkin luonnos muutamalla vedolla.\n\nKyytimies oli tullut.\n\n-- Jos rakennatte ensimmäisen luonnokseni mukaan, niin ilmoittakaa\ntoimistoon. Lähetän piirustukset ja työselityksen. Mutta hiekkaa\nvaratkaa tarpeeksi ja perustus kaivakaa puoleentoista metriin.\n\n-- Mitä tämä käynti maksaa? Tuomas ehti väliin.\n\n-- Ei mitään. Jos rakennatte, niin piirustuksista vasta maksatte.\nHarkitkaa nyt vielä rauhassa. Suunnitelma sopii teille erinomaisesti,\nmutta täytäntöönpano ei ole leikinasia.\n\nViimeiset sanat kuuluivat tieltä. Reki häipyi tien mutkan taakse.\n\nTuomas asteli tupaan. Ilmassa väreili mieto tupakantuoksu. Luonnos oli\npöydällä. Jospa rakennus jo olisi mäenlaidassa!\n\nHän istahti katselemaan ja kuvittelemaan.\n\n-- Ei tarvitsisi Liisan kantaa heinäkoppaa, eikä nostella\nvesiämpäreitä. Valoa ja ilmaa olisi. Luukkuja aukoilisi, alaspäin\npudottelisi rehut, juurikasvit, lannan. Lumettomia rehuja suojaisessa\npaikassa, vesi juoksisi itsestään, maidontulo nousisi.\n\nKahdeksankymmentätuhatta rakennusvelkaa! Mistä sen otti ja millä sen\nhoiti? Pois piti heittää mielestään turhat. Eivät ne kuulu velkaiselle\npieneläjälle mukavuudet: pudoteltavat rehut, juoksevat vedet.\n\nTuomas pisti luonnoksen kaappiin ja lähti ulos töilleen kuin kiusaajan\nkynsistä tempautuen.\n\nMutta rakennus hiipi perässä kuin varjo, keveästi pääsi, vaikka piti\nolla puolitoista metriä maan sisässä. Öisin näkyi tuvan seinällä koko\nkomeudessaan kuin elokuva valkealla kankaalla.\n\nKarkkoontui päivällä, mutta hiipi taas yöllä. Kiusoittavan hehkeinä\nnäkyi yhä uusia kuvia.\n\nKymmenen kaunista lehmää. Maitoa astiat laiteillaan. Neljäntuhannen\nlehmiä, olihan niitä hyvissä navetoissa, oli jo viidenkin. Heiniä tulla\npohahti laipioluukusta rehupöydälle. Liisa hypähti ketteränä perässä.\nOliko se Liisa? Olihan se, naurukuopat poskissa kuin viisitoista vuotta\nsitten.\n\nLasiseinäinen oli kanala, niinpä tietenkin. Sitä kaakatusta ja pehkun\npöllytystä. Oliko nuo niitä tarkastuspesiä? Sulkeutui kuin rotanloukku.\nMitä? Tuliko korillinen munia tammikuussa? Tuli. Hyvissä kanaloissa\ntuli läpi talven. Ja talvella muna maksoi.\n\nSillalla puitiin. Kaappo käytti konetta. Jussi ajoi kauroja. Jere\nsyötti. Hän siteli säkkejä, mutta pahnat ryöppysivät itsekseen sillalta\nalaspäin. Alaspäin, tottakai siitä vähitellen painui keveäkin tavara.\n\"Kyllä on mukavaa, kun on tuommoinen lato, pirkules!\" Jussiko se\nsiellä? Kukapa muu. Itselleenkin lupasi laittaa, jos joskus pääsee\noikein rahakkaaseen souviin.\n\nTuomas heräsi ja kimmahti ylös. Kello oli vasta neljä. Senkin Ville\nSavolainen. Eikös siltä nyt enää saisi päivänlepoa eikä yönrauhaa. Hän\nvaljasti hevosen ja lähti halkometsään.\n\nKahdeksankymmentätuhatta! Eikö nyt vähemmällä järkeen mahtunut mahdoton\nasia.\n\nMutta kiusaaja oli rohkea hämäräisellä metsätiellä.\nKaksikymmentäkaksituhatta tulee kassasta, saa nostaa milloin vain,\noli ilmoitettu. Tottapa itsekin jotakin tekisi, paljonkin, eipä ollut\npeukalo keskellä kämmentä. Tarvitsiko kesäaikana rupeamakaupalla\nmakailla parhaillaan olevan miehen. Raunioladon voisi myydä Kaapolle,\njoka oli sitä tiedustellut. Voisi ehkä myydä lauta-ainettakin. Riihestä\nlähtisi paljon, kun osaavasti sahauttaisi. Hän pysäytti hevosen ja\nhypähti metsään. Oli hankiainen. Tuon voisi ottaa ja tuon ja tuonkin.\nHarventaen viisikymmentä pärepuuta löytäisi. Niillä kattaisi oman\nrakennuksen ja vielä Kaapon navetankin. Toisen kuorman aikana alkoi\nidänpuoli sarastaa. Kiusaaja kiersi ruskon puolelle. Tottapa oma työ\nja omat aineet kolmeakymmentätuhatta vastaisivat. Eikä ensimmäisenä\nvuotena tarvitsisi kaikkia valmistaa. Vesikattoon vetää. Navetan\nvalmistaa. Kanalan, tallin ja kaiken muun jättää toiseen, vaikkapa\nkolmanteenkin vuoteen.\n\nKuorma liukui sileää raidetta keveästi niitylle. Kovin olikin mäenrinne\nauhto ja avonainen. Kumma, kun paras paikka oli ilman jäänyt. Olisihan\nsiihen koirankaulalle lyöty latopahainen hyvin mahtunut.\n\n-- Mutta he veistelivät koirankaulansa ja koppelinsa ilman velkaa,\närähti vastapuoli. Riento sai tarpeettoman räpsäyksen, katsoi ja\nkummasteli, mistä se johtui, kun muutenkin oli yötöissä oltu.\n\nAamupäivällä tuli kiusaaja vielä kerran, tieltä kääntyi ja tupaan astui.\n\n-- Virtasen Heikki! No terve!\n\n-- Terve, terve!\n\n-- Mistäs sinä?\n\n-- Maailmaltahan minä, souvari!\n\n-- Rakennustöitäkö yhä olet tehnyt?\n\n-- Kirvestöitä Turussa, petonkitöitä Helsingissä, miten milloinkin on\ntarvis ja mieli. Heikki istahti ja sytytti tupakan. -- Palaakos sinulla\nvieläkään? Ei pala, näkee sen naamastakin. Jopa olet märkä mies.\n\n-- Minun tekisi mieleni lyödä navetta hajalle ja tehdä uusi tulevana\nsuvena. Tuomaalta luiskahti vaaniva lause kuin vahingossa.\n\n-- Lyö helkkarissa, mitäs siinä nikoittelet, alkoi Heikki innostella.\n\n-- Taitaa olla vähän liian rohkea urakka.\n\n-- Ja kittiä! Nykyjään lyödään viisikerroksiset talot pystyyn pikemmin\nkuin ohra joutuu vakasta vakkaan. Parissa kuukaudessa me pihatto\npistetään, kun paha pää otetaan.\n\n-- Jäisitkö sinä töihin ja osaisitko muuraukset ja petoonityöt?\n\n-- Jaa että osaisinko! Me pojat tehdään, mitä lystätään. Muut tekevät,\nmitä osaavat. Muistat sinä sen entisestään.\n\nTuomas ei muistanut erikoisia entisistä. Mitähän lapsina lienee tehty\njuoksupyöriä, vesimyllyjä ja pieniä nurkkahyllyjä. Mutta aina Heikki\noli työnsä valmiiksi vienyt, sen hän muisti.\n\nTuomas otti hyllyltä rakennusluonnoksen.\n\n-- Närkki värkki! Olisi mittakaavan vielä alle pistänyt, niin selvää\nolisi ollut, vaikka paikalla olisi käyty kasaamaan.\n\nHeikki tarkasteli toista paperia.\n\n-- Ja siinä tiiliasetteluita. Nuo olisi neuvomatta osattu. Osataan\nnäitä enemmänkin, jos tarvitaan. Hän näytti tulitikun pätkillä. --\nNoinkin ja vielä näinkin. Osataan sitä täälläkin, vaikkei ole suuria\nkouluja käyty.\n\n-- Mutta hiekka on vielä mäessä, sementit ja kalkit kaupassa ja\nrahaakin vasta parisenkymmentätuhatta tiedossa, Tuomas vastusteli.\n\n-- Siinähän sitä jumalan kyllä.\n\n-- Velkarahaa on sekin.\n\n-- Raha kuin raha. Aina se silmästään puree.\n\n-- Ei se edes riitä. Kahdeksankymmentä tuhatta arveli mestari\ntarvittavan.\n\n-- Mitä kaikista arveluista, ei ne aina paikkaansa pidä.\n\n-- Voi mennä enemmän.\n\n-- Mutta voi jäädä vähempäänkin. Hiekka ei maksa mitään, eikä kivi\nmaksa, ei ainakaan ennen ole tällä perällä maksanut. Sementtiä ja\nrautanauloja ostetaan parillakymmenellätuhannella kahteen tuommoiseen\nhökötykseen.\n\n-- Entäs palkat?\n\n-- Et suinkaan sinä palkkaa saa muustakaan työstäsi?\n\n-- Entäs sinä?\n\n-- Jaa minä! Heikki siirtyi vähän lähemmäksi. -- Olen karkuteillä,\njos ma suoraan sanon. Tuli kolautetuksi yhtä rapparia nenänvarteen.\nMuutenkin taitaisi olla terveellistä ilmanmuutos. Kaupungissa tulee\nhummatuksi ja ryypätyksi vähän liiemmäksi.\n\n-- Saa täälläkin ainetta, kellä siihen kova halu on, Tuomas huomautti.\n\n-- Ei ole järin kova. Äläkä anna rahaa ja mistäpä antaisitkaan, ellei\nole.\n\n-- Mutta enhän minä ilmaiseksi rupea sinulla töitäni teettämään.\n\n-- Annatpahan sitten, kun satut saamaan. Ilmaiseksi se minulta menee\nniille trokareillekin, vietäville, menee vielä terveys kaupanpäällisinä.\n\nKiusaus alkoi käydä Tuomaalle ylivoimaiseksi.\n\n-- Mitähän tuo Liisakin sanoo!\n\nMitäpä Liisa siihen. Ruokaa lupasi laittaa, olisihan se iso asia, kun\njaksaisi läpäistä. Kerran se kumminkin oli kestettävä. Vielä samana\npäivänä ajoi Tuomas ensimmäiset hiekkakuormat. Keliä riittäisi tuskin\nkuukauden päivät. Piti ehtiä sementit, pärepuut, hirrenvedot. Siinä\nolikin pantava hihat heilumaan.\n\nMutta Heikki avasi reppunsa, veti virkapuvun ylleen ja alkoi askarrella\ntiilikehien kimpussa navettamäellä. Antti kopisteli vasaroineen\nhanttimiehenä. Heikki, paljon kulkenut ja kuullut souvimies, siivoili\npojan takia juttujaan ja nauroi tämän mieheville päätelmille, että\nmetsänrinta kaikuna vastasi. Päiväkin alkoi jo paistaa kutkutella\nniin mukavasti niskavilloissa. Väliin piti heittää puserokin kivelle.\nOlisipa saanut sisuskalutkin siihen kevätahavaan tuulettumaan, mutta\nkun olivat niin vanhanaikaisesti rakennetut, ettei voinut kääntää.\n\nSe oli tullut nyt aletuksi. Siitä jo kylällä puhuttiin: Kantolan\npihatosta. Puhuttiin, miten puhuttiin, kukin omalla tavallaan: Kujalat,\nÄijälät, Jeret ja Jussit. Ei auttanut enää jäädä kuuntelemaan. Piti\npainaa vain suoraan kuin yksiöistä jäätä.\n\nRiento alkoi tottua aikaisiin aamurupeamiin. Neljältä, jopa kolmeltakin\nlähdettiin. Hiekkakasa alkoi nousta ja laajeta. Päivisin huovettavan\naikaan oli hevosella pitempi ruokatunti. Heikki ja Tuomas purkivat\nriihtä, veistivät hirttä, porasivat kiveä ja tekivät mäellä minkä\nmitäkin. Kehiä oli jo tarpeeksi.\n\nSementtihiekka ajettiin puronotkelmaan savihaudan reunalle. Tärveltyi\nsiinä heinänkasvua kuorman verran, mutta se ei merkinnyt mitään\ntyönsäästön rinnalla. Vesi oli vieressä ja hiekkakuormat liukuivat\nalamäkeä vaivattomasti.\n\nHuhtikuun ensimmäisenä maanantaina oli osuuskassan kokous. Tuomas\nmeni nostamaan kiinnelainaansa. Hän otti Savolaisen lähettämän\nrakennuspiirustuksen lainapaperiensa joukkoon.\n\nKoko hallitus oli koolla, Äijäläkin, vaikka ei usein viitsinyt\nkokouksissa kulkea.\n\nOli kiusoittavan äänetöntä, kun kirjuri katseli ja kahisteli Tuomaan\nkiinnelainapapereita.\n\n-- Kiinnekirja, maarekisteri, rasitustodistus, huudatukset, velkakirja\nja palovakuutuskirjat. Sanat tipahtelivat kuin reiästä pitkien taukojen\njälkeen.\n\n-- Kaikkihan ne ovat kunnossa, puheenjohtaja totesi ja tarkasteli\nhänkin papereita.\n\n-- Kunnossa! Kyllä kai ne paperit aina kunnossa! Mutta mitäs sinä\nmeinaat tehdä noin paljolla velkarahalla? Äijälä mittaisi lattialle\npitkän syljen, vaikkeihan kokoushuoneissa sitä olisi saanut tehdä.\nHuoneessa tuntui vapauttavammalta, niinkuin ukkosilmalla, kun ensi\nkerran jyrähtää.\n\n-- Kymmenellä tuhannella maksan kauppahintaa ja loput käytän tähän.\nTuomas levitteli pöydälle piirustukset.\n\nMiehet kerääntyivät lähemmäksi ja tarkastelivat niitä, mikä milläkin\nilmeellä ja mutristukselia. Äijälä veti lasit nenälleen.\n\n-- Hei helesinki! Oikeinkos sinä västinkiä meinaat rauhanaikoina!\n\n-- Eikö tämä ole ammattimiehen tekemä navetanpiirustus, Tuomas vastasi.\n\n-- Ammattimiehen! Pitkä ruittaisu. -- Kyllä teillä riittää\nammattimiehiä miljoonia pilstaamaan! Entisaikaan toki nikkaroi jokainen\ntalonmies ja mökkiläinen itse navettansa. Ei tehty velkaa velan\nniskaan, niinkuin te hassut. Niinkuin jokin manna ja autuus löytyisi\nniistä ammattimiesten navetoista ja sontaladoista. Nälkä niissä tulee\nja tielle lähtö paremmillekin sankareille kuin sinä olet.\n\nÄijälää ei monesti oltu kassan kokouksissa niin monisanaisena kuultu.\n\nTuomas astui askeleen eteenpäin ja katsoi häneen.\n\n-- Amerikan rahat tässä kaiketi ovat kysymyksessä, eivätkä Äijälän.\nKantola tarvitsee navetan! Jos minä lähden, niin navetta jää! Hän\nheitti toisen silmäyksen kuin valonheittäjästä. Äijälän katse paloi\nvastaan. Kumpikaan ei väistänyt.\n\n-- Navettahan teidän täytyy saada, mutta eikö sitä voisi hirsistä\npienemmin kustannuksin? alkoi puheenjohtaja tasoitella tietä.\n\n-- On pantu alulle jo tämän mukaan.\n\nMiehet vilkaisivat toisiinsa. Oli pantu alulle, tiedettiinhän se.\n\n-- No, ehkäpä siirrytte toiseen huoneeseen, on semmoinen tapa näissä.\n\nTuomas meni ulos. Käsittely kesti pitkän ajan. Ulos asti kuului Äijälän\ntäräyksiä ja toisten nauruntirskettä silloin tällöin.\n\nVihdoin Tuomas kutsuttiin sisään. Puheenjohtaja aloitti kaukaa\nperustellen.\n\n-- Täällä on teidän asiastanne paljon puhuttu. Yleensä on oltu\nsitä mieltä, että suunnitelmanne mukainen rakennus on liian kallis\nniin pieneen paikkaan. Yleensä pitäisi aina neuvotella, ennenkuin\naloittaa, mutta kun te nyt kerran olette jo aloittanut, niin asiaa\nharkittuamme olemme päättäneet, että saatte käyttää siihen jäännöksen\nkiinnelainastanne. Tuleepahan sitten tällekin paikkakunnalle oikein\najanmukainen...\n\n-- Västinki! Äijälä keskeyttäen täräytti ja nauru rätisi kuin\nraudankappale puimakoneen nastoissa.\n\nTuomas pyörähti päin ja nauroi ehjänä vetona vastaan.\n\nHän kirjoitti kuittauksen heti. Kaksikymmentätuhatta merkittiin\ntalletustilille, jäännöksen Tuomas nosti ja lähti.\n\nMuita asiakkaita ei enää ollut. Luettiin ja allekirjoitettiin\npöytäkirja. Puhuttiin sitä tehdessä äskeisestä kuka mitäkin, mutta\nÄijälä sanoi viimeiseksi:\n\n-- Rakentaa se sen västingin.\n\n\n\n\n9.\n\n\nToukokuu ei antanut, mitä huhtikuu lupasi. Jäidenlähtö myöhästyi. Tuuli\npysyi sitkeästi pohjoisen puolella pitäen ilmat koleina. Aurinkoisia\npäiviä oli vähän ja milloin oli, oli yöllä kylmää. Pellot pysyivät\nkauan märkinä ja kaurankylvö viivästyi. Karjanrehu alkoi loppua, kuten\ntavallisesti pitkistyvinä keväinä.\n\nViimeisellä rekikelillä vedätti Tuomas osuuskaupan kautta tilaamansa\nsementtilastin. Kelirikon peloitellessa oli pitänyt palkata naapuritkin\nmuutamiksi päiviksi vedättämään. Sellaista souvia ei Jussi sanonut\nennen \"mokanneensa\". Kelpasi nyt köyhänkin, kun naapuri alkoi tuolla\ntavoin rusnata. Jussin puhe oli aina samanlaista hohluamista, voi ottaa\ntotena tai ivana, miten vain itse halusi.\n\nKehämestarit olivat siirtyneet puronrantaan vesilammikon äärelle ja\nensi töikseen tehneet suuren sekoituslaatikon. Vihtori oli tullut\nvakinaiseksi apumieheksi. Antti ammensi saunakipolla vettä saaviin.\nKolmekymmentäviisi kipollista meni, joskus kuusi ja seitsemänkin, jos\nsattui muutamista läikähtämään.\n\nLantun kylvämispäivänä oli poika kuin tulisilla hiilillä. Kahteen\npaikkaan olisi pitänyt joutua yhtä aikaa.\n\n-- Tehdään me vain näitä rahatöitä, kehoitteli Heikki.\n\nAntti ammensi taas saavin, mutta juoksi sitten kiireen vilkkaan isän\nluokse pellolle. Kylvökone läklätti tuttua lauluaan. Antti päätti\nkulkea isän askeleissa vain puolisarkaan, viisi tai kuusi vakoa enää\ntaisi tulla. Tuli kahdeksan, mutta sittenpä täytyi kipata kiireesti\npurolle.\n\n-- Ajattelin tästä lähteä jo toista miestä tiedustelemaan, uhosi\nHeikki. Mutta Antin kippo nousi ja laski yhtenä lipinänä vain.\n\nTuomaan työpäivät alkoivat venähtää kaksivuoroisiksi. Toinen vuoro oli\ntehtävä toukotöitä, toinen meni rakennushommissa. Paitsi tiilentekoa,\noli laudan ajoa, pärepuiden kuorimista ja monta muuta nykäisyä.\n\nKolmekymmentäviisituhatta tiiltä arvioitiin menevän. Heikin mielestä se\norjantyö olisi jo saanut loppuakin, mutta Vihtori painoi kuin vauhtiin\npäässyt juna, sitä vihaisemmin, mitä useampi tuhat oli menossa.\n\nHelluntaipyhien jälkeen käytiin perustuksen tekoon. Se tehtiin\nsäästöpetoonista ja säästää piti vielä siinäkin, sillä sementtiä oli\nenää parisenkymmentä astiaa jäljellä.\n\nPerushauta kaivettiin metriin neljäänkymmeneen senttiin. Naapurin\nJussi, joka aina silloin tällöin muisti käydä katsomassa, ihmetteli,\nmitä he niin syvältä hakivat.\n\n-- Tiedä, vaikka aarre löydettäisiin, Tuomas naureskeli haudan pohjalta.\n\n-- Mutta käy kiinni sankaan osavaan aikaan, muuten ei nouse, Jussi\nneuvoi.\n\n-- Jos kerkiät, niin käy sinäkin kiinni. Joudatko auttamaan kiven\najossa?\n\nAina Jussi jouti semmoiseen työhön, jossa markan reuna näkyi, ajoi\nkiviä ja vettä ja suuriäänisesti rouhusi. Koko mäki puhdistui\nirtokivistä, pellonlaiteen rauniot hävisivät ja osa täytyi ajaa\nlaitumen puolelta tien takaa.\n\nPerustustyössä oli kesäkuu kapertunut juhannukseen. Aattona laskettiin\nviimeisten väliseinien pohjat Sementtiä oli jäljellä enää pari astiaa\nja sorakasa oli kadonnut olemattomiin.\n\n-- Kuka käski kaivaa maanuumeniin. Usko vastakin herroja, pirkuleita,\nJussi lohdutteli.\n\n-- Niitäpähän tässä täytyy edelleenkin vain uskoa, Tuomas arveli ja\nluki Jussin kouraan tuhatkunta markkaa. Nopeasti oli talletus alkanut\nhuveta.\n\nHeikki onki hartaasti koko juhannuspäivän. Syntiä sekin oli ja\nsapatinpäivän rikkomista, vanhat vakuuttelivat, mutta kun Heikki\nmuisteli, miten oli tullut pyhitetyksi edellinen ja senkin edellinen\njuhannus, päätteli hän tyytyväisenä tunnossaan, että tämä juhannus tuli\nansiopuolelle viimeisellä litviikillä.\n\nIllan hän leveili kalansaaliillaan. Isä Pietarikaan ei olisi mokomasta\nkaukalosta enempää saanut. Laatuakin oli vaikka kuinka monta: ahventa,\nsärkeä, salakkaa, suutaria, kiiskiä. Pietarilla aikoinaan mitä lienee\nollut suolasilliä, vaikka oli harattavana koko Genetsaretin meri.\n\nJuhannuksen jälkeen aloitettiin muuraus. Se oli jalompaa työtä ja\nmestarin mieliala nousi. Rakennukselta alkoi kuulua värsynpätkiä, vähän\nrohkeanlaisesti veisteltyjä. Vihtori sai uuden nimen, Puosu.\n\n-- Hei, Puosu, pruukia! kaikui niin mahtavasti mäkeä vastaan.\n\nKiroilemisia piti karttaa poikain takia -- Liisa oli pyytänyt. Ei sitä\naina muistanut mies, joka parhaat vuotensa oli elänyt Sodomassa ja\nGomorassa. Tottui toki lopulta kääntämään ennen seinää. Tuli perhosia,\njunalautoja ja saatavia. Mutta Siltalan muori kuuli ne väärin.\n\n-- Taas se jumalaton kiroilee, päivitteli tupaansa hyssytellessään.\n\nMuurattiin rakennusmestarin ohjeiden mukaisesti kahdella syrjä-\nja yhdellä lapetiilellä. Tuomas muurasi sisäpuolella. Aluksi kävi\nhitaammin, mutta pian siihen tottui. Ulkopuolen mestarille tuli kiire,\nkun piti vähän näköäkin koettaa. Onneksi oli Tuomaalla aina omia\nmentäviään, jolloin päämestari sai vetäistä henkeä.\n\nTiilien ja laastin siirtämiseen kului paljon aikaa. Tiekin tahtoi\nkuoppaantua ja vedeltyä. Eräänä aamuna esitti Tuomas yöllä miettimänsä\nsuunnitelman. Tehtäisiin rata. Mäellä oli pitkiä riihen kattoparruja ja\norsia, laudoista lyödään vaunu ja vahvimpaan tellinkitolppaan vorokki.\n\n-- No, voi per -- -- -- honen! Miksen minä tuota huomannut, Heikki\ninnosteli.\n\nTehtiin pitkä päivä. Illemmalla haki Tuomas ohjasnuoraa kaupasta ja\nseuraavana aamuna avattiin rata liikenteelle.\n\nHyvin alkoi käydä. Kahden miehen voimalla nousi pari hevoskuormaa\ntiiliä ja laastitynnyri kaupantekijäisinä. Heikki valmisteli itselleen\nmukavan istuinpenkin. Siinä sitä veteli ja tupakansavuja sopi vedellä\nsamassa, savu lähti valtionkin veturista.\n\nTuomosta tehtiin junailija. Ei yksikään juna saanut kulkea yksin,\npaitsi aamuisin, jolloin junailija vielä nukkui. Isä teki pajupillin\nja äiti neuloi merkin lippalakkiin. Kun Vihtori sai lastin täyteen,\nvislasi Tuomo ja koneet mäellä pantiin käyntiin.\n\nAlaspäin tyhjällä vaunulla lasketellessa otettiin matkustajia. Antti\nkulki hyvin usein ja tytötkin silloin tällöin. Heikki oli tehnyt pari\nmatkaa, isä kerran ja äitikin kerran. Piletin, päivänkakkaran lehden,\nsai ostaa junassa ja maksoi se viisi penniä. Antin, joka kuului\njunamiehiin, ei tarvinnut maksaa mitään.\n\nMuuraustyö joutui, mutta maatyöt eivät tahtoneet luistaa niinkuin\nennen. Vettä sateli jatkuvasti, kaikki oli myöhäisessä, heinänkasvukin.\n\nHeiniä tuli runsaanpuoleisesti, mutta huonokorjuisia. Suolaa täytyi\nlaittaa runsaasti. Rauniolato oli tullut ajattelematta puretuksi.\nTäytyi tehdä suova. Tuomasta harmitti. Kiviraunion takia oli purettu.\nOlisi kiviä vielä muualtakin löytynyt. Enemmän pitäisi harkita,\nennenkuin tehtyä purkaa.\n\nHeinänkorjuun päättyessä oli muuraus vielä vähän kesken. Parin\nkuukauden aikana olisi kaikki pitänyt joutua käyttökuntoon, puimalato\naikaisemminkin. Rakennukselle olisi pitänyt ottaa lisää työvoimaa,\nmutta raha oli huvennut muutenkin vähiin suoniin vaikka palkkoja,\nhevostöitä lukuunottamatta, ei ollut vielä montakaan markkaa maksettu.\nOlisi pitänyt ehtiä ja jaksaa vieläkin enemmän. Tuomas oli kyllä\njatkanut päivää yön kustannuksella, sillä muuta keinoa ei ollut. Mutta\nsilläkin oli rajansa.\n\nVäsymys ei karkoittunut enää neljän tunnin unella niinkuin ennen.\nJärvessä virkistyi. Kun iltaisin sata vetoa veti, kääntyi ja katseli\nruskoa vasten, kirkastui kaikki taas seesteiseksi. Puolitekoinen\nrakennus näytti nousevan, lato ilmestyi, pääty kohosi. Paluumatkan sata\nvetoa latasivat näkemyksen sytyttämää voimaa.\n\nRakennusmestari oli laskenut välikattoon tarvittavat rautamäärät.\nNeljä kuormaa oli asemalta ajettava. Sementtiä tarvittiin lisää\nainakin viisitoista astiaa. Kun Tuomas viimeisen laskun osuuskauppaan\nmaksettuaan tarkasteli talletuskirjaa, oli säästösarakkeen paikalla\nkaksinumeroinen luku.\n\nMietteliääksi veti miehen, mutta niinpä oli vetänyt toisenkin. Heikki\nraaputteli niskaansa.\n\n-- Kaupungissa teki kukin omaansa, kirvesmies ja rappari, putkimies ja\npetoonimies.\n\n-- Sinähän olet vähin niitä kutakin, Tuomas muistutteli.\n\n-- Mutta välikattoa minä en rupea vaivaamaan, Heikki epäsi rehellisesti.\n\n-- Mistä tässä nyt parempi mestari hankitaan? Istuttiin seinällä ja\nmietiskeltiin.\n\n-- No, nyt minä tiedän! Heikin muoto kirkastui. -- Eppu sen tekee.\n\n-- Mikä se semmoinen Eppu on?\n\n-- Onpahan vain Hollolan Eppu. Se poika pistää petoonikaton vaikka\ntuomiokirkkoon. Lähdenkin hakemaan. Heikki nousi innoissaan kuin heti\nlähteäkseen.\n\nSaattoi siihen epunnoutomatkaan olla muutkin syynsä, aavisteli Tuomas,\nmutta minkäpä sille nyt mahtoi, kun toisella oli kova halu, eikä se\nvälikattokaan ihmettelemällä valmiiksi tullut.\n\nViisisatanen piti saada matkarahoiksi, ei enempää missään tapauksessa,\ntiedä vaikka tulisi ruvetuksi hummaamaan, eikä semmoiseen nyt aikaa\nollut. Heikki touhusi partansa kanssa.\n\n-- Joudutteko maanantaiksi? Tuomas tiedusteli.\n\n-- Nyt on perjantai. Totta hiidessä. Päivässä tämmöisen reisun teki,\nkahdessa vaikka kontaten.\n\nMeni maanantai ja vielä keskiviikkokin. Epusta, enempää kuin\nhakijastakaan, ei kuulunut merkkiäkään.\n\nLoppuviikolla niitettiin ruista. Sunnuntaina Tuomas päätti lähteä\ntiedustelemaan uusia tekijöitä.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti lähteä, poikkesi pihaan kaksi miestä kättä\nkaulaa toisiaan tukien. Toinen oli Heikki, hänet tunsi, kun tarkemmin\nkatsoi, toinen tietenkin oli se Eppu.\n\nHeikin siniset seviottihousut olivat savessa yltä ja alta, lakki ja\nkaulusnauha olivat jättäneet omistajansa, ties missä ja milloin. Vasen\nsilmä oli muurattu umpeen.\n\nEpun laita ei ollut paljonkaan paremmin, ellei ota huomioon sitä, että\nhänen oikea silmänsä lienee ollut muurattuna jo pari vuosikymmentä ja\nettä housujen alkuperäistä väriä oli mahdoton määritellä. Mutta Epulla\noli lakki tallella. Nähtävästi se kangaslippuinen äppänä oli päässä\nyhtä lujassa kuin nahka.\n\n-- Tuli ryypätyksi, tunnusti Heikki enemmän Liisalle kuin Tuomaalle.\n-- Tuo Eppu on semmoinen pelsepuuppi. Jos se tietää toisella\nrahapennin olevan, niin sillekös tuska tulee. Poikettiin tuttuun\npaikkaan ja ostettiin varpunen evääksi, mutta pitkällekö sillä. Tämä\npalasi takaisin ja otti toisen ja sitten vielä kolmannen, ennenkuin\nlähtemään päästiin. \"Nyt junalle\", sanoin minä. \"Onkos sinulla vielä\njunarahat?\", tiedusteli hylky. \"Tottakai\", minä sanoin, \"kuinkas tästä\nmuuten maanantaiksi töihin kerittäisiin\". \"Maanantaiksi tästä ehtii\nvielä vaikka takaisinkin\", sanoi ja poikkesi taas johonkin hyyskään.\nSiellä ei ollut varpusia, mutta isompia lintuja oli. Tämä ehdotti,\nettä perustettaisiin osakeyhtiö ja ostettaisiin kokonainen, tulisi\nmuka halvemmaksikin. Minä pöhlö panin junarahat likoon. Mitäs tällä\nmuuta oli kuin haisevat ryysynsä. \"Milläs piletit?\" huomasin vasta\njälkeenpäin, mutta Eppu viserteli, että kauankos kaksi virstaa kävelee\nja maantien varrella voidaan myydä ryypyttäin tientekoäijille, markka\nja ryyppy, tienataan junarahat pois.\n\nKäveltiin lerputeltiin ja kannettiin vuoroin säkkiä. Paistoi ja\nhiotti kuin mikä hiivatti, ja autot, senkin häkämasiinat, työnsivät\nkatkua. Silloin tämä kaivaa housunmutkastaan markan, miten lienee\nsinne jäänytkin. \"Myyppä yksi ryyppy\", sanoo. \"Mitenkä se käy päinsä\",\nminä estelen. \"Miksei käy, kun minä annan luvan ja sinä myyt, kukas\nosakeyhtiössä määrää, elleivät osakkaat\". Mihin minä siitä pääsin.\nTäytyi myydä, kun toinen raha kourassa pyysi. Mutta tuli siinä\nhelteessä ja pentsiininkatkussa kuivanen minullekin. Sanoin vuorostani,\nettä tänne napsu ja pistin Epulle markan kouraan. Siitä se alkoi kauppa\nkäydä kuin siimaa, toinen möi ja toinen osti, aina käteisellä näpistä\nnäppiin. \"Ei tämä kauppa vetele\", sanoin minä. \"Ei minustakaan\", myönsi\ntämä. \"Sattuu pollari huomaamaan, niin tekee lopun.\"\n\nPoikettiin tien poskessa olevaan latoon ja alettiin kauppahommat taas.\n\"Mutta maanantaiksi töihin\", muistuttelin minä. \"Joo, joo\", torisi tämä\njo pätkässä kuin sika, holautti aina pari yhdestä.\n\nMutta sen minä sanon, ettei yhtiökauppa tämän maailman aikaan enää\nvetele, lopetti Heikki surullisen historiansa. -- Toinen siinä sen\njuo, minkä toinen tienaa. Tuohon häkeltyi meidänkin tienestit. Hän\nveti taskustaan nikkelimarkan. -- Mihinkä sen Juudaksen penningin edes\npistänkään.\n\n-- Pankkiin! Tuomo juoksutti säästölaatikkonsa.\n\n-- Sinäpä sen keksit! Ei sillä tehdä enää pirtukauppaa. Heikki tipautti\nmarkan laatikkoon. -- Mutta eipä sentään maattu maanantain ylitse.\nPyhähän nyt on vasta.\n\n-- Joo, pyhä on, Tuomas naurahteli.\n\nMaanantaina, vaikka viikkoa myöhemminkin, käytiin töihin. Heikki ei\nsuotta ollut Eppua kehuskellut. Vasat tulivat paikoilleen ja rautojen\nsolmut ja koukut juuri niihin paikkoihin, joihin pitikin. Ei sen\nparempaa työtä olisi tullut, vaikka yli-insinööri vesihallituksesta\nolisi ollut valvomassa.\n\nMutta Heikki oli mestari kirvesmiestaitonsa puolesta.\n\n-- Kyllähän valmiisiin vormuihin rautaa ja petoonia litisteli kuka\ntahansa, mutta muottien teko, siinä miestä tarvittiin.\n\nEppu oli rauhallinen poika. Kuunteli korvat lopassa, jos kuunteli,\nvihelteli ja sihtaili rautojansa avonaisella silmällään kuin pyssymies.\n\nTasan kaksi viikkoa kesti välikattotyö. Eppu sai palkkansa, pisti\nviisimarkkasen kuhunkin kaapin päällä olevaan säästölaatikkoon, Liisan\nkouraan kaksikymmenmarkkasen, hipaisi lakkinsa lippua ja lähti.\n\n-- Tuommoinen nääkkä se on aina. Itkua mennessään pusertaa, muutaman\ntunnin perästä jo juo ja hoilaa. Huomenna makaa tuusan käkenä,\nylihuomenna ei ole jäljellä muuta pyöreätä kuin nappi, jos on sitäkään,\nHeikki puheli.\n\nHaikean mielen hyvitystä se puhe kaiketi oli hämärtyvänä syysiltana.\nMutta aamulla paistoi taas päivä. Heikki alkoi veistellä alimmaista\nhirsikertaa ullakkorakennetta varten.\n\n\n\n\n10.\n\n\nKylmää alkukesää seurasi sateinen ja tuulinen syksypuoli. Viljat\ntuleentuivat hitaasti. Ruis oli talvihomeen takia muutenkin huonosti\nmenestynyt. Kaurasta ei ennen pakkasia ehtinyt joutua muut kuin\naikaisemmat laadut. Useimmilta meni siemenkin. Puimalaitteet olivat\ntulleet aikoinaan. Sovittiin, että Tuomaan rukiit puitiin pellolla.\nToisten osakkaiden viljat laskettaisiin kaikki yhteen mittaan ja sitten\nviimeiseksi tuotaisiin taas Kantolan suviviljoille.\n\nKoneiden tuonnissa ja asettelussa kävi tavallista äänekkäämpi meno ja\nmeteli, niinkuin ainakin niissä toimissa, joissa Jussi oli mukana. Nyt\ntahtoi vähän itse kukin loistella tiedoillaan ja neuvoillaan, niin\nja niin oli asetettu Tiusalassa tai Eerolassa. Heikkikin tokkaroi\ntellingeiltään hyvine neuvoineen. Vatupassiin piti asettaa, muutenhan\nse ryskäisi kuin kolmasti seinään ajettu fordi.\n\nHaettiin se \"passi\" rakennukselta ja kiilattiin kivillä ja\nlaudanpaloilla pitkinpäin ja poikinpäin.\n\nKaappo, konemestari, oli vartavasten ollut Eerolassa kurssia ottamassa,\nniisti nokkaansa ja ryypytteli konettaan.\n\n-- Jo sylkäisi, totesi Jussi.\n\n-- Joo ja pian alkaa purra, kehahteli Kaappo koneensa ja taitonsa\npuolesta.\n\nKun vielä kerran oli kiristelty ruuveja, oikoiltu remmejä ja rasvailtu\nreikiä, alkoi hihna vetää ja nastapyörä vaatia purtavaa. Katselijat\nsaivat kiireen vilkkaa jouduttautua töihinsä. Kantolan rukiit menivät\nkuin nuolaisten. Olisi yksintein enemmänkin mennyt, kun olisi ollut.\n\nPieni työ muuallakin oli itse puinti. Koneen asettelussa enemmän\nähistiin ja sanailtiinkin. Kenellä oli puintipaikka kovin epätasainen,\nkenen peltotie kelvoton, kenellä jokin muu vika. Mutta kun koneet\nsaatiin passatuksi ja moottori käyntiin, tuli taas rauha ja hyvä mieli.\nHyviä olivat nykyajan vehkeet. Kun olisi ollut vain enemmän puitavaa.\n\nPuintipäivien jälkeen Tuomas kiirehti taas omiin töihinsä. Sahalta\ntäytyi ajaa laudat ja päreet. Keväällä keli oli loppunut kesken.\nKaupasta oli tuotava kalkkia, sementtiä, naulaa ja lasia. Kylätie oli\npitkien sateiden liottamana huonossa kunnossa. Hevonen oli alkanut\nnuutua ja laihtua. Ajajan katse kävi mietteliääksi ja tuijottavaksi.\n\nAlkoi ollakin miettimistä päivin ja öin. Rahat olivat lopussa, mutta\nkeskeneräinen rakennus huusi yhä uutta tavaraa: sementtiä, rautaa,\nlasia. Ruokatavaraakin täytyi ostaa, kun oli vieras ruokamies, ja\nJussille oli saatava seitsenkymmenmarkkasensa ajopäivän jälkeen\nvaikka mistä. Heikille ja Vihtorille ei ollut tarvinnut maksaa, mutta\nselvitettävä nekin kerran oli.\n\nOsuuskassasta oli täytynyt lainata jo lasten säästöt, niin hävettävältä\nkuin se mielestä tuntuikin. Pari kertaa oli osuuskaupassa ostokset\nmerkitty velaksi. Hoitaja, hiljainen, hienoluonteinen mies, ei mitään\npuhunut. Kolmatta kertaa ei asettaisi toista hiillokselle.\n\nMutta kun naulat loppuivat, oli niitä lähdettävä hakemaan -- Ja\nsamantien voit tuoda vernissaa ja keltamultaa ja akkunahakoja, äläkä\nunohda vain viisituumaisia rässinauloja, Heikki muistutteli.\n\nTuvanpuolelta tuli lisää. Ryynit olivat lopussa ja kahvi ja sokeri,\nteetäkin olisi tarvinnut paketti ostaa. -- Vieraan takia, mitäs sitä\nmuuten, Liisa arkaillen esitteli.\n\n-- Muistele nyt kaikki sitten yksintein, en minä joka päivä rupea\nkaupassa juoksemaan. Ääni ja sanat tulivat tarkoituksettoman tylyinä.\nHarmitti heti jälkeenpäin, kun Liisa muutenkin ahersi ja säästi kuin\nkämmentään olisi leikannut.\n\nHän ajoi osuuskaupan sivuitse Lehtoselle. Kauppias, nuorehko mies ja\npoikavuosien tuttava, oli itse puodissa.\n\n-- Kas, Kantolan Tuomas, päivää! Sinähän kuulut rusnaavan kuin ryssä\nsodan alkuvuosina. Saisinkos minäkin palvella, lasketteli yhteen menoon\nvähäsanaiseen tapaansa.\n\n-- Saat, jos velaksi palvelet, rahaa ei ole.\n\n-- Jassoo! Rahat menivät yhteishyvään!\n\n-- Menivät, jos tietää haluat.\n\n-- Ja luotto on poikki.\n\n-- Jos on, niin terve sitten vain. Tuomas kääntyi lähteäkseen, mutta\nLehtonen pyöräytti nauraen takaisin.\n\n-- Äläpäs leikistä. Tiedäthän sen, ettei meiltä tyhjin rattain miestä\nkotiin laiteta.\n\nTuomas oli aikonut mennä niine hyvineen, mutta Lehtosen viimeinen lause\npysäytti, paremminkin sävy kuin sanat. Siinä oli luottamuksellisen\nmiehekästä, ilman ivan kärkeä.\n\nTuomas otti tavaraa roimanpuoleisesti, säkin ryynejä, kymmenen kiloa\nsokeria ja muuta pienempää sen mukaan ja pienempiä rakennusaineita sen,\nmitä luuli tarvittavan. Ei tällaisia matkoja joutanut eikä viitsinyt\nusein tehdä.\n\nOsuuskaupan ohitse ajaessa tuntui niinkuin olisi ollut varastettua\ntavaraa kyyditsemässä. Hoitajaa ei näkynyt, ehkä istui\nkonttoripöydässään ja katseli verhon takaa. Melkein paremmalta olisi\ntuntunut, jos olisi seisonut rapulla.\n\nMetsätielle päästessä tuli jonkin verran parempituntuinen olo. Olipa\nnyt kumminkin tavaraa. Mutta velkakauppaa ei enää hevin tehtäisi.\nTottapahan jostakin vielä rahaa saisi. Ei kaiketi maailma niin tiukalla\nollut.\n\nTuli tehdyksi nahkapäätös. Parin viikon kuluttua jauhoi mylly taas\ntyhjää: nauloja, vernissaa, sementtiä. Kaikkia vielä tarvittiin, jos\nmieli lehmät talveksi suojaan saada. Rahaa ei ollut, kun ei ollut.\nTäytyi mennä taas Lehtoselle, ajaa kuin käräjäpaikalle.\n\nMeni helpommin kuin ensi kerralla. Kauppias ei enää mitään kysellyt,\nvaan otti vastaan kuin vanhan tuttavansa ainakin. Sementit, naulat ja\nöljyt vieriteltiin ja nosteltiin makasiinin rapulta rattaille.\n\nMutta kolmannella kerralla mentiin konttorin puolelle. Lehtonen teki\nlaskelman viimeisistä ostoksista, yhdisteli entiset ja tarjosi Tuomaan\ntarkasteltavaksi pitkänomaisen paperin.\n\n-- Tämäkö on vekseli?\n\n-- Jassoo! Etkö tunne vielä valtaherraa. Siinä se on pirun ja\njuutalaisen yhteiskeksintö. Kirjoita poikinpäin tai pitkinpäin, niin\naina saat maksaa, Lehtonen selvitteli.\n\n-- Tarkoitatko, että minun pitäisi tähän kirjoittaa? Tuomas vähän\nhölmistyneenä tiedusteli.\n\n-- No kenenkä sitten, herran nimessä, naurahti toinen.\n\n-- En minä ole tämmöisiin tottunut.\n\n-- Kerta se on ensimmäinen ja se se on pahinta hirressäkin. Lehtonen\nselaili maksukirjaansa. -- On näitä juuttaita täällä minullakin,\nneljätoista tuhatta, kymmenentuhatta, kolmekymmentäkaksituhatta, maksa\npois vain kun päivä lankee, tunnusta ja maksa, jos mielit tehdä kauppaa\nteidän yhteishyvässä luottonne kadottaneiden pienempien ja suurempien\nviljelijöiden kanssa, lasketteli kauppamies suorasukaiseen tapaansa.\n\n-- Viisituhattakaksisataaseitsemänkymmentäviisi. Mistä sinä tämmöisen\nsummankaan tähän olet saanut?\n\n-- Täältä. Lehtonen otti puotikirjansa. Laskeskeltiin uudestaan\nyhdessä. Kun ostoksiin lisättiin sataviisikymmentäkolme markkaa, niin\nsamaan summaan päästiin.\n\n-- Mikä se lisäys oli? Tuomas tiedusti.\n\n-- Vekselikorko.\n\n-- Korkoko etukäteen?\n\n-- Niin ja pääoma päivälleen tai tulee tupenrapinat. Semmoinen paperi\non vekseli.\n\n-- Entä, jos ei ole rahaa niin päivälleen?\n\n-- No, kelläpä tässä nyt niin aina päivälleen, pääasia, että hoidetaan\npäivälleen, toinen nauroi. -- Maksetaan se, mikä jaksetaan ja tehdään\nuusi paperi.\n\n-- Onko se sitä pirulle sormensa antamista?\n\n-- Sitä se on, Lehtonen nauroi. -- Mutta hyvä konsti. Sinäkin saat\nnyt navettasi valmiiksi ja minä saan maksuni järjestykseen. Ja kauppa\nkäy. Tämä Suomen kansa rakentaa komeita taloja ja navetoita ja ostaa\nautoja ja muita hyviä koneita. Kun maksun aika tulee, niin kirjoitetaan\npitkinpäin ja poikinpäin. Aina joku maksaa, jos jaksaa. Ellei jaksa,\nniin uutta vekseliä ketjuun, on vielä lumppuja ja paperipuuta. Mutta\neikö sinulle nyt jotakin muuta vielä saisi olla?\n\n-- Ei! Yksitavuinen sana tuli kuin seinästä heittäen.\n\n-- Totta edes tupakat!\n\n-- Ei pala!\n\n-- No, sitten makeisia lapsille.\n\n-- Marjoja on metsässä, terve!\n\nTuomas lähti vihmovaan syysilmaan. Kauppias katseli puodinikkunasta\njälkeen ja arveli mielessään, ettei taida tulla siitä miehestä pysyvää\nrengasta vekseliketjuun. Parempi olisi, kun ei tulisi. Ei tämä mitään\nherkkua ollut.\n\nTuomas ajeli sateessa kotiin päin. Monissa tuulissa haalistuneen\nsadetakkinsa hän oli heittänyt kuorman peitoksi. Ohut pusero läpäisi\nvettä. Hatun lierikin alkoi niskaan vuotaa. Jouti vuotaa. Saivat\ntulla mieleen nyt yksinään tai yhdessä kaikki ne ajatukset, joita\nviikkokausia oli tullut pakoilluksi kuin pahantekijä.\n\nKuinka paljon ja kuinka monelle sitä jo olikaan? Kujalalle kuusitoista,\nkassaan kolmekymmentäkaksi, Jerelle neljä, kuusikin puimaosuuksineen,\nHeikille ja Vihtorille kesäiset palkat melkein kokonaan, Lehtoselle\nviisituhatta ja osuuskauppaan tuhatkunta. Olipa jo syntiä! Korkoakin\nmenisi kuutisentuhatta. Minkä pistäisi siihen aukkoon? Ja vielä meni.\nVesijohtoputket, mitä nekään maksoivat? Jos kantaisi veden, niinkuin\nennenkin! Antaisiko Liisan rämpiä sangot käsissä siihen suurella\nvelalla rakennettuun navettaan? Olisiko siihen varaa?\n\nLehmät olivat huonossa kunnossa. Paras, möyrytaudin saanut oli mennyt\nmelkein kuin omia aikojaan, ei tullut aikoinaan edes teurastajalle\nmyydyksi. Toiset kyyröttivät kylmät, sateiset yöt suojattomina mäellä.\nMitä niistä näin tulisi vasikoista ja hiehoistakaan, kohoselkäisiä\nrukkasia.\n\nJa suviviljat mätänivät pellolla. Taisi mennä Kultasadekaurankin\nitäväisyys. Toiset olivat puineet jo aikoja sitten. Lato oli jo toki\nkatossa, mutta satoi joka päivä. Eikä näin myöhällä enää kuivuisi,\nvaikka poudaksikin muuttuisi. Jos sattuu, niin heittää lumirännän veden\njälkeen. Siinä on sitten moska koneella puitavaksi.\n\nKohti tuli kova ilma, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Hän kohautti\nhartioitaan, joissa tuntui ilkeän kostealta. Kukako oli kehoittanut?\nEi kukaan, päinvastoin kaikki olivat varoitelleet: kassan miehet,\nnaapurit, Kujalakin, liuhuparta. Jos huonosti kävisi, turvautuisivat\nsiihen kuin sateenvarjoon. \"Enkös sitä sanonut, varotinhan minä\naikoinaan.\" Mutta enää ei ollut nikottelemisen eikä kääntymisen varaa.\nYlitse täytyi mennä, ritisi, mitä ritisi. Hän nosti päänsä. Hatusta\nlorahti vettä niskaan valuen pitkin selkää. Vettä se vain oli. Olipa\nterveys kuin hevosella. Mitäs tämä nyt oli miehen taakaksi, velka. Sen\ntäytyisi asettua, niinkuin asetetaan, ja kulkea, niinkuin kuljetetaan.\n\nEnsi talvena tulee Kulhan kruununmetsään suuri ajo. Osaa tästä souviin\nkaiketi muutkin kuin Jussi. Välähti mieleen uusi ajatus. Jos kesällä\njaksoi, niin varmaan talvellakin. No, sepä nähdään.\n\nPitää muuttua luonteeltaankin. Mitä parani nuhjotella ja murjotella?\nPaha mieli vain tuli toisillekin. Liisalla oli heiveröisten voimiensa\nvaralle kuormaa jo liikaakin. Lapsilla oli kevätaikansa ja oikeutensa\naurinkoon.\n\nHän hypähti rattailta alas ja alkoi kävellä hevosta lautaselle\ntaputellen. Riento parka! Nurkumatta oli kuormaa vetänyt, mutta\npalkakseen oli saanut monta nykäisyä ihan syyttä. Mikä oikeus ihmisellä\noli viskellä syyttömille pikku harmejaan ja vihojaan? Oli kaiketi\njokaisella omansa, Riennollakin vatsanväänteensä ja nilkkavaivansa.\n\nHän meni hevosen pääpuoleen ja veti harjan längen alta. -- Kas niin,\nhän puheli. -- Kyllä se alkaa vähitellen mennä, kun minä olen kahden\nja sinä neljän pönkän varassa. Vähän täytettä kylkiisi, ennenkuin\nrahatöihin lähdetään.\n\nHevonen kohotti päätään ja otti nopeamman tahdin. Mies lämpeni\nmietteistään ja liikunnostaan.\n\nTuomo juoksi portille vastaan hihkuen ja kättään viipottaen. Isä nosti\npojan syliinsä.\n\n-- Onko melliä?\n\n-- Ei ole, mutta mitäpä niistä, hampaat vain menevät. Ja meillä on\nmuutakin mukavaa. Tehdään tänä iltana toinen uusi navetta.\n\nPoika heilui ja hihkui.\n\n-- Ison kuusen juurelle rakennetaan. Sitten ei Helunalla, Tuovikilla\neikä pienillä vasikoilla ole enää kylmä.\n\nRiento pantiin köyteen syömään, mutta isä tuskin haukkaamaan kerkisi.\nKaikki olivat touhussa, tytötkin, ja nopeasti toisen navetan\nrakentaminen kävi. Isä löi seiväspareja nurkkiin, tytöt ja Antti\nkantoivat vanhoja ladon kattolautoja. Sahaa tarvittiin vähän, kirvestä\nei ollenkaan. Rautalangoilla vain sideltiin seinät kiinni ja pian ne\nnousivat. Ei Heikki-setä olisi nyt kilpasille riittänyt. Mutta hänpä\nei osannutkaan tehdä koko seinää yhteen mittaan, niinkuin isä teki.\nTuvan puolelle ei tehty ollenkaan seinää, kun siellä oli kallio.\nKolmiseinäinen talo! Onko kukaan ennen nähnyt semmoista?\n\n-- Ei ole, mutta kuultu on. Tässäkin ehkä samalla paikalla tuhatkunta\nvuotta sitten oli sellainen ollut, isä kertoi. Eikä siinä elellyt\nlehmiä eikä vasikoita, vaan ihmisiä.\n\n-- Ihmisiä! ihmeteltiin.\n\n-- Niin, isä ja äiti ja puoli tusinaa pikku poikia ja tyttöjä.\n\n-- Missä ne nukkuivat?\n\n-- Ja mitä ne söivät?\n\n-- Missä lehmät ja lampaat olivat?\n\nKysymyksiä tuli yhtenä rapinana vain.\n\nIstahdettiin valmiiksi saadun hätänavetan kynnyspuulle ja isä kertoi\ntarinan Kantolan ensimmäisistä asukkaista.\n\n-- Ei heillä ollut lehmiä eikä lampaita, eikä ollut peltojakaan, isä\naloitti.\n\n-- Mistä leipää saatiin? Antti keskeytti.\n\n-- Ei syöty leipää, lihaa ja kalaa vain. Eivät he asettuneet\neliniäkseen samaan paikkaan, niinkuin me, vaan siirtyivät toisen järven\nrannalle, kun riista väheni. Talonsa he rakensivat hät'hätää, niinkuin\nme tämän kesänavetan. Ei ollut edes vanhoja kattolautoja niinkuin\nmeillä. Kivistä ja risuista tehtiin seinät suojaisen kallion kylkeen,\nkuusenoksia taiteltiin katoksi ja niin oli talo valmis.\n\n-- Siinä oli hauska maata, Antti keskeytti.\n\n-- Oli kaiketi kesällä, mutta talvella oli maja kylmä. Pakkanen puri,\nniinkuin ulkona, ja tuisku ryöpytti lunta sisälle. Silloin ei pikku\ntytöillä ja pojilla ollut kovinkaan hauskaa. Toista on nyt, kun äiti\npyryiltoina peittelee ja siunailee lämpimään sänkyyn.\n\n-- Toista on, pojat myöntelivät. Mutta isän täytyi kertoa vielä, miten\nrisumajan pojat pyytivät kaloja.\n\n-- Kalaa oli silloin enemmän kuin nyt ja metsissä juoksenteli paljon\njäniksiä, hirviä ja karhujakin. Mataliin lahdenpohjiin tehtiin kivistä\naitoja, joiden veräjäpaikoille aseteltiin pajumertoja. Sitten ajettiin\nkalat niihin, tai keihästettiin niitä teräväpäisillä seipäillä. Onki\ntehtiin katajanoksasta.\n\nLintuja ja muita metsäneläimiä pyydettiin ansoilla ja loukuilla, joita\nviriteltiin poluille ja muurahaispesien äärille.\n\n-- Minkälainen semmoinen ansa oli? Osaisiko isä tehdä?\n\n-- Ehkä osaisi, isä nauroi -- mutta ei enää sellaisia saa tehdä.\n\nTytöt olivat nähneet koulussa kuvia. Pojatkin saavat nähdä, kun\npääsevät kouluun.\n\n-- Joskus yöllä karhu tuli nuuskimaan majan ovelle asti. Silloin isä\nsieppasi keihään nurkasta ja taisteli karhun kanssa. Mutta pikku pojat\neivät tietäneet mitään, ennenkuin aamulla, kun isä majan edessä nylki\nsuurta, mustaa otusta.\n\n-- Syötiinkö se?\n\n-- Syötiin ja pitkäksi ajaksi siinä syömistä riittikin. Nahasta saatiin\nlämmin peitto. Mutta joka päivä ei saatu karhua, eipä edes jänistäkään.\nJärvi oli jäässä ja metsän linnutkin olivat lentäneet tipotiehensä.\nÄidillä ei ollut mitään keitettävää. Odoteltiin isää metsästä. Tulikin\nhän lopulta, tyhjänä ja väsyneenä. Lapset saivat nälkäisinä kyyristyä\nnukkumaan kylmän majan nurkkaan.\n\n-- Kuolivatko ne? Antti itku kurkussa kysyi.\n\n-- Eivät, he olivat sitkeitä kestämään. Isä lähti taas seuraavana\npäivänä ja sai ehkä linnun tai jäniksen tai jokijuoksusta hauen\npahimpaan hätään.\n\nKeskusteltiin isän tarinan johdosta hetken aikaa. Kyllä nyt sentään\noli hauskempi elää kuin ennen. Lasten ei tarvinnut kärsiä nälkää eikä\nvilua, ei lehmäinkään enää, kun tuli tämä hätänavetta ja talveksi\ntulisi uusi, hyvä navetta.\n\nEi saanut turhista nurista, ei aikuisten eikä lastenkaan. Aina jotakin\npientä pahaa ja ikävyyttä tuli, mutta sen jälkeen tuli taas hauskempaa,\nvarmasti tuli, kun kärsivällisesti odotti, ihan niinkuin aurinkokin\naina ilmestyi pilven takaa, vaikka joskus kauankin viipyi.\n\nSovittiin, että äitiä jokainen vointinsa mukaan auttaisi. Hänellä oli\npaljon työtä, vaikka hän ei koskaan sitä valittanut. Tuomokin voisi\njo puita kantaa, kaksi puuta kerrallaan. Karttui niistä, kun useammin\nkävi. Voi muutenkin auttaa. Tiesi kaiketi hän jo, milloin \"hätä\" tuli.\n\nVasikat tulivat nuustamaan uutta taloaan. Tuituteltiin ja seseteltiin\nsisälle. Lehmätkin tulivat nuuskien ja tohahdellen, huomasivat hyväksi\nja heittäytyivät märehtimään.\n\nIlta oli jo myöhäiseksi hämärtynyt, kun tupaan jouduttiin. Äiti pöyhi\npoikien sängyn ja peitteli nukkumaan. Risumajan pojilla ei ollut niin\npehmeätä ja lämmintä pesää.\n\nMutta Antti muisti karhun. Paitasillaan hän kipaisi nurkasta\nhiilihangon. Karhun varalta piti olla. Mikä sen tiesi, vaikka yksi\nmustaturkki olisi jäänyt isoon metsään. Mistä yöllä olisi aseen\nsiepannut, jos se olisi tullut sängyn viereen nuustamaan. Täytyi\nTuomoakin suojella, kun se oli vielä pikkuinen poika.\n\nMyöhäissyksy sateli kesän tapaan. Oli vielä monta pikku harmia,\nusein suurtakin. Saatiin kumminkin kaurat jotenkuten puiduksi ja\nkorjuuseen ennen kovan talven tuloa. Lehmätkin saatiin uuteen navettaan\nennen köyriä. Tarpeen jo olikin, sillä lehmillä oli mäellä ja\nhätänavetassa jokseenkin samanlaiset oltavat kuin risumajan asukkailla\ntalvipuoliskolla.\n\nHeikki sai vähitellen työnsä päätökseen. Viimeiseksi oli täytynyt\nolla maalarina ja lasimestarina, vieläpä putkimiehenäkin vesijohtoa\nlaitettaessa. Oli ehtinyt työn kestäessä kokeilla jo viittakin\nvirkaa, mutta nälkää ei yhtään. Vikaanpa meni siinä vanhojen sana.\nMutta kissaviikoksi piti hänen päästä kaupunkiin. Siellä varmaan jo\nodottelivat Eppu ja Väiski ja monet muut.\n\nOlipa mennytkin kesä kuin karitsalta laitumella. No, olihan siinä se\nyksi kaupunkimatka, mutta se ei ollut paljon, kun ottaa huomioon, että\nsiitäkin puolet siirtyi Epun osalle, niinkuin yhtiölaki määrää. Kaunis\nkesä, valkoinen imupaperi Heikin tilikirjan moneen kertaan merkattujen\nlehtien välissä.\n\nPari tuhatta piti Tuomaan varata rahaa. Tarvitsi ostaa vähän uusia\nryysyjä narikasta ja viisisatanen piti varata kuluneen kesän\npeijaisiin, vähemmällä ei päässyt. Loppu saisi jäädä toisiin aikoihin.\nSittenpähän oli jotakin asiaa. Tulee ohrarieskan ja piimän kaipuu\nhyvinkin pian. Kolmetuhattakahdeksansataa jäi. Tuomas saisi merkata sen\nkirjaansa, jos tahtoisi, vaikka kyllähän sen ilmankin muisti, jos pää\nei paperista ollut.\n\nHeikki siteli selkäreppunsa nauhoja. Tuomas olisi lähtenyt kyytiin,\nmutta Heikki esti. Oli vähän poikkeiltavia ja huomiseksi ehti\njalkasinkin junille.\n\nOikein kädestä piti sanoa hyvästi, vaikka eihän se ollut reisumiesten\ntapa.\n\nHeikki lähti, mutta ovella vielä kääntyi takaisin, käveli perälle ja\ntunki kymmenmarkkasen kuhunkin pankkiin. -- Totta minä, kun kerran\nEppukin.\n\n-- Ja Amerikan setäkin, Antti huomautti.\n\n-- Vai vielä sekin! Mutta aina me ollaan vähän härevämpiä kuin\nsemmoiset Amerikan sedät. Heikki pudotteli setelien jälkeen vielä\nuseita nikkelimarkkoja.\n\nPojat saattelivat tielle asti, Tuomas katseli akkunasta. Suuren avun\noli Heikki tehnyt. Hyvää visaa löytyi usein lahoisen soiron alta.\n\n\n\n\n11.\n\n\nAlkutalvesta tuli jo ankaranpuoleisia pakkasia. Navetta kylmeni,\nvaikka hevonenkin oli sinne tiloitettu. Liian vähän oli eläimiä, eikä\nlaipiotäytettä ollut tarpeeksi. Vesijohto jäätyi. Tuomaalta kului\npäivä sulatellessa, ikävää ja kiusallista työtä se oli. Harmillisempaa\nolisi ollut, jos lopputalveksi olisi jäänyt käyttökelvottomaksi.\nJäätymäpaikka löytyi perustuksen vierestä. Lastuilla ja paloöljyisillä\nrievuilla kuumentaen aukeni.\n\nOli ollut aikomus ostaa pari lehmää kesällä hävitettyjen tilalle,\nmutta paremmat lehmät olivat syksyllä kalliita ja raha-asiat olivat\nhivuutuneet siihen asteeseen, että vuodenvaihdekorkojen aikaan olisi\nennemminkin tarvinnut myydä kuin ostaa lehmä tai pari. Myytiin\nperunoita ja lanttuja. Selviydyttiin koroista. Mutta vekseliasiassa\noli käynyt, niinkuin Lehtonen oli ennustanut. Paperi täytyi paperilla\npelastaa. Uutta oli alkutalven aikana karttunut ja korko söi osansa.\n\nKun ei ollut myytävää, niin koetettiin ostaa niin vähän kuin\nmahdollista. Aina kumminkin jotakin täytyi hakea: öljyä, sokeria,\nnahkaa.\n\nJouluvarusteisiin ei kaiken kaikkiaan mennyt viittäkymmentä markkaa.\nKotoisista jauhoista tehtiin keksit, rieskat ja juomat. Kahvia ei\nHeikin ja Vihtorin lähdettyä juotu ollenkaan.\n\nJoulukuusessa oli omenia ja kynttilöitä vähemmän kuin ennen, mutta\nkuusi oli verraton kolmine haaroineen. Ja isän sadut ja joulujutut\nolivat niin mukavia, että poikain täytyi nauraa vedet silmissä.\n\nPikkumiehet nukkuivat satuihinsa ja nauruihinsa, mutta kertoja\nvalvoi ja mietti, miten puhkaisisi sen mustan pilven, joka alkoi yhä\nselvempänä häämötellä keväisellä taivaalla: Kujalan kuusitoistatuhatta,\nvekseli ja kiinnelainan korot, Jeren lainan korko, Heikin ja Vihtorin\npalkat. Kolmisenkymmentä tuhatta olisi tarvinnut. Mistä sen otti?\nKorot täytyi saada ja Kujalan pääoma. Arvasihan sen luihun mietteet\nja suunnitelmat. Nurkassaan makasi ja odotteli sopivaa hetkeä kuin\nhämähäkki.\n\nTammikuussa alkoi Kulhan metsän ajo. Tuomas oli varannut rekensä ja\nmuut välineensä. Hevonen oli höystynyt syksytalven aikana entiseen\nkuntoonsa. Vihtori lupautui kaatomieheksi. Harvoinpa kotinurkissa oli\nsemmoista souvia. Sinnehän piti mennä, kuka kynnelle kykeni. Jussikin\noli käynyt touhuamassa.\n\nMutta ennenkuin päästiin lähtemään, kävi pien sattuma. Riento alkoi\nontua. Eläinlääkäri tutki ja totesi, että reisijänne oli jotenkin\nvenähtänyt. Sellaista saattoi helposti tapahtua makuulta noustessa\ntai liukastuessa. Jaa paraniko? Parani! Tarvitsi vain parin kuukauden\nlevon. Kevein kuormin voi lyhyitä matkoja ajella. Pari kertaa päivässä\npiti hieroa reseptin määräämällä voiteella.\n\nHevonen onnahteli kotiinpäin. Mies loikoili reessä turtunein mielin...\nPari kuukautta... Keveillä kuormilla lyhkäisiä matkoja... Vaikka\ntarvitsisi ajaa raskailla kuormilla pitkiä matkoja. Siinä olivat ajot\nja ansiot. Mutta kevään puolella kajastelivat suuret velkamaksut\nentistä selvempinä. Jotakin puotitavaraa olisi pitänyt ottaa. Ei tullut\npoiketuksi kumpaankaan kauppaan.\n\nPojat olivat kuoppamäessä suksilipukoineen.\n\n-- Isä, hei!\n\nAntti laski, että mutkainen latu vapisi.\n\n-- Itä, hei!\n\nJa toinen perässä, meni nurin ja pyörähti pari, kolme kuperkeikkaa.\nItkisiköhän? Tuomas pysäytti hevosensa ja kuunteli. Poika möyrästeli\nylös ja syljeskeli lunta suustaan.\n\n-- Tuomo kaatui!\n\nSe ei tullut ruikuttaen, vaan niinkuin ainakin vakavan tosiasian\ntoteamisena.\n\nTuomas hypähti reestä rinteelle, tuntui kuin vapauttava tulppa olisi\nkurkusta irtautunut.\n\n-- Mutta Tuomo nousee ylös. Kun kaatuu, niin ensimmäinen työ on nousta.\nIsä korjasi väljentynyttä mäystintä. -- Pannaanpa vähän tiukemmalle.\nSitä täytyy aina vähän kiristää, mikä alkaa löystyä, hän puheli. --\nJa sitten tasoitetaan kuopat, kas noin. Antti, annappa tulla viivat\nselviksi! Antti laski, että humahti.\n\n-- Nyt Tuomon taas kelpaa. Meneppä uudestaan!\n\nPoika kapusi mäelle, mutta Tuomaan mieleen juolahti taas ennuskoe...\nJos kaatumatta pääsee... Aina tuollaisia. Teki mieli nykäistä poika\nsuksineen rekeensä... Pelätäkö sellaisia?\n\nHän jäi odottamaan. Tuomo asetteli mäystimiään.\n\n-- Hei, itä! kajahti taas. Pienet liukupuut veputtivat nuljatussa\nrinteessä, mutta laskijan kasvoilla oli päättäväinen ilme ja nyrkit\npusersivat sauvoja. Tuomas odotti hengähtämättä. Rinne meni. Meni\näskeinen kaatumapaikka. Vasta tasaisella pellolla mäen alla poika\nkyykähti, kun vilkaisi taakseen.\n\nTuomas hypähti juoksuaskelin pellolle ja sieppasi pojan suksineen\nkaikkineen syliinsä, heitteli koppina ilmaan ja puheli:\n\n-- Niin sitä pitää! Hei vain! Nyt mennään tupaan ja paahdetaan kaikkien\nmiesten sukset oikein hyvään kuntoon.\n\nHevosen riisuttuaan hän haki vinniltä suksensa.\n\nVanhoja suksia paahtaessa lämpeni mieli kilpaa kihoilevan tervan\nkanssa. Vanhat vaivojen ja ilojen jakajat. Oli niillä monta hikeä\nirroitettu, mutta olipa hopeametkujakin tusinan verran. Ensimmäistä\nja toista, toista ja ensimmäistä vuoroon Leikarin Antin kanssa, muita\nei rakoon päässyt. Nyt olivat pikku lusikkoina Liisan kaapissa, talon\nainoat hopeat. Olipas sentään iso kauha, joka tuli valmiina. Kauanko\nsiitä jo olikaan? Maariana viisitoista vuotta. Pianpa aika kuluu.\n\nOli nuorisoseurojen välinen kahdenkymmenen kilometrin hiihto. Yli\nneljänkymmenen oli ladulle lähtijöitä. Yhtä aikaa lähdettiin,\nniinkuin silloin vielä oli tapana. Oli kaunis aamu ja puolikantoinen\nhanki. Puhetta ja naurunhelinää kajeassa kevätilmassa. Nuorta väkeä\nja vanhempaakin oli kokoontunut kilpailupaikalle paljon, Liisakin\nkurkisteli siellä jossakin vitivalkeassa liinassaan.\n\nValmiina... Nyt!\n\nKoko joukko pyyhälsi rinnettä alas kuin tilhiparvi. Mäessä pari, kolme\nsotkeentui sauvoihinsa ja meni nurin, mutta toiset kiirehtivät kilvan\nvimmassa niitylle merkittyä ladun päätä kohti. Ennenkuin metsään\njohtavalle kilpaladulle ehdittiin, oli joukko huipentunut kokolailla.\nSantalan mutkassa oli rinnakkain enää vain pari.\n\n-- Ka, Tuomas! Antti!\n\nNaurahdettiin.\n\n-- Mene sinä nyt aluksi edellä, pääsi Antilta varomaton lause, oli\ntainnut liiaksi varmistua parista edellisestä voitostaan.\n\nHän hypähti ladulle ja alkoi lykellä. -- Aluksi, aluksi, kolkkivat\nsauvat. Vai aluksi vain. Lopuksi nyt olisi jo vuoro.\n\nAlkuvauhti oli kuin viidellä kilometrillä. Joukko oli jäänyt\nkuulumattomiin. Ajettava paineli kuin jänis koiran edellä, mutta ajaja\nei päästänyt kaulaa. Aina silloin tällöin kolkahti kärki kantapuoleen\nmuistuttaen, mistä oli kysymys. Noustiin ensimmäiseltä kierrokselta\nseuratalon mäelle. Antti oli vetäissyt pienen kaulan kiinni ja\nkolkutteli taas kannoilla. Siinä hihkuvan kansan nähden tantereeksi\npoljetussa ylämäessä tai monilatuisessa alamäessä oli tarkoitus\nhyökätä ohi. Sivuja kumotti kuin kuumeessa. Käsissä tuntui hiertyviä\nrakonalkuja ja näköä himmensi kirvelevä hiki. Suksenkärki kihahti\nsivulle. Varjo tuntui.\n\n-- Hei, Antti!\n\n-- Tuomas, kiri!\n\nParikymmentä potkua nykäistiin kuin hengenhädässä. Sivusihinä lakkasi\nkuulumasta. Alamaassa kainalon alatse kurkistaessa näkyi, että\nAntti oli jäänyt neljä, viisi metriä. Se ei ollut paljon, mutta oli\nkumminkin, aluksi. Mäellä näkyi huutavien ja huiskuttavien ihmisten\nrykelmä. Jossakin kuistin pielessä vilahteli vitivalkea liina.\n\nMetsäladulle jouduttaessa kolkuttelivat Antin suksenkärjet taas\nkannoilla: aluksi, aluksi...\n\nLopputaipaleella oli niittyjä, peltoja, pieni järvikin monine\nsivulatuineen ja viimeisenä oli tantereeksi poljettu seuratalonmäki.\n\nKannustimena kummallakin oli piirin mestaruus ja hopeakauha, taisi olla\nvähän muutakin.\n\nKiristettiin vauhtia. Sopivissa paikoissa Antti alkoi tehdä\nkoehyökkäyksiä. Hanki sihahti sivulla. Se sattui ajettavaan kuin\npiiskan isku. Silloin taas nykäistiin. Joskus venähti kaulaa muutama\nmetri, mutta aina toinen sen imaisi kiinni, milloin varkain, milloin\njulki, kannat ja kärjet alkoivat kalkutella vanhaa virttään.\n\nAukeilla ja tasaisilla otti kaikkein lujimmalle. Tuli luetuksi työnnöt\nyhdestä sataan yhä uudestaan ja uudestaan. Kun olisi saanut edes\nkymmenen metrin kaulan. Ei tullut viittäkään. Aina seurasi kuin varjo,\njos hiukankin henkäisi, alkoi kolkutella.\n\nJäljellä oli enää Rintelän mäki, pahanlainen laskea. Sitten pelto\nja seuratalon mäki. Jos mäessä kaatuisi, niin selvä olisi. Jos\njarruttaisi, niin Antti laskisi edelle. Kaiken uhallakin hän työnsi ja\npotkaisi. Latu veti, että korvissa humisi. Keskimäessä olevan pienen\nmutkan paikalle oli monista kaatumisista muodostunut kuoppa. Hetken\noli kuin karvan varassa, mutta ei ollut vara kaatua. Onnistanut oli\nAnttiakin, koska taas nykäistiin peräkkäin niittyä ja pian viimeistä\npeltoa.\n\nKumpikin otti, mitä irti sai. Kalke kuului melkein joka potkulla,\nliikoja ei ollut toisellakaan. Ei kuulunut sihausta, eikä näkynyt\nvarjoa.\n\nMutta mäen alla hypähti Antti rinnakkaisladulle ja alkoi imeä\nsuksenmittaa kiinni tuuma tuumalta. Ihmiset tekivät tilaa ja huusivat:\nTuomas, älä hellitä!. Antti, paina ohi!\n\nNäkö alkoi sumeta ja veri salpaantua. Vielä neljä tai viisi. Alussa!\nLopussa!\n\nHep! Kellomiehen sana tuli kuin lauta hukkuvan alle.\n\nAntti jäi juuri sananverran. Jos olisi vielä muutama syli ollut,\nuhoilivat yllyttäjät, joiden oma lähtö jää aina \"jos\" varaan. Mutta\nAntti sanoi vain:\n\n\"Sinä voitit\", ja se merkitsi sillä hetkellä enemmän kuin kauha ja\nkaikki muu. Ottelun ansiosta tuli kiertopalkintokin kerran omaan\nkylään, vaikka kolmas, joukkuetta muodostava mies, oli häntäpäässä.\n\nEtäinen, viimeisten poikavuosien muisto kihelmöi ja lämmitti mieltä,\nkuten kihoileva terva senaikaisen taistotoverin, \"vesalaissuksen\",\nluutunutta pohjaa. Hyvin oli parinkymmenen vuoden ikäinen liukupuu\njalkavuutensa säilyttänyt. Ja kun päästä nosti, niin tasaisesti taipui\npitkin pituuttaan kuin vieterin kimmoittamana.\n\nSuksen laatu ja muoto oli muuttunut viidentoistavuoden aikana. Nykyiset\nolivat lyhempiä ja jämerämpiä. Saattoivat olla käytännöllisempiäkin\nniillä huimilla murtomailla, joille kilpaladut nykyisin oli viety.\nTuomaasta tuntui, niinkuin ei vanhojaan uusiin vaihettaisi. Ei\nniitä kumminkaan tarvinnut raudoilla eikä hihnoilla kengittää. Kun\nmäystinmäntti kesti, niin aina oli mukana seurannut niin mäessä kuin\nrotkossa.\n\nPaljon vaihtelevampaa oli murtomailla kilpaileminen ja lasketteleminen.\nMutta tarvitsiko niitä hakemalla hakea kaikkein jyrkimpiä rinteitä ja\npudokkeita? Ehkä tarvitsi. Ehkäpä hänkin hakisi, jos olisi hakemassa.\nNuorilla oli toiset mietteet ja kilvoitteet kuin vanhoilla.\n\nViimeksi paahdettiin poikain lipukat. Kaapista löytyi palanen \"pököä\",\nviimeinen jäännös ison lusikan ajoilta. Vedettiin rasvaa kummankin\npojan suksiin ja se oli vasta tärkeä toimitus. Tuskin siinä henkeä\nuskalsi vetää katsellessakaan. Isän suksiin ei tarvinnut vetää, kun\nniistä kihosi vanhastaan kuin kyyneleitä mummon silmistä.\n\nRasvatut sukset vietiin sängynpohjiin. Karhukeihäs oli jo unohtunut.\nPienten suksien miehillä oli sängyssä rakenteilla pian omat vapisevat\nlatunsa ja hyppyrinsä, mutta vanhempi hiihtäjä kypsytteli varman\npäätöksen, ennenkuin nukahti.\n\nHevonen saisi levätä talvikuukaudet kokonaan, vähemmän söisi.\nKaatomieheksi itse lähtisi Kulhan metsään. Niistä kuului\nenemmänkin puutetta olevan. Välipalaksi saisi hiihtäen nykäistä\npuolitoistapenikulmaisen taipaleen päivässä.\n\n\n\n\n12.\n\n\nJussi sai riuskanpuoleisen hakkuumiehen. Hyvä oli ajomieskin ja hevonen\nsuuri. Eikä Jussi salannut kynttiläänsä vakan alle. Hänen aisoissaan\nolivat suurimmat luut, hänen kaaturinaan maakunnan paras mies, sen sai\nkoko tukkitie kuulla.\n\nEnsimmäisenä päivänä Tuomas sai valmiiksi viisitoista tukkia. Pimeä\ntuli ja väsymys, mutta määrä ei tyydyttänyt.\n\nHän tutki työtehoaan ja välineitään. Kirveen ja sahan täytyi purra,\nniinkuin terä ja teräs ikinä voivat purra. Eihän nyt eletty enää\nkivikaudessa.\n\nKannatti tutkia, miten ja minkälaisissa ryhmissä puut oli kaadettava.\nJa eiköpähän kuorimatyön helppous ja tuloksellisuus riippunut siitä,\nmiten ja missä asennossa rautaa käytteli.\n\nSeuraavan päivän hän työskenteli enemmän järjellään kuin jäntereillään.\nKappalemäärä putosi kymmeneen, mutta sitä seuraavana nousi\nkahteenkymmeneen. Sitten nousi päivä päivältä ja tukki tukilta\nkolmeenkymmeneen. Muutkin kaaturit alkoivat tarkastella teräaseitaan ja\nkuorimalastujaan.\n\nMutta enemmän kuin kolmenkymmenen tukin päiväurakoita, ihmeteltiin\nTuomaan aamu- ja iltaverryttelyjä. Jussi tarjosi kyytiä. Mitä hullua\nruveta rimpuilemaan, kun hevosessa ilmaiseksi pääsisi. Ilmaiseksi pääsi\nsuksillakin, Tuomas naurahteli ja lasketteli omia teitään.\n\nMetsäiselle taipaleelle kovettui pian hyvä latu. Entinen taito ja\nvanhat vaistot nousivat kuin sipulintaimi hyötyisästä maasta. Suurta\nnautintoa sellainen nykäys illoin, aamuin oli. Verenkäynti vilkastui\nja koko olemus nuortui. Jos lähtiessä tuntui kylmältä, tuli matkalla\nlämmin; jos oli liian lämmin, tasaantui tavalliseksi oloksi. Mieleen\npatoutuneet pienet murheet ja harmitkin sulivat.\n\nHänen latunsa pujotteli kuin vallattoman koulupojan. Väliin se vei\nmatalan riippakuusen alitse, täytyi kyyristyä niin matalaksi kuin\nsuinkin pääsi. Siitä huolimatta vaaniva oksankarahka uhkasi riipaista\nlakin päästä. Lumipeittoiset laakakivet täytyi kiipeillä. Pikkutöyryjen\nalla olevat ahtaat puidenrakoset olivat herkkupaloja. Kun laskiessa\nsyrjittäin kääntyi, mahtui juuri ja juuri lävitse. Aina kumminkin oli\npieni jännitys, kolahtiko sauva tai kyynärpää, vai pääsikö pujahtamalla\nläpi.\n\nAamuisin oli niin kaunista, että usein täytyi pysähtyä kukkuloilla\nkatselemaan. Oli hopean välkettä ja timanttien loistoa hangella ja\npuissa. Mutta raskas se satukuninkaan timanttiviitta monellekin metsän\npieneläjälle oli. Tuossa katajapensas oli umpihupussa, tuolla pieni\nkuusi jämitti painon alla oksillaan ja koko sitkeällä olemuksellaan.\nSaisi sataa vaikka toisen puolen lisää. Se oli päättänyt kestää\nkevääseen, tuli mitä tuli. Taistelunsa oli luonnossakin, pienillä ja\nsuurilla.\n\nJoskus lähti männyn oksalta suuri metso niin läheltä, että lumet\nniskaan rapisivat, uneliaan laiskasti lähti, niin kuin olisi tahtonut\nsanoa, ettei tässä vieläkään mitään kiirettä ole, lähdenpähän muuten,\nettä näet komean lähdön. Aika vaari osasi ollakin. Mitenkähän niin\nhuomaamatta oli osannut oksallaan ojennella. Metsässä oli paljon\nmuutakin suurta ja kaunista, minkä huomasi vasta jälkeenpäin.\n\nIltaisin kotiin lähtiessä iski mieleen joskus hurja menotuuli.\nTakki sai jäädä kuusennaulaan ja sitten piti nykäistä kuin\nlusikkakilpailuissa puolitoistavuosikymmentä sitten. Jussi lähti\n\"isoilla luillaan\" samaan aikaan, mutta näki kaatomiehensä vain\nlähtiessä. Sitten ei edes vilaukselta tavannut kuin vasta kotipihalla,\niltatöissään jo kapisteli ja naureskeli.\n\n-- Vastako sinä nyt metsästä? Minä jo söin ja luin sanomalehdet.\n\n-- Söit, pirkules! Paraneekos hullun suden kanssa kilpasille\nisoimmillakaan konin luilla.\n\nTuomaan suonsaveaminen oli jäänyt joulun edellä kesken. Hän päätti\nlopetella sen puhdetöinä kuutamoisina iltoina. Hevostakin täytyi jo\nverrytellä.\n\nKuopan avoin rinta oli jäätynyt kallioksi. Puolen tunnin työn jälkeen\noli auki vasta muutamia kuoppia kuin rotanreikiä. Hän istahti penkalle\nja pyyhki hikeä. -- Eihän eletty enää kivikaudessa, tuli toisen kerran\nmieleen.\n\nHän keräsi kankensa ja muut kamppeensa ja ajoi halkopinolle. Halot\neivät toki olleet jäässä.\n\nMutta seuraavana päivänä urakkansa tehtyään hän hiihti kylän kautta.\nRäjähdysaineiden myynti oli Lehtosella. Huuruinen hiihtomies astui\npuodinovesta sisälle.\n\n-- Terve!\n\n-- Terve, terve! Etpä ole käynytkään pitkään aikaan.\n\n-- Ei ole ollut asiaa, eikä ole paljon nytkään. Onko sinulla\nkantopommia ja muita niihin tarvittavia lankoja ja vehkeitä?\n\n-- Onpa tietenkin, mutta mitä sinä pommeilla keskitalvella?\n\n-- Pakkasta täytyy kurittaa.\n\n-- Ai, savihaudalla! Kaikki keksit.\n\n-- Kaikkihan laiska keksii, vaikka eikö liene tämä jo toisten keksimä,\nkoska sinäkin sen tiesit, Tuomas veisti.\n\n-- Vai viisastella alat, mutta onko sinulla lupakirja?\n\n-- Lupakirja, pitääkö näissäkin olla lupa?\n\n-- Tottakai, mikä sinutkaan takaa, vaikka vallankumousta valmistelisit.\n\n-- Joo, savihaudan rinnassa. Pitääkö minun sen takia lähteä vielä\nhiihtämään pari penikulmaa? Tuomas raapi päätään.\n\n-- Soitetaan, kun on pelivärkit.\n\nSoitettiin nimismiehelle. Kävi laatuun. Nimismies lupasi lähettää\nlupakirjan postissa. Kaksikymmentä pötkyä pistettiin ja niihin nallit\nja sytytyslanka.\n\n-- Mahtuu tuonne reppuusi vielä muutakin, Lehtonen esitteli.\n\n-- Taitaa mahtua pari kiloa sokeria, Tuomas myönsi.\n\n-- Ja kilo kahvia.\n\n-- Ei mahdu.\n\n-- Se on vahinko se.\n\n-- Sinulle ja brasilialaiselle, vai missä niitä myrkkypipanoita\nkasvatellaan.\n\nNaurettiin keski-ikäisten miesten nuorekasta naurua.\n\n-- Eikö mitään muuta tarvita?\n\n-- Nuo neljä Napoleonia makeislaatikon päältä.\n\nPantiin kahdeksan, niin tuli kaksi mieheen.\n\nTuomas lähti, mutta pyörähti ovessa.\n\n-- Maaliskuun lopussa minulla on se vekseli.\n\n-- Entäs tämä, minulla on jo alkupäivinä pari, kolme.\n\n-- Sinun kannattaa pitää, mutta minun ei.\n\n-- No, maksa pois, sillä siitä pääset.\n\n-- Niin teenkin, ellei kesäkuussa, niin syyskuussa. -- Sitten muutat\nkaiketi taas yhteishyvään?\n\n-- Muutan.\n\nMiesten katseet sivusivat toisiaan.\n\n-- Terve!\n\n-- Terve!\n\nTuomas kääntyi ja lähti. Ei ollut muitakaan kaupantekijöitä sillä\nkertaa. Lehtonen jäi katselemaan jälkeen.\n\n-- Mitähän, jos minäkin muuttaisin yhteishyvään? Turhaa tällaisessa\nkylässä oli kahta kauppaa pitää. Hänellä oli parempi paikka.\nOsuuskaupan voisi muuttaa tähän. Kyläläiset olivat sitä usein\nehdotelleet. Nyt sopisi, kun osuuskaupassa tuli hoitajan vaihdos.\n\nTerveellistä se kaiketi hänellekin olisi se lapamatokuuri. Mutta\npysyisikö sitä edelleen Lehtosena vai muuttuisiko ehkä joksikin\ntasapäänappulaksi yhteishyvä r. l:n pelilaudalla? Jotakin entistä\ntäytyisi karsia, jos sen hyppäyksen tekisi.\n\nVeisikö se miestä miehenä alaspäin. Hän punnitsi kiihkottomasti ja\nharkiten kuin arvokasta tavaraa.\n\nEi veisi, pikemminkin päinvastoin. Asia oli jo melkein kuin päätetty.\n\nSeuraavana iltana Tuomas uudelleen lähti suolle pari pommia ja\nsytytysvehkeet taskussaan. Hän jätti hevosen ladon luo ja kiiruhti\nhaudalle. Rautakangella hän porasi reiän. Eipä sitten muuta kuin lanka\nnallin päähän ja paukku palamaan.\n\nPitkänlainen lanka oli osunut, mutta jämähti kumminkin lopulta. Pään\nkokoisia savikimpaleita lenteli kuin variksia. Haudanrinnasta oli\nlohjennut jänkäle kuin riihen kiuas, ainakin neljä kuutiometriä savea.\nKuorman lohkoili siitä kuin leikiten. Sellaista työtä teki tukkipäivän\njälkeenkin.\n\nMutta pian tuli vaihteeksi toisenlaista puhdetyötä. Tukkityömaalla oli\nsatakunta hevosta, talvi oli vähäluminen, ajomatka pitkänlainen. Rekiä\n\"paleltui\" tämän tästä. Kaikista ei saanut enää korjaamallakaan kalua.\nTiedusteltiin ja tuskiteltiin, eikö kylästä keltään saanut ostaa rekiä.\n\nTuomaalla oli parireet ja kaksi puolitekoista takarekeä. Ne menivät\nkuin kuumille kiville. -- Eikö ollut vielä edes jonkinlaista,\ntiedusteltiin muutaman päivän perästä.\n\nEi ollut rekiä, mutta jalaksia oli orsilla kymmenkunta paria. Suon\nsaveaminen jäi, höylä ja taltta alkoivat iltapuhteilla heilahdella. Ei\ntullut kuutonta aikaa, kun lamppuun ajoissa lisäsi öljyä.\n\nSiltalan vaari oli tekomies, Tuomas muisti. Hän joutaisi päivisinkin,\nei taitanut ansiomarkka hänellekään pahaa tehdä.\n\nVaari innostui asiaan kovasti, hakkaili ja näperteli illat Tuomaan ja\npäivät poikain kera. Uusia rekiä alkoi valmistua.\n\n-- Saahan sieltä meiltä yhden päivässä, kun pidätte vähän vuoroa,\nilmoitti Tuomas tuskitteleville haaverin kärsineille. Miehet olivat\nhyvin tyytyväisiä ja tyytyväinen oli myyjäkin. Joka kerta tuli pari\nsatalappusta, joskus sileitä kuin pankista lähteneitä, joskus hyvinkin\nkurttuisia.\n\nEräänä päivänä lähti Tuomas metsään jo aamupimeällä. Iltapuolella oli\ntarkoitus käydä myllyssä ja kylillä asioita toimittelemassa.\n\nOli vielä päivä, kun hän latuaan lasketteli kotoiselle niittyaukealle.\nPojat touhusivat mäen rinnassa hyppyriä rakentaen, innoissaan eivät\nhuomanneet tulijaa. Tuomas pysähtyi etäältä seurailemaan.\n\nSuksikäpykät oli pistetty pystyyn ja kumpikin koetti lapiollaan leikata\ntiiltä hangesta. Ei tahtonut onnistua. Lumi oli jauhoista ja lapion\nkäsittely vähän sitä ja tätä.\n\n-- Pyrytetään, Antti lopulta ehdotti.\n\nToinen oli valmis, vaikka tuskin lienee tiennyt, mitä semmoinen\npyryttäminen oli, mutta kun Antti alkoi ryöpsyttää lunta, alkoi\nTuomokin. Pyryttäjiä tuskin joukosta erotti, mutta nauru ja meteli\nalkoi erottautua sitä selvemmin.\n\nTuomas hiihti poikain luokse.\n\n-- Mitä ryöpsettä te täällä pidätte?\n\nPojat keskeyttivät lapioimisensa.\n\n-- Hyppyriä! Antti syljeskeli lunta suustaan.\n\n-- Tuommoisella pyryllä. Rakentakaa se ensin ja jättäkää pyryttäminen\ntuulen tehtäväksi.\n\n-- Niin, mutta kun se ei pysy lapiossa.\n\n-- Koetetaanpa, eikö pysy. Tuomas hypähti suksiltaan, otti Antin\nkädestä lapion ja alkoi irroitella lumikimpaletta hangesta.\n\n-- Täytyy ensin leikata irti joka puolelta. Ja sitten kun pistetään\nalta, niin lähtee noin kaunis tiili. Näistä rakentaa vaikka navetan.\n\nSuorasärmäinen lumitiili oli Antin lapiolla.\n\nPojat hyppelivät innoissaan. Valkoinen tiili! Niitä pitää lohkoa\nainakin sata! Sitten rakennetaan iso hyppyri! Muurataan, niinkuin\nHeikki-setä navettaa; Mistä saadaan kalkkia!\n\n-- Ei tarvita, isä nauroi. Lumitiilet pysyvät kiinni ilmankin,\nkatajanoksia vain pannaan alle ja väliin.\n\nTuomas innostui itsekin. Juoksujalkaa kahlasi katajanoksia rinteestä,\nkatsasteli sopivinta paikkaa ja haukkasi lunta välillä.\n\nMahtoiko ollakaan Kantolan Tuomas, pikkutilallinen suurine velkoineen?\nEikö ennemminkin torpan pikku Tuomas samassa rinteessä kolmisenkymmentä\nvuotta sitten isältä lainattuine lapikkaineen!\n\nKaksisia eivät silloin muutkaan riitineet olleet, mutta hyppyri oli\nkomea. Toiset pojat saivat maata alla pitkinpäin tai poikinpäin.\nLaskija meni ylitse, että kerran heiskahti vain. Mutta päätä ei saanut\nnostaa. Kivelän Eemeli kerran nosti ja sai silmänsä umpeen muutamiksi\npäiviksi. Mitähän nosti, vaikka oli varoitettu!\n\nKun Tuomas kahlaili paikalle katajakantamuksineen, oli Antilla jo\ntiiliä kymmenkunta. Ja niin kauniita tiiliä, viimeiset jo yhtä suoria\nkuin isän mallitiili, joka oli erossa toisista. Mutta Tuomo ähmästeli\näänettömänä ja totisena pikku lapioineen. Työ ei tahtonut onnistua.\nAina lohkesi jokin kulma ja lopuksi sirpaloitui koko tekele.\n\nIsä neuvoi, miten piti lyödä. Ei pitänyt koettaa niin suuria tiiliä,\nkun oli pieni mies ja pieni lapio. Ihan vain tämmöinen, niinkuin\nnavetan seinätiili oli.\n\n-- Tee sinä solutiiliä. Pannaan akkunanpieliin, Antti puolestaan neuvoi.\n\nTuomo innostuikin akkunatiileihin, vaikka eihän hyppyriin kaiketi\nakkunoita tullut. Mutta mitäpä sillä väliä. Voihan tiilet silti lyödä.\n\nJa sitten ryhdyttiin rakentamaan. Pohja tallailtiin ja kohotettiin\nensin pyryttämällä. Siihen hajoitettiin katajanoksat. Isän oli\nselitettävä, minkätähden oksia pantiin. Minkätakia lautoja pantiin\npärekaton alle? Katto ei olisi muuten pysynyt koossa. Ei hyppyrikään\npaljaalla lumella pysynyt. Selvähän se oli, kun ajatteli.\n\nTiilet ladottiin oksien päälle. Tuomon solutiilejä laitettiin aina\nväliin. Sitten tasoiteltiin lapiolla ja rapattiin pyryttämällä. Kun\nvielä isän suksella leivottiin ladut oikeille paikoilleen, oli koko\nkomeus valmiina. -- Patteritöissäkö täällä! kuului takaa särähtävä ääni.\n\nTuomas kääntyi hätkähtäen ympäri.\n\nKujala seisoi tiellä puuskuttaen ja hikeään pyyhiskellen. Miten oli\nsiihen huomaamatta päässytkin? Tavallisestihan sen ähmästys kuului\nmatkojen takaa. Miten ja mistä? Siihen vain oli kaivautunut, keskelle\npoikuusriemujen, yllättävänä ja ilettävänä kuin mato mehevimmän vatun\nkannasta. Tuomasta hytkäytti mieleen johtunut vertaus. Kujala huomasi\nsen, mutta käsitti väärin.\n\n-- Meillä tehdään patterit pellolle sonnasta ja suomullasta. Uusilla\nisännillä näyttää olevan toiset tavat, he, he!\n\nTuomaan ajatukset aukoilivat kiivaina umpilatujaan. Hän ei\nyrittänytkään vastata. Kujalalla oli aikaa, eikä hän malttanut olla\nvieläkään vähän näykkäilemättä.\n\n-- Helpompaahan se kyllä on lumesta -- ja niitylle.\n\nMeillä vanhemmilla isännillä ei semmoiseen ole varaa. Täytyy\ntalvisetkin työt ottaa vähän raskaammalta kantilta.\n\nKuka siinä puhui ja mistä se puhui? Puhuiko se työstä ja työn\nraskaudesta? Millä oikeudella puhui semmoinen mies, joka ei ikinä työn\ntakia ollut otsaltaan hikipisaraa pyyhkäissyt? Mies, joka piistasi\nperittyä maata, söi läskiä, makasi ja porsasteli. Mutta kylille ja\nkirkkomäelle tullessa vedettiin verka kaiken ylle kuin verho patakaapin\nmoskapönttöjen eteen.\n\nTuomaan sisällä alkoi kuohua. Heräävä myrsky oli sukupolvien takainen\nkoko olemuksen valtaava perintö. Se pakotti tappamaan, murskaamaan\nkuin käärmeen katajikossa. Kaikki muu ympärillä sumeni. Näkyi vain\nedessä oleva inhoittava mato, mikä piti tappaa... tappaa... pää mäsäksi\nmurskata.\n\n-- Mennään jo laskemaan, isä! Antti pelasti kuin jumalan lähetti.\n\nTuomas heräsi kuin hirveästä unesta. Tuulispää kohisi vielä lähellä,\nmutta oli nopeasti etääntymässä. Näkö selveni ja verenkäynti palautui\nennalleen.\n\n-- Mennään! Näytetään tuolle sedällekin, minkälainen patteri meidän\nniityllä on.\n\nHän otti sukset toiseen ja Antin toiseen kainaloonsa, miten osui\nsaamaan keskeltä roikottaen ja juoksi mäelle.\n\n-- Lasketaanko yhdessä? Antti kysäisi.\n\n-- Yhdessä näin.\n\nMentiin jo, että lumi pöllysi. Tuomas ohjasi suksensa hyppyriä kohti.\nOnnistui keskelle ja kaatumaton kahden miehen hyppy tuli.\n\nTuomo tepisteli ja hihkui. Nyt oli hänen vuoronsa. Tottakai. Kujalan\npiti jotakin sanoa, mutta Tuomas ei ehtinyt kuulla, vaan painalsi taas\nmäkeä ylös toinen poika kainalossaan. Antti hankkiutui mäelle omilla\nsuksillaan.\n\nAvatulla ladulla oli luisto jo parempi, oli vähältä, ettei tehty\nkyykky. Selviydyttiin jaloille kumminkin ja laskettiin niityllä\nkääntäen.\n\nKujala oli varustautunut ja ehti esittää asiansa.\n\n-- Poikkesin ilmoittamaan velastasi.\n\n-- Mitä ilmoittamaan? Eikö se kauppakirjaan ole merkitty?\n\n-- On kyllä, mutta...\n\n-- Mitä muttaa siinä sitten tarvitaan!\n\nSanat putoilivat napsahdellen kuin rakeet. Niityn takainen metsä heitti\nkaksi viimeistä koppina takaisin.\n\nTuomo oli laskuhurmiossaan ja tepasteli tiellä.\n\n-- Lasketaan vielä!\n\n-- Lasketaan vain, kun ei tässä ole parempiakaan talvitöitä. Hän\nkaappaisi taas pojan ja sukset ja lähti mäelle juoksuaskelin.\n\n-- Se on hullu, täysi hullu, mutisi velkoja itsekseen tietä\nköpötellessään. Mutta äsken vielä kirkkaina näkyneet suunnitelmat\nolivat saaneet sumetta lasiin.\n\n-- Kovilla se on, hyvinkin kovilla. Mutta mikä sittenkään tietää?\nTuollainen yltiö voi sätkäyttää vaikka kolmikyynäräisen pisteaidan\ntakaa. Voipa hyvinkin jostakin keksiä rahat ennen ryöstöönpanoa. Olihan\nniillä nykyjään osuuskassansa ja muut vaivaiskassansa, joille valtio\nlainoja takaili. Halvalla korolla saavat maanostoihin ja raivauksiin.\nMaanostoihin, kaikennäköisille taksvärkkäreille ja renginjuipikoille!\nMaailman meno on mennyt sudenkaulalle.\n\nVanha hämähäkki väännähteli tyytymättömänä murahdellen pesäänsä. Ei\nollut luottamista enää hyvänkään verkon silmiin.\n\n\n\n\n13.\n\n\nKelit loppuivat aikaisemmin kuin toivottiin ja ansiot sen mukana\nsekä Tuomaalta että muilta. Viitisen tuhatta oli Tuomas saanut\nkokoon. Enemmänkin hän oli laskenut saavansa, mutta tilistä aina\nmureni yhteen ja toiseen. Västilän huutokaupasta hän osti lehmän.\nSe oli jo kahdeksaskantoinen, mutta korkeatuottoinen. Hinta nousi\nlähes kolmeentuhanteen. Lehmän osto antoi jälkeenpäin ajattelemista.\nTarpeen se oli, parikin olisi tarvinnut ostaa, mutta se ei kumminkaan\nollut tähdellisin asia tällä kertaa. Huutokaupan humussa oli nouseva\npilvi unohtunut. Mustana ja uhkaavana se kohosi. Rakoutumisen merkkiä\nei näkynyt, vaikka kuinka olisi tarkastellut. Vekseli, lapamato,\nsiitä kaiketi vielä ruokkimalla selviää niinkuin ennenkin. Mutta\nkesäkuussa tulivat kiinnelainan korot, ja jo ennen sitä oli Kujalan\nkuusitoistatuhatta korkoineen.\n\nJoskus nöyrä henki kuiski korvaan, että piti mennä pyytämään lykkäystä.\nArmoako Kujalalta? Ei koskaan! Ja sekö siirtäisi? Raha-aika oli yhä\nkiristynyt. Kaupungeissa maksoivat rakennuslainoista viisitoista, jopa\nkaksikymmentäkin prosenttia. Kuka niiden kanssa kestäisi. Muutamassa\nkuukaudessa tukehtuisi loppuun.\n\nHän oli käynyt osuuskassan puheenjohtajan luona. Sopi tulla kokoukseen\nesittämään, vaikka turhaa se tällä hetkellä oli. Lisäluottoa ei\nnyt Keskuslainarahastosta saatu ja omia suurempia talletuksia oli\nsanottu irti. Ja sitäpaitsi hänelläkin oli jo niin suuri kiinnelaina.\nSuhteellisesti piti yhteisestä rahalaitoksesta kunkin saada. Ei tänä\naikana olisi pitänyt ryhtyä niin suuriin rakennushommiin...\n\nTuomas ei jäänyt kuuntelemaan pitempiä tekstinselityksiä, vaan kiiruhti\nsuksilleen. Kirkkojärven toisella puolella asusti tunnettu rahamies,\nKoivulan herra. Kuului lainailevan yksityisille. Tuomas sipaisi\nhäthätää rasvaa suksensa pohjiin ja hiihti paripenikulmaisen matkan.\n\nKoivula oli kotona, vanhanpuoleinen, hyväntahtoinen mies.\n\n-- Istuupa nyt vaikka siihen sohvaan ja panee tupakaksi. Siinä on\nsikaaria ja armiiroa, kumpaa vain. Eikö kumpaakaan? Niitähän on\nnykyjään jo nuoremmissa. Koivula sytytti itse sikaarin. -- Vai\nlaina-asioilla? Vai niin, vai niin! Vai rakennukseen oli tullut\npannuksi, ai, jai, jai! Niin, olihan siitä verotuslautakunnassa ollut\npuhettakin, hän muisti.\n\n-- Ette anna, Tuomas väliin totesi.\n\n-- Eihän sitä nyt niinkään... Mutta kun on tullut pannuksi kaikki\nkiinni. Pari päivää sitten...\n\n-- Anteeksi vaivaamiseni, hyvästi, Tuomas pelasti hänet enemmistä\nkiemurteluista.\n\n-- Mutta eihän nyt semmoista kiirettä. Ryypätään edes kupponen kahvia.\n\n-- Kiitoksia, mutta minulla ei ole nyt aikaa. Koivula istahti\nkeinutuoliin. Oikeastaan hän pohjimmassa mielessään oli ollut jo kahden\nvaiheilla. Hän oli kuullut tuosta miehestä ja muutenkin halusi auttaa\nyrittäviä nuoria miehiä, tuollaisia juuri kuin tuo. Mutta kun niitä\noli joka päivä kimpussa, vaikka minkälaisia liikemiehiä ja pantin\ntyrkyttäjiä. Täytyi hautautua kaikennäköisten selittelyjen ja hölinän\ntaakse kuin huppupeittoon, ettei selviytyä osannut. -- Mihin sillä\nsemmoinen kiire? Voisihan sille ilmoittaa jälkeenpäin. No, kun meni,\nniin menköön. Olihan hänellä itselläänkin surtavia, vaimo ja viisi\nlasta, miljoonia vasta neljä. Ja pankki maksoi koron ja ylikoron.\nSiihen vielä osakkeet ja juhlapäivälliset ja monet muut pienemmät\nlipinät kuin liuskakivellä heitetyn voileivän perässä.\n\nPalvelija toi kahvin. Hän joi yksinään, joi vieraankin osan. Mutta\ntympeä olo ei hellittänyt. Sellaista ei ollut tuntenut silloin, kun\nmiljoonat leikkivät utukuvina unissa.\n\nTuomas hiihteli kirkkojärven jäätä. Kotiinko? Ei vielä, kun kerran oli\nnahkansa kastanut, saattoi heittäytyä veteen toisen ja kolmannenkin\nkerran. Salmen rannassa Harjulan huvilassa eleli toinen rahamies,\nKätkölän herra. Hän eleli huvilassaan kuin karhu korjussaan, joi ja\njuotti muita, milloin se pää sattui. Väliin kuului suuttuvan ilman\naikojaan, ammuskeli kamarin kattoon revolverinsa tyhjäksi, tai\nharjoitti jotakin muuta merirosvon leikkiä.\n\nHänkin lainaili yksityisille. Ei kauan tiedustellut, kun sille päälle\nsattui, mutta jos sattui pahalle tuulelle, ajoi pellolle vaikka\nmaaherran.\n\n-- Käynpä karhunpesällä häijyyttäni, eihän kuitenkaan puraisematta\nniele. Harjulan rantaan.\n\nHerra makasi sohvalla pää kääreessä. Influenssassa kuului olevan. Nousi\nkumminkin puoliloikoilleen ja tiedusteli asiaa. Tuomas esitti.\n\n-- Älkääpä nuolaisko! Minä en enää lainaa kenellekään yksityiselle! En\nkenellekään! En paremmillekaan kuin te, kuulitteko!\n\n-- Kuulin! Tuomas istahti käskemättä.\n\n-- Mitä! Istutteko te minun tuoliini!\n\n-- Istun!\n\nTuli pahaenteinen hiljaisuus.\n\n-- Kun ette lainaa, niin tallettakaa paikkakunnan rahalaitoksiin,\nosuuskassaan tai säästöpankkiin, Tuomas sanoi.\n\nHerra ponnahti lattialle ja puhahti sieraimiinsa kuin sonni punaisen\nvaatteen nähdessään.\n\n-- Osuus! Luotanko minä teidän osuuskuntiinne ja muihin polsevistisiin\nlaitoksiinne! En luota koko yhteiskuntaanne niin pennin vertaa! Tästä\nlähtien talletan varani viimeistä markkaa myöten ulkomaan pankkeihin ja\nobligatsiooneihin!\n\nHän käveli Tuomaan eteen ja heristeli nyrkkiään.\n\n-- Mistä niin hullun päähänpiston olette keksinyt?\n\n-- Hullun! Sanoitteko hullun?\n\n-- Enemmän kuin hullun! On rikos viedä köyhän kansan yhteisomaisuutta\nvieraisiin maihin.\n\n-- Yhteistäkö! Kuka tässä on hullu! Onko minun omaisuuteni yhteistä!\nKenen kanssa, häh!\n\nHerra oli sen tuntuinen kuin räjähtävä granaatti. Mihinkähän tuo\npyyheliina pään ympäriltä räjähtäessä rävähtää? juolahti Tuomaan\nmielessä hassunkurinen ajatus. Naurahtaen hän laukaisi:\n\n-- Meidän talonpoikien! Sattui piikkiin.\n\n-- Ulos, roisto!\n\n-- Kumpaa tietä! Akkunasta vaiko ovesta! Tuomas nousi ja astui pari\naskeletta eteenpäin.\n\nHerra peräytyi vastaavasti.\n\n-- Menkää, taikka tulen hulluksi!\n\n-- En jää, vaikka pyytäisitte, mutta ennenkuin menen, sanon vielä\nsanan, vaikka heti halkeisitte. Teidän ei kannata pöyhistellä kukkona\nsillä kuormalla, minkä isänne kettuna ja sutena heikommiltaan on\npettänyt ja ryöstänyt.\n\nTuomas lähti. Mutta herra, jolle kotiväki ja naapurit eivät uskaltaneet\npoikkinaista sanaa sanoa, oli saanut pahan täräyksen, unohti sinä\niltana \"lentsunsa\" ja ampumaharjoituksensa, käveli vain ja jahnaili\npurevia sanoja.\n\n-- Vai pettänyt ja ryöstänyt... Mitäpäs muuta ne olivat tukkikaupat\nneljä, viisikymmentä vuotta sitten... Voi pappa kulta, mitä minulle\ntulit ja teit... Hätäkö sinun oli kootessa... Toista on minun\ntallettaessa... Ei, hengenvaaralliseksi tämä käy... Parasta koota\nkaikki ja painua Ranskaan... Sveitsiin... Italiaan...\n\nPäivä oli jo illaksi hämärtynyt, mutta Tuomas oli nyt siinä vireessä,\nettä päätti käydä kaikki markkinat yksintein, sittenpä sen tiesi.\nViitalan kylällä oli pari varakkaampaa talollista. Viiden kilometrin\nmutka sieltä vain tuli. Ensiksi hän kääntyi Ojalaan.\n\n-- Vai rahoja! Mistä minulla rahoja! Kaikki menee kunnalle ja kruunulle\nja papille! Selvää ryöstämistä nykyisen ajan elämä.\n\nÄijä köpötteli tuskaisena ovella. Tuomas pyörsi kiusaamatta sen enempää\nsimpukkaparkaa. Melkein yhtä pian hän selviytyi Pahkamäestä.\n\n-- Jaa että oliko rahaa? Oli kyllä, mutta ei anneta. Pankki oli joka\npitäjässä, joka kylässä rupesi olemaan. Ei ollut yksityisen talonmiehen\nsyytä ruveta pankkia pitämään.\n\nSe oli suoran miehen rehtiä puhetta. Siihen ei tarvinnut muuta kuin\npiste perään.\n\nKotiin hiihdellessään Tuomas muisteli Pahkamäen sanoja. Millä asioilla\nhän hiihtelikään pitkin pitäjää? Omassa kylässä oli osuuskassa,\nkirkonkylässä säästöpankki. Niiden asia oli rahoittaa... Eivät\nantaneet... Ei kai ollut syytä antaa... Itse kaiketi hän tarpeensa\ntiesi... Tiesikö paremmin kuin viisi muuta miestä, jotka vuosikausia\nolivat tämäntapaisia asioita harkinneet. Mietteet ja vastamietteet\nhypähtelivät kuin pallo seinästä toiseen.\n\nLiian paljon oli velkaa, selvähän se oli. Miksi pitikään rakennustyöhön\nryhtyä summamutikassa velkavaroilla? Kaikki varoittelivat, yksinpä\ntuulissa ja pilvissä kulkeva rakennusmestarikin. Kauppahinnan olisi\nalunperin voinut järjestää yhtä hyvin viideksi kuin kolmeksi vuodeksi.\nMiksi aina piti luulla itsestään ja voimistaan enemmän kuin oli ja\njaksoi? Oli käynyt kuin tyhmälle rengille, joka latoi rekeensä sylen,\nvaikka puolessa olisi ollut tarpeeksi.\n\nJa sitten täytyi huutaa toisia apuun. Kiertää pitkin pitäjää kuin mykkä\nkerjäläinen, keräyslista kourassa: hevonen kuollut, vaimo sairastaa,\nauttakaa, hyvät ihmiset, Jumalan nimessä!\n\nKerjuumatkallako hän hiihteli, miehinen mies?\n\nHän iski sauvaa vihaisesti jäähän. Häpeän väristys kävi hartioissa.\nEnsimmäinen ja viimeinen kerta sai olla tämä kurjuus ja häpeä.\n\nMutta miten selviytyy kesän alussa, vai selviytyykö enää ollenkaan?\n\nSekaisin miettein hän hiihteli kuutamoiltana yksinäistä jäätaivalta.\n\n\n\n\n14.\n\n\nJoutui huhtikuu lumenlähtöineen. Moni kevään työ alkoi pitää kiirettä.\nHeinäseipäät oli kuorittava ja teritettävä, savet hajoitettava ja\ntalven keskeyttämät rakennusvalmistelut olisi ennen kesäkiireitä\npitänyt saada päätökseen. Tuomas jatkoi päiväänsä päivän mukaan.\n\nMutta iltasella, kun tytöt koulusta kotiutuivat, mentiin talkoolla\nmäkeä siivoamaan. Sieltä löytyi pölkynpätkiä ja laudankappaleita,\nkiviä ja tiilenpalasia. Pitkälle ei kerralla päästy, vaikka tytöt\nhääräsivät haravoineen ja luutineen, ja pojat hyökkäsivät kiljuen kuin\nvihollisen kimppuun. Kivet ja muu mätänemätön romu kannettiin kuoppien\ntasoitteeksi, poltettava tavara kerättiin pinoon ja kasaan puuvajan\nseinustalle. Useina iltoina ahkeroiden saatiin mäki pääsiäiseksi\njotenkuten näköisään kuntoon.\n\nKaura ei itänyt tyydyttävästi. Tuomas oli jo kolmasti idättänyt, aina\nsama heikko tulos, viisikymmentä tai vähän yli. Täytyi tilata kaupan\nkautta parempaa. Siitä tuli taas arvaamaton reikä. Ja apulannat, piti\nkaiketi niitäkin, jos vasta elää mieli.\n\nIsot asiat lähenivät kiihtyvällä vauhdilla. Aika veti kuin virran nielu\nvenettä. Kumu kuului jo katkeamattoman selvästi.\n\nKirkkaina päivinä pelloilla ja työssä sen vielä joskus unohti, mutta\ntuulisina ja sateisina päivinä vangitsi ankeus mielen. Parhaiten\nselviytyi pureutumalla työhön, mutta eihän sitäkään aina jaksanut.\nAjatukset ajoivat kuin paarmat. Pahimmin raastoivat väsyneen miehen\nmieltä.\n\nLiisa ei tietänyt kaikesta, ei siitäkään, että Kujala oli\njäljelläolevan lainansa sanonut irti. Tuomaan oli monta kertaa pitänyt\nottaa puheeksi, mutta aina tuli kuin tulppa kurkkuun. Ehtisihän sen\nvielä. Ja mitäpä toista niillä huolettamaan. Omissaan hänellä oli\nliikaakin. -- Ja mitäpä se siitä paranisikaan. Missään ei voisi enempää\nsäästää, mistään ei enempää hankkia. -- Väärin se sittenkin oli. Olisi\nosatoverin tarvinnut tietää yhtä hyvin murheet kuin ilotkin. Niin vain\njäi päivä päivältä puhkaisematta, jäi ja kävi aremmaksi ja kipeämmäksi.\n\nPahinta oli öisin. Silloin kumminkin tuskaiset mietteet ajoivat\nkiinni sitä raastavampina, mitä väsyneempi hän oli. Ne tulivat vaikka\nminkälaisina kuvina ja näkemyksinä.\n\nJärven vesi nousi kuin tuhotulvalla. Olikohan sateenkaari pudonnut ja\nuusi vedenpaisumus tulossa? Vesi nousi ja nousi, peitti rantakivet,\nkoko äyrään ja saunankin. Hän istui poikain kanssa navetan katolla. --\nNouseekohan se tänne asti? Antti hätäisesti tiedusti. Tuomo käpertyi\nluottavaisena polvea vastaan. -- Ei nouse, hän koetti lohdutella, mutta\nKujala souteli jo ihan seinän vieressä veneellään: Nousee! Nousi se\nAraratin vuorellekin!\n\nKerran hän oli nostavinaan lehmää suosta. Oli pudonnut se uusi,\nkeväällä ostettu. Sillä ei ollut edes sarvia, kaulasta täytyi ottaa\nkiinni. Lehmän jalat olivat juuttuneet kiinni. Omatkin tuntuivat\npainuvan samaan liejuun. Hän nosti, että silmissä musteni. Ei\nnoussut, painui vain. Näkyikö ketään ihmisiä? Etäämpänä kuivalla\nmäellä liikuskeli joitakin. Kätkölä pää kääreessä. -- Vai auttamaan\npitkätukkaisia. Pahkamäki sarkatakissa. -- Minä en rupea pankkia\npitämään. Ai, Koivula, hyvä mies. -- Pitäisi tulla. Pitäisi auttaa. Ei\nkerkiä, itsellä viisi lasta, mutta vain neljä miljoonaa.\n\nUkkospilvi järvellä, synkkä kuin kuolema. Jos tuo järven yli nousee,\nniin jo tuli tuho. Nousi ja rävähti ensi kerran. Hän paikkaili pitkillä\npaperisuikaleilla särkyneitä ruutuja navetan akkunoissa. Mitä? Lehtonen\nja Kantola, poikinpäin ja pitkinpäin, vekseleitä ne olivat. Reiät piti\nsaada tukkoon ennen sateen tuloa. Mitenkä sitä papereilla? Ja noin\nmonta ruutua, mistä niitä riittäisikään? Kyllä lapamatoa riittää!\nLeimahti ja jyrähti samassa, että loputkin ruudut helisivät kappaleina\nkedolle. Hän vilkaisi hätäisesti kotimäelle. Pojat kuusen alla. Hän\nyritti lähteä hätiin, mutta jalka ei irtautunut. -- Hyvä Jumala! Liisa,\nmissä sinä olet!\n\n-- Tässä vieressäsi. Herää Tuomas, mikä sinulle tuli! Liisa hädissään\nherätteli.\n\n-- Semmoista vain joutavaa. Nukutaan pois, Tuomas selvisi.\n\nOltiin nukkuvinaan toinen ja toinen, ettei toinen enää heräisi. Teki\nmieli kysellä ja teki mieli kertoilla. Ei tehty kumpaakaan. Mutta\ntunnin valeunen jälkeen hiipi Tuomas saappaat kainalossa ulos. --\nOlipahan onneksi vielä nukkunut! Kun nyt saisi vielä pari hyvää tuntia!\n\n-- Luulipahan edes, että minä nukun! ajatteli sänkyyn jäänyt ja murehti\naamukauden omia murheitaan, aavisteli ja murehti myös niitä, joista\ntoinen ei ollut kertonut.\n\nKujalan eräpäivä oli viikon päästä, kiinnelainan korot kymmenen päivän.\nVekseliä järjestellessä oli talletustili huvennut kuiviin.\n\nLiisalle oli keräytynyt voita kymmenisen kiloa ja muutama tiu\nkananmunia. Lisättiin juottovasikka ja pari palvattua kinkkua. Tuomas\nlähti kaupunkiin, vaikka ylipäänsä ei kauppamatkoja harrastanut.\nSaisihan matkalla vierailla näköaloilla vähän hengähtää ja miettiä.\n\nPojat tulivat saattamaan hakaveräjälle saakka. Siihen jäivät käsi\nkädessä ikäväisinä katselemaan. Isällekin tuli tuskainen olo.\nKatsottiin kahden puolen niin kauan kuin tienmutkalta näki.\n\nIsä, isä! Se oli kaikki kaikessa. Miltähän sitten tuntuisi, jos noilta\nkadottaisi kodin ja turvan?\n\nHän hypähti rattailta tielle ja palasi muutaman askeleen. Siinä vielä\nseisoivat käsikkäin isompi ja pienempi.\n\n-- Kipittäkää nyt kotiin! Isä palaa illalla ja tuo namua.\n\nPojat lähtivät ja hän juoksi hevosensa jälkeen.\n\nOli kulunut aikaa siitä, kun hän kesäpelillä oli kaupungissa käynyt.\nSuurelle tielle ei nykyisin juuri haluttanut lähteä. Autoja pörisi kuin\nampiaisia. Hevosmies sai aina olla tiepuolen pölyissä.\n\nParisen penikulmaa ajeltuaan hän alkoi katsella sopivaa syöttöpaikkaa.\nSyöttäähän kesällä olisi voinut vaikka tiepuolessa, mutta piti saada\nämpäri ja juomavettä.\n\nMäen laiteessa oli pieni, punainen huvila, kolmiokattoinen kaivo ihan\nportin pielessä. Asumus oli ilmestynyt senjälkeen, kun hän viimeksi oli\nkaupungissa käynyt.\n\nHän sitoi hevosensa aitaan ja meni sisälle. Akkunan ääressä tuolilla\nsivuttain oveen istui ompeleva, leikkotukkainen nainen. Hän kääntyi\ntulijaan päin. Molemmat katsoivat pitkään.\n\n-- Helmi!\n\n-- Tuomas!\n\nNainen nousi tervehtimään.\n\n-- Sinäkö täällä! Tämä vasta ihme!\n\n-- Ihmeempi kaiketi se, että sinä olet täällä, Tuomas naurahtaen\ntervehti.\n\nHe eivät olleet toisilleen muuta kuin Helmi ja Tuomas, joidenkin\nvarhaisempien nuoruusvuosien talkootanssituttavuus, mutta odottamaton\nkohtaaminen oli yllätys kummallekin.\n\nHelmi oli ollut Amerikassa kymmenisen vuotta, naimisissakin oli ehtinyt\njo pari vuotta olla. Rautatieonnettomuudessa oli mies menettänyt\nhenkensä, eikä olo senjälkeen enää vieraassa maassa maittanut. Vuosi\nsitten oli hän palannut ja ostanut tämän pienen paikan.\n\nTuomas oli ehtinyt enemmän: talopahainen ja perhe. Niinpä ajat kuluvat.\n\n-- Kaupunkiinko olet menossa?\n\n-- Eikö tuo tie sinne viene.\n\n-- Minä lähden sinne mukaasi!\n\nTuomaalla oli entinen viuruileva puhetapansa. Helmillä helähtävä\nnaurunsa.\n\nSinä aikana, kun hevonen söi, valmistautui hän matkakuntoon. Lukittiin\npaikat ja lähdettiin ajelemaan.\n\n-- On minullakin asiaa kaupunkiin, ettet luule ihan turhanpäin\nlähteneeni, Helmi aloitti. Pankkiin on tullut mieheni\nhenkivakuutusrahoja viisikymmentätuhatta, täytyy käydä siirtämässä\ntalletukseksi.\n\nTuomas hätkähti. Oliko tuo nyt Jumalan lähetti, vai paholaisen?\n\nJouduttiin talottomalle metsätaipaleelle. Puut olivat vielä\npihkalehdessä. Niiden tuoksuun sekottui muuta kevään väriä ja\nväkevyyttä, suopursun alempaa nevalta, yrttien ylempää aholta. Jossakin\netäämpänä kiusoitteli lahorastas halkomiestä. Pehmeät kirveenlyönnit\nerottautuivat metsän muista äänistä.\n\nNainen istui mieluisan matkan ja keväisen aamun innoittamana, verevänä\nkuin hilla suolla. Väljä puku ei salannut täyteläisten muotojen\nkimmoisia liikkeitä.\n\nMies oli huoltensa keskessä kuukausimäärin elänyt kuin vierivän\nhiekkarinteen alla. Moninainen kevään huuma pyörrytti ja juovutti.\nJokin perinnäinen alkuvoima veti mukaan kuin kosken pyörre\nheikkohermoista katselijaa.\n\n-- Etkö lainaa niistä rahoistasi minulle pariakymmentätuhatta markkaa?\nHän kysyi ja pääsi ulomma.\n\n-- Mielelläni. Tottahan rahat sinulla ovat yhtä hyvässä tallessa kuin\npankissakin. Hän katsoi silmiin ja nauroi.\n\n-- Sitä ei kukaan voi mennä takaamaan. Velkainen paikka, pienet\nlapset. Voitpa hyvinkin nähdä markkasi viimeisen kerran. Tuomas nauroi\nvapauttavaa naurua.\n\n-- Kyllä minä sinut muistan ja tunnen. Toista on, jos kuolisit. Mutta\neikös sinullakin ole henkivakuutus, niinkuin minunkin miehelläni oli?\n\n-- On kyllä, mutta vain viisi tuhatta.\n\n-- Sinun on lisättävä sitä, ei näiden minun rahojeni, vaan perheesi ja\ntalosi takia.\n\nMiten luontevasti hän osasi jutella. Tuomas päätti tehdä neuvon mukaan\nsekä perheensä että talonsa ja myöskin näiden ja muiden lainattujen\nrahojen takia.\n\nTultiin kyläisemmille taipaleille ja juttelu alkoi luistaa\nvapautuneesti.\n\n-- Luulevat ihmiset meitä kalamarkkinoille ajelevaksi pariksi, Helmi\nnauraa heläytti.\n\nTuomas heläytti jotakin samaan sointuun. Oli niin kevyt ja huoleton\nolo, niinkuin hiostavan taakan olisi selästään heittänyt. Kuinka se\noli näin sattunutkaan? Apu oli tullut kuin taivaanlahja. Johtiko jokin\nulkoinen voima kohtalon lankoja?\n\nHän ummisti silmänsä ja veti syvin henkäyksin kevättuoksuista ilmaa.\nHän tunsi vierellään istuvan naisen olemuksen verevänä ja puoleensa\nvetävänä. Minkätakia sen naurussa oli entinen heläys? Miksi käsivarsi\nja niska kuin rieskamaito? Ja miksi ei saanut olla? Mitä hänelle\nmerkitsi vieraan ihmisen ihonväri ja äänensointi? Hän tarvitsi, toinen\nlainasi. Mitä tekemistä siinä oli millään muulla? Paremman koron hän\nmaksaa kuin pankissa. Ei tämä ollut mikään armopala, eikä saanut siksi\ntulla.\n\nJouduttiin lähemmäksi kaupunkia. Sivuteitä yhtyi kummaltakin puolelta.\nAutoja hurahteli sivuitse yhä useammin: henkilövaunuja, kuorma-autoja\nja suuria linja-autoja kuin junavaunuja.\n\n-- Auton sinäkin hankit, lopetti Helmi pitkän äänettömyyden.\n\n-- Taitaa siihen vielä aikaa kulua.\n\n-- Amerikassa on jokaisella farmarilla auto. Itse he käyvät torilla\nmyymässä tuotteensa.\n\n-- Niinpä täälläkin suuremmat tilalliset tekevät, mutta meidän\npikkueläjien täytyy käytellä näitä vaarivainajan moottoreita.\n\n-- Joita ohjaillessa ei tarvita korttia. Kyllä tämäkin hauskaa on.\n\nTuomas oli myynyt myytävänsä ja Helmi oli käynyt pankissa. Eräässä\nasioimistossa käytiin teettämässä ja todistuttamassa velkakirja. Tuomas\nsai summan uusina tuhannen markan seteleinä.\n\n-- Katsokaa nyt, rahat eivät ole enää minun. Jos hän ne ryöstättää, saa\nkumminkin maksaa, Helmi nauroi taivuttaen velkakirjaa käsilaukkuunsa\nsopivaksi.\n\nTuomas puolestaan arveli, että ne lappuset olivat jo vähän\nlujanpuoleisen orren takana. Tuskinpa enää lähtisivät hyvilläkään\npuheilla, saatikka pahoilla. Karkeatekoisen lompakon sidenauha näytti\ntodistavan samaa.\n\nViereisessä kahvilassa juotiin harjakaiset ja lähdettiin kotimatkalle.\n\nPäivemmällä oli satanut, mutta nyt taas paistoi lämmittävä aurinko\niltapäivän tyynessä. Perunanistutus oli käynnissä, laatikoita\npelloilla, kisailevia lapsia, nauravia naisia ja kyntömiehet\nsuuriäänisiä.\n\nTuli vastaan joku kaupunkimieskin laiskasti kuormallaan maaten. Autot\nsivahtivat ohitse nihkeätä raidetta puolivarkain. Ei pölissyt eikä\nkolissut.\n\nTuomas ajeli lepäävän miehen laiskoissa mietteissä. Povessa oli Kujalan\nkuitti ja korot ja kiinnelainan korot.\n\n... Ja kiusaaja vei hänet vuorelle... Kiusaaja... Mikä kiusaaja\ntässä olija mihinkä se vei...? Ja mikä hän oli semmoisia edes\nvertailemaan...? Miksei Helmiltä voinut lainata yhtä hyvin ja\nparemminkin kuin joltakin Koivulalta tai Kätkölältä...? Mahtaa Kujalan\nnaamataulu venähtää... Mistä sinä rahoja, näin uusia rahoja... Jaa\nmistäkö? Mitä se isännälle paistaa, mistä renki rukkaset ostaa...?\nNiin, mitäpä se kuuluu... Vaikka naiseltakin miehensä kuolemarahoja.\nHelposti antoi, kun ei osannut arvostella. Pankit eivät antaneet,\neivätkä yksityiset... Ja mitä sinä ilmaa nuuhkit ja vilkuilet ja\nsäpsähtelet kuin pahantekijä kiinniotossa...\n\n-- Aiotko minut kotiisi asti viedä? Helmi herätteli.\n\n-- No, miten se matka niin pian!... Tuomas hätkähti peräyttäen\nhevostaan huvilan portille.\n\n-- Tulet kaiketi kaupunkikahville?\n\n-- Jospa en tule, kun näyttää tuolla hevosellakin menohalu olevan!\n\n-- Mutta niinhän se tuntuu kuin vihassa eroaisimme!\n\n-- Eikä tunnu!\n\nHe hyvästelivät punaisen portin ylitse, toisen käsi oli ruskea ja\nkänsäinen, toisen pehmeä ja maidonvärinen.\n\n-- Jos rahojasi tarvitset, niin ilmoita aikaisemmin. Korot minä\ntoimitan aikoinaan.\n\n-- Kyllähän niistä selvitään.\n\nTuomas ajeli mietteissään lopputaivalta. Hän sitaisi ohjat istuimen\nlaitaan ja otti lompakon povitaskustaan.\n\nRahat olivat sileitä tuhannen markan seteleitä. Hänestä tuntui,\nniinkuin ne olisivat olleet liian sileitä. Ei takuita eikä mitään\nehtoja, oudoksunut oli kirjan tekijäkin.\n\nHän koetti asiallisesti selvitellä tapahtumaa itselleen. Lainaus kuin\nlainaus. Minä pyysin, hän antoi. Säästöön hän muutenkin aikoi ne\nlaittaa. Koron oli Helmi tahtonut seitsemäksi, samaksi kuin pankissa,\nmutta voihan sille maksaa enemmän... Miesvainajansa rahoja. Niistä ei\nsaanut tulla armoanti, ei säälin, ei vanhan tuttavuuden, eikä minkään\nmuunkaan takia... Oliko Helmi antanut muuhun aihetta?... Ei... Mutta\noli siinä sittenkin jotakin... Mistä ohimoiden jyske ja selkäpiin\nväristys? Oliko kylmä vaiko kuuma jouten rattailla istuessa keväisenä\npäivänä? Ja minkätähden ajatukset hiipivät kuin pahantekijäeläin\nheikointa paikkaa tunnustellen. No kesantopellolla saavat hiipiä, jos\nhuvittaa. Hän sitaisi lompakkonsa nauhan ja ajoi mietteensä lähiaikojen\nsuunnitelmiin.\n\nIrtovelkaapa ei jäisi enää muuta kuin Lehtosen vekseli ja Heikin\ntyöpalkkasaatavan jäännös, jos hyvä vuosi sattuu, niin jää perunaa ja\njuurikasveja koko joukonkin myytäväksi. Voista ja munista alkaa tulla\nenemmän.\n\nKun saisi vielä pari hyvää lehmää. Kuului olevan jo neljän ja\nviidenkintuhannen keskituotantokarjoja. Ettäkö meilläkin voisi päästä\nkahteenkymmeneenneljään, kolmeenkymmeneenkin tuhanteen kiloon.\n\nKun saisi naapurit mukaan, sonniosuuskunnan ja tarkastusyhdistyksen\nperustamiseen. Kun saisi omajalosteisen karjakannan ja laitumen\nkuntoon. Ehkäpä kymmenen vuoden kuluessa.\n\nKanalan laittaminen kuului keskeneräisenä olevaan\nrakennussuunnitelmaan. Kananhoidolla kuuluivat lounais-Suomen\npienviljelijät parhaita tuloksia ottavan. Pikku pitäjissä oli\nmunanmyyntiosuuskuntia, joiden vuositilit nousivat miljooniin. Rahaa\nse veisi sekin. Ei taitanut vielä tänä vuonna olla yrittämistä.\n\"Yksi asia kerrallaan\", sanoi Sepän herra, kun metsäänsä hävitti ja\npeltonsa jätti kylvämättä. Pienviljelijän ei sopinut ottaa semmoisia\nherroja esikuvikseen, mutta ei myöskään sopinut yhtä aikaa moniin\nrahoja kysyviin otteisiin ryhtyä. Niissä nikahtui. Jopa siitä oli\nesimakua. Alkaa taas kesä, työnriemun ja virkistyksen kesä. Nahka\npaistukoon ruskeaksi. Omin voimin tehdään työt. Ja kunnossa pitää olla\njuurikasvimaat ja muut. Laidunraivaukseen ja ojitukseen olisi aika jo\nryhtyä.\n\nHänen mietteensä tanssivat kuin surviaiset lännenpuolen\naurinkosillalla. Huolen alta vapautuneen mielen hypähtelevää keveyttä.\n\nKävi jokseenkin, niinkuin Tuomas oli aavistellut. Kujalan naama\nvenähti. Noinko piti valmiiksi mietiskellyn ohjelman raueta savuna\nilmaan?\n\n-- Mistä ihmeestä sinä rahat nykäisit? hän ihmetteli leukapartaansa\nhipoen.\n\n-- Saahan sitä nykäistyksi, kun ei ole renki eikä taksvärkkäri, Tuomas\nleukoili seteleitä lukien. -- Ja tästä lähtien sopii katsella naapurina\neikä torpparina, jolla on armokontrahti.\n\n-- So, so, älähän nyt turhia kaivele, kun puoli-ilmaiseksi sait\nostaakin.\n\n-- Keneltä? Teiltäkö, joka saitte isommat läänit ihan ilmaiseksi.\n\nKujala ei osannut sanoa siihen sitä eikä tätä, jotakin itsekseen\npapatti ja velkakirjaa sormillaan hypisteli.\n\n-- Ettekö osaa kuitata kirjaa? No, minä sanelen: Kauppahinnan jäännös\nkuusitoistatuhatta markkaa ja maksamaton korko kuusisataaneljäkymmentä\nmarkkaa täysin maksetuiksi kuitataan.\n\nKuului hetken aikaa mutinaa ja kynänrapinaa.\n\n-- Nimi alle ja todistajat.\n\n-- Tarvitseeko siinä näin tuttujen miesten kesken?\n\n-- Ei miesten kesken tarvitsisi, mutta meidän tarvitsee.\n\nHaettiin pari palvelustyttöä. Tuomas sai kirjansa.\n\n-- Nyt ovat välit selvät. Minulla ei ole mitään vastaan, vaikka elätte\nvielä kymmenen vuotta. Mutta muuttakaa jo muotoanne oman etunne\nnimessä. Hyttynenkin voi päästä taivaanvaltakuntaan, mutta hämähäkki ei\nmahdu, kun sen selässä on kontti. Hyvästi!\n\nHän kävi saman tien osuuskassassa. Korkoihin meni\ntuhatkolmesataakuusikymmentä, talletustilille jäi parisen tuhatta.\n\n\n\n\n15.\n\n\nRauhan kesäkuu jäi iltapäivän utukuvaksi. Kiusaaja oli väläytellyt\nvuorenhuipulta näkemyksiään ja öisin alkoi miehen miellepiirissä\nkierrellä luvaton elokuva. Unissa kirkastuivat pienetkin välähdykset\nkiihoittaviksi mielikuviksi.\n\n... Punastuva tyttö punaisessa puvussaan. Torpanpoika naapurikylän\ntalkootansseissa, vähän ujo ja kömpelö. Tungosta nihkeässä\npuolihämäräisessä tuvassa. Alkoi mennä saksanpolkka ja sen jälkeen\nmuutkin tanssit. Poika haki, tyttö haki.\n\n... Juna teki lähtöä... Mihin sinä nyt...? Amerikkaan! Sinne menee\nkaikki! Veturi vihelsi. Kädenliike. Naurunheläys. Tyttö häipyi painuvan\nsavupilven keskeen.\n\n... Kesäinen ilta punaisen huvilan edessä. Sekös se oli taas. Muodot\nolivat käyneet täyteläisemmiksi, mutta nauru oli entinen, heleä... Minä\ntulin takaisin... Ja tässä on sinulle rahaa... Ja tässä... Mutta enhän\nminä sinun rahojasi... Tottakai sinä tarvitset... Minulla on vaimo ja\nlapsia... Sitä paremmin tarvitset... Mutta eikös nämä ole niitä sinun\nmiesvainajasi... Älä turhia utele. Hän meni eikä mennyt, luki rahoja\nja vilkuili taakseen. Ei tämä ollut oikea laina, korko noin pieni eikä\ntakaajia ollenkaan. Kerran ne peritään takaisin kuin löytörahat.\n\nHän heräytyi ellottavaan ankeuteen. Pitkäaikaisen ajatuspiinan ja\närtyneiden aistien aiheuttamaa se oli.\n\nOlisi hän tietänyt vapautumiskeinon. Minkälaisen keinon? Eläinkin niin\npaljon vaistosi. Eläin kaiketi se ihmisessäkin eli. Mutta pitikö sen\nolla voimakkaamman kuin ihmisen itsensä.\n\nEipä totisesti! Täytyi kai miehisen miehen voittaa eläinaistiensa\nvoima! Hän nousi ripeästi ja lähti kesantopellolle ojankaivuun.\n\nViisi ojaa kolmen asemasta. Hän pisteli koko päivän kuin hullu\nurakkamies. Kun joskus nyörikeppiä muuttaessa tai hikeä pyyhkäistessä\najatus pyrki johonkin keveämpään, hän katkaisi sen kuin veitsellä.\nOjaa nyt oli tehtävä, syvää ja hyvää. Hän pakotti itsensä lukemaan\nlapiopistoja ja miettimään tehoisampia pistotapoja. Multa piti heittää\nkeskemmälle sarkaa, ettei ensi äestyksessä ojaan vierinyt. Ja vaikka\nei olisi tarvinnutkaan. Jos kerran oli liikaa voimaa, niin joutipa\npurkautua ihan tarpeeksi asti.\n\nAuringon laskiessa oli hän jokseenkin kypsä. Illallista syötäessä\nliikehti ajatus turtana ja väsyneenä.\n\nHän nukahti heti. Molemmat nukkuivat, ihminen ja eläin, mutta\njälkimmäinen heräytyi aikaisemmin aamupuolella. Väsymyksen sume alkoi\nseestyä kuviksi.\n\nOltiin kaupunkimatkalla... Näetkös, miten minä osaan ajaa! Maailmalla\nminä tätä olen oppinut ja paljon muutakin olen oppinut!... Miksi se\nnauroi? Miksi sen huulet olivat niin punaiset ja iho tuoksui? Lyhyt\ntukka heilahteli maidonvalkealla niskalla.\n\nRattaat hetkuivat. Miksi niissäkin piti olla jouset? Jos toinen olisi\nollut vähän laihempi, niin ei olisi notkunut. Tai vähän lihavampi,\nniin olisi hyllynyt. Miksi sen piti niin luontevasti notkua kuin hyvin\nohennetun jousen?\n\nEi saanut noin notkua. Tuli hillitön halu painaa se istuimeensa\nliikkumattomaksi, sulkea naurava suu nauramattomaksi. Hän heitti ohjat\nja sieppasi kiinteän otteen... No Tuomas, kuului tukahtuva huudahdus\nenemmän kehoittaen kuin kieltäen.\n\nHän heräsi kuin jäihin pudonneena. Veri takoi ohimoissa jyskyttäen.\nHän tunsi jotakin kallista kadonneen, mutta eläin nauroi voittajan\npirullista naurua. -- Joka katsoo naiseen himoitakseen häntä, muistui\nlause uudesta testamentista -- niin olkoon saastutettu neljätoista\nvuorokautta, jyrisi Mooseksen laki vanhasta.\n\nAnnetaan sinulle neljätoista, kun ei vähempi riitä! Hän nousi, puki ja\nlähti ulos. Kello löi neljä.\n\nHurjempana kuin ennen hän pureutui raskaisiin töihin. Kesannon\nojittaminen vei muutamia päiviä. Sitten pakeni hän laitumelle\nkuokkineen ja lapioineen. Välipaloiksi riitti juurikasvimaan harausta\nja kivien siirtelemistä navettamäellä. Nukkuminen jäi kolmeen tai\nneljään tuntiin, puolihorrosteissa sekin.\n\n-- Itsesi lopetat tuolla tavoin, Liisa esteli.\n\n-- En minä itseäni, Tuomas vastasi -- mutta elukan minä tapan,\nvakuutteli hän itsekseen työmaalle kiirehtien.\n\nLaidunmaan vetoviemäri oli puhkaistava kivisen maakannakkeen lävitse.\nHän otti sen työn loppupäiviensä pakkourakaksi.\n\nMaaperä oli kivisempi ja karumpi kuin hän oli luullut. Lapio ei\npystynyt, rautakangella ja tikkakuokalla täytyi murentaa. Kannot ja\nsuuremmat kivet hän ampui käyttämättä jääneillä pommeilla.\n\n-- Jätä loppu heinäajan jälkeen, silloinhan taas on hyvää aikaa, koetti\nLiisa vieläkin rauhoitella.\n\n-- En voi jättää. Tämä on urakka ja sen täytyy tulla määräaikana\nloppuun.\n\nLiisa ei enempiä kysellyt, eikä parannut kysellä. Ainahan sillä oli\nomat määränsä ja urakkansa.\n\nEi ollut jäljellä enää monta päivää. Hän uurasti yhä, aamuin\naikaisemmin, illoin myöhemmin ja pääsi lävitse. Parin viikon perästä\nvesi liritteli uutta tietään kannaksen poikki niinkuin aina olisi\nsiitä kulkenut. Entinen mutkitteleva saraheinäinen uoma alkoi kuroutua\nkuivaksi.\n\nTyön päätyttyä hän hajotteli ojamultia ja vasta auringon laskussa\nlaahusteli työaseineen kotiin. Saunasta hän meni suoraan sänkyyn.\nSeuraava päivä oli sunnuntai, voi nukkua vaikka puolille päivin. Eiköpä\njo unta riittäisi.\n\nMutta se tapettu ja mukiloitu eläin ei ollut kuollut, vaan kätkeytynyt\nsydänkomeroihin kuin ruutana kuivan lammen pohjamutiin. Kahdeksan\ntunnin unesta se virkistyi, kaivautui varovasti esiin ja näki ajan\nsoveliaaksi kostaakseen kahden viikon aikana kestämänsä kohlut. Se\nkuljetti miehensä näkökukkuloille ja paljasti heti kiihoittavimman\nkuvistaan:\n\nKapea, hämäräinen polku lehtometsässä. Puolipäivän lämpö sekoitti\nkostean maan ja pihkalehtien tuoksut pyörryttäväksi huumaksi... Mitä\nsiellä etäämpänä vilahti? Nauru! Senkö se oli, se nauru, joka helähti?\nHän alkoi juosta polkua kuin otuksen jäljessä. Taas vilahti. Senpä se\noli! Mutta mistä se oli tulossa, kun noin avonaisena ja alasti...? Et\nkiinni saa, ääni helähti taas... Jaa enkö saa?\n\nAlkoi hillitön kilpajuoksu. Polkua riitti. Mutta yhä useammin jo\nleikkotukka vilahteli. Aukeammilla näkyi joustavasti notkahteleva\nvartalo. Ajaja ponnisteli äärimmilleen. Parikymmentä syltä...\nkymmenen... vielä vähän.\n\nPitkä loikkaus kuin ilveksen hyppy. Karkulaisen lämmin ruumis värähteli\najajan villissä syleilyssä... Et kiusaa!... Et karkaa!... Minulle\nkuuluu mehevyytesi manna. Hän imi hehkuvan niskan kuin poltinraudalla\nmerkittyihin mustelmiin, muutti paikkaa ja yhä uudelleen imi kuin\nsammuttamattomassa janossa.\n\nSeurasi puistattava herpaus. Nukkuja ei herännyt, mutta kuva vaihtui.\nToinen lepäsi käsivarrella samein silmin. Kummankin olisi tehnyt\nmieli nousta ja lymytä eri puolille puiden suojaan kuin paratiisin\nsynnintekijät, mutta jokin käsittämätön side vangitsi, ettei voinut\njäsentään liikauttaa.\n\nPolkua pitkin nousi joku ryömivä olento voihkien ja vaikertaen. Ensi\nnäkemältä ei saanut selvää, oliko se koira vai raajarikko ihminen.\nMolemmat tuijottivat tulijaan kuin tuomiota odottaen.\n\n-- Herra Jumala, se on miesvainajani! voihkaisi toinen viimein...\nPois, pois. Väkivalloin hän yritti kierähtää, mutta tuntui, niinkuin\nselkäydin olisi herpautunut. Raajarikko mateli lähemmäksi yhä\nvalittaen. Ryöstäjä toivoi, että maa olisi auennut ja niellyt, niellyt\nvaikka helvettiin, kun vain olisi päässyt näkemästä noita syyttävän\nvääristyneitä kasvoja.\n\nMutta se ryömijä nousi hiljalleen jyrkkenevää mäenrinnettä. Molemmat\njalat olivat polven yläpuolelta poikki, rinta kasassa. Herra Jumala,\nmiten ihminen voi elää tuommoisena? Raajarikko pääsi kohdalle.\n\n-- Minä arvasin löytäväni teidät näin, vaikeroi hän. -- Mikäpä sinä\nmuu olisit kuin nainen, mutta sinäkö olet toinen, sinä, joka minun\nverirahoillani pääsit elämään?... En minä ole se... Vai et ole. Enkö\nminä ole nähnyt kaikkea niinkuin peilistä. Luulitko salassa tehneesi?\nEikö minun henkeni hinta sinulle riittänyt? Pitikö sinun ryöstää vielä\ntämä ainokaiseni?\n\nSyytetty tempautui kuin tulesta. Sattui hirveästi selkään, mutta hän\nkierähti kumminkin ympäri ja heräsi.\n\nMasentava heräämys. Se oli totta, turha vastaan pyristellä. Eläin oli\nvoimakkaampi kuin ihminen. Paraniko ponnistella päiväkausin ylöspäin,\nkun hetkessä liukui pitemmälti alaspäin?\n\nEikö ajatus ja mielikuva ollut yhtä paha kuin teko, pahempi kuin teko.\n-- Joka katsoo vaimoon himoitaksensa häntä..., niin opetti mies, joka\nei turhia tuominnut. -- Ja jonka miehuus vuotaa, olkoon se saastutettu,\njulisti Mooses.\n\nHän oli rikkonut vanhan ja uuden lain mukaan. Mutta suurempi kuin\nsynnintunto, oli miehuuttomuuden tunto. Hautaan astiko seuraisi\nlapsuusvuosien sairaalloisuuden häpeä kuin lähtemätön poltinmerkki?\n\nEikö hän ollut taistellut niinkuin mies? Mutta enhän minä ole tehnyt\nsitä... Turhaa koristelua, raastoi omatunto säälimättömästi... Sinä\nolet ajatuksissasi tehnyt ja unikuvissasi elänyt törkeämmin kuin villi\neläin. Mitä teko olisi enää tämän lisäksi ollut? Kuin piste lauseen\njälkeen.\n\nLiisa lepäsi vieressä kalvakkaana, kaikesta tietämättömänä. Oliko\nhenkäystäkään näin rumasta ja alhaisesta koskaan hänen sielussaan edes\nharhakuvana vilahtanut?\n\nJos herättäisi ja kertoisi kaiken. Minkä kertoisi? Senkö, että on\nholtiton raukka, jonka sielussa on eläinvaistoja, joita ei kykene\nkurissa pitämään. Pitäisikö puhdas sielu vetää siihen lokaan, jonka\nsaastasta hänellä ei ollut edes aavistusta?\n\nPitäisi pyytää Jumalalta voimaa, rukoilla kuin lapsena ennen.\nTuttuja sanojako opittuun nuottiin? Vetää isämeitä lakkaväriksi kuin\nkaksileukainen kolporttööri seuroissa, syödä hyvin, juoda hyvin ja\nmaata höyhenpatjalla makeat unet. Jumala armossaan huolehtisi kyllä\nvaivaisista syntisistä.\n\nEikö hän ollut rukoillut ojan pohjalla kaksi viikkoa hikisin otsin\nja kirvelevin kämmenpohjin? Tässäkö kuultiin nyt vastaus? Semmoinen\nsinä olet rääsy ja rääsyillä verhottu eläin karvallisten nelijalkain\njoukossa!\n\nHän ponnahti ylös, hiipi ulos ja käveli alusvaatteillaan rantaan,\nriisuutui rantakivellä ja liukui järveen.\n\nSata vetoa sinne vain oli... Älä hulluja, käänny ajoissa takaisin!\nalkoi hätäillä se puoli, joka väsyneenäkin oli väkevä... Pelkäsikö se\neläin? Sata vetoa tästä vain oli ja sitten pari sukellusta alaspäin,\nkiusoitteli toinen, valveilla vahvempi... Käänny ajoissa, onneton!\nEläin vikisi kuin rotta, joka ei löydä koloa... Mitä sinä hätäilet?\nVoithan helposti siirtyä kiiskeen tai sudenkorentoon ja elää elukkana\nedelleen, raastoi toinen kylmästi... Mutta sinä, mihinkä sinä\njoudut?... Oletko sinä minun pinnalla pysymisestäni ennen huolehtinut?\nEikö tämä alennuksentila ole sinun suurimpia urotekojasi? Mutta pianpa\ntiet eroavat.\n\nKoston suloisessa hurmiossa häneltä unohtui kaikki kallis, mikä ennen\noli elämään kiinnittänyt. Tuntui kuin virta olisi muodostunut tyynelle\njärvelle. Se veti, että suonissa kohisi. Kun ei vain ehtisi ohitse\nkahdellakymmenellä viidellä vedolla. Ja siitä alkaisi mäki, alaspäin\ntai ylöspäin. No silläpä vähät väliä.\n\nMutta eläinpuoli vikisi ja värisi voittamattomassa kuolemanpelossa kuin\nrottaparka ihmisen edessä sementtiseinäisen huoneen nurkassa.\n\nHän sai määrän täyteen ja hengähti pari kertaa syvään.\n\n-- Älä niin kauaksi mene! kiersi hiljainen ääni tyynessä vedenkalvossa.\n\nTuomas hätkähti ja kääntyi. Ääntäjä seisoi rantakivellä vaaleana ja\nkeveänä kuin maasta irti olisi ollut.\n\nHän vetäisi pari kiivasta vetoa kuin kurimosta ulomma siirtyäkseen...\nMihin hän oli ollut menossa? Hän vetäisi riuhtaisten taas pari\nvoimakasta vetoa.\n\n-- Minä palaan! heitti hän rohkaisevasti vesisiltaa pitkin ja alkoi\nväkevin vedoin liukua kotirantaa kohti. Vesi kohisi pinnalla, veri\npinnan alla. Aurinko helähti sumupilven alta ja sen sillassa välkehti\nkultainen kuvasarja, minkä rinnalla eletyt unennäöt rapistuivat\nkatinkullaksi.\n\nLiisa seisoi rantakivellä keveänä ja pelokkaana, taaskin tietysti\npeläten, ettei vain tulisi suonenvetoa tai halvausta.\n\nHänkö tässä yksin oli kuormaa kantanut? Eikö tuo toinen, hentoinen ja\nkivulloinen ollut voimiinsa nähden paljon suuremman päivätyön tehnyt?\nOlisiko hänen yhä ulkonaisesti pitänyt ehtiä ja pystyä kilpailemaan\nkeimailevien heiskaleiden kanssa, joilla elämässään ei ollut muuta\ntehtävää kuin peilailla, miten heilahtaa rintapäissä tämä tai tuo\nsilkinsiekale, tai kumpi vetää paremmin leikkoniska vaiko kähäräinen\notsatukka? Ja kenen takia hänen olisi pitänyt tuota herkkutarjotinta\nasetella? Tämänkö parroittuvan, jäkälöityneen äijän tai jonkun Heikin\ntai Vihtorin?\n\nKuka mittasi ja pystyi arvioimaan sen työtaakan, minkä hän\npuolentoistavuosikymmenen kestäessä oli tuolla mäellä kestänyt ja\nkantanut, hän, hento kello, suuri mehiläinen aina kukkatorvessa?\n\nAurinko lämmitti takaapäin niskaa. Taivaallako se lämmitti? Ei, vaan\npaistoi. Lämpö ja vaikutus levisi paljon laajemmalle, niityn kukkaan,\nleivon lauluun, pikku vasikan iloiseen leikittelyyn lämpöisellä aholla.\n\nMitä kaikkea olikaan hänen aurinkonsa jo antanut ja yhä antoi? Hän\nsiristi silmiään ja näki ennennäkemättömän kauniisti väreilevän kuvan\nlämmönlähteestä, jota itseään tuskin huomasi, mutta jonka väreily\nheijasteli lapsissa, kodissa, kaikkialla.\n\nHän veteli voimakkaita rintavetoja, virkistyi ja lämpeni yhä.\n\n-- Kuin vesilintu! odottaja tervehti.\n\nTuomaan mieleen muistui jatkoksi virren säkeistö kouluajoilta:\n\"lahdella, käy alle vedenpinnan\". Hän sukelsi ja liukui rantaan asti,\nkohosi pinnalle ja hypähti muutamalla askelella vesikivelle, jossa\nLiisa seisoi.\n\n-- Älä mene niin kauas!\n\n-- En!\n\nMies sieppasi vaimonsa käsivarsilleen, hypähti rantatörmälle ja otti\nalusvaatteensa lepän oksalta.\n\nMiten kevyt hän oli ja liian veretön! Oliko taittunut taakan alla, tai\noliko taudin juuri tarttunut? Hänelle tuli syyttävä hätä.\n\n-- Kuule, tänään menemme kirkkoon ja käymme samalla lääkärin puheilla!\n\n-- Minunko takiani? Eihän minussa mitään.\n\n-- Vaikka ei, käydään varoiksi kumminkin. Et sinä ole vielä autollakaan\najanut.\n\n-- En minä mitenkään. Jää lapset ja vasikat...\n\n-- Ja porsaat, toinen katkaisi. -- Lapset otetaan mukaan. Siltalan\nmuori hoitaa vasikat ja porsaat.\n\n-- Täytyy sitten kiireesti ruveta vaatteita silittelemään.\n\n-- Kiireesti, niinpä tietenkin! Tuomas juoksi keveine taakkoineen jo\nnavettamäkeä ylös, veti kartanolla vaatteet ylleen ja meni hakemaan\nRintalan Kallea kyytiin.\n\nPojille se vasta oli riemunpäivä. Molemmat saivat istua kuljettajan\nvieressä ja töötöttää mutkissa. Aikuiseksi tultuaan uhkaili kumpikin\nostaa auton. Tööttö piti olla hyvä, kaksikin tööttöä.\n\nPojat eivät ennen olleet käyneet kirkossa. Siellä oli ihmettä ja\nnähtävää. Tulomatkalla, ja monena päivänä jälkeenkin päin niistä\nkertoiltiin ja uhoiltiin. Antin mielestä oli merkillisintä, kun siellä\nylhäällä niin monta suurta pajupilliä oli kääräisty teepaperiin. Niistä\nse kaunis äänikin lähti. --\n\nUrkupilliä ne olivat, isä selvitteli.\n\nTuomosta oli ihmeellisintä, kun setä puhui uunissa. Tytöt kokeneempina\nselvittelivät pikku miehen näkemyksiä oikeille tolille.\n\nKesäinen keskipäivä vilpoisassa kirkossa muodostui Tuomaalle ja\nLiisallekin henkeä virkistäväksi levonhetkeksi. Harvoin tuli pitkän\nmatkan takaa kirkossa käydyksi. Ei tullut lähdetyksi, eikä joutanutkaan\nmuka. Luonto oli turtunut sellaiseksi, että piti tehdä pyhänäkin töitä,\nmuitakin kuin välttämättömiä. Perunamaalle piti syksyisin mennä, jos\nsattui kaunis päivä, ja ellei sitäkään, niin aina yhtä ja toista piti\ntehdä ja nykäistä, semmoistakin, minkä arkena olisi ehtinyt. \"Kyllä\npiru puuta tuo, kun puukon pyhänä käteensä ottaa\", olivat vanhat\nsanoneet.\n\nMitäpä vanhojen sanoista, eihän niistä enää kukaan välittänyt. Mieleen\noli keriytynyt kuin jonkinmoinen uhma. Ei köyhä pienviljelijä joutanut\npyhäpäiviä pitämään. Pitäkööt ne, joilla oli aikaa. Ja oliko oman\ntyönsä tekeminen ja perheensä hyväksi uurastaminen syntiä? Oli tai ei\nollut. Se oli tässä asiassa sivuseikka. Pääkysymys oli, oliko köyhällä\nviljelijälläkään varaa aina jatkuvaan arkeen? Eikö ruumis tarvinnut\nlepoa ja henki uusia herätteitä? Tarvitsi, täytyi rehellisesti myöntää.\n\nUsein oli Tuomas sunnuntaipäivin istuskellut järven takana korkealla\nrantakalliolla, missä laine saarnasi ja tuuli soitteli urkuja.\nVanhoihin tapoihin ja käsityksiin nähden oli hänellä jonkinmoinen\nkapinahenki. Alkunsa lienee juontanut lapsuuspyhien iankaikkisen\npitkistä postillasaarnoista, vuosien kuluessa oli siihen murentunut\njotakin lisää, ehkä enemmän kuviteltua kuin aiheellista.\n\nOliko näillä syillä oikeus murjotella omissa kuvitelmissaan?\nVuosisataisten, tuhantistenkin käsitysten, etsimisten ja kärsimysten\ntuloshan tämä kaikki oli. Jos pimeimmässä sopessa oli jotakin\nummehtunutta, niin oliko pakko sitä nuuskia. Kuunteli vain urkupillien\nsulautuvia sointuja ja katseli auringon säteiden leikittelyä\nkupoolin kaartuvissa ruuduissa. Ja olihan tuolla kirjansa ja kohta\nelämänkirjansakin lukeneella pappivanhuksella jokaiselle jotakin\nannettavaa. Eihän ollut pakko kaikkea sellaisenaan niellä. Kuulija\nomisti sen, minkä ymmärsi ja jaksoi sulattaa.\n\nPäiväsaarnan tekstinä oli aihe: Mitä se auttaa ihmistä, jos hän\nkaiken maailman voittaisi... Selityssanat putoilivat kuin keväiset\nsadepisarat. Muutamissa niissä oli hyvinkin kirvelevää suolaa. Hyvää\nne vain tekivät. Ja sitten tuli taas voitelevia sanoja, levein\nja täyteläisin kuvauksin kuin juoksevaa maalia taitavan mestarin\nsiveltimestä.\n\nSaarna päättyi suvivirteen. Tutut säveleet väreilivät mieltä lämmittäen\nvielä ulos tullessakin.\n\nPaluumatkalla poikettiin lääkärille. Hän muisti Liisan\nkeuhkotulehduksen ajoilta, tutki ja kuunteli.\n\nArpeutumat eivät olleet parantuneet. Yleisvointi oli liian heikko.\nPitäisi levätä ja voimistua. Parasta olisi, kun joksikin aikaa pääsisi\nparantolahoitoon.\n\n-- Eikö kotona voisi hoitaa? Tuomas tiedusti.\n\n-- Miksikä ei! Mutta ei saisi nostella raskaita painoja, eikä\nmuutenkaan liiaksi väsyä. Pitäisi lihoa ja vahvistua ja ennen kaikkea\noleskella paljon raittiissa ilmassa. Oli kai sitä saatavissa? Ja\nterveysakkuna pitää laittaa. Raitis ilma ei tee toisillekaan pahaa.\nIsäntä itse osaa kyllä raudat kiinnittää.\n\nTyö- ja hoito-ohjelma laadittiin reseptilehtiölle niinkuin lääkemääräys\nainakin. Ero vain oli siinä, ettei sitä tarvinnut viedä apteekin\npöydälle, vaan piti naulata näkyvälle paikalle tuvan seinälle.\n\nKotiin päästyä se paperin suikale naulattiinkin välioveen neljällä\nnupilla ja yhtä monella pahvin palalla. Reseptin mukainen elämä alkoi\nseuraavasta päivästä. Aluksi oli vähän kankeata, kun piti tavata ja\nmuistella, mutta muutaman päivän kuluttua alkoi jo hyvin luistaa.\nSäännöllisesti uusiutuvissa hoitotehtävissä totuttiin vähitellen\nedeltäkäsin suunnitelmoituun täsmällisyyteen muissakin toimissa.\nOhjelmanmukainen työ ei orjuuttanut, päinvastoin virkisti. Meni\nkaikki kuin pienissä urakoissa, kuin nevasillalla, askel askelelta,\npoikkipuulta toiselle.\n\nAamuisin Tuomas nousi viideltä, laittoi tulen hellaan ja puuroveden\nkiehumaan. Outoa, ihan hävettävää se aluksi Liisasta oli.\n\n-- Kuinkas sinä minun töitäni...?\n\n-- Sinun? Kuka nämä sinulle on testamentannut? Ei lääkäri kumminkaan.\n-- Tuomas raapaisi jo tikkua ja pian nuoleskeli iloinen tuli räiskyviä\npilkkeitä.\n\nHän kiskaisi peitteet sängyistä. Pääpuolet pystyyn! Hei vain! Otettiin\nviidentoista minuutin voimistelutunti. Äiti sai jäädä katselemaan.\n\nEnnen hiihtoaikoinaan oli Tuomas harjoittanut kotivoimistelua. Mitään\nsäännöllistä järjestelmää ei ollut, joitakin omatekoisia liikkeitä,\nmutta hyvältä oli se vähäkin väännähtely tuntunut. Myöhemmin, kun\nhiihto jäi, jäi voimistelukin. Mitenkä olikaan jäänyt ilmaiseksi\nsaatava ihanuus?\n\nErinomaista voidetta se tuntui olevan työssä puutuneille lihaksille ja\nvielä parempaa niille, jotka eivät työssä liikettä saaneet. Niitäkin\nlöytyi rintapuolella, vatsassa ja lonkissa.\n\nHän muisti vielä vanhat liikkeensä. Paranneltiin entisiä ja keksittiin\nuusia. Tehtiin tuulimyllyt, niskannikutukset ja väkkäränpyöritykset.\nPojille keksittiin vaikka minkälaista kieppumista ja hyrräämistä.\nRahasta olisi kelvannut lähteä näyttämään pikku marakatteja. Välillä\nkäytiin avonaisen akkunan luona hengittämässä raitista ilmaa. Kilpa\nsiitä, kuka sitä enimmän sai. Isä tietysti, kun oli isorintaisin.\n\nAluksi äiti ja tytöt katselivat sängyistään, mutta tauti tarttui ja\neräänä aamuna kieppui ja punnersi lattialla koko perhekunta. Oli onni,\nkun oli niin aikainen, eikä ketään vierasta talossa. Hulluiksi olisivat\nsanoneet.\n\nVoimistelun jälkeen otettiin yleispesu. Lapset pinkasivat peiton alle\nodottelemaan. Isä kastoi karkean liinan veteen, otti toiseen käteensä\nkuivan ja aloitti pienimmästä, koska se oli rohkein. Oli jännittävää\nodotella vuoroaan, ihan pinta jo edeltäpäin hytisi.\n\nNopeasti se kävi. Peitto pois ja märkä vetäisy niskasta jalkapohjiin.\nHuuto tahtoi aluksi päästä. Mutta kuiva pyyhe hiveli ylen mukavasti.\nViimeiseksi isä pyyhki äidin ja itsensä.\n\nSitten hypähdettiin taas kilvassa lattialle. Hierottiin leukaa,\nrintaa, niskaa ja käsivarsia. Hilske ja sipinä kävi joka puolella.\nViimeksi hierottiin jalat jos jollakin tavalla harakkaa pomppien. Isä\nteki edellä, toiset nauraen perässä. Hierontaliikkeidenkin välillä\nhengitettiin. Kenenkään ei tarvinnut ulkoilmaa säästää, olisi sitä\nriittämiin ja vielä jäämäänkin.\n\nPuurovesi jo kiehua porisi, kun pukeutumaan jouduttiin. Jokaisella oli\nvirkeä ja reipas olo. Kukin tunsi sen omalla tavallaan.\n\nNytkö vasta tämäkin piti huomata, kun ohimot jo alkoivat harmeta?\nNuorena oli asian väärin käsittänyt. Hiihdon ja palkinnon toivossa\nsilloin oli voimistellut ja harjoitellut. Eikö nuoruuden ja elinvoiman\nsäilyttäminen ollut monin verroin suurempiarvoinen kuin parhainkaan\npalkinto ja kunnia?\n\nMuutaman kuukauden säännöllisten aamuharjoitusten jälkeen Tuomas\nriemukseen tunsi, miten yksi ja toinen tarpeeton lihasmyhkyrä oli\nkadonnut ja siliytynyt tai siirtynyt joustavaksi täytteeksi johonkin\ntoiseen paikkaan. Paikkansa piti vanha totuus: ihminen on elävä\njumalankuva, hänen itsensä hallittavaksi ja mukailtavaksi tarkoitettu.\nOli synti kulkea kumaraisena, kun voi olla ryhdikäs. Nautinto oli\nliikuskella joustavilla lihaksilla ja tuntea yllään kimmoisan lämmin\nihopeite hytisevän kananlihan asemasta.\n\nLiisa oli muuttunut kuluneena puolena vuotena silminnähtävästi. Ei\nenää yskittänyt eikä tuntunut rinnassa pistosta. Paino oli lisääntynyt\nparilla kilolla. Tuomas piti sitä aamuvoimistelun ja kaiken muun siihen\nliittyvän ansiona. Liisa itse naurahteli. Taisi olla ja saikin olla.\nYli puolenvuoden ajan muutenkin oli ollut kuin hyvä henki talossa.\nPuheltiin töistä ja suunnitelmista, toisinaan muistakin asioista.\n\nSyksykausi oli suotuisa. Vuodentulo tuli tyydyttävämpi kuin edellisenä,\njuurikasvit ja peruna antoivat hyvänkin sadon.\n\nNavetan akkunapuoli erotettiin kanalaksi. Viidestä haudonnasta oli\nsaatu kaksikymmentäkolme kanaa. Poikasia oli paljon enemmänkin saatu,\nmutta tappelevien helttaniekkojen kesken täytyi toimittaa apuharvennus.\nPojat ihmettelivät, mistä äiti oli niin valkoista linnunlihaa saanut,\nvaikka isän pyssy oli pysynyt naulassa.\n\nTuomas tutkiskeli kirjojaan ja Pellervoitaan. Marraskuun puhteilla hän\nnäperteli ruoka- ja juoma-astiat, kylpy- ja kivennäislaatikot, jopa\noikein kuusilokeroisen tarkastuspesänkin.\n\nSen ympärillä oli pojilla kurkittavaa. Monet kerrat piti käsin koettaa,\nmiten kana sinne meni ja miten luukku kiinni napsahti. Valmiiksi saatu\npesä vietiin karsinaan ja käskettiin kanojen itsensä koettaa. Eivät\nviitsineet nousta yöpuultaan, päätään vain kallistelivat.\n\nMutta eräänä joulukuun päivänä, kun toiset olivat koulussa, tuli äiti\nhakemaan Tuomoa tuvasta. Yksi keväällinen poikanen katsoi reiästä ja\ntorui. Isäkin tuli hätiin. Avattiin luukku ja äiti otti kanan syliinsä.\nMuna siellä oli, pieni, mutta niin kaunis. Kana nimitettiin Sipaksi ja\nisä pisti merkiksi renkaan sen jalkaan.\n\nIllalla, kun toiset joutuivat koulusta, pidettiin ristiäiset. Äiti\nkeitti sen munan ja leikkasi jokaisen korpulle pienen viipaleen.\nKantapuoli jäi. Sen sai Tuomo ylimääräisenä, koska oli pitojen isäntä\nja Sipan kummisetä.\n\nAntti sanoi, että koulussa oli kivaa, mutta kylläpä oli kotonakin.\nSipan jälkeen tuli Hipa ja Nipa ja vielä monta muuta. Tuomolle\nrakkaimpana pysyi Sipa. Hän tunsi sen aina toisten joukosta. Äiti olisi\nvoinut ottaa renkaan sen jalasta pois, jos olisi tahtonut. Mutta saihan\nse siinäkin olla. Olihan äidillä itselläänkin sormessa.\n\nKevätpuolella tuli muutamina päivinä niin monta munaa, että Tuomon\nluvut eivät riittäneet. Isä arveli, ettei se niin vaarallista ollut,\nkunhan alku oli oikein. Kerran Sipa muni perättäin seitsemänä päivänä.\nSen Tuomo aina muisti. Eipä ollut muninut Nipa eikä Hipa. Mutta Sipa\nolikin Tuomon oma kana.\n\n\n\n\n16.\n\n\nOli tammikuinen pyhäpäivä. Liisa ja tytöt olivat navetanpuolella\naskareillaan, pojat mäessä. Tuomas loikoili pöytärahilla sanomalehteä\nsilmäillen.\n\nVieraita tuli. Naapurin Jussi oli toinen ja toinen joku tuntematon,\nnuorehko mies lapikkaissa ja lyhyessä kaulusturkissa.\n\n-- Toin tämän sinun kimppuusi, enhän minä tämmöisten kanssa, Jussi\nistahti ja kynsäisi päätään.\n\nSe \"tämmöinen\" oli pienviljelijäyhdistysten keskusliiton konsulentti,\nArokas nimeltään, pienviljelijä varsinaiselta ammatiltaan.\n\nTervehdittiin ja istuttiin. Vieras kävi asiaansa kuin nälkäinen leipään\nselostaen miehille pienviljelijäliiton tarmokkaasta perustajasta ja\nperustamisesta, sen toiminnasta ja tarkoitusperistä. Tuomas kuunteli\näänettömänä, Jussi tuhraili hiilellä sytyttäen piippuaan keskeyttäen\nesityksen silloin tällöin.\n\n-- Yhdessä, pirkules, yhdessä! Pitääkö tässä pienten mökkiläistenkin\nryhtyä yhteiseen kuhinaan kuin muurahaiset kuusikossa?\n\n-- Pienten juuri pitääkin! Mitä muurahainen olisi yksinään, mutta\nyhdessä toisten kanssa se rakentaa kuusikkoon kuhisevan pesän, tarttui\nArokas toisen tarjoamaan aseeseen. -- Suomen pienviljelijä on kuin\nmuurahainen kovan talven kourissa. Yksinään jähmettyy ja sortuu,\nyhteisvoimin elää ja rakentaa.\n\n-- Sinähän lasketat kuin pappi messukirjasta.\n\n-- Mikäpä tästä valmiista asiasta on lasketellessa, toinen naurahti.\n\n-- Vai pitäisi tässä minunkin vanhan souvarin ruveta kulkemaan\nyhdistyksissä ja iltamissa. Johan siinä täytyisi heittää kaikki muu\nmäkeen, ruunan vanhat lippusuitsetkin, jämitti Jussi vastaan.\n\n-- Ne kaikkein ensinnä. Niin kauan kun kuljemme lippusuitset päässä,\nnäemme vain sen, mitä edessä tapahtuu. Sivuilla tapahtuu usein enemmän.\nNykyajan viljelijän, niinkuin muunkin nykyaikaisen ihmisen, täytyy\nsilmitellä vähän joka puolelle.\n\n-- Mutta jos ei ruuna pysykään raiteella, jos lipsahtaa tiepuoleen koko\nkuorma?\n\n-- Silläkö, että enemmän näkee?\n\n-- Ei ruuna semmoisista tiedä.\n\n-- Tässä onkin kysymys miehestä. Te taidatte olla kova tukinajuri,\nArokas naurahti.\n\n-- Joo, vanha ja kova kuin pukinsarvi.\n\n-- Eikö siellä tukkitiellä koskaan naapurin apua tarvita?\n\n-- Tarvitaanpa hyvinkin.\n\n-- Kuorman nostossa ja monessa muussa. Ei kukaan yksinään jaksaisi\ntietäkään auki pitää.\n\n-- Ei pirkuleskaan, Jussi innostui. -- Pitkille nevoille nikahtuisi\nrekineen ja luineen äijä kun äijä.\n\n-- Eiköhän tässä pienviljelijän kotoisessa elämässä ole samanlainen\nnikahtumisen vaara?\n\n-- Meinaatkos, ettei tässä kukin tölliläinen osaisi omin nokkineen\nantimiaan märehtiä? Ainapa niistä on selvä saatu.\n\n-- Liiankin pian, koska talvisin täytyy lähteä souviin.\n\nTuli pitempi äänettömyys. Jussi lopulta katkaisi, hänenhän se oli\nvuorokin.\n\n-- Sinä olet liika viisas mies! -- -- Muutamia kiivaita savuja. --\nMutta kun asuisit Halla-ahossa kivulloisen akan kanssa ja ympärilläsi\npyörisi tusina alastomia tenavia, niin jopahan viisautesi tarvitsisit.\n\n-- Varmasti, Arokas myönsi. -- Eikä tekisi pahaa, vaikka saisin jonkin\nverran vielä sivultakin. Sitä juuri tämä meidän yhdistysasiammekin\ntarkoittaa. Mitä varten on ihmiselle järki annettu? Käyttämistä\nvarten, ei tallettamista. Jos tämä Kantola keksii pellollaan\njonkin muokkaustavan tai lannoitusmenetelmän, joka parantaa hänen\nsatotulostaan ja varmaan parantaisi teidän tulostanne siellä Halla-ahon\npellolla, niin eikö hän saa neuvoa sitä teille ja te päinvastoin\njotakin muuta kokemaanne hänelle?\n\n-- Saapa hyvinkin.\n\n-- Mutta ettehän te voi tehdä sitä, jos te murjotatte kuin karhut\npesissänne.\n\n-- Mikä pakko meidän on murjotella?\n\n-- No, sitä minäkin. Tämän kylän ja pitäjän ja koko maankaan\nmonituhantisella viljelijäväestöllä ei ole pakkoa eikä varaa murjotella\nomissa oloissaan kuin myyrä kolossaan. Yksilön kokemukset on\npaljastettava kaikkien hyväksi, ja kun kova paikka tulee, niin silloin\non tartuttava kelkan jukkoon yhteisvoimin.\n\n-- Lopetappas jo! Se on sillä tavalla, ettei kirkkoa kannata kahdelle\nlämmittää! Jussi pisti piipun taskuunsa. -- Tuomas, pidätä tätä\npirkuletta täällä parituntinen. Minä ajan tenavat kylälle sanaa\nkiertämään.\n\nTuomas pidätteli, eikähän siinä niin kovin suuria pidättelemisiä\nollutkaan.\n\nMutta Jussi porhalsi mökilleen kuin höyrykone ja pani tusinaisensa\nsanaa kiertämään. Neljän aikaan piti olla Kantolassa, vaikka sika\nolisi kaivossa. Siellä oli sellainen pappi, joka taisi epistolansa\nja evankeliuminsa. Tusinainen hajosi kaikille äärille ja sai asian\ntoimeen. Määräaikaan oli Kantolan tuvassa väkeä kuin hyvissä seuroissa.\n\nArokas aloitti puheensa. Siinä tuli aamulliset uudestaan ja tuli paljon\nmuutakin. Kuunneltiin tarkkaavina. Vain Jussi joskus heitti sanansa tai\nkysäisi jotakin lisäselvitystä.\n\nEsitelmän jälkeen keskusteltiin kauan ja päätettiin perustaa Järvikylän\npienviljelijäyhdistys. Tuomaasta tehtiin puheenjohtaja, Jussista\nrahastonhoitaja, vängällä vain.\n\n-- No, tehkää vain, Jussi lopulta myönteli. Eipähän ole pelkoa rahojen\nsekottumisesta, kun ei ole, mihin sekottuisivat. Tupakasta aina markan\nerotti.\n\nPääsiäisen pyhinä päätettiin pitää ensimmäiset iltamat ja seuraavana\nkesänä toimeenpanna juurikasvien harvennuskurssit ja viljelyskilpailut.\n\nLopuksi laulettiin: \"Olet maamme armahin\", jonka jokainen jotenkuten\nosasi. Hajaannuttiin piristynein mielin.\n\nArokas jäi Kantolaan. Yli puolen yön riitti miehillä puhumista ja\npohtimista. Mutta kello kävi jo kolmea ennenkuin Tuomas sai unta\nsilmiinsä. Oli avautunut monenlaisia näköaloja edestä ja takaa. Ja\nkuutamoisena yönä veren keväisesti käydessä avautui niitä hiljaisessa\ntuvassa yhä uusia, toinen toistaan värikkäämpiä. Uni jäi vähän\nlyhyenpuoleiseksi, sillä tapansa mukaan oli Tuomo jo taas viideltä\nnenää ruuvailemassa.\n\n-- Moro, isä!\n\n-- Moro, moro!\n\n-- Hyppimään, isä!\n\n-- Tottakai! Tuomas pyörähti lattialle ja kiepautti pikku vesseliä\nmuutaman kerran keräpallona ympäri. Mutta hihkua ei saanut, eikä\nkikattaa. Vieras setä nukkui kamarissa.\n\n\n\n\n17.\n\n\nIltamahuoneeksi oli saatu Rantalan iso tupa, jonka perälle tehtiin\nkoroke näytelmälavaa varten. Istuinpenkeiksi tuotiin lankkuja\ntallinylisiltä, pölkkyjä sahattiin riihipuista. Ravintola tiloitettiin\nkeittiön ja tuvan väliseen kamariin.\n\nPuhujaksi oli jo aikaisemmin pyydetty Arokasta. Näytelmää oli\nharjoitettu jo kolmen, neljän viikon aikana. Tuomas ja Jussikin olivat\nmiespuolisissa osissa. Jussi arveli, että kun ihminen kerran oli\ntullut höynäksi, niin siinäpä jouti mennä kaikki yksin näpein. Mutta\nääni kuului hyvin. Omatekoisia sanojako? No, eipä niitäkään monta ja\nvain näin harjoituksissa. Kyllä hän tosikerralla säästäisi omansa\narkipäiviin, toiset saivat olla ihan huoleti. Välipalaksi oli varattu\nruno ja kertomus.\n\nKellon kahdeksaa lähetessä alkoi ihmisiä kerääntyä Rantalan nurkkiin.\nVanhemmatkin olivat lähteneet uteliaisuudesta liikkeelle. Pitihän\nlähteä katsomaan, mikä se sellainen pienviljelijäin yhdistys oli,\njoka tällaisia kekkereitä alkoi järjestellä. Pienviljelijät, olivatpa\nnimenkin keksineet. No, eivätpä olleet enää mökkiläisiä. Väärin olisi\nollut talollisiksikin nimitellä. Pienen tilan pienivoimainen viljelijä,\noikeinhan se oli, kun tarkemmin ajatteli, ei liikaa sanottu eikä liian\nvähänkään.\n\nRintakylän vauraita isäntämiehiäkin tuli. Näkyi Mäkelän pitkä ruoto\nja Ketolan Heikin verkatakki. Tuli Kujalakin silmiään räpytellen,\nmutta suurinta kohua synnytti Äijälän oviaukkoon ilmestyminen. Äijä\nitse ei kohinoista perustanut, silmitteli hetken ovella, kunnes keksi\nnäyttämöntapaisella tuolin, otti sen ja alkoi keinutella permannon\navonaisimmalla paikalla. Onneksi oli se välikappale vanhanaikainen,\nlujatappinen visakurikka.\n\nKello läheni puolta yhdeksää. Tupa kuhisi väkeä täynnä.\n\nMutta asemalta ei kuulunut puhujaa. Katsottiin kelloon ja hämärtyvälle\ntielle. Olisi nyt hiljaisemmallakin luontokappaleella pitänyt pari\npenikulmaa ehtiä. Jospa ei ole lähtenytkään? Mutta peruutustakaan ei\nollut tullut. Eteiskamarissa odottelevat iltaman toimitsijat alkoivat\ntuntea itsensä pientäkin pienemmiksi. Mitä tämä muu ohjelma oli? Ei\npaljon mitään, ja ihmisiä tupa täynnä! Siellä oli Ketolat, Äijälät ja\nmonet muut isoiset! Saisivat vettä myllyynsä. Penninpetkutuksellako\nolikin tarkoitus alkaa?\n\nTuvan puolelta kuului äänekästä polinaa. Joskus erottautui Äijälän\nkarkeampirakeisia sanoja, joita seurasi aina iloinen naurunräväys.\nTaisi siellä jo veistellä lusikkaa ohjelmattomista iltamista.\n\nTuomas kääntyili kamarin permannolla kuin hiilillä, mutta Jussi\nlasketteli väkevästi omatekoisiaan, joita kappaleessa ei ollut lupa\nesittää.\n\n-- Johan tälle nyt nauraa Leppäahon harakatkin!\n\n-- Nolointa, kun ei ole mitään muuta!\n\n-- Noin se käy, kun istuu herrain kelkkaan!\n\n-- Puhu sinä, Jussi! kehoitti Tuomas.\n\n-- Minäkö? Oletko sinä hullu, pirkules! Siellä on Äijälä ja Kujala ja\nmoni muu sen vietävän koukkuleuka! Ennenhän minä hellitän remelit ja\nistun kelteilläni palavaan kusiaispesään!\n\n-- Mutta puhe on merkitty ja jonkun on puhuttava.\n\n-- Puhu sinä!\n\n-- No, puhun kyllä, koska ei näy muuten selvenevän.\n\nTuomas kääntyi rivakasti ja astui tupaan. Hän pysähtyi takan luokse\nkuin seurakuntaa tunnustellen.\n\n-- Eikö ole jo aika aloittaa? Äijälä tiedusteli. Kuului nauruntirskettä\neri puolilta.\n\n-- On, olisi ollut jo aikoja sitten, Tuomas vastasi.\n\n-- No alkakaa helkkarissa, ettei vain jää alkamatta!\n\nÄskeistä rohkeampi rähäkkä kierteli huoneessa. -- Tuonkin takia jo\nkannatti viitonen maksaa, arveli joku puoliääneen vierustoverilleen.\n\nTuomas pujotteli penkkien välitse pöydän luokse. Sorina hiljentyi.\n\n-- Tässä ollaan nyt näin myöhässä. Tämä ei ole oikein. Portti pitää\nolla reiässä eikä reiän vieressä, Tuomas aloitti. -- Ohjelmaan on\nmerkitty puhe. Puhujan piti tulla junalla, mutta ei ole kuulunut.\nTahtooko joku tulla puhumaan?\n\nAkkunaseinän puoleiselta penkiltä alkoi kuulua porinaa. Siellä istui\nryhmä nuoria miehiä lakit päässä ja tupakat hampaissa. Keskeisin\nja suuriäänisin oli koko pitäjässä tunnettu kokoustilaisuuksien\nhäiritsijä, Kasperin Santtu, joka nyt huomasi aikansa tulleen.\n\n-- Jaa, että puhumaan! Kyllä me pojat puhutaan ja lasketaan värsyjä\nväliin, eiks niin. Kustu!\n\n-- Mutta ei lakki päässä eikä sätkä hampaissa! Tuomas lähetti pöydän\nluota. Poskipäillä alkoi hehkua pyöreät läiskät. Tuli hetkeksi\njännittävä hiljaisuus.\n\n-- Jos kukaan muu ei tältä paikalta halua puhua, niin minä teen sen,\nTuomas jatkoi.\n\n-- Sinä! Syrjäkylän taksvärkkäri! Ennemmin toki Santtu, vaikka sätkä\nhampaissa!\n\nPenkillä säesti nauru. Jostakin ovelta kuului hiljaisempaa hihitystä\nkuin kaikuna.\n\n-- Eikä täällä ole edes järjestysmiehiä! Kun Kasperin Santtu tulee\niltamiin niin täytyy nauhamiehiä olla kaksi, tällaisilla mökkikulmilla\nneljä, viisikin!\n\nSanaa sanomatta hypähti Tuomas parilla loikkauksella penkin eteen\nja sieppasi Santun rintapielistä lattialle. Ennenkuin toinen ehti\nselviytyä vastarintaan, korjasi hän otteensa pitäväksi, otti muutaman\njuoksuaskeleen ovelle ja heitti rähisijän eteiseen.\n\n-- Sinun takiasi ei meidän iltamissamme tarvita järjestysmiehiä, ei\nnyt, eikä vasta. Hän vetäisi pari kertaa syvään henkeään ja käveli\nsitten hiljalleen penkin kautta. -- Haluaako siitä joku mukaan? Hän\nsilmäsi tutkivasti miehestä mieheen. -- No, kun ei, niin ei, mutta\nhiljaa on oltava.\n\nEteisestä kuului kolinaa ja häipyvää uhkailua. Mutta tupa oli kuin\nhauta. Tuomas käveli äskeiselle paikalleen pöydän luokse.\n\n-- Taksvärkkärihän minä olen ollut, vaikka en enää ole. Eikä minun\nmieleni ole tähän tehnyt. Ajattelin vain, että kun puhe on luvattu,\nniin jonkun tässä täytyy jotakin puhua. Mutta jos te kaikki toisetkin\nolette sitä mieltä, ettei entinen taksvärkkäri saa puhua, niin minä\nlähden niine hyvineni, kuin tullutkin olen.\n\n-- Puhu sinä vain! Äijälä kehoitti. Tuomas odotti hetken ja sitten\nalkoi:\n\n-- Minä olen tässä paikalla kuin suutari ojalla, lapio on kädessä,\nsuo edessä, ala vain painella. Minä sen hyvin tunnen ja tiedän, että\ntökeröä tulee, mutkaista ja tökeröä. Mutta parempi niinkin kuin\nihan ilman. Parempi vesi juoksemassa mutkaistakin ourua pitkin kuin\nseisomassa.\n\nMe olemme tämän iltaman puuhanneet, me entiset mökkiläiset, vaikka\nmeitä nyt siloisemmalla nimellä pienviljelijöiksi nimitellään. Mutta\nmökki on mökki, vaikka kymmenesti taloksi tehtäisiin, sanoi tuo Äijälän\nisäntä kerran, ja minä lisään siihen, että taksvärkkäri on taksvärkkäri\nniin kauan, kuin entisissä saappaissaan kulkee, siitä ei pääse\nhelvettiinkään!\n\nNo, siinä se tuli jo suutarin ojaan ensimmäinen mutka!\n\nMutta kuka tekee toisen työtä kuin omaansa? Kuka asuu torppaa kuin\ntaloa? Se, joka tekee ja asuu, on hullu!\n\nNiinpähän tehtiin taksvärkkiä me torpparit ja mökkiläiset. Liikuttiin\njuuri senverran, että tuppi heilui ja velli maittoi. Ja omaa mökkiä\nhoideltiin kuin riihiluudalla. Sip, sip, ettei vain vahingossakaan\nraapaisisi syvemmältä auran eikä kuokan terä. Mutta pyhäpäivisin\ntutkittiin kontrahtia, kellä sattui edes sellainen olemaan. Oli vielä\naikaa jäljellä kymmenen, parikymmentä vuotta. Ehti raapaista vielä yhtä\nja toista, haloiksi nuo pihakoivutkin. Poltti pois nekin, kiusalla.\n\nMutta kyllä osasitte tekin talolliset, peijakkaat! Jo taas! Mitä minä\nsanoin suutarin ojankaivusta. Mutta sanon vieläkin, että osasittepa\ntekin. Luittepa niitä kontrahdin pykäliä ja luitte kuin piru\nraamattua... Ei ole enää kuin kahdeksan vuotta. Lunastus oli merkitty\nniin turkasen pieneksi: viisisatanen tai tuhatlappunen, ja vielä\nsiinäkin oli tinkimisen varaa, kun otti juristin ja tutki lainpykäliä.\n\nSitten tuli sota ja nälkä ja se suuri pyykinpesu. Toiset olivat\nvitivalkoisia ja toiset verenpunaisia. Viha ja sokeus oli suuri. Te\nsanoitte, että punikit ovat maailman suurimpia roistoja ja murhamiehiä,\nniinkuin olivatkin, ja me sanoimme, että pahimman lahtarin rinnalla\npiru on enkeli, niinkuin olikin. Ja sitten lyötiin kuin vierasta sikaa.\nOikea ihminen piiloutui jokaisen takin alle kuin hiiri tappurakasaan,\nmutta ulkopuolella huhtoi se peto ja murhamies.\n\nLoppui se meteli. Taas ihminen nousi, kellä äkimmin, kellä hitaammin,\ntaisi muutamilla hämääntyä ikipäiviksi tappurakasaan. Taivas kirkastui\nkuin ukkospilven jälkeen. Mittarit alkoivat heilua keppineen ja\nketjuineen. Tehtiin näitä uusia taloja ja uusia talokkaita kuin häkää\nvain. Lyötiin kulmapyykkejä puusta vain ja kirjoitettiin kauppakirjoja\nkuin asemamies osoitelappuja: maanviljelijä se ja se.\n\nMutta sen viljelijän kädessä oli entisen mökkiläisen riihiluuta, sip,\nsip. Aluksi se ei joutanut edes sipsimään. Päivä paistoi, lekotti.\nTäytyihän siinä vähän silmitellä ja nautiskella. Ja kun tieltä poikkesi\npihaan kulkija, joka puhutteli isännäksi, niin kovin teki sydänalassa\nmakoisaa. Ja kun se kyseli isännältä kaikenlaisia asioita, alkoi tuntua\nniinkuin veli vieraalta maalta olisi kotiutunut ja vierelle istahtanut.\nMentiin siitä tupaan kahville ja katseltiin kauniita kuvakirjoja.\nSeparaattori ja niittokone ja harava, tarvittiin talossa harava.\nTalossa, turkanen, miten hipoi mukavasti!\n\nVieras meni, mutta toinen tuli, Mikko, entinen naapuri ja mökkiläinen,\njoka oli mökkinsä heittänyt kuin jänis yksiöisen makuusijan.\n\n... Vai talokkaaksi pötkäytit! Sinua lykästi! Mutta talokkaan suonissa\nkierteli lämmennyt veri. Oikein sääliksi kävi siinä Mikkoa, joka\nei osannut ja jaksanut paria vuotta odottaa... Meinaan tässä auton\nostaa... Vai peräti auton... Niin tuota, vähän kivulloiseksi olen\nkäynyt. Se on sentään vähän helpompaa kuin raaka kirvestyö... Onhan nyt\nkumminkin... Tuota, tuletkos sinä minua takaamaan? Minäkö takaamaan?\nEnhän minä... Kelpaat sinä! Kyllä talollinen aina kelpaa! Talollinen,\ntalollinen! No, täytyi entistä naapuria auttaa, kun ei senkään pahempaa\nja kun kivulloiseksikin oli käynyt. Muutamilla oli vain puumerkki.\nMutta täydestä meni, talokkaan puumerkki.\n\nJa sitten lähdettiin pellolle kuin mullikka keväiselle laitumelle. Piti\npotkaista mennessä nurin entinen mökin navetta ja navettalato niin\nminun kuin monen muunkin. Rinteessä oli uudelle mukava paikka, niin\nkovin mukava paikka. Miksei sitä ennemmin oltu huomattu? Mutta pelto\noli entinen mökin pelto, vaikka sen laidassa oli tolppa ja tolpassa\nnumero.\n\nTe vanhat talolliset istuitte ikkunassa ja närästitte. Teiltä oli\nlohjennut maata, keltä enemmän, keltä vähemmän. Teille oli muka tehty\nvääryyttä, kun pakon uhalla oli otettu. Vaikka täyden hinnan te siitä\nsaitte.\n\nTe istuitte ja odottelitte ja sanoitte toisillenne, että antaapa\najan kulua. Tiedetään se, mitä pelto kasvaa, mökin pelto liiatenkin.\nJos ainoat mäkikoivusi myyt, niin milläs sitten lämmittelet? Näin\nte sanoitte ja närästelitte, mutta pimeimmissä nurkissa kyyristeli\nhämähäkki, kampakyntinen, suurikonttinen perkele! Enkö minä sanonut,\nettei suutarista ole ojalle. Taitaa olla parasta lopettaa.\n\n-- An tulla vain! Äijälä tämäytti ja Tuomas jatkoi;\n\n-- Ja meille kävi sitten kuin miehelle, joka osti vanhaan myllyynsä\nHellerin kivet. Pelto oli pieni ja sitä oli sipsitellen viljelty.\nNiityllä kasvoi entinen jussinparta, talviroudan keltaiseksi purema.\nMutta mylly, jossa oli ne uudet kivet, jauhoi ja vonkui, että lahoinen\nseinä vapisi. Uutta jyvää tuuttiin!\n\nUuden talokkaan maksettaviksi tulivat ne mittarit ja erottelemiset ja\nhuudattelemiset. Ja jo kolmen kuukauden kuluttua tulivat ne niitto-\nja haravavekselit. Ja samaa avattua tietä tulla lipittelivät ne\nkivulloisen naapurin-Mikon autovekselit. Talollinen, kyllähän se jaksaa\nja joutaa maksaa, nyökyttelivät pankkitirehtöörit toppatuoliensa takaa.\nMöykähteli mulli, kaatui kartanopuu. Kuka olisi arvannut tämmöistä\ntakatalvea kauniin kevätpäivän jälkeen?\n\nTuomas henkäisi niinkuin lehteä olisi kääntänyt.\n\n-- Hyvät ystävät ja naapurit! Meillä on hätä! En minä oikein\nosaa sanoa, minkälainen se hätä on. Ei se ole nälänhätä niinkuin\nennen. Leivänkannikka on jokaisella, ja jos loppuu, on lupa mennä\nvaivaistaloon. Niinkuin sanoin, en minä osaa sitä niin selittää,\nkuin tarvitsisi. Minusta tuntuu niinkuin olisimme halonhakijoita\nsuurelta rämesuolta. Tuolla ähkää yksi oma jalkansa tai hevosen jalka\nlietteessä, tuolla nevapuron takana toinen, jossakin etäämpänä kolmas\nja neljäs. Kukin on tyhjän rekensä kanssa rämpästänyt omia teitään. Nyt\npitäisi lähteä kuorman kanssa. Viima käy ja hevonen nuokkuu nuutuneena.\nOmissakin saappaissa vesi pursuaa. Mutta kotona hytisee paitaressujen\nparvi, eikä pihassa ole puun kalikkaa. Mitä siinä teet? Mitä mies\ntekee? Katkaiseeko puukollaan köydenpätkän ja sitoo lähimmän männyn\noksaan?\n\nEi, turkanen! Heinänrippeet heittää hevoselle ja möykähtää puolelle\nja toiselle. Hei, Kalle! Hei, Matti! Joko kuormasi on tehty! Eihän me\ntähän nevaan jäädä!\n\nKellä on suorin tulojälki? Matilla on! Sinne miehissä sotkemaan! Hei\nvain, kun alkaa jo lämminkin tulla! Kauanko kaksi virstan kävelee ja\nentä kun on neljä, viisi! Nyt pojat, nyt sitä ajaa vaikka maaherra\nkirkkoon! Polle, Polle, äläpä nuku! Kahta puolta laidoista, pojat!\nHei vain! Noin se juhta vetää! Kiehuu vain! So, so, ei nyt niin\nhengenhätää! Seisopa ja odota, että toisetkin mukaan saadaan!\n\nNäin se on meidän elämämme. Jos kukin jää pinolleen nuutumaan, niin\nsiihen jää ja jäätyy. Ja hullun kuolemaa viisas vain nauraa.\n\nPois köydenpalat ja alakärsän mietteet! Rippeet ruunalle ja tietä\ntallaamaan mies kun mies! Sopii samalle raiteelle teidän isoisempienkin\nreet! Sitä kovempi jälki, mitä useampi ajuri! Minkätakia me mulkoilemme\ntoisiamme! Ihmisiä tässä kaikki ollaan, vaikka toisella on vähän\nsuurempi manttaali maassa ja mahassa. Ennenkuin kuluu sataakaan vuotta,\non meillä, nyt elävillä, jokaisella yhtä paljon. Ja on tässä olemista\nja nikottelemista itse kullekin, vaikka ei tönikään toistaan.\n\nMeidän uusien talollisten ja tilallisten on heitettävä entinen\ntorpparin tuppelus hiiteen! Ja se riihiluuta perässä! Hellerin kivet\nvaativat purtavakseen jyviä, eikä akanoita!\n\nMinä en tällä paikalla ole mies sanomaan, mistä kenkä eniten puristaa.\nMutta puristaa se vain, sen tunnen minä ja sen tuntevat muut. Meillä on\npienet tilat. Pyykki tuolla ja pyykki täällä, seipään tyvestä katkaistu\nja vuolaistu. Ulomma ei mahdu, alemma on purtava. On heitettävä\nrysä verkon viereen, ja ongellakin voivat pikkupojat jonkin keiton\nnäpsäistä. Pitää ruveta yrittelemään vähin yhtä, vähin toista, auttaa\nmaantuottoa, heruttaa lehmän antia!\n\nJotakin tällaista tämä meidän pienviljelijäyhdistysmeininkimme\ntarkoittaa, yhteisen tien tallaamista, kokemuksen tasaamista,\nleivänlisäämistä. Ja nokan nostamista! Mukaan kelpaavat kaikki muut,\npaitsi eivät hämähäkit! Tuuli käymään! Usmat kasaan ja seitit selviksi!\n\nOvi avautui ja Arola ilmestyi kynnykselle.\n\n-- No, sinäpä satuit kuin pappi viimeisessä säkeessä! Tuomas ilostuen\ntervehti tulijaa. -- Nyt te vasta kuulette sen puheen, mikä lappuihin\non merkitty!\n\nSe oikea puhe kuunneltiin vireällä mielenkiinnolla. Äijälä joskus\njotakin hörähti, mutta se ei häirinnyt enempää puhujaa kuin\nkuulijoitakaan.\n\nSitten seurasi väliaika, jolloin kahvi teki kauppansa. Ohjelman\njatkuessa kuultiin ne pikku palat ja nähtiin se näytelmä, jonka suurin\nnähtävyys oli Jussi, jähkäpäisen vanhanpojan esittäjänä. Joskus kirjan\nsanojen unohtuessa tahtoi parran välistä tipahtaa se tipahtamassa\noleva, mutta Jussi huomasi toki ajoissa ja käänsi milloin pirtiksi,\nmilloin pirtakaiteeksi ja kansa luuli, että se kuului asiaan.\n\nNäytelmän jälkeen kasattiin irtopenkit, koska nuoremmilla oli halu\ntasoitella permannon kyhmyisiä oksapaikkoja. Vanhempi väki alkoi\nhajaantua. Puoli yhdeltä oli kaikki selvänä. Toimitsijat hyvästelivät\nja lähtivät. Arokas sai iltamatalossa yösijan, kun aamulla taas piti\nhäipyä omille teilleen.\n\nTuomas asteli metsätietä mietteissään... Yli viisisataa oli puhtaaksi\njäänyt... Ja ihmiset olivat olleet tyytyväisiä... Eihän niitä usein\nvoisi tällaisia... Käytännölliseen toimintaan pitäisi pyrkiä.\n\nHän oli ehtinyt jo Kujalan niitylle. Ladon suojasta hypähti mies\ntielle. Pimeä oli, mutta mielessä välähti aavistus kuin salamanisku.\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä tässä vain, Santtu! Heitä ojan taakse! Hän oikaisi kätensä,\nsamassa paukahti. Tuomas tunsi riipaisun käsivarressaan.\n\nAse paukahti toisen kerran ja vihlaisi rinnassa.\n\n-- Kolmas tappaa, välähti Tuomaan mielessä aavisteleva ajatus. Hän\nhypähti eteenpäin ja iski nyrkillään ampujaa käteen. Paukahti kolmannen\nkerran.\n\nTuomaan silmissä sumeni. Molemmat kaatuivat.\n\nLaukausten savu häipyi yön usviin ja niitty oli taas yhtä hiljainen\nkuin äsken. Keväistä lunta tipahteli suurin höytyvin.\n\n\n\n\n18.\n\n\nLiisa valvoi ja odotteli. Ei sellainen ohjelma kestäisi kuin\nyhteentoista korkeintaan. Sitten Tuomas pääsisi lähtemään. Kauanko se\ntätä kävelisi, joka astui kuin hevonen. Alle tunnin varmasti joutuu.\n\nHän päätti valvoa ja odotella niin kauan, kun tulisi. Pieni lamppu\npaloi pöydänkulmalla. Hän otti hyllyltä lasten koulukirjoja. Tuntui,\nkuin itse olisi ollut pieni koulutyttö läksyjään valmistelemassa.\nTuttuja asioitakin sieltä vastaan tuli, joskin toisin esitettyinä kuin\nennen.\n\nHän selaili lukukirjaa:... Erämaan asutus. Siinäpä oli ihan vanhaa\ntuttua. Hän silmäili sivuja... Siinä tulivat veroherrat... Ja siinä\nmiehet päättävät salolle lähdön. Kaiken muisti, vaikka kertomaan olisi\npantu... Sanni lähtee, kun ei ole miehisiä lähtijöitä. Kouluaikana\noli kummastellut, miten uskalsi lähteä. Nyt senkin ymmärsi. Hän\nselaili sivuja edelleen... Kulkevat jokijäätä... Ja sitten avautuu\njärvenselkä... Ystäviä vai vihollisia... Talkoolla pirtti... Sinne\njäivät kynnyspuulle istumaan. Sannikin sinne kymmenien penikulmien\ntaakse erämaahan. Olisi kaiketi itsekin jäänyt, jos Tuomas olisi\npyytänyt. Olisi jäänyt, vaikka oli monin verroin heikompi ja arempi\nkuin Sanni, joka miesten kanssa erämaajärvillä kalassa kulki.\n\nKello löi kerran. -- Nyt se pian tulee.\n\nUudisasukas, Anni ja Ville. Ovatpahan senkin vielä säilyttäneet...\nHe olivat pappilassa piikana ja renkinä... Kuin kissa ja koira...\nHän naurahti, kun muistui mieleen, miten Ilmosen Kaino oli sen\npaikan lukenut. Sanoi kiska, eikä päässyt siitä irti. Täytyi tavata\nja tankata, lukea tavuittain moneen kertaan, mutta aina tuli kiska.\nKaino oli huono lukija ja kovin itsepäinen. Sai siitäkin istumista\njälkeenpäin ja viikkokaudet kuului välitunneilla toisten kiusatavaus:\nkis-ka, kiska.\n\nHän käänsi lehteä... Siinä menevät lehtopolkua... Pappilan nuoret\nsaattamassa... Anni kääräisi vihkihameensa ja lypsi ensi kertaa lehmän.\nAnni parka! Mutta Ville innosteli: Kun tässä vuosia kyynärpäineen\npyörästelee... Aukoo metsään aukkoja. Ville parka!\n\nSiinä se tuli jo, syksyinen sadepäivä. Nälkiintynyt hevonen. Laiha,\nvanhentunut mies... Kömpelötekoinen arkku aisoilla. Kyynel herahti\nsilmään. Hän käänsi useamman lehden.\n\nKarkuri. Sekin vielä otettu... On synkkä yö... Rajusti rankkasade\nmaahan lyö. Sen hän kerran koulun juhlassa lausui. Ihmiset sanoivat\nmenneen hyvin. Hän olikin osannut sen ihan ulkoa. Kävi niin sääliksi\nraukkaa, Korven Kustaa, joka akkunan taakse hiipi nähdäkseen vielä\nkerran synnyinsijan.\n\nKello löi yksi. Nyt sen olisi pitänyt jo ehtiä. Tuomo oli potkinut\nitsensä paljaaksi. Hän sulki kirjan ja meni peittelemään. -- Jospahan\nheittäydyn tuohon itsekin kymmeneksi minuutiksi. Sinä aikana varmasti\ntulee.\n\nHän oli herkkä ja levoton. Mietekatkelmat tulivat ja menivät.\n\nRaskasta oli ollut heidänkin, uudisasukkaiden. Minkähänlaista olisi\nollut, jos olisi mennyt kaupunkiin palvelukseen, semmoistakin ajatusta\naikoinaan oli ollut. Työ olisi ollut keveämpää. Aina olisi saanut olla\npuhtaana ja siistinä. Eikä hänen olisi tarvinnut pelätä kaupungin\nvaaroja, sen hän tunsi. Ei ollut pienintäkään kiusausta, ehkäpä siksi,\nkun lapsena oli saanut isättömyydestään kärsiä.\n\nMutta nyt ei voinut ajatella elämää ilman Tuomasta. Tuntui, niinkuin\nolisi ollut seipään ympäri kiertynyt humala. Jos joku tuen pois\nnykäisisi, niin kasaan lysähtäisi.\n\nKello löi kerran. Puoli kaksiko se jo? Värähti mielessä niinkuin joku\nolisi hiponut kädellään seivästä... No, onhan iltama voinut alkaa\nmyöhemmin ja kestää myöhempään... Ja toimihenkilöillä on jälkeenpäin\npuuhaa... Mutta kahteen varmasti tulee.\n\nPitipä tulla vielä tämä yhdistyspuuha... Mukana joka paikassa,\nkappaleissa ja kaikessa. Mutta eihän se taitaisi ilman monia puuhia\naikoihinkaan tulla.\n\nJoskus tuntui, niinkuin jollakin tavalla olisi pitänyt estää ja\npidättää. Peloitti tämä levoton puuha ja meno. Velkaakin oli niin\npaljon. Ei hän edes tiennyt, miten paljon oli. Unta odotellessa oli\nusein pitänyt tiedustaa. Mutta Tuomas nukahti iltaisin pian ja aamuisin\noli matkoissaan. Kiusaantuneeltakin näytti, milloin näistä puhe tuli.\n\nPääskynpoikanen hän vain oli. Toinen oli suuri ja taitava emopääsky,\njoka huolehti kaikesta. Toisinaan se oli hivelevän lähellä, suustaan\nsyötti, rinnallaan lämmitti. Toisinaan se taas lenteli kaukana\nkorkeuksissa, ääntä tuskin kuului. Sieltä laskeutui taas järven\npintaan, ihan siivet vettä viistivät. Kissan päitse piti lentää\naittapolulla. Ja sitten täyttä vauhtia pienestä navetanakkunasta\npeloittavan läheltä karmipuuta. Suussa oli poikaselle jotakin hyvää ja\npäälle tuli temppua ja vikerrystä. -- Kun kasvaisi poikasen siivet! Kun\nuskaltaisi emopääskyn kanssa tuuliin, vaikkapa ei vetten päälle eikä\nvaaran tuuliin!\n\nHän luuli säästävänsä toista huolehtiessaan yksin asioistaan. Varmasti\nolisi molemmin puolin parempi, jos kaikki olisi yhteistä ja avonaista.\nEi ollut löytynyt siihen avainta.\n\nKekseliäs hän oli, niinkuin tämä kotihoito ja voimistelukin osoittavat.\nSuorastaan rikkaiksi ja riemukkaiksi olivat aamuhetket sen jälkeen\nmuuttuneet. Liikehtimistä kaipasi ja pyyhettä ja hierontaa odotti kuin\njuhlahetkeä.\n\nEntinen elämänusko oli palautumassa. Tosin rinnanpaine ja pakotus vielä\ntuntuivat kosteina ja sumuisina päivinä, mutta taakan tunsi voivansa\njo kantaa. Lähellä oli ollutkin jo voimien raja. Eipä hänkään ollut\nuskaltanut sitä toiselle tunnustaa, tuskin itselleenkään. Oli turtunut\nvain siihen ajatukseen, että kestää niin kauan, kun kestää. Semmoistapa\nse avonaisuus oli tälläkin puolella.\n\nOli työ käynyt niin paljon helpommaksi entisestään. Oli loppunut veden\nja rehun kanto ja moni muu raskas nostelu.\n\nMitenkähän voisi hänkin puolestaan vielä lisätä tuloja? Olivat jo vähin\nlisääntyneetkin. Karjantuotto oli noussut, Helunan vasikasta tulee\nparempi kuin emonsa.\n\nKanalanpuoli oli käynyt tuottoisaksi. Kaikki olivat asiaan\ninnostuneita. Kerttu varsinkin. Kanojen elämässä oli tartuttavan\nvaloisaa ja iloista kuin aamuvoimistelussa. Sitähän se olikin:\npyörähtelyä, nokkimista, kylpemistä ja muna tuli siinä sivussa kuin\nleikiten.\n\nKuluneen maaliskuun aikana olivat kanat antaneet enemmän kuin lehmät.\nVoita ja maitoa täytyi tosin käyttää omassa ruokataloudessa, mutta\nsittenkin. Ja melkein samalla vaivalla siinä hoitaisi satakin kanaa.\nKuluvana kevännä oli päätettykin haudottaa ainakin viisikymmentä\npoikasta. Tuomas lupasi kesällä valmistella kanalan.\n\nHämeenlinnassa kuului olevan siipikarjanhoitokoulu. Kerttu oli jo\ntinkinyt sinne päästäkseen. Olisikin ihanaa, jos kodin suojissa\nlöytäisi lapsille toimintaa, ettei tarvitsisi laskea maailman\nkarusellikelkkaan.\n\nKello löi. Löikö se jo kaksi? Hän kavahti istumaan. Onko jotakin\ntapahtunut?\n\nHän kävi ajatuksissaan lävitse kaikki mahdolliset viipymisen syyt...\nEhkä ovat ruvenneet raivaamaan tupaa... Eivätkä rahatkaan niin pian ole\nlasketut, nikkeliä ja pieniä seteleitä... Ja siellähän oli puhumassa\nArola, tuli vapauttavin mielijohde. Eivät he helpolla suustaan pääse\neroon. Viime kerrallakin oli mennä koko yö.\n\nHän heittäytyi uudelleen sänkyyn, vetäisi peitteen ylleen ja koetti\nkirkastella edelleen rauhoittavia kuvia... Niin se on käynyt, varmasti.\nSiellä on menty taas ensikesäiset laitumet ja lanttumaat ja salaojat\nja vaikka mitkä. \"Oho\", hätkähtää Tuomas lopulta. \"Minunhan piti olla\nkotona jo. No, kauankos tuota nuori mies paria virstaa pyyhkäisee?\nTerve nyt vain!\"\n\nHän nukahti lyhyeen horrosuneen. Mutta hätistetyt peikot alkoivat\nhiipiä takaisin kuin pahantekijäeläimet heikkoaitaisen niityn laitaan:\n\n-- Pääsky ja kesäinen ilta. Minkätakia se lentää noin äkkinäisin\nkiepauksin...? Ja noin korkealle. Kanahaukkahan siellä... Ja nyt taas\ntuolla järven päällä, siipi vettä viistämässä. Oliko hän mikä sorsa\nvoileipiä vedenpinnasta sipomaan... Kissaako vielä pitää härnätä...\nMikko, Mikko! Pois siitä polulta! Mene hiiriesi kimppuun!\n\nSuuri Kitkan järvi. Sanni yksinään tupansa kynnyksellä... Itkee.\nItkeekö se?... Järvenselällä suuret laineet... Karhu metsässä...\nSydänmaalla monet vaarat... Oletko yksin jäänyt, Sanni?\n\n... Ma olen Korven Kustaa... Yhäkö se yöllä hiipii. Rosvo ja\nmurhamies... Sydänmaan teillä hiipii... Eikö se ollutkaan Siperiassa...\nEi, ei, sanomalehdistä se näkyi, missä kulki... Raaka murha...\nJärjestysmiestä puukotettu... Mies ammuttu autoonsa... Eikö nyt enää\nmuuta lehdissä... Ja sydänmaan paikoissa matalat ikkunat ja lahoiset\npuitteet, ja yhä Kustaa hiipii...\n\nSyksyinen sadepäivä. Taivas tihuu kylmää vettään ja rintaan koskee\nkuin neuloja nielisi. Vasikka isoon metsään eksynyt. Täytyy hakea...\nKuka sieltä tulla rahnuaa? Ville? Ei, kun Jussi, Halla-ahon Jussi. Ei\noikein vielä pääse selvyyteen, onko se Jussi vai Ville... Mihinkä se\nmenee tuommoisilla vehkeillä?... Mitä? Mitä sillä on aisoilla?... On\nkuin sumetta tulisi silmiin... Ville, mitä teillä on siinä aisoilla?...\nEnhän minä mikä Ville, Jussihan minä... Tulija katsoo pitkään...\nNiin, mutta mitä teillä on siinä aisoilla?... Ruumisarkku? Herra\nJumala, onko se arkku. Kuoliko se Anni!... Anni! Jussi vilkaisee taas\noudoksuen... Mene kotiin, kun olet noin ohkaisissa. Kyllä minä jo tämän\nkunnialla kirkolle hoitelen. No, mitä hamuat siinä!... Pim! Pom! pom!\nKirkonkellon kumea ääni leikkasi sumuisen ilman halki.\n\nLiisa heräsi hiessä. Kellon lyönnit väreilivät vielä huoneessa.\n\n-- Kolme, löikö se jo kolme! Hirveä väristys kävi hänen olemuksensa\nlävitse, niinkuin armoton mies olisi vetänyt humalan seivästä.\n\nJotakin hirveätä oli tapahtunut. Hän nousi kuin horkassa, puki\nhätäisesti ylleen ja vetäisi navettapieksut jalkaansa. Hän lähti\njuosten kylälle vievää tietä. Rinnassa pisti ja takoi, että henki\ntahtoi salpautua.\n\nLunta oli satanut ja yhä satoi. Hän koetti juosta, mutta märkä lumi\nlivetti. Hän hengästyi niin kovin, että täytyi pysähtyä lepäämään.\n\n-- Miksi eivät ole tuoneet sanaa? Olisi nyt jo ehtinyt... Se on tapa\nsemmoinen. Pahinta ei ilmoiteta, vasta kiertäen kaartaen aikojen\nperästä... Mutta nyt täytyy tulla selvä, pian, pian! Hän pakottautui\ntaas puolijuoksuun. Kun suuri väsymys tuli, katseli hän tiehen ja alkoi\nlukea askeleitaan.\n\nTämähän oli jo Kujalan niitty. Ja tuolla häämötti lato, jota koulusta\npalatessa oli peläten kierretty.\n\nMitä! Mitä mustaa siellä tiellä? Ihmisten hahmot niillä oli! Kuin\nsalaman valaisemana hänelle kirkastui yön tapahtumat ja selvisi, kuka\ntoinen tiellä makaavista oli.\n\nSe raaka mies jossakin ylempänä oli vihdoin saanut tukiseipään irti ja\nraastoi sitä armottomana humalan lävitse. Humala piti heikkenevillä\nvoimillaan, mutta seiväs ujui vain oksankyhmyt olemusta raastaen.\n\nHän lysähti kokoon, mutta nousi heti ja puoleksi ryömien kiiruhti\neteenpäin heittäytyen Tuomaan ylitse tielle.\n\n-- Herää! Nouse!\n\nHän odotti kuin Jumalan ihmettä, suuteli suuta, silmiä, kaulaa. Hän ei\nollut kuollut! Hän ei saa kuolla! Hän käänsi päätä ja puhui korvaan:\n\n-- Tuomas, rakas, herää! Minä, Liisa, olen tässä! Mennään kotiin lasten\nluokse!\n\nTuomas hengähti pitkään, mutta taju ei palannut. Liisa käsitti, ettei\nollut varaa hukata minuuttiakaan. Lääkäri täytyi saada viipymättä.\nKujala oli lähinnä. Siellä oli puhelin.\n\nHän nousi ylös ja heitti takkinsa Tuomaan peitoksi.\n\nHän juoksi taas, että tahtoi nikahtua... Ei saa kuolla...! Ei saa...!\nei saa!, hän latasi voimiaan.\n\nPuolipökerryksissä hän joutui Kujalan asuinrakennuksen eteen. Ovi oli\nkiinni. Hän takoi nyrkillään oveen, mutta kun liikettä ei kuulunut,\nalkoi juosta akkunalta akkunalle kolkuttaen. Kamarin akkunaan ilmestyi\ntuli. Hän juoksi takaisin ovelle ja alkoi kolkuttaa.\n\n-- No mikä, mikä nyt semmoinen kiire? Kujala tuli puolipukeissaan ovea\navaamaan.\n\n-- Tuomas henkihieverissä! Lääkäri! Liisa esitti voimiaan keskittäen\nkuin sähkösanomaa.\n\n-- Kukas se nyt yöllä? Eikä ne ole sentraalitkaan auki.\n\n-- Täytyy avata! Liisa pujahti Kujalan ohitse tupaan ja siitä\nvalojuomua pitkin kamariin, jossa tiesi puhelimen olevan. Ei hän ennen\nollut puhelinta käyttänyt, mutta tiesi ja arvasi, miten piti menetellä,\nkävi veiviin ja soitti. Ei kuulunut mitään. Hän soitti uudestaan\nkauemmin. Kujala ehti sisälle.\n\n-- Ei ne vähistä näin yöllä. Täytyy veivata kuin kahvimyllyä.\n\n-- Tulkaa te koettamaan, pian!\n\n-- No, no koetetaan nyt sitten! Kujala kiersi pitkän soiton.\nOdotellessa tuntui Liisasta, niinkuin tunteja olisi kulunut.\n\n-- Halloo! vastasi Kujala vihdoin. -- Tohtorille pitäisi päästä.\nTapelleet ovat!\n\nTaas odotusta. Tapelleet? Olisiko Tuomas tapellut?\n\n-- Tuota, onko se tohtori? Tämä on Kujala Järvikylältä, päivää? Tuota,\neihän tämä päivääkään, tiedä mitenkä sanoisi, kun keskiyöllä ajavat\nihmisiä vaivaamaan. Täällä oli illalla jotkin torpparien kemut ja\npäälle tapeltiin, mitenkäs sitä muuten.\n\nHän kuunteli ja Liisa kuunteli.\n\n-- Ei suinkaan siinä hengenvaaraa...\n\n-- On, hengenvaara on! Liisa ehätti väliin.\n\n-- Tuota, sanoo, että on, tämä vaimo tässä vieressä. Liisa veti\npuhelimen kuulotorven Kujalan kädestä.\n\n-- Hyvä tohtori, lähtekää heti!... Ei hän elä aamuun!... Eikä me eletä\nilman häntä! pääsi kuin tukeuttavan tulpan alta.\n\n-- Minä lähden heti! Kujalako sen paikan nimi oli?\n\n-- Kantola, Kujalan lähellä!\n\nEnnenkuin tohtori ehti loppusoiton, kiirehti Kujala hätiin.\n\n-- Halloo, tuota, tämä on taas Kujala! Se on uusi paikka tästä meiltä\nvielä eteenpäin. Kyllä ne kievarin pojat sen tietävät. Minä panen\nmeidän pojat korjaamaan sen sinne. Sielläpähän on kotonaan valmiina,\njos sattuu vaikka...\n\nTohtori soitti korvaan ja Kujalan lause jäi sanaa vaille.\n\n-- Kiirepä sille! Vai sitä meille, veristä raatoa, muutenkin tässä yö\nräävääntyy, ajatteli hän itsekseen. Hänelle tuli jo oikein kiire.\n\n-- Pojat, peijakkaat! Hän kiirehti tupaan ja kömisteli. -- Ylös Kalle\nja Antti, hei! Puoliväkisin täytyi hiljakkoin unen päähän päässeet\npojat hätistellä lattialle. -- No, se nyt on hossaamista. Hevonen\nvaljaisiin ja pian. Ovat tapelleet iltamista tullessaan. Tiedä,\nvaikka itsekin olisitte siinä pyykissä olleet. Kantola kuuluu olevan\nhenkihieverissä.\n\nPojat ahmivat housuineen ja saappaineen.\n\n-- Pankaa iso ruuna! Se ei häppästele ruumistakaan. Ja sitten ajatte\ntämän vaimon kanssa aika kyytiä.\n\n-- Mutta ei tänne! Liisa odotteli ovella.\n\n-- Ei, ei! vahvisti Kujala ja hoputteli poikia, että vain kerkiäisivät\nennen tohtorin tuloa. No, oli matkaa kymmenisen kilometriä, eikä hän\nalusvaatteillaan lähtisi.\n\nPojat pääsivät ulos ja Kujala hengähti helpotuksesta.\n\n-- Vai tänne lattioita rähjäämään ja kuolemaan! Kaikkia se tohtorikin!\nEiväthän herrat mitään ajattele!\n\nHän köpitti sänkyynsä, ja sitä mukaa, kun jalat vällyissä lämpenivät,\nalkoi hyvämieli kehrätä.\n\n-- Kuolee se, sennäköinen se oli muija. Eipähän ensimmäinen, joka päivä\nniitä oli lehdissä, vaikka tällä paikkakunnalla ei vähään aikaan ole\nsattunut. Kasperin Santtu sitä on kopauttanut. Mitähän meni nakkelemaan\nja ihmisiä haukkumaan...! Harmaa hämähäkki! Kyllä minä sen tiedän,\nmitä silläkin tarkoitti. Ei Jumala pilkkaa kärsi. Eikä muija tenavain\nkanssa voi paikkaa pitää, on siinä siksi paljon jo jästiä päällä ja\nkivulloinen kuuluu olevan tämä muijakin. Lohkee se siitä. Itsekseen\ntipahtaa kuin omena puusta.\n\nToisenko omaa? Kuka tässä kenenkään omaa, jos selvällä kaupalla tai\nvaikka pakkohuutokaupasta... Eikä tässä ole valmisteltu toisen kuolemaa\neikä häviötä. Päinvastoin, päinvastoin, hän tyytyväisenä kehräsi. --\nMoniko olisi noussut keskiyöllä tohtorille soittelemaan ja pannut\nhevosensa ja renkinsä tieltä raatoja korjailemaan? Ja minun maastanipa\nse oli reväisty. Kellä tässä kaiken tämän jälkeen olisi parempi osuus\nlesken naimaosaan... Naimaosaan, mukavasti nesteitä läväytti. Pitäisi\nsitä kai tässä hänenkin ruveta jo vakituisesti naimaan. Olihan tässä\njo renttaa ja elämistä... Nuori ihminen se vielä oli ja naamaltaan\nkorea. Ja aika pirhakka. Pahuus, miten sieppasi kuulotorven! Kun vähän\nläskillä ja voilla toppaileisi, niin täydestä purisi. Hän piirusteli ja\nhahmoitteli mielessään ääriviivoja ja muotoja.\n\nJa tenavat pistäisi töihin! Kyllä tässä piijoille ja rengeille oli\nsaanutkin jo palkkoja maksella!\n\nMutta ei nyt sentään torpparin jättöpaloja! Ehtaa sen piti olla! Torppa\nkyllä lohkee ilmankin, se melkein kuin oli jo.\n\nHän kierähti kyljelleen ja alkoi kuorsata.\n\n\n\n\n19.\n\n\nTuomas makasi kaksi viikkoa elämän ja kuoleman rajalla, jonkin kerran\nsilmänsä avasi, mutta sitten taas nukahti tajuttomaksi.\n\nToinen kuula oli vioittanut rintavaltimoa. Veren hukka oli ollut suuri.\nKylmettymisestä seurasi kuume.\n\nTohtori kävi usein sairaan luona. Liisa ei lähtenyt tuvasta muuta kun\nkiireisesti lypsylle. Tytöt olivat poissa koulusta ja hoitivat kanat,\nkarjan ja muut askareet.\n\nPojatkin liikkuivat varpaisillaan. Isä oli sairas ja nukkui. Mutta ei\nTuomo olisi jaksanut niin kauan nukkua. Hän hiipi usein ulos ja sulki\noven hiljaa.\n\nTuomas näki ja ymmärsi jotenkuten, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei\njaksanut päästä siitä tajuntaan. Tuntui, niinkuin olisi katsellut\njostakin ääntä erottavan lasin takaa. Toisin ajoin se läpäisi valoa,\ntoisinaan taas himmensi näönkin epäselväksi kajastukseksi. Lapset\nliikuskelivat lattialla. Kovin nopeasti jalat liikkuivat. Hänestä\nnäytti, niinkuin olisivat kiipeilleet aina ylöspäin, niinkuin lattia\nja seinä olisivat olleet yhtenä. Miten Tuomokin pysyi tuolla seinällä?\nJos sieltä putoaisi, niin löisi päänsä murskaksi muurin kylkeen.\nPiti varottaa, mutta ei saanut ääntä. Nyt se juoksi ovesta, joka oli\nsiellä ylhäällä kuin kattoluukku. Paiskasiko se noin ovea? Nyt se lyö,\nvarmasti lyö akkunat säpäleiksi. Hän oli sulkevinaan silmänsä. Nyt,\nnyt, kauanpa viipyy, ennenkuin lyö! Ei kuulunut mitään.\n\nJoskus liikkui lattiaseinällä tutun näköinen mies. Hänellä oli\nsilmälasit ja ruskea puku, housut sellaiset, joiden lahkeet olivat\nräätälin kääntämät. Miksi sanottiin käännöksiä housunlahkeissa? Up...\nup... enempää ei muistanut. Oli hän tuon miehen nimenkin joskus\ntietänyt. Se taas alkoi eellä ja ällällä, El... El... ei päässyt\nsitäkään loppuun.\n\nRuskeapukuinen mies tuli ihan lähelle ja pisti neulalla ja tunki\nkainalokuoppaan jotakin lasiputkea. -- Älä pistä, teki mieli kieltää,\nmutta ei saanut sanoja, eikä sitten enää haluttanutkaan, kun hän kerran\noli pistänyt. Hän katseli niiden lasiensa takaa niin tutkivasti. Miten\nosasikaan nuori mies toiseen sillä tavoin katsoa?\n\nSitten hän vetäisi palttoon ylleen ja lähti laukkuineen. Viimeisenä\nvilahtivat ovessa ruskeat housunlahkeet, joissa olivat ne räätälin\ntekemät ups... ups... merkillistä, kun ei vieläkään saanut sanaa kiinni.\n\nOlisi tehnyt mieli pidättää sitä miestä. Tuli niinkuin ikävä tai\njonkinlainen pelko. Sen pistämistäkin jo kaipasi, vaikka se sattui.\n\nMutta kun nosti silmänsä, hävisi pelko. Pääpuolessa istui kuin\nelävöitynyt enkeli. Hän antoi lusikalla suuhun jotakin, nosti peittoa\nja siveli otsaa. Pieni käsikoura kulki keveästi kasvojen yli. Toivoi,\nettä se olisi kulkenut edestakaisin oikein kauan. Toisinaan hän\nkosketti poskellaan poskea. Se oli pehmeä kuin linnun selkä. Milloin\nse kauemmin viipyi, herahti värähtelevien ripsien alta pisara, joka\nsuloisesti varistaen tuntui leviävän poskella kuin lääketippa silmän\nkalvossa. Tuollainen kaiketi oli Jumalan enkeli.\n\nJoskus hänkin poistui ulomma lattiaseinälle, peitteli aina\nlähtiessään ja katsoi pitkään, silmäpari herahti kosteaksi, mutta\nvälähti senjälkeen taas entistä kirkkaampana kuin mustunut hopea\nsievesipyyhkäisyn jälkeen.\n\nSiellä hän liikkui ovella. Katselijaa peloitti se aukko. Hän oli kuin\nkyyhky Noan arkissa. Tuleeko takaisin? Jospa ei tulekaan? Vihdoin, kun\npitkän odotuksen jälkeen taas tuli ja lähestyi, tuntui kuin aurinko\nolisi päässyt pilvestä.\n\nKun kuume nousi yli neljänkymmenen, kävivät kuumekuvat sekaisemmiksi ja\nraskaammiksi:\n\nHän laski mäkeä Tuomo sylissä. Hirveä mäki, aina alaspäin ja vauhti\nkiihtyi. Teki mieli kaatua, mutta ei kaatunut. Niinkuin horna olisi\npitänyt pystyssä ja kuiluun lykännyt. Sukset irtautuivat maasta, mutta\nvauhti yhä kiihtyi. Alla, missä asti se olikaan, näkyi louhuinen\nkuilu. Jos sinne suistuisi, ei luun solmua ehjäksi jäisi. Tuomo nojasi\nluottavaisesti rintaan. \"Mennään, mennään, isä!\" Nyt hän jännitti\nvoimansa pysyäkseen pystyssä. Mutta suksien kärkipuolet alkoivat painaa\nhirveästi... Tasapainoisethan ne, kantavoittoisetkin, mikä niitä nyt\npainoi? Hän huomasi, että kärkiin oli painot sidottu. Muutenkos?\nKukahan semmoisenkin koiruuden keksi? Punnuksia, selviä puotipunnuksia\nne olivat, luvut ja painomäärätkin näkyivät. Mitä tuossa toisessa?\nM.k... kolmekymmentäkaksituhatta... kiinnelaina. Entä toisessa? K.A...\nkaksikymmentätuhatta... Amerikan lesken. Mutta keskellä ilman pitimiä\nkillui punnusnippu kuin helminauha. Lehtosen vekseli, lapamato, uusi\nnivel syntymässä kuin vesipisara keväisestä räystäspuikosta. Painopiste\nkallistui yhä eteenpäin. Hän jämitti kaikin voimin pysyäkseen edes\nsiinä asenteessa, missä oli. Selkää ja sivuja poltti kuin tulessa\nolisivat olleet... Eikö louhikko jo lopu?... Kauemmin se kestää kun\ntaksvärkkärin selkä, kuului Kujalan ääni jostakin ylempää rinteestä...\nMennään takaisin, minua peloittaa, isä? Tuomo valitti. Laskijan\nsilmissä pimeni ja sumeni. Hirveä kouristus vihloi sydäntä.\n\nMikä siinä? Jättiläishämähäkin verkko nevalla aamuauringossa. Mistä\nse oli kudottukaan? Ohjasnuorasta, ihan selvästi. Ja köysillä oli\nkiinnitetty tervaskantoihin, mäntyihin ja kallioihin. Kenen metsääkään\ntämä oli, kun kasvoi noin suuria puita? Ja minkälainen hämähäkki\nse oli, joka kutoi köydestä verkon? Hän katsasteli ympärilleen ja\nkauhukseen huomasi olevansa kärpänen, joka oli jaloistaan tarttunut\nsiihen verkkoon. Jossakin lähellä se hirveä otus oli. Ja nyt oli aamu,\nkohta se lähtisi kokemaan... Minkälainen sillä mahtoi olla kontti,\njosta tuommoinen seitti lähti...? Ja silmät, ja kynsikammat? Hän koetti\nirroittaa kärpäsjalkaansa, mutta ei ollut tarpeeksi voimaa... Mitä?...\nAlempana köysissä tuntui sirinää ja värähtelyä. Hän taivutti päätään\nja näki toisia verkkoon sotkeutuneita kärpäsiä ja hyttysiä... Jussiko\nsiinä ja Kaappo...? Ja Siltalan vanhukset leinisine jalkoineen! Pitikö\nniidenkin takertua tähän paistettaviksi? Etäämpänä kiiltelevässä\nvalossa näkyi toisia pyristelijöitä, tuttuja ja tuntemattomia. Hän\npotkaisi voimainsa takaa. Verkko vähän heilahteli ja silmä tuntui\nantavan hiukan perään, mutta ei ollut voimia tarpeeksi. Hiljeni ja\ntiukkeni taas ennalleen...\n\nKun useampi yhtäaikaa potkaisisi... Hei, miehet siellä! hän yritti\nhuutaa, mutta kuului pientä sirinää vain... Hei, hei, hyttyset ja\nkärpäset! hän siritti uudestaan. Päitä ja silmiä kääntyi joka puolella.\nOli kumma, kun niinkin pieni ääni kuului. Lankoja pitkin, tottakai,\nkuuluihan puhelimessakin penikulmien taakse... Potkaistaan yhtä aikaa!\nIrti meidän on päästävä! sirisi hän uudelleen voimiensa takaa... Ei\ntästä enää mihinkään! Jussiko se noin?... Minä juuri pääsen omin avuin,\nkuului ylempää voitonriemuista sirinää... Eikä tässä vielä mitään\nhätää, pörisi joku huolettomasti sivulla. Kukin sirisi omaa sirinäänsä,\nmikä valtoihinsa heittäen kuin Jussi, mikä sattumaa odotellen, mikä\nomin voimin irroitellen irtautumassa olevaa jalkaansa, joka kumminkaan\nei irtautunut. Mutta harmaan konttipeikon ellottava läheisyys tuntui\nkuin mätänevän haaskan haju. Jossakin läheisen puun oksalla se\nrapisteli silmiään ja aukoi leukojaan. Aavistelevan pelon hyytäessä hän\nalkoi omin voimin taas reutoa irti jalkojaan, mutta kun väsyksiin asti\nyritettyään hetken lepäsi, imeytyi niljakka lanka jalkaan kiinni ja\ntaas oli aloitettava kuin alusta.\n\nKoko verkko tärähti. Päivän puolella näkyi verestävät silmät, harmaa\nkontti ja kynnet kuin viikatteen terät. Kenenkähän vuoro tuli ensinnä?\n\nMitä tämä keinuminen? Laivassako myrskyssä? Eihän tämä mikä laiva, kun\noli takka ja katto ja luukku oli kuin ovi. Ovihan se olikin permannon\nja seinän rajassa. Mutta kovinpa se oli kallellaan. Seinä jysähteli\npohjakiviin ja korviin kuului vedenkohinaa. Kuinkahan monennen kerran\nhän oli jo yrittänyt nousta, mutta pää ei liikahtanut. Pohjaan menoa\nse oli, sen sai jo uskoa. Kunhan toiset pelastuisivat! Liisa ja lapset\nkeräilivät vaatteitaan ja pikku kapineitaan. Hän yritti kiirehtää\nheitä, mutta ääni tukehtui kuin pumpuliin... Mitä se Liisa...? Huonoja\nkenkärajoja! Ja Kerttu vanhoja joululehtiä! Antti keräili kelkkaansa\npientä sälyään ja Tuomo hääri lapioineen. Lapset olivat vihdoin\novella, mutta Liisa palasi kaapille ja penkoi laatikosta jotakin.\nMitä ihmettä se nyt vielä viivyttelee...? Mikä? Mikä sillä nyt on\nkädessä? Ja miten se noin hirvittävästi painaa, pieni paperinippu?...\nMitä? Velkakirjatko? Ja vekseli? Yhäkö sekin mato eli ja hengitti? Ja\nkorot ja korkojen korot!... Miten se raukka niiden kaikkien kanssa nyt\nyksinään, kun tiukkaa teki yhdessäkin?... Laiva jysähteli kovemmin\nja alkoi yhä enemmän kallistua. Mitä se yhä etsi? Löysi vielä yhden\npaperin. Kaksituhatta markkaa, henkivakuutuskirja! Kovin keveältä\nnäytti raskaan velkanipun rinnalla. Mihinkähän hän sen laittaa,\nvekseliin vai korkoon vai korkojen korkoon? Mikä hän oli mieheksi, kun\nnoin turvatta rakkaimpansa myrskyyn ajoi?... Liisa kätki kumminkin\nsen turhanaikaisen pelastusrenkaan povelleen ja lähti raahautumaan\nluukulle raskaiden kantamustensa kera. Hän, jäävä, ahmi sieluunsa\nviimeiset näkemykset... Ei se noiden kanssa pitkällekään jaksaisi.\nLiisa kääntyi ovella ja katsoi vielä kerran kaikkea. Rukoilevan\nkaihoisa katse liukui hiljaa poispäin. Kuin aurinko olisi sammunut.\nKaiken eletyn olisi antanut, kun hän vielä kerran olisi kääntynyt ja\nkatsonut... Lapset, joko nekin olivat menneet? Antti rapsi kynnyksellä\nkelkkansa jukkoa. Voi, miehevää pikku miestä! Ja noilla voimillako piti\nnyt auran kurkeen? Jo sai nuoran kiinni ja hypähti jalkaansa sivulle\nheittäen kynnyksen ylitse. Kelkka tarttui kiinni ja hänen täytyi\nkääntyä irroittamaan. Suu mutisteli jotakin ja silmissä välähteli\npäättäväinen ilme... Tuomokin oli vielä kynnyksellä lapioineen. Vaalea\ntukka heiskui tuulessa. Koko pikku mies heilui lyhyillä jaloillaan\nlapiollaan tasapainoa tavoitellen. Näkyi puolittain pieni, pyöreä poski\nja nykerönenä. Kovempi tuulenpuuska nykäisi. Poika horjahti ensin\ntaaksepäin, sitten eteenpäin. Valkoinen tukka häilähti. Oliko vene\npysynyt vielä edes luukun kohdalla? Kuin pyövelin poltinrauta runteli\nmielikuvien näkemys ja muisto haaksihylkyyn jäävän miehen rintaa.\n\n\n\n\n20.\n\n\nTohtori mittasi tapansa mukaan kuumetta ja koetteli sydämen lyöntiä.\nLiisa ja lapset seisoivat piirissä ympärillä. Pitkäpä se minuutti nyt\ntaas oli. Vihdoin tohtori hellitti ranteen ja pani kellon taskuunsa.\nTuomo oli hiipinyt ihan hänen viereensä ja katsoi kysyvästi sinisillä\nsilmillään. Tohtori otti pojan syliinsä.\n\n-- Oho, oletpa sinä painava noin pikkumieheksi!\n\n-- Olen! poika myönsi.\n\n-- Onko sinulla ollut ikävä, kun isä on niin kauan nukkunut?\n\n-- On, tuli koristelematon vastaus totisten silmien takaa.\n\n-- Nyt isä jo pian herää ja nousee.\n\nLiisa purskahti itkuun, kätki päänsä esiliinaan ja lähti kävelemään.\n\n-- Mikä äidille nyt tuli? hätäilivät pojat. -- Eihän nyt enää mitään,\nkun isä nousee!\n\nTohtori lähti Tuomon tavaroita katselemaan. Niitä oli paljon:\nkaksi kelkkaa, kolme lapiota, pyöreä mellipurkki ja tyhjiä\ntulitikkulaatikolta niin paljon, ettei Tuomo niitä lukea osannut,\nmahtoiko setäkään? Tyhjiä lankarulliakin oli jo aika joukko ja aina\ntuli yksi lisää, kun äidiltä tyhjeni. Ne kuuluivat kaikki Tuomolle.\nJa sitten oli laatikollinen kaikennäköisiä ja kokoisia laudanpaloja.\nNiistä voi rakentaa talon ja navetan ja kirkon, kun vain osasi\nrakentaa. Sai setä koettaa. Setä koetti, mutta ei siitä kaksinen\ntullut. Tuomoa nauratti, kun setä ei osannut taloa rakentaa, vaikka oli\nkahdet silmät päässä.\n\n-- Osasiko setä sotapeliä?\n\n-- Ei, minkälaista se oli?\n\nPoika etsi kiireesti laatikostaan kymmenen pyöreäpäiseksi veistettyä\npalikkaa ja lankapallon. Sedän piti istua lattialle ja levittää\njalkansa. Kalikat aseteltiin jalkojen väliin pystyyn, sai asetella,\nmiten halusi, kun ei toistensa taakse asettanut. Sai niinkin laittaa,\nmutta silloin kaatui kaksi miestä kerrallaan ja pian niistä sillätavoin\nloppu tuli. Tuomo asetteli omat miehensä vähän lomittain. Mutta jalat\neivät tahtoneet levitä tarpeeksi, käsillä täytyi auttaa.\n\nPeli alkoi. Heiteltiin pallolla vuoroon ja koetettiin saada toisen\nmiehiä nurin. Sedän puolelta keikahti heti ensi yrittämällä, mutta\nsetä ei saanut vielä toisella eikä kolmannellakaan, vaikka oli\nsuuri mies. Hän ei tahtonut osata aina edes jalkojen väliin. Tuomoa\nnauratti. Hän voitti kaikki kolme peliä. Noustiin ja koottiin palikat\nlaatikkoon. Setä oli huonompi, siitä ei päässyt mihinkään. Mutta hän\nvoisi harjoitella. Eikö hänellä ollut pikku poikaa, jonka kanssa olisi\nharjoitellut? Ei ollut! Oliko tätiäkään? Oli! No sen kanssa! Oli\nTuomokin tyttöjen kanssa, vaikka ei se oikein hyvin käynyt, kun pallo\nsotkeutui aina hameisiin.\n\nPudisteltiin sedän housuja. Ei Tuomon koskaan noin likaantunut, mutta\neipä hänellä ollutkaan noin suuria ja kauniita housuja.\n\nEnnenkuin tohtori ehti lähteä, heräsi Tuomas. Hänestä tuntui niinkuin\nolisi jään alatse sukeltanut ja avannon kohdalla vihdoin pullahtanut\npintaan. Sinne veden alle pimeyteen oli jäänyt kaikki musta.\n\nOma tupa tämä oli, permanto suorassa ja ovi entisellä paikallaan. Liisa\nistui vieressä, katsoi silmiin ja piti kädellään kädestä. Tuomo seisoi\nvieressä valkotukkineen ja pulloposkineen. Antti kurkki vähän kauempana\nkuin häpeissään, ja tyttöjen silmäparit vilkkuivat jalkapuolessa. Mutta\nkuka tuo vieras tuolla etäämpänä? Tohtori, Ellilä, palautui mieleen ja\nsamassa muistui se toinenkin.\n\n-- Upslaakit! hän sanoi ääneen ja nauroi.\n\nLiisa nousi hätäytyen, mutta tohtori astui pari askeletta lähemmä ja\nnauroi.\n\n-- Upslaakit housuissanne!\n\n-- On, mutta mistä ne nyt ensinnä mieleenne johtuivat?\n\n-- Muistin alkupuolen, mutta en loppua! Molemmat miehet nauroivat.\n\n-- Olipa se tavallinen rupeama, pari päivää taisi mennä!\n\n-- Pari viikkoa!\n\n-- No ilmankos hiukaisee!\n\nTaas naurettiin, Liisakin jo mukana.\n\n-- Ei anneta suolaista, vaikka hiukaisisi. Eikä saa vielä muutenkaan\nliiaksi leukojaan liikutella.\n\n-- No, ehtii tässä vielä leivän makuun!\n\n-- Ehtii vielä moneen muuhunkin makuun, tohtori vakuutteli.\n\n-- Kaiketi minä sitten vielä tarkastuksessakin läpäisen?\n\n-- Missä tarkastuksessa?\n\n-- Vaikkapa henkivakuutustarkastuksessa.\n\n-- Varmasti!\n\nNaurettiin taas. Kaikki oli niin hersyvän keväistä. Annettuaan\ntoipumiskauden hoitamisohjeet tohtori hyvästeli ja lähti.\n\n-- Mitenkäs palkka?\n\n-- Ehditään se sitten, kun tulette tarkastukseen. Hän meni. Pojat\nlähtivät tielle saakka saattelemaan.\n\nLiisa hengähti vapautuneesti. Onnellisena hän painoi poskensa\nparroittunutta sänkeä vastaan. Kuumia tippoja herahteli ripsien alta.\n\n-- En minä tätä enää osannut toivoa.\n\n-- Enkä minä.\n\nKatseltiin käsi kädessä, kunnes Tuomas nukahti virkistävään uneen.\n\n\n\n\n21.\n\n\nToipuminen kävi varmasti, vaikka hiljalleen tavanmukaisine\njälkikuumeineen.\n\nVasta kahden viikon kuluttua aikaisintaan saisi nousta, oli lääkäri\nmäärännyt. Täytyi tehdä niinkuin määräys oli. Jaksoihan tuota maata,\nkun väliin käänsi kylkeä. Kauravelli maistui makealta. Sakeampaa olisi\nsaanut olla.\n\nEräänä päivänä tuli nimismies pitämään tutkintoa.\n\nSanttu oli löydetty Tuomaan vierestä kuolleena, sydän luodin\nläpäisemällä. Muistiko ja jaksoiko Kantola selittää, miten kaikki oli\ntapahtunut?\n\nTuomas sanoi muistavansa ja kertoi tapahtuman.\n\n-- Te siis töyttäsitte häntä rintaan?\n\n-- Töyttäsin!\n\n-- Tarkoititteko, että ase laukeisi ja kuula sattuisi häneen?\nMuistelkaa tarkoin, ennenkuin vastaatte.\n\n-- Tarkoitin.\n\n-- Muistatteko aivan varmasti?\n\n-- Muistan, Tuomas harkiten sanoi. -- Minulle välähtää tuleva tapahtuma\njoskus niinkuin ennakkonäkemyksenä. Olen pannut merkille, että tapahtuu\nniinkuin edellä näen. Silloin näin, että ase laukee vielä kerran ja\ntappaa, tappaa minut tai tuon. Mielestäni oli Santtu joutilaampi\nlähtemään, mitä minä siitä kieltäisin. Vai mitä te itse arvelette?\n\n-- Arvelen niinkuin te ja olisin tehnyt samalla tavalla! Nimismies\npuristi jäntevästä Tuomaan kättä. -- Ei tästä teille mitään tule ja\nvaikka tulisikin. Te olitte silloin mies ja olette nyt. Mutta yhtä\nminun vielä täytyy kysyä. Mihinkä se ase joutui? Sitä ei löytynyt.\n\n-- Jos se lensi ojaan! Oletteko etsinyt sieltä?\n\n-- Sitä täytyy vielä tutkia. Hyvästi, Toipukaa pian! Seurasi jäntevä\nmiehen puristus. Tuomaasta tuntui niinkuin paino olisi rinnalta\nvierähtänyt.\n\nHän oli kauan asiaa tunnossaan tutkistellut. Näkijöitä ei ollut.\nOlisihan sitä voinut silitellä ja selitellä. Lopuksi oli tullut siihen,\nettä silittelemätön totuus on kaikkein paras. Vaikka linnaa tulisi,\nniin sittenkin oli se paras. Tunnonrauha oli suurempiarvoinen kuin\nihmisten sanonta tai sanomatta jäänti.\n\nJa kun kerran pääsi siihen, että purkautuminen helpotti, niin piti\npurkaa enemmänkin. Lasten nukkuessa puhuttiin Liisan kanssa monet ennen\npuhumatta jääneet asiat. Mitä pitemmälle päästiin, sitä keveämmältä\nalkoi tuntua, ihan niinkuin kypsynyttä paisetta olisi puristellut.\nTuosta silmäkkeestä lähti mätää ja tuostakin vielä vähän. Mutta\nsittenpä näkyikin alla jo punainen liha ja terve veri.\n\nHiljaisten toipumispäivien itsetutkistelussa selveni Tuomaalle myös\noikea suhtautuminen kaksinaiseen ihmisolemukseensa. Eihän niiden\ntarvinnut toisiaan vaania eikä olla sodassa keskenään. Jos ne niin\nolivat, muodostui suhde kuin pahalla miehellä ja vihaisella hevosella.\nRuoskan uhalla veti sen vähän kuin veti, mutta kun tilaisuus tuli,\nniin puri ja potkaisi. Työ ja yhteistoimi muodostuivat kuormaksi ja\nkiroukseksi kummallekin. Eläinpuoli piti taltutella ja kesyttää,\nkäyttää sen villi, alkuperäinen voima hyödyksi ja virkistykseksi.\n\nOmissa ja toisten ihmisten keskisissä yhteistoimissakin oli ollut\nliiaksi jännittynyt ja kireä ote. Yleensähän oltiin pienissäkin\nasioissa hirveän tärkeitä niinkuin tämä ja tulevakin elämä olisi\nriippunut vain siitä tai siitä. Mikä kaikkeuden napa se oli, pienen\nmaailman pieni ihminen!\n\nJa hyödyttikö edes ketään itseään tämä tärkeä äreys? Päinvastoin\nvahingoitti, niinkuin liiaksi karaistu terä kirvestä.\n\nHän muisti, millä suuriäänisellä tohinalla Kuusisen Sakari ennen\nvalmistautui urheilukilpailuihin. Siinä tuli sanoja ja sarvipäitä,\nja jokaisen työnnön edellä tehtiin vaikka minkämoisia etuliikkeitä\nja pullisteluja. Eräissä nuorisoseuran kesäjuhlissa oli Sakarin\nkilpailijana tuntematon, hiljainen mies, ei pullistellut eikä\nkiroillut, naureskeli vain itsekseen, mutta Sakari sai kuulassa\npäihinsä metrikaupalla. Niin se oli muissakin toimissa. Vähemmän\npullistelua, enemmän naureskelua. Ja enemmän joustavuutta sekä terään\nettä varteen.\n\n\n\n\n21.\n\n\nTuomaan syntymäpäivä, toukokuun kymmenes, sattui sunnuntaiksi.\nJäiden lähdön jälkeen olivat ilmat muuttuneet nopeasti kesäisiksi.\nLähiniittyjen ja lehtometsikköjen silmuruskeus vaihtui vihreydeksi,\njärventakaisten kukkuloiden violetti tummemmaksi värikkyydeksi.\nJääkahleestaan vapautunut järvi eli ja välkehti rannan hersyvien värien\nvivahteluissa.\n\nIsä nukkui vahvasti, oli tietysti taaskin unohtanut syntymäpäivänsä.\nLiisa ja tytöt hiipivät ulos. Laidunmaan päivärinteessä oli jo\nsinivuokkoja, ja kallion alla oli variksenvarvas alkanut versoa.\nSidottiin köynnös ja tehtiin seppele.\n\nVarpaillaan hiipien kiirehtivät tytöt koristeineen tupaan. Isä ja pojat\nnukkuivat hievahtamatta. He kiersivät köynnöksen sängyn ympärille ja\nasettivat seppeleen isän päähän, varovasti aseteltiin, ettei vain\nkutkuttanut ja herättänyt.\n\nVaikeampi oli saada pojat melutta hereille. Saatiin kumminkin ja\nmentiin ulos lauluharjoitukseen.\n\nTahtoi tulla erimielisyyttä siitä, mitä laulettaisiin. Tytöt esittivät\n\"Metsäpuroa\", \"Aamulaulua\" ja muita koulussa oppimiaan, Antti\n\"Mamman-Mattia\", olihan sekin koulussa opittu. Mutta kun Tuomo ei\nosannut vielä muuta kuin \"Jaakko-kullan\", niin päätettiin ottaa se.\nSiinäpä saivat pojatkin huutaa niin paljon kuin jaksoivat.\n\nMuutettiin jaakkokulta tuomokullaksi ja harjoitettiin väkevästi.\nEtteihän vain kuulunut tupaan jo ennen aikojaan. Oli toki edessä mäki\nja seinä.\n\nÄiti joutui navetasta. Mentiin joukolla tupaan. Isä nukkui yhä, lapset\nhiipivät sängyn viereen ja aloittivat. Kolmeen kertaan laulettiin, ja\npojat hihkasivat vielä kuin kaikuna pari kertaa jälkeenkin.\n\nIsä heräsi, oli vasta heräävinään, haukotteli ja tarkasteli\nhymysuin iloista kuoroaan. Äiti avasi akkunan. Tuuli toi mullan\nja pihkan tuoksua. Korkeuksissa helisi ja soitti kiurupari omaa\n\"tuomaskultaansa\", mutta pihakoivussa vihelteli kottarainen, milloin\nsananvuoron sattui saamaan.\n\nPojat kiepsahtivat isän viereen sänkyyn. Isän seppelettä koeteltiin\nkummankin päähän. Meni korviin asti kummallakin. Päästä läpi olisi\nmennyt, ellei olisi ollut korvat esteenä. Oli nekin hyvät olemassa.\n\n-- Ettekö enää osaa voimistella? isä tiedusti.\n\n-- Osataan!\n\nPojat heittivät housunsa ja menivät lattialle näyttämään. Tytötkin\ninnostuivat mukaan. Isän sairauden aikana oli jäänyt, mutta ei\nunohtunut.\n\nPojat keksivät uusia temppuja. Antti seisoi päällään seinää vasten ja\nTuomo heitti takaperin kuperkeikan. Oli se vain sekin semmoinen temppu,\netteivät tytöt pystyneet.\n\nÄiti antoi pyyhkeen. Pojat tulivat vuoroon isän rinnalle. Isän piti\npuristaa käsivarsista, jos kovin kylmältä tuntuisi. Tuntui kokolailla.\nMutta kuiva pyyhe lämmitti suloisesti. Ja kun isä vielä vähän\nhieroskeli, mentiin taas temppuilemaan.\n\n-- Entä isä?\n\nVoimistelu ei käynyt vielä laatuun. Jonkin kerran piti sentään oikaista\nkäsivarret ja vetäistä keuhkoihin kevättuntuista ilmaa. Mutta kylmä\npyyhe teki hyvää. Niinkuin se ympärillä tuoksuva ja helisevä kesä olisi\ntullut sänkyyn asti ja imeytynyt selkään ja rintaan.\n\nPyyhittyään Liisa hieroi. Ohkaisemmiksi olivat käyneet täyteläiset\nrintalihakset, mutta veri kulki entisiä teitään. Kylvyn ja keveän\nhieronnan saanut iho punersi ruskehtavana.\n\n-- Pitäisiköhän ajaa parta? isä tiedusti.\n\n-- Tottakai, kun oli syntymäpäivä ja pyhä!\n\nRiemun kilvassa haettiin kaapista veitsi ja peili, saippua ja muut\nvehkeet. Veistä piti teroittaa. Missähän vyöhihna oli, vai oliko\ntallella enää ollenkaan? Löydettiin jostakin loukosta. Antti piti\ntoisesta päästä. Hips, sips, sips, äännähteli veitsi ja välkehti\nauringon valossa. Tytöt olivat tehneet saippuavaahtoa kahvikuppiin.\nTuli kiista, kuka pääsi sutimaan. No, kuka oli paras maalaamaan?\nTytöillä kummallakin oli sama numero todistuksessa, mutta Antilla\noli enimmän piirustuksia koulun kaapissa. Oli kaupungit ja junat ja\nlentokoneetkin oli. Sitä eivät tytöt varmaan olisi osanneet piirtää\neikä maalata. Antti pääsi.\n\n-- Mutta älä vain kittaa isän suuta umpeen, varoiteltiin. Tuomo\npiti peiliä. Hyvin kävi isältä ajaminen, vaikka kieltä täytyi pitää\nlestinä, kun posket olivat painuneet sisäänpäin. Poikia nauratti isän\npullistelut. Nauratti itseäkin, kun muisti omia ajatuksiaan. Näin sitä\nheti joutui ensimmäisessä tehtävässään pullistelemaan.\n\nVoimistelun ja parranajon aikana oli äiti jo kerinnyt laittaa\naamiaisen. Se katettiin rahille isän sängyn viereen. Kaksi kananmunaa\noli kullekin ja uunijuustoa jälkiruoaksi. Nostettiin molemmat rahit\nsängyn viereen. Mutta eihän penkki voinut olla yhtä korkea kuin pöytä,\neikä pöytä saanut olla niin kapea kuin penkki. Pantiin molemmat rahit\npöydäksi. Permanto oli penkkinä. Äiti sai istua sängynlaidalla, kun oli\nsiinä tottunut istumaan.\n\nPienillä lusikoilla pisteltiin voita munan nokkaan. Kovinpa äiti olikin\nnyt antelias, varmaan isän syntymäpäivän takia.\n\nIsälle kertoiltiin asioita. Nyt hänen olisi pitänyt päästä navettaan.\nKaksikymmentäviisikin munaa oli tullut yhtenä päivänä. Ja Tipalla oli\nkymmenen ristiä peräkkäin.\n\nKolme kanaa oli jo hautomassa. -- Tekeehän isä kanalan jo ensi kesänä.\n-- Ja minä pääsen Hämeenlinnaan kouluun! Kirkkaita silmiä ja heiluvia\nsuita välkkyi sängyn laidan ylitse. Kun yhdelle jotakin lupasi, niin\ntoinen oli kohta kimpussa, mikä onkineen tai muine tärkeine asioineen.\n\nAamiaisen jälkeen pojat juoksivat ulos. Äiti ja tytöt hävisivät myös\nastiat korjailtuaan. Ulkoisten äänten helke pääsi taas avatusta\nakkunasta. Auringon silta kultasi lattiaa.\n\nEteisestä kuului raskasta liikehtimistä. Äijälä kolisteli tupaan\nrautakorkoisissa saappaissaan.\n\n-- Terveeks! Hän tuli ja puristi, että tuntui.\n\n-- Ottakaa tuoli ja käykää istumaan!\n\n-- Eipä haitaksi! Lekottaa tuo päiväkin jo vanhoihin takkukarvoihin.\nHän nosti tuolin sängyn viereen ja istui tapansa mukaan selustalautaa\nvasten keinuskelemaan.\n\n-- Hyvin se isäntä vain jakseskelee!\n\n-- Hätäkö vanhan ruunan palolla! Mutta taidatpa tuosta selvitä mieheksi\nvielä sinäkin, vaikka sen Santturähjän piti sinusta seulaa rakentaa.\n\n-- Mikä tässä? Eihän veri nyt niin vetelää liene, että kahdesta herneen\nreiästä kuiviin kerkiäisi, Tuomas naureskeli.\n\n-- Eipä liikoja ole jäänyt, koska naamasi punoittaa kuin läkkituopin\npohja. Mutta tapporahat sinä tarvitsisit! Äijä keinahti, että tuoli\nräsähti. -- Maksetaan se pienemmistäkin roskaelävistä! Niin ne pitäisi\nnitistää joka sorkka! Mikä häärää puukko kourassa, niin puukosta\nkurkkuun, mikä napsuttelee pyssyllä, niin paukku kuonoon, kukin omalla\nvehkeellään, niinkuin Mooseksen laki määrää! Eivätköhän katoaisi kuin\nsiipikusiaiset sateella!\n\nTuoli remahti taas.\n\n-- Ja pirtusaksat ja kanisterikauppiaat veisi kuopan reunalle ukko\nkun ukko! Tapetaanhan se käärmekin, tavataanpa se missä tahansa. Mitä\ntämä tämmöinen vellinkeitto? Minä otan ryypyn itsekin. Mutta minä otan\napteekista vaikka tärpättiä. Ei pitäisi kaiken maailman Santtujen antaa\nhämmentää savivelliksi selviä lähteitä.\n\nEsitelmä päättyi pitkään ja tukevanpuoleiseen roiskaukseen:\n\n-- Mitäs minä näistä! Papin asia on puhua ja tuomarin tuomita.\nPoikkesin vain katsomaan, vieläkö sinusta tulee miestä.\n\n-- Miltä näyttää? Tuomas naurahti.\n\n-- Tulee, kun et kesken aikojaan lähde tallukoimaan. Minä panen\nhuomenna hevosen ja pojan tänne kaurantekoon.\n\n-- Mutta onhan teillä...\n\n-- On meillä ja meiltä annetaan, kun sattuu mies, jolle annetaan. Hän\nkaivoi lompakon taskustaan. Tästä saat aluksi. Hän pisti shekin Tuomaan\nkouraan.\n\n-- Kymmenentuhatta! Mitäs te nyt oikein meinaatte?\n\n-- Kyllä minä tiedän, mitä minä meinaan. Ja tiedän minä senkin, mitä\nKujala nauraa ja meinaa. Mutta se vasta oikein nauraa, joka viimeksi\nnauraa. Lähetä kassaan ja pane kireimpiin asioihisi. Kyllä ne minun\nkoukeroni siellä tuntevat.\n\n-- Enhän minä näin paljoa!\n\n-- Pane talteen, ellet tarvitse! Minä sen kirjoitin, enkä uutta\nkirjoita.\n\n-- Otanhan minä, mutta kyllä minä sen teille takaisin maksan, ei\ntarvitse epäillä!\n\n-- Olenkos minä epäillyt? Naurahdettiin, vanha ja nuori.\n\n-- Lähdenkin tästä. Täytyy Isonsuon kautta.\n\n-- Tehdään ensin kirja.\n\n-- Muistetaan ne tasaiset markat ilman kirjoja ja karttoja. Hyvästi nyt\nvain!\n\n-- Odottakaa, kun Liisa tulee! Juodaan edes kahvit, Tuomas vielä esteli.\n\n-- Juodaan toisen kerran. Pistin juuri tupakat suihin, menisivät\nhaaskioon.\n\nÄijälä meni jo ovella, että korkoraudat kolisivat.\n\nTuomas nousi istualleen sängyssä. Vanha, leveä keinutuoli\nhoukutteli muutaman askelen päässä, auringon sillalla. Hän heitti\npeiton hartioilleen ja käänsi jalkansa laidan ylitse. Noususta ei\ntullut ensi yrittämällä mitään, oli kuin painon keskipiste olisi\nsiirtynyt selkäpuoleen. Kiertäen hän lopulta pääsi jaloilleen, mutta\nvoimattomaksi oli vienyt. -- Kuin vesivellillä juotettu vasikka, hän\nitsekseen naurahti ja hissautui muutamalla askelella keinutuoliin.\n\nTiellä, juuri portista kääntymässä, vilahti vielä Äijälän leveä\nhartiapuoli. Pojat melskasivat ojalla ja mylly pyöri. Etupellon\nheinänoras levittäytyi mäen alle vihreänä mattona, mutta rantapalan\nruislaiho oli mustanpuhuvaa, voimakastuntuista. Takana vilkutti järvi\nsilmäänsä sinisenä, punaisena, taisi herkutella sateenkaaren kaikilla\nväreillä.\n\nNäkemys huumasi. Hän sulki hetkeksi silmänsä. Mieleen välähti taas\nväkevä ennakkonäkemys:\n\nOjalla melskasivat lapset. Mitä ne jo olivatkaan: lastenlastenlapsia.\nMutta lapsia olivat: Kerttua, Anttia, Tuomoa, samanlaisia pellavapäitä\nja puolikashenkselin miehiä kuin ennenkin. Ja mylly pyöri... Oliko\ntuo nyt entinen rantapelto, joka noin julmatonta kortta työnsi?\nJa pää oli korttelin mittainen... Ja juurikasvejako ne olivat nuo\nkyynärän korkuiset kylpyvastat? ei suinkaan lanttua, oli keksitty\nkai jokin uusi röyhäävämpi laji... Mäenrinteessä oli navetta vielä\nhahmollaan, olipas vielä. Se tietoisuus hytkäytti mukavasti rinnassa.\nMutta rinnalle oli ilmestynyt koppelia ja akkunaa. Lasistako nyt jo\nkannatti seiniä rakentaa? Ja lasien takana kävi pölinä ja kaakatus.\nKuinkahan monta sataa niitä jo oli? Tuhansia taisi olla... Mikä? Mikä\nse tuolla kalliolla pilkistelee? Kettu! Kumma, kun uskaltaa päivällä\nnoin julkiselle paikalle. Ja tuolla toinen! Ja kolmas! Ja neljäs! Ai,\nmutta sehän onkin jo talon karjaa... Mitä ne haavin kanssa niityllä?\nKalalampihan siinä, se jota Vihtorin kanssa aloiteltiin. Ja tuommoisen\nporsaan nosti! Ainakin kolmikiloinen vetkahteli verkkopussissa päivää\nvasten... Rannassa rankatteli ankkoja ja hanhia ja muita harmaita ja\nhallavia räpyläjalkoja... Mutta mikä se tuo iso lintu? Lentokone! Sillä\nkäydään aamuisin torilla... Lentokoneella torilla... Eikös autoilla\nenää kuljeta... Ei, viimeinen \"fordi\" vietiin viisikymmentä vuotta\nsitten museoon...\n\n-- Sinäkö istumassa! Nukuitko? Liisa nosti pudonnutta peittoa ja\nistahti viereen.\n\n-- Ei, enhän minä. Nousin vain katsomaan kesää ja painui luomet kiinni.\nVie tämä talteen. Hän antoi shekin Liisalle.\n\n-- Mistä sinä tämän?\n\n-- Äijälä antoi.\n\n-- Lainaksiko?\n\n-- Lainaksi, pyytämättä, kun luuli meidän tarvitsevan.\n\n-- Ihmiset ovat parempia kuin kuoresta näkyy. Liisa pyyhkäisi silmiään\nja vei paperin kaappiin.\n\nHän istahti uudelleen Tuomaan viereen.\n\n-- Näin me tässä ensi kerrankin istuimme! Kummankin mielessä välähti\nvuosientakainen muisto.\n\nOli viimeinen kuulutuspyhä. He olivat käyneet kirkossa. Liisa oli\npoikennut rukinsijaansa katsomaan. Ei mitenkään olisi kehdannut, mutta\nmihinkä kärryiltä pääsi, kun toinen ei päästänyt. Vanhukset olivat\nulkosalla ja kissa kehräsi takkakivellä. Tässä samalla paikalla oli\ntämä keinutuoli. Käsi kädessä oli juostu siihen suoraan, vallaton,\nhullutteleva poika, arka, punasteleva tyttö. Oli keinuttu pitkä aika,\ntunti, ehkä pari. Kuiskimalla oli puhuttu. Oikeastaan vain poika\nkuiski, tyttö kuunteli ja punastui. Poika oli letittänyt tukankin\nuudestaan ja solminut punaisen nauhan rusettisolmuun.\n\nEteisestä kuului keveää varpaan ripsettä. Tuomo pyyhälsi tupaan\npunoittavana ja hengästyneenä.\n\n-- Kesä tulee! Hän tarttui isän käsiin ja kiipesi polvelle.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät?\n\n-- Setä sanoi.\n\n-- Mutta eipä Tuomo tiedä, mistä kesä tulee, järveltä vaiko niityltä?\n\nPoika katsoi kumpaakin silmiin ja mietti hetken.\n\n-- Tietääpäs! Järveltä ja niityltä!\n\n-- Vai kahta tietä, niinpä taitaa tullakin, kyselijät nauroivat.\n\n-- Mutta minkäsnäköinen kolttu sillä on? Sininen vaiko punainen?\n\n-- Sininen ja punainen!\n\nTuulenhenkäys leyhähti, ovestako vai akkunasta? Taisi kummastakin. Ja\nkiuru ja kottarainen vetelivät kilvassa virsiään.\n\nPikku miestä alkoi raukaista. Ruskettunut käsivarsi meni suuhun ja\npää vaipui äidin polvelle kuin tyynylle. Vähitellen sinne enin osa\nkoko miehestä luisui, vain jalat jäivät isän syliin. Kuin välipuu\nparihevosilla, pienemmällä pitempi puoli.\n\nHe katsahtivat toisiinsa. Kesä tulee, heillekin, niityltä ja järveltä.\n\n\n\n"]