[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fl6HaGmWN-ixM-6IlwAuCHhGjbr6jR_13VsrrA-2basg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2009,"Salaperäinen ratsastaja","Grey, Zane",1872,1939,"2009-grey-zane-salaperainen-ratsastaja","2009__Grey_Zane__Salaperäinen_ratsastaja",null,"romaani",[14],"rakkaus",[16],"amerikkalainen","fi",1921,1922,77928,503451,false,60203,[25,26],"American fiction -- Translations into Finnish","Western stories",[28,29,30],"American Literature","Novels","Romance","\"Salaperäinen ratsastaja\" by Zane Grey is a novel written in the early 20th century. The story is set in a vivid Colorado wilderness and revolves around a young woman named Columbine, who grapples with her past and the revelation of her identity as a foundling. The narrative explores themes of love, identity, and social obligation, particularly in the context of her upcoming marriage to Jack Belllounds, the son of the ranch's owner.  At the start of the novel, Columbine rides through the beautiful landscape of Colorado, reflecting on her life and the mystery of her upbringing. She learns from Bill Belllounds, the man she has called father, that she is not his biological daughter but was found in a patch of columbines as a child. This revelation stirs deep emotions in her as she contemplates her past and her connection to her mysterious identity. As she prepares for Jack's return and the implications of their expected marriage, she feels torn between her obligation to her guardian and her own feelings, particularly towards Wilson Moore, a ranch hand who seems to have his own complicated feelings towards her. The opening establishes a rich emotional landscape that sets the stage for the conflicts Columbine will face. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Nyman, Väinö",168,"Coloradon jylhiin vuoristomaisemiin sijoittuva lännenseikkailu kertoo nuoresta Columbinesta, jota painostetaan avioliittoon kasvatusisänsä kelvottoman pojan kanssa. Tilanne muuttuu, kun tilalle saapuu salaperäinen ja taitava ratsastaja Wade, joka kantaa mukanaan menneisyyden salaisuuksia ja ryhtyy suojelijaksi.","Zane Greyn 'Salaperäinen ratsastaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2009. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALAPERÄINEN RATSASTAJA\n\nKirj.\n\nZane Grey\n\n\nEnglannin kielestä (\"The Mysterious Rider\") suomentanut\n\nVäinö Nyman\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nViilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoi\nlaskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäiset\nsolat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijonon\njuurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuin\nvyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkine\nsametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotka\nloistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivat\nsiellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudan\nlumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laakson\ntakaa suojellen sitä pohjoistuulilta.\n\nEräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitä\nloivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasi\nmuudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laakson\nhaarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitä\noli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä.\nHänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen.\nSeitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hän\noli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaa\nkarjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuon\nnimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin.\nSitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaista\nkukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän oli\nkiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensä\nikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänään\ntuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin,\nsillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanut\nratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.\n\nTie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot ja\ntuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisen\nruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteen\nreunalle.\n\nTyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyn\ntottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansa\ntoivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, mutta\nkun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa.\nTyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia ja\nsolakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikosti\nkuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.\n\n\"Columbineja!\" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia ja\nkatsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisen\nselityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaan\nja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.\n\n\"Columbine!... Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotka\nlöysivät minut -- metsään eksyneen lapsen -- nukkumasta columbinein\njoukosta.\" Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensä\nkaiulla.\n\nTuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänä\npaljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkin\nepämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakin\nomituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltu\nselitetty.\n\n\"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine\", hän kuiskasi surullisesti\nymmärtäen nyt sydämensä omituisen kaipuun.\n\nTuskin tuntiakaan sitten, kun hän oli juossut White Slidesin\nkarjakartanon päärakennuksen avaralle kuistille, hän oli tavannut\nmiehen, joka oli aina pitänyt hänestä huolta. Hän oli katsonut tyttöön\nyhtä sydämellisesti ja isällisesti kuin ennenkin, mutta kuitenkin\nhieman eri tavalla. Tyttö oli näkevinään nytkin edessään vanhan Bill\nBellloundsin, uranuurtajan ja karjankasvattajan, kookkaan miehen, jolla\noli leveät kasvot, kovat, arpiset ja harmaat, suurine sinistä tulta\nleimuavine silmineen.\n\n\"Collie\", vanhus oli sanonut, \"nyt saat todellakin kuulla suuria\nuutisia. Tässä on kirje Jackilta... Hän tulee kotiin.\"\n\nBelllounds oli heiluttanut kirjettä. Hänen suuri kätensä oli vapissut,\nkun hän oli ojentanut sen laskeakseen sen tytön olkapäälle. Hänen\nolennossaan ilmenevä kovuus näytti omituisesti pehmenneen, sillä Jack\noli hänen poikansa. Paimenet olivat aina nimittäneet poikaa Buster\nJackiksi [Buster Jack = Möly-Jack], mutta oli olemassa muita\npahempiakin nimityksiä, joita hänen isänsä ei ollut milloinkaan\nkuullut. Jack oli lähetetty pois noin kolme vuotta sitten, hieman ennen\nColumbinen palaamista koulusta. Senvuoksi hän ei ollut nähnytkään\nJackia seitsemään vuoteen, mutta hän muisti Jackin kumminkin hyvin --\ntuon suuren levottoman pojan, kauniin ja villin, joka oli muuttanut\nhänen lapsuutensa melkein sietämättömäksi.\n\n\"Niin, poikani Jack tulee nyt kotiin\", Belllounds sanoi värisevällä\näänellä. \"Ja Collie, minun pitää ilmoittaa sinulle nyt jotakin.\"\n\n\"Mitä sitten, isä?\" hän oli kysynyt raskaan käden puristaessa hänen\nolkapäätään.\n\n\"Sen vain, tyttöseni, etten olekaan oikea isäsi. Olen kyllä koettanut\nja olen rakastanut sinua kuin olisit oma lapseni, mutta suonissasi ei\nole tippaakaan minun vertani. Nyt aion kertoa sinulle, miten asiat\novat.\"\n\nTarina oli lyhyt. Seitsemäntoista vuotta sitten muutamat miehet, jotka\ntyöskentelivät Bellloundsin omistamassa kaivoksessa Middle Parkin\nkohdalla vuoristossa, olivat löytäneet lapsen tien vierestä columbinien\njoukosta. Lyhyen matkan päässä pienokaisen olinpaikasta olivat\nintiaanit, luultavasti vuorten yli uteseja ahdistamaan tulleet\narapahoet, vanginneet tahi tappaneet pienehkön siirtolaisjoukon. Muuta\njohtolankaa ei ollut ollut olemassa. Miehet olivat vieneet lapsen\nmajaansa, ruokkineet ja hoitaneet sitä ja nimittäneet sen tapansa\nmukaan Columbineksi. Vihdoin he olivat tuoneet lapsen Bellloundsille.\n\n\"Collie\", vanhus sanoi, \"minun ei olisi tarvinnut kertoa tätä sinulle\nmilloinkaan, enkä olisi sitä kertonutkaan, ellei eräs seikka olisi\npakoittanut minua siihen. Alan vanhentua, enkä halua milloinkaan jakaa\nomaisuuttani sinun ja Jackin kesken. Tahdon senvuoksi, että menette\nnaimisiin. Olet aina voinut hillitä Jackia. Kun Jack saa sinut, hän voi\nehkä --\"\n\n\"Isä\", Columbine huudahti, \"pitääkö minun mennä naimisiin Jackin\nkanssa?... En muista enää, minkä näköinenkään hän on!\"\n\nBelllounds nauroi. \"Koira vieköön, saat nähdä hänet tuossa tuokiossa!\nJack on Kremmlinissä ja saapuu sieltä tänne joko tänään tahi huomenna.\"\n\n\"Mutta enhän minä rakasta häntä ollenkaan!\" Columbine änkytti.\n\nVanhus muuttui heti vakavaksi. Hänen voimakaspiirteiset kasvonsa saivat\ntakaisin kovan ilmeensä ja hänen suuret silmänsä rupesivat leimuamaan.\nTytön rukoileva vetoaminen oli loukannut häntä. Columbine muisti, miten\ntunteellinen vanhus oli aina kaikessa, mikä koski hänen poikaansa.\n\n\"Niin, se on todellakin ikävää\", hän vastasi töykeästi, \"mutta ehkä\nvoit muuttaa mielesi. Tiedän, ettei ainoakaan tyttö voi auttaa ketään\nmiestä suurestikaan, ellei hän rakasta häntä. Sinun pitää kuitenkin\nmennä naimisiin hänen kanssaan.\"\n\nHänen poistuttuaan Columbine oli ratsastanut mustangillaan kauas\nlaaksoon, jossa hän sai olla yksinään. Seisoessaan jyrkänteen reunalla\nhän äkkiä huomasi aution lepopaikkansa yksinäisyyden ja rauhan tulleen\nhäirityksi. Karja ammui Old White Slidesin rinteillä hänen\nalapuolellaan ja ylempänä olevilla ruohoisilla ylätasangoilla. Hän oli\nunhottanut kokonaan, että karjaa juuri koottiin tasangolle\nsyystarkastukseen. Suuri punaisenkirjava lauma vaelsi alempana olevassa\nmetsikössä. Vasikat ja hiehot laukkailivat niin, että pöly vain tuprusi\nvuoren rinteestä, villit vanhat sonnit tömistelivät salviapensaikossa\nvastahakoisina lähtemään mukaan ja lehmät juoksentelivat ja ammuivat\nhakiessaan vasikoitaan. Paimenien kutsuvat huudot kaikuivat sointuvasti\nja kovasti. Eläimet tunsivat niiden merkityksen ja vain villit sonnit\nvastustelivat.\n\nColumbinekin tunsi äänestä, mikä paimen milloinkin huusi. Miehet\nlauloivat, huusivat ja kiroilivat, mutta tämä kaikki oli kuin soittoa\nhänestä. Siellä täällä rinteellä, missä haapametsiköt loppuivat, hän\nnäki silloin tällöin hevosenkin vilahtavan sen laukatessa aukeaman\npoikki; tomu lensi ja paimen kajahdutti iloisen huudon, jonka kaiku\nvieri rinteitä pitkin jyrkänteeltä jyrkänteelle ja kajahteli vielä\nilmassa kauan senkin jälkeen kuin uskalias ratsastaja oli kadonnut\nviidakkoon.\n\n\"Kukahan noista mahtaakaan olla Wils?\" Columbine mumisi katsellessaan\nja kuunnellessaan, ollen samalla epämääräisesti tietoinen jostakin\npienestä erosta ja omituisesta muutoksesta tämän erityisen paimenen\njättämissä muistoissa. Hän tunsi sen, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kaikki\nrinteellä olevat ratsastajat olivat hänelle tuttuja, mutta Wilson Moore\nei ollut heidän joukossaan. Hänen täytyi siis olla jossakin tuolla\nylempänä, ja Columbine kääntyi katsomaan ruohoisen jyrkänteen yli\npitkälle keltaisella mäelle, missä kimaltelevat haavat peittivät\nmelkein kokonaan erään punertavan vuorennyppylän ojentaessaan oksiaan\ntaivasta kohti. Silloin kaukaa hänen vasemmalta puoleltaan rinteen\nkorkealta pensaikkoa kasvavalta harjalta kajahti huuto, joka vavahdutti\nhänen tunteitaan: \"Hei siellä, painukaahan vain eteenpäin!\" Punaiset\njuhdat kiiruhtivat sikin sokin rinnettä alas tupruuttaen tomua, polkien\npensaikkoa, vieritellen kiviä ja ammuen käheästi.\n\n\"Kas niin!\" Tämä selvempi huuto kajahti kaikuvammin ja kovemmin.\n\nColumbine näki valkoisen mustangin ilmestyvän äkkiä harjanteelle, jossa\nse liehuvine harjoineen ja häntineen kuvastui selvästi sinistä taivasta\nvasten. Sen kulku jyrkänteen reunalla ilmaisi, että sillä oli selässään\njoku ajattelematon paimen, josta eivät minkäänlaiset kielekkeet eivätkä\nkuilut tunnu peloittavilta. Columbine olisi tuntenut hänet\nratsastustavastakin, ellei tuo solakka suora olento olisi ollut hänelle\nmuutenkin tuttu. Paimenkin näki hänet heti. Hän pysähdytti äkkiä\nmustanginsa, joka oli jo lähtemäisillään rinteelle, pyöräyttäen\nkorskahtelevan hevosen takaisin. Silloin Columbine heilutti kättään.\nPaimen kannusti hevosensa laukkaan harjanteen laella, katosi hetkiseksi\nmuutaman haapametsikön taakse ja tuli sitten näkyviin oikealta hilliten\nhevosensa kävelemään laskeutuessaan ruohoista rinnettä jyrkälle\nlaidalle.\n\nKatsellessaan hänen tuloaan tyttö tunsi itsensä hieman epävarmaksi,\nkoska hän suhtautui nyt jostakin syystä häneen aivan eri tavalla kuin\nsilloin, jolloin paimen oli ollut hänen leikkitoverinsa ja ystävänsä,\nniin melkeinpä hänen veljensä. Mies oli palvellut Bellloundsia\nvuosikausia ja oli paimen, koska hän piti hevosista enemmän kuin\nkarjasta ja ulkoilmaelämästä enemmän kuin mistään muusta. Hän erosi\nsiinä muista paimenista, että hän oli käynyt koulua; hänellä oli\nomaisia Denverissä, jotka vastustivat hänen hurjaa kulkurielämäänsä ja\nvaativat usein häntä kotiin, mutta hän pysytteli vain poissa heidän\nluotaan antamatta itseään häiritä.\n\nSamalla kun monenlaiset ajatukset risteilivät hänen mielessään hän\nkatseli paimenen hidasta lähestymistä tuntien olonsa äkkiä yhä\ntukalammaksi. Kuinka Wilson suhtautuisikaan näihin hänen elämänsä\nuusiin, pakollisiin muutoksiin? Tämä ajatus juolahti äkkiä hänen\nmieleensä järkyttäen häntä omituisesti. Mutta hehän ovatkin vain hyviä\nystäviä keskenään. Sitten hän muistikin äkkiä, etteivät he viime\naikoina olleet olleetkaan niin hyviä tovereita ja ystävyksiä kuin\nennen. Tämän kohtauksen aiheuttamassa lumoavassa epävarmuudessa hän\nkuitenkin unhotti paimenen pidättyväisyyden ja kaikki nuo pienet\nhuomionosoitukset, joita hän oli kaivannut.\n\nNyt paimen oli jo saapunut tasaiselle tielle ja laskeutui satulasta\nheikäläisille ominaisella laiskalla miellyttävällä tavallaan. Hän oli\npitkä, solakka ja pyöreäjäseninen mies, jolla oli ratsastajan kapeat\nlantiot ja suorat, mutta ei liian leveät hartiat. Hän seisoi suorana\nkuin intiaani, ja hänen silmänsä olivat pähkinänkarvaiset ja hänen\nkasvonsa säännölliset ja päivettyneet. Kaikkien ulkosalla elävien\nmiesten kasvot ovat rauhalliset, laihat ja voimakkaat, mutta näiden\npiirteiden lisäksi oli hänen kasvoissaan vielä jotakin vakavaa ja\npidättyvää, joka näytti melkein surumielisyydeltä.\n\n\"Päivää, Columbine!\" hän sanoi. \"Mitä sinulla on täällä tekemistä? Voit\nhelposti joutua eläinten jalkoihin.\"\n\n\"Päivää, Wils!\" Columbine vastasi hitaasti. \"Luullakseni voin helposti\npysytellä niistä loitolla.\"\n\n\"Laumassa on muutamia villejä sonneja. Jos joku niistä eksyisi tänne,\nhevosesi antaisi sinun kävellä kotiin. Se vihaa karjaa ja kuten tiedät,\nse on vain puoleksi kesytetty.\"\n\n\"Unhotin kokonaan sen, että ajatte karjaa tarkastukseen tänään\",\nColumbine vastasi katsoen poispäin. Seurasi lyhyt vaitiolo, joka\nColumbinesta tuntui melko pitkältä.\n\n\"Miksi oikeastaan olet tullut tänne?\" Wils kysyi uteliaana.\n\n\"Halusin koota columbinejä. Katsohan näitä.\" Tyttö näytti hänelle\nkokoamiaan kukkia. \"Ota muudan... Pidätkö niistä?\"\n\n\"Kyllä, melkeinpä enemmän kuin muista\", paimen vastasi ottaen yhden.\nHänen terävät pähkinänkarvaiset silmänsä pehmenivät ja tummenivat.\n\"Nämä ovatkin oikeita Coloradon kukkia.\"\n\n\"Nämäkö columbinet?... Minullahan on sama nimi.\"\n\n\"Niin onkin, mutta voisitko saadakaan parempaa? Se sopii sinulle\nerinomaisesti.\"\n\n\"Miksi?\" tyttö kysyi katsoen jälleen häneen.\n\n\"Olet niin solakka ja miellyttävä. Pidät pääsi ylpeästi pystyssä, ihosi\non vaalea ja silmäsi ovat siniset. Niiden väri muistuttaa columbinejä\neikä sinikelloja ja suuttuessasi tulevat ne punertaviksi.\"\n\n\"Kohteliaisuuksia! Wilson, et ole ennen milloinkaan puhunut näin.\"\n\n\"Olet niin erilainen tänään.\"\n\n\"Niin olenkin.\" Hän katseli laakson poikki laskevaan aurinkoon päin ja\nheikko puna hävisi hänen poskiltaan. \"Minulla ei ole minkäänlaista\noikeutta pitää päätäni pystyssä. Ei ainoakaan ihminen tiedä, kuka olen\nja mistä tulen.\"\n\n\"Niinkuin se sitten vaikuttaisi asiaan!\" paimen huudahti.\n\n\"Belllounds ei ole isäni. Minulla ei olekaan isää. Olen löytölapsi. He\nlöysivät minut metsästä kukkien joukosta ollessani pieni. Minua on\nsanottu aina Columbine Bellloundsiksi, mutta se ei olekaan oikea\nnimeni. Kukaan ei tiedä oikeaa nimeäni.\"\n\n\"Olen tiennyt elämäsi tarinan jo vuosikausia, Columbine\", paimen\nvastasi vakavasti. \"Sen tietävät muutkin ja vanhan Billin olisi pitänyt\nkertoa se sinulle jo aikoja sitten. Mutta hän rakastaa sinua, kuten me\nmuutkin. Älä ole milläsikään koko jutusta... Olen pahoillani, ettet ole\nmilloinkaan tuntenut äitiäsi etkä sisariasi. Voisin kertoa sinulle\nuseista muista orvoista, joiden tarinat ovat aivan erilaisia.\"\n\n\"Et ymmärrä minua nyt ollenkaan. Olen ollut niin onnellinen, etten ole\nikävöinyt ketään, paitsi ehkä äitiäni. Tahdoin vain --\"\n\n\"Mitä en ymmärrä?\"\n\n\"En ole kertonut sinulle vielä kaikkea.\"\n\n\"Etkö? No, jatka sitten\", paimen kehoitti hitaasti.\n\nÄskeisen epäröimisen ja vastahakoisuuden merkitys selveni nyt äkkiä\nColumbinelle. Nehän johtuivatkin arvelusta, mitä Wilson Moore\nmahtaakaan ajatella hänen tulevasta avioliitostaan Jack Bellloundsin\nkanssa. Hän ei kuitenkaan voinut vieläkään ymmärtää, miksi se teki\nhänen nykyisen olonsa niin epävarmaksi ja miksi se synnytti pakon, jota\nhän ei saanut ilmaista. Ja vielä enemmänkin, sillä hän huomasi\nharmikseen, ettei hän voikaan vastata paimenen kysymykseen suoraan.\n\n\"Jack Belllounds tulee kotiin tänään tahi huomenna\", hän sanoi.\nOdottaessaan sitten toverinsa vastausta hän tuijotti Old White\nSlidesin rinteillä kasvaviin harvoihin mäntyihin näkemättä mitään.\nMutta Moore ei näyttänyt haluavan vastatakaan. Hänen vaitiolonsa\npakotti Columbinen kääntymään häneen päin. Paimenen kasvot olivat äkkiä\nmuuttuneet. Ne olivat nyt tummemmat, sillä päivettyminenkään ei voinut\npeittää hänen punastumistaan, ja hänen alahuulensa oli lerpallaan hänen\nkatsoessaan suopunkiaan, jota hän vyyhtesi. Hän käänsi kuitenkin\nkatseensa äkkiä Columbineen, joka säikähti hänen silmiensä tummaa\ntulta.\n\n\"Olen odottanut tuota kirottua veijaria takaisin jo kuukausimääriä\",\nhän sanoi töykeästi.\n\n\"Niin, et ole milloinkaan pitänyt hänestä, luullakseni?\" Columbine\nkysyi hitaasti. Hän ei halunnut sanoa tätä lainkaan, mutta hän tuli\nlausuneeksi ajatuksensa ääneen vasten tahtoaankin.\n\n\"Hymyllisin, jos joskus olisin sen tehnyt.\"\n\n\"Olet vihannut häntä siitä asti kuin muinoin tappelitte ja riitelitte\nkeskenänne.\"\n\nPaimen heilautti kättään niin rajusti, että koottu suopunki lensi\nsuoraksi.\n\n\"Niin, siitä asti kuin annoin hänelle kunnollisesti selkään, älä unhota\nsitä\", Wilson huudahti. Puna oli nyt haihtunut hänen kasvoistaan.\n\n\"Aivan niin\", Columbine mumisi. \"Muistan sen nyt. Ja Jack'kin on\nvihannut sinua siitä asti.\"\n\n\"Emme todellakaan ole tuhlanneet rakkautta toisillemme.\"\n\n\"Mutta, Wils, et ole milloinkaan puhunut näin -- näin vihamielisesti\nJackista\", Columbine sanoi moittivasti.\n\n\"No niin, en tavallisesti puhukaan mitään ihmisten selän takana, mutta\nen ole mielisteleväkään ja senvuoksi --\"\n\nHän ei lopettanut lausettaan ja hänen tarkoituksensa jäikin senvuoksi\narvoitukselliseksi. Moore ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen\nitseensä ja se järkytti Columbinea, sillä hän oli aina luottanut\nMooreen. Tämä nykyinen tilanne oli mitä sotkuisin ja Columbine halusi\nhyvin kiihkeästi kertoa hänelle kaiken, mutta oli samalla jollain\ntavoin peloissaan, vaikka hän olikin omituisesti tyytyväinen\nkuullessaan Wilsonin katkerat sanat Jackista. Hänen oli pakko tunnustaa\nitselleen, että Wilsonin ystävyys oli hänestä arvokkaampi kuin hän oli\ntiennytkään, ja huomata, että hän oli sen nyt jostakin kummallisesta\nsyystä menettämäisillään.\n\n\"Mehän olemme olleet aina niin hyviä ystäviä ja tovereita\", Columbine\nsanoi äkkiä poiketen kokonaan asiasta.\n\n\"Ketkä me?\" Paimen tuijotti häneen.\n\n\"Me, sinä ja minä.\"\n\n\"Ah!\" Paimenen ääni pehmeni, mutta hänen katseensa oli vieläkin\nmoittiva. \"Mistä se nyt juolahti mieleesi?\"\n\n\"Muutamat viimeiset tapahtumat ovat kiinnittäneet huomioni siihen, että\nolen kaivannut sinua viime aikoina, siinä kaikki.\"\n\n\"Niinkö?\" Hänen äänensä kuulosti ratkaisevalta ja katkeralta, mutta hän\nei halunnut sitoutua mihinkään. Columbine luuli ymmärtävänsä hänen\nylpeytensä, joka nähtävästi oli syynä hänen välinpitämättömyyteensä.\n\n\"Wilson, miksi olet ollut niin erilainen viime aikoina?\" hän kysyi\nsurullisesti.\n\n\"Mitäpä sen kertomisesta enää olisi hyötyä.?\" Wilson kysyi\nvastaukseksi.\n\nTämä sai Columbinen ymmärtämään lopullisen menetyksensä. Hän oli elänyt\nunien maailmassa ja Wilson todellisuudessa. Hän ei voinut nyt heti\nherätä siitä, nähdä ja ymmärtää kaikkea, kuten Wilson näytti tekevän.\nHän oli kuin lapsi, joka tuntee nopeasti vanhenevansa. Tuo entinen\nomituinen äidin ikävöiminen kuohahti hänen tunteittensa pinnalle kuin\nvoimakas virta. Kuinka suuresti hän olikaan tällä hetkellä jonkun\nsellaisen tarpeessa, johon hän olisi voinut turvautua ja joka olisi\nrakastanut ja auttanut häntä nyt, kun kohtalo koputti hänen nuoruutensa\novelle!\n\n\"Ehkä se on minulle vahingoksi, että kerrot minulle, mutta kerro nyt\nkuitenkin\", Columbine sanoi vihdoin ikäänkuin joku tunnin kuluessa\npaljon vanhentunut henkilö jonkin hänessä ilmestyneen naisellisuuden\npakottamana. Hän ei ymmärtänyt tätä mielijohdetta, mutta se kyti\nsittenkin hänessä.\n\n\"En!\" Moore vastasi punastuen kovasti. Hän heitti suopungin satulan\nnuppiin ja solmi sen siihen kiinni kömpelösti katsomatta Columbineen.\nHänen äänensä kuulosti vihaiselta ja hämmästyneeltä.\n\n\"Isä sanoi, että minun pitää mennä naimisiin Jackin kanssa\", Columbine\nsanoi äkkiä entiseen vaatimattomaan tapaansa.\n\n\"Kuulin hänen puhuvan siitä jo kuukausia sitten\", Moore tiuskaisi.\n\n\"Oikeinko totta? Senkövuoksi sinä --?\"\n\n\"Niin\", Moore vastasi kovaa.\n\n\"Mutta eihän sinun sentähden olisi tarvinnut karttaa minua\", Columbine\nsanoi rohkeammasti.\n\nWilson naurahti katkerasti.\n\n\"Wils, etkö ole pitänyt minusta enää ollenkaan tuon isän ilmoituksen\njälkeen?\"\n\n\"Columbine, et saa olla tyhmä, sillä olethan jo yhdeksäntoistavuotias\nja piakkoin -- morsian\", paimen vastasi.\n\n\"En minä olekaan tyhmä!\" Columbine sanoi kiihkeästi.\n\n\"Kyselet kumminkin tyhmästi.\"\n\n\"Jos olisit pitänyt minusta, et olisi milloinkaan kohdellut minua näin\nhuonosti.\"\n\n\"Jos sanot minun kohdelleen sinua huonosti, niin -- et puhu totta\",\nWilson vastasi melkein kiivaasti.\n\nHe eivät olleet koskaan ennen olleet näin lähellä riitautumista.\nColumbine tunsi rinnassaan aivan uuden tunteen, jonkunlaisen pelon,\ntulisuuden ja kivun sekoituksen tahi kaikki ne samalla kertaa. Wilson\nkohteli häntä huonosti. Hänen verensä poltti hänen suonissaan ja hänen\nruumiinsa vapisi, kun hän vastasi:\n\n\"Luuletko minun valehtelevan?\"\n\n\"Kyllä, ellet --\"\n\nMutta ennenkuin Wilson ennätti lopettaa, Columbine löi häntä poskelle.\nWilsonin kasvot kalpenivat ja Columbine alkoi vapista.\n\n\"Ah, en tarkoittanut sitä! Suo minulle anteeksi\", hän änkytti.\n\nWilson hieroi poskeaan. Lyönti oli ollut niin heikko, että sen\naiheuttama kipu oli aivan mitätön, mutta hänen silmänsä leimusivat\nkumminkin tuskasta ja vihasta.\n\n\"Älä ole milläsikään\", hän kuohahti. \"Löit minua kerran ennenkin vuosia\nsitten suudeltuani sinua. Pyydän anteeksi, että sanoin sinun\nvalehtelevan. Olet vain pyörällä päästäsi, kuten minäkin.\"\n\nTämä oli samaa kuin valaa öljyä laineille. Paimen näytti olevan kahden\nvaiheella, pakenisiko nopeasti vai jäisikö paikoilleen.\n\n\"Ehkä asia onkin niin\", Columbine vastasi naurahtaen. Hän oli\npurskahtamaisillaan itkuun ja raivoissaan itselleen. \"Sovitaan nyt pois\nja ollaan ystäviä jälleen.\"\n\nMoore pyörähti häneen päin taistelunhaluisesti. Hän näytti rohkaisevan\nluontonsa jotakin Columbinen ominaisuutta vastaan ja Columbinekin tunsi\nsen. Mutta Wilsonin kasvot muuttuivat vanhemmiksi ja kovemmiksi kuin\nmiltä ne ennen milloinkaan olivat näyttäneet.\n\n\"Columbine, tiedätkö, missä Jack Belllounds on ollut nämä viimeiset\nvuodet?\" hän kysyi harkitusti kiinnittämättä ollenkaan huomiotaan\nColumbinen sanoihin.\n\n\"En. Toiset sanovat hänen olleen Denverissä ja toiset Kansas Cityssä.\nEn ole milloinkaan kysynyt isältä, koska tiesin hänen lähettäneen\nJackin pois. Olen luullut hänen olevan työssä jossakin, jossa hänestä\nvoisi tulla mies.\"\n\n\"Toivon, taivaan nimessä, sinun vuoksesi, että luulosi toteutuisi\",\nMoore vastasi hyvin katkerasti.\n\n\"Tiedätkö sinä, missä hän on ollut?\" Columbine kysyi. Joku omituinen\ntunne ilmaisi hänelle, että tässä piili joku salaisuus. Wilsonin\nmielenliikutus näytti kummalliselta ja syvältä.\n\n\"Tiedän kyllä.\" Paimen sanoi tämän hampaittensa välistä voimatta\nvastustaa melkein yli-inhimillistä kiusausta.\n\nColumbinen uteliaisuus haihtui. Hänessä oli tarpeeksi naista\nymmärtääkseen, että voi olla olemassa asioita, jotka vain pahentaisivat\nhänen kohtaloaan.\n\n\"Wilson\", hän aloitti kiireesti, \"olen kiitollisuuden velassa isälleni\nkoko olemassaolostani. Hän on rakastanut minua ja lähettänyt minut\nkouluun. Hän on ollut niin hyvä minulle ja senvuoksi olen pitänytkin\nhänestä aina. Jos kieltäytyisin, palkitsisin hyvin huonosti hänen\nrakkautensa ja suojeluksensa, ja --\"\n\n\"Vanha Bill on oikea miesten mies\", Moore keskeytti kuin kumotakseen\npienimmänkin epäilyksen hänen uskottomuudestaan isäntäänsä kohtaan.\n\"Kaikki Middle Parkissa ja sen ympäristössä asuvat ovat kiitollisuuden\nvelassa hänelle jostakin. Hän on varmasti hyvä. Hänessä ei ole\nmilloinkaan ollut nuuta moitittavaa kuin hänen auttamaton sokeutensa\npoikaansa kohtaan. Möly-Jack, tuo paholainen, tuo --\"\n\nColumbine peitti kädellään Mooren suun.\n\n\"Muista, että minun pitää mennä naimisiin hänen kanssaan\", hän sanoi\njuhlallisesti.\n\n\"Sinun pitää, mutta haluatko?\"\n\n\"Tietysti! Mitä muutakaan voisin tehdä? En ole milloinkaan\najatellutkaan kieltäytyä.\"\n\n\"Columbine!\" Wilsonin huudahdus oli niin merkityksellinen, hänen\nliikkeensä niin kiihkeät ja hänen tummien silmiensä katse niin tiukka,\nettä Columbine hämmästyi aivan sanattomaksi ja vapisi. \"Kuinka voit\nrakastaa Jack Bellloundsia? Olit kaksitoistavuotias nähdessäsi hänet\nviimeksi, kuinka siis voit rakastaa häntä?\"\n\n\"En minä häntä rakastakaan.\"\n\n\"No kuinka sitten voit mennä naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"Minun on pakko totella isää. Hän toivoo minun voivan vaikuttaa\nJackiin.\"\n\n\"Vaikuttaako Jackiin?\" Moore huudahti kiihkeästi. \"Sinäkö, tyttönen,\nsinä kalpeakasvoinen kukkanen? Voisitko sinä viattomuudellasi ja\nsuloisuudellasi saada tuon kirotun pennun paremmaksi? Taivas\nvarjelkoon? Hän oli peluri ja juomari, ennenkuin --\"\n\n\"Vaiti!\" Columbine keskeytti.\n\n\"Hän pelasi usein väärin\", paimen selitti niin ivallisesti, että siitä\nvoitiin kuulla, miten suuresti hän halveksi sellaisia miehiä.\n\n\"Mutta Jackhan oli silloin vain hurja poika\", Columbine vastasi\nkoettaen urhoollisesti puolustaa sen miehen poikaa, jota hän rakasti\nkuin isäänsä. \"Hän on ollut poissa kotoaan työskentelemässä jossakin ja\ntuo hurjuus on kai haihtunut hänestä siellä. Jackista on nyt sukeutunut\nmies.\"\n\n\"Mitä vielä!\" Moore huudahti käheästi.\n\nColumbine tunsi rohkeutensa lannistuvan. Missä olivatkaan hänen\nvoimansa nyt? Voisiko hän, joka voi kävellä ja ratsastaa niin ja niin\nmonta penikulmaa, sairastua sisällisestä pelosta? Sehän oli vallan\nlapsellista. Hän koetti kätkeä heikkoutensa Wilsonilta.\n\n\"Tällainen käyttäytyminen ei ole ollenkaan sinun tapaistasi\", hän\nsanoi. \"Sinun pitäisi olla jalomielisempi. Voidaanko minua moittia?\nOlenko itse valinnut elämäni?\"\n\nMoore katsoi äkkiä syrjään ja laskien kätensä hevosensa kaulalle hän ei\nsanonut sanaakaan vähään aikaan. Kohauttamalla hartioitaan ilmaisi hän\nkuitenkin ajatuksensa. Äkkiä hän heittäytyi satulaan. Mustangi korskui,\npuri kuolaimiaan, heitteli päätään ja oli milloin tahansa valmis\nlähtemään.\n\n\"Unhota pahantuulisuuteni\", hän pyysi katsoen Columbineen. \"Peruutan\nsanani ja olen hyvin pahoillani. Älä ole milläsikään puheistani, sillä\nolin vain mustasukkainen.\"\n\n\"Mustasukkainenko?\" Columbine huudahti ihmeissään.\n\n\"Niin. Se muuttaa miehen silmissä kaiken punaiseksi ja viheriäksi.\nKirottu tunne! Eikö se ole milloinkaan ahdistanut sinua?\"\n\n\"Mikä aiheutti mustasukkaisuutesi?\" Columbine kysyi.\n\nPaimen voi nyt hillitä mielensä ja hän katseli Columbinea julman\niloisesti.\n\n\"Niin, Columbine, se on kokonainen pieni juttu\", hän vastasi. \"Olen\nperheeni hylkäämä salojen samoilija, mitätön ja mitättömillä\nedellytyksillä varustettu... Mutta ystävämme Jack, hän on kaunis ja\nrikas. Hänellä on lapsekas vanha isäukko, karjaa, hevosia ja\nkartanoita. Hän voittaa tytön. Ymmärrätkö nyt?\"\n\nKannustaen mustangiaan paimen ratsasti tiehensä. Päästyään rinteen\njuurelle hän kääntyi satulassaan. \"Minun on pakko lähteä ajamaan tätä\nlaumaa. On jo myöhäinen ja sinun pitää senvuoksi ratsastaa kotiin.\"\nSitten hän hävisi näkyvistä. Kivet vain kolisivat ja vyöryivät mäkeä\nalas.\n\nColumbine jäi entiselle paikalleen uskomatta oikein korviaan, mutta\npunastunein poskin.\n\n\"Mustasukkainen!... Hän voittaa tytön\", hän toisi itsekseen. \"Mitähän\nhän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että --\"\n\nTämä Wilsonin sanojen vaatimaton loogillinen kertaaminen ilmaisi\nhänelle sellaisen järkyttävän mahdollisuuden, ettei hän ollut osannut\nsitä milloinkaan uneksiakaan, nimittäin sen, että Wilson ehkä oli\nrakastunut häneen. Mutta jos hän kerran oli rakastunut, niin miksi hän\nei ollut sitä ilmaissut? Mustasukkainen ehkä, mutta ei rakastunut.\nSeuraava ajatussikermä oli kuin koputus hänen sydämensä ovella, jota ei\nvielä milloinkaan oltu avattu ja jonka sisäpuolella tuntui olevan\nsalaperäisiä tunteita, toiveita, toivottomuutta, kummallista ikävää ja\nkiihkeitä ääniä. Hänessä syntynyt nainen sulki oven vaistomaisesti\nsuojellakseen itseään nähtyään vain vilahdukselta sen toiselle\npuolelle. Mutta sittenkin hän tunsi nimettömän tuskan kouristavan\nsydäntään.\n\nHevonen jyrsi ruohoa aivan hänen läheisyydessään. Hän otti sen kiinni\nja nousi satulaan. Äkkiä hän huomasi, että hänen kätensä olivat aivan\nkohmetuksissa. Tuuli oli lakannut heiluttamasta haapojen oksia, mutta\nniiden kellastuneet lehdet varisivat rapisten. Kaukaa rinteen juurelta\nsiintävät koti ja lännen maisemat.\n\nIhmeellinen Coloradon auringonlasku oli juuri saavuttanut suurimman\nkauneutensa ja väriloisteensa. Alempana olevat salviapensaikkoa\nkasvavat rinteet näyttivät ruusunpunaiselta sametilta, kauempana\nolevien kullanväristen haapojen latvat olivat kuin tulessa, vuorten\njuurilla olevat kummut näkyivät selvästi ja pehmeästi kirkkaasti\nvalaistuina, laajan mustahkon seudun takainen taivaanranta oli\npeittynyt purppuranvärisiin pilviin ja alueen laidoilla olevat vuorten\nhuiput kylpivät auringonpaisteessa loistaen komeasti. Vuorten ja\npilvien välistä näkyvä sininen taivas oli kuin villamaisia purjeita ja\nhopeatöyhtöjä täynnä oleva joki. Keskitaivaalla oli synkännäköinen\npilviröykkiö, täynnä lähestyvän yön varjoja.\n\n\"Ah miten kaunista!\" tyttö huoahti niin luontoa kunnioittavasti kuin\nsuinkin. Tämä komeiden auringonlaskujen, autiuden ja kauneuden maailma\noli hänen. Tuolla kaukana tämän synkän seudun laidassa oli\nvuorenhuippu, jonka juurelta hänet, metsään eksynyt lapsi, oli\nlöydetty. Hän kuului maisemaan, kuten maisemakin kuului häneen. Hän sai\nvoimaa katsellessaan vuorten valaistuja huippuja.\n\nHevonen heristi korviaan ja hiljensi vauhtiaan.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, poikaseni?\" Columbine huudahti. Seutu alkoi peittyä\npimeyteen. Varjot hiipivät jo rinteelle, kun hän ratsasti niitä\nvastaan. Mustangilla oli terävät silmät ja vainu. Columbine pysähdytti\nsen.\n\nKaikki oli hiljaista. Laakson etäisin pää alkoi pimetä ja punerrus ja\nkullanväri rupesivat jo haihtumaan muualtakin. Alempana laakson\ntasaisessa pohjassa sijaitsi vanha karjakartano katoksineen ja\naitauksineen, jotka ulottuivat hämärässä kosteilta ja harmailta\nnäyttäviin pehmeihin ruohokenttiin. Sieltä vilkkui yksinäinen tuli kuin\nmajakka.\n\nIlma oli kylmä ja siinä oli hieman pakkasen tuntua. Kaukaa harjanteen\ntoiselta puolelta kuului viimeisten tarkastuspaikalle ajattavien\nkarjalaumojen ammuntaa. Hevonen ei kai kuitenkaan ollut heristänyt\nkorviaan sen vuoksi. Kuin vastaukseksi kajahti silloin rinteeltä villi\nkiljunta; joka säikähdytti sitä. Columbine oli kuullut sen ennenkin.\n\n\"Susi siellä vain ulvoo, poikaseni\", hän tyynnytti sitä.\n\nUlvonta oli melko äänekästä ja kovaa alussa, mutta heikkeni sitten\njonkunlaiseksi villiksi, surulliseksi ja järkyttäväksi murinaksi.\nMuudan arosusilauma alkoi haukkua vastaan yhteen ääneen kimeästi ja\npysähdellen, ja kimeimmät soinnut kaikuivat selvästi kylmässä\niltailmassa. Nämä metsän äänet ja kaiut olivat kuin soittoa\nColumbinesta. Hän ratsasti eteenpäin lisääntyvässä pimeydessä, peläten\nvähemmän yötä ja sen villejä asukkaita kuin sitä, joka odotti häntä\nWhite Slidesin karjakartanossa.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPimeys kietoi laakson kuin mustaan vaippaan. Columbine melkein toivoi,\nettä Wilson olisi odottanut häntä ottaakseen haltuunsa hänen hevosensa,\nkuten hänen tapansa oli, mutta hän pettyi toivossaan. Rakennuksesta,\njossa paimenet asuivat, ei näkynyt valon pilkahdustakaan. Wilson ei\nsiis vielä ollut palannutkaan tarkastuksesta. Columbine irroitti\nsatulan ja vei hevosensa laitumelle.\n\nPitkän ja matalan päärakennuksen ikkunat muodostivat kirkkaita neliöitä\npimeydessä, lähettäen iloisesti tuikkivia säteitä kauaksi. Columbine\narvaili vapisten, oliko Jack jo saapunut. Hänen oli pakko ponnistaa\nvoimiaan voidakseen lähestyä taloa. Mutta koska hänen täytyi kohdata\nhänet, oli sitä parempi kuta pikemmin hän kokeestaan selviytyisi. Hän\nhiipi valaistujen ikkunain alle, käveli pitkän kuistin päästä päähän,\nkääntyen takaisin, epäröi ja koetti tukahduttaa vastahakoisuutensa ja\nyritti rohkaista mieltään. Ovi oli suuri ja raskas ja aukeni jymähtäen.\n\nHän tuli suureen huoneeseen, jota pöydällä oleva lamppu ja suuressa\ntakassa räiskyvät halot valaisivat. Tämä oli talon arkihuone, melko\nsynkkä pimeine nurkkineen ja vajavaisine kalustoineen, mutta kodikas\ntäyttäen kohtuulliset vaatimukset. Hirret olivat vielä valkoiset,\nsamoin kuin niiden väliin tukittu savikin, josta voitiin nähdä, että\ntalo oli vasta rakennettu.\n\nKartanon omistaja, Belllounds, istui nojatuolissaan takan\nääressä lämmitellen luisevia käsiään tulen loisteessa. Hän oli\npaitahihasillaan, tämä harmaatukkainen ylpeän näköinen vanhus, joka,\nvaikka hän jo olikin seitsemännelläkymmenellä, oli kuitenkin vielä\nvoimakas ja karski.\n\nColumbinen tullessa hän kohotti kumarruksissa olevaa päätään muuttaen\nsiten surulliselta näyttävää asentoaan.\n\n\"Kas, siinäpä sinä taasen oletkin, tyttöseni\", hän tervehti. \"Jake on\njo huudellutkin, että illallinen on valmis. Nyt voimme ruveta syömään.\"\n\n\"Isä, on-onko poikasi saapunut?\"\n\n\"Ei, mutta auringonlaskun aikaan sain muutamia tietoja laakson toisessa\npäässä asuvan Bakerin paimenelta. Hän oli tulossa Kremmlinistä ja\npysähtyi kertomaan, että Jack viettää siellä tuloaan juomalla hurjasti\npunaista viinaa. Olen varma, ettei hän saavu tänään, tuskinpa vielä\nhuomennakaan.\"\n\nBelllounds puhui tyynesti ja kylmästi minkäänlaisetta erikoisetta\ntunteetta. Hän oli aina säälimättömän rehellinen eikä hän milloinkaan\nsalannut totuutta. Mutta Columbine, joka tunsi hänet hyvin, tiesi,\nmiten tämä uutinen oli järkyttänyt häntä. Tyttö tunsi suuttuvansa\ntuolle oikulliselle pojalle, mutta ei halunnut lausua julki\najatuksiaan.\n\n\"Onhan luonnollistakin, että Jack hieman iloitsee päästessään kotiin.\nEn ole hänelle vihoissani siitä. Nämä viimeiset kolme vuotta ovat\nvarmaan tuntuneet hänestä hyvin vaivalloisilta.\"\n\nColumbine ojensi kätensä tulta kohti.\n\n\"Siellä on melko kylmä, isä\", hän sanoi. \"Pukeuduin niin ohuesti, että\nolin melkein paleltua. Syksy on tullut ja ilmassa on pakkasen tuntua.\nAh, kukkulat kimaltelivat aivan kullalta ja punaiselta, ja haavan\nlehdet varisevat. Rakastan syksyä, vaikka se ilmoittaakin talven olevan\ntulossa.\"\n\n\"Niinhän se aika kuluu\", vanhus huokaisi. \"Missä olet ollut?\"\n\n\"Harjun läntisellä rinteellä. Sinne on pitkä matka enkä ratsastakaan\nsinne usein.\"\n\n\"Tapasitko jonkun pojista? Lähetin heidät ajamaan karjaa vuoristosta\nlaaksoon. Olen menettänyt paljon eläimiä viime aikoina. Ne syövät\njotakin kasvia, joka myrkyttää ne. Ensin ne ajettuvat ja sitten\nkuolevat. Tämä vuosi on ollut vielä pahempi siinä suhteessa kuin muut.\"\n\n\"Mutta sehän on hyvin ikävää, isä. Eläinraukat! Puhdas myrkky olisi\nmelkein parempaa... Niin, tapasin siellä Wilson Mooren. Hän oli tulossa\nvuorilta.\"\n\n\"Vai niin. No ruvetkaamme nyt syömään.\"\n\nHe istuutuivat pöytään, johon kokki Jake kantoi kaikenlaisia höyryäviä\nruokalajeja. Illallinen tuntui olevankin hyvin herkullinen tuon tänään\nodotetun vieraan kunniaksi, joka ei ollut saapunutkaan. Columbine\ntarjoili vanhukselle hänen mieliruokiaan katsoen samalla salavihkaa\nhänen ryppyisiin ja huolestuneihin kasvoihinsa. Hän tunsi, että\nvanhuksessa sitten iltapäivän oli tapahtunut jonkunlainen muutos,\njota ei kumminkaan voitu huomata vanhuksen ulkomuodosta eikä\nkäyttäytymisestä. Hänen ruokahalunsa oli yhtä hyvä kuin ennenkin.\n\n\"Vai tapasit sinä Wilsin. Mielisteleekö hän vielä sinua?\" Belllounds\nkysyi äkkiä.\n\n\"Ei. Mielestäni hän ei ole tehnyt sitä ennenkään, isä.\"\n\n\"Olet mieleltäsi vielä lapsi, mutta ruumiiltasi olet jo nainen. Hän\nrakasti sinua jo silloin kun olit pieni tyttö. Senvuoksi hän on\npalvellutkin minua niin uskollisesti.\"\n\n\"Isä, minun on melkein mahdoton uskoa sitä\", Columbine sanoi punastuen.\n\"Olet aina kuvitellut sellaista Wilsonista ja kaikista muistakin\npojista.\"\n\n\"Niin olenkin. Olenko minä mikään vanha houkka naisiin nähden, vai\nmitä? Olin ehkä sellainen vuosia sitten, mutta nyt minulla on asiat\nselvillä... Etkö ole huomannut, miten Wilsonin silmät leimuavat silloin\nkun joku toinen mielistelee sinua?\"\n\n\"En muista ainoatakaan sellaista tapausta\", Columbine vastasi.\n\nHäntä nauratti, vaikka puheenaihe olikin kaikkea muuta kuin huvittava.\n\n\"Sinä olet ollutkin aina hyvin viaton. Jumalalle kiitos, ettet ole\nmilloinkaan turvautunut kauniiden tyttöjen temppuihin lumotaksesi\nkaikki miehet. Noin kolme kuukautta sitten sanoin Wilsille, että hänen\non pysyteltävä sinusta erillään, sillä sinusta ei tule kenenkään köyhän\npaimenen vaimoa.\"\n\n\"Et ole milloinkaan pitänyt hänestä. Miksi? Teitkö mielestäsi oikein,\nkun otetaan huomioon, miten heikäläisiä pitää kohdella?\"\n\n\"En tietystikään\", Belllounds vastasi katsoen tyttöön, jolloin hänen\nleveät kasvonsa punastuivat. \"Wils on sellainen ratsastaja ja suopungin\nkäyttäjä, ettei minulla ole ollut hänen veroistaan vuosikausiin. Hän ei\nole mikään hulivili. Hän ei juo, hän on rehellinen ja nöyrä ja säästää\nrahansa, ja mitä karjan käsittelyyn tulee, hän on siinäkin miesten\nparhaita. Saamme nähdä vielä, että hänestä jonakin päivänä tulee rikas\nkarjanomistaja.\"\n\n\"Senpävuoksi tuntuukin minusta omituiselta, ettet ole milloinkaan\npitänyt hänestä\", Columbine mumisi. Hän tunsi häpeävänsä niitä\nmiellyttäviä tunteita, joita Wilsonin kehuminen hänessä herätti.\n\n\"Siinä ei ole mitään omituista. Minulla on siihen omat syyni\",\nBelllounds vastasi ryhtyen jälleen syömään.\n\nColumbine luuli ymmärtävänsä vanhan karjanomistajan kohtuuttoman\nvastenmielisyyden tätä paimenta kohtaan. Se johtui ehkä siitä, että\nWilson oli aina ollut joka suhteessa Jack Bellloundsia etevämpi. Pojat\nolivat olleet luonnollisia kilpailijoita kaikessa, mikä tulee\nkysymykseen tällaisessa maalaiselämässä. Mitä Bill Belllounds enimmän\nkunnioitti miehissä, oli synnynnäistä Wilsonissa ja keinotekoista hänen\nomassa pojassaan.\n\n\"Aiotko ottaa nyt Jackin tilojesi hoitajaksi?\" Columbine kysyi.\n\n\"En. Koetan, sopiiko hän tänne White Slidesiin työnjohtajaksi. Jos hän\nonnistuu tehtävissään, niin sittenpähän nähdään.\"\n\n\"Isä, hän ei tule milloinkaan komentelemaan White Slidesin miehiä\",\nColumbine väitti.\n\n\"Niin, kovallehan se ottaa, myönnän sen, mutta luultavasti jäävät\nkaikki muut pojat paikoilleen, paitsi ehkä Wils. Enkä ole ollenkaan\npahoillani, vaikka hän lähteekin.\"\n\n\"Teet tyhmästi, jos erotat palveluksestasi parhaan paimenesi. Olen\nkuullut sinun viime aikoina valittavan miesten puutetta.\"\n\n\"Niin, olen kyllä kovasti niiden tarpeessa\", Belllounds vastasi\nvakavasti. \"Karjani lisääntyy niin, etten voi sitä enää käsitellä.\nLähetin jo sanan Mekerillekin saadakseni häneltä muutamia paimenia.\nOlisin nyt juuri sellaisen miehen tarpeessa, joka osaisi kasvattaa\nkoiria ja voisi tappaa kaikki sudet, puumat ja karhut, jotka raatelevat\nkarjaani.\"\n\n\"Isä, olet hankkinut niin paljon koiria, ettei niiden hoitamiseen yksi\nmies riitä. Sinullahan on niitä suurenmoinen kokoelma, ainakin sata.\nMuudan mies toi eilenkin suuren lauman kapisia pitkäkorvaisia petoja.\nMiten hullunkurista! Sinullehan nauravat jo seudun kaikki asukkaat.\"\n\n\"Naurakoot vain, mutta sitten he ovat kiitollisia minulle, kun olen\nhävittänyt kaikki pedot\", Belllounds sanoi. \"Vannon sinulle ostavani\nkaikki koirat, joita minulle tuodaan, kunnes niitä on kylliksi kaikkien\nsusien ja muiden petojen tappamiseen. Saankin sen varmasti tehdyksi,\nmutta siihen hommaan tarvitsen metsästäjän.\"\n\n\"Miksi et anna koiria Wilson Mooren haltuun? Hänhän on metsästäjä.\"\n\n\"Hyvä, tyttöseni, huomautuksesi ei ole niinkään tyhmä\", vanhus vastasi\nnyökäyttäen harmaata päätään. \"Taidat ollakin sitä mieltä, etten saa\npäästää Wilsonia pois, vai mitä?\"\n\n\"Kyllä, isä.\"\n\n\"Miksi? Pidätkö hänestä niin kovasti?\"\n\n\"Tietysti pidän hänestä. Hänhän on ollut minulle melkein kuin veli.\"\n\n\"No niin. Oletko aivan varma siitä, ettet pidä hänestä muulla tavoin,\nkun otetaan huomioon sekin mitä on tulossa?\"\n\n\"Olen!\" Columbine vastasi polttavin poskin.\n\n\"Minua ilahduttaa se. Wilsonin poistuminen tahi jääminen on kuitenkin\nmelkein samantekevää. Jos hän vain haluaa, hän saa ruveta pitämään\nhuolta koirista.\"\n\nSinä iltana Columbine meni varhain kodikkaaseen, hänen itsensä\nkalustamaan huopapeitteillä eristettyyn pieneen pesäseensä. Sitä\nvalaisi pieni seinään hakattu nelisnurkkainen ikkuna, josta öisin\ntupruutteli lunta hänen vuoteelleen. Hän piti tästä pienestä\neristetystä pakopaikastaan. Tänä yönä se oli kylmä, ensimmäisen kerran\ntämän syksyn kuluessa, eikä palava lamppu, vaikka se valaisikin\nhuoneen, lämmittänyt sitä juuri ollenkaan. Nurkassa oli kyllä kivinen\ntakka, mutta kun hän ei ollut muistanut tuoda puita, hän ei voinut\nsytyttää valkeaa.\n\nHän riisuutui senvuoksi, puhalsi lampun sammuksiin ja meni\nvuoteeseensa.\n\nHän lämpeni pian ja pienessä huoneessa vallitseva pimeys rauhoitti\nhänen hermojaan, vaikka hän tunsikin, ettei hän saisi unta pitkiin\naikoihin. Hän halusi miettiä, hän ei voinut sille mitään, ja hän koetti\njärjestää sinne tänne liitäviä ajatuksiaan, jotka pyörivät enimmäkseen\nvain Wilson Mooressa huomattavalla ja kokonaan käsittämättömällä\ntavalla. Hän yritti kohdistaa ne muualle, mutta turhaan. Wilson oli\nvain lähestyvinään häntä harjannetta pitkin valkoisella mustangillaan\nvihaisesti ja halveksivasti ja huutavinaan omituisesti ja\ntarkoituksellisesti: \"Columbine!\" Tällaiset ajatukset ja muistot\nWilsonin katkerasta hymystä, hänen alistuvaisuudestaan ja ivallisesta\nmustasukkaisuudestaan kiusasivat häntä. Wilson ei antanut kartoittaa\nitseään, vaan hänen kuvansa syöpyi Columbinen mieleen lujemmin\nvanhuksen suoran kehumisen perusteella.\n\n\"Ei, minä en saa ajatella häntä,\" hän kuiskasi, \"sillä minähän menen\npiakkoin naimisiin... Naimisiinko?\"\n\nTämä sana kohdisti hänen ajatuksensa muualle, ja äskeisen miellyttävän\ntunteen asemesta häntä värisytti. Hän rupesi miettimään asiaa.\n\n\"Niin, se on totta, että menen naimisiin, koska minun on pakko\", hän\nsanoi melkein ääneen, \"ja koska en voi muuta. Minun pitäisi suostua\nsiihen mielelläni isän vuoksi, mutta en voi, en mitenkään!\"\n\nHän halusi mieluimmin olla hyvä, tasapuolinen, rakastava, auttavainen\nja kiitollinen kodista ja siitä hellästä myötätunnosta, jota hänelle,\nnimettömälle löytölapselle oli osoitettu. Bill Belllounds ei ollut\nollut ollenkaan velvollinen ottamaan luokseen ja hoitamaan vierasta\nlasta, mutta hän oli tehnyt sen senvuoksi, että hän oli hyvä ja jalo.\nVanhusta saatiin kiittää monesta muustakin jalomielisestä teosta.\nColumbinella ei ollut mikään kiittämätön luonne. Hän halusi maksaa\nvelkansa, vaikka maksun suuruus alkoikin nyt vasta selvitä hänelle. \"Se\ntulee muuttamaan koko elämäni\", hän kuiskasi kauhuissaan. Mutta miten?\nColumbine mietti. Hänen täytyi ruveta ajattelemaan tuon muutoksen\njokaista erikoiskohtaa. Hän ei ollut milloinkaan saanut nauttia äidin\nopetuksista. Ne muutamat naiset, jotka olivat silloin tällöin\noleskelleet Bellloundsin kodissa, olivat olleet töykeitä ja poistuneet,\nennenkuin hän oli ennättänyt hyötyä heidän avustaan suurestikaan.\nKouluaikakaan Denverissä ei ollut muuttanut hänen lapsenmieltään, mitä\nnaisen vakavampaan kutsumukseen tulee.\n\n\"Jos minusta tulee hänen vaimonsa\", hän jatkoi, \"pitää minun olla hänen\nluonaan, minun on luovuttava tästä pienestä huoneestani, en saa\nmilloinkaan enää olla yksikseni, en voi olla vapaa enkä\nonnellinenkaan.\"\n\nSaatuaan luetelluksi nämä erikoiskohdat hän lopetti. Todetessaan kaiken\nhäntä värisytti ja samalla heräsi hänessä tiedottoman vastustuksen\nhenkikin.\n\nArosudet ulvoivat villisti, kimakasti, mutta samalla suloisestikin.\n\nNiiden äänet rauhoittivat hänen huolien rasittamaa särkevää päätään ja\ntuudittivat hänet uneen muistuttaen häntä kullan ja purppuran värisestä\nauringonlaskusta, salviarinteistä, yksinäisistä kukkuloista ja tuosta\nmilloinkaan muuttumattomasta kauneudesta. Hän ajatteli unisesti, että\nhän huomenna pyytää Wilsonia säästämään muutamien arosusien hengen,\nkoska hän pitää niistä niin kovasti.\n\nBill Belllounds oli asettunut asumaan Middle Parkiin vuonna 1860. Seutu\noli silloin ollut koskematonta saloa, ute-intiaanien aluetta, joka\nmuodosti kuin luonnollisen paratiisin hirville, kauriille,\nantiloopeille ja puhveleille. Lukemattomat karhut elivät vuoristossa,\ntuolla tämän aaltoilevan laaksomaan rajoilla, jonka joku ennen muinoin\noli nimittänyt Middle Parkiksi.\n\nSuurin osa tästä tasaisesta maasta oli aavikkoa jossa kasvoi runsaasti\nvilliä ruohoa ja kukkia. Belllounds oli karjankasvattaja ja hän ymmärsi\nheti tämän seudun mahdollisuudet. Senvuoksi hän koettikin päästä utien\npäällikön Piahin ystäväksi. Tämä jalo punanahka olikin hyvin\nsuosiollinen valkoisille uudisasukkaille ja hänen heimonsakin antoi\nnäiden heidän vuoristonsa anastajien olla rauhassa näiden vaikeiden\naikojen kuluessa.\n\nVuonna 1868 Belllounds koetti taivuttaa uteja luopumaan koko Middle\nParkista. Vuorten rinteillä kasvoi kaunista metsää, ja kultaa ja hopeaa\nlöydettiin monesta paikasta. Luonto oli juuri sellaista, joka vetää\nkullankaivajia, karjanjalostajia ja metsätyömiehiä puoleensa. Kesät\nolivat kuitenkin liian lyhyet viljan kasvattamiselle, jota kylmät\nyötkin haittasivat, ja senvuoksi edistyikin Middle Parkin asuttaminen\nhyvin hitaasti.\n\nNiiden vuosien kuluessa, jolloin utit poistuivat sieltä, Bill\nBelllounds perusti useita karjakartanolta ja osti muutamia. White\nSlidesin tila oli noin parikymmenen peninkulman päässä Middle Parkista,\nsijaiten muutaman päälaakson sivuhaarassa. Sen perustaminen oli\nmyöhempien vuosien työtä ja Belllounds asui siellä, koska seudut olivat\nsielläpäin koskemattomampia. Kuta vanhemmaksi karjanomistaja tuli, sitä\nenemmän hän näytti pitävän yksinäisyydestä, johon hän oli tottunut\nnuoruutensa päivinä. Tähän aikaan, jolloin hänen poikansa piti palata\nWhite Slidesiin, Bellloundsilla oli paljon karjaa ja maata, mutta hän\ntunnusti suoraan, ettei hän ollut säästänyt rahaa ja tuskinpa\nmilloinkaan tulisi säästämäänkään. Hänen kätensä oli aina avoinna\nkaikille ihmisille eikä hän milloinkaan muistellut antamaansa lainaa.\nHän luotti jokaiseen. Hänen olikin tapana kehua, ettei ainoakaan\nvalkoinen eikä punainen mies ollut milloinkaan pettänyt hänen\nluottamustaan. Hänen paimenensa noudattivat hänen esimerkkiään,\nnaapurit käyttivät hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan, mutta ei ollut\nolemassa ainoatakaan, joka olisi jättänyt velkansa maksamatta.\nBelllounds oli muudan noista rajaseutujen rohkeista tienraivaajista\nniiltä päiviltä, jolloin länsi asutettiin. Hän oli parempi kuin monet\nmuut, koska hän oli voinut todistaa, että ellei intiaaneja kohdella\nhuonosti eikä heidän omaisuuttaan ryöstetä, he ovat herkkiä\nystävyydelle.\n\nHäntä ei nähty tavallisissa töissään sinä päivänä, jolloin hän odotti\npoikaansa. Hän kuljeskeli kedoilla ja karja-aitauksissa ja käveli\nkuistissa edestakaisin tarkastellen alempaa näkyvää taivaanrantaa,\nmissä Kremmlinistä tuleva tie siinsi valkoisena pujahtaessaan laaksoon,\nmutta suurimman osan ajastaan hän oli huoneessaan.\n\nSattuikin sitten niin, että hän tullessaan aikaisin iltapäivällä\nkartanolle näki tomuisten ja vaahtoisten hevosten vetämien ajopelien\npysähtyvän pihalle. Silloin hän huomasi poikansa. Muutamat paimenet\ntulivat juosten paikalle. He tervehtivät ajajaa, jonka he näyttivät\ntuntevan mainiosti.\n\nJack Belllounds ei katsahtanutkaan heihin, vaan kaivoi käsiinsä\nmatkalaukkunsa kärryjen pohjalta ja laskeutui hitaasti maahan\nmennäkseen kuistiin.\n\n\"Jack, poikaseni, olen todellakin iloinen saatuani sinut jälleen\nkotiin\", vanhus sanoi tullen lähemmäksi. Hänen äänensä oli syvä ja\ntäyteläinen ja tavattoman sointuva, mutta muuta liikutuksen merkkiä\nhänessä ei näkynytkään.\n\n\"Päivää, isä\", poika vastasi melko välinpitämättömästi ojentaen kätensä\nisälleen.\n\nJack Belllounds oli pitkä ja hänen ruumiinrakenteestaan voitiin\nhuomata, että hänestä voi ehkä kehittyä samanlainen kuin isästäkin.\nMutta hän ei kävellyt suorana, vaan hieman kumarassa. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat todistaen, ettei hän viime aikoina ollut ollut auringon\nja tuulen vaikutuksen alaisena. Jokainen vieras olisi huomannut hänen\nmiesmäisen poikamaisuutensa ja ihaillut hänen kaunista ulkomuotoaan,\nmutta epäillyt hänen voimaansa. Jack Bellloundsin kasvojen alimmainen\nosa ilmaisi heikkoutta.\n\nTämä tapaamisen aiheuttama jännitys voitiin selvemmin huomata pojassa.\nHän näytti häpeävän ja oli melkein pahantuulisen näköinen. Mutta jos\nhän oli ollut humalassa Kremmlinissä edellisenä päivänä, kuten oli\nkerrottu, hän oli nyt täydellisesti selvinnyt.\n\n\"Tulehan nyt sisälle\", vanhus sanoi.\n\nHeidän mentyään suureen arkihuoneeseen ja Bellloundsin suljettua ovet\npoika laski matkalaukkunsa lattialle ja katsoi taistelunhaluisesti\nisäänsä silmiin.\n\n\"Tietävätkö nuo kaikki, missä olen ollut?\" hän kysyi katkerasti. Hänen\nkasvonsa hehkuivat loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.\n\n\"Eivät. Salaisuus on säilytetty hyvin\", Belllounds vastasi.\n\nHämmästys ja helpotus muuttivat nuorukaisen kasvot kokonaan\ntoisenlaisiksi. \"Sepä mainiota!\" hän huudahti ja istuutui kätkien\nkasvonsa vapiseviin käsiinsä.\n\n\"Jack, annetaan sen nyt olla\", Belllounds sanoi vakavasti ja hänen\nsuuret silmänsä loistivat lämpimästi ja kauniisti. \"Sopikaamme heti,\nettemme milloinkaan keskustele siitä, missä olet ollut nämä kolme\nviimeistä vuotta.\"\n\nJack katsoi häneen ja hänen kasvoistaan olivat hävinneet kaikki\npahantuulisuuden merkit.\n\n\"Isä, erehdyit suuresti toimiessasi siten parhaakseni. Se on\nvaikuttanut minuun huonosti. Mutta nyt, ellei kukaan sitä tiedä, koetan\nunhottaa sen.\"\n\n\"Ehkä erehdyin\", Belllounds vastasi surullisesti. \"Jumala tietää\nkumminkin minun tarkoittaneen hyvää. Olit niin --. Mutta siitä on\npuhuttu tarpeeksi... Saat ruveta White Slidesin työnjohtajaksi ja jos\nsiinä onnistut, olen oikein iloinen voidessani luovuttaa sinulle koko\nkartanon. Alan jo vanhentua, poikaseni, ja viimeinen vuosi on\nköyhdyttänyt minua. Nämä laitumet ovat mainiot, mutta minulla on\nvähemmän karjaa kuin viime vuonna. Sitä on varastettu ja sudet ja\nmyrkylliset kasvit ovat sitä myös hävittäneet... Mitä siihen sanot,\npoikani?\"\n\n\"Suostun ehdotukseesi\", Jack vastasi heilauttaen kättään. \"En ollut\nosannut sitä toivoakaan, mutta se sopii minulle. Onko miesten joukossa\nketään minulle tuttua?\"\n\n\"Ei suinkaan muita kuin Wilson.\"\n\n\"Onko tuo paimen täällä vielä? En kaipaa hänen seuraansa ollenkaan.\"\n\n\"Hän saakin ruveta metsästelemään petoja koirien avulla. Ja kuulehan\nnyt, poikani, nuo miehet ovat pahoja. Ymmärrät kai sen. Et voi heille\nmitään. Voit käsitellä heitä vain siten, että nouset aikaisin ja\npalaat myöhään. Puhuminen on hopeaa, mutta vaitiolo kultaa. Tehdä\nlujasti työtä.\"\n\nJack Belllounds ei ilmaissut merkilläkään, että hän olisi käsittänyt\nisänsä vakavan huomautuksen.\n\n\"Kyllä minä näytän heille vielä\", hän sanoi, \"kuka täällä käskee.\nHaluaisin heti vetää saappaat jalkoihini ja lähteä ratsastamaan ja\nkatselemaan.\"\n\nBelllounds siveli harmaata partaansa ja katseli poikaansa ihaillen ja\nepäillen. Hän ei mitenkään, ei ainakaan tällä hetkellä, voinut saada\nmielestään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että hänen poikansa oli nyt\nkotona.\n\n\"Aivan niin, poikani. Mutta sinä olet ollut poissa laitumilta kolme\nvuotta ja olet senvuoksi neuvojen tarpeessa. Kuuntelehan nyt. Ole\nlempeä hevosille. Ennen vanhaan sinä kohtelit niitä huonosti. Muutamat\npaimenet värkkäävät hevostensa kanssa niin, että ne purevat ja\npotkivat, mutta se on aivan väärin. Hevonen on hyvin herkkätunteinen.\nMinulla on muutamia hyviä eikä niitä saa kukaan turmella. Ole aina\ntyyni ja rauhallinen ollessasi paimenten joukossa. Tähän vuoden aikaan\non hyvin vaikea saada miehiä eikä minulla nytkään ole niitä\ntarpeeksi... Parasta on, poikani, että noudatat isäsi esimerkkiä\nmiesten ja hevosten kohtelussa.\"\n\n\"Isä, olen nähnyt sinun potkivan hevosia ja ampuvan miehiä\", Jack\nvastasi.\n\n\"Olet kyllä, mutta vain poikkeustapauksissa. En käytä sellaisia keinoja\ntavallisesti... Poikani, tämä on minulle oikein sydämen asia, että\nsinusta --\"\n\nHänen täyteläinen äänensä rupesi vapisemaan ja katkesi. Jackin olisi\ntodellakin pitänyt olla kovin paatunut nuorukainen, ellei hän olisi\njotenkin vastannut vanhuksen syvään ja sanattomaan myötätuntoon. Hän\nlaskikin kätensä isän hartioille.\n\n\"Isä, saat olla ylpeä minusta vielä. Salli vain koettaa äläkä ole\nminulle vihainen, ellen saakaan alussa ihmeitä aikaan.\"\n\n\"Poikani, tilaisuuksia ei sinulta totisesti tule puuttumaan. Ja nythän\nminä muistankin. Muistatko Columbinen?\"\n\n\"Muistan hyvinkin!\" Jack vastasi innokkaasti. \"Kuulin puhuttavan\nhänestä Kremmlinissä. Missä hän on?\"\n\n\"Jossakin täällä läheisyydessä. Jack, sinun pitää mennä naimisiin hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Minunko? Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?\" hän toisti.\n\n\"Kyllä. Sinä olet poikani ja hän on ottotyttäreni. En halua jakaa\nomaisuuttani ja tekisin väärin, jos jättäisin hänet ilman. Hän on\nhieno, voimakas, tyyni ja kaunis tyttö, Jack, ja hänestä saat mainion\nemännän. Tämä on minun hartain suunnitelmani.\"\n\n\"Mutta Columbinehan on aina vihannut minua.\"\n\n\"Hän oli siihen aikaan lapsi ja sinä kiusoittelit häntä aina. Nyt hän\non nainen ja haluaa tehdä mielikseni. Jack, et suinkaan aio ruveta\nvastustamaan tätä aiettani?\"\n\n\"Se riippuu kokonaan asianhaaroista\", Jack vastasi. \"Suostun ottamaan\nvaimokseni melkein kenen tahansa, mutta jos Columbine inhoaa minua niin\nsuuresti kuin ennenkin, vastustan varmasti. Isä, oletko aivan varma\nsiitä, ettei hän tiedä eikä epäile mitään, mihin minut silloin\nlähetit?\"\n\n\"Vannon sen sinulle, poikani.\"\n\n\"Tarkoitatko, että meidän pitää mennä naimisiin niin pian kuin\nsuinkin?\"\n\n\"Niin pian kuin Collie vain suostuu. Jack, hän on hyvin ujo, omituinen\nja tunteellinenkin. Jos joskus voitat hänen sydämensä, tulee sinusta\nrikkaampi kuin jos omistaisit kaikki Kalliovuorten aarteet. Ole hyvin\nvarovainen, vaikka luullakseni se tukisi sinua ja pitäisi sinut\nkotosalla, jos menisit naimisiin aivan heti.\"\n\n\"Aivanko heti?\" Jack toisti nauraen. \"Tämähän on kuin satua. Odotetaan\nnyt kumminkin, kunnes näen hänet.\"\n\nJuuri tällä hetkellä Columbine istui muutaman karja-aitauksen\nylimmäisellä aidaksella ja katseli hyvin tarkkaavaisesti edessään\nolevaa näytelmää.\n\nAitauksessa oli pari paimenta satuloidun mustangin kera. Toisella\nheistä oli kädessään hamppupussi, jossa oli hevosenkenkiä ja\ntyövälineitä. Kun se pudotessaan hänen kädestään kilahti, mustangi\nkorskui, nousi takajaloilleen ja pyöritteli silmiään niin, että\nvalkuaiset näkyivät. Se tunsi kilahduksen merkityksen.\n\n\"Neiti Collie, aiotteko todellakin istua siellä koko päivän?\" kysyi\npitempi paimen, muudan laiha, notkea ja voimakas mies, jolla oli\nkarkeat kallionkovat päivettyneet kasvot ja vakavat kirkkaat silmät.\n\n\"Aionpa tietenkin, Jim\", Columbine vastasi kylmäverisesti.\n\n\"Mutta meidän pitää köyttää tämä peto\", paimen vastusti.\n\n\"Tiedän sen, mutta te kai aiotte kohdella sitä lempeästi.\"\n\nJim raapi hiekanväristä päätään ja katsahti toveriinsa, muutamaan\npieneen ja kyhmyiseen mieheen, joka oli kuin kuorittu puunjuuri. Hän\nnäytti olevan vain sääriä koko mies.\n\n\"Kuulitko nyt, sinä Wyomingin kaljaasi\", hän sanoi Jimille. \"Meidän\npitää kengittää se oikein hellävaroen.\"\n\nJim nauroi ja kääntyi puhuttelemaan mustangiaan. \"Whang, laki on\nkumottu ja me tahdomme nähdä, kuinka paljon sinulla on oikeata hevosen\njärkeä.\"\n\nTakkuinen mustangi ei näyttänyt ollenkaan pitävän tästä puheesta, koska\nse katsahti hyvin epäilevästi puhujaan.\n\n\"Jim, koska tämä on melkein viimeinen kerta, jolloin neiti Collie meitä\nkomentelee, meidän on tehtävä se saamatta karvaakaan epäjärjestykseen\",\ntoinen paimen sanoi venytellen.\n\n\"Lem, miksi tämä työ olisi viimeinen, jossa voin antaa ohjeita teille\npojille?\" Columbine kysyi äkkiä.\n\nJim katsoi arvoituksellisesti häneen ja Lemin kasvoille ilmestyi\ntuollainen viaton ilme, jonka Columbine tiesi paimenien omaksuvan\nsilloin kun he haluavat olla pirullisia.\n\n\"Tiedätte kai sen, neiti Collie, että White Slidesin uusi päällysmies\nsaapui tänne tänään.\"\n\n\"Tarkoitatteko sitä, että Jack Belllounds on tullut kotiin?\" Columbine\nsanoi. \"Aion komennella teitä poikia eteenkinpäin siitä huolimatta.\"\n\n\"Mitään mieluisampaa emme voisi toivoakaan, mutta pelkään, ettei sitä\nvoida kirjoittaa White Slidesin kohtalokkaaseen historiaan\", Jim\nvastasi.\n\n\"Möly-Jack saa kyllä vanhuksen puolelleen ja menee naimisiin teidän\nkanssanne\", Lem lisäsi.\n\n\"Ah, niinkö luulette?\" Columbine vasaasi keveästi. \"Jos sellaista\njoskus tapahtuu, niin siinä tapauksessa komentelen teitä enemmän kuin\nmilloinkaan ennen.\"\n\n\"Ette varmastikaan, neiti Collie, sillä me aiomme poistua White\nSlidesistä\", Jim vastasi vaatimattomasti.\n\nColumbine oli aavistanut jotakin tällaista jo paljon ennen kuin\nMöly-Jackin palaamisesta oli ollut puhettakaan. Hän tunsi paimenet.\nHeidän mielipiteensä olivat yhtä lujat kun kukkuloiden kalliotkin.\n\n\"Pojat, silloin kun muutatte White Slidesistä, tulen hyvin\nsurulliseksi\", Columbine sanoi huokaisten.\n\n\"Neiti Collie, emme ole poistuneet vielä\", Lem sanoi omituisen\nhellästi. \"Jim on jo kauan aikaa hankkiutunut Wyomingiin ja senvuoksi\nhän puhuu näin.\"\n\nSitten ryhtyivät paimenet käsillä olevaan työhönsä. Jim irroitti\nsatulan, mutta jätti suitset hevosen suuhun. Tätä ei Whang tietystikään\nvoinut käsittää. Se oli opetettu seisomaan, kun sen suitset heitettiin\nmaahan, ja ollen hevonen, joka olisi käyttänyt sopivaa tilaisuutta\nhyväkseen karatakseen, se totteli nyt parhaimman ymmärryksensä mukaan\nvapisten kovasti. Jim oli sitovinaan sen etujalat yhteen alhaalta,\nmutta vetäisikin äkkiä köyden polvien yläpuolelle. Silloin Whang tiesi\ntulleensa petetyksi. Se korskui tulisesti, kiljaisi ja nousten\ntakajaloilleen se pieksi ilmaa vihaisesti. Jim veti köydestä sen\nhuutaessa ja piestessä etujaloillaan ilmaa ja lopuksi Jim nykäisi\nvoimakkaasti kellistäen Whangin kyljelleen, jolloin Lem tarttui\nsuitsiin istuutuen hevosen päälle. Kun se oli saatu tehdyksi, Jim\nirroitti toisen etujalan, vetäisi sen toisen takajalan yli ja sitoi ne\nyhteen äkkiä kiinnittäen suopungillaan molemmat kaviot lujasti yhteen.\nMustangi käännettiin nyt toiselle kyljelleen ja toisiin jalkoihin\nnähden meneteltiin samoin. Tämä vei hevoselta voimat ja kengitystä\nvoitiin jatkaa.\n\nColumbinesta tuntui vastenmieliseltä katsella sitä, mutta hän oli aina\nsaapuvilla silloin kun hänellä vain oli siihen tilaisuutta, koska hän\ntiesi, etteivät paimenet käyttäydy julmasti hänen läsnäollessaan.\n\n\"No, huomenna se taasen kävelee kuin puujaloilla\", Lem sanoi\nnoustessaan Whangin päältä.\n\n\"Mitä vielä. Se on kuin muuli, joka suostuu rupeamaan ystäväkseni\nkahdeksikymmeneksi vuodeksi saadakseen tilaisuuden potkaista minua\",\nJim vastasi.\n\nColumbinesta tuntui tämän toimituksen mielenkiintoisimmalta hetkeltä\nse, jolloin mustangi nosti päätään ja katsoi jalkojaan saadakseen\nselville, mitä niille oli tehty. Tuossa katseessa oli jotakin melkein\ninhimillistä, koska se ilmaisi ymmärtämystä, pelkoa ja raivoa.\n\nPaimenet irroittivat sen jalat ja antoivat sen nousta seisoalleen,\njolloin se tömisteli teräskenkäisiä kavioitaan.\n\n\"Miten halpamainen teko, Whang\", Columbine sanoi. \"Jos omistaisin\nsinut, sinun ei milloinkaan tarvitseisi alistua siihen.\"\n\n\"Minun puolestani saatte sen kyllä\", Jim sanoi kiinnittäessään satulaa.\n\"Sillä ei osaa ratsastaa muut kuin minä. Tahdotteko koettaa?\"\n\n\"En tässä puvussa\", Columbine vastasi nauraen.\n\n\"Niin, neiti Collie, olette todellakin pukeutunut hienosti tänään\njostakin syystä\", Lem huomautti pudistaen päätään kootessaan työkaluja\nmaasta.\n\n\"Tosiaankin! Mutta tuoltahan tuo syy nyt tuleekin\", Jim huudahti\nkäheästi kuiskaten.\n\nColumbine kuuli kuiskauksen ja samalla kovia askeleita someroiselta\ntieltä. Hän kääntyi niin nopeasti, että oli melkein pudota paikoiltaan,\nja tunsi Jack Bellloundsin. Poikanen, Möly-Jack, jonka hän muisti niin\nhyvin, lähestyi nyt nuorukaisena, pitempänä, paksumpana ja vanhempana,\nmutta kalpeampana ja rohkeampana. Columbine oli pelännyt tätä\ntapaamista ja valmistautunut siihen. Mutta nyt kun se oli käsissä, hän\nei tuntenut muuta kuin suuttumusta senvuoksi, että Jack näki hänet\nistumassa aidalla niin kokonaan arvottomassa asennossa. Alashyppääminen\nei kumminkaan juolahtanutkaan hänen mieleensä. Hän paremminkin vain\nsuoristautui, veti hameensa alemmaksi ja odotti.\n\nJim talutti mustangin aitauksesta ja Lem seurasi häntä. Näytti aivan\nsiltä kuin he olisivat halunneet karttaa nuorukaista, mutta hän esti\nsen.\n\n\"Päivää, pojat, olen Jack Belllounds\", hän sanoi melko ylpeästi.\n\nHänen käytöksensä oli ylimielistä eikä hän ojentanut pojille\nkättäänkään.\n\nJim mumisi jotakin ja Lem murahti: \"Päivää!\"\n\n\"Siinäpä onkin sievä hevonen\", Belllounds jatkoi ojentaen huolettomasti\nkätensä tarttuakseen mustangin suitsiin. Whang hypähti syrjään niin\näkkiä, että Jim oli melkein kaatua.\n\n\"Mikään hevonen se ei ole, mutta muuta kaikkea se kyllä on\", Jim sanoi\nvenytellen.\n\nMolemmat paimenet näyttivät hitailta ja huolettomilta. He eivät olleet\nvälinpitämättömiä eivätkä vastaanottaviakaan. Columbine huomasi heidän\nterävien ja vakavien silmiensä suuntautuvan Bellloundsiin. Hän\nkiinnitti nyt huomionsa itsekin Jackiin hieman tarkemmin. Jackilla oli\nkorkeakantaiset teräväkärkiset kengät, tummat ahtaat housut, leveä\nhopeasolkinen vyö ja valkoinen pehmeä paita, jonka avara kaulus oli\nauki niskan puolelta. Hän oli sitäpaitsi avopäin.\n\n\"Minut on määrätty White Slidesin työnjohtajaksi\", hän sanoi\npaimenille. \"Mikä teidän nimenne on?\"\n\nColumbinea nauratti, mutta hän hillitsi itsensä. Miten hullunkurista,\nettä joku uskalsi kysyä Jimiltä hänen nimeään! Columbine ei ainakaan\nmilloinkaan ollut saanut sitä selville.\n\n\"Minua sanotaan Lemuel Archibawld Billingsiksi\", Lem vastasi heti.\nKeskimmäinen nimi oli lisäys, jota ei kukaan milloinkaan ollut kuullut.\n\nNyt suuntasi Belllounds katseensa ja askeleensa tyttöä kohti. Paimenet\ntaivuttivat päänsä ja menivät tiehensä.\n\n\"Kartanossa ei ole luullakseni muita kuin yksi tyttö\", sanoi Belllounds,\n\"joten sinun siis täytyy olla Columbine.\"\n\n\"Niin olenkin ja sinä olet varmaankin Jack\", hän vastasi liukuen\naidalta maahan. \"Olen iloinen saadessani toivottaa sinut tervetulleeksi\nkotiin.\"\n\nHän ojensi Jackille kätensä ja Jack puristi sitä niin kauan, että\nColumbinen oli pakko vapauttaa se. Jack näytti hämmästyvän tavattomasti\nja tulevan miellyttävästi yllätetyksi.\n\n\"No totisesti, en olisi milloinkaan tuntenut sinua\", hän sanoi\nkatsellen Columbinea päästä jalkoihin asti. \"Tämäpä nyt on naurettavaa!\nMinulla oli mielessäni sinusta mitä tarkin kuva, mutta sinähän et ole\nlainkaan kuvittelemani tytön näköinenkään. Muistamani Columbine oli\nlaiha, kalpea ja vain silmiä.\"\n\n\"Viimeisestä tapaamisestamme on kulunutkin jo pitkälti aikaa,\nkokonaista seitsemän vuotta\", Columbine vastasi. \"Sinut minä kumminkin\ntunsin. Vaikka oletkin vanhempi, pitempi ja ruumiikkaampi, olet\nsittenkin sama Möly-Jack kuin ennenkin.\"\n\n\"Toivoakseni en\", Jack sanoi tuomiten rehellisesti entisyytensä. \"Isä\non apuni tarpeessa. Hän haluaa, että pitäisin silmällä töitä täällä ja\ntulisin mieheksi. Olen tullut takaisin nyt ja tuntuukin niin suloiselta\nolla taasen kotona. En ole milloinkaan ollut juuri minkään arvoinen ja\nJumala varjelkoon, etten aiheuttaisi hänelle taasen suuria\npettymyksiä.\"\n\n\"Samaa toivon minäkin\", Columbine mumisi. Kun hän kuuli Jackin puhuvan\nnäin rehellisesti ja vakavasti, hävisi ensimmäinen vastenmielinen\nvaikutus. Jack näytti olevan tosissaan. Hän katsoi maahan ja siirteli\npieniä kiviä kenkänsä kärjellä. Columbinellä oli nyt hyvä tilaisuus\ntarkastella hänen kasvojaan tulematta itse huomatuksi. Jack oli hyvin\nisänsä näköinen kauniine päineen ja sinisine silmineen, joiden karski\nilme johtui ehkä enemmän niiden ulkonevasta asennosta kuin mistään\nsuorasta katseesta tahi tulisuudesta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja\nhuolien tahi tyytymättömyyden varjostamat. Näytti aivan siltä kuin hän\nolisi jollakin tavoin koettanut hillitä luonnettaan. Hänen suunsa ja\nleukansa näyttivät raaoilta. Columbine ei ollut löytävinään tämän\nnuoren miehen kasvoista mitään halveksittavaa, vaikka niissä olikin\njotakin, joka piti hänet loitolla. Hän oli päättänyt täyttää osansa\nsopimuksesta epäitsekkäästi, hakea Jackista parhaimman, rakastaa häntä\nsenvuoksi, tulla voimakkaaksi kestämään ja auttamaan. Hänellä ei\nkuitenkaan ollut voimaa tukahduttaa epämääräisiä ja omituisia\naavistuksiaan. Miksi hän ei voinut nähdä Jackissa jotakin sellaista,\njosta hän piti Jim Montanassa, Lemissä tahi Wilson Mooressa?\n\n\"Tämä oli toinen pitkäaikainen poissaoloni kotoa\", Belllounds sanoi.\n\"Ensimmäinen tapahtui silloin kun matkustin kouluun Kansas Cityyn.\nPidin sielläolostani. Olin pahoillani, kun minut erotettiin ja\nlähetettiin kotiin... Mutta nämä viimeiset kolme vuotta olin kuin\nhelvetissä.\"\n\nHänen kasvonsa nytkähtelivät ja punastuivat kovasti.\n\n\"Työskentelitkö?\"\n\n\"Minäkö? Se oli totisesti vaikeampaa kuin työ... Niin, kyllä minä\ntyöskentelin\", hän vastasi.\n\nColumbinen terävä katse kohdistui hänen käsiinsä, mutta ne näyttivät\nniin pehmeiltä ja känsättömiltä kuin hänen omansakin. Mitähän työtä hän\nolikaan tehnyt, jos nyt voitiin luottaa hänen sanoihinsa?\n\n\"Niin, jos teet kovasti työtä isän hyväksi, opit kohtelemaan paimenia\noikein etkä enää milloinkaan lankea noiden entisten pahojen tapojesi\norjaksi, niin --\"\n\n\"Tarkoitat väkijuomia ja kortteja. Vannon, että olin unhottanut ne\nkolmen vuoden kuluessa eilispäivään asti. Voin tulla toimeen aivan\nhyvin niittäkin.\"\n\n\"Silloin teet isän ja minut hyvin onnelliseksi. Sinäkin saat varmasti\ntuntea samaa.\"\n\nColumbine hurmaantui nähdessään nämä hänen hyvätkin puolensa. Hänessä\noli sittenkin jotakin parempaa, huolimatta hänen poikavuosiensa\nvilleistä ja hurjista kujeista.\n\n\"Isä haluaa, että menisimme naimisiin\", Jack sanoi äkkiä ujosti ja\nhymyillen omituisesti ja iloisesti. \"Eikö se tunnukin naurettavalta.\nSinä ja minä, joiden välit eivät ole olleet paremmat kuin kissan ja\nkoiran. Muistatko, kun kerran sysäsin sinut tuonne vanhaan\nmutakuoppaan. Kerran sinä olit piilossa talon nurkan takana, voidaksesi\nheittää minua mädäntyneellä kaalinpäällä.\"\n\n\"Muistan kyllä\", Columbine vastasi haaveillen. \"Mutta siitä on kulunut\njo pitkälti aikaa.\"\n\n\"Entä sen, kun söit piirakkani ja minä sitten kostaakseni revin pienen\npukusi niin, että sinun oli pakko juosta kotiin melkein vaatteitta?\"\n\n\"Sen olen luullakseni unhottanut\", Columbine sanoi punastuen. \"Olin kai\nsilloin hyvin pieni.\"\n\n\"Olit todellinen pikku paholainen... Muistatko miten tappelimme Mooren\nkanssa sinusta?\"\n\nColumbine ei vastannut, sillä hän ei pitänyt ilmeestä, joka äkkiä\nvilahti Jackin kasvoilla. Hän muisti sen liiankin hyvin.\n\n\"Sen erän ratkaisen vielä Mooren kanssa\", hän jatkoi. \"Ja sitäpaitsi\nhän saa poistua kartanosta.\"\n\n\"Isä on taitavien miesten tarpeessa\", Columbine sanoi katsellen\nharmaita salviarinteitä. Wilson Mooren nimen mainitseminen lisäsi hänen\nvastenmielisyyttään Jackia kohtaan ja suututti häntä.\n\n\"Ennenkuin ryhdymme jatkamaan, haluaisin tietää erään asian. Onko Moore\nmilloinkaan sanonut rakastavansa sinua?\"\n\nColumbine tunsi tämän pistelevän lisäyksen polttelevan suoniaan. Miksi\nhän olikaan nyt niin herkkä vieraille, äkkinäisille ja tuntemattomille\nmielenliikutuksille? Miksi hän epäröi kuullessaan tämän Jackin\nluonnollisen kysymyksen?\n\n\"Ei milloinkaan\", hän vastasi hetken kuluttua.\n\n\"Mutta sehän on kirotun omituista! Sinähän pidit hänestä enemmän kuin\nkenestäkään muusta ja vihasit melkein minua. Columbine, oletko\ntukahduttanut tuon tunteesi?\"\n\n\"Tietysti. Mutta tuskinpa sinua sentään vihasinkaan.\"\n\n\"Isä sanoi sinun suostuvan tulemaan vaimokseni. Onko asia niin?\"\n\nColumbine painoi päänsä alas. Jackin ystävällinen kysymys ei ollut\nloukannut häntä, sillä hän oli odottanut sitä, mutta hänen todellinen\nläsnäolonsa ja hänen sanojensa tarkoitus synnyttivät hänessä\nkuvaamatonta vastustushalua. Hän oli kyllä jo mielessään suostunut\nvanhuksen ehdotukseen, mutta hän huomasi nyt, ettei hän voi pakottaa\nruumistaan sellaiseen, jota se ei halunnut.\n\n\"On\", hän vastasi urhoollisesti.\n\n\"Piankinko?\" Jack lisäsi kiihkeästi aivan toisella äänenpainolla.\n\n\"Jos vain saan määrätä, se ei tapahdu niinkään äkkiä\", Columbine\nänkytti. Hänen maahan luodut silmänsä olivat nähneet askeleen, jonka\nJack otti tullakseen lähemmäksi, ja hän halusi lähteä juoksemaan.\n\n\"Miksi? Isä luulee sen olevan minulle hyväksi\", Belllounds\njatkoi painokkaasti ajatellen vain omaa hyötyään. \"Se lisäisi\nvastuunalaisuuttani, jonka tarpeessa juuri olen. Miksi ei piakkoin?\"\n\n\"Eiköhän sentään olisi parasta, että odottaisimme hieman?\" Columbine\nkysyi. \"Emme tunne vielä toisiamme puhumattakaan rakkaudesta, ja --\"\n\n\"Columbine, olen rakastunut sinuun\", Jack sanoi tulisesti.\n\n\"Miten se voisi olla mahdollista?\" Columbine huudahti epäillen.\n\n\"Mitenkö? Olin jo silmittömästi kiintynyt sinuun lapsuudessammekin ja\nnyt kun näen sinusta kehittyneen tuollaisen kauniin, suloisen terveen\nja kukoistavan tytön, niin... Ja isän sanat, että sinusta tulee pian\nvaimoni, vaikuttivat sen, että jouduin aivan pyörälle päästäni\nnähdessäni sinut.\"\n\nKatsoessaan Columbine muisti, miten Jack jo poikana ollessaan oli\nkiihkeästi kiintynyt kaikkiin sellaisiin tavaroihin, jotka hän halusi\nvälttämättä saada omakseen. Ja hänen isänsä oli aina täyttänyt hänen\ntoivonsa. Sekin voi niin ollen olla mahdollista, että Jack oli äkkiä\nrakastunut häneen.\n\n\"Ottaisitko minut sittenkin, vaikka en rakastaisikaan sinua?\" Columbine\nkysyi hyvin hiljaa. \"En rakasta sinua vielä, mutta voin ehkä rakastaa\nsinua jolloinkin, jos olet hyvä, teet isän onnelliseksi ja voitat pahat\ntaipumuksesi.\"\n\n\"Josko ottaisin sinut! Ottaisin sinut sittenkin, vaikka vihaisit\nminua\", Jack vastasi intohimoisesti.\n\n\"Kerron isälle tunteeni\", Columbine sanoi heikosti, \"ja suostun\nmenemään naimisiin kanssasi silloin kun isä tahtoo.\"\n\nJack suuteli häntä ja olisi puristanut hänet syliinsäkin, ellei hän\nolisi työntänyt häntä kauemmaksi.\n\n\"Voi älä! Joku voi nähdä meidät.\"\n\n\"Columbine, olemme nyt kihloissa\", Jack sanoi intohimoisesti nauraen.\n\"Sinun ei tarvitse olla niin peloissasi eikä kalveta, sillä enhän minä\nsyö sinua sentään. Haluaisin kumminkin... Ah, miten suloinen sinä\noletkaan! Minusta tuntui melkein vastenmieliseltä tulla kotiin, ja\nkatsohan nyt onneani?\"\n\nSitten muuttuen äkkiä, mikä tuntui olevan ominaista hänen luonteelleen,\nhänen tulisuutensa haihtui ja hän hillitsi puolivillin mahtailevan\nkäytöksensä paljastaen luonteensa miellyttävämmän puolen.\n\n\"Collie, en ole milloinkaan ollut mikään hyvä mies\", hän sanoi, \"mutta\nhaluan tulla paremmaksi. Todistan sen ja koetan käyttäytyä reilusti\njoka suhteessa. Haluan mennä naimisiin kanssasi salaamatta sinulta\nmitään. Voisit muussa tapauksessa saada sen selville jälkeenpäin ja\nvihata minua... Aavistatko ollenkaan, missä olen oleskellut nämä\nviimeiset kolme vuotta?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Kerron sen sinulle heti. Mutta sinun pitää luvata minulle, ettet\nilmoita sitä milloinkaan kenellekään etkä muistuta siitä minua.\"\n\nHän puhui käheästi ja kalpeni hirveästi. Columbine muisti äkkiä Wilson\nMooren. Hän oli tiennyt, missä Jack oli viettänyt nämä vuodet, ja\nvoittanut kiusauksensa kertoa sen Columbinelle. Tämä oli ollut yhtä\njalomielistä hänessä kuin Jackin oleskelupaikka oli ollut paha.\n\n\"Jack, tämä on aivan suurenmoista sinun puoleltasi\", hän sanoi äkkiä,\n\"ja minä kunnioitankin sinua senvuoksi, mutta sinun ei tarvitse kertoa\nminulle. Pyydän sitä. Tyydyn hyvään tahtoosi.\"\n\nBelllounds säpsähti nähtävästi kovasti hämmästyksestä, helpotuksesta,\nihmettelystä ja kiitollisuudesta. Hän muuttui silmänräpäyksessä aivan\ntoisenlaiseksi.\n\n\"Collie, ellen olisi rakastunut sinuun jo, rakastuisin nyt. Tästä\ntarinani kertomisesta olikin muodostua kovin työ, mitä ikinä olen\nsuorittanut, sillä aioin pitää sanani. Nyt minun ei tarvitse luulla,\nettä häpeät vuokseni, eikä tuntea, että olen valehdellut sinulle. Sanon\nsinulle kuitenkin sen, että jos rakastat minua, voit tehdä minusta\nmiehen.\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKarjanomistaja luuli olevan parasta odottaa tarkastuksen loppua,\nennenkuin hän luovuttaa päällikkyyden pojalleen. Siinä hän menetteli\nviisaasti, vaikka Jack ei sitä ymmärtänytkään. Hän näytti, että hänen\nentinen kärsimätön luonteensa oli tullut vain pahemmaksi hänen\npoissaollessaan. Belllounds väitteli kärsivällisesti hänen kanssaan\nkoettaessaan todistaa hänelle sen, jonka jokaisen Coloradossa kasvaneen\nmiehen olisi pitänyt ymmärtää. Syksyinen tarkastus oli vuoden tärkein\ntoimitus, jonka kuluessa työnjohtajan käskyjä oli ehdottomasti\ntoteltava. Jack suostui vihdoin hyvin vastenmielisesti.\n\nOli onnetonta, että hän meni suoraan isänsä puheilta karja-aitauksiin.\nMuutamat paimenet, jotka olivat ratsastaneet koko edellisen päivän ja\nviime yön vahtiessaan, olivat juuri tulleet kotiin. He olivat tomun\npeittämiä, väsyneitä ja unisia.\n\n\"Nämä miehet eivät näe jälkiäni enää\", muudan sanoi tyytymättömänä. \"En\nole milloinkaan vastustanut, vaikka minun on täytynyt tehdä kahden\nmiehen työt. Mutta kun saa olla liikkeessä aamusta iltaan ja sitten\nvielä yönkin perään, lopetan.\"\n\n\"Menkää vain sisälle, pojat, ja nukkukaa, kunnes vaunut tulevat\ntakaisin\", Wilson Moore sanoi. \"Suoriudumme kyllä tästä laumasta\ntänään.\"\n\n\"Etkö ole ollenkaan väsynyt, Wils?\" Bludsoe kysyi. Hän oli lyhyt, paksu\nja vääräsäärinen, melkein raajarikkoiselta tahi rammalta näyttävä\npaimen.\n\n\"Minäkö? En!\" Moore vastasi ivallisesti. \"Blud, teet todellakin\nnaurettavia kysymyksiä. Kuulehan nyt, sinä mahongin värinen, lättäjalka\nvääräsäärinen veitikka, minähän olen nukkunut kolme tuntia neljään\nyöhön.\"\n\n\"Mitä noilla nimityksilläsi tarkoitat?\" Bludsoe kysyi epäillen. Kukaan\nei kuitenkaan ruvennut selittämään niitä hänelle. \"Wils, olet ainoa\nsivistynyt paimen, josta milloinkaan olen pitänyt, mutta minut saadaan\nhirttää, ellemme vielä jonakin päivänä hyökkää toistemme niskaan\",\nBludsoe sanoi.\n\n\"Hän osaa todellakin sanoa sanottavansa\", Lem Billings sanoi\nvenytellen.\n\n\"Hän osaa käyttää suopunkiakin ja se korvaa muut puutteet\", Jim Montana\nlisäsi.\n\nJuuri silloin Jack Belllounds tuli paikalle, mutta paimenet eivät\nolleet häntä huomaavinaankaan. Jim sitoi hevosensa säärtä, Bludsoe\nkokosi väsyneesti tavaroitaan kokoon ja Lem taputteli väsynyttä\nmustangiaan lohduttaakseen sitä. Moore odotti nähtävästi uutta ratsua.\nMuudan meksikolainen poika tuli juuri laitumelta taluttaen hevosia,\njoiden joukossa oli tuo laikullinen valkoinen mustangikin, jolla Moore\ntavallisesti ratsasti.\n\nBelllounds nojautui eteenpäin uteliaasti kuullessaan Mooren viheltävän\nja nähdessään mustangin ilon. Hevonen ei nähtävästi pitänyt\nmeksikolaisesta hetikään niin paljon kuin Mooresta.\n\n\"Spottie, saat vetää vain hiehoja perässäsi tänään\", paimen sanoi\nottaessaan mustangin kiinni. Spottie heitteli päätään ja vikuroi,\nkunnes Moore oli saanut suitset sen suuhun. Sittenkuin satula oli\nheitetty sen selkään ja kiinnitetty paikoilleen, mustangi esiintyikin\nvasta edukseen. Se oli kaunis, mutta ei ollenkaan liian hento, heikko,\nhieno tai vireä työhevoseksi, minkä paimenet empimättä tunnustivatkin.\n\nJack Belllounds kierteli mustangia ihaillen ja tuli hieman liian\nlähelle miellyttääkseen Spottieta.\n\n\"Moore, tämähän on hyvin mukiinmenevä hevonen\", hän sanoi kuin hän\nolisi ymmärtänyt jotakin hevosista. \"Mikä sen nimi on?\"\n\n\"Spottie\", Moore vastasi lyhyesti valmistautuen hyppäämään sen selkään.\n\n\"Älähän nyt hätäile\", Jack määräsi ratkaisevasti. \"Pidän siitä ja\nhaluan katsella sitä hieman.\"\n\nKun hän sieppasi suitset paimenen kädestä, Spottie korskahti kuin sitä\nolisi ammuttu. Belllounds tyynnytteli sitä ja meni lähemmäksi. Mutta\nmustangi korskui ja hyppi koettaen päästä vapaaksi. Silloin Jack\nBelllounds näytti pikaisen luonteensa, josta hän oli kuuluisa, ja hänen\nkasvonsa punastuivat hirveästi.\n\n\"Etkö sinä peijakas pysy alallasi!\" hän huusi raivoissaan mustangille\nnykäisten samalla suitsista molemmin käsin niin voimakkaasti kuin\njaksoi. Spottie laskeutui heti kaikille neljälle vapisten. Sen korvat\nolivat luimussa ja silmissä oli pelokas ja tuskallinen ilme, sillä\nkuolaimet olivat repäisseet sen suupieliä niin, että niistä tippui\nverta.\n\n\"Kyllä minä opetan sinut seisomaan!\" Belllounds sanoi uhkaavasti.\n\"Moore, lainaa minulle kannuksiasi, sillä haluan koetella sitä.\"\n\n\"En lainaa kannuksiani enkä hevostanikaan\", paimen vastasi tyynesti\nastuen askeleen, joka vei hänet aivan Spottien viereen.\n\nToiset paimenet olivat keskeyttäneet työnsä ja olivat varuillaan\ntarkkaavaisin katsein ja yhteenpurruin huulin. \"Onko hevonen sinun?\"\nJack kysyi kiivaasti. \"On\", Moore vastasi hitaasti. \"Sillä ei ole\nkukaan muu milloinkaan ratsastanut.\"\n\n\"Onko se isäni omaisuutta vai sinun?\"\n\n\"Jos asia otetaan siltä kannalta, se kuuluu White Slidesin hevosiin\",\npaimen vastasi. \"En ole sitä milloinkaan ostanut, olen vain kasvattanut\nsen varsasta, opettanut sen ja ratsastanut sillä.\"\n\n\"Samaa ajattelin minäkin. Moore, otan sen omakseni ja aion ratsastaa\nsillä nyt. Kuulkaahan, miehet, lainatkaa minulle kannukset.\"\n\nKukaan ei tehnyt liikettäkään suostuakseen. Miesten käyttäytymisessä\noli jonkunlaista epäluuloa, jota Belllounds ei huomannut.\n\n\"No, siinä tapauksessa aion ratsastaa sillä kannuksitta\", hän sanoi ja\nkääntyi noustakseen mustangin selkään.\n\n\"Belllounds, on parempi, ettet ratsasta sillä nyt\", Moore sanoi\nkylmästi.\n\n\"Mutta miksi? Haluaisin sen mielelläni tietää?\" Belllounds tiuskaisi\nvihaisesti paljastaen luonteensa, joka ei kärsinyt vastustamista.\n\n\"Se on ainoa hevonen, jolla voin nyt ratsastaa\", paimen vastasi. \"Me\nmerkitsemme tänään elukoita. Hudson loukkaantui eilen. Hän oli\npäällysmiehemme, mutta hän pyysi minut sijaisekseen. Minun pitää lähteä\nottamaan kiinni hiehoja. Jos nyt nouset Spottien selkään, kiihoitat\nsen. Se on hyvin herkkätunteinen ja hermostunut. Tekosi olisi pahaksi\nsille, koska se vihaa repimistä ja ohjaksia.\"\n\nNäiden syiden järkevyys ei vaikuttanut Bellloundsiin ollenkaan.\n\n\"Moore, ehkä sinusta on mielenkiintoista kuulla, että olen nyt White\nSlidesin päällysmies\", hän sanoi melko ylpeästi.\n\nHänen puheensa näytti kiihoittavan paimenta johonkin ratkaisuun.\n\n\"Hyvin mielenkiintoista todellakin, ainakin nyt\", Moore vastasi tullen\nmustangin viereen. Hän aukasi nopein liikkein vyöt ja vetäisi yhdellä\nnykäisyllä satulan ja huopapeitteen maahan.\n\nHänen tekonsa hämmästytti Bellloundsia. Hän ei voinut muuta kuin katsoa\nja tuijottaa ja hänen ymmärtämättömyydessään oli jotakin poikamaista.\nSitten hän suuttui.\n\n\"Mitä tuolla tarkoitat?\" hän kysyi uhkaavasti. \"Aseta satula jälleen\npaikoilleen.\"\n\n\"En aseta, sillä tämä on minun satulani. Maksoin siitä kuusikymmentä\ndollaria Kremmlinissä viime vuonna. Se on vanha, tarkoitukseensa hyvin\nsopiva satula, jolla sinä et ikinä tule ratsastamaan. Ymmärrätkö?\"\n\n\"Ymmärrän\", Belllounds vastasi kiivaasti. \"Nyt pitää sinun kuunnella,\nmitä minulla on sanottavaa. Erotan sinut toimestasi.\"\n\n\"Etkä erota, sillä tulet liian myöhään\", Moore sanoi kylmän\nivallisesti. \"Ymmärsin sen ja luovuin toimestani pari minuuttia sitten,\nsilloin kun näytit, miten huonosti voit kohdella hevosia.\"\n\n\"Sinäkö luovuit!... Keksitpä kirotun hyvän verukkeen. En halua sinua\nmitenkään miesteni joukkoon.\"\n\n\"Et olisi voinut pidättääkään minua, Möly-Jack.\"\n\nNimitys tuntui loukkaavan Bellloundsia.\n\n\"Uskallapas vieläkin nimittää minua niin!\" hän karjaisi raivokkaasti.\n\nMoore oli hämmästyvinään. \"Miksi ei? Niinhän sinua on yleisesti\nnimitetty näillä laitumilla. Meillä on kaikilla nimemme, huolimatta\nsiitä, pidämmekö niistä vai emme. Tuossa on Montana, Blud, Lem ja\nKuolaimet. He sanovat minua professoriksi. Miksi olet vihoissasi\nkuullessasi oman nimesi?\"\n\n\"En siedä sitä enää. En keneltäkään ja varsinkaan en sinulta.\"\n\n\"Vai niin, mutta minä pelkään, ettei sitä voida muuttaa\", Moore vastasi\nivallisesti. \"Se sopii sinulle vallan mainiosti. Sinähän meluat\nhirveästi aina silloin kun apinoit jotakin. Vanha isäsi olisi varmasti\niloissaan, jos hän näkisi sinun suoriutuvan tarkastuksesta tänään ja\nmiesten kohtelemisesta huomenna.\"\n\n\"Sinä hävytön lehmäin ajaja!\" Belllounds huusi suuttuen silmittömästi.\n\"Ellet vaikene, saat sellaisen tällin, että muistat.\"\n\n\"Minäkö? Ole nyt jo vaiti, sillä se on mahdotonta. Olemme nyt vapaassa\nmaassa, Möly-Jack.\" Siinä ei ollut ketään ehkäisemässä Mooren kylmää ja\nivallista tuon nimityksen toistamista, joka oli niin loukannut\nBellloundsia.\n\n\"Olen aina vihannut sinua!\" Jack tiuskasi käheästi. Hänen ensimmäinen\nkova lyöntinsä meni syrjään, mutta toinen sattui jymähtäen paimenen\nkasvoihin.\n\nMoore horjui taaksepäin, mutta saatuaan tasapainonsa hän iski takaisin\nvastaten lyöntiin. Belllounds tuuskahti aitaa vasten, joka esti hänen\nkaatumisensa.\n\n\"Möly-Jack, olet aivan hullu!\" paimen huusi leimuavin silmin. \"Luuletko\nvoivasi antaa minulle selkään oltuasi kolme vuotta sellaisessa\npaikassa?\"\n\nBelllounds hyökkäsi eteenpäin kuin raivostunut poikanen näyttäen tällä\nkertaa kiihtyvällä hurjuudellaan ja villeydellään, miten kauheasti\nsuutuksissaan hän oli. Hän heilutteli käsivarsiaan aivan umpimähkään.\nMoore väisti hänen iskunsa ja iski nyrkkinsä vastustajansa sähisevää\nsuuta vasten niin että läjähti. Belllounds kaatui kumahtaen. Hän nousi\njälleen kömpelön nopeasti seisoalleen, mutta ei hyökännyt enää. Hänen\nsuuret ulkonevat silmänsä olivat tummat ja hyvin ilkeät, ja hänen\nalaleukansa tärisi hänen huohottaessaan ja puhuessaan samalla kertaa.\n\n\"Moore, minä tapan sinut!\" hän kähisi katsellen ympärilleen löytääkseen\naseen. Tarkasteltuaan maata hän kohotti katseensa paimeniin. Ainoastaan\nBludsoella oli revolveri. Belllounds huomasi sen ja kumartui niin\nnopeasti eteenpäin, että hän sai sen käsiinsä, ennenkuin Bludsoe\nennätti sen estää.\n\n\"Päästä irti! Anna minulle tuo revolverisi! Vannon näyttäväni hänelle!\"\nBelllounds huusi taistelleessaan Bludsoen kanssa.\n\nSeurasi kova kamppailu. Bludsoe sai toisen kätensä irti ja vetäisten\nrevolverin tupesta hän koetti heittää sen maahan. Mutta Belllounds esti\nhänen liikettään sen verran, että revolveri putosi heidän jalkoihinsa.\n\n\"Ottakaa se!\" Bludsoe huudahti kovasti. \"No nopeasti nyt! Tuo kirottu\nhullu aikoo tappaa Wilsin.\"\n\nJuosten lähemmäksi Lem potkaisi revolveria juuri silloin kun Jack\nojentautui ottamaan sen. Se vieri aidan viereen, josta Jim sieppasi sen\nkäteensä. Lemkin koetti nyt ruveta hillitsemään tempoilevaa\nBellloundsia.\n\n\"Kuulehan nyt, Jack Belllounds\", hän sanoi, \"etkö sinä nähnyt ettei\nWilsillä ole revolveria? Vai sitä lajia sinä oletkin!... Hillitse nyt\nluontosi, tahi muuten me annamme sinulle isän kädestä.\"\n\n\"Isäntä tulee!\" Jim huudahti varoittavasti.\n\nKartanonomistaja lähestyi. Hän käveli nopeasti voimakkain askelin.\nHänen harmaa tukkansa liehui tuulessa ja hänen katseensa oli terävä\nkuin kotkan.\n\n\"Mitä helvettiä te täällä oikeastaan meluatte?\" hän karjaisi.\n\nPaimenet päästivät Jackin irti. Tämä lähti äkäpäissään ja mumisten\nkävelemään taloon päin.\n\n\"Jack, pysy paikoillasi!\" vanha Belllounds huusi.\n\nMutta poika ei ollut kuulevinaankaan. Kerran vain hän silmäsi taakseen\nja hänen kostonhimoinen katseensa ei nähnyt muita kuin Mooren.\n\n\"Isäntä, me väittelimme vain hieman\", Jim selitti kätkien äkkiä\nBludsoen revolverin. \"Sen vaarallisempaa se ei ollut.\"\n\n\"Jim, sinä valehtelet\", vanhus sanoi.\n\n\"Minäkö?\" Jim huudahti hämmästyneenä.\n\n\"Minkä sinä piilotit? Sinulla on jotakin siellä. Anna tänne se\nrevolveri.\"\n\nSanomatta sen enempää Jim ojensi sen hänelle.\n\n\"Se on minun, isäntä\", Bludsoe sanoi.\n\n\"Niinkö? Mutta miksi Jim halusi piilottaa sen?\" Belllounds kysyi.\n\n\"Ojensin sen vain hänelle silloin kun rupesin osalliseksi väittelyyn.\nPainiskelimme hieman enkä halunnut pitää revolveria silloin vyölläni.\"\n\nMiten luonteenomaista tämä olikaan paimenille, että he valehtelivat\nkoettaessaan suojella Jack Bellloundsia. Mutta oli aivan hyödytöntä,\nettä he yrittivätkään pettää vanhusta. Heillä oli nyt edessään\nsellainen mies, joka oli neljäkymmentä vuotta ollut tekemisissä\nkaikenlaisten miesten ja tapausten kanssa.\n\n\"Bludsoe, et voi pettää minua\", vanha Bill sanoi tyynesti. Hän oli\nkarjunut heille ja hänen silmissään liekehti vieläkin kuin sinistä\ntulta, vaikka hän muuten jo olikin tyyni ja hillitty. Antaessaan\nrevolverin sen omistajalle hän lisäsi: \"Ette voi säästää tunteitani\nvalehtelemalla jostakin Jackin konnankujeesta. Rupesiko hän meluamaan?\"\n\n\"Melkeinpä\", Biudsoe vastasi kuivasti.\n\n\"Vai niin. Kertokaa nyt minulle kaikki suoraan.\"\n\nBellloundsin tutkiva katse kiintyi Wilsoniin. Paimenen kasvoissa olivat\nvielä näkyvissä taistelun punaiset ja vihan valkoiset merkit.\n\n\"En aio valehdella, siitä saatte lyödä vaikka vetoakin\", hän sanoi\nkiihkeästi.\n\n\"Huh! Minun olisi pitänyt ymmärtääkin, ettette te sovi keskenänne\",\nBelllounds sanoi töykeästi. \"Mitä tapahtui?\"\n\n\"Hän teki pahaa hevoselleni. Ellei sitä olisi tapahtunut, ei olisi\nsyntynytkään mitään riitaa.\"\n\nVanhuksen silmät salamoivat. Hän rakasti hevosia. Paimenet olivat\nsaaneet kuulla monta kovaa sanaa ja sietää monta kovaa lyöntiä\njulmuutensa vuoksi.\n\n\"Mitä hän sitten teki?\"\n\n\"Katsokaa Spottien suuta.\"\n\nVanhuksen tapa lähestyä hevosta oli kokonaan erilainen kuin pojan\nhuolimatta siitä, että Spottie tunsi hänet eikä senkään vuoksi ollut\nlevoton. Tarkastuksessa ei mennyt pitkää aikaa.\n\n\"Kieli on pahasti loukkaantunut. Miten häpeällistä! Ota suitset pois.\nKas niin. Ellei tässä olisi kysymyksessä näin hyvä hevonen, niin...\nMoore, miten tämä kaikki tapahtui?\"\n\n\"Saavuimme äsken kotiin\", Wilson vastasi nopeasti, \"ja satuloin juuri\nSpottieta, kun Jack tuli tänne. Hän mielistyi mustangiin ja halusi\nratsastaa sillä. Spottie korskahteli, se kun ei kärsi ollenkaan\nvieraita, ja Jack vetäisi kovasti suitsista. Silloin kuolaimet\nleikkasivat sen suun noin pahasti. Raivostuin, mutta voin vielä hillitä\nitseni. Kielsin Jackia lähtemästä ratsastamaan Spottiella. Katsokaa,\nHudson loukkaantui eilen ja nimitti minut työnjohtajaksi tänään. En\nvoinut luovuttaa Spottieta kenellekään, mutta poikanne ei ymmärtänyt\nsitä ja minä suutuin. Jack sanoi mustangia omakseen ja --\"\n\n\"Omakseenko?\" keskeytti Belllounds.\n\n\"Niin, hän sanoi ottavansa Spottien minulta. Koska se todellisuudessa\nei olekaan minun, suostuin. Irroitettuani satulan, joka on minun, Jack\nrupesi rähisemään. Hän sanoi olevansa työnjohtaja ja erottavansa minut.\nMutta sanoin jo eronneeni. Molemmat kiihdyimme ja minä sanoin häntä\nMöly-Jackiksi. Hän löi minua ensin ja sitten me tappelimme. Hän oli jo\nsaanut tarpeeksi selkäänsä, kun hän äkkiä sieppasi Bludsoen revolverin.\nSiinä kaikki.\"\n\n\"Isäntä, niin totta kuin olen syntynyt paimeneksi\", Bludsoe sanoi, \"hän\nolisi ampunut Wilsin, jos hän vain olisi saanut revolverini. Eikä siitä\nenää paljon puuttunutkaan, koira vieköön?\"\n\nVanhus siveli harvaa harmaata partaansa suurella vakavalla kädellään\nkiinnittämättä ollenkaan huomiotaan viimeiseen puhujaan.\n\n\"Montana, mitä sinä sanot?\" hän kysyi kuin hän olisi pannut suuren\narvon tämän tyynen paimenen lausunnolle.\n\n\"Niin isäntä\", Jim vastasi vastahakoisesti, \"Möly-Jackin luonne oli\nkyllä ennenkin paha, mutta nyt se on jo alapuolella kaiken\narvostelun.\"!\n\nSilloin kääntyi Belllounds Mooreen päin sellaisen miehen liikkein ja\nkatsein, jonka jostakin sisällisestä pakosta oli sanottava jotakin.\n\n\"Wils, oli onnetonta, että jouduit riitaan Jackin kanssa heti\", hän\nsanoi. \"Mutta muutahan ei juuri voitu odottaakaan. Myönnän, että Jack\non ollut väärässä tässä asiassa. Tuo hevonen on sinun kaikkien niiden\nlakien perusteella, joita paimenet tottelevat ja kunnioittavat. Ehkä se\nmaallisten lakien mukaan kuuluisi oikeastaan White Slidesiin, mutta nyt\nse on sinun, sillä lahjoitan sen sinulle.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, Belllounds. Osaan kyllä antaa lahjallenne\narvoa\", Moore vastasi lämpimästi. \"Jokainen olisi voinut lyödä vetoa\nsiitä, ettei Bill Belllounds tahdo muuten menetelläkään.\"\n\n\"Vielä mitä! Tekisit minulle suuren palveluksen, jos jäisit vielä tänne\nja lopettaisit merkinnän.\"\n\n\"Hyvä on! Teen sen teille\", Moore vastasi. \"Lem, arvaan, ettet saa\nnukkua vielä tulevana yönä. Joudu nyt vain mukaan.\"\n\n\"Hohoi!\" Lem huokaisi ottaen suitset maasta.\n\nMyöhään samana iltapäivänä Columbine istui kuistissa katsellen\nauringonlaskua. Hän oli viettänyt hyvin rauhallisen päivän, koska hän\noli kuluttanut sen melkein kokonaan sisällä huoneissa. Vain kerran hän\noli nähnyt Jackin tämän ratsastaessa laitumelle ja heiluttaessa\nsuopunkia päänsä ympärillä. Jack osasi ratsastaa yhtä hyvin kuin joku\ntoinenkin, mutta suopungin käyttämisessä hänellä oli vielä\npaljon oppimista. Sitten aamiaisen hän ei ollut nähnyt vanhaa\nkarjanomistajaakaan, vaikka hän oli kuullutkin hänen askeleensa, kun\nhän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan.\n\nHän katseli laskevan auringon viimeisiä säteitä, jotka kultasivat\nitäisen vuorijonon jyrkänteitä ja polttivat tulisen kruunun Old White\nSlidesin huippuun. Karjan kaukainen ammunta ja kellojen kilinä olivat\nlakanneet kuulumasta. Merkitseminen oli loppunut tälle syksylle. Kuinka\niloiseksi hän tunsikaan itsensä! Tuuli, joka muuttui yhä kylmemmäksi\nauringon laskeutuessa, jäähdytti hänen kuumia kasvojaan. Huoneensa\nyksinäisyydessä hän oli itkenyt tarpeeksi tänään viilentääkseen nyt\nposkiaan.\n\nÄkkiä hän huomasi kenttien välisessä kujanteessa muutaman ratsastavan\npaimenen. Mies lähestyi hyvin hitaasti taluttaen toista hevosta.\nColumbine tunsi Lemin sekuntia ennen kuin hän huomasi hänen taluttavan\nProntoa. Tämä tuntui hänestä omituiselta. Toinen katse ilmaisi hänelle,\nettä Pronto ontui. Se voi nähtävästi kulkea vain hyvin vaikeasti, siinä\nkaikki. Columbine riensi toivottomana sinnepäin saapuen aitauksen\nportille ennen Lemiä. Alussa hän ei nähnyt muuta kuin rakastetun\nmustanginsa.\n\n\"Ah, Lem, onko Pronto loukkaantunut?\" hän huudahti.\n\n\"Hymyilisin, ellei se olisi\", Lem vastasi.\n\nMutta Lem ei hymyillyt ja kun hän käänsi vakavat kasvonsa Columbineen\npäin, tiesi tämä, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Paimen oli\ntomussa aivan alta ja yltä ja niin väsynyt, että hän horjui.\n\n\"Lem, sehän on aivan verinen?\" Columbine huudahti rientäen Prontoa\nkohti.\n\n\"Odottakaahan nyt hieman\", Lem määräsi itsepäisesti. \"Pronto on aivan\npalasina ja teidän pitää mennä hakemaan hieman salvaa ja kääreitä.\"\n\nColumbine riensi täyttämään hänen käskyään niin nopeasti ja\njoutuisasti, että kun hän tuli takaisin aitaukseen, hän oli aivan\nhengästynyt. Pronto hirnui, kun hän polvistui huohottaen Lemin viereen,\njoka tutki mustangin lautasissa olevia syviä haavoja.\n\n\"Vannon, ettei tässä sentään ole suurtakaan vaaraa\", Lem sanoi\nhuokaisten helpotuksesta. \"Varmaa on kumminkin, ettei sitä ole\nsäästetty. Auttakaa nyt minua, kun rupean lääkitsemään sitä.\"\n\n\"Kyllä\", Columbine huohotti. \"Olen tehnyt tätä ennenkin, mutta en ole\nmilloinkaan ennen hoitanut Prontoa. Luulin sonnin seivästäneen sen\nsarviinsa.\"\n\n\"Paljon ei siitä, koira vieköön, puuttunutkaan\", Lem vastasi julmasti.\n\"Ja ellei sellainen ratsastaja olisi joutunut apuun, jota emme saa\nnähdäkään joka päivä, olisitte saanut nähdä, miten oikea Texasin härkä\non pidellyt sitä.\"\n\n\"Kuka ratsasti? Tekö, Lem? Ah, en voi milloinkaan osoittaa teille\ntarpeeksi kiitollisuuttani.\"\n\n\"Kiitän onneani, etten siinä minä ollut.\"\n\n\"Ettekö? No, kuka sitten?\"\n\n\"Wils. Hän pakotti minut vannomaan, etten kertoisi teille mitään, ei\nainakaan hänestä.\"\n\n\"Wilskö? Pelastiko hän Pronton ja kielsikö hän teitä kertomasta siitä\nminulle? Lem, jotakin on tapahtunut. Ette ole ollenkaan sellainen kuin\ntavallisesti.\"\n\n\"Neiti Collie, olen suunnattomasti uupunut\", Lem vastasi väsyneesti.\n\"Kun saan tämän sitomisen tehdyksi, putoan varmasti hevoseni selästä.\"\n\n\"Mutta, Lem, tehän olette jo maassa\", Columbine sanoi nauraen\nhermostuneesti. \"Kertokaa nyt, mitä siellä tapahtui.\"\n\n\"Oletteko kuullut puhuttavan aamullisesta riidasta?\"\n\n\"En. Mistä sitten?\"\n\n\"Voitte kysellä vanhalta Billiltä siitä. Pronton\nloukkaantuminen tapahtui seuraavalla tavalla: Möly-Jack ratsasti\nmerkitsemispaikallemme ja pakotti hevosensa hyppäämään aidan yli\nkedolle. Hänellä oli suopunki kädessään ja hän alkoi ajaa muutamia\nhevosia takaa, jotka olivat siellä laitumella. Niiden joukossa oli\nProntokin ja tuo roisto onnistui jotenkin heittämään suopunkinsa sen\nkaulaan. Mutta hän ei jaksanut hillitä sitä tahi hän ei ehkä\ntahtonutkaan, sillä Pronto riistäytyi irti ja hyppäsi aidan yli. Mutta\nse ei ollut vielä mitään siihen verrattuna, mitä sitten seurasi, sillä\nmuudan härkä lähti heti Pronton jälkeen. Juostessaan kompastui hevonen\nköyteen ja kaatui. Suuri sonni oli silloin niin lähellä sitä, että se\noli melkein saada sen sarviinsa. Silloin Pronto löi muutamia\nennätyksiä, sillä se oli todellakin peloissaan. Se laukkasi vihdoin\nhyvin epätasaiselle maalle tunkeutuen kuivaan pensaikkoon, jossa se\nnoin loukkaantui. Härkä seurasi sitä ammuen ja laukaten. Wils huusi\npyssyä, mutta kellään ei sattunut olemaan sellaista mukanaan. Ei edes\nkuudestilaukeavaa... Tästä alkaen rupean jälleen kantamaan revolveria\nmukanani. Wils ratsasti kuin paholainen ja saapuikin sinne ajoissa\npelastaakseen Pronton.\"\n\n\"Lem, siinä ei ole vielä kaikki\", Columbine sanoi vakavasti, paimenen\nlopetettua. Hänen kokemuksensa sanoivat hänelle, ettei Lem nyt ollut\nkertonut mitään sellaista, joka olisi oikeuttanut hänen kylmän, julman\nja karttelevan käytöksensä, ja hänen naisellinen vaistonsa aavisti\njotakin onnettomuutta.\n\n\"Ei kylläkään... Wils joutui hevosensa alle.\"\n\nLem ilmaisi tämän viimeisen uutisen niin töykeästi kuin heikäläiset\nvain voivat.\n\n\"Loukkautuiko hän?\" Columbine huudahti.\n\n\"Kuulkaahan nyt, neiti Collie\", Lem vastusteli, \"mehän lääkitsemme nyt\nhevostanne. Teidän ei pidä kaataa kaikkea eikä tarttua minuun noin.\nOlette niin kalpeakin kuin lakana. Sellaistahan sattuu hyvin usein\npaimenelle, että hän jää hevosensa alle.\"\n\n\"Lem Billings, suutun teille, ellette kerro minulle äkkiä kaikkea\",\nColumbine tiuskaisi kiihkeästi.\n\n\"Vai niin. No kuunnelkaahan nyt sitten, miten asiat oikeastaan ovat\",\nLem vastasi viekkaasti. \"Olen pahoillani, että minun pitää kertoa\nteille Wilsin vakavasta loukkautumisesta. Siinä olisi kuitenkin voinut\nkäydä huonomminkin. Hevonen kaatui hänen jalalleen katkaisten sen.\nHalkaistuani hänen saappaansa näin, että hänen jalkansa oli kokonaan\nmurskautunut. Emme huomanneet muita vikoja, vannon sen. He ovat nyt\nkuljettamassa häntä Kremmliniin.\"\n\n\"Ah!\" Columbinen hiljainen huudahdus kuulosti niin omituiselta hänen\nomissa korvissaankin, kuin joku toinen olisi lausunut sen.\n\n\"Möly-Jack teki pari konnantyötä tänään\", Lem lopetti miettiväisesti.\n\"Neiti Collie, en tiedä miten suhtaudutte tuohon roikaleeseen, mutta\nsanon tämän teidän omaksi parhaaksenne. Hän on huono mies. Hänellä on\nisänsä kiivas luonne, joka leimahtaa mitättömästäkin asiasta, mutta hän\nei osaa hillitä sitä ollenkaan. Hän on sitäpaitsi pilalle hemmoiteltu\nja käyttäytyy kuin varsa, joka on saanut myrkkyä. Onko nyt milloinkaan\nkuultu hullumpaa! Hän rupeaa pyydystämään Prontoa suopungilla juuri\ntarkastuspaikassamme! Voitaisiin aivan luulla, että hän on juuri\nsaapunut länteen. Vanha Bill ei ole mikään tyhmeliini, mutta\nkatsellessaan poikaansa hän käyttää mustia silmälaseja. Ennustan kovia\naikoja White Slidesin kartanolle.\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVain yhdestä Meekerin luona vierailevasta miehestä näytti se tuntuvan\nmielenkiintoiselta, että karjanomistaja Bill Belllounds tarjosi työtä.\nVieras oli pieni mitättömän näköinen mies, ei nuori, vaan ei liian\nvanhakaan. Hänen nimensä oli Bent Wade. Tullessaan Meekerin luo hänellä\noli pari kurjaa hevosta ja hieman tavaroita mukanaan.\n\n\"Mistä kaukaa olettekaan?\" ravintoloitsija kysyi katsellessaan, miten\nWade ensin huolehti hevosistaan ja vasta sitten ajatteli itseään.\nIsännän oli pakko toistaa kysymyksensä.\n\n\"Cripple Creekistä. Toimin siellä muutamien kullanetsijöiden kokkina ja\nkaivoin itsekin kultaa väliajoilla\", kuului vastaus.\n\n\"Vai niin. Sen työn luulisin kuitenkin olleen kannattavampaa kuin sen,\nmitä täältä päin on saatavissa.\"\n\n\"Niin olikin; sain siellä suuren palkan\", Wade sanoi huokaisten.\n\n\"Miksi sitten erositte toimestanne?\"\n\n\"Riitauduimme kaivososuuksistamme niin, ettei sinne jäänyt enää muita\nkuin minä. Mutta kuunnelkaahan, kun kerron koko jutun.\" Wade istuutui\nmuutamalle laatikolle, otti vanhan sombreronsa päästään ja rupesi\njuttelemaan. Muudan maleksija laahusti lähemmäksi jonkun vetovoiman\nvaikutuksesta ja sitten sattui eräs kaivostyömies tulemaan taloon ja\nyhtyi joukkoon.\n\nSeuraava oli kylän patriarkka, vanha Kemp, joka kuunteli hyvin\ntarkkaavaisesti. Waden vetovoima näytti olevan yhtä kummallinen, kuin\nhänen puheensa oli mielenkiintoista.\n\nHän oli pienikokoinen, mutta voimakas ja jäntevä mies, jonka vaatteet\nolivat vanhat, likaiset ja kuluneet. Kun hän otti leveäreunaisen hatun\npäästään, paljastuivat hänen mielenkiintoiset kasvonsa. Ne olivat\nsileiksi ajellut, lukuunottamatta riippuvia viiksiä, ja kalpeat hien\nkostuttamine leveine ja korkeine otsineen. Posket olivat laihtuneet ja\nkuopalla, nenä oli hirveän suuri ja syvälle painuneet silmät katselivat\nterävästi tuuheiden kulmakarvain alta. Nämä piirteet eivät kuitenkaan\nerikoisuutensakaan vuoksi olleet mitenkään silmiinpistävät, elleivät\nnuo pitkät ja syvät melkein näkymättömät tuskien uurtamat juovat,\nsyvällä olevien tummien silmien salaperäinen ja synkkä ilme ja\npiirteiden ja ilmeen surullinen yhdenmukaisuus olisi antaneet kasvoille\nsellaisen leiman, jota ei kukaan tarkkasilmäinen ihminen voinut olla\nhuomaamatta.\n\nHän kertoi hirmuisen tarinan kullasta, verestä ja kuolemasta. Se näytti\nsuovan hänelle huojennusta. Hänen kasvonsa muuttuivat ja niistä hävisi\ntuo ilme, jota olisi voitu sanoa niiden surumieliseksi valaistukseksi\nja pakotetuksi jännitykseksi.\n\nHänen kuulijansa pudistivat päätään peloissaan. Hirveät kertomukset\novat tavallisia Coloradossa, mutta tämä oli jotakin aivan erikoista.\nPari kuuntelijaa poistui sanomatta sanaakaan ja vanha Kemp katsoi\nuuteen tulokkaaseen silmät raollaan ja kuin muistellen jotakin.\n\n\"Niin, niin!\" ravintoloitsija huudahti. \"Tuollaista kuunnellessa karvat\nnousevat pystyyn!... Vieras, haluatteko viedä hevosenne talliin ja\njäädä tänne?\"\n\n\"Olen työnhaussa\", Wade vastasi.\n\nSilloin tultiin maininneeksi, että Belllounds halusi miehiä.\n\n\"Vanha Bill Bellloundsko, joka asettui asumaan Middle Parkiin ja rupesi\nutien ystäväksi?\" Wade kysyi kuin saadakseen varmuuden.\n\n\"Aivan niin. Juuri sama Bill. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Näin hänet kerran parikymmentä vuotta sitten.\"\n\n\"Ettekö ole milloinkaan ennen ollut Middle Parkissa? Bellloundsilla on\nsiellä karjakartanoita\", ravintoloitsija sanoi.\n\n\"Hän ei asukaan enää Middle Parkissa\", Kemp ilmoitti, \"vaan White\nSlidesissä, jossa hän on oleskellut nämä kahdeksan tahi kymmenen\nviimeistä vuotta. Tämä kartano on jossakin tuolla Goren laitumilla\npäin.\"\n\n\"Olen tutkinut kultaa etsiessäni koko sen seudun\", Wade sanoi.\n\n\"Se on Coloradon kauneimpia osia, joka sopii hyvin\nkarjankasvattamiseen, mutta ei maanviljelykseen. Tarkoititteko\nsanoillanne, että olette joskus käynyt tuolla laaksossa?\"\n\n\"Kerran, kauan aikaa sitten\", Wade vastasi tuijottaen suurilla syvälle\npainuneilla silmillään etäisyyteen. Joku Middle Parkin aiheuttama\nmuisto järkytti häntä.\n\n\"Siinä tapauksessa en halua neuvoa teitä väärin\", ravintoloitsija\nsanoi. \"Pidän niistä seuduista, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka\nvihaavat niitä. Jos osaatte keittää, hoitaa karjaa tahi tehdä jotakin\nmuuta hyödyllistä, saatte työtä vanhalta Billiltä. Sain sen käsityksen,\nettä hän on metsästäjän tarpeessa kaikista enimmän. Puumat ja sudet\ntekevät siellä tuhojaan. Osaatteko metsästää?\"\n\n\"Minäkö?\" Wade kysyi hajamielisesti kääntäen päätään. \"En kuule mitään\ntoisella korvallani.\"\n\n\"Oletteko taitava ampuja ja koirien kasvattaja?\" kysyjä huusi.\n\n\"Mukiin menevä.\"\n\n\"Silloin saatte olla varma työstä.\"\n\n\"Lähdenkin tästä sinne. Olen teille hyvin kiitollinen.\"\n\n\"Joutavia! Teen vain Bellloundsille palveluksen. Aiotte kai sentään\nolla täällä yötä?\"\n\n\"Levähdän aina tarpeekseni. Haluan ostaa ruokaa ja rehua\", Wade vastasi\nkääntyen hevosiinsa päin.\n\nVanha Kemp läksi tallustelemaan kotiinsa päin pudistellen harmaata\npäätään kuin muistellen jotakin, jota hän ei voinut saada päähänsä.\nTuntia myöhemmin, kun Bent Wade ratsasti kylästä Kempin sivu huutaen\nhänelle jäähyväisensä, vanhus äkkiä löi polveensa ja huudahti:\n\"Tulimmainen sentään, tiesinhän tavanneeni hänet ennenkin.\"\n\nMyöhemmin hän sanoi ystävälleen ravintoloitsijalle kiihkoissaan: \"Tuo\nmies oli Bent Wade!\"\n\n\"Niin hän sanoi minullekin\", toinen vastasi.\n\n\"No, mutta etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan hänestä, Bent\nWadesta?\"\n\n\"Nyt kun sanoit sen minulle, nimi kuulostaa minusta tutulta. Mutta\nvieköön sen hitto, en voi sitä nyt kuitenkaan muistaa. Aavistin hänet\nsittenkin jonkinlaiseksi tekijäksi. Toivon, etten lähettänyt vanhan\nBillin niskoille ketään tappelijaa ja lainsuojatonta. Kerro nyt, kuka\nhän oikeastaan on?\"\n\n\"Häntä sanotaan Hell-Bent Wadeksi [Hell-Bent Wade = Helvettiin viepä\nWade]. Tutustuin häneen Wyomingissa, jossa hän oli postivaunujen\najajana, mutta en milloinkaan kuullut kerrottavan, kuka hän oikeastaan\non, ennenkuin vuosien kuluttua. Satuin kerran menemään Boulderiin ja\nsiellä sain sen kuulla. Wade oli siellä aivan kuoleman kielissä Sam\nColesin hoidossa. Sam on jo kuollut. Hän oli Waden ystävä ja oli\ntuntenut hänet jo kauan. No niin, sain silloin tietää Waden koko\nelämäkerran. Colesin puheiden mukaan tämä Wade on mitä omituisin ja\nihmeellisin mies. Hänen keinonsa ovat mitä kummallisimmat. Hän osaa\ntehdä vaikka mitä auringon alla paremmin kuin kukaan muu. Hän on mainio\nampuja eikä hän milloinkaan ole pitkää aikaa samassa paikassa. Hän ei\nkuunaan hae riitaa, vaan riita hakee hänet. Coles sanoi muistaakseni\nWadella olevan sellaisen kummallisen luulon, ettei hän voi karttaa\nsitä. Vaikka hän meni minne, tapahtui siellä aina jotakin kauheata.\nSenvuoksi on häntä ruvettukin sanomaan Hell-Bentiksi... Ja Coles\nvannoi, ettei häntä valkoisempaa miestä ole olemassakaan. Sydän\npaljasta kultaa, kuulemma. Hän suojelee aina jotakin, auttaa toisia,\nuhraa rahansa ja aikansa ajattelematta milloinkaan itseään. Kun hän\nalkoi kertoa tuota tarinaansa Cripple Creekistä, silloin muistot\nrupesivat järkyttämään vanhaa päätäni, sillä olen kuullut Bent Waden\npuhuvan ennenkin. Silloinkin hän kertoi samanlaisen jutun, joka oli\nvieläkin kauhistuttavampi. Jumalani, mitä tuo mies on saanutkaan kokea!\nJa omituisin kaikista on tuo hänen luulonsa, että turmio seuraa hänen\nkintereillään niin ehdottomasti, että mihin ikinä hän vain meneekin, se\nliittyy häneen ja käyttää häntä aseenaan saattaakseen jonkun\nperikatoon.\"\n\nAuringon laskiessa Wade oli jo kaukana White-joen laaksossa Flat\nTop-vuorien varjoisilla rinteillä.\n\nSeutu oli hyvin kaunista. Ruohoisia kukkuloita, joiden rinteillä oli\nvärikkäitä haapametsikköjä, kohosi hänen vasemmalta puoleltaan ja\nkuohuvan virran toisella puolen loi penikulman pituinen kuusia kasvava\nmäki, jonka yläpuolelta siinsivät vuorten paljaat punaiset ja harmaat\nharjanteet laskevan auringon kultaamina. Suojaisissa paikoissa oli jo\nvalkoisia lumiläikkiäkin. Waden katse viipyi kauimmin värillisissä\nhuipuissa.\n\nKapea laakso alkoi vähitellen levitä luonnolliseksi puistoksi, jonka\nylimmäisessä päässä oli pieni maja. Sen läheisyydessä oli muutamia\nlehmiä ja hevosia laitumella. Tie vei tuvan sivu. Waden lähestyessä\nmuudan tuuheatukkainen mies tuli majasta pyssy kädessään. Hän oli\nnähtävästi aikeissa lähteä metsälle, mutta hänen katseestaan Wade\nhuomasi, että hänellä oli edessään villiin seutuun asumaan asettunut\nyksinäinen uudisasukas.\n\n\"Hyvää päivää, vieras!\" hän sanoi.\n\n\"Hyvää iltaa\", Wade vastasi. \"Olette varmaankin Blair ja olen\nluultavasti tämän joen lähteiden läheisyydessä?\"\n\n\"Kyllä. Olette kolmen penikulman päässä Trapperin järvestä.\"\n\n\"Nimeni on Wade. Olen menossa töihin Bill Bellloundsille.\"\n\n\"Laskeutukaa satulasta ja tulkaa tupaan\", Blair vastasi. \"Muudan Billin\nmiehistä oli täällä muutamia päiviä sitten.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen, mutta minun on jatkettava matkaani.\nSattuisiko teillä olemaan varastossanne hirvenpaistia? Tämä laakso\nnäyttää olevan hyvin köyhä riistasta.\"\n\n\"Tuolla ylempänä on paljon peuroja ja hirviä. Karkoitin laitumeltani\ntänä aamuna lauman, jossa oli ainakin kolmekymmentä päätä.\"\n\nBlair meni muutamaan läheisyydessä olevaan avonaiseen vajaan ja\npalatessaan sieltä toi hän mukanaan hirvenpaistipuolikkaan, jonka hän\nsitoi Waden satulaan.\n\n\"Tupakkani alkaa olla melkein lopussa. Voitteko luovuttaa minulle osan\nomastanne?\"\n\n\"Voin kyllä sekä poltto- että purutupakkaa, enemmän kuitenkin\nviimeksimainittua. Käytän sitä itse melko vähän.\"\n\n\"No, antakaa sitten minulle molempia, mutta purutupakkaa enemmän\",\nBlair vastasi nähtävästi hyvin tyytyväisenä.\n\n\"Tunnetteko Bellloundsin?\" Wade kysyi ojentaessaan hänelle tupakan.\n\n\"Kyllä, sillä jokainenhan tuntee hänet. Parempaa isäntää saatte turhaan\nhakea näiltä ylängöiltä.\"\n\n\"Onko hänellä perhettä?\"\n\n\"En voi sanoa sitä varmasti. Kuulin hänen menettäneen vaimonsa jo\nvuosia sitten, mutta ehkä hän on mennyt uudestaan naimisiin. Hän\nmenestyy hyvin.\"\n\n\"No, hyvästi nyt sitten, Blair\", Wade sanoi tarttuen suitsiinsa.\n\n\"Hyvästi ja onneksi olkoon. Poiketkaa oikeanpuoleiselle tielle. Saatte\najaa jonkun matkaa melko kovasti, jos aiotte saada leirinne kuntoon\nennen yötä.\"\n\nWade sukelsi pian kuusikkoon ja sieltä matalan kuohuvan joen rannalle.\nHevoset joivat, veden kiehuessa ja kuohuessa niiden polvien ympärillä,\nja kahlasivat sitten loiskuttaen ja hyppien liukkailla kivillä toiselle\nrannalle. Kun ne pääsivät jälleen tielle, metsoparvi pyrähti niiden\nedestä lentoon istuutuen kuusten alimmille oksille. Ne olivat aivan\nkesyjä.\n\n\"Tämä nyt sentään on jotakin\", Wade sanoi. \"Ensimmäiset näkemäni linnut\ntämän syksyn kuluessa. Ehkäpä saan linnunpaistia joka päivä tästä\nlähtein.\"\n\nHän pysähdytti hevosensa aikoen laskeutua maahan, mutta katsellessaan\nmetsoja hän epäröi. \"Kesyjä kuin kanat ja niin sanomattoman kauniita!\"\n\nHän ratsasti eteenpäin taluttaen kuormahevostaan. Tie ei ollut jyrkkä,\nvaikka se muutamin paikoin olikin niin sateen turmelema, ettei nopea\nkulku voinut tulla kysymykseenkään. Kuta kauemmaksi hän pääsi, sitä\ntiheämmäksi ja pimeämmäksi muuttui metsäkin ja kuusten ja mäntyjen\ntuoksu täytti ilman. Kallioiden yli syöksyvän veden uninen kohina\nkantautui matkustajan korviin. Se uudistui ajoittain muuttuen yhä\nkovemmaksi. Etempänä oleva metsän varjo kävi äkkiä valoisammaksi ja hän\nratsasti laajalle tasangolle, jossa viheriä sammal, kurjenmiekat ja\nkukat ympäröivät ihanaa lähdettä. Puiden oksien välistä siilautuvat\nauringonsäteet paistoivat sen laajaan pyöreään silmään. Se oli\nlaidoiltaan hyvin matala, ainoastaan sen keskessä oli syvä pyöreä\nviheriä reikä, josta vesi pulppusi esille. Tammakot hyppelivät\nhyttysten perässä leikkien pinnalla ja muutamat suuremmat tekivät\njuovia veteen kiitäessään syvemmälle. Wade osasi ihailla tällaista\nkauneutta ja hänen katseensa viipyikin kauimmin kukissa.\n\n\"Asumattomat metsät sopivat minulle kodiksi\", hän sanoi kylmän tuulen\njäähdyttäessä hänen poskiaan ja ikiviheriäin tuoksun täyttäessä hänen\nsieraimensa. \"Mutta nämä autiot yksinäiset seudut herättävät minussa\nikäviä muistojakin.\"\n\nHän oli sen näköinenkin. Ehkä tämä hänen myönnytyksensä olikin osa\nhänen salaisuudestaan.\n\nHänen tullessaan uudestaan aukealle alkoi jo hämärtää. Trapperin järvi\nkimalteli hänen edessään, tuo kaunis ulappa, johon tummat rinteet,\nviheriät kuusikot ja latteat vuorten huiput kuvastuivat. Kaikkialla sen\nhämärän varjostamassa pinnassa näkyi pieniä ympyriäisiä pyörteitä,\nrenkaita ja loiskahduksia tuhansien tammakoiden noustessa siihen. Tie\nkierteli sen ruohoisilla rannoilla, joiden muutamat männyt ojentelivat\noksiaan järveä kohti ja joiden tummat kuusikot muodostivat mustia\nläikkiä kimaltelevan järven muodostamaa taustaa vasten. Wade kuuli\nkumeaa kavioiden kapsetta kiviä vasten ja tiesi karkoittaneensa\nhirvilauman juomispaikalta, ja sarvien kalina kuivassa pensaikossa\nilmaisi hänelle peurojen pakotien. Järven toiselta rannalta siinsi\ntulta ja muudan tummempi esine, luultavasti jonkun metsästäjän maja\ntahi intiaanien teltta.\n\nValittuaan leiripaikan itselleen hän irroitti satulan hevosensa\nselästä, ja purettuaan toisen juhdan kuorman hän sitoi niiden etujalat\nja päästi ne laitumelle. Vuoteensa, jonka hän oli köyttänyt\ntervavaatteeseen, levitti hän muutaman kuusen juurelle. Sitten hän\naukaisi härän vuodasta tehdyt laukkunsa ottaen niistä esille suuria ja\npieniä astioita. Kaikki hänen liikkeensä olivat tarkoituksellisia,\nnopeita, täsmällisiä ja käytännöllisiä. Hän ei ajatellut ollenkaan\nesillä olevaa tehtäväänsä. Hänellä meni hieman aikaa sellaisen sopivan\npölkyn etsimiseen, josta hän voi saada halkoja, ja kun hän oli saanut\nvalkean sytytetyksi, yö oli tullut ja kirkastuva tuli heitteli\nkummallisia varjoja ympäristöön.\n\nPienen saksalaisen uunin kannet ja padat hän asetti erilleen toisistaan\nräiskyvälle tulelle ja niiden kuumentuessa hän pesi kätensä, sekoitti\nkeksitaikinan, leikkasi viipaleita hirvenpaistista ja laittoi veden\ntulelle. Hän käristi lihansa punaisilla tulisilla kekäleillä ja asetti\nsen sitten puhtaille mäntylastuille odottaessaan keksien kypsymistä ja\nkahvin kiehumista. Savun haju, padoista levenevä herkullinen höyry ja\nkuusien tuoksu sekoittuivat toisiinsa teräväksi ja suloiseksi\nruokahalua kiihoittavaksi hajuksi. Sitten hän söi vaatimattoman\nateriansa nopeasti sellaisen miehen tyytyväisyydellä, joka on saanut\nkokea pahempaakin.\n\nSyötyään kylläkseen hän pesi astiansa ja tukki ne takaisin\nlaukkuihinsa. Hänen liikkeensä olivat nytkin yhtä kätevät ja nopeat.\nLevon hetki oli käsillä. Hän katsoi kuitenkin ensin ympärilleen kuten\nhänen laisensa paljon kokeneet miehet tavallisesti tekevät, ja huomasi\nsatulaan kiinnittämänsä aseet. Hänen luodikkonsa oli Henry-mallia,\nkirkas ja sileä pitkäaikaisesta käyttämisestä ja huolenpidosta.\nRevolveri oli tavallinen Colt 45. Se oli ollut hänellä piilossa\nsatulalaukussa. Wade hieroi pyssyään ensin kädellään ja sitten\nrasvaisella rievulla, jonka hän otti laukusta. Tehtyään sen piti hän\nsitä tulen loisteessa. Sadekuuro oli kastellut hänet tänään ja\nkastellut hänen aseensa. Hänen liikkeissään tapahtui kuitenkin nopea ja\nhuomattava muutos, kun hän otti revolverin käteensä. Ne olivat hitaat\nja hänen katseensa oli vastahakoinen. Tuo pieni pyssyhän oli vain\nteräskappale luotineen ja ruutineen. Hän kuivasi ja hieroi sen\nhuolellisesti, mutta ei lainkaan hellästi, ja pani sen sitten takaisin\nlaukkuun.\n\nLevittäessään vuodettaan kuusen juurelle hän sijoitti tervavaatteen\ntoisen puolen pehmeille havuneulasille. Sitten seurasivat villaiset\nlampaannahat, joilla hänen oli tapana nukkua, sitten huopapeitteet ja\nlopuksi tervavaatteen toinen puoli.\n\nTämä oli hänen viimeinen työnsä sinä päivänä. Hän sytytti piippunsa\nistuutuen nuotion ääreen tupakoidakseen ja levähtääkseen hieman ennen\nnukkumaan menoaan. Erämaan rauha kietoi järven rantoineen vaippaansa.\nPian vallitsi seudulla hiljaisuus, jota häiritsivät vain silloin\ntällöin muutamat läheiset ja kaukaiset äänet, heikot, villit ja\nyksinäiset -- putoavan veden hiljainen kohina, pienten aaltojen\nloiskuminen rantaa vasten, hyönteisten surina ja huuhkajan hirveä\nhuuhunta.\n\n\"Bill Belllounds, ja hän on metsästäjän tarpeessa\", Bent Wade puheli\nyksikseen synkin ja läpitunkevin katsein, jotka näkivät kauas tulisten\nkekäleitten toiselle puolen. \"Se sopii minulle mainiosti ja muuttaa\nehkä kohtalonikin. Olen tottunut elämään metsissä kaukana muista\nihmisistä -- niin, voisinko enää toivoakaan parempaa työtä. Mutta jos\ntämä White Slides on tuon vanhan tien vieressä, en jää sinne.\"\n\nHän huokaisi ja tummempi varjo, joka ei aiheutunut leimuavasta tulesta,\nlevisi hänen kalmankalpeille kasvoilleen. Kahdeksantoista vuotta sitten\nhän oli karkoittanut rakastamansa naisen luotaan pienen lapsensa\nkanssa. Senjälkeen hän ei milloinkaan ollut levännyt nuotion vieressä\ntuntematta tuota vanhaa tuskaa. Miten mustasukkainen houkkia hän oli\nollutkaan. Hän oli liian myöhään ymmärtänyt erehdyksensä ja aloittanut\nheti hakemisensa Coloradossa, joka oli loppunut vähemmän kuin sadan\npenikulman päähän tämän villin vuoriston toiselle puolelle siitä\npaikasta, jossa hän nyt vietti näitä yksinäisiä tunteja. Etsiminen oli\nloppunut uutisiin intiaanein toimittamasta verilöylystä muutaman\nvaunumatkueen joukossa.\n\nSellainen oli Bent Waden salaisuus.\n\nMitkään maalliset kärsimykset eivät olisi olleet julmempia kuin hänen\ntuskansa ja katumuksensa hänen vuosikausia kestävillä matkoillaan.\nKaikki hyväkin, jota hän koetti tehdä, tuntui muuttuvan pahaksi. Hänen\nkärsimyksistään kehittynyt viisaus viritti satimia hänen kulkeville\njaloilleen. Miesten hurjuus ja naisten intohimot odottivat jollakin\ntavoin uskomattoman kohtalokkaasti hetkeä, jolloin sattuma vei hänet\nheidän pariinsa. Hän oli tehnyt työtä ja lahjoittanut pois ansionsa,\nhän oli taistellut ja uhrannut, hän oli tappanut ja koettanut kärsiä\ninhimillistä luonnetta, jota hän hurjan nuoruutensa aikoina oli\npettänyt. Eivätkä kumminkaan hänen loppumattomat ponnistuksensa saada\nteko tekemättömäksi, hyvittää se jollakin tavoin, antaa elämänsä ja\nlöytää Jumala olleet vaikuttaneet muuta, niin hänestä ainakin tuntui\nyksinäisyydessään, kuin riehuvan myrskyn.\n\nMutta vaikka hänen ajatuksensa ja liikutuksensa aaltoilivatkin\nvaihdellen ja muuttuen, ei hänen mieleensä painunut suloisen ja kauniin\nnaisen kuva milloinkaan haihtunut, tuon naisen, jonka silmät olivat\ntaivaan siniset ja kasvot vaaleat kuin kukan terälehdet.\n\n\"Tyttäreni olisi nyt -- katsotaanhan nyt -- melkein\nyhdeksäntoistavuotias, jos hän nyt eläisi\", hän sanoi. \"Suuri tyttö\nvarmaankin, aivan äitinsä näköinen. On hyvin omituista, että kuta\nvanhemmaksi tulen, sitä paremmin muistan.\"\n\nSinä yönä tuuli humisi kuusissa, tummia pilviä kiiti taivaalla\npimittäen tuikkivat tähdet, ja järvestä lähtevän joen kohina vaikeni\nhyvin hiljaiseksi. Nuotio liekehti ja paloi loppuun niin, ettei\npimeyteen lentänyt ainoatakaan kipinää, ja punaiset kekäleet hehkuivat,\ntummenivat ja rätisivät. Wade nousi vihdoinkin ja valmistautui levolle.\nHän kohotti tervavaatetta ja peitteitä ja asetti pyssynsä viereensä,\njossa hän voi suojella sitä. Takkinsa hän kietoi pielukseksi pistäen\nrevolverinsa sen alle ja sitten riisuttuaan saappaansa heittäysi hän\nvuoteelleen täysissä pukimissaan nukkuen heti, kuten ulkosalla elävät\nihmiset tavallisesti tekevät.\n\nWadesta, kuten lukemattomista muistakin miehistä, jotka vuosikausia\novat samoilleet saloilla, oli tämä nukkuminen villin luonnon helmassa\nnautintoa, vaikka se olikin uskallettua. Mutta sen aiheuttama lumous\noli jotakin epämääräistä ja vaaroille naurettiin.\n\nHänen nukkuessaan varjot vaihtelivat, kuusen oksat heiluivat, neulaset\nputoilivat kahisten maahan ja tuuli humisi sitä kovemmin, kuta\npitemmälle yö kului. Vähitellen hevosetkin lakkasivat syömästä,\nhyönteiset lopettivat surinansa ja ainoastaan veden yhtämittainen\nkohina hallitsi yksinäisyyttä. Leirin sivu hiipivät villit eläimet\nkiersivät sen kaukaa.\n\nWade lähti matkalle jo ennen auringonnousua. Hän kiipesi korkealle\njärven yläpuolelle solaa kohti, jonka kautta päästiin vuorten toiselle\npuolelle. Hän käveli taluttaen hevosiaan sinne tänne puikkelehtivalla\ntiellä, jossa näkyi tuoreita jälkiä. Vaikka tämä seutu olikin harvaan\nasuttua, oli kuitenkin aina olemassa miehiä, jotka ratsastivat kämpältä\nkämpälle ja laaksosta laaksoon. Wade ei milloinkaan viipynyt pitkää\naikaa tasaiseksi poljetuilla teillä.\n\nKuta korkeammalle hän kiipesi, sitä lyhyemmiksi muuttuivat kuusetkin\nvoimatta enää muodostaa viheriää kujannetta hänelle. Vihdoin ne kävivät\naivan kääpiömäisiksi ja kuihtuneiksi, kunnes ne kokonaan katosivat.\nPian hän pääsi kasvivyöhykkeen yläpuolelle lattealle selänteelle, jonka\nmolemmilta puolilta maa alkoi laskeutua puuttomana ja pensaattomana,\nruohon ja kukkien koristamana. Harjanne oli yhdentoistatuhannen jalan\nkorkuinen. Kova tuuli puhalsi tuolla puuttomalla alueella. Idästä\nnouseva aurinko oli vaalean kirkas alkaessaan hitaasti peittyä\nharmaihin pilviin. Alkoi sataa lunta, ensin kiiltäviä pieniä hiukkasia,\nmutta lisääntyen sitten niin, että ilma oli pian täynnä suuria\nhöyhenisiä hiutaleita. Wade ratsasti muutaman selänteen reunaa\nkatsellen komeaa lumisadetta, joka valkaisi alempana olevaa ruskeaa\nkuilua. Kerran kun hän kiersi muutaman niemekkeen hän huomasi lauman\nvuoristolampaita, jotka olivat hakeneet suojaa erään ulkonevan kallion\nalta. Lumisade taukosi vihdoin vetäytyen pois kuin etääntyvä seinä\njättäen ruohon ja kukat kosteiksi. Mustien pilvien hajaannuttua\naurinkokin paistoi lämpimämmin siniseltä taivaalta. Harmaat huiput\nvalkoisine täplineen kohosivat tummien metsäisten rinteitten\nyläpuolelle.\n\nWade saapui pian lattean harjanteen toiselle laidalle ja huomasi\nrinteen, jota pitkin hänen piti laskeutua, ensin hyvin kallioiseksi ja\npaljaaksi, mutta sitten vähitellen tasaisemmaksi sitä mukaa kuin maakin\nalkoi tulla viheriämmäksi. Hän jätti nyt kylmät tuulet ja kuoppaiset\ntiet taakseen. Tunnin kuluttua, hänen päästyään rinteen puoliväliin,\nmetsä muuttui lämpimäksi ja kuivaksi, tuoksuvaksi ja hiljaiseksi.\nVihdoin hän ratsasti viimeisen metsäisen rinteen laelle, josta tie\njohti ruohoiseen laaksoon, missä kirkas kiemurteleva joki kimalteli\nauringon paisteessa. Hevosten levähtäessä Wade katseli ympärilleen,\nsillä luonto ei milloinkaan väsyttänyt häntä. Kaikki hänen rauhansa,\njos hän nyt sellaista voi tunteakaan, johtui näistä hiljaisista\npaikoista ja juhlallisista kukkuloista, tämän villin ja aution maan\nkukista ja eläimistä.\n\nMuutamat kyhmyräiset männyt varjostivat tätä viimeistä matalaa laakson\nvieressä olevaa kukkulaa. Aukinaisilla paikoilla kasvoi runsaasti\nruohoa, mutta ei puiden juurilla, jossa ruskea neulasmatto\nmustasukkaisesti vastusti viheriää. Columbinet heiluttivat\nmiellyttäviä, suloisia, vaaleansinisiä kukkiaan niin, että Wade tunsi\nilostuvansa niitä katsellessaan. Hän rakasti kukkia -- ensi sijassa\nColoradon ylpeyttä columbinea, sitten monenvärisiä astereita ja niiden\njälkeen kaikkia noita nimettömiä ja lukemattomia villejä kasveja, jotka\npeittivät vuoristoniityt, värjäsivät aavikoiden ruohikot ja reunustivat\nlumikenttien laidat.\n\n\"Omituista, miten elämä tuntuukaan suloiselta katsellessani\ncolumbineja, seuratessani majavan työskentelyä ja kuunnellessani hirven\nääntä\", Bent Wade mumisi. Hän ihmetteli, miten hän, jonka elämä oli\nmelkein mennyttä, vieläkin saattoi ihailla kaikkia noita asioita.\n\nSitten hän lähti jälleen matkalle. Ruohoinen laakso kiemurtelevine\njokineen aleni ja leveni vähitellen jättäen kukkulat ja vuoret kauas\ntaakseen. Leveän tasangon toiselta laidalta kohosi toinen vuoristo\nkuvastuen mustana ja uhkaavana sinistä taivasta vasten. Iltapäivällä\nsaapui Wade Elgeriaan, muutamaan pieneen kylään, joka oli tärkeä\nsenvuoksi, että se sijaitsi pääpostilinjalla ja oli samalla paikka,\njosta kaivosmiehet ja paimenet ostivat elintarpeensa. Siinä oli vain\nyksi ainoa katu, joka oli niin leveä, että se näytti torilta. Sen\nmolemmilla puolilla sijaitsivat kaikki kylän suuret talot korkeine\nsileine julkipuolineen. Wade ratsasti ravintolaan, johon postivaunutkin\naina pysähtyivät. Hän aikoi lepuuttaa ja syöttää hevosiaan siellä ja\naterioida itsekin ennen matkalle lähtöään.\n\nOmistaja oli lihava ystävällisen näköinen pikku nainen, puhelias ja\nmiellyttävä, joka iloitsi vieraiden tulosta heidän itsensä vuoksi eikä\nedellytetyn ansion toivosta. Vaikka Wade ei milloinkaan ennen ollut\nollutkaan Elgeriassa, hän pian tiesi kaikki kylän asiat, vuoristossa\ntyöskentelevien miesten elämän ja ainoat nykyiset merkilliset tapaukset\n-- postivaunujen tulon ja lähdön.\n\n\"Edullinen paikka\", hän huomautti. \"Näin sen heti. Ja sen asutus on kai\nlisääntymään päin?\"\n\n\"Ei enää niin edullinen minulle kuin ennen\", nainen vastasi. \"Mieheni\neläessä ansaitsimme hyvin, ennenkuin kilpailijamme tuli tänne. Hänellä\non ravintola, jossa kaivosmiehet voivat juoda ja pelata. Minä en siedä\nsellaista. Myönnän sentään, ettei minulla ole mitään valittamisen\nsyytä. Ansaitsen tässä tarpeeksi elämäni ylläpidoksi.\"\n\n\"Mikä on tuon toisen hotellin omistajan nimi?\"\n\n\"Häntä sanotaan Smithiksi, mutta se ei ole luullakseni hänen oikea\nnimensä. Täällä on käynyt ihmisiä, jotka --. Mutta sehän ei kuulu\ntähän.\"\n\n\"Ihmiset muuttavat usein nimiään\", Wade huomautti.\n\n\"Vieras, aiotteko jäädä näille seuduille, vai oletteko matkalla\nmuualle?\"\n\n\"Olen menossa White Slidesin kartanoon ruvetakseni työhön\nBellloundsille. Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Bill Bellloundsinko? Minäkö? Hän oli paras ystävämme siihen aikaan,\nkun olimme Kremmlinissä, sillä olen asunut sielläkin monta vuotta.\nMiehelläni oli karjaa siellä. Ja puhuakseni totta, niin Bill auttoi\nmeidät alkuun. Muutimme sieltä tänne, ja olen asunut täällä siitä\nsaakka.\"\n\n\"Kaikki puhuvat hyvää Bellloundsista\", Wade huomautti.\n\n\"Ette milloinkaan tule kuulemaankaan muuta\", nainen vastasi lämpimästi.\n\"Billissä ei ole koskaan ollutkaan muuta kuin yksi ainoa vika ja\nihmiset ovat pitäneet hänestä silti.\"\n\n\"Millainen vika?\"\n\n\"Hänellä on hurja poika, jota hän aivan jumaloi. Ihmiset nimittävät\nhäntä Möly-Jackiksi. Hän kävi täällä ennen useinkin, mutta Bill lähetti\nhänet sitten jonnekin. Poika oli aivan pilalle hemmoiteltu. Näin hänen\näitinsä vuosia sitten, hän on ollut kuolleena jo pitkän aikaa, eikä hän\nollut Bill Bellloundsin oikea vaimo. Jack on hänen poikansa ja hän on\ntullut äitiinsä. Bill Belllounds oli tuon naisen orja. Hänen kuolemansa\njälkeen kohdisti Bill suuren rakkautensa poikaansa ja siinä sitä sitten\nollaan. Jackista ei tule ikinä miestä.\"\n\nWade nyökäytti miettiväisesti päätään kuin hän olisi ymmärtänyt asian\nja ajatellut muita mahdollisuuksia.\n\n\"Oliko heillä muita lapsia?\"\n\n\"Siellä on muudan tyttö, mutta hän ei ole sukuakaan Billille. Tyttö oli\naivan pieni, kun Bill otti hänet lapsekseen. Jackin äiti vihasi tuota\nlasta -- luulimme hänen vihansa johtuvan kateudesta, koska tyttö\ntultuaan aikaihmiseksi voi saada osan Billin rahoista.\"\n\n\"Miksi tyttöä sanotaan?\"\n\n\"Columbineksi. Hän oli täällä viime kesänä Billin seurassa asuen minun\nluonani. Silloin vaihtoi Bill kovia sanoja kadun toisella puolen asuvan\nSmithin kanssa. Bill oli nimittäin hieman vihainen siitä, että Smith on\nruvennut kilpailemaan kanssani. No niin, tyttöä kauniimpaa ei ole\nColoradossa ja hän on yhtä hyväkin kuin hän on kaunis. Vanha Bill\nvihjaisi minulle, että hän aikoo naittaa hänet pojalleen. Mutta silloin\nsanoinkin hänelle, että jollei Jack ole muuttanut kokonaan elämäänsä\ntultuaan kotiin, Columbinelia ei ole minkäänlaista syytä mennä hänen\nkanssaan naimisiin. Vanha Bill suuttui hirveästi. Hän ei kärsi kuulla\nmoitteen sanaakaan tuosta Möly-Jackista.\"\n\n\"Columbine Belllounds\", Wade mumisi. \"Omituinen nimi.\"\n\n\"Ah, olen tuntenut kolme Columbine-nimistä tyttöä. Ettekö tunne sitä\nkukkaa? Se on hyvin yleinen näissä seuduissa. Hyvin suloinen, kuin\nsaagulilja, mutta vaaleampi.\"\n\n\"Asuitteko silloin Kremmlinissä, kun Belllounds otti tytön omakseen?\"\n\n\"Herra siunatkoon, en ollenkaan! Se tapahtui paljon ennen meidän\ntuloamme Middle Parkiin. Kuulin kyllä jutun kokonaisuudessaan.\nKullankaivajat olivat löytäneet lapsen vuoristosta. Se kai oli eksynyt\nsiitä vaunumatkueesta, jonka intiaanit sitten tuhosivat, niin ainakin\nmiehet sanoivat. Vanha Bill otti kaikissa tapauksissa lapsen omakseen\nja kasvatti hänet.\"\n\n\"Kuinka vanha hän nyt on?\" Wade kysyi muuttaen huomattavasti ääntään.\n\n\"Noin yhdeksäntoistavuotias.\"\n\nBent Wade taivutti päätään hieman kätkien kasvonsa vanhan, rypistyneen\nleveälierisen hattunsa varjoon. Ystävällinen ravintoloitsijatar ei\nhuomannut vieraansa pelkoa, ei sitä seuraavaa lievää jäykkyyttä eikä\nhänen kasvojensa harmaata kalpeutta. Hän jatkoi vain lörpöttelyään,\nkunnes joku kutsui hänet muualle.\n\nWade meni ulos ja kulki kumarruksissa olevin päin katua alas kapean\njoen poikki viheriälle laitumelle. Hän taisteli hämmästyttävää\nmahdollisuutta vastaan. Columbine Belllounds voi olla hänen oma\ntyttärensä. Hänen sydämensä sykki riemusta, joka kuitenkin haihtui\näkkiä. Sellaista ei voinut sattua mitenkään tässä maailmassa Bent\nWadelle. Tämä toteaminen synnytti kumminkin hänen sielussaan omituisen\nprofeetallisen tunteen siitä, että White Slidesin kartanossa tulee\ntapahtumaan jotakin onnetonta. Wadella oli hieman ennustamistaitoa ja\njoku omituinen kyky nähdä tulevaisuuteen. Hän ei voinut hallita tuota\nvoimaa, se toimi hänen tahtomattaan kuin joku onnettomuuden\nsanansaattaja keskellä yötä. Ja vielä enemmän, hän ei ollut vielä\nmilloinkaan voinut vapautua tämän voiman aiheuttamasta lumouksesta. Se\nhoukutteli häntä alinomaan. Hänen päätöksensä oli aina ollut jatkaa\ntyötään kohdatakseen nuo ennakolta tietoonsa tulleet olosuhteet tahi\njäädäkseen odottamaan niitä sellaisin toivein, että hän voisi ottaa\njonkun toisen kuorman hartioilleen. Hän tunsi sen nyt tässä hetken\nterävässä ja tärkeässä kaukonäköisyydessä, miten hämminkiä täynnä\nolevaksi se elämä muodostuisi, johon hän oli astumaisillaan. Vanha Bill\nBelllounds, suurenmoinen ja hieno ja roistomaiseen poikaan kohdistuvan\nrakkauden sokaisema; Möly-Jack, tuhlaaja, riistäjä ja hävittäjä,\nvillien aikojen villi nuorukainen; Columbine, tuntemattomista\nvanhemmista syntynyt, hyvä ja tasapuolinen ja sellaisiin olosuhteihin\nmäärätty, jotka varmasti tekevät hänet onnettomaksi. Waden omituinen\nmieli keksi varmaankin sata ratkaisua näiden erilaisten luonteiden\naiheuttamalle ristiriidalle, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan\noikeata. Hän ei voinut saada sitä selville. Hän ei ollut milloinkaan\nennen tuntenut niin voimakasta halua tulevaisuuden selville saamiseksi\neikä tuntenut niin musertavaa uteliaisuutta. Toivo ja ikävä olivat\nkuolleet hänessä, paitsi tuota ainoata, että hän voisi jollakin tavoin\nhyvittää nuoruudessaan vaimolleen tekemänsä vääryyden. Senvuoksi hän ei\ntuntenutkaan uudistuvan liikutuksen pistoja jatkuvaksi toivomiseksi\njärjen todisteluista ja katkeruudestaan huolimatta. Wade kielsi kaiken\ninhimillisen itsestään, mutta hurmaantui ajatuksesta saada tutustua\nColumbine Bellloundsiin. Tässä kaikessa piili jotakin sellaista, jota\nhän ei voinut ymmärtää.\n\n\"Se voi olla tottakin!\" hän kuiskasi. \"Tiedän sen heti nähtyäni hänet.\"\n\nSitten hän käveli takaisin ravintolaan. Sinne mennessään hän katsahti\nSmithin hotellin tarjoiluhuoneeseen. Se oli vastenmielisen näköinen\npaikka täynnä vetelehtiviä miehiä, joiden kasvot olivat kuin avoin\nkirja Wadelle. Uteliaisuus ei ollut aivan kokonaan syynä siihen\nmielijohteeseen, joka pakotti hänet odottamaan ovella, kunnes hän voi\nnähdä Smithin. Wade oli vuosien kuluessa vaeltaessaan paikasta toiseen\ntutustunut melkein kaikkiin Lännen veteraaneihin. Niin paljon hän oli\nmatkustellut. Mutta häntä pidättävä mielijohde sai palkintonsa, kun hän\nnäki Smithin, meluisan miehen, jolla oli ruma arpi oikeassa\nsilmäkulmassa. Hän tunsi Smithin ja samoin arvenkin, sillä arpi oli\nhänen antamansa merkki tuolle miehelle, jonka oikea nimi ei ollut\nSmith, joka oli ollut yhtä paha kuin miltä hän näyttikin ja jonka\nkulkurielämä ei sopinut katumiselle eikä tapahtunut matkustamishalusta.\n\nWade jatkoi matkaansa tulematta huomatuksi. Tämä kohtaaminen merkitsi\nnyt vähemmän hänelle kuin se olisi tehnyt kymmenen vuotta aikaisemmin,\nkoska hän ei ollut sellainen mies, joka hakee vanhat vihollisensa\nesille kostaakseen heille, vaan päinvastoin koetti matkustaa niin\nkauaksi kuin suinkin väistääkseen heitä. Mutta Coloradossa oli\nkuitenkin paljon sellaisia miehiä, jotka olisivat ampuneet häntä ensin\nnäkemässä, ja useat olivat menettäneet henkensä koettaessaan tehdä sen.\n\nSeuraavan yön vietti Wade Elgerian itäpuolella olevilla kukkuloilla ja\naikaisin seuraavana aamuna jo auringon noustessa hänen hevosensa\npolkivat metsäisen seudun kuuraista ruohokkoa ja jäätyneitä\nsanajalkoja. Päästyään onnellisesti niistä hän ratsasti muutamaan\nlaaksoon, jossa oli autio maja, ja seurasi sitten erästä vanhaa\nkuoppaista tietä, joka mutkitteli erään puron rantaa. Siinä virtaava\nvesi oli sen väristä, että se muutti kivet, hiekan ja sammaleen aivan\nkullanväriseksi. Missään ei näkynyt jälkeäkään riistasta. Harmaa närhi\nvaroitti vain silloin tällöin metsän näkymättömiä asukkaita hänen\ntulostaan. Virta pulppusi hänen vierellään sammaleisten kallioiden yli\noksaisten kuusten tummassa varjossa tullen yhä kapeammaksi, kuta\nlähemmäksi hän pääsi sen lähteitä. Vihdoin se katosi kokonaan pitkään\nviileään ruohikkoon, josta tie kääntyi korkeaan männikköön. Puolen\npäivän aikaan hän pääsi vedenjakajan harjalle ja pysähtyen avonaiselle\nja kallioiselle ylängölle näki hän edessään tummanviheriän metsän, joka\nvähitellen laskeutui suureen säännöttömään laaksoon, hänen senpäiväisen\nmatkansa määrään.\n\nWade oli tuoreen lihan tarpeessa ja senvuoksi hän kulkiessaan katseli\ntarkasti ympärilleen nähdäkseen jonkun antiloopin, joiden jälkiä hän\nhuomasi tiellä. Hiipivien hevostensa edellä, jotka seurasivat melkein\nliian lähellä, salliakseen hänen äänettömästi lähestyä riistaa, hän\nväijyi koko matkan suureen avonaiseen puistoon asti saamatta ampua\nainoatakaan laukausta.\n\nTämä puisto oli penikulmien levyinen ja pituinen. Kaikkialla kasvava\npitkä ruoho heilui tuulessa ja laakson epäsäännöllisesti levenevät\nhaarat tunkeutuivat siellä täällä ympäröivään metsään. Maa aleni\nvähitellen keskustaa kohti, missä muudan pyöreä ja viheriä ruohikko\nilmaisi lähteen paikan. Wade ratsasti sitä kohti poiketen hieman\noikealle, koska hän halusi pystyttää leirinsä metsän laitaan. Hetkisen\nkuluttua hän sivuutti erään metsäniemekkeen ja huomasi laakson jatkuvan\nyhä kauemmaksi siihen suuntaan. Hevoset kävivät siellä laitumella\nhirvien joukossa ja hyvin kaukana solan suussa, joka puistosta johti\njohonkin kapeampaan laaksoon, hän näki mustia, kumaraselkäisiä,\nkarvaisia puhveleita. Ne katosivat pian näkyvistä. Sitten hirvetkin\nhuomasivat hänet ja läksivät tiehensä sarvipäisten urosten laukatessa\nnaarasten edellä. Wade arvaili, olivatko hevosetkin villejä. Ne\nnäyttivät hyvin uteliailta, mutta eivät pelänneet. Niiden takana oli\nmännikköä kasvava pienoinen kumpu, joka näytti olevan erillään\nvastakkaisen puolen metsästä. Ratsastettuaan vielä penikulman verran\neteenpäin hän totesi, että tämä metsäinen kukkula muistutti järvessä\nolevaa saarta. Äkkiä hän huomasi savua puiden latvojen yläpuolella.\n\nPuiston keskellä olevasta viheriästä ruohikosta lähtevä kapea puro\nnäytti sivuuttavan männikön hyvin läheltä. Wade näki selvästi, että\npurosta oli huuhdottu kultaa, ja hieman kauempana hän huomasi aivan\ntuoreita jälkiä mennessään sen yli.\n\nTämä eristetty kumpu näytti olevan monen hehtaarin suuruinen. Sillä\nkasvava männikkö oli matalaa ja sen toisessa päässä oli pieni maja.\nWade huomasi hämmästyksekseen muutaman yksinäisen kullankaivajan\nsyömässä illallista sen edustalla. Hänen lähestyessään sitä hyökkäsi\nsieltä koira häntä vastaan haukkuen rajusti. Muudan pukinnahkaisiin\nvaatteihin pukeutunut mies seurasi sitä. Hän oli pitkä ja hänen pitkät\nraudanharmaat hiuksensa valuivat hartioille. Hänen ruskeat ja\npäivettyneet kasvonsa olivat täynnä pieniä ryppyjä, joita ei harmaa\ntukkakaan kyennyt täydellisesti peittämään, ja hänen kiiltävät\npunertavat kasvonsa ilmaisivat rehellistä ja pelotonta mieltä.\n\n\"Päivää, vieras!\" hän huusi Waden pysähtyessä melkoisen matkan päähän.\nHänen tervehdyksensä ei ollut sydämellinen, vaikka se olikin kohtelias.\nHänen perinpohjainen tarkastelunsa ilmaisi kuitenkin enemmän kuin hänen\nsanansa.\n\n\"Iltaa, ystäväni\", Wade vastasi. \"Saanko yöpyä tänne?\"\n\n\"Varmasti! Laskeutukaa vain satulasta\", toinen sanoi. \"Luullakseni en\nole nähnyt teitä ennen milloinkaan.\"\n\n\"Ette. Olen Bent Wade ja menossa työhön Bellloundsllle.\"\n\n\"Olen iloinen saatuani tutustua teihin. Olen itsekin vieras tällä\npaikkakunnalla, mutta tunnen sentään Bellloundsin. Nimeni on Lewis.\nOlin juuri illallisen valmistamispuuhissa ja ruoka menee pilalle, ellen\nkiiruhda. Päästäkää hevosenne laitumelle ja tulkaa huoneeseen.\"\n\nWade ilmestyikin sinne nopeammin kuin hän olisi tehnyt, jos hän olisi\ntoiminut tavalliseen järjestelmälliseen tapaansa. Hän vainusi\npuhvelinpaistia ja hän oli nälissään. Maja oli rakennettu vuosia sitten\nja oli nyt melkein luhistumaisillaan, mutta sen nurkassa olevan kivinen\ntakka näytti olevan hyvässä kunnossa. Liedessä räiskyi ja hehkui\npunainen hiilos.\n\n\"Olin tuntevinani puhvelinpaistin hajua\", Wade huomautti hyvin\ntyytyväisenä. \"Enpä totisesti ole syönytkään sitä pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Kaikki onkin jo kunnossa. Ryhtykää vain syömään... Niin, täällä on\nvielä muutamia puhveleita jäljellä. Ne saavat ollakin hyvin rauhassa\nmetsästäjiltä. Sitten täällä on hirviä ja suuria antilooppilaumoja.\nLumen tultua voitaisiin melkein luulla, että täällä on suuria\nlammaskatraita. Karhujakin on olemassa.\"\n\nWade söi niin halukkaasti, ettei hän puhunut paljon mitään. Myöhemmin,\nkun hän auttoi isäntää astioiden pesussa, hän käänsi jälleen puheen\nriistaan.\n\n\"Jos täällä on niin paljon antilooppeja, niin silloin kai täällä on\nsusia ja puumiakin.\"\n\n\"On kyllä. Näen niiden jälkiä joka päivä. Muutamia päiviä sitten ammuin\nerästä, mutta en osunut. Mutta petoja on varmasti paljon enemmän White\nSlidesin takana olevassa työläässä seudussa.\"\n\n\"Työläässä! Nimitetäänkö seutua niin?\" Wade kysyi omituisesti\nhymyillen.\n\n\"Nimitetään ja työläs se onkin. Belllounds on ollut\nmetsästäjänpalkkaamispuuhissa jo kauan aikaa. Hän lupasi minulle suuren\npalkan, jos rupean tappamaan susia ja puumia.\"\n\n\"Siihen työhön juuri aionkin ryhtyä.\"\n\n\"Hyvä!\" Lewis huudahti. \"Olen todellakin hyvin iloinen: Belllounds on\nkunnon mies. Häpesin hieman, kunnes sain kerrotuksi hänelle, etten\ntodellisuudessa olekaan mikään metsästäjä. Katsokaa, haeskelen kultaa\ntäältä ja samalla hieman metsästelen.\"\n\n\"Miksi teeskentelette sellaista? Ette kuitenkaan voi pettää ketään\ntodellista kullankaivajaa. Näin jättämänne merkit selvästi.\"\n\n\"Teillä on terävät silmät, siinä kaikki. Wade, minulla on täällä\nmuutamia hyvin vastenmielisiä naapureita. Soisin hyvin mielelläni,\netteivät he näkisi minun kaivavan kultaa. Viime aikoina olen ruvennut\nepäilemään, että he varastelevat karjaa. He ovat kaikissa tapauksissa\nmyyneet Kremmlinissä sellaisia eläimiä, jotka ovat Elgerian seuduilta.\"\n\n\"Siellä, missä karjaa on olemassa, siellä sitä myös varastetaan\", Wade\nhuomautti.\n\n\"Älkää sanoko tästä mitään Bellloundsille, sillä ehkä olenkin väärässä.\nJos saan sen varmasti selville, tulen itse White Slidesiin kertomaan\nsiitä. Olen kiitollisuuden velassa Bellloundsille paljosta.\"\n\n\"Onko White Slides vielä kaukanakin?\" Wade kysyi vedellen haikuja\npiipustaan.\n\n\"Kyllähän sinne vielä matkaa on ja vaikeasti kuljettavaa onkin, mutta\npäivässä sinne tästä sentään helposti menee. Seudut ovat hyvin\nkauniita. Korkeiden huippujen ja selänteiden välissä on laaksoja ja\njärviä. En ole milloinkaan nähnyt sellaista ruohoa.\"\n\n\"Oletteko joskus puhutellut Bellloundsin poikaa?\"\n\n\"En! En ole tiennyt hänellä sellaista olevankaan. Mutta hänen tyttönsä\nnäin ollessani täällä ensimmäistä päivää. Hän oli hyvin ystävällinen\nminulle. Menin sinne saadakseni lääkettä kädelleni, jonka hakkasin\nvahingossa melkein poikki. Tyttö, häntä sanotaan Columbineksi, sitoi\nsen. Olen todellakin hyvin suuressa kiitollisuuden velassa kartanon\nasukkaille. Siellä on muudan paimen Wils, tahi jotakin sinnepäin, ja\nhän toi minulle tänne jotakin sellaista lääkettä, jota ei heillä\nsilloin sattunut olemaan. Miellytte varmasti siihen poikaan. Huomasin\nhänen pitävän tytöstä enkä voinut moittia häntä siitä.\"\n\nBent Wade otti piipun suustaan naurahtaen omituisesti kuin tuntien\njulmaa tyytyväisyyttä.\n\n\"Mitä naurettavaa siinä on?\" Lewis kysyi melko hämmästyneenä.\n\n\"Nauroin vain huvikseni. Tuo, mitä kerroitte paimenen rakastumisesta\ntyttöön, juolahti jo mieleeni ennen puhumistanne. Niin, pojat ovat aina\npoikia. Minäkin olen ollut nuori kerran ja tiedän sen.\"\n\nLewis murahti jotakin kumartuessaan ottamaan hehkuvaa hiiltä, jolla hän\nsytytti piippunsa. Nostaessaan jälleen päätään hän katsahti Wadeen\nmyötämielisesti ja uteliaasti.\n\n\"No niin, toivon saavani puhutella teitä vielä joskus toistekin\", hän\nsanoi vieraan noustessa poistuakseen.\n\n\"Varmasti saattekin, koska tulen koirineni samoilemaan kaikkialla. Aion\npitää silmällä noita naapureitannekin, joiden luulette varastelevan\nkarjaa... Menen nukkumaan nyt. Hyvää yötä!\"\n\n\n\n\nV.\n\n\nBent Wade ratsasti metsästä katsellakseen White Slidesin seutuja juuri\nsiihen aikaan vuorokaudesta, jolloin ne olivat kauniimmillaan.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt ihanampaa!\" hän huudahti pysähtyessään.\n\nAurinko oli juuri laskemaisillaan. Kullanväriset säteet ja varjot\nvalaisivat kauempana olevat salviaa kasvavat kukkulat ruusunpunaisiksi\nja harmaiksi muuttaen ne omituisen pehmeän värisiksi. Haavikot\nkasvoivat erillään toisistaan, täällä ne värjäsivät muutaman kukkulan\nkimaltelevan keltaiseksi, tuolla ne reunustivat toisen laidan\nloistavalla kullallaan ja alempana auringonvalo muutti ne kirkkaan\npunaisiksi ja purppuranvärisiksi. Laakso oli verhoutunut omituiseen\nsumuun kuin ohueen savuun. White Slidesin kartano ei ollut näkyvissä,\nse kun sijaitsi aivan laakson pohjalla. Vuorten harmaat vanhat huiput\nkohosivat ylpeästi korkealle kuvastuen selvästi auringon valaisemina\nsinistä taivasta vasten. Laakson itäinen rinne oli täynnä\nsalviapensaikkoja, kulkkuloita, ruohoisia penkereitä ja haavikoita,\nsyksyn värien kirjailemia ja laskevan auringon viimeisten säteitten\nkoristamia. Laajat mustahkot metsäiset rinteet erosivat jyrkästi niistä\nulottuen vuorten punaseinäisiin jyrkänteihin.\n\nWade katseli maisemaa, kunnes valo hävisi, kunnes kullanväriset onkalot\nvaalenivat ja haihtuivat näkyvistä ja kunnes salviapensaikkojen\nruusuinen hehku muuttui teräsharmaaksi. Sitten hän jatkoi matkaansa\nalemmille kukkuloille. Tie mutkitteli ylös ja alas salviarinteillä ja\nkuta alemmaksi hän saapui, sitä runsaammasti kasvoi siellä ruohoa.\nKerran hän säikäytti parven arokanoja, suuria harmaita lintuja,\nkömpelöitä ja arkoja, jotka kohosivat äkkiä pensaikosta laskeutuakseen\nsiihen heti jälleen. Oli jo hämärä hänen saapuessaan viimeiselle\npitkälle rinteelle, jolta hän voi katsella laakson laitumia ja vielä\nnoin viiden penikulman päässä olevaa karjakartanoa, himmeästi näkyvää\nlisääntyvässä pimeydessä.\n\nHän leiriytyi muutaman haavikon laitaan, jonka läheisyydessä lirisi\npieni puronen. Hän ei halunnut kiiruhtaa White Slidesin kartanossa\nsattuvia tapahtumia vastaan, vaikka hän mielellään halusikin nähdä\nBellloundsin tyttären. Yö laskeutui äkkiä näiden rauhallisten\nkukkuloiden ylle. Kuljeskeleva arosusilauma tuli vieraisille Waden luo,\nja eläimet istuutuivat puoliympyrään tulen loimun ulkopuolella olevaan\nvarjoon, ulvoen ja haukkuen. Uni painoi Waden väsyneet silmät umpeen\nheti kun hän paneutui pitkäkseen ja sulki ne.\n\nSeuraavana aamuna melko myöhään Wade ratsasti White Slidesin kartanoa\nkohti. Se tuntui hänestä sellaisen rikkaan karjanomistajan\nomaisuudelta, joka noudatti hänen laistensa miesten vanhoja ja\nkunnioitettavia tapoja. Karja-aitaukset olivat uusia, mutta\nvanhanaikaisia. Wade mietti, miten vaikeata ryövärien ja\nhevosvarkaitten olikaan varastaa niistä. Pitkä kujanne, seuraten\naitauksien läpi virtaavaa puroa johti niiden vieritse säännöttömän\nkodikkaalta näyttävän rakennuksen takaovelle. Muudan paimen talutti\nhevosia päärakennuksen ja ulkohuoneiden ja vajojen välissä olevan\nlaajan pihan poikki. Hän huomasi vieraan ja odotti.\n\n\"Hyvää huomenta\", Wade sanoi ratsastaessaan lähemmäksi.\n\n\"Huomenta\", paimen vastasi.\n\nSitten nämä molemmat tarkastelivat toisiaan, ei uteliaasti eikä\nepäilevästi, vaan lännen miesten tapaan vakavasti ja arvostelevasti.\n\n\"Nimeni on Wade\", matkustaja sanoi. \"Tulen Meekeriltä päin. Aion ruveta\ntyöhön Bellloundsille.\"\n\n\"Minä olen Lem Billings\", toinen vastasi. \"Olen työskennellyt täällä\nWhite Slidesissä vuosikausia. Isäntäni ilostuu varmaankin saadessaan\nteistä apulaisen.\"\n\n\"Onko hän kotosalla?\"\n\n\"On. Puhuttelin häntä äsken\", Billings vastasi sitoessaan hevosensa\nmuutamaan paaluun. \"Minun on luullakseni neuvottava teitä hieman.\"\n\n\"Jään teille siitä suureen kiitollisuudenvelkaan.\"\n\n\"No niin, olemme miesten puutteessa\", paimen sanoi. \"Syystarkastuksemme\non juuri loppunut. Hudson loukkaantui ja Wils Mooresta tuli melkein\nraajarikko. Senvuoksi tehtiin isännän pojasta työnjohtaja. Silloin\nerosi kolme paimenta, koska he eivät voineet sietää häntä. Tämä\nBellloundsin poika on suuri roisto. Minä ja toverini Montana ja Bludsoe\njäimme vielä toistaiseksi syistä, jotka johtuvat muustakin kuin\nrakkaudestamme isäntäämme. Sillä vanha Bill on isännistä parhain.\nTahdoin vain sanoa teille, että jos jäätte tänne, saatte tehdä kolmen\nmiehen työn.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen\", Wade vastasi. \"En pelkää sitä.\"\n\n\"No laskeutukaa sitten satulasta ja tulkaa sisään\", Billings lisäsi\nsydämellisesti.\n\nHän meni edellä pihan poikki ja sitten rakennuksen nurkan ympäri\npitkään kuistiin, jossa olevien tuolien ja huopapeitteiden asettelu\nilmaisi naisen läsnäoloa. Ensimmäinen ovi oli auki ja huoneesta kuului\nääniä, ensin kimeä-äänisen äreän pojan valituksia ja sitten jonkun\nmiehen syvä-ääninen, hidas ja vakava vastaus.\n\nLem Billings koputti ovenpieleen.\n\n\"No mikä siellä nyt on hätänä?\" Belllounds huudahti.\n\n\"Isäntä, täällä on muudan mies, joka haluaa puhutella teitä\", Lem\nvastasi.\n\nRaskaat askeleet lähestyivät oviaukkoa, jonka karjanomistajan suuri\nvartalo täytti melkein kokonaan. Wade muisti Bellloundsin eikä\nhuomannut hänessä muuta kuin vuosien aiheuttaman muutoksen.\n\n\"Hyvää huomenta, Lem, ja hyvää huomenta teillekin, vieras\", hän\ntervehti, arvostellen samalla yhdellä ainoalla rehellisellä, suoralla\nja terävällä katsellaan ja perinpohjaisella kokemuksellaan ihmisistä,\nmillainen mies Wade oli.\n\nLem poistui hienotunteisesti kuistin toiseen päähän, kun toinen\nhenkilö, nimittäin poika, joka muistutti isäänsä, täytti oviaukon ja\nkatseli vierasta paljon vihamielisemmin.\n\n\"Nimeni on Wade. Tulin tänne Meekerin luota toivoen saavani työtä\nteiltä\", Wade sanoi.\n\n\"Olen iloinen tutustuttuani teihin\", Belllounds vastasi ojentaen suuren\nkouransa puristaakseen Waden kättä. \"Olen apunne tarpeessa aivan\nvarmasti. Oletteko tottunut erikoisemmin johonkin työhön?\"\n\n\"En, sillä osaan kaikkea.\"\n\n\"Istuutukaa, vieras\", Belllounds sanoi ojentaen hänelle tuolin. Hän\nistuutui itse lavitsalle nojautuen seinään. \"Aina kun joku poikanen\ntulee tänne ja sanoo osaavansa tehdä kaikkea, rupean laskemaan leikkiä\nhänen kanssaan, mutta te olette mies, Wade, ja selvästi sellainen, joka\non kokenut monenlaista. Olen kovasti miesten tarpeessa. No, puhukaa nyt\npuolestanne, sillä olette ainoa, joka voi sen tehdä. Tässä on\nkysymyksessä kahden kauppa ja kolmannelle korvapuusti.\"\n\n\"Osaan tehdä kaikkea eläinten kasvattamiseen kuuluvaa, härkien\nmerkitsemisestä hevosten lääkitsemiseen saakka. Olen taitava puuseppä\nja muurari. Osaan kuormittaa juhdat oivallisesti. Olen taitava\nmaanviljelijä, osaan lypsää ja valmistaa voita. Olen toiminut suurten\nmiesjoukkojen kokkina. Osaan lukea ja kirjoittaa enkä ole huono\nlaskemaankaan. Osaan korjata satuloita ja valjaita ja --\"\n\n\"No, lopettakaahan toki jo!\" Belllounds huudahti sydämellisesti\nnauraen. \"En aio pettää ketään, vaikka olisin suurestikin avun\ntarpeessa. Olette todellakin tuhattaituri. Toivoisin, että olisitte\nmetsästäjäkin.\"\n\n\"Sitä varten minä tulinkin tänne, mutta ette antanut minun lopettaa.\"\n\n\"Sanokaa nyt, osaatteko kasvattaa koiria?\" Belllounds kysyi\ninnokkaasti.\n\n\"Kyllä, olen kotoisin sieltä, missä kaikilla on koiria, nimittäin\nKentuckystä. Olen kasvattanut koiria vuosikausia. Sanon teille --\"\n\nBelllounds keskeytti Waden sanatulvan.\n\n\"No, tätäpä voidaan sanoa onnenpotkaukseksi! Ja lopuksi, osaatteko\nampua? Meillä ei ole ollut hyvää ampujaa näillä laitumilla, Jumala\nties, kuinka pitkään aikaan. Ennen vanhaan osuin kyllä luumun sydämeen,\nmutta näköni on jo heikentynyt. Poikani ei osaa heinäsuovaankaan.\nPaimenet ovat melkein yhtä huonoja. Olemme joskus tuoreen lihan\npuutteessakin täällä, jossa voidaan melkein iskeä hirveä päähän\nnuijalla.\"\n\n\"Osaanhan minä käsitellä pyssyjäkin\", Wade vastasi tyynesti hymyillen\nja kumartaen päänsä. \"Ette varmastikaan kuullut nimeäni.\"\n\n\"En todellakaan\", Belllounds vastasi hitaasti ja hänen keskeytyksensä ja\nterävämpi silmäys, jonka hän loi Wadeen, ilmaisivat, miten Waden\nkysymys oli hämmästyttänyt häntä.\n\n\"Wade -- Bent Wade\", Wade sanoi tyynesti ja selvästi.\n\n\"Ei suinkaan Hell-Bent Wade?\" Belllounds huudahti.\n\n\"Juuri sama... En ylpeile sillä nimityksellä, mutta en milloinkaan\npurjehdi väärän lipun turvissa.\"\n\n\"No, minut saadaan hirttää, ellei --!\" karjanomistaja jatkoi. \"Wade,\nolen kuullut teistä jo vuosia sitten puhuttavan milloin pahaa, milloin\nhyvää, ja olen varmasti yhtä iloinen tutustuttuani teihin kuin keneen\ntahansa muuhun.\"\n\n\"Annatte siis minulle tuon työn?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Kiitän teitä. Tunnustan olleeni hieman peloissani. Minun on hyvin\nvaikea saada työtä ja vielä vaikeampi minun on pysyä paikassani.\"\n\n\"Siinä ei olekaan mitään ihmeellistä, kun muistetaan ne onnettomuudet,\njoiden sanotaan seuraavan teitä\", Belllounds vastasi kuivasti. \"Wade,\nen voi sanoa, luotanko suurestikaan sellaisiin puheihin, mutta tunnen\nlännen ja tunnen miehet. Puheet lentävät kämpästä kartanoon ja kylistä\nkaupunkeihin, ja aina niihin joku lisää jotakin. Luotan arvosteluuni ja\nluotan miehiin. Kukaan ei ole pettänyt minua vielä.\"\n\n\"Minäkin olen sellainen\", Wade vastasi. \"Vaikka se ei lyökään leville,\nen kuitenkaan muuta mielipiteitäni. Belllounds, nimeni on yhtä hyvä\nkuin huonokin koko läntisessä Coloradossa. Mutta sanon teille, kuten\nmies miehelle, etten milloinkaan ole tehnyt huonoa tekoa. En\nmilloinkaan, paitsi kerran.\"\n\n\"Mitä silloin teitte?\" Belllounds kysyi töykeästi.\n\n\"Tapoin viattoman miehen\", Wade vastasi vapisevin huulin, \"ja karkoitin\nrakastamani naisen kuolemaan.\"\n\n\"Niin, erehdymme jokainen jolloinkin elämässämme\", Belllounds sanoi\nnopeasti. \"Minun syntini ovat melkein yhtä suuret kuin teidänkin, joten\nauttakoon minua Jumala!\"\n\n\"Kerron teille --\" Wade keskeytti.\n\n\"Teidän ei tarvitse kertoa minulle mitään\", Belllounds keskeytti\nvuorostaan. \"Joskus kun on aikaa, voitte jutella minulle Gunnisonissa\nasuvan Lascellen miehistä. Tunsin hänet. Muudan täällä Middle Parkissa\nasuva toverini palasi Gunnisonista ja kertoi minulle mitä\nkummallisimman jutun. Siitä on nyt kulunut viisi vuotta tänä kesänä.\nOlin tietysti kuullut puhuttavan teistä ennenkin, mutta silloin painui\nnimenne lähtemättömästi mieleeni. Saitte siiloin syyn niskoillenne.\nMutta mitä se minua nyt liikuttaa. Onko noissa puheissa minkäänlaista\nperää, että missä vain liikutte, siellä on helvetti mukananne?\"\n\n\"Belllounds, siinä ei ole minkäänlaista järkeä, ainoastaan melkoisesti\ntotuutta\", Wade tunnusti synkästi.\n\n\"Vai niin! Kuulkaahan nyt, Hell-Bent Wade, aion antautua sen\nmahdollisuuden varaan\", kaikui Bellloundsin syvä ääni, rikassointuinen\nhänen suuren sydämensä jaloista tarkoituksista. \"Olen pelannut koko\nelämäni, ja niistä miehistä, joita olen auttanut, olen saanut\nparhaimmat ystäväni. Millaisen palkan haluatte?\"\n\n\"Tyydyn siihen, mitä maksatte.\"\n\n\"Annan pojille neljäkymmentä kuussa, mutta se ei riitä teille.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"No silloin se on päätetty\", Belllounds lopetti nousten. Samalla hän\nhuomasi ovella seisovan poikansa. \"Kuulehan, Jack, tule tervehtimään\nWadea, metsästäjää ja tuhattaituria. Wade, tämä on poikani. Olen juuri\nnimittänyt hänet miesten päällysmieheksi, ja kun nyt siitä kerran tuli\npuhe, saatte määräyksenne minulta ettekä häneltä.\"\n\nWade katsoi Jack Bellloundsin kasvoihin ja puristi hänen lihavaa\nkättään. Kosketus värisytti Wadea omituisesti. Nuoren Bellloundsin\nkasvoissa oli ruhjevamma ja hän oli muutenkin hyvin pahantuulisen\nnäköinen.\n\n\"Billings saa viedä teidät uuteen rakennukseen, jonka olen juuri äsken\nrakennuttanut!\" Belllounds sanoi. \"Saatte asua siellä. Ah, kyllä\ntiedän. Teidän laisenne miehet haluavat nukkua ulkona. Mutta se on\nmahdotonta täällä Old White Slidesissä talvella. Ruvetkaa nyt taloksi\nja minä tulen sinne hetkisen kuluttua, ja sitten lähdemme katsomaan\nkoiria. Nähtyänne lauman haluatte varmasti apua.\"\n\nWade kumarsi kiitokseksi ja pantuaan lakin päähänsä hän kääntyi\npoistuakseen. Mutta tehdessään sen hän kuuli kuistin toisesta päästä\nkeveitä nopeita askelia.\n\n\"Halloo, te siellä!\" kuuli hän jonkun tytön huutavan sellaisella\näänellä, että se värisytti kovasti hänen herkkiä korviaan.\n\n\"Hyvää huomenta, Columbine\", Belllounds vastasi.\n\nBent Waden sydän nousi kurkkuun. Tämä tyttömäinen ääni pani hänen\nmuistojensa kielet väräjämään. Wadella ei ollut voimaa katsoa häneen\nnyt. Se ei suinkaan johtunut siitä, ettei hän olisi uskaltanut, vaan\nsiitä, ettei hän olisi voinut kestää pettymystä, jonka hän luuli\naiheutuvan tämän Bellloundsin ottotyttären ensimmäisestä näkemisestä.\nTuntui niin suloiselta pettää itseään. Ah, vuodet alkoivat painaa yhä\nkovemmin hänen hartioitaan! Nuo vanhat unelmat eivät ottaneet\nhaihtuakseen ja tuntuivat nyt surullisemmilta senvuoksi, että ne olivat\nmelkein toteutumaisillaan. Wade käveli hitaasti poikki pihan äskeiselle\npaikalle, jossa paimen odotti häntä. Hänen silmänsä olivat himmeät ja\nhänen sydäntään kouristi.\n\n\"Wade, en ole mikään vedonlyöjä, mutta uskaltaisin nyt panna vetoa\nsiitä, että vanha Bill otti teidät mielellään palvelukseensa\", Billings\nsanoi uteliaana.\n\n\"Olen iloinen voidessani myöntää sen teille\", Wade vastasi. \"Teidän\npitää viedä minut nyt uuteen rakennukseen, jossa saan ruveta asumaan.\"\n\n\"Tulkaa vain mukaani\", Lem sanoi mennen edellä. \"Rupesitteko\nkarjanhoitajaksi vai metsästäjäksi?\"\n\n\"Metsästäjäksi.\"\n\n\"No, sitä saatte varmasti tehdä auringon noususta sen laskuun, ja\nväliajoilla vielä jotakin muuta\", Lem jatkoi. \"Tutustuitteko isännän\npoikaan?\"\n\n\"Kyllä hänkin oli siellä. Belllounds sanoi selvästi, että minun pitää\ntotella hänen määräyksiään eikä pojan.\"\n\n\"Silloin muuttuu työnne monta kertaa helpommaksi\", Lem sanoi kuin\nkorjatakseen edellisiä huonoja lausuntojaan. Hän käveli muutamien\nasuinrakennusten, vajojen, joissa oli hyvin likaiset katot, ja\nmuutamien mataloiden tasakattoisten tallirakennusten ohi toiselle\npurolle, jonka rannoilla olevat pajut alkoivat kellastua. Silloin vasta\nuusi asuinrakennus ilmestyi näkyviin. Se oli hyvin pieni yksine ovineen\nja ikkunoineen ja julkipuolella olevine kuisteineen. Se sijaitsi\npienellä kummulla muutaman nopeasti virtaavan puron rannalla noin\nneljännespenikulman päässä kartanosta. Sen toiselle puolelle puron\nmolemmille rannoille oli rakennettu korkea aitaus haapapölkyistä, jotka\noli isketty maahan hyvin lähelle toisiaan. Sieltä kuuluvat äänet\nilmaisivat sen koiratarhaksi.\n\nLem auttoi Wadea kuormien purkamisessa ja tavaroiden rakennukseen\nkantamisessa. Siinä oli vain yksi huone, jonka muutamassa nurkassa oli\nsuuria mäntypölkkyjä ja -halkoja, jotka oli sinne jätetty rakentamisen\naikana polttopuiksi. Uunin suuri koko vihjaisi näiden seutujen talven\nkovuuteen.\n\n\"Lattia on tehty oikeista sahatuista lankuista!\" Lem huudahti\nvaikuttaakseen uuteen tulokkaaseen. \"Tämä on mielestäni oikein hyvä\nasunto.\"\n\n\"Liiankin hyvä minulle\", Wade vastasi.\n\n\"Menen nyt hoitamaan hevosianne\", Lem sanoi. \"Laittakaa nyt vuoteenne\nkuntoon. Neuvon teitä pyytämään neiti Collielta joitakin huonekaluja.\nHän on vanhan Billin tytär ja hänen vuokseen me olemme tänne oikeastaan\njääneetkin. Esitän teille pojat sitten myöhemmin.\"\n\n\"Tupakoitteko?\" Wade kysyi. \"Ostin Leadvillestä vähän hienoa tupakkaa.\"\n\n\"Minäkö? Annan teille heti hevosen yhdestä ainoasta sikarista. En ole\nmuistaakseni polttanut kuin yhden tämän vuoden kuluessa.\"\n\n\"Tässä on laatikko, jota olen kuljettanut mukanani jo kauan aikaa\",\nWade vastasi ojentaessaan sen Billingsille. \"Ne ovat varmasti\nespanjalaisia. Minulle ne eivät sovi, sillä ne ovat liian väkeviä.\"\n\nLaatikollinen kultaa ei olisi saanut paimenen silmiä loistamaan\nkirkkaammasti.\n\n\"Hei sentään!\" hän huudahti. \"Kuulkaahan, vieras, olette kuin hyvä\nhengetär lasten saduissa. Nyt tulevat miehet hulluiksi ilosta. Ah,\nminähän unhotin kokonaan, ettei täällä olekaan enää kuin Jim ja Blud.\nTasaamme nämä keskenämme. Wade, osasitte totisesti oikeaan, sillä olin\nkuolemaisillani tupakanhimoon. Vannon, että kaikki mitä minulla on,\nkuuluu teille.\"\n\nSitten hän poistui tuvasta vihellellen iloista paimenlaulua.\n\nWade jäi istumaan huoneen keskelle heittämälleen vuodetarvekäärylle.\nHän ei liikahtanutkaan pitkiin aikoihin, kun hän istui siinä pää\nkumarassa ja känsäiset kädet toimettomina ristissä. Vihdoin ulkoa\nkuuluvat raskaat askeleet herättivät hänet mietteistään.\n\n\"Hei, Wade!\" Belllounds huusi iloisesti. Sitten hän ilmestyi ovelle.\n\"No, miltä tämä asunto teistä näyttää?\"\n\n\"Liiankin hienolta tällaiselle vanhalle kulkurille\", Wade vastasi.\n\n\"Vanhalle kulkurilleko? Mutta tehän olette nuori vielä. Katsokaahan\nminua. Täytin kahdeksanseitsemättä viime syntymäpäivänäni. Niin,\njokaisella koirallakin on päivänsä. Mitä tarvitsette saadaksenne tämän\nasuntonne oikein mukavaksi?\"\n\n\"Siihen riittää hyvin vähän.\"\n\n\"Niin, teillähän näkyy olevankin makuukset ja astiat. Tuosta lähimmästä\nrakennuksesta saatte pöydän, tuolin ja lavitsan. Pojat, jotka asuivat\nsiinä, ovat poistuneet. Sittenhän voitte ottaa sieltä jotakin muutakin\nlisäksi, keinutuolin esimerkiksi, jos siellä sattuu olemaan sellainen.\nPajassa on työkaluja, laatikoita ja muita tarpeita, jos haluatte\nvalmistaa kaapin itsellenne.\"\n\n\"Voisitteko antaa minulle kuvastimen?\" Wade kysyi. \"Minulla oli kyllä\npieni palanen, mutta rikoin sen vahingossa.\"\n\n\"Ehkä voimme löytää sellaisenkin jostakin. Tyttäreni on ollut hyvin\nkätevä auttamaan poikia kaikessa tällaisessa. Tällainenhan kuuluukin\noikeastaan naisten tehtäviin, kuten tiedätte. Hän tuo teille kyllä\nomasta halustaankin muutamia koristuksia. Lähtekäämme nyt katsomaan\nkoiria.\"\n\nBelllounds meni edellä karkeasti kyhättyä koiratarhaa kohti ja tavasta,\njolla hän suoriutui purosta, voitiin päättää, että hän oli vielä\nvikkelä ja jäntevä. Tarhan ovi oli tehty lankuista ja se riippui\nrautaköydestä punottujen saranoiden varassa. Kun Belllounds avasi sen,\nkuului pehmeiden käpälien aiheuttamaa kapsetta, haukkumista ja\nvinkumista. Wade näki hämmästyksekseen noin neljä- tahi viisikymmentä\nkoiraa, kaikenkokoisia ja -näköisiä, ruskeita, mustia ja keltaisia,\nkirjavia ja kapisia ja nälkäisempiä kuin mitä hän milloinkaan ennen oli\ntavannut.\n\n\"Vannoin ostavani jokaisen minulle tarjotun koiran, kunnes kaikki pedot\non hävitetty White Slidesin läheisyydestä. Minua on varmasti petetty\nsikamaisesti!\" Belllounds huudahti.\n\n\"Joukossa on kyllä muutamia oivallisiakin\", Wade vastasi. \"Eikä tässä\nmielestäni ole vielä liikaa. Harjoitan kaksi laumaa, joista toinen saa\naina silloin levähtää, kun toinen on metsällä.\"\n\n\"Sehän on mainiota!\" Belllounds huudahti helpotuksesta. \"Luulin teidän\nsuuttuvan, kun teidän pitää ruveta ruokkimaan näin suurta laumaa.\"\n\n\"Suoriudun siitä helposti tutustuttuani niihin. Onkohan niillä ennen\nollenkaan metsästetty?\"\n\n\"Muutamat pojista ottivat kerran mukaansa muutamia. Mutta ne\nhajaantuivat antilooppien, hirvien ja Jumala ties millaisten eri\neläimien jäljille. Ne eivät ole milloinkaan ajaneet puumia lainkaan.\nSitten Billings päästi muutamia arosusien jäljille ja minut saadaan\nvaikka ampua, elleivät sudet antaneet niille selkään. Nyt kerron teille\njotakin vieläkin pahempaa. Poikani Jack sai päähänsä, että hän on\nmetsästäjä, ja eräänä aamuna hän löysi karja-aitauksien takaa verekset\npuuman jäljet. Hän kiihtyi ja päästi koko koiralauman sen perään.\nLaumaan kuului silloin paljon enemmän koiria kuin nyt. Oli kuitenkin\nsuurenmoista kuunnella sen aiheuttamaa melua. Jack menetti jokaisen\nhuonomman koiran niistä ja seuraavan yön ja päivän kuluessa niitä alkoi\ntulla takaisin, mutta niistä jäi noin parikymmentä niille teilleen.\"\n\nWade nauroi. \"Kyllä ne voivat palata vieläkin. Luulen kumminkin niiden\njuosseen entisiin koteihinsa. Onko noista koirista suositeltu\nainoatakaan?\"\n\n\"Jokaista kirottua rakkia\", Belllounds sanoi.\n\n\"Miten naurettavaa, mutta luullakseni hyvin luonnollista. Tiedättekö\nlainkaan, oletteko ostanut ainoatakaan hyvää koiraa?\"\n\n\"Kyllä, sillä annoin viisikymmentä dollaria parista koirasta. Sain ne\nmuutamalta ystävältäni Middle Parkista, jossa ne olivat tappaneet\npaljon puumia. Ne ovat hyviä ja ne on opetettu ajamaan puumia, susia ja\nkarhuja.\"\n\n\"Hakekaa ne esille\", Wade sanoi.\n\nKoirien haukkuessa, hyppiessä ja pureskellessa toisiaan hänen\nympärillään oli Bellloundsin hyvin vaikea erottaa nuo kaksi muista,\njotta niitä voitaisiin tarkastaa. Vihdoin hän onnistui ja Wade\nkarkoitti muut kauemmaksi.\n\n\"Tämän suuremman nimi on Sampson ja tuon toisen Jim\", Belllounds\nselitti.\n\nSampson oli suuri koira, harmaa ja keltainen, mustankirjava pitkine\nkorvineen ja suurine vakavine silmineen. Jim, joka oli myös solakka\nkoira, mutta pienempi verrattuna tuohon toiseen, oli muuten aivan\nmusta, mutta kuono ja silmäin ympärystät olivat valkoiset. Jimissä oli\npaljon arpia. Se oli jo vanha, mutta jäntevä, rauhallinen, arvokas ja\nviisas koira, joka ei ollut ollut ollenkaan kotonaan tuossa\nsekarotuisessa laumassa.\n\n\"Jos nämä ovat niin hyviä kuin miltä ne näyttävät, saamme kiittää\nonneamme\", Wade sanoi sitoessaan köyden niiden kaulaan. \"Onkohan siellä\njoitakin muitakin kelvollisia?\"\n\n\"Denver, se!\" Belllounds huusi. Muudan valkoinen keltapilkkuinen koira\nlähestyi heiluttaen häntäänsä. \"Takaan Denverin. Ja tuollahan on vielä\nmuudan toinenkin, nimittäin Kane. Se on puoleksi verikoira, omituinen\nja vilkas. Kuten näette, pysyttelee se enimmäkseen erillään muista.\nKane, se, tulehan tänne!\"\n\nBelllounds lähti kiertämään aitausta ja löysikin lopulta koiran\nmuutamasta tomukuopasta. Joukossa ei ollut ainoatakaan niin kaunista\nkoiraa. Jos toinen puoli siitä olikin verikoiraa, polveutui toinen\nvarmasti paimenkoirasta, koska sen mustanruskea karva oli hieman\nkiharaa ja sen päällä oli paimenkoiran pään hienot piirteet. Sen pitkät\nja riippuvat korvat ilmaisivat, että sitä voitiin käyttää\nmetsästykseenkin. Se ei näyttänyt ollenkaan ystävälliseltä. Sen\nsurulliset ja murheelliset tummat silmät näyttivät epäileviltä.\n\nWade sitoi Jimin, Kanen ja Sampsonin toisiinsa, jolloin ne melkein\nolivat ruveta tappelemaan, ja talutti ne pois tarhasta. Ystävällinen ja\niloinen Denver seurasi Bellloundsin kintereillä.\n\n\"Pidän nämä luonani ja kasvatan näistä johtajia\", Wade sanoi.\n\"Belllounds, tuo lauma on nälissään. Ne ovat melkein kuolemaisillaan.\"\n\n\"Niin, se onkin huolettanut minua enemmän kuin osaan sanoakaan\",\nBelllounds selitti ärtyisästi. \"Nuo paimenet eivät ymmärrä niiden\nhoitamisesta mitään. Ne olivat syödä Bludsoen melkein suuhunsa eikä hän\nsenjälkeen ole ruvennut niitä ruokkimaan. Ja Wils, jonka parissa ne\nnäyttivät viihtyvän erinomaisesti, vietiin sairaalaan tässä eräänä\npäivänä pahasti loukkaantuneena. Lem on koettanut nyt hankkia niille\nruokaa. Annamme takaisin sellaiset koirat, jotka eivät kelpaa\nmihinkään, vähentääksemme siten niiden lukumäärää.\"\n\n\"Emme todellakaan ole niiden kaikkien tarpeessa. Lupaan teille, ettei\nteidän enää tarvitse olla huolissanne niiden vuoksi.\"\n\n\"Niin, sellainen on nyt työnne, Wade. Määräykseni on, että tapatte\nkaikki pedot, puumat, sudet ja arosudet. Joku harmaakarhu on jokaisen\nsyksyn kuluessa tehnyt pahojaan samoin kuin tavallisetkin karhut.\nMillaisia tarpeita ikinä vain haluattekaan, pitää teidän ilmoittaa\nsiitä minulle. Käymme säännöllisesti Kremmlinissä. Voitte metsästää\nvielä pari kuukautta, ellei talvi tule tavattoman varhain tänä vuonna.\nPyydän, että jos poikani sotkeutuu asioihinne jotenkin, olkaa\nkärsivällinen, ja olen teille kiitollinen. Hän on vielä niin nuori ja\nvallaton.\"\n\nWade huomasi, että Bellloundsin oli hyvin vaikea pyytää tätä häneltä.\nTämä vanha karjanomistaja, hallitseva, voimakas ja itserakas, oli viime\naikoina saanut kokea sellaista vastusta, jolle hän ei ollut voinut\nmitään. Jos hän vain olisi voinut ymmärtää sen, oli hänen Wadelta\npyytämänsä suosionosoitus jonkunlainen vetoaminen.\n\n\"Belllounds, tulen toimeen kaikkien kanssa\", Wade lohdutti häntä. \"Ja\nehkä voin auttaa poikaannekin. Kuulin jo ennen tuloani tänne hänen\nhurjuudestaan ja niin ollen olen valmistautunut.\"\n\n\"Jos teette sen, en unhota sitä milloinkaan\", Belllounds vastasi\nhitaasti. \"Jack on ollut poissa kotoaan kolme vuotta. Hän palasi noin\nviikko sitten. Luulin hänen pehmenneen ja vakaantuneen siinä työssä,\njonka hänelle silloin valitsin, mutta en ole siitä ollenkaan varma. Hän\non kyllä muuttunut. Kun hän vain saa seurata omaa päätään, ei minulla\nole häntä vastaan mitään muistuttamista, mutta hänen valitsemansa\nkeinot eivät ole aina oikeita, ja senvuoksi on täällä ollutkin\nhankaluuksia miesten kanssa. Mutta Jack on hieno nuorukainen. Kyllä hän\nvielä oppii hillitsemään luonteensa ja hullut päähänpistonsa. Työ\nopettaa hänelle sen.\"\n\n\"Pojat ovat aina poikia\", Wade vastasi filosoofisesti. \"En ole vielä\nunhottanut omaa nuoruuttanikaan.\"\n\n\"En minäkään. Mutta nyt minun on pakko poistua, Wade. Columbine tulee\nvarmasti katsomaan teitä. Hän on ainoa nainen talossani, hän on kuin\nsen emäntä. Hän on sitäpaitsi hyvin innostunut noihin koiriin.\"\n\nBelllounds poistui vanha hieno pää pystyssä ja auringon säteitten\nkimallellessa hänen harmaassa tukassaan.\n\nWade istuutui tupansa portaille miettimään karjanomistajan huomautuksia\npojastaan. Muistellessaan nuorukaisen kasvonpiirteitä Wadesta ne\nalkoivat tuntua tutuilta. Hän oli nähnyt Jack Bellloundsin ennenkin.\nHän ei milloinkaan erehtynyt kasvojen suhteen, vaikka hänen usein\nolikin vaikea palauttaa ne muistiinsa. Ja hän alkoi muistella kaikkia\nviimeisiä tapahtumia, joissa hän oli ollut mukana Meekerin luona ja\nCripple Creekissä, jossa hän oli työskennellyt kuukausimääriä, ja niin\nedespäin, kunnes hän pääsi niin kauas taaksepäin kuin viimeiseen\nkäyntiinsä Denverissä.\n\n\"Siellä se varmasti olikin\", hän mumisi miettiväisesti koettaen\nmuistella siellä näkemiään kasvoja. Sellainen oli tietysti mahdotonta,\nmutta hän muisti kuitenkin useita. Sitten hän rupesi ajattelemaan\nkaikkia sellaisia paikkoja Denverissä, jotka jollakin tavoin olivat\nkiinnittäneet hänen mieltään erikoisesti. Ja äkkiä hän jossakin\nsellaisessa olikin näkevinään Jack Bellloundsin kalpeat, äreät ja\nylpeät kasvot.\n\n\"Nyt muistankin sen!\" hän huudahti epäillen. \"Mutta ellei tämä ole mitä\nomituisinta, niin --. Voisinko erehtyä? En, sillä näin hänet siellä\nvarmasti. Belllounds on varmaankin tiennyt sen ja antanut hänen olla\nsiellä... Ehkä hän on vartavasten lähettänytkin hänet sinne. Hän on\njuuri sellainen mies, joka voi mennä äärimmäisyyksiin poikansa\nkasvattamisessa.\"\n\nVaikka tämä tapahtuma olikin niin omituinen, Wade ajatteli sitä vain\nhetkisen. Hän karkoitti sen mielestään saadessaan varmuuden, että\ntapahtumien kulussa sattunut toinen omituinen vaihe oli kääntänyt hänen\naskeleensa White Slidesin kartanoon. Hänen mielensä tuli liikutetuksi\najatellessaan ensimmäistä kohtaustaan Columbine Bellloundsin kanssa.\nHän odotti sitä kärsimättömästi, koska siitä varmasti muodostuisi\nmielenkiintoinen, huvittava ja ennen kaikkea huojentava. Kuta pikemmin\ntämä kohtaus tapahtuisi, sitä parempi. Hänen elämänsä oli ollut kuin\nyhtämittainen järkytysten sarja, joten tulevaisuudessa ei näyttänyt\nolevan mitään sellaista, joka olisi voinut lumota, hämmästyttää ja\nkiduttaa häntä. Ja kumminkin hän tiesi selvästi, että hänen sydämensä\noli paljon vastaanottavaisempi kaikelle sellaiselle, jota se ennenkin\noli kokenut. Ehkä hän täällä White Slidesissä joutuukin sellaisiin\ntilanteihin, jotka voittavat kaikki edelliset. Sellainen voi olla\nhyvinkin mahdollista, sillä se kuuluu tapausten luonteeseen. Ja vaikka\nhän epäsikin sellaisen mahdollisuuden, hän rohkaisi mielensä sellaista\njärkyttävää huomiota vastaan, että hän vihdoinkin oli saapunut pitkän\ntiensä päähän, jossa kaikenlaista voi tapahtua.\n\nKolme koirista paneutui pitkäkseen Waden jalkoihin. Kane, verikoira,\ntarkasteli tätä uutta isäntäänsä sellaisen koiran tapaan, joka tuntee\nihmiset. Se nuuski Wadea ja muuttui hieman lempeämmäksi.\n\nWade seurasi katseillaan polkua, joka kiemurteli puron rannalla\nhävitäkseen lopulta pajukkoon, jonka kellastuneiden lehvien yli\nkarjakartano näkyi. Kaunistukkainen tyttö ilmestyi kuistiin. Hänellä\nnäytti olevan jotakin sylissään ja pian hän katosikin näkyvistä pajukon\ntaakse. Wade huomasi hänet ja aavisti hänen olevan tulossa\nrakennukseen. Hän ei odottanut enää muuta eikä ajatellutkaan mitään,\nvaan luotti tapaamisen aiheuttamaan ratkaisuun.\n\nTyttö ilmestyi jälleen näkyviin ehkä noin sadan metrin päässä Wadesta.\nHän katsahti tulijaan kerran terävästi ja tutkivasti, mutta sitten veri\nalkoikin polttaa hänen aivojaan ja suoniaan. Hän näki edessään\nratsastuspukuun pukeutuneen solakan tytön, jäntevän ja voimakkaan,\njonka joustava käynti ilmaisi hänen tottuneen ulkoilmaelämään. Hänen\nolentonsa sulous ja tämä hänen käyntitapansa järkyttivätkin juuri\nWadea. \"Hyvä Jumala, miten hän onkaan Lucyn näköinen!\" hän kuiskasi\nkoettaen etäisyydestä huolimatta nähdä hänen kasvonsa, jotka loistivat\nauringonpaisteessa. Tytön tukka liehui tuulessa hänen lähestyessään\nhitaasti. Kaikki sellainen Wadessa, joka oli ruumiillista ja\nliikutuksille altista, tuntui odottavan paljon kiihkeämmin kuin\nmilloinkaan ennen. Hetki oli vuosisatain pituinen eikä sen takana ollut\nmitään. Tytön ollessa vielä jonkun matkan päässä hänen kasvonsa\nalkoivat näkyä selvästi, jolloin Wade oli melkein menettää\ntajuntansa... Sitten kuin unessa, kuin jännittyneen katsomisen\naiheuttamassa sumussa, hän näki morsiamensa kasvot, vaimonsa,\nvarhaisimman miehuutensa Lucyn. Se palautti koko menneisyyden hänen\nmuistoonsa. Tyttö tuli lähemmäksi ja Waden sydän sykki yhä kovemmin.\nOliko hän joutunut jonkun painajaisen kynsiin, vai oliko hän tullut\nhulluksi? Tyttö kohotti päätään katsoen häneen ja nähden hänet. Pelko\noli melkein pimittää Waden järjen.\n\n\"Nuohan ovat Lucyn kasvot!\" hän huohotti. \"Auta minua, Jumala!... Tämän\nvuoksiko minun pitikin tulla tänne? Hän on minun lihaani ja vertani --\nhän on Lucyni lapsi -- ja minunkin!\"\n\nPelko, aavistus, suunnaton hämmästys ja järkytetty tietoisuus hävisivät\nsalamankaltaisessa aavistuksessa, joka oli samalla tuntemistakin.\nVärisyttävä kouristus jäykistytti hänet ja niin suunnaton\nmielenliikutus sai hänet valtoihinsa, että se soi hänelle melkein\nhuojennusta.\n\nKoirat hyppäsivät pystyyn haukkuen ja häntäänsä heiluttaen. Ne\nlausuivat vieraan tervetulleeksi. Kane menetti vielä osan koiran\njäykkyydestään.\n\nWaden rinta kohoili. Sininen taivas, harmaat kukkulat ja viheriät pajut\nmuuttuivat himmeiksi hänen silmissään lähestyvien kasvojen tullessa yhä\nselvemmin näkyviin.\n\n\"Olen Columbine Belllounds\", kuuli hän jonkun sanovan.\n\nSe tyynnytti Wadessa riehuvan myrskyn. Oltiin todellisuudessa ja ääni\noli sama kuin kaksikymmentä vuotta sitten. Taakka kohosi hänen\nrinnaltaan ja hänen tarmonsa palasi, pannen sellaisen miehen\nitsehillinnän toimimaan, jonka elämässä oli sattunut monta peloittavaa\ntapausta.\n\n\"Hyvää huomenta neiti. Olen iloinen tavatessani teidät\", hän vastasi\nniin vapaasti, ettei siinä ollut mitään luonnotonta.\n\nSitten he tarkastelivat toisiaan, tyttö vaistomaisin katsein, joka on\nominainen kaikille naisille ounastavassa voimassaan, mutta yleinen\nkaikille sellaisille ihmisille, jotka elävät yksinäisyydessä ja joista\njonkun vieraan tulo tuntuu tärkeältä tapahtumalta. Waden katse,\ntarkkaavainen ja kaikkinäkevä, huomasi kasvojen todellakin muistuttavan\nsuuresti kuviteltua Lucya -- noiden kauniiden kasvojen, jotka olivat\nenemmänkin kuin ihanat, mutta voimakkaat ja suloiset. Niiden\nhuomattavin piirre oli ihon vaalea hienous, jossa kuitenkin oli hieman\nruusun- ja kullanväristä hohdetta, ja harvinaisen kauniit siniset\nsilmät.\n\n\"Ah, voitteko pahoin?\" tyttö kysyi. \"Olette niin kalpea.\"\n\n\"En. Olen vain niin järkytetty\", Wade vastasi pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\"Tänne on hirmuisen pitkä matka.\"\n\n\"Olen talon emäntä\", tyttö sanoi hymyillen. \"Olen iloinen saadessani\ntoivottaa teidät tervetulleeksi White Slidesiin, jossa toivon teidän\nviihtyvän hyvin.\"\n\n\"Niin, neiti Columbine, luulen toivonne toteutuvan\", Wade vastasi myös\nhymyillen. \"Jos olisin nuorempi, viihtyisin vieläkin paremmin.\"\n\nColumbine nauroi kuullessaan sen. \"Miehet ovat aina samanlaisia,\nolivatpa he sitten nuoria tahi vanhoja.\"\n\n\"Älkää aina ajatelko niin\", Wade sanoi vakavasti.\n\n\"Miksi? Luulen teidän olevan oikeassa. Toin teille muutamia\nvälttämättömiä tavaroita asuntoanne varten. Saanko katsoa sisään?\"\n\n\"Tulkaa vain tupaan\", Wade kehoitti nousten. \"Teidän pitää antaa\nminulle käytökseni anteeksi. Minulla ei todellakaan ole pitkiin\naikoihin ollut naisvieraita.\"\n\nHän meni sisään ja Wade seisoessaan kynnyksellä näki hänen\ntarkastelevan huonetta naisen kaikkinäkevin katsein.\n\n\"Sanoin isälle, että hän --\"\n\n\"Neiti, isänne ilmoitti minulle jo, mistä ne voin saada, mutta en ole\nnoutanut niitä vielä. Teen sen kumminkin heti.\"\n\n\"Hyvä on. Jätän nämä tavarat tänne ja palaan hieman myöhemmin\",\nColumbine vastasi asettaen käärynsä lattialle. \"Ette saa suuttua,\nvaikka koetankin valmistaa olonne täällä hieman mukavammaksi. Tuntuu\noikein hirveältä, miten erämiehet elävät päästyään huoneihin.\"\n\n\"Vannon, etten kovinkaan pian näytä teille, miten kunnollinen\ntaloudenhoitaja olen\", Wade sanoi. \"Siinä tapauksessa saan ehkä nähdä\nteidät useammin luonani.\"\n\n\"Te olette varmaankin ollut aikoinanne auttamaton imartelija, vai\nmitä?\" tyttö kysyi viekkaasti.\n\nHänen äänensä ja päänsä asento järkyttivät Wadea niin, ettei hän voinut\nvastata. Piilottaakseen hetkellisen mielenliikutuksensa hän kääntyi\nkoiriin päin. Silloin tuli tyttökin portaille.\n\n\"Pidän koirista\", hän sanoi taputtaen Denveriä, minkä vuoksi Jim ja\nSampson tulivat heti mustasukkaisiksi. \"Näiden kanssa sovin melko\nhyvin, mutta tuo Kane on vallan mahdoton. Eikö se olekin kaunis? Mutta\nse pelkää -- ei, se ei pelkää minua, mutta ei se minusta pidäkään.\"\n\n\"Se epäilee. Sitä on kohdeltu huonosti. Jonkun ajan kuluttua se\nunhottaa sen varmasti.\"\n\n\"Ettekö te lyö koiria?\" Columbine kysyi kiihkeästi.\n\n\"En, neiti. Koirien ja hevosten kasvattamisessa on varottava sellaista\nmenetelmää.\"\n\nColumbine näytti hyvin tyytyväiseltä.\n\n\"Kuinka iloinen olenkaan kuultuani sen! En viitsinyt enää tullakaan\ntänne katsomaan ja ruokkimaan koiria, koska täällä oli aina joku\npotkimassa ja ajamassa niitä.\"\n\nWade antoi köyden hänelle. \"Pidelkää nyt niitä niin, etteivät ne hypi\nminua vasten tuodessani niille lihaa.\" Hän meni tupaan, otti sieltä\nhirvenpaistin jäännöksen ja palasi portaille ottaen veitsen tupestaan.\nKoirat näkivät lihan ja rupesivat vinkumaan kiskoen köyttä.\n\n\"No, olkaahan vain siivosti!\" Wade komensi istuutuen askelmalle ja\nruveten leikkelemään lihaa. \"Jim, olet vanhin ja nälkäisin. Kas\ntässä!... Nyt sinä, Sampson. Kas niin!\"... Suuri koira sieppasi lihan\nsuuhunsa, jolloin Wade taputti sen selkää. \"Oletko sinä susi vai\npenikka, kun käyttäydyt noin? Tässä!\" Sampson oli hitaampi nyt, mutta\ntokaisi kumminkin, jolloin Wade läimäytti sitä kädellään ei vihaisesti\neikä kovasti, vaan siten, että Sampson ymmärsi lyönnin merkityksen.\n\nSeuraavalla kerralla koira ei enää tokaissutkaan. Denveriä saatiin\nläimäyttää monta kertaa, ennenkuin se rupesi tottelemaan uutta\nisäntäänsä. Mutta verikoira Kane kieltäytyi kokonaan ottamasta lihaa\nWaden kädestä. Se murisi, näytti hampaitaan ja nuuski nälkäisesti.\n\n\"Kanea on kohdeltava hyvin varovaisesti\", Wade huomautti. \"Se voi\npurrakin hyvin äkkiä.\"\n\n\"Mutta se on niin kaunis\", tyttö sanoi. \"En luule sitä ollenkaan\nvihaiseksi. Lupaattehan olla sille hyvä ja koettaa voittaa sen.\npuolellenne?\"\n\n\"Teen kaiken voitavani.\"\n\n\"Isä on hyvin iloinen saatuaan kerran todellisen metsästäjän White\nSlidesiin. Minäkin olen iloinen, mutta surullinenkin samalla. Vihaan\nsellaista ajatustakin, että puumat ja sudet syövät suuhunsa pieniä\nvasikoita, ja tuntuu oikein hirveältä, että karhut tappavat\ntäysikasvuisia eläimiä, mutta minä pidän suden ulvonnasta ja arosusien\nhaukunnasta. En voi mitään toivolleni, ettette tappaisi niitä kaikkia.\"\n\n\"Sellainen voi tuskin olla mahdollistakaan, neiti. Koetan kaikkeni\nhävittääkseni puumat ja ajaakseni karhut pakosalle, mutta susia en voi\nmitenkään tappaa sukupuuttoon. Viekkaampaa eläintä kuin susi ei ole\nolemassakaan. Kerron teille pienen tarinan. Muutamia vuosia sitten\nmatkustin kokiksi eräälle maatilalle, joka sijaitsee Denverin\npohjoispuolella aavikon reunassa. Siellä ruvettiin heti kertomaan\nminulle kaikenlaisia juttuja muutamasta yksinäisestä sudesta, joka oli\nasustanut paikkakunnalla jo kauan aikaa. Se tunnettiin ja kuta enemmän\nsitä metsästettiin, sitä viisaammaksi se tuli. Sen erikoisruokana\nolivat hiehot, ja kaikki kartanonomistajat varustautuivat sitä vastaan.\nHe palkkasivat kaikki seudun vanhat metsästäjät ja pyydystäjät\nsaadakseen sen tapetuksi. Mutta se ei hyödyttänyt mitään, sillä vanhus\njatkoi vain hiehojen tappamista. Jokainen yö tappoi se yhden tahi pari.\nJa se oli niin viekas ja nopea, että se työskenteli aina eri\nmaatiloilla eri öinä. Lopulta se tappoi isännältäni yksitoista hiehoa\nyhden ainoan yön kuluessa. Yksitoista, ajatelkaahan sitä. Silloin\nsanoin isännälleni: 'Olisi parasta, jos antaisitte minun tappaa tuon\nvanhan harmaan teurastajan.' Mutta isäntäni nauroi vain minulle, sillä\nhän oli koettanut jo kaikkia keinoja. Hän antoi minun kumminkin mennä.\nOtin hieman lihaa, huopapeitteeni, pyssyni, parin lumikenkiä ja lähdin\nvanhuksen jäljille... Ja, neiti Columbine, seurasin vanhusta niin kauan\nlumessa, että se kuoli väsymykseen.\"\n\n\"Kuinka ihmeellistä!\" tyttö huudahti huohottaen ja hehkuen\nmielenkiinnosta. \"Ah, tuntuu niin säälittävältä, että sellaisenkin\nerinomaisen pedon piti kuolla! Villit eläimet ovat julmia. Toivoisin\nasian olevan toisin.\"\n\n\"Elämä on julmaa, neiti, ja yhdyn toivoonne\", Wade vastasi\nsurullisesti.\n\n\"Olette varmaankin saanut kokea yhtä ja toista. Isä sanoi minulle:\n'Collie, nyt olemme lopultakin saaneet tänne miehen, joka voi kertoa\nsinulle tarpeeksi juttuja.'... En kuitenkaan usko, että haluatte.\"\n\n\"Pidättekö kertomuksista?\" Wade kysyi uteliaana.\n\n\"Minäkö? Pidän kaikenlaisista, mutta enimmän seikkailuista. Minusta\nolisi pitänyt tullakin poika. Eikö olekin kummallista, etten voi tehdä\nkenellekään pahaa enkä katsella hirvenkään teurastamista? Mutta te ette\nsuinkaan voikaan kertoa minulle liian verisiä tai julmia tapahtumia.\nVihaan intiaanijuttuja. Niiden paljas ajatteleminenkin värisyttää\nminua... Jonakin päivänä kerron teille erään tarinan.\"\n\nWade ei voinut vastata mitään.\n\n\"Minun täytyy poistua nyt\", tyttö sanoi siirtyen portaille. Sitten hän\nepäröi ja kääntyi hymyillen miettiväisesti ja iloisesti. \"Luulen, että\nmeistä tulee vielä hyvät ystävät\", hän lisäsi.\n\n\"Neiti Columbine, varmasti, jos se vain hiemankaan riippuu minusta\",\nWade vastasi.\n\nColumbinen hymy kirkastui samalla kun hänen katseensa muuttui\nläpitunkevaksi hänen tietämättään. Wade tunsi, miten vastustamattomasti\nhe vetivät toisiaan puoleensa, vaikka Columbine ei sitä aavistanutkaan.\n\n\"Kaupan päättämiseen tarvitaan aina kaksi\", tyttö vastasi vakavasti.\n\"Pidän sanani. Hyvästi.\"\n\nWade katseli hänen poistumistaan ja sitä mukaa kuin Columbine eteni\nhaihtui pakkokin, jonka alaisena Wade oli ollut. Kun Columbine hävisi\nnäkyvistä, Waden tunteet katkoivat kaikki kahleensa. Vetäen koirat\nhuoneeseen hän sulki oven sisäpuolelta. Sitten nojautui hän seinään\nhorjuen ja kuiskasi käheästi: \"Kiitän Jumalaa!\"\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSyyspäiväntasauksen lähestyessä syyskuun kullanvärinen punaiselle ja\npurppuralle vivahtava luonto alkoi vaaleta. Sade riitti pakkasen\npuremien lehtien kastelemiseen, jolloin vuorilta puhaltavat tuulet\npanivat ne lentämään, liehumaan ja peittämään notkoja, täyttämään\npurojen lammikoita ja värjäämään teitä. Kun ilma muuttui ja aurinko\npaistoi kirkkaasti jälleen, useimmat haavikot olivat lehdettömät ja\npaljaat pajukot näyttivät kankeilta verrattuina harmaihin\nsalviarinteihin, ja viiniköynnökset olivat menettäneet tulipunaisen\nvärinsä. Kukkuloita ja laaksoja oli kohdannut äkkinäinen muutos, joka\nei kuitenkaan ollut vaikuttanut niiden kauneuteen.\n\nPenikulman tahi parin päässä White Slidesistä muutamassa suojaisessa\nsopessa oli pari pientä erään Andrews-nimisen karjanomistajan omistamaa\ntölliä. Hän oli ennen ollut työssä Bellloundsilla, mutta oli vähän\naikaa sitten eronnut ja ruvennut työskentelemään yksinään. Hänellä oli\nhyvin nuori vaimo, muutamia lapsia ja veli, joka toimi hänellä\npaimenena. Nämä ihmiset olivat Bellloundsin ainoat naapurit kymmenen\npenikulman alalla Kremmliniin päin.\n\nColumbine piti rouva Andrewsista ja ratsasti tahi käveli sinne usein\npienelle vierailulle jutellakseen ystävättärensä kanssa tahi\ntemmeltääkseen lapsukaisten kera.\n\nSyyskuun lopussa Columbine tunsi kiihkeätä halua mennä Andrewsin\nmaatilalle saadakseen sieltä tietoja Wilson Mooresta. Vaikka joitakin\nuutisia olisi saapunutkin White Slidesiin, ei niitä olisi kuitenkaan\nkerrottu hänelle. Jack Belllounds oli ratsastanut Kremmliniin ja sieltä\ntakaisin yhtenä päivänä, mutta Columbine olisi sietänyt ennen vaikka\nmitä, kuin olisi ruvennut kyselemään häneltä.\n\nHän kysyi kaikissa tapauksissa hevosmieheltä, joka toi elintarpeita\nBellloundsille, mutta hänen saamansa vastaus oli kummallisesti\nkartteleva. Se ärsytti Columbinea ja synnytti hänessä epäluuloja, joita\nhän koetti tukahduttaa. Lopulta hänestä näytti aivan ilmeiseltä, ettei\nWilson Mooren nimeä haluttu mainita hänen kuultensa.\n\nEnsin hän oli lisääntyvässä kostonhimossaan aikonut mennä uuden\nystävänsä, metsästäjä Waden puheille uskoakseen hänelle ikävänsä ja\nmuutamia muitakin seikkoja, jotka alkoivat tuntua yhä tukalammilta sitä\nmukaa kuin päivät kuluivat. Tunne, että Jack Belllounds oli jollakin\ntavoin tullut hänen ja vanhuksen väliin, jota hän rakasti ja sanoi\nisäkseen, tuntui hänestä hyvin omituiselta. Columbine ei ollut\nhuomannut sitä, ennenkuin viime aikoina. Hän sai sen selville siitä,\nettei hän enää turvautunut Bellloundsiin, kuten ennen, koska hän oli\nhuomannut Bellloundsin karttavan häntä. Mutta sitten Columbine luuli\nerehtyneensä, sillä aina kun hän tapasi Bellloundsin ruokapöydässä tahi\njossakin muualla, Belllounds tuntui kohtelevan häntä yhtä hellästi kuin\nennenkin. Hän ei sittenkään ollut enää sama mies kuin ennen. Kartanon\nmuinoin niin iloiset ihmiset olivat nyt synkkiä ja pahantuulisia. Ja\ntuntiessaan, ettei hän vielä ollut tarpeeksi hyvä ystävä Waden kanssa\nvoidakseen uskoa hänelle suurimpia salaisuuksiaan, hän tukahdutti\nmielihalunsa ja päätti koettaa itse saada jollakin tavoin tietää\nhaluamansa asiat.\n\nKun hän lähti kävelemään Andrewsin kartanoon päin, hän\nonnettomuudekseen tahi onnekseen tapasi Jack Bellloundsin.\n\n\"Mihin sinä nyt olet menossa?\" Jack kysyi tutkivasti.\n\n\"Menen tervehtimään rouva Andrewsia.\"\n\n\"Etkä mene!\" Jack sanoi äkkiä tiukasti.\n\nColumbine tunsi sydänalassaan jotakin omituista, jotakin polttavaa,\njoka tuntui vieraalta hänen ruumiilliselle olemukselleen ja joka halusi\npurkaantua ulos. Jack Bellloundsin puheet ja työt olivat viime aikoina\ntuntuneet hänestä hyvin vastenmielisiltä. Hän katsoi vakavasti Jackiin,\njoka katsoi uteliaasti häneen. Columbine ei aavistanutkaan, mitä\nJackilla oli mielessä, sillä kauhistuen hän tunsi vain sen, että hän\nvieraantui yhä enemmän tästä nuoresta miehestä, jonka kanssa hänen piti\nmennä naimisiin. Hänen tuloansa seuranneet viikot olivat olleet\ntukalimpia mitä hän muisti.\n\n\"Kyllä minä menen\", hän vastasi hitaasti.\n\n\"Et mene!\" Jack toisti kiivaasti. \"En halua, että juoksentelet siellä\njuoruamassa Andrewsin eukon kanssa.\"\n\n\"Vai et halua\", Columbine sanoi hyvin tyynesti. Kuinka huonosti Jack\nhäntä ymmärsikään!\n\n\"Kuulithan sen.\"\n\n\"Et ole mieheni vielä, herra Jack Belllounds\", Columbine tiuskaisi\nvihaisesti. Jack voi ärsyttää häntä pahemmin kuin kukaan muu.\n\n\"Pian kuitenkin. Muutamien viikkojen tahi kuukausien kuluttua ainakin\",\nJack jatkoi tyyntyen hieman.\n\n\"Olen antanut suostumukseni\", Columbine sanoi tuntien kalpenevansa, \"ja\npidän sanani... En tiedä kumminkaan, milloin. Jos puhut minulle näin,\nvoi kulua useita viikkoja, jopa kuukausiakin, ennenkuin määrään\npäivän.\"\n\n\"Columbine!\" Jack huudahti, kun tyttö kääntyi mennäkseen. Hänen äänensä\nkuulosti todellakin toivottomalta. Columbine sai nyt jälleen varmuuden\nmuutamasta asiasta, joka oli vaivannut häntä kovasti. Oli aivan\nsamantekevää, miten hän suhtautui tähän uuteen sukulaiseensa, se\nkumminkin näytti peloittavalta totuudelta, että Jack oli todellakin\nrakastunut häneen. Mutta tällä kertaa hän ei pehmennyt.\n\n\"Kutsun isän tänne, jotta hän käskisi sinun jäädä kotiin\", Jack\ntiuskaisi jälleen suuttuen.\n\nColumbine pyörähti kantapäällään.\n\n\"Jos teet sen, olet tyhmempi kuin olen luullutkaan.\"\n\nSilloin ei Jack voinut enää hillitä itseään.\n\n\"Tiedän, minne olet menossa. Aiot mennä tervehtimään tuota pölkkyjalka\nMoorea!... Varo, etten näe sinua hänen seurassaan.\"\n\nColumbine käänsi selkänsä Bellloundsille ja kiiruhti pois jokaisen\nsuonen sykkiessä ja tehdessä kipeää. Hän kiiruhti tielle haluten\njuosta, mutta ei menettää kuuloaan eikä näköään. Hän tahtoi paeta\njotakin, vaikka ei tiennyt, mitä.\n\n\"Ah, se on jotakin pahempaa kuin hänen luonteensa!\" hän huudahti\nkuumien kyynelien vieriessä hänen poskilleen. \"Hän on ilkeä, niin\nsanomattoman ilkeä! Miksi sen kieltäisin, vaikka rakastankin isää?\nElämäni menee kokonaan pilalle, ellei se jo olekin pilalla.\"\n\nHänen vihansa haihtui yhtä nopeasti kuin hänen kostonhimonsakin. Hän\nmoitti itseään niiden kiivaiden vastausten vuoksi, joilla hän oli\nsuututtanut Jackin. Hän vannoi, ettei hän milloinkaan enää unhottaisi\nniin kokonaan itseään.\n\n\"Mutta miksi hän raivostuttaakin minut aina?\" hän huudahti koettaessaan\npuolustaa itseään. \"Mitä hän sanoikaan? 'Tuo pölkkyjalka paimen\nMoore'!... Ah, miten halpamaista. Hän on siis kuullut, että Wilson\nraukan jalka on pilalla, ehkä hän on täydellinen raajarikko... Jos se\non totta, niin... Mutta miksi huusi hän tietävänsä sen, että haluan\npuhutella Wilsonia?... Enkä halua, en ollenkaan!... Ah, mutta haluan\nkuitenkin!\"\n\nJa silloin Columbine sai oppia viivyttelemättä, että hän tulee\nunhottamaan itsensä jälleen. Hän huomasi tehneensäkin sen jo, ymmärtäen\nsamalla muutaman surullisemman ja oudomman totuuden, joka oli\nselviämäisillään hänelle. Hän oli tuntevinaan toisen Columbinen\nitsessään, jonkunlaisen oikullisen, intohimoisen ja erilaisen olennon,\njoka ei halunnut lannistua.\n\nMelkein ennenkuin hän huomasikaan lähteneensä aikomalleen vierailulle,\nAndrewsin talo oli jo hänen näkyvissään. Niin nopeasti hän oli\nkävellyt. Mutta hänen piti tukahduttaa mielenliikutuksensa, joka oli\nsaanut hänet kokonaan valtoihinsa. Senvuoksi hän hiljensi vauhtiaan\nkoettaen ajatella muita asioita.\n\nLapset huomasivat hänet ensin ja hyökkäsivät häntä vastaan. Saapuessaan\ntuvan ovelle hän jo hymyili ja posket punoittivat. Punakka ja voimakas\nrouva Andrews sopikin hyvin uudisasukkaan vaimoksi, jonka pitää tarttua\nkiinni raskaaseenkin työhön. Hänen kasvonsa kirkastuivat Columbinen\ntullessa, mutta hän oli silti hieman hämmästyneen ja uteliaan näköinen.\n\n\"Herranen aika, miten iloinen olenkaan saadessani tavata sinut,\nColumbine!\" hän tervehti. \"Et ole ollutkaan täällä pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Olen aikonut tulla, mutta olen siirtänyt sen aina tuonnemmaksi\",\nColumbine vastasi.\n\nJa sitten he naisnaapurien tapaan alkoivat jutella syystarkastuksesta,\ntalven piakkoin tapahtuvasta tulosta ja sen aiheuttamasta\nyksinäisyydestä, lapsista ja kaikenlaisesta muusta, josta lopulta\npäästiin henkilökohtaisempiin ja mielenkiintoisempiin asioihin.\n\n\"Ja niinkö ne asiat sitten ovat, että sinun pitää mennä naimisiin Jack\nBellloundsin kanssa?\" rouva Andrews kysyi hetkisen kuluttua.\n\n\"Niin, luullakseni\", Columbine vastasi hymyillen.\n\n\"Hm! En ole mikään sukulaisesi enkä erittäin läheinen ystäväsikään,\nmutta sanon kuitenkin, että --\"\n\n\"Voi älä!\" Columbine keskeytti.\n\n\"Hyvä on, tyttöseni. Ehkä onkin parempi, etten sano mitään. Säälin\nsinua, ellet rakasta Möly-Jackia. Ennen vanhaan inhosit häntä,\nmuistaakseni.\"\n\n\"En rakasta Jackia vielä, vaikka minun pitäisi rakastaa tulevaa\nmiestäni. Mutta tahdon koettaa ja vaikka en milloinkaan onnistuisikaan,\nvelvollisuuteni pakottaa minut sittenkin menemään naimisiin hänen\nkanssaan.\"\n\n\"Jonkun naisen pitäisi puhua asiasta Bill Bellloundsille\", rouva\nAndrews sanoi niin julmasti, ettei se ennustanut hyvää vanhalle\nkarjanomistajalle.\n\n\"Oletko kuullut, että olemme saaneet uuden miehenkin kartanoomme?\"\nColumbine kysyi muuttaen puheenaihetta.\n\n\"Tarkoitat varmaankin metsästäjäänne, Hell-Bent Wadea?\"\n\n\"Kyllä, mutta vihaan tuota naurettavaa nimitystä\", Columbine sanoi.\n\n\"Niin, se on omituinen, kuten useimmat muutkin näiden seutujen\nnimitykset. Sitä ei voida muuttaa. Hän on ollut täällä pari kertaa,\nkerran koirineen ja sitten toissa iltana. Pidän hänestä. Hän on kunnon\nmies kummallisesta nimestään huolimatta. Mieheni ja hänen veljensä\nkiintyivät häneen kuin sorsat veteen.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen. Minäkin suhtauduin häneen melkein niin\",\nColumbine vastasi. \"Hänellä on surullisimmat kasvot mitä milloinkaan\nolen nähnyt.\"\n\n\"Surullisetko? Aivan niin. Hän on nähnyt suurimman osan siitä, josta\nhän on saanut nimensäkin. Nauroin nähdessäni hänet ensin. Tuollainen\npieni hontelo mies, vääräsäärinen ja risainen, noine kauhean\njokapäiväisine kasvojenilmeineen! Mutta hänen tullessaan seuraavan\nkerran unhotin hänen ulkomuotonsa.\"\n\n\"Niin, siinäpä se juuri onkin! Hän ei ole juuri minkään näköinen, mutta\njokainen unhottaa hänen jokapäiväisyytensä heti\", Columbine vastasi\nlämpimästi. \"Tuntuu aivan siltä kuin hänen karkean kuorensa alla\npiilisi jotakin.\"\n\n\"Niin, sinä ja minä olemme naisia ja tunteemme ovat senvuoksi\nerilaisia\", rouva Andrews sanoi. \"Mieheni on kovasti ihmeissään siitä,\nmitä kaikkea Wade osaa tehdä. Wade korjasi Tomin pyssyn, jota ei ole\nvoitu käyttää yhteen vuoteen, hän laittoi kelloni käymään ja se käy nyt\nparemmin kuin milloinkaan ennen. Sitten hän pelasti lehmämme myrkkypuun\nvaikutuksesta, vaikka Tom luuli sen kuolevan.\"\n\n\"Pojat kertoivat Waden pelastaneen muutamia meidänkin lehmiämme. Isä\noli hyvin iloissaan. Tiedäthän hänen menettäneen paljon elukoita puun\naiheuttaman myrkytyksen vuoksi. Näin paljon kuolleita härkiä ollessani\nviime kerran ratsain vuoristossa. On ikävää, ettei uusi miehemme tullut\ntänne ennen pelastamaan niitä. Kysyin häneltä, miten hän menettelee, ja\nhän sanoi minulle olevansa lääkäri.\"\n\n\"Siis eläinlääkäri\", rouva Andrews sanoi nauraen. \"Sitä en ole vielä\nkuullutkaan. Tomin puheiden mukaan tämä Wade oli sanonut nähtyään\nsairaan lehmämme, että lehmä on syönyt myrkyllisen puun lehtiä --\nmuistaakseni hän oli nimittänyt kasvia kukonkannukseksi -- jotka ovat\npaisuneet sen vatsassa hirveästi sen juotua vettä. Wade pisti vain\nveitsen sen kylkeen, niin että ilma pääsi ulos, jolloin se pelastui.\"\n\n\"Huh, miten julmaa! Mutta keino on hyvä, jos eläimet vain siten\npelastuvat.\"\n\n\"Ne voidaan kaikki pelastaa, jos vain joudutaan niiden luo ajoissa\",\nrouva Andrews vastasi.\n\n\"Näin lääkäreistä puhuessamme\", Columbine jatkoi koettaen muodostaa\nkysymyksensä ylimalkaiseksi, \"tiedätkö, joutuiko Wilson Moore!\nKremmlinissä ollessaan lääkärin hoitoon loukkaantuneen jalkansa\nvuoksi?\"\n\n\"Ei, sillä siellä ei ollutkaan lääkäriä. Heidän olisi pitänyt lähettää\nhänet Denveriin, mutta koska Wils ei olisi kestänyt sellaista matkaa\neikä voinut odottaa, rouva Plummer sitoi hänen jalkansa. Hän on\ntehnytkin sen mielestäni mainiosti.\"\n\n\"Ah, olen hyvin iloinen!\" Columbine mumisi. \"Hänestä ei siinä\ntapauksessa tulekaan raajarikkoa eikä pölkkyjalkaa?\"\n\n\"Ei. Mutta saat itse katsoa, sillä Wils on täällä. Hän saapui tänne\ntoissa yönä ja asuu lankoni kanssa tuolla toisessa tuvassa.\"\n\nRouva Andrews lateli tämän kaiken nopeasti ja mielellään, mutta\nkumminkin jonkunlaisella erikoisella tarkoituksella. Hänen katseensa\noli kohdistunut omituisen ystävällisesti nuorempaan naiseen.\n\n\"Täälläkö?\" Columbine huudahti hämmästyneenä tullen hyvin liikutetuksi\nja iloiseksi. Hän vuoroin punastui ja kalpeni.\n\n\"Niin!\" rouva vastasi katsoen nyt ovelle. \"Hänen pitäisi olla näkyvissä\njossakin, sillä hän kuljeskelee kainalosauvan varassa.\"\n\n\"Kainalosauvanko?\" Columbine huudahti järkytettynä.\n\n\"Niin juuri. Hän teki sen itse... Mutta en näekään häntä nyt missään.\nEhkä hän meni tupaan nähdessään sinun tulevan, sillä hän on hirmuisen\narka tuon sauvan vuoksi.\"\n\n\"No, jos hän on niin arka, niin minun on ehkä parasta lähteä\",\nColumbine sanoi taistellen hämminkiään ja pettymystään vastaan. Mitähän\ntapahtuisikaan, jos hän sattuisi kohtaamaan hänet? Voisiko Wils ruveta\nkuvittelemaan jotakin hänen tulonsa vuoksi? Hänen sydämensä rupesi\nsykkimään kiivaasti.\n\n\"Koeta rauhoittua, tyttöseni\", rouva vastasi. \"Tiedän teidän\nriidelleen, sillä hän kertoi sen minulle. Miten ikävää!... En voi sille\nmitään, jos sinun nyt kerran pitää mennä. Tule nyt vielä kerran ennen\nlumen tuloa. Hyvästi.\"\n\nColumbine sanoi hänelle nopeat jäähyväiset ja poistui hyvin\ntoivottomana. Hän oli jo melkein päässyt viereisen tuvan nurkan taakse,\njonka sivuitse hänen oli mentävä, mutta ennenkuin hän ehti saada\nmielenmalttinsa takaisin, hän näki Wilson Mooren kulkevan sauvaansa\nnojaten niin, ettei siteissä oleva jalka koskettanut maahan. Wilson oli\nhuumannut hänet ja koetti kiiruhtaa aitauksen taakse, ennenkuin hän\nnäkisi hänet ja voisi puhutella häntä.\n\n\"Wilson!\" Columbine huudahti tahtomattaan. Heti kun nimi livahti hänen\nhuuliltaan hän katui huudahdustaan, mutta se oli jo liian myöhäistä.\nPaimen pysähtyi ja kääntyi hitaasti.\n\nSilloin Columbine käveli nopeasti hänen luokseen tullen äkkiä yhtä\nrohkeaksi kuin hän äsken oli ollut peloissaan. Nähtyään Wilsonin hän\nmuuttui heti.\n\n\"Wilson Moore, aioit karttaa minua\", hän sanoi moittivasti.\n\n\"Päivää, Columbine\", Wilson tervehti välittämättä hänen sanoistaan.\n\n\"Ah, olen ollut niin pahoillani loukkautumisesi vuoksi!\" Columbine\nsanoi. \"Ja nyt olen taasen niin iloinen, että olet -- Wilson, olet niin\nlaihtunut ja kalpea, että olet varmaankin kärsinyt kovasti.\"\n\n\"Kai se on hieman heikontanut minua.\"\n\nColumbine ei ollut milloinkaan ennen nähnyt hänen kasvojaan muuta kuin\npäivettyneinä, jäntevinä ja terveinä, mutta nyt niissä oli tuskien,\njännityksen ja kärsivällisen alistuvaisuuden uurtamia juovia. Hän\nnäytti vanhemmaltakin. Jokin noissa hienoissa, tummissa ja sumuisissa\nsilmissä liikutti häntä kovasti.\n\n\"Et kirjoittanut minulle sanaakaan\", hän jatkoi moittivasti. \"Ei kukaan\nhalunnut kertoa minulle mitään. Pojat eivät sanoneet tietävänsä.\nKysyessäni isältä hän suuttui. Jackilta en ole viitsinyt\ntiedustellakaan. Ruokavarojen kuljettaja valehteli minulle. Silloin\nlähdin tänne kuullakseni uutisia sinusta, mutta en osannut aavistaakaan\nsinun oleskelevan täällä... Nyt olen iloinen, että tulin.\"\n\nMiten kummallisen, tumman ja omituisen katseen Wilson loikaan häneen!\n\n\"Tämä on niin sinun tapaistasi, Columbine\", hän sanoi. \"Tiesin sinun\nolevan pahoillasi onnettomuudestani, mutta en voinut lähettää sinulle\nmitenkään sanaa.\"\n\n\"Pelastit Pronton minulle\", Columbine vastasi kovasti värisevällä\näänellä. \"En voi milloinkaan kiittää sinua tarpeeksi.\"\n\n\"Niin, se oli hieman kummallista. Pronto pillastui. Toivon sen nyt\nvoivan hyvin.\"\n\n\"Se on jo melkein terve. Tikkujen poisottaminen sen nahasta vei jonkun\naikaa. Kyllä se pian paranee eikä siis herra Jack Bellloundsin\ntaidonnäyte aiheuttanutkaan sen pahempaa.\"\n\nColumbinen ääni kuulosti katkeralta hänen lopettaessaan. Moore käänsi\najattelevan katseensa hänestä muualle.\n\n\"Toivon vanhan Billin voivan hyvin\", hän kysyi välinpitämättömästi.\n\n\"Oletko kertonut omaisillesi sinua kohdanneesta tapaturmasta?\"\nColumbine kysyi välittämättä hänen huomautuksestaan.\n\n\"En.\"\n\n\"Ah, Wilson, sinun olisi pitänyt lähettää sana heille tahi ainakin\nkirjoittaa.\"\n\n\"Minunko? Olisiko minun pitänyt ruveta mankumaan heiltä apua\nonnettomuudessani? En voi suhtautua asiaan ollenkaan niin.\"\n\n\"Wilson, lähdet kai piakkoin kotiisi Denveriin, vai mitä?\"\n\n\"En!\" Wilson vastasi lyhyesti.\n\n\"Mutta mihin sitten aiot ryhtyä? Et varmastikaan voi ruveta työhön\nvielä pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Columbine, en voi milloinkaan enää ratsastaa siten kuin ennen\", hän\nsanoi surullisesti. \"Tietysti jollakin tavoin, mutta en entiseen tapaan\nkoskaan.\"\n\n\"Ah!\" Columbinen ääni ja se äärimmäinen pehmeys ja hellyys hänen\nliikkeissään hänen koskettaessaan karkeasti kyhättyä kainalosauvaa\nolisivat ilmaisseet asian laidan kaikille muille, paitsi näille\nkahdelle toistensa kohtaloihin syventyneille. \"En voi kestää, jos se\nvain on totta.\"\n\n\"Pelkään sen olevan. Jalkani murskaantui pahasti. Säästyin juuri\ntulemasta pölkkyjalkaiseksi.\"\n\n\"Sinun pitäisi saada hoitoa ja -- Wilson, aiotko todellakin jäädä\nasumaan näiden Andrewsien luokse?\"\n\n\"En luullakseni. Heillä on myös omat huolensa. Columbine, aion perustaa\nsadanviidenkymmenen hehtaarin suuruisen uudistilan.\"\n\n\"Uudistilanko?\" Columbine huudahti hämmästyneenä. \"Mihin?\"\n\n\"Tuonne Old White Slidesin rinteille. Se on ollut jo vuosikausia\nmielessäni. Muistat kai erään sievän pienen punaisen jyrkänteen\njuurella olevan laakson? Siellä on mainio lähdekin. Olet ollut siellä\nminun mukanani kerran. Muistat kai tuon kullankaivajien rakentaman\nvanhan kämpän?\"\n\n\"Kyllä. Paikka on hyvin edullinen ja laakso on kaunis, mutta Wils, et\nvoi tulla toimeen siellä\", Columbine huomautti vakavasti.\n\n\"Miksi en? Haluaisin sen mielelläni tietää.\"\n\n\"Pöksähän on niin pieni. Rakennuksessa ei ole muuta kuin yksi huone,\nsen katto on melkein tipotiessään, raot ovat kaikki auki, uuni on\nluhistumaisillaan... Wilson, et suinkaan rupea uskottelemaan minulle,\nettä aiot muuttaa sinne yksinäsi asumaan?\"\n\n\"Varmasti. Mitä ajatteletkaan?\" Wils vastasi ivallisesti. \"Haluaisitko,\nettä menisin naimisiin jonkun tytön kanssa? Miksi ei, jos vain joku\nhuolii tällaisesta raajarikosta.\"\n\n\"Kuka sinua siellä hoitaisi?\" Columbine kysyi punastuen kovasti.\n\n\"Minä itse! Hyvä Jumala, Columbine, enhän minä mikään invaliidi vielä\nole! Minulla on muutamia ystäviä, jotka tulevat auttamaan minua\nrakennuksen korjaamisessa. Niin, nythän minä muistankin. Entisessä\nasunnossani White Slidesissä on vielä paljon tavaroitani. Tulen\nnoutamaan niitä sieltä piakkoin.\"\n\n\"Wilson Moore, oletko todellakin tosissasi?\" Columbine kysyi vakavasti\nihmetellen. \"Aiotko todellakin perustaa uudisasunnon White Slidesin\nkartanon läheisyyteen ja asettua asumaan sinne, vaikka -- vaikka --?\"\n\nHän ei voinut lopettaa. Joku musertava onnettomuus, jota hän ei osannut\nmääritellä, näytti uhkaavan häntä.\n\n\"Hyvin kummallista\", Columbine vastasi huumaantuneena kääntyen poispäin\nlisäämättä enää mitään.\n\n\"Hyvästi, Columbine!\" Wils huusi hänen jälkeensä äänellä, jossa\ntodellakin oli jäähyväisten tuntua.\n\nKoko kotimatkan Columbine oli sellaisten tunteitten vallassa, että ne\npakottivat hänet tarkasti miettimään tilanteen lisääntyvää tukaluutta.\nJa asia muuttui vielä pahemmaksi, kun hän kotiin tullessaan kohtasi\nJack Bellloundsin, jonka kasvot olivat synkät kuin ukkospilvi.\n\n\"Isä haluaa puhutella sinua\", hän sanoi äänellä, joka toi Columbinen\nmieleen hänen muutamia tunteja sitten lausumansa uhkauksen.\n\n\"Niinkö?\" Columbine sanoi arvokkaasti. \"Kohteliaasta käytöksestäsi voin\nmelkein päättää, miten tärkeää se on.\"\n\nBelllounds ei alentunut vastaamaan tähän. Hän istui kuistissa, jossa\nhän nähtävästi oli odottanut Columbinen tuloa, eikä näyttänyt ollenkaan\nonnelliselta.\n\n\"Missä isä on?\" Columbine jatkoi.\n\nJack viittasi toiseen oveen päin, jonka takana hän istui. Siitä\npäästiin huoneeseen, jota kartanon omistaja käytti jonkunlaisena\nkonttorina ja varastohuoneena. Kun Columbine meni Jackin sivu, Jack\ntarttui hänen hameeseensa.\n\n\"Columbine, oletko vihainen minulle?\" hän sanoi rukoilevasti.\n\n\"Olen!\"\n\n\"Älä mene isän luo ollessasi sellaisella tuulella\", Jack pyysi. \"Hänkin\non vihainen ja se pahentaa vain asioita.\"\n\nPitkäaikaisen kokemuksen perusteella Columbine voi sanoa, milloin Jack\noli tehnyt jotakin omaksi hyödykseen ja ruvennut sitten ajattelemaan\ntekonsa mahdollisia seurauksia. Hän vetäisi hameensa irti vastaamatta\nmitään ja koputti konttorin oveen.\n\n\"Sisään!\" Belllounds huusi.\n\nColumbine meni huoneeseen. \"Halloo, isä! Haluatko puhutella minua?\"\n\nBelllounds istui vanhan pöydän vieressä likaisen tilikirjan ääressä\nkynän pätkä suuressa kädessään. Kun hän katsahti ylös, Columbine hieman\nsäpsähti.\n\n\"Missä olet ollut?\" Belllounds kysyi töykeästi.\n\n\"Kävin vieraisilla rouva Andrewsin luona.\"\n\n\"Menitkö sinne vain siinä tarkoituksessa?\"\n\n\"Kyllä!\" Columbine vastasi hieman viivytellen.\n\n\"Et siis mennyt tapamaan Wilson Moorea?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Väität varmasti myöskin, ettet tiennyt hänen olevankaan siellä, vai\nmitä?\"\n\n\"En tiennytkään\", Columbine tiuskaisi.\n\n\"Puhuttelitko häntä?\"\n\n\"Puhuttelin kyllä, mutta se tapahtui vallan sattumalta.\"\n\n\"Vai niin! Nyt sinä valehtelet minulle.\"\n\nColumbine punastui niin kovasti kuin häntä olisi lyöty.\n\n\"Isä!\" hän huudahti suuresti hämmästyneenä.\n\nBelllounds näytti niin synkältä ja luoksepääsemättömältä kuin jokin\nolisi vaikuttanut hänessä jonkunlaisen karkaisun, ja hänen ajatuksensa\nolivat aivan sekaisin. Hänen tavallinen tyyni, helppo, ylpeä ja\nrehellinen suhtautumisensa kaikenlaisiin asioihin näytti jonkun\nmurtumisen tahi huumauksen särkemältä vähentäen hänen luottamustaan.\n\n\"Sano nyt suoraan, valehteletko?\" hän toisti näkemättä tahi tietämättä\ntytön toivottomuutta.\n\n\"En voisi valehdella sinulle milloinkaan, vaikka koettaisinkin\",\nColumbine änkytti.\n\nBellloundsin tiukka ja synkkä katse oli kohdistunut häneen, kuin hän\nolisi muodostanut aivan uuden ja hämmästyttävän arvoituksen.\n\n\"Mutta sinä näit kumminkin Mooren?\"\n\n\"Kyllä!\" Columbine alkoi suuttua.\n\n\"Puhuit hänen kanssaan?\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Tyttö, en pidä siitä. Puheesi ja käytöksesi eivät miellytä minua nyt\nollenkaan.\"\n\n\"Olen pahoillani, mutta en voi muuttaa kumpaakaan.\"\n\n\"Mitä tuo paimen sanoi sinulle?\"\n\n\"Puhuimme enimmäkseen hänen loukkaantuneesta jalastaan.\"\n\n\"Entä mistä muusta?\" Belllounds jatkoi kovemmasti.\n\n\"Hänen suunnitelmistaan.\"\n\n\"Vai niin! Tuostako hänen suunnitelmastaan uudistalosta Sage Creekin\nlaaksoon?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Haluaisitko sinä sitä?\"\n\n\"Minäkö? En totisesti!\"\n\n\"Columbine, sanoit minulle muutamia viikkoja sitten, ettei hän ole\nrakastunut sinuun. Oletko vieläkin samaa mieltä, tahdotko vieläkin\nväittää, ettei hän ole kiintynyt sinuun?\"\n\n\"Hän ei ole sanonut sitä minulle enkä ole milloinkaan sitä uskonutkaan.\nOlen aivan varma, ettei hän ole.\"\n\n\"Vai niin. Tyttö, silloin olit yhtä varma siitäkin, ettet sinäkään\nrakasta häntä. Oletko vieläkin?\"\n\n\"En\", Columbine vastasi hiljaa. Vihjaus noihin tuntemattomiin voimiin\nvärisytti häntä. Hän ei halunnut karttaa ainoatakaan tuon miehen\ntekemää kysymystä, jolta hän ei voinut vaatia mitään, mutta jolle hän\noli suuressa kiitollisuuden velassa elämästään ja kasvatuksestaan,\nsuojellakseen uutta ja kasvavaa ylpeyttään. Hänessä muodostui kuitenkin\njotakin jäähdyttävää.\n\nBelllounds, ollen omituisesti itseensäsulkeutunut ja vakava, näytti\nhaluavan lakata kyselemästä joko pelosta kuulla tytöltä vieläkin\nenemmän tahi entisten ystävällisten tunteitten heräämisestä. Mutta\nColumbinen vastaus järkytti häntä ja heittäen kynän kädestään sellaisin\nliikkein, kuin hänet olisi pakotettu päätökseen, hän nousi kumartuen\ntyttöön päin.\n\n\"Olet ollut minulle kuin tytär ja olen tehnytkin kaiken voitavani\npuolestasi. Olen toiminut parhaan ymmärrykseni mukaan ja olen\nrakastanut sinua\", hän sanoi hellästi ja liikuttavasti. \"Tunnet\ntoiveeni tulevaisuudestasi... Mutta meidän ei ole pakko tuhlata sanoja.\nTästä hetkestä alkaen olet vapaa tekemään, miten ikinä haluat. Haluatko\nvai et luopua huolenpidostani? Sinun pitää nyt päättää, tahdotko mennä\nJackin kanssa naimisiin, vai etkö?\"\n\n\"Lupasinhan sinulle silloin haluavani. Pidän sanani!\" Columbine vastasi\nvakavasti.\n\n\"Ollaan siis päästy niin pitkälle ja se onkin hyvä\", Belllounds jatkoi.\n\"Kunnioitan sinua sanojesi vuoksi... Mutta milloin haluat ottaa hänet\nmieheksesi?\"\n\nPieni huone alkoi pyöriä Columbinen sumuisissa silmissä. Kaikki oli nyt\nmennyttä. Hänen ankkurinsa ei pitänyt.\n\n\"Milloin vain tahdot. Kuta pikemmin, sitä parempi\", hän kuiskasi.\n\n\"Hyvä, tyttöseni, kiitän sinua\", Belllounds vastasi äänellä, joka\nColumbinesta tuntui tulevan kaukaa. \"Ja vannon, etten ole ollenkaan\nvarma, eikö olisi parempi, etten antaisikaan sinun ja Jackin mennä\nmilloinkaan naimisiin... Määrätkäämme kuitenkin päivä. Sanokaamme\nlokakuun ensimmäinen. Sama päivä, jolloin sinut tuotiin luokseni\nenemmän kuin seitsemäntoista vuotta sitten.\"\n\n\"No lokakuun ensimmäinen päivä sitten\", Columbine sanoi katkonaisesti\nsuudellen isäänsä kuin merkiksi siitä, mitä hän tiesi olevansa velkaa\nhänelle. Sitten hän poistui sulkien oven.\n\nNähtyään hänet Jack nousi äkkiä ja hänen kalpeat kasvonsa näyttivät\nhyvin liikutetuilta.\n\n\"Columbine!\" hän huudahti käheästi. \"Minkä näköinen oletkaan!... Kerro\nminulle, mitä siellä tapahtui. Älä sanokaan minulle, että --\"\n\n\"Jack Belllounds\", Columbine keskeytti kuin hämmästyen sitä, että hän\nvoi sen ilmoittaa, \"lupasin mennä naimisiin kanssasi lokakuun\nensimmäisenä päivänä.\"\n\nJack huudahti poikamaisen riemukkaasti puristaen hänet äkkiä syliinsä.\nMutta hänen kohtelussaan ei ollut mitään poikamaista, sillä se ilmaisi\nmelkein hurjaa omistusoikeutta. \"Collie, olen rakastunut aivan\nmielettömästi sinuun\", hän aloitti tulisesti. \"Et ole milloinkaan\nsallinut minun kertoa sinulle, ja senvuoksi se on tullutkin yhä\npahemmaksi. Tänään nähdessäni sinun menevän tuonne, jossa Wilson Moore\nnyt oleskelee, tulin hirveästi mustasukkaiseksi. Olin aivan sairas ja\nolisin mielelläni tappanut hänet. Silloin vasta huomasin, miten\nsuuresti rakastan sinua. Ah, en tiennyt sitä ennen, mutta tiedän sen\nnyt!... Olen aivan mieletön!\" Hän pusersi tytön rintaansa vasten\nhuolimatta hänen vastustuksestaan; hänen kasvonsa ja niskansa olivat\naivan punaiset ja hänen silmänsä leimusivat. Hän koetti suudellakin\nColumbinea, mutta ei onnistunut, koska tyttö taisteli vastaan niin\nkovasti kuin suinkin. Hän voi vain suudella Columbinen poskia, korvia\nja hiuksia.\n\n\"Voi, anna minun mennä!\" Columbine huohotti. \"Sinulla ei ole\nminkäänlaista oikeutta. -- Ah, sinun olisi pitänyt odottaa!\"\nRiistäytyen irti hän pakeni huoneeseensa saaden ovensa jo melkein\nkiinni, kun Jack pisti jalkansa väliin.\n\nBelllounds melkein nauroi kiihkoissaan. Hän oli hieman raivoissaan\ntytön pakenemisesta ja aivan pois suunniltaan.\n\n\"Älä tulekaan tänne!\" Columbine sanoi niin vihaisesti, että Jack'kin\nnäytti huomaavan tässä olevan jotakin muutakin, mihin hänen piti\nkiinnittää huomionsa, kuin hänen omat toivomuksensa.\n\n\"Voi!\" Jack huokaisi raskaasti. \"Hyvä on. En koetakaan tunkeutua sinne,\nkunhan vain kuuntelet minua. Collie, älä ole vihainen minulle\nsenvuoksi, että näytin sinulle, miten äärettömästi sinua rakastan. Olin\ntodellakin aivan pyörällä päästäni. Voidaanko sitä ihmetelläkään,\nkultaseni, koska olen pelännyt, ettet huolisikaan minusta? Collie,\nminusta on tuntunut aivan siltä kuin olisit ainoa sellainen tyttö\nmaailmassa, jota ikävöin enimmän, mutta jota en ikinä voi saada. Mutta\nnyt... Lokakuun ensimmäisenä päivänä siis! Kuuntelehan nyt. Lupaan\nsinulle, etten milloinkaan enää juo, en pelaa enkä kiusaa isältä rahaa.\nEn pidä hänen tavastaan hoitaa maatilaa, mutta haluan totella häntä\nniin kauan kuin hän elää. Koetan myös kärsiä tuon pölkkyjalkaisen\npaimenen hävyttömyyttä ja suhtautua hänen nenäni alle perustamaan\nuudistaloon tasapuolisesti. Haluan tehdä, mitä ikinä vain tahdot.\"\n\n\"Mene siinä tapauksessa tiehesi!\" Columbine huudahti nyyhkyttäen.\n\nHänen poistuttuaan Columbine telkesi ovensa ja heittäytyi vuoteeseen\nunhottaakseen ja antautuakseen järkytettyjen tunteittensa valtaan. Hän\nitki kuin tyttö, jonka nuoruus on lopussa, ja sitten kuin puuska oli\nmennyt ohi heikonnettuaan ja muutettuaan hänet omituisesti, hän koetti\nmuistella, mitä hänelle äsken oli tapahtunutkaan. Hän ajatteli\najattelemasta päästyäänkin isän pyyntöä, velvollisuuttaan, tekemäänsä\npäätöstä ja niitä inhon ja pelon tunteita, jotka olivat järkyttäneet\nhäntä Jack Bellloundsin toistaessa hänen lupauksensa. Sellaiset olivat\npäivän tapahtumat ja ne olivat tehneet hänestä vapisevan ja onnettoman\nihmisen, joka kumminkin oli uskaltanut katsoa isää silmiin ja tunnustaa\nhänelle sen, jota hän tuskin oli uskaltanut myöntää itselleenkään.\nMutta nyt hän vapisi ja kyyristyi aavistaessaan onnettomuutta, joka\nsisälsi koko totuuden.\n\n\"Alan ymmärtää sen nyt\", hän kuiskasi ajatuksen synnyttyä, haihduttua\nja palattua takaisin muuttuakseen jälleen. \"Jos Wilson vain olisi\nrakastanut minua, olisin minäkin rakastanut häntä. Pidän hänestä\nsittenkin hieman, enkä voinut valehdella isälle. En ole vain varma,\nkuinka paljon. En ole milloinkaan uneksinutkaan rakastavani häntä enkä\nketään muutakaan. Kaikki on niin omituista. Tunnen itseni äkkiä paljon\nvanhemmaksi. En voi ymmärtää näitä tunteitani, jotka minua nyt\njärkyttävät.\"\n\nSiten hän mietiskeli vaikeuksia, joihin hän oli joutunut, katumatta\nollenkaan vanhukselle antamaansa lupausta, mutta oppien yhä selvemmin\nhuomaamaan luonteensa monipuolisuuden, joka ennemmin tahi myöhemmin\ntulisi erottamaan velvollisuuksien määrittelemän elämän toiveiden\nhaaveilemasta. Hän näytti saavan olla aivan yksinään huolineen, ja\nollessaan näiden tunteitten vallassa metsästäjä Wade muistui aina hänen\nmieleensä. Hän tukahdutti toistamiseen halunsa uskoutua hänelle. Wade\noli hellä kuin nainen, ja hänen kasvonsa olivat niiden koettelemusten\nja vaivojen uurtamat, joista hän oli selviytynyt paaduttamatta ja\nkatkeroittamatta mieltään. Mutta kuinka hän voisikaan kertoa huolensa\nhänelle? Hänhän oli aivan vieras, erämaissa raaistunut mies, jonka\nyleisesti tunnettu kamala nimi oli ennakolta tunnettu lännen sille\nantamine kauheine merkityksineen, Wade veti häntä puoleensa ja hän\najatteli miestä, kunnes muisto Jack Bellloundsin raa'asta syleilystä\nlisäsi hänen tuntemaansa inhoa ja pelkoa. Oliko hänen pakko alistua\nsiihen? Oliko hän suostunut siihen? Ja silloin totuus selveni\nColumbinelle.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nArosusien haukunta herätti Columbinen aamuhämärissä. Hän pelkäsi niiden\nennustamaa päivää eikä hän ollut milloinkaan ennen elämässään vihannut\nauringonnousua. Hän työnsi päättäväisesti menneisyyden syrjään ja\nkatseli rohkeasti tulevaisuuteen uskoen, että hänen, tehtyään tämän\nperuuttamattoman päätöksen, oli pidättäydyttävä ajattelemasta menneitä\nasioita ja täytettävä vain velvollisuutensa.\n\nAamiaista syötäessä karjanomistaja oli paremmalla tuulella kuin\nviikkokausiin. Hän ilmoitti, että Jack oli jo varhain aamulla lähtenyt\nratsain Kremmliniin lokakuun ensimmäisenä päivänä vietettävien häiden\nvalmistusten vuoksi.\n\n\"Jack on aivan pyörällä päästään\", hän sanoi. \"Niin, sellaistahan ei\ntavallisesti tapahdukaan, vain kerran jokaisen miehen elämässä. Muistan\nnuo ajat vielä itsekin... Jack ratsastaa Kremmliniin ja matkustaa\nsieltä postivaunuissa Denveriin. Parasta on, että tarkastat\nvaatevarastosi ja sullot matkalaukkuihin kaikki sellaiset puvut, joita\nluulet tarvitsevasi. Naiset haluavat tietysti näyttää hienoilta\nhäämatkallaan.\"\n\n\"Isä!\" Columbine huudahti toivottomana. \"En ole kiinnittänyt\nmiiluinkaan pukuihini minkäänlaista huomiota enkä halua poistua White\nSlidesistä.\"\n\n\"Mutta, tyttöseni, sinähän menet naimisiin!\" Belllounds huomautti.\n\n\"Miksi ei Jack ottanut minua mukaansa Kremmliniin? En voi muuttaa\nvanhoja pukujani uusiksi.\"\n\n\"Vannon, ettei meistä kumpikaan tullut sitä ajatelleeksi. Voithan ostaa\nhaluamasi puvut Denveristä.\"\n\nColumbine alistui. Kun tarkemmin ajateltiin, niin mitä se häneen\nkuului? Tyttöaikaiset epämääräiset ja lumoavat unelmat eivät kuitenkaan\nmilloinkaan toteudu. Mentyään vaatekomeroonsa hän kaivoi sieltä esille\nkaikki vaatteensa. Järjestellessään niitä hän tuli aivan toivottomaksi,\nsillä hänellä ei ollut ainoatakaan kunnollista puseroa, jonka hän voisi\npukea ylleen vihkimätilaisuuteen ja matkalle Denveriin. Siinä ei\nnäyttänyt olevan muuta neuvoa kuin seurata isän viittausta. Columbine\nistuutui korjailemaan vaatteitaan ommellen koko päivän.\n\nHän alkoi tyyntyä sitä enemmän, kuta pitemmälle tunnit kuluivat\ntyöskennellessä, ja itsehillintä palasi. Viattomuudessaan hän alkoi\ntoivoa sitäkin, että olemalla hyvä, vakava ja uskollinen hän saisi\nnauttia hieman onnestakin. Hänen tätä ajatellessaan joku musertava\nepäilys järkytti hänen mieltään kuin nopeasti kiitävän mustan siiven\nvarjo, mutta hän karkoitti sellaiset ajatukset mielestään, kuten hän\noli karkoittanut pelon ja inhonkin, jotka usein ahdistivat hänen\nsydäntään.\n\nColumbinen hämmästykseksi ja kartanonomistajan suureksi pettymykseksi\nlupaava sulhanen ei palannutkaan Kremmlinistä seuraavana päivänä. Illan\npimettyä Belllounds luopui vastahakoisesti odottamasta häntä.\n\nJackin viipyminen tuntui Columbinesta hauskalta ja hän olisi ollutkin\nhyvin iloinen, jos hän vain olisi saanut olla rauhassa lokakuun\nensimmäiseen päivään asti, joka nyt näytti olevan uhkaavan lähellä.\nKolmannen päivän illalla Jackin poistumisen jälkeen Columbine ratsasti\njonnekin tärkeälle asialle. Koska ei Prontoa voitu vielä käyttää, hän\nratsasti toisella mustangilla, jonka ohjaamisessa hänellä oli täysi\ntyö. Palatessaan kotiin hän poikkesi syrjään tavalliselta tieltä, joka\nvei taloon Waden ja paimenten asuntojen ohi. Columbine ei ollut\npuhutellut ainoatakaan ystävistään tuon onnettoman Andrewsin taloon\ntekemänsä vierailun jälkeen. Hän melkein pelkäsi kohtaavansa Waden,\njollainen tunne erosi suuresti hänen entisistä mielijohteistaan.\n\nRatsastaessaan pihalle talon nurkan takaa hän kohtasi Wilson Mooren,\njoka istui keveissä vaunuissa. Columbinen mustangi nousi pystyyn ja oli\nheittää hänet satulasta maahan. Mutta Columbine kuritti sitä kovasti\ntämän odottamattoman kohtauksen hämmästyttämänä ja suututtamana.\n\n\"Päivää, Columbine!\" Wilson tervehti sitten kuin Columbine oli saanut\nmustangin tyyntymään. \"Olet varmasti oppinut paljonkin hevosten\nkäsittelystä sittenkuin poistuin täältä. Ihmettelen, kuka sinua on\nopettanut. Minä en voinut taivuttaa sinua milloinkaan lyömään\nmuuliakaan.\"\n\nPaimen sanoi nämä ihailevat sanansa huvitettuna ja hieman ivallisesti.\n\n\"Olen suunniltani!\" Columbine selitti. \"Senvuoksi en tiedäkään; mitä\nteen.\"\n\n\"Miksi olet suunniltasi?\"\n\nColumbine ei vastannut, vaan katsoi häntä suoraan silmiin. Moore oli\nvieläkin kalpea ja sairaan näköinen, vaikka hän olikin tervehtynyt\nheidän viimeisen kohtaamisensa jälkeen.\n\n\"Etkö aio minulle vastatakaan?\" Moore jatkoi.\n\n\"Kuinka voit nyt, Wils?\"\n\n\"Melko hyvin, ollakseni tällainen pölkkyjalka virkaheitto paimen.\"\n\n\"Toivon, ettet nimittelisi itseäsi noin\", Columbine sanoi ärtyisesti.\n\"Et ole mikään pölkkyjalka. Vihaan sitä sanaakin.\"\n\n\"Niin teen minäkin. Puhuakseni totta, olen parempi. Jalkani on melko\nhyvä. Ellen loukkaa sitä enää, ei minusta milloinkaan tulekaan\npölkkyjalkaa.\"\n\n\"Sinun pitää olla hyvin varovainen\", Columbine sanoi vakavasti.\n\n\"Kyllä, mutta laiskoitteleminen tuntuu minusta niin vaikealta.\nAjattelehan vain sitä, että minun pitää maata päivät pitkät toimetonna\nvoimatta tehdä muuta kuin lukea. Sehän se juuri onkin minut\nlamaannuttanut. En olisi välittänyt tuskista, jos olisin voinut siitä\nmuuten suoriutua... Columbine, olen muuttanut uuteen asuntooni.\"\n\n\"Mitä? Muuttanutko?\" Columbine kysyi kalveten.\n\n\"Niin. Asun nyt omassa tuvassani vuoristossa. Se on suurenmoista! Tom\nAndrews, Bert ja metsästäjänne Wade laittoivat sen kuntoon minulle. Tuo\nWade on varmasti kunnon mies. Ja kuinka taitava hän onkaan käsistään!\nHän on ollut niin ystävällinen minulle. Hän kiintyi minuun ja, näin\nmeidän kesken sanottuna, hän onnistui saamaan minut hieman\niloisemmaksikin.\"\n\n\"Iloisemmaksiko? Wils, olitko sitten onneton?\" Columbine kysyi suoraan.\n\n\"Melkein. Voidaanko oikeastaan muuta odottaakaan paimenelta, josta on\ntullut raajarikko ja joka on menettänyt tyttönsä?\"\n\nColumbine tunsi poskiansa polttavan ja hän käänsi katseensa Wilsonista\nvaunuihin. Siinä oli satuloita, huopapeitteitä ja muita samanlaisia\npaimenille tarpeellisia tavaroita, joita hakemaan hän nähtävästi oli\ntullut.\n\n\"Se oli kaksinkertainen onnettomuus\", tyttö vastasi tyynesti. \"Oli\nhyvin ikävää, että ne sattuivat samalla kertaa. Minusta tuntuu, että\njos olisin paimen ja tuntisin sellaista jotakin tyttöä kohtaan,\nsanoisin sen hänelle.\"\n\n\"Tämä tarkoittamani tyttö tiesikin sen\", Wilson sanoi nyökäyttäen\npäätään.\n\n\"Eipähän tiennyt, ei ollenkaan!\" Columbine huudahti.\n\n\"Kuinka voit sen tietää?\" Wilson kysyi ollen muka hämmästyvinään. Hän\ntahtoi hieman kiusata tyttöä.\n\n\"Tarkoitat minua. Olen tuo menettämäsi tyttö!\"\n\n\"Niin oletkin, Jumala minua auttakoon?\" Moore vastasi liikutettuna.\n\n\"Mutta et sanonut sitä minulle milloinkaan, muistat kai sen\", Columbine\nänkytti toivottomana.\n\n\"Mitä en ole sinulle kertonut? Sitäkö, että olet tyttöni?\"\n\n\"Ei, ei, vaan sitä että pidät --\"\n\n\"Columbine Belllounds, kerroin sen sinulle, muistat kai sen, niin\nmonella tavalla kuin ikinä vain osasin\", Wilson tiuskaisi hänelle.\n\n\"Mitä minun pitää muistaa?\" Columbine änkytti tuntien kuin maailman\nloppu olisi tulossa.\n\n\"Sen, että rakastan sinua.\"\n\n\"Ah, Wilson!\" Columbine kuiskasi hurjasti.\n\n\"Niin, rakastan sinua. Olitko niin viaton ja sokea, ettet sitä tiennyt?\nEn voi uskoa sitä.\"\n\n\"En osannut siitä milloinkaan uneksiakaan\", hän lopetti häikäistynä ja\ntuon surullisen loistavan totuuden musertamana.\n\n\"Collie, olisiko se sitten vaikuttanut asiaan?\"\n\n\"Olisi, se olisi muuttanut kaiken!\" tyttö vaikeroi.\n\n\"Miten sitten?\" Wilson kysyi tulisesti.\n\nColumbine katsoi nuoreen mieheen suurin silmin ja avuttomasti. Hän ei\nymmärtänyt, miten hän olisi voinut kertoa hänelle, millaisen erotuksen\nse olisi tehnyt.\n\nÄkkiä Wilson kääntyi hänestä poispäin ja kuunteli. Sitten erotti\nColumbinekin tieltä nopeata kavioiden kapsetta.\n\n\"Möly-Jack sieltä varmaankin tulee\", paimen sanoi. \"Aivan onneni\ntapaista. Tullessani tänne täällä ei ollut ketään. Minun ei olisi\npitänyt viivytellä. Näytät hirmuisesti säikähtyneeltä.\"\n\n\"Välittäisinkö siitä, miltä näytän!\" Columbine huudahti hyvin\nmoittivasti, mikä johtui hänen äkkinäisen ja tuskallisen\nmielenliikutuksensa keskeytyksestä.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Jack Belllounds syöksyi pihaan vaahtoavan\nhevosensa selässä ja pysähdytti ratsunsa äkkiä tiukkaan tapaansa, josta\nhänet tunnettiin. Hän hyppäsi vihaisesti maahan ja heitti suitset\nmenemään.\n\n\"Vai niin! Olisin voinut lyödä vetoakin tästä\", hän sanoi käheästi.\n\nColumbinen rohkeus lannistui. Jack katsoa tuijotti häntä kasvoihin\nnäyttäen olevan aivan suunniltaan.\n\n\"Miksi olet itkenyt?\" hän kysyi.\n\n\"En minä ole itkenyt\", Columbine vastasi.\n\nJackin ylpeät ja leimuavat silmät, jotka salamoivat pidätetystä\nvihasta, kääntyivät hitaasti tytöstä paimeneen. Silloin vasta Columbine\nhuomasi, että Jack oli juovuksissa. Hänen kuumentuneet punaiset\nkasvonsa tummenivat ivallisesta halveksimisesta.\n\n\"Missä isä on?\" hän kysyi kääntyen Columbineen päin.\n\n\"En tiedä. Täällä hän ei ainakaan ole\", Columbine vastasi laskeutuen\nsatulasta. Hänen omat aavistuksensa ja Jackin punaiset kasvot\nlannistivat hänen luontoaan yhä enemmän. Tilanne hermostutti häntä.\n\nWilson Moore oli tullut hieman kalpeammaksi. Hän kokosi suitset\nkouraansa aikoen lähteä ajamaan.\n\n\"Belllounds, tulin hakemaan tavaroitani, jotka jäivät minulta tänne\npoistuessani\", hän sanoi kylmästi. \"Tapasin silloin sattumalta\nColumbinen ja jäin juttelemaan hänen kanssaan hieman.\"\n\n\"Niinhän sen sinä selität\", Belllounds ivaili. \"Tunnustit rakkautesi\nColumbinelle. Näin sen hänen kasvoistaan. Tiedät sen, hän tietää sen ja\nminäkin sen teidän. Valehtelet!\"\n\n\"Belllounds, niin teinkin\", Moore vastasi kalveten hirveästi. \"Sanoin\nColumbinelle sen, jonka hänen pitää saada tietää ja jota minun ei olisi\npitänyt salata häneltä milloinkaan.\"\n\n\"Vai niin! En halua kuulla sitä, mutta tuon vaunun aion tarkastaa.\"\n\n\"Mitä!\" paimen huudahti pudottaen suitset kuin ne olisivat polttaneet\nhänen käsiään.\n\n\"Pysy vain rauhassa niin kauan kuin olen katsonut, mitä olet niihin\nkoonnut\", Belllounds jatkoi tullen vaunujen viereen ja kohottaen\nmuudatta satulaa.\n\n\"Tarkoitatko jotakin erikoista?... Nämä tavarat ovat minun, jokainen\nsiekalekin niistä. Vie kätesi syrjään.\"\n\nBelllounds nojautui vaunuihin katsoen paimeneen loukkaavasti ja\nuhkaavasti.\n\n\"Moore, en luota sinuun. Luulen sinun varastavan kaiken, mitä vain saat\nkäsiisi.\"\n\nColumbine huudahti kiihkeästi häpeästä ja inhosta.\n\n\"Jack, kuinka sinä uskallatkaan?\"\n\n\"Ole vaiti! Mene heti huoneeseen!\" Jack määräsi.\n\n\"Loukkaat minua\", Columbine vastasi nöyryytettynä.\n\n\"Aiotko totella?\" Jack huusi.\n\n\"En!\"\n\n\"No katsele sitten. Minun puolestani saat kyllä jäädäkin.\" Sitten hän\nkääntyi paimeneen päin. \"Moore, näytä minulle heti, mitä sinulla on\nvaunuissasi, ellet halua minun heittävän tavaroita pihalle.\"\n\n\"Belllounds, ymmärrät kai pyyntösi mahdottomuuden?\" Moore vastasi\nkylmästi. \"Annan sinulle vielä pienen vihjauksenkin. Sinun on paras\nhillitä itsesi ja antaa minun poistua rauhassa... Ellei hänen vuokseen,\nniin itsesi.\"\n\nJack tarttui suitsiin ja repäisi ne äkkiä paimenen kädestä.\n\n\"Sinä kirottu pölkkyjalka! Tavalliset keinosi eivät tepsikään minuun!\"\nhän huusi noustessaan pyörän rummulle. Oli kuitenkin aivan selvää, että\nhänen toimittamansa tarkastus oli vain jonkunlainen tekosyy, sillä\npenkoessaan tavaroita hänen pahansuopa katseensa oli kiintynyt\npaimeneen tarkaten jokaista liikettä joka olisi voinut oikeuttaa\nkäsikähmän. Moore ymmärsi sen nähtävästi, sillä katsoen Columbineen hän\npudisti päätään kuin ilmoittaakseen hänelle, ettei tilannetta voitu\nmuuttaa.\n\n\"Columbine, ojennahan minulle nuo suitset\", hän sanoi. \"Olen\nraajarikko, kuten tiedät. Sitten lähden.\"\n\nColumbine astui eteenpäin täyttääkseen pyynnön, kun Belllounds hypäten\nalas rattaalta työnsi hänet takaisin käskevästi. Hänen vastustamisensa\noli samaa kuin heiluttaa punaista vaatetta härän silmien edessä.\nColumbine väisti hänen katsettaan samoin kuin hänen kosketustaan.\n\n\"Pysy vain erilläsi tästä tahi näytän sinulle, kuka täällä isäntä on!\"\nhän sanoi uhkaavasti.\n\n\"Menet nyt liian pitkälle?\" Columbine tiuskaisi.\n\nWilson oli sillä aikaa laskeutunut vaivalloisesti vaunuista ja käyttäen\nkainalosauvaansa hän kompuroi sinne, johon Belllounds oli heittänyt\nsuitset, kumartuen ottamaan ne käteensä. Belllounds työnsi Columbinen\nkauemmaksi ja hyökkäsi sitten estämään paimenta.\n\n\"Nyt sinä olet käsissäni, Moore\", hän sanoi hiljaa ja käheästi.\nLuopuen kaikesta teeskentelystä hän paljasti hillittömän luonteensa\nkokonaan. Hänen kasvonsa tulivat aivan mustiksi ja ohimosuonet\npullistuivat. Ojennettu käsi vapisi kuin oksa tuulessa. \"Sinä\nliukaskielinen valehtelija! Olen selvillä pelistäsi. Tiedän sinun\nusuttaneen hänet minua vastaan. Tiedän sinun aikoneen voittaa hänet\nvielä viikkoa ennen hänen hääpäiväänsä... Senvuoksi en aio antaa\nsinulle selkään, vaan siksi, että vihaan sinua. Niin pitkälti kuin vain\nvoin muistaa taaksepäin isäni on aina viitannut sinuun kuin\nesimerkkiin. Ja sinun vuoksesi hän sitten lähettikin minut pois\nkotoani. Hyvä Jumala, sentähden sinua juuri vihaankin!\"\n\nBellloundsin lausumiin sanoihin sisältyi omituisen rehellisesti kaikki\nhänen alkuperäinen kiivautensa ja pahuutensa. Vain silloin kun hän oli\ntyyni, hänen järkensä voi muodostaa salaisia suunnitelmia. Hänessä\nasuva paholainen näytti nyt saaneen hänet kokonaan valtoihinsa.\n\n\"Belllounds, olet hyvin urhoollinen sanoessasi tämän kaiken\njalkapuolelle miehelle\", paimen sanoi purevan ivallisesti.\n\n\"Jos sinulla olisi kaksi pölkkyjalkaa, olisin sitä iloisempi\",\nBelllounds huusi sivaltaen Moorea niin, että Moore oli melkein menettää\ntasapainonsa. Vain loukkautunut jalka, jonka hän työnsi maahan kovasti,\npelasti hänet kaatumasta.\n\nKun Columbine huomasi sen ja näki miten Wilson horjui ja muuttui\nkalmankalpeaksi, hän huudahti hiljaa ja näytti äkkiä juurtuvan\npaikoilleen sen heikontamana ja pelästyttämänä, jonka hän nyt tiesi\nvälttämättä seuraavan. Hän tunsi itsensä aivan sairaaksi, vapisi ja oli\npyörtymäisillään.\n\n\"Saat todellakin kiittää onneasi, ettei minulla satu olemaan\nrevolveriä\", Moore sanoi synkästi. \"Mutta sinä tiesit sen, sillä muuten\nsinä raukka et olisi uskaltanut lyödä minua.\"\n\n\"Pakotan sinut nielemään tuon!\" Belllounds kähisi heiluttaen nyrkkiään\nja suunnaten kovan lyönnin Mooreen.\n\nSilloin kohotti paimen ilmaan raskaan sauvansa. \"Jos lyöt minua vielä,\nvuodatan pienet aivosi pellolle. Jumala sen kyllä tietää, miten\nmitättömät ne ovat... Belllounds, aion sanoa sinulle vasten silmiä\ntämän tytön kuullen, jonka sokaistu isäukkosi aikoo sinulle antaa: Et\nole juovuksissa, vaan olet ilkeä ja häijy. Olet saanut nyt tilaisuuden\nhyökätä kimppuuni, kun olen loukkaantunut, ja aiot käyttää sitä\nhyväksesi niin paljon kuin suinkin. Sinä roisto, luulen voivani melkein\nantaa sinulle selkään, vaikka minulla ei olekaan muuta kuin yksi jalka.\nMutta jos tulet vielä lähelleni, isken kallosi halki. Sinusta ei ole\nmilloinkaan ollut mihinkään eikä sinusta milloinkaan tulekaan mitään.\nOlet vain Möly-Jack, puolihullu, itsekäs kuin helvetti, härkäpäinen ja\nilkeä!... Nämä ovat viimeiset sanat, jotka sinulle milloinkaan\ntuhlaan.\"\n\n\"Tapan sinut!\" Belllounds karjui mustana raivosta.\n\nMoore ojensi sauvaansa uhkaavasti, mutta koska hän ei voinut seisoa\nvakavasti jalallaan, hänen vastustajansa käytti sitä hyödykseen.\nBelllounds riensi paimenen taakse hyökäten äkkiä hänen kimppuunsa.\nSauva laskeutui, aikaansaamatta juuri mitään. Bellloundsin raju\nhyökkäys kaasi Mooren maahan ja ennenkuin Moore ennätti nousta,\nBelllounds oli hänen kimpussaan.\n\nColumbinen näki tämän kaiken hämärästi. Kun Wilson kaatui, hän sulki\nsilmänsä taistellen heikkoutta vastaan, joka oli melkein lamaannuttaa\nhänet. Hän kuuli painiskelun aiheuttamia kumeita jymähdyksiä ja soran\nrapinaa. Nämä äänet tuntuivat hänestä ensin tulevan kaukaa, mutta\nsitten lähestyvän. Katsoessaan toistamiseen tarkemmin hän näki Mooren\nhevosen laukkaavan pelästyneenä pois noiden hurjasti kamppailevien\nmiesten luota, jotka olivat melkein vierineet sen jalkoihin. Seuraavien\nminuuttien aikana oli taistelu tasapäistä ainakin Columbinen mielestä.\nHän katseli sitä kauhuissaan seisoen kuin lumottuna paikallaan. Miehet\niskivät toisiaan, tarttuivat toisiinsa kiinni ja vierivät toistensa yli\nvuorotellen. Seuraavalla kerralla Belllounds pääsi ylimmäiseksi, sillä\nMoore alkoi väsyä. Se voitiin huomata joka kerta, kun Moore koetti\nvääntäytyä alta pois. Belllounds heittäytyi koko painollaan Mooren\nruumiille päästämättä häntä altaan ja samalla potkien häntä koko\nvoimallaan. Hän koetti saada paimenen voimattomaksi potkimalla hänen\nloukkaantunutta jalkaansa, ja hän onnistuikin vähitellen. Moore\nhuudahti kummallisesti ja taisteli toivottomasti, pääsemättä kuitenkaan\nvapaaksi raskaan painon alta. Belllounds nousi nyt seisoalleen ja\nkatsoen taakseen hän iski harkitusti ja raivokkaasti Mooren sidottua\njalkaa, kerran, toisen ja yhä uudestaan, kunnes hänen allaan oleva\nkiemurteleva ruumis jäi liikkumattomaksi. Pelon hitaasti jäykistyttämä\nColumbine näki kaiken tämän. Hän ei voinut liikkua eikä huutaakaan. Hän\nhalusi hyökätä Jackin kimppuun, vetää hänet pois Wilsonin päältä, tehdä\nhänelle pahaa ja tappaa hänet, mutta hänen lihaksensa olivat kuin\nhalvaantuneet. Tuskissaan hän ei voinut katsoa muuallekaan. Belllounds\nistuutui kahareisin vastustajansa ruumiille alkaen lyödä häntä raa'asti\nja koettaen saada iskunsa niin nopeiksi ja voimakkaiksi kuin suinkin.\nHänen kasvonsa olivat silloin kauhean näköiset, sillä ne ilmaisivat\nmurhanhimoa.\n\nColumbine kuuli lähestyviä ääniä ja nopeita askelia. Se vapautti hänen\nhaavoittuneen kielensä ja hän huusi hurjasti. Vanha Bill Belllounds\nilmestyi kuistiin ja metsästäjä Wade juoksi polkua pihaan.\n\n\"Isä, hän tappaa Wilsonin!\" Columbine huusi.\n\n\"Kuulehan, sinä paholainen!\" Belllounds karjaisi.\n\nJack Belllounds nousi. Huohottaen, puku ja hiukset epäjärjestyksessä ja\nkasvot naarmuissa hän ei ollut mikään miellyttävä näkemys isällekään.\nMoore oli tiedotonna kalpein verisin kasvoin ja hänen loukkautuneen\njalkansa kääreissä oli suuria punaisia läikkiä.\n\n\"Hyvä Jumala, poika!\" vanha Bill huohotti. \"Hyökkäsitkö tuon\nraajarikkoisen miehen kimppuun?\"\n\nSitä ei voitu mitenkään kieltää, sillä senhän todistivat selvästi\nMooren liikkumaton surkuteltavassa tilassa oleva ruumis ja huohottava\npunastunut poika. Jack Belllounds ei vastannut. Hän oli vieläkin vihan\nvallassa, jota hän äsken ei ollut voinut ollenkaan hillitä ja jota hän\nei vieläkään ollut saanut tyydytetyksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat vain\npahansuopaa ja riemuitsevaa tyydytystä.\n\n\"Tämä tasoittaa hieman välejämme, Moore\", hän huohotti poistuen\npaikalta.\n\nNyt saapui Wadekin paimenen luo ja kumartui hänen puoleensa.\nColumbinekin riensi lähemmäksi ja lankesi polvilleen. Vanha\nkarjanomistaja näytti hyvin järkytetyltä.\n\n\"Ah, miten hirmuista se olikaan!\" Columbine huudahti. \"Hän on niin\nkalpea ja veri --\"\n\n\"Kuulkaahan, tyttöseni, tämä ei ole mikään sopiva näky naiselle\", Wade\nsanoi ja hänen ystävällisessä äänessään, katseessaan ja läsnäolossaan\noli jotakin, joka tyynnytti Columbinen. \"Minä pidän huolta Mooresta.\nNoutakaa tänne hieman vettä ja pyyheliina.\"\n\nColumbine nousi horjuen rakennukseen. Hän huomasi punaisen täplän\ntoisessa kädessään, jonka hän oli laskenut paimenen kasvoille, ja\njoutuen omituisen, kuuman, kiivaan, voimakkaan ja lumoavan tunteen\nvaltaan hän suuteli sitä. Rientäessään takaisin Waden pyytämiä\ntavaroita kantaessaan hän kuuli karjanomistajan sanovan: \"Hän näyttää\nolevan hyvin pahasti loukkaantunut.\"\n\n\"Kyllä varmasti!\" Wade vastasi.\n\nColumbinen nostettua Mooren pään syliinsä metsästäjä rupesi valelemaan\nhänen verisiä kasvojaan. Ne olivat naarmuissa, ajettuneet ja\nhaavoittuneet, ja vaikka Wade valelikin niitä vedellä pestäkseen pois\nveren, sitä kuitenkin tihkui esille muutamista paikoista.\n\nColumbine katseli noita tyyniä kasvoja hänen sydämensä sykkiessä ja\npaisuessa sellaisista tunteista, joita hän ei voinut hillitä eikä\nymmärtää. Kun Wilson vihdoin avasi silmänsä räpytellen niitä ensin ja\nsitten kokonaan, tunsi hän sellaista riemua, että se vapisutti hänen\nkoko ruumiistaan. Wilson hymyili hänelle ja Wadelle heikosti, ja sitten\nhänen katseensa kiintyi Bellloundsiin.\n\n\"Luullakseni hän antoi minulle selkään\", hän sanoi hiljaa. \"Hän potki\nloukkaantunutta jalkaani, kunnes pyörryin. Selkään hän kuitenkin antoi\nminulle kaikissa tapauksissa.\"\n\n\"Wils, ehkä hän teki niin\", vanhus vastasi änkyttäen, \"mutta hänellä\non kirotun vähän ylpeilemisen aihetta raajarikkoisen miehen\npieksämisestä.\"\n\n\"Isäntä, Jack oli juovuksissa\", Moore sanoi heikosti. \"Voimme ehkä\nantaa hänelle anteeksikin, että hän joutui suunniltaan. Hän kuuli minun\nhakkailevan Columbinea ja minä soimasin häntä niin pahasti kuin vain\nosasin.\"\n\n\"Vai niin!\" Vanhus ei näyttänyt löytävän sanoja ja äkkiä hän kääntyi\nkohauttaen hartioitaan ja kävellä laahusti rakennukseen.\n\nWaden kannattaessa toisesta ja Columbinen toisesta käsivarresta paimen\nnousi seisoalleen ja kiipesi hyvin vaivalloisesti vaunuihin. Hän koetti\nistuutua, mutta epäonnistui surullisesti.\n\n\"Vien hänet kotiin ja hoidan häntä\", Wade sanoi. \"Neiti Collie, olette\njärkytetty, mikä ei olekaan ihme, mutta rohkaiskaa nyt luontonne, sillä\ntässä olisi voinut käydä vielä pahemminkin. Menkää nyt huoneeseenne\ntyyntymään.\"\n\nMoore hymyili hänelle heikosti. \"Olen pahoillani\", hän sanoi.\n\n\"Miksi?\" Columbine kysyi.\n\n\"Senvuoksi, että olin niin kirotun onneton sattuessani kohtaamaan sinut\nja saattaessani sinut tällaisiin vaikeuksiin. Tämä on minun syyni.\nKunpa vain olisin voinut pitää suuni kiinni!\"\n\n\"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan pahoillasi, että tapasit minut\",\nColumbine sanoi katsoen häntä suoraan silmiin. \"Olen päinvastoin\niloinen. Mutta jos jalkasi loukkautui nyt pahemmin, en milloinkaan --\"\n\n\"Älä sana sitä\", Wilson keskeytti.\n\n\"Tyttöseni, näytätte olevan halukas tekemään jotakin\", Wade sanoi\nystävälliseen tapaansa.\n\n\"Halukasko?\" Columbine toisti jotakin syvää ja tunteellista äänessään.\n\"Niin, olen halukas -- halukas, kuten tekin -- puhumaan suuni\npuhtaaksi.\"\n\nSitten hän juoksi rakennukseen, hyökkäsi kuistiin ja syöksyi\narkihuoneeseen huohottaen ja leimuavin silmin. Karjanomistaja torui\nsiellä juuri poikaansa. Edellinen ei voinut muuta kuin tuijottaa häneen\nja jälkimmäinen säikähti.\n\n\"Jack Belllounds\", tyttö huusi, \"et ole mies etkä mikään... Olet vain\nsuuri raukka ja roisto?\"\n\nHän seisoi paikoillaan hetkisen ivallisin ja kiihkein katsein, rientäen\nsitten ulos yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nColumbine ei poistunut huoneestaan enää sinä päivänä. Siellä tuntemansa\nkärsimykset hän halusi piilottaa muiden silmiltä. Hänellä oli vain\nheikko aavistus siitä, mitä itsensä voittaminen hänelle tällä kertaa\nmaksoi. Hän suoriutui siitä kaikissa tapauksissa ja nukkuikin seuraavan\nyön korvatakseen edellisen yön unettomuuden.\n\nHän ei omituista kyllä pelännyt ollenkaan lähestyä karjanomistajaa ja\nhänen poikaansa. Viimeiset tapahtumat eivät olleet ainoastaan\nmuuttaneet häntä, vaan antaneet hänelle voimiakin. Kun hän tuli\naamiaiselle, Jackia ei näkynyt missään. Vanhus tervehti häntä\ntavallista huolestuneemmin.\n\n\"Jack on sairas\", hän huomautti äkkiä.\n\n\"Todellako?\" Columbine vastasi.\n\n\"Niin. Hän sanoi sen johtuvan juopottelusta, johon hän nyt on\ntottumaton. Hän on sellainen kuin sanoitkin hänen olevan. Hän ei\nvälittänyt moitteistani juuri ollenkaan, mikä oli vieläkin pahempaa.\nSanon sinulle, tyttöseni, että hän on rakastunut sinuun niin kovasti,\nettä minua oikein hirvittää.\"\n\n\"Minun on pakko huomauttaa, että hän paljastaa nuo tunteensa hyvin\nomituisella tavalla\", Columbine vastasi lyhyesti.\n\n\"Viinan syytä kai se oli\", vanhus väitti liikuttavasti ja vakavasti\nkoettaen lieventää rikosta.\n\n\"Hän antoi minulle kunniasanansa, ettei hän juo milloinkaan enää.\"\n\nBelllounds pudisti vanhaa harmaata päätään surullisesti.\n\n\"Vai niin. Kun Jack on kiihkoissaan, hän voi luvata mitä tahansa ja\ntarkoittaakin sitä silloin, mutta jouduttuaan ensimmäiseen kiusaukseen\nhän unhottaa sen. Tunnen hänet. Tähän rikkomukseen hänellä oli melkein\npätevät syytkin. Kaupungin pojat alkoivat juhlia lokakuun ensimmäistä\npäivää ja on täydellinen ihme, ettei hän tullut sikahumalassa kotiin.\"\n\n\"Isä, olet kultaakin parempi\", Columbine sanoi pehmeten. Kuinka hän\nvoisikaan olla vihainen hänelle?\n\n\"Collie, et siis aio peruuttaa minulle antamaasi lupausta?\"\n\n\"En!\"\n\n\"Pelkäsin sinun muuttaneen mielesi tuon avioliiton suhteen.\"\n\n\"Antaessani suostumukseni tarkoitinkin sitä. En asettanut minkäänlaisia\nehtoja.\"\n\n\"Mutta, tyttöseni, lupauksethan voidaan rikkoa\", vanhus sanoi\ntäyteläisellä äänellään.\n\n\"En ole milloinkaan rikkonut omiani.\"\n\n\"Mutta minäpä olen. En usein ehkä, mutta joskus kumminkin... Ja,\ntyttöseni, sellainen on luonnollistakin. Voi ilmestyä seikkoja, joiden\nvuoksi annetun lupauksen täyttäminen on vallan mahdotonta. Ja mitä\ntyttöihin tulee, ymmärrän täydellisesti, miten helposti he voivat\nmuuttaa mielensä yönkin kuluessa. Sanon sinulle rehellisesti, ettei\nminkäänlainen kiitollisuudenvelka sinun puoleltasi voi pakottaa sinua\nnyt naimisiin Jackin kanssa.\"\n\n\"Isä, jos minä menemällä naimisiin Jackin kanssa voin auttaa häntä\ntulemaan paremmaksi pojaksi sinulle ja kunnollisemmaksi mieheksi, olen\niloinen\", Columbine vastasi.\n\n\"Tyttöseni, alan ymmärtää, kuinka jalo ja hieno olet\", Belllounds\nvastasi hyvin tunteellisesti. \"Ja se pahoittaa niin mieleni. Naapurini\novat aina syyttäneet minua siitä, etten näe maailmassa muuta kuin\npoikani, vain Möly-Jackin. Häneen nähden olen ollut aivan kuuro ja\nsokea. Mutta nyt en ole enää niin kirotun sokea kuin olen ollut. Verho\non nyt poistumaisillaan silmieni edestä... Minulla on vielä yksi toivo\njäljellä Jackiin nähden, nimittäin hänen avioliittonsa sinun kanssasi.\nEn aio luopua siitä.\"\n\n\"Minäkin aion pitää sanani, isä\", Columbine vastasi. \"Suostun rupeamaan\nhänen vaimokseen lokakuun ensimmäisenä päivänä.\"\n\nHän lopetti uskaltamatta enää muuta ja poistui hetkisen kuluttua\naamiaispöydästä ryhtyäkseen jatkamaan työtään. Ja hän saikin sen\ntehdyksi, vaikka hänen kätensä usein lepäsivätkin toimettomina hänen\ntuijottaessaan ikkunastaan iäkkäiden vuorten harmaille rinteille.\n\nMyöhemmin lähtiessään ratsastamaan hän näki Lemin työskentelevän\npajassa.\n\n\"Kas, neiti Collie, vieläkö todellakin oleskelette täällä?\" hän sanoi\nhymyillen iloisesti.\n\n\"Lem, häpeän melkein puhutella nyt hyviä ystäviäni, koska en ole\nvälittänyt heistä niin pitkään aikaan\", Columbine vastasi.\n\n\"Mutta sitä varten kai ystävät juuri ovatkin olemassa, että heitä\npuhutellaan... Olette hirmuisen kalpea. Melkein tuon kukan näköinen,\njota on niin paljon kukkuloilla.\"\n\n\"Lem, haluan ratsastaa Prontolla. Luuletteko sen olevan jo siinä\nkunnossa?\"\n\n\"Pieni liikunta ei ole sille varmastikaan haitaksi. Se syö itsensä\naivan kuoliaaksi.\"\n\nPaimen lähti hänen kanssaan laitumen portille ja vihelsi Pronton\nluokseen. Mustangi tuli laukaten nähtävästi aivan parantuneena\nsaamistaan vammoista ja innoissaan lähtemään vanhoille retkilleen\nemäntänsä kanssa. Lem satuloitsi sen kiinnittäen enimmän huomiota\nvyöhön.\n\n\"On parasta, ettemme vedä sitä tiukalle\", hän sanoi. \"Olkaa varovainen\nja muistakaa, että satula on löyhässä.\"\n\n\"Hyvä on, Lem\", Columbine vastasi noustessaan satulaan. \"Missä pojat\novat tänään?\"\n\n\"Blud ja Jim korjaavat aitaa puron rannalla.\"\n\n\"Entä Ben?\"\n\n\"Benkö? Ah, tarkoitatte varmaankin Wadea! En ole nähnyt häntä\nsittenkuin eilen. Hän nylki silloin erästä puumaa tuolla vuorella. Se\noli eilen aamulla. Hän ei ole luullakseni kaukanakaan, koska koiratkin\novat tuolla.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, Lem, ette ole kuullutkaan eilisestä Jackin ja\nMooren tappelusta.\"\n\nLem suoristautui äkkiä. \"En todellakaan ole kuullut siitä sanaakaan.\"\n\n\"Niin, he tappelivat\", Columbine sanoi nopeasti. \"Näin sen. Muita ei\nollut läsnäkään. Wilson oli huonossa kunnossa, kun Ben ja isä ehtivät\napuun. Ben vei hänet kotiin.\"\n\n\"Mutta, neiti Collie, mistä se aiheutui? Näin Wilsin toissa päivänä.\nKäväisin silloin hänen asunnossaan ja hän voi vain vaivalloisesti\nliikkua kainalosauvansa varassa. Hän ei olisi voinut mitenkään\ntapella.\"\n\n\"Niin, siinäpä se juuri olikin. Jack huomasi tilaisuuden sopivaksi\npakottaen Wilsonin tappeluun syytettyään häntä ensin varkaudesta. Wils\nkoetti kyllä karttaa riitaa, mutta Jack löi häntä. Wilson taisteli ja\npiteli puoliaan, kunnes Jack alkoi potkia hänen loukkaantunutta\njalkaansa. Silloin Wilson pyörtyi ja Jack sai esteettömästi pieksää\nhäntä.\"\n\nLem painoi päänsä kumaraan piilottaakseen kasvonsa. \"No vieköön piru\nminut!\" hän huudahti. \"Sellainen roistontyö!\"\n\nColumbine poistui paimenen luota ratsastaen kujannetta pitkin Waden\ntuvalle päin. Hän ei eritellyt harkittua toivoaan saada kertoa\nrehellisesti tuosta taistelusta, mutta hän olisi halunnut huutaa sen\nkaikille seudun asukkaille ja koko maailmalle. Päästyään talosta tunsi\nhän olevansa vapaa ja keventynyt, ja puhuminen tuntui lievittävän hänen\ntuskallisia ajatuksiaan.\n\nKoirat tervehtivät Columbinen tuloa kovalla haukunnalla. Sampson ja Jim\nolivat irti ja makasivat portailla. Toiset koirat olivat kiinnitetyt\nerilleen toisistaan muutamaan läheiseen haavikkoon. Sampson pieksi\nporraslautoja suurella hännällään, mutta oli liian laiska noustakseen\nedellisen päivän puumanajon jälkeen, jossa sen jäsenet olivat\nkangistuneet ja väsyneet. Jos Wade olisi ollut kotona, hän olisi\nvarmasti tullut katsomaan, mikä oli aiheuttanut hälinän. Ratsastaessaan\ntuvan ohi Columbine näki toisenkin tuoreen puuman nahan naulattuna\nseinään kuivamaan.\n\nHän seurasi puroa. Se oli jo kirkastunut sateiden jälkeen, kimallellen\nja loistaen virtavissa paikoissa ja kuultaen viheriänä tyynissä\nsuvannoissa. Hän sivuutti padon, jonka yksinäinen purossa asuva majava\noli rakentanut. Äsken katkaistut pajut ilmaisivat, kuinka se aikoi\nvarustautua pitkää talvea viettämään. Columbine muisti silloin, kuinka\niloiseksi Wade oli tullut kuultuaan tästä erakkomajavasta, ja\nuseammasti kuin kerran Wade oli aikonut pyydystää muutamia nuorempia\nmajavia ja tuoda ne tänne vanhuksen tovereiksi.\n\nKahlaamo oli leveä ja matala, jolloin Pronton kavioiden aiheuttama\nloiskahtelu peloitti tammakot syvemmälle vedelle. Columbine pysytteli\nsillä tiellä, koska hän tiesi sen vievän Sage-laaksoon, johon Wilson\noli perustanut uudistalonsa. Tuoreet hevosen jäljet ilmaisivat, että\nWade oli ratsastanut samaa tietä muutamia tunteja aikaisemmin. Pronto\npelkäsi arokanojen pyrähtäessä lentoon, ja pian Columbine huomasi\nniiden säikähtelevän Kanea, joka oli riistäytynyt irti ja lähtenyt\nhänen jälkeensä. Koira oli tehnyt niin ennenkin eikä se Columbinesta\nollut tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä.\n\n\"Kane, Kane, tule tänne!\" hän huusi. Koira tuli mielellään, mutta\npysähtyikin jonkun matkan päähän koettaen heiluttaa häntäänsä, mikä ei\nottanut oikein onnistuakseen. Kun Columbine lähti jälleen eteenpäin,\nkoira seurasi häntä.\n\nOld White Slides oli menettänyt kaiken, paitsi harmauden,\ntummankeltaisuuden, vihreyden ja tietystikin nuo vaaleat sileät\nrinteensä, joista se oli saanut nimensä. Sage-laakso oli muudan sen\njuurella olevista niityistä. Se oli noin puolen penikulman levyinen\nalue, jonka toisessa laidassa oli haavikkoa kasvava rinne. Pieni\npuronen lirisi metsän laidassa, ja karja ja hevoset käyskentelivät\nlaitumella korkeata ruohoa kasvavilla penkereillä. Columbine hämmästyi\nnähdessään niin paljon karjaa ja ihmetteli, kenelle se kuului. Kaikki\nBellloundsin karja oli ajettu alempana oleville laitumille talveksi.\nHevosten joukossa, jotka hirnuivat hänen lähestyessään, oli se\nvalkoinen mustangikin, jonka Belllounds oli lahjoittanut Moorelle.\nColumbine oli mielissään nähdessään sen. Mutta sitten hän tunsi\njoutuvansa pahoilleen ajatellessaan, ettei omistaja ehkä voisikaan\nsillä enää milloinkaan ratsastaa. Hän tukahdutti sentään\nmielenliikutuksensa.\n\nTupa oli korkealla tasaisella pengermällä haavikon laidassa.\nTalvituulilta sitä suojeli muudan omituisen näköinen rosoinen kallio,\njoka oli kokonaan viiniköynnösten ja värikkäiden pensaiden peitossa.\nWilson Moore ei olisi voinut valitakaan eristetympää ja kauniimpaa\nlaaksoa uudistalolleen. Harmahtava tupa, jonka kivipiipusta savu\nkiemurteli taivasta kohti, oli menettänyt rappeutuneisuutensa ja\nautiutensa, vaikka Columbine ei huomannutkaan siinä mitään uutta.\nViimeinen nousu ja noin sadan metrin levyinen tasanko tuntuivat\nColumbinesta tavattoman pitkiltä. Laskeutuessaan satulasta ja\nsitoessaan Pronton kiinni hänen sydämensä sykki kiivaasti ja hän\nhengitti nopeasti.\n\nTuvan ovi oli auki. Kane sivuutti epäröivän Columbinen mennen sisään.\n\n\"No voi sinua ryökälettä!\" Columbine kuuli Waden tutun äänen sanovan.\n\"Niin totta kuin olet syntynyt, annan sinulle selkään.\"\n\n\"Kuulin hevosenkin askelia\", hän kuuli Wilsonin sanovan hiljempää.\n\n\"Koira vieköön, luulenpa tulevani kuurommaksi päivä päivältä\", Wade\nvastasi.\n\nHän ilmestyi samalla ovelle.\n\n\"Täällä ei ole muita kuin neiti Collie\", hän ilmoitti siirtyessään\nsyrjään, jotta Columbine voisi tulla sisään.\n\n\"Hyvää huomenta!\" Columbine sanoi äänellä, jossa oli muutakin kuin\niloa.\n\n\"Collie, tulitko todellakin katsomaan minua?\" Hän kuuli tämän epäilevän\nkysymyksen juuri vähää ennen kuin hän huomasi huoneen toisessa päässä\nikkunan alla makaavan Wilsonin. Tuvan sisusta tuntui hänestä\nepämääräiseltä ja vieraalta.\n\n\"Tulin tietysti\", hän vastasi mennen lähemmäksi. \"Kuinka voit?\"\n\n\"Ah, melko hyvin olosuhteihin nähden. Olen äärettömästi mielissäni\njuuri nyt. Tuntuu vain vastenmieliseltä, että sinun on pakko katsella\ntätä ajettunutta naamaani.\"\n\n\"Älä ole milläsikään\", Columbine sanoi änkyttäen, voimatta alussa\nnähdäkään Wilsonia selvästi. Kostea sumu himmensi hänen silmänsä ja\npala tuntui nousevan kurkkuun. Sitten tyyntyäkseen hän rupesi\nkatselemaan ympärilleen.\n\n\"Miten hauskalta tämä näyttääkään, Wils Moore!\" hän huudahti\nhämmästyneenä ja iloissaan. Hän oli todellakin suunniltaan. Joku\ntaikavoima oli muuttanut tämän vanhan luhistumaisillaan olevan\nkullankaivajan asunnon aivan toisenlaiseksi. Puuseppä, muurari ja\nkoristemaalari olivat saaneet ihmeitä aikaan. Columbine katseli\nkatselemasta päästyäänkin; hän näki suuren ikkunan, jonka alla Wilson\nmakasi huopapeitteillä päällystetyllä vuoteella, avonaisen takan, jonka\nvieressä Wade nauroi, valkoisen haapalaudoista kyhätyn katon ja\nlattian, jolle oli levitetty antiloopin nahkoja. Hirsien väliset raot\noli täytetty punaisella savella, tomu ja lika olivat hävinneet\nolemattomiin ja tupa tuoksui salvialta, savulta ja paistetulta lihalta.\nNiin, takassa oli todellakin hehkuva hiilos, jolle oli asetettu\nhöyryäviä kattiloita ja savuava paistinpannu, ja siitä tavasta, jolla\nsavu ja höyry katosivat vanhaan harmaaseen piippuun, voitiin päättää,\nettä uunissa oli mainio veto. Jokaisessa nurkassa oli täytetty\nhirvenpää sarvineen, joista riippui kaikenlaisia tarpeita, kuten\nkannuksia, suopunkeja, vöitä, valjaita ja pyssyjä. Muutamalla seinällä\noli korkea astiakaappi uusine puhtaine sievästi veistettyine ovineen,\nja sen vieressä oli aivan yhtä uusi pöytä. Toisella seinällä oli\nnauloja, joista riippui satuloita, suitsia, huopapeitteitä ja\nvaatteita.\n\n\"Saan kiittää häntä tästä sisustuksesta\", Moore sanoi ihastuen\nColumbinen ilosta. \"Hän suoriutui siitä nopeammin kuin olisi voitu\nuskoakaan. Eikö se olekin ihmeellistä, Collie? En ole ollenkaan\nsuruissani, vaikka minun täytyy maatakin... Ja hän sanoo ihmisten\nnimittävän häntä Hell-Bent Wadeksi. Minä sanon häntä Heaven-Sent\nWadeksi?\" [Heaven-Sent Wade = Taivaan lähettämä Wade.]\n\nKun Columbine kääntyi metsästäjään iloissaan ja kiitollisena, Wade\npudotti kädestään puutikun, jota hän käytti haarukan asemesta, ja tyttö\nnäki hänen kätensä vapisevan hänen kumartuessaan ottamaan sitä\nlattialta. Kuinka omituisesti se häneen koskikaan!\n\n\"Ben, voi olla hyvinkin mahdollista, että olette taivaan lähettämä\",\nhän huomautti leikillisesti, mutta kumminkin hieman vakavasti.\n\n\"Minäkö? Olisinko minä hyvä enkeli? Sellainen olisi todellakin jotakin\nuutta Bent Wadellekin\", hän vastasi omituisesti nauraen. \"Koetan\nkaikissa tapauksissa eläytyä siihen.\"\n\nWilsonin vuoteen jalkapään vieressä seinässä oli pieniä kullanvärisiä\nhaavan ja tulipunaisia tammen lehviä. Niiden alapuolelta olevasta\nnaulasta riippui pyssy. Ikkunanlaudalla oli lasiruukku, jossa oli\ncolumbineja. Ne olivat aivan tuoreita, siis juuri äsken poimittuja. Ne\nheiluivat hiljaa vedossa, nuo suloiset sinivalkoiset kukat, joilla oli\noma merkityksensä tytölle, Moore nauroi uhmaavasti.\n\n\"Wade toi minulle nuo kukat\", hän selitti. \"Ne ovat hänenkin\nmielikukkiaan, kuten minunkin. Pakkanen turmelee ne piakkoin... ja minä\nhaluan olla onnellinen niin kauan kuin vain voin.\"\n\nJälleen Columbine tunsi samaa tunteittenkuohua, jota hän ei voinut\nhillitä eikä ymmärtää, mutta joka tuntui lisääntyvän ja paisuvan niin\nsuuresti, että siihen oli piakkoin kiinnitettävä huomiota. Hän ei\nuskaltanut katsoa Wilsonia silmiin. Luodessaan silmänsä alas hän\nhuomasi Wilsonin oikean käden olevan siteissä, ja hän kosketti siihen\ntietämättään hyvin hellästi.\n\n\"Kätesi! Miksi se on kääreissä?\"\n\nPaimen nauroi julman leikillisesti.\n\n\"Oletko nähnyt Jackia tänään?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Jos olisit nähnyt, olisit varmaankin ymmärtänyt, mitä nyrkilleni on\ntapahtunut.\"\n\n\"Loukkasitko sen häneen?\" Columbine kysyi väristen, tuntematta\nminkäänlaista vastenmielisyyttä.\n\n\"Collie, loukkasin käteni lyödessäni häntä kasvoihin.\"\n\n\"Ah, miten hirveätä se oli!\" Columbine mumisi. \"Wilson, hän aikoi\ntappaa sinut.\"\n\n\"Varmasti. Ja minäkin olisin mielelläni tappanut hänet.\"\n\n\"Teidän ei pidä enää milloinkaan kohdata toisianne\", Columbine jatkoi.\n\n\"Toivon taivaan nimessä, ettei se tapahtuisi!\" Moore vastasi niin\nvakavasti, että se merkitsi enemmän kuin hänen paljaat sanansa.\n\n\"Wilson, tahdotko karttaa häntä minun vuokseni?\" Columbine pyysi\npuristaen tietämättään sidottua kättä.\n\n\"Kyllä. Kuljen syrjäteitä ja hiivin kuin arosusi. Piiloudun ja olen\nvaruillani. Mutta, Columbine Belllounds, jos hän vielä kerran --\"\n\n\"Kuulehan, jätä hänet Hell-Bent Waden huostaan\", metsästäjä keskeytti\nsuoristautuen polvistuneessa asennossaan ja kohdistaen suuret ja syvät\nsilmänsä paimeneen. Columbine näki jotakin muutakin hänen kasvoissaan\nkuin niiden synkkyyden. Hän huomasi niissä sellaista kiihkoa ja\nhenkevyyttä, että ne vetivät häntä puoleensa kuin magneetti. \"Ja nyt,\nneiti Collie\", hän jatkoi, \"luulen teidän haluavan tarjoilla sairaalle.\nJonkun pitää syöttää häntä.\"\n\n\"Kyllä varmasti\", Columbine vastasi iloisesti istuutuen vuoteen\njalkapäähän. \"Ben, tuokaa tuo laatikko tänne ja asettakaa hänen\nruokansa sille!\"\n\nWaden noudattaessa kehoitusta Columbine, ujostellen jouduttuaan niin\nlikelle paimenta, koetti pitää keskustelua vireissä.\n\n\"Etkö voi käyttää vasenta kättäsikään?\" hän kysyi.\n\n\"Se on vieläkin huonommassa kunnossa\", Wilson vastasi ottaen sen\npeitteen alta, jossa se oli ollut piilossa.\n\n\"Ah!\" Columbine huudahti toivottomana.\n\n\"Siitä on katkennut pari luuta\", Wilson sanoi vilkkaasti. \"Kuulehan,\nCollie, ystävämme Wade on lääkärikin. En ole milloinkaan nähnyt hänen\nvertaistaan.\"\n\n\"Ja kokkikin, koska tässä on päivällisesi. Sinun on noustava\nistuallesi\", Columbine määräsi.\n\n\"Kääri tuo huopa kokoon ja auta minut sen varaan\", Moore vastasi.\n\nKuinka hämmentävältä ja omituiselta Columbinesta tuntuikaan kumartua\nhänen puoleensa, kiertää kätensä hänen ympärilleen ja nostaa häntä! Se\nmuistutti häntä jo kauan aikaa sitten unhotetusta äidillisyydestä\nniiltä ajoilta, jolloin hän leikki nukkein kanssa. Hänen kasvonsa\npunastuivat kovasti.\n\n\"Etkö voi liikahtaakaan?\" hän kysyi tuntien äkkiä, miten hirmuisen\nraskas paimen oli.\n\n\"Enpä juuri\", Wilson vastasi. Hänen haavoittuneelle otsalleen kihosi\nhikipisaroita. Liikunto oli varmaankin tehnyt hänelle kipeää.\n\n\"Kerroit jalkasi olevan melko hyvässä kunnossa.\"\n\n\"Niin se onkin\", Wilson vastasi. \"Tiedän kirotun hyvin, että se on\nvielä kiinni sääressäni.\"\n\n\"Ah!\" Columbine huudahti epäillen, ryhtyen syöttämään häntä tekemättä\nenää muita huomautuksia.\n\n\"Tuollaisen selkäsaunan ottaa mielelläänkin vastaan, kun saa tällaista\nkohtelua osakseen\", Wilson sanoi.\n\n\"Joutavia!\" Columbine vastasi.\n\n\"Alistun siihen vieläkin mielelläni, jos vain tulet tänne syöttämään\nminua... Mutta en häneltä.\"\n\n\"Wilson, en ole milloinkaan tiennyt, että osaat olla leikillinenkin.\nKas tässä.\"\n\nWilson ei nähtävästi huomannut hänen ojennettua kättään.\n\n\"Collie, olet muuttunut. Olet vanhentunut. Sinusta on tullut nyt nainen\nja hyvin kaunis sellainen.\"\n\n\"Aiotko syödä?\" Columbine kysyi tiukasti.\n\n\"Mitä?\" paimen huudahti. \"Syödäkö? Kyllä, sillä olen hirveästi\nnälissäni. Ja ehkä Heaven-Sent Wade osaa keittää.\"\n\nMutta syöttäminen tuntui kaikkea muuta kuin helpolta Columbinesta. Kun\notetaan huomioon Mooren avuttomuus ja halu katsella hänen kasvojaan\nkäsien asemesta ja Columbinen oma lisääntyvä suloinen luonnollinen ilo\nja tietoisuus siitä, miten lähellä hän oli Wilsonia, oli hänen hyvin\nvaikea näyttää kätevyyttään hoitajattarena. Ja koko ajan hän oli\ntietoinen siitä, että rauhallinen uhkaava Wade oli läheisyydessä. Eikö\nhän voinut huomata, miten Columbinen kädet vapisivat, ja eikö hänestä\nmahtanut tuntua tällainen heikkous kummalliselta? Sitten juolahti hänen\nmieleensä äkkiä, ettei hän halunnut salatakaan tunteitaan Wadelta. Ehkä\nWade nytkin ymmärsi hänet paremmin kuin hän ymmärsi itsensä.\n\n\"Nyt en enää jaksa enempää\", Moore selitti vihdoinkin.\n\n\"Olet syönytkin melko tukevasti ollaksesi sairas\", Columbine huomautti.\nSitten muuttaen puheenaihetta hän kysyi: \"Wilson, aiotko talvehtiakin\ntäällä, kuten isä sanoo?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Onko tuo laaksossa oleva karja sinun?\"\n\n\"On. Minulla on melkein sata päätä. Säästin rahani ja ostin elukoita.\"\n\n\"Olet päässyt hyvään alkuun. Olen niin iloinen. Mutta kuka hoitaa sinua\nja karjaasi tämän väliajan, kunnes voit jälleen työskennellä?\"\n\n\"Kukako? Ystäväni Heaven-Sent Wade\", Moore vastasi tarkoittaen pöydän\nvieressä ahertavaa pientä miestä, joka ei nähtävästi ollut kuullut\nmitään.\n\n\"Voinko tuoda sinulle jotakin syötävää ja luettavaa?\" Columbine kysyi.\n\n\"Tuo itsesi\", Wilson vastasi hellästi.\n\n\"Mutta, poikaseni, miten voisinkaan tuoda sinulle jotakin, ellen itse\ntulisi mukaan?\"\n\n\"Niinpä kyllä. Tuo siis minulle huomenna hieman hilloa ja joku kirja.\nTahdotko?\"\n\n\"Tahdon.\"\n\n\"Muista lupauksesi. Tunnen lupauksesi ennestään.\"\n\n\"Hyvästi sitten huomiseen. Minun on nyt pakko lähteä. Toivon sinun\nparanevan.\"\n\n\"Pysyn vuoteessani niin kauan kuin vain täällä käyt.\"\n\nColumbine poistui melko äkkiä ja kun hän tuli pihalle, tuntui hänestä,\netteivät kukkulat milloinkaan olleet olleet niin pehmeän ja uinailevan\nharmaat, niiden autius niin suloinen eikä taivas kuunaan niin kirkkaan\nsininen. Hänen päästäessään Prontoa irti metsästäjä tuli tuvasta Kane\nkintereillään.\n\n\"Neiti Collie, ellei teillä ole minnekään kiirettä, haen hevoseni ja\nratsastan kotiin kanssanne\", hän sanoi.\n\nColumbine kiipesi satulaan ja antoi Pronton kävellä tielle, joka rupesi\nhitaasti laskeutumaan laaksoon päin. Tupa oli ollutkin paljon\nkorkeammalla, kuin hän oli osannut ajatellakaan. Näköala oli\nsuurenmoinen. Kaikki harmaat pyöreät kukkulat, joiden väri tähän aikaan\npäivästä oli sanomattoman kaunis, mustareunaiset toinen toistaan\nkorkeammalla olevat harjanteet ja kaukaiset auringon kultaamat huiput\nnäkyivät ihmeellisen selvästi tuoden villisti ja loistavasti esiin\nColoradon luonnon, jota hän rakasti.\n\nWade sai hänet kiinni kukkulan juurella.\n\n\"Tyttöseni, pyydän teitä salaamaan sen Bellloundsilta, että hoidan\nWilsiä\", hän sanoi ystävälliseen taivuttavaan tapaansa.\n\n\"No olkoon. Mutta miksi en saisi kertoa sitä isälle? Hän ei olisi siitä\nmilläänkään. Hän on tehnyt sellaista usein itsekin.\"\n\n\"Ehkä, mutta tämä onkin jonkunlainen poikkeustapaus. Eikä Wils ole\nsellaisessa tilassa kuin hän luulee. En heitä mitään sattuman varaan.\nEn tahdo menettää työpaikkaani enkä halua tulla estetyksi tuon pojan\nhoitamisessa.\"\n\nWaden lopettaessa puheensa he olivat jo päässeet ensimmäiseen\nhaavikkoon. Columbine pysähdytti hevosensa pakottaen toverinsa tekemään\nsamoin. Waden surullisten ja uurteisten kasvojen viisaus lisäsi hänen\nentisiä huoliaan.\n\n\"Ben, kertokaa minulle\", hän kuiskasi koskettaen kädellään Waden\nkäsivarteen.\n\n\"Neiti Collie, olen tavallani jonkunlainen lääkäri. Luin kerran\nmaailmassa hieman lääketiedettä ja kirurgiaa, ja senvuoksi tiedän. En\nkertoisi teille, ellen olisi apunne tarpeessa.\"\n\n\"Suostun auttamaan mielellänikin, mutta kertokaa nyt\", Columbine sanoi\nkoettaen rohkaista mieltään.\n\n\"Wilsin jalka on aivan murskana. Möly-Jack potki sen melkein\nmuodottomaksi. Se on sata kertaa pahemmassa kunnossa kuin ennen.\nPelkään verenmyrkytystä ja kylmänvihoja, joka mädättää lihan ja\nkuolettaa sen. Sanoin pojalle suoraan, että hänen on paras antaa minun\nkatkaista jalka, mutta hän vannoi pitävänsä sen tahi kuolevansa. Jos\nsiihen tulee kylmänvihat, emme voi pelastaa sitä, tuskinpa hänen\nhenkeänsäkään.\"\n\n\"Ah, asiat eivät voi olla niin huonosti!\" Columbine huudahti. \"Tiesin\nsiinä olevan jotakin... Ben, tarkoitatteko, että hänestä\nparhaimmassakin tapauksessa tulee --\" Hän keskeytti voimatta lopettaa.\n\n\"Neiti Collie, Wils ei missään tapauksessa voi enää milloinkaan\nratsastaa kuin paimen.\"\n\nTämä tuntui Columbinesta kaikista pahimmalta ja viimeiseltä\noljenkorrelta, johon hän voi turvautua. Hänen kyyneleensä sokaisivat\nhänet, hänen suoniaan poltti ja sydän oli nousta kurkkuun.\n\n\"Poika raukka, se voi tappaa hänet\", hän huudahti. \"Hän piti hevosista,\nhalusi ratsastaa ja olikin paras ratsastaja heistä kaikista. Ja nyt hän\non mennyttä kalua! Hänestä tulee raajarikko ja pölkkyjalka. Ja kaikki\ntämä Jack Bellloundsin vuoksi. Minä vihaan, ah, miten minä vihaankaan\ntuota roistomaista raukkaa!... Ja minun pitää mennä naimisiin hänen\nkanssaan lokakuun ensimmäisenä päivänä! Jumala minua armahtakoon!\"\n\nColumbine vaipui hitaasti satulasta ruohikkoon, purskahtaen kiihkeään\nitkuun. Nyyhkytykset tärisyttivät hänen jokaista jännettäänkin. Hänen\nsurunsa näytti toivottomalta ja peloittavalta. Kuiva ruoho sai ottaa\nvastaan hänen kyyneleensä ja epäjohdonmukaiset sanansa.\n\nWadekin laskeutui satulastaan ja polvistuen hänen viereensä hän laski\nhiljaa kätensä tytön kohoileville hartioille, mutta ei puhunut\nsanaakaan. Vähitellen, sitten kuin tunteitten myrsky alkoi tyyntyä, hän\nkohotti tytön päätä.\n\n\"Tyttöseni, ei mikään ole milloinkaan niin pahaa kuin miltä se\nnäyttää\", hän sanoi ystävällisesti. \"Nouskaa istuallenne ja antakaa\nminun lohduttaa teitä.\"\n\n\"Ah, Ben, jotakin hirmuista on tapahtunut\", Columbine huudahti.\n\"Minussa juuri. En tiedä, mitä se on, mutta se tappaa minut!\"\n\n\"Mutta minä tiedän\", Wade vastasi tytön pään vaipuessa hänen olkaansa\nvasten. \"Neiti Collie, olen jo vanha mies, jolle tässä maailmassa on\nsattunut melkein vaikka mitä, mutta elän kuitenkin vielä ja koetan\nauttaa muitakin. Ei kukaan kuole niin helposti. Olettehan hieno ja\nvoimakas tyttö, ja jokin ilmoittaa minulle, että olette luotu onnea\nvarten. Tiedän miten asiat voivat muuttua. Kuunnelkaahan --\"\n\n\"Mutta, Ben, ettehän te tiedä mitään minusta\", Columbine nyyhkytti.\n\"Olen sanonut teille vihaavani Jack Bellloundsia. Mutta minun pitää\nmennä naimisiin hänen kanssaan. Hänen isänsä on kasvattanut minut\nlapsesta alkaen. Olen hänelle velkaa koko elämäni. Minulla ei ole\nainoatakaan sukulaista, ei isää eikä äitiä! Kukaan ei rakasta minua\nminun itseni vuoksi!\"\n\n\"Eikö kukaan rakasta teitä?\" Wade toisti hyvin moittivasti ja\nvastustavasti. \"Kummallista, miten ihmiset voivat pettää itseään.\nTyttöseni, luulette vaikeuksianne liian suuriksi ja olette sitäpaitsi\nväärässäkin. Kaikkihan teitä rakastavat, Lem, Jim ja kaikki muutkin. Te\nkirkastatte koko sen kovan maailman, jossa he elävät. Ja tuo tulinen\nJack raukkakin, hän rakastaa teitä niin suuresti kuin hän voi. Entä\nsitten vanhus? Ketään tytärtä ei voida rakastaa hellemmin... Ja minäkin\nrakastan teitä, tyttöseni, niin kovasti kuin olisitte oma lapseni. Minä\nsovin teille ystäväksi ja veljeksi, jollaisen tarpeessa olette. Voin\nolla teille melkein kuin äitikin jossakin suhteessa, jos vain\nsallitte.\"\n\nJokin yliluonnollinen voima tahi lumous sai Columbinen valtioihinsa\nlieventäen hänen peloittavaa avuttomuuden tunnettaan ja suruaan. Tuon\nmiehen käsissä ja äänessä oli sellaista hellyyttä, että siitä vuoti\nhäneen voimakasta ja kiihkeätä elämänhalua ja rohkeutta.\n\n\"Rakastatteko minua todellakin?\" hän kuiskasi jollakin tavoin\nlohdutettuna ja tuntien, että Wade tarjosi hänelle juuri sellaista,\njota hän oli kaivannut lapsuudessaan. \"Haluatte siis olla kaikkea tuota\nminulle?\"\n\n\"Kyllä, tyttöseni, ja kehoitan teitä panemaan minut koetukselle.\"\n\n\"Ah, miten hyvä olettekaan! Tunsin sen heti ollessani ensimmäistä\nkertaa seurassanne. Olen halunnut tulla luoksenne puhumaan\nvaikeuksistani. Rakastan isää ja hän rakastaa minua, mutta hän ei\nymmärrä minua. Isä elää vain pojalleen eikä minulle. Minulla ei ole\nmilloinkaan ollut isää.\"\n\n\"Teillä on nyt ainakin jonkunlainen\", Wade vastasi niin täyteläisellä\nja syvällä äänellä, että Columbine tyyntyi ja ihmetteli. \"Ja koska olen\nkokenut niin paljon, kerron teille, miten aion teitä auttaa. Tyttöseni,\nelleivät naiset ole jaloja ja urhoollisia, niin miten meidän miesten\nsilloin käy? Naisissa on aina enemmän kuin miehissä. Elämä on kohdellut\nteitä kovasti tuomalla teidät tänne vieraiden ihmisten joukkoon ja\nsaattamalla teidät kiitollisuuden velkaan miehelle, jonka ainoa\nintohimo on rakkaus poikaansa. Teidän pitää nyt alistua siihen\nturvautumalla avuihin, joita naisessa on enemmän kuin miehessä.\nRohkeutta! Otaksukaamme nyt, että vihaatte Möly-Jackia ja rakastatte\nraajarikkoista Wilson raukkaa... Tyttöseni, älkää olko tuon näköinen!\nÄlkää kieltäkö ollenkaan, sillä te rakastatte tuota poikaa... Mikään ei\nvoi olla ikävämpää, mutta ette voi milloinkaan sanoa, mitä saattaa\ntapahtua, jos vain olette rehellinen ja suora. Jos tunnette\nvelvollisuutenne olevan maksaa vanhukselle, jota sanotte isäksenne,\nniin maksakaa se menemällä naimisiin hänen poikansa kanssa ja olemalla\noikea nainen. Nainen voi olla niin jalo, ettei maailmassa voida verrata\nmitään häneen. Onni voi tulla jokaisen osaksi hyvin kummallisella ja\nodottamattomalla tavalla. Elämässä on paljon sellaista, jota ihminen ei\nosaa toivoakaan. Ette suhtaudu tähän vaikeuteen oikein. Jos olette\nrehellinen itsellenne ja kohtaatte sen rohkeasti, se ei olekaan\nsellainen kuin pelkäätte... Jonakin päivänä, jos vieläkin olette siinä\nluulossa, että sydämenne on särkynyt, kerron teille oman tarinani, ja\nsilloin teistä ei kohtalonne varmaankaan tunnu enää niin kovalta. Minun\nsydämeni on särkynyt ja elämäni on ollut mennyttä, mutta kuitenkin olen\nelänyt ja kokenut työni ja taistelujen suomaa onnea, vaikka en\nsellaisesta osannut silloin uneksiakaan. Huomasin, miten maailma\nsentään on kaunis, miten suuresti voin rakastaa kukkia ja kukkuloita ja\nkoko villiä luontoa, ja totesin, että niidenkin vuoksi kannattaa\nelää... Ja ajatelkaahan nyt, tyttöseni, miten ääretöntä onnea saan\ntuntea saadessani näyttää tämä kaiken teille. Silloin saan todellakin\npalkkani kaikesta. Ja ellei se ole liikaa minulle, ei maailmassa ole\nmitään, jota en haluaisi tehdä tähtenne.\"\n\nColumbine kohotti kyynelien kostuttamat innoituksen valaisemat\nkasvonsa.\n\n\"Ah, Wilson oli sittenkin oikeassa!\" hän mumisi. \"Olette todellakin\ntaivaan lähettämä ja rakastan teitä.\"\n\n\n\n\nIX.\n\n\nAivan uusi mieli tahi entisen vapautuminen rohkaisi Columbinea palaen\nnyt hänen suonissaan niin, ettei sitä voitu sammuttaa eikä kuvata. Joku\njumalallinen säkene oli tunkeutunut hänen mielensä salaperäisiin\nsyvyyksiin sytyttäen ja valaisten ne niin, että kun hän selviytyi tästä\nonnettomuuden tunnista, hän tunsi intohimojen kirkkaan salaman yhtyneen\nsielunsa hellyyteen, suruihin ja uskollisuuteen.\n\n\"Ah, Ben, kykenenköhän tekemään tämän kaiken?\" hän huudahti levittäen\nkäsivartensa kuin syleilläkseen taivaan tuulia.\n\n\"Minkä kaiken, tyttöseni?\"\n\n\"Tämän, jota vaaditaan todellisilta naisilta!\" hän vastasi kiihkeästi\npainaen käsillään rintaansa.\n\n\"Herännyt nainen ei voi milloinkaan enää muuttua tytöksi\", Wade sanoi\nsurullisesti.\n\n\"Halusin kuolla, mutta nyt haluan elää ja taistella!... Ben, olette\nrohkaissut minua. Olin pieni, heikko ja surkuteltava ja nyt... Mutta\nunissani tahi jossakin sellaisessa tilassa, jota en voi muistaa enkä\nymmärtää, olen odottanut näitä sanojanne. Olin valmis. Tuntuu aivan\nsiltä, kuin olisin tuntenut teidät jossakin toisessa maailmassa\nennenkuin synnyin tähän. Kun puhutte minulle niin ihmeellisesti kuin\nehkä äitini olisi puhunut, sydämeni kiiruhti tuntemaan teidät\nvedotessanne naisellisuuteni!... Ah, miten tämä onkaan omituista ja\nkaunista!\"\n\n\"Neiti Collie\", Wade vastasi kumartuessaan korjaamaan jalustimiaan,\n\"olette nuori ettekä senvuoksi ymmärrä elämän omituisia ja peloittavia\npuolia. Sanoitte sen olevan kaunistakin... Kukapa sen tietää? Ehkä olen\njossakin edellisessä olotilassa ollutkin jotakin teille. Uskon sen,\nmutta en voi sanoa, milloin ja missä. Ehkä olemme olleet kukkia tahi\nlintuja. Tuollaiset mielipiteet kiinnittävät mieltäni.\"\n\n\"Lintujako? Minuakin miellyttää tuo ajatus\", Columbine vastasi.\n\n\"Pidän enimmän linnuista. Mutta niiden joukossa on haukkoja, variksia\nja korppikotkia.\"\n\n\"On kyllä. Luonnossa pitää olla jonkunlainen tasapaino. Ellei siinä\nolisi rumaa ja pahaakin, emme huomaisi sen kauneutta emmekä\nhyvyyttäkään... Mutta lähtekäämme nyt kotiin. On jo myöhäinen.\"\n\n\"Ben, eikö minun pitäisi palata Wilsonin luo heti?\" Columbine kysyi\nepäröiden.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Kertomaan hänelle jotakin ja ilmoittamaan, miksi en voi tulla hänen\nluokseen huomenna enkä milloinkaan muulloinkaan enää\", hän vastasi\nhiljaa värisevällä äänellä.\n\nWade mietti hänen sanojaan. Columbinesta tuntui, että hänen terästynyt\njärkensä synnytti Wadessa jotakin vihamielistä ja vastustavaa.\n\n\"Huomenna on varmasti parempi\", Wade sanoi hetkisen kuluttua. \"Wilson\nkiihtyi jo tarpeeksi tänään.\"\n\n\"Siis menen sinne huomenna.\"\n\nLisääntyvässä kylmässä hämärässä he ratsastivat vierekkäin vaitiollen.\n\n\"Hyvää yötä, tyttöseni\", Wade sanoi heidän saavuttuaan hänen tupansa\nluo. \"Ja muistakaa nyt, ettette ole enää yksinänne.\"\n\n\"Hyvää yötä, ystäväni\", Columbine vastasi jatkaen matkaansa.\n\nHän tapasi Jim Montanan aitauksessa ja ilta oli vielä siksi valoisa,\nettä hän näki hänen vaahtoavan hevosensa. Jim näytti hyvin töykeältä,\nmelkeinpä pahantuuliselta. Mutta Columbine arvasi, että hän oli käynyt\nJackin määräyksestä Kremmlinissä ja tehnyt tuon matkan samana päivänä\nedestakaisin.\n\n\"Neiti Collie, minä kyllä hoidan Pronton\", hän tarjoutui. \"Illallisenne\nodottaa.\"\n\nArkihuoneen takassa paloi kirkas tuli ja karjanomistaja luki sen\nvalossa.\n\n\"Halloo, punaposki!\" vanhus tervehti tavattoman ystävällisesti. \"Olet\nratsastanut vastatuuleen, vai mitä? Ellet ole kaunis, ei minun\nsilmistäni ole mihinkään!\"\n\n\"Siellä on melko kylmä, isä\", Columbine vastasi, \"ja tuuli puree. En\nratsastanut nopeasti enkä kauaskaan... Kävin katsomassa Wilson Moorea.\"\n\n\"Vai niin! No miten poika jaksaa?\" Belllounds kysyi tylysti.\n\n\"Hän sanoi voivansa melko hyvin, mutta luullakseni asian laita ei\nolekaan niin\", Columbine vastasi.\n\n\"Ystävätkö häntä hoitavat?\"\n\n\"Niin. Hänellä onkin sellaisia, Andrewsit esimerkiksi. Olen iloinen\nvoidessani sanoa, että hänen majansa on mukava. Hänestä pidetään kyllä\nhuolta.\"\n\n\"No, sepä hyvä! Lähetän Lemin tahi Waden sinne katsomaan, voimmeko\ntehdä jotakin hänen hyväkseen.\"\n\n\"Isä, sellainen on niin sinun tapaistasi\", Columbine vastasi laskien\nkätensä hänen leveälle olalleen.\n\n\"Älähän nyt! Kuulehan Collie, tässä on kirjeitä melkein kaikilta\nKremmlinin asukkailta. He toivovat saavansa kutsun häihin lokakuun\nensimmäiseksi päiväksi. Pyydämmekö heidät tulemaan?\"\n\n\"Kuta enempi heitä tulee, sen hauskempaa\", Columbine vastasi.\n\n\"Vannon, etten kutsu ketään.\"\n\n\"Miksi et, isä?\"\n\n\"Kukaan ei voi sanoa, mitä poikani päähän voi juolahtaa hääpäivänäkin.\"\n\n\"Mutta, isä, voit luottaa minuun.\"\n\n\"Kyllä varmasti!\" vanhus vastasi kiertäen vahvan käsivartensa hänen\nympärilleen. \"Toivoisin, että sinä olisit Jack ja Jack olisi sinä.\"\n\nNuorukainen laahusti silloin huoneeseen sidotuin päin istuutuen\nillallispöytään.\n\n\"No niin, Collie, ryhdytään mekin syömään\", vanhus sanoi iloisesti.\n\"Minulla on sentään kaikesta huolimatta hyvä ruokahalu.\"\n\n\"Minäkin olen nälkäinen kuin susi\", Columbine vastasi istuutuen\npaikalleen Jackia vastapäätä.\n\n\"Missä olet ollut?\" Jack kysyi uteliaana.\n\n\"Kas, hyvää iltaa, Jack! Huomasitko minut vihdoinkin?... Olin\nratsastamassa Prontolla ensimmäisen kerran sen loukkaantumisen jälkeen.\nTein ihanan retken Sage-laaksoon.\"\n\nJack luimisteli häneen näkyvissä olevalla silmällään mumisten jotakin\nja alkaen sitten pistellä perunoita ja lihaa suuhunsa haarukallaan.\n\n\"Mikä sinua oikeastaan vaivaakaan, Jack? Etkö olekaan terve?\" Columbine\nkysyi niin levottomasti, että se oli liian osanottavaista ollakseen\ntotta.\n\n\"Minua ei vaivaa mikään!\" Jack tiuskaisi.\n\n\"Mutta näytät aivan sairaalta, tarkoitan, että näkyvissä oleva osa\nkasvoistasi on sen näköinen. Suupielesi ovat pahasti väärässä. Olet\nhyvin kalpea, lukuunottamatta noita punaisia laikkuja. Ja toisen\nsilmäsi ilme on niin yliluonnollisen tuskallinen, kuin et enää\nkuuluisikaan tähän maailmaan.\"\n\nTytön, joka aina oli ollut niin suloinen, rauhallinen ja\nhienotunteinen, hämmästyttävää puhetta kuunteli Jack järkytettynä ja\nisä nauraen.\n\n\"Pilkkaatko minua?\" Jack kysyi tiukasti.\n\n\"Kuinka niin, Jack? Miten voit luullakaan minusta sellaista? Halusin\nvain sanoa, miten omituiselta näytät... Aiotko mennä naimisiin\nsilmäpuolena?\"\n\nJack hämmästyi sanattomaksi ja vanhus istuttuaan kauan aikaa suu auki\nihmettelystä huudahti: \"Koira vieköön, tyttöseni! En olisi milloinkaan\nuskonut tällaista sinusta... Jack, niele vain lääkkeesi empimättä...\nTeidän molempien pitää unhottaa ja antaa anteeksi. Riitaisuuksia voi\nilmetä tarpeeksi sittenkin, vaikka ei menneisyyttä pengottaisikaan.\"\n\nJäätyään yksikseen Columbine joutui sellaiseen mielentilaan, joka erosi\nsuuresti hänen vanhuksen ja tämän pojan seurassa näyttämästään\niloisuudesta. Hän vaipui vakaviin omiin tunteihinsa kohdistuviin\najatuksiin, jotka askartelivat tuossa kohotetussa henkisessä\nedistymisessä ja yrityksessä nousta oman henkilöllisen hyvinvoinnin\nyläpuolelle, johon Bent Wade oli ohjannut hänet omituisella tavalla.\nAivan heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan saakka hän oli vetänyt\nColumbinea kummallisesti puoleensa ja Columbinesta tuntui nyt, että tuo\nhänen lumousvoimansa johtui siitä jaloudesta ja viisaudesta, jotka\naiheutuivat hänen kärsimyksistään ja niistä kauheista vuosista, jotka\nolivat piirtäneet merkkinsä hänen kasvoihinsa.\n\nSenvuoksi koettikin Columbine sitoa sieluunsa ikuisiksi ajoiksi hänessä\nsyntyneen hengen, joka oli herännyt Waden vaatimattomista filosofisista\nsanoista, omaksi ohjeekseen ja voimakseen.\n\nHän tunsi velvollisuutensa miestä kohtaan, joka oli ollut kuin isä\nhänelle. Mitä ikinä hän vaatisikaan, hän olisi valmis tekemään.\nJa mitä taasen hänen poikaansa tuli, jonka kanssa hänen oli määrä\nelää jäljellä oleva osa elämästään, hänen velvollisuutensa oli tulla\nhänelle hyväksi vaimoksi, kärsiä hänen vikojaan ja koettaa aina auttaa\nhäntä ystävällisesti, kärsivällisesti, tasapuolisesti ja niin\nmyötämielisesti, kuin se hänelle suinkin olisi mahdollista. Viha oli\nmyös otettava lukuun, mutta hän tiesi, ettei vihalla ole minkäänlaista\nsijaa hyvän naisen sydämessä. Hänen täytyy tukahduttaa se, jos se vain\non inhimillisesti mahdollista. Tämä kaikki oli hyvin kovaa ja muuttuisi\nvielä kovemmaksi, mutta hän alistui siihen ja tiesi luontonsa.\n\nHänen sielunsa oli hänen omansa eivätkä minkäänlaiset vastoinkäymiset\nvoineet sitä muuttaa. Hän voi olla sen kanssa kahdenkesken milloin\ntahansa, välittämättä noista vaivoista ja mitättömistä vaikeuksista,\njoita vastaan ihmiset tavallisesti taistelevat. Waden sanat olivat\nlumonneet hänet salaisuudellaan ja rajattomalla toivollaan jostakin\ntuntemattomasta ajatuksien ja tunteitten maailmasta. Hän saa tuskin\nmilloinkaan nauttia onnesta sen tavallisessa merkityksessä. Haihtukoot\nunelmat siitä ikuisiksi ajoiksi! Mutta hän oli nähnyt vilahdukselta\njotakin korkeampaa kuin huvituksia ja tyytyväisyyttä. Unelmat ovat aina\nunelmia. Mutta hän voi vieläkin uneksia siitä, joka oli ollut, tahi\nsiitä, jollaiseksi se olisi voinut muodostua, elämän kauneudesta ja\nsalaperäisyydestä ja tuosta luonnossa olevasta jostakin, joka oli\nvetänyt häntä puoleensa suloisesti ja vastustamattomasti. Kuka voi\nryöstää häneltä nuo pyöreät, harmaat ja sametinväriset kukkulat,\npurppuran väriset huiput ja tummat selänteet, joilta hänet oli löydetty\nlapsena, eksyksiin joutuneena pienokaisena, syntyneenä kuin kuusten\njuurilla kasvavat columbinet?\n\nRakkaus, äkkiä selvinnyt ja selittämätön, oli hänen salaisuutensa,\nvielä värisyttävän uusi ja vaarallinen suloisuudessaan. Hän pelkäsi\ntunnustaa sitä itselleen ja suhtautua siihen rohkeasti, koska se oli\nvielä tuntematon tekijä ja uhkaava kuin tuli. Hänen äkkinäinen tietonsa\nsiitä tuntui erottamattomasti yhtyneen tuohon kasvavaan, voimakkaaseen\nja vakavaan tunteitten virtaan.\n\n\"Menen hänen luokseen ja kerron sen hänelle\", hän mumisi. \"Hänellä on\noikeus saada se tietää!... Sitten minun pitää sanoa hänelle jäähyväiset\nikuisiksi ajoiksi!\"\n\nWilsonille kertominen olisi suloista ja hänen luotaan poistuminen\nkatkeraa. Epämääräiset mahdollisuudet kiusasivat häntä. Millaisen\nvaikutuksen hänen sanansa tekisivätkään? Kuinka katkeralta kaikki\ntuntuikaan! Hän ei voinut sanoa, mitä noissa molemmissa piilee,\nennenkuin hän oli suoriutunut niistä. Tunnit venyivät pitkiksi, uni\npakeni hänen silmistään, talon rauhallisuus muuttui myrskyksi ja\narosusien surullinen ulina muistutti iloisesta tyttöajasta, joka oli\nnyt mennyttä.\n\nKun seuraavana päivänä tuo kauan odotettu tunti koitti, Columbine\nvalitsi sellaisen hevosen, joka osasi juosta, ja hän ratsasti\nmutkaiseen laaksoon kuin vihuri. Mutta sen haavikon läheisyydessä,\njossa Waden ystävällinen ääni oli antanut hänen salaisuudelleen elämän,\nhän sai kokea vastavaikutusta, joka pakotti hänet pysähtymään ja\nkiipeämään rinteelle hyvin hitaasti ja viivytellen.\n\nNähdessään tuvan viereen kiinni sidotun Waden hevosen Columbine\nonnistui hieman hillitsemään myrskyisiä tunteitaan. Metsästäjä oli\nvarmaankin tuvassa ja niin ollen hänen ei olisikaan pakko heti ilmaista\nsalaisuuttaan. Tämä ajatus joudutti hänen hitaita askeliaan. Ennen\nsaapumista ovelle hän huusi tervehdykseksi.\n\n\"Collie, olet myöhästynyt\", Wilson vastasi sekä iloisesti että\nmoittivasti hänen astuessaan tupaan. Paimen makasi vuoteellaan ollen\nyksin koko huoneessa.\n\n\"Ah, missä Ben on?\" Columbine huudahti.\n\n\"Hän oli kyllä täällä ja keitti ruokani. Odotimme, mutta sinua ei\nkuulunut. Päivällinen jäähtyi. Olin jo melkein varma, että olet tullut\nkatumapäälle ja ettet tulisi ollenkaan, ja senvuoksi en voinut syödä...\nWade sanoi kyllä tietävänsä sinun tulevan. Hän meni koirineen\njonnekin... ja, ah, Collie, onko kaikki nyt hyvin?\"\n\nColumbine meni hänen vuoteensa viereen ja katsoi häneen sellaisin\ntuntein, kuin joku jättiläiskäsi olisi puristellut hänen sydäntään.\nWilson oli terveemmän näköinen. Kasvot eivät olleet enää niin\najettuneet eivätkä punaiset, eikä silmissäkään sillä hetkellä ollut\nminkäänlaista tuskallista ilmettä, vaan ne olivat hellät, tummat ja\nkaunopuheliaat. Jos Columbine olisi saapunut avomielisine päätöksineen\nja toivoineen keventää sydämensä, olisi hänen ollut hyvin vaikea\nvastustaa hänen silmiensä puhuvaa katsetta. Oliko hän nähnyt sen niissä\nennenkin? Kuinka sokea hän oli ollutkaan?\n\n\"Olet luullakseni hieman parempi\", hän sanoi onnellisena.\n\n\"Kyllä nyt, mutta minulla oli kova yö. En voinut nukkua, ennenkuin\npäivänkoitteessa. Wade herätti minut... Collie, olit kiltti, kun tulit.\nOlet niin ihmeellisen näköinen. En ole milloinkaan nähnyt kasvojesi\nhehkuvan noin. Ja silmäsi sitten -- ah!\"\n\n\"Olen siis mielestäsi kaunis?\" Columbine kysyi haaveillen,\najattelematta sitä ollenkaan.\n\nWilson naurahti ivallisesti.\n\n\"Tule lähemmäksi\", hän sanoi vetäen hänet luokseen kömpelösti sidotulla\nkädellään.\n\nColumbine polvistui peittäen kasvonsa molemmilla käsillään.\nKumartuessaan eteenpäin hänen koko ruumiinsa vapisi ja hänen huuliltaan\npääsi tukahdutettu ääni.\n\n\"No mutta, Collie!\" Moore huudahti hämmästyneenä. \"Taivas varjelkoon,\nälä itke! En tarkoittanut mitään. Tahdoin vain koskettaa käteesi.\"\n\n\"Kas tässä\", Columbine vastasi haparoiden sokeasti, kunnes hän löysi\nWilsonin käden. Toisen kätensä piti hän vielä silmillään. Hän tahtoi\nsäilyttää salaisuutensa vielä hetkisen, peittää silmänsä ja riemuita\ntämän tilanteen kuvaamattomassa ilossa ja surullisuudessa, jollaista\nnainenkaan ei saa kokea kuin kerran elämässään.\n\n\"Mitä maailmassa tämä merkitseekään?\" paimen huudahti huumautuneena.\nHän tarttui lujemmin ojennettuun käteen. \"Collie, käyttäydyt niin\nomituisesti... Et itkekään!... Näenkö unta, vai mitä tämä on?\nKultaseni, katso minuun!\"\n\nColumbine otti käden silmiltään luopuen kokonaan vastustuksesta.\n\n\"Wilson, olen häpeissäni, suruissani ja äärettömän onnellinen\", hän\nsanoi huohottaen.\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Muutaman asian vuoksi vain, jonka aion kertoa sinulle\", hän kuiskasi.\n\n\"Mikä se on?\"\n\nColumbine kumartui häneen päin,\n\n\"Etkö voi arvata sitä?\"\n\nWilson kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat.\n\n\"En tahdo arvata enkä uskallakaan.\"\n\n\"Se on jotakin, joka on ollut totta vuosikausia -- aina, kuten minusta\nnyt tuntuu -- jotakin, josta en milloinkaan ole uneksinutkaan,\nennenkuin viime yönä\", Columbine jatkoi hellästi.\n\n\"Collie!\" Wilson huudahti. \"Älä kiusaa minua!\"\n\n\"Muistatko ne ajat, jolloin riitelimme niin hirveästi, koska suutelit\nminua?\" Columbine kysyi.\n\n\"Luulitko minun voivan suudella sinua ja elää sitten unhottaakseni?\"\n\n\"Rakastan sinua!\" Columbine kuiskasi ujosti tuntien punastuvansa korvia\nmyöten.\n\nTämä kuiskaus muutti Wilson Mooren kokonaan. Hänen käsivartensa kiertyi\ntytön kaulaan ja hän painoi tytön pään omaansa vasten. Pitäen häntä\nsiinä asennossa lujasti hän suuteli tytön huulia, poskia ja kosteita\nsilmiä ja sitten jälleen hänen huuliaan intohimoisesti ja hellästi.\n\nSitten hän painoi hänen päänsä rintaansa vasten.\n\n\"Hyvä Jumala, en voi uskoa sitä! Sano se uudestaan!\" hän huudahti\nkäheästi.\n\nColumbine painoi polttavat kasvonsa Wilsonin huopapeitteeseen ja hänen\nkätensä tarttuivat siihen lujasti. Paimenen hurja ilo ja hänen\nsuudelmiensa omituinen voima ja sulo muuttivat hänet kokonaan. Hän\nlepäsi hänen rinnallaan tahtomatta kohottaakaan kasvojaan. Kaikki\ntuntui erilaisemmalta ja villimmältä, kun hän vastasi Wilsonin\npyyntöön:\n\n\"Niin, rakastan sinua! Ah, miten äärettömästi sinua rakastankaan!\"\n\n\"Kultaseni!... Näytä minulle kasvosi... Se on siis sittenkin totta.\nTiedän sen nyt, sillä olet todistanut sen, mutta anna minun katsoa\nkasvojasi.\"\n\nColumbine suoristautui niin hyvin kuin hän vain taisi, mutta kyyneleet\nolivat sokaista ja lausumattomat sanat tukahduttaa hänet. Ja siinä\ntärisyttävän liikutuksen vallassa, joka samalla ennusti piakkoin\nkoittavaa eroa, hän oppi tuntemaan rakkauden yksinvaltaisen ja käskevän\nsuloisuuden.\n\n\"Suutele minua, Columbine!\" Wilson käski.\n\nKyyneleiden himmentävin silmin Columbine näki hänen kalpeat ja\nloukkaantuneet kasvonsa, ja hän kumartui niihin päin painaen hänen\nhuulilleen ensimmäisen ja viimeisen suutelonsa.\n\n\"Vielä, Collie, vielä!\" Wilson rukoili.\n\n\"Ei enää\", hän kuiskasi hyvin hiljaa, ja kietoen käsivartensa hänen\nkaulaansa hän kätki kasvonsa ja puristi Moorea suonenvedontapaisesti\nkoettaen tukahduttaa nyyhkytyksensä, jotka vapisuttivat häntä.\n\nMoorekin vaikeni puristaen tyttöä vapaalla kädellään, hengittäen syvään\nja hitaasti rauhoittuen. Columbine tiesi silloin Wilsonin arvaavan\nsiinä olevan jotakin hirveän väärää, josta aiheutuvaa pelkoaan hän ei\nehkä uskaltanut ilmaista. Wilson piteli häntä kaikissa tapauksissa\nvaieten ja odottaen, ja tämä kärsivällinen odotus alkoi Columbinesta\ntuntua sietämättömältä. Hän halusi kyllä pidentää tätä hetkeä, joka oli\nainoa, mihin hän milloinkaan voi alistua, mutta hän ei uskaltanut tehdä\nsitä, sillä hän tiesi, että jos Wilson suutelisi häntä vielä, hänen\nvelvollisuutensa Bellloundsia kohtaan häviäisi kuin sumu\nauringonpaisteessa.\n\nOtteen irroittaminen hänestä tuntui Columbinesta kuin sydänjänteittensä\nkatkomiselta. Hän suoristautui, kuivasi kyyneleet silmistään nousi\nseisoalleen koettaen koko ajan koota voimia voidakseen katsoa Wilsonia\nsilmiin jälleen.\n\nKova ulkoa kallioilta kuuluva ääni säpsähdytti Columbinea. Wade siellä\nkutsui koiriaan. Hän oli palannut ja se liikutti häntä.\n\n\"Minun pitää mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa lokakuun\nensimmäisenä päivänä\", hän kuiskasi.\n\nPaimen kohottautui niin ylös kuin hän suinkin voi. Columbinesta tuntui\ntuskalliselta katsella hänen kasvojensa muuttumista ja kalpenemista.\n\n\"Ei, ei!\" hän huohotti.\n\n\"Kyllä\", Columbine vastasi toivottomasti.\n\n\"Ei!\" Wilson huudahti käheästi.\n\n\"Mutta, Wilson, minähän tulin kertomaan sitä sinulle. Ah, tottahan se\non, siitä ei päästä minnekään!\"\n\n\"Tyttöseni, sinähän sanoit rakastavasi minua\", Wilson sanoi katsoen\nhäneen tummin syyttävin silmin.\n\n\"Se onkin vielä kauheampaa.\"\n\nWilson leppyi hieman ja hänen vihansa muuttui jonkunlaiseksi peloksi.\n\nWade astui juuri silloin majaan kuulumattomin askelin, epäröi hieman,\nmutta tuli sitten Columbinen viereen. Columbine ei voinut irroittaa\nsilmiään Mooresta katsoakseen ystäväänsä, vaan ojensi hänelle vain\nvapisevan kätensä. Wade puristi sen känsäiseen kouraansa.\n\nWilson koetti turhaan hillitä mieltään.\n\n\"Collie, jos rakastat minua, niin miten voit mennä naimisiin Jack\nBellloundsin kanssa?\" hän kysyi tiukasti.\n\n\"Minun on pakko.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Olen suuressa kiitollisuuden velassa hänen isälleen elämästäni ja\nkasvatuksestani. Hän vaatii sitä minulta. Hän luottaa siihen\ntäydellisesti, että voin tehdä Jackista miehen. Isä rakastaa minua ja\nminäkin rakastan häntä. Minun pitää auttaa häntä ja palkita hänelle\njollakin tavoin. Velvollisuuteni on sellainen.\"\n\n\"Sinulla on naisellisia velvollisuuksia itseäsikin kohtaan\", Wilson\nvastasi kiihkeästi. \"Belllounds on sokea poikaansa nähden. Hän ei\nymmärrä ollenkaan, miten häpeällinen sellainen avioliitto on. Mutta\nsinä ymmärrät.\"\n\n\"Häpeällinenkö?\" Columbine änkytti.\n\n\"Niin juuri! On häpeällistä mennä naimisiin toisen miehen kanssa\nsilloin kun rakastaa toista. Et voi rakastaa kahta miestä... Aiot\nlahjoittaa itsesi ja ruveta hänen vaimokseen. Ymmärrätkö, mitä se\nmerkitsee?\"\n\n\"Kyllä luullakseni\", Columbine vastasi heikosti. Mihin hänen\nihmeellinen rohkeutensa nyt oli haihtunutkaan? Tuo tulisilmäinen poika\noli musertamaisillaan hänen sydämensä moitteillaan.\n\n\"Mutta sinun pitää synnyttää hänelle lapsia\", Wilson huusi. \"Tulla\näidiksi heille, vaikka rakastatkin minua! Etkö ole ollenkaan ajatellut\nsitä?\"\n\n\"Ah, en milloinkaan!\" Columbine vaikeroi.\n\n\"Silloin sinun pitää, ennenkuin se on liian myöhäistä!\" Wilson rukoili\nhurjasti. \"Rakas Collie, ajattelehan nyt toki hieman! Et suinkaan halua\ntehdä loppua itsestäsi? Ethän? Sano se minulle.\"\n\n\"Mutta --. Ah, Wilson, mitä sanoisinkaan! Minun pitää yksinkertaisesti\nmennä naimisiin hänen kanssaan.\"\n\n\"Collie, tapan hänet, ennenkuin hän saa sinut!\"\n\n\"Et saa puhua niin. Jos tappelette jälleen ja jos jotakin hirmuista\ntapahtuu, kuolen.\"\n\n\"Parasta se olisikin!\" Wilson sanoa tiuskaisi kalmankalpeana.\n\nColumbine nojautui Wadeen saadakseen tukea. Hänen voimansa heikkenivät\nnopeasti, vaikka hän ei menettänytkään rohkeuttaan. Hän tiesi mikä on\nvälttämätöntä, vaikka Wilsonin tuska raatelikin häntä..\n\n\"Kuuntelehan nyt\", paimen aloitti jälleen. \"Tässähän ovat kysymyksessä\nelämäsi, onnesi ja sielusi. Belllounds on aivan hullu tuohon\nhemmoiteltuun poikaansa nähden. Hän luulee, että aurinko nousee ja\nlaskee pojan kanssa... Mutta Jack Belllounds on liian ilkeä\ntähän maailmaan!... Collie rakas, älä luule minun puhuvan\nmustasukkaisuudesta. Olen kyllä hirveästi mustasukkainen, mutta minä\ntunnen hänet. Hän ei ole sinun arvoisesi. Sellaista miestä ei olekaan,\nmutta häntä ei voida ottaa ollenkaan huomioonkaan. Hän särkee sydämesi,\nvetää sinut lokaan, turmelee terveytesi ja tappaa sinut vihdoin yhtä\nvarmasti kuin nyt olet siinä. Tahdon saada sinut uskomaan, että voisin\ntodistaa sinulle, millainen hän on, mutta älä vaadi minulta sitä. Luota\nminuun muutenkin, Collie.\"\n\n\"Wilson, kyllä minä luotankin\", Columbine huudahti, \"mutta se ei\nvaikuta ollenkaan asiaan. Se vain muuttaa velvollisuuteni\nraskaammaksi.\"\n\n\"Hän tulee kohtelemaan sinua, kuten hän kohtelee hevosia ja koiria. Hän\npieksää sinua.\"\n\n\"Ei milloinkaan! Jos hän milloinkaan koskee minuun pikkusormellaankaan,\nniin --\"\n\n\"Ellei nyt juuri sitäkään, niin hän väsyy sinuun pian. Jack Belllounds\nei ole milloinkaan pitänyt mitään missään arvossa eikä tule ikinä\npitämäänkään. Hänen luonteensa on sellainen, että hän haluaa vain sitä,\njota hän ei voi saada, jos hän onnistuu sen saamaan, kyllästyy hän\nsiihen heti. Ah, tunnen hänet poikasesta asti!... Columbine, olet\nkokonaan erehtynyt tuosta velvollisuudestasi. Ei kenenkään tytön ole\npakko uhrata itseään senvuoksi, että joku mies on löytänyt hänet\nlapsena ja antanut hänelle kodin. Nainen on velkaa enemmän itselleen\nkuin kenellekään muulle.\"\n\n\"Se on kyllä totta, Wilson, sillä olen usein ajatellut tuota kaikkea.\nMutta nyt et ole oikeudenmukainen, vaan kova. Kiellät kokonaan sen,\nettä kussakin ihmisessä on jotakin hyvää. Isä vannoo, että voin\nparantaa Jackin. Ehkä voinkin. Rukoilen ainakin.\"\n\n\"Parantaa Jack Bellloundsin! Voitko säilyttää pahennutta munaa? Tuo\nkirottu raukka! Eikö sekään todistanut sinulle, millainen hän on, kun\nhän hyökkäsi kimppuuni ja potki kipeää jalkaani, kunnes pyörryin?\nMillaisia todistuksia haluatkaan?\"\n\n\"Älä sano enää mitään, ole niin kiltti!\" Columbine huudahti. \"Ah, olen\nniin pahoillani! Minun ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan... Ben,\nviekää minut kotiin.\"\n\n\"Mutta Collie, minähän rakastan sinua!\" Wilson rukoili hurjasti.\n\"Hänkin voi kyllä rakastaa sinua, mutta hän on ollut, hän on --\"\n\nTässä Moore näytti purevan kieltään voidakseen olla puhumatta ja\njaksaakseen taistella jotakin kauheata, toivotonta ja raukkamaista\nvastaan itsessään.\n\nColumbine kuuli vain hänen intohimoisen rakkaudentunnustuksensa, joka\npani hänet vapisemaan.\n\n\"Puhut, kuin tämä kaikki koskisi vain sinua\", hän huudahti kuuman veren\npolttaessa hänen suoniaan. \"Et rakasta minua ollenkaan enemmän kuin\nminäkään sinua, etkä niinkään paljon, sillä minähän olen nainen!...\nRakastan sinua kaikesta sielustani ja mielestäni!\"\n\nMoore vaipui vuoteelleen muserrettuna ja voitettuna.\n\n\"Wade, ystäväni, tehkää Jumalan nimessä nyt jotakin!\" hän kuiskasi\nvedoten metsästäjään kuin viimeiseen oljenkorteen. \"Selittäkää\nCollielle, mitä kaikkea siitä seuraa, jos hän menee naimisiin\nBellloundsin kanssa. Jollei se muuta hänen mieltään, kertokaa silloin\nhänelle, mitä se minulle merkitsee. En milloinkaan lähde kotiini enkä\npoistu ikinä hänen luotaan. Ellei hän olisi kertonut rakastavansa\nminua, silloin olisin kestänyt kaiken, mutta nyt en voi. Se tappaisi\nminut, Wade.\"\n\n\"Puhut tyhmyyksiä jälleen, poikaseni\", Wade vastasi. \"Tullessani tänne\ntänään uneksit ja puhuit puuta heinää, koska olit aivan sekaisin... No\nniin, kuunnelkaa nyt molemmat. Te olette molemmat oikeassa. En ole\nmilloinkaan ennen joutunut tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa kuin\nte olette, mutta se ei estä minua suhtautumasta asiaan samoin kuin\njohonkin tuntemaani seikkaan.\"\n\nHän keskeytti irtautuen hellästi Columbinesta. Sitten hän meni Mooren\nluo, sitoi irtautuneen kääreen uudestaan ja oikoi epäjärjestykseen\nmenneet peitteet. Tehtyään sen hän istuutui vuoteen jalkapäähän ja\nkumartuen hieman eteenpäin hän alkoi sivellä känsäisellä kourallaan\nharvaa tukkaansa, joka alkoi jo harmaantua ohimoilta. Hetkisen kuluttua\nhän kohotti katseensa ja noissa tuhkanharmaissa surujen uurtamissa\nkasvoissa ja syvissä salaperäisissä silmissä oli ilme, joka, vaikka se\nolikin surullinen ja viisas äärettömässä ymmärtäväisyydessään, oli\nkuitenkin säälimätön ja sammumaton toivossaan.\n\n\"Wade, pelastakaa Columbine, Jumalan nimessä!\" Wilson rukoili.\n\n\"Niin, kunpa vain voisitte!\" Columbine huudahti voimatta vastustaa\nkuulemaansa rukousta.\n\n\"Tyttöseni, teidän on pysyttävä päätöksessänne\", hän sanoi käskevästi.\n\"Ja Moore, sinun pitää olla mies eikä tehdä sitä hänelle niin\nvaikeaksi. Teistä ei voi kumpikaan tehdä mitään... Vanha Belllounds ei\nmuuta mieltään milloinkaan. Hän voi kyllä raivostua silloin tällöin,\nmutta hän ei milloinkaan luovu hartaimmista toiveistaan poikaansa\nnähden... Mutta Jack voi muuttua. Ajatellessani menneitä vuosia muistan\nmonta hänen laistaan ja miten he töittensä perusteella muuttuivat.\nMinulla on omituiset mielipiteet henkilöistä, joiden huolet olen\nottanut omakseni. Se on jotakin sellaista, joka ei milloinkaan petä.\nKun heidän vaikeutensa alkavat näyttää musertavilta, tekee mieleni\nkertoa heille Hell-Bent Waden tarina. Tästä onnettomuuksien\nennustamistaidosta olen saanut nimeni... Mutta se ei kuulu nyt tähän...\nJa nyt, nuoret ystäväni, uskokaa minua, että jotakin tulee tapahtumaan.\nMitä lokakuun ensimmäiseen ja muihinkin lähimmässä tulevaisuudessa\noleviin päiviin tulee, Collie ei mene naimisiin Jack Bellloundsin\nkanssa.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nEräänä päivänä Wade huomautti Bellloundsille: \"Koirista ei ylimalkaan\nvoida sanoa mitään, ennenkuin ne opitaan tuntemaan. Ne muistuttavat\nmonessa suhteessa ihmistä. Muutamat niistä näyttävät hyviltä, mutta\novatkin todellisuudessa pahoja. Ja se muuttaa asian. Jos villinä\nsyntyneestä koirasta tulee lampuri, pysyy se sellaisena koko ikänsä.\nOlen tuntenut koiria, jotka ovat rakastaneet ihmisiä niin suuresti,\netteivät ihmisetkään voi rakastaa toisiaan sen kovemmin. Koira ei\nvälitä siitä, onko sen isäntä hyvä vai huono.\"\n\n\"Useimmilla noista koirista on ollut hyvin huonot isännät niiden\nkäyttäytymisestä päättäen\", Belllounds vastasi.\n\n\"Harjoitan juuri ensiluokkaista paria\", Wade sanoi. \"Jimillä on vain se\nvika, että se haukkuu liian hiljaa. Samilla taasen ei ole niin tarkka\nvainu kuin Jimillä, mutta se seuraa Jimiä ja sillä on niin kova ääni,\nettä se kuuluu penikulmien päähän. Se korvaa siis Jimin ainoan vian.\nNuo koirat pysyvät yhdessä ja niiden avulla voin harjoittaa toisia.\nDenver poikkeaa mielellään karhun ja puuman jäljille ajaessaan hirveä.\nSe on jo liian vanha vieroitettavaksi siitä tavasta. Useat nuoremmat\nkoirat edistyvät mainiosti. Laumassa on kumminkin pari koiraa, joille\nen voi mitään.\"\n\n\"Mitkä sitten?\"\n\n\"Ensiksikin tuo verikoira Kane. Se on hyvin omituinen eläin. En voi\nvoittaa sitä puolelleni. Se ei voi unhottaa sitä, että kerran annoin\nsille kovasti selkään, kun se puri minua... Olen sen mielestä aivan\narvoton. Se on kiintynyt neiti Columbineen ja luulenkin voivani\nkasvattaa siitä neidille mainion vahtikoiran. Mistä olette saanut sen,\nBelllounds?\"\n\n\"Muistaakseni se on syntynyt jossakin vaunukaravaanissa aavikolla. Sen\nemä oli kuulemma täysiverinen kotoisin Louisianasta.\"\n\n\"Siinä onkin sitten selitys eräälle Kanessa huomaamalleni vaistolle. Se\npitää ihmisten jälkien seuraamisesta. Olen saanut sen kiinni siitä.\nEikä se rupea ajamaan puumia eikä karhuja. Tässä muudanna päivänä, kun\nkoirat löysivät puuman jäljet alkaen haukkua riivatusti, Kane erosi\njoukosta näyttäen tyytymättömältä ja lähti sitten yksinään jonnekin. Se\nmetsästelee yksinään. Luulin sitä alussa lampuriksi, mutta sellainen se\nei ole. Se osaa seurata ihmisten jälkiä eikä sillä juuri muuta ansiota\nolekaan. Sen emä on varmaankin ollut orjakoira ja Kane on perinyt siltä\nsen vaiston.\"\n\n\"Vai niin! No opettakaa se sitten siihen. Olen nähnyt aikoja, jolloin\nsellainen koira olisi ollut tarpeen. Ja jos se kiintyy Collieen ja te\nhyväksytte sen, antakaa se hänelle. Tyttö on kärttänytkin minulta\nkoiraa.\"\n\n\"Suunnitelmanne ei ole niinkään huono. Neiti Collie ratsastelee ja\nkävelee pitkiä matkoja yksinään eikä hänellä ole milloinkaan pyssyä\nmukanaan.\"\n\n\"Niin, siinä on todellakin jotakin kummallista. Collie on reipas tyttö\nkaikissa suhteissa, mutta hän ei milloinkaan tapa mitään. Wade, pitääkö\nhänen mielestänne lopettaa nuo yksinäiset retkensä?\"\n\n128\n\n\"El missään tapauksessa, niin kauan kuin hän ei ulota matkaansa liian\nkauaksi.\"\n\n\"Niinkö! Otaksukaamme kumminkin, että hän ratsastaa tuonne mustien\nvuorten takana olevaan laaksoon, niin miten sitten?\"\n\n\"Siitä ei tule mitään, Belllounds\", Wade vastasi vakavasti. \"Mutta\nneiti Collie ei menekään sinne, sillä olen varoittanut häntä.\nPuhuakseni totta, olen nähnyt muutamia roiston näköisiä miehiä\nliikuskelevan tämän ja Buffalo-laakson välillä. Ne eivät ole\nmetsästäjiä, ei kullankaivajia, ei paimenia eivätkä matkustajia.\"\n\n\"Mitä kuulenkaan! Wade, luuletteko noita muukalaisia voitavan syyttää\nmenetyksestä, jonka sain kärsiä viimeisessä karjantarkastuksessa?\"\n\n\"En voi sanoa vielä sitäkään, mutta en pitänyt heidän ulkomuodostaan.\"\n\n\"Wade, teidän asianne on jakaa oikeutta. Meillä on piakkoin lokakuu\nkäsissä eikä lumentuloon ole enää pitkälti aikaa. Luuletteko noiden\nmiesten talvehtivan näissä metsissä?\"\n\n\"En eikä Lewiskään. Muistatte kai hänet?\"\n\n\"Kyllä. Tarkoitatte varmaankin tuota kaivosmiestä, joka asuu\nBuffalo-laaksossa etsien sieltä kultaa. Hän on ollut täälläkin. Hyvä\nmies, mutta aivan hullaantunut kultaan.\"\n\n\"Olen puhutellut häntä usein, milloin siellä, milloin täällä. Eksyin\nkoirieni jäljiltä toissa päivänä. Ne ajoivat puumaa ja Lewis kuuli\nhaukunnan jääden niiden luo, kunnes saavuin. Silloin hän kertoi minulle\nmuutamia mielenkiintoisia uutisia. Katsokaa, hän on huolissaan\nBuffalo-laakson seuduilla kuljeskelevien miesten vuoksi ja koettaa\nsaada ne kiinni jostakin konnantyöstä. Joku oli ampunut häntä metsässä.\nHän ei voinut kyllä vannoa, kuuluuko ampuja noihin miehiin, mutta siitä\nhän on aivan varma, ettei se ollut mikään vahingonlaukaus. Lewis sanoo\nniiden asuvan Elgeriassa ja hän luulee niiden olevan yhteistoiminnassa\nSmithin kanssa, jolla on kapakka siellä. Tunnette kai Smithin?\"\n\n\"En enkä haluakaan\", Belllounds sanoi lyhyesti. \"Hän on aina\nsuhtautunut vihamielisesti minuun eikä hän ole ollut rehellinen\nElgeriassa asuvia ystäviänikään kohtaan. Kukaan ei kuitenkaan ole\nvoinut todistaa hänestä mitään huonoa, vaikka joku ehkä olisi\nhalunnutkin. Minä puolestani en ole milloinkaan vielä erehtynyt\nmielipiteissäni ihmisistä. Miehillä ei ole turhan vuoksi sellaisia\narpia naamassaan.\"\n\n\"Isäntä, uskon nyt teille jotakin sellaista, jota teidän ei pidä kertoa\nmuille\", Wade sanoi tyynesti. \"Tunnen Smithin. Hän on niin ilkeä mies\nkuin länsi vain voi ihmisestä tehdä. Tuo arpi on minun ansiotani... Kun\nhän näkee minut, tarttuu hän heti pyssyynsä.\"\n\n\"No, minut saa vaikka hirttää! Mutta se ei kummastuta minua ollenkaan.\nMaailmamme on niin pieni. Wade, lupaan, etten puhu tästä kenellekään.\nMutta millainen on suunnitelmanne?\"\n\n\"Aion ottaa Lewisin avulla selville, ovatko nuo muukalaiset jossakin\nyhteydessä Smithin kanssa ja voidaanko heitä syyttää karjan\nkatoamisesta.\"\n\n\"Ahaa! Wade, annan siihen suostumukseni empimättä. Karjaani on varmasti\nryöstetty. Ei kumminkaan niin paljon, että se mitään haittaisi, eikä\nsellaista tule enää tapahtumaankaan Coloradossa, mutta jos saamme\nheidät kiinni itse teosta, meidän on pakko laittaa heidät vankilaan.\"\n\n\"Isäntä, sanon teille --\"\n\n\"Wade, ette suinkaan aio sanoa, että täällä White Slidesissä tulee\ntapahtumaan jotakin hirveätä?\" Belllounds keskeytti surullisesti.\n\n\"Vannon, ettei minulla ole sellaisesta vielä aavistustakaan\", Wade\nvastasi vakavasti. \"Aioin vain sanoa, että jos Smith on mukana tuossa\nkarjanvarkaudessa, ei häntä oteta niinkään helposti kiinni, ja jos hän\njoutuu pulaan, syntyy laukaustenvaihtoa. Hän on viekas ja hänellä on\nsuuri kokemus. Ei ole ollenkaan luultavaa, että hän toimii avoimesti,\nkuten vuosia sitten. Jos hän varastelee karjaa tahi ostaa ja myy\nsellaisia eläimiä, joita muut hankkivat hänelle pienissä erissä, tulee\nhänen kiinniottamisensa muodostumaan hyvin vaikeaksi.\"\n\n\"Niin, hän voi olla suuri lurjus\", Belllounds sanoi miettiväisesti.\n\"Mutta hänen laisensa miehet joutuvat tavallisesti aina lopulta\nkiikkiin, olivatpa he sitten miten viekkaita ja viisaita tahansa.\nMikään ei ole luonnollisempaa... Oliko teillä jotakin riitaa Smithin\nkanssa?\"\n\n\"Annoin hänelle tuon merkin erään toisen puolesta melko mitättömästä\nsyystä. Mutta hän on vihoissaan minulle.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa teidän ei pidä hakea riitaa. Koettakaa muodostaa\nWhite Slidesistä sellainen paikka, joka voi todistaa nimenne vääräksi.\nMutta kaikissa tapauksissa, älkää ollenkaan empikö ryhtyä toimeen, jos\nsatutte näkemään jotakin epäilyttävää maatilani läheisyydessä.\"\n\nVanhus poistui miettiväisesti jättäen metsästäjänkin syviin ajatuksiin.\n\n\"Hänelle on vihjattu, että tulen kertomaan hänelle joistakin White\nSlidesiä uhkaavista vaikeuksista\", Wade mumisi itsekseen. \"Ehkä asia\nonkin niin, vaikka en vielä siitä tiedäkään. Omituista, miten ihminen\ntulee juuri sanoneeksi sellaista, josta hänen ei pitäisi puhua mitään.\nAioin jutella hänelle tuosta hämmästyttävästä Fox-nimisestä koirasta,\nja näin se nyt kävikin.\"\n\nFox oli lauman viisain koira eikä siitä oltu välitetty ollenkaan, minkä\nseikan Wade luki itselleen suureksi viaksi. Sitten hän sattumalta tuli\nkiinnittäneeksi huomionsa siihen. Tarhan jossakin nurkassa oli reikä,\njosta pienemmät koirat voivat paeta, mutta jota Wade ei ollut löytänyt.\nTarha oli kyllä täynnä pieniä kuoppia ja reikiä, joiden koko Waden\nmielestä ei sopinut muille kuin oraville piilopaikaksi.\n\nEräänä päivänä, kun metsästäjä toivottomana haki tätä salaperäistä\npakopaikkaa, muudan hyvin pieni koira, jonka harmaanruskeat karvat\nolivat kiharat ja jonka tuuheat kulmakarvat melkein peittivät suuret\nkirkkaat silmät, tuli hänen luokseen heiluttaen häntäänsä.\n\n\"Tietäisitkö sinä jotakin siitä?\" Wade kysyi. Hän oli tietysti\nhuomannut tämänkin koiran, käyttämättä sitä vielä mihinkään. Tässä\ntilaisuudessa koira osoitti hänelle sellaista vilpitöntä ystävyyttä,\nettä hän rupesi tarkastelemaan sitä lähemmin. Eläin ei ollut enää\nmikään nuori, ei sievä eikä puhdasverinenkään, mutta sen\nymmärtäväisissä silmissä oli jotakin, joka hämmästytti häntä suuresti.\n\"Olenkohan minä laiminlyönyt tässä jotakin? Mutta täällä on niin paljon\nkaikenlaisia koiria, joiden joukossa sinä näytät melkein kaikista\nmitättömimmältä. No, jos aikomuksesi on ilmoittaa minulle jotain, niin\nhae minulle reikä.\"\n\nWade alkoi nyt tutkia tarhaa toistamiseen. Se oli melkein hehtaarin\nsuuruinen ja muutamissa paikoissa aidan paalut olivat hyvin likellä\nkallioita. Useammasti kuin kerran Wade polvistui katsomaan, oliko hän\njo löytänyt reiän. Koira seurasi häntä katsoen häneen viisailla\nsilmillään ja, kuten metsästäjästä tuntui, nauraen hänelle. Silmät\nnäyttivät ainakin iloisilta ja niissä oli jonkunlainen anteeksipyytävä\nilme. Hetkisen kuluttua, kun Wade saapui erääseen louhikkoon, koira\npujahti erään liikkuvan kallion alle ja sitten puoleksi piilossa\nolevasta reiästä aidan toiselle puolelle. Se palasi heti samasta\nreiästä heiluttaen häntäänsä ja ollen sen näköinen, kuin se olisi\ntahtonut ilmoittaa, ettei reiästä kulkeminen tuottanut minkäänlaisia\nvaikeuksia.\n\n\"Sinä vanha kettu!\" Wade sanoi mielissään taputtaen koiraa. \"Hait sen\nminulle, vai mitä? Hyvä koira! Nyt korjaamme reiän ja sitten saat tulla\ntupaan kanssani. Ristin sinut Foxiksi.\"\n\nTällä tavoin Fox esitteli itsensä Wadelle saaden tilaisuuden näyttää\nkuntoaan. Koska se ei ollut näyttänyt ollenkaan ajokoiralta, ei sitä\noltu vietykään metsälle eikä siihen oltu kiinnitetty muutenkaan\nminkäänlaista huomiota. Lyhyen ajan kuluessa Fox osoittautui mitä\nviisaimmaksi koiraksi. Metsästäjä oli elänyt paljon koirien parissa ja\noppinut näkemään, että kuta kauemmin niiden parissa oleskelee, sitä\nenemmän niitä voidaan ihmetellä ja rakastaa.\n\nFox vaati itsepäisesti, että sekin oli otettava muiden koirien mukaan\nmetsälle. Uskaltamatta ihmetellä enää mitään Wade antoi sen tulla.\nPäivä sattui muodostumaan tavallista kovemmaksi koirille vanhojen\njälkien, ristijälkien ja vaikean maaston vuoksi. Fox selvitteli\nmuutamat sotkuiset jäljet, joista Sampson luopui ja joista ei Jimkään\nsaanut tolkkua. Tämä ihastutti Wadea ja samana iltana hän koetti saada\nselville Andrewsilta, joka oli myynyt koiran Bellloundsille, jotakin\nFoxista. Tiedot supistuivat siihen, että Andrews luuli miehen, jolta\nhän oli saanut Foxin, varastaneen sen. Belllounds ei ollut kiinnittänyt\nsiihen milloinkaan minkäänlaista huomiota. Wade piti Foxin\nmahdollisuudet omina tietoinaan, ja kunakin päivänä näytti koira\njollakin tavoin, mihin se kykeni.\n\nEnnen viikon loppua Wade kiintyi äärettömästi siihen, sillä hän ei ollut\nmielestään milloinkaan nähnyt niin ihmeellistä koiraa. Fox piti\nmetsästämisestä välittämättä ollenkaan, mitä se metsästi. Se tahtoi\nvain miellyttää isäntäänsä. Se haki sellaiset hevoset käsiinsä, jotka\nolivat piiloutuneet ja seisoivat hiljaa säästyäkseen löytämiseltä. Se\nseurasi karjan jälkiä, ajoi oravat puuhun ja haukkui metsälintuja\nsovittaen aina käytöksensä sen mukaan, millainen riista sillä\nkulloinkin oli edessään. Jos Wade vei sen hirven tahi antiloopin\njäljille, se seurasi niitä erehtymättä pysyen metsästäjän näkyvissä\nhaukkumatta ja vinkumatta ja erikoisemmatta innotta, kunnes se löysi\nriistan tahi kunnes Wade kutsui sen pois. Mutta silloin kun karhun ja\nilveksen jäljet olivat kysymyksessä, sen villit vaistot heräsivät eikä\nse voinut hillitä itseään. Se haukkui hurjasti laukatessaan ja kun\nhaukunta muuttui kimeäksi ja yhtämittaiseksi, Wade tiesi selvästi, että\nriista oli näkyvissä. Se tappeli karhun kanssa kuin vanha ja viisas\nkoira ainakin tietäen selvästi, milloin sen oli hyökättävä ja milloin\nperäännyttävä. Sitten kuin puumat ja ilvekset olivat kiivenneet puuhun,\nse menetti paljon hurjuudestaan ja mielenkiinnostaan, koska ajo silloin\noli lopussa. Sen arvokkain ominaisuus oli sellainen, että se pysyi\nkiinteästi niillä jäljillä, joille se oli usutettu. Wade uskoi\nvarmasti, että jos Fox viedään kaniinin jäljille, se seuraa niitä,\nvaikka karhu tahi puuma kulkisikin kaniinin jälkien yli. Kummallisinta\nkaikista oli, ettei Fox milloinkaan varastanut palastakaan lihaa, ja\nvieläkin merkillisempää, ettei se sallinut muidenkaan koirien varastaa.\n\nMetsästäjästä tuntui ajatellessaan White Slidesin tulevia tapahtumia,\nettä Fox ja Kane tulevat niissä näyttelemään tärkeintä osaa.\n\nMuutamana erikoisena aamuna joitakin päiviä ennen lokakuun ensimmäistä,\njoka oli syöpynyt peruuttamattomasti Waden mieleen, hän lähti Mooren\ntuvalta taluttaen kuormahevosta. Hän oli jättänyt muut koirat kotiin,\npaitsi Foxia, joka seurasi häntä.\n\n\"Wade, minun tekee mieleni hirvenpaistia\", vanha Belllounds oli sanonut\nedellisenä päivänä. \"Mikään ei vedä sille vertoja ja lapsuudessani oli\nse pääravintoni. Mainitsin teille siitä jo viikko sitten. Näillä\nseuduilla on paljon hirviä. Kuulin uroshirven äänen auringon noustessa\ntänään. Toivoin silloin olevani nuori jälleen... Menkää nyt\ntoimittamaan minulle hirvenpaistia.\"\n\n\"Viime aikoina en ole nähnyt niitä lainkaan\", Wade oli vastannut\nilmaisematta kuitenkaan, että hän oli vasiten karttanut sellaista\ntilaisuutta. Todellisuus oli sellainen, että Wade ihaili ja rakasti\nhirviä enemmän kuin muuta sarvipäistä riistaa. Hänen mieltymyksensä\nniihin oli niin omituinen, että hän oli ollut nälissään monta kertaa,\nvaikka noita suuria elukoita oli ollutkin paljon hänen asuntonsa\nläheisyydessä.\n\nHänen kiivetessään kellastunutta ruohoista rinnettä kiertääkseen\nlaakson hänen mielensä ei ollut ollenkaan kohdistunut käsillä olevaan\ntyöhön, vaan Wilson Mooreen, joka oli kiintynyt tietämättään häneen\nniin lujasti kuin poika, jonka luottamus isäänsä on horjumaton.\nRaajarikkoinen paimen ei luopunut toivostaan, vaan pysyi siinä kiinni\niloisesti ja kiitollisesti, totteli ja kärsi niin kärsivällisesti, että\nsitä oli oikein hauska katsella. Hänen loukkaantuneessa jalassaan ei\nnäkynyt paranemisen merkkiäkään. Se huolestutti Wadea paljon enemmän\nkuin Moorea. Paimen ajatteli vain lokakuun ensimmäistä päivää ja\nsilloin mahdollisesti sattuvia hirveitä tapahtumia. Hän ei kyllä\npuhunut siitä muulloin kuin kuumehoureissaan, mutta Wade tiesi\nkumminkin selvästi, miten hän rukoili, toivoi ja odotti hiljaisuudessa.\nOmituista, kuinka hän luotti Wadeen, että Wade voi estää Columbinen\navioliiton aiheuttaman onnettomuuden! Tällainen luottamus tuntui\nWadesta tutulta, kun hän muisteli menneitä tapahtumia. Ellei hän olisi\nodottanut sellaista, hän ei olisi sitä vaatinutkaan.\n\nHän ei ollut pariinkymmeneen vuoteen saanut sellaista onnea osakseen,\nkuin mistä hän nyt sai nauttia salaisesti, saadessaan elää Columbine\nBellloundsin läheisyydessä ja todeta joka ainoa päivä, kuinka\nuskollinen tyttö oli omalle minälleen ja kuinka suuresti hän oli sen\nnaisen näköinen, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin rakkaudesta ja\njolle hän oli tehnyt vääryyttä. Columbine oli hänen tyttärensä ja Wade\nnäki hänessä itsensä. Ja Columbinekin, tuntien suurta vetovoimaa häneen\nja luottaen ja turvautuen häneen, oli ruvennut rakastamaan häntä. Tämä\noli kauniin ja peloittavin tapaus Waden elämässä, kaunis senvuoksi,\nettä se toi takaisin hänen menneisyytensä, hänen lapsuutensa ja nuo\nsynkät vuodet suoden hänelle tämän äkkinäisen muutoksen, jossa hän eli\nomistusoikeutensa suoman ilon vallassa, ja peloittava senvuoksi, että\nColumbine oli onneton, koska Columbine oli kunnian ja velvollisuuden\nkahlehtima, koska tuho odotti Columbinea ja koska Wade alkoi\nepämääräisesti aavistaa jotakin hirveää tapahtumaa. Tämä onnettomuus\nnäytti kyllä vielä olevan kaukana kuin taivaanrannalla oleva pilvi,\nmutta se oli kuitenkin olemassa. Wade oli jo kauan aikaa sitten\nhuomannut, miten hyödytöntä hänen oli vastustaa sairaalloisia näkyjään.\nMutta hän turvautui toivoon, elämän uskoon, hyveen voittoon ja pahan\ntappioon. Tuhannet todistukset olivat vahvistaneet tätä hänen\nluottamustaan.\n\nColumbine Bellloundsin kohtalo peloitti Wadea aiheuttaen hänelle\nsuunnattomia tuskia. Mutta siitäkin huolimatta hänellä oli omat\nkummalliset aavistuksensa, että lopussa kaikki sittenkin kääntyy\nColumbinelle hyväksi. Sellaiseen luottaminen nyt, kun vaikeudet\nalkoivat uhata hänen omaa tytärtään, tuntui sittenkin tyhmältä ja\njonkunlaiselta leikittelemiseltä kohtalon kanssa.\n\n\"Minusta alkaa näyttää melkein siltä, etten voi antaa hänen mennä\nnaimisiin Möly-Jackin kanssa\", Wade puhui itsekseen ratsastaessaan\nruohoista polkua. \"Alussa, kun huomasin miten voimakas hänen\nvelvollisuudentuntonsa ja uskollisuutensa ovat, en ollut sitä kovinkaan\nvastaan, mutta nyt alan jo olla toista mieltä. Ajatelkaamme nyt tytön\nrakkautta raajarikkoista poikaa kohtaan ja pojan rakkautta häneen. Hyvä\nJumala, he ovat vielä niin nuoria, elämä on niin kuumaa ja rakkaus niin\nsuloista! En senkäänvuoksi voi sallia, että hän menee naimisiin Jackin\nkanssa. Mutta sitten toiselta puolen minun pitää kiinnittää huomioni\nvanhuksen luottamukseen, jota vanhus osoittaa pojalleen, ja uskoon,\njohon Columbine turvaa ajatellessaan itseään ja elämää. Minäkin uskon\nsiihen. Vuosien kuluessa olen oppinut näkemään, että ilkeimmätkin\nmiehet voivat muuttua... En ole milloinkaan keskustellut tämän\nMöly-Jackin kanssa. Olen tietysti ennakkoluuloinen ottaessani huomioon\nsen, millaisessa paikassa hänet näin Denverissä ollessani... Ennenkuin\nmenen pitemmälle, minun on paras puhutella Bellloundsin poikaa\nnähdäkseni, millainen hän on.\"\n\nWadelle oli luonteenomaista, että hänen yksinpuhelunsa tavallisesti\nlopettivat hänen syvälliset mietelmänsä. Tämä johtui aina siitä\npäätöksestä, jonka hän kulloinkin teki, ja käsillä olevasta työstä, nyt\ntämän kiipeämisen tarkoituksesta.\n\nHän sivuutti penkereen penkereen jälkeen ja kuta korkeammalle hän\npääsi, sitä tiheämmiksi kävivät haavikot ja sitä rehevämmäksi ruoho.\nHetkisen kuluttua hän näki edessään tumman kuusikkorinteen, jonka reuna\nnäytti mustalta vallilta. Hän saapui tuoksuvaan metsään, jossa ei oksan\nrisahduskaan eikä mikään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Hevosen kaviot\neivät tehneet minkäänlaisia jälkiä pehmeään neulasten peittämään maahan\nja niiden kapsekin oli melkein kuulumaton.\n\nWade kääntyi vasemmalle karttaen louhikkoisia rapautuneen kallion\nmuodostamia solia ja tuulen kaatamia puita ja koettaen päästä helpointa\ntietä kauempaa näkyvän vuoren laelle. Tämä metsä oli hänelle aivan\nouto. Sen muodostivat niin tiheässä kasvavat keskipituiset kuuset, että\nhänen oli oltava hyvin varovainen voidakseen olla loukkaantumatta\nkuiviin oksiin. Fox juoksi edellä pysähtyen silloin tällöin katsomaan\nisäntäänsä kuin saadakseen määräyksiä.\n\nEdessä olevan tummanviheriän hämärän kirkastuminen ilmoitti\nmetsästäjälle, että hän lähestyi jotakin laajaa metsäaukiota tahi\navonaista paikkaa, johon aurinko sopi esteettömästi paistamaan. Se\nosoittautui suureksi suoperäiseksi laaksoksi, joka oli muutamien\nhehtaarien suuruinen ja sijaitsi viimeisen metsäisen rinteen juurella.\nFox nosti kuononsa ilmaan ja pysähtyi.\n\n\"Mitä nyt vainuat, Fox vanhukseni?\" Wade kysyi hiljaa katsoen\netäisyyteen. Tuuli oli hänelle siihen nähden epäedullinen, ettei hän\nvoinut lähestyä riistaa tulematta huomatuksi. Fox heilutti lyhyttä\nhäntäänsä katsoen häneen viisain silmin. Wade jatkoi matkaansa\nvarovaisesti. Laaksossa kasvoi pitkää märkää ruohoa ja sanajalkoja.\nSiellä täällä oli joku sammaltunut melkein piilossa oleva lähde, joiden\nläheisyydessä kasvoi muutamia surkastuneita tammia. Waden hevonen\nvajosi polviaan myöten suohon, jonka toisessa vetisessä laidassa oli\ntuoreita jälkiä.\n\n\"Hirviä ne sittenkin olivat\", Wade sanoi laskeuduttuaan satulasta.\n\"Kuulivat meidän tulevan. Fox, lähdehän nyt seuraamaan näitä jälkiä,\nmutta älä pidä kiirettä.\"\n\nOttaen pyssyn valmiiksi kouraansa Wade alkoi kiivetä kukkulalle\njalkaisin taluttaen hevostaan. Vanhalla hirvenpolulla oli tuoreitakin\njälkiä. Fox sovitti kulkunsa metsästäjän askeleiden mukaan. Polku oli\njyrkkä ja vei tiheän metsän läpi. Silloin tällöin, kun Wade pysähtyi\nhengähtämään ja kuuntelemaan, hän kuuli kuivien oksien ritinää kaukaa\nedestään. Vihdoin hän pääsi vuorenlaelle, laajalle ja avonaiselle,\njonka toisella puolella suoraan edessä oli synkkä metsä ja oikealla\npaljas kulovalkean polttama aukeama. Fox murisi ja yritti hyökätä\neteenpäin. Silloin muutamassa metsäaukeamassa Wade huomasi suuren\nuroshirven, joka oli pysähtynyt tarkastelemaan heitä. Se oli harmaa\nvanha hirvas, jonka sarvet olivat katkenneet. Wade ei yrittänytkään\nampua ja hetkisen kuluttua poistui hirvi näkyvistä.\n\n\"Liian vanha ja sitkeä, Fox\", metsästäjä selitti levottomalle koiralle.\nMutta ehkä Wade säästi sen hengen muistakin syistä.\n\nWade nousi jälleen satulaan ja kiinnitti huomionsa palaneeseen seutuun.\nSe oli hirveän näköinen mustunut täplä viheriöiden vuorten välissä.\nAlalaidasta alkoi leveä sola ja ylempänä oli toinen puuton rinne. Maa\noli täynnä hiiltyneitä runkoja, puita, jotka olivat ensin palaneet ja\nsitten kaatuneet. Siellä ja täällä oli korkeita suoria runkoja, joita\ntuuli ei ollut saanut vielä kumoon. Solassa oli melkoinen ala sellaista\nmetsää, jossa kaikki puut olivat kuivuneet, mutta eivät olleet vielä\nkaatuneet, muodostaen surullisen näyn. Taempana ja kaukana vasemmalla\noli kuusikossa aukeita harjanteita, joilla kasvoi seetrejä, ja sitten\nalkoi taasen tuo sama tumma keihäspäinen metsä viekoitellen katseen\nvuorten muodostamaan loppumattomaan purppuranväriseen panoraamaan.\n\nMetsästäjä näki sellaisia ruohikoitakin, joissa oli vielä selviä\nmakuupaikkoja.\n\n\"Vuorilampaita, koira vieköön!\" hän huudahti. \"Ja jäljet ovat vielä\naivan tuoreita! Mitenkähän olisi, jos ampusinkin lampaan ja sanoisin\nBellloundsille, etten löytänytkään hirviä?\"\n\nMetsästäjä ei saanut minkäänlaisia omantunnonvaivoja lampaiden\nampumisesta, mutta hän rakasti jumalallisia hirviä ja oli valmis\nvalehtelemaankin säästääkseen niitä. Ratsastaessaan eteenpäin hän\ntarkasti terävin silmin kaikkea ympärillään nähdäkseen jotakin liikettä\ntahi jotakin muuta edessään olevassa villissä seudussa. Mutta jos\nnäkyvissä olikin joku eläin, se ei liikahtanut. Wade ratsasti kuopan\npoikki mutkitellen sinne tänne kuivuneiden puunrunkojen välitse ja\nsaapui lopulta tiheään vuoren harjannetta reunustavaan metsään.\nHetkisen kuluttua hän tuli aukealle laelle, josta katsoen harmaat ja\nviheriät syvyydet näyttivät mahtavilta. Kaukaa siinsi Old White Slides\nuhkaavana ja tavallista korkeampana. Se oli niin arvokkaan ja\nmajesteetillisen näköinen, ettei sitä laaksosta katsoen sellaiseksi\nvoinut kuvitellakaan.\n\nWade löysi tuoreita lampaan jälkiä kukkulan keltaisesta savesta, pieniä\nkuin pienten antilooppien jäljet, joista voitiin nähdä, että siinä oli\nollut emiä karitsoineen. Ainoatakaan pässin jälkeä ei näkynyt.\n\n\"No, tämä ratkaisee asian\", Wade sanoi katsoa tuijottaessaan\njyrkänteelle nähdäkseen lampaat. Ne olivat laukanneet jyrkän harjanteen\npoikki kuin niillä olisi ollut siivet. \"Voiko kukaan ymmärtää, miten ne\nvoivat kulkea luisumatta kuiluun? Ja kuinka ovelasti ne saattavat\nkätkeytyä!\"\n\nHän tiesi niiden olevan lähellä ja hän tuhlasi aikaa koettaessaan etsiä\nniitä, voimatta sittenkään huomata niitä. Fox odotti kärsimättömästi\nkäskyä saadakseen näyttää, miten helposti se olisi ne löytänyt, mutta\ntuota lupaa ei kuulunut.\n\n\"Mehän olemme hirvenjahdilla, sinä koirien mestari\", Wade sanoi\nmoittivasti sille.\n\nHe jatkoivat matkaansa harjanteen poikki ja saapuivat, kuljettuaan noin\npari penikulmaa, muutamaan metsään ja sitten aukeamiin ja soliin, jotka\nlaajenivat jatkuessaan alaspäin. Parempia laitumia eivät hirvet olisi\nvoineet löytää mistään. Wade poistui harjanteelta ratsastaakseen\nalemmas laaksoon näitä hitaasti laskeutuvia harvametsäisiä rinteitä,\njoilla kasvoi seetrejä ja mäntyjä ja joiden juurilla kapeat\nruohoreunaiset purot lorisivat. Hän näki suuren urosantiloopin jälkiä,\npeloitti metsälinnut, jotka säikäyttivät hevosen, ja huomasi vihdoin\npaikan, jossa karhu oli paloitellut lahonneen puunrungon. Fox ei\nkiinnittänyt lainkaan huomiotaan näihin seikkoihin.\n\nWade laskeutui vähitellen näiden solien yhtymäkohtaan, jossa kolme\nkapeata puroa yhtyi nopeaksi kirkasvetiseksi virraksi, joka oli noin\njalkaa syvä ja muutamien metrien levyinen.\n\n\"Vannon, että tässä ovat nyt Troublesomen lähteet\", Wade sanoi. \"Kuka\nsitten lieneekään antanut tälle virralle nimen, hänellä ei ole ollut\nollenkaan järkeä, vaikka sen juoksu täällä lähteillä onkin hieman\nvaivalloista [troublesome = vaivalloinen]. Mutta nuoruuden tapa on\nsellainen.\"\n\nRuoho muuttui paksuksi ja reheväksi, ja sitä oli juuri äsken jyrsitty.\nHirvet olivat kulkeneet puron reunaa tänään. Siellä oli paljon aivan\nlehmän jälkien näköisiä jälkiä, ainoastaan pienempiä, syvempiä ja\nsoikeampia, paikkoja, joissa hirvet olivat maanneet, ja mulloksia,\njoita uroshirvet olivat kuopineet raskailla kavioillaan.\n\nFox seurasi lauman jälkiä korkeammalle maalle, jossa ne nähtävästi\nolivat poikenneet metsään. Wade sitoi sinne hevosensa ja kuiskaten\nkoiralle hän alkoi hiipiä kuusikon läpi. Hän saapui aukean palkan\nlaitaan varoen kuitenkin näyttäytymästä ja huomasi edessään metsäisen\nkuopan, ruohoisen ja vetisen. Kierrettyään paremmalle paikalle hän heti\nnäki, miksi Fox oli äkkiä pysähtynyt jännittyneenä ja harjakset\npystyssä. Hirvilauma oli kerääntynyt yhteen seuraavalle rinteelle\ntuskin sadankaan metrin päähän. Eläimet olivat kuulleet ja vainunneet\nhänet, mutta eivät näyttäneet pelästyneiltä, vaan katsoivat taakseen\npysähdyttyään. Metsästäjä näki heti, että siinä oli melkein pari\ntusinaa, enimmäkseen naaraita. Muudan suurenmoinen uros, jolla oli\nsuuret leveät sarvet, musta pää ja hartiat ja harmaat kyljet, erosi\njoukosta seisoen hetkisen pää pystyssä paikoillaan koskemattoman\nluonnon loistavana tunnuskuvana. Sitten se katosi metsään siirtäen\nsarvillaan äänettömästi syrjään viheriät oksat. Muutkin lähtivät\nliikkeelle. Wade kohotti pyssynsä tähdäten urokseen, mutta antoikin sen\nsitten mennä. Sitten hän huomasi toisen ja kolmannenkin. Hän tähtäsi\nviimein vastahakoisesti ja pakosta ja veti liipaisinta. Suurireikäinen\nHenry paukahti hiljaisuudessa ja Fox lähti laukkaamaan innokkaasti\nhaukkuen. Savun haihduttua Wade ei enää nähnyt vastakkaisella rinteellä\nmuuta kuin yhden ainoan kaatuneen hirven.\n\nHän palasi hevostensa luo ja toi ne sinne, missä Fox istui kaatuneella\nriistalla.\n\n\"Niin, Fox, tuo uros ei hirnu enää milloinkaan auringon noustessa\",\nWade sanoi. \"Omituista, miksi meidät on luotu sellaisiksi, että meidän\npitää syödä lihaa. Muussa tapauksessa en siitä ollenkaan välittäisi.\"\n\nHän nylki ja paloitteli hirven ottaen niin paljon lihaa mukaansa kuin\nhevonen vain jaksoi kantaa ja ripustaen loput niin korkealle puihin,\netteivät arosudet voineet ulottua niihin. Nousten jälleen satulaan hän\nkiipesi harjanteelle ja sitten rinteelle, joka rupesi viettämään länttä\nkohti. Alempana olevassa seudussa oli hän metsästellyt ennenkin\nuseasti. Hän tiesi tämän tien kotiin olevan pitemmän, mutta helpomman\nmiehelle ja hevoselle. Hänen kuormahevosensa kulku oli hyvin vaikeaa\njoka tapauksessa ja Wade pysähtyikin silloin tällöin kokonaan\nlepuuttaakseen sitä. Vihdoin hän pääsi tielle, jonka hän oli itse\nraivannut, ja rupesi nyt seuraamaan sitä. Se vei pois kuopasta palaneen\nja kuoppaisen maan poikki metsäiselle rinteelle ja sitten ruohoiselle\nja haapaiselle ylängölle. Muudan haavikko, jossa hän oli levännyt\nennen, jatkui länttä kohti eikä jostakin kummallisesta syystä ollut\nkärsinyt ollenkaan pakkasesta. Kaikki lehdet olivat vielä jäljellä,\nmuutamat olivat säilyttäneet viheriän värinsä, mutta useimmat näyttivät\nkullankeltaisilta sinistä taivasta vasten. Haavikko oli suuri\nvähitellen aleneva keltaisen ruohon reunustama saareke, jossa kasvoi\nniin paljon purppuranvärisiä astereita, ettei Wade ollut nähnyt niitä\nmilloinkaan niin paljon kukkia rakastavan elämänsä aikana. Hän\nlaskeutui satulasta ja istuutui nojautuen muutamaan haapaan. Hevoset\neivät säälineet ollenkaan kauniita kukkia, vaan ahmivat niitä suuhunsa.\n\nLuonto oli tuhlannut tässä antimiaan. Haapojen rungot olivat vaalean\nviheriät ja ylempänä oli tuo lepattava ja värähtelevä keltaisen viheriä\nvuodekatos ja maassa taasen astereita niin tiheässä kuin taivaalla\ntähtiä, kukkia, jotta heiluivat, nyökkäsivät ja taipuivat heikossakin\nsyystuulessa muodostaen liljan, lavendelin, violetin ja\npurppuranvärisiä läikkiä.\n\nWade viipyi paikoillaan nauttien joka huokosellaan. Tämä oli muudan\nnoista hetkistä, jotka kaunistivat hänen yksinäisiä matkojaan. Paljas\nkatseleminen riitti. Hän olisi mielellään siirtänyt syrjään kaikki\nitsekkäät ajatukset omasta minästään, muista ja elämästä, jos se vain\nolisi ollut mahdollista. Mutta täällä tyynnyttyään ensimmäisestä\nhumauksestaan, missä kukkien ja ruohon tuoksu täytti ilman ja missä\nkullanvärinen katos suojeli purppuraa, hän alkoi ajatella, miten kaunis\nmaailma sentään on, miten luonto säästää harvinaisimmat lahjansa\nniille, jotka rakastavat sitä enimmän, ja miten yksistään niidenkin\nvuoksi kannattaa elää. Hänen mietteensä muuttuivat surullisiksi hänen\nmuistaessaan, miten tämä kauneus on lyhytaikaista, miten kaikki kulta\nhäviää pian ja miten asterit, nuo vaaleat, kauniit ja purppuraiset,\nmuuttuvat kohta ihanan unen kaltaisiksi, joka on ollutta ja mennyttä.\n\nLopuksi seurasi se siunauksellinen ajatus, että pakkasen ja talven on\njälleen alistuttava auringolle, ja kevät, kesä ja syksy palaavat kukin\nkukkineen alituisesti vaihtelevassa järjestyksessä, joka on niin\nsuloinen ja lupaava. Haavan lehdet lepattavat taasen, ruoho huojuu\ntuulessa ja asterit kukkivat kohottaen tähdenmuotoisia teriöitään\ntaivasta kohti tulevana syksynä ja joka vuosi niin kauan kuin aurinko\nlämmittää maailmaa.\n\nVain ihminen jää joskus pois rakastamiltaan metsästysmailta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSilloin kun Bent Wade toivoi tilaisuuksia, ne näyttivät tulevan häntä\nvastaan.\n\nRatsastaessaan White Slidesin kartanolle hän huomasi Jack Bellloundsin\nistuvan laiskana ja välinpitämättömänä kuistissa. Jokin hänen\nmasentuneessa ulkomuodossaan säälitti Wadea. Koska ei ketään muuta\nollut näkyvissä, metsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Hei, Belllounds, voitteko auttaa minua tämän lihan kantamisessa?\" hän\nhuudahti.\n\n\"Varmasti\", Jack vastasi nousten heti.\n\nWade talutti kuormahevosen aitan eteen, joka sijaitsi keittiön takana\nsaman katon alla kuin sekin. Siellä hän Jackin avulla purki kuorman ja\nripusti lihat nauloihin. Kun se oli saatu tehdyksi, Wade tarttui\nveitseensä ruveten viiltelemään lihoja.\n\n\"Luulen, että ne näyttävät paremmilta, jos niitä hieman siistitään\",\nhän huomautti.\n\n\"Wade, täällä ei ole ollut milloinkaan ketään muuta kuin isä, joka\nolisi osannut teurastaa hirven tahi antiloopin\", Jack sanoi. \"Te olette\nkuitenkin häntäkin etevämpi.\"\n\n\"Niin, olen melko taitava kaikenlaisissa askareissa.\"\n\n\"Taitavako?... Toivoisin voivani tehdä yhdenkään asian niin hyvin.\nOsaan ratsastaa, mutta siinä onkin sitten kaikki. Kukaan ei ole\nopettanut minulle milloinkaan mitään.\"\n\n\"Olette vielä nuori, joten teillä on vielä aikaa opetella, jos vain\nhaluatte. Olin vanhempi kuin te opetellessani näitä kaikkia.\"\n\nMetsästäjän ääni, hänen ulkomuotonsa ja hänen läsnäolonsa aiheuttama\nkummallinen lumous näyttivät nyt ensimmäisen kerran vetävän nuoren\nBellloundsin huomion puoleensa.\n\n\"Isä sanoo, ettei minulla ole kestävyyttä, ja kiroilee minulle\",\nBelllounds vastasi. \"Mutta voin vaikka vannoa, että oppisin teiltä.\"\n\n\"Varmasti! Miksi ette voi kiintyä mihinkään?\"\n\n\"En tiedä. Olen ollut yhtä innostunut työhön kuin ratsastamiseenkin.\nRatsastaminen on luonnon vaatimaa, mutta ellen onnistu jossakin työssä,\nrupean vihaamaan sitä.\"\n\n\"Vai niin! Sellainen ei kelpaa. Teidän ei pidä vihata työtä. Kova työ\nmuodostaa juuri ihmisessä sen, josta te pidätte, mutta jota te ette\nymmärrä. Ajatellesssani mennyttä elämääni -- ja sallikaa minun sanoa,\nnuorimies, että se on ollut tavallista vaikeampi -- muistan siitä\nparhaiten ja mieluimmin sellaiset kovat työt, joita tehdessäni olen\nkovasti hikoillut.\"\n\nWade lämpeni puhuessaan koettaessaan kylvää hyviä siemeniä Bellloundsin\nmieleen, mutta huomasikin vaivansa turhiksi. Belllounds ei näyttänyt\nollenkaan tarkkaavaiselta. Hänen ajatuksensa harhailivat sinne tänne,\nja nyt hän tarkasteli Waden pyssyä.\n\n\"Vanha Henry, neljäkymmentäneljä\", hän sanoi. \"Isällä on myös tällainen\nvanha neulakivääri. Sanokaa, saanko tulla metsästämään kanssanne?\"\n\n\"Olen iloinen saadessani teidät toverikseni. Osaatteko käyttää pyssyä?\"\n\n\"Ammuin melko hyvin ennen menoani Denveriin\", hän vastasi. \"En ole\nkoettanutkaan nyt tultuani kotiin... Ehkä annatte minun ampua tuohon\npaaluun.\" Seisoessaan siinä ovella hän viittasi muutamaan korkeaan\naitauksen portilla olevaan kiinnityspaaluun.\n\nAitauksessa oli hevosia ja sen takana olevalla laitumella karjaa, jotka\nvoivat ehkä joutua vaaraan sellaisesta laukauksesta. Wade huomasi\nnuorukaisen olevan tosissaan ja näki hänen haluavan täyttää aikeensa.\nEhdotus ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaisia arveluita.\n\n\"Ampukaa vain. Tähdätkää alas, hieman alemmas sitä paikkaa, johon\ntahdotte osua\", Wade sanoi.\n\nBelllounds nosti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Kumea paukahdus\ntärisytti koko rakennusta. Paalusta lensi lastuja ja tomua.\n\n\"Osuinpa siihen!\" hän huudahti ihastuneena. \"Olin melkein varma, ettei\nluoti sattuisi, koska tähtäsin niin alas.\"\n\n\"Niin teitte. Laukaus oli mainio.\"\n\nSilloin paukahti muudan ovi ja vanha Belllounds näyttäytyi hiukset\npystyssä ja muutenkin sen näköisenä kuin hän olisi ollut hirveästi\nraivoissaan.\n\n\"Jack, mitä sinulla nyt on mielessä?\" hän karjaisi tullen kynnykselle\nja huomaten poikansa käsittelevän pyssyä. \"Taivas varjelkoon, etkö sinä\nmilloinkaan voi olla siivolla?\"\n\n\"Isäntä, älkää nyt olko millännekään\", Wade sanoi. \"Jos olisin\naavistanut, että pyssy paukahtaa noin hirveästi, en olisi sallinut\nJackin ampua. Tämä avonainen katos siihen oli syynä. Haluan puhdistaa\npyssyn ennenkuin se jäähtyy.\"\n\n\"Vai niin! Pelästyin ensin luullen entisten aikain koittaneen ja\nintiaanein hyökkäävän, mutta sitten suutuin, koska luulin Jackin olevan\njossakin pahanteossa... Saitteko lihaa?\"\n\n\"Kyllä. Tahdon ottaa itsellenikin palasen\", Wade vastasi.\n\n\"Olkaa niin hyvä. Voitteko tulla illalliselle luoksemme?\"\n\n\"Kiitän, isäntä. Tulen varmasti.\"\n\nVanhus palasi nyt takaisin rakennukseen.\n\n\"Wade, käyttäydyitte kunnon miehen tavalla!\" Jack huudahti\nkiitollisena. \"Näitte nyt, miten äkkiä isä voi suuttua minulle. Lyön\nvaikka vetoa, että hän luuli minun joutuneen riitaan jonkun paimenen\nkanssa.\"\n\n\"Hän on tullut vanhaksi ja äreäksi\", Wade vastasi. \"Teidän pitää\nilahduttaa häntä, sillä hän ei tule olemaan täällä enää pitkää aikaa.\"\n\nBelllounds vastasi tähän vihjaukseen synkkenevin katsein näyttäen\ntietävän sen. Hänen silmissään oli hellä ja katuvainen ilme. Tunteet\nnäyttivät kuohahtavan hänessä helposti, mutta haihtuvan taasen yhtä\nnopeasti. Wade sai nyt sattumalta tarkastella häntä. Hän punnitsi pojan\nmielialoja viivytellessään päätöksen tekemistä.\n\n\"Jack, onko kukaan kertonut teille, että Wils Moore on pahasti\nloukkaantunut?\" hän kysyi äkkiä.\n\n\"Onko hän?\" Jack vastasi ja hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat äkkiä.\n\"Kuinka pahasti?\"\n\n\"Hänestä tulee raajarikko koko loppuiäkseen\", Wade vastasi vakavasti\nlopettaen työnsä katsoakseen Bellloundsiin. Seuraavat hetket\nmuodostuivat kohtalokkaiksi nuorukaiselle.\n\n\"Hänestä tulee siis pölkkyjalka!... Nyt hän ei enää voi komennella\npaimenia eikä ratsastaa tuolla valkoisella mustangilla!\" Hänen\nkasvojensa hellempi ja arempi ilme, joka teki ne melko kauniiksi,\nmuuttui sellaiseksi ilkeydeksi, ettei Wadekaan voinut sitä määritellä,\nkoska se ei ilmaissut ivaa eikä iloa, eikä kilpailijaansa kohdanneen\nonnettomuuden aiheuttamaa tyytyväisyyttä. Se oli veren syöksymistä\nposkiin ja silmiin, jonkunlaista polttavaa muutosta, joka jollakin\ntavoin ilmaisi Wadelle miehen levottoman ja itsekkään luonteen. Oli\nmelkein varmaa, että Belllounds oli syyntakeeton. Nyt oli todistettava\nvain se, ansaitsiko hän ollenkaan sääliä.\n\n\"Belllounds, teitte oikein konnantyön hyökätessänne Mooren kimppuun\",\nWade sanoi harkitusti.\n\n\"Mitä hittoa te nyt sanoittekaan?\" Belllounds tiuskaisi vihaisesti\npunastuvin poskin, ivallisesti ja ollen vähältä raivostua. Hän\npaukautti pyssynperän kovasti maahan.\n\n\"Niin, hittoa juuri\", metsästäjä vastasi. \"Minua sanotaankin\nHell-Bent Wadeksi.\"\n\n\"Oletteko Mooren ystävä?\" Belllounds kysyi alkaen vapista.\n\n\"Olen kaikkien ystävä. Haluan tulla teidänkin ystäväksenne.\"\n\n\"En välitä. Ilmoitan tässä samalla erään asian: Te ette tule\noleskelemaan täällä White Slidesissä pitkää aikaa.\"\n\n\"Ette tekään!\"\n\nBelllounds muuttui kalmankalpeaksi, ei nähtävästi raivosta eikä\npelosta, vaan säikähdyksestä, joka aiheutui hänen mielensä syvistä,\nsalaperäisistä ja tunneherkistä komeroista. Hän oli äärettömästi\nhuumaantunut, kuin jonkun epämääräisen ja peloittavan tulevaisuuden\nkuvan edessä. Waden nopeat sanat, jotka olivat kuin tiukujen kilinää,\neivät olleet uhkaavat, vaan profeetalliset.\n\n\"Nuori mies, teille on puhuttava ja jos teillä on ollenkaan järkeä\npäässänne, sanani varmaankin tunkeutuvat aivoihinne\", Wade jatkoi.\n\"Olen vieras täällä, mutta satun nyt olemaan sellainen mies, joka näen\nasioiden läpi, ja huomaan, miten isänne kasvattaa teitä väärin. Ette\ntiedä, kuka olen, ettekä siitä välitäkään, mutta jos haluatte\nkuunnella, saatte oppia jotakin sellaista, joka voi auttaa teitä... Ei\nkukaan ihminen voi noudattaa kaikkia hurjia mielitekojaan turmelematta\nitseään. Sellainen ei ole luonnollista. On olemassa muitakin ihmisiä,\njoilla on haluja ja toivomuksia kuten teilläkin. Teidän pitää asua\nmuiden ihmisten joukossa. Täällä on isänne, neiti Columbine, paimenet,\nminä ja kaikki karjanomistajat tästä Kremmliniin ja muissakin\npaikoissa. Näiden kaikkien ihmisten kanssa teidän on elettävä. Ette voi\njatkaa, kuten olette aloittanut, turmelematta itseänne ja tuottamatta\nonnettomuutta isällenne ja tytölle... Tapojen parantaminen ei\nmilloinkaan ole myöhäistä. Tiedän sen. Mutta joskus on liian myöhäistä\nsuojella toisten onnea. Näen nyt, mihin olette menossa yhtä selvästi\nkuin jos tulevaisuutenne olisi näytetty minulle kuvissa. Minulla on\nsellaiset lahjat... Ja, Belllounds, te ette tule olemaan pitkäaikainen.\nEllette rupea hillitsemään mieltänne, ellette tukahduta hurjia\nhalujanne ja unhota itseänne, ellette tule hyväksi ja opi\nkunnioittamaan rakkautta, ette menesty... Se johtuu asioiden luonteesta\nja ne seuraavat toisiaan, kuten tappelunne Mooren kanssa, Pronton\nsäikähdyttäminen, juopottelunne Kremmlinissä ja raivonne minua kohtaan\n-- itse jatkuvasta elämästä. Teille käy lopulta huonosti. Teidän pitää\nmuuttua kokonaan, Belllounds. Ei puoleksi, kuten hemmoiteltu poika,\nvaan kuten teoistaan tietoinen mies... Tarkoitan, että teidän pitää\nhuomata ilkeytenne ja parantaa tapanne. Ihmisten mielessä tapahtuu\nuseinkin sellaisia vallankumouksia. Minäkin olen ollut paha. Tein\nsuurempia konnantöitä kuin te milloinkaan tulette saamaan aikaan, koska\nette ole tarpeeksi järkevä ollaksenne todellakin paha, ja kumminkin\nolen muuttunut saadakseni elää... Kas niin, nyt olen lopettanut ja\ntarjoudun ystäväksenne auttaakseni teitä.\"\n\nBelllounds seisoi levitetyin käsivarsin ovella hämmästyneenä ja\nkalpeana, mutta sitten kuin tämä pitkä nuhdesaarna loppui, hän\ntiuskaisi vihaisesti: \"Kuka helvetissä te olettekaan oikeastaan?...\nEllen olisi niin hämmästynyt ja jos olisin voinut saada sanankaan\nväliin, olisin tukkinut leipälaukkunne. Oletteko saarnaaja, vaikka\nolette olevinanne metsästäjä? Sallikaa minun sanoa teille muudan asia:\nen kärsi tuollaisia puheita, en keneltäkään ihmiseltä. Säästäkää\nneuvonne ja ystävyytenne itsellenne.\"\n\n\"Ette siis välitä minusta?\"\n\n\"En!\" Belllounds tiuskaisi.\n\n\"Ette siis ole ollenkaan neuvojen ettekä ystävien tarpeessa?\"\n\n\"En, te huuhkajasilmäinen pehmytääninen tyhmeliini!\" Belllounds\nhuudahti.\n\nSilloin Wade tunsi jotakin omituista ja tuttua, jonkunlaisia kylmiä\nvihlovia väreitä, ruumiillisia ja sielullisia, joita hän ei ollut\nkokenut White Slidesiin tulonsa jälkeen.\n\n\"Niin otaksuinkin\", hän sanoi hiljaa ja synkästi, ja hän tiesi, ellei\nBelllounds sitä tiennyt, ettei hän tyytynyt toisen sanomiin ilkeihin\nnimityksiin, vaan ainoastaan totesi jonkun asian selvenemisen\nitselleen.\n\nBelllounds kohautti leveitä hartioitaan ja maleksi tiehensä.\n\nWade lopetti lihan paloittelemisen. Sitten hän ratsasti pois\nviettääkseen tunnin Mooren luona. Palattuaan tupaansa hän vaihtoi\nmetsästäjän vaatetuksensa parhaimpaan pukuunsa. Oli jotain merkillistä\nsiinä, että hän teki sen, ennenkuin hän ryhtyi syöttämään koiria. Vasta\nauringon laskiessa hän poistui tuvastaan. Montana Jim ja Lem huusivat\nhänelle hänen mennessään heidän sivuitseen. Wade pysähtyi kuuntelemaan\nheidän hyvänluontoista jaaritteluaan.\n\n\"Kuulkaahan, Bent, nyt ei ole mikään sunnuntai\", Lem sanoi.\n\n\"Olette pukeutunut oikein hienosti. Miksi?\" Montana lisäsi.\n\n\"Isäntä pyysi minua illalliselle luokseen.\"\n\n\"Olette todellakin onnellinen. Mutta miksi meitä ei ole käsketty?\" Lem\nvastasi. \"Kuulin Möly-Jackin karjuvan teille ratsastaessani aitan ohi\ntänne. 'Kuka helvetissä te sitten oikeastaan olettekaan?' kiinnitti\nhuomioni, ja minun oli pakko nauraa. Kuuntelin sitten koko hänen\npuheensa. Vai tarjositte te hänelle ystävyyttänne ja neuvojanne.\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Voin vain sanoa, että tuhlasitte aikaanne turhaan. Olette kummallinen\nmies, Wade.\"\n\n\"Kummallinenko? Ah, Lem, hän ei ole ollenkaan kummallinen\", Montana\nsanoi, \"vaan valkoinen. Wade, tunnen samoin kuin tekin ja haluaisin\ntehdä jotakin turmeltuneen Möly-Jackin hyväksi.\"\n\n\"Montana, sinä tässä turmeltunut olet\", Lem vastasi. \"Möly-Jack tietää\nkyllä, mitä hän tekee. Hän osaa pelata pokeria paremmin kuin sinä.\"\n\n\"Ehkä. Wade, pelaatteko te pokeria?\"\n\n\"Minusta tuntuu vastenmieliseltä ottaa teidän rahojanne\", Wade vastasi.\n\n\"Teidän ei tarvitse olla niin omantunnontarkka senvuoksi. Tulkaa\nluoksemme tänään ja ottakaa sitä hieman mukaanne. Möly-Jack tarjoutui\nitse vieraaksemme. Hänen kätensä oikein syyhyvät, joten me myönnyimme.\nBluds tulee myös mukaan. Tulkaa tekin, niin meitä on sitten viisi.\"\n\n\"Sellainen ei varmaankaan miellyttäisi nuorta Bellloundsia.\"\n\n\"Mitä? Luuletteko, ettei Möly-Jack halua pelata kanssanne? Mitä vielä.\nHän on syntynyt pelaajaksi. Hän pelaisi vaikka isoäitinsä kanssa ja\nvarastaisi renkaat kuolleen neekerin korvista.\"\n\n\"Ovela korttimies, vai mitä?\" Wade kysyi.\n\n\"Jack ei ole mikään ovela, vaikka hän koettaa tekeytyä sellaiseksi.\nAiomme pestä häntä hieman.\"\n\n\"Eiköhän vanha Bill suuttuisi tästä kortinlyönnistä?\"\n\n\"Hän vallan kauhistuisi, mutta koira vieköön, me emme ole viekoitelleet\nJackia! Emmekä me aio pelatakaan hänen kanssaan, vaan aiomme huviksemme\nkatsella hieman kortteja.\"\n\n\"No minä tulen\", Wade vastasi poistuen mietteissään.\n\nKun hän saapui asuinrakennukseen, Columbine vei hänet sisään. Tyttö oli\npukeutunut niin komeasti, ettei Wade ollut nähnytkään häntä ennen\nmilloinkaan sellaisena, ja Waden sydän alkoi sykkiä hieman nopeammassa\ntahdissa. Tytön nauru ja ääni lisäsivät Columbinen kuvaamatonta suloa,\njoka näytti johtuvan menneisyydestä. Hänen katseensa oli innokas ja\nikävöivä kuin Waden läsnäolo olisi ollut hänelle kuin jokin tervetullut\nlahja.\n\nSitten karjanomistaja tuli huoneeseen. \"Halloo, Wade, illallinen on\nmelkein valmis! Miksi riitauduitte Jackin kanssa? Hän ei sano\ntulevansa syömään kanssanne.\"\n\n\"Tarjosin hänelle neuvojani.\"\n\n\"Hm! Hän kertoi minulle teidän saarnanneen hänelle, kunnes kasvonne\nolivat aivan mustat, ja --\"\n\n\"Jack on selostanut tilanteen väärin, sillä vain hänen kasvonsa\nmustuivat\", Wade keskeytti.\n\n\"Sanoitteko häntä hemmoitelluksi pojaksi ja ilkeäksi ihmiseksi, joka\nlopulta menee päistikkaa helvettiin?\"\n\n\"Sanoin paljon muutakin\", Wade vastasi ystävällisesti.\n\n\"Vai niin! Mutta mistä se johtui?\" Belllounds kysyi töykeästi. Hänen\nkasvonsa jäykistyivät ja synkistyivät hieman.\n\nWade toisti Jackille tekemänsä huomautukset otaksuen muistaneensa ne\naivan tarkasti. Hän oli hyvin utelias näkemään, miten Belllounds\nsuhtaantuisi niihin ja erittäinkin tuohon nuorukaisen ivalliseen\nvastaukseen hänen vakavasti tarjoamaansa ystävyyteen. Wade tiesi\npuhuessaan Columbinen koko ajan katselevan häntä ja lopetettuaan\nhänestä tuntui suloiselta kääntää silmänsä tyttöön.\n\n\"Wade, ettekö puhunut paljon itsestännekin?\" Belllounds kysyi\npettyneenä.\n\n\"Kyllä, mutta en ole kiitollisuuden velassa kenellekään. Jos Jack olisi\ntullut puolimatkassa minua vastaan, se olisi ollut parempi hänelle ja\nminullekin, koska tulen paremmaksi saadessani auttaa toisia.\"\n\nKuultuaan hänen vastauksensa Belllounds vaikeni. Ei mitään puhuttu\nillalliseen asti ja sittenkin Belllounds oli hyvin vaitelias. Columbine\ntarjoili ja piti keskustelua vireillä. Wade tunsi olevansa tavattoman\ntyyni. Joku kummallinen muutos tapahtui paraillaan hänessä muovaillen\nhäntä, mutta se hetki ei ollut vielä koittanut, jolloin hän olisi\nvoinut kysyä itseltään. Hän nautti sanomattomasti ruoasta. Ja silloin\nkun hän uskalsi katsahtaa Columbineen nähdäkseen hänen voimakkaat ja\nkauniit kätensä, hänen lämpimät siniset silmänsä, jotka näyttivät\niloitsevan hänen läsnäolostaan ja olivat suloisen ilmehikkäät heidän\nyhteisestä salaisuudestaan ja tumman synkät jostakin uhkaavasta, jota\nhän ei voinut arvata, hän tunsi mielessään sen totuuden aiheuttamaa\njännitystä, tuskaa ja iloa, jota hän ei milloinkaan voinut ilmaista.\nSillä hän ei voinut ikinä kertoa salaisuuttaan hänelle ilmaisematta\nsamalla kovuuttaan hänen äitiään kohtaan. Columbine rakasti sitäpaitsi\nBellloundsia kuin isäänsä ja sitten kuin nämä nykyiset huolet\nhaihtuisivat, hän kiintyisi yhä lujemmin vanhukseen tämän vanhetessa.\nWade mukaantui välttämättömään. Columbine ei saisi tietää sitä\nmilloinkaan. Jos Columbine alkaisi rakastaa häntä, Columbinen pitäisi\nrakastaa häntä kuin heidän portilleen sattumalta tullutta vierasta.\nTunteen pitää kokonaan johtua tuosta heidän välisestään salaperäisestä\nmyötätuntoisuudesta ja palveluksista, joita Wade aikoi tehdä hänelle.\n\nWade poistui heti illallisen jälkeen huolimatta siitä, että Belllounds\nmuuttui jälleen sydämelliseksi. Oli jo pimeä, kun hän meni pihalle.\nColumbine seurasi häntä jutellen iloisesti. Kun he olivat päässeet ulos\nhän tarttui Waden käteen ja kysyi: \"Kuinka Wilson voi?\"\n\nMetsästäjä nyökäytti päätään vastaukseksi ja pysähtyen portaille hän\npuristi tytön kättä varmistaakseen sanansa. Hän sai heti palkintonsa.\nTyttö seisoi siinä kirkkaassa tähtien valossa kalpeana ja\nkaunopuheisena katsoa tuijottaen häneen tummin suurin silmin.\n\nÄkkiä hän kuiskasi: \"Ah, ystäväni, lokakuun ensimmäiseen ei ole enää\nkuin kolme päivää!\"\n\n\"Tyttöseni, vaikka siihen olisi tuhat vuotta, teidän ei tarvitse olla\nollenkaan huolissanne\", Wade vastasi matalalla täyteläisellä äänellään.\nSilloin näytti, kun Columbine kohotti käsivartensa, että hän aikoi\nsyleillä Wadea, mutta liike olikin vain vetoomus tähtiin ja taivaaseen\njostakin syystä, jota hän ei ilmaissut.\n\nWade toivotti hänelle hyvää yötä ja poistui.\n\nPaimenet ja Jack olivat juuri aloittamaisillaan pelin pokeria, kun Wade\nastui hämärästi valaistuun tupakansavua täynnä olevaan huoneeseen.\nMontana Jim asetteli talikynttilöitä karkeasti kyhätyn pöydän keskelle,\nLem penkoi vaatteittensa taskuja hakien nähtävästi rahaa, Bludsoe\nsekoitteli likaisia kortteja ja Jack Belllounds täytti piippuaan\ntakassa palavan räiskyvän tulen valossa.\n\n\"Koira vieköön, minulla piti olla jossakin enemmän rahaa!\" Lem valitti.\n\"Jim, kävit Kremmlinissä viimeksi. Otitko silloin rahani?\"\n\n\"Nyt kun siitä mainitset muistelen ottaneeni\", Jim vastasi\nhämmästyneenä.\n\n\"No, missä ne nyt ovat?\"\n\n\"Toveri, minulla ei ole aavistustakaan. Luultavasti ne ovat vielä\nKremmlinissä. Maksan ne sinulle takaisin.\"\n\n\"Tietysti. Mutta aloittakaamme nyt.\"\n\n\"Bent Wade, tulitteko tänne saadaksenne housuillenne?\" Bludsoe kysyi.\n\n\"Pojat, pelasin pokeria melko hyvin Missourissa silloin kun te olitte\nvielä sylilapsia\", Wade vastasi kylmäverisesti.\n\n\"Kuulin hänen olleen todellinen korttihai\", Jim sanoi. \"Ottakaa nyt\njokainen joku tuoli tahi laatikko istuimeksenne ja alkakaamme.\nTulkaahan nyt, Jack. Ette näytäkään nyt niin innostuneelta kuin\ntavallisesti.\"\n\n\"Haluan pelata neljään mieheen\", hän sanoi.\n\nTämä huomautus keskeytti keskustelun hetkiseksi ja lopetti\nystävällisyyden. Paimenet katsoivat toisiinsa, ei hämmästyneinä, vaan\nhieman poissa suunniltaan, kuin he olisivat unhottaneet jotakin, jonka\nheidän olisi pitänyt muistaa.\n\n\"Vastustatte siis minun yhtymistäni peliin?\" Wade kysyi tyynesti.\n\n\"Kyllä!\" Belllounds vastasi.\n\n\"Saanko kysyä, miksi?\"\n\n\"Senvuoksi, mitä Montana teistä äsken sanoi\", Belllounds vastasi\nhävyttömästi.\n\nTällainen huomautus, kun se sanotaan päin naamaa, katsotaan\nloukkaukseksi lännessä. Paimenet jäykistyivät äkkiä katsoen Wadeen. Hän\nei kumminkaan muuttunut ollenkaan.\n\n\"Taidanpa siis todella ollakin koko korttihai\", hän sanoi tyynesti.\n\"Pelatkaa te vain minutta. En välitä enää koko pokerista ja senvuoksi\nmieluummin katselenkin.\"\n\nSiten hän suoriutui tilanteesta, josta olisi voinut tulla hyvin\nvaarallinen. Lem katsoa tuijotti häneen, Montana potkaisi muutaman\nlaatikon lähemmäksi mielenosoituksellisesti, Bludsoe heitti kortit\npöydälle katsoen halveksivasti Wadeen ja Belllounds veti tuolinsa\nlähemmäksi pöytää.\n\n\"Millaisen rajan määräämme?\" Jim kysyi.\n\n\"Kaksikymmentä senttiä\", Lem vastasi nopeasti.\n\nSilloin alkoi väittely. Belllounds ehdotti dollaria, mutta pojat\nvastustivat.\n\n\"Mutta, Jack, jos isänne saa tietää meidän pelaavan niin suurista\npanoksista, ajaa hän meidät matkoihimme\", Bludsoe vastusti.\n\nTämä järkevä huomautus ei vaikuttanut ollenkaan vanhuksen poikaan. Hän\nei ottanut muistutuksia kuuleviin korviinsakaan, vaan alkoi ivailla\npaimenten rohkeutta. Hymy häipyi heidän kasvoiltaan ja Lem oikein\npunastui.\n\n\"No, jos aiomme pelata, niin se on aivan eri asia\", hän sanoi kylmästi\nottaessaan laatikon ja istuutuessaan. \"Wade, lainatkaa minulle hieman\nrahaa.\"\n\nWade pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä esille kourallisen\nkultarahoja ojentaen ne paimenelle. On hyvin luultavaa, että jos tämä\nsuuri summa olisi tullut päivänvaloon aikaisemmin, ennenkuin muutos\nmielipiteissä oli tapahtunut, Lem olisi hämmästynyt ja pyytänyt armoa.\nMutta asian näin ollen hän hyväksyi lainan kuin hän olisi tottunut\nlainaamaan niin paljon joka päivä. Belllounds oli tehnyt tyhjäksi\npaimenien tyynen ja ystävällisen lähenemisyrityksen, koska hän ei ollut\nsuostunut pelaamaan pienillä panoksilla leikin vuoksi.\n\nPeli alkoi Waden seisoessa vieressä katsomassa. Pojat eivät\naavistaneetkaan, millainen suunnaton pokerin pelaamisen taito piili\nhänen tyynen katseensa takana. Jo poikasena hän oli oppinut pokerin\nalkeet sellaisessa seudussa, josta peli on peräisin, ja miehenä hän oli\npelannut sitä suurista määristä keltaisia rahoja revolveri vieressään\npöydällä. Hänen innostuksensa saada katsella oli mitä poikiin\ntuli paljasta teeskentelyä, mutta Bellloundsin suhteen se oli\nperinpohjainen. Saavuttuaan White Slidesiin hän oli silloin tällöin\nkuullut puhuttavan nuoren Bellloundsin pelihimosta, mutta hänestä se\noli tuntunut vain paimenten lavertelulta. Wade tiesi kumminkin, ettei\nlännessä ole mitään niin hyvin suunniteltua viekoittelemaan ihmisiä ja\npaljastamaan heidän luonteensa kuin peli pokeria.\n\nBelllounds oli kuumeinen vastaaja, riemuitseva voittaja ja surkuteltava\nsilloin kun hän hävisi. Hänen tietonsa pelistä olivat alkeelliset. Wade\nalkoi yhä selvemmin käsittää, ettei Jack halunnut laskea leikkiä eikä\nkoetella onneaan vastustajiensa kanssa eikä voittaa rahaa, sillä hänen\nlevottomuutensa kumosi sellaisen otaksuman, vaan hän halusi vain\npäästää pelihimonsa valloilleen. Wade näki sen melkein heti. Belllounds\nei käyttäytynyt missään suhteessa reilusti. Hän oli itsekäs ja piti\nkiinni pelin kaikista pienimmistäkin määräyksistä vedoten aina omiin\noikeuksiinsa, mutta epäillen toisten vaatimuksia. Hänen petoksensa\nolivat kömpelöitä ja raakoja. Hän piti korttejaan piilossa kädessään ja\nsekoitti leikin niin, että ässät jäivät alimmaisiksi. Ne hän halusi\naina itselleen ja oli niin tyhmä, ettei hän saanut pelitovereitaan\nkiinni samanlaisista kömpelöistä petoksista. Wade hämmästyi ja tuli\npahoilleen. Hänen tuntemansa sääli Bellloundsia kohtaan kohdistui\nisään, joka luotti poikaansa itsepäisesti ja järkkymättömästi.\n\n\"Eikö teillä ole mitään juotavaa?\" Jack kysyi tovereiltaan.\n\n\"Ei! Mistä me sellaista olisimme saaneet?\" Jim vastasi.\n\nBelllounds unhotti sen nähtävästi, koska hän hetkisen kuluttua uudisti\nkysymyksensä. Paimenet pudistivat päätään. Wade tiesi heidän\nvalehtelevan, sillä heillä oli viinaa takanaan. Silloin juolahti hänen\nmieleensä tarjoutua hakemaan omasta tuvastaan sellaista vain\nnähdäkseen, mitä nuori mies sanoisi. Mutta hän hillitsi kumminkin\nhalunsa.\n\nOnni kääntyi Bellloundsille vastaiseksi. Hän ei ollut mikään karitsa\nsusien joukossa, ei millään muotoa, vaikka hänen tappioistaan olisi\nvoitu tullakin sellaiseen luuloon. Waden mielestä hän sai vain ansionsa\nmukaan. Eivät mitkään paimenet, eivät näinkään hyvänahkaiset ja hienot\nkuin kysymyksessä olevat, voineet ruveta Bellloundsin tyhmyyksien\nuhreiksi. He voittivatkin kaikki, mitä hänellä oli.\n\n\"Minä lainaan\", hän sanoi kuumeisen kärsimättömästi. Hänen kasvonsa\nolivat kalpeat, kosteat ja kuumeiset, erittäinkin ajettuneiden kuhmujen\nympärillä, ja hänen silmänsä olivat pudota kuopistaan niiden pyöriessä\nja leimahdellessa synkästi. Mutta hänen suunsa ilmaisi selvemmin kuin\nmikään muu heikon ja synnynnäisen pelaajan, itsekkään, hemmoitellun ja\nkärsimättömän nuorukaisen. Se paljasti hänen ilkeytensä\nkokonaisuudessaan.\n\n\"Minulta ainakaan ei lohkea senttiäkään\", Lem vastasi laskien\nvoittojaan. \"Wade, tässä on tuo lainaamanne summa. Olen teille hyvin\nkiitollinen.\"\n\n\"Olen rahaton, enkä siis voi lainata teille mitään\", Jim sanoi. Bludsoe\noli pitänyt hyvin puolensa tässä nopeassa pelissä, mutta hän ei ollut\nniinä miehinäkään. Belllounds tuijotti kärsimättömästi heihin.\n\n\"Te veitte kaikki rahani. Vaadin hyvitystä!\" hän tiuskaisi melkein\nhuutaen.\n\n\"Mehän voitimme ne luullakseni\", Lem vastasi tyynesti ja kylmästi.\n\"Olemme valmiit antamaan teille millaisen hyvityksen tahansa heti tässä\npaikassa.\"\n\nWade ojensi kourallisen rahaa Bellloundsille. \"Kas tässä!\" hän sanoi\nhänen syvällä olevien silmiensä loistaessa hämärässä huoneessa. Wade\noli lyönyt vetoa itsensä kanssa, ettei Belllounds epäröisi ollenkaan\nottaa häneltä rahaa.\n\n\"Tulkaa nyt jälleen, te saidat lehmienpieksäjät!\" hän huudahti siepaten\nrahat Waden kädestä. Hänen kiivas ja nopea liikkeensä ei paljastanut\nsilloin muuta kuin hänen kasvonsa.\n\nPaimenet näyttivät hämmästyneiltä ja joltakin muultakin. He aloittivat\npelin heti uudestaan kiihkeämmin ja tulisemmin kuin äsken tämän\nBellloundsin pojan leimahtavan luonteen kannustamina. Onni, väärään\njohtava ja lumoava, suosi Jackia hetkisen muuttaen hänet kokonaan\nkunnes hän oli iloinen, kerskaileva ja riemuitseva. Sitten onni muuttui\nja samoin hänen kasvonsakin. Ne synkkenivät kokonaan.\n\n\"Haluan jotakin ryypättävää\", hän äkkiä vaati. \"Tiedän kirotun hyvin,\nettä teillä on sellaista takananne, sillä tunsin sen hajun tullessani\nsisään.\"\n\n\"Jack, joimme juuri silloin viime tipan\", Jim vastasi, joka näytti\nhieman suopeammalta kuin hänen toverinsa.\n\n\"Minulla on hieman vanhaa rommia\", Wade sanoi katsoen Jimiin, mutta\ntarkoittaen kaikkia. \"Hienoa tavaraa, mutta hirveän väkevää ja tulista.\nSe panee miehen veret varmasti liikkeelle.\"\n\n\"Hakekaa se tänne!\" Belllounds sanoi käheästi kuin hänellä olisi ollut\njotakin suussaan.\n\nWade katsoi noihin punastuneihin kasvoihin ja leimuaviin silmiin, ja\nintohimon, joka särki kaikki sulut tieltään, myrskyjen läpi hän näki\nnuorukaisen voimakkaan ja alastoman sielun. Wade oli katsellut ennenkin\nuseaan sellaiseen kuiluun.\n\n\"Kuulkaahan, Wade\", Jim sanoi tyynesti, mutta päättäväisesti, \"älkää\nviitsikö hakea tänne tuota tulista ainetta tänään. Joskus toiste ehkä,\nkun Jack haluaa enemmän hyvitystä. Muistaakseni on meilläkin vielä\npieni tippa jäljellä.\"\n\n\"Hyvä on, pojat\", Wade vastasi. \"Silloin sanon luullakseni hyvää yötä.\"\n\nHän jätti heidät pelaamaan ja poistui pihalle mennäkseen omaan\ntupaansa. Yö oli tyyni, kylmä, tähtikirkas ja mustavarjoinen.\nYksinäisen arosuden haukuntaan vastasi joku valpas koira. Wade pysähtyi\nportailleen viipyen siinä hetkisen katsoa tuijottaen vanhaan harmaaseen\nhuippuun, paljaaseen ja tähtien ympäröimään.\n\n\"Minua säälittää tuo vanhus\", hän mumisi, \"mutta Jack Bellloundsin\nlähetän mieluummin helvettiin kuin annan hänen mennä naimisiin\nColumbinen kanssa.\"\n\nLokakuun ensimmäisenä päivänä olivat työt pysähdyksissä White Slidesin\nkartanossa. Päivä sattui olemaan hyvin kaunis auringon valaessa\nkultiaan ja meripihkojaan ruohoisille rinteille. Purppuran väriset\nselänteet siinsivät kaukaa uhkaavasti.\n\nWade oli poistunut Wilson Mooren majasta ja hänen korvansa olivat\nsoineet raajarikkoisen pojan puheista suuresta vaarasta.\n\nFox loi isäntäänsä tavattoman viisaan katseen. Tänään ei siis\nmetsästetäkään puumia eikä hirviä. Jotakin oli tulossa. Ja Fox, koska\nse oli etuoikeuksia nauttiva koira, näytti mielenkiintonsa ja\nihmettelynsä.\n\nEnnen puoltapäivää pysähtyivät maatilan kartanolle vaahtoisten hevosten\nvetämät vaunut. Paitsi ajajaa, oli niissä pari naista, joita Belllounds\ntervehti sukulaisinaan, ja muudan tuntematon kalpea mies, jonka puvusta\nvoitiin päättää, että hän oli pappi.\n\n\"No, hyvät vieraat, tulkaahan nyt toki huoneihin\", sanoi Belllounds\ntoivottaen heidät sydämellisesti tervetulleiksi.\n\nWade näytti ajajalle, mihin hän saa kiinnittää hevosensa. Omituista\nkyllä ei ainoatakaan paimenta ollut näkyvissä, ja karjanomistaja oli\nhuomannut tämän velvollisuuden laiminlyönnin. Wade olisi voinut\nilmoittaa hänelle, missä ne olivat.\n\nSuuren arkihuoneen ovi oli auki ja sieltä kuului puhetta ja naurua.\nWade, joka oli palannut paikoilleen kuistin päähän, kuunteli samalla\nkun hän terävin katsein tarkasteli tuville vievää tietä. Kuinka syvissä\najatuksissa hän lienee ollutkaan, kun hän ei kuullut Columbinen\naskeleita takaansa.\n\n\"Hyvää huomenta, Ben\", hän sanoi.\n\nWade pyörähti niin äkkiä kuin sisäinen kiivaus olisi määrännyt hänen\nliikkeensä.\n\n\"Hyvää huomenta, tyttöseni\", hän vastasi. \"Olette todellakin yhtä\nsuloinen tänään kuin kukka, jonka mukaan olette saanut nimenne.\"\n\n\"Ystäväni, nythän on lokakuun ensimmäinen, hääpäiväni!\" Columbine\nmumisi.\n\nWade tunsi hänen jännityksensä ja oli tyytyväinen nähdessään hänen\nkasvojensa urhoollisen ja suloisen alistuvaisuuden. Hänen toivonsa ja\nluottamuksensa olivat lannistumattomat, vaikka hän olikin\nvalmistautunut unelmiensa ja rakkautensa murtumiseen.\n\n\"Olisin tullut luoksenne jo ennenkin, mutta minun oli vaikea taivuttaa\nWilsonia uskomaan, ettei meidän tarvitse onnitella teitä vielä pitkiin\naikoihin\", Wade vastasi ystävälliseen tapaansa.\n\n\"Ah!\" Columbine huudahti.\n\nWade näki hänen täyteläisen rintansa kohoavan ja kalpeiden poskien\npunastuvan. Hän kumartui Wadeen päin nähdäkseen hänen silmänsä. Ja\nWadelle, kun Columbine katsoi häneen jännittynein sydämin ja sieluin\nkokonaan muuttuneena, tämä hetki oli suloinen ja soi hänelle\ntäydellisen korvauksen vuosikausia kestäneistä tuskista.\n\n\"Teette minut hulluksi!\" Columbine kuiskasi.\n\nBellloundsin raskas kävely kaikui kuistissa kuin kohtalon viimeiset\njatkuvat askeleet Waden surullisessa odotuksessa.\n\n\"Kas, tyttöseni, täällähän sinä oletkin\", hän sanoi iloisesti. \"Missä\npoika on?\"\n\n\"Isä, en ole nähnyt häntä sitten aamiaisen\", Columbine vastasi\nvapisten.\n\n\"Kylläpä hänen rakkautensa on laimeaa näin hääpäivänäkin\", vanhus\nvastasi. Hänen ilonsa ja anteeksiantavaisuutensa olivat yhtä suuret\nkuin hänen sydämensäkin. \"Wade, oletteko nähnyt Jackia?\"\n\n\"En\", metsästäjä vastasi hitaasti ja venytellen. \"Mutta näen hänet\nnyt.\"\n\nWade viittasi Jack Bellloundsiin, joka lähestyi tuvilta päin. Hän ei\nkävellyt suorana.\n\nVanha Belllounds suoristi vanhaa päätään kuin iskevä kotka.\n\n\"Mitä helvettiä!\" hän mumisi kuin huumautuneena poikansa omituisesta ja\nhorjahtelevasta kulusta. \"Wade, mikä Jackia vaivaa?\"\n\nWade ei vastannut. Tällä hetkellä oli surunsa hänelläkin samalla kun\nhän ymmärsi ihmettelyn, jonka Columbinen pieni ja vapiseva käsi ilmaisi\nhänelle.\n\nVanha Belllounds säpsähti äkkiä.\n\n\"Auttakoon minua Jumala, hänhän on juovuksissa!\" hän huohotti\ntoivottomasti menettäen kaikki voimansa.\n\nPappi ja kutsutut sukulaiset tulivat nyt myös kuistiin iloisesti\npuhellen ja nauraen, mutta vaieten äkkiä, kun vanha Belllounds huusi\nänkyttäen: \"Tyttöseni, mene huoneeseesi!\"\n\nMutta Columbine ei liikahtanutkaan ja Wade tunsi hänen vapisevan\nnojatessaan.\n\nSulhanen tuli yhä lähemmäksi. Hän oli todellakin juovuksissa, ei\nhilpeästi kuin sellainen, joka juhlii hyvää onneaan, vaan\ntäydellisesti, surkuteltavasti ja hirveästi.\n\nVanha Belllounds hyökkäsi häntä vastaan. Hänen harmaa tukkansa liehui\ntuulessa kuin leijonan harja. Yhdellä hyppäyksellä hän oli horjuvan\npoikansa luona ja lyödä läimäytti häntä suurella nyrkillään päin\npunaista tahmeaa naamaa. Jack kaatui hermottomana maahan.\n\n\"Makaa siinä, sinä kirottu tuhlaajapoika!\" hän karjui näyttäen\nhirveältä raivossaan. \"Häpäiset minut ja tytön, joka on ollut kuin oma\ntytär minulle!... Jos joskus maailmassa vielä vietät häitä, minä en\nainakaan määrää hääpäivääsi!\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nMarraskuu oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin nähtiin merkkejä talven\nlopullisesta tulosta.\n\nEräänä aamuna Waden ratsastaessa Mooren tuvalle koko maailma näytti\npeittyneen paksuun harmaaseen sumuun, jonka läpi hän ei voinut nähdä\nsyltää etemmäksi. Myöhemmin hänen poistuessaan sumu oli kohonnut jo\nvuorten rinteille ja oli lopullisesti haihtumaisillaan päästääkseen\nsinisen taivaan näkyviin. Toisena aamuna se oli vieläkin pahempaa,\npaljon paksumpaa ja harmaampaa. Kiivetessään vuoristossa olevaa\nsyvännettä kohti, jossa hän näihin aikoihin enimmäkseen metsästeli, hän\ntoivoi sumun haihtuvan. Mutta hän pettyikin toiveissaan. Hän voi tuskin\nerottaa hevosten kavioiden alta näkyvää tietä ja oli eksymäisillään\npaksuun, harmaaseen ja äänettömään pimeyteen.\n\nÄkkiä hän kumminkin pääsi sumusta kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja\npysähtyi hämmästyneenä, sillä tämä ilmiö oli hänelle aivan tuntematon.\nHän oli korkealla vuoren rinteellä, jonka huippu kuvastui jylhästi ja\nselvästi sinistä taivasta vasten. Alempana olevat seudut olivat\nuponneet kuin valkoiseen järveen. Äärettömän suuri pilviröykkiö oli\ntäyttänyt laaksot kuin kermanvärisellä vaahdolla tahi lumella,\npehmeällä paksulla ja liikkumattomalla, muodostaen selvän vastakohdan\nylempää näkyvälle siniselle taivaalle. Old White Slides työnsi harmaan,\nvaalean ja kimaltelevan huippunsa siitä esille kuin jostakin vyöryvästä\nvillaläjästä. Kaukaa tämän omituisen tasaisen pilvilattian takaa\nsiinsivät vuorten tummat jonot. Wade katseli näytelmää jonkunlaisella\nriemastuksella. Hän oli aivan yksinään näillä korkeuksilla. Ei\nääntäkään kuulunut ja tuulikin oli kokonaan tyyntynyt. Kaikkialla\ntuntui vallitsevan joku mahtava henki, jonka läheisyydessä Wade tunsi\nsurujensa ja toivojensa mitättömyyden.\n\nToisena päivänä kiitivät tummanharmaat pilvet taivaalla, tuuli oli\npuuskaista ja lehdettömät haavat natisivat. Ilma kävi kylmemmäksi ja\npimeämmäksi. Sade muuttui rännäksi ja räntä lumeksi. Yöllä tuli talvi.\n\nSeuraavana aamuna Wade sai kahlata Mooren tuvalle parin jalan\npaksuisten lumikinosten läpi. Kauniisti kimalteleva valkoinen vaippa\npeitti laaksoja, rinteitä ja vuoria muuttaen koko maailman häikäisevän\nkirkkaaksi niin kauaksi kuin silmä kantoi.\n\nKun Wade työnsi tuvan oven auki ja astui tupaan, paimen heräsi.\n\n\"Huomenta, Wils\", hän sanoi pudistellen lunta vaatteistaan ja\nsaappaistaan. \"Kesä on mennyt, talvi on tullut ja kukat nukkuvat\nhaudoissaan. Kuinka voit, poikaseni?\"\n\nMoore oli laihtunut ja kalvistunut pitkän sairautensa aikana. Hänen\nkasvonsa näyttivät väsyneiltä ja silmissä oli tuskallinen ilme. Mutta\nhänen hymynsä oli yhtä iloinen kuin ennenkin.\n\n\"Halloo, Bent, vanha veikko!\" hän vastasi. \"Mielestäni voin mainiosti.\nOlin melkein paleltua viime yönä ja nukkumisesta ei tullut juuri\nmitään.\"\n\n\"Olinkin huolissani senvuoksi\", metsästäjä sanoi. \"Meidän on\nselvitettävä tilanne jotenkin.\"\n\n\"Kuuntelin lumimyrskyä. Kuinka hirveästi tuuli ulvoikaan! Lumi on\nvarmaankin tukkinut kaikki tiet?\"\n\n\"Varmasti. Tasaisilla mailla sitä on jo parin jalan paksuudelta. Olipa\nonni, että arvasin koota tänne niin paljon polttopuuta. Hakkaan ne nyt\nhaloiksi ja ladon pinoon tuvan seinustalle. Parasta olisi, että\nmuuttaisin asumaan tänne luoksesi, Wils.\"\n\n\"Eiköhän vanha Bill suuttuisi?\"\n\n\"Antaa hänen vain suuttua. Mutta hänen ei tarvitse tietää siitä mitään.\nKylläpä täällä onkin kylmä, mutta pian minä tämän lämmitän. Tässä on\nmuutamia kirjeitä, jotka Lem toi Kremmlinistä toissapäivänä. Lue ne\nsillä aikaa kuin valmistan sinulle hieman aamiaista.\"\n\nMoore tarkasteli kuorissa olevia osoitteita ja huokaisi.\n\n\"Kotoa! Luulenpa melkein, etten luekaan niitä.\"\n\n\"Mikset?\"\n\n\"Kirjottaissani heille viimeksi en puhunut mitään tapaturmasta. Olen\nkuin valehtelija.\"\n\n\"Mutta sehän on yhdentekevää, Wils, koska vannoit pysyväsi täällä.\"\n\n\"Minäkö? Hymyilisin, ellei asia olisi niin... Bent, toivoin Collien\nvastaavan kirjeeseeni, jonka veit hänelle.\"\n\n\"Ei vielä. Wils, sinun pitää antaa tytölle aikaa.\"\n\n\"Aikaako? Mutta siitähän on jo kolme viikkoa, ellei enemmänkin.\"\n\n\"Lue nyt vain kirjeesi, tahi muuten kumahdutan sinua päähän tällä\nhalolla\", Wade sanoi hellästi.\n\nMetsästäjä sai äkkiä huoneen lämpimäksi ja iloiseksi. Höyryävä\naamiainen kiehua porisi hehkuvalla hiiloksella. Hetkisen kuluttua, kun\nhän oli ryhtymäisillään syöttämään Moorea, hän hämmästyi nähdessään\npojan itkevän.\n\n\"Wils, mikä nyt on hätänä?\"\n\n\"Ah, ei mikään! Olen vain niin pahoillani, siinä kaikki\", Moore\nvastasi.\n\n\"Vai niin. No, sen voi sokeakin huomata. Kerro minulle kaikki.\"\n\n\"Toveri, isä on antanut minulle anteeksi.\"\n\n\"Katsohan sitä vanhaa veitikkaa! Hyvä! Mutta miksi? Et ole milloinkaan\nkertonut minulle riidastanne.\"\n\n\"Tiedän sen, mutta minun syytäni se melkein oli. Olin\nkuusitoistavuotias silloin, kun riitauduimme. Lähdin tänne paimeneksi,\nmutta jonkun ajan kuluttua kirjoitin äidilleni ja sisarelleni. He ovat\nsenjälkeen koettaneet houkutella minua kotiin. Nämä kirjeet ovat\nisältä. Hän kertoo vanhenevansa ja tahtovansa antaa minulle anteeksi,\njos tulen kotiin ja rupean hoitamaan hänen maatilaansa. Eikö se olekin\nsuurenmoista?... En voi vain lähteä, en mitenkään, sillä en milloinkaan\nsaisi enää ratsastaa, jos menisin sinne.\"\n\n\"Kuka sen on sanonut?\" Wade kysyi. \"En minä ainakaan. Sanoin vain,\nettei sinusta enää milloinkaan tule hevosten kesyttäjää. Otaksu nyt,\nettei sinusta tulekaan, mutta voit ratsastaa hieman, jos vain voin\nparantaa jalkasi... Poikaseni, kirjeissäsi on hiton hyviä uutisia. Olen\ntodellakin iloinen. Tämä tekee Collienkin onnelliseksi.\"\n\nPaimenen ruokahalu oli hieman parempi tänään ja se lievensi vähän Waden\nhuolia. Vaikeuksia oli kyllä muutenkin olemassa ja Wade oli valinnut\ntämän päivän tehdäkseen tärkeitä päätöksiä Mooren loukkaantuneeseen\njalkaan nähden. Hän oli pelännyt purkaa viimeistä käärettä, koska jalka\nsilloin kun se laitettiin ei näyttänyt minkäänlaisia paranemisen\nmerkkejä. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa säästääkseen jalan\nuhkaavilta kylmänvihoilta.\n\n\"Wils, aion katsoa jalkaasi ja sanoa sinulle, miten asiat ovat\", Wade\nsanoi voimatta enää siirtää tuonnemmaksi pelättyä hetkeä.\n\n\"Ryhtykää vain toimeen... Ja, toveri, jos aiotte sanoa, että jalkani on\nkatkaistava, niin antakaa minulle samalla revolverini.\"\n\nPaimenen ääni oli iloinen ja hilpeä, mutta hänen silmissään oli\nsellainen ilme, että se peloitti Wadea.\n\n\"Joutavia!... Tiedän kyllä, miltä sinusta tuntuu, mutta, poikaseni, jos\nCollie Belllounds vain rakastaisi minua, eläisin mieluummin\njalkapuolena kuin kymmenjalkaisena jonkun muun tytön vuoksi.\"\n\nWilson Moore vaikeroi avuttomuudessaan.\n\n\"Vieköön teidät hitto, Bent! Sanotte aina jotakin sellaista, joka\ntappaa minut!... Tietysti minäkin haluan.\"\n\n\"Ole nyt alallasi, että saan katsella tätä murskautunutta\njalkaparkaasi.\"\n\nWaden kätevät sormet eivät työskennelleetkään nyt niin\njärjestelmällisesti ja nopeasti kuin tavallisesti. Mutta vihdoin Mooren\nloukkaantunut jäsen oli paljaana, niin vaalennut ja muodoton kuin se\nolikin. Ensimmäisen silmäyksen jälkeen metsästäjän liikkeet kiihtyivät\nhänen ryhtyessään tutkimaan jalkaa tarkemmin. Sitten hän huudahti\niloisesti.\n\n\"Poikaseni, se on parempi! Siinä ei ole jälkeäkään kylmänvihoista.\nJalkasi on pelastettu!\"\n\n\"Toveri, en ole milloinkaan pelännytkään menettäväni sitä. Olin vain\nlevoton senvuoksi, että minusta tulee pölkkyjalka... Antakaahan\nminunkin katsoa\", paimen vastasi nousten kyynärpäänsä varaan. Wade\nnosti jalan korkeammalle.\n\n\"Hyvä Jumalani, sehän on aivan väärä!\" Moore huudahti kiihkeästi.\n\"Wade, se on parantunut. Se jää tuollaiseksi ainaiseksi! En voi\nliikuttaa sitä!... Ah, miten tuo Möly-Jack turmelikaan minut!\"\n\nMetsästäjä painoi hänet takaisin vuoteelle ystävällisesti. \"Wils, siinä\nolisi voinut käydä vielä huonomminkin.\"\n\n\"Mutta en milloinkaan luopunut toivosta\", Moore vastasi hyvin\nsurullisesti. \"En voinut, mutta nyt!... Kuinka voin katsella tuota --\npölkkyjalkaa kiroilematta?\"\n\n\"No, no, poikaseni, kiroilemisesta ei ole mitään hyötyä. Makaa nyt vain\nrauhassa ja anna minun työskennellä. Olet saanut paljon hyviä uutisia\ntänään, joten luullakseni voit kuunnella hieman huonojakin.\"\n\n\"Mitä? Huonojako?\" Moore kysyi säpsähtäen.\n\n\"Niin, kuuntelehan nyt... Collie on maannut vuoteessa sairaana kolme\nviikkoa eikä senvuoksi ole voinut vastata kirjeeseesi.\"\n\n\"Ah, ei suinkaan!\" paimen huudahti hämmästyneenä ja pahoillaan.\n\n\"Niin ja minä olen hänen lääkärinsä\", Wade sanoi ylpeänä. \"Ensin sinne\nhaettiin rouva Andrews, mutta Collie halusi saada minut luokseen. Hän\noli aivan suunniltaan, kuten tiedät. Heti kun hän tuli minun hoitooni,\nhän alkoi parantua.\"\n\n\"Taivas varjelkoon! Collie on ollut sairaana ettekä ole maininnut siitä\nminulle sanaakaan!\" Moore huudahti. \"En voi uskoa sitä, sillä hän on\nollut niin terve ja voimakas. Mikä häntä vaivaa?\"\n\n\"Rouva Andrews sanoi sitä hermojen kiihoittumiseksi, mutta vanha Bill\npelkäsi keuhkotautia. Jack Belllounds vannoi, että tyttö vain\nteeskentelee.\"\n\nPaimen kirosi hurjasti.\n\n\"Ellet lakkaa kiroilemasta ja tempoilemasta noin, en kerro sinulle enää\nmitään\", Wade varoitti.\n\n\"No, minä vaikenen\", Moore lupasi pyytävästi.\n\n\"Tuo paksupäinen Jack on vielä pahempienkin nimien arvoinen kuin mitä\nannoit hänelle, jos tahdot kuulla mielipiteeni... Nyt, Wils, on asia\nsellainen, ettei kukaan muu tiedä, mikä Collieta vaivaa, paitsi minä.\nHän oli niin äärettömässä jännityksessä lokakuun ensimmäiseen päivään\nsaakka, josta sitten muodostui sellainen hääpäivä, että vanha Bill iski\nJackin tainnuksiin, jolloin ei avioliitosta tullut mitään ja hän\nsäikähti melkein kuoliaaksi. Hän näytti sen jälkeen väsyneeltä ja\nkalpealta eikä ruoka maistunut hänelle ollenkaan. No niin, sitten kuin\nMöly-Jack tointui tuosta vanhuksen antamasta lyönnistä, hän kävi\nCollien kimppuun kiivaammin kuin milloinkaan ennen. Collie ei kertonut\nminulle sitä, mutta minä huomasin sen. Hän ei voinut karttaakaan Jackia\nmuuten kuin pysyttelemällä huoneessaan, jossa hän oleskelikin\nenimmäkseen. Silloin Jack näytti, että hän voi elää kunnollisestikin,\nja hän hämmästytti kaikki, Collienkin. Vanha Billkin ihastui, mutta\nminun silmiäni hän ei saanut sokaistuksi. Hän oli kuin poikanen, joka\nhaluaa uutta leikkikalua, ja hän hullaantui aivan Collieen. Hän on\nvarmasti rakastunut kovasti tyttöön, ja päiväkausia hän käyttäytyi\nniin, jotta hänen juopottelunsa unhotettaisiin. Tästä nähdään, että hän\nvoi käyttäytyä hyvinkin, jos hän vain haluaa, tarkoitan, että hän voi\nkyllä hillitä luonteensa ja mielijohteensa. Kaikissa tapauksissa hän\nteeskenteli olevansa niin hyvä, että vanha Bill muutti mielensä\nunhottaen kokonaan sen, mitä hän vannoi tuona päivänä, ja määräsi uuden\nhääpäivän. Silloin Collie sairastui. He viivyttelivät, ennenkuin he\nlähettivät sanan minulle. Mutta sitten kuin menin hänen luokseen ja\ntunsin miten hän tarttui minuun kuin hän olisi ollut hukkumaisillaan,\nsilloin ymmärsin, mikä häntä vaivaa. Hän on rakastunut.\"\n\n\"Rakastunutko?\" Moore huudahti huohottaen.\n\n\"Niin juuri! Muutamaan kirotun onnelliseen Wils Moore-nimiseen\npaimeneen... Hänen sydämensä oli särkymäisillään ja hän olisi kuollut\nminutta. Älä kuvittelekaan, Wils, etteivät ihmiset voi kuolla\nsärkyneestä sydämestäkin. Kyllä ne vain voivat, tiedän sen! Collie ei\nkaivannutkaan muuta kuin minua ja minä paransinkin hänet nopeasti, sain\nhänet syömään ja nyt hän vahvistuu päivä päivältä.\"\n\n\"Wade, olen ruvennut luottamaan Jumalaan sen jälkeen kuin tulitte White\nSlidesiin\", Moore sanoi loistavin silmin. \"Mutta kertokaa nyt minulle,\nmitä sanoitte hänelle.\"\n\n\"Vaikuttavin lääkkeeni oli kuiskaukseni hänelle, ettei hänen tarvitse\nmennä milloinkaan naimisiin Jack Bellloundsin kanssa. Ja sen jälkeen\nrupesin vähitellen kertomaan sinusta.\"\n\n\"Toveri, rakastaako hän minua vielä?\" Moore kuiskasi.\n\n\"Wilson, hänen rakkautensa on sellaista, että se muuttuu vain\nvoimakkaammaksi ajan oloon. Tiedän sen.\"\n\nMoore tuli niin liikutetuksi, että hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri\nhampaansa yhteen.\n\n\"Ah, Jumalani, miten kovaa tämä onkaan minulle\", hän huudahti. \"Olen\nmies ja rakastan tyttöä enemmän kuin elämääni. Ja tietäessäni hänen\nkärsivän rakkaudestaan minuun ja pelosta, että hänet pakotetaan tuohon\navioliittoon -- niin, tietäessäni sen ja maatessani tässä aivan\navuttomana olen usein tulemaisillani aivan hulluksi.\"\n\n\"Poikaseni, sinä paranet nyt. Toiveemme ovat mitä parhaimmat sinuun\nhäneen ja kaikkeen muuhunkin nähden.\"\n\n\"Wade, luullakseni rakastan teitäkin\", paimen sanoi. \"Toimitte niin,\netten tule hulluksi. Luotan jostakin syystä teihin ja teen mitä\ntahdotte. Mutta kuinka voitte sanoa Collielle, ettei hänen tarvitse\nmilloinkaan mennä naimisiin Möly-Jackin kanssa?\"\n\n\"Koska tiedän sen\", Wade vastasi hymyillen.\n\n\"Tiedättekö sen?\"\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Miten maailmassa voitte estää sen? Belllounds ei luovu milloinkaan\ntuumastaan naittaa Collie pojalleen. Nuo molemmat yhdessä väsyttävät\ntytön pian. Ystäväni, kuinka voitte estää sen?\"\n\n\"Wils, puhuakseni totta, en ole vielä suunnitellut, miten suojelen\nCollieta. Mutta se ei vaikuta asiaan. Sekin riittää, kun tiedämme\npäivän. Mutta teen sen, saat luottaa minuun, Wils. Sinun pitää pysyä\nsiinä toivossa ja uskossa parantuaksesi, sillä me emme saa unhottaa,\nettä olet suuremmassa vaarassa kuin Collie.\"\n\n\"Uskallan sen vuoksi vaikka elämäni ja sieluni!\" Moore vastasi\nkiihkeästi. \"Taivaan nimessä, minun täytyy jälleen saada entinen\nmiehuuteni takaisin! Koetan unhottaa toivottomuuteni ja senkin, että\nminusta tulee raajarikko.\"\n\n\"Ja, Wils, etkö tahdo unhottaa vihaasikin?\" Wade kysyi hiljaa.\n\n\"Vihaaniko? Vihaani ketä vastaan?\"\n\n\"Jack Bellloundsia.\"\n\nPaimen tuijotti häneen ja hänen laihat ja kalpeat kasvonsa vetäytyivät\nkokoon.\n\n\"Toveri, ette suinkaan -- vaadi minua antamaan anteeksi hänelle?\"\n\n\"En, en mitenkään, mutta sinun ei tarvitse vihata häntä. En minäkään\nole suutuksissani hänelle, vaikka minulla on enemmän syitä siihen kuin\nehkä luuletkaan... Wilson, viha myrkyttää veren. Se on vahingollisempaa\nhänelle, joka sitä tuntee, kuin vihan esineelle. Tiedän sen... Jos voit\nkarkoittaa Jackin mielestäsi ja unhottaa, mitä hän teki sinulle, ja\nymmärtää, ettei häntä voida moittia, silloin jaksat voittaa vihasikin.\nSillä vanhan Billin poika ansaitsee sääliä. Aivan totta. Hän oli jo\nmennyttä miestä ennen maailmaantuloaan. Hänen ei olisi pitänyt\nmilloinkaan syntyä. Tahdon, että ymmärtäisit tämän voidaksesi olla\nvihaamatta häntä. Tahdotko koettaa?\"\n\n\"Wade, pelkäätte minun tappavan hänet?\" Moore kuiskasi.\n\n\"Kyllä. Juuri sitä pelkään ja ajattelen samalla, miten hirveätä se\nolisi Columbinelle. Hän ja Jack ovat kasvaneet yhdessä, melkein kuin\nsisar ja veli. Sellainen olisi liian kovaa hänelle. Katsohan, Colliella\non omituinen ja voimakas velvollisuuden tunne vanhaa Billiä kohtaan.\nJos tapat Jackin, tapat samalla vanhuksenkin, eivätkä Collien\nkärsimykset ikinä lopu. Et voisi saada häntä unhottamaan ja sinähän\ntahdot tehdä hänet onnelliseksi.\"\n\n\"Niin tahdonkin, Wade, vannon, etten milloinkaan tapa Möly-Jackia. Ja\nCollien vuoksi koetan olla vihaamattakin häntä.\"\n\n\"No, sehän on mainiota ja olen sanomattoman iloinen kuullessani sinun\nlupaavan sen. Nyt menen hakkaamaan hieman halkoja. Emme saa antaa tulen\nsammua enää.\"\n\n\"Toveri, haluan kirjoittaa toisen kirjeen Collielle. Antakaa minulle\ntuo lehtiö tuolta ja kynä... älkääkä pitäkö kiirettä halkojen\nhakkuussa.\"\n\nWade meni pihalle ottaen kaksiteräisen kirveen ja lapion käteensä.\nHalkopino oli suuren lumikinoksen peitossa. Hän lapioi suuren alan\nlumesta puhtaaksi ja aukaisi tien tuvan seinustalle. Lumessa\ntyöskenteleminen ei tuntunut Hänestä ollenkaan vastenmieliseltä. Hän\npiti vasta sataneen lumen tuoreudesta, valkoisuudesta ja ehdottomasta\npuhtaudesta. Ilma oli raikas ja kylmä, lumi narisi hänen jalkainsa alla\neikä hänen piippunsa savu ollut sen paksumpaa kuin hänen huuruksi\nmuuttuva henkensäkään kirveen iskeytyessä kovaan puuhun. Wade\nheilutteli sitä kuin synnynnäinen kirvesmies ainakin. Lastut lentelivät\nja kuivunut puu tuoksui makealta. Hän paloitteli pölkyt kolmen jalan\npituisiksi kappaleiksi halkoen ne sitten pienemmiksi. Väsyttyään\nkirveen heiluttamiseen hän kantoi valmiit halot tuvan seinustalle\nlatoen ne pinoon oven viereen. Silloin tällöin hän pysähtyi hetkiseksi\ntyössään katsoakseen valkoisten rinteiden ja kumpuisten kukkulain yli.\nHänen ruumiilliset ja sielulliset voimansa sopivat hyvin yhteen ja\nhänen sydäntään lämmitti jokin muukin kuin kova työ.\n\nTyöskenneltyään pari tuntia ja hakattuaan melkein tuvan korkuisen pinon\nhän arveli sen riittävän jo siksi päiväksi. Hän meni sisään. Moore\nkirjoitti niin ahkerasti ja innostuneesti, ettei hän kuullut Waden\ntuloa. Hänen kasvonsa hehkuivat kaunopuheisesti.\n\n\"Kuulehan, Wils, kirjoitatko kirjaa?\" Wade kysyi.\n\n\"Halloo, kylläpä melkein, mutta nyt alan jo olla lopussa... Ellei\nColumbine vastaa tähän, niin...\"\n\n\"Näin sivumennen sanoen, minulla on nyt kaksi kirjettä annettavana\nhänelle, sillä en ole antanut vielä tuota ensimmäistäkään\", Wade\nkeskeytti.\n\n\"Te riivattu!\"\n\n\"Koeta nyt kiiruhtaa, poikaseni, sillä minun pitää jo lähteä. Tässä on\nsinulle halkoja. Nostan ne tähän läheisyyteesi ja kun tuli alkaa\nsammua, heitä silloin muutamia pölkkyjä uuniin. Tulen tänne illalla\nennen pimeää ja ellen silloin tuo sinulle kirjettä, tapahtuu se vain\nsenvuoksi, etten ole voinut taivuttaa Collieta kirjoittamaan.\"\n\n\"Toveri, jos tuotte minulle kirjeen, tottelen teitä ehdottomasti.\nMakaan hiljaa, nukun ja teen, mitä vain ikinä haluatte.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa pitää minun kai tuoda sinulle sellainen\", Wade\nsanoi ottaessaan pienen kirjeen ja pistäessään sen povitaskuunsa.\n\"Hyvästi nyt ja ajattele lumen mukana tulleita hyviä uutisia.\"\n\n\"Hyvästi, Heaven-Sent Hell-Bent Wade!\" Moore huudahti. \"Nimissänne ei\nole enää mitään joutavaa, sillä jokainen erikoiskohta on tosi.\"\n\nWade tallusteli eteenpäin syvässä lumessa astuen vanhoihin jälkiinsä,\nja vaivalloisesti kulkiessaan hänen ajatuksensa olivat syvät ja\nlohduttavat. Hän mietti, että jos hänen pitäisi aloittaa elämänsä\nuudestaan, hän alkaisi heti hakea onneaan toisten ihmisten onnesta.\nTultuaan kotiin hän alkoi luoda tietä auki koiratarhaan. Lumi oli\njuossut suuriin kinoksiin eikä hänen työnsä ollut mikään helppo. Oli\nsuorastaan onni, että hän oli rakentanut suuren kopin koirille\ntalveksi. Tällainen paksu lumi lopetti metsästyksenkin pitkiksi\najoiksi. Kartanossa oli suuret varastot antiloopin, hirven ja karhun\nlihaa, joka tänä aamuna oli jäätynyt kivikovaksi ja säilyisi niin\nmuodoin tuoreena käytäntöön asti. Wade mietti, että hänen työnsä\nkartanossa supistuisivat nyt koirien ruokkimiseen, halkojen\nhakkaamiseen ja muihin samanlaisiin talvisiin hommiin. Koiralauma, joka\noli supistunut jo melko pieneksi, jäisi nyt varmaankin kokonaan hänen\nhoitoonsa. Columbine oli saanut Kanen ikuiseksi omaisuudekseen ja se\nelikin nyt asuinrakennuksessa, jossa sillä oli omat tiensä. Se tervehti\naina Wadea halveksivin ja epäilevin katsein, voimatta antaa hänelle\nmilloinkaan anteeksi sitä, että hän oli kerran antanut sille selkään.\nSampson, Jim ja Fox asuivat tietysti Waden tuvassa ja tervehtivät hänen\ntuloaan äänekkäästi.\n\nWade meni varhain iltapäivällä asuinrakennukseen. Lunta ei ollutkaan\nniin paksulti sinne vievällä tiellä, koska tuuli oli tuiskuttanut sitä\nsyrjään. Joku kuului takovan pajassa, hevoset tömistelivät aitauksissa\nja karja ammui heinäsuovien ympärillä tallipihassa.\n\nMetsästäjä koputti Columbinen oveen.\n\n\"Tulkaa sisään!\" tyttö huusi.\n\nWaden tullessa huoneeseen tyttö oli yksinään. Hän istui vuoteessa\npielusten varassa yllään lämmin villainen takki eli aamupuku. Hänen\nkalpeutensa oli silmiinpistävä ja silmien ympärillä olevat varjot\nmuuttivat ne suuremmiksi ja surullisemmiksi.\n\n\"Ben Wade, ette näytä välittävänkään minusta enää\", hän huudahti\nmoittivasti.\n\n\"Mitä nyt, tyttöseni?\"\n\n\"Viipyi niin kauan, ennenkuin tulitte\", hän vastasi surullisesti.\n\"Luullakseni en tarvitsekaan teitä enää.\"\n\n\"Vai niin! Näinkö palkitsette ihmisiä, jotka huolehtivat ja\ntyöskentelevät muiden vuoksi? Siinä tapauksessa poistun enkä annakaan\nteille aikomaani esinettä.\"\n\nHän oli poistuvinaan pistäen kätensä taskuunsa kuin koetellakseen,\noliko siellä oleva esine enää tallessakaan. Columbine punastui ojentaen\nkätensä. Hän katui sanojaan, mutta oli utelias tietämään, mitä Waden\npuhe merkitsi.\n\n\"No mutta, Ben Wade, minähän laskin minuutteja, ennenkuin tulitte\", hän\nsanoi. \"Mitä tuotte minulle?\"\n\n\"Kuka täällä on ollut?\" Wade kysyi tullen lähemmäksi. \"Tuo valkea ei\nkelpaa mihinkään. Minun pitää laittaa se kuntoon.\"\n\n\"Rouva Andrews poistui juuri. Hän sanoi keliä niin hyväksi, että hän\noli tullut tänne reellä. Ah, Ben, nyt on talvi! Herätessäni oli\nvuoteellani lunta. Luullakseni olen parempi tänään. Jack ei ole ollut\nvielä täällä.\"\n\nWade naurahti ja Columbinenkin suu vetääntyi hymyyn.\n\n\"Niin, olette hieman pahalla tuulella tänään, mikä minusta on oikein\nhyvä merkki\", Wade sanoi. \"Minulla on muutamia uutisia, jotka varmasti\ntekevät teistä melkein terveen.\"\n\n\"Ah, kertokaa ne äkkiä!\" Columbine huudahti.\n\n\"Wils ei menetäkään jalkaansa, sillä se paranee. Hän sai kirjeen\nisältään, jossa isä antaa hänelle anteeksi jotakin sellaista, josta hän\nei ole kertonut minulle milloinkaan.\"\n\n\"Ah, rukoukseni on kuultu!\" Columbine vastasi sulkien silmänsä.\n\n\"Hänen isänsä haluaa saada hänet kotiin tilanhoitajaksi\", Wade jatkoi.\n\n\"Ah!\" Columbinen silmät aukenivat äkkinäisestä pelosta. \"Mutta hän kai\nei voi eikä haluakaan mennä?\"\n\n\"Ei varmastikaan. Hän ei menisi, vaikka hän voisikin. Mutta jonakin\npäivänä hän tahtoo ja silloin vie hän teidät mukanaan.\"\n\nColumbine kätki kasvonsa käsiinsä ja vaikeni hetkiseksi.\n\n\"Sellaisia ennustuksia! Ne eivät voi milloinkaan --\" Hän ei voinut\nlopettaa.\n\n\"Joutavia, kyllä minä tiedän! Tässä on omituisinta juuri se, että ne\ntoteutuvat. Toivon, että saisin aina kuljettaa iloisia uutisia noiden\nsynkkien ja surullisten asemesta, jotka tulevat kuin korpit... Niin,\nolette paljon parempi tänään.\"\n\n\"Niin, niin, mutta mitä olette tuonut minulle?\"\n\n\"Onpa teillä nyt hätä. Haluan puhella kanssanne ja jos näytän teille,\nmitä minulla on mukanani, keskustelusta ei sitten tulekaan mitään.\nSanoitte, ettei Jack ole ollut täällä vielä tänään.\"\n\n\"Ei vielä, Jumalalle kiitos!\"\n\n\"Kuinka vanha Bill voi?\"\n\n\"Ben, miksi ette milloinkaan sano häntä isäkseni? Toivon sitä. Sananne\nmuistuttavat minua aina siitä, ettei hän todellisuudessa olekaan\nisäni.\"\n\n\"No, no, älkäähän nyt!\" Wade vastasi pää kumarassa. \"Omituista, etten\nsitä milloinkaan muista. Kuinka hän voi tänään?\"\n\n\"Ihmeekseni hän ei muistanut surkutella minua lainkaan, vaan puhui\nyhtämittaa Kremmliniin menostaan. Hän aikoo ottaa Jackin mukaansa.\nTiedättekö, Ben, ettei isä voi pettää minua? Hän ei uskalla jättää\nJackia tänne kahden minun kanssani. Isä puhui pitkälti, miten hän aikoo\nmyydä karjaa, ostaa elintarpeita, kuinka suuresti hän siellä on Jackin\navun tarpeessa ja niin edespäin. Olen hyvin iloinen, että hän aikoo\nottaa Jackin mukaansa. Mutta siunatkoon, eiköhän Jack loukkaannu?\"\n\n\"Kyllä. On jo aikakin.\"\n\n\"Ja nyt, rakas Ben, mitä olette tuonut minulle? Tiedän sen olevan\nWilsonilta\", hän houkutteli.\n\n\"Tyttöseni, mitä antaisitte, jos saisitte pienen kirjeen Wilsonilta?\"\nWade kysyi kiusoitellen.\n\n\"Mitäkö? Viitsittekin kysyä, kun olen juuri toivonut ja rukoillut\nsellaista.\"\n\n\"Koska lupaatte minulle niin paljon pienestä kirjeestä, kuinka paljon\nannatte silloin kokonaisesta kirjasesta, jonka kirjoittamiseen\nWilsonilta meni pari tuntia?\"\n\n\"Ben, voi antakaa se minulle!\" Columbine huudahti onnellisena. \"Lupaan\nantaa teille suutelon.\"\n\n\"Puhutteko totta?\" Wade kysyi heiluttaen kirjettä.\n\n\"Tottako? Tulkaa tänne, niin saatte nähdä.\"\n\nWade laski leikkiä, mutta oli samalla niin syvästi ja kauniisti\nliikutettu, että hän vallan vapisi. Kumartuen Columbinen puoleen hän\npisti kirjeen tytön käteen. Hän ei nähnyt silloin selvästi, kun\nColumbine painoi hänen päänsä alemmaksi ja suuteli häntä poskelle\nhellästi ja suloisen kiitollisesti ja myötätuntoisesti.\n\nVoimakkaita ja kaikkikorvaavia hetkiä ei Wadelta ollut viime aikoina\npuuttunut, mutta tämä kruunasi kaiken. Kun hän istuutui takaisin\ntuolille, hänen äänensä vapisi hieman hänen sanoessaan:\n\n\"Niin te siis suutelitte rumaa vanhaa Bent Wadea.\"\n\n\"Kyllä ja minä olen halunnut tehdä sen ennenkin\", Columbine vastasi.\nHänen tummien silmiensä kirkkaus ja kalpeiden poskien puna kaunistivat\nhäntä äärettömästi.\n\n\"Tyttöseni, lukekaa nyt kirjeenne ja vastatkaa niihin. Sitten teidän\npitää repiä ne. Minä istun tässä ja olen lukevinani ääneen tästä\nkirjasta, jottei kukaan voisi yllättää meitä.\"\n\n\"Ah, miten te osaatte ajatellakin kaikkea!\"\n\nMetsästäjä istuutui hänen viereensä ollen lukevinaan pöydältä\nottamaansa kirjaa, mutta katselikin salavihkaa tyttöä. Columbine oli\nsilloin todellakin äärettömän kaunis. Sairaus ja tuskat olivat\nlisänneet hänen suloaan. Kuta pitemmälle hän pääsi, sitä selvempää oli,\nettä hän oli kokonaan unhottanut metsästäjän läsnäolon. Hänen poskensa\ntulivat ensin vaaleanpunaisiksi, sitten ruusunvärisiksi ja vihdoin\ntummanpunaisiksi ja loistaviksi. Ja sama lumous, joka valloitti hänet,\nvalloitti Wadenkin, ja hän rakasti tyttöä sitä enemmän, kuta\nvoimakkaammaksi tämänkin rakkaus näytti muuttuvan. Moore oli varmaankin\nkirjoittanut aivan lumoavasti. Waden nälkäinen sydän tunsi hieman\nmustasukkaisuutta, mutta karkoitti tuon tunteen heti. Hän näki tytön\ntavasta lukea kirjettä enemmän kuin kukaan osasi aavistaakaan, enemmän\nkuin tyttö itsekään. Hän sai varmuuden siitä, että tytön elämä\nmuuttuisi hyvin surulliseksi ja lyhyeksi, ellei tyttö saisi elää Wilson\nMooren hyväksi. Nämä hetket, jolloin hän sai tarkastaa häntä, olivat\nsanomattoman kalliita Wadelle. Hän näki, miten joku jumalallinen ohjaus\noli suunnannut hänen askeleensa tähän taloon. Kuinka monta vuotta\nhäneltä oli mennytkään päästäkseen tänne. Columbine luki lukemasta\npäästyäänkin kuin tyttö, joka on saanut ensimmäisen rakkauskirjeensä.\nJa Wadesta, joka tuntui näkevän ihmisten kaikki tunteet ja sielun,\nnäytti hänen riemunsa joltakin äärettömältä. Nyt, kun Columbine ei\nosannut olla ollenkaan varuillaan, hän vasta ymmärsi, kuinka viaton\ntyttö todellisuudessa oli, kuinka ääretön hänen tyttömäinen pelkonsa\noli ollut ja kuinka turhaan hän oli koettanut tukahduttaa rakkauttaan.\nWade oppi nyt tietämään paljon enemmän kuin ennen naisen sydämen\nsalaperäisyydestä ja tarkoituksista.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n'Rakas Wilson, lähettämäsi kirjeet salpasivat minulta melkein hengen.\nMinä en voi enkä tahdokaan kertoa sinulle, millaisia tunteita ne\nminussa herättivät.\n\nKertomasi hyvät uutiset täyttävät mieleni ilolla ja kun Ben kertoi\nminulle, ettet menetäkään jalkaasi, vaan paranet, silmäni täyttyivät\nkyynelistä ja sydämeni oli tukahduttaa minut ja kiitin Jumalaa, joka on\nkuullut rukoukseni. Kaikkien sydäntuskien ja pelon jälkeen tuntuu niin\nihmeelliseltä, etteivät asiat olekaan niin huonosti kuin olen luullut.\nAh, miten kiitollinen olenkaan! Sinun pitää vain hoitaa itsesi hyvin,\nmaata kärsivällisesti ja odottaa ja totella Beniä, niin aika kuluu\nnopeasti ja sitten olet terve jälleen. Ehkä jalastasi ei sittenkään\ntule noin muodotonta. Ehkä voit ratsastaakin, ellet juuri niin\nihmeellisen sirosti kuin ennen, niin kuitenkin niin hyvin, että voit\nratsain tarkastaa isäsi karjaa. Sillä, Wilson rakkaani, sinun pitää\nmatkustaa kotiisi. Se on sinun velvollisuutesi. Isäsi on vannaankin jo\nhyvin vanha ja kaipaa apuasi. Hän on antanut sinulle anteeksi, sinä\npaha poika. Sinä olet kai nyt melko onnellinen. Ajatus, että poistut\nWhite Slidesistä, tappaa melkein minut. Mutta sehän on vain\nitsekkäisyyttä, ja minä koetankin oppia Ben Waden kaltaiseksi, sillä\nhän ei ajattele milloinkaan itseään.\n\nSaat olla aivan varma siitä, etten mene milloinkaan naimisiin Jack\nBellloundsin kanssa. Tuosta kauheasta lokakuun ensimmäisestä tuntuu jo\nkuluneen vuosia. Annoin silloin sanani ja olisin sen pitänytkin, mutta\nnyt olen muuttunut. Olen jo vanhempi ja näen asiat eri valossa.\nRakastan kuitenkin isää yhtä paljon ja säälin Jackia ja toivon voivani\nauttaa häntä vieläkin. Uskon vieläkin velvollisuuteeni hänen isäänsä\nkohtaan, mutta en voi mennä naimisiin hänen poikansa kanssa, sillä\nsilloin tekisin suuren synnin, koska minulla ei ole minkäänlaista\noikeutta mennä naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota en rakasta. Kun\najattelen, että hän mahdollisesti koskisi likaisilla käsillään minuun,\nvihaan häntä. Velvollisuuteni isää kohtaan on asia, josta en voi\nluopua, mutta se ei suo naiselle minkäänlaista oikeutta luovuttamaan\nitseään. Velvollisuuteni itseäni kohtaan voittaa sen. Tämän kertominen\nsinulle tuntuu niin vaikealta enkä sitä itsekään oikein ymmärrä, mutta\nrakkauteni sinuun on avannut silmäni. En kuitenkaan ajattele sitä, että\nse tekee minut itsekkääksi. Olen vain uskollinen jollekin itsessäni,\njosta en ennen tiennyt mitään. Voisin mennä naimisiin Jackin kanssa,\nvaikka rakastankin sinua, ja siten uhrautua, jos se olisi oikein. Mutta\nse olisi väärin, enkä tiennyt sitä, ennenkuin suutelit minua. Sen\njälkeen kaikki sellaiset ajatukset, jotka lähestyvät persoonallisia\nsuhteita, ja pieninkin vihjaus läheisestä tuttavuudesta Jackin kanssa,\ninhoittavat minua.\n\nEn siis ole kihloissa Jack Bellloundsin kanssa enkä milloinkaan\nsuostukaan sellaiseen. Täällä tulee ilmestymään vaikeuksia. Tunnen sen\nja näen niiden tulevan. Isä ahdistaa minua alituisesti. Hän vanhenee.\nEn luule hänen vielä kuolevan, mutta hän on menettänyt muistinsa\nmelkein kokonaan ja sitten hän on lapsellisen itsepäisesti kiintynyt\ntähän avioliittoon, jota hän niin kauan on suunnitellut. Hänen\nrakkautensa Jackiin näyttää vain tulevan yhä suuremmaksi, sitä mukaa\nkuin hän vähitellen oppii näkemään, ettei Jackiin voida luottaa.\nWilson, olen antanut sinulle sanani. Pelkään, että jos isä jolloinkin\nsaa selville yhtä hyvin kuin sinä ja minä, millainen Jack\ntodellisuudessa on, silloin tulee tapahtumaan jotakin hirveätä.\nHuolimatta kaikesta isä vieläkin luottaa häneen. Sellainen on samalla\nniin kaunista ja peloittavaa. Siinä on muudan syy, miksi haluan auttaa\nJackia, mutta siitä ei nyt tule mitään, sillä joka päivä ja tunti\nerkanee Jack Belllounds minusta yhä enemmän. Hän ja isä koettavat\ntaivuttaa minua suostumaan tuohon avioliittoon. He pakottavatkin minua\nehkä vielä, mutta siinä tapauksessa olen yhtä kova ja kylmä kuin Old\nWhite Slides. Ei milloinkaan! Ja voinhan muutenkin täyttää\nvelvollisuuteni isää kohtaan. Jään hänen luokseen. En voi mennä\nnaimisiin kanssasi, vaikka rakastankin sinua niin äärettömästi, enemmän\njoka minuutin kuluttua... Älä senvuoksi puhu siitä enää, että viet\nminut kotiisi, äläkä pyydä minua. Armahda minua, Wilson, sillä pyyntösi\njärkytti minua sydänjuuria myöten. Ah, kuinka suloista olisikaan ruveta\nvaimoksesi!... Mutta jos isä hylkää minut, niin -- En luule hänen sitä\nkuitenkaan tekevän. Hän on kyllä niin omituinen ja raudanluja, silloin\nkun Jack on kysymyksessä. Jos hän hylkää minut joskus, ei minulla ole\nminkäänlaista kotia. Kuten tiedät, olen löytölapsi. Silloin -- siiloin,\nWilson... On hirveätä joutua tällaiseen tilanteeseen. En tahdo sanoa\nenempää, sillä ymmärrät kai jo tästäkin, rakkaani?\n\nRakkautesi herätti minut ja Ben Wade on suojellut minua. Wilson,\nrakastan häntä melkein kuin isää, mutta omituisemmasti. Uskon, että hän\noli jollakin tavoin syyllinen Jackin juopotteluun lokakuun ensimmäisenä\npäivänä. En tarkoita sitä, että Ben olisi houkutellut hänet juomaan,\nvaan sitä, että hän viekkaasti hankki Jackille sellaisen tilaisuuden.\nJuominen on Jackin heikkous ja pelaaminen hänen intohimonsa. Tiedän\naineen, jota Ben on antanut paimenillekin, olleen jotakin hienoa vanhaa\nrommia, ja nyt voi jokainen selvästi huomata, miten Jack karttaa Beniä.\nHän oikein vihaa häntä. Hän pelkää häntä ja on mustasukkainen\nsenvuoksi, että Ben on niin paljon kanssani. Olen kuullut Jackin\nraivoavan siitä isälle. Mutta isä on puolueeton muita kohtaan, mutta ei\nomaa poikaansa.\n\nJa sitten haluan sanoa sinulle, että Bent Wade on parantanut minut.\nSairastuttuani olen oppinut tuntemaan hänet paremmin. Hän on kuin\nnainen, hän ymmärtää eikä minun milloinkaan tarvitse kertoa hänelle\nmitään. Sinä, Wilson, olit joskus tyhmä ja itsepäinen (suo minulle\nanteeksi) pieniin asioihin nähden, joita tytöt tuntevat, mutta eivät\nvoi selittää, mutta Ben tietää. Kerron tämän sinulle senvuoksi, että\nymmärtäisit, miksi ja miten häntä rakastan. Luulen rakastavani häntä\nenimmän senvuoksi, että hän on ollut niin hyvä sinulle. Rakas\npoikaseni, ellen olisi rakastanut sinua jo ennen Ben Waden tuloa,\nolisin rakastunut sinuun sitten kuunnellessani tällaista, minkä vuoksi\nrupean jälleen puhumaan Benistä. Hän on ystävämme, Wilson, kun\najattelemme tuota hänessä piilevää hellyyttä, suloa ja ystävällisyyttä,\nhänen sydäntään, joka pakottaa häntä rakastamaan meitä, niin meidän on\npakko verrata häntä naiseen. En tiedä ollenkaan, millaiselta äidin\nmyötätunto tuntuu, tiedän vain sen, että olen ollut paljon onnellisempi\nuskottuani hänelle huoleni. Lem kertoi minulle, että Ben oli tarjonnut\nJackillekin ystävyyttään, mutta Jack oli solvannut häntä. Minulla on\nomituinen tunne siitä, että silloin kun Jack teki sen, hän käänsi\nselkänsä paremmalle elämälle.\n\nToistan vieläkin, että Ben Wade on ystävämme ja minulle jotakin enemmän\nkuin osaan selittääkään. Kuultuasi tämän voit ehkä ajatella enemmän\nhäntä ja totella mieluummin hänen neuvojaan. Toivon ainakin niin. Onko\nkukaan poika ja tyttö milloinkaan ennen ollut niin ystävän tarpeessa?\nKaipaan juuri sitä, jota hän vuodattaa mieleeni. Jos menettäisin sen,\nolisin surkuteltava. Ja, Wilson, olen sellainen raukka ja niin hirveän\nheikko. Menetän niin äkkiä rohkeuteni ja voimani häilyessäni monien\nmahdollisuuksien välillä. Mutta minähän olenkin vain nainen! En kuole\nkuitenkaan taistelutta. Tätä Ben Wade vuodattaa minuun. Niin kauan kuin\non elämää, tämä omituinen pieni mies ei milloinkaan luovu toivosta. Hän\nherättää minussa sellaisia tunteita, että hän tietää paljon enemmän\nkuin hän puhuu. Hänen avullaan saan voimia pysyä päätöksessäni olla\nuskollinen itselleni ja sinulle.\n\n                                                  Sinun iäti.\n                                                  Columbine.'\n\n\n                                                    'Joulukuun 3 p.\n\nRakkahin Columbine!\n\nViimeinen kirjeesi oli vain pieni lipare, ja minä sanoinkin Wadelle,\nettä jollei hän tuo seuraavalla kerralla enempää, syntyy tässä tuvassa\nkiukkuinen rähinä, sitten hän toi kun toikin minulle oikean kirjeen.\n\nTunnen olevani aivan ylitsekuohuva (luullakseni se on oikea sana)\ntänään. Olen ensimmäisen kerran pystyssä. Collie, minä voin todellakin\nnousta, eläköön! Kävelen kainalosauvoilla enkä uskalla laskea toista\njalkaani maahan: Ei senvuoksi, että siihen koskee, vaan lääkärini\noikusta. Olen iloinen, että olet lopettanut ystävämme ylistämisen. Voin\nvielä tukahduttaa mustasukkaisuuteni ja olla puoleksi tasapuolinen. Hän\non valkoisin mies, mitä milloinkaan olen tuntenut.\n\nKuuntelehan nyt, Collie, viimeisiä suunnitelmiani. Olen alkanut syödä\nja vahvistua ja voin mielestäni mainiosti. Tuskat ovat menneet.\nAjattelehan nyt, vannoin Wadelle, että annan anteeksi Jack\nBellloundsille ja etten milloinkaan vihaa enkä tapa häntä!... Se oli\nkuin kissan vapauttamista säkistä ja se on tehty nyt. Mutta mitä sen on\nväliä. Totuus on kuitenkin sellainen, etten milloinkaan voinut lakata\nvihaamasta Jackia niin kauan kuin tuskat kestivät. Nyt voisin puristaa\nhänen kättään ja hymyillä hänelle.\n\nNiin, kuten sanoin, minulla on uusia suunnitelmia. Ne ovat vallan\nsuurenmoisia. Tartu satulannuppiin nyt, ettet putoa, sillä aion iskeä!\nKun paranen niin paljon, että voin kävellä ja ratsastaa, jonka Wade\nsanoo tapahtuvan keväällä, pyydän isääni tuleman White Slidesiin. Hän\ntulee kyllä. Silloin aion kertoa hänelle kaiken, ja ellen Benin kanssa\nvoi saada häntä puolelleni, voit sinä. Isä ei milloinkaan voisi\nvastustaa sinua. Sitten kuin hän on rakastunut sinuun, johon ei\nmenekään pitkää aikaa, menemme vanhan Bill Bellloundsin luo ja\nselitämme hänellekin asian. Oletko vielä satulassa, Collie?\n\nJos olet, tartu lujemmin kiinni, sillä nyt aion laskettaa laukkaa, Ben\nWade on hyväksynyt suunnitelmani. Hän sanoo, että Belllounds voidaan\nkyllä palauttaa järkiinsä. Wade sanoo voivansa näyttää hänelle, miten\nhän turmelee meidän kaikkien elämän, jos hän pakottaa sinut naimisiin\nJackin kanssa. Omituista, Collie, että hän yhdisti itsensäkin tuohon\nennustettuun häviöön, joka on kohtaava sinua, minua, vanhusta ja\nJackia. Wade on niin syvä kuin joku kanjooni. Joskus kun hän vaipuu\najatuksiinsa, kammoan häntä, ja joskus taasen, kun hän sanoo minulle\ntyynesti ja vakavasti, että kaikki on hyvin ja että saamme toisemme,\njoudun jonkinlaiseen julmaan mielentilaan. Luotan häneen ja olen\nonnellinen, vaikka minusta tuntuukin siltä, ettei ystävämme ole\nsellainen nyt kuin hän on ollut ennen. Ja se häiritsee ajatuksiani ja\njäähdyttää mieleni. En ymmärrä sitä. Ymmärrän kyllä, millaiseksi sinä\nluulet häntä, mutta en ymmärrä omia tunteitani. Katsohan, olen mies ja\nolen ollut paimen jo toistakymmentä vuotta. Olen ollut mukana\nmuutamissa ikävissäkin tilanteissa ja olen työskennellyt yhdessä usean\nraa'an miehen kanssa, paimenien, intiaanien, meksikolaisten,\nkaivostyömiesten, kullanetsijöiden, karjanomistajien ja metsästäjien,\njoista muutamat olivat hyvin ilkeitä ihmisiä. Olen senvuoksi oppinut\nsuhtautumaan miehiin eri tavalla kuin sinä. Ja Bent Wade on ollut\nkaikkea, mitä ihminen ikinä voi olla. Hän on kuin kaikkien miesten\nilmenemys yhdessä ainoassa. Ja huolimatta hänen ystävyydestään,\nhyvyydestään ja toivorikkaudestaan, minulla on kuitenkin sellainen\ntunne, että hänessä on jotakin kuolettavaa, peloittavaa ja\nkohtalokasta.\n\nSydämeni lakkaa melkein sykkimästä tietäessäni hänen olevan puolellani,\nkoska tunnen hänessä olevan niin paljon henkistä ja ruumiillista\nihmistä -- ah, en osaa sanoa sitä, mutta tarkoitan jotakin suurta, jota\nei voida voittaa. Mitä hän sanoo, se toteutuu!... Olen alkanut jo\nhaaveilla ja ajatella sinua vaimonani. Jos joskus tulet -- ei,\nsittenkuin tulet vaimokseni, olen kiitollinen sinusta Bent Wadelle.\nOnko kukaan ihminen antanut milloinkaan toiselle niin kallista lahjaa?\nMutta, Collie, en voi tukahduttaa pientä epämääräistä pelkoa -- en osaa\nsanoa, mitä se on, ellei se ole jonkunlaista aavistusta Hell-Bent Waden\nmahdollisuuksista... Kultaseni, en tahdo pahoittaa mieltäsi enkä\npeloittaa sinua, mutta en voi oikein selittää hämäriä mielikuviani. Älä\nole milläsikään jaarittelustani. Sinun pitää vain todeta, että Wade on\nsuurin tekijä toivoissamme tulevaisuudestamme! Luottamukseni häneen on\nniin luja, että se on vallan tyhmää. Rakastan häntä melkein yhtä paljon\nkuin sinua, vaikkakin eri tavalla. Hän tuntuu minusta rakkaammalta kuin\nomat vanhempani. Hän on opettanut minut suhtautumaan elämään eri\ntavalla kuin ennen, ja samoin hän on vaikuttanut sinuunkin. Mutta sinä,\nColumbine kultaseni, olet vain tuntehikas hento tyttö, hauras ja\nsuloinen kuin columbinet kukkuloilla, ja oman etusi vuoksi et saa\nummistaa silmiäsi siltä, mihin Wade kykenee. Jos vain rakastat ja\nihailet häntä huomaamatta sitä, joka on tehnyt hänestä suuren, se on,\nnäkemättä hänen traagillista puoltaan, silloin jos hän tekee jotakin\nkauheata täällä meidän hyväksemme, se järkyttäisi sinua hirveästi.\nJumala tietää, etten epäile häntä, mutta olen varma, että hän sinun\nvuoksesi on valmis kaikkeen. Hän rakastaa sinua yhtä paljon kuin\nminäkin, mutta eri tavalla. Millainen vaikutusvalta tuollaisella\nkalpealla suloisella tytöllä onkaan meidän miesten elämään!\n\nHyvästi nyt taas tällä kertaa!\n\n                                           Uskollinen Wilsonisi.'\n\n\n                                                      'Tammikuun 10 p.\n\nRakas Wilson!\n\nJokaisessa kirjeessäni voin kertoa sinulle olevani parempi. Piakkoin ei\nminulla ole mitään valittamista terveyteni suhteen. Olen ollut pystyssä\njo päiväkausia, mutta vasta viime aikoina olen ruvennut voimistumaan.\nJackin poistumisen jälkeen olen jo lihonutkin. Syön kovasti ja siinä on\nmuudan syy, luullakseni. Sitten olen liikkeessäkin enemmän.\n\nPyydät minua kertomaan kaikista töistäni. Hyvä Jumala, en voi enkä\ntahdokaan. Olet tullut hirmuisen vaativaiseksi sen jälkeen kuin olet\nruvennut kompuroimaan sauvoinesi ympäriinsä, kuten sanot. Mutta sinä et\nvoi komennella minua. Olen kaikissa tapauksissa niin kiltti, että\nkerron sinulle hieman. Ahkeruuttani en voi kehua. Olen auttanut isää\nkirjanpidossa, jonka Jack on sotkenut niin, ettei siitä tahdo mitenkään\nsaada selvää. Lueskelen paljon ja kirjeesi ovat jo vallan siekaleina.\nKun sataa lunta, istun ikkunassani katselemassa sitä. Pidän\nlumihiutaleiden putoilemisesta, noista villamaisista, valkoisista ja\npehmeistä kiteistä, muta en pidä lumisesta maailmasta myrskyn jälkeen.\nMinua värisyttää ja kiiruhdan takan luo lämmittelemään. Suonissani on\nvarmaankin intiaaniverta. Kun kuutamoöinä katselen Old White Slidesiä,\ntuota kylmää, jäistä ja mahtavaa vuorta ja valkoisia kukkuloita ja\nharjanteita, niin vapisen. En tiedä, miksi. Kaikki on niin kaunista,\nmutta ne muistuttavat minua jollakin tavoin kuolemasta... Istun\njoutilaanakin päivät pitkät ajatellen sinua ja rakkauttani, miten\nvoimakkaaksi se onkaan kehittynyt ja... Mutta ei puhuta nyt enää tästä.\n\nKuten tiedät, poistui Jack jo ennen uuttavuotta. Hän sanoi menevänsä\nKremmliniin, mutta isä kuulikin hänen matkustaneen Elgeriaan. En ole\nkertonutkaan sinulle, että isä ja Jack riitaantuivat rahoista. Jack\nkäyttäytyi kuin mies niin kauan, että luulin hänen jo muuttuneen\nparemmaksi. Hän ahdisti minua, ei niin paljon tuolla avioliitolla, vaan\nrakkaudellaan. Hän sai minut melkein hulluksi tunnustuksillaan. Vihdoin\nsuutuin ja sanoin hänelle suorat sanat. Ah, onnistuin todistamaan sen\nhänelle ja silloin hän muuttui entiselleen. Vilahduksessa hän oli\nentinen Möly-Jack taasen. 'Saat mennä helvettiin!' hän huusi minulle.\nJa miten hän sitten katsoikaan minuun!... No niin, hän poistui\nhuoneestani ja silloin hän riitaantui isän kanssa rahasta. En voinut\nsille mitään, että kuulin osan heidän keskustelustaan. En tiedä,\nantoiko isä hänelle rahaa, mutta luullakseni hän kieltäytyi. Jack\nmatkusti kaikissa tapauksissa.\n\nIsä oli aivan entisellään muutamia päiviä, niin, hän oli melkein\nkiltimpi ja ystävällisempi Jackin poistuttua, mutta sitten hän yhtäkkiä\ntuli hyvin synkäksi. En voinut ilahduttaa häntä mitenkään. Kun Ben Wade\ntuli illallisen jälkeen luoksemme, isä pani hänet aina kertomaan jonkun\nnoista hirveistä jutuistaan. Sinähän tiedät, millaisia kauheita juttuja\nBen osaa. No niin; isä halusi kuulla pahimmat niistä, ja minua,\nraukkaa, minä en olisi halunnut kuunnella, mutta en voinut\nvastustaakaan haluani. Ben osaa kertoa. Ja voi, millaisissa\nkauheuksissa hän on ollutkaan mukana!\n\nMieleeni juolahti, ettei isä Jackin poissaolon vuoksi istunutkaan takan\nääressä tuijottaen tuleen, huokaillen ja näyttäen kokonaan Jumalan\nhylkäämältä. Minun käy niin säälikseni isää, koska hän vain suree\nsuremasta päästyäänkin. Hän kiivastuu kyllä vielä jonakin päivänä,\nmutta silloin en halua olla täällä. Meillä ei ole aavistustakaan,\nmilloin Jack tulee kotiin. Hän on voinut poistua ikuisiksi ajoiksikin.\nBen sanoo hänen tulevan. Hän luulee Jackin vihaavan työtä, mutta olevan\nniin huonon pelaajan ja veijarin, ettei hän voi tulla toimeen työttä.\nArvaat kai, miten Ben Wade sen sanoi? Sanon sinulle, että hän aloittaa\nvallan oikein, mutta erehtyykin sitten ennustamaan joistakin\nonnettomuuksista ja vaikeuksista. Ja toiselta puolen, muistele, miten\nhänen on tapana sanoa: 'Odottakaa! Älkää hellittäkö! Mikään ei ole niin\npaha kuin miltä se näyttää. Olkaa uskolliset sille, minkä sydämenne\nsanoo oikeaksi. Se ei ole milloinkaan myöhäistä. Rakkaus on elämän\nainoa hyve. Rakastakaa toisianne, odottakaa ja luottakaa, niin kaikki\nmuuttuu hyväksi jälleen!'... Ja, Wilson, olen valmis tunnustamaan, että\nhänen aavistuksensa onnettomuuksista ja hänen toivonsa hyvästä\nnäyttävät varmoilta. Ben Wade on yliluonnollinen. Joskus, vain\nhetkisen, uskallan luottaa hänen sanoihinsa, että unelmamme toteutuu ja\nsaan tulla omaksesi. Silloin, ah, sitä taivaallista iloa ja riemua!\nMinä... Mutta mitä minä nyt kirjoitankaan? Wilson Moore, tämä riittää\nvallan mainiosti tällä kertaa. Älä luulekaan, että minä nyt olen niin\näärettömästi rakastunut!\n\n                                               Sinun Columbinesi.'\n\n\n                                                      'Helmikuussa --.\n\nRakkahin Collie!\n\nEn tiedä päivämäärää, mutta kevät on tulossa. Tänään potkaisin Bent\nWadea kipeällä jalallani. Siihen ei koskenut ollenkaan, mutta Wade tuli\npahoilleen. Hän sanoo, ettei minua pidätä piakkoin mikään. Niin\nminustakin, sillä aion syödä sinut suuhuni. Olen yhtä nälkäinen kuin\npuuma, joka vaaniskelee tupani nurkissa öisin. Se on varmasti nälkään\nkuolemaisillaan. Wade seurasi sen jälkiä muutamaan vuoren rinteessä\nolevaan luolaan.\n\nCollie, voin jo kävellä melko hyvin. En käytä enää kainalosauvaani.\nVoin sytyttää tulen ja keittää ruokani. Wade ei näytä ajattelevan niin,\nmutta minä ajattelen. Hän sanoo, että jos haluan säilyttää rakkautesi,\nminun ei pidä antaa sinulle milloinkaan valmistamaani ruokaa\nsyötäväksi. Uskallan jo lähteä samoilemaankin. En ole ollut kaukana\nvielä. Karjani on talvehtinut mainiosti, sillä tämä laakso on hyvin\nsuojaisessa paikassa, kuten tiedät. Lumi ei ole tehnyt ollenkaan\nhaittaa. Ostin heiniä Andrewsilta, mutta odotan kevättä nyt, kultaista\nvanhaa auringonpaistetta, harmaita salviakukkuloita, ja kesää\ncolumbineineen. Wade on muuttanut omaan tupaansa nukkumaan. Kaipaan\nhäntä, vaikka olenkin iloinen saadessani viettää yöni yksinäni jälleen.\nMinun täytyy suunnitella tulevaisuutta! Lue tämä uudestaan, Collie.\n\nTänään, kun Wade toi kirjeesi, hän kysyi minulta hieman omituisesti:\n'Kuulehan, Wils, tiedätkö, montako kirjettä olen tuonut sinulle\nCollielta?' Vastasin: 'Hyvä Jumala, en, mutta kyllä kai niitä on koko\njoukko.' Silloin hän sanoi tuoneensa kaikkiaan seitsemänviidettä\nkirjettä. Seitsemänviidettä! En voinut uskoa häntä ja sanoinkin häntä\nhulluksi. Minulla ei ole milloinkaan ollut sellaista onnea. No, hän\npani minut laskemaan ne, ja eikö hän, koira vieköön, ollutkin oikeassa.\nSeitsemänviidettä ihmeellistä kirjettä maailman suloisimmalta tytöltä!\nMutta ajattelehan, että Wade muisti ne kaikki. Hämmästyin, sillä en voi\nymmärtää häntä.\n\nVai on Jack Belllounds vieläkin poissa White Slidesistä. Collie, olen\nvarmasti pahoillani hänen isänsä vuoksi. Miltähän tuntuisi, jos\nomistaisin tuollaisen Möly-Jackin laisen pojan? Hyvä Jumala! Mutta\nsinun vuoksesi vain huudan ja laulan kuin mielenvikainen intiaani.\nKevääseen ei ole enää pitkälti. Silloin, sinä kukkuloiden villi kukka,\nsinä tyttönen suloisine suinesi ja surullisine silminesi, tulen sinua\nnoutamaan. Silloin eivät kenenkään kuninkaan hevoset eivätkä miehet voi\nmilloinkaan ryöstää sinua minulta jälleen!\n\n                                           Uskollinen Wilsonisi.'\n\n\n                                                     'Maaliskuun 19 p.\n\nRakas Wilson!\n\nOlen lukenut viimeiset kirjeesi senkin seitsemän kertaa. Ne ovat olleet\nkätkössä pielukseni alla ja ovat olleet sekä apuni että heikkouteni\nnäinä kohtalokkaina päivinä Jackin tulon jälkeen.\n\nSyyksi vaitiolooni en voi sanoa sitäkään, etten olisi uskaltanut\nkirjoittaa, vaikka taivas sen tietää, että jos tämä kirje sattuisi isän\nkäsiin, joutuisin suuriin vaikeuksiin, ja jos Jack saisi lukea tämän,\nniin pelkään ajatellakin seurauksia. Minulla vain ei ole ollut sydäntä\nkirjoittaa sinulle. Tiesin kyllä koko ajan, että minun pitäisi\nkirjoittaa, mutta en sittenkään tahtonut. Mitä minun on sinulle\nsanottava, kiusaa minua, mutta olen varma, että uskoutumalla sinulle\nsaan huojennusta. Sen vuoksi olen kertonutkin sinulle niin paljon,\nvaikka viime aikoina minusta on tuntunutkin vaikeammalta kertoa sinulle\nkaikkea, mitä tiedän Jack Bellloundsista. Olen omituisessa\nmielentilassa, Wilson kultaseni. Ja varmaankin ihmettelet ja tulet\npahoillesi ilmoituksestani, etten ole nähnyt Beniä juuri ollenkaan\nviime aikoina, puhumattakaan siitä, että olisin saanut puhutella häntä.\nMinusta tuntuu, etten voi luottaa hänen uskoonsa minuun, hänen\ntoiveihinsa ja rakkauteensa, koska viimeiset tapahtumat ovat\nherättäneet minussa kiduttavaa epäluuloa.\n\nMutta jottet ymmärtäisi minua väärin, aion kertoa sinulle luuloistani\nja sinun pitää lukea tämä kirjeeni kohta Benille. Hän on ollut\nvarmaankin pahoillaan omituisesta käytöksestäni häntä kohtaan.\n\nJack palasi kotiin maaliskuun toista päivää vasten yöllä. Muistat kai\ntuon synkän, pimeän ja väsyttävän päivän? Satoi lunta, räntää ja vettä.\nMuistan vieläkin, miten sade rapisi kattoon. Se lorisi niin kovasti,\nettemme kuulleet hevosen kavioiden kapsettakaan. Mutta kuulimme\nraskaita askelia arkihuoneen kuistista ja sitten kovan kolahduksen, kun\njoku heitti veitsensä lattialle. Huoneessa paloi kirkas tuli. Isä\nkatsahti ylös tullen aivan hurjaksi ilosta. Hän muuttui\nsilmänräpäyksessä. Hän aivan loisti, kun hän tunsi poikansa raskaat\naskeleet. Ellen ennen milloinkaan olisi rakastanut ja säälinyt häntä,\nolisin tehnyt sen silloin. Mieleeni juolahti tuhlaajapojan paluu...\nOveen koputettiin. Silloin isäkin tointui. Hän työnsi oven selälleen ja\nkirkas valo sattui Jack Bellloundsiin, mutta aivan erilaiseen kuin\nennen. Hän tuli huoneeseen. Silloin näin ensimmäisen kerran, että\nJack'kin voi näyttää mieheltä. Hän oli kalpea, laihtunut, paljon\nvanhempi, synkkä ja ylpeä. Tullessaan hän sanoi: 'Hyvää iltaa!' heitti\nmärän hattunsa lattialle ja meni takan ääreen. Hänen saappaansa olivat\naivan märät vedestä ja liasta ja hänen vaatteensa alkoivat höyrytä.\n\nKatsoessani isään hämmästyin. Hän näytti tyyneltä ja vakavalta ja\ntuntui rohkaisseen mielensä tavalliseen tapaansa odottaessaan jotakin\ntavatonta.\n\n'Vai niin, vai olet sinä tullut takaisin!' hän sanoi.\n\n'Niin, olen nyt kotona', Jack vastasi.\n\n'Kylläpä se kesti, ennenkuin jouduit.'\n\n'Haluatko, että jään?'\n\nTämä Jackin kysymys näytti mykistyttävän isän. Hän katsoa tuijotti vain\npoikaansa. Jack oli tullut niin äkkiä ja hänen käytöksensä ei ollut\nollenkaan samanlainen kuin tavallisesti isän seurassa. Hänellä oli\njotakin hihassaan, kuten paimenet sanovat. Hän näytti uhmaavalta ja\nvälinpitämättömältä.\n\n'Kyllä', isä vastasi harkitusti. 'Mitä tarkoitat kysyessäsi minulta\nsitä?'\n\n'Olen ollut täysi-ikäinen, jo pitkät ajat. Et voi pakottaa minua\njäämään kotiin, ellen halua.'\n\n'Vai niin. Luulet varmasti voivasi tehdä mitä tahansa, mutta et täällä\nWhite Slidesissä. Jos luulet joskus saavasi tämän maatilan haltuusi,\npitää sinun tehdä niinkuin minä sanon.'\n\n'Vieköön sen vaikka piru! En välitä tuon vertaa, saanko sen joskus vai\nen.'\n\nIsä kalpeni kalmankalpeaksi ja näytti olevan tukehtumaisillaan.\nHetkisen kuluttua hän käski minun mennä huoneeseeni. Olin jo\nlähiömäisilläni, kun Jack sanoi: 'Antakaa hänen vain olla täällä. Hänen\non paras kuulla hänenkin, mitä minulla on sanottavaa, sillä se koskee\nhäntäkin.'\n\n'Ohoo! Silloin sinulla on varmaankin paljonkin puhuttavaa', isä\nhuudahti omituisesti. 'No niin, sano sanottavasi ensin.'\n\nJack alkoi silloin puhua tyynesti ja yksitoikkoisella äänellä, niin\nkokonaan erilaisella kuin tavallisesti, että vallan hämmästyin. Hän\nkertoi, miten hän syystalvella ennen poistumistaan kotoaan oli ollut\nrakastunut minuun rehellisesti. Se oli muuttanut hänet, pannut hänet\nymmärtämään, ettei hänestä milloinkaan olisi mihinkään, ellei hän\nparantaisi tapojaan. Hän oli koettanut ja onnistunutkin. Kokonaista\nkuusi viikkoa hän oli käyttäytynyt niinkuin nuorelta mieheltä voidaan\nvaatiakin. Minun oli pakko todistaa, että asia olikin niin... No niin,\nhän jatkoi pakinaansa selittäen meille, että hän oli taistellut itsensä\nkanssa niin kauan kuin hän varmasti tiesi voivansa hillitä luontonsa.\nHänen rakkautensa minuun oli suonut hänelle rohkeutta ja voimaa. Se oli\nollutkin ainoa hänen tuntemansa kunnollinen tunne. Hän halusi saada\nisän ja minut ymmärtämään ehdottomasti, epäilyksen hivenettäkään, että\nhän oli keksinyt keinon, miten hän voi olla luopumatta noista hyvistä\ntarkoituksistaan ja tunteistaan. Kaiken tämän hän oli tehnyt minun\nvuokseni!... Vapisin kuullessani totuuden, sillä tottahan se oli. Hän\nkertoi sitten pakottaneensa minut päätökseen vihjaisemattakaan minulle\nnäistä hänessä tapahtuneista muutoksista ja mahdollisuuksista. Olin\nsanonut hänelle, etten voi rakastaa häntä milloinkaan. Silloin hän oli\nkäskenyt minun mennä helvettiin ja luopunut yrityksistään. Koska hän ei\nollut saanut rahoja, hän oli varastanut saamatta omantunnontuskia ja\ntuntematta katumusta. Ensin hän oli mennyt Kremmliniin ja sitten\nElgeriaan.\n\n'En välittänyt mistään', hän sanoi häpeämättä, 'vaan join ja pelasin.\nJuovuksissa ollessani en muistanut Collieta, mutta selvänä ollessani en\nvoinut unhottaa häntä. Hänen muistonsa ahdistivat minua ja elämäni\nmuuttui yhä kurjemmaksi. Join suunnattomasti unhottaakseni hänet.\nRahani riittivät paljon pitemmäksi aikaa kuin olin luullutkaan,\nsenvuoksi että voitin aina yhtä paljon kuin menetinkin, kunnes onneni\nlopulta kääntyi. Sitten lainasin melko suuria summia pelitovereiltani,\nmutta enimmäkseen karjanomistajilta, jotka tiesivät isäni vastaavan\nveloistani... Jouduin kaksintaisteluun muutaman Elbert-nimisen miehen\nkanssa Smithin kapakassa Elgeriassa. Riitauduimme pelissä. Hän teki\nvääryyttä ja kun sain hänet kiinni, hän ampui minua, mutta ei osunut.\nSilloin ammuin minäkin... Hän eli vielä kolme päivää ennen kuolemaansa.\nSe pehmitti minut ja kerran vielä juolahti mieleeni, millainen voisin\nolla. Palasin Kremmliniin ja koetin tulla jälleen mieheksi. Tein työtä\njonkun aikaa Judsonille, jolta olin lainannut suurimmat summat.\nIltaisin menin kaupunkiin ja kapakkaan, jossa tapasin pelitoverini.\nMenin sinne vasiten nähdäkseni juomista ja pelaamista, ja voin pysyä\npoissa molemmista. En välittänyt niistä kummastakaan. Heti kun olin\nvarma itsestäni, lähdin kotiin ja tässä nyt olen.'\n\nTämä Jackin pitkä puhe vaikutti järkyttävästi minuun. Tunsin olevani\nmykistetty ja sairas. Mutta jos se vaikutti niin minuun, niin miten se\nvaikutti isään? Taivas sen tietää, mutta minä en voi kertoa teille. Hän\nkallistui ja huokaisi, kuin hän olisi saanut poistetuksi nuoran, joka\nei ollut vielä kokonaan kuristanut häntä.\n\n'Niinpä näyt olevan', hän vaikeroi. 'Millainen on nyt tarkoituksesi\ntultuasi tänne?'\n\n'Tarkoitukseni on, ettei se ole vieläkään liian myöhäistä', Jack\nvastasi. 'Älkää käsittäkö minua väärin. En kadu pahuuttani, mutta olen\npehmennyt. Säikähdin ja näen turmioni selvästi. Rakastan sinua\nvieläkin, isä, huolimatta julmasta kohtelustasi. Olen poikasi ja haluan\nsovittaa sinulle kaikki pahat tekoni. Taivas minua auttakoon, voin sen\nkyllä tehdä, jos vain Collie suostuu menemään naimisiin kanssani! Mutta\nnaimisiinmeno ei ainoastaan riitä, hänen pitää myös rakastaa minua.\nOlen aivan hullu hänen rakkauteensa. Se on kauheata.'\n\n'Sinä hemmoiteltu raukka!' isä jyrähti. 'Kuinka helvetissä minä voisin\nuskoa sinuun?'\n\n'Senvuoksi, että tiedän sen', Jack sanoi katsoen isäänsä suoraan\nsilmiin ja väistymättä ollenkaan.\n\nSilloin isä raivostui niin, että jäykkenin pelosta enkä voinut\nliikahtaakaan. Sydämeni löi nopeasti ja raskaasti. Isä kalpeni, hänen\ntukkansa nousi pystyyn ja hänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hän\nsolvasi Jackia niin kuin ikinä olen kuullut kenenkään häntä\nnimittelevän ja vieläkin pahemmin. Sitten hän kirosi hänet enkä ole\nmilloinkaan kuullut mitään hirveämpää. Kuinka kauhealta ja\npeloittavalta isä näyttikään!\n\n'Olet aivan oikeassa!' Jack huusi katkerasti ja kovasti kaikuvalla\näänellä. 'Aivan oikeassa, Jumalan nimessä, mutta voidaanko minua\nmoittia? Olenko minä itse tuonut itseni tähän maailmaan? Minussa on\njotakin sellaistakin väärää, joka ei ole kokonaan minun vikaani. Et voi\nhäväistä, peloittaa etkä pieksää minua. Voisin heittää vasten kasvojasi\nnuo kolme kirottua helvetillistä vuotta, jotka annoit minun kärsiä.\nMutta hyödyttävätkö nuo sinun karjumisesi ja minun moitteeni mitään?\nOlen hukassa, ellet anna minulle Collieta ja pakota häntä rakastamaan\nminua. Silloin olen pelastettu. Tahdon sitä sinun ja hänen vuokseen,\nmutta en itseni. Vaikka rakastankin häntä mielettömästi, en halua häntä\nsenvuoksi omakseni. Olen paha enkä ole kelvollinen koskemaankaan\nhäneen... Olen vain tullut sanomaan teille totuuden. Tunnen Collieta\nkohtaan samaa ja haluan tehdä niin paljon hänen hyväkseen kuin sinäkin\nteit äitini hyväksi. Etkö voi ymmärtää minua? Olenhan poikasi ja\nminussa on jotakin sinusta, jonka luulen löytäneenikin. Ettekö te\nmolemmat voi luottaa sanaani?'\n\nJackissa oli jotakin vakuuttavaa ja vierasta, jota isä ei luullakseni\nhuomannut niin pian kuin minä. Hän ymmärsi kuitenkin vihdoin, että Jack\ntiesi jostakin jumalallisesta tahi sisäisestä voimasta parantumisensa\nmahdolliseksi, jos vain rakastaisin häntä. En ole milloinkaan ollut\nniin toivottomassa ja peloittavassa tilanteessa kuin silloin jolloin se\nselveni minulle. Tiesin totuuden että voin pelastaa Jack Bellloundsin.\nEi kukaan nainen voi erehtyä sellaisessa tärkeässä silmänräpäyksessä.\nBen Wadekin sanoi kerran että voisin pelastaa Jackin, jos vain voisin\nrakastaa häntä. Nyt tuo totuus selveni minulle ja oli vähällä musertaa\nminut.\n\nIsäkin ymmärsi sen enkä voinut arvata, mitä se merkitsi hänelle. Hän\nluuli varmaankin kaikkien entisten toiveittensa toteutuneen, ylpeytensä\nsäilyvän, häpeän unhottuvan ja rakkauden tulevan korvatuksi. Hän\nnäki varmaankin tämän kaiken kuin mies, jonka toinen jalka on\nluisumaisillaan pohjattomaan kuiluun. Hän näytti muuttuneelta, mutta\ntietoiselta hirmuisesta vaarasta. Hänen suuri sydämensä näytti haluavan\nmukaantua tähän viimeiseen tilaisuuteen, antaa anteeksi ja olla\nkiitollinen, mutta se taipui kuitenkin lopullisen ja peruuttamattoman\nsynkän ja vakavan päätöksen edessä.\n\nHän kohotti suuren nyrkkinsä yhä korkeammalle ja hänen ruumiinsa\njännittyi vapisten ja kohoten samalla kun hänen kasvonsa muuttuivat\noikeamielisen ja vihaisen Jumalan kasvoiksi.\n\n'Poikani, uskon sanaasi!' hän sanoi niin kovasti, että hänen äänensä\nkaikui koko talossa. 'Annan sinulle Collien!... Hän tulee kyllä\nomaksesi!... Mutta sen rakkauden nimessä, jota tunsin äitiäsi kohtaan,\njos varastat vielä joskus, tapan sinut!' En voi kirjoittaa enempää --\n\n                                                   Columbine.'\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nKevät tuli varhain sinä vuonna White Slidesin kartanoon. Lumi suli\nlaaksoista ja villit kukat pistivät teränsä esille viheriöitsevästä\nruohosta vuorten kukkulain pysyessä vielä valkoisina. Pitkät kiviset\nrinteet kimaltelivat kosteudesta ja purot olivat reunojaan myöten\ntäynnä vettä, joka virtasi äänekkäästi, vaahdoten ja kohisten.\n\nVanhat harmaat salviarinteet näyttivät pehmeiltä ja raikkailta\npäästyään vapaiksi talven kahleista. Haalistuneet ruohontupsut\nheiluivat tuulessa paljastaen juurilleen ilmestyneet pienet viheriät\nlehdet. Haavat ja tammet, aitoja ja kallioita pitkin kiemurtelevat\nviiniköynnökset ja pyöreähköt purojen rantoja reunustavat\npajupensaatkin muuttivat värinsä keväiseksi.\n\nLaitumella olevat mustangit ja varsat hirnuivat, laukkasivat, potkivat\nja korskahtelivat, vuorten rinteillä kuljeskelevat lehmät alkoivat\nkiivetä korkeammalle hakeakseen sieltä mehuisempaa ruohoa ja kutsuivat\nammuen vastasyntyneitä vasikoitaan. Kotkat kirkuivat lumesta\nvapautuneilla huipuilla ja hirvet törähdyttivät ilmaan kaikuvia\nkutsujaan. Metsot levittivät komeasti väritetyn ruskeahkon pyrstönsä\nkeimaillessaan kaakottaville naarailleen, närhit kirkuivat metsissä ja\narokanat lentelivät harmailla rinteillä.\n\nMustat, ruskeat ja harmaat karhut heräsivät talviunestaan jättäen\nsuuria likaisia jälkiä teille, metsäsudet ulvoivat hämärissä nälkäisinä\nelämälle, lihalle ja häviävälle villeydelle, arosudet haukkuivat\niltaisin iloisesti, kovasti ja hävyttömästi.\n\nTalvi väistyi kaikissa tapauksissa hyvin vastahakoisesti vuorilta.\nMustat kiitävät pilvet ja räntä-, lumi- ja vesisateet, nuo vaalenevat,\nsulavat ja häviävät, kylmät kirkkaat yöt paukkuvine pakkasineen, kaikki\nvain vastustivat lämmittävää aurinkoa. Sellainen päivä koitti kuitenkin\nvihdoin, jolloin viheriä pysyi viheriänä ja harmaa harmaana, ja sitä\nvoitiin otaksua luonnon antamaksi vakuutukseksi siitä, ettei kevättä\nseuraavine kesineen enää voitu kieltää.\n\nBent Wade oli piiloutunut pajukkoon tien viereen muutaman puron\nrannalle. Viime aikoina hän oli useana aamuna piileskellyt kuin\nintiaani vakoillen jotakin. Tänään Columbine Bellloundsin tullessa\nratsain hän tuli tielle seisahtuen tytön eteen.\n\n\"Ah, Ben, miten säikähdinkään!\" Columbine huudahti koettaen hillitä\npelästynyttä hevostaan.\n\n\"Hyvää huomenta, Collie!\" Wade sanoi. \"Olen pahoillani, että\nsäikähdytin teitä, mutta minun piti välttämättä saada puhutella teitä.\nMuistaessani, miten kartoitte minua yhteen aikaan, minun oli pakko\nvakoilla teitä melkein rosvon tapaan.\"\n\nWade katsoi tutkivasti häneen. Siitä oli kulunutkin jo melkoisesti\naikaa, kun hänellä oli ollut tilaisuus ja huvi katsella häntä niin\nläheltä. Hän ei kaivannutkaan kuin silmäyksen pelkonsa vahvistamiseksi.\nNuo kalpeat, päättäväiset ja suloiset kasvot kertoivat hänelle paljon.\n\n\"No nyt kun olette pidättänyt minut, niin mitä tahdotte?\" Columbine\nkysyi harkitusti.\n\n\"Aion viedä teidät Wils Mooren luo\", Wade vastasi katsoen häneen\ntutkivasti.\n\n\"Ei!\" Columbine huudahti punastuen.\n\n\"Collie, kuunnelkaahan nyt. Olenko milloinkaan vastustanut\ntoivomuksianne?\"\n\n\"Ette vielä.\"\n\n\"Luuletko minun nytkään tahtovan sitä tehdä?\"\n\nColumbine ei vastannut. Hän katsoi maahan ja kiersi hermostuneesti\nohjakset kätensä ympärille.\n\n\"Epäilettekö hyviä tarkoituksiani ja rakkauttani teitä kohtaan?\" Wade\nkysyi hiljaa ja käheästi.\n\n\"Ah, Ben, en, en mitenkään! Pelkään vain rakkauttanne enkä voi kestää\nkärsimyksiäni, jos keskustelen kanssanne ja kuuntelen puheitanne.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olette heikontunut ettekä ole enää mikään ylpeä,\nylevä ja täysiverinen tyttö. Olette ruvennut pelkäämään.\"\n\n\"Ben Wade, kiellän sen\", Columbine vastasi kiihkeästi kohottaen päänsä\npystyyn. \"Mitään heikkoutta se ei ole, vaan päinvastoin voimaa.\"\n\n\"Vai niin! No ymmärrän sen kyllä. Collie, kuunnelkaahan nyt, Wils luki\nviimeisen kirjeenne minulle.\"\n\n\"Toivoinkin sitä ja muistaakseni pyysinkin sitä häneltä. Halusin, että\nsaisitte tietää, mikä minua vaivaa.\"\n\n\"Tyttöseni, kirje oli hieno ja urhoollinen ja paljasti selvästi\nkirjoittajansa sielun ja mielen jalouden. Mutta tuskissanne unhotitte,\nmillainen vaikutus sillä mahdollisesti on Wils Mooreen.\"\n\n\"Ben, olen valvonut senvuoksi monta yötä. Tuliko hän pahoilleen?\"\n\n\"Collie, vannon, että jollette nyt lähde Wilsonin luo, hän tappaa joko\nitsensä tahi Möly-Jackin!\" Wade vastasi vakavasti.\n\n\"Kyllä minä tulen\", Columbine änkytti. \"Mutta, Wade, ette suinkaan\ntarkoita, että Wils voisi käyttäytyä niin kehnosti ja raukkamaisesti?\"\n\n\"Collie, olette vielä lapsi ettekä voi käsittää niitä kuiluja, joihin\nihminen voi vajota. Wils on kärsinyt kauheasti tämän talven kuluessa.\nHoitoni ja kirjeenne ovat pelastaneet hänen elämänsä. Hän on nyt\nruumiillisesti terve, mutta tuo pitkäaikainen jännitys jätti kumminkin\nmerkkinsä häneen. Hän on hyvin sairaalloinen.\"\n\n\"Miksi hän tahtoo puhutella minua?\" Columbine kysyi vapisten. Hänen\nsilmänsä olivat kosteat kyynelistä. \"Sehän vain synnyttää uusia tuskia\nja pahentaa asioita.\"\n\n\"En myönnä sitä. Wils toivoo kiihkeästi saavansa puhutella teitä ja hän\non teidän lohdutuksenne tarpeessa. Hän ymmärtää kyllä tilanteen ja olen\nkuullut hänen itkevän kuin nainen sen ja avuttomuutemme vuoksi. Häntä\nvaivaa vain rakkaudenkaipuu, tuo kauhea tunne, johon mies vaipuu\nluullessaan menettäneensä morsiamensa rakkauden.\"\n\n\"Poika raukka! Vai kuvittelee hän sellaista, etten rakasta häntä enää.\nTaivas varjelkoon, kuinka tyhmiä te miehet sentään olette! Tahdon\npuhutella häntä, Ben. Viekää minut hänen luokseen.\"\n\nVastauksen asemesta Wade tarttui hänen hevosensa suitsiin, käänsi\nratsun ja lähti taluttamaan sitä muutaman kukkulan yli, joka oli heidän\nja kartanon välissä. Polku oli niin kapea ja oksien suojaama, että\nhänen oli pakko kävellä hevosen edellä. Senvuoksi metsästäjä ei\npuhunutkaan hänelle eikä katsonutkaan häneen vähään aikaan, vaan\ntunkeutui eteenpäin katsellen koko ajan maahan. Hänen mieltään ahdisti\njoku vanha tuttu houkutteleva asia, epämääräinen, salaperäinen ja\nsynkkä aavistus jostakin onnettomuudesta, vaikka se vielä olikin vain\njonkunlainen avautuva halkeama hänen mielessään. Hän ei voinut vielä\nmääritellä sitä. Hän tunsi mielensä vakavaksi ja onnettomaksi, mutta\nhänen aistinsa olivat valppaat. Hän kuuli tulvivan puron hiljaisen\nkohinan, lentoon lähtevien metsälintujen aiheuttaman jyminän,\nantilooppien kavioiden kapseen kiviseltä rinteeltä ja kevätlintujen\nlaulun. Hän huomasi myös varjoisissa paikoissa kasvavat pienet villit\nkukkaset. Hetkisen kuluttua hän talutti hevosen pajukosta aukeamalle ja\nsitten vähitellen nousevalle, tuoksuvalle, salviaa kasvavalle\nrinteelle. Hän tuli nyt takaisin Columbinen rinnalle ja laski kätensä\nhänen satulansa nupille. Hetkisen kuluttua Columbine laski hellästi\nkätensä hänen kädelleen ja puristi sitä. Lämmin ote hurmasi Waden.\nKuinka hyvin hän tunsikaan tytön sydämen! Silloin kun tyttö lakkaa\nrakastamasta jotakin, jolle hän on lahjoittanut rakkautensa, silloin\nlakkaa tytön sydänkin sykkimästä.\n\n\"Tyttöseni, tämä ei ole ensimmäinen aamu, jolloin olen odottanut\nteitä\", Wade sanoi hetkisen kuluttua. \"Ja kun minun oli pakko palata\nWilsin luo voimatta tuoda teitä mukanani, tuntui se kovalta.\"\n\n\"Haluaako hän sitten niin kiihkeästi saada minut luokseen?\"\n\n\"Ette ole luullakseni muistanut meitä ollenkaan viime aikoina\", Wade\nsanoi.\n\n\"En, sillä olen koettanut unhottaa teidät. Minulla on ollut niin paljon\najattelemista, että unettomat yötkin ovat tuntuneet lyhyiltä.\"\n\n\"Aiotteko luottaa minuun vieläkin, kuten ennen?\"\n\n\"Ben, minulla ei ole teille mitään uskottavaa. Olen juuri siinä\npaikassa, johon lopetin Wilsonille kirjoittaessani. Kuta enemmän sitä\najattelen, sitä sekavammaksi se muuttuu.\"\n\nWade vastasi tähän vastaukseen pitkällä vaitiololla. Hänelle riitti,\nkun hän tunsi Columbinen käden kädellään ja voi nauttia vielä kerran\ntytön läsnäolon aiheuttamasta iloisesta lohdutuksesta ja sulosta. Wade\nnäytti vanhentuneen viime aikoina. Salviarinteitten tuoksuva hengähdys\ntuntui hänestä niin kalliilta, että hänen piti rakastaa sitä yhä\nenemmän. Nuo harmaat pyöreät kukkulat aiheuttivat hänessä haihtuvia\nahdistavia tunteita. Old White Slides kohosi harmaana ja tummana\nsinistä taivasta kohti muistuttaen julmasti ja ankarasti iästä ja\nkiitävästä ajasta. Waden taivaanrannallekin rupesi kerääntymään pilviä.\n\n\"Wils odottaa tuolla\", Wade sanoi viitaten muutamaan alempana kasvavaan\nhaavikkoon. \"Lehto on kyllä liian lähellä taloa ja tie kulkee sen\nvieritse, mutta Wils ei voi ratsastaa vielä kauas ja tämä tuntui meistä\nsenvuoksi parhaimmalta paikalta.\"\n\n\"Ben, en välitä siitä ollenkaan, vaikka isä ja Jack saisivat kuullakin\nminun tavanneen Wilsonin\", Columbine sanoi.\n\n\"Vai niin! Teidän sijassanne olisin kuitenkin hyvin varovainen\", Wade\nvastasi.\n\nHe ratsastivat rinteen juurella olevaan metsikköön. Paikka\noli avonainen ja kaunis viheriöine ruohoineen, kukkineen ja\nvanhoine haalistuneine runkoineen, jotka olivat osaksi suojassa\nauringonpaisteelta vasta puhjenneiden lepattavien haavan lehtien\nvarjossa. Wade näki Mooren istuvan satulassa ja hänestä tuntui\nkummalliselta, että paimen oli satulassa, vaikka hän poistuessaan tunti\nsitten oli nähnyt hänen istuvan tyytymättömänä eräällä kannolla. Moore\nhalusi nähtävästi, että Columbine näkisi hänet ensimmäisen kerran\nnäiden pelkoa ja kauhua sisältäneitten kuukausien jälkeen hevosen\nselässä. Wade kuuli Columbinen iloisen huudahduksen, mutta ei kääntynyt\nkatsomaan häntä silloin. Mutta kun he saapuivat paikalle, jossa Moore\nodotti, Wade ei voinut tukahduttaa haluaan saada katsella\nrakastavaisten ensi kohtausta.\n\nColumbine ollen nainen ja senvuoksi kykenevä piilottamaan\nmielenliikutuksensa muissa tilaisuuksissa, paitsi suuressa\njännityksessä, suhtautui tähän järkyttävään tilanteeseen nähtävästi\npaljon tyynemmin kuin paimen. Mooren pitkä terävä katse haihdutti\nkuitenkin ruusut hänen poskiltaan.\n\n\"Ah, Wilson, olen niin iloinen nähdessäni sinut hevosesi selässä\njälleen!\" hän huudahti. \"Tämä on liian hauskaa ollakseen totta. Olen\nrukoillut sitä enemmän kuin mitään muuta. Voitko hypätä satulaan\nentiseen tapaasi? Kykenetkö ratsastamaan hyvin jälleen?... Näytä\nminulle jalkaasi.\"\n\nMoore näytti hänelle paksua jalkaansa. Siihen pistetty kenkä oli\nviilletty auki.\n\n\"En voi vetää siihen saapasta\", hän selitti.\n\n\"Ah, minä näen!\" Columbine huudahti hitaasti iloisen hymyn haihtuessa\nhänen huuliltaan. \"Voitko pistää sen jalustimeen?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Mutta kai se pian paranee niin, että voit vetää siihen saappaan?\"\nColumbine sanoi rukoilevasti.\n\n\"Ei milloinkaan enää, Columbine\", Wilson vastasi surullisesti.\n\nSilloin Wade huomasi äkkiä Columbinen saavan entisen luontonsa\ntakaisin. Muuta hän ei halunnut nähdäkään.\n\n\"Kuulkaahan nyt\", hän sanoi, \"joukkoa, jossa on kaksi ihmistä, sanotaan\npariksi, mutta jos siinä on kolme, he muodostavat sakin. Poistun tuonne\njonkun matkan päähän vahtimaan.\"\n\n\"Ben, te pysytte täällä\", Columbine sanoi äkkiä.\n\n\"No mutta, Collie, pelkäätkö tahi häpeätkö olla minun kanssani kahden?\"\nMoore kysyi katkerasti.\n\nColumbinen silmät välähtivät. Ne menettivät harvoin suloisen\ntyyneytensä, mutta nyt ne vallan leimusivat.\n\n\"En, Wilson. En pelkää enkä häpeä olla kanssasi kahden\", hän sanoi,\n\"mutta voin olla yhtä luonnollinen ja oma itseni Benin ollessa täällä\nkuin muutenkin. Miksi ei hän voisi olla täällä? Jos isä ja Jack saavat\nkuulla tapaamisestamme, niin seikka, että olemme kohdanneet toisemme\nBenin nähden, voi vaikuttaa paljonkin asiaan. Ja miksi kokoaisin\nvaikeuksia hartioilleni?\"\n\n\"Pyydän anteeksi, Collie\", paimen sanoi. \"Olen vain ollut niin\npeloissani.\"\n\n\"Hevoseni on levoton\", Columbine vastasi. \"Laskeutukaamme maahan\npuhumaan.\"\n\nHe tekivät niin. Waden sydän lämpeni, kun hän näki Columbinen\nnaisellisen katseen paimenen laskeutuessa satulasta ja kävellessä.\nOllakseen raajarikkoinen Moore suoriutui mainiosti, ja tällä hetkellä\noli suuri merkitys Wadelle. Nämä onnettomat rakastavaiset, urhoolliset\nja hienot kärsimyksissään, eivät huomanneet läheisyyden aiheuttamaa\nvaaraa. Mutta Wade huomasi sen. Hän sääli heitä, hurmaantui heidän\nkanssaan ja kärsi heidän mukanaan.\n\n\"Kerro minulle nyt kaikki\", Columbine sanoi kiihkeästi.\n\nMoore käveli laahustavin askelin muutaman maassa olevan haapapölkyn\nluo, istuutui kannolle ja nojautui saadakseen tukea. Columbine laski\nsormikkaansa pölkylle.\n\n\"Minulla ei ole mitään sellaista kerrottavaa, jota et jo tietäisi\",\nMoore vastasi. \"Olen kirjoittanut sinulle kaikesta, paitsi --\" tässä\nhän taivutti päänsä, \"siitä, että viimeiset viikot ovat muodostuneet\nminulle todelliseksi helvetiksi.\"\n\n\"Eivät ne ole olleet juuri taivaallisia minullekaan\", Columbine vastasi\nnaurahtaen niin, että Wade tunsi piston sydämessään.\n\nSitten alkoivat rakastuneet puhua kevääntulosta, hevosista, karjasta,\nlaitumista ja muista yleisistä maatilanhoitoa koskevista seikoista,\njotka eivät kiinnittäneet heidän mieltään ollenkaan, mutta jotka\nmuodostivat keskustelunaiheen ja näyttivät auttavan heitä piilottamaan\najatuksensa. Wade kuunteli ja hänestä tuntui kuin hän olisi voinut\nlukea heidän sydämensä ajatukset.\n\n\"Tyttöseni ja sinä Wils, te tuhlaatte vain aikaa pääsemättä sen\npitemmälle\", hän sanoi. \"Sallikaa minun nyt poistua, että saatte olla\nkahden.\"\n\n\"Te ette mene minnekään\", Moore määräsi.\n\n\"Ben, häpeän tunnustaa, että unhotin kokonaan teidän läsnäolonne\",\nColumbine sanoi.\n\n\"Siinä tapauksessa muistutan teille jostakin\", metsästäjä vastasi.\n\"Kertokaa meille vanhasta Billistä ja Jackista.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"Olen nähnyt muutoksia heissä kummassakin. Niin on Wilskin, vaikka hän\nei ole nähnytkään niin paljon kun hän on kuullut Lemiltä, Montanalta ja\nAndrewsin pojilta.\"\n\n\"Ah!\" Columbine yskähti huudahtaen ymmärtämyksestä. \"Isä on saanut\nuuden otteen elämästä, luullakseni. Hän on onnellinen kuin poika joskus\nja hyvä kuin kulta... Se johtuu kokonaan Jackin muuttumisesta ja on\nniin merkillistä, etten joskus voi oikein uskoa omia silmiäni. Aina\ntuosta illasta asti, jolloin Jack palasi kotiin ja selitti kaiken\nisälle, hän on ollut kuin toinen ihminen. Hän on antanut minun olla\nrauhassa. Hän kohtelee minua hyvin kunnioittavasti, mutta karttaa\nkaikkea tuttavallisuutta. Hän on hyvin ystävällinen, kohtelias, mutta\nei lainkaan tunkeilevainen. Menneisyydestä ei puhuta milloinkaan\nsanaakaan. Hän käyttäytyy kuin hän tahtoisi voittaa kunnioitukseni,\nsaada sen tahi ei mitään... Sitten hän työskentelee paljon ahkerammin\nkuin milloinkaan ennen, joko tarkastellen isän kirjoja tahi\ntyöskennellen pajassa tahi laitumilla. Hän näyttää ajattelevan yhä\nasiaa koko ajan eikä puhu juuri mitään. Kaikki entinen ärtyisyys,\nitsepäisyys, itsekkäisyys ja erittäinkin nuo hänen äkkinäiset ja\nomituiset mielijohteensa ja härkäpäinen itsepintaisuutensa ovat ollutta\nja mennyttä. Hän on saanut kärsiä ruumiillista väsymystä, koska hän ei\nole tottunut kovaan työhön, ja vielä kauheammin hän on kärsinyt viinan\npuutteesta. Olen kuullut hänen sanovan isälle: 'Tällainen kirottu\npolttava juomisen himo on hirveä. En tiennytkään joutuneeni niin perin\npohjin sen orjaksi, mutta aion kestää sen, vaikka se minut tappaisi...\nEiköhän olisi helpompi minulle, jos ottaisin ryypyn silloin tällöin\nnäiden kovien aikojen kuluessa?'... Silloin isä vastasi: 'Ei, poikani,\nrikot silloin vain lupauksesi. Sellaiset keinot eivät kelpaa silloin\nkun halutaan lopettaa juominen. Tukahduta himosi ja sitten kuin olet\nsen voittanut, olet sitä iloisempi ja minäkin sitä ylpeämpi'... En ole\nunhottanut Jackin kaikkia entisiä vikoja, mutta olen unhottamaisillani\nne vähitellen. Isän vuoksi olen äärettömästi iloissani, ja hänen\nitsensäkin vuoksi. Olen varma nyt, että hän on oppinut läksynsä,\nkylvänyt villikauransa ja kehittynyt mieheksi.\"\n\nMoore kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten kuin Columbine lopetti, hän\ntaivutti päänsä miettiväisesti alkaen veistellä pieniä lastuja pölkystä\npuukollaan.\n\n\"Collie, olen kuullut puhuttavan paljonkin tuosta Jackissa\ntapahtuneessa muutoksesta\", hän sanoi vakavasti. \"Olen todellakin\niloinen hänen isänsä, hänen itsensä ja sinun vuoksesi. Pojat luulevat\nJackin menettäneen järkensä, mutta hänen muuttumisensa ei tunnu minusta\nollenkaan omituiselta. Jos minäkin olisin paha, aivan samanlainen kuin\nhän, minäkin voisin muuttua niin suuresti sinun vuoksesi.\"\n\nColumbine käänsi äkkiä kasvonsa syrjään. Waden terävät silmät, jotka\nolivat vanhan leveälierisen hatun suojassa, näkivät, miten kosteat\nhänen silmänsä olivat ja miten hänen huulensa vapisivat.\n\n\"Wilson, luulet siis, että Jack voi pysyä horjumatta tällä uudella\ntiellään?\" hän kysyi äkkiä.\n\n\"Kyllä\", Wilson vastasi nyökäyttäen päätään.\n\n\"Kuinka hyvä sinä oletkaan! On niin sinun laistasi olla jalo ja\nrehellinen, vaikka minusta mikään ei olisi sen luonnollisempaa, kuin\nettä haluaisit epäillä ja ivailla häntä.\"\n\n\"Collie, olen rehellinen siinä suhteessa ja sinunkin pitää nyt olla\nyhtä rehellinen. Luuletko sinäkin, että Jack voi pitää päätöksensä?\nLuuletko, ettei hän milloinkaan enää juo, pelaa eikä hyppää pois\naisoistaan?\"\n\n\"Luulen kyllä, jos hän vain -- jos hän vain --\"\n\nHän ei voinut sanoa sitä.\n\nMoore kääntyi metsästäjän puoleen.\n\n\"Toveri, mitä te ajattelette? Kertokaa se meille. Se auttaisi minua ja\nCollietakin. Olen kysynyt teiltä ennenkin, mutta ette ole halunnut\nvastata. Sanokaa meille nyt, luuletteko Möly-Jackin voivan pitää kiinni\nnäistä uusista ihanteistaan?\"\n\nWade oli jo kauan aikaa kieltäytynyt vastaamasta tähän kysymykseen,\nkoska ei aika sen vastaamiseen ollut koittanut ennenkuin nyt.\n\n\"En\", hän sanoi hiljaa.\n\nColumbine huudahti heikosti.\n\n\"Miksette?\" Moore kysyi synkistyen.\n\n\"Vannon siihen olevan sellaista syitä, joita te nuoret ette tule\najatelleeksikaan ettekä tiedäkään.\"\n\n\"Wade, ei ole ollenkaan tapaistanne joutua toivottomaksi kenenkään\nihmisen suhteen\", Moore sanoi.\n\n\"Sellaista voi kuitenkin sattua joskus\", Wade vastasi pudistaen\nvakavasti päätään. \"Ystäväni, yhdyn kaikkeen, mitä olette puhuneet\nJackin parantumisesta, paitsi siihen, että se on jatkuvaa. Olen aivan\nvarma siitä, että hän on vakavissaan teeskentelemättä mitään, enkä\nepäile ollenkaan, että jalo pyrkimys tulla sellaiseksi kuin hänen\ntodellisuudessa pitäisi olla on kahlehtinut hänen hurjat mielitekonsa.\nSiinä ei ole minkäänlaista petosta, mutta Möly-Jack on sittenkin tehnyt\nsen mahdottomaksi.\"\n\n\"Miksi nuo hänen vakavat aikomuksensa ovat niin haihtuvia?\" Moore kysyi\nkärsimättömästi huitaisten vihaisesti kädellään.\n\n\"Koska hänen muutoksensa ei johdu siveellisestä voimasta, vaan\nintohimosta.\"\n\nPaimen kalpeni. Columbine seisoi vaiti katsellen tarkkaavaisesti\nmetsästäjään. Kumpikaan heistä ei näyttänyt ymmärtäneen Wadea tarpeeksi\nhyvin voidakseen vastata.\n\n\"Rakkaus voi saada ihmeitä aikaan jokaisessa ihmisessä\", Wade jatkoi,\n\"mutta rakkauskaan ei voi muuttaa ihmisen sydämen aivoituksia, ihminen\non syntynyt sellaiseksi ja sellaiseksi. Hän rakastaa, vihaa ja tuntee\nluonteensa mukaan. Jack Bellloundsin luonteen mukaista olisi siis\nmuuttua perin pohjin, jos hänen rakkautensa Colliehen olisi kestävää.\nMutta siinäpä se pykälä juuri onkin. Se ei voi kestää. Ei milloinkaan\nhänen kaltaisessaan miehessä.\"\n\n\"Miksi ei?\" Moore kysyi.\n\n\"Koska Jackin rakkauteen ei milloinkaan vastata eikä sitä milloinkaan\ntyydytetä. Hänen pitäisi olla aivan erilainen, jos hän voisi rakastaa\nnaista, joka ei milloinkaan tule rakastamaan häntä. Jack on intohimonsa\nvallassa nyt ja voi saada ihmeitä aikaan, mutta sellainen ei ole\nsittenkään mahdollista. Tässä olisi tarpeen sellainen ihme, että hän\nmuuttaisi kokonaan moraalinen voimansa, verensä ja taipumuksensa, eikä\nhänellä ole voimia sellaiseen.\"\n\nColumbine ojensi rukoillen kätensä.\n\n\"Ben, voisinhan teeskennellä rakastavani häntä -- voisinhan pakottaa\nitseni siihen, jos hän vain saisi siitä voimaa.\"\n\n\"Tyttöseni, älkää pettäkö nyt itseänne, sillä sellainen on mahdotonta\",\nWade vastasi.\n\n\"Kuinka voitte tietää, mitä voin tehdä?\" Columbine kysyi taistellen\navuttomuutta vastaan.\n\n\"Lapseni, tunnen heidät paremmin kuin te itse.\"\n\n\"Wilson, hän on oikeassa!\" Columbine huudahti. \"Senvuoksi tämä onkin\nniin hirveätä minulle nyt. Hän tuntee koko sydämeni ja lukee sieluni\nsalaisuudet. En voi milloinkaan rakastaa Jack Bellloundsia enkä\nteeskennelläkään rakkautta!\"\n\n\"Collie, jos Ben tuntee sinut niin hyvin, sinun pitää kuunnella hänen\nneuvojaan, kuten ennenkin\", Moore sanoi koskettaen hänen kättään\näärettömän myötämielisesti.\n\nWade tarkasteli heitä. Hänen säälinsä ja rakkautensa eivät olleet hänen\nsäälimättömästi ilmaistujen mielipiteittensä ja tarkoitustensa suunnan\ntiellä.\n\n\"Kuunnelkaahan nyt, molemmat\", hän sanoi niin ystävällisesti kuin\nsuinkin. \"Asiat ovat jo tarpeeksi pahasti teidän tarvitsematta niitä\nenää pahentaa. Älkää pettäkö itseänne. Niin monen ihmisen vaikeudet\nmuodostavat helvetin eikä ole ollenkaan helppoa nähdä selvästi teidän\nkärsiessä ja taistellessa. Mutta näen kuitenkin... Jos sanoisin vain\nsanankaan, Jack Bellloundsista tulisi taasen heti entinen Möly-Jack.\"\n\n\"Ah, Ben, ei mitenkään!\" Columbine huudahti niin toivottomasti, että\nsiitä voitiin selvästi huomata, miten Waden voima hallitsi häntä.\n\nMooren kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi.\n\nWade huomasi silloin, että Moorekin tiesi sen saman Jack Bellloundsista\nkuin hänkin, jolloin hänen rakkauteensa Moorea kohtaan liittyi ääretön\nkunnioitus.\n\n\"En tahdo, ellei Collie pakota minua siihen\", hän sanoi tarkoittavasti.\n\nTämä oli kriitillinen hetki ja äkkiä Wade vastasi siihen epäröimättä.\nHän hyökkäsi seisoalleen säikähdyttäen Columbinen.\n\n\"Wils, sanot minua toveriksesi, mutta vannon, ettet tunne minua vielä\nollenkaan. Peli on pelattu jo melkein loppuun enkä ole näyttänyt\nsinulle vielä korttejani!... Tahdon nähdä Jack Bellloundsin ennen\nhelvetissä, kuin annan hänen mennä naimisiin Columbinen kanssa. Ja jos\nCollie toteuttaisi kummallisen ja jalon suunnitelmansa ja menisi\nnaimisiin hänen kanssaan tänä iltana täyttääkseen velvollisuutensa,\nerottaisin heidät ennen yötä!\"\n\nHän lopetti tämän puheensa sellaisella äänenpainolla, etteivät nuo\ntoiset olleet kuulleet hänen käyttävän sitä ennen milloinkaan. Ja hänen\nulkomuotonsa oli varmaankin yhdenmukainen sen kanssa, koska Columbine\nei voinut muuta kuin tuijottaa häneen silmät auki ja hirveästi\nsäikähtyneenä. Mooren kalpeat kasvot näyttivät kauhistuneilta ja\npelästyneiltä ja samalla iloisiltakin. Wade kääntyi poispäin heistä\nvoidakseen paremmin hillitä valloille päässeet tunteensa. Se ei\ntahtonut onnistuakaan yhdessä silmänräpäyksessä ja hänen oli pakko\nkävellä edestakaisin pää kumarassa. Hetkisen kuluttua, kun hän katsoi\ntaakseen, hän näki sen, mitä hän oli odottanutkin näkevänsä.\n\nColumbine lepäsi Mooren sylissä.\n\n\"Collie, et suinkaan ole luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin?\"\n\n\"Ah, en, en! Koetin vain taivuttaa luontoani siihen. Wilson, et saa\nkatsoa minuun noin vihaisesti.\"\n\n\"Et siis aio suostua siihen enää etkä määrätä uutta hääpäivää?\" Moore\nkysyi kiihkeästi. Hän veti tytön luokseen niin, että hän voi nähdä\ntytön kasvot, ja voi niin ollen hallita häntä voimallaan ja tahdollaan.\nWilsin ohimosuonet olivat pullistuneet, hänen poskensa olivat aivan\ntummanpunaiset ja hänen leukansa vapisi. \"Lupaathan, ettet milloinkaan\nmene naimisiin Jack Bellloundsin kanssa? Ethän anna minkään nopean\nmielijohteen, taivutuksen tahi voiman muuttaa mieltäsi? Lupaa se\nminulle. Vanno, ettet mene milloinkaan naimisiin hänen kanssaan!\"\n\n\"Ah, Wilson, lupaan ja vannon sen!\" Columbine huudahti. \"En\nmilloinkaan, sillä olen sinun ja se olisi suuri synti. Olen vain\npettänyt hirveästi itseäni.\"\n\n\"Sinä siis rakastat minua vieläkin?\" Wils huusi muuttuen kokonaan.\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Sano se sitten, ettei minun tarvitse enää milloinkaan epäillä eikä\nkärsiä!\"\n\n\"Rakastan sinua, Wilson! Rakastan sinua äärettömästi\", hän kuiskasi.\n\"Rakastan sinua niin, että sydämeni särkyy. En voi elääkään ilman\nsinua. Kuolen, ellen saa sinua, sillä lemmin sinua niin suuresti.\"\n\n\"Sinä kukkaseni, sinä enkelini!\" Wils kuiskasi takaisin. \"Sinä nainen,\nsinä erinomainen ihminen, olen ollut aivan mieletön, kun en ole saanut\npuhutella sinua.\"\n\nWade poistui kuulomatkan ulkopuolelle ja tällä kertaa hän viipyikin\npoissa melko kauan. Hän eli toistamiseen hetkiä menneisyydestään,\ntuosta unhottumattomasta ja surullisesta. Kun hän vihdoin jälleen\nlähestyi nuorta paria, nämä istuivat erillään toisistaan tyynesti ja\nkeskustelivat vakavasti. Kun hän lähestyi, Columbine nousi tervehtimään\nhäntä ihmettelevin silmin, joiden ilme oli samalla sekä moittiva että\nhellä.\n\n\"Ben katsokaa nyt, mitä olette saanut aikaan!\" Hän huudahti.\n\n\"Tyttöseni, olen vain mitätön välikappale ja luulen Jumalan ohjaavan\nminua oikein\", metsästäjä vastasi.\n\n\"Minusta tuntuu, että rakastan teitä sitä enemmän, kuta kovemmin minua\nkiusaatte\", Columbine sanoi suudellessaan häntä vakavana suloisesti.\n\"Olen kuin lehti myrskyn kynsissä. Mutta nyt saa tulla mitä tahansa...\nViekää minut nyt kotiin.\"\n\nHe sanoivat jäähyväiset Wilsonille, joka istui pää käsien varassa.\nHänen äänensä vapisi hänen vastatessaan heille. Columbinen noustessa\nsatulaan Wade haki tien. Kun he laskeutuivat hitaasti vähitellen\nloivenevaa rinnettä kiipeillen lukemattomien tien poikki kaatuneiden\nrunkojen yli, Wade huomasi vilahdukselta muutaman liikkuvan esineen\nheidän kohdallaan olevan haavikon laidassa. Siellä oli joku puiden\ntakana piileskelevä mies, joka katosi äkkiä. Wade huomautti sivumennen\nColumbinelle, että hän nyt saa kannustaa poniaan ja kiiruhtaa kotiin,\nmutta Columbine kieltäytyi. Heidän saavuttuaan etemmäksi pois Mooren\nnäkyvistä ja hieman vasemmalle Wade huomasi miehen jälleen. Miehellä\noli pyssy ja Wade säikähti hieman.\n\n\"Collie, nyt teidän pitää rientää kotiin\", hän sanoi tiukasti.\n\n\"Miksi? Olette ollut pahoillanne, kun ette ole saanut puhutella minua\nja nyt kun haluan olla kanssanne... Ben, näette jonkun!\"\n\nColumbinen terävä huomiokyky käsitti Wadessa tapahtuneen muutoksen ja\nWaden levoton katse vahvisti hänen epäluulojaan.\n\n\"Ah, tuolla on muudan mies!... Ben, siellä ei ole kukaan muu kuin\nJack!\" hän huudahti kiihkeästi.\n\n\"Vannon, että teidän olisi jo parasta sanoa: Möly-Jack\", Wade vastasi\nhymyillen surullisesti.\n\n\"Ah!\" Columbine kuiskasi katsoen haavikkoon leimuavin silmin.\n\n\"Ratsastakaa nyt kotiin, Collie, ja jättäkää hänet minulle\", Wade\nsanoi.\n\n\"Ben, tarkoitatteko, että hän näki meidät tuolla haavikossa? Luuletteko\nhänen nähneen minut Wilsonin sylissä ja että suutelin häntä?\"\n\n\"Aivan yhtä varmasti kuin olette syntynyt, Collie. Hän vakoili meitä ja\nnäki koko hellän kohtauksen. Näen sen hänen käyttäytymisestään. Siinä\non Möly-Jack taasen. Tuota uutta ja jaloa Jackia ei ole enää\nolemassakaan. Sanoinhan sen teille jo, Collie. Rientäkää nyt kotiin ja\njättäkää hänet minulle.\"\n\nWade huomasi sanoessaan viimeisiä sanoja Columbinen kääntyvän ja\nkatsovan häneen tarkasti, vaikka Waden katse olikin kiintynyt\nuhkaavasti esiintyvään Bellloundsiin.\n\n\"Teillekö? Miksi, ystäväni?\" Columbine kysyi.\n\n\"Möly-Jack on raivoissaan. Ettekö voi huomata sitä? Hän aikoo loukata\nteitä eikä hän --\"\n\n\"En lähde minnekään\", Columbine keskeytti ja pysähdyttäen poninsa hän\nlaskeutui harkitusti satulasta.\n\nWaden huomio kiintyi yhä enemmän nuoreen Bellloundsiin samalla kun hän\ntuli hyvin surulliseksi aavistustensa toteutumisesta. Kun he\npysähtyivät tiellä, Bellloundsin nopea kulku kiihtyi, kunnes hän\nmelkein juoksi. Hän piti pyssyään kädessään hyvin uhkaavasti ja hänen\nkasvonsa olivat synkät kuin ukkospilvi. Niissä vielä äsken ilmenneet\narvokkaisuus, tuska ja päättäväisyys olivat nyt hävinneet olemattomiin.\n\nBelllounds saapui heidän luokseen suu vaahdossa. Hän veti pyssynsä\nhanan vireisiin ojentaen aseen Wadea kohti, mutta suunnaten sen alas.\n\n\"Te viekas käärme! Jos avaatte suunne, ammun teidät!\" hän huusi ollen\nmelkein suunniltaan.\n\nWade tiesi, milloin uhkaava vaara oli suurin. Hän katsoi Bellloundsin\nleimuaviin silmiin.\n\n\"Jack, koska näette, ettei minulla ole pyssyä, olisi se aivan teidän\nmuiden tekojenne kaltaista, jos ampuisitte minut\", hän sanoi.\n\nHänen hiljainen äänensä, tyynet kasvonsa ja ivansa estivät kuin\njättiläisen kädet Bellloundsin murhasta. Pyssy nousi pystyyn, hana\nlaskettiin alas ja perä kolahti maahan Bellloundsin yskiessä ja\nsähistessä koettaessaan puhua.\n\n\"Aion olla rehellinen teitä kohtaan\", hän sanoi käheästi. \"Olen saanut\nselville vehkeenne nyt. Suoriudun teistä myöhemminkin, mutta jos\nsekaudutte tähän, teen sen nyt.\"\n\nHän kääntyi nyt Columbineen päin, kuin hän vasta olisi oppinut\ntuntemaan hänet, muutos, joka säälittävästi ja suonenvedontapaisesti\nesiintyi hänen kasvoissaan. Nojautuen häneen päin hän viittasi\nvapisevalla ja syyttävällä kädellään.\n\n\"Näin sinut tuolla. Vakoilin sinua\", hän huohotti.\n\nColumbine katsoi häneen kalpeana sanomatta mitään.\n\n\"Sinä kai siellä olit, vai mitä?\" Jack huusi.\n\n\"Minä tietysti.\"\n\nJack horjui kuin lyönnistä.\n\n\"Mitä tuo peli tarkoitti? Oliko se kaikki minun varaltani?\"\n\n\"En ymmärrä sinua\", Columbine vastasi.\n\n\"Häh, sinä valkonaamainen kissa!... Näin sinut! Näin sinut Mooren\nsylissä! Näin hänen syleilevän ja suutelevan sinua!... Sitten näin\nsinunkin kiertävän kätesi hänen kaulaansa ja suutelevan häntä\nlukemattomia kertoja!... Näin tuon kaiken.\"\n\n\"Näit varmaankin, koska sanot sen\", Columbine vastasi tyynesti.\n\n\"Mutta sano, teitkö niin?\" hän melkein huusi veren syöksyessä hänen\nkasvoihinsa ja ohimoihinsa niin kovasti, että se oli melkein halkaista\nsuonet.\n\n\"Kyllä\", Columbine tiuskaisi. Hänessä oli nyt niin paljon alkuperäistä\nnaista ja rohkeutta, ettei kukaan mies olisi uskaltanut loukata häntä.\n\n\"Sinä rakastat siis häntä?\" Jack kysyi hiljaa epäillen ja melkein\nmielettömästi innoissaan saada kuulla kieltävän vastauksen.\n\nSilloin Wade näki hänen suurenmoisuutensa -- näki hänen äitinsä jälleen\nkasvojen ylpeässä tulisuudessa, kasvojen, jotka ensin punastuivat ja\nkalpenivat -- näki vihan, intohimojen ja rakkauden kaikessa\nalastomuudessaan.\n\n\"Rakastanko häntä? Rakastanko Wilson Moorea? Kyllä, sinä tyhmeliini!\nTietysti rakastan! Voisiko muu olla mahdollistakaan?\"\n\nTuo ääni olisi särkenyt puisen epäjumalankuvankin sydämen. Wade ainakin\najatteli niin hänen jännittyneiden hermojensa vapistessa ja\nriemuitessa.\n\nBelllounds huudahti heikosti kuullessaan sen ja kaikki hänen\nvaistomainen tarmonsa näytti olevan luhistumaisillaan. Hän kalpeni,\nperääntyi ja horjui, ja hänen aistinsa näyttivät hetkiseksi kokonaan\nlamaantuneen.\n\nWade ymmärsi surunäytelmän ja ääretön sääli täytti hänen sydämensä.\nMillainen sitten Jack Bellloundsin luonne lienee ollutkaan, hän oli\nperinyt isänsä voiman rakastaa ja hän oli inhimillinen. Wade tunsi tuon\nsatutetun sielun tuhon eikä hän tämän jälkeen tuntenut säälin\nhiventäkään Jack Bellloundsia kohtaan.\n\n\"Sinä, sinä --\", Belllounds mumisi kohottaen käsivartensa, jolle liike\nsoi nopeutta ja voimaa. Voimakas isku oli sivuuttanut hänet kuin\nmyrskynpuuska lehdettömän puun. Nyt hänen luonteensa tuhannet\npaholaiset ilmestyivät esille. \"Sinä --.\" Hän ei saanut sanaa suustaan.\nHänen tarmonsa muuttui synkäksi ja kauhistuttavaksi. Se oli kuin kova\nvirta, joka aukaisi tiensä harhailevien ajatusten ja toimivien lihasten\nläpi.\n\nHän löi Columbinea suulle niin julmasti, että Columbine olisi kaatunut\nmaahan, ellei Wadea olisi ollut, ja sitten hän poistui kumarassa ja\nvapisten, mutta kuitenkin tulisin ja vaistomaisin liikkein, kuin hänen\ntuntemansa raivo olisi pakottanut hänet juoksuun.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nWade huomasi, että Columbine tämän kohtalokkaan tapahtuman jälkeen\nratsasteli hyvin harvoin.\n\nHän onnistui vaihtamaan sanan tahi pari tytön kanssa käydessään\nasuinrakennuksessa, mutta hänelle riittikin, kun hän vain näki tytön\nvilahdukselta. Kaikki muu oli hyvin Columbineen nähden, paitsi hänen\nhuulensa. Hänen rohkeutensa ei näyttänyt lannistuvan, vaikka hän näytti\nmiettivän vain jotakin ratkaisematonta pulmaa. Hänhän oli sanonut:\n\"Odottakaamme nyt, mikä tästä seuraa!\" ja hän odotti.\n\nWade metsästeli muutakin kuin puumia ja susia näiden päivien kuluessa.\nKuin joku intiaanivakooja, joka aavistaa vaaraa ja kuulee tuntemattomat\naskeleet polultaan, Wade ratsasteli vuoristossa ja kulutti monta tuntia\npiileskellessään autioilla rinteillä ja vahtiessaan vakavin, terävin\nsilmin. Ne olivatkin sellaiset silmät, että ne tiesivät aina\netsittävänsä. Ne olivat panneet merkille Bill Bellloundsin pojan\nomituisen käyttäytymisen tuolla tiellä, jolla Moore oli tavannut\nColumbinen, kun poika oli nuuskinut kävellen kumarassa ja lopulta\nkatsellen peloissaan ympärilleen polvistunut tielle verratakseen siinä\nolevia hevosen jälkiä hevosenkenkiin, jotka hän otti taskustaan. Jo\nsekin yksinään teki Bent Waden hyvin valppaaksi. Hän salasi näkemänsä\nja työskenteli nopeammin voidakseen paremmin jatkaa omaa erikoista\netsimistään. Hän vietti tunnin joka ilta paimenien parissa kuunnellen\nheidän muistelmiaan päivän tapahtumista ja heidän suorasukaisia ja\nkummallisia mielipiteitään. Hän kävi usein iltaisin asuinrakennuksessa\nvahtien ja etsien tilaisuutta, joka voisi johtaa hänet uhkaavan\nonnettomuuden perille. Usein hän oli aivan vieressä, kun Columbine meni\narkihuoneesta omaan kamariinsa. Hän oli kuullut tytön huokaavan ja\nolisi melkein voinut koskea häneen.\n\nMöly-Jack oli saanut entisen luonteensa takaisin ja päivät olivat hyvin\nsynkkiä Bellloundsin talossa. Vanhuksen otsalla oli synkkiä pilviä.\n\nKevättarkastus pantiin toimeen toukokuussa. Wadekin oli otettu\nsuopunkimieheksi ja vasikoiden merkitsijäksi Jack Bellloundsin, White\nSlidesin työnjohtajan, komennuksen alaiseksi. Tarkastuksessa huomattiin\nkarjasta puuttuvan noin sata päätä, joiden joukossa oli muutamia\nmerkittyjä sonneja, hiehoja ja vasikoita sekaisin. Belllounds kuunteli\nnäitä hämmästyttäviä uutisia raivoten. Hän oli kyllä tiennyt\nvalmistuakin siihen. Paimenet ilmoittivat syyksi talven kuluessa\ntapahtuneet kuolemantapaukset, puumien aiheuttaman häviön ja sen, että\nmuutamia eläimiä oli voitu varastaakin sitten viime tarkastuksen. Wade\nkielsi tämän kaiken tiukasti. Puumat eivät olleet tappaneet kuin\nmuutamia elukoita eikä ainoatakaan ollut hautautunut kinoksiin eikä\npaleltunut kuoliaaksi, ei ainakaan siitä päättäen, mitä hän oli saanut\nselville. Mutta nuori työnjohtaja mykistytti heidät kaikki. \"Ryövätty!\"\nhän sanoi synkästi, \"Näillä kukkuloilla on liian paljon kulkijoita ja\nuudisasukkaita.\" Hän poistui jättäen kuulijansa miettimään asiaa.\n\nJack Belllounds joi, mutta ei kukaan nähnyt häntä juovuksissa eikä\nkukaan voinut ilmoittaa, mistä hän hankki viinaa. Hän ratsasti kovasti\nja nopeasti lähettäen paimenet toiselle suunnalle ja lähtien itse\ntoiselle; hän oli muuttunut oikulliseksi, viekkaaksi ja paljon\nkärsimättömämmäksi kuin ennen. Joinakin iltoina hän ratsasti\nKremmliniin tahi ainakin sanoi niin, ja seuraavana aamuna paimenet\nlöysivät taasen laitumelta piloille ajetun hevosen. Toisina iltoina hän\nhoukutteli ja usutti heidät pelaamaan pokeria, jolloin he voittivat\nenemmän hänen rahojaan kuin he halusivat laskea.\n\nColumbine kuiskasi surullisesti Wadelle, ettei Jack kiinnitä häneen\nenää minkäänlaista huomiota, ja lisäsi, että vanhus pani tämän Jackin\nkylmenemisen ja perääntymisen hänen välinpitämättömyytensä syyksi koska\nhän ei ruvennut määräämään hääpäivää, joka kuitenkin on määrättävä.\nTähän Wade kuiskasi vastaukseksi: \"Älkää milloinkaan unhottako, mitä\nsanoin Wilsille ja teille tuona päivänä.\"\n\nSiten Wade rohkaisi Columbinea kaukonäköisellä valtiudellaan ja piti\nhäntä silmällä kaukaa. Hän ei ollut enää tervetullut suureen\narkihuoneeseen, sillä Belllounds taipui poikansa vaikutusvallan\nalaiseksi.\n\nPari kertaa Wade yllätti Jack Bellloundsin pajasta aikaisin aamulla.\nNämä kohtaukset olivat kyllä satunnaisia, mutta Wade muisti kuitenkin\naina, miten samanaikaisuus houkutteli häntä sinne ja olosuhteet\nsuurensivat hänen omituisia päätelmiään. Ei ollut olemassa\nminkäänlaista syytä, miksi Jack ei olisi saanut askarrella pajassa\nvarhain aamuisin, mutta Wade seurasi turmiokasta opasta. Hän oli aivan\nsamanlainen kuin hänen koiransa Fox, ettei milloinkaan poikennut\ntoisille jäljille. Saatuaan sopivan tilaisuuden hän meni pajaan\nnuuskien sen perin pohjin niin terävin silmin, kuin hänellä olisi ollut\nkoiran vainu. Ja lattian tomussa hän oli nähnyt pieniä ympyröitä,\njoiden keskellä oli piste ja jotka olivat kaikki samankokoisia. Niiden\nnäkeminen ei järkyttänyt häntä, ennenkuin hän selvästi muisti nähneensä\nsamanlaisia ympyröitä pisteineen Mooren tuvan savilattiassakin, johon\nMooren kainalosauva oli kaivanut niitä. Wade irvisti silloin kuin susi,\njoka näyttää torahampaansa. Eivätkä sudenkaan vaistot olisi voineet\nvoimakkaammin tuntea hävittämishalua.\n\nTuo Waden taivaanrannalle ilmestynyt pilvi laajeni ja tummeni, muuttui\nuhkaavan ja myrskyisen näköiseksi ennustaen salamoimista ja sisäistä\nonnettomuutta. Tämä pilvi oli hänen mielessään, se oli kuin hänen\nsielunsa vihjaus ja jonkunlainen profeetallinen tunne antaa samalla\nmitalla. Minne ikinä hän menikään, sinne salama iski!\n\nMerkityksellistä oli, että Belllounds palkkasi uusia miehiä. Bludsoe\nerosi ja Montana Jim muuttui äreäksi näiden päivien kuluessa ripustaen\nrevolverin vyölleen. Lem Billingskin oli uhannut lähteä. Kun Jack\nBelllounds sai uusia ja outoja miehiä komennettavakseen, jännitys\nlaukesi hieman ja asiat menivät taasen jonkun aikaa tasaista menoaan.\n\nJoka kerta kuin vanha tilanomistaja näki Waden, hän mulkoili ja pudisti\npäätään kuin taistellakseen taikauskoa vastaan järkevillä\noikeudenmukaisilla ajatuksilla. Wade tiesi, mikä Bellloundsia vaivasi,\nja se vahvisti hänen synkkää aavistustaan, joka tuntui juurtuvan yhä\nlujempaan kuin myrkyllinen jäkälä.\n\nWade pistäytyi joka päivä ystävänsä Wilson Mooren luona ja heidän\nkeskustelunsa pyöri enimmäkseen tuon asian ympärillä, josta oli\nkehittynyt heitä molempia hallitseva intohimo. Mutta vihdoin koitti\nsellainenkin aika, jolloin Wade luopui ystävällisestä puheestaan ja\nvälinpitämättömyydestään.\n\n\"Bent, ette ole enää samanlainen kuin ennen\", Moore sanoi kerran\nhämmästyen huomiostaan. \"Olette menettämäisillänne toivonne ja\nluottamuksenne.\"\n\n\"En, vaan minulla on vain jotakin mielessä.\"\n\n\"Mitä sitten?\"\n\n\"En voi ilmoittaa sitä sinulle vielä.\"\n\n\"Olette saanut helvetin mieleenne!\" paimen tiuskaisi julmasti aavistaen\njotakin.\n\nWade ei ollut kuulevinaankaan viittausta, vaan käänsi puheen muihin\nasioihin.\n\n\"Wils, ostelet luullakseni yhä karjaa?\"\n\n\"Kyllä. Kuten tiedätte, olen säästänyt hieman rahaa ja mitäpä sen\nkirstun pohjalla pitäminen hyödyttää. Ostan halvalla. Viiden vuoden\nkuluttua on minulla viisisataa, ehkäpä tuhatkin päätä. Wade, vanha\nisäni ihastuu nähdessään minun päässeen näin hyvään alkuun.\"\n\n\"Niin, alku on hyvä, sitä ei voida kieltää. Oletko ostanut\nmerkitsemättömiäkin eläimiä?\"\n\n\"Olen kyllä. Kuulkaahan nyt, toveri, ette suinkaan ole millännekään\nnoista näillä seuduilla tapahtuneista mitättömistä rosvouksista?\"\n\n\"Wils, ne eivät ole niinkään mitättömiä enää. Ne lisääntyvät\npäinvastoin huolestuttavasti.\"\n\n\"Olen ollut niin huolellinen, että olen hankkinut kauppakirjat kaikille\nkaupoilleni\", Moore sanoi. \"Joudun siten loukkaamaan muutamia myyjiä,\njotka eivät osaa kirjoittaa. He eivät ole tottuneet sellaiseen\nmenettelyyn. Aloitan kuitenkin tämän omalla tavallani.\"\n\n\"Oletko myynyt karjaa?\"\n\n\"En vielä, mutta Andrewsin pojat ajavat juuri parhaillaan Kremmliniin\nkolmeakymmentä nautaa myydäkseen ne siellä.\"\n\n\"Vai niin! Nyt minun pitää lähteä\", Wade vastasi ja oli\nmerkityksellistä hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa, että hän\npoistui nuoren ystävänsä luota ilmaisematta tälle mitään. Hän huomasi\nkyllä Mooren levottomuuden, mutta tapausten kehitys White Slidesissä\noli jo sivuuttanut sen kohdan, jolloin myötätuntoinen ja lisääntyvä\ntoivo olisi edistänyt Waden suunnitelmia. Ja sitäpaitsi, samoin kuin\nnämäkin tapahtumat, samoin hänenkin mielensä muuttui asteittain kuin\nverkon silmät, jotka vähitellen liittyivät toisiinsa saavuttaakseen\nhuippukohdan.\n\nSinä iltana Wade maleksi paimenien ja uusien miesten joukossa pienen\nvarastohuoneen edustalla, jossa Belllounds säilytti elintarpeita\nkaikille. Hän oli ollut siellä ennenkin toivoen näkevänsä\ntilanomistajan pojan. Tällä kertaa hänen toivonsa toteutuikin, sillä\nJack Belllounds kahnusteli paikalle asuinrakennuksesta. Hän kohtasi nyt\nkohteliaisuutta ja tottelevaisuutta siellä, missä hänelle ennen oli\nnaurettu ja ynseilty. Niin kauan kuin hän itsekin työskenteli kovasti,\npaimenet sietivät häntä. Tuo hänessä tapahtunut kummallinen muutos\nnäyttikin olevan vakavampaa laatua. Keskustelu liikkui nytkin\ntavallisuuden mukaan karjassa paimenien nauraessa ja ilakoidessa. Wade\nvalitsi väliajan, jolloin keskustelu hetkeksi taukosi, ja silmin, jotka\nleimusivat hänen leveälierisen hattunsa suojassa hän tarkasteli\nBellloundsin poikaa.\n\n\"Kuulkaahan, pojat, Wils Moore on alkanut myydä karjaa\", hän huomautti\nylimalkaisesti. \"Hän on palkannut Andrewsin pojat apulaisikseen.\"\n\n\"Niin, Wils näyttää todellakin levittävän siipensä tullakseen oikeaksi\nkarjanomistajaksi!\" Lem Billings huudahti. \"Olen hyvin iloinen\nkuullessani sen. Hän rikastuu vielä varmasti.\"\n\nWaden huomautus ei aiheuttanut enää muita mielenkiintoisia\nhuomautuksia, mutta hän halusikin vain tutkia Jack Bellloundsin\nsalaisia ajatuksia. Hän huomasi, etteivät ne ilmaisseet mielenkiintoa,\nei välinpitämättömyyttä eikä halveksimista, vaan kohdistuivat johonkin\nuuteen, joka punasi hänen poskensa hetkiseksi ja vapisutti hänen\nruumistaan. Sitten hän taivutti päänsä, maleksi paikalla vielä hetkisen\najatuksissaan ja poistui vähän ajan kuluttua.\n\nMillainen sitten tuo Jack Bellloundsin aivoissa syntynyt ajatus lienee\nollutkaan, pani se kuitenkin Waden päättämään jotakin hyvin äkkiä. Hän\nmeni asuinrakennukseen ja koputti arkihuoneen oveen. Huoneessa oli\nvalkea, joka lähetti säteitään ikkunoista hämärään. Columbine aukaisi\noven laskien Waden sisään. Kirkas tuli räiskyi takassa. Wade katsahti\nrauhoittavasti tyttöön.\n\n\"Iltaa, neiti Collie. Onko isänne tavattavissa?\"\n\n\"Ah, tekö sieltä tulettekin, Ben!\" Columbine vastasi säpsähtäen. \"Kyllä\nisä on täällä.\"\n\nVanhus kohotti katseensa paperista, jota hän parhaillaan luki. \"Iltaa,\nWade! Mitä voin tehdä puolestanne?\"\n\n\"Belllounds, olen tappanut puumat ja useimmat muutkin pedot\nlaitumiltanne. Viime aikoina olen saanut tehdä kaikenlaista niin\nahkerasti, etten ole joutanut huolehtimaan omista asioistani ollenkaan.\nHaluan erota.\"\n\n\"Wade, olette varmaankin riitautunut taasen Jackin kanssa?\" vanhus\nhuudahti nousten.\n\n\"Ei mitään sellaista. En ole vaihtanut sanaakaan Jackin kanssa pitkiin\naikoihin, mutta en tahdo kieltää sitäkään, ettemme voisi riitaantua ja\nluultavasti kävisikin niin piakkoin. Poistumiseni syy ei ole\nsellainen.\"\n\nTämä selitys muutti nähtävästi asian kokonaan. Belllounds näytti\näärettömästi huojentuneelta.\n\n\"Hyvä on. Maksan teille palkan kuukauden loppuun asti. Siihen ei ole\nenää pitkää aikaa. Saatte poistua huomenna.\"\n\nWade kiitti häntä ja odotti muita huomautuksia. Columbine oli\nkohdistanut suuret silmänsä kysyvästi Wadeen, jonka oli sitä hyvin\nvaikea kestää. Hän koetti katsoa jälleen rauhoittavasti tyttöön, mutta\nColumbinen silmien ihmettelevä ja vakava ilme ei muuttunut.\n\n\"Ben, ette suinkaan aio poistua White Slidesistä?\" hän kysyi.\n\n\"Viivyn luullakseni seudulla vielä jonkun aikaa\", Wade vastasi.\n\nBelllounds pudisti päätään pahoittelevasti ja miettiväisestä.\n\n\"Muistan nekin ajat, jolloin ei kukaan mies halunnut poistua\npalveluksestani. Mutta ajat muuttuvat. Olen vanha mies jo ja ehkä olen\nmuuttunut äreäksi. Ja sitten on tässä tuo poikakin.\"\n\nKohauttaen leveitä hartioitaan hän näytti karkoittavan nämä\npessimistiset ajatukset kauas luotaan.\n\n\"Wade, aiotte siis lähteä jälleen vaeltamaan. Olette aina menossa, vai\nmitä?\"\n\n\"Ei minulla ole minnekään kiirettä\", Wade vastasi.\n\n\"Saanko siinä tapauksessa kysyä, miksi poistutte?\"\n\n\"Kyllä. Aion ruveta kasvattamaan karjaa Mooren kanssa. Hän on\ntavattoman viisas poika ja hänen isällään on suuria samanlaisia\nharrastuksia. Olen säästänyt hieman rahaa enkä ole enää mikään tämän\nkevään poikanen. Wils on alkanut ostaa ja myydä karjaa ja aikomukseni\non yhtyä häneen.\"\n\n\"Vai niin!\" Belllounds naurahti ymmärrettyään asian. Hän synkkeni ja\nhänen suuret silmänsä tuijottivat vakavina leimuavaan tuleen. Hän\narvasi tämän selityksen alla piilevän jotakin.\n\n\"Niin, tämä on vapaa maa\", hän sanoi vihdoin, ja ilmeisesti hänen\npersoonalliset harrastuksensa saivat väistyä hänen oikeudentuntonsa\ntieltä. \"Kun otan huomioon nämä maatilani kummalliset olot, olisin\ntoivonut Mooren ja teidän aloittavan jossakin muualla. Sellainen on\nluonnollista. Suon kuitenkin onnea yrityksellenne samoin kuin toivon\nteidänkin suovan minulle.\"\n\n\"Belllounds, kaikki ihmiset toivovat parastanne\", Wade vastasi.\n\"Toivon, ettette pahastuisi poistumisestani. Katsokaa, olen Wils Mooren\npuolella näissä kummallisissa oloissa, kuten suvaitsette niitä nimittää.\nHänellä ei ole ketään muuta. Vannon, että muistellessanne entisyyttänne\njuolahtaa mieleenne, miten olette ruvennut jonkun onnettoman puolelle\nhylkäämättä häntä sitten. Eikö ole totta?\"\n\n\"Kyllä, enkä ajattele teistä sen pahempaa, vaikka puhuttekin noin.\"\n\n\"Hyvä on! Nyt koirista. Luovutan lauman teille takaisin nyt hyvässä\nkunnossa. Haluaisin ostaa Foxin.\"\n\n\"Ette osta mitään! Annan mielelläni teille Foxin lahjaksi.\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen\", metsästäjä vastasi kääntyen mennäkseen. \"Fox\non oleva minulle suureksi avuksi. Belllounds, aion ottaa selvän niistä\nrosvoista, jotka ryöstävät karjaanne. He alkavat tulla jo liian\nrohkeiksi.\"\n\n\"Wade, aiotteko tehdä sen omin nokkinenne?\" vanhus kysyi hämmästyneenä.\n\n\"Kyllä. Pidän ihmismetsästyksestä enemmän kuin mistään muusta ja sitten\nminulla on siihen henkilökohtaisia syitäkin. Tiedätte, että tuo vihjaus\nuudisasukkaihin koskee Wilson Mooreakin.\"\n\n\"Joutavia!\" vanhus huudahti sydämellisesti. \"Luuletteko, että ainoakaan\nnäillä kukkuloilla asuva karjanomistaja luulee Wils Moorea varkaaksi?\"\n\n\"Sellaista kuiskitaan\", Wade vastasi. \"Ja muistatte kai kaikkien\nkarjanomistajien myöntävän, että he ovat varastaneet hieman alussa.\"\n\n\"Mitä vielä! Eri asiahan se on! Jokainen uusi karjanomistaja ottaa\nmuutamia merkitsemättömiä vasikoita ja pitää ne. Karjan varastaminen on\njotakin muuta. Voisin yhtä hyvin epäillä omaa poikaani rosvoksi, kuin\nWils Moorea.\"\n\nBelllounds puolusti rehellisesti ja lämpimästi nuorukaista, joka kerran\noli ollut hänen palveluksessaan ja jonka hän tiesi rehelliseksi, mutta\nkäyttämänsä vertauksen tärkeyteen hän ei kuitenkaan kiinnittänyt sen\nsuurempaa huomiota. Hän oli onnellisen karjanomistajan perikuva,\nmielipiteissään varmistunut mies, joka voi puhua ylpeästi ja\najattelemattomasi omasta pojastaan ja olla oikeamielinen toistakin\nkohtaan.\n\nWade kumarsi poistuen ovelle. \"Odotinkin teidän sanovan niin,\nBelllounds... Tulen luoksenne heti, jos vain löydän jonkunlaisia\nmerkkejä metsistä. Hyvää yötä!\"\n\nColumbine meni hänen mukanaan kuistin päähän kuin hänen tapanaan olisi\nollut kulkea niiden varjojen edellä, jotka synkistyttivät molempien\nBellloundsien elämää.\n\n\"Ben, teillä on jotakin mielessä\", hän sanoi tarttuen häneen vapisevin\nkäsin.\n\n\"Kyllä, mutta älkää olko millännekään\", Wade kuiskasi takaisin.\n\n\"Kuiskitaanko todellakin sellaista, että Wilson olisi rosvo?\" Columbine\nkysyi kiihkeästi.\n\n\"Kyllä joku, Collie.\"\n\n\"Kuinka halpamaista! Mutta kuka?\" Columbine kysyi kalveten.\n\n\"Hiljaa, tyttöseni! Tehän aivan vapisette\", Wade vastasi varovaisesti\npuristaen hänen kättään.\n\n\"Ben, he kiusaavat minua kovasti, että määräisin toisen hääpäivän. Isä\non vihainen minulle nyt. Jack on alkanut jälleen vaatia. Pelkään häntä,\nsillä hän ei kunnioita minua ollenkaan. Hän tapailee minua käsillään,\njotka ovat kuin käpälät, ja minun on pakko riistäytyä irti... Ah, Ben,\nrakas ystäväni, mitä maailmassa minun pitää tehdä?\"\n\n\"Älkää suostuko. Vastustakaa Jackia. Sanokaa vanhukselle haluavanne\najatusaikaa. Käyttäkää tilaisuutta hyväksenne, kun Jack on poissa ja\nratsastakaa Buffalo-laaksoon puhuttelemaan minua.\"\n\nWaden oli irroitettava kätensä hänen otteestaan ja työnnettävä hänet\nhellästi takaisin. Kuinka kalpeilta ja surullisilta Columbinen kasvot\nnäyttivätkään!\n\nWade otti hevosensa, tavaransa ja koiransa Foxin muuttaen asumaan\nWilson Mooren luo. Paimen tervehti Waden tuloa iloisesti ja teki\nhänelle loppumattomia kysymyksiä.\n\nSiitä päivästä alkaen Wade oli White Slidesin takaisilla vuorilla\nvarhain ja myöhään, yksin ajatuksineen ja suunnitelmineen ja tuntien\nyhä enemmän, että jotakin tulee tapahtumaan. Eräänä kesäkuun päivänä,\nkun Jack oli ratsastanut Kremmliniin, Wade tapasi Columbinen\nBuffalo-laaksoon vievällä tiellä. Tytön oli pakko puhutella häntä\nsaadakseen lohdutusta ja voimaa. Wade ylitti suuresti luulonsa\nrohkaistessaan häntä. Columbine oli omituisessa mielentilassa, ei\nhorjumisesta kahden mahdollisuuden välillä, vaan paikallaan\npysymisestä, kuin hänen tahtoansa olisi jarrutettu ja odotettu jotakin\nvoimaa, joka olisi kumonnut esteen. Hän ei kysynyt Wilson Mooren\nvoinnista mitään eikä Wadekaan uskaltanut mainita hänestä sanaakaan,\nmutta hän koetti taivuttaa metsästäjää tulemaan hänen luokseen joka\npäivä tahi ei ollenkaan. Wade vastasi hänen pyyntöönsä ja\nvaatimukseensa lupaamalla hänelle, että hän saapuu hänen luokseen\ntapahtukoon sitten vaikka mitä. Columbinen piti niin ollen uskaltaa\nuseammin ratsastusretkille.\n\nToisen viikon kuluessa kesäkuun alusta Wade ratsasti tervehtimään\nLewistä, kullankaivajaa, ja sai kuulla häneltä jotakin sellaista, joka\nvaikeutti rosvojen asiaa. Lewis oli epäillyt ja toiminut omalla\ntahollaan. Hänen sanojensa ja luulojensa mukaan Gore Peakiin oli viime\naikoina tullut joukko raakoja miehiä, jotka olivat etsivinään sieltä\nkultaa. Lewis ei sanonut tuntevansa ketään niistä. He olivat\nratsastaneet hänen majalleen, ostaneet ja lainanneet häneltä ja hänen\npoissaollessaan varastaneet. Hän otaksui niiden olevan paossa täällä\ntehtyään jotakin ilkeyttä jossakin toisessa seudussa. He eivät\nuskaltaneet Kremmlinin eikä Elgerian lähimaillekaan. Ja sitten\ntoisekseen, Smithin miehet Elgeriasta ratsastivat edestakaisin sen ja\ntoisten paikkojen väliä kuin hevosiaan hakevat karjanomistajat. Tuossa\njoukossa ei ollut kuin kolme miestä, Smith niihin luettuna. Lewis oli\nnähnyt noiden miesten ajavan merkitsemätöntä karjaa. Lopuksi Lewis\nsanoi kuin sivumennen, että hän oli nähnyt Jack Bellloundsin\nratsastelevan metsissä, mikä ilmoitus kiinnitti suuresti Waden mieltä.\nKullanetsijä ei kuitenkaan yhdistänyt laisinkaan Bellloundsin poikaa\nnoihin muihin seikkoihin, jotka olivat niin mielenkiintoisia Wadesta.\nPaimenet ja metsästäjät käyttivät seuduilla olevia teitä ja vaikka he\neivät tehneetkään sitä säännöllisesti, ei siinä ollut mitään tavatonta.\n\nWade viipyi koko yön Lewisin vieraana ja ratsasti seuraavana aamuna\nkuusi penikulmaa vedenjakajaa pitkin ja sitten erääseen laaksoon, josta\nhän vihdoinkin löysi kullankaivajan kuvaileman tuvan. Se oli hyvin\npiilossa metsän laidassa, jossa lähde pulppusi esiin matalan kallion\nalta. Wade ei olisi löytänytkään sitä niin helposti, ellei hän olisi\nhuomannut tätä vesipaikkaa ja nähnyt hevosten jälkiä. Siepaten pyssyn\nkäteensä hän kiersi metsään jalkaisin, kuten juomassa olevia\nantilooppeja vaaniva metsästäjä. Tuvan piipusta ei noussut savua,\nsieltä ei kuulunut melua eikä sen läheisyydessä näkynyt ainoatakaan\nhevosta, ja katseltuaan sitä hetkisen Wade meni lähemmäksi\ntarkastaakseen sen. Tupa oli vanha luhistumaisillaan oleva metsästäjien\ntahi kullanetsijöiden entinen asunto likaisine lattioineen,\nhajoamaisillaan olevine uunineen ja piippuineen ja lankuista\nvalmistettuine vuodelavoineen. Ovi mukaan luettuna siinä oli kolme\naukkoa, joista pienimmät kaksi, ikkunat, olivat sen näköiset, kuin ne\nolisi tarkoitettu ampumareijiksikin. Tuvan sisusta oli suuri ja\ntavattoman valoisa ikkunoista ja hirsien raoista tulvivasta valosta.\nWade huomasi muutamassa nurkassa hajallaan olevan ja taivutetun\nkorttileikin kuin joku olisi vihaisesti heittänyt sen seinään.\nOmituista, että Waden mieleen muistui heti elävästi Jack Belllounds\nsellaisen vihanpuuskan vallassa. Toinen seikka, johon Wade kiinnitti\nvielä huomionsa, oli pihalla olevat hevosenkenkien jäljet, joista\nvasemman etukavion jälki tuntui hänestä tutulta. Hän tarkasti selvimmät\nmerkit hyvin huolellisesti. Elleivät ne olleet Wilson Mooren valkoisen\nmustangin Spottien jäljet, silloin ne olivat jonkun toisen hevosen,\njonka kaviot ja kengät olivat kummallisesti samanlaiset. Spottien vasen\netukavio on muodoton jotensakin kolmion näköinen, minkä vuoksi siihen\nkuuluva kenkä oli taivutettava niin, että ympyrä oli jyrkkä ja päät\nlähempänä toisiaan kuin muissa kengissä.\n\nWade ratsasti White Slidesiin sinä päivänä ja illallista syötäessä hän\nsivumennen kysyi Moorelta, oliko hän ratsastellut Spottielia viime\naikoina.\n\n\"Tietysti. Millä muulla hevosella minä sitten ratsastaisin? Luuletko\nminun uskaltavan yrittää jollakin puolivillillä?\" Moore kysyi\nivallisesti.\n\n\"Oletko joskus ollut tuolla Buffalo-laaksossa päin?\"\n\nPaimen heitti veitsensä pöydälle. \"Kuulkaahan nyt, Wade, oletteko\ntulemaisillanne hulluksi? Hyvä Jumala, jos olisin ratsastanut niin\nkauaksi ja jos voisin sen tehdä, ettekö luulisi kuulevanne minun\nhuutavan ilosta?\"\n\n\"Kyllä, nyt kun ajattelen sitä. Näin vain parin päivän vanhoja jälkiä,\njotka olivat kuin Spottien.\"\n\n\"Ne eivät olleet sen, siitä voitte lyödä vetoakin\", paimen vastasi.\n\nWade kulutti neljä päivää piileskellen muutamassa haavikossa korkeimman\njuurikukkulan huipulla White Slidesin kartanon kohdalla. Siellä hän\nmakaili joutilaana, kuten intiaani, tyynenä ja vakavana tarkastellen\nalempana olevia teitä ja odottaen sitä, jonka hän tiesi tulevan.\n\nViidentenä aamuna hän oli vahtipaikallaan jo auringon noustessa.\nMuutaman uuden paimenen ylimalkainen huomautus oli syynä tähän Waden\nvarhaiseen tiedusteluretkeen. Kaste oli raikasta ja kylmää ja salvian\nsuloinen tuoksu sekaantui ilmaan, närhit kirkuivat närkästyneestä tälle\nniiden unen varhaiselle häiritsijälle, mustien harjanteiden takaa\nnäkyvä taivaanranta rusotti muuttuen äkkiä kullan väriseksi ja sitten\npunaiseksi. Aurinko oli noussut. Koko vuoristomaailma tummine\nharjanteineen, harmaine kukkuloineen, viheriöine laaksoineen ja\nkimaltelevine jokineen oli muuttunut kuin taikavoimasta. Wade istuutui\nnojautuen haapaan katselemaan kartanoa ja aitauksia. Sininen savu\nkiemurteli hitaasti taivaalle haihtuen sinne. Aasit kiljuivat, vasikat\nammuivat, varsat hirnuivat ja muudan koira haukkui kovasti ja selvästi.\n\nNäköala oli idyllinen ja kaunis. Wade näki sen selvästi ja\ntäydellisesti. Rauha ja yltäkylläisyys, onnellinen maalaiskoti,\nauringonnousun aiheuttama ilo ja kesän tulo, työn korvaus -- kaikki tuo\nesiintyi siinä selvästi. Mutta Wade mietti, miten rikas elämästä tuo\nmaisema oli -- luonto vaatimattomuudessaan, vapaudessaan ja kätketyssä\njulmuudessaan ja ihmiset, sokeasti vihaten, rakastaen, uhraten,\nuseimmiten ponnistellen johonkin jaloon päämäärään, mutta käyttäytyen\nkuitenkin halpamaisesti, valhe sekautuneena totuuteen ja paha hyvään.\n\nVähitellen ilmestyivät paimenetkin näkyviin ratsastaen vireillä\nmustangeillaan, ja parittain tahi kolmisin he hävisivät eri suunnille.\nMutta ei ainoakaan tullut sille suunnalle, missä Wade odotti. Aurinko\nkohosi korkeammalle ja ilma alkoi lämmetä. Mehiläiset alkoivat surista\nWaden ympärillä ja liihoittelevat koiperhoset tekivät epävarmoja\nhyppyjään hänen ylitseen.\n\nToisen tunnin lopulla Jack Belllounds tuli rakennuksesta, silmäili\nympärilleen ja meni sitten talliin, jossa hän säilytti hevosiaan.\nVähään aikaan ei näkynyt mitään, mutta sitten hän tuli jälleen näkyviin\nvalkoisen hevosen selässä ratsastaen laitumelle ja sen poikki\nheinäkedoille ja lopulta niiden päitse kukkulan rinteelle. Päästyään\nsinne hän katosi samaan pieneen haavikkoon, joka oli melko lähellä\nWilson Mooren tupaa ja muodosti luonnollisen rajan kartanonomistajan\nmaan ja sen alueen välillä, jonka Wilson Moore oli ostanut. Jack katosi\nnäkyvistä siellä, mutta ei ennenkuin Wade oli nähnyt hänen laskeutuvan\nsatulasta.\n\n\"Hän pysyttelee tuolla ruohoisella maalla syystä, joka on selvempi\nminulle kuin mitkään jäljet\", Wade sanoi itsekseen jännittäen silmiään.\nVihdoin Belllounds ilmestyi jälleen näkyviin haavikosta taluttaen\nhevosensa sellaiselle paikalle, jossa Wade tiesi Mooren tuvalle vievän\ntien olevan. Siinä hän nousi satulaan ja ratsasti länteen päin. Vastoin\ntavallista tapaansa ajaa kovasti ja nopeasti hän hypitteli valkoista\nhevostaan kuin paimen, joka on menossa tavallisiin töihinsä. Waden oli\nmuutettava asentoaan voidakseen katsella Bellloundsin hommia. Hänen\nsynkkä katseensa seurasi Jackia kukkulan toiselle puolelle rinnettä\nalas puron rannalle ja sitten leveän laakson toiselle puolelle, josta\nhän alkoi kiivetä Buffalo-laaksoon päin.\n\nSitten kuin Belllounds oli hävinnyt näkyvistä ja kun vielä tunti senkin\njälkeen oli kulunut Wade meni kukkulan toiselle puolelle, löysi\nhevosensa muutamasta viidakosta, johon hän oli jättänyt sen, ja nousten\nsatulaan hän ratsasti oikotietä tielle, jota Belllounds oli kulkenut.\nTuoreet hevosen jäljet näkyivät selvästi pehmeässä mullassa. Ja\nvasemman etujalan jälki oli sellaisen kengän muodostama, joka oli\nkömpelön kolmion muotoinen ja aivan samanlainen kuin Wilson Mooren\nhevosen kenkä.\n\n\"Vai niin!\" Wade mumisi nähtyään sen, jota hän oli odottanutkin. \"No\nniin, Möly-Jack, jäljet ovat selvät nyt, kiitos viekkaan sielusi!\"\n\nMetsästäjä poikkesi tielle ja seurasi jälkiä metsään. Siellä hän\nepäröi. Ihmiset, jotka jättävät tuollaisia jälkiä, asettuvat useinkin\nväijyksiin eikä Jack Belllounds ollut tehnyt mitään jälkiensä\npeittämiseksi. Hän oli päinvastoin valinnut pehmeän avoimen maan\npoikettuaan tieltä ruohoisille ja metsäisille pengermille. Täälläkin\noli karjaa, mutta ei niin paljon kuin laakson toisella puolen olevissa\navonaisemmissa haavikoissa. Mietittyään hetkisen Wade päätti uskaltaa\nsen, että hänet nähdään seuraavan Bellloundsin jälkiä. Mutta hän alkoi\nmenetellä varovaisesti luottaen silmiinsä ja korviinsa saadakseen\nselville White Slidesin kartanon työnjohtajan omituisen menettelyn.\n\nTehdäkseen sen hän laskeutui satulasta ja poikkesi jäljille.\nSeurattuaan niitä hetkisen hän sai varmuuden siitä, että Belllounds\netsi viidakoista karjaa, eikä hän ennättänyt kiivetä vielä toistakaan\npenikulmaa haavikoissa ja kuusikoissa, ennenkuin hän huomasi, että\nBelllounds ajoi karjaa edellään. Sen jälkeen hän eteni varovaisemmin.\nJollei pitkä ruoho olisi ollut märkää, hänen olisi ollut hyvin vaikea\nseurata Bellloundsia. Oli selvää nyt, että Jack koetti piilottaa\neläinten jäljet ajamalla niitä ruohoisia tasankoja ja rinteitä pitkin,\njoissa ei näkyisi merkkiäkään auringon kuivattua ne. Oli paikkoja,\njossa teräväsilmäisen metsästäjänkin oli pantava kaikki taitonsa\nliikkeelle voidakseen seurata Bellloundsia. Mutta siellä ja täällä\ntoisissa paikoissa oli hevosen ja karjan jättämiä heikkoja jälkiä.\n\nAamu kului loppuun Waden hitaasti kiivetessä tumman metsäisen\nharjanteen laelle. Silloin muutamassa painanteessa, jossa oli loriseva\nlähde, hän huomasi muutamien nautain jälkiä, jotka olivat pysähtyneet\njuomaan, ja niiden vieressä sellaisen hevosen jäljet, jonka vasemmassa\netujalassa oli käyrä kenkä. Tämän hevosen ratsastaja oli siinä\nlaskeutunut satulasta. Pehmeässä mullassa oli paimenen saappaan jälkiä\nja sen vieressä pieniä ympyröitä, joiden keskessä oli piste.\n\n\"No, minut saadaan vaikka hirttää!\" Wade huudahti. \"Kylläpä hän osaa\nolla viekas. Tässä ovat niin selvät todisteet siitä, että Wils Moore on\nvarastanut vanhan Bellloundsin karjaa, ettei kirjoittamallakaan voida\nsaada sen selvempiä... Möly-Jack, et sinä niin tyhmä olekaan, kuin olen\nluullut... Hän on valmistanut kepin, jonka pää on aivan Wilsin\nkainalosauvan pään näköinen. Ja tietäen sen, että Wils käyttää sitä\njoka kerta laskeutuessaan satulasta, tuo likainen penikka on ottanut\nvälineen mukaansa ja tehnyt nämä jäljet.\"\n\nWade poistui nyt tieltä ja taluttaen hevosensa muutamaan tiheään\nkuusikkoon hän istuutui ajattelemaan ja levähtelemään. Oliko mitään\nsyytä seurata Bellloundsia pitemmälle? Hänestä ei tuntunut ollenkaan\ntarpeelliselta antautua sellaiseen vaaraan, että hänet huomattaisiin.\nKorkeammalla oleva metsä oli hyvin harvaa. Epäilemättä Belllounds ajoi\nkarjan jonnekin luovuttaakseen sen kanssarikollisilleen.\n\n\"Nyt on Möly-Jack mölynnyt tarpeeksi\", Wade puheli itsekseen. \"Hän\naikoo pettää varastoverinsakin samoin kuin Mooren, sillä hän tulee\nsyyttämään tästä karjanvarkaudesta Wilsonia. Ja voidakseen tehdä sen\njättää hän sellaiset jäljet, joita hän tahi kuka hyvänsä taitava opas\nvoi seurata. En välitä enää niin suuresti, ketkä hänen toverinsa tässä\nlikaisessa jutussa ovat, vaikka luulenkin, että Smith miehineen on\nmukana.\"\n\nÄkkiä selveni Wadelle, että Jack Belllounds varasti karjaa isältään.\n\"Kas sitä!\" hän vihelsi hiljaa. \"Kylläpä tämä on kovaa vanhukselle.\nKuka kertoo hänelle sitten kuin tämä kaikki selvenee? En tekisi sitä\nmielelläni enkä tahdokaan. On olemassa muutamia sellaisiakin asioita,\njoihin en voi suostua.\"\n\nTämän seikan omituisuus selveni Wadelle heti ja ahdisti hänen sieluaan.\nHän tunsi muuttuvansa sisällisesti, kuin joku harmaa, synkkä ja\nlikainen käsi, niin saavuttamaton kuin painajainen, olisi erottanut\nhänet ruumiillisesti hänestä itsestään ja johdattaisi häntä nyt\nsynkkään erämaahan, ikävään, yksinäiseen ja pimeään yksinäisyyteen,\njossa kaikki oli kylmää ja vaalistunutta, ja sitten eteenpäin paljaiden\nliuskakivikerrosten yli, jotka rajoittivat traagillisuuden maailmaa.\nSiellä hänen oli pakko sanoa sanottavansa ja kun hän laahusti eteenpäin\nhänen armoton johtajansa pakotti hänen sanomaan sanottavansa uudestaan.\n\nWade totesi sen synkäksi mielekseen. Se oli mielen sairaalloista\nvaltaa. Hän taisteli sitä vastaan niinkuin hän olisi taistellut pirua\nvastaan ja hän voittikin sen vihdoin. Mutta hänen otsansa oli hikinen\nja hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalta saatuaan karkoitetuksi synkän\nja salaperäisen pakon mielestään.\n\n\"Voinhan seurata näitä jälkiä huomennakin nähdäkseni, minne ne vievät\",\nhän sanoi ja kuin synkkien ajatusten vaivaama ihminen hän kääntyi\ntakaisin pitkälle rinteelle, penkereiden poikki ruohoisille kukkuloille\nja haavikkoihin ja sitten salviaa kasvaville kummuille.\n\nHänen saapuessaan tuvalle oli jo hämärä ja Moorella oli illallinen\nmelkein valmis.\n\n\"No, vanha veikko, olettepa te väsyneen näköinen\", paimen huudahti\niloisesti. \"Riisukaa kenkänne, peskää kätenne ja tulkaa syömään!\"\n\n\"Toveri Wils, en ole enää niin ketterä kuin haluaisin. Olin ollut jo\nhengissä monta vuotta ennen tuloani tänne ja sen jälkeen olen elänyt\nkokonaisen elämän.\"\n\n\"Wade, olette ollut niin omituisen näköinen viime aikoina\", Moore\nhuomautti pudistaen vakavasti päätään. \"Olen nähnyt kuolevien ihmisten\nsuun näyttävän juuri samanlaiselta kuin teidänkin nyt, puhumattakaan\nsilmistä.\"\n\n\"Ehkäpä pitkä tieni päättyykin tänne White Slidesin laaksoon\", Wade\nvastasi surullisesti ja haaveillen kuin itsekseen.\n\n\"Jos Collie kuulisi teidän puhuvan noin, niin --\", Moore huudahti\nmyötätuntoisesti ja levottomana.\n\n\"Collie ja sinä kuulette minun sanovan paljon muutakin piakkoin. Mutta\nkun sen tarkoitus on tehdä sinut onnelliseksi, niin on kaikki hyvin.\nOlen väsynyt ja nälissäni.\"\n\nWade ei halunnut istuskella tulen loimussa sinä iltana, koska hän\npelkäsi levottoman ystävänsä kysymyksiä ja omaa tiedonhaluista,\nsairaalloista minäänsä.\n\nSeuraavana aamuna, vaikka hän tunsikin olevansa levännyt, vaikka taivas\nolikin sininen ja täynnä villamaisia pilviä ja vaikka lintujen laulu\nilahduttikin hänen korviaan ja kesäkuun ilma tuntui olevan täynnä\nsellaista sykkivää henkeä, jota hän rakasti, hän tunsi tuon\npainostuksen, tuon kuvaamattoman jonkun, joka ennusti onnettomuutta.\n\nSenvuoksi, kun hän katsoessaan ovelle huomasi Columbinen ratsastavan\nnopeasti tiellä tukka liehuen tuulessa ja loistaen auringonpaisteessa,\nhän vain huudahti: \"Kas niin!\"\n\n\"No, mitä nyt?\" Moore kysyi käyttäen tilaisuutta hyväkseen saadakseen\npuhua.\n\n\"Katso pihalle\", Wade vastasi alkaen täyttää piippuaan.\n\n\"Taivas, Colliehan sieltä tulee! Katsokaa hänen ratsastustaan! Ja tänne\non vastamäki.\"\n\nWade seurasi häntä pihalle. Hetkisen kuluttua Columbine saapuikin jo\nperille, heitti suitset menemään ja hyppäsi samalla satulasta niin,\nettä jymähti. Sitten hän katsoi häntä silmiin kalpeana, päättäväisenä\nja ankarana. Kaikki hänen suloisuutensa oli muuttunut katkeraksi\nvoimaksi, joten heidän edessään nyt oli toinen vieras Columbine.\n\n\"En ole nukkunut hetkistäkään!\" hän sanoi. \"Tulin tänne niin pian kuin\nvain voin päästä.\"\n\nMoorella ei ollut mitään sanomista, hän ei edes tervehtinyt. Tytön\nulkomuoto oli mykistyttänyt hänet eikä sillä voinut olla muuta kuin\nyksi tarkoitus.\n\n\"Hyvää huomenta, tyttöseni\", metsästäjä sanoi tarttuen hänen käteensä.\n\"En voi silti sanoa, että olet unisen näköinen, vaikka sanotkin\nvalvoneesi. Menkäämme tupaan.\"\n\nHän talutti Columbinen sisään ja Moore seurasi. Tyttö oli nähtävästi\nhyvin liikutettu, mutta hän ei vapissut eikä näyttänyt pelästyneeltä\neikä surulliselta. Hän näytti voivan hillitäkin mielensä hyvin eikä\nhänessä näkynyt epäröimisen merkkiäkään. Wade luki totuuden, jota\nColumbine kuvitteli tuomiokseen, hänen kalpeista kasvoistaan, viime\nyönä kypsyneistä naisellisuuden piirteistä ja hänen katseensa\nkiihkeydestä.\n\n\"Ben ja Wilson, nyt on leikki kaukana!\" hän ilmoitti.\n\nMoore ei voinut sanoa mitään. Wade oli puristanut Columbinen käden\nomiinsa.\n\n\"Leikkikö kaukana? Collie, nuo sanat kuulostavat hirveiltä. Olen\nkuullut ne usein ja elämässäni on leikki ollut aina kaukana.\nEivätkä asiat ole vielä kehittyneet sille asteelle. Olet vain\nkaksikymmenvuotias ja puhut sellaista. Kerro minulle huolesi nyt, että\nvoin sanoa sinulle, missä olet väärässä.\"\n\n\"Jack on varas -- karjanvaras!\" Columbine huudahti kovasti ja selvästi.\n\n\"Vai niin! No jatkahan\", Wade kehoitti.\n\n\"Jack on myynyt isältään varastamaansa karjaa rosvoille saaden siitä\nrahaa.\"\n\nWade käsitti hänen vihansa voimatta olla siihen yhtymättä.\n\n\"Vannon, etteivät nämä ole mitään uutisia minulle\", hän vastasi.\n\nSilloin Columbinea vapisutti tuon asian voimakas ja kiihkeä\nvapautuminen, joka oli muuttanut hänet.\n\n\"Aion mennä naimisiin Jack Bellloundsin kanssa!\"\n\nWilson Moore hyökkäsi häntä kohti huudahtaen, mutta Wade pysähdytti\nhänet kädellään.\n\n\"No, Collie\", hän sanoi rauhoittavasti, \"kerrohan meille enemmän\ntästä.\"\n\nColumbine, jota kiihkeät tunteet vielä kannustivat, kertoi nyt, miten\nhän oli eilen iltapäivällä ratsastanut tännepäin saadakseen puhutella\nWadea. Hän oli suunnannut matkansa salviakukkuloiden yli haapoja\nkasvavien pengermien vieritse joka paikkaan, jossa hän oli luullut\ntapaavansa metsästäjän, mutta koska hän ei ollut saanut häntä\nnäkyviinsä ja koska hän välttämättä halusi puhutella häntä, hän oli\nkääntynyt metsiin seuraten Buffalo-laaksoon vievän tien suuntaa\npoikkeamatta kuitenkaan sille. Hän oli ratsastanut hyvin hitaasti ja\nvarovaisesti seuraten Waden neuvoja. Siten hän oli sivuuttanut\nhaapapenkereet, kuusien reunustamat harjanteet ja ensimmäisen\nmetsäsarakkeen. Vihdoin hän oli joutunut kauemmaksi kuin milloinkaan\nennen ja etäämmälle kuin oli viisastakaan mennä.\n\nKun hän oli ollut aikeissa palata takaisin, hän oli kuullut kavioiden\nkapsetta kauempaa edeltään. Pronto oli teroittanut korviaan ja\nColumbine oli nopeasti katsonut ympärilleen, sillä hän ei ollut\nhalunnut tulla huomatuksi. Sitten hänen mieleensä oli juolahtanut\nsekin, että lähestyvä ratsastaja voi ehkä ollakin Wade. Oli ollut onni,\nettä hän oli valinnut ratsukseen Pronton, joka voi seisoa hiljaa\npaikoillaan hirnumatta. Columbine oli ratsastanut muutamaan tiheään\nkuusikkoon, jonka pitkät vapisevat oksat ulottuivat maahan asti,\npiiloutuen sinne ja taputellen Prontoa, että se pysyisi liikkumatonna.\n\nÄkkiä oli kavioiden kapse ilmoittanut, että sieltä oli tulossa monta\nhevosta, jolloin Columbinen levottomuus oli lisääntynyt. Tirkistäen\npiilostaan hän oli nähnyt tiellä kolme ratsastajaa, niiden joukossa\nJack Bellloundsin. Miehet olivat nähtävästi joutuneet kiihkeään\nväittelyyn heidän käsivarsiensa liikkeistä ja korostavista\nhuomautuksistaan päättäen. Sattumalta he olivat pysäyttäneet hevosensa\nnoin viidenkymmenen metrin päähän Columbinen piilopaikasta.\nBellloundsin seurassa olleet miehet olivat olleet hyvin raa'an\nnäköisiä, ja toisella, joka nähtävästi oli johtaja, oli ollut\nkasvoissaan hirveä rumentava arpi.\n\nHe eivät tietystikään olleet puhuneet kovasti, joten Columbinen oli\nollut pakko jännittää korviaan kuullakseen jotakin. Mutta silloin\ntällöin hänen korviinsa kantautunut sana ja miesten liikkeet olivat\nilmaisseet hänelle heidän väittelynsä tarkoituksen ja syyn heidän\nläsnäoloonsa siellä. Suuri mies oli kieltäytynyt ratsastamasta\nkauemmaksi ja sanonut tulleensa näin etäälle aivan huomaamattaan. Hän\noli vaatinut lisää karjaa kieltäytyen ivallisesti uskaltamasta mitään\nniin mitättömän lauman vuoksi. Hän oli ollut vihoissa Bellloundsille\nsiitä, että tämä oli poikennut tieltä. Bellloundsilla oli ollut vähän\nsanomista ja senkin hän oli puhunut niin hiljaa, ettei Columbine ollut\nvoinut kuulla hänen sanojaan. Hän oli näyttänyt välinpitämättömältä ja\nlevottomaltakin, mutta oli vaatinut rahaa. Arpiposkisen miehen nimi oli\nollut Smith. Sitten Columbine oli saanut selville hänen vihaisista ja\nkiivaista liikkeistään ja hänen sanoistaan \"ei rahaa\" ja \"suurempi\nlauma\", ettei hän ollut halukas maksamaan suostuttua hintaa, ellei\nBelllounds toisi hänelle suurempaa laumaa. Silloin oli Belllounds\nruvennut raa'asti kiroilemaan rosvoa ja väittänyt sen olevan melkein\nmahdotonta. Smith oli tehnyt laajan liikkeen kädellään viitaten etelään\nja tarkoittaen jotakin kauempana olevaa paikkaa. Columbine oli kuullut\nhänen usein mainitsevan Gore Peakin nimeä. Smithin toveri, muudan pieni\nmies, oli yhtynyt väittelyyn, laskeutunut satulasta ja piirrellyt\nsormellaan jotakin tien pehmeään multaan. Hän oli tehnyt siihen\njonkinlaisen karttaluonnoksen, josta oli voitu nähdä suunta ja seudut.\nVihdoin kun Belllounds oli nyökäyttänyt päätään suostumuksensa tahi\nymmärtämisensä merkiksi, tämä seurueen kolmas henkilö oli jälleen\nnoussut satulaan sanottuaan nähtävästi sanottavansa. Belllounds oli\nmiettinyt asiaa synkän näköisenä. Hän oli taittanut oksan vieressään\nolevasta puusta ja naputtanut sillä kenkiään ja kannuksiaan niin, että\nhänen hevosensa oli hermostunut. Smith oli vilkaissut häneen salavihkaa\nja puhunut ivallisesti, josta Columbine oli kuullut seuraavat sanat:\n\"Helvettiin kanssa!\"; \"Mustasukkaisuudesta\"; \"Ei milloinkaan!\"; \"Bill\nBellloundsin poika\" ja \"Varastaa karjaa\", ja vetänyt samalla taskustaan\nsuuren pukinnahkaisen kukkaron. Joko sitten iva tahi kulta tahi\nmolemmat yhdessä olivat vihdoin voittaneet Jack Bellloundsin heikon ja\nhorjuvan mielen, sillä hän oli kohottanut päätään paljastaen kalpeat ja\npahansuovat kasvonsa ja häpeämättä ja tuntematta omantunnontuskia\nsiepannut kukkaron, huudahtaen käheästi: \"Hyvä on, te paholaiset!\" ja\npyöräytettyään valkoisen mustanginsa toiselle suunnalle kannustanut sen\nmenemään ja äkkiä hävinnyt näkyvistä.\n\nRosvot olivat pidättäneet hevosiaan katsellen tielle. Smith oli\npudistanut tummaa päätään epäilevästi ja sanonut lopulta hyvin\nselvästi: \"En voi luottaa tuohon Bellloundsin penikkaan\", johon hänen\ntoverinsa oli vastannut: \"Isäntä, emmehän me varasta karjaa, niin että\nmitä hittoa se meihin kuuluu!\" Sitten he olivat kääntäneet hevosensa ja\nratsastaneet pois näkyvistä kuulomatkan ulkopuolelle häviten lopulta\nmetsäiselle rinteelle.\n\nColumbine oli niin hämmästynyt, pelästynyt ja kauhistunut, että hän oli\npysynyt piilopaikassaan vielä kauan aikaa, ennenkuin oli uskaltanut\nlähteä jatkamaan matkaansa. Sitten hän käännyttyään kotiin päin oli\npoikennut tieltä pysytellen metsän laidassa ja tehnyt laajan kierroksen\nkukkuloiden yli saapuen kartanoon vasta auringon laskiessa. Jack ei\nollut tullut syömään illallistakaan. Vanhus oli näyttänyt hyvin\nalakuloiselta eikä nähtävästi ollut huomannutkaan Columbinen\npoissaoloa. Columbine oli valvonut koko yön ajatellen ja rukoillen.\n\nHän lopetti kertomuksensa siihen ja huohottaen liikutuksesta ja\nkiireestä hän katsoi kumartuneeseen Mooreen ja sitten Wadeen.\n\n\"Minun oli pakko kertoa teille tämä häpeällinen salaisuus\", hän aloitti\njälleen. \"Ellette auta minua ja ellei jotakin tehdä, on kaiken loppu\noleva hirveä!\"\n\n\"Kyllä me autamme sinua, mutta miten?\" Moore kysyi kohottaen kalpeita\nkasvojaan.\n\n\"En tiedä vielä. Tunnen vain, mitä tapahtuu, ellen estä sitä... Wilson,\nsinun pitää matkustaa kotiisi, ainakin lyhyeksi aikaa.\"\n\n\"Wils menettelisi kokonaan väärin, jos hän poistuisi White Slidesistä\nnyt\", Wade sanoi varmasti.\n\n\"Mutta miksi? Minä pelkään, että --\"\n\n\"Viis siitä nyt, tyttöseni! Syy on pätevä eikä teidän pidä\npelätä mitään. Yhdyn tuumaanne, että meidän on estettävä tämä\ntapahtumaisillaan oleva asia.\"\n\n\"Ah, Ben, rakas ystäväni, meidän täytyy estää se tahi teidän on pakko!\"\n\n\"Tietysti!... Samaa ajattelinkin!\"\n\n\"Ben, teidän on mentävä Jackin luo ja sanottava hänelle --\nsäikäytettävä häntä hirveästi -- ettei hän jälleen uudistaisi tätä\nhäpeällistä tekoaan.\"\n\n\"Tyttöseni, vannon, että voisin peloittaa Jackin suunniltaan, mutta\nketäpä se hyödyttäisi?\"\n\n\"Se tekisi ainakin lopun tästä mielettömyydestä... Sitten menen\nnaimisiin hänen kanssaan estääkseni häntä toistamasta sitä.\"\n\n\"Collie, luuletteko voivanne estää Möly-Jackia tekemästä tyhmyyksiä\nmenemällä naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"Kyllä, tiedän sen. Näin, että hän oli jo voittanut pahuutensa. Tunsin\nsen. Hän voitti pahan luoteensa rakkaudesta minuun. Sitten kuin hän\nkuuli omasta suustani, että rakastan Wilsiä, hän lankesi. Hän ei\nvälittänyt enää mistään, hän joi, antoi kaiken mennä menojaan ja vajosi\nnäin syvälle. Nyt hän tahtoo tuhota meidät kaikki. Ah, se näyttää aivan\nsiltä kuin hänellä olisi sellainen mielessä, mutta voin muuttaa hänet\nmenemällä naimisiin hänen kanssaan. Tahdon rakastaa häntä tahi ainakin\nteeskennellä sellaista. Kyllä minä pian saan hänet sellaiseen luuloon.\"\n\nWilson Moore, joka oli muuttunut kalmankalpeaksi, katsoi häneen\nleimuavin silmin.\n\n\"Collie, mitä nyt? Selitä nyt meille, Jumalan nimessä, miksi haluat\nhäpäistä naisellisuutesi ja tuhota minut tuon raukan ja varkaan\nvuoksi?\"\n\nColumbine erosi Wadesta kiiruhtaen Wilsonia kohti kuin syleilläkseen\nhäntä, mutta jokin pysähdytti hänet ja hän seisahtui Wilsonin eteen.\n\n\"Senvuoksi, että isä tappaa hänet!\" hän huudahti.\n\n\"Hyvä Jumala, mitä sinä nyt puhutkaan?\" Moore sanoi epäillen. \"Vanha\nBill varmaankin raivostuisi ja karjuisi, mutta ei koskisikaan\npoikaansa.\"\n\n\"Wils, vannon Columbinen olevan oikeassa. Et ymmärrä vielä vanhaa\nBilliä, mutta minä tunnen hänet\", Wade sanoi heiluttaen voimakkaasti\nkättään.\n\n\"Wilson, kuuntelehan nyt minua äläkä ole minulle vihainen, sillä minun\npitää tehdä tämä\", Columbine rukoili. \"Kuulin isän vannovan, että hän\ntappaa Jackin. Ah, en voi milloinkaan unhottaa sitä, sillä hän oli\nsilloin niin hirveä. Hän sanoi, että jos hän joskus saa selville sen,\nettä Jack varastaa häneltä karjaa kuin tavallinen rosvo myydäkseen\neläimet kullasta, jotta voisi tyydyttää peli- ja juomahimonsa, hän\ntappaa hänet!... Tämä on niin totta kuin kohtalo... Ajattele, kuinka\nhirveätä se olisi minulle senvuoksi, että olen tässä asiassa syyllisin.\nRakastuin sinuun, Wilson Moore. Muussa tapauksessa olisin voinut\npelastaa Jackin jo.\n\n\"En ajattele tässä kuitenkaan itseäni. Isä on rakastanut minua ja ollut\nminulle kuin oikea isä, vaikka hän ei todellisuudessa olekaan, jonka\nsinäkin tiedät. Ah, kunpa minulla olisikin oikea isä!... En aio tehdä\nsitä velvollisuudesta enkä senvuoksi, että rakastan häntä, vaan hänen\nsielunsa vuoksi. Tämä erinomainen, jalo vanhus, joka on ollut niin hyvä\nkaikille ja jolla on ollut vain yksi vika, nimittäin tuo hänen\nrakkautensa poikaansa -- pitääkö meidän antaa hänen joutua sokeaan ja\nhillittömään raivoon senvuoksi, että hänen elämänsä on mennyt hukkaan\nturmioon joutuneen pojan tähden, ja voimmeko sallia tapahtuvan, että\nhän tappaa henkilön, joka on hänen omaa lihaansa ja vertansa?...\nSellainenhan olisi suora murha, joka tuomitsisi isän sielun\niankaikkiseen kadotukseen. Ei, en voi sallia sitä mitenkään!\"\n\n\"Collie, oletko ajatellut omaa sieluasikin?\" Moore kuiskasi\nsuoristautuen kuin tukahduttaakseen värisevän huokauksen.\n\n\"Sen ei ole väliä!\"\n\n\"Collie, Collie!\" Moore änkytti voimatta jatkaa.\n\nSilloin Wadesta tuntui, että he molemmat sivuuttivat hänen osansa tähän\nonnettomuuteen, vaikka he turvautuivatkin häneen, kuten ennenkin,\nsaadakseen voimaa ja ohjausta. Se palautti lämpimän veren takaisin\nWaden kylmään sydämeen suoden hänelle täydellisen korvauksen. Kuinka\nkiihkeästi ja leppymättömästi hänen mielensä käsittikään tämän pulman!\n\n\"Collie, en jätä teitä milloinkaan pulaan\", hän sanoi ystävällisesti\ntäyteläisellä ja syvällä äänellään. \"Jos Jackia voidaan peloittaa niin,\nettä hän luopuu tästä hurjasta ratsastuksestaan helvettiä kohti,\nsilloin teen sen, mutta en mene takuuseen hänen puolestaan senkään\nvertaa. Vannon teille kuitenkin, ettei vanhan Bellloundsin tarvitse\nmilloinkaan tahrata käsiään poikansa verellä!\"\n\n\"Ah, Ben, Ben!\" Columbine huudahti kiihkeästi kiitollisena. \"Lupaan\nrakastaa teitä ja siunata teitä koko ikäni.\"\n\n\"Olkaa nyt vaiti, tyttöseni, sillä en ole ollenkaan siunauksen\narvoinen... Ja nyt pitää teidän noudattaa ehdottomasti neuvojani.\nMenkää kotiin ja luvatkaa mennä naimisiin Jackin kanssa elokuussa.\nMäärätkää hääpäiväksenne elokuun kolmastoista.\"\n\n\"Mutta siihenhän on vielä niin pitkälti aikaa. Miksi siirtäisimme sen\nniin kauaksi? Eikö olisi parempi ja turvallisempi, että se\npäätettäisiin nyt heti ikuisiksi ajoiksi?\"\n\n\"Sitä ei voida sanoa, mutta mielipiteeni on ainakin sellainen.\"\n\n\"Miksi sitten elokuun kolmastoista?\" Columbine kysyi tullen omituisesti\nuteliaaksi. \"Niin onneton päivänmäärä!\"\n\n\"Se sattui vain juolahtamaan mieleeni\", Wade vastasi hiljaa kuin\nmuistellen jotakin. \"Menin naimisiin elokuun kolmantenatoista päivänä\nyksikolmatta vuotta sitten... ja, Collie, vaimoni oli hieman teidän\nnäköisenne. Eikö se tunnukin ihmeelliseltä nyt? Maailma on niin pieni\nja hän on ollut kuolleena jo kahdeksantoista vuotta.\"\n\n\"Ben, en ole milloinkaan osannut uneksiakaan, että tekin olette ollut\nnaimisissa\", Columbine sanoi hellästi laskien kätensä hänen\nolkapäilleen. \"Teidän pitää kertoa hänestä minulle joskus... Mutta nyt,\njos haluatte aikaa ja luulette sen olevan parasta, en mene Jackin\nkanssa naimisiin ennen elokuun kolmattatoista.\"\n\n\"Sellainen järjestely suo minulle aikaa\", Wade vastasi. \"Jackin on\nmielestäni parannettava tapansa, ennenkuin menette vihille. Jos kaikki\npuheenne ovat tosia, niin miksi emme voisi muuttaa häntä. Lupauksenne\nvaikuttaa enimmän... Se on siis päätetty?\"\n\n\"Kyllä, rakkaat ystäväni\", tyttö änkytti ääni väristen, ollen melkein\nvaipumaisillaan kokoon nyt kun tämä koetus oli ohi.\n\nWilson Moore katsoa tuijotti ovesta kauas harmaille rinteille.\n\n\"Tuntuu omituiselta, miten asiat voivat kääntyä\", hän sanoi haaveillen.\n\"Elokuun kolmastoista!... Se on melkein niihin aikoihin, jolloin\ncolumbinet alkavat kukkia vuorilla ja se aika on aina ollut mielessäni,\nkun --\"\n\nTässä hän äkkiä keskeytti puheensa ja hänen haaveileva muminansa\nmuuttui kiihkeäksi puheeksi hänen sanoessaan: \"Mutta tarkoitan sitä\nvieläkin! Kuolen, ennenkuin luovun toivostani.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nKatsellessaan Columbinen ratsastusta rinnettä pitkin kotiin Wade\najatteli niin kiinteästi, ettei hänen useinkaan ennen ollut tarvinnut\nvaivata aivojaan niin kovasti. Hänestä ei tuntunut ollenkaan\ntarpeelliselta ilmoittaa Wilsonille kaikkia niitä syvempiä ja\nerikoisempia vaikutteita, joiden mukaan hän oli alkanut työskennellä.\nHän ei tahtonut millään muotoa järkyttää sen enempää paimenta, joka\nmuutenkin oli epäluuloinen. Columbine oli taasen turvassa jonkun aikaa.\nWade oli turvannut hänet kohtalokkuutta vastaan eikä Wade kaivannut nyt\nmuuta kuin aikaa. Sellainen mahdollisuus, että Columbine todellakin\nmenisi naimisiin Jack Bellloundsin kanssa, ei juolahtanutkaan hänen\nmieleensä. Mooreen nähden tuntui tämä nykyinen tilanne kuitenkin hyvin\nkriitilliseltä. Mitä hän kertoisi hänelle ja mitä jättäisi kertomatta?\n\n\"Poikaseni, tulehan tänne\", hän huusi paimenelle.\n\n\"Toveri, tämä näyttää pahalta\", Moore sanoi änkyttäen.\n\nWade katsoi hänen surullisiin kasvoihinsa ja kirosi partaansa.\n\n\"Rohkaise mielesi, sillä asiat eivät ole milloinkaan niin huonosti kuin\nmiltä ne näyttävät. Tiedämme kaikissa tapauksissa nyt, mitä meidän\npitää odottaa ja siinä onkin tarpeeksi.\"\n\nMoore pudisti päätään. \"Ettekö voinut huomata, miten teräskova\nColumbine oli?... Mutta ajattelen kuin tekin, Wade. Otaksuitte\nsaadessanne Collien lykkäämään avioliiton tuonnemmaksi voittavanne\naikaa. Pelaatte aikaa vastaan ja vannotte, että Möly-Jack tekee vielä\njonkun tyhmyyden, joka tuhoo hänet. Ette aio luopua taistelustanne.\"\n\n\"Möly-Jack on jo kiinnittänyt nuoran oksaan ja on jo pistämäisillään\npäänsä silmukkaan\", Wade vastasi.\n\n\"Joutavia!... Teette minut hulluksi\", Moore huudahti kiihkeästi.\n\"Kuinka voittekaan? Missä on nyt kaikki tuo rakkautenne, jota näytitte\ntuntevan minua kohtaan? Hoiditte minua, pelastitte jalkani ja elämäni,\nmutta nyt puhutte tuosta pölkkypäästä, tuosta vanhuksen hemmoitellusta\nlemmikistä, tuosta kirotusta roistosta kuin luulisitte hänen tuhoavan\nitsensä. Sellainen onni ja sellaiset toiveet ovat mahdottomat. Asiat\nmuuttuvat päivä päivältä yhä pahemmiksi, mutta kuta pahemmiksi ne\nmuuttuvat, sitä kummallisemmin käyttäydytte. Siinä ei ole mitään järkeä\nja ne ovat paljaita haaveita. Wade, en haluaisi sanoa sitä, mutta\nminusta tuntuu joskus, kuin ette olisi aivan täysijärkinen.\"\n\n\"Wils, eikö se tunnu sinustakin kummalliselta, että minun on pakko\nmyöntää se\", Wade vastasi.\n\n\"Häh!\" Moorea värisytti kovasti, kun hän laski kätensä hellästi ja\nanteeksipyytävästi ystävänsä olalle. \"Suokaa minulle anteeksi, toveri!\n-- Minähän tässä hullu olen... Mutta sydämeni on särkynyt.\"\n\n\"Sinä vain luulet niin\", Wade vastasi urhoollisesti. \"Ihmisen sydän ei\nvoi särkyä yhdessä päivässä. Tiedän sen... Eikä missään ole niin paljon\nperää kuin siinä, että Möly-Jack vielä hirttää itsensä.\"\n\nMoore kohotti päänsä äkkiä perääntyen kauemmaksi ystävästään kuin oli\ntarpeen katsoakseen häntä silmiin. Wade tunsi hänen silmiensä pistävän\nvoiman.\n\n\"Wade, mitä tarkoitattekaan?\"\n\n\"Collie kertoi meille muutamia mielenkiintoisia uutisia Jackista. Mutta\nhän ei tiennyt niin paljon kuin minä. Jack Belllounds on virittänyt\nviekkaan ja pirullisen ansan voidakseen todistaa sinut syylliseksi\nisänsä karjan varkauteen.\"\n\n\"Miten mieletöntä!\" Moore huudahti kalpein huulin.\n\n\"En olisi milloinkaan uskonut hänen päässään olevan niin paljon järkeä,\nettä hän voi tehdä sellaisen suunnitelman\", Wade jatkoi. \"Kuuntelehan\nnyt. Muutamia viikkoja sitten Möly-Jack huomautti kaikkien miesten ja\nisänsä kuullen, että uudisasukkaat varastavat karjaa. Hän huomautti\nnoin vain ylimalkaisesti, kenenkään voimatta aavistaa hänen kirottua\nviekkauttaan. Erosin samana iltana Bellloundsin työstä voidakseni\ntehokkaammin vakoilla poikaa. Olen tehnyt sitä useinkin pitkän elämäni\nkuluessa, mutta en ole milloinkaan yhyttänyt viekkaampaa heittiötä,\nkuin Möly-Jackin. Kertoakseni lyhyesti, hän hankki itselleen valkoisen\nmustangin, joka on aivan Spottien näköinen. Hän mittasi hevosesi\nvasemman etujalan jäljet, tuon vikaantuneen kavion, jonka tiedät, ja\ntakoi sitten samanlaisen kengän kuin Spottiellakin on. Sitten hän on\nlaittanut jonkunlaisen vehkeen, jonka pää muistuttaa suuresti\nkainalosauvasi päätä. Niitä hän kuljettaa mukanaan. Näin hänen\nratsastavan laitumen poikki hävittääkseen jälkensä, kiipeävän\nsalviakukkuloille samasta syystä ja lopuksi piiloutuvan tuohon\nhaavikkoon, joka on käyttämäsi tien vieressä. Siellä, voit lyödä siitä\nvaikka vetoakin, hän vaihtoi hevosensa vasemman jalan kengän. Sitten\nhän poikkesi tielle saadakseen jäljet näkymään lyhyellä matkalla, mutta\nkoetti piilottaa ne jälleen päästyään kauemmaksi. Hän varasti isänsä\nkarjaa ja ajoi eläimet noille ruohoisille pengermille, joilta sinä tahi\nminä emme olisi voineet löytää hänen jälkiänsä vielä seuraavanakaan\npäivänä. Mutta päästyään huipulle ja huomattuaan sen sopivammaksi hän\njätti muutamia jälkiä ja erään lähteen reunalla hän laskeutui satulasta\nastuen vain toiselle jalalle ja tehden samanlaisia pieniä merkkejä\nmaahan kuin sinäkin kainalosauvallasi. Kauempana metsässä on tupa,\njossa hän aina kohtaa toverinsa. Sen edustalle hän muodosti samanlaisia\nhevosen ja kainalosauvan jälkiä... Yksinkertaista kuin a, b, c, Wils,\nkun sen vain ymmärrät. Mutta sanon sinulle suoraan, että ellen olisi\nruvennut epäilemään Möly-Jackia, tämä hänen kepposensa olisi todistanut\nsinut rosvoksi.\"\n\n\"Vieköön hänet piru!\" paimen sähisi hämmästyen suunnattomasti ja\nraivostuen.\n\n\"Veit sanat suustani.\"\n\n\"Vannoin Collielle, etten milloinkaan tapa häntä.\"\n\n\"Niin teit, poikani, ja sinun on pidettäväkin valasi. Pakotan sinut\nsiihen. Sinä et saa olla luottamatta Collieen etkä luultavasti\ntahdokaan tahrata käsiäsi Jackin verellä.\"\n\n\"En, en mitenkään!\" Moore vastasi kiihkeästi. \"Sellainen on tietysti\nmahdotonta enkä sitäpaitsi tahdokaan. Mutta, hyvä Jumala, miten\nsuloista olisikaan kiskoa valehteleva kieli hänen suustaan ja --\"\n\n\"Niin olisikin, mutta älkäämme pukuko nyt siitä\", Wade keskeytti\nvakavasti. \"Ymmärrät kai nyt, miten hän on hirttämäisillään itsensä?\"\n\n\"En, toveri. Emme voi kertoa sitä kenellekään sen paremmin kuin\nColliekaan omia tietojaan.\"\n\n\"Poikaseni, olet vielä kokematon jouduttuasi tekemisiin ovelien miesten\nkanssa. Et ymmärrä heidän päävaikutteitaan. Möly-Jack ei ainoastaan\nvarasta isältään ja valmista kirottua ansaa sinulle, vaan hän pettää\nrosvojakin, joille hän myy karjan. Hän panee heidänkin päänsä vaaraan.\nHän on löytävinään jälkesi todistaakseen, että olet ollut tekemisissä\nheidän kanssaan. Hän ei varmastikaan jätä heitä pois pelistä ja hän\nsuunnittelee, että he voivat paeta poistumalla koko seudulta tahi\ntappamalla toisensa tahi jotenkin muuten. Jackissa on suurenmoista\njuuri se, että hän tulee syyttämään sinua varkaudesta ja usuttaa isänsä\nsinun jäljillesi. No niin, samalla hän panee noiden muidenkin\nvarkaitten hengen vaaraan. Tunnen nimittäin sattumalta tuon arpiposki\nSmithin. Olemme tavanneet ennenkin toisemme. Nyt ymmärrämme seuraavan\nhelposti Collien kuulemista Smithin sanoista, ettei hän luota\nMöly-Jackiin. Siis tämän Jack Bellloundsin suunnitelman rinnalla toimii\nhänelle tuntemattomia voimia, joiden toimintaa hän ei voi seurata ja\njotka varmasti tuhoavat hänet vihdoin.\"\n\n\"Ymmärrän sen nyt! Taivas varjelkoon, Wade, muu ei näytä olevan\nmahdollistakaan!... Mutta jos otaksumme hänen onnistuvan, niin miten\nsilloin? Miten silloin Collien käy?\"\n\n\"Poikaseni, en ole päässyt vielä niin pitkälle mietelmissäni\", Wade\nvastasi.\n\n\"Mutta minun vuokseni -- ajatelkaahan nyt. Jos Möly-Jack onnistuu\nsuunnitelmissaan, ellei hän tuhoakaan itseään tyhmyyksissään,\nvihoissaan tahi juomingeissa, niin miten Collien silloin käy?\"\n\nWade ei voinut vastata hänen luonnolliseen ja välttämättömään\nkysymykseensä senvuoksi, ettei hän ollut voinut sellaista ajatellakaan.\n\n\"Sen aiheuttama paha nähdään sitten kuin sekin päivä koittaa\", hän vain\nsanoi.\n\n\"Wade, olette sanonut samaa ennenkin ja silloin se auttoi minua, mutta\nnyt eivät minulle riitäkään muutamat sanat raamatusta. Luottamukseni\nhorjuu. Minä... Ah, koetin rukoillakin, koska Collie kertoi minulle\nrukoilleensa, mutta auttavatko rukoukset? Olemme nyt tekemisissä\nitsepäisen ja rautatahtoisen vanhuksen kanssa, joka ihailee poikaansa,\nja mielettömän pojan kanssa, itsekkään, roistomaisen ja pahan, joka ei\nvälitä mistään. Ja lopuksi, olemme joutuneet tekemisiin sellaisen jalon\nja suurisieluisen tytön kanssa, joka tahtoo uhrata itsensä ja koko\nelämänsä maksaakseen velkansa. Jos hän olisi todellakin Bill\nBellloundsin tytär, hän ei milloinkaan menisi naimisiin Jack\nBellloundsin kanssa, jos tietysti otaksumme, ettei Jack ole Bill\nBellloundsin poika... Tiedättekö, että hän kuolee, jos hän menee\nnaimisiin Jackin kanssa?\"\n\n\"Tiedän\", Wade vastasi taivuttaen päänsä kumaraan. Moore vain lisäsi\nhänen synkkiä aavistuksiaan. Hän ei halunnut näyttää tätä tunnetta eikä\npaimenen rukoilemisen häneen tekemää vaikutusta.\n\n\"Vai myönnätte tekin sen! Sanokaa, miten luulette Collien käyvän?\"\n\n\"Jos hän menee naimisiin hänen kanssaan, hän kuolee, luullakseni\", Wade\nvastasi.\n\nSilloin Wilson hyökkäsi ystävänsä kimppuun vääntäen hänet vihaisesti\nsuoraksi.\n\n\"Piru teidät vieköön, Wade! Ette ole rehellinen minua kohtaan, vaan\nsalaatte minulta jotakin!\" hän huudahti käheästi.\n\n\"Wils, olet kiihoittunut. Vannon, että olen kertonut sinulle kaikki.\"\n\n\"Mutta ette suinkaan voi kestää sellaista ajatustakaan, että Collie\nkuolisi tuon roiston vuoksi, ette mitenkään! Ah, tiedän sen! Minäkin\ntunnen sisimmässäni jotakin, jota on mahdoton kertoa. Senvuoksi te\nolette joko pyörällä päästänne tahi sitten teillä on jotakin\nhihassanne. Minun on hyvin vaikeata sanoa, miten liikutatte minua.\nToisin ajoin olen valmis kuristamaan teidät kirotun omituisuutenne\nvuoksi, mitä se sitten lieneekään, mutta toisin ajoin taasen tunnen,\nettä minun pitää luottaa teihin... Wade, ette voi olla aina\nerehtymätönkään.\"\n\n\"Minäkin olen vain ihminen, Wils, ja ystäväsi. Olen luultavasti\nmielestäsi omituinen, mutta mitä sen on väliä? Tarkastelkaamme nyt tätä\nasiaa kumpikin omalta näkökannaltamme ja toimikaamme sitten sen mukaan.\nSinä teet, mitä omatuntosi käskee ajatellen aina Collieta etkä itseäsi.\nMinä lupaan taasen seurata omia suunnitelmiani. Voimmeko tehdä\nenempää?\"\n\n\"Emme, Wade, emme todellakaan\", Moore vastasi vakavasti.\n\n\"No sitten, tässä on käteni. Olen puhunut liikaa aivan varmasti, vaikka\nne ajat, jolloin puhuminen olisi auttanut, ovat olleet ja menneet.\"\n\nMoore tarttui vaitiollen hänelle ojennettuun käteen koettaen lukea\nWaden ajatuksia ja nähtävästi vielä kerran voimistuen ja tullen\nrohkeammaksi sen voiman vaikutuksesta, jota hän ei voinut ymmärtää.\n\nWaden seuraavan viikon kuluessa tekemät huomiot osoittivat, ettei Jack\nBelllounds aikonut antaa ruohon kasvaa jalkojensa alle. Hän koetti\ntäyttää sopimuksensa Smithille ajaen suurta karjalaumaa edellään\nkuutamossa. Nämä eläimet kuuluivat siihen laumaan, jonka karjanomistaja\noli myynyt Kremmlinin kauppiaille saatuaan sen ensin kokoon ja\nsäilytettyään sitä aidatussa haassa Andrewsin laakson viereisessä\nlaaksossa. Vaillinkia ei huomattaisi, ennenkuin karja laskettaisiin\nKremmlinissä. Silloin voitaisiin sanoa elukoiden karanneen. Sellainen\noli hyvin tavallista silloin kun tuollaista suurta villiä sonnilaumaa\noli ajamassa vain muutamia paimenia.\n\nWadelle oli kuitenkin asia selvillä seuraavana päivänä tämän keskiyön\naikaan tapahtuneen varkauden jälkeen. Hänen oli pakko tunnustaa, ettei\nkukaan olisi voinut luulla mahdolliseksi sitä, että Jack Belllounds\nkykenee suoriutumaan työstä, joka parhaimmasta paimenestakin olisi\ntuntunut vaikealta. Mutta Jack teki sen ja palasi takaisin ennen aamun\nkoittoa. Hänen oli pakko myöntää sekin, että nuo näennäiset todistukset\nWilson Moorea vastaan, jotka Jack Belllounds tietenkin piakkoin löisi\npöytään, olivat tuomitsevat ja kumoamattomat.\n\nOdottaessaan asioiden kehitystä Wade vahti tarkasti kartanoa samalla\nkun hän piti silmällä etäisiäkin teitä. Hän ei halunnut missään\ntapauksessa olla poissa paikalta silloin kun Jack Belllounds rupeaa\nsyyttämään Wilson Moorea karjan varkaudesta.\n\nSattui sitten eräänä sunnuntai-iltapäivänä Waden jutellessa paimenten\nkanssa, että Jack kolmen vieraan miehen seurassa, kaikki tomuisten ja\nväsyneiden hevosten selässä, ratsasti portille ja laskeutui satulasta.\n\nLem Billings näytti tavattoman kiihtyneeltä.\n\n\"Tuo mies on varmasti hänen näköisensä... ja hän siellä näkyy\nolevankin. Mikähän nyt on kysymyksessä?\"\n\nPaimenet katsoivat uteliaina toisiinsa kääntyen sitten Waden puoleen.\n\n\"Bent, mitä tästä ajattelette?\" Lem kysyi viitaten kädellään hevosiin\npäin. \"Möly-Jack ratsastaa tänne sheriffi Burleyn kanssa.\"\n\nKartanonomistaja Belllounds, joka sattui olemaan kuistissa, tervehti\nvieraita, jotka menivät hänen mukanaan huoneeseen.\n\n\"Pojat, tätä olen juuri odottanutkin\", Wade vastasi.\n\n\"Aivan niin, meilläkin on omat mielipiteemme. Ja jos mielipiteeni ovat\noikeat, kuulemme piakkoin, koira vieköön kummia\", Lem sanoi.\n\nHe vaikenivat kaikki hetkiseksi miettien tätä kummallista tapahtumaa ja\ntarkastellen taloa. Vähän ajan kuluttua vanha Bill Belllounds tuli\nkuistiin ja kävellen kartanolle hän katseli ympärilleen kuin etsien\njotakin. Sitten hän huomasi paimenien pienen joukon.\n\n\"Hei siellä!\" hän huusi. \"Jonkun teistä on ratsastettava hakemaan Wils\nMoore tänne!\"\n\n\"Hyvä on isäntä!\" Lem huusi vastaukseksi nousten ja vetäisten vyötään.\n\nBelllounds poistui pää painuksissa kuin hän olisi ollut huolissaan\njostakin.\n\n\"Wade, tahdot varmaankin mennä hakemaan Wilsiä?\" Lem kysyi.\n\n\"Se on aivan yhdentekevää minulle, mutta mieluummin olisin menemättä\",\nWade vastasi.\n\n\"Hitto vieköön, en moiti sinua ollenkaan. Pojat, nyt on piru irti,\nsillä Burley haluaa tavata Wilsiä.\"\n\n\"No, vaikka olisikin\", Montana sanoi, \"voit lyödä vetoakin siitä, ettei\nWils pakene. Tahtoisin mielelläni nähdä, miten hän suhtautuu noihin\nmiehiin. Burley on hyvin rehellinen eikä hän ole mikään houkkiokaan.\"\n\n\"No se on niin selvää kuin nenäsikin, Montana, ja se on kieltämättä\ntarpeeksi suuri\", Lem vastasi ja hänen silmänsä leimahtivat tuimasti.\n\"Möly-Jack on mölynnyt tarpeeksi ja hän on sotkenut Wilsinkin johonkin\nasiaan, johon sheriffinkin on pakko sekaantua. Minä käyn hakemassa\nWilsin tänne.\" Ja mumisten itsekseen paimen meni hakemaan hevostaan.\n\nWade nousi harkitusti ja miettiväisesti aikoen poistua.\n\n\"Kuulkaahan, Bent, ette suinkaan aio poistua näkemättä tätä?\" Montana\nkysyi hämmästyneenä.\n\n\"Kyliä minä aion olla läsnä\", Wade vastasi kävellen pois saadakseen\nolla hetkisen yksinään. Hän tahtoi ajatella tätä Jack Bellloundsin\nhämmästyttävää tekoa. Wade oli aivan ymmällä. Hän oli odottanut, että\nJack syyttäisi Moorea ja esittäisi kokoamansa todisteet, mutta hän ei\nollut milloinkaan osannut kuvitellakaan, että Jack olisi niin rohkea,\nettä hän veisi asiat näin pitkälle. Sheriffi Burley oli hyvin kokenut\nmies, terävä, käytännöllinen ja ovela. Hän kuului myös noiden\nlukemattomien miesten joukkoon, joiden kanssa Wade oli tullut\ntekemisiin ennen vanhaan. Wade oli luullut Jackin tyytyvän siihen, että\nhän voi syyttää Moorea isänsä kuullen ja siten piilottaa jälkensä. Mitä\nvanha Belllounds sitten olisi ajatellutkaan muutamien nautojen\nmenetyksestä, hän ei milloinkaan olisi ahdistanut ja antanut vangita\npaimenta, joka oli palvellut häntä niin uskollisesti kauan aikaa.\nBurley sattui kuitenkin olemaan sheriffi, ja vieläpä hyvin\nomantunnontarkka sellainen. Hän kuului olevan hyvin vihainen\nerittäinkin rosvoille.\n\nTämä vaikeutti tilannetta. Mitähän Jack Belllounds vaatisikaan? Kuinka\nColumbine suhtautuisi tähän salajuoneen Wilson Mooren kunniaa ja\nvapautta vastaan? Mitähän Moore tekee kuultuaan sen? Wade tunnusti\nolevansa voimaton ratkaisemaan näitä kysymyksiä, joihin tuntui yhtyvän\nsekin vaativa ja uhkaava, miten hänen itsensä piti suhtautua tähän.\nSiihenkään ei voitu vastata, koska muudan tuleva tapaus, jota hän ei\nvoinut valvoa ja joka päättäisi asiat, salasi sen. Wade tuli\npahoilleen, mutta hän tunsi vielä vaistomaisesti taistelevansa sisäistä\nuhkaavaa synkkyyttä vastaan, joka oli hänen varjonsa kaltainen.\n\nHän odotti tien vieressä saadakseen puhutella Billingsiä ja Moorea\nheidän tullessaan taloon, ja hänen hämmästyksekseen he ilmestyivätkin\nnäkyviin nopeammin kuin oli syytä odottaa heitä. Wade tuli pajukosta\nkohottaen kätensä. Hän ei huomannut mitään tavatonta Mooren kasvoissa.\n\n\"Wils, menettelemme viisaasti, jos keskustelemme hieman tästä\", Wade\nsanoi.\n\n\"Mistä sitten?\" paimen kysyi tiukasti.\n\n\"Vanhan Billin viestistä ja siitä, että sheriffi Burley on täällä.\"\n\n\"Emme puhu mitään, ennenkuin näemme, mikä heillä on mielessä. Toveri,\nmuistatte kai tuon muutamia päiviä sitten tekemämme välipuheen?\"\n\n\"Varmasti, mutta olen hieman huolissani ja ehkä --\"\n\n\"Teidän ei tarvitse olla ollenkaan huolissanne minun vuokseni. Tulkaa\nvain mukaan\", Moore keskeytti. \"Haluaisin teidät sinne ja, Lem, tuo\nsinä pojat mukanasi.\"\n\n\"Kyllä, ja jos olet avun tarpeessa, annamme sitä kernaasti.\"\n\nKun he saapuivat pihalle, Lem kääntyi aitauksille päin ja Wade käveli\nMooren hevosen vieressä rakennusta kohti.\n\nBelllounds tuli ovelle kuultuaan kavioiden kapseen.\n\n\"Halloo, Moore, laskeudu satulasta ja tule huoneeseeni\", hän sanoi\ntöykeästi.\n\n\"Belllounds, jos se on yhdentekevää teille, kuuntelen mieluummin täällä\npihalla, mitä teillä on minulle sanomista\", paimen sanoi tyynesti.\n\nKarjanomistaja näytti huolestuneelta. Hän ei ollut niin tyyni ja\nvoimakas kuin ennen tällaisina hetkinä.\n\n\"Tulkaa tänne ulos, miehet!\" hän huusi ovelta.\n\nÄänet, raskaat askeleet ja kannusten kilinä ilmoitti kolmen vieraan\ntulon. Jack Belllounds seurasi heitä. Ensimmäinen oli pitkä mustiin\npukeutunut mies, vaaleatukkainen ja pisamainen, kirkkaine harmaine\nsilmineen ja riippuvine viiksineen, jotka eivät voineet peittää ankaran\nnäköisiä huulia ja karskia leukaa. Hänellä oli hopeinen tähti\nliivissään, pistoolin pää pisti esiin rasvaisesta kaukana alhaalla\noikealla kupeella riippuvasta kotelosta ja vasemmassa kainalossaan hän\nkantoi paperikääröä.\n\nWade katsoi silloin parhaaksi astua askeleen lähemmäksi, ja jos hän oli\nodottanut sheriffin ankaroiden kasvojen muuttuvan hämmästyneiksi ja\niloisiksi, hän ei varmastikaan pettynyt.\n\n\"No mitä nyt, hitto soikoon!\" Burley huudahti kumartuen äkkiä\nvoidakseen tarkemmin katsella Wadea.\n\n\"Päivää, Jim! Mitä kuuluu?\" Wade sanoi ojentaen kätensä ja hymy, jota\nniin harvoin nähtiin, kirkasti hänen surullisia kasvojaan.\n\n\"Hell-Bent Wade, niin totta kuin olen syntinen ihminen!\" sheriffi\nhuudahti tarttuen Waden ojennettuun käteen ja puristaen sitä kovasti.\nHänen kasvonsa värähtelivät. \"Hyvä Jumala, miten iloinen olenkaan\nsaadessani puhutella sinua, vanha veikko! Et ole muuttunut\nollenkaan!... Kymmenen vuotta! Kuinka nopeasti aika rientääkään! Sinäkö\nsiinä todellakin olet?\"\n\n\"Sama mies, Jim, ja hirmuisen iloinen sinun tapaamisestasi\", Wade\nvastasi.\n\n\"Tervehdi Bridgesiä ja Lindsayta\", Burley sanoi tarkoittaen\ntovereitaan. \"Karjanomistajia suuren järven rannoilta... Pojat, olette\nkuulleet minun puhuvan hänestä. Wade ja minä olimme molemmat tuossa\ntaistelussa ennen muinoin Blairin maatilalla Gunnisonissa. Ja minulla\non pätevät syyt olla unhottamatta häntä. Wade, millaisissa asioissa\nsinä nyt täällä liikut?\"\n\n\"Tulin tänne viime syksynä, Jim, ja olen sen jälkeen metsästellyt\npetoja Bellloundsllle. Olen puhdistanut kartanon maat niistä melkein\nkokonaan. Poistuttuani Bellloundsin palveluksesta olen asunut tämän\nnuoren ystäväni, Wils Mooren, luona ja pitänyt silmällä laitumilla\nliikkuvaa karjaa.\"\n\nBurley oli selin Bellloundsiin ja hänen poikaansa, joten heidän oli\nmahdoton huomata sitä omituista pientä välähdystä hänen silmissään\nhänen katsoessaan tiukasti Wadeen ja sitten Mooreen.\n\n\"Wils Moore, mitä kuuluu? Muistan teidät, vaikka en ole täällä viime\nvuosien kuluessa usein käynytkään.\"\n\nPaimen vastasi tervehdykseen kohteliaasti, mutta lyhyesti.\n\nBelllounds kakisti kurkkuaan tullen lähemmäksi. Hänen käytöksestään\nvoitiin huomata, että hänellä oli ikävä asia toimitettavana.\n\n\"Moore, lähetin hakemaan sinua muutaman vakavan asian vuoksi, Olen\npahoillani, että minun on pakko sanoa se.\"\n\n\"No, tässä minä nyt olen. Mitä se koskee?\" paimen vastasi katsoen\nvanhusta suoraan silmiin kirkkain pähkinänkarvaisin tulisin silmin.\n\n\"Jack on White Slidesin työnjohtaja ja nyt hän syyttää sinua.\"\n\n\"Tulkoon hän esille lausumaan syytöksensä minulle\", Moore tiuskaisi.\n\nJack Belllounds tuli lähemmäksi kädet taskuissa, hillittynä ja hieman\nhuojuen, ja hänen kalpeista kasvoistaan ja röyhkeästä katseestaan\nvoitiin nähdä, miten vakava tilanne oli ja kuinka kokonaan hän luuli\nolevansa sen herra.\n\nWade katseli tätä kilpailijoiden ja vihamiesten kohtausta\ntarkkaavaisuudella, jota voimakkaasti kiihoitti Burleyn heihin\nkiinnittämä läpitunkeva tarkka tutkimus. Jack viivytteli katsoen\ntiukasti Mooren jännittyneihin kasvoihin. Wade huomasi Jackin vapisevan\nja silmien leimuavan niin, että Jack vain vaivoin voi hillitä riemunsa\nja kostonhimonsa. Hän ei näyttänyt olevan vielä laisinkaan peloissaan.\n\n\"No, Möly-Jack, millainen on syytöksesi?\" Moore kysyi kärsimättömästi.\n\nTämä vanha nimitys, jonka paimen heitti hänelle vasten naamaa\nkainostelematta, näytti sattuvan kipeästi ja kannustavan häntä. Mutta\nhän hillitsi itsensä, samalla kun hän salavihkaa tarkasti, oliko\nMoorella ase mukanaan. Paimen oli aseeton.\n\n\"Syytän sinua isäni karjan varastamisesta\", Jack sanoi hiljaa käheästi.\nSanottuaan sen hän nieleskeli tyhjää pitkän aikaa.\n\nMoore kalpeni hirveästi. Hänen silmänsä leimahtivat hurjasti äkkiä,\nmutta tämä ilme katosi niistä hetkisen kuluttua.\n\nMuutamat paikalle tulleet paimenet liikahtelivat hermostuneesti. Lem\nBillings painoi päänsä kumaraan mumisten itsekseen ja Montana Jim\nnäytti jäätyvän paikoilleen.\n\nMooren tummat silmät, ivalliset ja läpitunkevat, eivät siirtyneet\nhetkeksikään Jackin kasvoista. Tuntui siltä kuin ei paimen voisi puhua\nenää milloinkaan.\n\n\"Sinä sanot minua varkaaksi, sinä!\" hän huudahti vihdoin.\n\n\"Kyllä!\" Belllounds vastasi kovasti.\n\n\"Syytät siis minua tämän sheriffin ja isäsi kuullen, että olen\nvarastanut karjaa?\"\n\n\"Niin!\"\n\n\"Syytät siis minua tämänkin miehen kuullen, joka pelasti henkeni ja\njoka tuntee minut, tämän Hell-Bent Wadenkin läsnäollessa?\" Moore kysyi\nviitaten metsästäjään.\n\nWaden nimen mainitseminen noin kiihkeällä ja ihmettelevällä äänellä ei\nollut vaikuttamatta Jack Bellloundsiin.\n\n\"Mitä helvettiä minä tuosta Wadesta välitän?\" hän karjaisi entiseen\nkärsimättömään tapaansa. \"Niin, syytän sinua! Olet varas ja rosvo!...\nJa mitä tuohon sinun erinomaiseen Hell-Bent Wadeesi tulee, niin --\"\n\nBurleyn äkkinäinen ja ratkaiseva väliintulo keskeytti hänet.\n\n\"Kuulkaahan, nuorimies, sallin teidän luonnolliset tunteenne\", hän\nsanoi kuivasti, \"mutta neuvon teitä hillitsemään kielenne. En tunne\nherra Moorea tarkemmin, mutta tunnen Waden sitä paremmin.\nYmmärrättekö?... Jos teillä siis on sanottavana vielä jotakin muutakin\nMoorelle, niin tehkää se äkkiä.\"\n\n\"Olen sanonut sanottavani\", Belllounds vastasi pahantuulisesti.\n\n\"Millaisilla perusteilla syytät minua?\" Moore kysyi.\n\n\"Seurasin jälkiäsi ja minulla on todisteet hallussani.\"\n\nBurley meni kuistiin ja laski varovaisesti kainalossaan olevan kääryn\nlattialle.\n\n\"Moore, laskeutukaa satulasta\", hän sanoi. Sitten kuin paimen oli\ntehnyt sen ja nilkuttanut syrjemmäksi, sheriffi jatkoi: \"Tälläkö\nhevosella enimmäkseen ratsastatte?\"\n\n\"Minulla ei olekaan muuta.\"\n\nBurley istuutui portaille ja avattuaan huolellisesti käärön hän otti\nsiitä esille muutamia kovia keltaisia multakokkareita. Pienemmissä\noleva ympyrä pisteineen näkyi hyvin selvästi. Suuremmissa oli\nvaillinainen, mutta kuitenkin selvästi huomattava omituisen muotoisen\nhevosenkengän melkein kolmion muotoinen jälki. Sheriffi laski nämä\npalaset maahan. Sitten hän otti Mooren kainalosauvan, jota Moore\nsäilytti satulasta riippuvassa tupessa kuin pyssyä, ja vedettyään sen\ntupesta hän huolellisesti tutki sen pyöreää päätä, koettaen sitä\nlopulta noihin kuivuneissa multakokkareissa oleviin ympyröihin. Ne\nsopivat täydellisesti toisiinsa. Paimenet kumartuivat lähemmäksi\nnähdäkseen tarkemmin ja Billings pudisti päätään. Vanha Bellloundskin\nseurasi toimitusta tarkkaavaisesti. Tehtyään sen Burley tarttui Mooren\nhevosen vasempaan etujalkaan nostaen sen kavion näkyviin. Valkoinen\nmustangi ei nähtävästi pitänyt tästä, mutta mukaantui siihen sittenkin.\nKavioon kiinnitetty kenkä oli melkein kolmion muotoinen. Kun Burley\nsovitti suuremman multakokkareen jalkineen kavioon, täytyi jokaisen\nempimättä uskoa, että tuo kokkareessa näkyvä jälki oli kolmionmuotoisen\nteräskengän tekemä.\n\nBurley laski kavion irti heittäen kokkareen kädestään. Toisetkin miehet\nsuoristautuivat hitaasti ja muutamat heistä hengittivät kovasti.\n\n\"Moore, luuletteko noita jälkiä omiksenne?\" sheriffi kysyi.\n\n\"Kyllä ne ovat sen näköisiä\", paimen vastasi.\n\n\"Ne ovat varmasti teidän!\"\n\n\"En voi sitä kieltääkään.\"\n\n\"Otin nuo kokkareet Gore Peakin juurella olevan lähteen reunalta.\nSeurasimme Bellloundsilta varastetun karjan jälkiä harjun yli Elgeriaan\nvievälle tielle saakka. Bridges ja Lindsay ovat ostelleet karjaa viime\naikoina muutamilta oudoilta miehiltä, jotka eivät olleet ilmoittaneet,\nmissä heidän maatilansa sijaitsevat. Miehet olivat vain väittäneet\nostavansa ja myyvänsä karjaa. Vannon, että muut Gore Peakillä näkemämme\nhevosten jäljet ovat niiden miesten hevosten tekemiä, jotka olivat\najaneet Bellloundsin karjan sinne... Onko teillä vielä jotakin muuta\nsanottavaa?\"\n\n\"Ei. Ei täällä\", Moore vastasi tyynesti.\n\n\"Silloin vangitsen teidät viedäkseni teidät Kremmliniin kuulustelua\nvarten.\"\n\n\"Hyvä on. Minä tulen.\"\n\nVanha Belllounds näytti olevan hyvin järkytetty. Hänen poskensa olivat\npunaiset ja hänen silmänsä leimusivat.\n\n\"Wils, olet kohdellut minua sikamaisesti!\" hän sanoi vihaisesti. \"Olen\naina luullut sinua rehelliseksi mieheksi... Tunnusta nyt suoraan koko\nkirottu juttu, jos haluat suopeata kohtelua minulta. Olit varmaankin\nmieletön tahi juovuksissa silloin kun teit tämän konnantyön. Sano nyt\nse meille suoraan.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sanottavaa\", Moore vastasi.\n\n\"Käyttäydyt omituisesti ollaksesi paimen, joka ennen on ollut valmis\ntappelemaan pienimmästäkin syystä. Tunnusta nyt vain koko asia, niin\nannan sinulle anteeksi... En ole unhottanut sitä, että sinua on\nkohdeltu huonosti täällä White Slidesissä. Minäkin olen kerran ollut\nnuori ja kuumaverinen.\"\n\nKarjanomistajan vihainen ja liikuttava puhe kiihoitti paimenta ja oli\nmelkein tehdä lopun hänen luonnottomasta ja tavallaan röyhkeästä\nkäytöksestään. Näytti jo melkein siltä, kuin hän ei enää voisi hillitä\nitseään, ja hänen vapisevat huulensa näyttivät kätkevän taakseen surua,\npelkoa ja vihaa. Hänen Bellloundsiin luoma katseensa oli todellakin\nomituinen ollakseen sellaisen paimenen, jonka luultiin varastaneen\nentisen isäntänsä karjaa. Mitä hän sitten olisi vastannutkaan, jäi se\ntekemättä Columbinen ilmestyessä äkkiä paikalle.\n\n\"Isä, kuulin sanasi!\" hän huudahti tullessaan heidän luokseen\npeloissaan ja suurin silmin. \"Mitä on Wilson Moore tehnyt sellaista,\njonka tahdot antaa hänelle anteeksi?\"\n\n\"Collie, mene takaisin huoneeseesi\", Belllounds määräsi.\n\n\"En mene, sillä tässä on jotakin nurinkurista\", hän sanoi pelästyen yhä\nenemmän katsoessaan miehestä mieheen. \"Ah, sheriffi Burley, oletteko\ntekin täällä?\" hän huohotti.\n\n\"Olen, neiti, ja jos nuori Moore on ystävänne, olen pahoillani\ntulostani\", Burley vastasi.\n\nTytön ilmestyminen paikalle vaikutti Wadeenkin omituisesti ja\nlumoavasti. Herkkä, teräväpäinen, jännitetty ja kalpeneva tyttö alkoi\nvähitellen vaistomaisesti käsittää, mistä tässä oli kysymys, jolloin\nhänen tummenevat silmänsä alkoivat leimuta.\n\n\"Ystävänikö? Hän oli vielä enemmänkin muutamia päiviä sitten... Mitä\nhän on tehnyt? Miksi olette täällä?\"\n\n\"Neiti, olen tullut vangitsemaan hänet.\"\n\n\"Ah!... Mutta miksi?\"\n\n\"Koska hän on varastanut isänne karjaa.\"\n\nColumbine aivan mykistyi hetkiseksi, mutta sitten hän tiukkaisi: \"Tässä\non varmaankin tapahtunut joku hirmuinen erehdys!\"\n\n\"Neiti Columbine, toivon sydämestäni samaa\", Burley vastasi hyvin\nhämmästyneenä ja pahoillaan. Kuten useimmat hänen laisensa miehet, ei\nhänkään voinut olla paha naiselle. \"Mutta asia näyttää hyvin tukalalta\nMoorelle... Katsokaahan näitä hänen hevosensa jälkiä -- vasemman\netujalan, jonka kenkä on tuollainen kolmion muotoinen. Se on hänen\nhevosensa ja hän tunnustaa sen. Ja katsokaahan näitäkin pieniä\nympyröitä pisteineen... Löysin nämä merkit Gore Peakilta varastetun\nkarjan jälkien joukosta. Muita jälkiä en huomannut, neiti Columbine.\"\n\n\"Kuka vei teidät noille jäljille?\" hän kysyi tiukasti.\n\n\"Jack. Hän löysi ne ensin ja ratsasti sitten Kremmliniin luokseni\ntuodakseen minut tänne.\"\n\n\"Jack! Jack Bellloundsko?\" Columbine huudahti purskahtaen villiin ja\nhurjaan nauruun. Kuin naarastiikeri hän hyökkäsi Jackia kohti kuin\nrepiäkseen tämän kappaleiksi. \"Sinä siis veit sheriffin noille\njäljille! Syytät siis Wilson Moorea isän karjan varkaudesta!\"\n\n\"Kyllä ja olen sen jo todistanutkin\", Jack vastasi käheästi.\n\n\"Sinä! Sinä todistit sen! Vai tällainen kostosi olikin!... Mutta sinä\nolet unhottanut minut kokonaan, Jack Belllounds! Sinä roisto, sinä\npaholainen, sinä --\" Äkkiä hän vetääntyi taaksepäin omituisesti\nvapisten. Hän huohotti ja hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi.\n\"Ah, hyvä Jumala!... Miten sanomattoman hirmuista tämä onkaan!\"... Hän\nkätki kasvonsa käsiinsä ja jokainen jänne hänessä näytti vetääntyvän\nkokoon, kunnes hän oli aivan jäykkä. Sitten hän ojensi kätensä Wilson\nMoorea kohti.\n\n\"Wilson Moore, mitä sinulla on sanomista tälle sheriffille, Jack\nBellloundsille ja minulle?\"\n\nMoore katsoi häneen niin, että se varmaankin koski kovasti hänen\nsieluunsa, sillä katse oli niin rakastava, tarkoittava ja\nkaunopuheinen.\n\n\"Collie, heillä on todistukset. Minun on pakko kestää rangaistukseni...\nIsäsi on hyvä. Hän ei vaadi minulle suurtakaan edesvastuuta.\"\n\n\"Sinä valehtelet\", Columbine kuiskasi. \"Ja minä sanon heille, miksi sen\nteet.\"\n\nMoore ei ollut ollenkaan häpeävän ja rikollisen näköinen, niinkuin\nolisi ollut luonnollista hänen tunnustukseensa nähden. Mutta hän näytti\ntuntevan toivottomuuden aiheuttamaa tuskaa. Hänen kätensä tapaili Wadea\nja nykäisi häntä.\n\nTällainen mykkä pyyntö oli aivan tarpeeton, sillä Wade ymmärsi\nmuutenkin, että Columbine seuraavassa silmänräpäyksessä olisi viskannut\nhäpeällisen totuuden päin naamaa Jack Bellloundsille. Tyttö aikoi tehdä\nsen. Hän oli peloittava ja kaunis innostuksessaan.\n\n\"Collie\", Wade sanoi sellaisella äänellä, jonka hän tiesi vaikuttavan\nomituisesti tyttöön, tarttuen samalla hänen ojennettuun käteensä, \"ei\nenempää! Tämä on miesten asia, johon naisten ei sovi sekaantua, ei\nainakaan tässä. Tämä on Wilsin ja samalla minunkin asiani. Olen hänen\nystävänsä. Olipa hänen huolensa ja rikoksensa millainen tahansa, otan\nne hartioilleni. Silloin ne muuttuvat sellaisiksi, kuin ei niitä\nolisikaan.\"\n\nVaikeroiden ja väännellen käsiään Columbine horjui sisällisen taistelun\nvoimasta.\n\n\"Olen aivan, aivan hullu tahi sitten näen unta. Ah, Ben!\" hän huudahti.\n\n\"Koettakaa rohkaista mielenne, Collie. Tämä on kyllä kovaa. Vaikea on\nuskoa sitä Wilsistä, joka on ollut ystävänne ja leikkitoverinne niin\nmonta vuotta. Kyllä me kaikki ymmärrämme sen, Collie. Menkää nyt\nhuoneeseenne älkääkä kuunnelko ja katselko enää.\"\n\nHän talutti tytön kuistiin ja sitten ovelle, jota avatessaan hän\nkuiskasi: \"Pelastan teidät, Wilsin ja tuon vanhuksen, jota sanotte\nisäksenne.\"\n\nSanottuaan sen hän palasi pihalle kokoontuneeseen vaitiolevaan\njoukkoon.\n\n\"Jim, jos sanon vastaavani siitä, että Wils Moore tulee Kremmliniin\nmäärättynä päivänä, annatko hänen silloin jäädä luokseni?\"\n\n\"Kyllä mielelläni\", Burley vastasi sydämellisesti.\n\n\"Vastustan sitä\", Jack Belllounds huudahti taistelunhaluisesti. \"Hän on\ntunnustanut ja teidän pitää viedä hänet vankilaan.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, kuumaverinen nuorimies, vankilaa ei ole lähempänä kuin\nDenverissä. Tiedätte kai sen?\" Burley vastasi kuivan leikillisesti.\n\"Moore on nyt kotiarestissa. Hän voi olla täällä aivan yhtä hyvin kuin\nluonani Kremmlinissä, jossa hänen aikansa tulisi paljon pitemmäksi.\"\n\nPaimen oli noussut satulaan ja Wade käveli hänen rinnallaan heidän\nlähtiessään kotiin päin. He eivät olleet ennättäneet vielä pitkälle kun\nWaden terävät korvat erottivat seuraavat sanat: \"Kuulkaahan,\nBelllounds, minusta tuntuu kuin ette poikinenne oikein käsittäisi tätä\nWadea.\"\n\n\"Olette oikeassa\", vanhus vastasi.\n\nMutta hänen poikansa purskahti katkeraan, ivalliseen ja tyytymättömään\nnauruun.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nGore Peak oli sen vuorijonon korkein paikka, joka jatkui penikulmittain\nBuffalo-laaksosta länteen päin. Se oli aivan pyöreä metsäinen kukkula,\njota sitä ympäröivässä seudussa asuvat ihmiset käyttivät maamerkkinään.\nTämän vuorijonon itäisillä rinteillä kasvava kuusi- ja mäntymetsä\noli melkein koskematonta seutuun asti, joka kapeni vähitellen\nBuffalo-laaksoksi. Seudulla risteili muutamia suuriliikenteisiä teitä,\njoista eräs seurasi Red Brookia Kremmliniin, muudan vei laaksosta White\nSlidesiin ja eräs harjanteen yli Elgeriaan. Ainoa tunnettu Gore\nPeakille vievä tie poikkesi laakson sivuhaaraan kiertäen etelään\nhelpommin noustavalle rinteelle.\n\nKoko tuo ääretön Buffalo-laakson länsipuolella oleva metsäisiä\nharjanteita, penkereitä, kuiluja ja metsiköitä käsittävä rinne oli\nhyvin villiä ja luoksepääsemätöntä seutua. Sinne pakenivat puhvelit\nturvaan metsästäjiltä eivätkä joutuneet vaaraan ennenkuin ne taasen\npalasivat laaksoon. Hirvet, antiloopit ja karhut elivät siellä kuin\nkotonaan.\n\nBent Wade, metsästäen nyt jalompaa riistaa kuin seudun villejä petoja,\njätti hevosensa Lewisin tuvalle ja tunkeutui tiheään metsään yksinään\nkuin antiloopin väijyjä tahi intiaani. Lewis oli toiminut Waden\nvakoojana ja oli ratsastanut hurjasti Sage-laaksoon tuomaan uutisia\nrosvoista. Wade oli seurannut häntä Buffalo-laaksoon samana iltana\nratsastaen pimeässä. Heillä oli pätevät syyt kiirehtiä. Jack Belllounds\noli ratsastanut Kremmliniin, eikä metsästäjä luullut hänen palaavan\nsamaa tietä, jota hän oli käyttänyt mennessään.\n\nFox, Waden lempikoira, oli suureksi harmikseen saanut jäädä Lewisin\nluo, Kanen, verikoiran seuratessa Wadea. Kanea oli kohdeltu pahoin ja\nJack Belllounds oli lopulta antanut sille selkään, jolloin se oli\npoistunut White Slidesistä ja muuttanut Mooren luo asumaan. Ja vihdoin\nse näytti sopineen riitansa metsästäjänkin kanssa ruveten luottamaan\nhäneen, mutta rakkaudetta. Kane ei milloinkaan antanut anteeksi, mutta\nse tunsi ystävänsä ja herransa. Wadella oli pyssy kädessään ja\nselässään pukinnahkainen laukku, jossa oli lihaa ja leipää. Hänen\nvyössään, joka oli täynnä patruunia, oli nyt kaksi revolveria selvästi\nnäkyvissä, toinen niistä oikealla puolella hyvin alhaalla. Waden luonne\nnäytti muuttuneen huomattavasti, vaikka hänen nykyinen hommansa ei\nollutkaan mitään uutta hänelle.\n\nHän suuntasi kulkunsa tämän korkealla sijaitsevan laakson päässä\nolevaan piilotettuun tupaan Gore Peakin tumman huipun juurella. Oli\nmuutaman heinäkuun päivän aikainen aamu, kesäisen raikas ja puhdas.\nLinnut ja oravat kisailivat laakson laidoilla. Ruoho oli tuoretta,\nvalkoisen kuuran kimalluttamaa. Valkoisissa aukioissa oli paljon\nriistan jälkiä ja Wade pysähtyi kuuntelemaan hirven toitotusta. Ah,\nhänen mielestään metsän soinnuista kaunein kantautui hänen korviinsa.\nSe kajahti kirkkaasti, kaikuvasti ja läpitunkevasti villine siihen\nsekaantuvine sävyineen niin, että se lumosi Waden kokonaan. Koirakin\nkuunteli, mutta näytti välinpitämättömältä. Se pysytteli aivan\nmetsästäjän kintereillä astellen varovaisesti ja katsellen ympärilleen\nvielä varovaisemmin vainuamatta metsän nelijalkaisia asukkaita. Se\nodotti, että isäntä veisi sen jonkun ihmisen jäljille.\n\nMatka laaksosta Gore Peakille oli niin lyhyt, että variskin olisi\njaksanut sen lentää. Mutta Wade lähestyi sitä hitaasti pysytellen\nsakeimmassa metsässä ja karttaen aukeamia, kuiluja, kujanteita,\nkorkeita harjanteita ja kallioista maaperää. Kun hän saapui Elgeriaan\njohtavalle tielle, hän ei tullut ollenkaan tyytymättömäksi nähdessään,\nettä se oli sileä eikä minkään äskeisen kulun tallaama. Puolen\npenikulman päässä metsän toisella puolella hän kuitenkin huomasi kolmen\nhevosen eiliset jäljet ja hieman kauempana karjan ja hevosten jälkiä,\njotka alkoivat jo olla vanhoja ja huonosti näkyviä. Nämä Elgeriaan\njohtavat jäljet olivat kuin painettuja sanoja Wadelle.\n\nNoin puolen päivän tienoissa hän kiipesi muutamalle kallioiselle\nulkonemalle, joka pisti esille eräästä vähitellen alenevasta rinteestä.\nTältä edulliselta paikalta hän tarkasteli vuoren rinteen aaltoilevaa\nmustaa ja vihriää peitettä. Muudan melkein piilossa oleva kapea laakso\nkimalteli keltaisena auringonpaisteessa. Laakson päästä nousi ohut\nsavupatsas kiemurrellen ilmaan.\n\n\"Kas niin!\" metsästäjä mumisi katsoessaan. Koira vikisi ja pisti kylmän\nkuononsa Waden kouraan.\n\nWade aloitti jälleen äänettömän ja varovaisen kulkunsa metsän läpi. Hän\nrupesi laskeutumaan vuorelta suunnaten kulkunsa hieman oikealle\npaikasta, josta oli noussut savua. Rosvojen läsnäolo tuvassa oli kyllä\ntärkeä tapahtuma, mutta ei niin tärkeä kuin muudan toinen mahdollisuus.\nHän toivoi Jack Bellloundsin olevan niiden joukossa tahi tulevan sinne\nheitä tapaamaan, ja siitä hän nyt halusi saada varmuuden. Saavuttuaan\npieneen laaksoon hän poikkesi vasemmalle mennäkseen tien yli, joka\njohti sinne päälaaksosta muutamia penikulmia kauempaa. Hän löysi sen\neikä ollenkaan hämmästynyt nähdessään mullassa tämän aamullisia hevosen\njälkiä. Hän tunsi nuo jäljet. Jack Belllounds oli nähtävästi tullut\nhakemaan rosvoilta maksua.\n\nSilloin Wadessa tapahtunut muutos ja ihmisten vakoojan omituisuudet\ntulivat selvemmin näkyviin. Hänen järkensä toiminta ja ruumiinsa\nliikkeet muuttuivat samanlaisiksi kuin ennenkin, jolloin hän oli ollut\nsellaisessa toimessa. Hän liikkui hitaasti kuin haamu, oli hiljaa kuin\nhiiri ja hänen katseensa, joka kierteli edessäpäin ja kaikkialla\nympärillä, näki varmaankin jokaisen elävän olennon ja kaikkien lehtien\nja sanajalkojen liikkeet. Koira, jonka selkäkarvat olivat nousseet\npystyyn, seurasi hänen kintereillään katsellen, kuunnellen ja kulkien\nyhtä varovaisesti kuin hänkin. Wade luuli varmaankin, että rosvot\nolivat panneet jonkun joukostaan vahdiksi. Senvuoksi hän pysytteli\nrinteellä tuvan kohdalla tunkeutuen varovaisesti tiheikön läpi, jossa\nkasvoi paljon pieniä mäntyjä ja kuusia. Vihdoin hän sai tuvan ja sen\ntakana olevan kapean laakson näkyviinsä. Suureksi huojennuksekseen hän\nhuomasi, ettei laitumella olevia hevosia oltu satuloitu. Ei ainoatakaan\nihmistä ollut näkyvissä. Mutta heilläkinhän voi olla koira.\nLähestyessään hitaasti metsästäjä oli niin valpas kuin suinkin ja\nvihdoin hän päätti, että jos rosvoilla olisi ollut koira mukanaan, he\nolisivat sitoneet sen ulos vahdiksi.\n\nWade oli nyt saapunut haluamalleen paikalle. Hän oli noin\nkahdeksankymmenen askeleen päässä tuvasta muutaman avonaisen kujanteen\nvieressä, josta hän voi katsella oven edustalla olevaa avonaista\npaikkaa. Hänen vasemmalla puolellaan oli tiheitä pieniä kuusia\nmatalalle haarautuvine oksineen. Niitä kasvoi koko matkan tupaan asti\npiilottaenkin siitä pari seinää. Wade tiesi hyvin, mitä hänen nyt oli\ntehtävä, eikä hän epäröinytkään pitkää aikaa. Laskettuaan pyssynsä\nmaahan hän sitoi koiran kiinni pieneen kuuseen taputtaen sitä ja\nkuiskaten sille, että se seisoisi siinä hiljaa.\n\nSitten hän tarkasti ammusvyönsä kuin mies, joka haluaa saada ne äkkiä\nkäsiinsä ja jonka mieltä tällainen välttämättömyys ei näyttänyt\npahoittavan eikä peloittavan. Kumartuen alemmaksi hän pujahti\nkuusikkoon. Pehmeä neulasten peittämä maa, jossa ei ollut kuivaa\noksaakaan, ei antanut minkäänlaista ääntä eivätkä hänen ruumistaan\nvastaan painuvat oksatkaan kahisseet. Joskus hänen oli pakko taivuttaa\nne syrjään. Siten nopeasti ja hiljaa intiaanin liukuvin askelin hän\nlähestyi tupaa, kunnes ruskeakuoriset hirret salpasivat häneltä tien\npimittäen kirkkaamman valon.\n\nHän haisti sekä halkojen että tupakan savua, kuuli matalia syviä ääniä,\nkorttien sekoittamista ja lyömistä ja kullan soitannollista kilinää.\nLeväten polvillaan hetkisen metsästäjä mietti. Kaikki oli aivan niin\nkuin hän oli odottanutkin. Hänellä oli todellakin ollut onni\npuolellaan. Noita miehiä ei voitu helposti häiritä heidän pelissään.\nTuvan ovi oli juuri nurkan toisella puolella ja hän voi liukua\näänettömästi tahi hypätä sille yhdellä loikkauksella. Kumpainenkin tapa\nvoi kelvata. Mutta kumpaan hän turvautuisi johtui kokonaan sisällä\nolevien miesten ja heidän revolveriensa asemasta.\n\nNousten äänettömästi Wade hiipi seinän viereen ja kurkisti tupaan\nmuutamasta hirsien välissä olevasta raosta. Auringonvalo virtasi\nhuoneeseen sekä ovista että ikkunoista. Jack Belllounds istui lattialla\nauringonvalossa nojaten seinään. Hän oli paitahihasillaan. Pelaajan\nkuume ja häviölle joutuneen kiukku loistivat hänen kalpeista\nkasvoistaan. Smith istui selin Wadeen Bellloundsia vastapäätä. Toiset\nmiehet täydensivät neliön. Kaikki olivat kumminkin niin lähellä\ntoisiaan, että he helposti voivat ottaa korttinsa ja voittamansa\nkullan. Wade näki tämän yhdellä silmäyksellä ja sitten hän rupesi\ntarkastelemaan tilanteen yksityiskohtia. Bellloundsilla ei ollut\nminkäänlaista asetta. Smithin vyö ja revolveri olivat auringon\npaisteessa kovalla savilattialla niin kaukana, ettei niitä voitaisi\nsaada käsiin äkkinäisettä ponnistuksetta. Wade tarkasteli perin pohjin\nSmithin toverien kasvoja tuntien nähtävästi suurta tyytyväisyyttä\nnäkemänsä johdosta.\n\nHän epäröi hetkisen, mutta kumartui sitten ja siirsi hiljaa syrjään\ntiellä olevat kuusten oksat ja liukui tiheiköstä aukeamalle ottaen pari\näänetöntä hyppyä. Vielä yhden ja hän oli tuvassa.\n\n\"Päivää, rosvot! Älkää liikahtako!\" hän huudahti.\n\nHänen ilmestymisensä tahi hänen äänensä tahi molemmat yhteensä\nmykistyttivät rosvot. Belllounds pudotti korttinsa ja hänen suunsa\naukeni samalla kertaa. Nämä olivat ainoat huomattavat liikkeet.\n\n\"Olen puheliaalla tuulella, ja kuta kauemmin kuuntelette, sitä kauemmin\nsaatte elää\", Wade sanoi. \"Mutta älkää liikahtako!\"\n\n\"Emme me liikahdakaan!\" Smith tiuskaisi. \"Kuka olette ja mitä\ntahdotte?\"\n\nOli ilmeistä, ettei rosvopäällikkö ollut nähnytkään Wadea, jonka\nliikkeet olivat olleet nopeat ja joka nyt seisoi aivan hänen takanaan.\nSitäkään ei voida kummastella, että Smith istui paikoillaan melko\nkankein niskoin ja suorana. Voi olla mahdollista, että hän oli ollut\nsamanlaisessa tilanteessa ennenkin.\n\n\"Kuka olette?\" hän huudahti käheästi.\n\n\"Teidän pitäisi oikeastaan tuntea minut.\" Ääni oli Waden, hiljainen ja\nkylmä, mutta syvä ja kaikuva.\n\n\"Olen kuullut äänenne jossakin, voin lyödä siitä vaikka vetoakin.\"\n\n\"Kyllä. Teidän pitäisi tuntea se, Cap\", Wade vastasi.\n\nRosvo säpsähti kovasti, mutta rauhoittui heti jälleen.\n\n\"Cap! Miksi nimitätte minua niin?\"\n\n\"Miten sitten? Olemmehan vanhoja ystäviä, Cap Folsom!\"\n\nSanoja seuranneen vaitiolon kestäessä voitiin selvästi erottaa rosvon\nraskas hengitys; hänen niskansa punastui ja ainoastaan hänen toveriensa\nsilmät liikkuivat. Belllounds alkoi tointua hieman hämmästyksestään.\nPelko oli mykistyttänyt hänetkin, ei kuitenkaan minkäänlainen\nhenkilökohtaisen harmin ja vaaran aiheuttama. Hänen järkensä ei\nkäsittänyt vielä sitä.\n\n\"Olette saanut minut kiinni! Mutta kuka olettekaan?\" Folsom kysyi\nkäheästi.\n\nWade vaikeni.\n\n\"Kuka hiidessä tuo mies on?\" rosvo huudahti. Kysymys ei ollut sen\nenemmän kohdistettu hänen tovereilleen kuin neljälle seinällekään, vaan\nse oli ahdistavan ja syyttävän mielen raivostunut tiedustelu ja kiihkeä\nja pelokas muisteleminen.\n\n\"Hänen nimensä on Wade\", Belllounds sanoi töykeästi. \"Hän on Wils\nMooren ystävä ja sama metsästäjä, jonka kerroin teille olleen isäni\ntyössä viime talvena.\"\n\n\"Wadeko? Wade? Et sanonut minulle hänen nimeään. Hän ei suinkaan voi\nolla --\"\n\n\"Kyllä, Cap\", Wade keskeytti. \"Sama vanha veikko, joka turmeli kauniit\nkasvosi muutamia vuosia sitten.\"\n\n\"Hell-Bent Wade!\" Folsom huohotti kauhistuneena. Hänen koko ruumiinsa\nvapisi ja hänen kasvonsa tulivat harmaiksi kuin tuhka. Hänen oikea\nkätensä liikahti vaistomaisesti revolveria kohti, mutta pysähtyi\nalkuunsa, kuten hänen ensimmäinen liikkeensäkin.\n\n\"Ole varovainen, Cap\", Wade varoitti. \"Olisi suuri vahinko, ellen saisi\npuhua hieman... Käänny tännepäin nyt ja tervehdi vanhaa toveriasi\nGunnisonin päiviltä.\"\n\nFolson kääntyi kuin joku armoton järkkymätön voima olisi vääntänyt\nhänen päätään.\n\n\"Hyvä Jumala, Wade!\" hän huudahti. Hänen äänensä ja hänen silmiensä\nilme näyttivät toteavan jonkun peloittavan ja kumoamattoman tosiseikan,\nluultavasti uhkaavan kuoleman. Mutta hän ei ollut mikään raukka.\nHuolimatta metsästäjästä, joka seisoi hänen takanaan hän kääntyi\ntakaisin ja heitti vihaisesti kortit Bellloundsille päin naamaa. Hän\nkiroili kauheasti... \"Sinä rikkaan karjanomistajan hemmoiteltu penikka.\nMiksi hiidessä et kertonut minulle, että petojen metsästäjää sanotaan\nWadeksi?\"\n\n\"Kyllä minä sen kerroin sinulle\", Belllounds huusi punastunein poskin.\n\n\"Valehtelet! Et milloinkaan ole sanonut Wade -- W-a-d-e oikein\nselvästi, niin että olisin kuullut sen. En kuullut sinun\nmainitsevankaan mitään Hell-Bent Wadestä.\"\n\n\"Väsyin tuohon nimeen suunnattomasti\", Belllounds vastasi\nhalveksivasti.\n\n\"Ai-jai-jai!\" rosvo kähisi. \"Vai väsyit sinä siihen! Miten tyhmä sinä\noletkaan! Jos tietäisit, kuinka monta miestä tuo nimi on väsyttänyt ja\nväsyttänytkin iäksi, et luullakseni ajattelisi niin tavattoman\ntyhmästi.\"\n\n\"Sanokaa nyt, mitä annatte minulle? Sheriffi Burley koetti kertoa\nisälle ja minulle kaikenlaista roskaa tuosta Wadesta. Hänhän on vain\npikkuinen, vääräsäärinen ja suurinenäinen hätikkö -- mies, jolla on\näänikin kuin naisella -- hiiviskelevä kokki, kämppälääkäri ja lypsäjä\nja Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä.\"\n\n\"Poika, olet oikeassa, sillä Jumala ainoastaan tietää, mitä vielä.\nMutta sen tulet nyt näkemään ja voin lyödä vaikka vetoakin, ettet\nhevillä unhota sitä opetusta... Wade, oletteko vanhentunut tahi\nmuuttunut, kun sallitte tuollaisen penikan jutella tällaisia?\"\n\n\"Cap, hän on hyvin huvittava juuri nyt ja toivon teidän kaikkien saavan\nhauskaa hänen kustannuksellaan. Ellette pakota kättäni toimimaan, aion\nkertoa teille muutamia mielenkiintoisia piirteitä tämän Möly-Jackin\nelämästä... Tahdotko olla hiljaa ja kuunnella ja uskallatko vastata\ntovereistasi, Cap?\"\n\n\"Wade, en vastaa kenestäkään, mutta toverini eivät nähdäkseni aiokaan\nruveta elämöimään\", Folsom vastasi ivallisesti tarkoittaen tovereitaan.\n\nToinen punapartainen suuri ja laihakasvoinen mies, roistomaisen ja\nhurjan näköinen, tiuskaisi nyt: \"Kuulehan nyt, Smith, mitä helvettiä\ntämä tällainen käytöksesi oikeastaan tarkoittaa tällaisessa\ntilanteessa?\"\n\n\"Sitä, että jos onnistut kääntämään valtin, olet kirotun onnellinen\",\nFolsom murahti.\n\nKolmas rosvo ei puhunut sanaakaan. Hän oli pieni mustaihoinen mies\noratuomen värisine tummine silmineen ja mustine tukkineen, nähtävästi\nsellainen valkoinen mies, jolla oli meksikolaista verta suonissaan.\nIstuessaan siinä liikkumattomana hän näytti tarkkaavaiselta,\nvoimakkaalta ja viekkaalta odottaessaan sopivaa tilaisuutta.\n\n\"Möly-Jack, nämä uudet ystäväsi ovat kurjia rosvoja, ja muudan heistä\non vielä pahempikin, jonka voin todistaa, mutta sinuun verrattuna he\novat kaikki kunnon miehiä\", Wade sanoi.\n\nBelllounds vilkaisi heihin salavihkaa. Hän oli menettämäisillään\nurhoollisuutensa ja hänen tyhmä järkensäkin alkoi käsittää jotakin.\n\n\"Luuletteko minun välittävän lörpöttelystänne?\" hän tiuskaisi\nvihaisesti.\n\n\"Kylläpähän välität, kun kerron näille rosvoille, miten olet pettänyt\nheidät.\"\n\nBelllounds hyppäsi kuin ansaan joutunut susi, mutta päästyään puoleksi\nkoholle hän tuuskahti jälleen maahan. Hänen oikealla puolellaan oleva\nrosvo potkaisi häntä niin, että hän lyyhistyi jälleen seinää vasten.\n\n\"Möly, katsohan tänne!\" Wade huudahti ojentaen revolverin, joka heilui\nhetkisen kuin kompassin neula ja sylki sitten piipustaan tulta ja\nsavua. Kuula sattui muutamaan hirteen katkaistuaan kumminkin lehden\nBellloundsin korvasta, niin että siitä rupesi vuotamaan verta. Hänen\nkasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi ja sekunnin kuluessa sai pelko\nhänet niin valtoihinsa, että hän vapisi kuolemankauhusta kuin\nhaavanlehti.\n\nFolsom nauroi ivallisesti ja raa'an iloisesti. \"Kuulehan, Möly-Jack, et\nsuinkaan aavistanutkaan, että vanha toverini Wade tähtäsi päähäsi, vai\nmitä? Et suinkaan!\"\n\nToiset rosvot ymmärsivät silloin paremmin ehkä kuin Belllounds, että\ntilanne oli nyt hyvin epätavallisen miehen käsissä.\n\n\"Cap, tiedätkö, että Möly-Jack on syyttänyt ystävääni Moorea sen karjan\nvarkaudesta, jonka olette myyneet?\" Wade kysyi harkitusti.\n\n\"Mitä karjaa tarkoitattekaan?\" rosvo kysyi kuin hän ei olisi\nkuullutkaan oikein.\n\n\"Sitä, jonka Jack varasti isältään myyden sen teille.\"\n\n\"Näen, ettei Bent Wade ole unhottanut entisiä tapojaan. Minun olisi\npitänyt ymmärtää se heti nähdessäni sinut... En ole tiennytkään, että\nBelllounds on syyttänyt siitä jotakin toista.\"\n\n\"Hän teki sen.\"\n\n\"Vai niin. Kuka tuo Wils Moore onkaan?\"\n\n\"Hän on paimen ja niin hieno nuorukainen, ettei parempaa ole ikinä\nollutkaan hevosen selässä. Möly-Jack vihaa häntä. Hän antoi Jackille\nselkään pari kertaa ja voitti sen tytön rakkauden, jota Jack haluaa\nomakseen.\"\n\n\"Miten romanttista!... Kuulehan, Möly-Jack, sinustahan rupeaa kuulumaan\noikein kummia.\"\n\nBelllounds makasi seinää vasten kyyristyneenä huohottaen ja hikoillen.\nKasvojen röyhkeä ilme ei muuttunut, koska se oli synnynnäistä, mutta\nsilmien rohkea ilme oli hävinnyt ja hänen suunsa ja leukansa todistivat\nraukkamaisesta arkuudesta. Hän tuijotti peläten ja epäillen Wadeen.\n\n\"Kuunnelkaa nyt liikahtamatta paikoiltanne\", Wade jatkoi nopeasti.\n\"Jack varasti karjan isältään. Hän on sydämestään varas, mutta hänellä\noli silloin muutakin mielessä. Kulkiessaan koetti hän tahallaan saada\njälkensä niin hyvin näkyviin kuin suinkin. Hän valmisti samanlaisen\nkolmionmuotoisen hevosenkengän kuin Wils Mooren hevosellakin on\nnaulaten sen kiinni hevosensa vasempaan etujalkaan. Samalla laittoi hän\ntoisenkin vehkeen -- pienen rautaisen renkaan keskessä olevine\nnauloineen -- ja kulkiessaan jätti hän jälkeensä noita kolmionmuotoisia\nhevosenkengän jälkiä ja noita pienen ympyrän jälkiä --\"\n\n\"Nuo kummalliset jäljet olen, koira vieköön, nähnytkin!\" Folsom\nhuudahti. \"Huomasin ne tuolla lähteen reunalla ja sitten tämän tuvan\nedustalla. Näin Jackin muodostavan ne jollakin tavoin, mutta en tullut\najatelleeksi asiaa sen enempää. Hänen valkoisella hevosellaan on juuri\ntuollainen kenkä vasemmassa etujalassaan.\"\n\n\"Niin onkin, kun Jack irroittaa tavallisen kengän ja naulaa sijalle\nkoukistetun... Seurasin noita jälkiä ja ne toivat minut tänne\ntuvallenne. Bellloundsilla oli niitä tehdessään eräs tarkoitus... Hän\nmeni Kremmliniin sheriffi Burleyn puheille todistaen hänelle, että\nvarastettu karja on kuljetettu Elgeriaan. Tehtyään sen hän toi\nsheriffin White Slidesiin syyttämään Moorea. Jack seurasi omia jälkiään\ntänne, näytti Burleylle kolmionmuotoisen kengän ja pienen ympyrän\njättämät jäljet vihjaisten viimeksi mainituista, että ne ovat\nluultavasti Mooren kainalosauvan tekemiä. Hän toi Burleyn suoraan tänne\ntuvalle ja tielle, jota pitkin olitte ajaneet karjan Kremmliniin\nvedenjakajan yli... Hän vaati Burleytä ottamaan mukaansa muutamia\nmultakokkareita, joissa nuo jäljet selvimmin näkyvät, White Slidesiin.\nMöly-Jack syytti siellä Moorea varkaudesta, jolloin Burley vangitsi\nMooren. Juttu tulee esille Kremmlinissä tulevalla viikolla.\"\n\n\"Hitto soikoon!\" Folsom huudahti ihmetellen. \"Ihminen ei ole\nmilloinkaan liian vanha oppiakseen. Tiesin tuon penikan varastavan\nisältään, mutta luulin häntä synnynnäiseksi rehelliseksi rosvoksi, joka\non rahojen tarpeessa pelatakseen ja juodakseen.\"\n\n\"Hän on pettänyt sinut, Cap. Ellen olisi seurannut teitä ja saanut\nteitä kiinni, riippuisitte piakkoin hirressä.\"\n\n\"Vai niin! Wade, olisin mieluummin mukaantunut sellaiseen\nmahdollisuuteen, kuin sinun liian ystävälliseen sekaantumiseesi\nasioihini. Heikkoutesi on sellainen, ettet sinä milloinkaan voi pysyä\nerilläsi niistä. Mutta annahan minulle revolveri, niin saat nähdä!\"\n\n\"En, Cap.\"\n\n\"Etkö uskalla?\" rosvo karjaisi. \"Istun tässä paikoillani ja ammun\nsilmät tuon valehtelevan Bellloundsin penikan päästä!... Wade, pistä\nkäteeni revolveri, jossa on vain pari patruunaa tahi vain yksi. Voit\nojentaa oman revolverisi päätäni kohti... Salli nyt, että tapan tuon\nhaisunäädän.\"\n\nBelllounds huomasi nyt selvästi, ettei kuolema ollut kaukana. Hänen\nentisestä röyhkeästä ulkomuodostaan ei ollut enää mitään jäljellä,\nsillä hänen kasvonsa muodostivat hirmuisen näön kaikille, joiden oli\npakko katsella näytelmää. Vaahto tippui hänen lerpallaan olevasta\nalahuulestaan.\n\n\"Cap, en voi antaa sinulle revolveria, en ainakaan nyt\", Wade sanoi.\n\nFolsom rupesi silloin kiroilemaan ja yllyttämään tovereitaan.\n\n\"Tappakaa hänet! Vetäiskää revolverinne ja ampukaa hänen muljottavat\nsilmänsä puhki!... Sanon teille, että meidän on pakko taistella\nkaikissa tapauksissa. Kuolemme joka sorkka tänne, mutta ampukaa hänet\nensin!\"\n\nEi kumpikaan Folsomin tovereista totellut raivostuneen päällikkönsä\nkehoitusta sen paremmin kuin omaa haluaankaan. He olivat Waden\nvallassa. Nyt seurasi vaitiolo, joka oli täynnä epäilyä ja jännitystä,\njoka yhä vain tiukkeni. Tasapaino alkoi horjua.\n\n\"Wade, olen ollut peluri koko ikäni, ja melko taitava sellainen, vaikka\nsen itsekin sanon\", rosvojen johtaja sanoi äänellä, jonka sävy ei\nollenkaan sopinut hänen sanoihinsa. \"Lyön nyt viimeisen vedon.\"\n\n\"Anna vain kuulua, Cap. Mistä aiot lyödä vetoa?\" Wade kysyi tyynesti ja\nhiljaa, mutta erilaisella äänenpainolla.\n\n\"Lyön vetoa koko tuosta kultamäärästä, ettei Hell-Bent Wade ammu ketään\nselkään!\"\n\n\"Sinä voitit!\"\n\nRosvo nousi hitaasti ja kankeasti seisoalleen. Suoristuttuaan täyteen\npituuteensa hän potkaisi tahallaan Bellloundsia naamaan.\n\n\"Siitä sait! Minua haluttaisi tehdä tilini selväksi kanssasi,\nMöly-Jack! En ole määräävä täällä, mutta jokin sanoo minulle kuitenkin,\nvaikka housuni tutisevatkin, että mieluummin olen omissani kuin sinun.\"\n\nSanottuaan sen ja hengähtäen syvään hän kääntyi katsomaan metsästäjää\nsilmiin.\n\n\"Wade, en ymmärrä oikein tarkoitustasi, mutta sen toimeenpano on\nhitaampaa kuin ennen.\"\n\n\"Miten niin, Cap? Olin vain sellaisella puhetuulella\", Wade vastasi.\n\n\"Joutavia! Sinulla on piru mielessä. Mitä tarkoitit ilmoittaessasi\nminulle tuon penikan petoksesta, kun et kerran salli minun tappaa\nhäntä?\"\n\n\"Halusin vain, että hän saisi kuulla, mitä oikeat miehet ajattelevat\nhänestä.\"\n\n\"Hm! Ja mitä nyt seuraa ilmaistuani sen hänelle?\"\n\n\"Te lähdette kaikki kanssani Kremmliniin, jossa luovutan teidät\nsheriffi Burleylle.\"\n\nTällainen oli Waden heittämä sormikas. Sitä oli osattu odottaa ja sen\nhyväksyminen tuntui huojennukselta. Elämän armottomien muutosten\ntoivoton hehku pani Folsomin silmät leimuamaan. Hän voi kyllä olla\nmurhaaja, mutta hän oli urhoollinen ja hän ymmärsi Waden sanojen\nmerkityksen.\n\n\"Toverit, tämä on onnenkauppaa!\" hän huudahti käheästi kumartuen äkkiä\nkuin pantteri revolveriaan kohti.\n\nHetki oli jännittävä ja liiaksi panostettu, kun nuo neljä miestä kuin\njonkun sähköisen nopeuden virran vapauttamina rupesivat toimimaan.\nRevolverit paukkuivat yksiäänisesti. Tulen välähdykset, savupilvet,\nkaikuvat pamahdukset ja käheät huudot täyttivät majan. Wade oli ampunut\nhypätessään syrjään. Luodit sattuivat napsahdellen seiniin. Metsästäjä\nheittäytyi vatsalleen vuoteena toimineen oksista valmistetun ristikon\ntaakse. Se oli tehty paksuista ja kestävistä kuusenhavuista. Hän ei\nollut erehtynytkään luulossaan, että se kelpaisi rintavarustukseksi.\nVetäen toisen revolverinsa esille hän tirkisti suojastaan.\n\nSavu alkoi kohota kattoon ja haihtui ikkunoista ja ovista. Ilma\nkirkastui jälleen. Belllounds painautui seinään kiinni kalpeana ja\nhänen silmänsä olivat pullistumaisillaan pois päästä näytelmän\naiheuttamasta pelosta. Mustaihoinen pieni mies makasi lattialla\nväännellen itseään tuskissaan. Äkkiä koko hänen ruumistaan pudistuttava\nväristys lopetti hänen potkimisensa. Hänen ruumiinsa oikeni suoraksi,\nja kuin taikavoimasta hänen kätensä irtaantui savuavasta revolverista.\nFolsom oli polvillaan kumarruksissa, ja horjuen heiluttaen revolveriaan\nkuin juopunut hän haki jotakin esinettä, jolle hän olisi voinut purkaa\nraivonsa. Hänen toisessa ohimossaan oli hirmuinen reikä -- verinen ja\nhirvittävä näky.\n\n\"Toverit, minä osuin häneen!\" hän kuiskasi omituisesti ja änkyttäen.\n\"Hän sai kerrankin tarpeekseen -- Hell-Bent Wade! Kunnia hänelle.\nTapaan hänet siellä!\"\n\nHorjuessaan sinne tänne hän äkkiä huomasi Bellloundsin edessään,\njolloin hän säpsähti niin kovasti, että veripisarat lentelivät hänen\nhaavoittuneesta ohimostaan.\n\n\"Kas vain, kortit näyttävät lopultakin tulevan tännepäin! Belllounds,\ntässä on valehteleville silmillesi!\"\n\nRevolveri heilui, vapisi ja teki ympyröitä hänen tehdessään viimeisen\nhirmuisen ponnistuksen voidakseen tähdätä suoraan. Hän laukaisi. Luoti\nvei mennessään tupsun Bellloundsin tukasta, mutta ei osunut. Rosvo\ntähtäsi toistamiseen ja revolveri heilui ja vapisi, ennenkuin hän\npainoi liipasinta, Mutta hana napsahtikin vain tyhjään patruunaan.\nFolsom päästi korahtavan raivostuneen huudahduksen, pudotti revolverin\nkädestään ja kaatui suulleen ojentautuen hitaasti suoraksi.\n\nPunapartainen rosvo oli paennut kivisen takan taakse, voimatta\nkuitenkaan tukkeutua sinne kokonaan. Siinä asennossa hänen oli melkein\nmahdoton ampua, koska hänen oikea kätensä oli nurkan puolella ja hänen\noli pakko painautua rakoon tiukasti saadakseen ruumiinsa rosoisten\nkivien taakse. Wadella oli nyt etu puolellaan. Hän makasi suullaan ja\nhänen oikea kätensä oli näkyvissä ristikon nurkan takaa. Oksien päät\nsuojelivat hänen päätään hänen tirkistäessään sieltä. Odottaessaan\nampumistilaisuutta hän latasi siliä aikaa toisen revolverinsa\nvasemmalla kädellään. Rosvo ponnisteli, väänsi ruumistaan, taivutti\nniskaansa ja pistäen äkkiä esille päänsä ja kätensä hän ampui. Hänen\nluotinsa osui Waden pään yläpuolella oleviin oksiin. Ja Waden sekuntia\nliian myöhään lähettämä luoti raapaisi kivistä nurkkaa siitä kohti,\njossa rosvon pää oli vilahtanut. Luoti kääntyi ja lensi viheltäen\nikkunasta ulos. Laukaus oli mainiosti ammuttu. Rosvo päästi sihisevän\nkäheän huudon huomattuaan joutuneensa satimeen. Koettaessaan tukkeutua\nkauemmaksi hän paljasti vasemman kyynärpäänsä työntäen sen nurkan sivu.\nWaden nopea laukaus runteli sen.\n\nSiinä ei rukoiltu eikä annettu armoa. Tämä oli todellista lännen\ntaistelua -- pahan ja hyvän kamppailua -- samassa ankarassa koulussa\nopittua. Rosvo kiersi ruumiinsa niin, että se kääntyi melkein ympäri,\nojentaen oikean kätensä vasemman olkapäänsä yli. Hän tukki revolverinsa\nsuun kahden kiven väliin koettaen vääntää rakoa suuremmaksi. Kuiva savi\nmureni ja rako laajenikin. Tähdäten piippua pitkin hän suuntasi sen\nristikon yläpuolelta hiukan esiin pistävää Waden olkapäätä kohti.\nSitten hän ampui ja osui. Wade painautui alemmaksi ja likemmäksi seinää\nsaadakseen paremman tilaisuuden. Rosvo teki suurimman tyhmyytensä nyt,\nsillä sen sijaan että hän olisi hyökännyt piilostaan ja tappanut\nvastustajansa, hän ampui jälleen ja sitten vielä kolmannenkin kerran.\nHänen revolverinsa suuret luodit repivät ja katkoivat oksia vaarallisen\nläheltä metsästäjän päätä. Rosvo joutui vihdoin hyvin tukalaan\nmelkeinpä toivottomaan asemaan puolustaessaan itseään ja ladatessaan\nsamalla revolveriaan. Hän teki sen kuitenkin ja hänen huohotuksensa\nilmaisi, millaista vaivaa ja tuskia se hänelle aiheutti. Niin paljon\nkaikissa tapauksissa, että hän pisti polvensa esille. Wade ampui sen\nmäsäksi. Rosvo lyyhistyi kokoon ja hänen lanteensa näyttäytyi tarjoten\nmainion maalin armahtamattomalle Wadelle. Tuomittu ei kuitenkaan\nvieläkään huutanut, vaikka hän ei enää voinutkaan estää ruumistaan\njoutumasta Waden näkyviin. Silloin toivottoman rohkeasti, joka olisi\nollut paremmankin asian arvoinen, ja mielin, joka oli suurenmoinen\nuhmassaan, rosvo hyökkäsi piilostaan revolveri suunnattuna Wadea kohti.\nHänen punainen partansa ja laihat kasvonsa, kalpeat ja surkeat, ja\nhänen hoiperteleva hyökkäyksensä, joka todellisuudessa olikin\nkaatumista, muodostivat peloittavan näyn. Hän nousi vielä ja hänen\nrevolverinsa alkoi paukkua, mutta se toisti vain Waden revolverin\njymähdykset. Rosvo kaatui päistikkaa ristikolle vyörähtäen raskaasti\nsen yli seinän puolelle.\n\nSitten seurasi pitkäaikainen vaitiolo. Wade liikahti kuin katsoakseen\nympärilleen. Belllounds liikahti myös ja nieleskeli, kuin vetääkseen\nhenkeään. Nuo kolme ammuttua rosvoa makasivat liikkumattomina omituisen\ntraagillisissa ja kummallisissa asennoissa. Savu alkoi jälleen kohota\nhaihtuakseen ovesta ja ikkunoista. Hetkisen kuluttua ei suuressa\nhuoneessa ollut enää huurua juuri ollenkaan.\n\nWade nousi ponnistellen voimiaan ja hänellä oli revolveri kummassakin\nkädessään, jotka olivat aivan veriset. Hänen kasvonsakin olivat veren\ntahraamat ja hänen vasen olkapäänsä oli punainen. Hän lähestyi\nBellloundsia.\n\nHän oli peloittava silloin hirmuisessa armottomuudessaan, joka ei ollut\nteeskenneltyä. Bellloundsista hän varmaankin edusti kuolemaa, veristä\nkuolemaa, johon hän ei ollut valmistautunut.\n\n\"Toinnu huumauksestasi, sinä penikkarosvo!\" Wade huudahti.\n\n\"Jumalan nimessä, älkää tappako minua!\" Belllounds rukoili suunniltaan\npelosta.\n\n\"Miksi en? Katso ympärillesi! Paras työpäiväni, Möly!... Tuo Cap Folsom\noli sitä jo odottanutkin kymmenen vuotta... Aion ampua sinua vatsaan ja\nvarokin silloin, ettei se tule kipeäksi!\"\n\nBelllounds rukoili kuiskaten henkensä puolesta kasvoin ja käsin kauhun\nnöyryyttämänä.\n\n\"Mitä?\" metsästäjä karjaisi. \"Etkö tiedä minun tulleen tappamaan\nsinua?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, olen sen nähnyt. Mikään ei voi olla hirveämpää. En ole\nmilloinkaan tehnyt teille mitään... Älkää tappako minua. Antakaa minun\nelää, Wade! Vannon Jumalan nimessä, etten tee tätä enää milloinkaan!...\nSäästäkää isän ja Collien vuoksi henkeni.\"\n\n\"Olen Hell-Bent Wade!... Et halunnut kuunnella heitä, kun he tahtoivat\nilmoittaa sinulle, kuka olen.\"\n\nWaden jokainen sana pani pojan ymmärtämään äkkinäisen kuoleman\nalkuperäisen merkityksen. Ne herättivät hänessä suunnatonta pelkoa.\nHänen otsansa oli aivan märkänä hiestä, hiukset nousivat pystyyn ja\nhänen silmänsä pyörivät kuopissaan. Hänen terästynyt huomiokykynsä imi\nvaistomaisesti uutta toivoa Waden ilmeisestä epäröimisestä ja\nColumbinen nimen mainitsemisesta. Sisäinen ounastus, jonkunlainen\nkuvaamaton tunne, kehoitti häntä rukoillessaan turvautumaan siihen\nnimeen.\n\n\"Vanno luopuvasi Colliesta?\" Wade komensi heiluttaen revolverejaan\nverisillä käsillään.\n\n\"Kyllä, kyllä! Hyvä Jumala, lupaan vaikka mitä!\" Belllounds vaikeroi.\n\n\"Vanno ilmoittavasi isällesi muuttaneesi mielesi. Sinun on luovuttava\nColliesta ja annettava hänet Moorelle!\"\n\n\"Vannon sen!... Mutta jos kerrotte isälle, että olen varastanut hänen\nkarjaansa, hän tappaa minut.\"\n\n\"Emme rupea kirkumaan siitä. Pelastan sinut, jos vain luovut tytöstä.\nKoeta nyt kerran vielä, Möly-Jack, parantaa tapasi ja pitää sanasi.\"\n\nBelllounds oli menettänyt äänensä, mutta hänen mykät ja vapisevat\nhuulensa olivat sen valan eittämättömiä merkkejä, jota hän ei voinut\nlausua ääneen. Poikamaisuus ja surkastunut moraalinen voima korvasivat\nsilloin hänen miehuutensa. Hän oli vain tekijä toisten elämässä ja\nraukka, jota isän suuri rakkaus oli suojellut tältäkin kostolta.\n\n\"Nouse ja irroita vyöni\", Wade sanoi. \"Sido sitten nämä luotien ihooni\ntekemät reiät.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nWaden saamat haavat eivät olleet ollenkaan vaaralliset ja Bellloundsin\navulla hän pääsikin Lewisin tupaan, jonne hänen oli pakko jäädä\nsenvuoksi, että hän oli menettänyt niin paljon verta. Belllounds meni\nkotiinsa.\n\nSeuraavana päivänä Wade lähetti Lewisin rosvojen tuvalle\nkuormahevosineen hautaamaan kuolleet ja ottamaan heidän tavaransa\nsäilyyn. Lewis palasi samana iltana sheriffi Burleyn ja tämän kahden\nedustajan kanssa, jotka olivat toimineet omin nokkinsa. He olivat\nseuranneet hevosten jälkiä Gore Peakin juurella olevalta lähteeltä\ntaistelupaikalle ja tavanneet Lewisin siellä. Burley oli ottanut\nhaltuunsa tuon melkoisen määrän kultaa näyttääkseen rahat miehille,\njotka olivat ostaneet karjan.\n\nBurley käytti hyväkseen sopivaa tilaisuutta puhutellakseen Wadea\ntoisten ollessa kuulumattomissa.\n\n\"Tuolla tuvassa oli vielä neljäskin mies silloin kun taistelu alkoi\",\nhän sanoi. \"Hän on seurannut sinua tänne.\"\n\n\"Jim, älä puhu tyhmyyksiä\", Wade vastasi.\n\nSheriffi nauroi ja hänen viekkaissa silmissään oli ystävällinen utelias\nilme.\n\n\"Saatat minut pian sellaiseen luuloon, että olet kuumeessa ja pyörällä\npäästäsi.\"\n\n\"Jim, en olekaan niin selväpäinen kuin voisin olla.\"\n\n\"Tee tahtosi, kerro tahi ole kertomatta. Näin hänen jälkensä ja\nseurasin niitä. Ja, Wade, vanha veikko, huomasin jo aikoja sitten, että\ntässä piili jotakin.\"\n\n\"Kyllä ja sinä tunnet minut. Olen sinulle hyvin kiitollinen, jos\nsiirrät Mooren jutun hieman tuonnemmaksi, sillä en kykene nyt\nratsastamaan Kremmliniin. Ehkä silloin voin kertoa sinulle erään\ntarinan.\"\n\nBurley kohotti kätensä ymmärtäen hänet täydellisesti. \"Et luullakseni!\nEt tule kertomaan minulle mitään juttua... Haluan kuitenkin odottaa\nsinua ja lausun sinut jo ennakolta tervetulleeksi. Olen sinulle\nsuuressa kiitollisuuden velassa näiden rosvojen rankaisemisesta. Wade,\ntaistelu oli varmaankin oikeata miesten ottelua sinunkin näkökannaltasi\nkatsottuna. Poimin lattialta kuusikolmatta tyhjää patruunaa. Eräällä\npienellä puoliverisellä oli revolverissään yksi tyhjä patruuna ja kuusi\ntäysinäistä. Teit hänestä lopun varmasti hyvin äkkiä.\"\n\n\"Jim, huomaan, että olet paljon uteliaampi kuin ennen, vaikka et\nmilloinkaan ole ollutkaan arka kyselemään\", Wade sanoi. \"En muista enää\nollenkaan, mitä tapahtui.\"\n\n\"No, no, seuraa vain omia tapojasi\", Burley vastasi hyvänluontoisesti.\n\"Aion viipyä täällä tämän yön ja huomenna ratsastan White Slidesin\nkautta Kremmliniin. Mitä haluat minun sanovan Bellloundsille?\"\n\nMetsästäjä mietti hetkisen.\n\n\"Kyllä kai sinun on sanottava jotakin... Ilmoita hänelle, että rosvot\novat saaneet palkkansa, ja lisää samalla, että hän tulee saamaan\ntakaisin karjansa. Tekisit minulle hyvän työn, jos sanoisit hänelle,\nettä rosvot olivat paljon syyllisempiä kuin Moore. Mutta muistakin,\nettet puhu sen enempää Wilsistä. Älä puhu epäluulostasi mitään, että\ntuvassa oli vielä neljäskin mies taistelun aikana... Sano pojille, että\ntulen sinne muutamien päivien kuluttua. Jos satut saamaan sopivan\ntilaisuuden, niin ilmoita neiti Collielle, etten ole pahasti\nhaavoittunut, ja lisää, että kaikki muuttuu vielä hyväksi.\"\n\n\"Vai niin!\" Burley murahti totuttuun tapaansa. Hän ei puhunut enää\nmitään, vaan katsoi ainoastaan kalpeaan metsästäjään, kuin tämä olisi\nollut joku omituinen henkilö, jota tuli suuresti kunnioittaa, mutta\njota ei kukaan ymmärtänyt.\n\nWaden haavat paranivat nopeasti, mutta kului kuitenkin muutamia päiviä,\nennenkuin hän sai tarpeeksi voimia lähteäkseen matkalle. Hänen oli\npakko palata White Slidesiin, mutta hän ei olisi tehnyt sitä\nmielellään. Jack Bellloundsin muisto veti häntä sinne, ja kun hän\nkartoitti sen mielestään, se alituisesti palasi. Tämä tunne oli melkein\nsamanlainen kuin hänen synkät aavistuksensakin, jotka aina vaanivat\nhänen tietoisuutensa rajamailla. Eräänä aamuna varhain hän kuitenkin\nlähti taipaleelle ja levähdettyään monta kertaa tiellä hän saapui\nSage-laaksoon auringon laskiessa. Moore huomasi hänen tulonsa, huusi\nilosta ja riemusta, ja melkein nosti hänet hevosen selästä. Wade oli\nliian väsynyt jaksaakseen puhua, mutta hän salli itseään ruokittavan,\nkannettavan vuoteeseen ja hoidettavan.\n\n\"No, nyt riisutaan saapas toisestakin jalasta, toveri\", Moore sanoi\niloissaan saadessaan auttaa. \"Olette kuulemma ammuttu seulaksi ja saan\nnyt hoitaa teitä.\"\n\n\"Wils, jään tänne vielä huomiseksi\", Wade vastasi. \"Oletko kuullut\nmitään uutisia tuolta alempaa?\"\n\n\"Kyllä. Olen puhutellut Lemiä joka ilta.\"\n\nSitten hän toisti Burleyn kertomuksen Waden taistelusta rosvojen\nkanssa. Sheriffin kertomana selostus oli ollut suurenmoinen. Vanha Bill\nBelllounds oli suhtautunut uutisiin omituisesti. Hän ei ollut ylistänyt\nvoittajaa ja vastoin totuttua tapaansa kiittää jokaista työn ja\nkestävyyden osoitusta hän oli näyttänyt tulevan melkein pahoilleen\ntappelusta. Jack Belllounds oli palannut Kremmlinistä ja hän oli ollut\nläsnä Burleyn kertoessa taistelusta. Mitä hän oli ajatellut, ei kukaan\npaimenista ollut voinut sanoa, mutta hän oli ollut juovuksissa\nseuraavana päivänä ja menettänyt kahmaloisen kultaa heille. Pojat eivät\nolleet nähneet Columbinea juuri ollenkaan, mutta sekin vähä oli\nriittänyt pahoittamaan heidän mielensä.\n\nWade ei sanonut paljon mitään kuultuaan nämä uutiset. Seuraavana\npäivänä hän oli pystyssä hoitaen haavojaan samalla kun hän kertoi\nMoorelle taistelusta ja kuinka hän oli säikähdyttänyt Bellloundsin ja\nvaatinut häneltä lupaukset.\n\n\"Möly-Jack ei pidä milloinkaan noita lupauksiaan tässä Jumalan luomassa\nmaailmassa!\" Moore huudahti vakaumuksella, jota ei mikään kyennyt\nhorjuttamaan. \"Tunnen hänet, Ben. Hän tarkoitti kyllä sitä antaessaan\nne. Hän vannoo sielunsakin kadotukseen, mutta seuraavana päivänä hän on\njo unhottanut lupauksensa, valehtelee ja pettää.\"\n\n\"En usko sitä, ennenkuin näen\", metsästäjä sanoi synkästi. \"Pelkään\nsitä kuitenkin. Olen nähnyt pahojenkin miesten muuttuvan. Kaikissa\nihmisissä on siemen johonkin hyvään, jokin jumalallinen pisara, joka\nilmestyy näkyviin silloin tällöin. Ihmiset nousevat omilta\nkuolemanportailtaan usein korkeammalle tasolle. Tämä Bellloundsille\nsuotu lykkäys näyttää, onko hänessä mitään hyvää. Ellei hänessä\nsellaista ole, hän tekee, kuten sanoit, mutta jos hänessä on, tuo\nsäikähdys muodostaa käännekohdan hänen elämässään. Toivon, mutta\npelkään.\"\n\n\"Ben, odottakaa ja katsokaa\", Moore sanoi vakavasti. \"Taivas tietää,\netten hevillä menetä valoisia toiveitani lähimmäisistäni ja noista\nkorkeimmista asioista, joista olette minulle kertonut, mutta\nihmisluonne pysyy nyt ihmisluonteena. Jack ei voi luopua Colliesta sen\nhelpommin kuin minäkään. Sellainen on samalla itsesäilytysvaistoa ja\nrakkautta.\"\n\nSekin päivä vihdoin koitti, jolloin Wade käveli White Slidesiin. Hänen\nveressään tuntui olevan kuumetta, jonka hän kuvitteli johtuvan\nhaavoista eikä hänen mielentilastaan. Oli aurinkoinen ja kirkas\nsunnuntai, taivas oli sininen ja korkealle kiisi suuria purppuraisia\npilviä. Kukkuloiden salviaruoho kimalteli ja ilma tuoksui suloiselta.\n\nPaimenet tervehtivät Wadea iloisesti, mutta vanha karjanomistaja meni\nhuoneeseen huomattuaan hänet kuistista. Ei kukaan muu kuin Wade nähnyt\ntätä kohteliaisuuden laiminlyömistä. Columbine ilmestyi näkyviin\nmelkein heti heiluttaen kättään ja juosten tervehtimään häntä.\n\n\"Isä huomasi teidät. Hän käski minun tulla pyytämään teiltä anteeksi\nhänen puolestaan... Ah, Ben, olen niin iloinen saadessani puhutella\nteitä! Ette näytä ollenkaan sairaalta. Millaisessa taistelussa\nolittekaan!... Sairastuin melkein, mutta unhottakaamme se... Kuinka\nvoitte ja miten Wils jaksaa?\"\n\nNiin hän lörpötteli, kunnes hän aivan hengästyi.\n\n\"Collie, enpä tiedä, mitä sanoisinkaan tapaamisestamme\", Wade sanoi\ntuntien tytön läsnäolon entisen lumoavan vaikutuksen. \"Olen vähitellen\ntointumaisillani entiselleni. En ollutkaan pahasti haavoitettu, mutta\nminusta vuoti paljon verta. Olen vanhempi nyt kuin silloin, jolloin\nampumahaavojen paikkaaminen oli vain leikin asia. Jokainen vuosi\ntuntuu. Muutamat ihmiset tietävät sen vasta jälkeenpäin... Miten itse\nvoit, Collie?\"\n\nTytön siniset silmät tummenivat ja väristys muutti hänen suloisten\nhuuliensa ilmeen.\n\n\"Olen hyvin onneton, Ben, mutta voidaanko odottaakaan muuta. Voisihan\nse olla vieläkin pahempaa. Tekihän esimerkiksi olisitte voinut kuolla.\nSaan olla paljosta kiitollinen.\"\n\n\"Kyllä, kuten me muutkin. Toin teille uutisia Wilsiltä, mutta en\noikeastaan tiedä, kerronko niitä ollenkaan.\"\n\n\"Voi, kertokaa nyt toki!\" Collie pyysi houkutellen.\n\n\"Wils käski minun sanoa teille, että hän rakastaa teitä yhä\nkiihkeämmin. Hänen rakkautensa pitää kuulemma yllä hänen rohkeuttaan ja\nluottamustaan Jumalaan. Jos joskus menette naimisiin Jack Bellloundsin\nkanssa, saatte mennä katsomaan hänen columbinein sekaan kaivettua\nhautaansa kukkuloille.\"\n\nOmituista, miten Wade tunsi saavansa lohtua kiusatessaan tyttöä näin.\nColumbine punastui hänen puheensa alussa, mutta oli aivan kalpea hänen\nlopetettuaan. \"Ah, tottahan se on!\" hän kuiskasi. \"Se tappaisi hänet,\nkuten minutkin.\"\n\n\"Rohkaiskaa mielenne, Columbine\", Wade sanoi. \"Elokuun kolmanteentoista\non vielä pitkälti aikaa... Kertokaa nyt minulle, miksi vanha Bill lähti\npakoon nähtyään minut?\"\n\n\"Ben, epäilen isän luulevan, että aiotte kertoa hänelle jonkun hyvin\nverisen jutun noista rosvoista.\"\n\n\"Vai niin! No, en vielä... Kuinka Jack Belllounds on käyttäytynyt\nnäiden päivien kuluessa?\"\n\nWade tunsi kysymyksensä tärkeyden, mutta näytti aivan siltä, kuin tytön\nkasvot olisivat ilmaisseet tarpeeksi kaipaamatta sanojen vahvistusta.\n\n\"Ystäväni, kertominen tuntuu minusta jostakin syystä hyvin\nvastenmieliseltä. Olette aina niin toivorikas ja valmis ajattelemaan\nhyvää pahan asemesta. Mutta Jack on ollut epäkohtelias minulle, niin,\nmelkeinpä raaka. Hän oli juovuksissa tässä kerran. Joka päivä hän juo,\nmilloin enemmän, milloin vähemmän, jolloin hän muuttuu. Isäkin suree\nsitä. Hän ei puhu mitään, mutta tunnen, että hän pelkää, mitä\nseuraavalla kerralla tapahtuu. Jack on kiusannut minua, että menisin\nnaimisiin hänen kanssaan viivyttelemättä. Hän tahtoi sitä heti\npalattuaan Kremmlinistä. Hän on halukas poistumaan White Slidesistä.\nIsäkin tietää sen ja on pahoillaan. Mutta tietysti minä kieltäydyin.\"\n\nColumbinen läsnäolo, niin eloisa, suloinen ja liikuttava, ja kaikki\nhänen ympärillään, auringonpaiste, salviakukkuloiden kullanvärinen\nhehku ja Waden sydän, järki ja mieli muuttuivat äkkiä kummallisesti.\nTuntui kuin kaikki valon kaunistama olisi äkkiä pimennyt. Sitten Wade\nkuvitteli olevansa yksinään autiossa huoneessa, joka oli hänen oma\nsydämensä, ja hän oli kuuntelevinaan sellaisen traagillisen sanantuojan\ntuloa, jonka askeleet kaikuivat äänekkäästi portailla, jonka käsi\ntarttui hitaasti lukon kahvaan ja jonka harmaa olento avasi oven ja\nastui kynnyksen yli.\n\n\"Eikö Möly-Jack ole lopettanutkaan välejään kanssanne, Collie?\"\nmetsästäjä kysyi.\n\n\"Välejäänkö kansani?... Ei totisesti! Miksi teitte sellaisen\nkysymyksen?\"\n\n\"Eikö hän ole tarjoutunut luovuttamaan teitä Wils Moorelle?\"\n\n\"Ben, oletteko tullut hulluksi?\"\n\n\"Collie, kuunnelkaahan, niin kerron teille.\" Vanha pakko pani Waden\npuhumaan. \"Möly-Jack oli tuvassa pelaamassa rosvojen kanssa saadessani\nheidät kiinni. Muistatte kai, että lupasin peloittaa hänet suunniltaan.\nKäytin tilaisuutta hyväkseni. Ärsytin rosvot aivan raivoon ja sanoin\nsitten Jackille ilmaisevani hänen salaisuutensa. Hän yritti nousta ja\nlähteä pakoon, mutta ei uskaltanutkaan. Ammuin palasen hänen korvastaan\naloittaakseni leikin. Tehtyäni sen kerroin rosvoille, miten Jack oli\npettänyt heidät. Folsom, heidän päällikkönsä, raivosi kuin hullu sonni.\nHän olisi mielellään tappanut Jackin ja rukoili minulta revolveria\nvoidakseen ampua Jackin silmät puhki. Toisetkin rosvot olisivat\ntahtoneet ampua hänet. He olivat pahoja miehiä. Minun on pakko\ntunnustaa, ettei siellä tapahtunut taistelu ollut lyhyt eikä suloinen.\nAmmuimme kuin vietävät ja tuollaisessa pienessä huoneessa\npaukutteleminen nostaa melkein katon pois paikoiltaan. Ennen\nkuolemaansa Folsom oli polvillaan pahasti haavoittuneena, heilutellen\nrevolveriaan ja kuiskaillen pahansuovalla ilolla ampuneensa minut.\nHuomattuaan Jackin ja muistaessaan kaiken häntä vapisutti niin kovasti,\nettä hänen haavastaan vuotava veri lensi kaikille suunnille. Hän\ntähtäsi kauan Jackiin koettaen saada kätensä vakavaksi, mutta hän ei\nvoinut ja ampui sivu, minkä jälkeen hän kaatui kuolleena lattialle pää\nJackin jalkoihin. Nyt ei ollut jäljellä muita kuin eräs punapartainen\nrosvo, joka oli piiloutunut uunin taakse. Jack katseli taistelun\nloppua, joka olisi koetellut kokeneemmankin hermoja. Murskasin ensin\nrosvon kyynärpään ja sitten hänen polvensa ja sain ampua häntä vielä\nkolmasti lanteille, ennenkuin hän horjui piilostaan loppuaan kohti. Hän\nsai minutkin raivostumaan ja kun kiristin Jackia, olin varmaankin\nhirveän näköinen. Uskottelin Jackille aikovani tappaa hänet. Hän\nkerjäsi ja huusi ja alkoi rukoilla henkensä puolesta vedoten teihin. Se\noli inhoittavaa, mutta sitä olin toivonutkin. Pakotin hänet silloin\nvannomaan, että hän luopuu teistä ja antaa teidät Moorelle.\"\n\n\"Ah, Ben, miten hirveää!\" Columbine kuiskasi vapisten. \"Kuinka voitte\nkertoa minulle tällaisen kauhean jutun?\"\n\n\"Halusin vain ilmaista teille, miten Jack tuli tehneeksi lupauksensa,\njotka nyt olette kuullut.\"\n\n\"Lupaukset! Luuletteko Jackin välittävän lupauksista ja valoista?\"\nColumbine huudahti kiihkeästi ja halveksivasti. \"Tuhlasitte vain\naikaanne turhaan, sillä hän on vain raukka ja valehtelija!\"\n\n\"Hm!\" Wade katseli suoraan eteensä kuin hän olisi nähnyt jonkun\nodotetun ja vastenmielisen esineen jossakin etäisyydessä. Sitten hän\nvastustamattomin askelin, ei liian nopeasti eikä hitaasti, mutta\nvoimakkaasti käveli kuistiin ja nousi portaille.\n\n\"Ben, minne olette menossa?\" Columbine huudahti hämmästyneenä seuraten\nhäntä.\n\nWade ei vastannut, vaan lähestyi yhä lähemmäksi arkihuoneen suljettua\novea.\n\n\"Ben!\" Columbine huudahti järkytettynä.\n\nMutta Wadella ei ollut minkäänlaista vastausta eikä ajatustakaan hänen\nvaralleen. Koputtamatta hän aukaisi oven äkkiä voimakkaasti ja mentyään\nhuoneeseen hän sulki sen jälleen.\n\nBill Belllounds seisoi selin suureen uuniin kädet ristissä rinnoillaan,\ntylsän ja julman näköisenä nähtävästi rohkaistuaan mielensä odottamansa\ntunkeilevaisuuden varalta.\n\n\"Mitä haluatte?\" hän kysyi töykeästi? Nähtyään metsästäjän hän oli heti\naavistanut jonkun onnettomuuden olevan tulossa.\n\n\"Belllounds, tahdon paljonkin\", Wade vastasi. \"Voitteko toimia niin,\nettei meitä häiritä?\"\n\n\"Pönkitkää ovi.\"\n\nWade pani pönkän paikoilleen ja ottaen sitten hatun päästään hän\nkuivasi hikisen otsansa.\n\n\"Luuletteko näkevänne minussa vihollisen?\" hän kysyi uteliaasti\nBellloundsiita.\n\n\"Puhuakseni suoraan, Wade, en tiedä olevan mitään syytä, miksi olisitte\nvihamieheni, mutta tunnen jotakin. Se ei johdu siitä, että olen poikani\npuolella, vaan se on jotakin muuta, voimakkaampaa. Kummallinen tunne,\njoka on minulle aivan uusi. Tunsin jotakin samanlaista silloin kun\nkerroitte tuosta Gunnisonin taistelusta.\"\n\n\"Belllounds, emme voi paeta kohtaloamme. Ja se oli päätetty jo aikoja\nsitten, että minun pitää kertoa teille muudan vieläkin pahempi ja\nhirmuisempi tarina.\"\n\n\"Ehkä haluan kuunnella ja ehkä en. En lupaa mitään näiden päivien\nkuluessa.\"\n\n\"Aiotteko pakottaa neiti Collien naimisiin Jackin kanssa?\" metsästäjä\nkysyi tiukasti.\n\n\"Tyttö on hyvin myöntyväinen.\"\n\n\"Tiedätte sen olevan valetta. Collie on valmis uhraamaan rakkautensa,\nkunniansa ja elämänsäkin maksaakseen velkansa teille.\"\n\nVanha kartanonomistaja punastui tulipunaiseksi ja hänen silmänsä\nleimusivat menneiden vuosien tulesta.\n\n\"Wade, voitte mennä liian pitkälle\", hän varoitti. \"Pidän arvossa\nhyväsydämisyyttänne ja se ikäänkuin vetää minua puoleensa, mutta tämä\non minun asiani. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta sekaantua tähän.\nOlette tehnyt sitä jo liiaksikin. Vannon, että Collie olisi jo\nnaimisissa Jackin kanssa, ellei teitä olisi.\"\n\n\"Aivan niin! Senvuoksi kiitänkin Jumalaa, että satuin tulemaan tänne\nWhite Slidesiin. Belllounds, erehdytte suuresti luullessanne, että\npoikanne on tarpeeksi hyvä tälle tytölle, ja erehdytte minustakin. Olen\nsekaantunut tähän juttuun ja saatte uskoa sanaani, että minulla on\nollut siihen oikeus.\"\n\n\"Omituista puhetta, Wade, mutta suon teille anteeksi.\"\n\n\"Teidän ei tarvitse, sillä seison sanojeni takana. Kysyn teiltä\nkuitenkin aluksi, vaikka loukkaisinkin siten teitä, miksi ette rakasta\nhieman Collietakin, vaan ainoastaan roistomaista poikaanne,\nMöly-Jackia?\"\n\nBelllounds puristi suuret kouransa nyrkkiin katsoa tuijottaen Wadeen.\nHän alkoi suuttua. Hän näki Wadessa poikaansa kohtaan tuntemansa toivon\nja oman itsepäisen kalliin ylpeytensä katkeran vastustajan.\n\n\"Taivas varjelkoon! Wade --\"\n\n\"Belllounds, voin pakottaa teitä nielemään tuollaiset sanat\", Wade\nkeskeytti. \"Tässä on nyt mies miestä vastaan ja olen teidän veroisenne\nmilloin tahansa. Ymmärrättekö? Luuletteko minua niin sanattoman\ntyhmäksi, että olisin tullut tänne uhkaamaan teitä tietämättä sitä?\nPuhukaa minulle, kuin puhuisitte jonkun toisen miehen pojasta.\"\n\n\"Sellainen ei ole mahdollista\", vanhus sanoi taistelunhaluisesti.\n\n\"Kuunnelkaa sitten minua ensin... Poikanne Jack, sanoakseni totuuden\nvihdoinkin, tuhoo Collien. Ymmärrättekö sen?\"\n\n\"Hyvä Jumala, pelkään sitä\", Belllounds vaikeroi ollen suurenmoinen\nnöyryytyksessäänkin. \"Mutta se on viimeinen keinoni enkä voi olla\nkäyttämättä sitä.\"\n\n\"Tiedättekö, että jos Jack menee naimisiin Collien kanssa, Collie\nkuolee?\"\n\n\"Mitä!... Pelkonne vie teidät harhaan, Wade. Naiset eivät kuole niin\nhelposti.\"\n\n\"Muutamat heistä kuolevat ja Collie kuuluu heihin, jos hän joskus menee\nnaimisiin Jackin kanssa.\"\n\n\"Jos!... Hänen on pakko!\"\n\n\"Emme pääse yksimielisyyteen\", Wade vastasi lyhyesti.\n\n\"Oletteko te perheeni päämies?\"\n\n\"En, mutta tässä on suuremman perheen edut kysymyksessä kuin teidän.\nMyönnätte sen kyllä heti... Belllounds, teette minut hulluksi! Ette\nsuhtaudu minuun kuin mies mieheen, sillä ette ole enää sama mies kuin\nennen. Tässä Coloradon osassa olette kaikkien mielestä ollut aina\nvalkoisista valkoisin ja nimeänne verrataan kaikkeen, mikä on\nrehellistä, suurta ja jaloa, mutta olette niin sokeasti ihastunut\nhurjaan poikaanne, että olette aivan eri mies kaikessa, mikä koskee\nhäntä. En halua penkoa hänen roistontöitään, sillä olen tytön puolella.\nHän ei rakasta Jackia, sillä sellainen on mahdotonta. Hän tahraa\nitsensä vain lokaan ja hänen sydämensä särkyy niin, että hän kuolee...\nPyydän teitä nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä, luopumaan tuosta\navioliitosta.\"\n\n\"Wade, olen ampunut miehiä vähemmästäkin kuin tuollaisista puheista\",\nvanhus jyrähti ollen suunniltaan häpeästä ja raivosta.\n\n\"Olette luullakseni, mutta ette minun laisiani... Sanon teille suoraan\npäin naamaa, että olette tekemäisillänne oikean konnantyön, kirotun\nitsekkään ja likaisen, pakoittaessanne viattoman ja suloisen tytön\nsellaiseen. Niin varmasti kuin seison tässä, turmelette silloin neljä\nelämää, jos teette sen!\"\n\n\"Neljäkö?\" Belllounds huudahti, vaikka jokin muukin sana olisi\nilmaissut hänen nöyryytyksensä.\n\n\"Minun olisi pitänyt sanoa kolme jättämällä Jack pois. Tarkoitan\nCollien, teidän ja Wils Mooren.\"\n\n\"Aavistan, että Moore onkin jo melkein mennyttä miestä.\"\n\n\"Voitte saada kuulla vielä sellaistakin, josta ette ole ikinä osanneet\nuneksiakaan, niin vanha kuin olettekin, Belllounds. Kerron teille erään\nsellaisen jutun piakkoin... Mutta nyt poikkeamme asiasta. Ettekö voi\nkeskustella tyynesti?\"\n\n\"Tyynestikö, silloin kun puhutte tällaisia helvetillisiä asioita? Voi,\nvoi!... Wade, olette aivan pyörällä päästänne. Olette aina tuntunutkin\nminusta kummalliselta... Ja jos suotte minulle anteeksi, alan väsyä\nkoko tähän keskusteluun. Olemme niin kaukana toisistamme kuin maapallon\nnavat. Ja voidaksemme uskoa hyvää toisistamme, meidän pitää nyt\nlopettaa.\"\n\n\"Ette siis rakasta Collieta ollenkaan?\" Wade kysyi järkähtämättömästi.\n\n\"Kyllä. Miten naurettavia mielipiteitä teillä onkaan. Ne lopettavat\nkärsivällisyyteni.\"\n\n\"Belllounds, ette ole hänen todellinen isänsä.\"\n\nVanhus hätkähti ja hän katsoa tuijotti, kuten hän oli tuijottanut\nennenkin, jäykästi ja hämmästyneenä Wadeen.\n\n\"En olekaan.\"\n\n\"Jos Collie olisi todellinen tyttärenne, omaa lihaanne ja vertanne, ja\nJack Belllounds olisi minun poikani, antaisitteko silloinkin Collien\nhänelle vaimoksi?\"\n\n\"En, Wade, en missään tapauksessa.\"\n\n\"Miten siinä tapauksessa voitte luulla minun suostuvan hänen\navioliittoonsa poikanne kanssa?\"\n\n\"Mitä?\" Belllounds kumartui Wadeen päin musertavan vapistuksen\nvärisyttäessä häntä.\n\n\"Collie on tyttäreni.\"\n\nBelllounds huokaisi raskaasti ja äänekkäästi. Hän kumartui yhä\nlähemmäksi katsoen tutkivasti noihin kasvoihin ja silmiin, jotka tällä\nhetkellä omituisesti muistuttivat Columbinesta.\n\n\"Jumala minua auttakoon, sellainenko siis olikin salaisuutenne?...\nHell-Bent Wade! Te olette siis seurannut jälkiäni.\"\n\nHän horjui suureen tuoliinsa vajoten siihen. Hänen kasvoissaan ei\nnäkynyt epäilyksen jälkeäkään. Tämä paljastus oli tehonnut jo\nsuuruudellaan.\n\nWade istuutui vastakkaiseen tuoliin. Hänen yhdennäköisyytensä\nColumbinen kanssa oli haihtunut jo. Se oli ollut rakkautta,\nhenkevyyttä, loistoa ja kunniaa, mutta se oli kadonnut nyt. Nyt\nmuodostivat hänen kasvonsa kuin surun tunnuskuvan.\n\n\"Kuunnelkaa nyt, Belllounds, niin kerron teille... Jumalan tiet ovat\nihmeelliset. Olen koettanut parikymmentä vuotta sovittaa Collien\näidille tekemääni vääryyttä. Olen koettanut ottaa selville toisten\nhuolet ja sälyttänyt ne hartioilleni. Ja jos voin turvata Collien onnen\nja sielun, saan varmasti tavata hänen äitinsä toisessa maailmassa.\nTunsin Collien heti ensi näkemässä. Hän on aivan äitinsä näköinen, yhtä\ntunteellinen, tulinen ja ylpeä, ja hänen äänensäkin on kuin äidin.\nTuollainen matala ja suloinen aito, kuten sitä nimitetään... Olisin\ntuntenut Collien omaksi tytökseni, vaikka olisin ollut sokea ja\nkuurokin... Siitä on kulunut kahdeksantoista vuotta, kun riitauduin\nhänen äitinsä kanssa. En ollut mikään poika, mutta olin hirmuisesti\nrakastunut Lucyyn. Ja hän rakasti minuakin niin kiihkeästi, etten\nsaanut tietää sitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tulimme tänne\nlänteen Missourista. Hän oli syntynyt Texasissa. Olin hyvin levoton\nenkä ollut pitkää aikaa samassa työssä. Hain uudistalon paikkaa.\nVaimollani oli hieman varoja ja toiveeni olivat valoisat. Vietimme\nnaimisiin mentyämme ensimmäisen vuoden Kansasissa matkustellen sinne\ntänne. Viivyin Dodgessa jonkun aikaa. Muistatte kai, että se siihen\naikaan oli aavikoiden hurjimpia paikkoja. Vaimoni veljellä oli siellä\nravintola. Hän oli suuri konna, vaikka vaimoni luulikin häntä\nrehelliseksi mieheksi. Omituista, miten sukulaiset eivät voi huomata\ntoistensa vikoja. Hänen veljensä, Spencer, ei voinut kuitenkaan käyttää\nminua mihinkään, koska voin paljastaa hänen ovelat korttitemppunsa ja\nvoittaa hänet hänen omalla alallaan. Spencerillä oli muudan pelitoveri,\neräs Texasista sinne eksynyt Cap Fol-niminen paimen. Mutta\nsivuuttakaamme hänen nimensä. Muutamana yönä he olivat saaneet erään\nmuukalaisen käsiinsä puhdistaakseen tämän, jolloin sekaannuin leikkiin\nja voitin kaikki heidän rahansa. Peli loppui veriseen tappeluun, mutta\nei kukaan kuollut. Tästä suuttuivat Spencer ja hänen toverinsa Cap\nminulle. Vieras oli muudan tilanomistaja Louisianasta. Hän oli ollut\nupseeri kapinallisten joukoissa, oli komea ja solakka etelän mies, joka\nrakasti viiniä, kortteja ja naisia. Hän rupesi hakkailemaan vaimoani\nkiinteästi ollessani matkoilla, jotka olivat yhtämittaisia. Vaimoni ei\nkertonut sitä minulle milloinkaan, sillä olin äärettömästi\nmustasukkainen siihen aikaan.\n\n\"Pieni tyttäreni, jota sanotte Columbineksi, syntyi ollessani pitkällä\nmatkalla. Tultuani kotiin Lucy ja lapsi olivat menneet ja samoin tuo\netelän mieskin... Spencer, hänen toverinsa Cap, ja muutamat muut heidän\nliittolaisensa todistivat minulle, ettei lapsi ollutkaan minun. Silloin\nlähdin ajamaan vaimoani ja hänen rakastajaansa takaa. Löysin heidät ja\nammuin miehen vaimoni silmien edessä. Mutta molemmat olivatkin\nviattomat, kuten sitten sain selville, vaikkakin liian myöhään. Mies\noli todellisuudessa ollutkin hänen ystävänsä. Vaimoni halveksi minua\nkertoen minulle, että hänen veljensä ja muut olivat syyttäneet minua\njostakin häpeällisestä, jolloin vaimoni oli päättänyt erota minusta.\n\n\"Palasin Dodgeen saadakseni hieman keskustella noiden miesten kanssa,\njotka olivat tuhonneet elämäni. Mutta he olivatkin menneet ja heidän\njälkensä johtivat tänne Coloradoon. Melkein vuotta myöhemmin sain\nheidät kaikki kiinni muutamasta suuresta vaunukaravaanista Denverin\npohjoispuolelta. Vaimoni toinen veli ja hänen isänsä olivat myös\ntulleet länteen ja sattumalta me kaikki kohtasimme toisemme.\nRiitauduimme. Vaimoni ei halunnut antaa minulle anteeksi, hän ei\ntahtonut puhuakaan kanssani ja hänen sukulaisensa yllyttivät häntä\nminua vastaan. Erehdyin silloin suuresti luullessani hänen isästään ja\nmuista veljistään samaa kuin Spenceristä ja tein silloin heille ja\nvaimolleni suurta vääryyttä.\n\n\"Mitä heille tein, Belllounds, on tarina, jota en aio kertoa\nkenellekään kuolevalle ihmiselle, joka voisi toistaa sen, mutta se teki\nvaimostani melkein mielipuolen ja minusta Hell-Bent Waden. Hän karkasi\nluotani ja minä seurasin hänen jälkiään Coloradon ympäri. Hakemiseni\npäättyi noin sadan penikulman päähän tästä paikasta. Viimeinen merkki\noli muudan aavikolla palava siirtolaisvaunu, jonka arapahoet olivat\nsytyttäneet palatessaan utien luo tekemältään ryöstöretkeltä. Tyttönen\noli ehkä kävellä lyllertänyt syrjään tieltä, mutta luullakseni hänen\näitinsä tahi joku toinen pakolainen piilotti hänet tahi pudotti hänet\ntielle. Miehenne löysivät hänet columbinien joukosta.\"\n\nBelllounds veti syvään henkeään.\n\n\"Sellainenkin, mitä ihminen ei osaa odottaakaan, toteutuu vihdoin.\nWade, tyttö on teidän. Näen sen katseestanne ja tunnenkin sen... Olen\nkohdellut häntä kuin omaani toimien parhaan ymmärrykseni mukaan. Olen\nrakastanut häntä, vaikka ihmiset luulevat, ettei minulla ole silmiä\nmuille kuin Jackille... Aiotteko riistää hänet minulta?\"\n\n\"En milloinkaan!\" Wade vastasi surullisesti.\n\n\"Mitä! Miksi ette?\"\n\n\"Koska hän rakastaa teitä. En voisi ilmaista itseäni milloinkaan\nhänelle. En halua voittaa hänen rakkauttaan valehtelemalla hänelle, ja\nminun olisi pakko valehdella ja olla niin petollinen kuin suinkin.\nMinun olisi pakko kertoa Collielle totuus -- hänen äitiään kohtaan\ntekemäni vääryys ja äidin omaisille valmistamani helvetti... Hän\npelkäisi silloin minua.\"\n\n\"Hm!... Ja minä vannon, ettette milloinkaan muutu!\" Belllounds\nhuudahti.\n\n\"En. Muutuin kerran kahdeksantoistavuotta sitten enkä voi palata enää\ntakaisin. En voi saada enää tehtyä tekemättömäksi, vaikka\ntahtoisinkin.\"\n\n\"Luulette siis, että Collie rupeisi pelkäämään teitä?\"\n\n\"Hän ei tulisi rakastamaan minua milloinkaan, kuten hän rakastaa teitä\nja minuakin nyt. Se on ainoa turvani.\"\n\n\"Hän vihaisi teitä, Wade.\"\n\n\"Luultavasti, ja senvuoksi hän ei saa milloinkaan tietääkään sitä.\"\n\n\"Elämä on todellinen helvetti muutamille! Wade, jos voisitte elää\nelämänne uudestaan, tehdä, minkä tiedätte oikeaksi, ja rakastaa ja\nkärsiä samoin kuin nytkin, suostuisitteko siihen?\"\n\n\"Kyllä. Rakastan elämää ja sen vaiheita. En tahtoisi nauttia ilosta\ntuntematta tuskia. Olen kuitenkin varma, että vain meidän ikäisemme\nmiehet suostuisivat sellaiseen.\"\n\n\"Olen samaa mieltä kanssanne, Sadetta ja auringonpaistetta!... Mutta\nkaikista puheistanne ja turmiollisista ennustuksistanne huolimatta\nen aio muuttaa suunnitelmaani Jackiin ja Collieen nähden. En\nhitustakaan!... Jos hän jää kasvattityttärekseni, hänen on pakko mennä\nnaimisiin poikani kanssa... Wade, olen tässä yhtä järkkymätön kuin\npohjantähti.\"\n\n\"Belllounds, ettekö haluaisi ajatella sitä vielä päivän?\" Wade pyysi.\n\n\"Kyllä, mutta mieleni ei silti muutu.\"\n\n\"Eikö sittenkään, vaikka tietäisitte, että tämän avioliiton\ntoimeenpanemisella menetätte kaikki?\"\n\n\"Kaikkiko? Eikö siinä ole sentään hieman liikaa?\"\n\n\"Ei. Tarkoitan, että vaikka menettäisitte kaikki, poikanne,\nkasvattityttärenne, mahdollisuuden, että poikanne parantaa tapansa, ja\nCollien onnellisuudentoiveet, ettekö sittenkään? Teillä ei kai ole enää\nmuutakaan, jonka vuoksi eläisitte.\"\n\n\"Ei olekaan, mutta en voi ymmärtää syitänne. En käsitä teitä, Wade.\nSalaatte jotakin, kuten aina noita juttuja kertoessanne.\"\n\nVaikeasti kuin koko maailman synnit olisivat olleet hänen hartioillaan\nmetsästäjä nousi katsoen Bellloundsia silmiin.\n\n\"Kun minun on pakko, silloin tulen... Mutta, vanhus, sanon teille\nkerran vielä, olkaa jalo älkääkä itsekäs. Valitkaa verisiteen ja jalon\ntasapuolisuuden välillä tehdäksenne hyväntyön... Tahdotteko luopua\ntästä suunnittelemastanne avioliitosta, jotta Collie voisi saada\nrakastamansa miehen omakseen?\"\n\n\"Tarkoitatte varmaankin tuota toverianne ja kaksinkertaista rosvoa,\nWils Moorea?\"\n\n\"Juuri häntä! Ystävääni ja miestä, jollainen emme kumpikaan milloinkaan\nole ollut.\"\n\n\"Emme todellakaan!\" vanhus jyrähdytti punastuen.\n\nPää kumarassa ja laahustavin askelin Wade poistui huoneesta.\n\nHitaasti ja vaipuen joskus syviin ajatuksiin metsästäjä palaili Mooren\ntuvalle. Hänen tullessaan paimen hypähti seisoalleen huudahtaen\nhämmästyksestä.\n\n\"Ah, Wade, onko Collie kuollut?\" hän huudahti.\n\nSellaisen äärettömän onnettomuuden hän luuli lukevansa Waden\nsurullisista kasvoista.\n\n\"Ei. Collie voi mainiosti.\"\n\n\"No mutta, ihminen, mitä maailmassa sitten onkaan tapahtunut?\"\n\n\"Ei mitään vielä, mutta jotakin tapahtuu parhaillaan mielessäni. Moore,\nolisin sinulle hyvin kiitollinen, jos antaisit minun olla rauhassa.\"\n\nAuringon laskiessa Wade käveli kukkulalla olevassa haavikossa. Puiden\njuurilla oli sekä valoa että varjoa, salviarinteet punoittivat\nkullanvärisinä ja tummien harjanteiden ja laskevan auringon välissä oli\nkuin purppuran ja violetin värinen verho.\n\nRupesi hämärtämään. Taivaalle ilmestyi kirkkaita valkoisia tähtiä. Yö\nmuodosti laaksoon synkkiä varjoja ja kukkulat muuttuivat tummemmiksi.\nTaivaalla oleva sininen verho laajeni ja mustui. Metsästäjä käveli\ntietään edestakaisin ja tunnit kuluivat hänen mielestään kuin hetket.\nHän kuuli hyönteisten hiljaista surinaa, virtaavan veden kohinaa ja\ntuulen huminaa. Muudan arosusi rikkoi hiljaisuuden haukkuen kovasti ja\npysähdellen. Huuhkajat huuhuivat toisilleen inhoittavasti ja\nkummallisesti. Susikin ulvoi. Mutta nämä äänet todistivat vain tämän\nhiljaisen yön yksinäisyydestä ja viileydestä.\n\nWade kuunteli niitä ja hiljaisuuttakin. Hän tunsi paikan viileyden ja\nautiuden, luonnon hengityksen, kun hän katseli salaperäisen taivaan\nsametinpehmeää sineä ja tuikkivia tähtiä. Kaikki, mikä oli auttanut\nhäntä kohtalokkaiden päivien kuluessa, näytti nyt hävinneen\nolemattomiin. Kun hän kohotti katseensa korkeaan tummaan huippuun, joka\nkuvastui niin jylhänä ja selvästi taivasta vasten, hän ei tehnyt sitä\nsaadakseen uusia voimia. Luonto julmuudessaan pilkkasi häntä. Hänen\ntaistelunsa oli kohdistunut sen täydellisintä edustajaa, ihmistä\nvastaan.\n\nHän kamppaili nyt kiihkeästi tuota valloittavaa mieltä vastaan, joka\npilkkasi hänen ihanteellisuuttaan. Usein hän oli ennenkin\nrangaistusaikana omituisen pitkän marttyyriuden aikana ollut\ntällaisessa pulassa joutuakseen vain tappiolle alkeisvaistojen edessä.\nHänen sielunsa oli vaipunut synkkyyteen, mutta hänen järkensä ei ollut\nvielä joutunut intohimojen orjaksi. Columbinen luonteen kauneus ja\nMooren jalous eivät olleet minkäänlaisia harhakuvia Wadelle. Ne olivat\naivan todellisia. Nuo molemmat olivat ihmisluonteen hienoimpia\nsäikeitä. He rakastivat ja olivat nuoruuden ja toivon edustajia siinä\nvuosisatojen virrassa, joka kuljettaa ihmiskuntaa täydellisyyttä kohti.\nWade uskoi hyvän olemassaoloon ja ihmiskunnan tulevaisuuteen. Mutta\nkaikki tuo, mikä Columbinessa ja Mooressa oli suurta ja jaloa, menisi\nnyt hukkaan aikaansaamatta mitään muutaman vanhuksen itsekkään ylpeyden\nja hänen poikansa pahuuden vuoksi. Sellainen ristiriita on niin vanha\nkuin elämäkin. Mitä hyödyttivätkään nyt Columbinen jalot ajatukset\nvelvollisuudesta, Mooren hieno miehekkäisyys ja nuo monet voitot,\njotka he olivat saaneet rakkauden äkillisistä ja vaativista\ntoiveista? Yhtä turhanpäiväisiä olivat Wadenkin jalot tarjoukset, hänen\nhenkevä opetuksensa ja hänen lannistumattomat toiveensa, että\nolosuhteet muuttavat vielä kaikki hyväksi. Nämä hyveen kauniit\nluonteenominaisuudet eivät olleet niin voimakkaat kuin vanhan\nBellloundsin muuttumaton intohimo ja hänen poikansa roistomainen\nkehnous. Wade ei voinut kuvitella itselleen sellaista Jumalaa, joka ei\nrankaisisi syntiä kuolemalla. Hän oli kuitenkin usein elämänsä kuluessa\nollut tunteettoman kohtalon käsissä ja saanut kokea sen peloittavia\nseurauksia. Tähän hän oli sekaantunut tietämättään. Tämä oli nyt vuosia\nkestäneiden juonien kasattu loppu, joka oli sotkeutunut ja kudottu\nhänen tuskiensa, muistojensa ja ihanteittensa verkkoon. Mutta toivo oli\nnyt raukeamaisillaan. Tämä oli hänen kilpaileva toteamisensa hänen\nmielensä sairaalloista selvänäköisyyttä vastaan. Hän ei voinut auttaa\nJack Bellloundsia muuttumaan paremmaksi mieheksi. Hän ei kyennyt\nvaikuttamaan sitäkään, että vanhus olisi unhottanut itsekkäät ja sokeat\ntuumansa. Hän ei voinut todistaa Moorelle sen korvauksen totuutta,\njonka järkkymätön toivo ja epäämätön hyve ansaitsevat. Hän ei kyennyt\npelastamaan Columbinea ihanteillaan.\n\nYö kului kulumistaan eikä Wade vain lakannut kävelemästä haapain\njuurella. Hyönteiset lakkasivat surisemasta, huuhkajat huuhuilemasta ja\nsudet ulvomasta. Pitkien kuusien varjot sulautuivat vähitellen yön\npimeyteen. Taivaalla äärettömän korkealla tuikkivat kalpeat tähdet\nkirkkaasti ja kylmästi, muista erillään ja epäjohdonmukaisesti,\nmuodostaen muiden salaperäisten maailmojen silmiä.\n\nNäiden yötuntien kuluessa jotakin kuoli Wadessa, mutta hänen\nihanteellisuutensa, sammumaton ja selittämätön, tuo ihmisen todellinen\nsielu, tiesi saavansa oikeutta ja tulevansa täydelliseksi kaukaisessa\ntulevaisuudessa.\n\nAamuruskon harmaus kuulsi jo itäisen harjanteen takaa ja sen\nopaalinvärisen hehkun edessä yön pimeys pakeni, kunnes laaksot, rinteet\nja metsiköt loistivat spektraalimaisessa valaistuksessa, jossa kaikki\nnäyttää epätodelliselta.\n\nJa sen mukana Waden mielen synkkä uhkaava jättiläinen, tuo\nsairaalloinen ja arveluttava lumous, sai lopullisen suuruutensa. Hän\noli jälleen löytänyt ihmisen, jolle hänen oli kerrottava tarinansa.\nTraagillinen ja kumoamaton sääntö. Hänen oma elämänsä pakotti häntä,\nhänen rikoksensa, hänen muistonsa, hänen tuskansa ja hänen\nloppumattomat taistelunsa. Kuinka uskolliset hänen askeleensa olivat\nolleetkaan. Ne olivat vieneet hänet petollisia ja vaikeita teitä pitkin\nhänen tyttärensä kotiin.\n\nWade heittäytyi haapojen juurelle kuin tämä taakka olisi\nruumiillisestikin painanut hänet maahan äärettömällä painollaan. Hänen\nhartiansa taipuivat sen alle, hänen rintansa painui sisään ja sitä\nahdisti, kaikki hänen lihaksensa olivat uupuneet, hänen verensä virtasi\nhitaasti ja hänen sydämensä löi harvaan, jyskyttäen kumeasti hänen\nkorvissaan. Veri alkoi kylmetä hänen suonissaan, hänen ytimensä\nalkoivat jäätyä ja kuolema ahdisti hänen sieluaan. Jättiläinen, joka\noli ollut pukeutunut harmaihin, heitti pois viittansa esiintyäkseen\nverhotta uhkaavasti ja peloittavasti, puhuen Wadelle hirmuisella\näänellä, joka oli kuin pauketta. Bent Wade, onnettomuuksien mies, joka\nei voinut saada rauhaa missään maailman paikassa, jonka läsnäolo\nturmeli ihmisten rauhallisen elämän, myrkytti heidän verensä ja\nmerkitsi heidät tuomion varalle. Minne ikinä hän menikään, seuraukset\nolivat sellaiset. Oli aina ollut niin. Hän oli todellinen\nonnettomuuksien tuoja. Hän, joka saarnasi viisautta ja luuli kukkia\nopettajikseen, joka rakasti elämää ja vihasi vääryyttä, joka eli vain\nvertaistensa joukossa hakien aina vain sellaisia, jotka olivat hänen\napunsa tarpeessa, hänestä täytyi tulla niiden kaikkien tuho, perikato\nja kirous, joita hän halusi vain suojella. Miten sietämätön ja\nsäälittävä kohtalo. Menneiden aikojen viholliset pilkkasivat häntä kuin\nhullut aaveet, äänettömät ja hämärät. Kaikkien tappamiensa ihmisten\nkasvot kerääntyivät hänen ympärilleen hämärässä, nuo kalpeat, leijuvat,\nvääristyneet naamat, syyttääkseen häntä ja vaatiakseen häneltä\nkorvausta. Kumminkin nämä kasvojen välähdykset olivat hänen muistinsa\nspektrumeja muodostaen ikuisen, surullisen ja hiljaisen kulkueen, joka\njatkoi vain matkaansa alinomaa hänen mielensä komeroissa. Kaikki olivat\nyhtyneet, kaikki yllyttivät ja pakottivat häntä onnettomuuksien tielle.\nNe ennustivat tulevaisuutta ja ilmaisivat tapahtumia ja lumosivat hänet\nloppumattomilla mielikuvilla. Hän oli joutunut suunnattoman pyörteen\nkeskelle, ei vesi- eikä tuulipyörteen, vaan elämän. Hän oli todellakin\nnäkevinään sen kauhean voiman ja keskuksen, jonka ympärillä paha vaani,\nkiersi ja taisteli. Wade, joka äänteli pahaenteisesti kuin korppi,\nWade, joka suuntasi pakolliset askeleensa helvettiin.\n\nKesäaamun kirkkaassa valaistuksessa Wade suuntasi väsymättömät\naskeleensa White Slidesiin. Heiluri heilui ja hetket olivat kalliit.\nTapaukset, jotka jo loivat varjonsa hänen tielleen, odottivat häntä.\nHän huomasi Jackin lähtevän nopealle ja hurjalle ratsastusretkelleen,\njollaisia hän nykyjään teki joka aamu.\n\nColumbine tuli häntä vastaan. Tuskien ja surujen hänen kasvoihinsa\nmuodostamat varjot olivat aivan samanlaiset kuin Wade oli kuvitellutkin\nyöllisen synkän valvomisensa kestäessä.\n\n\"Ystäväni, olin tulossa luoksenne... Ah. En jaksa enempää!\"\n\nHänen hiuksensa olivat hajallaan, hänen pukunsa epäjärjestyksessä ja\nhänen käsissään, jotka hän rukoillen ojensi Wadelle, oli lyönnin\njälkiä. Wade talutti hänet pajukkoon tien viereen.\n\n\"Voi, Ben, hän raateli minua kuin peto!\" hän huohotti.\n\n\"Collie, teidän ei tarvitse kertoa minulle enempää\", Wade sanoi hiljaa.\n\"Menkää Wilsin luo ja kertokaa hänelle.\"\n\n\"Mutta minun on pakko, sillä en voi kestää enää... Hän löi minua ja\nteki minulle pahaa, ja kun isä kuultuaan sen tuli luoksemme, Jack\nvalehteli... Ah, sitä koiraa!... Ben, hänen isänsä uskoi, kun Jack\nvannoi olevansa vain suunniltaan, koettavansa vain saada minua\nluopumaan välinpitämättömyydestäni ja ivallisuudetani... Mutta, Hyvä\nJumala, Jack yritti --\"\n\n\"Collie, menkää nyt Wilsin luo\", Wade keskeytti.\n\n\"Sinne minä toki menenkin. Minä olen hänen apunsa tarpeessa ja minun on\npakko. Mutta minä pelkään... Se tulee pahentamaan vain asioita.\"\n\n\"Menkää nyt!\"\n\nColumbine kääntyi jonkun voimakkaamman kuin oman tahtonsa pakottamana.\n\n\"Collie!\" kajahti huuto omituisesti ja kaikuvasti hänen jälkeensä.\nHämmästyneenä ja huudon hurjuuden huumaamana Columbine kääntyi, mutta\nWade oli jo mennyt. Pajujen kahina ilmaisi, miten nopeasti hän poistui.\n\nVanha Belllounds painoi leveät hartiansa seinään kuin mies, jonka on\npakko ryhtyä viimeiseen vastarintaan.\n\n\"Vai niin!\" hän huudahti kovasti. \"Vai olette te täällä jälleen.\nSanokaa nyt sanottavanne, Hell-Bent Wade, ja tehkäämme kerrankin loppu\ntästä raakkumisestanne.\"\n\nBelllounds oli rohkaissut mielensä, ei vakaumuksella eikä mielikuvilla,\nvaan sellaisen miehen viimeisellä toivottomalla urhoollisuudella, joka\non uskollinen itselleen.\n\n\"Sanon teille, että --\"\n\nVanhus kohotti kätensä raivoisan ivallisesti, mutta kuitenkin\nsäpsähtäen.\n\n\"Juuri äsken, kun Möly-Jack kävi Collien kimppuun, hänellä oli piru\nmielessä!\"\n\n\"Ah, ei; hän käyttäytyi vain raa'asti koettaessaan taivuttaa häntä.\nTyttö onkin kuin villi varsa. Jackin täytyykin kesyttää hänet.\"\n\nWade ojensi laihan ja vapisevan kätensä, joka näytti ennustetun ja\ntraagillisen totuuden tunnuskuvalta.\n\n\"Kuunnelkaahan nyt, Belllounds, niin kerron teille, sillä mädänneen\nmunan hautomisesta ei ole mitään hyötyä. Pojassanne ei ole mitään\nhyvää. Hän luuli hyviä tarkoituksiaan hyveiksi uskoen muuttuneensa\nkokonaan. Mutta tuulenpuuska teki hänestä jälleen entisen Möly-Jackin.\nCollie tahtoisi uhrata elämänsäkin velvollisuudestaan teitä kohtaan,\nkoska hän rakastaa teitä kuin isäänsä, ja Wils Moore menettäisi\nmieluummin kunniansa kuin sanoisi teille totuuden, mutta minua sanotaan\nHell-Bent Wadeksi enkä minä siekaile.\"\n\nBelllounds taivutti suuren ruumiinsa matalammaksi, kuin ottaakseen\nvauhtia hyökkäykseen. Hän oli ojentanut molemmat kätensä eteenpäin,\nkuin torjuakseen jonkun näkymättömän ja pelätyn vihollisen hyökkäyksen.\nSuuret silmät pyörivät kuopissaan. Mutta hänen suuren pelkonsa,\nvarmuutensa ja traagillisuutensa alla näytti kuohuvan valloille\npäästetyn ja peloittavan raivon armottomat ja nousevat laineet.\n\n\"Niin, lupasin kertoa teille\", armoton ääni jatkoi. \"Vahdin teidän\nMöly-Jackianne. Näin hänen pelaavan ja juovan. Seurasin hänen jälkiään\nja löysin ne pienet ympyrät ja kolmion muotoiset hevosenkengän jäljet,\njoiden tarkoitus oli kääntää epäluulot Wilsoniin... Sellainen kirotun\nviekas ansa!... Burleykin epäilee tässä piilevän jotakin. Wils Moore\ntietää totuuden. Hän valehteli vain Collien ja teidän vuoksenne. Hän\nolisi tyytynyt tuomioonsa ja mennyt vankilaan pelastaakseen Collien,\njoka pelkäsi jotakin hirmuista tapahtuvan... Belllounds, poikanne oli\ntuvassa silloin pelaamassa rosvojen kanssa, kun yllätin heidät. Lupasin\nolla ilmaisematta Jackin salaisuutta, jos hän vain luopuu Colliesta.\nHän vannoi sen polvillaan rukoillen hänen nimessään. Nyt hän ahdistaa\ntyttöä koettaen tehdä hänelle väkivaltaa... Möly-Jack!... Hän on piikki\nsydämessänne, Belllounds. Hän varasti osan karjastanne eikä kukaan\nmuu!... Lemmikkipoikanne on hiipivä varas!\"\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nJack Belllounds ratsasti laaksoon vievää tietä. Hänen hevosestaan aivan\ntippui vaahtoa. Hänen pitkissä kannuksissaan oli sekä karvoja että\nverta, kuten aina ennenkin tämän kuuluisan uranuurtajan pojan ollessa\nratsastamassa huvikseen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt hevosista.\n\nMuutamassa paikassa, jossa tie poikkesi aivan puron reunalle, oli\ntiheitä pajukoita, joiden välissä oli ruohoa kasvavia aukeamia. Kun\nBelllounds saapui siihen paikkaan, eräs mies tunkeutui pajukosta\ntarttuen hänen suitsiinsa. Hevonen pelästyi koettaen nousta\ntakajaloilleen, mutta rautainen käsi esti sen.\n\n\"Laskeudu satulasta, Möly!\" mies määräsi.\n\nBelllounds oli säpsähtänyt yhtä kovasti kuin hevonenkin. Hän oli selvä,\nvaikka hänen kuumenneet punaiset kasvonsa ilmaisivatkin, että hän\nhetkinen sitten oli suudellut pulloa. Tuo väri haihtui kuitenkin äkkiä.\nViimeisten kuukausien tapahtumat olivat muuttaneet Jack Bellloundsin\nkovan ja ilkeän luonnon vieläkin ilkeämmäksi.\n\n\"Mitä?... Päästäkää suitset heti irti!\" hän huudahti.\n\nWade ei hellittänyt otettaan, vaan katsoi noihin ulkoneviin silmiin,\njoista loistava pelko taisteli kärsimättömyyden, ylpeyden ja nopeasti\nkehittyvän epäluulon kanssa.\n\n\"Minulla ja sinulla on jotakin puhuttavaa keskenämme\", metsästäjä\nsanoi.\n\nBelllounds hätkähti kuulleessaan tuon hiljaisen, kylmän ja tyynen\näänen, joka nähtävästi toi hänen mieleensä viime tapahtumat, joiden\nkestäessä hän oli kuullut sen.\n\n\"Eikä ole\", hän sanoi äkkiä. Hänen rohkeutensa näytti kasvavan\nlausuttujen sanojen johdosta ja tietoinen pelko haihtui. \"Wade,\nkäytitte silloin tilaisuutta hyväksenne pakottaessanne minut vannomaan\nasioita, mutta nyt olen muuttanut mieleni. Ja mitä noihin rosvoihin\ntulee, minulla on oma selostukseni, joka on aivan niin hyvä kuin\nteidänkin. Olen odottanut teitä, jotta olisitte voinut kertoa sen\nisälleni. Mutta teillä kai on ollut joku syy, miksi ette ole tullut.\nLuulen Collien olevan syynä siihen. Olen voitolla ja olen saanut\nrohkeuteni takaisin. Voitte lyödä vaikka vetoa siitä, että --\"\n\nHän oli jo kiihoittunut, kun Wade keskeytti hänet:\n\n\"Tahdotko laskeutua satulasta?\"\n\n\"En!\" Belllounds vastasi äkäisesti.\n\nWade nykäisi silloin nopeasti ja voimakkaasti Bellloundsin alas hevosen\nselästä niin, että Belllounds lensi selälleen ruohikkoon. Vapautunut\nhevonen säikähti jälleen ja laukkasi tiehensä. Möly-Jack kohosi\nkyynärpäänsä varaan kalpeana raivosta ja pelosta. Wade potkaisi häntä,\nvaikkakin hiljaa.\n\n\"Nouse!\" hän määräsi.\n\nSaatuaan potkun Belllounds ei voinut enää hillitä raivoaan, sillä hän\nhämmästyi suunniltaan.\n\n\"Potkitteko minua?\" hän huusi.\n\n\"Möly, ojensin sinulle vain kimpun kukkia, muutamia columbineja, joista\npidät\", Wade vastasi halveksivasti.\n\n\"No kyllä minä --\" Jack vastasi hurjasti voimatta löytää sanoja. Hänen\nkätensä tapaili jo revolveria.\n\n\"Juuri niin, Möly. Vetäise vain revolverisi esille ampuaksesi minut.\nSiinä tapauksessa ei minun olisi pakko puhua niin paljon.\"\n\nSilloin vasta Jack Bellloundsin kasvot muuttuivat kalpeiksi. Hän alkoi\nymmärtää.\n\n\"Koetatteko viekoitella minua taistelemaan kansanne?\" hän kysyi\nkäheästi.\n\n\"Varmasti!\"\n\nEi mikään herjaus, loukkaus eikä lyönti olisi vaikuttanut Möly-Jackiin\nniin kovasti kuin tämä ainoa sana.\n\n\"Mutta tehän olette aivan hullu! Rupeaisinko minä taistelemaan\nsellaisen revolverisankarin kanssa kuin te olette\", hän änkytti. \"En\nmitenkään! Sellainen ei olisi rehellistä peliä eikä tasapuolistakaan.\nMinulla ei olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia maailmassa.\"\n\n\"Saat ampua ensin\", Wade sanoi omituisella yksitoikkoisella äänellään.\n\n\"Valehtelette\", Belllounds vastasi koettaen hymähtää. \"Haluatte vain,\nettä tarttuisin revolveriini, jolloin ampuisitte minut ja sanoisitte\nsitten taistelua tasapäiseksi.\"\n\n\"Ei. Tarkoitan mitä sanoin. Näit minun kohtelevan rehellisesti\nrosvotovereitasikin. Muudan heistä oli elämän pituinen viholliseni ja\nsamanlainen ampuja kuin minäkin. Vetäise revolverisi ja laukaise.\nAntaudun sen mahdollisuuden varaan.\"\n\nMöly-Jackin silmät laajenivat. Hän huohotti raskaasti ja vetäisi\nrevolverinsa esille, mutta hänellä ei ollut voimia eikä rohkeutta\nnostaa sitä. Hänen käsivartensa vapisi niin, että revolveri kolisi vyön\nsolkia vasten.\n\n\"Huonotpa sinulla onkin hermot. Eihän sinussa ole miestä nimeksikään.\nMöly-Jack, miksi et tee loppua minusta? Sovita nyt kaikki pahat tekosi\nja koeta lopultakin tulla isäsi arvoiseksi. Hän oli todellinen mies\naikoinaan. Suo hänelle se lohdutus, että rohkenit vastustaa Hell-Bent\nWadea, ja kuole kuin mies.\"\n\n\"En voi taistella kanssanne!\" Belllounds huohotti. \"Tiedän sen nyt.\nNäin teidän ampuvan eikä se olisi rehellistäkään.\"\n\n\"Luuletko, etten saa sinua tappelemaan?\" Wade vastasi kylmästi. \"Aioin\nantaa sinulle tilaisuuden näyttää hieman miehuuttasi kehoittamalla\nsinua tasapäiseen tappeluun kuin mies miestä vastaan. Tarjoan sinulle\nvielä muutaman edunkin, joka tasoittaa erilaisuutemme. Kysyn sinulta\nkerran vielä, haluatko taistella?\"\n\n\"Wade, en aio taistella, vaan poistua\", Belllounds vastasi liikahtaen\nkuin mennäkseen.\n\n\"Pysähdy!\" Wade hyökkäsi kalpeata Bellloundsia kohti. \"Jos lähdet\njuoksuun, ammun sääresi poikki. Sitten murskaan kurjat aivosi mäsäksi.\nEikö sinulla ole lainkaan järkeä? Etkö huomaa, mikä tässä on\ntulossa?... Aion tappaa sinut, Möly-Jack!\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" toinen kuiskasi ymmärtäen vihdoinkin asian\ntäydellisesti.\n\n\"Täällä saat nyt maksaa konnantyösi. Sellainen aika koittaa jokaiselle\nihmiselle. Saat valita, mutta et elääksesi, sillä et milloinkaan voi\npaeta Hell-Bent Wadea, vaan kohotaksesi omaa mitätöntä minääsi\nkorkeammalle vihdoinkin.\"\n\n\"Mutta miksi? Miksi haluatte tappaa minut? En ole tehnyt teille\nmilloinkaan minkäänlaista vääryyttä.\"\n\n\"Columbine on tyttäreni\", metsästäjä vastasi.\n\n\"Ah!\" Belllounds huohotti.\n\n\"Hän rakastaa Wils Moorea, joka on yhtä valkoinen kuin sinä olet\nmusta.\"\n\nBellloundsin kalpeat ja suonenvedontapaisesti nytkähtelevät kasvot\npunastuivat hieman.\n\n\"Ahaa, Möly-Jack, taisinpa osata vihdoinkin oikeaan!\" Wade ivaili\nkovemmalla äänellä. \"Silmiesi ilme muuttui niin hiton ilkeäksi. Vihaan\nnoita sinun valehtelevia ja pullistuneita silmiäsi. Ja sitten kuin\nrupeamme taistelemaan aion ampua ne molemmat puhki.\"\n\n\"Taivaan nimessä, Wade, teidän on todellakin ammuttava minut, jos\ntoivotte pölkkyjalka Mooren joskus saavan Collien omakseen!\"\n\n\"Kyllä Moore hänet saa\", Wade vastasi riemuiten. \"Collie on parhaillaan\nhänen luonaan, sillä lähetin hänet sinne. Kehoitin häntä kertomaan\nWilsille, miten olit koettanut pakottaa --\"\n\nBellloundsin koko ruumis alkoi vapista. Mutasukkaisen vihan ja\nkuolettavan pelon aiheuttamat tuskat värisyttivät häntä.\n\n\"Möly, oletko milloinkaan haaveillut hänen suukkosistaan, joita Wils\nnyt noukkii? Jumalani, millaisia kuvitelmia muutamilla ihmisillä\nonkaan! Sinä sokean vanhuksen raukkamainen, heikko ja pelkuri lemmikki,\nsinä itserakas aasi, sinä itsekäs ja hemmoiteltu poikanen, Collie ei\nole milloinkaan välittänyt sinusta hitustakaan. Ja nyt hän vihaa\nsinua.\"\n\n\"Te olette yllyttänyt hänet siihen!\" Belllounds huusi vaahdon tippuessa\nhänen suustaan.\n\n\"Varmasti\", Wade vastasi harkitusti ja ivallisesti. \"Muutamia\nminuutteja sitten hän sanoi sinua koiraksi... Luullakseni hän tarkoitti\naivan toisenlaista koiraa kuin noita kartanossa olevia, sillä jos\nvertaisimme niitä sinuun, loukkaisimme niitä... Hän vihaa sinua\nkiihkeästi ja uskallan lyödä vaikka vetoa, että hän nyt on kietonut\nkätensä Wilsonin kaulaan.\"\n\nBelllounds kirosi.\n\n\"Sinullahan on revolveri kädessäsi\", kiusoitteleva ääni jatkoi. \"Tee\nsillä mitä ikinä vain haluat. Lämmitän sinua nyt ja tekisi mieleni\nkertoa sinulle...\"\n\n\"Tukkikaa suunne!\" toinen huusi raivokkaasti. Hänen verensä alkoi jo\nlämmitä kuumeiseksi, mutta hän pelkäsi vieläkin. Hän ei voinut kohottaa\nrevolveriaan tuskissaan.\n\n\"Isäsi tietää, että olet varas\", Wade sanoi harkitusti ja armottomasti.\n\"Kerroin hänelle, miten olen vahtinut sinua, seurannut jälkiäsi ja\nsaanut selville suunnittelemasi juonen Wilsonia vastaan. Möly-Jack teki\nsilloin viimeisen tyhmyytensä, kun hän rupesi varastamaan isänsä\nkarjaa. Olen nähnyt paljonkin raivostuneita miehiä aikoinani, mutta\nvanha Bill voitti heidät kaikki. Olet pettänyt hänet, katkeroittanut\nhänen elämänsä ja särkenyt hänen sydämensä. Hänellä on nyt samat\ntarkoitukset sinuun nähden kuin minullakin.\"\n\n\"Hän ei ikinä tee minulle mitään!\" Jack huohotti vapisten.\n\n\"Hän tappaa sinut, sinä valkomaksainen penikka!\" Wade huudahti\npeloittavalla voimalla. \"Hän tappaa sinut heti estääkseen sinut\njatkuvista konnantöistä... Aion toimia niin, ettei hänen ole pakko\nliata käsiään sinun verelläsi.\"\n\n\"Tapan teidät!\" Belllounds tiuskaisi huudahtaen. Mutta tämä ei ollut\nsamaa kiukkua, joka aina ennen oli pannut hänet päättömästi toimimaan,\nvaan vihaa. Hän ei voinut ojentaa revolveriaan. Hänen ymmärryksensä\nhallitsi vielä hänen tahtoaan, vaikka raivoa jo oli sekaantunutkin\nhänen pelkoonsa.\n\n\"Teet silloin minulle suuren palveluksen, Möly... Mutta miten hidas\noletkaan alkamaan! Minun kai on lyötävä viimeinen valttini pöytään\nsaadakseni sinut tappelemaan. Ah, hyvä Jumala, voin kertoa sinulle!...\nBelllounds, tuolla kutsuu minua muudan kuollut mies. Älä salli minun\ntehdä harkittua murhaa. Ammuin kerran erään miehen, joka ei halunnut\ntaistella senvuoksi, että hän oli viaton. Tapoin hänet paljain käsin,\nja jos kerron sinulle tarinani ja miten tapoin hänet, niin, niin --.\nAion tehdä sinulle samoin. Säästät kai minut siitä, Möly? Ei ainoakaan\nmies, jolla vain on revolveri kädessään, voi kestää sitä, minkä hän\ntiesi... Mutta säästä minua, älä käske minua kertomaan!\"\n\n\"Kyllä, kyllä! En halua kuunnella!\"\n\n\"Ehkä minun on kuitenkin pakko\", Wade vastasi surullisesti. Hän\nkeskeytti hengittäen syvään ja hänen maltillinen tyyneytensä haihtui.\n\nBelllounds laski puoleksi kohotetun revolverinsa vastaten\nsilmänräpäyksessä Waden jännittyneessä olennossa tapahtuneeseen\nomituiseen muutokseen.\n\n\"Älkää kertoko minulle enää mitään. En halua kuunnella enkä taistella!\nWade, olette hullu. Päästäkää minut menemään ja minä vannon --\"\n\n\"Möly, kerron Collielle, että olet ollut kolme vuotta vankilassa!\" Wade\nkeskeytti äkkiä.\n\nJos Jack Belllounds olisi saanut kuolettavan lyönninkin, hän ei olisi\nniin hämmästynyt eikä tuntenut sellaisia tuskia. Sellainen oli hänen\nisänsä hänelle määräämän rangaistuksen salaisuus, sellainen oli tuo\nhirveä asia, joka ei ollut parantanut, vaan pahentanut häntä! Kaikki\nhelvetin liekit kiemurtelivat hänen leimuavissa silmissään.\n\n\"Kas niin, tiesinhän sen!\" Wade huudahti traagillisesti. \"Möly-Jack,\nsinulle juuri minun pitää kertoakin tarinani... Sanon sinulle...\"\n\nColumbine ja Wilson istuivat Sage-laakson vieressä olevassa haavikossa\nmuutamalla kaatuneella puulla. Millainen heidän keskustelunsa sitten\nlienee ollutkaan, se oli pakottanut Mooren nojaamaan päänsä käsiinsä ja\nColumbinen katsoa tuijottamaan surullisin silmin jonnekin etäisyyteen\nnäkemättä mitään ja ajattelematta mitään. Äkkiä hän säpsähti.\n\n\"Wils!\" hän huudahti. \"Kuulitko jotakin?\"\n\n\"En\", hän vastasi kohottaen väsyneesti päätään.\n\n\"Luulin kuulleeni laukauksen\", Columbine sanoi. \"Säikähdin, sillä olen\nluullakseni hyvin hermostunut.\"\n\nTuskin hän oli lopettanut puheensa, kun kaksi äänekästä paukausta\nseurasi nopeasti toisiaan. Ne olivat revolverin laukauksia.\n\n\"Nyt taasen!... Ah, Wils, kuulitko nyt?\"\n\n\"Josko kuulin!\" Moore kuiskasi tullen omituisen kalpeaksi. \"Kyllä,\nCollie, ja --\"\n\n\"Wils\", Columbine keskeytti hurjasti, alkaen vapista, \"vähän aikaa\nsitten näin Jackin ratsastavan tuota tietä.\"\n\n\"Collie, nuo kaksi viimeistä laukausta lähtivät Waden revolverista.\nTuntisin sen paukahduksen tuhansien joukosta!... Oletko varma, että\nkuulit laukauksen ennenkin?\"\n\n\"Ah, jotakin hirmuista on tapahtunut! Kyllä! Aivan varma. Kuulin hieman\nheikomman paukahduksen.\"\n\n\"Hyvä Jumala!\" Moore huudahti tuijottaen hämmästyneenä Columbineen.\n\"Ehkä Wade tarkoittikin juuri tätä. En ymmärtänyt häntä milloinkaan\ntäydellisesti.\"\n\n\"Kerro minulle, sillä en ymmärrä tätä ollenkaan!\" Columbine vaikeroi\nväännellen käsiään.\n\nMoore ei kuitenkaan selittänyt tarkoitustaan. Ollakseen raajarikko hän\nsai hyvin äkkiä hevosensa satuloiduksi ja itsensä sen selkään.\n\n\"Collie, ratsastan sinne, sillä pelkään jotakin tapahtuneen... En\nmilloinkaan ymmärtänyt häntä ja unhotin kokonaan, että hän on Hell-Bent\nWade. Jos siellä on tapahtunut taistelu tahi muu riita, ratsastan\ntakaisin ilmoittamaan sinulle.\"\n\nSitten hän hävisi tielle.\n\nColumbine oli tullut hevosetta ja hän lähti kotiin jalkaisin, mutta hän\nvoi kävellä vain laahustavin askelin, koska hän tiesi jotakin hirveätä\ntapahtuneen. Hänen sydämensä löi hitaasti ja tuskallisesti, hänen\nhenkeään ahdisti ja hänen aivoissaan pyöri kaikenlaisia ristiriitaisia\najatuksia. Hän muisti Waden kasvot. Kuinka sokea hän oli ollutkaan! Hän\naivan hengästyi kävellessään, vaikka hän kulkikin hitaasti. Hänen\nmielestään tuntui ilmakin kylmenevän ja pimenevän, tutut rinteet ja\nmetsiköt näyttivät vierailta ja White Slidesin laaksossa oli omituisia\nvarjoja.\n\nMoore ei palannut kohtaamaan häntä. Hänen valkoinen hevosensa söi\nruohoa ensimmäisen pajukon kohdalla, jossa Sage-laakso alkoi laajentua\nsuuremmaksi. Sitten hän huomasi muitakin hevosia, muiden mukana Lem\nBillingsin punaisenruskean mustangin. Columbine horjui eteenpäin ja\ntunsi äkkiä senkin hevosen, jolla Jack oli ratsastanut, rasittuneen ja\nvaahdon peittämän, satuloidun ja suitsilla varustetun, mutta\nmiehettömän, jolloin joku hirveä herätti hänessä ääretöntä pelkoa.\nMiesten käheät äänet kantautuivat hänen jyskyttäviin korviinsa. Joku\njuoksi. Kuului jalkojen töminää, mutta se lakkasi pian. Sitten hän\nhuomasi Lem Billingsin tulevan pajukosta, katsovan häneen päin ja\nkiiruhtavan hänen luokseen. Hänen omituinen paimenenkävelynsä tuntui\nliian hitaalta hänen intoonsa verrattuna. Columbine tunsi hänen\ntutkivan katseensa silloin kun hänen omansa himmeni.\n\n\"Neiti Collie, siellä on ollut hirmuinen taistelu!\" hän huohotti.\n\n\"Ah, Lem, tiedän! Ben ja Jack varmaankin?\" hän huudahti.\n\n\"Niin. Arvasitte oikein. Eikä pahempaa olisi voinut ikinä\ntapahtuakaan.\"\n\nColumbine koetti katsoa hänen kasvoihinsa nähdäkseen niiden ilmeen,\njoka oli varmasti samanlainen kuin hänen käheä äänensäkin, mutta hän\noli kai tullut sokeaksi.\n\n\"En-entä sitten?\" hän kuiskasi ojentaen kätensä Lemille.\n\n\"Kuulkaahan nyt, neiti Collie\", Lem sanoi hellästi tukiessaan häntä,\n\"teidän on paras odottaa. Antakaa minun viedä teidät kotiin.\"\n\n\"Kyllä, mutta kertokaa minulle ensin\", Columbine huudahti hurjasti. Hän\nei voinut kestää tätä epävarmuutta ja tunsi olevansa pyörtymäisillään.\n\n\"Hyvä Jumala, kuka olisi voinut aavistaakaan, että tuollaista hirmuista\ntulee tapahtumaan täällä White Slidesissä!\" Lem huudahti syvästi\nliikutettuna. \"Neiti Collie, olen hirveästi pahoillani teidän\nvuoksenne. Mutta ehkä onkin parasta näin. He ovat molemmat kuolleet.\nWade heitti juuri henkensä pää Wilsonin sylissä, mutta Jack ei ole\nlainkaan tiennyt, mikä häneen on sattunut. Hän on kuollut\nsilmänräpäyksessä, sillä hänen molemmat silmänsä oli ammuttu puhki.\nWade oli saanut luodin vatsaansa. Olin samaa mieltä Montanan kanssa,\nettä Jack oli vetäissyt revolverinsa ensin ja Wade ampui hänet\nhaavoituttuaan kuolettavasti.\"\n\nMyöhään samana iltana, Columbinen maatessa vuoteellaan raskaat askeleet\nrikkoivat talon omituisen hiljaisuuden. Ne kuuluivat ensin\narkihuoneesta, tulivat sitten kuistiin ja pysähtyivät vihdoin hänen\novensa edustalle. Oveen koputettiin.\n\n\"Isä!\" Columbine huudahti nousten äkkiä.\n\nBelllounds tuli huoneeseen jättäen oven raolleen. Auringonvalo tulvi\nsisään.\n\n\"No, Collie, näen sinun jo hieman tointuneen\", hän sanoi.\n\n\"Kyllä, isä, olen jo melkein ennallani\", Columbine vastasi koettaen\ninnoissaan lohduttaa häntä.\n\nVanha karjanomistaja ei näyttänyt olevan enää sama mies kuin viime\nkuukausien kuluessa. Kovan säikähdyksen aiheuttama kalpeus, jännitetyn\nintohimon taistelu ja peloittavien tuntien aiheuttama tuska olivat\npainaneet leimansa hänen kasvoihinsa. Mutta vanha Bill Belllounds oli\ntaasen entisellään, hän oli jälleen tuo sama tyyni ja raudanluja\nuranuurtaja, joka oli kokenut kaikkea ja jota eivät vuosien myrskyt\nolleet murtaneet, jonka suuri henki oli suhtautunut tähän viimeiseen\näärettömään onnettomuuteen kuin kaikkiin muihinkin ja joka näki nyt\noman elämänsä selvästi saatuaan katkerimman opetuksensa.\n\n\"Oletko tarpeeksi voimakas kuulemaan toisenkin järkyttävän uutisen\ntyttöseni, ja suhtautumaan siihen niin, että voimme aloittaa huomenna\nelämämme uudestaan?\" hän kysyi sellaisella äänellä, jota Columbine ei\nollut kuullut pitkiin aikoihin. Se ilmaisi kysymyksen tärkeyden\nhänelle.\n\n\"Kyllä, isä\", hän vastasi mennen hänen luokseen.\n\n\"No, tule sitten kanssani, sillä haluan, että näkisit Waden.\"\n\nHän vei tytön kuistiin, sitten arkihuoneeseen ja lopuksi siihen\nkamariin, jossa nuo molemmat kuolleet lepäsivät, toinen toisella,\ntoinen toisella puolen huonetta. Jäykät ja liikkumattomat ruumiit oli\npeitetty huopapeitteillä.\n\nColumbine oli aikonutkin pyytää, että hän saisi nähdä Waden, ennenkuin\nhänet vietäisiin pois ikuisiksi ajoiksi. Hän pelkäsi sitä hetkeä,\nvaikka hän omituisesti sitä ikävöikin. Ja nyt hän tultuaan tänne voikin\nhillitä mielensä ja valmistautua kuulemaan jotakin kauhua herättävää ja\nkohottavaa, jonka hän heti oli tiennyt olevan tulossa huomattuaan\nBellloundsissa tapahtuneen muutoksen.\n\nBelllounds veti huopapeitteen syrjään paljastaen Waden kasvot.\nColumbine tunsi itsensä järkytetyksi sydänjuuriaan myöten. Kuolema oli\nsiinä, kalpea, kylmä ja armoton, mutta silloin kun se oli vapauttanut\nkärsineen sielun, se oli painanut noihin kuihtuneihin ja laihtuneihin\nkasvoihin kauniin leiman, joka ei ilmaissut rauhaa, ei iloa eikä surua,\nvaan toivoa. Hell-Bent Waden viimeinen tunne oli ollut sellainen.\n\n\"Collie, kuuntele\", vanhus sanoi syvällä ja vapisevalla äänellään. \"Kun\nihminen kuolee, ymmärrämme heti, millainen hän on ollut eläessään. Niin\nkunnollista miestä kuin Wade oli, en ole milloinkaan tuntenut. Hänellä\noli omituinen luulo, jonkunlainen pakkoajatus, että hänen askeleensa\nvievät helvettiin. Hän kuvitteli, että minne ikinä hän menikään, sinne\nhän toi mukanaan helvetin. Mutta hän oli väärässä. Hänen omat huolensa\npanivat hänet ymmärtämään muiden vaikeuksia. Hän tunsi elämän ja hänen\ntoivonsa hyvästä olivat yhtä suuret kuin hänen suhtautumisensa pahaan.\nEn ole milloinkaan nähnyt hänen vertaistaan... Hän rakasti sinuakin,\nCollie, enemmän kuin ikinä voit ymmärtääkään, enemmän kuin Jack, Wils\nja minä. Tiedät mitä raamattu sanoo sellaisesta, joka uhraa elämänsä\nmuiden hyväksi. Wade oli minun ja Jackinkin ystävä, vaikka emme voineet\nsitä ymmärtää. Hän oli Wilsinkin ystävä. Sinulle hän mahtoi olla\nenemmän kitin voimme sanoakaan. Tiedämme kaikki, miten helposti Wade\nolisi voinut tappaa Jackin joutumatta itse ollenkaan vaaraan. Mutta hän\nei tahtonut tehdä sitä, ja niin hän pelasti minut ja Jackin ja\nitsensäkin. Jollakin kummallisella tavalla hän pakotti Jackin\ntaistelemaan kuin mies. Jumala ainoastaan tietää, miten hän siinä\nmenetteli, mutta se pelasti minut helvetistä ja sinut ja Wilsin\nonnettomuudesta. Wade olisi voinut ottaa sinut minulta ja Jackilta.\nHänen olisi tarvinnut kertoa sinulle vain salaisuutensa, mutta hän ei\ntahtonut. Hän näki, miten sinä rakastit minua, kuin olisit ollut oma\ntyttäreni,... mutta, Collie, tyttöseni, hän oli oikea isäsi.\"\n\nPurskahtaen itkuun Collie polvistui kylmän ruumiin viereen.\n\nBelllounds poistui hiljaa huoneesta sulkien oven.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nLokakuu oikein tuhlaili värejään sen syksyn kuluessa. Pakkaset tulivat\nniin myöhään, etteivät lehdet muuttaneetkaan väriään asteittain.\nMuudanna päivänä oli vehreyden joukossa jo kultaakin ja muudanna\ntaas punaa ja purppuraa. Silloin kukkulain huiput loistivat\nhaavikkokruunuillaan, salviarinteet näyttivät pehmeänharmailta\nauringonvalossa, kivikoita kiertelevät viiniköynnökset kiemurtelivat\npronssin värisinä, kallioiden juurilla olevat sanajalat kuihtuivat\näkkiä ja laajat kiviset rinteet ja tummat metsät muuttuivat synkän\nnäköisiksi.\n\nColumbinet kukkivat kaikkialla kuusten välisissä laaksoissa muodostaen\nkauniita varsia raskaine terineen, jotka ovat suloisimmat ja vaaleimmat\nkaikista vaaleansinisistä. Liikkumattomina ne kohottivat umpunsa valoa\nkohti. Haavikoissa, joissa ruoho alkoi jo kellastua, columbinet\nheiluivat hiljaa tuulessa nyökyttäen ja kumarrellen. Kauneimmat ja\nhienoimmat piiloutuivat varjoisiin niemekkeihin ollen suloisia kuin\ntähdet metsän rauhaisassa hämärässä.\n\nWaden viimeiset sanat Moorelle oli tulkittu siten, että hän haluaa\nsaada hautansa columbinien joukossa Sage-laakson vieressä olevassa\nhaavikossa. Sinne hänet sitten peitettiinkin.\n\nEräänä päivänä Belllounds lähetti Columbinen hakemaan Mooren White\nSlidesiin. Oli lämmin iltapäivä jälkikesällä ja vanhus istui kuistissa\npaitahihasillaan. Hänen tukkansa oli aivan harmaa nyt, mutta muuta\nmuutosta ei hänessä voitu huomata. Hän tervehti vilpittömästi paimenta.\n\n\"Wils, olisin iloinen, jos rupeaisit jälleen työnjohtajaksi tänne White\nSlidesiin\", hän sanoi.\n\n\"Tarkoitatteko totta?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä tulen\", paimen vastasi.\n\n\"Mitähän isäsi siihen sanoo?\"\n\n\"En tiedä ja olen senvuoksi hieman huolissani. Hän tulee vierailemaan\nluokseni. Sain häneltä tietoja aivan äskettäin ja hän aikoo lähteä\npiakkoin postivaunuissa Kremmliniin.\"\n\n\"Miten hyviä uutisia! Olen iloinen saadessani tutustua häneen. Wils,\nsinusta tulee rikas karjanomistaja, ennenkuin tiedätkään. Hei, Collie!\"\n\n\"Kun sinä vain sanot niin, isä, tapahtuu se\", Columbine vastasi laskien\nkätensä isänsä olkapäälle.\n\n\"Wils, komentelet täällä White Slidesissä piakkoin miten vain, ellei\nCollie komentele sinua. Niin, niin!\"\n\nCollie ei voinut vastata tähän järkyttävään uutiseen ja Wilson joutui\naivan suunniltaan hämmästyksestä.\n\n\"Mielestäni teidän nuorten olisi paras ratsastaa Kremmliniin vihille.\"\n\nTämä ystävällinen asiallinen huomautus mykistytti paimenen kokonaan\neikä Columbinekaan voinut tehdä muuta kuin katsoa isäänsä.\n\n\"Toivoakseni en ole erehtynyt toiveissani nuoresta parista, joka on\nkuolemaisillaan rakkaudesta\", Belllounds jatkoi kuivaan tapaansa\nnaurahtaen sydämellisesti.\n\n\"Isä!\" Columbine huudahti kietoen silloin vasta kätensä hänen kaulaansa\nja painaen päänsä hänen olkapäätään vasten.\n\n\"No, no, tässä on minulle vastausta tarpeeksi\", Belllounds sanoi\npuristaen hänet rintaansa vasten. \"Moore, hän on sinun siunauksineni ja\nkaikkine omaisuuksineni. Teidän pitää ymmärtää, että olen iloinen, kun\nasiat ovat lopultakin kääntyneet hyväksenne ja Columbinen onneksi.\nElämäni ei ole vielä lopussa, mutta sen myrskyt ovat nyt olleet ja\nmenneet, Jumalalle kiitos. Eläessämme opimme. Minusta on arvotonta,\nellei ihminen katso eteensä ja toivo. Kaipaan tyyntä ja rauhallista\nelämää nyt saadakseni helliä lastenlapsiani vanhoilla päivilläni.\nRatsastakaa senvuoksi Kremmliniin ja kiiruhtakaa sitten kotiin.\"\n\nSaman päivän iltana, jolloin Columbine palasi White Slidesiin Mooren\nvaimona, hän livahti tiehensä hänen kunniakseen toimeenpannusta\nvaatimattomasta juhlasta ja kiipesi kukkulalla olevaan haavikkoon\nkuluttaakseen hetkisen isänsä haudalla.\n\nLaskeneen auringon läntiselle taivaalle jättämä rusotus hehkui kullan\nja ruusun värisenä muuttaen metsäisten harjanteitten yllä leijaavan\npurppuraisen sumun loistavasti. Alemmat laaksot olivat jo kietoutuneet\nharmaaseen hämärään. Huuhkajat huuhuivat, arosudet haukkuivat ja\njostakin kauempaa kuului suden ulvontaa.\n\nHaapojen juurella oli rauhallista, yksinäistä ja surullista. Lehdet\nlepattivat aiheuttamatta minkäänlaista kahinaa. Columbinen sydän oli\ntäynnä onnea, jonka hän halusi ilmaista jotenkin tämän yksinäisen\nhaudan vieressä. Hän oli velkaa sen tälle omituiselle täällä\nvarjoisassa paikassa lepäävälle miehelle. Murheet odottivat häntä eikä\nhän milloinkaan voisi vapautuakaan murheestaan eikä pahoittelustaan. Ja\nkuitenkin hän oli rakastanut Wadea ja ollut hänen omansa aivan\ntietämättään. Waden elämä oli ollut kauhea ja samalla niin\nsuurenmoinen. Kuta enemmän Columbine oli saanut aikaa ajatella, sitä\nenemmän hän oli alkanut käsittää Waden tarkoituksia. Hänen tehtävänään\noli ollut tuoda valoa pimeyteen ja kohdella ankarasti kaikkea pahaa,\njota hän oli koettanut kitkeä pois juurineen.\n\nHänen isänsä! Kaikissa tapauksissa, miten lujasti hän sentään olikaan\nkiinnitetty menneisyyteen! Kuinka perinpohjaisesti häntä olikaan\nsuojeltu suurimman toivottomuudenkin kestäessä! Siten Columbine käsitti\nhänet. Rakkaus on elämän ruokaa ja toivo sen henkevyyttä, ja kauneus on\nsen palkinto näkevälle silmälle. Wade oli omistanut kaikki nämä suuret\nhyveet, vaikka hän niiden johdosta oli saanutkin traagillisen nimen.\n\n\"Minäkin koetan saavuttaa ne. Minullakin täytyy olla uskoa, toivoa ja\nrakkautta, sillä olenhan hänen tyttärensä\", hän sanoi. Heikko viileä\ntuuli humisi haavikossa kahisuttaen lehtiä kuiskaavasti, ja hennot\ncolumbinet kohottivat suloisia teriään kimallellen vaaleina hämärässä.\n\n\n\n"]