[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqA9K2jhNpPgVL5AnE3qoYTz9HeUjEveBX_nIAtGJnOQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2008,"Erään rikoksen varjo","Caine, Hall",1853,1931,"2008-caine-hall-eraan-rikoksen-varjo","2008__Caine_Hall__Erään_rikoksen_varjo",null,"romaani",[14],"rikos",[],"fi",1885,1923,96076,622350,false,59305,[24,25,26,27],"Cumberland (England) -- Fiction","Great Britain -- History -- Charles II, 1660-1685 -- Fiction","Trials (Murder) -- Fiction","Trials (Treason) -- Fiction",[29,30],"Crime, Thrillers and Mystery","Novels","\"Erään rikoksen varjo\" by Sir Hall Caine is a novel written in the early 20th century. Set in the small, isolated village of Wythburn, the story delves into the lives of its inhabitants, particularly focusing on the Ray family—Angus, Mary, and their two sons, Ralph and Willy. The narrative unfolds amidst the backdrop of tension, mystery, and the intrusions of the outside world, leading to events that intertwine the personal and the communal.  The opening of the novel introduces readers to Wythburn and its rugged landscape, alongside an account of the Ray family dynamics. Angus Ray, a dominant figure and successful sheep owner, is contrasted with his gentle wife, Mary, and their sons, who exhibit distinct characteristics. Ralph is headstrong and brave, while Willy is sensitive and dreamy. As the community faces external threats and dramas, the arrival of a mysterious newcomer, James Wilson, sets off a chain of events that hints at deeper intrigues and conflicts—specifically a murder that shakes the village and challenges the bonds of friendship and trust among its people. This initial setup engages readers with a blend of character development and an emerging plot filled with suspense. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Nyman, Väinö",313,"Historiallinen romaani sijoittuu 1600-luvun loppupuolen Englantiin, Cumberlandin vuoristoisiin paimenmaisemiin. Tarina seuraa paimenyhteisöä, jonka elämää varjostavat syytökset murhasta ja maanpetoksesta kuningas Kaarle II:n levottomalla valtakaudella.","Hall Cainen 'Erään rikoksen varjo' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2008. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ERÄÄN RIKOKSEN VARJO\n\nKirj.\n\nHall Caine\n\n\nEnglannin kielestä [The Shadow of a Crime] suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nWYTHBURNIN KAUPUNKI.\n\n\n    Tervaista villaa, tervaista villaa,\n    tervaista villaa on paha kehrätä;\n    senvuoksi karttaa hyvin,\n    karttaa hyvin, karttaa hyvin,\n    ennenkuin aloitat.\n\n                           Vanha laulu.\n\nWythburnin kaupunki sijaitsi Lauvellenin juurella kapeassa laaksossa\nBracken Waterin ylimmäisessä päässä. Kylä oli pieni, mutta väkirikas.\nSiellä asui pääasiallisesti paimenia, joiden laumat kävivät laitumella\nläheisillä kukkuloilla. Talot, joita ei ollut sataakaan, olivat kaikki\nolkikattoisia ja paksuseinäisiä.\n\nKaupungin pohjoispuolella oli lammikko, eräs pitkä säännötön pieni\njärvi, jonka keskipalkoilla vanha roomalainen kivisilta yhdisti\nsen molemmat rannat toisiinsa. Lännessä päin kiemurteli kuoppainen\nratsutie, joka jatkui etelään ja pohjoiseen silmän kantamattomiin.\nTämän tien vieressä puolen penikulman [tarkoitetaan engl. penikulmaa; 1\nengl. penikulma = 1609,3 m] päässä Bracken Waterin eteläisestä päästä\noli parin kukkulan välissä luonnollinen aukko ja sen pohjalla polku,\njota pitkin päästiin kaupunkiin.\n\nLaakson asukkaat sanoivat kumpujen välistä kuilua kaupungin portiksi,\nmutta miksi kuilua sanottiin portiksi ja kylää kaupungiksi, ei\nkukaan voinut sanoa, vaikka ihmiset olivatkin aina käyttäneet näitä\nnimityksiä. Viisaimmatkin pudistivat vakavasti päätään koettaessaan\nselittää vieraille, että porttia pitäisi oikeastaan nimittää\nvahtiportiksi viertotien viereisen tuvan vuoksi. Seudun aikakirjatkaan\neivät tienneet asiasta sen enempää.\n\nNe kukkuloiden miehet ja naiset, jotka asuivat näissä vuorisissa\nseuduissa noin pari sataa vuotta sitten, olivat raakoja sivistymättömiä\nihmisiä. Heitä ympäröivät seudut olivat täynnä kamalia taruja ja useat\nolivat nähneet virvatulten palavan Deer Garth Ghyllissä ja kuulleet\nvalitushuutoja Clarks Loupista.\n\nHe eivät voineet olla vapisematta näistä salaperäisistä seikoista\npuhuttaessa, kun kuu kiersi rataansa synkällä taivaalla ja tuuli ulvoi\ntuvan nurkissa heidän ollessaan kokoontuneina takan ääreen.\n\nHeidän yhteytensä muun suuren maailman kanssa oli hyvin vähäpätöinen.\nRatsastava kulkukauppias oli heidän nopein uutistentuojansa ja\njalkaisin kulkeva rihkamasaksa kertoi heille aina viikon tärkeimmät\ntapahtumat. Viiden penikulman päässä pohjoisessa ratsutien varrella\nsijaitsi heidän Gaskarth-niminen markkinapaikkansa, jonne he veivät\nmyytäviksi villansa ja siitä kudotut kankaansa. Lauvellenin huipulta\nvoivat he katsella niiden laivojen valkoisia purjeita, jotka liukuivat\nleveää Solwaytä alaspäin. Nämä olivatkin ainoat vilahdukset heidän\nvuoriensa ulkopuolella olevasta maailmasta, joka heidän mielestään\ntuntui salaperäiseltä ja kauhistuttavalta.\n\nWythburnin asukkaiden ja ulkopuolisen maailman välillä oli kuitenkin\nvielä eräs side. Kaupungin lammikon pohjoispuolella asui nimittäin\nmuudan perhekunta lammaspaimenia, joita sanottiin Shoulthwaite Mossin\nRayksi. Siihen kuului mies vaimoineen ja kaksi poikaa.\n\nTalon isäntä, Angus Ray, oli jo nuorena saapunut seudulle Cumberlandin\näärimmäisiltä rajamailta. Hän oli melkein jättiläinen kooltaan pitkine\nvoimakkaine jäsenineen ja lihaksineen, jotka muistuttivat pyökin\npahkaisia oksia. Asetuttuaan asumaan Wythburniin hankki hän itselleen\nnopeasti kaikenlaista omaisuutta ja muutamien vuosien kuluttua oli hän\nniiden seutujen suurin lammastenomistaja. Voitiin todellakin sanoa\nonnen suosivan Angus Raytä, ja silloinkin se oli yhtä eittämättömästi\nhänen puolellaan, kun hän sopivaan aikaan rupesi katselemaan itselleen\nemäntää.\n\nMary Rayllä ei näyttänyt olevan montakaan yhteistä ominaisuutta\nmiehensä kanssa. Hänellä ei ollut sitä voimakasta ruumiinrakennetta\neikä tuota joustavaa suloa, mikä on vuoristolaisille ominaista, ja se\njohtui suurimmaksi osaksi niistä olosuhteista, joissa hän nuoruudessaan\noli elänyt. Hän oli muutaman laaksolaisen ainoa lapsi, joka oli\nhankkinut itselleen niin paljon maata, että häntä kotiseudullaan\nsanottiin suureksi maanomistajaksi. Äiti oli kuollut tytön syntyessä,\nja ennenkuin tyttö ehti kasvaa nuoreksi naiseksi, tuli hänen isänsä,\njoka oli mennyt vanhana naimisiin, heikoksi ja kykenemättömäksi työhön.\nHänen kätensä vapisivat kovasti, hänen silmänsä olivat liian heikot ja\nhänen henkeään ahdisti niin kovasti, ettei hän enää uskaltanut lähteä\nvaikeille ja vaarallisille vuoristomatkoille. Senvuoksi ei hän enää\najatellutkaan omaisuutensa kartuttamista, vaan asettui tyynesti asumaan\nCastenandissa sijaitsevalle maatilalleen ja tyytyi niiden sävelien\nsuomaan iloon, joita hän silloin tällöin loihti esille viulustaan,\nsoittimesta, jonka soittamisessa hän jo nuoruudestaan asti oli\nosoittanut jonkinlaista taitoa. Tässä rauhallisessa elämässä oli hänen\ntyttärensä hänen ainoa toverinsa.\n\nWythburnissä ei voitu nähdä mitään sen liikuttavampaa kuin tytön\nhellyys, millä hän koetti lieventää isänsä viimeisiä ikävuosia.\nHän arvasi isänsä toivomukset, ennenkuin ne ehdittiin lausuakaan,\nkesti nurkumatta hänen oikkunsa, lohdutti häntä niissä kuvitelluissa\nsuruissa, jotka ovat joskus ominaisia sen ikäisille, ja voipa hän\nliikuttavan leikillisesti olla yhtyvinään hänen usein uudistuviin\nmielikuvitteluihinsa.\n\nVoidakseen tehdä sen oli hänen luonnollisesti pakko luopua monista\nniissä huvituksista, joista hänen ikäisensä ja -säätyisensä tytöt\ntavallisesti pitävät, vaikka hän ei enää siinä osoittanutkaan\nminkäänlaista näkyvää itseuhrautumista. Hänellä oli monta ihailijaa,\nsillä nuoruudessaan oli hän hyvin kaunis, ja vielä useampia kosioita,\nsillä häntä luultiin rikkaaksi. Mutta ei imartelu eikä todellisen\nintohimon tulisuus näyttäneet vaikuttavan häneen ollenkaan, ja ne,\njotka muka tahtoivat tavata hänen isäänsä jonkun ilmeisen verukkeen\nnojalla saadakseen puhutella häntä, saivat tavallisesti poistua\npääsemättä sen pitemmälle.\n\nHän hymyili ja toivotti jokaisen vertaisensa tervetulleeksi iloisesti\njutellen, ja sen vuoksi ne nuoret laaksolaiset, jotka kosivat häntä\nalhaisista vaikuttimista, sanoivatkin häntä tavallisesti pieneksi\nkeimailijaksi. Ne taasen, jotka pyysivät häntä vaimokseen jalommista\nsyistä, joutuivat toivottomiksi ajatellessaan, että rakkauden myrskyjen\nvienoinkaan puuska tuskin milloinkaan voi rikkoa hänen sydämensä tyyntä\nrauhaa.\n\nMuutamana päivänä kuoli kuitenkin äkkiä vanha maanomistaja eikä hänen\nviulunsa säveleet kaikuneet enää milloinkaan illan hiljaisuudessa\nlaaksossa. Vanha soitin sai riippua keittiössä koskemattomana ja\ntomuisena siinä naulassa, johon hän itse oli sen ripustanut hattunsa\nalle.\n\nKun nyt koko elämä tuntui surevasta tytöstä sanomattoman tyhjältä\nerämaalta, johon ei auringon sädekään pilkistä, ilmestyi Angus Ray\nensimmäisen kerran kosijana Castenandin luona sijaitsevaan taloon,\npuristi tytön käden omaansa ja katsoi häntä tyynesti silmiin. Hän\nsanoi, ettei tyttö voi pitkää aikaa jatkaa yksinäistä turvatonta\nelämäänsä, huomautti, ettei hän saa tehdäkään sitä, vaikka hän voisikin\nja tahtoisikin, ja lopetti pyytäen, että tyttö tulisi hänen luokseen.\n\nHänen sanansa vaikuttivat voimakkaasti kuin magneetti teräkseen. Tyttö\nkatsoi kyynelten sumentamin silmin Anguksen voimakkaihin kasvoihin,\njoiden ankaruutta nyt lievensi jokin tunne, jota ei niissä milloinkaan\nennen oltu huomattu. Kun hän painoi hellästi ja varovaisesti tytön\nrintaansa vasten, vuotivat tytön kimaltelevat kyyneleet nopeasti ja\nkuumina kirkastuneille ja loistaville kasvoille, ja kuin piilottaakseen\nne painoi hän päänsä Anguksen rinnalle.\n\nNiin helposti suoriutui Angus Ray koko kosimisesta.\n\nHeillä oli kaksi poikaa, joista nuorempi muistutti hyvin\npaljon äitiään. Willy Ray ei ollut ainoastaan perinyt äitinsä\nkasvojenpiirteitä, vaan vieläpä hänen luonteensakin. Hänellä oli naisen\npyöreä kaula ja joustavat jäsenet, hieno iho ja kaihoisa ilme lempeissä\nsinisissä silmissään.\n\nKun hänen poskensa vuosien kuluttua peittyivät ohuella kiharalla\nparralla, ei sekään vähentänyt ollenkaan niiden naisellista kauneutta.\nNäytti aivan siltä kuin luonto olisi vielä viime hetkeen saakka aikonut\nhänestä tyttöä. Koulussa oli hän ollut taipuisa ja ahkera oppilas ja\nkuului nyt niihin harvoihin Wythburnin asukkaihin, jotka voivat sanoa\nomaavansa jonkinlaisen sivistyksen.\n\nWillyn vanhempi veli, Ralph, muistutti enemmän isäänsä. Hänellä oli\nisänsä voimakas ja kookas ruumiinrakenne, mutta hän oli perinyt\nmuutamia äitinsäkin ominaisuuksia. Hän ei ollut niin ankara ja\nvaatelias kuin isä, mutta ei myöskään niin hiljainen ja ystävällinen\nkuin äiti. Hän ei ollut lainkaan innostunut lukemiseen, ja vain isän\nvoimakas käsi oli pannut hänet poikasena pelkäämään rangaistuksia,\njotka olisivat seuranneet laiskoittelemista. Rohkeus ja päättäväisyys\nolivat hänen tunnusmerkillisimmät luonteenominaisuutensa.\n\nEräänä päivänä, kun hän muutamien toveriensa kanssa samoili kallioiden\nvälissä, juoksi pieni sokea karitsaraukka määkien heidän sivuitseen\nsuurta korppi-, varis- ja pöllöparvea pakoon. Säälimättömät linnut\nolivat hyökänneet viattoman eläimen kimppuun sen maatessa ja nukkuessa\nmuutaman puun juurella, puhkaisseet sen silmät ja syöneet ne, ja\nnyt kun veri virtasi ammottavista reijistä sen turvalle, raakuivat\nja kirkuivat ne ajaakseen sen ensin jyrkänteen laidalle ja sitten\nkuolemaansa kohti alempaan kuiluun, jossa ne olisivat voineet\nherkutella sen raadolla.\n\nPuolustautuminen näitä julmia lintuja vastaan ei ollut niinkään helppoa\nniiden saaliin läheisyydessä, mutta Ralph juoksi karitsan jälkeen, otti\nsen kiinni ja nosti syliinsä välittämättä omia silmiään uhkaavasta\nvaarasta. Hän heilutti sauvaansa päänsä ympärillä karkoittaen pois\nlinnut, jotka kirkuen lentelivät sinne tänne aikoen hyökätä hänen\nkimppuunsa.\n\nOli luonnollista, että hänen laisestaan pojasta kehittyi kukkuloiden\nparas paimen. Ralph tunsi jokaisen vuoripolun ja jokaisen piilopaikan,\njonne lampaat voivat paeta sadetta ja myrskyä pakoon, ja jokaisen\nketunluolankin. Silloin kun lampaita kerittiin, pestiin ja merkittiin,\noli hän parhaimpien joukossa, ja kun laumojen eläinten lukumäärä oli\nlaskettava, kun ne tuhatpäisissä joukoissa kiiruhtivat portista, oli\nhänen tapanaan laskea ne neljittäin ja kuusittain eikä parittain. Hän\nei ollut niin ylpeä, että hän noissa niin sanotuissa keritsemisjuhlissa\nolisi pysynyt poissa hauskasta kansantanssista, sarasta, vaan otti osaa\nkaikkiin sen vuoroihin sekä ensimmäiseen, toiseen että kolmanteen --\nluontiin, kaiteeseen panemiseen ja kutomiseen.\n\nJa hänen voimakkaan äänensä, johon useimmiten vain kuilujen kaiut\nvastasivat, kuultiin joskus hyräilevän jotakin laulunpätkää kylän\nravintolassa. Mutta Ralph, vaikka hän mielellään näyttikin ottavan\nosaa yleisiin huvituksiin, oli kuitenkin pohjaltaan hyvin vakava,\nmelkeinpä juhlallinen. Hän oli suoraan sanoen raa'an maan raaka poika,\nkovakätinen ja usein karkea puheissaankin ja tietämätön kaikista niistä\nhienouksista, jotka sulostuttavat elämän.\n\nSiihen aikaan kun Ralph saavutti täyden miehuutensa, oli kuninkaan ja\nparlamentin välinen taistelu kiivaimmillaan. Saatiin odottaa kauan\naikaa, ennenkuin huhut tästä taistelusta kantautuivat Wythburniin, ja\nvieläkin useampia viikkoja kului kaupungin asukkaiden keskustellessa\nniistä ymmärtääkseen ne täydellisesti. Kaikkien kummastukseksi ilmaisi\nnuori Ralph Ray aikovansa yhtyä parlamentin joukkoihin niin pian kuin\nsuinkin. Tämä erikoinen mielijohde tuntui aivan uskomattomalta, mutta\nRalph oli tehnyt päätöksensä.\n\nIsä ei sanonut sitä eikä tätä, ei hyvää eikä pahaa poikansa\nsuunnitelmista. Poika oli täysi-ikäinen ja sai ajatella puolestaan.\nMutta sydämensä syvyydessä Angus oli ylpeä poikansa päätöksestä. Ralph\nei ollutkaan mikään hentomielinen narri.\n\nRalphin äiti tuli sitävastoin hyvin pahoilleen, mutta kuten hän kauan\naikaa sitten oli alistunut isän tahtoon, alistui hän nytkin pojan\npyyntöön. Kuluneet vuodet olivat muuttaneet hänen luonteensa yhä\nlempeämmäksi ja kypsyttäneet hänen kasvonsa, jotka nyt olivat punakat\nja pyöreät, vaikkakin ryppyiset. Ihmiset sanoivat hänen näyttävän sitä\nonnellisemmalta ja puhuvan sitä vähemmän, kuta enemmän aikaa kului, ja\nWythburnissä sanottiinkin, ettei Shoulthwaite Mossin emäntä milloinkaan\nvoi olla hymyilemättä eikä sanomatta jokaiselle: \"Jumala siunatkoon\nteitä!\"\n\nHänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä sinä aamuna, jolloin hänen\npoikansa tuli suutelemaan häntä jäähyväisiksi poistuessaan ensimmäisen\nkerran kotoaan, mutta hän kuivasi ne talousesiliinallaan ja lähetti\npojan menemään tavallisella siunauksellaan.\n\nRalph yhtyi siihen armeijaan, jonka Cromwell oli koonnut kuningas\nKaarlea vastaan Dunbarin luo vuonna 1650.\n\nVajaan kolmen vuoden kuluttua sen jälkeen palasi hän jälleen\nWythburniin ja aloitti taasen entisen elämänsä vuorilla. Miliisillä oli\nenää vain vähän tehtävää. Kaarle oli paennut. Pitkä parlamentti oli\nlaskettu hajalle ja Cromwell oli määrätty valtionhoitajaksi.\n\nSotaretki ei ollut muuttanut nuorta puritaania eli \"Pyöreäpäätä\"\nulkonaisesti juuri ollenkaan. Hän oli päässyt leikistä ehein nahoin.\nHän oli kyllä hieman vakavampi, hänen tervehdyksensä ei ollut enää\nniin lämmin ja sydämellinen kuin ennen, ääni oli menettänyt jotakin\niloisesta soinnustaan eikä hänen naurunsakaan ollut enää niin mukaansa\ntempaavaa, vaan hillitympää. Ehkä tämä kaikki johtui vain siitä, että\nelämän vakavuus alkoi painostaa häntä. Muuten hän oli aivan samanlainen\nkuin ennenkin.\n\nTullessaan Wythburniin toi Ralph mukanaan erään itseään paljon\nvanhemman toverin, joka heti jäi asumaan hänen isänsä taloon ja otti\nkuin palvelija osaa perheen miesjäsenten tavallisiin töihin.\n\nTämän miehen ulkomuoto oli kauttaaltaan epäilyttävä ja pahaenteinen\neikä hänen käytöksensäkään poistanut ollenkaan näitä vaikutelmia. Häntä\nsanottiin James Wilsoniksi ja hän oli epäilemättä skotlantilainen,\nvaikka hänellä ei ollutkaan tämän rodun ruumiillisia eikä henkisiä\nominaisuuksia. Hänen paksujen epätasaisten kulmakarvojensa alla olevat\nsilmänsä olivat pienet, vilkuilevat ja valppaat. Ruumiinrakennukseltaan\noli hän pieni ja hento ja nilkutti toista jalkaansa. Hänen äänensä\noli heikko, puoleksi naurava, puoleksi uikuttava, eikä hän juuri\nmilloinkaan katsonut sitä henkilöä silmiin, jonka kanssa hän keskusteli.\n\nHänessä oli jotakin salaperäistä, mitä eivät Mossin asukkaat\nkoettaneetkaan saada selville, eikä Ralphkaan ruvennut selittämään\nWythburnin uutistenonkijoille mitään Wilsonin henkilöllisyydestä eikä\nhänen muistakaan olosuhteistaan; ja kuta enemmän aikaa kului, sitä\nparemmin ruvettiin huomaamaan, että hän tuli hieman levottomaksi, kun\nmiehestä jotakin kysyttiin.\n\nAlussa onnistui Wilson pääsemään melko paljon laakson asukkaiden\nsuosioon; hän koetti puhua mielistelevän lempeästi ja sirotteli\nympärilleen sellaisia imartelevia liukkaita huomautuksia, joita vastaan\neivät nämä vaatimattomat ihmiset kyenneet puolustautumaan. Hän näytti\nolevan ylenmäärin kiitollinen jostakin salaisesta palveluksesta, jonka\nRalph oli tehnyt hänelle, ja silmät maahan luotuina oli hänen tapanaan\nsanoa: \"Jumala tietää, että rakastan tuota kunnon poikaa kuin omaa\nveljeäni.\"\n\nRalph ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin ihailijansa\nveljellisiin huomautuksiin, vaihtoi vain hänen kanssaan sellaisia\nsanoja kuin heidän yhteiset työnsä vaativat. Vanha Angus piti kuitenkin\ntarkemmin silmällä tätä uutta ja odottamatonta perheensä jäsentä.\n\n\"Hän on kelvoton maankiertäjä, jolla on vain paita yllään vaeltaessaan\npaikasta paikkaan\", oli hänen tapanaan sanoa vaimolleen.\n\nWilsonin ruumiilliset puutteet olivat kuin jonkinlaisia vikoja vanhan\nlaaksolaisen mielestä ja hän murahtikin usein, että Wilsonin vanha\nkuivunut iho oli niin ryppyinen kuin hän olisi oma isoisänsä. Eikä hän\nvoinut kärsiä Wilsonin matelevaa mielisteleväisyyttäkään.\n\n\"Tuo matelevainen raukka on niin liukas kuin puron pohjalla\nkiemurteleva ankerias\", sanoi hän, \"ja luullakseni voisi hän ryömiä\nvaikeudetta mutkaisimpaankin kaniinin reikään.\"\n\nEhkä Anguskin tunsi hieman samanlaista vastenmielisyyttä\nskotlantilaisia kohtaan kuin muutkin hänen aikoinaan elävät\nenglantilaiset.\n\n\"Voisin vaikka vannoa, että hän on roisto\", sanoi hän eräänä päivänä.\n\"En uskaltaisi mitenkään uskoa hänelle kupillista hernekeittoakaan,\nellen jo itse ennen olisi syönyt osaani siitä.\"\n\nHuolimatta tästä hänen osakseen perheen isännän puolelta tulleesta\njyrkästä epäluulosta jäi vanha Wilson kuitenkin pitkäksi ajaksi\nShoulthwaite Mossin perheen jäseneksi ja toimitti tehtävänsä\nuskollisesti unhottamatta milloinkaan kiitollisuuden velkaansa.\nIhmiset olivat huomanneet hänen kiihkeän uteliaisuutensa aina silloin\nkun ulkopuolisesta maailmasta saapui jonkunlaisia uutisia laaksoon.\nMutta ei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, ennenkuin\nmuudan kulkukauppias toi kylään sellaisen hämmästyttävän tiedon, että\nvaltionhoitaja oli kuollut. Perhe istui juuri syömässä aamiaista vanhan\ntalon keittiössä, kun tämä hidas Merkuriuksen sanansaattaja saapui\nja ilmoitti edellä kerrotun uutisen. Wilson käsitti heti kummallisen\nteräväjärkisesti tämän kuolemantapauksen merkityksen.\n\n\"Toittepa todellakin tänään tärkeitä uutisia, ystäväni\", änkytti hän\nhuomattavan harrastavasti koettaen salata, hermostuneisuuttaan.\n\n\"Niin, vanhus on nyt kuollut\", sanoi kauppias niin vakavasti kuin\nhänen tärkeä uutisensa vaati. \"Luullakseni tehdään hänen pojastaan,\nRichardista, nyt valtionhoitaja\", hän lisäsi.\n\n\"Tuo samainen Richard on hyvin ylimielinen henkilö\", vastasi Wilson.\n\"Otaksun nuoren Kaarlen piankin saavan oikeutensa takaisin ja silloin\nsaa moni joukostamme yrittää hauskaa sotatanssia. Olemme viettäneet\nelojuhlaa jo tarpeeksi kauan. Uutisenne, että vanha korppi on nyt\nkuollut, oli todellakin mainio, ystäväni.\"\n\nWilsonin ei oltu milloinkaan ennen kuultu puhuvan niin paljon eikä\nniin kiihkeästi. Hän oli niin hermostunut, ettei hän voinut istua\npaikoillaan, vaan nousi seisoalleen ja alkoi kävellä sinne tänne\nlattialla.\n\n\"Mitä te siinä kävellä venkailette?\" kysyi Angus hämmästyneenä. \"Tehän\nnuuskitte kuin sika lunta.\"\n\nSilloin Wilsonin silmien pahansuopa ilme, minkä hän tähän saakka oli\npitänyt kurissa, näytti äkkiä leimahtavan liekkiin ja hän kääntyi\nkiivaasti isäntäänsä päin kuin vastatakseen ivalla ivaan. Mutta hän\nhillitsi itsensä, otti hattunsa ja läksi ovea kohti.\n\n\"Älkää vilkuilko minuun noin vihaisesti\", huusi Angus hänen jälkeensä,\n\"tahi muuten saatte nähdä, että paiskaan oveni kiinni nenänne edessä!\"\n\nWilson oli kuitenkin jo poistunut pihalle ja kääntyen poikiinsa päin\njatkoi Angus:\n\n\"Näittekö, miten tuo raukka niiskautti nenäänsä, kun kauppias kertoi\nCromwellin kuolleen?\"\n\nOli ilmeistä, että piakkoin saataisiin kuulla jotakin enemmän rengin\nyksityisistä asioista. Kulkukauppias teki vaikeudetta sellaisen\njohtopäätöksen, että Wilson on jokin salainen vakooja, tasavallan\nvalepukuun pukeutunut vihollinen, ehkä karkoitetun kuningassuvun\nsalainen kannattaja ja kaiken lisäksi vielä kiihkeä katolilainenkin.\n\nRouva Rayn lempeät kasvot pysyivät yhtä tyyninä, sillä hän oli aivan\nvarma siitä, ettei miesraukka tarkoittanut mitään pahaa. Ralph oli yhtä\nvaitelias kuin ennenkin, vaikka hän näyttikin levottomalta, ja kun hän\nhetkisen kuluttua nousi pöydästä, meni hän etsimään miestä, jonka hän\noli tuonut isänsä taloon, mutta joka nyt näytti rupeavan häiritsemään\nperheen rauhaa.\n\nJonkun ajan kuluttua tämän tapauksista rikkaan aamun jälkeen sattui\nRalph kuulemaan, kuinka hänen isänsä ja Wilson kiihkeästi riitelivät\naidan takana. Hän ei kyllä saanut selville mistä oli kysymys, vaikka\nhän kuulikin, että Angus Ray oli suunniltaan vihasta. Hän sanoi\nWilsonin uhanneen häntä tahi ainakin hänen omaa lihaansa ja vertansa ja\nkielsi Wilsonia milloinkaan enää näyttäytymästä Shoulthwaite Mossissa.\n\n\"Jos hän vain uskaltaa kerrankaan vielä pistää nenäänsä tänne\", sanoi\nlaaksolainen leimuavin silmin, \"viruttelen häntä purossa, kunnes hän on\nmärkä kuin lionnut säkki!\"\n\nHän ei ollut vielä niin vanha, ettei hän olisi jaksanut täyttää\nuhkaustaan. Hänen suuri ruumiinsa näytti voimakkaammalta nyt\nkuudenkymmenen vanhana kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja hänen\nkasvonsa pitkine tasaiseksi leikattuine harmaine partoineen näyttivät\nankarammilta kangaslakin varjossa kuin milloinkaan ennen. Wilsonia ei\nkuitenkaan kuulunut takaisin eikä uhatusta kastelemisesta niin ollen\ntullutkaan mitään.\n\nMutta kummallinen pieni skotlantilainen ei poistunutkaan Whytburnin\nseuduilta, vaan asettui asumaan kyläräätälin luo Forssineen\nShoulthwaite Mossin läheisyyteen. Räätäli, Simeon Stagg, sai\ntietysti elää säälittävässä köyhyydessä asuessaan seudulla, jossa\npaimenten kotikutoisesta kankaasta valmistetut nutut kestivät melkein\nihmisiän. Hän olisi ollut yhtä yksinäinen kuin köyhäkin, ellei hänen\nyhdeksäntoistavuotias tyttärensä, Rotha, olisi hoitanut hänen pientä\nkotiaan tyytyen elämään köyhyydessä, vaikka olisi saanut nauttia\nrikkaampien kotien mukavuuksista jossakin muualla.\n\n\"Vanha isäsi on sinulle vain vaivaksi ja vastukseksi, tyttöseni\", sanoi\nSim tavallisesti valittaen. \"Silloin vasta muuttuu elämäsi helpommaksi,\nkun saat muuttaa ylleni viimeisen puhtaan paidan ja viedä minut\nkirkkomaahan lepäämään\", lisäsi pieni mies nenäänsä nyyhkyttäen.\n\n\"Hiljaa, isäkulta\", vastasi tyttö silloin peittäen hänen suunsa\nleikillisesti kädellään. \"Saatpa nähdä, että kaikki muuttuu vielä\nhyväksi.\"\n\nSim oli kovasti velkaantunut ja se vaivasi hänen mieltään. Hän oli aina\nollut surkuteltava olento eikä hän milloinkaan ollut kerskailevasti\nlörpötellyt virkaveljiensä tapaan. Senvuoksi ei hänestä pidettykään\nWythburnissä, jonka asukkaista vain harvat, niin, tuskinpa kukaan,\nkävivät hänen luonaan.\n\nViime aikoina näyttivät hänen huolensa ajavan hänet pitkille öisille\nkävelyretkille. Niin kauan kuin päivää riitti, olivat hänen ajatuksensa\nkiintyneet työhön, mutta pimeän tultua ei hän voinut karkoittaa\nahdistavia ajatuksia mielestään, vaan käveli teillä ja kujanteilla\nkoettaen miettiä muita asioita.\n\nTämän miehen kotiin muutti Wilson sen jälkeen kuin hänet karkoitettiin\nShoulthwaite Mossista. Jörö skotlantilainen oli tietysti tervetullut,\nvaikkakaan ei mikään mieleinen vieras, kun hän saapui vuokralaisena\nrahoineen taloon, jossa köyhyys itse näytti isännöivän. Vanha Wilson\nei ollut valinnut räätälin taloa kodikseen senvuoksi, että hän olisi\nluullut siellä saavansa nauttia jonkinlaisista mukavuuksista. Hänellä\noli omat syynsä, miksi hän ei halunnut poistua Wythburnistä sen jälkeen\nkuin Angus Ray oli ajanut hänet muitta mutkitta pellolle.\n\n\"Pienenkin pensaan juurella on ihminen paremmin turvassa kuin aivan\ntaivasalla\", oli hänen tapansa sanoa, ja sellaisen suojan tarjosikin\nräätälin talo hänelle eikä hän muuta nykyisin näyttänyt kaipaavankaan.\n\nWilson ei ehtinyt asua pitkää aikaa räätälin kodissa, ennenkuin Simiä\nnäyttivät rupeavan vaivaamaan uudet huolet, joiden esineenä oli\nhänen uusi vuokralaisensa, Wilsonin käyttäytyminen oli viime aikoina\nhuomattavasti muuttunut. Hänen entinen liukkautensa ja orjamainen\nmielisteleväisyytensä olivat hävinneet kokonaan, ja hän oli nyt\npuheissaan yhtä katkera kuin hän ennen oli ollut rauhaa rakastava.\nSimiä ja hänen todellisia tahi kuviteltuja huoliaan kohtaan ei hän\nnäyttänyt haluavan osoittaa minkäänlaista myötämielisyyttä.\n\n\"No, no, sinun pitää tyyntyä ja kärsiä köyhyyttä edelleenkin, kuten\nmuinoin Jobinkin äitineen\", sanoi hän. \"Sellainen, jolla ei ole varoja\nhanhien elättämiseen, saa tyytyä hanhen poikasiin.\"\n\nSim oli velkaa isännälleen vuokransakin, ja ajatus, että hänet joskus\nvielä häädetään pois pienestä asunnostaan, vaivasi häntä yöt päivät.\nIhmiset luulivat hänen tulevan lopulta hulluksi senvuoksi. Simin huolet\neivät siitä huolimatta olleet sen vähäisemmät, vaikka niiden syy ei\nollutkaan sen kummempi.\n\n\"Tuki nyt jo lörpöttelevä suusi!\" huudahti Wilson eräänä päivänä.\n\"Vaikka et voikaan hekumoida yltäkylläisyydessä, ei sinun silti\ntarvitse kuvitella kuolevasi nälkään.\"\n\nMutta kuinka sattuvia muutamat skotlantilaisen huomautukset joskus\nolivatkin, oli luonnollista, että laaksolaiset rupesivat ihmettelemään\nhänen käytöksensä muuttumista. Nämä hyvät ihmiset rupesivat kovasti\nkummastelemaan, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Sen alla täytyi\nvarmasti piillä jotakin.\n\nWilsonin huomautukset olivat silloin erittäinkin ilkeitä, kun hän\nsuuntasi ne niitä ihmisraukkoja kohtaan, joiden luona hän asui ja jotka\nolivat suuresti riippuvaisia hänen säälistään, koska hän tiesi olevansa\nhyvin välttämätön heidän toimeentulolleen. Kun Wilson kerran palasi\nkotiin päivän kestäneeltä matkaltaan, näki hän Simin tyttären itkevän\ntakan luona.\n\n\"Mikä nyt on hätänä?\" kysyi hän. \"Eikö sinulla ole luita\nkaalikeitossasi?\"\n\nRotha ilmoitti hänelle viittauksella, että hänen illallisensa on valmis.\n\n\"Sinä lutka!\" huudahti Wilson kimeällä äänellään \"Kuinka kauan aiot\nitkeä vollottaa siinä? Naisen itkun katseleminen ei todellakaan ole sen\nhuvittavampaa kuin hanhiparven kaakattamisen kuunteleminen.\"\n\nRalph Ray tuli seuraavana aamuna käymään räätälin asunnossa ja näki\nSimin olevan aivan suunniltaan vihasta ja surusta sen raa'an kohtelun\nvuoksi, mikä oi tullut Rothan osaksi Wilsonin puolelta. Niin kauan\nkuin skotlantilaisen ilkeät huomautukset olivat kohdistuneet Simiin\nitseensä, oli hän sietänyt ne koettamattakaan vastata niihin, vaikka ne\nolivatkin kaivelleet hänen mieltään, mutta nyt kun hänen tyttärensä oli\njoutunut niiden esineeksi, oli hän syvästi liikutettu. \"Istuin tuossa!\"\nhuudahti hän huohottaen kiihkosta, \"niin juuri tuossa, minä vaivainen\nolento ja kuuntelin, kuinka tuo kurja roisto sätti tytärtäni. En ole\nmikään rohkea mies, Ralph, vaan pikemminkin pelkuri raukka, mutta\nei paljon puuttunut, etten tarttunut hänen tuolla nurkassa olevaan\nvarstaansa ja löylyyttänyt häntä kelpolailla, niin, olisinpa melkein\nvoinut tappaakin hänet. Mutta olen varmaankin niin suuri raukka, etten\nuskaltanut.\"\n\nRalph rauhoitti häntä niin hyvin kuin voi ja pyysi häntä jättämään\nasian hänen huolekseen. Hän olikin ehkä Simin ainoa ystävä. Usein sivu\nmennessään pistäytyi hän räätälin luokse, kun hän aamuisin oli menossa\nlaitumilleen. Ihmiset sanoivat Simin olevan kiitollisuuden velassa\nRalphille oleellisemmistakin ystävyyden osoituksista kuin paljaasta\nmyötätunnosta. Kun nyt Sim voi luottaa voimakkaan ja rohkean ystävänsä\nlupaukseen, menetti hän kaiken miehuutensa ja itki. Ralph ei saattanut\nliikutuksetta katsella pienen miesraukan surua, vaan puristi hänen\nkätensä omiinsa ja tunsi kuumien kyynelten valuvan niille.\n\nKun nuori laaksolainen oli sinä aamuna poistumaisillaan räätälin\ntuvasta, tapasi hän portailla keskustelun esineen, joka juuri oli\ntulossa tupaan. Tarttuen häntä tyynesti mutta lujasti kaulukseen työnsi\nhän miehen muutamia askelia taaksepäin.\n\nSim oli hypännyt seisoalleen istuimeltaan ja tirkisteli nyt heihin\ninnokkaasti ikkunasta. Mutta Ralph ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa\nhänen vuokralaiselleen. Hän sanoi vain korostavasti muutamia hyvin\nvalittuja sanoja, joita ei räätäli kuitenkaan voinut kuulla. Wilson\nei näyttänyt vastaavan mitään, ja irroittaen otteensa läksi Ralph\njatkamaan tyynesti matkaansa. Wilson oli aivan kalpea raivosta\ntullessaan tupaan ja hän mumisi kuin itsekseen:\n\n\"Luullakseni voimme piakkoin selvittää välimme, poikaseni. Suuri kumous\non alkanut eivätkä sinun tulta leimuavat silmäsi voi nylkeä minua.\nCromwellinne on nyt poissa ja kaikki petturit saavat piakkoin killua\nhirressä.\"\n\nMillainen skotlantilaisen salaisuus sitten lienee ollutkaan, ilmeistä\noli, että Simeon Stagg oli saanut jonkinlaista vihiä siitä, vaikka\nhän ei siitä milloinkaan maininnut sanaakaan. Hän päinvastoin karttoi\nnähtävällä levottomuudella kaikkia vuokralaistaan koskevia kysymyksiä.\n\nKaikki olivat kuitenkin aivan varmoja siitä, että hän jollakin tavoin\noli saanut selvän Wilsonin luonteen pimeistäkin puolista. Ei kukaan\nihminen voinut varmasti sanoa, miten Wilson ansaitsi toimeentulonsa.\nSkotlantilainen ei ollut Wythburnin ympäristössä asuvien\nmaanviljelijäin eikä paimenten palveluksessa eikä hänellä itselläänkään\nollut ainoatakaan lammasta. Hän läksi tavallisesti varhain kotoa ja\npalasi takaisin myöhään illalla, suunnaten kulkunsa melkein aina\nGaskarthia kohti. Kerran nousi hän aamun ruvetessa sarastamaan, heitti\nvarstan olalleen ja sanoi viipyvänsä poissa kokonaisen viikon. Seuraava\nviikko olikin hyvin rauhallinen Fornsidessä sijaitsevan pienen tuvan\nasukkaille.\n\nSimin tytär, Rotha, oli tähän aikaan melkein alituisesti työssä\nShoulthwaite Mossissa, jossa häntä todellakin kohdeltiin niin\nsydämellisesti kuin hän olisi kuulunut perheeseen. Vanha Angus ei ollut\nollenkaan myötätuntoinen tytön isälle, mutta hän piti Rothasta hänen\niloisuutensa, miellyttäväisyytensä eikä vähimmin hänen kätevyytensä\nvuoksi. Hän osasi lypsää ja kirnuta, leipoa ja panna juomaa.\nSellaisista nuorista naisista piti Angus enemmän kuin muista.\n\n\"Rotha on oikein sydämellinen tyttö\", sanoi hän kuullessaan, miten\nRotha lauleskeli työskennellessään maitokamarissa.\n\nShoulthwaiten emäntä näytti rakastavan kaikkia ihmisiä, mutta hän oli\nvarannut sydämessään erityisiä nurkkia lemmikeilleen, joihin Rothakin\nkuului.\n\n\"Ansaitseeko tytön isä niin huonosti, että hänen on pakko pitää tuota\näreää maankiertäjää luonaan?\" kysyi vanha laaksolainen eräänä päivänä.\n\nHän puhui nyt Wilsonista ensi kerran uittamisuhkauksensa jälkeen. Kun\nhänelle kerrottiin Wilsonin raa'asta käyttäytymisestä Rothaa kohtaan,\nsanoi hän vain: \"Muudan vanha sananlasku sanoo: 'Arasta kissastakin voi\nkehittyä rohkea rotta.'\" Sen jälkeen ei hänen kuultu puhuvan Wilsonista\nenää mitään.\n\nLuonto näytti oikeastaan tahtoneen luoda Rothasta hilpeän ja iloisen\ntytön, vaikka se oli kutonut tummempiakin lankoja hänen valoisaan\nluonteeseensa. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänen pieni päänsä oli\nmelkein lumoavan kaunis. Kun hän lypsi, kirnusi tahi leipoi, kuultiin\nhänen tavallisesti lauleskelevan mielilauluaan:\n\n    \"Vie veikkonen kaunis tää nokkani,\n    jolla ohria poimiskelen,\n    ett' torven siit' herttua Hamiltoni\n    vois tehdä itselleen.\"\n\n\"Satakielellä on hilpeä tulkki\", sanoi Willy Ray nojautuen\nsivumennessään hetkiseksi maitokamarin ovenpieleen. Rotha siellä\nvain lauloi, kun hän valkoinen esiliina yllään ja hihat käärittyinä\nkyynärpäiden yläpuolelle punnitsi viimeisestä kirnuuksesta saatuja\nvoipalasia ja merkitsi palaset vanhalla kömpelöllä merkillä. Tyttö\ntaivutti päänsä ja punastui kuullessaan Willyn sanat. Viime aikoina\noli hän tullut sellaiseksi, ettei hän voinut enää mitenkään katsoa\nnuorukaista silmiin. Willy ei sanonut enää mitään, punastui vain\nkovasti poistuessaan.\n\nRalphia kohtaan käyttäytyi Rotha aivan eri tavalla. Hän puhutteli\ntyttöä hyvin harvoin, mutta kun hän sattui sen tekemään, katsoi tyttö\nhäntä aina ujostelematta silmiin. Jos Rotha tapasi hänet pihalla,\nkuten joskus tapahtui, kun hän haki vettä lähteestä, nosti Ralph\ntavallisesti voimakkailla käsillään vesisangot veräjän yli hänelle, ja\nsilloin tuntui tytöstä aina siltä kuin hänen äänensä olisi kuulostanut\nlempeämmältä.\n\n\"Minusta näyttää\", sanoi rouva Ray miehelleen eräänä päivänä\nkehrätessään Shoulthwaite Mossin keittiössä pysäyttäen rukin rattaan\nja sivellen sormillaan villaa, \"minusta näyttää, että Willy pitää\ntavallista enemmän räätälin kauniista tytöstä.\"\n\n\"Entä Ralph sitten?\" kysyi Angus.\n\n\n\n\nII.\n\nÖINEN RIKOS.\n\n\nSamana iltana, jolloin vanhan Wilsonin luultiin palaavan takaisin\nFornsideen, poikkesi Ralph Ray räätälin tupaan. Sim näytti olevan\nenemmän huolissaan kuin milloinkaan ennen, jos nyt sellainen oli\nmahdollista. Näytti aivan siltä kuin naapurien synkät ennustukset\nolisivat todellakin olleet toteutumaisillaan, sillä Sim oli\nkieltämättä menettämäisillään järkensä. Hänen tuijottavat silmänsä\nja hajamielinen levoton käyttäytymisensä, kun hän käveli pienessä\ntyöhuoneessaan edestakaisin istuutuen silloin tällöin, mutta nousten\ntaasen aloittaakseen jälleen kulkemisensa, ilmaisivat sen. Hän kokosi\ntyökalunsa yhteen kasaan, mutta levitti ne heti jälleen purkaen koko\najan suustaan oikullisia lauseita, jotka joskus olivat aivan asiaan\nkuulumattomia, mutta joskus taasen tavattoman sattuvia. Kaikki tämä,\nvaikka ei sitä voitu sanoakaan muuksi kuin liioitteluksi, näytti\nviittaavan alkavaan mielipuolisuuteen.\n\nIsäntä oli tänä aamuna vaatinut häneltä vuokraa, jota ei pitkiin\naikoihin oltu maksettu. Hän ei ollut suostunut minkäänlaisiin\nsovitteluihin. Sim nauroi kertoessaan tämän Ralphille, mutta hänen\nnaurunsa oli niin synkkää, ettei siinä ollut minkäänlaista iloa. Ralph\nolisi mieluummin kuunnellut hänen valituksiaan ja verukkeitaan, joilla\nhän tavallisesti kestitsi vieraitaan.\n\n\"Ette jää kodittomaksi, Sim, vaikka pahinkin sattuisi tapahtumaan\",\nsanoi hän.\n\n\"Kodittomaksiko? Eikö mitä!\" ja pieni mies nauroi jälleen.\n\nRalph tuli levottomaksi, sillä tämä muutos ei ennustanut hyvää. Rotha\noli istunut ikkunan vieressä kehrätessään voidakseen käyttää hyödykseen\nviimeistäkin päivänvalon pilkahdusta, ja vaikka olikin hämärä, näki\nRalph kuitenkin hänen silmiensä olevan täynnä kyyneliä. Hetkisen\nkuluttua Rotha nousi poistuen huoneesta.\n\n\"Sitä ei minun tarvitse ollenkaan pelätä, että kuolen nälkään\",\nsanoi Sim. \"Ei sinnepäinkään\", lisäsi hän hymyillen tyytyväisesti ja\nvakuuttavasti.\n\n\"Jumala sen estäköön!\" huudahti Ralph. \"Asianne korjautuvat kyllä\nvielä. Olette vain joutunut tilapäisiin vaikeuksiin.\"\n\n\"Niinkö luulet?\" vastasi räätäli kohauttaen hartioitaan kuin häntä\nolisi värisyttänyt.\n\n\"Ja sanotaanhan\", jatkoi Ralph, \"että kuorma tuntuu aina raskaammalta\nlopussa.\"\n\n\"Mutta sanoohan toinen sananlasku\", vastasi Sim, \"että vaihdos tuntuu\nikävältä, vaikka hyppääkin vain vuoteestaan puroon.\"\n\nRäätäli purskahti nyt äänekkääseen nauruun, mutta keskeytti sen niin\näkkiä, että se oli melkein hämmästyttävää. Pila kuulosti hirveältä\nhänen huuliltaan.\n\n\"Sanoit kuorman tuntuvan aina raskaimmalta lopussa\", sanoi hän tullen\nRalphin luo, joka oli sekä hämmästynyt että suruissaan. \"Kuormani ei\nkevene milloinkaan. Maailmassa on muutamia, jotka saavat taistella\naina vaikeuksia vastaan. Eilen aamulla oli ilma sateinen ja kylmä,\nniin, sinähän muistat itsekin, miten kylmä siellä oli. No niin, Rotha\noli tuskin ennättänyt lähteä, kun oveeni koputettiin, ja arvaapa\nkuka seisoi portailla. Muudan nainen, joka näytti nälkäiseltä ja\nitkettyneeltä. Joku oli varmaan sanonut häntä joskus kauniiksikin.\nHän oli tuskin omaa tytärtäni vanhempi, mutta hänen rinnallaan lepäsi\nkuitenkin pieni heikko lapsiraukka ja toinen pienokainen seisoi hänen\nvieressään. Nainen oli märkä ja kylmissään ja pyysi suojaa itselleen ja\nlapsilleen -- suojaa ja lepoa\", toisti räätäli hiljempaa kuin mumisten\nitsekseen. \"Suojaa ja lepoa -- minulta!\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Ralph kiinnittämättä huomiotaan Simin muminaan.\n\n\"Sittenkö?\" toisti Sim kuin hän olisi luullut Ralphin voivan arvata\njatkon.\n\n\"Oliko naisraukka häädetty kodistaan?\"\n\n\"Oli ja paljon pahempaakin vielä\", sanoi pieni räätäli vapisten\nmielenliikutuksesta. \"Etkö tiedäkään, että kuningas on saanut jälleen\noikeutensa takaisin?\" lisäsi hän niin katkeran ivallisesti kuin suinkin.\n\n\"Olisi voinut käydä huonomminkin\", vastasi Ralph; \"mutta mitä se tähän\nkuuluu?\"\n\n\"Mitäkö?\" sanoi Sim melkein huutaen. \"Etkö ymmärrä, että nyt jokainen\nmies, joka kahdeksan vuotta sitten taisteli tasavaltalaisten\narmeijassa, ammutaan ehkä vakoojana. Etkö ole kuullutkaan sitä,\npoikaseni?\" Ja pieni mies tarttui melkein kiihkeästi Ralphin olkapäihin\nja katsoi häntä silmiin.\n\nNuoren laaksolaisen kasvot värähtelivät hetkisen, mutta sitä kesti vain\nniin vähän aikaa, että Sim ehti huomata sen, ja sitten palasi entinen\ntyyneys niihin takaisin.\n\n\"Mutta kuinka tuon naisraukan ja hänen lastensa laita oikeastaan\nolikaan?\" kysyi hän rauhallisesti.\n\n\"Hänen miehensä, muudan vanha puritaani, oli lähtenyt\nvangitsemismääräystä pakoon. Nainen oli sitten häädetty maantielle\nlapsineen ja kaikkine omaisuuksineen. Hänen vanha äitinsä oli kuollut\nviluun ensimmäisenä katkerana yönä ja sen jälkeen oli nainen kulkenut\npari viikkoa yhtämittaa lapsineen ja elänyt taivas tietää millä.\"\n\nRalph näytti nyt ymmärtävän ystävässään tapahtuneen suuren muutoksen,\nvaikka hänestä tuntuikin mahdottomalta, että vain pelko hänen\nturvallisuudestaan oli lisännyt Simin toivottomuutta niin, että sitä\nvoitiin sanoa mielipuolisuudeksi.\n\n\"Oletko kuullut Wilsonista mitään?\" kysyi hän hetkisen kuluttua.\n\nRäätäli säpsähti kuullessaan nimen.\n\n\"En tiedä hänestä mitään, en kerrassaan mitään!\" vastasi hän kuin hän\nolisi tahtonut saada toisen uskomaan jotakin sellaista, mitä ei kukaan\nollut epäillytkään.\n\n\"Aikoiko hän palata tänä iltana takaisin tänne Fornsideen, Sim?\"\n\n\"Niin hän ainakin sanoi.\"\n\n\"Mitä luulette hänen toimittaneen Gaskarthissa?\"\n\n\"En tiedä, en tiedä mitään, en todellakaan!\"\n\nRalph oli nyt aivan varma asiasta. Sim oli liian innokas kieltämään\nkaikki tietonsa vuokralaisensa toiminnasta. Hän ei halunnut tunnustaa,\nettä heidän äskeinen ja nykyinen puheenaiheensa olivat jollakin tavoin\nyhteydessä keskenään.\n\nIlta oli saapunut ja huone oli pimeä, paitsi avonaisessa takassa\nkytevää pientä tulta. Nuori laaksolainen katsoi kauan siihen, hänen\nrintansa kohoili mielenliikutuksesta ja ensi kerran täyttyivät hänen\nsilmänsä suurilla kyynelillä sen jälkeen kuin hän oli kasvanut mieheksi.\n\nAsian täytyi sittenkin olla niin Tämä avuton miesraukka, joka oli\nkärsinyt niin paljon vaikeuksia ja kestänyt ne, oli nyt melkein\nsuunniltaan kauhusta pelätessään sitä onnettomuutta, joka uhkasi\nhänen ystäväänsä. Tiesikö hän enemmän kuin mitä hän oli kertonut?\nMutta sitä oli turha kysyäkään. Aikoiko hän ryhtyä johonkin? Ralph\nkatsahti pieneen mieheen, joka näytti todellakin hyvin masentuneelta,\nkuten hän itse oli sanonutkin. Ei, äskeinen ajatus tuntui hänestä nyt\nluonnottomalta. Nuorukainen nousi mennäkseen; hän ei voinut puhua,\ntarttui vain Simin käteen puristaen sen omaansa. Sitten kumartui hän ja\nsuuteli ystäväänsä poskelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna heti auringonnousun jälkeen oli koko Wythburn\nliikkeellä. Ihmiset juoksivat ovelta ovelle ja koputtivat hereille ne\nmuutamat, jotka vielä nukkuivat. Miesten äänet kuulostivat käheiltä\nvarhaisen aamun sumussa ja naiset taivuttivat päänsä yhteen ja\nkeskustelivat kuiskaillen.\n\nTuntia tahi paria myöhemmin saapui kolme ratsastajaa kylän ravintolan\nedustalle. Sisällä huoneissa vallitsi tulinen kiire ja paljon poikia\noli kokoutunut ryhmiin ulkopuolelle. Jotakin kauheata oli tapahtunut\nyöllä. Mutta mitä?\n\nWilly Ray, joka varhain aamulla oli poistunut kotoaan, palasi\nhuohottaen ja punaisin poskin Shoulthwaite Mossiin takaisin. Ralph\nja äiti istuivat juuri aamiaispöydässä. Hänen isänsä, joka oli ollut\ntorilla edellisenä päivänä, ei ollut vielä noussut.\n\n\"Hirveää, hirveää!\" huudahti Willy. \"Vanha Wilson on kuollut. Ihmiset\nolivat löytäneet hänen ruumiinsa ojasta Smeathwaiten ja Fornsiden\nväliltä, joku on varmasti murhannut hänet anastaakseen hänen\nviikkopalkkansa, koska hänellä ei ollut ollut kolikkoakaan taskussaan.\"\n\n\"Taivas meitä varjelkoon!\" huudahti rouva Ray. \"Tappaa nyt mies\nviikkopalkan takia.\" Ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta hän\nhämmästyksissään oli noussut seisoalleen.\n\n\"He ovat vieneet hänen ruumiinsa Punaiseen Leijonaan ja\noikeudenpalvelija on jo tullut tänne Gaskarthista.\"\n\nWillyn koko ruumis vapisi.\n\nRalph nousi pöydästä kuin huumautuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan\notti hattunsa ja poistui pihalle. Willy katsoi hänen jälkeensä ja näki\nhänen lähtevän Fornsideen päin.\n\nKun hän saapui sinne, huomasi hän ihmisten ympäröineen pienen tuvan\nkokonaan. Kuistin ympärillä oli paljon naisia ja poikia, jotka\nkoettivat tirkistellä sisään ikkunoista. Ralph tunkeutui joukon läpi\nja meni sisään. Gaskarthista tulleet miehet ja useat muut olivat\nkokoutuneet keittiöön. Muutamalla tuolilla kylmän takan vieressä, jossa\nei ollut ollut tulta senjälkeen kuin hän viimeksi oli ollut siellä,\nistui Sim lasimaisin tuijottavin silmin. Hänen kaulansa oli paljas ja\nvaatteet olivat epäjärjestyksessä. Hänen takanaan seisoi Rotha, joka\noli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan. Simin pitkät laihat sormet\npuristivat Rothan ristissä olevia käsiä kuin ruuvipihdit.\n\n\"Teidän pitää tulla mukaamme\", sanoi muudan vieras mies räätälille. Hän\noli piirin rauhantuomari ja oikeudenpalvelija.\n\nSim ei vastannut mitään eikä liikahtanutkaan. Sitten nuoren tytön ääni\nrikkoi painostavan hiljaisuuden.\n\n\"Tule, isä; menkäämme!\"\n\nSim nousi kuultuaan sen ja käveli kuin unissaan. Ralph tarttui hänen\nkäsivarteensa ja kun ihmiset tunkeutuivat liian lähelle, työnsi hän\nheidät syrjään mennessään pihalle.\n\nIhmiset suuntasivat matkansa harmaassa aamusumussa sitä paikkaa\nkohti, jonne kuollut oli viety. Simiä aiottiin syyttää, rikoksesta.\nSittenkuin oli suoriuduttu alustavista toimenpiteistä, kutsuttiin\ntodistajat sisään. Murhan tapahtuessa ei paikalla ollut ollut ketään.\nMuudan työmies oli löytänyt murhatun ruumiin. Pään alla oli ollut suuri\nterävä kivi ja kuolema näytti aiheutuneen pääkallon halkeamisesta, joka\ntaasen oli johtunut raskaasta kaatumisesta. Ruumiissa ei nähty lyönnin\nmerkkiäkään.\n\nSimiä vastaan esiintuodut todistukset olivat hyvin painavia. Vanhan\nWilsonin oli nähty kulkevan Smeathwaiten läpi heti pimeän tultua ja\nhän oli nähtävästi ollut matkalla asuntoonsa räätälin tupaan. Ihmiset\nolivat nähneet Siminkin olevan liikkeellä meikein samaan aikaan. Tämä\nei vielä ollut mitään vaarallista, mutta silloin ilmestyi Simin tuvan\nomistajakin todistajaksi. Hän sanoi olleensa Simin luona eilen aamulla\nvaatimassa vuokraansa, mutta ei ollut onnistunut aikeessaan. Myöhään\neilen illalla oli Sim koputtanut hänen oveensa ja antanut hänelle rahat.\n\n\"Kysyessäni häneltä, mistä hän tulee niin myöhään\", sanoi mies,\n\"tuijotti hän vain minuun kuin mieletön eikä puhunut mitään.\"\n\n\"Minkä näköinen hän oli?\"\n\n\"Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hän katsoi alituisesti\ntaakseen.\"\n\nNyt kuultiin ympärille kokoutuneiden mumisevan jotakin. Simin\nsyyllisyyttä ei voitu enää epäilläkään.\n\nTätä seuranneen lyhyen väliajan kuluessa lähestyi Ralph rauhantuomaria.\nHän näytti hyvin liikutetulta ja kysyi, saisiko hän tehdä todistajille\nmuutamia kysymyksiä. Kyllä. Sellainen ei ollut kyllä oikein sääntöjen\nmukaista, mutta hänelle suotiin kuitenkin se oikeus. Silloin kyseli\nhän tarkasti sen haavan laatua, jonka sanottiin aiheuttaneen kuoleman.\nSaatuaan tietää sen tahtoi hän saada tarkan selostuksen kivestäkin,\njolla kuolleen pää oli levännyt.\n\nSe oli ollut viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta etelään päin.\n\nSitten koetti hän todistaa, että koska kuolleen päässä ei ollut muuta\nkuin ruhjehaava, oli selvää, että kuolema oli aiheutunut kaatumisesta.\nNyt oli enää vain kysymys siitä, miten hän oli kaatunut. Voitiin\notaksua, että hänen jalkansa oli luiskahtanut niin, että hän oli\nkompastunut. Hän muistutti miehiä, että Wilson oli nilkuttanut toista\njalkaansa. Jos kaatuminen olisi todellakin aiheutunut lyönnistä, oli\nmelkein naurettavaa otaksuakaan sellaista, että Simin lainen heikko\nmies olisi voinut antaa sellaista lyöntiä. Tavallisten olosuhteiden\nvallitessa olisi vain Wilsonia itseään voimakkaampi mies jaksanut\nkaataa hänet maahan niin kovasti, että siitä olisi ollut kuolema\nseurauksena.\n\nKatselijat alkoivat jälleen murista, mutta nyt se kuulosti Ralphista\nkuin saaliinsa menettäneiden villien petojen ärinältä.\n\nJa sitä, että ihmiset olivat nähneet räätälin liikkuvan ulkosalla niin\nmyöhään, voitiin kai pitää hyvin tavallisena seikkana. Tuvan omistajan\ntodistukseen ei Ralph puuttunut eikä sekautunut.\n\nOli selvää, ettei Simiä voitaisi vangita niin huonojen; todistusten\nperusteella. Hänet laskettiin senvuoksi irti ja julkinen tuomio\nperuutettiin. Katselijat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä saadessaan\nräätälin jälleen joukkoonsa viattomana miehenä.\n\nUskaltaako hän lähteä yläkertaan katsomaan ruumista? He uskoivat\ntaikauskoisesti, että kuolleen haavasta rupeisi vuotamaan verta, jos\nmurhaaja koskettaisi siihen kädellään. Sim ei sanonut mitään, tuijotti\nvain hurjasti ympärilleen.\n\n\"Tule nyt vain, isä\", sanoi Rotha, \"ja täytä heidän pyyntönsä.\"\n\nPieni mies suostui vihdoinkin seuraamaan muita yläkertaan. Ralph\nseurasi vastahakoisesti muita. Hän oli vapauttanut ystävänsä, mutta\nnäytti nyt paljon huolestuneemmalta kuin ennen. Kun ihmiset saapuivat\npaarien viereen, asettui Ralph seisomaan ruumiin pääpuoleen, jolloin\nmuudan mies vetäisi pois liinan, jolla ruumiin kasvot oli peitetty. Ne\nolivat aivan multaiset.\n\nSitten työnsivät ihmiset Simin ruumiin luo, mutta katsahdettuaan kerran\nnoihin kalpeihin ylöspäin käännettyihin kasvoihin huudahti hän hurjasti\nja kaatui pyörtyneenä lattialle.\n\nHaa! Ihmiset rupesivat mumisemaan jälleen, mutta sitten seurasikin\nkuolemanhiljaisuus.\n\nRotha rikkoi ensimmäiseksi tämän kaamean hiljaisuuden. Hän polvistui\nmaassa makaavan isänsä viereen ja sanoi nyyhkytyksiensä välistä:\n\n\"Sano heille, ettei se ole totta; sano se heille, isä!\" Mumina uudistui\njälleen. Hän ymmärsi sen merkityksen ja nousi leimuavin silmin.\n\n\"Minäpä sanonkin heille, ettei se ole totta\", sanoi hän. Sitten meni\nhän tyynesti kuolleen luo ja huudahti: \"Katsokaa nyt tänne kaikki!\nMinä, hänen tyttärensä, kosketan nyt tämän kuolleen miehen käteen ja\nrukoilen Jumalaa antamaan meille jonkun merkin, jos isäni on syyllinen\nhänen murhaansa.\"\n\nSanottuaan sen tarttui hän murhatun käteen puristaen sen\nsuonenvedontapaisesti omaansa.\n\nMumina vaikeni odottavaksi kaameaksi hiljaisuudeksi. Kuolleen ruumis\nei muuttunut ollenkaan. Irroittaen otteensa kääntyi Rotha huoneeseen\nkokoutuneiden ihmisten puoleen ja katsoi heihin ylpeästi ja ivallisesti.\n\n\"Pitäkää tätä taivaan antamana todistuksena siitä, että isäni on\nviaton\", hän huudahti.\n\nJännitys kävi liian voimakkaaksi katselijoille ja he poistuivat\nhuoneesta vuorotellen. Vain Ralph jäi ja sittenkuin Sim palasi\ntajuihinsa, auttoi hän hänet jaloilleen ja vei takaisin Fornsideen.\n\n\n\n\nIII.\n\nPUNAISESSA LEIJONASSA.\n\n\n    \"Millaisissa hamppuisissa kotikutoisissa\n    täällä tepastelettekaan!\"\n\n                              Kesäyön unelmasta.\n\nAina ikimuistoisista ajoista saakka oli Wythburnin pääkadun varrella\nsijainnut muudan vaatimaton ravintola, jota sanottiin Punaiseksi\nLeijonaksi. Silloin tällöin sattui sinne majoittumaan joku tilapäinen\nmatkustaja, joka oli valinnut laakson kautta kulkevan tien päästäkseen\npohjoiseen, mutta todellisuudessa oli se aiottu vain laaksolaisille,\njoiden oli tapana saapua sinne hämärissä ja juoda tuopillinen\nkotiolutta keskustellessaan punertavan turvetulen valossa.\n\nSinne oli Wilsoninkin ruumis viety sinä aamuna, jolloin se oli löydetty\ntieltä. Tämä sattui juuri Martinmessun aikaan.\n\nEräänä iltana seuraavan talven alussa oli pienen ravintolan\nseurusteluhuoneeseen kokoutunut tavallista suurempi joukko miehiä.\nHuone oli kummallisen vanhanaikainen, toista vertaa leveyttään\npitempi ja niin matala, että pisimpien paimenien oli pakko kumartua\nkävellessään kattoparrujen alla.\n\nMuutamissa niihin kiinnitetyissä hihnoissa riippuivat pyssy,\nruoska ja torvi. Pari neliskulmaista ikkunaa, joista voitiin\nkatsella kapealle viertotielle, oli peitetty punaisella vaatteella.\nKummankin ikkunan syvennyksessä oli tammipenkki. Seinät oli kokonaan\nlaudoitettu tammella, johon siellä täällä oli kaiverrettu kummallisia\nvanhanaikaisia vaakunamerkkejä. Laudoitus oli nyt melkein kokonaan\nvuosien tummaksi mustuttama ja vaaleammat paikat, jotka oli\nkiilloitettu sileiksi ja kirkkaiksi kuin lasi, ilmaisivat vain, missä\nastiakaapit tavallisesti olivat.\n\nJykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla,\nkivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus\noli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella\nolevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle\nsytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita\nkoristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.\n\nTänä iltana vuonna 1660 myrskysi ja tuuli hirveästi. Lumimyrsky, joka\naamulla oli riehunut Castenandin huipulla, oli jo päivän kuluessa\nehtinyt laaksoon. Kova lumisohju ropisi kovasti ruutuja vasten.\nSen kovimmat puuskat vaimensivat miesten iloiset äänetkin. Pieni\nvierashuone näytti lämpimältä ja kodikkaalta kuivine, suurine ja\nhehkuvine turvepaakkuineen, jotka hitaasti palaa rätisivät tuhkaksi\nsuuressa takassa. Silloin tällöin aukeni ovi ja joku paimen tuli\nhuoneeseen. Hän oli jo vienyt lampaansa suojaan yöksi ja kun hän nyt\nviimeksi tulleena istuutui lämpimälle paikalle tulen ääreen piippu\ntoisessa ja tuopillinen kuumaa olutta toisessa kädessään, ei hän enää\nvälittänyt ulkona riehuvasta myrskystä.\n\n\"Martinmessuksi hyvä lihava hanhi, kunnon piirakka jouluksi ja hyvää\nolutta koko vuodeksi\", sanoi muudan uuninloukossa istuva vanha ukko.\n\nPuhuja ei ollut kukaan muu kuin Matthew Branthwaite, Wythburnin\nfilosofi ja leikinlaskija, entinen kutoja, joka nyt eleli vanhoilla\nsäästöillään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta hieman vuosien\nkoukistama. Yllään oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uumille\nvedetyn vyön alapuolella oli taskuja kohtisuorine suineen. Rantuiset\nkantatuista villoista kudotut sukat ja raskaat kengät täydensivät\ntuon suuremman vaatekappaleen kanssa hänen pukunsa näkyväisen osan.\nVanha Matthew oli laajalti kuuluisa viisaista sutkauksistaan ja\nsananlaskuistaan, joista hänen puheensa olikin melkein kokoonpantu,\nja vaikka laaksolaiset olivatkin kuulleet hänen vanhat sutkauksensa\ntuhansia kertoja, eivät ne milloinkaan näyttäneet menettävän mitään\npirteästä raa'asta voimastaan.\n\n\"Tänä iltana on kurja ilma, Matthew Branthwaite\", sanoi muudan vasta\ntullut.\n\n\"Luuletko minua synnynnäiseksi tyhmeliiniksi?\" kysyi vanhus. \"Etkö\nusko minun tienneen sitä ennen sinun tänne tuloasi sinun tarvitsematta\nminulle siitä lörpötellä?\" Vanhuksen leikissä oli hieman todellista\nmaalaiskiivautta, joka yhä enemmän kohotti sen arvoa.\n\n\"Älä luulekaan, poika, että maailman läpi päästään vain höyhenpatjalla\nmakaamisella\", lisäsi hän.\n\nMies, jota näin nuhdeltiin, oli muudan Robbie Anderson-nimineen\nnuorukainen, joka jo kauan aikaa oli melko vapaasti juonut sitä hyvää\nolutta, jota filosoofi oli juuri äsken suositellut nautittavaksi vuodet\nläpeensä. Kaikki ihmiset sanoivat hänen kiitävän turmiotaan kohti ja\npiakkoin köyhdyttävän itsensä ja lähimmät omaisensa kerjäläisiksi.\nSiitä huolimatta kuiskailtiin kumminkin, että Robbie oli suosituin\nkaikista niistä kosijoista, jotka ihailivat Matthew Branthwaiten nuorta\nLiisa-nimistä tytärtä. Mutta vanha isä, jota ei milloinkaan oltu voitu\nsanoa tunteelliseksi, toisti toistamistaan:\n\n\"Hänelle ei jää kapustaakaan nuoltavaksi, joka menee naimisiin\nsellaisen miehen kuin Robbien kanssa.\"\n\nViime aikoina oli nuorukainen vaieten näyttänyt jonkinlaisia\nparantumisoireita. Hän ei ollut kyllä lakannut nauttimasta sitä hyvää\nolutta, josta hänen lankeemistaan syytettiin, mutta kun hän nykyään\ntuli Punaiseen Leijonaan, näytti hän saapuneen sinne vain nukkumaan\neikä juomaan. Kylän filosofi oli alkanutkin taputella häntä selkään ja\nsanoa rohkaisevasti:\n\n\"Mikään ei ole milloinkaan niin huonosti, Robbie, ettei sitä hyvällä\ntahdolla saada korjatuksi.\"\n\nRobbie suhtautui tässäkin tilaisuudessa nolostuttavaan vastaukseen\nhyvin tyynesti ja istuuduttuaan etäisimpään nurkkaan lavitsalle näytti\nhän melkein heti vaipuvan uneen.\n\nLaaksolaisia oli saapunut sinä iltana tavattoman runsaasti ravintolaan.\nSiellä istui Thomas Fell, Legberthwaiten mylläri, punakkoine\nposkineen ja suhteettoman suurine nenineen, ja Thomaksen serkku, Adam\nRuthledge, joka oli juuri palannut eräältä Carlisleen tekemältään\nseikkailuretkeltä, saatuaan siellä nauttia Doomsdalen ylellisyyksistä.\nDoomsdaleksi sanottiin erästä epäterveellistä tyrmää, joka oli\noikeastaan aiottu velhoille ja murhaajille, mutta jonne joskus\ntyönnettiin joku hyvin pahapäinen juopunutkin.\n\nKunnioitettavampaan yhteiskuntaluokkaan kuului läsnäolevien joukosta\nJob Leathes Dale, Headistä, muudan pitkä laiha laaksolainen\nvaaleanharmaine silmineen. Siellä oli Luke Cockriggkin Aboonbeck\nBankista ja paksu John Jackson Armbothista. Hän muodosti voimakkaan\nja elävän vastalauseen sitä yleistä harhaluuloa vastaan, että\nseurusteleminen aaveiden kanssa välttämättömästi aiheuttaa sellaisia\nhirmuisia seurauksia, joiden kerrotaan seuranneen niitä näkyjä, joita\njuutalaisten profeettain ja ennustajain sanotaan nähneen.\n\nJohn oli parikymmentä vuotta maannut Armbothin kummitushuoneessa eikä\nollut milloinkaan nähnyt mitään sen peloittavampaa kuin oman varjonsa.\nMutta Matthew Branthwaiten vieressä istui pieni vilkassilmäinen Reuben\nThwaite, joka oli nähnyt Armbothin aaveen. Hän oli törmännyt siihen\npalatessaan eräänä yönä Punaisesta Leijonasta kotiinsa. Se oli ollut\nkummallisesti jonkun kalkki- tahi saviläjän näköinen, ja mitä Reubeniin\ntulee, ei hirmuinen näky ollut tosin aiheuttanut suonenvetokohtauksia\neikä hulluutta, vaikka sen seurauksia ei voitu kieltääkään. Kun Reuben\nheräsi seuraavana aamuna, huomasi hän makaavansa ojassa.\n\n\"Siellä on sittenkin oikea koiranilma, Matthew\", sanoi Reuben Robbie\nAndersonin vetäydyttyä syrjään. \"Tullessani tänne näin muutaman Angus\nRayn heinäsuovan kaatuvan kumoon kedolle -- siinä ei auttanut mikään,\nkun tuuli oikein tarttui siihen.\"\n\n\"Se tuo mieleeni äiti Garthin ja vanhan Wilsonin heinäruot\", sanoi\nMatthew.\n\n\"Miten niin? Kuinka niille sitten kävi?\" kysyi Reuben.\n\n\"Pitäisipä sinun vielä muistaa se. Se tapahtui juuri sinä päivänä,\njolloin Wilson haravoi Anguksen heiniä aliniityllä. Rouva Garth\nsattui kulkemaan siitä ohi illalla ja pysähtyi tielle niityn kohdalle\nkatselemaan revontulia. 'Kuulkaahan nyt, Sarah', sanoi vanha Wilson,\n'näyttäkää nyt meille joku taikatemppunne, sillä en pelkää teitä\nollenkaan.' Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa sen, kun vihuri hyökkäsi\nvuorilta ja kaatoi jokaisen ruon. Silloin Sarah purskahti äänekkääseen\nnauruun ja sanoi: 'Et luullakseni haluakaan enää nähdä useampia\ntaikatemppuja!' Ja siinä olihan aivan oikeassa.\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasivat muutamat kuuntelijat toisten nauraessa.\n\n\"Wilson oli hyvin ilkeä rouva Garthille\", jatkoi Matthew. \"Mutta en\nmilloinkaan saanut selville, miksi. Hän sanoi rouva Garthia noidaksi\neikä hän siinä luullakseni suuresti erehtynytkään.\"\n\n\"Ehkä rouva Garth ei aina ole ollutkaan tällainen kuin nyt\", sanoi\nJackson.\n\n\"Ehkä ei\", myönsi Matthew, \"mutta hän on ollut äreä ja ilkeä aina siitä\npäivästä asti, jolloin hän ensi kerran tuli Wythburniin.\"\n\n\"Luulin häntä silloin viattomaksi nuoreksi olennoksi lapsineen\",\nvastasi Jackson.\n\n\"Annahan, kun muistelen\", sanoi Reuben Thwaite; \"hänen tulostaan tänne\non kai nyt suunnilleen kulunut kuusikolmatta vuotta.\"\n\n\"Enemmän, veikkonen\", sanoi Matthew. \"Ostin uudet kangaspuuni paljon\nennen hänen tuloaan tänne ja puut ovat tulevana jouluna olleet\nhallussani kuusikolmatta vuotta.\"\n\n\"Muistelen ihmisten sanoneen, että hän oli paennut miehensä luota,\njonka kanssa hän oli mennyt naimisiin jossakin tuolla pohjoisessa\",\nhuomautti Adam Ruthledge oluttuoppiin, jonka hän samalla kohotti\nhuulilleen. \"Hän piti varmaankin enemmän pullostaan kuin Sarah voi\nsietää.\"\n\n\"Ei ollenkaan. Olette aivan väärässä\", sanoi Matthew. \"Hän oli kuulemma\npieksänyt Sarahia alituisesti niin armottomasti, että Sarahin oli ollut\npakko paeta hänen luotaan. Ja senvuoksi on Sarah vieläkin niin ilkeä ja\näreä.\"\n\n\"Asia on juuri niin\", sanoi Reuben.\n\n\"Mutta vanhan Wilsonin viha häntä kohtaan antoi minulle kuitenkin\npaljon ajattelemista\", sanoi Matthew jälleen. \"Hän halusi poltattaa\nSarahin kuin noidan. 'Kaikenlaiset puheet noista noidista ovat\nvain joutavuuksia ja hullutuksia', sanoin hänelle kerran, 'sillä\nsellaisia ei ole olemassakaan. Jumala on aina pirua voimakkaampi.'\n'Ei, ei', vastasi Wilson, 'et sano sitä hullutukseksi sitten, kun hän\ntaikoo päämme hartioiltamme. Hän tekee kyllä vielä jotakin jollekin\njoukostamme.'\"\n\n\"Hssh!\" kuiskasi Reuben, kun ovi samassa aukeni ja huoneeseen tuli\nmuudan pitkä ruma punatukkainen nuori laaksolainen, joka näytti hyvin\näreältä.\n\nHieman myöhemmin juuri kun vihuri sattui puhaltamaan hyvin kovasti,\nsaapui Ralph Raykin ja pudisti pois jäätyneen lumen pitkän kauhtanansa\nliepeistä. Hän oli aivan märkä ja kylmissään, piti paimensauvaa\nkädessään ja komensi koiraansa, joka oli tullut huoneeseen hänen\nkintereillään. Vanha Matthew tervehti häntä iloisesti.\n\n\"Sinustakin kai tuntuu tänä iltana mieluisemmalta oleskelu lämpimässä\nhuoneessa kuin vuorilla, Ralph.\" Vanhus iski merkitsevästi silmää,\nsillä hän oli tarkoittanut enemmän kuin oli sanonut.\n\n\"Niin, oleskelen täällä yhtä mielelläni kuin Simin luolassakin,\nMatthew, jos tarkoititte sanoillanne sitä\", sanoi Ralph ojentaen\nkämmenensä tulta kohti ja hieroen niitä sitten polviinsa.\n\n\"Et ole milloinkaan ollut mikään houkkio, Ralph\", vastasi Matthew. Ja\ntarttuen lapioon heitti tämä leikillinen uuninloukon haltija vieläkin\nsuuren turpeen tuleen.\n\n\"Siitä on jo kulunut aikaa, kun Sim viimeksi lämmitteli tällaisen tulen\nääressä\", lisäsi hän nyökäyttäen päätään tulta kohti.\n\n\"On kyllä\", vastasi Ralph hiljaa kuin koettaen karttaa tätä\nkeskustelunaihetta.\n\n\"Siellä, missä ruukku on särkynyt, on palastenkin annettava maata,\npoikaseni\", sanoi vanhus. \"Säästä sinä henkeäsi voidaksesi jäähdyttää\nhernekeittosi ja kuuman oluesi, jota sinulle juuri tuodaan.\"\n\nHänen puhuessaan toi emäntä tuopillisen höyryävää olutta antaen sen\nRalphille.\n\n\"Anna jokaisen vastata teoistaan, Ralph. Sim on paha mies ja on vain\nsaanut ansioittensa mukaan.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa, Matthew Branthwaite\", sanoivat muut nauraen,\n\"sillä sellainen hän todellakin on.\"\n\nNuori laaksolainen nojautui taaksepäin tuolissaan, ryyppäsi\nkulauksellisen oluttaan, asetti sitten tuopin polvelleen ja katsoi\nyhtämittaa tuleen kuin sellainen, joka on juuri saapunut pimeästä\nvaloon. Hetkisen kuluttua hän sanoi tyynesti:\n\n\"Uskallan lyödä vaikka vetoa, ettei joukossanne ole ketään, joka\nuskaltaisi lähteä Simin luolaan tänä iltana. Ja kuitenkin karkoitatte\nhänet sinne jokaisena iltana vuodessa.\"\n\n\"Ilkeät unet sen vain tekevät, poikaseni\", sanoi vanhus pudistaen\nmerkitsevästi päätään, \"ilkeät unet ja vanhan Wilsonin haamu, joka\nkarkoittaa Simin öisin vuorille, vaikka ei hänellä ole siellä mitään\ntekemistä.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoivat muut ottaen piipun suustaan ja puhuen niin\nvakavasti ja juhlallisesti kuin he vasta nyt olisivat keksineet oikean\nratkaisun jollekin vaikealle arvoitukselle.\n\n\"Vanhan Wilsonin haamu sen aiheuttaa eikä mikään muu!\"\n\n\"Sauvojenne haamut pikemminkin, luulisin\", sanoi Ralph kääntyen heihin\npäin heikko ivallinen ilme rehellisillä kasvoillaan.\n\nHänen toverinsa nauroivat. Juuri silloin rupesi myrsky raivoamaan\nentistä kovemmin ja kova tuulenpuuska tunkeutui huoneeseen uunin\npiipusta. Koirat, jotka olivat maanneet hiekoitetulla lattialla,\nnousivat ja murisivat siirtyen noloina huoneen toiselle puolelle.\nPäästyään sinne paneutuivat ne jälleen nukkumaan. Nuori laaksolainen\nkatsoi oluttuoppiinsa ja mumisi kuin itsekseen:\n\n\"Kun ei miesraukkaa voitu todistaa syylliseksi, kiusaatte häntä\nepäluuloillanne, jotka ovat vielä katkerampia kuin todistukset, niin\nettei hän enää uskalla nukkua vuoteessaan öisin, vaan pakenee sinne,\njonne ei ainoakaan Wythburnin kerskailija uskalla seurata häntä.\"\n\n\"Niin, niin, poikaseni\", sanoi vanhus iskien merkitsevästi silmää.\n\"Ketuilla on luolansa.\"\n\nHänen sanansutkaukselleen naurettiin yleisesti.\n\nMutta välittämättä siitä sanoi Ralph:\n\n\"Luola todellakin. Kunpa se sellainen olisikin, mutta sehän on vain\npaljaaseen kallioon uurtunut kolo, avoin melkein kaikille tuulille ja\njokaiselle sadekuurolle, yksinäinen autio kuoppa, jota ei ainoakaan\npensas eikä puu suojaa ja jota ei kettukaan valitsisi asunnokseen.\"\n\nRalph oli liikutettu, mutta uuninloukossa istuva leikinlaskija ei\nnäyttänyt välittävän siitä. Ottaen piipun suustaan kertasi hän\nseuraavan säkeen lyöden tahtia piipunvarrellaan:\n\n    \"Siellä, missä on paljon aitoja,\n    on enemmän kiviä kuin raitoja.\"\n\n    Veritilkasta, mies minkä vuodatti,\n    hei tralalala-laa!\n    Tuli nokkansa nipukkahan tuohahti,\n    hei, hei, tralalaa!\n    Tämä johtava nenä sepä vallan vei:\n    tulitornina kuumana hohteli, hei\n    kuin aurinko itse, -- ett' Englanti ei\n    sitä selville saanut, -- ei saanut, helei!\n    -- \"onko päivä vai yö?\" --?\n    No siinä nyt työ, --\n    hei tralalala, tralalala-laa!\n\n    Oliver oli Huntingdonista,\n    hei tralalala-laa!\n    Yksi olvenkeittäjän pojista,\n    hei, hei tralalaa!\n    Pian hihnat ja rattahat hylkäsi tuo,\n    näki halvoiksi tuopit ja tynnyrit nuo:\n    \"mitätön se on mies, joka krouvaa ja juo!\n    Paras puikkia lie kuninkaansa nyt luo\n    vähän koettelemaan\n    kultakruunua vaan...\" --\n    Hei tralalala, tralalala-laa!\n\n    Peljäten katsoa näyttämön palkeilta raivonsa varjoa,\n    aikojen kuvaimen armotta rikki he murskaa. --\n    -- Näyttämö uljaana heillepä rauhaa ei tarjoa:\n    Tuomari lahjomaton tuo hullun ja -- hurskaan! --\n\n    \"Ken tässä nyt pelkäisi kuumetta,\n    hoilaa!\n    Pojat, tarjoan teille ma huumetta,\n    hoilaa!\n    Eläköön ajast'aikahan kuningas!\n    -- Tuo seikkahan kuulu ei meille, kas! --\n    Siis hoilaa-laa! Pojat, hoilaa-laa!\n    Eläköön ajast'aikahan kuningas!\" --\n\nTälle toiselle sukkeluudelle naurettiin yhä enemmän. Samalla tunkeutui\ntoinen tuulenpuuska piipusta tupaan tuoden mukanaan kylmää ja lämmintä.\nMyrsky helisytti ikkunoita yhä kovemmin ja lumisohju rapisutti niitä\nlujasti. Koirat syöksyivät ylös ja murisivat.\n\n\"Pysykää aloillanne siinä!\" huusi Ralph. \"Laskeudu pitkäksesi, Laddie!\nKuuletko sinä!\"\n\nLaddie, muudan voimakas paimenkoira, jonka pitkä takkuinen karva oli\nvielä märkä ja kimalteleva kovasta sulamattomasta lumesta, oli mennyt\novelle ja pistänyt kuononsa sen alle rakoon.\n\n\"Sieltä tulee joku\", sanoi Ralph katsoen koiraan ja puhuen melkein\nkuiskaamalla.\n\nRobbie Anderson, joka tähän asti oli maannut vaieten oven vieressä\nlavitsalla, nousi haukotellen ja tarttui puiseen salpaan. Voimakas\nmyrsky vetäisi oven heti auki. Hän katsoa tuijotti hetkisen sateeseen\nja pimeään, mutta ei nähnyt mitään.\n\n\"Ei täällä ole ketään\", sanoi hän äreästi.\n\nJa painaen leveät hartiansa jykevää tammiovea vasten työnsi hän sen\njälleen kiinni. Tuuli tunkeutui ulvoen huoneeseen raosta, ennenkuin\nhän onnistui saamaan salvan paikoilleen. Niiden mielestä, jotka olivat\nkuunnelleet meren kohinaa, muistutti se takaisin palaavan murtuneen\naallon jyrinää.\n\nNuorukainen kääntyi lepattavien kynttilöiden valossa ja pyyhki\nlaiskasti lumisohjun ja veden parrastaan ja rinnaltaan ja paneutui\njälleen pitkäkseen lavitsalle väristen ja haukotellen.\n\n\"Siellä on todellakin hirmuinen ilma tänä iltana\", mumisi hän ja vaipui\nsen jälkeen tavalliseen uneliaaseen tilaansa.\n\nOven avaaminen ja sulkeminen ja siitä aiheutunut kylmä veto olivat\nherättäneet muutaman pienen miehen, joka istui toisessa uuninloukossa\nMatthewia vastapäätä. Hän istui kyyrysillään lämpimällä kivipenkillä\njalat allaan ja hänen päänsä nojasi toiseen niistä seinistä, jotka\nympäröivät häntä molemmilta puolilta. Samalla kohtaa oli suuri liikkiö,\njoka riippui siellä kuivamassa. Hän oli nukkunut koko edellisen\nkeskustelun ajan ja ottanut vain osaa sen käänteisiin silloin tällöin\nliian äänekkäällä kuorsaamisellaan.\n\nMutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö\nmieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän\nnaurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja\nkömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja\nhänen nimensä oli Monsey Laman.\n\nLaaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he\nmilloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä\noli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski\nleikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei\nloukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä \"pieneksi notkeaksi\nranskalaiseksi\" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden\nraskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin\nranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.\n\nSamalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan\nmuuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut\nenää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä\nlaaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja\nRalphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan\nollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät\njälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.\n\n\"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo\nsananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?\" sanoi Monsey\nvastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.\n\n\"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen\", vastasi filosoofi.\n\"Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä,\njotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta\nsitten, isä Matthew\", sanoi Monsey, \"sillä olette painanut alas hyvää\nolutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä.\"\n\nVanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun\ntällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja\nkuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: \"Hän on hyvin poikamainen, tuo\npieni mies, aivan varmasti.\"\n\nJa sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin\nuutta: \"Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään\nhuudetaan, niin siten sieltä vastataan.\"\n\n\"No, no\", sanoi hän ääneen, \"älkää luulkokaan, etten voi kärsiä\ntappiotani.\"\n\nHuolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt\nnäyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut\nmilloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta,\nei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan\niskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni\nnotkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.\n\nHän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan\nvarma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.\n\n\"Pitäisikö minun laulaa, herra?\" huudahti pieni mies. \"Laulaa! Herra,\nkoira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun\nlaulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No,\nLaddie, mitä siihen sanot?\"\n\nKoira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri\nerikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä\nniin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu\nmuutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi\nkielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.\n\n\"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka\", sanoi Monsey.\n\n\"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa\",\nvastasi Matthew.\n\n\"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi\nlyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan.\"\n\nSitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli\nkäyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon\nkeksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran\nimprovisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa\ntällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.\n\nNauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti\nkoputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.\n\n\"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa,\non hän ollut täällä ennenkin.\"\n\nSanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen\nhäntä.\n\n\"Onko Ralph Ray täällä?\"\n\nÄäni oli naisen ja se värähteli mielenliikutuksesta.\n\nRalph oli selin tuleen ja senvuoksi ei nainen ollut tuntenut häntä.\nMutta valo sattui sitävastoin kirkkaasti tulijan kasvoihin.\n\n\"Rotha!\" sanoi Ralph. Hän veti tytön sisään ja aikoi juuri sulkea oven,\nkun tyttö sanoi hermostuneesti:\n\n\"Ei, älähän nyt. Seuraa minua, sillä tuolla ulkona on joku, joka haluaa\npuhutella sinua ja joka ei voi eikä haluakaan tulla tänne.\"\n\nHänen vaatteensa olivat aivan märät ja lumisohjun kastelemat, ja tukka\noli liimautunut otsaan kiinni. Hilkka, jonka hän oli kiireesti pistänyt\npäähänsä, oli mennyt vinoon tuulen voimasta. Ralph olisi mielellään\nvienyt hänet takan ääreen, mutta hän sanoi jälleen:\n\n\"Ei vielä!\" Hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta, hämmästyneiltä ja\ntuskallisilta.\n\n\"Silloin lähden mukaasi heti\", sanoi Ralph.\n\nHe kääntyivät. Laddie syöksyi tielle ennen heitä ja hetkisen kuluttua\nolivat he jo hävinneet illan pimeyteen.\n\n\n\n\nIV.\n\nHYLKIÖ.\n\n\nMyrsky ei raivonnut enää niin kovasti. Lumisohjua lennättävä pyry oli\nlakannut, mutta tuuli puhalsi vielä kovasti ja voimakkaasti ajaen\nedellään suuria synkkiä pilviröykkiöitä vasta nousseen kuun ohi. Ilma\noli pistävän kylmää. Rotha käveli nopeasti puhuen tuskin sanaakaan.\nRalph ymmärsi heidän matkansa tarkoituksen.\n\n\"Onko hän kaukanakin?\" kysyi hän.\n\n\"Ei.\"\n\nRothan ääni vapisi liikutuksesta ja kun tuuli kantoi sen Ralphin\nkorviin, tuntui Ralphista kuin se olisi ollut täynnä surua. Mutta tyttö\nkoetti olla näyttämättä pelkoaan.\n\n\"Ehkä hän tuntee jo olevansa parempi\", sanoi hän.\n\nRalph paransi vauhtiaan. Koira oli juossut heidän edelleen ja hävinnyt\npimeään.\n\n\"Ojenna minulle kätesi, Rotha. Lumisohju on jäätynyt ja tie on liukas.\"\n\n\"Älä välitä minusta, Ralph. Kävele nopeammasti. Koetan pysyä mukanasi.\"\n\nSamalla kuului kovaa haukuntaa aivan läheisyydestä. Se uudistui monta\nkertaa, mutta sen sävy muuttui. Laddie oli tavannut jonkun ystävän.\n\n\"Hän on tulossa\", sanoi Rotha pidättäen henkeään.\n\n\"Tuossa hän jo onkin.\"\n\nHuudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas\nhuomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti\npimeässä.\n\n\"Ralph, ota minut mukaasi, ota minut mukaasi äläkä salli minun palata\nenää tänä iltana vuorille. En voi mennä sinne, usko minua, en voi\nenkä uskalla. Ota minut mukaasi, Ralph! Sääli minua äläkä halveksi\nminua senvuoksi, että olen tällainen avuton raukka. Tämä on melkein\nsellaista, että olen valmis kiroamaan mahtavaa Jumalaakin. Ah ei, en\ntahdo tehdä sitäkään! Voi, Ralph, Ralph!\"\n\nMiesraukka olisi vaipunut väsyksissään ja hengästyksissään Ralphin\njalkoihin, mutta Ralph kannatti häntä ja puhui hänelle jyrkästi, mutta\nystävällisesti.\n\n\"Rohkaiskaa mielenne, Sim, kuuletteko\", sanoi hän, kun räätäli alkoi\nvähitellen toipua.\n\n\"Teidän ei tarvitse palata enää sinne tänä iltana. Kuinka märkä\nolettekaan! Teillähän ei ole ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta\nyllänne, mies. Teidän pitää ensin tulla kanssani Punaisen Leijonan\nlämpimän takkatulen ääreen ja sitten menemme --\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" huusi Sim. \"Ei sinnekään, ei milloinkaan! Silloin haluan\nmieluummin olla täällä tuulessa ja sateessa. Suostun mihin muuhun\ntahansa, mutta en siihen.\"\n\nJa hän katsoi olkansa yli kuin koettaen katseillaan lävistää takanaan\nolevan pimeyden. Ralph ymmärsi hänet. Tällä ahdistetulla miesraukalla\noli vielä villempiä tovereita kuin vuorilla elävät pedot.\n\n\"Mutta te kuolette ennen aamua, ellette saa kuivia vaatteita yllenne.\"\n\nSimiä värisytti ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hänen laihat\nkätensäkin vapisivat kuin tuskasta.\n\n\"Kuolenko minä? Mutta enhän minä saa kuolla, Ralph, en ainakaan vielä.\"\n\nOliko elämässä vielä olemassa jotakin, minkä vuoksi eroaminen siitä\ntuntui vaikealta hänen laisestaankin hylkiöraukasta?\n\n\"Seuraan sinua siinä tapauksessa takaisin ravintolaan\", sanoi hän\ntyynemmin.\n\nHe kääntyivät ja pitäen Simiä välissään kulkivat Ralph ja Rotha\ntakaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet. Matka ei ollut\npitkä, mutta Sim horjui kuin juopunut, ja vaikka ravintolaan oli enää\nvain muutamia askelia, pysähtyi hän kokonaan.\n\n\"Ei, en sittenkään voi\", sanoi hän, hengittäen lyhyeen ja nopeasti.\n\n\"Kas niin, Sim, tulkaa nyt vain. He antavat teille paikan\nuuninloukossa, lupaan sen. No, tulkaahan nyt\", sanoi Ralph suostutellen.\n\n\"Olen kävellyt jo tunnin tänä-iltana tämän talon edustalla\", sanoi Sim.\n\"Kuljin edestakaisin odotellessani sinua, pelkäsin omaa varjoani, jonka\nikkunoista tulviva valo aiheutti, ja piilouduin joka kerta, kun ovi\naukeni tahi sulkeutui.\"\n\nRalphiakin värisytti. Hänen aavistuksensa olivat olleet tosia. Sitten\nhän sanoi:\n\n\"Niin, niin, mutta nyt teidän pitää tulla mukaani kuin rohkea mies\nainakin. Ymmärrätte kai sen?\"\n\nSim säpsähti kuullessaan leikkipuheen, millä Ralph oli koettanut\nrohkaista hänen mieltään, sillä se herätti hänessä ikäviä muistoja.\nRalphkin tunsi sen.\n\n\"No, tulkaahan nyt\", sanoi hän murtuneella äänellä. \"Ei!\" huusi Sim\ntarttuen molemmin käsin päähänsä. \"Ne ovat pahempia kuin villit pedot.\nMenin tänä iltana luolaani entiseen tapaani. Tuuli puhalsi kovasti ja\nläpitunkevasti laaksossa, mutta tuolla vuorilla raivosi täydellinen\nmyrsky. Ryömin sisään ja rupesin kohentelemaan vuoteeni kuivia\nsanajalkoja, mutta silloin alkoi sataa, ensin vettä ja sitten rakeita,\njotka vihdoin muuttuivat lumisohjuksi ja pieksivät minut melkein\ntunnottomaksi. Ja tuuli ulvoi hirveästi yksinäisen kotini ympärillä.\"\n\nJa suurissa sieluntuskissaan alkoi hän jälleen horjahdella.\n\n\"Tämä on täydellistä tyventä siihen tuuleen verraten\", jatkoi hän.\n\"Niin, tyventä. Ja sitten alkoivat kivet vyöryä kallioilta ja sade\nvalui virtana luolaani sen katon suurista halkeamista. Mutta jäin\nkuitenkin sinne lähtemättä minnekään, vaikka puro rupesi kohisemaan\nyhä kovemmin, kunnes se oli tulvimaisillaan yli äyräittensä. Kuulin,\nkuinka virtaava vesi siirteli suuria kallionlohkareita paikoiltaan. Ne\nvyöryivät kovasti kolisten vuoren jyrkännettä alas laaksoon, jolloin\npainauduin vain lähemmäksi luolan seinää. Hetkisen kuluttua kuulin\nsusienkin rupeavan ulvomaan ja --\"\n\n\"Ei, Sim, älkää nyt puhuko hullutuksia, vanha ystäväni.\"\n\n\"Hullutuksiako? Kuulin varmasti Lauvellenin susilauman ulvovan. Myrsky\noli karkoittanut nekin luolista, joissa eivät nekään uskaltaneet\noleskella tänä yönä.\" Simin harhaluulot näyttivät nyt aivan musertavan\nhänet.\n\n\"Älkää muistelko sitä enää, Sim\", sanoi Ralph kiertäen käsivartensa\nhänen ympärilleen. \"Olette nyt vihdoinkin turvassa ja kaikki muuttuu\nvielä kerran hyväksi.\"\n\n\"Odotahan nyt. Ne lähestyivät minua yhä enemmän, kunnes tiesin niiden\nolevan ympärilläni valmiina hyökkäämään kimppuuni. Painauduin kuitenkin\nvain kalliota vasten, kunnes melkein tunsin niiden kuuman hengityksen\nkasvoillani. Vihdoin näin parin punaisen silmän loistavan minua vastaan\npimeästä ja --\"\n\n\"Teillä on kuumetta tänä iltana, Sim\", keskeytti Ralph.\n\n\"Silloin välähti kirkas salama ja iski suoraan edessäni kallioon. Sitä\nseurasi sellainen jyrähdys kuin taivas olisi haljennut enkä sen jälkeen\nenää kuullut tuulen ulvontaa, sateen rapinaa enkä veden kohinaa, sillä\nluultavasti pyörryin Tultuani tajuihini koetin hapuilemalla saada\nselville, missä oikeastaan olin --\"\n\n\"Näitte vain unta, Sim.\"\n\n\"Ei se ollut unta! Mihin kosketinkaan? Olin pelastunut! Jumalalle\nkiitos, minua ei oltu aiottu sellaisen kuoleman uhriksi. Nousin,\nhorjuin pois luolasta ja pakenin.\"\n\nRavintolan ikkunoista tulvivan heikon kajastuksen valossa -- sieltä\nkantautui heidän korviinsa äänekästä naurua -- näki Ralph, että\nkyyneleet vuotivat virtanaan hermostuneen räätälin poskille. Rotha\nseisoi lyhyen matkan päässä heistä kädet silmillään.\n\n\"Ja vihdoin, kun ette voinut löytää minua täältä, menitte Fornsideen,\nettä Rotha läksisi hakemaan minua\", sanoi Ralph.\n\n\"Aivan niin. Älkää halveksiko minua, Ralph, älkää taivaan nimessä.\"\nSitten hän lisäsi rukoilevasti: \"En voisi kestää sitä, Ralph.\"\n\nKyyneleet vuotivat jälleen. Hänen tuntemansa hirmuiset sieluntuskat\nnäyttivät vihdoin kokonaan lannistavan hänet ja hän vaipui tajutonna\ntielle. Rotha polvistui heti jäätyneelle maalle isänsä viereen, mutta\nei itkenyt.\n\n\"Meillä ei ole enää valitsemisen varaa\", sanoi hän murtuneella äänellä.\n\n\"Ei olekaan\", vastasi Ralph. \"Anna minun kantaa hänet sisään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSittenkuin ravintolan ovi oli suljettu Ralphin poistuttua Rothan\nkanssa, veti vanha Matthew Branthwaite, joka oli tointunut Monseyn\nlaulun aiheuttamasta hämmästyksestä, istuttuaan hetkisen kyynärpää\npolvellaan, piippu kädessään ja suu ammollaan, ryppyiset kasvonsa\ntarkoittavaan virnistykseen ja sanoi:\n\n\"Vai sieltäpäin se tuuli nyt puhaltaakin!\"\n\n\"Puhaltakaa tuleen, vanha korppi\", vastasi Monsey, \"älkääkä lörpötelkö.\"\n\n\"Kun keltamot ovat lakanneet kukkimasta, on suuteleminen sopimatonta\neikä siitä tulekaan mitään\", vastasi filosoofi mietittyään hetkisen.\n\n\"Olette väärässä jälleen, suuri Salomo\", sanoi Monsey. \"Ralph ei ole\nsellainen mies, että hän hylkää tytön senvuoksi, että tytön isälle on\nkäynyt onnettomasti.\"\n\n\"Tiedätkö, onko hän kihloissa tytön kanssa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ehkä laitasi ei ole sen parempi kuin meidän muidenkaan. Et luullakseni\nsaa selvää hänestä, onko hän musta vai valkoinen.\"\n\n\"Satuitte olemaan kerrankin oikeassa, suuri filosoofi. Aurinko ei\npaista hänen lävitseen.\"\n\n\"Hän on vain tavallinen maankiertäjä\", sanoi muudan laaksolainen\nkohottaen oluttuopin huulilleen. Hän oli Wythburnin seppä.\n\n\"Mitä sanoittekaan?\" kysyi Monsey.\n\n\"En mitään\", murahti mies äreästi.\n\n\"Vai ette mitään\", sanoi Matthew.\n\n\"En ainakaan teille, enkä muillekaan\"\n\n\"Ettekö ole milloinkaan kuullut vanhaa sananlaskua: 'Se, joka puhuu\nitselleen, puhuu hullulle'?\"\n\nKuuntelijat nauroivat.\n\n\"Ei\", toisti Matthew kääntyen opettajan puoleen. \"Ralph ei tule\nmilloinkaan menemään kihloihin räätäliroiston tyttären kanssa.\nMiehellähän on jo melkein hirttonuora kaulassaan. On hirmuista katsella\nhäntä luolassaan vuoren rinteellä. Hän on kuihtunut aivan varjoksi.\"\n\n\"En ymmärrä, mistä hän sai rahat vuokransa maksamiseen\", sanoi muudan\npaimen. \"Mistä hän ne hankki, opettaja?\"\n\nMonsey ei vastannut mitään. Nähtiin selvästi, ettei hän pitänyt tästä\npuheenaiheesta. Hänen sukkeluutensa olivat jo loppuneet kokonaan.\n\n\"Niin mistä hän ne sai, kysyn vain sitä\", toisti paimen kuin hän olisi\nkoettanut ratkaista jotakin vaikeaa arvoitusta.\n\nVanha Matthew otti jälleen piipun hampaistaan.\n\n\"Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata.\"\n\nPaimen liikahteli levottomasti lavitsallaan.\n\n\"Vanha Wilson olikin hyvin ilkeä mies\", jatkoi Matthew tyynesti. \"Hän\noli tottunut kohtelemaan huonosti naapureitaan välittämättä ollenkaan\nheidän kärsimistään vahingoista. Hänellä oli aina paha mielessä,\nainakin viime aikoina. Tuo kurja maankiertäjä olisi kyllä aiheuttanut\njonkinlaisia vaikeuksia Ralphille, jos hän vain olisi saanut elää.\nHän vannoi tekevänsä sen, tuo kiittämätön roisto; ja hän olikin hyvin\nhäikäilemätön mies.\"\n\n\"Ihmiset sanovat hänen uhanneen Ralphin isääkin\", sanoi Monsey\nhuomattavasti vapisten.\n\n\"Niin kyllä, mutta Angus ei olekaan mistään arkalasta kotoisin.\nMuistan, miten hän kerran pieksi sonnia hypättyään ensin sen selkään.\nAngus on oikea miesten mies ja hyvin vaarallinen silloin kun hän on\nvihoissaan.\"\n\n\"Muistatteko vielä Anguksen ja Wilsonin välisen riidan, josta kerroitte\nminulle silloin?\" sanoi Reuben Thwaite Matthew Branthwaitelle.\n\n\"Mistä riidasta sinä nyt puhutkaan?\" kysyi Monsey.\n\n\"Mistäkö? Heidän viimeisestä riidastaan tietysti. Silloin sai Wilson\nlähteä siekailematta Shoulthwaitestä\", sanoi Matthew.\n\n\"En ole kuullut siitä milloinkaan mitään\", sanoi opettaja.\n\n\"Siinä ei ole paljon kuulemistakaan. Olin menossa Ralphin kanssa\nMossiin eräänä päivänä, kun kuulimme Anguksen ja Wilsonin riitelevän.\nWilson sanoi Angukselle katkeran ivallisesti: 'Koittaa vielä hetki,\njolloin selvitän välini täydellisesti kanssanne. Hän saa osakseen vielä\nkummallisen kohtalon. Vannon, että komea poikanne saa piakkoin tutustua\npyöveliin.' Angus oli aivan suunniltaan raivosta, sanon sen teille, ja\nsanoi Wilsonille: 'Sinä änkyttävä ja uikuttava roisto siinä, näytän\nsinulle vielä huutia! Vai aiot sinä hankkia vangitsemismääräyksen.\nMiten paksupäinen ja pöyhkeä houkkio sinä oletkaan! Annan sinulle vielä\nkunnollisesti selkään. Laputa nyt matkoihisi hyvän sään aikana, kun\nvielä voit liikuttaa koipiasi!'\"\n\n\"Ja Angus olisi kyllä toteuttanutkin uhkauksensa eikä se olisi ollut\nensi kerta\", sanoi pieni Reuben pudistaen tarkoittavasti päätään.\n\n\"Entä sitten, Matthew?\" kysyi Monsey. \"Sanottuaan sen kohotti Angus\nkeppinsä ja Wilson huusi ennenkuin häntä lyötiinkään. Mutta Angus laski\nsauvansa ja sanoi hänelle: 'Huuda sitten vasta kuin sinua lyödään.'\"\n\n\"Mutta kun vanhusta sitten lyötiin, ei hän voinutkaan huutaa\", lisäsi\nReuben.\n\n\"Emme tiedä sitä tarkasti\", sanoi Matthew, \"ja tuskin milloinkaan\nsaammekaan tietää.\"\n\n\"Mitä te sanoittekaan vangitsemismääräyksestä?\" kysyi Monsey.\n\n\"En mitään, hyvä ystävä, mutta uhkauksen alla piili luullakseni enemmän\nkuin kukaan meistä varmasti tietää.\"\n\n\"Mutta te aavistatte kuitenkin jotakin, eikö niin?\" sanoi Reuben iskien\nimartelevasti silmää saadakseen Matthewin puheliaammalle tuulelle.\n\n\"Luulisinpa melkein niin\", sanoi kutoja tyytyväisen näköisenä.\n\n\"Ymmärsikö Ralph hänen tarkoitustaan?\" kysyi Monsey.\n\n\"Ei, opettaja. Tahi jos hän ymmärsikin, ei hän ruvennut sitä\nselittämään, vaikka heti kysyinkin sitä häneltä.\"\n\n\"Mutta te ymmärsitte kai itse, mitä hän tuolla puheellaan\nvangitsemismääräyksestä tarkoitti?\" sanoi Reuben merkitsevästi.\n\n\"Niin, niin, miehet, asiat ovat niinkuin olen ne kertonut. Koko\nmaa on menossa hunningolle ja nuori Kaarle aikoo katkaista melkein\njokaisen kaulan, joka on taistellut Oliverin puolella häntä vastaan.\nEnkä ole puhunut muuta kuin totta hallituksen vakoojista, joita on\nkaikkialla, ehkä paraillaan täälläkin keskuudessamme. Ja vanha Wilson\noli sellainen vakooja, ei enempää eikä vähempää, ja hän aikoi hankkia\nvangitsemismääräyksen Ralph Raylle. Siinä nyt kuulitte koko jutun.\"\n\n\"Mutta Sim teki siitä lopun repäisevällä tavalla\", sanoi Reuben\nmyhäillen. \"Hän ei aavistanutkaan, millaisen palveluksen hän teki\nRalphille tuona yönä Martinmessun aikana.\"\n\n\"Muistaakseni olen kuullut ihmisten kertovan, että Ralph oli pelastanut\nWilsonin hengen sodassa\", sanoi Monsey. \"Miksi siis Wilson syytti häntä\nja koetti saada hänet hirtetyksi?\"\n\n\"Koira lakkaa ulvomasta, kun heität sille luun, mutta vakoilija on\nkoiraakin pahempi\", vastasi Matthew syvämielisesti.\n\n\"Mutta miksi hän tahtoi tehdä sen?\"\n\n\"Tietysti kostaakseen vain vanhalle Angukselle.\"\n\n\"Sen on täytynyt johtua vielä jostakin muustakin, Matthew, aivan\nvarmasti.\"\n\n\"Minä puolestani en ole kuullut milloinkaan muuta.\"\n\n\"Vanhalla Wilsonilla oli varmaankin rahoja taskussaan tuona yönä\",\nsanoi Monsey, joka oli katsellut vakavasti tuleen kädet ristissä\npolvien ympärillä.\n\nSaadessaan tällä tavoin rohkaisua rikki viisaalle mielijohteelleen,\nmihin hän äsken itse oli vihjaissut, sanoi sama paimen, joka äskenkin\noli puhunut: \"Niin, mistä hän muualtakaan olisi voinut ne hankkia,\nkysyn minä?\"\n\n\"Käenpoikanen siinä\", sanoi Matthew, \"osaatte vain kukkua yhdellä\ntavalla.\"\n\nSukkeluutta seuranneen ivallisen naurunpuuskan aikana aukeni ravintolan\novi taasen ja hetkistä myöhemmin seisoi Ralph Ray keskellä lattiaa\nSimeon Stagg sylissään. Rotha seisoi hänen takanaan hyvin kalpeana,\nmutta tyynenä. Jokainen huoneessa oleva mies nousi seisoalleen.\nIsäntäkin tuli lähemmäksi kaikkea muuta kuin ystävällisen näköisenä ja\nsisähuoneesta riensi hänen vaimonsa nopeasti paikalle. Pieni Monsey\nseisoi paikoillaan väännellen käsiään. Vanha Matthew oli pudottanut\nsuustaan piipun, joka oli murskautunut palasiksi takkakiviä vasten.\n\n\"Hän on pyörtynyt\", sanoi Ralph laskematta taakkaansa maahan.\n\"Siirtäkää tuo lavitsa tulen ääreen.\" Kukaan ei liikahtanutkaan, vaan\njokainen seisoi paikoillaan kuin huumautuneena. Simin pää retkotti\nRalphin käsivarrella ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.\n\n\"Pois tieltä!\" karjaisi Ralph tyrkäten syrjään muutaman suuren kömpelön\nmiehen, joka seisoi hänen vieressään suu auki.\n\nMiehet saivat vihdoinkin puhelahjansa takaisin. Pitäisikö heidän istua\nravintolassa tuon räätälihirtehisen kanssa? Isäntä, joka luuli miesten\nvedonneen häneen, vastasi, ettei hän kärsi minkäänlaista meteliä\ntalossaan.\n\n\"Tämän ei tarvitse synnyttääkään sellaista\", sanoi Ralph laskien\ntajuttoman Simin lavitsalle ja ruveten riisumaan hänen yltään märkää\ntakkia. Kääntyen sitten emännän puoleen sanoi hän:\n\n\"Martha, tuokaa minulle pian vähän vettä.\"\n\nMartha kääntyi ja totteli häntä vastustamatta ollenkaan.\n\n\"Hän tointuu kyllä pian\", sanoi Ralph Robbie Andersonille pirskotellen\nvettä Simin kalpeille kasvoille. Robbie, joka näytti nyt olevan\ntäydellisesti hereillään, oli polvistunut Simin viereen hieromaan hänen\nkäsiään.\n\nRotha seisoi isänsä vieressä liikkumattomana.\n\n\"Kas niin, nyt hän tointuu\", sanoi Ralph. \"Martha, eiköhän olisi\nparasta, että veisitte Rothan keittiön takan ääreen.\"\n\nNaiset poistuivat huoneesta.\n\nSim avasi silmänsä, jotka olivat kosteat jostakin muusta aineesta\nkuin kyynelistä. Puna palasi jälleen hänen poskiinsa, mutta tajunnan\npalatessa kävivät hänen poskensa laihemmiksi ja riutuneemmiksi. Hän\nhuokaisi raskaasti ja näytti tuntevan ympärilläolijat. Toisella vapaalla\nkädellään -- Robbie hieroskeli vielä toista -- tarttui hän Ralphia\nvyöhön.\n\n\"Salli minun poistua, sillä olen jo paljon parempi\", sanoi hän käheästi\nkuiskaten, koettaen nousta.\n\n\"Ei mitenkään\", vastasi Ralph painaen hänet hiljaa takaisin makaavaan\nasentoon.\n\n\"Parasta olisi, että antaisitte tuon uikuttavan raukan mennä\", sanoi\nmuudan mies äreästi. \"Ehkä hän ei ollut edes pyörtynytkään.\"\n\nSeppä siinä jälleen puhui, sama mies, joka oli murahtanut Ralphin nimeä\nmainittaessa Ralphin poissaollessa. Häntä sanottiin Joe Garthiksi.\n\n\"Tuki kitasi, kurja raukka!\" karjaisi Robbie Anderson kääntyen\nkiivaasti puhujan puoleen.\n\nRalph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan.\n\n\"Kas tuossa\", sanoi hän heittäen Simin takin Matthewille, joka oli\npalannut uuninloukkoon uusi piippu suussaan. \"Kuivatkaa se tulen\nääressä.\"\n\nMärkä takki oli jäätynyt aivan kovaksi.\n\n\"Tätä pitäisi oikeastaan käsitellä pyykkinuijalla\", sanoi vanha kutoja\nlevittäen sen eteensä.\n\n\"Hoitakaa te tätä, opettaja\", sanoi Ralph heittäen Simin lakin hänen\nsyliinsä.\n\nMonsey hyppäsi paikoiltaan huudahtaen pelosta kuin käärme olisi häntä\npistänyt.\n\nRalph katsahti häneen säälivästi.\n\n\"Minun olisi pitänyt tietää, että olette pelkuri raukka, opettaja.\nMutta lasin ääressä olette kyllä rohkeampi.\"\n\nPienen Monseyn pelkoa ei voitu epäilläkään. Hänen leikillisyytensä oli\nollutta ja mennyttä.\n\nSim oli huomannut, että hänen vaatteihinsa koskeminenkin aiheutti\nkauhua. Hän oli melkein sairaalloisen valpas huomaamaan kaikki\npienimmätkin tapahtumat.\n\n\"Salli minun poistua\", sanoi hän jälleen katsoen rukoilevasti Ralphiin.\n\nVanha Matthew nousi ja avasi oven.\n\n\"Ilma ei näytäkään enää niin hirveältä. Myrsky alkoi tyyntyä vähän\naikaa sitten.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyi Ralph, vaikka hän ymmärsikin huomautuksen.\n\n\"Anna minun Jumalan nimessä mennä!\" huusi Sim tuskissaan katsoen miehiä\nkasvoihin.\n\n\"En\", vastasi Ralph istuutuen hänen viereensä. Robbie oli palannut\ntakaisin lavitsalleen.\n\n\"Tarvitset härän marhaminnan voidaksesi pitää hänet aisoissa\", sanoi\nvanha Matthew ivallisesti Ralphille.\n\n\"Ja te aasin kuolaimet voidaksenne tukkia suunne\", lisäsi Ralph\nvakavasti.\n\n\"Viisaiden miesten poissa ollessa saavat hullutkin määräillä. Muuten\nei meidän mitenkään olisi ollut pakko sietää tätä\", jatkoi Matthew.\n\"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että joukossamme on nyt muudan henkilö,\njonka vanha Niku on pyytänyt vieraakseen tulevassa elämässä.\"\n\n\"Olkaa senvuoksi varuillanne, ettette itse joudu samaan kyytiin.\"\n\nVanha Matthew mumisi jotakin partaansa.\n\nSeurasi pitkä vaitiolo, sillä Ralphin oli harvoin kuultu puhuvan niin\nkatkerasti. Kaikki huomasivat vastustaneensa jo tarpeeksi. Simin\nvetiset silmät eivät olleet sekuntiakaan liikkumatta. Ollen täynnä\nkuvottavaa pelkoa katselivat ne salavihkaa miehiä kasvoihin. Miesraukka\nnäytti päättäneen koota rintaansa kaiken halveksimisen, mikä poltti\nsitä.\n\nTakassa hehkuvat turpeet levittivät voimakasta lämpöä ympärilleen,\nmutta räätäli värisi sittenkin vilusta. Silloin Ralph otti haltuunsa\ntakin ja lakin ja saatuaan varmuuden siitä, että ne olivat kuivat,\nojensi hän ne Simille, joka puki ne ylleen. Ehkä hän ei ollut oikein\nymmärtänyt Ralphin tarkoitusta, sillä hän nousi seisoalleen ja katsoi\nkysyvästi nuorukaista kasvoihin kuin pyytäen lupaa saada poistua sieltä.\n\n\"Ei vielä, Sim\", sanoi Ralph. \"Lähdette silloin kun minäkin. Saatte\nnukkua tämän yön luonani.\"\n\nUunin loukossaan istuva Monsey näytti hämmästyvän ja vetäytyi yhä\nkauemmaksi suuren liikkiön varjoon, joka riippui hänen yläpuolellaan.\n\n\"Ja nyt, miehet, kuunnelkaa minua\", sanoi Ralph. \"Sanotte ihmisen\ntappamista kurjaksi teoksi, ja niin se onkin!\"\n\nMonsey muuttui kalmankalpeaksi ja jokainen pidätti henkeään. Ralph\njatkoi:\n\n\"Ettekö ole milloinkaan ajatelleet, että ihminen voidaan tappaa\nmuutenkin kuin lyömällä?\"\n\nEi kukaan vastannut, mutta Ralph ei näyttänyt vastausta odottavankaan,\nvaan jatkoi:\n\n\"Halveksitte sellaista ihmistä, joka vuodattaa lähimmäisensä verta, ja\nsiinä te menettelettekin oikein. Se ei vaikuta mielestänne ollenkaan\nasiaan, että murhattu on ehkä ollut paljon pahempi mies kuin murhaaja.\nOlette siinäkin oikeassa, sillä te kiinnitätte vain huomionne\nvaikutteihin, joiden vuoksi murha on tehty, onko se tehty kostosta vai\nahneudesta. Sitten te sanotte: 'Tuon miehen täytyy kuolla!' Jumala\nsuokoon, että me aina voisimme kammoksua murhaa niin.\"\n\nKuului hyväksyvää muminaa.\n\n\"Mutta me voimme tappaa ihmisen vuodattamatta lainkaan hänen vertaan.\nVoimme olla murhaajia aavistamatta ollenkaan, millaisen hirveän\nrikoksen olemme tehneet. Kun kiusaamme jotakin epäluuloillamme,\ntuhoamme hänet ivallamme; kun kiusaamme häntä julmilla vihjauksilla\nja kidutamme häntä kovilla katseillamme, niin silloin tapamme hänet\nvuodattamatta verta. Ettekö ole milloinkaan ajatelleet sitä? Maailmassa\non paljon virallisia pyöveleitä pahempia ihmisiä.\"\n\n\"Mutta hänhän aikoo hirttää itsensä\", mumisi Matthew Branthwaite.\nToisetkin mumisivat jotakin epäselvästi.\n\n\"Ymmärrän tarkoituksenne\", jatkoi Ralph. \"Mielestänne pitää syyllisen,\njota lain käsivarsi ei ole voinut saavuttaa, joutua lähimmäistensä\nkirouksen alaiseksi. Niin, sellaista on taivaan jakama oikeus.\"\n\nSim painautui lähemmäksi Ralphia ja vapisi huomattavasti.\n\n\"Mutta kuunnelkaahan vielä\", sanoi Ralph. \"Tiedätte minun puhuneen\nSimin puolesta\", hän kiersi voimakkaan käsivartensa räätälin hartioiden\nympärille, \"mutta ette tiedä sitä, etten ole milloinkaan kysynyt\nhäneltä eikä hän ole milloinkaan ilmoittanut minulle, onko hän\nsyyllinen vai syytön. Syyllinen on ehkä nytkin tässä huoneessa ja hän\nvoi olla aivan eri mies kuin Sim. Mutta vaikka hän olisi oma veljeni\ntahi isäni, niin --\"\n\nVanhan Matthewin piippu oli sammunut ja hän tuprutteli nyt tyhjää.\nSim nousi ja polki jalkaansa samalla kun hänen kasvojensa surkea ilme\nmuuttui uhmaksi.\n\n\"Salli minun heti poistua, kuuletko!\" huusi hän.\n\nRobbie Anderson meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, mutta\nSim näytti olevan aivan suunniltaan ja purskahtaen hermostuneeseen\nitkuun vaipui hän takaisin lavitsalleen taivuttaen päänsä rinnalleen.\n\n\"Hänet hirtetään vielä mitä karkeimmalla köydellä\", murahti muudan\nmies. Joe Garth oli jälleen syyllinen. Hänet vaiennettiin vielä kerran.\nMuut olivat alkaneet käydä lempeämmiksi.\n\n\"En ole kysynyt häneltä, onko hän viaton\", jatkoi Ralph, \"mutta tämä\nvainoaminen pakottaa minut siihen ja kysyn häneltä nyt sitä.\"\n\n\"Olen, olen!\" huusi Sim kohottaen päätään ja paljastaen heille\nkauhistuneet kasvonsa.\n\n\"Tunnetteko murhaajan?\"\n\n\"Tunnen, mutta mitä sanonkaan! Sallikaa minun poistua.\"\n\nHän oli noussut seisoalleen ja kulki nyt kiivaasti edestakaisin\nlattialla. Ralphkin nousi ja asettui häntä vastapäätä.\n\n\"Taivaan nimessä olette velvollinen ilmaisemaan meille hänen nimensä\",\nsanoi hän.\n\n\"Ei, Jumala varjelkoon!\" huusi Sim.\n\n\"Se on velvollisuutenne itseänne ja --\"\n\n\"En välitä ollenkaan itsestäni.\"\n\n\"-- tytärtänne kohtaan, ajatelkaahan sitä. Tahdotteko tahrata hänen\nnimensä rikoksella, josta teitä syytetään?\"\n\n\"Taivaan Jumala minua auttakoon!\" huusi Sim vapisten\nmielenliikutuksesta. \"Ralph, Ralph, älä kysele minulta enempää, sillä\net aavista ollenkaan, mitä haluat tietää.\"\n\n\"Se on velvollisuutenne taivasta kohtaan, sanon sen teille.\"\n\nHän laski kätensä Simin olkapäälle ja katsoi häntä vakavasti silmiin,\nmutta Sim riistäytyi hurjasti huudahtaen irti, juoksi ovelle ja katosi\nsilmänräpäyksessä ulkona vallitsevaan pimeyteen. Ralph jäi seisomaan\nsiihen paikkaan, johon Sim hänet jätti, näyttäen aavistavan jotakin\nhirveää. Jonkinlainen hidas halpautuminen näytti puuduttavan hänen\naistinsa. Se, minkä hän oli lukenut noista silmistä, näytti vieläkin\nkummittelevan hänen edessään.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi vanha Matthew nousten ja poistui hitaasti tuvasta.\n\nUseimmat muutkin nousivat mennäkseen.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoivat useimmat, mutta Ralph ei vastannut mitään.\nRobbie Anderson oli viimeinen.\n\n\"Hyvää yötä, Ralph!\" sanoi hän. Hänen karkea äänensä värähteli\nliikutuksesta.\n\n\"Hyvää yötä, poikaseni\", vastasi Ralph hajamielisesti.\n\nRobbie oli jo mennyt ovelle ja nojasi toisella kädellään sen pieleen.\nMutta hän kääntyikin takaisin ja sanoi:\n\n\"Ralph, missähän isäsi mahtaa olla tänä iltana?\"\n\n\"Gaskarthissa. Nythän on toripäivä. Hän meni viemään sinne viime\nkeritsemisessä saatuja villoja.\"\n\nHän puhui kuin unissaan. Robbie poistui hänen luotaan.\n\n\"Onko Rotha valmis lähtemään?\" kysyi Ralph.\n\n\n\n\nV.\n\nTYHJÄ SATULA.\n\n\nYö on ollut levoton: -- -- --\nIlmassa on kajahdellut valituksia,\n  kummallisia kuolinhuutoja.\n\n                         Macbeth.\n\nMyrsky oli jo melkein lakannut raivoamasta. Kuu loisti kirkkaasti ja\nsen ohi kiiti enää vain muutamia pilviä. Idästä häämöttävä Lauvellen\nnäkyi kokonaan huipulle asti ja lännestä siintävä Raven Craig kuvastui\nsynkkänä taivasta vasten. Tuuli oli kuitenkin vielä pistävän kylmää ja\nilma oli jäähtynyt paukkuvaksi pakkaseksi. Äsken satanut lumisohju oli\njo jäätynyt levyihin tielle, jota varmajalkaisten vuoristolaistenkin\noli senvuoksi melkein mahdoton kulkea. Puut eivät enää huokailleet\neivätkä valittaneet tuulessa. Niiden jäykät neulaset olivat jäätyneiden\nlumikiteiden peitossa ja tuuli kiiti humisten niiden oksien välitse.\nTulvivat vuoripurot kohisivat kovemmin kuin tavallisesti ja niitä\nnäytti nyt ilmestyneen jokaiseen kallionuomaan. Putoukset olivat\ntulvineet yli äyräittensä, mutta hiljaisuus hiipi hiljaa virroille ja\nsuurimmat joet näyttivät melkein tyyniltä.\n\nRalph ja Rotha kävelivät rinnakkain Shoulthwaite Mossia kohti. Ralph\noli sanonut, ettei tytön kannata lähteä enää takaisin Fornsideen.\nHänen isänsä ei ole kuitenkaan siellä eikä autio talo sovi hänelle\nturvapaikaksi tällaisena yönä. Rothan oli senvuoksi tultava yöksi hänen\näitinsä luo.\n\nHe olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan lähdettyään liikkeelle. Isän\nsurullinen kohtalo painoi tytön mieltä sanomattoman raskaasti. Lapsen\nluonteen ensi vaisto kehoittaa sitä turvautumaan vanhempiin kuin\njohonkin voimakkaaseen tukeen. Maailman silmissä voi tämä tuki kyllä\nsärkyä, mutta lapsen ounastavasta mielestä tuntuu se kuitenkin aina\nvain samalta. Lapsi turvautuu vielä horjumatta ja ylpeästi raunioon,\njoka ei sen rakastavaisista silmistä näytä ollenkaan sellaiselta. Ah,\nmiten onnellinen se onkaan, ellei sen silmiä milloinkaan aukaista!\nMutta kun kaikki, mikä tuntuu voimakkaalta ja todelliselta, näyttää\nselvenneestä katseesta heikolta ja väärältä, niin onko silloin olemassa\nsellaista sanaa, jolla voidaan ilmaista huomion aiheuttama suru?\n\n\"Luuletko, Ralph, että voin kestää hirveän vastauksen seuraukset, jos\nteen sinulle hirveän kysymyksen?\"\n\nRotha rikkoi heidän välillään vallinneen hiljaisuuden näillä sanoilla\nja Ralph vastasi heti:\n\n\"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?\"\n\nTyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti\nja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa\nkuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen\nhämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:\n\n\"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen\narvatakin. Haluat tietää, onko --\"\n\n\"Ralph\", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä\nsanat, jos hän itse saisi lausua ne, \"Ralph, hän on isäni ja se on\nriittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka\nmitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on\nisäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni.\nMutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja\nminä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni\ntodellakin syyllinen?\"\n\nRotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi.\nHänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:\n\n\"Ei, Rotha, hän on aivan syytön.\"\n\n\"Eikö isäni olekaan syyllinen?\" huusi tyttö. \"Tiedätkö sen varmasti?\"\n\n\"Tiedän.\"\n\nHänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka\ntuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua\nniiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti\nolevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen\nmolemmin käsin.\n\n\"Taivaalle olkoon kiitos!\" sanoi hän. \"Nyt jaksan kestää kaikki. Isä,\nisäraukka!\"\n\nTämän jälkeen näytti tyttö melkein kiitävän jäätynyttä tietä pitkin\nvasta saavutetun onnensa riemun vallassa. Raskaiden kuukausien kasvavan\njännityksen kuorma näytti äkkiä pudonneen hänen hartioiltaan ikuisiksi\najoiksi. Puoleksi nauraen ja puoleksi itkien riensi hän eteenpäin\nkoiran laukkaillessa iloisesti hänen ympärillään. Hänen iloiset sanansa\nkajahtelivat kylmässä ilmassa. Silloin tällöin ilmestyi hänen eteensä\npuronen, joka matkallaan ylempää vuorilta alempaan järveen katkaisi\ntien, mutta hän hyppäsi kevyesti sen yli, ennenkuin Ralph ehti ojentaa\nkätensä auttaakseen häntä.\n\nHeidän oli kävellessään pakko seurata ratsutietä, joka mutkitteli\nlammikon rantaa pitkin, ja tämän tästä hän riensi veden rajaan\ntaittelemaan siellä kasvavia sanajalkoja tahi koettelemaan heikkoa\njäätä jalallaan. Hän nauroi ja vaikeni jälleen ja purskahti taasen\niloiseen nauruun. Lörpöteltyään hetkisen itsekseen tietämättään hän\nnaurahti taasen. Koko maailma oli tänä iltana onnellisen tytön mielestä\naivan erilainen kuin ennen.\n\nJa luonto oli todellakin tarkoittanut hänet hilpeäksi tytöksi\nluodessaan hänet. Hänen tumma tukkansa oli sotkeutunut, kuin\norjantappurapensaat olisivat sitä repineet ja se olisi ollut vielä\ntäynnä piikkejä. Hänen tummat kulmakarvansa ja pitkät ripsensä\nvarjostivat mitä tummimpia tummanruskeita silmiä. Suu oli ilmeikäs ja\nherkkä, ja pieninkin tunteitten vaihdos kuvastui hänen kasvoillaan.\nHänen pukunsa oli väljä, melkeinpä kulunut, mutta ei kukaan\nkiinnittänyt huomiotaan siihen eikä ajatellut, oliko se vaatimaton\nvai hieno. Ääni oli tavallisesti hilpeä, vaikkakin pehmeä, ei puissa\nvinkuvan vihurin kaltainen, vaan pitkässä ruohossa humisevaa tuulta\nmuistuttava, ja vuoristolaistyttö oli ehkä saanut sen ponnistuksista\npuhua kovemmin kuin nämä luonnon äänet. Se värähteli joskus heikosti,\nja kun hänet sattumalta yllätettiin, saattoi hän katsoa kieroonkin.\nTällaisina vakavina hetkinä oli hänen olennossaan jotakin, joka\nvangitsi katsojan mielikuvituksen. Hänellä oli varmasti käytettävänään\nsuuret voimanlähteet, jotka oli suotu hänelle turvaksi itselleen ja\nlohdutukseksi muille jonkun tulevan hirveän hetken koittaessa. Mutta\ntänä iltana, kun hän kävellä sipsutteli kuutamossa, ei aavistuskaan\ntuosta hetkestä kyennyt hetkeksikään synkistyttämään hänen mieltään.\n\nEntä millainen oli Ralph, joka käveli niin juhlallisesti hänen\nrinnallaan? Hän oli muuttunut viime aikoina. Hän puhui hyvin vähän\neikä milloinkaan niistä tapahtumista, joita hän oli nähnyt pitkällä\nsotaretkellään. Hänestä oli äkkiä tullut hyvin toimelias ja ajatteleva\nmies. Hänen mielestään näytti jonkin yliluonnollisen olennon varjo\npimittävän kaiken, ja tänä iltana oli tuo varjo paljon synkempi kuin\nennen.\n\nSuunnattomassa ilossaan Rotha ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Ralphin\nääneen, kun Ralph yhdellä sanalla oli antanut hänelle sen uuden\nelämän, mikä pani hänen valtimonsa sykkimään. Mutta hänen äänensä oli\nollut surullinen ja tuo sana oli näyttänyt imevän hänen suonistaan\nosan siitä ilosta, joka nyt pani Rothan sydämen tykyttämään. Eikö se\nmerkinnyt hänelle mitään, että tuo hylkiö miesten joukossa, jota vain\nhän ja tämä nuori urhoollinen tyttö olivat uskaltaneet puolustaa, oli\nnyt onnistunut saamaan hänet vakuutetuksi viattomuudestaan? Ja eikö\nsekään ollut hänestä minkään arvoista, että kirkkaan aamun sarastus\noli lopettanut hänen rinnallaan kävelevän hilpeän tytön pitkän yön ja\nvalaissut hänen nuoren elämänsä onnellisemman tulevaisuuden lupauksella?\n\n\"Katsohan, Ralph, noita kuihtuneita saroja, miten kuuraisia ne\novat!\" sanoi Rotha iloissaan astuen hänen viereensä vasta taitettu\nkorsi kädessään. Ralph vastasi hänelle hajamielisesti ja hän jatkoi\nlörpöttelyään itsekseen. \"Aion panna sinut talteen, kaunis sara. Kuinka\nsinä kimalteletkaan kuutamossa!\" Sitten hän alkoi laulaa erästä vanhaa\nrajaseutujen kansanlaulua.\n\n    \"Dacre on lähtenyt sotaan, Willy,\n    Dacre on lähtenyt sotaan.\n    Dacre on poistunut meidän luota\n    kahlaamon poikki sotaan.\"\n\n\"Isäraukka\", sanoi hän vakavammin, \"isäraukka! Mutta nyt hän palaa\nkotiin jälleen, omaan pieneen kotiimme.\"\n\nJa sitten hän aloitti jälleen ymmärtämättä laulunsa vakavaa sisältöä:\n\n    \"Naworthin linna on autio, Willy,\n    Naworthin linna on autio.\n    Tornissa siellä vain vartija astuu\n    vartija siellä vain vaeltelee.\"\n\nKuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön\nhopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin\nraskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan\ntoverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän\nihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta\nsitä.\n\n\"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph\", sanoi\nhän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti\nmoittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon\nsuuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.\n\n\"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen\nmielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin\nhäränmarhamintojen tarpeessa\", sanoi hän koettaen nauraa omalle\nsukkeluudelleen.\n\nKuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen\nisänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä\nsurumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet?\nOliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti\nitseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden\nruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta,\nmikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi\nhäntä silmiin ja huusi: \"Salli minun poistua!\"\n\nLaddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman\näänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa\nilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa\njäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo\nnäkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä\nympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.\n\n\"Ralph\", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, \"kaikki elämäni surut\ntuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois.\" Hänen äänensä\nvärinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa\njohdosta purskahti.\n\nRalph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön\nsurunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian\nlaita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan\nkokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?\n\n\"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti\", vastasi hän.\n\"Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti\nkuin sinä?\"\n\nHänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei\nRotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.\n\n\"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?\" toisti hän. \"Maailmassa ei\nole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää.\" Hänen iloiset kauniit\nkasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.\n\n\"Se ei ole niinkään varmaa, Rotha tyttöseni\", vastasi Ralph epäröiden.\n\"En tiedä sitä vielä.\" Hän lausui nämä viimeiset sanat pää painuksissa.\n\nRotha astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen, pysähdytti\nhänet ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.\n\n\"Miksi olet niin suruissasi, Ralph? Onko olemassa vielä jotakin, mitä\net ole kertonut minulle, jotakin sellaista, mikä kerran tultuaan julki\nriistää minulta kertomiesi uutisten aiheuttaman ilon?\"\n\n\"En voisi olla niin julma, Rotha. Luuletko todellakin, että saattaisin\nmenetellä niin?\"\n\nHymy kirkasti hänen kasvojaan, kun hän siveli tukan pois Rothan otsalta\nja suoristi irtautuneen hilkan, joka oli mennyt kallelleen.\n\n\"Minun ei siis tarvitse pelätä minkäänlaisia jälkiseurauksia?\"\n\n\"Ei minkäänlaisia sellaisia, mitkä häiritsisivät onneasi, tyttöseni,\ntahi lopettaisivat rakkautesi. Rakastathan isääsi, vai kuinka?\"\n\n\"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa!\" vastasi Rotha tulisesti.\n\"Isäraukka!\"\n\n\"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa\", toisti Ralph\nhajamielisesti ja kuin huokaisten. Tytön kiihkeät sanat näyttivät\nliikuttavan häntä syvästi ja hän toisti ne vielä kerran, vaikka ne\njäivätkin kesken hänen huulilleen. \"Enemmän kuin ketään --\" Sitten he\njatkoivat matkaansa.\n\nHe olivat jo melkein saapuneet metsikköön, jonka puut varjostivat\ntietä, kun Rotha pysähtyi ja sanoi:\n\n\"Ralph, saanko suudella sinua?\"\n\nRalph kumartui ja suuteli häntä otsalle, jolloin hänen sydäntään\npainava kuorma tuntui paljon raskaammalta kuin ennen. Hän tunsi\nsuudellessaan tyttöä, että hänen ja tytön välissä oli hänen puolellaan\nkuilu, jonka yli ei ehkä milloinkaan voitaisi rakentaa siltaa. Oliko\nhän rakastanut tyttöä? Hän tuskin tiesi sitä, sillä hän ei ollut\nkysynyt sitä milloinkaan itseltään. Rakastiko tyttö häntä? Kyllä,\neikä hän voinut sitä epäilläkään. Entä hänen suutelonsa? Niin, se oli\nrakkauden suudelma, mutta millaisen rakkauden? Nuo rehelliset ylöspäin\nkääntyneet kasvot ilmaisivat sen hänelle liiankin selvästi.\n\nHe olivat jo päässeet puiden varjoon ja näkivät Shoulthwaitestä\ntuikkivat valot. Parin minuutin kuluttua olisi heidän matkansa lopussa.\n\n\"Tartu käteeni, Rotha, sillä voit ehkä kompastua liukkaalla tiellä\ntällaisessa pimeydessä.\"\n\nRalph oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun Rotha huudahti heikosti\nja horjahti. Ralph kiersi heti käsivartensa hänen ympärilleen, jolloin\nRotha sai tasapainonsa takaisin.\n\n\"Mikä siinä oli?\" sanoi hän vapisten pelosta ja kääntyi katsomaan\ntaakseen.\n\n\"Kinos jäätynyttä lumisohjua luultavasti\", sanoi Ralph potkaisten sitä\npaikkaa, johon Rotha oli kompastunut.\n\n\"Ei, ei\", vastasi Rotha vapisten jostakin hirveästä pelosta.\n\nRalphkin peräytyi ja kumartui katsomaan jotakin suurta esinettä, joka\noli poikkiteloin tiellä. Koirakin nuuski sitä.\n\n\"Mitä siellä on?\" kysyi Rotha hermostuneesti.\n\nRalph ei vastannut. Hän oli laskeutunut polvilleen esineen viereen ja\ntunnusteli sitä nyt käsillään. Seuraavat hetket olivat tuskallisen\njännittäviä.\n\n\"Mitä siellä on?\" toisti Rotha.\n\nHän ei saanut vieläkään vastausta. Ralph oli noussut, mutta polvistunut\njälleen. Hän hengitti kiivaasti. Rotha luuli kuulevansa hänen sydämensä\nsykinnänkin.\n\n\"Ah, mutta sinun on pakko ilmaista se minulle!\" huudahti tyttö. Ja hän\nperäytyi taaksepäin kuin koskeakseen itse tiellä lepäävään esineeseen.\n\n\"Ei mitään\", sanoi Ralph nousten ja tarttuen lujasti Rothan ojentamaan\nkäteen. \"Ei mitään. Rattailta on pudonnut tielle säkillinen ohria, ei\nmitään muuta\", lisäsi hän käheästi kuiskaten.\n\nHän kuljetti Rothaa poispäin muutamia askelia. Mutta Rotha pysähtyi.\nKoira oli pysähtynyt samalle paikalle, jossa Ralph oli äsken ollut\npolvillaan, ja ulvoi nyt surkeasti.\n\n\"Laddie, tule tänne\", sanoi Ralph. \"Tule sinäkin, Rotha.\"\n\n\"Kestän kyllä, vaikka sanoisitkin minulle totuuden, Ralph. Luulen\nainakin niin\", vastasi Rotha.\n\nRalph kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan\nsanomatta sanaakaan. Rotha tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa vapisevan\nja hänen kovan äänensä hiljenevän kuiskauksiksi, jolloin hän arvasi\ntotuuden. Hän tunsi tämän miehen paremmin kuin useimmat muut, niin,\nparemmin kuin kukaan muu.\n\n\"Palaa takaisin, Ralph\", sanoi hän. \"Minä kiiruhdan kotiin.\"\n\nKoira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.\n\nRalph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään\nhänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi\nRalphia kasvoihin.\n\nJa samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa\nkopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli\nlyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle.\nSiellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen\nsinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta\nratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.\n\n\"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin\", sanoi Willy.\nHän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.\n\n\"Niin, Jumala siunatkoon sinua!\" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa\nastui hänen luokseen. \"Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta\nmissä on isäsi?\"\n\n\"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti\", sanoi Ralph koettaen\nvoimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.\n\n\"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!\"\nsanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.\n\n\"Poika, ojenna minulle lyhtysi\", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä\nseisovalle paimenelle. \"Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan.\"\n\nSitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä\npelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin,\nminkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun.\nRotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja\ntalutti hänet sisään.\n\nWilly oli aivan suunniltaan kauhusta. \"Ralph, et suinkaan tarkoita\ntietäväsi, että isä --\"\n\nHän ei voinut sanoa enempää. Ralph oli kohottanut lyhdyn tamman koppien\nkorkeudelle irroittaakseen hihnan, jolla ne oli sidottu yhteen. Valo\nsattui suoraan hänen kasvoihinsa.\n\n\"Ralph, onko hän loukkautunut hyvinkin vaarallisesti?\"\n\n\"Hän on kuollut.\"\n\nWilly horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.\n\n\"Jumala minua auttakoon! Ah, Jumala minua auttakoon!\" huudahti hän.\n\n\"Anna minulle suitset\", sanoi Ralph, \"ja odota täällä pihalla\npalaamistani. En viivy poissa pitkää aikaa. Pidä silmällä, ettei\nkeittiön ovea avata, sillä äiti on siellä. Mene isän huoneeseen ja\nlaita kaikki valmiiksi.\"\n\n\"Ei, ei, en voi tehdä sitä.\" Willy vapisi huomattavasti.\n\n\"Jää nyt tänne kaikissa tapauksissa äläkä äännähdäkään, ennenkuin\npalaan.\"\n\n\"Ota minut mukaasi, Ralph, sillä en uskalla jäädä tänne yksikseni.\"\n\n\"Kanna sitten lyhtyä\", sanoi Ralph.\n\nTamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon.\nHeidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin\naikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän\ntästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen\nkuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin\nmatkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira\nulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.\n\nAngus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli\nnyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies\noli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli\ntaittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa\noli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli\npudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman\npolvista vuoti vieläkin verta.\n\n\"Ojenna minulle lyhty, Willy\", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan\nisänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi\nliiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja\nkoetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta\nkatsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui\nhänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle,\njonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista\nsilmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.\n\n\"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy\", sanoi Ralph nousten. Sitten hän\nnosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.\n\nSilloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti\nsen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu \"Ralph\nRay\", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.\n\nSitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin\npuolella.\n\n\n\n\nVI.\n\nHEIDÄN KOTINSA.\n\n\nKun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla\nsijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka\noli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen\nelinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa\nkeittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä\nensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi\nsarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista\nikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia\npitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei\nsäästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.\n\nVaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet\nenää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja\naaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut\nvähääkään tinkinyt itsehillinnästään.\n\nVälittämättä käsillä olevasta työstään ja tilapäisestä seurastaan\nnousi hän paikoiltaan ja meni nukkumaan, kun keittiön kello iltaisin\nlöi kymmenen. Ja tuskin aamu ennätti ruveta sarastamaan, kun hän\noli jo liikkeellä herättäen ensin perheeseensä kuuluvat miehet ja\nsitten naiset. Jokainen oli aina odottanut hänen kutsuaan. Ei mikään\nääni ollut heille ollut sen tutumpi kuin hänen lujat askeleensa,\njotka joskus varhaisen aamun hiljaisuudessa olivat panneet vanhat\nlattiapalkit narahtelemaan. Noita askelia ei tulisi kukaan enää\nkuulemaan.\n\nRouva Ray istui takan ääressä tuolissaan, jossa hän oli istunut koko\nyön, puhuen tuskin mitään, mutta vaikeroiden silloin tällöin. Hän\nei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, vaikka hän ei näyttänyt olevan\noikeastaan hereilläänkään. Eilisiltainen järkytys tuntui kokonaan\nlamauttaneen hänen sielulliset kykynsä, vaikka se oli tuonut hänen\nmieleensä koko hänen entisen elämänsä. Kiinnittäen tuskin ollenkaan\nhuomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki hän kuin\nkuvastimessa kaikkien niiden kuluneiden vuosien tapahtumat, jotka\nolivat niin kauan olleet unhotuksissa.\n\nHän oli näkevinään Castenandin juurella sijaitsevan pienen talon,\nvanhan isän, joka soitti viuluaan kesäillan hiljaisuudessa, ja\nitsensä, nuoren reippaan tytön, askartelemassa hänen ympärillään ja\ntekemässä hänelle kaikenlaisia pieniä palveluksia. Sitten seurasi,\nsuuri suru ja pitkä kuolettava hiljaisuus. Mutta kaikki nämä seikat\ntuntuivat kuuluvan johonkin toiseen varhaisempaan olotilaan. Ja sitten\noli aurinko alkanut valaista myöhempää onnellisempaa elämää. Hänen\nkoko olemuksessaan oli tapahtunut jonkinlainen pyhä muutos ja hänen\nkirkastuneista tunteistaan oli koko maailma näyttänyt erilaiselta.\nMutta loistava aurinko oli nyt laskenut ja kaikki hänen ympärillään\noli vajonnut pimeyteen. Hän istui tuntikausia tuolissaan heilutellen\nruumistaan hitaasti sinne tänne näiden muistojen vuoroin tulviessa\nhänen mieleensä, vuoroin haihtuessa jälleen.\n\nKaikki taloushuolet olivat nyt joutuneet Rothan niskoille. Nuori tyttö\noli istunut viime yönä kauan aikaa, vanhan emännän vieressä pitäen\nhänen kättään omassaan ja puhuen hänelle hiljaa oman surunsa purkausten\nvälissä. Hän oli kuiskannut jotakin kunnon pojista, joihin äiti nyt\nvoi empimättä turvautua, mutta sitten oli lohduttaja itse tarvinnut\nlohdutusta ja hänen hyväilevä äänensä oli lakannut kuulumasta.\n\nKun aamuvalo alkoi tunkeutua huoneeseen verhoilla peitetyistä\nikkunoista, nousi Rotha väsyneenä, mutta kävi kuitenkin päättäväisesti\nkäsiksi niihin tehtäviin, jotka olivat niin odottamatta joutuneet hänen\nniskoilleen. Hän siirsi rukin ikkunakomeroon ja vyyhdin pitimen seinän\nviereen, sillä niitähän ei nyt tarvittu. Sitten hän järjesti keittiön\nlaudakon ja otti alas ne suolatut liikkiöt, jotka riippuivat orressa\nkuivamassa. Vihdoin hän keitti varhaiseksi aamiaiseksi kaurapuuroa ja\nkaasi pojan navetasta tuoman maidon vateihin, jotka hän oli latonut\npitkälle tammipöydälle, joka ulottui keittiön toisesta seinästä toiseen.\n\nWilly Ray oli kulkenut melkein koko yön keittiöstä huoneeseensa ja taas\ntakaisin. Hänen pieneen matoilla verhottuun makuuhuoneeseensa päästiin\nensimmäiseltä portaanlevolta ja sen ikkunoista voitiin katsella\nrakennuksen takana virtaavaa vuoripuroa. Se ei ollut ainoastaan hänen\nmakuuhuoneensa, sillä hän säilytti siellä kirjojaankin, mutta tänä\nyönä ei hän voinut nukkua eikä lukea. Hän käveli vain päämäärättä\nsinne tänne kuin unissaan päästäen silloin tällöin hermostuneita\nhuudahduksia, joiden jälkeen häntä rupesi värisyttämään ja hän kiiruhti\npois. Kuolema oli eilen ensi kerran ilmestynyt hänen tielleen ja niin\nhirmuisella tavalla. Sen nähtävä läheisyys kauhistutti häntä. Hän\noli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli valmis nojautumaan ensimmäiseen\ninhimilliseen käsivarteen, joka ojennettaisiin hänelle, ja vaikka Rotha\nymmärsi vain epämääräisesti ne huolet, jotka ahdistivat hänen mieltään,\nkeksi hänen terävä vaistonsa kuitenkin parhaimman tavan lohduttaa häntä.\n\nHän lohdutti Willyä niin ystävällisesti kuin hän ikinä vain voi ja\nWilly palasi hänen luokseen yhä uudestaan kummallisine kuvitteluilleen\nja heikkoine filosoofisine päätelmineen, joita hän oli ajanut\naivoihinsa kirjoistaan. Mutta vaatimattoman tytön silmien ilme ja hänen\nkätensä kosketus tekivät kuoleman vähemmän pelättäväksi kuin minkään\nmuun. Willy näytti turvautuvan Rothaan, joka puolestaan tuntui tulevan\nvoimakkaammaksi huomatessaan sen.\n\nKannettuaan vainajan yläkertaan oli Ralph edellisenä iltana mennyt\nnukkumaan tavalliseen tapaansa. Häntä ei nähty ennenkuin aamulla ja\nkun hän tuli alakertaan ja kumartui hetkiseksi katsomaan äitiään,\njoka istui tuolissaan tuijottaen tuleen, hämmensi Rotha juuri puuroa\nkapustalla. Hän katsoi Ralphia kasvoihin, kun Ralph kosketti hiljaa\nja myötämielisesti äitinsä käsivarteen, jolloin hänestä tuntui, että\njotakin toivon tapaistakin sekoittui siihen lievenneeseen suruun, jota\nne ilmaisivat. Edellisen illan surua ei voitu huomata hänen äänessään\neikä hänen ulkomuodossaankaan. Hän oli tavallista tyynempikin, vaikka\nhän näytti vanhentuneen kuluneina tunteina. Kaikesta huolimatta\nsuoritti hän kuitenkin tavalliset aamutehtävänsä kodissa sellaisen\nmiehen tapaan, jolla on ajatukset mukana työssään. Syötyään aamiaisen\notti hän sauvansa nurkasta ja poistui vuorille koiransa kanssa.\n\nPäivän kuluessa toimitti Rotha naapurien avulla, mitä tällaisissa\ntapauksissa auliisti tarjottiin, kaikki ne pienet tehtävät, joita\ntilanne vaati. Hän meni kuolleen huoneeseen ja poistui jälleen sieltä\ntuntien kammoa, mutta ei pelkoa. Vain kerran ennen hän oli katsonut\nkuolemaa silmiin tahi jos hän oli nähnyt sen pari kertaa ennen tätä\npäivää, oli hänen ensi tutustumisensa siihen tapahtunut kauan aikaa\nsitten hänen lapsuudessaan, jota hän tuskin enää muisti. Hänen\nisänsä oli silloin kantanut hänet sylissään tällaiseen samanlaiseen\nhämärään huoneeseen ja ojentanut hänet silmänräpäykseksi valkoisia\nkasvoja kohti, jotka olivat olleet hänen äitinsä. Mutta vaikka hän\noli tottumaton kuoleman aiheuttamiin vakaviin tilanteihin, näytti hän\nsittenkin vaistomaisesti ymmärtävän tehtävänsä.\n\nUutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite\nMossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin.\nAina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan\nsurua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen\nhuoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen\nomaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon\nymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein\nvoitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina\nhuohottaen vain silloin tällöin: \"Hyväinen aika!\" mutta toiset taasen\nnäyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew\nBranthwaite sanoi \"vilutaudin puuskiksi\".\n\nOli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen.\n\"Olen rouvan vanhin naapuri\", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa\niltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista.\n\"Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä\nkauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa\nystävällistä puhetta.\"\n\nHe olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew\nkoputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut\nolemuksensa kynnykselle.\n\n\"Käykää peremmälle\", sanoi rouva Ray. \"Mitä teille kuuluu, Matthew?\"\n\n\"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne\nlaita nyt on?\" vastasi vanhus.\n\n\"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin\nsamaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt.\" Ja rouva Ray kohotti\nesiliinan silmilleen.\n\n\"Ette te vielä eroa täältä, Mary\", sanoi Matthew. \"Siihen kuluu vielä\nvuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary.\"\n\nMatthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen\ntyynen neuvonsa kanssa.\n\nRotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja\nWillyn väliin vastapäätä rouva Raytä.\n\n\"Tapasin Ralphin aamupäivällä\", sanoi Matthew. \"Hän kertoi minulle\ntarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla\nkirkkomaalle sopimaan hautauksesta.\"\n\nRouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui\nhuoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.\n\n\"Hän on parempaa lajia, hän\", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea\nkohti, josta Willy oli poistunut. \"Häneen se on koskenut kovasti,\non totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti\nkuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä\non niitä vain kaksi. Niin, niin\", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn\nhellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, \"ellei olisi vuoria, ei olisi\nlaaksojakaan.\"\n\nMatthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että\nhän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle\npaikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta\nillalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa\nruumistaan istuutuessaan tuolissaan.\n\n\"Alkaa olla jo pimeä, tyttöseni\", sanoi Matthew Rothalle täyttäessään\npiippuaan. \"Etkö aio sytyttää kynttilöitä?\"\n\nKynttilät tuotiin ja vanhus sytytti piippunsa muutamasta istuutuen\nrouva Rayn viereen takan ääreen.\n\n\"Muistatte kai ajan, jolloin Angus tuli ensi kerran näille seuduille?\"\nsanoi hän. \"Minä ainakin muistan sen vielä mainiosti. Luulen melkein\nnäkeväni hänet Deer Garth Bottomin herraskartanon pihassa. Millainen\nmies hän siihen aikaan olikaan! Ralph on vain pieni poikanen siihen\nverrattuna, millainen hänen isänsä siihen aikaan oli. Naapurit\nsanovat, että isä ja poika ovat niin toistensa näköiset kuin kaksi\nmarjaa, mutta sellainen on vain joutavaa puhetta. Siihen aikaan ei\nollut olemassa ketään, joka olisi kyennyt voittamaan Anguksen, eikä\nniitä ole ollut myöhemminkään. Ja Castenandissa asui muudan tyttö,\njoka oli rakastunut Angukseen, vaikka hän ei ilmaissut sitä kellekään.\nHän oli niiden seutujen kaunein tyttö, oli totisesti. Sanotaan, ettei\nkauneus ole minkään arvoinen hyvyydettä, mutta hän oli läpeensä hyvä.\nHänestä pidettiinkin yleisesti. Ette suinkaan pahastu, vaikka minäkin\nilmaisen kuuluneeni hänen ihailijoittensa joukkoon: Mutta hän ei ollut\ntietääkseenkään minusta, vaan oli uskollinen Angukselle, jolloin\npalasin kotiin ja särjin haan uusista tuoleistani. Ja merkillisintä\ntässä kaikessa on, etten sen jälkeen jäänyt naimattomaksi.\"\n\nTämä muistelma varhaisimmasta ja melkein ainoasta rakkausseikkailustaan\nnäytti liikuttavan jotakin vanhuksen sydämen herkkää kieltä, koska hän\nveteli haikuja piipustaan kiivaammin kuin ennen.\n\nRouva Ray tuijotti vain tuleen kuunnellen tuskin ollenkaan vanhuksen\nlörpöttelyä, joka niin ollen sai jatkua esteettömästi. Silloin\ntällöin käänsi hän levottomasti päätään kysyen Rothalta, oliko\nRalph palannut, ja kuultuaan vastauksen, ettei häntä vielä ollut\nnäkynyt, istuutui hän jälleen entiseen asentoonsa katsoen tiileen\nhajamielinen ilme silmissään. Kun jostakin kauempaa kuului tuulen\nhuminaa kovempaa haukuntaa, heräsi hän jälleen todellisuuteen ja pyysi\nRothaa valmistamaan illallista. Mutta Ralphia ei kuulunut vieläkään\npalaavaksi. Missä hän mahtoikaan viipyä?\n\nOli jo melko myöhäinen, kun Matthew nousi lähteäkseen. Hän oli tehnyt\nparhaansa lohduttaakseen vanhaa naapuriaan hänen surussaan, käyttäen\nkaikki sananlaskunsa ja lauseensa, jotka olivat jotenkin sopineet\ntilanteeseen ja joiden joukossa oli ollut pari melko sopimatonta ja\nraakaa. Mutta rouva Ray ei ollut kiinnittänyt niihin sen enemmän\nhuomiotaan kuin muihinkaan. Hän oli vain kunnioittanut vanhuksen hyvää\ntahtoa katsomatta liian tarkasti \"lahjaksi saamansa hevosen suuhun.\"\n\n\"Hyvää yötä, Matthew Branthwaite\", sanoi hän vastaukseksi vanhuksen\njäähyväisiin. \"Hyvää yötä ja Jumala teitä siunatkoon!\"\n\nMatthew oli avannut oven ja katsoi pihalle ennen lopullista\nlähtemistään.\n\n\"Taivas on tasaisessa pilvessä tänä iltana\", sanoi hän. \"Kuu ei ole\nvielä noussut ja tuuli puhaltaa yhtä kovasti kuin ennenkin. Hyvää\nyötä, Mary; huomenna saatte olla ahkerasti toimessa saadaksenne kaiken\nvalmiiksi hautajaisiin. Luulen vaimoni ja pienen Liisan pistäytyvän\ntänne huomenna.\"\n\nRouva Ray huokaisi raskaasti.\n\n\"Koettakaa rohkaista mieltänne, Mary. Muistakaa, että hyvässä sadossa\nsaa olla muutamia ohdakkeitakin.\"\n\nKun ovi oli sulkeutunut kutojan mentyä, palasi Willy takaisin keittiöön\npienestä huoneestaan.\n\n\"Eikö Ralph ole vielä tullut?\" kysyi hän Rothalta.\n\n\"Ei\", vastasi tyttö koettaen turhaan salata lievää levottomuuttaan.\n\n\"Ihmettelen, millaista asiaa Robbie Andersonilla mahtoikaan olla\nhänelle. Hän kävi täällä pari kertaa aamupäivällä. Entä opettaja\nsitten? Mitähän hänelläkin oli sanottavaa, koska hän näytti niin\nkiihtyneeltä? Sellainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan.\"\n\n\"Siitä saat olla aivan varma, ettei se ollut mitään tavallisuudesta\npoikkeavaa\", sanoi Rotha. \"Eilisiltainen tapahtuma on vain\nhermostuttanut meitä kaikkia.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta he olivat molemmat hyvin kummallisen näköisiä,\nvaikka en silloin kiinnittänyt siihen huomiotani. Sanotaan, etteivät\nonnettomuudet tule milloinkaan yksinään. Toivon, että Ralph olisi jo\nkotona.\"\n\nRouva Ray oli noussut paikoiltaan takan äärestä ja asetti nyt toisen\nkynttilän ikkunan komerossa sijaitsevalle pienelle pöydälle.\n\nSeisoen selin vanhaan rouvaan kohotti Rotha sormen huulilleen merkiksi\nWillylle, ettei hän puhuisi enempää.\n\n\n\n\nVII.\n\nSIMIN LUOLA.\n\n\nKun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi\nhänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi\naiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa\nitsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi\nvoineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli,\nei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut\nnähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain\nsana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah,\nmillainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto\nsiihen sisältyikään!\n\nRalph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla --\nkuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan -- oli pyytänyt häntä\nilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. \"Se on\nvelvollisuutenne taivaan edessä\", oli hän sanonut. \"Sillä ette\nsuinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä\nsyytetään?\" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista,\nmikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen\nsanoille: \"Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt.\"\n\nAh, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli\nlattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli\nmusertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut\nvain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi\nhauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: \"Kun\nihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä,\nmutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä\nhän on lähettänyt edellään.\" Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä\nsylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt\nedellään?\n\nRalph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui\nmatolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska\nse ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin\nhuomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla\naikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin\ntäytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt\nluuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen.\nEntä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli\nepäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt\njotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta\nmuiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?\n\nRalph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja\nheittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut\nisän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman\nselkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen\ntaskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.\n\nOliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka\nnäytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu\nmenettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen\nomalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin\nkavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se\nsisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi\nsilloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan\nvallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja\nannettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James\nWilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.\n\nKaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli\nlaskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä\nvaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin\nsen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää\npahimman.\n\nSiihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut\nselittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan\nja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä,\nniin ainakin tyynempänä.\n\nOtettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden\nkukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori\nmelkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen\nkaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt\nkuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen\nsuurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat\nvielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko\npaistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut\nStyx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli\npääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat\nolivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli\noli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi\nja lakannut kuulumasta.\n\nKun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin\ntyöntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.\nNiin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi\nsenvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt\ntuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja\nheti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen\nja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen\nuurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi\ntunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen\nympärillä.\n\nAurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri\nkallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan\ntuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli\nsijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa\nsiinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä\nkatseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä\ntässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti\nmolempiin.\n\n    \"Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan,\n    Carlislen valleille aurinko paistaa;\n    ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan,\n    kyll' maailman valta leijonalle maistaa.\n\n    Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän,\n    Carlislen valleille aurinko paistaa;\n    ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän,\n    kyll' maailman valta leijonalle maistaa.\"\n\nLaulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan\nja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista\nsamanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka\nseisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan\nonnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.\n\nSanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin\njokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan\nkäsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen\nhäpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi\nSim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään.\nRalph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät\nluolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.\n\n\"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt\", sanoi Ralph\nminkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen\nsydäntä raskaimmin painoi. \"Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä\nkahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse.\"\n\n\"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä\", sanoi Sim, \"mutta\ntein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein\nkaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa.\"\n\n\"Näin onkin parempi, Sim\", vastasi Ralph, \"sillä te ette saa ottaa\nniskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt.\"\n\n\"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään\", sanoi Sim. \"En luule\nainakaan. Kaukana siitä.\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen\nrikokseen.\"\n\n\"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin.\nOlen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan\ntarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä\nisäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka\nolin hautonut sitä jo viikkokausia.\"\n\n\"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?\" kysyi Ralph.\n\n\"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä.\nKaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan\noli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun\ntapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin\npannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin\nolisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt\nmihinkään.\"\n\n\"Mitä hän sitten oli uhannut?\" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei\nollut kysyvää sointua. \"Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?\"\n\n\"Sinuun, Ralph\", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. \"Mutta mitä sen nyt\nenää on väliä\", lisäsi hän. \"Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt.\"\n\nRalph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.\n\n\"Tätäkö tarkoitatte?\" kysyi hän ojentaen sen Simille.\n\nSim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan\ntakaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:\n\n\"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala,\nvoidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?\"\n\n\"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?\"\n\n\"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä\nhän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit\npelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä\nkovasydämistä hirviötä!\"\n\n\"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä\nsitten?\"\n\n\"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en\nmilloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?\"\n\n\"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?\"\n\n\"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan\nhyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni,\ntuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka\nlapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat\nkai senkin? No, sitten kuin poistuit -- muistatko, miten se tapahtui?\"\n\n\"Kyllä, Sim.\"\n\n\"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki\nminusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli,\nRalph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä\nainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani\nystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli\nhyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin\ntienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin\npalaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen\nolin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava\nvoima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se\noli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki\nepäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta.\nMutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään.\nSydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani\nvanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen\ntulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta\nen voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui\nsalpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen\ntakaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä\nkaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin,\nnyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin,\ntein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut\npaikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli\ntuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun\nratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen\nratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen\nkääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja\nerotin Wilsonin katkeran naurun -- kai vielä muistat, millaiselta se\nkuulosti?\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Entä sitten?\"\n\n\"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten\nkuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta.\"\n\n\"Ettekö todellakaan tiedä muuta?\"\n\n\"Tiedän kyllä vähän muutakin. Isäsi nousi jälleen satulaan, jolloin\nminäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi.\n'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä,\nystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan\nantaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen\nWilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä\nensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen\nkasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin,\nolin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en\ntiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana\npäivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen.\nSinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin.\"\n\n\"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?\" sanoi Ralph.\n\n\"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut\", vastasi Sim kuin loukkautuen\nhuomautuksesta.\n\nRalph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä\nsyylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki\nluokseen.\n\n\"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi\nWilsonia kaikesta tästä?\"\n\nSanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka\nSim oli antanut hänelle takaisin.\n\n\"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson.\"\n\n\"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?\"\n\n\"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun\", sanoi Sim.\n\n\"Mitä hän kertoi teille?\"\n\n\"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei,\nsain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä\nhuomiostani.\"\n\n\"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun\naikaan?\"\n\n\"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi\nWilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita,\nniin, ainakin yhden.\"\n\n\"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?\"\n\n\"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla\nmatkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut\nkotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat\nväsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja\npalatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan\nminua kohti.\"\n\n\"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa.\"\n\n\"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki\nseuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta\npienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut\njuuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen\nikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään.\nMutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut\nvanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta.\"\n\n\"Menittekö hänen luokseen?\"\n\n\"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden\nja änkyttäen jotakin.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\"\n\n\"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän\nsäpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun\nkannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa\nhänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle\nja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se\noli, Ralph? Tiedättekö sen?\"\n\n\"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme.\"\n\n\"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee\nollutkaan.\"\n\n\"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin.\"\n\n\"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun\nmuorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä.\"\n\n\"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä\nniin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän\npitäisi muistaa se vielä, Sim.\"\n\n\"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla\njonkun roiston kanssa.\"\n\n\"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?\"\n\n\"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä,\nkunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut\nmiehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään.\nEn muista ihmisten puhuneen muuta.\"\n\n\"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli\nWilson Garth eikä James Wilson.\"\n\n\"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä.\"\n\n\"Niin minäkin luulen.\"\n\nSim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli\nhitaasti valjennut hänelle.\n\n\"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta?\nKaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä.\"\n\n\"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin.\" Ralph siveli\nkädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä\ntapahtuneen muutoksen.\n\n\"Olin väärässä sanoessani niin\", sanoi hän. \"En tiedä sen olevan\ntottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui.\"\n\n\"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en\ntähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen\nCarlislessa.\"\n\n\"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä.\"\n\n\"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen,\nainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu.\"\n\n\"Kerro se minulle, Ralph.\"\n\n\"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset\neivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien\nmeistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä\nnimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani\nhäneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat\nolleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin\navulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi\nuskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin\nhäntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin\nkanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet\nmukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En\nluottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella\nläheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei\njohtunutkaan siitä, Sim.\"\n\n\"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät\nhänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?\"\n\n\"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja\nkostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun\nkeksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi\nhuomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla,\neivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin\npäivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti\nmies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin\nhaeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen\nlapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä\nvoimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan\ntuonne kylään?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Sim. \"Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään\nvanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on,\njättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön.\"\n\n\"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi\nsenkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän\nasti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen\nminua päästäkseen Wythburniin.\"\n\n\"Se paholainen!\"\n\n\"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan.\nPidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen\ntarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että\npojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille\npaljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni,\nettä hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata\nheitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät,\nluovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle',\nsanoin hänelle.\"\n\n\"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen\ntekemättä?\" huudahti Sim kiihkeästi.\n\n\"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin\nturmellut hänen suunnitelmansa.\"\n\n\"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä.\"\n\n\"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla\nei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani\nja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan.\"\n\n\"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti\", sanoi Sim, \"ja suojelit\nminua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja\nhänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia\nsinulle.\"\n\n\"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni\neivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi,\nmutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja\nsilloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä\naina jokin tarkoitus.\"\n\n\"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?\" sanoi Sim\nhiljaa kuin itsekseen. \"Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa.\"\n\n\"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa.\" Laaksolainen oli\nymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle\nomaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin\nsanoillaan.\n\n\"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön\nkeskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin\nkoettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet\nvangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen\nkirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä\npäivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli.\"\n\nSim vapisi huomattavasti.\n\n\"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy\ntänne jälleen.\"\n\n\"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset\nvangitaan?\"\n\n\"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi\nsinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen\nhallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun\nvangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään\nEnglannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme.\"\n\n\"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että\nsaisin astua sijaasi.\"\n\n\"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia\nvastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa\nminut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte\nmolemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas\nyksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä.\"\n\nHän kohotti kätensä silmilleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\nROBBIEN ILMOITUKSET.\n\n\nKun Ralph nousi mennäkseen, seurasi Sim häntä rinteen puoliväliin.\nSiellä tuli Robbie Anderson vastaan lähestyen heitä nopeasti. Koska\nhänellä oli selvästi asiaa Ralphille, palasi Sim takaisin luolaansa.\n\n\"Kävin jo hakemassa sinua Shoulthwaitestä\", sanoi hän, \"mutta siellä\nsanottiin minulle sinun lähteneen vuorille, jolloin seurasin sinua\ntänne.\"\n\n\"Näytät huolestuneelta, poikaseni\", sanoi Ralph. \"Onko sinulle\ntapahtunut jotakin ikävää?\"\n\n\"Ei, Ralph, mutta sinulle voi tapahtua jotakin, ellet kuuntele, mitä\nminulla on sinulle sanottavaa.\"\n\n\"Sellaista, mikä voisi huolestuttaa minua suuresti, ei voi tapahtua,\nRobbie. Ei enää missään tapauksessa.\"\n\n\"Tuo Joe Garth houkkio; seppä, ei ole milloinkaan antanut sinulle\nanteeksi selkäsaunaa, jonka annoit hänelle vuosia sitten senvuoksi,\nettä hän tappoi koirasi Laddien emän.\"\n\n\"Hän ei tule antamaan sitä minulle milloinkaan anteeksi, mutta mitä se\ntähän kuuluu? En ole sitä pyytänytkään.\"\n\n\"Mutta, Ralph, pelkään hänen aikovan maksaa sen sinulle takaisin\nmoninkertaisesti. Tiedätkö, että hänen asunnossaan on jälleen\nvakoilijoita? Miehet ovat tulleet tänne vangitsemaan sinua. Joe oli\ntänään Punaisessa Leijonassa juovuksissa, vaikka päivä ei olekaan\nvielä sen pitemmälle kulunut. Hän sanoa tokaisi silloin jotakin\nvakoilijoistakin, jolloin riensin ilmoittamaan sinulle.\"\n\n\"Joe ei ole ollenkaan syyllinen tähän tukalaan tilanteeseen, Robbie,\nvaikka vakoilijat tahi keitä he Menevätkään ehkä maksavatkin hänelle\nvähän alivakoilijan tehtävistä niin kauan kuin se on heidän etujensa\nmukaista.\"\n\n\"Joe tahi ei, he aikovat kaikissa tapauksissa vangita sinut ensi\nsopivassa tilaisuudessa. Ihmiset sanovat kaiken olevan hunningolla nyt,\nmaan ja lait, kun suuri Cromwell on kuollut. Eiköhän olisi parasta,\nettä poistuisit täältä jonnekin?\"\n\n\"Olit kelpo toveri, Robbie, tullessasi varoittamaan minua, mutta en voi\npoistua kotoani vielä. Isäni on ensin haudattava, ymmärrät kai sen.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Robbie muuttuneella äänellä. \"Angus-raukka!\"\n\nRalph katsoi tarkasti toveriinsa ajatellen hänen eilisiltaista\nkysymystään ravintolassa.\n\n\"Sano minulle\", kehoitti hän katsoen tutkivasti Robbieta silmiin,\n\"tiedätkö mitään vanhan Wilsonin kuolemasta.\"\n\nNuori laaksolainen näytti joutuvan hämilleen. Hän taivutti päänsä\nkumaraan kuin hän ei olisi voinut sietää Ralphin katsetta.\n\n\"Kerro minulle kaikki, Robbie, sillä tiedän jo melkein koko totuuden.\"\n\n\"Ryöstin rahat\", sanoi nuorukainen; \"niin, tein sen, mutta heitin ne\npuroon minuutin kuluttua.\"\n\n\"Kuinka se tapahtui, Robbie? Kerro se minulle.\"\n\nRobbie seisoi vielä paikoillaan pää painuksissa ja raapi jalallaan\nmaata, kun hän sanoi:\n\n\"Juopottelin kovasti siihen aikaan, kuten tiedät. Olin juovuksissa\nsinäkin iltana eikä minulla ollut penniäkään taskussani. Ollessani\nmatkalla ravintolasta kotiin kaaduin ojaan ja nukuin sinne. Heräsin\nkuullessani parin miehen riitelevän. Tiedät, keitä he olivat. Vanha\nWilson heilutteli muudatta paperia päänsä yläpuolella nauraen ja\nivaillen. Silloin sieppasi toinen sen hänen kädestään. Wilson kirosi\nhirveästi ja hyökkäsi toisen kimppuun. Kaikki tapahtui muutamassa\nsilmänräpäyksessä. Toinen antoi pienelle roistolle sellaisen lyönnin,\nettä roisto lensi päälleen tielle. Näin miehen ratsastavan pois ja\nnäin Simeon Stagginkin. Kun kaikki oli jälleen hiljaista, ryömin\nesiin ojasta ja otin Wilsonin rahat; niin, otin ne, mutta heitin\nne seuraavaan puroon. Koskiessani häneen luulin hänen olevan vielä\nhengissä. En ole juonut sen jälkeen enää niin kohtuuttomasti, Ralph,\nenkä aio sitä tehdäkään.\"\n\n\"Et, Robbie, ja sinä kykenet paljon parempaankin.\"\n\nRalph ei sanonut enempää. He eivät puhuneet kumpikaan mitään pitkään\naikaan. Hiljaisuuden rikkoi vihdoin Robbie, joka ei voinut kestää sitä\nkauempaa, vaan toisti jälleen: \"Otin ne, mutta heitin ne seuraavaan\npuroon.\"\n\nMiesraukka näytti turvautuvan tähän viimeiseen tosiseikkaan kuin\nse jossakin määrin olisi vähentänyt hänen rikoksensa suuruutta.\nHiljaisina katumushetkinään oli hän usein ajatellut sitä kuin jotakin\nlieventävää asianhaaraa. Hän oli päättänyt parantaa tapansa äkkiä ja se\noli ollut tämän päätöksen ensi hedelmä. Huomatessaan, millaista osaa\nhän oli näytellyt rikoksessa, hän selveni humalastaan ja käsitti, että\nhänen ottamansa rahat muodostaisivat todistuksen häntä vastaan. Hän\nheitti ne pois ja silloin jäi hänen mieltään kiusaamaan vain muisto\nsiitä, mitä hän todellakin oli aikonut tehdä, vaikka hän ei oikeastaan\nollut pannutkaan aikomustaan täytäntöön.\n\n\"Miksi et kertonut tästä tutkinnossa?\" kysyi Ralph. \"Olisit voinut\npelastaa Simeon Staggin. Vaikenitko senvuoksi, ettet tahtonut syyttää\nisääni?\"\n\n\"En voi sanoa tehneeni sitä siitäkään syystä, sillä tunsin olevani\nitse rikollinen. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut siihen\npuoleksi syyllinen.\"\n\nNyt vaikenivat jälleen molemmat hetkiseksi.\n\n\"Robbie\", sanoi Ralph vihdoin, \"voisitko olla puhumatta tästä muille,\njos pyydän sinua?\"\n\n\"En ole puhunut siitä vielä kellekään eikä minun ole pakko vastakaan\nlörpötellä.\"\n\n\"Simkin vaikenee kyllä, jos pyydän. Tässä on kysymys äidistäni,\npoikaseni; hän ei elä enää pitkää aikaa ja miksi siis murtaisimme hänen\nmielensä. Hänen rakkaat vanhat hartiansa ovat jo tarpeeksi kumarassa\nmuutenkin.\"\n\n\"Lupaan sen sinulle, Ralph\", sanoi Robbie. Hän oli kääntynyt puoleksi\nsyrjään ja puhui änkyttäen muistaessaan erään toisen äidin, jonka pää\noli saanut painua vielä syvempään ja jonka sydän oli ollut sairas\npoikansa pahoista töistä. Nyt kasvoi jo ruoho hänen haudallaan.\n\n\"Silloin se on sovittu.\"\n\n\"Ralph, on jotakin, mistä minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta\nen ole uskaltanut, sillä kukapa olisi luottanut juopon sanoihin. Sillä\nsellainen olin, Jumala minua auttakoon! Siitä ei sitäpaitsi olisi ollut\nmitään hyötyä, ei ainakaan minun tietääkseni, enemmän vain harmia.\"\n\n\"Mitä on se?\"\n\n\"Eikö Wilson sanottu löydetyn viidenkymmenen kyynärän päästä sillan\nalapuolelta?\"\n\n\"Kyllä. Hänet löydettiin tieltä viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta\neteläänpäin.\"\n\n\"Mutta silloin kun poistuin hänen luotaan, oli hän yhtä kaukana sillan\npohjoispuolella. Olen aivan varma siitä, sillä selvenin kokonaan\nkatsellessani riitaa. Voisin vannoa sen taivaan nimessä, Ralph. Hän\nlepäsi viidenkymmenen kyynärän päässä sillan toisella puolella pajasta\nlaskien.\"\n\n\"Ajattele tarkemmin asiaa, poikaseni, sillä puhut vakavista asioista.\"\n\n\"Olen ajatellut sitä jo liiaksikin. Se on kiusannut minua yöt päivät.\nVaikka koetankin sanoa itselleni, että olen erehtynyt, ei se hyödytä\nmitään. Paikka oli varmasti viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta\npuron toisella puolella pajasta laskien, Ralph.\"\n\nLaaksolainen näytti vakavalta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat kuin\ntoivon säde olisi kiitänyt hänen lävitseen. Sim oli sanonut nojanneensa\nsillan kaidepuuhun. Kaiken, mitä Angus oli tehnyt, oli täytynyt\ntapahtua sen pohjoispuolella. Oliko sittenkin mahdollista, ettei Angus\nollut tappanutkaan Wilsonia lyönnillään?\n\n\"Sanoit äsken, että koskiessasi häneen luulit hänen olevan vielä\nhengissä.\"\n\n\"Sanoin kyllä, sillä ajattelin silloin niin.\"\n\nSimkin oli luullut samaa.\n\n\"Näitkö ketään muita liikkeellä sinä iltana?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Etkö kuullut askeliakaan?\"\n\n\"En viimein muita kuin omani.\"\n\nSiinä ei ollut mitään johtolankaa. Ralph pisti tietämättään kätensä\npovitaskuunsa ja kosketti paperiin, jonka hän oli työntänyt sinne.\nEi, tässä ei ollut mitään toivoa. Varjo, joka oli himmentänyt hänen\ntaivaansa, oli pimittänyt sen ikuisiksi ajoiksi.\n\n\"Ehkä mies tointui niin paljon, että hän kykeni kävelemään sata metriä\nennen lopullista kaatumistaan. Ehkä hän koetti päästä kotiinsa.\"\n\n\"Mutta, Ralph, silloinhan hän olisi kulkenut aivan väärälle suunnalle.\"\n\n\"Olet oikeassa. Tämä on hyvin, hyvin kummallista, jos vain puhut\ntotta. Lepäsikö hän viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta sen\npohjoispuolella?\"\n\n\"Lepäsi.\"\n\nLaaksolaiset jatkoivat matkaansa. He pääsivät jo kylään vievälle\ntielle, kun pieni opettaja törmäsi heihin melkein ennenkuin he ehtivät\nhuomatakaan häntä.\n\n\"Ah, siinähän sinä vihdoinkin olet!\" huohotti hän. \"Ovatko he tulossa?\"\nkysyi Robbie Anderson hypäten turveaidalle nähdäkseen paremmin.\n\n\"Ovat.\" Pieni opettaja oli istuutunut muutamalle kivelle ja kuivasi nyt\notsaansa. Huoahdettuaan hän jatkoi:\n\n\"Sanon sinulle, herra miekkailija, että miksi et tappanut häntä\nkunnollisesti silloin kun olit tilaisuudessa tekemään sen? Niin, miksi\net tappanut?\" Monsey käänsi peukalonsa maata kohti katsoessaan Ralphia\nsilmiin.\n\n\"Tappanut! Kenen sitten?\" Hän ei voinut olla hymyilemättä opettajan\nnaurettavalle olemukselle ja hänen liikkeelleen.\n\n\"Tuon Garthin, tuon ilkeän, roistomaisen ja pirullisen Joe Garthin!\"\n\n\"En näe heitä\", sanoi Robbie hypätessään jälleen tielle.\n\n\"Kyllä he sieltä pian tulevat, odotahan vain\", sanoi Monsey ja ojentaen\nkätensä Ralphia kohti hän huusi melkein hurjasti:\n\n\"Pakene, pakene, pakene!\"\n\n\"Sallikaa minun ilmoittaa teille\", huomautti Ralph hymyillen, \"ettei\npakeneminen voi tulla kysymykseenkään, ja kysyä, miksi en saa jäädä\ntähän paikoilleni, kunnes olette kertonut minulle kaiken.\"\n\n\"Elämäsi ei olle penninkään arvoinen, jos jäät tänne ja antaudut niiden\nvangiksi. Voi tuota pirullista ja roistomaista Joe Garthia!\"\n\nNähtävästi ei ollut olemassa mitään sellaista lisänimeä, joka olisi\nparemmin sopinut Monseyn kiihkeän vihan esineeksi kuin hirviön oma nimi.\n\n\"Ystäväni\", sanoi Ralph vakavammin, \"on selvää, etten voi poistua\nnäiltä seuduilta ennen isäni hautaamista, ja yhtä selvää on, etten\nsaa olla läsnä hautajaisissa, jos jään tänne. Mutta avullanne voin\nmahdollisesti suoriutua molemmista tahi ainakin olla suoriutuvinani.\"\n\n\"Selitä meille, kuinka, sillä en jaksa nyt ruveta ratkaisemaan\narvoituksia\", sanoi Monsey. \"Poistua vai eikö poistua, siinäpä se\nkysymys juuri onkin.\"\n\n\"Voinko minä auttaa sinua?\" kysyi Robbie vakavasti ja vaatimattomasti.\n\n\"Opettaja, teidän pitää palata takaisin Punaiseen Leijonaan.\"\n\n\"Tunnen sen paikan, sillä olen ollut siellä ennenkin. Entä sitten?\"\n\n\"Kertokaa siellä, jos omatuntonne vain sen sallii, sillä tiedän miten\nherkkä se on, että näitte minun menevän Lauvellenin yli Fairfieldiä\nkohti. Puhukaa tyynesti, ei, kuiskatkaa se salaisuutena vanhan\nMatthewin korvaan, niin muuta ei tarvitakaan.\"\n\n\"Minulla on ollut muutamia yhteisiä salaisuuksia sen patriarkan kanssa\nennenkin ja tunnin kuluessa ne ovat muuttuneet kaikkien yhteisiksi,\nniin yhteiseksi kuin kasvavat sienet ja hänen sananlaskunsa.\"\n\n\"Robbie, hautajaiset on määrätty ylihuomiseksi kello kolmeksi\niltapäivällä. Silloin kirkkomaalla? --\"\n\n\"Voi tuota Garthia, tuota pirullista Joe Garthia!\"\n\n\"Silloin tuodaan ruumis Gosforthin kirkkomaalle\", jatkoi Ralph. \"Kierrä\ntalosta taloon sekä kaupungissa että laaksossa ja pyydä hyvissä ajoin\njokaista isäntää ja emäntää tulemaan Shoulthwaite Mossiin kello\nyhdeksän aamulla. Tule sinne itsekin edustamaan perhettäni ja pidä\nhuolta siitä, että kaikkia vanhoja tapoja noudatetaan. Kirkkomaa on\nparinkymmenen penikulman päässä rotkoisen vuoriston takana ja teidän\npitää kulkea sinne yleistä tietä.\"\n\n\"Styehead-solan kauttako?\"\n\nRalph nyökäytti myöntävästi päätään. \"Lähtekää matkalle kello\nyhdentoista aikaan. Sitokaa arkku vanhan tamman selkään ja antakaa\npojan ratsastaa varsalla, jonka sidotte tammaan tullessanne suuren\nsolan suulle. Nuo miehet, nuo vakoilijat tahi poliisit, keitä he nyt\nlienevätkään, väijyvät minua luonnollisesti talon läheisyydessä sinä\naamuna. Elleivät he näe minua isäni hautajaisissa, luulevat he tietysti\nminun paenneen. Sinun pitää taluttaa tammaa, muista se, Robbie. Kun\nolette päässeet solan päähän, tulee ehkä joku sijaasi tahi ei tule.\nYmmärrätkö?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Älä anna minkään rikkoa tätä suunnitelmaa, jonka olen selittänyt\nsinulle. Jos unhotat jonkun pienen yksityiskohdankaan, voi kaikki mennä\nmyttyyn.\"\n\n\"Lupaan, etten anna minkään vaikuttaa asioiden kulkuun. Mutta\najattelehan Willyä. Ellei hän suostuisikaan.\"\n\n\"Sano hänelle minun sitä toivovan, niin silloin hän kyllä suostuu.\"\n\nMolemmat vaikenivat hetkiseksi.\n\n\"Robbie, päätöksesi, josta kerroit minulle äsken, on jalo. Voit kai\npysyäkin siinä?\"\n\n\"Kyllä Jumalan avulla.\"\n\n\"Älä riko sitä ylihuomennakaan. Muistat kai vanhat tapanne, joiden\nrikkomista joskus pidetään kunniakkaampana kuin niiden pitämistä, mutta\nsinun pitää pysyä päätöksessäsi sinä päivänä, sillä kaikki riippuu\nsiitä. Tämä on kyllä hirveän uskallettua, mutta --\"\n\nRobbie ojensi kätensä Ralphille ja molemmat kookkaat laaksolaiset\nkatsoivat toisiaan vakavasti silmiin. Nuoremman miehen silmien ilme\noli pelottoman päättäväinen. Hänen päätöksensä oli jyrkkä ja hänen\nrikoksensa oli pelastanut hänet.\n\n\"Tämä riittää\", sanoi Ralph. Hän oli tyytyväinen.\n\n\"Mutta tehän nukutte, nukutte!\" huudahti pieni opettaja.\n\nEdellisen keskustelun aikana hän oli juoksennellut tiellä edestakaisin,\nkiivennyt aidalle ja hypännyt maahan jälleen, ja kohottanut silloin\ntällöin kätensä kulmilleen suojellakseen silmiään takaapäin\npuhaltavalta tuulelta, samalla kun hän oli pitänyt silmällä odotettua\nvihollista.\n\n\"Te nukutte, nukutte, ja tuo Garth, tuo pirullinen Garth, joka on\nilkeätäkin ilkeämpi, tulee --\"\n\n\"Ja nyt me eroamme ainakin lyhyeksi ajaksi\", sanoi Ralph. \"Lausun\njäähyväiset teille molemmille.\" Sanottuaan sen hän poistui samaa tietä\nkuin oli tullutkin.\n\nMonsey ja Robbie ehtivät kävellä vain muutamia askelia toiselle\nsuunnalle, kun pieni opettaja pysähtyi ja kääntyen ympäri huusi kovasti:\n\n\"Niin, kyllä tiedän, Leijona! Olen ollut siellä ennenkin. Kuiskaan\nvanhalle Matthewille, että olet poistunut.\"\n\nRobbie laski kätensä Monseyn olalle ja käänsi hänet ympäri. Ralph ei\nkuullut sen enempää.\n\n\n\n\nIX.\n\nRIKOKSEN VARJO.\n\n\n    Viime yönä rukoilin ääneen\n    huolissani ja tuskissani.\n\n                       Coleridge.\n\nYö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut\nShoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut\nkolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli\nvaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan\nviereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei\nmilloinkaan kuulunut.\n\nVanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen\nsirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi\nlehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni,\nkantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän\nRalphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona\naamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo\nmelkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön\njos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.\n\nAikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen\njollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin\nratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen.\nKun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.\n\n\"Hän ajattelee kaikkea\", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut,\nettä Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan\nGosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja\näitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille,\njotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa\nparikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin\nvähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea\nkaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan\ntalon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä\njännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut\nkovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut\nkimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi\nääni rikkonut hiljaisuutta.\n\nVihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun\nja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo\nennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden\njuurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä\nniin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja\nläksi matkalle.\n\nMyöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin\nsivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle,\nmutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan\nkuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen\nsivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet\nhänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi\nheille: \"Hyvää iltaa!\" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen\ntarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.\n\nWilly kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään\ntaloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he\nhäntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he\nmenivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin\npäin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät\nRalphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat\nymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan\nvuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti\naivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin\nvähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet\nhäntä tähän saakka.\n\nKun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan\nnähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin\ntakaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli\npahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen\nkasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan\ntakassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden\nja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein\ntoivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin\nvoimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena\nullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi?\nMissä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden\naiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja\nlaski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin\nmaalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä\ntunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.\n\n\"Nyt sieltä on tulossa joku\", sanoi Willy kiihkeästi -- hänen kuulonsa\noli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. \"Kuulin jonkun tulevan pihaan\ntakaportista.\"\n\nRalph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen\nvierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.\n\n\"Jumala sinua siunatkoon!\" sanoi rouva Ray.\n\n\"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin\nkehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan\", sanoi hän nähtävästi\nponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.\n\n\"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni\", sanoi rouva Ray.\nTyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti\nvalmistaessaan Ralphille illallista.\n\n\"En kyllä\", vastasi Ralph. \"Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä\nmatka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se\nonkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät\noltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani.\"\n\n\"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina.\nSyö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi.\"\n\n\"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin.\"\n\n\"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan\ntavallista polkua?\"\n\n\"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa,\nja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta.\"\n\nWilly ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen\nsanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä\nkäytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän\nsanoillaan salata totuutta.\n\n\"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!\" sanoi hän, kun kello löi\nkahtatoista. \"Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt\nnukkumaan.\"\n\n\"Minun luullakseni on ainakin pakko\", sanoi rouva Ray poistuen\nRothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua\njättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut\nkeittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja\nsittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan\nosansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen\nhattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo\nvuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle\ntammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:\n\n\"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki\nsaadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna.\nRobbie Anderson pitää huolta kaikesta.\"\n\n\"Robbie Andersonko?\" huudahti Willy hämmästyneenä.\n\n\"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä\npitää huolta kaikista tällaisista asioista.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?\"\n\n\"Voitte luottaa häneen ehdottomasti\", vastasi Ralph.\n\n\"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään\", sanoi\nWilly.\n\n\"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse\npelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut.\"\n\n\"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota\nei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa.\"\n\n\"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä\nparemminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä\nlampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen\nolevan parhaimman koko katraasta.\"\n\n\"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi,\nrakas veli.\"\n\n\"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä\", sanoi\nRalph nousten mennäkseen.\n\n\"Ralph\", sanoi Willy, \"tiedätkö, että minä --\" Hän änkytti ja aloitti\njälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. \"Oletko käynyt tuolla tänä\niltana?\" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä\nmaalliset jäännökset lepäsivät. \"En, oletko sinä?\"\n\n\"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en\nsittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli\neläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa\nhaihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi.\"\n\nRalph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä,\njoka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut\nmitään.\n\n\"Ralph\", jatkoi Willy, \"tiedätkö minun luulevan, että Rotha --\najattelen melkein -- etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?\"\n\nRalphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän\nvastasi hymyillen kummallisesti \"Luuletko todellakin hänen rakastuneen\nsinuun, veikko?\"\n\n\"Kyllä. Olen siitä melkein varma.\"\n\nRalph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut\nänkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten.\nPiiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä\nitsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus,\njota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa\nhän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin,\nhän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin.\nKun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja\ntuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.\n\n\"Entä sinä itse, Willy?\" kysyi hän.\n\n\"Minäkin rakastan häntä luullakseni.\"\n\nKuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin\nvakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa\npaikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun\nvoimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa\nlattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun.\nTunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän\nkysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien\nsukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen\nmonet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee\nse myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä\nvastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian\nhänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin\näärettömään hintaan!\n\n\"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä\", lisäsi Willy. \"Minua\nhieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa,\nsitä voidaan ainakin pelätä ja --\"\n\n\"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt\njoitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on\nviaton mies.\"\n\n\"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin.\nMinua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären\nkanssa.\"\n\n\"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän\non jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta\nsiitä, millainen hänen isänsä on\", sanoi Ralph.\n\n\"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen,\nRalph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun\nsanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin\nrakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin.\"\n\nRalphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja\nhymyili.\n\n\"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan\", jatkoi\nWilly. \"Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset\najatukset mielestä vuosikausiksi.\"\n\nWilly näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä\nsuunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti\nsyvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli\npakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin,\nhän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään\nsitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta\ntämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt\nolla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän\nnousi ja avasi oven.\n\n\"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!\" sanoi hän käheästi.\n\n\"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria\ntuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin\ntakaportista.\"\n\n\"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä\", vastasi Ralph sulkien oven\nmennessään.\n\nTultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi\nvuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän\ntiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta.\nHänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut\nehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut\npahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti\npainavan hänen mieltään.\n\nNoustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat.\nSitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven\ntakaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä\ntehtävät suoritti hän kuutamossa.\n\nHiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa\nhänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi\nsuuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään\nsineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien\ntuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen\nvälitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja.\nRalph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan\nuuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!\n\nHuone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna.\nKuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä.\nRalph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle\nmiehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei\nmilloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.\n\nKuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista\nhänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. \"Ylpeät pitää\nnöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman.\" Niin, mitä todellakaan on\nihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!\n\nKuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies\noli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan\nilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut\nsydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka\ntotta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä\nvastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän\nsittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa\nkuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle\nvoimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni.\nKuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja\nkuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä\nyksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki\nentiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin\nloppuneet, loppuneet kokonaan.\n\nKuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi\npieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja\nveti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen\njälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä\nolleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa?\nKuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein\nnäyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut\nrypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne\nvieläkin hänen isänsä kasvot.\n\nEntä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen\ntuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa,\nhänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman\nniskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä\nankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän\nrakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut\nsaanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen\nkäteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään\noli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.\n\nRalph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen\nkatkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia\nmurhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman\nhenkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta\nkuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.\n\nRalph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen\nja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut\nmilloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen\nei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt\nnähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.\n\n\"Ah, isäni!\" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, \"kunpa\nkyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!\"\n\nSitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:\n\n\"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman.\"\n\nHän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin\nnousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.\n\n\"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun\", mumisi hän, sillä hämärää\narvoitusta ei voitu muuten selittää. \"Hän on mennyt tuomiolle ei\nrikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan.\"\n\nHän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat\npalaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli\npudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se\noli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän\nvei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen\nvielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen\näitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa\ntämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa\nhän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä\ntäydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman\npelon!\n\nHänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä.\nSe oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi\npalavan nurkan tuhkaksi käsissään.\n\nEi, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha\noli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa\nja huutanut: \"Sano heille, ettei se ole totta!\" Kuka voi sanoa,\nmillaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen\nisälleen?\n\nRalph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään\nolevan takkinsa povitaskuun.\n\nPalava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen\nliekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään,\nkäveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli\nhiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään\nlaakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet\nkuutamossa!\n\nKääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:\n\n\"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan,\njos hän olisi ollut vielä hengissä?\"\n\nJa jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:\n\n\"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman.\"\n\nSitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä\nvoitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla\nsijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän\nlaskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.\n\nHänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset\njäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä\nkuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui\nhuoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille\nlevitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli\nhän jo poistunut.\n\n\n\n\nX.\n\nMATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.\n\n\nShoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn\nhautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo\nauringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon\nkeittiössä.\n\nRouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo\nkulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt\nolivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat\nmainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti\ntaistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä\nhullusti.\n\nHänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö,\njolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni\nmaailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen\najoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille\nlaaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät\npitkälle matkalleen vuorten yli.\n\nEdellinen päivä oli ollut niin sanottu \"naulaamispäivä\", mikä nimitys\nvihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään.\nSen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua\nsurutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan\nja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla\nmaustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa\ntilaisuuksissa.\n\nNoudattaen vanhaa tapaa kokoutuivat laakson arvokkaimmat isännät\nnaulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja\nauttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä\noli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä\noli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie\nAnderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen\nmuuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun\nsiirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja\nsen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se\nvarustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.\n\nKeittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan\nrouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli\nselittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla\nRobbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen\nluonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se,\nminkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut\nminkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.\n\nWilly sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän\nyöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän\nheti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin\nmolemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi,\nolivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän\nsai kuulla Rothan selityksen.\n\nHänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista,\nettä Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet\npyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli\ntaistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut\njokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen\nkokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.\n\nMolemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä\npäivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi\najaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli\npoistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa\näärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen\npoliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin\nviikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa.\nRobbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa\nsellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän\nluuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten\nhallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian\nperinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui\nyläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin,\nymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli\nlohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että\nvanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä\nvoitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä\nnäkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut\nhuomata eikä ymmärtää.\n\nWythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän\nkorvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen\nviimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen\nvuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen\nne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan\nja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin\nkorkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta\ntuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle\ntaipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.\n\nMatthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja\noli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti\nkäytti vain niin sanottuina \"kirkkopyhinä\". Heitettyään nyt syrjään\njokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä\ntuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta\ntilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas\nlausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin.\nKun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset,\njoihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin\ntarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha\nkunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: \"Minä autan!\" pudottaessaan\nvesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja\nMatthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.\n\nPappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt\nvirassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen\nkaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei\nollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa,\njoiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea\nkuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa\nseurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän\njoukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä\nei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että\nhän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean\nasemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui\npöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei\nmilloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle.\nHän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä,\nkäänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen\nnäköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi:\n\"Sanoitteko jotakin, ystäväni?\"\n\nMatthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella\nistui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas\nFell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson\nArmbothista ja pieni Reuben Thwaite.\n\nHänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä\nsäännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew\nkaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie\nAnderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat\nohra- ja kauraleipää.\n\nAamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin\nraolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin\ntulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.\n\n\"Tulenko liian myöhään?\" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta\noven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja\nhengästynyt kiivaasta kulustaan.\n\n\"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on\", sanoi Matthew. \"Tulkaa kaikin\nmokomin sisään.\"\n\nRotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi\nopettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön\ntapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut\nhänen myöhäistä tuloaan.\n\n\"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua\",\nkuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman\nläheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.\n\nKun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän\nleikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa\nkuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas\nStevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut\nRalphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta\niltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut\ntuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen\nmiehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa\nsuvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman\nuskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset\npantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia\nyksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi\npahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset\ntunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph\nRay, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään\nvoideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä\nrangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla\nmetallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.\n\n\"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme\", jatkoi\npappi, \"ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille.\"\n\n\"Joutavia!\" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki\nkeskustelijat vaikenivat äkkiä.\n\n\"Joutavia!\" toisti Matthew. \"Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta\nOliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin\nvannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten?\nKieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä\nkaikkia tekemään samoin?\"\n\nPappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata\nkääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä:\n\"Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?\"\n\n\"Emme!\" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen.\n\"Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte.\"\n\nRouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä\ntuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko\nhän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen\ntuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä\nodottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden\nWythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.\n\nRotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut\nkuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa\nvakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden\ntilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi\nkirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa\nhallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta\nvuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä\nluovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori\nmies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan\npapille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.\n\n\"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens\", sanoi\nMatthew, \"ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan\nhaltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa\nsananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä\nheilutella.'\"\n\n\"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska\nunhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin\", sanoi\npappi.\n\n\"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua\", vastasi Matthew\nhäpeämättä ollenkaan.\n\n\"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari\nRawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo\nnälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun.\"\n\n\"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä\", vastasi Matthew, \"eikä\nheiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin\nteidänlaisianne miehiä on maailmassa.\"\n\nHänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut\nollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen\nväittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin\nhalveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti\nosoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen\nhuomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän\ntavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.\n\nKääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi\nnuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt\nnäille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi\nryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse,\nvaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan\nja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan\nuudelle kuninkaalle.\n\n\"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen\", sanoi hän\nluottavaisesti väliin, \"mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa\nvelvollisuudentunnettani.\"\n\n\"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!\" huudahti Matthew.\n\"Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella.\"\n\nAlentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen\njatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän\njuuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää\nAngus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli\najateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta\ntapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti\nselville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden\nratkaisuun.\n\nSanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään\nkatseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan\ntaloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.\n\n\"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi\",\njatkoi pappi, \"olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja\nkuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä\nkavalluksesta.\"\n\nRobbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että\nhänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen\npuvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän\npehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.\n\n\"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen\", sanoi hänen\nkunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, \"Jumalaa ja\nkuningasta kohtaan.\"\n\n\"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän\", huudahti Matthew. \"Puhukaa hänestä\nsilloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene\npettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää\nylistäkö itseänne Jumalan turvissa.\"\n\n\"Kirjoitettu on\", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: \"'On kauheata,\njos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu\nrehellisyydelle.'\"\n\n\"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne\", sanoi Matthew\nhieman ylenkatseellisesti. \"Niin, jokainen kukko kiekuu omalla\ntunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei\nkyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi\npaikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan.\"\n\nTämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi,\nkoska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen\nhuoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset\nkatselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen\njälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja\noikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.\n\nPapin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet\nhyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa\noli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut\nsille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan\nsamoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään\nbaptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen\nristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja\nmuut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi\nkyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa\noli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista\nkunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi\nhän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä\npudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän\nmoitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän\nvoi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat\npöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan\nraivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa\nPunaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan.\nSellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.\n\n\"Matthew Branthwaite\", sanoi Reuben Thwaite, \"kuinka voittekaan niin\nnolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää\npaikoillaan.\"\n\n\"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa\", vastasi\nMatthew.\n\nKun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa\npalava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren\nkeittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin\nuudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti\njuomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.\n\n\"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos\ntarjoilisin teille muille\", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson\npuki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun\nisketystä naulasta.\n\n\"Mitä tämä on?\" sanoi pieni Reuben Robbielle. \"Aiotko lähteä juomatta\nensin tuopillista olutta?\"\n\nRobbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten.\nKuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä\nsilmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän\nkuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie\nkysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi\nsaada vettä.\n\n\"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle\", sanoi\nMatthew.\n\nLiisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen\nluotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen\npunastuen Robbielle.\n\n\"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani.\"\n\n\"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?\" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä\nsyrjään ja korostaen ujosti sanojaan.\n\n\"En vielä sinultakaan, Liisa.\"\n\nHänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti,\nettä Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla,\nettä hän menettää Liisan suosion.\n\n\"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää.\"\n\n\"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!\"\n\n\"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään\npyynnöstäni\", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja\nnäyttäen vähän loukkautuneelta.\n\n\"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson\",\nsanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.\n\nHän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina\nja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle\nrakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan\nja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet\npolvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin\nterävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin\nsurijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas\nStevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin\nkanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.\n\nSaattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi\nsitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa,\njoka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella\nhevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen\npaikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja\nheilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja\nkatselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.\n\n\n\n\nXI.\n\nLIISAN KEPPONEN.\n\n\nSaattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka\nmutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä\nkäveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy\noli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä\nmiehet olivat.\n\nHuhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut\nkaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli\ntarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä\nhyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen\ntämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin\nsuuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen\naiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta.\nSenvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he\neivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen\nvarmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet\ntaloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi\nkyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti\nkaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle\nvuoristomatkalle.\n\nVanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta,\nkuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista,\njoiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan\nsaatosta toivottamatta heille \"iloista ja hauskaa aamua\", mutta\ntyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä\naiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he\nolivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.\n\n\"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi\",\nhuusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia\nkutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti\ntyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen\näkkiä nenänsä korkealle.\n\nTällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan,\njolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin\nrinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa\nkyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.\n\n\"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen\ntielle\", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.\n\nMolemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray\nhengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä\nhaihduttanut uhkaavan vaaran.\n\nSaatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja\npitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle,\njosta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän\nhetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.\n\n\"Seuraa vanhaa ruumistietä\", huusi Matthew ja sitten selittääkseen\nneuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan\njostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan\nsitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli\nvievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin\nsaakka.\n\nSiinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli\nhänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan\nkirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän\nluopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan\nsiunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti\nkutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa\nvanhasta laulusta:\n\n    \"Nostan kai omenapuuhun papan,\n    joka on yhtä katkera ja hapan.\"\n\n\"Luullakseni\", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue\njälleen läksi liikkeelle, \"luullakseni vanha Nikunne\", hän viittasi\npeukalollaan olkansa yli, \"pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä,\nsillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten\nhyväksymisen.\"\n\nOpettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin\npoistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan.\nHautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi\nsurullisin.\n\nOli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei\nollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus\nRay oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä\nja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli\nympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt\npitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa\nolevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.\n\nKun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko\npaistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien\nlaajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä,\njotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa\ntaasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja\nHigh Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein\nmusertavan voimakkaita.\n\n\"Tämä vie voiton kaikesta\", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen\nvoimasta. \"Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi\nvariksenkaan ateriaksi lihaa.\"\n\nKun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan\ntäältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti\nolla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten\nvälissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat\nsaattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan\nniiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla.\nMatthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden\nmuutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.\n\nKun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat\nlaskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi\nkorkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka,\nseuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti\nmatkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin,\njoka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta\nsiniseltä viivalta.\n\nHeti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty\nvalmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun\nhe palaavat matkaltaan.\n\nOhimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien\npaljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin\nvehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti\nlähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen\nillallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.\n\nLiisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan\npyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti\nruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli\nkevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien\nvalmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin\nniiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli\ntuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen\nvievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta\nsuunnalta.\n\nAsian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton\ntämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa\nhyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän\ntahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui\nkosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän\naluksi vähän hermostuvansa.\n\n\"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee\", ajatteli hän. \"Hän\nei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni\nmelkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki.\"\n\nLiisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista\nvoimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen\nkummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento\nitse saattoi ollenkaan arvatakaan.\n\nKävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä\nrikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella\nitseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä\nnäyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen\nohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen\ntarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan\nläsnäoloa.\n\nOli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään\nollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei\nJoseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli\nenemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä,\nsemminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa\nloistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan,\nvaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli\nkarkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.\n\n\"Herra Garth\", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.\n\n\"Liisa, tekö siinä todellakin olette?\" vastasi seppä. \"Minun on nyt\näärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi.\"\n\n\"Herra Garth\", toisti Liisa, \"kai te sentään minulle kerrotte, miksi\nteidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai\nkuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää\ntunne vastaanne tulevia ihmisiä?\"\n\n\"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa.\"\n\n\"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin\nteidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät\nihmiset halua muuten jutella kanssani\", sanoi Liisa keikauttaen päätään\nylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. \"Mutta\nseuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa\nse.\"\n\nJa ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella\npienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään\nhattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti\naikovan lähteä jatkamaan matkaansa.\n\nMutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan.\nNuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti\nolevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti\ntunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin\nosoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka\nerottivat hänet tytöstä, ja sanoi:\n\n\"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella\ntahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen\nvastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin\ntahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä\nRobbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa\nminut -- tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain.\"\n\nSepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta\nteräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt\nluultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä\nepäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan\nselville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut\nsitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi\nhänen tiedonhaluaan.\n\nLiisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että\nvaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään\nmuu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu,\nja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä\nnäkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan\nnaamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta\nvehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa\nluullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.\n\nKääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan\nluoduin katsein sanoi hän:\n\n\"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole\nmilloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän\nerikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan.\"\n\nSen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden\nitse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa\nkohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan,\nettä hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin\nolennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot\nkirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein\nrukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.\n\n\"Liisa\", sanoi hän, \"aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen.\nHän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä\nhänet kumminkin nolaan.\"\n\n\"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?\" sanoi Liisa kirkastunein\nkasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: \"Tehkää se kaikin\nmokomin.\"\n\n\"Ehkä sen teenkin\", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön\nviattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti\nkuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää\npääskysen.\n\n\"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan\nkuin roistoa.\"\n\n\"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?\" sanoi Liisa\nkuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.\n\n\"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?\" Hänen päänsä ja sydämensä\nnäyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen\nvaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi\nhän:\n\n\"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä\nhautajaisissa, ei enempää eikä vähempää.\"\n\n\"Eihän toki!\" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin\nniin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen\nuteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.\n\n\"Kyllä\", sanoi herra Garth, \"ja täällä on muutamia, jotka tietävät,\nkuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä.\"\n\n\"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen\nkanssaan jossakin tekemisissä\", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin\nhalveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien\nkäytöstä.\n\n\"Ehkä hän onkin\", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin\nhän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi\ntoimia sen mukaan.\n\n\"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on\nsellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka\nhakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Joseph korostavasti. \"Mutta minun pitää nyt lähteä,\ntyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää\nole pitkälti aikaa.\"\n\n\"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?\"\n\n\"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata\ntakaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte.\"\n\n\"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä\", sanoi Liisa kääntäen\npäänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut,\nmutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja\narvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.\n\nJoseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin\npaljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima,\njotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan,\nkuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät\ntyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin\nodottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.\n\nMutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi\nviisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan\nvaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle.\nTyöntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis\nlähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä\nLiisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon\nselville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että\nhän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa,\njonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin\nottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan\nilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie\nAndersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.\n\nKun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä\nhänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois\nhänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan\npääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta\ntakaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.\n\n\n\n\nXII.\n\nPAKO VUORILLA.\n\n\n1.\n\nKuljettuaan muutamia askelia, että näyttäisi siltä kuin hän aikoisi\njatkaa aloittamaansa matkaa, odotti Liisa, kunnes seppä oli päässyt\nniin kauas, että hän voi palata sillalle. Sitten hän kiipesi aidan yli\nja juoksi niin nopeasti kuin suinkin takaisin Shoultwaiteen.\n\nHän oli suunniltaan kiihkosta saapuessaan takaisin taloon, mutta Rotha\npysähdytti hänet ja onnistui suurella vaivalla hillitsemään hänet,\nettei hän aivan julkisesti kuuluttanut kaikille niitä tietoja, jotka\npolttivat hänen kieltään ja jotka eivät ollenkaan sopineet talon\nrauhalle.\n\nHuohottaen vielä kovasti kertoi hän tärkeimmän osan tekemistään\nhuomioista ja vaikeni sitten yhtä paljon ruumiillisten ponnistusten\nväsyttämänä kuin uhkaavan onnettomuuden musertavasta tunteesta.\n\nRotha ymmärsi silmänräpäyksessä Liisan epäjohdonmukaisesti kertoman\nviestin tärkeyden. Hänen kalpeat kasvonsa vaalenivat yhä enemmän,\nsilmät vääntyivät kieroon, kuten usein ennenkin, hänen herkät huulensa\nvapisivat ilmeisesti ja hän seisoi muutamia minuutteja paikoillaan\nepäröiden ja voimatonna.\n\nMutta sitten muuttuivat nuoren tytön kasvot äkkiä hyvin päättäväisiksi.\nJättäen Liisan kuistiin hän meni hakemaan sisältä hattuaan ja\nnuttuaan. Kun hän sitten palasi toverinsa luo, oli hän tehnyt rohkean\nsuunnitelman.\n\n\"Kaikki sellaiset Wythburnin miehet, joihin voimme luottaa, ovat\nsaatossa\", sanoi hän. \"Meidän pitää senvuoksi lähteä sinne itse,\nainakin minun.\"\n\n\"Ota minut mukaasi\", sanoi Liisa. \"Mutta minne aiot lähteä?\"\n\n\"Aion kiivetä vuorten yli Stye Headiin.\"\n\n\"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä.\"\n\n\"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan\npenikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka.\nSaatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt\nnäkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki.\"\n\nSeikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä\nmelkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen\nvuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi\nhän jälleen pyysi päästä mukaan.\n\n\"Haluatko todellakin tulla kanssani?\" kysyi Rotha tuntien lievää\nvastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. \"Sinne on vaivalloinen\nmatka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta.\" Hän puhui kuin\nhänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä\nuskalletusta yrityksestä.\n\nMutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi\nkuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja\nhenkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos\nyhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat\nkaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa\ntytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren\nnaisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin\nhänelläkään.\n\n\"Meidän pitää lähteä heti\", sanoi Rotha, \"mutta ensin on minun käytävä\nFornsidessä.\"\n\nPoikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti\nheidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt\npienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti,\njolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken\nvoitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän\noli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan\nviereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei\nollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa\nkunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.\n\nKun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan\ntunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä\nilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.\n\n\"Pysähdy sitten tähän\", sanoi hän vastaukseksi toverinsa\nlausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt\nmatkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä\nkosteat.\n\n\"Hän ei ole täällä\", sanoi hän selittämättä tarkemmin. \"Emmekö voi\nmennä vuorelle hänen luokseen?\"\n\nHe kääntyivät Fornside-vuorelle päin toimittaakseen asian, minkä\nmolemmat ymmärsivät ja mitä ei kummankaan tarvinnut ruveta selittämään.\n\n\"Kiusaavatko sinua milloinkaan minkään laulun sanat, Liisa, toistumalla\nmielessäsi alituisesti ja haihtumatta milloinkaan?\"\n\n\"Ei. Kuinka niin?\" kysyi Liisa lapsellisesti.\n\n\"Ei mitään, mutta tänään en saa erästä laulunpätkää karkoitetuksi\nmielestäni. Se toistuu siellä vain:\n\n    \"Tornissa siellä vain vartija astuu,\n    vartija siellä vain vaeltelee.\"\n\nTytöt eivät ehtinet kulkea kauaksikaan, kun he jo huomasivat\nhaettavansa nojaavan erääseen matalaan muuriin ja varjostavan silmiään\nkäsillään, kuin jännittäen katsettaan nähdäkseen jonkun kaukana\nsiintävän esineen.\n\nSimeon Stagg alkoi jo olla sellaisen kurjimuksen näköinen, jonka\nihmiset ovat karkoittaneet joukostaan. Hänen kampaamaton ja takkuinen\ntukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ajamatta.\nMolempiin oli ilmestynyt paljon harmaita karvoja. Hänen pukunsa\noli käynyt väljäksi eikä hänellä ollut vyötäkään. Hänen riutunut\nulkomuotonsa, niin luonnollinen kuin se olikin hänen kasvoilleen, pisti\nnyt enemmän silmiin.\n\nSim ei ollut huomannut tyttöjä eikä hän humisevassa tuulessa ollut\nkuullut heidän askeliaankaan, ennenkuin he olivat melkein hänen\nvieressään. Kun hän tajusi täydellisesti heidän läsnäolonsa, seisoi\nRotha hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan. Liisa seisoi pari\naskelta kauempana.\n\n\"Isä, oletko tarpeeksi voimissasi lähteäksesi pitkälle matkalle?\" kysyi\nRotha.\n\nSim oli kääntynyt ja katsoi nyt tytärtään suoraan silmiin häveten,\nnolona ja ylpeänä. Näytti aivan siltä kuin hänen sydämensä olisi\nkaivannut sitä rakkautta, johon hän luuli menettäneensä kaikki\noikeutensa.\n\nRotha selitti hänelle lyhyesti tapahtumien käänteen, jolloin Sim tuli\näärettömän levottomaksi. Hän käveli edestakaisin lyhyin hyppelevin\naskelin ja valitti, ettei hän keksi siihen mitään apua.\n\n\"Olin näkevinäni, että kolme miestä talutti kolmea hevosta High Seatin\nrinteelle pajan takaa. Miehet olivat siis noita kavaltajia, olivat\naivan varmasti. Katselin heitä juuri silloin kun tulitte tänne.\nKatsokaa, tuolla he ovatkin, tuolla putouksen takana järven puolella\ntuon suuren kallion vieressä. Mutta he pääsevät pian huipulle, pääsevät\nvarmasti, jolloin Wythburnin paras mies vangitaan meidän voimatta häntä\nauttaa.\"\n\nPieni mies käveli edestakaisin kynien partaansa pitkillä hermostuneilla\nsormillaan.\n\n\"Niin kyllä, mutta häntä on autettava\", sanoi Rotha, \"ja me voimmekin\nauttaa.\"\n\n\"Kuinka? Sano se minulle. Olet niin äitisi näköinen, olet varmasti.\nHänkin katsoi aina noin.\"\n\n\"Sano minulle ensin, aikoiko Ralph odottaa saattoa Stye vai Wastdale\nHeadissä?\"\n\n\"Stye Headissä. Hän poistui luotani auringon noustessa tänä aamuna\nmennäkseen sinne.\"\n\n\"Silloin voidaan hänet pelastaa\", sanoi tyttö päättävästi. \"Saaton on\nseurattava polkua. Koska heillä on ruumis mukanaan, on heidän pakko\nkulkea hitaasti. He tarvitsevat puolitoista tuntia päästäkseen solan\nsuuhun. Sen ajan kuluessa voin minä Liisan kanssa kiivetä vuorten yli\nHarrop Tarnin ja Glaramaran kautta ja päästä solan suuhun, niin, ehkä\nsen päähänkin. Mutta se ei riitä, sillä poliisit eivät aio kulkea samaa\ntietä kuin saatto. He ymmärtävät, että jos Ralph on Stye Headillä, on\nhän siellä pitääkseen silmällä saattoa, jolloin hän varmasti huomaa\nheidätkin yhtä helposti.\"\n\n\"Niin, se on kyllä totta\", sanoi Sim.\n\n\"Senvuoksi he menevätkin, kuten seppä sanoi, Honisterin ja Scarf\nGapin kautta Wastdaleen Black Sailin yli. He ratsastavat nopeasti\nja palatessaan Stye Headiin toivovat he voivansa hyökätä Ralphin\nkimppuun takaapäin ja vangita hänet yllättämällä. Isä\", jatkoi Rotha\npuhuen päättäväisesti kuin voimakas mies, \"jos menet High Seatin yli,\nsitten laakson poikki Dale Headin sivu ja pysyttelet Great Gablen\ntuonnimmaisilla rinteillä, voitat puolet matkasta ja saavut sinne yhtä\npian kuin poliisitkin ja voit pitää heidät näkyvissäsi melkein koko\nmatkan. Voitko tehdä sen ja onko sinulla voimia siihen? Näytät niin\nriutuneelta ja heikolta.\"\n\n\"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun\ntässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin\nsilloin en epäröi.\"\n\n\"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan.\"\n\n\n2.\n\nJo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille,\nseisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus\nsaatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi\nkulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin\ntältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan\nosan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta\nuhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi\nkumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle\nilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen\nsuojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita.\nKuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.\n\nTuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti\nsolan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin\npitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut\nraivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän\nsaaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun\npensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua\npaikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka\nkautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä\nluonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi\npäästäisiin nopeasti.\n\nNäiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph\ntämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten\nja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien\nalapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli\nhyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa\nlyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli\nhänen mukanaan.\n\nHän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti\nkauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman\npäässä laaksoon päin.\n\nSaatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä\nkirkastuvan melkein keväisen loistavaksi -- tuolla alempana ainakin,\nellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta\ntalviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan\nsädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän\nmatkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja\nsumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat\npaljastaen sinisen pilvettömän taivaan.\n\n\n3.\n\n\"Minkä tien me nyt valitsemme?\"\n\n\"Niin, niitä on kaksi, mutta ehkä te mieluummin --\"\n\n\"No, minkä tien? Sano se pian äläkä lörpöttele.\"\n\n\"Ratsastakaa laaksoon Dale Headin ja Grey Knottsin välistä, kunnes\nsaavutte Honisteriin.\"\n\n\"Toivokaamme, että olet parempi opas kuin poliisi, nuori mies, tahi\nmeille käy, kuten vanhus aamulla sanoi meille tiellä, että karkoitamme\nvain linnun pois voimatta vangita sitä. Lörpöttelevä kielesi on jo\ntehnyt meille ilkeän kepposen, mies, ja koeta nyt senvuoksi palvella\nmeitä paremmin päälläsi, tahi käy ehkä niin, että menetät molemmat.\"\n\nNuo kolme miestä ratsastivat niin nopeasti kuin Kukkuloiden välissä\nkiemurtelevalla polulla suinkin saattoi. Seppä Garth mumisi jotakin\nhampaittensa välistä. Hän alkoi jo toivoa, ettei hän olisi ryhtynyt\nkoko tähän ikävään yritykseen. Ei edes voiton sulostuttava kostokaan\nkyennyt ilahduttamaan hänen mieltään, koska miehet, joiden palvelukseen\nhän oli antautunut, sättivät häntä kaikenlaisilla ivallisilla ja\nhalveksivilla nimityksillä.\n\n\"Tätä voidaan sanoa hauskaksi villihanhien metsästysretkeksi\",\nsanoi toinen poliisi. Hän ei ollut puhunut mitään ennen, oli vain\nponnistellut eteenpäin hevosensa kanssa käyttäen siihen nähtävästi\nkaiken ruumiillisen tarmonsa ja tehostaen työtään ilkeän luonteensa\nkiukkuisilla purkauksilla.\n\n\"Vai murahtelet sinä jälleen, Jonathan. Milloin sinä tuletkaan\ntyytyväiseksi?\"\n\nPuhuja oli pieni teräväsilmäinen mies, jonka hymy oli ylimielinen, ääni\nkova ja läpitunkeva ja käytös ärtyisä.\n\n\"En ainakaan silloin kun olen vaarassa taittaa niskani joka askeleella\ntahi eksyä nummelle, voimatta jättää siihen sen näkyvämpiä jälkiä\nkuin mereen, tahi hukkua sumupilviin, jotka ovat yhtä paksuja kuin\ntuhansien pesupäivien höyryt, tahi upota hirveiden ammottavien kuilujen\nsaippuavaahtoon tahi lammikkoihin, kuten te niitä muistaakseni\nnimitätte. Ja kaiken tämän saamme tehdä ilmaiseksi, emme saa katsella\nväärän punnan laitaakaan palkinnoksi tästä hienosta työstä.\"\n\n\"Älä ole siitä niin varma\", sanoi pieni mies. \"Ellei tuo tyhmeliini\ntuossa\", hän keikautti päätään taaksepäin seppää kohti, joka ratsasti\nheidän takanaan, \"ole liian paljon erehtynyt suunnitelmissaan, saamme\nvielä otuksen pyydystetyksi.\"\n\n\"Emme milloinkaan, usko vain minua. Olen arvostellut miehemme ennen\ntätä päivää. Hän vastaa viittäkymmentä sellaista roikaletta kuin\nerinomainen oppaamme on. Tiesin mitä tein poistuessani täältä viime\nkerralla ja jättäessäni hänet rauhaan.\"\n\n\"Mutta sinulle on naurettu sen jälkeen melkoisesti. Sanottiin sinun\nhieman pelänneen\", sanoi pieni mies ivallisesti hymyillen.\n\n\"He saavat nauraa vielä kerran, David, jos heitä haluttaa. Ja anna\nsitten sen miehen, joka nauraa kovimmin, tulla sijaani ensi kerralla.\nEn tule kadehtimaan häntä ollenkaan.\"\n\n\"Minun on todellakin pakko tunnustaa, etten ymmärrä kummallista\npuhettasi. Minä en milloinkaan puhu tuolla tapaa, en milloinkaan.\nOsoitat siten vain halveksimista virallesi, et enempää etkä vähempää\",\nsanoi poliisi David.\n\n\"Sinä olet sellainen mies, joka asetat tuon niin sanotun velvollisuuden\nmuita asioita korkeammalle, korkeammalle kuin vaimon, elämän ja kaiken\nmuunkin, ja sittenkuin olette täyttäneet sen vaatimukset, alentaa se\ntavallisesti teidät kaikkia muita halvemmiksi. Minäkin olen ollut narri\naikoinani, David, mutta en milloinkaan sellainen. En ole milloinkaan\nollut sen koiran kaltainen, joka luopui herkullisesta lihapalasesta\ntokaistakseen sen varjoa. Kun olen joutunut sellaiseen tilanteeseen,\nolen laskenut tyynesti lihapalaseni maahan ja sitten --. Kas, tuolla\non jälleen muudan niskantaittajakivi, tuollainen vierinkivi, kuten\nniitä nimitätte. Ei mikään hevonen maailmassa voi seisoa jaloillaan\ntällaisella tiellä.\"\n\nMiehet ratsastivat vaieten vähän matkaa. Sitten pieni mies, joka\npysytteli muutamia askelia edellä, pysähdytti hevosensa ja sanoi:\n\n\"Sanoit, ettet löytänyt vangitsemismääräystä Wilsonin taskuista. Voihan\nolla mahdollista, että joku näistä laaksolaisista otti sen haltuunsa\nennen sinun tuloasi.\"\n\n\"Niin, joku laaksolaisista. Mutta sen on täytynyt tapahtua samalla\nkertaa kun tuo toinen hirveämpi tekokin tehtiin. Sitä ei ole voitu\nsuorittaa jälkeenpäin. Tulin tänne seuraavana aamuna. Päällikkö lähetti\nminut vanhan skotlantilaisen jälkeen.\"\n\n\"Eikö sinun mieleesi juolahtanut, että mies, jolle oli edullisinta\nsaada vangitsemismääräys omaan haltuunsa, hankkikin sen itselleen?\"\n\n\"Kyllä ja poltti sen sitten. Ei kukaan ihminen vapaaehtoisesti kanna\nomaa kuolemantuomiotaan lähellä sydäntään. Huonompaa laastaria voisi\ntuskin olla olemassakaan.\"\n\n\"Mitä nyt?\" huusi pieni mies sepälle, joka oli kuunnellut heidän\nkeskusteluaan ja hämmästyksissään tietämättään vetäissyt hevosta\nsuitsista niin, että se pysähtyi.\n\n\"Mitä sinä nyt töllistelet? Ratsasta vain edellä. Onko tämä tuo\nmainitsemasi Scarf Gap?\"\n\n\n4.\n\nSimeon Stagg oli seurannut miehiä niin nopeasti, ettei hän ollut\nkadottanut heitä näkyvistään, ja kuitenkin pysytellyt niin kaukana,\netteivät miehet olleet häntä vielä huomanneet. Kiivettyään Bleaberry\nFellille oli hän laskeutunut Watendlathiin ja sivuuttanut suuren\nvierinkiven juuri silloin kun miehet ratsastivat Rosthwaiten kylään.\nHän oli kadottanut heidät hetkiseksi näkyvistään, kun miehet kääntyivät\nHornisteriin, mutta päästyään Grey Knottsin huipulle näki hän selvästi,\nkun miehet parin penikulman päässä alkoivat juuri kiivetä Scarf\nGapille. Jos hän vain kykenisi sivuuttamaan Brandrethin, ennenkuin\nmiehet saapuvat Black Sailin juurelle, ei hänen enää tarvitsisi pelätä\nilmituloa ja, mikä oli vielä tärkeämpää, hän saisi silloin olla melkein\nvarma, että hän ehtii Stye Headille ennen heitä. Hän voisi silloin\npujahtaa Kirk Fellin ja Great Gablen väliin paljon ennen kuin he\nehtisivät kiertää Wastdale Headin ja palata sitten takaisin solaan.\n\nMutta kuinka heikko hän tunsikaan olevansa! Kuinka hirveästi hän\noli väsynytkään näiden muutamien penikulmien matkalla! Sim muisti\nsyöneensä hyvin! vähän näinä viime päivinä. Riittäisivätkö hänen\nvoimansa yrityksen toteuttamiseen? Kyllä, sillä niiden täytyi riittää.\nSäälimättömien ihmisten tuomitsemana oli tämän riutuneen henkipaton\nkoko rakkaus kuin myrskyn kallistaman puun juuret kiertänyt juurensa\nkallion ympärille, josta ei mikään vihuri jaksanut kiskoa niitä irti.\n\nJoskus hän kiiruhti askeleensa melkein juoksuun ja joskus hiljensi\nne vaivalloiseksi laahustamiseksi. Jyrkät rinteet ja kohtisuorat\nnousut, lammikkojen kaltaiset leveät kuilut, virtaavat joet ja pehmeä\nmaa olivat kuluttaneet kovasti niitä vähäisiä voimia, jotka hänellä\nlähtiessään oli ollut jäljellä. Joskus hän istuutui minuutiksi ja\npainoi laihalla pitkällä kädellään kovasti sydäntään, mutta sitten\nhän läksi jälleen liikkeelle pikemminkin vain pelosta eikä takaisin\nsaatujen voimien pakosta.\n\nNiin, nyt hän oli päässyt Brandrethin juurelle eivätkä ratsastajat\nolleet vielä näkyvissä Scarfilla. Ah, kuinka kuumissaan ja janoissaan\nhän olikaan! Tuolla oli muudan paimenmaja, ensimmäinen ihmisasunto,\njonka sivu hän kulki Watendlathista lähtönsä jälkeen. Pyytäisikö hän\nvähän maitoa? Se virkistäisi ja voimistaisi häntä varmaankin.\n\nKun Sim vielä seisoi tuvan portilla epäröiden, menisikö hän sisään vai\njatkaisiko matkaansa, tuli paimenen vaimo pihalle, jolloin Sim pyysi\nhäneltä vähän maitoa juodakseen. Nainen sanoi tuovansa sitä mielellään\nhänelle.\n\nHän katsoi kuitenkin Simiin niin kiinteästi, että Simiä vapisutti.\nHän oli kyllä nyt niin kaukana Wythburnistä, ettei häntä voitu\nepäilläkään mistään rikoksesta, mutta hänen omatuntonsa kidutti häntä\nkumminkin. Tiesikö siis koko maailma, että Simeon Stagg olisi tehnyt\nmurhan, jos hän vain olisi kyennyt siihen, ja aavistiko se, että hän\ntodellisuudessa oli sen jo tehnytkin sydämessään? Eikö hän milloinkaan\nvoisi paeta noita lausumattomia moitteita? Ei, näiden autioiden vuorten\nhuipuillakaan ei hän saanut olla rauhassa.\n\nNainen kääntyi ja meni hakemaan tuvasta maitoa. Hänen poistuessaan\njäi Sim portille ja äkkiä kääntyivät hänen ajatuksensa hänen omista\ntarpeistaan ja surkeudestaan Ralphiin, samalla kun hänen katseensa\nsuuntautuivat Scarf Gapille. Miehet olivat päässeet jo huipulle ja\nratsastivat nyt kovaa vauhtia vuoren tasaisempaa rinnettä Ennerdaleä\nkohti. Kymmenen minuutin kuluttua olisivat he saavuttaneet hänet.\n\nNainen oli tulossa tuvasta kupillinen maitoa kädessään, mutta\nodottamatta sitä ottaakseen sen vastaan läksi Sim liikkeelle ja juoksi\nniin nopeasti kuin suinkin vuoren rinteelle. Nainen seisoi kuppi\nkädessään ja katsoi, kuinka laiha mies hävisi etäisyyteen. Hän arvaili\nsitten jälkeenpäin, oliko hän nähnytkin vain aaveen.\n\n\n5.\n\n\"Et voi siis ymmärtää, miksi Wilfrey Lawson haluaa niin välttämättä\nsaada tämän Rayn käsiinsä?\" kysyi poliisi David.\n\n\"En todellakaan\", vastasi poliisi Jonathan. \"Eikö se mielestäsi riitä,\nettä hän on taistellut parlamentin armeijassa?\"\n\n\"Kyllä kuninkaalle ja tälle uudelle laille puritaanien hävittämisestä,\nmutta ei herra Wilfreylle. Ei kansa sitäpaitsi rupea enää pitkää aikaa\nsietämään tätä vanhojen parlamentin soturien hirttämistä. Parlamentin\naikana kiusautui ja vaivautui maa ja huusi kuin väsynyt ihminen lepoa,\nmillaista lepoa tahansa, ja nyt se on saavuttanut haluamansa --\nsaavuttanut sen kostolla. Mutta levottomampaa lepoa ei ole olemassakaan\nkuin toimekkaan miehen lepo, paitsi toimekkaan maan, eikä Englanti tule\nkauan kärsimään tätä miesten teurastamista tänään senvuoksi, että he\neilen täyttivät velvollisuutensa -- niin, velvollisuutensa juuri, kuten\nsinun tapasi on sanoa.\"\n\n\"Luulet siis, että herra Wilfrey aikoo virittää kaksinkertaisen ansan\nRalph Raylle?\"\n\n\"En tiedä hänen aikomuksiaan, mutta hän ei ole ruvennut etsimään\ntavallista puritaania tuhansien samanlaisten joukosta paljaasta\nvelvollisuudentunteesta. Sellainen ei ole herra Wilfrey Lawsonin\ntapaista.\"\n\n\"Mutta tämä mies toimi viime aikoina kapteenina vallankumouksellisessa\narmeijassa\", sanoi pieni poliisi. \"Mies\", huudahti hän Garthille, joka\näreänä ratsasti heidän edellään, \"onko tämä Ray milloinkaan kerskaillut\nkapteenina tekemistään urotöistä?\"\n\n\"Mikä sanoittekaan hänen olleen? Kapteeniko? En ole kuullut siitä\nmilloinkaan puhuttavankaan\", murahti seppä.\n\n\"Kerskaillut -- joutavia. Hän ei ole ollenkaan sellainen mies\", sanoi\npoliisi Jonathan.\n\n\"Muistan ihmisten puhuneen, että hän oli pelastanut vanhan Wilsonin\nhengen\", murahti Garth jälleen.\n\n\"Ja jos hän sen jälkeen nitistikin hänet hengiltä, niin mitä se muihin\nkuuluu\", sanoi poliisi Jonathan halveksivasti \"Kiiruhda eteenpäin\nsiellä? Nyt olemme vihdoinkin laella. Pitääkö meidän lähteä jälleen\nlaskeutumaan alas? Mitä tuolta alhaalta näkyy? Talohan siellä on\nlopultakin. Kuka sieltä läksi nyt juoksemaan? Olemme varmaan aivan\nkohtauspaikan läheisyydessä. Onko tuo meidän miehemme? Eteenpäin! Jos\nmeidän kerran on tehtävä tämä, niin tehkäämme se.\"\n\n\"Ray siellä varmaankin on\", sanoi pieni mies kannustaen hevosensa\nlaukkaan saavuttuaan Ennerdalen ensimmäisille pelloille.\n\nParin minuutin kuluttua saapuivat miehet Brandrethin rinteellä\nsijaitsevalle pienelle majalle, josta Sim oli pyytänyt juotavaa.\n\n\"Hei, emäntä, hei! Kuka mies täältä läksi juoksemaan hetkinen sitten?\"\n\n\"En tuntenut häntä -- jokin mielipuoli, luullakseni. Hän oli laiha ja\nväsynyt. Hän pyysi minulta maitoa juodakseen, mutta ennenkuin ehdin\ntuoda sitä hänelle, läksi hän matkoihinsa kuin salama.\"\n\n\"Kukahan hän oli? Ei ainakaan hakemamme mies. Tiedättekö te, seppä?\"\n\nPuhuteltu mies oli monta kertaa kalvennut ja punastunut naisen\npuhuessa. Hänen mielessään välähti kuin salama, että pieni Liisa\nBranthwaite oli pettänyt hänet.\n\n\"Luultavasti vain tuo räätäliroisto, tuo Sim\", sanoi hän hikoillen\nkovasti.\n\n\"Ja hän on tullut tänne ilmoittamaan Raylle tulostamme. Eteenpäin!\nSeuratkaamme miestä. Tästä puupäästä sepäksi emme enää välitä.\"\n\n\n6.\n\nRobbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti\nBorrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet\ntakaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he\nsivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria\ntuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän.\nKeskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän\nharmaaksi pakkaseksi.\n\nLaakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten\nrinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi\nja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan\nkohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta,\njoiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään\nmiehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.\n\n\"Hän on siellä\", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa.\nHän muisti Ralphin sanatkin: \"Sido nuori hevonen tammaan solan päässä\",\nja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen\npikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.\n\n\"Solassa on liian jyrkkiä mutkia\", ajatteli hän irroittaen hevoset\ntoisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin\nseuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.\n\n\n7.\n\n\"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään.\nJalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä.\"\n\n\"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi\nminuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille.\"\n\n\"Minun ei kannata yrittääkään\", vastasi Liisa vaikeroiden. \"Olen jo\nkoettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn.\"\nSanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan\nympärille kiedottua sidettä.\n\n\"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät\nsolan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen\nhänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?\"\n\n\"Jatka sinä matkaasi ja jätä minut tähän, mutta palaa sitten takaisin.\nEi sentään, ei niinkään, älä jätä minua tähän paikkaan\", sanoi Liisa\nitkien surkeasti ja vaikeroiden loukkautuneen jalan aiheuttamista\ntuskista.\n\n\"Mahdotonta\", sanoi Rotha. \"Kuka sen tietää, löytäisinkö sinua enää\nmilloinkaan näiltä poluttomilta vuorilta.\"\n\n\"Voi, tuota onnetonta kiveä!\" vaikeroi Liisa. \"Minut on varmasti\nlumottu. Äiti Garth kykenee kyllä --\"\n\n\"Hän on huomannut meidät\", sanoi Rotha. Hän seisoi muutamalla\nkallionlohkareella ja heilutti huiviaan tuulessa. \"Niin, hän näkee\nmeidät ja vastaa. Mutta ymmärtääkö hän tarkoitustamme? Ah, rakkaani,\nkunpa vain voisin kiinnittää Willyn tahi Robbien huomion puoleeni! Ehkä\nhe ymmärtäisivät. Missähän isä on? niin, missä?\"\n\nHirveä voimattomuuden tunne täytti Rothan mielen, kun hän seisoi\navuttoman ystävättärensä vieressä katsellen päämaalia, johon\npäästäkseen hän oli ponnistellut. Tällainen oli jo liikaa tällekin\nlujatahtoiselle tytölle ja hän purskahti itkuun.\n\n\n8.\n\nNiin, solan päästä Ralph Ray näki huivin, jota Rotha heilutteli, mutta\nhän oli niin kaukana, ettei hän voinut tuntea tyttöjä.\n\n\"Pari naista, joista toinen oli pitkällään maassa\", ajatteli hän.\n\"Heille on tapahtunut jokin onnettomuus.\"\n\nSiellä, missä hän seisoi, oli lyijynharmaalta taivaalta ruvennut\nvalumaan tihkusadetta, jota tuuli ajoi edellään kuin sumupilviä. Se\nkasteli läpi pehmeän turpeen ja kokoutui raskaana sammaleen, joka\npeitti jokaista suojattua kiveä.\n\n\"Hänen jalkansa ovat luiskahtaneet\", ajatteli Ralph. \"Minun pitää\nratsastaa heidän luokseen, kun hevoset; pääsevät tänne solasta; en voi\nlähteä ennen.\"\n\nRuumissaatto oli nyt tullut näkyviin. Muutamien minuuttien kuluttua\nolisi se jo hänen luonaan. Niin, siellä tuli Robbie Anderson taluttaen\ntammaa. Hän ei ollut vielä sitonut nuorta hevosta tammaan, mutta sehän\nvoidaan tehdä täällä. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se solan päässä.\nKuinka oli Robbie unhottanut sen?\n\nRalphin vakavat kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kun hän katsoi\njuhlallista kulkuetta, joka lähestyi häntä. Willy oli tuntenut hänet.\nKas, miten hän painoikaan päätään kumaraan istuessaan satulassa! Tällä\nhetkellä Ralph ei enää ajatellut viime päivien hirveitä tapahtumia ja\nvielä hirveämpiä huomioita. Hän ei muistanutkaan sitä onnen käännettä,\nmikä oli tuonut hänet tälle paikalle, vaan näki ainoastaan sen\nvalkoisen kuorman, jota tamma kantoi selässään, ja ajatteli vain häntä,\njohon hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät.\n\nKohottaessaan päätään ja pyyhkiessään kyyneliä silmistään hän näki\nvastakkaisella kukkulalla seisovan toisen naisen lähtevän juoksemaan\nhäntä kohti kovasti huutaen kuin pelosta, mutta tuuli kantoi hänen\näänensä syrjään, niin ettei Ralph kuullut hänen sanojaan. Naisen\nliikkeistä ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että jotakin oli\ntapahtunut hänen takanaan. Mikään vaara ei uhannut enää saattoa tällä\nlyhyellä matkalla, minkävuoksi Ralph kääntyi ja kiipesi nopeasti\nylöspäin. Silloin kuulosti naisen ääni kovemmalta ja kimakammalta kuin\nmilloinkaan ennen ja sen sävy oli äärettömän tuskallinen ja toivoton.\n\nRalph kääntyi jälleen ja pysähtyi. Eikö hän ollut ymmärtänytkään naisen\nviittauksia oikein? Oliko saatolle sattunut jotakin? Ei, tamma kiipesi\ntyynesti solaa ylöspäin.\n\nMitä se sitten tarkoitti? Kimakat huudot kantautuivat vielä hänen\nkorviinsa ja tuuli kantoi pois sanat. Jokin oli nyt hullusti, jokin\nvakava asia. Hänen pitää mennä vielä ylemmäksi katsomaan.\n\nSamassa hän huomasi Simeon Staggin juoksevan häntä kohti kauhistuneen\nnäköisenä. Hänen kintereillään seurasi kaksi ratsastajaa ja kolmas\nratsastaja oli vähän kauempana. Simiä ajettiin takaa. Hänen hurjistunut\nkäytöksensä ilmaisi sen.\n\nRalph ei kysynyt itseltään, miksi, vaan juoksi Simiä kohti. Nopeammasti\nkuin ajatus ja ennenkuin Sim ehti huoahtaakaan hyökkäsi Ralph\neteenpäin, tarttui molempien hevosten suitsiin ja keikautti hurjalla\ntempaisulla molemmat ratsastajat maahan. Ei kumpikaan loukkautunut.\n\nMolemmat hyppäsivät heti pystyyn ja syöksyivät Ralphin kimppuun\nkoettaen tarttua häneen lujasti voidakseen panna käsiraudat hänen\nkäsiinsä.\n\nSilloin ehdittyään ajatella ensi kerran selveni hänelle totuus kuin\nsalamanleimahdus. Häntähän tässä ajettiinkin takaa ja hän oli itse\nantautunut poliisien käsiin. He seisoivat pensaikon läpi johtavan aukon\nvieressä. Saattajatkin olivat jo saapuneet solan päähän ja näkivät mitä\noli tapahtunut. Robbie Anderson lähestyi heitä nopeasti tammoineen.\nPoliisit huomasivat vangin piakkoin saavan apua ja heittivät sen vuoksi\nkäsiraudat menemään koettaen nostaa Ralphin toisen hevosen selkään.\nSim koetti kiskoa hevosta syrjään ja koira haukkui raivokkaasti purren\nheidän sääriään. Mutta miehet onnistuivat sittenkin voittamaan hänet ja\nkaatoivat hänet maahan.\n\nNyt olivat he jo kaikki joutuneet aukkoon ja tappelivat matalan virran\npohjalla. Robbie päästi tamman suitset käsistään ja riensi auttamaan\nRalphia. Samalla puhalsi kova vihuri vuorilta ja tunkeutui aukkoon.\nSe tarttui tammaan, joka säikähtäen miesten kovia huutoja ja koiran\nhaukuntaa ja pelästyen vihuria läksi kovasti laukkaamaan vuoria kohti\narkku selässään.\n\n\"Tamma, tamma!\" huusi Ralph, joka oli nähnyt onnettomuuden Robbien\npäästäessä suitset käsistään. \"Kiiruhtakaa, Jumalan nimessä, sen\njälkeen!\"\n\nHän sai samalla jäseniinsä kymmenen miehen voimat ja nousi maasta,\njohon hänen vastustajansa olivat painaneet hänet, heittäen miehet\nsyrjään kuin he olisivat olleet viheriöitä varpuja, jotka hän taittoi.\nHe kaatuivat hänen kummallekin puolelleen jääden makaamaan paikoilleen.\nSitten hän riensi muutamien askelten päässä seisovan nuoren hevosen\nluo ja nostettuaan pojan satulasta maahan hyppäsi itse sen selkään.\nHetkisen kuluttua ajoi hän jo laukkaa tamman perään.\n\nMutta tamma oli jo ehtinyt kauaksi. Se kiiti tuulen edellä kaukaa\nsiintäviä tummia vuorten huippuja kohti. Sumu alkoi jo piilottaa sen\nnäkyvistä. Ralph seurasi sitä, kunnes miehet, jotka seisoivat kuin\nhalvattuina solan päässä, eivät enää voineet nähdä häntä.\n\n\n\n\nXIII.\n\nPULMALLINEN KYSYMYS.\n\n\nKun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin\nmonta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei\nollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen\ntunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin\ntoimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille\nvastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta\nkuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan\nhänelle tappiostaan.\n\n\"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen\nja voimakas kuin härkä\", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja\ntiedustellen tämän saamia vammoja.\n\nPoliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä\nalistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä\nsaa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän\nkuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua\nkompastumiseen eikä häviöön.\n\n\"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä\", sanoi hän\nvihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.\n\nPoliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen\nvihjaamalle tarkoitukselle.\n\n\"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen\nasemesta\", sanoi hän, \"olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme.\nMutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh,\nkas vain\", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin\npuuskassa, \"täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta.\nHiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää\nkuin toista jalustinta.\"\n\nOli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen\nrajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen;\nmutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon\nläpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä\nkauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta.\nSeppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen\naskeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen\ntoverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut\ntuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen\nsilmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.\n\nKun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan\nkuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui\nhuumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja\narvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi\niskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth\nhämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän\nrupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla,\njotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat\njyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin\npaljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen\nhäpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin\nsuinkin.\n\nHän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan\npäivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan\nmatkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman\nsattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin\nriippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli\nonnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan\nponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän\ntapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli\nLiisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi\nerään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin\npahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa\nepäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin\nspartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään\ntapahtumasta.\n\nJuuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin\nlupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin\nkaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä\nja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa,\ntietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja\nkelvollisimman maalitaulun.\n\nAjaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies\nhautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan,\njoka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut\nne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän\naikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö\nonnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.\n\nSellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista\nansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa\nruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi\nitse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään\nmukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.\n\nEhkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista\nvaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään\nvalmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta\nja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä\nolevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei\njohdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä\nkeskustelussaan.\n\nSeppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä\nesipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä\nväliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen\najettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän\nmielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän\nkevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi\nhänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan\nenemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä\nhetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.\n\n\"Sinä tyhmeliini siinä\", sanoi hän, \"päässäsi ei ole enemmän järkeä\nkuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita\nsinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä\nkuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi\nvoinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi.\"\n\nSeppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen\nhyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän\nitse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä\nvääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti\nkokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.\n\n\"Ei, ei\", sanoi hän toinnuttuaan, \"kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi\npulmallinen kysymys mielestäni.\"\n\n\"Possu!\" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja\n-- kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä\nvoitaisiin syyttää uskottomuudesta; \"possu, possu\", hän maanitteli\ntavallisesti sikojaan näin, \"olet oikea äitisi poika, sen noita-akan.\"\n\nSeppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä\nsoimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän\ntyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle\nturvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen\nLiisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti\nkummallekin poskelle sanoen: \"Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin\npölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi\nhäneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi.\"\n\nTämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja\nratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.\n\n\"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!\" huusi Liisa melko\ntarpeettomasti hänen jälkeensä.\n\nTämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan\ntytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi\nkokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin\ntyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne\nisännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet\nensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka\nheidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.\n\nHe eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa\nääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat\naikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin\nkuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen\nonnettomuuden kertomiseen.\n\nPunaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin\nasukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän\nihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin.\nRuumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan\ncumberlandilaiseen tapaan.\n\nMikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin\nonnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin\nse, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei\nollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista\nhautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja\nratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli\nvarmasti jotakin kohtalokasta.\n\nLaaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja\näänettöminä kauhusta.\n\n\"Ikävä tapaus tämä\", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.\n\n\"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa\nBetsyä\", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut\nolivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio\ntoistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet\nkokonaan suunniltaan.\n\nVanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi\nelänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi,\nehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli\ntäällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua\nasioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä\nhän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma\nainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin\ntavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen\nvuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä,\nsanoi Matthew:\n\n\"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta\nette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo\näsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa\npelottelemiseksi.\"\n\n\"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi\", sanoi John.\n\"Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai\nse oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole\nmilloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia.\"\n\n\"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?\" sanoi muudan hieman\nivallisesti.\n\n\"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi\nkarjanlaitumiksi?\" sanoi Matthew.\n\n\"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat\", jatkoi Jackson. \"Ja sellainen humina\nja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi\nheidät molemmat kumoon noin vain.\"\n\n\"Hän on tullut isäänsä, Ralph\", sanoi Matthew.\n\n\"Niin, hän on isänsä oikea poika\", myönsi Reuben. \"Mutta Joe Garth on\noikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen.\"\n\n\"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea\nraukka\", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen\nmielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa\nlumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli\naiheuttanut.\n\nRobbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. \"Tämä oli\nsurullinen kotiintulo\", sanoi hän tullessaan huoneeseen.\n\nOli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä\nleimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi,\nsiveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa\nja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla\nsattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman\niloinen.\n\n\"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani\", mumisi hän, kun\npieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut\nusein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt\npakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen\nsitä takaa.\n\n\"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi\nvoinut lähteä pakoon.\"\n\n\"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?\"\n\n\"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne.\"\n\n\"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi\", sanoi Monsey\npaikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan\nmuistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli\nvaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.\n\n\"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No,\nnopeasti nyt, tyttöseni.\"\n\nRobbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan\nedestakaisin lattialla.\n\n\"Mikähän Robbieta vaivaa?\" kuiskasi Reuben Matthewille. \"Mitä hän\nmiettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni.\"\n\n\"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän\non taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen\nsekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta.\"\n\n\"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?\"\n\n\"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie\", sanoi emäntä.\n\n\"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää.\"\n\n\"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on\nvarmasti.\"\n\n\"Robbie aloittaa varmasti jälleen\", kuiskasi Reuben. \"On surullista\nkatsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään.\"\n\n\"Älä sano mitään hänelle\", vastasi Matthew. \"Tänään hän on aivan\nsuunniltaan.\"\n\nIlta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat\npoistuakseen.\n\n\"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet\", sanoi\nJackson \"Menkäämme nyt nukkumaan.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nKUNNES PÄIVÄ VALKENEE.\n\n\n    \"Kunnes päivä valkenee\n    ja varjot haihtuvat.\"\n\nRalph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen\ntarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista\ntilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen\ntäydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut\nja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin\nkivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti\nhänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä\ntoteuttamaan sitä.\n\nHypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen\npitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin\nonkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden,\nvirtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa.\nKerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin\ntyöntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä\nsumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin,\nmutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata\npoluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei\nnähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.\n\nKun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi\nsiihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin\nja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti\nulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja,\nkallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä\nvieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.\n\nSitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme\nvuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän\nratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire\nStonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää\nDuddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.\n\nPalattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä\nolevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten\nsynkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko\najoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus\noli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut\nainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein\nloppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen\ntakaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin\nsivu.\n\nSaavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi\npuron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan\nasukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin\nvuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan\nhyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt\nleimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.\n\nTihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun\nRalph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.\n\nJa nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt\nhänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman\nhevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli\nsyöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys\nkätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän\nharhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän\nvain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan\nyöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden\nkaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa\ntoistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla\npuolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa\njuuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa\näänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän\npysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen\nkavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun\nnäkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus\nhän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain\ntuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun\nhän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin\ntällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten\nkuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan\nsykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei\nuskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka\noli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon\nkiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi\nsurkeasti yksinäisyydessään.\n\nEi, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen\netsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin\nsydämin.\n\nHän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan\nmuu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä\naskeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän\nyön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden\nohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla,\nminkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa,\nmutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän\ntaasen läksi painamaan eteenpäin.\n\nKun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi\nRalph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle\naina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin\nkeltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään\npimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin\nkaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet\nalinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko,\njoka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat\nsamanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen\ntakana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka\näärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.\n\nRalph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen\nkoviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä\nollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö\noli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset\ntulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi\nuseampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan\nkulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet\nhänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun\ntodellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain\nselvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.\n\nSe kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska\nse oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin\non jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen\nKainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi,\nettä se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta --\nentisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.\n\nNiin, asia oli niinkuin hän oli ajatellut ja puoleksi aavistanut;\nJumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään -- hänen ja muiden,\nja muiden vain hänen vuokseen. Ymmärrettyään vain kerran tämän\nmahdollisuuden julmassa kokonaisuudessaan ja saatuaan vain kerran\ntäydellisesti tuntea sen vaikutuksen tämän hirveän tapahtuman\nväkivaltaisuudessa ja nopeudessa näytti Ralph aivan tietoisesti\ntarkastelevan tämän sairaalloisen kuvitelman vaikutusta mieleensä.\nHän seurasi sen jälkiä takaisin siihen hetkeen asti, jolloin Wilsonin\nmurhaa koskeva totuus tahi ainakin se, minkä hän luuli totuudeksi,\noli selvinnyt hänelle silmänräpäyksessä nähtyään Simeon Staggin\nkatseen. Hän voi seurata sitä vieläkin kauemmaksi, tuohon iltaan\nDunbarissa, jolloin hän tunteesta, mitä hän oli luullut sääliksi, oli\npelastanut sen vihollisen hengen, joka sitten oli tuhonnut hänen ja\nkaikkien niiden elämän, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa.\nHänen kidutetusta sielustaan tuntui rikoksia olevan kaikkialla, hänen\nomiaanko vai muiden, se oli yhdentekevää; ja nyt oli Jumala sallinut\ntämän hirveän onnettomuuden tapahtua merkiksi, että kosto on hänen ja\nettä hyvitys oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan.\n\nOliko se vain liioitellun kuvittelun aiheuttama unelma, kiihoittuneen\nmielikuvituksen synnyttämä painajainen? Hän ei voinut kuitenkaan\nvapautua siitä. Se oli muuttanut koko maailman valaistuksen\ntoisenlaiseksi -- synkäksi.\n\nRalph käveli nopeasti kukkuloiden yli katkoen kanervien oksia,\ntaitellen pensaitten ohuita varpuja ja pysähtyen joskus katsomaan\njotakin kiveä, puroa tahi polkua, jotka eilen illalla olivat tuntuneet\nhänestä niin tutuilta kuin oman kämmenensä viivat, mutta jotka nyt\näkkiä olivat käyneet vieraiksi ja salaperäisiksi. Joku yliluonnollinen\nvarjo synkistytti kaiken.\n\nKoko sen päivän käveli hän ympäriinsä kukkuloilla etsien\nratsastajatonta hevosta ja kutsuen sitä, toivomatta kuitenkaan\nnäkevänsä sitä tahi kuulevansa sen ääntä. Silloin tällöin näki hän\nvilahdukselta Wythburniläisiäkin, jotka vaelsivat siellä samoilla\nasioilla kuin hänkin, mutta eivät milloinkaan tulleet äänen\nkuuluville. Lamauttava häpeän tunne piti hänetkin kaukana heistä,\nvaikka hän ei tiennytkään, miksi hänen pitäisi hävetä, yhtä vähän kuin\nlaaksolaisetkaan aavistivat, että hänestä tuntui siltä.\n\nSellainen päivä koittaisi kyllä, jolloin kaikki näkisivät Jumalan käden\nlepäävän raskaana hänen päällään. Niin, Ralph; mutta kun se päivä\nvihdoinkin koittaa, ymmärtävät myös kaikki sen, että sillä ihmisellä,\njonka päällä Jumalan käsi lepää, on Jumala vasemmalla puolellaan.\n\nKun toinen ilta alkoi pimetä, laskeutui Ralph High Seatin rinteitä\nkotiaan kohti. Hänen kintereillään juosta läähätti väsynyt koira. Se\nkäveli muutamia askelia pää painuksissa ja häntä koipien välissä,\npaneutui pitkäkseen muutamiksi sekunneiksi ja nousi jälleen\nlaahautuakseen uupuneena eteenpäin.\n\n\n\n\nXV.\n\nRALPHIN UHRAUTUMINEN.\n\n\nSaavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien\nmahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli\nenää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua.\nKeittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut,\nmissä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen,\nistui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui\nhänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli\nkärsimysten merkkejä.\n\n\"Kuinka äiti jaksaa?\" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan\nkeittiötä.\n\nWilly nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. \"Menkäämme hänen luokseen\nyhdessä\", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita\nkohti.\n\nSiellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti,\ntietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin\nvielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa\nsattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa\ntunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama\njärkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen\nvieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän\ntyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti.\nHän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan\nvärähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen\nhän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä\ntuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä\nnurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi,\npuoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin\ngraniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa,\nruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta\nkaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.\n\nRotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph\nistuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät\nkenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön\nsateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä\nhän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka\nkannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä\nusein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.\n\nIstuessaan syömässä seurasi hän katseillaan herkeämättä nuoren tytön\nliikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään.\nOlisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten\nkanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään\noli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän\nei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan\ntäydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.\n\nEntä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta\ntätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän\noli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin\nvoimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä\nvaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä\nkohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen\najatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa\nhänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt\nollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen\nsydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen\nsaalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi\nkerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla,\njotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja\nnaisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.\n\nHe vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.\n\n\"Rotha\", sanoi Ralph vihdoin, \"tämä tulee olemaan viime iltani\nMossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan\ntänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule\ntuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan.\" Hän\nvaikeni.\n\n\"Mitä tarkoitat, Ralph?\" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.\n\n\"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä.\" Rotha painoi\npäänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja\nhäntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen\nkasvoistaan.\n\n\"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit\", sanoi hän. \"Hän voisi\nauttaa Willyä maatöissä.\"\n\n\"Hän ei sittenkään tule\", vastasi Rotha. \"Pelkään hänen kieltäytyvän.\"\n\n\"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin\nkauan kuin äitini elää -- hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan\nluultavasti hyvinkin lähellä -- asut tässä talossa kuin kotonasi.\"\n\n\"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni\", sanoi Rotha painaen\nkädellään silmiään.\n\n\"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa\", sanoi Ralph, ja tunne,\nettä kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin,\nmikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain\nyksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit\nyhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon\nkuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin --\n\n\"Rotha\", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, \"teen\nsinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä -- kuka sen oikein tietää\n-- ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata;\nmutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta\nvakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä\nmilloinkaan tietääkseni olen lausunut.\"\n\nHän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen\nristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin\nhän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.\n\n\"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin\", sanoi Ralph, \"eikä mihinkään väärään\nhäveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan,\nvaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän\nkaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja\ntoistemmekin edessä, luullakseni.\"\n\n\"Niin\", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph\ntarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin\nkuin milloinkaan ennen. \"Niin, Ralph\", toisti hän.\n\n\"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun\nsiihen vastata, Rotha\", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä\nsilmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. \"Luuletko pitäväsi\nWillystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani\nsisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut\nläheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen\napunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä,\nRotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman\", lisäsi hän, kun Rotha\nkohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, \"en kysy\ntätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin\nhänen vuokseen ja ehkä -- myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi.\"\n\nRehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei\nollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:\n\n\"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin.\"\n\nHän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa\nja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta.\nRalph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli\nkuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi\nhänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän\nyhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se\noli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä -- oli ehkä muudan hyvityksen\nketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi,\njos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se\nlieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden\nsovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut\nhänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen\nrakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli\nvielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.\n\n\"Hän rakastaa sinua, Rotha\", sanoi hän tyynesti, \"ja tulee pian\npyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin\nkauaksi kuin äitini elää -- kun minä olen poistunut, Jumala yksin\ntietää, minne -- kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa --\npyydän sinua vielä kerran jäämään.\"\n\nSuuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä\nnyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas\nhengitys kantautuivat korviin.\n\n\"Minä jään\", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.\n\nSitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä\nkolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa\nheidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää\nsuunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet\nsyvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät\nolleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan\nyhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja\nkaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin\nniiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin\nsanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän,\nettä tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen\nruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on\nvelvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa.\nEhkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että\nsiitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia,\njos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele\nsitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo\nseuraa omia teitään.\n\nSiten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä\ntalossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston\nsivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla\ntavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän\nvuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet\nselvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden\nsalaisuuksien äänettömissä kuiluissa.\n\n\n\n\nXVI.\n\nAURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.\n\n\n    \"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä\n    sieluusi teräskoukuilla.\"\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin\nläpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä\npitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen\nkypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka\npolkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine\npaineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine\nbassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden\nmiehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä\nmuuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli\nnyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen\npitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa\nlaaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät\nhänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen\nhartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.\n\nVoikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden\njoukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet\nniin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei,\nvaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli\npieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine\npartoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin,\nlevottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden\npiirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti\nkoukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies\noli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.\n\nHeidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän\nkintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin.\nHän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja\nvoimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti\nhänen koko maailmansa.\n\nHe kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan\nmitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko,\ntoinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan\nRaiselle sanoi Ralph:\n\n\"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni.\" Hän koetti puhua iloisesti.\n\"Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on,\npelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin\nmennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni.\"\n\nSim nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n\"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin.\nRotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä\nminun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?\"\n\nSim pudisti päätään.\n\n\"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain\nvaivana ja vastuksena heille kaikille.\"\n\n\"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää.\nOlkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt\npaljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini,\nsillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa.\"\n\n\"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin\ntulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle,\nettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat.\"\n\n\"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian\", sanoi Ralph.\n\"Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme\ntoisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä\nkerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne.\"\n\nRalph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi\nhäntä.\n\n\"Palaa takaisin, Laddie.\"\n\nMutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään\nkuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen\neläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut\nuskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä\nmilloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.\n\n\"Palaa takaisin, Laddie\", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli\nhieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.\n\nSenjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.\n\nAurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset\nsiivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa\nRaisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti,\nminne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen\nnäkyvistään.\n\nSe katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet\nsen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.\n\n\n\n\nXVII.\n\nGARTHIT: ÄITI JA POIKA.\n\n\nMonesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun\nSim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.\n\nPajan viereisessä tuvassa -- ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä\n-- oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui\npiilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen\nympärilleen lahonneen puun hajua.\n\nRiisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun\nvedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla\njakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan\nviereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine\nluisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli\nsiellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko\nlikaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista,\nharmaata, kampaamatonta tukkaansa.\n\n\"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa\", sanoi hän hiljaisella\näänellä. \"Hänelle käy vielä hullusti.\"\n\nÄiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun\ntuleen.\n\nJoe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan\nkasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.\n\n\"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei\nollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he\ntietävät sen.\"\n\nTämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä\npäätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.\n\n\"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa\ntapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua\", sanoi äiti\nGarth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti\ntyytyväisesti.\n\n\"Sitähän sinä aina laulat\", sanoi Joe äreästi, \"mutta siitä ei ole\nennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan.\"\n\n\"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat\nihmiset\", mumisi äiti Garth.\n\nJoe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.\n\n\"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin\", sanoi hän.\n\"Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en\nkiellä sitä ollenkaan.\"\n\nTätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään,\nsillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.\n\nÄiti Garth katsahti häneen. \"Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua\noikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään\", sanoi hän\näänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.\n\n\"Niin olenkin\", murahti seppä.\n\n\"Mutta miksi?\" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.\n\n\"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi\ntyöskennellä päivisin; sentähden vain.\"\n\n\"Hush!\" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun\noveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi\nmuuttuneella äänellä: \"Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni.\"\n\n\"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun\naikaa\", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.\n\n\"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla\", kuiskasi äiti Garth\nkatkerasti.\n\n\"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa\", sanoi Joe.\n\"En mitenkään.\"\n\n\"Tuki ainakin suusi!\" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.\n\nHe vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.\n\nSeppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden\nsihinää ja porinaa.\n\n\"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?\"\n\n\"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti\npostivaunuissa Carlisleen.\"\n\n\"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?\"\n\n\"Kello yhdeksän aamupäivällä.\"\n\n\"Siis on jo aika herättää heidät.\"\n\nÄiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he\nkeskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja\nsynkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.\n\nSen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: \"Hyvä on, olemme jo\nhereillä, hyvä emäntä.\"\n\nÄiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.\n\n\"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät\nherrat\", sanoi hän hyvin ystävällisesti. \"Aamiaisenne on jo melkein\nvalmis.\"\n\n\"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!\" kuultiin toisen miehen\nsanovan hiljaa kamarissa.\n\nÄiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi\nJoelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:\n\n\"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini.\" Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa\neikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.\n\n\"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään\", sanoi hän\nkorostavasti.\n\n\"Mihin sitten?\" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.\n\n\"Siihen, mistä äsken kerroin.\"\n\n\"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?\"\n\n\"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti.\"\n\n\"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista.\"\n\n\"Jos nuo poliisit\", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, \"jos\nhe tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua\nsekautua siihen enää.\"\n\n\"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?\" kysyi äiti Garth\nkohottaen paksuja kulmakarvojaan.\n\n\"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut\nheidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin --\"\n\n\"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan\", sanoi äiti Garth\nhampaittensa välistä.\n\n\"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti\", sanoi Joe.\n\"Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee,\nja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä,\nRalphia --\"\n\n\"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?\" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten.\nSitten hän lisäsi tyynemmin: \"Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka\nhe sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin,\nettä se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää,\nsillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat.\"\n\nSamalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen\nhuulilleen.\n\n\"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka --\", lisäsi äiti\nGarth lyhyen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Ei, äiti\", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. \"Ei,\näiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen.\"\n\nVanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.\n\n\"Sinä voisit saada siankin nauramaan\", sanoi hän.\n\nSitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi\ntummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:\n\n\"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko\nvain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen\nvuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin\nvaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät.\nJokainen on lähinnä omaa itseään, Joe.\"\n\nÄiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.\n\n\"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten\", sanoi seppä, \"kun\npanit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut\nkatsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään.\"\n\nÄiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.\n\n\"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä\nlörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään.\"\n\nTieltä kuului askelia.\n\n\"Kuka siellä nyt kulkee?\" kysyi äiti Garth.\n\nJoe meni ikkunaan.\n\n\"Pieni Sim\", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nRAKKAUDEN HERÄÄMINEN.\n\n\nVaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän\nkuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä\nkaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen\njälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä\nhän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi\nkasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.\n\nSilmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt\nhänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä,\nmutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin,\nnäytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan\nvastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi\nkurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.\n\n\"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'\", sanoi Rotha huomatessaan\nnämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön\ntapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.\n\nVähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään,\nvaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot\nilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut\nkulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot -- kaikilla niillä oli\noma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella,\nkärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin\nselville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.\n\nViikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa\nkeittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet\nsuureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen\ntakan viereen.\n\n\"Hänellä on siinä hauskempaa\", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. \"Hän\nhaluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata\nmeille, mummoraukka.\"\n\nVähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia\ntavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän\noli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat\nonnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet\nhänen voimansa.\n\n\"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui\", sanoi Willy. \"Luuletko hänen\nkaipaavan heitä, isää ja Ralphia?\"\n\n\"Kyllä varmasti\", vastasi Rotha. \"Mutta hänen korvansa ovat paremmassa\nkunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää\nkiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja\nkuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen\nluokseen?\"\n\n\"Olen muistaakseni huomannut sen\", sanoi Willy, \"ja olen nähnyt\nsenkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi\nihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan\nsen minuun.\"\n\n\"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi\nsilloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja\nhänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita\nillallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on\ntullut kotiin.'\"\n\n\"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa\nRalphia\", sanoi Willy.\n\n\"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta\", sanoi Matthew\nBranthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. \"Emäntä ei ole\nmilloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat,\nmutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta.\"\n\nJa Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan\nnaapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein,\nviipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli\nviisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä\naivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita\nhänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman\nselityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:\n\n\"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole\nmilloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte.\"\n\nRotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan.\nJa taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin\nnuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista\ntarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen\nauttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden\nonnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan,\nsai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin\ntöihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa,\njossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön\nkuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli\ntodellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.\n\nSillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan\nvastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen\nMossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella\ntahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat\nkysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi\ntäydellisesti, mitä oli tehtävä.\n\nJa mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin -- ainakin osaksi --\nalistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin\nkuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja\ntuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin\ntehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei\nnäyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin\ntavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin\njokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta\njoka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.\n\nSim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka\nilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän\npalasi jälleen takaisin.\n\nRotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan\nkeskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä\nkasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä\nolisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä\nmilloinkaan löydettäisi.\n\nJoskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa\ntilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä\nsitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen\nasuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan\nFornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua\nhän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi\nollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan\nja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin\nvanhojen valjaiden rikkoutumaa.\n\nVoidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei\nyksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä\noli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli\nselittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut\nkarkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin\nläheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta\noli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten\nkarttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut\nkokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. \"Tyttöä ei voida\nmoittia\", toisti hän itselleen toistamistaan. \"Rotha on ainakin viaton,\nkuka sitten lieneekään syyllinen.\"\n\nHän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi\nselittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että\npaljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.\n\nMitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan\nsamanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa\nkohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen,\njota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen\nhenkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan\njuolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä\nolisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan\nja itserakkaampaan poikaan.\n\nEhkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa\nkärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä --\njos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän\npolttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär -- ehkä, jos\nhän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi,\nhän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti\noikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset\nhäneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin\nRothan vuoksi.\n\nMutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli\njo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut\nmilloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen,\njosta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja\nRothaakin kohtaan.\n\nJa Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella.\nVaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan\nsivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin\nkuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin\nniin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi,\nkuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!\n\nMutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se\nkuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria\nmuutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin\nollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin\nolisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut\nvalaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas,\nettä hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen\nympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen.\nOnnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa,\nmutta niistäkin huolimatta -- hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui --\nsuru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.\n\nKun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa\nmuussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain\npainajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat\nhänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas\nlohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?\n\nRakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin\nvielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.\n\nWilly Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä\nsen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen\nheille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen\ntutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta\nkeksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.\n\nAamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan\nillalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi\najatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun\npäivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin,\nvoi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka\nkasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä,\ntietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille,\njota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään\nsilmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.\n\nEräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä\nseisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui\nennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon,\njossa Rothakin seisoi.\n\nTarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän\nRothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan\nhiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut\nsiunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi\nrakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.\n\nTarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen\njokainen sana olisi ollut totta.\n\nHän luuli, että Rothakin rakastaa häntä -- hän oli joskus ajatellut\nniin -- oliko hän väärässä?\n\nHe vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi\nmielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja\nkatsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi\nnuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan\nnäki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen\nkäden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.\n\n\"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä\nkysyä, oletko ollut onnellinen täällä -- se olisi kuin ivaa, mutta --\nmutta --\"\n\n\"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki\nRalphin toivomusten mukaisesti.\"\n\n\"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti.\"\n\n\"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy.\"\n\n\"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että\nteimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle.\"\n\n\"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa.\"\n\n\"Kuka?\"\n\nRotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.\n\n\"Ralph\", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.\n\n\"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa\", toisti\nWilly vaieten jälleen.\n\n\"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista\nkotia.\"\n\nKuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!\n\n\"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha.\"\n\n\"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää\nolisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon.\"\n\nHe vaikenivat jälleen.\n\n\"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi\najoiksi. Etkö voi suostua siihen?\"\n\n\"Kyllä luullakseni -- voin tuskin sanoa sitä -- hän sanoi sen olevan\nparasta --\"\n\nWilly päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut\nvain hurjaa mielikuvitusta -- tämä onnen kirkas säde, joka oli\ntunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka\naskeleella?\n\nKuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!\n\n\"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha\", sanoi Willy\nkäheästi. \"Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian\npuheeksi -- tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole\nväliä.\"\n\nNuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa\nRotha sanoi tyynesti:\n\n\"Willy, rakastan ehkä sinua -- sanon ehkä, sillä en tiedä sitä\nvarmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna\ntoisilleen --\"\n\n\"Kuka niin sanoi, Rotha?\"\n\nRotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret\nsilmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi\nmielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi\nlausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille\nsydämestä.\n\nMutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.\n\n\"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha\", toisti. Willy\nmurtuneella äänellä. \"Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin\nmuulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän\nasian puheeksi.\"\n\nJa seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKIHLAUS.\n\n\nJäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän\nkohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn\nkäden heikko kosketus.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja\noliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?\n\nWillyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona\nkatkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.\n\nOliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän\noli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi\noikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi\n-- hänhän oli kuullut -- että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin\npäivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään\nolevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se\ntapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos\nRalph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!\n\nPari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.\n\nWilly palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään\nrullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut\ntavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa\nolisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli\nollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti.\nJuuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen\navaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein\nheti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että\nhän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?\n\nRaisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä\nhuumauksestaan.\n\nTämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen\nvierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin\nperhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu\nhieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut,\neikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä\nvieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua\nläsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä\nkasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin\ntapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna\npukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja\ntartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman\npituisen matkan Shoulthwaiteen.\n\nRotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen\nleukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen\nsen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen\nsilmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä.\nHän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan\nhajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen\nSimiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa\nhänen tarkastelevaa katsettaan.\n\n\"Mitä tämä tällainen on?\" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. \"Tuo\nmieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?\"\n\nHetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja\ntultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui\ntuoppiin vapisevin sormin.\n\nHänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti,\nmissä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin\ntaakse, joka vielä katsoi syrjään.\n\n\"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin\nepäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan\nlähimmäistensä joukossa.\"\n\nSimin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon\nviereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja\nhänen rintansa kohoili kovasti.\n\n\"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?\" Kun pappi teki tämän kysymyksen,\nkuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.\n\n\"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan\", sanoi Rotha huohottaen.\n\nSim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.\n\n\"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä\nsittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi.\"\n\nSim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.\n\n\"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?\" sanoi Rotha\nvoiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi\nsuoraan pappia silmiin.\n\n\"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen.\"\nTarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: \"Ja mitä sinulla\non täällä tekemistä?\"\n\n\"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa.\"\n\n\"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?\"\n\n\"On tietysti.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Ralph, hänen poikansa.\"\n\n\"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori\nnainen.\"\n\n\"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra\", sanoi tyttö\nkatsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.\n\n\"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole\nminkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia,\nmikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?\"\n\n\"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa\nminusta, niin sanokaa se, herra.\"\n\n\"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa\nja sinä nuori nainen -- eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua\nnaista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?\"\n\nPuna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui\nniskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen\nviattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen\nkeittiöstä.\n\n\"No, leski Ray\", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan\nmuuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen\nenempää.\n\nHänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin\ntapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä,\ntässä talossa -- ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia\nei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja\nriippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa\nrouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. \"Lupaa\nminulle\", oli Ralph sanonut, \"että jäät tänne vanhaan kotiini niin\nkauaksi aikaa kuin äitini elää.\" Ja hän oli luvannut; hänen antamansa\nsana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.\n\nMutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä\nvoi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph\nluullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että\nRothan on aina asuttava veljen talossa.\n\nHänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. \"Hän pyytää sinua\npiakkoin vaimokseen, Rotha\", oli Ralph sanonut, \"mutta hän ei voi tehdä\nsitä vielä.\"\n\nTämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray\noli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan?\nEikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?\n\nWilly oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän\noli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja\nkaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt\nmaanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän\noli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita,\njotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä\nveljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta,\ntäytyikin tietysti olla edullisinta.\n\nHän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä -- sen\nhän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän\nei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen -- sekin oli liiankin\nselvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki\nolisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois\ntästä huolestuttavasta sekasorrosta.\n\nKun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi\nhän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt\nviikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen\nomansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä.\nRothahan oli -- kaikkihan sen tiesivät -- köyhän räätälin tytär,\nräätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.\n\nNuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut\nsuunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan\nsuurimman maanomistajan tyttären kanssa.\n\nMutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän\noli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut\nmuita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta\nhänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja\npuhdas kuin se.\n\nJa hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus\nei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa,\nminkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan\nrakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus\nhänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph\ntyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut\ntotuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin\nvoi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti\nRothaa.\n\nSeuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa\ntänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli\nkäytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä\ntulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu\ntalosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten\nmukaan.\n\nWilly oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle\nsellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi,\njos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.\n\nTehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti\nkeventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli\nikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse\nsuunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?\n\nEi ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti\nnäyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka\nhän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään.\nHän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan\nainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.\n\n\"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?\" Mutta joka\nkerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.\n\nEi, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla\ntoivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten\nhän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin,\njoka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja\nhajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi\nolivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: \"Jumala\nsiunatkoon sinua!\" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet,\njotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!\n\nVanha rukki -- niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä\nsen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa\nmerkki.\n\nHän istuutuisi kehräämään -- hän osasi kehrätäkin, vaikka hän ei\nollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin -- niin, hän istuutuisi\näidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua\nkehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua\nhänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.\n\nNo nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti\nkotiin tähän aikaan aamulla.?\n\nRotha katsoi kelloon. \"Willy saapuu piakkoin\", ajatteli hän; \"niin, hän\nvoi ehkä olla jo tulossakin.\"\n\nJa Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä\nrakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli\nollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei\nmilloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua.\nPalatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa,\nmikä oli lähinnä hänen sydäntään.\n\nJos Ralph todellakin rakastaa tyttöä -- mutta kuinka hän saisi tietää\ntotuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen\nveljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista\nmustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut,\nnäytti murskautuneen -- siinä kaikki.\n\nJos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi\najoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan -- ja asia loppuu siihen.\n\nMiettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut\njalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.\n\nTyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei\nhänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi.\nKuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne\nnyt hehkuivat tietoisesta punasta!\n\nRotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän\noli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä\nWillyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin\nlyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään\nolevaan pellavaan.\n\nHän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä.\nHän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.\n\n\"Rotha, kultaseni!\" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti\nsiirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt\nkäsivartensa hänen ympärilleen.\n\n\n\n\nXX.\n\nSALAISIA SUUNNITELMIA.\n\n\nKun pastori poistui Shoulthwaitestä sinä aamuna, tapasi hän Joe\nGarthin tien mutkassa. Seppä tulla tallusteli tietä pitkin vanne\nolallaan. Hän nosti lakkiaan, kun pastori saapui hänen kohdalleen.\nHänen kunnianarvoisuutensa oli tavallisesti niin vaipunut ajatuksiinsa,\nettei hän vastannut sellaisiin tervehdyksiin, mutta tällä kertaa hän\nkuitenkin pysähtyi.\n\n\"Olisiko kukaan kuolevainen voinut uskoa sitä\", sanoi hän. \"Tuo\nSimeon Stagg asuu ja oleskelee vanhan ystäväni ja kunnioitetun\nseurakuntalaiseni, Angus Rayn talossa.\"\n\nJoe Garthin näytti olevan hyvin vaikea ymmärtää tämän huomautuksen\nmerkitystä. Hän ei vastannut mitään.\n\n\"Mies on uskomattoman julkea\", jatkoi pappi. \"Ajatelkaa hänen\nhäpeämättömyyttään. Kuvitteleeko hän, että Jumala ja ihmiset ovat\nunhottaneet sen, mitä tapahtui tuona yönä Martinmessun aikaan.\"\n\nSeppä ymmärsi, että pappi odotti häneltä jonkinlaista vastausta.\nKatsoen maahan hän mumisi: \"Niin, hän voittaa julkeudessa oman itsensä.\"\n\n\"Voittaa julkeudessa oman itsensä! Luulisinpä niin, todellakin. Mutta\ntotisesti, tilinteon päivä on koittanut. Voi häntä, joka kantaa\nrikoksen kuormaa sydämessään ja luulee, ettei kukaan tiedä siitä\nmitään! Parempi olisi hänelle, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen\nkaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen.\"\n\nPastori läksi jatkamaan matkaansa. Garth seisoi hetkisen paikoillaan\nkatsellen yhä maahan huomaamatta, että hän oli jäänyt yksikseen. Sitten\nhän jatkoi matkaansa toiselle suunnalle.\n\nSaavuttuaan kotiin hän heitti vanteensa pajaan ja meni\nasuinrakennukseen. Hänen äitinsä oli siellä.\n\n\"Sim asuu nyt Shoulthwaitessä\", sanoi hän. \"On hyvin luultavaa, että\nhänen tyttärensäkin on siellä.\"\n\nÄiti Garthin kasvot muuttuivat hyvin ivallisen näköisiksi.\n\n\"Niin onkin. Hän on juuri sellainen, että hän voisi mennä naimisiin\nlantatunkion kanssa rahojen vuoksi.\"\n\n\"Tarkoitatko, että hän koettaa kietoa pauloihinsa jompaakumpaa Rayn\nveljeksistä?\"\n\nRouva Garth niiskautti nenäänsä antamatta sen selvempää vastausta.\n\n\"Hän ei ole niinkään tyhmä, tuo tyttö\", huomautti seppä.\n\nTätä hän ei oikeastaan ollut aikonut sanoa. Vaiettuaan hetkisen hän\nlisäsi: \"Mihin hänen paperinsa joutuivat arkusta?\"\n\n\"Kenen?\"\n\n\"Kyllä sinä sen tiedät.\"\n\nRouva Garth vilkaisi nopeasti poikaansa.\n\n\"Ne ovat luultavasti vielä Fornsidessä. Minun pitää tarkastaa ne vielä\nkerran.\"\n\nSeppä vastasi kiihkeästi:\n\n\"Tee se, äiti, viipymättä.\"\n\nHe vaikenivat molemmat jälleen. Joe oli teroittavinaan viilaa, jonka\nhän oli ottanut käteensä lavitsalta.\n\n\"Et ole varmaankaan saanut selville, onko vanha Angus tehnyt\ntestamenttia?\" kysyi rouva Garth.\n\n\"En.\"\n\n\"Et tietystikään\", sanoi rouva Garth nyrpistäen ivallisesti huuliaan.\n\"Se, minkä haluan saada tehdyksi, pitää minun tehdä itse. Niin on aina\nollut, ja niin tulee olemaankin.\"\n\n\"Toivoisin sen olevan totta, äiti\", mumisi Joe melkein kuulumattomalla\näänellä.\n\n\"Minkä sitten?\"\n\n\"Ei minkään.\"\n\n\"Käväisen Shoulthwaitessä huomenna\", hyrräsi rouva Garth. \"Ellei\nvanhus ole tehnyt mitään testamenttia, on minulla heille ehkä jotakin\nsanottavaa, mikä tulee hämmästyttämään heitä kelpo lailla.\"\n\nNainen murahteli tyytyväisesti itsekseen ajatellessaan sitä. \"Niin,\nniin\", mumisi hän, \"se tekee lopun heidän kuhertelustaan. Ja mikä on\nvielä ihanampaa, se tuo Ralphinkin päätä pahkaa kotiin.\"\n\n\"Äiti, äiti\", huudahti seppä, \"etkö voi milloinkaan karkoittaa tuota\nilkeätä asiaa mielestäsi?\"\n\n\n\n\nXXI.\n\nROUVA GARTH SHOULTHWAITESSÄ.\n\n\nSeuraava päivä ja vielä toinenkin kului Rothan mielestä kuin unessa.\nHänen käytöksensä oli muuttunut vielä ystävällisemmäksi ja hänen\näänensä vielä lempeämmäksi kuin ennen, ja hänen silmiensä ilme oli\nkäynyt hyvin itsetietoiseksi. Seuraavan päivän iltapäivällä juoksi\nLiisa Branthwaite Mossiin tervehtimään häntä. Rotha oli maitokamarissa\nkirnuamassa ja kun Liisa aukaisi oven ja ilmestyi odottamatta hänen\neteensä, joutui hän hetkiseksi niin hämilleen, että se tuntui\ntuskalliselta ja selittämättömältä. Pienen Liisankin posket punoittivat\nkovasta kävelystä ja hän oli kietonut yläruumiinsa kurkkua myöten\nsuureen huiviin vihaisen tuulen vuoksi.\n\n\"No, Rotha, tyttöseni, mikä maailmassa sinua oikeastaan vaivaa?\" sanoi\nLiisa pysähtyen keskelle lattiaa ja ottamatta esille käsiään, jotka hän\noli vetänyt hihoihinsa pitääkseen ne lämpiminä, katsoi hän vakavasti\nRothaa silmiin.\n\n\"En tiedä, Liisa; toisoivin, että voisit sanoa sen minulle\", sanoi\nRotha tointuen sen verran, että voi turvautua verukkeeseen, \"Täällä\nolen kirnuta pärskyttänyt koko aamun eikä tästä vain näytä syntyvän\nvoita.\"\n\n\"Ah sinua huolestuttaa jokin muukin, ei vain voi\", sanoi Liisa\npudistaen viisaan näköisenä päätään.\n\n\"Ehkä se onkin kirnun syy. En voi saada tästä mitään.\"\n\n\"Niin syytä sinä vain kirnua, tyttöseni. Olet aivan Bessie Mac-Nabin\nnäköinen, kun ihmiset sanoivat Jamien Glenistä hakkailleen häntä\ntanssiaisissa Robin Forbesin tuvassa tässä eräänä iltana.\"\n\n\"Ssh, Liisa\", sanoi Rotha kumartuen tarpeettoman syvään tarkastamaan\ntyön edistymistä. Sitten hän lisäsi kirnun syvyyksistä: \"No, miltä\nBessie sitten näytti?\"\n\n\"Näyttikö?\" huudahti Liisa kohottaen leukaansa kuin hänen mielestään\nsanan itsensä olisi pitänyt olla tarpeeksi selittävä. \"Näytti, sanoit\nsinä. Hän oli juuri\", jatkoi Liisa suostuen vihdoinkin kuvailemaan\nkysymyksessä olevan nuoren tytön ulkomuotoa tytön maalaistanssiaisissa\nsaaman suutelon jälkeen, \"sinun näköisesi, Rotha.\"\n\nSitten heittäen paksun huivin yltään odottamatta minkäänlaista\nmuodollista kehoitusta alkoi Liisa kotiutua hyvin käytännöllisellä\ntavalla.\n\n\"Kas niin, anna minun nyt kirnuta hetkinen\", sanoi hän, \"niin nähdään,\nonko kirnulla minkäänlaista syytä huoliisi... ja johtuuko siitä, että\nsilmäsi ovat niin suuret ja tuijottavat kuin olisit sairastumaisillasi\nkuumeeseen ja että poskesi ovat niin punaiset kuin Becca Ruddin\nkalkkunan heltat.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääri hihojaan valmistautuen\nkokeeseen, johon hän oli tarjoutunut; mutta tämä työ ei ollut,\nsellaista, että se olisi kyennyt tyrehdyttämään hänen sanatulvaansa.\n\n\"Mutta kuulehan nyt, tyttöseni\", hän jatkoi lörpöttelyään, \"oietko\nkuullut, mitä tuo vanha juoruakka, rouva Garth, on puhunut Becca\nRuddille sinusta? Becca kertoi sen minulle itse, mutta minä sanoin\nBeccalle: 'Älä usko sellaista', sanoin minä, 'se on kaikki valhetta\nsillä tuo vanha kuiva akan kaahura valehtelee enemmän kuin kukaan muu\nja se jo alkaa riittää, kuten tiedät. Ja sitäpaitsi', sanoin minä, 'se\nei liikuta sinua eikä häntä, Becca, eikä minuakaan, vaikka se olisikin\ntotta, mitä en minä ainakaan usko', sanoin minä.\"\n\n\"Mutta mistä tässä nyt on oikeastaan kysymys, Liisa? Et ole vielä\nkertonut minulle, mitä rouva Garth on sanonut minusta.\"\n\nRotha oli keskeyttänyt kirnuamisensa ja seisoi toimetonna punan\nkohotessa yhä korkeammalle hänen kasvoihinsa. Onneksi ei Liisa ehtinyt\ntarkastelemaan ystävänsä hämmingin pienempiä ilmauksia, sillä hän oli\nottanut männän Rothalta ja valmistautui nyt aloittamaan työn.\n\n\"Sanonutko!\" huudahti hän. \"Tuo vanha kaahura lörpöttelee kaikkea\nunhottaen kokonaan rukouksensa... Hän sanoo sinun kiemailevan jommalle\nkummalle Rayn veljeksistä, niin hän juuri sanoo, tuo vanha noita-akka,\nsillä sellainen hän juuri on, ei ollenkaan sen parempi. Mutta asia on\nniinkuin sanoinkin Becca Ruddille: 'Vaikka se olisikin totta', sanoin\nminä, 'mitä se keneenkään kuuluu; mutta se ei ole totta', sanoin minä,\n'ja vaikka se olisikin, niin mistä löydätte tytön, jolla olisi siihen\nsuurempi oikeus kuin hänellä? Ralphille hän ei ainakaan voi kiemailla,\nBecca', sanoin minä, 'sillä Ralph on poistunut paikkakunnalta eikä\nluultavasti palaa enää milloinkaan takaisin näille seuduille koko\nikänään.'\"\n\n\"Älä sano niin, Liisa\", keskeytti Rotha käheästi.\n\n\"Miksi ei? Nuo Carlislen punatakit ajavat häntä takaa, vai mitä?\"\n\n\"Älä sano, ettei hän tule takaisin. Tiedämme tuskin, mitä tulee\ntapahtumaan.\"\n\n\"Niin isä ainakin sanoo. Mutta joko hän palaa tahi ei palaa, Ralph se\nei ainakaan voi olla, sanoin Beccalle.\"\n\n\"Hänen arvoistaan tyttöä ei ole olemassakaan, Liisa, ei koko seudulla.\nMutta älkäämme toistelko tuon vanhan akan juoruja, Liisa.\"\n\n\"Ei, ellet sinä halua, Rotha. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä\nolisi Ralphin arvoista tyttöä\", sanoi Liisa keskeyttäen työnsä ja\nsuoristautuen suoraksi niin arvokkaasti kuin hänen laisensa pieni\nnainen vain voi, \"niin en ole ollenkaan varma siitä. Tunnustan kyllä,\nettä hän on hienon herrasmiehen näköinen ja jostakin syystä ei häntä\nvoida kohdella samoin kuin muita miehiä, kun hän sattuu joutumaan\nläheisyyteen. Hän on varmasti matkustellut paljon, mutta kun sanot,\nettei täällä ole hänen arvoistaan tyttöä, on se samaa kuin kuunnella\nNabob Johnnyä, kun hän kertoo Tibby Fowlerille, ettei hän ole\nmilloinkaan kohdannut tyttöä, joka ei olisi rakastunut häneen.\"\n\nRotha ei käsittänyt täydellisesti vertausta, johon Liisa vilkkaalla\nmielikuvituksellaan oli turvautunut, mutta hän ei vastustanutkaan sitä,\nkoetti vain vaihtaa puheenaihetta.\n\n\"No, kuinka Robbie nyt jaksaa, tyttöseni?\" hän kysyi.\n\n\"'Ja mitä taasen Willy Rayhin tulee', sanoin Beccalle\", jatkoi kielevä\nkirnuaja kiinnittämättä huomiotaan kysymykseen, \"'ei ole ollenkaan\ntotta, että Rotha kiemailee hänelle, mutta Rotha on täydellisesti hänen\narvoisensa etkä voi näyttää minulle ketään toista, joka sopisi hänelle\nparemmin.'\" Rothan hämminki lisääntyi vain joka minuutti. \"'Ja vaikka\nhänen isänsä ei voikaan antaa hänelle suuria myötäjäisiä, on hänellä\nsellainen pää, joka vastaa täydellisesti Willyn taskuissa olevan kullan\nja enemmänkin.' Silloin sanoi Becca: 'Entä Kitty Jackson sitten?'\n'Joutavia', sanoin minä, 'hän ei tee muuta kuin kähertää tukkaansa\nkuvastimensa edessä.' 'Entä Armbothin Maggie?' sanoi Becca. 'Hänellä\nei ole Rothan päätä', sanoin minä; 'sitäpaitsi tuhlaa hän kokonaisia\nomaisuuksia tärkkelykseen myssyjensä, kauluksiensa ja rimpsujensa\nkiilloittamiseksi enkä tiedä mitä kaikkea.'\"\n\nLiisa oli lörpötellyt yhtämittaa, kunnes käsivarsien ja kielen yhtyneet\nponnistukset pakottivat hänet vihdoin vaikenemaan ja huoahtamaan.\nNojaten toisella kädellään kirnuun kohotti hän toisen päähänsä\nsivelläkseen syrjään tukkansa, joka oli valahtanut otsalle. Kun hän\nhelpottaakseen tätä liikettä heitti päätään taaksepäin, sattui hän\nvilahdukselta huomaamaan Rothan punastuneet kasvot. \"Minun on pakko\ntodellakin myöntää, että tämä on kummallinen kirnu\", sanoi hän, \"koska\nse näyttää muuttavan sinut yhtä punaiseksi kuin Beccan kalkkunan,\nvaikka katseletkin syrjästä toisen askartelua sekaantumatta siihen.\"\n\n\"Luuletko minun voivan punastumatta kuunnella itseäni noin\nkiitettävän?\" sanoi Rotha kääntyen pois.\n\n\"Mutta minä voisin... koetapas, niin saat nähdä\", vastasi Liisa\nnauraen. \"Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Nabob Johnny\nsanoi minulle kerran, jolloin annoin tuolle vanhalle tepastelevalle\nriikinkukolle aikamoisen korvatillikan. No, hän onkin paljasta pitsiä\n-- hänellä on sitä kaulansa ja ranteillensa ympärillä ja --\"\n\n\"Sinä et suosinut häntä ollenkaan, Liisa.\"\n\n\"En, vaan isä suosi ja sanoi\" (vallaton pieni noita matki tässä isänsä\nääntä ja liikkeitä): \"'Kuulehan, tyttöseni, mene hänen kanssaan\nnaimisiin, niin sinusta tulee piakkoin muudan hänen perillisistään!'\n'Hän tarvitsee muutamia karvoja lisää', sanoin minä, 'sillä tuo vanha\nmiesraukka olisi aivan kaljupäinen, jos hän menettäisi jäljellä olevat\nkolme hiuskarvaansa.'\"\n\n\"Niin kyllä, mutta miten Robbie Anderson jaksaa?\" sanoi Rotha nauraen\nsaavutettuaan jälleen tasapainonsa.\n\nKun Liisa kuuli tämän kysymyksen, muuttui hänen käytöksensä. Hänen\nylvästelevä livertelemisensä, missä oli hieman veitikkamaisuutta, jopa\nilkeyttäkin, hävisi kokonaan. Taivuttaen päätään ja hiljentäen ääntään\nhän vastasi:\n\n\"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne\ntänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on\nLeijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla.\"\n\n\"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?\"\n\n\"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän\npariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä\nhän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä\n-- ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään -- on hän hapan kuin rouva\nGarthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin\nvaha.\"\n\n\"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli\",\nsanoi Rotha.\n\n\"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa\", sanoi Liisa.\n\"Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti\nvanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja\nnyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään.\"\n\nOli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja\ntietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin\nvihainen.\n\n\"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi\npehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän\", lisäsi hän kuin\nhän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian\navoimesti; \"se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta\nWythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti\nkehittyy siitä hirveä häpeäjuttu.\"\n\n\"Sääli Robbieta\", sanoi Rotha myötätuntoisesti.\n\nLiisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään\nsanoi hän: \"En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii\nvain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree\nhampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin\nheinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen.\"\n\nLiisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. \"Hän ei voi\nunhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa -- ja se olikin\njotakin hirveätä, Liisa.\"\n\n\"Isä sanoo sen johtuneen siitä, että Robbiella oli määräämisvalta,\nmutta Joe Garth väittää syyn olevan siinä, että Robbie oli aina Ralph\nRayn seurassa. Miten hauska Robbie ennen olikaan!\"\n\nLiisan kasvot alkoivat kirkastua joistakin huvittavista muistoista.\n\n\"Muistatko tuota viime talvista hauskaa iltaa, jonka vietimme Reuben\nThwaiten luona Aboon Beckissä?\"\n\n\"En ollut silloin siellä, Liisa\", sanoi Rotha.\n\n\"Robbie esiintyi näyttelijänä aivan samoin kuin hän oli nähnyt niiden\nesiintyvän Carlislessa. Hän oli olevinaan kapteeni ja hän murhasi\nkuninkaan ja sitten hänestä itsestään tehtiin kuningas. Ja sitten\ntuli muudan haamu, joka istuutui hänen tuoliinsa eräässä hänen\ntoimeenpanemassaan suuressa juhlassa. Voi, kuinka hullunkurista se oli!\nEnsin hän tuli sisään ja silloin kun hänen piti murhata, selitti hän\nmeille, että hän näkee alituisesti tikarin heiluvan silmiensä edessä.\nHän päristeli ja hyppeli kuin suuri kissamme silloin kun Mouser kiusaa\nsitä. Olisit varmaankin kuollut nauruun. Sitten hän saapui juhlaan\nja polki jalkaansa lattiaan huutaen, että haamu lähtisi tiehensä,\nja sitten hän vapisi ja tärisi päästä jalkoihin asti kuin Mouser\nlauantai-iltaisin kylvyn jälkeen. Se oli niin hullua, että olimme\nkuolla siihen paikkaan.\"\n\nLiisan ihastus surunäytelmään ei ollut haihtunut siinä tilaisuudessa,\nsillä muistellessaan sen eri kohtauksia nauroi hän omalle\nkertomukselleen.\n\n\"Mutta ne päivät ovat olleet ja menneet\", lisäsi hän. \"Tapasin Robbien\ntässä eräänä iltana ja sanoin hänelle: 'Oletko vienyt tanssikenkäsi\npanttiin, Robbie, koska näytät niin happamelta?' Sillä sellainen hän\non, paitsi silloin kun on hän juovuksissa. Mutta voitko arvata, mitä\nhän hullutellessaan teki?\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Rotha.\n\n\"Mitäkö?\" vastasi Liisa suuren kyyneleen ollessa tipahtamaisillaan\nhänen silmänsä nurkasta. \"Hän kokosi jälkeensä kaikki Wythburnin\nraajarikkoiset koirat: Becca Ruddin Dashin, joka nilkuttaa toista\ntakajalkaansa, Nancy Greyn Mogin, jonka toinen silmä on sokea,\nkuten tiedät, ja Grace M'Nipponin King Dickin, jonka häntä on ollut\npoikki niin kauan kuin minä muistan, ja ne seurasivat kaikki Robbien\nkintereillä, kun hän oli nousuhumalassa, ja silloin hän oli tyytyväinen\nja kävellä laahusti eteenpäin lakki toisella korvallisella, jolloin\nkaikki ihmiset nauroivat hänelle kuin jollekin suurelle tyhmeliinille.\"\n\nHuolimatta ajatellun tilanteen koomillisuudesta oli Liisan sydän\npakahtumaisillaan surusta ja, tahtomatta enää salata tuskaansa\nkosijansa lankeamisen johdosta, hän laski päänsä Rothan rinnalle ja\nitki katkerasti.\n\n\"Meidän pitää mennä rouva Rayn luo; hän on niin yksinään,\nvanhusraukka\", sanoi Rotha kuivaten Liisan silmät. \"Hän ei sitäpaitsi\nole saanut vielä illallistaankaan.\"\n\nTytöt poistuivat maitokamarista, jossa kirnuaminen oli edistynyt\nhuonosti tähän asti, ja menivät keittiön läpi siihen huoneeseen, jossa\nShoulthewaiten emäntä lepäsi vaipuneena siihen pitkään äänettömyyteen,\nmikä oli alkanut aikaisemmin hänelle kuin muille.\n\nSamalla kun he menivät sairaan huoneeseen, tuli rouva Garth eteiseen.\nTämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa tänne vuosikausiin, ja hänen\ntulonsa tällä hetkellä tuntui tytöistä ennustavan onnettomuutta. Mutta\nhänen käytöksensä oli tavattomasti muuttunut. Hänen äänensä ei ollut\nenää niin ivallinen ja hänen hapan ulkomuotonsa, mikä usein oli pannut\nLiisan ajattelemaan hänen omassa puutarhassaan kasvavia luumuja, oli\nmuuttunut tavattoman suopeaksi.\n\n\"Ilma on kostea ja kylmä, mutta olen tullut katsomaan vanhaa\nnaapuriani\", sanoi hän. \"Olen todellakin ollut kauan aikaa pahoillani\nonnettomuudesta, mikä on kohdannut häntä, rouvaraukkaa.\"\n\nRotha ei toivottanut häntä hyvinkään ystävällisesti tervetulleeksi. He\nmenivät kaikki kolme rouva Rayn huoneeseen ja istuutuivat.\n\n\"Rouvaraukka, kukapa sitä olisi voinut aavistaakaan\", sanoi rouva Garth\nkohottaen esiliinan silmilleen nähdessään sairaan hajamielisen katseen.\n\"En välitä nyt enää ollenkaan, milloin oma elämäni loppuu. Olen surrut\ntätä onnettomuutta niin kovasti, että kasvoni ovat pian täynnä ryppyjä.\"\n\n\"Niitä hänen ei tarvitse kauan odottaa, jos hän on niin halukas\npääsemään pois\", kuiskasi Liisa Rothalle.\n\n\"Niin\", jatkoi rouva Garth synkkää yksinpuheluaan, \"suren päivät\npäästään.\"\n\n\"Hän on liian mukautuva ja liukaskielinen\", kuiskasi Liisa jälleen.\n\"Mitähän tämä kaikki tarkoittaakaan? Saat olla aivan varma siitä, että\nhänellä on jotakin mielessään.\"\n\n\"Vanha hyvä kunnollinen rouvaraukka! Ja nyt ei kukaan tiedä, ovatko\nhänen vanhat päivänsä edes turvatut. Niin, sitä ei tiedä kukaan, vai\nkuinka?\"\n\nEi kumpikaan tytöistä näyttänyt olevan halukas vastaamaan tähän\nkysymykseen. Rouva Garth kohotti senvuoksi vielä kerran esiliinansa\nsilmilleen ja jatkoi: \"Niin, kuka olisi voinut uskoa, että hän vaipuu\nniin alas, hän, joka aina piti päätään niin korkealla.\"\n\n\"Vai niin hän teki! En ole kuullut puhuttavan siitä milloinkaan\",\nkeskeytti Liisa.\n\nVälittämättä tästä keskeytyksestä rouva Garth jatkoi: \"Ja nyt kuka\ntietää, eikö hän joudu vielä huonompaan asemaan... kuka sen tietää,\nmutta niin voi käydä.\"\n\nSaamatta vieläkään vastausta synkkiin vihjauksiinsa rouva Garth vastasi\nitse kysymykseensä:\n\n\"Niin, meidän joukossamme ei luullakseni ole ketään, joka sen tietää.\nJa millainen alaspäin liukuminen se olisikaan hänelle, rouvaraukalle.\"\n\n\"Hän pysyttelee kiinni samassa aiheessa kuin takkiainen\", sanoi Liisa\nvälittämättä tällä kertaa hiljentää ääntään. \"Mitä maailmassa hän sillä\ntarkoittaakaan?\"\n\nRothakin alkoi tulla levottomaksi samasta syystä ja sanoi sen vuoksi:\n\"Sellainen ei ole ollenkaan luultavaa, että rouva Ray-raukka joutuisi\nhuonompaan asemaan niin kauan kuin hänellä on kaksi poikaa, jotka\npitävät huolta hänestä.\"\n\n\"He eivät voi auttaa häntä paljonkaan, eivät kumpainenkaan,\nluullakseni, ja se on sitäkin surkeampaa\", mumisi rouva Garth\nturvautuen jälleen esiliinaansa.\n\n\"Kuinka niin?\" Rotha ei voinut vastustaa kiusausta koettaa saada\nselitys näille salaperäisille vihjauksille.\n\n\"Asia on niin, ellei rakas vainaja, Angus itse, ole tehnyt testamenttia\nhänen hyväkseen, ja kuten sanoin Joelle, ei ole olemassa ketään, joka\ntietää, onko hän milloinkaan tehnyt sellaista, eikä hän luultavasti\nolekaan.\"\n\nRotha vastasi, etteivät maanomistajat tavallisesti tee testamenttia.\nPerintöön nähden on laissa selvät määräykset. Sitä ei kenenkään\nmilloinkaan tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, kuinka suuri osa\nrouva Raylle tulee jäljelle jääneestä omaisuudesta. Ja vaikka asian\nlaita niin olisikin, ei se vaikuttaisi mitään häneen nähden, sillä\nkaikki, mitä hänen poikansa omistavat, on hänen ja kaikki hänen\nomaisuutensa on poikien.\n\nRouva Garth höristi korviaan kuullessaan sen. Hän ei voinut piilottaa\nmielenkiintoaan Rothan ilmaisemaa asiaa kohtaan ja karkoittaen\nsurumielisyytensä hän kysyi äänellä, josta surullisuus oli kaukana:\n\"Hän on siis jättänyt kaikki asiat järjestämättä jälkeensä?\"\n\n\"En tiedä siitä mitään\", vastasi Rotha, \"mutta se ei kuulu ollenkaan\nmeihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi\nolla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen\nihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin\nsekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta\ntavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria\nmaata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta,\nei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti\nmäärännyt.\"\n\n\"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni\", vastasi rouva Garth. Tyttöjen\nmielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi\nhänen puhuessaan. \"Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt\nperimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä\nkaikkia asioita meidän mieliksemme.\"\n\nLiisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen\nlähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: \"Kuulkaahan,\nlopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin\naukaiskaa suunne ja antakaa kuulua.\"\n\nTämä haaste oli päättäväinen ja selvä.\n\n\"Jumala siunatkoon tyttöä!\" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä.\n\"Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta\nuskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!\" huudahti\nLiisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan\njuoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan\nerikoisesti.\n\nRouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla\nsanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan\nkeskustelunaiheesta: \"Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi\nmorsiameksi, Liisa.\"\n\n\"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla\",\nvastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen\nvihansa kiihtyi.\n\n\"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo\nkevytkenkäiseksi\", sanoi rouva Garth. \"Olen aina sanonut Joelle, että\nhänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut\nneuvoani.\"\n\n\"Voi, onko hän, onko hän?\" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan\nvihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. \"Olen aina sanonut\nteitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka\nhänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä\nkultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!\"\nlisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. \"Hänen\ntukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä.\"\n\nRouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista\nhyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: \"Sinä olet todellakin kelpo\nheilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa\nsopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun\npäähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka.\"\n\n\"Älkää välittäkö vaatteistani\", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut\nhänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi\nRothan puoleen ja lisäsi: \"Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli,\nsinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä,\njoka et edes osaa puhdistaa navettaa.\"\n\n\"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita\", sanoi Liisa. \"Syökää\nenemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan\nkuivettuneen nahkanne ryppyjä.\"\n\n\"Keimailet vain Rayn veljeksille\", jatkoi rouva Garth, \"mutta muista\nsanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt\nminkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain\nmäärättäviksi, saat nähdä.\"\n\n\"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka\", sanoi Liisa.\n\n\"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan\neikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan.\"\n\nRouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut\nosanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen\nhajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.\n\n\"Hyvää yötä, Sarah!\" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. \"Eläkää\ntervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät.\"\n\nMutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.\n\nRotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä,\nkunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.\n\n\"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä.\"\n\n\"Tuollako vanhalla noita-akalla?\" huudahti Liisa. \"Jos ilkeyttä vain\nmyytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen\nkokoaisikaan!\"\n\n\n\n\nXXII.\n\nHIRMUINEN UHKAUS.\n\n\nRothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin\nuhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.\n\nPäivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui\nkolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta\nmutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.\n\nRotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi\nkauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli\nhajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta\nWilly näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä\npoliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi hän äkkiä.\n\n\"Hieman kohteliaisuutta\", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi\noletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.\n\n\"Kenen asioilla te liikutte?\"\n\n\"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme\nCarlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan\nRalph Raytä.\"\n\n\"Hän ei ole täällä.\"\n\n\"Niin mekin otaksuimme.\" Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja\nhymyilivät.\n\n\"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä\" sanoi Willy\nmenettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.\n\n\"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä.\"\n\n\"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin.\nMenkää siis matkoihinne.\"\n\n\"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin\napulaiset ovat oikeutettuja.\"\n\n\"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte\njäljitellä häntä.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme\nRalph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia.\nMeillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies\nnaputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään.\"\n\n\"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä\", sanoi Willy.\n\n\"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala\nsuokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille\", lisäsi\npoliisi katsellen ympärilleen keittiössä.\n\nWilly oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti\nkeittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin\ntyynesti ja luki:\n\n    \"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph\n    Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi --\"\n\n\"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa\naivan hyödyttömästi, luullakseni\", keskeytti Willy. \"Saatte kuljettaa\nsitä mukananne vieläkin vähän aikaa.\"\n\nPoliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti\nlukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:\n\n    \"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph\n    Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi,\n    on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen\n    tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki\n    oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen\n    nähden.\"\n\nSitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen\ntakaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.\n\n\"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette\nhakemaan häntä.\"\n\n\"Ja mitä seuraa, ellen voi?\" kysyi Willy. \"Mitä silloin tapahtuu?\"\n\n\"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. \"Rouva Ray elää vielä ja\nWilly on Ralphin veli.\"\n\n\"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni.\"\n\n\"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?\"\nsanoi Rotha vakavasti.\n\nMies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat\npaikoiltaan.\n\n\"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!\" sanoi Willy korostavasti polkien\njalkaansa lattiaan.\n\n\"Ja miksi emme?\" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. \"Angus Ray\non kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa.\"\n\n\"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille\", sanoi Willy.\n\n\"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä;\npyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän.\"\n\n\"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja\nirtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu\nhänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen.\"\n\n\"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori\" sanoi poliisi\nkääntyen toveriensa puoleen.\n\n\"Ja minullakin on osuuteni\", jatkoi Willy, \"kaikkeen muuhun paitsi\ntaloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin\ntakavarikoida veljeni omaisuuden.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, nuori mies\", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja\nkoroittaen ääntään, \"jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että\nlakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te\nrupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta\non olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te\nolette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan\noikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte,\nettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin\nkavaltajalla itellään.\"\n\n\"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte\", sanoi Willy.\n\n\"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää\ntarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin\nhänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä\nilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko\nShoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen\npoikansa omaisuutta.\"\n\n\"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä\",\nsanoi Willy. \"Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne,\nkuninkaistanne eikä tasavallastanne.\"\n\nPoliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.\n\n\"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa\", sanoi\nmuudan poliisi ja toiset nauroivat.\n\nRotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen\ntarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista\nviereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.\n\nMiehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi\npoliisi, joka oli johtanut puhetta:\n\n\"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet\nmeille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja\nkorvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden.\"\n\n\"Se on vain veruke, kurja veruke\", huusi Willy polkien jalkaansa\nlattiaan. \"Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta.\"\n\n\"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan\ntilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme.\"\n\n\"Tuossa on teille neuvoistanne!\" huusi Willy menettäen kokonaan\nmalttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. \"Tehkää\npahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua\nilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee.\"\n\nPoliisit nauroivat. \"Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei\nolisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne,\nnuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon\nvähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko\njoukon maltillisempi ja se on ikävää se.\" Tämä ärsyttävä vertaus ei\nlauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.\n\n\"Riittää jo!\" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla\noveen.\n\nMiehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.\n\n\"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän\nkuluttua.\"\n\nRotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy\nviittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.\n\n\"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä\", toisti poliisi tyynesti\nsulkien oven mennessään.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nHÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.\n\n\nKun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa.\nKiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle\nluonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.\n\n\"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen\", mumisi hän; \"ivaa ja\nvalhetta kaikki -- niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille.\nEi ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran\njoutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on\nvain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei\nniinkään helposti petetä.\"\n\n\"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää --\ntarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle\", sanoi Rotha. Hän\nnojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat\nolleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat\ntiukasti yhdessä.\n\n\"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että\nolen aivan varma siitä, mitä hän tekisi\", sanoi Willy.\n\n\"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä\ntietää\", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin\npäättäväisesti.\n\n\"Rakas Rothani\", sanoi Willy ärtyisästi, \"ymmärrän tämän asian paremmin\nkuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei\ntulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin\nmaanpakoon.\"\n\n\"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan\", sanoi Rotha.\n\n\"Mikä voisikaan olla pahempaa?\" sanoi Willy nousten ja ruveten\nkävelemään edestakaisin lattialla. \"Se on kyllä totta, että he voivat\nkarkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he\nvoivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa\nkuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa --\"\n\n\"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa\", sanoi tyttö tiukasti\nsiirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit\nolivat hävinneet. \"Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja\nRalphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista.\"\n\n\"Et tunne veljeäni\", toisti Willy hyvin ärtyisästi. \"Hänet ajettaisiin\nmaanpakoon, sanon sen sinulle.\"\n\n\"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin --\" sanoi Rotha.\n\n\"Niin!\" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. \"Jos niin\nkävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella.\nOnko sielusi niin alhainen, Rotha?\"\n\n\"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä\",\nsanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.\n\n\"No, nyt minä ymmärrän\", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin\nsekoittui vähän moitettakin, \"miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin\nhaluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita\nverikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän\nkurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko\nnauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla?\nOletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin\nliittyisi -- jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja\nlapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi,\nmutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista\nsiten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä.\"\n\n\"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti\npurkaa\", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa\nruumistaan.\n\nWilly odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän\nhuoneesta pihalle.\n\n\"Hänen päätöksensä on jalo\", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin,\n\"ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen\nuhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin\ntarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen.\nMutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa -- hyvin julmaa.\"\n\nTyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen\nsilmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti\netelää kohti.\n\n\"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat\nhänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti!\nMutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin.\"\n\nRotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli\nkuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien\npienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet\npaikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.\n\nYksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua\nepäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli\ntuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta\nse oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun\nolisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi\ntällaisia epäluuloja. \"Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka\",\ntoisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi\nheti kirpeä muisto. \"Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa.\"\n\nTyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus\noli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma\npieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri\nhautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.\n\nHän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan\nmukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin\nkasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei\nnäkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä\nRothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: \"Jumala siunatkoon\nsinua!\" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään,\nmitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain\nhäntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli\nRotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen\ntalosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen\nsuojattomaksi -- olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu\nasiaan -- olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.\n\nEi, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on\ntarpeeksi voimia sen estämiseksi.\n\nRotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja\nsuuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis\npää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet\nsyviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten\nvirratessa hänen poskilleen.\n\n\"Ei, jos vain voin sen estää\", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta\najatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että\nRalphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto\nWillyn katkerasta moitteesta. \"Se oli julmaa, hyvin julmaa.\"\n\nSydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen\npuoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon.\n\"Ralph, Ralph!\" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen\nsilmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.\n\nMutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle\njoutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko\nkuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä,\njotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään,\ntämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan\narmeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli\nilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on\nilmoitettava viipymättä.\n\nSittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän\nvuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni\nkeittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa\nhuoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan\njokaisen tavun uudestaan.\n\nEi enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä\ntähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka\nilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa\nkeskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua\nmieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua\nihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.\n\n\"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä\", ajatteli Rotha, jonka mieleen\nei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. \"Se oli jalo\najatus\", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan\njuolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella:\n\"Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!\"\n\nMutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää,\nminne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka\nlähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi\nRalphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri!\nMutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli\npysyä täällä -- täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja\nhänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.\n\nJuuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän\nei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä\nmitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi\npuhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan\nsilmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.\n\n\"Isä\", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, \"teit äskettäin\npitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?\"\n\n\"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin\nvangitsemismääräys taskussaan?\"\n\n\"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph\nselvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan\ntäyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan.\"\n\n\"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?\" sanoi Sim kalveten.\n\n\"Henkipattoisuus.\"\n\n\"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla\nWil-Wilsonia, vai mitä?\" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja\nhermostuneesti.\n\n\"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph\nneljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat\nvoudin apulaiset koko Shoulthwaiten.\"\n\n\"Entä sitten?\" sanoi Sim. \"Ottakoot he vain talon, parempihan se on\nkuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä.\"\n\n\"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle -- He eivät tunne\nlainkaan sääliä, eivät ollenkaan.\"\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi Sim. \"Se panee minut epäröimään.\"\n\n\"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti.\"\n\n\"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne.\"\n\n\"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän.\"\n\n\"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan\", sanoi Sim.\n\n\"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä.\"\n\n\"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin\nlähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa\", sanoi Sim.\n\n\"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli\", sanoi Rotha. \"Hän ei ole mennyt\nkauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä\nkiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen.\"\n\n\"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista,\nRotha. Maa on märkä ja liukas.\"\n\n\"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse.\nLiisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani.\"\n\n\"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti\" sanoi Sim. Rothan\nlämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.\n\n\"Matkani tulee kaikissa tapauksissa kestämään vain neljätoista päivää,\nsiinä kaikki\", lisäsi Sim.\n\n\"Niin, ei enempää. Ellet löydä Ralphia neljäntoista päivän kuluessa,\nsaat palata kotiin.\"\n\n\"Mutta minun on pakko löytää hänet ja Jumalan avulla se minulle\nonnistuukin\", sanoi Sim.\n\n\"Niin, hän auttaa sinua, isä\", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.\n\n\"Milloin minun pitää lähteä?\"\n\n\"Huomenna päivän koittaessa. Minä ainakin tahtoisin, että lähtisit\nsilloin\", sanoi Rotha.\n\n\"Huomenna, sunnuntainako? Tapahtukoon se tänä iltana. Huomenna sataa,\nkoska perjantainakin satoi, Tapahtukoon se tänä iltana, Rotha.\"\n\n\"No, tänä iltana sitten\", sanoi tyttö mukautuen isänsä taikauskoiseen\npelkoon. Työntäen kätensä syvälle muutamaan taskuun lisäsi hän:\n\"Minulla on vähän rahaa, ei paljon, mutta kuitenkin niin paljon, että\nse riittää sinulle yösijoihin neljäksitoista päiväksi.\"\n\n\"Viis rahasta, tyttöseni\", sanoi Sim. \"Pane vähän evästä laukkuun, niin\nheitän sen selkääni ja se riittää.\"\n\n\"Sinun pitää ottaa rahatkin, isä. Muista, että yöt nykyään ovat\nhyvin kylmät. Lupaa minulle, että vietät yösi ravintoloissa tien\nvarrella. Muista pitää yllä voimiasi, sillä löytääksesi hänet ainoat\nmahdollisuutesi johtuvat niistä. Lupaa minulle se.\"\n\n\"Annan sinulle sanani, Rotha.\"\n\n\"Ja lupaa minulle nyt, ettet sano mitään tästä Willylle\", sanoi Rotha.\n\nSim ei vastannut, mutta hänen nopea silmäyksensä ilmaisi paremmin kuin\nsanat, kuinka varma Rotha saa olla hänen vaiteliaisuudestaan siihen\nnähden.\n\n\"Kiivettyäsi Raisen yli pitää sinun mennä Kendaliin\", sanoi Rotha, \"ja\nkysellä jokaiselta tapaamaltasi ihmiseltä. Miehet palaavat neljäntoista\npäivän kuluttua, muista se ja ilmoita se Ralphille tavatessasi hänet.\"\n\n\"Pelkään hänen ilmoittautuvan tuomarille\", sanoi Sim huolestuneesti\nepäillen vieläkin tehtävänsä onnistumista.\n\n\"Sen saa hän itse päättää, sillä hän tietää sen parhaiten\", vastasi\nRotha. \"Tule illalla illallisen jälkeen kujan päähän, niin tapaan sinut\nsiellä.\"\n\nKuultuaan sen Sim poistui huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Willy Ray noin tuntia aikaisemmin poistui Rothan luota, tunsi hän\nmusertavaa pettymystä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa lopettamattomaan\nlauseeseen ja tehnyt väärän johtopäätöksen Rothan vaikutteista.\nHän luuli erehtyneensä Rothan luonteesta, ja vaikka hän olikin\nkärsinyt katkerasti muutamia päiviä sitten ajatellessaan, ettei\nRotha rakastakaan häntä, eivät niiden hetkien tuskat olleet mitään\nverrattuina tähän sielunhätään, kun hän nyt alkoi epäillä, ettei hän\nrakastakaan Rothaa. Tahi jos hän todellakin rakasti tyttöä, kuinka\nhirmuista olikaan todeta -- ja hän luuli tekevänsä sen liiankin\nelävästi -- ettei Rotha ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Eikö hän\nollut halunnut pelastaa vanhaa kotia hänen veljensä vapauden hinnalla?\nRalph oli hänen veljensä eikä Rothan ja ehkä olikin liikaa vaatia, että\nRotha voisi tuntea Ralphin nykyisen tilanteen vaikeudet yhtä syvästi\nkuin hän. Ja kuitenkin hän oli luullut Rothaa jaloksi, epäitsekkääksi\nolennoksi, yhtä puhtaaksi kuin hyväksikin. Oli hirveätä ajatella sitä\nvain haihtuvaksi unelmaksi, kuivan todellisuuden paljaaksi ivaksi,\nja todeta, että paratiisi, jossa hän oli elänyt, oli ollutkin vain\npilvilinna.\n\nJa ajatella vielä, että tämä tyhjä unelma tulee ahdistamaan häntä\nalituisesti, ajatella, että tämä murskautunut ihanne, jota hän ei enää\nvoinut kunnioittaa, tulee seuraamaan häntä loppuun asti, nousemaan ja\nmenemään nukkumaan hänen kanssaan ja olemaan aina hänen vierellään!\nMutta ehkä hän sittenkin oli ollut liian kova tytölle. Hän sanoi\nitselleen tehneensä väärin odottaessaan tytöltä niin suuria. Rotha\noli -- hänen pitää katsoa ankaraa todellisuutta suoraan silmiin --\nvain maalaistyttö, ei sen enempää. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut Simeon\nStaggin tytär?\n\nNiin, Rotha oli ollut kuin auringonpaisteen kirkastama, kun hän oli\nkatsonut häneen ennen, ja se oli suonut hänelle sellaista kauneutta,\nmikä ei ollut hänen omaansa. Mutta se ei ollut ollut hänen syytään,\ntyttöraukan. Hän oli ollut liian kova Rothalle. Hän tahtoi hyvittää\ntekemänsä vääryyden.\n\nWillyn tullessa keittiöön tuli Sim häntä vastaan. He sivuuttivat\ntoisensa sanomatta sanaakaan.\n\n\"Suo minulle anteeksi, Rotha\", sanoi Willy mennen hänen luokseen ja\ntarttuen hänen käteensä. \"Puhuin vihoissani liian töykeästi.\"\n\nRotha antoi kätensä levätä Willyn kädessä, mutta ei vastannut mitään.\nPyytäen näin anteeksi Willy tahtoi lieventää erehdystään.\n\n\"Katsohan, Rotha, et tunne veljeäni niin hyvin kuin minä ja sen vuoksi\net voinut aavistaakaan, mitä tulisi tapahtumaan, jos olisin seurannut\nehdotustasi.\"\n\nRotha ei vieläkään vastannut. Willy jatkoi nyt hitaammin: \"Ja oli\nväärin olettaa, että me, antautuipa Ralph tahi ei, saisimme jäädä\nasumaan tähän taloon, mutta oli luonnollista, että sinusta tuntui\nedulliselta, jos voisimme pelastaa tämän kodin itsellemme.\"\n\n\"Ajattelin vain äitiäsi, Willy\", sanoi Rotha katsoen maahan.\n\n\"Äitiänikö? Niin, se on totta.\" Willy ei ollut ajatellutkaan tätä\npuolta asiasta ennen. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että\nRotha oli ajatellut niitä vaaroja, joita mahdollinen häätäminen\naiheuttaisi hänen äidilleen.\n\nHän oli ollut kokonaan väärässä. Hänen ensi mielijohteensa oli puristaa\ntyttö syliinsä ja tunnustaa, millaista vääryyttä hän ajatuksissaan oli\ntehnyt hänelle, mutta hän kavahti tällaista ajatusta ja senjälkeen\nhänen aivonsa koettivat keksiä puolustuksia erehdykselleen.\n\n\"Pelastaa äiti vaarasta joutua häädetyksi maantielle, se olisi\ntodellakin ollut jotakin, niin, paljonkin. Ralph itse olisi kyllä\nvalinnut sen. Mutta jos hän vain kerran olisi joutunut noiden\nverikoirien käsiin, olisi se merkinnyt vuosien, ehkä elämän pituista\nmaanpakolaisuutta, niin, ehkä kuolemaakin.\"\n\n\"Ja vaikka niinkin\", sanoi Rotha astuen askeleen taaksepäin\nja kohottaen päänsä pystyyn samalla kun hän risti kätensä\nsuonenvedontapaisesti.\n\n\"Ja vaikka niinkin\", toisti hän. \"Kuolema saavuttaa jokaisen niin hänet\nkuin jokaisen toisenkin ja kuinka hän voisi kuolla kauniimmin? Vaikka\nhän olisi tuhat kertaa veljeni, voisin luovuttaa hänet sellaiselle\nkuolemalle.\"\n\n\"Rotha, kultaseni\", huudahti Willy kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen, \"häpeän käyttäytymistäni. Suo minulle anteeksi, että\nsanoin sinun vain ajattelevan itseäsi. Katso minuun, kultaseni, suo\nminulle yksi ainoa silmäys ja sano antaneesi minulle anteeksi.\" Rotha\noli kääntänyt katseensa maahan ja hänen silmänsä olivat nyt täynnä\nkyyneliä.\n\n\"Olin oikea hirviö voidessani ajatella niin, Rotha. Katso minua\nsilmiin, tyttöseni, ja sano antaneesi minulle anteeksi.\"\n\n\"Olisin voinut seurata sinua maailman ääriin, Willy, toivomatta\nitselleni suurempaa onnea. Olisin voinut luottaa sinuun ja rakastaa\nsinua, vaikka meillä ei olisi ollut muuta kattoa päämme päällä kuin\nJumalan taivas.\"\n\n\"Älä tapa minua tunnontuskilla, Rotha. Älä kokoa tulisia hiiliä\npäälaelleni. Katso minuun ja hymyile vain kerran, rakkaani.\"\n\nRotha kohotti kyynelten sumentamat silmänsä rakastajaansa kohti ja\nWilly kumartui suutelemaan hänen vapisevia huuliaan. Samalla joutui\nhän sellaisen tunteen valtaan, mitä hän ei kyennyt tukahduttamaan,\nja sanat, joita hän turhaan koetti pidättää, tunkeutuivat! hänen\nhuuliltaan.\n\n\"Suuri Jumala\", huudahti hän vetäisten äkkiä päänsä takaisin, \"kuinka\nisäsi näköinen sinä oletkaan!\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKAVALLUSKO VAI MURHA?\n\n\nIlta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea\ncumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät\nmatalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista\naaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi\nalemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut\nvielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei\nvoitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli\nhyvin kylmä ja rauhallinen.\n\nRotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi\nratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka\nhilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä\npuoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut\nhänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle,\nmihin Sim oli jättänyt hänet.\n\nHänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin\nse, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa\naskelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta.\nJoskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja\ntunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta\nsitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan\nisän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä\nnopeammin perille reippaammilla askelillaan.\n\nMutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli\nvoimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko\nalistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.\n\nTyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä\naskelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut\nmuuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua\nnäyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha\nolisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut\nhänet pimeydestä huolimatta.\n\n\"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?\" kysyi rouva Garth viehkeimmällä\näänellään, \"varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan.\"\n\nRotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen.\nMutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös\npysähtymään. \"On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö\", sanoi\nnainen mielistelevästi. \"Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin\nThorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen.\"\n\nRotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen\nkotia kohti.\n\n\"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä\nliian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista\npaikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin\nhuomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia.\"\n\nRouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin\nivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:\n\n\"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea\nturvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten.\"\n\n\"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä\", sanoi Rotha.\n\n\"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät\", sanoi\nrouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. \"Arvaan, ettei hän ole\nlähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan.\"\n\nNainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei\nsaanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni\ntoisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili\nitsekseen, miksi ei nainen poistu.\n\n\"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle\", jatkoi\nrouva Garth.\n\n\"Mille asialle?\" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen\ntarkoitus.\n\nRouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.\n\n\"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten\nvihittävien morsianten joukkoon\", sanoi rouva Garth.\n\nRotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti.\nTiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko\nhän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?\n\n\"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse\", sanoi Rotha tyynesti.\nMutta se oli onneton huomautus.\n\n\"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään\", sanoi rouva Garth\nteennäisen vilpittömästi. \"Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen,\nkun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan\nsellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin,\nhän on parempaa lajia siihen nähden.\"\n\nMitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha\noli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi\nhuomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:\n\n\"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa\njälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene\nmilloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse\nvaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä.\"\n\nRotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän\nilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?\n\n\"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka\", sanoi rouva Garth niiskauttaen,\n\"koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?\"\n\n\"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme\", sanoi\nRotha vakavasti. \"Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte\nisäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se\nminulle älkääkä kiusatko minua enää.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray\non nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle.\"\n\nRouva Garth nauroi jälleen.\n\n\"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt\nteille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?\"\n\n\"Tehnyt, tehnyt!\" toisti rouva Garth. \"Niin, mutta ei puhuta nyt siitä,\ntyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat\nkysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin.\"\n\nMitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?\n\n\"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on\ntuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on\ntehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi.\"\n\n\"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat\nselvästi kieroilematta\", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt\nlausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui\nasiaan niin vakavasti.\n\nMutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi:\n\"Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään\npahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;\" Rotha kätki\nkasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen\ntiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa\nja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.\n\nTytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi\nomaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta\nvaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut\nunta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien\nsyitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen\nvakaumuksensa.\n\nRouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän\nvoi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.\n\nRotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi\nsyyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään\nyksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen.\nEhkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa\nkuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli\ntuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä\nsalaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin\nennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja\nhän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan\nsanonut? \"Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?\" oli hän kysynyt ja Ralph\noli vastannut: \"Tiedän hänet syyttömäksi!\" Tarkoittiko hän, että hän\nitse --?\n\nIlma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen\notsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat\nja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua\nvirtasi huoneeseen.\n\nSe oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä,\njulmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin.\nPuhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää\nsen olevan totta.\n\nHiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa?\nEikö se ollut hevosen hirnuntaa?\n\nRothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut\nenää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin\nvain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun\ntutun hevosen hirnunnalta.\n\nRotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja\nraskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan\nsarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen\nsydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?\n\nMutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu\nkoitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille,\nikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja\nvaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.\n\nTyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime\nkäännettä käytännölliseltä näkökannalta.\n\nJos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat\nedellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli\npakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän\nsanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi\ntuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy\noli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka\nolisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun\nkauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä\nsekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan\ntakavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton\nvoitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään\nmikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua\nvangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.\n\nRalphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä\noli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut\nleikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.\n\nHän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä\nhän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa\nRalphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa\nkohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.\n\nMitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.\n\nMutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa\ntakaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja\nsellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään\nkotona kuin jokin -- vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä\naikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.\n\nHän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin\njälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko\ntunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli\nollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään\nsiihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta\nWilly ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo\nmolemmat nimet sopivat yhteen.\n\nAamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni\nalakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.\n\nTyömiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki\noli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti\nhänen mieltään.\n\nHän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo\nlähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta\nkysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä.\nHän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän\nolikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?\n\nKun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään\nnäyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?\" kysyi hän kauhuissaan.\n\nSilloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut\nuskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle\ntytölle.\n\n\"Ja mitä voin nyt tehdä?\" lisäsi hän lopuksi.\n\nKertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä\nsylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi\nvastaukseksi Rothan viime kysymykseen: \"Minä tiedän. Juoksen heti\npuhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin.\"\n\n\"Robbietako?\" sanoi Rotha hämmästyneenä.\n\n\"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise\nmielesi, tyttöseni.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti\nkuin suinkin.\n\n\n\n\nXXV.\n\nLIISAN SUUNNITELMA.\n\n\nHeti kun pieni nainen pääsi suurelle tielle, kääntyi hän Wythburniin\npäin. Pysähtymättä hetkeksikään juoksi hän vain eteenpäin ja kun\nhän matkallaan sivuutti monta maalaisryhmää, antoi hän itselleen\nharvoin aikaa vaihtaa heidän kanssaan muuta kuin jonkun tavallisen\nkohteliaisuuden tahi tervehdyksen ohimennessään.\n\nOli sunnuntaiaamu ja raskaan ilman läpi, joka ennusti sadetta,\nkuuluivat Raisen kirkon kellot, jotka kutsuivat ihmisiä\naamujumalanpalvelukseen.\n\n\"Mikähän pientä Liisaa nyt kiidättää?\" sanoi muudan nuori laaksolainen,\njoka juhlallisena sunnuntaipukimissaan oli matkalla kirkkoon,\nnähdessään pienen naisen kiiruhtavan ohitseen. \"Hänhän riuhtoo\neteenpäin kuin hullu.\"\n\n\"Ristitäänkö joku lapsi ennen jumalanpalvelusta, Liisa?\" huusi toinen\nnuori laaksolainen hänen jälkeensä muistaessaan nuoren tytön ihastuksen\nsellaisessa tilaisuudessa muutamia viikkoja sitten.\n\nMutta Liisa ei kiinnittänyt huomiotaan kysymyksiin eikä ivaan. Hänen\npäämääränään ei totisesti ollutkaan nyt kirkko, vaikka hän juoksikin\nkovemmalla vauhdilla sitä kohti kuin mihin rakkaus jotakin hänen\nkunnianarvoisuutensa Nicholaksen toimitusta kohtaan milloinkaan ennen\noli voinut hänet pakottaa.\n\nVihdoinkin hän saapui kylään. Hänen isänsä talo oli aivan\nläheisyydessä, mutta hän juoksi vain eteenpäin; pysähtymättä vaihtamaan\nsanaakaan puheliaan isänsä kanssa, joka seisoi portailla piippu\nkädessään ja pukeutuneena sunnuntaipukimiinsa, joilla hän ikävä kyllä\nvain harvoin kunnioitti pyhäkköä.\n\n\"Tuoltahan Liisa tuleekin\", sanoi Matthew kääntäen päätään puhuakseen\nvaimolleen, joka istui tuvassa. \"Hän kiitää tiellä kuin hullu\nvinttikoira.\"\n\nRouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä\nvarten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän\nkulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.\n\n\"Liisa siellä varmasti on\", sanoi hän. \"Mikähän nyt on hätänä? Tyttö\nmeni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?\"\n\n\"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle\", vastasi Matthew. \"Arvaan\njonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne\nkatsomaan.\"\n\nHengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja\npunaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven\nedustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan\ntätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän\nhaki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle\nkulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli\naina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.\n\nAvaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen\npaikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä,\nminkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän\nvierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän\nnykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: \"Robbie, tule heti sieltä\ntänne!\"\n\nPuhuteltu herrasmies makasi tällä hetkellä hieman arvottomassa\nasennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen\npolveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota\nkarski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli\nmuutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete\nsupistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan.\nKysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash.\nLiisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia\npuutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä\nmolemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin\nsiirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri\ntämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan,\njoilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen\nhyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen\nilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun\nLiisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.\n\nHänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti\ntilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen\ntoimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin\nsurullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä,\njonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli:\n\"Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!\"\n\n\"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi\nsiinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?\"\n\nLiisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa\nasennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen\nsäälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät\nRobbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin\nReuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja\njoka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja\npieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin,\nkellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä\nsunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan\nilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan\nparantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä,\njota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten\nmiesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän\npuoleensa hän sanoi: \"Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat\njuopporatit.\"\n\n\"Liisa, Liisa!\" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla\ntapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. \"Liisa, ajattele nyt mitä teet\nnimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon\nesimiestä juopporatiksi.\"\n\n\"Sellainen hän juuri on; hän on aivan samanlainen kuin sinä, vaikka hän\nnyt onkin vain nousuhumalassa, puolihullu.\"\n\n\"No, älähän nyt, Liisa!\" huusi Robbie nousten istumaan antaakseen\nenemmän painoa yritykselleen toimia rauhanvälittäjänä ja hillitäkseen\npienen vilpittömän ystävättärensä kiihkoa.\n\n\"Tule pois täältä, sanon sinulle\", sanoi Liisa odottamatta kehoitusta,\njoka jo pyöri lattialla istuvan tihrusilmäisen filosoofin kielellä.\n\n\"Tule vain pois\", Liisa toisti; \"haluan puhella vakavasti ja järkevästi\nkanssasi.\"\n\nRobbie koetti juuri tällä hetkellä saada jälleen kiinni levottoman\nDashin, joka huomaten mahdollisuuden päästä pakoon oli nilkuttanut\novelle.\n\n\"Odotahan hetkinen\", sanoi hän saatuaan karkurin kiinni, \"odotahan\nhetkinen, Liisa, niin Dash näyttää sinulle, kuinka rouva Garth tanssii.\"\n\n\"Viis Dashista!\" sanoi Liisa astuen askeleen tahi pari huoneeseen\nja auttaen eläimen vapauteen antamalla sille potkun, joka kiidätti\nsen pois Robbien käsistä. \"Luuletko minun tulleen katselemaan tänne\ntemppuja, joita teet humalapäissäsi?\"\n\nRobbie vastasi tähän kysymykseen kysymällä ärsyttävän hyväntuulisesti,\noliko Liisa tullut ravintolaan antamaan hänelle jonkin merkin\nrakkaudestaan.\n\n\"Anna minulle suukkonen, tyttöseni\", sanoi hän nousten seisoalleen ja\nojentaen käsivartensa ottaakseen sen.\n\nMutta Liisa antoikin hänelle jotakin muuta sen sijaan, mikä aiheutti\näänekkäämmän ja kovemman läjähdyksen.\n\n\"Millaisen iskun hän antoikaan hänelle!\" sanoi Reuben opettajalle.\n\n\"Luulen sen olleen enemmän ilmaa kuin villoja kuin sikaa kerittäessä\",\nsanoi Matthew Brathwaite, joka sattui juuri silloin tulemaan\nravintolaan.\n\nRobbien hyväntuulisuus oli yhtä loistavaa kuin ennenkin. \"Suukkonen\njoka lyönnistä\", sanoi hän nauraen painiskellessaan pienen naisen\nkanssa. \"Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?\"\n\n\"Et saa montakaan niitä tuolla tapaa\", vastasi Matthew ollen kaikkea\nmuuta kuin tyytyväinen tapahtumaan, jota hän ei voinut ymmärtää.\n\"Työlästä on syödä kirnupiimää haarukalla.\"\n\n\"Etkö milloinkaan voi puhua järkeä kanssani?\" huusi Liisa, jonka\nkasvojen kaikki piirteet ilmaisivat mitä tulisinta vihaa, kun hänen\nhurjapäinen sulhasensa koetti vangita hänen käsiään saadakseen\nsuudella häntä. \"Sanon sinulle --\" sitten he hetkisen kuiskuttelivat\ntoisilleen, millä näytti olevan sellainen seuraus, että Robbie selveni\nsilmänräpäyksessä. Hänen hurja vilkkautensa muuttui mitä syvimmäksi\nvakavuudeksi, joka ei ollut vailla sellaista tuskallista ilmettä,\nmitä joskus nähdään henkilöissä, jotka koettavat koota harhailevia\najatuksiaan.\n\n\"He saavat vangita yhden lisäksi, jos he vain kerran saavat hänet\nkäsiinsä\", sanoi hän muuttuneella äänellä sävelien kädellään silmiään.\n\nHe kuiskuttelivat vielä hetkisen toisilleen ja menivät sitten ulos.\nPalaten ovelle Liisa huusi isälleen, joka yhtyi heihin viertotiellä\nravintolan edustalla.\n\nRobbie oli nyt kuin toinen mies. Hänen hurjasta vilkkaudestaan ei\nnäkynyt enää jälkeäkään.\n\nMatthewille kerrottiin poliisien vierailusta Shoulthwaitessä ja Simin\nlähettämisestä hakemaan Ralphia.\n\n\"Hän on varmasti matkustanut Carlisleen\", sanoi Robbie seisoen\nhajasäärin lakki kädessään ja kynsien takaraivoaan.\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Matthew, \"ja ehkä se onkin turvallisin\npaikka hänelle. Parasta on istua takan läheisyydessä silloin kun uuni\nsavuaa sisään\".\n\n\"Hän ei tee mitään pelastaakseen itsensä, isä\", sanoi Robbie ja\nkääntyen Liisan puoleen hän lisäsi: \"Mutta mitä sinä sanoitkaan rouva\nGarthista?\"\n\n\"Tuo vanha noita-akka sanoi Ralphia ajettavan takaa jonkun murhan\nvuoksi\", vastasi tyttö.\n\n\"Se on sitten valhe!\" sanoi Robbie kiihkeästi.\n\n\"Olen siinä yhtä mieltä kanssasi\", sanoi Matthew; \"mutta mitä\nmaailmassa meidän nyt pitää tehdä?\"\n\n\"Robbien on tietysti haettava Sim takaisin\", sanoi Liisa innokkaasti.\n\n\"Tyttö on oikeassa\", sanoi Robbie, \"lähden heti matkalle.\" Ja\nnuorukainen pyörähti kantapäällään kuin pannakseen heti aikeensa\ntäytäntöön.\n\n\"No, älähän nyt hätäile\", sanoi Matthew, \"arvaan pienen räätälin\nehtineen jo kauemmaksi ensimmäistä majataloa. Sinun pitää tulla ensin\nsyömään päivällistä ja lähteä sitten matkalle jotakin taskussasi.\"\n\n\"Viis matkarahoista! Minun pitää lähteä heti\", sanoi Robbie. Mutta\nvanhus tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, ettei hän olisi voinut\nvapautua käyttämättä harkittua väkivaltaa. He kääntyivät ja lähtivät\nkävelemään kutojan asuntoa kohti.\n\n\"Millainen auttamaton houkkio olen ollutkaan, kun olen kuluttanut\npäiväni ja yöni tässä luolassa!\" sanoi Robbie viitaten sormellaan\nolkansa yli Punaiseen Leijonaan, josta he juuri tulivat.\n\n\"Olen usein sanonut sen sinulle\", sanoi Matthew, joka ei pelännyt olla\nJobin lohduttajien kaltainen.\n\n\"Ja kaiken hyvän lisäksi vielä silloin kun näitä ikävyyksiä on\nsuunniteltu\", lisäsi Robbie taivuttaen katuvaisena päätään.\n\nHeidän oli kuljettava muutaman Wythin lisäjoen yli päästäkseen\nMatthewin taloon. Kun he saapuivat sen rannalle, huusi Robbie:\n\"Odottakaa hetkinen!\" Sen jälkeen juoksi hän rannalle, laskeutui\npolvilleen ja ennenkuin hänen toverinsa ehtivät estää häntä, oli hän\nheittänyt lakin päästään ja pistänyt päänsä monta kertaa kylmään veteen.\n\n\"Mitä sinä nyt teet, ihminen?\" sanoi Matthew. \"Tarvitaan enemmän kuin\ninhimillistä ja heinähankojen voimaa kestämään jotakin tuollaista.\nTällaisena talviaamuna on vesi yhtä kylmää kuin äitipuolen tervehdys.\"\n\n\"Mutta se teki minulle kuitenkin tavattoman hyvää\", sanoi Robbie\npudistaen märkää tukkaansa ja sitten kuivaten sen nenäliinallaan, jonka\nLiisa oli ojentanut hänelle siihen tarkoitukseen. \"Olen tunteeton kuin\nkivi\", lisäsi hän, mutta noustuaan seisoalleen hän kompastui ja kaatui.\n\n\"Siinä tapauksessa et ole milloinkaan kuullut sananlaskua. 'Vierivään\nkiveen ei kasva sammalta'\", sanoi Matthew.\n\nTämä pila ei sopinut ollenkaan tilanteeseen ja kaikki kolme jatkoivat\nmatkaansa vaieten. Kun he vihdoin pääsivät taloon, syötiin päivällinen\nviipymättä eikä edes rouva Branthwaiten vierasvarainen, vaikkakin vähän\nkömpelö, rasittava itsepintaisuus voinut taivuttaa Robbieta syömään\nkyllikseen.\n\n\"Kas niin, poika\", sanoi Matthew, \"sinähän tyydyt melkein kuin\näitipuolen antamiin palasiin.\"\n\n\"Olen ottanut enemmän kuin kuukauden kuluessa olen syönyt miksikään\nateriaksi -- niin enemmän kuin olen syönyt sen jälkeen kuin tuo\ntapahtui vuorilla\", vastasi Robbie nousten pöydästä. Hän kiinnitti\nvyöllä pitkän takkinsa lujasti uumilleen ja sitoi paulat tiukasti\nsuurten saappaittensa leveiden varsien ympärille.\n\n\"Matthew seuraa sinua vähän matkaa, Robbie\", sanoi rouva Branthwaite.\n\n\"Ei, ei, arvaan, että olisin siellä liikaa. Pojalla on varmasti\nmieluisampaakin seuraa.\"\n\nTämä sanottiin vihjaavalla äänellä ja tarkoittavalla pään\nnyökähdyksellä Liisaa kohti, joka oli kääntänyt selkänsä häntä kohti\nhiipiessään ovelle.\n\n\"Ei, ei nyt; kukaan ei saa seurata minua\", sanoi Robbie, \"sillä minun\npitää hypellä ojien yli kuin kilpa-ajohevonen.\"\n\n\"Sinulla onkin pitkä matka edessäsi, Robbie.\"\n\nRobbie nauroi, heilautti kättään vanhuksille, jotka vielä istuivat\npäivällispöydässä, ja poistui pihalle.\n\nLiisa oli siellä näyttäen kummallisesti ujolta kuin hän hetken\nkehoituksesta olisi ollut, taipuvainen suopeuteen, jota hänen syystä\nkyllä piti hävetä.\n\n\"Anna minulle nyt suukkonen, tyttöseni\", kuiskasi Robbie pysähtyen\nhänen taakseen ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hetkisen\nkuluttua kuuluikin äänekäs maiskahdus.\n\n\"Mikä se oli?\" huusi Matthew huoneesta \"Luulin portin salvan\npaukahtaneen portin sulkeutuessa.\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!\"\n\n\nKun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen\nkäytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen\nitseensä ja ympäristöönsä.\n\nSeppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan\nääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.\n\n\"Niin, nyt hän on kiinni -- melkein kuin kiinni\", sanoi rouva Garth.\n\nHänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua\niloisuutta.\n\n\"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?\"\n\n\"Niin, sitä ei voida epäilläkään.\"\n\n\"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?\"\n\n\"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän\non.\"\n\nSeppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.\n\n\"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?\"\n\n\"Ei vähääkään, Joe-poikaseni.\"\n\n\"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei\nliikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet\nkiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?\"\n\n\"Ei.\"\n\nGarth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten:\n\n\"Eikä sekään liikuta minua, kuinka hänen perheelleen sitten käy.\"\n\nHän keskeytti työnsä ja koko hänen käytöksensä muuttui. Kääntyen\näitiinsä päin, joka istui takan vieressä, hän sanoi:\n\n\"Oliko hänellä sitten sukulaisia, äiti?\"\n\nRouva Garth katsahti nopeasti poikaansa.\n\n\"Oli veli, ei muita.\"\n\n\"Millainen mies hän on, äiti?\"\n\n\"Samanlainen roisto kuin hänkin.\"\n\n\"Oletko tavannut häntä?\"\n\n\"En pariinkymmeneen vuoteen.\"\n\n\"Etkä suinkaan haluakaan tavata?\"\n\nRouva Garth nyrpisti huuliaan.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nRALPH LANCASTERISSÄ.\n\n\nSen päivän iltana, jolloin Carlislen tuomarin apulaiset olivat\nvierailleet Shoulthwaitessä, ja samana iltana, jona Sim oli\npoistunut Wythburnistä hakemaan Ralphia ja jonka Rotha oli viettänyt\nsuruissaan ja sieluntuskissaan vuoristossa sijaitsevassa yksinäisessä\ntalossa, vallitsi iloinen ja hilpeä tunnelma Lancasterin kirkkaasti\nvalaistuilla kaduilla. Aamu oli ollut kostea ja kylmä, mutta sadepilvet\nkiitivät pohjoista kohti päivän kuluessa, ja auringon laskiessa oli\nlyijynharmaalla taivaalla kirkkaita juovia kukkulalla sijaitsevan\nharmaan linnan torneista länteen päin.\n\nKuninkaan antama julistus luettaisiin sinä päivänä julki ja vanha\nkaupunki oli tehnyt kaiken, mitä näinä vaikeina aikoina voitiin\ntehdä, ottaakseen vastaan kuninkaallisen julistuksen tarpeellisilla\nkunnianosoituksilla. Liput, jotka kauan aikaa olivat olleet piilossa,\nliehuivat nyt rintavarustuksilla ja talojen päädyissä, ikkunoista ja\nparvekkeilta, torneissa ja torninhuipuissa. Sellaisetkin ovet, joita\ntavallisesti vain raotettiin, avattiin nyt selko selälleen ja monessa\ntalossa syötettiin kansaa ilmaiseksi.\n\nTuossa puolenpäivän tienoissa kiipesi eräs mies torilla sijaitsevalle\nkorokkeelle ja luki julki kuninkaan ensimmäisen julistuksen ja naulasi\nsen ristiin.\n\nKomppaniallinen punatakkisia sotilaita oli marssinut Castle Hilliltä\nlounaiselle kummulle, jonka kuusi vuotta sitten ruosteenkarvaisiin\npukuihin pukeutuneet soturit olivat luoneet piirittäessään linnaa,\njonka he sitten olivat valloittaneetkin. Sitten olivat he marssineet\ntakaisin ja saaneet lomaa illaksi.\n\nKun illan pimeys kietoi kadut ja kujat vaippaansa, sytytettiin kapeiden\nkatujen keskelle nuotioita, jotka heittivät ympärilleen oikeita\nvalovirtoja kirkastaen katujen molemmilla puolilla sijaitsevien talojen\njulkipuolet ja rusottaen taivaan, jolla kiitäviä synkkiä pilviä vasten\nvankilatornin nelikulmaiset muurit kuvastuivat.\n\nJokaisessa nurkassa oli pieniä ihmisryhmiä ja kaikkien tulien ympärille\noli kokoutunut paljon köyhää rahvasta. Puhetta, naurua ja juomasarvien\nkolinaa kuului kaikilta suunnilta. Mutta ilta oli vasta alussa eikä\nmikään ollut vielä rikkonut järjestystä.\n\nTorilla oli suurin tungos. Joukko miehiä ja nuorukaisia joko istui\ntahi seisoi ristin portailla keskustellen julistuksesta, joka päivällä\noli luettu julki. Silloin tällöin joku oppineempi nuorukainen vei\nsoihtunsa paperin läheisyyteen ja luki tavaten ja änkyttäen läpi sen\nkäsittämättömät lauseet niiden kuuntelijain tyydytykseksi, jotka\nkurottivat päätään paremmin kuullakseen.\n\nJulistus oli suunnattu yleisiä erilaisia paheita ja pahoja tapoja\nvastaan, joita ei laki voinut rangaista. Siinä sanottiin, että on\nolemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa muuten osoittaa\nalamaisuuttaan hallitsijalleen kuin juomalla hänen maljansa, ja toisia,\njotka niin vähän kunnioittavat uskontoa ja hyviä tapoja, etteivät he\npidä naisten kunniaa minkäänlaisessa arvossa.\n\nLancasterin asukkaiden uskollisuutta ei ehkä ollut syytä epäilläkään,\nvaikka ei heidän julistuksen aiheuttamaa iloaan voitu sen paremmin\nasettaa kysymyksen alaiseksi.\n\n\"Ja Charles Stuartko tämän on sepittänyt?\" sanoi muudan nauraen ja\nlisäsi tuttavallisemmin enemmän myötätuntoisuudesta kuningasta kuin\nkunnioituksesta hänen juhlallista julistustaan kohtaan: \"Millainen\nviekas veitikka hän onkaan!\"\n\n\"Kuka tuo suuri pitkään takkiin pukeutunut mies onkaan?\" sanoi toinen,\njoka ei ollut yhtynyt tovereittensa leikillisiin huomautuksiin Kaarlen\nja hänen juomaveikkojensa puritaanilaisia keksinnöitä kohtaan. Hän\nnyökäytti päätään paikkaa kohti, missä muudan mies, jonka olemme\noppineet tuntemaan toisissa olosuhteissa, aukoi juuri tietä itselleen\nihmisjoukon läpi.\n\n\"En tiedä eivätkä sitä näytä muutkaan tietävän\", vastasi\npolitikoitsija, joka terävyydellään oli onnistunut selittämään\nsalaperäisen paheita ja kevytmielistä elämää vastaan suunnatun\njulistuksen.\n\n\"Hän ei ole ollut Lancasterissä viikkoa pitempää aikaa vai mitä?\"\n\n\"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo,\nole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän\nsuinkaan ole, niin minä ainakin luulen.\"\n\n\"Missähän pieni mies nyt onkaan?\"\n\n\"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä.\"\n\nRalph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä,\nja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin\ntunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden\nkulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja\npysähtyi aivan Ralphin viereen.\n\nHänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä\nvilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta\njos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi.\nRalph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan.\nHän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun\npieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin,\nkatsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: \"Tavattoman hyvin sanottu,\nvai mitä?\"\n\nRalph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti\npieni mies hartioitaan ja lisäsi: \"Clarendonin työtä, vai mitä?\"\n\nKoska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän:\n\"Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen\noli totta Englannissa, ikävä kyllä.\"\n\nMurre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota\nnäinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka\nkyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat\nolla ilmaisematta kansallisuuttaan.\n\n\"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä\", lisäsi\npuhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista\nihmisistä.\n\nRalph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui\njoukosta virkkamatta sanaakaan.\n\nPieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle\nkadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.\n\nTeatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo\nliikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon\nkantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja\npujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita\nhenkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä\ntäällä kolisivat miekat katukivitykseen.\n\nTeatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla\npaikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti.\nSiinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään\npistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni\nkuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin\nlampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.\n\nEnnen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat\nystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja\nlauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista.\nNaiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat\ntoisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille\nlausuttuihin tervehdyksiin.\n\nRalph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja\naivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni\nmies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän\nkäyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin\nluona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen\nvastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.\n\nKun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen\npukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista\npitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien,\ntanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin\nkuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.\n\nSe ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä,\nmutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi\nriemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta\nivailtiin seuraavaan tapaan:\n\n    \"Peläten heidän vihansa seurauksia\n    he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön;\n    mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan,\n    koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen.\"\n\n\"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden\nkuvastimena\", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.\n\nSitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään\nhovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle\njulkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun\nujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla.\nVihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin\nja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän\nalla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla\nollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat\nmiehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein\ntarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi\nnäpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja\nveitikkamaisen nuhtelevasti.\n\n\"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja\noikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta\",\nkuiskasi pieni mies jälleen.\n\nVäliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat\nvöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva\nsuurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen\nlisäksi laulun, jossa \"Suuri Charles kuin Jehova\" kuvattiin lempeäksi\nja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa\nhänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän\nuskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki \"tokanpojat\"\nsydämestään yksimielisesti:\n\n    \"Kuumetta kukaan ei pelätä saa,\n    vaan painaa sen alas tällä,\n    kuningasta aina te suojelkaa,\n    vaikk' tarvetta ei olis hällä.\"\n\nRalphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli\nmuuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi\nitselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien\nvälitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi,\nvaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä\naukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton \"varjonsa\".\n\nIlma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin\nportilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha\nkaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä\nmastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla\nkuvastuen veteen niiden alla.\n\nYö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat\nja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat.\nJokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki,\nkuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä\nja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla\nhengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.\n\nRalph oli kävellyt Dam Sideä melkein siihen paikkaan asti, jonka\nvasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen\nhänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin\nheidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja,\njoka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa.\nToinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa\nloilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin\njokaisessa kadunkulmassa:\n\n    \"Hänen verensä juossut, luulen niin,\n           sun hei ja hei ja hei,\n    tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin,\n           sun hei ja hei ja hei!\n    Tämä suuri nenä sai määräämismahdin,\n    suuruudellaan niin järjesti tahdin,\n    että Englanti tuskin oi,\n    yön päivästä erottaa voi,\n           sun hei ja hei ja hei!\"\n\nLaulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt\ntuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään\nparannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.\n\nRalph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin\nhänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten\nja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.\n\n\"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?\" sanoi\nmies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen\npituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää\nsotilaallista arvokkuuttaan.\n\nSitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin\nhän huusi: \"Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti\non antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra\", lisäsi juopunut\nupseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi\nhänen sivullaan, \"nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No,\nnopeasti nyt, mikä on nimenne?\"\n\nMies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä\nkuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä\nsauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun\nlaulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:\n\n\"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari,\npitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä\", hän huusi täyttäen\npikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, \"juokaa kuningas\nCharlesin kunniaksi!\"\n\nRalph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin\nnopealla liikkeellä sen sisällön \"varjon\" kasvoille, joka oli juuri\nsilloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa\nhuomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa\nvaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen\nsäkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka\n\n    \"Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai,\n            sun hei ja hei ja hei,\n    vain mitättömän panijan poika, ai,\n            sun hei ja hei ja hei.\n    Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi,\n    hän humaloista, maltaista välitti viisi,\n    kun kruunua tavoitteli\n    ja sille ponnisteli,\n    sun hei ja hei ja hei!\"\n\n\"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?\" kysyi \"varjo\" tullen Ralphin\nrinnalle. \"Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen\nkapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa,\nmitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän\noli luullakseni oikeassa.\"\n\n\"Jumala sen tietää\", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan\npientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan\nsokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia\nkappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia.\nHeidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi\nkuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan\nnäyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut\npurskahtamaisillaan itkuun.\n\nTanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan\nvirren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa\nenglantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja\nhiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko\nsuloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.\n\nIlotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston\njostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat,\npuhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä\npalasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa\nja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?\n\nVirsi sulatti monen läheisyydessä seisovan sydämen ja laulajankin\nsilmissä oli nyt kyyneliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMillaisissa sieluntuskissa Rotha olikaan saman illan samana tuntina\nkaukana pohjoisessa vuorten välissä sijaitsevassa yksinäisessä talossa?\n\n       *       *       *       *       *\n\nRalph taivutti päätään ja tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa.\n\nSamalla muudan paksuhuulinen mies, jolla oli julmat silmät, tunkeutui\nihmisjoukon läpi paikalle, missä tyttö seisoi, ja tarttui raa'asti\ntyttöä olkapäähän työntäen hänet pois.\n\n\"Tuki suusi!\" sanoi hän hampaittensa välistä; \"onko sinun tehtäväsi\nlaulaa virsiä kaduilla? Mene kotiisi nukkumaan, se sopii sinulle\nparemmin, luullakseni.\"\n\nTyttö hiipi pois häpeissään, mutta samalla tunkeutui Ralph ihmisjoukon\nläpi, joka erotti hänet miehestä, ja päästyään miehen eteen hän tarttui\nmiehen kurkkuun. Haukkoen ilmaa koetti mies päästä vapaaksi, mutta\nRalph piti häntä kiinni kuin ruuvipihdeissä.\n\n\"Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, mutta laittakaakin niin, että tämä\non viimeinen.\"\n\nSanottuaan sen Ralph heitti miehen luotaan ja mies kaatui kuin avuton\nlapsi hänen jalkoihinsa.\n\nPäästyään jälleen seisoalleen sanoi mies katsoen Ralphiin hämmästyneenä\nja vihaisesti: \"Ei, ei, älä luulekaan tätä viime kerraksi -- älä\nsellaista ajattelekaan.\"\n\nSitten hän hiipi pois joukosta ja kun hän pääsi kadun toiselle\npuolelle, nähtiin saman pienen kalpean ukon, jota yleisesti sanottiin\nRalphin \"varjoksi\", liittyvän hänen seuraansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onko mies hän?\"\n\n\"Juuri sama.\"\n\n\"Silloin sen täytyy tapahtua tänään. Olemme viivytelleet jo liian\nkauan.\"\n\n\n\n\nXXVIII.\n\nKOHTALON SORMI.\n\n\n1.\n\nKun Ralph samana iltana makasi vuoteessaan eräässä China Lanen varrella\nsijaitsevassa kahvilassa, ei mikään vakaumus painanut voimakkaammin\nhänen mieltään kuin se, että hänen velvollisuutensa oli heti poistua\nLancasteristä. Oli selvää, että häntä vahdittiin ja että hänen\noleskelunsa vanhassa kaupungissa oli herättänyt epäluuloja. Mies,\njoka monta päivää oli kiusannut häntä vastenmielisellä seurallaan,\noli nähtävästi liitossa sen toisen miehen kanssa, joka oli loukannut\ntyttöä. Viimeisen tunsi hän jo entuudestaan vilpittömäksi ja katkeraksi\nvihollisekseen. Luultavasti odottivat miehet vain viranomaisia, ehkä\njonkun epäluulon vahvistumista, ennenkuin he pyytävät poliisin apua\nhänen vangitsemisekseen. Hänen pitää lähteä Lancasteristä heti.\n\nRalph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren\nlaukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa.\n\"Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?\" Kyllä, sillä\nodottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. \"Eikö hän saa ensin\nlämmittää hänelle tuopillista olutta? -- yöt ovat talvella niin\nkylmiä?\" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.\n\nKun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän\nollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli\nsamantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa\nhenki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle\nyksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.\n\nKaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet\nasuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään -- vain tätä\nhurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.\n\nHänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet,\njotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.\n\nHän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille,\npysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille\nsytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan\nlinnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.\n\nVanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain\nihmisiä.\n\nRalph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana,\nkaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista.\nMillaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu\nsieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja\nihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha --\n\nRalph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se\nunelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen\nveljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen\noli se kestettävä.\n\nMutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin\npelastaakseen henkensä?\n\nRalph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana\nhänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi\nhänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan\nkatseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti,\njotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.\n\nJuuri tällä toivottomuuden hetkellä Rotha kuuli hevosen hirnuvan\nnojautuessaan ikkunasta.\n\n\n2.\n\n\"Voi miesraukkaa! Martinmessun aikaan takavarikoi kruunu hänen kotinsa\nja kontunsa.\"\n\n\"Ne ovat surullisia uutisia hänelle, kun hän saa kuulla, että hänen\nvanha äitinsä, vaimonsa ja lapsensa on häädetty maantielle.\"\n\n\"Niin, niin, sen minä vain sanon, että John Rushton oli yhtä hyvä\nihminen kuin äänekkäin säkkipillin puhaltaja heidän joukossaan, olipa\ntässä sitten kysymyksessä kavallus tahi muu.\"\n\nRalph istui syömässä aamiaistaan eräässä tien varrella sijaitsevassa\nravintolassa, kun pari lancashireläistä talonpoikaa tuli huoneeseen\nja aloitti keskustelun näin: \"Niin, niin, puritaanilaista hapatusta\nei vain saada haihtumaan sellaisilla keinoilla. Mutta se onkin\naivan kunniatonta, ei sen enempää eikä vähempää. Mitä tarkoittaa\nvuoden '59:n julistus', ellei se lupaa armahdusta jokaiselle, joka\non taistellut parlamentin joukoissa, paitsi noille niin sanotuille\nkuninkaanmurhaajille?\"\n\n\"Joutavia, mies, se ei hyödyttänyt ketään. Kuningas palasi ehdoitta,\nja kaikki, jotka taistelivat häntä vastaan, ovat yhtä syyllisiä kuin\nnekin, jotka katkaisivat hänen isänsä kaulan.\"\n\n\"Mutta kansa ei rupea kärsimään sitä pitkää aikaa. Pieni hapantaikina\non jäljellä ja jonakin kauniina päivänä rupeaa se nousemaan.\"\n\n\"Joutavia, ihmiset ovat kaikki narreja, paitsi ne, jotka ovat\nveijareita. Katsohan vain, kuinka mielellään he juopottelevat ja\nhuvittelevat. Ulkokultaisuus ja irstailu saavat olla varmat vallastaan\nvielä muutamia vuosia. Englanti on Iloinen Englanti, kuten sanotaan, ja\nse tahtoo olla iloinen mihin hintaan hyvänsä.\"\n\n\"John-raukka, siitä tulee kova isku hänelle!\"\n\nRalph oli kuunnellut tarkkaavasti maalaisten keskustelua. Miehet olivat\nnähtävästi vanhoja whigejä ja parlamentin kannattajia.\n\n\"Suokaa anteeksi, herrat\", keskeytti hän, \"mutta puhutteko Aberleighin\nJohn Rushtonista?\"\n\n\"Kyllä. Kunnollisempaa miestä ei ole milloinkaan elänyt Lancashiressä.\"\n\n\"Se on kyllä totta, mutta missä hän silloin oli, kun tämä onnettomuus\nkohtasi hänen perhettään?\"\n\n\"Jumala yksin sen tietää. Hän oli paennut oikeutta ja hänet\njulistettiin henkipatoksi.\"\n\n\"Ja kruunuko on takavarikoinut hänen talonsa ja häätänyt hänen perheensä\nmaantielle? Mistä häntä syytettiin? Varmaankin jonkin kehnon verukkeen\nperusteella kavalluksesta?\"\n\n\"Luultavasti. Mutta syytös ei nykyään merkitse mitään, tuomio vain on\nkaikki kaikessa ja se on julistettu jo edeltäpäin.\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Tunsitteko naapurini Johnin?\"\n\n\"Kyllä; olimme tovereita vuosikausia sitten.\"\n\nSanottuaan sen Ralph nousi lopettamatta aamiaistaan ja poistui\nravintolasta.\n\nMillaista samanlaista ilkityötä mahdettiinkaan nyt suunnitella\nWythburnissä hänen poissa ollessaan? Palaisiko hän takaisin? Se olisi\nhyödytöntä ja vielä pahempaakin. Mitä hän voikaan tehdä?\n\nÄkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän\nmatkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee\narmahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin\nsen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita\nja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän\noli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin\nloppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen\npelastamiseksi.\n\n\n3.\n\nSamana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin,\nPrestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka\nsavu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja\ntapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle\nmeluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen\ntakaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä\njuostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti\nonnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi.\nMies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli\naiheuttanut tämän levottomuuden.\n\n\"Oo, Preston\", huusi hän, \"kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut\navataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo,\nPreston!\"\n\n\"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty\", sanoi muudan joukosta\nkohottaen keppiään. \"Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen\nmaistaa Garvas Bennettin keppiä.\"\n\n\"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta\nvastaan\", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. \"Te sanotte\npyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja\nnaisenne kävelevät pää pystyssä.\"\n\n\"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!\"\n\n\"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota\", vastasi saarnaaja, \"eikä\nlörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet\nitsensä.\"\n\nKirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli\nja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.\n\n\"Teilläkin on kirkkonne\", huusi saarnaaja, \"ja henkisten\nmarkkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne\nja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin\ntehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että\ntulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne,\nellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille\nihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?\"\n\n\"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?\" kiljui useampi\nkuin yksi ääni joukosta. \"Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle\nselkään!\" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.\n\n\"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu\nerämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja\nhävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?\"\n\nRoskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle\nkiihkoisalle intoilijalle edessään.\n\nRalph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin\nsavupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä\nkulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen\nolevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.\n\nPreston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja\npojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista\nlähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa\nja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne\nkaduilla, suurilta ja mustilta.\n\n\n4.\n\nRalph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän\njatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee\narmahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan\nennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti\njokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen\npitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan.\nHän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa\ntuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen\nomissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa,\nSimin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä\nhirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka\noli vienyt äidin lähelle kuolemaa -- kuinka lähellä kuolemaa hän oli\nsilloin, tiesi ainoastaan Jumala -- kaikki, kaikki, aina tähän viime\nonnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin\ntavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti\nja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti?\nMikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?\n\n\"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan\", sanoi saarnaaja,\n\"niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan.\"\n\nMitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään?\nSe olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse\nkuningasten kuningas suoda armahduksen.\n\nRalph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään\nratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten\nyli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous --\nrangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.\n\nHän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään\nja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni.\nTaivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa\njossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta\nkirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä -- palkitsemattoman\nrakkauden kirous.\n\nKirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.\n\nRotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja\nsiunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä\nhäntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä\nunissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että\nnimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina\ntunteina.\n\nNiin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi\nlepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään.\nMiksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu\nolisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän\nsiis vastustaisikaan?\n\nRalph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä\nPretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko\nhän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin,\ntunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa\noli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.\n\nRohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu\nihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi,\nmutta Jumala itse on oikealla puolellasi.\n\n\n5.\n\nSinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa\nhämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen\nvuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne\nkokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän\nkysymyksistä.\n\nSeuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut\nmies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan\nasianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi\nkysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden\nistunnossa huomenna.\n\n\"Kyllä\", vastasi hän tärkeän näköisenä, \"kveekarisaarnaajaa syytetään\nlevottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä.\"\n\n\"Saatiinko hänet sitten kiinni?\" kysyi muudan.\n\n\"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa\", sanoi asianajaja asettuen\nmukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.\n\n\"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle\",\nsanoi Ralph.\n\n\"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä.\"\n\n\"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt\nroistolta\", jatkoi Ralph.\n\n\"En aio lausua siitäkään mielipidettäni\", sanoi asianajaja, \"mutta\nilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että\nmurhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä.\"\n\nKuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin\nja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.\n\n\"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?\" kysyi muudan kaupunkilainen,\njoka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin\nhämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui\nkuin joutsen Kreikan saaristossa.\n\n\"Kerron teille erään tarinan\", sanoi puhuteltu herrasmies.\n\"Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies\noli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän\nmustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat\nolemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista.\nHänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman\npäässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne\ntappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi.\"\n\n\"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus\", sanoi muudan\nkuuntelija.\n\n\"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Mitä luulette hänen sitten tehneen?\"\n\n\"Emme arvaa -- hän hukuttautui varmaankin.\"\n\n\"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein\nsamanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään\noikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle\nlapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon\nhirveään kuolemaan, jota sanotaan _peine forteksi_.\"\n\n\"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?\"\n\n\"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen\nladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi\nniiden alla.\"\n\n\"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä\nsellaisen kuoleman?\"\n\n\"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien\nlangettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät\npykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin\nrikollinen tutkitaan ja tuomitaan.\"\n\n\"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?\" kysyi Ralph melko\nkiihkeästi.\n\n\"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi.\"\n\n\"Minulla oli kerran muudan toveri\", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä,\n\"joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka\nlapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa\nja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle\nkuolemalle, josta äsken kerroitte?\"\n\n\"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin.\"\n\n\"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat\nniin vaatisivat?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi asianajaja, \"mutta missä on sellainen mies. Voimme\nainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa\npitää kuolla, siis jotakin murhaajaa.\"\n\n\"En tiedä, en tiedä\", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti\npiilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta\nminkäänlaisia jäähyväisiä.\n\n\n6.\n\nTiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä\noli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella\nKirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa\nmatkaansa iltaan asti.\n\nTulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja\npostivaunut -- Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan\naivan täynnä matkustajia -- vyöryivät ravintolan pihalle samassa\nsilmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.\n\nSiellä vallitsi melkoinen hälinä. Joukko palvelijoita, siivoojattaret\nvalkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä\ntallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen\najaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle.\nHänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta\nvoidakseen nähdä pihalla seisovien yli.\n\n\"Hän on luultavasti juovuksissa\", sanoi muudan vieressään seisovalle.\n\"Tuo julistus oli aivan tarpeeton.\"\n\n\"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet\ntänne\", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan\novea kohti. \"Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän\nkonjakkia\", sanoi eräs matkustajista.\n\n\"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan\nkuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen.\"\n\n\"Pohjoisestako?\" kysyi ajaja. \"Annan hänelle paikan vaunuissani illalla\nja vien hänet kotiin.\"\n\nRalph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.\n\nMuudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.\n\nMies oli Simeon Stagg.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.\n\n\nKun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja\nsuoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn\netsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus\npoistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin\nsuinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei\nollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa\nmies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita\nhän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita\noli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli\nlähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi\nRalphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie\nvoisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi\nehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph\nepäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että\nhirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.\n\nSyytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli\nuskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta\nmitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin\ntuomio?\n\nSim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman\nikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti.\nIloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli\nmelkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin\nja voi palauttaa hänet takaisin.\n\nOli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille\nPunaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie\naloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä.\nTämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen\nmatkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen\ntienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan\nyhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat\nnähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin\nne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä,\njotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta,\njotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla\nepäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.\n\nVaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina,\noli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin\nvälttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä.\nHän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja\nhän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja\nsyötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen\nkyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen\nkuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat\nnähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät\nhänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies,\njoka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti\naikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla\nja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen\nvanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti\nsitten.\n\nOikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin\noleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen\npiti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä\nenemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan\nselvittämistä.\n\nJa niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten\nosoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli\nollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie\najatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt\noli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin\nlähtiessään Wythburnistä.\n\nOllen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa\nuudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä\naina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa\ntehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli\njo myöhäinen.\n\nTiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta\ntuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin\nyksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut\nluottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään,\neilen eikä sunnuntaina.\n\nHän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä\ntakaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.\n\nMitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta?\nOlihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa\nkyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.\n\nOllen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen\npysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän\nsellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän\nne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan,\njoka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt\njoukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat\nolleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut\nvastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.\n\nKiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni\nhän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli\nsisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin\nruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä\näänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.\n\n\"Pyydän anteeksi, rouva\", sanoi Robbie, \"mutta oletteko ehkä sattumalta\nhuomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen\nkulkevan tästä ohi?\"\n\n\"Sanoitteko pienen miehen?\"\n\n\"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi nainen.\n\nRobbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta\nymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:\n\n\"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa.\"\n\n\"Niin\", vastasi nainen vaieten sitten.\n\nRobbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko\nepäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: \"Haetteko häntä\nhyvässä tarkoituksessa?\"\n\n\"Kyllä, rouva\", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja\nruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.\n\n\"Tiedättekö hänen nimeään?\" kysyi nainen.\n\n\"Tiedän. Hänen nimensä on Sim -- tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö\nminua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen.\"\n\n\"Olette kiltin näköinen poika mielestäni\", sanoi muori. \"Sim nukkui\ntäällä viime yön.\"\n\n\"Missä hän nyt on?\" kysyi Robbie.\n\n\"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin\npostivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä,\nlähti hän sinne.\"\n\n\"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?\"\n\n\"Kendalissa, kirkon vieressä.\"\n\nVihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he\nkun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa\nkaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa\naikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.\n\nRobbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista\nLancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi\nnopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää\ntuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät\nsanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet\nluottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.\n\n\n\n\nXXX.\n\nKILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.\n\n\nTuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka\nmakasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg,\nkun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja\nriutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle\ntien johonkin matkustajahuoneeseen.\n\nSiellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei\nollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi\noli aiheuttanut.\n\nKun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin,\njoka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan\nhämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla\nkädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin\nkerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin\nkäsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän\noli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli\naina nähnyt unissaan -- kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että\nRalph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään\nomassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi\nniin hyvin -- silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää\nmielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.\n\nTarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän\npitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut\nkuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta\nkuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui\nse kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut\nsen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella\nluonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen\npitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen\nrakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet\njulistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen\näitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa\nmaantielle.\n\n\"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?\" kysyi hän. \"Aikoivatko he\ntulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua\nmistä päivästä?\"\n\n\"Lauantaista\", vastasi Sim. \"Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista.\"\n\n\"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista\npäivää\", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. \"Minun\npitää heti lähteä pohjoiseen.\" Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle,\njoka juuri sattui menemään sen ohi: \"Milloin lähtevät ensimmäiset\npostivaunut pohjoiseen?\"\n\n\"Yhdeksän aikaan, herra.\"\n\n\"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään\nennen, eikö kuormarattaitakaan?\"\n\n\"Ei mitään ennen, herra, paitsi -- ainakin -- ei, ei mitään ennen.\nKatsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin\nsaapuvat matkustajat mukaansa.\"\n\n\"John, John\", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä\nikkunasta, \"ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi\nkyytiväliksi, jos hänellä on kiire.\"\n\n\"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään\nkolmekymmentä penikulmaa?\" kysyi Ralph.\n\n\"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista.\"\n\n\"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?\"\n\n\"Ainakin Penrithiin\", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien\nkorvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja\nmaantieteestään.\n\n\"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?\"\n\n\"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan -- tarkoitan, ellei mitään\nestettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista.\"\n\n\"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut\nsitten emännän luo.\"\n\n\"Et suinkaan aio jättää minua tänne, Ralph?\" kysyi Sim, kun Ralph oli\nsulkenut ikkunan.\n\n\"Olette hyvin heikko, vanha ystäväni. Parasta on, että lepäätte täällä\ntämän päivän ja matkustatte sitten illalla Carlislen postivaunuissa\ntakaisin Mardaleen. Ne saapuvat sinne hyvin varhain aamulla ja\nhämärissä voitte kävellä Styx-solan kautta Shoulthwaiteen.\"\n\n\"En uskalla, en uskalla; älä jätä minua tänne.\"\n\nSimin itsepintaisuutta oli mahdoton vastustaa ja Ralph mukautui siihen\nenemmän säälistä kuin vakaumuksesta. Hän tilasi vielä toisenkin\nhevosen ja vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua ratsastivat molemmat\nmatkustajat, jotka olivat vahvistaneet itseään aterialla, vierekkäin\nviertotiellä Kendalista pohjoista kohti.\n\nSim oli vieläkin niin väsynyt, että ratsastamisen aiheuttamat\nponnistukset -- hänelle se milloin tahansa muulloinkin olisi ollut\nhyvin kovaa voimistelua -- hetkisen kuluttua jälleen synnyttivät\nhänessä voimattomuuden oireita. Mutta hän pysyi vain päätöksessään\nseurata Ralphia pohjoiseen niin sitkeästi, etteivät sitä voineet\njärkyttää hänen toverinsa huolestuneet katseet eivätkä talonpoikien\nnaurunröhötykset. Talonpojista tuntui nähtävästi hauskalta katsella\nkömpelön, heikon ja aran ratsastajan vääntelehtimistä ja huutaa hänelle\nohimennessään kaikenlaisia karkeita sukkeluuksia.\n\nKun he olivat lähteneet Kendalista, oli Sim nähtävästi ollut aivan\nvarma siitä, että he ratsastavat Wythburniin. Senvuoksi hän vähän\nhämmästyi ja tuli melko levottomaksi huomatessaan, että Ralph kääntyi\noikealle Penrithiä ja luodetta kohti, kun he päästyään kaupungista\nsaapuivat tienristeykseen, josta toinen tie kääntyi Wythburniä ja\ntoinen luodetta kohti.\n\n\"Olin luullut pääsevämme suorinta tietä kotiin Staveleyn kautta\", sanoi\nhän epäröiden.\n\n\"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä\", sanoi Ralph jatkaen matkaansa\nrupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. \"Sanoitteko, ettei\näiti ole vielä kertaakaan puhunut?\" kysyi hän pysähdyttäen hevosen\nhetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. \"Ei kertaakaan, Ralph. Hän\non mykkä kuin hauta, raukka.\"\n\n\"Entä Rotha?\"\n\n\"Niin, tyttö on hänen luonaan.\"\n\n\"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä.\"\n\nSitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon,\nmikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja\nnopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät\nhevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin\nhuipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.\n\n\"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne\nvuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän\naina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä.\"\n\nRalph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen,\nennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.\n\n\"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä\", jatkoi Ralph. \"Hän\naloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja\ntaikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut\nsitä?\"\n\n\"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta,\nettä monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa.\"\n\n\"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta\",\nsanoi Ralph. \"Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä\nihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä\nonnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät,\nvoiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin\ntahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti\nsietää ne -- sietää ne, vanha ystäväni.\"\n\nSim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa\ntoverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän\nnäytti puhuvankin itselleen.\n\n\"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!\" jatkoi hän. \"Sitä\nei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä\najatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?\"\n\n\"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan.\"\n\n\"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina\nparhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin\non aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että\nihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen.\" Näissä työmiehen\nvaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim\nolisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön\nmietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.\n\nHevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin\nratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä\nja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin\nhampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja\nkankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan\naamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun\nvaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä\nja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän\nympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.\n\n\"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on\nkietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme\npäästä pakoon.\"\n\n\"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?\" kysyi Sim.\n\n\"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin\", vastasi Ralph; \"olemme silloin\nluultavasti ehtineet jo Penrithiin.\"\n\n\"Penrithiinkö?\"\n\nSimin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.\n\nRalph katsahti häneen. Samalla kun hän kumartui taputtamaan hevosen\npitkää harjaa sanoi hän sellaisen henkilön tapaan, joka tekee liian\nselvän yrityksen vaihtaa puheenaihetta: \"Eikö tämä tamma ole hieman\nvanhan Betsyn näköinen? En voinut olla huomaamatta, kuinka se on vanhan\neksyneen tamman näköinen, kun tallirenki toi sen pihalle tänä aamuna.\"\nSim ei vastannut tähän mitään.\n\n\"Betsy-raukka!\" sanoi Ralph taivuttaen päänsä rinnalleen.\n\nJälleen jatkoivat he matkaansa kauan aikaa ajaen ravia. Kun he\nseuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, tekivät he sen voidakseen\nparemmin nähdä muutamat etäisyydessä olevat esineet, jotka\nsamanaikaisesti olivat kiinnittäneet heidän molempien huomion puoleensa.\n\n\"Niitä näyttää olevan monta\", sanoi Ralph ja suojaten kädellään\nkorvaansa tuulelta hän lisäsi: \"Kuuletteko niiden äänen?\"\n\n\"Riitelevätkö ne? Onko siellä jokin mellakka?\" kysyi Sim.\n\n\"Nopeasti nyt! Ratsastakaamme katsomaan.\" Hetkisen kuluttua saapuivat\nhe pieneen tien vieressä sijaitsevaan kylään.\n\nSiellä lapset huusivat ja naiset vääntelivät käsiään. Viertotiellä\noli kaikenlaista kamaa ja huonekaluja yhdessä röykkiössä heitettyinä\nkasoihin toistensa päälle, niin että paljon oli mennyt rikki.\nMuudan kersantti ja komppania muskettisotureita toimittivat\nparhaillaan surullista hävitystyötään häätäen ihmisiä pois heidän\npienistä olkikattoisista tuvistaan ja heittäen heidän vaatimattomia\nhuonekalujaan heidän jälkeensä. Kaikkialla vallitsi hirmuinen\nsekamelska ja hämminki. Vanhukset lepäsivät kylmällä maalla tien\nvieressä. He olivat syntyneet näissä taloissa ja olivat toivoneet\nsaavansa kuollakin niissä, mutta nyt eivät tuvat enää olleetkaan\nheidän omaisuuttaan. Hävityksen keskellä käveli muudan nälkiintynyt\ntilanhoitaja määräten, yllyttäen ja kiroillen silloin tällöin hirveästi.\n\n\"Mikä tämän paikan nimi on?\" kysyi Ralph eräältä mieheltä, joka silmät\nleimuten vihasta katseli, kuinka hänen kotiaan hävitettiin.\n\n\"Hollowbank\", vastasi mies hampaittensa välistä.\n\nRalph muisti täällä asuneen erään hyvin tunnetun kuningasmielisen,\njonka omaisuuden parlamentti oli takavarikoinut. Tämän pienen laakson\nasukkaat olivat olleet innokkaita parlamentin kannattajia pitkän\ntaistelun aikana. Olikohan lordi ehkä saanut takaisin maatilansa ja\nkäyttikö hän nyt tätä keinoa kostaakseen vuokraajilleen sen, että he\nolivat vastustaneet sitä asiaa, jonka puolesta hän oli taistellut?\n\nMuudan vanha mies makasi aidan vieressä ja katseli maahan silmin, jotka\nkertoivat vain toivottomuudesta. Pieni vaaleatukkainen poika piti\nkiinni isoisän nutun helmasta ja itki katkerasti pelokas ilme pienissä\nviattomissa kasvoissaan.\n\n\"Lähtekää täältä tiehenne kimpsuinenne kampsuinenne!\" huusi\ntilanhoitaja kiroillen jälleen hirveästi.\n\n\"Sanotteko tätä paikkaa Hollowbankiksi?\" kysyi Ralph katsoen\nmiestä silmiin. \"Hellbank [Hollowbank = onkalonäyräs; Hellbank =\nhelvetinäyräs. Suom.] olisi mielestäni sopivampi nimitys.\"\n\nMies ei vastannut mitään, katsoi vain vihaisesti, kun Ralph kannusti\nhevostaan ja lähti jatkamaan matkaansa.\n\n\"Jumala taivaassa!\" huudahti hän, kun Sim ehti hänen rinnalleen.\n\"Ajatella nyt, että tuollaista voi tapahtua hänen nähtensä?\"\n\n\"Ja kuitenkin sanot sen parhaaksi, mitä tapahtuu\", sanoi Sim.\n\n\"Niin se on, Jumala tietää sen olevan niin kaikesta huolimatta\", väitti\nRalph. \"Hirveätä on kuitenkin ajatella, että nuo ihmisraukat häädetään\nmaantielle kuin karja. Karjako? Karjalle he olisivat armeliaampia. On\nkauheata joutua noin maantielle makaamaan, kuolemaan ja menehtymään.\"\n\n\"Onko nuo ihmiset julistettu henkipatoiksi?\" kysyi Sim.\n\n\"Kirottua!\" huusi Ralph kuin Simin yksinkertaiset sanat olisivat\nsynnyttäneet hänen mielessään uuden kauhean ajatuksen ja lävistäneet\nhänet kuin tikarinpisto.\n\nSen jälkeen he ratsastivat kauan aikaa vaieten.\n\nHe samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja\npysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien\npoikki myrskypilvien yhä vain synketessä.\n\nMikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa\nkilpajuoksussa elämästä?\n\nOli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät\nnähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen\nHollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin\ntullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he\nviettävät yönsä Askhamin ravintolassa.\n\nLähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat\nlähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne\npysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti\nlaskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät\nmatkallaan etelään.\n\nViisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin\nmatkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.\n\nKun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan \"Kettu ja\nKoirat\" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli\nvoimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia\nlausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta\npysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni...\nhssh!\" kuiskasi hän.\n\nSitten hän vaikeni ja odottamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä\nluovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui\ntulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei\njulkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.\n\n\"Ettekö tunne minua enää?\" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta\nerääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.\n\n\"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?\"\n\n\"Hyvin ja hyvinpä tuota tekin näytätte jaksavan. Ette ole paljonkaan\nmuuttunut sitten Dunbarin päivien, olette ehkä hieman lihonut ja\nantanut partanne kasvaa. En unhota milloinkaan noita aikoja, jolloin\npalvelin joukoissanne.\"\n\n\"Hyvä on, Brown; mutta miksi johditte meidät taloonne tuollaisia\nkiertoteitä?\"\n\n\"Hush!\" kuiskasi isäntä. \"Tänne on juuri saapunut pari Carlislen\npahinta verikoiraa. He laskeutuivat äsken postivaunuista. Tunnen ne\nroistot. He ovat olleet täällä tänään jo aikaisemminkin. He olisivat\nvarmasti tunteneet teidät ja voi minua, jos he joskus joutuvat\nvastakkain teidän kanssanne! En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi,\njos vanhaa kapteeniani kohtaisi jokin onnettomuus talossani.\"\n\n\"Kuinka kauan he viipyvät?\"\n\n\"Huomiseen varmaankin.\"\n\n\"Kuinka pitkälti on seuraavaan ravintolaan?\"\n\n\"Kolme penikulmaa Cliftoniin.\"\n\n\"Nukumme puulavitsoilla aamunkoittoon asti, Brown. Ja nyt, poikaseni,\nhankkikaa meille jotakin syötävää, olipa sitten jäljillämme verikoiria\ntahi ei.\"\n\n\n\n\nXXXI.\n\nROBBIE. KIIRUHDA!\n\n\nSaavuttuaan Kendaliin Woodmanin ravintolaan voi Robbie enää tuskin\nepäilläkään, että Sim oli ollut siellä ja jatkanut matkaansa. Muudan\npieni tarjoilijatar, joka vastasi hänen kysymyksiinsä, kertoi Simin\nohimenevästä sairaudesta ja hänen nopeasta poistumisestaan erään toisen\nmiehen seurassa.\n\n\"Millainen mies hän oli, hyvä neiti, hän, joka vei mukanaan pienen\nmiehen?\" kysyi Robbie.\n\n\"Hän oli melko komea mies, ehkä niin hyvää sukua kuin joku toinenkin\",\nvastasi tyttö.\n\n\"Noin kuuden jalan pituinen ja ryhdikäs ehkä?\" kysyi Robbie suoristaen\nruumistaan kuin täydentääkseen ja selittääkseen kysymystään.\n\n\"Niin; hän oli niin suuri kuin Bully Need ja suora kuin Robin Devil\",\nsanoi tyttö.\n\nRobbie ei tiennyt näiden paikallisten suuruuksien ruumiillisia\nmittasuhteita, mutta hän ei silti laisinkaan epäillyt, kuka mies oli\nollut. Oli ilmeistä, että Sim ja Ralph olivat tavanneet toisensa täällä\nja lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä.\n\n\"Kuinkahan paljon kello silloin oli, kun he lähtivät?\" kysyi Robbie.\n\n\"Melkein kaksitoista. Ehkä yksitoista tahi niille paikoin.\"\n\nKello oli nyt kaksi ja Ralph ja Sim, jotka ratsastivat hyvillä\nhevosilla, olivat varmaankin kulkeneet jo monta penikulmaa. Robbien oli\nhyvin vaikea hillitä suuttumustaan ajatellessaan niitä tunteja, jotka\nhän oli kuluttanut Winanderissä, ja muistellessaan vanhaa kadunkulman\nlörpöttelijää, joka oli yllyttänyt hänet hyödyttömään hakemiseen.\n\n\"Tuo heikko vanha tyhmeliini!\" ajatteli hän mykässä vihassaan. \"Kun\nvanha mies alkaa muuttua vanhaksi akaksi, ei mikään ole sen oikeampaa\nkuin että hän saa kuolla ja joutua kuopattavaksi.\"\n\nRobbie ei saanut mitenkään vuokrata hevostakaan, että hän olisi voinut\nlähteä ajamaan takaa ystäviään. Ne vaikeudet, jotka kiusasivat häntä,\neivät olleet kuitenkaan pimittäneet hänen järkeään niin, ettei hän\nolisi ymmärtänyt, että vaikka hän olisi onnistunut saamaankin hevosen,\nolisivat hänen mahdollisuutensa olleet vähäiset, kun hänen piti\ntavoittaa kaksi miestä, joilla oli jo kolmen tunnin etumatka.\n\nHän meni ravintolahuoneeseen neuvottelemaan Carlislen postivaunujen\najajan kanssa. Mies tyhjensi juuri viimeistä lasiaan ennen\nnukkumaanmenoaan -- hän teki työtä yöllä ja nukkui päivällä. Tämä\nkunnon mies neuvoi häntä hyvin jyrkästi lunastamaan paikan hänen\nvaunuihinsa, kun hän tänä iltana lähtee pohjoiseen päin.\n\n\"Mutta minulle sanottiin, että te lähdette vasta yhdeksän aikaan\",\nsanoi Robbie.\n\n\"Entä sitten?\" vastasi ajaja, \"noiden miesten on pakko nukkua tulevana\nyönä; he pysähtyvät varmasti johonkin paikkaan yöksi ja siten tapaamme\nme heidät. Kannattaako siis teidän kiiruhtaa eteenpäin kuin hullu?\"\n\nAjajaa ei näyttänyt epäilyttävän ollenkaan, hänen olettamuksensa\nkuulosti hyvin viisaalta ja vaikka hänen suunnitelmaansa ei olisi\nvoitukaan toteuttaa, oli se kuitenkin ainoa käyttökelpoinen. Robbien\noli siis pakko tyytyä välttämättömään, kuten monen muunkin henkilön,\njoilla on paremmat apukeinot käytettävinään.\n\nEhkä hän salaisesti oli hyvinkin tyytyväinen muutamien tuntien\nviivykkiin nykyisessä olinpaikassaan, koska hän kuvitteli, että\npieni tarjoilijatar oli näyttänyt muutamia veitikkamaisia merkkejä\npuolueellisuuteen äskeisen lyhyen keskustelun aikana hänen kanssaan\nsaadakseen nauttia hänen seurastaan.\n\nTyttö oli iloinen nenäkäs nuori veitikka, jonka käytöksessä oli juuri\nsen verran rohkeutta kuin tavallisesti hänen toimessaan tarvitaankin.\nRobbien vaatimattomuuden kunniaksi meidän onkin myönnettävä, ettei hän\nollut hyvinkään paljon erehtynyt arvostellessaan sitä mielenkiintoa,\nminkä hän äkkiä oli herättänyt tytössä. Oli ehkä hyvinkin vakavaa\nvelvollisuudentunnon unhottamista ajatella valloittamista, vaikkakin\naivan viatonta, tällaisessa tilaisuudessa, puhumattakaan sellaisesta\nvakavasta rikoksesta, että hän voi unhottaa kaukana oleskelevan\nLiisan. Mutta Robbien oli pakko alistua välttämättömään matkansa\nkeskeyttämiseen, ja nainen, joka hallitsi hänen tunteitaan, oli\nonnettomuudeksi liian kaukana voidakseen rauhoittaa ne, eikä hän ollut\nsellainen nuori mies, että hän voi kestää keimailevien mustien silmien\nhyökkäystä.\n\nKun Robbie palasi ravintolahuoneesta ilmoittamaan, että hän aikoo\nodottaa postivaunuja, pyydettiin häntä keittiön takan ääreen\nlämmittelemään -- etuoikeus, johon päivän kova pakkanen tietysti antoi\nsuurimman aiheen. Siellä hän sytytti piippunsa ja aloitti keskustelun\nsiitä, mille suunnalle hänen ystävänsä todennäköisesti olivat lähteneet.\n\nOli selvää, etteivät Ralph ja Sim olleet lähteneet suorinta tietä\nkotiaan Wythburniin, sillä jos he olisivat tehneet niin, olisi\nhän kohdannut heidät tullessaan Staveleystä. Oli olemassa vain se\nmahdollisuus, että he olivat sivuuttaneet hänet silloin kun hän oli\nmennyt ketojen poikki vanhan vaimon tuvalle, mutta se ei tuntunut\nhänestä ollenkaan uskottavalta.\n\n\"Oletteko aivan varma, että haette vanhaa miestä?\" kysyi tyttö hyvin\nkorostavasti, minkä oli tarkoitus ilmaista epäilyä Robbien kiihkoa\nkohtaan nähdä niin paljon vaivaa jonkun vähemmän houkuttelevan kuin\ntoiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön takaa-ajamisessa, joka ei saanut\nolla vanha.\n\nRobbie antoi kunniasanansa pantiksi, ettei hänen milloinkaan oltu nähty\njuoksevan nuorien, tyttöjen jäljessä -- vakuutus, jota kuuntelijat\nnäyttivät suuresti epäilevän. Tyttö tuli keittiöön ja poistui\nsieltä toimittaessaan tehtäviään, ja palatessaan kerran oli hänellä\npergamentille piirretty kartta kädessään, jolloin hän sanoi:\n\n\"Tässä on muudan paperi, jota Jim, ajaja, käski minun näyttää teille.\nSiihen on piirretty kaikki tiet Kendalin ja Carlislen välillä. Saatte\nnyt itse katsoa, voivatko ystävänne matkustaa jotakin toista tietä\nWythburniin.\"\n\nRobbie levitti kartan keittiön pöydälle ja alkoi heti tarjoilijattaren\navulla hakea siitä niitä teitä, joita Ralph ja Sim mahdollisesti\nolisivat voineet kulkea. Kartan kuviot olivat hyvin sokkelomaisen\nepäselvät ja Robbie ja hänen pieni ystävättärensä saivat ponnistaa\njärkensä äärimmilleen ottaakseen niistä selvän.\n\n\"Kas niin, tässähän se on\", huudahti Robbie sen näköisenä kuin hän\nolisi tehnyt arvokkaankin huomion, \"tuossa on penikulmapaalut,\nensimmäinen, toinen ja kolmas -- ne ovat penikulmapaaluja, ymmärrätkö?\"\n\n\"Joutavia, tyhmeliini; mittakaavahan se on\", sanoi tyttö. \"Näethän\nsiihen olevan kirjoitetun: 'Mittakaava'.\"\n\n\"Aivan niin, tyttöseni\", sanoi Robbie, joka ei tiennyt varmasti, mitä\n'mittakaava' tarkoittaa. Hän oli kuitenkin liian viisas paljastaakseen\ntietämättömyyttään toista kertaa tälle oppineelle tarjoilijattarelle.\n\nMutta tehtävää oli silti mahdoton ratkaista. Vaikka he olisivat kuinka\nkauan tahansa nojautuneet kartan yli, eivät he nähneet siinä muuta kuin\nviivoja.\n\n\"Se on niin täynnä viivoja kuin vanhan Sim-raukan kasvot\", sanoi Robbie.\n\nRobbie ja tarjoilijatar ryhtyivät yhteistoimintaan muissakin asioissa.\nKartta oli tavattoman pieni. Kaksi henkilöä ei voinut tutkia sitä\nsamalla kertaa joutumatta ärsyttävän lähelle toisiaan.\n\n\"Kas, siinähän se nyt on\", sanoi Robbie viitaten piipullaan erääseen\nkohtaan, jonka perinpohjaiseen tarkasteluun tyttö oli syventynyt.\n\nÄkkiä peitti koko kartan melkoinen savupilvi. Se kietoi samalla\nvaippaansa maantieteen tutkijatkin ja hetkisen kuluttua kuului jostakin\nsyystä hiljainen huulien maiskahdus.\n\n\"Ja siinä on sinulle\", sanoi tyttö naurahtaen veitikkamaisesti, lyöden\nRobbieta korvalle ja kiiruhtaen tiehensä.\n\nJim, ajaja, tuli silloin keittiöön aikoen mennä nukkumaan ja ratkaisi\nkartan salaisuuden selittämällä, että Robbien ystävät voivat Askhamin\nkylässä poiketa Carlislen tieltä Gaskarthiin ja Wythburniin johtavalle\ntielle.\n\nRobbie tyytyi tähän selitykseen ja koetti parhaansa mukaan nykyisissä\nolosuhteissa käyttää hyväkseen yhdeksään asti sen sataman mukavuuksia,\njohon hän oli ajautunut. Hän onnistuikin ehkä täydellisemmin näissä\nyrityksissään kuin olisi voitu odottaakaan, kun kiinnitetään huomio\nhänen ystäviensä vaaraan ja hänen uskollisuuteensa Liisa Branthwaiteä\nkohtaan.\n\nMutta kun kello tuli yhdeksän ja aloitti kymmentä ja vaunut olivat\nyhä ravintolan pihassa, voitti Robbien velvollisuudentunne sen, mitä\nhän olisi nimittänyt ajanvietteeksi. Carlislen postivaunut odottivat\ntavallisesti Lancasterin postivaunuja, ja koska eivät viimeksimainitut\nolleet vielä saapuneet Kendaliin, oli ensimmäistenkin mahdotonta\npoistua sieltä. Robbien kärsimättömyys lisäytyi melkoisesti seuraavan\npuolituntisen kuluessa, mutta sittenkuin kello löi kymmenen eikä\nvieläkään mitään ratkaisevaa tapahtunut, kiihtyi hänen suuttumuksensa\näänekkääksi.\n\nVaunuihin piti tulla neljä sisämatkustajaa, kaikki naisia; ja vaikka\nyöstä tuntui tulevankin hyvin kylmä, oli Robbien määrä istua jossakin\nulkopuolella. Näiden viiden matkustajan vastalauseet kävivät, vihdoin\nliian äänekkäiksi ja heidän vaatimuksensa liian vakaviksi sietääkseen\npitempää viivyttelyä. Ajaja valjasti senvuoksi hevosensa ja asettui\npaikoilleen ajurinistuimelle.\n\nTämä oli tuskin saatu tehdyksi, kun Lancasterin vaunujen torvi kuultiin\nkaukaa, mikä aiheutti vielä lyhyen odottamisen.\n\n\"Toivokaamme, ettette saa siitä ainoatakaan matkustajaa sen saavuttua\ntänne\", sanoi Robbie hieman vihaisesti.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua myöhästyneet vaunut ajoivat pihaan ja\nmatkustajat laskeutuivat niistä maahan.\n\nPari näistä, joiden oli määrä matkustaa Carlisleen, kiipesi tikapuita\npitkin Robbien taakse. Oli liian pimeä, että olisi voitu nähdä, keitä\nja mitä he olivat. Nähtiin vain, että he olivat miehiä, jotka olivat\nverhoutuneet pitkiin kaapuihin ja lakkeihin, jotka imeytyivät tiukasti\nheidän poskiensa ja päänsä ympärille senvuoksi, että ne oli sidottu\nheidän partansa ja leukansa alle nauhoilla.\n\nPaljon moitteita osakseen saanut Jim lyödä läimäytti nyt ruoskallaan\nhevosiaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät jo vaunut\nviertotiellä.\n\nYö oli pimeä ja hirmuisen kylmä, ja sittenkuin oli päästy kaupungista,\noli vaununlyhdyistä virtaava valo ainoa valaistus, johon matkustajat\nsaivat tyytyä ensimmäisellä monen penikulman pituisella kyytivälillä.\n\nLievä päänkipu, joka oli vaivannut Robbieta silloin tällöin sen\njälkeen kuin hän oli pistänyt päänsä jokeen Wythburnissä, oli nyt\nkokonaan haihtunut, mutta sitä alkoi seurata jonkinlainen omituinen\nherpaantuminen, mikä tylsistytti jossakin määrin hänen järkeään. Kun\nvaunut vierivät eteenpäin väsyttävällä matkallaan, eivät Robbien\nnykyisen korkean ja suojaamattoman aseman jännittävät olosuhteetkaan\nvoineet pysyttää häntä täydellisesti hereillä. Hän torkahti aina\nmuutamiksi silmänräpäyksiksi heräten silloin tällöin lieviin\nväristyksiin, joskus hioten ja joskus vapisten vilusta.\n\nKerran ollessaan hereillään kuuli hän katkelmia hänen takanaan istuvien\nmuukalaisten keskustelusta. Hän ei ollut tarpeeksi tarmokas eikä\nutelias halutakseen kuunnella heidän puhettaan, mutta hän ei voinut\nsilti tukkia korviaan.\n\n\"Hänestä olisi varmasti kehittynyt mainio poliisi, jos hän olisi ollut\nkuninkaan palveluksessa\", sanoi toinen. \"Viekkaampaa miestä en ole\nmilloinkaan tavannut. On oikein naurettavaa, kuinka hän pettää meitä.\"\n\nPuhuja oli selvästi joku cumbrialainen.\n\n\"Joutavia!\" vastasi hänen toverinsa kuiskaten. \"Hän on tavallinen\npölkkypää. Vien hänet Haribeehin käden käänteessä.\"\n\nToinen puhuja oli nähtävästi skotlantilainen, joka kiihkeästi\ntaisteli sitä vaaraa vastaan, että hänen puheensa ehkä ilmaisee hänen\nkansallisuutensa.\n\n\"Olet todellakin kovin kiihkeä saamaan hänet käsiisi. En ole\nmilloinkaan oikein ymmärtänyt vihaasi häntä kohtaan.\"\n\n\"Sinun pitää elää ja oppia. Kunhan vain saan hänet kerran Wilfrey\nLawsonin kynsiin, näet sitten kyllä, miksi vihaan tuota ylpeätä\nroistoa.\"\n\n\"No niin\", sanoi cumbrialainen äänellä, joka ilmaisi suurempaa\nalistumista kuin hän ennen oli osoittanut, \"minulla ei ole enemmän\nsyytä pitää hänestä kuin sinullakaan. Näithän, kuinka hän heitti minut\nkumoon Lancasterin kadulle.\"\n\n\"Kunpa saisit hirttää hänet siitä tempusta, Bailiff Scroope\", vastasi\nskotlantilainen. \"Toivon sinun saavan hirttää hänet Haribeen huipulle.\"\n\nRobbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen\nvarmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän\nmatkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy\neivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi\npysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa\ntiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä\nmatkastaan.\n\nJokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi.\nVaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty\nnuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä.\nRobbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja\nhetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.\n\nKun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan \"Wythburn\"\nlausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa\naiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän\nvoinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän\nselvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.\n\nHänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa\nuneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään\ntaaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen\nmiehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen\nhäneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.\n\n\"Hän on vain joku maalaispoika\", sanoi Jim. \"En tiedä hänestä sen\nenempää.\"\n\n\"Luulin häntä erääksi ystäväksemme\", sanoi vieras epäiltävällä\ntotuudenrakkaudella.\n\nSitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.\n\n\"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo\nsanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan\nmielessä?\"\n\n\"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki.\"\n\n\"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian\nloppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?\"\n\n\"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään.\"\n\n\"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?\"\n\n\"Anna meidän pitää siitä huolta.\"\n\nRobbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein\nylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin\nraskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta\nvapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän\nmoraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui\nvaikeroivan.\n\nLunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen\nläheisyydessä sijaitsevaan kylään.\n\n\"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi\", sanoi hän; \"tämä lumimyrsky\npysähdyttäisi meidät kuitenkin pian.\"\n\nMolemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän\nvälttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin\ntaivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.\n\nRobbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen\nparempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät\nnoita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne\njatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta\najaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä\nMardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan\nvaljaista.\n\n\"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä\",\nvastasi hän vierasten väitteihin.\n\nJimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.\n\nMolemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle\nauttamaan ajajaa.\n\n\"Missä Haribee on?\" kysyi hän.\n\n\"Carlislessa\", vastasi ajaja.\n\n\"Mikä paikka se on?\"\n\n\"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin.\"\n\nJäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden\ntilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka\nnähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin\naamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen\npenikulman päässä kauempana tien varrella.\n\nIlma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa.\nLumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.\n\nRobbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän\nmatkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin\npostivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.\n\nSuoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten\nlunta tahi vettä tahi pakastui.\n\nHän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.\n\nHyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis\neteenpäin vain!\n\n\n\n\nXXXII.\n\nMITÄ LUMI LUOVUTTI TAKAISIN.\n\n\nAskhamin ravintoloitsijan, joka oli vanha parlamentin kannattaja,\nmielenliikutus, kun hän Ralph Rayssä tunsi vanhan kapteeninsa, jota\nhän oli palvellut, uhkasi ilmaista hänet. Joutuen kuvaamattoman\nhämmingin valtaan hän tuli ja meni kattaen Ralphin ja Simin eteen sen\nvaatimattoman aterian, jollaisen hän voi tarjota sittenkuin hän oli\ntäyttänyt kuningasmielisten vieraittensa suuremmat vaatimukset.\n\nHuone, johon matkustajat oli viety salaa, sijaitsi vanhan rakennuksen\nkylkirakennuksessa ja oli avoin aina valkoisiksi kalkittuihin\nkattoparruihin asti ja varustettu tavanmukaisella suurella takalla.\nSeinillä oli aseita -- täällä muudan miekka, tuolla keihäs ja uunin\nnurkalla haarniska. Se oli nähtävästi isännän perheen arkihuone ja\nhuolellisesti erotettu ravintolan julkisemmasta osasta. Mutta kun\novi avattiin, siihen käytävään, joka yhdisti huoneen talon muiden\nosien kanssa, voitiin sinne kuulla nauravien tahi väittelevien\nkuninkaallisten äänet.\n\nKun perhe poistui huoneesta luovuttaakseen sen Ralphille ja Simille,\noli takan viereen unhottautunut pieni kolmi- tahi nelivuotias poikanen,\njoka nähtävästi oli isännän nuorin lapsi. Ralph istuutui nostaen\npoikasen polvilleen. Lapsella oli suuret siniset silmät ja vaalea\nkihara tukka. Lapsenhuulet vastasivat hänen hymyynsä ja lapsenkieli\nlörpötteli hänen korvaansa sellaisella luottamuksella, mitä lapset\nosoittavat vain, sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka omistavat taikakalun\nlasten rakkauden voittamiseksi.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, pieni mies?\" kysyi Ralph.\n\n\"Kullanmuru\", vastasi lapsi katsoen rohkeasti Ralphia silmiin.\n\n\"Vai niin. Eikö muuta?\"\n\n\"Kyllä, Willie.\"\n\n\"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?\" kysyi Ralph sivellen\nkauniit kiharat pois lapsen otsalta.\n\n\"Olen äidin kullanmuru\", vastasi pienokainen viattomin silmin ja\nnyrpistäen sievästi pientä suutaan.\n\n\"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen\npoikaseni?\"\n\n\"Mieheksi.\"\n\n\"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko\nmaanviljelijäksi?\"\n\n\"En, vaan sotamieheksi.\" Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä\ntulevaisuuden kuvasta.\n\n\"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien\nmuidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun\ntarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä\nminua vielä, Willie-kultaseni.\"\n\nPienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat\nvieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo\nrähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka\nluulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri\ntavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he\nkiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he\nlyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat\nolevansa yleisiin ravintoloihin.\n\nRavintolan kaukaisimmasta osasta kuuluvan melun keskeltä kuului jonkin\noven avaaminen ja sitten ääni, jonka kovemmin kun kaikki muut kuultiin\nhuutavan iloisesti isäntää.\n\n\"Minun on pakko mennä heidän luokseen\", sanoi isäntä. \"He haluavat\nminua vieraakseen, vaikka olenkin isäntä, ja vaativat minua juomaan\nheidän kanssaan.\"\n\nKun ovi sulkeutui jälleen, nosti Sim pojan polvelleen ja katsoi häneen\nhyvin hellästi. Pieni mies vastasi hänen katseeseensa hämmentyneen\nnäköisenä, mikä ilme näytti asettavan satoja hiljaisia kysymyksiä\nSimille hänen ryppyisistä poskistaan ja harmaasta pitkästä takkuisesta\ntukastaan.\n\n\"Muistan ajat, jolloin oma tyttäreni ei ollut sen suurempi kuin tämä\npoikanen\", sanoi Sim.\n\nRalph ei vastannut, vaan käänsi päänsä syrjään ja kuunteli.\n\n\"Hänkin oli äitinsä kullanmuru, Rotha.\"\n\nSimin ääni tarttui kurkkuun.\n\n\"Ja minun myös\", lisäsi hän. \"Kiusoittelimme joskus leikillämme häntä\nja kysyimme: 'Kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie', -- sanoimme\nhäntä Rotieksi silloin, -- 'kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie,\nsittenkuin kasvat suureksi?' 'Isäni kanssa', vastasi hän tavallisesti\nkietoen pienet käsivartensa kaulaani ja suudellen minua.\"\n\nSim nosti känsäisen kätensä otsalleen piilottaakseen kyyneleensä.\n\nRalph istui vielä vaieten pää sivulle käännettynä ja katsellen tuleen.\n\n\"Siitä on jo monta, monta vuotta -- minusta ainakin tuntuu siltä.\nEukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä\noli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen\nsuureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.\n\n\"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani -- lyhensin hänen nimensä\nJosieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä --\nniin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä\nenemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan -- hän oli\naivan kuin Rotha siihen nähden -- vaan hoiti talouttamme viimeiseen\nasti.\"\n\nKaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan\nennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.\n\n\"Tiedätkö, että Rothakin sanoi äitiään Josieksi. Toruin häntä,\nmutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii\nvain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen\nkuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen\nolevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet\nsyliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se\njo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen\npalasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin\npelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo\nRotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.'\nSilloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan\nitkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan.\"\n\nKaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat\njonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat\nkantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa,\nmikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:\n\n    \"Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme,\n    pohjaan asti kallistakaa lasinne,\n    koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki.\"\n\n\"Hautasimme hänet sinne\", jatkoi Sim; \"niin, hautasimme hänet kaupungin\nkirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen\nJosieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää.\"\n\nRalph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan\npihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria\nlumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja\nulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan\nvalkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRobbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin\nmenetys voi maksaa ihmishengen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRalph oli juuri palaamaisillaan huoneeseen ja sulkemaisillaan\nulko-oven, kun isäntä tuli nopeasti huoneeseen käytävästä. Hän oli\nhyvin kiihkoissaan.\n\n\"Eikö, kapteeni -- sanokaa minulle, eikö isänne koti sijaitse\nWythburnissä. Bracken-järven rannalla?\" kysyi hän.\n\n\"Niin, siellä on isäni koti. Entä sitten?\"\n\n\"Silloin hakevat nuo verikoirat teitä.\"\n\nBrownin otsa oli aivan märkänä hiestä.\n\n\"He eivät puhele keskenään mistään muusta kuin leikistä, jota he\naikovat leikkiä Wythburnissä, ja mitä he aikovat tehdä eräälle, jonka\nnimeä he eivät milloinkaan mainitse. Jos he vain olisivat sanoneet\nminulle, ketä he tarkoittavat, silloin olisin näyttänyt heille.\"\n\n\"Isäntä, isäntä!\" huuteli joku mies, jonka epävarmojen askelten ääni\nkuului käytävästä. \"Isäntä, tuokaa molemmat vieraanne tänne luoksemme\n-- heidän pitää juoda lasillinen kanssamme.\"\n\nMies oli tulossa huoneeseen jonne Ralph ja Sim oli salaa viety. Isäntä\nlivahti käytävään niin kapeasta oven ja ovenpielen välisestä raosta\nkuin hänenlaiselleen kookkaalle miehelle vain oli mahdollista. Kun\novi sulkeutui hänen jälkeensä, kuultiin hänen vastustavan jokaista\naietta häiritä hänen vieraitaan. Molemmat herrat olivat tulleet kaukaa\nmatkustaen pari vuorokautta yhteen menoon; he olivat senvuoksi menneet\njo vuoteeseen ja nukkuivat nyt raskaasti; isäntä antoi kunniasanansa\nsen pantiksi.\n\nJuopunut kuningasmielinen näytti tyytyvän tähän selitykseen vieraiden\nsyrjäänvetäytymisestä ja palasi tovereittensa luo laulaa hoilottaen:\n\n    \"Suojelkoot töryt kuningasta\n    ja riippukoot whighit nuorasta.\"\n\nRalph käveli levottomana huoneen poikki. Olivatkohan nämä miehet jo\nmatkalla Wythburniin ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteihin häntä ja\nhänen omaisiaan vastaan?\n\nIsäntä palasi hetkisen kuluttua.\n\n\"Se on niin varmaa kuin Jumala on taivaassa\", kuiskasi hän. \"He\nhalusivat teidät luokseen pakottaakseen teidät juomaan kuninkaan maljan\nheidän kanssaan, ja kun vannoin teidän nukkuvan, kysyivät he, onko\nteillä hevosia mukananne. Sanoin teillä olevan yhden hevosen. 'Yksikö\nvain kahta miestä kohti?', sanoivat he nauraa kohottaen, 'silloin kai\npiru äitineen on vieraananne.' 'Hevonen', sanoin, 'tahi ehkä kaksikin.'\n'Meidän pitää saada ne', sanoivat he; 'takavarikoimme ne kuninkaan\nnimessä. Meidän pitää ratsastaa vuorten yli Wythburniin huomenaamulla.'\"\n\n\"Keitä he ovat, Brown?\"\n\n\"Heidän joukossaan on kolme muskettisoturia ja sitten muudan äreä mies,\njoka nilkuttaa toista jalkaansa; häntä he nimittävät poliisi Davidiksi.\"\n\n\"Antakaa heille vain hevoset. Silloin säästytte monilta ikävyyksiltä.\"\n\nSitten kääntyen Simin puoleen Ralph lisäsi: \"Meidän pitää lähteä\nliikkeelle aikaisin huomenaamulla, vanha ystäväni; päivän koittaessa\nmeidän on oltava jo matkalla. Lunta on jo paksulti huomenna ja ehkä\nhevoset olisivat olleet meille vain vastuksiksi. Kaikki tapahtuu vain\nparhaaksemme.\"\n\nIsäntä otti kiharatukkaisen poikansa Simin sylistä ja poistui huoneesta.\n\nSim ei voinut salata levottomuuttaan eikä Ralphkaan voinut olla aivan\ntyyni. Tulisiko hän liian myöhään tehdäkseen sen, minkä hän oli aikonut?\n\n\"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai\", sanoi Ralph.\n\n\"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi.\"\n\n\"Tämä on omituista, hyvin omituista.\"\n\nVihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa\nmeluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää\naikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen\nsamassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla\noli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa\npelätä mahdollisia sellaisia.\n\nJuopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen\nautettiin vuoteeseen.\n\nSitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille\nvalmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui\nheti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.\n\nTyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen\nja tuli huoneeseen.\n\n\"En ole nukkunut hetkeäkään\", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean\nääreen.\n\nRalph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä\noli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen\nomaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa\nvuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi\nhäneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän\nei ymmärtänytkään miten -- synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän\npääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti\nhänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja\nniitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä\nonnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut\nminkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi\ntehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen\nkyllä vastaan hyvityksenä -- niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista\npalsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää\nkäsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut\nminkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin\nvalkoinen paarivaate.\n\nNiin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää\nuhrata henkensä lunnaiksi.\n\nJa se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko\npilkistäisi esille.\n\n\"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!\"\n\nRalphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko\nhänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin\noli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli\npaljasta jaloutta.\n\nKerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin\nkuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.\n\n\"Kuulitteko tekin sen?\" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.\n\n\"Minkä sitten?\" kysyi Ralph.\n\n\"Hevosen hirnunnan.\"\n\n\"En ole kuullut mitään\", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan.\n\"Minkä hevosen?\" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.\n\n\"Meistä ei kukaan tiedä sitä oikein. Siellä on hevonen, joka kiitää\nvuorten yli öisin hirnuen yhtämittaa.\"\n\n\"Laaksonne taikauskoa vain -- akkojen puheita, luullakseni. Onko sen\nhirnuntaa kuultu jo vuosikausia?\"\n\n\"Ei monta viikkoakaan vielä.\"\n\nBrown istuutui taasen, entiseen asentoonsa takan ääreen ja tunnit\nkuluivat.\n\nKun ensi harmahtava kajastus näkyi idässä, heräsi Sim, ja sittenkuin\nhe olivat syöneet nopeasti aamiaisen, läksivät he jatkamaan matkaansa\njalkaisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMissä Robbie nyt on? Tämän tunnin tapahtumista riippuu kokonainen\nihmiselämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sanokaa heille, että hevoset ovat Woodmanin ravintolasta Kendalista\",\nsanoi Ralph hyvästellessään vanhaa toveriaan. \"Olette tehnyt enemmän\nkuin pelastanut henkemme, Brown. Jumala teitä siunatkoon!\"\n\n\"Toivotuksenne on enemmän arvoinen kuin mikään maksu, kapteeni\", sanoi\ntämä rehellinen mies.\n\nYöllä satanutta lunta oli tiellä monen tuuman vahvuudelta ja kukkulat\nolivat valkoisia niin kauaksi kuin silmä vain kantoi. Päivä valkeni\nhitaasti Harmaat juovat jatkuivat taivaalle tullen yhä pitemmiksi\nja tehden tietä ensimmäiselle keltaisen ja punaisen väriselle\nsarastukselle. Aurinkokin nousi vihdoin. Ruusunväriset liekit\nleimahtivat esille kokonaisesta valomerestä ja paksut sumupilvet\nhajautuivat. Uusi päivä oli koittanut synkän yön jälkeen.\n\nRalph ja Sim jatkoivat matkaansa vaieten. Lumi kimalteli kuin miljoonat\ntimantit vuorten rinteillä ja jyrkät huiput, joilla se ei voinut pysyä,\nkimaltelivat kuin teräskiskot.\n\n\"Kuinka kaunis maailma sentään onkaan!\" sanoi Ralph.\n\n\"Niin se on kaikesta huolimatta\", vastasi Sim.\n\n\"Kaikesta huolimatta\", toisti Ralph.\n\nHe olivat kiivenneet muutaman pienen kukkulan laelle ja ruvetessaan\nlaskeutumaan sen toista rinnettä näkivät he lumen muodostaneen suuria\nkinoksia sen juurelle.\n\nSamalla kiinnittivät he huomionsa johonkin kummalliseen esineeseen\netäisyydessä.\n\n\"Mikä esine tuolla on puoleksi lumen peitossa?\" kysyi Sim.\n\n\"En tiedä. Mutta pian saamme sen selville.\"\n\nRalph puhui huohottaen.\n\n\"Mutta siellähän on joku hevonen!\" sanoi Sim.\n\n\"Kuinka se on jätetty ulos tällaiseksi yöksi?\" sanoi Ralph.\n\nHänen kasvonsa vapisivat mielenliikutuksesta. Kun hän puhui jälleen,\noli hänen äänensä käheä ja hänen kasvonsa kalmankalpeat.\n\n\"Sim, mitä sen selässä on?\"\n\n\"Varmasti kuorma. Sillähän on jokin musta esine poikittain selässään.\"\n\nRalph veti syvään henkeään ja pysähtyi. Sitten hän läksi juoksemaan.\n\n\"Suuri Jumala!\" hän huusi \"Betsy! Siellähän on Betsy ruumisarkkuineen!\"\n\n\n\n\nXXXIII.\n\nVIHDOINKIN HAUDATTU.\n\n\nBetsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet\ntuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma,\nruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä\nkiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa\ntapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen\nnäköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin\nmukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se\ntuntevan käden, joka kosketti siihen.\n\nSe oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten\nohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin\nkuollut nälkään.\n\nRalph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen\nnähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut\nyliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla\nvoimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen\nnäköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä\noli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille\nhänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua\narmollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä\npaikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi\npeittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen\nviime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä\nkyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet\nhoukutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä\noli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.\n\nRalph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen\nkättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin.\nAskhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne\nAngus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa,\nsen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka\nkantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.\n\nKun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:\n\n\"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja\nkolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan.\"\n\nHetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka\nsijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka\nosoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu\ngoottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut\nkelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine\nkattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien\nrakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja\nkylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen\nvanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. \"Tässä on kai\npappila\", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan\nkuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan\ntiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku\nsinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa\noli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.\n\n\"Asuuko pastori täällä?\" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni\nsuitsista.\n\n\"Täällä ei asu ketään pastoria\", sanoi vanhus hieman äreästi.\n\n\"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?\"\n\n\"Ei hänenkään.\"\n\nKirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin\nlukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli\nvoimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan\nilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi\ntoisella tavalla.\n\n\"Saarnaatteko te tässä kirkossa?\"\n\n\"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä.\"\n\nHetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin\nhuvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei\nseurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut\nkiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito\nnykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin,\noli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema\nseurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen,\noliko haudankaivajankin työ lopetettu -- eikö seurakuntalaisia kuollut\nja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin\nseurakunta on ilman pappia.\n\nRalph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa\nkaivamaan haudan heti.\n\n\"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia\", sanoi vanhus pudistaen\nvakavasti harmaata päätään. \"Pelkään, että minua rangaistaan, jos se\ntulee tiedoksi.\"\n\nRalph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin\nsuinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:\n\n\"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä\nhautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman\nkirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra.\"\n\nRalph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua\nvanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta\npäästiin hautausmaalle.\n\nHänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.\n\nHän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin\nruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla\nsaranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.\n\nSitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin\nseuratessa hänen kintereillään.\n\n\"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään\",\nsanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä\nsiankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. \"Se on hyvää maata, herra,\nja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen.\"\n\n\"No kaivakaa hauta sitten siihen\", sanoi Ralph.\n\nVanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan\nlapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.\n\nRalph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli\nvielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle\nkokoutunutta pientä ryhmää.\n\nVanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen\nhien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä\npuhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut\nkiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen\nkauhunilme silmissään.\n\n\"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli\nuusi asetus voimaan, kuten tiedätte\", sanoi vanhus.\n\n\"Mikä asetus?\" kysyi Ralph.\n\n\"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään\nyhdenvertaisuuslaista?\"\n\n\"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni\", vastasi Ralph.\n\n\"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut\npuhuttavan viiden penikulman laista?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?\"\n\n\"En siitäkään.\"\n\n\"Siunatkoon!\" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan\nRalphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista.\nSitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi\nvanhus: \"Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?\"\n\nRalphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän\nolisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka\nnähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat\noikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.\n\nVanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran\nkeskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden\nnäistä tärkeistä asioista.\n\n\"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen\nvoimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat\npitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan\nvirastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki.\"\n\n\"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi\", vastasi Ralph.\n\n\"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa\nlähemmäksi jotakin markkinapaikkaa -- sellainen on viiden penikulman\nlaki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi\neivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan\nkirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän\nsaa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa.\"\n\nVanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen\ntapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.\n\n\"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä\ntoisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni\", sanoi Ralph, \"nimittäin\nlain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän\nlain perusteella melkein sellaiseen asemaan.\"\n\nVanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli\ntehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko\npresbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.\n\n\"Meidän pappimme oli presbyteri\", huomautti hän ääneen, \"ja silloin kun\nasetus astui voimaan, poistui hän paikastaan.\"\n\nMutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.\n\nHauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.\n\nLunta alkoi sataa jälleen.\n\n\"Kovaa työtä tällaisena aamuna\", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti\nlapionsa pois. \"Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen\nvanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan\nhaudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja.\"\n\nAika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma\noli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti\nBetsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan\nniitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki\noli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli\nniin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.\n\nHeidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi\nmaahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy,\npäästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi\nsivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi\nlaukkaamaan.\n\n\"Antaa sen mennä\", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan\nlaskettuun arkkuun.\n\nSitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet\nputoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän\npaarivaatteen.\n\nRalph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se\nputoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman\nkiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.\n\nViimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan\noli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja\nheitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.\n\nMutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta\nheidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron\nlirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa\nsen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä\nkajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan\nlehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen\nvielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen\nja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä\nilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.\n\nOliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva -- Jumalan lähettämä\nviesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä\nrauhansanoma?\n\nKuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?\n\n\"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni\", sanoi Ralph.\n\nHän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan\nkirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt\nhaudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi\nsiitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti\nRalph hevosen satunnaisen löytämisen.\n\nHe sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten\nhe, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet\nolivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja\npyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.\n\n\"Kendaliin.\" Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat\ntulleet.\n\n\"Gaskarthiin.\"\n\n\"Se on meidän tiemme\", sanoi Sim.\n\n\"Ei\", vastasi Ralph; \"tämä se on -- 'Penrithiin ja Carlisleen'.\"\n\nMitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nVÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!\n\n\nMuutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli\nRobbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä\npäänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän\nkourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.\n\nSe oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin\ntodellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti\nkyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin\nihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin\nkuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.\n\nPäivän koittaessa lakkasi lumisadekin ja Robbien saavuttua Askhamiin\noli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä,\nmeni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka\nasui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle\njotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto\nja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon\nantimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti\nmatkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti\nvaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa.\nSäälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.\n\n\"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt\", sanoi hän katsellen Robbien\nriutuneita kasvoja.\n\nKello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.\n\nAh, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista\noli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?\n\nHän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi\nuudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli\nhän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän\nauringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain\nparin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin\nja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän\nkyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi\nviipymisensä.\n\nHän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan\nteiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut\nGaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt\nCarlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi\nmainittua.\n\nHän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin\nkauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin\nhän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet\nparia sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla\npuhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle\nhänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja\nRalph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle\nvoidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut,\nettä hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli\nmatkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka\nrattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat\nystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.\n\nJokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin\nselvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen\nperille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti\nhäntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?\n\nPenikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin\nvaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä\nhuomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.\n\nRupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori\nlaaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli\nkovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja\nkulkija oli hyvin alakuloinen.\n\nAamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie\nedessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian\nmyöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.\n\nOliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat\njoet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi\nkylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!\n\nAurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden\nkankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina,\njotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti,\nivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut\ntulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa\naamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon\nsormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko\nsielunsa kirkkaihin säveliin.\n\nRobbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin\nalakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita\nnäkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä\nalle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän\ntyöntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.\n\nHän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä\nBother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla\nhän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen\nparemmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon\nväkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan\nvain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen\nkäynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin\ntavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi\nhänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan\nmerkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän\nkysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan\nmitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin.\nHälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.\n\nTorilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla\njalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli\nihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset\nväittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat\nsanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä\nkuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.\n\nVain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä,\nnimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut\nviranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.\n\nMelu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja\nryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.\n\nMiehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen\nvankilaan odottamaan tutkintoa.\n\nRobbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän\nkiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.\n\nVanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja\navonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon\nStagg katsoen maahan.\n\nRobbien hakeminen oli loppunut.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nROBBIEN MATKAN LOPPU.\n\n\nKaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson\noli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät\nmahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi\nonnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi\naavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.\n\nSotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja\nRobbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi\nkatsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa\nEnglish-kadulle.\n\nKuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli\nkivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen\nlujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään\nsieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa,\nminne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään.\nTuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta\noli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus\nse tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu\npuhtaiksi.\n\nEdestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen\nluostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen\npoikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja\nläntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville\nkukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja\nsitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille\nhän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja\nvälittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta\nhäntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka\npistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät\nnojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen\nedessään.\n\nAamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin.\nHeidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen\nrikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi\nkaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän\nnäki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan\nsitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. \"Tämä on hyvin\nvastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani.\"\n\nRobbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi.\nTarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan\naukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän\nsyrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä\nkiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia\nsitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt\nolivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta,\njoka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä.\nMuudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta\nja puhdistaen ikkunoita.\n\n\"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi\", huomautti toverilleen muudan\nnuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei\nkuullut.\n\n\"Mikä paikka tämä on?\" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille\nja kohdistaen sanansa ukolle.\n\n\"Tuomarin asunto\", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja\nnäyttäen hämmästyvän kysymyksestä.\n\n\"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?\"\n\n\"Ensi viikolla ne alkavat.\"\n\nVanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei\nhalunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.\n\nKaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi.\nPahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta\nkuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin\nvieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin\nsulatusuuni?\n\nRobbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä\nkierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin\nyhdessä.\n\nBother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun\nRobbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun\ntapahtumista.\n\n\"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan\nvarmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui\", sanoi toinen\nmiehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.\n\n\"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?\" kysyi toinen.\n\n\"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui\",\nvastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. \"En ollut vielä\nhiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin\nkahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan.\"\n\n\"Hyväinen aika, hyväinen aika?\" vastasi toinen kauppias, jonka\nveri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita\nyksityiskohtia kerrottavan.\n\nRobbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain\npari tuntia liian myöhään -- vain pari mitätöntä tuntia.\n\nHän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka\nhän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän\noli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen\nsitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.\n\nNo niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie\nCarlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli\ntullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli\naurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka\njulmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!\n\nRobbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri\nonnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen\nlamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa\ntarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut\ntuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen\nnähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi\nlammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella\nristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot\nlammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat\nmatkalla.\n\nSitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi\nhän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen\nympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi\ntaluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle\n\"Hyvää iltaa!\" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta\nkun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin\näkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla\nystävällisesti kädellään.\n\nSitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot\njyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli\njoskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin\nhän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.\n\n\"Pelkään laitani olevan huonosti\", ajatteli hän koettaen miettiä\nasemaansa.\n\nHetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin\nhevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen\nhän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi\nlukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei\nkuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa.\nHän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.\n\nPuseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa\nCarlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään\nräpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan\nja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan.\nReuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä,\njotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat\ntuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä\ntuulella.\n\nKun hän -- kuten hän itse olisi sanonut -- \"äkkäsi Robbien\" makaamassa\ntien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.\n\n\"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?\"\nhuudahti hän koettaen käsittää tilanteen. \"Robbie Andersonhan tämä on!\"\n\nSitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun\nhän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet\ntajuihinsa.\n\n\"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään\npäinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie,\nnousehan nyt!\"\n\nMutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei\nleikillisiä eikä uhkaavia.\n\n\"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla\nkaikissa tapauksissa.\"\n\nKoska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben\näärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman\nohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun\nhän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin\nhänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi\npaikoilleen ja jatkoi matkaansa.\n\n\"Vanha Martha Anderson-raukka!\" mumisi Reuben itsekseen. \"On onni,\nettä hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen\nsydämensä... niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin.\"\n\nHe eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien\nsiveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua\nmaistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli\nsurkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa\nmuutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi\nlasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän\nkädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari\nmatkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.\n\n\"Tuletteko Carlislesta?\" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan\nReubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta\nkuulosti vieraalta näille seuduille.\n\nReuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla\ntoisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää\nansiotaan.\n\n\"Kuuluuko sinne mitään uutta?\" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä\npieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.\n\n\"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa\", vastasi Reuben.\n\n\"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?\"\n\n\"Linnastako? En -- tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen\nviranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää.\"\n\n\"Kuulitteko hänen nimensä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle.\nOlemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi.\"\n\nAjaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa\npolviensa ympärille.\n\n\"Mikä teillä on rattaillanne?\" sanoi hän Reubenille.\n\n\"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu\nsellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen\ntässä maailmassa, nimittäin hän itse.\"\n\n\"Ollut juopottelemassa, vai mitä?\"\n\n\"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa\nikävyyksiin\", huusi toinen kärsimätön matkustaja.\n\nNoin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia\nmennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa\nkolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.\n\n\"Miten ilkeä ilma nyt onkaan\", sanoi Robbie.\n\n\"Niin on, märkä ja liukas\", vastasi Reuben mielistelevästi; \"sekä\nsisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella.\"\n\n\"Se oli sillan pohjoispuolella\", kuiskasi Robbie.\n\n\"Mitä -- Carlisleko?\" kysyi Reuben hyvin iloisesti.\n\n\"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En\nvoi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma --!\"\n\n\"Vai niin, poika hourii\", sanoi Reuben itsekseen.\n\n\"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin\", kuiskasi\nRobbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: \"Se on pillastunut, se\non pillastunut!\"\n\n\"Hän hourii aivan varmasti.\"\n\nReuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa,\nvaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen\nitsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden\nleikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän\nlaskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka\nvain sattui muistamaan.\n\nMutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie\nvain kuiskaili: \"Se oli sillasta pohjoiseen päin\", tahi sanoi nauraa\nhihittäen: \"Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen\npölkkypään.\"\n\nPieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun\naikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla\npäänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika\ntodellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.\n\nSitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo\npimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten\nlaaksoon lähestyessään Wythburniä.\n\n\"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut\",\najatteli Reuben. \"Poikkean Shoulthwaiteen kysymään.\"\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nROTHAN TUNNUSTUS.\n\n\n    \"Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu\n    aivoissa hulluudella.\"\n\n                              Coleridge.\n\nKun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää\npenikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään,\npaitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty.\nOli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista.\nKaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen\nhenkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien\nrisujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.\n\nTuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme\nsilmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti\nlukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa\nsiirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui\nnahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla,\nhiljaa tytön syliin.\n\nSamalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä\nRotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.\n\nSiellä oli Matthew Branthwaite.\n\n\"Mitä kuuluu, tyttöseni?\" sanoi hän avatessaan oven; \"kaikki on kai\nennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen\", lisäsi hän\nkopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa\nkysyi hän:\n\n\"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?\"\n\n\"Ei vielä\", vastasi Rotha.\n\n\"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen\ntänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat\nvaatteensa ja koristuksensa.\"\n\n\"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne\", sanoi Rotha nostaen\nMatthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä\nvastapäätä.\n\n\"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän\nlevittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien\ntulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi\nnähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo\npieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen.\"\n\n\"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew.\"\n\n\"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan\nhyviä uutisia?\"\n\n\"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?\" kysyi Rotha kiihkeästi,\nmutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.\n\n\"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet.\"\n\n\"Poistuneetko?\"\n\n\"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat\nmenneet matkoihinsa.\"\n\nMatthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin\nriemulla.\n\n\"Mitä siitä sanot, tyttöseni?\" lisäsi hän tuprutellen sauhuja\npiipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen\nkatseensa Rothaan hän sanoi: \"Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on\nhullusti?\"\n\n\"Menneet tiehensä, sanoitte te\", sanoi Rotha. \"Pelkään näitä kaikkein\npahimmiksi uutisiksi, Matthew.\"\n\nMutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen\nkuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä\nReuben Thwaite takanaan.\n\n\"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!\" huusi Liisa\nhuohottaen.\n\n\"Tuokaa hänet tänne\", sanoi Matthew. \"Onko hänestä tullut ujo viime\naikoina?\"\n\n\"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew\", sanoi Reuben. \"Poika\non aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet\nrattailleni maantieltä.\"\n\n\"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!\" huusi Liisa. \"Tulkaa\npian!\"\n\nHetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.\n\n\"Hän on sairas ja aivan tajuton\", sanoi hän. \"Mistä löysitte hänet?\"\n\n\"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin\", vastasi Reuben.\n\nRotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen\nluokseen, olisi estänyt sitä.\n\n\"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni\", sanoi vanhus. \"Olet itse\nsairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan\nääreen.\"\n\n\"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään\",\nsanoi Reuben.\n\n\"Tietysti on hänen laitansa hullusti\", vastasi Matthew\ntarkoituksellisen korostavasti. \"Hän ei ole milloinkaan osannut\njuopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson.\"\n\n\"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan\", jatkoi Reuben. \"Uudestaan\nja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä\naskelta sillasta pohjoiseen päin.\"\n\n\"Meidän pitää viedä hänet kotiin\", sanoi Liisa tullen nopeasti\nkeittiöstä huopapeite käsivarrellaan. \"Peittäkää hänet tällä. Rotha ei\ntarvitse sitä nyt.\"\n\nTuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin\nympärille.\n\n\"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko\", sanoi Matthew.\n\"Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen\", lisäsi hän,\nkun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.\n\n\"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa\",\nsanoi tyttö.\n\n\"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle\", sanoi\nLiisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. \"Tule sinäkin, isä, tänne\npian.\"\n\n\"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa\nkuin pulassa\", sanoi Matthew päästyään rattaille. \"Pidä häntäsi\nvedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä.\"\n\nSanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen\nmukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.\n\n\"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?\"\nkysyi hän.\n\n\"Kuulin ja tapasin\", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan\nhuomattu pimeässä.\n\n\"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään --? Näittekö Ralphia\ntahi isääni?\"\n\n\"En kumpaakaan.\"\n\n\"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?\"\n\n\"En... mutta odotahan... hyväinen aika sentään, nyt kun oikein\najattelen asiaa... se ei ennen juolahtanut mieleenikään... kuulin\njonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn\nsitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli... ei, ei...\nrupean varmaan itsekin nyt hourimaan.\"\n\n\"Ralph; mies oli Ralph!\" sanoi Rotha vapisten. \"Kiiruhtakaa nyt: Hyvää\nyötä.\"\n\n\"Ralphko Carlislessa?\" sanoi Matthew. \"No, no, tuulta seuraa myrsky.\nSenvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin\npalannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme\nkoettaa, mihin vanha konisi kykenee.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nRotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi\ntakaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden\nkolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut\nhänestä kuolleelta ja tyhjältä.\n\nKun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet\nsairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten.\nSairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön\nsurullisiin kasvoihin.\n\nKiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut.\nMitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään\nhänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen\nherättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut.\nMitä hän sanoisikaan?\n\nNyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien\npäivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun\nhetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä\nsen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat\npantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä\nhän nyt sanoisikaan?\n\nLähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista\nmietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo\nkeittiössä Rothan luona.\n\n\"Rotha, Rotha\", huusi hän kiihkoissaan, \"minulla on sinulle hyviä\nuutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan.\"\n\n\"Millaisia uutisia?\" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.\n\n\"Suuria uutisia\", toisti Willy.\n\nKohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen\nkasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.\n\n\"Verikoirat ovat menneet tiehensä\", sanoi hän heittäen yltään viitan\nja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen\niloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa\nvaljaista.\n\nMitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys\nmuutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa\nhänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen\nluokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken,\nniin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan\nhäntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä\ntaakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.\n\nMinuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen\nhänen luonaan.\n\n\"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen\nheille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa.\"\n\nHänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet\nniin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan\nkäveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus\nhyväilemään äitinsä tukkaa.\n\nOli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle\nillallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti\nvastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa\nmielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin,\neikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.\n\n\"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme\", sanoi hän. \"Sitä\nei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen\nyli, jota hän juuri sytytteli.\n\nVastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti\nhuomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.\n\n\"Etkö ole oikein terve, Rotha?\" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä\noli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä\nhänen suruunsa.\n\n\"Minua ei vaivaa mikään\", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin\nhieman pakotetun iloisesti.\n\n\"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!\"\nNe ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä.\n\"Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät\nitkevän.\"\n\n\"Luuletko niin?\" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä\ntaivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.\n\n\"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että\nolet vähän sairas.\"\n\nWilly olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi\nhiljaisuuden sanomalla:\n\n\"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?\"\n\nSanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.\n\n\"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?\" kysyi Willy kummastellen toistaen\nhiljaa tytön sanat.\n\n\"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä.\"\n\n\"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?\"\n\n\"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin\", sanoi tyttö taistellen\nmielenliikutustaan vastaan, \"vain senvuoksi -- mitä, jos he ovat\nmenneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?\"\n\n\"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?\"\n\n\"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta,\nvaan -- vaan -- murhasta? Oi, Willy\", huudahti tyttö toivottomuudessaan\nluopuen kaikesta teeskentelystä, \"se on totta, siinä ei ole ollenkaan\nvalhetta.\"\n\nWilly istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa\ntuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut\nmitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.\n\n\"Eikä siinä ole vielä kaikki\", jatkoi Rotha kyynelten virratessa\nhänen poskilleen. \"Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on\ntehnyt -- siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle -- tälle\nkuolemanpolulle?\" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.\n\nWillyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen,\nmutta sanoja ei kuulunut.\n\n\"Mitäkö sanoisin?\" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti\nnoustessaan jäykästi istuimeltaan. \"Sanoisin --\" Hän keskeytti purren\nhampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan.\nAavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin\nhänen mieleensä. \"Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!\"\nhuudahti hän.\n\n\"Willy, rakas Willy\", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen\nympärilleen. \"Henkilö --\"\n\nNyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää\nitseään.\n\n\"Tuo henkilö olin minä!\"\n\n\"Sinäkö?\" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. \"Entä\nmurha?\" kysyi hän käheästi. \"Kenen murha?\"\n\n\"James Wilsonin.\"\n\n\"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!\"\n\n\"Vielä sananen.\" Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä\nsyrjään ja kiiruhti pihalle.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nMIKÄ SYYTÖS?\n\n\nCarlislen vanhan yksinkertaisen raatihuoneen kellarikerroksessa oli\nkauppa, jonka omisti muudan käytettyjen kirjojen myyjä. Kaupan lattia\noli kivestä ja sitä valaisi iltaisin pari lamppua, jotka riippuivat\nkattoparruista. Rivi kirjahyllyjä erotti huoneen toisessa päässä kaupan\njulkisemmasta osasta pienen komeron, jossa oli uuni ja huonekaluina\npöytä, pari kolme tuolia ja täytetty lavitsa.\n\nNoin viikon kuluttua edellä kerrotuista tapauksista istui takan ääressä\nsiinä huoneessa muudan ilkeännäköinen mies, jonka useammasti kuin\nkerran olemme jo nähneet toisissa tilaisuuksissa.\n\n\"Eikö hän ole tullut vielä alas, Pengelly?\" kysyi tämä mies\nkirjakauppiaalta, horjuvalta raukalta, joka oli pukeutunut pitkään\ntakkiin ja samettikalottiin.\n\n\"Ei vielä.\"\n\n\"Eikö hän sitten milloinkaan tule? Tämä on sellaista hullun asioilla\nliikkumista, sen uskallan vaikka vannoa.\"\n\nSitten kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt lisäsi hän:\n\n\"Tämä teidän kauppanne on kirotun kylmä.\"\n\n\"Lämpimämpi Doomsdaleä kuitenkin, vai mitä?\" vastasi kirjakauppias\nirvistäen pyyhkiessään tomua laudakoilta.\n\nToinen nauroi. Hän otti kepin uunin nurkasta ja kohenteli tulta niin,\nettä se leimahti kirkkaaseen liekkiin. Se olikin melko mukavaa työtä\najan kuluksi ja synnytti aika miellyttäviä ajatuksia.\n\n\"Nyt kuulen askelia portailta.\"\n\nMuudan mies tuli kauppaan.\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä\", sanoi tulija. \"Herra Wilfreylle puhuminen\non paljasta voimien tuhlaamista.\"\n\nHänen äänensä kuulosti vihaiselta.\n\n\"Kerroitko hänelle, mitä olen kuullut tuomari Hidestä ja hänen\nmenettelytavoistaan Newcastlessa?\"\n\n\"Kyllä ja minä sanoin hänelle, ettei hän milloinkaan saa ajetuksi\njuttua läpi Hiden toimiessa tuomarina.\"\n\n\"Ja mitä poikanen siihen sanoi?\"\n\n\"Joutavia\", sanoi hän. \"Millet on valamiesten joukossa ja hän pitää\nkyllä huolta siitä, että kavaltaja tuomitaan lain määräysten mukaan.\"\n\n\"Hän ei siis halua käyttää ollenkaan hyväkseen toista syytöstä?\"\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä, sanoo hän; mies tuomitaan varmasti\nkavalluksesta, sanoo hän. On vain tyhjää puuhaa, että koetatte pakottaa\nminua syyttämään häntä murhastakin.\"\n\n\"Pakottaa häntä! Tuo ei ollut minkään huonosti sanottu -- pakottaa\nhäntä -- vai mitä?\"\n\nPuhuja kiinnitti jälleen huomionsa tuleen.\n\n\"Hän joutuu tappiolle\", lisäsi hän; \"hän joutuu tappiolle, herra\nWilfrey. Hiden toimiessa tuomarina ei tuomio kavalluksesta voi tulla\nkysymykseenkään. Ja silloin pääsyyte menee päin seiniä ja Ray pääsee\nehein nahoin asiasta.\"\n\n\"Kummastelen vieläkin suuresti, että Ray antautui vapaaehtoisesti\noikeuden käsiin.\"\n\n\"Kaikkea muuta, mies. Etkö milloinkaan opi ymmärtämään temppuja? Hän\nteki sen vastatakseen kavalluksesta ja voidakseen pyytää armoa, saada\nsakkoja tahi istua vuoden Doomsdalessä päästäkseen joutumasta hirteen.\nHän on viekas konna. Hän tekee kyllä kaikkensa pelastaakseen henkensä.\"\n\n\"Olet väärässä; minun on pakko sanoa, että olet erehtynyt siihen\nnähden. Tunnen miehen ja kuten olen sanonut sinulle, maailmassa ei\nole mitään sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Voisitko uskoa\nsitäkään, että näin hänen eräänä päivänä --\"\n\n\"Tuki suusi! Näkisit kyllä hänen vapisevan jonakin päivänä, ellei\ntuomarinne pelkäisi omaa varjoaan. Näkisit hänet vain Haribeella; niin,\nehkä säätkin nähdä hänet jonakin päivänä siellä tuomarin tahdosta tahi\ntahtomatta.\"\n\nTämä sanottiin sellaisella katkeruudella, mikä ilmaisi syvää ja\nkuolettavaa vihaa.\n\nLiikahdellen levottomasti toverinsa tiukan katseen edessä toinen sanoi:\n\n\"Miksi tuijotat minuun noin? Minulla ei ole minkäänlaista aihetta\nrakastaa häntä, vai mitä?\"\n\n\"Ei minullakaan\", vastasi edellinen puhuja ilkeiden tunteiden\nvääristäessä hänen kasvojaan. \"Saat sylkeä hänen haudalleen vielä,\nherra Scroope, luota vain siihen, ja tanssia hänen hautakummullaan,\nkunnes sielusi riemuitsee; niin, sen sinä tulet tekemään tuomarista\nhuolimatta.\"\n\nJuuri silloin kantautui heidän korviinsa torven törähdys. Keskustelu\nkatkesi ja molemmat miehet sekä kirjakauppias menivät ovelle. Torille\noli kokoutunut paljon kaupunkilaisia. Hetkisen kuluttua lähestyivät\nScotch-katua nopeata vauhtia hyvin kirjaviksi koristellut vaunut\nlivreepukuisine eturatsastajineen ja torvenpuhaltajineen, joka ratsasti\nmuiden edellä.\n\n\"Tuomarit ovat matkalla Kings Arms Laneen\", huomautti kirjakauppias.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nPEINE FORTE ET DURE.\n\n\nIstuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna.\nKaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä\nihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se\noli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut\nolivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista\npuista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä\npöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella\nvihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla,\noli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän\ntakana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa\nkorkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita\nja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen.\nMuudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan\nsitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat\ntoisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä\npaikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari\nkolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli\nsuljettu monella munalukolla.\n\nPäivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti\nnyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen\nkylmänä ja kosteana.\n\nValmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset,\njotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla\nkärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista,\nkuten murhista, tappelusta ja varkauksista.\n\nKaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.\n\nRalph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä\naidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi\nympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä\nnöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat\nkatseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein\noven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin\nvarjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan\nnäyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama\nkömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta\nnäkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja\nkun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph\näkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen\nmaahan.\n\nNotaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan\nja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän\nmuodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli\nlihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi\nhänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin\nmääräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen\nmies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi\nmainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa\npitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen\nsilmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi tuomari aloittaen toimensa, \"te muodostatte tämän\nkreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota\nsyytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla\nkahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia,\njotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset\npuhkeavat toimintaan.\"\n\nTuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun\ntoinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle\nkasvojensa edestä.\n\n\"Suokaa anteeksi, veli Millet\", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin.\n\"Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko\nteillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?\"\n\n\"Ei mitään, veli Hide\", vastasi tuomari melko äreästi. \"Vanginvartija,\nirroittakaa vangin käsiraudat.\"\n\nOikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole\ntarpeellisia välineitä mukanaan.\n\n\"Niiden ei ole väliä, herra tuomari\", sanoi Ralph.\n\n\"Mutta ne on irroitettava!\"\n\nKun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat\nkolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja\ntuomari Millet jatkamaan selostustaan.\n\nHän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti\nja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain,\njossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta\nminkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.\n\n\"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja\", sanoi hän, \"ja painostan niitä\nsenvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä\npeittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas\nhallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö\nanastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää,\nettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava\nseikka.\"\n\nKerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja\nkääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja\nsitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta\ntuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.\n\n\"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä\nyleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen\nkuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa\nvastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet,\njoiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat\nvaltiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla\najavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos\nmuistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää.\"\n\nKun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa.\nEhkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen\ntuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli\nkädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat\nnäkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan\npuolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko\nkärsimättömästi syytöskirjelmää.\n\nNotaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa\nsaada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle\nlatinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen\ntakaisin pöydälle pyytäen käännöstä.\n\n\"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki\", sanoi tuomari\nHide.\n\nSe luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden\nmukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana,\nkavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista\nvelvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja\neri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.\n\nIhmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista\nja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut\nhiiskahdustakaan.\n\n\"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta\nsinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö\nole?\"\n\nRalph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi\nsitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:\n\n\"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen.\"\n\nSalista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.\n\n\"Se ei hyödytä teitä ollenkaan\", sanoi tuomari, joka oli pitänyt\npuheen. \"Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää\nvastata, oletteko syyllinen vai ettekö.\"\n\n\"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?\"\n\nNotaari nousi jälleen.\n\n\"Oletteko syyllinen vai ettekö?\"\n\n\"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?\"\n\n\"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan\nalamaisilla\", vastasi tuomari Millet. \"Olette kuullut nyt syytöksen ja\nteidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö.\"\n\nTuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.\n\n\"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut\nkuninkaan valtaa\", sanoi Ralph tyynesti. \"On ilmoitettu sekin, milloin\ntuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä\nväitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin.\"\n\nYleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien\nalapuolelle.\n\n\"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla\nasiasta\", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan.\n\"Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne\npitää olla asiallinen -- syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema\ntuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten\nsyytökseen.\"\n\n\"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?\"\n\n\"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa.\"\n\n\"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan\nasianajajan avukseni\", sanoi Ralph. \"Voin maksaa hänen vaivansa.\"\n\n\"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies\", vastasi\ntuomari peittelemättömän ivallisesti.\n\nPaperi vaipui nyt leuan tasalle.\n\n\"Herra Ray\", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, \"asianlaita on nyt\nniin, että teidän pitää vastata.\"\n\n\"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä\nsilloin voisin vastata?\"\n\n\"Herra Ray\", toisti tuomari jälleen, \"olen pahoillani, että minun on\npakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta\non osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä\nväitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?\"\n\n\"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko\"? väitti toinen\ntuomari.\n\nPaperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet\nnauroivat hillitysti.\n\n\"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta\", sanoi yleinen\nsyyttäjä.\n\n\"Veli Millet\", sanoi tuomari Hide, \"kun syytetty oikeuden kuullen\nvetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava.\"\n\n\"Tietysti, tietysti\", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa.\nSitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:\n\n\"Mihin lakipykälään te vetoatte?\"\n\n\"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun\nparlamentilla oli korkein valta maassa\", vastasi Ralph.\n\n\"Vaietkaa, herra!\" huusi tuomari Millet. \"Parlamentissa oli silloin\nvain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän\njohtajansa määräyksiä. Herrat\", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen\nkääntyen valamiehistön puoleen, \"muistakaa, mitä olen sanonut.\"\n\n\"Parlamentti oli kansan valitsema\", vastasi Ralph tyynesti, \"ja\nulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama.\"\n\n\"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta.\"\n\n\"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen\nkeskuuteen.\"\n\nRalph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.\n\n\"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?\" huusi tuomari punaisena\nraivosta. \"Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä.\nOletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen\nruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan\nvaltaan?\"\n\n\"Minua ei ole syytetty muusta\", sanoi Ralph, \"kuin siitä, että olen\nlaskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua\non vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat\nsyyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat,\nmutta minkä he sitten kavalsivat.\"\n\nNyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut\npöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea\nraivosta.\n\n\"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?\" kysyi viimeksimainittu hyvin\nlevottomana. \"Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?\"\n\n\"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa\nviekas ja vaarallinen mies\", vastasi yleinen syyttäjä.\n\n\"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa\npelastaakseen kurjan henkensä.\"\n\n\"Veli Millet\", keskeytti toinen tuomari, \"olette syystä huomauttanut,\nettä tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi\nsen istunnoita unhottamatta sitä.\"\n\nKuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista\nsalista.\n\n\"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille\nrangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan\nkuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän\npitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön.\"\n\n\"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?\" kysyi Ralph.\n\nTuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:\n\n\"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista\nvaltaistuimelle.\"\n\n\"Entä minun rikokseni... eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa\nvaltaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin\nkansan lait?\"\n\nTuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.\n\n\"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa\nnäillä hyödyttömillä väitteillä?\"\n\n\"Pyydän asianajajaa\", sanoi Ralph.\n\n\"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa\", vastasi\ntuomari Hide. \"Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä\nvoida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan\nvaltiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne\nja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen\npäästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte\nitsenne syylliseksi.\"\n\n\"En tunnusta mitään\", sanoi Ralph.\n\n\"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta\nvaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?\"\n\nKun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.\n\nRalph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti\nympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa,\njotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona\nkimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa\ntuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä\nkuin sitä olisi ollut ilmassa.\n\n\"Syyllinen vai syytön?\"\n\nVastausta ei kuulunut.\n\n\"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?\" kysyi tuomari Hide.\n\nMutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan\nraapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti\nsanovan:\n\n\"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa,\ntullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut.\"\n\n\"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?\"\n\n\"Ei ollenkaan!\" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin\nympärilleen.\n\n\"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta,\njos hän vain haluaa.\" Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:\n\n\"Mutta miksi?\"\n\n\"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni,\nsamoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu\nkuuluvan minulle.\"\n\nTuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.\n\n\"Sellainen on laki\", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan\nkysymykseen. \"Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida\nkruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu.\nSellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin.\"\n\n\"Jumala varjelkoon muusta\", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.\n\n\"Ralph Ray\", jatkoi tuomari Hide, \"ymmärrättekö täydellisesti sen\nseuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä\nrangaistus.\"\n\nTuomari Millet tokaisi väliin:\n\n\"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine\nfortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa\nkoskeviin juttuihin nähden.\"\n\n\"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta.\"\n\nTuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi\njälleen kerskailevaan tapaansa.\n\n\"Mutta älkää silti pettäkö itseänne\", jatkoi Hide kääntyen syytetyn\npuoleen. \"Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan\nkieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että\nkieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne\nalistutte samalla hirveään kuolemaan -- kuolemaan tuomiotta, kuolemaan,\njoka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?\"\n\nYhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän\nhirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli\nhitaasti ja harkitusti:\n\n\"Minä tiedän sen!\"\n\nPaperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului\nhiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka\noli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle\nkallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli\njoutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti\nvapaasta tahdostaan.\n\nIhmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat\nmiehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän\nnopeammin nähdessään, että miehet -- vaatimattomat sivistymättömät\nmiehet, englantilaiset, veriheimolaiset -- voivat vielä menetellä\njalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.\n\nJa koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt\nkuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet\nhänen rauhallisiin kasvoihinsa.\n\nTuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.\n\n\"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte\nvapaaehtoisesti lain käsiin?\"\n\nRalph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.\n\nHiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi\nkorvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina,\nkuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten\nhiljenee kohistakseen jälleen.\n\nVahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun\nhuomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta\nsyystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä\nasestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa\nnähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli\njokainen tuuma lattiasta.\n\n\"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta --\nantakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran -- vain yhden\nainoan kerran!\"\n\nTuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan\nnaisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.\n\n\"Näen hänet nyt\", sanoi nainen. \"Minun mieheni ei hän ole. Ei\", lisäsi\nhän, \"mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen.\"\n\n\"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?\"\n\nTämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon\nhalki hänen rinnalleen.\n\n\"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?\" kysyi nainen.\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt\nkäsittelemme\", sanoi toinen tuomari ankarasti.\n\nHetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli\nhäntä, poistuneet salista toistensa seurassa.\n\nSitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.\n\n\"Armahduksen täytyy pitää paikkansa\", sanoi toinen; \"sillä muussa\ntapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin\nhuonosti.\"\n\n\"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta\",\nvastasi toinen.\n\nSalissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati\nhiljaisuutta.\n\n\"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi.\"\n\nSitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.\n\n\n\n\nXXXIX.\n\nOMANTUNNON ÄÄNI.\n\n\nHe veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa\nhän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite\nhyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti\nkädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan\nkuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi\nhän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi\nsellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.\n\n\"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!\" sanoi hän.\n\n\"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?\" kysyi Matthew\nBranthwaite rattailta.\n\n\"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!\" huusi Becca\nrukoilevasti.\n\n\"Ovatko asiat niin\", sanoi Matthew. \"Vanhoja hulluja sanotaankin\npahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii.\nHaluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?\"\n\n\"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!\" huusi Becca peräytyen sisälle.\nHänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.\n\n\"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle\nkoirallenne, jos se saisi syyhyn\", sanoi Matthew.\n\n\"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet\nsaarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut\ntartunnan, olen aivan varma siitä\".\n\nBecca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.\n\n\"Vai olette te varma siitä\", sanoi Matthew. \"Mutta nyt sanon teille,\nmistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte\nsellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo\nluopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka\nyhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis\nosoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään.\nLähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin\nkääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan\npartaalla.\"\n\n\"Älä sano niin, isä\", nyyhkytti Liisa.\n\n\"Ei, Matthew\", huusi Becca, \"asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on\npäinvastoin minun henkeni vaarassa.\"\n\n\"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan.\nMinkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se\ntarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää\nyötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille\nansionne mukaan.\"\n\nSitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen\nsairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut\neivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.\n\nVaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja\nennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien\nvuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla.\nPieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut,\ntahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.\n\n\"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen\", sanoi hän. Ja hän\noli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus.\nSeuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan.\nHän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista\nkysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän\nkoetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit.\nMutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään\npuhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja\navasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen\nneuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.\n\n\"Onko tauti vaarallistakin?\" kysyi pieni Liisa levottomana. Hän seisoi\npää pois kääntyneenä kulhosta, jota hänen äitinsä piti kädessään, hänen\nsormensa liikkuivat hermostuneesti ja rinta kohoili.\n\nViisas mies lausui vastaukseksi pari varovaista sanaa.\n\nOli näyttänyt aivan siltä kuin Robbie olisi ollut tajuillaan ennen\nsuoneniskua, mutta nyt alkoi hän jälleen houria. Hetkisen kuluttua oli\nhän jo aivan sekaisin.\n\nKuuluisa mies otti samalla kertaa hattunsa ja maksun vaivoistaan. Hänen\nvaiteliaisuutensa oli todellakin ollut kullan arvoista.\n\n\"Oletteko milloinkaan nähneet tyhmempää mörökölliä?\" sanoi Matthew\nlääkärin poistuttua. \"Hän ei alentunut edes vastaamaan toisten\nkysymyksiin.\"\n\nTämä lääkäri ei pistänyt enää milloinkaan nenäänsä vanhan Matthewin\ntaloon.\n\nRobbie lepäsi neljä päivää tajutonna ja rouva Branthwaite oli silloin\nja edelleenkin hänen ainoa lääkärinsä ja hoitajattarensa. Kolmantena\niltana hänen sairastumisestaan -- sunnuntaina -- uskoi Rotha Stagg oman\nsairaansa erään naapurivaimon hoitoon ja käveli Matthewin taloon.\n\nWilly Ray ei ollut palannut vielä Carlislesta. Hän oli tuskin vaihtanut\npuolta tusinaa sanaa Rothan kanssa tuon edellä kertomamme keskustelun\njälkeen. Rotha ei ollut tullut Shoulthwaiteen miellyttääkseen Willyä,\neikä hän aikonut poistuakaan sieltä sen vuoksi, että Willy oli\nsuuttunut.\n\nKun tyttö tuli kutojan taloon ja meni sairastupaan, istui Matthew\nitse takan ääressä piippuineen puhallellen savun uuninpiippuun.\nRouva Branthwaite hautoi sairaan päätä, josta tukka oli ajeltu\npois. Liisa koetti kuvitella itselleen, että hän työskentelee hyvin\nahkerasti neuloessaan uutta pukua itselleen, vaikka neula pysähtyikin\nparikymmentä kertaa minuutissa. Robbie oli aivan sekaisin.\n\n\"Robbie, Robbie, tiedätkö, kuka on tullut sinua katsomaan?\" kysyi Liisa\nkumartuen hänen puoleensa.\n\n\"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona\", mumisi Robbie.\n\n\"Hän hourii jälleen\", sanoi Matthew uuninloukosta.\n\n\"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa\ntapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti,\nsaatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti.\"\n\n\"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka\", kuiskasi\nMatthew. \"Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan\nMarthan kuolemasta asti.\"\n\n\"Älä itke, äiti, älä itke.\"\n\nLiisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen\npukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.\n\n\"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka\nvannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!\" huusi Robbie niin\nkovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.\n\n\"Tuotakin hän toistaa alituisesti\", kuiskasi Matthew Rothalle.\n\"Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?\"\n\nRobbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:\n\n\"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan.\nTappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani.\nSiitä saat olla aivan varma.\"\n\nRobbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen\nsilmissään.\n\n\"Kas niin, kas niin, Robbie\", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi\nhänen korvaansa. \"Rauhoituhan nyt toki, Robbie?\"\n\nKohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen\nnuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan\nmurtumaisillaan omantunnontuskiin.\n\n\"Jos hän vain saisi nukkua\", sanoi rouva Branthwaite; \"mutta hän ei\nvoi.\"\n\nLiisa nousi mennen pihalle.\n\nRobbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset\nkasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten\nhän kuiskasi käheästi:\n\n\"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta --\npohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen.\"\n\nHän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui\npoistumaan.\n\n\"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse\nepäilläkään\", sanoi Matthew, \"siitä ja väkijuomista. Muistan\nhänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha\nMartha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa.\nJa molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat.\"\n\nTärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt\nRobbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus\njo tapahtunut.\n\n\n\n\nXL.\n\nGARTH JA KVEEKARIT.\n\n\nKun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.\n\n\"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille\", sanoi hän\nkäheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet\nsilmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. \"Siellä he\novat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he\novat todellakin hyvin hullunkurisia.\"\n\nVeruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan\nhuomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa\nLiisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt\navoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle.\nHe erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli\nkokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa\nvastapäätä. Miehet olivat juuri noita \"uusia saarnaajia\", joista\nLiisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli\nväittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen\noli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä\nlaiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui\nkimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä\nhalleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili\nkiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä\npäivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous\noikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka\nkuoro kuulosti hyvin iloiselta.\n\nSitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia.\nMaailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja.\nIhmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia\nheitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He\nluottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia.\n\"Mutta Herra on lähellä!\" huusi saarnaaja, \"hän musertaa voimallaan\nvuoretkin tomuksi.\"\n\nNyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän\nkiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja\nmiehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa\nvastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia,\nkiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin\nheidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia,\njotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä\nleikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu\nedessään.\n\nYksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta,\nkaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.\n\nMelu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat\nolivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan\njuovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti,\nhuusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun\nsaarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti\nsopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki\nvalui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa\nyhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti\näänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko\nmies, että Kaikkivaltias on kuuro.\n\nIhmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin\nhänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.\n\nSaarnaaja mainitsi kerran jotakin niistä joukoista, jotka seuraavat\nheitä.\n\n\"Teillä on pullollinen viinaa jossakin\", huusi Garth, \"sen vuoksi ne\nseuraavat teitä.\"\n\nVoimatta enää sietää tätä hirmuista epäsointua tunkeutui muudan noista\nkolmesta kveekarista -- hän oli pieni vilkassilmäinen, hermostunut\nmies -- joukon läpi sinne, missä Garth seisoi sen laidassa. Garth\nnojasi selkänsä ravintolan seinään ja nauroi hysteerisesti kveekarin\nvaroitukselle: \"Voi sinua ja sinun laisiasi, kun Jumalan rakkaus\nkääntyy pois teistä!\"\n\nGarth vastasi tähän niin ivallisesti ja Jumalaa pilkkaavasti, ettei\nhänen hirveitä sanojaan voida toistaa. Mutta hän uudisti ne huutaen ja\nkiljuen.\n\nKauhuissaan vaipui kveekari polvilleen sepän eteen ja mumisi melkein\nkuiskaten seuraavan rukouksen:\n\n\"Jumala suokoon, että ne seitsemän perkelettä, niin, seitsemän kertaa\nseitsemän perkelettä voitaisiin karkoittaa hänestä!\"\n\nSilloin Garthkin vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Tunsin samanlaisen miehen kuin sinäkin olet, viisi vuotta sitten\",\nsanoi kveekari. \"Ja kuinka luulet hänen kuolleen?\"\n\n\"Missä?\" kysyi Garth nikotellen.\n\n\"Mutta hän pelastui vihdoin. Valo, jolla Kristus valaisee kaikkia\nihmisiä, pelasti hänetkin.\"\n\n\"Missä?\" toisti Garth kiroten kamalasti.\n\n\"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja --\"\n\n\"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!\"\n\nIhmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat\nkorvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia.\nGarth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää\nollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui\npitkin askelin muudatta takatietä.\n\nRothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin\nviidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin\npää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin\njuovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän\nei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän\nei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon\nmieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän\nvain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt -- ei hänen\nvuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi -- mutta nyt, juuri nyt, kun\njumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.\n\nRotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä\neteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.\n\nKun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli\njo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle\nkeittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan\nkolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi\npalaset tuleen.\n\n\"Mikä sinua nyt vaivaa?\" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja\nhaukotellen.\n\n\"Voisin kysyä pikemminkin, mikä sinulle on tullut\", murahti Joe.\n\n\"Mitä nyt?\"\n\n\"Myytkö omaa lihaa ja vertasi?\" kysyi Joe.\n\n\"Myynkö mitä? Mitä tyhmyyksiä sinä nyt taasen jaarittelet, tuuliviiri?\nJoskus voitaisiin sinua luulla niin kylmäksi, ettei voikaan sula\nsuussasi, mutta sitten taasen --\"\n\n\"En ole sentään niin tyhmä kuin minä minua kohdellaan, äiti\", keskeytti\nseppä.\n\n\"Olenhan sanonut sinulle ennenkin, että kuulut viisaiden aasien\njoukkoon. Mitä tarkoitit tuolla myynnilläsi?\"\n\n\"Mielestäni sinun pitäisi tietää se, kun vieraat ihmiset voivat sanoa\nsen minulle jo kadulla.\"\n\nSeppä vaipui synkkään äänettömyyteen katsoa tuijottaen vain tuleen.\n\n\"Ahaa, olet kai kuullut tuon miehen joutuneen Doomsdaleen, vai mitä?\"\n\nJoe murahti jotakin käsittämätöntä.\n\n\"Aion lähteä kuulemaan kuulustelua\", jatkoi rouva Garth tyytyväisenä\nkehräten.\n\n\"Ehkä et haluaisi nähdä minua hänen sijassaan, äiti? Ah ei, et\nsuinkaan.\"\n\n\"Sinä iankaikkinen lörpöttelevä tyhmeliini!\" huusi rouva Garth nousten\nja koventaen äänensä uhkaavaksi. \"Missä olet ollut?\"\n\nJoe murahti jälleen jotakin kumartuen syvempään tulta kohti ja äidin\njäntevä vartalo nojautui uhkaavasti hänen ylitseen.\n\n\n\n\nXLI.\n\nHEVOSEN HIRNUNTA.\n\n\nSumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli\nnopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie,\npaimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen,\njuoksi nyt hänen rinnallaan.\n\nHän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään\nasiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä\ntullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli\nhänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa\nkotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme\noli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet?\nUskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli\nRotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon\nkestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin\ntavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.\n\nLevottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi\ntuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi,\njoka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin\nhänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.\n\nRotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen,\njoka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen.\nKoettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen.\nMelkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt\nvaarallisempi kuin päättäväinen.\n\nHän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen\naurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän\noli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö\nsitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli\ntehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia\nseurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa\nsydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä\nnopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.\n\nSen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.\n\nFornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen\njälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin\nköyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin\nkodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli\npihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat\npienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa\nhuonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta\nvalkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä\nvain tummanvihreä muratti.\n\nYksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon\ntuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman\nhalkoma petäjä kukkulan laella.\n\nKun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin\nhän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin.\nHän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.\n\nKuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven.\nAvaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota\neivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti\nportaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu.\nAvain oli poissa. Ovi oli auki.\n\nJa nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa\nhuoneista.\n\nRotha painoi kädellään sydäntään. \"Oliko mahdollista, että hänen isänsä\noli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?\"\n\nTyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan\npaukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth\nseisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.\n\nRotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva\nGarth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa\nkasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.\n\nSitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.\n\n\"Pysähtykää!\" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.\n\nMutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.\n\nRotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli\nWilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään,\noli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut\nsen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut\nhuolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen\nmunalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt\nsiitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?\n\nArkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti\nsen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne\noli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon\npapereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.\n\nIlta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan\nkynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun\nottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän\nkosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti\nraskaasti kiinni.\n\nTytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu\nkummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut\nja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui\nulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen\ntuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa.\nTällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta\nriippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt,\nmiksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?\n\nHoukuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja\nsitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon\npaikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi\navainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä\nkävellen Shoulthwaiteä kohti.\n\nHänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat\nkohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä\nsynkkään rakennukseen.\n\nAurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva\npäivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.\n\nKun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla\nse oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli\nvalkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden\nkumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä\nääniä oli kaikki hyvin rauhallista.\n\nMillaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli\naivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään\nja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että\ntämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot\nseuraukset sitten millaiset tahansa.\n\nKuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten\njoskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari\nnuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.\n\n\"Hyvää iltaa Rotha\", sanoi nuori laaksolainen.\n\n\"Hyvää iltaa, kultaseni\", sanoi hänen morsiamensa.\n\nRotha vastasi tervehdyksiin.\n\n\"Hän on hieno tyttö\", kuiskasi nuorukainen.\n\n\"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle\", vastasi hänen\ntoverinsa. \"Inhoan hitaita ihmisiä.\"\n\nTämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja\nilakoida.\n\nKuu oli hajoittanut pilvet nyt.\n\nYöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin\nsekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta\nLeijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä\n-- onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin\nkuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin\nhän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:\n\n    \"Tornissa siellä vain vartija astuu,\n    vartija siellä vain vaeltelee.\"\n\nRotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat,\nkaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.\n\nHän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä\nsen.\n\nHän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli\nvastannut: \"Enemmän kuin ketään toista maailmassa.\"\n\nOliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi\nhypistellä muudatta pensaiden oksaa.\n\nKun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut,\nettä Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän\nuutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin,\nRalphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan,\nmikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin\nollut totta, ehdottomasti totta?\n\nEi ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli\nollut Rothan alkuunpanema.\n\nHän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja\nsenjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet\nhänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?\n\nRotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen\nminänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois\nnaamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.\n\nHän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.\n\nHän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden\njuurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän\nvoi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he\nlöysivät ruumiin.\n\nSamalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa\nolivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä\ntaasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua\ntalosta.\n\nMutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen\nolivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä\ntapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.\n\nVieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha\nkiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua\nhaukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.\n\nSiellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.\n\nOliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi\nja tarttui marhamintaan.\n\nEi, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.\n\nSen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni,\nriippuivat maassa.\n\nMutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.\n\nNiin, Betsy oli tullut kotiin.\n\n\n\n\nXLII.\n\nTURMIOLLINEN TODISTAJA.\n\n\nPaljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella\nRalph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön\nihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla\nodottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli\nkolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen\nsisäänkäytävän yleisölle.\n\n\"Minä melkein kadun sitä\", sanoi muudan; \"olette pakottanut minut\nsiihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne.\"\n\n\"Tyhmyyksiä, ystäväni\", kuiskasi toinen, \"näittehän, kuinka se meni.\nTuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa\nsyytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa.\nToiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset.\"\n\n\"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä,\nherra Lawson\", sanoi kolmas.\n\n\"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa\nketään.\"\n\n\"En ole niinkään varma siitä\", vastasi ensimmäinen puhuja.\n\nOvi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen\nihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth.\nIlkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna\npakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui\nerääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän\ntarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus\nhänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin.\nMutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen\ntuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti\ntuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.\n\nVaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri,\noli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat\noli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen\ntuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat\nikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa\nolkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha\nraatihuone oli pakaten täynnä kansaa.\n\nSalin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat\nolivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi,\nWilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän\nistuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli\nnotaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka\nläheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen\nkintereillään.\n\nTuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli\npunakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia\nkasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.\n\nVaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän\noli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin\nesille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi\nsen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan.\nHänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa\nvalui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen\ntarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut\nkohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi\nRalphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat\nvenyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.\n\nMonien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia\nvankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.\n\nSyytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon\nStaggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat\nmurhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.\n\nVankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä:\n\"Ei syyllinen\", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti,\nkohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten\nepäselvästi: \"Syytön.\"\n\nTuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti\nyleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti\nkeskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien\n-- ainakin Ralphiin nähden.\n\nKun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan,\nvastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää\noli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä\npuhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut\ntiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?\n\nHänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota,\nja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja\naloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään\nmolempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän\nalhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty\nja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden\npöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa\nniihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän\nehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että\nmolemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.\n\nHän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti\ntoimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa\netsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja\nsaanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä\nei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli\npäivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon\nläheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista.\nSe oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin\ntavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta\nja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän\nmurhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen\naikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he\nolleet läsnä ruumiintarkastuksessa.\n\nToista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty.\nMutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi\nvielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen\nomantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa\ntapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan.\nKaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.\n\nYleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja\nmumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille\ntodistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.\n\n\"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden\nkäsiin?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin\naskeleeseen?\"\n\nYleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä\nRalphista sanoi hän:\n\n\"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti.\nHän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä,\njossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta\nhän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä\narmahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi\nsyyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden\nvankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta,\nmutta, hyvät herrat\", -- tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen\npituuteensa, -- \"mutta oikeus ei anna pettää itseään.\"\n\n\"Varjelkoon siitä Jumala!\" myönsi tuomari Millet liikahdellen\ntuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.\n\n\"En halunnut keskeyttää puhettanne\", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi\nkerran koko istunnon aikana, \"tahi muuten olisin viitannut, missä\nesityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä\nsen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä.\"\n\nEnsiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi\npukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti\nnimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi\nnaiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut\nhetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa\nolivat vanhempia.\n\nHän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli\ntakavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.\n\n\"Oliko miehenne nimi John Rushton?\" kysyi Ralph.\n\n\"Kyllä\", vastasi nainen hiljaa melkein kuulumattomasti.\n\n\"John Rushtonko, Aberleighistä?\"\n\n\"Sama juuri.\"\n\n\"Ettekö kuullut hänen milloinkaan kertovan eräästä vanhasta\ntoveristaan, Ralph Raystä?\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi todistaja peittäen kasvonsa käsiinsä ja\nnyyhkyttäen ääneen.\n\n\"Vanki tuhlaa oikeuden aikaa. Jatkakaamme.\"\n\nRalph ymmärsi heti tilanteen. Naisen todistus, olipa se sitten\nmillainen tahansa, pakotettaisiin esille.\n\n\"Oletteko nähnyt vangin ennen?\"\n\n\"Kyllä toisen.\"\n\n\"Ehkä molemmatkin?\"\n\n\"Niin, ehkä molemmatkin.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä\ntiedätte heistä.\"\n\nNainen koetti puhua, mutta keskeytti, koetti taasen, mutta keskeytti\njälleen.\n\nYleinen syyttäjä tuli hänen avukseen ja sanoi:\n\n\"Näitte heidät Wythburnissä. Milloin se tapahtui?\"\n\n\"Kuljin sen kautta lapsineni Martinmessun aikaan\", aloitti todistaja\nänkyttäen selostuksensa.\n\n\"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä silloin tapahtui.\"\n\n\"Olin kulkenut kylän läpi ja saapunut erään tuvan luo, joka sijaitsi\nparin tien risteyksessä. Aamu oli kylmä ja lapseni itkivät. Sitten\nrupesi satamaankin. Senvuoksi koputin tuvan oveen ja muudan vanha mies\navasi sen.\"\n\n\"Onko sama vanha mies nyt täällä oikeussalissa?\"\n\n\"Kyllä tuolla\", sanoi nainen viitaten Simiin, joka seisoi paikoillaan\nkatsellen maahan.\n\nKaikki vaikenivat hetkiseksi.\n\n\"Kas niin, hyvä nainen, kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle,\nmitä muuta tiedätte asiasta. Te menitte siis tupaan ja --\"\n\n\"Hän sanoi, että saan lämmittää lapsiani takan ääressä -- niiden pienet\njäsenet olivat aivan jääkylmät.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Hän näytti minusta puolihullulta, mutta hän oli hyvin ystävällinen\nminulle ja pienokaisilleni. Hän antoi heille hieman lämmintä maitoa\nja lupasi meidän olla siellä ilman kirkastumiseen asti. Mutta se ei\nkirkastunutkaan koko päivänä. Illalla hämärissä tuli vanhuksen tytär\nkotiin. Hän oli suloinen kaunis tyttö, Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nSalissa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan tukahdutettu huokaus\nsyytettyjen paikalta, missä Sim seisoi katsoen lattiaan. Ralph katseli\nkyynelten sumentamin silmin kattoparruihin.\n\n\"Hän hoiti pienokaisiani antaen heille kaura- ja ohraleipää. Nuo hyvät\nihmiset olivat köyhiä itsekin, näin sen kaikesta. Koska sade vain\nkiihtyi, laittoi tyttö meille vuoteen pieneen huoneeseen ja me nukuimme\nsiellä aamuun asti.\"\n\n\"Sanottiinko mitään siitä huoneesta, jossa nukuitte?\"\n\n\"He sanoivat sitä vuokralaisensa huoneeksi, mutta hän oli poissa ja\npalaisi kuulemma vasta seuraavana iltana.\"\n\n\"Jatkoitte siis matkaanne pohjoiseen seuraavana päivänä?\"\n\n\"Niin, Carlisleen päin. Minulle sanottiin, että jos mieheni vangitaan,\nviedään hänet Carlisleen. Senvuoksi halusin lähteä sinne. Mutta ehdin\ntuskin kävellä penikulmaakaan -- kannoin nuorinta lastani sylissäni\nja pieni poikani voi vain kävellä lyllertää hiljaa vieressäni --\nkun poikani sairastui eikä jaksanut enää kulkea. Ensin aioin palata\ntupaan, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni kantaa molempia lapsiani.\nSenvuoksi istuuduin pienokaisineni tien viereen.\"\n\nTodistaja keskeytti jälleen. Ralph kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän\nnojautui kaiteeseen edessään kuullakseen joka tavun. Kun nainen oli\ntointunut, sanoi hän tyynesti:\n\n\"Siinä läheisyydessä on muudan silta, jota pitkin päästään virran yli.\nKummalla puolen siltaa te silloin olitte?\"\n\n\"Carlislen puolella -- siis pohjoispuolella.\"\n\nYleinen syyttäjä esti nyt kaikki muut kysymykset. \"Olkaa hyvä ja\nkertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte, hyvä\nnainen.\"\n\n\"Olisimme varmasti paleltuneet siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta\nkatsoessani ympärilleni huomasin läheisellä niityllä ladon. Se oli\navoin edestä, mutta siinä näytti kuitenkin olevan kolme seinää ja sen\nlattialla oli vähän heiniä. Menin senvuoksi sinne eräästä portista\nkantaen lapsiani.\"\n\n\"Mitä tapahtui ollessanne siellä? Kiiruhtakaa nyt, nainen, että\nvihdoinkin pääsisimme asiaan.\"\n\n\"Olimme siellä koko päivän ja kun ilta tuli, hautasin lapseni heiniin\nja he itkivät itsensä uneen.\"\n\nNaisen silmät kyyneltyivät ja muidenkin silmät olivat kosteat.\n\n\"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?\" kysyi yleinen syyttäjä,\njonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut\nkiinnittää mitään huomiota. \"En voinut nukkua\", sanoi nainen käheästi,\nja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: \"Toivon, että hyvä Jumala\nolisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä\nelämässäni.\"\n\n\"Kas niin, hyvä nainen\", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, \"mitä sitten\ntapahtui?\"\n\n\"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat\nväsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan.\nSilloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin.\"\n\nTodistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat\nvarpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen\nsanojaan.\n\n\"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen.\"\n\nSimiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.\n\n\"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin,\njoka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti\nkonjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon\nläpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa\nminua kohti.\"\n\n\"Oliko silloin pimeä?\"\n\n\"Oli kyllä, mutta ei aivan pilkkopimeä. Näin tien toisellakin puolella\nkasvavan pensasaidan. Ratsastaja ja jalkamies kohtasivat toisensa\nlähellä sitä paikkaa, jossa seisoin.\"\n\n\"Kuinka lähellä? Ehkä parinkymmenen askeleen päässä teistä?\"\n\n\"Ei niinkään kaukana. Aioin juuri huutaa, kun kuulin jalkamiehen\nsanovan jotakin ratsastajalle, joka oli juuri sivuuttamaisillaan hänet.\"\n\n\"Näittekö molemmat miehet selvästi?\"\n\n\"En\", vastasi nainen tiukasti, \"en nähnyt heitä selvästi. Näin toisen\ntiellä. Hän oli pieni mies, joka nilkutti toista jalkaansa.\"\n\nSalissa oli niin hiljaista, että Ralph melkein kuuli naisen hengityksen.\n\n\"He riitelivät, nuo miehet. Kuulitteko heidän sanojaan?\" kysyi syyttäjä\nrikkoen hiljaisuuden.\n\n\"Se ei ole totta\", huudahti todistaja nopeasti. \"En kuullut mitään.\"\n\n\"Tämä nainen ei ole mikään lahjottu todistaja, hyvät herrat\", sanoi\nsyyttäjä tyynesti, hymyillen kylmästi. \"Entä sitten, nainen?\"\n\n\"Kookas mies hyppäsi alas hevosen selästä ja he alkoivat painiskella\nkeskenään. Pieni mies kirosi. Sitten kuului raskas kaatuminen ja kaikki\nmuuttui hiljaiseksi jälleen.\"\n\nSanottuaan tämän nojautui nainen kaiteeseen ja kätki kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Millaiselta suurempi mies näytti?\"\n\n\"Hänen kasvonsa olivat päättäväisen ja voimakkaan näköiset ja silmät\nolivat suuret. En nähnyt häntä selvästi.\"\n\n\"Näettekö hänet nyt?\"\n\n\"En uskalla vannoa, mutta luulen näkeväni.\"\n\n\"Onko vasemmalla seisova vanki sama mies, jonka näitte sinä yönä?\"\n\n\"Ääni on sama, kasvotkin muistuttavat hänen kasvojaan ja hänellä\non samanlainen pukukin yllään -- pitkä tumma takki, jonka vuori on\nvaaleata villakangasta.\"\n\n\"Tiedättekö vielä jotakin muutakin tähän asiaan?\"\n\n\"Tiesin, että rikos oli tehty minun nähteni. Tunsin kuolleen ruumiin\nlepäävän aivan vieressäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun kuulin\nkolmannen miehen tulevan ja puhuvan ratsastajalle.\"\n\n\"Tunsitteko hänen äänensä?\"\n\n\"Mies oli tuvan omistaja, joka oli antanut meille yösijan. Juoksin\ntakaisin latoon, sieppasin lapseni syliini kesken heidän untaan ja\npakenin ketojen yli, en oikein tiennyt, minne.\"\n\nTuomari Hide kysyi todistajalta, miksi hän ei ollut ilmoittanut tätä\nennen. Nyt oli jo kolme kuukautta kulunut tapahtumasta.\n\nNainen vastasi aikoneensa tehdä sen, mutta koska hänen mieleensä oli\njuolahtanut, että tuvan omistaja oli ehkä jollakin tavoin sekaantunut\nmurhaan, ei hän tehnyt sitä senvuoksi, että mies ja hänen tyttärensä\nolivat olleet niin ystävällisiä hänelle ja lapsille.\n\n\"Mikä sitten nyt on pakottanut teidät näihin paljastuksiin?\"\n\nTodistaja ilmoitti tunkeutuneensa oikeussaliin viikkoa aikaisemmin\nsiinä luulossa, että vanki voi ehkä olla hänen miehensä. Hän oli\nkuitenkin erehtynyt, mutta kun hän oli nähnyt miehen kasvot, oli hän\nmuistanut nähneensä miehen jossakin ennenkin. Muudan mies ihmisjoukosta\noli seurannut häntä ja tehnyt hänelle paljon kysymyksiä.\n\n\"Ketä hän tarkoittaa?\" kysyi tuomari kääntyen sheriffin puoleen.\n\nPuhuteltu viittasi erääseen läheisyydessä seisovaan henkilöön, joka\nsamalla nousi seisoalleen hymyillen tyytyväisesti ja viekkaasti kuin\ntämä hänen terävänäköisyytensä yleinen tunnustaminen olisi tuntunut\nhänestä suurelta kunnioitukselta. Hän oli pieni mies, jonka kasvot\nolivat hyvin ryppyiset ja jonka toisessa tuuheiden kulmakarvojen\nvarjostamassa silmässä oli hyvin pahansuova ilme. Olemme kohdanneet\nhänet ennenkin.\n\nTuomari katsoi vakavasti häneen hänen noustessaan seisoalleen. Sitten\nhän kirjoitti muistiin jotakin paperille, joka hänellä oli kädessään.\n\nMielenliikutus näytti väsyttäneen ja riuduttaneen todistajan kokonaan.\nHänen lausuntonsa aikana ei Sim ollut kertaakaan kohottanut katsettaan\nlattiasta. Mutta tarkkaavaisuus, jolla Ralph oli kuunnellut hänen\nkertomustaan, voitiin lukea jokaisesta hänen kasvojensa piirteestä.\nKun hänelle annettiin lupa esittää todistajalle kysymyksiä, kysyi hän\nvienolla ystävällisellä äänellä, tiesikö hän, mikä aika yöstä silloin\noli mahtanut olla, kun hän oli nähnyt sen, minkä hän nyt oli kuvaillut.\n\nNainen sanoi luulleensa kellon olleen silloin yhdeksän ja kymmenen\nvälillä -- ehkä jo kymmenenkin.\n\n\"Muistatteko varmasti, millä puolen siltaa silloin olitte, pohjois- vai\neteläpuolella?\"\n\n\"Muistan varmasti olleeni sillan pohjoispuolella.\"\n\nRalph kysyi, oliko oikeudella hallussaan ruumiintarkastuspöytäkirja.\nSitä ei ollut. Voisiko hän saada sen tarkastetuksi. Se ei hyödyttäisi\nmitään. Mutta miksi?\n\n\"Senvuoksi\", vastasi Ralph, \"että ruumiintarkastajalle vannottiin\nruumiin löytyneen sillan eteläpuolelta -- viidenkymmenen kyynärän\npäässä etelään siitä.\"\n\nHänen väitteeseensä suhtauduttiin halveksivasti ja ivallisesti nauraen.\nMutta kun Ralph voimakkaasti painosti sitä, kuultiin ihmisten joukosta\nmuminaa ja vihellyksiä.\n\n\"Me emme voi pyytääkään selviä ja epäämättömiä todistuksia\", sanoi\ntuomari Millet; \"mutta me haluamme niin tarkasti kuin suinkin saada\nselvän niistä seikoista, joiden avulla näin salaperäinen rikos voidaan\ntodistaa. Millainen todistaja hyvänsä voi erehtyä sellaisesta pienestä\nerikoiskohdasta.\"\n\nNuori nainen, Margaret Rushton, sai nyt poistua.\n\n\"Vielä sananen\", sanoi tuomari Hide. \"Sanoitte kuulleenne miehenne\npuhuvan vangitusta Raystä. Millaisessa äänilajissa se tapahtui?\"\n\n\"Millaisessako? Hän kuvaili Rayn Englannin jaloimmaksi mieheksi\", sanoi\nnainen kiihkeästi.\n\nSim kohotti päätään tarttuen kaiteeseen.\n\n\"Jumalan nimessä, se on totta, se on totta!\" huusi hän kiihkeästi\näänellä, joka kantautui salin kaukaisimpaan nurkkaan.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi syyttäjä, \"olette nyt kuulleet vastahakoisen\ntodistajan ilmaiseman totuuden, mutta ette tiedä vielä tämän hirveän\nteon kaikkia yksityiskohtia Seuraava todistaja ilmoittaa teille murhan\nvaikuttimet.\"\n\nMuudan kookas cumbrialainen tuli nyt todistamaan ja sanoi nimekseen\nThomas Scroope. Hän oli syyttäjän apulainen.\n\nRalph katsoi häneen. Mies oli sama, joka oli loukannut katulaulajatarta.\n\nHän sanoi muistavansa, että vastaaja Ray oli ollut kapteenina entisen\nparlamentin armeijassa. Ray oli aina ollut ylpeä ja ylimyksellinen. Hän\noli karkoittanut entisen kapteenin, jonka virkaa hän sen jälkeen oli\nhoitanut.\n\n\"Milloin se tapahtui?\"\n\n\"Noin seitsemän vuotta sitten\", vastasi todistaja ja lisäsi hiljempaa\nkuin nauraen itsekseen: \"hän on maksanut sen sittemmin kalliisti.\"\n\nRalph keskeytti:\n\n\"Kenen olen karkoittanut, kuten sanoitte? Kuka mies on pakottanut minut\nmaksamaan sen kalliisti, kuten luulette?\"\n\nMutta todistaja ei vastannut.\n\n\"Viis siitä!\" mumisi todistaja. Hänen leikillisyytensä oli haihtunut.\n\nValamiehistön takaa kuultiin heikkoa liikettä. \"Sanokaa oikeudelle sen\nmiehen nimi, jota tarkoitatte.\" Syyttäjä kielsi tuhlaamasta oikeuden\naikaa sellaisilla kysymyksillä.\n\nMutta tuomari Hide torjui kiellon aiheettomana.\n\nHerättäen suurta kummastusta mainitsi todistaja silloin cumberlandin\nsheriffin, Wilfrey Lawsonin, nimen.\n\nJa jatkaen lausuntoaan uhmaavaan tapaansa sanoi todistaja muistavansa\nkuolleen etsivän, James Wilsonin. Hän oli puhutellut Wilsonia päivää\nennen Wilsonin kuolemaa. He olivat tavanneet toisensa Carlislessa.\nWilson oli näyttänyt todistajalle vangitsemismääräystä, minkä hän oli\nsaanut voidakseen vangita Ralph Rayn, ja kertonut Ralph Rayn uhanneen\nhäntä usein entisinä aikoina ja aikovan kenties ottaa hänet hengiltä.\nWilson oli sanonut aikovansa ehtiä ennen, sillä vangitsemismääräys oli\nhyvä suojeluskeino. Hän oli sanonut senkin, että Rayt ovat huonossa\nhuudossa; isä oli kova, kiittämätön raakalainen, joka oli palkinnut\nhuonosti hänen kuusivuotisen työnsä. Äiti oli parhain heistä, mutta hän\nolikin vain yksinkertainen tyhmä raukka. Pahin koko perheestä oli tämä\nRalph, joka parlamentin hallituksen aikana oli useammasti kuin kerran\nuhannut luovuttaa hänet, Wilsonin, sheriffille -- tuolle toiselle niin\nsanotulla sheriffille eikä nykyiselle kunnon miehelle.\n\nRalph teki todistajalle kolme kysymystä.\n\n\"Olemmeko milloinkaan tavanneet toisiamme ennen?\"\n\n\"Kyllä, mutta luultavasti emme tapaa enää milloinkaan\", vastasi mies\novelan näköisenä.\n\n\"Palvelitteko minua parlamentin armeijassa?\"\n\n\"Ei sinnepäinkään?\" karjaisi todistaja.\n\n\"Eivätkö kuninkaan soturit ottaneet teitä vangiksi ja polttaneet\nmerkkiä käsivarteenne kuumalla raudalla senvuoksi että, vaikka\nolittekin heidän vakoojansa, teitä epäiltiin petoksesta?\"\n\n\"Se on valhe. Minua ei ole milloinkaan merkitty.\"\n\n\"Vetäiskää takkinne ja paitanne oikea hiha ylös.\"\n\nTodistaja kieltäytyi.\n\nTuomari Hide käski silloin muudatta oikeudenpalvelijaa tekemään sen.\n\nTodistaja vastusteli, mutta hihat vedettiin kuitenkin ylös kyynärpäähän\nasti. Käsivarressa oli kolme selvää polttomerkkiä.\n\nMies sai mennä matkoihinsa joukon viheltäessä.\n\nSeuraava todistaja oli poliisi Jonathan Briscoe. Hän kertoi, että hänet\noli lähetetty hakemaan Wilsonia varhain sen päivän jälkeisenä aamuna,\njolloin Wilson oli poistunut Carlislesta. Hänelle oli uskottu vangin\nkuljettaminen. Hän oli tullut Wytburniin juuri ajoissa voidakseen\nolla läsnä ruumiintarkastuksessa. Vanki Stagg oli silloin tuotu\nkuulusteltavaksi ja vapautettu.\n\nRalph kysyi, onko laillista syyttää miestä toista kertaa samasta\nrikoksesta.\n\nTuomari Millet sanoi, ettei ruumiintarkastajan vapauttava päätös riitä,\nvaikka tarkastaja olisi tuomiokunnan tuomari.\n\nTodistaja muisti, kuinka syytetty Ray oli tilaisuudessa puolustanut\ntoveriaan. Hän oli väittänyt olevan mieletöntä otaksuakaan, että\nStaggin lainen heikko mies olisi voinut tappaa Wilsonin yhdellä\nlyönnillä. Sen voi tehdä vain paljon voimakkaampi mies.\n\n\"Epäilittekö silloin lainkaan, kuka tuo voimakkaampi mies olisi voinut\nolla?\"\n\n\"En ollenkaan. En ainakaan minä. Tiesin kyllä, että mies, jonka\netuihin kuului saada vangitsemismääräys haltuunsa, todennäköisesti\nolikin henkilö, joka oli ottanut sen, sillä sitä ei löydetty kuolleen\ntaskuista. Raytä vastaan ei silloin ilmennyt pienintäkään todistusta,\nsillä muussa tapauksessa olisin vanginnut hänet heti.\"\n\n\"Koetitte vangita hänet jälkeenpäin, mutta epäonnistuitte?\"\n\n\"Aivan niin. Miehellä on härän voimat.\"\n\nSeuraavat kaksi todistajaa olivat wythburniläisiä. Toinen oli muudan\ntyömies, joka jälleen kertoi tavanneensa Simin murhayönä tiellä ja\nkohdanneensa Wilsonin penikulman päässä kauempana pohjoiseen päin, ja\ntoinen Simin tuvan omistaja, joka vain toisti entisen todistuksensa.\n\nSalissa syntyi melkoinen hälinä, kun syyttäjä huusi esille viimeisen\ntodistajansa. Muudan nainen katselijoiden joukossa mumisi jotakin, jota\neivät kuulleet muut kuin läheisyydessä seisovat Nainen oli rouva Garth.\nWilly Ray seisoi hänen läheisyydessään, mutta ei saanut selvää hänen\nsanoistaan.\n\nTodistaja astui esille. Ralph ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan\nnähdessään henkilön, joka nyt oli tullut esille todistaakseen häntä\nvastaan. Todistaja oli sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu hänen\nvarjokseen ja joka erään edellisen todistajan kanssa oli ollut Robbie\nAndersonin toverina hänen öisellä matkallaan postivaunuissa; sama,\njoka oli sivuuttanut Robbien silloin kun Robbie makasi tajuttomana\nReuben Thwaiten rattailla; sama, joka oli istunut kirjakauppiaan\nmurjussa viikko sitten; sama, jonka rouva Garth oli tuntenut käytävässä\ntänä aamuna; sama, jota tuomari Hide oli tarkastellut vakavasti ja\nkiinteästi silloin kun mies oli noussut salissa seisoalleen vaatiakseen\nkunniaa osakseen siitä, että hän oli houkutellut rouva Rushtonin\nilmaisemaan totuuden.\n\nHän sanoi nimekseen Mark Wilsonin.\n\n\"Toistakaa se vielä kerran\", sanoi tuomari Hide tarkastellen paperia\nkädessään.\n\n\"Mark Wilson.\"\n\nTuomari Hide viittasi sheriffille kuiskaten hänelle muutamia sanoja.\nSheriffi kiiruhti toiseen huoneeseen.\n\n\"Oliko murhattu James Wilson veljenne?\"\n\n\"Oli.\"\n\n\"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä valaisevaa tiedätte\ntähän asiaan.\"\n\n\"Veljeni oli innokas kuninkaan palvelija\", sanoi todistaja hyvin\nnöyrästi. \"Hän luopui kodistaan, vaimostaan ja perheestään voidakseen\nesteettömästi toimia kuninkaan oikeudenmukaisen asian hyväksi.\"\n\nJuuri tällä hetkellä rupesi Simiä pyörryttämään. Hän horjui ja\nolisi kaatunut, mutta Ralph tuki häntä ja pyysi tuomareilta, että\nhänen ystävälleen tuotaisiin tuoli ja vähän vettä. Hänen pyyntöönsä\nsuostuttiin ja kuulustelua jatkettiin sitten.\n\nTodistaja oli juuri saamaisillaan luvan poistua, kun sheriffi tuli\njälleen saliin, aukaisi itselleen tien tuomari Hiden luo ja antoi\nhänelle erään kirjan. Simin tarkkaavaisuus näytti tällä hetkellä\nkiihtyvän kuumeiseksi valppaudeksi. Hypäten seisoalleen tuolilta,\njolle Ralph oli painanut hänet, huusi hän niin kovasti kuin suinkin\ntodistajaa pysähtymään. Salissa tuli kuolemanhiljaista.\n\n\"Sanoitte veljenne -- Jumala taivaassa, millainen hirviö hän olikaan --\npoistuneen vaimonsa ja perheensä luota\", huusi Sim. \"Sanokaa meille,\npalasiko hän milloinkaan takaisin.\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan rahoista, joita hänen vaimonsa\nsai hänen karkaamisensa jälkeen -- hän nimittäin karkasi vaimonsa\nluota, hyvät herrat, karkasi vaimonsa ja pienen lapsensa luota --\nkuulitteko milloinkaan puhuttavan niistä?\"\n\n\"Vaikka olisin kuullutkin, niin mitä sitten?\" vastasi todistaja, joka\nnähtävästi oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut valehdellakaan.\n\n\"Tiedättekö, että veliroistonne koetti anastaa rahat itselleen?\"\n\nSim lausui huutaen kysymyksensä hien tippuessa hänen otsaltaan.\nTuomarit näyttivät liian hämmästyneiltä välttääkseen vastaan.\n\n\"Sanokaa se meille pian! Koettiko hän anastaa rahat itselleen?\"\n\n\"Ehkä. Entä sitten?\"\n\n\"Saiko hän ne?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja miksi ei -- miksi ei?\"\n\nTodistaja suuttui nyt niin, että hän unhotti olla varuillaan.\n\n\"Koska muudan kirottu roisto tuli väliin ja uhkasi hirtättää hänet, jos\nhän yrittää koskea naisen rahoihin.\"\n\n\"Niin, niin! Mutta kuka tuo kirottu roisto sitten oli?\"\n\nTodistaja ei vastannut.\n\n\"Kuka? Ilmoittakaa se meille nopeasti.\"\n\n\"Tuo mies tuolla\", vastasi todistaja viitaten Ralphiin.\n\nKatselijat mumisivat äänekkäästi. Muudan nainen sai aikaan kovan\nhälinän heidän keskuudessaan. Hän halusi päästä ulos huutaen kovasti\nolevansa pyörtymäisillään. Nainen ei ollut kukaan muu kuin rouva\nGarth jälleen. Sheriffi kumartui pöydän yli kysyen, liittyvätkö\nnämä kysymykset jollakin tavoin kuulusteluun, mutta Sim ei suonut\nhänelle aikaa vastalauseiden tekemiseen. Hän ei ajatellut lainkaan,\nvaikuttivatko nämä kysymykset jollakin tavoin tulokseen.\n\n\"Ja ilmoittakaa nyt oikeudelle nimenne.\"\n\n\"Olen sen jo ilmoittanut.\"\n\n\"Ilmoittakaa oikea nimenne ja veljenne nimi.\"\n\nTuomari Hide katsoi vakavasti todistajaan. Hänellä oli avattu kirja\nkädessään.\n\n\"Niin, sanokaa meille oikea nimenne\", sanoi hän toistaen Simin\nkysymyksen.\n\n\"Mark Garth\", mumisi todistaja.\n\nTuomari näytti odottaneen tällaista vastausta.\n\n\"Entä veljenne nimi?\"\n\n\"Wilson Garth.\"\n\n\"Viekää vääränvalan tekijä vankeuteen.\"\n\nSim vaipui hengästyneenä tuoliinsa katsellen ympärilleen kuin hän juuri\nolisi herännyt jostakin unesta.\n\nKatselijain ja valamiehistön tunteet horjuivat heidän syytettyjä\nkohtaan tuntemansa myötämielisyyden ja syytöksen totuuden varmuuden\nvälillä, kun he näkivät sheriffin lähestyvän levottomana syyttäjää\nja ojentavan hänelle erään paperin. Katsahdettuaan siihen nopeasti\nasianajaja nousi riemuitsevasti hymyillen ja selitti, että vaikka\ntodistukset tähänkin asti olivat olleet hyvin sitovia kaikissa\nsuhteissa, oli hän kuitenkin vasta nyt tilaisuudessa esittämään\nratkaisevan.\n\nSitten ojentaen paperin Ralphille hän kysyi, oliko Ralph nähnyt sitä\nmilloinkaan ennen. Ralph oli voitettu; hän hengähti syvään ja kohotti\ntahtomattaan toisen kätensä rinnalleen.\n\n\"Kertokaa tuomareille, kuinka saitte haltuunne paperin, joka teillä nyt\non kädessänne.\"\n\nRalph ei vastannut. Hän oli kääntynyt Simin puoleen ja katseli nyt\nhäntä yhtä sääliväisesti kuin katuvaisestikin.\n\nPaperi oli kulunut ja se oli nähtävästi ollut taitettuna kauan aikaa.\nSen muudan nurkka oli hiiltynytkin, kuin se jossakin tilaisuudessa\nolisi nipin napin pelastunut liekeistä.\n\n\"Armolliset tuomarit\", sanoi syyttäjä, \"paperi on sama\nvangitsemismääräys, jonka murhattu Wilson toi mukanaan Carlislesta\nvoidakseen viedä tyrmään vangin, joka pitää sitä nyt kädessään. Se on\nsama vangitsemismääräys, joka on ollut kateissa aina siitä yöstä asti,\njolloin Wilson murhattiin; ja mistä luulette meidän sen löytäneen,\narmolliset tuomarit? Se löydettiin -- tiedätte, kuinka tyhmä viisainkin\nvoi olla -- katsokaa, kuinka tyhmästi viekkainkin mies joskus\nmenettelee, kuinka törkeitä erehdyksiä ovelimmatkin roistot tekevät --\nse löydettiin tänä aamuna vastaaja Rayn vaatteista hänen nukkuessaan,\nmuutamasta povitaskusta, joka oli ommeltu kiinni ja jota hyvin harvoin\noli käytetty.\"\n\n\"Tämä on ratkaiseva todistus\", sanoi tuomari Millet katsahtaen\ntoveriinsa. \"Tämän kuultuamme emme voi enää epäilläkään.\"\n\n\"Ehkä vanki voi selittää, kuinka hän on saanut asiakirjan haltuunsa\",\nsanoi tuomari Hide.\n\n\"Niin, voitteko sanoa meille, kuinka saitte sen haltuunne?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Ettekö tahdo selittää oikeudelle mitään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Todistaisiko vastauksenne rikoksenne?\"\n\nRalph vaikeni.\n\nTähän hetkeen keskittyivät Ralphille vuosikausien vaivat. Hän voi\nkyllä sanoa, missä hän oli ollut murhayönä, mutta hänellä ei ollut\nmuita todistajia kuin Sim. Hän ajatteli Robbie Andersonia -- miksi\nei Robbie ollut täällä? Mutta ei, parasta olikin, että Robbie oli\npoissa, sillä hän voisi pelastaa Ralphin ilmaisemalla isän rikoksen.\nJa mitkä todistukset olisivatkaan päteviä vangitsemismääräyksen selvää\ntodistusta vastaan? Hän oli tallettanut tuota asiakirjaa toivoen\nepämääräisesti voivansa suojella sillä jotenkin Simiä, mutta täällä se\noli kuin käärme heidän molempien povessa.\n\n\"Tämä vanhus tässä\", hänen muuttunut äänensä hämmästytti kuulijoita,\n\"tämä vanha mies tässä\", sanoi hän viitaten vierellään seisovaan\nSimiin, \"on yhtä viaton tähän murhaan kuin puhtain sielu Jumalan\nistuimen edessä.\"\n\n\"Entä te itse?\"\n\n\"Mitä minuun taasen tulee, mitä minuun tulee\", lisäsi hän taistellen\nmielenliikutustaan vastaan, mikä uhkasi tukahduttaa hänet, \"olen viaton\nja puhdas hänen edessään, joka tutkii kaikkien sydämet. Olen kauan\nitkien rukoillut armoa häneltä, jonka edessä me olemme vain tomua ja\ntuhkaa.\"\n\n\"Viekää jumalanpilkkaaja pois!\" huusi tuomari Millet. \"Tiedättekö,\nmissä olette, ihminen? Olette kristittyjen ihmisten seurassa.\nUskallatteko vedota Jumalaan, että hän vapauttaa teidät hirveiden\nrikostenne seurauksista?\"\n\nYleisö yhtyi tuomarin sanoihin metelöiden hirveästi. He olivat samoja\nihmisiä, jotka olivat hurranneet hänelle viikko sitten.\n\nSim kyyristyi nurkkaansa ja hautasi laihat sormensa pitkään tukkaansa.\n\nRalph katseli tyynesti ympärilleen. Hän ei saanut menettää malttiaan\nnyt. Oli muudan keino, minkä avulla hän olisi voinut muuttaa tämän\nmetelin voimakkaiksi suosionosoituksiksi, mutta siihen keinoon hän ei\naikonut turvautua. Hän olisi voinut vapauttaa itsensä todistamalla\nkuolleen isänsä rikolliseksi, mutta sitä hän ei milloinkaan aikonut\ntehdä. Ja eikö hän ollut tullutkin tänne kuolemaan? Eikö hän juuri\najatuksissaan ollut suunnitellut sellaista hyvitystä? Se oli oikein, se\noli oikein ja parempaa ratkaisua ei ollut. Mutta kuinka Simille kävisi?\nJoutuisiko hän syylliseksi Siminkin kuolemaan? \"Tämä vanha miesraukka\",\ntoisti hän sitten kun yleisö oli vaiennut, \"on viaton.\"\n\nSim olisi noussut, mutta Ralph arvasi hänen tarkoituksensa ja painoi\nhänet takaisin tuolille. Samalla nähtiin Willy Rayn tunkeutuvan joukon\nläpi todistajin paikalle. Ralph ymmärsi hänenkin tarkoituksensa ja\npysähdytti hänet katseellaan. Willy seisoi kuin kivettynyt. Hän\nkäsitti, että vain toinen noista kahdesta oli murhaaja, Ralph tahi\nhänen isänsä.\n\n\"Älkäämme erotko toisistamme\", kuiskasi Sim, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä teki tuomari Millet yhteenvedon kaikesta, mikä oli\nnäytetty toteen. Hän ei tuhlaillut sanoja, naisen Rushtonin todistus\nja löydetty vangitsemismääräys riittivät. Asia oli selvä kuin päivä.\nValamiehistön ei tarvinnut edes poistua paikoiltaan neuvottelemaan.\n\nJa totellen tuomaria julisti valamiehistö molemmat vangit syyllisiksi.\nMuudan oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta ja hirveä kuolemantuomio\njulistettiin.\n\nHuomattiin tuomari Hiden mumisevan jotakin \"vetoamisesta korkeampaan\noikeuteen\", ja noustessaan viittaavan sheriffiä seuraamaan häntä.\n\n\n\n\nXLIII.\n\nRAKKAUDEN ESINE VIHDOINKIN SELVILLÄ.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna palasi Willy Ray takaisin Shoulthwaiteen\nläpimärkänä päästä jalkoihin asti ja suunnattomasti väsyneenä. Hän\noli ratsastanut kovasti Carlislesta, mutta siitä huolimatta oli pari\nvastenmielistä vierasta ainoastaan puolentunnin matkan päässä hänestä.\n\n\"Kotona jälleen\", sanoi hän alakuloisesti heittäen ratsupiiskan\nmenemään tullessaan keittiöön, \"vaikka tätä ei enää voida sanoakaan\nkodiksi.\"\n\nRotha koetti puhua. \"Ralph, missä hän on? Onko hänkin matkalla kotiin?\"\nNämä kysymykset olivat hänen huulillaan, mutta hänen kurkkuaan kuristi\nniin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.\n\n\"Ralph on kuollut mies\", sanoi Willy teeskennellyn tyynesti vetäessään\npitkävartisia saappaitaan jaloistaan.\n\nRotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.\n\n\"Ainakin melkein kuin kuollut\", lisäsi hän huomattuaan Rothan\nymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. \"Niin no, nyt se on\nohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet\njotenkin ollut osallinen siihen.\"\n\nWilly sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja\nkoettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.\n\n\"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?\" kysyi hän hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?\" kysyi Rotha niin käheällä\näänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.\n\nWilly katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä\nomantunnontuskia.\n\n\"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin\nRalphinkin.\"\n\nSitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla\nsanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle\nluonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta\ntuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän\nvain voi.\n\n\"Kaikki on ohi viikon kuluttua\", sanoi hän lopettaen selostuksensa. \"Ja\nJumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu.\"\n\nRotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain\nkasvoin ja ristiin puristunein käsin.\n\n\"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit\npitävän isästäsi kaikesta huolimatta.\"\n\nTyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli\nollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen\nomiin huoliinsa.\n\n\"Voin tuskin moittia sinua teoistasi\", sanoi hän; \"niin, voin tuskin\ntehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi,\nvaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka\nsinä olisit voinut käsittääkään sitä?\"\n\n\"Mitä on veljen rakkaus?\" sanoi Rotha.\n\nWilly säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.\n\n\"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen\nkuin minun?\"\n\nJa mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui\nhermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: \"Minä rakastin häntä.\"\n\nWilly katsoi ihmetellen häneen.\n\n\"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa\nsiihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni\nhiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna,\njoka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan.\"\n\n\"Rotha!\" huudahti Willy hämmästyneenä.\n\n\"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun\nen enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan\nsinulle suoraan rakastavani häntä.\"\n\n\"Rotha!\" toisti Willy nousten seisoalleen.\n\n\"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa\nhänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien.\"\n\n\"Rakastatko häntä niin suuresti?\"\n\n\"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka,\nkunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran\nkohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta\niankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan\nhäntä niin totta kuin Jumala on todistajani.\"\n\nNuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät\nmielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät\nolleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.\n\nWilly vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.\n\n\"Olkoon niin, Rotha\", sanoi hän hetkisen kuluttua. \"Mutta Ralph on\ntuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään.\nMuista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki.\"\n\n\"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa\",\nhuudahti Rotha, \"sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse\npaljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia.\"\n\n\"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt\nkumpikaan, ei isä eikä Ralph\", vastasi Willy, \"enkä itseni vuoksi\nvälitäkään, kuka on syyllinen.\"\n\nSitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen,\nRushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet\nyösijan Fornsidessä.\n\n\"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen\nkyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?\" keskeytti Rotha.\n\n\"Muistan\", vastasi Willy; \"Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion\nsiihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien.\"\n\n\"Robbie Anderson\", ajatteli Rotha. \"Mitähän Robbie tietää tästä, koska\nhän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin.\nJuoksen kysymään häneltä heti.\"\n\nMutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen\nShoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja\ntuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne\nasumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt\nheidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.\n\n\"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa\nvalmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat.\"\n\n\"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat\", sanoi\nRotha, \"koska aiotte hävittää toisen kodin.\"\n\n\"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla\nmeihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta\nkävelkää hitaasti.\"\n\n\"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin\nonneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!\"\n\n\"Hän ei ole minun veljeni.\"\n\n\"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat.\"\n\n\"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka\nkulkevat niitä pitkin.\"\n\n\"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta\nsilloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni.\"\n\n\"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa\nteille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron.\"\n\n\"Älkää unhottako aamiaista\", huusi pieni mies Rothan jälkeen. \"Olemme\nnälkäisiä kuin, kuin --\"\n\n\"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna\ntytön olla rauhassa.\"\n\n\"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!\" mumisi David.\n\nNoin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew\nBarnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa.\nToiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän\npuristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen\ntodistusta ja Robbien hourailemia sanoja: \"Se tapahtui viisikymmentä\nkyynärää sillasta pohjoiseen päin.\"\n\nTämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville\nsen avulla?\n\n\n\n\nXLIV.\n\nLÖYDETTY JOHTOLANKA.\n\n\nTuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson\nlavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen\noli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti\nsuostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.\n\n\"Mihin kaikki tukkani on joutunut?\" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen\nkädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.\n\nLiisa nauroi veitikkamaisesti.\n\n\"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan\npohjoispuolelle\", sanoi hän pää kallellaan.\n\nRobbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.\n\n\"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?\" kysyi hän.\n\n\"Kertonut minulle, mitä?\"\n\n\"Mitäkö? Tuon juuri!\" toisti Robbie yhtä hämärästi.\n\n\"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin\nviisikymmentä kertaa?\"\n\n\"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin\nsen teille?\"\n\nRobbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen\nkasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät\nnyt tuhkanharmaiksi.\n\nLiisa alkoi valittaa.\n\n\"Miksi muutuit tuon näköiseksi?\" kysyi hän.\n\n\"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen\nparempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni.\"\n\nRobbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat\näsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.\n\nLiisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.\n\n\"Robbie, oletko antanut hänelle selkään -- tuolle Garthille?\"\n\n\"Mitä?\"\n\nHänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi\njälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.\n\n\"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa\", sanoi Robbie lohduttavasti.\n\n\"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin\", sanoi Liisa\nkoettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen\nvyötäreilleen. \"Hän on kyllä vain toipilas\", ajatteli Liisa, \"mutta hän\non ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään.\nMitä tässä taisteleminen hyödyttää?\"\n\nRobbie varasti suukkosen.\n\n\"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin\nilkeäksi, en --\"\n\n\"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä\nsinua enää milloinkaan irti\", huudahti Robbie.\n\n\"Etkö milloinkaan?\" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle\ntyrannille.\n\n\"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa.\"\n\n\"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?\" kysyi Robbie.\n\n\"Sanoitko jotakin?\"\n\n\"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon\noikeastaan rakastatkaan minua?\"\n\nRobbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.\n\n\"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia\nsilmääsi.\"\n\nRobbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta\nkatsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli\nkäytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.\n\nKun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni\nhänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.\n\nMutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta\nhän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.\n\nMutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski\nleikkiä.\n\nTällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.\n\nKutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt\nkveekarien kanssa armovalinnasta.\n\n\"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin\", sanoi vanhus, \"kysyessäni\nheiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin\non määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette\npaholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole\ntiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin,\nolette silloin varmaankin hänen serkkunsa'.\"\n\nMatthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat\nhylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä\npastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.\n\n\"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja\nkuusi toista lajia\", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi\najoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.\n\n\"Voi, Robbie, poikaseni\", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. \"John\nJackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko\narvata, mitä siellä on tapahtunut?\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi Robbie kalveten jälleen.\n\n\"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta.\"\n\nRobbie hyppäsi seisoalleen.\n\n\"Taivas varjelkoon!\"\n\n\"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit\", sanoi Matthew.\n\nRobbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.\n\n\"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?\" kysyi Liisa.\n\n\"Lähteäkö? Minäkö?\"\n\n\"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään.\nKuumeesi uudistuisi vain jälleen.\"\n\nKeveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.\n\nRobbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:\n\n\"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?\"\n\n\"Oikein arvattu\", vastasi pieni mies.\n\n\"Ottakaa minut mukaanne?\"\n\nJa Robbie kiipesi rattaille.\n\nMatthewkin nousi ja meni tielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään\nsaapui tupaan.\n\n\"Missä Robbie on?\"\n\n\"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan\",\nvastasi Liisa nyyhkyttäen.\n\n\"Mihin sitten?\"\n\n\"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään\npidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi\nhän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla.\"\n\n\"Mitä tietä?\"\n\n\"Alempaa.\"\n\n\"Silloin en saa heitä enää kiinni\", sanoi Rotha vaipuen masentuneena\ntuolille.\n\n\"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten\nsanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa --\"\n\n\"Liisa\", keskeytti Rotha, \"sanoitko hänelle milloinkaan -- tarkoitan\nleikillä -- sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli\nhouriessaan?\"\n\n\"En sitä, mitä hän puhui äidistään.\"\n\n\"Ei, ei, mutta jotakin muuta.\"\n\n\"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan\nGarthin kanssa.\"\n\n\"Etkö mitään muuta?\"\n\n\"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän\naina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta\npohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan,\nvannomaan Juma--\"\n\n\"Mitä hän silloin sanoi?\" kysyi Rotha kiihkeästi.\n\n\"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin\nhänen menneen sekaisin jälleen.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Mikä kaikki, Rotha?\"\n\n\"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph -- se oli kaikki valhetta, muista\nse -- siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän\npäässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin\nsillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää\njotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää\nonnistu, ei mikään!\" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: \"Ehkä\nRobbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa.\"\n\nJa seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän\nkveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko\nkyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle\ntielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta,\nmutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt\nnahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika.\nHän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä\nja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja\nkuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja\nlempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.\n\nRotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi\nhetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä,\njossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:\n\n    \"Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin\n    valkoisemmiks' pesee ne taas.\"\n\nGarth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen\nhuulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.\n\nKun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.\n\n\"Kunpa väin voisi luottaa siihen!\" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.\n\nRotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.\n\n\"Herra Garth\", sanoi hän.\n\nSeppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa\nvain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä\nsen onnistuakseen jossakin määrin -- hän suuttui.\n\n\"Mitä haluatte?\" tiuskaisi hän.\n\n\"Virsi oli hyvin kaunis\", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.\n\n\"Ajatteletteko niin?\" murahti seppä kääntäen pois päänsä.\n\n\"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!\" sanoi Rotha kuin hän olisi\npuhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.\n\nGarth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.\n\nMutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.\n\n\"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin\", mumisi seppä lyhyen vaitiolon\njälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:\n\n\"Luottaa mihin?\"\n\n\"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että\nme kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Se on hyvin kaunista -- uskonto on ihanaa, herra Garth.\"\n\nSeppä koetti naurahtaa.\n\n\"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi\nmitään naissaarnaajaa vastaan.\"\n\nRotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain\nolisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi\nlöytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt\nLuojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.\n\nRotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja\ntukahdutti vihansa.\n\n\"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth\", sanoi hän.\n\n\"Sitä parempi\", vastasi seppä ivallisesti nauraen. \"Olen kuullut\nsanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi.\"\n\nMutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä\nkääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä\nneuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat\nolleet Rothan lausumat eivätkä hänen.\n\nTytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. \"Ehkä olenkin hieman pois\ntolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin\npyörällä päästäni, tunnustan sen.\"\n\nRotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen\nesille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja\nalkoi katsella niitä.\n\nAvainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon\nsuulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet\nFornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta,\nmutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään\ntahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu\nkarkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän\nvalkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa.\nJa nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka\ntavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi\nrakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies\nolisi kavahtanut.\n\nHän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja\npysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä.\nEpäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän\nportin ja käveli ovelle.\n\n\"Rouva Garth, oletteko siellä?\" huusi hän.\n\nMuudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.\n\n\"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona\", sanoi pieni tyttö.\n\n\"Poissako, Bessie?\" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. \"Tiedätkö,\nmihin hän on mennyt?\"\n\n\"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme\ntahi neljä päivää.\"\n\n\"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa\", sanoi Rotha\nhajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön\nkaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa\npieneen taloudenhoitajattareen.\n\n\"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie!\nTiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni\nnauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt.\"\n\nViaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta\nhän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta\nnaarmuisesta kuvastimesta.\n\n\"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen\nrannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä.\nKiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä\najattelet.\"\n\nPienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen\nylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin\nturhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja\nhymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: \"Minua janottaa\nhirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä.\"\n\n\"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha.\"\n\n\"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca\nRuddin kaivoa.\"\n\nBessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä\nmukanaan.\n\n\"Bessy, mitä vettä tämä on -- jokivettäkö?\" sanoi Rotha veltosti\nkatsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen\nseinän viereen.\n\n\"Ei, vaan lähdevettä\", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa\nvastustavasti päätään.\n\n\"Kuulehan nyt, Bessie -- sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta\n-- mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä.\"\n\n\"Tuon sinulle kulhollisen maitoa\", sanoi Bessie.\n\n\"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle\nkulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle,\nkuinka sinun pitää sitoa nauhasi.\"\n\nPienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle,\nettä hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen\npoistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen\nniistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon,\njolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun\ntaakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei\nkuitenkaan sopinut senkään lukkoon.\n\nKeittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen\nympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky\nja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta,\nmutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä\nkaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.\n\nBessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni\nuudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja\nraudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä\nheilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä.\nSiinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan.\nPalaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli\nympärilleen.\n\nSamalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja\nkulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli\nepäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko\nhän milloinkaan selville tätä salaisuutta?\n\nHän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää\nnauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka\npettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.\n\nMuudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella,\njoka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli\nhänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville,\nmiksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen\ntarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet\nlausunnoissaan oikeudessa.\n\nPäättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle\npoistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi\nsyvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät\nsinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.\n\nViisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen,\nRushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta\nruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän\npäässä siitä etelään päin.\n\nRotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien\nmutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen\nsinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen\njatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän\nRothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään\nhänen huomaamattaan.\n\nRouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja\ntien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki\nmaata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat\nkivet.\n\nRotha rupesi hengittämään yhä kiivaammin.\n\nRouva Garth kumartui tarkastamaan erästä suurta tien vieressä lepäävää\nkiveä. Sitten hän otti maasta pienemmän kiven ja rupesi sillä\nhankaamaan suurempaa kuin hän olisi halunnut poistaa siitä jonkun\nnaarmun tahi pilkun.\n\nRotha oli nyt aivan varma asiastaan.\n\nRouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn.\nSalaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli\nRotha juuri epäillytkin.\n\nRotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä\npiilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.\n\nPäivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet.\nHän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha\najatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan.\nTotuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme\npohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava\nsieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!\n\nKun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen\nsäpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.\n\n\"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin\nnoin.\"\n\n\"Ja te teette toisista aaveita.\" Sitten varoittamatta toista ollenkaan\nRotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: \"Kuka tappoi James Wilsonin?\nSanokaa se minulle heti!\"\n\nRouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.\n\n\"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet\ntuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet\ntaistelusta?\"\n\n\"Mene kysymään sitä isältäsi\", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän\nlisäsi nauraen ivallisesti: \"Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten\nhän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa.\"\n\n\"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen\", huusi\nRotha muuttuneella äänellä, \"ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän,\nettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden\nsellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole\ntehneet teille mitään pahaa?\"\n\nRotha tarttui tuskissaan rouva Garthin hameeseen.\n\n\"Teilläkinhän on poika. Ajatelkaa, jos hän viattomana olisi joutunut\nsamanlaiseen asemaan kuin hekin.\"\n\nRotha oli polvistunut tielle päästämättä irti rouva Garthin hameesta.\n\n\"Mitä tämä kaikki minuun kuuluu, tyttö? Päästä minut irti, letukka,\nkuuletko! Etkö tottele? Mitä minä tietäisin Wilsonista -- en niin\nmitään.\"\n\n\"Nyt te valehtelette\", huusi Rotha hypäten seisoalleen. \"Mitä teillä\noli tekemistä hänen huoneessaan Fornsidessä?\"\n\n\"Mitäkö? Hain ehkä sieltä vain oivallista isääsi. Päästä minut irti,\nletukka, tahi minä näytän sinulle --\"\n\nRotha päästi naisen hameen irti ja tarttui häntä hartioihin.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli tämä hento kalpea tyttö painanut\nvoimakkaan naisen polvilleen. He olivat aivan sillan kaiteen vieressä,\njoka oli vain muutamien tuumien korkuinen.\n\n\"Niin totta kuin Jumala on taivaassa\", huusi Rotha huohottaen ja\nleimuavin silmin, \"heitän teidät tuonne virtaan, jos uskallatte toistaa\nvielä tämän valheen. Nainen, sanokaa minulle totuus! Peruuttakaa\nvalheenne, jotka kauhistavat kadotettujen sieluja helvetissä.\"\n\n\"Päästä minut! Vai et sinä halua. No, silloin pakotan sinut siihen\nheti.\"\n\nTaistelu oli lyhyt. Tyttö lensi syrjään tielle.\n\nRouva Garth nousi polvistuneesta asennostaan hymyillen katkerasti.\n\n\"Olen aivan varma siitä, ettet ole halukas piankaan uudistamaan\nkoettasi\", sanoi hän lähtien kävelemään. \"Mene Doomsdaleen, tyttöseni,\nja uudista kysymyksesi siellä. Olen juuri tulossa sieltä, sanon sen\nsinulle.\"\n\nMyöhään samana iltana, kun aurinko hitaasti laski pajan taakse,\nkiiruhti Rotha Fornsiden tuvasta kotiinsa Shoulthwaiteen. Hänellä\noli pinkallinen papereita nuttunsa alla ja hänen kasvonsa loistivat\ntoivosta.\n\nJohtolanka oli löydetty.\n\n\n\n\nXLV.\n\nTUOMITUT DOOMSDALESSÄ.\n\n\nKun Ralph Simin kanssa saapui Carlisleen ja antautui sheriffille,\nWilfrey Lawsonille, vietiin hänet heti oikeuteen ja lyhyen kuulustelun\njälkeen päätettiin, että hän saisi odottaa juttunsa tutkimista ensi\nkäräjiin. Sitten hänet vietiin yleiseen vankilaan, joka oli sijoitettu\nMustain Veljesten luostarin raunioihin. Hänelle määrätyssä kopissa oli\njo entuudestaan muudan mies ja nainen. Huone oli hyvin pieni ja sinne\npäästiin pihalta lyhyitä portaita pitkin. Se oli hyvin vastenmielinen\nniille parille aistille, joihin se voi vaikuttaa -- kylmä ja kostea.\nViereinen koppikin, josta sinne tultiin, oli samanlainen, ja molempien\nkoppien ovet olivat hyvin kapeat, niissä ei ollut ilmanvaihtamiseksi\ntirkistysreikääkään ja ne olivat kovasti raudoitetut ja varustetut\nparilla lukolla. Lattiana oli paljas maa eikä siellä ollut muuta\nkalustoa kuin vankien mukanaan tuomia esineitä. Pienestä ikkunasta\nkaton rajassa tunkeutui huoneeseen valoa ja ilmaa, ja siitä poistuivat\nmyös kaikki epäterveelliset kaasut.\n\nVangit olivat omissa eväissään. Seitsemästä shillingistä viikossa\nsuostui muudan alivartija hankkimaan Ralphille ruokaa ja lainaamaan\nhänelle patjan. Hänen onnettomuustoverinsa tässä kurjassa paikassa\nolivat kurjia ihmisiä, joita epäiltiin erään raa'an ja luonnottoman\nmurhan tekijöiksi. Nainen oli ollut miehen rakastajatar ja murhattu\noli naisen mies. He olivat jo monta kertaa olleet kuulusteltavina\nja vaikka ei kukaan epäillytkään heidän rikostaan, oli heidät tuotu\ntakaisin vankilaan odottamaan ratkaisevampia ja selvempiä todistuksia.\nKuinka voimakas heidän rikollinen intohimonsa ennen lienee ollutkaan,\nheidän sulkemisensa yhdessä tähän kurjaan koppiin oli muuttanut sen\nmolemminpuoliseksi halveksimiseksi. Näiden ahtaiden seinien sisällä ei\nheistä kumpikaan näyttänyt sietävän toisen pienintäkään kosketusta.\nHe katsoa tuijottivat toisiinsa heikossa valossa kuin aaveet ja öisin\nnukkuivat he olkikuvoillaan niin kaukana toisistaan kuin suinkin\ntoinen toisella toinen toisella puolen huonetta. Nämä oljet, joita he\nköyhyydessään olivat jo käyttäneet viikkoja, jopa kuukausiakin, olivat\nruvenneet mätänemään ja olivat nyt likaisia ja kosteita.\n\nSellaisessa paikassa ja seurassa oli Ralph viettänyt ne seitsemän\npäivää antautumisensa jälkeen, jotka kuluivat, ennenkuin häntä\nruvettiin kuulustelemaan maanpetoksesta.\n\nPieni ikkuna oli kadulle päin ja kerran tahi pari päivässä tuli Simeon\nStagg, joka oli saanut selville, missä Ralphia säilytetään, vaihtamaan\nmuutamia sanoja hänen kanssaan lohduttaakseen siten ystäväänsä.\nMutta miesraukan surullisten kasvojen päivittäinen näkeminen ei\nsuonut Ralphille suurtakaan lohtua, ellei ehkä Ralphin omat tyynemmät\nkasvot ja iloisempi ääni tehneet jotakin lohduttajan oman mielen\nrauhoittamiseksi.\n\nVaikka nuo toiset onnettomat pahantekijät saivat kävellä tunnin joka\npäivä vankilan suurella, pihalla ei Ralphille suotu samaa oikeutta,\nsillä häntä säilytettiin niin kovassa vankeudessa, ettei hänelle suotu\npesuvettäkään, paitsi sinä aamuna, jolloin hänet vietiin oikeuden\nkuulusteltavaksi.\n\nEsiintyessään ensi kerran tuomariensa edessä oli tämä valtiovanki, joka\noli vapaaehtoisesti antaunut monen onnistumattoman kiinniottamiskokeen\njälkeen, kovissa käsi- ja jalkaraudoissa. Kun hänen juttunsa lykättiin,\nvietiin hänet takaisin samaan koppiin, jonka hän ennenkin oli\njakanut muiden kanssa; mutta ehkä senvuoksi, ettei hän enää voinut\nsietää entisiä tovereitaan, tahi siksi, että kopin inhoittava ilma\ntuntui hänestä vieläkin vastenmielisemmältä kuin täyteen ahtautuneen\noikeussalin verraten raikas ilma, hän päätti, ettei hän siedä tätä\npaikkaa enää. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa kaupungin maaherralle,\nmutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Silloin huusi hän Simille kadulle\nja hankki Simin avulla kuvollisen olkia ja kynttilän. Nämä puhtaat ja\ntuoksuvat oljet vaihtoi hän niihin, joita hänen onnettomuustoverinsa\nolivat käyttäneet vuoteenaan. Sitten kooten mädänneet oljet yhteen\nkasaan keskelle lattiaa hän pisti kynttilästä tulen niihin polttaen\nne poroksi. Sen hän teki osaksi puhdistaakseen inhoittavan ilman,\njoka oli niin raskasta ja kosteata, että se muodosti seinille suuria\nvesipisaroita, osaksi herättääkseen hitaan vankilanjohtajan huomiota,\njonka huoneet olivat kuulemma juuri Ralphin kopin yläpuolella.\nYrityksen ensi tarkoitus epäonnistui, sillä homehtuneet oljet\naiheuttivat yhtä paljon katkua kuin tuli sitä karkoitti, mutta viime\nosa onnistui täydellisesti. Savu tunkeutui nimittäin sellaisiin\npaikkoihinkin, joihin eivät kopin tavalliset höyryt päässeet.\n\nRalph muutettiin heti viereiseen huoneeseen. Mutta asunnon\nparantamisesta häntä rangaistiin epäsuorasti. Sim-raukka oli vääntänyt\nmuutaman ikkunanraudan sijoiltaan työntäessään olkia Ralphille, ja\nsenvuoksi Sim vangittiin ja häntä syytettiin vankilaan tunkeutumisesta.\nNeljä päivää myöhemmin hylättiin tämä mitätön veruke, kuten tiedämme,\nvakavamman syytöksen tieltä. Ralphin uusi asunto oli valoisampi ja\nlämpimämpi kuin vanhempi eikä siinä ollut muita vankeja. Siellä hän\nvietti toisen viikon vankeudestaan. Tämän kopin kiviseinät herättivät\nsurullista mielenkiintoa. Niiden saavutettavissa oleva tuuman\nlevyinenkään ala oli piirretty täyteen ihmisten, lintujen ja muiden\neläinten kuvia, joita entiset vangit olivat luultavasti kaivertaneet\nniihin aikansa kuluksi.\n\nTässä asunnossa oli elämä ainakin siedettävää, mutta sen paikan\nmukavuuksista ei Ralphin suotu nauttia pitkää aikaa.\n\nSittenkuin murhaajien kuulustelu oli päättynyt kuolemantuomioon,\nvietiin Ralph ja Sim oikeudesta takaisin ei siihen samaan yleiseen\nvankilaan, josta he olivat tulleet, vaan linnaan, jossa heidät\nsijoitettiin vankitornin alle epäterveelliseen tyrmään. Sitä\nnimitettiin yleisesti Doomsdaleksi, ja se oli todellakin oikea\n\"jokaisen rikoksen ja taudin pesäpaikka\". Moni laiha ja keltaisenkalpea\nvanki oli, niin ainakin sanottiin, tuonut mukanaan sen löyhkäävältä\nlattialta oikeussaliin sellaisen katkun, että hän siten oli voinut\nkostaa syyttäjilleen. Muutamat vannoivat, ettei kukaan, joka kerran on\njoutunut sinne, pääse sieltä enää hengissä takaisin. Sinne päästäkseen\ntäytyi jokaisen laskeutua ensin pitkiä kiertoportaita erääseen luolaan,\njoka oli hakattu kallioon linnan alle. Se oli kostea vedestä, jota\ntihkui lukemattomista halkeamista ja lattiasta, mihin se kokoutui niin\nsuuriksi lammikoiksi, että jalka upposi niihin nilkkaa myöten.\n\nRalph oli tuskin sellainen mies, että hän olisi vastustelematta\nsuostunut asumaan tällaisessa kauheassa luolassa. Hän pyysi vielä\nkerran päästä maaherran puheille, mutta häneltä kiellettiin se oikeus.\n\nKoska heidät oli tuomittu kuolemaan, sallittiin Ralphin ja Simin\nolla joka päivä kuuntelemassa jumalanpalvelusta linnan kirkossa.\nEnsimmäisenä vankeutensa päivänä käytti Ralph hyväkseen tätä oikeutta.\nMennessään kirkkoon linnanpihan poikki koetti hän lähestyä maaherran\nasuntoa, mutta vahti esti sen. Koko jumalanpalveluksen ajan odotti hän\nsopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei ilmestynyt. Jumalanpalveluksen\nloputtua, kun hän kävellen toverinsa rinnalla oli matkalla takaisin\nDoomsdaleen vahtien saattamana, näki hän virkapukuisen kappalaisen\nkulkevan pihan yli asuntoonsa. Silloin hän hetken mielijohteesta\ntyönsi syrjään vartijat, laski kätensä papin olkapäälle pyytäen pappia\npysähtymään ja kuuntelemaan häntä.\n\n\"Olemme kuolemaantuomittuja\", sanoi hän, \"ja jos laki pitää paikkansa,\non meidän kuoltava kuuden päivän kuluttua, mutta me kuolemme paljon\nennen sitä, jos meidän pitää asua tuossa maanpäällisessä helvetissä.\"\n\nPappi katsoa tuijotti Ralphiin yhtä hämmästyneenä kuin peloissaankin.\n\n\"Viekää hänet pois\", huusi hän hermostuneesti vahdille, joka jälleen\noli saanut vangin valtoihinsa.\n\n\"Olettehan evankeliumin julistaja\", sanoi Ralph.\n\n\"Teidän palvelukseksenne\", vastasi pappi teeskennellyn nöyrästi.\n\n\"Minun palveluksekseni, todellakin\", sanoi Ralph; \"minun\npalveluksekseni Jumalan edessä, mutta varokaa itseänne tekopyhyydeltä.\nOlette kristitty pappi ja luette raamatustanne miehestä, joka\nheitettiin leijonain luolaan, ja niistä kolmesta miehestä, jotka\nheitettiin tuliseen pätsiin. Mutta onko mikään leijonain luola ollut\nmilloinkaan niin vaarallinen kuin tuo, jonka myrkyllisessä ilmassa ei\nmikään tuli voi palaa?\"\n\n\"Hän on hullu\", huusi pappi juosten sivulle, \"katsokaa vain hänen\nsilmiään.\"\n\nVahti teki hyödyttömiä kokeita viedäkseen Ralphin pois, mutta hän huusi\njälleen niin kovasti, että linnanpiha kajahteli:\n\n\"Olette kristitty pappi ja teidän Herranne lähetti opetuslapsensa\nmaailmaan rahoitta ja laukutta, mutta te elätte täällä ylellisyydessä\nmeidän muiden nääntyessä kurjuuteen. Muistakaa se, ihminen, muistakaa\nse! Tilinteon päivä on tullut niin totta kuin sama Jumala on meidän\nkaikkien yläpuolellamme!\"\n\n\"Mies on hullu ja murhanhimoinen\", huusi pelästynyt pappi. \"Viekää\nhänet pois!\"\n\nJa odottamatta käskynsä täyttämistä hävisi ihka uuden tahrattoman\nvirkapuvun kantaja muutamaan linnan sivurakennukseen.\n\nTämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä\nenemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä\nsamana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin\nhuippukerroksen huoneeseen.\n\nHeidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi.\nSiinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein\nkaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut\npilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli\nirroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa\ntarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.\n\nSiellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat\nlyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.\n\nPitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia\nikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei\nJumala sallisi heidän kuolla.\n\n\n\n\nXLVI.\n\nVYYHTI SELVIÄÄ.\n\n\nHeidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan\ntoimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat\nmitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan\nvirkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni\nhäntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.\n\n\"Kuningas on vahvistanut tuomionne\", sanoi sheriffi kaunistelematta.\n\n\"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?\" kysyi Ralph yhtä\nlyhyesti.\n\n\"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä\nmeidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista.\"\n\n\"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani\", lisäsi Ralph.\n\n\"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan\", vastasi\nsheriffi; \"viiden vuoden vankeus.\" Sitten heilauttaen kärsimättömästi\nkättään hän lisäsi:\n\n\"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista\nasioista.\"\n\nJa nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: \"Istunnon loputtua\ntorstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille\nsuosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi\noikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä\nselitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen\nnojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset\nteitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria.\"\n\nRalphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. \"Mutta tämä suuri armo,\njota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni,\njohtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää,\nkuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne,\njoka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka\nsatuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua -- sanon, voi tapahtua\n-- että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta\nmuutetaan elinkautiseksi vankeudeksi.\"\n\nSim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.\n\nMutta Ralph pudisti tyynesti päätään.\n\n\"En halua enkä sitäpaitsi voikaan\", sanoi hän painostavasti.\n\nSim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme\nmuuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.\n\n\"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän\nvälillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta\",\nhuomautti hän, \"mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä.\nMutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen\ntarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen\ntilanne.\"\n\n\"Teiltä meni viisi päivää tämän -- tämän jalomielisen viestin tuomiseen\nmeille, kuten sitä nimitätte\", sanoi Ralph.\n\n\"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin,\njosta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan\npuolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset.\"\n\nSheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn\nkunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.\n\n\"Odottakaa vähän\", sanoi Ralph. \"Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo\nentuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan\ntiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä\nkuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi\ntämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua\nmilloinkaan ettekä itseännekään -- niin, ette milloinkaan. Mutta\nennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan\nmeidät molemmat. Istuutukaa.\"\n\n\"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin\", sanoi sheriffi äreästi;\nmutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin\nheidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.\n\n\"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne\", sanoi Ralph, \"aina siitä\npäivästä lähtien, josta nyt aion puhua.\"\n\n\"Tunnette kai sen hyvin\", sanoi sheriffi katkerasti. \"Teillä on aihetta\nsiihen.\"\n\n\"Niin minulla onkin\", vastasi Ralph.\n\nJa hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti\nkoota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:\n\n\"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin\nja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten\npuolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut\nhaltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä\npäivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi\nkäski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää\nmakasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan\nvakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet\npiiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä\navaamaan porttejanne meille. Se oli valhe.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne\nviestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta.\"\n\n\"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin.\"\n\n\"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos\nvain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa\nlinnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta\nrykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa\nkomppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla\nja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys\nperuutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä\npuntaa rikkaampana.\"\n\n\"Mitä tämä minuun koskee?\" kysyi sheriffi.\n\n\"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä\niltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan\nryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan\nerään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin\nmuskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa\nsitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli\noikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua\nvastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin\nJames Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No\nkuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli\nsiitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet\nväijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti\ntaistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin\nhänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka.\"\n\n\"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu\", keskeytti sheriffi.\n\n\"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna\nhyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle\nja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi\npieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa.\nMuistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin\npäässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies',\najattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren\nvääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei\nehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.'\nLaskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne\nja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui\nmusketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa\nkaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin\nsen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti\nja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä\nsitten tapahtui?\"\n\n\"Mitäkö tapahtui?\" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin\nhämmästyneeltä.\n\n\"Ei, te olitte tajutonna\", jatkoi Ralph. \"Tänä onnettomana hetkenä\nkutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen\ntunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät\nleirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin\nkarkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että\nsyytitte onnettomuudestanne minua.\"\n\nSheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään\naikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.\n\n\"Onko tämä kaikki totta?\" kysyi hän vihdoin.\n\n\"On niin totta kuin Jumala on taivaassa\", vastasi Ralph.\n\n\"Huivi, minkä värinen se oli?\"\n\n\"Keltainen.\"\n\n\"Oliko siinä mitään nimeä tahi muuta merkkiä? Minulla on se vieläkin.\"\n\n\"Ei mitään, mutta vartokaahan vähän: sen muutamassa nurkassa oli\nvillalangalla kirjailtu ruusu.\"\n\nSheriffi nousi yhteenpurruin huulin ja suurin silmin. Hän meni ovelle\nja nykäisi sitä voimakkaasti. Vankilan virkailija aukaisi sen toiselta\npuolelta ja sheriffi hyökkäsi ulos.\n\nKääntymättä oikealle tahi vasemmalle hän meni suoraan yleiseen\nvankilaan. Siellä samassa kopissa, jossa Ralphia oli säilytetty\nensimmäisen ja toisen kuulustelun välisenä aikana, istui\nvääränvalantekijä, Mark Garth, vangittuna.\n\n\"Sinä helvetin koira\", huusi sheriffi tarttuen häntä tukkaan ja vetäen\nhänet keskelle lattiaa. \"Olen saanut selville pirullisen petoksesi\",\nsanoi hän huohottaen. \"Etkö sanonut minulle Rayn antaneen minulle tätä\nlyöntiä -- tätä näin\" -- hän kosketti kädellään arpea otsassaan --\n\"mutta se oli valhetta, kirottua valhetta!\"\n\n\"Niin se olikin\", sanoi mies katsoen takaisin raivosta leimuavin silmin.\n\n\"Ja etkö kertonut Rayn vieneen minut heidän leiriinsä tajuttomana\nvankina?\"\n\n\"Sekin oli valhetta\", huohotti mies koettamattakaan vapautua otteesta,\njoka painoi hänet lattiaan.\n\n\"Ja etkö taivuttanut minua ahdistamaan tämän miehen henkeä, jonka\navutta minä nyt olisin kuollut?\"\n\n\"Muistatte kaikki asiat ihmeellisen tarkasti, herra Lawson\", vastasi\nvääränvalantekijä.\n\nSheriffi katseli häntä hetkisen ja heitti hänet sitten luotaan.\n\n\"Ihminen, ihminen, tiedätkö mitä olet tehnyt?\" huusi hän muuttuneella\näänellä. \"Olet tahrannut sieluni innoittavalla rikoksellasi.\"\n\nVääränvalantekijä nyrpisti ivallisesti huuliaan.\n\n\"Minä annoin teille tuon lyönnin\", sanoi hän julmasti hymyillen\nviitaten laihalla sormellaan sheriffin otsaan. \"Mutta sekin oli\nvalhetta.\"\n\n\"Sinä paholainen!\" karjaisi sheriffi. \"Ja nyt olet tappanut miehen,\njoka pelasti veljesi hengen, ja ruvennut toveriksi toiselle niistä,\njotka aikoivat murhata hänet.\"\n\n\"Minä itse olin toinen\", sanoi mies pirullisen tyynesti. Se olikin\ntotta. \"Minulla on todistus siitä täällä\", lisäsi hän koskettaen\ntakaraivoaan, jossa lyhyeksi leikatun tukan alta kuulsi syvä arpi.\n\nSheriffi perääntyi leimuavin silmin ja laajentunein sieraimin. Hänen\nrintansa kohoili kiivaasti ja hänen oli hyvin vaikeata hengittää.\n\nMies katseli häntä yhteenpurruin hampain ivallisesti hymyillen. Kuin\nmyrkyllinen käärme olisi kiemurrellut hänen polkunsa yli kääntyi\nWilfrey Lawson pois ja poistui sanomatta enää sanaakaan.\n\nHän palasi linnaan ja kiipesi takaisin vankitorniin. \"Ilmaiskaa\nminulle, kuinka saitte käsiinne vangitsemismääräyksen\", sanoi hän.\n\"Pyydän, kertokaa se minulle niin hyvin oman sieluni kuin teidän\nhenkenne vuoksi.\"\n\nMutta Ralph pudisti päätään.\n\n\"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Lähden heti ratsastamaan\nNewcastleen.\"\n\nSim oli hiipinyt Ralphin taakse ja veti häntä hiljaa takista.\n\nRalph kääntyi ja katsoi surullisesti vanhusta kasvoihin. Hänen\npäätöksensä näytti hetkisen horjuvan.\n\n\"Jumalan laupeuden nimessä\", huusi sheriffi, \"oman henkenne, tämän\nmiesraukan ja kaiken sen nimessä, mikä on rakkainta teille molemmille,\nvannotan teitä antamaan minulle keinoja viattomuutenne todistamiseen,\njos kerran olette syyttömiä tähän rikokseen?\"\n\nMutta Ralph pudisti jälleen päätään.\n\n\"Siis olette päättänyt kuolla?\"\n\n\"Kyllä. Mutta tämä ystäväraukka tässä -- pelastakaa hänet, jos vain\nvoitte.\"\n\n\"Ette siis halua sanoa minulle mitään vangitsemismääräyksestä?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Silloin on kaikki mennyttä.\"\n\nMutta hän meni kuitenkin suoraan linnan talliin ja huusi eräälle\ntallirengille:\n\n\"Satuloi hevonen ja tuo se asuntooni puolen tunnin sisällä.\"\n\nJa ennen sen loppumista ratsasti Wilfrey Lawson kovaa vauhtia\nNewcastlea kohti.\n\n\n\n\nXLVII.\n\nRUTTO SAAPUU KAUPUNKIIN.\n\n\nSeuraavana aamuna Rothan taistelun jälkeen rouva Garthin kanssa\nsillalla huhuttiin Wythburnissä, että rutto oli saapunut piirikuntaan.\nUusien saarnaajien esiintymisestä asti olivat ihmiset kuvitelleet tuon\npeloittavan ruoskan riippuvan jokaisen sellaisen vieraan hihasta,\njoka oli saapunut sinne kaukaa pahasta maailmasta. He olivat pitäneet\nsilmällä kaikkia peloittavia oireita, he olivat odottaneet niitä ja\nolivat kutsuneet ne luokseen. Jokainen tuulenpuuska tuntui heistä\nolevan tulvillaan rutontartuntaa ja jokainen pieninkin pahoinvointi\nnäytti heistä siltä.\n\nEi luottamus Jumalaan eikä uskominen kohtaloon, ei rohkeus eikä\nalistuminen, ei epäitsekkäisyys eikä huoleton välinpitämättömyys olleet\npelastaneet asukkaita tuosta alituisesti uudistuvasta pelosta, että\nnäkymätön ja kavala vihollinen niittää heidät maahan. Ja nyt tuntui\nrutto todellakin saapuneen jo heidän ovilleen. Se oli aluksi mennyt\npajan viereiseen tupaan. Huhuttiin rouva Garthin tuoneen sen mukanaan\nCarlislesta ja nyt oli hänen poikansa sairastunut.\n\nSeppä oli palannut kotiinsa heti sen jälkeen kuin Rotha oli eronnut\nhänestä. Hänen äitinsäkin oli jo tullut ja kertoi pojalleen kaiken,\nmitä hän oli kuullut rutosta. Tämän hän teki kääntääkseen pojan huomion\npois niistä asioista, joiden hän tiesi poikaa enimmin vaivaavan\n-- oikeudenistunnosta ja siitä, kuinka se oli päättynyt. Hänen\ntarkoituksensa onnistui liiankin hyvin.\n\nGarth kuunteli häntä vaieten ja lähti sitten äreänä pajaan.\n\n\"Olen niin sairas, etten voi työskennellä tänään\", sanoi hän tullen\ntakaisin puolen tunnin kuluttua.\n\nHänen äitinsä siirsi lavitsan takan ääreen ja järjesti pielukset, että\npoika voisi laskeutua levolle.\n\nMutta hänellä ei ollut mitään rauhaa. Hän palasi alasimen ääreen ja\ntyöskenteli niin kovasti, että hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän\npalasi tupaan.\n\n\"Suutani kuivaa niin kummallisesti tänään\", sanoi hän; \"etkö sanonut\nsitä yhdeksi merkiksi?\"\n\n\"Tyhmyyksiä, poika, olet vain kuumissasi työstäsi.\"\n\nGarth palasi vielä kerran pajaan ja työskenteli siellä aavistusten\nkiduttamana, kunnes hänen kaikki vaatteensa olivat ihan märkinä hiestä.\nSitten hän palasi tupaan jälleen.\n\n\"Kuinka ohimoni jyskyttävätkään\", sanoi hän; \"sanoit varmasti\njyskyttäviä ohimoita yhdeksi merkiksi, ja minun ohimoni jyskyttävät.\"\n\n\"Vaiti siinä; olet nyt vain saanut jotakin päähäsi.\"\n\n\"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi.\nÄlä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä,\nja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät\nohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti.\"\n\n\"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?\"\n\nNyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat\nolleet täydelliset.\n\nGarth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät\nkuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän\ntakoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti.\nHän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella\nlyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta\nrepi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan\nkainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin\nsurulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä\nvapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä\nnyt tupaan.\n\n\"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti,\nen ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti,\nrauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies,\ntuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma,\nsellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti.\"\n\nJa silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta\nkuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi\nhouria.\n\nPieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita\njuttuja sepän taudista ja kuumehoureista.\n\nAlussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta,\nmutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven\nkieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.\n\nTämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun\najan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt\nenää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden\nkeskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen\nrutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.\n\nSepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella\nsijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän\nkuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella\nkaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat\nsellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon\nehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi\nluopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen\nmutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun\nasunnon läheisyyteen.\n\nKolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa\nollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen\nmetrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne\nei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu\nkutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas\ntielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.\n\nRouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku\nolisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan,\nehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta\nkuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet\nlakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin\nkuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.\n\n\"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään,\nmillaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään\nmeidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne\nyksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan.\"\n\n\"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?\" kysyi seppä. \"Emme\nole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan.\"\n\nRouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi\nistuimellaan.\n\n\"Äiti\", sanoi seppä, \"etkö milloinkaan rukoile?\"\n\n\"Hiljaa, poikaseni, hiljaa\", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.\n\n\"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?\" toisti seppä kuumeisin silmin\nkatkonaisella äänellä.\n\n\"Hiljaa, Joe, hiljaa!\"\n\n\"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä\nJumala sentään voisi antaa meille anteeksi.\"\n\n\"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!\" Rouva Garth rupesi pöyhimään\nvuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.\n\nPoika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.\n\n\"Älä katso minuun noin\", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan.\n\"Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut\nniin kummallisesti?\"\n\n\"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua,\näiti; kuolema, eikä mikään muu.\"\n\n\"Älä sano niin, Joe-poikaseni.\"\n\nVanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.\n\nGarth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.\n\n\"Äiti\", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään,\n\"äiti, etkö milloinkaan rukoile?\"\n\nRouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan\nmärät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.\n\n\"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö.\nMinulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli\nminua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon\nsunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen,\npoikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa.\"\n\nPäivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus\nkuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt\ntulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen\nvalittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.\n\nMutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä\nkaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan.\nHänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki\nhiljaista.\n\nSitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti\nkohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta\nruumistaan ja vaikeroimasta.\n\n\"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?\" kuiskasi seppä.\n\n\"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään\",\nmumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.\n\nMutta oveen koputettiin jälleen.\n\n\"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että --\"\n\nHän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli\ntupaan.\n\n\"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte\", sanoi\nhän sairaalle.\n\nGarth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa\nlihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa,\nkauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä\nkiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin,\nmutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään\npäin.\n\n\"Minusta tuntuu sopivammalta, että ihmiset odottaisivat, kunnes heitä\npyydetään\", mumisi rouva Garth katsoen lattiaan.\n\nRotha riisui yltään huivit, joihin hän oli kietoutunut kylmän vuoksi,\nheittäen ne tuolin selustalle. Sitten hän kohensi tulta saaden sen\npalamaan kirkkaasti, sillä huoneessa ei ollut muuta valoa. Korupeite,\njoka sairaan heittelemisestä oli siirtynyt syrjään, levitettiin\nuudestaan sairaan jaloille. Kumartuen vuoteen yli kohotti hän hellästi\nsairaan pään käsivarrelleen suoristaessaan hänen pielustaan. Mutta\nseppä ei katsonut kertaakaan häneen.\n\nRouva Garth heilutteli vielä ruumistaan istuessaan lavitsallaan.\n\"Ihmisten pitäisi odottaa, kunnes heitä kutsutaan\", mumisi hän jälleen,\nmutta hänen sanansa hukkuivat tukahdutettuun nyyhkytykseen.\n\nRotha sytytti kynttilän, jonka hän löysi jostakin läheisyydestä,\nmeni viereiseen keittiöön, otti sen nurkkakaapista ruukullisen\nkaurasuurimoita, palasi takan ääreen ja haki esille pienen padan. Parin\nminuutin kuluttua kiehua porisi jo jotakin hiilloksella.\n\nRouva Garth katseli hänen liikkeitään hyvin tarkkaavaisesti.\n\nHetkisen kuluttua palasi tyttö jälleen sairaan viereen kulho kädessään.\n\n\"Syökää vähän tätä, herra Garth\", sanoi hän. \"Suunne on varmaankin\naivan kuiva.\"\n\n\"Kuinka sen tiedätte?\" mumisi seppä kohottaen vihdoinkin katsettaan.\n\nRotha ei vastannut, painoi vain kylmällä kädellään sepän polttavaa\notsaa. Mutta seppä käski häntä viittauksella ottamaan pois kätensä ja\nRotha totteli.\n\n\"Se voi olla vaarallista -- se voi olla hyvin vaarallista teille,\ntyttö\", sanoi hän kuiskaten, hengähtäen joka sanan välissä.\n\nRotha hymyili, laski kätensä jälleen otsalle ja siveli pois kostean\ntukan hänen märältä ohimoltaan.\n\nRouva Garth nousi istuimeltaan vuoteen vierestä ja horjui takan ääreen.\nSiellä istuutui hän matalalle jakkaralle peittäen esiliinallaan päänsä.\n\nKohottaen jälleen seppää pielusten varasta työnsi Rotha lusikallisen\nkauralientä hänen polttavien huuliensa väliin. Seppä oli lastakin\ntaipuvaisempi nyt ja salli Rothan noudattaa tahtoaan.\n\nKatsottuaan Rothaan surullisesti hetkisen sanoi hän kääntäen silmänsä\nmuualle:\n\n\"Teillä on tarpeeksi omiakin huolia, Rotha, teidän tarvitsematta tulla\ntänne ottamaan osaa meidän -- minun ja äidin vaivoihin.\"\n\n\"Niin onkin\", vastasi Rotha ja hänen iloiset kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Ajavatko he hänet maanpakoon?\" kysyi seppä hengittäen kiivaasti. \"Äiti\nsanoo niin. Tuomitaanko hänet maanpakoon?\"\n\n\"Kyllä ehkä, mutta johonkin toiseen parempaan maahan\", sanoi Rotha\ntaivuttaen päätään.\n\nGarth katsoi kysyvästi häntä kasvoihin. Hänen äitinsä liikahteli\njakkarallaan.\n\n\"Miten niin, miten niin?\" kysyi seppä hypistellen hermostuneesti\npeitettään.\n\n\"Miksi kiusaat häntä, tyttö?\" sanoi rouva Garth kääntyen heihin päin.\n\"Makaa sinä vain, poikani, hiljaa paikoillasi.\"\n\n\"Äiti\", sanoi Garth taivuttaen päätään taaksepäin, mutta siirtämättä\nhetkeksikään päättäväistä katsettaan Rothan kasvoista, \"mitä hän\ntarkoittaa?\"\n\n\"Hiljaa, Joe.\"\n\n\"Mitä hän tarkoittaa, äiti?\"\n\n\"Hiljaa. Ei pidä milloinkaan välittää sellaisista ihmisistä, jotka\npyytämättä sekaantuvat toisten asioihin.\"\n\nRouva Garth puhui äreästi, nousi jakkaraltaan ja asettui Rothan ja\nvuoteen väliin.\n\nGarthin avoimet silmät olivat vieläkin kuin kiinniliimatut Rothan\nkasvoihin.\n\n\"Viis siitä, vaikka häntä ei ole pyydettykään\", sano: hän; \"mutta\nmitä hän tarkoittaa, äiti? Millaista valhetta hän on tullut kertomaan\nmeille?\"\n\n\"En mitään valhetta, herra Garth\", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.\n\"Ralph ja isä on tuomittu kuolemaan ja he ovat viattomat.\"\n\n\"Ole vaiti ja mene tiehesi\", mumisi rouva Garth työntäen tytön syrjään\nkyynärpäällään.\n\nSeppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.\n\n\"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta.\"\n\n\"Jumala tietää sen olevan totta\", huudahti Rotha kiihkeästi.\n\n\"Sanokaa, että minä uskoin sen\", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti\nkyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. \"Sanokaa minun\nuskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta,\njota he eivät milloinkaan ole tehneet -- eivät milloinkaan; sanokaa\nminun uskoneen sen -- mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö,\ntyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse?\nMiten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?\"\n\nKyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen\njakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.\n\nSeppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen\notsallaan.\n\nSitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.\n\n\"Se on siis totta!\" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän\nkiemurteli kovissa tuskissa.\n\nSeppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.\n\nTuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan\nalitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli\nrauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.\n\nNyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat\nturpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä\nnostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.\n\nHänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla\näänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta\nkohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.\n\nSeppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei\nniitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat\nsanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.\n\nAlaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen\nsillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät\nauttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.\n\nVoi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan\njoen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman\nihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat\nsiivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?\n\nEi. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa\nhuoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.\n\nSilloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.\n\n\"Antakaa minulle paperia -- paperia ja kynä pian, no pian nyt!\" huusi\nhän.\n\n\"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?\" kysyi Rotha.\n\n\"Haluan kirjoittaa hänelle -- Ralphille. Ralph Raylle\", sanoi hän aivan\nmuuttuneella äänellä.\n\nRotha riensi keittiön kirstun luo avaten sen. Muutamassa sivuosastossa\noli kyniä ja paperiakin. Hän palasi laskien ne sairaan eteen.\n\nMutta seppä oli jälleen menettänyt tajuntansa.\n\nRotha katsoi häntä kasvoihin. Sepän silmät eivät näyttäneet näkevän\nmitään.\n\n\"Paperia ja kynä!\" huusi hän jälleen vielä kiihkeämmästi.\n\nRotha pisti kynän hänen käteensä ja työnsi paperin hänen eteensä.\n\n\"Mitä tähän on kirjoitettu?\" huusi seppä viitaten valkoiseen paperiin.\n\"Siihenhän on kirjoitettu jotakin punaisella.\"\n\n\"Mihin?\"\n\n\"Tähän, joka paikkaan.\"\n\nKynä putosi hänen voimattomista sormistaan.\n\n\"Voidaanko ajatella kauheampaa kuin että he haluavat vangita kuolevan\nmiehen!\" sanoi hän. \"Tuskin voisitte ajatella, että heillä on siihen\nsydäntä, noilla ihmisillä. Niin, tuskin voisitte ajatella sitä, vai\nmitä?\" sanoi hän kiinnittäen lasimaisen katseensa Rothan kasvoihin.\n\n\"Ehkä he eivät tiedä sitä\", Rotha vastasi lohduttavasti koettaen painaa\nsepän takaisin pielukselle.\n\n\"Se on totta\", mumisi seppä; \"ehkä he eivät tiedäkään, kuinka sairas\nolen.\"\n\nSamalla huomasi hän äitinsä muodottoman vartalon takan ääressä.\nTarttuen Rothan käsivarteen toisella kädellään viittasi hän äitiinsä\ntoisella ja sanoi melko voimakkaasti:\n\n\"Olen päässyt perille hänen juonistaan, niin, olen päässyt niistä\nperille.\"\n\nSitten hän nauroi, kunnes Rothasta tuntui, että veri hyytyi suonissa.\n\nKun kirkas auringonvalo virtasi pieneen huoneeseen, oli Garth vaipunut\nsyvään uneen.\n\n\n\n\nXLVIII.\n\n\"SAMMU, SAMMU, LYHYT KYNTTILÄ!\"\n\n\nKun kello löi kahdeksan, heitti Rotha huivit hartioilleen ja kiiruhti\ntielle.\n\nKääntyessään Shoulthwaiten kujalle tapasi hän Willy Rayn. \"Tulin sinua\nvastaan\", sanoi Willy lähestyessään.\n\n\"Älä tule lähemmäksi\", sanoi Rotha viitaten torjuvasti kädellään.\n\"Tiedät missä olen ollut. Pysähdy siihen, olet jo tarpeeksi lähellä.\"\n\n\"Joutavia, Rotha!\" sanoi Willy tullen hänen luokseen ja laskien kätensä\nhänen käsivarrelleen. Kosketus ilmaisi luottamusta.\n\n\"Huomenna on määräpäivä\", lisäsi Willy muuttuneella äänellä. \"Lähden\nCarlisleen puolenpäivän tienoissa, siis neljän tunnin kuluttua.\"\n\n\"Etkö voisi siirtää matkaasi vielä neljäksi tunniksi?\" kysyi Rotha.\n\n\"Voin, jos haluat, mutta miksi?\"\n\n\"En tiedä, tarkoitan, etten voi sanoa, mutta odota neljään asti,\nrukoilen sinua.\"\n\nTyttö puhui hyvin vakavasti.\n\n\"No, minä odotan\", sanoi Willy hetkisen kuluttua.\n\n\"Ja lupaat kohdata minut sillalla pajan vieressä?\" sanoi Rotha.\n\nWilly nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n\"Juuri neljän aikaan siis\", sanoi hän.\n\n\"Tulin vain pyytämään tätä sinulta. Nyt pitää minun palata takaisin.\"\n\n\"Rotha, sananen vielä. Mitä sinulla on tekemistä noiden Garthien\nkanssa? Koskevatko toimesi jotenkin isääsi ja Ralphia?\"\n\n\"Sanon sen sinulle sillalla\", vastasi Rotha siirtyen sivulle.\n\n\"Kaikki ihmiset kummastelevat, että menet sinne\", sanoi Willy.\n\n\"Minulla on siihen pätevämmät syyt kuin kukaan osaa arvatakaan\",\nvastasi Rotha.\n\n\"Ja lujempi usko ja jalompi sydän\", lisäsi Willy tunteellisesti\nkääntäen pois päänsä.\n\nGarth nukkui vielä Rothan palatessa tupaan. Talviauringon vaaleat\nsäteet tunkeutuivat heikosti pienestä ikkunasta huoneeseen. Ne\nsattuivat vuoteeseen ja valaisivat nukkuvan sairaan sinertävät\nsilmäluomet ja värittömät huulet.\n\nTuli oli melkein sammunut. Vain muudan hiiltynyt oksa ja kostea\nturvepalanen savusivat vielä takan harmaassa tuhkassa.\n\nRothan tullessa tupaan nousi rouva Garth tuoliltaan, jolla hän oli\nistunut koko yön. Hänen kasvoissaan oli kummallinen ilme. Pitkien\ntuntien kuluessa oli hän mielessään hautonut vaikeasti ratkaistavaa\narvoitusta, jota hän ei kyennyt selittämään, ja hänen kasvojensa\nilmeestä voitiin nähdä, kuinka se saattoi hänet ymmälle. Vetäen tytön\nsivulle hän sanoi käheästi kuiskaten:\n\n\"Sano minulle, luuletko pojan puhuvan totta?\"\n\n\"Isästä ja Ralphistako?\" kysyi Rotha.\n\n\"Ei vaan hänestä itsestään. Luuletko hänen kuolevan?\"\n\nRotha taivutti päänsä.\n\n\"Sano minulle, luuletko niin?\"\n\nRotha ei vieläkään vastannut. Rouva Garth katsoi tutkivasti häntä\nkasvoihin ja kuin vastaukseksi lausumattomaan vastaukseen hän kuiskasi\nkiihkeästi:\n\n\"Se ei ole totta. Hän työskentelee jo alasimensa ääressä huomenna.\nMiksi olet tullut tänne kalpeine kasvoinesi? Itketkö sinä? Miksi, sano\nse minulle?\"\n\nJa vanha nainen tarttui tyttöä olkapäihin pudistaen häntä kovasti.\n\nRotha ei vastannut. Rouva Garthin kasvojen hämmentynyt ilme kävi nyt\nyhä selvemmäksi, mutta kääntyessään syrjään hän mumisi jälleen hyvin\npäättäväisesti:\n\n\"Hän työskentelee alasimensa ääressä jo huomenna, aivan varmasti.\"\n\nSeppä heräsi tyynenä kuin lapsi. Kun hän katsoi Rothaan, pehmenivät\nhänen riutuneet kasvonsa jonkinlaisesta hymyn tapaisesta. Sitten ne\nsynkistyivät jälleen ja kerran vielä käänsi hän kasvonsa seinään päin.\n\nJa nyt alkoivat tunnit Rothan mielestä kulua hirmuista vauhtia.\nJokainen hetki niistä oli niin kallisarvoinen hänelle kuin hänen oma\nsydänverensä. Kuinka mitättömän vähän tunteja olikaan enää huomiseen!\nAsiaa, mitä varten hän oikeastaan oli tullut tänne, ei oltu vieläkään\ntoimitettu. Synkkä toivottomuuden tunne lamautti hänen mielensä.\n\nRotha hoiti sairasta huolellisesti ja hellästi, ja kun sairas joskus\nvaipui levottomaan uneen, istui Rotha liikkumattomana ristissä käsin\nkatsoen ikkunasta tielle. Kaikki oli hiljaista, synkkää, kylmää ja\nväsyttävää. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan eikä jokikaan kohissut\nenää niin kovasti. Laakson toisella laidalla kaivoi joku nainen\nperunoita pellosta. Muita inhimillisiä olentoja ei ollut näkyvissä.\n\nSiten kuluivat tunnit. Kerran heräsi Garth näyttäen levottomalta ja\nkatsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hänen äitinsä istui tavallisella\npaikallaan nähtävästi nukuksissa. Seppä tarttui Rothan hameeseen\nja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Rotha totteli heikon toivon\nsyttyessä hänen rinnassaan. Mutta juuri silloin rouva Garth liikahti\ntuolissaan kääntäen kasvonsa heihin päin. Seppä veti takaisin kätensä\nja painoi puoleksi kohotetun päänsä alas.\n\nRouva Garth nousi puolenpäivän tienoissa ja poistui huoneesta. Hänen\npoikansa näytti nukkuvan, mutta hän pitikin tarkasti silmällä jokaista\nliikettä. Hän tarttui jälleen Rothan hameeseen ja yritti puhua, mutta\nrouva Garth palasikin hetkisen kuluttua eikä mitään ehditty sanoa.\n\nRothan rohkeus lannistui. Tuntui aivan siltä kuin hän tuntikausia olisi\nryöminyt jotakin toivonsädettä kohti, joka pakeni yhä kauemmaksi.\n\nAlkoi vähitellen hämärtää eikä vieläkään oltu saatu aikaan mitään.\nSitten kello löi neljä ja Rotha kietoi kerran vielä huivin ympärilleen\nkävellen sillalle.\n\nWilly oli siellä satuloitu hevonen rinnallaan.\n\n\"Näytät väsyneeltä ja masentuneelta, Rotha\", sanoi hän.\n\n\"Voitko siirtää matkaasi vielä neljä tuntia?\" kysyi Rotha.\n\n\"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen\nratsastukseen\", vastasi Willy.\n\n\"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?\"\n\n\"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne\nollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen.\"\n\n\"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello\nkahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa\ntällaisena vakavana hetkenä.\"\n\n\"No, minä odotan.\"\n\nHän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He\nerosivat.\n\nKun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu\nvuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa\ntakan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön\nkasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen\nkuin ennenkin.\n\n\"Luenko teille jotakin, herra Garth?\" kysyi hän ottaen samalla suuren\nkirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine\nhakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.\n\n\"Rotha\", sanoi seppä, \"lukekaa minulle synneistä, jotka olivat\nveripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi.\"\n\nTyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä\näänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat\nolisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni\nolisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta\neivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä\ntuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.\n\nVihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.\n\n\"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin\", sanoi hän, mutta ennenkuin hän\nehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden\nhäneen varoittavan silmäyksen.\n\nOli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi\ntunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.\n\nSitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä,\njoka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja\nhirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni\nvienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi,\ntunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei\nkuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä\nkylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa\nnäyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:\n\n\"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille\njotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni.\"\n\n\"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna\", sanoi\nrouva Garth äreästi murahtaen.\n\n\"Äiti, äiti\", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, \"milloin\nhuomaatkaan, kuinka sairas olen?\"\n\n\"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma\nsiitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä.\"\n\n\"Niinkö, äiti\", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa\ntuijottaen äitiinsä uhmaavasti; \"niin, äiti, mutta vain iankaikkisen\ntulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani.\"\n\nHuolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut\nomaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat,\ntasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä\nvielä kerran.\n\nRotha tunsi hetken vihdoinkin koittaneen. Hänen täytyi puhua nyt tahi\nei milloinkaan. Ainoa toivo kahdelle viattomalle miehelle, joiden oli\nkuoltava uuden päivän koittaessa, sisältyi tähän hetkeen.\n\n\"Herra Garth\", aloitti hän epäröiden, \"jos jokin synti painaa\nraskaasti omaatuntoanne, on parasta, että tunnustatte sen Jumalalle ja\nheittäydytte taivaallisen isänne armoille.\"\n\nJa kooten voimiaan hän jatkoi: \"Ja jos se on jokin synkkä salaisuus,\njoka koskee muitakin kuin teitä -- jos muut saavat kärsiä tahi jo\nkärsivät senvuoksi -- jos asian laita on niin, pyydän teitä niin totta\nkuin luotatte jumalalliseen armoon tunnustamaan sen nyt, ennenkuin se\non liian myöhäistä -- vapauttakaa raskautettu sydämenne siitä -- älkää\nantako sen hautautua sinne, että se tulisi julki vasta viimeisellä\ntuomiolla, jolloin jokainen inhimillinen teko, olipa se sitten\nkuinka salainen tahansa, paljastetaan Herralle, että palkka siitä\nmaksettaisiin iankaikkisesta iankaikkiseen.\"\n\nRotha oli noussut seisoalleen. Nojautuen vuoteen yli painoi hän\ntoisella kädellään kuvaamattoman tuskallisesti rintaansa ja tarttui\ntoisella suonenvedontapaisesti sepän käteen.\n\n\"Ah, rukoilen teitä\", jatkoi hän, \"tunnustamaan sen, mikä painaa\nsydäntänne, itsenne ja muiden vuoksi. Älkää tuhlatko kalliita hetkiä.\nTunnustakaa totuus vihdoinkin, lopultakin! Antakaa sitten Jumalan\ntehdä itsellenne mitä hän haluaa. Älkää viekö tätä syntiä kanssanne\nviimeiselle tuomiolle. Siunattu, tuhat kertaa siunattu, on katuvan\nsydämen tunnustus. Jumala kuulee sen kyllä.\"\n\nGarth katsoi tytön innoittuneihin kasvoihin.\n\n\"En voi nähdä tietäni selvästi\", sanoi hän. \"Olen kuin ihminen, joka\nhapuilee eteenpäin Legberthwaiten tunnelin keskikohdalla. Valo takanani\nhimmenee yhä enemmän enkä vieläkään näe valon pilkahdustakaan edestäni.\nEn ole vielä ehtinyt synkimpään pimeyteen, en ollenkaan.\"\n\n\"Vieras koputtaa sydämenne oveen, herra Garth. Ettekö halua avata\nsitä hänelle?\" Sitten muuttaen ääntään Rotha lisäsi: \"Huomenna päivän\nkoittaessa kuolee kaksi miestä Carlislessa -- isäni ja Ralph Ray -- ja\nhe ovat viattomat.\"\n\n\"Niin, se on totta\", sanoi seppä vihdoinkin muserrettuna.\n\nJo koettaen vielä kerran kohottautua kyynärpäänsä varaan huusi hän:\n\n\"Äiti, kerro hänelle, että minä sen tein eikä Ralph. Kerro heille\nkaikille, että minä yksin olen syyllinen. Ilmoita heille, että minun\noli pakko tehdä se niin totta kuin Jumala on tuomarini.\"\n\nVanha nainen ponnahti seisoalleen ja kumartuen lähemmäksi poikaansa hän\nkuiskasi:\n\n\"Sinä hullu! Mitä sinä nyt sanoitkaan?\"\n\n\"Äiti, rakas äiti, äiti\", huusi seppä, \"ajattele mitä teet, ajattele\nminut seisomassa, kuten minun pian pitää seisoa -- hyvin pian --\nJumalan kasvojen edessä tämä kauhea rikos omallatunnollani! Anna\nminun vapautua siitä ikuisiksi ajoiksi. Älä koetakaan houkutella\nminua salaamaan sitä. Rotha, rukoilkaa häntä, rukoilkaa häntä,\nettei hän antaisi minun mennä Jumalan kasvojen eteen näin suurissa\nomantunnontuskissa, tällainen veripunainen synti tunnollani!\"\n\nGarth hengitti läähättäen. Hetki oli hirveä. Rotha laskeutui\npolvilleen. Hän ei ollut tottunut rukoilemaan, mutta nyt virtasivat\nsanat hänen huuliltaan:\n\n\"Rakas Isä taivaassa\", rukoili hän, \"pehmitä kaikkien meidän sydämemme\ntänä juhlallisena hetkenä. Anna meidän ajatella kuolemattomia\nsielujamme. Älä salli meidän luopua iankaikkisesta autuudestamme tämän\nlyhyen elämän haihtuvien ilojen vuoksi. Isä, sinä tutkit kaikkien\nsydämet. Mikään salaisuus ei ole niin salainen, mikään teko ei ole niin\nhyvin piilotettu ihmisten silmältä, ettet sinä sitä näkisi ja voisi\nkoskettaa siihen tulisormellasi. Auta meitäkin tunnustamaan syntimme\nsinulle. Jos olemme rikkoneet suuresti, anna meille laupeudessasi\nanteeksi ja suo meille rauha kuvaamattomassa hyvyydessäsi. Lähetä jokin\npyhä enkelisi luoksemme nyt lohduttamaan meitä.\"\n\nJa Jumalan enkeli liiteli todellakin heidän luokseen tällä hetkellä\npieneen tupaan autioiden kukkuloiden väliin.\n\nRotha nousi kääntyen Garthiin päin.\n\n\"Kuoleman varjon lähestyessä\", sanoi hän, \"vannotan teitä ilmaisemaan\nminulle, kuinka ja milloin teitte sen rikoksen, josta isä ja Ralph on\ntuomittu kuolemaan huomenna?\"\n\nRouva Garth oli palannut kerran vielä jakkaralleen. Sepän voimat\nalkoivat heiketä. Hänen mielenliikutuksensa oli melkein uuvuttanut\nhänet. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä ja kun hän puhui\nheikosti kuiskaten, kuultiin tukahdutettu nyyhkytys.\n\n\"Hän oli isäni\", sanoi hän. \"Jumala antakoon minulle anteeksi -- Wilson\noli isäni -- ja hän jätti meidät kuolemaan nälkään, äitini ja minut --\nja kun hän palasi tänne luoksemme, luulimme Ralph Rayn tuoneen hänet\ntänne, että hän saisi ryöstää meiltä senkin vähän, minkä omistimme.\"\n\n\"Jumala antakoon minullekin anteeksi\", sanoi rouva Garth, \"mutta siinä\nerehdyimme.\"\n\n\"Erehdyimmekö?\" kysyi seppä.\n\n\"Niin, se selveni kuulustelussa\", mumisi hänen äitinsä.\n\nGarth näytti joutuvan uuden kiivaan mielenliikutuksen valtaan. Rotha\nkohotti kulhollisen kauralientä hänen huulilleen.\n\n\"Niin, niin, mutta kuinka se tapahtui -- kuinka?\"\n\n\"Hän ei kuollut tielle, jonne Ralph -- Angus -- kumpi sitten lienee\nollutkaan, hänet kaasi, vaan nousi hetkisen kuluttua ja laahusti\ntupaamme -- hän sanoi Rayn pukanneen hänet kumoon, jolloin hän sanoi\nloukkautuneensa -- siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän tahtoi tulla\nluoksemme lepäämään, mutta minä paiskasin oven kiinni hänen nenänsä\nedessä ja silloin hän kaatui. Sitten hän nousi huutaen jotakin --\nse oli jotakin minua koskevaa -- hän sanoi minua äpäräksi, niin hän\njuuri sanoi. Silloin tuntui aivan siltä kuin jokin käsi takanani olisi\ntyrkännyt minua eteenpäin. Avasin oven ja löin häntä. En tiennyt, että\nminulla oli vasara kädessäni, mutta minulla oli. Hän kuoli heti.\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Ei mitään? -- niin -- myöhemmin samana yönä kannoin hänet samaan\npaikkaan, missä luulin häntä ensin lyödyn -- siinä kaikki.\"\n\nGarthin vähäiset voimat olivat nyt melkein lopussa.\n\n\"Tahtoisitteko kirjoittaa nimenne paperiin, jossa tämä kaikki on\nkerrottu?\" kysyi Rotha kumartuen hänen ylitseen.\n\n\"Kyllä, jos siitä vain on jotakin hyötyä.\"\n\n\"Se voi pelastaa isän ja Ralphin hengen. Mutta äitinne pitää todistaa\nse oikeaksi.\"\n\n\"Hän tekee sen kyllä minun vuokseni\", sanoi Garth heikosti. \"Mitään\nmuuta en enää häneltä pyydäkään. Hänen pitää itsensä matkustaa sinne\ntodistamaan.\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", nyyhkytti murtunut nainen huojutellen ruumistaan.\n\nRotha otti kynän ja paperia ja kirjoitti käsialalla, josta voitiin\nnähdä, kuinka järkytetty hän oli:\n\n\"Täten tunnustan minä, Joseph Garth, ollen lähellä kuolemaani, mutta\nkuitenkin tietäen täydellisesti tekoni luonteen, murhanneeni miehen,\njota nimitettiin James Wilsoniksi ja jonka kuolemasta Simeon Stagg ja\nRalph Ray on nyt tuomittu kuolemaan.\"\n\n\"Jaksatteko nyt kirjoittaa tämän alle, Joe?\" kysyi Rotha yhtä lempeästi\nkuin kiihkeästi.\n\nGarth nyökäytti päätään myöntävästi. Hänet nostettiin istuvaan\nasentoon. Rotha levitti paperin hänen eteensä ja sitten kannatti hän\nselän takaa käsillään.\n\nSeppä otti kynän voimattomaan käteensä koettaen kirjoittaa. Voi,\nmillaisia tuskia tämä ponnistus aiheuttikaan! Voi kuinka jokainen pieni\nkynänveto tuntui tytön sydämessä kuin omantunnonpisto! Nimi saatiin\nvihdoinkin kirjoitetuksi, vaikkakin surkealla tavalla. Kuoleva mies\nlaskettiin jälleen pieluksille.\n\nSamassa sai hänen mielensä rauhan.\n\nKello löi kahdeksan.\n\nRotha kiiruhti tuvasta tielle ja sitten sillalle. Kuu oli juuri noussut\nsynkän pilviröykkiön takaa. Oli pistävän kylmä.\n\nWilly odotti hevosineen sovitulla paikalla.\n\n\"Kuinka järkytetty oletkaan, Rotha; sinähän vapiset kuin haavanlehti\",\nsanoi hän. \"Ja mihin olet jättänyt huivisi?\"\n\n\"Katsohan tätä paperia\", sanoi Rotha. \"Näet tuskin lukea sitä täällä,\nmutta se on tunnustus. Se sisältää, että Joe Garth-raukka tekikin sen\nmurhan, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan päivän koitteessa.\"\n\n\"Vihdoinkin! Jumalalle kiitos!\" huudahti Willy.\n\n\"Ota se -- pistä se poveesi -- talleta se hyvin, jos kuolematon sielusi\non sinulle rakas -- ratsasta Carlisleen niin nopeasti kuin hevosesi voi\nsinut kuljettaa ja näytä se heti sheriffille.\"\n\n\"Onko se allekirjoitettu?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Ja todistettu myös?\"\n\n\"Todistaja tulee sinne itse -- muutamien tuntien kuluttua -- vain\nmuutamien tuntien -- ja hän hakee sinut käsiinsä sieltä.\"\n\n\"Rotha, Jumala itse pani sinut tekemään tämän, ja hän on suonut sinulle\nenemmän voimia kuin väkevimmälle miehelle.\"\n\n\"Kuinka lyhyessä ajassa voidaan nopeimmin matkustaa Carlisleen yöllä ja\nkärryillä?\" kysyi tyttö kiihkeästi.\n\n\"Ehkä viidessä tunnissa, jos tien jokainen kohta on tuttu.\"\n\n\"Ennenkuin lähdet, ratsasta senvuoksi Armbothiin ja pyydä herra\nJacksonia tulemaan rattaineen tähän sillalle puolenyön tienoissa. Älä\nanna hänen kieltäytyä, jos hän vain ajattelee sielunsa autuutta. Ja nyt\nhyvästi jälleen ja Jumala suokoon sinulle nopean matkan!\"\n\nWillyllä oli takki käsivarrellaan. Hän aikoi heittää sen Rothan\npaljaille olkapäille.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Rotha, \"olet itse sen tarpeessa. Minun pitää palata\nheti takaisin.\"\n\nJa hän oli poissa melkein ennenkuin Willy huomasikaan.\n\nWilly aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän kuuli askelia\ntakaansa. Pappi Nicholas Stevenshän sieltä tuli lyhty kädessään,\nvalaisten sillä tietään kävellessään kotiinsa Smeathwaitestä jostakin\nsyntymäpäiväjuhlasta. Hänen lähestyessään Willy meni häntä vastaan.\n\n\"Pysähtykää\", huusi pappi, \"eikö nainen, josta juuri erositte, ollut\ntuon Simeon Staggin tytär?\"\n\n\"Juuri sama\", vastasi Willy.\n\n\"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?\"\n\n\"Hän on siellä nytkin\", sanoi Willy. \"Luulin teidän haluavan jakaa\nuskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle -- Garth on kuolemaisillaan.\"\n\n\"Syrjään -- menkää pois -- älkää koskeko minuun -- päästäkää minut\nohitsenne\", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista,\njota Willy kantoi käsivarrellaan.\n\nRotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä\nkaivannutkaan.\n\nJoe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi\nvuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt\npehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä,\nkuiskasi hän:\n\n\"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies\nei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä.\"\n\nSitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä\nveitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen\nja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.\n\n\"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui\nteidän luonanne Fornsidessä.\"\n\nSe oli ote Joen syntymätodistuksesta ja siitä nähtiin, että hän oli\njonkun tuntemattoman miehen poika.\n\n\"Tiesin sen olevan hänen hallussaan. Hänen tapanaan oli aina uhata,\nettä hän hankkii sen. Hän aikoi käyttää sitä johonkin ilkeään\ntarkoitukseen tavalla tahi toisella.\"\n\nRouva Garth puhui kuiskaamalla, mutta hänen äänensä häiritsi kuitenkin\npojan levotonta unta. Garthin voimat vähenivät nopeasti, mutta hän oli\nlevollisemman näköinen, kun hän jälleen avasi silmänsä.\n\n\"Luulen Jumalan antaneen minulle anteeksi suuren rikokseni\", sanoi\nhän tyynesti, \"laupiaan vapahtajamme tähden, joka ei tahtonut tuomita\nsyntistä vaimoakaan.\"\n\nSitten alkoi hän hiljaa hyräillä kveekarien virttä:\n\n    \"Veripunaiset vaikk' syntis oisi,\n    hän valkoisiks' kuin lumi muuttaa ne.\"\n\nOli sanomattoman liikuttavaa kuunnella hänen heikon katkonaisen äänensä\nponnistavan näin viimeisiä voimiaan.\n\n\"Veisatkaa minulle, Rotha\", sanoi hän keskeyttäen huoahtaakseen.\n\n\"Kyllä, Joe. Mitä minä veisaan?\"\n\n\"Veisatkaa 'Oo Herra Jumalani'\", vastasi seppä.\n\nJa kovemmin kuin virran kohina ja kiihtyvän tuulen hiljainen humina\nkuultiin tytön suloisen juhlallisen äänen laulavan hellästi ja\nkyynelten tukahduttamana seuraavan vanhan virren:\n\n    \"Oo Herra Jumalani,\n    särkynyt sydän vain\n    on nyt osanain;\n    kuria mulle suo,\n    että siitä nähdä saan\n    rakkautesi armiaan.\"\n\n\"Niin, niin\", toisti Garth, \"särkynyt sydän vain on nyt osanain.\"\n\nVeisaajan ääni värähteli kovasti, kun hän jatkoi:\n\n    \"Oo Herra Jumalani,\n    vahvista mua viel',\n    ennenkuin lepään siell'\n    syvällä haudassain;\n    armahda, oo Luoja suuri,\n    sieluparkaani nyt juuri.\"\n\n\"Niin, sieluparkaani\", mumisi seppä.\n\nRotha oli keskeyttänyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.\n\n\"Siinä on vielä yksi värssy, Rotha; siinä on vielä yksi värssy.\"\n\nMutta Rotha ei voinut laulaa enempää. Silloin veisasi kuoleva mies itse\nheikolla äänellään huohottaen:\n\n    \"Oo Herra Jumalani,\n    väsynyt ma on,\n    loukkaunut kivikkoon;\n    säästä kuriltasi,\n    kannan syntini ma sulle,\n    rauha suo sa kiusatulle.\"\n\nHänen silmänsä näyttivät hyvin kirkkailta. Ja varmasti oli hän\nsaavuttanut voiton vihdoinkin. Hän oli vapautunut syntitaakastaan\nainiaaksi.\n\n\"Rauha suo sa kiusatulle\", mumisi hän jälleen, ja kieli, joka lausui\ntämän rukouksen, vaikeni ikuisiksi ajoiksi.\n\nRotha tarttui hänen käteensä. Hänen valtimonsa löi yhä kiivaammin.\nHänen kuolemansa oli kuin lampun sammuminen -- liekki pieneni\npienenemistään, leimahti vielä kerran ja sitten --\n\nKuolema, tuo laupias sovittaja -- kuolema, ainoa oikea tuomari --\nkuolema, vääryyttä kärsineiden kostaja, -- kuolema oli saapunut.\n\nRouva Garthin suru oli hillitön. Tämä jäykkä nainen oli niin heikko\nkuin pieni lapsi. Mutta alussa ei hän tahtonut uskoa aistiensa\ntodistusta. Kumartuen vuoteen yli hän nosti puolittain ruumiin syliinsä.\n\n\"Ah, hän on kuollut, poikani on kuollut!\" huusi hän. \"Sano minulle,\nettei hän ole kuollut, vaikka hän lepääkin niin hiljaa.\"\n\nRotha veti hänet sivulle, ja kumartuen alemmaksi hän suuteli kuolleen\nkylmiä, riutuneita ja kalpeita huulia.\n\nPuoliyön tienoissa saapuivat katetut vaunut pajan vieressä sijaitsevan\ntuvan edustalle. John Jackson istui ajajan istuimella. Rotha ja rouva\nGarth nousivat vaunuihin. Sitten ne vierivät pois.\n\nKun he olivat kulkeneet sillan yli ja vaunujen piti kääntyä tien\nmutkassa, joka piilottaisi tumman tuvan heidän näkyvistään, käänsivät\nmolemmat naiset päänsä sinnepäin ja ajattelivat ikävöiden häntä, jonka\nhe olivat jättäneet sinne. Sitten he purskahtivat molemmat itkuun.\n\n\n\n\nXLIX.\n\nRAUHAA, RAUHAA JA LEPOA.\n\n\nCarlislessa lähestyi loppu lähestymistään. Koko sen päivän, jolloin\nWythburnin seppä taisteli viime taisteluaan, istuivat ne molemmat\nmiehet, joiden seuraavana aamuna piti kuolla hänen rikoksensa vuoksi,\nyhdessä kopissaan vankitornissa.\n\nRalph oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja vielä ystävällisempi. Sovituksen\nhetki oli käsillä. Lunnaat maksettaisiin pian. Lieventääkseen yhden, ei\nvaan monen ihmisen kovaa kohtaloa oli hän tullut tänne kuolemaan ja nyt\noli kuolema oven takana.\n\nMasentuneena ja heikkona, liidunvalkoisena ja tuijottavin katsein\njatkoi Sim väitteitään, ettei Jumala salli heidän kuolla nyt eikä tässä\npaikassa.\n\n\"Jos hän sallii sen tapahtua, niin silloin on valhetta, mitä meille on\nopetettu, että Jumala suojelee kaikkia luotuja olentoja.\"\n\n\"Mitä sanottekaan, vanha ystäväni?\" vastasi Ralph. \"Kuolemahan\nsaavuttaa vihdoin jokaisen. Viikatemies koputtaa kaikkien oveen. Jos\nse vain saavuttaisi toisen siellä ja toisen täällä, niin silloin se\ntodellakin olisi hirveätä.\"\n\n\"Mutta kuoleminen ennen määräaikaansa tuntuu kamalalta\", väitti Sim.\n\n\"Ennen määräaikaansako -- mitä määräaikaa?\" kysyi Ralph. \"Tänään tahi\nhuomenna -- kuka voi sanoa, mikä on teidän aikanne, mikä minun?\"\n\n\"Niin, mutta kuolla nyt tällä tavoin\", sanoi Sim huojuttaen ruumistaan\nistuessaan.\n\n\"Mutta eikö ole totta, että pikainen kuolema on suurin mahdollinen\nonni?\"\n\n\"Entä häpeä -- siitä johtuva häpeä?\" mumisi Sim.\n\n\"Se ei liikuta meitä ollenkaan\", sanoi Ralph. \"Vain rikollinen voi\ntuntea häpeällisen kuoleman aiheuttaman häpeän. Ei, ei, kuolema on\nparhain ystävämme. Ja kuitenkin, vanha ystäväni, kadun jo puolittain\npäätöstäni. Piilotin tuon kohtalokkaan vangitsemismääräyksen, joka on\nollut pätevin todistus meitä vastaan, vain siinä toivossa, että se\njonakin päivänä voisi auttaa teitä. Teidän vuoksenne ja ainoastaan\nsiksi toivon Jumalan nimessä, että voisin ilmaista, kuinka ja mistä\nsain sen käsiini.\"\n\n\"Ei, ei, ei!\" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. \"Olen oikea\nsyyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun\npitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet\nyhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi -- Jumala ei salli milloinkaan\nsellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule\nsallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!\"\n\nSamalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä\ntoimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron\nlaulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi\nruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen\nkoppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden\nkorviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla,\nsyvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he\nolisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.\n\nMolemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.\n\nSiinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja\nsotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta\nsiinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut\nminkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä\nkuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä\ntoiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.\n\nVanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia\nHän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli\ntuntia kahden kesken.\n\nSim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. \"Ei\", sanoi Ralph viitaten\nhäntä palaamaan takaisin; \"aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä\nolla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne\",\nlisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.\n\nRobbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi\nliikutettu.\n\n\"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä\", sanoi hän.\n\nSitten hän kertoi tuloksettoman hakemisensa kaikki vaiheet.\n\n\"Todistukseni olisi ehkä voinut pelastaa teidät\", sanoi hän. \"Onkohan\nse jo liian myöhäistä?\"\n\n\"On\", vastasi Ralph.\n\n\"Luullakseni voisin ilmaista, mistä sait vangitsemismääräyksen.\"\n\n\"Robbie, muista valaasi, ettet milloinkaan puhu siitä asiasta enää.\"\n\nKuullessaan puhuttavan vangitsemismääräyksestä oli Sim hiipinyt\ninnokkaana heidän luokseen. Ralph huomasi hänen vieläkin toivovan\npelastusta. Tulisiko tämä kurja heikkous masentamaan hänen mieltään\nviimeiseen asti?\n\n\"Robbie, jos milloinkaan olet ollut toverini ja nuoruudenystäväni,\nkätke tämä asia ikuisiksi ajoiksi mieleesi.\"\n\nVoimatta vastata taivutti nuori laaksolainen päätään.\n\n\"Mitä Simiin tulee, olen äärettömästi suruissani. Mutta minä itse, mitä\nvarten nyt enää eläisin? En mitään. Koetin pelastaa talon äidilleni ja\nveljelleni. Kuinka äitini jaksaa?\"\n\n\"Hieman parempi, olen kuullut.\"\n\n\"Äitiraukka! Entä Rotha, onko hän --\"\n\n\"Rotha voi hyvin.\"\n\n\"Jumalalle kiitos! Ehkä sitten kun näistä surullisista tapauksista on\nkulunut pitkälti aikaa ja ne ovat muuttuneet hämäräksi muistoksi --\nniin ehkä hän sitten löytää onnensa veljeni rakkaudesta.\"\n\n\"Willynkö?\" kysyi Robbie hämmästyneen näköisenä.\n\nKaikki vaikenivat hetkiseksi.\n\n\"Hän on ollut kuin enkeli\", sanoi Robbie lämpimästi.\n\n\"Enemmän -- hän on ollut nainen; Jumala siunatkoon ja suojelkoon\nhäntä!\" sanoi Ralph.\n\nRobbie katsoi Ralphia kasvoihin kyyneleet silmissään.\n\nSim istui paikoillaan vaikeroiden.\n\n\"Pieni Rotie-kultaseni!\" mumisi hän. \"Pieni orpo Rotie-raukkani!\"\n\nHän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen\nmuistissaan.\n\n\"Robbie\", sanoi Ralph, \"tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut\njotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen\nmielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi.\"\n\n\"Mitä sitten, Ralph?\" kysyi Robbie.\n\n\"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta\nmaatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin\npäätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin\nRothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat\nsekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon\nkummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää\nkuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui\nminusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen\nRothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme\ntuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa -- toivon sanomaa siitä\nparemmasta maailmasta, jonka pian saavutamme.\"\n\nVartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.\n\n\"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!\" sanoi Ralph. \"Ja\nkuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi,\nystäväni. Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nLaaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.\n\nRobbie poistui itkien.\n\nSamalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista.\nUrut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat\nkorkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa\naamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen.\nSitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.\n\nRauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!\n\n\n\n\nL.\n\nSEURAAVANA AAMUNA.\n\n\nSeuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke\nlakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat\nhuonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin\ntoinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline,\njonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien\nvälissä.\n\nKaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden\nsinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat\ntorille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset\npaikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.\n\nPäivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa\nohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen\njulkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus\nsiirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman\npilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.\n\nKello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä\nväkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella\nparvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla\nkatoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni\nsavupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten\ntornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla,\ntirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan\nampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet\nyhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.\n\nMillainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa,\ntoiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut\nistuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja\nheidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan\npunertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin\nmarkkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia\ntovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.\n\nTorin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin\nviisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas\nesiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille\nhuonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon\nikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon\nyläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.\n\nVahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista\nsotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen\nja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle\ntarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa\nvastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat\navonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka\noli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu\npitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö,\njoka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä,\nmutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta\nlähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä\non tullut?\n\nNäytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin\nruumiillisellekin näköaistille.\n\nRintoja, poltinraudalla merkittyjä, löyhkääviä ja inhoittavia\nsaastaisuudessaan. Rikoksien kahleitten vangitsemia sydämiä. Kuumia\nvalloilleen laskettuja intohimoja. Huutavia ristiriitaisuuksia.\nMuutamia, jotka öisin löivät rintoihinsa tuskissaan ja katumoissaan,\nja muutamia, jotka eivät tienneet, kuinka he omantunnon silmiltä\npiilottaisivat ne salaiset synnit, jotka myrkyttivät heidän mieltään.\n\nTässä suuressa tungoksessa oli ihmisiä, jotka tunsivat olevansa\nyksinään, aivan yksinään, ja jotka joskus nauroivat ja joskus vapisivat.\n\nSiellä oli kunniallisiakin miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet sinne\nuteliaisuudesta ja jostakin muusta voimakkaammasta vaikutteesta kuin he\nitse tiesivätkään. Kuinka tulisivat tuomitut suhtautumaan kohtaloonsa?\nTekisivätkö he sen raukkamaisesti peläten, pelottoman urhoollisestiko\nvai eläimellisen välinpitämättömästi? Kuolema odotti -- heltymätön\nja kaikki voittava. Kuinka tulee kuolevainen ihminen käyttäytymään\njoutuessaan vastakkain sen kanssa? Se oli suuri arvoitus silloin ja se\non sellainen vieläkin.\n\nTänä aamuna kello kahdeksan aiottiin mestata pari miestä. Ihmiset\nkääntyivät alituisesti katsomaan kelloa. Se oli auringonosoittimen\nvieressä vanhan kaupungintalon kupoolissa. Kuinka hitaasti sen\nvastahakoiset osoittimet siirtyivätkään! Jumala antakoon heille\nanteeksi, mutta väkijoukossa oli sellaisiakin, jotka olisivat halunneet\nkiiruhtaa kellon tyyntä käyntiä, jos he vain olisivat voineet. Ja\nmuutamia minuutteja enemmän tahi vähemmän tässä tahi tulevassa\nmaailmassa, mitä ne merkitsevätkään siinä suuressa lopputilissä, mikä\ntuomittuja odotti?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuomitut istuivat kahden eräässä vahtirakennuksen huoneessa. Heidät oli\ntuotu sinne linnasta yöllä.\n\n\"Tänään taistelemme viime taistelumme\", sanoi Ralph. \"Vihollinen\nvalloittaa leirimme, mutta Jumalan avulla saavutamme kuitenkin voiton.\nÄlkäämme milloinkaan laskeko lippua. Rohkaiskaa mielenne! Koettakaa\nolla urhoollinen! Muutamia nopeita minuutteja vielä ja kaikki on ohi.\"\n\nSim istui kyyristyneenä takan ääressä väännellen laihoja käsiään tahi\nrepien pitkää harmaata tukkaansa.\n\n\"Ralph, siitä ei tule mitään. Jumala ei voi sallia sen tapahtua.\"\n\n\"Karkoittakaa sellaiset ajatukset mielestänne\", vastasi Ralph. \"Jumala\non tuonut meidät tänne.\"\n\nSim hyppäsi seisoalleen ja huusi: \"Siinä tapauksessa en suostu siihen\nmilloinkaan -- en milloinkaan!\"\n\nRalph laski kätensä lempeästi, mutta lujasti Simin käsivarrelle painaen\nhänet takaisin tuoliin.\n\nTorilta kuului laulua, johon sekaantui ivallisia huutoja ja naurua.\n\n\"Kuuntele!\" huusi Sim; \"kuuntele heitä jälleen, kuuntele!\"\n\nSim kallisti päätään ja kuunteli. Sitten hypäten seisoalleen hän huusi\nhurjemmin kuin milloinkaan ennen:\n\n\"Ei, ei, ei milloinkaan!\"\n\nRalph tarttui häntä vielä kerran käsivarteen ja hiljaa vaikeroiden\nvaipui miesraukka takaisin tuoliinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVahtirakennuksen käytävissä ja suurimmassa huoneessa ruvettiin äkkiä\nmeluamaan.\n\n\"Missä sheriffi on?\" kysyttiin joka suunnalta.\n\nWilly Ray oli siellä ja hän oli monta tuntia jutellut kahden kesken\nsheriffin apulaisen kanssa.\n\n\"Tässä on tunnustus tarpeellisine allekirjoituksineen\", sanoi hän\nviidennenkymmenennen kerran kävellessään hermostuneesti edestakaisin.\n\n\"Siitä ei ole mitään hyötyä. Kuninkaan armahduksetta tahi lykkäyksettä\nmestaus on toimitettava.\"\n\n\"Mutta todistajathan saapuvat tänne tunnin kuluessa. Lykätkää mestausta\nainoastaan pieni lyhyt tunti, niin heidän täytyy ehtiä tänne.\"\n\n\"Mahdotonta. Kuningas on allekirjoittanut kuolemantuomion, jota meidän\npitää kirjaimellisesti seurata.\"\n\n\"Jumala taivaassa! Ettekö näe ja ymmärrä, että jos niin tapahtuu,\nkuolee kaksi viatonta miestä?\"\n\n\"Minun asiani ei ole ajatella, minun pitää vain toimia.\"\n\n\"Missä on päällikkönne? Voidaanko mestaus toimittaa hänettä?\"\n\n\"Voidaan ja meidän on pakko.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTornikello oli kymmentä minuuttia vaille kahdeksan. Muudan\nkalpeakasvoinen mies joukossa alkoi veisata.\n\n\"Tukkikaa sen kveekariroiston suu!\" huudettiin lihakauppojen katoilta.\nSamalla alkoivat puseropukuiset miehet laulaa jotakin renkutusta. Mutta\nmies jatkoi vain veisuutaan, muut yhtyivät siihen ja pian koveni virsi\nvoimakkaaksi sävelaalloksi, kohisten tämän ihmismeren yläpuolella.\n\nMutta kello alkoi lyödä ja ennenkuin viimeinen lyönti oli lakannut\nkuulumasta, avattiin muudan vahtirakennuksen ikkuna ja joukko miehiä\ntuli ulos.\n\nVäkijoukko vaikeni silmänräpäyksessä.\n\n\"Missä Wilfrey Lawson on?\" kuiskasi muudan.\n\nSheriffiä ei näkynyt muiden joukossa. Alisheriffi ja muudan lihavahko\nmustiin pukeutunut mies seisoivat vierekkäin.\n\nNiiden joukossa, jotka torilla seisoivat lähinnä mestauslavaa, oli eräs\nhenkilö, jonka mekin tunnemme. Robbie Anderson oli kävellyt torilla\nkoko pitkän yön. Hän ei ollut voinut poistua paikaltaan. Hän ensiksi\nhuomasikin ne molemmat miehet, jotka seurasivat pappia. Toinen heistä,\nharteikas mies, käveli lujin askelin pelkäämättä tietään. Nojautuneena\nhänen käsivarteensa horjui toinen eteenpäin pää painuksissa; hänen\ntukkansa oli harmaampi ja hänen käyntinsä horjuvampi kuin ennen.\nIhmiset nousivat varpailleen nähdäkseen vilahduksen heistä.\n\n\"Tämä on hirmuista\", kuiskasi Sim.\n\n\"Vain minuutti vielä ja sitten on kaikki ohi\", vastasi Ralph.\n\nSim purskahti itkuun ja hänen koko ruumiinsa vapisi.\n\n\"Rohkaiskaa mielenne, vanha ystäväni\", sanoi Ralph, joka oli itsekin\njärkytetty huolimatta kehoittavista sanoistaan. \"Vain minuutti ja\nsitten kohtaamme toisemme jälleen. Olkaa sen vuoksi rohkea älkääkä\npelätkö.\"\n\nSim koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja onnistuikin. Hänen\nkyyneleensä kuivuivat, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui hurjaksi,\nmitä Ralph pelkäsi enemmän kuin kyyneliä.\n\n\"Olkaa rauhallinen, Sim\", kuiskasi hän; \"olkaa tyyni älkääkä virkkako\nmitään.\"\n\nAlisheriffi lähestyi Ralphia.\n\n\"Haluatteko pyytää jotakin?\" kysyi hän.\n\n\"En.\"\n\n\"Entä te?\" sanoi upseeri kääntyen Ralphin toverin puoleen.\n\nSim koetti hillitä mieltään.\n\n\"Hänellä ei ole mitään sanottavaa\", sanoi Ralph tyynesti. Sitten hän\nkuiskasi jälleen Simin korvaan: \"Olkaa rohkea, ystäväni.\"\n\nIrroittaen käsivartensa Simin suonenvedontapaisesta otteesta riisui\nhän pitkän takkinsa yltään. Samalla valaisi hänen kasvojaan kalpea\nauringonsäde. Seurasi painostava hiljaisuus.\n\nSilloin huitoen hurjasti käsivarsillaan hyökkäsi Sim esille ja tarttuen\nalisheriffiä käsivarteen hän huusi hermostuneesti:\n\n\"Minulla on jotakin sanottavaa. Hän on viaton -- viekää minut takaisin\nvankilaan ja antakaa minun todistaa se -- hän on viaton -- se on totta\n-- se on totta -- antakaa minun todistaa se!\"\n\nRalph meni surullisen näköisenä Simin luo ja sanoi: \"Silmänräpäys vielä\nja kätemme yhtyvät taivaassa.\"\n\nMutta nyt huomattiin jotakin liikehtimistä taempana. Sheriffi itse tuli\nikkunasta ja lähestyi mestauslavaa. Häntä seurasivat Willy Ray ja John\nJackson. Kaksi naista seisoi vierekkäin heidän takanaan, Rotha ja rouva\nGarth.\n\nWilly lähestyi kietoen käsivartensa veljensä kaulaan.\n\n\"Jumala on ollut armollinen meille!\" huudahti hän itkien.\n\nRalph näytti hämmästyneeltä. Sheriffi sanoi jotakin hänelle, mitä hän\nei kuullut. Ihmisetkään eivät kuulleet sanoja, mutta kansan suuren\nsydämen nopea myötämielisyys käsitti silmänräpäyksessä kuulumattomiin\nhäipyneen sanoman.\n\n\"Armahdettu, armahdettu!\" huusi ainakin viisikymmentä ääntä.\n\nMuudan nainen pyörtyi ikkunan luona taempana. Nainen oli Rotha.\n\nMolemmat miehet katselivat kummastuneina ympärilleen, kun heidät\nvietiin pois. He kävelivät kuin unissaan.\n\n\"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!\"\n\nKansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä\nainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä\nvuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.\n\n\n\n\nLI.\n\nKUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.\n\n\nCumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin\nkuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä\naina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta\nvasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale\npoimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla.\nVesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa\nvirtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja\nhyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.\n\nJoukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin\nvanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle\nniitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin\nsitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli\npystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli\nmäärätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja\njakajaksi.\n\n\"Täällä ei kitsastella ollenkaan\", sanoi hänen miehensä veitikka\nsilmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan\ntarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä\nkerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin\noikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä\ntärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet\näitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät\nvielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat\nhänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei\nmilloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan,\nseisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita\nsananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen\nsanan niistä.\n\n\"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi\", sanoo hän, \"ja tulee vielä\nkauan olemaankin.\"\n\nRouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna\nsiniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn\nkasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan\nnojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo\nRalph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän\nnäyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme.\nJuuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee\nläheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on\nhakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja\nsalaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne\nkorkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:\n\n    \"Heipä, heipä, ka,\n    kumman otat sa,\n    oikeanko vai vasemman?\"\n\n\"Mitä siansaksaa tuo on?\" sanoo Monsey Laman itse.\n\n\"Minä heitän kuperkeikkoja, minä\", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka.\nJa hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja\nkuparikolikosta.\n\nNiityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii\npari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa\nsylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni\njoukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä.\nMuudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He\nleikkivät niin sanottua \"tyynyleikkiä\".\n\nNiityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia\nja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on\nonnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen\nolkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa\nBranthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on\njotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.\n\n\"Se on hirveän mukavaa\", sanoo hän hyvin epämääräisesti. \"Tule,\ntyttöseni, katsomaan.\"\n\nMutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.\n\nAsia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa\nrangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään\nerityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin\ninnokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua\ntilapäisellä vastustamisella.\n\n\"Sinne minä nyt en ainakaan lähde\", sanoo hän tarkoittavasti nauraen\nkädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä\npienillä sievillä jaloillaan.\n\nSuuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa\npainijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat\nlähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja\nlakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.\n\n\"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?\" kysyy Liisa, joka samalla\nlähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan.\n\"Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan\naio voittaa?\"\n\n\"Odota vain ja katso, tyttöseni\", sanoo Robbie peittelemättömän\nhyväntuulisesti.\n\n\"Tulet luistamaan koko vuoren rinteen alas asti, saat olla aivan varma\nsiitä\", sanoo Liisa.\n\n\"Käyköön niin, sillä sinullahan on valmiina lämmintä puuroa\nkatkenneiden jalkojeni hauteeksi\", sanoo Robbie.\n\n\"Uskaltaisin tuskin yrittääkään, jos olisin sinun sijassasi\", jatkaa\nLiisa katselijoiden suureksi huviksi. \"Odota, kunnes sinusta kasvaa\nmies, Robbie.\"\n\nKilpailijat, heitä on kuusi, ovat nyt asettuneet paikoilleen.\nLähtömerkki annetaan ja he hyökkäävät taipaleelle.\n\nHe juoksevat jyrkkää ja rosoista High Seatiä kohti. Ensimmäinen, joka\nsaavuttaa miehen huipulla ja sitten ehtii ennen muita niitylle, saa\npalkinnon.\n\nKatsokaa, kuinka he juoksevat kivien ja purojen yli, tiheiden\npensaikkojen ja suuria puita kasvavien metsikköjen halki. Nyt katoavat\nhe niityllä seisovien katselijoiden näkyvistä, nyt näkyvät he jälleen\nja nyt he taasen katoavat; nyt ilmestyy kolme heistä näkyviin lähellä\nhuippua.\n\nAlhaalla niityllä on jännitys saavuttanut huippunsa. Liisa on hirveästi\nkiihkoissaan.\n\n\"Robbie on ensimmäinen -- ei -- on -- ei -- kannustakaa häntä, tehkää\nse! Kiiruhda -- kiiruhda!\"\n\nMuudan on päässyt huipulle ja pari muuta seuraa häntä kintereillä. Nyt\nhe laskeutuvat alas juosten, hyppien ja lentäen. Nyt he ovat täällä ja\n-- ja Robbie on todellakin ensimmäinen!\n\n\"Hyvin juostu, mainiosti, kaksitoista minuuttia, hyvin tehty!\"\n\n\"No, no, olen aina sanonut sinun ottavan pitkiä askelia, Robbie\", sanoo\nMatthew.\n\n\"Mutta mitä sinä sanot?\" sanoo Robbie huohottaen, pukiessaan\nnuttua ylleen, Liisalle, joka koettaa näyttää hajamieliseltä ja\nvälinpitämättömältä.\n\n\"Mitä? Sanoitko minulle jotakin? Ehkä et kiertänytkään Ukkoa. Olet aina\nollut sellainen veitikka.\"\n\n\"Tässä on sinulle veitikkaa.\" Robbie oli kietaissut kätensä Liisan\nvyötäreille ja vei hänet mukanaan kukkivien ruusupensaiden sekaan.\nLiisa huomasi Robbien pitävän lujasti kiinni. Hän oli niin sanomattoman\nvankka. Mitä hyödyttikään ruveta rimpuilemaan irti?\n\nPari vanhempaa naista katseli huvitettuina Liisan turhia ponnisteluja.\n\n\"Otaksun sinun tietävän, että heidän on määrä mennä naimisiin\", sanoi\ntoinen.\n\n\"Luulen niin\", vastasi toinen; \"ja olen kuullut Ralphin vuokranneen\nRobbielle palasen maata ja lahjoittaneen hänelle hevosen.\"\n\nMatthew Brathwaite oli palannut paikoilleen rouva Rayn tuolin viereen.\n\n\"Missä Rotha on?\" kysyi vanha kutoja.\n\n\"Hän sanoi menevänsä hakemaan isäänsä\", sanoi Willy ruohikosta, jossa\nhän vielä lepäsi äitinsä jalkain juuressa.\n\n\"Teitte tyhmästi salliessanne tytön palata Fornsideen isänsä luo\",\nsanoi Matthew tarkoittavasti hymyillen.\n\n\"Etkö voinut pitää häntä luonasi täällä? No, olet sinäkin mies.\"\n\nWilly ei vastaa mitään vanhan kutojan leikinlaskuun. Juuri samalla\nhuomataan Rothan isineen tulevan niitylle kaukaisimmasta portista.\n\nRalph menee heitä vastaan ja lausuu heidät tervetulleiksi.\n\nSim on vanhentunut nopeasti näinä viime kuukausina, mutta hän näyttää\niloisemmalta ja tyynemmältä. Laaksolaiset ovat kaikin tavoin koettaneet\nhyvittää entisen vääryytensä häntä kohtaan. Hän vastaanottaa heidän\nsovinnolliset huomaavaisuutensa melkein liian selvästi huomattavilla\nyrityksillä olla sydämellinen, sillä hän ei ole enää niin arka kuin\nennen.\n\nRalph vie Rothan istumaan tyhjään tuoliin äitinsä viereen.\n\n\"Iloinen sydän punastuttaa posket\", sanoo Matthew tytölle. Ja Rothan\nkasvot ansaitsevatkin tämän kohteliaisuuden. Hän on tänään niin terveen\nnäköinen kuin hän aina on ollut kaunis. Mutta hänen kauneudessaan on\nnyt jotakin, mitä emme ole siinä ennen huomanneet. Pitkät tummat ripset\npuoleksi piilottavat ja puoleksi paljastavat lempeämmän katseen kuin\nmilloinkaan ennen on loistanut näistä ruskeista syvistä silmistä. Tytön\nkasvojen yleisilme ei ole naurava eikä surullinen, vaan tuollainen\nkuvaamaton jokin, mikä on näiden molempien välillä, kun sydän jälleen\nsurujen haihduttua saa iloita -- kuten huhtikuun päivän auringonpaiste.\n\n\"Näyttää aivan siltä kuin vihdoinkin olisimme päässeet aidan\naurinkoiselle puolelle, Rotha\", sanoo Ralph hänen vieressään leikkien\nolkihatullaan.\n\nHeidän läheisyydessään syntyy aikamoinen temmellys. Opettaja, joka\nkehuu jalkojaan piirikunnan nopeimmiksi, on vannoutunut juoksemaan\nkiinni kaniinin. Hän ryhtyy yritykseensä heti ja onnistuu parin sadan\nmetrin päässä.\n\n\"Täällä ei ole ketään pienen vikkelän ranskalaisemme vertaista\", sanoo\nMatthew, \"olipa sitten kysymyksessä kaniinin kiinniottaminen tahi\nvanhan Nicky Stevensin pilkkaaminen.\"\n\nReuben Thwaite, joka tulee juuri parahiksi kuullakseen kutojan\nsukkeluuden, nauraa sydämellisesti.\n\n\"Mutta on olemassa eräs esine, jota en vielä milloinkaan ole saanut\nkiinni, Reuben\", sanoo Monsey.\n\n\"Mikä se sitten olisi?\" kysyy pieni silmiään räpyttelevä laaksolainen.\n\n\"Aave ja lantakasa!\"\n\n\"He, he, hänellä on pojan mieli, tuolla pienellä miehellä\", sanoo\nMatthew sellaisen miehen tapaan, joka tietää tekevänsä itsenäisen\nhuomautuksen.\n\nNyt laskee aurinko Noddle Fellin ja Bleaberryn taakse. Leikit ovat\nloppuneet, mutta päivän huvitukset eivät ole vielä kaikki. Sittenkuin\npimeys on kietonut niityn ja vuoret vaippaansa, on Shoulthwaite Mossin\nkeittiö täynnä iloisia ihmisiä. Wythburnin nuoret naiset ovat tuoneet\nmukanaan rukkinsa ja istuvat nyt vierekkäin ollen kehräävinään.\nNuorukaiset ovat kokoutuneet pihalle. Vanhemmat laaksolaiset ovat\ntoisessa huoneessa rouva Rayn luona.\n\nNyt kilahtaa pikku kivi ikkunaan.\n\n\"Mitä ihmeessä se on?\" sanoo eräs nuori tyttö hyvin hämmästyneenä.\n\nMuudan rohkeimmista naisista menee ovelle.\n\n\"Ei, mutta täällähän on eräs nuorukainen!\" sanoo hän kovasti hämillään.\n\nOdottamaton vieras tulee keittiöön ja hänen kintereillään paljon muita.\nHe istuutuvat pöydälle, lavitsoille, jakkaroille, rukkien väliin,\nsuoraan sanoen joka paikkaan.\n\nMillaisia kujeita nyt seuraakaan! Millaisia juttuja! Miten sydämellistä\nnaurua ja millaista laulua!\n\nRalph tulee yläkerrasta ja kaikki lausuvat hänet tervetulleeksi. Häntä\nkehoitetaan laulamaan. Kyllä hän osaa laulaa. Hän lauloi aina ennenkin\nja hänen pitää laulaa nytkin.\n\n\"Laulan teille jotakin, jonka kuulin Lancasterissä\", sanoo hän.\n\n\"Mistä sitten -- Lancasterin noidistako?\"\n\n\"Kuka sen on kirjoittanut -- pieni Monseyko?\"\n\n\"Ei, vaan joku Monseyta suurempi mies\", sanoo Ralph hymyillen.\n\n\"Hänhän olisikin kääpiö, ellei hän olisi opettajaa suurempi\", sanoo\nLiisa Branthwaite, jolla oli niin majesteetillinen vartalo.\n\nSitten lauloi Ralph täyteläisellä äänellään: \"Kuumaa aurinkoa sä älä\npelkää.\"\n\nRukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille\nvanhalle laululle.\n\nLaddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen\nnäköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee\nkoirien asemaa tässä maailmassa.\n\n\"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?\" sanoi joku oven\ntakaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli.\nHänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.\n\n\"Tulkaa vain tänne, opettaja\", sanoo Robbie Anderson. \"Onko kellään\nmitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?\"\n\nKun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin\nkeittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.\n\nMonsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen\nkuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen\npolvensa ja alkoi lausua:\n\n    \"Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa,\n    niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin.\"\n\nÄänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen\nlaulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi\nkorkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton\ntaiteellinen ponnistus):\n\n    \"Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?\"\n\nja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi:\n\n    \"En kumpainenkaan, kaunis neitiseni,\n    jolleivät he teitä osaa miellyttää.\"\n\nolivat katsojat melkein kuolla nauruun. Näyttelijät eivät nähtävästi\nvälittäneet lainkaan aikaansaamastaan vaikutuksesta, vaan antautuivat\ntehtäväänsä tunnollisesti ja innostuneesti, kuten todelliset\nnäyttelijät ainakin.\n\nPieni opettaja hymyili lempeästi, suloisesti ja lumoavasti. Robbie\nläähätti ja huohotti, huokaili ja vaikeroi.\n\n\"Onko milloinkaan nähty miehen käyttäytyvän noin?\" sanoi Liisa pyyhkien\nnaurunpuuskien houkuttelemia kyyneliä poskiltaan.\n\n\"Odota vähän\", sanoi Robbie poiketen liian paljon osastaan.\n\nRobbie oli nähnyt Carlislessa, että tämän surunäytelmän toimintaan\nkuului kukkakimpun heittäminen Julielle parvekkeelle. Robbie oli jo\nhankkinut sellaisen itselleen ja odottaessaan hetkeä, jolloin hänen\npitäisi käyttää sitä, oli hän asettanut sen taakseen lattialle.\n\nMutta innostuksissaan ei hän ollut huomannutkaan, että Liisa oli\nhiipinyt lähemmäksi ja siepannut sen pois.\n\n\"Missä kukat ovat?\" huusi Romeo kaikkea muuta kuin lempeästi.\n\nKun kukkavihko ojennettiin polvistuneelle rakastajalle, huomattiin sen\nolevan kolme kertaa niin suuren kuin Julien pää.\n\nNäytteleminen loppui nyt äkkiä. Rukit siirrettiin syrjään, viulu\nhaettiin esille ja ruvettiin tanssimaan.\n\n\"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika\", sanoi Matthew\nBranthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.\n\nIllan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.\n\nTytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset\nkantoivat rukkeja.\n\nSuurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha,\nRalph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.\n\nKuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä\ntähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa\nvasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat\naallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien\npenikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä.\nSiellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan,\nvälähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja.\nPuoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin\nhopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden\naaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen\nkaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.\n\nEi ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään,\naaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa,\nmikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja\nyölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.\n\nKyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat\nveneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat\nairoihin.\n\n\"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa\", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy\ntyönsivät veneen vesille.\n\n\"Kuulkaahan tyttöä!\" huudahti Matthew. \"'Me koirat tapoimme jäniksen',\nsanoi rottakoira rakille.\"\n\nFilosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä\nmilloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.\n\nKun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa,\nrupesivat tytöt laulamaan.\n\nNuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan\nhiljeneviä ääniä.\n\nPolulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli\nyksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta\nmitään.\n\nVeljekset katsahtivat toisiinsa.\n\n\"Joe-raukka!\" sanoi Rotha melkein kuiskaten.\n\nMutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän\nmuiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.\n\nWilly astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu.\nHän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta\nkeskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän\ntarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa\ntiehensä.\n\nJa nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet\ntoisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat\njalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä\nkirkkaassa kuutamossa.\n\nTämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se,\nmikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin\nkärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.\n\nJa niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään,\nkuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä\nhänen kätensä lepää.\n\n\n\n"]