Elämän havainnoita II

ELÄMÄN HAVAINNOITA II

Vaimoni; Puutteen Matti

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1890.

VAIMONI.

Olin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani, oudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti kartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittivat varallisuutta ja hyvää järjestystä. Kaksi vankkaa asuinrakennusta oli kartanossa, jotka kaiken puolesta olivat hyvässä voimassa: seinät olivat vuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla varustetut, savutorvet katoilla olivat eheät, rapatut ja valkeiksi kalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja paljoilla Laseilla varustettu kuisti; muut huoneet olivat myös hyvässä voimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut sinä päivänä hevosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille puolelle, jossa talon väki näytti asuvan, ja pyysin yösijaa, jonka perheentuvassa oleva renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki kapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani veti talonväen ja erittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Väki käyttäytyi niin hiljaisesti kuin jossain hyvin surullisissa hautajaisissa. Nuoren väenkään kasvoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka elämän tavallisesti tekee niin vilkkaaksi ja hauskaksi perheissä iltasilla, kun he työstä tulevat, ja joka poistaa kaikki elämän surut ja huolet ja päivän ponnistusten vaivat. He puhelivat toisillensa vain kuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyivät he välttävän niin paljon kuin mahdollista; toisiansa silmiin katsoivat he usein kysyvästi ja ujosti. – Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja kuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät polvilla; käsiinsä turvasi hän milloin koko kasvojansa, milloin vain otsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän syviin ajatuksiin vaipuneelta. Väliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen vaipui hän pian taas entiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsivät niin kummasti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen paikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan syvä, kumiseva huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut. Isännän tila tuommoisena näytti mielestäni hyvin arveluttavalta ja vieläpä kauhistavan kammottavaltakin. Ei kukaan talon väestä kysynyt minulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina ovat tavalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset vieraan tultua taloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäväksi.

Luulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänen noin alakuloiseksi ja sitten vaikuttaisi muuhun väkeen tuon syvän umpimielisyyden, joka heissä niin syvästi kuvasti.

Nyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellä näkynyt. Tullut oli arviolta noin kuuden- tai seitsemäntoista vuotta vanha neito, joka kohta veti huomioni puoleensa. Hän loi surullisen silmäyksen kaikkiin tuvassa olijoihin ja minua hän katseli oudolla katseella. Hänellä oli kauniit kasvojen piirteet, mutta hänen vaalenneesta, laihtuneesta muodostansa selvästi huomasi, että suru oli kokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jota Luoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surun jälkiä lisäsi vielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensa ja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuvassa, loi vielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keveästi kuin keijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään vielä hänen jälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisesti notkahteli hänen kuulumattomasti astellessaan.

Kaikessa tuossa talonväen käytöksessä oli mielestäni jotain niin surullista salaperäisyyttä ja umpimielisyyttä, että se nosti uteliaisuuteni korkeimmalleen, mutta tuota salaisuutta en voinut itselleni selittää, vaikka kuinkakin olisin koettanut päätäni vaivata. Tosin luulottelin, että isäntä oli sairas ja että tuo tuvassa käynyt neito oli isännän tytär, mutta nuo olivat vain luulojani eivätkä semmoisinaan voineet paljon selittää outoa näköä, eivätkä tyydyttää uteliaisuuttani.

Viimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta mistä hinnasta hyvänsä.

"Oletteko sairas?" kysyin häneltä, istuessani hänen viereensä penkille.

Isäntä näkyi säpsähtävän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä suoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan vastaamatta. Sitten kääntyi hän katsomaan lähinnä olevan henkilön silmiin, ikäänkuin kysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hyvin käsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui varovasti isännän puoleen ja kohti-lujalla äänenpainolla sanoi vakavasti isännälle: "vieras kysyy oletteko te sairas?"

Syvä huokaus nousi isännän rinnasta, hän nousi verkalleen ja sanoi syvällä, kumisevalla äänellä: "vieras on niin hyvä ja tulee tänne!" ja samassa alkoi hän hitaasti astuskella huoneesta ulos. Minä seurasin ilolla perästä, sillä hartain haluni oli saada jotenkin lievittää hänen murheellista ja raskasta tilaansa. Hän astui kartanon poikki tuohon toiseen, kuistilla varustettuun rakennukseen. Sisälle tultuamme sain heti nähdä kummia: rakennuksen avaroissa ja hyvästi sisustetuissa huoneissa vallitsi haudan hiljaisuus ja kaikkialla näkyi hyvä siivo ja järjestys. Kaikki huonekalut, olivatpa ne mitä nimeä ja laatua hyvänsä, olivat täydessä kunnossa ja kukin paikallaan, sillä ne ovat elottomia kappaleita, jotka eivät tiedä omistajiensa puutoksista ja vaivoista mitään. – Ikkunoilla oli useita kukkaruukkuja, joissa kaikissa oli oma kasvinsa. Useimmat kukat ja kasvit näkyivät olevan melkein kuolleessa tilassa ja selvästi näkyi ettei niistä oltu pidetty toviin aikaan mitään huolta, vaikka toisaalta taas näkyi, että talossa oli ennen oltu suuria kukkien rakastajia. Nuo kukat saivat siis elää vointinsa mukaan omaa kuihtunutta ja kuolemaa ennustavaa elämäänsä! – Minua kummastutti tuo kukkien vastakohta huoneissa vallitsevan muun järjestyksen suhteen. Vaikka oli kevätkesä, ei myrttikään näyttänyt vielä mitään elon merkkiä ja ruusu oli peräti kellastunut ja kuihtumaisillaan. Selvästi näki, että balsamiinit olivat jo aikaiseen kylvetyt ja istutetut, mutta siihen ne sitten olivat jääneet onnensa nojaan kuivuuden käsiin nääntymään, jonkatähden ne olivat surkastuneita ja auringon kulun mukaan sinne tänne kiertyneitä; ainoastaan muratti ja pelargonia näyttivät jotain elon merkkiä, sillä edellinen oli kiemuroinut ympäri seiniä ikäänkuin olisi hakenut jotain läpeä päästäksensä pois tuosta surullisesta ja vähän toivoa antavasta paikastaan; jälkimäinen ei taas näkynyt huolivan mitään, oliko hänellä kuiva vai märkä, hoidetaanko häntä vai ei, sillä se näytti vain viheriäisen ja elävän näköiseltä; se ei näyttänyt olevan surun lapsi. – Näyttipä siltä mielestäni kuin tuo kasvi-kuntakin olisi osannut yht'aikaa sairastaa täydellisempien elollisten olentojen – ihmisien kanssa.

Noita kaikkia oli minulla aikaa kyllin katsella ja miettiä, sillä isäntä ei puhunut yhtäkään sanaa, istui vain äänetönnä ja katsoi synkästi eteensä.

Nyt juuri kuului toisesta, salin perällä olevasta kamarista kimakka – lapsen itku! – Isäntä kavahti heti ylös niin äkkiä kuin olisi saanut käärmeen piston. Hän riensi kamarin ovea kohden ja avasi sen, ja mitä silloin näin? Siellä sama surullinen, nuori, kaunis nainen, jonka äsken olin tuolla tuvassa nähnyt, istui hoitelemassa pientä kätkyessä olevaa lasta! – Lapsi viihtyi pian, isäntä painoi oven jälleen kiinni ja palasi samalle sijalle, josta hän oli lähtenyt, ja istui siinä yhtä äänetönnä kuin ennenkin.

"Herra Jumala", ajattelin minä, "onko lankeemus, rikos ja häpeä painanut tuon surullisen kuvan noin kauniiseen, ikäänkuin viattomuuden esikuvaan ensin, ja sitäkö isäntä langenneen isänä suree, ja siitäkö tuo suru ja umpimielisyys koko talon väkeen? olivat kysymyksiä, jotka niinkuin salaman iskut leimahtelivat sieluni lävitse. Mutta ei, ei; ei se voi niin olla, sillä olisi mahdotonta, että noin puhtaassa ja vilpittömän näköisessä Jumalan luodussa saattaisi niin syvä lankeemus tapahtua. Hänen kasvojensa juonteissa en havainnut yhtään niitä jälkiä, joita turmelus painaa valloittamansa ihmisen kasvoihin – hyi, te ilkeät ajatukset, mitä te mieleen hyökkäätte! – – niin, mutta jos tuo nuori nainen olisi isännän – – vaimo? Ei, ei, sekään hän ei ole, sillä minä selvästi huomasin – tahi olin ainakin huomaavinani, että isännän ja tuon naisen näössä oli jotain yhdenkaltaisuutta. – No mikä hän sitten on? – Sitä en varmaan tiedä, mutta luulenpa hänen kumminkin olevan isännän – tyttären, lienee hänen asiansa miten lieneekin." Ne olivat taas sekaisia kysymyksiä ja vastauksia, jotka yhtä nopeasti menivät kuin tulivatkin ja jotka kiihoittivat uteliaisuuteni korkeimmalleen.

Minä menin isännän tykö, otin häntä kädestä hiljaa kiinni ja kysyin häneltä taas, samassa katsoen häntä silmiin: "oletteko te mitenkään kipeä?"

"Kipeä, kovin kipeä", sanoi isäntä, ja minä oikein säikähdin, kun kuulin hänen taas ääntävän niin pitkän ajan päästä.

"Ettekö saattaisi minulle ilmoittaa sairauttanne? Kenties voisin teitä jotenkin auttaa", sanoin hänelle.

"Minä en ole ruumiillisesti sairas, mutta ruumiskaan ei voi kestää sisällistä sielun tuskaa – oih! Sydämeni on kovin kipeä", vastasi isäntä, painaen kätensä sydämelleen ja samassa vaieten.

"Kuka iski sydämeenne tuon turmiollisen haavan?" kysyin taas.

"Oma lyömäni on se, oma haavoittamani on tuskainen sydämeni", sanoi isäntä taas vaieten ja raskaasti huoaten.

Nyt pääsin jäljelle. Edessäni ei ollutkaan ruumiillisesti sairas, vaan sairas semmoinen, jonka henki oli sairas ja haavoitettu. Nyt huomasin, että edessäni oli – murtunut, särkynyt sielu, joka useinkin on vaikeampi parantaa kuin pahatkin vammat lihassa ja veressä. Minä havaitsin että edessäni oli rikas ala tutkia pirstaantunutta ja vaivoistansa lähes jo uupunutta ihmissydäntä.

"Puhukaa minulle ujostelematta kaikki surunne ja vaivanne! Se helpoittaa paljon tuskaista sydäntä. Minä olen itsekin paljon kärsinyt tässä maailmassa, jonkatähden hyvin tiedän mitä omantunnon vaiva ihmiseen vaikuttaa. Murhe on vaikea yksin kantaa, sentähden ilmoittakaa surunne minulle, niin koetamme sen panna kahtia, ja niin kannamme raskasta taakkaanne yhdessä tämänkään lyhyen ajan, joka on sallittu meidän yhdessä olla", sanoin tuolle murtuneelle miehelle säälivästi, katsoen häntä osaaottavasti silmiin ja pitäen häntä hellästi kädestä kiinni.

"Jospa te, vieras-kulta, saisitte joksikaan minuutiksi sydämeni kevenemään, niin en tietäisi mitä teille antaisin", virkkoi isäntä tuskissansa.

"Minä toivon voivani olla teille joksikuksi lohdutukseksi", sanoin hänelle luottavasti, sillä minä huomasin, että ystävällinen ja osaaottavainen käytökseni oli jo sen verran tunkeutunut hänen sydämeensä, että hän saattoi puhua.

"No kuulkaa sitten kertomus kaikkein viheliäisimmästä, onnettomimmasta ihmisestä ja suurimmasta syntisestä, minkä maa koskaan on päällään kantanut! Kenties siksikään ajaksi lieveneisi hiukankaan kauhea omantunnon vaivani. Sitten kun kaikki olette kuullut, tehkää minulle mitä tahdotte, sillä niin suurta rangaistusta ei kukaan voi ajatellakaan, ett'en minä enempää olisi ansainnut.

Minä olen varakasten vanhempaini ainoa poika, ja tämä talo, jonka tässä näette, on heiltä saatu perintö. Ennenkuin olin täyttänyt viisitoista, kuoli äitini, ja isä murehti häntä niin kovin, että hänkin kuoli muutamain vuosien perästä. Minä jäin siis nuorena suuren ja rikkaan talon haltijaksi, jota hoidin huolella ja uutteruudella, ja varallisuuteni kasvoi kasvamistaan. Minulla itselläni oli näköä ja kokoa, eikä minusta tiedetty mitään pahoja tapoja mainita. Se on tietty, että kaikki nuo yhteensä tekivät sen, että minusta tuli kuuluisin poika paikkakunnassa, joka seikka ei jäänyt itseltänikään huomaamatta. Kaikissa nuorien leikeissä ja huvituksissa olin minä aina ensimäinen ja ylimäinen, eikä sitä huvia ja kisaa ollut nuorison joukossa, jossa ei olisi minulta neuvoa kysytty, ja tuolla tavalla tulin minä kerrassaan nuorison johtavaksi päämieheksi. Tuommoinen kunnianosoitus vaikutti minuun vahingollisesti jo nuorena, sillä se synnytti minuun itserakkautta.

He katsoivat kaikki minuun, mutta minä en heihin, sillä salainen ylenkatse oli ottanut sijansa sydämeeni heitä kohtaan, kun eivät he kyenneet minun sijalleni, ja niin minä käytin väärin valtaani heihin. Tuon kaiken lisäksi ei ollut itselläni salassa, että olin rikas ja että toiset nuorukaiset olivat köyhempiä, jonkatähden opin jo aikaisin panemaan arvon tavaroihini, ja tuo teki sen, että sydämeni kovettui, ett'ei siinä ollut sijaa hellemmille ihmistunteille. Mitään erinomaista ei kumminkaan tapahtunut, sillä nuo pahat puoleni eivät koskaan tulleet näkyviin, jonkatähden toiset nuorukaiset eivät siitä tienneet mitään, enkä minä itsekään, ennenkuin vasta näinä kovina aikoinani.

Likimäisessä naapurissamme oli ihan minun ikäiseni Kerttu niminen tyttö, jonka kanssa kasvoimme aivan yhtärintaa. Me olimme yksissä joka päivä ja vietimme iloisia, murheettomia aikoja, viattomissa lasten leikeissä ja huvituksissa. Tuo naapuri oli vähävarainen talo, jonkatähden isäni täytyi usein auttaa heitä, mutta tuossa viattomuuden tilassa ollessani ei johtunut kertaakaan mieleeni, että Kerttu oli köyhä ja minä rikas. – Oi, jospa ihminen vielä pääsisi tuohon lapselliseen viattomuuteen, lapsuuden paratiisiin, jossa ei paina mitkään murheet ja huolet, jossa sydän on vielä puhdas ja turmelematon, niin ettei siihen vielä ole ylettynyt maailman pahentavat myrskyt. Jos pääsisi takaisin tuohon aikaan, jolloin sydän on niin viaton ja iloinen, kun ei mammona ole opettanut sitä katsomaan muita ihmisiä ylön!" – Näin kertoeli isäntä ja purskahti itkuun, muistellessaan tuota onnellista lapsuuden aikaansa.

Minä en hennonut häntä häiritä hänen sydäntään vuodattaessaan, sillä itku keventää kovin vaivattua sielua. Kun hän oli vaiennut ja tyyntynyt, pyysin häntä jatkamaan kertomustansa.

"Niin me kasvoimme Kertun kanssa", alkoi hän, "isommiksi, siihen asti että ujous pakotti meidät olemaan harvemmin yksissä. Kumpikin meistä muodostui nyt eri tavallaan ihmiseksi: minä rikkaana, uljaana, ylpeänä ja yleiseen ylistettynä, rikkaan talon ainoana poikana; Kerttu kauniina, siveänä, hiljaisena ja nöyränä, melkein unohdettuna, paljoin sisarusten joukossa kasvaneena pienen ja köyhän talon tyttärenä. Noin me vierausimme Kertun kanssa toisistamme aina enemmän ja enemmän, eikä koskaan joutunut mieleeni, että Kertulla olisi sen enempää sijaa sydämessäni kuin sisarella, vaikka usein kyllä tunsin outoa, käsittämätöntä halua tavata häntä ja olla hänen parissansa – ei, jopa kaiketi, siihen olin liian rikas ja Kerttu liian köyhä.

Aikojen kuluessa Kerttu kasvoi ja edistyi hyvissä tavoissa ja opissa päivä päivältä, ja kun hän kehkeytyi oikein aika-ihmiseksi, oli hän kaunein ja sivein neito koko paikkakunnassa.

Minä rupesin tuntemaan sisällistä halua aina enemmän ja enemmän Kertun puoleen, mutta koetin tukahuttaa ja kuolettaa tuota sydämeni ääntä!

Minä haapuilin naimaan ja kosin yhtä ja toista, sieltä ja täältä, tietysti rikkaita, ja myöntäviä, järkeni mielestä edullisia tarjoomuksia ei suinkaan puuttunut, ei neitojen eikä vanhusten puolelta; mutta sydämeni pysyi kuitenkin kylmänä kosimiani neitoja kohtaan, jonkatähden olin oikein vihainen itselleni ja pidin tuon kylmyyteni pahan hengen kiusauksena. Mitä Kerttu ajatteli, sitä en tiennyt, mutta luulinpa huomaavani että hänellä oli mielessä lapsuutensa ystävä, ja minä olin oikein vihainen hänelle sydämessäni ja koetin välttää niin paljon kuin mahdollista hänen seuraansa ja hänen tulisia, lempeitä katseitaan.

Erään kosioimani neidon kanssa oli meillä naimiskauppa jo aivan valmis, ja tuuma oli, että pian laittaisimme itsemme kuulutuksille; mutta tuo mielestäni tarkoin harkittu kauppa pikemmin harmitti kuin miellytti minua, vaikka sen kautta tiesin saavani useampia tuhansia markkoja.

Olen unohtanut mainita, että Kertullakin oli paljon ja loistaviakin kosijoita; mutta hän hylkäsi kaikki nuo tarjoukset, ja näyttipä siltä kuin olisi hän ijänkaiken aikonut elää yksinänsä; ja minä milt'en vihannut häntä mielessäni, kun hän ei ottanut vastaan niin otollisia tarjouksia kuin hänelle tehtiin, että olisin itsekin päässyt siitä rauhattomuudestani, joka povessani asui Kertun tähden.

Juuri nyt kun minun piti mennä kuulutuksille valitun morsiameni kanssa, tuli tiedokseni, että Kertulle oli tullut loistava kosija vieraasta paikkakunnasta. Hän oli mahdottoman rikkaan talon ainoa poika, samoin kuin minäkin. Hän oli hyvänmaineinen ja hyvännäköinen, uljas nuorukainen, eikä kylän juorukellotkaan vielä tienneet sanoa, suostuuko Kerttu tuohon loistavaan tarjoukseen vai ei. Silloin tunsin oudon ja vastustamattoman äänen sydämessäni, ett'en voisi Kertutta elää. Tuota tunnettani vastaan koetin taistella minkä voin ja ärjäsin tuolle sisälliselle sydämeni äänelle; 'viisituhatta markkaa!' Mutta tuo vakaa ja omaoikkuinen poveni asukas ei liene ollut lahjakoira, sillä hän ei ollut milläänkään koko tuosta tarjoamastani summasta. Minä koetin muistella morsiantani ja viittätuhatta markkaa ja vieroittaa Kerttua pois mielestäni, mutta tunnon rauhaa ei minulle tullut. Lähdin kylään viihdyttämään rauhattomuuttani, sillä oli eräs kesäinen pyhäilta. Tiellä tapasin kylän nuorison koolla. Heitä juuri olin lähtenytkin hakemaan, ja kaikki olisi ollut hyvin, mutta voi hirmua! – Kerttukin oli siellä, mitä en osannut aavistaakaan, sillä ei hän juuri usein ollut nuorenväen kokouspaikoissa. Kun huomasin hänet, säikähdin kovin ja veri nousi niin tuimasti päähäni ja kasvoihini, että luulin sen oikein tipahtavan. Joku joukosta huomasi hämmästykseni ja sanoi: 'Kah! Mikä Pontelan Matille nyt tuli, kun lensi noin tulipunaiseksi?' Minä koetin salata hämmästystäni, ja ajatuksissani sanoin taas tuolle mielestäni joutavalle mielen häiriölleni: 'viisituhatta markkaa!' Mutta toinen paljon väkevämpi ääni sydämessäni sanoi: 'enempi kuin viisituhatta markkaa on kätkettynä tuohon kultaa puhtaampaan olentoon, joka tuolla muista taempana noin lempeän näköisenä seisoo'.

Kerttu oli voittanut sydämeni. Ei siellä enää painanut mitään viisituhatta markkaa Kertun rinnalla. Koetin asettaa suuren vuoren kultaa ajatuksissani Kertun rinnalle ja sitten valita, mutta keveä oli kultavuorikin hänen suhteensa: kaikki mailmassa tuntui mielestäni niin joutavalta ja mitättömältä, ainoastaan Kerttu saattoi mielestäni tehdä tuon kolkon ja ikävän maailman iloiseksi ja hupaiseksi. Ja tosiaankin sopi salaa katsella tuota tyttö heitukkaa, joka vilpittömänä, puhtaana ja ujona seisoi yksinänsä, ajatuksiinsa vaipuneena, vähän ulompana muista, kauniina, vartevana ja verevänä, niinkuin täysin kehkeytynyt ruusun kukka, ja sitä kauneutta lisäsi vielä kesäauringon iltasäteet, jotka se lähetti Kertun lumivalkoisille kasvoille ja punottaville poskille ikäänkuin jäähyväissuudelmaksi, samassa kullaten ne viehättävämmiksi.

Nyt oli Kerttu voittanut minut, mutta toinen kysymys oli: voitanko minä Kertun? Tuo, jota minä ennen melkein ylenkatsoin hänen köyhyytensä tähden, tuo sama oli tullut minulle nyt niin kalliiksi, että pelkäsin hänen katsovan minut ylön. Niin muuttuu ihmissydän! Oikein minä kauhistuin, kun ajattelin: jos tuo vieras kosija on jo voittanut Kertun sydämen. Minä katselin, näkyisikö nuorison joukossa tuota vierasta kosijaa, mutta ketään outoa ei siinä näkynyt. Minua pyydettiin ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja johtamaan niitä niinkuin ennenkin, mutta ei mikään minua huvittanut, ei leikit eikä muut. Kerttu sen kyllä olisi voinut tehdä, mutta tietämätöntä oli tekisikö hän sitä minulle koskaan, ja tässä se oli aivan mahdoton tehtävä. – Minä kieltäysin ottamasta osaa leikkeihin ja johtamasta niitä ja seisoin mykkänä.

'Kas vain! kuinka ahkerasti ja syvästi Pontelan Matti ajattelee rikasta morsiantansa, kun ei enää malta ottaa osaa meidän huvituksiimmekaan!' sanoi eräs poika joukosta. Tuo lause kävi sydämeeni kipeästi kuin puukon pistos. Ihme kumma! nyt en olisi suonut kuulevanikaan enää mitään tuosta rikkaudesta, jota niin hartaasti olin koettanut itselleni lisätä ja jonka rinnalla ei mikään mielestäni maailmassa ollut minkään arvoista. 'Mitähän Kerttu ajattelee tuommoisia kuullessaan?' arvelin minä ja katsahdin hänen tietämättänsä hänen silmiinsä. Kerttu seisoi vain vakavana ja uljaana, eikä näyttänyt tietävän tahi pitävän koko hulivilisesta lauseesta yhtään mitään.

Minulle tuli kovin vaikeaksi siellä olla. Kuuma hiki juoksi ruumiistani, ja otsaani poltti niin kovin kuin kuumalla raudalla olisi sitä painettu. Minä lähdin yksin pois toisten nuorikkojen leikki- ja kisapaikalta, mykkänä kuin kivi ja tietämättä mihin oikeastaan menisin. Kun pääsin pois muiden nähtäviltä, rupesin miettimään tilaani. En tullut missään aikaan, ellen saanut tavata Kerttua ja oikein pian, mutta missä ja milloin, sillä sydämeni oli kovin rauhaton, niin ett'ei se sietänyt viivytystä. Minä tiesin, että Kerttu tuolta kokouspaikalta menee kotiinsa metsäpolkua myöten; sinne aioin mennä häntä vartomaan. Menin siis tuolle metsäpolulle, jossa pistäysin erään ison kuusen alle, jäähdyttääkseni tiheän metsän siimeksessä polttavaa otsaani. Siinä istuin ja odotin minä, saadakseni kuulla Kertulta tuomioni. Jokainen pieninkin risahdus metsässä, jokainen linnun pyrähdys säikähytti minua, sillä nyt, juuri nyt, luulin Kertun tulevan, ja sydämeni tykytti kovasti. 'Jospahan Kerttu tulisi nyt yksin, että saisin pitkittä mutkitta hänelle sydämeni aukaista!' ajattelin minä, ja tuo aika tuntui odottaessa niin pitkältä. Samassa rupesi kuulumaan hiljaista laulun hyminää. Minä kuuntelin: se oli Kertun ääni. Hän hyräili taas tuota mielilauluaan, jota hän muulloinkin niin usein lauleli, kun hän vain oli yksinäisyydessä. Sydämeni tykytti niin kovasti, että sen jyske kuului aivan selvästi omiin korviini ja että ainakin pelkäsin sen hyppäävän ulos rinnastani. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi kuin mahdollista ja menin polun viereen kivelle istumaan, etten olisi tulijaa mitenkään säikähdyttänyt. Nyt juuri tulla heijotteli pitkin polkua hento, varteva olento, joka keveänä ja notkeana hyppeli kivi kiveltä. Se oli Kerttu, mutta ah! hän ei ollutkaan yksin; hänellä oli kumppanina hänen vielä keskenkasvuinen sisarensa. – He lähenivät, ja minä koin rauhoittaa itseäni. Kun he tulivat lähelleni, sanoin: 'hyvää iltaa, Kerttu!'

Kerttu näytti ensin vähän joutuvan hämilleen, mutta toipui pian jälleen.

'Sinäkö, Matti, täällä!' sanoi hän, ja samassa seisahtuivat he minun kohdalleni.

'Minulla olisi sinulle, Kerttu, jotakin asiaa kahdenkesken sanottavaa; ole sinä, Tiina, hyvä ja mene edeltäpäin kotiisi, me tulemme Kertun kanssa vähän jäljestä!' sanoin rohkeasti, vaikka henkeni ahdisti kovan sydämenlyönnin vuoksi.

Tiina totteli.

Nyt olimme kahdenkesken. Silmäsin Kertun kasvoihin: ne olivat niin rauhaisan ja tyynen näköiset. Ei kummallakaan tahtonut olla sanoja puheen aluksi, kun hiljakseen kävelimme Kertun kotia kohden.

'Joko pian saamme häitä?' kysyi Kerttu viimein.

'Milloin vain sinä tahdot', vastasin hänelle.

'Eihän sinun hääsi ole minun vallassani', sanoi Kerttu.

'Ja kuitenkin on minun pääni aivan sinun vallassasi', sanoin, ja ääneni hieman värähti.

'Mitenkä se on ymmärrettävä?' kysyi Kerttu.

'Ennenkuin vastaan kysymykseesi, kysyn vuorostani sinulta jotakin: milloinkas sinun häitäsi pidetään tuon viimeisen loistavan kosijasi kanssa?'

'Ei koskaan', sanoi Kerttu kuivasti.

Minä katsoin Kerttua silmiin; hän oli levollisen ja tyynen näköinen, eikä mitään mielenliikutusta eikä hämmennystä näkynyt hänen kirkkaissa kasvoissansa.

'Ei koskaan! Eikö sydämessäsi sitten olekaan sijaa kenellekään?' sanoin hänelle.

Kerttu ei vastannut mitään, loi vain katseensa maahan ja päästi tuskin kuuluvan huokauksen, ja pieni toivon säde lensi sydämeeni.

'Etkö todellakaan ole vielä sydäntäsi antanut kenellekään?' kysyin häneltä.

'En kenellekään', vastasi Kerttu ujosti.

'Saattaisitko sydämesi antaa lapsuutesi ystävälle?' kuiskasin minä hiljaa.

'Mitä sanot? Ei minulla ole rikkautta, jota sinä niin ahneesti olet hakenut. Köyhä, pieni on Kertun koti, ja Kerttu itse vielä köyhempi, ei hänestä ole sinulle', sanoi Kerttu melkein nuhtelevasti.

'Se on tosi, että olen väärin tehnyt sinua vastaan siinä, kun en ole totellut sydämeni sisällistä ääntä, vaan olen muualta hakenut sinun vertaistasi, jota kumminkaan en ole löytänyt. Minulla on kyllin rikkautta, ja kaikki, mitä on minulla, on myös sinulla', sanoin hänelle katuvaisesti.

'Mutta nuo viisituhatta markkaa olisivat kumminkin niin runsaasti lisänneet muutenkin jo isoja tavaroitasi', sanoi Kerttu hieman pistelevästi.

Nuo viisituhatta markkaa, kuultuna Kertun suusta, vihlasivat sydäntäni, niinkuin joku terä-ase olisi työnnetty sen lävitse. Ennen olin tuon viidentuhannen kanssa hekumoinut ajatuksissani ja yötä päivää laskenut lukua niiden arvosta ja tuottavaisuudesta, mutta nyt ne tuntuivat sydämessäni polttavalta raudalta ja uhkasivat ryöstää onneni. Mieleni murtui ja kyyneleet herahtivat silmiini. Minä otin Kertun kädestä hiljaa kiinni ja sanoin hänelle värisevin äänin: 'älä murra enää jo ennen murrettua sydäntä. Minä olen ollut väärässä ja tehnyt väärin, minä kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi! Nyt vasta olen huomannut mitä kadottaisin, jos jäisin ilman sinua. Minä tahdon kuulla tuomioni sinun suustasi tänä iltana ja vielä tässä paikassa, tulkoon se minkälainen tulkoonkin. En jaksa enkä kestä pitempää odotusta', puhkesin Kertulle sanomaan.

Me olimme jo ennen istuneet mättäälle, sillä olimme jo tulleet Kertun kodin näkösälle.

Kerttu ei vetänyt kättään pois minun kädestäni! Hän kallisti päänsä minuun päin ja purskahti itkuun; minutkin valloitti itku, ja siinä itkeä nyyhkytimme yhdessä. Sydämeni tunsi nyt niin sekanaisia tunteita, että sitä on mahdoton selittää: Ilo, suru, katumus, voitto, autuus aaltoelivat sielussani sekaisin niin että koko ruumiini vapisi!

Tyynnyttyään tuosta sanoi Kerttu viimein: 'Jumala sen yksin tietää, ett'ei sydämessäni ole ollut sijaa muille kuin yhdelle: lapsuuteni ystävälle; mutta tuo sija on ollut aina – tyhjä! Nyt on ikävöity, kaivattu, odotettu tullut, ja auki on sydämeni sija vielä hänelle, – hänelle yksin, eikä kenellekään muulle.'

Sitä autuutta ei voi yksikään kuolevainen kuvailla, jonka nyt tunsin sielussani. Päätimme ensi pyhänä laittaa kuulutuksille, sillä asia ei tuntunut sietävän viivytystä. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi ja meidän oli aika erota; otimme siis hellät jäähyväiset toisiltamme, hellästi likistäen sydämen sydäntä vasten, jotka nyt vasta olivat löytäneet toisensa, ja niin me erosimme siksi kerraksi.

Ensimäinen tehtäväni kotiin päästyäni oli se, että lähdin noutamaan kihlani pois entiseltä viidentuhannen markan morsiameltani, joka oli toisessa pitäjässä. Siellä sain kokea hävytöntä kohtelua, josta tulin huomaamaan kuinka aivan toisellainen sielu oli tuolla viidellätuhannella markalla kuin Kertullani.

Kaiken sen viikon oli koko kylä ikäänkuin häiriössä, sillä itsekullakin oli jotakin puhetta noista kahdesta maan valiosta parikunnasta, jotka tulevana pyhänä kuulutetaan, nimittäin minusta ja viidestätuhannesta, sekä Kertusta ja hänen loistavasta kosijastaan. Kylän lentävät lehdet, juorutädit, eivät voineet koko viikolla pysyä kotonaan, vaan he kulkivat talosta taloon puhumassa noista mainioista kihlajaisista, tulevista loistavista kuuliaisista ja vielä loistavammista häistä, mahdottomista rikkauksista j.n.e.

Pyhä tuli. Uteliaina katsahtivat ihmiset ylös, kun pappi oli saarnansa lopettanut ja rupesi kuolleitten kiitoksia lukemaan ja sitten parikuntia kuuluttamaan, mutta – voi taivasten teillä! Pontelan Matti ja Kerttuhan vain kuulutettiinkin, eikä mitään muuta! Kaikki olivat ihmeissään niinkuin pilvistä pudonneet."

"Entäs sitten?" ehätin minä sanomaan, ennenkuin isäntä kerkesi puhettaan jatkaa, ja tuo kiirehtimiseni tuli aivan pelkästä uteliaisuudestani, sillä mitä hän oli tähän asti kertonut, ei ollut mielestäni sitä laatua, että siitä olisi tarvinnut noin syvään suruun vaipua.

"Mitäpä siinä oli", alkoi isäntä taas, kuulutuksemme toimitettiin tavallisessa järjestyksessä, ja kauaa ei siekailtu ennenkuin pidettiin häät, ja komeat. Ei niistä puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja väkeä oli kaikki avarat huoneemme täynnä, sillä niitä oli kutsuttu monesta pitäjäästä. Kaikki kävi säännöllisesti ja juhlallisesti, ja Kerttu oli morsianna niin kaunis, että luulenpa melkein kaikkien kadehtineen minun onneani. Minä itsekin myös tunsin, että olin onnellinen ja – rikas mies.

Ja viimein häät loppuivat, ja Kerttu oli nyt minun ja minä Kertun, ja minä rakastin häntä sydämestäni ja hän minua.

Nyt ryhdyimme yksissä neuvoin taloudellisiin toimiimme; minä toimitin isännän ja Kerttu emännän työt. Hän oli valpas, vireä ja työteliäs kaikissa asioissaan, ja hyvä siivo ja järjestys vallitsi kaikkialla. Kaikissa toimissamme näkyi olevan onni ja siunaus. Oi kuinka hyvä oli illoin tulla kotiin raskaan päiväntyön päätyttyä, kun kartanolla jo oli vastaanottamassa hellä, lempeä olento, joka hymysuin tuli säälittelemään, ja itse edellä mennä heijotellen kehoitti perässänsä tulemaan lämpymään ja puhtaasen kamariin, ja joka siellä jo talvisna aikana oli valmis päältäni riisumaan lumisia vaatteitani ja jäätymisestä kopisevia kenkiäni; joka kesäisnä aikana päivän helteen ja työn pakottavan hien kuivasi ja pyyhki lumivalkoisilla liinoilla pois polttavalta otsaltani, ja oli valmis aina kellarista tuomaan kylmää ja raitista juomaa, kostukkeeksi janosta ja helteestä halkeilevalle kielelleni. – Oi sitä autuasta aikaa! Jos tuli jotakin murhetta ja kiusausta, oli Kerttu kohta valmis lohduttamaan ja poistamaan huolia, ja sen hän teki niin herttaisesti, ett'ei mikään suru voinut kestää sen autuaallisen hohteen edessä, vaan sen täytyi haihtua niinkuin savu tuuleen.

Jonkun ajan kuluttua havaitsin minä, että vaimoni oli siunatussa tilassa, jota hän huolellisesti oli koettanut minulta kainoudessaan salata; se havaintoni lisäsi vielä iloani ja onneani kaksinkertaisesti.

Kun tuossa onnessamme oli häistämme kulunut noin puolitoista vuotta, syntyi meille terve ja kaunis tytär, ja nyt vasta oikein onnellinen olin, niin onnellinen, ettei kielin voi kertoa. – Vaimoni parani pian sen verran että kykeni itse pienokaistansa hoitamaan; eikä hän sitä muiden haltuun uskonutkaan. Sopipa katsella tuota näkyä, kun Kerttu istui lumivalkeissa ohuissa vaatteissa puhtaan lapsivuoteensa laidalla, kukoistavana kuin ruusu, pieni, terve, kaunis lapsi sylissään, jota hän hymysuin hellästi hoiteli. Muistuipa silloin aina mieleeni Rafaelin 'Madonna', sanoi isäntä, ja samassa hän loi silmänsä sitä kuvaavaan tauluun, heitti puheensa pois ja näytti vaipuvan taas entiseen synkkämielisyyteensä.

Hän oli elämänsä tähän asti kuultujani viimeisiä osia kertoessaan nähtävästi unohtanut surunsa, sillä hänen äänensä ja kasvonsa saivat iloisemman muodon, ja hänen puheensa virtasi sujuvasti ja heleästi. Silmäsin häntä kasvoihin. Mutta nyt kun hän katsoa tuijotti seinällä olevaan Madonnaan päin, silmissä kimalteli kyyneleet eikä hän tahtonut ollenkaan lakata katselemisestaan. Minä mietin keinoja miten saisin hänen taas heräämään ja jatkamaan kertomustansa, sillä en ollut vielä tullut tietämään syytä tuohon kauheaan ja salaperäiseen suruun. Menin siis hiljaa hänen tykönsä, laskin käteni hänen olkapäillensä, katsoin häntä silmiin ja sanoin: "elämännehän on ollut pelkkää onnea ja autuutta, eihän teillä olisi syytä noin kovin surra".

Isäntä lakkasi Madonnaa katsomasta, loi katseensa minuun ja sanaakaan sanomatta katsoa tuijotti silmiini hyvän aikaa; selvään huomasin, ettei hän toviin aikaan käsittänyt mistä kysymys oli. Viimein selkeni hän, loi katseensa alas, kävi istumaan ja näkyi käsittäneen mitä ma sanoin.

"Voi hyvä vieras!" alkoi hän. "Elämäni onkin tosiaan ollut pelkää onnea ja autuutta, niinkuin sanoitte, siihen asti, johon kertomukseni loppui. Tuon osan elämästäni olenkin kertonut teille sen tähden että paremmin tuntisitte, paremmin käsittäisitte minun tilani. – Minä rukoilen teitä: kuunnelkaa vielä eteenpäin minua! Minä tahtoisin nyt puhua, sillä tosiaankin on sydäntäni helpoittanut sen verran että voin vapaasti puhua, jota en ole kyennyt kaukaisiin aikoihin tekemään."

"Puhukaa, puhukaa vain! minä kuuntelen ja koen ottaa osaa suruunne", sanoin hänelle hätäisesti.

"Noin elimme vielä moniaita vuosia eteenpäin tuossa onnellisessa tilassa. Lapsi kasvoi ja vahvistui ja hänestä muodostui oikea äitinsä kuva, jonka nimenkin hän sai pyhässä kasteessa. Meille syntyi taas poika, mutta Jumala katsoi hyväksi korjata hänet pienenä pois täältä tätä murhetta ja tuskaa kärsimästä.

Mutta tähän aikaan alkoi minuun salainen pahe yhä enemmän juurtua. En ollut poikana, enkä vielä nuorena aviomiesnäkään ollessani ihmisten mielestä mikään juoppo, sillä kukaan ei ollut nähnyt minun kertaakaan olleen juovuksissa. Mutta kun olin poissa kotitienoilta outojen ihmisien parissa, taikka jos voin salaa sen tehdä, olin usein juovuksissa, sillä jo nuorena olin saanut taipumuksen siihen, kun vanhempanikin kuolivat vielä lapsena ollessani, niin ett'ei heidän tarkat silmänsä voineet tarpeeksi kauan valvoa kasvatustani. Jos muut minulle tarjosivat väkeviä juomia, hylkäsin tavallisesti paloviinan tarjoukset ja annoin samassa tietää, ett'en minä niin raakaa ja sivistymätöntä juomaa pane suuhuni, mutta että punssia, konjakkia ja rommia kyllä ottaisin, joita maaseuduilla ei usein kellään ollut. Vaikka näin olin ulkokullattu, teki kuitenkin mieleni ryyppiä paloviinaa, ja ukkeilin mielessäni ihmisten tuhmuutta, kun he ovat niin ahdasmielisiä, ett'ei heidän moittimattaan ja ylönkatsomattaan saa noita lyhyitä, hupaisia hetkiä viettää, jotka väkevien juomien nauttiminen myötänsä tuopi. – Kuuselassa oli vanha isäntä, jota pidettiin yleiseen kylässä viisaana. Kun hän sai kuulla minun paloviinan inhoamiseni ja muiden hienompien juomien kelpaamisen, oli hän vakaisesti lausunut:

'Tuo ei ikäpäivänä merkitse mitään hyvää'. Kun minä sain kuulla tuon Kuuselan isännän lauseen, kävi se kovin vihakseni, sillä minä luulin sen olevan ilkeää kunniani alentamista, jota hän koetti tehdä niin siivoa ja siistiä miestä vaataan, kuin minä olin mielestäni, – kenties jostakin kateudesta – rikas kun olin! Niin suuri oli sokeuteni, että vihasin sydämestäni tuota kunniakasta vanhusta. – Jospa olisin silloin noista viisaan miehen ennustavista sanoista ottanut vaarin ja ruvennut miettimään tilaani, jospa silloin en olisi tuota itseeni jo melkoisesti juurtunutta pahetta pitänyt niin luvallisena ja viatonna, niin ei se olisi minussa päässyt kasvamaan siksi myrkylliseksi kyyksi, joka viimein oli ryöstävä elämäni onnen ja saattava minut viheliäisimmäksi ja onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jopa viimein syöksevä kadotukseen – ijäksi kaikiksi!

No niin! Ensimäisinä yhdessäolo-vuosinamme koetin minä Kertulta huolellisesti salata pahaa taipumustani, mutta kauan en voinut pettää hänen tarkkaa silmäänsä. Kun hän ensi kerran havaitsi minun olevan pöhnässä, luuli hän sen tapahtuneen jonkun tapaturman eli sattuman kautta, varsinkin kun minä koetin kaikenlaisilla koukuilla ja valheilla häntä siihen uskoon saattaa, sillä minä vielä kovasti häpesin siveää vaimoani. Hän hoiteli ja vaali minua surkutellen hellästi, ja minä lupasin, etten muka enää koskaan ottaisi liiaksi väkeviä juomia. Mutta tuo lupaukseni oli vain kavalan sydämeni vapaaehtoinen valhe, jolla aioin pettää vaimoni huolehtivan sydämen.

Kauan ei tuo petos kumminkaan menestynyt, sillä minun sattumiseni, tapaturmani tulla juovuksiin tihenivät tihenemistään! Vaimoni oli kristillisesti kasvatettu ihminen, sentähden näki hän minulle olevan tulossa kaksinkertaisen vaaran. Hiljaisesti ja nöyrästi muistutti ja nuhteli hän minua tuosta sekä sielulle että ruumiille turmelusta tuottavasta paheestani ja koki Jumalan sanasta näyttää kuinka väärällä tiellä olin. Kyynel silmissä rukoili hän minua luopumaan pois pahasta tavastani, joka viimein oli tekevä lopun meidän hyvästä ja onnellisesta elämästämme. Minä en sättinyt enkä vastustanut vaimoani, mutta sydämessäni arvelin, että hän joutavasta nurkuu minua, koska en ole vielä mikään juoppo, sillä muita on paljonkin pahempia!

Kylässä ei tietty vielä mitään minun juomisestani, sillä minä koetin sitä hyvin huolellisesti kyläläisiltä salata; mutta kotona nähtiin tuota nyt yhä useammasti, ja yhä huolellisemmaksi kävi vaimoni. Kauan ei kumminkaan onnistunut tuo kyläläistenkään pettäminen, ja kaikkialla kylässä alkoi viimein kuulua: 'Pontelan Matti on ruvennut juomaan!'

Tuosta kyläläisten havainnoista saimme tiedon erään juoruakan kautta. Hän kertoi samassa myös Kuuselan ukon sanoneen: 'Valitettavasti on siis minun ennustukseni toteen käynyt!' Tämä Kuuselan ukon puhe, kun hän toisen kerran otti puhuaksensa juomisestani, vaikken ollutkaan muka mikään juomari, kävi minulle kaikkein enimmin vihaksi, ja minä ajattelin hänelle oikein kostoa.

Vaimolleni teki tuo huhun leviäminen kovin kipeää. Hän puhui minulle kahdenkesken, että nyt alkoi asia olla aivan auttamattomissa. 'Jos kuinkakin olisit kotona juovuksissa', sanoi hän, 'niin minä jaksaisin sen vielä kenties kärsiä, mutta kun asia on jo niin laajana, että ihmisillä on siitä puheenainetta, niin silloin on jo miehen kunnia ja arvo ja rauha minun rinnastani mennyt'.

Tuo vaimoni puhe ei ollut mielestäni oikea, koska arvoa oli minulla mielestäni kylläksi, sillä minä olin rikas ja usea kyläläinen oli minulle velassa. Usein kysyttiin minulta neuvoa sekä yksityisissä että yhteiskunnallisissa asioissa. Kaiken tuon tähden luulin vaimollani olevan oikeuden pitää rauhan rinnassaan.

Näinä aikoina ensi kerran yhdessäolomme aikana lensi mieleeni, ett'ei vaimoni pitäisi niin paljon nureksia minua, jos kohtakin minä joskus otan tilkan mielelläni, koska hän ei ole kumminkaan tuonut mitään taloon.

Nyt tapahtui vielä se seikka, että Kertun isä kuoli, jonkatähden heidän talonsa ja muu omaisuutensa tuli myötäväksi ja melkein kaikki siitä saatu hinta meni velkojen maksuksi. Heitä kun oli paljon perillisiä, ei jäännöksestä tullut juuri paljon mitään osaksi. Usea tyttäristä oli jo naimisissa, ja kaksi, jotka olivat naimatta, meni palvelukseen; poikia ei ollutkaan kuin yksi ja se meni maailmalle. Noiden tapausten johdosta jäi Kertun äiti aivan turvattomaksi. Kerttu pyysi hartaasti ja lempeästi, että ottaisin hänen äitinsä hoidettavaksi ja elätettäväksi kotiimme. Minä en saattanut vastustaa vaimoni harrasta, nöyrää ja oikeutettua pyyntöä, sillä minä todellakin rakastin Kerttuani, koska hän aina oli yhtä lempeä, rakas ja siveä olento ja palveli minua ja hoiti taloutta samalla alttiiksiantavaisuudella kuin ennenkin; sanalla sanoen: hän oli kaikissa muissa suhteissa yhtä rakastettava kuin ennenkin, mutta tuossa alinomaisessa nurkumisessaan ja rukoilemisessaan, etten ryyppisi, olin minä näkevinäni liikoja! Kertun äiti otettiin meille, ja Kerttu häntä hoiteli ja helli totisella lapsen rakkaudella, sillä mummo oli jo vanha, huono ja kivulloinen. Mutta tuo mummon ottaminen taloomme lisäsi yhden säikeen tuohon pirulliseen, salaiseen ajatukseeni, ett'ei Kerttu ole tuonut mitään taloon, nimittäin sen: muuta kuin elätettäviä! Kumminkaan en tuota ajatustani koskaan sanonut Kertulle, siksi oli minulla vielä kuitenkin omaatuntoa.

Noin kului taas joku vuosi. Kerran viivyin koko päivän kylässä asioillani; siellä tulin iltapäivällä taas – juovuksiin! Koska kotomatkalla tulin likelle Kuuselaa, pääsi silloin kostonpyyntö tuota kielensä hillitsemätöntä Kuuselan ukkoa vastaan minussa valloilleen. Minä astuin horjuen tupaan, jossa ukko oli veistelemässä jotakin astian lautaa. Heti sisään tultuani ärjäsin pistelevästi: 'se ei merkitse mitään hyvää'.

Ukko loi minuun terävän silmäyksen ja sanoi: 'mitä tuo sitten merkitsee?'

'Sitä se merkitsee, että minä opetan sinua ihmisten kunniaa polkemaan ja pitämään mahtia ihmisten juomisesta'.

'Jumalani! Näinkö kauas?' sanoi ukko ja katsoi minuun terävästi.

'Näin kauas', tiuskasin hänelle, ja vanuin kunnianarvoisen vanhuksen rinnuksiin kiinni!

Ukko oli aikoinaan tunnettu mainion vahvaksi mieheksi ja hän oli ihan yksin kaatanut monta kontiota lyhyt- ja paksuvartisella keihäällään. Hän ei vastannut sanaakaan, tarttui vain vuoroonsa kiinni kauluksiini, ja silmänräpäyksessä olin minä kumossa kompuroimassa porrasten päässä! 'Perikadossa oleva hävytön', lausui ukko vain portailta ja meni sitten tupaan niin rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. Minä nousin raivossani ylös hammasta purren ja nyrkkejäni puristellen. Heristelin palata tupaan vielä ukkoa löylyttämään, mutta nuo usean karhun painissa koetellut suonikkaat, jäntevät, luisevat ja vahvat käsivarret pelottivat minua, joiden voimasta ja uupumattomuudesta minulla oli niin tuore todistus. Lähdin siis vihapäissäni horjumaan toiseen taloon. Voi kuinka mielelläni olisin suonut, että Kuuselan ukko olisi ollut minulle velassa, että olisin taloudellisesti voinut hänelle kiusaa ja häiriötä saattaa. Mutta hän oli omistansa hyvästi toimeen tuleva eläjä, eikä siis ollut minulle eikä muillekaan velassa, jonkatähden ei sekään keino auttanut.

Ennen kotiintuloani oli Kerttu jo saanut tiedon kaikista noista tapauksista, sillä tuo juoruakka oli hengen kiireesti hypännyt meille, Kertulle kertomaan päivän tapauksia niinkuin hyviäkin asioita.

Kun minä vihdoin viimeinkin vetäysin kotiin, ollessani vielä hyvästi hujakassa, havaitsin heti, että Kerttu oli vaaleana, sillä vaikka ei hän antanut mitään arvoa semmoisille juoruakoille, tiesi hän kuitenkin, ett'eivät heidän puheensa kumminkaan kaikkea perää vailla olleet. Hän loi surullisen silmäyksen minuun ja käski hiljaisesti minut kamariin, ett'ei kotiväki olisi ennättänyt huomata juovuksissa oloani. Minä tottelin, mutta kiukku oli mielessäni.

Kamariin tultuamme tarttui Kerttu minun kaulaani, purskahti itkuun ja sanoi: 'Voi isä kulta?' (Hän sanoi minua isäksi perhe-elämässä.) Nyt sinulta on mennyt viimeinenkin häpy ja kunnian tunto, kun julkisesti kylissä ihmisien nähden ajelehtelet juovuksissa ja vieläpä teet niin rajattomia töitäkin että julkeat mennä rauhattomuutta tekemään niin kunniakkaalle vanhukselle kuin Kuuselan ukolle! – Ajattele, isä kulta, kuinka vaarallinen sinun tilasi ja siinä samassa meidänkin tilamme on, ja tee joutuin parannus! Muista vaimoasi, lastasi ja muista itseäsikin, sillä varma on, että jos vain tuota menoa vielä kestää, niin sinä saatat itsesi ja meidät perikatoon. 'Joka ei parane, se pahenee', ja hän katsoi niin lempeästi ja rukoilevasti silmiini, että olisi luullut kivenkin siitä heltyvän.

Minä olin vielä hyvin kärtytuulella tuosta huonosti onnistuneesta Kuuselan ukon nöyryytyksestä ja vielä enemmän hänen antamastaan kyydistä, sillä minä hyvin tiesin, että tuolle Kuuselan ukon antamalle matkapassilleni naurettiin ympäri kylää. Minä irtautin vaimoni hiljaa itsestäni ja sanoin: 'Ei sinun sovi olla noin usein minun herranani, eikä mestaroida ja käristä minulle, joka et ole tuonut taloon muuta kuin elätettäviä.'

Vaimoni vaaleni tuon kuultuaan kuoleman kalpeaksi. Hän vapisi ja horjahti askeleen – nyt toisen, sai sohvan korvasta kiinni ja sen avulla auttoi itsensä sohvalle istumaan. Hän ei vastannut puheeseeni mitään, istui vain sohvan kannella hervotonna ja vaaleana kuin palttina, ja siinä hengittää nykytti hän. Minä huomasin, että puheeni vaikutti, ja iloitsin sydämessäni, että olin arvannut oikean valttini lyödä esille, enkä käsittänyt sitä, että olin lyönyt kuolettavan haavan hellään, kärsivään, lempeään, rakkaaseen ja perheensä ja minun onneani säälivään – sydämeen!

Sinä iltana ei puhuttu asiasta mitään, eikä vielä toisenakaan. Minä elin vain entistä elämääni eteenkin päin: join, kun niin sopi, tulin juovuspäissäni kotiin milloin vain tahdoin, eikä vaimoni nurkunut minun käytöstäni enää koskaan. Hiljaisena, kärsiväisenä kantoi hän raskasta taakkaa, ja minä iloitsin sydämestäni, että olin voittanut ja että sain häiritsemättä viettää synnillistä ja turmiollista elämää.

Mutta vaimoni terveys rupesi nyt huononemaan päivä päivältä ja aika ajalta. Hän vaaleni ja kuihtui kuihtumistaan, eikä hänen syömisestään tullut juuri paljon mitään. Minä kyselin usein syytä hänen sairaaloisuuteensa, mutta hän sanoi vain: 'et sinä, isä, voi minua parantaa'. Minä luulin häntä rakastavani entisellä rakkaudella ja säälin hänen tilaansa. Tuohon rakkauteeni luulin olevan sen enemmän syytä, kun olin mielestäni asiat nyt vasta saanut oikeaan reilaan, nimittäin: että vaimo taipui ehdottomasti miehensä tahtoon ja elämänlaatuun murkumatta, olivatpa ne sitten hyvät tahi pahat. Meillä oli yltäkyllä ruokaa, rahaa ja muuta ajallista tavaraa, ja minä koetin pitää silmällä, ettei häneltä puuttuisi mitään elämän tarpeita, ja koetin laittaa hänelle apua taloudellisissa toimissa. Mutta ei mikään voinut virkuttaa hänen synkkä- ja raskasmielisyyttään, eikä mikään näyttänyt huvittavan eikä ilahuttavan häntä.

Noin sai joku vuosi kuluneeksi, ja hän synnytti taas lapsen, mutta se kuoli kohta maailmaan tultuansa.

Kun vaimoni vähäisen toipui, rupesin minä oikein todenteolla ottamaan vaaria hänen terveydestänsä, sillä minua rupesi kauhistuttamaan ajatellessani häntä kuolevaksi. Mutta ulkonaista elämääni en minä kuitenkaan parantanut! Erään kerran minä oikein kyynel silmissä kyselin häneltä eikö hän voisi ja saattaisi sanoa missä hänen vikansa ja tautinsa oikeastaan olisi? Silloin hän otti kädestäni kiinni, veti sen sydämellensä ja sanoi: 'Täällä sydämessä!'

Minua rupesi kalvamaan huolettomuuteni hänen sairaudestaan, jonkatähden esittelin, että lähtisimme lääkärin luo etsimään hänen apuansa.

'Saa tuota koettaa, mutta ei minua voi parantaa kukaan', sanoi vaimoni surullisesti.

Me lähdimme kaupunkiin ja menimme heti erään kuuluisan lääkärin tykö. Hän tutki vaimoni tilaa hyvin huolellisesti ja kauan; hän tuli hyvin huolekkaan näköiseksi, otti nuuskarasiansa, pyöritteli sitä väliin hypeissään, väliin taas seisautti sen, ja mietti miettimistään. Kauan noin mietittyään seisahtui hän vakavaan ja päättävään asentoon ja sanoi: 'Niin! Tauti on vaarallista laatua ja semmoinen, ett'ei sitä voi ihminen parantaa: vika on – – sydämessä'. – Lääkäri kyllä määräsi joitakin rohtoja, joiden kanssa lähdimme kotiin ja joita Kerttu siellä koki ottaa; mutta apua ei niistä lähtenyt.

Vaimoni huononeminen kävi hyvin hitaasti, sillä hengenhaava on kiduttava ja pitkällisesti tuskallinen. Taas synnytti hän pojan, mutta se kuoli kohta syntymisensä jälkeen niinkuin edellinenkin lapsi. Minä rupesin suremaan lastemme kuolemaa, mutta vaimoni sanoi: 'Ei sinun pidä, isä, toivoakaan, että meidän lapsemme enää tulevat niin vahvoja, että eläisivät'.

Toipui hän vielä laillaan siitäkin lapsivuoteesta, ja niin elettiin taas entistä kituvaa ja surullista elämää.

Nyt tuli se tapaus, että Kertun äiti sairastui. Vaikka itsekin huono ja voimaton oli Kerttu kuitenkin yötä päivää äitinsä vuoteen vieressä hellästi vaalimassa ja hoitamassa, eikä häntä saatu siitä pois, vaikka kuinkakin olisi kehoitettu. Mummon sairaus oli kuolemaksi, ja sydämessään suri ja itki Kerttu äitiänsä.

Hänen oma tilansa tuli myös aina arveluttavammaksi, ja hänen murheena näkyi yhä lisääntyvän. Kerran, kun hän näytti olevan erinomaisen raskaalla mielellä ja syvissä ajatuksissaan, kuulin hänen sanovan: 'armas äitini! Sinä olet jo päässyt rauhaan ja lepoon tämän katoovaisuuden murheita maistamasta, kohtapa tulee köyhä, murtunut Kerttusikin perässäsi!'

Nuo sanat lausui hän puoliääneen, minua ollenkaan huomaamatta. Mutta ne kävivät kuin puukon pistokset sydämeeni, ja salaman nuolena lensivät mieleeni sanat: 'täällä sydämessä' ja 'vika on sydämessä'.

'Kuka on tuon sydämen haavoittanut ja vian siihen saattanut?' kysyin itseltäni, ja vastaukseksi en saanut muuta kuin: minä, minä itse olen sen tehnyt. Minä olen pahalla, raa'alla, törkeällä ja syntisellä elämälläni särkenyt kalleimman ja puhtaimman astian, joka koskaan on Luojan kädestä lähtenyt. 'Köyhä Kerttusi' ja 'täällä sydämessä' olivat vasarat, joilla kova, paatunut ja tunnoton sydämeni tuli murretuksi. – Olihan vaimoni kosiessani jo sanonut: 'köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse vielä köyhempi'. Mutta silloin minä en halveksinut hänen köyhyyttään, sillä mikään ei ollut mielestäni hänen vertaisensa, ja siveyttä, puhtautta, lempeyttä ja rakkautta toi hän kyllä runsaasti tullessaan, jota minä kaipasinkin; mutta niitä en pitänyt pyhinä enkä siinä arvossa, jossa ne olisi tullut pitää. – Juomisellani olin iskenyt haavan ensin tuohon puhtaaseen sydämeen, joka niin kauan taisteli, hehkui ja paloi rakkaudesta minua ja perhettänsä kohtaan, mutta jonka voima viimein katkesi, taistellessaan rakkauden taistelua, voittamatta ja saavuttamatta kumminkaan sitä autuasta päämäärää, jonka edestä hän oli henkeen asti taistellut. Toisen kerran olin repinyt isommiksi nuo ennen isketyt haavat, kerskaamalla tavaroistani ja ilmoittamalla, ettei hän ole muuta tuonut taloon kuin elätettäviä. – Jumalani! Nythän elätettävä on jo mennyt, ja jos menee vielä vaimonikin kovuuteni ja tuhmuuteni uhrina – niin, niin, muistanhan että juuri tuosta tuhmasta puheestani hänen sairautensa alkoi – 'täällä sydämessä' – – 'köyhä Kerttusi'. Tuommoisia ajatuksia lensi myrskynä sieluni lävitse, ja kaikki omantuntoni ja helvetin vaivat rupesivat kaikilta tahoilta vyörymään päälleni, ja nyt vasta rupesin täydessä valossa käsittämään mitä olin tehnyt ja mitä silloin kadottaisin, jos vaimoni kadottaisin.

Ensi kerralla, kun noita tunteita rupesi sieluuni ilmestymään, olin vaimoni kanssa kahden kamarissa. Hän maata riuotti vaate päällä vuoteessa – sillä hän hivui jalkaselta – puoli-unessa, kalpeana ja valjuna, niin heikon näköisenä, ettei hänessä näyttänyt elinvoimaa olevan muualla kuin sydänkuopassa. Minä istuin pienen pöydän päässä ja koetin lukea hiljaa erästä kirjaa, mutta lukemisesta ei tullut mitään, sillä vaimoni surullinen näky tuossa vuoteessa ja omat sisälliset, riehuvat tunteeni tekivät ajatukseni niin hajamielisiksi, etten voinut kirjan sisältöä käsittää. Heitin siis lukemisen pois ja rupesin surkumielellä tarkastamaan riutunutta vaimoani. Siinä hän makasi niin kärsivän ja viattoman näköisenä, ja tuo tunto lisäsi sielussani jo alkanutta tuskaa. En enää voinut vastustaa sisällistä ääntäni, vaan kallistuin hänen tietämättään likelle häntä ja sanoin hyvin hiljaa: 'sinä et saa kuolla, Kerttu! minä en voi elää sinutta!'

Hän kuuli puoli-unensa läpi sanani ja raotti puoleksi jo lakastuneita silmiänsä. Kun hän havaitsi minun olevan niin lähellä itseänsä kumarruksissa häneen päin, ummisti hän jälleen silmänsä; hänen suunsa vetäysi surulliseen hymyyn, ja hän ojensi minulle lakastuneen kätensä. Minä otin sen omaani ja tunsin, että hän hiljaa puristi kättäni. Kumpikaan meistä ei puhunut sen enempää. Tuo näkö, tuo tunto, vaimoni raollaan olevat silmät, surullinen hymy, kuihtuneen käden ojentaminen ja hiljainen, tuskin tuntuva puristus, uudistunut entinen raukeus ja kahdenpuolen vaikeneminen olivat asioita ja kohtauksia, jotka eivät suinkaan vähentäneet alkanutta sisällistä tuskaani, vaan päinvastoin enensivät sitä. En hennonut häiritä hänen raukeaa ja surullisen vienoa tilaansa, vaan äänetönnä pidin kauan hänen kättänsä omassani ja mietin sekä omaa että vaimoni tilaa. Viimein laskin hiljaa hänen kätensä hänen sivullensa vuoteeseen, eikä hän näyttänyt tietävän siitä mitään. Niin kauan kuin minulla tätä katoovaisuutta kestää, ei tuo tapaus mene mielestäni!

Tuota levotonta mieleni tilaa kesti yhä vain eteenpäin. Olin usein ollut tunnustamaisillani vaimolleni sisällisen tuskani, jolloin aioin anoa häneltä anteeksi pahan käytökseni häntä kohtaan ja parantaa elämäni. Mutta ihmisten häpy esti minua aina sitä tekemästä. 'Mitä ajattelisivat ja sanoisivat ihmiset, kun kuulisivat että Pontelan Mattikin on ruvennut hulluttelemaan, samoin kuin jotkut mielenvikaan tulleet itku-ämmät', ajattelin minä, ja niin tuo hyvä aikomukseni jäi aina aika ajalta täyttämättä. Ja niin kannoimme kumpikin suruamme mykkänä, mutta hän niin murtuneena, että oli jo aivan haudan partaalla.

Minä koetin salata mieleni tilaa niin kanan kuin suinkin mahdollista, mutta tuo kovin pakottava tuska särki viimein sulkunsa. Olimme taas vaimoni kanssa kahden kamarissa, ja hän oli yhtä surullisessa tilassa kuin ennenkin. Minä tartuin häntä kädestä kiinni ja yritin hänelle puhua; mutta itku tukehdutti sanat kurkkuuni, eikä puhumisesta tullut toviin aikaan mitään. Hän ei näkynyt ymmärtävän mitä tarkoitin. Mutta tuo paljas näkökin, että olin murtuneella mielellä, näkyi jo tekevän hänelle hyvää, sillä hän koetti väkisinkin hymyillä, katsoi lempeästi silmiini ja sanoi: 'mikä sinulla nyt on vaivana, Matti? Minun on paha olla, kun ma näen, että joku asiasi ei ole hyvin'. – Itkuni seasta sain viimein änkätyksi: 'rakas Kerttuni! Minä olen elänyt pahasti sinua ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Minä olen saattanut sinut kärsimään sielun ja ruumiin puolesta, sentähden kun olet tahtonut suojella minun kunniaani ja perheemme onnea! Minä olen tuhmuudessani sättinyt sinua köyhyydestä, mutta nyt näen, ettei rikkaus ole minkään veroinen hyvien tapojen ja puhtaan omantunnon suhteen; sinulla on nuo molemmat ollut, minulla ei kumpaakaan! Minä olen kauhistuen huomannut olevani väärässä – minä olen murtunut mies, minä tiedän mistä sairautesi on tullut – minusta, minusta on kotoisin sydämesi kipu, minä olen sen haavoittanut, ja aivan hyvyytesi tähden, siveytesi – viattomuutesi, puhtautesi tähden – voi minua onnetonta! Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle anteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni! – minä lupaan parannusta, minä parannan itseni – toisen kerran elämässäni tunnen kuinka kallis olet minulle. – Oi Kerttu! anna minulle anteeksi!'

Puheeni ajalla ei vaimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin kiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle. Puheeni loputtua irroitti hän hiljaa kätensä minun kädestäni ja mennä hivui vuoteen luo, jonon hän oikaisihe makuulle. Hän oli nyt entistä vaaleampi, entistä voimattomampi, sillä nähtävästi koski puheeni häneen syvästi. Hänen siinä tovin maattuansa ja vaiti oltuansa rupesi vieno puna nousemaan hänen kalpeille kasvoilleen, jota niissä ei ollut enää kaukaan aikaan näkynyt – sisälliset tunteet liikkuivat tuimasti tuossa murtuneessa sydämessä.

'Jumalani! mitä puhuit, mitä sanoit', alkoi hän vienosti puhua. 'Sydämelleni tekee nyt niin hyvää – oih! siihen käy kipeääkin. Sieluni tahtoisi nyt vielä elää, mutta ruumis on kovin paljon kärsinyt hengen haavoista, se ei kestä enää kauaa. Luulenpa, että Jumala on minun antanut elää näinkin kauan sen tähden että sain sinun suustasi kuulla katumuksen ja että olet huomannut väärän synnillisen tiesi. Jumala olkoon kiitetty, joka sinun sydämesi silmät on avannut totuuden käsittämään, ennenkuin minä silmäni ummistan! Ota vaari Jumalan kutsuvasta äänestä ja rukoile häneltä sovitusta ja anteeksi saamista Poikansa kautta; ei ole vielä myöhäistä sieluasi pelastaa. Paljon, paljon on Kerttusi kärsinyt rakkaudesta sinua ja lastamme kohtaan, mutta paljon, tuhatta kertaa enemmän voin sinulle anteeksi antaa. Oi kuinka mielelläni eläisin vielä sinun ja lapsemme tähden, mutta minä tunnen, että aikani on kohta lopussa. Jospa tämä kohtaus olisi ollut pa-pa-ri-a vuot-ta en-nen!' Hänen äänensä rupesi katkeilemaan ja hän raukesi voimattomuuteen, ummisti silmänsä ja ojensi minulle kätensä, jonka minä otin hiljaa omaani. Siinä istuin hänen vuoteensa vieressä ja vuodatin runsaasti katkeria kyyneleitä, sillä hänen sanansa olivat tunkeneet syvälle sydämeeni ja aina selkeämmästi näin ja tunsin nyt mitä olin tehnyt.

Nyt vasta huomasi kotiväkeni mikä muutos minussa oli tapahtunut, ja pian levisi tieto siitä ympäri kylää.

Eräänä päivänä näin Kuuselan ukon vakavin askelin astuskelevan meidän taloa kohden. Kylmä väristys kävi ruumiini lävitse, sillä omatuntoni sanoi, että olin tehnyt väärin häntäkin kohtaan, ja luulin, että hän tulee nuhtelemaan minua, jonkatähden pelolla odotin hänen tuloansa. Heti huoneeseen astuttuansa tuli hän tyköni, otti kädestäni kiinni ja sanoi: 'Jumalan rauhaa! olen kuullut, että elämäsi on parempaan päin; Jumala olkoon kiitetty!' Minä purskahdin itkuun ja pyysin häneltä anteeksi törkeätä käytöstäni. Olisin suudellut hänen kättänsä, halannut häntä, mutta hän irroitti puoliväkisin kätensä minun kädestäni, sanoen: 'kernaasti!' ja lähti astelemaan kotiansa kohden yhtä vakavasti kuin oli tullutkin. – Lyhyitä olivat hänen lauseensa aina, mutta painavia, ja painava oli hänen kätensäkin, jonka kokemuksesta hyvin tiesin.

Ihme kumma! Oli vaimoni taas siunatussa tilassa, vaikka hänen voimansa oli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kovin kaukana. Hänen terveytensä muuttui päivä päivältä huonommaksi, ja ennen pitkää kävi hän aivan vuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois hänen vuoteensa vierestä, vaan yötä päivää istuin siinä hoitelemassa ja vaalimassa häntä.

'Voi kuinka minun nyt on hyvä olla, isä! Kuolemakaan ei tunnu nyt vaikealta, kun ma näen että katumuksesi on oikea, ja kun tunnen, että rakkautesi minua kohtaan on vilpitön', sanoi hän eräänä päivänä.

'Sinä et saa kuolla; minä en voi elää sinun jälkeesi, vaan kuolema tulkoon silloin minullekin!' sanoin hänelle.

'Voi kuinka mielelläni eläisin vielä sinun ja lastemme tähden, mutta en voi – kuulitko, isä? sanoin lastemme, vaikk'ei meillä ole kuin yksi lapsi elossa, mutta minä lahjoitan sinulle vielä lapsen, ja minä tunnen että se jää – elämään, ja heidän tähtensä täytyy sinun myös elää. – Kasvata heitä Jumalan pelvossa!'

Kului taas aika joku määrä tuossa tilassa, ja meille syntyi taas poikalapsi – tällä kertaa elävänä! Tosin oli lapsi synnyttyään hyvin heikko, mutta huolellisesti hoidettuna jäi se kumminkin elämään niinkuin vaimoni oli ennustanut.

Siitä herranhetkestä pitäen, kun avasin sydämeni vaimolleni ja tunnustin hänelle rikokseni, rupesi hänen terveytensä nähtävästi kiiruummasti huononemaan, sillä hänen heikko ruumiinsa ei kestänyt sitä sisällistä iloa, jota hän silloin sydämessään tunsi. Katoovainen sortui katoomattoman äkkinäisistä ja yli rajainsa kuohuvista tunteista. Tuohon sitten vielä lisäksi tuli lapsen synnytys. Nuo molemmat seikat jouduttivat hänen heikontumistaan.

Kaiketi olen unohtanut mitään mainita ensimäisen lapsemme kasvamisesta ja kasvatuksesta. Niinkuin ennen olen jo sanonut oli vanhin lapsemme tytär, joka pyhässä kasteessa nimitettiin äitinsä kaimaksi. Lapsi syntyi ja kasvoi elämämme onnellisimpina aikoina, ja molemmat hellimme ja rakastimme häntä kaikella rakkaudella, jolla vanhin on koskaan lastansa rakastanut. Niin kauan kuin elämäni oli ulkopuolisestikaan nuhteeton, rakasti lapsi meitä molempia yhtä hellällä rakkaudella; mutta kun pieni Kerttu alkoi nähdä, että olin usein juovuksissa, ja ymmärtää, että se oli pahaa, vierausi hänestä lapsellinen rakkaus kohtaani ja sijaan jäi häneen vain orjallinen pelko. Hän otti aikaisin osaa äitinsä suruun ja pysyi minulle mykkänä ja pelkääväisnä. Mitä enemmän pikku Kerttu kasvoi, sen selvemmästi näkyi hänessä äitinsä kuva sekä ruumiin että sielun puolesta. – Jospa hän olisi terve, voisitte hänessä nähdä armaan vaimoni ilmi-elävänä."

"Mitä? Eikö hänkään ole terve?" kysyin häneltä melkein hätäisesti.

"Ei ole pikku Kerttunikaan terve; sairas on hänkin ruumiin ja sielun puolesta. – Minä pyydän teitä: kuunnelkaa minun kertomustani kärsivällisesti loppuun asti, niin saatte kuulla kaikki!"

"Kertokaa, kertokaa!" sanoin hänelle hätäilevästi, sillä haluni oli suuri saada tietooni loppupäätös tuosta surullisesta tapauksesta; ja jokaisen sanan, joka lähti tuon murtuneen ja kärsivän miehen suurta, minä melkein nielin.

"Kun vaimolleni tunnustin vääryyteni, käskin pikku Kertunkin tyköni, ja kahdenkesken ilmoitin hänelle kuinka olin pahalla elämälläni rikkonut raskaasti Jumalaa, lähimäisiäni, vaimoani ja lastani vastaan ja kuinka nyt mielikarvaudella tunsin syvän lankeemukseni, ja sanoin tahtovani parantaa pahan elämäni. Tuo puheeni oli niin mieleen pikku Kertulle, että hän heti kavahti kaulaani ja itki, nojaten päänsä minun rintaani vasten. Viaton, turmelematon lapsi itki silloin langenneen isänsä parantumisen ja palajamisen tähden! Voi, voi! Tuon tapauksen jälkeen sai pikku Kerttu takaisin entisen lapsellisen rakkautensa minua kohtaan, ja entinen orjallinen ja kammoova pelko lakkasi hänestä. Mutta toiselta taholta sai hän nyt tosisuruunsa uutta ja huolettavaa aihetta, nimittäin vaimoni arveluttavasta tilasta. Hänkin huomasi, että rakas äitinsä huononi ja riutui päivä päivältä yhä huonommaksi, ja tuo tieto, tuo tunto, että hänen tulisi erota siitä armaasta hoitajasta, joka häntä oli niin hellästi kasvattanut ja vaalinut ja joka hänelle oli opettanut noita ihmiselle niin kalliita elämän velvollisuuksia – tuo tunto hänen jo noin nuorena saattoi maistamaan elämän murheita, joita maailmalla on niin runsaasti tarjota ihmislapsille. Hänkään ei lähtenyt pois koskaan äitinsä vuoteen vierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle tuli. Ainoastaan kun väsymys ja uni kovin vaivasi paljon valvomisen tähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa.

Usein, kun pikku Kertun kanssa istuimme vaimoni sairasvuoteen vieressä, puhui hän meille kuolemasta ja tulevaisesta elämästä. 'Te olette paljon nähneet vaivaa minusta, hellästi hoitaessanne minua pitkän tautivuoteeni ajalla. Jumala teitä palkitkoon! Minä olen tällä ajalla saanut nauttia sydämen rauhaa ja iloa, jota ei minulla ole moneen Herran aikaan ollut. Nyt ei minulla ole enää lapsistani sitä huolta, joka minua viimeaikoina niin paljon on vaivannut; sillä minä uskallan heidät heittää nyt tyynellä mielellä sinun huoleesi ja haltuusi, isä. Kasvata heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa! Opeta heitä tuntemaan Jumalaa ja hänen pyhää tahtoansa. Varjele heitä maailman pahentavilta myrskyiltä, joka niin monta ihmislasta turmelee! Minä menen kohta pois, sinne, jossa surulla ei enää ole sijaa, sinne, jossa rauha ja rakkaus vallitsee ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Siellä saamme kohdata toisemme; siellä saamme alkaa yhdessä semmoista iloista elämää, jota ei koskaan mikään murhe katkeroita, jos vain tekin puhdistetulla omallatunnolla ja uskossa Jumalan Poikaan kuolette.' Näin puheli vaimoni kerran minulle ja pikku Kertulle, kun istuimme molemmin hänen vuoteensa vieressä. Molemmat itkimme silloin niin että olimme vedeksi raueta.

'Älkää itkekö! Paremmin iloitkaa siitä, kun Jumala on meille kaikille niin suuren armonsa osoittanut, että hän on kutsunut meitä parannukseen', lohdutteli meitä vaimoni.

Tuo hänen puheensa oli heikontanut hänen ennestäänkin jo heikot voimansa niin että hän raukesi ihan hervottomuuteen ja näytti vaipuneen uneen. Minä en ollut nukkunut moneen vuorokauteen yhtään silmäntäyttä, jonkatähden uni rupesi minuakin vaivaamaan. Pikku Kerttu havaitsi sen ja kehoitti minua menemään levähtämään, luvaten itse silläaikaa hoitaa sairasta. Minä tottelin kehoitusta ja menin levähtämään.

Mutta paljosta valvomisesta olin tullut niin honteloksi, ett'ei unta tahtonut tulla. Aina kun olin unenviettoon menossa, oli edessäni vaimoni riutunut näkö ja kalpeat kasvot, ja samassa säpsähdin ja hyppäsin ylös. Viimein pääsin kumminkin nukkumaan, mutta unikin oli hyvin rauhatonta, sillä yhä säikähtelin ja vavahtelin, josta heräsin puoli-horroksiin, kohta kuitenkin vaipuen jälleen, sillä luonto vaati tiukasti saataviaan. Tuossa tilassa ollessani tuntui uneni lävitse niinkuin joku olisi hiljaa koskenut käteeni. Minä hyppäsin lattialle ja hieroin silmiäni. Edessäni seisoi pikku Kerttu palava kynttilä kädessä, sillä nyt oli aamupuoli yötä. Hänen silmänsä olivat vesissä ja hän sanoi minulle hiljaa: 'tulkaa, isä, äidin kamariin, hän kaipaa teitä!' Minä aavistin, että vaimoni oli kuolemaisillansa, ja kylmä väristys kävi ruumiini lävitse. Pikku Kerttu käveli edellä, ja minä seurasin jäljessä. Hän avasi hiljaa kamarin oven ja niin astuimme molemmat kamariin. Minä hämmästyin. Vaimoni ennestäänkin kalpeat kasvot olivat nyt kuolon kalpeiksi muuttuneet ja himeä kalvo peitti hänen silmänsä. Hän näytti tahtovan jotakin puhua, mutta ääneensä ei hän voinut sitä tehdä. Minä kallistin korvani liki hänen suutansa ja huokuen kuiskutti hän minun korvaani seuraavat sanat:

'Minä tunnen että aikani on tullut. Muista mitä olen sinulle viime aikoina puhunut ja – muista mitä olet luvannut! Muista pikku Kerttua ja pikku poikaa! Oih! –'

Hän näytti uupuvan tuon kuiskutuksen jälkeen ja ummisti silmänsä. Tovin ajan päästä avasi hän ne taas, katsoi minuun ja näytti tahtovan ojentaa minulle kätensä, mutta voimattomuus sen esti. Minä ymmärsin hänen tarkoituksensa ja otin hänen kätensä omaani. Silloin tunsin hienoa, hiljaista ja vienoa puristusta, ikäänkuin henki olisi kättäni puristanut, ja tuon puristuksen tunsin paremmin – sydämessäni kuin kädessäni. Kallistin taas korvani liki hänen suutansa.

'Hyvästi, Matti! Kerttusi kuolee aina – ja – ja nyt si-sinua ra-kas-ta-va-na; hy-väs-ti!'

Hänen kätensä valahti hervottomaksi kädessäni, hänen silmänsä tummenivat entistäkin tummemmiksi, hengitys harveni harvenemistaan, niin ett'ei viimein näkynyt eikä tuntunut muualla kuin sydänkuopassa pikkuisen nykytystä; viimein loppui sekin, ja nyt oli henki hänet – jättänyt.

Minulla ei ollut enää kyyneliä tuon elämäni kovimman kohtauksen varalta, sillä sydämeni tunsi nyt niin kovaa tuskaa ja ahdistusta, ett'ei se kyennyt irroittamaan kyyneleitä erilleen murheesta. En huomannut heittää irti kuolleen vaimoni kädestä, vaan yhä istuin hänen vuoteensa vieressä ja katsoa tuijotin hänen kalpeihin kasvoihinsa, joista kuolon rautainen käsi oli puristanut viimeisenkin elon menin. Jumala tiesi kuinka kauan olisin siinä istunut, jos eivät muut olisi tulleet ja muistuttaneet minua lähtemään siitä pois.

Nyt vasta tulin oikein tuntoihini: siinä makasi nyt vaimoni kylmänä, sortuneena elämän raskasten murheitten alle. Siinä makasi hän, joka oli taistellut jalon ja ankaran rakkauden taistelun, jonka hän vasta viimeisellä ajalla oli voittanut – vasta sitten kun hän itse jo oli haavoittunut, vaarallisesti haavoittunut, haavoittunut niin pahasti, että nuo haavat tuottivat hänelle itsellensä kuoleman. – Loin taas silmäni häneen: lempeä hymy näytti lepäävän hänen kasvoillansa, hänen huulensa näytti liikkuvan ja tuntuipa ikäänkuin hän olisi minulle kuiskannut: 'Köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse vielä köyhempi' – 'täällä sydämessä' – 'köyhä Kerttusi' – 'muista pikku Kerttua ja pikku poikaa!' – 'minä kuolen, aina ja nyt sinua rakastavana, hyvästi!'

Silloin tuntui povessani kauhea ääni, joka niinkuin ukkosen jylinä huusi minulle: 'sinä se olet hänet – murhannut'.

Ruumiini vapisi ja värisi, kummallisia monenkaltaisia säveliä kuului korvissani, sydämeni jyskytti ja paukutti niin että koko ruumiini heilui ja minä rupesin vääntymään kieroon niinkuin väännetty vitsa ja menin tainnuksiin.

Kuinka kauan lienen siinä maannut, en tiedä, mutta kun rupesin taas jostakin tietämään, oli joukko ihmisiä ympärilläni, jotka ahkerasti kastelivat päätäni ja pitivät poltettua höyhentä nenäni alla. Minä huomasin taas kuolleen vaimoni ja pikku Kertun, joka taempana itki että oli vedeksi sulaa. – 'Sinä olet vaimosi murhaaja', kaikui taas sydämessäni, ja minä olisin pyörtynyt toisen kerran, mutta ihmiset huomasivat sen ja estivät sen kaikenlaisilla virvoituksilla. – 'Päästäkää minut ulos, minua niin kovin polttaa!' pyysin heiltä, ja he päästivätkin. Horjuen menin minä ulos ja istuin portaille, jossa viileä tuuli tuntui virkistävän polttavaa otsaani. Siinä tovin istuttuani rupesin oikein käsittämään nykyisen tilani: nyt oli hän poissa, joka maailmassa oli minua kaikkein enimmän rakastanut, rakastanut – kuolemaansa asti, mutta jonka rakkautta minä en ollut tuntenut; ja maailma tuntui mielestäni nyt niin tyhjältä, autiolta ja kolkolta. Nyt rupesivat kyyneleeni vuotamaan, ja niin annoin niiden vapaasti tulvata, sillä ei nyt tuntunut sekään hävettävän, vaikka mies itki niinkuin lapsi.

En kyennyt tekemään enkä toimittamaan mitään, vaan itkuni lakattua menin kamariini, jossa levottomuuden ja murheen vaivaamana väännyin vuoteelleni. Kaikki, mitä kuolleen ja talouden suhteen tarvittiin toimittaa, oli pikku Kertun ja palkollisten hallussa. Sairaassa mielen- ja puolikuolleessa ruumiintilassani makasin minä useita vuorokausia, jolla ajalla ihmiset kokivat minua lohdutella ja hoitaa, mutta eivät nekään ystävyyden osoitukset voineet suurin lieventää sisällistä tuskaani. Olivat ne sen verran kumminkin avuksi, että kykenin viimein nousta horjua vuoteestani ylös.

Nyt olivat asiat jo niin kaukana, että piti ruveta rakasta vainajaamme hautaan toimittamaan. Olin toki niin paljon toipunut, että kykenin horjuen menemään maahan saattamaan. Surumielin ja synkkänä kuin tuo ammottava hauta tuossa katsoin minä, kun pappi nakkeli lastallaan multaa arkun päälle ja sanoi: 'maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman'. Kolkolta kuuluivat korviini kumahtelemiset, kun haudan peittäjät heittivät multaa lapioillansa arkulle, ja tuo kumahteleminen ei kuulunut ainoastaan korviini vaan se kuului aina sydämeeni asti.

Toimituksen loputtua horjuin minä kotiin, johon oli paljon kokoontunut peijais-väkeä. Heitä ei näyttänyt suru paljon vaivaavan, eivätkä he näyttäneet tietävän mitä minun sydämessäni liikkui. He puhuivat, mutta minä en ymmärtänyt mitä he puhuivat; he kysyivät väliin minulta jotakin, mutta minä en ymmärtänyt mitä he kysyivät; he nauroivat väliin keskenänsä puhellessaan, mutta minä en käsittänyt mikä nyt olisi antanut aihetta nauruun. Korvissani soi vain kumahdukset arkun kannesta, kun hautaa peitettiin, ja sydämessäni pauhasi: 'sinä olet vaimosi murhaaja!' ja vielä enemmän: 'sinä olet murhannut kaksi – lastasikin, jotka kenties eläisivät terveinä tänäkin päivänä, jos et olisi niin ankarasti särkenyt vaimosi – sydäntä'. Niissä kaiuissa oli minulle kylläksi, ettei tehnyt mieleni puhua eikä nauraa.

Peijaat loppuivat ja vieraat menivät itsekukin kotiinsa, mutta minun omantuntoni rauha ei palannut, eikä se palaa enää koskaan – voi ei – – koskaan!

Heti vaimoni kuoltua otti pikku Kerttu pienen veljensä hoitaaksensa –"

"Malttakaapas! Tuo neito tuolla perikamarissa on siis teidän pikku Kerttunne? Ja lapsi, jota hän hoitaa, on teidän pikku poikanne?" kysyin häneltä.

"Niin, nehän siellä ovat, pikku Kerttuni ja pikku poikani", sanoi isäntä ja koetti hiukan hymyillä, mutta ei se onnistunut.

"Kiitos Jumalalle!" huokasin silloin sydämessäni ja pyysin isäntää taas jatkamaan kertomustansa.

"Niin. Heti kun vaimoni kuoli otti pikku Kerttu pienen veljensä hoitaaksensa, sillä hän ei uskonut sen hoitoa minulle. Hän hoitaa sitä niinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päivällä pois hänen kätkyensä vierestä. Mutta Kerttu-raukkakin uupuu ja väsyy paljosta työstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja vieläkin kovin murehtii äitiänsä. Siihen vielä lisäksi tuli hänelle uusi murhe, nimittäin: murhe minusta, sillä hän täydellisesti käsittää sisällisen tilani, vaikka olen häneltä sitä kokenut salata niin paljon kuin olen voinut. Hänkään ei voi kauan kestää noin nuorena sitä raskasta elämäntaakkaa, joka jo aikaisin on hänen päällensä laskettu; sillä hän on jo kovin paljon heikontunut ja riutunut.

Minun mielipaikkani on metsä, jossa niinkuin haahmo kuukkailen yksinäni päiväkaudet ja jossa rauhassa saan kuunnella noita hiljaisia kuiskauksia: 'en minä, isä, parane enää koskaan' – 'ei meidän lapsemme enää elä' – 'täällä sydämessä' – 'vika sydämessä' – 'köyhä Kerttusi' – 'minä kuolen aina ja nyt sinua rakastavana'. – Silloin olen useinkin näkevinäni hänen hennon haamunsa tuolla puiden välissä – ei, tuollahan hän nyt näkyi aivan lähellä olevan puun takaa, pensaan takaa ja nyt se jo pujahti tuon ja tuon kiven taa, kallionnyppylän taakse. – Usein, kun noin haaveksin, tapailen häntä saavuttaa, mutta hän pakenee aina edelläni, ja useinkin olen joutunut kauas pois kodistani häntä saavuttaessani. Tuosta haaveksivaisesta tilastani herään tavallisesti oman ääneni kautta, jonka sydäntä särkevästi päätän häntä saavuttaessani: 'Kerttu, Kerttu, älä jätä minua!' Silloin aina katoo haamu, ja minä selkiän tajuihini. Usein olen niin väsyksissä, että täytyy levähtää joku aika ennenkuin voin lähteä kotia kohden.

Tuommoista on elämäni sitten vaimoni kuoleman ollut, ja lepoa ei ole koskaan, unta ei ole koskaan, ruoka ei kelpaa koskaan, omantunnon rauhaa ei ole koskaan ja apua ei kuulu koskaan semmoista – semmoista tulee elämäni olemaan kuolemaani asti, joka ei enää ole kaukana. – Mutta voi! – silloin vasta vaivat alkavat, silloin on minun astuminen vanhurskaan Jumalan tuomion eteen vastaamaan töistäni, ja minä olen lukenut jo tuomioni – voi minua onnetonta! moninkertaisesti onnetonta!"

Minun kävi kovin säälikseni tuon kauheissa omantunnon vaivoissa olevan lähimäiseni tila. Sentähden kysyin häneltä: "eikö teitä ole kukaan koettanut lohduttaa tuossa tukalassa tilassanne?"

"Kävi minun tykönäni eräs, joka sanoi itseänsä 'heränneeksi'. Hän sanoi tulleensa sääliväisyydestä tyköni, ja hänelle minä avasin sydämeni ja toivoin häneltä saavani jotakin lievitystä. Mutta hän kauhistui kovin kuullessansa minun törkeät rikokseni ja sanoi: 'et sinä ole vielä kylläksi katunut, et sinä ole vielä kylläksi parantanut itseäsi, kun rikoksesi ovat niin hirveät: lankeemuksesi on syvä, katumuksesi tarvitsee olla vielä syvempi; tee nyt niin ja niin ja sitä ja sitä, niin kyllä Jumala sinulle sitten viimein anteeksi antaa'. Voi, voi! hän mahtoi olla pyhä mies, mutta minä en voi kylläksi katua, minä en voi kylläksi parantaa itseäni, minä en voi tehdä sitä ja tätä hyvää niin paljon, että saisin Jumalan lepytetyksi, ja sentähden täytyy minun ijäksi kaikeksi hukkua – voi, voi! – Ihmisien ja maallisen lain edessä olen kyllä viaton ja siivo ihminen, mutta Jumalan ja teidän edessänne olen – murhaaja, kaksin-, kolmin-, nelin-, viisinkertainen murhaaja – voi, voi! Jumala minua syntistä armahtakoon!" Hän purskahti katkeraan itkuun, jonkatähden kertomus katkesi siihen.

Minä en koettanutkaan hillitä hänen itkuansa, sillä tiesin sen olevan turhaa työtä, annoin vain hänen vapaasti vuodattaa kyyneliänsä niin kauan kuin halutti, jota hän tekikin oikein täydellä todella.

Minä ymmärsin, että noin kauan ja noin kovasti rasitettuun omaantuntoon ei äkkipäätä olisi mikään lohdutus voinut mahtua, sentähden en koettanut häntä heti lohduttaakaan, vaan vedin puhetta vähän syrjälle tuosta arasta asiasta sitten kun hän lakkasi itkemästä.

"Ettepä te ole maininnut minulle pikku poikanne nimeäkään", sanoin hänelle.

"Hänen nimensä on Yrjö, Kuuselan ukon kaima", sanoi hän.

"Miksikä te pojan hänelle kaimaksi halusitte tehdä?"

"Hän on ainoa, joka uskalsi minulle totuuden vasten suuta sanoa ja joka ei ole iloinnut minun syvästä lankeemuksestani; hän on siis suurin hyväntekijäni."

"Teidän talonne näyttää vankalta talolta."

"On. Kyllähän tässä taloa olisi ja muutakin rikkautta, kun vain asiani olisi hyvin."

"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisivat tässä tulevaisuutensa turvan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi ehtivät."

"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa, ja asiat menevät niinkuin ne menevät."

"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää."

"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hyvää."

"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hyvää."

"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille hyvää, jotka häntä pelkäävät ja rakastavat ja jotka ovat itsekin hyviä. Mutta voi! minä olen niin kovin paha, minä olen murhamies, moninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirveälle ja pahalle ihmiselle suo mitään hyvää", sanoi isäntä epätoivossaan ja huokasi niin syvästi, että olisi luullut rinnan halkeavan.

Haihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta koetin taas vetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin hänelle: "kuka teillä kukkia hoitaa ja kasvattaa?"

"Minun Kerttuni", vastasi isäntä, "oli suuri kukkien rakastaja, hän niitä hoiti ja vaali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terveenä ollessansa tuoksui huoneemme niiden hyvästä hajusta, ja siisteys ja puhtaus vallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kasvoi isoksi oli hän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo aikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli vielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylvää ja istuttaa, ikäänkuin vaistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen luonnoksensa. Aina siihen asti kun hän havaitsi minun tilani auttamattomaksi, hoiteli hän vielä niitä, mutta nyt ne saavat elää tahi kuolla aivan oman tahtonsa mukaan. Voi, voi, niitä menneitä autuaita aikoja; silloin oli paratiisi tykönämme – – ja voi, voi näitä tuskan, ahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin vaivatun vaimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutavat kirousta, kauhistusta ja kostoa. Voi voi! Tämä on jo helvetin esimakua!"

Minä huomasin selvään, etten voinut häntä erottaa tuosta kipeästä kohdasta, sillä hän aina vain löi ja laski siihen yhteen ja samaan asiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä käynyt mitenkään lieventeleminen tahi sillä tavalla lohduttaminen, ett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä kumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:

"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me muutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia syntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen kadotuksen. Mutta Jumala on luvannut ne kaikki anteeksi antaa ja unohtaa, jos me vain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa nimessä."

"Voi, voi! EI Jumala anna minulle anteeksi; en minä ole vielä kylläksi katunut, enkä minä jaksa koskaan kylläksi katua, voi, en koskaan! Minun täytyy hukkua, ijäksi hukkua – voi, voi! – –"

"Teillä on vähän väärä käsitys siinä asiassa", sanoin hänelle. "Ihminen ei voi parhaillakaan hyvillä töillänsä ansaita mitään Jumalan edessä; sillä Jumala on niin pyhä ja vanhurskas, ettei ihmisen oma vanhurskaus voi kestää hänen edessänsä."

"Siinäpä se on! Voi, voi!"

"Mutta ihmisen ei sentähden tarvitse ijäksi hukkua, sillä Jumalan Poika ei tullut maailmaan kadottamaan maailmaa, vaan että maailma hänen kauttansa vapahdettaisiin. Hänhän sanoo: 'Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä virvoittaa'. Ja sen hän huutaa juuri nyt teille ja tahtoo, että te tulisitte hänen tykönsä ja heittäisitte kuormanne hänen kannettavakseen."

"Se on sanottu minua paremmille ihmisille."

"Se on sanottu juuri teille: 'ei terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat', ja 'en minä ole tullut vanhurskaita kutsumaan, vaan syntisiä parannukseen'. Nämä ovat Vapahtajan omia sanoja, ja hän ei valehtele. Rukoilkaa häneltä synteinne anteeksi saamista hänen Poikansa ansion tähden, niin hän varmasti kuulee teitä, ja te saatte levon rauhattomalle omalletunnollenne."

"Voi!" sanoi isäntä surullisesti, "ei Jumala kuule minun rukoustani! Olen koettanut rukoilla häneltä lievitystä kauhealle tuskalleni, mutta minä oikein vapisen, kun yrittelen rukoilla häntä. Voi! Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin."

"Te olette rukoillut Jumalaa epä-uskossa, koetellaksenne, joko katumuksenne ja omavanhurskautenne olisi siinä määrässä että Jumala niiden tähden teihin mieltyisi. Mutta Jumala ei ole se Jumala, joka ansiosta antaisi ihmisille jotain rauhaa ja autuutta, vaan omasta sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestänsä hän meille synnit anteeksi antaa, kun me hänen Poikansa ansion turvissa rukoilemme."

"Totta puhutte, totta puhutte", sanoi isäntä ja alkoi vähän helpommin hengittää. "Tosi on, että olen aina koettanut Jumalaa rukoilla siinä mielessä, että hän anteeksi antaisi syntini sen tähden että olen jo paljon katunut. Minä olen koettanut rukoilla Jumalaa, mutta epä-uskossa, ett'ei hän anna minulle anteeksi. Nyt koetan rukoilla Jumalaa uskossa, rukoilla häneltä syntein anteeksi saamista Hänen Poikansa ansion tähden, siihen asti kuin hän minua vaivaista syntistä armahtaa. – Oi Jumalani, auta minua, muutoin minä näännyn!" sanoi hän ja samassa hän tarttui kaulaani kiinni ja rupesi siinä vuodattamaan hartaita kyyneleitä. Mutta nuo kyyneleet eivät olleet hirmuisesta omantunnon tuskasta lähteneitä, ne vuotivat nyt semmoisesta sydämestä, joka käsitti ensimäisiä säteitä Jumalan armosta syntisiä kohtaan, ja tuo vähäinenkin toivon kipinä puhkesi kiitoksen kyyneleihin paljosta tuskasta pakahtumaisillaan olevassa ja hänen luulonsa mukaan auttamattomasti kadotetussa sydämessä. Minä koetin olla oikein miehevänä, ett'eivät väkisin tunkeutuvat kyyneleeni olisi päässeet näkösälle, mutta mahdoton oli niitä estää.

"Mutta jos Jumala minulle anteeksi antaisikin rikokseni muutoin, niin Kerttuni on kumminkin alinomainen päällekantajani Jumalan edessä, sillä minä olen elänyt häntä kohtaan kovin pahasti", sanoi isäntä, ja näyttipä siltä kuin epäilys olisi hänessä taas saanut täyden vallan.

"Älkää antako sille ajatukselle valtaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä olette kertonut vaimovainajastanne, huomaan, että hän on tullut onnelliseksi, ja ne, jotka ovat autuaitten joukossa, eivät kadehdi vielä elävien ihmisien onnea ja autuutta, eivät kanna heidän päällensä Jumalan edessä, vaan paremmin auttavat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne kanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen viimeisiä elämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti kuolemaansa asti, kuinka hän puhui hyvää teidän puolestanne aina viimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hyvänä enkelinänne taivaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän teitä suuresta armostansa armahtaisi."

"Te olette oikeassa", vastasi siihen isäntä ja näytti taas rauhoittuneelta. "Voi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä kuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt vahvasti; hän oli eläessäänkin niin hyvä."

Noita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo hyvin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli vähän rauhoittunut, näytti hänen voimansa kovin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, vaan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi. Rupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi levolle, virkistämään väsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian saanut esitellyksi, kun kamarin ovi aukeni ja pikku Kerttu astui saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun synkät pilvet ja uusi arvaamaton valo oli kullannut hänen kauniit, vaikka muutoin lakastuneet kasvonsa. Hän oli tietämättäni kamarin ovipielessä istuen pitänyt ovea vähän raollansa ja siinä kuunnellut kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toivon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsevä kauheasta tuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti hänen kasvojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo laittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtävän tuosta kysymyksestä ja sanoi: "oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä kiusannut vain vierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terveet ihmiset tarvitsevat lepoa ja ravintoa – mitäpä minä onneton muistaisin tahi huomaisin. Minä en tarvitse ruokaa, mutta laita vain vieraalle illallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä."

Pikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oivallinen illallinen pöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruvennut muulla ehdolla kuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni. Minä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa vahvistukseksi, sillä paljoa ei hän tarvinnutkaan, niin heikko hän oli. Syödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä ruokapöydässä toista vuoteen, joka aika oli kulunut hänen vaimonsa kuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syövinään toimitti pikku Kerttu meille vuoteita. Toinen salin perässä olevista kamareista oli isännän huone; sinne levitti pikku Kerttu isällensä vuoteen, ja minulle hän laittoi sijan saliin.

Heti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään levolle, ja hän lähtikin kamariinsa sanoen: "jospa minä saisinkin lepoa, kovin minussa tuntuu väsymystä ja uupumusta".

Hänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: "voi vieras-kulta! Jos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette paljon häneen vaikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen olen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruvennut toivomaan. Voi jos hän toipuisi, voi jos hän paranisi, voi jos hän saisi vielä omantunnon rauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hyvä olla."

"Jumalan avulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan vähitellen toipuvan", sanoin hätäilevälle ja toivovalle pikku Kertulle.

Juuri kun olin nuo viimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista ääntä, sillä ovi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan. Silloin näin oudon näön: isäntä oli polvillansa vuoteen vieressä ja rukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti viittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi viittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin oven raolle. Siinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu kantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja anteeksi antamusta. Kovalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat valuivat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä olivat täyttyneet kyynelten tulvalla. Me kuulimme oven rakoon joka sanan, mitä hän puhui Jumalallensa.

Silloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kasvoihin: hänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka olivat mielestäni niin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien timanttien loistavan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo sydämestä nousseet kyyneleet loistivat pikku Kertun silmissä.

Rukoiltuansa riisui isäntä vaatteensa ja laskeutui vuoteelleen, johon jonkun hetken jälkeen nukkui. – "Jumalan kiitos!" kuului silloin hiljaa pikku Kertun suusta.

Me vetäysimme nyt taas poikemmaksi ovesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu minulle: "nyt toivon isän viimeinkin saavan levon. Hän on niin hyvä; ei hän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä pahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan voinut vähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!" Sitten hän osoitti minulle vuoteen, sanoi hyvää yötä ja meni kamariinsa pientä veljeänsä hoitamaan.

Yö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan tapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitivät ajatukseni niin kiinteästi vireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta sillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuvasteli yön hiljaisuudessa yksin valvoessani mielessäni ja minä olin saavinani jonkunlaista käsitystä siitä. Voi kuinka monta hellää sydäntä ennen aikaansa sortuu elämän kovan kuorman alle? Kuinka monta hellää, rakastavaa ja hyvää tarkoittavaa sydämen tunnetta on särkynyt pirstoiksi elämän myrskyissä? Eivätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole sortuneet – uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eivätkö nuo sydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että ihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän tunteittensa satasävelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He ovat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet – nöyrinä, siveinä, hiljaisina ja kärsivinä, kaatuneet rakkaudesta perhettänsä ja siinä samassa – tietämättänsä, aavistamattansa – koko kansaansa kohtaan! – Mikä jalo taistelu! Ja maailma vastustaa vain vielä tuota jaloa taistelua niin paljon kuin voipi ja ampuu nuoliansa ehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja avonaisimpaan paikkaan – sydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan sävelen, jota sen on niin vaikea kuulla, sillä se on totuuden ääni, – katkaistaksensa sieltä jonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttävät niitä ajatuksia, jotka sitten puhkeavat vastahakoisiksi totuuden sanoiksi! – Surkeaa, surkeaa! Mikä vieläkin on surkeampi, on se, että pahinna ampujana, pahinna sortajana ja haavoittajana on useinkin se, joka on tuolle taistelevalle ja kärsivälle sielulle luvannut ja vannonut uskollisuutta ja rakkautta – kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin vihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja sortuu, silloin tavallisesti sanotaan: "siltäkin ja siltäkin on akka kuollut", mutta harvoin tutkitaan: kuolivatko he oikeaan Jumalan tautiin, vai oliko heitä haavoitettu – sydämeen. Heidän haudoillansa veisataan suruvirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on vainajan elämänkumppani valmis möyhäämään ja elämään jumalatonta elämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!

Näissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni ja miettimisilleni, ettei valvomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä tukalaksi, niinkuin tavallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.

Aamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahvia juomassa, kuulin isännän kamarista liikettä; menin siis oven raolle katsomaan, mitä hän siellä toimi. Hän puki vaatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti mielivän tulla saliin, jonkatähden minä vetäysin pois, ett'ei hän huomaisi häntä pidettävän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja tervehti minua.

"Kuinka nyt voitte?" kysyin minä häneltä.

"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on helpottanut", sanoi hän.

"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?"

"Niin; minä toivon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden. Nyt minä selvästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan voi mitään itsensä auttamiseksi, vaan kaikki tulee Jumalan sulasta armosta" – sanoi hän luottavasti.

"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin muualta ei sitä ole toivomista", sanoin hänelle myöntävästi.

Nyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: "voi kun nuo sängetkin ovat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä viimein tulee?" ja samassa hän lähti kävelemään ulos.

"Ettekö juo, isä, kahvia?" kysyi Kerttu.

"En vielä, mutta minä pian palaan", sanoi hän ja läksi.

Kertun silmät säteilivät ilosta. "Nyt minä varmasti tiedän", sanoi hän, "että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin kuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut vähääkään taloudellisiin asioihin. Voi kun minun on nyt hyvä olla, kun olen saanut vähän toivoa."

Samassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahvia. "Kävin määräämässä miehille työtä", sanoi hän juodessaan.

"Voi kuinka nuo kukatkin ovat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon puutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin", sanoi Kerttu ja samassa lähti hän vettä noutamaan, ja pian olivat kasvit saaneet virvoittavan aamukasteensa.

Nuo olivat minusta hyviä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän sisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin velvollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan viime aikoina ollut yleisesti pitänyt paljon lukua.

Nyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä; rupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasivat rupesivat hartaasti pyytämään, että olisin heillä vielä senkään päivän. Kernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani eivät sitä myöntäneet.

Aamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis matkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähyvästit ja heitettyäni heidät Herran haltuun.

Minä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo melkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut olla käymättä tervehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni tuli isäntä minua vastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin rajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä. Toisen näköinenkin oli hän nyt myös: terveys, rauha ja ilo loisti hänen miehevistä ja täyteläisistä kasvoistansa. Hän kehoitti minua menemään huoneeseen ja rupesi itse hevostani riisumaan. Minulta ei tullut niin pian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo sillävälin havainnut minut akkunasta. Kun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä vastaan. Hän tervehti heti iloisen näköisenä ja veti minua kädestä perässänsä huoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja muita huonekasvejansa ja sanoi: "katsokaa, eivätpä kukkani enää ole surkastuksissaan. Te saitte viimein meillä käydessänne meidät elämään, ja sentähden nuo kasvitkin tuossa elävät."

"Jumala se on, joka eläväksi tekee", vastasin minä hänelle.

"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne", ehätti isäntä sanomaan.

Ja tosiaankin olivat nyt Kertun kasvit täydessä kukoistuksessaan, ja myrttikin, joka viime kerralla oli peräti kuivettunut ja surkastunut, viheriöitsi kauniisti – sekin oli uudesta syntynyt.

Kerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan tuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihava, verevä ja täyteläisen näköinen. Hän jo käveli ja oli hyvin vikkelä ja liikkuva. Hän oli puhtaissa ja hyvin järjestetyissä siisteissä vaatteissa, ja luulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito-oloihin tottunut silmä olisi siitä löytänyt mitään vikaa. "Katsokaa", sanoi Kerttu, "tässäkin minulla on kasvi, joka on kaikista muista kasveistani kallein. Paiskaasta nyt, Yrjö, kättä vieraalle!" ja hän talutti kädestä pojan tyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni päästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän iloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän näkyi olevan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi isäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui, vääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli, jolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytyväisyyden hymyssä.

Joka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen muutoksen sisällinen rauha oli heihin voinut ulkonaisestikin vaikuttaa, varsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä on minun ruvetakaan kuvaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän seisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taivainen olento. Kauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen olennostaan pois kaikki ne synkistävät varjot, ne tummentavat piirteet, himmentävät sumut, siellä ja täällä huomattavat kolkkoudet, joita aikainen suru oli väkisin kokenut häneen istuttaa.

"Katsokaa", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylevyydellä, "tuossa tyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuvan".

Tälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu aivan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut isännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.

Mielihyväkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä laatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja unhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt niinkuin silloinkin vaimo-vainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle antautuva surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensivat tuon tyynen ja nöyrän rauhan hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo esti hänen suruansa muuttumasta epätoivoksi. Hän sanoi unissaan usein nähneensä vaimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt vainaja oli hänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi pyhittää koko elämänsä vaimovainajansa muistolle, jonka luokse hän halusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen tarvitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kasvattaa sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli elämän päiviä suova.

Minulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle. Sydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy, että olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme hyvin, että tämä oli viimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä, koska kotoimme väli oli kovin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu, saattoivat minua kauas, ja tiellä vielä seisoimme hyvän aikaa ja puhelimme elämän kohtaloista; sitten vielä kerran jäähyvästit sanottuamme kääntyivät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini päin.

Kun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä vuotta, sain minä seuraavan kirjeen:

S—-ta 25 p. Toukokuuta 18–.

Kunnioitettava ystäväni!

Allekirjoittaneen ystävällinen pyynti on, että tulisitte läsnä-olollanne kunnioittamaan talonpojan Yrjö Kuuselan (nuoremman) ja tyttäreni Kertun vihkimistä meidän talossa tulevan Kesäkuun 20 päivänä. Vihkiminen tapahtuu kello 11 e.p.p.

Matti Pontela.

PUUTTEEN MATTI.

Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli oli, vaikkakaan ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisammissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöden meriemonsa syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin minun asiani vuoksi oli pakko matkustaa kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen perillinen kävellä telläsi kuorman jäljessä. Kun hänet saavutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.

"Jumal'antakoon!" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään tervehtijäänsä päin.

Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin tuota matkustajaa. Hänen hevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä kaksi tynnyriä tervaa. Hevosen valjaista silmään pistävimmät olivat vitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen eväinä oli reessä rahkansekaisia neva-heinäin korsia, samaa varten lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa tervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli vielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat. Miehellä oli päällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hyvin alhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella. Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä yläosassa, ja tuo nivusissa oleva suitsivarren palanen ei voinut sinne asti auttaa, sen vuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.

Hänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan paikatut; nytkin olivat ne rikki ja isot olkivihot pistivät esiin ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut karvalakkireuhka, niin on hänen asunsa melkein tarkkaan kerrottu.

Niinkuin jo mainitsin käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä näkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä näytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä kuin oikeastaan olisi kohtuullista ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa kuormaa, avuksi ponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa. Syvimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä teillä vettä, ja vaahtoporeet turisivat olkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.

"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin puheen aluksi, sitten kun olin tehnyt noita yleisiä havaintojani.

"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.

"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa parempaa keliä", sanoi ukko.

"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä kelillä liikkeelle?" kysyin taas.

"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti, ja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen silmäyksen.

Silloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta ja lakastuneilta, olipa niinkuin olisi hän ennen aikaansa vanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen kasvonsa.

"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.

"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.

"Rovasti! Teidän on kai paljonkin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.

"Ei paljon, menneen vuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.

"Menneen vuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"

"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, varastatte minua', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.

"Sen minä sanon, että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut vaaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.

"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.

Tuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaankin oli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo rovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja nähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen tunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli tulevaa, jäipä itselle mitä jäi, ja olipa omat asiat miten olivat; se vain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia vaivoja kärsivän.

"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan; minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa", sanoi ukko nähtävästi pahoillaan.

Se lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.

"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, niin saisin ma rovastin maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.

Minä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden sanoin hänelle puoleksi hämärästi:

"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä vetää nuo tervat kaupunkiin?"

"Niinhän se on, laihahan se on hevos-riepu. Mitenkäpä se raukka lihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja vettä", myönsi ukko.

"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.

"Niin se taitaa olla syrjästä katsojalle, mutta jolta halla on vienyt kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä vain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin iso väli perheen ja elikkoin ruokon välillä. Kun kerran sille tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hevosen asettaisitte", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.

"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ett'eivät jalkanne olisi myötäänsä märkinä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta, osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.

"Niin sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta lasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljon omista verhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Ilman sitä näitä kenkiäni ei ole liian vähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en voi", sanoi ukko alakuloisesti.

"Mistä te olette kotoisin?"

"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä".

"Mikä teidän on nimenne?"

"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja minä olenkin, sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä".

"Kuinka niin?"

"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille, semmoiselle maalle soiden ja rämeiden keskelle, joka ei ole muille kelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin halla melkein jokavuotinen vieras".

"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää? saisihan muualta parempia".

"Eipä se ole niin helppoa kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla kuin mierolla, ei ole sekään hääviä. – Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä."

"Menneen kesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"

"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi ukko.

Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelevaa hevosta.

Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarvitsivat einettä.

Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne eväsvarat. Mustaa oli pettu-leipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leivän särvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.

Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi kuin mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin ukolle:

"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!"

Ukko katsoa vilautti minua nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla niin isoja vierasvaraisuuksia vastaan ottamaan?

"Tulkaa, tulkaa tänne syömään?" kehotin häntä toistamiseen.

"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko ja samassa rupesi hän karua evästänsä tukkimaan konttikuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen useasti minua silmiin, ikäänkuin tiedustellen oliko tuo vaatimukseni tosikaan.

"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään!" kehotin häntä edelleen.

Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.

Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.

Vielä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät, rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi kuin korviini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".

Niissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin – päivän, kaksi – no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.

Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uudistaloja eivätkä vasta alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu – niin ne olivat taistellut jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi, ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rovastin saatavat maksamatta – niin, niin, kenties.

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, avaran järven rannalla, ja tiheä männikkö-metsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän edempänä pitkässä niemessä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen sivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.

Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti; näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa, ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tavallansa tuohon kylään.

Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rovasti paraikaa oli torumassa.

"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän useamman talon lehmät", sanoi rovasti.

"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.

"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voitokkaasti lukkaria silmiin.

"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.

"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.

Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen velvoittamiseen:

"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää, miksikä niin on. – Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän kuin kohtuullista olisi ollut".

Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella virkamahtinsa painolla.

"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"

"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, vaikka en juuri arvollisen", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari jätellyt hyvästi.

Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.

"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rovasti.

Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä oli vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.

Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.

Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin ihmisten toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin ja rovastia ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen, ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitävastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskessä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan, alituisesti ponnistelevana – pelolla ponnistelevana perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia erotuksia näin rovastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luotuina ihmisinä en huomannut heissä mitään erotusta.

Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiin vaipuneena istuin reessä, ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. – Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.

Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.

Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi vasemmalta kappaleen matkan päästä talo, jonka kartanolla oli enemmän väkeä kuin tavallista on noin sydänmaan talossa.

"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.

"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.

Minä säpsähdin.

"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen hämmästyksellä.

"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden", sanoi opas yhtä huolettomasti.

"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.

"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.

"Minä tapasin hänet teidän kylään tullessani; hän oli matkustamassa kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka se on mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?" sanoin hämilläni.

"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä tie tekisi hänelle väärän", sanoi opas.

"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö ainakin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?" sanoin taas.

"Tottapa se ei ole tullut."

Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.

"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.

Opas totteli.

Kartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty, mitä tehtävää oli. Paljon ei siellä myötävää ollutkaan, pari lehmäkantturaa vain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi siinä kumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin parvi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä tavaralaatua, ettei kovinkaan ja tunnottomin velkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset kuin tuo rovasti oli.

Lehmät riekkuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta päästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit matkustamaan pois talosta.

Valju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.

Minä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:

"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö ainakin tuli taloonne?"

"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi vaimo ja loi minuun tutkivan silmäyksen.

"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.

"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin paljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka onhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole varaa antaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi häävisti asiat, sillä ainoat elämänehtomme riistettiin meiltä pois. Vaikka ei noista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen määrään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin. – Kesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu", kertoi vaimo surullisesti.

Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on rakkauden laki, Jumalan laki.

Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, talottomalla metsätaipaleella ja paljon ei puhuttu nytkään.

"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.

"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että hän vie kaikki porotkin takoista", sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.

Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.

Useita vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauvantaipäivänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhä-aamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse ijankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.

Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumis paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tulivatkin piakkoin, ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".

"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?", kysyin eräällä lähelläni seisovalla mieheltä.

"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain vastaukseksi.

Minä ymmärsin kaikki, vaikk'ei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylimääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunki-matkalla, ja tuosta, elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden hän ei joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.

Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:

    "Suur surkeus
    ja vaivaisuus,
    on täällä murheen laaksos:" j.n.e.

Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin. – Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja vaivaisuudessa.

Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut tehdä.

Haudattavana oli useita ruumiita, ja saattoväkeä oli paljon. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan pois menneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin kokkareihin, ja sentähden romahti kovasti kun rovasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun seasta kuuluvan ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia. – Minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa."

Hain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattoväen seasta. Valjuakin valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän puolialastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan miehensä arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selvässä tiedossa, jonka tähden ne eivät tarvinneet uusimista.

Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen märkinä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle, ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt väsyneen kuoren.

Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs. – Rakkaus on lain täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla, painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin. Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näyttänyt menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.

Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi poiskutsua täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen, hänen elettyänsä 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.

    "Mik' on riista, tavara?
    Lika, multa katoova:
    Aikas pian köytyy kyll',
    Murhe myöt' on molemmill'".

Sillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova äänenpaino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään. Kun rovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä kuin ei hän antaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvioi itsensä kärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon kovalla äänellä toimitetun kiitoksenteon aikana olin myös sen seasta kuulevinani:

"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää".