[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f1d3QzojXI_g_z88zB8M4q7se_YTivYd8ZiJp_THUqiM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},201,"Elämän havainnoita II","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"201-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-ii","201__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_II","Vaimoni; Puutteen Matti","romaani",[],[],"fi",1890,null,16792,103198,false,14736,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 02: Waimoni; Puutteen Matti\" by Pietari Päivärinta is a fictional narrative written in the late 19th century. The book appears to delve into themes of sorrow, inner turmoil, and the complexities of love and guilt, centering around the main character, Matti, and his wife Kerttu.   The opening of the narrative introduces Matti as he reflects on his journey and his arrival at a rural household, where he notices an atmosphere of melancholy among its inhabitants. As he observes the behavior of the family and particularly the young woman, Kerttu, whose beauty is marred by evident sorrow, Matti's curiosity about their past grows. It quickly becomes apparent that the household is burdened by secrets and grief, particularly linked to the owner, who reveals his own struggles and regrets as he confesses to a life filled with material success but emotional desolation. The tone is contemplative and heavy with themes of remorse as Matti begins to uncover the root of his discontent, suggesting a deep exploration of character and consequence that will likely unfold as the story progresses. (This is an automatically generated summary.)",[],290,"Realistisia kertomuksia sisältävä teos kuvaa suomalaista kansanelämää ja vaikeita elämänkohtaloita. Tarinat käsittelevät muun muassa puolison menetystä, uskoa sekä köyhyyden ja nälän vaikutuksia 1800-luvun maaseudulla.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita II' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 201. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA II\n\nVaimoni; Puutteen Matti\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1890.\n\n\n\n\n\n\nVAIMONI.\n\n\nOlin kerran asiaini tähden matkustamassa. Oltuani kaukana kodistani,\noudossa paikkakunnassa, tulin iltasella suureen talonpojan taloon. Heti\nkartanolle tultuani huomasin, että kaikki talon rakennukset osoittivat\nvarallisuutta ja hyvää järjestystä. Kaksi vankkaa asuinrakennusta oli\nkartanossa, jotka kaiken puolesta olivat hyvässä voimassa: seinät\nolivat vuoratut ja maalatut, akkunat kaksinkertaisilla laseilla\nvarustetut, savutorvet katoilla olivat eheät, rapatut ja valkeiksi\nkalkitut, ja toisen rakennuksen edessä oli kauniisti rakennettu ja\npaljoilla Laseilla varustettu kuisti; muut huoneet olivat myös hyvässä\nvoimassa ja järjestyksessä. Kun olin jo mielestäni liiaksikin ajellut\nsinä päivänä hevosellani, päätin olla talossa yötä. Menin siis sille\npuolelle, jossa talon väki näytti asuvan, ja pyysin yösijaa, jonka\nperheentuvassa oleva renki kohta lupasikin. Kannoin siis kaikki\nkapineeni huoneeseen. Heti sisään tultuani veti talonväen ja\nerittäinkin isännän käytös huomioni puoleensa. Väki käyttäytyi niin\nhiljaisesti kuin jossain hyvin surullisissa hautajaisissa. Nuoren\nväenkään kasvoilla ei näkynyt sitä hilpeyttä eikä iloisuutta, joka\nelämän tavallisesti tekee niin vilkkaaksi ja hauskaksi perheissä\niltasilla, kun he työstä tulevat, ja joka poistaa kaikki elämän surut\nja huolet ja päivän ponnistusten vaivat. He puhelivat toisillensa vain\nkuiskaamalla ja kaikkea kolinaa näkyivät he välttävän niin paljon kuin\nmahdollista; toisiansa silmiin katsoivat he usein kysyvästi ja ujosti.\n-- Isäntä oli noin keski-ikäinen mies; hän oli pitkähkö, laiha ja\nkuihtuneen näköinen. Hän istui penkillä kymärässä, molemmat kyynäspäät\npolvilla; käsiinsä turvasi hän milloin koko kasvojansa, milloin vain\notsaansa, ja tuossa asennossa näytti hän syviin ajatuksiin vaipuneelta.\nVäliin hän kohotti itsensä suoraksi, mutta jälleen vaipui hän pian taas\nentiseen asentoonsa. Hänen silmänsä kiilsivät niin kummasti, ikäänkuin\nne olisivat olleet lasittuneet; hän katsoa tuijotti lakkaamatta yhteen\npaikkaan lattiaa, ja silloin tällöin puhkesi hänen rinnastaan syvä,\nkumiseva huokaus, joka tuntui siltä kuin se olisi haudasta tullut.\nIsännän tila tuommoisena näytti mielestäni hyvin arveluttavalta ja\nvieläpä kauhistavan kammottavaltakin. Ei kukaan talon väestä kysynyt\nminulta mistä ja mikä minä olin ja mihinkä minä menin, jotka aina ovat\ntavalliset kysymykset ja joista pitää tehdä selitykset vieraan tultua\ntaloon. Tuo kaikki teki oloni talossa ikäväksi.\n\nLuulottelin että isäntä mahtoi olla jotenkin sairas, joka tekisi hänen\nnoin alakuloiseksi ja sitten vaikuttaisi muuhun väkeen tuon syvän\numpimielisyyden, joka heissä niin syvästi kuvasti.\n\nNyt juuri tuli huoneeseen eräs henkilö, jota ei ollut ennen siellä\nnäkynyt. Tullut oli arviolta noin kuuden- tai seitsemäntoista vuotta\nvanha neito, joka kohta veti huomioni puoleensa. Hän loi surullisen\nsilmäyksen kaikkiin tuvassa olijoihin ja minua hän katseli oudolla\nkatseella. Hänellä oli kauniit kasvojen piirteet, mutta hänen\nvaalenneesta, laihtuneesta muodostansa selvästi huomasi, että suru oli\nkokenut jo noin aikaisin ryöstää häneltä pois sitä kauneutta, jota\nLuoja oli hänen osaksensa niin runsaasti lahjoittanut. Näitä surun\njälkiä lisäsi vielä tuo hänen ennen mainitsemani surullinen katseensa\nja käytöksensä. Hän toimitti äänetönnä joitakin asioitaan tuvassa, loi\nvielä surullisen silmäyksen isäntään ja poistui sitten keveästi kuin\nkeijukainen pois huoneesta. Silmäsin hänen mennessään vielä hänen\njälkeensäkin: hänellä oli kookas ja sorea ruumis, joka säännöllisesti\nnotkahteli hänen kuulumattomasti astellessaan.\n\nKaikessa tuossa talonväen käytöksessä oli mielestäni jotain niin\nsurullista salaperäisyyttä ja umpimielisyyttä, että se nosti\nuteliaisuuteni korkeimmalleen, mutta tuota salaisuutta en voinut\nitselleni selittää, vaikka kuinkakin olisin koettanut päätäni vaivata.\nTosin luulottelin, että isäntä oli sairas ja että tuo tuvassa käynyt\nneito oli isännän tytär, mutta nuo olivat vain luulojani eivätkä\nsemmoisinaan voineet paljon selittää outoa näköä, eivätkä tyydyttää\nuteliaisuuttani.\n\nViimein menin isännän tykö ja aioin hänen kanssaan alottaa puhetta\nmistä hinnasta hyvänsä.\n\n\"Oletteko sairas?\" kysyin häneltä, istuessani hänen viereensä penkille.\n\nIsäntä näkyi säpsähtävän tuosta kysymyksestäni. Hän oikaisi itsensä\nsuoraksi ja katsoa tuijotti silmiini sanaakaan vastaamatta. Sitten\nkääntyi hän katsomaan lähinnä olevan henkilön silmiin, ikäänkuin\nkysyäkseen: onko tässä ollut mistään puhetta. Katsottu näkyi hyvin\nkäsittäneen tuon mykän kysymyksen, sillä hän kallistui varovasti\nisännän puoleen ja kohti-lujalla äänenpainolla sanoi vakavasti\nisännälle: \"vieras kysyy oletteko te sairas?\"\n\nSyvä huokaus nousi isännän rinnasta, hän nousi verkalleen ja sanoi\nsyvällä, kumisevalla äänellä: \"vieras on niin hyvä ja tulee tänne!\" ja\nsamassa alkoi hän hitaasti astuskella huoneesta ulos. Minä seurasin\nilolla perästä, sillä hartain haluni oli saada jotenkin lievittää hänen\nmurheellista ja raskasta tilaansa. Hän astui kartanon poikki tuohon\ntoiseen, kuistilla varustettuun rakennukseen. Sisälle tultuamme sain\nheti nähdä kummia: rakennuksen avaroissa ja hyvästi sisustetuissa\nhuoneissa vallitsi haudan hiljaisuus ja kaikkialla näkyi hyvä siivo ja\njärjestys. Kaikki huonekalut, olivatpa ne mitä nimeä ja laatua hyvänsä,\nolivat täydessä kunnossa ja kukin paikallaan, sillä ne ovat elottomia\nkappaleita, jotka eivät tiedä omistajiensa puutoksista ja vaivoista\nmitään. -- Ikkunoilla oli useita kukkaruukkuja, joissa kaikissa oli oma\nkasvinsa. Useimmat kukat ja kasvit näkyivät olevan melkein kuolleessa\ntilassa ja selvästi näkyi ettei niistä oltu pidetty toviin aikaan\nmitään huolta, vaikka toisaalta taas näkyi, että talossa oli ennen oltu\nsuuria kukkien rakastajia. Nuo kukat saivat siis elää vointinsa mukaan\nomaa kuihtunutta ja kuolemaa ennustavaa elämäänsä! -- Minua kummastutti\ntuo kukkien vastakohta huoneissa vallitsevan muun järjestyksen suhteen.\nVaikka oli kevätkesä, ei myrttikään näyttänyt vielä mitään elon merkkiä\nja ruusu oli peräti kellastunut ja kuihtumaisillaan. Selvästi näki,\nettä balsamiinit olivat jo aikaiseen kylvetyt ja istutetut, mutta\nsiihen ne sitten olivat jääneet onnensa nojaan kuivuuden käsiin\nnääntymään, jonkatähden ne olivat surkastuneita ja auringon kulun\nmukaan sinne tänne kiertyneitä; ainoastaan muratti ja pelargonia\nnäyttivät jotain elon merkkiä, sillä edellinen oli kiemuroinut ympäri\nseiniä ikäänkuin olisi hakenut jotain läpeä päästäksensä pois tuosta\nsurullisesta ja vähän toivoa antavasta paikastaan; jälkimäinen ei taas\nnäkynyt huolivan mitään, oliko hänellä kuiva vai märkä, hoidetaanko\nhäntä vai ei, sillä se näytti vain viheriäisen ja elävän näköiseltä; se\nei näyttänyt olevan surun lapsi. -- Näyttipä siltä mielestäni kuin tuo\nkasvi-kuntakin olisi osannut yht'aikaa sairastaa täydellisempien\nelollisten olentojen -- ihmisien kanssa.\n\nNoita kaikkia oli minulla aikaa kyllin katsella ja miettiä, sillä\nisäntä ei puhunut yhtäkään sanaa, istui vain äänetönnä ja katsoi\nsynkästi eteensä.\n\nNyt juuri kuului toisesta, salin perällä olevasta kamarista kimakka --\nlapsen itku! -- Isäntä kavahti heti ylös niin äkkiä kuin olisi saanut\nkäärmeen piston. Hän riensi kamarin ovea kohden ja avasi sen, ja mitä\nsilloin näin? Siellä sama surullinen, nuori, kaunis nainen, jonka äsken\nolin tuolla tuvassa nähnyt, istui hoitelemassa pientä kätkyessä olevaa\nlasta! -- Lapsi viihtyi pian, isäntä painoi oven jälleen kiinni ja palasi\nsamalle sijalle, josta hän oli lähtenyt, ja istui siinä yhtä äänetönnä\nkuin ennenkin.\n\n\"Herra Jumala\", ajattelin minä, \"onko lankeemus, rikos ja häpeä\npainanut tuon surullisen kuvan noin kauniiseen, ikäänkuin viattomuuden\nesikuvaan ensin, ja sitäkö isäntä langenneen isänä suree, ja siitäkö\ntuo suru ja umpimielisyys koko talon väkeen? olivat kysymyksiä, jotka\nniinkuin salaman iskut leimahtelivat sieluni lävitse. Mutta ei, ei; ei\nse voi niin olla, sillä olisi mahdotonta, että noin puhtaassa ja\nvilpittömän näköisessä Jumalan luodussa saattaisi niin syvä lankeemus\ntapahtua. Hänen kasvojensa juonteissa en havainnut yhtään niitä jälkiä,\njoita turmelus painaa valloittamansa ihmisen kasvoihin -- hyi, te ilkeät\najatukset, mitä te mieleen hyökkäätte! -- -- niin, mutta jos tuo nuori\nnainen olisi isännän -- -- vaimo? Ei, ei, sekään hän ei ole, sillä minä\nselvästi huomasin -- tahi olin ainakin huomaavinani, että isännän ja tuon\nnaisen näössä oli jotain yhdenkaltaisuutta. -- No mikä hän sitten on? --\nSitä en varmaan tiedä, mutta luulenpa hänen kumminkin olevan isännän --\ntyttären, lienee hänen asiansa miten lieneekin.\" Ne olivat taas\nsekaisia kysymyksiä ja vastauksia, jotka yhtä nopeasti menivät kuin\ntulivatkin ja jotka kiihoittivat uteliaisuuteni korkeimmalleen.\n\nMinä menin isännän tykö, otin häntä kädestä hiljaa kiinni ja kysyin\nhäneltä taas, samassa katsoen häntä silmiin: \"oletteko te mitenkään\nkipeä?\"\n\n\"Kipeä, kovin kipeä\", sanoi isäntä, ja minä oikein säikähdin, kun\nkuulin hänen taas ääntävän niin pitkän ajan päästä.\n\n\"Ettekö saattaisi minulle ilmoittaa sairauttanne? Kenties voisin teitä\njotenkin auttaa\", sanoin hänelle.\n\n\"Minä en ole ruumiillisesti sairas, mutta ruumiskaan ei voi kestää\nsisällistä sielun tuskaa -- oih! Sydämeni on kovin kipeä\", vastasi\nisäntä, painaen kätensä sydämelleen ja samassa vaieten.\n\n\"Kuka iski sydämeenne tuon turmiollisen haavan?\" kysyin taas.\n\n\"Oma lyömäni on se, oma haavoittamani on tuskainen sydämeni\", sanoi\nisäntä taas vaieten ja raskaasti huoaten.\n\nNyt pääsin jäljelle. Edessäni ei ollutkaan ruumiillisesti sairas, vaan\nsairas semmoinen, jonka henki oli sairas ja haavoitettu. Nyt huomasin,\nettä edessäni oli -- murtunut, särkynyt sielu, joka useinkin on vaikeampi\nparantaa kuin pahatkin vammat lihassa ja veressä. Minä havaitsin että\nedessäni oli rikas ala tutkia pirstaantunutta ja vaivoistansa lähes jo\nuupunutta ihmissydäntä.\n\n\"Puhukaa minulle ujostelematta kaikki surunne ja vaivanne! Se\nhelpoittaa paljon tuskaista sydäntä. Minä olen itsekin paljon kärsinyt\ntässä maailmassa, jonkatähden hyvin tiedän mitä omantunnon vaiva\nihmiseen vaikuttaa. Murhe on vaikea yksin kantaa, sentähden ilmoittakaa\nsurunne minulle, niin koetamme sen panna kahtia, ja niin kannamme\nraskasta taakkaanne yhdessä tämänkään lyhyen ajan, joka on sallittu\nmeidän yhdessä olla\", sanoin tuolle murtuneelle miehelle säälivästi,\nkatsoen häntä osaaottavasti silmiin ja pitäen häntä hellästi kädestä\nkiinni.\n\n\"Jospa te, vieras-kulta, saisitte joksikaan minuutiksi sydämeni\nkevenemään, niin en tietäisi mitä teille antaisin\", virkkoi isäntä\ntuskissansa.\n\n\"Minä toivon voivani olla teille joksikuksi lohdutukseksi\", sanoin\nhänelle luottavasti, sillä minä huomasin, että ystävällinen ja\nosaaottavainen käytökseni oli jo sen verran tunkeutunut hänen\nsydämeensä, että hän saattoi puhua.\n\n\"No kuulkaa sitten kertomus kaikkein viheliäisimmästä, onnettomimmasta\nihmisestä ja suurimmasta syntisestä, minkä maa koskaan on päällään\nkantanut! Kenties siksikään ajaksi lieveneisi hiukankaan kauhea\nomantunnon vaivani. Sitten kun kaikki olette kuullut, tehkää minulle\nmitä tahdotte, sillä niin suurta rangaistusta ei kukaan voi\najatellakaan, ett'en minä enempää olisi ansainnut.\n\nMinä olen varakasten vanhempaini ainoa poika, ja tämä talo, jonka tässä\nnäette, on heiltä saatu perintö. Ennenkuin olin täyttänyt viisitoista,\nkuoli äitini, ja isä murehti häntä niin kovin, että hänkin kuoli\nmuutamain vuosien perästä. Minä jäin siis nuorena suuren ja rikkaan\ntalon haltijaksi, jota hoidin huolella ja uutteruudella, ja\nvarallisuuteni kasvoi kasvamistaan. Minulla itselläni oli näköä ja\nkokoa, eikä minusta tiedetty mitään pahoja tapoja mainita. Se on\ntietty, että kaikki nuo yhteensä tekivät sen, että minusta tuli\nkuuluisin poika paikkakunnassa, joka seikka ei jäänyt itseltänikään\nhuomaamatta. Kaikissa nuorien leikeissä ja huvituksissa olin minä aina\nensimäinen ja ylimäinen, eikä sitä huvia ja kisaa ollut nuorison\njoukossa, jossa ei olisi minulta neuvoa kysytty, ja tuolla tavalla\ntulin minä kerrassaan nuorison johtavaksi päämieheksi. Tuommoinen\nkunnianosoitus vaikutti minuun vahingollisesti jo nuorena, sillä se\nsynnytti minuun itserakkautta.\n\nHe katsoivat kaikki minuun, mutta minä en heihin, sillä salainen\nylenkatse oli ottanut sijansa sydämeeni heitä kohtaan, kun eivät he\nkyenneet minun sijalleni, ja niin minä käytin väärin valtaani heihin.\nTuon kaiken lisäksi ei ollut itselläni salassa, että olin rikas ja että\ntoiset nuorukaiset olivat köyhempiä, jonkatähden opin jo aikaisin\npanemaan arvon tavaroihini, ja tuo teki sen, että sydämeni kovettui,\nett'ei siinä ollut sijaa hellemmille ihmistunteille. Mitään erinomaista\nei kumminkaan tapahtunut, sillä nuo pahat puoleni eivät koskaan tulleet\nnäkyviin, jonkatähden toiset nuorukaiset eivät siitä tienneet mitään,\nenkä minä itsekään, ennenkuin vasta näinä kovina aikoinani.\n\nLikimäisessä naapurissamme oli ihan minun ikäiseni Kerttu niminen\ntyttö, jonka kanssa kasvoimme aivan yhtärintaa. Me olimme yksissä joka\npäivä ja vietimme iloisia, murheettomia aikoja, viattomissa lasten\nleikeissä ja huvituksissa. Tuo naapuri oli vähävarainen talo,\njonkatähden isäni täytyi usein auttaa heitä, mutta tuossa viattomuuden\ntilassa ollessani ei johtunut kertaakaan mieleeni, että Kerttu oli\nköyhä ja minä rikas. -- Oi, jospa ihminen vielä pääsisi tuohon\nlapselliseen viattomuuteen, lapsuuden paratiisiin, jossa ei paina\nmitkään murheet ja huolet, jossa sydän on vielä puhdas ja turmelematon,\nniin ettei siihen vielä ole ylettynyt maailman pahentavat myrskyt. Jos\npääsisi takaisin tuohon aikaan, jolloin sydän on niin viaton ja\niloinen, kun ei mammona ole opettanut sitä katsomaan muita ihmisiä\nylön!\" -- Näin kertoeli isäntä ja purskahti itkuun, muistellessaan tuota\nonnellista lapsuuden aikaansa.\n\nMinä en hennonut häntä häiritä hänen sydäntään vuodattaessaan, sillä\nitku keventää kovin vaivattua sielua. Kun hän oli vaiennut ja\ntyyntynyt, pyysin häntä jatkamaan kertomustansa.\n\n\"Niin me kasvoimme Kertun kanssa\", alkoi hän, \"isommiksi, siihen asti\nettä ujous pakotti meidät olemaan harvemmin yksissä. Kumpikin meistä\nmuodostui nyt eri tavallaan ihmiseksi: minä rikkaana, uljaana, ylpeänä\nja yleiseen ylistettynä, rikkaan talon ainoana poikana; Kerttu\nkauniina, siveänä, hiljaisena ja nöyränä, melkein unohdettuna, paljoin\nsisarusten joukossa kasvaneena pienen ja köyhän talon tyttärenä. Noin\nme vierausimme Kertun kanssa toisistamme aina enemmän ja enemmän, eikä\nkoskaan joutunut mieleeni, että Kertulla olisi sen enempää sijaa\nsydämessäni kuin sisarella, vaikka usein kyllä tunsin outoa,\nkäsittämätöntä halua tavata häntä ja olla hänen parissansa -- ei, jopa\nkaiketi, siihen olin liian rikas ja Kerttu liian köyhä.\n\nAikojen kuluessa Kerttu kasvoi ja edistyi hyvissä tavoissa ja opissa\npäivä päivältä, ja kun hän kehkeytyi oikein aika-ihmiseksi, oli hän\nkaunein ja sivein neito koko paikkakunnassa.\n\nMinä rupesin tuntemaan sisällistä halua aina enemmän ja enemmän Kertun\npuoleen, mutta koetin tukahuttaa ja kuolettaa tuota sydämeni ääntä!\n\nMinä haapuilin naimaan ja kosin yhtä ja toista, sieltä ja täältä,\ntietysti rikkaita, ja myöntäviä, järkeni mielestä edullisia\ntarjoomuksia ei suinkaan puuttunut, ei neitojen eikä vanhusten\npuolelta; mutta sydämeni pysyi kuitenkin kylmänä kosimiani neitoja\nkohtaan, jonkatähden olin oikein vihainen itselleni ja pidin tuon\nkylmyyteni pahan hengen kiusauksena. Mitä Kerttu ajatteli, sitä en\ntiennyt, mutta luulinpa huomaavani että hänellä oli mielessä\nlapsuutensa ystävä, ja minä olin oikein vihainen hänelle sydämessäni ja\nkoetin välttää niin paljon kuin mahdollista hänen seuraansa ja hänen\ntulisia, lempeitä katseitaan.\n\nErään kosioimani neidon kanssa oli meillä naimiskauppa jo aivan valmis,\nja tuuma oli, että pian laittaisimme itsemme kuulutuksille; mutta tuo\nmielestäni tarkoin harkittu kauppa pikemmin harmitti kuin miellytti\nminua, vaikka sen kautta tiesin saavani useampia tuhansia markkoja.\n\nOlen unohtanut mainita, että Kertullakin oli paljon ja loistaviakin\nkosijoita; mutta hän hylkäsi kaikki nuo tarjoukset, ja näyttipä siltä\nkuin olisi hän ijänkaiken aikonut elää yksinänsä; ja minä milt'en\nvihannut häntä mielessäni, kun hän ei ottanut vastaan niin otollisia\ntarjouksia kuin hänelle tehtiin, että olisin itsekin päässyt siitä\nrauhattomuudestani, joka povessani asui Kertun tähden.\n\nJuuri nyt kun minun piti mennä kuulutuksille valitun morsiameni kanssa,\ntuli tiedokseni, että Kertulle oli tullut loistava kosija vieraasta\npaikkakunnasta. Hän oli mahdottoman rikkaan talon ainoa poika, samoin\nkuin minäkin. Hän oli hyvänmaineinen ja hyvännäköinen, uljas\nnuorukainen, eikä kylän juorukellotkaan vielä tienneet sanoa, suostuuko\nKerttu tuohon loistavaan tarjoukseen vai ei. Silloin tunsin oudon ja\nvastustamattoman äänen sydämessäni, ett'en voisi Kertutta elää. Tuota\ntunnettani vastaan koetin taistella minkä voin ja ärjäsin tuolle\nsisälliselle sydämeni äänelle; 'viisituhatta markkaa!' Mutta tuo vakaa\nja omaoikkuinen poveni asukas ei liene ollut lahjakoira, sillä hän ei\nollut milläänkään koko tuosta tarjoamastani summasta. Minä koetin\nmuistella morsiantani ja viittätuhatta markkaa ja vieroittaa Kerttua\npois mielestäni, mutta tunnon rauhaa ei minulle tullut. Lähdin kylään\nviihdyttämään rauhattomuuttani, sillä oli eräs kesäinen pyhäilta.\nTiellä tapasin kylän nuorison koolla. Heitä juuri olin lähtenytkin\nhakemaan, ja kaikki olisi ollut hyvin, mutta voi hirmua! -- Kerttukin oli\nsiellä, mitä en osannut aavistaakaan, sillä ei hän juuri usein ollut\nnuorenväen kokouspaikoissa. Kun huomasin hänet, säikähdin kovin ja veri\nnousi niin tuimasti päähäni ja kasvoihini, että luulin sen oikein\ntipahtavan. Joku joukosta huomasi hämmästykseni ja sanoi: 'Kah! Mikä\nPontelan Matille nyt tuli, kun lensi noin tulipunaiseksi?' Minä koetin\nsalata hämmästystäni, ja ajatuksissani sanoin taas tuolle mielestäni\njoutavalle mielen häiriölleni: 'viisituhatta markkaa!' Mutta toinen\npaljon väkevämpi ääni sydämessäni sanoi: 'enempi kuin viisituhatta\nmarkkaa on kätkettynä tuohon kultaa puhtaampaan olentoon, joka tuolla\nmuista taempana noin lempeän näköisenä seisoo'.\n\nKerttu oli voittanut sydämeni. Ei siellä enää painanut mitään\nviisituhatta markkaa Kertun rinnalla. Koetin asettaa suuren vuoren\nkultaa ajatuksissani Kertun rinnalle ja sitten valita, mutta keveä oli\nkultavuorikin hänen suhteensa: kaikki mailmassa tuntui mielestäni niin\njoutavalta ja mitättömältä, ainoastaan Kerttu saattoi mielestäni tehdä\ntuon kolkon ja ikävän maailman iloiseksi ja hupaiseksi. Ja tosiaankin\nsopi salaa katsella tuota tyttö heitukkaa, joka vilpittömänä, puhtaana\nja ujona seisoi yksinänsä, ajatuksiinsa vaipuneena, vähän ulompana\nmuista, kauniina, vartevana ja verevänä, niinkuin täysin kehkeytynyt\nruusun kukka, ja sitä kauneutta lisäsi vielä kesäauringon iltasäteet,\njotka se lähetti Kertun lumivalkoisille kasvoille ja punottaville\nposkille ikäänkuin jäähyväissuudelmaksi, samassa kullaten ne\nviehättävämmiksi.\n\nNyt oli Kerttu voittanut minut, mutta toinen kysymys oli: voitanko minä\nKertun? Tuo, jota minä ennen melkein ylenkatsoin hänen köyhyytensä\ntähden, tuo sama oli tullut minulle nyt niin kalliiksi, että pelkäsin\nhänen katsovan minut ylön. Niin muuttuu ihmissydän! Oikein minä\nkauhistuin, kun ajattelin: jos tuo vieras kosija on jo voittanut Kertun\nsydämen. Minä katselin, näkyisikö nuorison joukossa tuota vierasta\nkosijaa, mutta ketään outoa ei siinä näkynyt. Minua pyydettiin ottamaan\nosaa heidän leikkeihinsä ja johtamaan niitä niinkuin ennenkin, mutta ei\nmikään minua huvittanut, ei leikit eikä muut. Kerttu sen kyllä olisi\nvoinut tehdä, mutta tietämätöntä oli tekisikö hän sitä minulle koskaan,\nja tässä se oli aivan mahdoton tehtävä. -- Minä kieltäysin ottamasta\nosaa leikkeihin ja johtamasta niitä ja seisoin mykkänä.\n\n'Kas vain! kuinka ahkerasti ja syvästi Pontelan Matti ajattelee rikasta\nmorsiantansa, kun ei enää malta ottaa osaa meidän huvituksiimmekaan!'\nsanoi eräs poika joukosta. Tuo lause kävi sydämeeni kipeästi kuin\npuukon pistos. Ihme kumma! nyt en olisi suonut kuulevanikaan enää\nmitään tuosta rikkaudesta, jota niin hartaasti olin koettanut itselleni\nlisätä ja jonka rinnalla ei mikään mielestäni maailmassa ollut minkään\narvoista. 'Mitähän Kerttu ajattelee tuommoisia kuullessaan?' arvelin\nminä ja katsahdin hänen tietämättänsä hänen silmiinsä. Kerttu seisoi\nvain vakavana ja uljaana, eikä näyttänyt tietävän tahi pitävän koko\nhulivilisesta lauseesta yhtään mitään.\n\nMinulle tuli kovin vaikeaksi siellä olla. Kuuma hiki juoksi\nruumiistani, ja otsaani poltti niin kovin kuin kuumalla raudalla olisi\nsitä painettu. Minä lähdin yksin pois toisten nuorikkojen leikki- ja\nkisapaikalta, mykkänä kuin kivi ja tietämättä mihin oikeastaan menisin.\nKun pääsin pois muiden nähtäviltä, rupesin miettimään tilaani. En\ntullut missään aikaan, ellen saanut tavata Kerttua ja oikein pian,\nmutta missä ja milloin, sillä sydämeni oli kovin rauhaton, niin ett'ei\nse sietänyt viivytystä. Minä tiesin, että Kerttu tuolta kokouspaikalta\nmenee kotiinsa metsäpolkua myöten; sinne aioin mennä häntä vartomaan.\nMenin siis tuolle metsäpolulle, jossa pistäysin erään ison kuusen alle,\njäähdyttääkseni tiheän metsän siimeksessä polttavaa otsaani. Siinä\nistuin ja odotin minä, saadakseni kuulla Kertulta tuomioni. Jokainen\npieninkin risahdus metsässä, jokainen linnun pyrähdys säikähytti minua,\nsillä nyt, juuri nyt, luulin Kertun tulevan, ja sydämeni tykytti\nkovasti. 'Jospahan Kerttu tulisi nyt yksin, että saisin pitkittä\nmutkitta hänelle sydämeni aukaista!' ajattelin minä, ja tuo aika tuntui\nodottaessa niin pitkältä. Samassa rupesi kuulumaan hiljaista laulun\nhyminää. Minä kuuntelin: se oli Kertun ääni. Hän hyräili taas tuota\nmielilauluaan, jota hän muulloinkin niin usein lauleli, kun hän vain\noli yksinäisyydessä. Sydämeni tykytti niin kovasti, että sen jyske\nkuului aivan selvästi omiin korviini ja että ainakin pelkäsin sen\nhyppäävän ulos rinnastani. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen\nnäköiseksi kuin mahdollista ja menin polun viereen kivelle istumaan,\netten olisi tulijaa mitenkään säikähdyttänyt. Nyt juuri tulla\nheijotteli pitkin polkua hento, varteva olento, joka keveänä ja\nnotkeana hyppeli kivi kiveltä. Se oli Kerttu, mutta ah! hän ei\nollutkaan yksin; hänellä oli kumppanina hänen vielä keskenkasvuinen\nsisarensa. -- He lähenivät, ja minä koin rauhoittaa itseäni. Kun he\ntulivat lähelleni, sanoin: 'hyvää iltaa, Kerttu!'\n\nKerttu näytti ensin vähän joutuvan hämilleen, mutta toipui pian\njälleen.\n\n'Sinäkö, Matti, täällä!' sanoi hän, ja samassa seisahtuivat he minun\nkohdalleni.\n\n'Minulla olisi sinulle, Kerttu, jotakin asiaa kahdenkesken sanottavaa;\nole sinä, Tiina, hyvä ja mene edeltäpäin kotiisi, me tulemme Kertun\nkanssa vähän jäljestä!' sanoin rohkeasti, vaikka henkeni ahdisti kovan\nsydämenlyönnin vuoksi.\n\nTiina totteli.\n\nNyt olimme kahdenkesken. Silmäsin Kertun kasvoihin: ne olivat niin\nrauhaisan ja tyynen näköiset. Ei kummallakaan tahtonut olla sanoja\npuheen aluksi, kun hiljakseen kävelimme Kertun kotia kohden.\n\n'Joko pian saamme häitä?' kysyi Kerttu viimein.\n\n'Milloin vain sinä tahdot', vastasin hänelle.\n\n'Eihän sinun hääsi ole minun vallassani', sanoi Kerttu.\n\n'Ja kuitenkin on minun pääni aivan sinun vallassasi', sanoin, ja ääneni\nhieman värähti.\n\n'Mitenkä se on ymmärrettävä?' kysyi Kerttu.\n\n'Ennenkuin vastaan kysymykseesi, kysyn vuorostani sinulta jotakin:\nmilloinkas sinun häitäsi pidetään tuon viimeisen loistavan kosijasi\nkanssa?'\n\n'Ei koskaan', sanoi Kerttu kuivasti.\n\nMinä katsoin Kerttua silmiin; hän oli levollisen ja tyynen näköinen,\neikä mitään mielenliikutusta eikä hämmennystä näkynyt hänen kirkkaissa\nkasvoissansa.\n\n'Ei koskaan! Eikö sydämessäsi sitten olekaan sijaa kenellekään?' sanoin\nhänelle.\n\nKerttu ei vastannut mitään, loi vain katseensa maahan ja päästi tuskin\nkuuluvan huokauksen, ja pieni toivon säde lensi sydämeeni.\n\n'Etkö todellakaan ole vielä sydäntäsi antanut kenellekään?' kysyin\nhäneltä.\n\n'En kenellekään', vastasi Kerttu ujosti.\n\n'Saattaisitko sydämesi antaa lapsuutesi ystävälle?' kuiskasin minä\nhiljaa.\n\n'Mitä sanot? Ei minulla ole rikkautta, jota sinä niin ahneesti olet\nhakenut. Köyhä, pieni on Kertun koti, ja Kerttu itse vielä köyhempi, ei\nhänestä ole sinulle', sanoi Kerttu melkein nuhtelevasti.\n\n'Se on tosi, että olen väärin tehnyt sinua vastaan siinä, kun en ole\ntotellut sydämeni sisällistä ääntä, vaan olen muualta hakenut sinun\nvertaistasi, jota kumminkaan en ole löytänyt. Minulla on kyllin\nrikkautta, ja kaikki, mitä on minulla, on myös sinulla', sanoin hänelle\nkatuvaisesti.\n\n'Mutta nuo viisituhatta markkaa olisivat kumminkin niin runsaasti\nlisänneet muutenkin jo isoja tavaroitasi', sanoi Kerttu hieman\npistelevästi.\n\nNuo viisituhatta markkaa, kuultuna Kertun suusta, vihlasivat sydäntäni,\nniinkuin joku terä-ase olisi työnnetty sen lävitse. Ennen olin tuon\nviidentuhannen kanssa hekumoinut ajatuksissani ja yötä päivää laskenut\nlukua niiden arvosta ja tuottavaisuudesta, mutta nyt ne tuntuivat\nsydämessäni polttavalta raudalta ja uhkasivat ryöstää onneni. Mieleni\nmurtui ja kyyneleet herahtivat silmiini. Minä otin Kertun kädestä\nhiljaa kiinni ja sanoin hänelle värisevin äänin: 'älä murra enää jo\nennen murrettua sydäntä. Minä olen ollut väärässä ja tehnyt väärin,\nminä kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi! Nyt vasta olen huomannut\nmitä kadottaisin, jos jäisin ilman sinua. Minä tahdon kuulla tuomioni\nsinun suustasi tänä iltana ja vielä tässä paikassa, tulkoon se\nminkälainen tulkoonkin. En jaksa enkä kestä pitempää odotusta',\npuhkesin Kertulle sanomaan.\n\nMe olimme jo ennen istuneet mättäälle, sillä olimme jo tulleet Kertun\nkodin näkösälle.\n\nKerttu ei vetänyt kättään pois minun kädestäni! Hän kallisti päänsä\nminuun päin ja purskahti itkuun; minutkin valloitti itku, ja siinä\nitkeä nyyhkytimme yhdessä. Sydämeni tunsi nyt niin sekanaisia tunteita,\nettä sitä on mahdoton selittää: Ilo, suru, katumus, voitto, autuus\naaltoelivat sielussani sekaisin niin että koko ruumiini vapisi!\n\nTyynnyttyään tuosta sanoi Kerttu viimein: 'Jumala sen yksin tietää,\nett'ei sydämessäni ole ollut sijaa muille kuin yhdelle: lapsuuteni\nystävälle; mutta tuo sija on ollut aina -- tyhjä! Nyt on ikävöity,\nkaivattu, odotettu tullut, ja auki on sydämeni sija vielä hänelle, --\nhänelle yksin, eikä kenellekään muulle.'\n\nSitä autuutta ei voi yksikään kuolevainen kuvailla, jonka nyt tunsin\nsielussani. Päätimme ensi pyhänä laittaa kuulutuksille, sillä asia ei\ntuntunut sietävän viivytystä. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi ja meidän\noli aika erota; otimme siis hellät jäähyväiset toisiltamme, hellästi\nlikistäen sydämen sydäntä vasten, jotka nyt vasta olivat löytäneet\ntoisensa, ja niin me erosimme siksi kerraksi.\n\nEnsimäinen tehtäväni kotiin päästyäni oli se, että lähdin noutamaan\nkihlani pois entiseltä viidentuhannen markan morsiameltani, joka oli\ntoisessa pitäjässä. Siellä sain kokea hävytöntä kohtelua, josta\ntulin huomaamaan kuinka aivan toisellainen sielu oli tuolla\nviidellätuhannella markalla kuin Kertullani.\n\nKaiken sen viikon oli koko kylä ikäänkuin häiriössä, sillä itsekullakin\noli jotakin puhetta noista kahdesta maan valiosta parikunnasta, jotka\ntulevana pyhänä kuulutetaan, nimittäin minusta ja viidestätuhannesta,\nsekä Kertusta ja hänen loistavasta kosijastaan. Kylän lentävät lehdet,\njuorutädit, eivät voineet koko viikolla pysyä kotonaan, vaan he\nkulkivat talosta taloon puhumassa noista mainioista kihlajaisista,\ntulevista loistavista kuuliaisista ja vielä loistavammista häistä,\nmahdottomista rikkauksista j.n.e.\n\nPyhä tuli. Uteliaina katsahtivat ihmiset ylös, kun pappi oli saarnansa\nlopettanut ja rupesi kuolleitten kiitoksia lukemaan ja sitten\nparikuntia kuuluttamaan, mutta -- voi taivasten teillä! Pontelan Matti ja\nKerttuhan vain kuulutettiinkin, eikä mitään muuta! Kaikki olivat\nihmeissään niinkuin pilvistä pudonneet.\"\n\n\"Entäs sitten?\" ehätin minä sanomaan, ennenkuin isäntä kerkesi\npuhettaan jatkaa, ja tuo kiirehtimiseni tuli aivan pelkästä\nuteliaisuudestani, sillä mitä hän oli tähän asti kertonut, ei ollut\nmielestäni sitä laatua, että siitä olisi tarvinnut noin syvään suruun\nvaipua.\n\n\"Mitäpä siinä oli\", alkoi isäntä taas, kuulutuksemme toimitettiin\ntavallisessa järjestyksessä, ja kauaa ei siekailtu ennenkuin pidettiin\nhäät, ja komeat. Ei niistä puuttunut ruokaa eikä juomaa, ja väkeä oli\nkaikki avarat huoneemme täynnä, sillä niitä oli kutsuttu monesta\npitäjäästä. Kaikki kävi säännöllisesti ja juhlallisesti, ja Kerttu oli\nmorsianna niin kaunis, että luulenpa melkein kaikkien kadehtineen minun\nonneani. Minä itsekin myös tunsin, että olin onnellinen ja -- rikas mies.\n\nJa viimein häät loppuivat, ja Kerttu oli nyt minun ja minä Kertun, ja\nminä rakastin häntä sydämestäni ja hän minua.\n\nNyt ryhdyimme yksissä neuvoin taloudellisiin toimiimme; minä toimitin\nisännän ja Kerttu emännän työt. Hän oli valpas, vireä ja työteliäs\nkaikissa asioissaan, ja hyvä siivo ja järjestys vallitsi kaikkialla.\nKaikissa toimissamme näkyi olevan onni ja siunaus. Oi kuinka hyvä oli\nilloin tulla kotiin raskaan päiväntyön päätyttyä, kun kartanolla jo oli\nvastaanottamassa hellä, lempeä olento, joka hymysuin tuli\nsäälittelemään, ja itse edellä mennä heijotellen kehoitti perässänsä\ntulemaan lämpymään ja puhtaasen kamariin, ja joka siellä jo talvisna\naikana oli valmis päältäni riisumaan lumisia vaatteitani ja\njäätymisestä kopisevia kenkiäni; joka kesäisnä aikana päivän helteen ja\ntyön pakottavan hien kuivasi ja pyyhki lumivalkoisilla liinoilla pois\npolttavalta otsaltani, ja oli valmis aina kellarista tuomaan kylmää ja\nraitista juomaa, kostukkeeksi janosta ja helteestä halkeilevalle\nkielelleni. -- Oi sitä autuasta aikaa! Jos tuli jotakin murhetta ja\nkiusausta, oli Kerttu kohta valmis lohduttamaan ja poistamaan huolia,\nja sen hän teki niin herttaisesti, ett'ei mikään suru voinut kestää sen\nautuaallisen hohteen edessä, vaan sen täytyi haihtua niinkuin savu\ntuuleen.\n\nJonkun ajan kuluttua havaitsin minä, että vaimoni oli siunatussa\ntilassa, jota hän huolellisesti oli koettanut minulta kainoudessaan\nsalata; se havaintoni lisäsi vielä iloani ja onneani kaksinkertaisesti.\n\nKun tuossa onnessamme oli häistämme kulunut noin puolitoista vuotta,\nsyntyi meille terve ja kaunis tytär, ja nyt vasta oikein onnellinen\nolin, niin onnellinen, ettei kielin voi kertoa. -- Vaimoni parani pian\nsen verran että kykeni itse pienokaistansa hoitamaan; eikä hän sitä\nmuiden haltuun uskonutkaan. Sopipa katsella tuota näkyä, kun Kerttu\nistui lumivalkeissa ohuissa vaatteissa puhtaan lapsivuoteensa laidalla,\nkukoistavana kuin ruusu, pieni, terve, kaunis lapsi sylissään, jota hän\nhymysuin hellästi hoiteli. Muistuipa silloin aina mieleeni Rafaelin\n'Madonna', sanoi isäntä, ja samassa hän loi silmänsä sitä kuvaavaan\ntauluun, heitti puheensa pois ja näytti vaipuvan taas entiseen\nsynkkämielisyyteensä.\n\nHän oli elämänsä tähän asti kuultujani viimeisiä osia kertoessaan\nnähtävästi unohtanut surunsa, sillä hänen äänensä ja kasvonsa saivat\niloisemman muodon, ja hänen puheensa virtasi sujuvasti ja heleästi.\nSilmäsin häntä kasvoihin. Mutta nyt kun hän katsoa tuijotti seinällä\nolevaan Madonnaan päin, silmissä kimalteli kyyneleet eikä hän tahtonut\nollenkaan lakata katselemisestaan. Minä mietin keinoja miten saisin\nhänen taas heräämään ja jatkamaan kertomustansa, sillä en ollut vielä\ntullut tietämään syytä tuohon kauheaan ja salaperäiseen suruun. Menin\nsiis hiljaa hänen tykönsä, laskin käteni hänen olkapäillensä, katsoin\nhäntä silmiin ja sanoin: \"elämännehän on ollut pelkkää onnea ja\nautuutta, eihän teillä olisi syytä noin kovin surra\".\n\nIsäntä lakkasi Madonnaa katsomasta, loi katseensa minuun ja sanaakaan\nsanomatta katsoa tuijotti silmiini hyvän aikaa; selvään huomasin, ettei\nhän toviin aikaan käsittänyt mistä kysymys oli. Viimein selkeni hän,\nloi katseensa alas, kävi istumaan ja näkyi käsittäneen mitä ma sanoin.\n\n\"Voi hyvä vieras!\" alkoi hän. \"Elämäni onkin tosiaan ollut pelkää onnea\nja autuutta, niinkuin sanoitte, siihen asti, johon kertomukseni loppui.\nTuon osan elämästäni olenkin kertonut teille sen tähden että paremmin\ntuntisitte, paremmin käsittäisitte minun tilani. -- Minä rukoilen teitä:\nkuunnelkaa vielä eteenpäin minua! Minä tahtoisin nyt puhua, sillä\ntosiaankin on sydäntäni helpoittanut sen verran että voin vapaasti\npuhua, jota en ole kyennyt kaukaisiin aikoihin tekemään.\"\n\n\"Puhukaa, puhukaa vain! minä kuuntelen ja koen ottaa osaa suruunne\",\nsanoin hänelle hätäisesti.\n\n\"Noin elimme vielä moniaita vuosia eteenpäin tuossa onnellisessa\ntilassa. Lapsi kasvoi ja vahvistui ja hänestä muodostui oikea äitinsä\nkuva, jonka nimenkin hän sai pyhässä kasteessa. Meille syntyi taas\npoika, mutta Jumala katsoi hyväksi korjata hänet pienenä pois täältä\ntätä murhetta ja tuskaa kärsimästä.\n\nMutta tähän aikaan alkoi minuun salainen pahe yhä enemmän juurtua. En\nollut poikana, enkä vielä nuorena aviomiesnäkään ollessani ihmisten\nmielestä mikään juoppo, sillä kukaan ei ollut nähnyt minun kertaakaan\nolleen juovuksissa. Mutta kun olin poissa kotitienoilta outojen\nihmisien parissa, taikka jos voin salaa sen tehdä, olin usein\njuovuksissa, sillä jo nuorena olin saanut taipumuksen siihen, kun\nvanhempanikin kuolivat vielä lapsena ollessani, niin ett'ei heidän\ntarkat silmänsä voineet tarpeeksi kauan valvoa kasvatustani. Jos muut\nminulle tarjosivat väkeviä juomia, hylkäsin tavallisesti paloviinan\ntarjoukset ja annoin samassa tietää, ett'en minä niin raakaa ja\nsivistymätöntä juomaa pane suuhuni, mutta että punssia, konjakkia ja\nrommia kyllä ottaisin, joita maaseuduilla ei usein kellään ollut.\nVaikka näin olin ulkokullattu, teki kuitenkin mieleni ryyppiä\npaloviinaa, ja ukkeilin mielessäni ihmisten tuhmuutta, kun he ovat niin\nahdasmielisiä, ett'ei heidän moittimattaan ja ylönkatsomattaan saa\nnoita lyhyitä, hupaisia hetkiä viettää, jotka väkevien juomien\nnauttiminen myötänsä tuopi. -- Kuuselassa oli vanha isäntä, jota\npidettiin yleiseen kylässä viisaana. Kun hän sai kuulla minun\npaloviinan inhoamiseni ja muiden hienompien juomien kelpaamisen, oli\nhän vakaisesti lausunut:\n\n'Tuo ei ikäpäivänä merkitse mitään hyvää'. Kun minä sain kuulla tuon\nKuuselan isännän lauseen, kävi se kovin vihakseni, sillä minä luulin\nsen olevan ilkeää kunniani alentamista, jota hän koetti tehdä niin\nsiivoa ja siistiä miestä vaataan, kuin minä olin mielestäni, -- kenties\njostakin kateudesta -- rikas kun olin! Niin suuri oli sokeuteni, että\nvihasin sydämestäni tuota kunniakasta vanhusta. -- Jospa olisin silloin\nnoista viisaan miehen ennustavista sanoista ottanut vaarin ja ruvennut\nmiettimään tilaani, jospa silloin en olisi tuota itseeni jo melkoisesti\njuurtunutta pahetta pitänyt niin luvallisena ja viatonna, niin ei se\nolisi minussa päässyt kasvamaan siksi myrkylliseksi kyyksi, joka\nviimein oli ryöstävä elämäni onnen ja saattava minut viheliäisimmäksi\nja onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jopa viimein syöksevä\nkadotukseen -- ijäksi kaikiksi!\n\nNo niin! Ensimäisinä yhdessäolo-vuosinamme koetin minä Kertulta\nhuolellisesti salata pahaa taipumustani, mutta kauan en voinut pettää\nhänen tarkkaa silmäänsä. Kun hän ensi kerran havaitsi minun olevan\npöhnässä, luuli hän sen tapahtuneen jonkun tapaturman eli sattuman\nkautta, varsinkin kun minä koetin kaikenlaisilla koukuilla ja valheilla\nhäntä siihen uskoon saattaa, sillä minä vielä kovasti häpesin siveää\nvaimoani. Hän hoiteli ja vaali minua surkutellen hellästi, ja minä\nlupasin, etten muka enää koskaan ottaisi liiaksi väkeviä juomia. Mutta\ntuo lupaukseni oli vain kavalan sydämeni vapaaehtoinen valhe, jolla\naioin pettää vaimoni huolehtivan sydämen.\n\nKauan ei tuo petos kumminkaan menestynyt, sillä minun sattumiseni,\ntapaturmani tulla juovuksiin tihenivät tihenemistään! Vaimoni oli\nkristillisesti kasvatettu ihminen, sentähden näki hän minulle olevan\ntulossa kaksinkertaisen vaaran. Hiljaisesti ja nöyrästi muistutti ja\nnuhteli hän minua tuosta sekä sielulle että ruumiille turmelusta\ntuottavasta paheestani ja koki Jumalan sanasta näyttää kuinka väärällä\ntiellä olin. Kyynel silmissä rukoili hän minua luopumaan pois pahasta\ntavastani, joka viimein oli tekevä lopun meidän hyvästä ja onnellisesta\nelämästämme. Minä en sättinyt enkä vastustanut vaimoani, mutta\nsydämessäni arvelin, että hän joutavasta nurkuu minua, koska en ole\nvielä mikään juoppo, sillä muita on paljonkin pahempia!\n\nKylässä ei tietty vielä mitään minun juomisestani, sillä minä koetin\nsitä hyvin huolellisesti kyläläisiltä salata; mutta kotona nähtiin\ntuota nyt yhä useammasti, ja yhä huolellisemmaksi kävi vaimoni. Kauan\nei kumminkaan onnistunut tuo kyläläistenkään pettäminen, ja kaikkialla\nkylässä alkoi viimein kuulua: 'Pontelan Matti on ruvennut juomaan!'\n\nTuosta kyläläisten havainnoista saimme tiedon erään juoruakan kautta.\nHän kertoi samassa myös Kuuselan ukon sanoneen: 'Valitettavasti on siis\nminun ennustukseni toteen käynyt!' Tämä Kuuselan ukon puhe, kun hän\ntoisen kerran otti puhuaksensa juomisestani, vaikken ollutkaan muka\nmikään juomari, kävi minulle kaikkein enimmin vihaksi, ja minä\najattelin hänelle oikein kostoa.\n\nVaimolleni teki tuo huhun leviäminen kovin kipeää. Hän puhui minulle\nkahdenkesken, että nyt alkoi asia olla aivan auttamattomissa. 'Jos\nkuinkakin olisit kotona juovuksissa', sanoi hän, 'niin minä jaksaisin\nsen vielä kenties kärsiä, mutta kun asia on jo niin laajana, että\nihmisillä on siitä puheenainetta, niin silloin on jo miehen kunnia ja\narvo ja rauha minun rinnastani mennyt'.\n\nTuo vaimoni puhe ei ollut mielestäni oikea, koska arvoa oli minulla\nmielestäni kylläksi, sillä minä olin rikas ja usea kyläläinen oli\nminulle velassa. Usein kysyttiin minulta neuvoa sekä yksityisissä että\nyhteiskunnallisissa asioissa. Kaiken tuon tähden luulin vaimollani\nolevan oikeuden pitää rauhan rinnassaan.\n\nNäinä aikoina ensi kerran yhdessäolomme aikana lensi mieleeni, ett'ei\nvaimoni pitäisi niin paljon nureksia minua, jos kohtakin minä joskus\notan tilkan mielelläni, koska hän ei ole kumminkaan tuonut mitään\ntaloon.\n\nNyt tapahtui vielä se seikka, että Kertun isä kuoli, jonkatähden heidän\ntalonsa ja muu omaisuutensa tuli myötäväksi ja melkein kaikki siitä\nsaatu hinta meni velkojen maksuksi. Heitä kun oli paljon perillisiä, ei\njäännöksestä tullut juuri paljon mitään osaksi. Usea tyttäristä oli jo\nnaimisissa, ja kaksi, jotka olivat naimatta, meni palvelukseen; poikia\nei ollutkaan kuin yksi ja se meni maailmalle. Noiden tapausten johdosta\njäi Kertun äiti aivan turvattomaksi. Kerttu pyysi hartaasti ja\nlempeästi, että ottaisin hänen äitinsä hoidettavaksi ja elätettäväksi\nkotiimme. Minä en saattanut vastustaa vaimoni harrasta, nöyrää ja\noikeutettua pyyntöä, sillä minä todellakin rakastin Kerttuani, koska\nhän aina oli yhtä lempeä, rakas ja siveä olento ja palveli minua ja\nhoiti taloutta samalla alttiiksiantavaisuudella kuin ennenkin; sanalla\nsanoen: hän oli kaikissa muissa suhteissa yhtä rakastettava\nkuin ennenkin, mutta tuossa alinomaisessa nurkumisessaan ja\nrukoilemisessaan, etten ryyppisi, olin minä näkevinäni liikoja! Kertun\näiti otettiin meille, ja Kerttu häntä hoiteli ja helli totisella lapsen\nrakkaudella, sillä mummo oli jo vanha, huono ja kivulloinen. Mutta tuo\nmummon ottaminen taloomme lisäsi yhden säikeen tuohon pirulliseen,\nsalaiseen ajatukseeni, ett'ei Kerttu ole tuonut mitään taloon,\nnimittäin sen: muuta kuin elätettäviä! Kumminkaan en tuota ajatustani\nkoskaan sanonut Kertulle, siksi oli minulla vielä kuitenkin omaatuntoa.\n\nNoin kului taas joku vuosi. Kerran viivyin koko päivän kylässä\nasioillani; siellä tulin iltapäivällä taas -- juovuksiin! Koska\nkotomatkalla tulin likelle Kuuselaa, pääsi silloin kostonpyyntö tuota\nkielensä hillitsemätöntä Kuuselan ukkoa vastaan minussa valloilleen.\nMinä astuin horjuen tupaan, jossa ukko oli veistelemässä jotakin astian\nlautaa. Heti sisään tultuani ärjäsin pistelevästi: 'se ei merkitse\nmitään hyvää'.\n\nUkko loi minuun terävän silmäyksen ja sanoi: 'mitä tuo sitten\nmerkitsee?'\n\n'Sitä se merkitsee, että minä opetan sinua ihmisten kunniaa polkemaan\nja pitämään mahtia ihmisten juomisesta'.\n\n'Jumalani! Näinkö kauas?' sanoi ukko ja katsoi minuun terävästi.\n\n'Näin kauas', tiuskasin hänelle, ja vanuin kunnianarvoisen vanhuksen\nrinnuksiin kiinni!\n\nUkko oli aikoinaan tunnettu mainion vahvaksi mieheksi ja hän oli ihan\nyksin kaatanut monta kontiota lyhyt- ja paksuvartisella keihäällään.\nHän ei vastannut sanaakaan, tarttui vain vuoroonsa kiinni kauluksiini,\nja silmänräpäyksessä olin minä kumossa kompuroimassa porrasten päässä!\n'Perikadossa oleva hävytön', lausui ukko vain portailta ja meni sitten\ntupaan niin rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut. Minä nousin\nraivossani ylös hammasta purren ja nyrkkejäni puristellen. Heristelin\npalata tupaan vielä ukkoa löylyttämään, mutta nuo usean karhun painissa\nkoetellut suonikkaat, jäntevät, luisevat ja vahvat käsivarret\npelottivat minua, joiden voimasta ja uupumattomuudesta minulla oli niin\ntuore todistus. Lähdin siis vihapäissäni horjumaan toiseen taloon. Voi\nkuinka mielelläni olisin suonut, että Kuuselan ukko olisi ollut minulle\nvelassa, että olisin taloudellisesti voinut hänelle kiusaa ja häiriötä\nsaattaa. Mutta hän oli omistansa hyvästi toimeen tuleva eläjä, eikä\nsiis ollut minulle eikä muillekaan velassa, jonkatähden ei sekään keino\nauttanut.\n\nEnnen kotiintuloani oli Kerttu jo saanut tiedon kaikista noista\ntapauksista, sillä tuo juoruakka oli hengen kiireesti hypännyt meille,\nKertulle kertomaan päivän tapauksia niinkuin hyviäkin asioita.\n\nKun minä vihdoin viimeinkin vetäysin kotiin, ollessani vielä hyvästi\nhujakassa, havaitsin heti, että Kerttu oli vaaleana, sillä vaikka ei\nhän antanut mitään arvoa semmoisille juoruakoille, tiesi hän kuitenkin,\nett'eivät heidän puheensa kumminkaan kaikkea perää vailla olleet. Hän\nloi surullisen silmäyksen minuun ja käski hiljaisesti minut kamariin,\nett'ei kotiväki olisi ennättänyt huomata juovuksissa oloani. Minä\ntottelin, mutta kiukku oli mielessäni.\n\nKamariin tultuamme tarttui Kerttu minun kaulaani, purskahti itkuun ja\nsanoi: 'Voi isä kulta?' (Hän sanoi minua isäksi perhe-elämässä.) Nyt\nsinulta on mennyt viimeinenkin häpy ja kunnian tunto, kun julkisesti\nkylissä ihmisien nähden ajelehtelet juovuksissa ja vieläpä teet niin\nrajattomia töitäkin että julkeat mennä rauhattomuutta tekemään niin\nkunniakkaalle vanhukselle kuin Kuuselan ukolle! -- Ajattele, isä kulta,\nkuinka vaarallinen sinun tilasi ja siinä samassa meidänkin tilamme on,\nja tee joutuin parannus! Muista vaimoasi, lastasi ja muista itseäsikin,\nsillä varma on, että jos vain tuota menoa vielä kestää, niin sinä\nsaatat itsesi ja meidät perikatoon. 'Joka ei parane, se pahenee', ja\nhän katsoi niin lempeästi ja rukoilevasti silmiini, että olisi luullut\nkivenkin siitä heltyvän.\n\nMinä olin vielä hyvin kärtytuulella tuosta huonosti onnistuneesta\nKuuselan ukon nöyryytyksestä ja vielä enemmän hänen antamastaan\nkyydistä, sillä minä hyvin tiesin, että tuolle Kuuselan ukon antamalle\nmatkapassilleni naurettiin ympäri kylää. Minä irtautin vaimoni hiljaa\nitsestäni ja sanoin: 'Ei sinun sovi olla noin usein minun herranani,\neikä mestaroida ja käristä minulle, joka et ole tuonut taloon muuta\nkuin elätettäviä.'\n\nVaimoni vaaleni tuon kuultuaan kuoleman kalpeaksi. Hän vapisi ja\nhorjahti askeleen -- nyt toisen, sai sohvan korvasta kiinni ja sen avulla\nauttoi itsensä sohvalle istumaan. Hän ei vastannut puheeseeni mitään,\nistui vain sohvan kannella hervotonna ja vaaleana kuin palttina, ja\nsiinä hengittää nykytti hän. Minä huomasin, että puheeni vaikutti, ja\niloitsin sydämessäni, että olin arvannut oikean valttini lyödä esille,\nenkä käsittänyt sitä, että olin lyönyt kuolettavan haavan hellään,\nkärsivään, lempeään, rakkaaseen ja perheensä ja minun onneani\nsäälivään -- sydämeen!\n\nSinä iltana ei puhuttu asiasta mitään, eikä vielä toisenakaan. Minä\nelin vain entistä elämääni eteenkin päin: join, kun niin sopi, tulin\njuovuspäissäni kotiin milloin vain tahdoin, eikä vaimoni nurkunut minun\nkäytöstäni enää koskaan. Hiljaisena, kärsiväisenä kantoi hän raskasta\ntaakkaa, ja minä iloitsin sydämestäni, että olin voittanut ja että sain\nhäiritsemättä viettää synnillistä ja turmiollista elämää.\n\nMutta vaimoni terveys rupesi nyt huononemaan päivä päivältä ja aika\najalta. Hän vaaleni ja kuihtui kuihtumistaan, eikä hänen syömisestään\ntullut juuri paljon mitään. Minä kyselin usein syytä hänen\nsairaaloisuuteensa, mutta hän sanoi vain: 'et sinä, isä, voi minua\nparantaa'. Minä luulin häntä rakastavani entisellä rakkaudella ja\nsäälin hänen tilaansa. Tuohon rakkauteeni luulin olevan sen enemmän\nsyytä, kun olin mielestäni asiat nyt vasta saanut oikeaan reilaan,\nnimittäin: että vaimo taipui ehdottomasti miehensä tahtoon ja\nelämänlaatuun murkumatta, olivatpa ne sitten hyvät tahi pahat. Meillä\noli yltäkyllä ruokaa, rahaa ja muuta ajallista tavaraa, ja minä koetin\npitää silmällä, ettei häneltä puuttuisi mitään elämän tarpeita, ja\nkoetin laittaa hänelle apua taloudellisissa toimissa. Mutta ei mikään\nvoinut virkuttaa hänen synkkä- ja raskasmielisyyttään, eikä mikään\nnäyttänyt huvittavan eikä ilahuttavan häntä.\n\nNoin sai joku vuosi kuluneeksi, ja hän synnytti taas lapsen, mutta se\nkuoli kohta maailmaan tultuansa.\n\nKun vaimoni vähäisen toipui, rupesin minä oikein todenteolla ottamaan\nvaaria hänen terveydestänsä, sillä minua rupesi kauhistuttamaan\najatellessani häntä kuolevaksi. Mutta ulkonaista elämääni en minä\nkuitenkaan parantanut! Erään kerran minä oikein kyynel silmissä kyselin\nhäneltä eikö hän voisi ja saattaisi sanoa missä hänen vikansa ja\ntautinsa oikeastaan olisi? Silloin hän otti kädestäni kiinni, veti sen\nsydämellensä ja sanoi: 'Täällä sydämessä!'\n\nMinua rupesi kalvamaan huolettomuuteni hänen sairaudestaan, jonkatähden\nesittelin, että lähtisimme lääkärin luo etsimään hänen apuansa.\n\n'Saa tuota koettaa, mutta ei minua voi parantaa kukaan', sanoi vaimoni\nsurullisesti.\n\nMe lähdimme kaupunkiin ja menimme heti erään kuuluisan lääkärin tykö.\nHän tutki vaimoni tilaa hyvin huolellisesti ja kauan; hän tuli hyvin\nhuolekkaan näköiseksi, otti nuuskarasiansa, pyöritteli sitä väliin\nhypeissään, väliin taas seisautti sen, ja mietti miettimistään. Kauan\nnoin mietittyään seisahtui hän vakavaan ja päättävään asentoon ja\nsanoi: 'Niin! Tauti on vaarallista laatua ja semmoinen, ett'ei sitä voi\nihminen parantaa: vika on -- -- sydämessä'. -- Lääkäri kyllä määräsi\njoitakin rohtoja, joiden kanssa lähdimme kotiin ja joita Kerttu siellä\nkoki ottaa; mutta apua ei niistä lähtenyt.\n\nVaimoni huononeminen kävi hyvin hitaasti, sillä hengenhaava on\nkiduttava ja pitkällisesti tuskallinen. Taas synnytti hän pojan, mutta\nse kuoli kohta syntymisensä jälkeen niinkuin edellinenkin lapsi. Minä\nrupesin suremaan lastemme kuolemaa, mutta vaimoni sanoi: 'Ei sinun\npidä, isä, toivoakaan, että meidän lapsemme enää tulevat niin vahvoja,\nettä eläisivät'.\n\nToipui hän vielä laillaan siitäkin lapsivuoteesta, ja niin elettiin\ntaas entistä kituvaa ja surullista elämää.\n\nNyt tuli se tapaus, että Kertun äiti sairastui. Vaikka itsekin huono ja\nvoimaton oli Kerttu kuitenkin yötä päivää äitinsä vuoteen vieressä\nhellästi vaalimassa ja hoitamassa, eikä häntä saatu siitä pois, vaikka\nkuinkakin olisi kehoitettu. Mummon sairaus oli kuolemaksi, ja\nsydämessään suri ja itki Kerttu äitiänsä.\n\nHänen oma tilansa tuli myös aina arveluttavammaksi, ja hänen murheena\nnäkyi yhä lisääntyvän. Kerran, kun hän näytti olevan erinomaisen\nraskaalla mielellä ja syvissä ajatuksissaan, kuulin hänen sanovan:\n'armas äitini! Sinä olet jo päässyt rauhaan ja lepoon tämän\nkatoovaisuuden murheita maistamasta, kohtapa tulee köyhä, murtunut\nKerttusikin perässäsi!'\n\nNuo sanat lausui hän puoliääneen, minua ollenkaan huomaamatta. Mutta ne\nkävivät kuin puukon pistokset sydämeeni, ja salaman nuolena lensivät\nmieleeni sanat: 'täällä sydämessä' ja 'vika on sydämessä'.\n\n'Kuka on tuon sydämen haavoittanut ja vian siihen saattanut?' kysyin\nitseltäni, ja vastaukseksi en saanut muuta kuin: minä, minä itse olen\nsen tehnyt. Minä olen pahalla, raa'alla, törkeällä ja syntisellä\nelämälläni särkenyt kalleimman ja puhtaimman astian, joka koskaan on\nLuojan kädestä lähtenyt. 'Köyhä Kerttusi' ja 'täällä sydämessä' olivat\nvasarat, joilla kova, paatunut ja tunnoton sydämeni tuli murretuksi. --\nOlihan vaimoni kosiessani jo sanonut: 'köyhä on Kertun koti, ja Kerttu\nitse vielä köyhempi'. Mutta silloin minä en halveksinut hänen\nköyhyyttään, sillä mikään ei ollut mielestäni hänen vertaisensa, ja\nsiveyttä, puhtautta, lempeyttä ja rakkautta toi hän kyllä runsaasti\ntullessaan, jota minä kaipasinkin; mutta niitä en pitänyt pyhinä enkä\nsiinä arvossa, jossa ne olisi tullut pitää. -- Juomisellani olin iskenyt\nhaavan ensin tuohon puhtaaseen sydämeen, joka niin kauan taisteli,\nhehkui ja paloi rakkaudesta minua ja perhettänsä kohtaan, mutta jonka\nvoima viimein katkesi, taistellessaan rakkauden taistelua, voittamatta\nja saavuttamatta kumminkaan sitä autuasta päämäärää, jonka edestä hän\noli henkeen asti taistellut. Toisen kerran olin repinyt isommiksi nuo\nennen isketyt haavat, kerskaamalla tavaroistani ja ilmoittamalla, ettei\nhän ole muuta tuonut taloon kuin elätettäviä. -- Jumalani! Nythän\nelätettävä on jo mennyt, ja jos menee vielä vaimonikin kovuuteni ja\ntuhmuuteni uhrina -- niin, niin, muistanhan että juuri tuosta tuhmasta\npuheestani hänen sairautensa alkoi -- 'täällä sydämessä' -- -- 'köyhä\nKerttusi'. Tuommoisia ajatuksia lensi myrskynä sieluni lävitse, ja\nkaikki omantuntoni ja helvetin vaivat rupesivat kaikilta tahoilta\nvyörymään päälleni, ja nyt vasta rupesin täydessä valossa käsittämään\nmitä olin tehnyt ja mitä silloin kadottaisin, jos vaimoni kadottaisin.\n\nEnsi kerralla, kun noita tunteita rupesi sieluuni ilmestymään, olin\nvaimoni kanssa kahden kamarissa. Hän maata riuotti vaate päällä\nvuoteessa -- sillä hän hivui jalkaselta -- puoli-unessa, kalpeana ja\nvaljuna, niin heikon näköisenä, ettei hänessä näyttänyt elinvoimaa\nolevan muualla kuin sydänkuopassa. Minä istuin pienen pöydän päässä ja\nkoetin lukea hiljaa erästä kirjaa, mutta lukemisesta ei tullut mitään,\nsillä vaimoni surullinen näky tuossa vuoteessa ja omat sisälliset,\nriehuvat tunteeni tekivät ajatukseni niin hajamielisiksi, etten voinut\nkirjan sisältöä käsittää. Heitin siis lukemisen pois ja rupesin\nsurkumielellä tarkastamaan riutunutta vaimoani. Siinä hän makasi niin\nkärsivän ja viattoman näköisenä, ja tuo tunto lisäsi sielussani jo\nalkanutta tuskaa. En enää voinut vastustaa sisällistä ääntäni, vaan\nkallistuin hänen tietämättään likelle häntä ja sanoin hyvin hiljaa:\n'sinä et saa kuolla, Kerttu! minä en voi elää sinutta!'\n\nHän kuuli puoli-unensa läpi sanani ja raotti puoleksi jo lakastuneita\nsilmiänsä. Kun hän havaitsi minun olevan niin lähellä itseänsä\nkumarruksissa häneen päin, ummisti hän jälleen silmänsä; hänen suunsa\nvetäysi surulliseen hymyyn, ja hän ojensi minulle lakastuneen kätensä.\nMinä otin sen omaani ja tunsin, että hän hiljaa puristi kättäni.\nKumpikaan meistä ei puhunut sen enempää. Tuo näkö, tuo tunto, vaimoni\nraollaan olevat silmät, surullinen hymy, kuihtuneen käden ojentaminen\nja hiljainen, tuskin tuntuva puristus, uudistunut entinen raukeus ja\nkahdenpuolen vaikeneminen olivat asioita ja kohtauksia, jotka eivät\nsuinkaan vähentäneet alkanutta sisällistä tuskaani, vaan päinvastoin\nenensivät sitä. En hennonut häiritä hänen raukeaa ja surullisen vienoa\ntilaansa, vaan äänetönnä pidin kauan hänen kättänsä omassani ja mietin\nsekä omaa että vaimoni tilaa. Viimein laskin hiljaa hänen kätensä hänen\nsivullensa vuoteeseen, eikä hän näyttänyt tietävän siitä mitään. Niin\nkauan kuin minulla tätä katoovaisuutta kestää, ei tuo tapaus mene\nmielestäni!\n\nTuota levotonta mieleni tilaa kesti yhä vain eteenpäin. Olin usein\nollut tunnustamaisillani vaimolleni sisällisen tuskani, jolloin aioin\nanoa häneltä anteeksi pahan käytökseni häntä kohtaan ja parantaa\nelämäni. Mutta ihmisten häpy esti minua aina sitä tekemästä. 'Mitä\najattelisivat ja sanoisivat ihmiset, kun kuulisivat että Pontelan\nMattikin on ruvennut hulluttelemaan, samoin kuin jotkut mielenvikaan\ntulleet itku-ämmät', ajattelin minä, ja niin tuo hyvä aikomukseni jäi\naina aika ajalta täyttämättä. Ja niin kannoimme kumpikin suruamme\nmykkänä, mutta hän niin murtuneena, että oli jo aivan haudan partaalla.\n\nMinä koetin salata mieleni tilaa niin kanan kuin suinkin mahdollista,\nmutta tuo kovin pakottava tuska särki viimein sulkunsa. Olimme taas\nvaimoni kanssa kahden kamarissa, ja hän oli yhtä surullisessa tilassa\nkuin ennenkin. Minä tartuin häntä kädestä kiinni ja yritin hänelle\npuhua; mutta itku tukehdutti sanat kurkkuuni, eikä puhumisesta tullut\ntoviin aikaan mitään. Hän ei näkynyt ymmärtävän mitä tarkoitin. Mutta\ntuo paljas näkökin, että olin murtuneella mielellä, näkyi jo tekevän\nhänelle hyvää, sillä hän koetti väkisinkin hymyillä, katsoi lempeästi\nsilmiini ja sanoi: 'mikä sinulla nyt on vaivana, Matti? Minun on paha\nolla, kun ma näen, että joku asiasi ei ole hyvin'. -- Itkuni seasta sain\nviimein änkätyksi: 'rakas Kerttuni! Minä olen elänyt pahasti sinua ja\nkaikkia ihmisiä kohtaan. Minä olen saattanut sinut kärsimään sielun ja\nruumiin puolesta, sentähden kun olet tahtonut suojella minun kunniaani\nja perheemme onnea! Minä olen tuhmuudessani sättinyt sinua köyhyydestä,\nmutta nyt näen, ettei rikkaus ole minkään veroinen hyvien tapojen ja\npuhtaan omantunnon suhteen; sinulla on nuo molemmat ollut, minulla ei\nkumpaakaan! Minä olen kauhistuen huomannut olevani väärässä -- minä olen\nmurtunut mies, minä tiedän mistä sairautesi on tullut -- minusta,\nminusta on kotoisin sydämesi kipu, minä olen sen haavoittanut, ja aivan\nhyvyytesi tähden, siveytesi -- viattomuutesi, puhtautesi tähden -- voi\nminua onnetonta! Minä kadun, minä rukoilen sinua: anna minulle\nanteeksi, unhota minun rikokseni ja paha käytökseni! -- minä lupaan\nparannusta, minä parannan itseni -- toisen kerran elämässäni tunnen\nkuinka kallis olet minulle. -- Oi Kerttu! anna minulle anteeksi!'\n\nPuheeni ajalla ei vaimoni puhunut eikä ennättänyt puhua mitään, niin\nkiireinen ja hätäinen oli tunnustukseni hänelle. Puheeni loputtua\nirroitti hän hiljaa kätensä minun kädestäni ja mennä hivui vuoteen luo,\njonon hän oikaisihe makuulle. Hän oli nyt entistä vaaleampi, entistä\nvoimattomampi, sillä nähtävästi koski puheeni häneen syvästi. Hänen\nsiinä tovin maattuansa ja vaiti oltuansa rupesi vieno puna nousemaan\nhänen kalpeille kasvoilleen, jota niissä ei ollut enää kaukaan aikaan\nnäkynyt -- sisälliset tunteet liikkuivat tuimasti tuossa murtuneessa\nsydämessä.\n\n'Jumalani! mitä puhuit, mitä sanoit', alkoi hän vienosti puhua.\n'Sydämelleni tekee nyt niin hyvää -- oih! siihen käy kipeääkin. Sieluni\ntahtoisi nyt vielä elää, mutta ruumis on kovin paljon kärsinyt hengen\nhaavoista, se ei kestä enää kauaa. Luulenpa, että Jumala on minun\nantanut elää näinkin kauan sen tähden että sain sinun suustasi kuulla\nkatumuksen ja että olet huomannut väärän synnillisen tiesi. Jumala\nolkoon kiitetty, joka sinun sydämesi silmät on avannut totuuden\nkäsittämään, ennenkuin minä silmäni ummistan! Ota vaari Jumalan\nkutsuvasta äänestä ja rukoile häneltä sovitusta ja anteeksi saamista\nPoikansa kautta; ei ole vielä myöhäistä sieluasi pelastaa. Paljon,\npaljon on Kerttusi kärsinyt rakkaudesta sinua ja lastamme kohtaan,\nmutta paljon, tuhatta kertaa enemmän voin sinulle anteeksi antaa. Oi\nkuinka mielelläni eläisin vielä sinun ja lapsemme tähden, mutta minä\ntunnen, että aikani on kohta lopussa. Jospa tämä kohtaus olisi ollut\npa-pa-ri-a vuot-ta en-nen!' Hänen äänensä rupesi katkeilemaan ja hän\nraukesi voimattomuuteen, ummisti silmänsä ja ojensi minulle kätensä,\njonka minä otin hiljaa omaani. Siinä istuin hänen vuoteensa vieressä ja\nvuodatin runsaasti katkeria kyyneleitä, sillä hänen sanansa olivat\ntunkeneet syvälle sydämeeni ja aina selkeämmästi näin ja tunsin nyt\nmitä olin tehnyt.\n\nNyt vasta huomasi kotiväkeni mikä muutos minussa oli tapahtunut, ja\npian levisi tieto siitä ympäri kylää.\n\nEräänä päivänä näin Kuuselan ukon vakavin askelin astuskelevan meidän\ntaloa kohden. Kylmä väristys kävi ruumiini lävitse, sillä omatuntoni\nsanoi, että olin tehnyt väärin häntäkin kohtaan, ja luulin, että hän\ntulee nuhtelemaan minua, jonkatähden pelolla odotin hänen tuloansa.\nHeti huoneeseen astuttuansa tuli hän tyköni, otti kädestäni kiinni ja\nsanoi: 'Jumalan rauhaa! olen kuullut, että elämäsi on parempaan päin;\nJumala olkoon kiitetty!' Minä purskahdin itkuun ja pyysin häneltä\nanteeksi törkeätä käytöstäni. Olisin suudellut hänen kättänsä, halannut\nhäntä, mutta hän irroitti puoliväkisin kätensä minun kädestäni, sanoen:\n'kernaasti!' ja lähti astelemaan kotiansa kohden yhtä vakavasti kuin\noli tullutkin. -- Lyhyitä olivat hänen lauseensa aina, mutta painavia, ja\npainava oli hänen kätensäkin, jonka kokemuksesta hyvin tiesin.\n\nIhme kumma! Oli vaimoni taas siunatussa tilassa, vaikka hänen voimansa\noli niin huono, eikä hänen synnyttämisensä aika ollut enää kovin\nkaukana. Hänen terveytensä muuttui päivä päivältä huonommaksi, ja ennen\npitkää kävi hän aivan vuoteen omaksi. En lähtenyt enää koskaan pois\nhänen vuoteensa vierestä, vaan yötä päivää istuin siinä hoitelemassa ja\nvaalimassa häntä.\n\n'Voi kuinka minun nyt on hyvä olla, isä! Kuolemakaan ei tunnu nyt\nvaikealta, kun ma näen että katumuksesi on oikea, ja kun tunnen, että\nrakkautesi minua kohtaan on vilpitön', sanoi hän eräänä päivänä.\n\n'Sinä et saa kuolla; minä en voi elää sinun jälkeesi, vaan kuolema\ntulkoon silloin minullekin!' sanoin hänelle.\n\n'Voi kuinka mielelläni eläisin vielä sinun ja lastemme tähden, mutta en\nvoi -- kuulitko, isä? sanoin lastemme, vaikk'ei meillä ole kuin yksi\nlapsi elossa, mutta minä lahjoitan sinulle vielä lapsen, ja minä tunnen\nettä se jää -- elämään, ja heidän tähtensä täytyy sinun myös elää. --\nKasvata heitä Jumalan pelvossa!'\n\nKului taas aika joku määrä tuossa tilassa, ja meille syntyi taas\npoikalapsi -- tällä kertaa elävänä! Tosin oli lapsi synnyttyään hyvin\nheikko, mutta huolellisesti hoidettuna jäi se kumminkin elämään\nniinkuin vaimoni oli ennustanut.\n\nSiitä herranhetkestä pitäen, kun avasin sydämeni vaimolleni ja\ntunnustin hänelle rikokseni, rupesi hänen terveytensä nähtävästi\nkiiruummasti huononemaan, sillä hänen heikko ruumiinsa ei kestänyt sitä\nsisällistä iloa, jota hän silloin sydämessään tunsi. Katoovainen sortui\nkatoomattoman äkkinäisistä ja yli rajainsa kuohuvista tunteista. Tuohon\nsitten vielä lisäksi tuli lapsen synnytys. Nuo molemmat seikat\njouduttivat hänen heikontumistaan.\n\nKaiketi olen unohtanut mitään mainita ensimäisen lapsemme kasvamisesta\nja kasvatuksesta. Niinkuin ennen olen jo sanonut oli vanhin lapsemme\ntytär, joka pyhässä kasteessa nimitettiin äitinsä kaimaksi. Lapsi\nsyntyi ja kasvoi elämämme onnellisimpina aikoina, ja molemmat hellimme\nja rakastimme häntä kaikella rakkaudella, jolla vanhin on koskaan\nlastansa rakastanut. Niin kauan kuin elämäni oli ulkopuolisestikaan\nnuhteeton, rakasti lapsi meitä molempia yhtä hellällä rakkaudella;\nmutta kun pieni Kerttu alkoi nähdä, että olin usein juovuksissa, ja\nymmärtää, että se oli pahaa, vierausi hänestä lapsellinen rakkaus\nkohtaani ja sijaan jäi häneen vain orjallinen pelko. Hän otti aikaisin\nosaa äitinsä suruun ja pysyi minulle mykkänä ja pelkääväisnä. Mitä\nenemmän pikku Kerttu kasvoi, sen selvemmästi näkyi hänessä äitinsä kuva\nsekä ruumiin että sielun puolesta. -- Jospa hän olisi terve, voisitte\nhänessä nähdä armaan vaimoni ilmi-elävänä.\"\n\n\"Mitä? Eikö hänkään ole terve?\" kysyin häneltä melkein hätäisesti.\n\n\"Ei ole pikku Kerttunikaan terve; sairas on hänkin ruumiin ja sielun\npuolesta. -- Minä pyydän teitä: kuunnelkaa minun kertomustani\nkärsivällisesti loppuun asti, niin saatte kuulla kaikki!\"\n\n\"Kertokaa, kertokaa!\" sanoin hänelle hätäilevästi, sillä haluni oli\nsuuri saada tietooni loppupäätös tuosta surullisesta tapauksesta; ja\njokaisen sanan, joka lähti tuon murtuneen ja kärsivän miehen suurta,\nminä melkein nielin.\n\n\"Kun vaimolleni tunnustin vääryyteni, käskin pikku Kertunkin tyköni, ja\nkahdenkesken ilmoitin hänelle kuinka olin pahalla elämälläni rikkonut\nraskaasti Jumalaa, lähimäisiäni, vaimoani ja lastani vastaan ja kuinka\nnyt mielikarvaudella tunsin syvän lankeemukseni, ja sanoin tahtovani\nparantaa pahan elämäni. Tuo puheeni oli niin mieleen pikku Kertulle,\nettä hän heti kavahti kaulaani ja itki, nojaten päänsä minun rintaani\nvasten. Viaton, turmelematon lapsi itki silloin langenneen isänsä\nparantumisen ja palajamisen tähden! Voi, voi! Tuon tapauksen jälkeen\nsai pikku Kerttu takaisin entisen lapsellisen rakkautensa minua\nkohtaan, ja entinen orjallinen ja kammoova pelko lakkasi hänestä. Mutta\ntoiselta taholta sai hän nyt tosisuruunsa uutta ja huolettavaa aihetta,\nnimittäin vaimoni arveluttavasta tilasta. Hänkin huomasi, että rakas\näitinsä huononi ja riutui päivä päivältä yhä huonommaksi, ja tuo tieto,\ntuo tunto, että hänen tulisi erota siitä armaasta hoitajasta, joka\nhäntä oli niin hellästi kasvattanut ja vaalinut ja joka hänelle oli\nopettanut noita ihmiselle niin kalliita elämän velvollisuuksia -- tuo\ntunto hänen jo noin nuorena saattoi maistamaan elämän murheita, joita\nmaailmalla on niin runsaasti tarjota ihmislapsille. Hänkään ei lähtenyt\npois koskaan äitinsä vuoteen vierestä ensi aikoina, kun tämä makuulle\ntuli. Ainoastaan kun väsymys ja uni kovin vaivasi paljon valvomisen\ntähden, täytyi hänen silloin aina nukahtaa.\n\nUsein, kun pikku Kertun kanssa istuimme vaimoni sairasvuoteen vieressä,\npuhui hän meille kuolemasta ja tulevaisesta elämästä. 'Te olette\npaljon nähneet vaivaa minusta, hellästi hoitaessanne minua pitkän\ntautivuoteeni ajalla. Jumala teitä palkitkoon! Minä olen tällä ajalla\nsaanut nauttia sydämen rauhaa ja iloa, jota ei minulla ole moneen\nHerran aikaan ollut. Nyt ei minulla ole enää lapsistani sitä huolta,\njoka minua viimeaikoina niin paljon on vaivannut; sillä minä uskallan\nheidät heittää nyt tyynellä mielellä sinun huoleesi ja haltuusi, isä.\nKasvata heitä kurituksessa ja Herran nuhteessa! Opeta heitä tuntemaan\nJumalaa ja hänen pyhää tahtoansa. Varjele heitä maailman pahentavilta\nmyrskyiltä, joka niin monta ihmislasta turmelee! Minä menen kohta pois,\nsinne, jossa surulla ei enää ole sijaa, sinne, jossa rauha ja rakkaus\nvallitsee ijankaikkisesta ijankaikkiseen! Siellä saamme kohdata\ntoisemme; siellä saamme alkaa yhdessä semmoista iloista elämää, jota ei\nkoskaan mikään murhe katkeroita, jos vain tekin puhdistetulla\nomallatunnolla ja uskossa Jumalan Poikaan kuolette.' Näin puheli\nvaimoni kerran minulle ja pikku Kertulle, kun istuimme molemmin hänen\nvuoteensa vieressä. Molemmat itkimme silloin niin että olimme vedeksi\nraueta.\n\n'Älkää itkekö! Paremmin iloitkaa siitä, kun Jumala on meille kaikille\nniin suuren armonsa osoittanut, että hän on kutsunut meitä\nparannukseen', lohdutteli meitä vaimoni.\n\nTuo hänen puheensa oli heikontanut hänen ennestäänkin jo heikot\nvoimansa niin että hän raukesi ihan hervottomuuteen ja näytti vaipuneen\nuneen. Minä en ollut nukkunut moneen vuorokauteen yhtään silmäntäyttä,\njonkatähden uni rupesi minuakin vaivaamaan. Pikku Kerttu havaitsi sen\nja kehoitti minua menemään levähtämään, luvaten itse silläaikaa hoitaa\nsairasta. Minä tottelin kehoitusta ja menin levähtämään.\n\nMutta paljosta valvomisesta olin tullut niin honteloksi, ett'ei unta\ntahtonut tulla. Aina kun olin unenviettoon menossa, oli edessäni\nvaimoni riutunut näkö ja kalpeat kasvot, ja samassa säpsähdin ja\nhyppäsin ylös. Viimein pääsin kumminkin nukkumaan, mutta unikin oli\nhyvin rauhatonta, sillä yhä säikähtelin ja vavahtelin, josta heräsin\npuoli-horroksiin, kohta kuitenkin vaipuen jälleen, sillä luonto vaati\ntiukasti saataviaan. Tuossa tilassa ollessani tuntui uneni lävitse\nniinkuin joku olisi hiljaa koskenut käteeni. Minä hyppäsin lattialle ja\nhieroin silmiäni. Edessäni seisoi pikku Kerttu palava kynttilä kädessä,\nsillä nyt oli aamupuoli yötä. Hänen silmänsä olivat vesissä ja hän\nsanoi minulle hiljaa: 'tulkaa, isä, äidin kamariin, hän kaipaa teitä!'\nMinä aavistin, että vaimoni oli kuolemaisillansa, ja kylmä väristys\nkävi ruumiini lävitse. Pikku Kerttu käveli edellä, ja minä seurasin\njäljessä. Hän avasi hiljaa kamarin oven ja niin astuimme molemmat\nkamariin. Minä hämmästyin. Vaimoni ennestäänkin kalpeat kasvot olivat\nnyt kuolon kalpeiksi muuttuneet ja himeä kalvo peitti hänen silmänsä.\nHän näytti tahtovan jotakin puhua, mutta ääneensä ei hän voinut sitä\ntehdä. Minä kallistin korvani liki hänen suutansa ja huokuen kuiskutti\nhän minun korvaani seuraavat sanat:\n\n'Minä tunnen että aikani on tullut. Muista mitä olen sinulle viime\naikoina puhunut ja -- muista mitä olet luvannut! Muista pikku Kerttua ja\npikku poikaa! Oih! --'\n\nHän näytti uupuvan tuon kuiskutuksen jälkeen ja ummisti silmänsä. Tovin\najan päästä avasi hän ne taas, katsoi minuun ja näytti tahtovan ojentaa\nminulle kätensä, mutta voimattomuus sen esti. Minä ymmärsin hänen\ntarkoituksensa ja otin hänen kätensä omaani. Silloin tunsin hienoa,\nhiljaista ja vienoa puristusta, ikäänkuin henki olisi kättäni\npuristanut, ja tuon puristuksen tunsin paremmin -- sydämessäni kuin\nkädessäni. Kallistin taas korvani liki hänen suutansa.\n\n'Hyvästi, Matti! Kerttusi kuolee aina -- ja -- ja nyt si-sinua\nra-kas-ta-va-na; hy-väs-ti!'\n\nHänen kätensä valahti hervottomaksi kädessäni, hänen silmänsä\ntummenivat entistäkin tummemmiksi, hengitys harveni harvenemistaan,\nniin ett'ei viimein näkynyt eikä tuntunut muualla kuin sydänkuopassa\npikkuisen nykytystä; viimein loppui sekin, ja nyt oli henki hänet --\njättänyt.\n\nMinulla ei ollut enää kyyneliä tuon elämäni kovimman kohtauksen\nvaralta, sillä sydämeni tunsi nyt niin kovaa tuskaa ja ahdistusta,\nett'ei se kyennyt irroittamaan kyyneleitä erilleen murheesta. En\nhuomannut heittää irti kuolleen vaimoni kädestä, vaan yhä istuin hänen\nvuoteensa vieressä ja katsoa tuijotin hänen kalpeihin kasvoihinsa,\njoista kuolon rautainen käsi oli puristanut viimeisenkin elon menin.\nJumala tiesi kuinka kauan olisin siinä istunut, jos eivät muut olisi\ntulleet ja muistuttaneet minua lähtemään siitä pois.\n\nNyt vasta tulin oikein tuntoihini: siinä makasi nyt vaimoni kylmänä,\nsortuneena elämän raskasten murheitten alle. Siinä makasi hän, joka oli\ntaistellut jalon ja ankaran rakkauden taistelun, jonka hän vasta\nviimeisellä ajalla oli voittanut -- vasta sitten kun hän itse jo oli\nhaavoittunut, vaarallisesti haavoittunut, haavoittunut niin pahasti,\nettä nuo haavat tuottivat hänelle itsellensä kuoleman. -- Loin taas\nsilmäni häneen: lempeä hymy näytti lepäävän hänen kasvoillansa, hänen\nhuulensa näytti liikkuvan ja tuntuipa ikäänkuin hän olisi minulle\nkuiskannut: 'Köyhä on Kertun koti, ja Kerttu itse vielä köyhempi' --\n'täällä sydämessä' -- 'köyhä Kerttusi' -- 'muista pikku Kerttua ja pikku\npoikaa!' -- 'minä kuolen, aina ja nyt sinua rakastavana, hyvästi!'\n\nSilloin tuntui povessani kauhea ääni, joka niinkuin ukkosen jylinä\nhuusi minulle: 'sinä se olet hänet -- murhannut'.\n\nRuumiini vapisi ja värisi, kummallisia monenkaltaisia säveliä kuului\nkorvissani, sydämeni jyskytti ja paukutti niin että koko ruumiini\nheilui ja minä rupesin vääntymään kieroon niinkuin väännetty vitsa ja\nmenin tainnuksiin.\n\nKuinka kauan lienen siinä maannut, en tiedä, mutta kun rupesin taas\njostakin tietämään, oli joukko ihmisiä ympärilläni, jotka ahkerasti\nkastelivat päätäni ja pitivät poltettua höyhentä nenäni alla. Minä\nhuomasin taas kuolleen vaimoni ja pikku Kertun, joka taempana itki että\noli vedeksi sulaa. -- 'Sinä olet vaimosi murhaaja', kaikui taas\nsydämessäni, ja minä olisin pyörtynyt toisen kerran, mutta ihmiset\nhuomasivat sen ja estivät sen kaikenlaisilla virvoituksilla. --\n'Päästäkää minut ulos, minua niin kovin polttaa!' pyysin heiltä, ja he\npäästivätkin. Horjuen menin minä ulos ja istuin portaille, jossa viileä\ntuuli tuntui virkistävän polttavaa otsaani. Siinä tovin istuttuani\nrupesin oikein käsittämään nykyisen tilani: nyt oli hän poissa, joka\nmaailmassa oli minua kaikkein enimmän rakastanut, rakastanut --\nkuolemaansa asti, mutta jonka rakkautta minä en ollut tuntenut; ja\nmaailma tuntui mielestäni nyt niin tyhjältä, autiolta ja kolkolta. Nyt\nrupesivat kyyneleeni vuotamaan, ja niin annoin niiden vapaasti tulvata,\nsillä ei nyt tuntunut sekään hävettävän, vaikka mies itki niinkuin\nlapsi.\n\nEn kyennyt tekemään enkä toimittamaan mitään, vaan itkuni lakattua\nmenin kamariini, jossa levottomuuden ja murheen vaivaamana väännyin\nvuoteelleni. Kaikki, mitä kuolleen ja talouden suhteen tarvittiin\ntoimittaa, oli pikku Kertun ja palkollisten hallussa. Sairaassa\nmielen- ja puolikuolleessa ruumiintilassani makasin minä useita\nvuorokausia, jolla ajalla ihmiset kokivat minua lohdutella ja hoitaa,\nmutta eivät nekään ystävyyden osoitukset voineet suurin lieventää\nsisällistä tuskaani. Olivat ne sen verran kumminkin avuksi, että\nkykenin viimein nousta horjua vuoteestani ylös.\n\nNyt olivat asiat jo niin kaukana, että piti ruveta rakasta vainajaamme\nhautaan toimittamaan. Olin toki niin paljon toipunut, että kykenin\nhorjuen menemään maahan saattamaan. Surumielin ja synkkänä kuin tuo\nammottava hauta tuossa katsoin minä, kun pappi nakkeli lastallaan\nmultaa arkun päälle ja sanoi: 'maasta sinä olet tullut, maaksi sinun\npitää jälleen tuleman'. Kolkolta kuuluivat korviini kumahtelemiset, kun\nhaudan peittäjät heittivät multaa lapioillansa arkulle, ja tuo\nkumahteleminen ei kuulunut ainoastaan korviini vaan se kuului aina\nsydämeeni asti.\n\nToimituksen loputtua horjuin minä kotiin, johon oli paljon kokoontunut\npeijais-väkeä. Heitä ei näyttänyt suru paljon vaivaavan, eivätkä he\nnäyttäneet tietävän mitä minun sydämessäni liikkui. He puhuivat, mutta\nminä en ymmärtänyt mitä he puhuivat; he kysyivät väliin minulta\njotakin, mutta minä en ymmärtänyt mitä he kysyivät; he nauroivat väliin\nkeskenänsä puhellessaan, mutta minä en käsittänyt mikä nyt olisi\nantanut aihetta nauruun. Korvissani soi vain kumahdukset arkun\nkannesta, kun hautaa peitettiin, ja sydämessäni pauhasi: 'sinä olet\nvaimosi murhaaja!' ja vielä enemmän: 'sinä olet murhannut kaksi --\nlastasikin, jotka kenties eläisivät terveinä tänäkin päivänä, jos et\nolisi niin ankarasti särkenyt vaimosi -- sydäntä'. Niissä kaiuissa oli\nminulle kylläksi, ettei tehnyt mieleni puhua eikä nauraa.\n\nPeijaat loppuivat ja vieraat menivät itsekukin kotiinsa, mutta minun\nomantuntoni rauha ei palannut, eikä se palaa enää koskaan -- voi\nei -- -- koskaan!\n\nHeti vaimoni kuoltua otti pikku Kerttu pienen veljensä hoitaaksensa --\"\n\n\"Malttakaapas! Tuo neito tuolla perikamarissa on siis teidän pikku\nKerttunne? Ja lapsi, jota hän hoitaa, on teidän pikku poikanne?\" kysyin\nhäneltä.\n\n\"Niin, nehän siellä ovat, pikku Kerttuni ja pikku poikani\", sanoi\nisäntä ja koetti hiukan hymyillä, mutta ei se onnistunut.\n\n\"Kiitos Jumalalle!\" huokasin silloin sydämessäni ja pyysin isäntää taas\njatkamaan kertomustansa.\n\n\"Niin. Heti kun vaimoni kuoli otti pikku Kerttu pienen veljensä\nhoitaaksensa, sillä hän ei uskonut sen hoitoa minulle. Hän hoitaa sitä\nniinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päivällä pois hänen\nkätkyensä vierestä. Mutta Kerttu-raukkakin uupuu ja väsyy paljosta\ntyöstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja vieläkin kovin\nmurehtii äitiänsä. Siihen vielä lisäksi tuli hänelle uusi murhe,\nnimittäin: murhe minusta, sillä hän täydellisesti käsittää sisällisen\ntilani, vaikka olen häneltä sitä kokenut salata niin paljon kuin olen\nvoinut. Hänkään ei voi kauan kestää noin nuorena sitä raskasta\nelämäntaakkaa, joka jo aikaisin on hänen päällensä laskettu; sillä hän\non jo kovin paljon heikontunut ja riutunut.\n\nMinun mielipaikkani on metsä, jossa niinkuin haahmo kuukkailen yksinäni\npäiväkaudet ja jossa rauhassa saan kuunnella noita hiljaisia\nkuiskauksia: 'en minä, isä, parane enää koskaan' -- 'ei meidän lapsemme\nenää elä' -- 'täällä sydämessä' -- 'vika sydämessä' -- 'köyhä Kerttusi'\n-- 'minä kuolen aina ja nyt sinua rakastavana'. -- Silloin olen useinkin\nnäkevinäni hänen hennon haamunsa tuolla puiden välissä -- ei, tuollahan\nhän nyt näkyi aivan lähellä olevan puun takaa, pensaan takaa ja nyt se\njo pujahti tuon ja tuon kiven taa, kallionnyppylän taakse. -- Usein, kun\nnoin haaveksin, tapailen häntä saavuttaa, mutta hän pakenee aina\nedelläni, ja useinkin olen joutunut kauas pois kodistani häntä\nsaavuttaessani. Tuosta haaveksivaisesta tilastani herään tavallisesti\noman ääneni kautta, jonka sydäntä särkevästi päätän häntä\nsaavuttaessani: 'Kerttu, Kerttu, älä jätä minua!' Silloin aina katoo\nhaamu, ja minä selkiän tajuihini. Usein olen niin väsyksissä, että\ntäytyy levähtää joku aika ennenkuin voin lähteä kotia kohden.\n\nTuommoista on elämäni sitten vaimoni kuoleman ollut, ja lepoa ei ole\nkoskaan, unta ei ole koskaan, ruoka ei kelpaa koskaan, omantunnon\nrauhaa ei ole koskaan ja apua ei kuulu koskaan semmoista -- semmoista\ntulee elämäni olemaan kuolemaani asti, joka ei enää ole kaukana. --\nMutta voi! -- silloin vasta vaivat alkavat, silloin on minun astuminen\nvanhurskaan Jumalan tuomion eteen vastaamaan töistäni, ja minä olen\nlukenut jo tuomioni -- voi minua onnetonta! moninkertaisesti onnetonta!\"\n\nMinun kävi kovin säälikseni tuon kauheissa omantunnon vaivoissa olevan\nlähimäiseni tila. Sentähden kysyin häneltä: \"eikö teitä ole kukaan\nkoettanut lohduttaa tuossa tukalassa tilassanne?\"\n\n\"Kävi minun tykönäni eräs, joka sanoi itseänsä 'heränneeksi'. Hän sanoi\ntulleensa sääliväisyydestä tyköni, ja hänelle minä avasin sydämeni ja\ntoivoin häneltä saavani jotakin lievitystä. Mutta hän kauhistui kovin\nkuullessansa minun törkeät rikokseni ja sanoi: 'et sinä ole vielä\nkylläksi katunut, et sinä ole vielä kylläksi parantanut itseäsi, kun\nrikoksesi ovat niin hirveät: lankeemuksesi on syvä, katumuksesi\ntarvitsee olla vielä syvempi; tee nyt niin ja niin ja sitä ja sitä,\nniin kyllä Jumala sinulle sitten viimein anteeksi antaa'. Voi, voi! hän\nmahtoi olla pyhä mies, mutta minä en voi kylläksi katua, minä en voi\nkylläksi parantaa itseäni, minä en voi tehdä sitä ja tätä hyvää niin\npaljon, että saisin Jumalan lepytetyksi, ja sentähden täytyy minun\nijäksi kaikeksi hukkua -- voi, voi! -- Ihmisien ja maallisen lain edessä\nolen kyllä viaton ja siivo ihminen, mutta Jumalan ja teidän edessänne\nolen -- murhaaja, kaksin-, kolmin-, nelin-, viisinkertainen murhaaja --\nvoi, voi! Jumala minua syntistä armahtakoon!\" Hän purskahti katkeraan\nitkuun, jonkatähden kertomus katkesi siihen.\n\nMinä en koettanutkaan hillitä hänen itkuansa, sillä tiesin sen olevan\nturhaa työtä, annoin vain hänen vapaasti vuodattaa kyyneliänsä niin\nkauan kuin halutti, jota hän tekikin oikein täydellä todella.\n\nMinä ymmärsin, että noin kauan ja noin kovasti rasitettuun omaantuntoon\nei äkkipäätä olisi mikään lohdutus voinut mahtua, sentähden en\nkoettanut häntä heti lohduttaakaan, vaan vedin puhetta vähän syrjälle\ntuosta arasta asiasta sitten kun hän lakkasi itkemästä.\n\n\"Ettepä te ole maininnut minulle pikku poikanne nimeäkään\", sanoin\nhänelle.\n\n\"Hänen nimensä on Yrjö, Kuuselan ukon kaima\", sanoi hän.\n\n\"Miksikä te pojan hänelle kaimaksi halusitte tehdä?\"\n\n\"Hän on ainoa, joka uskalsi minulle totuuden vasten suuta sanoa ja joka\nei ole iloinnut minun syvästä lankeemuksestani; hän on siis suurin\nhyväntekijäni.\"\n\n\"Teidän talonne näyttää vankalta talolta.\"\n\n\"On. Kyllähän tässä taloa olisi ja muutakin rikkautta, kun vain asiani\nolisi hyvin.\"\n\n\"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisivat tässä tulevaisuutensa\nturvan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi\nehtivät.\"\n\n\"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa,\nja asiat menevät niinkuin ne menevät.\"\n\n\"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää.\"\n\n\"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hyvää.\"\n\n\"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hyvää.\"\n\n\"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille\nhyvää, jotka häntä pelkäävät ja rakastavat ja jotka ovat itsekin\nhyviä. Mutta voi! minä olen niin kovin paha, minä olen murhamies,\nmoninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirveälle ja pahalle ihmiselle\nsuo mitään hyvää\", sanoi isäntä epätoivossaan ja huokasi niin syvästi,\nettä olisi luullut rinnan halkeavan.\n\nHaihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta\nkoetin taas vetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin\nhänelle: \"kuka teillä kukkia hoitaa ja kasvattaa?\"\n\n\"Minun Kerttuni\", vastasi isäntä, \"oli suuri kukkien rakastaja, hän\nniitä hoiti ja vaali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terveenä\nollessansa tuoksui huoneemme niiden hyvästä hajusta, ja siisteys ja\npuhtaus vallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kasvoi isoksi oli\nhän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo\naikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli\nvielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylvää ja\nistuttaa, ikäänkuin vaistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen\nluonnoksensa. Aina siihen asti kun hän havaitsi minun tilani\nauttamattomaksi, hoiteli hän vielä niitä, mutta nyt ne saavat elää tahi\nkuolla aivan oman tahtonsa mukaan. Voi, voi, niitä menneitä autuaita\naikoja; silloin oli paratiisi tykönämme -- -- ja voi, voi näitä tuskan,\nahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin vaivatun\nvaimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutavat\nkirousta, kauhistusta ja kostoa. Voi voi! Tämä on jo helvetin\nesimakua!\"\n\nMinä huomasin selvään, etten voinut häntä erottaa tuosta kipeästä\nkohdasta, sillä hän aina vain löi ja laski siihen yhteen ja samaan\nasiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä\nkäynyt mitenkään lieventeleminen tahi sillä tavalla lohduttaminen,\nett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä\nkumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:\n\n\"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me\nmuutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia\nsyntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen\nkadotuksen. Mutta Jumala on luvannut ne kaikki anteeksi antaa ja\nunohtaa, jos me vain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa\nnimessä.\"\n\n\"Voi, voi! EI Jumala anna minulle anteeksi; en minä ole vielä kylläksi\nkatunut, enkä minä jaksa koskaan kylläksi katua, voi, en koskaan! Minun\ntäytyy hukkua, ijäksi hukkua -- voi, voi! -- --\"\n\n\"Teillä on vähän väärä käsitys siinä asiassa\", sanoin hänelle. \"Ihminen\nei voi parhaillakaan hyvillä töillänsä ansaita mitään Jumalan edessä;\nsillä Jumala on niin pyhä ja vanhurskas, ettei ihmisen oma vanhurskaus\nvoi kestää hänen edessänsä.\"\n\n\"Siinäpä se on! Voi, voi!\"\n\n\"Mutta ihmisen ei sentähden tarvitse ijäksi hukkua, sillä Jumalan Poika\nei tullut maailmaan kadottamaan maailmaa, vaan että maailma hänen\nkauttansa vapahdettaisiin. Hänhän sanoo: 'Tulkaa minun tyköni kaikki,\njotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä\nvirvoittaa'. Ja sen hän huutaa juuri nyt teille ja tahtoo, että te\ntulisitte hänen tykönsä ja heittäisitte kuormanne hänen\nkannettavakseen.\"\n\n\"Se on sanottu minua paremmille ihmisille.\"\n\n\"Se on sanottu juuri teille: 'ei terveet tarvitse parantajaa, vaan\nsairaat', ja 'en minä ole tullut vanhurskaita kutsumaan, vaan syntisiä\nparannukseen'. Nämä ovat Vapahtajan omia sanoja, ja hän ei valehtele.\nRukoilkaa häneltä synteinne anteeksi saamista hänen Poikansa ansion\ntähden, niin hän varmasti kuulee teitä, ja te saatte levon\nrauhattomalle omalletunnollenne.\"\n\n\"Voi!\" sanoi isäntä surullisesti, \"ei Jumala kuule minun rukoustani!\nOlen koettanut rukoilla häneltä lievitystä kauhealle tuskalleni, mutta\nminä oikein vapisen, kun yrittelen rukoilla häntä. Voi! Hirmuista on\nlangeta elävän Jumalan käsiin.\"\n\n\"Te olette rukoillut Jumalaa epä-uskossa, koetellaksenne, joko\nkatumuksenne ja omavanhurskautenne olisi siinä määrässä että Jumala\nniiden tähden teihin mieltyisi. Mutta Jumala ei ole se Jumala, joka\nansiosta antaisi ihmisille jotain rauhaa ja autuutta, vaan omasta\nsulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestänsä hän meille synnit\nanteeksi antaa, kun me hänen Poikansa ansion turvissa rukoilemme.\"\n\n\"Totta puhutte, totta puhutte\", sanoi isäntä ja alkoi vähän helpommin\nhengittää. \"Tosi on, että olen aina koettanut Jumalaa rukoilla siinä\nmielessä, että hän anteeksi antaisi syntini sen tähden että olen jo\npaljon katunut. Minä olen koettanut rukoilla Jumalaa, mutta\nepä-uskossa, ett'ei hän anna minulle anteeksi. Nyt koetan rukoilla\nJumalaa uskossa, rukoilla häneltä syntein anteeksi saamista Hänen\nPoikansa ansion tähden, siihen asti kuin hän minua vaivaista syntistä\narmahtaa. -- Oi Jumalani, auta minua, muutoin minä näännyn!\" sanoi hän\nja samassa hän tarttui kaulaani kiinni ja rupesi siinä vuodattamaan\nhartaita kyyneleitä. Mutta nuo kyyneleet eivät olleet hirmuisesta\nomantunnon tuskasta lähteneitä, ne vuotivat nyt semmoisesta sydämestä,\njoka käsitti ensimäisiä säteitä Jumalan armosta syntisiä kohtaan, ja\ntuo vähäinenkin toivon kipinä puhkesi kiitoksen kyyneleihin paljosta\ntuskasta pakahtumaisillaan olevassa ja hänen luulonsa mukaan\nauttamattomasti kadotetussa sydämessä. Minä koetin olla oikein\nmiehevänä, ett'eivät väkisin tunkeutuvat kyyneleeni olisi päässeet\nnäkösälle, mutta mahdoton oli niitä estää.\n\n\"Mutta jos Jumala minulle anteeksi antaisikin rikokseni muutoin, niin\nKerttuni on kumminkin alinomainen päällekantajani Jumalan edessä, sillä\nminä olen elänyt häntä kohtaan kovin pahasti\", sanoi isäntä, ja\nnäyttipä siltä kuin epäilys olisi hänessä taas saanut täyden vallan.\n\n\"Älkää antako sille ajatukselle valtaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä\nolette kertonut vaimovainajastanne, huomaan, että hän on tullut\nonnelliseksi, ja ne, jotka ovat autuaitten joukossa, eivät kadehdi\nvielä elävien ihmisien onnea ja autuutta, eivät kanna heidän päällensä\nJumalan edessä, vaan paremmin auttavat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne\nkanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen viimeisiä\nelämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti\nkuolemaansa asti, kuinka hän puhui hyvää teidän puolestanne aina\nviimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hyvänä enkelinänne\ntaivaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän\nteitä suuresta armostansa armahtaisi.\"\n\n\"Te olette oikeassa\", vastasi siihen isäntä ja näytti taas\nrauhoittuneelta. \"Voi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä\nkuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt vahvasti;\nhän oli eläessäänkin niin hyvä.\"\n\nNoita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo\nhyvin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli vähän rauhoittunut,\nnäytti hänen voimansa kovin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut\nmoneen yöhön, vaan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi.\nRupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi levolle,\nvirkistämään väsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian\nsaanut esitellyksi, kun kamarin ovi aukeni ja pikku Kerttu astui\nsaliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun\nsynkät pilvet ja uusi arvaamaton valo oli kullannut hänen kauniit,\nvaikka muutoin lakastuneet kasvonsa. Hän oli tietämättäni kamarin\novipielessä istuen pitänyt ovea vähän raollansa ja siinä kuunnellut\nkaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli\nsingahtanut toivon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsevä kauheasta\ntuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti\nhänen kasvojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo\nlaittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtävän tuosta\nkysymyksestä ja sanoi: \"oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä\nkiusannut vain vierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terveet\nihmiset tarvitsevat lepoa ja ravintoa -- mitäpä minä onneton muistaisin\ntahi huomaisin. Minä en tarvitse ruokaa, mutta laita vain vieraalle\nillallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä.\"\n\nPikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oivallinen illallinen\npöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruvennut muulla ehdolla\nkuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni.\nMinä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa\nvahvistukseksi, sillä paljoa ei hän tarvinnutkaan, niin heikko hän oli.\nSyödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä\nruokapöydässä toista vuoteen, joka aika oli kulunut hänen vaimonsa\nkuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syövinään toimitti\npikku Kerttu meille vuoteita. Toinen salin perässä olevista kamareista\noli isännän huone; sinne levitti pikku Kerttu isällensä vuoteen, ja\nminulle hän laittoi sijan saliin.\n\nHeti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään levolle, ja hän\nlähtikin kamariinsa sanoen: \"jospa minä saisinkin lepoa, kovin minussa\ntuntuu väsymystä ja uupumusta\".\n\nHänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: \"voi vieras-kulta!\nJos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette\npaljon häneen vaikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen\nolen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruvennut toivomaan. Voi jos hän\ntoipuisi, voi jos hän paranisi, voi jos hän saisi vielä omantunnon\nrauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hyvä olla.\"\n\n\"Jumalan avulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan vähitellen\ntoipuvan\", sanoin hätäilevälle ja toivovalle pikku Kertulle.\n\nJuuri kun olin nuo viimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista\nääntä, sillä ovi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan.\nSilloin näin oudon näön: isäntä oli polvillansa vuoteen vieressä ja\nrukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti\nviittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi\nviittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin oven raolle.\nSiinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu\nkantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja\nanteeksi antamusta. Kovalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat\nvaluivat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä olivat täyttyneet\nkyynelten tulvalla. Me kuulimme oven rakoon joka sanan, mitä hän puhui\nJumalallensa.\n\nSilloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kasvoihin:\nhänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka olivat mielestäni\nniin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien\ntimanttien loistavan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo\nsydämestä nousseet kyyneleet loistivat pikku Kertun silmissä.\n\nRukoiltuansa riisui isäntä vaatteensa ja laskeutui vuoteelleen, johon\njonkun hetken jälkeen nukkui. -- \"Jumalan kiitos!\" kuului silloin hiljaa\npikku Kertun suusta.\n\nMe vetäysimme nyt taas poikemmaksi ovesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu\nminulle: \"nyt toivon isän viimeinkin saavan levon. Hän on niin hyvä; ei\nhän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä\npahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan voinut\nvähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!\"\nSitten hän osoitti minulle vuoteen, sanoi hyvää yötä ja meni kamariinsa\npientä veljeänsä hoitamaan.\n\nYö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan\ntapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitivät\najatukseni niin kiinteästi vireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta\nsillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuvasteli yön\nhiljaisuudessa yksin valvoessani mielessäni ja minä olin saavinani\njonkunlaista käsitystä siitä. Voi kuinka monta hellää sydäntä ennen\naikaansa sortuu elämän kovan kuorman alle? Kuinka monta hellää,\nrakastavaa ja hyvää tarkoittavaa sydämen tunnetta on särkynyt\npirstoiksi elämän myrskyissä? Eivätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole\nsortuneet -- uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eivätkö nuo\nsydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että\nihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän\ntunteittensa satasävelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He\novat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet --\nnöyrinä, siveinä, hiljaisina ja kärsivinä, kaatuneet rakkaudesta\nperhettänsä ja siinä samassa -- tietämättänsä, aavistamattansa -- koko\nkansaansa kohtaan! -- Mikä jalo taistelu! Ja maailma vastustaa vain vielä\ntuota jaloa taistelua niin paljon kuin voipi ja ampuu nuoliansa\nehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja avonaisimpaan paikkaan --\nsydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan sävelen, jota sen on niin\nvaikea kuulla, sillä se on totuuden ääni, -- katkaistaksensa sieltä\njonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttävät niitä\najatuksia, jotka sitten puhkeavat vastahakoisiksi totuuden sanoiksi! --\nSurkeaa, surkeaa! Mikä vieläkin on surkeampi, on se, että pahinna\nampujana, pahinna sortajana ja haavoittajana on useinkin se, joka on\ntuolle taistelevalle ja kärsivälle sielulle luvannut ja vannonut\nuskollisuutta ja rakkautta -- kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin\nvihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja\nsortuu, silloin tavallisesti sanotaan: \"siltäkin ja siltäkin on akka\nkuollut\", mutta harvoin tutkitaan: kuolivatko he oikeaan Jumalan\ntautiin, vai oliko heitä haavoitettu -- sydämeen. Heidän haudoillansa\nveisataan suruvirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on\nvainajan elämänkumppani valmis möyhäämään ja elämään jumalatonta\nelämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!\n\nNäissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni\nja miettimisilleni, ettei valvomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä\ntukalaksi, niinkuin tavallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.\n\nAamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahvia juomassa, kuulin isännän\nkamarista liikettä; menin siis oven raolle katsomaan, mitä hän siellä\ntoimi. Hän puki vaatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti\nmielivän tulla saliin, jonkatähden minä vetäysin pois, ett'ei hän\nhuomaisi häntä pidettävän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja tervehti\nminua.\n\n\"Kuinka nyt voitte?\" kysyin minä häneltä.\n\n\"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on\nhelpottanut\", sanoi hän.\n\n\"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?\"\n\n\"Niin; minä toivon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden.\nNyt minä selvästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan voi\nmitään itsensä auttamiseksi, vaan kaikki tulee Jumalan sulasta\narmosta\" -- sanoi hän luottavasti.\n\n\"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin\nmuualta ei sitä ole toivomista\", sanoin hänelle myöntävästi.\n\nNyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: \"voi kun nuo sängetkin\novat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä viimein tulee?\" ja samassa\nhän lähti kävelemään ulos.\n\n\"Ettekö juo, isä, kahvia?\" kysyi Kerttu.\n\n\"En vielä, mutta minä pian palaan\", sanoi hän ja läksi.\n\nKertun silmät säteilivät ilosta. \"Nyt minä varmasti tiedän\", sanoi hän,\n\"että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin\nkuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut vähääkään taloudellisiin\nasioihin. Voi kun minun on nyt hyvä olla, kun olen saanut vähän\ntoivoa.\"\n\nSamassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahvia. \"Kävin määräämässä\nmiehille työtä\", sanoi hän juodessaan.\n\n\"Voi kuinka nuo kukatkin ovat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon\npuutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin\", sanoi\nKerttu ja samassa lähti hän vettä noutamaan, ja pian olivat kasvit\nsaaneet virvoittavan aamukasteensa.\n\nNuo olivat minusta hyviä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän\nsisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin\nvelvollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan viime aikoina ollut\nyleisesti pitänyt paljon lukua.\n\nNyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä;\nrupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasivat\nrupesivat hartaasti pyytämään, että olisin heillä vielä senkään päivän.\nKernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani\neivät sitä myöntäneet.\n\nAamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis\nmatkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähyvästit ja heitettyäni\nheidät Herran haltuun.\n\nMinä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo\nmelkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut\nolla käymättä tervehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni\ntuli isäntä minua vastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin\nrajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä.\nToisen näköinenkin oli hän nyt myös: terveys, rauha ja ilo loisti hänen\nmiehevistä ja täyteläisistä kasvoistansa. Hän kehoitti minua menemään\nhuoneeseen ja rupesi itse hevostani riisumaan. Minulta ei tullut niin\npian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo sillävälin havainnut minut akkunasta.\nKun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä vastaan.\nHän tervehti heti iloisen näköisenä ja veti minua kädestä perässänsä\nhuoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja\nmuita huonekasvejansa ja sanoi: \"katsokaa, eivätpä kukkani enää ole\nsurkastuksissaan. Te saitte viimein meillä käydessänne meidät elämään,\nja sentähden nuo kasvitkin tuossa elävät.\"\n\n\"Jumala se on, joka eläväksi tekee\", vastasin minä hänelle.\n\n\"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne\", ehätti\nisäntä sanomaan.\n\nJa tosiaankin olivat nyt Kertun kasvit täydessä kukoistuksessaan, ja\nmyrttikin, joka viime kerralla oli peräti kuivettunut ja surkastunut,\nviheriöitsi kauniisti -- sekin oli uudesta syntynyt.\n\nKerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan\ntuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihava, verevä ja\ntäyteläisen näköinen. Hän jo käveli ja oli hyvin vikkelä ja liikkuva.\nHän oli puhtaissa ja hyvin järjestetyissä siisteissä vaatteissa, ja\nluulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito-oloihin tottunut silmä\nolisi siitä löytänyt mitään vikaa. \"Katsokaa\", sanoi Kerttu, \"tässäkin\nminulla on kasvi, joka on kaikista muista kasveistani kallein.\nPaiskaasta nyt, Yrjö, kättä vieraalle!\" ja hän talutti kädestä pojan\ntyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni\npäästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän\niloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän\nnäkyi olevan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi\nisäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui,\nvääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli,\njolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytyväisyyden hymyssä.\n\nJoka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen\nmuutoksen sisällinen rauha oli heihin voinut ulkonaisestikin vaikuttaa,\nvarsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä\non minun ruvetakaan kuvaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän\nseisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taivainen olento.\nKauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen\nolennostaan pois kaikki ne synkistävät varjot, ne tummentavat piirteet,\nhimmentävät sumut, siellä ja täällä huomattavat kolkkoudet, joita\naikainen suru oli väkisin kokenut häneen istuttaa.\n\n\"Katsokaa\", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylevyydellä, \"tuossa\ntyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuvan\".\n\nTälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu\naivan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut\nisännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.\n\nMielihyväkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä\nlaatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja\nunhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt\nniinkuin silloinkin vaimo-vainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle\nantautuva surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen\niloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensivat tuon tyynen ja nöyrän rauhan\nhänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä\nsurumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo\nesti hänen suruansa muuttumasta epätoivoksi. Hän sanoi unissaan usein\nnähneensä vaimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt vainaja oli\nhänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi\npyhittää koko elämänsä vaimovainajansa muistolle, jonka luokse hän\nhalusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen\ntarvitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kasvattaa sekä\nhenkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli\nelämän päiviä suova.\n\nMinulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle.\nSydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy,\nettä olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme\nhyvin, että tämä oli viimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä,\nkoska kotoimme väli oli kovin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu,\nsaattoivat minua kauas, ja tiellä vielä seisoimme hyvän aikaa ja\npuhelimme elämän kohtaloista; sitten vielä kerran jäähyvästit\nsanottuamme kääntyivät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini\npäin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä vuotta, sain\nminä seuraavan kirjeen:\n\nS----ta 25 p. Toukokuuta 18--.\n\nKunnioitettava ystäväni!\n\nAllekirjoittaneen ystävällinen pyynti on, että tulisitte\nläsnä-olollanne kunnioittamaan talonpojan Yrjö Kuuselan (nuoremman) ja\ntyttäreni Kertun vihkimistä meidän talossa tulevan Kesäkuun 20 päivänä.\nVihkiminen tapahtuu kello 11 e.p.p.\n\nMatti Pontela.\n\n\n\n\nPUUTTEEN MATTI.\n\n\nOli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen\nlähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät iloisesti\npuissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli oli,\nvaikkakaan ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä\nolivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin\npaikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden\nvalloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden ne\nseisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin\nkuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen\nlempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven\npitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisammissa paikoissa oli jo joku\npuronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien\nriensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöden meriemonsa syliin.\n\nSemmoinen se aika ja keli oli, jolloin minun asiani vuoksi oli pakko\nmatkustaa kotipitäjästäni.\n\nEräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen\nperillinen kävellä telläsi kuorman jäljessä. Kun hänet saavutin,\nhyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.\n\n\"Hyvää huomenta, ukkoseni!\" sanoin lähelle päästyäni.\n\n\"Jumal'antakoon!\" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään\ntervehtijäänsä päin.\n\nMinulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin tuota matkustajaa. Hänen\nhevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä\nkaksi tynnyriä tervaa. Hevosen valjaista silmään pistävimmät olivat\nvitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen\neväinä oli reessä rahkansekaisia neva-heinäin korsia, samaa varten\nlienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa\ntervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli vielä\npienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat. Miehellä oli\npäällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hyvin\nalhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella. Takissa ei\nollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä yläosassa, ja tuo\nnivusissa oleva suitsivarren palanen ei voinut sinne asti auttaa, sen\nvuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta\npaistoi ryysyjen aukosta.\n\nHänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan paikatut;\nnytkin olivat ne rikki ja isot olkivihot pistivät esiin ulommaksi\nmolempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että matkustajan\nkäsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut\nkarvalakkireuhka, niin on hänen asunsa melkein tarkkaan kerrottu.\n\nNiinkuin jo mainitsin käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä\nnäkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä\nnäytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä kuin oikeastaan\nolisi kohtuullista ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia\npaikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa kuormaa, avuksi\nponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa. Syvimmissä koloissa ja\njalaksen jäljellä oli myötäänsä teillä vettä, ja vaahtoporeet turisivat\nolkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.\n\n\"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?\" kysyin puheen aluksi, sitten kun olin\ntehnyt noita yleisiä havaintojani.\n\n\"Kaupunkiin\", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.\n\n\"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin\", sanoin hänelle.\n\n\"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa\nparempaa keliä\", sanoi ukko.\n\n\"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä\nkelillä liikkeelle?\" kysyin taas.\n\n\"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä\", sanoi ukko surullisesti,\nja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen\nsilmäyksen.\n\nSilloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta ja\nlakastuneilta, olipa niinkuin olisi hän ennen aikaansa vanhentunut,\nsillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen\nkasvonsa.\n\n\"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä\nkelillä?\" kysyin.\n\n\"Rovasti\", vastasi ukko lyhyeen.\n\n\"Rovasti! Teidän on kai paljonkin hänelle velkaa?\" sanoin kummastellen.\n\n\"Ei paljon, menneen vuotiset saatavat vain\", sanoi ukko huoaten.\n\n\"Menneen vuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä\nodottamaan?\"\n\n\"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa.\"\n\n\"No, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, varastatte minua',\neikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää\",\nsanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.\n\n\"Sen minä sanon, että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut\nvaaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut\nparemmaksi\", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä\noikeastaan sanoin.\n\n\"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin\ntyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin ymmärtää.\nHänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän sieluistamme, ja\nsen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki saatavansa. Hän on hyvä\nkirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia, mutta\nminä en jaksa maksaa, vaikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat\nkyllä sanovat rovastin olevan tiukan otoillensa, mutta miten niin\nraskaan edesvastauksen alla rovasti eläisi, jos ei hän saisi\nsaataviaan\", arveli ukko viattomasti.\n\nTuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaankin\noli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo\nrovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja\nnähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen\ntunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli\ntulevaa, jäipä itselle mitä jäi, ja olipa omat asiat miten olivat; se\nvain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin\ntäsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia\narmottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan\nsitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia\nvaivoja kärsivän.\n\n\"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan; minä\nen tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa\", sanoi ukko nähtävästi\npahoillaan.\n\nSe lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.\n\n\"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, niin saisin ma rovastin\nmaksetuksi ja ryöstön estetyksi\", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa\nsiltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.\n\nMinä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden\nsanoin hänelle puoleksi hämärästi:\n\n\"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä vetää\nnuo tervat kaupunkiin?\"\n\n\"Niinhän se on, laihahan se on hevos-riepu. Mitenkäpä se raukka\nlihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja\nvettä\", myönsi ukko.\n\n\"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan\", muistutin minä.\n\n\"Niin se taitaa olla syrjästä katsojalle, mutta jolta halla on vienyt\nkaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä\nvain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin iso\nväli perheen ja elikkoin ruokon välillä. Kun kerran sille tilalle\njoutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hevosen\nasettaisitte\", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun katseen,\nikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.\n\n\"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ett'eivät jalkanne\nolisi myötäänsä märkinä\", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta,\nosaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.\n\n\"Niin sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta\nlasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljon omista verhoistansa ja\nkengistänsä huolta pitämään. Ilman sitä näitä kenkiäni ei ole liian\nvähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin\nolla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en voi\", sanoi ukko\nalakuloisesti.\n\n\"Mistä te olette kotoisin?\"\n\n\"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä\".\n\n\"Mikä teidän on nimenne?\"\n\n\"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja minä olenkin, sillä alinomaista\npuutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille,\nsemmoiselle maalle soiden ja rämeiden keskelle, joka ei ole muille\nkelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin\nhalla melkein jokavuotinen vieras\".\n\n\"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää? saisihan muualta\nparempia\".\n\n\"Eipä se ole niin helppoa kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei\nkukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä\ntäytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla kuin mierolla, ei ole\nsekään hääviä. -- Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä.\"\n\n\"Menneen kesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?\"\n\n\"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin menevät\nsormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain\ntäyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin\", sanoi ukko.\n\nNiin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka,\nja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin\ntehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut\nniin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä. Ajoimme\ntalon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan\nkartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelevaa\nhevosta.\n\nKun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme\nmolemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarvitsivat\neinettä.\n\nUkko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli niiden\nkanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni\nminkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä tarkoituksessa tein\njotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne eväsvarat. Mustaa oli\npettu-leipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman\nleivän särvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli\nkastamaan mautonta leipäänsä.\n\nMinä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni\nääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi kuin\nmahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet.\nKun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin\nukolle:\n\n\"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!\"\n\nUkko katsoa vilautti minua nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei\nmyös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö\nliene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla niin isoja\nvierasvaraisuuksia vastaan ottamaan?\n\n\"Tulkaa, tulkaa tänne syömään?\" kehotin häntä toistamiseen.\n\n\"Miksikä te olette minulle niin hyvä?\" sanoi ukko ja samassa rupesi hän\nkarua evästänsä tukkimaan konttikuluunsa takaisin. Sitten tuli hän\nhitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen useasti minua silmiin,\nikäänkuin tiedustellen oliko tuo vaatimukseni tosikaan.\n\n\"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii\ntoisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään!\" kehotin häntä edelleen.\n\nSen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei\nhänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä\nkäännyin omille teilleni ja omille asioilleni.\n\nVielä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt\nmielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät, rikkein\npuku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa\nvanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana\nedessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi kuin korviini olisi alituisesti\nkuulunut sanat: \"niin sen outo luulisi\".\n\nNiissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin -- päivän, kaksi --\nno niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.\n\nEteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä,\nlaveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat talot\nolivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uudistaloja eivätkä\nvasta alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo taistelut\ntaisteltu, uupumiset uuvuttu -- niin ne olivat taistellut jo kaukaisessa\nmuinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi, ja\nnautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista, kärsimisistä\nja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rovastin saatavat\nmaksamatta -- niin, niin, kenties.\n\nUljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, avaran järven\nrannalla, ja tiheä männikkö-metsä ympäröi sitä joka taholta. Vähän\nedempänä pitkässä niemessä, järveen pistävässä pitkässä niemessä,\ntuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten\nmatkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis\nsinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen\nsivistys oli voinut luoda, oli siellä näkösällä.\n\nRovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani.\nIso, komea, täyteläinen oli rovasti; näyttipä siltä, ettei hän\nollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen Matin\nrovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota\nkaupunkimatkaansa, ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään\nmaksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen\npitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului\ntavallansa tuohon kylään.\n\nKun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota\nrovasti paraikaa oli torumassa.\n\n\"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole vielä\nkertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin\nvarmaan tiedän sinun tietävän useamman talon lehmät\", sanoi rovasti.\n\n\"Kuka? minäkö?\" sanoi lukkari.\n\n\"Niin juuri\", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voitokkaasti\nlukkaria silmiin.\n\n\"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?\" sanoi lukkari\nhiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.\n\n\"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle\nilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää\nyhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö\nlukkari, mikä on varkaan palkka?\" torui rovasti yhä edelleen.\n\nLukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon ja\nkunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui vielä\nvarmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen\nvelvoittamiseen:\n\n\"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa\nlehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös luule\nolevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän\nylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa,\njoista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset\ntaas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta\nsiitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on usein käynyt\nköyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän varmaan käsittää,\nmiksikä niin on. -- Herra rovasti on puhunut mielestäni enemmän kuin\nkohtuullista olisi ollut\".\n\nRovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella\nvirkamahtinsa painolla.\n\n\"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?\"\n\n\"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, vaikka en juuri arvollisen\",\nlisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä lukkari\njätellyt hyvästi.\n\nMinulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti oli\nhyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta\npuheesta.\n\n\"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee\nvastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin\n'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun\nlukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä\nkengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi\", uhmaili rovasti.\n\nMinulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa\nsiltä kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana\nsyynä. Minä oli vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se\nauttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme\nummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat,\nniin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään\nolevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka\nihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi\nkiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka tuo\nkansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat siksi\nselkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa itseään. Tuo\npuhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.\n\nMinä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.\n\nOli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja\nkaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin\nihmisten toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin\nja rovastia ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän\nelämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen, ja toisin toisen. Muhkeassa\nja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa\nääressä ja kaikkien elämän tarvetten ympäröimänä, huolettomana\nkaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen.\nToinen sitävastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, vilussa ja\nnälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen\nperheensä keskessä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa vastaan,\nalituisesti ponnistelevana -- pelolla ponnistelevana perheellisiä ja\nyhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessä ja vihdoin uupuvana,\nnääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuvituksia tuli\npäähäni, semmoisia erotuksia näin rovastissa ja Puutteen Matissa. Niin\noli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luotuina ihmisinä en\nhuomannut heissä mitään erotusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä.\nToimitettuani mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle.\nMinun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt\npoikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun\ntäytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiin vaipuneena istuin reessä, ja opas\najoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies\nja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. -- Semmoinen aika\non onnellisin aika ihmisen elämässä.\n\nKoko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.\n\nKun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi\nvasemmalta kappaleen matkan päästä talo, jonka kartanolla oli enemmän\nväkeä kuin tavallista on noin sydänmaan talossa.\n\n\"Mikä talo tuo on?\" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.\n\n\"Se on Puute\", sanoi poika huolettomasti.\n\nMinä säpsähdin.\n\n\"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?\" kysyin melkein mielen\nhämmästyksellä.\n\n\"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden\", sanoi opas\nyhtä huolettomasti.\n\n\"Onko tuon talon isännän nimi Matti?\" kysyin taas.\n\n\"Mattihan tuo on\", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.\n\n\"Minä tapasin hänet teidän kylään tullessani; hän oli matkustamassa\nkaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka se\non mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?\"\nsanoin hämilläni.\n\n\"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä\ntie tekisi hänelle väärän\", sanoi opas.\n\n\"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö\nainakin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?\" sanoin taas.\n\n\"Tottapa se ei ole tullut.\"\n\nNyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.\n\n\"Ajakaa taloon!\" sanoin oppaalle.\n\nOpas totteli.\n\nKartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty, mitä\ntehtävää oli. Paljon ei siellä myötävää ollutkaan, pari lehmäkantturaa\nvain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi siinä\nkumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin parvi pieniä, alastomia ja\nnälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä\ntavaralaatua, ettei kovinkaan ja tunnottomin velkoja raski niitä ottaa,\nei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset kuin tuo rovasti oli.\n\nLehmät riekkuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta\npäästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit\nmatkustamaan pois talosta.\n\nValju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei\nitkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin nuo\nhänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.\n\nMinä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:\n\n\"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö ainakin tuli\ntaloonne?\"\n\n\"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?\" sanoi vaimo ja loi\nminuun tutkivan silmäyksen.\n\n\"Minä tapasin hänet matkalla\", sanoin hänelle.\n\n\"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin\npaljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka\nonhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole varaa\nantaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi häävisti\nasiat, sillä ainoat elämänehtomme riistettiin meiltä pois. Vaikka ei\nnoista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin\nmaitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa\nniistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen\nmäärään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin. --\nKesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu\",\nkertoi vaimo surullisesti.\n\nNiin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan\nsaattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä\nlaki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki,\njoka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on\nrakkauden laki, Jumalan laki.\n\nOlin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen\nkanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia\ntunteita tunsin tuolla pitkällä, talottomalla metsätaipaleella ja\npaljon ei puhuttu nytkään.\n\n\"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä\nylimalkaan pitävät?\" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.\n\n\"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että hän vie\nkaikki porotkin takoista\", sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas\nlaulella laulujansa.\n\nVielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.\n\nUseita vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne\nsaanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauvantaipäivänä oppaani kanssa\npaluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhä-aamuna tulin\nsaman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani\nmaininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon,\nkun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin\njuhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden\nsanomaa, jonka itse ijankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.\n\nKun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumis paareilla ulos kalmistosta.\nKantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat paarinsa maahan;\nhe odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tulivatkin piakkoin, ja\nolivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat\ntavannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä kuin\nrovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja sanonut: \"ne lurjukset\nvarastavat minulta niin paljon\".\n\n\"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?\", kysyin eräällä lähelläni\nseisovalla mieheltä.\n\n\"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle\", sain\nvastaukseksi.\n\nMinä ymmärsin kaikki, vaikk'ei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre\nkävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut\nkenties ylimääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunki-matkalla, ja\ntuosta, elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden hän ei\njoutunutkaan estämään tuota ryöstöä.\n\nLukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:\n\n    \"Suur surkeus\n    ja vaivaisuus,\n    on täällä murheen laaksos:\" j.n.e.\n\nKai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin. --\nHänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai tulleet\nkäsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja\nvaivaisuudessa.\n\nKun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin,\nvaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut tehdä.\n\nHaudattavana oli useita ruumiita, ja saattoväkeä oli paljon. Haudan luo\ntultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan pois\nmenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti\nsillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä kuolleitten\narkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä:\n\"maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman\" j.n.e.\nKeväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin kokkareihin, ja\nsentähden romahti kovasti kun rovasti heitti sitä arkkujen kansille.\nKun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun\nkannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun seasta kuuluvan ääni: \"Hän\non hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en minä moiti rovastia.\n-- Minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa.\"\n\nHain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattoväen seasta. Valjuakin\nvaljumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo.\nKyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän\npuolialastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä\nhaudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan miehensä\narkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat\nliiankin selvässä tiedossa, jonka tähden ne eivät tarvinneet uusimista.\n\nKun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan\nkuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut\nkeuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja\njalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen\nmärkinä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle, ja\nkolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki\njättänyt väsyneen kuoren.\n\nNyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon.\nTavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. \"Sinun\npitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs. -- Rakkaus on lain\ntäyttämys\", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla,\npainolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota korkeaa\nja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän tuota\nihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä,\nmutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin. Kiivaimman saarnan\naikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: \"hän on hyvä kirkonmies\".\nVaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näyttänyt menevänkään, sillä\nsiellä täällä itkeä niiskutti joku akka.\n\nSaarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään. \"Jumala\non kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi poiskutsua täältä\nsurun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen,\nhänen elettyänsä 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.\n\n    \"Mik' on riista, tavara?\n    Lika, multa katoova:\n    Aikas pian köytyy kyll',\n    Murhe myöt' on molemmill'\".\n\nSillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa ja\nsitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova\näänenpaino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään. Kun\nrovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä kuin ei hän\nantaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvioi itsensä\nkärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon\nkovalla äänellä toimitetun kiitoksenteon aikana olin myös sen seasta\nkuulevinani:\n\n\"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne\nparemmin ymmärtää\".\n\n\n\n"]