[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRVIZ19b5JyJ9wOAX-TccwNxmIvxWDU5_PQvc9M23m-4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2010,"Yleisen kirjallisuuden historia III","Railo, Eino",1884,1948,"2010-railo-eino-yleisen-kirjallisuuden-historia-iii","2010__Railo_Eino__Yleisen_kirjallisuuden_historia_III","Renessanssi ja barokki","tietokirja",[],[],"fi",1935,null,153927,1119870,true,[],[],[],"Railon teos on yleisen kirjallisuuden historian kolmas osa, joka keskittyy renessanssin ja barokin aikakausiin. Se tarkastelee humanismin kehitystä eri maissa, uskonpuhdistuksen vaikutusta sekä aikakauden merkittäviä kirjailijoita ja tyylisuuntia satiirista hengelliseen runouteen.","Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2010. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA III\n\nRenessanssi ja barokki\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJOHDANTO.\n\nViittaus varhaisrenessanssiin. Selostus perussuunnitelmasta.\n\nI. HUMANISMI.\n\n1. Italia. 1. Angelo Poliziano. Jacopo Sannazaro. Leo X\nkulttuurihallitsijana. Pietro Bembo. Jacopo Sadoleto. Marcus\nHieronymus Vida. Girolamo Fracastoro. 2. Humanismin draama. Petrus\nPaulus Vergeriuksen Paulus. Pomponius Laetus, hänen akatemiansa ja\nnäytelmäharrastuksensa. Antiikin näyttämön elvyttäminen. -- 2. Saksa.\n1. Varhaiset humanismin keskukset. Johann von Neumarkt. Humanismin\nmerkitys Saksassa. Saksalaisten gemüt. Uskonpuhdistuksen-ihmisen synty.\n2. Humanismin filologinen, tieteellinen ja poleeminen vaihe.\nVarhaishumanisteja: Luder, Karoch, Celtes ym. 3. Johann Reuchlin,\nelämä, teokset ja valistustaistelu. 4. Erasmus Rotterdamilainen, elämä\nja teokset. 5. Ulrich von Hutten. 6. Philip Melanchthon. Jacob\nWimpheling ja latinankieliset koulukomediat. -- 3. Ranska. 1.\nKreikkalaisia ja italialaisia opettajia Parisissa. Sorbonnen\nkirjapaino. Ranskan Italian-politiikka. 2. Jacques Lefèvre. Guillaume\nBudé. Frans I:n kulttuuriharrastukset. Robert Estienne. Adrianus\nTurnebus. Etienne Dolet. -- 4. Englanti ja Skotlanti. 1. William\nGrocyn. Thomas Linacre. William Lily. John Colet. 2. Thomas More.\nUtopia. 3. George Buchanan. John Barclay. -- 5. Huomattavia humanisteja\nmuissa maissa. Espanja ja Portugal. Jacob ja Andreas de Gouvea.\nAlankomaat. Johannes Secundus. Justus Lipsius. Johannes Drusius. Joseph\nJustus Scaliger. Daniel Heinsius. Hugo Grotius. Humanismi pohjoismaissa\nja Puolassa. Humanismin merkitys.\n\nII. USKONPUHDISTUS.\n\n1. Luther. 1. Italian humanistit, Savonarola ja uskonpuhdistus. Saksan,\nRanskan ja Englannin humanistit. Kirkon politiikka ristiriidassa\nkansallisen politiikan kanssa. Saksalaisen gemyytin merkitys\nrenessanssin muuttumisessa reformaatioksi. Luther entisyyden\nperillisenä ja tulevaisuuden avaimena. 2. Luther kansanmiehenä.\nLapsuus, koulu- ja yliopistoaika. Meno luostariin ja syyt siihen.\nLuther yliopistomiehenä. Lutherin uusi uskonto. Jatkuvat elämänvaiheet\nja kirjallinen toiminta. Uskonpuhdistuksen vapautustyön kääntyminen\nprotestanttista dogmatiikkaa kohti. Evankeelisen kirkon ja\nprotestanttisen kasvatuksen perustamistyö, avioliitto, Augsburgin\ntunnustus ym. 3. Lutherin merkitys protestanttisten maiden\nkirjalliselle elämälle. Hänen Raamatunkäännöksensä uuden saksankielen\nperuskirja ja muiden käännösten malli. Hänen proosatyylinsä. Luther\nprotestanttisen hengellisen runouden perustajana. Enkeli taivaan lausui\nnäin. Jumala ompi linnamme. Lutherin mielipide taiteesta. Luther\nnykyaikaisen ihmistyyppitieteen valossa. -- 2. Calvin. Elämänvaiheet ja\nkirjallinen työ. Calvin luonnetyyppinä. Hänen Kirkolliset ohjeensa ja\nteokraattinen valtionsa. Institution merkitys ranskalaisen proosan\nhistoriassa. Marot'n Psalttari. -- 3. Tyndale, Knox ym. 1. Raamatun\nkäännöksiä. William Tyndale, elämä ja kirjallinen toiminta. Miles\nCoverdale. Yhteinen rukouskirja. Hugh Latimer. John Poxe ja hänen\nmarttyyrikirjansa. Richard Hooker. Englanninkieliset virret. 2. John\nKnox, elämä ja teokset. 3. Alankomaiden uskonpuhdistus. -- 4. Olaus\nPetri ym. Kustaa Vaasan Raamattu. Christiern Pedersen. Enne-postilla.\nKristian kolmannen Raamattu. Absalon Pederson Beyer. -- 5. Mikael\nAgricola. 1. Uskonpuhdistuksen tulo Saksasta eikä Ruotsista. Pietari\nSärkilahti. Agricolan syntyperä, äidinkieli ja valmistuminen tehtävään.\nOpinnot ja kirjallinen toiminta. Agricolan omintakeiset sepitelmät ja\nhänen niistä ilmenevä luonnekuvansa. Agricola käytännönmiehenä ja\nuskonpuhdistuksen toimeenpanijana. Suhde Lutheriin. Agricola\nsuomalaisena. Luonteen yleiskuva. 2. Agricolan ketjusäe. Hänen\nrunollinen ja kääntäjäkykynsä. Agricolan proosatyyli. Hänen työnsä\nhistoriallinen merkitys. -- 6. Uskonpuhdistus ja kulttuuri. Kirjastojen\ntuho ja sen korvaaminen. John Leland. Protestanttisuuden uusi dogma.\nEräitä hengenvapauden ilmaisuja. Miguel Serveto. Giacomo Aconcio.\nUskonpuhdistuksen vaikutus Euroopan kansojen historiaan. Katolinen\ntaantumus. Paul III. Loyola ja jesuiitat. Pyhä Teresa. Taantumuksen\ntulos.\n\nIII. FILOSOFIA.\n\n1. Persoonallisuusihanne. 1. Renessanssin nais- ja gentlemanni-ihanne\nsekä ihmiskäsitys. Baldassare Castiglione. Giovanni della Casa.\nHovilainen ja Galateo. Yksinvaltiuden synty. Rabelais'n ja Lutherin\nkasvatusohjelma. Dedekindin Grobianus. 2. Renessanssin-ihminen\nsuhteissaan muihin. Niccolò Machiavelli, elämä ja teokset. Ruhtinaan\nfilosofia ja sisällys. Machiavellin tyyli. 3. Kyropaideian kirjaperhe.\nAntonio de Guevaran Ruhtinaiden kello. Englantilainen kääntäjä John\nBourchier. John Lyly ja Euphues sekä eufuismi. Thomas Elyot. John\nCheke. Thomas Wilson. Roger Ascham. 4. Michel de Montaigne, elämä,\nteokset ja filosofia. -- 2. Persoonallisuus ja valtio. Valtiokäsitteen\nkehitys. Marsilius Padualainen. Ibn Khaldun. Kansan osuus valtion\nluomisessa. Yhteiskuntasopimus. Yksilön oikeudet ja niiden suojaaminen.\nYksinvaltius -- kansan oikeudet hallitsijaa vastaan. Étienne de la\nBoétie. François Hotman. Hubert Languet. Jean Bodin. Johannes\nAlthusius. Francisco Suarez. Hugo Grotius. Thomas Hobbes. -- 3. Suhde\nolevaisuuteen. 1. Keskiaikaisen maailmankuvan tarkistaminen. Sacro\nBosco. Nicolaus Cusanus. Theophrastus Paracelsus. Girolamo Cardano.\nBernardino Telesio. Nicolaus Copernicus. Joachim Rheticus. 2. Giordano\nBruno, elämä ja filosofia. -- 4. Uudenaikaisen luonnontieteen synty. 1.\nLeonardo da Vinci. Johannes Kepler. Galileo Galilei, elämä ja\ntieteelliset saavutukset. 2. Francis Bacon, elämä ja tieteelliset sekä\nkirjalliset saavutukset. 3. Anatomia ja fysiologia. Mondino. Achillini.\nBerenger. Andreas Vesalius. Eustachius. William Harvey. Alkemia, kemia\nja lääketiede. -- 5. Platonilaisuus, luonnonuskonto ja mystiikka. Pico\ndella Mirandola. Pietro Pomponazzi. Ludovicus Vives ja psykologia.\nPhilip Melanchthon. Petrus Ramus. Jean Bodin. Herbert of Cherbury.\nJakob Böhme. -- 6. Estetiikka. Keskiajan ja skolastiikan kanta.\nVertauskuvallinen selitystapa. Aristoteleen Poetiikan käännös.\nKauneuden tarkastelu. Filografia. Käytännölliset runo-opit. Giovanni\nGiorgio Trissino, elämä, teokset ja estetiikka. Giraldi Cintio.\nLudovico Castelvetro.\n\nIV. LYRIIKKA JA PAIMENRUNOUS.\n\n1. Italia. 1. Ranskan ja Espanjan kilpailu Italian omistamisesta ja\nviimeksimainitun voitto. Kokoontuminen seurusteluun runon merkeissä.\n1500-luvun salongit. Paradiso degli Alberti. Sigismondo Malatesta.\nVilla Careggi. Ferrara. Mantua. Milano. Urbino. Kurtisaanien salongit.\n2. Lorenzo dei Medici, elämä ja teokset. 3. Angelo Poliziano\nkansankielisenä runoilijana. Ludovico Ariosto. Michelangelo. Francesco\nMaria Molza. Giovanni della Casa. Giordano Bruno. Tommaso Campanella.\nGiovanni Battista Marini. Vincenzo da Filicaia. Alessandro Guidi.\nFrancesco Redi. 4. Jacopo Sannazaro. Arcadian sisällys. -- 2. Espanja\nja Portugal. 1. Espanjan tehtävä taantumuksen miekkamiehenä. Sen\nkirjallisuuden kultainen aika. 2. \"Petrarcalaisten\" koulu. Juan Boscán\nAlmogaver. Hovilainen. Garcilaso de la Vega. Cristóbal de Castillejo ja\nkansallinen suunta. Diego Hurtado de Mendoza ja välittävä kanta. Luis\nde Leon ja \"salamancalainen\" suunta. Fernando de Herrera ja\n\"sevillalainen\" suunta. 3. Lope de Vega. Culteranismo. Luis de Argote y\nGóngora ja gongorismi. Conceptismo. Alonso de Ledesma Buitrago. 4.\nPaimenrunous. Jorge de Montemayor ja Dianan seitsemän kirjaa. Bernardim\nRibeiro. Luiz Gálvez de Montalvo. Cervantesin Galatea. Francisco de Sá\nde Miranda. -- 3. Ranska. 1. Ranskan kulttuuriyhteydet Italiaan ja\nviittaus Ranskan kohoavaan poliittiseen ja kulttuurihegemoniaan. 2.\nVillonin koulun jatkajat Henri Baude ja Guillaume Coquillart. Margareta\nNavarralainen. Gement Marot, elämä, teokset ja merkitys. 3. Joachim du\nBellay ja renessanssin tulo Ranskaan. Lyonin koulu. Pierre de Ronsard,\nelämä ja teokset. Joachim du Bellay, samoin. Plejadin periaatteet,\ntoiminta ja merkitys. 4. Ronsardin runous. S. Du Bellayn runous.\nPlejadin muut jäsenet. Philippe Desportes. Jean Bertaut. Jean\nVauquelin. 6. Paimenrunouden tulo Ranskaan. Honoré d'Urfé, elämä ja\nteokset sekä merkitys. -- 4. Englanti. 1. Viittaus historiaan. 2.\nThomas Wyatt ja Henry Howard. Thomas Sackville. George Gascoigne.\nRenessanssin varsinainen tulo Englantiin. Ronsardilainen käsitys\nrunouden merkityksestä. Philip Sidneyn Runouden puolustus. Edmund\nSpenser: Englantilainen runoilija. George Puttenham: Englantilaisten\nrunotaide. 3. Philip Sidney, elämä, teokset ja merkitys. 4. Edmund\nSpenser, elämä ja merkitys lyyrikkona. 5. Thomas Campionin Laulukirjat.\nLaulut draamoissa. Shakespearen Sonetit. Samuel Daniel. Michael\nDrayton. John Donne. Robert Southwell. Richard Crashaw. George Herbert.\nHenry Vaughan, Francis Quarles, Thomas Carew, John Suckling, Richard\nLovelace. Robert Herrick. Andrew Marwell. Abraham Cowley. Edmund\nWaller. John Denham. Robert Greene. Thomas Lodge. George Wither.\nWilliam Browne. -- 5. Saksa. 1. Viittaus historiaan. Keskiajan\nkirjallisuuden jatkuminen 1500-luvulla. Saksan uudenajan kirjallisuuden\nsynty. Ranskan kirjallisuuden vaikutus. Kielen sivistämisharrastus.\nGeorg Rudolf Weckherlin. Julius Wilhelm Zincgref. Martin Opitz, elämä,\nteokset ja merkitys. 2. Paul Fleming. Johann Rist. Fr. von Logau. Paul\nGerhardt. Friedrich Spee. Christian Hoffmann von Hoffmannswaldau.\nDaniel Gasper von Lohenstein. Gerhard Tersteegen. Johann Christian\nGünther. -- 6. Alanko- ja pohjoismaat. 1. Geusien laulukirja. Anna\nBijns. Filips van Marnix. Dirck Volckertsen Coornhert. Hendrick\nLaurenssen Spieghel. Roemer Visscher. Anna ja Tesselschade Visscher.\nPeter Cornelissen Hooft. Jan Janssen Starter. Jacob Cats. Constantijn\nHuygens. 2. Hans Christensen Sthen. Thomas Kingo. Anders Arrebo. Kustaa\nVaasa ja taalalaiset. Pieni Karin. Tunteellinen kansanlaulu. Lars\nVivallius. Andreas Arvidi. Georg Stiernhjelm. Lasse Lucidor. Johan\nRunius. Israel Holmström. Samuel Columbus. Hakvin Spegel. Jesper\nSvedberg. Gustav Rosenhane. Urban Hiärne. Gunno Dahlstierna. Jacobus\nFinno. Hemmingius Henrici. Juhana Lillienstedt. Jakob Frese.\n\nV. HUUMORI JA SATIIRI.\n\n1. Italia. 1. Italialaisten satiirinen luonne. Luigi Pulci,\nMorgante-runoelma ja sen tyyli. 2. Teofilo Folengo ja makaronirunous.\nFrancesco Berni, poesia bernesca ja Rakastuneen Orlandon mukaelma.\nPietro Aretino, elämä ja teokset. Arioston Satiirit. 3. Alessandro\nTassoni. -- 2. Espanja. 1 Satiirin kansallisia muotoja.\nPikareskiromaani. Lazarillo de Tormes, sisällys, syntyhistoria ja\nmerkitys. 2 Mateo Alemán: Guzman de Alfarache, sisällys, käännökset ja\nmerkitys. Francisco Lopez de Ubeda: Justina. Vicente Espinel: Marcos de\nObregón. Francisco de Quevedo: Veijarin elämäntarina. Agustin de Rojas\nVillandrando: Hauska matka. Luis Velez de Guevara: Ontuva paholainen.\n-- 3. Ranska. 1. Keskiajan kirjallisuuden satiirinen puoli. François\nRabelais, elämäkerta ja teosten ilmestymishistoria. Rabelais'n luonne,\npersoonallisuus ja filosofia. Hänen naturalistisen liioittelunsa synty.\nKertomisen sävy. 2. Hänen romaaninsa sisällys. 3. Rabelais-määritelmiä\nja -selityksiä. 4. Theodore Agrippa d'Aubigné, elämäkerta ja teokset.\n5. Mathurin Regnier. Menippolainen satiiri. Théophile de Viau. Charles\nSorel. Paul Scarron. Cyrano de Bergerac. -- 4. Englanti. 1. Joseph\nHall. John Marston. John Donne. Robert Burton. Robert Greene. Thomas\nNash. Thomas Dekker. -- 5. Saksa. 1. Thomas Murner. Johannes Fischart.\nMarnix. 2. Johann Michael Moscherosch. Grimmelshausenin Simplicissimus.\n\nVI. KERTOVA RUNOUS.\n\n1. Italia. 1. Matteo Maria Boiardon Rakastunut Orlando, synty, sisällys\nja merkitys. 2. Ludovico Ariosto, elämäkerta. Raivoavan Orlandon synty\nja sisällys. Ariosto runoilijana. 3. Torquato Tasso, elämäkerta ja\nteokset. Tasson eeposteoria. Vapautetun Jerusalemin synty ja sisällys.\nVertaus Iliaaseen ja yleisluonne. Italialainen renessanssin epiikka\nyleensä. Luigi Alamanni. Erasmo Valvasone. 4. Italian runouden\nyleisluonne 1600-luvulla. Marinismin johto. Giovanni Battista Marini,\nelämä ja teokset. -- 2. Espanja, Portugal ja Ranska. 1. Luis Barahona\nde Soto. Juan Rufo. Alonzo de Ercilla. Christobal de Virués. Lope de\nVega. 2. Espanjan ja Portugalin epiikan ajankohtaisuus. Luis de Camões.\nLususlaisten synty. Camõesin elämäkerta. Hänen kirjallinen ohjelmansa.\nLususlaisten sisällys. 3. Ronsardin La Franciade. Du Bartas'n runoelma.\n1600-luvun ranskalaista epiikkaa. -- 3. Englanti, Saksa, Alanko- ja\npohjoismaat. 1. Keijukaiskuningatar. Spenserin suunnitelma ja sen\ntoteuttaminen; runoelman merkitys. Spenserin säe. 2. Samuel Daniel.\nMichael Drayton. Pienoisepiikka. Marlowe. Shakespeare. Phineas ja Giles\nFletcher. Hoffmann v. Hoffmannswaldau. Jean Baptista Houwaert. Jakob\nCats. Anders Arrebo. Georg Stiernhjelm.\n\nVII. NOVELLI, ROMAANI JA MUU PROOSA.\n\n1. Italia. Matteo Bandello. François de Belleforest. William Paynter.\nAntonio Francesco Grazzini. Gianfrancesco Straparola. Pietro Bembo.\nFrancesco Guicciardini, elämä, teokset ja merkitys. Benvenuto Cellini.\nGiorgio Vasari. Andrea Palladio. -- 2. Ranska. 1. Margareta\nNavarralaisen Heptameron. Noël du Fail. Nicolas Herberay des Essarts ja\nAmadis-käännös. Fiammetten valitus ystävälleen Pamphilelle. 2. Henri\nEstienne. Étienne Pasquier. Jacques Amyot ja käännökset antiikin\nkirjallisuudesta. Brantôme. Blaise de Monluc. Ambroise Paré. Olivier de\nSerres. Bernard Palissy. -- 3. Espanja. 1. Ritariromaanit. Muuta\nproosaa 1500-luvulla. Juan de Mariana. Antonio de Herrera. Bartolomé de\nlas Casas. 2. Don Quijote aikakauden kirjallisten virtauksien\nsynteesinä. Miguel de Cervantes Saavedra, elämä ja teokset. Alonzo\nFernandez de Avellaneda. 3. Don Quijoten syntyhistoria. 4. Sen\nheikkoudet ja vahvat puolet. Don Quijote. Rocinante. Sancho Panza.\nHarmo. Muita piirteitä. 5. Don Quijote huumorin herättäjänä. -- 4.\nEnglanti ja Saksa. Thomas Deloney. Faust- ja Ahasverus-legendat.\nJohannes Pauli. Jörg Wickram. Aegidius Tschudi. Sebastian Mönster.\nAlbrecht Dürer.\n\nVIII. NÄYTELMÄ.\n\n1. Italia. 1. Polizianon Orfeuksen tarina. Agostino Beccarin Uhri.\nTasson Aminta. Battista Guarinin Uskollinen paimen. Oopperan\nkehittyminen. Ottavio Rinuccinin ja Jacopo Perin Dafne. Euridice.\nClaudio Monteverden Arianna. 2. Kansankielisen näytelmän synty.\nBernardo Accoltin Virginia. Jacopo Nardin Ystävyys. Plautus italiaksi.\nArioston Lipas -- ensimmäinen commedia erudita. Arioston Vaihdokkaat\nym. näytelmät. Bibbienan Calandria. Machiavellin Mandragola ja Clizia.\nBrunon Candelaio. Aretinon Tekopyhä. 3. Kansanomainen ilveilijäperinne.\nSen ja Plautuksen tyyppien samanlaisuus. Commedia dell'arte 1.\n\"ammattikomedia\". Oppineen komedian ajankohtaiset tyypit siirtyvät\nammattikomediaan. Ilveilijä. Ammattikomedian vakinaistuneet tyypit,\njuoni ja esitys. Commedia a soggetto. Varhaisin esityskuvaus. Flaminio\nScalan Viisikymmentä päivää. Farssi. Vergeriuksen Paulus. Secco\nPotentonen Humalaisten huvitus. Angelo Beolco. Komedian siveetön\nluonne. 4. Ensimmäinen tragedia regolare: Trissinon Sofonisba. Giovanni\nRucellain Rosmunda ja L'Oreste. Giambattista Giraldi Cintion Orbecche\nja Cleopatra. L. Doleen Marianna. Tasson Kuningas Torrismondo. Sperone\nSperonin La Canace. Giambattista Andreinin Aadam. Aretinon Horatia. S.\nKeskiajan näyttämö. Lavanäyttämö. Antiikin näyttämön uudistuminen.\nPalladion Teatro Olimpico. Sebastian Serlion Architettura. Näyttelijäin\nseurueet. Italian renessanssidraaman arvo. -- 2. Espanja. 1.\nItalialais-klassillinen vaikutus. Bartolomé Torres Naharron Propaladia,\nkäsitys draaman rakenteesta ja Himenea, ensimmäinen \"viitan ja miekan\"\nnäytelmä. Uso antiguo -- uso nuevo. Lope de Rueda. Eufemia. Bobo.\nOliivit. Juan de Timoneda. Juan de la Cueva. Panettelija. Kansallinen\ndraama, sen luonne ja rajoitukset. Espanjalainen varhaisnäyttämö.\nTeatteri ja kirkko. 2. Cervanteen Numantia. Lope Felix de Vega Carpio,\nelämäkerta. Hänen tuotantonsa eri laadut ja määrät. 3. Autot.\nUskonnolliset, mytologiset, antiikin, ulkomaiden ja Espanjan historiaa\nkoskevat komediat. Kuningas Oton Viimeinen gootti. Toledon\njuutalaisneito. Sevillan tähti. Fuente Ovejuna. Paimennäytelmä Arcadia.\nRitarinäytelmä Mantuan markiisi. Novelliaiheiset, lemmenjuoni- ja\ntyyppikomediat. Rangaistus ilman kostoa. Madridin terveysvesi.\nPuutarhurin koira. 4. Lope de Vega draamakirjailijana. 5. Francisco\nTarrega. Gaspar Aguilar. Guillén de Castro y Bellvis. Yöakatemia.\nCidin nuoruudenurotyöt ja Corneillen Cid. Tirso de Molina. Tuomittu\nepäilijä. Sevillan pilkkaaja ja kivinen vieras. Don Juan-tarina. Don\nJuan-jäljittelyt. Juan Ruiz de Alarcón y Mendoza. Epäilyttävä totuus ja\nCorneillen Valehtelija. Segovian kankuri. 6. Calderón de la Barca.\nElämäkerta. Sakramenttiautot. Suuri maailman teatteri. Raamatulliset ja\nlegendakomediat. Ihmeellinen noita. Historialliset komediat. Zalamean\ntuomari. Viitan, miekan, juoni- ja mustasukkaisuuskomediat. Kunniansa\nlääkäri. Filosofiset komediat. Elämä on unelma. Calderónin runouden\npääsuunnat. 7. Francisco de Rojas Zorrilla. Paitsi kuningasta, ei\nkukaan. Augustus Moreto y Cavana. Ylenkatse ylenkatsetta vastaan.\nKeikari Don Diego. Comedia de figuron. Espanjan draaman yleisluonne. --\n3. Ranska. 1. Keskiajan draaman loppuminen. \"Kärsimyksen veljeskunnan\"\nteatterioikeudet. Bourgognen teatteri ja Parisin muut varhaisnäyttämöt.\nNäyttelijät. Valleran-Lecomten seurue. Ranskan kansallinen, humanisti-\nja italialainen draama. Calandrian esitys. 2. Étienne Jodellen\nKleopatra ja muut näytelmät. Jacques Grevin. Caesar. Robert Garnier.\nBradamante. Juutalaisnaiset. Antoine de Montchrestien. Skotlannin\nkuningatar. Haman. 1500-luvun pseudoklassilliset tragediat. 3.\n1500-luvun ranskalainen komedia. Antiikin, farssin ja italialaisen\nkomedian perintö. Jodellen Eugene. Grevinin Ällistyneet. Belleaun\nJälleen löydetty. Pierre Lariveyn Aaveet. 4. Valleran-Lecomten seurue\nja Alexandre Hardyn draamakirjailija- ja uudistustoiminta. Ajan, paikan\nja toiminnan yksyys. Luonnekomedian synty. -- 4. Englanti. 1.\nMiraakkelien loppuminen. Moraliteetit. John Bale. Farssi. John Heywood.\nThersites. Celestina. Kiertelevät näyttelijät. Leicesterin seurue.\nShoreditchin \"Teatteri\" ja sen ohjelma. Hovin ja ylhäisön näytännöt.\nLapsinäyttelijät. Kansallisen draamaperinteen vaikutus. Thomas\nPrestonin Kambyses. Klassillinen vaikutus. Nicholas Udallin Ralph\nRoister Doister. William Stevensonin Gurtonin eukon neula. Gorboducin\ntragedia. Koulunäytelmä ja mannermaan vierailevat näyttelijät. 2.\nDraaman kansallinen ja kansanomainen luonne. Vertailu Espanjan\ndraamaan. Englantilaisen kansallisen draaman yleisluonne. Englannin\nteatterit 1580-1592. Teatterien kannattavaisuus. Teatterien ulkomuoto\nja sisustus. Näyttelijät, näytännöt ja näytelmäkirjailijat. 3. John\nLylyn ja George Peelen näytelmät. Arden of Feversham ja uuden\ndraamalinjan alkaminen. Yorkshiren tragedia. Thomas Kydin Espanjalainen\ntragedia. 4. Christopher Marlowe, elämäkerta, tuotanto ja merkitys.\nRobert Greene. 5. William Shakespeare, elämäkerta ja tuotannon jako. 6.\nI. 1588-1592. Edward Hallin ja Ralph Holinshedin Kronikat. Henrik VI.\nTitus Andronicus. Kuinka äkäpussi kesytetään. Turhaa lemmen touhua.\nHairahduksia. Loppu hyvä, kaikki hyvä. Kaksi nuorta veronalaista. 7.\nII. 1592-1601. Troilus ja Cressida. Romeo ja Julia. Kesäyön unelma.\nRikhard III. Rikhard II. Kuningas Juhana. Henrik IV. Henrik V. Iloiset\nWindsorin rouvat. Venetsian kauppias. Paljon melua tyhjästä. Miten\nhaluatte. Loppiaisaatto. Julius Caesar. 8. III. 1601-1608. Hamlet.\nOthello. Verta verrasta. Macbeth. Kuningas Lear. Antonius ja Kleopatra.\nCoriolanus. Timon Ateenalainen. Perikles. 9. IV. 1608-1616. Cymbeline.\nTalvinen tarina. Myrsky. Henrik VIII. 10. Loppukatsaus Shakespeareen.\nPaavo Cajanderin Shakespeare-käännökset. 11. Ben Jonson, elämäkerta ja\nteokset. Joka mies omalaatuisensa. Joka mies irti erikoisuudestaan.\nCynthian juhlat. Runojen kyhäilijä. Sejanus. Volpone. Epicaene.\nAlkemisti. Catilina. Perttulin markkinat. Paholainen on aasi.\nUutisvirasto. Uusi kapakka. Magneettinen nainen. Tarina tynnyristä.\nSurullinen paimen. 12. George Chapman. John Marston. Thomas Dekker.\nThomas Heywood. Thomas Middleton. John Webster. John Fletcher. Francis\nBeaumont. Philip Massinger. John Ford. William Prynnen Histriomastix.\nTeatterien sulkeminen 1642. -- 5. Alankomaat, Saksa ja pohjoismaat. 1.\nPieter Cornelissen Hooft. Gerbrand Adriaanssen Bredero. Samuel Coster.\nJoost van den Vondel. 2. Paul Rebhun. Jakob Ayrer. Braunschweigin\nherttua Heinrich Julius. Hessenin maakreivi Moritz. Andreas Gryphius.\nDaniel Casper von Lohenstein. Tobiaksen komedia. Magnus Olai\nAsteropherus. Johannes Messenius. Urban Hiärne.\n\nIX. MILTON.\n\nSynty, koulunkäynti ja varhaistuotteet. Joulu-aamuna. L'Allegro. Il\nPenseroso. Comus. Lycidas. Poliittinen kausi. Sonetit. Restauraation\njälkeinen elämä. Kadotetun Paratiisin ilmestyminen. Runoelmaa\nennustaneet esityöt. Sen maailmankuvan historia. Miltonin kuvauksen\nvoima. Saatana. Synti ja Kuolema. Aadam ja Eeva. Luonnonkuvaus.\nEetillinen ja uskonnollinen puoli. Takaisin saatu Paratiisi. Kärsivä\nSimson. Vertaus Danteen.\n\nX. BAROKKI.\n\n1. Humanismin vaipuminen. Katolisen taantumuksen kulttuuripolitiikka ja\nbarokin hengenelämä ja taide. Peter Paul Rubens. Barokin nimi. 2.\nJansenismi. Cornelius Jansen. Antoine Arnauld. Port Royal. Saint\nCyranin apotti. Antoine Arnauld nuorempi. 3. Blaise Pascal elämäkerta,\nteokset, luonne ja merkitys. Maaseutulaiskirjeet. 4 Gallialainen\nkirkkopolitiikka. Edmond Richet. Libertinit ja barokin\ngentlemannityyppi. 5. Aateliston mahdin loppuminen ja hallinnon\nitsevaltaistuminen ja keskittyminen. Henkinen järjestyksen kaipuu ja\nfilosofian jäykistyminen järjestelmiksi. René Descartes, elämäkerta,\nteokset ja filosofia. Pierre Gassendi. 6. Akatemiain synty. Ranskan ja\nEnglannin akatemiat. Saksan runoseurat. 7. Salongit. Rambouillet'n\nsalonki ja sievistelymuodin synty. Sen vaikutus kirjallisuuteen.\nVincent Voiture. Marin le Roy Gomberville. Gauthier de la Cassandre.\nMadeleine de Scudéry. Sievistelyromaanin yleisluonne. Scarronin,\nBoileaun ja Antoine Furetièren satiiri. 8. Englannin barokki. Philibert\nGramont. Anthony Hamilton. Saint-Evremond. Saksan barokki. Philipp von\nZesen ja hänen romaaninsa. Andreas Heinrich Bucholtz. Braunschweigin\nherttua Anton Ulrich. Anselm von Ziegler und Klipphausen.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nTeoksemme edellisessä osassa saatoimme kuvauksemme n. 1500-luvun alkuun\nsaakka, kohdistaen viimeiseksi erikoista huomiota varhaisrenessanssin\nsuuriin kirjailijoihin ja heräävään humanismiin. Se, mitä\nheistä ja renessanssin-ihmisestä silloin sanoimme, on tietenkin\nasiallisin johdanto siihen, minkä kuvaukseen nyt on ryhdyttävä:\nvaltarenessanssiin. Ei ole siis syytä ruveta enää yleisin lausein\nmäärittelemään sitä, mikä on selvää aikaisemmin sanotun pohjalla ja\nmikä esityksen varrella itsestään asiallisesta sisällyksestä kirkastuu.\nTarpeellista on sen sijaan tehdä selkoa siitä perussuunnitelmasta,\nminkä varassa nyt edessä oleva kirjallisuuden suuren nousukauden kuvaus\non rakennettava.\n\nJos jakaisimme esityksen käsittelemään joka kansaa erikseen ja\nerottaisimme vielä tunnontarkasti valta- ja myöhäisrenessanssin\naikakaudet, olisi siitä seurauksena aineen häiritsevä pirstoutuminen.\nSiten menetellen täytyisi esim. lyriikka käsitellä joka kansan\nhistoriassa kahdessa osassa ja lisäksi koko teoksessa niin monessa\npaikassa kuin kansalliskirjallisuuksia siinä olisi. Selvää\nyleiskatsausta renessanssin lyriikan syntyyn, laatuun, kehitykseen,\nkulkuun maasta toiseen jne. ei täten olisi mahdollista saada. Sama\nhajanaisuus tulisi häiritsemään muidenkin alojen esityksiä.\nKun renessanssin kirjallisuus kuitenkin on ilmaus kaikille\nsivistyskansoille yhteisestä herätysvirtauksesta, joka lähtien\nItaliasta ja antiikin pohjalta vuorollaan saapui kastelemaan aina uusia\nrannikoita, on esitys siitä rakennettava sellaisen suunnitelman mukaan,\nettä tuo virta, kirjallisuuden kasvu tietyistä yleisistä ja\nkansallisista edellytyksistä, siitä mahdollisimman eheänä ja\nkatkeamattomana ilmenee. Otsakkeiksi on siis asetettava kirjallisuudet\nja sen eri lajit, eikä kansoja, jotka jäävät alaosastoiksi. Kysymyksen\nollessa orgaanisesti kasvaneen ja kehittyneen kirjallisuuden\nhistoriasta, jossa kieli usein on vain ulkonainen erottaja, varsinaisen\nsisällyksen ollessa saman hengen ilmausta, tämä ymmärrettävästi onkin\nainoa oikea ohjelma.\n\nKun sitten näin lähdetään seurailemaan kirjallisuuden kehitystä, käy\npian selväksi, ettei liioin jaoittelu valta- ja myöhäisrenessanssiin\nole tarpeellinen, eipä riittävästi perusteltukaan. Valtarenessanssi\nmuuttuu vähitellen oman luonnollisen vanhentumisensa ja rappeutumisensa\nvuoksi, katkeamatta suinkaan jyrkästi missään kohdassa. Sen tähden ei\nRooman hävityksen vuotta (Il Sacco di Roma, 1527) voi asiallisesti\npitää sellaisena kuiluna, jonka toiselle reunalle valtarenessanssi\npäättyy ja toiselta myöhäisrenessanssi alkaa. Se on pedagogisista\nselvyyssyistä omaksuttu teennäinen rajakohta, jonka molemmilla puolilla\ntapaamme sekä valta- että myöhäisrenessanssin ilmiöitä. Asiallisinta on\nsiis seurailla renessanssin virtaa keskeyttämättä loppuun saakka,\nilmaisemalla vain käsittelyn varrella, milloin siitä alkaa heijastua\nenemmän niitä ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä myöhäisrenessanssin\nhengen- ja taide-elämälle.\n\nEnnenkuin kuitenkaan voidaan ryhtyä käsittelemään varsinaista\ntaidekirjallisuutta, on selvitettävä valtarenessanssin tietämyksen ja\najattelun piiri. Sehän on välttämätöntä jo itse \"renessanssin\"\nymmärtämiseksi, selvän kuvan saamiseksi siitä \"renessanssin-ihmisestä\",\njoka sitten luo tuon korkeaksi aallonharjaksi kohahtavan\ntaidekirjallisuuden. Tätä varten on ensimmäiseksi pakko tutustua\n_humanismiin_, aluksi täydentäen edellisen osan Italiaa koskevaa\nkuvausta ja sitten hahmotellen humanismin erikoisluonteen ja\npyrkimykset sekä suuret nimet eri maissa. Tämä tutustuminen ansaitsee\nvaivan, sillä humanismin historia on kuvausta ennakkoluuloista\nvapautuvan ja vapautuneen, kiihkomielisyydestä erillään pysyttelevän\nihmishengen taistelusta keskiaikaista pimeyttä vastaan ja pyrkimyksiä\npuolueetonta, pätevää tietoa kohti. Kirjallisuus, jossa tämä\nilmaistaan, on kyllä latinankielistä, mutta sen arvo on silti suuri\nvielä meidän aikamme tutkimukselle.\n\nHumanismin ensimmäinen valtavin aikaansaannos oli _uskonpuhdistus_.\nKun tiedämme, mikä merkitys tällä hengen- ja kansanliikkeellä oli\nkansankielisen kirjallisuuden sekä elvyttäjänä että suorastaan\nperustajanakin, on selvää, että yleisen kirjallisuuden historian on\nomalta kannaltaan kohdistettava siihen mitä kiinteintä huomiota.\nSuomalaisen miehen kirjoittamassa tällaisessa teoksessa on vielä\nerikoisesti muistettava sitä uskonpuhdistuksen suurmiestä, Mikael\nAgricolaa, joka perusti kansankielisen kirjallisuutemme, ohjasi\nkeskeisen, johtavan kulttuurilaitoksemme, kirkon, protestanttisen\njärkevyyden ja kansanvaltaisuuden tielle, ja siten lopullisesti teki\nsuomalaisista lännen valistuksen rajavartijakansan itää vastaan. Emme\nsiis hahmottele hänen elämäntyötänsä kansallisen turhamaisuuden\nvaatimuksesta, vaan siksi, että se on ollut historiallisesti tärkeä\nsekä muille pohjoismaille että Euroopalle. Uskonpuhdistuksen historian\nyhteydessä on asiallista viitata oikeaoppisuuteen ja katoliseen\ntaantumukseen.\n\nNäissä luvuissa tulee jo käsitellyksi kaksi tärkeätä puolta\nrenessanssin-ihmisen monivivahteisesta luonteesta: hänen innostuksensa\nihmisen vapaan hengen tutkimiseen antiikin kirjallisuuden kautta ja\nhänen pyrkimyksensä puhtaamman ja järkevämmän uskonnonkäsityksen\nkannalle. Kolmas, humanismin kanssa läheisessä seurausyhteydessä oleva\npuoli on se hengenelämä, jota yhteisnimellä sanoisimme renessanssin-\nihmisen _filosofiaksi_. Tulemme näkemään, kuinka hän harvinaisella\ninnostuksella koetti määritellä persoonallisuusihannettaan ja\nsuhdettaan valtioon ja olevaisuuteen, ja kuinka hänen uupumattoman\najattelunsa tuloksina syntyivät uudenaikainen luonnontiede ja monet\nsittemmin syvästi hengenelämään vaikuttaneet filosofiset, mystilliset\nja esteettiset käsitykset.\n\nNäin tulee renessanssin-ihmisestä hahmotelluksi hänen oman\nkirjallisuutensa ilmaisema kuva. Ryhtyessämme tämän jälkeen\nkäsittelemään runoutta tiedämme siis, minkälainen psyke on luonut sen,\nminkälaiset kasvot näkyvät sen takaa -- mikä on oleva arvostelumme\nlähtökohta ja raja.\n\nVarsinaiseen taidekirjallisuuteen siirryttäessä on ratkaistava, mikä on\nsen eri alojen aika- ja jossakin määrin myös kehitysjärjestys.\nKiistattomasti voitaneen valtarenessanssin lähtökohdaksi ottaa Lorenzo\nil Magnificon tulo valtaan eli siis suunnilleen vuosi 1470. Mutta kun\nniin on, astuu samalla kuuluville Lorenzon lyriikka. Lähemmin tässä\nasiaa perustelematta toteamme näin varhaisimmaksi valtarenessanssin\ntaidekirjallisuuden alaksi _lyriikan_, josta siis käsittelyn voi\naloittaa. Mutta lyriikan luonnollinen sisko on pian sen rinnalle\nilmestyvä _paimenrunous_, joka tosin on toisilta osiltaan suorasanaista\nja kokonaisasultaan jonkinlaisen idyllisen \"romaanin\" muotoista, mutta\npysyttelee silti perusluonteeltaan lyyrillisenä, Theokritoksen ja\nVergiliuksen huilunsävelen säestämänä lauluna. Seuratessa näiden\nsiskojen kulkua maasta toiseen on kiintoisaa todeta, miten mikin kansa\nvastaa heidän herätteisiinsä, miten Lorenzon lämpimät sanat hänen\näidinkielensä kelpoisuudesta runon palvelukseen kertautuvat eri tavoin\nkaikissa maissa, viimeiseksi kaukana pohjoisessa, Jacobus Finnon\nVirsikirjan suomenkieltä puolustavassa esipuheessa.\n\nSaatettuamme lyriikan ja paimenrunouden esityksen loppuun palaamme taas\nlähtökohtaan, Italiaan, Lorenzon hoviin, ikäänkuin hakemaan uutta\nkultakuormaa, helmiaarretta, jonka jälleen siroittelisimme eri kansojen\njoukkoon. Lähinnä silloin herättää huomiota tämän kulttuuripiirin\nmieltymys _huumoriin ja satiiriin_, joka pulppuilee niin hersyvästi,\nettä se vaatii oman esittelynsä. Kun se on paljolta sukua lyriikalle,\nmutta ojentaa toisaalta, muotonsa puolesta, kättä epiikalle, se on\nasiallisimmin sijoitettavissa näiden molempien väliin. Tulemme\nkäsittelyn varrella varmaan vakuutetuiksi siitä, että ellei\nrenessanssin huumoria ja satiiria näin nosteta näkyviin omana\nitsenäisenä hengen ja älyn ilmauksenaan, monet huomattavat kirjailijat,\nesim. Aretino ja Rabelais, joutuvat heille sopimattomien otsakkeiden\nalle, kantamaan yksipuolista tai kokonaan epäasiallista leimaa. Mutta\njos ja kun tehdään näin, todetaan pian, että näkyviin on paljastunut\nmuuan renessanssin psyken tärkeimmistä puolista, sen elämänhalu ja\nmiekkailuvalmius, sen floretin välähdys, jolla se raivasi ympärilleen\ntyhjän tilan ja haastoi yökköjen laumat otteluun.\n\nTämän jälkeen palaamme taas Italiaan, tällä kertaa Ferraraan, Estein\nkulttuurihoviin, josta on alkanut kuulua romanzotyylistä kertovaa\nääntä. Ryhdymme seurailemaan _kertovan runouden_ vaiheita eri kansojen\nkeskuudessa ja saamme nähdä, kuinka keskiajan epiikan aihepiirit\nryntäävät sen kautta näkyviin harvinaisen elinvoimaisina, luoden\njotakin, jonka uudenaikaisella sanalla mielellämme määrittelisimme\n\"romantiikaksi\". Kuvattuamme tämän syvän ja omintakeisen runouden\nsiirrymme käsittelemään _novellia, romaania ja uuta proosaa_,\njälleen aloittaen Italiasta, jossa novellin oli luonut Boccaccio ja\njossa se versoi väsähtämättömän runsaslukuisena. Toteamme siihen\nsisältyvän paljon sitä aineistoa, josta renessanssin draama sai\njuonisepitelmiänsä. \"Romaanin\" alta vaikka se ei vielä olekaan päässyt\nuudenaikaisen sielullisen kehityskaaren kannalle, löydämme kaikkien\naikojen huippusaavutuksia, ja \"muun proosan\" joukosta suorasanaista,\njoka olematta kaunokirjallisuutta silti on taiteellista ihmis- ja\nelämänkuvausta.\n\nNyt tulee _draaman_ vuoro. Edellä selostetut alat ovat noudatetun\nkäsittelyjärjestyksen kautta tavallaan sekä johtuneet toisistaan että\ntäydentäneet toisiaan. Kuvausrakennelmamme huipuksi tai katoksi, joka\npeittää edelliset esitykset allensa, yhdistää ne kokonaisuudeksi ja\nkäyttää niitä kaikkia hyväkseen, tulee synteettinen runous, draama,\njonka saavuttamat mitat kuvastuvat jo sen käsittelylle suodun sijan\nlaajuudesta. Senkin aloitamme Italiasta, vieläpä Lorenzon hovista. Kun\nrenessanssin runouden kaikista lajeista juuri draama on pysynyt\ntuoreimpana ja nykyajalle läheisimpänä, on selvää, kuinka tärkeänä sitä\nkuvaavaa esitystä on pidettävä.\n\nEepillisen runouden kuvauksesta jätämme tahallaan pois _Miltonin_,\nkoska hänen pääteoksensa, vaikka onkin renessanssin puhtaimpia\nilmiöitä, valmistui vasta 1667 eli aikana, jolloin jo ranskalainen\nklassillisuus oli aloittanut nousunsa. Siirrämme hänet draaman jälkeen\nomaksi luvuksensa, jolloin hän tulee oikealle paikalleen sekä aikaan\nnähden, Shakespearen jälkeen, että arvoon nähden, renessanssin\nmonipuolisena perillisenä ja suurena runoilijana.\n\nTämän ohjelman mukaan rakennettu esitys antaa käsittääksemme, mikäli se\nmuuten on tehtävänsä tasalla, asiallisen, täyteläisen, orgaanisesti\nkehittyvän kuvan renessanssin kirjallisuudesta. Lukijan on vain\nvaivauduttava kunakin ajankohtana muistamaan vastaavat ilmiöt eri\nmaissa ja kirjallisuuden eri alojen samanaikaisuus. Tämän\nhelpottamiseksi on tekstiin liitetty taulukkoja, joista ensiksimainitut\nseikat ilmenevät; asettamalla nämä taulukot rinnakkain käy taas eri\nalojen samanaikaisuus selväksi.\n\nNäin suoritetun kuvauksen ohessa on usein näkynyt merkkejä siitä, että\najan henki oli muuttunut toiseksi kuin se oli renessanssin\nhuippukautena. Meidän on nyt palattava niihin ja selittäen niiden\naiheutuminen luotava esitys siitä kulttuurikaudesta, joka tunnetaan\nbarokin nimellä. Suoritettuamme tämän olemme samalla valaisseet sen\npohjan, jolta ranskalainen klassillisuus lähti nousemaan, ja niin\nsaattaneet renessanssia koskevan esityksemme sopivasti loppuun, uuden\nsuuren kirjallisuusvaiheen kynnykselle.\n\nRenessanssin kirjallisuus on ihmisen hengenelämän mahtavimpia,\nvaltavimpia ilmauksia, jolle on löydettävissä vertauskohta vasta viime\nvuosisadalta, siitä mullistuksesta, jonka uudet kokemusperäiset tieteet\nja tekniikka ovat aikaansaaneet ajattelussa, kirjallisuudessa ja\nyhteiskunnassa. Puhuessamme keskiajan kirjallisuudesta sanoimme\nsuurten, ihmettelevien lapsensilmien loistavan siitä vastaamme.\nRenessanssin kirjallisuudesta ei enää katso lapsi, vaan tietämisen\ntuskassa ja kiihkossa kamppaileva, kypsymisen kynnykselle pyrkivä\nhenki, joka on rakenteeltaan ja kehitysasteeltaan sangen lähellä\nnykyaikaa, ja vakaumuksellisuudessaan ja innostuksensa tuoreudessa\nusein siitä edellä.\n\n\n\n\n\n\nI. HUMANISMI.\n\n\n\n\n1. ITALIA.\n\n\n1\n\nTeoksemme edellisessä osassa olemme varhaisrenessanssin yhteydessä (II,\ns. 478-486) kuvanneet, kuinka humanismin herättämä rakkaus\nlatinankieleen meni niin pitkälle, että italiankieli toistaiseksi\nsyrjäytyi ja runoelmia ruvettiin sepittämään uudistuneella,\npuhdistuneella latinalla. Mainitsimme silloin mm. Napolin kuninkaan\nAlfonso Jalomielisen hovin ja hänen turvissansa huomattavaan asemaan\nnousseen Jovianus Pontanuksen, jonka oman aikansa, jopa perhe-elämänsä\nja avio-onnensa aiheista sommittelema runous on renessanssin\nuuslatinalaisen hengen huomattavimpia saavutuksia. Tätä Italian\nuuslatinalaisuuden kuvausta pyytäisimme saada seuraavassa jatkaa\nmuutamilla Euroopan näkyviin nousseilla nimillä.\n\nEnsimmäisenä tulee mainittavaksi Lorenzo dei Medicin perhepiiriin\nkuulunut _Angelo Poliziano_ (1454-1494), jonka isä oli menettänyt\nhenkensä Medicien asian vuoksi ja jolle nämä siis olivat\nkiitollisuudenvelassa. Hän kasvoi Ficinon ja Landinon oppilaana\neteväksi antiikin kielten tuntijaksi, jonka luentoja kuuntelivat mm.\nsaksalainen Reuchlin ja englantilaiset Grocyn ja Linacre. Vaikka\nhänellä ei ollut enempää kuin Lorenzollakaan etunansa \"ruumiin\nkaunopuheisuutta\" -- Lorenzo oli kasvoiltansa ruma, mutta oli kuitenkin\nurheilulla saavuttanut liikkeiden vaikuttavan sulavuuden ja sirouden,\nPoliziano oli kömpelö, isonenäinen ja kierosilmäinen --, hänen\nesitystaitonsa ja henkevyytensä korvasivat nämä puutteet. Kauniilla,\nsointuvalla äänellä hän luki kuulijoilleen kreikkalaisia ja\nlatinalaisia teoksia, tulkitsi ja selitti niitä kaunopuheisesti,\nnäyttäen omistavan tyhjentymättömän tietomäärän, ja osoitti\nhallitsevansa antiikin koko kirjallisuuden. Tutkimuksensa hän julkaisi\nselityksinä ja käännöksinä sekä esseekokoelmana nimeltä Sekalaisia\n(Miscellanea, 1489), josta seuraavien sukupolvien oppineet saivat\nmiellyttävän mallin saattaessaan julkisuuteen tieteellisiä huomioitaan.\nMutta tämä työ antiikin kirjailijoiden selittäjänä ei tyydyttänyt\nPolizianoa, vaikka hän saavutti sillä humanismin johtajan aseman ja\neurooppalaisen kuuluisuuden, vaan hän tahtoi itse aktiivisena\nrunoilijana astua heidän rinnalleen. Siinä tarkoituksessa hän sepitti\nlatinaksi heidän teoksiinsa luonnehtivia ja ylistäviä johdantorunoja,\nosoittaen niissä sekä perusteellista, äidinkielen vertaista kielitaitoa\nettä myös korkeata runollista kykyä. Manto ja Rusticus ovat runoja\nVergiliuksesta, joka oli kotoisin Mantovasta ja jonka Georgica on\nmaalaiselämän (rusticus = maalainen) ylistystä; Ambra ylistää\nHomerosta, ehkä vihjaten sekä Olympon jumalien ravintoon että\nPolizianon varsinaiseen oikeaan nimeen (Ambrogini); ja Nutricia\n(= ravinnot) oli tarkoitettu yleiseksi johdatukseksi sekä antiikin että\nuudempaan runouteen. Näillä ja lisäksi italiankielisillä sepitelmillään\nPoliziano kohosi Italian kirjallisuuden tunnustetuksi mestariksi.\nMainittakoon lopuksi, että hän oli Lorenzon poikien kasvattaja,\nyksinäinen vanhapoika, professorityyppi, joka pysytteli erillään\npolitiikasta, omistautuen vain tieteelle ja runoudelle. Sanotaan hänen\nkuolleen surusta Lorenzon poismenon johdosta.\n\nJovianus Pontanuksen oppilas oli napolilainen _Jacopo Sannazaro_\n(1458-1530), tunnettu etupäässä italiankielisenä runoilijana, mutta\nmuistamisen arvoinen myös latinalaisten säkeiden sepittäjänä, jolle\nVenetsian senaatti kerran maksoi yhdestä ainoasta tämän kaupungin\nkunniaksi sommitellusta epigrammista 600 sekiiniä. Hän oli\nlapsellisesti vilpitön ja hurskas mies, naivisti eläytynyt Vergiliuksen\nedustamaan antiikkiin ja kristilliseen mielikuvamaailmaan, näkemättä\nniissä mitään ristiriitaista. Hänen maineensa latinankielisenä\nrunoilijana perustuu etupäässä kertovaan runoelmaan Neitsyen\nsynnytyksestä (De partu Virginis), joka ei ole suinkaan vain\nkieliharjoitelma, vaan syvän hartauden täyttämä yritys saada sekä\nkristillisin että antiikin kauneusasein tulkituksi Vapahtajan ihmiseksi\ntulon mystiikka. Teoksellaan Sannazaro ainakin kirkon mielestä ratkaisi\nkysymyksen, miten oli runoiltava samalla klassillisesti ja\nkristillisesti.\n\nVarhaisrenessanssia koskevasta esityksestämme on joskus ilmennyt, että\npaavin hovi oli jo silloin kirjallisuuden ja taiteen keskuspaikka. Kun\nsen valtiaaksi tuli _Leo X_ (1513-1521), se kadotti paljon sitä henkeä,\njonka olisi tullut leimuta kristinuskon keskusahjossa, ja sai sijaan\nliiaksi sitä leimaa, jonka suo erikoisemmasta kristillisyydestä\nvälittämätön epikurolaisuus ja maallisen taiteen harrastelu. Leo X\nhallitsi kirkkoa silmämääränä tieteiden ja taiteiden edistäminen ja\nteki Roomasta kulttuurin keskuksen, jonne kaikki nerouden innoittamat\nhenkilöt pyrkivät, saadakseen paistatella taidetta ymmärtävän ja\nanteliaan paavin suosion loisteessa. Hänen historiaansa liittyvät\nItalian suurimpien taiteilijain nimet: Rafael ja Michelangelo; Rooman\nyliopiston uudistaminen ja 88 professorin palkkaaminen; humanismin\nedistäminen kutsumalla Johannes Laskaris Roomaan (II, s. 478) ja\nrupeamalla painattamaan kreikankielisiä teoksia; Rooman\nmuinaismuistojen arvon oivaltaminen ja ryhtyminen niiden säilyttämiseen\nnimittämällä Rafael niiden vartijaksi; monet loistorakennukset, mm.\nPietarin kirkko ja Vatikaani; monet kymmenet kirjailijanimet; ja\nrajaton tuhlaavaisuus, jolla hän hävitti edeltäjänsä kokoamat ja ne\nsuunnattomat summat, joita hankki mm. virkojen ja aneiden myynnillä.\nTaidehenkinen Rooma ihaili häntä: Palazzo Braschin edustalla olevaan\nrappeutuneeseen kuvapatsaaseen, Pasquinoon, johon runoilijat\nkiinnittivät nimettömiä mielenilmaisujansa, ilmestyi marraskuun 1 p.\n1517 seuraava säkeistö:\n\n    Tänne nyt saapukohon, ken saanut on laulajan lahjan!\n    Leo tuo taivahinen Roomassa valtias on.\n    Armonsa turvihin hän ilomielin laulajat ottaa;\n    Parnassollapa nyt kultaiset ajat on.\n\n                           [Suomentanut Jaakko Tuomikoski.]\n\nMainitsemme tämän siksi, että edellisenä päivänä kuten tunnettua Luther\nnaulasi väitteensä Wittenbergin kirkon oveen. Sattuvasti tuo pieni\nsäkeistö ja Lutherin teesit ilmaisevat, mikä oli 1500-luvun alussa\nhengen suunta Alppien etelä- ja pohjoispuolella.\n\nTästä paavillisesta taidepiiristä, johon kuului n. 80 kirjailijaa,\nkohoaa näkyviin eräitä nimiä, jotka ansaitsevat mainitsemista\nhumanismia esittävässä luvussa. Sellainen on venetsialaissyntyinen\nkardinaali ja oppinut _Pietro Bembo_ (1470-1547), joka oli kasvanut\nFirenzessä ja siellä rakastunut Toscanan murteeseen, opiskellut\nkreikkaa Konstantinos Laskariin johdolla Messinassa kaksi vuotta ja\ntullut hienon sivistyksensä ja latinan taitonsa vuoksi Leo X:n\nsihteeriksi. Paavin kuoltua hän poistui Roomasta, toimien mm. P.\nMarkuksen kirjastonhoitajana Venetsiassa, mutta palasi sinne 1539,\nnimitettiin kardinaaliksi ja omistautui nyt jumaluusopin ja historian\ntutkimiseen. Hän oli kuuluisa kevytmielisyydestään, kieli- ja\ntyylitaidostaan, ja sepitti mm. latinankielistä, eroottista lyriikkaa,\nVenetsian historian ym. Bembon sihteeri- ja kardinaalitoveri _Jacopo\nSadoleto_ (1477-1547) ansaitsee aikansa kirkonmiesten joukossa\nerikoista kunnioitusta hurskautensa ja suvaitsevaisuutensa vuoksi,\nvarsinkin kun näihin avuihin voidaan vielä lisätä oppineisuus,\nkaunopuheisuus ja huomattava diplomaattinen taito. Hänenkin latinansa\noli ciceromaisesti kouluuntunutta: erikoisesti kiittäen mainitaan hänen\nLaokoon-ryhmälle omistamansa runo. _Marcus Hieronymus Vida_ (1490-1566)\noli Sannazaron kaltainen sopusointuinen ja hurskas luonne, joka käytti\nhuomattavaa runoilijakykyänsä mm. idylliseen leikittelyyn (Shakkipeli\n-- Scacchia ludus ja Silkkimato -- Bombycum libri II) ja uskonnollisen\nrunouden sepittämiseen (Virsiä jumalallisista asioista -- Hymni de\nrebus divinis). Ettei uskonnollisten aiheiden kauneus ollut Leo X:lle\naivan tuntematon, näkyy siitä, että hän pyysi Vidaa sepittämään\neepoksen Kristuksen elämästä ja kärsimyksistä. Vida runoili tämän\njohdosta Kuusi kirjaa Kristuksesta (Christiados libri VI, Cremona,\n1535), josta ilmenee hänen sekä täydellinen latinantaitonsa että\npuhdas, runovoimainen hurskautensa. Aihehan ei ole eepillinen. Runoelma\nkäännettiin Euroopan pääkielille; Milton näyttää tunteneen sen.\nEsikuvana on ollut Vergilius. Vidan esteettisistä harrastuksista on\ntodistuksena hänen Runo-oppinsa (Poeticorum libri III, Rooma 1527),\njoka perustuu antiikin esikuviin.\n\nUuslatinalainen runous jatkui Italiassa runsaana, joskaan ei\nrunollisesti elinvoimaisena, käsitellen joskus sekä menneisyyden että\noman ajan suuria eepillisiä aiheita, joskus myös eriskummallisia\nepärunollisuuksia, kuten esim. veronalaisen lääkärin Girolamo\nFracastoron (1483-1553) runoelma eräästä silloin Euroopassa laajalle\nlevinneestä taudista (Syphilidis, 1530). Sitten kun italiankieli pian\ntaas tuli runouden valtakieleksi, latina jäi oppineiden, koulujen ja\nkirkon erikoisuudeksi.\n\n\n2\n\nPaitsi antiikintyylistä epiikkaa ja lyriikkaa, humanismi herätti eloon\nmyös antiikin draaman. Käsitys antiikin draamasta oli keskiaikana\nyleensä hämärä: tragedia oli se, joka loppui onnettomasti, komedia se,\njoka loppui onnellisesti. Kreikkalainen tragedia oli aivan tuntematon.\nTerentius tunnettiin mutta Hrosvithaa lukuunottamatta häntä ei ennen\nrenessanssia mukailtu. Plautuksen näytelmistä tunnettiin keskiajalla\nvain muutama; loput kolme viidesosaa, löydettiin vasta 1429. Seneca\npyrki unohtumaan, kunnes padualainen tuomari Lovato dei Lovati n. 1300\nelvytti hänet. Sen jälkeen tarkoitettiin klassillisella tragedialla\nyleensä Senecaa, jonka varhaisena jäljittelynä on pidettävä\nmainitsemaamme (II, s. 447) Albertino Mussaton Eccerinis-lukudraamaa.\nTämäntyylisiä historiallisaiheisia tragedioja sepitettiin sen jälkeen,\n1400-luvun loppuun mentäessä lukuisasti -- useita olemme aikaisemmin\nmaininneet (II, s. 481-482) --, mutta on niillä merkitystä vain sen\nalkaneen harrastuksen ilmauksena, joka oli löytävä varsinaisen\ntehtävänsä italiankielisen draaman luomisessa. Komedia, joka oli\nitalialaisten ikivanha kansallinen erikoisuus, kulki tragedian\nrinnalla, esikuvina Plautus ja Terentius. Vanhin humanistinen komedia\non _Petrarcan_ -- valitettavasti kadonnut -- nuoruudennäytelmä\nPhilologia ja vanhin säilynyt _Petrus Paulus Vergeriuksen_ (1370-1444)\nPaulus, jonka tarkoituksena on osoittaa, mitä seurauksia voi olla liian\nriehakkaasta ylioppilaselämästä, ja joka näin ollen on jonkinlainen\nkoulukomedia. 1400-luvun kuluessa sepitettiin useita tällaisia\nhuvinäytelmiä -- Enea Silvion Chrisis on sellainen --, mutta ilman\nmainittavampaa menestystä. Niiden yhteydessä on muistettava _Pomponius\nLaetus_ (1425-1498) ja hänen innostuksensa antiikin draamain\nesittämiseen. Laetus oli Vallan (II, s. 480) oppilas, Rooman\nkirjallisuuden professori, joka perusti Roomaan oman akatemiansa. Sen\njäsenet, joiden joukossa olivat mm. mainitsemamme Sadoleto ja Vida,\nkäyttivät latinalais- ja kreikkalaismuotoisia nimiä, kokoontuivat\nQuirinaliskukkulalla ja viettivät akatemian vuosijuhlaa Romuluksen\ntaivaaseen menon päivänä, helmik. 17:nä. Akatemian johtaja eli pontifex\nmaximus oli Laetus. Tämän antiikin-ihailun johdosta heitä ruvettiin\nepäilemään suoranaisesta pakanuudesta ja 1468 parikymmentä vangittiin.\nLaetusta koetettiin pakottaa kiduttamalla tunnustamaan todellakin\nolevansa pakana, mutta hän kesti tuskat miehuullisesti, vapautettiin ja\nsai virkansa takaisin. Akatemia hajosi Rooman hävityksen johdosta 1527.\nLaetus oli etevä opettaja ja kuten sanottu toimeenpani innostuneena\nklassillisia teatterinäytäntöjä. Tämä aiheutui ehkä siitäkin, että\nPoggion (II, s. 479) löytämästä Vitruviuksen teoksesta nyt saatiin\ntietää, minkälainen roomalainen teatteri oli ollut, ja voitiin siis\nesittää klassillisia kappaleita oikeassa ympäristössä. Rikkaat, loistoa\nrakastavat kardinaalit kiinnostuivat asiaan ja rakennuttivat juhliansa\nvarten upeita tilapäisnäyttämöitä.\n\n\n\n\n2. SAKSA.\n\n\n1\n\nSaksa oli ensimmäinen maa, johon humanismi levisi. Keskiaikainen\noppineisuus oli kuten tiedämme (II, s. 151) saavuttanut siellä\nmelkoisen kukoistuksen, olipa syntynyt huomattavia teologisen\nlatinalaisuuden ahjojakin, kuten dominikaanien vallitsema Köln ja\nalankomaalaisen Yhteiselämän veljeskunnan: (II, s. 159) piiri\nDeventerissä ja Zwollessa olevine kouluineen. Siellä saavutetun\nkristillisen elämänviisauden näytteenä olemme maininneet Tuomas\nKempiläisen. Onhan selvää, että näiden keskuksien henki torjui pois\nkaiken sen kirkosta irtautuvan ajattelun, jota humanismi kernaasti\nkuljetti mukanaan, mutta kun toiselta puolen niissä harrastettiin\npuhtaan latinan käyttöä, ne eivät voineet olla kiinnostumatta uuteen\ntietoon. Sellaiset huomattavat varhaishumanistit kuten kardinaali\nNicolaus Cusanus, Rudolf Agricola ja Jacob Wimpheling olivat saaneet\nensimmäisen latinanherätyksensä juuri Yhteiselämän veljeskunnan\npiiristä.\n\nToinen humanismille altis kulttuurikeskus oli Saksan keisarien\nPrahassa oleva hovi, jonne Petrarca, Poggio ja Enea Silvio tekivät\ndiplomaattisia käyntejä ja joka tuli keisarien Italianmatkoilla ja\nsuurissa, kauan kestäneissä kirkolliskokouksissa kosketuksiin\nitalialaisen oppineisuuden kanssa. Tämä harrastus heräsi jo Kaarle IV:n\naikana, jonka kansleri Johann von Neumarkt (1310-1380) oli Petrarcan\nkanssa kirjeenvaihdossa. Konstanzin kirkolliskokouksessa keisari\nSigismund (1368-1437) tutustui mainittuun italialaiseen humanistiin\nVergeriukseen, jonka vei Prahaan, kääntämään Epiktetoksen (I, s. 332)\noppilaan Flavius Arrianuksen teoksia. Baselin kirkolliskokouksessa ja\nsittemmin keisari Fredrik III:n johtavana diplomaattina Enea Silvio\nehti herättää myös humanistisia harrastuksia. Keisari Maximilian I:n\nolemme aikaisemmin maininneet renessanssihenkisenä hallitsijana.\n\nKolmannet keskukset, joissa humanismin käyteaineet rupesivat\nvaikuttamaan, olivat eräät pienemmät hovit: Mainzin ruhtinaskardinaali\nAlbertin ja vaaliruhtinaiden Saksin Fredrik Viisaan ja Württembergin\nEberhardin, ja yliopistot, joita perustettiin useita molemmin puolin\n1400-luvun vaihdetta -- ensimmäisen Kaarle IV Prahaan (1347) -- ja\njoista toiset tulivat olemaan katolisuuden, toiset protestanttisuuden\nahjoja. Eräät kaupungit -- Strassburg, Augsburg, Nürnberg ja Basel --\nansaitsevat myös maininnan humanistisen harrastuksen tyyssijoina.\nHumanismilla tuli olemaan Saksassa toinen merkitys ja tehtävä kuin\nItaliassa. Viimeksimainitussa maassa se oli paljastanut ja herättänyt\neloon valtiollisen ja kansallisen muinaisuuden, johon hajaannuksesta\nhuolimatta ja myös sen tähden innostuttiin niinkuin esi-isäin\nsuuruudenaikaan ainakin. Kuolleista nousseet pakanalliset jumalat,\nantiikin taide ja kirjallisuus vetosivat sitä paitsi italialaisen\npsyken erääseen puoleen, jonka se oli perinyt suorassa polvessa\nroomalaisilta: realiteetteja rakastavaan älyllisyyteen, loogillisuuteen\nja aistimien iloon, siihen auringon, värien ja terävien ääriviivojen,\nviinin ja huolettoman elämän luomaan perusominaisuuteen, joka luonnon\nilmaisena antina oli säilynyt sukupolvesta toiseen. Tämän elvytti nyt\nhumanismin Pan syrinksillään ja näin ajatellen ymmärrämme, miksi\nItalian renessanssi sai niin ratkaisevassa määrässä valtavan, värikkään\ntaiteellisen nousun ja elämänilon luonteen. Saksalaisten isänmaalliset\ntunteet, jotka vallalle päässeen valtiollisen hajaannuksen vuoksi\nolivat haparoivia, eivät suinkaan erikoisemmin virkistyneet siitä, että\nhumanismi elävöitti roomalaisen muinaisuuden, sillä tämähän oli ollut\ngermaanien vihollinen ja sortaja aivan samoin kuin myöhempi Rooma oli\nollut Saksan keisarien vannoutunut vastustaja. Humanismin se puoli siis\nkorkeintaan lisäsi saksalaisten tietoja, mutta ei lämmittänyt heidän\nhistoriallista tunne-elämäänsä. Kun saksalaisessa psykessä ei lisäksi\nollut italialaisten mainittua aisti-iloista kauneuskykyisyyttä --\nsaksalaisten elämänilmaukset tällä alalla olivat kyllä voimakkaita,\nmutta kokonaan kauneuden ulkopuolella --, jäi humanismi siinäkin\nsuhteessa kosketuskohtaa vaille. Mutta se joutui tämän sijasta\nvastakkain erään uuden ominaisuuden kanssa, jota taas italialaisilla ei\nollut ja johon se ei vielä ollut koetellut voimiaan: saksalaisen psyken\nsyvällisesti hautovan filosofisen hengen eli gemütin kanssa, johon\nosallistuvat mielikuvitus, tunne ja asioiden perussyitä tutkiva järki.\nTämä syntyjä syviä etsivä germaanien psyken ominaisuus oli ilmennyt jo\nheidän varhaisrunoudessaan ja uskonnollisessa elämässään: se oli\nluonut kansallisepiikan, joka on ristiriitojensa jyrkkyydeltä,\nhenkilöhahmojensa mitoilta, intohimojensa voimalta ja koko tragiikkansa\njylhyydeltä ainutlaatuista, ja se oli syventynyt mystiikaksi, joka\nosoittaa harvinaista uskonnollisen sielunelämän tuntemusta. Tämä\nfilosofinen henki se oli, joka sekä halusi että kykeni vastaanottamaan\nhumanismin, ei alistuen sen uuteen tietoon, vaan pian ruveten\nkäyttämään sitä aseenaan.\n\nSaksalaiset eivät siis innostuneet humanismin pakanalliseen kauneuteen\nainakaan niin paljon, että olisivat ruvenneet palvomaan sitä riittävän\narvokkaana erikoisuutena; heidän goottilaista taidettaan oli sitä\npaitsi vaikea saattaa sopusointuun klassillisuuden kanssa. Sen sijaan\nheidän perusteelliseen tietoon pyrkivä ominaisuutensa oivalsi, mikä ase\ntotuuden etsijän kädessä oli kreikan- ja hebreankielen taito, koska se\navasi suoran, esteettömän tien evankeliumin alkulähteelle, Raamattuun.\nTähän suuntaan kehoittavia herätyksiä oli muuten sattunut itse\nItaliassa, aivan paavin istuimen juurella: muistutamme mieleen\nitalialaisen humanistin Lorenzo Vallan, joka vastaansanomattomasti\ntodisti, että ns. Konstantinuksen lahjakirja (Donatio Constantini),\njolla Konstantinus Suuri oli muka kiitollisena kääntymisestään\nluovuttanut paaville sekä ylimmän päätösvallan uskon asioissa että myös\nmaallisen hallitsijan oikeudet Roomassa, Italiassa ja \"lännen\nmaakunnissa, seuduissa ja valtioissa\", olikin 700-luvulla tehty\nväärennys. Kirkon suunnaton turmelus yleensä ja Saksassa lisäksi kansan\nhistoriallinen vihollisuus paavia vastaan olivat näin omiaan kääntämään\nuuden tiedon kärjen Roomaan päin. Tätä tietä on pyrittävä ymmärtämään,\nmiten humanismi saattoi Saksassa tulla siksi käytännölliseksi\nvälineeksi, jota saksalaisten filosofinen henki tarvitsi vapautuakseen\nkeskiaikaisesta paavilaisuudesta. Renessanssi oli siis täälläkin\nvapautumista, mutta vapautunut ei joutunut kuten Italiassa moraalista\nvälinpitämättömän pakanallisen kauneuselämän valtaan, vaan antautui\nniinkuin käsitti noudattamaan entistä syvemmän uskonelämän ja\npuhtaamman moraalin ohjeita. Ennen kuvaamamme renessanssin-ihmisen\nrinnalle syntyi näin germaanisen psyken syvyydestä ja uuden tiedon\navulla uskonpuhdistuksen-ihminen, joka oli lyövä historiaan\nkatoamattomat jäljet.\n\n\n2\n\nHumanismi oli näin ollen Saksassa ensin filologiaa, so. pyrkimystä\nsaavuttamaan cieerolaisen latinan aste ja oppimaan kreikkaa ja hebreaa.\nSangen pian tästä kehittyi varsinainen näiden kielten tieteellinen\ntutkimus ja tämän tuloksena löydettyjen totuudenmurujen aiheuttama\nhyökkäyshalu. Saksan humanismissa voi tämän mukaan erottaa kolme eri\nvaihetta, jotka kuitenkin ovat laajoilta osilta samanaikaisia:\nfilologisen, tieteellisen ja poleemisen. Viimeksimainitulla\ntarkoitetaan uskonpuhdistuksen aikaa. Neljäskin vaihe on:\nuskonpuhdistuksen lopuksi tapahtuva luutuminen puhdasoppisuuden\ntaantumukselliseksi ahtaudeksi ja vanhan turtuneen katolilaisuuden\nkiihkoutuminen fanaattiseksi vimmaksi, mitkä molemmat ilmiöt\nmerkitsevät näillä historian linjoilla edistyksen tyrehtymistä ja uutta\nalistumista keskiajan dogmaan.\n\nEnsimmäisen eli filologisen kauden sisällyksenä on siis vanhain kielien\nharrastuksen herääminen ja halu tutustua antiikin kirjailijoihin.\nMainituista Saksan kulttuuripiireistä lähti innostuneita oppineita\nItaliaan, kuuntelemaan uusia kuuluja humanismin luennoitsijoita. Heissä\noli niitä, jotka tekivät sen vilpittöminä teologeina, sekoittamatta\nfilologiaa ja antiklerikaalisuutta, mutta myös niitä, jotka kaipasivat\nvapautumista keskiajan dogmasta. Edelliset olivat yleensä vakavia,\nkunnianarvoisia henkilöitä, jälkimmäiset joskus eriskummallisia\nboheemityyppejä, jotka olivat jo ehtineet kokea vapauden ei vain\nihanuutta vaan myös vaarallisuuden. Sellainen oli kirjallinen\nseikkailija _Peter Luder_, Heidelbergin ylioppilas, joka kulki\nkerjäämällä Roomaan, ajettiin sieltä pois, seikkaili tämän jälkeen\nBalkanilla ja Vähässä-Aasiassa, palasi Italiaan ja kerjäili siellä\nelättäen itseään runoudella, retoriikalla ja lääketieteellä, saapui\ntakaisin Saksaan, luennoitsi Terentiuksesta Heidelbergissa, Erfurtissa\nja Leipzigissä, pistäytyi vielä Italiassa ja katosi lopuksi Itävaltaan.\nSamanlainen kulkurioppinut oli _Samuel Karoch_. Molemmat olivat\nkuitenkin ensimmäisiä, jotka luennoitsivat Saksassa humanismista tämän\noikeassa vapautumisen hengessä.\n\nNäin siis humanismi levisi vähitellen Saksaan. Sen filologisesta\ninnostuksesta kertovat monet omituiset nimet: Crotus Rubeanus, Pierius\nGraecus, Lupambulus Ganymedes, Oecolampadius, Melanchthon jne., ja sen\nItaliasta saamasta esimerkistä eräänlaiset \"akatemiat\" (sodalitates),\nhumanistiset kerhot. Huomattava Saksan filologinen varhaishumanisti oli\nennen mainitsemamme (II, s. 85) _Conrad Celtes_ (1459-1508), Pickel\n(= kuokka = kr. keltes) nimisen viinikauppiaan poika, Agricolan\noppilas, joka vieraili vaeltavana renessanssioppineena melkein kaikissa\nEuroopan maissa, perustellen Pomponius Laetuksen akatemian mukaisia\nhumanistikerhoja. Tunnustukseksi hänen ensimmäisestä teoksestansa:\nRunoilun ja laulujen taiteesta (Ars versificandi et carminum), keisari\nFredrik III seppelöi hänet Nürnbergissä Saksan ensimmäiseksi poëta\nlaureatukseksi. Toimien sen jälkeen professorina Wienissä Celtes\nharrasti innokkaasti latinan ja kreikan opintojen edistämistä,\nhistoriaa ja isänmaansa maantiedettä, erittäinkin kartoitusta,\naloittaen laajan Saksaa kuvailevan teoksen. Hrosvithan draamojen\nlöydöstä olemme aikanaan maininneet; lisäämme vain, että hän löysi\nvielä arkistojen kätköistä Fredrik Barbarossaa ylistävän\nvarhaishumanistisen Ligurimis nimisen kertovan runoelman (II, s. 171)\nja Tabula Peutingerianan nimellä tunnetun kuuluisan Rooman valtakunnan\ntiekartan. Näiden harrastustensa ohella hän sepitti eepoksen\nTheodoriceis, joka kuitenkin jäi kesken, ja Horatiusta jäljittelevää\nlyriikkaa.\n\nMuista mainittakoon _Conrad Peutinger_ (1465-1547), augsburgilainen\nhumanisti, keisari Maximilian I:n läheinen ystävä, joka julkaisi,\npaitsi yllämainittua Celtesin löytämää roomalaisten aikaista silloisen\nmaailman tiekarttaa (Itinerarium scriptum, 745 mm pitkä ja 34 mm leveä\nliuska), roomalaisten muistokirjoituksia, Jordaneen (II, s. 48) ja\nPaulus Diaconuksen (II, s. 59) teokset. Nürnbergiläisen humanismin\nkeskushenkilö oli _Wilibald Pirckheimer_ (1470-1530), Italiassa\nopiskellut kaupunkinsa johtohenkilö, diplomaatti, sotapäällikkö ja\nneuvoston jäsen, joka toimi ansiokkaasti koululaitoksen hyväksi ja\nkannatti aluksi uskonpuhdistusta, siitä myöhemmin kuitenkin vierautuen.\n_Conrad Mutianus_ (1471-1526) oli Erfurtin yliopiston vapaiden\najattelijain piiriin kuuluva vaikutusvaltainen humanisti, \"Mutianuksen\nliiton\" (Mutianischer Bund) keskushenkilö. Hän ei ole kirjoittanut\njuuri muuta kuin kirjeitä ja epigrammeja, mutta on osannut antaa\ntoisille hedelmällisiä ajatuksia. Hän toivoi kirkon uudistuvan, mutta\nei halunnut sen rinnalle kilpailevaa kirkkoa ja vierautui sen johdosta\nuskonpuhdistuksesta, jota oli aluksi kannattanut. Erfurtissa opiskeli\n_Crotus Rubianus_ (1480-n. 1539), Mutianuksen, Lutherin ja Huttenin\nystävä, joka oleskeli Italiassa vv. 1517-1520 ja sen jälkeen Saksassa\neri seuduilla. Hänkin lopuksi vierautui uskonpuhdistuksesta. Pian\npuheeksi tulevain Hämärämiesten kirjeiden ensimmäinen osa on hänen\nsepittämänsä. Saksan humanismin kuuluisimmat nimet ovat Johann Reuchlin\nja Erasmus Rotterdamilainen.\n\n\n3\n\n_Johann Reuchlinin_ (1455-1522) elämänvaiheet sisältävät kauniin kuvan\ntotuudenrakkaudesta, hienosta, vaatimattomasta, valistuneesta\npersoonallisuudesta, kulttuuritaistelusta jossa renessanssin-ihmisen\nparhaat ominaisuudet joutuivat keskiaikaisen pimeyden hyökkäysten\nkohteiksi ja selvisivät ottelusta voittajina. Reuchlin tuskin itse\nymmärsi, kuinka suuren näytelmän keskushenkilö hän oli, eikä siis\nvoinut jälkimaailman arvostelua ajatellen vartioida itseänsä; sitä\narvokkaampi on todistus, jonka hänen toimintansa hänestä antaa.\n\nReuchlin oli syntyisin Pforzheimista, Badenista, pääsi varhain siksi\nhyvän latinantaitajan maineeseen, että valittiin Badenin maakreivin\npojan seuralaiseksi Parisin yliopistoon, jossa rupesi opiskelemaan\nkreikkaa, ja jatkoi opintojaan Baselin yliopistossa suorittaen\nmaisterin tutkinnon 1477. Täydennettyään kreikantaitoaan Parisissa hän\nryhtyi toimeentulon vuoksi valmistumaan lakimieheksi, opiskellen\nOrléansissa ja Poitiers'ssa ja suorittaen tutkintonsa 1481. Palattuaan\nSaksaan hän pääsi Württembergin kreivin Eberhardin matkatoveriksi\nItaliaan, Firenzeen ja Roomaan saakka (1482), joissa kaupungeissa kuten\ntiedämme sai kuulla johtavien humanistien, mm. Polizianon luentoja.\nEberhardin hovissa Stuttgartissa hän sitten hoiti tärkeitä\nluottamustoimia vuoteen 1496 saakka, jolloin kreivi kuoli ja hänen\ntäytyi poistua hovista, koska ei nauttinut uuden kreivin suosiota. Tänä\nelämänsä onnellisimpana ajanjaksona hän pääsi toisen kerran (1490)\nItaliaan, jossa tutustui uudenaikaisen ajattelun airueeseen Pico della\nMirandolaan ja hänen kabbalistisiin haaveisiinsa. Tärkeä tuttavuus oli\npaavin sihteeri Jacob Questenberg, joka myöhempien vaikeuksien aikana\nsuojeli häntä. Näihin aikoihin hän jo oli aloittanut hebrean opiskelun,\njohon ryhtyi erikoisen tarmokkaasti 1492 Linzissä erään juutalaisen\nlääkärin johdolla. Jouduttuaan pois Stuttgartin hovista Reuchlin\noleskeli Wormsissa ja Heidelbergissa, antaen kreikan ja hebrean\nopetusta ja toimien vaaliruhtinas Filipin pojan opettajana. Tämän\nruhtinaan asialla hän joutui käymään Roomassa kolmannen kerran (1498),\njolloin omistautui juutalaisen rabbinin johdolla hebrean opiskeluun ja\npalasi kotiin mukana kantamus hebrealaisia kirjoja. Hän asettui nyt\nStuttgartiin, jossa hänen ystävänsä olivat taas voitolla, ja piti\nsiellä vuoteen 1512 saakka korkeata lainopillista virkaa. Mainittuna\nvuonna hän siirtyi pienelle maatilalle kaupungin läheisyyteen, asui\n1519-1521 Ingolstadtissa ja talven 1521-1522 Tübingenissä, luennoiden\nkreikkaa ja hebreaa suurelle kuulijakunnalle. Hän kuoli kesäk. 30 p.\n1522. Reuchlin oli naimisissa, mutta lapseton. Melanchthon oli hänen\nsisarensa tyttären poika ja hänen suosikkinsa siihen saakka, kunnes\nuskonpuhdistuksen aiheuttama erimielisyys vieroitti heidät toisistaan.\n\nReuchlinin kirjallisesta tuotannosta mainittakoon ensin hänen\nkabbalismia ja hebreaa koskevat julkaisunsa. Pico della Mirandolan\najatusten mukaan hän kiinnostui juutalaisten Kabbalaan (I, s. 75),\npitäen sitä syvänä teosofian lähteenä, josta oli löydettävissä\nlopullinen kristinuskon selitys, järjen ja uskonnon mysterioiden\nsovitus. Näitä kysymyksiä hän selvitteli teoksissaan Ihmeellisestä\nsanasta (De verbo mirifico, 1494), joka suuresti lisäsi hänen\nmainettaan, ja Kabbalistisesta taidosta (De arte cabbalistica, 1517).\nUuden ajan, joka on mitä syvimmin kiintynyt monenlaisiin\nsalaisoppeihin, vieläpä jokseenkin yhtä herkkäuskoisesti kuin menneet\nvuosisadat, ei ole syytä edes kohauttaa olkapäitä tälle hautovan ja\nhartaasti etsivän hengen harhautumiselle. Reuchlin oli aina lojaali\nkatolilainen, pitäen kuolemansa lähestyessä augustinolaismunkin pukua,\nmutta ei silti sulkenut silmiänsä totuudelta. Tätä etsiessään hän\ntahtoi tunkea syvemmälle Raamattuun kuin Vulgatan kieliasu salli, ja\nrupesi siinä tarkoituksessa opiskelemaan hebreaa. 1506 hän julkaisi\nHebrean alkeista (De rudimentis hebraicis) nimisen teoksen, joka\nperustui vuosisatain läpi periytyneeseen rabbiinien oppineisuuteen ja\noli länsimailla ensimmäinen avain tähän siihen saakka aivan\ntuntemattomana pysyneeseen kieleen.\n\nReuchlin ei syventynyt Raamattuun kapinallisessa, vaan ainoastaan\ntotuuden etsimisen tarkoituksessa: \"En arvostele ajatusta teologina,\nvaan sanoja kielen tutkijana\", hän lausui, ilmaisten tieteellisen\nohjelmansa vielä selvemmin seuraavassa lauseessa: \"Pyhää Hieronymusta\n(Vulgatan kääntäjää) kunnioitan kuin enkeliä, Liraa (eräs keskiaikainen\nraamatunselittäjä) pidän arvossa kuin mestaria, mutta totuutta palvon\nJumalana\". Tämä uudenaikainen tieteellinen ajattelu ja hänen\njuutalaisista saamansa suopeampi, humaanisempi käsitys kuin mikä oli\nyleensä keskiaikana vallalla, vei hänet siihen ristiriitaan, joka\nansaitsee kulttuuritaistelun nimen. Se on Euroopan ensimmäinen\n\"taistelu kirjoista\".\n\nJuutalaisten käännyttäminen kristinuskoon oli ollut aina kirkon\nlempiajatus, josta se ei ollut milloinkaan luopunut. 1500-luvun alussa\noli eräs Kölnin juutalainen Johann Pfefferkorn ottanut tämän askeleen\nja ryhtynyt sitten luopion kiivaudella käännyttämään entisiä\nuskonveljiänsä, tukena kaupunkinsa kiihkokatoliset dominikaanit,\ninkvisitio ja yliopisto. Entisenä juutalaisena hän tiesi, että isiltä\nperitty pyhä laki, Toora, ja muut kansalliset kirjat olivat hänen\nheimonsa uskon lähde, ja että jos viimeksimainitut saataisiin\nriistetyksi pois, uskon täytyisi vähitellen näivettyä ravinnon\npuutteessa. 1509 hän sai keisarilta määräyksen takavarikoida kaikki ne\njuutalaisten kirjat, joissa vastustettiin kristinuskoa, ja pyysi\nReuchlinin apua, jotta päästäisiin selville, mitkä kirjat olivat\ntällaisia. Reuchlin vastasi vältellen, mutta kun keisarin käskyn\ntoimeenpano kohtasi vaikeuksia, hän sai virallisen määräyksen antaa\nlausuntonsa. Lokakuussa 1510 hän lähetti sen viranomaisille. Hän jakaa\nsiinä juutalaisten kirjat kuuteen luokkaan -- Raamattua l. Tooraa\nlukuunottamatta, jota ei kukaan ollut ehdottanut takavarikoitavaksi --\nja tutkien jokaisen osoittaa, että kristinuskoa vastustavia teoksia oli\nvain muutamia harvoja ja nekin sellaisia, joita eivät juutalaiset\nitsekään pitäneet arvossa. Muut olivat tarpeellisia juutalaisten\njumalanpalveluksessa, joita pidettiin paavin ja keisarin luvalla, ja\nsisälsivät sellaista tieteen kannalta arvokasta aineistoa, jota ei\npitäisi hävittää, vaikka se kuuluikin toiseen uskontoon. Edistääkseen\nhebrean opiskelua Reuchlin lopuksi ehdotti, että keisari perustaisi\nkymmenen vuoden ajaksi Saksan jokaiseen yliopistoon kaksi hebrean\nprofessorinvirkaa, joita varten tarpeelliset kirjat juutalaisten olisi\nhankittava. Kun keisari tämän lausunnon johdosta epäröi eikä antanut\nPfefferkornille kaikkia tämän haluamia valtuuksia, ruvettiin\nsuunnitelman epäonnistumisesta syyttämään Reuchlinia. Syntyi vimmattu\ntaistelu lentokirjasilla, toisella puolella Reuchlin ja yhtä poikkeusta\nlukuunottamatta kaikki humanistit, toisella kaikki yliopistot,\nParisinkin, jonne saakka riidan mainingit tuntuivat. Reuchlin\nhaastettiin Mainzin suurinkvisiittorin tutkittavaksi, mutta onnistui\nvetoamalla siirtämään asian Roomaan, jossa hänen ystävänsä Questenberg\nvalvoi hänen etujaan. 1516 annetulla päätöksellä paavin kuuria vapautti\nReuchlinin, kuitenkaan rankaisematta hänen syyttäjiään ja tuomitsematta\nheitä korvaamaan Reuchlinin kuluja. Reuchlinin ystävät Ulrich von\nHutten ja Franz von Sickingen ryhtyivät nyt ahdistamaan heitä tästä ja\nsaivatkin Reuchlinin pahimman vainoojan, inkvisiittori Jacob von\nHochstratenin, tuomituksi (1520) korvaamaan hänen vahinkonsa. Paavin\nkuuria ei kuitenkaan vahvistanut tuomiota ja asia jäi tähän. Sillä oli\nollut jo toisella linjalla Reuchlinille ratkaisevasti edullinen ja\nhänen ahdistajilleen musertava loppuvaihe.\n\nReuchlinin kannanotto ja luja esiintyminen oikeuden, humaanisuuden ja\nuskonnonvapauden puolesta oli herättänyt suurta huomiota ja hankkinut\nhänelle paljon myötätuntoa, jota monet tunnetut henkilöt olivat hänelle\nkirjein ilmaisseet. Reuchlin julkaisi näitä kaksi kokoelmaa: Kuuluisien\nmiesten kirjeitä (Epistolae clarorum virorum, 1514) ja Mainioiden\nmiesten kirjeitä (Epistolae illustrium virorum, 1519). Edellisen\njohdosta heräsi nyt Erfurtin terävien humanistien keskuudessa\nsatiirinen ajatus suunnata Reuchlinin ahdistajiin isku, joka\npaljastaisi heidän koko keskiaikaisen pimeytensä. Crotus Rubianus,\nConrad Mutianus ym. sepittivät joukon kirjeitä, joita muka sellaiset\n\"humanistit\" kuin Lang Schneiderius, Hafenmusikus, Buntemantellus,\nEitelnarrabianus, Dollkopfius, Tileman Lumplin jne. olivat\nkirjoittaneet ainoalle Pfefferkornia puolustaneelle humanistille,\nkölniläiselle Ortvinus Gratiukselle, ja joissa käytettiin niin\nnaurettavaa ja kurjaa latinaa kuin mahdollista, esiinnyttiin typerän\npöyhkeästi, narrimaisesti ja tietämättömästi, viisasteltiin muka\ntieteellisesti ja terävästi skolastiikan nimityksillä ja päätelmillä\njne. Näin syntyneet kirjeet julkaistiin 1515 kokoelmana, joka tunnetaan\nnimellä Hämärämiesten kirjeitä (Epistolae obscurorum virorum); 1517\nilmestyi toinen osa, jonka pääsepittäjä oli Ulrich von Hutten.\nKölnin ja muut katoliset jumaluusoppineet joutuivat ehdottomasti\nnaurunalaisiksi, voimatta edes puolustautua, heidän asiansa kun oli\nheikko ja heidän joukossaan ei sattunut olemaan terävää puhtaan latinan\ntaitoista kynämiestä. Voi sanoa, että tämä teos tuhosi Saksan\noppineista ja ylioppilaspiireistä kaiken kunnioituksen kirkon edustamaa\nskolastista teologiaa kohtaan, ja että se on myös puhtaasti\nkirjallisena tuotteena, elinvoimaisen, terävä-älyisen, asiansa\noikeudesta vakuutetun ajanhengen satiirisena ilmauksena, huomattava\nsaavutus. Yleisesti nyt ymmärrettiin Reuchlinin voittaneen. Ulrich von\nHutten (todennäköisesti) julkaisi 1518 hänen kunniakseen runoelman\nTriumphus Capnionis (kr. kapnos = savu = Rauch > Reuchlin), johon\nliitetty puupiirros esitti Reuchlinia roomalaisena triumfaattorina ja\nhumanisteja osoittamassa hänelle kunnioitustaan.\n\nOn syytä huomauttaa, ettei Erfurtin humanisteille kuitenkaan ole\nannettava täyttä kunniaa tämän humoristisen kirjekepposen keksimisestä.\nJo Platon asetti tyhmyydet vastustajiensa suuhun. Hämärämiesten\nkirjeiden hullunkurinen kieli ei ole muuta kuin latinalaiseksi\nproosaksi muutettua \"makaronismia\". Humanismin ohella oli Italiassa\nsyntynyt (s. 221) eräänlaista karkeasyistä runoutta, joka pyrki\ntekemään humoristisen vaikutuksen myös kielellisellä asullaan, sillä,\nettä italiankielisiin sanoihin liitettiin latinan- ja kreikankielisiä\npäätteitä, jokseenkin niin kuin yllämainituissa \"Langschneiderius\" ym.\nnimissä. Tisi degli Odassi julkaisi jo 1493 kokoelman tällaisia runoja\nnimeltä Makaronilaulu Patavinialaisista (Carmen macaronicum de\nPatavinis). Kun makaronirunous oli aikakauden oppineiden ja varsinkin\nylioppilaiden keskuudessa vallitseva pilailun muoti, on selvää, että\nErfurtin humanistit tunsivat sen ja saivat siitä mallin kirjeisiinsä.\nCodrus-näytelmästä tuonnempana (s. 29).\n\n\n4\n\nReuchlin oli luonteeltaan hiljainen oppinut, sekautuen aikansa\nkiistoihin vain muiden pakotuksesta. Hänen luonteensa kuvaavin piirre\noli syvä tiedonhalu ja rakastuminen vanhoihin kieliin säkä luja\nvakaumuksellisuus. Milloin antiikki ei ollut kysymyksessä, hän oli\nvaatimaton saksalainen. Hänen kuuluisa aikalaisensa _Desiderius Erasmus\nl. Erasmus Rotterdamilainen_ (1466-1536) oli monessa suhteessa\ntoisenlainen. Hänkin oli ennen kaikkea oppinut, edistynyt humanismissa\nniin pitkälle, että hänen luonnollinen keskustelu- ja kirjoituskielensä\noli latina, että hän oli vierautunut kansallisuuksista ja oli, voi\nsanoa, kosmopoliitti, joka oli kotonansa kaikkialla Euroopassa, missä\nvain oli humanistista oppineisuutta. Tämän ja erikoisen älyllisen\nterävyytensä ja sanallisen osuvaisuutensa vuoksi hän oli tunnustettu\ntiedon valo, jota maailman mahtavat suosivat ja kosiskelivat, suoden\nhänelle apurahoja ja muuta kannatusta. Kun hänen älyllisyytensä oli\nhuomattavassa määrässä samanlaatuista kuin Voltairen, johon häntä on\nverrattu, so. ulospäin suuntautuvaa ja erittelevää, aikaansaaden\nhänessä itsessään muista edellä olevan yleisen järkeisvalistuneisuuden,\nmutta tuskin syvempää marttyyrivalmiutta ja vakaumuksellista\neetillisyyttä, hän joutui kuten Petrarca, jota hän myös humanismin\nkasvattamana maailmankansalaisena jonkin verran muistuttaa, joskus\nristiriitaan oppinsa kanssa. Voi myös olla niin, että ne asiat,\njoissa tällaista ilmeni ja jotka olivat esim. Lutherin mielestä\nhuipputärkeitä, eivät olleet sellaisia Erasmuksesta, joka suhtautui\nniihin kylmemmin ja ilmeisesti ollen monessa suhteessa aikansa\nintohimoisen, etupäässä uskonnollisen tunne-elämän ulko- ja\nyläpuolella.\n\n_Erasmus_ oli kansallisuudeltaan hollantilainen, avioton lapsi Goudan\nkaupungista. Isä piti huolta sekä hänestä että hänen veljestään,\nkouluttaen heitä Deventerissä, jossa Erasmus innostui antiikin\nkirjallisuuteen. Isän kuoltua 1484 holhoojat jatkoivat poikien\nkasvatusta toisessa koulussa ja saivat heidät muutaman vuoden kuluttua\nmenemään luostariin. Vaikka Erasmus olisi tahtonut jatkaa opintojaan\nyliopistossa, hänestä näin tuli augustinolaismunkki ja 1492 pappi.\nTultuaan 1494 Cambrayn piispan sihteeriksi ja osoitettuaan jatkuvasti\nkiihkeätä lukuhalua hän pääsi, saatuaan sitä varten piispalta pienen\napurahan, seuraavana vuonna opiskelemaan Parisin yliopistoon, jossa\nsuoritti jumaluusopillisen tutkinnon. Tähän aikaan kuuluu hänen\nensimmäinen kirjallinen kokeensa, pieni runokokoelma. Parisissa hän\noleskeli -- huonon terveyden aiheuttamin loma-ajoin -- 1499:ään saakka,\nminkä jälkeen tapaamme hänet Oxfordista, Parisista, Orléansista ja\nLouvainista, kaikkialla silmämääränä kreikan opiskelu. 1505 hän\noleskeli Lontoossa, tutustuen sikäläisiin humanisteihin, mm. John\nColetiin, joka innostutti hänet raamatunkritiikkiin. V. 1500 hän\njulkaisi Ajatelmakokoelman (Collectanea adagiorum). 1506 Erasmus\nmatkusti parin englantilaisen nuorukaisen opettajana toivojensa maahan,\nItaliaan, jossa oleskeli kolmisen vuotta, tutustui humanisti- ja\nylhäisöpiireihin, oli jäsenenä Alduksen akatemiassa (II, s. 551),\ntoimittaen hänelle mm. Plautus- ja Terentius-painokset. Aldus julkaisi\nuuden painoksen hänen mietelmäteoksestaan nimellä Tuhansia ajatelmia\n(Chiliades adagiorum, 1508); teos oli entisestään paljon laajentunut ja\nkypsynyt, ja ilmaisi suurta lukeneisuutta. Erasmus olisi epäilemättä\nsaanut Italiassa pysyvän aseman mahtavain suosijain palveluksessa,\nmutta ei huolinut ottaa sellaista vastaan, koska rakasti vapauttansa ja\nhalusi lukea ja kirjoittaa mitä ja milloin tahtoi. Epäröiden hän\nmatkusti 1509 Lontooseen, jonne ystävät olivat kutsuneet häntä kehuen\n\"jumalallista\" Henrik VIII:tta hänen ihailijakseen. Siellä, sittemmin\nniin kuuluisaksi tulleen Thomas Moren vieraana, hän kirjoitti\nsatiirinsa Hulluuden ylistys (Enkomion morias seu laus stultitiae,\nParisi 1511). Kadoten sitten puoleksitoista vuodeksi näkymättömiin,\nluultavasti kirjoitustyöhön, hän ilmestyi taas tuttavainsa piiriin 1511\nja ryhtyi ensimmäistä kertaa elämässänsä opettamaan, luennoimaan\nCambridgessä Uudesta Testamentista, P. Hieronymuksen kirjeistä ja\nSenecasta. Pitkälliset oppivuodet olivat päättyneet ja hän tunsi\nolevansa kypsä tiedemiehen ja kirjailijan julkiseen toimintaan.\nSäilyttääkseen vapautensa hän muutti 1514 Baseliin, jossa asuva\nkirjanpainaja Johannes Frobenius oli hänen tuttavansa, ja johon hänen\nympärilleen kertyi ihaileva nuori humanistijoukko. Vuoteen 1521 saakka\nhän kuitenkin oli usein matkoilla, oleskellen pitkiä aikoja\nAlankomaissa (Louvainissa, jossa Pietari Särkilahti todennäköisesti oli\nhänen kuulijanaan) ja Englannissa, mutta sen jälkeen hän asettui\npysyväisesti Baseliin, Frobeniuksen kustannusliikkeen niinkuin nykyisin\nsanoisimme \"kirjalliseksi johtajaksi\", toimien tässä asemassa 1529:ään\nsaakka. Silloin Frobenius oli jo kuollut, Frankfurtista tulvaili\nhuokeita kirjoja ja Baselissa sattui uskonpuhdistusliikkeestä\naiheutuneita levottomuuksia. Tämän johdosta Erasmus muutti Freiburgiin,\njossa asui 1535:een saakka. Palattuaan silloin Baseliin hän kuoli\ntäällä seuraavana vuonna.\n\nErasmuksen julkaisuista mainittakoon kirkkoisäin teokset, alkaen (1516)\nHieronymuksella ja päättyen (1536) Origeneella. Niihin hän kirjoitti\njohdannot ja selitykset. Hänen jumaluusopillisista julkaisuistaan on\ntietenkin tärkein kreikankielinen Uusi Testamentti eli Uusi väline\n(Novum instrumentum), joka oli tämän 1516 ilmestyneen teoksen paljoon\nvihjaileva varsinainen nimi. Se on ensimmäinen kreikankielinen\njulkaistu, mutta ei painettu Uusi Testamentti, sillä painattanut tämän\noli jo 1514 kardinaali Ximenes, vaikka hän ei ollut vielä päästänyt\nsitä ilmestymään. Frobenius oli kuullut asiasta ja koetti ehättää\nennen. Se perustuu Baseliin kulkeutuneisiin käsikirjoituksiin, joista\nvain yksi oli kunnollinen; kun tätä seurattiin harvoin, on selvää, että\nErasmuksen teksti on puutteellinen. Kreikkalaisen tekstin rinnalle hän\nasetti siitä tekemänsä uuden latinankielisen käännöksen ja osoitti\nsiten kaikille näiden kielten ymmärtäjille, missä kohdin tähän saakka\nainoana oikeana ja pätevänä pidetty Hieronymuksen Vulgata oli\nerehdyttävä. Erasmus julkaisi myös selitykset muihin Uuden Testamentin\nkirjoihin paitsi Ilmestyskirjaan. Hänen painoksensa siihen kuuluvine\nselityksineen tuli kaikissa maissa Raamatun käännöstyön pohjaksi\nja oli uskonpuhdistuksen tärkeä tienraivaustyö. Kristillisiä ja\nkirkkopoliittisia käsityksiään Erasmus ilmaisi useissa teoksissa: esim.\nKristuksen soturin käsikirja (Encheiridion militis christiani, 1502)\nselvittelee kristityn ihanteita ja Saarnaaja (Ecclesiastes, 1535)\nkatolisten kirkonmenojen puutteellisuuksia. 1535 ilmestynyt Precaliones\non kuten nimi sanoo rukouskirja; siitä Agricola suomensi n. 50 sivua\nomaan Rukouskirjaansa. Kirjasessaan Vapaasta tahdosta (De libero\narbitrio, 1524) hän asettui katolisen kirkon puolelle Lutheria vastaan,\nalleviivaten tahdon vapautta ja ihmisen siveellisten pyrkimysten\ntärkeyttä, eli siis hakien eetilliseltä alalta ratkaisua asialle, joka\nLutherille oli yksinomaan uskonnon piiriin kuuluva. Luther vastasi\nseuraavana vuonna lentokirjasella nimeltä Orjallisesta tahdosta (De\nservo arbitrio). Erasmus julkaisi muitakin hyökkäyskirjoituksia, esim.\nUlrich von Huttenia ja ranskalaisia humanisteja vastaan, joista ilmenee\nPoggion, Filelfon ja Vallan aloittamaa ja filologien polemiikeissa\nperinteelliseksi tullutta sisukkuutta ja teräväkielisyyttä, kuluttaen\nnäin voimiaan hermostuttavaan kahakoitsemiseen. Käsityksensä\naikansa epäkohdista hän oli ilmaissut jo Ajatelma- ja Hulluuden\nylistys-kirjoissaan. Sitä hän tulkitsi myös teoksessaan Tuttavallisia\nkeskusteluja (Familiarium colloquiorum opus, 1524), joita oli\nsepitellyt jo Parisissa ollessaan oppilaitansa varten ja joissa\nvilkkaan keskustelun muodossa käsitellään päivän kysymyksiä ja annetaan\nopettavaisia neuvoja. Niihin kuului hänen Kultainen kirjansa (Libellus\naureus), josta julkaistiin Turussa koulujen tarpeeksi 1615 ruotsin- ja\nsuomenkielisellä rinnakkaistekstillä varustettu laitos (Cultainen\nKiria, Nuorucaisten tapain sijvollisudest). Filologisia, latinan ja\nkreikan opiskelua tarkoittavia kirjoituksia hän sepitti runsaasti;\nniistä mainittakoon esitys Latinan ja kreikan oikeasta ääntämisestä (De\nrecta latini graecique sermonis pronunciatione, 1528), jolla hän sai\naikaan sen, että luovuttiin bysanttilaisten oppineiden käyttämästä\nuuskreikan mukaisesta ääntämistavasta ja ruvettiin sanomaan \"eetaa\"\n\"eetaksi\" eikä \"iitaksi\", kuten vielä esim. Reuchlin oli tehnyt. Kun\nlopuksi mainitsemme Erasmukselta säilyneen n. 3.000 kirjettä, jotka\nsisältävät mitä tärkeintä hänen aikakautensa kulttuurihistoriallista\nainesta, voimme ymmärtää, kuinka tavatonta tarmoa ja ahkeruutta\nvaadittiin tämän suunnattoman työmäärän suorittamiseen.\n\nErasmus oli siis ennen kaikkea humanisti, joka lyhyesti sanottuna\njulkaisi uskonpuhdistuksen työlle ja menestykselle välttämättömän\nkirjallisen perusaineiston, liittäen oheen sen oikeata ymmärtämistä\nvarten tarpeelliset selitykset. Hänen kreikantaitonsa ei ollut\ntieteellisesti täydellinen eikä hän saavuttanut nykyaikaisen\ntekstikritiikin astetta, mutta oman aikansa kannalta arvosteltuna hänen\ntyönsä oli silti perustavaa laatua. Hänen latinaansakin vastaan\noppineet tekevät huomautuksia, mutta myöntävät samalla hänen käyttäneen\nsitä sujuvasti ja yksilöllisen luontevasti kuin äidinkieltä, joka se\nhänelle olikin. Synnynnäiset sielunominaisuudet ja varhainen\nkouluutuminen antiikin ajatuksien parissa olivat kasvattaneet hänestä\naikansa edelle päässeen vapaamielisen, suvaitsevaisen, jonkin verran\nylimyksellisen yksilön, jonka maailmankatsomus selvästi ilmenee hänen\nteoksistaan. Jo Adagioissa, sananlaskuihin ja mietelmiin liittyvissä\nesseemäisissä selityksissä, hän sanoo: \"Kansa rakentaa kaupunkeja,\nruhtinaat hajoittavat niitä; ahkeruudellaan kansalaiset kokoavat\nvarallisuutta ahneiden herrojen ryöstettäväksi; kansasta lähteneet\nvirkamiehet säätävät hyviä lakeja kuninkaiden rikottaviksi; kansa\nrakastaa rauhaa, mutta sen hallitsijat kiihoittavat sotaan\". Erikoisen\npurevia ovat hänen jo silloin kirkon maallista valtaa ja epäkohtia\nruoskivat sanansa. Hulluuden ylistyksessä paljastuu humaanin sielun\nsuuttumus kaiken sen typeryyden ja raakuuden johdosta, jota hän sai\nalituiseen nähdä. Tämä satiirinen pieni kirjoitus osoittaa Lukianoksen\n(I, s. 329) vaikutusta ja on samalla Voltairen ironian edeltäjä.\n\"Hulluus\", käsitettynä joskus samaksi kuin \"lapsellisuus\",\n\"ajattelemattomuus\", \"huolettomuus\" jne., ylistää itseänsä ja osoittaa,\nettä ihmiskunta saa kiittää onnestansa juuri sitä. Niin pian kuin lapsi\nmenettää \"hulluutensa\", so. vanhenee, alkavat hänen surunsa ja\nonnettomuutensa. Nainen luotiin maailmaan hulluuden pyynnöstä ja niinpä\nnainen onkin huoleton olento, mutta juuri siksi omiaan huvittamaan\nmiestä, joka pitää hänen \"hulluudestaan\". Joka ei usko tätä,\nkuunnelkoon vain, mitä hullutuksia miehet juttelevat naisille, joita he\ntahtovat viehättää. Soturin kunnia ja maine, joka hurmaa niin monta, on\nhulluuden ansiota, sillä sota on hulluutta. Erikoisen tärkeät ovat\nhulluuden kirkolle antamat lahjat. Hulluuden ansiota on se, että\nuskotaan pyhäinkuviin ja pappien ja munkkien valtaan antaa\nsynninpäästöjä; hulluus on skolastiikan pääsisällys, sillä tämän\nväittelyt ovat niin hulluja, että apostolien, jos he eläisivät,\ntäytyisi saada uusi Pyhän Hengen kaste, jos mielisivät niitä ymmärtää;\nyksinkertaisuudessaan he kastoivat kaikki kansat tietämättä tällaisesta\noppineesta hulluudesta mitään. Erasmus ei säästä paaveja eikä\nkardinaalejakaan, vaan ruoskii heitäkin armottomasti. Tuttavallisista\nkeskusteluista, joihin myös Lukianos on ollut mallina, ilmenee\nsamanlaista satiiria, mm. pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvomista ja\ntoivioretkiä vastaan. Haaksirikkoinen ei teekään lupauksia pyhimykselle\neli siis kauppoja pelastuksestaan, arvellen ehtivänsä hukkua ennen,\nkuin tuo pyhimys saisi toimitetuksi asian Jumalan luona, vaan kääntyy\nitse rukouksellaan Jumalan puoleen: \"Menin suoraa tietä Jumalan luo ja\nsanoin: 'Isä meidän, joka olet taivaassa'. Ei kukaan pyhimys kuule niin\nnopeasti kuin hän eikä myönny rukoukseen niin mielellään\". Raaka soturi\ntekee kauhuntöitä keveällä tunnolla, sillä hän tietää kyllä aina\nlöytävänsä jonkun dominikaanin, jolta saa ostamalla aneen, vaikka olisi\nkatkaissut kaulan itseltään Vapahtajalta. Hänen keskustelutoverinsa sen\nsijaan ilmoittaa ripittäytyvänsä \"joka päivä, mutta ainoastaan hänelle,\njoka yksin voi puhdistaa synnistä ja joka on kaikkivoipa: Kristukselle.\nEikä hänelle ripittäytyminen ole helppoa, sillä sen tekee vain se, joka\nsydämestään katuu syntiänsä\". Uuden Testamentin selityksissä on myös\nterävää kritiikkiä paavia ja maallistuneen kirkon epäkohtia vastaan.\nTeoksen toisessa painoksessa on sen paavinkirjeen yläpuolella, jossa\nteosta suositellaan, roomalaisten voittajaa Arminiusta esittävä\npuupiirros ja tämän alla tietenkin voitettuja, Varusta, tarkoittavat\nsanat: Tandem, Vipera, sibilare desiste! (\"Lakkaa vihdoinkin, kyy,\nsähisemästä!\")\n\nErasmus ei siis suinkaan salannut mielipiteitään, vaan ilmaisi ne\nrohkeasti ja niin tehokkaasti, että hänet on siinäkin suhteessa\ntunnustettava uskonpuhdistuksen tienraivaajaksi, \"sen munan munijaksi,\njonka Luther sitten hautoi\", kuten on sanottu. Outoa on se, että kirkko\nsalli hänen teos teokselta näin heiluttaa satiirin ruoskaa, ryhtymättä\nahdistamaan häntä. Kuinka viattomia ja peitettyjä olivatkaan tähän\nverraten Abelardin, Rutebeufin ja Roger Baconin kirjoitukset, mutta\nsiitä huolimatta kirkko kuritti heitä ankarasti. Selitys on\nlöydettävissä siitä, että sama humanismi, joka oli teroittanut\nErasmuksen positiivisen kritiikin kärjen, oli hetkeksi tylsyttänyt sen\nkeskiaikaisen ahdasmielisyyden, jota paavi ja kirkko olisivat\ntarvinneet käydäkseen hänen kimppuunsa. Leo X luki mielihyvin Hulluuden\nylistyksen. Ilmassa oli häivähdys yleistä suvaitsevaisuutta eikä\nkatolinen taantumus ollut vielä nostanut päätänsä. Humanismin\ntunnustettuun yleisvaloon, jota mahtavat suosivat, oli lisäksi vaikea\nkäydä käsiksi. Ryhtymättä tällaisiin toimenpiteisiin paavi koetti\ntoista keinoa, jolla olisi ollut hänen sitä tarkoittamattakaan\nseurauksena Erasmuksen äänen painuminen: hän tarjosi kuululle\noppineelle menestystä ja kunniaa kirkollisella virkauralla, asettaen\nkardinaalinhiipan hänen kätensä ulottuville. Mutta Erasmus rakasti\nliian paljon vapauttansa mennäksensä tähän ansaan. Jo Italiassa\nollessaan hän oli päässyt irtautumaan munkinkaavusta, koska se oli\nhänelle kahle. Hän osoitti paavia kohtaan ulkonaista kohteliaisuutta,\nmutta rajoitti suhteensa kristikunnan päämieheen tähän. Ajankohta sieti\nsiis Erasmuksen rohkeita sanoja. Toiselta puolen Erasmus hoiti ja\nvahvisti asemaansa varovaisesti ja viisaasti, koska tunsi, ettei\nhänestä ollut marttyyriksi. Hän kirjoitti Lutherista: \"Hän näyttää\nmenettelevän kuin ei panisi hengelleen mitään arvoa. Mutta kirjoittipa\nhän mitä totuuksia tahansa -- minulla ei kuitenkaan ole halua uhrata\nhenkeäni totuuden puolesta. Jokainen ei kelpaa marttyyriksi, ja tiedän,\nettä jos joutuisin koetteelle, seuraisin P. Pietarin esimerkkiä\".Tässä\nvoi olla syvää itsensä tuntemista, mutta myös ivallista itsensä\nesittämistä väärässä valossa: ei ole sittenkään sanottu, olisiko\nErasmus lujan paikan tullen kieltänyt mestariansa, so. vakaumustansa.\nVarovaisuus oli hänen velvollisuutensa, eikä ajattelematon vaaran\nuhmailu kaunista ketään. Viisaasti hän Näin ollen valitsi loppuiällään,\njolloin vaara lisääntyi ja rohkeus iän mukana väheni, Baselin\npääleirikseen, pysytellen keisarin tuomiovallan ulkopuolella. Hän ei\nottanut vastaan virkoja, jotka olisivat sitoneet esimiehiin, tehtäviin\nja paikkaan, mutta kyllä apurahoja, jotka olivat tunnustusta hänen\noppineisuudelleen, velvoittamatta häntä muuhun kuin edelleen\nharjoittamaan tiedettään.\n\nAjatellen Erasmuksen työtä uskonpuhdistuksen valmistamiseksi täytyy\npitää siitä loogillisesti johtuvana seurauksena, että protestantit\nedellyttivät hänen liittyvän heihin ja rupeavan johtamaan heitä kuin\nomaa armeijaansa. Mutta sitä hän ei tehnyt monestakaan syystä. Hän oli\nkyllä kirjoittanut kirkon epäkohtia vastaan, mutta hänen tarkoituksensa\noli ollut vain niiden poistaminen, mutta ei suinkaan kirkon\nhajoittaminen; näihin uudistuksiin oli ryhdyttävä varovasti ylhäältä\npäin, jossa oli yleistä tietoa ja arvostelukykyä; alhaalta,\nmuokkaamattomista piireistä lähteneet uudistukset johtaisivat helposti\nharhaan. Hän oli vakaumuksellinen kristitty -- se näkyy esim.\nKristuksen soturin käsikirjasta --, mutta hänen kristillisyytensä lähti\netupäässä evankeliumien, Vuorisaarnan, pohjalta, asettaen siis ihmisen\nsiveelliselle omatoimisuudelle suurempia vaatimuksia kuin Paavalin oppi\nsynnistä ja armosta ja omien pyrkimysten merkityksettömyydestä. Kun hän\nsiis kauan vaiettuaan taipui sekä ylhäisten suosijainsa että\nprotestanttien vaatimuksiin lausua sanansa päivän polttavasta\nkysymyksestä ja kirjoitti ihmisen vapaasta tahdosta, niin oli sekä\nhumanismin ihmisihanteen että hänen kristillisen käsitystapansa\nkannalta selvää, että hänen täytyi joutua ristiriitaan Lutherin kanssa.\nAjan taistelun pauhinassa ei kumpainenkaan huomannut, että\nuskonnollisen elämän terveys vaatii molempien puolien osuutta. Tästä\nErasmuksen kannanotosta johtuu nyt häntä vastaan se syytös, että hän\nolisi nauttimainsa apurahojen ja ylhäisön suoman muun suosion vuoksi\nkieltänyt vakaumuksensa ja hylännyt työnsä hedelmän. Syytöstä ei voi\nasiallisesti perustella, sillä Erasmus toimi, kuten ylläsanotusta\nnäkyy, täysin johdonmukaisesti. Inhimillistä on sitten se, että häntä,\nvuosien kuluessa yhä enemmän hienostunutta humanistia, joka osasi\nvaillinaisesti rahvaan kieliä, tympäisi protestanttien monisanainen\nkansanomaisuus, joka ilmeisesti häiritsi \"uuden tiedon\" näköaloja ja\nuhkasi tahollaan tukahduttaa humanismin harrastuksen. Tästä johtui\nlopuksi se, että Saksan humanistit yleensä jäivät syntyneen uuden\nrajaviivan katoliselle puolelle.\n\n\n5\n\nOlemme edellä olevan yhteydessä sivumennen maininneet _Ulrich von\nHuttenin_ (1488-1523), humanismin, saksalaisen kansallistunnon ja\nuskonpuhdistuksen, oikeuden ja totuuden traagillisen esitaistelijan.\n\nHänet oli määrätty luostariin, mutta hän vältti munkin kohtalon\npakenemalla, menetellen siis päinvastoin kuin Luther. Vuodet 1505-1515\nhän vietti vaelluksilla, jotka ulottuivat Greifswaldista pohjoisessa\naina Bolognaan saakka etelässä. Hän opiskeli uupumattomasti humanismia\nja joutui moniin seikkailuihin ja vastoinkäymisiin, joista sai aiheen\nsatiirisiin hyökkäyksiin vihollisiaan vastaan. Vuodet 1515-1519 hän\noleskeli pääasiallisesti Mainzissa (käyden välillä Roomassa),\narkkipiispa Albertin turvissa, uneksien sen kohottamisesta humanismin\nloistavaksi pääkaupungiksi. Terävää älyänsä ja kynäänsä hän käytti mm.\nsekä Hämärämiesten kirjeiden sepittämiseen että Württembergin herttuan\nUlrichin ahdistamiseen, joka rakastuttuaan Huttenin veljen vaimoon oli\nkuin Daavid surmauttanut Urian saadakseen Batseban omakseen. Tämä\ntaistelu päättyi oikeuden voittoon. Keisari seppelöi Huttenin\nrunoilijaksi 1517. Vuoden 1519:n maissa hän kiinnostui sekä Franz von\nSickingenin haaveisiin hengellisten ruhtinaiden kukistamisesta ja\nritarisäädyn elvyttämisestä että uskonpuhdistukseen, ja ryhtyi\nvoimakkaalla ja terävällä kirjailijatoiminnalla käännyttämään ylimystöä\nviimeksimainitun puolelle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän joutui\ntaas kulkeelle ja paavi vaati häntä vangittavaksi ja lähetettäväksi\nRoomaan. Paettuaan Baseliin hän joutui siellä riitaan Erasmuksen\nkanssa, joka ei halunnut ottaa häntä vastaan -- arvattavasti hänen\ninhoittavan tautinsa (morbus gallicus) takia --, ja sai lopuksi\nturvapaikan Zürichistä, jossa Zwingli hoivasi häntä rahalla ja\nmyötätunnolla. Rutiköyhänä hän kuoli Zürichin järvessä olevalla\npienellä Ufnaun saarella. Huttenin luonteessa oli paljon ihailtavaa:\nhän palvoi totuutta intohimoisesti ja innostui jaloihin aatteisiin;\nhän oli palava isänmaan ystävä, haaveillen kansansa suuresta\ntulevaisuudesta, avomielinen ja rehellinen, uskonpuhdistuksen ajan\nCicero, Ovidius ja Lukianos. Hänen merkitystänsä aikansa aatteiden\nedistäjänä on kuitenkin varottava liioittelemasta. Pääteokset ovat:\nRunoilemisen taito (Ars versificandi, 1511), Ei kukaan (Nemo, 1578),\nMorbus Gallicus (1519), Vadismus (1520), jossa hän hyökkäsi Rooman\nkirkkoa vastaan, mainitut Hämärämiesten kirjeet ja joukko latinan- ja\nsaksankielisiä kirjoituksia ja runoja.\n\n\n6\n\n_Philip Melanchthon_ (1497-1560) oli Saksan johtava humanisti\nvarsinaisen uskonpuhdistuksen aikana, asettaen oppineisuutensa sen\npalvelukseen. Voi sanoa, että juuri hän yhdisti ja sovitti humanismin\nja protestantismin, sillä hänen toimiessaan Wittenbergin yliopiston\nkreikankielen professorina tästä kehittyi johtava kansallinen\noppilaitos, josta skolastiset opetus- ja katsantotavat syrjäytyivät ja\njonka mukaan useat muutkin yliopistot uudistivat ohjelmansa\nhumanistiselle linjalle. Syvällinen oli Melanchthonin vaikutus\nprotestanttisten koulujen kehitykseen: 1526 hän perusti Nürnbergiin\nensimmäisen protestanttisen kymnaasin ja julkaisi seuraavana vuonna\nSaksin vaaliruhtinaskunnan koulujen tarkastajille ohjeen, joka sisälsi\ntriviaalikoulujen uuden opetussuunnitelman. Sen mukaan oli\nklassillinen, etupäässä latinankielinen kirjallisuus oleva tiedon ja\nsivistyksen tärkein lähde. Melanchthonin periaatteiden mukainen\nlatinankoulu tuli vallitsevaksi kaikissa protestanttisissa maissa,\nsäilyttäen asemansa kauas 1800-luvulle saakka. Sen harrastus kohdistui\nyleensä enemmän kieliopilliseen puoleen kuin antiikin todellisen hengen\ntutkimiseen, johon oikeaoppisella protestantismilla ei ollut halua.\nMelanchthonin merkityksestä filosofina mainitsemme tuonnempana.\n\nMelanchthonin kouluohjelmaan kuului myös klassillisten komediain\nesittäminen. Latinankieliset koulunäytelmät oli jo vanhempi humanismi\nhuomannut hyviksi latinantaidon levittäjiksi: strassburgilainen _Jacob\nWimpheling_ (1450-1528) oli sepittänyt -- ehkä italialaisen\nVergeriuksen Pauluksesta saamansa herätteen johdosta -- Stylpho nimisen\nkomedian (1480). Nimihenkilö on jonkunlainen Brunellus-tyyppi (II, s.\n171), kardinaalin kamariherra, joka halveksii ahkeran työn\nvaivalloisuutta ja koettaa kiivetä arvoasemiin oikoteitä, mutta joutuu\nkurjan latinansa vuoksi lopulta sikopaimeneksi. Terentiuksen Adelphin\nmukaan (I, s. 359) siinä siis asetettiin vastakkain ahkera ja laiska\nnuorukainen. Stylpho oli lajinsa ensimmäinen Alppien pohjoispuolella ja\ntuli Saksan koulukomedian perustyypiksi.\n\nTämä kasvatus- ja sivistyselämän muoto tuli harvinaisen suosituksi,\nleviten kaikkien maiden kouluihin. Münsteriläinen koulumestari\n_J. Kerckmeister_ sepitti Codrus nimisen näytelmän (1485), jossa\nlasketaan pilaa koulumestari Codruksen barbaarisesta latinasta. Se on\nvoinut antaa aihetta Hämärämiesten kirjeiden syntyyn. Reuchlin\nsepitti kaksi koulunäytelmää: Sergiuksessa (1496) pilkataan\npyhäinjäännösten palvontaa (kysymyksessä oleva ihmeitätekevä pääkallo\noli todellisuudessa kuulunut suurelle lurjukselle eikä pyhimykselle) ja\nsiten tosiasiallisesti aloitetaan humanismin kirkonvastainen kritiikki;\nHenno (eli Scena progymnasmata = koulunäyttämö, 1497) on alkupuoleltaan\nmukaelma Jeppe Niilonpojan, loppupuolelta Mestari Pathelinin (II, s.\n391) kaltaisesta pilasta, jotka ovat hyvin löyhässä yhteydessä.\nReuchlinin näytelmät ovat runomittaisia ja Henno todella näyteltiin;\naikaisemmat olivat suorasanaisia ja ne vain lausuttiin. Henno oli\nviisinäytöksinen ja jokaisen näytöksen jälkeen esiintyi kuoro, olematta\nkuitenkaan näytelmän kanssa juoniyhteydessä. Kuoro tietenkin oli saatu\nSenecalta. Celtes, Brant (II, s. 335) ja Pirckheimer sepittivät\ntällaisia näytelmiä. Alankomaalainen _Guilielmus Gnaphaeus_ (Fullonius\ntai de Volder, asui loppuikänsä Saksassa) kirjoitti Terentiuksen mukaan\nAcolastus nimisen tuhlaajapoikanäytelmän (1525), joka tuli tavattoman\nsuosituksi, ilmestyen kymmeninä painoksina, ja mukailluksi monilla\nkielillä. Ruotsiksi sen käänsi 1645 Samuel Petri Brask (Filius\nProdigus... Thet är een Comoedia om Then Förlorade Sonen) ja siitä\nsuomeksi Ericus Johannis Justander 1650. _Christophorus Stymmelius_\nkirjoitti 19 vanhana (1544) komedian nimeltä Ylioppilaita (Studentes),\njossa hän kuvaa häikäilemättömän realistisesti mutta samalla\nkansanomaisen humoristisesti aikansa hurjaa ja raakaa ylioppilaselämää.\nSe saavutti suuren suosion ja sitä esitettiin ahkerasti 1600-luvulle\nsaakka, todennäköisesti Turun akatemian vihkiäisjuhlassa kesäk. 17 p.\n1640. [Eino Cederberg: Tuhlaajapoika-aihe. 1917.] _Sixt Birk_\n(Xystus Betuleius), augsburgilainen koulumies, sepitti näytelmiä\nraamatullisista aiheista, julkaisten ne sekä saksaksi että latinaksi,\ntarkoituksena syrjäyttää kouluista Terentius epäsiveellisyyden vuoksi.\nJudithilla hän koetti herättää innostusta taisteluun turkkilaisia,\nBeelillä (Baal) katolisia pappeja vastaan. Vertailu saksankielisiin\nlaitoksiin osoittaa, että Birk käytti latinaa paremmin ja\ntaiteellisemmin kuin saksaa. _Naogeorgus_ (Georg Kirchmair, 1512-1563)\nsepitti katolista kirkkoa vastaan suunnattuja \"tragedioja\". Viimeiseksi\nmainittakoon _Nicodemus Frischlin_ (1547-1590), tübingeniläinen\nrunouden ja historian professori, Maximilian II:n hovirunoilija ja\npalatsikreivi, jonka vaiherikas elämä päättyi vankilaan ja sieltä\nkaratessa sattuneeseen tapaturmaiseen kuolemaan. Eepillisten ja\nlyyrillisten sepitelmien ohella on muistettava hänen näytelmänsä: kuusi\nkomediaa ja kaksi tragediaa. Viimeksimainitut: Venus ja Dido, ovat\nmukaelmia ja lainauksia Vergiliukselta; Rebecca niminen komedia\nmukailee Adelphin aihetta asettamalla vastakkain Iisakin ja Ismaelin;\nPriscianus vapulans (Selkäänsä saava Pr., 1571) ivailee koulumestareita\nja runoilijoita, ja Phasma (1580) Lutherin vastustajia; Julius Caesar\nRedivivus (1584) tuo Caesarin manalasta tutustumaan Saksan\nsaavutuksiin, ruutiin, kirjapainoon jne. Nämä kolme näytelmää ovat\nAristophaneen tyylisiä yrityksiä fantastisen, satiirisen komedian\nalalla.\n\nKuten yllä sanotusta näkyy, saksalainen latinankielinen koulukomedia\notti aiheensa Plautukselta ja Terentiukselta, Vergeriuksen käyttämältä\nylioppilaselämän alalta, farsseista ja Raamatusta. Sepitettiin myös\n\"tragedioja\", joihin saatiin aiheet Vergiliukselta. Katolisen\ntaantumuksen aikana syntyi jesuiittain toimesta, joiden haltuun opetus\nkatolisissa maissa joutui vastaavanlaatuinen koulunäytelmä. Se oli\nkukoistavimmillaan 1500-luvun lopussa ja jatkui opetuksen ja\nlatinanharjoituksen tärkeänä tekijänä aina 1700-luvun puoliväliin\nsaakka, tuottaen lukemattoman joukon kasvatustarkoituksessa sepitettyjä\nnäytelmiä.\n\n\n\n3. RANSKA.\n\n\n1\n\nKeskiajan kirjallisuutta esitellessämme tulimme siihen johtopäätökseen,\nettä roomalaisia kirjailijoita kyllä Ranskassa tunnettiin huomattavassa\nmäärässä, mutta että skolastinen, tuonpuoleista elämää ajatteleva\nkäsitystapa sumensi lukijain silmät, estäen heitä huomaamasta antiikin\nrunouden tähän elämään kuuluvia ihanteita ja kauneutta. Tästä johtuu,\nettei antiikki päässyt hedelmöittämään keskiajan ajattelua, joka pysyi\nskolastiikan antamissa rajoissa, eikä kieltä, joka ei osannut omistaa\nvanhojen tekstien opetuksia. 1400-luvun loppupuoliskolla näyttää\nRanskan oppineisuuden keskus, Parisin yliopisto, tämän johdosta\nvaipuneen hedelmättömän skolastisen logiikan, etupäässä suullisen\nväittelyn harjoittamiseen, jolla ei ollut mitään merkitystä. Tarvittiin\nuudistavia herätyksiä.\n\nNe saapuivat Italiasta, jonne ranskalaisilla oli aina ollut jonkin\nverran kosketuksia. Olemme aikaisemmin todenneet (II, s. 511), että\nitalialainen novelli rupesi saamaan jäljittelijöitä Ranskassa, maksaen\ntäten takaisin vanhaa fabliau-lainaansa. Nyt toteamme, että Italiasta\nsaapui Parisiin kreikkalaisia opettajia: ensin Gregorios Tiphernas,\njoka 1470 sai luvan luennoida kreikkaa Sorbonnessa, ja sitten Georgios\nHermonymos Spartanus ja Johannes Laskaris, joiden kuulijain joukossa\nolivat mm. Reuchlin, Erasmus ja Budaeus. 1507 rupesi Italiassa\nopiskellut ranskalainen François Tissard, joka opetti kreikkaa Parisin\nyliopistossa, painattamaan kreikankielen oppikirjoja ja kreikkalaisia\ntekstejä. Samoihin aikoihin asettui italialainen Jérôme Aléandre\nParisiin kreikan opettajaksi.\n\nLatinankielenkin alalla Italian humanismi vaikutti herättävästi ja\nuudistavasti. Sorbonnen kirjastonhoitaja Guillaume Fichet, joka oli\nsyventynyt antiikkiin humanismin hengessä, perusti 1470 saksalaisten\nkirjaltajien avulla Sorbonneen kirjapainon, tehden sen kautta tekstien\nsaannin helpommaksi. Lisäksi hän, hänen eräät ystävänsä ja italialaiset\nFausto Andrelini ja Girolamo Balbi alkoivat selittää roomalaisia\nkirjailijoita \"uuden tiedon\" valossa. Kaikki tämä tapahtui aluksi\nsovinnossa skolastisen teologian kanssa.\n\nItalian uuden humanistisen ja yleensä renessanssikulttuurin leviämistä\nRanskaan edisti lopuksi se Italian-politiikka, jonka Ranskan\nhallitsijat omaksuivat Kaarle VIII:n tultua kuninkaaksi 1483.\nVoimakkaan paavi Nikolai V:n kuollessa 1455 Rooma oli jälleen\nsaavuttanut osan entistä arvovaltaansa ja Italian johtavat valtiot\nymmärsivät keskinäisen sovun välttämättömyyden. Seurauksena oli, että\nItaliassa vallitsi v. 1453-1492, eli Bysantin kukistumisesta Lorenzo\ndei Medicin kuolemaan saakka rauha ja hyvinvointi, vieläpä humanismin\naikaansaama sivistyksellinen yhteishenki. Mutta viimeksimainitun vuoden\njälkeen olot muuttuivat, kun Ranska rupesi ahnehtimaan Italian\nrikkauksia. Nuori Kaarle VIII, joka suurellisten poliittisten unelmain\nvallassa vaati itselleen Napolin kruunua, saapui Italiaan 1495, valtasi\nsen miekan iskutta, kruunautti itsensä Napolissa ja palasi takaisin\nRanskaan. Tämä retki rikkoi Italiassa vallinneen rauhan- ja\ntasapainotilan: maan sotilaallinen heikkous, poliittinen eripuraisuus\nja suuret rikkaudet paljastuivat ahneiden ja häikäilemättömien\nnaapurien nähtäviksi. Ludvig XII jatkoi samaa politiikkaa ja valloitti\nMilanon 1499. Kun Napoli joutui Espanjan valtaan 1501, syntyi siitä\nRanskan ja Espanjan kilpailu Italian omistamisesta, mikä päättyi Pavian\ntaisteluun 1525, jolloin Frans I \"menetti kaiken muun paitsi kunniaansa\nja henkeänsä\". Vaikka siis suhteet olivatkin näin sotaiset, ne\nvälittivät kuitenkin kulttuuriyhteyksien syntyä aloittaen Ranskan tämän\njälkeisen sivistyselämän italialaisvirtauksen. Tämä poliittinen tausta\non muistettava humanismin historiaa kuvattaessa.\n\n\n2\n\nRanskan ensimmäisiä humanisteja oli _Fabri_, oikealta nimeltään\n_Jacques Lefèvre_, syntynyt 1455 Picardiessa, Étaples'ssa. Toimiessaan\nfilosofian professorina kardinaali Lemoinen collegiumissa hän innostui\nopiskelemaan kreikkaa Georgios Hermonymoksen johdolla ja matkusti\nsitten Italiaan, jossa jatkoi opintojaan Johannes Argyropuloksen\noppilaana ja tutustui Ficinoon ja Pico della Mirandolaan sekä omisti\nnäiltä platonilaisen filosofian. Palattuaan Ranskaan hän ryhtyi taas\nsuorittamaan opetusvelvollisuuttaan, so. selittämään Aristotelesta,\nmutta nyt hän hylkäsi keskiaikaiset, skolastiset vääristelyt, pysytteli\ntekstin sanoissa ja ajatuksissa, ja valaisi niitä antiikista saadun\nuuden tiedon tosiasioilla. Samaa menetelmää hän käytti tulkitessaan\nPaavalin kirjeitä, jotka julkaisi alkukielellä, rinnalla Vulgatan\nkäännös, oheenliittäen omat selityksensä. Lopuksi hän painatti Uuden\nTestamentin ranskaksi. Se kuitenkin julistettiin kerettiläiseksi ja\nLefèvren täytyi joksikin ajaksi paeta Strassburgiin. Lefèvre kuoli\n1537. Näin humanismi Ranskassakin johti kritiikkiin kirkon oppia\nvastaan.\n\nLefèvren piiriin kuului parisilainen _Guillaume Budé_ (Budaeus,\n1468-1540), joka yhtäkkiä hylättyään mieliharrastuksensa, metsästyksen\nja ratsastuksen, alkoi innokkaasti opiskella kreikkaa Hermonymoksen ja\nLaskariin johdolla, tuli 1497 kuninkaan sihteeriksi, matkusti 1503\nItaliaan tutustuakseen sikäläisiin humanisteihin, julkaisi (1508)\nselityksiä Pandecteihin (I, s. 424), tutkimuksen roomalaisten rahoista:\nAs ja sen osat (De asse et partibus eius, 1515) ja laajan Kreikankielen\nselitysteoksen (Commentarii linguae graecae, 1529). Näillä ansioilla\nhän saavutti Ranskan johtavan hellenistin nimen, tuli Frans I:n\nsihteeriksi, valtioneuvoston esittelijäksi (maître des requêtes) ja\nkirjastonhoitajaksi. Kirjoituksessaan Kielitieteestä (De philologia),\njoka on hänen ja kuninkaan välisen keskustelun muotoinen, ja lukuisissa\nkirjeissään Budé osoittautuu ennen kaikkea kielentutkijaksi, joka on\nuudistanut Ranskassa latinankielen, vapauttaen sen keskiaikaisuuksista,\nja avannut historioitsijain silmät näkemään antiikin oikeiden\ntosiasiain valossa. Perehtyminen antiikkiin oli Budén mielestä lisäksi\nomiaan sivistämään sekä sielua että tapoja. Hän oli siis oppinut, mutta\nvähemmän yleisinhimillisen aatteellisuuden tasolle kohonnut\nrenessanssin-ihminen. Ranskan huomattavin kielitieteellinen seura\nkantaa hänen nimeään (Association Guillaume Budé).\n\nTunnustusta ansaitsevalla tarmolla edisti humanismin harrastuksia\nFrans I (1494-1547), joka vaikka itse oli jokseenkin oppimaton tahtoi\nnäyttää, etteivät hänen ihailijattarensa turhaan sanoneet häntä\n\"kirjallisuuden isäksi\". Hän painatti käännöksiä antiikin\nkirjallisuudesta, hankki oppineita varten käsikirjoituksia ja kirjoja,\nja antoi heidän käytettäväkseen kirjastonsa, jonka muutti Blois'sta\nFointainebleauhon. Siten syntyi Ranskan Kansalliskirjasto, jonne hänen\nmääräyksestään oli tämän jälkeen lähetettävä kappale jokaisesta\nvaltakunnassa painetusta teoksesta. Hänen lähettiläidensä oli ostettava\nkäsikirjoituksia ja kirjoja Venetsiasta, joka oli tähän aikaan\nkirjamarkkinoiden keskus. Budén vaikutuksesta hän lopuksi perusti\nParisin yliopiston teologisesta valvonnasta vapaan \"Kuninkaallisten\nluennoitsijoiden collegiumin\" (College des lecteurs royaux, 1530), joka\nvallankumouksen jälkeen sai nimen College de France. Siinä opetettiin\nkreikkaa, latinaa, hebreaa ja matematiikkaa, ja siitä tuli,\nvaatimattomasta alkuajastaan huolimatta, Ranskan humanismin keskeinen\nahjo.\n\nLukuisista ranskalaisista humanisteista mainitsemme lopuksi oppineen\n_Robert Estiennen_ (1503-1559), joka on jo tuttu kirjapainotaidon\nhistoriasta (II, s. 552). Paitsi klassillisen kirjallisuuden ja\nRaamatun painoksistaan hän on tunnettu valmistamastaan suuresta\nLatinankielen aarteistosta (Thesaurus linquae latinae, 1532),\nsanakirjasta, joka kauan oli alansa paras ja täydellisin. _Adrianus\nTurnebus_ (1512-1565), joka toimi kreikan professorina mainitussa\nuudessa collegiumissa, julkaisi kreikkalaisista klassikoista sekä\nselityksillä varustettuja painoksia että käännöksiä latinaksi ja\nranskaksi.\n\nKun evankeelinen herätys oli luutunut kalvinilaisuudeksi, tullen siis\nvapaalle ajattelulle yhtä vihamieliseksi kuin konsanaan vanha\nkatolilaisuus, oli humanistien ratkaistava, kummalle puolelle he\nasettuisivat. Toiset jäivät molempien ulkopuolelle, pysyen vapaina\nfilosofeina ja kärsien kuten _Étienne Dolet_ (1509-1546)\nvarovaisuudestaan huolimatta marttyyrikuoleman; toiset liittyivät\nkalvinilaisuuteen, mutta kolmannet, enemmistö, jäivät isiensä ja\nkuninkaan uskoon. Näin menetteli mm. Rabelais.\n\n\n\n\n4. ENGLANTI JA SKOTLANTI.\n\n\nl\n\nKun Englantiin saapui tieto Italiaan tulleista kreikkalaisista\noppineista, sielläkin heräsi halu päästä tutustumaan heihin ja heidän\nedustamaansa kirjallisuuteen. Nuoria miehiä matkusti tämän johdosta\nItaliaan, perehtymään kreikkaan ja hankkimaan senkielistä\nkirjallisuutta. Oxfordilainen teologi _William Grocyn_ (1446?-1519)\noleskeli Italiassa v. 1488-1491, käyden Firenzessä, Roomassa ja\nPaduassa, ja perehtyen kreikkaan ja latinaan Demetrios Khalkhondylaan\n(II, s. 478) ja Polizianon johdolla. Häneltä ei ole säilynyt\nkirjallisia tuotteita, mutta Erasmus, jonka suosija ja ystävä\nhän oli, on antanut hänestä kiittävän todistuksen. _Thomas Linacre_\n(n. 1460-1524), oxfordilainen oppinut, Henrik VIII:n henkilääkäri,\nEnglannin lääketieteellisen opetuksen perustaja, oleskeli Italiassa v:n\n1484:n jälkeen yllämainittujen ja muidenkin tiedemiesten oppilaana\nsuorittaen Paduassa lääketieteen tohtorin tutkinnon. Hän kirjoitti\nenglanninkielisen latinan kieliopin. Erasmus oli hänen oppilaanaan.\nNäiden molempien miesten ansiosta ruvettiin Oxfordissa n. 1490\nsäännöllisesti ja uudenaikaisesti opettamaan kreikkaa. Cambridge\nseurasi vähän myöhemmin. Lontoossa aloitti kreikan opetuksen _William\nLily_ (n 1468-1522), oxfordilainen, Jerusalemissa ja Johanneksen\nritarien luona Rhodoksessa seikkaillut, Roomassa Pomponius Laetusta\nkuunnellut oppinut St. Paulin uuden koulun ensimmäinen johtaja.\nKouluaan varten hän kirjoitti latinan kieliopin, jonka Erasmus tarkasti\nja jota on käytetty meidän aikoihimme saakka, mm. Etonin kuuluisassa\nopistossa. Voimakas, jalo henki oli _John Colet_ (1467?-1519), Lontoon\nrikkaan pormestarin poika, pappi ja koulumies. Hän oleskeli Parisissa\nja Italiassa v. 1493-1496, tutustuen edellisessä Budéhen ja\nErasmukseen, ja jälkimmäisessä Ficinoon, Pico della Mirandolaan ja\nennen muita Savonarolaan, jonka sytyttävä julistus vaikutti häneen\nsyvästi. Palattuaan kotiin hän luennoitsi Oxfordissa Paavalin\nkirjeistä, selittäen niitä humanismin hengessä. Kuulijana hänellä oli\nmm. Erasmus, joka juuri hänen vaikutuksestaan omistautui Raamatun\nalkutekstin tutkimiseen ja sai häneltä apurahan. 1505 Colet nimitettiin\nSt. Paulin tuomiorovastiksi. Hän jatkoi tässä toimessaan uskonnollista\nluennoimistaan, päätyen kirkon oppia arvostelevalle ja oikaisevalle\nkannalle. Perittyään 1508 isänsä suuren omaisuuden hän uudisti St\nPaulin koulun, kutsuen Lilyn sen johtajaksi ja lahjoittaen sille\nhuomattavan vuotuisen apurahan. Se oli ensimmäinen Englannin koulu,\njoka annettiin maallikoiden johtoon. Colet vaikutti sananselityksellään\ntärkeästi Englannin uskonpuhdistuksen edistämiseksi.\n\nTämä humanistien ryhmä se oli, joka soi Erasmukselle tukensa ja\nystävyytensä ja aloitti Englannissa \"uuden tiedon\" aikakauden eli\nrenessanssin. Siihen kuului myös Thomas More, ainoa, jolla\noppineisuutensa lisäksi oli myös luovaa runollista ja aatteellista\nkykyä.\n\n\n2\n\nHenrik VIII:n kuuluisa lordikansleri _Thomas More_ syntyi Lontoossa\n1478 tuomarin poikana, tuli 15:n vanhana Canterburyn arkkipiispan,\nMortonin, \"hovipojaksi\", kirjoittautui 1497 Oxfordin yliopistoon, jossa\nperehtyi Grocynin, Linacren ja Coletin johdolla humanismiin, ja\nvalmistui sittemmin Lontoossa lakimieheksi. Nuoruudestaan saakka hän\noli mitä hartain katolilainen, humanismin vaikuttamatta tässä suhteessa\nlieventävästi. V. 1504 hänet valittiin parlamenttiin, jossa hän\npelkäämättä vastusti Henrik VII:n verotusyrityksiä, herättäen huomiota\npuhujalahjoillaan. Saavutettuaan lisämainetta lakimiehenä hänet\nesiteltiin kuninkaalle, Henrik VIII:lle, jonka suureen suosioon hän\npian pääsi, saaden luottamustoimia ja tärkeitä virkoja. Kardinaali\nWolseyn jälkeen kuningas nimitti hänet lordikansleriksi (1529), jota\nvirkaa hän hoiti nuhteettomasti muuten, paitsi että osoitti tuomarina\nkovuutta kerettiläisyydestä syytettyjä kohtaan, menetellen siinä\nUtopia-teoksessa lausumiaan suvaitsevaisuusperiaatteita vastaan. Kun\nhän uskollisena katolilaisena ei hyväksynyt kuninkaan avioeroa eikä\nantanut kannatustaan tämän uskonpuhdistussuunnitelmille, hänen täytyi\nerota virastaan (1532). Kieltäytyminen vannomasta ns. suprematiavalaa,\njolla hän olisi tunnustanut kuninkaan Englannin kirkon pääksi, vei\nhänet 1534 Toweriin ja sieltä (1535) mestauslavalle. Uskollisuutensa ja\npuhtaan elämänsä sekä marttyyrikuolemansa vuoksi More on ollut\nroomalaiskatolisten kesken erikoisessa maineessa; v. 1886 paavi julisti\nhänet pyhimykseksi. More oli leikillinen ja sukkelasanainen, säilyttäen\ntämän ominaisuutensa mestauspölkylle saakka, jossa pyysi pyöveliä\nodottamaan, että hän saisi kääntää syrjään partansa, joka \"ei ollut\ntehnyt mitään rikosta\". Kirjoituksissaan hän käytti sananlaskuja ja\nsutkauksia, jotka oli osaksi kuullut ympäristöstänsä, osaksi ehkä itse\ntehnyt, ja jotka elävät vielä nykypäivien kielessä. Moren lähimpiä\nystäviä olivat Holbein ja Erasmus, jotka ajoittain asuivat hänen\nluonansa.\n\nKuuluisin Moren teoksista on 1516 ilmestynyt Utopia, johon More\nsisällytti yhteiskunnalliset mielipiteensä. Se on Englannin humanismin\ntärkein kirjallinen saavutus ja ansaitsee vieläkin huomiota sekä\nkiintoisana lukemisena että ilmauksena humanismin heräämisestä\najattelemaan myös yhteiskunnallisesti eikä vain \"uskonnollisesti\",\nkuten siihen saakka.\n\nTeoksensa edellisessä kirjassa More kertoo tavanneensa Antwerpenissä\nRaphael Hythlodaeus nimisen portugalilaisen, joka oli ollut mukana\nAmerigo Vespuccin matkoilla ja silloin joutunut tuntemattomalle Utopia\n(\u003C kr. outopos = \"ei-paikka\") nimiselle saarelle. Voisi sanoa, että\nkuvatessaan muutamalla sanalla tämän miehen ulkomuodon -- \"tummat,\npäivettyneet kasvot, pitkä parta ja viitta huolettomasti hartioilla\" --\nMore toi Englannin kirjallisuuteen romanttisen merirosvon perustyypin.\nKoko ensimmäisen kirjan sisällyksenä on nyt tämän muukalaisen eli siis\nMoren oma esitys Englannissa vallitsevista yhteiskunnallisista\nepäkohdista, kerrottuna tyylillä joka on vilkasta, älykästä ja terävää.\nMuukalainen sanoo mm., ettei hän matkoillaan etsinyt hirviöitä, koska\nsellaiset eivät suinkaan ole uusia. \"Mitään ei ole sen helpompi löytää\nkuin haukkuvia Scylloja, raivoavia Selenejä, ihmisiä syöviä\nLestrigoneja ja muita yhtä isoja ja uskomattomia hirviöitä. Mutta\nsellaisten kansalaisten löytäminen, joita hallitaan hyvillä ja\nterveellisillä laeilla, on erittäin harvinaista ja vaikeaa\".\nHythlodaeus moittii Englannin rikoslakia, joka määrää pienimmästäkin\nvarkaudesta kuoleman, kykenemättä kuitenkaan hävittämään varkaita,\njoita saattaa riippua parikymmentä samassa hirressä. \"Tavallinen\nvarkaus ei ole niin suuri rikos, että se pitäisi rangaista kuolemalla\".\nSitten More osoittaa, mistä syntyy rikollisuuteen taipuva kansanaines:\ninvaliidisotilaista ja ylimysten köyhtyneistä seuralaisista, jotka\neivät kykene työhön; kulkeelle joutuneesta maatyöväestä, jota ei enää\ntarvita, viljelysmaita kun suuressa määrässä muutetaan lammasten\nlaitumiksi; ja ylellisestä, paheellisesta elämästä, joka huonolla\nesimerkillä kiihoittaa köyhää kansaa hankkimaan rikollisella tavalla\nvaroja samanlaisiin nautintoihin. Osoittaakseen, miten tulisi\nmenetellä, Hythlodaeus kertoo kokemuksistaan Polylerites nimisen kansan\nkeskuudessa, joka asuu Aasiassa korkeiden vuorien eristämällä alueella;\nvoisi sanoa, että tämä maa ja sen olot ovat lähinnä antaneet aiheen\nSamuel Butlerin Erewhon-mielikuvan syntyyn. Laajalti More lopuksi\nkehittelee ajatuksiansa kuninkaan vallasta ja sen parhaasta\nkäyttämisestä kansan hyväksi. -- Jälkimmäisessä kirjassa Hythlodaeus\nsitten kuin edellisen vastapainoksi kuvaa Utopian oloja. Kaupunkien\nkadut ovat leveät, rakennukset valoisat ja ilmavat, ja niiden\nyhteydessä kauniit puutarhat. Hallitusta hoitaa 200 traniborin neuvosto\nja sen valitsema ruhtinas, joka pysyy vallassa koko ikänsä. Kaikki\nkansalaiset perehtyvät taloudenhoitoon, opettelevat jonkin ammatin ja\novat puetut samalla tavalla. Virkamiehet valvovat, ettei kukaan olisi\nlaiska, mutta työtä tehdään vain kuusi tuntia, kolme kerrallaan;\nkahdeksan nukutaan ja kymmenen saa jokainen käyttää miten haluaa.\nTarjona on silloin luentoja, urheilua ja muuta kehittävää ajanvietettä,\njoita kaikki käyttävät hyväkseen, koska ihminen on luonnostaan\ntaipuvainen hyvään. Jos määrättyjen piirien asukasten lukumäärä kasvaa\nvahvistettua suuremmaksi, on liian muutettava sinne, josta puuttuu,\ntai, ellei sellaista piiriä ole, asutettava uusi paikka. Kaupungin\nkeskellä olevasta varastosta on jokaisen perheenisän saatava ilmaiseksi\nse, mitä hän tarvitsee. More on suunnitellut teurastuslaitokset,\nkauppahallit, sairaalat ja yhteiset aterioimissalit, ja rakentaa\nnäin monipuolisen ihannekuvan kommunistisesta yhteiskunnasta.\nYhteistuotannon ylijäämä myydään ulkomaille; luoton tullessa\nkysymykseen vaaditaan valtion takuu. Ettei kulta tulisi vaaralliseksi,\nsitä ei pidetä arvossa, vaan se alennetaan mitä arkisimpaan käyttöön;\nrikoksentekijöille ripustetaan korvanlehtiin kultarenkaat. Timantit\nannetaan lasten leluiksi, koska lapset pitävät tuollaisista kirkkaista\nesineistä, oppien kasvaessaan ymmärtämään niiden arvottomuuden.\nUtopialaisten elämän päämäärä on nautinto, joksi he käsittävät kaiken\nsen luonnollisen mielihyvän, jota ruumiin ja sielun harjoitus voi\nihmiselle tuottaa. Tämä luonnollinen nautinto ei voi johtua esim.\nkoreista vaatteista, jalokivistä, kullan kokoamisesta, noppapelistä\neikä metsästyksestä, sillä ne ovat arvottomia halumme ja harjoituksemme\nkohteiksi: utopialaiset ovat kieltäneet metsästyksen vapaalle ihmiselle\nalentavana ajanvietteenä, joka totuttaa julmuuteen. Sielun oikea\nnautinto syntyy totuuden miettimisestä ja hyvin vietetyn elämän\nmuistelemisesta, ruumiin nautinto luonnollisten tarpeidemme\nkohtuullisesta tyydyttämisestä. Vihollisvangeistansa he eivät tee\norjia, vaan ainoastaan omista rikollisistaan. Sairaat hoidetaan hyvin,\nmutta parantumattomasti sairaita kehoitetaan itse päättämään päivänsä,\netteivät olisi enää yhteiskunnan rasituksena. Nainen ei saa mennä\navioliittoon ennenkuin 18:n, mies 22:n ikäisenä; molemmat on näytettävä\ntoisilleen alastomina, ettei jokin ruumiin vika, jonka vaatteet\npeittävät, myöhemmin turmelisi avioliittoa. Mielisairaita on kohdeltava\nhyvin, mutta heidän teoillensa ja sanoillensa on sallittu nauraa, koska\ntämä iloisuus voi vaikuttaa heihin parantavasti. Kansalaisten jaloa\nkunnianhimoa ylläpidetään suurten miesten kuvapatsailla, mutta eläessä\nei turhamaisuutta herättäviä kunnianosoituksia käytetä, ei edes\nsuhteissa kuninkaaseen. Lakeja on vain vähän ja asianajo on kielletty,\njoten kansalaisten tulee itse tuntea lakien sisällys. Valtioiden\nvälisiä liittoja ei siellä tehdä, koska tällaiset liitot rikotaan\njuhlallisimmista valoista huolimatta sopimuksen sanoihin sisältyvän\njonkin kaksimielisyyden vuoksi ja koska ihmisten luonnostaan tulee olla\ntoistensa ystäviä. Sotaa Utopiassa inhotaan ja käydään vain valtakunnan\npuolustamiseksi tai toisten auttamiseksi vääryyttä vastaan. Sotavoimat\nmuodostetaan palkkasotureista, villin vuoristokansan jäsenistä, jotka\n\"elättävät itseään etsimällä kuolemaa\". Heitä koskevalla kuvauksellaan\nMore ilmeisesti tarkoittaa sveitsiläisiä ja skotlantilaisia, jotka\nhänen aikanaan olivat palkkasoturien ydinjoukkoina. Osoittaen sitten,\nkuinka vaarallisiksi nämä joukot voivat tulla paikkaajilleen, hän\najatellee oman aikansa condottiereja ja tulee yleensä samoihin\njohtopäätöksiin kuin Machiavelli. Utopialaisten vanhimpia lakeja on se,\nettei ketään saa vainota hänen uskontonsa tähden; jokainen sai kuulua\nmihin uskontokuntaan haluaa ja koettaa käännyttää siihen muita, kunhan\nteki sen kenenkään rauhaa ja vapautta häiritsemättä. Näin arveltiin\nparhaiten edistettävän itse uskonnonkin asiaa. Vain ateisti joutui\nyhteiskunnan ulkopuolelle, saamatta kuitenkaan muuta rangaistusta.\n\nTerävä, yhteiskunnallisia asioita paljon miettinyt äly on päästänyt\nitsensä vapaaksi ja ajatellut asiat loppuun saakka. Morella on ollut\nkirjoittaessaan mielessä alkukristillinen kommunismi, johon hän\nviittaa, ja Platonin Valtio, Timaios ja Kritias (I, s. 303-304).\nUtopia-saari on Atlantis ja siellä oleva valtakunta samanlaatuinen\nsatumaa kuin hellenististen romaanien kuvaamat (I, s. 327). Teos kuuluu\nsamalle linjalle kuin Ibn Tufailin Elävä, Valvojan poika (I. s. 171),\nBrendanin saari (II s. 122), yleensä \"valtameren saari\" ja siihen\nliittyvä utopistinen filosofia, joka eri muodoin jatkuu uusimmassakin\nkirjallisuudessa. Moren mietteet ja johtopäätökset ovat huvittavia ja\nsisältävät terävää kritiikkiä omaa tavanomaista ajatteluamme kohtaan.\nEi voi olla kummastelematta, kuinka tämä humaani ja valistunut henkilö\nsaattoi samalla olla jouhipaitaa pitävä, marttyyri-intoinen\nkiihkokatolinen, joka vastoin uskonvapausperiaatteitaan tuomitsi\n\"kerettiläisiä\" julmiin rangaistuksiin. Selityksenä voinee olla vain\nse, että Moren 20-vuotiaana kokema uskonnollinen herätys oli\nkahlehtinut hänen sielunsa niin lujasti keskiaikaisten uskomusten\nvaltaan, että kun todellisuudessa tuli kysymykseen, menetelläkö niiden\nvai Utopiassa lausuttujen humaanisten periaatteiden mukaan,\nviimeksimainitut saivat väistyä sielussa vielä vallitsevan keskiajan\ntieltä: kerettiläisten oli parempi kuolla kuin edelleen elää\nharhaoppisina. Moressa yhtyy näin kaksi psykeä: uskonnollinen fanatismi\nja humanismi, minkä vuoksi hänen luonteensa on outo, melkein\npeloittava. Mutta sinänsä, Morea itseään ajattelematta, Utopia sisältää\nuuden humaanisen ihmisihanteen, joka on syntymästään saakka ja kaikilta\naivoituksiltaan hyvä. Huomattakoon, että More oli humanistina\nhelleenisen sivistyksen ystävä; latinasta hän ei sano saaneensa juuri\nmuuta itsenäistä kuin minkä vähän Cicerolta ja Senecalta.\n\n\n3\n\n_George Buchanan_ (1506-1582) oli skotlantilaisten vieläkin ihailema\nlatinantaitaja ja tämän kielen juurruttaja kotimaansa oppilaitoksiin\nvuosisadoiksi. Saatuaan alkeisopetuksen kotimaassa Buchanan oleskeli v.\n1520-1522 ja 1526-1536 Parisissa, imien sieltä sieluunsa \"uuden tiedon\"\nihanteet ja toimien opettajana Sainte-Barben collegiumissa. Palattuaan\nkotimaahan, jossa pääsi Jaakko V:n aviottoman pojan kasvattajaksi, hän\nkirjoitti kuninkaan pyynnöstä satiirin fransiskaaneja vastaan\n(Franciscanus), joutuen näiden vainon esineeksi ja pakoretkelle\nRanskaan, opettajaksi Bordeaux'hon, oppilaanaan mm. Montaigne. Sieltä\nhän pakeni Portugaliin, Coimbran yliopiston opettajaksi, mutta joutui\ninkvisition vankilaan, kun oli tullessaan, käydessään Salamancassa,\nsyönyt paaston aikana lihaa; hänen vatsansa näet ei sietänyt ainoata\nsaatavissa olevaa kalaa, savustettua ankeriasta. Vankilassa hän sepitti\nkuuluisan latinankielisen psalmien mukaelmansa, jota käytettiin\nSkotlannin kouluissa pari vuosisataa. Päästyään vapaaksi 1552 hän\noleskeli Ranskassa 1561:een saakka, jolloin palasi kotimaahansa nyt\nvakaumuksellisena protestanttina. Hänet nimitettiin Maria Stuartin\nopettajaksi ja hän vaikutti myöhemmin tämän kohtaloon ratkaisevasti\nDarnleyn murhaa koskevalla paljastuksellaan (Detectio Mariae Reginae,\n1572); oli Jaakko VI:n kasvattajana, antaen hänelle sen oppineen\nkoulutuksen, josta tämä oli myöhemmin niin ylpeä, ja julkaisi\nhuomattavat teokset: Skotlannin hallitsemisen perusteista (De jure\nregni apud Scotos, 1579: \"Kansa on kaiken poliittisen vallan lähde;\nkuningas on niiden ehtojen sitoma, joiden vallitessa ylin valta\nuskottiin hänen käsiinsä; on laillista sekä vastustaa että rangaista\ntyranneja\"), ja Skotlannin historian (Rerum Scoticarum historia, 1582).\nLatinankieliset näytelmät Jephta (Jephtes) ja Johannes Kastaja\n(Baptistes), jossa tarkoitetaan Thomas Moren kohtaloa, todistavat myös\nhänen monipuolisista harrastuksistaan, vieläpä runollisista\nlahjoistaan. Skotlanniksi hän kirjoitti vain muutamia kirjeitä ja\nkehoituksia.\n\n_John Barclay_ (1582-1621) oli Ranskassa syntynyt skotlantilaisen\nlakimiehen ja ranskattaren poika, tunnettu latinankielisenä\nsatiirikkona etupäässä Satyricon (1603-1614, neljä osaa) ja Argenis\n(1621) -teoksistaan. Edellinen on Petroniuksen tyylinen satiiri\njesuiittoja vastaan. Jälkimmäinen on laaja \"avainromaani\", muistuttaen\nromanttisilta seikkailuiltaan Arcadiasta ja yhteiskunnallisilta\nkeskusteluiltaan Utopiasta. Siihen on kätketty Ranskan, Englannin ja\nSaksan historiaa 1500-luvun jälkipuoliskolta: Arx non eversa on Tower,\nHippophilus ja Radirobanes ovat Espanjan kuninkaita, Hyanisbe on\nkuningatar Elisabeth, Mergania -- Germania jne. Siitä juontuu\n1600-luvun ranskalainen pseudohistoriallinen \"avainromaani\".\n\n\n\n5. HUOMATTAVIA HUMANISTEJA MUISSA MAISSA.\n\n\nHumanismi ei saavuttanut _Espanjassa_ niin korkeata, itsenäistä asemaa,\nettä se vaatisi tässä selontekoa; \"erasmisteja\" esiintyi kuitenkin\nlukuisasti, sekä puolesta että vastaan. _Portugalissa_ sen sijaan se\nnousi huomattavaan kukoistukseen, kuten tiedämme jo siitä, että\nBuchanan (ja muita oppineita) kutsuttiin luennoimaan Coimbraan.\nPortugalilaisilla humanisteilla, joiden joukossa oli naisiakin, oli\nniin hyvä nimi, että pari heistä, Jacob de Gouvea ja hänen\nveljenpoikansa Andreas de Gouvea, toimi Parisin humanismin\nkeskuspaikan, Sainte-Barben collegiumin, johtajina. Andreas de Gouvea\noli sittemmin Bordeaux'n uuden yliopiston palveluksessa ja hänen\ntoimestaan mm. Buchanan joutui Coimbraan.\n\n_Alankomaiden_ humanismi, jolla oli kuten tiedämme jo vanhat juuret,\nsaavutti korkean, Euroopan tieteeseen tärkeästi vaikuttaneen asteen.\nErasmus oli alankomaalainen ja hänen perinteensä hoidettiin kotimaassa\nniiden arvoa vastaavalla tavalla. Louvainin 1426 perustettu yliopisto\nkilpaili Parisin kanssa opetuksensa monipuolisuudessa ja tuli\nmyöhemmin katolisen taantumuksen päälinnoitukseksi. Alankomaiden\nprotestanttisuuden keskuspaikka oli 1575 perustettu Leydenin yliopisto,\njonne 1500-luvun uskonvainoja paenneet alankomaalaiset oppineet\nkotiutuivat. Siellä ja näihin aikoihin Hollantiin perustetuissa\nmuissakin yliopistoissa (Groningen, Utrecht, Amsterdam, Harderwijk ja\nFraneker) saavutti tuloksensa Hollannin humanismi, jonka kuuluisista\nedustajista mainitsemme seuraavassa tärkeimmät.\n\n_Johannes Secundus_ (Everts, 1511-1536), nuorena kuollut Toledon\narkkipiispan ja keisari Kaarle V:n sihteeri ja seuralainen, oli\nrunoutta, maalausta ja kuvanveistoa harrastava luonne, joka on jäänyt\nmuistoon intohimoista lemmentunnetta ja huomattavaa runollista\nlahjakkuutta edustavan, Catullus-kaikuisen, Basia (Suuteloja) nimisen\nelegiakokoelman perusteella.\n\nSuuren oppineen maineen saavutti _Justus Lipsius_ (Joest Lips,\n1547-1606), joka kardinaali Granvellan sihteerinä opiskeli kaksi vuotta\nRoomassa, Sen jälkeen hän opetti vuoden ajan Jenassa, sopeutuen silloin\nlutherilaisuuteen, ja oli v. 1579-1590 historian professorina\nLeydenissä, mikä taas edellytti mukautumista kalvinilaisuuteen.\nViimeksimainittuna vuonna hän teki sovinnon katolisen kirkon kanssa,\nsaaden siltä taholta loistavia tarjouksia. Hän jäi kuitenkin\nkotimaahan, toimien loppuikänsä latinan professorina Louvainissa.\nKreikkaa hän ei osannut kunnollisesti ja latinalaiset runoilijat ja\nCiceron hän löi laimin, mutta perehtyi sitä tarkemmin Tacitukseen,\njonka osasi täydellisesti ulkoa ja josta julkaisi uudenaikaisesti\nselitetyn kriitillisen painoksen. Hänen muusta laajasta tuotannostaan\nmainittakoon Kuusi kirjaa politiikasta (Politicorum libri sex, 1589),\njossa hän asettui kannattamaan katolisen taantumuksen tunnuslausetta\n\"sen usko, kenen valtakunta\" (cuius regio, eius religio), vaatien\nlahkolaisuutta hävitettäväksi \"tulella ja miekalla\" (ara et seca).\nLeydenin protestanttisten viranomaisten suvaitsevaisuus pelasti hänet\ntämän taantumuksellisen kannan uhkaamilta seurauksilta.\n\n_Johannes Drusius_ (van den Driesche, 1550-1616), itämaisten kielten\nprofessori Leydenissä (1577-1585) ja sen jälkeen Franekerissä, oli\nkuuluisa oppineisuudestaan ja erikoisesti perehtynyt juutalaisten\nmuinaisuuteen. Hänellä oli oppilaita Euroopan kaikista\nprotestanttisista maista.\n\nLipsiuksen seuraajaksi Leydenin yliopistoon, ilman\nluennoitsemisvelvollisuutta, kutsuttiin 1593 Euroopan silloin\nmainehikkain humanisti _Joseph Justus Scaliger_ (1540-1609). Hän oli\nveronalaisen ruhtinaan ja keisari Maximilianin sukulaisen, myös\nkuuluisan oppineen, Erasmuksen kiivaan arvostelijan ja aristotelelaisen\nluonnontieteilijän Julius Caesar Scaligerin (Della Scala, 1484-1558)\npoika, joka jo nuorena saavutti isänsä johdolla loistavan latinan ja\nkreikan taidon, lisäten niihin myöhemmin välttävän perehtyneisyyden\nhebreaan ja arabiaan. Opiskellessaan Parisissa hän kääntyi\nkalvinilaisuuteen ja tuli nuoren aatelismiehen Louis de Chastaigner'n\nystäväksi, viettäen sitten hänen sukunsa turvissa, Ranskassa,\nlyhytaikaisin poikkeuksin kolmisenkymmentä vuotta eli siihen saakka,\njolloin tuli Leydeniin. Hänen teoksistansa mainitsemme vain 1579\nilmestyneen selityksillä varustetun painoksen Marcus Maniliuksen\ntähtitieteellisestä runoelmasta Astronomica (I, s. 415) ja\nAikailmoitusten korjauksesta (De emendatione temporum, 1583) nimisen\ntutkimuksen, joissa hän lyhyesti sanottuna mullisti antiikkia koskevat\naikailmoitukset ja osoitti, ettei vanhan ajan historia suinkaan\nrajoittunut kreikkalaisiin ja roomalaisiin, vaan käsitti myös siihen\nsaakka syrjäytetyt ja merkityksettöminä pidetyt egyptiläiset,\nbabylonialaiset ja persialaiset. Siihen kuuluivat myös juutalaiset, ja\njos mieli päästä asiallisiin ajanmääräyksiin, oli kaikkien näiden\nkansojen historia asetettava rinnakkain ja heidän ajanlaskunsa\nverrattava toisiinsa. Näillä ja muilla uudenaikaisen tieteen mukaisilla\ntutkimuksillaan, jotka monessa suhteessa pahasti järkyttivät kirkon\ndogmeja, hän saavutti yleiseurooppalaisen maineen ja riisti\njesuiitoilta, jotka pyrkivät anastamaan tieteen valvontaansa, pois\nsiihen tarpeellisen arvovallan. Näiden toimesta julkaistiin häntä\nvastaan laaja häväistyskirjoitus, jossa hänen isänsä ruhtinaallinen\nsyntyperä tehtiin epäilyksen alaiseksi ja joka katkeroitti hänen\nviimeiset vuotensa.\n\nScaligerin oppilas ja ystävä oli _Daniel Heinsius_ (1580-1655),\nLeydenin yliopiston latinan ja kreikan professori, ahkera\nkirjailija, joka runoili myös hollanniksi. Hänen aikalaisensa ja\nyliopistotoverinsa, Scaligerin oppilas hänkin, oli _Hugo Grotius_\n(1583-1645), ihmelapsi, joka runoili latinaksi yhdeksän-, oli valmis\nyliopistoon kahdentoista ja toimitti painosta Martianus Capellan\nSatyriconin (II, s. 41) viidentoista ikäisenä.\n\nOpiskeltuaan 1598 vuoden verran Ranskassa Grotius suoritti Leydenin\nyliopistossa lakitieteen tohtorin tutkinnon ja ryhtyi asianajajaksi.\n1603 hänet valittiin Alankomaiden vapaussodan viralliseksi\nhistorioitsijaksi ja pian sen jälkeen Hollannin ja Zeelannin yleiseksi\nsyyttäjäksi. Sitä paitsi hän toimi Hollannin Itä-Indian Komppanian\nlakimiehenä. Tässä ominaisuudessaan hän joutui puolustamaan erästä\nKomppanian merikapteenia, joka oli Itä-Indian vesillä kaapannut\nportugalilaisen laivan, ja kirjoitti teoksen Kaappausoikeudesta (De\njure praedae, 1604), jota ei kyllä julkaissut, mutta joka on hänen\nmyöhemmän kansainvälistä oikeutta koskevan suurteoksensa esityö. 1609\nilmestynyt Vapaa meri (Mare liberum), jossa hän vastusti meriin\nkohdistuvia Englannin valtapyyteitä, oli siitä yksi luku. Vaikka oli\ndogmaattisten riitojen yläpuolella, Grotius kuitenkin joutui --\nsovittelevasta tarkoituksestaan huolimatta -- kotimaansa kiihkeiden\nuskonnollisten riitaisuuksien uhriksi ja tuomittiin 1619\ntasavaltaisista hankkeista epäiltyjen arminialaisten eli ankarimmasta\nkalvinilaisuudesta eronneiden protestanttien puoltajana elinkautiseen\nvankeuteen Louvesteinin linnaan. Täältä hän pääsi pakenemaan vaimonsa\nneuvokkuuden avulla: kätkeytymällä kirjakirstuun, jonka vartijat itse\nkantoivat pois, moittien sitä raskaaksi \"kuin olisi siinä ollut\narminialainen\". Grotius saapui Parisiin 1621 ja sai Ludvig XIII:lta\neläkkeen, joita Ranskan kuninkaat kyllä myönsivät auliisti, mutta joita\ntodellisuudessa harvoin maksettiin. Erään ylimyksen vieraana hän nyt\nkirjoitti teoksensa Sodan ja rauhan oikeudesta (De jure belli\net pacis), joka ilmestyi 1625. Vaikka hän tällä saavutti\nyleiseurooppalaisen maineen, ei Hollannin teologien viha häntä kohtaan\nsiitä laimentunut eikä hän päässyt palaamaan kotimaahansa.\nToimeentulonsa vuoksi hän meni 1634 Ruotsin palvelukseen, sen\nRanskanlähettilääksi, mutta ei saanut sanottavia aikaan, sillä\nRichelieu ei pitänyt hänestä. 1645 hän matkusti Tukholmaan ja pyysi\neroansa. Laiva, jolla hän samana vuonna palasi, teki haaksirikon\nDanzigin lähellä. Grotius pelastui siitä, mutta sairastui\nmatkustaessaan eteenpäin ja kuoli Rostockissa.\n\nPaitsi kansainvälistä oikeutta Grotius tutki muitakin tiedon ja\nkirjallisuuden aloja, julkaisten klassillisia tekstejä, sepittäen\nlatinankielistä runoutta, mm. kolme näytelmää silloin muodissa olevan\nkouludraaman tyyliin, isänmaansa historiaa ja ajan uskonnollisia\nristiriitoja koskevia teoksia. Viimeksimainituista (Kristinuskon\ntotuudesta -- De veritate religionis Christianae, 1627, ja Tie ja tahto\nkirkon rauhaan -- Via et votum ad pacem ecclesiasticam, 1642) ilmenee\nGrotiuksen palava sovinnonhalu ja käsitys, että rauha oli\nsaavutettavissa riiteleville puolille yhteisen hartauden tietä,\nsyrjäyttämällä dogmaattiset erimielisyydet. Häntä voi verrata\nErasmukseen, sillä korkean ja viileän älynsä puolesta molemmat\nkohosivat aikakautensa riitaisuuksien yläpuolelle, etsien intohimotonta\ntotuutta.\n\nKoulunäytelmä kukoisti Alankomailla erikoisesti. Sen etevimpiä\nsepittäjiä oli _Georgius Macropedius_ (Lankveld, 1475?-1558),\nYhteiselämän veljeskunnan (II, s. 159) jäsen, utrechtilainen koulumies,\njoka sepitti yksitoista koulukomediaa ja neljä muuta draamallista\nsommitelmaa. Asiantuntijat myöntävät hänen kyenneen hahmottelemaan\nhenkilönsä niin yksilöllisesti, että he puhuivat näyttämöllä luonteensa\nja tilanteen mukaan, deklamoimatta kuten tavallisesti tämän alan\ntuotteissa raamatullisia tai klassillisia otteita. Hän ymmärsi\nluoda jännitystä, kiihtyvää toimintaa ja vastakohtavaikutelmia.\n_Cornelius Schonaeus_ (1540-1611), haarlemilainen koulumies, sepitti\nKristillinen Terentius (Terentius Christianus) nimisen näytelmäsarjan,\njoka sisältää seitsemäntoista enimmäkseen raamatullista komediaa. Lähes\npariltakymmeneltä kirjailijalta on säilynyt tällaisia sepitelmiä.\nGrotiuksen näytelmät Aadam maanpaossa (Adamus exul) ja Sophompaneas\novat vaikuttaneet hänen ystävänsä Joost van den Vondelin tuotantoon.\n\nPohjoismaissa humanismi kuuluu melkein yksinomaan uskonpuhdistuksen\nhistoriaan, lukuunottamatta koulujen yhä perinpohjaisempaa\nlatinaistumista ja koulunäytelmää. Puolassa humanismi saavutti\nhuomattavan aseman: 1490-luvulla luennoitsi Krakovan yliopistossa 17\nprofessoria antiikin kirjailijoista.\n\nVaikka humanismin täytyi ennenpitkää luopua siitä haaveestaan, että\npuhdistetusta, uudelleen elpyneestä antiikin latinasta tulisi ei vain\ntieteen vaan runoudenkin yleisväline, se voi silti olla tyytyväinen\nsaavutuksiinsa. Kouluissa ja tieteen alalla sillä oli kiistämätön\nvalta-asema, ja se oli niin sanoaksemme sivutuotteenaan antanut aseet\nvapauteen pyrkivän tutkivan hengen, uskonpuhdistuksen ja tieteen\nkäsiin. Kun ensinmainittu vaikutti perustavalla tavalla\nkansalliskirjallisuuksien kasvuun ja viimeksimainittu samoin\nrenessanssin-ihmisen ja koko uuden ajan maailmankäsityksen\nmuodostumiseen, ja kun ne kynät, jotka loivat aikakauden\nkansalliskirjallisuutta, olivat enemmän tai vähemmän teroittuneet\nhumanismin koulussa, voimme ymmärtää, kuinka tärkeä luku humanismi on\nEuroopan sielunkehityksen historiassa.\n\n\n\n\n\n\nII. USKONPUHDISTUS.\n\n\n\n\n1. LUTHER.\n\n\n1\n\nHumanismi takoi ne kritiikin aseet, joilla voitiin paljastaa kirkon\ndogmien hataruus, mutta humanistit itse olivat lukumääräänsä katsoen\nvarovaisia käyttäessään niitä. Italian humanistit, Lorenzo Vallan ja\njonkun muun positiivista kritiikkiä lukuunottamatta, olivat\nulkonaisesti kirkolle uskollisia ja sisäisesti joko välinpitämättömiä\ntai haaveilevia platonilaisia. _Girolamo Savonarola_ (1452-1498) ei\nkuulunut humanisteihin, vaan sanoi: \"Ainoa hyvä, mitä Platon ja\nAristoteles ovat saaneet aikaan, on se, että he ovat esittäneet paljon\nsellaisia perusteita, joita voidaan käyttää kerettiläisiä vastaan\".\nLuonteeltaan Savonarola oli fanaattinen, despoottinen, iloa vihaava\ntyyppi, keskiaikainen askeetti, joka kuuluu renessanssiin vain sen\nkautta, että hän omisti itselleen erikoisella tavalla ajan ilmassa\nolevan ihannevaltion aatteen, ja joka Machiavellin sanojen mukaan\n\"kukistui uudistuksineen heti kun rahvas lakkasi uskomasta häneen,\nkoska hänellä ei ollut keinoja pysyttää uskovaisiaan lujina eikä\nsaattaa epäuskoisia uskomaan\". \"Keinoilla\" Machiavelli tarkoittaa\nasevoimia. Hänen onnettomuutensa oli, että hän sattui toimimaan\nmuutamaa kymmentä vuotta liian aikaisin, häiriten paavin ja Firenzen\nnautintoelämää. Todennäköistä on, että jos hän olisi esiintynyt\nsilloin, kun katolinen taantumus oli jo järjestäytynyt, häntä ei olisi\npoltettu, vaan puhdistunut kirkko olisi saanut hänestä mahtavan ja\nvoimallisen soturin dogmiensa puolesta. Ei ole asiallista pitää häntä\nuskonpuhdistuksen edeltäjänä, sillä hän oli oman persoonallisuutensa\nvoimalla vaikuttanut satunnainen hurmioilmiö, joka sokeasti,\nkeskiaikaisesti, vaati uskomaan kirkon dogmaan. Englantiin hänen\nhartautensa vaikutus kuitenkin ulottui Coletin kautta. Yleensähän,\nkuten tiedämme, humanismi ei herättänyt italialaisessa psykessä\nuskonnollisen vapautumisen halua, vaan aiheutuivat ne evankeeliset\nliikkeet, joita 1500-luvun alussa syntyi Italiassa, etupäässä Lutherin\ntyöstä, jonka mainingit tulivat sinne espanjalaisten heränneiden\nkautta.\n\nTiedämme, että humanistien suhde kirkkoon ja sen oppiin oli Saksassa,\nRanskassa ja Englannissa paljoa terävämpi ja kriitillisempi kuin\nItaliassa, vaikka niissäkin maissa lopuksi humanistien enemmistö jäi\nvanhan kirkon helmaan. Erasmus, Lefèvre ja Colet valmistivat\nraamatunkritiikillään uskonpuhdistusta, joka oli tuleva sitten, kun\nkaikki siihen johtavat kirkon historiassa dogmien rinnalla kehittyneet\nepäilevät, tutkivat, aina yhä syvempään totuuteen pyrkivät\nvastavirtaukset olivat kerran saavuttaneet niin suuren voiman, että ne\npurskahtivat jään alta näkyviin. Lisäksi tätä tilintekoa valmistivat ne\nmonet ristiriitaisuudet, joihin kirkko oli joutunut maallisen vallan\nkanssa ja jotka johtuivat: (1) kirkon pyrkimyksestä päästä nimittämään\nylempien kirkollisten virkain haltijat, välittämättä maallisen vallan\noikeuksista ja eduista; (2) sen halusta vapauttaa hallussansa olevat\nalueet maallisesta verotuksesta; (3) maallisen ja kirkollisen\nlainkäytön epäselvistä rajoista, minkä johdosta Rooman kuuria laajalti\nsekautui oikeudenkäyntiin ja otti vastaan valituksia; ja (4) siitä\nriidanalaisesta kysymyksestä kuinka syvälti ja laajalti paavilla,\nkristikunnan päämiehellä, oli yleensä oikeus puuttua valtakuntain\nkeskinäisiin ja sisäisiin asioihin. 1300- ja 1400-lukujen historia on\neräältä puolelta valtakuntain itsesuojelustaistelua paavinvallan\nsekaantumista vastaan ja tuloksena olikin Ranskan ja Englannin\nirtautuminen paavin ahnaan käden ulottuvilta. Vain Saksa jäi edelleen\nvapaaksi saalistusmaaksi, mikä ei suinkaan ollut omiaan lepyttämään\nsaksalaisten jo historiansa alkuajoilta saakka tuimia tunteita Roomaa\nkohtaan. Historialliset tosiasiat johtivat siis siihen, että kirkon ja\nkansan ristiriita oli 1500-luvun alkaessa kiihkein Saksassa, ja että\nvastustuksen puhkeaminen näkyviin oli luonnollisista syistä\nodotettavissa juuri siellä. Reuchlinin ja Erasmuksen vaiheita\nkuvatessamme olemme koskettaneet tähän jännitystilaan ja samalla\nhuomauttaneet siitä, kuinka paavinvalta oli 1500-luvun alussa ikäänkuin\nhumanismin herpaisema, harjoittamatta hengellistä poliisivalvontaa\nläheskään sillä voimalla kuin pian tämän jälkeen. Siellä, missä paine\noli lujin, se tämänkin vuoksi pääsi ilmoille.\n\nNäiden selviltä näyttävien historiallisten tekijäin lisäksi tarvittiin\nkuitenkin vielä eräs edellytys tai sanokaamme voima, jota vailla ne\nehkä olisivat jääneet tuloksettomiksi tai purkautuneet näkyviin toisia\nteitä: ennen mainitsemamme saksalaisen luonteen ja sielun ominaisuus,\ngemyytti, syvällinen hengenelämä, joka oli luonut kansanrunouden jylhät\nkohtalot ja hienon mystillisen uskonnollisuuden. Emme tiedä, miten\nhistorian ristiriidat olisivat Saksassa ilman sitä selvinneet, mutta\nsiitä olemme varmat, että juuri tämä ominaisuus muunsi Saksassa\nrenessanssin reformaatioksi.\n\nDantesta puhuessamme viittasimme siihen historian samalla selvästi\nkäsitettävään ja silti mysteriolta tuntuvaan tosiasiaan, että joskus\nsuuri persoonallisuus kokoaa henkensä ahjoon kaikki aikansa viitteet ja\nsulattaen ne luo niistä jotakin, jota voimme sanoa tilinpäätökseksi,\nentisyyden summaksi ja tulevaisuuden kynnykseksi. Martti Lutheria\najatellen rohkenemme jälleen käyttää tätä mielikuvaa historian voimien\nja suuren henkilön mystillisestä yhteistoiminnasta, sillä niin\nratkaisevassa määrässä hän on entisyyden perillinen ja tulevaisuuden\navain. Hänessä näyttävät ensiksikin yhtyvän kaikki ne virtaukset, jotka\nkirkon historiassa ilmaisevat yksinkertaista kristillisyyttä,\nsynnintuntoa ja armon välttämättömyyttä, ne, joiden merkkejä olivat\ntoisaalta Wycliffen ja Husin hyökkäävä vakaumus, toisaalta\nalankomaalainen, kempiläinen hurskaus, Saksalainen jumaluusoppi (II, s.\n159), kaunis, mystillinen kristillisyys. Sitten germaanisen rodun\nperintö: vilkas mielikuvitus, syvä tunne-elämä, rajut intohimot ja\nvaistomainen halu ratkaista asiat omalla persoonallisella vastuulla eli\nsiis saksalainen gemyytti, vallitsi ja ohjasi Lutheria erikoisessa\nmäärässä, vaatien häneltä perinpohjaisuutta ja tinkimättömyyttä,\nja auttaen häntä kasvamaan asiansa rinnalla yhä suurempaan\npersoonallisuuden voimaan. Näiltä puolilta Luther siis oli kaukaa\nsaapuvan aatteellisen virtauksen ja rotunsa tärkeän erikoisominaisuuden\nsumma. Kun perustekijät olivat näin mahtavat, oli tulos sen mukainen.\n\n\n2\n\n_Martti Luther_ ei ollut humanisti eikä siis joutunut antiikin\nkauneuden eikä viisauden lumoihin, mikä olisi voinut kääntää hänen\nkatseensa pois hänen sielunsa ylimmästä kysymyksestä, hajoittaa\nhänen henkensä voimia ja kasvattaa kompromissiin taipuvaista\nmaailmanviisautta. Hän säilyi eheänä kansanmiehenä, jonka luontainen\ntoimiala oli hänen elävä ympäristönsä eivätkä kirjastojen vanhat\nsiteet, jonka oikea kieli oli saksa eikä latina, ja kuulijoina yhteinen\nkansa eivätkä oppineet humanistit. Tämä kansan keskuuteen suuntautuva\nLutherin toiminta ansaitsee kirjallisuuden historiassa erikoista\nhuomiota, sillä juuri sen kautta hän suoritti kylvön, joka kantoi\nprotestanttisten maiden kirjallisuuden alalla mitä runsaimman hedelmän.\n\nLutherin elämänvaiheet ovat tunnetut Suomessa, jossa häntä\nkunnioitetaan ja rakastetaan kansankielisen hengellisen ja maallisen\nkulttuurimme alun antajana, omana suurmiehenämme, mutta siitä\nhuolimatta palautamme ne täydellisyyden vuoksi ja muistin\nvirkistämiseksi seuraavassa lyhyesti mieleen.\n\nMartti Luther syntyi Eislebenissä marrask. 10 p. 1483 talonpojan ja\nvuorityömiehen Hans Lutherin (Lyder, Luder, Ludher = Lothar) ja hänen\nvaimonsa Margarethe Zieglerin poikana. Hänen vanhempansa ja esi-isänsä\nolivat kaikki puhtaita thüringeniläisiä talonpoikia ja hän kasvoi\noloissa, joissa oppi tuntemaan kansan pohjakerrosten elämän ja\najattelutavan. Suvun, ympäristön ja kasvatuksen perintöä oli\nsiis Lutherissa eräs ominaisuus, jota tahtoisimme sanoa\ntalonpoikaisviisaudeksi: tuo hänen käytännöllisesti järkevä, kodikkaan\narkinen ja tosioloinen ajattelu- ja kirjallinen esitystapansa ja\nkansanomaisen mehevä, aina jonkin verran karkea ja suorasukainen\nhuumorinsa, joka on hänen tyylinsä tunnusmerkki. Hänen sieluansa\nsäikytettiin lapsena liian ankaralla kurilla, niin että siinä\nvaihtelivat uhma, liioiteltu syyllisyydentunne, rangaistuksen ja\nhelvetin pelko ja paholaiskauhu. Hänellä oli hyvä laulunlahja ja\nluontainen taipumus soitantoon. Varoihin päässyt isä päätti toimittaa\npoikansa kouluun, toivoen hänestä lakimiestä, ja niin seurasi opiskelu\nmm. Magdeburgissa, Yhteiselämän veljeskunnan koulussa, jossa Luther sai\ntutustua raamatulliseen kristillisyyteen, ja tulo Erfurtin yliopistoon\n(1501), jonka matrikkelissa lukee vieläkin: \"Martinus Ludher ex\nMansfelt\". Voi sanoa, että katolilainen pelko- ja katumususkonnollisuus\njuurtui syvälle Lutherin sydämeen hänen kouluaikanaan. Isä Luther oli\nnyt niin varakas, ettei hänen poikansa tarvinnut turvautua kuljeksivien\nteinien elämäntapaan, ja siten Martti säilyi paljolta turmelukselta.\nErfurt oli tähän aikaan kuten tiedämme nerokkaan, vapaamielisen\nhumanismin keskus, ja nuoret humanistit, jotka olivat huomanneet Martin\nolevan hauska seuramies, nokkela väittelijä ja filosofi, hyvä laulaja\nja luutunsoittaja, olisivat mielellään ottaneet hänet piiriinsä. Mutta\nMartti ei liittynyt heihin, vaan omistautui lukuihinsa, skolastisen,\nJohannes Duns Scotuksen (II, s. 153) tyylisen teologian ja William\nOccamin uudistaman nominalistisen filosofian opiskeluun, joista\nyliopistossa luennoitiin, ja suoritti 1502 baccalaureuksen ja 1505\nmaisterin tutkinnon. Isä antoi hänelle tunnustukseksi kallisarvoisen\nlahjan, Corpus juriksen (I, s. 424), sillä olihan hänen nyt aloitettava\nvarsinaiset lakitieteelliset opintonsa. Mutta silloin, heinäkuun 17 p.\n1505, hän meni äkkiä luostariin.\n\nLutherin omasta kertomuksesta on tunnettu vähän aikaisemmin, heinäk.\n2 p., Erfurtin ja Mansfeldin välisellä tiellä sattunut ukonilma,\nsalamanisku, eräänlainen \"Paavalin näky\" ja lupaus pyhälle Annalle\nmennä luostariin, jos pelastuisi. Mutta tämä tapahtuma ei voi olla\nluostariin menon aiheuttaja, vaan se on kauan jatkuneen, nuoruuden\nkehitysvuosiin kuuluvan sielullisen kriisin puhkeamiskohtaus,\nvähitellen haudotun ajatuksen kypsyminen lopulliseksi päätökseksi.\nKiihkeästi Jumalaa etsivän hengenelämän ohessa Luther oli samanlainen\nkuin muutkin nuoret miehet: sukupuolivietti oli herännyt voimakkaana;\nsynnynnäinen, hurskas siveydenlahja taisteli sitä vastaan; kokemuksiin\nkuului välttämättä, luonnon pakosta, tappioita, jotka oikeiden\nfysiologisten tietojen puutteessa ja ymmärrettyinä keskiaikaisen\naskeesin valossa aiheuttivat likaisuuden, synnin, tunnetta; tämä taas\nlisäsi lapsuudesta periytynyttä ja ajan ilmakehässä vallitsevaa\nkauhutilaa, synninhätää, niin että rangaistuksien, kiirastulen,\nhelvetin ja paholaisten pelko kävi ylivoimaiseksi ja syntyi tuska, joka\njo ahdisti ulkonaisiin tekoihin; luonteen synnynnäisen syvyyden vuoksi\nkaikki nämä taistelut olivat voimakkaampia kuin tavallisen normaalin\npsyken kohdalla. Luther ei tahtonut mennä samaa tietä kuin useimmat\nnuoret miehet, vaan pyrki voittamaan intohimonsa. Kun Scotuksen\nteologia opetti, että ihmisen tuli itse hankkia pelastuksensa,\nLuther päätti sulkeutua paikkaan, jossa voisi maailman näkö- ja\nseuraviettelyksiltä rauhassa antautua taisteluunsa ja voittaa itsensä.\n\nLuostari-askeesi ei kuitenkaan kyennyt antamaan Lutherille sielunrauhaa\nja puhtaudentunnetta. Silloin eräs hänen esimiehensä, mystikko\nStaupitz, ohjasi hänet tutkimaan Uutta Testamenttia. Tämä oli uutta\nsiihen aikaan, sillä vaikka Raamattu ei ollut Saksassa kielletty -- se\noli kielletty vain Englannissa --, sitä yleensä luettiin harvoin ja sen\npaikan anastivat hartauskirjat. Antaakseen hänelle lisäksi muuta\najattelemista Staupitz nimitti hänet 1508 filosofian professoriksi\nWittenbergin yliopistoon, jossa tämän aineen opetus oli\naugustinolaisjärjestön huostassa. Vaikka Lutherille rupesi nyt\nvähitellen selviämään, mikä oli pelastusvarmuuden perus, hän kuitenkin\npysyi vielä toistaiseksi niin tarkoin katolisen parannusharjoituksen\nkannalla, että käydessään Roomassa 1511 mm. ryömi polvillaan\nPietarinkirkon portaita.\n\n1512 Staupitz luovutti Lutherille, josta nyt tehtiin jumaluusopin\ntohtori, hoitamansa jumaluusopin professorin toimen, ja niin alkoi\nLutherin yli kolmekymmentä vuotta kestänyt raamatullinen luentosarja,\njohon lyhyesti sanoen protestanttisuuden uskonkäsitys perustuu. Hänen\nuskonnollinen mietiskelynsä oli jatkunut taukoamatta näinä vuosina,\nkunnes hän syksyllä 1512 pysähtyi ajattelemaan Paavalin sanoja:\n\"Vanhurskas on elävä uskosta\" (Roomalaiskirje, 1, 17), ja tunsi, kuinka\netsitty totuus valkeni hänelle \"Jumalan äänen ilmoituksen kautta\",\nkuten hän itse uskoi ja teologinen kirkkohistoria sanoo, tai \"sielun\nnäkynä\", syvällisen asian perusteellisesta hautomisesta vihdoinkin\navautuneena konseptiona, kuten tieteellinen sielunkuvaus asian\nmäärittelisi. Pelastuksen ohjelma oli: tinkimätön synnintunto,\nkääntyminen Jumalan kuin armahtavan isän puoleen, jota tulee sekä\npelätä että rakastaa, anteeksisaaminen ja lähtö siitä uskon ja sen\nhedelmien tielle, toistaen tämän sydämen polvistumisen alituiseen.\nTällä Luther uudisti keskiajan uskonnon, kääntäen omat ansiot, joista\nennen lähdettiin, hedelmiksi, joita uskon elämänpuu kantaa.\nItsensäkiduttaminen, askeesi, menetti tällöin, muiden ansiotöiden\nohella, merkityksensä. Sen sijaan, että katolisen askeesin mukaan oli\nluovuttu elämästä ja antauduttu ohjelmallisiin katumusharjoituksiin,\nnyt ruvettiin odottamaan uskon hedelmien ilmenemistä jokapäiväisen\nelämän varrella ja opittiin ymmärtämään, että uskon kaunein tulos oli\nvilpitön ja harras kutsumuksen suorittaminen, oli tämä kuinka\nvaatimaton tahansa. Loogillisena seurauksena tästä ajattelutavasta oli\nihmisarvon kohoaminen. Suora lapsensuhde Jumalaan kuin isään teki\ntarpeettomiksi ja vahingollisiksi kaikki ne katolisen kirkon\nvälittäjät, jotka olivat olleet vain esteenä sielun ja Jumalan\nseurustelulle. Joskin papit olivat tarpeellisia jumalansanan\nselittämistä ja sakramenttien jakoa varten, oli jokaisen velvollisuus\nsilti omakohtaisesti syventyä evankeliumiin ja vakuuttua\npelastuksestaan, ja siinä merkityksessä oli olemassa kristittyjen\nyleinen pappeus. Näin Luther julisti synnin ja armon sanomaa,\npersoonallisen uudestisyntymisen uskontoa, jonka hän kaikissa\npääkohdissaan oli saanut Paavalin kirjeistä. Mutta yhä hän katsoi\nolevansa kirkon kuuliainen lapsi.\n\nLutherin seuraavat elämänvaiheet, jotka ovat loogillisia tuloksia\nsaavutetusta uskonnollisesta vakaumuksesta, sivuutamme yleisesti\ntunnettuina vain mainitsemalla: saarnaajantyö Wittenbergin\nkirkkoherrana ja toiminta augustinolaisten piiritarkastajan sijaisena;\ntaistelu anekauppaa vastaan ja teesit lokak. 31 p:ltä v. 1517, joissa\nhän kosketti saksalaisten kansallistuntoakin; paavin käräjänkäynti\nLutheria vastaan, jolloin tämä joutui kieltämään paavin ja\nkirkolliskokousten vallan saada ehdottomasti määrätä yksityisen\nihmisen uskosta; 1517:n jälkeen alkanut voimakas työ ytimekkäänä\npoliittisteologisena kirjailijana ja erikoisesti 1520 ilmestyneet\nteokset: Puhe hyvistä töistä, Rooman paavinvallasta, Saksan kansan\nkristilliselle aatelistolle, Kirkon babylonisesta vankeudesta\n(latinankielinen), ja Kristityn ihmisen vapaudesta. Sitten: paavin\npannajulistus ja sen polttaminen jouluk. 19 p. 1520; hänen oppinsa\nriemukulku ja hänen saavuttamansa myötätunto ja mahtavain suojeleva\nsuosio; esiintyminen Wormsin valtiopäivillä huhtik. 18 p. 1521; olo\nYrjö-ritarina Wartburgissa, kirjoitukset katolista messua ja\nmunkkilupauksia vastaan, Kirkkopostilla ja Uuden Testamentin käännös\n(tehty Wartburgissa vajaassa kolmessa kuukaudessa, ilmestynyt painosta\nsyyskuussa 1522), jonka pohjana oli Erasmuksen julkaisema alkuteksti.\n\nTähän saakka suoritettu työ oli yksilön ja omantunnon oikeuden\npuolustamista ja vapauttamista kirkon holhouksesta eli siis\nrenessanssin ihanteen toteuttamista uskonnollisella linjalla. Luther\nkielsi kirkolta ja kirkolliskokouksilta oikeuden määrätä ihmisen\nuskosta, jonka tie ja kohteet jokaisen oli yleisen pappeuden\nvaltuudella ja velvollisuudella etsittävä Raamatusta, uskon ylimmästä\nja ainoasta lakikirjasta. Mutta tästä avautui tilaisuus moninaisten\nyksilöllisten käsitysten syntymiselle, mikä pian johti sekasartoon\nensin uskonnollisella ja sitten myös yhteiskunnallisella alalla.\nHurmahenkinen, rajusti vallankumouksellinen liike (uudestakastajat ja\ntalonpoikain kapina) sai laajat piirit kääntymään uskonpuhdistusta\nvastaan ja Lutherin ymmärtämään, että hänen velvollisuutensa oli, jos\ntahtoi pitää työnsä terveellä uralla, paremmin ymmärtävänä sittenkin\nmääritellä, mitä Raamattu ilmoitti ja opetti autuuden asiasta, ja\nlisäksi luoda järjestyneen evankeelisen seurakuntaelämän perusteet.\nToisin sanoen hänen täytyi keskeyttää uskonpuhdistuksen kulku sitä\nkohti, mikä oli hänen herätystyönsä loogillinen päämäärä, vaikka hän ei\nollut sitä tietoisesti itselleen selvittänyt -- uskonnonvapautta kohti,\nasettaa raja yksilölle, koska se oli käyttänyt vapauttansa väärin, ja\nryhtyä työhön, jonka tuloksena oli oleva uusi kirkko ja ankara,\ntäsmällinen, protestanttinen dogmatiikka. Siinä ihmiskunnan ja\nomientuntojen suuressa vapauttamistyössä, jota uskonpuhdistus\nmerkitsee, oli siis nyt saavuttu traagilliseen käännekohtaan, jolloin\noli pakosta luotava uusi ohjesääntö, koska ilman sitä olisi menetetty\nkaikki, mitä oli saavutettu.\n\nLutherin Saksalainen messu ja jumalanpalveluksen järjestys (1525-1526)\nsisältää evankeelisen päiväjumalanpalveluksen ohjeen, joka on maassamme\nkaikissa pääkohdissaan vieläkin voimassa. Luther osoitti suurta\nviisautta ja syvällisyyttä alleviivatessaan jumalanpalveluksen henkistä\nsisällystä ja pysyttäytyessään ulkonaisissa muodoissa kohtuullisen\nvapauden kannalla, pyrkimättä hävittämään kaikkea vanhaa. Latina\npoistettiin ja saarna ja seurakunnan oma virsilaulu tulivat\ntärkeimmälle sijalle. Papinvihkiminen ja muu kirkollinen\njärjestäytyminen suoritettiin, tärkeänä kohtana nuorison kristillinen\nkasvatus. Koululaitos oli Lutherin sydämellä ja saadakseen sen uudelle\nkannalle hän julkaisi 1524 kehoituskirjoituksen Saksan raatimiehille ja\nkaupungeille kristillisten koulujen perustamisesta ja ylläpitämisestä,\njosta uudenaikainen porvarikoulu eli kymnaasi juontaa alkunsa. 1525 hän\nmeni naimisiin ent. nunnan Katariina v. Boran kanssa. 1529 hän julkaisi\nsekä Suuren että Vähän katkismuksen. Samana vuonna lokakuussa\nLutherilla oli Marburgissa väittely Zwingliä vastaan ehtoollisesta,\njolloin uskonpuhdistajien leirin hajaantuminen osoittautui\nkorjaamattomaksi. 1530 Melanchthon ja Luther valmistivat Augsburgin\nvaltiopäiviä varten ns. Augsburgin tunnustuksen, joka on vieläkin\nkirkkomme päätunnustuskirja ja tahtoo osoittaa, että lutherilaisuus on\ntodellisen kirkon puhtain kehitysaste. Samana vuonna protestanttiset\nvaltiot muodostivat Lutherin hyväksymisellä ns. Schmalkaldenin liiton,\njoka turvasi ne katolisuuden hyökkäyksiltä Lutherin koko jäljellä\nolevaksi eliniäksi. 1536 Luther kirjoitti uuden tunnustuskirjan, joka\ntunnetaan nimellä Schmalkaldenin artikkelit ja sisältää Lutherin\nuskonopillisen kehityksen huippu- ja päätöskohdan, hänen\n\"testamenttinsa\". 1534 hän sai valmiiksi Vanhan Testamentin käännöksen.\n1540 Luther ja Melanchthon antoivat luvan Hessenin maakreivi Filipin\ntoiseen avioliittoon, vaikka edellinen oli purkamatta, mikä teko koitui\nturmioksi protestanttisuuden asialle. Luther kuoli helmik. 18 p. 1546\nEislebenissä, synnyinkaupungissaan.\n\n\n3\n\nPalataksemme kirjallisuuden historiaan huomautamme, että Luther on\nollut Euroopan uutterimpia, tuotteliaimpia kirjailijoita: hänen\npainettuja teoksiaan on yli 350. Niihin eivät sisälly hänen kirjeensä\neivätkä saarnansa, joita on tuhansia. Emme voi siis ruveta mainitsemaan\nniitä nimeltä sen enempää kuin edellisen yhteydessä olemme tehneet.\n(Ns. Pöytäpuheet eivät ole Lutherin kirjoittamia, vaan sepitettyjä\nläsnä olleiden muistiinpanojen mukaan; ne sisältävät paljon sellaista,\njonka Luther on todella lausunut, mutta paljon myös ilmeisiä\nväärinkäsityksiä ja vääriä muistiinpanoja, eikä niitä siis voi esittää\naitoina näytteinä hänen mielipiteistään ja tyylistään). Koetamme\nseuraavassa muutamin sanoin hahmotella hänen yleisen merkityksensä\nprotestanttisten maiden kirjalliselle elämälle.\n\nLuther siis hylkäsi katolisen kirkon ja kirkolliskokousten arvovallan\nja asetti niiden sijaan toisen auktoriteetin, Raamatun. Tämän siihen\nsaakka syrjäytetyn ja vähänpuoleisesti viljellyn kirjan hän tahtoi nyt\nsaattaa kansan käteen ja ryhtyi kuten olemme kertoneet saksantamaan\nsitä. Entiset käännökset olivat kelpaamattomia, ei niin paljon siksi,\nettä ne oli tehty Vulgatasta (I, s. 446), jonka virheellisyyttä ja\nvarsinkin virheiden merkitystä uskonpuhdistuksen aikana varmaankin\nliioiteltiin, vaan enemmänkin siksi, että niistä sanallisina\ntulkintoina puuttui 1500-luvulle saavuttaessa jo vähitellen syntyneen\nkansallisen yleiskielen elävä tuoreus ja luontevuus. Kun Luther, jolla\naitona talonpoikana ja lisäksi terävästi sointivaistoisena yksilönä oli\näidinkieli hienoimpine vivahduksineen vallassaan niinkuin se voi vain\nkansanmiehillä olla, ryhtyi kääntämään Raamattua, mielessä erikoisesti\nsen tulkitseminen niin, että hänen thüringeniläisen kotiseutunsa\ntalonpojat ymmärtäisivät sitä, hän tämän vuoksi joutui etsimään joka\nlauseelle elävän kielen luontevinta, tutuinta ja kaikille helposti\ntajuttavaa ilmaisua. Kun hän kielenkäyttäjänäkin oli historian\nmystillisesti valitsema puhdistaja, uudistaja ja luova kyky, hänen\ntyöstään koitui uuden saksankielen peruskirja. Kun hän osasi\nkohtuullisesti kreikkaa ja latinaa ja välttävästi hebreaa, voidaan\nmyöntää hänen olleen siinäkin suhteessa riittävästi varustettu\nkäyttämään Erasmuksen tarjolle asettamia välineitä, varsinkin kun\nMelanchthon oli Vanhassa Testamentissa hänen apunansa. Lähetyskirjeessä\nkääntämisestä (Sendbrief vom Dolmetschen, 1530) Luther itsetietoisena\ntyönsä arvosta selitti, miten \"aasit\" olivat kääntäneet esim. sanat Ave\ngratia plena muodollisen jäykästi Gegrüsset seist du, Maria voll Gnaden\n(Agricolan \"armoitettu\"), vaikka piti olla du Holdselige tai du liebe\nMaria. Hän kertoo, miten Melanchthon ja hän usein hakivat päivä-, jopa\nviikkokausia sopivaa sanaa ja miten esim. Jobin kääntäminen edistyi\nsuuresta ahkeruudesta huolimatta tuskin kolmea riviä neljässä päivässä.\nTällä Luther riittävästi todistaa, kuinka läheisessä yhteydessä\nympärillään elävän kielen kanssa hän työskenteli. Laskien leikkiä hän\nhuomautti, miten kiittämättömiä hänen paavilliset vastustajansa olivat\nkäyttäessään häneltä saamaansa hyvää kieltä häntä ahdistaessaan.\nEpäilemättä Lutherin rohkea asettuminen raikkaan kansankielen kannalle\noli esimerkkinä niille kääntäjille, jotka kuten Agricola pitivät hänen\nsanontaansa Erasmuksen tekstin rinnalla oman työnsä pohjana.\n\nSamalla kansanomaisella, luontevalla, elävällä kielellä Luther\nkirjoitti muutkin julkaisunsa. Kun niitä oli paljon ja kun niitä\nluettiin laajoissa piireissä, vieläpä ulkoa kuten Vähä katkismus, oli\nselvää, että saksan kirjakielessä tapahtui niiden kautta perinpohjainen\npuhdistuminen ja uudistuminen. Tämän todella kansallisen kielen synty\nmerkitsi maallisenkin kielenkäytön parantumista, mieltymystä omaan\nsaksalaiseen sanontatapaan, ja sikäli vapautumista ranskalaisten\nesikuvien holhouksesta, jota keskiajalta periytyneenä yhä saattoi\nSaksan kirjallisessa elämässä huomata.\n\nLutherin proosatyyli oli mitä suurimmassa määrässä persoonallista,\nso. se ilmaisi joka kohdassa hänen voimakasta, erikoista\nyksilöllisyyttänsä. Lähtökohtana oli loistava lahjakkuus, jossa\nsyvällinen henki, asiain aatteellisen ytimen oivaltaminen, yhtyi\nharvinaiseen käytännölliseen \"talonpoikaisviisauteen\", ja\nilmaisukeinona kuvarikas, sananlaskuja ja sattuvia vertauksia\nkumpuileva kieli. Kun kansanmies innostuu ja unohtaen opitut käänteet\nrupeaa esittämään asiaansa itsetiedottoman vapaasti, hänen puheensa\ntulee täyteen ainesta, joka on luontaisesti ytimekästä ja varsinkin\nhumoristista. Tämän ominaisuuden Luther oli säilyttänyt tuoreena ja\nhersyvänä. Hänen kirjoitustensa alku on kohtelias ja siloinen, mutta\npäästyämme vähän pitemmälle toteamme, kuinka voimakas virran vuolle\nrupeaa vetämään mukaansa, vastustamattomasti kuljettaen meitä oman\nlogiikkansa selvää ja syvää väylää myöten ja samalla pehmittäen\nepäilyksiämme joka haaralta esiin ryntäävien voimakkaiden perustelujen\niskuilla. Tehoisat sananlaskut ja sattuvat vertaukset tulvivat\nympärillämme aitoina ja luonnollisina, usein yllättävän karkeina,\nkunnes lopuksi antautuen toteamme kokeneemme harvinaisen elämyksen:\nväkevän hengen lujan, selvän, koristelemattoman ja pelkäämättömän\npuheen hänelle kalliista asiasta. Tämän myrskytyylinsä Luther osasi\ntarpeen vaatiessa myös soinnuttaa viisaaksi, rauhalliseksi selittelyksi\ntai helläksi pakinoimiseksi. Edellisestä on unohtumattomana näytteenä\nVähä katkismus, jonka hän sepitti perheenisiä varten, välineeksi\nopetettaessa lapsille kristinopin perusteita. Voittamattoman\nmestarillisesti, samalla syvästi ja selkeästi, koruttomasti ja\ntaiteellisesti, korkealla luontaisella tyylitaidolla, siinä selitetään\nkristillinen siveysoppi: lapsia ajatellen niin, että he sen helposti\nymmärtävät, mutta aikuisia ajatellen niin, että tästä pienestä\nkirjasesta tulee heille uuden protestanttisen ihmisihanteen esittäjä,\njoka oikein ymmärrettynä sisältää ei vain siveyden vaan myös\nsivistyksen ohjeet. Lutherin hellästä, kodikkaasta tyylistä ovat\nnäytteenä hänen kirjeensä lapsilleen.\n\nVaatimaton nuori munkki, joka horjumattoman vakaumuksensa vuoksi joutui\naskel askeleelta suorittamaan maailmanhistoriallista tehtävää, kasvoi\ntyönsä mukana, olematta suinkaan alusta alkaen tietoinen kyvyistään.\nKun jumalanpalvelus uudistettiin niin, että seurakunta rupesi ottamaan\nsiihen aktiivisesti osaa, tuli kysymykseen viimeksimainitun laulu.\nKatolisissa kirkonmenoissa tämäkin kuului papeille ja kuorolle,\nseurakunnan ollessa vaiti (Kyrie eleison-laulua lukuunottamatta, johon\nse sai yhtyä), ja oli latinankielistä, joten kansankielistä kirkoissa\nkäytettävää virsirunoutta ei ollut kehittynyt; oli olemassa vain\nkirkonmenojen ulkopuolelle kuuluvaa hengellistä runoutta, mm. sellaista\nkuin esim. minnerunouden Leich-tyyppi. (Latinankielisistä hymneistä ja\nLeich-runoista olemme tehneet selkoa keskiajan kirjallisuuden\nyhteydessä, II, s. 70-74 ja 306). Innostuneena Luther nyt ryhtyi\nluomaan protestanttiseen jumalanpalvelukseen soveltuvaa virsistöä ja\ntotesi silloin itse olevansa runoilija, jota lahjakkuutensa puolta\ntuskin oli siihen saakka huomannut.\n\n\"Yhtyneiden veljien\" nimellä Mährissä elävä vainottu\nhussilaisseurakunta lähetti 1522 Lutherin luo neuvottelemaan uskon\nasioista Michael Weiss nimisen henkilön, joka näyttää olleen\nrunolahjainen mies. Todettuaan saksankielisten virsien puutteen hän\njonkin ajan kuluttua julkaisi muutamia käännöksiä hussilaisten\nvirsistä, liittäen niihin eräitä omiansa. Luther ilmaisi tämän johdosta\nsuuren ilonsa, kehoitti runotaitoisia wittenbergiläisiä ystäviänsä\nnoudattamaan esimerkkiä ja julkaisi itse 1522 kahdeksan virttä, jotka\neivät kuitenkaan olleet hänen sepittämiänsä. Kun sitten nuorukaiset\nHeinrich Vos ja Johann van den Esschen kärsivät heinäk. 1 p. 1523\nensimmäisinä protestanttisuuden marttyyreinä roviokuoleman Brysselissä,\nkoski tämä kauhutapahtuma Lutheriin niin, että hänen runosuonensa\nheräsi ja hän sepitti laulun näistä katolisen taantumuksen\nensimmäisistä uhreista. Se helähtää aitoon kansanomaiseen tyyliin:\n\n    Ein neues Lied wir heben an,\n    Das walt Gott, unser Herre,\n    Zu singen, was Gott hat getan\n    Zu seinem Lob und Ehre --\n\n    Nyt laulun uuden laulamme,\n    sen Jumalamme suonee,\n    ja kiitämme, mit' Herramme\n    vain kunniakseen luonee --\n\nja sen sanoista tuntuu tekijänsä sekä syvä tunne että voima. Näin alkoi\nprotestanttien virsirunous, lisääntyen pian runsaaksi ja saavuttaen\nseurakuntien elämässä keskeisesti tärkeän merkityksen. 1524 julkaisi\nkuoromestari Johann Walther Lutherin toimesta Hengellisen laulukirjasen\n(Geistliches Gesangbuchlein) sävelineen, jossa oli 24 Lutherin virttä\nja johon hän kirjoitti huomattavan, taiteen arvoa ymmärtävän esipuheen.\n1527 ilmestyneessä painoksessa oli yhteensä jo 63, ja 1545\nilmestyneessä 125 virttä. Lutherin sepittämiä niistä oli 37, joista 12\nkäännöksiä tai mukaelmia; loput olivat hänen wittenbergiläisten\nystäviensä tekemiä. Sävelet oli sovitettu jo entuudestaan tutuista\nlauluista, musiikkimiehinä kuoromestari Johann Walther ja Luther itse,\nja ne oli koeteltu Lutherin \"kotikuorossa\".\n\nLutherin virsien voimana on miehekäs, palava usko ja koruton\nrunollisuus, joka joskus saavuttaa herkän asteen. Hänen hellää, lasten\npuoleen kääntyvää sydäntänsä edustaa parhaiten Enkeli taivaan lausui\nnäin (U. vk. 21), jouluvirsi, joka periytyy vuodelta 1535. Se tulkitsee\nainakin meille suomalaisille joulun kirkkaan tenhon niin, ettei\nainoakaan kuulija jää välinpitämättömäksi. Harvoin lieneekään puhdas,\nlapsisieluinen, raamatullisesti pyhä ja romanttinen hartaus saavuttanut\nkoruttomampaa, taiteen kannalta korkeampaa ilmausta. Varmaa tietoa ei\nole säilynyt siitä, milloin Lutherin valtava taisteluvirsi Jumala ompi\nlinnamme (U. vk. 152) syntyi, mutta todennäköisesti se periytyy\nvuodelta 1527, jolloin protestanttinen marttyyri Leonhard Kaiser oli\nkärsinyt roviokuoleman, herättäen Lutherissa samoja tunteita kuin\nvastaava tapahtuma 1523. Tämä virsi, joka oli kansamme tuki ja\nrohkaisija erikoisesti sortovuosien aikana ja joka ylevimpinä,\nvakavimpina hetkinämme syrjäyttää kansallislaulumme, on Leopold Hanken\nsanojen mukaan \"sen hetken tuote, jolloin Luther taistellessaan koko\nmaailmaa vastaan haki voimaa siitä tietoisuudesta, että hän puolusti\nJumalan asiaa, joka ei milloinkaan voinut joutua tappiolle\". Thomas\nCarlyle vertasi sitä \"alppien lumivyöryn ääneen tai maanjäristyksen\nensimmäiseen jyminään\" ja Heinrich Heine sanoi sitä \"uskonpuhdistuksen\nMarseljeesiksi\". Virressä piileekin harvinainen voima, jota vielä\nLutherin oma, juhlallinen, jykevä sävel vahvistaa. On kuin seisoisimme\nvaltavalla tuonenhämyisellä taistelukentällä, jossa pian on käytävä\nhirmuisimpaan kuviteltavissa olevaan kamppailuun. Jokainen sotilas\nmiettii voiton tai tappion mahdollisuuksia, muistaa Jumalan, lujan\nlinnansa, mutta myös vastustajansa, \"vanhan vainoojan\", jolla ei ole\nmaassa vertaa. Hän ymmärtää, ettei voitosta voi olla toivoa, mikäli se\nriippuu hänen omista voimistaan, mutta asettaa luottamuksensa kahteen\njaloon sotijaan, Jeesukseen Kristukseen ja Herraan Sebaotiin, joiden\ntäytyy voittaa. Sotilaan rohkeus kasvaa, kun hän ajattelee näitä\npuolustajiaan, joiden nimi tuntuu hälventävän taistelukentän\ntuonenhämyn, ja hän käy päättäväisesti kamppailuun. Sen vimmatussa\nmelskeessä, jossa tämän maailman ruhtinas joukkoineen \"päällemme\nsyöksee päänänsä\", hän sisuuntuu ja saavuttaa järkkymättömän\nvoitonvarmuuden, joka ulottuu kuoleman toiselle puolelle. Turhaan\nraivoaa maailman päämies, sillä hän on saanut tuomionsa. Mitä siitä,\njos hän vielä kykeneekin viemään meiltä henkemme, osamme ja onnemme,\nkun kuitenkin ylevin ja korkein maalimme: Jumalan valtakunta, on meille\nvarmasti varattuna. Neljään säkeistöön on täten mahdutettu Lutherin oma\ntaistelu: hänen luja luottamuksensa Jumalaan, mielikuvansa Saatanasta,\njonka hän samastaa paavin kanssa, miehekäs rohkeutensa ja germaaninen\ntaisteluvimmansa, ja ylenemisensä ymmärtämään, että hän oli voittamaton\nkuolemassakin. Niissä esitetään kristityn ritarin ihanne, selitys\nDürerin kuuluisaan vaskipiirrokseen nimeltä Ritari, Kuolema ja\nPaholainen, sama näky, joka kangasteli Spenserille, kun hän rupesi\nluomaan Keijukaiskuningatarta, ja Bunyanille, kun hän hahmotteli\nUrhoollisen. Mutta niihin mahtuu myös kaikkien kiusauksia vastaan\ntaistelleiden sielujen yhteinen kokemus.\n\nPsalttariin kirjoittamassaan esipuheessa Luther osoittaa tuntevansa\nsyvästi ne eri mielialat, joiden aidoin ilmaus lyyrillinen runous on.\nHengellisen laulukirjasen esipuheessa hän lausuu mm.: \"Ja ne on\nsovitettu neljälle äänelle ei muusta syystä kuin siitä, että\nhaluaisin nuorisolla, jota ilmankin kasvatetaan ja tulee kasvattaa\nperehdyttämällä sitä musiikkiin ja muihin oikeisiin taiteisiin, olevan\njotakin, jonka avulla se pääsisi irtautumaan irstaista, lihallisista\nlauluista, oppisi niiden sijasta jotakin terveellistä ja syventyisi\ntähän hyvään mielellään, niinkuin pojille sopii. Ja vielä haluan\nosoittaa, etten hyväksy sitä mielipidettä, jonka mukaan, kuten muutamat\nharhaan menneet hengelliset väittävät, evankeliumi vaatisi kaikkien\ntaiteiden maahan lyömistä ja lopettamista, vaan että haluaisin nähdä\nkaikki taiteet, varsinkin musiikin, sen palveluksessa, joka on ne\nantanut ja luonut\".\n\nNykyaikainen ihmistyyppejä sekä ruumiin että sielun rakenteen kannalta\ntutkiva tiede [E. Kretschmer: Körperbau und Charakter, 1931, s. 208] on\nkohdistanut huomionsa Lutheriin ja määritellyt hänen kuuluvan ns.\nzyklothymisiin taiteilijaneroihin, joiden yleisinä tunnusmerkkeinä ovat\nrealismi ja huumori. Ryhmän luonteenominaisuudet olisivat, tutkittuina\nheidän kirjoistaan, koruton inhimillisyys ja luonnollisuus, avomielinen\nrehellisyys, elämänmyönteisyys, rakkaus kaikkea olevaista, erittäinkin\nihmistä itseään, kansanomaisuutta, tervettä järkeä ja kotoista,\nsiveellistä arvostelua kohtaan, kyky pitämään arvossa kunnollisuutta,\nmutta viehtymys nauramaan hyväntahtoisesti suurillekin lurjuksille.\nSiltä puuttuvat lyyrilliset ja erittäinkin draamalliset lahjat ja\nse ilmaisee sanottavansa mieluiten leveällä, eepillisellä\nproosakerronnalla. Ryhmään luetaan vielä mm. sellaiset saksalaiset\nkirjailijat kuin Gottfried Keller, Jeremias Gotthelf, Fritz Reuter ja\nHeinrich Seidel.\n\n\n\n\n2. CALVIN.\n\n\nKirjallisuuden historia ei ole uskonpuhdistuksen historiaa ja siksi sen\non varottava harhautumasta liian kauaksi viimeksimainitun alueelle.\nToteamme siis vain, että Rooma oli tultaessa 1540-luvulle menettänyt\nsuuren osan länsimaista sivistysmaailmaa ja että lutherilaisuus oli\nparinkymmenen vuoden aikana tehnyt valloitusretken, jonka vertaista ei\nkirkon historia tunne. Siirrymme nyt Ranskaan käsitelläksemme lyhyesti\nhenkilöä, joka oli antava kotimaansa, Sveitsin ja anglosaksilaisen\nmaailman evankeelisuudelle oman ankaran sävynsä. Jean Calvin kasvoi\nhumanismin varjossa, mutta emme voi myöntää sen vaikuttaneen hänen\npsykeensä niin, että siinä olisivat kehittyneet ainakaan humaaniset\npuolet; toisin kuin Luther, jota pitäisimme platonilaisena aatteiden,\nnäkemyksen ja tunteen yksilönä, avarasieluisena ja humaanisena\nuudenajan ihmisenä, Calvin oli aristotelelainen skolastikko, yksinomaan\nälyn ja logiikan aseita käyttävä ahdasmielinen keskiaikainen\ninkvisiittori, \"lakimies\", joka on jättänyt itsestään kammottavan\nmuiston.\n\n_Jean Calvin_ (1509-1564) syntyi Noyonissa, Picardiessa, kirkollisen\nlakimiehen poikana, mutta tuli jo 1523 Parisiin, jossa opiskeli\nteologiaa ja skolastista filosofiaa, osoittaen etevää loogillista\najattelu- ja väittelytaitoa. Hänen ystäviinsä kuuluivat mm. Raamatun\nranskantaja Olivetan ja kuninkaan sveitsiläisen lääkärin pojat Nicholas\nja Michel Cop. Ensinmainitun tai yleensä parisilaisen, humanismiin\nliittyvän uudistushengen vaikutuksesta tai sen johdosta, että isä oli\ntodennut -- huolimatta pojan saamista apurahaviroista -- kirkollisen\nuran vähemmän tuottoisaksi kuin oli odottanut, hän luopui hengelliseltä\nuralta ja meni 1528 Orléansiin opiskellakseen lakimieheksi. Jo tällöin\nhän oli omaksunut askeettisen elämäntavan, jota ei lieventänyt\nOrléansin vapaissa oloissakaan. Lakitieteen ohella hän perehtyi\nsyvällisesti latinankieleen. Opettajana ja ystävänä hänellä oli\nwürttembergiläinen lutherilainen oppinut Melchior Wolmar. Tämän hän\ntapasi uudelleen 1529 Bourgesissa, jonne silloin siirtyi opiskelemaan,\nja nyt Wolmar antoi hänen luettavakseen Lutherin kirjoituksia, mm.\nKristityn ihmisen vapaudesta, Katkismukset ja Augsburgin tunnustuksen,\nopetti hänelle kreikkaa ja auttoi häntä perehtymään Uuteen\nTestamenttiin alkukielellä. Calvinin uskonnollinen elämä ei kuitenkaan\nliene ollut vielä näihin aikoihin sen palavampaa kuin mitä\nreformistinen kiinnostus päivän kysymyksiin edellyttää; vuoteen 1532\nsaakka hän oli enemmältä puolelta humanisti. Hänen omat ilmoituksensa\nuskonnollisen sielunelämänsä tapahtumista ovat muuten siksi vähäisiä ja\nvailla vuosilukuja, että niitä on vaikea sijoittaa tiettyihin\najankohtiin. Isänsä kuoltua 1531 hän heti meni Parisiin, julkaisi 1532\nensimmäisen humanistisen teoksensa: selitykset Senecan tutkielmaan\nLaupeudesta (De dementia), mikä tuntuu hänen myöhemmän elämänsä taustaa\nvastaan viiltävältä ironialta, joutui Jacques Lefèvren, valtavan\nsaarnamiehen Gerard Rousselin ja uskonpuhdistusta suosivan Margareta\nNavarralaisen piiriin, ja otti osaa ystävällänsä Olivetanilla tekeillä\nolevaan Raamatun ranskannostyöhön. Huhtikuun 1532 ja marraskuun 1533\nväliseen aikaan lienee sijoitettava hänen Psalttarin esipuheessa\nmainitsemansa \"äkillinen kääntymys\", jota hän pitää Jumalan\nsuoranaisena vaikutuksena. Kun hänen ystävänsä Nicolas Cop oli valittu\nyliopiston rehtoriksi ja hänen piti pitää kekrinä 1533 tavanmukainen\navajaispuhe, tuon puheen kirjoitti hänelle Calvin täysin evankeelisessa\nhengessä. Seurauksena oli, että Sorbonne ja parlamentti heräsivät, että\nCop pakeni Baseliin ja Calvin maaseudulle. Viimeksimainitun piti nyt\nratkaista, jatkaisiko hän evankeelista puhdistustyötään kirkon\njäsenenä, vai luopuisiko kirkosta: hän valitsi jälkimmäisen\nvaihtoehdon. Vuosi 1534 on tämän vuoksi käännekohta Calvinin elämässä.\nHänen näin tapahtunut lopullinen liittymisensä evankeelisiin on\nasiantuntijain mielestä enemmän seuraus hänen älystään ja logiikastaan,\njoka paljasti hänelle paavillisuuden harhat, kuin tulos syvällisestä\nuskonnollisesta elämästä. Askeettisuutensa ja valmiutensa vuoksi\nlausumaan täsmällisiä mielipiteitä uskonnollisista kysymyksistä hänestä\ntuli nyt evankeelisten profeetta, jonka puoleen yleensä käännyttiin, ja\npian vainon kohde, niin että hänen täytyi paeta Baseliin. Kun Frans I\npoliittisista syistä tahtoi pysyä hyvissä suhteissa Saksan\nprotestanttisiin ruhtinaisiin ja siinä tarkoituksessa selitti\nvainonneensa vain uudestakastajia ja muita maallisen esivallan\nvastustajia, Calvin kirjoitti Ranskan evankeelisten puolustukseksi\nlatinankielisen Kristinuskon rakenne (Institutio christianae\nreligionis) nimisen uskonoppinsa esityksen, joka ilmestyi 1536 ja jonka\nhän sittemmin laajensi painos painokselta ja käänsi ranskaksi. Siihen\novat vaikuttaneet Lutherin Katkismukset, strassburgilainen protestantti\nMartin Bucer, Scotuksen filosofia ja skolastiikka yleensä. Se on\nkalvinilaisuuden perustuslaki, johon profeetta ei tehnyt asiallisia\nmuutoksia. Käytyään 1536 Ferrarassa, Margareta Navarralaisen orpanan\nherttuatar Renéen luona, joka suojeli oppineita evankeelisia\npakolaisia, ja ollessaan matkalla Baseliin, jonne aikoi asettua\nantautuakseen opintoihin, hän sodan vuoksi joutui Genèveen ja tutustui\nsikäläisiin uskonpuhdistajiin, jotka välttämättömästi tahtoivat pitää\nhänet siellä, heidän työnsä tukena. Uskoen, että \"Jumala ojensi kätensä\nkorkeudesta pidättääkseen hänet\", profeetta asettui elokuusta 1536\nGenèveen. Hän oli tällöin 27-vuotias. Nyt alkoi työ, joka on\nuskonpuhdistuksen historian eriskummallisimpia ja kauaskantoisimpia,\njossa loogillinen fanatismi johti toisaalta mitä tärkeimpiin, toisaalta\nmitä hirvittävimpiin seurauksiin.\n\nVoimatta tässä yksityiskohtaisesti kuvata niitä ulkonaisia vaiheita,\njoiden tuloksena oli Calvinin luoma Genèven teokraattinen tasavalta,\nhahmottelemme hänen luonteensa ja sielunelämänsä koettaen sitä tietä\npäästä ymmärtämään hänen toimintaansa ja saavutuksiansa. Calvinin\nulkomuoto, luonne ja elämänvaiheet ovat siksi tunnettuja, että E.\nKretschmer [Körperbau und Charakter, s. 230] on valinnut hänet\nesimerkiksi sellaisista neroihin kuuluvista shizothymeistä, jotka ovat\nsamalla kertaa idealisteja, despootteja ja fanaatikkoja. Tyypin\ntunnusmerkkinä on yksinomaan eetillinen asenne, täydellinen\nantautuminen aikansa pääajatuksen valtaan, niin että he ovat ikäänkuin\nsen riivaamia, ja häikäilemätön viha kaikkea todellisuutta, kauneutta\nja nautintoa vastaan. Ei ole mitään muuta kuin puhdas, kylmä,\neetillis-uskonnollmen suunnitelma ja pelolla hyveelliseksi tehty\nihmiskunta, jota ympäröi rauta-aita. Kaikki, mikä vähimmälläkään\ntavalla pyrkii vastustamaan tyyppiä hallitsevaa kategorista\nimperatiivia, syrjäytetään väkivallalla. Kretschmer asettaa Calvinin\nrinnalle Savonarolan ja Robespierren, ja toteaa näiden kuuluvan samaan\ntyyppilajiin, mutta olevan saavutuksiltaan vaatimattomampia. \"Näiden\npienempien henkien yhden päivän luomukset luhistuivat pian, kun sitä\nvastoin Calvinin kirkkojärjestys on kestänyt vuosisatoja kuin suuren\nshizothymisen hengen kivettynyt muistomerkki, joka on vasta vähitellen\ninhimillistynyt. Se on rakenteeltaan tinkimättömän järjestelmällinen,\njäykkä, kylmä, täynnä ankaraa eetosta ja fanaattista vakaumuksen\nvoimaa, hyökkäävä, suvaitsematon, puhdas ajatus, puhdas sana -- ilman\nkuvia, naurua, hyvää tuulta, huumoria ja sovinnollisuutta -- kaikkien\nluonnollisten tunteiden vannoutunut vihollinen\".\n\nTästä erikoisesta luonteenlaadusta, salaisesta vallanhimosta, oli\nseurauksena se, ettei Jumala kuvastunut Calvinille armahtavana isänä,\nkuten humaanille Lutherille, vaan vanhatestamentillisena käskevänä ja\nankarana Jehovana, jonka tahto oli etsittävä Raamatusta. Tämä oli\nhänelle kuten Lutherillekin ainoa lakikirja, mutta hän ei pyrkinyt\nomaksumaan sen evankeelista rakkauden ja armon henkeä kuten\nwittenbergiläinen munkki, vaan selitti sitä kirjaimen mukaan kuten\nfariseukset tai ranskalainen, skolastisesti loogillinen lakimies. 1541\nhyväksytyssä Calvinin toisessa pääteoksessa nimeltä Kirkolliset ohjeet\n(Ordonnances ecclésiastiques), joka myös on hänen uskonsuuntansa\nperustuslaki, määrättiin pastorit saarnavirkaa, tohtorit muuta\nopetusta, ns. vanhimmat uskonnollisen ja siveellisen elämän valvontaa\nja diakonit rakkaudentoimintaa varten. Kaikkien näiden virkojen\nyläpuolella oli seurakunta. Tältä pohjalta nyt kehittyi jonkinlainen\nvanhatestamentillinen Serubabelin teokratia, jossa johto oli\nkeskusvirastona toimivan pastorien neuvoston ja varsinkin tämän\npuheenjohtajan, Calvinin, käsissä, ja jossa maallisella vallalla,\nvaikka Calvin oli tunnustavinaan sen oikeudet, oli lopuksi ainoana\ntehtävänä kirkollisten viranomaisten päätösten ja tuomioiden\ntoimeenpano. Kaikki vastustus tukahdutettiin ankarasti, säälimättä.\nVuosina 1542-1546 toimeenpantiin Genèvessä, jossa silloin oli n. 16.000\nasukasta, Calvinin suostumuksella ja moraalisella vastuulla 57\nkuolemantuomiota ja 76 karkoitusta. Ruton aikana hän antoi kiduttaa\nihmisiä epäiltyinä noituudesta ja poltatti 31 henkilöä taudin\nlevittäjinä. Protestanttien ja Calvinin yhteinen rikos ja häpeäpilkku\non erikoisesti espanjalaisen lääkärin ja vainotun uskonnollisen\nmietiskelijän Miguel Serveton julma roviokuolema, joka toimeenpantiin\nlokak. 27 p. 1553 ja on pöyristyttävä esimerkki Calvinin keinoja\nvalitsemattomasta häikäilemättömyydestä hänen pyrkiessään musertamaan\nvastustajiansa. Serveton \"rikos\" oli se, ettei hän hyväksynyt\nkolminaisuusoppia; sitä ajatellessa tulee mieleen, etteivät sitä\nhyväksyneet Roscellinus eikä Abelard (II, s. 140), mutta että\n1000-luvun kirkko oli siksi vapaamielinen, ettei polttanut kumpaakaan.\n\nTästä harhaan menneen ihanteellisuuden aiheuttamasta fanaattisuudesta\nhuolimatta on myönnettävä, että Calvinin toiminnalla oli myös\npositiivisia tuloksia. Rakentaessaan ihannevaltiotansa, joka ei tosin\nollut kommunistinen, mutta sekaantui kansalaisten elämään ja\najatustapaan vähintään yhtä säännöstelevästi ja yhdenmukaistuttavasti\nkuin konsanaan Moren Utopia, hän osoitti elävää ja uudenaikaista\nsivistyksellisten, yhteiskunnallisten ja taloudellisten asiain\ntuntemusta ja harrastusta, toimien väsymättömästi mm. kaupan,\nteollisuuden ja terveydenhoidon alalla ja kohottaen valtionsa Euroopan\nedistyneimpien joukkoon. Hän perusti Genèveen yliopiston, jonka\nensimmäisenä rehtorina oli hänen ystävänsä ja elämäkertansa kirjoittaja\nTheodore Beza (1519-1605), Suomessa rakastetun virren \"Niinkuin peura\njanoissaan\" (302) sepittäjä. Siitä tuli kalvinilaisuuden pääahjo, josta\nEuroopan maihin levisi uskonkiihkoisia, ahdasmielisiä lähettejä.\n\nSavonarola tahtoi muuttaa Firenzen Jumalan valtakunnaksi maan päällä,\nmikä oli rohkea suunnitelma jo siihenkin nähden, että firenzeläiset\nolivat kuuluisia kevytmielisyydestään Italiassakin, jossa ei oltu\nniissä asioissa kovin pikkumaisia. Calvin kuten näimme kykeni\ntoteuttamaan aatteensa. Että tällainen aate oli näinä vuosikymmeninä\nilmassa, huomaamme siitä, että Thomas More, Tommaso Campanella ja\nFrancis Bacon hahmottelivat sen kirjallisesti.\n\nPalaten kirjallisuuden historiaan toteamme, että ranskalaiset\npitävät Calvinin Institution ranskankielistä laitosta tärkeänä\nedistysaskeleena proosansa historiassa. Juuri siitä, että hän kirjoitti\nsen ensin latinaksi, jota käytteli mestarillisesti, ja vasta sitten\nitse käänsi sen ranskaksi, johtui viimeksimainitun asun täyteläinen,\nkehittynyt aste; jos hän olisi kirjoittanut teoksensa suoraan\nranskaksi, ei latinankielen ilmaisutapojen kehittyneisyys olisi ollut\nkannustamassa aloittelevaa ranskankieltä näin korkeaan täyteläisyyteen.\nNyt ranskalaiset sanovat sen johdattavan mieleen Bossuet'n.\nYmmärrettävää on myös, että uskonpuhdistuksen aloittamalla kansankielen\nrunsaalla kirjallisella käytöllä oli yleensä proosatyyliin kehittävä\nvaikutus.\n\nCalvin ei hyväksynyt katolisen ajan hymnejä, joten kirkkolaulun asema\noli aluksi hänen jumalanpalvelusmenoissaan epävarma. Mutta kun\nranskalainen runoilija _Clement Marot_ julkaisi 1540 runomitalliset\nkäännökset psalmeista, hän joutui ajattelemaan, että jos kirkossa\nlaulettiin jotakin, niin sen täytyi kuten kaiken muun sisältyä\nRaamattuun. Tämän vuoksi hän hyväksyi Marot'n Psalttarin ja liitti sen\nInstitutioonsa. Marot oli omistanut käännöksensä Frans I:lle ja Ranskan\nnaisille; niiden säveliksi sovitettiin tuttuja lauluja ja niitä hyräili\nsekä hovi että rahvas ei vain vakavissa vaan iloisissakin\ntilaisuuksissa. Katolinen kirkko kielsi ne.\n\n\n\n\n3. TYNDALE, KNOX YM.\n\n\n1\n\nRaamatusta julkaistiin Saksassa 1490:een mentäessä 12 kansankielistä\npainosta; italiankielinen käännös painettiin 1400-luvulla Venetsiassa\nainakin kahdeksan kertaa; alasaksalainen 1400-luvulla; ranskalainen\n(Uusi Testamentti) 1474, hollantilainen 1477 ja tshekkiläinen 1488.\nEnglannissa Raamattua ei tähän mentäessä julkaistu minkäänkielisenä,\nmikä johtui siitä, että Wycliffen käännöksen hallussapito ja\nlevittäminen oli kielletty 1408. Kun humanismin herätyksen johdosta\nEnglannissakin kuten olemme nähneet evankeelinen julistus vähitellen\nvirisi ja Lutherin työ tuli tunnetuksi, nousi Raamatun englannintaminen\npäiväjärjestykseen huolimatta siitä, että \"uskon puolustaja\" Henrik\nVIII kielsi sen.\n\nUuden Testamentin ja Mooseksen kirjat käänsi _William Tyndale_ (n.\n1492-1536), humanisti ja pappi, joka saarnatoimensa vuoksi oli joutunut\ntietämättömän papiston vainon alaiseksi ja arveli avaavansa ihmisten\nsilmät havaitsemaan kirkon turmeltuneisuuden saattamalla heidän\nkäsiinsä Raamatun. Kun hän ei saanut käännöstään painetuksi\nEnglannissa, hän matkusti Saksaan 1524, ensin Hampuriin, sitten\nWittenbergiin Lutherin luo ja vihdoin Kölniin, jossa ryhtyi\npainatustyöhön. Tämän katolisen pesäpaikan senaatti kuitenkin keskeytti\nsen ja ilmoitti Henrik VIII:lle, mitä oli tekeillä. Uusi Testamentti\nilmestyi sitten Wormsissa 1526. Kertomus siitä, kuinka Tyndalen\nRaamattua salakuljetettiin Englantiin ja kuinka viimeksimainitun\nkirkolliset vallanpitäjät koettivat saada hävitetyksi sen Saksassa ja\nTyndalen vangituksi, on jännittävimpiä kirjojen historiassa. Saksassa\nollessaan Tyndale kirjoitti Englannin uskonpuhdistukselle tärkeät\nlentokirjasensa: Vertauksen väärästä mammonasta (Parable of the Wicked\nMammon, 1528), jossa käsitteli vanhurskauttamista uskon kautta, ja\nKristityn kuuliaisuuden ja miten kristittyjen hallitsijain tulisi\nhallita (Obedience of a Christen Man and how Christen rulers ought to\ngoverne, 1528), jossa hän asetti Raamatun ylimmäksi ohjeeksi uskon, ja\nkuninkaan ylimmäksi käskijäksi maallisissa asioissa, ja torjui sen\nevankeelisia vastaan tehdyn syytöksen, että he tahtoisivat syöstä\nyhteiskunnan anarkiaan. Hän puolusti käännöstyönsä oikeutusta vedoten\nselvään järkeen, ja englanninkieltä niitä vastaan, jotka väittivät,\nettei sillä voinut tarkoin ilmaista alkutekstin ajatuksia eikä asioita,\nosoittaen, että englanti muistutti kreikkaa enemmän kuin latina. Olipa\nhän huomaavinaan sukulaisuutta hebrean ja englannin välillä. Hän\npilkkasi niitä, jotka käyttivät selittäessään Raamattua Aristoteleen\nlogiikkaa, mutta yhtyi heihin tuomitessaan niitä, jotka hakivat\nhauskuutta keskiaikaisista sankari- ja ritariromaaneista ja Robin\nHoodista, koska ei hyväksynyt näissä esiintyvää moraalia. Hän tahtoi\nsijoittaa Raamatun antiikin kirjallisuuden paikalle ja on siis\ntienviitta, joka erottaa humanismin ja reformaation. Jouduttuaan\nhaaksirikon kautta Antwerpeniin hän painatti siellä Mooseksen kirjat ja\nPappien toiminnan (The Practyse of Prelates, 1530), ruoskien\nviimeksimainitussa kardinaali Wolseyta ja moittien Henrik VIII:n\navioeroa. Thomas More oli julkaissut 1529 Dialoginsa (Dyaloge), jossa\nvastusti Raamatun kääntämistä, pääperusteena se, että olisi sopimatonta\nja vaarallista antaa pyhä kirja kenenkä hyvänsä tavallisen\ntietämättömän käteen, koska siitä olisi seurauksena lahkolaisuutta ja\näärimmäisyyssuuntia. Jos se kuitenkin käännettäisiin, tulisi piispojen\nsaada määrätä, kenelle se annettaisiin. Tyndale vastasi 1531 (Vastaus\n-- An Answere), uudistaen siinä aikaisemmat väitteensä, joihin taas\nMore vastasi parikin kertaa. Englantilainen Henry Phillips, joka oli\nteeskennellyt olevansa uuden uskon ystävä ja jolle Tyndale oli\nosoittanut suopeutta, houkutteli hänet toukokuussa 1535 turvapaikasta\nAntwerpenistä paavilaisten käsiin, jotka vuoden kuluttua surmasivat\nhänet kerettiläisenä. Kuolemaansa saakka hän jatkoi käännöstyötänsä,\njonka lopullisesti täydensi pappi _Miles Coverdale_. Kun\navioerovaikeudet ja luostarien rikkaudet olivat saaneet Henrik VIII:n\nymmärtämään uskonpuhdistuksen tarpeellisuuden, minkä johdosta More oli\npäätynyt mestauslavalle (1535), voitiin Raamattu nyt painattaa\nkuninkaan luvalla, mikä tapahtui Zürichissä 1535. Lopullinen\nvahvistettu käännös julkaistiin 1611; siinä saavutettiin aikakauden\nproosan korkein aste.\n\nRaamatun joutumisesta kansan käteen alkoi syntyä se kielen\nraamatullinen sävy, jonka sittemmin saattaa sangen yleisesti englannin\nproosassa huomata. Käännöksen onnistuneella asulla oli muutenkin tärkeä\ntehtävä: se yhdenmukaisti ja jalosti kirjallisuuteen tottumattoman\nkielenkäyttöä, sysäsi latinankielistä lukemista syrjemmäksi ja pysytti\nsivistyneiden kielen terveenä ja elävässä yhteydessä kansankielen\nkanssa. 1600-luvulla varsinkin, jolloin Raamattu oli puritaanien\nalituisena lukukirjana, tämä vaikutus oli huomattava. Samaan suuntaan\nvaikutti 1549 julkaistu Yhteinen rukouskirja (Book of Common Prayer),\nlatinankielisestä missalesta tehty mukaelma, jonka kieliasun kauneutta\nasiantuntijat yksimielisesti ihailevat; kun sen sointuvia lauseita\nluettiin kaikissa kirkoissa vähintään kerran viikossa, voimme ymmärtää,\nmikä merkitys sillä oli epävarmana häilyvän kielen hakeutumiseen\noikeille urille.\n\nEnglannin uskonpuhdistuksen historiasta mainittakoon vielä pari\nhenkilöä, joiden saarnaaja- ja kirjailijatoiminnalla on ollut\nmerkitystä proosan kehittymiselle. Talonpojanpoika _Hugh Latimer_ (n.\n1485-1555), josta tuli evankeelinen ja joka nautti Henrik VIII:n\nsuosiota, koska oli kannattanut hänen avioerohankettansa, Anna Boleynin\nkappalainen, piispa ja Marian aikana uskonsa marttyyri, oli voimakas\npuhuja, jonka Seitsemän saarnaa (Seven Sermons, 1549) ovat aikakauden\nmehevintä proosaa, täynnä kansanomaisia vertauksia, sananlaskuja ja\nsanaleikkejä. _John Foxe_ (1516-1587), uuden uskon kannattaja, Marian\naikana maanpakolainen, tunnontarkka ja humaani luonne, julkaisi\nStrassburgissa 1554 latinankielisen teoksen marttyyreista, jonka sitten\nkäänsi englanniksi ja painatti 1563. Tämä teos: Kristittyjen\nmarttyyrien tekojen ja muistomerkkien historia (History of the Acts and\nMonuments of the Christian Martyrs), on yhtä paljon niiden\nelämäkerrasto, joita Foxe piti paavillisen kirkon marttyyreina, kuin\ntulinen hyökkäys viimeksimainitun epäkohtia ja rikoksia vastaan ja\nuskonpuhdistuksen puolustus. Lähinnä Raamattua se vaikutti tänä aikana\neniten paavinvastaisen mielialan syntymiseen. _Richard Hooker_\n(1554-1600) kirjoitti anglikaanisen kirkon puolustukseksi teoksen\nnimeltä Kirkollisen politiikan lait (The Laws of Ecclesiastical Polity,\n1593), jota asiallisen pätevyytensä ohella pidetään huomattavana\nproosan saavutuksena.\n\nMainittu Marot'n Psalttari aiheutti vähitellen vastaavan\nenglanninkielisen virsikokoelman synnyn. Kuningatar Marian aikana,\n1556, englantilaiset maanpakolaiset julkaisivat Genèvessä virsikirjan,\njossa oli 51 psalmia ja joka tuli käytäntöön Englannissa Elisabethin\nnoustua valtaistuimelle. Täydellinen psalmikirja ilmestyi 1562. On\nsäilynyt kuvauksia siitä valtavasta vaikutuksesta, minkä seurakunnan\nvoimakas yhteislaulu teki niihin, jotka eivät olleet tottuneet\nsellaiseen.\n\n\n2\n\nNiissä kuudessa paksussa siteessä, joihin Skotlannin uskonpuhdistajan\n_John Knoxin_ (1505-1572) kirjoitukset on koottu, ei liene\nainoatakaan sivua, joka ei tarkoittaisi uskonpuhdistuksen asian\nedistämistä. Hän oli Glasgow'n yliopiston kasvatti ja skolastinen\nteologi, mutta yliopistossa olon jälkeen, n. vuodesta 1523 alkaen, hän\nhäipyi näkyvistä pariksikymmeneksi vuodeksi. 1543 hän toimi\nkotipaikkakunnallaan katolisena pappina, liittyi George Wishartin\nuskonpuhdistusliikkeeseen 1545, alkoi saarnata Roomaa vastaan ja joutui\n1547 pariksi vuodeksi ranskalaisille kaleereille; oleskeli Englannissa\nv. 1549-1554, jolloin Marian tultua valtaan pakeni Saksaan. Asuttuaan\nGenèvessä Calvinin oppilaana 1555-1559 Knox palasi Skotlantiin, jossa\nvaltiomiestaidollaan ja sitkeydellään saattoi uskonpuhdistuksen\nvoittoon, perustaen tyypillisesti kalvinilaisen kirkon. Genèvessä\nollessaan hän kirjoitti 1558 lentokirjasen Elisabethia ja Maria\nStuartia vastaan nimeltä Ensimmäinen torventoitaus naisten hirviömäistä\nhallitusta vastaan (The First Blast of the Trumpet against the\nMonstrous Regiment of Women), syyttäen heitä siitä, että he estivät\nuskonpuhdistuksen leviämistä. Toista \"toitausta\" hän ei kirjoittanut --\nensimmäisestä oli hänelle vahinkoa silloin, kun hän joutui riidassaan\nMarian kanssa hakemaan Elisabethin liittoa. Hänen pääteoksensa on\nSkotlannin uskonpuhdistuksen historia (Historie of the Reformatioun in\nScotland), joka käsittää vuodet 1558-1567 ja kuuluu Skotlannin\nkansalliskirjallisuuteen. Maria esitetään siinä vanhan paavillisen\nerehdyksen, Knox itse totuuden esitaistelijana; he ovat ne pylväät,\njoiden varaan tämä suuri draama rakentuu. Knoxin kuvaukset neljästä\nkeskustelustaan Marian kanssa ovat niin todellisuustuntuisia ja eläviä,\nettä jo ne yksin takaisivat hänelle huomattavan aseman kirjailijana.\nHänellä oli terävä huomiokyky panemaan merkille maalauksellisia\nseikkoja ja kohtauksia, mikä yhtyneenä laajaan elämänkokemukseen ja\nsynnynnäiseen kuvaustaitoon tuotti pysyväarvoisen tuloksen.\nVastustaessaan kuningatarta hän joutui samoin kuin Buchanan edustamaan\nsitä käsitystä, että kansalla oli oikeus erottaa hallitsija, jos tämä\nylitti \"valtuutensa\".\n\nCalvin on lähin henkilö, johon Knoxia voi verrata. Samoin kuin hän Knox\noli laiha, fanaattinen tyyppi, täydellisesti aikansa aatteen\n\"riivaama\", ajaen sitä johdonmukaisesti ja armottomasti, näkemättä\nvastustajissaan mitään hyvää ja tuomiten eriävät mielipiteet\ntahallisiksi, turmiollisiksi erehdyksiksi. Hänkin omisti\nevankeelisuuden enemmän älyn kautta, johtajaluonteen kaipaamana\ntoiminnan tilaisuutena, kuin sisäisen elämän ja sydämen särkymisen\ntuloksena. Logiikan lahja teki hänestäkin etevän valtio- ja käytännön\nmiehen. Olosuhteet säästivät häntä joutumasta syypääksi niihin\nhirmutekoihin, jotka synkentävät Calvinin muistoa. Molemmat olivat\nhelliä perheenisiä, mutta Knox oli lisäksi kansanomaisesti leikillinen,\nvirkistäen siten alakuloisuuteen taipuvaista mieltänsä. Hän oli\nskotlantilainen talonpoika samoin kuin Carlyle, joka sukulaisuuden\ntunnossa puolusti hänen raaoiksi moitittuja puheitaan: \"Ne eivät ole\nraakoja, nuo puheet; ne näyttävät minusta jokseenkin niin hienoilta\nkuin olosuhteet sallivat. Onnettomuudeksi ei ollut mahdollista olla\nkohtelias Skotlannin kuningattarelle, ellei tahtonut olla uskoton\nkansakunnalle\".\n\nSkotlannin kirkon virsikirjan pohjana on aikaisemmin mainittu\ngenèveläinen Psalttarin käännös, jonka lisättynä ja kirkon tarpeisiin\nsovitettuna Edinburghin kirkolliskokous hyväksyi 1564.\n\n_Alankomaiden_ uskonpuhdistus edistyi vaikeissa olosuhteissa,\nranskalaisten pakolaisten virkistämänä, yhä ratkaisevammin kalvinilaiseen\nsuuntaan ja yhtyi vähitellen espanjalaisten herruuteen kohdistuneeseen\nkansalliseen vastarintaan. Seurauksena oli, että alankomaalaisten\nvapaussodasta tuli samalla taistelu uskonvapauden puolesta.\nKirjallisella alalla uskonpuhdistuksen vaikutus ilmeni kalvinistisena\nhartauslukemisena. Jo 1540 ilmestyi ensimmäinen kokoelma\n(Souter-Liedekens--Hengellisiä lauluja) ja pian useampia. Petrus\nDatheen (1531-1590) käänsi Marot'n Psalttarin koruttomalle\nkansankielelle; sen painoi 1567 Hermann Schinkel, joka poltettiin tämän\nvuoksi roviolla seuraavana vuonna. Kaarle V:n kerettiläisasetus\nvuodelta 1550 näet määräsi, että kerettiläismiehet oli poltettava ja\nkerettiläisnaiset haudattava elävinä. Datheenin psalmit olivat\nkäytännössä Hollannin kirkossa 1773:een saakka.\n\n\n\n\n4. OLAUS PETRI YM.\n\n\n1516 saapui Wittenbergiin örebrolainen sepänpoika, Upsalan ylioppilas\n_Olaus Petri_ (1493-1552), joka innostui Lutherin opetukseen.\nPalattuaan maisterina kotimaahan hän tuli Strängnäsin piispan\nsihteeriksi, tuomiokirkon diakoniksi ja koulun opettajaksi, ruveten\nvaikuttamaan puhdistetun opin hyväksi. Arkkidiakoni Laurentius Andreae\nomisti myös uudet periaatteet ja saattoi Olauksen kuninkaan tietoon.\nTämä nimitti hänet (1524) Tukholman kaupungin sihteeriksi, minkä\njälkeen Olaus alkoi vaikuttaa siellä uskonpuhdistuksen hyväksi sekä\nsaarnaajana että kansanomaisena kirjailijana. Pari vuotta hän toimi\nKustaa-kuninkaan kanslerina, sopimatta kuitenkaan kuninkaan mielestä\nsiihen tehtävään. Kun sekä Olaus että Laurentius ilmaisivat\nkannattavansa uskonpuhdistuksen toimeenpanossa suuntaa, jota kuningas\nei hyväksynyt, tämä antoi tuomita molemmat kuolemaan. Tuomiota ei\nkuitenkaan pantu toimeen, mutta he saivat maksaa ahneelle kuninkaalle\nsuuret sakot. Sittemmin Olaus pääsi uudelleen kuninkaan suosioon ja\nnimitettiin 1543 Tukholman kirkkoherraksi, jossa virassa toimi\nkuolemaansa saakka. Hän sepitti äidinkielellään useita\njumaluusopillisia ja hartauskirjoja, suunnitteli uuden\njumalanpalvelusjärjestyksen, aloitti virsien runoilemisen (Svenska\nsånger eller visor -- Ruotsalaisia lauluja eli säveliä, 1526), auttoi\nLaurentius Andreaeta tämän kääntäessä Uutta Testamenttia (1526) ja\nveljeään Laurentius Petriä tämän valmistaessa koko Raamatun käännöstä\n(\"Kustaa Vaasan Raamattu\", 1541), ja kirjoitti Ruotsin kronikan\n(Svenska krönika), jota ei kuitenkaan painettu, se kun ei miellyttänyt\nkuningasta. Olaus Petrin tyyli on korutonta, mutta samalla arvokasta ja\nvoimakasta. Hänen kielensä on hänen oman aikansa elävää puhekieltä,\njolle hän antoi selvän ja loogillisen kirjallisen asun. Laurentius\nAndreaen ohella, joka on antanut Uudelle Testamentille kielenkäyttönsä\nleiman, Olaus Petriä on pidettävä uuden ruotsalaisen kirjakielen\nluojana.\n\nPuhuessamme keskiajan kukoistuskaudesta mainitsimme (II, s. 174), että\nSaxo Grammaticuksen Tanskalaisten teot painatti ensi kerran _Christiern\nPedersen_ Parisissa 1514. Tämä henkilö (n. 1480-1554) oli Lundin\ntuomiorovasti, joka oli opiskellut Parisin yliopistossa ja siellä\nollessaan yllämainitulla toimenpiteellään ehkä pelastanut Saxon teoksen\nhäviämästä. Hän oli Kristian II:n kannattajia ja joutui tämän mukana\n1523 maanpakoon Alankomaille, toimien kuninkaansa sihteerinä ja\nkotipappina. Siellä hän kääntyi 1528 luterilaisuuteen ja ryhtyi,\npalattuaan 1531 kotimaahansa, innokkaasti edistämään uskonpuhdistuksen\nasiaa. Hän työskenteli ensin kirjanpainajana Malmössä, mutta asui\nloppuikänsä Köpenhaminassa ja vaikutti aatteensa hyväksi kirjailijana.\nJo Parisissa ollessaan eli siis katolisuutensa aikana hän oli\nkirjoittanut ja painattanut ns. Ennepostillan (Jærtegnspostil), joka\nsisältää käännöksiä latinankielisistä saarnoista ja esimerkkejä\njumalansanan vaikutuksesta. Näitä hän sanoi \"enteiksi\" ja siitä kirjan\nnimi. Teos on tärkeä siksi, että se on kirjoitettu kansanomaisella\nuustanskankielellä ja että tekijä puolustaa esipuheessaan rohkeasti\nkansankielen oikeuksia uskonnollisissa kirjoissa: Paavali olisi\nvarmasti kirjoittanut tanskaksi, jos olisi tarkoittanut kirjeensä\ntanskalaisille. Maanpaossa ollessaan hän käänsi Uuden Testamentin,\nPsalttarin ja muutamia Lutherin kirjoituksia, sekä kotiin palattuaan\nkoko Raamatun, joka julkaistiin 1550 nimellä Kristian kolmannen\nRaamattu. Pederseniä voidaan pitää Tanskan kirjakielen ja\nkirjallisuuden perustajana.\n\nKeskiajan yhteydessä (II, s. 113) olemme maininneet, että\nuskonpuhdistuksen saavuttua Tanskasta Norjaan seurauksena oli\ntämän sivistyksen ja kirjakielen tanskalaistuminen. Harrastuksen\nkohteena oli kansankielisen kirjallisen elämän sijasta humanismi ja\nmuinaisskandinavialainen sankariaika. Bergeniläinen koulumies _Absalon\nPederson Beyer_ kirjoitti teoksessaan Norjan valtakunnasta (Om Norges\nrige). \"Siitä päivästä alkaen, jolloin Norja tuli Tanskan alaisuuteen\nja menetti omat herransa ja kuninkaansa, se on menettänyt myös\nmiehuutensa voiman ja mahdin ja alkaa tulla vanhaksi ja\nharmaatukkaiseksi ja niin raskaaksi, ettei se jaksa kantaa omia\nvillojansa\".\n\n\n\n\n5. MIKAEL AGRICOLA.\n\n\n1\n\nPuhuessamme Suomen keskiaikaisesta kirjallisuudesta (II, s. 525-535)\ntotesimme, ettei koko keskiajalta ole säilynyt mitään pergamentille tai\npaperille kirjoitettua suomenkielistä esitystä, jota voisi sanoa\nkirjallisuudeksi, ja että uskonpuhdistus vasta kohotti kielemme\nkirjakieleksi. Ajatellessamme Suomen alusmaasuhdetta Ruotsiin\nymmärrämme, miten perusteellisen tärkeää tulevalle kansalliselle\nviljelyksellemme oli se, että uskonpuhdistus saapui meille Saksasta\neikä Ruotsista, ja että sen toivat sieltä suomalaiset, kansamme\ntodellisia tarpeita ymmärtävät miehet. Jos se olisi tullut tänne\nviimeksimainitusta maasta lahjana, olisi ruotsinkieli, huolimatta\nsiitä, että uskonpuhdistuksen ydinajatuksia oli jumalansanan\nsaarnaaminen kansankielellä, saanut kirkossamme, sekä sen hallinnossa\nettä opetustoimessa, jo varhain paljoa laajemman sijan, johtaen\nvähitellen vielä täydellisempään ruotsalaistumiseen kuin tiedämme\ntapahtuneen.\n\nHumanistinen ja lutherilainen herätys saapui Suomeen Pietari\nSärkilahden (k. 1529) mukana, joka oli opiskellut Louvainissa ja ehkä\ntutustunut siellä vaikuttaneen, maineensa huipulla olleen Erasmus\nRotterdamilaisen uuteen tietoon; Paavali Juusten mainitsee kronikassaan\nhänen \"palanneen Suomeen ensimmäisenä wittenbergiläisten parvesta\",\nmikä on tapahtunut n. 1523. Hänen innokkaalla evankeelisella\nsaarnaajatoiminnallaan, jossa hän ankarasti arvosteli paavillista\nkuvahulluutta, on saattanut olla merkitystä kielemme norjistamisessa\nkykeneväksi käsittelemään uskonpuhdistuksen herättämiä teologisia ja\npoleemisia päivänkysymyksiä. Onko hänen vakaumuksensa syntynyt\nälyllistä tietä, vai oliko pohjalla syvempi herätys kuin selvän järjen\noikeaksi osoittama katolisten menojen puhdistusvaatimus, ei ole\ntietojen puutteessa ratkaistavissa. Hänen kuulijoitaan oli Mikael\nAgricola, joka Juustenin sanojen mukaan \"imi\" hänen saarnoistaan\n\"oikeita apostolisen opin siemeniä\".\n\n_Mikael Agricola_ (n. 1510-1557) oli syntyisin itäiseltä Uudeltamaalta,\nPernajan pitäjän Torsbyn kylästä, seudulta, jossa näyttää silloin\nolleen kieliraja. Hänen isänsä on ollut talollinen Olavi Laurinpoika;\nnimensä, jonka kirjoitti joskus Mikael Olavi (= Olavinpoika), hän sai\nPernajan kirkon suojeluspyhimyksen mukaan. Kuten kielirajalla asuvat\nyleensä Agricola ilmeisesti on ollut lapsuudestaan saakka suomen- ja\nruotsinkielen taitoinen, edellinen todennäköisesti äidinkielenä. Siihen\nviittaa hänen suuri perehtyneisyytensä suomen lausetapoihin,\npuheenparsiin ja sanastoon -- koko se taito, jota hän kääntäjänä\nosoitti ja jota ruotsinkielisen olisi ollut vaikea siinä määrässä\noppia. Voidaan myös otaksua, että jos hän olisi ollut voittopuolisesti\ntai kokonaan ruotsinkielinen, joka myöhemmin opetteli suomen, hän\ntuskin olisi tuntenut niin suurta rakkautta suomenkieliseen väestöön\nkuin Agricola osoitti ja halua suomenkieliseen käännöstyöhön, jonka\nsiinä tapauksessa olisi täytynyt näyttää perin vaikealta. Humanistina,\njoka kauan oleskeli Wittenbergissä, Lutherin ja Melanchthonin\noppilaana, hän varmaan tuli kuulemaan ja ymmärtämään käännöstyön\nvaatimukset ja osasi arvostella näitä asioita. Ruotsia hän kirjoitti\nvirheettömämmin siksi, että hänellä oli sen kielen alalla jo esikuvia\nohjeenansa. Hänen humanistisiin harrastuksiinsa, jotka alkoivat jo\nViipurin koulussa ja jatkuivat Turussa ja Wittenbergissä, on muuten\npantava huomiota, sillä juuri ne kasvattivat hänen kielellistä\naistiansa ja valmistivat häntä tehtäväänsä.\n\nWittenbergissä Agricola oleskeli v. 1536-1539. Selvää on, että Lutherin\nesimerkki innosti häntä ajattelemaan Raamatun suomentamista ja että\ntehtävä kiinnosti häntä ei vain uskonpuhdistuksen aatteen ja\nkansanopetuksen kannalta vaan myös synnynnäisenä kielimiehenä, jolla\noli erikoinen taipumus tällaiseen työhön. Siellä hän jo aloitti Uuden\nTestamentin suomentamisen, pohjana Erasmuksen Novum instrumentum,\nVulgata, Lutherin saksannos ja Laurentius Andreaen ruotsinnos, eli\ntehden sitä kuten itse sanoo \"politain Grecain /politain Latinan/\nSaxain ja Rotzin kirioista\". Työ valmistui n. 1543, mutta Se Wsi\nTestamenti pääsi ilmestymään vasta 1548. Sitä ennen hän oli julkaissut\nmuita teoksia: ABC-kirian ja mahdollisesti sen yhteydessä jonkinlaisen\nkatkismuksen nimeltä AlcuOpista wskoon (n. 1542, edellisestä säilynyt\n8 lehteä, jälkimmäinen hävinnyt kokonaan) ja Rucouskirian Bibliasta\n(1544). Tämän alussa oleva kalenteri osoittaa Agricolan olleen aikansa\nastrologisten käsitysten kannalla. Hän muuten säilytti siinä pyhimysten\nnimipäivät, varmaan siksi, että kansa oli niihin tottunut, laskien\nniiden mukaan aikaa. Kuukauden lopussa on aina pieni ketjusäkeistö,\njossa sen työt ja luonne selitetään, ja terveydenhoidollisia neuvoja,\njotka koskevat etupäässä syömistä, suoneniskemistä, kuppaamista ja\nlääkeyrttejä. Laaja on latinankielinen, kultaisen vuoden laskemista ja\nmonenlaisia astrologisia tietoja ja ohjeita sisältävä osasto, josta\nkuvastuu keskiaikaisia käsityksiä, mm. se, että luonteen laatu riippuu\nruumiimme \"nesteistä\" (humores), jakautuen näiden perusteella\nsangviiniseen, flegmaattiseen, koleeriseen ja melankooliseen.\nKaikesta näkee tekijän pyrkineen antamaan käytännöllistä tietoa,\njonka hän mielellään, varsinkin puhuessaan suomeksi, sommitteli\nmuistisäkeistöiksi. Kirjassa on vielä mm. talonpojan muistiluettelo\nihmisen ja erinäisten eläinten raskaudenajan pituudesta. Vasta\nkaiken tämän jälkeen -- yhteensä 88 sivua -- seuraa runomuotoinen\nEsipuhe ja varsinainen rukousosasto, joka on monipuolinen.\nLähteensä hän itse ylimalkaisesti luettelee, so. hän on\nsuomentanut rukoukset lyhyesti sanottuna sekä katolisesta että\nprotestanttisesta rukouskirjallisuudesta, mm. n. 50 sivua Erasmuksen\nPrecationes-kirjasta; omintakeisia hän tuskin on sepittänyt. Saatuaan\npainetuksi Uuden Testamentin hän julkaisi Käsikirian Castesta ja muista\nChristikunnan Menoista, Messun eli Herran Echtolisen ja Sen meiden\nHerran Jesusen Christusen Pinan (kaikki suomennettu ruotsista ja\npainettu 1549). Messuun sisältyi Genesist mutomat Lughut, mistä näkyy,\nettä Agricola oli jo tällöin ryhtynyt Vanhan Testamentin\nsuomentamiseen. 1551 hän julkaisi Dauidin Psaltarin, jonka pohjana ovat\nolleet Juustenin tiedonannon mukaan hänen rehtorikautenaan Turun\nkoulussa Lutherin tekstistä tehdyt käännösharjoitukset. Muutamia\nsisältyi jo Rucouskiriaan. Tiedonantoa vahvistavat Agricolan omat,\nAlcupuheessa olevat sanat:\n\n    Muista sis Rucollesas heite/\n    iotca Tulkitzit Somexi Neite.\n    Turun Caupungis tapactui se/\n    Pyhen Lauritzan Honese.\n\nSamana vuonna ilmestyi Weisut ja Ennustoxet Mosesen Laista ja\nProphetista Vloshaetut, johon sisältyvät mm. otteet Esaiast Prophetast,\nJeremiasi Prophetast, EZEchielist, DAnielist, Ne Jeremian\nWalitosWeisut, ynnä yhdeksän pientä profeettaa. 1552 ilmestyivät loput\npienistä profeetoista: Ne Prophetat. Haggai. Sachar Ja Maleachi, johon\nsisältyi myös otteita Mooseksen kirjoista. Runomittaisessa alkupuheessa\nAgricola sanoo niiden jääneen painamatta edellisten yhteydessä \"talven\nesteiden\" takia. Kaikkiaan Agricola suomensi Vanhasta Testamentista n.\nneljännen osan. Ruotsiksi hän on kääntänyt alasaksankielestä Visbyn\nmerilain; sitä ei painettu ja käsikirjoitus hävisi Turun palossa 1827.\nAgricola toimi Turun koulun rehtorina 1539-1548, nimitettiin Turun\npiispaksi 1554 ja kuoli huhtik. 9 p. 1557 nykyisessä Kuolemajärven\npitäjässä ollessaan paluumatkalla Moskovasta, jossa oli käynyt\nkuninkaan lähettiläänä solmiamassa rauhan.\n\nVaikka Agricola eli meistä vain n. 375:n vuoden päässä ja hänestä on\nsäilynyt melkoisesti tietoja, hän kuitenkin tuntui vielä äsken jollakin\ntavoin kaukaiselta ja hämärältä henkilöltä. Syynä siihen oli\nepäilemättä se, että hänen teoksensa olivat viime vuosiin saakka suuria\nharvinaisuuksia, joita vain kielimiehet ja historioitsijat pääsivät\nnäkemään ja tutkimaan. Mutta nyt, kun hänen teoksensa ovat suuren\nyleisön saatavilla [WSOY 1931] tarkoin alkuperäisessä asussaan, hän\nitsekin on astunut kirkkaampaan valoon kaikkien nähtäväksi. Varmin\ntie ymmärtämään hänen luonnettansa, pääsemään perille hänen\nharrastuksistaan ja kuulemaan hänen äänensä sävyä ovat hänen\nvarsinaiset omat persoonalliset sepitelmänsä, joita hän siroitteli\nteostensa yhteyteen. ABCkiria alkaa tunnetulla pienellä säkeistöllä ja\nRucousciriassa tällaisia on parikymmentä, tärkeimmät alussa olevat\nKiria itzestens näin sano, Esipuhe, Manaus pappien tyge, Valitos\nnykyistä Mailma wastan ja Layttaita voastan nein itze Kiria puhu sekä\nkeskempänä oleva muutamien psalmikäännösten johdatusruno Esipuhe\nLukiillen. Se Wsi Testamentissa on laaja proosaksi kirjoitettu ja\nPsalttarissa runomuotoinen Alcupuhe. Veisujen ja ennustuksien alussa\nsepittää Michael Agricola Torsbius Lukiaille muutamia säkeitä.\nViimeisiin profeettakäännöksiinsä hän sommitteli laajan runomuotoisen\nAlcupuheen. Ruvetessamme etsimään Agricolan persoonallisuutta on\nensimmäiseksi tutkittava nämä, jolloin voimme todeta, että ne antavat\nselvän kuvan hänen kirjailijaitsetunnostaan ja suhtautumisestaan\narvosteluun, jota hänen työnsä ilmeisesti on pitkin matkaa saanut\nosakseen. Arvostelijoina ovat olleet tietämättömät ja laiskat papit,\njotka olivat haluttomia luopumaan latinankielisestä messusta ja\nryhtymään vaivalloiseen, paljon työtä vaativaan kansankieliseen\nsaarnaustyöhön, mutta ilmeisesti myös jotkut tärkeämmät, ehkä Agricolan\nläheisempään ympäristöön kuuluvat ja arvostelijoiksi pätevämmät\nhenkilöt, joiden moitteet olivat herättäneet hänen erikoista\nkatkeruuttansa. Muuten on hänen äänensä sävyä vaikea ymmärtää.\n\nRucouskirian alussa oleva nelisäkeistö Kiria itzestens näin sano\nilmaisee vaatimattomuutta:\n\nCaicki sickijet on alghus piene.\n\n    Nijn Mineki nyt mös liene.\n      Josca teste quin oijast Joki.\n    Hengen Wirta wotaijs toki.\n\nMutta se osoittaa samalla kirjoittajan toivoen aavistaneen ojasta\nvoivan paisua \"hengen virran\", so. olleen selvillä työnsä merkityksestä\nja mahdollisesta laajakantoisuudesta. Sama vaatimaton ja vahva\nluottamus ilmenee Esipuheen tunnetuista säkeistä:\n\n    Kylle se cwle Somen kielen,\n    ioca ymmerdä Caikein mielen.\n\nKirjailijalla on itsetuntoa ja hän on vakuutettu työnsä tärkeydestä,\nmikä näkyy runosta Laittajia vastaan. Ilmeisesti Agricola on näyttänyt\nkäännöksiään ja sepitelmiään virkatovereilleen, puhunut aikeistaan,\ntoiveistaan ja työnsä merkityksestä, ja saanut kokea ymmärtämättömyyttä\nja vastatuulta. Närkästyneenä ja katkerana hän nyt terävin, jopa\nkiivain sanoin pehmittää nämä \"ylenwisut\" suomenkielisen kirjallisuuden\nensimmäiset \"arvostelijat\", lausuen heistä määritelmän, joka pitää\npaikkansa vieläkin:\n\n    Mwtamat ylenwisut ovat,\n    muijdhen töijsse Domarit couat\n    Ja quin Sokia eroijtta caruat\n    nijn tyhmet wisust kiriat aruat.\n    Yxi sano ombi wäret,\n    toijnen tas laijtta ilman märet.\n    Colmas hylke | ja caiki sylke\n    Eijkö caike | on alghus heicko?\n\nJos jotakin on siirretty toisiin paikkoihin, vähennetty, lisätty tai\njätetty pois, niin eihän kaikki voi olla täydellistä. Nauti se, mitä\nsiitä löydät tai -- tekijä huomauttaa itsetuntoisesti ja ankarasti:\n\n    Tee parambi ios sine taijdhat.\n    että nämet ouat ylen caijdhat\n    Ele polghe Kiria quin Sica,\n    waicka henes on wehe wica.\n\nLujasti Agricola vaatii, että teksti on luettava aina sellaisenaan,\nkoska kansa sen siten pikimmin oppii, ja huomauttaa melkein tylysti:\n\n    Catzo | lue | etzi ja tutki\n    eij sen wooxi Silmes puhke.\n\nSama vaatimattomuus, yhtyneenä oikeutettuun itsetuntoon, kuvastuu\nedelleen Se Wsi Testamentin Alcupuheesta, jossa Agricola pyytää\nlukijaa, huomautettuaan ensin, kuinka \"temen Maan kieli oli ennen neite\naicoija iuri wähe ja lehes ei miteken kirioisa eli pockstavisa prucattu\ntaicka harjoitettu\", ottamaan \"sis nyt teme | echke quinga caltainen\nhen olis otolijsesta Hrran polesta\". Hän puhuu lämpimästi\nkansankielisen uskonnonopetuksen tarpeellisuudesta, moittii ankarasti\npappeja laiskuudesta ja suosittelee käännöstänsä. \"Ja echke toisinans\",\nhän sanoo, \"mwtomat Sanat ovat oudhot ja camalat ensin cuulla | nin ne\nquitengin aijallans hariotuxes sulojsemaxi tulevat\". Ja ajatellen\nmahdollisia moittivia arvosteluja hän samassa kovenee ja huomauttaa:\n\"Ellei taas teme Tulkitus iocaitzelle pänens kelpa | nin se Ylenwisu\nDomari lukecan site | quin P. Hieronimus Pammachium tyge kirioittapi De\noptimo genere interpretandi ('Parhaasta kääntämistavasta'). Jossa he\nmuinein sanain seas nein sanopi | Simplex Translatio potest errorem\nhabere | non crimen ('yksinkertaisessa käännöksessä voi olla erehdys,\nmutta tämä ei ole rikos')\". Tähän kipeään asiaan hän koskettaa vielä\nlopussa, selitettyään ensin kielenkäyttöään: \"Waan ios iocu Jumalan\nysteue testelehin paramin taita osotta | henelle ombi wapa Echto annetu\n| Mutta catzocan ettei hen tuimasti kipelly\".\n\nPsalttarin Alcupuheen runomuotoisessa loppuosassa hän pappeja\ntoruessaan vielä ärähtää:\n\n    Waicka wähe murtu Psalmein tulkitos |\n    Rucoskirias ja tesse Ramatos,\n    Ele site laitta Jumalan Mies |\n    waan pruca molemat HERRAN Ties --\n\neikä voi olla puuttumatta asiaan vielä viimeisten\nprofeettakäännöksiensä Alcupuheessa:\n\n    Ellei caiki ole tulkittu selkexi |\n    nin me kernast anom andexi.\n    Se paramin techken ioca woi |\n    iollei tai kelpa | quin JESUS soi.\n    Panettelia | quin neite laitta |\n    se pangan hamballens lucun aitta.\n    Taicca techken paramat itze |\n    ios hen taita eli wijtze.\n    Eikö se tyly ja willi on?\n    quin hyvist anda wären aruion?\n    Hyttynen vsein cwrnitaan |\n    wan coco Cameli nieletaan.\n\nKateudella, juonilla ja valheilla on tälle hänen työlleen viritetty\nansoja, jotta saataisiin se kunniattomaksi ja kuolleeksi, mutta\n\n    Herra heille andexiandacoon |\n    site Mine rucolen ja szoon.\n\nJos nämä kirjoittajan työt olisivat otolliset ja niitä ostettaisiin ja\nkäytettäisiin, kuten kohtuullista olisi, tulisi Bibliasta vielä\nmuutakin. Tekijä ilmaisee uudelleen lujan luottamuksensa:\n\n    Sen Aian vskon pian tuleuan |\n    ette Somen kiriain ielkin tutketan.\n    Van tuskal ne silloin käsiteteen |\n    iotca nyt Monilda hylieteen.\n    Cosca sis Porsas taritan |\n    nin aua Seckis | ios se taruitan,\n\nNäin puhuu ainoastaan mies, jonka keskeisintä, yhteistä hyvää\ntarkoittavaa harrastusta on vähäksytty. Äänen sävy on pohjaltaan\nalakuloinen ja katkera, välillä kiivas. Voimme päätellä, ettei Agricola\nole ollut suullisessa esiintymisessään ja henkilökohtaisissa\nneuvotteluissaan alaistensa kanssa juuri sanojansa valitseva, koska hän\noli kirjoituksissaan, joita sepittäessään hänellä oli aikaa miettiä,\nusein kiivas, voimallinen ja karkea. Mutta tämän karkeuden aiheuttajana\non toisaalta ollut kansanomainen sanavuolaus ja sen ohella huumori,\nviisaan miehen tuskastuminen \"tomppeleihin\", jota sanaa Agricola joskus\nkäyttää. Emme voi olla toteamatta hänen suupielessään kaukaista hymyn\nhäivettä, kun hän ankarasti moittii pappejaan \"lokasäkeiksi\" tai\ntarjoaa käännöksiään kaupaksi kuin porsaita.\n\nVielä voimme Agricolan elämäkerrasta, kirjeistä ja yllämainituista\nsepitelmistä päätellä hänen olleen käytännöllinen luonne. Hänen\nkirjojensa joukossa ovat olleet Caton, Varron ja Columellan (I, 356,\n369, 419) maanviljelystä koskevat teokset, joissa on hänen\nalleviivauksiaan. On tarvittu talonpojan erikoisharrastusta tällaisten\nteosten hankkimiseen ja lukemiseen, silmämääränä ehkä parannuksen\naikaansaaminen kotimaassa maanviljelyksen alalla. Tähän Agricolan maan\nkamaralla pysyvään puoleen viittaa myös se, tosin kirkon miesten sen\naikaisista tuomarintehtävistäkin johtuva seikka, että hän näyttää\nolleen melkoisesti kiinnostunut lakiasioihin. Rucouskiriassa ja\nKäsikiriassa on niin sanoaksemme kirkkolain alkupohja. Tukholman\nkuninkaallisessa kirjastossa on Ruotsin silloinen lakikirja, joka on\nollut Agricolan oma ja jonka hän kanteen tehdyn muistiinpanon mukaan\noli ostanut \"yhdellä Unkarin kultaisella\" Mikael Paljaspää nimiseltä\nkauppiaalta. Visbyn merilain kääntämisestä jo mainittiin.\n\nMutta ennen kaikkea Agricolan luonteen käytännöllisyyttä osoittaa hänen\ntoimintansa koulumiehenä, kirjailijana ja uskonpuhdistajana. Ymmärtäen\nvarsinaisen tehtävänsä tärkeyden hän valitti sitä, että oli vasten\ntahtoansa sidottu koulumestarin vaivalloiseen ja halpaan toimeen,\nkasvattamaan hyvän opin hedelmiä lapsissa, \"noissa kesyttömissä\neläimissä\". Tämä on käsitettävä ei tylyydeksi lapsia kohtaan, joita hän\nABCkirian alkurunosta päättäen rakasti ja puhutteli herttaisesti, vaan\nsen tosiasian oivaltamiseksi, että heitä saattoi opettaa moni, kun taas\nhänen varsinaista työtänsä voi tehdä vain hän yksin. Koko hänen\nkäännöstyönsä on laajan käytännöllisen kasvatusohjelman toteuttamista,\nminkä erikoisesti osoittaa hänen kirjojensa järjestys: lähtien\nnousemaan tyvestä puuhun hän aloitti aapisella ja katkismuksella ja\nlaajensi suunnitelmaansa vähitellen niin, että se tuli sisältämään\nkaiken sen, mitä pappi seurakuntansa hoidossa tarvitsi. Pappien\nperusteellisen kasvattamisen välttämättömyys on ollut hänelle selvä,\nmikä ilmenee mm. siitä, että hän haluttomasti tyydytti kuninkaan\nvaatimuksia saada Turun koulusta oppilaita kirjurintoimiin, koska\nopinnot siten keskeytyivät. Hänen uudenaikaista kasvatusopillista\najattelutapaansa ilmaisee se hänen lausumansa toivomus, että olisi\nperustettava kouluja kumpaakin sukupuolta varten. Harvinaisen\nkäytännöllisyyden, sitkeyden, aatteellisen innostuksen ja aineellisen\nuhraavaisuuden todistus on se, että hän itse painatti teoksensa\n(Tukholmassa, Amund Lauritzenpojan kirjapainossa), kun ei saanut siihen\navustusta. Sellainen osoittaa käytännöllisen mielen luottamusta\ntekeillä olevan yrityksen mahdollisuuksiin. Uskonpuhdistajana Agricola\noli älyllisesti toimiva, kohtuullinen uuden suunnan mies. Emme voi\nhavaita hänen elämässään emmekä kirjoissaan merkkejä myrskyisestä\nheräämisestä synnin ja armon tuntoon, vaan hän omisti evankeelisen\nuskon älyllisesti, ruveten valtakunnan hallituksen yleisen politiikan\nmukaan työskentelemään Suomen kirkon irroittamiseksi paaviudesta.\nKuitenkin sanoisimme hänen kirjoituksistaan huokuvan hiljaista, nöyrää\nhartautta, joka oli persoonallisen, jalostuneen uskonelämän merkki sekä\nkatolisella että protestanttisella puolella ja riippumaton\ndogmaattisista ehdoista. Voidaan lyhyesti sanoa, että Agricola oli\nratkaisevissa kohdissa selvästi omistanut evankeelisen uskonkäsityksen,\nmutta oli useissa syrjäkysymyksissä epäselvällä ja puolikatolisella,\nvanhoillisella kannalla. Tämä merkitsi käytännössä sitä, ettei\nopillinen muutos vanhasta uuteen tullut ehdottoman jyrkäksi -- Agricola\nhyväksyi esim. kiirastulen -- ja että Suomen kirkko olisi saatu sangen\nkivuttomasti ohjatuksi uuteen uomaan, ellei Kustaa Vaasa olisi\nryöstöpolitiikallaan herpaissut sen aineellista puolta ja siten antanut\nsen kulttuuritehoisuudelle tuhoisaa iskua.\n\nAgricolan toiminta uskonpuhdistajana osoittaa, paitsi tätä käytännön\nmiehen haluttomuutta särkemään kaikkia suhteita ja siltoja\nmenneisyyteen, luonteen itsenäisyyttä muussakin suhteessa. Vaikka hän\noli Lutherin oppilas ja joskus ilmaisi täsmällisen käsityksensä\nkatolisen kirkon harhoista, hän kuitenkin vältti suoranaisia\nhyökkäyksiä niin paljon kuin mahdollista. Lutherin pauhaava ja kiivas\nesiintyminen vanhaa kirkkoa vastaan ei ilmeisesti miellyttänyt\nAgricolaa, arvattavasti etupäässä siksi, että sellainen toiminta olisi\nollut Suomessa kristinuskon asialle vahingoksi. Katolinen kirkkohan oli\ntäällä uskonpuhdistuksen saapuessa kukoistuskaudessaan. Siinä tuskin\noli huomattavissa sellaista turmelusta kuin etelän vanhemmissa ja\npitemmälle päässeissä oloissa, vaan se nautti kansan luottamusta, joka\nvihdoinkin oli ruvennut luopumaan pakanallisuudestaan ja antautumaan\nsen johdettavaksi. Olisi ollut ymmärtämätöntä ruveta nyt, kun näin oli\npäästy ensimmäisiin tuloksiin, repimään kirkkoa ja sen menoja liian\nräikeästi ja syvältä, sillä siten olisi vahingoitettu kansan silmissä\nitse pääasiaa, sitä kirkkoa, joka nyt aiottiin rakentaa. Tästä\nepäilemättä johtuu, ettei Agricola juuri missään mainitse Lutheria,\nsillä tämän maine pääkerettiläisenä oli varmaan levinnyt Suomeenkin ja\nolisi aiheuttanut vastarintaa; vetoaminen puhtaaseen raamatulliseen\noppiin sen sijaan vaimensi epäilykset.\n\nSiitä älykkäästä tavasta, jolla Agricola suhtautui aikaansa, ovat vielä\nosoituksena monet esipuheiden pienemmät piirteet. Hänen katseensa on\nerikoisesti kohdistunut suomalaisiin, hämäläisiin ja karjalaisiin, ei\nvain varsinaiseen Suomeen, vaan koko maahamme, jonka maakunnat ja eri\nosia hän luettelee. Hän tahtonee näin ilmoittaa, mikä kansa nyt on\nkysymyksessä, minkälainen on sen uskonto ja historia pääpiirteissään.\nTästä enemmän tai vähemmän selvästi tunnetusta halusta saada\nsuomenkansa kohotetuksi näkyviin ja sitenkin käännöstyön tarpeellisuus\nperustelluksi aiheutuivat Uuden Testamentin ja Psalttarin Alcupuheiden\nmaantieteelliset ja historialliset selonteot sekä tunnettu jumalain\nluettelo. Viimeksimainitun julkaisemisella Agricola teki tieteelle\nensiluokkaisen palveluksen, osoittaen, että suomalaisten varsinainen\nmytologia oli huomattavasti erilainen kuin se, joka voidaan sommitella\nkalevalaisesta runoudesta. Agricolan ansiota on siis, että suomalaiset\nensimmäisen kerran tuodaan näkyviin kirjallista sivistystä ansaitsevana\nerikoisena kansana.\n\nLuther sanoi Agricolasta hänelle antamassaan suosituskirjeessä, että\nhän oli \"etevä opiltansa, lahjoiltansa ja hyviltä tavoiltansa, joten\nhän voinee tuottaa paljon hyötyä kuninkaan valtakunnassa\". Kooten nyt\nyhteen kaiken, mitä hänen luonteestaan on sanottu, saamme kuvan\nälykkäästä käytännön miehestä, jolla on hyvät oppimisen lahjat ja\nlaajat tiedot, ja joka kykenee pitämään ajan päävirtauksen viisaan\nkohtuuden rajoissa. Hän on hiljaisesti ja hartaasti uskonnollinen,\nmutta ei hurmahenkinen, vihastuu pian tyhmyydelle, jolle voi myös\nnaurahtaa, ja virkistää itseään taivuttelemalla suomenkieltä\ntulkitsemaan pyhiä tekstejä ja sopeutumaan loppusoinnullisiksi\nsäkeiksi. Hän on selvillä tämän työnsä suuresta merkityksestä ja arka\nsitä koskeville arvosteluille. Verratessa häntä muiden maiden\nuskonpuhdistajiin hän eroaa heistä kaikista viisaan kohtuutensa\npuolesta.\n\n\n2\n\nKuten olemme nähneet, Agricola käytti alkuperäisissä runoissaan\nnelinousuista, parittain loppusointuista ketjusäettä, joka oli tullut\n1300-luvun alussa ritarirunouden mukana Ruotsiin (II, s. 250) ja oli\nvanha lai-runojen ja fablioiden mitta. Agricola oli varmaan tutustunut\nsiihen Saksassa ollessaan, sillä esim. Hans Sachs käytti sitä paljon.\nAlkuaan se oli sama kuin jambinen dimetri, jonka tunnemme mm.\nvarhaiskristillisestä latinankielisestä hymnirunoudesta (I, s. 440, II,\ns. 52). Keskiaikana tämä sai parittaiset loppusoinnut samoin kuin\ndistikhon ja kuusimitta (ns. leoninen mitta) ja siirtyi kansankieleen,\njosta varmaan oli lähtöisinkin. Jos se muutetaan trokeiseksi jättämällä\nensimmäisen jambin lasku pois, se lähentelee kalevalaista mittaamme. Ei\nvoi myöntää Agricolan olleen selvillä sen todellisesta rakenteesta ja\nsiitä, miten suomenkieli oli siihen sovitettava: säkeet ovat milloin\njambisia, milloin trokeisia, runojalat väliin daktylisiä, jolloin\ntavuja tulee liiaksi, ja sanan korko voi sattua laskuun. Soinnut ovat\nuseimmiten vaillinaisia, mutta Agricola osoittaa niiden hakemisessa\nyleensä kekseliäisyyttä ja löytää täysiäkin sointuja kuten esim.\nRucouskirian Esipuheessa:\n\n    Rucoelkan sijs ioca hengi.\n    Isend | Emend | Pica | ja trengi.\n    Bijspa | Teijni | ja hyue Pappi.\n    Mies | ja Waijmo Pyhe | ja Lappi.\n\nKuitenkin arvostelisimme hänen käytännöllisen runotaitonsa pikemmin\nmelkoiseksi kuin huonoksi, katsoen siihen, ettei suomenkieltä oltu\nennen häntä tällaiseen \"taidemittaan\" sovitettu, ja että hyvänkin\nkielentaitajan on vielä nykyään, vaikka olemme paljon lukeneet\nrunoutta, vaikeahko sanella täysisointuja, ellei ole runontekoon\nerikoisesti tottunut. Huomiota herättää se, ettei Agricolan\nsepitelmissä voi sanoa olevan ainoatakaan säettä, joka sujuisi\nkalevalaisen mitan alkusoinnuin ja runojaloin ja ilmaisisi\nkansanrunottaren olleen hänelle tuttu. Mutta kun niin on jossakin\nmäärin ollut, koskapa Agricola on tiennyt \"Väinämöisen takoneen\nvirret\", täytyy tämä seikka selittää siten, että hän vieroi\nkansanrunoutta Psalttarin esipuheessa luettelemiensa jumalien\npalvontaan kuuluvana pakanallisena ilmiönä ja koetti korvata sitä\nkeskiajan yleisimmällä ja sitä lähinnä olevalla kertovalla\ntaidemitalla. Hänen alkuperäisen runollisuutensa parhaita, herkimpiä\nilmauksia ovat Psalttarin Alcupuheen seuraavat säkeet:\n\n    Nin ota sis hyvexi Teme mös |\n    Davidin Psaltari | ilman Töös.\n    Quin leikitze Cullaisil Kielille |\n    murhesil ja raskail mielille.\n    Caikinaises Tuskas ja Hädhes |\n    hen on ialo Turua ja Sieluin Eues.\n\nMutta Agricolan todellista runoilijakykyä ei voi arvostella siitä,\nmiten hän suoriutui tällaisten uudenaikaisten säkeistöjen sepittäjänä,\nvaan siitä, miten hän onnistui Raamatun kääntäjänä.\n\nSuomenkielellä oli Agricolan aikana olemassa: Isämeidän, Maarian\ntervehdys ja uskontunnustus; todennäköisesti suomeksi kirjoitettuja\nsaarnoja, sekä vanhempia että esim. Särkilahden, joita Agricola oli\nkuullut; ns. Westhin teksti, joka periytyy n. v:lta 1546 ja sisältää\nkäsikirjan ja messun sekä muuta kirkollista tekstiä; ns. C-teksti, joka\nsisältää käsikirjan ja messun katkelmia ja on samanaikainen kuin\nedellinen; suomalaisen evankeliumikirjan katkelma, joka on syntynyt n.\n1537-1544; Herra Martin maanlaki, joka on korkeintaan muutamia vuosia\nnuorempi; Codex Cumoensis, jossa oli toistakymmentä suomenkielistä\nsivua n. v:lta 1550. Mutta näitä ei Agricola ole tuntenut -- ainakaan\nei voida osoittaa niiden kielen vaikuttaneen hänen kieleensä --, vaan\nhän puhuu työstään siten kuin pitäisi itseään ensimmäisenä varsinaisena\nsuomen kirjakielen sommittelijana ja käyttäjänä. Kerrottuaan ensin\n(Uuden Testamentin Alcupuheessa), kuinka suomalaiset, hämäläiset ja\nkarjalaiset käännytettiin kristinuskoon, kuinka Turun hiippakuntaa\nsanotaan \"Somen maxi\" ja kuinka se on \"ninquin muidhen Äitei\", koska se\nensin tuli kristityksi ja koska \"tesse Turussa ombi Maakunnan Eme kirko\nja pijspa Stoli ja Istuin\", Agricola ilmoittaa, että tämän vuoksi on\nkäännöksessä \"Somenkieli enimiten prucattu\". \"Ja mös\", hän jatkaa,\n\"hädhen teden | coska tarue on anonut | ouat mös mwiden kielet | puhet\nja sanat tehen siselotetud\". Turun murre, täydennettynä muilla\nmurteilla, oli siis hänen periaatteensa. Tiedämme sen aikain kuluessa\nsuurin piirtein osoittautuneen oikeaksi ja kirjakielemme rakentuneen\nsen mukaisesti. Hänen kielensä on usein ruotsinvoittoista tai muuten\nvieraalta tuntuvaa, mikä johtuu hänen ulkomaalaisista esikuvistaan;\nhänen oikeinkirjoituksensa on horjuvaa ja kielioppinsa eri murteita\nrinnakkain käyttävänä kirjavaa, mutta siitä huolimatta tuntuu\nkohtuulliselta, katsoen siihen, että hän on uranuurtaja ja että\nhäneltä, kun painatus tapahtui Tukholmassa, usein ehkä puuttui\nlopullisen tarkistamisen ja yhdenmukaistamisen tilaisuus -- kun\nladotuksi saatiin ehkä arkki kerrallaan, joka oli sitten painettava,\nettä kirjasimet vapautuisivat jatkuvaa latomista varten, ei siihen enää\nvoitu korjata niitä vikoja, joita työn varrella huomattiin -- myöntää\nhänen suoriutuneen kielimiehenäkin kunnioitettavan hyvästi.\n\nOn käynyt selville [Mikael Agricolan teokset, Se Wsi Testamenti,\njälkihuomautus], että Uuden Testamentin säilyneet kappaleet kaikki\njonkin verran eroavat toisistaan. Tätä ei voine selittää muuten kuin\nettä latomukseen tehtiin muutoksia painatuksen aikana.\n\nKielimiesten tutkimukset Agricolan kielestä ovat pakosta myös\nluetteloita hänen virheistään ja epäjohdonmukaisuuksistaan; kuinkapa\nolisi tämä ensimmäinen suomenkielinen kirjailija voinut välttää\nniitä, kun niitä tekevät meidänkin päiviemme parhaat kynämiehet,\nfilologimmekin -- toisten filologien mielestä. Syytä on huomauttaa,\nettei todellinen syvempi kielitaito olekaan arvosteltavissa jonkin\nmuotovirheen tai epäjohdonmukaisuuden, vaan sen perusteella, miten\nkielenkäyttäjä on saanut ilmaistuksi asiansa ja ajatuksensa. Tältä\nkannalta lähtien muuttuu arvosana Agricolalle edulliseksi. Runoista\njo mainittiin; lisättäköön, ettei Agricola onnistunut paremmin\nniissä virsikäännöksissään, joita on Rucouskiriassa ja Messussa,\nlukuunottamatta sellaisia kuin esim. Pyhää ja O Jumalan Caritza\n(Messussa), jotka ovat saaneet ylevän sanamuodon ja säilyneet melkein\nsellaisinaan meidän aikoihimme saakka. Niistä ilmenee samaa kääntäjän\nkykyä, joka on huomattavissa koko Uudessa Testamentissa ja yleensä\nRaamatun suomennoksissa. Asattamalla Agricolan tekstin nykyisen\nasun rinnalle voi pian todeta, että edellinen on kauttaaltaan\nviimeksimainitun pohjana. Kauniisti ja selvästi Agricola esim. suomensi\nPaavalin kuuluisan rakkauden ylistyksen (I Korintt. 13), toisin kohdin\nniin hyvin, että myöhemmät korjaukset ovat olleet vähäisiä:\n\nSille ette polittain me ymmerdheme | ja politain me Propheterama. Mutta\ncoska se tule quin teudhelinen on | sijtte se Lackapi quin waiaa on.\nCoska mine Lapsi olin | nin mine puhuin quin Lapsi | ja pidhin\nLapseliset menot | ja aijattelin quin Lapsi. Mutta sitte quin mine\nMiehexi tulin | nin mine poispanin ne Lapseliset. Sille ette nyt me\nnäeme tapauxisa | ninquin Speilin lepitze | Mutta silloin caswosta\ncaswoon. Nyt mine tunnen polittain | waan silloin mine tunnen | ninquin\nmine io tuttu olen. Mutta nyt iäuet Usko | Toivo | Rackaus | nämet\ncolmet | Waan Rackaus se ombi swrin nijste.\n\nSuomentaessaan Raamattua Agricola ilmeisesti vapautui siitä oudosta\npakkopaidasta, jonka hänelle asettivat alkuperäisten runokokeiden\nsäännöllinen mitta ja loppusointu, ja onnistui tulkitsemaan alkutekstin\nkorkean runouden kunnioitusta herättävällä tavalla. Siten hän loi\npohjan tulevalle raamatulliselle ja ylevälle runokielellemme, johon\nvieläkin turvaudumme, kun on aikaansaatava vanhanaikaisen juhlallinen\nja korkeahenkinen vaikutus. Selvää on, että hän on laskenut\nkirjoituksillaan myös proosamme perustuksen, ei vain Raamatun\nvarsinaisella tekstillä, vaan etenkin siihen liittyvillä P.\nHieronymuksen ja Lutherin sekä omilla johdannoillaan ja selityksillään.\nMaallisen proosan kannalta on näistä tärkein Uuden Testamentin\nAlcupuhe, sen jälkimmäinen osa, ensimmäinen suomenkielinen historiamme\nja maantieteemme. Jos kunnollisen proosan tunnusmerkkeinä pidetään\nselvää, loogillista esitystä, jonka ymmärtämistä helpottavat lyhyet,\nvilkkaasti toisiansa seurailevat lauseet, joka pyrkii selittämään\nasiansa läpi ajatellusti, luonnollisesti ja koruttomasti, horjahtamatta\ntietoiseen itsensä koristeluun, ja joka tulkitsee kirjoittajansa\npersoonallisuutta pysyen silti aina tyynen objektiivisuuden rajoissa,\nniin Agricolan omintakeiset, suorasanaiset kirjoitukset täyttävät nämä\nehdot. Hänellä oli puolellaan se etu, ettei ollut olemassa, saattamassa\nhäntä harhaan, mitään keskiaikaista suomenkielen proosaa, latinasta\nkäännettyä ja väännettyä kieltä, joka oli monen muun maan alkavan\nproosan hankaluutena, vaan hän sai uskonpuhdistuksen nimenomaisen\nperiaatteen mukaan käyttää raikasta ja turmeltumatonta kansankieltä.\nVerratessa hänen proosaansa esim. muuatta vuosikymmentä vanhemman\nThomas Moren metrin pituisiin lauseisiin tai mihin Euroopan proosan\nsamanaikaisiin näytteisiin hyvänsä voi todeta, että se oli edellä\nmonesta juuri yllämainittujen ominaisuuksien kannalta eikä jäljessä\njuuri ainoastakaan. On kuin lukisimme varhais-italialaista novellia,\nkun rupeamme tutustumaan Agricolan tuttavalliseen, vilkkaaseen ja\nasiastansa ilmeisesti innostuneeseen Alcupuheeseen: \"Tesse nyt sinulle\nombi / rakas Christilinen Lukija / ia hyve Somalainen Hemelainen /\nCarialainen / eli cuca Herran Iesusen Ysteue sine olla mahdat sen Vden\nTestamentin Kiriat Somenkielille wlostulkitudh\". Tämä persoonallisen\npuhelun vilkas, väliin ankara, mutta aina selvä ja asiallinen sävy\nsäilyy koko esityksessä.\n\nMeidän on pakko lopettaa kuvauksemme Agricolasta tähän. Tulokseksi\ntahtoisimme merkitä, että lähes 2.400 sivua käsittävällä työllään hän\nperusti suomen runo- ja kirjakielen, hengellisen ja maallisen proosan,\nvalmistaen siis kansallisen viljelyksen synnylle ja kehittymiselle\nvälttämättömän sekä edellytyksen että työaseen ja siten lopullisesti\nvarmistaen länsimaisen kulttuurin valta-aseman täällä Euroopan\näärimmäisessä varustuksessa itämaita vastaan. Lisäksi hän ensimmäiseksi\nlausui julki ja opetti meidät ymmärtämään, että olimme oma erikoinen\nsuomea puhuva kansa, jotka tarvitsimme ja olimme oikeutetut saamaan\nomakielistä sivistystä. Vielä on muistettava, että Agricolan vilkas\nsuomenkielinen proosa syntyi samaan aikaan kuin vastaava uudempi\nkirjallisuus muualla Euroopassa, ja että siis suomenkielisen\nkirjallisuuden alku on sikäli yhtä varhainen kuin suurkansojenkin.\n\n\n\n\n6. USKONPUHDISTUS JA KULTTUURI.\n\n\nKeskiajan yhteydessä olemme jo maininneet, kuinka uskonpuhdistus koitui\nSuomessa koko keskiaikaisen latinan- ja mahdollisesti suomenkielisenkin\nkirjallisuuden tuhoksi, \"paavillisia\" kirjoja kun ei enää osattu pitää\narvossa. Sama valitettava, enemmän tai vähemmän perinpohjainen\nkielteinen seuraus uskonpuhdistuksella oli kaikkialla, joten Erasmuksen\npelko sen kulttuurivihamielisestä luonteesta osoittautui kyllä\naiheelliseksi. Näin syntynyttä kulttuuriarvojen menetystä ei kuitenkaan\nole varsinaiselta vahinkomäärältään liioiteltava: tietoja ja aatteita\nei hävinnyt -- hävisi vain kiintoisia sivistyshistoriallisia\ntodistuskappaleita, jotka olisivat valaisseet menneitä aikoja, mikä\nkyllä sekin oli mitä valitettavin kulttuuritappio.\n\nSe tuho, jota luostarien kirjastojen hajaantuminen merkitsi\nkulttuurille oivallettiin toisaalta aikaisin, ja sitä ruvettiin\nestämään ja korvaamaan. Näin heräsi antikvaarinen innostus jonka\nensimmäinen huomattava, perustava nimi on englantilainen _John Leland_\n(1506-1552). Hänet määrättiin 1533 tutkimaan kirkkojen ja luostarien\narkistot ja ottamaan niistä kuninkaalliseen kirjastoon kaikki, mikä\nnäytti säilyttämisen arvoiselta. Leland tutki arkistoja kuusi vuotta ja\nkirjoitti löydöistään Matkaoppaan (Itinerary, julkaistu vasta\n1710-1712) luettelon, jonka tiedoista tutkimuksella on ollut suurta\nhyötyä.\n\nHumanismi, jonka omaan olemukseen kuului Erasmuksen kauniisti edustama\nsuvaitsevaisuus, oli herättänyt kritiikin kirkkoa ja sen oppia vastaan.\nHengenelämän vapaus oli välähtänyt Lutherille korkeana päämääränä, joka\noli kuitenkin silloisen kehitysasteen saavuttamattomissa. Vapauden\nsijaan, jota ei osattu käyttää, asetettiin uusi dogma ja uudet kahleet.\nItse ydinasia edistyi näin ollen perin vähän ja sanomattomien\nkärsimysten hinnalla: uskonnonvapauden täydellinen tunnustaminenhan on\ntoteutettu vasta meidän aikakaudellamme. Eräät terveen järjen ja\nlannistumattoman hengenvapauden ilmaisut, jotka edustavat aikakauden\nkorkeinta saavutusta, on vielä mainittava.\n\nCalvinin surmaaman Miguel Serveton teos Kolminaisuuden erehdyksistä\n(De trinitatis erroribus, 1531), jonka vuoksi hän sai kärsiä\nmarttyyrikuoleman, on vapaan ja itsenäisen ajattelun rohkea\ntaistelukirjoitus. Serveton teokset aiheuttivat Italian humanistien\njoukossa evankeelisystävällisen liikkeen, jonka seurauksia mm. oli,\nettä huomattava joukko heistä sai 1542 paeta Strassburgiin\nja Sveitsiin. Heidän keskuudessaan suosittiin erikoisesti\nsuvaitsevaisuuden aatetta, jonka voimakkaasti ilmaisi _Giacomo Aconcio_\n(1492-1566) teoksessaan Stratagemata Satanae (1565). Eurooppaa\nraatelevien dogmaattisten uskontojen sijaan siinä asetetaan\nuskonnollinen suvaitsevaisuus (lenitas) ja persoonallinen\nhurskauselämä. \"Hurskaus voittaa opin\" (Pietas superat doctrinam) on\nhänen tunnuslauseensa ja kaukonäköisesti hän viittaa siihen, että\nparemman järjentiedon saavuttaminen on vapauttava ihmiskunnan\nuskontotaistelujen kurjuudesta. On palattava siihen, mikä yhdistää, ja\nluovuttava pitämästä tärkeänä sitä, mikä erottaa. Hänen kirjansa\ntarkoittaa etupäässä protestanttisia kirkkoja, sillä katolista kirkkoa\nhän piti toivottomasti dogmaan sidottuna. Aconcion teos on aikakautensa\nhengenelämän jaloimpia ilmauksia. Viittaamme myös Hugo Grotiuksen\nsuvaitsevaisuutta opettaviin kirjoihin.\n\nMutta huolimatta siitä, ettei uskonpuhdistus luonut hengenelämän\ntäyttä vapautta, se on vaikuttanut Euroopan kansojen historiaan\nkäänteentekevästi. Ollen syvimmältä pohjaltaan järjen kapinaa dogmaa ja\nmagiaa vastaan se johti germaaniset kansat sen henkisen ja aineellisen\nedistyksen tielle, jota ne sittemmin ovat kulkeneet ja joka on vienyt\nne maapallon johtajakansojen tehtäviin. Antamalla kansojen kielelle sen\noikeutetun aseman uskonpuhdistus nosti näkyviin niiden syvät rivit ja\navasi näiden suun ja sydämen: seurauksena oli kansan osanotto henkiseen\nelämään ja kirjallisuuteen ratkaisevan syvällisenä tekijänä. Toisin on\nvaikuttanut katolinen taantumus, kuten katolisten maiden ja varsinkin\nEspanjan historia osoittaa.\n\nUskonpuhdistus järkytti kirkon asemaa niin perinpohjin, että se heräsi\nja rupesi puhdistamaan itseään renessanssin epikurolaisesta\nturmeluksesta. Ottaen oppia Lutherista paavikunnan uudistusmiehet\nvaativat jyrkästi kirkollisten väärinkäytösten korjausta,\npappissivistyksen, uskonnollisuuden ja siveellisyyden kohotusta, mutta\neivät pyrkineet päämääräänsä ottamalla huomioon renessanssin-ihmisen\nvapaudenkaipuuta, vaan päinvastoin ryhtymällä uudelleen kiristämään\nniitä keskiaikaisia ohjaksia, jotka renessanssi oli höllentänyt.\nKirkkokuria tehostettiin, keskiaikainen dogma julistettiin\nkoskemattomaksi, hurskauselämän vallitsevaksi piirteeksi tehtiin\njumalanpalvelus ja uskonnollinen magia, lihankurituksen ansiollisuutta\nalleviivattiin ja paavin ja pappien valtaa lisättiin mikäli\nmahdollista. Syntyi voimakas ns. _katolinen taantumus_, uusi henkisen\npimeyden aalto, joka syrjäyttäen kristinopin evankeeliset puolet\nkeskittyi vanhaan katoliseen skolastiikkaan ja asetti päämääräkseen\nmenetettyjen alueiden valloittamisen takaisin vaikka väkivallalla.\nTämän taantumuksellisen puhdistumisen huomattavin paavi oli Paul III\n(1534-1549), sen intohimoisin ja taitavin ajaja _Ignatius Loyolan_\n(1491-1556) perustama _jesuiittain veljeskunta_ (1540), sen varsinainen\nlakeja säätävä ja ohjeita antava keskus Tridentin kirkolliskokous\n(1545-1563), sen sotavoima Espanja ja sen tärkein uskonnollinen\nkasvatusteos Loyolan kirjoittama Hengellisiä harjoituksia (Ejercicios\nespirituales, 1548). Loyola edusti espanjalaista soturimieltä,\nkuuliaisuutta esimiehiä kohtaan ja hyökkäyksen intoa, ja hänen henkensä\nelähdytti pian koko katolista maailmaa. Keskiaikainen hurmiomystiikka\nheräsi eloon: sen tunnettu edustaja oli _Pyhä Teresa_ (1515-1582),\nespanjatar, jonka oma elämäkerta (Vida, 1562) on Espanjan proosan\nsielukkaimpia, herkimpiä teoksia. Voidaan sanoa, että minkä katolinen\nkirkko menetti pohjoisessa, sen se voitti takaisin etelässä, omassa\nkeskuudessaan. Tuloksena oli renessanssin ja humanismin saavuttaman\nedes pienen hengenvapauden tukahtuminen ja elämän jäykistyminen\nsielullisesti köyhäksi, mutta ulkonaisesti prameilevaksi ns. barokiksi.\n\n\n\n\n\n\nIII. FILOSOFIA.\n\n\n\n\n1. PERSOONALLISUUSIHANNE.\n\n\n1\n\nIhmishengen vapautuessa keskiajan kahleista ja antautuessa humanismin\nkouluun alkoi vähitellen, kuten molemmissa edellisissä luvuissa olemme\nkuvanneet, suhteiden tarkistaminen kaikkeen vanhaan. Tämän\ntarkistamisen valtavimpia seurauksia oli uskonpuhdistus, mutta lisäksi\noli muitakin, jotka olivat yhtä tärkeitä, koska ne saavuttivat\nihmiskunnan maailmankuvaan ja ajatteluun syvällisesti vaikuttaneita ja\ntotuussisällykseltään yhä paikkansapitäviä tuloksia. Uuden ajan\nkirjallisuuden kehitystä ei voi ymmärtää, ellei ole käsitystä näistä\nasioista, jotka rohkenemme alistaa kuuluviksi \"filosofian\" paljon\nsanovan otsakkeen alaisuuteen.\n\nPalaten renessanssin-ihmiseen johdatamme mieleen, mitä olemme sanoneet\n(II, s. 443) hänen yksilöllisestä voimantunnostaan ja siitä\npersoonallisuuden viljelystä, joka oli tunnusmerkillistä sekä\ntyranneille että Petrarcan laatuiselle humanistille. Tämä\npersoonallisuuden hoitaminen ja ilmaiseminen kehittyi renessanssin\nrikkaassa elämässä suorastaan tieteeksi, jonka ensiksi lähtökohtana\nlyhyesti kuvaamme.\n\nPuheen ollessa renessanssin-ihmisestä tulee muistaa, ettei tätä sanaa\nlausuttaessa ole ajateltava ainoastaan miestä, vaan myös naista.\nKeskiajan naisihanne oli madonnamainen siveyden ja hurskauden\nilmentymä, mallikelpoinen uhrautuvassa rakkaudessa ja kodin asettamien\nvelvollisuuksien täyttämisessä. Tästä yleistyypistä oli poikkeuksia --\nmm. trubaduureja rakastava Eleanor oli sellainen --, mutta niin vähän,\nettä ne vain valaisevat vallitsevaa ihannetta. Dante ylisti naista\nhänen siveellisyytensä ja kotoisten hyveidensä vuoksi, muistamatta\najatella hänen mahdollista älyllistä etevyyttään. Boccaccion\ntuotannosta sitten rupeavat näkymään kauniin, elämänhaluisen naisen\nloistavat silmät ja kuulumaan hänen sulavasti ja sivistyneesti kertova\näänensä ja heläjävä naurunsa. Vähitellen näin astuu esiin uusi\nnaisihanne, renessanssin miehen arvoinen ja vertainen elämäntoveri sekä\nhyvässä että pahassa, uusi Aspasia, Julia, Messalina ja Theodora. Hänen\nkirjallinen, opillinen sivistyksensä oli aluksi heikkoa, mutta hän\nosasi silloinkin älyllänsä ja hyvällä muistillansa hankkia tietoja niin\npaljon, että voi puolustaa asemaansa seurapiirissä miehen rinnalla.\nSittemmin hän saattoi kohota opinnoissaankin aikansa korkeimmille\nasteille: Englannin Elisabeth ja Ruotsin Kristiina eivät suinkaan\nolleet renessanssin ainoita oppineita naisia. Täten siis renessanssin\nnainen astui samalle näyttämölle kuin mies, yhdenvertaisena hänen\nkanssaan ja erikoisesti runollisen kunnioituksen kohteena.\n\nMuistuttaen sitten mieleen, mitä olemme sanoneet provencelaisesta ja\nsen mukana varhain alkaneesta italialaisesta naisen palvonnasta,\nBeatricesta ja Laurasta, ymmärrämme, että se ulkonaista raakuutta ja\nhurjuutta hillitsevä vaikutus, joka naisella on aina ja kaikissa\noloissa ollut, lisääntyi aivan erikoisesti, kun hänet taas näin --\nRanskassa ilmenneistä misogynisistä vastavirtauksista huolimatta (II,\ns. 333, 362, 512) -- korotettiin madonnan asemaan ja kun hänen\nsuosiotansa koetettiin ansaita ritarillisilla hyveillä. Kun lisäksi\nItalian kaupungeissa seurustelun muodot rikkauden ja elämän\nmukavuuksien lisääntyessä yhä sievistyivät ja hienostuivat, saavuttaen\nesim. sen asteen, joka kuvastuu Decameronen kehysselostuksista,\nkehittyi lopuksi selvä käsitys siitä, mikä oli sopivaa teoissa,\npuheissa ja käytöstavoissa, mikä ei. Tähänhän oli annettu selviä\nohjeita jo Ruusun romaanissa, mutta nyt se kohotettiin ja kehitettiin\nvarsinaiseksi filosofiaksi. Kuvauksen siitä, minkälainen oli oleva\n1500-luvun italialainen ja siis korkeimmassa asteessaan muidenkin\nmaiden gentlemanni, ovat jälkimaailmalle antaneet diplomaatti\n_Baldassare Castiglione_ (1478-1529) teoksessaan Hovilainen (Il\nCortegiano, kirjoitettu 1514, painanut Venetiassa Aldus 1528), ja\nrunoilija _Giovanni della Casa_ (1503-1556) teoksessaan Galateo.\n\nCastiglionen sivistynyt, kokeneen maailmanmiehen asiantuntemuksella ja\njalon, siveellisen luonteen ankaruudella sommittelema teos jakautuu\nneljään keskustelu-iltaan, osanottajina Urbinon herttuatar ja hänen\nhovilaisensa. Ensimmäisenä iltana luetellaan ja käsitellään kaikki ne\nulkonaiset taidot, joita gentiluomolla tulee olla ja joista hyvin\ntärkeinä pidetään niitä, mitkä silloisen aatelismiehen kasvatuksessa\nvastasivat meidän urheiluamme. Päämääränä on päästä täydelleen\nruumiinsa hallitsijaksi ja tehdä jokainen liikkeensä luontevasti,\nsulavasti ja miellyttävästi. Luonne on kasvatettava jaloksi ja sitä\nsivistettävä kirjallisuuden viljelemisellä. Toisena iltana käsitellään\nsitä, miten ja kuinka pitkälle hovimiehen on ilmaistava omistavansa\nkaikki ensimmäisenä iltana luetellut taidot ja edut, ja päädytään\ntarkan tahdikkuuden teroittamiseen. Kolmantena iltana tekijä käsittelee\nhovinaiselle asetettavia vaatimuksia, jotka yleensä ovat gentiluomolle\nannettujen ohjeiden vastineita, mutta säädyllisyyttä ja siveellisyyttä\nkoskevassa suhteessa ankarampia: naisen tulee näet mitä tarkimmin pitää\nhuolta siitä, ettei häneen pääse lankeamaan vähintäkään varjoa ja ettei\nhän anna aihetta pahoille kielille. Ilmeistä on, ettei kirjailijalla\nole ollut mielessään elävää mallia, sillä renessanssin miehet ja naiset\nolivat todellisuudessa enimmäkseen sangen kaukana tästä ihanteesta,\nvaan hän on kuvannut niitä toivomuksia, joita tosielämä varmaan usein\ntässäkin suhteessa aiheutti. Cortegiano-sanan feminiininen muoto on\ncortegiana, josta kehittyneessä kurtisaani-sanassa lienee jonkin verran\njo alkumuotoon liittynyttä vivahdusta. Castiglione pitää naista miehen\nvertaisena, luettelee ja luonnostelee eräitä nimeltä mainittuja suuria\nnaisia ja on sitä mieltä, että rakkaus saa tulla kysymykseen vain\navioliiton tarkoituksessa. Neljännen illan keskustelussa sitten kaikki\nhuipennetaan siihen loppuponteen, että hovimiehen tulee hankkia\nkirjassa käsitellyt edut vain ollakseen sitä enemmän hyödyksi ja\nmieliksi hallitsijalleen. Castiglionen gentlemanni-ihannetta voimme\npitää oikeaan osuneena ja korkeana -- se on valitettavasti\nsaavuttamatta vielä tänään --, mutta samalla on huomautettava, että se\ntarkoitus, jota varten hän ihannettaan ajatteli, ei tietenkään ollut\nsen arvoinen: Castiglione osoittautuu aikansa kasvattamaksi\nmielisteleväksi hovimieheksi siinä, että hän valmistaa tämän kauniin\nihmis-ihanteensa vain itsevaltiaan ruhtinaan apulaiseksi, löytämättä\nhänelle mittojensa mukaista tehtävää itsenäisenä yksilönä suurien\naatteiden palveluksessa.\n\nGalateo-teoksessa \"vanhus\" opettaa \"nuorukaiselle\" aikansa viisautta,\nsekä filosofisia lauselmia että suoranaisia käytännöllisiä\nseurusteluohjeita. Voi sanoa suurimman ja tärkeimmän osan kaikesta\nsiitä, mitä nykyaikaisiin seuraelämän ohjekirjoihin sisältyy,\nperiytyvän Castiglionen ja della Casan teoksista.\n\nPuhuttaessa renessanssin ihmiskäsityksestä on vielä muistettava, että\nsilloin nerous ja lahjakkuus rupesi kelpaamaan aateluuden\ntodistukseksi. Renessanssin salonkiin pääsi ja siellä sai käyttää\npuheenvuoroa jokainen, jonka sanat ilmaisivat neroutta, kenenkään enää\nkysymättä hänen sukutauluaan. Tämä oli loogillinen johtopäätös siitä\nkunnioituksesta, jota yleensä tunnettiin ihmistä ja persoonallisuutta\nkohtaan. Jo Dante oli sitä mieltä, että vain lahjakkuus on todellista\naateluutta. Tämähän oli demokraattinen piirre ja myöntää täytyykin,\nettä Firenzen tasavallan jäsenet osasivat olla ateenalaisten\ntapaan samalla ylimyksellisiä porvareita, vapauden ystäviä ja\nvoimakkaita persoonallisuuksia. Mutta juuri viimeksimainittu seikka:\nrenessanssin-ihmisen ihailu etevää yksilöä kohtaan, vähitellen\ntukahdutti yhteiskunnista ja valtioista kaiken tasapäisen\nkansanvaltaisuuden, nostaen sijaan yhä ehdottomammaksi käyvän\nyksilöiden mahdin, jonka palvelijoiksi muiden oli Castiglionen mukaan\nalistuttava. Näin on selitettävissä se ensi näkemältä epäloogillinen\nseikka, että renessanssin kannattavin ja kuvaavin piirre: yksilön\nherääminen vapautensa ja voimansa tuntoon, johti ehdottomaan\nyksinvaltiuteen ja despotismiin.\n\nVoimakkaasti ilmaisi renessanssin kasvatusohjelman Ranskassa Rabelais\nkuvatessaan Gargantuan ja Pantagruelin perinpohjaista kouluttamista\nsekä tiedoissa että ulkonaisissa taidoissa.\n\nAlppien pohjoispuolella ilmestyi näihin samoihin aikoihin toinenkin\nkirjanen, Lutherin Katkismus, joka oikein ymmärrettynä ja noudatettuna\nsisältää syvemmät ja pätevämmät gentlemannin ohjeet kuin Castiglionen\nopas. Hitaasti ja vaivalloisesti se alkoi kasvattaa pohjolan barbaareja\nsivistyneeseen elämään. Valitettavasti on kuten tunnettua sen\nihmisihanne vielä saavuttamatta. Toinenkin pohjaltaan samasta\nperustarkoituksesta lähtenyt kirja on tämän ajan Saksasta mainittava:\nhannoverilaisen ylioppilaan _Friedrich Dedekindin_ Wittenbergissä\nlatinaisin distikhonein sepittämä Grobianus (1549), jonka koulumestari\n_Kaspar Scheidt_ käänsi 1551 saksalaisiksi parisäkeiksi nimellä\nTörkeistä tavoista (Von groben Sitten). \"Grobianus\" (= \"Törkimys\") on\neräs Narrien laivan (II, s. 335) henkilöitä, jonka Brant antoi edustaa\nsaksalaisten silloisia siivottomuudestaan kuuluisia ja karkeita elämän-\nja käytöstapoja. Tämä tyyppi on Dedekindin runoelman päähenkilönä:\nkysymys on satiirista, kasvatuksesta, osoittamalla kielteisten puolien\nhylättävyys. Grobianuksesta tuli kuitenkin koomillinen tomppeli, Till\nEulenspiegelin (II, s. 369) kilpailija, jonka ympärille syntyi\nerikoinen \"grobianismin\" nimellä tunnettu satiiris-humoristinen\nkirjallisuus.\n\n\n2\n\nTutkimalla käytöstä ja seurustelua renessanssin-ihminen kasvatti\nitseään ja tarkisti suhdettaan toisiin. Viimeksimainittukin kehittyi\nvähitellen tieteeksi, sillä siitähän riippui, kuinka pitkälle hän sai\ntoteutetuksi omaa ihmisihannettaan, so. itseään. Condottierityrannian\ndiplomatia, vehkeilevien aatelisten keskinäiset suhteet, Venetsian,\nFirenzen ja Genuan kauppapoliittiset pyrkimykset, kaikkialla\ntoimihenkilönä turhista siveellisistä epäröimisistä vapautunut\nrenessanssin-ihminen, kehittivät ajatustavan ja itsekkyyden \"moraalin\",\njonka on loogillisesti ja objektiivisesti läpi ajatellut ja\njärjestelmällisesti esittänyt firenzeläinen _Niccolò Machiavelli_\n(1469-1527) kuuluisassa teoksessaan Ruhtinas (Il Principe, 1513)\n[suomentanut O. A. Kallio, 1918]. Olemme jo tähän mennessä maininneet\nuseita teoksia, joilla on ollut syvällinen vaikutus renessanssin- ja\nuskonpuhdistuksen-ihmiseen, mutta emme ainoatakaan, joka olisi\nkohdistanut voimaansa niin yksinomaan ruhtinaisiin ja diplomatiaan ja\nsen kautta valtakuntain välisiin suhteisiin kuin tämä.\n\nMachiavelli oli varakkaanpuoleinen firenzeläinen -- vaatimattomasti\neläen riippumaton ansiotuloista --, joka oli saanut kohtuullisen\nhumanistisen kasvatuksen. Se ei kuitenkaan ollut niin syvällinen --\nkreikan taito ei sisältynyt siihen --, että hän olisi antiikin\nmestarien vaikutuksesta tukahduttanut omaa vilkasta ja asiallista\nitalialaista tyylivaistoansa. Hän tuli tasavallan palvelukseen 1494,\njolloin Kaarle VIII valtasi Firenzen ja Medicit karkoitettiin, ja\nnimitettiin 1498 toiseksi kansleriksi ja sihteeriksi signorian alaisen\n\"vapauden ja rauhan kymmenmiehistön\" hallintovirastoon. Tässä toimessa\nhän sai mm. tehdä lukuisia diplomaattisia matkoja, oppien tuntemaan\nEuroopan silloisen valtiotaidon syvimmät juonilangat ja vähitellen\nmuodostaen ne käsityksensä, jotka sitten ilmaisi kirjoissaan. Tärkeä\ntässä suhteessa oli erittäinkin hänen oleskelunsa 1502 Cesare Borgian\nleirissä, pitämässä silmällä tämän aikeita, sillä hän alkoi ihailla\nCesaren menettelytapoja, joissa yhtyivät rohkeus ja diplomaattinen äly,\njulmuuden ja viekkauden taitava käyttäminen, itseluottamus, epäluulo\npalkkasotureita kohtaan ja halu turvautua kansalaisten omaan\nsotavoimaan, perinpohjaisuus suunnitelmien laatimisessa ja\ntoimeenpanossa, ja lujuus valloitettujen alueiden hallitsemisessa.\nCesare Borgia, Valentinon herttua, on sen Valentino-ruhtinaan\nperusmalli, jonka Machiavelli esittää ihanteenaan. Tämän jälkeen oli\nMachiavellin päähuolena kansallisen sotaväen luominen Firenzeen, missä\nhän onnistuikin. Siitä, ettei sen päälliköksi nimitetty ketään\nfirenzeläistä, vaan eräs Cesare Borgian palkkamurhaaja, ilmenee\nfirenzeläisten keskinäinen epäluottamus ja Machiavellin\nvälinpitämättömyys eetillisiä arvoja kohtaan, kun politiikka oli\nkysymyksessä. 1512 Medicit palasivat Firenzeen kansallisen miliisin\nkykenemättä puolustamaan kaupunkia, ja kukistuneen hallituksen ja\ngonfalonierin oikeana kätenä Machiavellin virkamies- ja valtiomiesura\noli lopussa. Lisäksi häntä epäiltiin osanotosta salaliittoon Medicejä\nvastaan ja kidutettiin. Päästyään vankeudesta 1513 hän asettui pienelle\nmaatilalleen Firenzen läheisyyteen. Tyydyttääkseen diplomaattisiin\nvehkeilyihin tottuneen mielensä levottomuutta sekä myös ilmaistakseen\nisänmaan ystävän huolet, toiveet ja käsitykset siitä, millä keinoilla\nsaavutettaisiin parempi tulevaisuus, hän nyt tarmolla syventyi\nkirjalliseen työhön. Näin valmistui Ruhtinas (Il Principe, 1513), joka\non tiivistys jo sitä ennen tekeillä olleesta, mutta vähän myöhemmin\nlopetetusta teoksesta Mietteitä Titus Liviuksen kymmenestä\nensimmäisestä kirjasta (Discorsi sopra la prima deca di Tito Livio).\nHaaveillen Italian yhdistämistä Medicien avulla ja samalla hoitaen omaa\nheikontunutta poliittista ja taloudellista asemaansa hän omisti\nRuhtinaan il Magnificon vanhimman pojan Pieron pojalle, Urbinon herttua\nLorenzolle, osoittaen siten taas heikkoa silmää johtaja-aineksen\nvalinnassa ja välinpitämättömyyttä siveellisiä arvoja kohtaan. 1520\nMachiavelli kirjoitti teokset Sotataito (Arte della guerra) ja\nCastruccion elämä (Vita di C). Edellisessä hän selittää mieliajatustaan\nkansallisten sotavoimien välttämättömyydestä, jalkaväen etevämmyydestä,\nja linnoitusten ja tykistön tehottomuudesta, mennen harhaan\nroomalaisihailunsa ja condottierivihansa vuoksi ja ymmärtämättä aikansa\nsotataidon kehityssuuntaa. Se on Ruhtinaan täydennystä eli sen aatteen\nlaajempaa selittämistä, että valtakunnat on tuomittu perikatoon,\nelleivät ole vakinaisesti hampaita myöten aseissa. Jälkimmäinen on\ntavallaan historiallinen romaani, Luccan herttuan ja kuuluisan\ncondottierin Castruccion (1281-1328) fantastinen elämäkerta, jossa\nMachiavelli kuvaa ruhtinasihannettaan. Samana vuonna Firenzen Studio\npubblicon viranomaiset antoivat hänelle tehtäväksi 100 florinin\nvuosipalkalla Firenzen historian kirjoittamisen. Machiavellin Historie\nfiorentine (1527) ei ole vain kuvaus tasavallan vaiheista, vaan\nkauttaaltaan myös hänelle ominaisilta näkökannoilta lähtenyt kritiikki\nkaikesta, mitä oli tapahtunut. Kun se täten joutuu tutkimaan ja\nesittämään syitä ja seurauksia, sillä on Commines'in teoksen rinnalla\nuranuurtajan merkitys uudenaikaisen historiankirjoituksen alalla.\nMuodoltaan se on Liviuksen tyylinen, so. siinä on mm. omatekoisia\noratio recta-puheita, jotka sisältävät yhtä paljon tekijän kuin\nkysymyksessä olevan henkilön mielipiteitä. Näinä vuosina Medicit,\njoiden suosioon hän oli vähitellen päässyt, käyttivät häntä\ndiplomaattisiin tehtäviin. Kirjalliset työt kuitenkin kiinnostivat\nhäntä nyt eniten. Hän oli nuoruudessaan yritellyt näytelmää ja syventyi\ntähän harrastukseen uudelleen, kääntäen Andrian (I, s. 358) ja\nkirjoittaen kolme huvinäytelmää nimeltä Mandragola (painettu 1524),\nClizia ja Commedia in prosa. Pieni novelli Relfagor ja runot eivät\nansaitse mainitsemista.\n\nKeskiaika piti paavin ja Rooman keisarin rinnakkaista yleisvaltaa\nitsestään selvänä jumalallisena säätiönä, joka kaikkien oli\nhyväksyttävä. Tämä aate on esim. Danten Yksinvalta-teoksen (II, s. 418)\nperustana. Italian hajanaisuus oli saatava loppumaan siten, että\nkeisari alistaisi pikku valtiot yhteiseen ylimpään keskusjohtoonsa.\nDanten kansallinen unelma ei toteutunut, mutta ei silti kuollut. Kun\nroomalainen keisarius vaipui varjoksi ja Italia nautti 1400-luvun\ntoisella puoliskolla rauhaa ja hyvinvointia paavien ja Lorenzo dei\nMedicin johdossa, ja kun humanismi ja sen kautta eläväksi käynyt\nantiikin historian tunteminen oli valaissut valtiomuotojen\nmahdollisuuksia, täytyi tuon keskiaikaisen ihanteen hengellisestä ja\nmaallisesta ylimmästä rinnakkaisvallasta raueta. Italialaiset\nkansallisen yhdistymisen unelmoijat ymmärsivät, ettei yhdistäjä voinut\nolla keisari, koska tämä oli vain nimi, eikä muu ulkomainen hallitsija,\nkoska sellaisen tulo Italiaan merkitsi valloitusta ja ryöstämistä, vaan\nhänen täytyi olla italialainen, kotimainen ruhtinas, mahdollisesti\npaavi. Machiavelli tunsi Italian hajaantumisen syyt lähempää ja\nparemmin kuin ehkä kukaan aikalaisistaan ja tuli isänmaanystävänä\nmiettineeksi keinoja, joilla tämä kansallinen onnettomuus saataisiin\nautetuksi. Tämä on hänen poliittisen ajattelunsa lähtökohta ja\npäämäärä. Se ilmenee Ruhtinaan viimeisestä luvusta, jonka nimi on\n\"Kehoitus Italian vapauttamiseen muukalaisten vallasta\" ja josta\nselvästi kuuluu isänmaanystävän katkera ääni sen johdosta, että Italian\noli pitänyt vaipua silloiseen alennustilaansa, olla \"enemmän orjuutettu\nkuin hebrealaiset, enemmän sorrettu kuin persialaiset, enemmän\nhajallaan kuin ateenalaiset, vailla johtajaa, vailla järjestystä,\nlyötynä, ryöstettynä, revittynä, poljettuna, kaikenkaltaisen hävityksen\nuhrina\". Tarvittaisiin älykäs ja miehuullinen italialainen ruhtinas\nluomaan uutta olotilaa. Miettiessään tätä ja kaikkia niitä vaikeuksia,\njotka oli tässä kansallisessa yhdistämistyössä voitettava, Machiavelli\ntutki antiikin ja oman aikansa valtiomuotoja (Englantia ja sen veroja\nmyöntävää parlamenttia hän ei näytä tunteneen) ja hallitsijoita,\nolosuhteita, joiden vallitessa he olivat asemansa saavuttaneet,\npitäneet tai menettäneet, sitä, mitä olemme tottuneet sanomaan\n\"realipolitiikaksi\" ja diplomatiaksi -- \"poliittista ihmistä\"\nniin sanoaksemme --, ja totesi kylmästi ne voimat, joiden\nyhteisvaikutuksesta tai yhteentörmäyksestä tulokset olivat syntyneet.\nMachiavelli on suurenmoinen tiedemies erottaessaan tarkastelunsa\nkohteesta pois sen, mitä siinä ei tosiasiallisesti ole milloinkaan\nollut, vaikka historioitsijat ovat sitä siitä etsineet ja olleet ehkä\nlöytävinäänkin: moraalin. Ei hän ole liioin sekoittanut arvosteluihinsa\nomaa moraaliaan, vaan pysytellen siinäkin suhteessa kylmästi\nulkokohtaisena tutkinut historian esittämiä poliittisen onnistumisen\ntai epäonnistumisen vaiheita kuin fysikaalisia ilmiöitä, joissa tietyt\nvoimat aikaansaavat vaikuttaessaan toisiinsa tietyn tuloksen. Hän on\ntodennut nuo asiallisesti vallinneet lait ja tehnyt kylmät\njohtopäätökset: koska ne ovat ennen vieneet noudattajansa menestykseen,\non niitä vastakin toteltava.\n\nMachiavellin omassa moraalissa ei näytä olleen erikoisempaa vikaa\npäättäen siitä, mitä hän sanoo kerran kuin unohtaen ulkokohtaisuutensa:\n\"Tosin ei ole mikään ansio surmauttaa kansalaisiaan, pettää ystäviään,\nolla vailla rehellisyyttä, lempeyttä ja uskontoa. Sellaisin keinoin\nvoidaan kyllä hankkia ruhtinuus mutta ei kunniaa\". On siis väärin\nmoittia Machiavellia hänen \"moraalittomuudestaan\", sillä kysymys ei ole\nollenkaan siitä, vaan päinvastoin meidän itsemme, sietämiemme\nhallitsijain ja poliitikkojen moraalittomuudesta, jonka Machiavelli\nsäälimättä paljastaa nähtäväksemme kuin kuvastimesta. On vaikea sanoa,\nsyntyikö tämä peilikuva itsetiedottoman, naivin, vai syvästi satiirisen\nlogiikan tuloksena -- pääasia on, että se täytyy myöntää viiltäväksi,\nkyynillisesti lausutuksi totuudeksi, jonka tueksi voi löytää\nesimerkkejä uusimmankin ajan diplomatiasta, politiikasta ja\nyksityiselämästä. Yleensä me tekopyhästi torjumme Ruhtinaan, koska emme\ntietenkään tahdo myöntää olleemme ja olevamme suhteissamme toisiin\nihmisiin sellaisia kuin siinä kuvataan, mutta sydämessämme meidän\ntäytyy tunnustaa se ihmistuntemuksen merkkiteokseksi, joka on vielä\nerikoisen pöyristyttävä siksi, että se kuten näyttää vakavissaan\nsuosittelee moraalittomuutta ruhtinaiden menestyksen välttämättömäksi\nohjeeksi.\n\nSe laki, jota ruhtinaiden tulee kaikessa kuulla, on viisas,\nkaukonäköinen itsekkyys, jonka käskyjä on häikäilemättä noudatettava,\nvälittämättä moraalista. Räikeästi tämä oppi ilmenee teoksen 18:nnesta\nluvusta, jossa käsitellään sitä, missä määrin ruhtinaiden on pidettävä\nlupauksensa. \"Jokainen käsittää\", sanoo Machiavelli, \"kuinka\nkiitettävää on, että ruhtinas pitää lupauksensa ja toimii rehellisesti\neikä petollisesti. Kuitenkin osoittaa nykypäivien kokemus, että ne\nruhtinaat ovat suorittaneet suurtöitä, jotka eivät ole pitäneet lukua\nlupauksistaan, vaan päinvastoin ovat viekkaasti osanneet panna ihmisten\npään pyörälle ja lopuksi päässeet voitolle niistä, jotka ovat\nluottaneet heidän sanoihinsa\". Ruhtinaan täytyy taistella sekä lailla\nettä voimalla, ihmisten ja eläinten aseilla. \"Jos siis ruhtinaan on\ntarvis osata hyvin näytellä eläintä, tulee hänen valita esikuvikseen\nkettu ja leijona; sillä leijona ei osaa yksin välttää ansoja eikä taas\nkettu kykene yksin puolustautumaan susilta. Täytyy siis olla kettu\nkeksiäkseen ansat ja leijona peloittaakseen sudet. Ne, jotka tahtovat\nesiintyä yksinomaan leijonina, eivät ymmärrä asiaansa. Senpätähden ei\nviisas ruhtinas voi eikä hänen tulekaan pitää sanaansa, jos se olisi\nhänelle vahingoksi ja jos ne syyt ovat hävinneet, jotka saivat hänet\nsen antamaan. Jos kaikki ihmiset olisivat hyviä, ei tämä neuvo olisi\npaikallaan, mutta kun he ovat kelvottomia eivätkä puolestaan pysy\nsinulle antamassaan sanassa, ei sinunkaan tarvitse pitää heille\nantamiasi lupauksia\". Täytyy osata taitavasti kaunistella ja olla suuri\nteeskentelijä ja näyttelijä. Hyvien avujen omistaminen ja alituinen\nnoudattaminen on vahingollista, mutta niiden teeskentely, muka oleminen\narmelias, uskollinen, lempeä, hurskas, vilpitön, hyödyllistä.\nVoidakseen säilyttää valtansa täytyy usein toimia vastoin\nuskollisuuden, ihmisyyden, armeliaisuuden ja uskonnon lakeja. Ruhtinaan\ntulee helposti kääntyä tuulien ja onnen vaihtelujen mukaan, kuitenkaan\naiheettomasti poikkeamatta hyveen polulta, mutta kyllä tarvittaessa\nosaten käydä paheenkin tietä. \"Häntä nähdessään ja kuullessaan tulee\njokaisen luulla, että siinä on edessäsi itse lempeys, uskollisuus,\nvilpittömyys ihmisyys ja hurskaus. Eikä mikään ole tärkeämpää kuin\nviimeksimainitun hyveen näennäinen omaaminen\".\n\nTällainen oli siis oleva ruhtinas, joka pelastaisi Italian.\nIhmisvihaaja voisi sanoa, ettei Machiavelli ole esittänyt muuta kuin\ntodenmukaisen kuvan yleisimmästä tyypistä. Miten hyvänsä, hän on\nlausunut julki sen, mitä renessanssin-ihminen salassa ajatteli: että\noli olemassa voimayksilö ja hänen valtionsa, joka oli rakennettava\nharkiten kuin taideteos; kansa oli olemassa sitä eikä suinkaan se\nkansaa varten; valtiota oli hallittava ruhtinaan omaisuutena\nviekkaudella ja väkivallalla. Renessanssin valtiomiehet menettelivät\nnäiden periaatteiden mukaan, jättäen eetillisten arvojen noudattamisen\nsieltä täältä huutavan ääninä nousevien yksilöiden haltuun.\n\nMachiavellin teos on sisällyksensä ohessa huomattava myös tyyliltään.\nAjateltuaan kauan siinä käsittelemiään asioita hän halusi lausua\nsanottavansa latinan mukaan loogillisesti, lyhyesti ja selvästi. Tämä\npyrkimys kiteytti väliin hänen mietteensä paradoksimaisiksi,\nsananlaskuista muistuttaviksi välähdyksiksi, teeseiksi ja\nantiteeseiksi, joissa on vielä tänään vaikuttavaa terävyyttä ja\ntuoreutta. \"Kaikki aseelliset profeetat ovat voittaneet ja aseettomat\njoutuneet perikatoon\", hän lausuu tosi-italialaisena täydelleen\noivaltaen realiteettien merkityksen. \"Saksanmaan kaupungeilla on sangen\nlaaja vapaus, mutta perin suppea maa-alue\"; \"kaikkien valtioiden\nparhaat perustukset ovat hyvät lait ja hyvä sotajoukko\"; \"ei ole mitään\nniin kehnoa ja epävakaista kuin sellainen mahti ja maine, joka ei\nnojaudu omiin voimiin\" jne. Italian proosa, joka oli novellin alalla jo\nsaavuttanut vilkkaan ilmeikkyyden, omisti tämän tyylivivahduksen, pian\nlevittäen sen muihin maihin.\n\nRuhtinas painettiin 1532, mutta joutui jesuiittain toimesta 1559\nkiellettyjen kirjain luetteloon.\n\n\n3\n\nHovilainen, Galateo ja Ruhtinas kuuluvat siihen kasvatusta ja käytöstä\nkäsittelevään kirjaperheeseen, joka juontaa alkunsa jo antiikista,\nlähinnä Ksenophonin Kyropaideia (I, s. 315) -teoksesta. Ne tulivat pian\ntunnetuiksi ulkomailla hallitsijain, gentlemannien ja hienojen naisten\noppikirjoina. Ranskassa, Margareta Navarralaisen hovissa, Castiglionen\nteos antoi aiheen vanhan naisihannetta koskevan väittelyn (II, s. 333)\nuudistumiseen, jolloin siihen sekoittui italialais-platonilaista\nrakkauden aatteellisuutta ja Pietro Bembon Asolani-keskusteluista (Gli\nAsolani) ilmenevää lemmenfilosofiaa. Espanjasta tämä kirjaperhe sai\nlisän, jolla tuli olemaan kauaskantoinen vaikutus: _Antonio de\nGuevaran_ (1481-1545) kuuluisan teoksen Ruhtinaiden kello (Relox de\nPrincipes, tunnettu myös nimellä Keisari Marcus Aureliuksen kultainen\nkirja -- Libro dureo del emperador M. A., 1529).\n\nGuevara oli fransiskaanimunkki, keisarin hovisaarnaaja ja\nhistorioitsija, inkvisiittori ja piispa, joka huvitteli joutoaikoinaan\nkirjallisilla askarteluilla, sekoittaen historiaa ja legendoja,\nlukemisensa ja mielikuvituksensa tuotteita. Kirjansa hän muka oli\nkääntänyt Firenzestä löydetystä kreikankielisestä käsikirjoituksesta ja\ntarkoittanut Kaarle V:n kasvattamiseksi. Hänen nimihenkilöllänsä ei ole\nyhteyttä todellisen keisari Marcus Aureliuksen kanssa, vaan sisällys on\nkuviteltua. Siinä osoitetaan ensiksi, että ruhtinaan tulee olla hyvä\nkristitty, ja selitetään, miten hänen tulee kohdella vaimoansa ja\npoikiansa, hallita itseänsä ja valtakuntaansa. Väliin on sirotettu\nMarcus Aureliuksen kuviteltuja kirjeitä, joissa esitetään tämän alan\nopettavais-poliittisia ajatuksia, pohditaan rauhaa ja sotaa, kunniaa ja\noikeutta, moititaan roomalaisten turmelusta ja kuvataan kultaista\naikaa. Siinä kerrotaan ensimmäisen kerran tarina Tonavan rosvosta (El\nvillano del Danubio), germaanitalonpojasta, joka Rooman senaatin edessä\nvaati ihmisen luonnollisten oikeuksien kunnioittamista ja vapautusta\norjuudesta. Aihetta käytti mm. Lafontaine. Ruhtinaiden kello herätti\nyhtä suurta huomiota kuin Amadis (II, s. 251) tai Celestina (II, s.\n400), ja käännettiin monille kielille, ranskaksi ensimmäisen kerran jo\n1531. Kuuluisa soturi ja muistelmain kirjoittaja Brantôme, joka oli\nlähtöisin Margareta Navarralaisen kulttuurihovin piiristä, on tuntenut\nsen; samoin Montaigne.\n\nSen käänsi (ranskankielestä) englanniksi _John Bourchier_ (lordi\nBerners, 1467-1533) nimellä Marcus Aureliuksen kultainen kirja (The\nGolden Book of M. A.). Lordi Berners oli laajalti matkustellut, mm.\nEspanjassa, keisarin hovissa oleskellut diplomaatti, joka oli\nenglannintanut muitakin tärkeitä teoksia, mm. Froissartin Kronikat (II,\ns. 506) ja Huon de Bordeaux'n (II, s. 192); viimeksimainitustahan\nShakespeare sai Kesäyön unelmaan Oberonin viehättävän\nkeijukaisvaltakunnan. Bourchierin Guevara-käännös ilmestyi 1539 ja\njulkaistiin siitä 1586:een mennessä seitsemän painosta, mikä osoittaa\nsen saavuttamaa suosiota. Perintönä latinasta ja Machiavellin\nitalialaisesta tyylistä, sekä Guevaran teoksen kautta että myös\nsuoraan, siinä ilmenee alkusointujen käyttöä ja pyrkimystä teesein ja\nantiteesein lausuttuun aforistiseen ytimekkyyteen. Tämän erikoisuuden\nkehitti huippuunsa _John Lyly_ (1554-1606) \"romaanissaan\" Euphues eli\nälyn anatomia (E., the Anatomy of Wit, 1579; toinen osa: E. ja hänen\nEnglantinsa, 1580).\n\nEuphues eli \"hyvälahjainen\" on nuori, kaunis ja älykäs ateenalainen\n(oxfordilainen), jonka intohimona on (englantilaisten tapaan) matkailu.\nHän saapuu Napoliin (Lontooseen), jonka ylhäisön irstas elämä on tullut\nmaankuuluksi, ummistaa korvansa erään vanhuksen viisaille neuvoille,\nkun tämä varoittaa häntä kaupungin monista viettelyksistä, huvittelee\nsydämen pohjasta ja kietoutuu muutaman sireenin pauloihin. Hän menettää\nkaiken hyveellisyytensä, vieläpä kyvyn olla uskollinen ystävilleen, ja\npalaa pahalta tieltänsä vasta sitten, kun itse on joutunut ympäristönsä\nturmeluksen uhriksi. Hän näet rakastuu ystävänsä hempukkaan, Lucillaan,\nja aikoo mennä tämän kanssa avioliittoon, kun huikentelevainen Lucilla\nlahjoittaakin lempensä kolmannelle kosijalle. Kyllästyneenä Euphues\nsilloin palaa Ateenaan, filosofien kaupunkiin, hautautuakseen\nkirjoihinsa. Toisessa osassa kirjailija on muuttanut satiirinsa\nhillittömäksi kotimaansa ja ennen kaikkea naisten imarteluksi.\n\"Kauneutta on vain Englannissa\". \"Vain Englannin Jumala on elävä\nJumala\". Sankarittaret ovat uskollisuuden ja siveellisyyden esikuvia.\nEuphues on nyt katsoja, joka saa tutustua Lontoon seuraelämään ja\nlausua ihailunsa kaiken näkemänsä johdosta.\n\n\"Eufuismissa\", joksi Lylyn tyyliä on sanottu, on kaksi pääominaisuutta.\nEnsiksi Lyly tietoisesti muodosti lauseensa tasapainoiseksi väitteeksi\nja vastaväitteeksi niinkuin jo näimme Machiavellin joskus tekevän. Tämä\noli perintöä antiikista, mutta oli tähän saakka ollut vain silloin\ntällöin käytetty, hyvän tilaisuuden tarjoama tyylikeino. Lyly asetti\ntällaiset lauseet mikäli mahdollista säännöksi. Samoin hän pyrki\nkäyttämään alkusointuja, jotka myös olivat muodissa, vieläpä\nkaksinkertaisina. Toinen tunnusmerkki on se, että hän koetti alituiseen\nselventää ja tukea väitteitään esimerkeillä ja vertauksilla, joita otti\nkeskiajan luonnontieteestä, bestiarioista, herbarioista ja\nlapidarioista, minkä kautta hänen tyylinsä tuli eriskummallisen\nkoristeelliseksi kuin keskiaikainen seinäverho. Englannin proosan\nhistoriassa on Lylylle myönnettävä se merkitys, että hän ensimmäiseksi\nkoetti sanoa sanottavansa pienimpiä yksityiskohtia myöten sekä\najatukselta että kieliasulta harkitusti ja sirosti, tarkoin noudattaen\nasettamiaan tiettyjä ohjeita. Tulos miellytti hänen aikalaisiaan, ja\nvaikka sillä kuten kaikella teeskentelyllä oli ajan varrella proosan\nkehitystä estävä ja harhaannuttava vaikutus, se on toisaalta\nhuomattavasti notkistanut ja kehittänyt kieltä ilmaisemaan\nhienoimpiakin vivahduksia.\n\n\"Eufuismi\"-nimityksellä tarkoitettiin myöhemmin kaikkea tyylin\nliioittelua ja teeskentelyä. Euphues on romaani vain nimeksi:\nsisällykseltään ja tarkoitukseltaan, jopa puhetapojakin ajatellen, se\non moralisoiva ja kasvattava teos, jollaiseksi se aikanaan\nkäsitettiinkin. [Näyte Lylyn tyylistä, mikäli sitä voi suomeksi\nilmaista: Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja, s. 100\n(WSOY.).]\n\nNyt puheena olevan ihmistä ja ruhtinasta tarkoittavan kasvatuksellisen\nkirjallisuuden yhteyteen kuuluvat vielä eräät englantilaiset\nkirjailijat, joilla oli 1500-luvun alkupuolella huomattava asema maansa\nhengenelämässä. _Thomas Elyot_ (1490-1546), kuninkaan neuvoston\nvirkamies ja kahteen erään Englannin lähettiläs keisarin hovissa, on\njulkaissut useita teoksia, joista mainitsemme Kirjan nimeltä Kasvattaja\n(The Boke named the Gouernour, 1531). Mallina hänellä ovat olleet\nitalialaiset Pontanon (De principe -- Ruhtinaasta) ja Patrizzin (De\nregno -- Hallituksesta) nimiset teokset, jotka taas perustuivat\nKyropaideiaan. Hänen tarkoituksensa oli suosittaa kansalaisilleen\nroomalaisten hyveitä, mm. lainkuuliaisuutta, mutta samalla osoittaa\njulmien koulumestarien vahingollisuus opetuksen menestymiselle, mihin\nhuomautukseen hänen aikanaan oli syytä. Hänen teoksestaan on kotoisin\nse Shakespearen kertoma kohtaus (Henrik V, toinen osa), jolloin tuomari\ntuomitsi Walesin prinssin vankeuteen oikeuden halveksimisesta, minkä\njohdosta kuningas ylisti itseään onnelliseksi, koska hänellä oli niin\nrohkea palvelija. Cambridgen kreikanprofessori _John Cheke_ (1514-1557)\njoutui protestanttisuutensa vuoksi vainotuksi ja palasi roviokuoleman\npelosta takaisin kirkon helmaan. 1549 hän julkaisi kirjasen nimeltä\nKapinan turmio (The Hurt of Sedition), josta jo kuvastuu se\nkansannousuille vihamielinen henki, mikä ilmenee Henrik VI:sta ja\nCoriolanuksesta. _Thomas Wilson_ (1525-1581), joka joutui Marian aikana\nmaanpakoon ja inkvisition kidutettavaksi Roomassa, Elisabethin ylhäinen\nvirkamies ja lähettiläs, julkaisi Quintilianuksen mukaisen teoksen\nPuhetaidosta (The Arte of Rhetorique, 1553) ja harrasti erikoisesti\ntyylin kehittämistä ja puhdistamista, vastustaen alkusointua ja\nmoittien \"puheen puuteroimista merentakaisella kielellä\".\n\nHuomattavimpia \"uuden tiedon\" edustajia oli _Roger Ascham_ (1515-1568),\nprotestantti, kreikan opettaja Cambridgessä, Elisabethin kasvattaja\nparin vuoden aikana (1548-1550), lähettiläs keisarin hovissa, Marian ja\nElisabethin latinansihteeri. 1545 hän julkaisi Jousella-ampuja\n(Toxophilus) nimisen teoksen, jossa platonilaisen keskustelun muodossa\nylistää tätä urheilua, väittää jousta etevämmäksi aseeksi kuin tykkiä\nja on sitä mieltä, että hänen kansansa henkinen ja ruumiillinen terveys\nriippuu siitä, kuinka ahkerasti se harjoittaa tätä jaloa taitoa.\nKoulumestarissa (The Scholemaster, julkaistu vasta 1570) Ascham tutkii\nja esittelee klassillisen kasvatuksen etuja. Kertomus Saksasta (Report\nof Germany) on hyvä kuvaus Euroopan suurpolitiikasta vuosina 1550-1553,\njolloin Ascham oleskeli lähettiläänä mannermaalla. Eräässä kirjeessään,\njoita häneltä on säilynyt 295, hän kuvaa matkaansa Rein-virralla\nasiallisesti ja elävästi. Ascham vastusti nuorten ylhäisten\nenglantilaisten oleskelua Italiassa, koska he siellä oppivat huonoja\ntapoja. Koulumestarissa hän sanoo: Englese Italianato, e un diabolo\nincarnato (\"italialaistunut englantilainen on ruumistunut paholainen\").\nAscham on tehnyt huomattavan työn englannin proosan kehittäjänä\ntäyteläisemmäksi, asiallisemmaksi ja sujuvammaksi kuin se siihen saakka\noli ollut. Hän kuvastaa kirjoituksistaan tyyppinä, jota haluaisimme\nsanoa erikoisesti \"englantilaiseksi\".\n\n\n4\n\nTämä renessanssin hengen taipumus ihmistutkisteluun saavutti kiintoisan\nilmauksensa _Michel de Montaignen_ (1533-1592) Tutkielmissa (Essais,\n1580) [suomentanut valikoiden Edwin Hagfors, 1922], teoksessa, joka\nvieläkin kuuluu elävään kirjallisuuteen ja tuottaa lukijalleen edelleen\nsuurta nautintoa, rikastuttaen hänen sieluansa ajatustensa pirteällä\nselkeydellä.\n\nMontaigne syntyi kuten hän itse ilmoittaa (Kuoleman halveksimisesta)\n\"kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä viimeisenä päivänä\nhelmikuuta 1533\" Montaignen linnassa Périgordin maakunnassa, Bordeaux'n\nläheisyydessä. Suvun oikea nimi oli Eyquem, jota isä, rikas kauppias,\nBordeaux'n kunnallinen toimihenkilö ja Frans I:n soturi, oli vielä\nkäyttänyt. Äiti oli Espanjan juutalainen. Michel oli kolmas poika,\nmutta jäi vanhimmaksi veljiensä kuoltua; nuorempia veljiä ja sisaria\noli kuusi. Hänen kasvatuksensa oli erikoista. Tutkielmassaan\nKasvatuksesta Montaigne kertoo, kuinka isä esim. opetti hänelle latinaa\nottamalla hänen hoitajakseen saksalaisen lääkärin, joka ei osannut\nollenkaan ranskaa, mutta erinomaisesti latinaa. Tämä kanniskeli\nMicheliä sylissään, puhutellen häntä vain latinaksi; kun kaikki\nhaastoivat hänelle latinaa eikä hän saanut kuullakaan muuta kuin sitä,\nhän osasi kuusivuotiaana vain latinaa, joka on siis hänen varsinainen\näidinkielensä. \"Ilman kirjaa, ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman\nvitsaa ja ilman kyyneliä olin oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin\nopettajanikin taisi, sillä en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä\nväärennettynä\". Kuusivuotiaana hänet lähetettiin kouluun Bordeaux'hon,\nGuiennen lukioon, jossa opettajana toimi mm. Buchanan. Kolmentoista\nikäisenä hän ryhtyi opiskelemaan lakia, todennäköisesti Toulousen\nyliopistossa, ja sai suoritettuaan tutkinnot neuvoksen viran ensin\nPerigueux'n veroasiain-oikeudessa (1554-1557) ja sitten Bordeaux'n\nparlamentissa, jossa työskenteli v. 1557-1570. Virkansa hoitoon hän ei\nliene ollut erikoisemmin innostunut. Hän kävi näinä vuosina Parisissa,\nhuvitteli ja oleskeli paljon hovissa. 1565 hän meni avioliittoon\nFrançoise de la Chassaignen kanssa, joka oli varakas. Kun isä kuoli\n1568 jättäen hänelle huomattavan perinnön, hän erosi virastaan (1570)\nja matkusti Parisiin, jossa julkaisi (1571) nuoruudenystävänsä ja\nvirkatoverinsa Étienne de la Boétien hänelle testamenttaaman\nkirjallisen jäämistön, lukuunottamatta Yhtä vastaan ja erästä toista\nkirjoitelmaa. Sitten hän asettui sukutilalleen Montaigneen, elämään\nrauhassa mieliharrastuksiensa parissa. Hyvissä suhteissa puolisoonsa,\nkasvattaen tytärtään, ainoata lastaan, lukien ja kirjoittaen\neristetyssä tornissaan, jonka on tarkoin kuvannut, Montaigne valmisti\nTutkielmiensa kaksi ensimmäistä kirjaa, jotka ilmestyivät 1580. Samana\nvuonna hän matkusti terveyssyistä Saksan ja Tyrolin kautta Italiaan,\njossa mm. oli viisi kuukautta Roomassa ja yhtä monta Luccassa.\nOllessaan viimeksimainitussa kaupungissa hänet valittiin (1581)\nBordeaux'n määriksi. Tätä virkaa hän hoiti hyvin, koska valittiin\nuudelleen 1583. Vapauduttuaan siitä lopullisesti 1585 hän taas asettui\nlinnaansa ja valmisti Tutkielmistaan viidennen painoksen (1588),\nuudistaen ja laajentaen sen sisällyksen perinpohjin ja kirjoittaen\nsiihen lisää kolmannen kirjan. Hänen ollessaan painattamassa sitä\nParisissa liigan johtajat pistivät hänet -- Navarran Henrikin\nkannattajana -- Bastilleen, erään aatelismiehen vastapainoksi, joka oli\nHenrikin vankina. Hänet kuitenkin vapautettiin pian. Hän tutustui\nParisissa erääseen Tutkielmiensa ihailijattareen, mademoiselle de\nGournayhen (1565-1645), joka oli nuoresta iästään huolimatta hyvin\noppinut ja oli saapunut Parisiin nimenomaan tavatakseen Montaignen.\nTämä sanoi häntä \"ottotyttärekseen\", jota mademoiselle piti sittemmin\nkunnianimenään. Kuuluisa lakimies ja kulttuurihistorioitsija Étienne\nPasquier (1529-1615) oli Montaignen läheinen ystävä; filosofi Pierre\nCharron (1541-1603) oli sekä ystävä että oppilas. Montaigne kuoli\nsyysk. 13 p. 1592 ja haudattiin Bordeaux'hon, entisen koulunsa\nkappeliin, jossa hänen arkkunsa ja muistomerkkinsä vieläkin ovat. Neiti\nde Gournay toimitti vainajan omien korjausten ja lisäysten perusteella,\nuudenaikaisella tarkkuudella ja huolella, Tutkielmista kuudennen\npainoksen (1595). Sitä pidettiin lopullisena vuoteen 1906 saakka,\njolloin ruvettiin julkaisemaan uutta kriitillistä painosta Bordeaux'ssa\nsäilyneen, tekijän itsensä korjaaman kappaleen mukaan.\n\nMontaignessa yhtyivät omituisella tavalla keskiajan- ja renessanssin-\nihminen. Edellisen perintöä hänessä olivat nurkumaton ulkonainen\nalistuminen katolisen kirkon dogmeihin ja menoihin ja haluttomuus\nkäsittämään uskonpuhdistuksen merkitystä ihmisen etsivän hengen\nvapauttajana; ainakin hän nimenomaan lausuu paheksumisensa sen\njohdosta, että Luther oli toiminnallaan järkyttänyt tärkeitä\nuskonkappaleita. Keskiaikaista oli myös se, että hän näyttää olleen\nainakin välinpitämätön ellei tietämätön parhaillaan syntyvästä\nmaailmankuvan kritiikistä, ja varsinkin se, että hän -- muuten ei hänen\nkertomatapaansa voine ymmärtää -- naivisti uskoo ja esittää tosina\nAristoteleen ja Pliniuksen ihmeellisimmätkin jutut eläimistä ja\nasioista. Lukiessa Raimona de Sebondin puolustusta unohtaa joskus, että\nkysymyksessä on 1500-luvun sivistynyt ranskalainen, ja luulee\nlehteilevänsä Herodotosta. Siinä suhteessa hän on samalla asteella kuin\npuolta vuosisataa vanhempi pohjoismaalainen Olaus Magni. Ilmeistä on,\nettei hänessä ole herännyt halua epäillä tällaisia kertomuksia ja\ntutkia niiden todenperäisyyttä käytännöllisten mahdollisuuksien ja\nomien kokemusten valossa. Vaikka antaisimme tässä suhteessa paljon\nanteeksi ottaen huomioon hänen aikakautensa alkeellisuuden, täytyy\nsilti sanoa -- varsinkin jos vertaamme Montaignea hänen hiukan\nnuorempaan aikalaiseensa Francis Baeoniin --, että hän osoittaa näissä\nasioissa liiallista naivisuutta ja jättää käyttämättä älynsä\nkriitillistä lahjaa. Tästä keskiaikaisuudesta seuraa se johtopäätös,\nettemme voi pitää Montaignea aitona renessanssin-ihmisenä: häneltä\npuuttuu hengen itsenäisyyden ja kokemusperäisen tutkimusvelvollisuuden\ntäysi oivallus ja tietämisen tuska. Tämä ilmenee myös siitä yleensä\nkritiikittömästä, ihailevasta tavasta, jolla hän suhtautui antiikin\nkirjailijoihin. Hän oli perehtynyt latinan klassikkoihin enemmän\nkuin kreikan, joita tunsi etupäässä latinan kautta, ja hänen\nmielikirjailijansa olivat Plutarkhos ja Seneca, mutta heidän\nedustamaansa filosofiaan hän tuskin tunkeutui syvällisemmin. Voi sanoa,\nettä hän vertaa kaikkia ajatuksiaan antiikin viisauteen, tutkien ja\ntarkistaen niitä sen valossa ja liiankin usein tukien niitä\nlainauksilla, mutta ettei hän milloinkaan kohoa niiden yläpuolelle ja\nauktoriteeteista irtautuneen hengen vapaudella vedä niitä tilille,\nkuten renessanssin-ihmisen olisi tullut tehdä, ollakseen korkeinta\nluokkaa. Tämän vuoksi tuntuu kohtuulliselta kieltää Montaignelta\ntodellinen hengen suuruus, se ominaisuus, joka kuuluu esim. Giordano\nBrunolle, ja sanoa vain, että hän oli rikkaissa, huolettomissa oloissa\nelävä ranskalainen älyniekka, joka rakasti lukemista ja sommitteli sen\njohdosta aiheutuneet mietelmänsä järkeviksi, porvarillisesti\nvalistuneiksi ja ylimalkaan oikeaan osuviksi filosofisiksi pakinoiksi,\nollen samalla perinteitä sivistyneesti kunnioittava ja vapaamielinen\najattelija.\n\nMontaignella samoin kuin lukemattomilla muilla oli tapana merkitä\nmuistiin kirjojen kohtia, joiden ajatus tai tieto oli vaikuttanut\nhäneen niin, että hän oli -- positiiviseen pohtimiseen synnynnäisesti\ntaipuvaisena -- jäänyt miettimään sitä. Nämä mietteensä hän saattoi\nsamalla merkitä tuon lainauksen viereen. Tällaisesta otteiden\ntekemisestä ja niihin liittyvistä aprikoimisista voidaan kuuluisana\nesimerkkinä mainita Erasmuksen Adagia (s. 22). Kun Montaigne nyt luki\nLuciliuksen ja Horatiuksen runomuotoisia satiirisia ja Ciceron, Senecan\nja Petrarcan proosakirjeitä, ja pani merkille niiden leppoisasti,\nhumaanisti viisaan tuumiskelun, kuin olisi niissä vapaaksi heittäytynyt\nihmishenki koputellut ja koetellut vankikoppinsa seiniä, kävi niiden ja\nhänen oma henkinen sukulaisuutensa hänelle ilmeiseksi. Hänen\nlueskelunsa lopputarkoituksena -- tietoisesti tai ei -- oli\nomintakeinen kirjoittaminen. Mainituista nimistä hän nyt löysi alan ja\nmallin, jotka olivat kuin luotuja hänelle. Hänkin tahtoi kirjoittaa\nviisaita kirjeitä -- mutta kenelle? Hän kertoo itse (Tutkielmieni\ntyylistä): \"Mitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen\nverran, että se on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun\npystyvän saamaan jotakin aikaan, ja olisinkin mieluummin valinnut tämän\nmuodon julkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle\npuhua\". Osoite siis jäi pois ja yleisnimeksi tuli \"tutkielmia\",\npohjamerkityksenä yrittämisen ja kokeilun vaatimattomuus; yksityisten\nesitysten nimeksi taas tuli niiden sisällys, jonka lähin malli on\nepäilemättä ollut Senecan Siveellisiä kirjeitä Luciukselle (I, s. 418).\nJotenkin näin ovat Montaignen Tutkielmat syntyneet. Ei voi siis\nväittää, kuten usein näkee tehtävän, että hän olisi perustanut\nkirjallisuuden uutta lajia; hän on vain antanut vanhastaan tunnetulle\nlajille uuden nimen (essai) ja jossakin määrin siitä johtuvan uuden\nsävyn.\n\nMontaignella oli jonkin verran taipumusta erikoisuuteen. Niinpä hän\nmiettiessään kirjansa johdantoa, tuota kohteliasta, yleisölle\nosoitettua envoyta, joka oli periytynyt ritarillisesta provencelaisesta\nrunoudesta ja oli välttämätön -- on sitä usein vieläkin --, tuli\nkysyneeksi, mitä sanoisi tutkielmiensa käsittelevän? Hän esitteli\nniissä omia ajatuksiaan niin monenlaisista asioista, että niitä oli\nmahdoton luetella. Mutta \"omat ajatukset\" -- nehän kuvasivat hänen\nsisintä ja todellisinta itseään. Niinpä Montaigne ilmoitti: \"Tämä on\nvilpittömässä mielessä kirjoitettu kirja, lukijani... Olen itse kirjani\nkuvattavana aiheena: sinun ei ole syytä käyttää joutoaikaasi\ntutustuaksesi niin arvottomaan ja turhanpäiväiseen aineeseen. Hyvästi\nsiis!\" Tämä on totta mutta ei suinkaan siten, että kysymyksessä olisi\nRousseaun tyylinen itsepaljastus- ja -erittelykirja, vaan siten, että\nteoksen keskeisenä henkilönä on Petrarcan tavoin tekijän oma persoona,\njonka yksilöllisestä näkökulmasta kaikkea katsellaan ja joka tuon\ntuostakin pistäytyy minän muodossa sopivasti ja arvokkaasti saapuville.\n\nTutkielmien ensimmäinen painos sisälsi 93 esseetä ynnä n. 250 s. laajan\nesityksen nimeltä Raimond de Sebondin puolustus, jossa Montaigne\nselostaa filosofiaansa. Tekijä ei luokittele tutkielmiaan aiheiden\nmukaan eikä selittele, miten on tullut mitäkin ajatelleeksi. Otsakkeet\novat mitä erilaisimpia, joskus sananlaskuja tai ajatelmia: \"Eri tiet\nvoivat viedä samaan loppuun\", \"Ketään ei voi kehua onnelliseksi ennen\nhänen kuolemaansa\", \"Toisen hyöty, toisen vahinko\", jne.; joskus\neetillisiä ym. seikkoja ilmaisevia: \"Joutilaisuudesta\", \"Kuoleman\nhalveksimisesta\", \"Pelosta\", \"Ystävyydestä\", \"Kirpuista\",\n\"Pukeutumistavoista\" jne. Väliin ei tutkielmaa ollenkaan kehitetä, vaan\njulkaistaan vain ote, liittämättä siihen sanottavia mietelmiä. Tekijä\nei pysyttele otsakkeen ilmaisemassa aiheessa, vaan melkein\nsäännöllisesti poikkeaa siitä pitkille syrjäpoluille, istahtaen sinne\nmiettimään aivan toisia asioita kuin matkalle lähtiessään oli aikonut.\nNäin voi yhdestä tutkielmasta vähitellen, venyttelemällä sen eri puolia\nja lisäilemällä siihen uusia asioita, paisua kokonainen kirja.\n\nPolizianon Sekalaisia tuli tiedemiehille malliksi, miten saattaa\njulkisuuteen pienemmät havaintonsa; Montaignen Tutkielmista tuli\nennakkotapaus, jonka turvin on julkaistu lukematon joukko hajanaisia,\nvain näennäisesti annetun otsakkeen alaisuuteen kuuluvia ajatuksia.\nMuoto on kirjallisessa niinkuin kaikessa taiteessa vaikeasti\nsaavutettava, erikoista lahjakkuutta, suuria henkisiä ponnisteluja ja\npitkälle kehittynyttä tekniikkaa vaativa, näennäisesti ulkoinen, mutta\nsilti itse taideteoksen ydinolemuksen ilmentymiseen syvällisesti\nvaikuttava asia. Mukavuussyistä Montaigne -- niin hän itse sanoo --\njätti muoto- ja järjestyspuolet sikseen ja kirjoitteli päähänpistojaan\nsikäli kuin ne sattuivat hänen mieleensä johtumaan. Tulos onnistui\nhänelle hänen mestarillisen kielenkäyttönsä, huumorinsa ja miellyttävän\nselkeästi esitettyjen terävien ajatustensa vuoksi, niin että unohdamme\nhänen \"muodottomuutensa\". Monen vuosisadan aikana on kuitenkin ollut\naihetta todeta, että se mikä onnistui Montaignelle, on luonnistanut\nvain harvoin muille, ettei hänen laatuisensa essee-muodon käyttämistä\nole syytä suositella, mikäli proosaesityksen katsotaan pitävän olla\nloogillinen ja asiassa pysyvä.\n\nTutkielmien vanhimmassa osassa (I, 2-20 ja 32-48) Montaigne pyrkii\nesiintymään stoalaisena. Hänen ihanteensa on Cato Uticalainen, jota hän\npitää \"stoalaisen hyveellisyyden tosikuvana, suojelijana, jonka luonto\noli valinnut osoittaakseen, minkä asteen inhimillinen lujuus ja\nuskollisuus voivat saavuttaa\", ja opettajansa Seneca, jolta hän lainaa\nsanontansa. Stoalaisuudella hän ei tarkoita metafysiikkaa, vaan\nyleensä intohimotonta, kirkasta ja tyyntä mielenrauhaa, joka ei\nihmettele mitään -- stoalaisuuden moraalia. Tässä mielessä hän mm.\nkirjoittaa tutkielman Kuoleman halveksimisesta. Päinvastoin kuin\nrenessanssin-ihminen hän palautuu keskiajan askeesiin vaatimalla, että\nmeidän olisi alituiseen muistamalla ja ajattelemalla kuolemaa\ntotutettava itsemme siihen, riistettävä siltä sen outous. \"Niin tekivät\negyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat\npaikalle muumion vihjaukseksi juhlavieraille\". Montaignen stoalaisuus\ntuoksuu kuitenkin jonkin verran \"kirjallisuudelta\" eikä ole puhdasta:\nhän lainailee mielipiteitä yhtä hyvin Epikurokselta kuin Zenolta;\najatus kuolemanpelon poistamisen välttämättömyydestä onkin\nensiksimainitun ja Lucretiuksen erikoiskysymyksiä (I, s. 370),\n\nRaimond de Sebondin puolustus syntyi Montaignen oman kertomuksen mukaan\nsiten, että hän vielä isänsä eläessä käänsi ranskaksi tämän lahjaksi\nsaaman, mainitun nimisen henkilön sepittämän teoksen Luonnollinen\njumaluusoppi (Theologia naturalis). Hän kertoo todenneensa, että se\nottaa \"inhimillisillä ja luonnollisilla järkiperusteilla tukeaksensa ja\ntodistaaksensa ateisteja vastaan kaikki kristinuskon opinkappaleet\".\nHuomattuaan sittemmin sitä vastaan tehdyn hyökkäyksiä mm. sanomalla,\nettä \"kristityt tekevät väärin itseään kohtaan tahtoessaan tukea\nuskontoansa inhimillisillä järkiperusteilla, se kun on käsitettävissä\nvain uskolla ja Jumalan armon erikoisen vaikutuksen avulla\", hän\nmyöntäen tämän ryhtyy kuitenkin puolustamaan Sebondia, koska ei ole\nolemassa \"kristityn arvon mukaisempaa tehtävää eikä tarkoitusta kuin\npyrkiä kaikilla tutkimuksillaan ja ajatuksillaan kaunistamaan,\nlaajentamaan ja kartuttamaan uskonsa totuutta\". Käsiteltyään ensin\nkristinuskoa, jonka jumalallisuudesta huomaa hyvin vähän heijastuksia\nihmisten elämässä, hän rupeaa tutkimaan ihmistä ja selvittelemään, mitä\noikeuksia tällä kurjalla ja naurettavalla olennolla on pitää itseään\nluonnon herrana ja olevaisuuden keskipisteenä. Verraten häntä kaikilta\nmahdollisilta puolilta eläimiin, jotka toteaa ihmisen kaltaisiksi, jopa\nvoittajiksikin, Montaigne palauttaa hänet luontokappaleiden joukkoon,\nkoska kaikki, mitä taivaan alla on, on saman lain ja kohtalon alaista.\nNäin hän isku iskulta, olipa kyseessä mitä hyvänsä, josta ihminen on\noman lahjakkuutensa tunnossa ylpeä, lyö maahan ns. \"Järkemme\" ja\nosoittaa, ettei ole mahdollista hankkia sen avulla mitään tosi tietoa.\nSebondin puolustus siis todellisuudessa kääntyykin hänen tuhoksensa,\nsillä kaikista vähiten kai on mahdollista hankkia järjellä tietoa\nJumalasta; ainoa tie hänen luokseen on usko. Tämän tutkielman Montaigne\nkirjoitti n. 1576, jolloin hän lyötti filosofista kantaansa esittävän\nmitalin: kuvana on tasapainossa oleva vaaka ja kirjoituksena \"Tiedänkö\nmitään?\" (Que sais-je?). Tämä skeptillinen, kaikkea epäilevä kanta on\nperäisin antiikista, Pyrrhonilta (I, s. 333), mutta kuvannee myös\nMontaignen oman luonteen erästä puolta, elämää kokeneen viisaan aina\narvostelevaa mielentilaa. Mahdollista on, että hän tahtoi tarttua\nihmisen kykyjä vähäksyvällä todisteluketjullaan kiinni aikansa liian\nkorkealle pyrkivän mielikuvituksen takinhelmasta, vetää ihmisjärjen\nalas siitä rajattomuudesta, jonne se oli uhmaillen nousemassa. Sikäli\nMontaigne on keskiaikainen, renessanssin kannalta taantuva filosofi.\n\nHänen Tutkielmillaan on ollut tavaton vaikutus, ei varmaankaan niihin\nsisältyvän filosofian vuoksi, joka ei ole järjestelmällisesti loppuun\nvietyä, vaan niiden elämän jokapäiväisiin asioihin kohdistuvan terveen\njärjen arvostelun ja keveästi, luontevasti ja sirosti miekkailevan,\nkaikkea epäilevän älyn vuoksi. Siinä suhteessa Montaigne on sekä\nlibertinismin että valistuksen ajan henkisen olemuksen isä. Erikoisen\nhuomattava on ollut hänen vaikutuksensa Englannissa, jossa Shakespeare\non tuntenut hänet ja Francis Bacon saanut häneltä herätteen omien\nTutkielmiensa sepittämiseen.\n\n\n\n\n2. PERSOONALLISUUS JA VALTIO.\n\n\nMachiavellin Ruhtinas toi aikalaistensa mieleen \"valtio\"-käsitteen.\nAntiikki oli paljon ajatellut valtiota, koska siinä aina ilmenevä\ntyytymättömyys suorastaan pakotti pohtimaan, minkälainen olisi se\nvaltio, jossa ei olisi tyytymättömyyden syitä. Näin syntyivät Platonin\nValtio (I, s. 333) ja Aristoteleen Ateenalaisten valtiomuoto (I, s.\n307) eli ensimmäiset teokset, joissa tätä yhteiskunnallisen elämän\nkehystä tutkitaan. Se on niissä kaupunkivaltio, ihmisten luontaisesta\nsosiaalisesta taipumuksesta syntynyt yhteisö, jolla on siveellinen\ntarkoitus ja jonka suojassa vasta ihminen voi täydelleen toteuttaa\npersoonallisuutensa. Valtion laajentuessa hellenistisenä aikana\nkaupunki menetti valtio-luonteensa ja lakkasi olemasta yksilön onnen\ntärkein ehto. Huomio kohdistui nyt yksilöön itseensä ja siihen, miten\nhän henkensä viljelyllä voisi saavuttaa tyytyväisyyden. Tästä oli\nseurauksena ihmiskunnan henkisen yhteyden oivaltaminen ja arvostaminen,\nyleisen ihmisyyden, humaniteetin aate, joka neuvoi pysyttäytymään\nerillään politiikasta. Roomalaiset loivat mahtavan maailmanvallan ja\nselvittivät ankaralla logiikalla sen asukkaiden keskinäiset\noikeussuhteet, mutta itse valtion olemusta he eivät juuri tutkineet.\nLucretius (I, s. 370) sanoo ihmisten eläneen aluksi kuin villieläimet,\ntuntematta hyviä tapoja ja oikeutta. Väsyttyään väkivaltaan ja\nturvattomuuteen he lopuksi vapaaehtoisesti antautuivat lakien\nhallittaviksi. Tämän voisi sanoa tarkoittavan \"yhteiskuntasopimusta\".\nCicero enimmäkseen puolustaa hallitsevia luokkia ja vastustaa\nkumouksellisuutta. Augustinuksen valtio-aatteesta, joka oli keskiajan\najattelun pohjana, on aikaisemmin paljon puhuttu. Hengellisen ja\nmaallisen vallan sovittamaton kilpailu antoi aihetta valtion\nolemuksen pohtimiseen, jolloin tultiin siihen tulokseen, että se oli\nsyntynyt rikoksellista väkivaltaa vastaan tehdystä suojaavasta\n\"yhteiskuntasopimuksesta\". Tämän käsityksen hyväksyivät molemmat\nriitapuolet, mutta silti valtio kuten tiedämme jatkoi sitkeästi\ntaisteluaan vapautuakseen kirkon ylivallasta. Tämä ilmeni\nvaltioteoriankin alalla. Lääkäri _Marsilius Padualainen_ (1270-1342)\njulkaisi 1324 teoksen nimeltä Rauhan puolustaja (Defensor pacis), jossa\nhän väitti, että lain alkulähde on kansa tai ainakin tämän tärkein\n(valentior) osa, minkä vuoksi kansan itsensä olisi valittava\nhallitsijansa, joille olisi myönnettävä vain rajoitettu sotavoima,\netteivät he voisi sortaa kansan oikeuksia. Hallitsija on vastuunalainen\nkansalle, joka voi tuomita hänet kuolemaan. Teoksessa on siis selvästi\nlausuttuna kansan suvereenisuuden ajatus. Valtio-aatetta on tutkinut\nmyös arabialainen historioitsija _Ibn Khaldun_ (I, s. 168)\njohdatuksessaan suureen historiateokseensa, jossa selvittelee\nyhteisöjen sosiologisen rakenteen riippuvaisuutta ympäristöstä,\nerittäinkin ilmastosta, niiden synnyn johtumista valloituksesta ja\ntaistelusta, ja niiden kukoistuksen ja rappeutumisen syitä. Keskiaika\noli siis täysin selvillä ns. yhteiskuntasopimuksesta ja kansan\nperustavasta merkityksestä valtion luomisessa.\n\nYksilön oikeus valtiota vastaan oli antiikin aikana lakien suojaama,\nmutta yhteisön etu meni silti hänen ohitsensa. Keskiaikana yksilöt\nkoettivat saada oikeusturvaa läänityslaitoksen ja ammattiliittojen\nsisältämistä keskinäisistä suojelusvelvollisuuksista, samalla joutuen\nnäiden kautta rajoittamaan hallitsijan asemassa olevien yksilöiden\nvaltaa. Kun lisäksi muistetaan skolastinen, kahlehtiva maailmankäsitys,\nvoisi sanoa, että keskiajan valtiossa yksilöllä oli sangen vähän\nvapautta, mutta erinäisillä yhteisöillä sitä vastoin huomattavia\noikeuksia. Renessanssi päästi yksilön ohjat valloilleen, jolloin syntyi\nMachiavellin tutkima valtiomiesihanne ja joukko hänen periaatteidensa\nmukaisia tyrannivaltioita: yksilön vapautuminen oli vienyt voimaihmisen\nja hänen edustamansa valtion ehdottomaan yksinvaltaan. Kirkon\nhajaantuminen vaikutti nyt sen, että valtioaatekin käsitettiin\nkahdella tavalla: katolisten puolella Machiavellin tapaan yleensä\nyksinvaltaisesti, koska tämän hallitusmuodon arveltiin parhaiten\nsäilyttävän ja edistävän uskon yhteyttä; protestanttien puolella\nvoimakkaasti alleviivaamalla kansan oikeuksia hallitsijaa vastaan.\nPaitsi edellämainituista lähteistä protestanttiset teoreetikot saivat\nvahvistusta ajatuksilleen Raamatusta, joka oli heidän tärkein\nohjekirjansa: israelinkansan tai sen hallitsijain onnettomuudethan\njohtuivat siitä, että rikottiin Herran lakia; kansalla oli siis sekä\noikeus että velvollisuus pitää huolta siitä, ettei näin tapahtunut;\nJeesus oli käskenyt antaa Jumalalle, mitä hänelle kuuluu, so. kieltänyt\nantamasta kaikkea hallitsijalle. Sitä paitsi kalvinilainen seurakunnan\nhallitus johti itsestään ajattelemaan kansan edustuksen mahdollisuutta\nja välttämättömyyttä laajemmassakin mielessä. Olihan myös kansanedustus\ntunnettu sekä Ranskan että Englannin, jopa kirkonkin historiasta, sillä\nsuuret kirkolliskokoukset olivat eräässä mielessä kirkkokansan\nvaltiopäiviä.\n\nProtestanttisen kannan esitti ensin Montaignen ystävä _Étienne de la\nBoétie_ (1530-1563) pienessä, vähäpätöisessä, nuorukaisena\nsepittämässään kirjassa Yhtä vastaan (Contr'un, 1546), kysyen, miksi\nkansat alistuivat vapaaehtoisesti orjuuteen, vaikka voisivat\nyksimielisyyden avulla siitä päästä? Kalvinilainen lakimies _François\nHotman_ (1524-1590) julkaisi 1573 Franco-Gallia nimisen teoksen,\njossa hän hakee historiasta tukea sille ajatukselleen, että\nvaltiomuodon tulisi perustua vaalikuninkuuteen ja kansanedustukseen.\nRanskalais-lutherilainen _Hubert Languet_ (1518-1581) -- laajalti\nmatkustellut mies, joka mm. kävi Suomessa ja Lapissa (1557) -- julkaisi\n1579 Puolustuksen tyranneja vastaan (Vindiciae contra tyrannos), jossa\ntutkii hallitsijan ja kansan oikeuksia ja valtuuttaa viimeksimainitun\nlaillisten edustajainsa kautta vastustamaan ruhtinasta, milloin tämä\nylittää valtansa rajat. Ennen sanotusta tiedämme lisäksi, että Calvin,\nBuchanan ja Knox suosivat hallitsijan vallan rajoittamista. Käytännössä\ntämä demokraattinen oppi tuli näkyviin Maria Stuartin ja Kaarle I:n\nristiriidoissa alamaistensa kanssa: siihen perustuen puritaanit pitivät\nkapinaansa kuningasta vastaan laillisena ja katsoivat olevansa\noikeutettuja asettumaan hänen tuomareikseen. Ranskalainen _Jean Bodin_\n(1530-1596), katolinen, huomattava kansantalouden tutkija ja\nuskonnonvapauden puoltaja, samalla kertaa tietorikas ja valistunut\nihminen sekä vakaumuksellinen noituuteen uskoja ja sen vastustaja, joka\nväitti hänelle ystävällisen demonin koskettavan hänen oikeata\nkorvaansa, kun hän oli tekemäisillään väärin, ja vasenta, kun hänen\naikeensa olivat oikeat, julkaisi 1576 teoksen nimeltä Kuusi kirjaa\nvaltiosta (Six livrés de la Repuhlique), jossa selvitti suvereenisuuden\nkäsitettä ja vastustaen kalvinilaisia teoreetikkoja väitti sen voivan\nkuulua muillekin kuin kansalle, nimittäin ruhtinaalle tai ylimystölle.\nEri valtiomuodot johtuvat siitä, kenen hallussa suvereenisuus on.\nToisaalta Bodin vastustaa Machiavellia, jonka ehdotonta yksinvallan\nihannetta ei voi hyväksyä; hän väittää, että olipa suvereenisuus kenen\nhallussa tahansa, valtioissa vallitsevat varsinaisten kansojen lakien\nyläpuolella jumalalliset ja luonnolliset lait, joiden ilmauksia ovat\nuskonto ja oikeudentunto ja jotka mm. kieltävät orjuuden. Vaikka Bodin\nnäin asettui Machiavellin ja Hotmanin välittäjäksi, tuli hänen\nteoriansa kuitenkin, koska sen mukaan suvereenisuutta ei voinut jakaa,\nvallitsevien olosuhteiden vuoksi rajoittamattoman hallitsijavallan\ntueksi. Kysymykseen saattoi tulla vain kansan neuvoa antava edustus.\nBodinin teoriaa vastusti saksalainen _Johannes Althusius_ (1557-1638)\nPolitica (1603) nimisessä teoksessaan, väittäen, että suvereenisuus\nkuuluu aina kokonaisuudelle, so. kansalle, ja että hallitsijan suhde\nhallittaviin perustuu sopimukseen, joka voidaan purkaa. Erikoisen\nvirkakunnan, eforien, tulee valvoa, että hallitsija täyttää\nvelvollisuutensa. Althusiusta on pidettävä yhteiskunnan ja hallitsijan\nkeskinäistä sopimusta koskevan teorian luojana. Hänen ajatuksensa\njohtavat suoraan Rousseauhon, joka todennäköisesti on tuntenut hänen\nteoksensa. Coimbran yliopiston teologian professori, jesuiitta\n_Francisco Suarez_ (1548-1617), skolastiikan viimeinen huomattava\nedustaja, väitti, ettei suvereenisuus voi luonnostaan kuulua yhdelle,\nvaan monelle, mikä on selvää senkin vuoksi, että kaikki ihmiset\nsyntyvät yhdenvertaisina. Kansa oli kuitenkin hallitsemissopimuksella\nainaiseksi luovuttanut suvereenisuuden hallitsijalle, jonka valtaa\nrajoittivat vain jumalalliset ja luonnolliset lait. Tämä teoria oli\nsiis käytännössä Filip II:n itsevaltiuden puolustamista. Grotius piti\nSuarezin teorioja monelta kannalta huomattavina.\n\nSekä Machiavelli että muut mainitut kirjailijat käsittelivät valtiota\nvalmiina tosiasiana, syventymättä sen syntyyn; vain mietteet\nyhteiskuntasopimuksesta ja jumalallisesta ja luonnollisesta oikeudesta\nilmaisevat, että myös kysymys valtion synnystä askarrutti mieliä.\nAristoteleen käsitys, että ihminen oli luonnostaan sosiaalinen olento,\nnäytti hyväksyttävältä ja edellytti ihmisessä järjestettyä yhteiselämää\nkaipaavia ominaisuuksia. Näistä myötäsyntyisistä ominaisuuksista,\njoiden tuloksena oli sanaton yhteiskuntasopimus, oli huomattavin\nluonnollinen oikeudentunto, ns. jus naturae. Tämän ajatussuunnan\nsaattoi lopullisiin johtopäätöksiinsä _Hugo Grotius_ Sodan ja rauhan\noikeutta (De jure belli et pacis, 1625) käsittelevässä teoksessaan. Jus\nnaturae on luonnonlaki ja sellaisena kumoamaton, so. Jumalakaan ei voi\nmuuttaa sitä enempää kuin matemaattista selviötä. Sen periaatteet,\nkuten kunnioitus omistusoikeutta kohtaan ja velvollisuus pitää tehdyt\nsopimukset sekä rangaista rikokset, olivat valtion perustana. Valtion\nvastustaminen oli siis ristiriidassa luonnonoikeuden kanssa.\nSuvereenisuus ei Grotiuksen mielestä aina kuulu kansalle, vaan sille,\njolle se on siirretty nimenomaisen tai sanattoman hallitsemissopimuksen\nkautta. On huomattava, että tämän teorian mukaan luonnonoikeus kyllä on\nlähtöisin Jumalasta, mutta ei ole ilmoitettu Raamatun eikä kirkon\nkautta.\n\nYhteiskuntasopimuksen arveltiin siis syntyneen niin, että yksilöt\nmyötäsyntyisestä, jumalaisesta järjestetyn elämän kaipuusta\nvapaaehtoisesti alistuivat toimimaan heitä suojaavassa yhteisössä.\nPohjaltaan oli siis kysymyksessä yksilö. Tähän kohdisti ajattelunsa\nenglantilainen _Thomas Hobbes_ (1588-1679), yksi tuon kansan\nkuuluisista kotiopettajista, joka matkusteli Ranskassa, Italiassa ja\nSaksassa, oli Francis Baconin, Ben Jonsonin, Galileo Galilein ja monen\nmuun kuuluisuuden tuttava, Charles Stuartin (sittemmin Kaarle II:n)\nopettaja ja monelta kannalta Miltonin vastine kavaljeerien leirissä.\nTeoksissaan, joista on tärkein Leviathan (1651), hän väitti, ettei\nihminen suinkaan ollut alkuaan sosiaalinen, vaan päinvastoin\nepäsosiaalinen olento, joka alistui yhteiskuntasopimukseen\nitsesäilytysvaiston pakottamana eli siis täysin itsekkäistä syistä.\nTäten syntynyt yhteisö sitten siirsi hallitsemisvallan vapaaehtoisesti,\nilman mitään rajoituksia, hallitsevalle elimelle, joka siis on\ntäydellisesti itsevaltias eikä minkään sopimuksen sitoma. Hobbesin\nvaltio-oppi on siis rajattoman itsevaltiuden filosofiaa.\n\n\n\n\n3. SUHDE OLEVAISUUTEEN.\n\n\n1\n\nRenessanssin-ihminen ryhtyi jo varhain selvittämään suhdettaan\nolevaisuuteen. Olemme varhaisrenessanssin yhteydessä tehneet selkoa\n(II, s. 482-484) alkaneesta aristotelelaisen skolastiikan\nvastustamisesta ja mystillisestä Platonin ihannoimisesta. Jatkaen siitä\nselostamme seuraavassa mahdollisimman lyhyesti uuden ajan filosofian\nsynnyn.\n\nKeskiajan skolastikot osoittivat suurta ajattelun terävyyttä luodessaan\njärjestelmänsä ja mystikot syvää mielikuvitusta ja tunnetta, mutta\neivät silti saavuttaneet todellisia pysyviä tuloksia, koko heidän\nhengenelämänsä kun oli kirkon auktoriteetin sitoma. Mutta niin pian\nkuin renessanssin herättämän antiikin filosofian koulussa oli opittu\najattelemaan vapaasti ja itsenäisesti, ruvettiin arvostelemaan entistä\nja saavutettujen kokemuksien perusteella rakentamaan uutta\nmaailmankatsomusta. Silloin tuli kysymykseen mm. keskiaikaisen\nmaailmankuvan tarkistaminen: Ptolemaios ei ollut pyhempi kuin\nAristoteleskaan.\n\nPtolemaiolaisen maailmankuvan olemme esittäneet mm. Aristoteleen ja\nDanten yhteydessä. Lisäämme siihen tässä, että avaruus maasta kuuhun\n(sublunaarinen maailma) oli keskiajan käsityksen mukaan muutoksien ja\nsäännöttömyyksien alainen: neljä alkuainetta (tuli, vesi, maa ja ilma)\noli siellä lakkaamatta liikkeessä etsien \"luonnollista paikkaansa\";\n\"paino\" näet merkitsee halua päästä alas, \"keveys\" halua pyrkiä ylös.\nKuun kehän ulkopuolella vallitsi eetteri, jolla ei ollut \"luonnollista\npaikkaa\" ja joka oli sen vuoksi ikuisesti liikkeessä. Siinä \"uivia\"\nkehiä ja taivaankappaleita kuljettivat erikoiset henkiolennot aina\nsamalla säännöllisellä tavalla. Kehät olivat pallon muotoisia eli siis\ntäydellisyyden kuvia, joilla ei ole alkua eikä loppua. Huomautamme\nmyös, ettei antiikin tuntema ajatus maailman aurinkokeskeisyydestä\npäässyt keskiaikana kokonaan unohtumaan (II, s. 42); se vain ei\nkirkastunut valistuneimpienkaan tietoisuudessa vallitsevaksi\ntotuudeksi. Tähtitiedettä, jota ei vielä osattu erottaa astrologiasta,\nharjoitettiin Ptolemaioksen Almagestin (I, 335) ja siihen perustuvan\n_Sacro Boscon_ (engl. John Holywood, k. 1256) Maailman kehät (Sphaera\nmundi) nimisen teoksen mukaan. Voimme tässä ainoastaan viitata siihen\nvaikutukseen, mikä maantieteellisillä löytöretkillä ja maan\npallonmuotoisuuden selviämisellä oli maailmankuvan avartumiseen ja\noikeiden käsitysten syntymiseen.\n\nPtolemaiolaista maailmankuvaa järkytti ensimmäiseksi huomattavimmalla\ntavalla saksalaissyntyinen, Deventerin koulua käynyt varhaishumanisti,\nkardinaali _Nicolaus Cusanug_ (1401-1464). Teoksessaan Opitusta\ntietämättömyydestä (De docta ignorantia, 1440) hän tutki tiedon\nhankkimista.\n\nTietomme syntyy niiden vastakohtien vertaamisesta, joita kokemuksemme\nilmaisee olevan. Mutta tutkittaessa näitä vastakohtia lähemmin todetaan\nniiden olevan saman linjan äärimmäisyyspisteitä, joten suurin on\njatkuvassa yhteydessä pienimmän kanssa ja kokonaisuus sisältää ne\nmolemmat. Voimme kuvitella näitä vastakohtia lukemattomia, esim. lukuja\n0-pisteen molemmin puolin, pääsemättä milloinkaan käsiksi siihen\nlopulliseen suureeseen tai kokonaisuuteen, joka sisältäisi ne kaikki ja\nmuuttaisi vastakohdat sopusoinnuksi. Säännöllisen monikulmion sivuja\nvoimme ajatella lisättävän rajattomasti, mutta emme voi myöntää siitä\nmilloinkaan syntyvän ympyrää. Tätä ympyrää, jonka olemassaolosta meillä\nei siis voi olla todellista järjen avulla hankittua tietoa, sanotaan\nJumalaksi. Käsityksemme hänestä on siis \"opittua tietämättömyyttä\"\n(docta ignorantia). Kun tämä logiikka sovitetaan maailmankaikkeuteen,\nkäy ilmeiseksi, että tämän täytyy olla rajaton; ellei se olisi, se\nrajoittuisi johonkin ulkopuolellansa olevaan eikä olisi siis\nmaailmankaikkeus. Mutta rajattomuuden keskipisteen voi sijoittaa mihin\ntahansa, aurinkoon, maahan tai toiseen tähteen: kaikkialla katselija\nluulee olevansa keskipisteessä ja pitää näkemäänsä ympärillänsä\nkiertävinä kehinä. Kun siis on mahdotonta otaksua maan olevan\nmaailmankaikkeuden keskipisteessä, jollaista ei voi ajatella\nolevankaan, täytyy päätellä sen olevan liikkeessä samoin kuin muutkin\ntaivaankappaleet. Tätä liikettä emme huomaa, kun olemme itse mukana\nsiinä emmekä voi astua sen ulkopuolelle johonkin liikkumattomaan\npisteeseen tarkkaamaan sitä. Näin Cusanus kumosi maakeskeisen\nmaailmankuvan, mutta ei silti rakentanut uutta, aurinkokeskeistä\njärjestelmää. Panemalla maan liikkeeseen hän kuitenkin särki\nturvallisen ja rauhallisen skolastisen maailmankuvan ja kielsi\nsublunaarisen ja taivaallisen alueen erilaisuuden. Hänen filosofiansa\non 1400-luvun itsenäisen ajattelun korkein saavutus.\n\nRenessanssin herättämä todellisen tiedon jano oli voimakas ja\nsammumaton. Siitä kertoo mieleenpainuvasti _Theophrastus Paracelsuksen_\n(1490-1541), saksalaisen luonnontutkijan ja lääkärin elämäkerta, josta\nkuvastuu pyrkimys päästä tietoon omakohtaisen kokemuksen ja luonnon\nvälittömän tarkastelun kautta. Italialainen _Girolamo Cardano_\n(1501-1576) on renessanssin kiintoisimpia tutkijaluonteita, joka\nuupumatta ponnisteli keskiaikaisen sumun keskeltä todellista tietoa\nkohti. Molemmat ovat väitelleet aristotelelaisia käsityksiä,\nerittäinkin neljää alkuainetta koskevaa oppia vastaan, ja\nalleviivanneet kaikkeudessa vallitsevien lakien yhtenäistä\njohdonmukaisuutta. Heidän ajattelunsa oli kuitenkin hajanaista\nkykenemättä rakentamaan yhtenäistä järjestelmää. Tämän teki\netelä-italialainen _Bernardino Telesio_ (1509-1588) Kaikkeuden\nluonteesta (De rerum natura, 1563) nimisessä teoksessaan.\n\nHän kielsi mahdollisuuden päästä olevaisuuden perille puhtaan järjen\navulla, kuten aristotelelainen skolastiikka oli yrittänyt; oikean\ntiedon ihminen voi hankkia ainoastaan aistimuksien kautta. Aristoteleen\naineen ja muodon sijaan hän asetti aineen ja voiman, so. hän ei\ntyytynyt siihen, että Jumala pani liikkeelle taivaan kehät ja aiheutti\nsiten elämän, vaan tahtoi tutkia lähemmin tuota voimaa ja selittää sen\nihmisjärjelle ymmärrettävästi. Aineeseen vaikuttava voima oli\nkahdenlaatuinen: kuuma, joka laajentaa, kylmä, joka supistaa; näiden\naiheuttamia ovat olevaisuuden kaikki eri muodot, aineen pysyessä\nsamana. Aristoteleen oppi neljästä alkuaineesta kumoutui tämän kautta,\nsillä Telesion mukaan näitä saattoi olla vain kaksi: toinen, jossa\nkuuma, ja toinen, jossa kylmä vaikuttavat; edellinen on aurinko,\nliikkuvaisuuden, jälkimmäinen maa, paikallaan olon keskus. Telesion\noppi johtopäätöksineen sielun aineellisuudesta ym. herätti Italiassa\nsuurta huomiota ja aristotelelaisuuden puoltajien suuttumusta. Kaikkine\nerehdyksineen ja puutteineen se on edistysaskel tiedon hankkimista\nkoskevan ajattelun tiellä teroittaessaan: non ratione sed sensu! -- \"ei\njärjellä vaan aistimilla!\"\n\nKrakovassa opiskeli 1490-luvulla _Nicolaus Copernicus_ (1473-1543),\nkauppiaan poika Thornista, harrastaen etupäässä matematiikkaa. 1496 hän\nmatkusti Bolognaan, jossa tutki kirkollista oikeutta ja tähtitiedettä.\nV. 1501-1505 hän oleskeli Paduassa, perehtyen lääketieteeseen.\nPalattuaan kotiin kirkollisen oikeuden ja lääketieteen tohtorina hän\nasui Heilsbergissä, sikäläisen piispan -- enonsa -- lääkärinä vuoteen\n1512, jolloin ryhtyi hoitamaan varsinaista virkaansa, Frauenburgin\ntuomiorovastin tointa. Täällä hän koetti havaintojen kautta hankkia\ntukea jo Italiassa saamalleen vakaumukselle maailmanjärjestelmän\naurinkokeskeisyydestä. Asiaa koskevan tutkimuksensa hän valmisti\nlopullisesti 1530, mutta ei alkaneen katolisen taantumuksen vuoksi,\njota hänkin jo sai tuntea, kiiruhtanut sen julkaisemista, niin että\ntämä käänteentekevä teos: Taivaankappaleiden liikunnoista (De\nrevolutionibus orbium coelestium), ilmestyi vasta 1543, ehtien juuri\nsaapua tekijänsä kuolinvuoteelle. Copernicus oli humanisti, Erasmuksen\ntieteellisen hengen herättämä totuuden etsijä, jonka ajatukset tulivat\nlaajoissa piireissä tunnetuiksi jo ennen hänen kirjansa ilmestymistä.\nTämän aikaansai hänen innostunut oppilaansa Joachim Rheticus, joka oli\nprofessorina Lutherin omassa yliopistossa Wittenbergissä, ja joka\nkertoi opettajansa aatteista etukäteen pienessä lentokirjasessa.\n\nCopernicuksella oli se käsitys tai mieluumminkin usko, sillä hän ei\nolisi kyennyt perustelemaan sitä, että \"viisas luonto\" (Sagacitas\nnaturae) valitsee aina yksinkertaisimmat tiet. Tämän vuoksi oli järjen\nvastaista, että maailmankaikkeus kiertäisi niin vähäisen ainemäärän\nympäri kuin maa on, ja järjellistä, että päinvastoin koko\nmaailmankaikkeus olisi liikkumaton, mutta sen yksityiset osat\nliikkuisivat. Tähän yksinkertaisuuden periaatteeseen Copernicus liitti\njo Cusanuksen tekemän huomion liikunnon toteamisen vaikeudesta silloin,\nkun liikkumattomat vertauskohdat ja tähystysasemat puuttuvat.\nAistimemme sanovat, että aurinko nousee, tekee kaarensa ja laskee.\nMutta otaksukaamme, että maa, jonka pinnalla seisomme tehdessämme tämän\nhavainnon, olisikin liikkeessä esim. pyörien itsensä ympäri. Miten\nvoisimme silloin selittää auringon nousun ja laskun? Yksinkertaisesti\npäinvastoin kuin aistimemme ja skolastinen maailmankuva: aurinko on\npaikallaan ja maa pyörii. Sitä paitsi maa täytyy silloin otaksua\nplaneetiksi, joka muiden planeettien tavoin kiertää aurinkoa. Tämä on\npääasia Copernicuksen ajattelussa, jonka hän osoittaa teoksessaan\nmatematiikan avulla oikeaksi. Muuten hän tyytyi monessa suhteessa\nvanhoihin käsityksiin, antaen liikkumattoman kiintotähtien taivaan\npysyä ennallaan ja hyväksyen mielikuvan planeettien sisäkkäisistä\nkehistä. Hän ei liioin syventynyt mietiskelemään kysymystä\nmaailmankaikkeuden rajattomuudesta. Mutta juuri tuo hänen opetuksensa,\nettei meidän tule kritiikittömästi hyväksyä aistimiemme todistuksia,\njoka oli siis Telesion väitteelle hyvin tarpeellinen rajoitus, ja että\nkeskuksena olikin aurinko eikä maa, vaikutti kiihdyttävästi ja\njärkyttävästi hänen aikalaisiinsa, joiden oli vaikea oppia ymmärtämään,\nettei yksilöllinen, subjektiivinen havaitsemus aina suinkaan ollut sama\nkuin asioiden sisäinen, oma laki. Luther valitti, että copernicolaiset\ntahtoivat kääntää maailman päälaelleen, ja katolisen taantumuksen\npiirit totesivat levottomina, että aristotelelaisen maailmankuvan\nhorjuessa skolastiikan selvä ja johdonmukainen dogmirakennus rupesi\nluhistumaan. Ei ole oikeastaan ihmettelemistä siinä, että puhetta\naurinkokeskeisestä maailmankuvasta ruvettiin pitämään uskonnolle ja\nyhteiskunnalle vaarallisena harhaoppina.\n\n\n2\n\nKului kuitenkin useita vuosikymmeniä ennenkuin maailmankuvan\nkehittymisessä ja filosofisessa ajattelussa esiintyi huomaamisen\narvoista uutta. Tällaisen vaiheen sai siinä aikaan vasta _Giordano\nBruno_ (1548-1600), joka sulatti Cusanuksen, Telesion ja Copernicuksen\naatteet omaksi, jonkin verran profeetallissävyiseksi runolliseksi\njärjestelmäkseen.\n\n_Giordano Bruno_ oli syntyisin Etelä-Italiasta, ollen sen siellä\nvallitsevan vilkkaan hengen edustaja, joka jo aikaisemmin oli raivannut\nitsenäisen uransa Italian ajatteluun. Hän oli aatelista sukua,\nluonteeltaan intohimoinen ja tulinen, elämännautintoja rakastava. Sitä\nkohtalokkaampi oli hänen innostuksen hetkellä ottamansa harha-askel,\nmeno 15-vuotiaana Napolissa dominikaanimunkistoon: siitä ei ollut enää\nmahdollisuutta päästä eroon, niin hartaasti kuin Bruno sitä halusikin.\nHän sanoi myöhemmin sillä teolla napittaneensa nuttunsa ensimmäisen\nnapin väärin, mistä oli ollut seurauksena, että kaikki muutkin napit\njoutuivat vääriin reikiin. Luostarissa häntä pian ruvettiin epäilemään\nkerettiläisyydestä, koska hän poisti kammiostaan pyhimysten kuvat,\npitäen vain ristiinnaulitun, puolusti areiolaisuutta ja ilmaisi\nepäilyksiä kolminaisuusoppia vastaan. Huomattuaan joutuvansa\nsyytteeseen hän pakeni 1576 Roomaan ja pian sieltäkin, heitettyään\nyltään munkinkaavun. Nyt alkoi hänen levoton vaelluksensa ja\nhellittämätön taistelunsa aatteidensa levittämiseksi, samalla kuin\nhänen intohimoinen luonteensa asetti hänen siveellisen olemuksensa\nkovalle koetukselle. Tähän aikaan todennäköisesti kuuluvat eräät runot,\njotka hän julkaisi Parisissa 1585 teoksessaan Sankarillisia intohimoja\n(Gli eroici jurori), tarkoittaen ne tällöin ymmärrettäviksi\nvertauskuvallisesti: ne ovat varmaan alkuaan olleet lemmenrunoja. Hänen\nParisissa julkaisemansa huvinäytelmä Kynttilänvalaja (Candelajo, 1582)\ntodistaa myös napolilaisenkin vapauden ohi menevillä kyynillisillä\nsiveettömyyksillään Brunon luonteen tästä puolesta.\n\nPaettuaan Roomasta Bruno oleskeli Pohjois-Italiassa, toimien mm.\nopettajana ja luennoiden nuorille aatelismiehille tähtitieteestä.\nCopernicuksen teoriaan hän oli tutustunut jo varhain ja opiskeli\nmyöhemmin matematiikkaa voidakseen syventyä sen laskelmiin.\nJulistamalla tätä uudenaikaista käsitystä Bruno joutui sovittamattomaan\nristiriitaan aristotelelaisen skolastiikan kanssa, jonka kiihkeinä\npoliiseina toimivat nyt jesuiitat. Voimatta asettua pysyväisesti\nItaliaan Bruno muutti 1579 Genèveen, jonka yliopistoon hän\nkirjoittautui omakätisesti, mikä osoittaa häntä ainakin pidetyn\nkalvinilaisena; todennäköisesti hän olikin tällöin liittynyt\nreformeerattuun kirkkoon. Jouduttuaan pian kiivaisiin väittelyihin\nsikäläisten aristotelelaisten kanssa hänet erotettiin seurakunnan\nyhteydestä, jolloin hän (1579) pakeni Toulouseen. Täällä hän vaikutti\npari vuotta yliopiston professorina, luennoiden tähtitieteestä ja\nAristoteleen filosofiasta ja väitellen keskiaikaisia käsityksiä\nvastaan. Kyllästyneenä Genèven protestanteista saavuttamiinsa\nkokemuksiin hän pyrki täällä ja Parisissa takasin katoliseen kirkkoon,\nkuitenkaan lupaamatta mennä uudelleen luostariin; mahdollista on, ettei\nhän edes katsonut lopullisesti katolilaisuudesta eronneensakaan. Hän\narveli voivansa saattaa uudet aatteensa sopusointuun sen kanssa, mikä\noli kristinuskossa oleellisinta, ja toivoi kirkon sietävän hänen\ndogmeja koskevia tulkintojansa ja sallivan hänen elää rauhassa\ntieteensä hyväksi. Mutta kun kirkko asetti ensimmäiseksi ehdoksi hänen\npaluunsa luostariin, tämä toivo raukesi.\n\nHugenottisodan johdosta Bruno muutti 1581 Parisiin, jossa saavutti\nsuurta suosiota akateemisena luennoitsijana, mutta joutui riitoihin\nskolastikkojen kanssa. Sen johdosta hän matkusti 1583 Lontooseen, jossa\nRanskan lähettiläs kuninkaansa Henrik III:n kehoituksesta otti hänet\nsuojelukseensa, todennäköisesti lähetystösihteeriksi. Täällä hänen\nkirjallinen tuotantonsa oli runsas. Kiirastorstain ateriassa (La cena\ndelle ceneri) hän esittää Copernicuksen teorian ja omat lisäyksensä\nsiihen; pääteoksessansa Aiheesta, perusolevaisesta ja ykseydestä (Della\ncausa, principio et uno, 1584) filosofis-uskonnollisen järjestelmänsä;\nja dialogissa Rajattomasta kaikkeudesta ja maailmoista (Del infinito\nuniverso e mondi, 1584) lähemmin oppiansa äärettömästä jumalallisesta\nperusolevaisesta, joka ilmenee maailmojen loppumattomuudesta.\nSiveysoppinsa ja käytännöllisen elämänviisautensa hän tulkitsee\nteoksissaan Voitonriemuisen eläimen karkoittamisesta (Spaccio della\nbestia trionfante, 1584), Pegasoksen salainen oppi (Cabala del Cavallo\nPegaseo, 1585) ja Gli eroici furori, joissa tutkii ja opettaa, miten\neläimelliset intohimot voi jalostaa. Varsinkin ensiksimainitussa\nteoksessaan hän arvostelee ankarasti englantilaisia, oppineitakin,\njoille puhumista piti helmien heittämisenä sioille. Totta olikin, että\nOxfordin ohjesäännöissä oli vielä seuraava määräys: \"Ne maisterit ja\nbaccalaureukset, jotka eivät uskollisesti seuraa Aristotelesta,\nmaksakoot sakkoa 5 sh. jokaiselta eroavalta kohdalta ja virheeltä,\njonka tekevät Organonin logiikkaa vastaan\". Bruno luennoitsi Oxfordissa\npsykologisista ja tähtitieteellisistä teorioistaan, eikä ole\nihmettelemistä, jos sikäläisiä skolastikkoja suututtivat ja\npyörryttivät hänen aurinkokeskeisyyttä ja maan vähäpätöisyyttä koskevat\nväitteensä. Lisäksi hänen esiintymisensä näyttää olleen ylpeätä ja\nomahyväistä. Ystävyyttäkin hän sentään sai osakseen: Philip Sidney ja\nmahdollisesti Francis Bacon kuuluivat hänen tuttaviinsa, mutta tuskin\nShakespeare, joka tuli Lontooseen vasta 1583. Jos viimeksimainittu\nolisi tuntenut Brunon ja hänen ajatuksensa, ei Lorenzo olisi\nvarmaankaan kuvannut Jessikalle ptolemaiolaista taivasta, vaan\ncopernicolaisen (Venetsian kauppias, V, 1). Shakespearen näytelmissä ei\nole merkkejä uudesta maailmankuvasta.\n\n1585 Bruno palasi Parisiin, jossa väitteli julkisesti skolastiikkaa\nvastaan. Väitöshaasteessaan (Acrotismus, 1586) hän esitti selvässä ja\nlyhyessä muodossa ne aatteensa, jotka sisältyvät Lontoossa\nsepitettyihin italialaisiin dialogeihin. 1586 hän lähti Saksaan. Hänet\nestettiin todennäköisesti katolisuuden vuoksi luennoimasta Marburgissa,\nmutta Wittenbergissä se hänelle sallittiin. Siellä hän eli rauhassa\nkaksi vuotta ja ylisti jäähyväispuheessaan 1588 Saksan tiedettä,\nCusanusta, Paracelsusta ja Copernicusta sekä Lutheria, jonka kuvasi\nkolmikruunuista Kerberosta vastaan taistelleeksi uudeksi Herkuleeksi.\nTämän jälkeen hän oleskeli mm. Frankfurt am Mainissa, jossa julkaisi\nsarjan latinankielisiä kirjoituksia, selitellen niissä aatteitaan.\nHuomattava on kirjoitus Rajattomuudesta (De immenso, 1590), jossa hän\nosoittaa tuntevansa Tycho Brahen tutkimukset komeettien radoista ja\nsaattaa niiden perusteella sanoa, ettei kiertotähtien kehiä siis voi\nolla olemassa, koska komeetit kiitäessään niiden läpi tietenkin\nrikkoisivat ne.\n\nEräässä sonetissaan Bruno vertaa itseään lintuun, joka lentää aurinkoa\nkohti. Muussakin suhteessa hän oli kuin lintu: hän oli menettänyt\nvanhan isänmaansa, mutta ei ollut löytänyt uutta. Kun venetsialainen\naatelismies Giovanni Mocenigo, joka oli tutustunut hänen muistin\nteroittamista, mnemotekniikkaa, koskevaan teokseensa, kutsui häntä\nVenetsiaan, luultavasti uskoen saavansa häneltä salaisopillisia\ntietoja, Bruno isänmaankaipuun houkutuksesta ja kun oli tullut\nkarkoitetuksi Frankfurtista noudatti kutsua. Syksyllä 1591 hän saapui\nkutsujansa luo, joka kuitenkin omantunnon vaivoissa siitä, että piti\nluonaan kerettiläistä, rippi-isänsä kehoituksesta ilmiantoi Brunon\ninkvisitiolle (1592). Kuulusteluissa Bruno masentui, sanoi aina\nmielessään pysyneensä kirkon uskon kannalla, ja polvistuen pyysi\nanteeksi erehdyksiään. Hän olisi ehkä pelastunut Venetsiassa, mutta\nRooman inkvisitio vaati häntä sinne, vastaamaan vanhoista\nkerettiläisyyksistä. Siellä hän oli vankeudessa yli kuusi vuotta ja\nsiellä hän sai takaisin siveellisen rohkeutensa. Kuolema silmäinsä\nedessä hän puolsi omia kristillisiä käsityksiään, joista enempää kuin\nfilosofisistakaan ei suostunut luopumaan. Helmik. 17 p. 1600 hänet\npoltettiin roviolla Campo di fioren aukiolla ja hän kesti\nkuolemantuskat äänettömänä, ottamatta vastaan hänelle ojennettua\nristinkuvaa. Hänen tuhkansa hajoitettiin tuuleen, mutta 1889\nkohotettiin rovion paikalle hänen muistopatsaansa merkiksi siitä, että\nsivistynyt maailma piti häntä hengen vapauden suurmiehenä ja\nmarttyyrina. Italian hallitus on julkaissut hänen teoksensa\nloistopainoksena.\n\nInnostuneena hyväksyessään Copernicuksen teoriat Bruno oli kuitenkin\nvakuutettu siitä, että hänen näköpiirinsä oli liian ahdas.\nCopernicushan otaksui kiintotähtien liikkumattoman kehän rajoittavan\nmaailmankaikkeutta. Bruno koetti osoittaa sekä tietoteoreettista että\nuskonnonfilosofista tietä, että maailmankaikkeus on rajaton.\nTietoteoreettinen todistus on kehitetty Cusanuksen suhteellisuusopista.\nAistimuksemme osoittavat, että olimme missä hyvänsä, sitä kohtaa voimme\npitää kaiken keskuksena. Ajattelumme ja ymmärryksemme ilmaisee vielä\nselvemmin kaiken rajattomuuden: jokaisen luvun voimme ajatella\nsuuremmaksi, jokaisen rajan toisella puolella voimme kuvitella olevan\njotakin. Oma henkemme pyrkii alituisesti tuntemattoman rajan taakse.\nEhdotonta keskuskohtaa on siis mahdoton määrätä, koska ei ole olemassa\nrajaa. Emme voi myös ajatella ehdotonta liikettä, koska ei ole\nliikkumatonta paikkaa, mistä sitä huomioida; yhtä vähän voimme puhua\nehdottomasta ajasta, sillä tämän laskemme tähtien liikkeestä, voimatta\nväittää sen tapahtuvan ehdottoman säännöllisesti. Aristoteleen \"raskas\"\nja \"keveä\" ovat suhteellisia käsitteitä, riippuen siitä, minkä\naineskokonaisuuden osista on puhe; maailmankaikkeudessa niillä ei ole\nmerkitystä. Luonto on kaikkialla samanlainen eikä siis ole syytä luulla\nkiintotähtien olevan yhtä kaukana meistä eikä toisistaan. Kiertotähdet\neivät ole kiinni kehissä, joita ei voi olla, koska on niiden ratojen\nläpi kulkevia komeetteja. Uskonnonfilosofinen todistus perustuu jo\nCusanuksen intuitiivisesti edellyttämään täydellisyyteen, joka sisältää\nkaikki osat ja muuttaa niiden vastakohtaisuuden sopusoinnuksi. Tämän\ntäydellisen perusolevaisuuden on otaksuttava ilmentyvän kaikkialla\nrajattomuudessa, lukemattomina maailmoina ja olioina, niiden sisimpänä\nsieluna ja yksilöllisenä elinvoimana. Sen olemusta ei ainoakaan\nkäsitteemme kykene tyhjentävästi ilmaisemaan; sitä voidaan ainoastaan\netsiä, mutta ei milloinkaan selvästi ja kokonaisesti omistaa. Tieto\ntuottaa kärsimystä, koska jokainen edistysaskel lisää kaipuutamme,\nkunnes meille valkenee, että korkein hyvä on saapuvilla juuri tässä\nikuisessa pyrkimyksessä -- meissä eikä ulkopuolellamme. Näin Bruno\nrunoilijan voimalla antoi uuden vivahduksen stoalaisuudelle, jonka\nedellyttämästä panteistisesti koko olevaisuuden läpi tunkevasta\n\"pneumasta\" (I, s. 311) tässä alkuaan on kysymys.\n\n\n\n\n4. UUDENAIKAISEN LUONNONTIETEEN SYNTY.\n\n\n1\n\nNäin siis renessanssin-ihminen terävällä ajattelulla ja runollisella\nnäkemyksellä tarkisti asemansa maailmankaikkeudessa. Tähän hengen\npyrkimykseen ja vapautumiseen perustuu uudenaikaisen luonnontieteen\nsynty. Kuuluisa taiteilija _Leonardo da Vinci_ (1452-1519) opetti, että\ntietomme rakentuu havaitsemuksista ja kokemuksesta; matematiikan avulla\ntäytyy etsiä eri ilmiöiden välillä olemassa olevat sillat ja tarkistaen\ntehdyt johtopäätökset yhä lisääntyvällä ja laajemmalla kokemuksella\npäästä toteamaan luonnon \"ikuinen side\". Näin hän ilmaisi\nkokemusperäisen tutkimuksen periaatteen. Saksalainen tähtientutkija\n_Johannes Kepler_ (1571-1630) aloitti Tübingenin teologisen seminaarin\noppilaana ptolemaiolaisesta maailmankuvasta. Grazin kimnaasin\nmatematiikan opettajana hän julkaisi Taivaallisen mysterion (Mysterium\ncosmographicum), joka perustuu pythagoralaisiin ja teologisiin\nkäsityksiin.\n\nKiintotähtien kehä on maailmankaikkeuden raja; keskuksena on aurinko,\njoka vastaa Isää ja jonka ympäri Poikaa vastaavat planeetit kiertävät;\nnäitä yhdistävä voima edustaa Pyhää Henkeä; maailmankaikkeudessa\nvallitsevat täsmälliset matemaattiset lait. Teoksensa kautta hän pääsi\nTycho Brahen tuttavuuteen ja apulaiseksi, muuttaen 1601 Prahaan, jossa\nnimitettiin samana vuonna, Brahen kuoltua, keisari Rudolf II:n\nhoviastronomiksi. Hän ryhtyi nyt käsittelemään Brahen suurta\nhavaintoaineistoa ja saattoi todeta Marsin kiertävän soikion muotoista\nrataa, jonka toisessa polttopisteessä on aurinko ja että planeetan\nradan säde piirtää yhtä pitkissä ajoissa yhtä suuret pinnat.\nTutkimuksensa tulokset hän julkaisi pääteoksessaan Uusi tähtitiede\n(Astronomia nova, 1609). Tästä hän johtui mietiskelyn avulla kymmentä\nvuotta myöhemmin toteamaan nimellänsä tunnetun lain kolmannen kohdan\neli sen, että planeettain kiertoaikojen neliöt suhtautuvat toisiinsa\nsamoin kuin niiden auringosta laskettujen keskietäisyyksien kolmannet\npotenssit. Tämä tulos sisältyy teokseen Maailman harmoniat (Harmonices\nmundi, 1619). Näin tuli kumotuksi ikivanha käsitys kiertotähtien\nratojen ympyränmuotoisuudesta ja todistetuksi, että ne ovat ellipsejä;\ntasaisen nopeuden tilalle tuli samalla muuttuvainen nopeus.\n\nNäissä tutkimuksissa Kepler kouluutui nykyaikaisesti ajattelevaksi\ntiedemieheksi. Hän osoitti, että luonnon tutkimisessa päästään\nvarmalle, matemaattisesti selvälle pohjalle käsittelemällä ilmiöitä\nsuureina eikä laatuina, kvantitatiivisesti eikä kvalitatiivisesti:\nmaailmankaikkeus on jakautunut suureisiin (mundus participat\nquantitate). Planeetit eivät liiku radoillaan henkiolentojen\nkuljettamina, vaan niiden liike aiheutuu \"tosisyistä\" (verae causae).\nHypoteesi, otaksuma, on tieteellisessä tutkimuksessa tarpeellinen, jopa\nvälttämätön, sillä kun ei tunneta itse ilmiötä, jota aiotaan tutkia, ei\nvoida tuntea liioin sen pohjimmaista syytä; jos mieli päästä\ntutkimuksen alkuun, on lähdettävä otaksumasta, jonka paikkansapitävyys\ntai -pitämättömyys selviää työn varrella tai tuloksista.\n\n_Galileo Galilei_ (1564-1642), pisalainen oppinut innostunut runouden\nihailija, pysytteli vielä toimiessaan professorina kotikaupungissaan ja\nPaduassa luennoissaan ptolemaiolaisella kannalla. Tämä ilmeisesti\ntapahtui varovaisuussyistä, sekä inkvisition että yleisön typeryyden\npelosta, sillä hän kirjoitti Keplerille 1597 tulleensa jo monta vuotta\naikaisemmin vakuutetuksi Copernicuksen teorian oikeudesta ja\nsepittäneensä siihen sekä perusteita että huomautuksia, mutta\njättäneensä nämä julkaisematta, koska pelkäsi joutuvansa kuten\nCopernicuksen muistolle oli käynyt lukemattomien tyhmyrien ivan\nkohteeksi.\n\nVasta 1610, jolloin hän oli rakentamallaan kaukoputkella huomannut\nJupiterin kuut ja todennut niiden kiertävän keskustähtensä ympäri\ncopernicolaisen järjestelmän mukaan, hän julkisesti tunnustautui tämän\nkannattajaksi. Mutta katolisen kirkon vanhoillinen pimeys oli niin\nitsepäistä, että se kieltäytyi katsomasta Galilein kaukoputken läpi\navaruuteen, -- eipä olisi uskonut totuutta todeksi, vaikka Galilein\nsanojen mukaan tähdet olisivat laskeutuneet taivaasta todistamaan\npuolestaan. Galilei, joka varomattomasti oli muuttanut Paduasta,\nVenetsian verraten turvalliselta alueelta, herttuan matemaatikoksi\nFirenzeen (1612), joutui Rooman inkvisition kuulusteltavaksi.\nSeurauksena oli, että Copernicuksen teos julistettiin kielletyksi\n(1616) \"siihen saakka, kunnes se korjattaisiin\" ja Galileita koetettiin\npakottaa lopettamaan sen mukaisten mielipiteiden levittäminen. Tähän\nhän ei kuitenkaan taipunut, vaan keskitti lopuksi aristotelelaisten ja\ncopernicolaisten väittelyn edellisille murhaavaksi Galileo Galileon\nkaksinpuheluksi, jossa neljänä päivänä käsitellään kahta tärkeintä\nmaailmanjärjestelmää (Dialogo di G. G. dove nei congressi di quattro\ngiornate si discorre sopra i due massimi sistemi del mondo, 1632).\nKaksi Galilein ystävää, Salviati ja Sagredo, siinä väittelevät\naristotelelaista Simpliciota vastaan, jolla Galilein vihamiehet\nuskottelivat tarkoitetun paavia. Kirja kiellettiin ja tekijä\nhaastettiin Roomaan, jossa hänet kidutuksen uhalla masennettiin\n(kesäk. 22 p. 1633) juhlallisesti polvillaan vannomaan luopuvansa\ncopernicolaisista käsityksistä. Varmaa on, että Galilei tällöin vannoi\nväärin, ymmärtäen henkensä säilyttämiseksi olevansa pakotettu ulvomaan\nsusien kanssa; vakaumuksestaan hän ei voinut luopua, sillä sehän koski\nhänelle jo nyt päivänselviä tosiasioita. Loppuelämänsä hän vietti\nFirenzen läheisyydessä olevassa huvilassa, kuollen umpisokeana. 1638\njulkaistiin Leydenissä hänen toinen pääteoksensa Matemaattisia\ntutkimuksia ja todistuksia kahden uuden tieteen alalta (Discorsi e\ndimostrazioni matematiche intorno a due nuove scienze). Kiellettyjen\nkirjojen luettelosta hänen teoksensa poistettiin vasta 1835.\n\nGalileo oli samoin kuin Kepler \"tosisyiden\" etsijä. Hän vaati\nhavaitsemisen ja ajattelun vuorottelua. Havaitseminen, induktio, ei\nnäet voi tutkia kaikkia niitä yksityiskohtia, joita ilmiössä on, vaan\nsen täytyy kohdistaa huomionsa muutamiin tärkeimpiin; niistä on\najattelemalla, deduktiolla, johdettava otaksumia, joiden pätevyys on\ntutkittava vertaamalla niitä kokemuksiin. Ilmiöt on \"mitattava\", so.\nniiden suuruussuhteet on tutkittava, jotta ne voitaisiin lausua\nmatemaattisesti ja johtelussa, deduktiossa, käyttää matemaattisia\nlaskelmia. Kaikki on muutettava suureiksi ja mitattava, koska muoto,\nkoko, liikunto tai lepo ovat ainoat ominaisuudet, jotka voimme todella\nesineistä tietää.\n\nKepler oli opettanut, ettei esine voi itsestänsä lähteä liikkeelle.\nGalilei lisäsi tähän, että esine jää olotilaansa, ellei siihen kohdistu\nulkopuolista voimaa. Niinpä se ei siis voi itsestänsä muuttaa liike-\ntai lepotilaansa. Jos ulkopuoliset esteet poistetaan, liike jatkuu\nalkuperäisen nopeasti. Nämä huomiot jatkuvaisuuden laista ja\npainovoimasta Galilei esitti Discorsi-teoksessansa, jolla hän siis\nperusti uudenaikaisen fysiikan.\n\n\n2\n\n_Francis Bacon_ (Verulamin parooni, St. Albansin varakreivi, 1561-1626)\non uuden ajan kokemusperäisen tieteen perustajia. Hän oli syntyisin\nLontoosta, ylhäisestä suvusta, tuli 12-vuotiaana Cambridgeen ja ymmärsi\nsiellä saavuttamistaan kokemuksista, että aristotelelaisen filosofian\ntutkimuskeinot ja tulokset olivat molemmat yhtä harhauttavia.\nFilosofian oli etsittävä itselleen oikea päämäärä, jonka\nsaavuttamiseksi oli keksittävä uusi metodi. Tämän vakaumuksen hän toi\nmukanaan Cambridgestä.\n\nAloitettuaan harjoittelun lakimieheksi Gray's Innissä (1576) hän pääsi\nsamana vuonna Englannin lähettilään seurueessa Parisiin, jossa oleskeli\npari vuotta. Isän kuoltua 1579 ja jätettyä hänet nuorimpana poikana\nmelkein perinnöttömäksi hän palasi Lontooseen lakimiesopintojensa\nääreen. Elämän päämäärä näyttää olleen hänelle tällöin selvillä:\nAristoteleen Nikomakhoksen etiikan mukaan hän ajatteli ja uskoi\nsyntyneensä ihmiskunnan hyödyksi, ja tahtoi saavuttaa valtion\npalveluksessa sellaisen aseman, jossa voisi toimia totuuden etsimiseksi\nja yhteiskunnan ja kirkon käytännölliseksi parhaaksi. Tätä ohjelmaa hän\nnoudatti järkähtämättä koko elämänsä ajan ja olikin siihen hyvin\nvarustettu: hän oli kaukonäköinen ja älykäs, nopea mutta silti\nvarovainen, harkitseva, järjestelmällinen ja ennakkoluuloton,\nkäytökseltään ystävällinen ja puoleensavetävä. 1582 hän valmistui\nlakimieheksi, oli 1584 parlamentin jäsenenä, vaati 1586:n parlamentissa\ninnokkaasti Maria Stuartin mestaamista, ja nimitettiin 1589\ntähtikamarin virkamieheksi -- asema, josta hänellä ei ollut mitään\nhyötyä, koska virka tuli avoimeksi vasta 20 vuotta myöhemmin. Hän\naloitti näinä vuosina kirjallisen toimintansa, mutta muuten ne kuluivat\nhyödyttömästi, koska hän ei onnistunut saavuttamaan lahjojensa mukaista\nulkonaista asemaa. 1588 hän oli päässyt Elisabethin suosikin Essexin\nkreivin tuttavuuteen. Vastustettuaan 1593 parlamentissa kuningattaren\nverotussuunnitelmaa, jota piti kansan suorituskyvylle liian\nrasittavana, hän joutui, vaikka jäikin tässä asiassa tappiolle,\nkuningattaren epäsuosioon, mistä oli seurauksena, ettei hän Essexin\nponnisteluista huolimatta saanut hakemiansa kruunun yleisen syyttäjän\nja tämän apulaisen virkoja (attorney- ja solicitor-general). Huolimatta\njatkuvasta ja kohoavasta kirjailijamaineesta hänen yksityisasiansa\nolivat näin ollen, riittävien vakinaisten tulojen puutteessa,\nrappiolla. 1598 hänet vangittiin velasta. Kuningatar oli kuitenkin\nruvennut käyttämään häntä yhä enemmän oppineena neuvonantajanaan (ilman\npalkkaa). Essexiin hänen suhteensa oli jäähtynyt, koska hän oli\nvaroittanut Essexiä ylpeilemästä sotaisella menestyksellään, mikä\nsaattaisi merkitä kuningattaren suosion menettämistä; tästä neuvosta\nEssex ei ollut pitänyt. Oikeudenkäynti Essexiä vastaan hänen\nkapinapuuhiensa johdosta (1601) toimeenpantiin Baconin neuvosta, joka\nsen kuluessa, koettamatta vaikuttaa hänen hyväkseen, niinkuin\nkohtuullisesti olisi voinut odottaa, terävästi määritteli rikoksen\ntodellisen laadun ja kantavuuden, saattaen entisen suosijansa\nmestauspölkylle. Hallituksen selitys Essexin asian johdosta kansalle\noli Baconin kirjoittama, joka lisäksi sepitti oman Puolustuksensa\n(Apology, 1604), torjuakseen vastaansa noussutta vastenmielisyyttä.\n\nElisabeth ei kuitenkaan ollut luottanut häneen täydellisesti ja hänellä\noli aluksi vaikeuksia pyrkiessään Elisabethin seuraajankin suosioon.\nTarmokkaalla unionia edistävällä toiminnallaan parlamentissa ja\nkuninkaallisia etuoikeuksia suosivilla ja parlamentin valtaa\nrajoittavilla mielipiteillään hän kuitenkin onnistui saavuttamaan\nJaakko I:n luottamuksen. 1607 hänet nimitettiin kruunun yleisen\nsyyttäjän apulaiseksi, 1613 mainittuun päävirkaan, 1616 kuninkaan\nneuvoston jäseneksi ja samana vuonna lordikansleriksi eli ylituomariksi\nja ylähuoneen puhemieheksi. 1617 hän sai Verulamin paroonin ja 1620 St.\nAlbansin varakreivin arvon. Hän oli siis nyt saavuttanut uneksimansa\nmahtavan ulkonaisen aseman ja hänen mainettansa lisäsi kaikkina näinä\nvuosina jatkunut kirjallinen tuotanto, jolla hän myös oli hankkinut\nyleistä suosiota ja kuuluisuutta. Hänellä ei kuitenkaan näy olleen\nkuninkaaseen niin suurta vaikutusvaltaa kuin olisi voinut odottaa, vaan\nseurasi tämä hänen neuvojaan etupäässä vain silloin, kun ne tukivat\nhänen omia käsityksiään. Heti kun Bacon näin oli päässyt Capitoliumin\nhuipulle, hänet syöstiin alas Tarpeian kalliolta: 1620 häntä vastaan\nnostettiin syyte lahjuksien ottamisesta ja seuraavana vuonna ylähuone\ntuomitsi hänet oman tunnustuksen perusteella suureen sakkoon,\nvankeuteen ja menettämään sekä virkansa että sijansa parlamentissa.\nHänet kuitenkin armahdettiin sakoista ja vankeudesta ja hän pääsi\njälleen hoviin, mutta virka- ja poliittista asemaansa hän ei enää\nsaanut takaisin. Hän vietti loppuvuotensa ahkerassa kirjallisessa\ntyössä. Kokeillessaan lumella pilautumisen estäjänä hän vilustui ja\nkuoli keuhkokuumeeseen huhtik. 9 p. 1626. Sitä ennen hän kuitenkin\njaksoi todeta, että kana, jonka hän oli peittänyt lumeen, oli säilynyt\nhyvin.\n\nBaconin luonne on käsitettävä renessanssi-yksilöllisyyden, oman voiman\ntunnon, moraalisista pidäkkeistä enemmän tai vähemmän vapautuneen\npyrkimyksen valossa; hän oli kuten enimmäkseen aikalaisensa\nmachiavellilainen valtiomies. Tämä selittää sen, mikä hänen urassaan on\nvastenmielistä, ja sen, että hän samalla näyttää olleen uskonnollinen:\nhän käänsi runomittaan muutamia psalmeja, sepitti pahimpien\nvaikeuksiensa aikana uskontunnustuksen ja kolme rukousta, joiden ylevää\nsisällystä Addison kiitti. Renessanssin-ihmisessä esiintyvät usein\nuskonnolliset puolet machiavellilaisuuden rinnalla hyvässä sovussa.\nKuten näkyy hän ei saavuttanut poliitikkona suurempaa menestystä, mikä\nepäilemättä johtui siitä, että hän asettui kannattamaan ajan hengen\nmukaista stuartilaista itsevaltiutta, joka oli vastakkainen\nenglantilaiselle, perinteelliselle kansan itseverotusoikeudelle. Sikäli\nsiis nuoruuden ylpeä ohjelma jäi toteuttamatta. Ajattelijana hän sen\nsijaan täytti sen, minkä oli nuorena todennut aristotelelaisen tieteen\npuutteeksi. Bacon oli lakimies ja julkaisi kolme lainopillista teosta,\njoilla uskoi jälkimaailman silmissä saavuttavansa paremman juristin\nmaineen kuin hänen elämänikäinen vastustajansa Edward Coke, Walter\nRaleighin ankara ja tyly tuomari. Niin onkin käynyt: Coke epäilemättä\ntunsi paremmin Englannin sekavan lain kirjaimen, mutta Bacon oli paljoa\nterävämpi käyttämään ja saattamaan sitä yhdenmukaiseksi. Baconin muu\ntuotanto on joko yleistajuista ja opettavaista tai kokonaan\nfilosofista. Yleistajuisia ja opettavaisia ovat mm.: 1597 julkaistut\nTutkielmat (Essays, 10 kpl.) ja niiden yhteydessä painetut Pyhiä\nmietelmiä (Meditationes sacrae) ja Hyvän ja pahan väritaulu (Table of\nthe Colours of Good and Evil); Vanhojen viisaudesta (De sapientia\nveterum, 1609); Henrik VII:n historia (The History of Henry VII, 1622);\nja Ajatelmia (Apophtegms, 1624). Tutkielmista ilmestyi 1612 toinen\npainos, sisältäen 38, ja 1625 kolmas painos, sisältäen 58 esseetä.\n\nFilosofisiin teoksiin kuuluu joukko erilaatuisia aiheiden ja ajatusten\npuolesta tärkeitä kirjoituksia, jotka alkuaan oli aiottu hänen\nsuurteokseensa, Instauratio magnaan, mutta sitten jätetty pois, tai\njotka ovat yhteydessä tämän kanssa, mutta eivät suorastaan sisälly\nsiihen, ja lopuksi sen eri osat. Mainittakoon Nova Atlantis, jonka hän\nkirjoitti n. 1620, jättäen sen kesken, ja jonka hänen sihteerinsä\njulkaisi hänen kuoltuaan. Filosofinen ryhmä eli Baconin suuri elämäntyö\nsisältää seuraavat teokset:\n\nI. Tieteiden kartuttamisesta (De augmentis scientiarum, 1623); tämä oli\nlatinankielinen laajennus jo 1605 julkaistusta englanninkielisestä\nteoksesta (The Advancement of Learning) ja sisältää katsauksen eri\ntieteisiin, joko olemassaoleviin tai sellaisiin, joita täytyi ruveta\nharjoittamaan. Se on siis suurteoksen ensimmäinen osa. Ranskalaisen\nEncyclopedian tieteiden jako perustui tähän esitykseen.\n\nII. Novum organum (Uusi väline, 1620) esittää uuden tieteellisen\najattelu- ja tutkimistavan, jota tarvitaan ryhdyttäessä harjoittamaan\ntieteitä uudessa oikeassa mielessä.\n\nIII. Ilmojen historia (Historia ventorum, 1622); Elämän ja kuoleman\nhistoria (Historia vitae et mortis, 1623); Tiiviin ja harvan historia\n(Historia densi et rari); Sylva sylvarum eli luonnon historia (-- or\nNatural History); ym. Uusi metodi on arvoton, ellei sitä voida perustaa\nluonnon täydelliseen tuntemiseen. Yllämainittujen ym. teosten oli\ntarkoitus muodostaa suurteoksen kolmas, tätä välttämätöntä puolta\nselvittelevä osa.\n\nIV:ksi ja V:ksi osaksi Bacon aikoi sarjan uuden metodin mukaan tehtyjä\ntutkimusnäytteitä kaikista niistä aloista, joita hänen filosofiansa\ntulisi käsittämään, ja myös sarjan sellaisia hänen ajattelunsa\ntuloksia, jotka hän oli saavuttanut uuden metodin avutta toimivalla\nvapaalla älyllänsä. Näistä osastoista valmistui vain muutamia lyhyitä\nkirjoitelmia, esim. Perusteista (De principiis).\n\nVI:n oli tarkoitus sisältää kaiken edellä sanotun perusteella syntyvä\nvarsinainen filosofia, jota Bacon ei ehtinyt kirjoittaa. Se selviää\nkuitenkin riittävästi mainituista valmistavista esityksistä, joista\ntärkein on Novum organum.\n\nTutkielmia on kuuluisin Baconin yleistajuisista teoksista, kirjoitettu\nalkuperäisesti englanninkielellä, jota Bacon ei mielellään käyttänyt\ntieteen maailmalle aikomissaan sepitelmissä, mutta jota hän taisi niin\nhyvin, että tämä pieni teos on merkkitapaus englannin proosan\nkehityksessä. Se on ymmärrettävästi Montaignen teoksen kaikuilmiö\nkanaalin toisella puolella. Esseet ovat lyhyitä mietelmiä siitä, mitä\non otettava huomioon menestyäkseen elämässä; alaotsakkeena onkin\n\"Käytöstä ja moraalia koskevia neuvoja\" (Counsels Civil and Moral). Ne\neivät kuitenkaan ole hengeltään eivätkä tarkoitukseltaan Castiglionen\nja Lylyn mukaan ulkonaisiin seikkoihin kohdistuvia, vaan enemmänkin\nhienosti machiavellimaisessa hengessä annettuja neuvoja syvällisemmistä\nmenestyksen edellytyksistä. Moraali on niissä täten kahdenlaista,\nriippuen siitä, onko kysymyksessä valtio vai yksityinen; Bacon on\nselvillä edun ja hyveellisyyden erosta ja kiittää Machiavellia siitä,\nettä tämä on rohjennut kuvata sitä, mitä ihmiset tekevät, eikä sitä,\nmitä heidän tulisi tehdä. Tyylin tunnuksena on laajan lukeneisuuden\nilmeneminen otteina klassikoista ja melkein joka lauseessa esiintyvä\nteesi ja antiteesi, mikä antaa niille lyhyen, ytimekkään ajatelman\nmuodon ja on kuten jo tiedämme lähtöisin Machiavellin Ruhtinaasta. Jos\nBacon olisi horjahtanut käyttämään alkusointuja, hän olisi ollut\ntäydellinen eufuisti; nytkin hänen teoksensa kuuluu tähän kirja- ja\ntyyliperheeseen. Pakinoidessaan näin Kuolemasta, Opinnoista,\nKauneudesta, Rumuudesta, Vastoinkäymisistä, Avioliitosta ja\nyksinäisestä elämästä, Vanhemmista ja lapsista, Kostosta jne. Bacon\nlausuu viisauksia, jotka ovat syöpyneet kieleen kuin sananlaskut:\n\nJolla on vaimo ja lapsia, hän on antanut sallimukselle panttivankeja,\nsillä he ovat esteinä suurille yrityksille joko hyvässä tai pahassa.\n\nLapset tekevät työn suloiseksi, mutta katkerammiksi onnettomuudet; ne\nlisäävät elämän huolia, mutta lieventävät kuoleman ajatusta.\n\nKatsojat näkevät usein enemmän kuin itse pelaajat.\n\nLääke pahempi kuin sairaus.\n\nToinen Baconin kuuluisa teos on Uusi Atlantis, kiintoisa lisä\nutopiakirjallisuuteen. Se eroaa siihenastisista utopistisista\nkuvauksista, joista Tommaso Campanellan Auringon valtakunta (Civitas\nsolis, 1623) oli samanaikainen, sikäli, ettei se kaavaile kommunistista\nihanneyhteiskuntaa, vaan sellaisen, joka valistuneen yksinvallan\nalaisena on kehittynyt yleisen humaniteetin ja tiedon korkeimmalle\nasteelle. Kirjoittaessaan sitä Bacon joutui ensiksi utopistien tapaan\nparempien olojen esittämisellä arvostelemaan eurooppalaisia, kohdistaen\nmoitteensa avioliiton pyhyyden rikkomiseen ja yleensä siveydellisiin\nolosuhteisiin ja tapoihin. Hän kuvaa laajasti juhlaa, jonka Bensalemin\n-- se on tämän ihannevaltakunnan nimi -- valtio toimeenpanee sen\nkansalaisensa kunniaksi, jolla on 30 jälkeläistä, nuorin kolmivuotias.\nLopun kirjaansa hän käyttää selostaakseen laajasti bensalemilaisten\nsuurinta saavutusta, tieteellistä tutkimuslaitosta nimeltä \"Salomonin\nopisto\" tai \"Kuuden päivän työn seura\". Tietenkin Bacon siinä kertoo\nomista haaveistansa ja ilmaisee tieteellisen mielikuvituksensa\nkorkeimman ulottuvaisuuden; tämä on kunnioitettava, sillä hän on\nosannut ennustaa uusimman tekniikan hienoimmat saavutukset.\n\nSalomonin opiston tarkoituksena on tutkia luonnonilmiöiden syitä ja\nulottaa ihmisen vaikutus ja valta luontoon niin pitkälle kuin\nmahdollista. Sivuuttaen Baconin fantastiset kuvittelut vuorista ja\nniiden alla olevista vastaavista luolista, joissa harjoitetaan\nmetalli-, keramiikki- ym. teollisuutta, vuorilla olevista korkeista\nhavaintotorneista, järvistä, joista saadaan kaikenlaista\ntutkimusaineistoa, jne., mainitsemme lyhyesti hänen kohdistaneen\nhuomionsa pyörteisiin, putouksiin ja tuuleen voiman synnyttäjinä, jota\nkoneet sitten kartuttavat ja soveltavat; keinotekoisten mineraalivesien\nvalmistamiseen; ilmatieteellisten havaintojen tekemiseen ja tautien\nparantamiseen ilman lämpötilan vaihtamisella ja kylvyillä; hedelmien\nviljelykseen, jalostamiseen ja muuttamiseen uusiksi lajeiksi; lintujen\nanatomiaan ihmisruumiin rakenteen valaisemiseksi, ja elämän\nsäilyttämiseen, vaikka useita välttämättömiksi luultuja elimiä\npoistetaankin; myrkkyjen kokeilemiseen eläimiin ja suojelusaineiden\nlöytämiseen niitä vastaan; eläinten jalostamiseen ja kehittämiseen,\nniin että syntyy uusia lajejakin; ravitsevien ja helposti sulavien\njuomien ja ruokien valmistamiseen, niin että \"heikoimmankin vatsan\nlämpö\" voi käyttää ne hyväkseen; lääke- ja vaateteollisuuteen; lämmön\naikaansaamiseen ja nopeaan säätelyyn; auringon ja muiden tähtien lämmön\njäljittelemiseen, \"jotka kiertoliikkeensä ja pyörimisensä johdosta\nkehittävät monenlaisia lämpötiloja\" (Baconin maailmankuva oli siis\nmaa-keskeinen), ja ensiksimainitun sekä muiden luonnollisten lämmön\nlähteiden voiman talteen ottamiseen; optiikkaan, väreihin, prisman\nväriryhmään, valon heijastamiseen ja vahvistamiseen sekä \"alkuvaloon\",\njoka voidaan erikoisilla kojeilla todeta kaikissa esineissä;\nkaukoputkiin, kuvien heijastamiseen kauas, mikroskooppeihin, joilla\nvoidaan mm. nähdä veren ja virtsan aineet; mineraaleihin; musiikkiin,\njossa käytetään myös neljännesääniä; kuuroille tarpeellisiin\nkuulokojeisiin; äänen johtamiseen torvia myöten; hajusteisiin ja\nmausteisiin; liikkeiden tutkimiseen ja kitkan poistamiseen;\nampuma-aseisiin, raketteihin, linnun lentoon ja lentämiseen, jota\nvarten bensalemilaisilla oli koneita; vedenalaisiin aluksiin, jotka\nvoivat suorittaa matkansa turvassa myrskyiltä; uimavöihin ja muihin\nuimista helpottaviin laitteisiin; ikiliikkujaan, joita Bensalemissa on\nkeksitty monenlaisia; ihmisten ym. liikkeiden ilmaisemiseen kuvissa;\nsäiden ennustamiseen ym.\n\nTämä Baconin selonteko bensalemilaisten saavutuksista on hänen omien\nteknillisten mielikuviensa innostuneesti syntynyt inventaario. Samoin\nkuin hänen keskiaikainen kaimansa (II, s. 166) hän osoitti\najattelussaan englantilaisesti tyypillistä käytännöllisyyttä, lähtien\ntosiasioista ja miettien, miten niiden avulla voitaisiin parantaa\njokapäiväistä elämää. Bacon siis ilmaisee uskonsa tekniikan\nmerkitykseen humaniteetin edistäjänä, mikä on opettavaista niille\nlaajoille piireille, jotka vieläkin päinvastoin pitävät tekniikkaa\nainakin sen eräissä muodoissa henkisten kykyjemme tylsyttäjänä ja\nihmisen koneellistuttajana.\n\nSelonteko Salomonin opiston järjestelystä ja työstä on tieteellisen\ntutkimuslaitoksen ihanteellinen perussuunnitelma. Samalla Bacon\nilmaisee korkean ajatuksen tieteen tehtävästä: ei ole ajateltava vain\ntekniikan saavutuksia, vaan on pidettävä erikoisen tärkeänä sitä, että\nasioiden syysuhde tulee mahdollisimman tarkoin selvitetyksi ja luonnon\nsyvimmät salaisuudet paljastetuksi, jotta olevaisuuden tuntemattomista\naineksista ja voimista saataisiin selvä ja oikea käsitys.\n\nBaconin mielestä -- siirtyäksemme hänen filosofiaansa -- oli entisen\nkokemusperäisen tutkimuksen puutteena se, että vain lueteltiin ne\nolosuhteet, joiden vallitessa jotakin tapahtui ottamatta selvää, missä\nsuhteissa ne olivat erilaisia kuin silloin kun ei mitään tapahtunut.\nLisäksi hän piti tärkeänä niiden olosuhteiden tutkimista, joiden\nvallitessa tapahtuminen joko kasvaa tai vähenee. Vain siten voimme\noppia tuntemaan ilmiön \"muodon\", kuten hän lausui. Tätä tietä hän tuli\nsiihen käsitykseen, että lämpö on liikettä. Ihmisen tulee olla kuin\npuhdas kirjoitustaulu, kuin lapsi päästäkseen luonnon valtakuntaan.\nMutta totutut kuvitelmat ja käsitykset, illusiot, \"mielen epäjumalat\"\n(idola mentis), ovat siinä suhteessa esteinä. Näitä illusioita, jotka\novat samoja kuin Roger Baconin offendicula, Bacon luonnehtii neljä.\nEnsimmäinen on yhteinen kaikille, koska se perustuu ihmisluonteeseen\n(idola tribus). Olemme taipuvaisia käsittämään ilmiöt itsemme\nmukaisesti (ex analogia hominis), sen sijaan että koettaisimme ymmärtää\nniitä niiden aseman mukaan maailmankaikkeudessa (ex analogia universi).\nOlemme taipuvaisia hakemaan luonnosta järjestystä, yksinkertaisuutta,\nsäännöllisyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta, ja ajattelemme sen\nmielellämme rajattomaksi, koska oma kaipuumme ei tunne rajoja. Toinen\nillusio riippuu ihmisen yksilöllisyydestä (idola specus = \"luolan\nepäjumalat\", so. koska jokainen katselee asioita kuin omasta\nluolastaan). Toiset alleviivaavat ilmiöiden yhtäläisyyttä, toiset\nerilaisuutta; kolmannet viehättyvät erittelyyn, neljännet suuriin\nkokonaisuuksiin. Kolmas illusio syntyy siitä vaikutusvallasta, joka\nkielellä on ajatukseen (idola fori = \"torin epäjumalat\"); joskus kieli\non muodostanut useampia sanoja kuin on käsitteitä, joskus taas\nvähemmän. Neljäs illusio on seurausta vanhojen teorioiden vaikutuksesta\n(idola theatri). Kaikista näistä on päästävä, jos mieli saavuttaa\nasiallista, puolueetonta tietoa. Bacon ei mainitse, kuinka pitkälle hän\nkatsoi tämän vapautumisen olevan mahdollista. Kun on ilmeistä, ettei\nihminen voi irtautua siitä, mikä todella kuuluu hänen luonteeseensa, on\nsiitä seurauksena, että meidän täytyy suhtautua olevaisuuteen\nihmissilmin (ex analogia hominis). Tästä syntynyt kysymys, minkä\narvoista on sitten olevaisuudesta täten hankkimamme tieto, antoi paljon\npohtimisen aihetta seuraavien aikojen filosofialle.\n\n\n3\n\nRenessanssin-ihminen ei tyytynyt tarkastelemaan itseänsä vain\nsosiaalisena olentona, valtion alamaisena ja jäsenenä\nmaailmankaikkeudessa, vaan tahtoi päästä selville myös ympäristönsä ja\nomasta biologiasta, niissä ilmenevän elämän laeista. Tämän tieteen\nsyntyä olemme jo edellisessä kuvanneet, mikäli on ollut kysymys\nkokemusperäisen metodin kehittymisestä. Seuraavassa mainitsemme\nlyhyesti renessanssin tieteen tulokset, kun se kohdisti uteliaisuutensa\nitseensä ihmisruumiiseen.\n\nKeskiaika ei vienyt anatomian tutkimusta eteenpäin, vaan pysyi\nGalenuksen (I, s. 336) ja tämän seuraajien Soranuksen ja Oribasiuksen\nkannalla, mikäli ei, kuten yleisimmin tapahtui, kokonaan unohtanut\nihmisruumiin rakennetta. Arabialaiset lääkärit säilyttivät Galenuksen\nkirjoitukset ja tunsivat niiden sisällyksen, mutta ruumiita he eivät\nomakohtaisesti tutkineet, sillä islami kieltää niiden leikkelemisen.\nGalenuksen kirjoitukset tulivat varhain -- mahdollisesti sekä\nbysanttilaisten että arabialaisten kautta -- tunnetuiksi Salernon\nyliopistossa, joka kuten tiedämme oli keskiajan lääketieteen tyyssija\n(II, s. 135). 1200-luvulta alkaen Bolognan yliopisto tuli kuuluisaksi\nlääketieteellisistä opinnoista. N. 1315 siellä opetti eräs _Mondino_\n(Mundanus), joka leikkeli ja tutki naisten ruumiita ja jota sanotaan\nuudenaikaisen anatomian isäksi; hän käytti kuitenkin arabialaisten\nturmelemaa nimistöä eikä jaksanut irtautua Galenuksesta; sydämen hän\nkuvasi oikein ja näyttää päässeen verenkierron jäljille. Bolognalaiset\n_Achillini ja Berenger_, jotka olivat Mondinon oppilaita, jatkoivat\nGalenuksen tarkistamista leikkelemällä ruumiita -- Berenger yli sata --\nja lisäsivät anatoomista tietoa, jonka kotimaana Italia pysyi\n1500-luvulle saakka. Vasta tällöin rupesi Ranskassa heräämään halua\nihmisruumiin todelliseen tuntemiseen. Italian anatoomien saavutuksista\nsiellä ei ollut tietoa, vaan alettiin alusta omin päin, leikkelemällä\neläimiä; yleensä pitäydyttiin Galenukseen, jonka arvovalta oli usein\ntodellisen tiedon esteenä. Anatomian vapautti Galenuksen arvovallasta,\njota vanhoilliset puolustivat kuten papit Aristotelesta, flaamilainen\n_Andreas Vesalius_ (1514-1564). Hän opiskeli aluksi Ranskassa, mutta\noivaltaen sikäläisen tieteen alkeellisuuden matkusti Italiaan,\nVenetsiaan (1536), jossa jatkoi anatomian tutkimista mitä suurimmalla\ninnolla, perehtyen italialaisen tieteen saavutuksiin. Hän tuli niin\nkuuluisaksi, että nimitettiin professoriksi kolmeen yliopistoon,\nBolognaan, Paduaan ja Pisaan, joissa vuorotellen antoi opetusta.\nTuloksena oli -- hänen aikansa mahdollisuudet huomioon ottaen --\nuudenaikainen järjestelmällinen ihmisen anatomian esitys.\n\nVesalius joutui inkvisition uhriksi. Ollessaan Kaarle V:n ja Filip II:n\nlääkärinä hän sai alituiseen taistella typerien ihmisten epäluuloja ja\nvainoa vastaan, nämä kun pitivät Galenuksen arvostelemista pyhyyden\nloukkauksena. Vain kuninkaan vaikutusvalta ja lupaus tehdä toivioretki\nPalestiinaan pelastivat Vesaliuksen inkvisition käsistä. Hän lähtikin\nmatkalle, mutta joutui haaksirikkoon Zanten saaren luona, jossa kuoli\nniin köyhänä, että olisi jäänyt hautaamatta ja koirien syötäväksi,\nellei eräs armelias kultaseppä olisi antanut varoja hänen\nmaahanpaniaisikseen. Hänen aikalaisensa oli etelä-italialainen\n_Eustachius_, korvan anatomian tutkija, jonka nimi on säilynyt\n\"Eustachiuksen putkessa\".\n\nTämä perustava työ sai välttämättömän täydennyksensä silloin, kun\nenglantilainen Italiassa opiskellut tutkija _William Harvey_\n(1578-1657), Fancis Baconin, Jaakko I:n ja Kaarle I:n lääkäri, totesi\nverenkierron lain.\n\nAristoteles oli opettanut, että maksa muodosti ravinnosta veren, joka\nsieltä meni sydämeen ja hajautui täältä ruumiiseen. Aleksandrian\noppineet lisäsivät tähän, että valtasuonissa virtasi eräänlaista\n\"ilmaa\" tai \"henkeä\", mutta Galenus totesi, että niissä oli ohella\nvertakin. Vähitellen opittiin ymmärtämään, että \"elämänhengen\"\nkuljettajina aivoista muuhun ruumiiseen toimivat hermot (neura), jotka\noli erotettava jänteistä. Shakespeare tiesi, että veri oli ruumiissa\nliikkeessä, mutta sen säännöllistä, jatkuvaa kiertopaluuta sydämeen ei\ntunnettu, vaan oli siinä suhteessa monia hämäriä käsityksiä olemassa.\nMiguel Serveto selitti teoksessaan (Kristinuskon saattaminen ennalleen)\nverenkierron tavalla, joka on todellisuutta ja Harveyn toteamusta\nlähinnä. Harvey oli ensinnäkin tarkoin perehtynyt siihen, mitä asiasta\noli aikaisemmin sanottu, tutkinut sydämen ja verisuonien anatomian, ja\nhuomioinut sydämen toimintaa elävästä luonnosta, so. eläimistä. Hänen\nteoksensa (Tutkimus sydämen ja veren liikkeestä -- Exercitatio de motu\ncordis et sanguinis, 1628) ensimmäinen luku kertoo \"elävien\nleikkaamisesta\" (Ex vivorum dissectione). Harveyn toinen teos, Tutkimus\nsikiämisestä (Exercitatio de generatione, 1651) on myös sikäli\nhuomattava, että siinä, joskin intuitiivisesti eikä kokeellisesti, mikä\nei olisi ollut mikroskoopin puutteessa hänen aikanaan mahdollistakaan,\ntodettiin kaiken elämän alkavan munasta (omne vivum ex ovo).\n\nAntiikin atomistiset teoriat, jotka olivat metafyysillisen mietiskelyn\ntuloksia, antoivat lopuksi aiheen sellaisen ajatuksen syntyyn, että\nneljän näkyväisen \"elementin\", maan, veden, tulen ja ilman, lisäksi\ntäytyi olla olemassa \"viides olevainen\" (quinta essentia), joka sopivin\nannoksin yhdistyen mainittuihin elementteihin muodosti näkyväisen\nmaailman ja sen lukemattomat ilmiöt. Tämän viidennen olevaisen\npelkistämiseen kohdistui alkemistien harrastus, sillä kun se olisi\nlöydetty, olisi sen avulla muka voitu muuttaa metalleja kullaksi.\nBysanttilaiset ja arabialaiset harjoittivat alkemiaa, jota Euroopassa\ntutkittiin innokkaasti alkaen 1100-luvulta aina 1600-luvulle saakka.\n1500-luvulla alkoi siihen kohdistua vakavia epäilyksiä. Paracelsus\nlausui, että kemian todellinen päämäärä on lääkkeiden valmistaminen\neikä kullanteko. Kemia tuli nyt lääketieteen palvelukseen; 1600-luvulla\noli olemassa kaksi rinnakkaista suuntaa: iatro-fyysillinen ja\niatro-kemiallinen (iatros = lääkäri). Edellinen selitti ruumiin\nliikuntojen ja toimintojen tapahtuvan mekaanisten perusteiden pohjalla,\njälkimmäinen kohdisti erikoisesti huomiota tautien aiheutumiseen.\n\n\n\n\n5. PLATONILAISUUS, LUONNONUSKONTO JA MYSTIIKKA.\n\n\nKäytöksen ja seurustelun lait; ihanne-ihminen ja ihanneruhtinas;\nruhtinaan ja gentlemannin kasvatus; ihmisen suhtautuminen elämään;\nkansan muodostuminen valtioksi eli yhteiskuntasopimus; kansan ja\nhallitsijan suhde eli hallitsijasopimus; kansainvälinen oikeus;\nmaapallon asema maailmankaikkeudessa; suhde luontoon ja todellisen\ntiedon hankkiminen -- siinä sarja filosofian alaan kuuluvia asioita,\njotka renessanssin-ihminen siis selvitti järkensä ja logiikkansa avulla\nniin pitkälle kuin voimme hänen kehitysasteellaan olevalta pyytää.\nSiirrymme nyt lyhyesti kuvaamaan niitä saavutuksia, jotka osoittavat\nhänen pyrkineen salattujen asioiden oivaltamiseen ja käsittämiseen\nvielä muillakin aloilla, eikä vain järjen ja kokemuksen, vaan myös\nmielikuvituksen ja tunteen avulla.\n\nMedicien piirin Platon-palvonta oli omituista pakanallisuuden ja\nkristillisyyden sekoitusta, täynnä hämärää mystiikkaa. Tämän\nhaaveellisen suunnan kuvaava edustaja oli italialainen kreivi _Pico\ndella Mirandola_ (1463-1494), kuuluisa yleisoppinut, joka oli vaeltanut\nkaikissa kotimaansa ja Ranskan tieteellisissä keskuspaikoissa, koonnut\nvalikoidun kirjaston, opetellut juutalaisten rabbiinien avulla hebreaa,\nkaldeaa ja arabiaa, ja mietiskellyt Raamatun selittämistä Kabbalan\navulla. Roomassa hän julkaisi 900 väitettä filosofian ja teologian\nkaikilta aloilta (Kaikista tiedon alaan kuuluvista asioista -- De omni\nre scibili, 1486), mutta joutui puolustautumaan niiden johdosta\nheränneitä, hänen oikeaoppisuuttaan koskevia epäilyksiä vastaan\nApologia nimisessä teoksessa.\n\nHämmästyttävin hänen väitteistään oli se, että varmin vakuutus\nKristuksen jumalallisuudesta saadaan \"magian\" (so. taivaankappaleiden\nsalaisuuksien tuntemisen) ja Kabbalan kautta. Viimeksimainitulla Pico\ntarkoitti rabbiinien salaisoppia, jonka avulla muka voitiin tunkeutua\nVanhan Testamentin todelliseen ytimeen. Niin fantastista kuin tämä\nolikin, siitä sai alkunsa ei vain Reuchlinin harhautuminen samoihin\nharrastuksiin (s. 17), vaan myös humanismin kiinnostuminen itämaisiin\nkieliin. Tätä alaa Pico käsitteli Heptaplus (1490) nimisessä teoksessa,\nselittäen luomishistorian mm. tulkitsemalla sen sanoihin muka\nkätkettyjä mystillisiä tarkoituksia. Pico oli Polizianon, Ficinon ja\nSavonarolan ystävä ja oleskeli usein Firenzessä, jossa kuoli. Hänen\najattelunsa harhaili toivottomasti keskiajan hämärässä, mutta hän oli\nsilti jalo etsivä sielu. Ihmisestä hänellä oli renessanssihengen ylevä\nkäsitys, jonka hän kauniisti ilmaisi Ihmisen arvosta (De dignitate\nhominis) nimisessä kirjoituksessaan: \"Jumala loi ihmisen luomispäivien\nlopussa, jotta hän oppisi käsittämään maailmankaikkeuden lait,\nrakastamaan sen kauneutta ja ihailemaan sen suuruutta. Hän ei sitonut\nihmistä määrättyyn paikkaan, vaan lahjoitti hänelle liikkuvaisuuden ja\nvapaan tahdon. 'Keskelle maailmaa', sanoi Luoja Aadamille, 'olen\nasettanut sinut, jotta voisit helpommin katsoa ympärillesi ja nähdä,\nmitä siinä on. En ole tehnyt sinua taivaalliseksi enkä maalliseksi, en\nkuolevaiseksi enkä kuolemattomaksi, jotta voisit itse muovailla itseäsi\nja kasvattaa itsesi minkä kuvaksi tai millaiseksi olennoksi vain\nhaluat. Voit alentua eläimeksi, voit jälleen syntyä jumalaiseksi\nolennoksi. Sinulla ainoastaan on kehittymisen mahdollisuus, vapaan\ntahdon kasvuvoima, sinulla vain siemen kaikenlaatuiseen elämään'.\" Näin\nPico runollisesti johti keskiajan mystiikan renessanssiin. Nerokkaasti\non hänen ihmisihailunsa ilmaissut Shakespeare Myrsky-näytelmässään,\njossa hän varustaa Prosperon kaikella mahdollisella hengen ja\npersoonallisuuden voimalla, kirkastaen hänet vielä erikoisesti\nasettamalla hänen rinnalleen eläimellisen orjasielun, Calibanin.\n\nEnnen sanotussa olemme seuranneet skolastiikan vastustamista\nmaailmankuvan muuttumisen kannalta ja nähneet, kuinka sitä tietä syntyi\nuudenaikainen tieteellinen kritiikki. Oppositio Aristotelesta vastaan\nsai muitakin muotoja. _Pietro Pomponazzi_ (1462-1525), filosofian\nprofessori Paduassa, Ferrarassa ja Bolognassa, vaati suuressa\nteoksessaan Sielun kuolemattomuudesta (De immortalitate animae, 1516),\nettä Aristotelesta on tutkittava vapaasti, kirkon opin ja Tuomas\nAquinolaisen selitysten ulkopuolella.\n\nAristoteles oli opettanut, että luonto noudattaa jatkuvaisia ja\njohdonmukaisia lakeja, sallimatta hyppäyksiä tai uusia lakeja, jotka\neivät pohjaudu aikaisempaan kehitykseen, ja että tämän mukaisesti\nhenkinenkin elämä kasvaa alemmista korkeampiin muotoihin, saavuttaen\nylimmän ilmauksensa sieluna, joka on ruumiimme täydellisin muoto ja\ntodellisuus. Mutta tällaisena sen täytyi hävitä ruumiin mukana, sillä\nmuotoa ei voinut olla olemassa aineen ulkopuolella. Tällä päätelmällä,\njoka siis kielsi sielun kuolemattomuuden, oli tärkeät siveelliset\nseuraukset, sillä nythän ei voitu käyttää tuonpuoleista elämää ei\npalkkiona eikä rangaistuksena. Pomponazzi selitti, että hyve sinänsä on\ntavoittelemisen arvoinen ja pyrkimyksen riittävä palkinto ja että\nihmisluonteen kehittyminen eri aloilla täydelliseksi tuottaa\ntyydytyksen. Kuolemaa ei siis pidä pelätä eikä hyveen tieltä tule\npoiketa, oli elämää kuoleman jälkeen tai ei. Pomponazzin teos tietenkin\npoltettiin ja hän olisi todennäköisesti saanut palaa kirjansa mukana,\nellei hänen ystävänsä kardinaali Bembo olisi suojellut häntä.\n\nPomponazzin kehoitus etsimään hyvettä sen itsensä vuoksi johtaa\nnoudattajansa sielullisten kokemuksiensa tarkkaamiseen eli\nkokemusperäiseen psykologiaan. Tämän tieteen varsinainen perustaja on\nespanjalainen _Ludovicus Vives_ (1492-1540), humanisti, Erasmuksen\nystävä ja työtoveri, Englannin Henrik VIII:n tyttären Marian opettaja\nja aikansa pedagogiikan päänimi, lempeä ja valistunut uskonnollisen\nsuvaitsevaisuuden harrastaja.\n\nHänen teoksensa Sielusta ja elämästä (De anima et vita, 1538) opettaa,\nettä on helpompi sanoa, mitä sielu ei ole, kuin mitä se on, että on\ntärkeintä tietää, miten sielu toimii. Täsmällisesti Vives toteaa, että\nkokemusperäinen sielutiede voi huoletta jättää kysymyksen sielun\nlaadusta sikseen ja syventyä vain sielunelämään. Tästä oli se tärkeä\ntulos, että sielutiede saatiin irroitetuksi sekä teoreettisesta\nfilosofiasta ja teologiasta että fyysillisen maailmankuvan yhteydestä.\nVives käsittää sielun elämän prinsiipiksi, oleellisimmaksi tekijäksi ei\nvain tietoisuudessa, ajattelussa, vaan orgaanisessakin toiminnassa.\nElämän alemmat muodot ovat ylempien perustana. Sielunilmiöt on\nkoetettava selittää myös fysiologiselta puolelta. Aivot ottavat vastaan\naistimukset; hermot yhtyivät niihin eivätkä sydämeen; elinvoima asuu\nsydämessä, jonka vapaa tai estyvä toiminta ilmenee mielenliikkeinä;\naivot ovat täynnä hienoa ilmaa tai henkeä (spiritus tenuissimi ac\npellucidi), jonka väreilyt kuvastuvat ajattelusta; Jumala on luonut\nvain ihmisen sielun, eläinten ja kasvien sielu on tulosta aineen\nvoimasta; ihmisen sielu ei tyydy siihen, mikä on aistimin havaittavissa\nja rajallista, vaan etsii rajattomuuden oivaltamista; tämä johtuu sen\njumalallisesta alkuperästä, sillä syyn täytyy olla samanlaatuinen kuin\nseuraus.\n\nUskollisempi aristotelelaisuudelle oli _Melanchthon_, joka käsitteli\nsielunelämää Kirjassa sielusta (Liber de anima, 1540). Ciceron\nesityksen mukaan stoalaisesta filosofiasta (I, s. 365) ja nojautuen\nmyös Paavalin sanoihin ihmisen sydämeen kirjoitetusta laista (Room. 2)\nMelanchthon opetti, että sielussamme vallitsee ns. \"luonnollinen valo\",\nso. että kaiken ajattelun ja siveellisyyden lähtökohtina ovat Jumalan\nsieluumme istuttamat, myötäsyntyiset käsitykset (noticiae nobiscum\nnascentes, divinitus sparsae in mentibus nostris), joiden ansiota on,\nettei tieteellinen totuuden etsiminen ja siveellinen arviointi\nmilloinkaan lopu ihmissuvun keskuudesta. Näin on ihmisen mahdollista\nomaksua tieto ja moraali ilman yliluonnollista ilmoitustakin.\nSiveysopissaan (Philosophiae moralis epitome, 1537) Melanchthon opetti,\nettä ihminen voi järkensä avulla johtaa ne elämän säännöt, jotka\nsisältyvät käskysanoihin ja ovat yhteiskunnassa välttämättömiä.\n\n_Petrus Ramus_ (Pierre de la Ramée, 1515-1572), ranskalainen\nhiilenpolttajan poika, joka palavalla tiedonhalullaan ja\nlannistumattomalla tarmollaan raivasi itselleen tien aikansa\noppineisuuden huipuille, totesi tutustuttuaan Platonin dialogeihin\nniiden paljoa tyydyttävämmin kuin skolastiikan kuvaavan elävää\najatustoimintaa. Maisteriväitöksessään 1536 hän puolusti teesiä, että\nkaikki, mitä Aristoteles on sanonut, on hulluutta, minkä johdosta Frans\nI lopuksi (1544) kielsi häntä arvostelemasta Aristotelesta ja muita\nvanhoja kirjailijoita. Kielto kuitenkin peruutettiin ja 1551 Henrik II\nnimitti Ramuksen filosofian professoriksi Ranskan collegiumiin. 1561\nhän kääntyi protestanttisuuteen, minkä johdosta joutui vainon\nalaiseksi. Hän sai surmansa Perttulin verihäissä. Ramus julkaisi\nviitisenkymmentä teosta, joista tärkein on hänen Logiikkansa\n(Institutiones dialecticae, 1547). Ensin on tutkittava, millaista\nluonnollinen vapaa ajattelu on, todettava, mitä lakeja se noudattaa, ja\nsitten vasta vahvistettava nämä kokemuksen vallitseviksi osoittamat\nsäännöt. Mutta kun Ramus ei tutkinut todella vapaata puhetta ja\najattelua, vaan Ciceroa, ei hänen logiikkansa juuri päässyt entistä\npitemmälle. Hänen mukaansa logiikassa on kaksi osaa: inventio eli\nmielteen käsittely ja perustelu, ja judicium eli näiden perustelujen\narvostelu mielteen tarkempaa valaisemista varten; seuraavien aikojen\nkoulukielessä Ramuksen judicium tunnettiin leikillisellä nimellä\n\"Pietarin toinen osa\" (secunda pars Petri). Pohjaltaan hän ei\npaljoakaan eroa Aristoteleen logiikasta. Pedagogina hän oli Vivesin\noppilas, harrastaen tiedon kokemusperäistä hankkimista, uskonnollisena\najattelijana persoonallisesti käsitetyn elävän Jumalan palvoja. Hänen\nlogiikkansa pääsi vallalle Saksan, Englannin, Skotlannin ja\npohjoismaiden yliopistoissa. Eräs Miltonin kirjoitus osoittaa hänen\nperehtyneen siihen.\n\nPlatonilainen mystiikka, Paavalin sanat \"luonnonmukaisesta\" laista,\njoka on kirjoitettu pakanain sydämeen, ja Melanchthonin ajatukset\n\"luonnollisesta valosta\" ovat ilmausta dogmeista riippumattomasta\nuskonnollisesta elämästä, joka oli katkeamatta jatkunut keskiajan\nmystiikasta alkaen ja sai eri ajankohtina aina uusia muotoja. Sen\nmerkki on mainitun ranskalaisen _Jean Bodinin_ Seitsenpuhelu (Colloqium\nheptaplomeres, 1593), jossa opetetaan, että oli olemassa ns.\nluonnollinen, järjenmukainen uskonto, jonka perustuksena on usko\nJumalaan. Se asuu kaikkien sydämissä, mutta kehittyy toisissa niin\nvoimakkaaksi ja kirkkaaksi, että heistä tulee muiden opettajia. Kaikki\nuskonnot ovat Jumalalle mieluisia, kunhan niitä vain tunnustetaan\nrehellisesti ja vilpittömästi. Montaignen Tutkielmat olivat kääntäneet\najattelua tähän suuntaan, sillä kun hän osoitti mahdottomaksi hankkia\njärjellä tosi tietoa, ihminen jäi ihmetellen hautomaan luonnon\nsalaisuutta, jonka uskolla oivalsi jumalalliseksi. Ajatuksen\nluonnollisesta uskonnosta kehitti filosofiseksi järjestelmäksi\nenglantilainen _Herbert of Cherbury_ (1583-1648) teoksessaan\nTotuudesta, miten se erotetaan ilmoituksesta, todennäköisyydestä,\nmahdollisesta ja valheellisesta (De veritate prout distinguitur a\nrevelatione, a verisimili, a possibili, et a falso, 1624). Tieto on\nriippumaton kirkon uskonopista; johtopäätelmien kautta on mahdotonta\nsaavuttaa sen lopullista ydintä; sielu ei ole alkuaan kirjoittamaton\ntaulu, jota aletaan täyttää aistimuksien tuloksilla. Itsesäilytysvaisto\nsaa ihmisen hankkimaan tietoa ja ottamaan selkoa tärkeimmistä\ntotuuksista, esim. siitä, että kaikella täytyy olla syynsä. Sama vaisto\nsaa hänet kaipaamaan uskontoa, etsimään täydellistä, ikuista ja\nrajatonta, jossa vasta tuntee saavuttavansa lopullisen levon. Kaikkien\nuskontojen perustana ovat seuraavat viisi totuutta: on olemassa korkein\nolento, jota on palvottava ja jota palvotaan parhaiten hyveellisellä ja\nhurskaalla sydämellä; rikkomukset on sovitettava katumuksella;\ntulevaisessa elämässä odottaa rangaistus tai palkinto. Näiden\ntotuuksien sisältämä luonnollinen uskonto valkenee jokaiselle ihmiselle\nalituisen sisäisen ilmoituksen kautta, vastaukseksi ihmisen\ntotuudenjanoon ja riippumatta virallisista uskonnoista. Kysymyksiin,\njotka eivät sisälly niihin, on tarpeetonta etsiä vastausta. 1700-luvun\ndeismi sai alkunsa Herbertin filosofiasta.\n\nYllä selostettu luonnonuskonto kiteytyi filosofisesta ajattelusta.\nProtestanttien piirissä säilyneen ja hautuneen mystiikan ilmaisi _Jakob\nBöhme_ (1575-1624), suutarimestari Görlitzistä. Uskonpuhdistuksen\nkautta oli saatu Kristuksen puhdas sana; nyt oli löydettävä oikea\nfilosofia. Miksi Jumala on niin kaukana maailmasta ja miten voidaan\nselittää pahan olemassaolo, kun Jumala on maailman luoja? Näihin\nkysymyksiin Böhme vastaa pääteoksessaan Aurora eli nouseva aamurusko\n(A. oder die Morgenröte im Aufgang, 1612). Jumala asuu koko\nolevaisuudessa, rajattomuudessa, sielussamme ja ruumiissamme, joka on\ntehty samoista aineista kuin muukin luonto. Kun ihminen kerran luotiin\nJumalan kuvaksi, täytyy luonnonkin olla sellainen. Luonnonilmiöissä\nJumala vaikuttaa salatulla, tutkimattomalla tavalla, mutta ihmisen\nsielussa hän ilmenee selvästi. Sielun täytyy siis olla olemukseltaan\njumalallisen kaltaista, koska se ei muuten voisi Jumalaa ilmaista.\nJumala on ykseys, mutta hänen olemuksessaan on silti vastakkaisia\nelementtejä, jotka kuitenkin ovat sopusoinnussa. Paha syntyi siten että\nyksi näistä elementeistä, Lucifer, riistäytyi irti tahtoen olla enemmän\nkuin mikä oli, olla kaikki, koko Jumala. Siitä syntyi pahuus,\nepäsointu, hyvän ja pahan vastakohtaisuus, jonka kautta ihmisen täytyy\ntaistellen hankkia rauha. Kun Jumala ei olekaan kaukana, vaan asuu\nolevaisuudessa ja sielussa, voi jokainen, jonka sydämessä rakkaus\nvoittaa ylpeyden ja pahuuden, \"elää Jumalan yhteydessä ja omistaa hänen\nhenkensä; muuta palvomista ei Herra tarvitse\".\n\n\n\n\n6. ESTETIIKKA.\n\n\nKeskiajan teoreettis-esteettinen ajattelu rajoittui Dionysios\nAreiopagitan teoksista (II, s. 61) tunnetuksi tulleeseen platonilaiseen\nmystiikkaan, jota myös Ibn Gabirolin kirja Elämän lähde (II, s. 146)\nlevitti. Alkuoleva käsitettiin Jumalaksi, joka oli kaikkien hyveiden\nsumma. Vallitsevan ajattelutavan mukaan platonilaisuuden esteettinen\npuoli sulautui teologiseen skolastiikkaan. Ciceron määritelmät (Orator)\nsiitä, kuinka taiteilijan on pyrittävä luomaan ilmaisuja ja muotoja\nniille ihannekuville, jotka hän näkee hengessään, tunnettiin; samoin\nAugustinuksen platonilaisuudesta johtuvat, kauneuden olemusta esittävät\nmielipiteet. Tuomas Aquinolainen ilmaisi ne asettamalla kauneuden\nehdoksi eheyden ja täydellisyyden, oikeat suhteet ja selvyyden; hän\nerotti myös kauniin ja hyvän. Kaunis tuottaa iloa vain sitä\nkatselemalla; rumankin jäljittely, jos se suoritetaan hyvin, voi olla\nkaunista; Kristuksen kauneuden korkeus on heijastusta Jumalasta.\n\nAsian luonnosta johtuu, että niin pitkälle ja yksityiskohtaisesti\nrunouden kaunistuskeinoja ja vaikutusta ajatelleet lauluniekat kuin\ntrubaduurit (II, s. 276), minnelaulajat ja islantilaiset joutuivat\npohtimaan teoreettis-esteettistäkin puolta. He eivät ole kuitenkaan\nselvästi ilmaisseet näitä ajatuksiaan. Toisaalta oli tietenkin\nkeskiajalla yleinen se ankara mielipide, että runous oli kuten muukin\ntaide synnillisenä hylättävä. Kun tätä ei kuitenkaan tahdottu eikä\nvoitu tehdä, ruvettiin runouden tarpeellisuutta perustelemaan sillä,\nettä se selitettiin vertauskuvalliseksi, keinoksi, jolla opetetaan\nuskoa, kristillistä hurskautta ja hyviä tapoja. Tämän oli huomannut jo\n_Fabius Fulgentius_ (n. 500), afrikkalainen kristitty oppinut,\nselittäessään Vergiliuksen sisällyksen (Expositio Vergilianae\ncontinentiae) vertauskuvalliseksi. Ensimmäisellä rivillä olevat sanat\narma, virumque ja primus tarkoittavat \"hyvettä\", \"viisautta\" ja\n\"ruhtinasta\"; ensimmäinen kirja kuvaa oikeastaan ihmisen syntyä\n(haaksirikkoisen vaaroja) ja varhaista lapsuutta, kuudes kirja\npainumista viisauden syvyyksiin. Tämä ei ollut muuta kuin\nalexandrialaisen, Raamatun ym. selittämisessä käytetyn metodin\nsovittamista Vergiliukseen, joka sen johdosta, koska hänen\nrunoelmassaan oltiin nyt huomaavinaan ihmeellisiä totuuksia, pääsi\nkeskiajalla, kuten tiedämme, johtavan, profeetallisen runoilijan\narvoon. Yleensä sittemmin runoudelta vaadittiin, että siihen, sen\nkauniin puvun alle, jonka kaikki saattoivat huomata, oli kätkettävä\nsyviä viisauksia, jotka voitiin löytää siitä riisumalla pois tuo\nulkonainen, kimalteleva viitta. Tässä merkityksessä runous oli \"iloista\ntiedettä\" (gaya scienza), kuten trubaduurit sanoivat, ja tällaista\nongelmallisuutta tarkoitti estilh clus (II, s. 277), il dolce\nstil'nuovo (II, s. 296), Ruusun romaani jne. Dantesta runous ei ollut\nmuuta kuin \"retoorinen, musikaaliseksi saatettu kuvitelma\" (nihil aliud\nquam fictio rhetorica in musicaque posita). Vielä Landino (II, 482)\nomaksui teoriassaan eepoksen laeista vertauskuvallisen selitystavan.\nPohjaltaan tässä ilmenee pyrkimys saada jollakin tavalla luvaton\ntehdyksi luvalliseksi ja alistetuksi hyveen palvelukseen, vähän\nniinkuin avioliitolla rakkaus tehdään sallituksi ja siveyttä\nedistäväksi.\n\nYleensä tästä ajattelusta voi sanoa, että vaikka se olikin hämärää, se\nkuitenkin pohjaltaan erotti runouden kauneuden ja hyödyn. On melkein\nsattuma, ettei skolastiikka, jonka nominalistinen ja realistinen\nfilosofia saapui estetiikan kynnykselle, huomannut astua tämän yli.\n\nMuodollisen estetiikan eli runo-opillisen puolen keskiaika kuten\ntiedämme kehitti pitkälle. Ensiksikään ei tieto antiikin runouden\nlaeista päässyt ainakaan kokonaan unohtumaan, sillä mainitsemamme\nAldhelmin (II, s. 54), Baedan (II, s. 56), Galfridus Vino Salvon ja\nJohannes Anglicuksen (II, s. 172) runo-opit olivat säilyneiden\nlatinankielisten runoelmien säeteknillisiä selityksiä. Aristoteleen\nPoetiikka käännettiin Averroeen arabiankielisestä laitoksesta latinaksi\nn. 1256, mutta ei tullut yleisemmin tunnetuksi tai oikein ymmärretyksi,\nminkä huomaa keskiajan kaavamaisista tragediaa ja komediaa koskevista\nkäsityksistä. Kansankielinen runous kehittyi ulkonaisen taituruuden\nhuipuille, ulottaen muodon puolesta vaikutustaan latinankieliseen\nrunouteen, jossa ruvettiin käyttämään loppusointuja.\n\nTällä asteella oltiin saavuttaessa renessanssiin: esteettisiin\nteorioihin nähden hämärällä platonilais-mystillisellä, muotoihin nähden\nmonipuolisella, sekä antiikista periytyneellä että kansankielisen\nrunouden piirissä kehittyneellä kannalla. Alkanut humanismi toi tähän\nsen lisäyksen, että antiikin runouden arvo kohosi, pyrkien\nsyrjäyttämään kansankielistä kirjallisuutta, että saatiin täsmällinen\ntieto antiikin estetiikasta tutustumalla Aristoteleen Poetiikkaan\nalkukielellä ja toimittamalla siitä tarkka käännös (Georgio Valla\n1498); ja että varsinainen esteettinen ajattelu sai tästä virikettä.\nAjan henki kohdistui itse kauneuden ja sen olemuksen tutkimiseen sekä\nsiihen, miten se oli ilmaistava runoudessa.\n\nKauneuden tarkastelu lähti kahden nimen, Platonin ja Aristoteleen,\nvarjosta. Platonilaiset etsivät kauneutta sielusta, aristotelelaiset\nfyysillisistä ominaisuuksista. Edellisistä olemme jo maininneet Cosimon\nplatonilaisen akatemian, Marsilio Ficinon (II, s. 483), Pico della\nMirandolan, Pietro Bembon ja Baldassare Castiglionen, jotka kaikki\nhämärähköllä tavalla samastivat platonilaisen perusidean ja kauniin,\nnähden sielussa ja rakkaudessa sen ilmenemistä. Kuuluisimpia tämän alan\nteoksia on espanjanjuutalaisen Judá Abrabanelin l. _León Hebreon_\n(1460-1521) Napolissa sepittämä Rakkauden dialogeja (Dialoghi d'amore,\nvanhin tunnettu painos vuodelta 1535), jossa käsitellään rakkauden\nolemusta, kaikkiallisuutta ja alkuperää. Mikä on kaunista, on hyvää,\nmutta kaikki hyvä ei ole kaunista. Kauneus on suloa, joka ihastuttaa\nsielua ja herättää siinä rakkautta. Perehtyminen kauneuden\nvaatimattomiin ilmentymiin johtaa porras portaalta yhä korkeamman\nasteen käsittämiseen. Leon sanoi filosofiaansa \"litografiaksi\". Hänen\nteoksensa käännettiin monille kielille. _Torquato Tasso_ selvitteli (Il\nMintumo l. totuus kauneudesta -- o vero de la bellezza, Dialogeissa,\n1562) platonilaisia ja plotinolaisia käsityksiä, lähtökohtanaan\nnapolilaisen _Minturnon_ platonilainen Ars poëtica (1564). _Tommaso\nCampanella_ esitti teoksessaan Järjen filosofia (Philosophia\nrationalis, 1637) ajatuksia, joissa siihen saakka vallinnutta\nhämäryyttä yritettiin hälventää. Kaunis on hyvän, ruma pahan merkki; ei\nole mitään, joka ei olisi joko kaunista tai rumaa, riippuen siitä,\nmiltä kannalta sitä arvostellaan. Tämä toteaminen on esteettisen\nanalyysin alkua.\n\nAristotelelainen kauneuden etsiminen sai myös monenlaisia ilmaisuja.\nPythagoralaiset matemaatikot näkivät kauneutta tarkoissa, silmää\nmiellyttävissä suhteissa, kuten esim. kultaisessa leikkauksessa;\ntaiteilijat varsinkin naisruumiin suhteissa ja väreissä. _Agostino\nNipho_ esitti teoksessaan Kauniista ja rakkaudesta (De pulchro et\namore, 1529) kauneuden ilmenemistä luonnossa kuvaamalla\nyksityiskohtaisesti Johanna Arragonialaisen ruumiin.\n\nAristoteleen mielipiteet käsitettiin niin, että runouden tarkoituksena\noli opettaminen. Siitä, mitä Aristoteles oikein tarkoitti puhuessaan\nrunoudesta sen ilmaisuna, joka on yleistä, ja luovuttaessaan\nhistorialle sen, mikä on yksilöllistä, ja miten oli ymmärrettävä hänen\nmäärittelynsä runoudesta luonteiden ja sieluntilojen jäljittelevänä\nesittämisenä (I, s. 309), syntyi renessanssin aikana väittelyä, joka on\nvarsinaisen teoreettis-esteettisen ajattelun oireena. Tällä ei\nkuitenkaan ollut minkäänlaista vaikutusta runouden varsinaiseen\nharjoittamiseen, vaan olivat siinä suhteessa kokonaan määräävinä\nkäytännölliset runo-opit, ne Aristoteleen ja Horatiuksen perusteella\nsyntyneet ohjekirjat, joissa sanottiin, minkälaista runouden tuli olla\nollakseen oikeaa. Tällaisia teoksia olemme jo maininneet: Saksassa\nCeltes julkaisi sellaisen 1486, Ulrich von Hutten 1511, Italiassa Vida\n1527 ja Julius Caesar Scaliger (Poetices, painettu 1561), ja niitä\nsepitettiin runsaasti. Mutta kun ne kaikki selittivät antiikin runouden\nlakeja ja olivat etupäässä tarkoitetut ohjaamaan humanismin synnyttämää\nuutta latinankielistä runoutta, jäi se kysymys, miten oli sepitettävä\nkansankielistä runoutta, sen omien vai antiikinko lakien mukaan, niiltä\nvastaamatta. Tähän puoleen kohdisti huomionsa _Giovanni Giorgio\nTrissino_ (1478-1550), jolla kyllä ei ole sijaa estetiikan historiassa,\nmutta joka siitä huolimatta vaikutti ratkaisevasti seuraavan aikakauden\nrunouteen.\n\nKysymys oli laajakantoinen. Ennen sanotusta tiedämme, että humanistinen\ninnostus kehitti Italiassa uuslatinalaisen runouden ja että oli\nolemassa kaksi kirjakieltä, latina ja italia, joista edellinen\nsuorastaan uhkasi syrjäyttää jälkimmäisen korkeamman runouden\npalveluksesta. Meikeinhän sellaiset italian mestarit kuin Petrarca ja\nBoccaccio pyysivät anteeksi sitä, että joskus kirjoittivat italiaksi.\nMutta Danten suurrunoelma oli vahvistanut italian aseman niin lujaksi,\nettei sitä enää voitu vaarallisemmin järkyttää. Lorenzo dei Medici\npuolusti sitä erikoisessa kirjoituksessa ja rupesi viljelemään sitä\nrakastuneena sen kauneuteen, ja Pietro Bembo osoitti dialogeissaan\n(Prose, kirjoitettu 1502) sille sen oikean paikan ja tehtävän\nitalialaisten sivistyskielenä. Proosan malliksi asetettiin Boccaccion,\nrunouden Danten ja varsinkin Petrarcan kieli. Tällä kohdalla tulee\nnäkyviin Trissinon vaikutus.\n\n_Giovanni Giorgio Trissino_ oli rikas veronalainen ylimys, joka oli\nsaanut perinpohjaisen humanistisen kasvatuksen. Jouduttuaan\npoliittisista syistä maanpakoon ja menetettyään omaisuutensa hän\noleskeli jonkin aikaa keisari Maximilian I:n hovissa, mutta palasi pian\nItaliaan. 1514 hän oleskeli Roomassa, saavuttaen siellä ennenpitkää\npaavi Clemens VII:n suosion ja ruveten palvelemaan tätä diplomaattina.\nNäiden tehtävien ohella hän toimi tiedemiehenä ja kirjailijana.\nKiinnostuen kysymykseen Italian kirjakielestä hän asettui itse\npääasiassa italian puolelle, mutta ei hyväksynyt kolmen suuren\nfirenzeläisen vanhaa \"toscanalaista\", joksi Bembo olisi tahtonut\nkirjakieltä nimitettävänkin, vaan halusi ottaa käytäntöön oman aikansa\nyleisimmän sivistyneen puhekielen ja sanoa sitä \"italiaksi\".\nIlmaistakseen tarkoin sen äänteellistä asua hän käytti joissakin\ntapauksissa uusia, kreikkalaisesta kirjaimistosta ottamiaan merkkejä.\nKun hän painatti teoksensa tämän periaatteen mukaisesti, on selvää,\nettä ne -- ollen muutenkin heikkoja -- jäivät vähille lukijoille.\nTunnemme tässä saman yleiskielen ja oikeinkirjoitusharrastuksen, jonka\ntapaamme sittemmin kaikkialla Euroopassa silloin, kun tulee kysymykseen\nuudenaikaisen kirjakielen vakaannuttaminen. Italian ensimmäinen\nvarsinainen kielioppi on Trissinon tekemä. Metriikan alalla Trissino\npysytteli italian runouden entisellä kannalla, koettaen jäljitellä\nantiikin mittoja ottamalla huomioon koron ja tavujen lukumäärän. Hänen\nkeksintönsä on antiikin trimetriä tai heksametriä vastaamaan aiottu\n11-tavuinen loppusoinnuton säe (verso sciolto), jolla hän toivoi\nsyrjäyttävänsä Boccaccion ottava riman, siinä kuitenkaan onnistumatta.\nTrissino käytti sitä Sofonisba-tragediassaan (1515, painettu 1524) ja\neepoksessaan (Gooteista vapautunut Italia -- Italia liberata dai goti,\n1547-1548), ja se jäi tragediain säkeeksi. Paitsi näitä ja runo-oppiaan\nTrissino julkaisi myös komedian nimeltä Yhdennäköiset (I Simillimi).\n\nTrissinon runo-oppi (Runouden kuusi osastoa -- Le sei divisioni della\npoetica, neljä osaa 1529, loput tekijän kuoltua) on uuden ajan\nensimmäinen kansankielistä runoutta tarkoittava ohjekirja. Se on\nAristoteleen mukaelma; tärkeimmät osat ovat tragediaa käsittelevä\nviides ja eeposta, komediaa ja paimenrunoutta käsittelevä kuudes kirja.\nSen perusajatuksena oli, että uusi runous on sepitettävä antiikin\nmallien mukaan, mutta ei latinaksi, vaan kansan omalla kielellä.\nKaunokirjalliset tuotteensa Trissino sepitti tämän periaatteensa\nvalaisemiseksi ja toteuttamiseksi käytännössä.\n\nTrissino ymmärsi tragedian seuraavanlaiseksi:\n\n_Aihe_. Aristoteleen mukaan traagillisen henkilön tuli olla ylhäinen,\npohjaltaan hyvä ja jalo, mutta intohimojensa vaikutuksesta hairahtunut.\nEpävarmaa lienee, tarkoittiko Aristoteles nimenomaan yhteiskunnallista\narvokkuutta, -- siihen kyllä viittaa kreikkalaisten tragediojen\nhenkilövalinta --, mutta keskiaikana hänet käsitettiin näin ja tämän\nkäsityksen omaksui Trissino, tullen sitä vielä laajentaneeksi. Hänkin\nnäet aikansa mukaan piti Agamemnonia, Theseusta ym. kreikkalaisten\nsankaritarujen ja myyttien henkilöitä historiallisina ja lausui nyt sen\nmielipiteen, että tragedia saattoi kuvata vain historiallisten\narvohenkilöiden kohtaloita. Täten pseudoklassillisen tragedian aihealue\nlaajeni sankaritarujen ja myyttien ulkopuolelle, mikä olikin\nvälttämätöntä, se kun muuten olisi käynyt ahtaaksi. Toisaalta se taas\narveluttavasti rajoittui: se ei voinut käyttää porvarillisia aineksia,\njotka jäivät komedialle. Tästä oli seurauksena tragedian ja komedian\njyrkkä ero, mahdottomuus käyttää edellisessä koomillisia ja\njälkimmäisessä traagillisia aineksia. Tulemme näkemään, että Lopen ja\nShakespearen draama, joka oli kehittynyt keskiajan näytelmästä, erosi\njuuri tässä kohdassa jyrkästi pseudoklassillisesta draamasta, jonka\nyksipuolinen samanvärisyys aikanaan koitui vaikeaksi esteeksi\nnäytelmärunouden kehitykselle.\n\n_Rakenne_. Päähenkilöllä on oleva uskottu, sama kuin Euripideen\nimettäjä (I, s. 283), jolle alussa kerrotaan, mistä on kysymys.\nKaikista varsinaisista tapahtumista tuo tiedon sanansaattaja, joita\nTrissino käyttää useita. Ne ovat tarpeellisia senkin vuoksi, että\nniiden on mm. tuotava näyttämölle tieto päähenkilön lopullisesta\nonnettomuudesta, joka ei saanut Horatiuksen mukaan tapahtua näyttämöllä\n(\"Medea ei saa silpoa lapsia nähtemme\", I, s. 394). Kun Senecan\nnäytelmissä, jotka oli aiottu luettaviksi, kuitenkin kaikki\nhirveydetkin tapahtuvat katsojan silmäin edessä, Trissino valitsi sen\nvälittävän keinon, että antoi Sofonisbansa kyllä tyhjentää myrkkymaljan\nkulissien takana, mutta toi hänet kuolemaan näyttämölle. Yleensä tuli\npseudoklassillisessa tragediassa säännöksi, että julmat kohtaukset\nsuoritettiin näyttämön ulkopuolella. Sekä uskotun että sanansaattajain\nosuudet olivat omiaan lisäämään tragedian eepillistä ja heikontamaan\nsen draamallista puolta. Kuoron Trissino säilytti, mutta käsitti sen\ntehtävän väärin. Hän tiesi siinä pitävän olla 15 jäsentä, kuten\nSophokleen ajoilta oli tullut tavaksi, mutta vain johtaja oli koko ajan\nnäyttämöllä, muiden tullessa ilmaisemaan näytöksien loppua\nkolmihenkilöisinä ryhminä viiden portin kautta. Näytöksiä oli tämän\nmukaisesti viisi. Juoni oli oleva ajallisesti yhtenäinen ja\nkeskeytymätön, mistä seurasi, ettei näyttämö voinut vaihtua. Trissino\nei kuitenkaan asettanut tässä suhteessa sen tarkempaa vaatimusta kuin\nettä toiminta ei yleensä saanut kestää vuorokautta kauemmin, mikä oli\nAristoteleenkin ohje. Ajallisen yhtäjaksoisuuden asetti tragedian\nlaiksi (1554) _Giraldi Cintio_ (1504-1573) ja paikan vaihtumattomuuden\n(1570) _Ludovico Castelvetro_ (1505-1571). Antiikkia Trissino\njäljitteli siinä, että päästi näyttämölle aina vain kolme henkilöä\nsamalla kertaa.\n\n_Aiheen käsittely, juoni, tragedian tarkoitus ja luonteet_.\nSijoittaessaan siis historiallisen kohtalon tällaiseen kehykseen\nTrissinon tuli muistaa se ero, minkä Aristoteles asetti historian ja\nrunouden välille: että edelliselle kuului tositapahtumien tutkiminen,\njälkimmäiselle sen esittäminen, mikä niissä oli yleistä ja\ninhimillistä. Trissino käsitti tämän niin, että hän valitsi\npäähenkilönsä historiasta, asettaen heidät sen taustaa vastaan, mutta\nloi yksityiskohdat vapaasti tuodakseen selvemmin näkyviin kohtaloiden\nja luonteiden yleisinhimillisyyden. Aristoteleen mukaan pitäisi\npäähenkilön onnettomuuden johtua siitä, että hän on intohimojensa\nhairahduttamana ottanut harha-askeleen. Sitä ei Trissino ole\nymmärtänyt: Sofonisba ei ole tehnyt mitään sellaista; kuvaus koskee\nvain hänen sortumistaan kuningattaresta roomalaisten vangiksi aivan\nhänen omatta syyttään. Tähän saattoi kuitenkin sisältyä Aristoteleen\nilmaisema tragedian tunnusmerkki: pelon ja säälin herättäminen, mikä\nsellaisenaan on tyydyttänyt Trissinoa. Katharsis-kysymykseen hän ei ole\npuuttunut. Pelon _tai_ säälin herättäminen, kuten Aristotelesta pian\nedelleen väärinkäsitettiin, tuli sitten pseudoklassillisen tragedian\ntarkoitukseksi, joka oli siis opettavainen, kohentaen katsojan\nsiveellistä olemusta. Tämä tarkoitusperä määräsi myös luonteet: pelkoa\novat omiaan herättämään suuret onnettomuudet ja kuolema, ja sääliä\nsyntyy erikoisesti silloin, kun jalot luonteet joutuvat tällaisten\nkohtaloiden uhriksi. Tämän vuoksi Trissinon kaikki henkilöt ovat\nerittäin jaloja, mutta Sofonisba lisäksi kiihkeästi isänmaallinen ja\nkaunis, Massinissa ritarillinen, mutta helposti horjutettava, Scipio\nroomalaisesti ankara, mutta samalla humaani, ja ystävätär Herminia\nkuolemaan saakka uskollinen ja altis. Heidän monologeissaan ei ole\nkysymys vain tapahtumien kuvaamisesta, vaan yrityksistä saada\nilmaistuksi myös yksilöllistä tunne-elämää. Heikkouksistaan huolimatta\nheistä tuli pseudoklassillisen tragedian perustyyppejä.\n\n_Eepoksen_ teorian Trissino käsitti toisin kuin valtarenessanssin\nrunoilijat: niiden sisällys ei saanut olla keksittyä, kuten\nviimeksimainittujen tuotteissa, vaan niissäkin oli runoilijan\nyleistävällä vapaudella käsiteltävä historiallisia tapahtumia. Toiminta\noli oleva yhtenäinen, rajoitettu jne., kuten Aristoteles oli opettanut.\nTämän päätelmänsä Trissino luuli olevan sopusoinnussa antiikin kanssa,\nkoska piti Iliaan ja Aeneiin henkilöitä historiallisina; roomalaisten\neepoksethan useimmiten käsittelivät historiaa. Tämän periaatteen\nmukaisesti hän valitsi oman runoelmansa aiheeksi Justinianus I:n\nItalian-sodat, jotka lisäksi innostivat häntä isänmaanystävänä.\nEepoksenkin alalla hänen teoriansa saavuttivat huomattavaa kannatusta.\nTrissinon _komedia_ on mukaelma Plautuksen Kaksoisveljeksistä, siitä\nomituinen, että hän sijoitti siihen vanhan attikalaisen komedian mukaan\nkuoron, niinkuin Reuchlin Henno-näytelmäänsä. Se uutuus ei kuitenkaan\nsaavuttanut suosiota.\n\nEepoksen teoriaa selvitti mainittu Giraldi kirjoituksessaan Keskustelua\nrunoelmien, huvi- ja murhenäytelmien sommittelusta (Discorso al\ncomporre dei romanzi, delle commedie e delle tragedie, 1554).\nItalialainen, ariostolainen kertova runoelma (romanzo) oli kehittynyt\nitsenäisesti eikä siihen tarvinnut sovittaa Aristoteleen ohjeita, esim.\nhänen vaatimustaan toiminnan yhtäjaksoisuudesta. Aristoteleen sääntö\nkoskee vain antiikkia eeposta, yhden henkilön yhtä toimintaa; uuden\najan eepoksissa käsiteltiin yhden tai monen henkilön monta toimintaa,\njoihin ei Aristoteleen lakia voinut sovittaa.\n\n\n\n\n\n\nIV. LYRIIKKA JA PAIMENRUNOUS.\n\n\n\n\n1. ITALIA.\n\n\n1\n\nRanskan ja Espanjan kilpailu Italian omistamisesta päättyi\nviimeksimainitun voittoon, Pavian taisteluun 1525, jolloin Frans I\n\"menetti kaiken muun paitsi kunniaansa ja henkeänsä\" ja joutui\nvangiksi, kuuluisaan Rooman ryöstöön 1527, jonka toimeenpanivat\nsaksalaiset ja espanjalaiset palkkasoturit, ja Cambrayn rauhaan 1529,\njolloin Ranska luovutti Italian Espanjalle. Samalla kuin Italian\nkansallinen itsenäisyys täten loppui kolmeksi vuosisadaksi, aina\n1794:ään saakka, sen suunnattomaan sekasortoon joutuneet olot\njärjestyivät taas entisten kaupunki- ja tyrannivaltojen tapaan. Sotien\naiheuttama hävitys oli kuitenkin ollut niin perinpohjainen, ettei\nrenessanssi enää voinut ylläpitää elinvoimaansa, vaan heikkeni ja\nmuuttui luonteeltaan. Tähän vaikutti erikoisesti Espanjan ja paavin\nmäärätietoinen katolinen taantumuspolitiikka, joka inkvisition avulla\nkaikkialla nousi taistelemaan uskonpuhdistuksen edustamaa\nhengenvapauden pyrkimystä ja siis renessanssin perusaatetta vastaan, ja\nmyös se, että Italian kaupunkien varallisuus herkesi 1500-luvulla\nkasvamasta, mikä lamautti kulttuurielämää. Sikäli kuin näet\nturkkilaisten valloitukset Levantissa lisääntyivät, heikkoni Italian\nvanha välittäjäasema idän ja lännen kaupan hoitajana. Se jäi\ntoisaallakin syrjään Euroopan rikkauksien suurhankinnoista, sillä\nAmerikan löydön jälkeen avautuvat valtamertentakaiset maat joutuivat\netupäässä Portugalin, Espanjan ja Englannin saalistusalueiksi.\n1600-luvun alussa Italia lopuksi menetti johtavan asemansa\nkirjallisuuden alalla Espanjalle ja Ranskalle.\n\nRunouden historiassa ovat aina olleet tärkeinä tekijöinä ne ulkonaiset\nedellytykset, joiden vallitessa se on kehkeytynyt ja kukoistanut, ne\ntyyssijat, jotka ovat olleet ikäänkuin sen ansareita, ja ne henkilöt,\njotka ovat näitä ansareita hoitaneet. Itämaiden kirjallisuuden\nhistoriasta muistamme, kuinka riippuvaisia runoilijat olivat\nhallitsijoista; saman ilmiön tapaamme Kreikasta ja Roomasta;\nkeskiaikana oli jonkun aatelisen tai ruhtinaallisen henkilön kannatus\nrunoilijalle välttämätön, sillä ilman sitä hän olisi menehtynyt\naineellisen toimeentulon puutteeseen. Näiden tukikohtien ympärille\nmuodostui usein seurapiirejä, \"salonkeja\", joille antoi leimansa\nhengenviljelys. Niin tapahtui itämailla, Kreikassa ja Roomassa, joissa\nviimeksimainituissa myös naiset ottivat osaa seurusteluun runon\nmerkeissä. Keskiaika ei suinkaan ollut tässä suhteessa huonompi: Kaarle\nSuuren palatsikoulu oli jo melkoisessa määrässä eräänlainen salonki;\nHenrik II:n ja Eleanorin, Troyes'n, Blois'n ym. hovit olivat tunnettuja\nrunoilijain tyyssijoja, onpa kuningas Renén runoilijahovi saanut\nsadunomaisen, romanttisen hohteen; \"lemmenhovit\", puy-seurat,\nmestarilaulajat, reetorien kamarit, näytelmäseurat -- kaikki ne ovat\nilmauksia milloin selvemmin ja aatteellisemmin, milloin hämärämmin ja\naineellisemmin tajutusta perushalusta kokoontua yhteen runouden syvän\nmystiikan ja kauneuden ympärille, saamaan tukea, innostusta ja\nnautintoa. Varhaisrenessanssista puhuessamme totesimme, kuinka\nBoccaccio toi symposion-idean omalla sirolla tavallaan kirjallisuuteen,\njossa se käytännöllisenä kehyksen rakentamiskeinona tuli sitten\nnovellikokoelmissa yleisesti suosituksi, kuinka Cosimo dei Medici\npalvoi Platonia ja kuinka yleisesti sekä oppineet että runoilijat\nmielellään keräytyivät jonkun johtohenkilön ympärille\naymposion-ryhmiksi. Se riippuvaisuussuhde, johon runoilija tällä\ntavalla joutui, on teoreettisesti katsoen hänelle alentava; käytännössä\nse ei suinkaan läheskään aina ollut sellainen, sillä ryhmiä\ntaloudellisesti koossa pitävät älykkäät keskushenkilöt useimmiten\noivalsivat koko asian saaneen alkunsa kunnioituksesta runoutta kohtaan\nja perustuvan siihen.\n\nKun nyt 1500-luvulla Italiassa tavat hienostuivat niin, että\nvarakkaissa piireissä siinä suhteessa oltiin sangen kaukana Danten\nvuosisadan ujostelemattomista oloista, merkitsi se sitä, että\nkirjallistaiteelliset ja tieteelliset seurapiirit muodostuivat sen\ntyylisiksi, minkä sana \"salonki\" vieläkin ilmaisee [Vanha\nyläsaksalainen sal = talo, josta ruotsin sal ja suomen sali;\nanglosaksilainen sael = huone, goottilainen soijan = oleskella,\nvenäläinen selo = kylä, italialainen salone, ranskalainen salon, josta\nsalonki. Merkitsee yleensä isoa vastaanotto- ja vierashuonetta.]:\nsivistyneet, runoutta, taidetta ja tiedettä harrastavat varakkaat\nhenkilöt, porvarit, aateliset, ruhtinaat, kokoavat ympärilleen\nmainittujen alojen henkilöitä, suosivat ja tukevat heitä, ja nauttivat\nsiitä tietoisuudesta, että voivat täten edistää ja hyödyttää jotakin,\njonka joko selvästi oivaltavat tai hämärämmin aavistavat ensiluokkaisen\ntärkeäksi tekijäksi ihmiskunnan sielunviljelyksessä. Näin\nmuodostuneilla ja toimineilla 1500- ja 1600-luvun salongeilla on ollut\nhuomattava tehtävä aikansa hengenelämän kasvihuoneina ja tulee\nkirjallisuuden historia niiden kanssa kosketuksiin.\n\nCosimon \"salongin\" olemme maininneet jo varhaisrenessanssin yhteydessä\n(II, 483). Muistutamme mieleen myös Napolin Robert-kuninkaan hovin,\njonka kirjallinen ilmakehä, yhtyneenä Fiammettan suloihin, vaikutti\nniin hedelmöittävästi Boccaccioon ja tuotti tunnustuksellaan\ntyydytystä Petrarcalle. 1400-luvun alkupuoliskolta periytyneessä\nromaanikatkelmassa Paradiso degli Alberti kuvataan firenzeläisen\nAlbertien perheen henkevää huvilaelämää suihkulähteen ympärillä\nrunouden, filosofian, historian, soiton ja laulun parissa, johtajana\nälykäs firenzetär Cosa. Adrianmeren rannalla sijaitseva pieni Riminin\nkaupunki oli tullut tunnetuksi jo 1200-luvun lopulla Paolon ja\nFrancescan murhasta, ja oli tämän maineensa arvoinen vielä kaksisataa\nvuotta myöhemmin, jolloin ensimmäisen murhaajan jälkeläinen,\nrenessanssityranni Sigismondo Malatesta, siellä vietti siroa\nkauneuselämää, rakasti palavasti \"jumalaista Isottaansa\" ja teki\nintohimojensa ajamana mitä hirveimpiä kauhuntöitä -- kaikkea samalla\nkertaa. Hänen hovinsa johtavana henkilönä oli mainittu Isotta, jonka\nkunniaksi Malatesta rakennutti Riminin suurimman nähtävyyden,\nrenessanssin ihmeellisimmän pyhäkön, P. Franciscuksen kirkon,\narkkitehtinaan silloinen tämän alan kuuluisin taituri Leo Battista\nAlberti. Jokainen sen koriste on tarkoitettu ylistämään -- ei suinkaan\nJumalaa, P. Neitsyttä tai P. Franciscusta, vaan Isotta degli Attia,\nrakastajatarta, josta tuli Sigismondon puoliso vasta sen jälkeen, kun\nhän kesäk. 1 p. 1450 antoi kuristaa laillisen vaimonsa. Sigismondo\nkokosi linnaansa, \"Malatestain kallioon\" (Rocca Malatestiana),\nrunoilijoita, joista pari, eräs Basinio ja \"kauniin käden\" (Bella mano)\nrunoilija Giusto de Conti, ovat saaneet leposijansa Isottan kirkossa.\nSigismondon sivistysintoilua kuvaa hyvin se seikka, että hän ollessaan\nsotaretkellä Moreassa kaivatti haudasta bysanttilaisen oppineen\nGemisthos Plethonin (II, s. 476) ruumiin ja valmisti hänelle leposijan\nIsottan kirkkoon, kuten hautakirjoitus tarkoin kertoo. Isotta ei ole\nkuvista päättäen ollut kaunis nykyisen käsityksen mukaan, mutta hänen\non täytynyt olla hyvin älykäs ja viehättävä, koska hän niin\ntäydellisesti kykeni hurmaamaan tyrannin; sitä tietoa, ettei hän muka\nolisi osannut kirjoittaa, koskapa hänen kirjeensä todistettavasti ovat\nmuiden sepittämiä ja allekirjoittamia, ei tarvitse uskoa; renessanssin\nhenkilöt usein jättivät nämä asiat sihteerien huoleksi.\n\n_Firenzen_ ulkopuolella olevista vanhoista huviloista, joista monet\novat kuuluneet Mediceille, liittyy _Villa Careggi_ läheisimmin viimeksi\nmainittuun nimeen, sillä siellä Cosimo piti symposioitansa,\nseurustellen Ficinon (II, s. 483), Bracciolinin (II, s. 479), Filelfon\n(II, s. 479), Gemisthos Plethonin ym. oppineiden kanssa, ja siellä\nniitä jatkoi hänen pojanpoikansa Lorenzo il Magnifico, renessanssin\nehkä ensimmäinen täydellinen cortegiano, eroamattomina ystävinä Angelo\nPoliziano, Luigi Pulci ja Pico della Mirandola. Cosimon ystävä Ficino\nantoi vakavana, oppineena vanhuksena arvoa Lorenzonkin piirille,\npalavasti edelleen harrastaen Platonin ja kristinuskon saattamista\nsopusointuun. Lorenzon symposionit vietettiin kokonaan Platonin nimeen:\nIl Magnificon toimiessa puheenjohtajana luettiin Symposionia ja\nkeskusteltiin rakkauden olemuksesta.\n\n_Ferraran_ Este-sukuiset hallitsijat kunnostautuivat kirjallisuuden ja\ntaiteen suosijoina. Heistä mainittakoon Lionello (1407-1450) ja hänen\nveljensä Borso (1413-1471), joka perusti Ferraraan kirjapainon ja\nkutsui hoviinsa oppineita miehiä, innostaen ja kannattaen heitä. Kolmas\nveli Ercole I (1431-1505) noudatti heidän esimerkkiään: Boiardo oli\nhänen ministerinsä ja Ariosto hänen suosikkinsa. Ercolen seuraaja\nAlfonso I (1486-1534) meni 1501 naimisiin Lucrezia Borgian, paavi\nAleksanteri VI:n tyttären ja kuuluisan Caesare Borgian sisaren kanssa,,\njolla oli myötäjäisinään sukunsa peloittavan huono maine. Ferraran\nhovissa Lucrezia kuitenkin osoittautui mainettansa paremmaksi, osasi\nsaavuttaa puolisonsa rakkauden (hän oli silloin vain 22-vuotias) ja\nvietti rauhallista elämää, antamatta aihetta häväistysjutuille. Kun\nhänen puolisostaan tuli 1505 Ferraran herttua, hän kokosi hovin\nvaltijattarena sinne oppineita, runoilijoita ja taiteilijoita; täten\nsyntyneeseen kulttuurikerhoon kuuluivat mm. Ariosto, kardinaali Bembo,\nAldus Manutius, Tizian ja Dosso Dossi. Ainoa murhenäytelmä, johon hänen\nnimensä on sekaantunut, on häneen rakastuneen nuoren aatelismiehen\nErcole Strozzin kuolema: mustasukkainen Alfonso murhautti tämän 1505.\nLuonnonlahjoiltaan Lucrezia tuskin on ollut mainittavampi, moraaliltaan\nhän oli aikansa lapsi -- hänen erikoisemmasta paheellisuudestaan ei ole\ntodistuksia -- ja olemukseltaan donna seducente et veramente graziosa\n(\"viehättävä ja todella siro\"), eli kuten rakastunut Strozzi runoili:\n\n    Ruusu, sä riemun laps', sulosormien taittama, eikö\n    hehkusi herkemp' oo kuin oli milloinkaan?\n    Venusko kirkasti sun? Lucrezian huuloset ehkä\n    purppuraloistettaan suukoin sullekin soi?\n\n                     [Suomentanut Jaakko Tuomikoski.]\n\nEste-suvun etevyys ulottui Mantuaan, jonka hallitsija Francesco Gonzaga\nmeni 1490 naimisiin Ferraran Alfonson sisaren, 16-vuotiaan Isabellan\nkanssa. Tästä nuoresta kreivittärestä kehittyi \"maailman ensimmäinen\nnainen\" (la prima donna del mondo): suuri kaunotar ja koko sivistyneen\nItalian ja Ranskan pukumuodin määrääjä, etevä diplomaatti, joka kykeni\npitämään puoliaan neuvotteluissa itsensä Caesare Borgian kanssa,\nihastuttava seuraelämän, kaunotarten ja taiteilijain koossapitävä ja\njohtava keskushenkilö, jonka intohimona oli kirjallisuus, muinainen ja\noman ajan taide, musiikki -- yleensä kauneuselämä. Varojen vähäisyys\nvain asetti esteitä hänen ostoilleen ja anteliaisuudelleen, pakottaen\nhänet joskus tinkimiseen, mikä saattoi hänet hiukan saidan maineeseen.\nRafael, Andrea Mantegna, Giulio Romano, Castiglione, Bembo, Bibbiena,\nBellini, Perugino, Bandello, Trissino ym. kuuluivat hänen\nkirjallistaiteelliseen kerhoonsa.\n\nIsaballan nuorempi sisar Beatrice meni 1491 naimisiin _Milanon_\nherttuan Lodovico Sforzan (liikanimeltä il Moro = musta, maurilainen)\nkanssa, joten Este-suvun lahjakkuus pääsi vaikuttamaan täälläkin.\nBeatrice oli huolellisen kasvatuksen saanut henkevä kaunotar, jonka\nvarhainen kuolema (1497) esti täydelleen kehittämästä suuria lahjojaan.\nHän ehti kuitenkin muodostaa hovinsa kirjallisuuden ja taiteen\ntyyssijaksi, jonka valokehään sattuvat sellaiset nimet kuin Correggio,\nBramante, da Vinci ym.\n\nIsabellan puolison sisar Elisabetta Gonzaga meni 1489 naimisiin\n_Urbinon_ herttuan Guidubaldo da Montefeltron kanssa, jonka isä\nFederigo oli ollut aikansa kuuluisimpia kondottierejä ja samalla mitä\nhartain tieteiden ja taiteiden suosija, ainoana kilpailijana vain\nLorenzo il Magnifico. Hänen upeassa linnassaan, sen taideaarteiden\nkaunistamissa saleissa, henkevä Elisabetta piti kerhoa, joka on tullut\nkuuluisaksi mm. Castiglionen iltakeskustelujen suorittajana, ja jonka\njäseninä oli monta tunnettua kulttuurihenkilöä, etunenässä kardinaalit\nBibbiena ja Bembo sekä kreivi Castiglione. Olemme nyt siis siinä\nsivistyneessä seurapiirissä, josta jo olemme Hovilaisen yhteydessä\nmaininneet ja joka oli puhetavan ja käytöksen hienoudessa aikansa\nhuipulla. Usein surumielisen ja vakavan Elisabettan otsalla oli\nS-kirjaimen muotoinen koriste, jonka merkitystä kerran iltaleikin\nsijasta ruvettiin arvailemaan. Runoilija Unico Aretino (Bernardo\nAccolti, 1465-1536), uskomattoman terävä suoralta kädeltä syntyvien\nrunojen sepittäjä ja esittäjä, antoi siitä heti seuraavan selityksen:\n\n    Oi, sortumahan älä mua heitä,\n    sä, Sulon Syntylahjoin Somistettu!\n    Se mik' otsaasi on kirjoitettu,\n    se Syyttääkö vai Suosiikohan meitä?\n\n    Se merkitseekö \"Suostun\" vaiko tiennee\n    se \"Sysään pois\" kuin talvi hyinen, jäinen?\n    Se Surun tähtikö on säihkyväinen,\n    vai Sydämenkö, Säälinkö se lienee?\n\n    Suo salakirjaas' näin mun selitellä:\n    Se Syntiä ja Sovinnaist' ei siedä,\n    ei korskaa sääntöä se meille tiedä\n\n    sun etees' orjan tapaan ryömiellä,\n    vaan Symbooli se on ja ilmituoja\n    sisäisen Sulon, jonk' on suonut Luoja.\n\n             [Suomentanut Jaakko Tuomikoski.]\n\nLeo X:n hovin taidetta suosivasta luonteesta olemme jo maininneet.\nVilla Farnesina, upporikkaan sienalaisen pankkiirin Chigin\nRoomassa oleva loistoasunto, oli taiteilijain, runoilijain ja\nkauneudestaan sekä sivistyneisyydestään kuuluisien kurtisaaninaisten\nkokouspaikka. Viimeksimainitut olivat renessanssin aikana Italian\nkulttuurikeskuksissa, mm. Roomassa ja varsinkin Venetsiassa, tärkeitä\ntekijöitä taide- ja kirjallisuuselämässä, edustaen ruumiillisella\nkauneudellaan ja elintavoillaan sitä ylellisyyttä ja hekumallisuutta,\njoka ilmenee renessanssin taiteesta. Näiden Venuksen papittarien,\njonkun Veronica Francon, Tullia d'Aragonan ja Angela Zafettan \"salonki\"\noli tietenkin paikka, josta kyllä tuulahti runouden huoletonta\naistillista viehätystä, mutta aikaansaatuna ehkä enemmän Kirken\nsauvalla kuin jumalaisen runottaren korkealla ja puhtaalla\naatteellisuudella.\n\nNämä lyhyet viittaukset Italian renessanssikulttuurin polttopisteisiin\nriittävät muistuttamaan mieleemme, että tämän sivistyskauden runous\nkimaltelee sitä samaa uuden \"pakanallisen\" aisti-ilon taustaa vastaan,\njoka kuvastuu silmiin ajatellessamme renessanssia sen väriloistoisen\ntaiteen valossa.\n\n\n2\n\nPuhuessamme viimeksi Italian kansankielisestä kirjallisuudesta (II, s.\n484-486) totesimme sen aallonharjan, jota Danten, Petrarcan ja\nBoccaccion työ merkitsee, painuneen alas ja runouden surkastuneen\njäljittelyksi. Osaksi tässä ilmenee luonnonlaki, laskun välttämättömyys\nnousun jälkeen, osaksi myös humanismin ja uuslatinalaisen runouden\nkansankieltä vähäksyvä ja syrjäyttävä vaikutus. Italiankielisen\nrunouden elpyminen alkaa synnyinpaikastaan Firenzestä, vieläpä tämän\nensimmäisen kansalaisen, Lorenzo il Magnificon hovista, hänen oman\nharrastuksensa tuloksena.\n\nCosimo dei Medicin pojanpoika _Lorenzo_ (1448-1492), liikanimeltä il\nMagnifico (\"hänen muhkeutensa\", käytettiin arvonimenä eikä\npersoonallisuuden tunnuksena), joka tuli tasavallan hallitsijaksi\njoulukuussa 1469, oli taiteellisilta lahjoiltaan etevämpi ja\npoliitikkona vähintään yhtä etevä kuin isoisänsä, mutta omaisuutensa\nhoidossa veltompi. Poliitikkona hän ulotti kunnianhimonsa korkeammalle\nkuin Cosimo, mutta oli enemmän intohimojensa ohjattavissa,\nkostonhaluisempi ja tyrannimaisempi kuin tämä. Aikansa tietopuolisen --\nFicinon oppilaana myös humanistisen -- ja gentiluomolle kuuluvan\nulkonaisen sivistyksen hän omisti laajimmassa asteessaan. Harjoittaen\nrenessanssin-ihmisen kylmäverisyydellä väkivaltaa ja vääryyttä kaikkia\nniitä vastaan, joiden uumoili uhkaavan hänen asemaansa Firenzen\ntosiasiallisena hallitsijana, ja toisaalta lujittaen tätä taitavalla,\nsamalla rohkealla ja joustavalla diplomatialla, hän pääsi n. 1480\ntasavallan itsevaltiaaksi johtajaksi, jolla ei ollut enää huomion\narvoisia vastustajia. Asemaansa hän käytti viisaasti, halliten niin,\nettä tasavalta edistyi huomattavasti sekä aineellisen että henkisen\nkulttuurin alalla. Mutta vaikka hän näin ansaitsee etevän poliitikon\nmaineen, tämä on kuitenkin jäänyt sen seppeleen varjoon, jonka\nkulttuurihistoria on antanut hänelle runouden, taiteen ja tieteen\ninnostuneena, lahjakkaana, uhraavaisena suosijana. Hänen hovinsa\n(nykyinen Palazzo Riccardi) oli kuten mainittu etevien, henkevien\nmiesten kokouspaikka, Euroopan uuden heräävän kulttuurin polttopiste.\nNäin Lorenzo il Magnifico kohoaa valtarenessanssin ensimmäiseksi\njohtavaksi nimeksi, ei vain taide-elämän suojelijana, vaan myös etevänä\nrunoilijana, jonka ansiota kuten sanottu on kansankielisen runouden\nuudelleen elpyminen.\n\nIlmestyessään nuorena sointuseppojen piiriin Lorenzossa oli koulunsa,\nLandinon ja Ficinon, klassillista henkeä, tuoretta kaikua sekä\nDantesta, Petrarcasta ja Boccacciosta että antiikista. Se lyriikka\ntaas, jota hän kuuli ympärillään, oli hengetöntä Petrarcan jäljittelyä,\nvailla omakohtaisen tunne-elämän polttoa. Lorenzon Canzoniere on myös\nsyntynyt Danten ja Petrarcan vaikutuksen alaisena -- sen pohjana on\nVita nuovan kaltainen lemmentarina, josta tekijä kertoo vakavalla,\navomielisellä, täyteläisellä proosalla --, mutta sen sonetit ja\ncanzonet kantavat silti yksilöllistä leimaa ja ovat täynnä idyllistä\nkauneutta ja mielikuvituksen vilkkautta. Sonetti ja canzone olivat\npyhitettyjä, muuttumattomia runon muotoja: joka käytti niitä, joutui\nväkisin perinnöllisen sävyn valtaan. Sen vuoksi uusi runous mielellään\nhakeutui tuoreempaan, kansanomaisempaan mittaan, jossa ei tarvinnut\nlausua tiivistettyjä ajatuksia eikä esitellä hämärää filosofiaa, vaan\nsai antautua hersyvän kuvauksen lumoihin. Tällainen mitta oli Danten\nterza ja Boccaccion ottava rima ja ensimmäinen näyte näistä\nvaltarenessanssin runoudessa on Lorenzon Rakkauden metsä (Selva\nd'amore). Nimen hän oli saanut Statiukselta (I, s. 411) ja tarkoitti\nehkä sillä, että kokoelma oli kasvanut vapaasti kuin metsän puut.\nSisällyksenä on sarja runoja, joissa kuvaillaan luontoa ja alkuperäistä\nrakkauselämää mitä herkimmällä huomiokyvyllä ja naturalistisesti\nkursailemattomalla tarkkuudella. Monet niistä ovat tulleet kuuluisiksi.\nAmbra kertoo samannimisestä metsänneidosta, jota virran jumala Ombrone\ntahtoo syleillä, ahdistaen häntä Arno-virran jumalan kanssa. Ambra\nturvautuu Dianaan, joka muuttaa hänet kauniiksi rantakallioksi. Turhaan\nhäntä nyt kaipaa hänen rakastettunsa Lauro-paimen ja huuhtoo\nkyynelillään Ombrone. Runoelmassa voimme tuntea Ovidiuksen ja\nBoccaccion vaikutuksia (Ninfale fiesolano, II, s. 464) ja ilmenee siitä\nklassillisen runouden idyllistä paimenhenkeä. Sanotaan Lorenzon saaneen\nsiihen aiheen Ombrone-joen tulvasta, joka uhkasi hänen huvilaansa\nPoggio a Cajanoa. Corinto on viehättävä paimenruno, lähtöisin\nTheokritoksen Idyllien ja ehkä vielä enemmän Vergiliuksen Bucolicain\nvaikutuspiiristä, joka oli tuttu Ficinon oppilaalle ja Polizianon\njokapäiväiselle seuralaiselle ja jossa paimen valittaa puille,\nlinnuille ja solisevalle purolle metsänneidon kovuutta. Sama lähde on\nilmeinen runossa Venuksen rakkaudesta (Amori di Venere). Haukkajahdissa\n(La Caccia col falcone) sen sijaan Lorenzo on uskollinen omille\npersoonallisesti eletyille kauneuskokemuksilleen: runo kuvaa raikkaana\naamuna tehtyä metsästysretkeä ja aivan hersyy tuoretta luonnontuntua,\nteräviä huomioita ja huumoria. Medicien perhekappelissa oleva Benozzo\nGozzolin fresko, joka kuvaa Lorenzoa metsästysmatkalla on syntynyt\ntämän runon lumoissa.\n\nMaalaisympäristössä saamme tutustua myös Nenciaan, Barberinosta\nkotoisin olevaan talonpoikaistyttöön (Nencia da Barberino). Vaikka\nLorenzo onkin ehkä saanut tähän kolmanteen teokseensa vaikutelmia\nsellaisilta toscanalaisilta runoilijoilta kuin Cecco Angiolierilta\n(II, s. 295), jotka jo olivat realistisesti kuvanneet tervettä\nluonnonkauneutta, hän on joka tapauksessa siinä omalla alallaan.\nNencian kauneuden kiittäjänä on tosin tässäkin paimen, Vallera, mutta\nhän ei ole teeskenneltyjen antiikin idyllien naamioitu olento, vaan\ntodellakin aito, väärentämätön maalaisnuorukainen, joka naivin\nvälittömästi luettelee lemmittynsä suloja: \"Hän on suloisempi kuin\nmakea viini ja kirkkaampi kuin lähteen vesi, valkoisempi kuin jauhot;\nhänessä ei ole ainoatakaan vikaa, hän on kookas ja tanakka ja\nkaunissuhtainen, hänellä on keskellä leukaa kuoppa, joka kaunistaa\nhänen kasvojaan\" jne.\n\nPyrkiessään sekä miellyttämään että huvittamaan kansalaisiaan Lorenzo\nsepitti heille vappulauluja, joissa ylisti kevättä ja rakkautta, ja\nkarnevaalilauluja (Canti carnascialeschi), joissa firenzeläinen\nvallattomuus ja elämänilo sai rivon, naturalistisen ilmaisun. Näihin\nkuuluu Bacchuksen ja Ariadnen riemuvoitto (Trionfo di Bacco e Arianna),\nkulkuelaulu, jonka eri osat päättyvät kuuluisaksi tulleeseen nuoruuden\nylistykseen, kertosäkeistöön:\n\n    Quant' é bella giovinezza,\n    Che si fugge tuttavia.\n    Chi vuol esser lieto, sia;\n    Di doman' non c'é certezza.\n\n    Nuoruus, olet ihanainen,\n    hurmaava, mut katoovainen!\n    Maista riemuja siis hetken,\n    huomenna voit päättää retken.\n\n        [Suomentanut Jaakko Tuomikoski,]\n\nLorenzon runotar oli monipuolinen: keskellä rivoa karnevaalipilaa se\nvoi helähdyttää hartaan lauden, joita niiden aidon tunteen vuoksi ei\nmielellään tahtoisi selittää karnevaali-iloitteluun kuuluvaksi\npilkaksi, mikä olisi liikaa firenzeläisellekin kevytmielisyydelle.\nBeoni nimisessä sepitelmässä Lorenzo ivasi jumalaista näytelmää, mutta\nsijoitti hurjan vallattomuuden joukkoon väsyneen ja epätoivoisen mielen\nrukouksia ja ylistyksiä. Sielullisesti on varsin ymmärrettävää, että\ntämä epikurolainen joskus tunsi häivähdyksiä siitä aistielämän\nyläpuolelle kohoavasta korkeasta nautinnosta, jota tuottaa siveellinen\nitsehillintä ja jalo pyrkimys. Voinee myöntää hänen olleen niin suuri\nrunoilija, että hänen sydämensä on kyennyt tajuamaan ei vain elämän\nkarnevaalin iloista tiukujen kilinää, vaan myös sen pohjalla asuvan\nsyvän tragiikan. Tämä tragiikkahan kolkutti hänen aikanaan muidenkin\nfirenzeläisten sydämen ovelle, jonka sille pian hetkeksi avasi\nSavonarola.\n\nItaliankielen hyväksi Lorenzo vaikutti paitsi runoutensa esimerkillä\nmyös erikoisella kirjoituksella, jossa hän selvin perustein ja\nloogillisin lausein asettui puolustamaan kansankielen käyttöä\nkirjallisuudessa.\n\n\n3\n\n_Angelo Polizianon_ (s. 8) lyriikka edustaa ihanteellisempaa\nelämänkäsitystä kuin hänen mesenaattinsa runous, ja on epäilemättä\nasetettava korkeammalle kuin viimeksimainittu. Poliziano oli niin\nperinpohjainen humanisti, että olisi tuskin runoillut italiaksi ilman\nLorenzon pyyntöä. Mutta tämän johdosta hän sepitti mm. sikermän\nlyriikkaa, ballatoja ja rispettejä (Rispetti continuati e spicciolati =\n\"Yhtenäisiä ja erillisiä kunnioituksen osoituksia\"), joista Lorenzon\ntavoittelema kansanlaulu kajahtaa puhdistuneena aistielämän\nnaturalistisista rumuuksista, hienostuneen runoilijahengen jalostamana.\nHerkällä korvalla Poliziano oli omistanut italialaisen kansanlaulun ja\nosasi luoda sen uudelleen niin, että siihen sisältyvä kauneus vapautui\nkaikista esteistään. Hänen evankeliuminsa oli sama kuin Lorenzon: \"Mene\nja poimi ruusumajasta ne kukat, joiden näet kypsyneen aukeamaan. Sillä\nkun ruusu tulee täysin kehittyneenä näkyviin ummustaan, kun se on\nsuloisin ja ihanin nähdä, silloin sinun tulee poimia se seppeleeseesi,\nennenkuin sen tuoreus ja kauneus haihtuvat\".\n\nMiellyttävä näyte Polizianon hienosta, kevätkirkkaasta taiteesta on\nhänen kertova, mutta silti kauttaaltaan lyyrillinen runonsa\nTurnajaissäkeitä (Stanze per la giostra), jossa ylistetään Lorenzon\nveljen Giuliano dei Medicin Mantuan turnajäisissä 1475 saamaa voittoa\nja hänen rakastettuansa, Marco Vespuccin vaimoa, La bella Simonettaa.\nRunossa kerrotaan, kuinka Giuliano, joka ei vielä ymmärrä rakkauden\nonnea, harrastaa vain metsästystä ja kuinka Cupido rangaistakseen häntä\ntästä välinpitämättömyydestä antaa hänen nähdä kauniin Simonettan,\njolloin hän joutuu Cupidon vangiksi. Venuksen tahto on, että Giulianon\ntulee turnajaisissa osoittautua lemmittynsä arvoiseksi, ja Giuliano\nvarustautuu niihin. Siihen runo katkeaa, mutta Poliziano ehtii jo tähän\nmennessä näyttää kykynsä kuvatessaan metsästyksen eri vaiheita,\nkesäyötä, Venuksen asuntoa jne., ja siirtyessään maalaamaan toista\nhienoa näkyä ja tunnelmaa toisensa jälkeen. Runoelman ja samalla koko\nrenessanssin puhtaimman ja kauneimman hengen on tulkinnut Botticelli\nPrimavera (Kevät) ja Venuksen synty nimisissä maalauksissaan, joihin\nsai aiheen juuri Giostra-runosta. Turnajaissäkeitä saattoi muotiin\nottava rimalla sepitetyn stanzan ja määräsi sen sävelen, jota\nromanttinen epiikka pian rupesi noudattamaan; se on siis muistettava\ntämän historiassa.\n\nLorenzo ja Poliziano ovat Italian valtarenessanssin johtavat\nnimet lyriikan alalla, joilla siis ei saatu luoduksi mitään\nyleiseurooppalaisesti suurta. Muista lyyrikoista mainittakoon _Ludovico\nAriosto_, joka aluksi sepitti latinankielisiä oodeja, elegioja ja\nepigrammeja, mutta muutti sitten italian puolelle ja runoili aikansa\ntyylisiä canzoneja, sonetteja ja elegioja, jopa yhden ekloginkin.\nAiheina hänellä olivat useimmiten omat lemmenkokemukset.\n_Michelangelon_ (1475-1564), renessanssin jättiläistaiteilijan,\nyksinäisen sydämen runolähteet alkoivat kumpuilla hänen lähestyessään\nkuuttakymmentä. Noin 1533 hän sepitteli sonetteja Tommaso Cavalierille,\nkauniille roomalaiselle nuorukaiselle, puhuen niissä samaan tyyliin\nkuin myöhemmin Shakespeare vastaavanlaatuisissa tuotteissa. Vuosina\n1537-1547 hän omisti ihailunsa ja sonettinsa hienolle ylhäisön naiselle\nVittoria Colonnalle, joka itsekin sepitti sonetteja. Michelangelo tuo\nrenessanssin tervehdyksen keskelle myöhäisrenessanssia ja katolista\ntaantumusta: sen jalon ja kauniin platonilaisen rakkauskäsityksen,\njonka Ficino oli tulkinnut. Michelangelon sonetit painettiin\nensimmäisen kerran vasta 1623, mutta olivat tulleet tunnetuiksi\nkäsikirjoituksista. Modenalainen _Francesco Maria Molza_ (1489-1544),\noppinut kreikan, latinan ja hebrean taitaja, sepitti siron\nstanzarunoelman nimeltä Ninfam tiberina: Euridice siinä pakenee\nrakastunutta Euristeoa. Galateon kirjoittaja _Giovanni della Casa_\noli tunnettu myös sonettiseppona: painakaamme mieleen hänen\nsonettinsa Unelle, jota hän ylistää väsyneiden kalliiksi levoksi ja\ntuskien unohdukseksi, koska tulemme tapaamaan sen myöhemmin.\nMyöhäisrenessanssin taiteellisesti vaipuvan ja henkisesti yhä\nahdistuvan ajan keskellä ovat sellaiset filosofiset sonetit kuin Brunon\nja Campanellan vapaan, etsivän ajatuksen yksinäisiä pilkahduksia.\n\n1600-luvulla lyriikka menetti tuoreutensa ja muuttui _marinistiseksi_,\nkoristeelliseksi ja teeskennellyksi leikittelyksi. Tästä suunnasta ja\nsen perustajasta _Marinista_ puhumme tarkemmin epiikan yhteydessä,\njonne hänen pääteoksensa kuuluu. Hän kirjoitti paljon lyriikkaa.\nFirenzeläinen _Vincenzo da Filicaia_ (1642-1707), taisteluihin\nsaraseeneja ja turkkilaisia vastaan romanttisesti innostunut, Ruotsin\nKristiinan suosima oppinut runoilija, jaksoi kuitenkin joskus kohota\ntämän suunnan tasoa korkeammalle, esim. Wienin vapauttamisen (1683) ja\nSobieskin sekä italialaisen isänmaanrakkauden innoittamissa ylevissä\nsoneteissaan ja canzoneissaan. Mainittakoon vielä pavialainen\n_Alessandro Guidi_ (k. 1717), hänkin Kristiinan suosikki, ja hänen\nOnnelle (Alla Fortuna) niminen canzonensa, jossa runoilija asettuu\nonnen vaihteluihin nähden stoalaisesti järkkymättömälle kannalle, ja\njoka vaikutti voimakkaasti nuoreen Alfieriin. Arezzolainen _Francesco\nRedi_ (k. 1678) tuli kuuluisaksi dityrambisesta runostaan Bacchus\nToscanassa, jossa viininjumala ylistää viiniä elämänilon ja unohduksen\nantajana ja luettelee eri lajien edut ja varjopuolet, mutta lausuu\nsyvän halveksimisensa oluelle ja erittäinkin norjalaisten ja\n\"lappalaisten\" juomille, tarkoittaen viimeksimainituilla arvattavasti\nsuomalaisia:\n\n    Norjalaisten ja lappalaisten\n    laadut oudot on juotavaisten,\n    niit' en ymmärrä ollenkaan:\n    aina kun näen heidän juovan,\n    on kuin tuntisin mielen luovan\n    järjen yltänsä kerrassaan.\n\n\n4\n\nPaimenrunous muodostaa Boccaccion Ninfale Ametosta alkaen tärkeän\npuolen Italian renessanssin lyriikassa; Lorenzon Ambra on syntynyt sen\nhengessä ja sellaisissa idylleissä kuin Nenciassa ja Polizianon\nlauluissa se on lähellä, antaen niille sävyänsä. Lähtökohtana ovat\nVergiliuksen eklogit, jotka tunnettiin jo keskiaikana (II, s. 169 ja\n464). Ameto on terzinien keskeyttämää proosaa, noudattaen ehkä\nAucassinin ja Nicoletten, bretagnelaisen chante-fablen ikivanhaa\nperinteellistä mallia (II, s. 224), mutta muodosta huolimatta koko tämä\nala on leikkivän lyyrillisen hengen ilmaisua, samaa, joka oli\nkeskiaikana pukeutunut Adam de la Halen laulunäytelmiksi (II, s. 386).\nSen saattoi varsinaisesti muotiin _Jacopo Sannazaro_ Arcadia nimisellä\npaimenromaanillansa (1504), jolla vähäpätöisyydestään huolimatta on\nollut suuri merkitys.\n\nSannazaro oli poikennut jo latinankielisissä sepitelmissään (s. 8)\npaimenrunouden alalle, joskin sangen omintakeisesti: kirjoittamalla\nVergiliuksen mallin mukaan Kalastuseklogeja (Eclogae piscatoriae),\njoissa asetti paimenten sijaan kalastajat. Arcadia on jonkinlainen\nomaelämäkerrallinen romaani, jossa kirjailija kertoo -- virkistyäkseen\nonnettomasta rakkaudesta -- menostaan Arcadiaan, Theokritoksen\npaimenille perinteellisesti pyhitettyyn onnenmaahan, Partenion\nvuorelle. Siellä hän ottaa osaa paimenten keskusteluihin, juhliin ja\nvuorolauluihin. Ergasto-paimen suree äsken kuollutta Massilia-äitiään;\nGallizio on rakastunut nymfi Amarantaan; Opico on vanha ja viisas;\nCarino on samoin kuin Sannazaro onnettomasti rakastunut julmaan,\ntunteettomaan nymfiin. Tapahtumat ovat vähäisiä eivätkä erikoisemman\nkiinnostavia: juhla paimenien jumalattaren Palen kunniaksi; Panin\nmetsän ja patsaan kuvaus, jolle voi Siringa-jumalattaren kautta uskoa\nlemmenhuolensa kauniin laulun muodossa; ja Massilian hautajaiset,\njoissa ovat mallina olleet Anchiseen vastaavat juhlat. Välillä\nkirjailija eksyy puhumaan Theokritoksesta ja Vergiliuksesta, molemmista\npaimenrunouden sepittäjinä. Kirjailija pysyttelee ensin tuntemattomana,\nmutta ilmaisee sitten, kuka hän on, ja kertoo Carinolle tarinastansa,\nesivanhemmistansa, vastarakkaudetta jääneestä lemmestänsä ja paostansa\nNapolista sekä siitä, kuinka vaikea hänen on onnettomuuttansa unohtaa.\nSynkkä uni täyttää hänet pahoilla aavistuksilla ja heräten\nsäikähtyneenä hän lähtee harhailemaan, tavaten nymfin, joka kuljettaa\nhäntä salaperäisiä maanalaisia teitä myöten Sebetoon. Täällä hän saa\ntietää, että hänen rakastamansa nymfi on kuollut. Kaksi paimenta laulaa\nMelibeon (so. Pontanon, II, s. 481) surusta, koska Filli (hänen\npuolisonsa) on kuollut. Tähän kertomus päättyy. Lopussa kirjailija\nesittelee ansioitaan antiikin paimenrunouden uudistajana.\n\nKertomus jakautuu kahteentoista proosalukuun, joita kaikkia seuraa\npaimenten rukouksia ym. sisältävä eklogi. Runomittana on useimmiten\nterzini, jonka vaikea soinnutus on harhauttanut runoilijan teennäisiin\nlainalaisuuksiin; myös sisäsointuisia yksitoistatavuisia säkeitä sekä\nPetrarcan tyylisiä canzoneja esiintyy. Arcadia on oppineisuuden eikä\nrunollisen innoituksen tuote.\n\n\n\n\n2. ESPANJA JA PORTUGAL.\n\n\n1\n\nEspanjan uuden ajan historia alkaa Isabellan ja Ferdinandin\navioliitosta, Kastilian ja Aragonian yhtymisestä, Granadan\nvalloituksesta ja Amerikan löydöstä (molemmat 1492). Samoin kuin Kaarle\nVIII:lla, Ferdinandillakin oli suuria ulkopoliittisia haaveita, mikä\nsai hänet sekaantumaan Italian asioihin Ranskaa vastaan. Kun hänen\nainoa poikansa kuoli, tapahtui se Euroopan historiaan mitä syvimmin\nvaikuttanut onnettomuus, että Espanjan kruunu joutui Itävallan\nkeisarisuvulle, Kaarle V:lle. Tämän johdosta Espanja estyi\ntoteuttamasta omaksi hyväkseen kansallista politiikkaa, joutuen\nHabsburgien miekkamiehenä, paavin, katolisen taantumuksen, inkvisition\nja jesuiittain pyövelinä, taistelemaan kuolemaan tuomitun,\nkeskiaikaisen ihanteen, Euroopan uskonnollisen yhtenäisyyden, puolesta.\nVihollisina Välimerellä muhamettilaiset, pohjoisessa Ranska ja\nAlankomaat, valtamerillä Englanti, Saksassa kaikki protestantit,\nEspanja jatkoi sitkeästi taisteluaan, kuluttaen siihen kaikki\naineelliset ja henkiset voimansa. Ja molempia, mutta varsinkin\nviimeksimainittuja kalvoi katolisen taantumuksen ja inkvisition\npyrkimys saada tukahdutetuksi kaikki vapaa hengenelämä, so.\npalautetuksi ajattelu keskiajan dogman rajoihin, kaavailtuna ja\nkahlehdittuna niin, että se muka olisi taatusti puhdasta\n\"kerettiläisyydestä\". Näin Espanja jäi syrjään muun Euroopan\nkehityksestä, kompastellen vuosisatoja oloissa, joiden muuttaminen on\ntullut perinpohjaisemmin kyseeseen vasta meidän päivinämme. Tämä\nhistoria kuvastuu suurin piirtein Espanjan kirjallisuudesta. Olemme jo\nehtineet nähdä, kuinka sen kirjailijat olivat saaneet herätyksiä ensin\nRanskasta ja sitten Italiasta, jonka renessanssi saavutti 1400-luvulla\nEspanjassa vastakaikua, ja kuinka se -- omista merkittävistä\nitsenäisyyden ja voiman ilmaisuista huolimatta -- oli 1400-luvun\nlopulle saakka muiden koulua käyvän harjoittelijan asteella. Kastilian\nja Aragonian yhtyminen, uuden eheän Espanjan syntyminen, ja sen nopea\nnousu Euroopan johtavaksi suur- ja ensimmäiseksi siirtomaavallaksi\nvaikuttivat elähdyttävästi ja innostavasti kansallistuntoon, mikä\nluonnonlain pakosta aluksi aikaansai nousun kirjallisuudessakin,\nvapauttaen tämän ulkomaisesta holhouksesta ja antaen sille itsenäisen,\nkansallisen leiman. Espanjan kirjallisuuden kultainen aika alkaa n.\n1550 ja jatkua n. 1650:een saakka. Viimeksimainittuna ajankohtana\nvoidaan todeta valtakunnan sekä aineellisten että henkisten voimien\nlopullisesti luhistuneen ja sen hajaannuksen ja heikkouden päässeen\nvallalle, joka on ollut siitä myöten Espanjan historian pääleimana.\nKansakunta kävi alistuessaan katolisen taantumuksen harjoittamaan\nkehityksenvastaiseen despotismiin \"lapselliseksi\" so. kykenemättömäksi\nkorkeampiin aatteellisiin ja runollisiin saavutuksiin, ja vaipui\nennenpitkää kirjallisessa suhteessa ranskalaisten esikuvien\njäljentämiseen. Mutta muistettava on, että se osoitti tuona kansallisen\nkirjallisuuden kultaisena aikana harvinaista kykyä taiteen kaikilla\naloilla, nousten silloin siinä suhteessa Euroopan kulttuurin johtavaksi\nmaaksi ja tuottaen siihen -- päinvastoin kuin politiikallaan --\narvokkaita positiivisia lisiä.\n\n\n2\n\nPuhuessamme viimeksi Espanjan ja Portugalin lyriikasta (II, s. 297-302)\nmainitsimme 1400-luvun alkupuoliskon huomattavimpana yleisilmiönä\nprovencelaisen ja italialaisen runouden vaikutuksen. Markiisi\nSantillanan jälkeen lyriikka jatkui italialaisuuden alaisena, mukaillen\nvarsinkin Petrarcan runoutta. Syntyi erikoinen \"petrarcalaisten\" koulu,\njonka ensimmäinen huomattava nimi on _Juan Boscán Almogaver_ (?-1542),\nylhäissukuinen barcelonalainen. Entisten espanjalaisten ja\nprovencelaisten runomittojen sijaan (II, s. 125, 250, 297, 298) Boscán\nrupesi käyttämään italialaisia: sonettia, canzonea (cancion), terziniä\n(terceto), ottava rimaa (octava rima) ja versi sciolti (versos\nsueltos). Vaikka Santillanan markiisi onkin hänen edeltäjänsä sonetin\nkäytössä ja tercetot olivat tunnettuja Dante-käännöksestä, kuuluu\nBoscánille kuitenkin se epäilyttävä \"ansio\", mikä näin alkaneesta\nepäkansallisesta muodista voi koitua. Herätteen siihen hän sai\nVenetsian lähettiläältä Andrea Navagierolta. Hänen runonsa ilmestyivät\nvasta hänen kuoltuaan (1543). Boscán käänsi espanjaksi Castiglionen\nHovilaisen (El Cortesano, 1534). Etevämpi runoilija oli hänen läheinen\nystävänsä _Garcilaso de la Vega_ (1501-1536), ulkomuodoltaan kaunis,\nkäytökseltään ritarillinen ja luonnonlahjoiltaan etevä toledolainen\nsoturi, joka joutui oleskelemaan Italiassa useita kertoja. Hänen\nekloginsa, elegiansa, oodinsa ja sonettinsa sekä muutamat kansalliset\nvillanciconsa (joululaulunsa) julkaistiin Boscánin runojen liitteenä.\nTärkeimmät ovat hänen kolme eklogiansa, jotka hän on sepittänyt\nitalialaisten mallien mukaan ja joilla hän toi paimenrunouden\nEspanjaan. Vaikka hän ei päässytkään vapautumaan lajin teennäisyydestä\nja käytti hyväkseen Vergiliukselta ja muilta antiikin runoilijoilta,\nSannazarolta ym. saamiaan vaikutelmia, hän osasi silti tulkita niissä\ntehoavasti omaa lemmenelämäänsä, käyttäen tunneasteikkonsa ilmaisijoina\nSalicio-, Nemoroso-, Albanio-, Tirreno- ja Alcino-paimenia, Galatea-,\nCamila-, Flérida- ja Filis-paimenettaria, Dafnea, Adonista ja Apolloa,\nedes nimillä viitataksemme tämän runouden laatuun, joka tuli Espanjassa\nniin suosituksi.\n\nUseat soturirunoilijat jatkoivat italialaista suuntaa, mutta heitä emme\nvoi tässä käsitellä. Sitä ryhtyi vastustamaan _Cristóbal de Castillejo_\n(1490-1550), iloinen, lemmekäs munkki, Itävallan Ferdinandin sihteeri,\nJuan Ruizin (II, s. 298) henkinen kaksoisveli, joka asui parhaimman\nosan ikäänsä Wienissä, ruhtinaansa saituuden vuoksi aina vähin rahoin,\nmutta silti eläen hyvin ystäviensä kustannuksella. Kuten hänen\nsäädyssään joskus sattuu, hänessä yhtyivät sopusointuisesti\nkevytmielisyys ja jumalisuus. Hänen teoksensa ovat säilyneet vain\npuhdistetussa asussaan, Madridin painoksena v:lta 1573, ja sisältävät\nvanhoihin mittoihin sepitettyä celestinalaista, Ruizin ja Boccaccion\naihepiirissä liikkuvaa lemmenrunoutta, keskiaikaista pilailu- ja\nkeppostyylistä hirtehishuumoria ja moralisoivia mietelmiä.\nItalialaisten mittojen käyttämistä hän moitti erikoisessa\nkirjoituksessa. Hänen runoutensa leimana ovat rivous, sukkeluus ja\nsulo, kansanomainen koruttomuus ja aito kastilialaisuus. Hänen\nsuuntaansa suosivat useat runoilijat, jotka täytyy tässä sivuuttaa.\nVälittävälle kannalle asettui _Diego Hurtado de Mendoza_ (1503-1575),\nsuoraan Santillanasta polveutuva granadalainen ylimys, joka oleskeli\nkeisarinsa diplomaattina kauan Italiassa ja osasi monista vaativista\ntehtävistään huolimatta säästää aikaa humanistisia harrastuksia ja\nkirjallisia töitä varten. Ollessaan lähettiläänä Venetsiassa\n(1539-1547) hän liittyi Alduksen (II, s. 551) perustamaan antiikin\nkirjallisuuden harrastuspiiriin ja innostui hankkimaan vanhoja,\nerittäinkin kreikankielisiä käsikirjoituksia, mm. ostamalla niitä\nAthosvuoren luostarista ja jäljennyttämällä Bessarionin (II, s. 471)\nkirjastosta. Kokoelmansa hän lahjoitti Filip II:lle siitä huolimatta,\nettä tämä oli hänen vihamiehensä, ja se on nyt Escorialin kirjaston\narvokkaimpia osia. Josephuksen historiat julkaistiin ensimmäisen kerran\n(1544) Mendozan haltuun joutuneen käsikirjoituksen mukaan. Hänen oma\ntuotantonsa käsittää proosaa ja runoutta. Viimeksimainittu edustaa sekä\nitalialaista että kotimaista tyyliä, sisältäen sonetteja, cancioneja ja\nepistoloita, redondilloja ja muita vanhanmuotoisia runoja. Näistä\nilmenee terävää älyä, ilkeyttä ja tulisuutta, joka ei oikein sovi\nTridentin kirkolliskokoukseen osallistuneelle vakavalle lähettiläälle.\nHänen teoksensa (Obras) julkaistiin Madridissa 1610, paitsi Granadan\nsotaa (Guerra de Granada), maurilaisten kapinaa (1568-1571)\nkäsittelevää ansiokasta historiaa, joka painettiin vasta 1627.\n\nHuomattava lyyrikko, joskin omana aikanaan siinä ominaisuudessa vähän\ntunnettu, oli Salamancan yliopiston Raamatun selitystieteen professori,\naugustinolaismunkki _Luis de León_ (1527-1591). Kadehtijat ilmiantoivat\nhänet inkvisitiolle siitä, että hän oli kääntänyt espanjaksi Korkean\nveisun ja arvostellut Vulgataa, minkä johdosta pyhä tuomioistuin piti\nhäntä vangittuna yli neljä vuotta (1572-1576), lopuksi vapauttaen hänet\nja antaen hänelle hänen entisen virkansa. Niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut León aloitti luentonsa huomauttaen: \"Kuten viimeksi\nsanoimme...\" 1582 häntä syytettiin uudelleen, tällä kertaa muka\nmoitittavista mielipiteistä, joita olisi ilmaissut katolisten teologien\nkeskuudessa tähän aikaan yhä kiihkeämmäksi käyvästä, ihmisen vapaata\ntahtoa, ennakkomääräystä ja Jumalan armoa koskevasta kysymyksestä,\nmutta nytkin inkvisitio jaksoi olla järkevä ja vapautti hänet. Paitsi\nteologian ja didaktiikan alaan kuuluvaa latinan- ja espanjankielistä\n(Kristuksen nimet -- Los Nombres de Cristo, Täydellinen avioliitto --\nLa Perfecta Casada, molemmat 1583), Luis de León, kuten sanottu,\nsepitti myös maallista kirjallisuutta. Mallikelpoisia ovat hänen\nklassillisesta runoudesta, mm. Horatiuksesta tekemänsä käännökset ja\nmukaelmat, joiden hiomisessa hän harjaantui täsmälliseksi ja hienoksi\nkielenkäyttäjäksi. Hänen omintakeiset runonsa (Kirkas yö -- Noche\nserena, Huone -- El apartamiento, Taivaan asunto -- La morada del cielo\nym.) ilmaisevat ylevää, jalostunutta sielunelämää ja aatemaailmaa. Luis\nde Leónin teokset julkaistiin 1637 Madridissa. Hänen edustamaansa\nsuuntaa, jota useat runoilijat kannattivat, sanotaan\n\"salamancalaiseksi\"; sen tunnusmerkkejä ovat hillitty ja hiottu\nkielenkäyttö -- \"ei mitään liiaksi, ne quid nimis\" -- ja antiikin\nrunouden muotojen itsenäinen omistaminen uuden ajan aiheiden\npalvelukseen.\n\nSevillassa syntyi samaan aikaan kilpaileva runouden suunta, jota\nsanotaan \"sevillalaiseksi\". Sen tunnusmerkkejä ovat välähtelevän komea\nja sointuva kielenkäyttö, kuvauksen ja mainesanojen runsaus.\nPääedustaja on _Fernando de Herrera_ (1534-1597), joka on sepittänyt\nlemmen- ja isänmaallisia runoja, kaikkien leimana mainittu sanakauneus\nja kuvarikkaus. Italian runoutta hän ihaili, jatkaen Boscánin työtä sen\nmuotojen kotiuttamiseksi espanjaan. Garcilasoa vastaan hän kirjoitti\nerikoisen tutkielman (Huomautuksia Garcilason teosten johdosta --\nAnotaciones a las obras de Garcilaso, 1580), jossa käsitteli\nrunokielelle asetettavia vaatimuksia, sanonnan kaunopuheisuutta,\nmytologisia viittauksia jne., ja joka aiheutti vastakirjoituksia\nkansallisen runouden kannattajain puolelta.\n\n\n3\n\nLope de Vegan maine draamakirjailijana on himmentänyt hänen\nmerkitystään lyyrillisenä runoilijana. Sellaisenakin hänet kuitenkin on\narvosteltava Espanjan ja aikansa parhaimpien vertaiseksi. Hän pyrki\nsirostamaan espanjalaisia kansallisia mittoja italialaisen koulun\nviitteiden mukaan, mutta pysyi silti aito espanjalaisena, jyrkästi\nvastustaen kaikkea liikasivistynyttä keikailua (culteranismoa).\nMainittakoon hänen romanssinsa, joissa hän kertoo sydämensä historiaa,\nmikäli siihen olivat osallisina Filis ja Belisa tai Amarilis, ja kuvaa\naidolla havaitsemuksen ilolla luonnon esineitä, lintuja, kukkia, kiviä\njne. Hänen näytelmissään esiintyvät lukemattomat kansanlaulun sävyiset\nvartio-, viljan- ja viininkorjuu-, kehto-, hää-, kaste-, kevät-,\njuhannus- ym. laulut; sonetit, eklogit, oodit ja vielä muut rimat,\njoita pulppuili Vegan aina tuoreesta sielusta kuin kuplia lähteen\npohjasta ja joista monet yhä elävät kuihtumattomina.\n\nMainittu sana culteranismo ilmaisee taistelun koruttoman kansallisen ja\noppineen latinalaisvoittoisen, koristeellisen tyylin välillä jatkuneen\nkiivaana 1600-luvulla. \"Oppinut koulu\" (escuela culterana) eli pyrkimys\nsaada ajatus sanotuksi sirosti, sattuvasti ja käyttämällä latinan ja\nitalian sanoja, lausekeinoja, vertauksia, teesiä ja antiteesiä, oli\nasiallisesti antiikin kaikua, Machiavellin tyylin ja Guevaran\nRuhtinaiden kellon (s. 97) jatko- ja seurausilmiö, sama, joka\nEnglannissa esiintyi eufuismina (s. 98) ja Italiassa marinismina (s.\n155). Sen periaatteiden uudistaja ja toteuttaja oli _Luis de Argote y\nGóngora_ (1561-1627), jonka mukaan muotia sanottiin Espanjassa\ngongorismiksi.\n\n16 vanhana cordovalainen Góngora lähti Salamancaan lukemaan\nlakimieheksi, mutta omistautuikin enemmän runoudelle ja huvituksille.\nRunoilijan ja älyniekan mainetta hän saavutti jo varhain: Cervantes\nylisti häntä 1585 Galateassa. Pian tämän jälkeen hän meni hengelliseen\nsäätyyn ja vihittiin papiksi 1605. Tällöin hän jo oli tunnettu koko\nEspanjassa. Toimiessaan tämän jälkeen etupäässä Valladolidissa ja\nMadridissa hän kokosi ympärilleen kirjallisuutta harrastavan piirin,\njoka ihaili mestarinsa satiirista ja runollista kykyä. Ulkonaista\nmenestystä hän ei paljoa saavuttanut -- nimitys Filip III:n\nkunniahovikappalaiseksi oli vähäinen huomionosoitus. 1626 ankara\nsairaus, joka riisti muistin, pakotti hänet palaamaan Cordovaan, jossa\nhän seuraavana vuonna kuoli, \"juuri silloin, kun oli oppimaisillaan\nrunouden ensimmäiset aakkoset\", kuten hänen kerrotaan kuolinvuoteellaan\nsanoneen. Itse hän ei julkaissut runojaan, vaan toimitti niistä\nensimmäisen painoksen Juan Lopez de Vicuña hänen kuoltuaan (Runoteoksia\n-- Obras en verso, 1627).\n\nGóngoran lyriikasta mainitaan erikoisesti kiittäen romanssit ja\nletrillat, \"pienoiskirjeet\", joissa hänen siro sanataiteensa esiintyi\nedullisimmilta puoliltaan ja joista helähti espanjalaisille\nkansallisesti mieluinen sävel ja romanttinen henki. Niitä pidetään\nVegan ja Quevedon vastaavien tuotteiden vertaisina. Hänen sonettinsa ja\ncancioninsa espanjalaiset myös arvostavat korkealle, vaikka\nviimeksimainituissa jo hänen kiintymisensä ulkonaisiin keinoihin on\nestänyt tarpeellisen syventymisen sisällykseen. Tämän culteranismon,\njota sanaa on ensin käyttänyt humanisti Patón, on eräiden\ntutkijain mielestä tuonut Italiasta nuori sotilasrunoilija _Luis de\nCarrillo y Sotomayor_ (1583-1610), joka oli oppinut Marinin tyylin ja\njäljitellyt sitä runoissaan. Näistä oli muka Góngora tullut tuntemaan\nsen ja ihastunut siihen. Tämän kuitenkin toiset kieltävät, sanoen\nGóngoran käyttäneen uutta tyyliä jo ennen Carrillon runojen\nilmestymistä. Myös runoilija _Savona Miguel Cabreran_ (1552-1637)\nteoksilla väitetään olleen tässä suhteessa välittäjän osuutta. Kuten\nalussa lausuimme olisimme halukkaat hyväksymään sen kannan, että\nkysymyksessä on aikaisemman, alkuaan Italiasta ja antiikista\nperiytyneen tyylisuunnan samanaikainen ja itsenäinen kehittyminen\nmolemmissa maissa ja mahdollinen vaikutus toisiinsa vasta myöhemmällä\nasteella. Tämä on todennäköistä senkin vuoksi, että Euphues on\nvarhaisempi kuin sekä Góngora että Marini ja on voinut syntyä vain\nmainitun yhteisen sukupuun hedelmänä. Sitä mahdollisuutta, että Euphues\nolisi vaikuttanut etelään päin, Italiaan ja Espanjaan, ei tietenkään\nvoi ottaa lukuun.\n\nGóngoran culteranismotyyli ilmenee erikoisesti hänen parissa\npitemmässä, lyyrillisestä kuvailevassa ja kertovassa runoelmassaan,\nPolifemossa ja Yksinäisissä mietelmissä (Soledades). Edellinen perustuu\nOdysseiaan ja Ovddiukseen ja oli saman tarinan käsitellyt jo Carrillo;\nsiinä kerrotaan Polyfemon rakkaudesta Galateaan. Jälkimmäinen on\nkeskeneräinen: tuntemattomalle rannikolle pelastunut haaksirikkoinen\nnuorukainen joutuu paimenten, metsästäjien ja vuoristolaisneitojen\njoukkoon, jotka laulavat, karkeloivat ja viettävät häitä. Runoelmaan\nsisältyy uutta aitoa luonnontunnelmaa, joka viittaa Rousseauhon, ja\ngongoristisen tyylin huipputunnuksia. Naisen kauneutta ylistetään\nseuraavasti:\n\n    Nuo aurinkoiset silmäkaksosensa\n    vois Norjan talven lumet sulattaa,\n    ja lumikäsiensä valko-ihme\n    vaikk' Aitiopiankin vaaleeks' saa.\n\nKun nämä runoelmat tulivat tunnetuiksi, alkoi ankara runoilijain sota,\njohon ottivat osaa päivän huomattavimmat kirjailijat. Góngora ei\nsuinkaan tyytynyt vain puolustautumaan, vaan teki hyökkäyksiäkin, mihin\nhänellä kyllä oli hyvät edellytykset ei vain älyn vaan myös asiansa\nydinosien puolesta, so. pyrkiessään rikastuttamaan runokieltä ja\nerottamaan sitä arkiproosan sävystä, tiivistämään sen värikkyyttä ja\nmusikaalista sointuvaisuutta ja laventamaan mielikuvituksen piiriä. Voi\nsanoa Góngoran lopuksi voittaneen: Lope antautui, Tirso de Molina ja\nCalderón käyttivät joskus hänen tyyliään, samoin Quevedo ym. Gongorismi\nja marinismi vaikuttivat muunkin Euroopan, jopa pohjoismaidenkin\nkirjallisuuteen.\n\nGongorismiin ei ole sekoitettava ns. conceptismo-tyyliä, jonka\naloittaja oli sevillalainen _Alonso de Ledesma Buitrago_ (1562-1623).\nSen tunnuksena oli keikailu filosofisuudella, moralisoinnilla ja\nparadokseilla. Se oli yhtä vierasta ja haitallista runoudelle kuin\nculteranismo, mutta sillä ei ollut yhtä suuria leviämisen\nmahdollisuuksia, koska se todellakin vaati oppineisuutta. Sen\nkannattajiin kuului Quevedo, jonka pyydämme saada käsitellä hänen\npääalansa, satiirin, yhteydessä.\n\n\n4\n\nSamoin kuin Italiassa astuivat Espanjassakin paimen ja paimenetar\nlyriikan rinnalla käsikädessä renessanssin runouden näyttämölle. Tämä\naiheutui italialaisen runouden esimerkistä ja uudelleen heränneestä\nVergiliuksen, ehkä jossakin määrin myös Theokritoksen ihailusta, ja\npaljon myös siitä, että paimenisillaolo oli jo provencelaisen runouden\nvalta-ajoilta Espanjan lyriikassa suosittu aihe. Sitä käsittelivät\nmonet Alfonso X:n laulukokoelman cantigat, Juan Ruizin \"vuoristolaulut\"\n(Cantigas de Serrana), Santillanan serranillat ja vaqueirat. 1500-luvun\nalkupuoliskolla paimenrunous pulpahtelee Espanjassa usein näkyviin,\nkäännöksinä antiikista ja italiasta, ja alkuperäisinä yritelminä. Sen\npaimenromaanin kirjoittaja, joka saattoi alan muotiin koko Euroopassa,\noli portugalilainen _Jorge de Montemayor_ (n. 1520-1561). Opiskeltuaan\nCoimbrassa hän saapui 1543 Filip II:n puolison infanta Marian\nseurueeseen kuuluvana laulajana Espanjaan, jossa sitten asui, toimien\nkirjailijana ja ruhtinaallisten henkilöiden luottamusmiehenä. Sanotaan\nhänen kuuluneen Filip II:n seurueeseen tämän käydessä Englannissa 1555\nja matkustelleen Italiassa ja Alankomailla. Runonsa (Cancionero) hän\npainatti Antwerpenissä 1554 kahdessa osassa, joista edellisen,\nhartauslauluja sisältävän, inkvisitio kielsi. Niistä kuvastuu modo\nitaliano. Romaaninsa Dianan seitsemän kirjaa (Los siete libros de la\nDiana) hän julkaisi Valenciassa, todennäköisesti 1559.\n\nEslan rannoilla Leónissa asuvaa kaunista Diana-paimenetarta rakastavat\npaimenet Sireno, jota kohtaan hän tuntee vastarakkautta, ja Silvano,\njota hän inhoo. Sirenon matkustettua pois Diana unohtaa hänet ja menee\nnaimisiin Delio-paimenen kanssa. Palattuaan Sireno rupeaa valittamaan\nonnettomuuttaan ja häntä säestää Silvano, luetellen, mitä kaikkea\nsyntiä Diana oli tehnyt hänen poissa ollessaan. Heitä lohduttaa\npaimenetar Selvagia. Kolme nymfiä kertoo ihastuttavin viisisäkeistöin\nDianan ja Sirenon jäähyväisistä; villit metsäläiset ahdistavat heitä,\nmutta Felismena pelastaa heidät. Tämä kertoo rakkaudestaan Felixiä\nkohtaan, jota oli palvellut hovipoikana, kuljettaen hänen\nlemmenkirjeitään Celialle, joka taas hullaantui häneen, kauniiseen\nhovipoikaan. Saamatta vastarakkautta Celia kuoli ja Felix pakeni\nhovista. Kaikki lähtevät nyt viisaan Felician luo hakemaan lääkettä\nsuruihinsa. Tiellä he tapaavat Arsileon rakastetun Belisan, jota on\nkohdannut sellainen onnettomuus, että hän on tietämättään pihkautunut\nomaan isäänsä Arsenioon, joka puolestaan on rakastunut häneen. Viisas\nFelicia kestitsee heitä nymfien palatsissa, keksien kaikenlaisia\najanvietteitä, joissa ovat ylinnä laulu, soitto ja karkelo. Erikoisesti\nhuomattava on Orfeon laulu, jossa ylistetään hovin ja Valencian naisia,\nja Abindarráezin ja Jarifan tarina. Felicia antaa paimenille\nlumojuoman, joka nukuttaa heidät ja vaihtaa heidän lempensä kohteet.\nSilvano rakastuu Selvagiaan ja Sireno pääsee tuskastaan. He palaavat\nkotiseudulleen ja Sireno toteaa lakanneensa rakastamasta Dianaa ja\nsuhtautuvansa välinpitämättömästi niihin kärsimyksiin, joita tälle\ntuottaa hänen puolisonsa mustasukkaisuus. Felismena löytää lopuksi\nFelixinsä ja saa hänet nymfin lumojuoman avulla omaksensa.\n\nVaikka Montemayor on tuntenut portugalilaisen _Bernardini Ribeiron_\nteoksen Menina ja Moça (1554), jossa kuvataan Aonia-prinsessan ja\nBimnarderin (= tekijä itse) onnetonta lemmentarinaa, ei siitä näy hänen\nromaanissaan jälkiä; lähempänä on Arcadia, josta Diana kuitenkin eroaa\nmonimutkaisemman juonensa ja sen puolesta, että siinä on koko ajan\npääasiana kyynelehtivä tunteellisuus eikä kuvaus kuten Sannazaron\nromaanissa. Hänen teoksestansa heijastuu hänen aikansa ja ympäristönsä\nsivistyneistö, vieläpä todelliset henkilöt. Felixin ja Felismenan\ntarinan hän on ottanut eräästä Matteo Bandellon novellista.\nMontemayor on tiettävästi varhaisimpia, joka on käyttänyt sitä\nnäytelmäkirjailijain sittemmin niin suosimaa kepposta, että neito menee\nmiehen puvussa, tuntemattomana, lempensä kohteen palvelukseen. Teoksen\nproosaa asiantuntijat pitävät parempana kuin sen lukuisia sekä\nitalialaiseen että kotimaiseen tyyliin sepitettyjä runoja. Useat\nespanjalaiset jäljittelivät Dianaa, kirjoittaen siihen jatkoa.\nItsenäisiä paimenromaanien sepittäjiä oli runsaasti; heistä\nmainittakoon _Luiz Gálvez de Montalvo_ (n. 1546-1591), Tasson\nJerusalemin kääntäjä, jonka Pastor de Filida (1582) kuvailee tekijän,\nSiralvon, rakkautta Filidaa, ja hänen isäntänsä Mendinon rakkautta\nElisaa kohtaan. Näyttämö on Toledon läheisyydessä, Tajon rannoilla.\nPaimenten nimien alle kätkeytyy tekijän ylhäisen seurapiirin\nhenkilöitä. Cervantesin Galatea (1585), jonka näyttämönä myös ovat\nTajon rannat, kertoo Elicion ja Erastron rakkaudesta Galatea-nimiseen\npaimenettareen.\n\nTarkastaessaan Don Quijoten kirjastoa Manchan kirkkoherra löysi sieltä\nkaikki nämä teokset ja oli paljoa suopeampi niitä kuin ritariromaaneja\nkohtaan. Galatean johdosta hän lausui: \"Cervantes on ollut jo monet\nvuodet erinomainen ystäväni, ja minä tiedän, että hän on perehtynyt\nonnettomuuksiin paremmin kuin säkeitten sepittämiseen. Hänen kirjassaan\nilmenee kiitettävää kekseliäisyyttä; hän panee alulle yhtä ja toista,\nmutta ei kehittele mitään loppuun asti. Täytyy odottaa hänen\nlupaamaansa toista osaa; ehkäpä hän siinä itsensä parantaa ja voittaa\ntäysin sen arvon, joka häneltä nyt evätään\". Toista osaa Cervantes ei\nmilloinkaan kirjoittanut -- paimenrunous ei ollut ollenkaan hänen\nalaansa. Novellissaan Koirien keskustelu (Coloquio de los perros) hän\nivaa sen valheellisuutta: \"... kaikki nuo paimenkirjat esittävät\npelkkiä kuvitelmia, jotka ovat taitavasti kirjoitettuja joutilaiden\nhuviksi, mutta joissa ei ole sanaakaan totta\".\n\nRenessanssin saapumisesta Portugaliin olemme lyhyesti aikanaan\nmaininneet (s. 40). Runouden alalla sen vaikutus oli samanlaatuinen\nkuin muuallakin: kansalliset muodot väistyivät italialais-klassillisten\nesikuvien tieltä. Tämän muutoksen aikaansai etupäässä _Francisco de Sá\nde Miranda_ (1485-1558), oppinut runoilija, hovimies ja taiteellisen\nryhmän keskushenkilö, joka oleskeli 1521-1525 Italiassa, perehtyen\nsikäläisiin kirjallisiin virtauksiin ja tutustuen persoonallisesti\nSannazaroon, Ariostoon, Bemboon ym. Hän toi tuliaisiksi kotimaahansa\nPetrarcan sonetin ja canzonen, Danten terza ja Arioston ottava riman\nym. muodot, ja hänen työnsä saattoi italialais-klassillisen suunnan\nvoittoon runouden kaikilla, myös draaman alalla. Paimenrunouden toi\nPortugaliin _Bernardim Ribeiro_ (1482-1552), joka oleskeli 1522-1524\nItaliassa.\n\n\n\n\n3. RANSKA.\n\n\n1\n\nRanskan kulttuuriyhteydet Italiaan olivat kuten tiedämme vanhastaan\nvilkkaat, ja ne vilkastuivat sen jälkeen, kun Kaarle VIII suurellisella\npolitiikallaan sisällytti Italian Ranskan luuloteltuun etupiiriin ja\ntaistelu Habsburgeja vastaan alkoi. Ludvig XII ja Frans I uhrasivat\nhuomattavan osan maansa varoista saadakseen pysyvästi haltuunsa eräät\nhaluamansa alueet Italiasta. Henrik II:n puoliso oli firenzetär\nKatarina dei Medici, jonka lapset: Kaarle IX ja Henrik III, olivat, voi\nsanoa, italialaistuneita ranskalaisia. Henrik IV:n puoliso oli Maria\ndei Medici ja Richelieun politiikkaa jatkoi italialaissyntyinen\nMazarin. Ranskalaiset kävivät näin Italiassa sekä sodan että rauhan\nasioilla ja italialaisia saapui puolestaan Ranskaan hovimiehiksi,\nlähettiläiksi, liikemiehiksi, sotilaiksi ja taiteilijoiksi. Ylhäiset\nseurapiirit omistivat italialaisia käytöstapoja. Tämä italialainen\nkulttuurisuunta vallitsi erikoisesti aina Henrik III:n ja\nKatarina dei Medicin kuolemaan saakka 1589. Sen mukana tulleen\nrenessanssiherätyksen johdosta 1500-luku on, kuten tulemme näkemään,\nRanskan kulttuurihistoriassa tärkeä, kansallisesti perustava aikakausi.\nFrans I:n (1494-1547) ja hänen sisarensa Margareta Navarralaisen\n(1492-1549) sekä heidän seuraajiensakin hovit olivat uuden hengen\ntyyssijoja, joiden suojissa joukko eteviä kirjailijoita -- proosan\nsepittäjiä Oalvinista Montaigneen, runoilijoita Marot'sta Regnier'hen\nsaakka -- voi omistautua monipuolisen, arvokkaan kirjallisuuden\nluomiseen ja ranskankielen kehittämiseen keskiajan asteelta uuden\najattelun ja tietopiirin taipuisaksi ja selkeäksi ilmaisijaksi.\nTultaessa 1600-luvulle oli tässä suhteessa tehty perustava työ ja\nranskalaisella kulttuurilla oli nyt henkisesti itsenäinen ja korkea\nasema, jonka suomalla valtakirjalla se astui Euroopan taiteellisen\nelämän johtoon. Tämä tapahtui rinnakkain Ranskan nousun kanssa Euroopan\njohtavaksi suurvallaksi. Jo Frans I omisti machiavellilaisen\nvaltiomies- ja ruhtinasihanteen, josta Ranskan kuninkaiden rajaton\nitsevaltius sai alkunsa, lyöden leimansa Euroopan historiaan aina\nsuureen vallankumoukseen saakka. Aateliston valta ja merkitys\ntukahdutettiin ja kun kuningas tuli maallisessa suhteessa kirkonkin\npääksi, saaden sen virkain myynnistä suuria tuloja, ei hänellä ollut\nsyytä suosia kirkkoa heikentävää uskonpuhdistusta. Tämä johti vainoihin\nja lopuksi hugenottisotiin (1562-1587), joiden tuhojen korjaaminen ja\nkansakunnan eheyden aikaansaaminen (Nantes'in julistus 1598) oli Henrik\nlV:n ja hänen seuraajainsa politiikan päämääränä. Huolimatta näistä ja\nmuista vaikeuksista Ranska kohosi yhä suurempaan taloudelliseen\nhyvinvointiin ja mahtavampaan valtiolliseen asemaan, niin että se oli\nkuten sanottu 1600-luvulla Euroopan johtava suurvalta.\n\n\n2\n\nRanskan lyriikan olemme saattaneet vuoteen 1463 saakka, jolloin Villon\nkatosi. Hänhän oli vapaa, yksilöllinen runoilijahenki, joka lainasi\nentisyydestä vain muodon. Tämä entisyys eli muodon puolesta\nmutkallisena ja taiturimaisena, mutta runollisesti heikkovoimaisena\n\"suurien reetorien\" (II, s. 510) ym. runoseppyytenä hänen\nohitsensakin, kauas seuraavalle vuosisadalle. Onpa säilynyt näytteitä\nkansanlauluistakin, jotka edustavat samalla sekä ikivanhaa siskoansa\nettä taiderunouden herättämää yksinkertaistunutta kaikumuotoa. Villonin\n\"nykyisyys\", uusi runous, jonka keveän sävyn alle saattoi kätkeytyä\nverinen vakavuus, sai sekin jatkajia, jotka ovat jättäneet\naikakirjoihin pienen säveleen muistoksensa. Sellaisia olivat esim.\n_Henri Baude_ (n. 1430-1496) ja _Guillaume Coquillart_ (1450-1510),\njoiden satiiris-humoristisia \"testamentteja\" ja \"oikeusjuttuja\" emme\nvoi pysähtyä tarkastelemaan. Villonin runoudessa oli talven lumella ja\npakkasella melkoinen sijansa, minkä vuoksi sillä ja hänen koko\naikakautensa säetaiteella on mielestämme jonkin verran kolean, hämärän\ntalvipäivän leimaa, keskiajan pimeyden tuntua. On kuin aurinko nousisi\nja koko näköpiiri muuttuisi kirkkaaksi, kun renessanssi rupeaa\nulottamaan siihen vaikutustaan.\n\nRanskan renessanssin keskushenkilö on Frans I:n sisar, Navarran\nkuningatar _Margareta_ (1492-1549), jonka Paussa ja Neracissa ollut\nhovi oli vainottujen hugenottien ja runoilijain turvapaikka.\nMargareta oli saanut humanistisen sivistyksen: hän oli opiskellut\nlatinaa, kreikkaa, italiaa, espanjaa ja -- hebreaa; hän oli itse\nrenessanssihenkinen kirjailija, sepittäen sekä suorasanaista että\nrunoa, toisaalta iloinen ja naurava, toisaalta uskonnollisesti\nherännyt sielu, joka valistuneesti ymmärsi aikansa monipuoliset\nsivistysvirtaukset. Venetsian lähettiläs sanoi häntä \"koko Ranskan\nviisaimmaksi hengeksi\". Tämän \"renessanssin rakastettavan äidin\"\nhovissa, \"salongissa\", oleskeli myös _Clément Marot_, runoilija, jonka\npsalmikäännöksistä olemme jo kertoneet (s. 64) ja jonka mainitsemme\nensimmäiseksi Ranskan 1500-luvun runoilijoista.\n\n_Clément Marot_ (1496-1544) oli normandialainen, Bretagnen\nkuningattaren Annan hovirunoilijan ja sihteerin, sittemmin\nFrans I:n kamariherran Jean Marot'n poika. 1506 hän tuli\nParisiin, jonka yliopistossa opiskeli. Päämääränä näyttää olleen\nlakimiehen ura. Asianajajan oppilaana hänellä oli oikeus ottaa osaa\n\"Basochen kirjurien\" ja \"Suruttomain seurakunnan\" (II, s. 387)\nnäytelmäkilpailuihin; viimeksimainittua varten hän sepitti ballaadin.\nIsä, joka kuului reetorien runoilijakouluun, perehdytti hänet ballaadin\nja rondeaun mutkallisiin muotoihin ja muihin keskiaikaisen,\nvertauskuvallisen runotyylin salaisuuksiin, ja Clément painoi ne\ntarkoin mieleensä. Vaikka hän itse vaikutti tehokkaasti tuon vanhan\ntyylin syrjäyttämiseksi, hän silti joskus itse käytti sitä. Oltuaan\njonkin aikaa erään aatelismiehen hovipoikana ja ruvettuaan esiintymään\nrunoilijana hän sanoi pian vuoden 1514:n jälkeen itseään \"kuningattaren\nrunoilijaksi\" ja liittyi 1519 Margareta d'Alençonin (sittemmin\nNavarralaisen) seurueeseen. Hän oli myös Frans I:n suosikki ja oli\nsaapuvilla tämän ja Henrik VIII:n kohtauksessa \"kultaisen kankaan\nkentällä\" 1520. D'Alençonin herttuaa Marot seurasi sotaretkelle\nHainaut'hon (Belgiaan) ja Italiaan, haavoittui Pavian taistelussa ja\njoutui kuninkaansa mukana vangiksi (1524). Seuraavana vuonna hän pääsi\nvapaaksi ja palasi Parisiin. Kun hän osoitti mieltään katolisuutta\nvastaan syömällä silavaa paaston aikana, hänet vangittiin 1526;\nMargaretan toimesta hänet kuitenkin pian vapautettiin. Samana vuonna\nhänen isänsä kuoli ja hänet nimitettiin tämän virkaan kuninkaan\nkamariherraksi. 1530 hän näyttää menneen avioliittoon. Seuraavana\nvuonna hänet vangittiin, koska oli koettanut riistää vartijoilta erästä\npidätettyä, mutta vapautettiin taas kuninkaan ja Margaretan pyynnöstä.\n1532 hän julkaisi siihenastiset runonsa Clémentin nuoruus (Adolescense\nClémentine) nimisenä kokoelmana, joka tuli hyvin suosituksi. Kun\nevankeliset 1534 erikoisin julistein hyökkäsivät katolista kirkkoa\nvastaan ja joutuivat sen johdosta verisen vainon alaisiksi, täytyi myös\nMarot'n, jonka myötämielisyys uskonpuhdistusta kohtaan oli tunnettu,\npaeta Parisista. Tällöin hän päätyi Ferraran hoviin, jonka valtijatar\nRenée, Margaretan sisarentytär, oli uskonpuhdistuksen suosija. Täällä\nhän mm. sepitti runoelmansa Vaakunakilpiä (Blasons). Kun Ferraran\nherttua Ercole d'Este, joka oli Frans I:n vihollinen, ei ottanut\nymmärtääkseen puolisonsa uudenaikaisia uskonnollisia mielipiteitä, vaan\nuhkasi vangita Marot'n, tämän täytyi taas paeta. Oltuaan jonkin aikaa\nVenetsiassa hän sai kuten muutkin protestantit luvan palata Ranskaan\nehdolla, että luopuisi \"erehdyksistään\". Sen hän teki Lyonissa, jossa\npainatti (1538) kootut teoksensa. 1539 hän oli jälleen Parisissa.\nSeuraavana vuonna hän julkaisi psalmikäännöksensä, yhteensä 30 kpl. Hän\noli aloittanut tämän työn jo ennen vuotta 1533, jolloin ilmestyneessä\nMargaretan uskonnollisessa teoksessa (Syntisen sielun kuvastin -- Le\nMiroir de l'âme pécheresse) on niistä yksi. Ne on tehty alkukielestä\nsikäli, että Parisin yliopiston professori Vatablus käänsi ne hänelle\nensin sanasta sanaan hebreasta, jota Marot ei osannut. Ne tulivat\nerittäin suosituiksi varsinkin sitten, kun Claude Goudimel sepitti\nniihin sävelet käyttämällä ajan kauneinta lauluvarastoa. Niitä hyräili\nkoko hovi kuninkaasta alkaen ja ne levisivät kauas maaseudulle,\naiheuttaen ja lujittaen protestanttista herätystä. Tätä peläten\nSorbonne ja parlamentti julistivat ne kerettiläisiksi ja Marot'n täytyi\ntaas paeta (1543), tällä kertaa Genèveen, jossa Calvin kehoitti häntä\njatkamaan käännöstyötänsä. Siellä ilmestyi Psalmien toinen painos\n(1543), sisältäen nyt 50 kpl. ja omistettuna Ranskan naisille. Marot'n\nkaltainen elämänhaluinen hovilainen ei tietenkään voinut tulla toimeen\nCalvinin tekopyhässä kaupungissa. Hän pakeni sieltä Turiniin, jossa\nkuoli 1544. Samana vuonna julkaistiin Lyonissa hänen kootut teoksensa.\n\nMarot'n tuotannossa on retoorikkojen tyylin jälkiä: pari suorastaan\nsiihen kuuluvaa runoelmaa ja mieltymys mutkallisiin alku- ja\nloppusointuihin, sanaleikkeihin ja kaksimielisyyksiin. Hänen\nhumanistiset opintonsa olivat heikkoja, mutta hän syvensi\nlatinantaitoansa vielä Ferrarassa. Ollen Dolet'n, Rabelais'n, Budén ym.\nhumanistien ystävä ja tuttava hän oppi ymmärtämään antiikin runouden\nmerkityksen, kokeili Vergiliuksen ja Ovidiuksen kääntäjänä ja otti\nesikuvikseen Martialiin epigrammit, joiden tyylisen pikkurunouden loi\nja koteutti ranskaan. Italian runouteen hän tutustui Ferrarassa,\nsepitellen mm. kymmenkunnan sonettia. Marot on ensimmäinen, joka on\nkoteuttanut ranskaan viimeksimainitun erikoisitalialaisen, renessanssin\nlyriikan valtamuodon. Aikakauden uskonnollinen herätys on vaikuttanut\nhänen runouteensa: protestanttien hyökkäykset katolisen kirkon\nväärinkäytöksiä vastaan hän sepitsi teräviksi epigrammeiksi ja\nvertauskuviksi, ahdistaen Sorbonnen teologeja ja paavia, joita vihasi\nheidän verenhimoisen typeryytensä ja ahneutensa vuoksi; hänen huomionsa\nkohdistui evankeliumeihin ja Paavalin kirjeisiin, joiden jälkiä saattaa\nhuomata Marot'n maallisimmissakin tuotteissa, ja varsinkin eräässä\nValitusrunossa (Complainte), jossa Kuolema joutuu tekemään selkoa\nlunastusopista: Kristus on voittanut hänet eikä todellisilla\nkristityillä ole syytä pelätä häntä. Saanemme lisäksi uskoa, että myös\nuskonnollinen hartaus eikä vain ajan virtaus avasi Marot'n silmät\nymmärtämään psalmien kauneuden ja aiheutti siten työn, jolla on ollut\nmitä suurin merkitys sekä Ranskan että koko reformeeratun maailman\nrunoudelle. Marot'n psalmikäännöksethän innostivat Ronsardia yrittämään\nHoratius-mukaelmia ja toimittivat hänet siten runouden tielle. Saksan\nja Suomenkin virsirunouteen (U. vk. 238) niillä on ollut vaikutuksensa.\nVaikka nykyisin ei enää voida yhtyä siihen ylenmääräiseen kiitokseen,\njota niille on annettu, on myönnettävä, että ne olivat aikanaan korkea\nsaavutus; niiden täsmällinen runomitta oli erittäin tärkeä keksintö,\nsillä sehän teki niiden kansanomaisen säveltämisen mahdolliseksi.\n\nMutta ennen kaikkea Marot oli hovimies, kuin kotonansa Frans I:n ja\nMargaretan piirissä, jossa vallitsi renessanssin elämänhalu, älykkyys\nja loistoisa kauneus. Kun hänen humanistinen sivistyksensä oli\npuolinainen, hän välttyi joutumasta liiaksi antiikin ja italialaisuuden\nvaikutuksen alaiseksi; kun hänen protestanttisuutensa oli enemmän\njärjen kuin sydämen asia, hän säästyi synkältä kalvinilaiselta\nahdasmielisyydeltä, joka palelluttaa runouden. Näin hän säilytti eheänä\npohjaluonteensa, iloisen ja älykkään ranskalaisuuden, ja ilmaisi sen\nkeveissä, notkeissa, samalla leikillisissä ja terävissä epigrammeissa,\njotka ovat jääneet hänen vieläkin eläväksi päätuotannokseen. Juuri\ntäten hän tuli suorittaneeksi tärkeän työn: irroittaneeksi ranskalaisen\nrunouden keskiajasta, virkistäneeksi sitä renessanssin auringolla ja\nojentaneeksi sen kuin omilta kotoisilta kentiltä poimitun keväisen\nkukkakimpun uudelle ajalle.\n\n    Kun kuiskaat sievästi: \"Ei saa, ei saa!\"\n    sä siten siveydelle arvon suot.\n    On ero silläkin, se huomatkaa,\n    sä miten \"kyllä\"-sanan julki tuot.\n\n    Ma tosin leikkiä en konsa jätä,\n    en suukkoa, mi huulillasi palaa,\n    mut tahtoisin, kun juuri poimin tätä,\n    \"Ei saa, ei saal\" sä kuiskaisit kuin salaa.\n\nMarot oli sikäli onnellinen runoilija, että hänen oma aikansa ja\nammattiveljensä tunnustivat hänet mestariksi. Hänen ympärillään\nkukoistavassa runoudessa, jonka harjoittajista mainittakoon itse\nMargareta, Mellin de Saint-Gelais (1490-1558) ja Antoine Héroet\n(1492-1568), saattaa huomata suurempaa antiikin, platonilaisuuden ja\nitalialaisuuden jäljittelyä kuin hänessä. Rakkauden olemusta varsinkin\ntutkittiin platonilaisessa hengessä, jonka valaistuksessa vähitellen\nkäsitys runoudestakin muuttui. Se mikä vielä äsken oli ollut\nkeskiaikaisten retoorikkojen sointurakentelua, oivallettiin nyt, kuten\nThomas Sebillet sanoi Runotaiteessaan (L'Art poétique, 1548) Platonin\nTimaioksen mukaan \"jumalalliseksi innoitukseksi\"; \"se, jota runoudessa\nsanotaan taiteeksi, ei ole mitään muuta kuin runouden ulkokuori, joka\nkeinotekoisesti peittää sen luonnollisen äänen ja luonnostaan\njumalallisen sielun\". Pian nouseva Plejadin tähdistö himmensi Marot'n\nmaineen, kunnes tuli senkin vaipumisen vuoro. Silloin, Ludvig XIII:n\naikana, hänen runoutensa heräsi eloon ja sitä ruvettiin jäljittelemään\nniin ahkerasti, että syntyi erikoinen \"Marot'n tyyli\", jonka ilmauksia\nnäkyi vielä 1800-luvulla. Klassikot pitivät häntä arvossa: Boileau\nkehoitti nimenomaan \"jäljittelemään Marot'n hienoa pilaa\".\n\n\n3\n\nMarot'n tuotantoon ja runoilijapiiriin ei siis antiikki päässyt\nvaikuttamaan niin syvästi, että voisimme sanoa hänen työskennelleen sen\npalveluksessa; hän oli päinvastoin aito ranskalainen, renessanssin\nhenkevöittämä retoorikko, joka ylipäätään pysyi uskollisena vanhoille\nmuodoille. Mutta antiikki ja oma aika, jotka Trissino oli näinä vuosina\nohjelmassaan yhdistänyt, eivät voineet luopua Ranskan runouden\nvalloittamisesta, vaan tekivät 1549 voimakkaan hyökkäyksen ja\nsaavuttivat täydellisen voiton. Silloin näet ilmestyi _Joachim du\nBellayn_ kuuluisa kirjoitus Ranskankielen puolustus ja valaistus\n(Défense et illustration de la langue française).\n\nTällä näennäisesti niin äkkiä puhjenneella suunnalla oli\nvaatimattomampi, hiljainen kehitysaikansa, jossa jo Marot'lla ja hänen\nkoulullaan oli osuutensa. Italialaishenkisen runouden keskuspaikaksi\ntuli Lyon, jonka mukaan alan runoilijoita on totuttu sanomaan \"Lyonin\nkoulun\" edustajiksi. _Antoine Héroet_, joka tulkitsi teoksessaan\nTäydellinen ystävä (parfaicte amye) Platonilta saatua rakkauden\nihannetta, kuului siihen. _Maurice Scève_ (n. 1510-1564) -- lakimies,\nmaalari, arkkitehti ja muusikko, koulun johtava nimi -- opiskeli\nAvignonissa, ihaili Petrarcaa ja ilmoitti 1533 löytäneensä Cordelierien\nkappelista Lauran haudan, jota itse Frans I saapui katsomaan. Scève\njulkaisi pari eklogia, mikä osoittaa hänen antiikinharrastustaan, ja\npari laajempaa runoteosta, joista Petrarcan tyylisenä palvontakirjana\nmainittakoon Délie (1544), 458 kymmensäkeistöä ja 50 muuta runoa\nsisältävä ylistys hänen ihanteelleen. Délie ei ole Tibulluksen Delia\n(I, s. 395), vaan on käsitettävä anagrammiksi sanasta l'idée, joten\npalvottu nainen on enemmän platonilainen aate kuin elävä ihminen. Runot\novat hämäriä, vaikeatajuisia, kuten italialais-platonilaisen suunnan\ntuotteet yleensä. Lyonilaiseen kouluun kuului useita naisrunoilijoita,\nmm. _Louise Labé_ (n. 1525-1566), rikkaan köydenpunojan puoliso, jonka\nkoti oli sikäläisten säeniekkojen keskeisenä käyntipaikkana ja\nsalonkina. \"Kaunis köydenpunojatar\" (La Belle Cordière), joksi häntä\nsanottiin, tulkitsi lemmentunteensa ja kaipauksensa elegioissa ja\nvarsinkin soneteissa, joista avomielisesti paljastuu naisen sydämen\nkaiho ja kärsimys. Lyonin koulun runoilijat lyhyesti sanottuna\nlevittivät huomattavasti italialaisen runouden muotia Ranskaan,\ntotuttaen runouden ystäviä klassillisiin muotoihin, eklogiin ja oodiin,\nja erikoisesti sonettiin, josta tämän jälkeen tuli Ranskassakin\nmiettiväisen lemmenrunon valtamuoto. Näin tämä koulu edustaa välittävää\nastetta Marot'sta \"Plejadiin\".\n\n\"Plejadin\" nimellä tunnetun runoilijaryhmän merkitystä opimme parhaiten\nymmärtämään tutustumalla aluksi sen johtavien henkilöiden historiaan.\nSen huomattavin nimi on _Pierre de Ronsard_ (1524-1585), \"runoilijain\nruhtinas\", joksi aikalaiset häntä sanoivat.\n\nRonsardin isällä, joka oli vanhaa aatelia Vendômen piirikunnasta, oli\nkuninkaan hovimestarin arvo; hän palveli soturina Italiassa sekä Ludvig\nXII:ta että Frans I:stä. Pierre tuli 9-vuotiaana Parisiin, opiskelemaan\nNavarran collegiumiin, mutta sai pian keskeyttää koulunsa ruvetakseen\nhovipojaksi. Tässä ominaisuudessa hän oleskeli vuodet 1537-1540\nSkotlannissa, Jaakko V:n hovissa, ja sieltä palattuaan jonkin aikaa\nAlankomaissa sekä uudelleen Skotlannissa. Hän yritti sitten diplomatian\nalalle, mutta parantumaton kuurous teki tämän uran mahdottomaksi.\nSilloin hän rupesi jatkamaan kesken jääneitä opintojaan Coqueret'n\ncollegiumissa, jonka johtajana oli hänen tuttavansa Jean Daurat,\nkunnollinen kreikan ja latinan taitaja ja antiikin ihailija, ja jossa\nhänellä oli opintotovereina Antoine de Baif, Joachim du Bellay ja\nAntoine de Muret, molemmat ensiksimainitut sittemmin \"Otavan\" jäseniä\nja viimeksimainittu latinankielisten näytelmiensä kautta ansioitunut\nRanskan draaman historiassa. Ronsard opiskeli seitsemän vuotta,\nerikoisesti harrastaen Kreikan kirjallisuutta, oli osallisena mainitun\nDu Bellayn julkaiseman ohjelmakirjoituksen sepittämisessä ja muodosti\nhänen sekä viiden muun samanmielisen kanssa ensin Brigadin ja sitten\nPlejadin nimellä tunnetun kirjallisen ryhmän. Viimeksimainittu nimi\nosoittaa heidän antiikin- ja nimenomaan kreikkalaisuuden harrastustaan,\nsillä sehän oli seitsemän aleksandrialaisen tragediarunoilijan yhteinen\nkunnianimi (I, s. 326). Tähän saakka Ronsard oli julkaissut vain\nmuutamia yksityisiä runoja, mutta painatti nyt (1550) Oodeja, \"neljä\nensimmäistä kirjaa\", ja sen liitteenä Lehto (Bocage) nimisen sikermän\nmuita runoja. Kahden vuoden kuluttua hän julkaisi sonettikokoelman\nLemmenleikit (Amours [de Cassandre], 1552) sekä sen yhteydessä oodiensa\nviidennen kirjan. Nämä teokset herättivät kiihkeän kirjallisen riidan;\nMarot'n koulun päämies Mellin de Saint-Gelais luki ivalliseen tapaan\nRonsardin runoja kuninkaalle koko hovin kuullen, tehdäkseen hänet\nnaurunalaiseksi, mutta kuninkaan sisar Margareta de Valois sieppasi\nhäneltä kirjan, luki sen runoja arvokkaaseen tyyliin ja saavutti suuren\nmenestyksen. Ronsardista tuli nyt tunnustettu, johtava runoilija.\n1555 ilmestyivät Hymnit ja Sekalaisia runoja (Meslanges); 1557\nsonettikokoelma Lemmenleikit (Amours [de Marie]). 1560 hän julkaisi\nkootut teoksensa. Kirjoitettuaan poliittisia lentokirjasia hugenotteja\nvastaan hän palasi runouteen 1565 julkaisten silloin Elegioja,\nnaamiais- ja paimenrunoja (Elégies, mascarades et bergeries) ja Lyhyen\nranskan runo-opin (Abrégé de l'art poétique français). Kaarle IX, jonka\nsamoin kuin hänen edeltäjiensäkin suosikki Ronsard oli, pyysi häntä\nsepittämään suuren isänmaallisen runoelman. Tämän johdosta syntyi\nkatkelma Franciade, joka ilmestyi 1572, Pari viikkoa Perttulin\nverihäiden jälkeen. Loppuvuotensa Ronsard eli hovista syrjässä,\netupäässä kotiseudullaan. Hän kuoli Toursissa, jossa on haudattuna.\nHautakirjoituksensa hän on itse sepittänyt, mallinansa keisari\nHadrianuksen säkeet (I, s. 414) ja hänen diminutiivinsa:\n\n    Amelette Ronsardelette,\n    Mignolette doucelette,\n    Tres chere hostesse de mon corps,\n    Tu descens là bas foiblelette,\n    Pasle, maigrelette, seulette,\n    Dans le froid Royaume des mors:\n    Toutesfois simple, sans remors\n    De meurtre, poison, ou rancune,\n    Méprisant faueurs et tresors\n    Tant enuiez par la commune.\n    Passant, i' ay dit, suy ta fortune\n    Ne trouble mon repos, ie dors.\n\n    Sielu pieni Ronsardin,\n    suosikeista suloisin,\n    valtijatar tomumajan,\n    alas heikoin askelin\n    astut kasvoin kalpehin\n    yli kylmän kuolon rajan:\n    aina samoin kautta ajan,\n    katumatta murhaa, pahaa,\n    aartehitta anastajan,\n    halpaa halveksien rahaa.\n    Mennyt olkoon omasi,\n    älä estä untani.\n\n_Joachim du Bellay_ (n. 1522-1560), Ronsardin aate- ja työtoveri sekä\naseenkantaja, oli tärkeä tekijä heidän yhteisesti aikaansaamassaan\nkäänteentekevässä kirjallisessa liikkeessä.\n\nDu Bellay kasvoi orpona maaseudulla, saaden huolimattoman koulutuksen.\nKolmenkolmatta vanhana hän tuli Poitiers'hen opiskellakseen\nlakimieheksi. Siellä hän tutustui humanisti Muret'hen, latinankieliseen\nrunoilijaan Jean Salmon Macriniin ja todennäköisesti Horatiuksen Ars\npoëtican ranskantajaan Jacques Peletier du Mansiin, joiden seura on\ntietenkin vaikuttanut hänen runoutta koskevien käsitystensä\nmuodostumiseen. Matkalla Poitiers'hen hän tutustui (n. 1547) eräässä\nmajatalossa Ronsardiin, joka oli menossa Parisiin, huomasi tämän\najattelevan kirjallisista asioista samoin kuin hän itse, ja lähti hänen\nmukanaan tullakseen ennen mainitun Daurat'n oppilaaksi. Opintonsa hän\nkohdisti etupäässä roomalaisten kirjallisuuteen ja ne näyttävät vieneen\nsiihen, että hänet laskettiin kuuluvaksi hengelliseen säätyyn. 1548\nilmestynyt Sebillet'n Runotaide sisälsi antiikinharrastuksessaan paljon\nsamoja näkökohtia kuin ne, joita nuoret ystävykset kannattivat, mutta\nerosi heistä asettamalla Marot'n ja hänen suuntansa esikuvan asemaan.\nMainittu Du Bellayn seuraavana vuonna julkaisema runouden manifesti oli\nnäin ollen Sebillet'n teoksen sekä täydennystä että kumoamista. Tästä\nsyntynyttä kiivasta polemiikkia emme voi pysähtyä selostamaan. Samana\nvuonna kuin manifestinsa Du Bellay julkaisi sikermän sonetteja ja\noodeja nimeltä Olive, joka on joskus selitetty anagrammiksi nimestä\nViole, mutta tarkoittaa hänen serkkuaan Olive de Sévignétä. Mainittuun\nvuoteen kuuluvat myös hänen kootut runonsa (Recueil de poësies).\nOltuaan sitten pari vuotta sairaana, jolloin tuli puolikuuroksi kuten\nRonsard, hän julkaisi 1552 muutamia käännöksiä (Aeneiin neljännen\nkirjan ym.) ja matkusti 1553 serkkunsa kardinaali Jean du Bellayn,\nRabelais'n suosijan, seurueessa diplomaatiksi Roomaan, jossa viipyi yli\nneljä vuotta, tutustuen myöhäisrenessanssin kulttuuriin, ikävöiden\nystäviänsä ja lopuksi rakastuen tulisesti Faustine nimiseen\nroomattareen. Siellä olon alkuaikoja kuvaa 47 sonettia sisältävä Rooman\nmuinaismuistoja (Antiquités de Rome, 1558) ja myöhemmin koettua ja\nelettyä toiset samana vuonna julkaistut Runoja (Poemata,\nlatinankielinen), Kaihoa (Regrets, 191 sonettia) ja Maalaisiloja (Jeux\nrustiques). Loppuvuosinaan hän esiintyi satiirikkona, eli\nvaikeanpuolisissa olosuhteissa ja haudattiin Notre Dameen, jonka\nainakin nimellisenä tuomiorovastina oli aikanaan ollut. Ronsard\nkirjoitti hänen muistokseen säkeistön, jossa sanoi hänen \"kuolleen\nköyhänä ja raihnaisena, ilman muuta hyvitystä kuin se kuuluisa hälinä,\njonka Ranska muistaa\":\n\n    Est mort pauvre, chétif, sans nulle récompense,\n    sinon du fameux bruit que lui garde la France.\n\nRanskankielen puolustus ja valaistus on sikäli omituinen, että sen\nkärki kohdistuu kaikkea sitä runoutta vastaan, joka oli keskiaikana ja\naina Plejadiin saakka, Marot'n koulu siihen luettuna, luotu\nranskankielellä omintakeisesti, antiikin esikuvista riippumatta.\nTulevaisuuden runoilijan piti \"öin päivin selailla kreikkalaisia ja\nlatinalaisia klassikkoja\", jättää vanhat ranskalaiset runot ja sepittää\nepigrammeja Martialiin tyyliin; jos rivous oli vastenmielistä, tuli\nsekoittaa miellyttävää hyödylliseen. Elegioja oli runoiltava\nOvidiuksen, Tibulluksen ja Propertiuksen mukaan, käyttämällä joskus\nkoristeena vanhoja myyttejä. Aiheina olkoot jumalien ja kunnollisten\nihmisten ylistys, maallinen tragiikka, rakkaus, viini ja ystävät.\nRunous on pysytettävä arjen yläpuolella ja ilmaistava sattuvilla, hyvin\nvalituilla sanoilla ja painavilla lauseilla, kaikenlaisilla väreillä ja\nkuvilla. Epistolat ja satiirit, joissa arkiset asiat tulevat\nkysymykseen, eivät ranskaan oikein sovi, mutta jos välttämättä\nviimeksimainittuja tahdotaan kirjoittaa, ruoskittakoon niissä\nHoratiuksen mukaan aikakauden paheita, nimiä mainitsematta.\nItalialaisten keksimää sonettia, joka on oodin sukulainen, on\nkaiutettava, mallina Petrarca ja muutamat uudemmat italialaiset.\nSäkkipillillä ja huilulla on soiteltava Theokritoksen ja Vergiliuksen\nmukaan maalais- ja Sannazaron mukaan kalastuseklogeja. Catulluksen\nyksitoistatavuisia säkeitä on käytettävä. Tragediat ja komediat on\nkohotettava vanhaan arvoonsa, moraliteetit ja farssit hylättävä.\n\nDu Bellay halusi sanoa, että Ranskan runous oli uudistettava,\nirroitettava keskiajan arkisuudesta, retoorikkojen ja puy-seurain\nteennäisen, kuolleen sointu- ja säkeistörakentelun, Marot'n\npikkusievän seurustelulyriikan asteelta, kohotettava korkeammaksi,\nylimyksellisemmäksi ja aatteellisemmaksi kuin se siihen saakka oli\nollut. Tämä oli tapahtuva siten, että antiikin korkea runous oli\notettava esikuvaksi, ei niin, että sitä suorastaan jäljennettäisiin,\n\"plagieerattaisiin\", vaan niin, että käyttämällä sen muotoja ja\nkauneusohjeita pyrittäisiin oman kielen avulla antamaan oman ajan\naiheille yhtä onnistunut ja ylevä runollinen ilmaisu. Tämä taas oli\nmahdollista vain kahdella ehdolla: että oli olemassa tällaiseen\ntehtävään riittävän kykeneviä runoilijoita ja että näillä oli\nkäytettävänään kaunis, arvokas, rikas ja monipuolinen, sujuva kieli.\nRunoilu ei ollut käsityötä, sointujen ja säkeiden koneellista\nrakentelua, johon riittävän harjoittelun kautta saattoi perehtyä\nmelkein kuka hyvänsä, vaan se oli aikansa tietämisen ja kulttuurin\nhuipuille päässeiden armoitettujen ja valittujen yksilöiden ilmaisemaa\njumalallista innoitusta. Runoilijan asema oli siis ainutlaatuisen\nkorkea ja hänen tehtävänsä pyhä. Ranskankieli oli yhtä pätevä\nvälittämään tällaista korkeata runoutta kuin kreikka ja latina, kunhan\nse vain tarpeellisella tavalla jalostettaisiin. Tämä tapahtuisi\nparhaiten siten, että sitä ruvettaisiin käyttämään antiikin esikuvain\nmukaisessa runoudessa, että se pitäisi vanhoja kieliä mallinaan,\nlainaten niistä sopivia sanoja, että rumuuksia ja arkipäiväisyyksiä\nvältettäisiin jne. On selvää, että tämä ohjelma sisälsi todellisen\nuudistuksen: lyriikan kohottamisen helleenisesti korkealle\ntasolle, huolimatta siitä painolastista, joksi lopuksi koitui sen\nantiikin-ihailu mytologioineen ja muine kuolleine arvoineen.\nLiioittelua olisi toiselta puolen se väite, että tämä ohjelma olisi\nsuorastaan luonut Ranskan uuden ajan lyriikan: mikäli tämän\ntunnusmerkiksi hyväksytään yksilöllisen sydänsyvyyden herkkä ilmaisu,\nsen alku juontuu jo kaukaa keskiajalta, viimeksi ja huomattavimmin\nVillonista. Asian kielellisestä puolesta on sanottava, että vaikka\nPlejadi ulottikin siinä suhteessa vaatimuksensa liian pitkälle ja\nkäytäntö hylkäsi sen monet erikoisuudet -- esim. liiallisen\ndiminutiivien, yhdyssanojen, kreikkalaisuuksien ja latinalaisuuksien\nsekä homerolaisten epiteettien viljelyn --, ranskankieli kuitenkin\nnousi Plejadin ahjosta puhdistuneena kuin tulessa kulta, voimistuneena\nja rikastuneena. Harvoin -- tokko milloinkaan -- on yksityisellä\npienellä ryhmällä, oikeastaan parilla henkilöllä, ollut niin syvällistä\nja pysyvää vaikutusta minkään kielen kehitykseen kuin plejadilla\nranskaan.\n\nDu Bellay ja Ronsard teroittivat näitä periaatteitaan myös teostensa\nesipuheissa, poleemisissa kirjoituksissaan ja viimeksimainittu\nRuno-opissaan. Niissähän opetettiin Trissinon estetiikkaa, jonka du\nBellay tunsi, koska on ottanut laajoja otteita niitä selvittelevistä\n1542 ilmestyneistä Sperone Speronin Dialogeista. Lisänä ja\nerikoisuutena on ranskalainen kansallistunto, ylpeä itsetietoisuus\nsiitä, että ranskankieli oli kreikan ja latinan vertainen ja että sillä\noli mahdollisuus luoda yhtä korkea ja jalo runous kuin antiikin\nkonsanaan. Tällä kirjallisuuden historian ensimmäisellä\nsuuntamanifestilla on sama hyökkäävä, tinkimätön, voitonvarma sävy kuin\nmonilla myöhemmin ilmestyneillä vastaavilla julistuksilla, se\nitsetietoisuuden leima, joka ilmaisee totuuden murun löytämisestä\naiheutunutta riemua. Voidaan sanoa, että sen ilmestymispäivänä 1549\nrenessanssi valloitti Ranskan runouden.\n\n\n4\n\nRonsard pyrki noudattamaan periaatteitaan runoudessaan. Hänen oodinsa\novat muodon puolesta Pindaroksen uskollisia mukaelmia: jakaen ne\nstrofiin, antistrofiin ja epoodiin (I, s. 238) sekä tarkoin noudattaen\nepinikioiden säerakennetta, joihin lisäsi loppusoinnut, Ronsard ylisti\njotakin oman aikansa henkilöä tai tapahtumaa, asettuen innoitetun,\nprofeetallisen kasvattajan korokkeelle, jolla seisten hänellä oli\noikeus sanoa vallanpitäjille totuus, ruoskia väärintekijöitä ja jakaa\nsankareille voitonpalmuja. Kun hän noudatti Pindaroksen tyyliä\nsiinäkin, että koetti saada ilmaistuksi todella syviä ajatuksia, ja\nvalaisi näitä esimerkeillä antiikin mytologiasta, jota hänen aikanaan\ntunnettiin vielä sangen vähän, oli tulos usein vaikeasti käsitettävä,\nhämärähkö, mutta silti vaikuttava, sävyltään ylevä ja juhlallinen.\nRonsardin pindarolaiset oodit ovat toisin sanoen näytteitä tieteen\naseilla työskentelevän voimakkaan runohengen painiskelusta suurien\nvaikeuksien kanssa. Tällä juhlallisella innoitetulla runoudella Ronsard\nkieltämättä ansiokkaasti elvytti helleenisen runouden henkeä, joka\nkuten tiedämme oli jäänyt ydinolemukseltaan vieraaksi yleensä\nlatinalaisleimaiselle humanismille. Näihin suuritöisiin runoihin\nliittyvät vielä samanhenkisinä aleksandrialaisen Kallimakhoksen (I, s\n320) jäljittelystä syntyneet Hymnit, joissa hän ylistää kuninkaallisia\nym. henkilöitä ja käsittelee sellaisia ikuisuusaiheita kuin taivasta,\noikeutta, filosofiaa, kuolemaa, iankaikkisuutta jne. Ne ovat runomuodon\nhistoriassa huomattavia siksi, että ne on sepitetty keskiajalla\nkeksittyyn (II, s.229) aleksandriinimittaan (6 jambia), joka nyt\naloitti voittokulkunsa ranskalaisessa runoudessa.\n\nTähän arkeologialta tulevaan juhlatyyliin Ronsard loi tuoreen,\nsirokukkaisen lisäoksan ottamalla esikuvakseen sen pienoisrunouden,\njoka tunnetaan Anakreonin nimellä (I, s. 247) ja joka on säilynyt\nAnthologia Palatinassa (II, s. 29). Sen käänsi ranskaksi Henri Estienne\n1554. Ensimmäisen kerran nyt tämä aleksandrialaisen ja bysanttilaisen\nlemmenelämän perhosleikki pääsi vaikuttamaan Euroopan runouteen. Siitä\nRonsard oppi huomaamaan, kuinka teeskenneltyä ja suurisanaista\nPindaroksen ja Kallimakhoksen mukaan luotu runotyyli pyrki olemaan ja\nkuinka luonnollista, korutonta ja suloista helleenien meloslyriikka.\nHoratiuksen oodien ansiot valkenivat hänelle tällöin myös. Tämän\njälkeen sepittämissään oodeissa hän pitikin esikuvinaan Anakreonia ja\nHoratiusta, onnistuen luomaan sikermän mitä viehättävimpiä\npienoisrunoja. Ronsard otti antiikin mukailun niin vakavasti, että\nsepitti kaikki oodinsa, pindarolaiset ja muut, laulettaviksi yksi- tai\nmoniäänisesti, soiton säestyksellä. Säveltäjiä oli tarjolla useita ja\nnuotteja on säilynyt. Kysymys on samasta terveestä ja oikeasta\nkäsityksestä kuin keskiajalla ja vielä silloin, kun sävellettiin\nMarot'n hymnit: lyriikan olemukseen kuuluu sävel, melos, jonka kautta\nvasta syntyy täydellinen, eheä kokonaisuus. Vasta Ronsardin jälkeinen\naika on irroittanut renessanssin hienosti helisevän luutun ja laulajan\nkauniin äänen lyriikan yhteydestä, pitämättä niitä välttämättöminä\ntekijöinä sen esityksessä.\n\nSonettihan oli jo saapunut Ranskaan, mutta vasta Plejadi antoi sille\nsen valta-aseman lemmenrunouden hienoimpana muotona. Ronsard on\nsepittänyt 183 sonettia ja ilmaissut niissä, huolimatta antiikista\nsaatujen vertausten painolastista, tunne-elämänsä hienosti ja herkästi.\nNiin kauan kuin hänen esikuvanaan oli Petrarca ja yleensä italialainen\nsonetti, hänen palvontansa esine, italialaisen pankkiirin tytär\nCassandre Salviati, pyrki häipymään utuiseksi, epäselväksi\nvertauskuvaksi, mutta sitten kun anakreonilaisten pikkurunojen\nkastetuoreus oli vapauttanut hänen runottarensa, antaen sille luvan\nleikkiä kukkien latvoilla luonnollista karkeloansa, hänen lyyrillinen\nkykynsä pääsi esteettä ilmenemään, saavuttaen ihastuttavia, aina\nnuorina säilyviä tuloksia. Tämä luonnontuore lyyrillisyys vallitsee\n\"Marialle\" osoitetuissa soneteissa ja Vergiliuksen mukaan sepitetyissä\npaimenrunoissa, jotka on käsitettävä Lorenzon ja Polizianon\nmaalaisraikkauden vastineiksi.\n\n    Oi lemmikkini, herää, nouse jo,\n    jo laulu leivon raikuu taivahalta\n    ja kuuluu ruusupensaan oksain alta\n    myös satakielen lemmensoitanto.\n\n    Nyt kastehelmin säihkyy nurmikko\n    ja ruusu ummuin loistaa ihanalta,\n    ja tuli neilikoiden polttavalta,\n    joit' hellä hoiti kätes suosio.\n\n    Sä maata mennessäsi lupasit,\n    ett' ennen mua jalkeilla sä oisit,\n    mut kuinka pitää sanasi sä voisit!\n\n    On rangaistava kaikki laiskurit:\n    siis silmiin, rintaan sata suudelmaa\n    saan opetukseksesi painaltaa.\n\nTuotantonsa loppukautena Ronsard ilmaisi soneteissaan \"Helenelle\" syvää\nalakuloisuutta, kuluneen elämän kaihoa ja lähestyvän kuoleman\naiheuttamaa traagillista tunnelmaa.\n\n\n5\n\nDu Bellay sepitti myös oodeja, mutta esikuvanaan Horatius, sillä hänen\nhellenisminsä oli heikompaa kuin Ronsardin. Etusijan tällä alalla hän\nsoikin \"runoilijain ruhtinaalle\", mutta arveli itse menestyksellä\nsoinnuttaneensa italialaista sonettia kotiseutunsa joen rannalla,\nistuttamalla sinne \"oliivin\", millä tarkoitti tämännimistä\nkokoelmaansa, joka oli ilmestynyt aikaisemmin kuin Ronsardin sonetit ja\noodit. Hän ei pitänyt heikkoutena sitä, että melkein jokainen näistä\n115 sonetista oli käännetty italiasta, sillä tämähän oli hänen\nohjelmansa mukaista; ansiona oli se, että hän oli onnistunut tekemään\nsen ranskaksi ja siten osoittanut äidinkielensä kykeneväisyyden.\n\nIlmeistä on, että tämä ohjelman mukainen runous esti hänen samoin kuin\nRonsardinkin todellisen runohengen ilmipääsyä, ja että Joachim oli\noikeastaan kapinallinen omia sääntöjään vastaan. Niinpä ovat Rooman\nmuinaismuistoista aiheutuneet sonetit ilmauksia todellisesta, aidosta\nmenneen suuruuden romanttisesta ihailusta, syntyneitä kirjallisten\nohjelmien ulkopuolella. Rooman rauniot herättivät jo silloin\nnäkijässään tällaisia katoavaisuustunnelmia, kuten olemme todenneet jo\naikaisemmin (II, s. 479 ja 482) ja kuten tiedetään tähän samaan aikaan\nsiellä olleen Buchananin kirjoituksesta. Näin du Bellay toi Ranskan\nrunouteen \"raunioiden romantiikan\", sen saman tunnesävyn, jota maalarit\nPoussin ja Lorrain tulkitsivat seuraavalla vuosisadalla tauluissaan.\nTämä yksilöllinen tunnelmoiminen saavutti nykyaikaisen subjektiivisen\nlyriikan asteen Kaihoa-kokoelman soneteissa, jotka ovat syntyneet\nympäröivän jokapäiväisen elämän tarkkaamisesta ja ilmaisevat\nsepittäjänsä alakuloisia mietteitä sen johdosta. Niistä ilmenee myös\ntekijänsä terävyys huomaamaan Rooman elämän kaikki epäkohdat,\nnaurettavuudet ja inhimilliset heikkoudet, joihin hänen ranskalaisesti\nloogillinen ja kirkas ivansa samalla kohdistuu. Tällä moraalisesti\npainavalla avomielisyydellään du Bellay menetti sittemmin Parisissa,\njulkaistuaan runonsa, serkkunsa suosion ja joutui vaikeisiin\nolosuhteisiin. Erikoista herkkyyttä hänen sonettinsa saivat\nkoti-ikävästä, jonka valossa Ranska ja varsinkin kotiseudun\nmaalaisympäristö kirkastui ihanteelliseksi, idylliseksi,\nrunohohteiseksi kaipauksen ja unelmien maaksi. Tämä syvä tunne puhdisti\ndu Bellayn kielen italialaisesta tekokoristeellisuudesta ja opetti\nhänet ilmaisemaan runolliset mielikuvansa koruttomasti ja\nluonnollisesti. Näin saavuttamansa korkean tyyliasteen hän säilytti\nMaalaisilojen raikkaissa runoissa, jotka olisivat hänen parhaitaan,\nellei Kaihoa-kokoelmaa olisi. Joachim du Bellay oli siis herkästi ja\nsyvästi tunteva runoilija, joka osasi vapautua itse luomistaan\nulkonaisista rajoituksista ja ilmaista siveellisesti korkealla tasolla\nolevan henkensä kauneuskaipuun unohtumattomin kuvin, soinnuin ja\nsäkein. Aikakautensa muodissa olevan platonilaisen kauneuspalvonnan hän\nilmaisi mm. seuraavasti:\n\n    Jos elo vain on hetki iäisen,\n    mi välähti ja samass' oli poissa,\n    jos ajan virran vaihteluissa noissa\n    vain näet kuvan olleen, mennehen,\n\n    niin miksi kadonnehen autuuden\n    sä viihdyt, sielu, haavemuisteloissa\n    ja vaivut suru-unelmihin, joissa\n    on rusko sammuneiden ilojen?\n\n    On olemassa autuus auvoisampi\n    ja sielun ilo, rauha ihanampi\n    kuin korkein onni katoovaisen maan.\n\n    Sen löydät Luojan ikikartanosta,\n    se Tosi Kauneus on, tuo autuus, josta\n    on mainen kauneus heikko varjo vaan.\n\nPlejadin muista jäsenistä on edellisen yhteydessä jo mainittu _Jean\nDaurat_, etevä humanisti ja iloinen runoilijaveikko, joka on sepittänyt\nn. 60.000 kreikkalaista ja latinalaista säettä ja jonka pääansioksi jää\nhänen innostava vaikutuksensa runoilijatovereihinsa, ja _Antoine de\nBaif_, myös enemmän oppinut humanisti ja teoreetikko kuin runolahjainen\nsielu. Hänen mieliajatuksiaan oli antiikin runomittojen noudattaminen\nranskankielessä niin, että ääntymispituudet tarkoin sijoitettaisiin\nnousujen ja laskujen mukaan; tämä oli otettava huomioon myös lauluja\nsävellettäessä. Viimeksimainitulla alalla vaatimus oli oikeutettu ja\njäi vaikuttamaan tärkeänä ohjeena, mutta runojalkoja ranskankieli\nedelleenkin muodostaa vain tavujen lukumäärän mukaan. Muistettava on\nhänen Trissinon tapainen ja ajan henkeen kuuluva harrastuksensa ranskan\noikeinkirjoituksen muuttamiseksi foneettisemmaksi ja 1570 perustamansa\nakatemia, joka omistautui runouden ja musiikin viljelykseen (Académie\nde poésie et de musique). Se lakkasi pian, mutta sen sijaan Henrik III\nperusti oman Hoviakatemiansa (Académie du Palais), jonka harrastus\nsuuntautui enemmän filosofian aloille. Plejadin muut jäsenet olivat\nburgundilainen aatelismies ja sittemmin Châlon-sur-Saônen piispa\n_Pontus de Tyard_, joka sepitti laajan sikermän ihanteellisia\nplatonilais-petrarcamaisia sonetteja nimeltä Lemmen erehdyksiä (Erreurs\namoureuses, 1549-1555); _Remy Belleau_, runoutta harrasteleva hovimies,\njoka kävi Napolissa saakka ja sepitteli anakreonilaiseen ja Sannazaron\ntyyliin siroja pienois- ja proosakehyksisiä paimen- ym. runoja, mm.\nsäkeistöjä eri jalokivistä, joiden ominaisuuden lainaili keskiajan\nlapidaarioista; ja _Etienne Jodelle_, jonka käsittelemme draaman\nyhteydessä.\n\nRonsardin suunnan jatkajista on mainittava _Philippe Desportes_\n(1546-1606), joka alkuaan aikoi lakimiehen uralle, mutta onnistuttuaan\npääsemään piispan sihteeriksi kiipesi hoviin, tuli seurustelu- ja\nnokkelan runotaitonsa vuoksi kuninkaallisten henkilöiden ja heidän\nrakastajattariensa suosikiksi, julkaisi Ensimmäiset teoksensa\n(Premières Oeuvres) 1573, oli samana vuonna saapuvilla Varsovassa,\nHenrik III:n kruunajaisissa, ja kohosi tämän tultua Ranskaan\nvaikutusvaltaisen suosikin asemaan, nauttien tuloja kirkollisista\nviroista. Hän oli taitava diplomaatti, joka osasi aina hyvin valvoa\netujaan, eli upeasti ja harrasti kirjallisuutta. Kun hän heittäytyi\nvanhoilla päivillään jumaliseksi ja sen merkiksi ranskansi Psalmit,\nsanoi Malherbe jyrkästi: \"Liemenne ovat parempia kuin psalminne!\" Hän\noli kätevä sirojen ja ajatukseltaan selkeiden sonettien ja laulujen\nsepittäjänä, läheisinä esikuvina italialaiset. _Jean Bertaut_\n(1552-1611), etevä kotiopettaja, Henrik III:n esilukija, sihteeri ja\nhovirunoilija sekä lopuksi piispa, sepitti Petrarcan ja Desportes'in\ntyyliin ajatuksiltaan ja sanonnaltaan kirkkaita ja puhtaita sonetteja\nja muita runoja. Vakavat runonsa hän julkaisi 1601, lemmenrunonsa\nseuraavana vuonna. _Jean Vauquelin_ (1536-1608), nuorena Plejadin\nharrastusten innokas kannattaja, julkaisi jo 1555 kokoelman Metsärunoja\n(Les Foresteries). Eli sitten maaseutuvirkamiehenä, pysyen kuitenkin\nedelleen uskollisena runoudelle, jonka sadon julkaisi 1605 nimellä\nSekalaisia runoja (Les diverses poésies). Kokoelmaan sisältyi muutamia\nsatiireja, jotka on mukailtu italialaisista esikuvista, ja Runo-oppi\n(L'art poétique), joka kaikissa pääkohdissa kannattaa Du Bellayn\nohjelmaa. Mytologisten sankarien sijaan se tahtoo käytettäväksi\nkristillisiä.\n\n\n6\n\nPaimenrunous oli kuten tiedämme saapuvilla muodostettaessa Plejadin\nklassillis-italialaista ohjelmaa ja ilmeni sitten eklogeina ja muina\npaimenrunoina sekä Sannazaron jäljitelminä. Siinä yhtyivät monet vanhat\nja uudet, vieläpä eri haaroilta tulevat virtaukset. Antiikista toi\nensiksikin terveiset Vergilius, sekä keskiajan, pastorelan,\npastourellan ja Robinin ja Marionin (II, s. 387) kautta että myös\nsuoraan; sitten Theokritos Idylleillä, Heliodoros 1526 löydetyllä\nAithiopilcalla (käännetty ranskaksi 1549) ja Longos Daphniilla ja\nKhloëlla (käännetty ranskaksi 1559, I, s. 328). Erikoisesti nämä\nterveiset miellyttivät siinä muodossa, jonka niille olivat antaneet\nitalialaiset: Sannazaro romaanissaan ja Tasso sekä Guarini\npaimennäytelmissään (Aminia ja Pastor fido). Italialainen linja ulotti\nvaikutuksensa Ranskaan myös kiertotietä, Espanjan kautta: Montemayorin\nDiana käännettiin 1578. Niin pian kuin renessanssi oli vaikuttanut\nRanskassa riittävän kauan, se tuotti siis siellä kuten Italiassa ja\nEspanjassa omassa itsessään asuvan taipumuksen tuloksena paimenrunouden\nmuistomerkin. Kuta kauempana tämän syntymä on renessanssin keväästä,\nsitä pienemmälle osalle siinä on jäänyt tämän oleellisin ilmaus:\nrunomuotoinen lyriikka, ja sitä laajemman alan anastanut\nproosakertomus. Mutta siitä huolimatta, että se näin sulautuu\nproosaromaanin linjaan, se on renessanssin henkiin herättämän paimenen\nja paimenettaren lapsi.\n\nPaimenrunouden linjan tärkein ilmaus Ranskassa on _Honoré d'Urfén_\n(1567-1625) jättiläisromaani L'Astrée, joka ilmestyi vuosina 1607,\n1610, 1619, 1627 ja 1628, kunakin yksi osa.\n\nValbromeyn markiisi ja Châteauneufin kreivi Honoré d'Urfé oli syntyisin\nMarseillesta. Kiihkeänä katolisena hän taisteli liigan joukoissa,\njoutuen 1595 ja vielä toisenkin kerran hugenottien vangiksi. Vankilassa\nhän kulutti aikaansa lukemalla Ronsardia, Petrarcaa, Montemayoria ja\nTassoa ja sepittämällä Moraalisia kirjeitä (Epitres morales, 1598).\nSamana vuonna paavi Clemens VII purki Honorén vanhemman veljen Annen ja\nDiane de Châteaumorandin avioliiton; ettei viimeksimainitun suuri\nomaisuus joutuisi pois suvusta, Honoré meni 1600 naimisiin Dianen\nkanssa, jota hänen sanottiin aina rakastaneenkin. Avioliitto oli\nkuitenkin onneton. Puolisot erosivat ja d'Urfé oleskeli tämän jälkeen\nSavoien herttuan hovissa, kamariherran asemassa. Tällöin hän ryhtyi\nkirjoittamaan romaaniaan, sijoittaen sen näyttämön syntymäseudulleen,\nForez'n maakuntaan, Lignon-joen rannoille. Hän sepitti myös kaksi\nrunoelmaa: Tenhottaren (La Sireine, 1611), joka on mukaelma Longoksen\nromaanista, ja Metsänhaltijattaren (La Sylvanire, 1625). D'Urfé kuoli\nsotaretkellä Espanjaa vastaan saamansa vamman johdosta.\n\nRomaanin tapahtumat sattuvat viidennelle vuosisadalle Kr.j., jolloin\nbarbaarit hyökkäävät Ranskaan. Tekijä on ottanut tämän puolen\nvakavasti, koettaen kuvata näitä aikoja parhaiden silloin käytettävissä\nolleiden lähteiden mukaan. Hyökkäys ei kuitenkaan ulotu Forez'n\nmaakuntaan, jota hallitsee kuningatar Amasis ja jonka kansa elää\nrauhassa, pysyen druidi-uskonnossaan ja muissa vanhoissa perinteissään.\nLignon-joen rannoilla asuu paimenia ja paimenettaria, jotka ilmanalan\nterveellisyyden, seudun hedelmällisyyden ja oman rauhallisen luonteensa\nvuoksi elävät erittäin onnellisina, tarvitsematta suorittaa varsinaista\npaimentamista. Hehän ovatkin oikeastaan suuren maailman ihmisiä, jotka\novat vapaaehtoisesti tulleet asumaan olkimajoissa ja luonnon\nyksinkertaisuudessa elääkseen rauhassa ja huolettomina. He osaavat\nkeskustella älykkäästi, olla yhtä kohteliaita kuin ne prinsessat,\nnymfit, ritarit ja druidit, joiden kanssa he seurustelevat, ja vaihtaa\npaimensauvan miekkaan, jos niin tarvitaan. Kun elämisen huolia ei ole\nja aika kuluu suloisesti lehtojen varjostoissa ja lirisevien purojen\nrantamilla, tulee luonnon pakosta keskeisimmäksi asiaksi rakkaus.\nRomaanissa kulkeekin puolitusinaa lemmenseikkailua rinnakkain,\ntärkeimpänä ja keskeisimpänä Celadonin ja Astréen tarina.\nViimeksimainittu torjuu Celadonin, luullen häntä uskottomaksi, ja tämä\nsyöksyy kuten Tasson Aminta epätoivoissaan Lignon-virtaan, joka ei\nkuitenkaan ota häntä vastaan, vaan heittää hänet rannalle.\nAmasis-kuningattaren kaunis tytär Galathée löytää ja vie hänet\nlinnaansa, ruveten kosiskelemaan häntä, mutta Celadon pysyy\nuskollisena Astréelle ja pakenee. Uskaltamatta mennä lemmittynsä luo\nhän rupeaa erakoksi, rakentaa metsän yksinäisyyteen pyhäkön\noikeudenjumalattarelle, jonka kuvalle antaa Astréen piirteet, ja\nsepittelee säkeitä rakastettunsa kunniaksi, siroitellen niitä metsään\nsinne tänne. Katumapäälle tullut Astrée, joka on tehnyt epäonnistuneen\nitsemurhayrityksen, saapuu pyhäkölle, löytää Celadonin säkeitä ja\nluulee hänen kuolleen. Vaikka hän näkee Celadonin elävänä, hän ei usko\nsilmiensä todistusta, vaan pitää häntä haamuna. Celadonille\nvalmistetaan nyt kaunis hauta, jonka paimenettaret peittävät kukin ja\njonka ääressä druidit suorittavat salaperäisiä menojaan. Vanha viisas\nylidruidi neuvoo Celadonia pukeutumaan paimenettareksi ja siten\nlähestymään Astréeta, joka tuntee selittämätöntä vetovoimaa tätä\n\"paimenetarta\" kohtaan. He muuttavat asumaan samaan olkimajaan, Astréen\naavistamatta, kuka hänen ystävättärensä on. Nyt seuraavassa sodassa\nCeladon taistelee sankarillisesti ja rohkaistuneena ilmaisee itsensä\nAstréelle, joka kuitenkin vihastuu valepukuseikkailusta ja julistaa,\nettä vain kuolema voi sovittaa sellaisen epähienouden. Epätoivoissaan\nCeladon menee \"Tosirakkauden lähteelle\" (Fontaine de Verité d'Amour),\njota kaksi leijonaa vartioi, mutta nämä eivät koske häneen. Jälleen\nAstréen sydän pehmenee ja hänkin saapuu samalle lähteelle toivoen\nleijonain lopettavan hänen kurjan elämänsä. Mutta johan nyt!\nPäinvastoin hän rupeaa elämään uudelleen Celadonin sylissä, johon\nvihdoinkin heittäytyy. Jo onkin aika, sillä hän on juonitellut tähän\nmennessä jo neljän niteen paksuudelta, niin kauan, että itse d'Urfé\nehti kuolla ja että hänen ystävänsä ja sihteerinsä Baron täytyi ryhtyä\nkirjoittamaan viimeistä osaa. Seuratessamme Celadonin tarinaa saamme\nkuten sanottu tutustua moneen muuhun rakastavaiseen pariin, joista\nmainittakoon Diane ja Sylvandre, ja uskottomaan Hylas'han, joka\nkyynillisesti puolustaa keveitä lemmensuhteita.\n\nRomaanin sisällys osoittaa, että siihen ovat vaikuttaneet vielä muutkin\nainekset kuin ne, jotka alussa mainitsimme. Lemmensairas rakastaja ja\ntaipumaton rakastettu ovat provencelaisen lyriikan päähenkilöitä, ja\nritari, joka kärsii ja tunteilee lemmittynsä vuoksi, harhaillen\nmetsissä ja palvoen erakkona hänen kuvaansa, on keskiajan \"surullisen\nhahmon ritari\", Yvain (II, s. 241), joka oli hiivittäytynyt d'Urfén\ntietoisuuteen mahdollisesti suoraan jostakin kansanomaisesta romaanista\ntai otaksuttavimmin Espanjan kautta, Amadis Gallialaisesta (II, s.\n251), jonka oli kääntänyt ranskaksi 1543-1548 Nicolas d'Herberay des\nEssarts. Vielä on muistettava, että joihinkin lemmenkohtaloihin voi\nolla kätkettynä kuvauksia d'Urfén aikalaisten, ehkäpä Henrik IV:n\nlukuisista kokemuksista tällä alalla. Kuten sanoimme: romaanin\nkeskeisenä juonena ja tapahtumana on rakkaus, ei äkillinen ja pian\nsammuva intohimo, vaan jo nuorena, lapsena, syntyvä puhdas, uskollinen\nkiintymys, joka kestää kuoleman rajan toiselle puolelle. On kuin\nkeskusteltaisiin keskiajan, Sadan ballaadin (II, s. 290), kysymyksestä,\nonko rakastettava kerta vai useammin. Vastaus kuuluu: vain kerta.\nKeskiajan lemmenlautakuntien perinnöltä (II, s. 287) vivahtaa myös\noppinut, monipuolinen rakkauden olemuksen käsitteleminen, keskustelu\nesim. siitä, miten sujuu niiden ensimmäinen kohtaus, jotka kohtalo on\nmäärännyt rakastamaan toisiaan, mistä mustasukkaisuus aiheutuu,\nlopettaako poissaolo rakkauden vai vahvistaako se sitä, kuoleeko\nrakkaus samalla kuin rakastettu jne. d'Urfé sanoo kirjansa otsakkeessa\ntätä tunnetta \"kunnialliseksi ystävyydeksi\" (l'honnête amitié) ja\nasettaa tehtäväkseen sen eri ilmauksien esittämisen. Kun hänen\nhenkilönsä ovat aatelisia, jotka noudattavat entisen ritariuden\nihanteita, hän saakin luoduksi sarjan luonteita, ristiriitoja ja\ntilanteita, joista selvä kehityksen viiva johtaa Ranskan suureen\nmurhenäytelmään. Luonnon- ja lemmentunteellisuudella, joka saavuttaa\nWertherin kaltaista sävyä, luomalla idyllisen rauhan maailman, joka oli\nihastuttavana turvapaikkana kansalaissotien melskeissä arkiutuneelle\npsykelle, ja vaatimalla puhtaita periaatteita, hienoa käytöstä ja\npuhetta, d'Urfé tyydytti ajankohtansa keskeisintä kaipuuta. Tulemme\nnäkemään, että hänen teoksensa oli kynnys, jonka takaa aukeni\nranskalaisen barokin hieno salonki.\n\n\n\n\n4. ENGLANTI.\n\n\n1\n\nRuusujen sodat (1453-1497) merkitsivät Englannille tuhoisaa hallan\naikaa, joka tukahdutti sekä aineellisen että henkisen viljelyksen.\nSitten seurasi tudorilaisen yksinvaltiuden aikakausi, aloittajana\nvaltakunnan rauhoittaja Henrik VII. Hän oli ulkopolitiikassaan erittäin\nvarovainen, ohjaten tavallisimmin asiat niin, että Englanti tuli\nsaamaan rahallisen korvauksen joistakin palveluksista, joita se ei\nollut tosiasiassa tehnyt; sisäpolitiikassaan hän johdonmukaisesti ja\ntaitavasti edisti kauppaa ja elinkeinoja sekä hankki uupumattomasti\nvaroja hallituksen käytettäväksi, päästäkseen riippumattomaksi\nparlamentin suostunnoista. Kun tämä hänelle suuressa määrässä onnistui,\noli tuloksena ajan hengen muutenkin suosima kuninkaanvallan kasvaminen.\nHänen poikansa Henrik VIII oli renessanssiajan tyylinen hirmuvaltias,\njoka ei sietänyt minkäänlaisia valtansa tai mielihalujensa rajoituksia\nei kuninkaana eikä yksityishenkilönä. Hänen ulkopolitiikkansa kohdistui\ntasapainon ylläpitämiseen Habsburgien ja Ranskan välillä, mutta oli\noikullista, ajan hengen mukaan petollista eikä tuottanut tuloksia.\nOlematta vakaumukseltaan uskonpuhdistuksen kannalla Henrik VIII\nkuitenkin käytti tätä aikakauden suurvirtausta hyväkseen, riistäen sen\nvarjolla luostarien omaisuuden valtiolle ja vapauttaen valtakuntansa\npaavin kirkollisesta yliherruudesta. Edward VI:n holhoojat suosivat\nprotestanttisuutta, joka heidän aikanaan vakiintui maassa niin lujaksi,\nettei hänen seuraajansa Maryn verinen yritys saada se kokonaan\ntukahdutetuksi onnistunut. Maryn politiikan epäonnistuminen merkitsi\nmyös sitä, että Espanjan suunnitelma saada Englanti vedetyksi katolisen\ntaantumuksen valtapiiriin raukesi. Protestanttisuuden asia oli nyt\nEnglannissa sama kuin katolisen taantumuksen ja sikäli myös\nespanjalaisten vallanpyyteiden vastustaminen, sama kuin Englannin\nkansallinen ulkopolitiikka, siirtomaiden hankkiminen ja\nespanjalaisten kultalaivueiden ryöstö Länsi-Indiassa. Koko kansakunta\nomaksui innostuneena tämän politiikan, joka soti uskonnon,\nkansallisen itsenäisyyden ja kukkaron puolesta paavia ja hänen\nvallanhimoista käskyläistään vastaan. Viimeisellä Tudorilla,\nElisabeth-kuningattarella, oli niin paljon valtiollista älyä, että hän\nymmärsi asettua tämän politiikan kannattajaksi, ja niin Englanti nousi\nprotestanttisen maailman johtajaksi katolista taantumusta vastaan.\nSeurauksena oli suuren tehtävän vaikuttama nuoren kansakunnan\naineellisten ja henkisten voimien kohoaminen sivistyksen\naallonharjaksi. Pitäen mielessä tämän poliittisen taustan ja siinä\nvaikuttaneet renessanssin uudistavat voimat, humanismin,\nuskonpuhdistuksen ja filosofian, siirrymme kuvaamaan englantilaisen\nmaailman lyriikkaa ja paimenrunoutta renessanssin aikana.\n\n\n2\n\nPuhuessamme viimeksi Englannin ja Skotlannin lyriikasta (II, s.\n500-504) totesimme ensiksimainitun maan runoilijain jääneen yleensä\n1400-luvulla Chaucerin jäljittelyn asteelle, mutta viimeksimainitun\nsaavuttaneen Dunbarin ja Douglasin työllä huomattavampia, itsenäisiä\ntuloksia. Runouden uudistuminen Englannissa on renessanssin ansiota,\nsonetin voittokulun seurausta, ja liittyy kahden ylimysrunoilijan,\n_Thomas Wyattin_ (1503-1542) ja _Henry Howardin_, Surreyn kreivin\n(1517-1547), nimeen.\n\n_Wyatt_ kuului Henrik VIII:n seurueeseen. Kuninkaansa luottamusmiehenä\nhän joutui matkustelemaan diplomaattisissa tehtävissä ulkomaille,\nmm. 1527 Italiaan, jossa kulttuurihaluisena henkenä perehtyi\nkirjallisuuteen ja taiteeseen. Tyrannin epäluuloisuus toimitti Wyattin\npari kertaa Toweriin, mutta onnistui hänen taitavasti puolustautua ja\nsäilyttää päänsä. -- _Howard_ kuului myös Henrik VIII:n seurueeseen.\nHänet oli kasvattanut Italian kieleen ja kirjallisuuteen perehtynyt\noxfordilainen oppinut John Clerke, herättäen oppilaassaan renessanssin\nkirjallisuuden harrastusta. Surrey, jolla nimellä Howard yleisimmin\ntunnetaan, on ollut luonteeltaan tulinen ja vallaton, joutuen\nkolttosistaan usein vankilaan ja käyttäen näitä pakollisia\nlepoaikoja runojen sepittelyyn. Hän otti osaa sotaretkiin, hoitaen\nvastuunalaisiakin tehtäviä. Mestattiin 1547 tyrannin sairaalloisen\nepäluuloisuuden viimeisenä uhrina. Ylimysten ylpeään tapaan ei\nkumpikaan heistä painattanut runojansa, vaan ne kiertelivät\nhovipiireissä käsikirjoituksina. Vasta kirjanpainaja Tottel kokosi ne\nym. lauluja kokoelmaksi Lauluja ja sonetteja (Songes and Sonettes),\njoka ilmestyi painosta 1557. Tämä teos, joka sisältää 96 Wyattin ja 49\nSurreyn runoa, tunnetaan yleisimmin nimellä Tottelin sekalaista\n(Tottel's Miscellany), ja on kirjallishistoriallisesti huomattava\nensimmäisten englantilaisten sonettiseppojen julkaisuna.\n\nHaparoivien kokeilujen jälkeen, joissa sointu saattoi sattua\nkorottomallekin tavulle, Wyatt pääsi kohtalaisesti selville\nenglanninkielen oikeasta sovittamisesta runojalkojen nousuihin ja\nlaskuihin. Hän yritteli terza ja ottava rimaa ja Petrarcan sonettia,\njoista viimeksimainittu -- samantekevää, käännettynäkö vai\nomintakeisena -- tuli renessanssin-ihmiselle tärkeän yksilöllisen\ntunne- ja miete-elämän ilmaisijana yleisimmäksi ja vaikuttavimmaksi.\nWyattin tunne-elämä oli ritarillista ja miehuullista; hänen Horatiusta\njäljittelevät satiirinsa ilmaisevat tarmokasta ja rohkeata luonnetta.\nSurrey oli jo varmempi teknilliseltä taidoltaan kuin Wyatt. Hän sepitti\netupäässä sonetteja, jonka kaavaa jonkin verran yksinkertaistutti\n(abab, cdcd, efef, gg) ja jotka Petrarcan tyyliin osoitti eräälle\nladylle. Erikoisuutena on mainittava englantilaisesti herkkä\nluonnontunne ja eleeginen sävy. Kääntäessään Aeneiin toisen ja\nneljännen kirjan loppusoinnuttomilla 5-jambisilla silosäkeillä Surrey\nosoitti ymmärtäneensä oikein antiikin runouden luonteen ja\npäättäväisesti irtautuneensa keskiajasta. Hänen säkeestään, jota hän\nitse käytteli vielä jäykästi, tuli kehityttyään englantilaisen epiikan\nja draaman pääase. Sekin oli tietysti Italiasta saatu heräte (verso\nsciolto).\n\nMolemmat olivat edellä ajastaan: miespolvi kului ennenkuin heidän\nsonettikylvönsä alkoi tuottaa satoa. Ainoa runoilija ennen Spenseriä,\njoka on sepittänyt huomattavampia säkeitä, oli _Thomas Sackville_\n(1536-1608), humanisti, joka lahjoitti Englannille sen ensimmäisen\nklassillisen murhenäytelmän. Useiden kirjailijain sommittelemaan\nyhteisteokseen nimeltä Vallanpitäjäin kuvastin (Mirror for Magistrates,\ntoinen painos 1563), joka oli sarja runomittaisia kuvauksia\nenglantilaisten suurhenkilöiden järkyttävistä kohtaloista, tehty\nBoccaccion, Chaucerin ja Lydgaten mukaan, hän kirjoitti Johdannon\n(Induction), josta kuvastuu jonkin verran Infernon tuonenhämyä.\nJärjestäen tahdikkaat, voimakkaat säkeensä Chaucerin stanzoiksi\nSackville astuu synkkänä talviyönä Surun johtamana Tuonelaan, jonka\nportilla tapaa Katumuksen, Pelon, Koston, Kurjuuden, Huolen, Unen,\nVanhuuden, Sairauden, Nälän ja Sodan, menee Akheronin yli ja\nKerberoksen ohi, tulee Plutonin valtakuntaan ja saa kuulla siellä\nkukistuneiden ruhtinaiden kertovan onnettomista kohtaloistaan. Hänen\nsynkät värinsä ovat vaikuttaneet jonkin verran Spenseriin. _George\nGascoigne_ (1525-1577), sotilas, nuoruudessaan klassillisia ja\nitalialaisia lähteitä käyttävä lemmen-, vanhuudessaan opettavainen\nrunoilija, joka koetti kaikkia renessanssin tarjoamia runouden muotoja\nsaavuttamatta arvotulosta ainoankaan alalla, mainittakoon sivumennen.\n\n1570-luvulla tapahtui uusi herääminen: renessanssi tulvahti Englantiin\ntäydellä, monipuolisella voimallaan. Sen merkkinä oli ensinnäkin ahkera\nkäännöstyö, jonka kautta kaikki tärkein antiikin, Italian, Espanjan ja\nRanskan kirjallisuus vähitellen siirrettiin englanninkielelle, usein\nniin suurella taidolla, että monet teokset katsotaan kuuluviksi\nkansalliskirjallisuuteen. Ulkomaisista vaikutteista oli voimakas\netenkin italialaisuus, joka oli alkanut jo Chaucerin aikana eikä ollut\nsittemmin tästä esikuvan asemasta luopunut. Englantilaisten\nsuhtautuminen italialaisuuteen ei kuitenkaan ollut yksinomaan\nihailevaa: muistaen Aschamin varoituksen voimme todeta, että samalla\nkuin he jäljittelivät Italian runoutta, anastaen sitä alkuperää\nilmaisematta niin paljon kuin suinkin jaksoivat, he kansallisluonteensa\nmukaisesti asettivat sen moraalin itselleen varoittavaksi esimerkiksi.\nTiedämme jo ennen sanotusta, kuinka renessanssin gentlemanni-ihanne\nvähitellen, sen jälkeen kun Thomas Hoby käänsi Castiglionen Hovilaisen\n(The Courtyer, 1561), rupesi vaikuttamaan Englannissa ja kuinka sitä\nsiellä erikoisesti kehitettiin. Uudelle gentlemannikäsitteelle antoi\nhuomattavasti sisällystä mainitsemamme kansallisen nousun henki, se\ntaistelu poliittisen ja uskonnollisen vapauden puolesta, johon\nenglantilaiset joutuivat Elisabethin aikana, ja lisäksi\nmaantieteellisten löytöjen avaama valtamerien romantiikka, joka kehitti\nenglantilaisista merirosvoja, merisankareita ja espanjalaisten tyylisiä\nconquistadoreja. Erikoisesti on muistettava, ettei uskonpuhdistus, uusi\nevankeelinen herätys, vallannut vielä Elisabethin aikana mieliä niin,\nettä siitä olisi koitunut maallisen runouden kehittymiselle vakavia\nesteitä. Ylinnä oli sittenkin nuortea elämänhalu, rikkautta, valtaa ja\nkunniaa haaveksiva romanttinen mieli, joka päinvastoin antoi runoudelle\nsiivet. Kun Lontoo oli maan ainoa suurempi kaupunki (n. 100.000\nasukasta), samalla tärkein satama, portti ulko- ja eksoottisille\nmaille, Euroopan sivistyksen maahantulo- ja loistavan hovin\nasemapaikka, keskittyi koko tämä romantiikka sinne, haaveksipa se\nsitten hienointa henkisyyttä tai alastominta aineellisuutta. Siellä se\nvastaanotti mitä erilaisimpia ulkonaisia vaikutteita ja joutui pian\nkuin kasautunut ainesmäärä hautumaan, käymään ja kuumenemaan, tuottaen\nmonenlaisia elämänilmiöitä. Jotenkin näin on se kimalteleva\nmonipuolisuus ja rikkaus syntynyt, joka on Englannin\nrenessanssirunouden tunnusmerkkinä.\n\nVielä yksi ja kenties tärkein tunnusmerkki on mainitsematta.\nIsänmaallisessa ylpeydessään englantilaiset, joita Lyly sanoi \"Jumalan\nvalituksi kansaksi\", tahtoivat runoudenkin alalla ampua nuolensa\nkauemmaksi kuin muut. Samoin kuin he maantieteellisinä\nlöytöretkeilijöinä pian sivuuttivat portugalilaiset ja espanjalaiset,\noltuaan heistä jäljessä vuosisadan verran, he halusivat korottaa\nrunoutensakin Euroopan ensimmäiseksi. Tätä varten he omaksuivat Du\nBellayn ja muiden ronsardilaisten ylevän käsityksen runoilijan\ntehtävästä, ilmaisten sen useissa kirjoituksissaan. Kun puritaani\nStephen Gosson leimasi 1579 runouden siveettömyyden kouluksi, vastasi\nsiihen Ronsardin ja Du Bellayn koulua käynyt _Philip Sidney_\nviimeksimainitun manifestista muistuttavalla kirjoituksella Runouden\npuolustus (Apologie for Poetrie, n. 1580). Hän huomauttaa, että\nroomalaiset pitivät runoilijaa profeettana (vates), ja asettaa hänet\nhistorioitsijan ja filosofin edelle: \"Runoilija on kaikkien tieteiden\nkuningas\". _Edmund Spenser_ lausui kirjoituksessaan Englantilainen\nrunoilija (The English Poet, n. 1580, kadonnut), että runous on\n\"jumalallinen lahja ja taivaallinen vaisto, jota ei voi hankkia työllä\neikä opiskelulla, mutta jota nämä koristavat; sen vuodattaa sieluun\neräänlainen entusiasmi eli taivaallinen innoitus\". _George Puttenham_\non teoksessaan Englantilaisten runotaide (The Arte of English Poesie,\n1589), joka on ensimmäinen Englannin kirjallisuuden systemaattinen,\narvosteleva ja historiallinen esitys, pidetty merkkiteoksena\nilmestymisestään saakka, vaatimattomampi, mutta kuitenkin sitä mieltä,\nettä runouden synnyn edellytykset suovat runoilijalle arvoaseman ennen\nkaikkia muita \"taiteilijoita\" (artificers), \"tieteellisiä tai\nmekaanillisia\". Tässä käsityksessä ilmenee renessanssin platonilaisuus,\njoka miellytti kreikkalaiseen antiikkiin erikoisesti syventyneitä\nenglantilaisia. Kun Shakespeare sanoi runollista innoitusta \"hienoksi\nhurmioksi\" (fine frenzy) ja Drayton \"hienoksi hulluudeksi\" (fine\nmadness) tai \"kirkkaaksi raivoksi\" (clear rage), he silloin,\ntodennäköisesti tietämättään, ilmaisivat käsittävänsä taiteen lähteen\nplatonilaiseksi peruskauneudeksi, joka oli samalla runollisen\nhaltioitumisen kohde. Samoin kuin Du Bellay, Spenser omisti kauneudelle\nylistysrunon, ja Marlowe tuli siihen traagilliseen johtopäätökseen,\nettei sitä ollut mahdollista sanoin ilmaista.\n\nHovista ja ylimyspiireistä tämä runollinen herätys levisi koko kansaan,\njoka ihastuneena ryhtyi harjoittamaan laulun tekemistä ei vain muotina\nvaan ajan ilmassa olevien monenlaisten voimien yhtymisestä syntyneenä\nkutsumuksena. On laskettu, että yksin vuosina 1591-1597 Englannissa\njulkaistiin yli 2.000 sonettia. Nämä joko noudattivat Surreyn mallia\ntai poikkesivat siitäkin, ollen vain eri tavoin soinnutettuja\n14-säkeistöjä. Runomitoista oli yleisin 5-jambinen säe, joko parittain\nsoinnutettuna tai ilman ja ryhmitettynä erilaisiksi säkeistöiksi.\nKieltä ja sointurakenteita ei vielä vakaannutettu ankaralla\npoliisijärjestyksellä kuten Ranskassa, vaan yksilölliselle harkinnalle\njätettiin suuri vapaus; ainoana ohjeena oli käytännöllisen kansan\nkeskuudessa hyvin ymmärrettävä toivomus: oli pyrittävä ilmaisemaan\najatus selvästi.\n\n\n3\n\nNiistä runoilijoista, jotka ovat ansiokkaimmat valaisemaan Englannin\nvaltarenessanssin alkuaikoja ja nousua, olemme ennen maininneet _John\nLylyn_ (s. 98), joka viljeli renessanssin ilmassa olevaa mielikuvaa\ngentlemannin kasvattamisesta ja on tunnettu myös näytelmäkirjailijana.\nRunoilijana hän oli vähäpätöinen aikalaistensa _Philip Sidneyn_\n(1554-1586) ja _Edmund Spenserin_ (1552-1599) rinnalla.\n\n_Philip Sidney_ oli ylhäistä sukua, sai kasvatuksensa Oxfordissa, tuli\nhoviin ja läksi 1572 opintomatkalle ulkomaille. Perttulin verihäiden\nnäkeminen kiihdytti ja lujitti hänen protestanttista ajattelutapaansa.\nHän solmi tuttavuussuhteita hugenottien johtajien kanssa, matkusti\nLanguet'n (s. 108) seurassa Frankfurtista Wieniin, ja saapui lokakuussa\n1573 Italiaan, Venetsiaan, jossa Paolo Veronese maalasi Languet'a\nvarten hänen muotokuvansa. Ystäviensä pyynnöstä, jotka pelkäsivät hänen\njoutuvan ikävyyksiin protestanttisen intonsa vuoksi, hän jätti\nmenemättä Roomaan ja palasi syksyllä 1574 Wieniin. Täältä hän matkusti\nLanquet'n seurassa Warsovaan, jossa häntä sanotaan pyydetyn Puolan\nkruunun kandidaatiksi. Oleskeltuaan jälleen Wienissä ja hovin mukana\nPrahassa hän palasi kotiin keväällä 1575. Seuraavana vuonna hän toimi\nisänsä apulaisena Irlannissa, puolustaen myöhemmin kuningattarelle\nosoitetussa kirjelmässä hänen politiikkaansa. 1576 hän teki tärkeän\ndiplomaattisen matkan Saksaan, jossa koetti saada aikaan protestanttien\nyleistä liittoa Espanjaa ja Roomaa vastaan. Näihin aikoihin\nrunoharrastukset rupesivat yhä enemmän kiinnostamaan häntä: 1578 hän\ntutustui Edmund Spenseriin ja oli jäsenenä runoilija Edward Dyerin\nAreiopaguksessa, eräänlaisessa leikkiakatemiassa, jossa mm. kokeiltiin\nklassillisten mittojen sovittamista englantiin. Samana vuonna hän\nsepitti Toukokuun rouva (The Lady of the May) nimisen naamion, joka\nesitettiin Leicesterin kreivin kuningattarelle toimeenpanemassa\njuhlassa. Jouduttuaan viimeksimainitun ylimyksen mukana -- hän oli\nSidneyn eno -- kuningattaren epäsuosioon, jota lisäsi se, että hän\nrohkeni kuningattarelle osoittamassaan kirjeessä (1580) vastustaa tämän\naiottua avioliittoa Anjoun herttuan kanssa, hänen täytyi poistua\nmaaseudulle, jossa kulutti aikaansa sepittämällä kirjallisuutta\nharrastavan sisarensa lady Pembroken kanssa ajan muotiin kuuluvia\npsalmimukaelmia, antamalla kirjallisia neuvoja veljelleen ja\naloittamalla keskenjääneen paimenromaanin nimeltä Arcadia.\nTodennäköisesti myös hänen sonettikokoelmansa Astrophel ja Stella\nkuuluu näihin aikoihin. Stella oli Elisabethin entisen suosikin,\nIrlannin-politiikkansa, ajattelemattomuutensa ja kuningattaren\njulmuuden vuoksi mestauskuoleman kärsineen Essexin kreivin tytär\nPenelope Devereux, josta oli aiottu Sidneyn puolisoa mutta joka\nnaitettiin vastoin tahtoaan toiselle (1581). Luvattuaan olla\nsekautumatta kuningattaren avioliittoasioihin Sidney sai palata hoviin,\nosoitti ritarikuntoaan turnajaisissa, käsityksiään runoudesta\nsepittämällä jo mainitun Puolustuksen, ja jumaluusopillisia\nharrastuksiaan ryhtymällä kääntämään ranskalaisen ystävänsä Du Plessis\nMornayn teosta kristinuskosta. 1583 hän meni naimisiin, tapasi\nseuraavana vuonna Giordano Brunon, joka omisti hänelle pari teostansa,\nja ajoi innolla Espanjanvastaista politiikkaa. Tämä vei hänet\nAlankomaiden sotaan, jossa, Zutphenin kaupungin ulkopuolella\nsattuneessa pienessä kahakassa, haavoittui, sai verenmyrkytyksen ja\nkuoli ainoastaan lähes 32:n vanhana. Sidney ei painattanut teoksiaan,\njotka tulivat hänen eläessään tunnetuiksi käsikirjoituksista, vaan ne\nilmestyivät hänen kuoltuaan: Arcadia 1590, Astrophel ja Stella 1591,\nPuolustus 1594. Muut kirjoitukset on julkaistu vasta uuden ajan\ntutkimuksen yhteydessä. Tärkeä on hänen ja Languet'n kirjeenvaihto\n(1845).\n\nAikalaistensa, elämäkertansa ja kirjoitustensa todistuksen mukaan\nPhilip Sidney oli sangen lähellä Castiglionen gentlemanni-ihannetta,\njota tietoisesti piti esikuvanaan. Muotokuvasta päättäen hän on ollut\nkasvoiltaan kaunis ja ruumiiltaan solakka ja jäntevä; kuvan antamaa\nkäsitystä vahvistaa se, että tiedetään hänen olleen maansa ensimmäisiä\nkaikissa silloisissa ruumiin- ja aseharjoituksissa, mm. turnajaisissa,\njoita yhä toimeenpantiin naisten kunniaksi. Näille ulkonaisille eduille\nantoi tosisisällystä sopusointuinen, velvollisuuden ja kunnian asioissa\nherkkä, jalo ja uhrautuvainen, epäitsekäs luonne, terävä, kaukonäköinen\nja arvostelukykyinen äly, ja evankeelisesti uskonnollinen\nvakaumuksellisuus. Näitä ratkaisevia etupuolia lisäsivät hieno\nhovimiessivistys, jonka ilmausta oli se, että hän puhutteli kaikkia\nyhtä kohteliaasti, tekemättä eroa ylhäisen ja alhaisen välillä,\nkielitaito (kreikka, latina, ranska, italia ja espanja), ja innostus\nrunollisiin harrastuksiin. Ei ihme, että koko kansa suri hänen\nkuolemaansa ja että hänet haudattiin valtion kustannuksella. Hänen\nelämänsä lyhyys, joka oli vain auringon nousua, esti hänen luonteensa\nmahdollisten vikojen ilmenemisen.\n\nPuolustuksessaan Sidney kuten mainitsimme ilmaisee korkean käsityksen\nrunoilijan kutsumuksesta. Englannin runoutta -- sanoo Sidney -- oli\nsiihen saakka pidetty vähäpätöisenä ja syystä, sillä se ei ollut\nollutkaan vielä todellista taidetta. Taide ja luonto ovat aina\nsuhteessa toisiinsa, mutta taiteilijan käsitys luonnosta on korkeampi\nkuin varsinainen todellisuus. Ne, jotka pyrkivät vain jäljitellen\nilmaisemaan viimeksimainittua, eivät vielä ole taiteilijoita, sillä\nnäiden tulee aina luoda uutta. Runous on taidetta vain silloin, kun se\nnoudattaa antiikin muotoja, kuitenkaan matkimatta niitä orjallisesti.\nDraamassa on toiminnan, ajan ja paikan yksyys tarkoin otettava\nhuomioon, ja komedia ja tragedia pidettävä erillään toisistaan.\nTunnemme tässä sen esteettisen ajatustavan, jonka Trissino oli\nensimmäiseksi ilmaissut. Puolustus on kirjoitettu selkeällä,\nluonnollisella ja koruttomalla proosalla.\n\nSamaa ei voi sanoa Arcadiasta, jonka tyyli on eufuistisesti\nteeskentelevää. Esikuvina ovat olleet Sannazaro ja Montemayor, mutta\nilmeisesti myös hellenistinen romaani. Arcadian kreikkalaismittaiset\nrunot, joita on siellä täällä italialaisten muotojen rinnalla, ja\nrakennekin näet osoittavat Sidneyn huomion olleen kiintyneenä myös\nviimeksimainittuun, mikä on ymmärrettävää siksi, että hän oli Ronsardin\ntavoin helleenisyyden suosija ja että Heliodoroksen Aithiopika oli jo\nkäännetty englanniksi (Thomas Underdown 1566) ja varmaan hänelle tuttu.\nNäyttämö on sijoitettu paimenten idylliseen Arcadiaan, mutta\npaimenrunoudelta vievät suuren sijan kuvaukset ritarien sodista ja\nintohimoisesta rakkaudesta. Pääjuoni on seuraava: Kuningas Basileus on\nmuuttanut Arcadiaan antaakseen tyttäriensä kasvaa siellä paimenettarien\nviattomuudessa. Mutta rakkauden, jolta hän on tahtonut nämä erikoisesti\nvarjella, tuovat sinne Musidorus ja Pyrocles, kaksi muukalaista\nruhtinasta, jotka -- toinen pukeutuneena talonpojaksi, toinen naiseksi\n-- Herättelevät Pamelaa ja Philocleaa. Kuningas ja kuningatar\nrakastuvat Pyrocleehen, jota edellinen luulee naiseksi, mutta jonka\njälkimmäinen huomaa olevan mies. Peloittava Amphialus on rakastunut\nPhilocleaan, jota pitää äitinsä, Cecropia-syöjättären avulla kauan\nvankina, torjuen kaikki vapauttamisyritykset. Mutta Cecropian\ncelestinamaiset (II, s. 400) houkuttelut ja pahoinpitelyt kilpistyvät\ntehottomina Philoclean siveydestä ja lopuksi Musidorus saa Pamelan ja\nPyrocles Phitoclean.\n\nTälle fantastiselle kertomukselle, jossa lukuisat sivujuonet\nristeilevät, on kuvaavaa sen tyyli, jota sanoimme \"eufuistiseksi\". Tämä\nmäärittely on kuitenkin oikeutettu vain sikäli kuin sillä tarkoitetaan\nyleensä poikkeamista selvästä koruttomuudesta teeskentelyyn -- Lylyn\ntäsmällistä, teesiin ja antiteesiin rakentuvaa lausetta Sidney ei\nharrasta. Hänen tyylinsä on päinvastoin Moren tavoin rajattomasti\npursuavaa, sikäli eufuistista että hän tavoitellessaan hienoutta ja\nkauneutta mieluummin käyttää kiertotietä tai vertausta kuin ilmaisee\nasian arkisen, koruttoman suorasti. Kun Sidneyn prinsessat pukeutuvat,\n\"he peittävät iloisilla vaatteilla viehättävät sulonsa\", kun he\nriisuutuvat mennäkseen nukkumaan, \"he köyhdyttävät vaatteensa\nrikastuttaakseen vuoteensa\" jne. Kysymys on tekosivistyneestä,\nsokeroidusta sievistelystä, italialaisesta concetti-tyylistä, jolla oli\nhuomattava sijansa jo ronsardilaisuudessa, joka pian tuli Ranskan\nsalonkien puhe- ja kirjoitusmuodiksi, ja jota Sidney harhaan menneessä\nkauneuden janossaan koetti koteuttaa Englantiin, antaen sille kuitenkin\nnuorekkaalla voimallaan ja tuoreudellaan enemmän aitoutta ja\nytimekkyyttä kuin siltä yleensä voi odottaa. Näytteitä sen\nvaikutuksesta tapaa lukuisasti Shakespearen draamoista, joissa Romeo\nesim. kysyy, \"kuka on neito, joka rikastuttaa ritarin kättä tuolla?\",\nja muusta runoudesta kauas 1600-luvulle saakka.\n\nArcadialle antaa tuoreutta sen vilpitön ihailu sankarillisuutta,\nritarillisuutta ja kauneutta kohtaan. Se ilmaisee tekijänsä\npoliittisia, siveellisiä ja taiteellisia mielipiteitä sekä\nelämänkäsityksiä, hänen melkoista kykyänsä henkilöiden hahmotteluun ja\nluonnehtimiseen ja hänen haluansa intohimojen ja julmuuden realistiseen\nkuvaamiseen. Nimenomaan luonteiden esittelyssä Arcadia on katsottava\nmaansa kirjallisuuden edistysaskeleeksi.\n\nVoimme ajatella, että kun Penelope Devereux'stä tuli lordi Richin\npuoliso, Sidney heräsi huomaamaan, mitä oli menettänyt, että häipyneen\nonnen katkera kaipuu, vastustamaton halu saada Stella omakseen, vaikka\nhän kuuluikin toiselle, tämän torjuva asenne, mutta siitä huolimatta\nsalaisella riemulla todettu rakkaus, taistelu intohimon,\nvelvollisuuden, kunnian ja järjen välillä, avasivat sen runouden\nlähdesuonen, josta Astrophelin sonetit Stellalle syntyivät. Voi myös\nolla kysymys vain alan tyyliin kuuluvasta, naisen hahmoa ja nimeä\nkantavasta platonilaisesta kauneusihanteesta tai -- luultavimmin --\ntodellisuuden ja muodin yhtymisestä. Sonetti pakotti Sidneyn\nkeskittymään, kuuntelemaan sydämensä sisintä ääntä ja ilmaisemaan sen\nytimekkään lyhyesti; hän ei ole platonilainen spiritualisti, ei\nronsardilainen pakana eikä avomielinen rakastaja kuten Spenser, vaan\nritari ja maailmanmies, alakuloinen ja vaitelias juhlissa ja ylhäisten\nystäviensä seurassa, yksinäisyyttä ja kuutamoa rakastava ja siksi\nmoitittu ylpeäksi. Sonetti oli laiminlyöty Surreyn ajoista asti, joten\nSidneyllä oli uudisraivaajan tehtävä; vielä paremmin kuin näissä\nvakavissa, vilpittömissä neljätoistiaissa hän ehkä onnistui muussa\nsamaan kokoelmaan liittyvässä lemmen- ja luonnonlyriikassaan.\nMuistissaan Giovanni della Casan sonetti unelle hän esim. sepitti\nseuraavan mukaelman:\n\n    Oi tule, Uni, unhon siunaus,\n    sa lohdun lähde, lääke tuskien,\n    sa köyhän aarre, vangin vapautus,\n    sa vakaa tuomar' ylhäin, alhaisten!\n    Suo mulle kilpes vahvan varjelus\n    edessä epätoivon nuolien;\n    tää viihdä rinnan riehu, vaikerrus:\n    saat palkan parhaimman, jos teet sa sen!\n    Vie pehmyt pielus, vuode viihtyisin,\n    tään majan hiljaisuus ja varjot vie,\n    pään uupuneen vie ruususeppelkin:\n    sä ellet niillä liikutettu lie,\n    niin sieluhuni katso, Stella nää,\n    mi elontähtenäni kimmeltää!\n\n[Suomentanut Toivo Lyy (Engl. kirj. kult. kirja, s. 2).]\n\n\n4\n\nPhilip Sidney oli Englannin runouden nuori, kaikkien ihailema\nkeskushenkilö ja suojelija, ja siksi, eräänlaisesta kohteliaisuudesta,\nkirjallisuuden historia tavallisesti suo hänelle aikaan nähden\nensimmäisen sijan. Mutta sekä sen että runollisten saavutusten puolesta\ntämä kyllä kuuluisi _Edmund Spenserille_, sillä hänhän julkaisi\nensimmäisen runokokoelmansa jo 1579, avaten yleisölle uuden runouden\nkauneudet aikana, jolloin sillä ei vielä voinut olla mitään käsitystä\nSidneyn harrastuksista.\n\n_Edmund Spenser_, Elisabethin ajan kuuluisan eepoksen\nKeijukaiskuningattaren runoilija, oli syntynyt 1552. Hänen isänsä\nnäyttää olleen kangaskauppias ja antaneen pojalleen hyvän koulu- ja\nyliopistokasvatuksen. Suoritettuaan tutkintonsa 1576 Spenser\njoutui 1578 Philip Sidneyn tuttavuuteen, ollen tunnettu\nrunoilijaharrastuksista jo koulu- ja yliopistoaikoina. Molempien\nopettajana ja ystävänä sekä klassillisten herätteiden antajana on ollut\nGabriel Harvey, oppinut humanisti, joka Trissinon mukaan vaati\nrunoiltavaksi vain antiikin malliin. Seuraavana vuonna (1579) hän\njulkaisi esikoisteoksensa Paimenen kalenterin (The Shepheard's\nCalendar), jonka omisti nuorelle ylhäiselle suojelijalleen ja\nystävälleen. Pian tämän jälkeen (1580) Spenser matkusti Irlantiin sen\nsilloisen ylimmän hallitusmiehen, lordi Grey of Wiltonin sihteerinä\njoutuen viettämään elämänsä maanpaossa ja siten jäämään vaille niitä\nherätteitä, joita olisi saanut kulttuurihovin äärellä. Siellä hän otti\nosaa irlantilaisten vapaudenpyrkimysten tukahduttamiseen, saaden\nsaaliikseen 1586 Desmondien suvulle kuuluneen Kilcolmanin linnan ja\nmaat. Täällä kävi hänen luonaan 1590 kuuluisa seikkailija Walter\nRaleigh, tunnettu myös etevänä kirjailijana ja runoilijana.\nTutustuttuaan kolmeen silloin valmiina olevaan Keijukaiskuningattaren\nosaan hän kehoitti runoilijaa tulemaan Lontooseen. Siellä runoelman\nkolme ensimmäistä osaa nyt (1590) ilmestyi painosta, imartelevasti\nomistettuina Elisabethille, ja Spenserin runoilijamaine kohosi\nkorkeimmilleen. Raleigh esitteli hänet kuningattarelle, joka lahjoitti\nylistäjälleen 50 punnan vuotuisen elinkautisen apurahan. Lontoossa\noleskellessaan Spenser vielä julkaisi muitakin runoelmiaan\nyhteisnimellä Valituksia (Complaints). Palattuaan tämän jälkeen (1592)\nIrlantiin hän kirjoitti 88 lemmensonettia, saattoi loppuun\nKeijukaiskuningattaren kolme seuraavaa osaa, ja sepitti runoelman Colin\nClout taas kotona (Colin Clout's Come Home Again), joka ilmestyi 1595;\nsen yhteydessä hän julkaisi runoelman Sidneyn muistolle (Astrophel).\nSamana vuonna ilmestyivät hänen mainitut lemmensonettinsa nimellä\nAmoretti ja niiden yhteydessä komea avioliiton ylistys Epithalamion;\nSpenser oli mennyt 1594 naimisiin Elisabeth Boylen kanssa, jolle oli\n\"amorettinsa\" kirjoittanut. Hän matkusti nyt (1596) Lontooseen, jossa\nKeijukaiskuningattaren uudet osat julkaistiin. Samana vuonna ilmestyi\nmyös hänen Neljä hymniänsä (Four Hymns) sekä niiden yhteydessä\nProthalamion, juhlaruno Worcesterin jaarlin kahden tyttären avioliiton\njohdosta. Tällä matkalla hän antoi kuningattarelle kirjoituksensa\nIrlannin asemasta (View of Ireland), joka painettiin vasta 1633.\nSpenser palasi Irlantiin 1597 ja toimi seuraavana vuonna Corkin\nsheriffinä. Mutta irlantilaisten vapaussota leimahti taas liekkiin,\nKilcolmanin linna poltettiin, Spenserin yksi lapsi sai palossa\nsurmansa, ja hän itse pääsi vaimonsa ja muiden lastensa kanssa\ntöintuskin pakoon. Köyhtyneenä ja murtuneena hän palasi Lontooseen,\njossa jonkin aikaa sairastettuaan kuoli (1599). Hänen kootuissa\nteoksissaan, jotka ilmestyivät 1609, julkaistiin Keijukaiskuningattaren\nseitsemännestä osasta kaksi laulua ja kolmannesta laulusta kaksi\nsäkeistöä; pitemmälle runoilija tuskin oli ehtinytkään. Tämän runoelman\nkäsittelemme epiikan yhteydessä.\n\nPaimenen kalenteri on sepitetty Sannazaron malliin: Englanti oli\nlammasfarmi, jota hallitsi kaunis Elisa, paimenten jumalan Panin tytär.\nSe jakautuu kuukausien mukaan 12 eklogiin, joista jokaisen oli\ntarkoitus ilmentää nimikkokuukautensa sävyä. Tämä sommitelma ei ollut\nSpenserin keksintö: varhaisitalialainen sienalainen runoilija (II, s.\n295) oli jo solminut tällaisen seppeleen soneteista. Paitsi tätä\nkehystä, eklogeja liittävät toisiinsa vielä samat henkilöt,\nkeskeisimpänä niistä runoilija itse: Colin Clout. Sepittäessään\neklogejaan Spenser käytti esikuvinaan ei vain Theokritosta, Bionia ja\nVergiliusta, vaan myös Marot'n ja Plejadin runoutta, olematta\nkuitenkaan jäljittelijä. Milloin opettavin tarinoin, milloin satiirisin\nja lyyrillisin kääntein, höystäen tyyliänsä vanhoilla ja murteista\nsaaduilla sanoilla, muodostellen runomittojaan monenlaisiksi vastaamaan\nsäkeidensä eri säveliä, ja käytellen sanontaa ja sointuja siihen saakka\ntuntemattomalla helppoudella ja luontevuudella Spenser ylistää\nkuningatarta ja Englannin luontoa, lausuu sanansa puritaanisen uskon\npuolesta ja ilmaisee lemmentunteita luoden näin varsin sekalaisen\nkokonaisuuden, joka on samalla antiikkinen, arkaistinen ja kansallinen.\nSen merkitys on epäilemättä sen tyylin taiteellisuudessa, vieläpä\ntaituruudessa enemmän kuin ajatussisällyksessä. Vaikka luontaisesti\nsujuva ja onnistunutta, Spenserin tyyli oli samalla pienimpiä seikkoja\nmyöten harkittua; hän käytti esim. vanhentuneita ja murresanojansa\nsaadakseen aikaan saman vaikutelman kuin -- hän sanoo itse --\ntaiteilija, joka tehostaa taulunsa kauneutta taustan tahallisella\njylhyydellä, tai kuin säveltäjä, joka joskus koettaa epäsoinnulla\nluoda sitä täyteläisemmän soinnun -- vaikutelman, joka syntyy\nselittämättömällä tavalla, kun joudumme näkemään \"epäjärjestyksessä\nolevaa järjestystä\" (disorderly order). Tällä Spenser osoitti olevansa\nluontaisen runollisen nerouden lisäksi esteettisiä seikkoja harkitseva\najattelija, joka oli huomannut, mikä kauneutta tehostava merkitys\nvastakohtien rinnastamisella oli sekä luonnossa että taiteessa. Sekä\nsisällyksen että sävyn puolesta Paimenen kalenteri tunnettiin heti\nilmestyttyään omaksi, kansalliseksi erikoisuudeksi, ja sen tekijää\npidettiin siitä saakka kansallisrunoilijana. Viehättävästi kuuluukin\nhänen säkeistään uuden runouden helmeilevä sointi:\n\n    Elisan ihanuutta soliskaa\n    veet hopeiset,\n    ja kauan saakoot yllään kukoistaa\n    nuo ylpeydet,\n    jotk' yksin Panin tytär tahraton,\n    syrinksin synnyttämä, saanut on:\n    niin suloisaa\n    ei siittää maa\n    voi kuolevaisten joukkohon!\n\n[Suomentanut Jaakko Tuomikoski, (Engl. kirj. kult. kirja, WSOY.)]\n\nSpenserin nuoruuden ihanteellista aatemaailmaa valaisevat erikoisesti\nhänen Hymninsä, jotka hän sepitti nuorena, vaikka julkaisikin ne vasta\n1596. Ne on omistettu sekä maalliselle että taivaalliselle rakkaudelle\nja kauneudelle ja niissä Spenser osoittautuu Marsilio Ficinon (II, s.\n483) filosofian kannattajaksi. Horjuttuaan ja kärsittyään kreikkalaisen\npakanuuden ja kristinuskon välillä hän oli ihastuen todennut Ficinon\nnäyttäneen, että kristinusko voidaan tulkita Platonin hengessä. Kaikki\nkauneus, varsinkin naisen, oli tämän jälkeen Spenserin mielestä\nplatonilais-kristillisen, taivaallisen peruskauneuden heijastusta ja\nsiis luonnostaan hyvää, ja sen palvominen maallisenkin rakkauden\nmuodossa moraalista harjoitusta. Tämän uskonsa valossa Spenser ihannoi\nlempensä kohteet, kuvaili ujostelematta heidän ruumiillisetkin sulonsa\nja tulkitsi rakastumisensa askeliksi taivaallista kauneutta kohti.\nVasta vanhana, kirjoitettuaan koko tuotantonsa, hänelle valkeni\ntällaisen filosofian arveluttavuus. Kuten aikaisemmin (s. 138) olemme\nkertoneet, oli ficinolainen platonilaisuus 1500-luvulla erikoisesti\nmuodissa. Spenserin käsitykset, vieläpä ruumiin kauneuksien kuvailukin,\nolivat heijastuksia siitä.\n\nNuoruusaikaan kuuluu myös Valituksia-kokoelmaan sisältyvä satiirinen\nrunoelma nimeltä Hubbard-äidin tarina (Mother Hubbard's Tale), jossa\nhän eläinsadun muodossa terävästi ruoskii hovielämän turmelusta ja\nprotestanttisuuden ja katolisuuden kilpailua.\n\nKettu on Elisabethin luottamusmies lordi Burleigh, apina Anjoun\nprinssi, kuningattaren aiottu puoliso, jota katolilaisena ja osaltaan\nvastuunalaisena Perttulin verihäihin Englannissa erikoisesti vihattiin.\nApina ja kettu seikkailevat Englannin säätypiireissä käyttäen hyväkseen\nmilloin papistoa, milloin hovia, ja varastaen leijonan (Elisabethin)\nnukkuessa hänen kruununsa. Apinasta tulee kuningas ja ketusta\npääministeri, ja he harjoittavat häpeämätöntä tyranniutta siihen\nsaakka, kunnes leijona herää. Spenserin idealismi teki hänestä terävän\naikansa tapojen tuomarin, ja tätä taipumusta oli omiansa lisäämään se\nvaatimaton menestys, joka hänellä ponnistuksistaan huolimatta\nhovipiireissä oli. Runomitta on tahallisesti alkeellista ja koko\nrunoelma yleensä, alaansa nähden, onnistunut. Valituksien yleinen sävy\non synkähkö, enemmän keskiaikainen kuin renessanssinhenkinen; siihen\nsisältyy käännöksiä (Petrarcan Näyt [Visiones], Du Bellayn Näyt\n[Visions] ja Rooman muinaismuistoja, ja Vergiliuksen Sääski [Culex]).\nAlkuperäisten runojen, esim. Ajan raunioiden (Ruines of Time) ja\nRunottarien kyynelien (Teares of the Muses) sävy on katkera ja\npessimistinen: tänä kurjana aikana ei runottarilla ole enää mitään\nylistettävää.\n\nTämä osoittaa, ettei Spenser ymmärtänyt aikansa runouden korkeinta\nilmausta, draamaa, joka oli silloin kukoistuksensa huipulla. Kokoelman\nonnistunein runo on siro tarina Clarion-perhosesta (Muiopotmos, or the\nFate of the Butterflie), joka kauneudesta juopuneena lentää luonnon\npuutarhaan ja liihoittelee siellä nauttien kukasta kukkaan, uskoen\nkaikista hyvää, kunnes Aragnoll-lukki eräänä päivänä vangitsee sen\nverkkoonsa ja imee sen veren.\n\nAstrophel on tietenkin Sidney, uljas arkadialainen paimen, jonka\nmetsäsika surmaa; paimenrunouden asu ei ole ollut tässä Spenserin\ntarkoitukselle edullinen. Colin Clout on myös paimenruno:\n\nEklogien keskushenkilö, runoilija itse, saa vieraakseen valtamerien\npaimenen (Walter Raleigh'n), joka ihastuneena hänen soittoonsa vie\nhänet suuren paimenettaren Cynthian (Elisabethin) hoviin. Näin\nrunoelmaan yhtyy häivähdys siitä tulevaisuudesta merien valtijattarena,\njota kohti Englanti näihin aikoihin, armadan hyökkäyksen aattona ja\nnoudattaen Raleigh'n politiikkaa, oli lähtenyt purjehtimaan. Colinin\nolo hovissa, hänen ihailunsa kuningatarta kohtaan, loiston herättämä\nihmettely ja vehkeilyjen ja paheiden aiheuttama moitteenhalu sekä lähtö\npois taas jatkamaan paimenen yksinkertaista elämää on kuvattu hyvin.\n\nTähän saakka Spenser oli uskollisesti käyttänyt eklogeilla\naloittamaansa paimenrunouden tyyliä. Sen asu, jossa hänen täytyi\npukeutua Colin Cloutin hahmoon, ei ollut eduksi silloin, kun hänen piti\nselvästi ilmaista omat yksilölliset tunteensa. Tätä tarkoitusta\nvartenhan renessanssi oli omaksunut sonetin, jonka voittokulun\nhistoriaa kuvaus renessanssin lyriikan vaiheista etupäässä on. Sidney\noli alistunut sen tunnustajaksi ja avannut Stella-soneteillaan sulun;\nseuraava oli Spenser, joka ei voinut välttyä syöksemästä saman virran\nvuohon. Hänen Amorettinsa ovat puhtaan, kunniallisen lemmen valkeita,\nmutta silti peittelemättömiä ja intohimoisia ilmauksia, kohteena vielä\nvapaa ja puolisoksi pyydetty nainen, ei toisen vaimo, kuten Sidneyn,\neikä ystävän kanssa petokseen langennut rakastajatar, kuten\nShakespearen soneteissa. Epäilemättä esikuvat, Petrarca ja varsinkin\nTasso, ovat useimmissa varsin lähellä, mutta yksilöllinenkin sävy\nilmenee toisista selvästi. Kaikista esikuvista vapaana, itsenäisenä ja\nvoitonvarmana esiintyy sitten Spenserin runotar hänen Häälauluissaan\n(Epi- ja Prothalamion), varsinkin ensiksimainitussa, jonka hän sepitti\nomien häidensä (kesäk. 11 p. 1594) ja tulevan puolisonsa ylistykseksi.\nSiinä on 23 eri pitkää säkeistöä, jokaisessa 17-19 säettä, ynnä itse\nrunolle omistettu pyyntö. \"Juoni\" on seuraava:\n\nRunottaret, keskeyttäkää kaikki surulliset valitukset, seppelöikää\npäänne ja auttakaa minua, kun ryhdyn laulamaan armaani ylistystä.\nMenkää herättämään hänet varhain, sillä katso, toivottu päivä on\ntullut! Viekää mukananne kaikki metsän keijukaiset ja vedenneidot ja\nkoristakaa armaani huone kukkaseppeleillä. Nyt, lemmittyni, herää jo!\nEtkö kuule lintujen laulua! Nyt hän on herännyt, nyt tulee kaikkien\niloisten hengettärien ja Venuksen kamarineitojen auttaa häntä\npukeutumaan. Loista, aurinko, mutta älä rasita helteellä! Apollo, suo\ntämä yksi ainoa päivä minulle, muut kaikki pidä itse! Kuulkaa, mikä\nhäähumu kadulla! Katsokaa morsianta, kuinka hän tulee tuolta kauniina\nkuin aurinko! Enempi vielä ihailisitte häntä, jos näkisitte hänen\nsielunsa kauneuden. Avatkaa temppelin ovet armaalleni, kun hän astuu\nnöyrästi Kaikkivaltiaan eteen, ollen niin kaunis, että enkelit\nunohtavat laulamisen häntä katsoessaan! \"Laulakaa, te suloiset enkelit,\nhallelujaa!\" Nyt on kaikki tehty -- saattakaa morsian riemusaatossa\nkotiin ja viettäkää hääjuhlaa. Kuinka hitaasti päivä kuluu hääyötä\nodottaessa, ennenkuin kirkas iltatähti nousee idän taivaalle. Nyt\nriisukaa morsian häävuoteeseen, runottaret, ja poistukaa, sillä nyt on\ntullut kauan odotettu yö. Olkoon se viileä ja rauhallinen, ja neidot ja\nnuorukaiset lakatkoot laulamasta. Pois kaikki pahat enteet! Sadat\nsiivelliset lemmenjumalat hyörikööt vuoteen ympärillä koko yön, Venus\nolkoon meille suosiollinen ja sallikoon siveän kohdun hedelmöittyä,\nsuuri Juno sitokoon liittomme ikuisesti kestäväksi ja korkeat taivaat\nvuodattakoot meille runsaan siunauksensa.\n\nKuvitelkaamme, että jokainen yllä oleva lause on rikastutettu,\nsyvennetty, väritetty ja sävelletty pursuavalla, riemullisella\ntuoreudella ja elämänhalulla, niin että niistä kustakin muodostuu\nlaaja, täyteläinen säkeistö, joista soi dithyrambinen hääilo, niin\nvoimme saada jonkinlaisen käsityksen tästä korkeatasoisesta runosta.\nSen tunnuksena on eräänlainen luonnon tuoretta, läheistä kauneutta\ntiukkuva rikkaus, rakkauden lahjan terve, riemullinen oivaltaminen,\nkuvien ja sanojen erehtymätön runollisuus, muodon luonteva taituruus,\nsyvä siveellinen vastuunalaisuus. Sitä on sanottu renessanssin lyriikan\nkorkeimmaksi saavutukseksi.\n\n\n5\n\nSidney ja Spenser sekä jossakin määrin myös Lyly olivat merkkivaloja,\njotka -- draamaa lukuunottamatta -- määräsivät kirjallisuuden lajit ja\nsävyt kauas seuraavalle vuosisadalle saakka. Heidän malliensa mukaan\nsepitettiin lukematon paljous lauluja, noita keveitä ja siroja\nlyyrillisiä paloja, joiden runoilemisessa Marot oli ollut mestari ja\njotka edustavat samalla kansan luontaista lauluhalua ja Anakreonin\nrokokoosiroutta; sitten eklogeja ja muuta paimenrunoutta, joiden\nsuorasanaisissa osissa myös Lylyn tyylin vaikutus tulee näkyviin; ja\nlopuksi satiirista ja kertovaa runoutta. Siitä heijastuu joskus\nitalialaisen novellin irstaisuutta, jolloin sen hyräileminen oli\nelostelijain mieluista ajanvietettä, tai päinvastoin joskus katolisen\ntaantumuksen hurmioitunutta kiihkoa. Kosketamme seuraavassa lyhyesti\nlaulun, sonetin ja paimenrunouden jatkuvia vaiheita.\n\nTottelin Sekalaista oli varmaan ollut kustantajalleen edullinen yritys,\nsillä 1600-luvun alkuun mennessä ilmestyi useita samanlaisia kokoelmia,\npääsisällyksenä kaikenlaiset eri runoilijain \"laulut\", hyvät ja huonot\nrinnakkain, tekijäin nimikirjaimin tai ilman. Niissä tuntuu paljon\nulkomaista vaikutusta, ei vain sanoissa vaan sävelissäkin, jotka\nmyöhemmin usein julkaistiin. Näin löysi italialainen, ranskalainen ja\nsaksalainenkin laulu tiensä Englantiin. Kun täällä oltiin kaikista\nkirjallisista jäljittelyistä huolimatta tälläkin alalla kansallisesti\nitsetietoisia, syntyi halu luoda puhtaasti englantilaisia kokoelmia.\nTällaisia olivat lääkäri _Thomas Campionin_ Laulukirjat (Books of Airs,\n1601-1613), joiden sisällys on perin kirjavasävyistä, milloin kaikua\nantiikista, milloin päivän uusinta tyyliä, väliin aistillista Venuksen\nja Bacchuksen ylistystä, väliin maalaiskorutonta, siveätä ja hurskasta.\nErikoisen huomattavan sijan nämä laulut saivat draamassa. Kaikki\najankohdan draamakirjailijat siroittivat niitä näytelmiinsä kuin hienoa\ntuoksua juhlahuoneistoon ja osoittivat niiden sepittämisessä\nmestarillista kielenkäytön, rytmin ja soinnun taitoa. Jokainen\nShakespearen lukija tietää, että hänen näytelmissään on siellä täällä\npieniä lauluja, joista kuin kastehelmistä kimaltelee verrattoman raikas\nluonnontuntu ja jotka harvinaisella tavalla syventävät kohtauksen\nperustunnelmaa. Ne edustavat sekä tekijänsä että koko aikakauden\nlyriikan hienointa, vapainta, terhenisintä kukintoa, astetta, jota ei\nole milloinkaan sivuutettu. Samoin Ben Jonson siroitteli niitä\nnäytelmiinsä ja varsinkin naamioihinsa, osoittaen niillä paremmin kuin\noppineilla sommitelmillaan aitoa runollista kykyä. Tämä näytelmien\nkoristamistapa jatkui vielä restauraation aikana: mm. Dryden sepitti\npieniä välilauluja, ja päästen silloin vapautumaan kaikista kahleista\nosoitti olevansa siro, helmeilevä, tunnesyvä lyyrikko.\n\nSonetin hyökylaine oli korkea, mutta lyhyt, rajoittuen muutamin\npoikkeuksin vuosiin 1591-1597. Silloin ilmestyneistä lukuisista\nsonettikokoelmista, joiden tekijät eivät, siitä huolimatta, että heidän\nliiankin läheisinä esikuvinaan olivat italialaiset ja ranskalaiset\nsonettisepot, aina noudattaneet näiden ulkonaista, eivätkä\nenglantilaistakaan sonetin kaavaa, on korkeimpana saavutuksena\nmainittava Shakespearen Sonetit [suomentanut Paavo Cajander], jotka hän\nsepitti v. 1594-1602 ja jotka painettiin 1609. Hän kertoo niissä\nlämpimästä rakkaudestaan ylhäissukuista nuorta miestä kohtaan, jonka\njaloutta ja kauneutta ylistää ja joka on hänen lohdutuksenaan elämän\nkurjuudessa. Hän ilmaisee myös rakkautensa erästä naimisissa olevaa\nnaista kohtaan ja tuskansa sen johdosta, että tämä pettää häntä hänen\nparhaan ystävänsä kanssa. Kirjallisuuden tutkijat ovat koettaneet lukea\nniistä Shakespearen sydämen draamaa, mutta tulos ei ole vakuuttava.\nTurvallisinta on määritellä ne nuoren yrittäjän muotirunoudeksi, johon\nitsestään selvänä asiana kuului tällainen joko naista tai miestä\npalvova rakkaus- ja mustasukkaisuusasenne. Silloin kun vuodatusten\nkohteena oli nainen, sonetit kuuluvat Petrarcan ja myöhempään\naristotelelaiseen muodon kauneuslinjaan (s. 138), mutta silloin kun\nsiinä asemassa oli nuori kaunis mies, on astuttu askel eteenpäin ja\ntultu platonilaiselle kauneuslinjalle. Rakkautta on näet kahdenlaista:\naistillista, joka ilmenee suhteissamme naisiin ja unohtuu nauttimaan\nmuodon kauneudesta, ja sielullista, joka etsii kohteekseen henkistä\nkauneutta. Tämä taas ilmenee täydellisempänä miehessä kuin naisessa, ja\nsiksi henkisen kauneuden palvojat, kuten esim. Michelangelo (s. 154),\nosoittivat sonettinsa nuorelle miehelle. Vain tällainen \"sydämen\ndraama\", ajan muotiin kuuluva asenteilu, on siis varmasti luettavissa\nShakespearen soneteista. Kuitenkin on muistettava, että muutamat niistä\njohtuvat myös tosiasioista, kuten hänen suhteestaan suosijaansa\nSouthamptonin lordiin jne. Runoutena ne ovat alansa huippusaavutuksia,\nilmaisten sepittäjänsä korkean lahjakkuuden:\n\n    Sun päivään kesäiseenkö vertaisin?\n    Se kauneuden vertailussa hukkaa;\n    pianpa kuluu suvi herttaisin,\n    ja halla huurtelevi kesän kukkaa.\n\n    Välistä päivän silmä tulistuu,\n    sen kultatuike usein usviin haihtuu;\n    niin, kaikki kauneus loistaa, lakastuu,\n    sen puku luonnon vaihdellessa vaihtuu.\n\n    Mut sun on kesäs ikivihantaa,\n    sun kauneutes on katoomaton ani;\n    sinusta kuolo kerskua ei saa,\n    sa kuolematon olet runossani.\n\n    Maailman sivu, ajoist' aikoihin,\n    se elää ja sen kanssa sinäkin.\n\nSeuraavan aikakauden lyriikkaan voimme luoda vain lyhyen katsauksen.\n_Samuel Daniel_ ja _Michael Drayton_, joista hiukan enemmän epiikan\nyhteydessä, olivat myös lyyrikkoja, edellinen arkipäiväisempi ja\nopettavampi, jälkimmäinen lennokkaampi ja runollisempi, molempain\nsiivissä myös hiukan paimenrunouden perhospölyä. Viimeksimainitun\nsonettikokoelmaa (Idea) pidetään huomattavana. _William Drummond_\n(1585-1649), ylhäinen skotlantilainen, jonka luona Ben Jonson vieraili\nollessaan jalkamatkalla Skotlannissa, jatkoi Spenserin sujuvaa,\nsointuvaa, luonnonherkkää lyriikkaa, kirjoittaen mm. eteviä sonetteja.\n_John Donnen_, jolla oli melkoinen vaikutus useihin seuraavassa\nmainittaviksi tuleviin runoilijoihin, käsittelemme satiirin\nyhteydessä. Tämän jälkeen voimme lyriikassa todeta aikakauden\nsuurten aatetaistelujen linjat. (1) Katolisen suunnan aloitti\njesuiittamarttyyri _Robert Southwell_ (1561-1595), jonka näkyruno\nroviolla poltetusta Jeesus-lapsesta (Palava lapsi -- The Burning Baby)\non jäänyt eloon. Alkuaan protestantti, mutta sitten katolisuuteen\nkääntynyt ja Roomassa kardinaalin sihteerinä kuollut _Richard Crashaw_\n(1612-1649) omisti marinistisen tyylin sepittäessään hurmioituneita\nvuodatuksiaan P. Magdalenalle (Itkijä -- The Weeper) tai P. Teresalle\n(Leimuava sydän -- The Flaming Heart). (2) Anglikaanisia runoilijoita\nolivat _George Herbert_ (1593-1633), filosofin veli, jonka teos\nTemppeli (The Temple) on täynnä aidolla runoilijan lahjakkuudella\ntulkittua uskon innostusta ja jonka runot Hyve (Virtue) ja Elixir\nelävät unohtumattomina vieläkin; hänen ihailijansa, walesilainen _Henry\nVaughan_ (1622-1695), jonka kokoelma Säkenöivä siluurilainen (Silex\nscintillans, 1650-1655) on säilynyt muistissa mm. Wordsworthiin\nviittaavan Katsaus (The Retreat) nimisen, lapsuuden kauneutta ja\npuhtautta kaihoavan runon vuoksi; ja _Francis Quarles_ (1592-1644),\njonka Tunnukset (Emblemes, 1635) ovat raamatunlauseita selittäviä\nmietelmiä. (3) Kavaljeerirunoilijoita olivat _Thomas Carew_\n(1598-1639), jonka Hurmio (The Rapture) voittaa rivoudessa Aretinonkin\nja joka aikakauden tyypillisenä, Miltonin halveksimana \"amoristina\"\nalituiseen sorvaili säkeitä rakastajattarelleen Celialle jos mistä\naiheista; _John Suckling_ (1609-1642) ja _Richard Lovelace_\n(1618-1658) edustivat kavaljeeripuolueen ritarillista sotilas- ja\nseikkailijatyyppiä, kuninkaansa uskollista seuralaista; etevin heistä\nkaikista oli _Robert Herrick_ (1591-1674), alkuaan kultasepänoppilas,\nmutta sittemmin yliopistotutkinnot suorittanut pappi. Kuului Ben\nJonsonin johtamaan \"Merenneidon kerhoon\" ja \"Benin heimoon\". Vietti vv.\n1629-1647 pappina Dean Priorissa, Devonshiressä, josta kansalaissota\nhänet karkoitti: pääsi palaamaan seurakuntaansa vasta 1662, jääden\nsinne loppuiäkseen. Herrick oli papinkaavustaan huolimatta rehellinen\npakanarunoilija, kavaljeerien epikurolaisen elämän, iloisen\nmaailmankatsomuksen ja mitä herkimmän luonnontunteen tulkki. Hänen\nrunonsa ilmestyivät 1649 Hesperides-nimisenä kokoelmana. (4)\nPuritaanien runoilijoista mainittakoon -- Miltonista tulee puhe\nmyöhemmin -- viimeksimainitun ystävä _Andrew Marwell_ (1621-1678),\npuritaanikenraali Fairfaxin kotiopettaja, suunnastaan huolimatta\nelämänhaluinen, iloinen ja valoisa, luonnonherkkä henki, joka saattoi\nvaipua maiseman kauneuden lumoihin ja ensimmäiseksi ylisti puutarhojen\nihanuutta. (5) Viimeiseksi mainitsemme klassillisen suunnan\ntienraivaajat. _Abraham Cowley_ (1618-1667) astuu näkyviin Spenserin\nvarjosta, johon hän lapsena oli ihastunut. Kansalaissodan puhjettua hän\nliittyi kuninkaan puolueeseen, seuraten 1646 kuningatarta Parisiin,\njossa asui 10 vuotta. Esikoisteoksensa Runouden kukkasia (Poetical\nBlossomes) hän julkaisi 15:n vanhana (1633). Restauraation jälkeen hän\nasettui maaseudulle, jonka luontoa oli aina ihaillut ja kaivannut,\nmutta josta ei enää saavuttanutkaan tyydytystä. Hänen tuotannostaan\nmainittakoon Anakreonmukaelmat (Anacreontiques), Rakastajatar eli\nlemmenrunoja (Mistress, or Love Verses), ja Pindarolaiset oodit\n(Pindarique Odes). Cowley kuuluu ns. \"metafyysillisiin runoilijoihin\",\nminkä nimen Sam. Johnson antoi hänelle ja eräille yllämainituille\netupäässä heidän kekseliäiden runomittojensa vuoksi. _Edmund Waller_\n(1606-1687) oli varakkaan suvun perillinen, parlamentin jäsen 16:n\nvanhasta alkaen suurimman osan pitkää ikäänsä, tunnettu\nsukkelasanaisuudestaan ja taidostaan mukautua ajan vaiheisiin,\npalvellen sekä puritaaneja että rojalisteja, aina sikäli kuin hänen oma\netunsa näytti vaativan. Pelasi kuitenkin edellisiä vastaan\nvaromattomasti (1643), joutui pois parlamentista, sai sakkoa 10.000\npuntaa ja eli sen jälkeen mannermaalla vuoteen 1652, jolloin sai\npalata. Tällöin hän kirjoitti ylistysrunon Cromwellille. Tämän kuoltua\nWaller muisti häntä moiterunolla, säästäen ylistyssanansa Kaarle\nII:lle, jolle kirjoitti tervetuliaisrunon. Kuninkaan huomautettua tämän\nolevan heikompi kuin Cromwellille osoitettu, Waller vastasi kylmästi:\n\"Sire, runoilijat onnistuvat paremmin kuvitelmien kuin todellisuuden\nkertojina\". Pienissä runoissaan, joihin hänen maineensa perustuu, hän\nosoitti harvinaista taitoa viisijalkaisen loppusoinnullisen\nkaksoissäkeen käyttäjänä, kehittäen sen siten \"suljetuksi\", että\nsäeparin täytyy aina sisältää myös ehyt ajatus, ja hioen sen muutenkin\nniin puhtaaksi ja taipuisaksi, että klassillinen runous saattoi ottaa\nsen lopullisesti valmiina käytäntöönsä ja pää-ilmaisijaksensa. _John\nDenham_ (1615-1669) tuli tunnetuksi Cooperin kukkula (C:s Hill, 1642)\nnimisestä Thamesia, Windsorin metsää ym. paikkoja kuvailevasta\nrunoelmastaan. Paimenrunoutta kuvatessa ei ole unohdettava _Robert\nGreeneä_ (1560-1592), monivaiheista boheemikirjailijaa, joka\ntyöskenteli etupäässä draaman ja proosan alalla. Hän sepitti mm.\nArcadian tyyliin Menaphon nimisen romaanin, jossa äiti ja lapsi\najautuvat haaksirikkoisina maihin ja äiti laulaa lapselleen kauniin\nkehtolaulun (Sephestia's Lullaby):\n\n    Weep not, my wanton, smile upon my knee;\n    When thou art old ther's grief enough for thee.\n\n    Älä itke, tuiretuinen, helmassani uinu vaan,\n    kyllä ikä aikanansa tuopi itkun tullessaan.\n\n_Thomas Lodge_ (1558-1625) sepitti (n. 1590) Lylyn tyyliin Rosalinde\nnimisen paimenromaanin, josta Shakespeare otti juonen ja päähenkilöt\nKuten tahdotte-näytelmäänsä. Siinä on useita lauluja, jotka kuuluvat\naikakauden hienoimpaan lyriikkaan. _George Wither_ (1588-1667) oli\npuritaanisoturi, joka olisi kerran, jouduttuaan kavaljeerien vangiksi,\nmenettänyt päänsä, ellei runoilija Denham olisi puolustanut häntä\nsanoen, että jos hänet surmataan, hän -- Denham -- joutuu silloin\nEnglannin huonoimman runoilijan asemaan. Satiirisen suonen ohella hän\noli luontoa rakastava iloinen laulaja, jonka Paimenen metsästys (The\nShepherd's Hunting, 1615) on jäänyt eloon. Se on kaksinpuhelun\nmuotoinen pastoraali, keskustelijoina hyveen ystävä Philarete\n(runoilija itse) ja Will (runoilija William Browne), jota hän kehoittaa\njatkamaan paimenrunoansa. Wordsworthin tapaan hän eräässä kohdassa\nilmaisee syvän rakkautensa luontoon. Mainittu _William Browne_\n(1591-1643) sepitti loppusointuisilla parisäkeillä laajan runoelman\nnimeltä Britannian pastoraali (ensimmäinen kirja 1613, toinen 1616,\nkolmas vasta 1852). Esikuvina ovat olleet Keijukaiskuningatar, Arcadia\nja L'Astrée. Pääjuonena on Celandinen ja Marinan lemmentarina.\nEdellinen rupeaa vieromaan jälkimmäistä, joka on suonut hänelle\nsydämensä liian helposti, ja Marina yrittää hukuttautua. Virranjumala\nkuitenkin pelastaa ja vie hänet Monaan, jossa Limos eli Nälkä pitää\nhäntä vangittuna luolassaan. Menetettyään Marinan Celandine taas\nrakastuukin häneen ja rupeaa etsimään häntä keijukaisten maasta, josta\ntapaa Spenserin nukkumasta. Siihen keskeytyvät hänen seikkailunsa.\nKertomusta vilkastuttavat usein heleät, kirkkaat laulut ja siitä\nhengähtää aitoa luonnontuntua, jota paimenrunouden teeskennelty asu ei\nole kyennyt väärentämään.\n\n\n\n\n5. SAKSA.\n\n\n1\n\nSaksan historian mainittavin tapaus 1500-luvun alkaessa oli\nvaltakunnallisen eheyden harrastajain lopullinen joutuminen tappiolle\nja keisari Maximilian I:n kannattaman itsenäisvaltiojärjestelmän\nvoitto, minkä kautta jo silloin olemassa oleva hajaannus yhä syveni ja\ntuli niin pysyväiseksi piirteeksi Saksan valtakunnan rakenteessa, että\ntämä on eheytynyt vasta meidän aikanamme. 1500-luvulla Saksan kansa\nlisäksi vähitellen jakautui katolisiin ja protestantteihin, joiden\nnimien alle kätkeytyy myös valtiollisia vastakohtia ja poliittisia\npyrkimyksiä, ja kahakoitsi loppumattomasti sekä keskenään että\nhabsburgilaisten keisarien vallanlaajennuspyyteitä vastaan. 1600-luvun\nalussa tämä koko edelliselle vuosisadalle leimansa antanut\nuskonnollistunnustuksellinen puoluejärjestäytyminen kärjistyi katolisen\ntaantumuksen voimakkaan toiminnan johdosta niin, että syttyi\nkolmikymmenvuotinen sota (1618-1648), jonka aatteellisena,\npositiivisena tuloksena oli uskonnonvapauden periaatteen tunnustaminen.\nSen tuhoisa vaikutus Saksan kansan aineelliseen ja henkiseen elämään on\noivallettavissa siitä, että n. 20 miljoonan väestö oli sulanut\ntodennäköisesti n. kuudeksi miljoonaksi. Kaupunkeja ja lukemattomia\nkyliä oli tuhkana, laajat alueet oli hävitetty autiomaiksi, ja\nnälänhädän pakotuksesta kansa paikoin söi ihmisiä. Sadoittain kirkkoja,\nkouluja ja luostareita oli suljettu, teollisuus ja kauppa oli\ntuhoutunut niin, että Hansaliiton täytyi 1635 varojen puutteessa\nhajaantua. Yleisenä seurauksena kaikesta tästä oli kansan luottamuksen\nheikkeneminen omiin voimiinsa ja henkinen routa-aika, joka ei tuottanut\npaljoa mainitsemisen arvoista.\n\nHumanismin Saksa otti vastaan valppaasti, suunnilleen samoihin aikoihin\nkuin muutkin Alppien tämänpuoleiset suurkansat, ja joutui sen kautta\nuskonpuhdistuksen tielle. Sen näitä aloja käsittelevä kirjallisuus\nkuuluu tietenkin uuteen aikaan. Mutta humanismin ja uskonpuhdistuksen\nulkopuolella oleva kirjallisuus pysyi koko 1500-luvun keskiajan\nperinteiden pohjalla, kuten olemme viimeksimainittua aikakautta\nkäsitellessämme todenneet. Hans Sachsin tyylistä mestarilaulajain ja\nampujaseurojen käsityöläisrunoutta (II, s. 314-317) viljeltiin\nsitkeästi; kuuluisista tapahtumista sepitettiin kansanlauluja ja\narkkiveisuja; keskiaikaisista ja homerolaisista eläinsaduista\nsommiteltiin suorasanaisia ja runomittaisia esityksiä; kansanomainen\nkepposkirjallisuus kukoisti elinvoimaisesti, kehittyen humanismin ja\nuskonpuhdistuksen palveluksessa \"grobianismiksi\" ja muuksi satiiriksi.\nNämä kirjallisuuden lajit, joihin tulemme koskettamaan eri alojen\nyhteydessä, ovat keskiajan perinteiden ilmeistä jatkumista,\nlukuunottamatta sitä, että satiiri tietenkin kuvastaa uuden ajan\npyrkimyksiä. Saksan uuden ajan kirjallisuuden synty ei ole siis niistä\njohdettavissa.\n\nSe on ymmärrettävästi täälläkin renessanssin, humanismin ansiota.\nLuther uudisti kirjakielen ja loi kansanomaisen teologis-poleemisen\nproosakirjallisuuden sekä uskonnollisen lyriikan, joka oli kauan Saksan\nja pohjoismaiden laulullisen hengen tärkeä, kansallinen ilmenemismuoto.\nSe oli samaa uskonnollista lauluhalua, joka johti Ranskassa Marot'n\npsalmikäännöksiin ja aiheutti sen, että nämä saksannettiin\nkalvinilaisten tarvetta varten. Tätä tietä, Saksan, Sveitsin ja Ranskan\nkalvinilaisten keskinäisten suhteiden kautta, Länsi-Saksassa\ntutustuttiin Ranskan maallisenkin kirjallisuuden ilmiöihin, omaksuttiin\nsen periaatteet ja ryhdyttiin niiden mukaan kirjallisiin kokeiluihin.\nSamoin kuin keskiaikana, runous tuli siis nytkin Saksaan lännestä,\nReinin yli, mukanaan kuten silloin valmis ohjelma: Plejadin\nperiaatteet.\n\nPaitsi tämän varsinaisesti runoutta koskevaa puolta siitä omaksuttiin\nmyös sen kieliasulle asettamat vaatimukset. Lutherin kansankieli alkoi\ntuntua rahvaanomaiselta verrattuna Ronsardin ylhäiseen, hienostuneeseen\ntyyliin. Sen vuoksi taiderunoudessa koetettiin pysytellä mahdollisimman\nsivistyneessä sanonnassa, so. luoda uusi puhdistunut runokieli. Tämä\noli edistysaskel sikäli, että kieli saatiin näin koulutetuksi\nilmaisemaan uusia runollisia käsityksiä, mutta toisaalta arveluttava\npyrkimys sen vuoksi, että se kahlehti kielen sen yleensä ollessa vielä\nkehittymättömällä asteella. Kuten muistamme, englantilaiset antoivat\nkielensä lainehtia vapaana, asettaen runoilijoilleen vain sen\nvaatimuksen, että näiden oli osattava käyttää sitä kauniisti.\n\nTyytymättöminä Grobianus- ja Eulenspiegel-kirjallisuuteen, jota\ntäydellä syyllä pitivät keskiaikaisen, naivin, kehityksessään\ntakapajulle jääneen hengen ilmauksena, Saksan sivistyneet siis loivat\nkatseensa muihin maihin, joissa runous oli kohonnut korkeaksi\nhyökylaineeksi. Württembergiläinen hovirunoilija ja diplomaatti _Georg\nRudolf Weckherlin_ (1584-1653); joka vietti suuren osan elämäänsä\nRanskassa ja Englannissa ja kuoli Lontoossa -- Miltonin edeltäjä\nCromwellin hallituksen latinansihteerinä --, julkaisi 1618-1619 Oodeja\nja lauluja (Oden und Gesänge) ja 1641 Hengellisiä ja maallisia runoja\n(Geistliche und weltliche Gedichte), joissa koetti käyttäen mm.\nsonettia, Ronsardin mallin mukaan ilmaista pindarolaisia ja\nanakreonilaisia runoarvoja. Heidelbergissa muodostui runouden\nprofessorin ja viljelijän _Julius Wilhelm Zincgrefin_ (1591-1635)\nympärille kirjallisuutta harrastava piiri, joka piti esikuvanaan\nPlejadia ja johon jonkin aikaa kuului Saksan runouden uudistuksen\nhuomattavin henkilö _Martin Opitz_ (1597-1639).\n\n_Martin Opitz von Boberfeld_ oli varakkaan porvarin poika\nSchlesiasta, Bunzlaun kaupungista. Perehdyttyään Beuthenin koulussa,\nSchönaichianumissa, Italian, Ranskan ja Hollannin runouteen, hän\njulkaisi 1618, opiskellessaan Frankfurt an der Oderin yliopistossa,\nlatinankielisen, saksankielen puhdistamista vaativan kirjoituksen\n(Aristarchus, eli saksankielen halveksimisesta -- A., sive de contemptu\nlinguae Teutonicae), ja saapui 1619 Heidelbergiin, jossa johtavana ja\ninnostavana voimana liittyi Zincgrefin ryhmään. 1620 hän oleskeli\nLeydenissä Daniel Heinsiuksen (s. 42) oppilaana, käännettyään sitä\nennen pari tämän runoa aleksandriineiksi. Oltuaan 1621 Tanskassa, jossa\nsepitti 2.400 aleksandriinia sisältävän kuvauksen sodan kurjuudesta\n(Lohdutusrunoja sodan vastoinkäymisissä -- Trostgedichte in\nWiderwärtigkeit des Kriegs, julkaistu vasta 1633), ja 1622 filosofian\nprofessorina Weissenburgissa, Transsylvaniassa, hän pääsi 1623\npalaamaan kotiseudulleen, tullen neuvoksen arvolla Liegnitzin herttuan\npalvelukseen. Zlatna- (= paikan nimi) runoelmassa (1623), joka sisältää\n532 aleksandriinia ja johon liittyi muitakin runoja, mm. sonetteja ja\noodeja, hän kuvaili Weissenburgin oloja ja ihmisiä, pyrkien käyttämään\näidinkieltänsä sanojen valinnan ja koron puolesta puhtaasti ja oikein.\n1624 hän julkaisi kootut runonsa (Kahdeksan kirjaa saksalaisia runoja\n-- Acht Bücher deutscher Poematum -- sisälsi kuitenkin vain viisi\nkirjaa!) ja kuuluisan teoksensa Saksan runoudesta (Das Buch von der\ndeutschen Poeterey). Seuraavana vuonna, sepitettyään valitusrunon\narkkiherttua Kaarlen kuoleman johdosta, hänet seppelöitiin\nhovirunoilijaksi; 1627 keisari aateloi hänet nimellä \"von Boberfeld\".\nViimeksimainittuna vuonna hän sepitti italialaisen Ottavio Rinuccinin\nmukaan myyttiaiheisen laulunäytelmän nimeltä Dafne, jonka Heinrich\nSchütz sävelsi ja joka esitettiin Torgaussa. Se on Saksan ensimmäinen\nooppera. Saksan draaman historian kannalta on vielä kiintoisa Opitzin\nkolminäytöksinen murhenäytelmä Judith (1635). Italialaista\npaimenrunoutta Opitz jäljitteli Sannazaron tyylisessä romaanissa Nymfi\nHercinie paimenettarena (Schäferey von der Nymfen Hercinie), joka on\nrunojen keskeyttämää proosaa. 1629 hänet valittiin jäseneks\nHedelmälliseen seuraan (Die fruchtbringende Gesellschaft). -- Vaikka\noli kalvinilainen, Opitz kuitenkin antautui katolisen taantumuksen\npalvelukseen, joutui suorittamaan diplomaattisia tehtäviä ja pääsi\nhuomattaviin asemiin ruhtinaiden sihteerinä. 1630 hän oleskeli\nParisissa, jossa tutustui Grotiukseen. 1636 hän tuli Puolan kuninkaan\nWladislaus IV;n historioitsijaksi ja sihteeriksi, asettui Danzigiin ja\nkuoli siellä ruttoon 1639. Opitz oli siis pienistä oloista noussut\neteenpäin pyrkivä luonne, joka runoilijain tavan mukaan etsi mahtavien\nsuosiota. Tätä ei ole kuitenkaan mainittava tuomitsevassa mielessä,\nsillä suosijain etsiminen on ollut aina ja oli varsinkin tänä aikana\nsäeseppojen laillinen, heidän kaikkien elämänvaiheilleen kuvaava\npiirre. Ja jos kalvinilainen oli joskus vakaumuksessaan niin väljä,\nettä saattoi toimia katolisen politiikan palveluksessa, niin on\nvarottava lausumasta tämän johdosta moitetta periaatteellisesta\nheikkoudesta: kuka tietää, ettei se ollut ilmausta ahtaan\ndogmaattisuuden yläpuolelle kohonneesta vapautuneisuudesta? Opitzin\nsivistysaste ja -harrastukset ovat olleet kunnioitettavia; osoituksena\nsiitä on mm. se, että hän julkaisi painosta investituurariidan\naikaisesta Kölnin piispasta Annosta kertovan vanhan saksalaisen\nrunoelman nimeltä Annon laulu (Das Annolied, 1639). Kun käsikirjoitus\ntämän jälkeen hävisi, hän tuli täten pelastaneeksi tuon runoelman\nkirjallisuudelle. Hän käänsi Sidneyn Arcadian, Barclayn Argeniin,\nSophokleen Antigonen ja Senecan Troiattaret (Troades).\n\nOpitzin elämäntyöstä kuvastuvat siis ne harrastukset, jotka olivat\nkaikkialla ominaisia renessanssin maahantuojille. Periaatteensa ja\nohjelmansa hän kuten sanottu ilmaisi teoksessaan Saksan runoudesta,\njoka perustuu etupäässä Ronsardin Runo-oppiin ja Frangiadin\nesipuheeseen, mutta myös Horatiuksen, Scaligerin ym. ohjeisiin. Lähtien\nsiitä keskiaikaisesta käsityksestä, että runouden tulee aina, olipa sen\naiheena mikä hyvänsä, pyrkiä tähdentämään jumalallisia totuuksia (s.\n137), hän päätyi samaan runouden tehtävän korkeaan arvostamiseen kuin\nPlejadi. Lausuen vähäksymisen aikansa saksalaisesta käsityöläismäisestä\nrunonikartelusta hän huomautti Walter von der Vogelweiden ym. edustaman\nvanhan suuren saksalaisen säetaiteen joutuneen rappiolle siksi, ettei\nollut osattu pitää esikuvana antiikin runoutta. Näin oli tehty muissa\nmaissa ja näin oli niissä runous noussut korkeaan kukoistukseen. Tätä\nkeinoa oli käytettävä Saksankin runouden kohentamiseksi, so. paljas\nrunollinen lahjakkuus ei siihen riittänyt, vaan lisäksi vaadittiin\nkreikan ja latinan harrastamisella saavutettua koulutusta. Omintakeisin\nOpitz tietenkin oli kirjoittaessaan saksan runokielestä ja sen\nsovittamisesta runojalkoihin. Vanha runous oli turmeltunut\nmestarilaulajien käsissä mm. sikäli, että sekin tietoisuus, mikä sillä\noli ollut korollisen tavun ja runojalan nousun yhteensattumisen\nvälttämättömyydestä, oli hävinnyt -- että säkeeseen ahdettiin vain\nmäärätty tavuluku, korosta välittämättä. Esim. Hans Sachsin\nketjusäkeitä lukiessa tästä pääsee pian selville. 1500-luvulla\nkoetettiin tässä suhteessa saada aikaan parannusta ja sovittaa sanoja\nrunotahtiin luonnollisen koron mukaan. Varsinaiseksi yleisesti\nnoudatettavaksi säännöksi tämän kuitenkin vahvisti vasta Opitz. Mutta\nkun hän käsitti saksan korkosuhteet niin, että kysymykseen saattoivat\ntulla vain jambi ja trokee, kokeilematta daktylia ja anapestia, joita\nkyllä esiintyi vanhassa runoudessa, Saksan uusi säetaide joutui\npitkäksi aikaa omaksumaan ahtaan, yksitoikkoisen yhden nousun ja laskun\ntyylin, joka ei ollut edullinen sen kehittymiselle. Tähän perustuva\nyritys tehdä ranskalaisesta aleksandriinista saksankin kertova säe ei\nliioin onnistunut: sen vaikutus oli hakkaava ja yksitoikkoinen,\nrunollisesti mahdoton.\n\nOpitz oli kuten ranskalaisetkin ihastunut antiikin runouden muodon ja\nsisällyksen kirkkauteen ja koetti omissa sepitelmissään jäljitellä\nsitä. Tästä tehtävästä Ronsard oli suoriutunut runollisella\nlahjakkuudellaan ja henkevyydellään; heikosti runolahjaisena psykenä\nOpitz kompastui: runollisuuden sijaan tuli opettavaisuus. Vain\njoistakin pienistä lauluista helähtää aito sävel. Häntä ei siis voi\nsanoa Saksan uuden ajan runouden isäksi runokykynsä perusteella, vaan\nhän on ansainnut tämän nimen sen vaikutuksen vuoksi, mikä hänellä on\nollut runouden lainlaatijana. Hän ja hänen vanavedessään esiintyneet\nrunoilijat tunnetaan historiassa \"ensimmäisen schlesialaisen koulun\"\nnimellä. Samoin kuin renessanssin runoilijat muualla, myös Opitz palvoi\nkauneutta. Omistaen säkeensä \"aamuruskolle\" hän lauloi:\n\n    Sun säihkees on myös minut\n    sokaissut, kahlehtinut,\n    siks laulan ylistäin;\n    sun kasvois eessä valvon,\n    iankaikkisesti palvon\n    sua, jumalatar, näin!\n\n          [Suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\n\n2\n\nOpitzin koulun jäsenistä on mainittava _Paul Fleming_ (1609-1640),\nMoskovassa ja Ispahanissa matkustellut hovimies ja diplomaatti,\nsittemmin lääkäri. Hänen tilapäisrunonsa osoittavat runollista\nlahjakkuutta ja hänen hengelliset runonsa ovat jääneet elämään.\n\"Kaikissa mun menoissani\" (In allen meinen Täten) on saanut sijansa\nVirsikirjassamme (291). Hänen tuotantonsa jäi kuitenkin vähälukuiseksi.\nPastori _Johann Rist_ (1607-1667) oli turhamainen, tuottelias\nrunoilija, jonka arvokkaimpia saavutuksia ovat virret. Niistä on useita\nVirsikirjassamme, mutta eivät ne ole tulleet suosituiksi. _Friedrich\nvon Logau_ (1604-1655) sepitti syvämietteisiä epigrammeja, yhteensä n.\n3500; ensimmäinen kokoelma ilmestyi 1638. Ryhmän muut runoilijat,\njoista useat kirjoittivat alasaksaksi, sivuutamme. Ylipäätänsä tämän\nrunouden leimana oli takertuminen muodolliseen puoleen, arkipäiväisyys\nja mielikuvituksettomuus.\n\nVastavirtauksia oli olemassa. Huomattava on ensinnäkin hengellinen\nrunous, jonka oikeaoppinen etevä edustaja oli _Paul Gerhardt_\n(1607-1676), virsistössämme runsaasti esiintyvä riemumielinen,\ntunteellinen, uudenaikaisesti runollinen uskonnollinen lyyrikko. Hänen\nrinnallaan on mainittava hurskas katolilainen, jesuiitta _Friedrich\nSpee_ (1591-1635), jonka tehtävänä oli ripittää poltettaviksi tuomitut\nnoidat, kaikkiaan n. 200, ja joka tuli siihen vakaumukseen, että he\nolivat viattomia. Hän julkaisi 1631 teoksen tästä (Rikollinen\nvarovaisuus -- Cautio criminalis), jolla vaikutti tämän hulluuden\nlakkaamiseen. Hänen runokokoelmansa Trutz-Nachtigall (\"laulaa siitä\nhuolimatta, että satakieliä on\") ilmaisee syvää hartautta, herkkää\nluonnontajua ja palavaa uskonnollisuutta.\n\nSpeen runous ennusti \"toisen schlesialaisen koulun\",\nmyöhäisrenessanssin kaunis- ja liikasanaisen, koristeluhaluisen ja\nteeskenteleväisen suunnan ilmestymistä Saksaan. Sen perusti laajalti\nHollannissa, Ranskassa ja Italiassa matkustellut, Breslaussa toiminut\nlakimies _Christian Hoffmann von Hoffmannswaldau_ (1617-1679) mm.\nSankarien kirjeitä (Heldenbriefe) nimisellä kokoelmalla, joka on\nmukaelma Ovidiuksen Heroides-runoelmista (I, s. 397) ja jossa hän\ntekokauniisti ja paisutellen sekä sanoja että tunteita kuvaa mm.\nAbelardin ja Heloisen (II, s. 142), Emman ja Einhardin (II, s. 61) ym.\nlemmenkohtaloita. Hän käänsi Guarinin Pastor fidon. Toinen tämän koulun\nhuomattavampi nimi on _Daniel Caspar von Lohenstein_ (1635-1683),\ndraamakirjailija, jonka lyriikka (Kukkia -- Blumen) on vielä\nliioittelevampaa ja kaunissanaisempaa. Hän oli Marinin kannattajia.\nTämänkin koulun vastapainona oli uskonnollinen lyriikka, joka saavutti\nvarsinkin pietismin taholla uutta voimaa ja sisällystä, huomattavana\nedustajana myöhempi _Gerhard Tersteegen_ (1697-1769).\n\nSynnynnäinen lyyrikko oli _Johann Christian Günther_ (1695-1723),\nköyhän ahdasmielisen lääkärin poika, joka joutui ristiriitoihin isänsä\nkanssa koettaessaan nousta kotipiirinsä pikkuporvarillisista oloista\nväljempiin ajatustapoihin. Hänen runoilijalahjansa ja älyllinen,\nsatiirinen kärkevyytensä ilmenivät jo varhain, ja tulinen\nnuoruudenrakkaus tuotti sarjan syvästi tunnettuja lemmenrunoja.\nOllessaan Frankfurt a. d. Oderin ja Wittenbergin yliopistoissa Günther\nvietti iloista teinielämää, hankkien toimeentuloa tilapäisrunoilulla.\nKöyhyys piti kuitenkin puolensa, niin että hän joutui 1717\nvelkavankilaan. Tämän jälkeen hänen elämänsä oli toivotonta harhailua.\nIsä ja morsian hylkäsivät hänet ja hän kuoli kurjuudessa Jenassa. Hänen\nkykynsä ilmenee lemmen- ja niissä runoissa, joissa hän tutkii elämäänsä\nja ilmaisee kokemustensa aiheuttaman epätoivon. Niistä helähtää sekä\naito gaudeamus että myös syvä tunne katoovaisuuden lyhyydestä. Hänen\nrunonsa koottiin ja painettiin vasta hänen kuoltuaan (1724-1727).\n\n    On aika lyhyt, armoton;\n    pian luuni maata, tuhkaa on,\n    ja mistä nauttia saan sitten?\n    Siks' elon juhlakarkeloon\n    mä yhdyn lailla viisahitten\n    sua muistaen, Anakreon.\n\n      [Juomalaulu, suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\n\n\n\n6. ALANKO- JA POHJOISMAAT.\n\n\n1\n\nAlankomaiden kirjallisuus oli viimeksi puheena mainitessamme\nuskonpuhdistuksen yhteydessä syntyneen psalmirunouden (s. 68), joka\nhersyi runsaana vainottujen protestanttien keskuudessa. Vapaustaistelu\ntaas aiheutti isänmaallisen, kansallisen lyriikan, geusien l.\n\"kerjäläisten\" taistelu, laulujen synnyn. 1588 julkaistu Geusien\nlaulukirja (Geusen Lieden Boecxken) on täynnä hehkuvaa, uhrivalmista\nisänmaallisuutta, usein tulkittuna mitä sattuvimmin; siihen sisältyvät\nmuutamat hollantilaisen ballaadikirjallisuuden helmet. Poliittisten\nballaadien osasto, jossa espanjalaisten johtajia pilkataan, on\nosoittautunut historioitsijoille tärkeäksi lähteeksi. Alankomaiden\nuuden ajan kirjallisuuden perustaja on _Anna Bijns_ (n. 1494-1575),\nantwerpeniläinen maallikkonunna ja lastenopettajatar, innokas\nkatolilainen ja protestanttien vastustaja, \"vähäinen suvultaan, suuri\nälyltään, hurskas elämältään\", \"Brabantin Sappho\" ja \"reetorien\nruhtinatar\", mainitaksemme muutamia niistä nimityksistä, joilla\naikalaiset häntä kunnioittivat. Hän julkaisi kolme kokoelmaa\nKertosäkeitä (Refereinen, 1528, 1538 ja 1567), uskonnollisia runoja,\njotka ovat hyvin kuningasmielisiä ja joissa hän hyökkäilee kiivaasti\nLutheria vastaan. Riippumattomana reetorien harjoittamasta\nkeskiaikaisesta runoudesta (II, s. 397) hän sepitti säkeensä kansan\ntuoreimman ja puhtaimman kielenkäytön mukaan, irtautuen siten\nkeskiaikaisuudesta ja tuoden julkisuuteen sen asteen, josta uusi\nkirjakieli alkoi kehittyä. Sen otti käytäntöön _Filips van Marnix_\n(1538-1598), protestanttien leiristä ilmaantunut huomattava kirjailija,\nCalvinin ja Bezan oppilas, vapaussodan johtohenkilö. Hän sepitti 1568\nHollannin vapaustaistelijain kansallisen hymnin, Wilhelminlaulun\n(Wilhelmuslied), seuraavana vuonna Mehiläispesä (Biencorf) nimisen\nproosasatiirin, ja 1580 uuden Psalttarinkäännöksen, jonka oli tehnyt\nsuoraan hebreasta. Loppuvuotensa hän ahkeroi Raamatun kääntäjänä.\n_Dirck Volckertsen Coornhert_ (1522-1590), haarlemilainen\nkunnanvirkamies ja vuodesta 1572 valtiosihteeri, yksityishenkilönä\nsyövytystaiteilija ja humanististen opintojen innokas harrastaja,\nprotestantti, vaati luopumista retoorikkojen vanhanaikaisista\nkielimuodoista, sepitti käännöksiä, näytelmiä ja runoja, ja julkaisi\n1586 Siveellisyyden taito (Zedekunst) nimisen, oivallisella kielellä ja\ntyylillä sekä selvällä järjellä luodun Montaignen Tutkielmia vastaavan\nfilosofisen teoksen.\n\nAmsterdamilainen reetorien kamari \"Villiruusu\" tuli 1500-luvun lopulla,\njolloin maan eteläosasta, Flanderista, espanjalaisten harjoittaman\nsorron vuoksi kansallinen henkinen elämä tukahtui, uuden ajan\nkirjallisen elpymisen keskustaksi. Tämä herääminen on etupäässä kahden\nmiehen, Spieghelin ja Visscherin, ansiota. _Hendrick Laurenssen\nSpieghel_ (1549-1612) oli renessanssihenki, innokas humanisti ja kätevä\nrunoilija, joka sepitti sekä lyriikkaa että epiikkaa. Plejadin mallin\nmukaan hän kirjoitti Kaksinpuhelun alankomaalaisten kirjallisesta\ntaiteesta (Tiveespraeck van de nederduytsche letterkunst), jossa vaati\nkielen puhdistamista ja rikastuttamista antiikin aarteilla ja\nviimeksimainittujen ottamista kansallisen runouden esikuviksi. Näin\nsiis Italiasta lähtenyt kirjallisuuden ohjelma oli saapunut Hollantiin.\n_Roemer Visscher_ (1547-1620) sepitti kyllä Martialiin tyylisiä\nepigrammeja, mutta ei ole ansainnut mainettansa niin paljon luovana\nrunoilijana kuin klassillisen runohengen syvällisenä tajuajana ja\nrunoilijain suosijana ja innostajana. Hänen kotinsa oli Amsterdamin\nkirjallisen elämän keskus, salonki sanan parhaassa merkityksessä, jossa\nhallitsivat hänen kauneudestaan ja runoilijalahjoistaan kuulut\ntyttärensä _Anna_ (1584-1651) ja _Tesselschade_ (1594-1649). Ennen\nsanotusta tiedämme jo, että Hollannin humanismi nousi näinä\nvuosikymmeninä korkeimpaan kukoistukseensa, tuottaen joukon nimiä,\njoilla vieläkin on tieteen historiassa kunnioitettu sijansa. Visscherin\nsalonki antoi sille välttämättömän täydennyksen: renessanssihenkisen\nkauneuden ihailun. Syntyi noin viisikymmentä vuotta kestänyt tieteen ja\ntaiteen innostunut yhteistyö, jonka tuloksena oli kansallisen\nkirjallisuuden korkea aallonharja. Tästä \"Amsterdamin koulusta\"\nmainittakoon monipuolinen _Pieter Cornelissen Hooft_ (1581-1647),\nitalialaishenkinen lyriikan ja paimenrunouden harrastaja,\ndraamakirjailija ja Tacituksen tyylinen historioitsija. Vielä muistamme\nenglantilaissyntyisen _Jan Janssen Starterin_ (synt. 1594, kadonnut\n1625) ja hänen kuuluisan laulukirjansa, Friisiläisen huvimajan\n(Friesche Lusthof, 1621), jonka runot ovat samansointuisia kuin aikansa\nenglantilainen lyriikka. Middelburgilainen _Jacob Cats_ (1577-1660) oli\ntuottelias opettavaishenkinen paimen- ja muu lyyrikko ja\nopetusrunoelmain sepittäjä, jolla on ollut, huolimatta\nkeskinkertaisuudestaan, suuri vaikutus Hollannin keskiluokkaan.\nHuomattavampi runoilija oli diplomaatti _Constantijn Huygens_\n(1596-1687), joka osoitti monipuolisessa tuotannossaan harvinaista\nkieli- ja tyylitaitoa. Hänen kootut runonsa Joutohetkinä (Otiorum libri\nsex) julkaistiin 1625. Hollannin draaman käsittelemme tuonnempana.\n\n\n2\n\n_Tanskassa_ oli uuden runouden merkkinä uskonpuhdistuksen vaatimuksesta\nsyntynyt kansankielinen virsirunous, jolla oli 1500-luvulla parikin\nedustajaa. _Hans Christensen Sthenin_ psalmeissa, joita vieläkin\nlauletaan ja joista eräs on meidänkin virsistössämme (242), on\nkansanrunouden henkeä. Psalmirunouden huippusaavutus on\nskotlantilaissukuisen _Thomas Kingon_ (1634-1703) Hengellinen\nlaulukuoro (Aandeligt Sjungekor, 1674), jonka esipuheessa hän puolusti\ntanskankielen kelpoisuutta runouden palvelukseen. Renessanssin runous\nsaapui Tanskaan vasta kolmikymmenvuotisen sodan aikana ja jälkeen,\njolloin sen yhteydet muuhun Eurooppaan vilkastuivat. Tanskan uuden ajan\nkirjallisuuden isän nimen on saanut Trondhjemin piispa _Anders Arrebo_\n(1587-1637), joka erotettiin virasta elämänhalunsa vuoksi. Hän noudatti\ntuotannossaan luonnollisen koron ja laskun vaatimuksia ja pyrki\nrikastuttamaan ja puhdistamaan kieltä ajan tunnettuun tyyliin. Hänen\najoiltaan alkaen kirjakieli rupeaa teennäistymään ja yhä enemmän\neroamaan kansankielestä. Arrebo mm. kotiutti tanskaan aleksandriinin,\nmukaillessaan Du Bartas'n Viikon (La Semaine) sen alkuperäisellä\nmitalla (nimellä Hexaemeron, ilmestyi vasta 1661).\n\n_Ruotsin_ protestanttisesta psalmirunoudesta on aikaisemmin mainittu.\nUskonpuhdistuksen ajan maallisesta lyriikasta ei ole paljoa\nsanottavana: muistiin ovat jääneet ballaadit Kustaa Vaasa ja\ntaalalaiset (Gustav Vasa och Dalkarlarna), jossa kansanomaisesti,\nhumoristisesti ja isänmaallisesti kerrotaan taistelusta tanskalaisia\nvastaan, ja Pieni Karin (Liten Karin), joka on oikeastaan Pyhästä\nKatarinasta kertova legenda. Ballaadirunous yleensä häviää 1500-luvulla\nja sijaan tulee _tunteellinen kansanlaulu_, jonka sisällyksenä on\ntavallisimmin lemmityn ylistys tai valitus hänen uskottomuutensa tai\nihmisten ilkeyden johdosta. Tämän tyylin myöhäinen edustaja oli _Lars\nWivallius_ (k. 1669), Upsalan ylioppilas, joka kolmikymmenvuotisen\nsodan aikana seikkaili Euroopassa, meni \"parooni Erik Gyllenstjernan\"\nnimellä naimisiin skånelaisen aatelistytön kanssa, oli siitä hyvästä\nvankina Kajaanin linnassa ja kuoli asianajajana Tukholmassa. Kajaanissa\nhän sepitti runoja sekä äidin- että vierailla kielillä, lepyttääkseen\nniillä syyttäjiään ja osoittaakseen katuvaista mieltänsä. Joistakin\nhengähtää lämmintä vapaudenrakkautta ja melkoista luonnonherkkyyttä.\n\nRenessanssi saapui Ruotsiin kolmikymmenvuotisen sodan aikana, jolloin\nruotsalaiset joutuivat eurooppalaisten kulttuurivirtausten pariin ja\njolloin oman alkavan suurvaltakauden innostus kehoitti pyrkimään\nkorkealle myös tieteen ja taiteen alalla. _Andreas Arvidi_ julkaisi\n1651 Ruotsin runo-opin (Det svenske poeteri), joka on yleensä käännös\nOpitzin teoksesta. Siinä suositellaan perehtymistä sekä klassillisiin\nettä myös niihin italialaisiin, ranskalaisiin ja saksalaisiin\nrunoilijoihin, jotka ovat työskennelleet antiikin pohjalla, vaaditaan\nsäännöllistä runomittaa, täysiä sointuja ja tarkkaa säkeistörakennetta,\nselitetään roomalaisten ja renessanssin runouden lajeja, kuten\ntragediaa, komediaa, satiiria, epigrammia ym., ja runomittoja, kuten\nkuusi- ja sappholaista mittaa, sonettia ym. Useimmat aikakauden\nkirjallisista ja muista kulttuurivirtauksista ilmenevät _Georg\nStiernhielmin_ (1598-1672) tuotannosta. Hän oli taalalaisen\nkaivosmiehen poika, alkuperäiseltä nimeltään Göran Lilja, sai hyvän\nkasvatuksen ja opiskeli Greifswaldissa. Opintojaan hän täydensi\nmonivuotisilla matkoilla Saksassa ja Hollannissa. Kotiin palattuaan hän\ntoimi opettajana Västeråsin koulussa ja Tukholman aateliskoulussa,\nnimitettiin 1630 asessoriksi Tarton hovioikeuteen ja aateloitiin\nseuraavana vuonna, saaden silloin nimen, jonka myöhemmin teki\nkuuluisaksi. Hän asui ensin Inkerinmaalla, mutta sitten Liivinmaalla\nVassulan tilalla, joka on pysynyt hänen sukunsa hallussa nykyaikoihin\nsaakka. 1648 hänet nimitettiin valtakunnan antikvaariksi, 1651 Tarton\nhovioikeuden presidentiksi; hän hoiti sen jälkeen useita korkeita\nvirkoja ja kuoli antikviteettikollegiumin presidenttinä. Hänen\nrunotuotannostaan mainittakoon realistinen, kuusimitalla sepitetty\nHäätouhun muisto (Bröllopsbesvärs Ihugkommelse), jossa tuntuu Jacob\nCatsin Avioliitto (Houvelick)-runoelman vaikutusta ja jossa ensimmäisen\nkerran kuusimitta koteutettiin ruotsinkieleen tekemättä tämän\nluonnolliselle korolle väkivaltaa. Stiernhielm oli ahkera\nhovirunoilija, sepittäen hovin juhliin \"baletteja\" ja \"karuselleja\",\nlyyrikko, joka ensimmäiseksi Ruotsissa kirjoitti sonetteja ja\nepigrammeja, ja opettavainen runoilija, jonka Herkules (1648),\nkuusimittainen vertauskuvallinen runoelma, on Ruotsin kirjallisuuden\nvarhaisimpia huomattavia saavutuksia. Osan tuotteistaan Stiernhielm\njulkaisi (1668) nimellä Ruotsin runottaret (Musae Svethizantes).\nKeveämmän lyriikan edustajiin, tilapäisrunoilijoihin _Lars Johanssoniin\n(Lasse Lucidoriin_, k. 1674), _Johan Runiukseen_ (k. 1713) ja _Israel\nHolmströmiin_ (k. 1708) voimme ainoastaan viitata. _Samuel Columbus_\n(k. 1679) sepitti Hexaemeron-aiheesta Raamatun maailma (Den bibliske\nvärlden) nimisen runosikermän, Ruotsalaisia oodeja (Odae Sueticae) ja\nvirsiä. Arkkipiispa _Hakvin Spegel_ (k. 1714) sepitti myös\nluomisaiheisen runoelman nimeltä Jumalan työt ja lepo (Guds Verk och\nVila, 1685); sen syntymisessä voi myös Lasse Lucidorilla olla\nosuutensa. Spegel on samoin kuin Skaran piispa _Jesper Svedberg_\n(k. 1735) muistettava etevänä, Suomessakin tunnettuna virsirunoilijana.\nSvedbergin työ on pohjana Ruotsin Vanhassa virsikirjassa, joka\nhyväksyttiin 1695. Barokin hienostuneen runouden ensimmäinen edustaja\nRuotsissa oli Tarton hovioikeuden presidentti _Gustav Rosenhane_\n(k. 1684), salanimi \"Skogekiär Bergbo\", joka sepitti sata sonettia\n(Venerid), käsitellen niissä tunnettuun tapaan yhtä ainoata\nlemmentarinaa. Lääkäri _Urban Hiärne_ (k. 1724), noitajuttujen\nlakkauttaja, sommitteli paimenromaanin, jossa kertoo Celadonin ja\nStratonicen rakkaudesta. _Gunno Dahlstierna_ (k. 1709) toi Kaarle XI:n\nkuoleman johdosta sepittämässään sururunossa Ruotsin runouteen ottava\nriman.\n\n_Suomessa_ ovat Turun koulun rehtorin _Jacobus Finnon_ (k. 1588) ja\nMaskun kirkkoherran _Hemmingius Henricin_ (k. 1619) Virsikirjat\n(edellisen 1583, sisältäen 101 virttä, jälkimmäisen n. 1611, lisänä 141\nuutta virttä) Agricolan työn jatkona, uskonpuhdistuksen aiheuttaman\nkansankielisen kirkollisen laulutarpeen tyydyttäjinä. Mutta\npuolustaessaan esipuheessaan lämpimästi suomen kykeneväisyyttä\nvirsirunouden palvelukseen Finno edustaa samaa äidinkieltä suosivaa\nhenkeä, jonka ensimmäiseksi oli ilmaissut Lorenzo il Magnifico ja joka\nsittemmin sai suuressa maailmassa oppineiden \"puolustusten\" ja laajojen\nkirjallisuusohjelmien asun. Finnon sanat ovat tässä mielessä\nrenessanssin valtamerellä käyneiden aaltojen vaisua maininkia Itämeren\nkaukaisessa pohjukassa. Barokin tyyliin runoili (latinaksi ja\nruotsiksi) _Juhana Lillienstedt_ (Raumannus, 1655-1732), ensimmäinen\nsuomalaissyntyinen suureen maailmaan joutunut tieto- ja kynämies.\nSuomalainen _Jakob Frese_ (k. 1729) ilmaisi (ruotsinkielisissä)\nvirsissään ja uskonnollisissa runoissaan alakuloista mielialaa ja\nhurskasta alistumista elämän kohtaloihin. Kevätmietteissään\n(Vårbetraktelser) hän osoittaa herkkää luonnontajua.\n\n\n\n\n\n\nV. HUUMORI JA SATIIRI.\n\n\n\n\n1. ITALIA.\n\n\n1\n\nJos kuvittelisimme joutuvamme Lorenzo il Magnificon hoviin ja\nkuuntelevamme siellä, mikä puheen ja naurun sävy olisi raikkaan\nlyriikan rinnalla huomattavin, niin todennäköisesti tulisimme siihen\nkäsitykseen, että Lorenzo ja hänen seurueensa rakastivat kansanomaisten\nlaulujen ohella erikoisesti myös kansanomaista huumoria ja satiiria.\nLorenzon tuoretta kauneutta janoava mieli oli löytänyt sen piazzalta ja\nkylistä, kuten lyriikankin: italialaisten satiirinen luonne oli\nilmaantunut jo 1200-luvun lyriikassa (II, s. 295), Chiaramonten ja\nMaganzan urhoja käsittelevissä ranskalaisperäisissä sankarilauluissa\n(II, s. 201) ja tavola rotonda-runoudessa (II, s. 251), joiden\nsuosituin henkilö oli Rainouartin tapainen, humoristisessa valossa\nnähty irvokas jättiläinen, ja kaskuissa sekä näiden pohjalta nousseessa\nnovellissa, joka kukoisti tavattomasti 1400-luvulla (II, s. 485). Tämä\nitalialaisen luonteen tervettä todellisuuden tajua ja elämänhalua\nosoittava piirre oli vaikuttava tekijä renessanssin synnyssä: sen\nhelisevä nauru sulatti mielistä synkän askeesin kuin huhtikuun aurinko\nlumen, ja paljastaen varsinkin kirkon turmeluksen teki vapautumisen\nkeskiajan ennakkoluuloista mahdolliseksi.\n\n_Luigi Pulci_ (1432-1484), firenzeläisen kauppiassuvun jäsen, Medicien\nsuosima seuramies ja diplomaatti, oli se runoilija, joka kohotti tämän\nkansanomaisen, romanttisen huumorin ja satiirin taidekirjallisuudeksi.\nLorenzon äiti Lucrezia Tornabuoni pyysi häntä sepittämään runoelman\ntällaisista aiheista, koska oli jo kokeillut niillä Beca di\nDicomano-nimisessä rispettikokoelmassaan, ja Pulci ryhtyi työhön. Hän\nvalitsi mallikseen Orlandon nimellä tunnetun 1300-luvulle kuuluvan\nkansanomaisen sankarirunoelman ja sepitti sen mukaan seuraavan Morgante\nnimisen tarinan:\n\nAnnettuaan petturi Ganolle tämän hyvin ansaitseman korvapuustin Orlando\npoistuu orpanansa Rinaldon seurassa Ranskasta suuttuneena siitä, että\nvanha ja lapselliseksi tullut Kaarle Suuri sietää moisia henkilöitä\nseurueessaan. Gano kuuluu Maganzan, Orlando Chiaramonten sukuun.\nSurmattuaan kaksi jättiläistä, jotka olivat ahdistelleet erästä\nluostaria heittelemällä sitä kohti kiviä ja kallioita, Orlando otti\npalvelijakseen kolmannen, Morganten, joka ajoissa ilmoitti huomanneensa\nedullisimmaksi kääntyä kristinuskoon. Jättiläisen mieliase on\nkirkonkellon kieli. Orlandolle tarjoo palveluksiaan myös\nMargutte-niminen varas ja petkuttaja, joka ei ole ollenkaan kääntynyt\nkristinuskoon, vaan päinvastoin tekee siitä häikäilemättä hävytöntä\npilaa. Nämä eriskummalliset aseenkantajat seuraavat Orlandoa ja\nRinaldoa Paganiaan (pakanamaahan), jonka sotajoukot voitetaan ja\nkuningas ja kuningatar käännetään kristinuskoon. Kuninkaan tytär\nMeridiana rakastuu Orlandoon. Kun nyt pakanat eli maurilaiset rupeavat\nEspanjasta käsin hyökkäämään Ranskaan, tarvitsee Kaarle molemmat\npaladiininsa kotona. Orlando palaakin sinne ja Rinaldon lennättää sinne\nhänen hevoseensa mennyt Astarotte niminen paholainen, joka eräässä\nyhteydessä ennustaa Amerikan löydön. Tällöin ovat Morgante ja Margutte\njo kuolleet: edellinen ravun pureman johdosta, jonka oli saanut\nastuessaan mereen vetääkseen laivan turvaan, jälkimmäinen naurusta,\njohon oli haljennut nähdessään apinan koettavan vetää jalkaansa\nMorganten saappaita. Orlando ja muut ritarit hyökkäävät Espanjaan ja\nvoittavat maurit, mutta silloin kateellinen Gano tekee heidän\nkuninkaansa Marsilion kanssa salaliiton. Tästä alkaen juoni on Rolandin\nlaulun mukainen (II, s 181) ja saatu Niccola Padualaisen runoelmasta\nTulo Espanjaan (II, s. 200); se liittyy edelliseen osaan sangen\nlöyhästi.\n\nAiheen puolesta Pulcin runoelma on siis vanhan kertausta eikä\nansaitsisi siltä kannalta muistamista. Mutta aihe onkin siinä sivuasia.\nElinvoimansa runoelma on saanut erikoisesta humoristis-satiirisesta\ntyylistään, eräänlaisesta romantiikan ja epäilevän ironian, pyhyyden ja\nrienauksen rinnakkaisuudesta, joka terävästi ja syvällisesti ilmaisee\nrenessanssin-ihmisen suhtautumisen perinteellisesti arvossa pidettyihin\nasioihin. Morgante tekee jättimäisillä urotöillään ja kehonkielellään\npöyhkeän ritarisankaruuden naurettavaksi; Margutte edustaa kyynillisen\nennakkoluulottomilla puheillaan aikakauden antikristillistä\nkritiikinhalua; Astarotte käsittelee syvällisesti jumaluusoppia,\npuolustaen sitä, vaikka onkin paholainen, mikä ei ole teologialle\neduksi; joka kerta, jolloin tilanne ja tunnelma yrittävät kohota\nsankarillisiksi ja yleviksi, runoilija repii kaikki rikki iroonisella\nkäänteellä, joka särähtää viiltävästi kuin tahallinen epäsointu\nmusiikissa. Runoilijan asenne on siis selvä: kaikki tuo, mistä\nsankarirunot kertoivat, naivin hurskas ja ihanteellinen uskon ja\nurhojen maailma, oli vanhentunut, käynyt vieraaksi todellisuudelle ja\noli revittävä rikki, ettei se estäisi uusia totuuksia pääsemästä\nnäkyviin.\n\n\n2\n\nItalian \"makaronirunoudesta\" olemme aikaisemmin maininneet (s. 20).\nTämän humanismin boheemileikillisyyden ja kansanomaisuuden\nsekoituksesta syntyneen erikoissuunnan huomattavin edustaja on _Teofilo\nFolengo_ (1491-1544), Mantuasta syntyisin ollut benedictimunkki.\n\nN. 1516 hän heitti kaapunsa sekä uskonnollisten epäilysten että niiden\nvarsinaisen aiheuttajan, nuoren aatelisnaisen Girolama Diedan tähden,\nja vietti hänen kanssaan useita vuosia vaeltavaa elämää, hankkien\ntoimeentulonsa nokkelalla säetaidollaan. Hänen ensimmäinen julkaisunsa\noli humoristissatiirinen runoelma Baldus l. Merlini Coccaii\nmacaronicon. \"Merlin\" tarkoittaa ritaritarinoiden kuuluisaa velhoa,\nCoccaius Folengon luostariseudun, Brescian Coccaglion asukkaita, jotka\nolivat tunnettuja vain kohtuullisesta älykkäisyydestään. Hänen seuraava\nteoksensa oli Orlandinorunoelma, jonka tekijäksi oli merkitty Limerno\nPitocco, so. \"Merlin kerjäläinen\". 1529 Folengo palasi luostarielämään\nja kirjoitti nyt katuvassa hengessä makaronityylisen kuvauksen elämänsä\nkirjavista vaiheista (Chaos del Triperuno = \"kolmen yhden kautta luomaa\nsekamelskaa\", jolla tarkoittaa oikean ja kahden kirjailijanimensä\nmuodostaman kolminaisuuden työtä). Siinä hän selittelee mm.\nprotestanttisuuden houkutusta, jonka valtaan kertoo joutuneensa.\nLoppuiällään Folengo sepitti uskonnollista runoutta ja ihmissuvun\nvaiheita esittävän suuren näytelmän (Atto della Pinta).\n\n\"Makaronirunous\" lienee saanut nimensä siitä, että siinä käytettiin\nuseampia \"aineita\", italiaa, latinaa ja kreikkaa, kuten valmistettaessa\nmakaroniruokaa, johon tarvittiin makaronia, voita ja juustoa. Joissakin\nItalian seuduissa macaron tarkoittaa myös tyhmyriä. Tällainen pilakieli\non ensi näkemältä ja kuulemalta, päätteiden ja lauserakennuksen vuoksi,\nkuin latinaa, mutta tarkemmin katsoen sanat ovat useimmiten italiaa,\nLombardian murretta. Humoristinen vaikutus syntyy jo tästä: murteen\nvaatimattoman arkisuuden ja latinan juhlallisen kaiun rinnastuksesta,\njolla Folengo pyrki tekemään pilaa aikansa uuslatinalaisista, liian\nkomealentoisista runoilijoista. Näin ylevästi Folenzo haastaa Balduksen\nalussa tukevia maalaisrunottaria avukseen:\n\n    Sed prius altorium vestrum chiamare bisognat,\n    O macaroneam Musae quae funditis artem...\n    Non Phoebus grattans chitarrinum carmina dictet...\n    Pancificae tantum Musae doctaeque sorellae,\n    Gosa, Cornina, Striax, Mafelinaque, Togna, Pedrala,\n    Imboccare suum veniant macarone poetam.\n\n    Mut yli muun minun on nimet tuotava julki jo teidän,\n    Muusain taitehen tään makaronisen, jonka te loitte...\n    Mointa ei lyyrastaan ole Phoibos raappinut konsa...\n    Terve nyt siis, runotarten parvi sä, pulleavatsa,\n    Gosa, Cornina, Striax, Mafelina ja Togna, Pedrala,\n    Kun sanat soljuvat tuot makaronisen laulajan suuhun.\n\nHänen pilkkansa kohteena on yleensäkin romanttinen, epäasiallinen\nhaihattelu. Päähenkilö Baldus (\"rohkea\") on tietysti Kaarle Suuren\njälkeläinen, jonka varkauksien ja kepposten keskusnäyttämönä on\nFolengon synnyinseutu, Cipada. Hänen seuralaisensa Cingar\n(\"mustalainen\"), Falchettus ja Fracassus ovat vielä suurempia lurjuksia\nja huijareita kuin hän. Kirjavana kuvaelmana runoelma esittää\nkarkealla, rahvaanomaisella huumorilla tyyppejä ja kohtauksia\nkansanelämästä: talonpoikaisvaimoja, pikkukauppiaita, kylätuomareita,\nmarkkinoita ja ennen kaikkea munkkeja, joiden kaavun nurjankin puolen\nFolengo hyvin tunsi. Välikertomus Zanitonella kertoo kahden\ntalonpoikaisvaimon, Zoaminan ja Tonellon, lemmenseikkailuista ja tahtoo\nivata sekä Petrarcan että paimenrunoutta. Orlandino, joka on\nkirjoitettu kansankielellä, kertoo Orlandon nuoruudesta ja on Italian\nkirjallisuuden naturalistisimpia, kyynillisimpiä teoksia.\n\nTätä eriskummallista kirjailijaa, joka kätki uskonnolliset\nristiriitansa ja tavallisuudesta poikkeavan ajattelutapansa\nmakaronirunouden narrinkaapuun, ei ole syytä vähäksyä eikä unohtaa. Hän\noli näet etevä runoilija, joka Pulcin tavoin kohotti aikansa näkyville\njoukon läheisessä tulevaisuudessa tärkeäksi tulevaa ainesta ja loi sen\nkäsittelemiseen sopivan, karkeasyisen, irvokkaanhumoristisen,\nhäikäilemättömän naturalistisen tyylin. Perehtyminen siihen on omiaan\nhälventämään monta seikkaa, jotka esim. Rabelais'ta lukiessa tuntuvat\nyllättäviltä ja historialliselta kannalta selittämättömiltä.\n\nKoko tämän runosuunnan kuninkaaksi nousi _Francesco Berni_ (1497-1535),\nFirenzessä kasvanut kardinaali Bibbienan sukulainen, joka vietti\nparhaimmat vuotensa Roomassa ylhäisten sihteerinä ja kuoli Firenzen\ntuomiorovastina, kertomuksen mukaan herttua Alessandro dei Medicin\nmyrkyttämänä, koska oli kieltäytynyt tekemästä tälle sitä pientä\npalvelusta, että olisi mainitulla silloin muodissa olleella tavalla\nsurmannut tämän serkun Ippolito dei Medicin. Sihteerin ja tuotteistaan\npäättäen varsinkin tuomiorovastin toimeen hän oli sopimaton, mutta oli\nsitä enemmän paikallaan Rooman nuorten ylimielisten kirjailijain\nseurassa, jossa rakastettiin säkenöivää, häikäilemätöntä, kyynillistä\npilarunoutta. Tällaisen sepittämisessä Berni osoittautui niin\nvoittamattomaksi mestariksi, että kaikkea \"burleskia\" runoutta on sen\njälkeen sanottu \"Bernin runoudeksi\" (poesia bernesca). Sekä\nrunoilijakykyänsä että taitoansa säeseppona ja ivallisena mukailijana\nBerni osoitti erikoisesti sepittämällä Boiardon runoelman, Rakastuneen\nOrlandon (Orlando inamorato), säe säkeeltä uudelleen, hioen ne\ntäydellisiksi, mutta samalla antaen niille oman porvarillisen,\nromanttisesta sankaruudesta sangen vähän välittävän henkensä leiman.\nVälille hän teki lisäyksiä, joissa kertoi itsestään, luonteestaan ja\nelämänvaiheistaan. Bernin mukaelma (Rifacimento), jollaisen tekemistä\nsilloin pidettiin täysin sallittuna, tuli niin suosituksi, että itse\nalkuperäinen, vakavahenkinen runoelma unohtui.\n\nSatiirikoista tuli kuuluisimmaksi _Pietro Aretino_ (1492-1556), Arezzon\nkaupungista syntyisin oleva toscanalainen, jota toiset aikalaiset\nsanoivat \"häpeämättömäksi\" (infame), mutta esim. Ariosto \"ruhtinaiden\nruoskaksi\" ja \"jumalaiseksi Aretinoksi\".\n\n_Aretino_ oli avioton lapsi eikä saanut nuoruudessaan juuri muuta\nsivistystä kuin minkä itse ymmärsi ohimennen poimia. Siitä johtui, että\nhän teki aina oppineisuudesta armotonta pilaa. Jouduttuaan anekauppaa\nvastaan kohdistetun satiirisen sonetin vuoksi karkoitetuksi\nkotikaupungistaan hän oleskeli ensin Perugiassa kirjansitojan\noppilaana, vaelteli sitten ympäri Italiaa, jatkoi rohkeita\nhyökkäyksiään kirkkoa vastaan, ja päätyi Roomaan, jossa pääsi\nhävyttömyytensä ja älykkyytensä vuoksi paavin suosioon. Tämän hän\nkuitenkin menetti suorittamalla työn, joka muuten oli hänen henkensä\nmukainen: sepittämällä sarjan epäsiveellisiä sonetteja selityksiksi\nkuuluisan taiteilijan Giulio Romanon vastaavanlaatuisiin piirustuksiin.\nKun hänelle lisäksi sattui rakkausjuttuja ja tappeluja, hän sai lähteä\nRoomasta. Seurasi levottomia aikoja, merkkikohtina oleskelu Giovanni\ndei Medicin turvissa ja tutustuminen Frans I:seen Milanossa, ja lopuksi\npysyväinen asettuminen Venetsiaan 1526, jossa sitten eli kolmekymmentä\nvuotta, kuollen naurunpuuskaan, joka aiheutui jostakin hänen sisariaan\nkoskevasta siveettömästä jutusta. Hän asui komeassa palatsissa, oli\nkurtisaanien, kirjailijain ja taiteilijain ylin ystävä, suuren salongin\nkeskus, eli joka suhteessa kuten sanotaan \"huonosti\", teki ahkerasti\nkirjallisia töitä, ja hankki tähän kaikkeen rahat uhkaamalla tuntemiaan\nsuuria ja pieniä ruhtinaita sekä muita rikkaita häväistysjutuilla ja\npilkkarunoilla. Tuntien Aretinon ainoalaatuisen lahjakkuuden ja\nhäikäilemättömyyden tällä arkaluontoisella alalla nämä huonon\nomantunnon neuvomina alistuivat maksamaan kiristäjälleen runsasta\nveroa. Tiziano maalasi hänen muotokuvansa ja Venetsian hallitus lyötti\nhänen kunniakseen kultaisen mitalin. Tyypin tavallisiin vaiheisiin\nkuuluu, että hän heittäytyi loppuiällään hurskaaksi ja sepitti laajoja\nuskonnollisia runoelmia. Aiheena tähän oli ehkä sekin, että Aretino,\njoka oli ahkerasti koko ikänsä ruoskinut kirkon väärinkäytöksiä -- ei\nsen varsinaisia oppeja, sillä hän vihasi protestanttisuutta --,\nkiiruhti osoittamaan voimistuneelle katoliselle taantumukselle, joka ei\nymmärtänyt näissä asioissa \"leikkiä\", olevansa kirkon kuuliainen\nkaritsa.\n\nAretino kirjoitti paljon, mm. suuren joukon satiirisia ja\nepäsiveellisiä runoja, joiden paljaat nimet jo ilmaisivat niiden laadun\nja jotka tulivat tunnetuiksi kiertelemällä kädestä käteen. Italialaisen\nveijarikirjallisuuden asemassa, johon myös Folengon runoelma\naineistoltaan kuuluu, on hänen Keskustelunsa (Ragionamenti), jossa\ncelestinamainen äiti perinpohjaisella asiantuntemuksella harkitsee,\nminkä uran valitsisi tyttärelleen: aviovaimon, nunnan vai kurtisaanin.\nHänen Kirjeensä (Lettere, 1537), jotka ovat ensimmäinen kansankielinen\ntämänlaatuisen kirjallisuuden näyte, kertovat vilkkaasti Venetsian\noloista ja elämästä. Hänen näytelmistään saanemme mainita toisessa\nyhteydessä. Pietro Aretino kehitti renessanssin elämänhaluisen\nrealismin kyynilliseksi, pornografiseksi naturalismiksi. Kaikessa\nturmeltuneisuudessaan hän ei liene ollut paljoa huonompi ihminen --\nhänellä oli hyviäkin puolia -- kuin enemmistö aikansa vapaista\nkirjailijoista ja taiteilijoista.\n\nKlassilliselta linjalta lähtivät _Arioston_ terza rimalla sepittämät\nSatiirit, jotka julkaistiin vasta hänen kuoltuaan. Ne ovat Horatiuksen\ntapaan kirjeitä hänen omaisilleen ja ystävilleen, toiset karkeahkoja,\nkuten ensimmäinen, joka sisältää mietelmiä avioliitosta, toiset\npuhtaampia ja terävämpiä. Runoilija kertoo omasta vaivalloisesta\nelämästään, hovien ruttona olevista imartelijoista, pitkistä ja\nnöyryyttävistä vartomisista ylhäisten odotushuoneissa, paavien\nturmeluksesta jne., ja ilmaisee oman henkisen tasonsa lausumalla\npitävänsä vapauttansa paljoa arvokkaampana kuin niitä 20 kultarahaa,\njotka hänen saita suojelijansa Ippolito dei Medici maksatti hänelle\nneljännesvuosittain.\n\n\n3\n\nKriitillinen, satiirinen henki ei kuollut Italiassa 1600-luvullakaan,\nvaan ilmeni -- ollen silloin vallinneen pöyhkeän ja tyhjän\nbarokkikulttuurin aikana erikoisesti tarpeen -- huomattavina terveen\njärjen puuskina, jotka täydellä syyllä ovat jääneet kirjallisuuden\nhistorian muistiin. _Alessandro Tassoni_ (1565-1635), Modenasta\nkotoisin ollut nuorukainen, pääsi kardinaali Colonnan palveluksessa\nollessaan tämän seurueen jäsenenä omin silmin näkemään Filip III:n\nEspanjaa ja tutustumaan siihen onnettomaan suuntaan, johon tuon maan\npolitiikka oli jo silloin kääntymässä ja joka oli tietenkin tuhoisa\nmyös Italialle. Tulisissa Filippikoissa (Filippiche) hän ruoski tätä\nturmiollista politiikkaa. Menetettyään espanjalaisvihamielisyyden\nvuoksi toimensa hän joutui lopuksi Modenan ruhtinaan palvelukseen ja\nkuoli synnyinkaupungissaan. Kirjallisen kuuluisuutensa Tassoni on\nsaavuttanut aristotelelaisuutta vastustavilla Sekalaisilla\najatuksillaan (Pensieri diversi), Mietteillään Petrarcan runoudesta\n(Considerazioni sopra le rime del Petrarca) ja ennen kaikkea\nsankarillis-koomillisella runoelmallaan Ryöstetty ämpäri (La secchia\nrapita). Tässä 12-lauluisessa runoelmassa hän kertoo juhlalliseen\nsävyyn, kuinka modenalaiset voittivat 1200-luvulla bolognalaiset\nZappolinon luona, vieden voitonmerkkinään viimeksimainittujen ämpärin.\nTästä syntyi suuri sota, johon ottivat osaa kaikki Italian valtiaat\npaavia ja Fredrik II:sta myöten. Äänilaji on kuten sanottu\nsankarillis-koomillinen, so. sinänsä vähäpätöisestä ja naurettavasta\nasiasta kerrotaan juhlalliseen, vakavaan sävyyn, jolloin syntyy ns.\nparodia. Näinhän oli tehty jo homerolaisena aikana, Sammakoiden ja\nhiirien sodassa (I, s. 232), ja tämähän oli Folengonkin erikoisalaa.\nTassonin runoelma ei ollut siis uutuus tältä kannalta. Sellainen se ei\nollut satiirinakaan, sillä sen tarkoituksena oli onttojen tassolaisten\nsankarirunoelmien ivaaminen, joita sepitettiin kymmenittäin, eikä\nsyvemmälle tähtäävä Italian sisällissotien ruoskiminen, niinkuin\nnykyajan kannalta helposti voisi luulla. Läpinäkyvien nimien varjossa\nTassoni kuvasi siinä myös ystäviänsä, vihollisiansa ja tunnettuja\nhenkilöitä, mikä tietenkin lisäsi runoelman huvittavaa tehoa.\nRunoteoksena sinänsä sen ansioina ovat välittömyys ja herkkä\ntodellisuustuntu. Sitä jäljiteltiin sekä Italiassa että ulkomailla:\nBoileaun Pulpetti ja Popen Kiharan ryöstö kuuluvat sen linjalle.\n\nPistoialainen aatelinen runoilija _Francesco Bracciolini_ (1566-1645),\nkardinaali ja paavi Barberinin -- Urbanus VIII:n -- suosikki,\ntuottelias yrittelijä runouden kaikilla aloilla, on jäänyt muistiin\nsankarillis-koomillisen Jumalten pilkka (Lo scherno degli dei, 1618)\nnimisen runoelmansa vuoksi. Siinä hän käsittelee antiikin jumalia,\nVenuksen rakkautta Marsiin ja Anchiseehen eli siis ylevää aihetta,\narkipäiväiseen sävyyn, jolloin syntyy ns. travestia. Kuuluisa maalari\nSalvator Rosa (1615-1673), romanttisen maiseman luoja, pääammattinsa\nohella myös säveltäjä, näyttelijä ja runoilija, sepitti terza rimalla\nkuusi satiiria (Musiikki, Runous, Maalaustaide, Sota, Babylonia ja\nKateus), joissa ruoski ankarasti aikansa raakaa makua ja veltostunutta\nelämää. Ne painettiin vasta tekijän kuoltua ulkomailla.\n\n\n\n\n2. ESPANJA.\n\n\n1\n\nEspanjan kirjallisuudessa ilmenee satiirista henkeä jo keskiaikana,\nvieläpä monessa muodossa. Ruizin (II, s. 298) Hyvän rakkauden kirja,\nMartinezin (II, s. 363) Gorbacho, juego de escarnio ja Celestina (II,\ns. 400), Vicenten näytelmien bobo (II, s. 402), Kuolon tanssi,\nMaalaisen säkeitä (Coplas del Provincial, n. 1465) ym. osoittavat\nsatiirisen halun heränneen varhain ja saavuttaneen huomattavia\ntuloksia. Kun sen avomielinen harjoittaminen ja varustaminen selvillä\nosoitteilla kävi kuninkaan ja inkvisition vallan ja valvonnan kasvaessa\nyhä vaarallisemmaksi, se hakeutui muotoon, jolla oli vanhastaan\nperinteellinen oikeutuksensa: hellenistisestä romaanista, Lukianoksesta\nja Petronius Arbiterista (I, s. 327, 329, 411) saakka tunnettuun\nkepposkertomukseen, jolla on ikivanha pohjansa kansan satiirisissa\nkaskuissa ja jonka ilmauksia Espanjassa olivat alussa mainitut\ntuotteet. Se pysyi siis kansanomaisella pohjalla, käytellen samaa\naineistoa kuin Italian makaronirunous, lähtemättä klassilliselle\nlinjalle, vaikka yrityksiä siihen suuntaan, esim. Lope de Vegan\nitalialaisia jäljittelevä burleski \"eepos\" Kissain sota (La Gatomaquia,\n1634), kyllä tehtiin. Näin syntyi kansallinen espanjalainen satiiri,\nns. pikareskiromaani, jonka nimi (picaro = lurjus, kulkuri) jo ilmaisee\nsen laadun. Rakenteeltaan se on sarja keskushenkilön elämänvaiheisiin\nliittyviä tapahtumia, konnankoukkuja ja rikoksia, joiden kautta olot ja\nihmiset joutuvat satiiriseen valoon, mutta jotka eivät vaikuta\npäähenkilöön millään tavalla kehittävästi tai muuttavasti. Se ei ole\nsiis yhtenäisen juonen kaaren alle alistettu ihmisten luonteiden\nkehitystutkielma, vaan koko ajan samanlaisena juokseva päättymätön\nelämännauha, jonka voi katkaista melkein mistä vain, rakenteen eheyden\nsiitä kärsimättä. Tämän vuoksi se on pidettävä tarkoin erillään\nvarsinaisesta taideromaanista, jonka synty jää vielä tulevaisten\naikojen varaan; samoin on varottava arvostamasta sitä epiikkana liian\nkorkeaan luokkaan.\n\nEnsimmäinen pikareskiromaani on tuntemattoman tekijän kirjoittama\nLazarillo de Tormesin elämä ja hänen myötä- ja vastoinkäymisensä (La\nvida de L. T. y de sus fortunas y adversidades) [suomentanut Valfrid\nHedman], jonka varhaisin tunnettu painos ilmestyi Burgosissa 1554.\nTekijä, joka tarkoista tutkimuksista huolimatta on jäänyt varmuudella\nlöytämättä, on voinut sepittää teoksensa (vain satakunta pientä sivua)\nivaillakseen sen realistisella vastakohtaisuudella muodissa olevaa\nfantastisen ihanteellista Amadis-romaanin perhekuntaa. Se on\nvähäpätöinen, mutta kertojan, kerjäläispoika Lazarillon, naivi, viaton\nsävy, jolla hän saattaa itsensä lukijan silmissä huvittavaan valoon, ja\nmonet sekä humoristisesti että satiirisesti nähdyt tyypit tekevät sen\nvieläkin siksi tuoreeksi, että sen voi lukaista huvikseenkin eikä vain\nhistoriallisen kiinnostuksen vuoksi.\n\nLazarillo oli myllärin poika Salamancan läheltä, Tormes-joelta. Isä\nvietiin varkaudesta vankilaan ja kaatui sittemmin sodassa, äiti muutti\nkaupunkiin, jossa elätti itseään ylioppilaiden ruokalan pitäjänä,\npesijättärenä ja maurilaisen tallirengin rakastajattarena. Lazarillo\njoutui sokean ja saidan kerjäläisveijarin taluttajapojaksi, lähtien\nkiertämään hänen kanssaan. Ukko teki hänelle ilkeitä kepposia, muka\nopettaen häntä huomaamaan, että \"sokeantaluttajan tulee olla piruakin\nviisaampi\", ja piti häntä ainaisessa nälässä; Lazarillo puolustautui\nvarastamalla häneltä ruokaa ja rahaa, juomalla hänen viiniänsä\nolkipillillä ja muilla nerokkailla keinoilla, kuljettamalla häntä\nhankalia teitä ja lopuksi hyppäyttämällä hänet kivipilaria vastaan,\nvalehdellen, että edessä oli oja. Sitten Lazarillo joutui erään papin\npalvelukseen, johon oli keskittynyt koko maailman kitsaus ja joka\nahmattiudessa ja viekkaudessa voitti kerjäläisukonkin. Lazarillo avasi\nväärällä avaimella arkun, jossa pappi säilytti ehtoollisleipiänsä, ja\nnyt alkoi taistelu, jossa viekkaus otteli viekkautta vastaan: missä\nyksi ovi teljettiin, siellä toinen avattiin. Lopuksi pappi voitti,\nLazarillo sai surkeasti selkäänsä ja joutui taas kulkeelle. Hänet otti\nnyt palvelijakseen kastilialainen aatelismies, joka oli poistunut\nkotipaikkakunnaltaan vain sen vuoksi, ettei ollut voinut alistua\ntervehtimään rikasta naapuriaan ensimmäiseksi, ja jolla oli kunnian\nvaatimuksista yleensä niin huippukorkeat käsitykset, että sellainen oli\nmahdollista vain vanhassa Kastiliassa. Kuitenkin hän oli niin köyhä,\nettei omistanut mitään, vaan rupesi elämään Lazarillon kerjäämillä\nleivänpaloilla. Keskinkertaisia, köyhänlaisia aatelisherroja hän ei\nhalunnut palvella, koska silloin olisi pitänyt nähdä nälkää ja olisi\nsaanut palkakseen korkeintaan käytetyn nutun. Hän etsi rikasta herraa,\njonka suosion tahtoi ansaita valehtelemalla hänelle yhtä hyvin kuin\njoku toinenkin, nauramalla kaikille hänen sukkeluuksilleen ja\nylistämällä hänen tapojaan, vaikka ne eivät olisikaan maailman\nparhaita. Kun hän ei kyennyt maksamaan vuokraansa, hänen lopuksi täytyi\nkarata, ja niin Lazarillo oli taas koditonna. Poika paran neljäs\nisäntä oli kylää juokseva ahmatti munkki, ja viides anekauppias,\n\"häikäilemättömin ja uutterin bullien laatija mitä milloinkaan olen\nnähnyt, toivon näkeväni tai kukaan muukaan lienee nähnyt\". Räikeämmin\nja purevammin ei uskonpuhdistuksen Saksassakaan paljastettu petollista\ntekohurskasta anekauppiasta, joka \"kohotti silmänsä taivasta kohti,\nniin että niistä näkyi ainoastaan hiukan valkoista\". Vaikka munkki\nantoi pappien ja muiden kustannuksella Lazarillolle paljon ruokaa, tämä\nkuitenkin jätti hänet, palvellakseen sitten saitaa ja häijyä\nkylttimaalaria sekä tuomiokirkon kappalaista, jonka laskuun möi vettä\nkaupungilla. Säästettyään rahaa neljä vuotta hän kykeni ostamaan\nkunnollisen puvun, nimittäin \"puoliliinaisen ihokkaan, hiukan kuluneen\nnutun ja nukkavierun viitan, vieläpä romukaupasta vanhan miekan\", tunsi\nolevansa herra, erosi pastorista ja toimittuaan jonkin aikaa poliisin\npalveluksessa onnistui pääsemään huutokauppojen ym. julkiseksi\nkuuluttajaksi. Lopuksi San Salvadorin pääpappi, jonka viinejä Lazarillo\noli mainostanut, naitti hänelle palvelijattarensa. Pahat kielet kyllä\njaarittelivat kaikenlaista papin suhteesta Lazarillon vaimoon, joka\nkävi valmistamassa hänen vuoteensa ja viipyi sillä asialla väliin\naamumessuun asti, mutta kun pappi kielsi Lazarilloa uskomasta juoruja\nja kehoitti panemaan huomiota vain siihen, mikä oli hänelle edullista,\nja kun vaimo puolestaan vannoi järisyttäviä valoja, hän rauhoittui ja\nkaikki kolme elivät sen jälkeen sulassa sovinnossa.\n\nLazarillon suhde sokeaan on muodostelma samoista vanhoista,\ntodennäköisesti kaikissa maissa tavallisista kaskuista, joista kertoi\njo 1200-luvulla ranskalainen jonglööripila Poika ja sokea (II, s. 386).\nYlpeä kastilialainen aatelismies on sama tyyppi kuin Ruizin Don Furon\n(II, s. 298). Muitakin vanhemmasta kirjallisuudesta saatuja piirteitä\nvoidaan osoittaa, onpa tavattu merkkejä siitä, että Lazarillo on juuri\ntällä nimellä ollut jo aikaisemmin kepposromantiikan keskushenkilönä.\nItse yleinen juoni voi olla heijastus ja realistinen muunnos\nsellaisista kertomuksista kuin Bagdadin varas, joka oli muiden Tuhannen\nja yhden yön tarinoiden keralla tullut tunnetuksi Espanjan maurien\nkeskuudessa jo 1100-luvulla (I, s. 165) ja varmaan sieltä muunnoksina\ntunkeutunut kristittyjen puolelle; Trimalchion pidot, jonka\nkäsikirjoitus tosin löydettiin vasta 1662, mutta jonka, kuten tiedämme,\nIoannes Sarisberiensis (II, s. 169) ja arvattavasti monet muutkin\nkeskiaikana tunsivat sittemmin kadonneista kirjoista; ja ennen muita\nLukios, Lukianoksen nimeen liitetty hellenistinen romaani (I, 413),\njonka oli kääntänyt latinaksi Poggio Bracciolini (II, s. 479).\n\nLukios niminen henkilö saapuu vieraisille thessalialaiseen perheeseen,\njonka emäntä on velho. Nähdessään hänen muutaltautuvan taikavoiteen\navulla linnuksi Lukios päättää yrittää samaa, mutta varastaa väärän\nvoiteen ja muuttuukin aasiksi, säilyttäen silti ihmisen mielen ja\nmuistin. Hänen apulaisensa Palaestra vakuuttaa, että jos hän vain voisi\nsaada ruusuja syödäkseen, hän saisi silloin takaisin ihmishahmonsa.\nYöllä varkaat murtautuvat taloon ja lastaavat saaliinsa aasin,\nLukioksen, selkään, pieksäen häntä, kun hän kompastelee huonolla\ntiellä. Aasi luulee näkevänsä ruusuja ja tavoittelee niitä, mutta\npuutarhuri ajaa sen pois ja pieksää. Seikkailtuaan rosvojen seurassa se\nkoettaa paeta, mutta joutuu kiinni ja tuomitaan kuolemaan samoin kuin\ntyttö, joka oli yrittänyt karata istuen sen selässä. Äkkiä kuitenkin\nsotilaat vangitsevat rosvot ja aasi pääsee pakenemaan Makedoniassa\nolevaan Beroean väkirikkaaseen kaupunkiin, jossa joutuu ensin\nkuljeksivan taikurin ja sitten kauppapuutarhurin palvelukseen, saaden\nmolemmista yhtä huonot kokemukset. Saatuaan isännäkseen kokin se voi\nparemmin, onnistuu vihdoinkin haukkaamaan ruusuja, muuttuu takaisin\nLukiokseksi ja palaa kotiin.\n\nNäin syntyi pikareskiromaani ja sai perinteellisen minäkertomuksen\nmuodon. Lazarillon lukija ei voi olla kiinnostumatta sen terävällä\nkynällä piirrettyihin tyyppeihin, jotka sisältävät sattuvaa,\noikeutettua satiiria ihmisen heikkouksia kohtaan, olipa hän sitten\nkerjäläinen, ritari tai pappi. Köyhä aatelismies sai jälkeläisiä\npohjoismaissakin: Holbergin Don Ranudo on valettu hänen kaavaansa ja\nDon Ranudosta taas tuntuu kaikua Suomen aloittelevassa\nnäytelmäkirjallisuudessa, Vareliuksen Vekkuleissa ja kekkuleissa.\nInkvisitio osoitti kirjalle pappityyppien vuoksi sen kunnian, että\nmerkitsi sen 1559 kiellettyjen teosten luetteloon, vapauttaen sen vasta\nsitten, kun Filip II oli antanut \"puhdistaa\" sen. Tyylin realismi on\nsattuvan yksityiskohtaista, oikein tutkittua ja nähtyä, joskus\neriskummallisesti kekseliästä, kuten esim. silloin, kun vanha\nkerjäläinen -- saadakseen selville, oliko Lazarillo varastanut makkaran\n-- tunkee pitkän nenänsä hänen suuhunsa niin syvälle, että sen kärki\nkutittaa pojan kurkkua. Sen kertojan puoleksi aito, puoleksi\nteeskennelty naivisuus, se viaton ilme, jolla hän juttelee\nkohtaloistansa ja kepposistansa, tekee humoristisen vaikutuksen ja\nherättää ystävällisiä, hyväntahtoisesti hymyileviä, sääliviä tunteita\nhäntä kohtaan.\n\n\n2\n\nLazarilloon kirjoitettiin jatkoteoksia ja siitä tuli sekä Espanjassa\nettä pian muuallakin laajan kirjallisuuden lähtölaukaus. Huomattava on\n_Mateo Alemánin_ (1547-1614?) sepittämä Guzman de Alfarache (I osa\n1599, II osa 1605). Alemán oli syntyään sevillalainen, sivistynyt,\nkolmessa yliopistossa opiskellut henkilö, vuosina 1571-1588\nkuninkaallinen verotusvirkamies. 1580 hän joutui aiheettomasti\nepäiltynä vankilaan, josta pian vapautettiin; 1602 hän oli\nvelkavankeudessa; hänen vankilaelämää koskevat kuvauksensa perustuvat\nnäin ollen omiinkin kokemuksiin. Hän on oleskellut Italiassa, jonka\ntärkeimmät kaupungit näkyy teoksestaan päättäen tunteneen. Huolimatta\nkirjansa saavuttamasta kuuluisuudesta Alemán ei lopultakaan menestynyt\nkotimaassaan -- hänen avioliittonsa oli onneton --, minkä vuoksi muutti\n1608 Meksikkoon.\n\nSamoin kuin Lazarillo, Guzman kertoo oman tarinansa, aloittaen sen jo\nennen syntymäänsä. Hänen isänsä oli Sevillaan asettunut genualainen\nkauppias, äitinsä vanhan rikkaan papin nuori, kaunis rakastajatar. Isän\nja papin kuoltua äiti joutui köyhyyteen, jolloin Guzman läksi 15:n\nikäisenä mierolle. Hänen ensimmäiset karvaat kokemuksensa\nmaailmanrannalla opettivat hänet ymmärtämään, että hänen oli maksettava\nsamalla rahalla, ellei tahtonut jäädä muiden jalkoihin. Palveltuaan\ntarjoilijapoikana epärehellistä kapakoitsijaa -- teoksen alkuosassa on\nerikoispiirteenä ravintoloiden ruoskiminen -- hän lähti Madridiin,\njossa eli kerjäläisenä ja kokin apulaisena, varastaen kaikki mitä irti\nsai. Samoin hän taitavasti petkutti apteekkarin, jota jonkin aikaa\npalveli, ja livahti saaliineen Toledoon, jossa alkoi elää suurellisesti\nhienon herran tavoin. Hän esiintyy tällöin vanhempana kuin hänen ikänsä\noikeastaan sallisi. Hänen lemmenseikkailunsa eivät aina onnistuneet:\nkerran hänen täytyi piiloutua pesusoikkoon ja toisen kerran hän menetti\nviekkaalle portolle melkoisen rahasumman. Köyhdyttyään hän pestautui\nsotaväkeen ja harjoitti kaikkea petollisuutta ja rikollisuutta, mitä\nmahtui valheen ja varkauden sekä maantierosvouksen välille, tehden sen\nkapteeninsa luvalla ja myötävaikutuksella, Saatuaan tältä Genuassa\npotkut, koska oli liian vaarallinen liittolainen, Guzman lähti etsimään\nisänsä sukulaisia, sai huonon vastaanoton, turvautui kerjuusauvaan ja\nvaelsi Roomaan, eläen italialaisten kulkurien parissa. Nähtyään hänen\n(väärennetyt) paiseensa eräs kardinaali armahti häntä, otti hänet\nluoksensa ja antoi parin lääkärin hoitaa häntä. Todettuaan paiseet vain\nsilmänlumeeksi molemmat lääkärit pitivät edullisimpana liittoutua\nGuzmanin kanssa ja nylkeä kardinaalia yhdessä. Guzmanin kepposet\nkardinaalin talossa ovat muuten enemmän huvittavia kuin ilkeydestä\njohtuneita, muistuttaen Lazarillon neroudesta hänen hankkiessaan\nruokaa. Sai lopuksi lähteä parantumattoman pelihimonsa vuoksi, mutta\npääsi Ranskan lähettilään luo hoitelemaan tämän rakkausasioita.\nEnsimmäinen osa päättyy tähän.\n\nToinen osa alkaa kuvauksella niistä noloista tilanteista, joihin Guzman\njoutui toimiessaan lähettilään ja naisten välimiehenä. Hän tuli koko\nRooman nauruksi ja pakeni Firenzeen, noudattaen tällöin erään\nSayavedran neuvoa, joka oli muka hänen ystävänsä, mutta koetti nyt\npettää häntä. Sayavedralla Alemán tarkoitti Juan José Marti nimistä\nhenkilöä, joka oli jo 1602 julkaissut kirjailijanimellä \"Mateo Luxan de\nSayavedra\" jatkon Alemánin Guzmaniin, varastaen siten hänen aatteensa.\nHänelle nyt Alemán antoi toisessa osassa ansion mukaan. Sienassa\nSayavedran joukkio varasti Guzmanin matkatavarat, mutta Sayavedra itse\njoutui kiinni ja karkoitettiin kaupungista. Kooten tulisia hiiliä hänen\npäänsä päälle Guzman otti hänet palvelukseensa. Etsiessään tavaroitaan\nBolognasta Guzman joutui aiheettomasti vankilaan, josta päästyään antoi\naiheen tähän edeltäpäin kärsittyyn rangaistukseen hankkimalla\npetollisella pelillä yksissä tuumin Sayavedran kanssa runsaasti rahaa.\nMatkalla Sayavedra kertoi roistomaisen elämäntarinansa, ja ettei jäisi\nepätietoiseksi, kuka hän oli, Alemán antoi hänelle veljen nimeltä Juan\nMarti. Guzman ryöväsi älykkyydellään erään kauppiaan ja käyden tylyjen\nsukulaistensa luona Genuassa maksoi saamansa huonon kohtelun myymällä\nsedälleen väärennetyn kultaketjun. Matkalla Espanjaan nousi myrsky,\nSayavedra tuli hulluksi ja luullen olevansa Guzman hyppäsi mereen.\nMadridissa Guzman rupesi liikemieheksi ja meni naimisiin, mutta eli\nsuurten myötäjäisten toivossa liian ylellisesti ja joutui vaimonsa\nkuoltua köyhyyteen. Meni Alcalán yliopistoon, nai siellä\ntaloudenhoitajattarensa tyttären ja rupesi tämän sulojen avulla\npyydystelemään rahakkaita saaliita. Eräs tuomari osoittikin rouvalle\nkannattavaa suosiollisuutta, mutta kyllästyi häneen lopuksi ja\nkarkoitti arvon pariskunnan pois kaupungista. He asettuivat Sevillaan,\nmutta siellä rouva Guzman karkasi muutaman merikapteenin mukana. Guzman\nryhtyi ansaitsemaan vanhalla tavalla, petti erästä leskeä ja tämän\nhengellistä lohduttajaa ja pääsi lesken hovimestariksi. Varasti niin\npaljon kuin ehti, koetti paeta naisen vaatteissa, joutui kiinni ja\ntuomittiin kaleereille. Ilmiantamalla vankien salaliiton, jonka\ntarkoituksena oli luovuttaa laiva turkkilaisille, hän kuitenkin pääsi\nvapaaksi. Tähän päättyy toinen osa. Lopussa on lupaus kolmannen osan\nilmestymisestä mutta tätä Alemán ei ehtinyt kirjoittaa.\n\nGuzman herätti suurta huomiota: muutamassa vuodessa siitä julkaistiin\nparikymmentä painosta. Sen käänsi ranskaksi 1600 G. Chappuys, italiaksi\n1606 B. Barezzi, saksaksi 1615 isä Albertinus ja englanniksi 1622 J.\nMabbe. Latinaksi se käännettiin 1623 ja hollanniksi 1655. Siinä on\nmuutamia juoneen kuulumattomia välikertomuksia: tunteellinen\nmaurilaistarina Ozmin ja Daraja, italialaistyylinen kostohistoria\nDorido ja Clorinia ja celestinamainen tragedia Dorotea ja Bonifacio.\nKertomuksen juonta keskeyttävät usein mytologiset ja kristilliset\nkaskut ja legendat sekä lainaukset klassillisista teoksista,\njoiden opettavainen sävy ilmaisee tekijän perustarkoituksen. Se on\nsatiirinen, sillä päähenkilön seikkailujen kautta paljastuvat eri\nyhteiskuntaluokkien heikkoudet ja paheet, mutta samalla varoittava ja\nopettavainen. Elävästi tekijä maalaa aikansa taustan, joka osoittaa,\nmiten turmiollisesti löytöretket, Amerikan helposti saatu kulta,\nsuurvalta-aseman aiheuttama kansallinen ylpeys ja ahdas keskiaikainen\nkatolisuus olivat alkaneet vaikuttaa Espanjan kansaan: se oli ruvennut\nhalveksimaan rauhallista työtä, menettänyt todellisia arvoja tuottavan\nkykynsä ja suurelta osalta proletarisoitunut, näytellen nyt Don\nFuroniensa ja inkvisiittoriensa johdolla todellisuuteen perustumatonta\nhassunylpeän hidalgon osaa.\n\n1605 ilmestyi Medinassa Huvittava kirja veijaritar Justinasta (El libro\nde entretenimiento de la Picara Justina), jonka on todennäköisimmin\nkirjoittanut toledolainen lääkäri Francisco Lopez de Ubeda. Sekin on\noma elämäkerta, jonka Justina, epärehellisen kapakoitsijan tytär, itse\nkertoo.\n\nSitten kun petetty matkustaja oli surmannut hänen isänsä ja äiti\ntukehtunut syödessään varastettua makkaraa, Justina lähti kirkkojuhlaan\nArenillasiin, jossa joutui juopuneiden ylioppilaiden valtaan. Petti\nkuitenkin heidät ja toi syntymäkyläänsä, josta heidän täytyi paeta\nhenkensä kaupalla. Sitten Justina matkusti Leoniin, huiputti siellä\nemäntäänsä, vaihtoi hopeaisella karitsan kuvalla kultaisen, kiristi\nrahaa erakolta, vaati aasin, koska oli varkaan käden kautta menettänyt\nomansa, pukeutui kerjäläiseksi saadakseen rahaa, teki toivioretken ja\npetkutti erästä ylioppilasta. Muutaman parturin kanssa, joka esiintyi\nmuka lääkärinä, hän huiputti ensin sairasta ravintolanemäntää ja sitten\nsanottua parturia ja palasi kotiin. Kun häntä koetettiin tehdä\nperinnöttömäksi, hän varastutti rakastajallaan perhekalleudet ja\naloitti oikeusjutun omaisiaan vastaan. Mutta asianajajat osasivat\nkähveltää hänen rahansa, niin että hänen täytyi mennä vanhan rikkaan\nmaurilaisnaisen palvelukseen. Anastettuaan tämän kuoltua muka\nperillisenä hänen omaisuutensa Justina kykeni jatkamaan oikeusjuttuaan,\nvoitti sen ja palasi taas kotikylään. Siellä hän lopuksi meni naimisiin\nholhoojansa kanssa, koska siten saattoi parhaiten varjella\nomaisuuttansa.\n\nPicara Justinaa pidetään pitkäveteisenä ja ikävystyttävänä; sen tyyli\non huonoa ja kieli turmeltunutta. Sillä on kuitenkin se ansio, että sen\npäähenkilönä on täysin ennakkoluuloton, omintakeinen ja yritteliäs\nnuori nainen, mikä oli silloin harvinaista. Tämäkin teos käännettiin\nitaliaksi (1624), saksaksi (1627, italiasta), ranskaksi 1635 ja\nenglanniksi 1707.\n\n_Vicente Espinel_ (1550-1624), soturi, kulkuri, laulaja ja soittaja,\njoka lisäsi kitaraan viidennen kielen, sekä lopuksi pappi, osasi oman\nelämänsä vaiheiden johdosta antaa veijariromaanilleen (Aseenkantaja\nMarcos de Obregónin elämä -- La vida del escudero M. d. O., 1618)\njonkin verran uutta sävyä. Marcos ei ole ritarillinen knaappi, vaan\nseikkailija, joka etsii onneansa palvelemalla rikkaita henkilöitä;\nkirjailijan tarkoituksena on nuorten miesten varoittaminen tällaisesta.\n\nKertoja on kirjan alkaessa tri Sagredon palveluksessa ja pelastaa tämän\npuolison joutumasta kiinni lemmenseikkailusta soitannollisen parturin\nkanssa. Kärsii hidalgon ylpeätä köyhyyttä ja kertoo elämästänsä\ntuttavalle erakolle. Tämän mukaan kirja jakautuu kolmeen osaan\n(relaciones), jotka päättyvät aina, kun erakko ikävystyneenä\nhaukottelee. Niihin sisältyy opiskelu Salamancassa, monenlaisia\nseikkailuja kapakoissa, muulinajajain, kauppiaiden ja mustalaisten\nkeskuudessa, ja rakkausjuttuja, joissa kertoja joutuu naurettaviin\ntilanteisiin; merimatka Italiaan, haaksirikko, olo vankina Algierissa\nja pelastuminen Genuaan; joutuminen vankilaan Milanossa, matka\nVenetsiaan, seikkailu siellä viekkaan Doria Camilan kanssa, lähtö\nEspanjaan, päätyminen autiolle saarelle ja pelastuminen sieltä uimalla;\njoutuminen meri- ja maarosvojen käsiin, ja kertomus fantastisesta\nseikkailusta yksisilmäisten saarella. Lopussa esiintyvät tri Sagredo ja\nhänen puolisonsa uudelleen, mikä on juonen kannalta mahdottomuus,\nkoskapa kertoja oli juuri heidät jättänyt.\n\nHuomattavan merkityksen Espanjan satiirikkojen joukossa saavutti\n_Francisco de Quevedo y Villegas_ (1580-1645), varhain orvoksi jäänyt\nkuninkaallisen sihteerin poika, Alcalán yliopiston kasvatti, oppinut\nhumanisti, joka oleskellessaan hovissa perehtyi maansa ylimystön ja\nvirkamiehistön keskuudessa yhä laajemmalle leviävään ahneuteen,\nlahjottavuuteen ja muuhun turmelukseen. 1613 hän matkusti Italiaan,\njossa toimi Napolin varakuninkaan, Osunan herttuan sihteerinä ja joutui\nosalliseksi hänen politiikkaansa ja kukistumiseensa (1620). Filip III:n\nkuoltua uusi pääministeri Olivares kutsui hänet hoviin (1621), jossa\nhän sen jälkeen oleskeli kuninkaan suosikkina, heiluttaen satiirinsa\nruoskaa pelottomasti joka taholle. Hänet nimitettiin kuninkaan\nsihteeriksi 1632. Mutta kun Olivaresin hallitus johti asiat yhä\npahempaan päin, Quevedo sepitti valituskirjan ja kätki sen kuninkaan\nlautasliinaan. Olivares antoi vangita hänet (1639) ja piti häntä\nkovassa vankeudessa kukistumiseensa saakka (1643), jolloin Quevedo\nvapautettiin. Hänen terveytensä oli jo silloin murtunut. Hänen laaja\ntuotantonsa sisältää uskonnollisia, filosofisia, poliittisia,\nkirjallisuuden historiaa käsitteleviä, humoristisia ja\nlyyrillisiä teoksia, kirjeitä ja ennen muita mainittavina sarjan\nsatiiris-moraalisia Unia (Sueños, kirjoitetut eri aikoina 1606:n\njälkeen, painetut vasta 1627) ja romaanin Veijarin elämäntarina\n(Historia de la Vida del Buscon, kirjoitettu jo n. 1605, painettu vasta\n1626). Ensiksimainitut, joita on kahdeksan, ovat näkyjä, joissa\nkirjailija käsittelee enkelin torvenpuhalluksellaan haudoista kutsumia\nvainajia, so. eri säätyjä; saa poliisia riivanneelta paholaiselta\ntietää helvetin olevan täynnä runoilijoita, etenkin komediain\nkirjoittajia; seuraa leveän tien kulkijoita aina Plutonin sikaloihin\nsaakka, joissa on sijansa narreilla, imartelijoilla, keikareilla jne.;\nkuvaa, miltä maailma näyttää varsinaiselta tosipuoleltaan jne.\n\nLazarillon tyyliin Quevedon sankari Pablos itse kertoo elämänvaiheensa.\nHänen isänsä oli sevillalainen parturi, äitinsä vääräuskoinen noita,\nniin kuuluisa, että Espanjan kaikki runoilijat sepittivät säkeitä hänen\nkunniakseen, ja veljensä varas. Opittuaan vanhemmiltaan, ettei toisen\nomaisuuden anastamiseen tarvittava käsitekniikka ollut suinkaan mikään\nhalveksittava taito, Pablos meni rikkaan nuorukaisen Don Diegon\npalvelukseen ja sai hänen kanssaan kestää ylioppilaiden täysihoitolan\nnälkäkauhut; kun heidät pelastettiin sieltä sairaina, lääkärit\nmääräsivät ensimäiseksi, että heidän suunsa oli puhdistettava pölystä\nketunhännällä kuten alttarinportaat. Opintoja jatkettiin Alcalássa,\njossa Pablo tuli tunnetuksi kepposistaan, kunnes hänen enonsa, Segovian\npyöveli, kutsui hänet luokseen kertoen yksityiskohtaisesti, kuinka oli\nhirttänyt hänen isänsä. Jättäen toisen puolen kaupunkia ilkkumaan\ntoisen puolen vahingoille Pablos lähti ottamaan vastaan perintöänsä,\nomistamatta muuta kuin varjonsa, ja tapasi matkalla joukon\neriskummallisia tyyppejä: hullun keksijän; mestarimiekkailijan, joka\nkehui tekevänsä pistot ihan geometristen kuvioiden mukaan, mutta pakeni\nheti muutaman mulatin hyökkäyksiä; vanhan runoilijapapin, joka sanoi\nsepittäneensä 50 kahdeksikkoa kullekin yhdestätoistatuhannesta\nneitsyestä; hurskaan erakon, joka aluksi luennoitsi kiivaasti\nkorttipeliä vastaan, mutta osoittautui myöhemmin tässä ajanvietteessä\nniin suureksi taituriksi, että voitti seuralaisiltaan viimeisenkin\nmaravedin. Tullessaan Segoviaan hän näki muurilla isänsä ruumiin,\nhakattuna neljään kappaleeseen, ja meni enonsa taloon, jonka portaat\nolivat samanlaiset kuin hirsipuun tikapuut. Saatuaan perintönsä, 300\ntukaattia, Pablo lähti Madridiin, matkatoverina hidalgo don Toribio,\njoka oli nälkäinen ja köyhä, mutta rajattoman pöyhkeä. Tämä kuvasi\nhänelle mitä tarkimmin Madridin varasveljeskunnan ja esitti hänet sen\njäsenille. Onnettomuudeksi sen johtajatar, eräs vanha nainen, joutui\nkiinni ja saattoi koko veljeskunnan lukkojen taa. Pablo pääsi vapaaksi\nlahjusten avulla, koetti esiintyä erään äidin ja tyttären silmissä\nrikkaana miehenä, pyrki yöllä neidon luo ja sai selkäänsä. Entinen\nisäntä tunsi ja pieksätti hänet. Parannuttuaan hän ryhtyi\nkerjäläiseksi, palkaten lapsia pyytelemään laskuunsa, meni Toledoon ja\nantautui siellä näyttelijäksi, saavuttaen menestystä julmissa osissa ja\nsepittäen huvinäytelmiä. Sitten hän meni Sevillaan ja alkoi harjoittaa\nsiellä väärinpeluuta. Tovereineen hän surmasi yöllisessä mellakassa\npari poliisia ja turvautui sitten suojanhakijana kirkkoon, jonne\nkaupungin kaikki portot kantoivat heille ruokaa. Eräs näistä auttoi\nhänet pakoon ja hän lähti Amerikkaan, toivoen siellä onnen kääntyvän\nparemmaksi. \"Mutta se muuttuikin pahemmaksi, sillä niiden tila ei muutu\nmilloinkaan, jotka vain vaihtavat paikkaa parantamatta elämäänsä ja\ntapojansa\". Tähän lauseeseen kirja loppuu ja se on sen ainoa\nmoralisoiva huomautus.\n\nTeoksen tyyliä pidetään selvänä ja ytimekkäänä ja sen eräitä kohtauksia\nvaikuttavina. Satiiri ja ihmisviha esiintyvät voimakkaampina\nsuoranaisissa kuvauksissa kuin keskusteluissa. Pyövelin kirje on\nällistyttävä, jopa järkyttävä kyynillisessä asiallisuudessaan.\nKokonaisuudessaan teos on häikäilemättömän realistinen maalaus aikansa\nihmisistä ja tavoista, tehty terävän huomioitsijan ja satiirikon\naidolla kyvyllä ja säälimättömyydellä.\n\nYllä on mainittu vain ne pikareskiromaanit, jotka tavalla tahi toisella\novat nousseet muun Euroopan näkyviin. Niihin lisäämme vielä _Agustin de\nRojas Villandrandon_ (1572-1618), monivaiheisen soturikirjailijan\nHauskan matkan (Viaje entretenido, 1603), joka on keskustelujen\nmuotoinen säkeistöjen ja proosan keskeyttämä kuvaus neljän kiertävän\nnäyttelijän -- tekijä heistä yhtenä -- matkasta kaupungista toiseen.\nTeoksen sisällys on kirjava: dialogeissa muistellaan näyttelijäin\nammatissa koituvia kokemuksia ja sattuvia seikkailuja; Zoa-nimisissä\nrunomittaisissa prologeissa ylistetään eri kaupunkeja, joita vielä\nerikoisesti kuvataan proosaselityksin; välillä kerrotaan romanttinen\nrakkaustarina; ja lopuksi tekijä osoittaa oppineisuuttansa\nsiroittelemalla sinne tänne opettavaista ainesta. Tämä hajanainen kirja\non tärkeä lähde tutkittaessa Espanjan näytelmätaidetta 1500-luvulla ja\nmyös sikäli muistettava, että siinä ensimmäisen kerran tuodaan\nkirjallisuuteen kiertävä teatteriseurue -- mielikuva, jonka tulemme\nusein tapaamaan ja toteamaan sangen hedelmälliseksi.\n\nTuottelias näytelmäkirjailija _Luis Velez de Guevara_ (1579-1644) ehti\nsepittää yhden romaanin, jonka fantastiseen kehykseen sisältyy purevaa\nsatiiria ja veijarikertomuksen realistista kuvausta: Ontuvan paholaisen\n(El diabio cojuelo, 1641) [suomentanut A. R. Koskimies]. Paetessaan\nDoria Tomasan lähettejä ylioppilas Don Cleofas Perez Zambullo päätyy\nastrologin ullakkohuoneeseen, vapauttaa siellä pulloon suljetun ontuvan\npaholaisen ja pääsee tämän nostaessa pois katot Madridin taloista\nnäkemään, mitä niissä tapahtuu, kuinka esim. keikari nukkuu papiljotit\nhiuksissa, keittäjätär valmistaa kissasta jänistä ja alkemisti etsii\nviisaudenkiveä. Saatana lähettää Cienllamas-paholaisen vangitsemaan\nCojueloa, joka on mennyt Konstantinopoliin toimeenpanemaan\nlevottomuuksia sulttaanin haaremissa sillä välin kun Cleofas odottaa\nhäntä Toledossa. Cienllamas ja doña Tomasan nuuskijat saapuvat\nSevillaan etsimään molempia pakolaisia. Cojuelo näyttää Cleofaalle\nSevillan päärakennukset ja taikakuvastimesta Madridin pääkadun\nvaunuineen, ratsastajineen ja kantotuoleineen sekä muita paikkoja. He\nkäyvät kerjäläisten parlamentissa, jossa yhtä veijaria sanotaan\n\"ontuvaksi paholaiseksi\", minkä johdosta Cienllamas vangitsee hänet\nluullen löytäneensä etsimänsä pirun. Doña Tomasa saapuu Sevillaan\npukeutuneena sotilaaksi. Sevillan akatemiassa Cleofas lukee muutamia\nsääntöjä, joita sen jäsenten on noudatettava ja joiden mukaan esim.\nrunoilijain oli kirjoitettava niin, että heidän tuotteitaan voi\nymmärtää, ja parjattava toisia runoilijoita korkeintaan kaksi kertaa\nviikossa. Cojuelo ja Cleofas vangitaan, mutta edellinen lahjoo\npoliisin, joka päästää Cleofaan karkaamaan. Itse Cojuelo palaa\nhelvettiin, doña Tomasa lähtee Amerikkaan ja Cleofas Alcaláan\nlopettamaan opintojansa.\n\n\"Inhimillinen komedia\" paljastuu tästä teoksesta säälimättömästi. Kehys\non saatu, kuten muistanemme, Lukianoksen Uni nimisestä tarinasta (I, s.\n330).\n\n\n\n3. RANSKA.\n\n\n1\n\n\"Gallialaisen älyn\" maassa muuttui keskiaikana kaikki kirjallisuus\nenemmän tai vähemmän satiiriseksi. Ottakaamme mikä ala tahansa --\nsankari- ja ritarirunous, lyriikka, vertauskuvallinen, opettavainen ja\nkansanomainen kirjallisuus, draama --, jokaisesta löydämme rikkaan\nsatiirisen tai irvokkaan koomillisen suonen. Se sykkii voimakkaasti:\nremuaa Rainouart-jättiläisenä tai tyrmistyttää naisten kyynillisenä\nvihaajana tai ruoskii yhteiskuntaa repolaistarinoina -- ja ilmaisee\nterävästi ihmistä ja aikansa ilmiöitä tarkastelevaa henkeä. Epäilemättä\ntämä satiirinen taipumus ja sen ilmeneminen kirjallisuudessa oli\nRanskassa keskiaikana voimakkaampaa kuin muissa maissa.\n\nVoimme siis perustellusti odottaa, että kun renessanssi oli vapauttanut\ngallialaisen älyn niistä aitauksista, joiden sisässä sen oli ollut\nkeskiaikana joka tapauksessa pakko liikkua, se oli saavuttava satiirin,\nkomiikan ja huumorin alalla huomattavia tuloksia. Niin kävikin:\nkirjallisuuden historiassa nousee tällä kohdalla näkyviin _François\nRabelais_, eräänlainen renessanssin Rainouart ja Morgante, jonka\nsuunnaton elämänhalu ylittää kaikki totutut rajat ja ällistyttää\nseurapiirit vielä tänäkin päivänä.\n\n_François Rabelais_ oli asianajajan ja maatilanomistajan Antoine\nRabelais'n poika Tourainesta, Chinonin kaupungista, syntynyt n. 1494.\nVuoteen 1519 saakka, jolloin Fontenay le Comten luostarin munkit\nostivat puolet eräästä kaupungin ravintolasta ja jolloin François\nRabelais esiintyi kauppakirjan allekirjoittajain joukossa, ei hänestä\ntiedetä mitään varmaa. Mutta tämä asiakirja todistaa, että hän oli\nfransiskaani- eli siis kerjäläismunkki, vieläpä niin johtavassa\nasemassa, että tuli kysymykseen kauppakirjan allekirjoittajana.\nSeuraavat varmat tiedot saamme Budaeuksen (s. 33) kirjeistä, joista\nkaksi on osoitettu Rabelais'lle ja useita hänen ystävälleen ja\nmunkkitoverilleen Pierre Amylle, ja erään lakimiehen André Tiraqueaun\nlausunnoista. Budaeuksen tuttavuus sinänsä osoittaa Rabelais'lla olleen\nhuomattavan humanistin maine ja hänen kirjeistään käy ilmi, että\nluostarin johtajat koettivat estää molempien munkkien humanistisia\nharrastuksia. Kyllästyneenä tämän johdosta luostariinsa Rabelais hankki\n(1524) paavi Clemens VII:ltä luvan siirtyä benedictijärjestöön ja oli\nmunkkina Maillezais'n vieraanvaraisessa ja oppineessa luostarissa n.\n1530:een saakka, jolloin tuntemattomasta syystä lähti sieltä. Hän\nilmestyi samana vuonna näkyviin Montpellier'n yliopistossa, jossa tutki\nlääketiedettä. 1532 hän pääsi Hôtel Dieun sairaalan lääkäriksi Lyoniin,\njosta tuli kymmeneksi vuodeksi hänen asuinpaikkansa. Kuten tiedämme (s.\n172), Lyon oli näihin aikoihin vilkkaan kirjallisen elämän keskus,\njossa mm. harjoitettiin melkoista kustannustoimintaa. Rabelais rupesi\nottamaan osaa näihin harrastuksiin, julkaisten jo tulovuotenaan\nSebastian Gryphius nimisen kustantajan kautta Hippokrateen, Galenuksen\nym. lääketieteellisiä teoksia ja sittemmin mm. siihen aikaan suosittuja\nalmanakkoja. 1532 ilmestyi Lyonissa kansankirjanen nimeltä Suuren ja\nsuunnattoman jättiläisen Gargantuan suuri ja arvaamattoman arvokas\nkronikka (Les grandes et inestimables chroniques du grand et enorme\ngéant Gargantua), lyhyt juttu Arthurista, Merlinistä, Grantgosier'stä,\nGalemellestä ja Gargantuasta sekä viimeksimainitun peloittavasta\ntammasta. Se oli sankari- ja ritariromaanien proosaksi muuttuneiden\ntoisintojen (II, s. 193, 244) kansanomaisinta kaikua ja tuli niin\nsuosituksi, että siitä ilmestyi kahdessa vuodessa kolme painosta.\nKolmannessa sen julkaisija kertoo kirjoittaneensa teokseen jatkon\nnimeltä Hyvin kuuluisan Pantagruelin kauhistuttavat ja tyrmistyttävät\nteot ja voimannäytteet (Les horribles et espouvantables faictz et\nprouesses du très renommé Pantagruel), joka oli ilmestynyt jo 1532\nja jonka tekijäksi oli ilmoitettu \"Alcofrybas Nasier\". Kun\nviimeksimainittu on anagrammi Rabelais'n omasta nimestä, näyttää tämän\njohdosta siltä kuin olisi Rabelais ensin toimittanut painosta\nyllämainitun ehkä jonkun toisen sepittämän Gargantua-jutun -- itse hän\nei liene kirjoittanut sitä, sillä siten syntyneeksi se on liian\nvaatimaton -- ja innostuneena alaan ja sen saavuttamaan menestykseen,\njoka lupasi tuloja varmaankin ahtaissa oloissa elävälle\nmunkkilääkärille, ruvennut käsittelemään sitä itsenäisesti ja\nkirjoittanut Pantagruelin, joka siis on tämän kuuluisan sarjan\nensimäiseksi valmistettu ja ilmestynyt osa. 1533 sama Alcofrybas Nasier\njulkaisi Pantagruelin ennemerkin (La Pantagruéline prognostication).\nKun nämä teokset saavuttivat suuren menestyksen -- eräässä kirjeessään\nv:lta 1533 Calvin mainitsee Pantagruel nimisestä epäsiveellisestä\nromaanista, Rabelais tuli ajatelleeksi, että sarjan alun pitäisi olla\njatkon vertainen ja kirjoitti vasta nyt oman Gargantuansa, joka\nilmestyi todennäköisesti 1534 (vanhin päivätty säilynyt painos on v:lta\n1535) nimellä Suuren Gargantuan, Pantagruelin isän, arvaamattoman\narvokas elämä (La vie inestimable du grand Gargantua, père de\nPantagruel).\n\nTällä välin, vuoden 1533:n lopussa, Rabelais oli oleskellut pari\nkuukautta Roomassa, jonne oli seurannut Parisin piispaa Jean du\nBellaytä. Syksyllä 1534 hän julkaisi Marlianin Vanhan Rooman\ntopografian (Topocraphia antiquae Romae), osoittaen sillä humanististen\nharrastustensa kestävyyttä. Seuraavana vuonna hän matkusti nyt\nkardinaaliksi kohonneen du Bellayn mukana uudelleen Roomaan, jossa\nviipyi huhtikuuhun 1536 saakka. Täältä hän lähetteli ystävälleen ja\nsuosijalleen, Maillezais'n apotille Geoffroy d'Estissacille pitkiä\nkirjeitä, joissa kertoi paavin hovin vehkeistä ja omasta elämästään.\nKoska hän oli ollut Italian-matkojensa vuoksi kaksi kertaa luvatta\npoissa lääkärinvirastaan, tähän määrättiin nyt toinen, mutta\nkorvaukseksi kardinaali du Bellay, joka oli nuo matkat aiheuttanut,\nantoi hänelle kaniikin toimen; paavi oli suonut Rabelais'lle anteeksi\nhänen rikkomuksensa kirkkoa ja munkkilupausta vastaan ja vapauttanut\nhänet kirkollisen sensuurin alaisuudesta, joten hän sen puolesta\nsaattoi ottaa tällaisen viran vastaan. 1537 hän alkoi jälleen\nharjoittaa lääkärin ammattia ja suoritti tohtorin tutkinnon\nMontpellier'ssä. Hänet mainitaan ensimmäisenä ranskalaisena lääkärinä,\njoka on pitänyt julkisen anatoomisen luennon perustaen sen saapuvilla\noleviin ruumiin leikkausnäytteisiin. 1539 hän meni Guillaume du\nBellayn, Piemontin maaherran ja kardinaalin veljen palvelukseen, pysyen\nsiinä isäntänsä kuolemaan saakka 1543. Tämän jälkeen ei hänen\nvaiheistaan tiedetä mitään siihen saakka, kunnes hänet nimitettiin\nvaltioneuvoston esittelijäksi (maître des requêtes) ja hän julkaisi\n(1546) Jalon Pantagruelin tekojen ja sankarillisten sanojen kolmannen\nkirjan (Le tiers livre des faictz et dictz héroiques du noble\nPantagruel). Vaikka hän oli saanutkin paavin amnestian\nylitsekäymisistään ja poistanut kirjojensa uusista painoksista\nvaarallisilta näyttäviä kohtia, oli syntynyt protestanttien vaino\nhänestä silti siksi uhkaava, että hän poistui myrskyn tieltä Metziin,\njossa työskenteli 1546-1547 lääkärinä puutteenalaisissa oloissa.\nKeväällä 1547 hän matkusti du Bellayn luo Roomaan, jossa viipyi pari\nvuotta. 1548 hän painatti Lyonissa Pantagruelin neljännen kirjan\nensimmäiset luvut. Hankittuaan Roomasta pitäen itselleen Parisin\nhovissa mahtavia suojelijoita hän palasi Ranskaan, jossa sai\nylläpidokseen pari kirkkoherranvirkaa (1550), niitä kuitenkaan\nkäytännössä hoitamatta ja eroten niistä jo parin vuoden kuluttua. 1552\nhän julkaisi loput Pantagruelin neljännestä kirjasta, jonka myynnin\nparlamentti kielsi Sorbonnen vaatimuksesta; kuningas kuitenkin vapautti\nteoksen. Rabelais'n sanotaan kuolleen huhtik. 9 p. 1553, mutta historia\ntietää vain sen tosiasian, ettei hän ollut elossa enää toukokuussa\n1554. Kertomukset Rabelais'n viimeisistä sanoista -- \"Pila on näytelty\nloppuun\", \"Menen etsimään suurta mahdollisuutta\" jne. -- ovat\nhämäräperäisiä, samoin kuin yleensä hänestä tehdyt lukemattomat kaskut.\n1562 ilmestyi Lyonissa teos nimeltä Soiva saari, kirjoittanut mestari\nFrançois Rabelais (L'Ile sonnante par maistre Fr. R.), joka sisälsi 16\nPantagruelin jatkolukua; 1564 ilmestyi sen loppu. Soiva saari on sen\njälkeen käytännössä kulkenut Rabelais'n teoksen viidentenä kirjana, sen\nloppuosana, vaikka ei olekaan aivan riidatonta varmuutta siitä, että se\nolisi hänen kirjoittamansa. Sen tyylin rabelaismaisen aitouden vuoksi\ntämä on kuitenkin todennäköistä.\n\nTällaiset ovat Rabelais'n elämän ulkonaiset vaiheet. Niistä käy ilmi,\nettä hän on ollut tiedonhaluinen luonne, joka on suurista vaikeuksista\nhuolimatta hankkinut monipuolisen sekä humanistisen että\nlääketieteellisen sivistyksen. Jo tämä osoittaa, ettei hän ole voinut\nolla epatto munkki, juopottelija eikä elostelija, sillä sellaisen olisi\nollut mahdotonta päästä opinnoissaan näin pitkälle. Kardinaali du\nBellay ei liioin olisi suonut moiselle henkilölle pysyväistä\nluottamustaan. Se että hänen sallittiin vaihtaa munkistoa, että hänelle\nannettiin korkeimmassa paikassa anteeksi hänen kritiikkinsä erinäisiä\nkirkon laitoksia vastaan, ja että hän sai kirkollisia virkoja,\nosoittaa, ettei hänen esimiehillään ollut epäilyksiä hänen\npohjimmaisesta lojaalisuudestaan kirkkoa ja uskontoa kohtaan.\nKardinaali du Bellayn pysyvä halu pitää häntä seurueessaan on\ntodennäköisesti aiheutunut ei vain siitä, että Rabelais oli hyvä,\nuudenaikaisesti ihmisen anatomiaan perehtynyt lääkäri, vaan myös\n\"hauska mies\", joka osasi höystää syvälliset tietonsa miellyttävällä,\ninhimillisellä huumorilla ja tehdä kirkonmiehellekin sallitun\nviivähtämisen lasin ääressä henkisesti virkistäväksi tilaisuudeksi.\nYlipäätänsä ei niissä tiedoissa, joita on säilynyt Rabelais'n elämästä,\nole mitään hänelle epäedullista, vaan ne päinvastoin luovat hänestä\noppineen, elämäntaitoisen, viisaan ja sivistyneen miehen kuvan.\n\nKatsoessamme sitten hänen n. 700-sivuisen teoksensa sisään tapaamme\nensiksi nimilehdeltä sen kirjoittajan, mainitun Alcofrybas Nasier'n, ja\nkysymme loogillisesti, mitä kertovat hänen sanansa hänestä itsestään?\nPantagruelin ensimmäisen kirjan esipuheessa hän ilmoittaa haluavansa\nantaa sairaille ihmisille lisää sitä samaa lohdutusta, jota Gargantuan\nkronikka sisälsi ja jolle ihmiset olivat olleet niin ahneita, että\ntuota teosta oli myyty kahdessa kuukaudessa enemmän kuin Raamattua\nyhdeksässä vuodessa. Saman kirjan loppulause sisältää hänen\nevankeliuminsa ytimen: on kartettava happamia, tekopyhiä ja ikäviä\nihmisiä ja oltava kunnollisia \"pantagruelisteja\", so. elettävä\nrauhallista, iloista ja terveellistä elämää. Tämän jälkeen sepittämänsä\nvarsinaisen Gargantuan esipuheessa hän ilmaisee sen, mikä ehkä oli\ntullut hänen mieleensä vasta työn varrella, että hän näet oli kätkenyt\nteokseensa jotakin yhtä kallista ja hakemisen arvoista kuin ydin\nluussa, jota koira himoiten haluaa. Paitsi huvittamista Alcofrybas siis\ntarkoitti myös opettamista, mikä sopi hänelle hyvin, sillä hän oli\nerittäin oppinut mies. Teoksen melkein kaikissa luvuissa, olivatpa ne\nsitten yltiöhullunkurisia tai vakavampia, on näet näytteitä\nperinpohjaisesta kreikkalais-latinalaisesta lukeneisuudesta, etusijalla\nPlutarkhos, Lukianos, Platon ja Plinius, jotka nimet ilmaisevat\nAlcofrybas'n samalla kertaa moraalifilosofisia ja luonnontieteellisiä\nharrastuksia. Lisäksi on roomalainen oikeus kuulunut hänen\ntietopiiriinsä ja samoin antiikin lääketiede, joka on kirjoittajan\nmieliala, koska hän usein poikkeaa yksityiskohtaisiin anatoomisiin\nesittelyihin. Tästä kaikesta seuraa, että Alcofrybas on omistanut\nantiikin ihmisihanteen ja esittää tilaisuuden tullen voimakkaasti tästä\njohtuvia valistuneita, aikansa humanisteille yhteisiä mielipiteitä,\ntaistellen keskiaikaista pimeyttä vastaan. Mutta ei vain antiikin\nkirjallisuus ollut hänelle tuttu -- myös oman ajan, kotimaan ja Italian\nrunous on ollut hänen harrastuksensa kohteena. Villonin teokset, Pulcin\nMorgante, Folengon Baldo ja Merlini Coccaii macaronicon, jotka hän\nmainitsee, ovat ilmeisesti ravinneet tämän eriskummallisen\nmunkin huumoria kaipaavaa mieltä. Voimme huoleti sanoa, ettei\nmaailmankirjallisuudessa ole monta teosta, jonka sisällys todistaisi\nsuuremmasta oppineisuudesta ja lukeneisuudesta kuin Rabelais'n kuuluisa\nJättiläiskirja. Se ydin, joka oli tästä luusta löydettävissä, oli siis\nuusi humanistinen elämänkäsitys.\n\nSamalla kuin toteamme tämän ajan ilmassa olevan ja siitä loogillisena\nseurauksena juontuneen perusasian, joudumme jonkin verran ymmälle\ntutustuessamme siihen tapaan, jolla Alcofrybas pyrki esittämään\nelämänkäsitystään. Ymmärtääksemme tämän on muistettava, että Rabelais\noli kasvanut täydeksi kypsyneeksi mieheksi maalaisoloissa, aluksi\nChinonin lähellä olevalla isänsä viininviljelystilalla ja sitten\nkerjäläismunkkina, joka varmaan joutui läheltä tutustumaan talonpoikain\nelämään heidän viininkorjuujuhliinsa, kaskuihinsa ja tarinoihinsa.\nSattumalta hän oli laajasti inhimillinen luonne, joka toisaalta oivalsi\ntiedon merkityksen ja kurotti ahneesti kättänsä sitä kohti mutta\ntoisaalta mielellään virkisti itseään --. munkkilaisuuden\nvastakohdaksikin -- elämän tuoreudella. Näin hänellä oli\nerikoistaipumus kuunnella talonpoikien kaskuja, joissa on, kun ne\njutellaan vapaasti, vallitsevina kaksi pääpiirrettä: erotiikka ja\nliioittelu. Joka on joutunut Suomen maalaisten parissa, kaikista\nalkuperäisimmissä oloissa, esim. kaukaisilla rajaseuduilla kuten\nsattumalta tämän kirjoittaja, kuulemaan kansan tarinointia, tai\ntutustumaan siihen Suom. Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa olevista\naina jonkin verran siistityistä toisinnoista, hän voi todeta tämän\nhuomion oikeaksi. Eriskummallisella fabliaumaisella kyynillisyydellä\nkansa kertoo eroottisista asioista, kuvaten tarkoin yksityiskohtiakin,\nmillä kaikella se harjoittaa itsetiedotonta priapuspalvontaa. Tällöin\nesiintyvä liioittelu on erikoinen runoudenlaji, jota tapaa vielä\nenemmän muilla aihealoilla: esim. kuvauksina \"Teikarin talosta\", jossa\nkaikki on satumaisen isoa, suurta ja runsasta, ja jättiläissatuina,\njotka ovat todennäköisesti vasta keskiaikana syntyneitä ja\nmahdollisesti ranskalaisesta sadustosta kulkeutuneita. Tällainen\nirvokas huumori on tiedollisesti sivistymättömän, alkuperäisissä\nluonnonoloissa elävän kansan keskuudessa myötäsyntyistä, kaikkialla\ntavattavaa, perusluonteeltaan satiirista. Olemme huomanneet siitä\njälkiä Ranskan keskiajan runoudessa: fabliaut ovat sen kehittyneitä\nkirjallisia ilmauksia ja sankarilaulujen muuttuminen jättiläistarinain\nluontoisiksi on tulos sen vaikutuksesta. Ja äsken tapasimme sen\nItaliasta, jossa Morgante ja pari muuta jättiläistä heittelivät\nluostaria kohti kallionjärkäleitä, huvitellen samalla tavalla kuin\nSuomen jättiläiset, ja jossa Folengo Baldo-runoelmassaan saattoi\ntämännimisen sankarinsa ja hänen seuralaisensa seikkailemaan\nphlyakilaisessa (I, s. 284) maalaisympäristössä. Kaikki tämä sekä\nlisäksi koko kirjallinen fablioiden ja muun dionysolaisen elämänilon\nmaailma oli Alcofrybas'lle tuttu. Jos hän siis valitsi sen\naineistokseen, hän käytti varastoa, joka ei tuntunut hänen\naikalaisistaan läheskään niin ällistyttävältä kuin meistä, jotka olemme\nsiitä vierautuneet.\n\nTodennäköisesti on riippunut enemmän sattumasta kuin edeltäpäin\ntapahtuneesta harkinnasta, että Rabelais tuli tehneeksi tämän valinnan,\nso. yhdistäneeksi kansanomaiseen irvokkuuteen humanismin. Ilmeistä on,\nettä hän aluksi, ehkä muistellen kansan parissa vietettyjä hetkiä,\ninnostui Gargantua-kirjaseen ja rupesi illoin, kuten itse kertoo,\nomaksi ja muiden huviksi sepittämään siihen jatkoa. Tällöin alan\nsatiirinen perusluonne alkoi viedä häntä mukanaan ja aineistoon yhtyi\nitsestään se, jota kuten esim. munkkilaisuutta ja keskiaikaista\noppineisuutta kohtaan hän humanistina oli asettunut hylkäävälle,\nsatiiriselle kannalle. Kun tällöin hänen kärkevyytensä saattoi\nsuuntautua aloihin ja asioihin, joiden arvostelemista kirkko piti\nvaarallisena ja rangaistavana, varsinkin jos sitä harjoitti munkki, voi\nRabelais'lle valjeta, että hän uskalsi mennä pitemmälle, jos puki sen\ntällaiseen pilailevan irvokkuuden asuun, kuin jos kirjoitti muiden\nhumanistien tavoin suoraan ja sivistyneesti, aivan selvin osoittein.\nKun oma luontainen huumorintaju lisäksi houkutteli vahvasti tuoreille\nkansanomaisille laitumille, hän valitsi sitäkin mieluummin tämän\ntyylin. Itsenäinen taiteellinen vaisto lopuksi ilmoitti hänelle, mikä\nsävy oli sopivin ryhdyttäessä kertomaan tällaisista asioista: sama,\njoka on ominaista lasien ääressä kaskuilevalle \"suruttomain\nseurakunnalle\", renessanssin iloiselle pöytäseurueelle, joka ei --\nvarsinkaan naisten poistuttua -- juuri valitse juttujaan eikä peittele\n\"kriitillisiä kohtia\" viikunanlehdillä. Kukaan, joka on kuunnellut\nnousuhumalaisten innostunutta, puheliasta, liioittelevaa tarinointia\ntai tarkastellut omaa käytöstänsä, ajatteluansa ja puheentyyliänsä\nollessaan väkijuomien ja iloisen mielialan vaikutuksen alaisena, ei\nvoine olla myöntämättä, että Rabelais'n tyyli, hänen sanontansa vauhti,\nväri ja sävy, ehdottomasti muistuttavat nousuhumalan huippuhetkinä\nimprovisoidusta, valtavasta, asiain pitelyltä ja äänekkyydeltä\nrajattomasta ja esteettömästä vuolaudesta. Nerokkaat välähdykset,\nrohkeat mielipiteet, kirjalliset lainaukset, mehevät, joskus aivan\nhuippusopimattomat, suorastaan hurjat eroottiset kaskut -- koko välitön\nja alaston inhimillisyys, viinin kuuluisa \"totuus\", silloin pursuaa\nilmoille kuin laava tulivuoren kraaterista, aineksiltaan\nmonijuovaisena, mutta silti yhteensulautuneena, eheänä kokonaisuutena.\nLukiessamme Rabelais'n teosta saamme tämän vaikutelman -- kuuntelemme\npikkutunneille ehtineen juhlaseurueen huumaavaa puheensorinaa,\nammottavia naurunremahduksia, lasien loppumatonta kilinää, kaiken\npohjalta suurena sinfoonisena perusaineena yhä uudistuvaa kehoitusta:\n\"Juokaamme, juokaamme!\" On selvää, ettei tällöin synny proosaa,\nloogillisten ohjeiden mukaan rakennettua älykirkasta ja tyyntä\nesitystä, vaan omalaatuista dionysolaista runoutta, jossa tosin ei ole\nsäännöllistä mittaa eikä sointuja, mutta josta silti kuuluu Bacchuksen,\nVenuksen ja Priapuksen palvontakarkelon selvä, kiihoittava,\npakanallinen rytmi.\n\n\n2\n\nRabelais'n teos on maineestaan ja siveettömästä sisällyksestään\nhuolimatta harvoin luettu, mitä ei kyllä ole syytä valittaa. Tämä\njohtuu sen vanhasta, vaikeatajuisesta kieliasusta, joka on täynnä\nrahvaan murteisiin ja yksityiskohtaisiin eroottisiin ym. erittelyihin\nkuuluvia sanoja, ja siitä, että se on kaikesta mehukkuudestaan\nhuolimatta pitkäveteinen, koetellen kärsivällisyyttä. Lukijan hyödyksi\nja esityksemme täydentämiseksi selostamme sen tässä mahdollisimman\nlyhyesti.\n\n_Ensimmäinen kirja_, Gargantua, kuvaa tämännimisen jättiläisen synnyn,\nkuinka hän, Grandgousier'n ja Gargamellen poika, tuli maailmaan\nyhdentoista kuukauden pituisen raskaudenajan kuluttua äitinsä\nvasemmasta korvasta ja kuinka tapahtuman johdosta vietettiin valtava\njuomajuhla. Syömistä ja juomista kuvataan ei vain huomioonottamalla\nsitä, että jättiläisten tarvitsemat määrät vaikuttavat jo sinänsä\nyllättäviltä ja mahdottomilta, vaan myös sillä riemullisella\nruokahalulla ja janolla, joka on tämän jälkeen koko teoksen\ntunnusmerkkinä. Huviteltuaan kertoilemalla huippuirvokkaalla tavalla\nGargantuan lapsuudesta, vaatteista, puuhevosista ym., kirjailija joutuu\nkäsittelemään tärkeämpiä asioita siirtyessään puhumaan hänen\nkasvatuksestaan. Gargantua lähetetään Parisiin, opiskelemaan kuuluisan\nPonocrateen johdolla. Hänet saatetaan unohtamaan entiset väärät\ntietonsa ja viedään oppineiden miesten seuraan; hänen päivänsä jaetaan\nniin, ettei ainoatakaan hetkeä mene hukkaan, ja käytetään tietojen\nhankkimiseen, opettavaisiin keskusteluihin, huvituksiin, mm. kortti-\nym. peleihin, lauluun ja musiikkiin, ratsastukseen ja peitsentaittoon,\naseharjoituksiin sotakirvein, keihäin ja miekoin, metsästykseen ja\nvoimailuun, kylpemiseen, kasvien tutkimiseen, hedelmäpuiden hoitoon,\nperehtymiseen eri ammatteihin jne., missä kaikessa voimme tuntea\nCastiglionen ohjelman täydellisen gentlemannin kasvattamiseksi, vaikka\nlaajennettuna ja monipuolistettuna. Keskiaikainen oppineisuus nolataan\nperinpohjin mm. siten, että annetaan Sorbonnen edustajan Janotus\nde Bragmardon, joka oli tullut pyytämään Gargantualta tämän\nliivintaskuunsa pistämiä Notre Damen kirkon kelloja takaisin, puhua\nmitä hurjinta \"hämärämiesten latinaa\", sekamelskaa, jonka sepittäjä on\nollut voimakkaiden ei vain satiiristen vaan myös humorististen\nmielteiden vallassa. Lopuksi Sorbonnen isät joutuvat Gargantuan\nlahjoittamista housuista riitaan, jonka oikeusistuin lupaa ratkaista\n\"ensitulevan kreikkalaisen kalenterin aikana\". Gargantuan opinnot\nkeskeytyvät sen johdosta, että hänen täytyy lähteä sotimaan\nPichrocholen kuningasta vastaan, joka petollisesti oli hyökännyt hänen\nisänsä valtakunnan kimppuun. Sodan vähäinen \"syy\" ja koko sen vaiheiden\nkuvaus on mehevää ja terävää, hullunkuristen, ylenmääräisesti\nliioiteltujen, groteskien kohtausten keskeyttämää satiiria sotaa ja sen\nkaikinpuolista mielettömyyttä vastaan. Näyttämönä on Rabelais'n\nkotoinen Touraine ja ihmisissä todennäköisesti paljon sikäläisten\nasukkaiden luonnetta. Sekä Grandgousier että Gargantua ovat\nmiellyttäviä, humanistisesti valistuneita, uudenaikaisia henkilöitä,\njotka sodassakin noudattavat jaloja periaatteitaan. Jättiläisinä he\nkuitenkin kuuluvat sadun piiriin, mutta sitä ei tee se henkilö, veli\nJean des Entommeures (= \"juomanlaskija\"), jonka kirjailija sodan aikana\nkohottaa näkyviin Gargantuan mielihenkilöksi. Veli Jean on samaa\nmunkkityyppiä kuin Pienen Jehan de Sainirén (II, s. 512) roteva,\npainivalmis apotti: iloinen ja elämänhaluinen, rohkea, urhoollinen ja\nvoimakas, suuri juoppo, kaskujen kertoja ja viisastelija, syvimmältä\nolemukseltaan kuitenkin siveellisiä lakeja noudattava. Hän on\nsotakuvauksen keskushenkilö, jonka käsittelyyn sisältyy purevaa\nsatiiria munkkilaisuutta vastaan, ja joka lopuksi antaa Rabelais'lle\naiheen utopistisen yhteiselämän kuvan esittämiseen. Sodan loputtua näet\nGargantua rakennutti veli Jeanin olopaikaksi Thélèmen luostarin, joka\noli aivan toisenlainen kuin muut. Sen ympärillä ei ollut muureja; jos\nmunkki tai nunna eksyi sen alueelle, tämä pestiin; siellä ei ollut\nkelloa, koska ajan laskeminen on suurinta ajan hukkaa; vain kauniit,\nvirheettömät miehet ja naiset pääsivät sen jäseniksi, yhtä monta\nkumpaakin sukupuolta, ja saivat luopua siitä milloin halusivat; he\nvoivat mennä naimisiin, jos tahtoivat, koota omaisuutta ja elää\nvapaasti; miehet otettiin laitokseen 12--18-, naiset 10--15-ikäisinä.\nLuostarin rakennus oli kuusikulmainen, kuusikerroksinen, joka\nkulmassa torni, suunnattoman suuri ja loistelias; sen kuvaukseen\nRabelais on käyttänyt parhaimpia laatusanojansa. Tärkeinä\nosastoina olivat kreikkalais-latinalais-hebrealainen ja\nranskalais-italialais-espanjalainen kirjasto, turnajaiskenttä ym.\nurheilualueet, teatteri, uimahalli, tennis- ja pallosali, haukkatarha\nym. Suuren portin yläpuolella oli runo, jossa lueteltiin, ketkä saivat\nja eivät saaneet astua siitä sisään: teeskentelijät, lakimiehet,\nkoronkiskurit ja elostelijat, mainitaksemme neljä ihmisluokkaa sadasta,\neivät sinne päässeet, mutta jalot, iloiset henget, uskolliset ja\npuhtaat sanan selittäjät, ja kauniit, jalosyntyiset, siveelliset naiset\nolivat tervetulleita. Sekä miesten että naisten puvut oli\nyksityiskohtaisesti määrätty. Ainoa laki, jota Thélèmen asukkaat\nnoudattivat, kuului: \"Tee mitä tahdot\". Tämä rajaton vapaus aiheutti\nsen, että he, koska ihminen on luonnostaan siveyteen pyrkivä ja koska\nei ollut mitään käskyä, joka olisi kiihoittanut heitä vastarintaan,\nnoudattivat kaikessa kunnian ja siveyden vaatimuksia. Tämä Rabelais'n\nmielikuva on kuten näemme ilmaus siitä samasta haaveesta, jota Thomas\nMore ym. kaavailivat kirjoissaan ja jota Savonarola ja Calvin\nsuunnittelivat todellisuudessa.\n\n_Toinen kirja_ sisältää kertomuksen Gargantuan pojan Pantagruelin\nsyntymästä ja kasvatuksesta. Hänen äitinsä, joka kuoli hänen tullessaan\nmaailmaan, oli Utopian kuninkaan tytär, ja Utopia oli se valtakunta,\njossa Gargantua nyt hallitsi. Pantagruelin syntyessä maassa vallitsi\nankara kuivuus ja hänen seurassansa tuli ilmoille monenlaista\nsellaista, mikä myös oli omiaan aiheuttamaan kovaa janoa. Tästä voitiin\ntehdä se johtopäätös, että jättiläislapsesta oli tuleva valtava\njuomaveikko, ja tästä aiheutui hänen nimensä, joka on muodostettu\nmysterioissa esiintyneen suolaisen meren ja janon demonin\n\"Penthagruelin\" mukaan. Pantagruel kasvoi voimassa, ruokahalussa ja\nviisaudessa, lähti matkustelemaan, opiskeli Ranskan eri yliopistoissa,\njoille kaikille kirjailija antaa satiirisen näpsäyksen, tapasi\nlimousinilaisen ylioppilaan, joka koetti ällistyttää häntä puhumalla\nmakaronilatinaa, tuli Parisiin, jossa löysi St. Victor-luostarin\nkirjaston, täynnä mitä eriskummallisimpia \"teoksia\" (esim. Ars honeste\nfartandi in societate, per Marcum Ortuinum; Tartaretus de modo cacandi;\nTarrabalationes Doctorum Coloniensium adversus Reuchlin, joilla\nRabelais siis osoitti tuntevansa Kölnin kuuluisan kirjariidan), ja sai\nisältänsä Gargantualta jalohenkisen kirjeen, jossa tämä, pitäen itseään\nvain keskiajan tiedon omistajana, onnittelee poikaansa siitä, että tämä\noli päässyt hereästi pulppuilevan uuden tiedon ääreen, viitoittaa\nhänelle perinpohjaisen opinto-ohjelman, joka siis ilmaisee Rabelais'n\nkäsityksen opillisesta kasvatuksesta, ja lopuksi kehoittaa häntä\nkuuntelemaan omantuntonsa ääntä ja pelkäämään Jumalaa, koska ilman sitä\nkaikki ihmisviisaus on sielun turmio. Sitten Pantagruel tapasi\nPanurgen, komeavartaloisen ja kauniin nuoren miehen, joka piti hänelle\npienen puheen kahdellatoista kielellä, mm. tanskaksi, ja johon hän\nmielistyi niin, että otti hänet elinikäiseksi ystäväkseen. Pantagruel\non hyväntahtoinen, valistunut, humaani ja moraalisia lakeja\nnoudattava luonne, samanlainen kuin isänsä ja isoisänsä. Panurge on\nmaailmanrannalla tuhannetkin konstit oppinut älykäs lurjus, joka ei\nhäkelly vähästä, täynnä maailmanmattien mukaviisautta, juoppo, irstas,\nhalpamainen, pelkuri, täydellisesti vailla moraalia, mutta erittäin\nhuvittava kaikkien pantagruelistien mielestä. Todennäköisesti\nRabelais'lla on ollut häntä hahmotellessaan esikuvana Baldon Zingar ja\ntarkoituksenaan kiertelevien ja seikkailevien ylioppilasveijarien\nesittäminen ja ivaaminen. Seuraa purevaa satiiria turhaa\noikeudenkäyntiä ja lakimiesten muka tieteellistä hiustenhalkomista\nvastaan, kuvauksia Panurgen seikkailuista turkkilaisten ym. parissa ja\nhänen nolostumattomasta nokkeluudestaan, oli kysymyksessä mikä asia\ntahansa, minkä kaiken yhteydessä kirjailija hulluttelee hurjasti sekä\nsopivalla että varsinkin sopimattomalla huumorilla. Sitten Pantagruel\nlähtee sotaan dipsodeja vastaan, jotka olivat rynnänneet Utopiaan.\nHänellä on kuten Folengon Baldolla ympärillään valioseurue,\nOdysseuksena Panurge, jonka viekkauden avulla viholliset voitetaan.\nKertomuksen juoneen liittyy alituiseen mitä ällistyttävimpiä\nhullutteluja.\n\n_Kolmas kirja_ alkaa laajalla dionysolaisella esipuheella, jossa\nnousuhumalaisella innolla ja vuolaudella kehoitetaan ryyppäämään ja\nkäsketään elämänilon vastustajien mennä tiehensä. Pantagruel lähettää\nDipsodiaan (= juoppojen valtakuntaan) utopialaisen siirtokunnan ja\nmäärää Panurgen Salmygondinin linnanherraksi. Vähemmässä kuin kahdessa\nviikossa tämä tuhlaa sen, minkä piti riittää kolmeksi vuodeksi, ja\nPantagruelin nuhteiden johdosta perustelee laajasti, kuinka oikein hän\noli tehnyt ja kuinka välttämättömiä ja hyödyllisiä yhteiskunnassa\nolivat vippaajat ja velalliset. Tämän ja eräiden muiden yhtä\nsyvämietteisten kysymysten pohdintaan, joiden kaikkien laatua ei\ntarkene edes nimeltä mainita, kirjailija käyttää parikymmentä tiheätä\nsivua, minkä jälkeen Panurge tiedustelee Pantagruelilta, olisiko hänen\nmentävä naimisiin vai ei. Tästä seuraa n. 150 sivua käsittävä\nneuvottelu, jossa asian edut ja haitat esitellään ja tutkitaan\nuskomattoman monipuolisesti, nyt jo asiantuntijana toisen kirjan aikana\nkadoksissa ollut veli Jean, ja joka on päälinjoiltaan jatkoa\nkeskiajalla yleisiin misogynisiin väittelyihin. Nämä olivat näet\nelpyneet sen johdosta, että platonilaiset opit olivat tuoneet\npäiväjärjestykseen kysymyksen maallisesta ja taivaallisesta\nrakkaudesta. Hurjien sopimattomuuksien ja mitä irvokkaimman filosofian\njälkeen päätetään lähteä kysymään neuvoa Jumalaisen Pullon (Dive\nBouteille) oraakkelilta. Pantagruel varustaa laivaston ja lastaa\nmuutamiin aluksiinsa Pantagruelion-nimistä yrttiä, jonka ominaisuudet\nja merkitys kuvataan laajasti ja joka voi olla hamppu, käsitetty\nmonipuolisena luonnontuotteena viljelyksen vertauskuvaksi. Täydellä\nsyyllä voi myös sanoa, että ylistäessään pantagruelionin merkitystä\nhirttonuorana Rabelais aloitti sen kuolemanrangaistuksen ylistyslaulun,\njonka Joseph de Maistre sittemmin kehitti perustelluksi\nyhteiskuntafilosofiaksi.\n\n_Neljännen kirjan_ sisällyksenä on kuvaus Pantagruelin harharetkistä\nhänen etsiessään Jumalaisen Pullon l. Bacbucin oraakkelia. Siinä\nRabelais koettaa tyydyttää sitä merentakaisen romantiikan janoa, joka\noli aiheutunut hänen oman aikansa löytöretkistä. Näissähän oli\nranskalaisillakin osuutensa: etsiessään luoteisväylää Jacques Cartier\noli 1534-1542 joutunut tutkimaan Kanadan rannikoita. Hänen matkansa\nvaiheet Rabelais tunsi. Mutta oppineena miehenä hänellä oli\nkäytettävänään muita, hänen runottarensa erikoislaadulle paljon\nantoisampia lähteitä: hellenistinen maantieteellis-fantastinen romaani\n(I, s. 327) ja sen keskiaikaiset Aleksanterista kertovat\ntarinaheijastukset (II, s. 218); Lukianoksen teokset, mm. Tosikertomus\n(I, s. 330); Benoît'n runoelma Brendanin saaresta (II, s. 122); Marco\nPolon matkat (II, s. 458); ja John Mandevillen kirja (II, s. 500),\njoiden mielikuvamaailmaa Rabelais omin vaihteluin mukailee, sopivissa\npaikoissa sisällyttäen niihin satiiria. Laivasto lähti Saint Malon\nsatamasta ja kävi eri saarilla, joista kerrotaan ihmeellisiä ja\neriskummallisia asioita. Ennasinilla olivat kaikki keskenään sukulaisia\nniin sekavasti, ettei kukaan tiennyt vanhemmistaan. Procurationin\n(\"Asianajon\") saarella asui vain käräjäpukareita. Nurkka-asianajajain\nja Viskaalien maan kuvaus on purevaa satiiria tätä usein arvostelun\nkohteena olevaa säätyä vastaan. Seuraa voimakas myrskyn kuvaus, kuten\nperinne vaatii tällaisissa kertomuksissa Odysseiasta ja Aeneiistä\nalkaen ja kuten oli ollut Folengonkin runoelmassa, joka on tässä kohden\nollut lähinnä Rabelais'n mallina. Omintakeinen on Panurgen pohjattoman\npelkuruuden maalaus. Pysähdyttyään Macréonin saarella miettimään\nsankarien kuolemaa Pantagruel saapui Tapinois'n (\"Salakähmäisyyden\")\nsaarelle, jossa hallitsi kuningas Laskiainen (Quaresme Prenant). Tämän\nyksityiskohtainen anatoominen esittely on hyvä näyte Rabelais'n\nomalaatuisesta satiirista, jonka kärki nyt kohdistuu paastonajan\nteeskentelyä, kaikkea tekopyhyyttä ja viekkautta sekä \"demonista\nCalvinia, Genèven petturia\" ym. samanlaatuisia moraalisia ilmiöitä\nvastaan. Surmattuaan kaskelottivalaan (le physetère monstrueux)\nPantagruel saapui Farouchen (\"Villien\") saarelle, jossa asui\nLaskiaiskuninkaan sovittamaton vihollinen, Makkarakansa. Sitä koskeva\nkuvaus on satiiria uskonriitoja vastaan, samoin kuin kertomukset\nPaavinvihaajien ja Paavinrakastajien saarista, paavin kuvasta ja\ndekretaaleista. Jatkamatta enempää näiden eriskummallisten asioiden\nluettelemista mainitsemme vain kirjan loppuvan siihen, että Panurge\nsäikähtää tykinlaukausta, likaa itsensä, kehuu pian rohkeuttaan ja\nhuutaa: \"Sela! Juokaamme!\"\n\n_Viidennessä kirjassa_ pantagruelilaiset saapuvat Soivalle saarelle\n(L'Ile Sonnante), jossa kaikui keskeytymätön kellojen soitto ja asui\npaavihaukan hallitsema monenvärinen lintukansa. Esitys on\nvertauskuvallista satiiria kirkkoa, celibaattia ja paavin hovin\nturmeltuneita tapoja vastaan. Käytyään Työhalu- ja Pelaajien saarilla\nja tutustuttuaan viimeksimainitussa kahteen pieneen, valkoiseen,\nkuution muotoiseen kallioon, joissa molemmissa asui yksikolmatta\nvaarallista sattuman paholaista ja joihin oli haaksirikkoutunut enemmän\nlaivoja kuin kaikkiin muihin kareihin yhteensä, he tulivat arkkiherttua\nOta-kiinni-kaiken (Grippeminaud) ja hänen alamaistensa Turkiskissojen\n(les Chats-fourrez) maahan ja joutuivat, Pantagruelia lukuunottamatta,\nheidän vangeikseen. Heitä koskeva kuvaus on räikeää satiiria\nhallitsijain ja vallanpitäjäin itsevaltiutta, julmuutta ja ahneutta\nvastaan. Kolmas mainittava episodi on retkeilijäin saapuminen\nEntéléehien l. Pääolevaisuuden so. filosofian valtakuntaan, jota\nhallitsee kuningatar Quinte-Essence (\"Viides olevainen\"). Kuningatar,\njonka kummina on ollut Aristoteles, parantaa sairaita laululla ja\nviettää aikaansa leikein ja tavoin, jotka kuvaavat filosofian eri aloja\nja mutkallisia, hiuksenhienoja loogillisia ajatuskäytäviä. Vihdoinkin\nhe tulivat Jumalaisen Pullon saarelle, kulkivat Bacchuksen istuttaman\nviinitarhan ja kaariholvin läpi, joka oli koristettu juomisen\nvertauskuvilla, maanalaisen holvin ym. viinin palvontaa esittävien\npaikkojen kautta, ja saapuivat lopuksi temppelin eteen, jonka oven\npäälle oli kreikaksi kirjoitettu: \"Viinissä totuus\". Oraakkelin\nlopuksi, monien menojen jälkeen, antama vastaus kuuluu: Tinc, mikä\nmerkitsee: \"Juo!\", ja sisältää kaiken viisauden sille, joka ymmärtää\nsen siitä ottaa: kehoituksen ei vain ruumiilliseen, vaan ennen kaikkea\nhenkiseen juomiseen tiedon lähteestä, kuten ehkä voisi kirjailijan\ntarkoitusta selittää. Tähän teos loppuu.\n\n\n3\n\nRabelais'n teos kuuluu niihin kirjoihin, joista välttämättä -- tekijän\nomien vihjausten johdostakin -- tahdotaan löytää enemmän kuin niissä\nensimmäisellä tutustumisella näyttää olevan, ja jotka siis ovat\nantaneet ja yhä antavat rikkiviisaille kirjallisuuden tutkijoille\npäänvaivaa ja tilaisuutta oman nerouden ilmaisemiseen. Toiset etsivät\nsiitä syviä ja mutkallisia vertauskuvia, kolmannet lisäksi tiettyjä\nhistoriallisia henkilöitä ja tapahtumia. Muutamien mielestä Rabelais on\nuudistusten ystävä, vakavan työn, oikean kasvatuksen ja järkevän\nuskonnon apostoli, joka verhoaa viisautensa narrin viittaan saadakseen\nsen helpommin uppoamaan tyhmiin joukkoihin ja varjellakseen itseään sen\nseurauksilta tänä vaarallisena aikana. Jotkut arvelevat Rabelais'n\nedustavan tätä kaikkea, vain sillä rajoituksella, ettei hän ole\nollenkaan uskonnollinen; päinvastoin hänen kirjansa on muka ilmeinen\nvastalause siihen, että olemisen arvoitus voitaisiin ratkaista uskonnon\navulla. Erikoisesti ranskalainen on se määritelmä, että Rabelais on\n\"gallialaisen henkevyyden\" ruumistuma, iloinen sielu, kyllä järkevä ja\nälykäs, mutta ennen kaikkea hauska veikko, joka pitää enemmän leveästä\nkansanomaisesta huumorista kuin hienosti kärjekkäästä älyllisyydestä ja\nkulkee elämänpolkuansa huikennellen huoletonna kuin ikuinen ylioppilas.\nNämä kannanotot, jotka ovat tuloksia osaksi ennakkomielipiteistä,\nosaksi siitä, että Rabelais käsitetään Gargantuaksi, Pantagrueliksi tai\nPanurgeksi, ovat yksipuolisia ja pakottavat Rabelais'n vuoteeseen,\njohon hän ei mahdu. Kuten jo olemme sanoneet, Rabelais on parhaiten\nkäsitettävissä oppineeksi humanistiksi ja luonnontieteilijäksi, joka\noli tästä huolimatta säilyttänyt tuoreen, kansanomaisen huumorintajun\nja joka jouduttuaan etsimään huvitusta miellyttävästä pöytäseurasta ja\nviinistä pian muuttui henkisessä mielessä \"juopuneeksi filosofiksi\",\njoksi Voltaire hänet määritteli. Hänen suustansa pursusi tällöin\nensiksikin koko renessanssi: humanistinen tieto, valistuneisuus ja\nrajaton elämänhalu, sekä sitten kotoinen Ranska, sen kaikki säädyt,\nmutta varsinkin Tourainen kansa. Se tapa, millä Rabelais nämä ainekset\nyhdisti, on hänen neroutensa merkki. Sitä tehdessään hänellä ei ollut\nennakko-ohjelmaa, vaan hän purjehti lähtökohdastaan tuntemattomalle\nulapalle kuin löytöretkeilijä, käsitellen kaikki asiat ja merkiten ne\nlokikirjaan ilman erotusta sikäli kuin niitä ilmestyi näköpiiriin.\nTällöin hän ilmaisi mielipiteensä: oli satiirikko, jos oli aihetta,\nja käytti erilaisia henkilöitä monipuolisen sanottavansa\njulkisaattamiseksi. Renessanssin-ihmisenä hänen kannanottonsa ovat\nselvät -- tahtoisimme verrata häntä lähinnä Erasmukseen, jonka aikansa\nennakkoluulojen yläpuolella olevaa viisautta Rabelais'ssa oli\nhuomattava annos --, mutta yleistä, opintojen kautta saavutettua\nvalistusta lukuunottamatta hänellä ei ole suositeltavana muuta ihmisten\nja yhteiskunnan parannusohjelmaa kuin -- vapaus ja pantagruelismi.\nThélèmen luostarin ohjehan oli \"tee mitä tahdot\", mutta tällä Rabelais\nei suinkaan tarkoittanut anarkistista aiturimaisuutta, vaan sitä\nperiaatetta, jonka hän ilmoittaa kolmannen kirjan yhdeksännessä luvussa\nSenecan lausumaksi: \"Mitä olet tehnyt muille, sen muut tekevät\nsinulle\". Hänelle on renessanssin-ihmisenä ja humanistina kuvaavaa,\nettä hän otti tuon periaatteen Senecalta eikä Jeesukselta, joka on\nlausunut sen Vuorisaarnassaan (Matt. 7, 12), mutta tämähän ei tee itse\nasiaa vähemmän tärkeäksi. Thélèmen tunnus on vain sen alkuosa: \"Tee\nmitä tahdot (muiden tekevän itsellesi)\". Parempaa vapauden käytön\nohjetta ei voi ajatella eikä Rabelais'n koiran luu voisi sisältää\nmakeampaa, arvokkaampaa ydintä. Tämän ohjelmansa, joka on parempi kuin\nviisainkin uudistussuunnitelma, Rabelais täydensi pantagruelismilla.\nJotta ihmiset voisivat tehdä toisilleen sitä, mitä halusivat\ntehtävän itselleen, heidän täytyi olla hyviä, suvaitsevaisia ja\nlähimmäisrakkaita. Tällaisiksi heidät voi muuttaa vain sydämellinen\nnauru, elämän ilon ja kauneuden oivaltaminen, kaiken inhimillisen\ntajuaminen ja sulattaminen anteeksiantavan ja samalle asteelle\nasettuvan huumorin valolla, ilolla ja itkulla. Renessanssin satiirinen\niva, sen vahingonilo ja ärtyinen ilme ihmisten keskiaikaisen typeryyden\njohdosta muuttuu Rabelais'n olemuksessa leveäksi, hyväntahtoiseksi\nhymyksi, pantagruelismiksi, jolle ei mikään inhimillinen ole vierasta.\n\n\n4\n\nAatelismies Jean d'Aubigné oli ollut osallisena eräässä hugenottien\nkapinayrityksessä, ns. Amboisen salaliitossa (1560), jonka johtajat\nmestattiin. Itse pelastuttuaan hän vei kahdeksanvuotiaan poikansa\nkatsomaan mestauslavalle piikkeihin pistettyjä marttyyrien päitä ja\nsanoi hänelle: \"Lapseni, kun olen kuollut, ei sinun pidä säästää\npäätäsi, vaan kostaa näiden kunniakkaiden johtajien kuolema. Ellet tee\nsitä, kohtaa sinua kiroukseni!\" Milloinkaan ei ole isän sanaa toteltu\ntarkemmin ja uskollisemmin: _Theodore-Agrippa d'Aubigné_ (1552-1630)\ntaisteli koko pitkän elämänsä ajan herpautumatta katolista liigaa\nvastaan sekä soturina että satiirikkona, kynällä ja miekalla, ollen\njoka suhteessa se urhoollinen, neuvokas, iloinen ja ritarillinen\nhenkilötyyppi, joka kuvastuu mieleen lukiessamme hugenottien historiaa.\n\n_Théodore-Agrippa d'Aubigné_ oli lahjakkuudeltaan ihmelapsi: oman\nkertomuksensa mukaan hän osasi kuusivuotiaana latinaa, kreikkaa ja\nhebreaa ja oli ranskantanut Platonin Kritonin ennenkuin oli täyttänyt\n11 vuotta. Oltuaan koulussa Parisissa, jonne oli isänsä kanssa ollut\nmatkalla Amboisessa käydessään, hänen täytyi ensimmäisen hugenottisodan\npuhjetessa 1562 paeta sieltä opettajansa ja tämän perheen mukana.\nPakoretkellä he joutuivat katolisten vangeiksi ja saivat valita messun\ntai polttorovion. Kun vaali oli selvä -- kymmenvuotias d'Aubigné\nvastasi kiusaajilleen pelkäävänsä messua enemmän kuin roviota ja\ntepasteli huoletonna, liigan upseerin soittaman sävelen mukaan, iloisen\ntanssin --, näytti heidän kohtalonsa uhkaavalta, mutta liigalaisten\njoukossa olleen salakalvinilaisen soturin avulla he onnistuivat\npakenemaan yöllä ennen mestausta. Seikkailtuaan isänsä mukana hän oli\nsaapuvilla Orléansin piirityksessä 1562, jossa hänen isänsä haavoittui\nkuolettavasti, minkä jälkeen holhooja lähetti pojan Genèveen, Bezan\nkouluun. Täällä hän opiskeli toisen hugenottisodan alkuun (1567)\nsaakka, jolloin karkasi Ranskaan, liittyen hugenottien armeijaan.\nKolmannen hugenottisodan alkaessa 1568 tapaamme hänet Lyonista.\nHolhooja koetti estää häntä menemästä sotaan kätkemällä hänen\nvaatteensa, mutta hän karkasi paitasillaan ikkunasta ja oli jo parin\ntunnin kuluttua, yhä samassa keveässä asussa, tulisessa ottelussa\nliigalaisia vastaan. Rauhanteon jälkeen (1570), jolloin hugenotit\nolivat jonkin aikaa hovissa vallitsevana puolueena, d'Aubigné alkoi\nsepittää Ronsardin tyylisiä säkeitä (kokoelma Kevät -- Printemps)\nomistaen ne Diane Salviatille, Ronsardin Cassandran sisarentyttärelle,\nja ilmaisten niissä sitä pakanallista kauneuden ja lemmen ihailua, jota\nkalvinilaiset eivät yleensä suosineet. Kolme päivää ennen Perttulin\nverihäitä hänellä oli kaksintaistelu, jonka vuoksi hän pakeni Parisista\nja pelastui siten. Tapaamme hänet pian Henrik Navarralaisen knaappina.\nTämä oli kuten tunnettua pelastunut kääntymällä katolisuuteen ja häntä\npidettiin nyt hauskassa vankilassa Vincennes'in linnassa, tarkoituksena\nsaada hänet pysymään erillään politiikasta. Tähän iloiseen elämään otti\nmyös d'Aubigné osaa, teeskennellen katolisuutta, mutta unohtamatta\nhugenottien asiaa. Helmikuussa 1576 hän sai aikaan sen, että Henrik\npakeni ja palasi takaisin kalvinilaisuuteen. Siitä alkaen d'Aubigné oli\nHenrikin luotetuimpia miehiä, piti itseään Jumalan aseena kirkon\neheyden aikaansaamiseksi ja toimi uupumatta neuvonantajana,\ndiplomaattina ja sotilaana. Seuraavana vuonna hänellä oli jo 12 arpea.\nTämä palvelus jatkui 1593:een saakka, jolloin Henrik IV kääntyi\nkatoliseen uskontoon. Kun d'Aubigné pysyi jäykkänä hugenottina eikä\nhillinnyt satiirista kieltänsä, ystävyys viileni, mutta ei katkennut.\nHenrikin kuoltua 1610 hänen asemansa kävi vaikeaksi, varsinkin sitten,\nkun hän v. 1616-1619 julkaisi laajan kolmiosaisen Yleisen historiansa\nvuosilta 1550-1601 (Histoire universelle 1550-1601), jossa heilutti\nsatiirin ruoskaa vallanpitäjiä vastaan niin voimakkaasti, että kirja\notettiin takavarikkoon ja annettiin pyövelin poltettavaksi. 1620 hänen\ntäytyi paeta Genèveen, jossa eli loppuikänsä, voimatta palata\nkotimaahansa, koska kostonhimoisen hovin hankkima kuolemantuomio uhkasi\nhäntä siellä. Tämä hänelle jo niin tuttu mahdollisuus vainosi häntä\nmuuten Genèvessäkin: Korjatessaan Bernin ja Baselin muureja d'Aubigné\nantoi ottaa tarveaineita erään vanhan kirkon raunioista. Muuta ei\ntarvittu: noudattaen Calvinin perinteitä reformeeratut isät tuomitsivat\nd'Aubignén kuolemaan, mikä rangaistus oli heidän kristillisen\nhumaanisuutensa tavallisia ilmauksia. Mutta vanha soturi otti asian\nrauhallisesti, livisti tälläkin kertaa pyövelin käsistä, meni uusiin\nnaimisiin ja kuoli kymmentä vuotta myöhemmin vuoteessaan. Françoise\nd'Aubigné, kirjailija Scarronin puoliso, sittemmin Maintenonin\nmarkiisitar ja Ludvig XIV:n kuuluisa rakastajatar, oli hänen poikansa\ntytär.\n\nD'Aubigné oli ahkera kirjailija, sepittäen yllämainittujen tuotteiden\nlisäksi paljon sekä proosaa että runoutta, josta huomattava osa on\njulkaistu vasta 1800-luvulla. Runouden historiaan hän on piirtänyt\nnimensä Murhenäytelmiä (Les Tragiques) nimisellä suurella kertovalla ja\nkuvaavalla, satiirisella runoelmalla, jonka aloitti Casteljaloux'n\ntaistelun jälkeen 1577 maatessaan haavoittuneena ja odottaessaan\nkuolemaa, mutta joka ilmestyi vasta 1616. Se sisältää seitsemän laulua:\nKurjuudenkuvissa (Les Misères) luodaan yleiskatsaus maan surkeaan\ntilaan; Ruhtinaissa (Les Princes) ruoskitaan Valois-suvun hallitsijoita\nja heidän siveellisesti turmeltunutta ympäristöään; Kultaisessa\nkamarissa (La Chambre dorée) kuvataan oikeuslaitoksen rappiotilaa;\nKahleissa (Les Fers) ja Rovioissa (Les Feux) ylistetään oikean uskon\nmarttyyrejä; Kostossa (Les Vengeances) huudetaan taivaan rangaistusta\nheidän kiduttajilleen; ja Tuomiossa (Le Jugement) kuvataan tämän koston\ntuloa. Kysymys ei ole enää lemmen- eikä muusta sovinnaisesta\nkoulurunoudesta, vaan tuima soturi ja intohimoinen uskon ja aatteen\nmiekkamies sanelee sarjan jyrkkiä, ytimekkäitä loppusoinnullisia\naleksandriineja, muistamatta perinteellisiä malleja ja muotoja -- vain\nilmaistakseen sen, mitä oli kertynyt hänen sydämelleen tänä kauheana\naikana. Hän ei laula lemmen, vaan siitä tulesta, joka tuhoaa Ranskaa,\nei kreikkalaisten kuvailemista, vaan niistä virroista, jotka\npunoittavat ranskalaisten verestä; sen luutun äänen, jolla hän säestää\nlauluaan, vaimentaa torvien törähdys, ja se veri, josta hän kertoo, ei\nole kuviteltua. Ensimmäinen laulu on objektiivista, realistista\nkuvausrunoutta, mutta seuraavat ovat Juvenaliin tyylistä, sydämen\nkyllyydestä lähtenyttä katkeraa satiiria, joka kuohuu tulvailevana\nhyökynä, täynnä purevia ja voimallisia sanoja. Neljännestä laulusta\nalkaen d'Aubigné kohoaa kalvinilaiseen raamatullisuuteen, hakien\nmielikuvansa ja vertauksensa Vanhasta Testamentista: reformeerattu\nkirkko on Israelin kansa; kalvinilaisuuden alueet ovat Kanaan,\nkatolisuuden Egypti; Katarina dei Medici on Isebel; kalvinilaiset on\nkutsuttu saattamaan Jumalan valtakuntaa täyttymistänsä kohti jne. Tämä\nintohimoinen, uskonkiihkoinen soturi oli näkemyksissään liian ahdas\nvoidakseen kohota suuren runoilijan vapautuneelle, ylemmälle asteelle,\nmutta sai säkeisiinsä silti niin paljon voimaa ja ydintä, että Ranskan\nsuuren murhenäytelmän sanonnassa on siitä jonkin verran kaikua.\n\nToinenkin d'Aubignén teos on muistettava: Parooni de Faenesten\nseikkailut (Les Aventures du baron de Faeneste, 1617), dialogi, jossa\nhän satiirisoi kerskailevaa kulkuria. Palaamme siihen heti.\n\n\n5\n\nPlejadin runous sai myöhemmissä vaiheissaan satiirista sävyä, kuten\nesim. Desportes'in tuotanto ja Vauquelinin satiirit osoittavat. Tämän\npuolen omisti pääalakseen suunnan viimeinen huomattava runoilija,\nDesportes'in sisarenpoika _Mathurin Regnier_ (1573-1613). Nuorena hän\nkuului kardinaali de Joueusen seurueeseen ja tuli siten oleskelemaan\nmm. Roomassa 1587. Kardinaalin piiristä hän erosi n. 1605, asettuen\npysyväisesti Ranskaan ja turvautuen rikkaaseen enoonsa, joka kuitenkin\ntestamenttasi omaisuutensa muille. Huolimatta siitä, että sai apurahan\nja nautti tulot Chartres'in tuomiorovastin virasta, Regnier vaipui\nboheemirunoilijaksi, jonka elämä kului \"suruttomain seurakunnan\"\niloisessa piirissä. Julkaistuaan Ensimmäiset teoksensa eli satiirinsa\n(Les Premières Oeuvres ou satyres, 1608), joiden lukumäärä kasvoi\nmyöhemmissä painoksissa kuudeksitoista, hänestä tuli tunnustettu\nrunoilija, joka vielä lisäsi ja vahvisti mainettaan epigrammeilla ja\nmuilla satiirisilla pienois- ja vakavasisältöisilläkin runoilla.\nRegnier'n satiirit on käsitettävä ilmauksiksi Montaignen filosofiasta,\ntämän ennakkoluulottomasti ja intohimottomasti tutkimasta ja\nesittämästä yksilöllisestä elämäntaidosta, jonka perustana oli oleva\njokaisen oma tyyni ja selvä järki. Ne ovat myös johdannaisia sekä\nHoratiuksesta että Theophrastoksesta (I, s. 310), jonka Siveellisiä\nluonteita tuli näihin aikoihin mm. Englannissa satiiristen kirjailijain\nhuomion kohteeksi, ja niissä saattaa huomata poesia bernescan\nkärkevyyttä, mikä on erikoisesti tunnusmerkillistä Regnier'n\npienoisrunoille. Sananlaskujen satiiri on myös ollut Regnier'lle\ntuttua. Kun Regnier'llä ei kuitenkaan boheemiluonteena ollut varaa\npitää jyrkkää ja täsmällistä maailmankatsomusta, jonka puolesta olisi\nkiivaillut, hänen satiireistaan puuttuu Juvenaliin syövyttävä\nsiveellinen voima. Niiden tärkeimmäksi ominaisuudeksi jää se tarkka\nsilmä, jolla henkilöt ja ympäristöt on nähty, ja se realistinen\ntuoreus, jolla kaikki on kuvattu. Näillä kyvyillään Regnier maalasi\nelävästi ja itsenäisesti Parisin katuja, kirkkoja, kapakoita ja\nkirjakauppoja sekä niissä näkemiään ihmisiä, mm. keikaria ja hänen\nturhamaisuuttansa, ja tekopyhää, jonka perinpohjin paljasti (Macette ou\nL'Hypocrisie deconcertée) ja jonka tapaamme sittemmin näyttämöltä\nTartuffen nimisenä. Desportes'in sisarenpoikanakin hän jo oli\nvelvollinen puolustamaan Ronsardin suuntaa Malherben kritiikkiä vastaan\nja teki sen voimakkaasti satiirissaan Herra Rapinille (À Monsieur\nRapin), joka on osoitettu juuri mainitulle runouden diktaattorille.\nSiinä Regnier kehoittaa runoilijoita \"antamaan kynänsä mennä, minne\ninnoitus sitä vie\" (laisser aller la plume ou la verve l'emporte), ja\nterävästi osoittaa vain muodon täsmällisyyttä harrastavan runouden\nheikkoudet. Tässä hän oli oikeassa, mutta soti silti vanhentuvan kannan\npuolesta, oivaltamatta kielen puhdistuksen tarpeellisuutta ja taantuen\ntuotannossaan jo Ronsardin saavuttamalta asteelta rahvaanomaisuuteen.\n\nKuuluisa ns. Menippolainen satiiri (La Satire Ménippée, 1594) oli\nBourbonin kardinaalin almujenjakajan, Rouenin tuomiorovastin _Jean\nLeroyn_ ja eräiden muiden älyniekkojen yhteistyötä, ja on olevinaan\nselonteko valtiosäätyjen kokouksesta 1593, joka oli kutsuttu koolle\nantamaan liigalle kannatustaan. Esiintyjien nimet ovat oikeita, mutta\nheidän puheensa ovat tietenkin väärennettyjä, sisällykseltään ja\nmuodoltaan pitäjilleen, mm. paavin lähettiläälle ja Parisin yliopiston\nrehtorille, ja liigan asialle makaronihöystöisessä komiikassaan aivan\nmurhaavia. Yliopiston rehtorin puhe esim. johdattaa mieleen Rabelais'n\nselonteon Sorbonnen professorin Janotus de Bragmardon oppineisuuden\nnäytteestä. Poikkeuksena on kolmannen säädyn edustajan puhe, jossa\nlausutaan koristelematon totuus suoraan ja mukaansatempaavasti.\nSatiirin keino on tässä siis pohjaltaan sama kuin se, jota\nHämärämiesten kirjeiden sepittäjät käyttivät. Kun teos ilmestyi vasta\n1594 eli siis ratkaisevien tapausten jälkeen, ei se ole voinut, vaikka\non ollutkin jo aikaisemmin tunnettu käsikirjoituksena, vaikuttaa\nniihin, mutta silti sen merkitys on huomattava, se kun tekemällä liigan\nnaurunalaiseksi tehokkaasti lujitti Henrik IV:n asemaa. Sen nimi\nilmaisee tekijäin olleen humanisteja (I, s. 368). Englantilainen Butler\nsai siitä vaikutuksia Hudibras-nimiseen yltiöpuritaaneja ruoskivaan\nsatiiriinsa.\n\nMainitsemamme d'Aubignén dialogi oli merkki siitä, että\nRanskassakin huomio alkoi kohdistua espanjalaisten erikoisalaan,\npikareskirealisniiin. Lazarillo käännettiin ranskaksi jo 1561, Guzman\n1600, Don Quijote ja Marcos de Obregon 1618. _Théophile de Viau_\n(1590-1626), Malherben pyrkimysten kiihkeä vastustaja, roviolle\ntuomittu mutta tästä kohtalosta välttynyt hugenotti ja libertiini,\njossa renessanssin vapaa henki vielä jatkui itsenäisenä ja\nkapinallisena, aloitti pikareskityylisen seikkailukuvauksen,\njonka keskushenkilönä oli hän itse. Ensimmäisen ranskalaisen\npikareskiromaanin kirjoitti kuitenkin _Charles Sorel_ (1599-1674),\nmonialainen kynäniekka, vuodesta 1635 Ranskan virallinen\nhistorioitsija. Francionin koomillinen historia (Histoire comique de\nFrancion, 1622) tarkoitti nimenomaan paimentyylin ivaamista. Tämä ei\nkuitenkaan esiinny riittävän selvästi, vaan unohtuu lukija seuraamaan\nkirjan fabliaumaisia lemmenseikkailuja ja kuvauksia Parisin\nylioppilaselämästä. Satiiri on näkyvämpänä hänen seuraavassa\nromaanissaan Hullutteleva paimen (Le Berger extravagant, 1627), jossa\nkerrotaan, kuinka paimenromaaneista päänvikaiseksi tullut parisilainen\nliikeapulainen Lysis lähtee rakastajattarensa kanssa Seinen rannoille\npaimentamaan tusinaa lammasta ja kuinka siellä, kuten Don Quijotessa,\nnaurettava ihanteellisuus joutuu ristiriitaan arkisen todellisuuden\nkanssa. Ollen vain ivamukaelma, ilman omaa positiivista sisällystä,\nteos on unohtunut samalla kuin sen satiirin kohteetkin. Aikoinaan se\nkuitenkin vaikutti paimenmuodin loppumiseen.\n\nTämän burleskin suunnan huomattavin edustaja oli _Paul Scarron_\n(1610-1660), hyvistä oloista lähtenyt, 19-vuotiaana apotiksi tullut,\nItaliassa käynyt lahjakas ja sukkelasanainen Parisin salonkien\nkeskushenkilö. Lähes 30:n vanhana hän sairastui reumatismiin, joka\nvähitellen teki hänestä raajarikon ja sitoi hänet rullatuoliin\nloppuiäksi. Pitkälliset kärsimyksensä hän kesti urhoollisesti, tuskien\nlieventäjänä opium. 1652 hän meni avioliittoon kauniin Françoise\nd'Aubignén kanssa, joka sittemmin tuli tunnetuksi Madame de Maintenonin\nnimellä. Scarronin luonteesta todistaa paljon se, että tämä raajarikon\nja nuoren kaunottaren avioliitto oli onnellinen. Scarron kirjoitti\nburleskeja runoelmia, mm. laajan ivamukaelman Aeneiistä (L'Énéide\ntravestie, 1648-1653), näytelmiä, mm. Jodelet-nimisen komedian, jonka\nhumoristinen vaikutus perustuu siihen, että kamaripalvelija näyttelee\nisäntänsä osaa, minkä ajatuksen Scarron oli saanut Espanjan\nnäytelmästä, lyhempiä kertomuksia, mm. Tekopyhät (Les Hypocrites), joka\nkuuluu Tartuffen sukupuuhun, ja Teatteriseurueromaanin (Roman comique,\n1651-1657), joka on sekä kirjallisilta ansioiltaan että\nhistoriallisesti tärkein. Aiheensa Scarron otti Rojasin Hauskasta\nmatkasta, kertoen lyhyesti sanottuna kahden nuoren rakastavaisen,\nGarrigues'n ja neiti de la Boissièren, historian, kuinka he,\npaeten neitiä ahdistelevaa ilkeätä miestä, piiloutuvat häneltä\nliittymällä kiertelevien näyttelijäin seurueeseen, (mistä romaanin\nnimi). Pääasiaksi tulee nyt tämä henkilöiden ja vaiheiden kuvaus,\njolloin pikareskityyliin saamme kuin elokuvasta tutustua yhä uusiin\nelämän kohtaloihin ja tilanteisiin. Luonteiden kuvauksessa Scarron\nosoittaa melkoista kykyä, syventymättä kuitenkaan riittävästi\nsielullisiin puoliin.\n\nViimeiseksi mainittakoon _Cyrano de Bergerac_ (1620-1655), soturi,\nseikkailija ja kaksintaistelija, romaani- ja draamakirjailija, jonka\nmuiston Edmond Rostand uudisti hänen nimellään tunnetulla näytelmällä\n(1897). Hänkin oli renessanssin viimeisiä vapaita henkiä, joka sai\nkärsiä mielipiteidensä vuoksi. Nämä hän ilmaisi Rabelais'n Soivan\nsaaren mallisissa fantastisissa utopia-romaaneissa: Kuun valtioiden ja\nvaltakuntien koomillinen historia (Histoire comique des états et\nempires de la lune) ja Auringon valtioiden jne., jotka julkaistiin\nvasta hänen kuoltuaan (1656 ja 1662). Pohjimmaisena esikuvana on\nLukianoksen Tosikertomuksia. Vaikka Cyranolla ei olekaan Swiftin\npettämätöntä todellisuustajua, jota tarvitaan, kun on tällaisten\nkertomusten tapaan tehtävä uskomaton todennäköiseksi, hän kuitenkin\nonnistuu monta kertaa pistämään terävästi sekä Descartesin filosofiaa\nettä uuden sievistelevän aikakauden todellisuudelle vieraita ihanteita.\n\nRanskan renessanssin satiirissa on siis todettavissa, paitsi antiikin\nvaikutusta, myös kaikua Espanjan erikoisuudesta, pikareskiromaanista,\nja Italian erikoisuudesta, poesia berneseosta, burleskista ja\ntravestiasta. Mutta tähän ranskalaiset lisäsivät vanhaa fablioiden\nsävyä ja käsittelivät koko alan gallialaisella henkevyydellä, niinkuin\nvoi odottaakin. Satiiri on renessanssin viimeisiä elinilmauksia\nennenkuin sen vapaa henki jäätyi klassillisuuden kaavoihin.\n\n\n\n\n4. ENGLANTI.\n\n\n1\n\nSatiiri saapui renessanssin mukana Englantiinkin, ilmeten sekä lyriikan\nkärkevänä sävynä että varsinaisena yksinomaisena satiirina, jollainen\noli esim. Spenserin Hubbard-äidin tarina. Plejadin mukaan lyriikka\nyleensä muuttui siellä myöhemmissä vaiheissaan satiiriseksi. Tämän\nrunouden alan merkkiteoksia ei Englannissa kuitenkaan syntynyt. _Joseph\nHall_ (1574-1656), piispa ja jumaluusopillinen kirjailija, julkaisi\nnuoruudessaan kuusi kirjaa sisältävän, klassillisen satiirin hengessä\nsepitetyn runoelman nimeltä Virgidemiarum, julistaen vaativasti\nolevansa ensimmäinen englantilainen satiirikko, mikä voitaneen myöntää\ntodeksi, jos hän tarkoitti klassillisten esikuvain noudattamista.\nNuorekkaalla kiivaudella ja varmuudella hän ruoski aikansa tapoja,\nmaalaten värikkäitä kuvia keikareista, heidän puvuistaan ja puheistaan,\nym. Runoelma oli sanoiltaan siksi rohkea, että se tuomittiin\npoltettavaksi, mutta tuomio kuitenkin peruutettiin. Elisabethin ajan\nkyynillisimmäksi kirjailijaksi sanottu _John Marston_ (1575-1634),\nahkera näytelmien sepittäjä, julkaisi Irstaisuuden ruoska (The Scourge\nof Villanie, 1598) nimisen satiirin, mennen siinä paheiden moittimisen\nvarjolla arveluttavan yksityiskohtaiseen realismiin. Myös hänen\nkomedioissaan on purevaa satiiria. Liittyi myöhemmin hengelliseen\nsäätyyn. _John Donne_ (1573-1631), rikkaan lontoolaisen rautakauppiaan\npoika, alkuaan katolinen, mutta myöhemmin korkeakirkollinen,\nammatiltaan lakimies, ylhäisten palvelija ja seuralainen koti- ja\nulkomailla, 1619:sta saakka pappi ja lopuksi St. Paulin tuomiorovasti,\nsepitti nuoruudessaan Satiireja, jotka kiertelivät käsikirjoituksina ja\nherättivät ansaittua huomiota. Hänen esikuvanaan oli Persius (I, s.\n409); Rabelais'n ja Aretinon hän näkyy tunteneen. Eräiden runojen\nohella Satiirit ovat jääneet muistettavimmiksi hänen laajasta\ntuotannostaan, joka sisältää monenlaista, alkaen irstaasta lyriikasta,\n\"kirpun kokemuksista\", aina hartaisiin saarnoihin saakka. Donne oli\nsyvästi tunteva, harvinaisen valpas ja sivistynyt -- hän on ollut\nselvillä Copernicuksen maailmankuvasta --, elämää monipuolisesti\nkoetellut, terveydeltään heikko ja sielunelämältään herkkä henkilö,\njoka rikkoen vallitsevia runouden perinteitä sekä muotoon että\nsisällykseen nähden koetti ilmaista ajatuksiaan ja runollisia kuviaan\nerikoisin, itsenäisin, harvinaisin vertauksin, sanoin ja säekeinoin.\nTämän johdosta hänen tuotantonsa on usein omalaatuista, raskasta ja\nvaikeasti käsitettävää, minkä johdosta Dryden sanoi häntä\n\"metafyysilliseksi\" runoilijaksi -- nimitys, jonka Johnson sittemmin\nantoi häntä mukailleelle runoilijaryhmälle. Donnen teokset painettiin\nvasta 1633. 1700-luvulla hänet unohdettiin, mutta muistettiin jälleen\n1800-luvulia. Runojensa perinteitä rikkovan oikullisuuden ja\nusein epäselvyydestä johtuvan, ainakin syvälliseltä näyttävän\nfilosofisuutensa vuoksi Donne on niitä nimiä, joita kapinalliset nuoret\nkernaasti palvovat, ryntäillen niiden suojasta aikansa vallitsevia\nsuuntia vastaan.\n\nMainitsemme ohimennen sen satiirisen harrastuksen, jota eräät\nkirjailijat osoittivat koettaessaan hahmotella Theophrastoksen mukaisia\nluonnekuvia. Muistettava on sitten erikoisesti _Robert Burton_\n(1577-1640), pappi, humanisti ja ahkera lukija, joka kirjoitti laajan\nteoksen nimeltä Alakuloisuuden anatomia (The Anatomy of Melancholy,\n1621). Se on lukemattomista otteista sommiteltu \"tilkkumatto\", mutta\nkuitenkin kauttaaltaan tekijän persoonallisuutta edustava teos.\nTarkoituksena on inhimillisen hulluuden ivaaminen, ja asettuu siis\nkirja Brantin Narrien laivan ja Erasmuksen Hulluuden ylistyksen\nlinjalle. Ensimmäinen osa käsittelee alakuloisuuden syitä ja\ntunnusmerkkejä, toinen sen parantamista ja kolmas mieltymystä siihen\nvarsinkin silloin, kun se on uskonnollista. Melankolia käsitettiin\nrenessanssin aikana \"taudiksi\", joka tarvitsi lääkäriä, ollen muka\njonkinlaista nimensä mukaisesti sapesta johtuvaa äreyttä. Sen\nensimmäinen kirjallinen edustaja on Jacques Shakespearen Kuten\nhaluatte-näytelmässä. Burtonin teos eli koko 1600-luvun ja vaikutti\nsatiirin ohjautumiseen Swiftin suuntaan. Sillä on osuutensa Miltonin\nAllegroon ja Penserosoon, ja Sterne on käyttänyt sitä hyväkseen.\n\nYllämainitut nimet edustavat klassillista satiiria. Satiirinen henki ei\nkuitenkaan rajoittunut tällaisiin alan varsinaisiin tuotteisiin, vaan\nvälähteli kirjallisuuden kaikilta sivuilta, runoudesta, näytelmästä ja\npäivän uskonnollisia riitoja koskevasta poleemisesta kirjallisuudesta.\nKäsittelemme seuraavassa lyhyesti veijariromaanin englantilaisen muodon\nja eräitä proosasatiirin muita puolia.\n\n\n2\n\nLazarillo käännettiin englanniksi 1576. Kun italialainen novelli tuli\nEnglannissa käännösten kautta ja alkuperäisenä tunnetuksi jo\n1560-iuvulla, alkoi näiden tuotteiden tosioloisuus ja tyylin realismi\nvähitellen vaikuttaa Lylyn ja Sidneyn eufuistisen muotiproosan\nrinnalla. Tämä ilmenee mm. eufuistisen kirjailijan, Lylyn oppilaan\n_Robert Greenen_ (1560-1592) tuotannosta: Araadian tyylisen\npaimenromantiikan ja näytelmien rinnalla esiintyy räikeätä realismia.\nVeijarikuvausten malliin Greene näet sepitti sarjan lyhyitä\nKepposkertomuksia (Connycatching Tracts, 1591-1592), joissa\nkoristelemattomalla, eufuismista vapautuneella kielellä -- muka\nvaroittavassa tarkoituksessa -- kuvaili Lontoon veijari- ja rikollisten\nmaailmaa eli sitä aineistoa, joka on pikareskiromaaneissa pääasiana.\nEnsimmäisen englantilaisen veijariromaanin sepitti sitten Greenen\nystävä _Thomas Nash_ (1567-1601), Ranskassa ja Italiassa oleskellut\nmonipuolinen satiirikko, Rabelais'n \"oppilas\" ja Aretinon ihailija,\njoka keksi uuden, irvokkaasta, mehukkaasta proosasta ja sitä\nkeskeyttävistä säkeistöistä rakennetun muodon. Hänen tyylissään on\nRabelais'n \"nousuhumalan\" vaikutusta, jota lisäksi voi huomata hänen\naihevalinnassaan ja tietenkin siinä, että hän mukaili Rabelais'n\nPantagruelin ennemerkin. Hänen veijariromaaninsa nimi on Kovaonninen\nkulkija eli Jacke Wiltonin elämä (The Unfortunate Traveller, or the\nLife of J. W., 1594).\n\nJacke Wilton on ollut hovipoikana Henrik VIII:n hovissa ja joutunut\nsiellä pettämään monet velkojansa. Hän seuraa armeijaa Alankomaihin,\njossa elää iloista, huikentelevaa elämää, tehden lukemattomia kepposia,\njatkaa matkaa Ranskaan, jossa soditaan sveitsiläisiä vastaan, Saksaan,\nMünsteriin, jossa uudestakastajat surmataan, ja Italiaan, jossa joutuu\nkokemaan ja näkemään myrkytyksiä, murhapolttoja, vehkeilyjä,\nsalamurhia, kidutusta, mestauksia polttamalla ja teilaamalla, ja\nkaikenlaisia väkivaltarikoksia, sekä elää huonosti joka suhteessa.\nHakiessaan karannutta rakastajatartaan hän päätyy juutalaisen Zadochin\nmyymälään. Juutalainen vangitsee ja myy hänet -- sen muka tällaisessa\ntapauksessa roomalainen laki sallii -- toiselle hebrealaiselle,\nlääkärille, joka aikoo tutkia anatomiaa leikkelemällä häntä elävältä.\nJacke kuvailee tarkoin tunteitaan odotellessaan tätä jännittävää\ntoimitusta. Paavin hoviin kuuluva miehiin menevä nainen kuitenkin\npelastaa hänet. Kertomuksen kuvaukset ovat perin vaihtelevia: Jacke\nkertoo -- eufuistisen sirosti -- Surreyn ja Geraldinen lemmentarinan ja\nkuinka hänestä tuli Surreyn ystävä, ja sitten, kuinka hän oli\nsaapuvilla Erasmuksen kirjoittaessa Hulluuden ylistystä ja Thomas Moren\nmiettiessä Utopiaansa. Teos loppuu vakavasti, voimakkaan realistisesti\nkerrottuun vendettatarinaan.\n\nVoimme todeta, että Nashin romaani on huomattavasti erilainen kuin\nespanjalaiset vastaavat teokset: komiikka ja satiiri ovat saaneet siinä\nratkaisevassa määrässä väistyä realistisen, melodramaattisen,\njonkinlaista historiallisuutta tavoittelevan kauhuaineiston tieltä. Sen\nvaikutusta onkin osaksi Englannin draaman pian osoittama mieltymys\nväkeviin ja värikkäisiin italialaisiin aiheisiin. Greenen novelleista\nja Nashin romaanista voidaan lisäksi päästä suoraa linjaa myöten Defoen\ntyyliin. _Thomas Dekker_ (n. 1570-1641), draamakirjailija, sepitti myös\nproosateoksia, mm. kääntämällä Avioliiton viisitoista iloa (Vanhanpojan\npidot -- The Batchelors Banquet, II, s. 512) ja kirjoittamalla\nrealistisen kuvauksen Lontoon veijarien elämästä ja alamaailmasta\n(Houkan kirja -- The Guls Horn-Booke, 1609), jossa hän Dedekindiltä\nsaadulla \"grobianityylillä\" opastaa nuorta paheen oppilasta\nJaakko I:n Lontoossa, maalaten hänen elämästään ja samalla kaikista\nhuvittelupaikoista tarkan kuvan. Dekkerin kautta grobianismi siirtyi\nBen Jonsonin Cynthian pitoihin ja Jonsonilta Swiftin asevarastoon. Tämä\ntäten alkanut Lontoon-kuvaus tuli muuten pysymään omana\nerikoisjuovanaan myöhäisiin aikoihin saakka.\n\n\n\n\n5. SAKSA.\n\n\nDedekindin Grobianus (s. 91) kuuluu tietenkin satiiriseen\nkirjallisuuteen koettaessaan kielteisten näytteiden esittämisellä\nkasvattaa saksalaisia siisteyteen ja hyviin tapoihin. Hans Sachsin (II,\ns. 317 ja 396) tuotanto on sävyltään huomattavassa määrässä satiirista.\nHumanismin ja uskonpuhdistuksen aiheuttamat erimielisyydet\nkehittivät laajan poleemis-satiirisen päivänkirjallisuuden, jonka\nlatinankielisistä tuotteista Hämärämiesten kirjeet on kuuluisa,\nyleishistoriallinen saavutus. Tällä alalla toimi erikoisen tarmokkaasti\nfransiskaanimunkki ja pappi _Thomas Murner_ (1475-1537), joka vietti\nsuuren osan elämäänsä matkoilla, käyden Englannissakin, ja oli levoton,\naina vastatuuleen kääntyvä luonne. Ennen Lutherin esiintymistä\njulkaisemissaan satiireissa (Narrien ammattikunta -- Schelmenzunft,\n1512) hän ruoski voimakkain, karkein sanoin yhteiskunnan ja kirkon\nepäkohtia, mutta ei silti ymmärtänyt antaa kannatustaan Lutherille,\nvaikka tämä nousi vaatimaan juuri niiden korjaamista, vaan ryhtyi\nkiivaasti vastustamaan häntä, julistaen hänet kaikkien narrien isäksi\nja päämieheksi (Suuresta Luther-narrista -- Von dem grossen\nLutherischen Narren, 1522).\n\n1500-luvun huomattavin saksalainen satiirikko oli _Johannes Fischart_\n(1546-1590). Hän oli syntyisin Strassburgista, varakkaasta perheestä,\nsai kotikaupunkinsa kuuluisassa latinankoulussa hyvän humanistisen\nsivistyksen, muutti n. 14 vanhana isänsä kuoltua Wormsiin, siellä\nasuvan orpanansa ja sittemmin appensa, Grobianuksen saksantajan\nScheidtin luo, ja jatkoi 1567:n jälkeen opintojansa Parisissa,\nItaliassa, Alankomaissa ja Englannissa. Palattuaan hänet seppelöitiin\nBaselissa lakitieteen tohtoriksi. 1575-1581, jona aikana hän kirjoitti\nenimmät teoksensa, hän asui Strassburgissa, työskennellen sisarensa\nmiehen, kirjanpainaja Bernhard Jobinin apulaisena. 1581 hän pääsi\nlakimieheksi valtakunnan valitusoikeuteen (Reichskammergericht) ja 1583\nSaarbrückenin läheisyydessä olevan Forbachin amtmanniksi. Täällä hän\nkuoli.\n\nFischart käytti monenlaisia eriskummallisia kirjailijanimiä, mikä\nkuului ajan tyyliin ja johtui joskus varovaisuussyistä. Siksi on\nepävarmaa, mitkä kaikki teokset ovat hänen, mutta n. 50:stä ei ole\nepäilyksiä. Niiden nimet ovat pitkiä ja outoja, niiden muoto milloin\nrunoa, milloin proosaa. Fischart vihasi paavilaisuutta ja munkkeja,\nollen vakaumuksellinen protestantti, myöhemmin kalvinilainen.\nValtiollisilta mielipiteiltään hän oli tasavaltalainen, Sveitsin\nvalaliiton ystävä, kansallistunteinen saksalainen ja Espanjan\nvihollinen. Sivistyneenä, tietorikkaana, aikansa oloja tuntevana ja\nsiveellisenä luonteena hän oli sopiva heiluttamaan ivan ruoskaa.\n\nHänen tuotantonsa leimana on kansankirjasten pohjalta lähtevä, karkea,\nsaksalaisesti kotoinen, grobianilainen tyyli, joka oli tullut\ntavanomaiseksi käsiteltäessä katolisen kirkon asioita, koska arveltiin\nsen parhaiten tehoavan suuriin joukkoihin. Esimerkkinä mainittakoon\nRunomittainen Eulenspiegel (E. Reimensweise, 1572), laaja, vanhaan\nkansankirjaseen (II, s. 396) perustuva runoelma. Tätä tyyliä Fischart\nkäytti myös mukaillessaan Rabelais'ta, joka on ilmeisesti ollut hänen\ninnostajansa ja esikuvansa. Proosakirjasessaan Kaiken käytännön isoäiti\n(Aller Praktik Grossmutter, 1572), joka on kaikua Rabelais'n\nPantagruelin ennemerkisiä, hän ivaa silloin tavallisia, monenlaista\ntaikauskoa levittäviä allakkoja. 1575 hän julkaisi mukailevan\nlaajennuksen Rabelais'n suurteoksen ensimmäisestä kirjasta nimeltä\nHistoriallinen kirjoitus Gargantuasta (Affentheuerliche und\nungeheuerliche Geschichtschrift vom Leben ... der ... Helden ...\nGrandgusier, Gargantoa und Pantagruel), kehittäen siinä\nrabelais-grobianilaisen liioittelun ja karkeuden huippuunsa, mutta\nkuitenkin terävästi vitsoen aikansa epäkohtia ja ennakkoluuloja. Hänen\nkirkollispoliittisia mielipiteitään ilmaisevat sellaiset teokset kuin\nMehiläispesä (Der Bienenkorb, 1579), mukaelma samannimisestä\nalankomaalaisesta satiirista (De roomsche Byen-Korf), jossa ivataan\nkatolista kirkkoa, ja Nelisarvinen jesuiittahattu (Das vierhörnige\nJesuiterhütlein, 1580), jossa tämä uusi munkkijärjestö saa\nansaitsemansa löylytyksen. Fischartin huumori taas ilmenee esim.\nKirpunajo (Der Flöhhatz, 1573) nimisestä runoelmasta, jossa kuvataan,\nkuinka kirppu valittaa Jupiterille naisten sitä vastaan käymän sodan\njohdosta, kuinka naisten asianajaja vastaa siihen kertoen, mitä\nilkeyksiä tämä pikku kiusanhenki naisille tekee, ja kuinka Jupiter\nlopuksi ratkaisee asian viimeksimainittujen eduksi. Hänen todellisesta,\naidosta runoilijakyvystään todistaa hänen tunnetuin idyllinen\nrunoelmansa Zürichin onnenpursi (Glückhaft Schiff von Zürich, 1576),\njossa hän kertoo, kuinka 24 zürichiläistä jousimiestä souti yhdessä\npäivässä Strassburgiin ampumakilpailuihin.\n\nFischart unohtui pian kuoltuaan ja muistettiin vasta 1700-luvun\nlopulla, kansallisen kirjallisuuden elpyessä. Vasta 1800-luvulla\nruvettiin hänen tuotantoaan tutkimaan ja siitä alkaen saksalaiset ovat\npitäneet häntä huomattavana kirjailijana. Se ainakin on myönnettävä,\nettä hänen laaja tuotantonsa on sivistyshistorian tutkimukselle tärkeä\nlähde.\n\n\n2\n\nGuzman käännettiin saksaksi 1615, Lazarillo 1617 ja Don Quijote 1621,\nja herättivät pian jäljittelyn halua. Alkuaan espanjalaissukuinen\n_Johann Michael Moscherosoh_ (1601-1669) kuvaili Philander von\nSittewaldin ihmeellisessä tosihistoriassa (Wunderbare und wahrhafte\nGeschichte Philanders von Sittewald, 1644), mallinansa Quevedon Sueños,\nkolmikymmenvuotisen sodan aikaisia oloja. Kertojana on Philander,\nihmisystävä, runoilija itse, jolla on oppaanaan \"kokenut Eckart\"\nExpertus Robertus. Itsenäinen, huomattava saavutus oli _Hans Jakob\nChristoffel von Grimmelshausenin_ (n. 1625-1676) Simplicissimuksen\nseikkailut (Der abentheuerliche Simplicissimus, 1669). Grimmelshausen\noli syntyisin Gelnhausenista, Hessenistä, ja joutui kymmenvuotiaana\nkulkeelle raakojen sotilasten joukkoon, saaden kokea sodan kaikki\nkauhut. Sodan loputtua hän pääsi Strassburgin piispan palvelukseen ja\n1665 Badenissa olevan Renckenin kylä voudiksi. Siellä hän teki\nahkerasti kirjallista työtä, julkaisten, paitsi mainittua teosta,\nmuitakin Simplicissimus-kirjoja, esim. Emäpetkuttajattaren ja\nmaanvaivan Gouraschen (Die Erzbetrügerin und Landstörtzerin G., 1670),\nsatiireja ja hienostoromaaneja. Kuten kaikki pikarot Simplicissimus\nkertoo elämänvaiheensa itse, alkaen lapsuudestaan, joutumisestaan\nsotilaiden joukkoon, kaikkinaisen alhaisuuden ja rikollisuuden pariin,\njossa vain lämmin ystävyys erääseen \"viljon veljyeen\" (\"Herzbruder\")\nvaikuttaa jalostavasti. Kolmikymmenvuotisen sodan kurjuus paljastuu\nnähtäväksi lähikuvina. Kertoja ei salaa omaa osuuttaan, vaan tulee\nilmaisseeksi sen Lazarillon tapaisella naivisuudella. Kuten Parzival,\njohon hänen kompasteluansa elämänpolulla on verrattu, hän vähitellen\njalostuu sielullisesti ja eristäytyy elämästä, joka ei hänen\nkokemuksensa mukaan tarjoa mitään tosi arvokasta. Malttamatta pysyä\ntässä realistisessa tyylissään kertoja lähtee viidennestä kirjasta\nalkaen harhateille, maan keskipisteeseen, Siperiaan ja Kiinaan saakka,\nja lähettää sankarinsa lopuksi haaksirikkoisena autiolle saarelle,\nviettämään Robinsonin elämää. Tästä johtuu, että Defoen Robinson Crusoe\noli saksalaissyntyinen.\n\nEi voi olla ajattelematta lukiessa tätä varsinkin alkupuoleltaan perin\ninhimillistä historiaa, että samoin kuin keskiaikana ranskalaiset\nritarirunouden aiheet (II, s. 247-248) saksalaisten runoilijain\nkäsitteleminä syventyivät, inhimillistyivät ja taiteellistuivat, nyt\nespanjalaiset pikareskiaiheet joutuivat saman jalostumisen alaisiksi.\nSimplicissimus on näet veijarikirjallisuuden huippusaavutus.\n\n\n\n\n\n\nVI. KERTOVA RUNOUS.\n\n\n\n\n1. ITALIA.\n\n\n1\n\nPulcin ja Folengon historiasta olemme nähneet, että antiikin mukainen,\nuuslatinalaisen runouden haaveilema ihanteellinen epiikka oli vaarassa\njäädä syntymättä Pulcin luoman koomillisen, tuoreesti kansanomaisen ja\nsatiirisen runokerronnan anastaessa sen aseman. Tästä \"vaarasta\"\npelasti sen Boiardo, ferraralainen ylimys, jonka käsitykset runoudesta\nolivat jo sukuperinteiden ja Estein hovin ylimyksellisen ilmapiirin\nvuoksi toisenlaiset, ritarillisemmat ja romanttisemmat kuin\nporvarillisen firenzeläisen hirtehistyylisen runoilijan.\n\n_Matteo Maria Boiardo_ (1434-1494), Scandianon kreivi, sai\nyliopistokasvatuksensa Perrarassa, perehtyen latinaan, kreikkaan ja\nitämaisiin kieliin ja suorittaen filosofian ja lakitieteen tohtorin\ntutkinnon. Borso- ja Ercole-herttuoiden (s. 147) suosikkina hän pääsi\nhuomattaviin asemiin, mm. Reggion ja Modenan käskynhaltijaksi.\nVirkatehtäviensä ohella hän teki ahkerasti kirjallista työtä, kääntäen\nantiikin teoksia, mm. Lukios Patralaisen ja Apuleiuksen Kultaiset aasit\n(I, 413) ja Herodotoksen Historian, sepittäen lyriikkaa (Sonnetti e\nCanzoni, 1499) ja pari näytelmää (toinen niistä Lukianoksen Timonin\nmukainen, samanniminen köyhyyden ylistys, I, s. 330). Kirjallisuuden\nhistoriaan on kuitenkin jäänyt vain hänen kertova runoelmansa Orlando\nInamorato. Hänen humaanista mielenlaadustaan todistaa se, ettei hän\nvallan ohjia pitäessään milloinkaan käyttänyt kuolemanrangaistusta.\n\nRakastunut Orlando viittaa jo nimellään aiheisiinsa ja\nsyntyhistoriaansa. Muistamme ranskalaisen sekä sankarilaulun että\nritarirunouden saapuneen Italiaan (II, s. 200 ja 251) ja kiteytyneen\nsiellä: edellisen Maganzan ja Chiaramonten sukuja käsitteleväksi,\njälkimmäisen tavola rotonda sikermäksi. Tiedämme ensiksimainitun ryhmän\nolleen Italiassa sitä samaa erikoisesti rahvaan rakastamaa aineistoa,\njohon Pulcin ja Folengon runoelmat perustuivat, ja jälkimmäisen taas\nluonteensa mukaisesti olleen mieluisempaa ylimystölle. Saadakseen\nluoduksi jotakin, joka olisi kiintoisaa sekä kansan että sivistyneistön\nja ylimystön mielestä, Boiardo otti henkilönsä sankarilaulun piiristä,\nkoska kansa tunsi ne ja rakasti niitä, mutta antoi heille tavola\nrotonda-runouden tehtävät, joista tärkein ja keskeisin oli kuten\ntiedämme rakkaus ja naisen palvonta. Näin hänen keskushenkilökseen tuli\nOrlando l. Roland, Kaarle Suuren urhea paladiini, mutta ei enää\nsankaruuden, vaan lemmen tragiikan uhrina, ja näin Boiardo saattoi\npysyttää runoelmansa hienon ritarillisen urhouden ja lemmen\nromanttisessa ilmapiirissä, rikastuttaen esitystään kansanomaisella\nsatulumolla ja aidolla luonnontuoreudella.\n\nRakastunut Orlando keskeytyy kolmannen osan yhdeksännen laulun 26:nteen\nsäkeistöön, jossa runoilija viittaa Kaarle VIII:n sotaretkeen (1494) ja\nlausuu toivomuksen, että saisi jatkaa työtänsä myöhemmin. Kuolema esti\ntämän aikeen. Molemmat ensimmäiset kirjat painettiin Venetsiassa 1486;\ntäydellinen laitos ilmestyi 1495 Scandianossa tekijän kuoltua hänen\nomasta kirjapainostaan. Runoelma tuli niin suosituksi, että siitä\njulkaistiin vuoteen 1544 mennessä viisitoista painosta ja että Ariosto\nsepitti siihen jatkon. Boiardon tyyli ja kielen lombardialaiset\nkansanomaisuudet alkoivat kuitenkin yhä enemmän loukata 1500-luvun\nitalialaisten hienoa toscanalaista aistia, minkä ja eräiden muidenkin\nseikkain johdosta, joista myöhemmin, mainittu Bernin Rifacimento\nlopuksi syrjäytti alkuperäisen teoksen, joka painettiin uudelleen vasta\n1830.\n\nRunoelma, joka sisältää pyörein luvuin 35.500 säettä, jaettuina ottava\nrima-säkeistöihin, ei ole, varsinkin kun sen juoni on sadunomaisesti\nmonivaiheinen ja kimalteleva, helposti eikä lyhyesti selostettavissa.\nPäälanka on Orlandon ja muidenkin Kaarlen ritarien rakastuminen\nAngelicaan Cataion (Kiinan, I, s. 182) kuninkaan Galafronen kauniiseen\ntyttäreen ja lähettilääseen, joka saapuu Kaarlen helluntaiturnajaisiin\nParisiin, vaatien kaikkia paladiineja taistelemaan hänen seurassaan\nolevaa nuorta loihdittua Argalia-ritaria vastaan ja luvaten voittajalle\nkätensä. Tappiolle joutuneiden tuli antautua hänen vangeikseen.\nGalafronen tarkoituksena oli saada täten kaikki kristittyjen parhaat\nurhot valtaansa. Mutta kun toinen taistelija, maurilainen Ferragu --\nsaraseenit ottavat kristittyjen vertaisina turnajaisiin osaa ja Kaarle\nkohtelee heitä yhtä puolueettomasti kuin omia ritarejaan -- uhkaa\nvoittaa Argalian, muutaltautuu Angelica näkymättömäksi ja pakenee.\nSamoin tekee Argalia. Kun kaunis voittopalkinto näin häviää paladiinien\nkäsistä ennen ottelua, lähtevät Rinaldo, Orlando ja Ferragu etsimään\nhäntä Ardenneilta, ensinmainittu ratsastaen Baiardolla, Orlando\nBrigliadorilla. Kaarle jää ritareineen viettämään turnajaisiaan, joihin\nkaikki sankarilaulujen kuuluisimmat urhot ottavat osaa ja joka on kuin\njättiläisten taistelua. Rinaldo tulee Ardenneille, juo lumotusta\nlähteestä, joka sammuttaa lemmenpalon, ja heittäytyy rauhoittuneena\nlepäämään lähellä olevan rakkauden lähteen reunalle, kuitenkaan\njuomatta siitä. Angelica ilmestyy saapuville, juo rakkauden lähteestä,\nrakastuu nukkuvaan Rinaldoon ja koettaa seurata häntä, kun hän\nlemmetönnä, säikähtyneenä, pakenee takaisin Kaarlen leiriin. Lähteet,\nniiden luonnonraikas ympäristö ja Angelican lemmenkaiho on kuvattu\nrunollisesti. Ferragu surmaa ritarillisessa kaksintaistelussa metsässä\nkohtaamansa Argalian ja tapaa Orlandon ihailemassa nukkuvaa Angelicaa.\nSyntyy taistelu ja säikähtyneenä Angelica pakenee ilman kautta. Ottelu\nkeskeytyy, kun Ferragu saa tietää valtakuntansa olevan vaarassa. Hän\npalaa kotiin, jossa nyt seuraa sarja laajasti kuvattuja jylhiä\nkamppailuja, pääsankarina Kaarlen sinne lähettämä Rinaldo. Angelica,\njoka on paennut Cataioon saakka, ei voi unohtaa Rinaldoa, vaan pyytää\nvankinaan olevaa Malegy-noitaa toimittamaan niin, että hän saisi\nRinaldon omakseen, luvaten hänelle siinä tapauksessa takaisin hänen\nlumokirjansa ja vapauden. Malegy kuljettaa Rinaldon noituudella meren\nsaarella olevaan lumopalatsiin. Orlando on omalla tahollaan retkeillyt\netsimässä Angelicaa, voittanut Durandolellaan Zambard-jättiläisen ym.\nhirviöitä, saanut tietää Angelican paenneen tataarikaanin Agricanen\nkosintaa Albraccan linnaan ja joutunut juomaan unohduksen maljan,\nmuistamatta enää, kuka ja millä asialla oli. Rinaldo pääsee lopuksi\nsaarelta, jonka asukkaina oli ihania naisia, ja joutuu taisteluun\nlohikäärmeen kanssa, voittaen sen vasta ilmojen kautta saapuville\nlentäneen Angelican avulla. Tähän tapan runoelma jatkuu, kehitellen\nkutakin aihettaan palan kerrallaan ja syventyen yhä uudelleen\nkuvaamaan taisteluja jättiläisiä, hirviöitä ja pakanakuninkaita\nvastaan, salaperäisiä kauhulinnoja, noituutta ja kaikenlaista\nyliluonnollisuutta, yhtä hersyvällä mielikuvituksella kuin satujen\nsepittäjä. Orlando surmaa Agricanen (I, 19, runoilijan eepillisen kyvyn\nhuippukohtia) ja tuo Angelican takaisin länsimaille, jossa hänet\ntalletetaan Bavieran herttuan Namon linnaan, annettavaksi palkinnoksi\nsille paladiinille, joka koittavassa suuressa taistelussa surmaisi\neniten saraseeneja. Laaja osasto on kertomus Bisertan kuninkaan\nAgramanten ja hänen liittolaistensa, Algerian kuninkaan Radamonten,\njoka on kuin Vergiliuksen Turnus, Agricanen pojan Mandricardon ja\nEspanjan kuninkaan Marsilion hyökkäyksestä Ranskaan. Samoin myös kuvaus\nCircassian kuninkaan Gradasson tulosta valtaamaan Orlandon miekkaa\nDurandolea ja Rinaldon hevosta Baiardoa. Hienosti kerrottu on\npakanakuningas Ruggeron rakkaus Rinaldon tytärtä Brandiamantea kohtaan,\nminkä tarinan Ariosto kehitti loppuun saakka. Rinaldo, Orlando ja\nAngelica saapuvat uudelleen mainituille lähteille, jolloin Rinaldo juo\nlemmen, mutta Angelica unohduksen siemauksen. Seurauksena on, että\nRinaldosta ja Orlandosta tulee jälleen kilpakosijat. Runoilija ei\nehtinyt kertoa, miten hän oli aikonut aukaista juonensa solmun.\n\nRunoelman kuvaukset ovat vilkkaita ja maalauksellisia, värikkäitä ja\nvauhdikkaita varsinkin silloin, kun kysymyksessä on juhlat, suuret\ntaistelut ja kaikki sellainen, mikä voi suorastaan tarkoittaa\n1400-luvun hovielämää. Psykologinen puoli on alkeellista ja heikosti\nkehitettyä: henkilöt ovat siinä kuten muussakin suhteessa samoja\nlopussa kuin alussa. Boiardon humanistisiin periaatteisiin viittaa se,\nettei uskonnollisuudella ole juuri sijaa ja että kristittyjä ja\nmuhamettilaisia kohdellaan samalla puolueettomuudella. Silloin tällöin\nesitystä kiihdyttää kuuma, realistinen aistillisuus. Joskus, kertojan\nitsensä pistäytyessä esille, ilmenee hienoa ironiaa, tämän kuitenkaan\npääsemättä antamaan runoelmalle kokonaisleimaa, joka päinvastoin on\nkauttaaltaan juhlallinen.\n\nBoiardo mainitsee usein Turpinin, tarkoittaen ns. Turpinin kronikkaa\n(Historia de vita Caroli Magni et Rolandi), joka periytyy n.\n1100-luvulta ja on muka Kaarle Suuren paladiinin, piispa Turpinin\nsepittämä. Verratessa Boiardon eriskummallista satueeposta Pulcin\nsatiiriseen runoelmaan tulee ajatelleeksi, että viimeksimainitussa\nesiintyy teeskentelemättömänä renessanssin-ihmisen vapautunut,\nuudenaikainen henki, joka ei voinut ottaa keskiajan jättiläisjuttuja\nenempää kuin muutakaan yliluonnollista ja epätodellista vakavalta\nkannalta, vaan nyppi rohkealla, terveellä älyllään kaikelta pois liiat,\nturhat höyhenet. Boiardon runoelma taas on -- siitä huolimatta, ettei\nBoiardo tietenkään suhtautunut aiheisiinsa yhtä naivisti kuin\nkeskiaikainen truveeri -- kuitenkin jossakin määrin innostumista ja\npalaamista keskiaikaan, jonka olisi luullut tuntuneen Ferraran\nhovilaisista perin haalistuneelta ja lapselliselta. Niin ei kuitenkaan\nkäynyt, vaan otettiin runoelma innostuen ja ihastuen vastaan, jopa\nniin, että sen lukijat leikillä jakautuivat Orlandon ja Rinaldon\npuolueisiin. Tämä nykyaikaisen ihmisen mielestä lapsellinen piirre\nlienee selitettävissä vain siten, että kun tyrannien ja viimeksi\nranskalaisten ja espanjalaisten sortovalta oli riistänyt Italian\nylimystöltä tilaisuuden hankkimaan tyydytystä kunnianhimolleen\nnykyisyydestä, se ajankulukseen ja heittäytyen lapseksi syventyi\nmielellään romanttiseen satumaailmaan, jossa se saattoi esteettä\nkehitellä mielikuviaan miten tahtoi ja uneksia ritariudesta,\nsankariudesta ja rakkaudesta renessanssin-ihmisen tuoreella\ntodellisuustajulla ja aistillisuudella. Ajan ilmapiirissä oli muutenkin\ntällaista romantiikkaa: Ranskan kirjallisuudessa tiedämme (II, s.\n512-514) ihannoidun kadonneita ritarihyveitä, joita kaivattiin nyt, kun\nne olivat auttamattomasti häipyneet menneisyyteen; ritarileikkejä\npidettiin, kuten muistamme Polizianon Turnajaissäkeistä (s. 153), joka\nmuuten on tämän romanttisen epiikan alkuoire. Renessanssin\nvärikauneuteen ja loistoon tottunut ihminen joutui täten toteamaan,\nettä puhtaan mielikuvituksenkin maailmassa saattoi ilmestyä nähtäväksi\nsitä, jota se kaipasi elämänsä täydennykseksi. Tämä oli hänelle\ntietysti aina leikkiä, ja varmuuden vuoksi runoilijan joskus kuuluva\nhienosti ivallinen äänensävy huomautti, että kysymys oli satujen\nlumomaailmasta ja että varsinainen todellisuus oli sittenkin toinen.\nTämä runoilijan läsnäolo, hänen satiirinsa itseään ja kuulijoitaan\nkohtaan sen johdosta, että hän oli innostunut kertomaan ja toiset\nkuulemaan moisia lapsellisuuksia, on koko tässä sommitelmassa\nonnistunein ja pysyvin piirre, ainoa, joka voi hiukan herättää\nnykyaikaisen lukijan harrastusta. Se varmaan oli lopuksi kiintoisinta\nBoiardonkin aikalaisista, jotka pian kyllästyen runoelman satupuoleen\nihastuen ottivat vastaan Bernin Rifacimenton, koska siinä kertomuksen\nsatiirinen sävy oli osattu tehdä pääasiaksi. Onhan näet tämä juuri\nsitä, mikä oleellisimmin kuuluu renessanssin-ihmisen psykeen, ja\npääsemmehän näin ajatellen uskomasta, että Ferraran hovilaiset olivat\nsuuria lapsia, jotka viettivät iltojansa kuuntelemalla runoilijasedän\nkertomia jättiläissatuja vain näiden ihmeiden ja yliluonnollisuuksien\nvuoksi.\n\n\n2\n\nBoiardon runoelman jatkaja ja renessanssin kertovan runouden\nhuippusaavutuksen luoja _Ludovico Ariosto_ (1474-1533) kuului myös\nEstein piiriin, vaikka toimi alemmissa, vaatimattomissa asemissa. Ei\nEsteillä enempää kuin muillakaan Italian ruhtinailla ollut kuitenkaan\noikeutta kehua siitä avustuksesta ja tuesta, jota he muka olisivat\nantaneet Ariostolle, sillä se rajoittui suuremmalta osalta kauniisiin\nsanoihin, runoilijan eläessä koko ikänsä puutteenalaisissa oloissa.\nLudovico Ariosto syntyi Reggiossa aatelisen perheen esikoisena. Hänen\nisänsä Niccolò oli Reggion linnan päällikkö. Lapsia oli kaikkiaan\nkymmenen, yksi heistä rampa. Kun isän täytyi liian ankaruutensa vuoksi\nluopua virastaan ja muuttaa Ferraraan, oli tästä Ludovicolle se hyöty,\nettä hän pääsi opiskelemaan yliopistoon, ensin viisi vuotta lakia,\nkuten isä toivoi, mutta sitten oman halun johdosta latinaa; kreikan\nopiskelu jäi vähäiseksi opettajan muutettua pois. Isän kuoltua 1500\nLudovicon täytyi ainakin osaksi keskeyttää opintonsa ruvetakseen\npitämään huolta sisaruksistaan ja äidistään. Silloin alkoi se taistelu\nvaikeuksia ja huolia vastaan, joka löi katkeran leiman hänen\nSatiireihinsa ja ilmenee hänen suuresta runoelmastaankin hienosti\niroonisena pohjasävynä. Kardinaali Ippolito d'Este, joka oli olevinaan\nkirjallisuuden ja taiteen suosija, otti hänet 1503 palvelukseensa,\nmutta ei rohkaissut eikä palkinnut häntä runoilijana, vaan todettuaan\nhänet taitavaksi mieheksi käytti häntä diplomaattina. Kerrotaan, että\nkun Arioston suurrunoelma oli valmistunut, tämä renessanssikardinaali,\njolle se on omistettu ja jonka ihailua se on täynnä, lehteili sitä\nvälinpitämättömästi ja kysäisi hajamielisesti: \"Mestari Ludovico, mistä\nolette löytänyt kaikki nämä kauniit tarinat?\" Tämä orjuus, joka oli\naineellisestikin perin huonosti palkittua, päättyi 1517, jolloin\nrunoilija kieltäytyi seuraamasta kardinaalia Unkariin. Ferraran herttua\nAlfonso otti nyt hänet suojaansa, mutta palkitsi häntä vain\nkohteliailla sanoilla, minkä johdosta Ariosto suoraan pyysi joko\nriittävää aineellista tukea tai eroa. Hänet nimitettiin nyt (1520)\nApenninien villeimmässä vuoristossa olevan Garfagnanan maakunnan\nkuvernööriksi. Tämä oli samaa kuin maanpako, mutta siitä huolimatta\nAriosto hoiti toimensa kunnollisesti, palauttaen rauhan ja järjestyksen\nhurjien alamaistensa keskuuteen. Romanttinen, italialaisten runoutta\nkunnioittavasta mielenlaadusta kertova kasku mainitsee Arioston kerran\njoutuneen rosvojen vangiksi mutta näiden vapauttaneen hänet anteeksi\npyydellen heti, kun olivat saaneet tietää hänen olevan Raivoavan\nOrlandon runoilija. 1523 herttua tarjosi hänelle lähettilään tointa\npaavin hovissa, mutta hän kieltäytyi, hoiti kuvernöörinvirkaansa\n1525:een saakka ja palasi sitten Ferraraan, jossa vietti kaikkien\nkunnioittamana loppuikänsä kirjallisissa ja näytelmätaiteellisissa\nharrastuksissa. Hän kuoli keuhkotautiin. Asunnokseen rakennuttamansa\npienen talon oven yläpuolelle hän kirjoitti:\n\n    Parva, sed apta mihi, sed nulli obnoxia, sed non\n      Sordida, parta meo sed tamen aere domus --\n\n    Pieni jos on, toki riittävä mulle ja lainatta luotu,\n      puhdas siis, hankittu kun vaskella omalla on,\n\nmikä todistaa hänen luonteensa itsenäisyydestä. Sen laadusta yleensä\nantoi hänen veljensä Gabriele seuraavan kaikkien oikeaksi myöntämän\ntodistuksen:\n\n    Ornabat pietas et grata modestia Vatem,\n    Sancta fides, dictique memor, munitaque recto\n    Justitia, et nullo patientia victa labore,\n    Et constans virtus animi, et dementia mitis,\n    Ambitione procul pulsa, fastusque tumore.\n\n    Kaunistus Runojan oli hurskaus, kainous hieno,\n    uskollisuus, sanan annetun muistava oikea mieli,\n    vaikeuksissakin voittava, kaikessa kestävä kunto,\n    lempeys hengen myös, hyve sielun siintävä, kirkas,\n    ylpeyden sekä kiihkon mi kauas luotansa torjuu.\n\nArioston lyriikasta ja satiireista olemme aikaisemmin muutamalla\nsanalla maininneet (s. 154 ja 224); hänen näytelmistään muistanemme\nhuomauttaa tuonnempana draaman yhteydessä; tällä kerralla käsittelemme\nhänen suurrunoelmansa, jonka perusteella vain hän onkin saavuttanut\nkuuluisuutensa.\n\nJo ennen menoaan Ippoliton palvelukseen Ariosto oli haaveillut suuren\neepillisen runoelman sepittämisestä. Nuoruudessaan hän oli ahkerasti\nlukenut ritariromaaneja, jotka olivat tulleet entistä yleisemmiksi\nsitten, kun Antonio Verardo oli ruvennut julkaisemaan niitä painosta\n(Parisissa 1478, II, s. 193). Ariosto oli innostunut niihin niin,\nettä oli opetellut espanjaa voidakseen syventyä Amadis- ja\nPalmerin-sikermiin (II, s. 251) alkukielellä, josta sitten käänsi\nmuutamia tämän alan teoksia. Tästä harrastuksesta ja Pulcin ja Boiardon\nesimerkistä oli luonnollisena tuloksena, että hänkin tahtoi valita\naiheensa sankari- ja ritarirunouden piiristä. Ja jotta sen menestys\nolisi siltä kannalta varma, hän valitsi henkilöikseen ne, jotka olivat\njo vanhastaan tunnettuja ja suosittuja, eli samat, jotka Boiardo oli\nrunoelmassaan esitellyt. Näin hän joutui sepittämään tähän teokseen\njatkon, Raivoavan Orlandon (Orlando furioso). Hän aloitti työnsä n.\n1504 ja valmisteli sitä niin perinpohjin, että se painettiin vasta\n1516; se sisälsi silloin 40 laulua. Seuraavissa uupumatta korjailluissa\npainoksissa laulujen lukumäärä kasvoi 46:ksi. Paavi Leo X antoi\npainatuslupansa runoilijaa imartelevin, hienoin sanoin. Näin\nsyntynyt teos, joka sisältää n. 37.000 säettä, jaettuina ottava\nrima-säkeistöihin, ja joka teki sepittäjästänsä koko Italian\nmielirunoilijan, alkaa Vergiliuksen tyyliin seuraavin säkein:\n\n    Le donne, i cavalier, l'arme, gli amori,\n    Le cortesie, l'audaci imprese io canto,\n    Che furo al tempo che passaro i Mori\n    D'Africa il mare, e in Francia nocquer tanto\n    Seguendo l'ire e il giovenil furori\n    D'Agramante lor re, che si diè vanto\n    Di vendicar la morte di Troiano\n    Sopra re Carlo imperator romano.\n\n    Mä laulan naisista ja asehista\n    ja töistä tapparan ja rakkauden,\n    ajoista noista ylen kaukaisista,\n    kun mauri ryntäs Ranskaan tuhoten,\n    kehuista Agramanten kerskuvista,\n    joill' uhkas kuningas tuo ylpeillen,\n    ett' Kaarlelle hän sodan julman nostais\n    ja troialaisen kuolon hälle kostais.\n\nKuten muistamme Boiardo toi Parisin muurien edustalle Afrikan kuninkaan\nAgramanten, Espanjan kuninkaan Marsilion ym. Tämä sadunomainen Parisin\npiiritys on runoelman keskeinen tapahtuma, johon kertomuksen lanka aina\npalaa, poikettuaan väliin hyvinkin kauas. Aluksi kristityt kärsivät\ntappion. Saatuaan tietää tämän lähtee Angelica, jonka kuten muistamme\nOrlando oli tuhansien vaarojen läpi tuonut Ranskaan ja Kaarle Suuri\nmäärännyt palkinnoksi sille kristitylle ritarille, joka surmaisi eniten\nsaraseeneja, pakoon, kintereillään Rinaldo, jota hän nyt, juotuaan\nunohduksen lähteestä, sydämestään vihaa. Sitten Kaarle lähettää\nRinaldon Englantiin hankkimaan sotaväkeä. Tällä välin ilmestyy\nsaapuville Rinaldon tytär Bradamante, joka on kuulu sekä kauneudestaan\nettä uljuudestaan (ja josta muka Estein suku polveutui). Hän etsii\nrakastettuansa, pakanakuningas Ruggeroa, jonka hänen suojelijattarensa,\nhyvä noita Melissa, on ilmoittanut olevan eräässä Pyreneitten\nlumolinnassa. Siellä Atlante-noita, hänen kasvattajansa, joka on\nestänyt Ruggeron kääntymästä kristinuskoon, pitää häntä suloisessa\nvankeudessa, kooten sinne seudun kaikki uljaat ritarit ja kauniit\nnaiset. Mutta Bradamante voittaa Atlanten lumouksesta suojelevan\ntaikasormuksen ja viekkauden avulla, anastaa hänen siivekkään\nhevosensa, Hippogryfonsa, ja loihditun kilpensä, jonka säteiden\nvoimasta vastustajat pyörtyvät, ja vapauttaa Ruggeron. Tämä haluaa\nratsastaa Hippogryfolla ja ottaen lumokilven hyppää ihmehevosen\nselkään, joka silloin vie hänet Atlanten tahdon mukaan kauniin Alcinan\nsaarelle, viettelijättären luo, joka kyllästyttyään rakastajiinsa\nmuuttaa heidät puiksi, lähteiksi, eläimiksi jne. Mutta hyvä Melissa\nauttaa jälleen yksin jäänyttä Bradamantea Atlanten hahmossa\nvapauttamalla Ruggeron, jonka viisas Logistilla opettaa ohjaamaan\nihmehevosta ja joka lähtee nyt kiitämään tällä ilmojen halki Ranskaan,\nBradamanten luo.\n\nMyös Orlando on ryhtynyt etsimään Angelicaa, seuraillen hänen jälkiään,\nmutta tullen joka paikkaan liian myöhään. Angelica on joutunut\nmerirosvojen valtaan, jotka ovat vieneet hänet Ebudan saarelle. Siellä\nhänet piti paikkakunnan tavan mukaan uhrattaman merihirviölle. Orlando\nlähti auttamaan häntä, mutta perille saapui aikaisemmin Hippogryfollaan\nRuggero, joka lamautti hirviön kilvellään, pelasti neidon ja vei hänet\nmukanaan. Mutta kun hän laskeutuu maahan tutustuakseen neitoon\nlähemmin, tämä huomaa hänen sormessaan oman ihmesormuksensa, joka oli\nhäneltä kerran ryöstetty ja jonka Bradamante oli antanut Ruggerolle,\nvetää sen hänen sormestaan ja pistää suuhunsa, kadoten siinä\nsilmänräpäyksessä hölmistyneen Ruggeron näkyvistä. Päällepäätteeksi\nvielä Hippogryfo karkaa, Ruggero kun oli näet lemmenkiireissään sitonut\nsen huolimattomasti kiinni. Ebudan saarella aiotaan tällä aikaa uhrata\ntoinen neito, onneton Olimpia, jonka kuitenkin Orlando pelastaa,\nsurmaten hirviön kiinnittämällä veneen avulla ankkurin sen kitaan ja\nhinaamalla sen siitä rannalle. Lähtee sitten jatkamaan hakemistaan.\n\nSitten runoilija vie meidät piiritettyyn Parisiin. Kaarle rukoilee\nJumalaa, joka lähettää Mikaelin etsimään Hiljaisuutta (Silenzio) ja\nEripuraisuutta (Discordia). Viimeksimainittu löydetään luostarista,\njossa ei olisi luullut sen viihtyvän; siellä on myös sen opettaja Petos\n(Frode) ja siellä Hiljaisuus kalastaa. Hiljaisuuden opastamina Rinaldon\njoukot saapuvat Parisiin juuri piirityksen alkaessa. Piirittäjien\njoukosta herättää jättimäisyydellään huomiota Algerian kuningas\nRodomonte, joka yksinään tuhoaa Parisia tulella ja miekalla siihen\nsaakka, kunnes Kaarle ja paladiinit onnistuvat ajamaan hänet muurien\nulkopuolelle. Rinaldo ahdistelee tällä välin muita piirittäjiä. Sitten\nkeisari tekee uloshyökkäyksen ja piirittäjät joutuvat vuorostaan\npiiritetyiksi. Sitkeällä vastarinnallaan ja sankarillisella\nkuolemallaan Dardinello saa estetyksi saraseenien täydellisen\ntuhoutumisen, ja he linnoittautuvat nyt juoksuhautain taa. Dardinellon\nsoturit Medoro ja Cloridano päättävät yöllä etsiä kuninkaansa ruumiin\nhaudatakseen sen. Mutta kristittyjen partio yllättää heidät ja kahakka\npäättyy siten, että Medoro jää kuolleeksi luultuna kentälle.\nSilloin saapuu paikalle näkymättömänä Angelica, näkee haavoittuneen\nkauniin nuorukaisen ja säälien häntä parantaa hänet itämaisella\nlääkitsemistaidollaan. Rakastuttuaan häneen samalla hän viettää Medoron\nseurassa muutamia onnellisia päiviä paimenen majassa, jonka seiniin\nmolemmat kirjoittelevat lemmenvuodatuksiaan, ja lähtee sitten\nBarcelonaan, josta purjehtii Indiaan, kruunauttaakseen sulhonsa Cataion\nkuninkaaksi. Näin Orlandon ihanne katoaa näyttämöltä ainaiseksi jo\nrunoelman keskivaiheilla.\n\nKeskipäivän helteellä silloin Orlando saapuu Angelican ja Medoron\nvarjoisaan lehtoon, jossa heidän nimensä ovat puihin piirrettyinä ja\nluolan aukon yläpuolella oleva kirjoitus selvästi ilmaisee, mistä on\nollut kysymys. Luullen huvittavansa häntä paimen vielä kertoo\nrakastavien lempimisestä ja näyttää hänelle Angelicalta saamansa\njalokiven, jonka Orlando tuntee kerran tälle antamakseen lahjaksi.\nSinä yönä Orlando ei nuku ja alkaa seuraavana päivänä, tullen\nmielisairaaksi, raivota järjettömästi ja tehdä jättimäisiä,\neriskummallisia tuhotöitä, harhaillen alastomana missä sattuu. Hän on\nsaapuvilla Angelican mennessä laivaan, mutta ei tunne tätä enempää kuin\ntämäkään häntä, ja ui Gibraltarin salmen poikki Afrikkaan.\n\nRuggero on luullut näkevänsä Bradamanten joutuvan jättiläisen vangiksi\nja lähtien ajamaan tätä takaa tulee lumottuun linnaan, jonka Atlante on\nrakentanut. Siellä hän on alituiseen kuulevinansa Bradamanten kutsuvan\nhäntä avukseen ja jää linnaan etsimään häntä. Melissa ja Bradamante\nsaapuvat paikalle, mutta lumous pysyy laukeamatta, kun viimeksimainittu\nei rohkene surmata heitä vastaan Ruggeron hahmossa rientävää Atlantea,\nmikä on sen särkymisen ehto. Silloin saapuu hätään paladiini Astolfo,\njoka on ollut Alcinan rakastajana, tullut muutetuksi myrtiksi ja\npalautunut Melissan avulla ihmiseksi. Hänellä on taikakirja, josta hän\non oppinut kaikki konstit, ja jylhä-ääninen lumotorvi: siihen hän kun\npuhaltaa, niin linna haihtuu olemattomiin ja Bradamante ja Ruggero\ntapaavat lopultakin toisensa. Ennenkuin sankarineito kuitenkaan antaa\nkätensä sulholleen, tämän on käännyttävä kristinuskoon. Ruggero on\nvalmis siihen, mutta tahtoo ensin odottaa, kunnes Parisin piiritys\nolisi päättynyt, koska ei voi hylätä kuningatartansa tämän ollessa\nvaikeuksissa. Bradamante palaa linnaansa Montalbanoon ja Ruggero\nAgramanten leiriin. Matkalla hän tapaa sankaritar Marfisan, joka\nmiellyttää häntä kovasti. Bradamante saa tietää sen ja kiehuu\nmustasukkaisuudesta.\n\nSaraseenit palaavat ja alkavat uudelleen piirittää Parisia. Arkkienkeli\nMikael lähettää Eripuraisuuden, joka istui parhaillaan munkkien\nkokouksessa valitsemassa näille esimiestä, hajoittamaan saraseenien\nleiriä. Eri syistä pakanat vähitellen ryhtyvätkin taistelemaan toisiaan\nvastaan. Onnettomimmin käy Rodomontelle. Vakuutettuna siitä, että\nDoralice rakastaa häntä eikä Mandricardoa, hän pyytää neitoa\nvalitsemaan heistä kahdesta, mutta neito silloin kirjoittaakin lempensä\nviimeksimainitulle. Melkein yhtä sekaisin raivosta kuin Orlando\nRodomonte silloin lähtee tiehensä ja asettuu Mompellier'hen, virran\nrannalla olevaan pieneen hylättyyn kirkkoon. Ohitse menee kaunis\nIsabella, kuljettaen mukanaan Zerbinonsa ruumispaareja. Rodomonte\nrakastuu häneen, mutta Isabella mieluummin vaikka kuolee kuin antautuu\nhänelle ja turvautuu siksi valheeseen: hän osaa muka valmistaa voiteen,\njoka tekee haavoittumattomaksi; sen salaisuuden hän opettaisi\nRodomontelle, jos tämä antaisi hänen olla rauhassa. Hän puristaa\nruohosta mehua, voitelee sillä kaulansa ja pyytää Rodomontea iskemään\nsiihen miekallaan; tämä tekee niin ja mestaa siten neidon.\nSovittaakseen erehdyksensä Rodomonte pyhittää kirkon Isabellan haudaksi\nja rakentaa virran yli kapean sillan. Jokaisen ylikulkijan täytyy\ntaistella hänen kanssaan, minkä jälkeen hän ripustaa voitetun aseet\nkirkkoon kunnianosoitukseksi Isabellalle. Bradamante, joka on etsimässä\ntietoja Ruggerosta, saapuu sillalle ja voittaa hänet taikapeitsellään.\nHäveten nyt Rodomonte piilottautuu luolaan ja vannoo olevansa\ntarttumatta aseisiin yhteen vuoteen, kuukauteen ja päivään.\n\nRinaldo hyökkää uskollisine joukkoineen saraseenien selkään ja tuhoaa\nheidät. Agramante pelastuu töintuskin ja peräytyy vähine\njoukonjäännöksineen Provenzaan, Arliin, jossa Ruggero on.\nMustasukkainen Bradamante tapaa tämän siellä, haastaa taisteluun ja\nvoittaa; samoin hän voittaa Marfisan, joka on tullut väliin. Mutta\nsilloin ääni ilmoittaa maan alta, että Marfisa on Ruggeron sisar, jonka\npakanat olivat pienenä ryöstäneet; puhuja on Atlante, joka on kuollut\nsiitä surusta, ettei saanut pidetyksi Ruggeroa pakanana, ja on\nhaudattuna tälle paikalle. Ruggero syleilee odottamatta löytynyttä\nsisartaan, ilmoittaa rakastavansa Bradamantea ja kertoo sukutarinansa\nalkaen Hektorista. Molemmat ovat siis alkuaan kristittyjä ja kastetaan\nnyt viivyttelemättä.\n\nTällä välin on Astolfo, jonka haltuun Ruggerolta karannut Hippogryfo\noli joutunut, lennellyt Ranskat, Espanjat, Afrikat ja Etiopiat,\npelastanut viimeksimainitussa maassa taikatorvensa peloittavalla\näänellä sokean Senapo-kuninkaan harpyioiden hyökkäyksiltä, ajanut näitä\ntakaa helvettiin saakka ja noussut sieltä kohoavalle korkealle\nvuorelle, jossa on maallinen paratiisi. Evankelista Johannekselta, joka\nasuu siellä, hän saa kuulla Orlandon sairaudesta ja siitä, että hänen\n-- Astolfon -- on määrä parantaa se. Profeetta Eliaan tulisissa\nvaunuissa hän ja Johannes sitten nousevat kuuhun, jonne kokoontuu\nkaikki hyvä ja paha, mitä kadotamme maan päällä, lukuunottamatta\nhulluutta, joka yksistään jää meille ainaiseksi. Kuussa on siis myös\nihmisten järki, ja niinpä Astolfo löytää sieltä sekä oman että Orlandon\njärjen, joka on säilyssä isossa pullossa. Laskeuduttuaan takaisin\nparatiisivuorelle Astolfo kokoaa sieltä erästä yrttiä, jonka avulla\nylpeytensä vuoksi sokeaksi tullut Senapo saa näkönsä takaisin.\nKiitollisuudesta Senapo kääntyy kristinuskoon ja antaa Astolfolle\nsotaväkeä, niin että hän voi hyökätä Agramanten valtakuntaan ja siten\npakottaa tämän palaamaan Ranskasta.\n\nMutta hänen sotajoukoltaan puuttuu hevosia. Astolfo rukoilee hartaasti\nJumalaa ja kokoaa vuorelta kiviä, jotka muuttuvat hevosiksi. Sitten hän\nryhtyy hyökkäämään Bisertaan. Hän suunnittelee myös Provenzan\nvalloittamista saraseeneilta, mutta kun hänellä ei ole laivastoa, hän\nrukoilee Jumalaa, heittää mereen laakerin, palmun, setrin ym. puiden\nlehtiä, Ja siinä on laivasto. Kun tämä on nostamaisillaan ankkurin,\nilmestyy saapuville seutua hävittävä mielipuoli: Orlando. Hänet\nsidotaan ja hän saa hengittää omaa pullossa olevaa järkeänsä, jolloin\ntulee terveeksi, häpeää tekojaan, vannoo rupeavansa jälleen\npuolustamaan kristikuntaa ja ryhtyy Astolfon kanssa piirittämään\nBisertaa. Laivasto joutuu yöllä taisteluun Agramanten laivaston kanssa,\njoka kärsii häviön, nostaa purjeet ja lähtee palaamaan Afrikkaan.\nAgramante näkee jo kaukaa Bisertan, pääkaupunkinsa, palavan. Sota\npäättyy Lipadusan saarella suoritetuilla kaksintaisteluilla, joihin\nkristittyjen puolelta ottavat osaa Orlando, Oliviero ja Brandimarte,\nsaraseenien puolelta Agramante, Gradasso ja Sobrino. Orlando surmaa\nAgramanten ja Gradasson. Sobrino haavoittuu pahasti ja antautuu. Myös\nOliviero haavoittuu. Brandimarte kuolee pyytäen pitämään huolta hänen\nrakkaasta donnastaan Fiordiligistä. Saarelle saapuu liian myöhään\nRinaldo, joka vie Orlandon kanssa Brandimarten Sisiliaan kunniakkaasti\nhaudattavaksi.\n\nBradamanten isä Amonen herttua ei tahdo antaa tytärtänsä Ruggerolle,\nkoska on luvannut hänet Bysantin keisarin Costantinon pojalle Leonelle.\nTottelevaisena tyttärenä Bradamante aikoo alistua, mutta silloin Kaarle\nSuuri, jota hänen isänsä ei uskalla vastustaa, määrää, että hänet saa\npuolisokseen vain se, joka voittaa hänet turnajaisissa. Vihastuneena\nRuggero menee Licorno-ritarin nimellä taistelemaan Leonea vastaan\nsyöstäkseen hänet valtaistuimelta, mutta Leone ihailee niin hänen\nurotekojaan, että heistä tulee ystävät. Sovitaan, että Licorno\ntaistelee Bradamantea vastaan Leonen puvussa voittaakseen neidon tälle.\nLicorno voittaa, mutta kun Leone saa tietää hänen olevankin Ruggero,\nhän ei tahdo olla tätä huonompi kohteliaisuudessa, vaan pyytää\nkeisaria antamaan Bradamanten käden tälle. Lopuksi vietetään Kaarlen\nläsnäollessa häät, jotka kuitenkin häiriytyvät sen kautta, että\nRodomonte äkkiä ilmestyy hääsaliin ja haastaa Ruggeron uskonluopiona\nkaksintaisteluun. Tämä suoritetaan, Rodomonte kaatuu ja hänen sielunsa\nlentää kiroillen helvettiin. Vihdoinkin on päästy pitkän runoelman\nloppuun.\n\nSisällys osoittaa, ettei Ariostolla ole ollut sepittäessään\nrunoelmaansa minkäänlaista uskonnollis-siveellistä tai isänmaallista\ntarkoitusperää, vaan että hän on pyrkinyt antamaan taiteellista asua\nyksinomaan vain fantastisille, kaiken todellisuuden ulkopuolella\noleville saturunollisille mielikuvilleen. Este-suvun ylistäminen on\nulkoinen, runoilijan asemasta johtuva kohteliaisuuden ja ajan tavan\naiheuttama ele, jolla ei ole ollut merkitystä runoelman synnylle eikä\nsisällykselle. Paetessaan näin mielikuvituksen maailmaan Ariosto antaa\ntodistuksen samalla sekä itsestään että aikalaisistaan. Hänen\nHoratiusta jäljittelevät latinankieliset nuoruudenrunonsa jo osoittavat\nhänen olleen elämää pelkäävä ja rauhaa kaipaava luonne, joka viihtyi\nhuonosti aikansa melskeisessä ympäristössä ja haki unohdusta\nidyllisestä luonnosta ja lemmestä. Niin hän todennäköisesti olisi\ntehnyt siinäkin tapauksessa, että hänen ympäristönsä olisi ollut\nvähemmän levoton kuin oli, mutta nyt hän tunsi sitä voimakkaampaa halua\npäästä lepoon ja rauhaan, kuta vaikeammiksi Italian olot ranskalaisten\nja espanjalaisten sotien vuoksi muuttuivat ja kuta ikävämpiä ja\ntyöläämpiä hänen diplomaatti-, hovi- ja virkamiestehtävänsä olivat.\nSamoin kuin joka haluten nukkumalla hetkeksi pelastua ikäviltä\najatuksilta kuvittelee kauniita asioita viihdyttääkseen itsensä lepoon,\nAriostokin arkityönsä väliaikoina unelmoi ritarisatujen värikkäistä\nseikkailuista, ajattelemattakaan minkään väittämistä, kieltämistä tai\nvakuuttamista. Näin menetellessään hän oli samalla ilmaus siitä\nkansalaistensa kesken yleisestä mielialasta, joka teki aluksi Boiardon\nrunoelman suosituksi.\n\nArioston runoilijaolemukseen syvennyttäessä on näin ollen ensimmäiseksi\nkohdistettava huomio hänen mielikuvitukseensa, jonka laadun\nmääritteleminen varmaan valaisee sitä ydinkohdalta. Ajatellessa hänen\nrunoelmaansa sen rakenteen kannalta, kuinka siinä yksityiset sekä\nlaajat pää- että lyhyemmät sivuepisoodit näyttävät kumpuilevan\nylimmäisinä ja niin sekaisin, ettei aluksi voi huomata mitään\nkokonaisuutta, mutta kuinka tämä sekasorto vähitellen järjestyy kolmen\npäämotiivin: kristittyjen ja pakanain taistelun, Orlandon intohimon ja\nhulluuden, ja Bradamanten ja Ruggeron rakkauden varassa seisovaksi,\nkorkeaksi, sopusuhtaiseksi rakennukseksi, täytyy todeta, että sillä --\nArioston mielikuvituksella -- oli huomattava taiteellisesti\nsuunnitteleva ja sommitteleva kyky. Boiardon runoelmassa mennään\nkuin virrassa, jossa uiskentelee sekaisin monenlaista kaukaa ja\nläheltä mukaan tempautunutta, vielä loppuhiomista vailla olevaa\nrakennusainetta; Ariosto on taitava arkkitehti, joka epäröimättä\nnostelee paikoilleen marmorinsa ja veistoksensa, suunnitelman mukaan,\njonka peruslinjoja emme aluksi oivalla, mutta jonka tuloksena on\nsopusointuinen satupalatsi. Tällä hän ilmaisee osanneensa ottaa oppia\nantiikin epiikasta, sen rakenteen ja muodon vaatimuksista, ja eroaa\nedukseen Pulcista ja Boiardosta.\n\nRakenteellisen kyvyn lisäksi tulee kekseliäisyys. Vaikka voimmekin\ntodeta hänen ottaneen aineistonsa suurimmaksi osaksi sankari- ja\nritarirunoudesta, Vergiliuksen, Ovidiuksen, Statiuksen ja Lucanuksen\nteoksista, hän kuitenkin osasi sovittaa sen tarkoituksiinsa ja\nkäsitellä niin omintakeisesti, ettei se yleensä vaikuta vanhalta eikä\nkuluneelta. Tämä johtuu suureksi osaksi myös hänen mielikuvituksensa\nkolmannesta ominaisuudesta, sen maalauksellisesta kyvystä. Ne värit,\nmitkä hänen aikansa suurmaalarit -- Tiziano, Rafael, Correggio --\nsiirsivät siveltimellään kankaalle, Ariosto loitsi kynällään runoonsa,\njosta ne loistavat virttymättöminä, suurina satumaalauksina.\nNäiden teho on säilynyt lisäksi senkin vuoksi että niissä yhtyy\nmaalauksellisuuteen tuore ja selvä realismi, se todellisuuden ja\n\"järkevyyden\" tuntu, jolla satujenkin tapahtumat täytyy perustella ja\nnäyttämöt kuvata, jos mieli eläytyä niihin. Tämä todellisuustuntu oli\nArioston mielikuvituksessa herkkä, varjellen häntä ylimalkaisuuden\nelottomalta kylmyydeltä. Kuvausten aistillisuus ylittää joskus sen,\nmihin olemme nykyaikana tottuneet.\n\nNäin voimakas ja terävä ase ei voinut pysähtyä Boiardon kaavamaisen,\nkehittymättömän henkilö- ja sielunkuvauksen asteelle, vaan pyrki\nluomaan eläviä ihmisiä, jotka kokemustensa vaikutuksesta ovat tänään\ntoisenlaisia kuin eilen. Boiardon Orlando on miekanheiluttaja, jonka\nsielu ei paljoa liikahtele, mutta Arioston Orlando on intohimostansa\nkärsivä ihminen, jonka hulluuden laatu tekee suurista mitoistaan\nhuolimatta uskottavan, melkeinpä järkyttävän vaikutuksen. Boiardon\nAngelica on keveähkö prinsessa, jonka lemmentuli ei ehkä pala kovin\nsyvällä, mutta Arioston Angelica on siveä, arka neito, jonka sydämessä\nasuu sääli ja joka kykenee uhraamaan rakkaudelleen kaikki, itse\npyytämättä mitään. Näin Ariosto lämmittää ja inhimillistää jokaisen\nBoiardolta perimänsä henkilön, luoden ja kehittäen toiset, kuten\nRuggeron ja Bradamanten, joita vanhempi runoilija tuskin oli\nehtinyt hahmotella, kokonaan uudelleen. Lemmenherkkyydessään ja\nlankeamisvalmiudessaan Ruggero on peräti inhimillinen, Bradamante\nuskollisuudessaan, mustasukkaisuudessaan ja anteeksiantavaisuudessaan\nhienosti naisellinen, Astolfo seikkailuinnossaan usein melkein\nkoomillinen. Mutta kaikki tämä olisi lopuksikin jäänyt sadun asteelle,\njoka pian kyllästyttää samanvärisyydellään, ellei hieno taiteellinen\nvaisto olisi ilmoittanut Ariostolle, että myös hänen itsensä tuli olla\nsiinä jollakin tavalla mukana. Niin hän joskus, etupäässä laulujen\nalussa, tulee näkyviin kuin väliin teatterin ohjaaja näytännön alkaessa\nesiripun eteen ja pitää siinä piene yksinpuhelun sekä yleisölle että\nitselleen. Niistä ilmenee hänen maailmankatsomuksensa, joka on\nresignoitunut, surumielisesti hymyilevä ja filosofisesti pessimistinen,\nhänen käsityksensä rakkaudesta, ystävyydestä jne., ja niiden sävy on\nkeveästi, samalla iloisesti ja syvälle tunkevasti, sivistyneesti ja\nhymähtelevästi irooninen. Tämä sävy tulee joskus näkyviin muuallakin,\nvoimakkaasti esim. kuvauksessa käynnistä kuussa, ja lepää kimaltelevana\nseittinä, jonka laatua on vaikea sattuvasti määritellä, koko runoelman\nyllä. Se on siinä renessanssin aidoin osuus, heijastus sen syvimmästä\nolemuksesta, inhimillisesti tosi ja lakastumaton silta nykyaikaan\nsaakka.\n\nTakoessaan sanottavansa ottava rima-säkeistöiksi Ariosto osoittautui\nkielen ja muodon mestariksi, joka renessanssin kultaseppien\ntaituruudella pakotti kielimetallin hienoiksi kuvioiksi, hioen ja\nsiselöiden nämä niin, etteivät niissä missään kohdassa, suuresta työstä\nhuolimatta, tunnu pihtien pitämät. Hän on tässä suhteessa\nasiantuntijain lausunnon mukaan hienoaistinen ja tarkkakorvainen kuin\nPetrarca, ulottaen harkintansa pienimpiin vivahduksiin saakka ja\ntyytyen vasta sitten, kun sointu on täysin luonteva ja puhdas.\nTyyliniekkana hän on samoin korkeatasoinen: vapaa kaikesta\nretoriikasta; aina luonteva, siirtyen joustavasti juhlallisesta sävystä\nhiljaiseen, arkiseen jokapäiväisyyteen ja päinvastoin; tahdikas ja\nsuhdallinen keinojensa käyttämisessä, taiteellisen tasapainotunteen\nhallitsema.\n\nRaivoavan Orlandon laatua ja merkitystä valaisee sen asettaminen\nJumalaisen komedian rinnalle. Silloin näemme toistensa vastakohdat\nvierekkäin. Danten runoelma on koko elämää vallinneen intohimon\ntulkintaa, syvimpien ja tärkeimpien realiteettien, keskiajan\nmaailmankäsityksen nostamista runoudeksi, voimakkaan, oikeudesta,\ntotuudesta ja vapaudesta tietoisen yksilön jylhää rippiä, josta jo\nilmenevät renessanssin-ihmisen kaikki parhaat pyrkimykset. Arioston\nrunoelma ilmaisee, että kuluneet kaksi vuosisataa olivat ehtineet\nväsyttää ja vanhentaa renessanssin-ihmisen ja tehdä hänestä\ninnostuksesta ja \"aatteista\" välinpitämättömän, hienosti skeptillisen\npsyken, joka ennen kaikkea etsi huvituksia. Arioston runoelman ainoa\ntarkoitus oli -- huvittaminen.\n\n\n3\n\nViitaten siihen, mitä olemme kertoneet Trissinon ohjelmasta (s. 142)\nhuomautamme uudelleen, että kun Boiardon ja Arioston suositut romanzot\neivät olleet sen mukaisia -- eivät käsitelleet historiallisia\nhenkilöitä eivätkä kertoneet vain yhden henkilön rajoitetusta\ntoiminnasta --, syntyi eriäviä mielipiteitä siitä, mikä oli varsinaisen\noikean eepoksen laki. Trissino koetti suositella sääntöään omalla\ngoottilaisrunoelmallaan, mutta ei saavuttanut menestystä. Vasta\nTorquato Tasson runoelma oli luotu tavalla, joka tuntui silloisista\nselvyyden etsijöistä ratkaisevan tämän kysymyksen.\n\n_Torquato Tasson_ elämä (1544-1595) sattui 1500-luvun jälkipuoliskolle,\njolloin espanjalaisten valta (vuodesta 1559 alkaen) oli Italiassa\ntäysin vakiintunut ja jolloin katolinen taantumus, kirkon ulkonainen\npuhdistaminen, inkvisitio ja jesuiitat, olivat jo tehneet lopun siitä\nhengen vapaudesta, jota renessanssin kaikuna siellä täällä vielä\npilkahteli -- muistutamme mieleen sen, mitä olemme kertoneet\nhumanismin, uskonpuhdistuksen ja filosofian yhteydessä. Tämä ajan\nsuunta suosi kyllä ulkonaista oppineisuutta, taidettakin, jolla\njesuiitat nimenomaan tahtoivat palauttaa sivistyneistön kirkon helmaan,\nmutta siitä huolimatta se tukahdutti todellisen \"humanismin\", eikä siis\nvoinut tuottaa tervettä, syvää, omavoimaisesti pulppuavaa runoutta.\nSeurauksena oli, kuten myöhemmin tulemme näkemään, Italian runouden\npitkä taantumisen kausi. Tasson asema aikansa ympäristössä on\nomituinen: hän on katolisuuden nousun varsinainen runoilija, mutta\njuuri runovoimansa vuoksi ikäänkuin siihen kuulumaton, renessanssin\nvapaista vuosikymmenistä myöhästynyt orpo henki, joka ei löydä\nvarsinaista paikkaansa ja kärsii siitä.\n\n_Torquato Tasso_ oli tuotteliaan runoilijan, Salernon ruhtinas Roberto\ndi Sanseverinon sihteerin, bergamolaisen Bernardo Tasson poika,\nsyntynyt Sorrentossa 1544. Kun espanjalaiset tahtoivat tuoda inkvisitio\nSanseverinonkin alueelle eikä sen ruhtinas enempää kuin hänen\nsihteerinsäkään sitä halunnut, karkoitettiin molemmat ja heidän\nomaisuutensa takavarikoitiin. Isä pakeni Roomaan, mutta äiti eli\npoikansa kanssa Napolissa, jossa tämä kävi jesuiittain koulua. 1556\näiti kuoli -- veljensä myrkyttämänä, sanottiin, joka ei tahtonut\nluovuttaa sisarensa perintöä. Tätä eivät Torquato eikä hänen sisarensa\nCornelia saaneetkaan haltuunsa. 1557 hän seurasi isäänsä Urbinon\nhoviin, jonka sivistyneessä ilmapiirissä (s. 148), kirjallisten\nharrastusten parissa, vietti kolme vuotta. Samojen vaikutteiden\nalaisena hän oli Venetsiassa, jossa hänen isänsä 1560 painatti\nAmadigi-nimistä, Amadis-aiheista romanzoansa. 1561 tapaamme hänet\nPaduasta, jonne hänet oli lähetetty lukemaan lakia ja jossa hän\ntutustui mm. vakavaan oppineeseen, platonilaiseen filosofiin Sperone\nSperoniin, huomaten uskonnollisen vakaumuksensa järkkyvän jouduttuaan\ntämän ajatusten kiirastuleen. Lakitieteellisten opintojen sijasta hän\nharjoitti runoilua, sepittäen Rinaldo-nimisen romanzon, jossa käsitteli\nariostolaista sankaria Trissinon säännön mukaisesti. Runoelma, jonka\nnuori tekijä oli omistanut Ferraran herttuan Alfonso II:n veljelle,\nkardinaali Luigi d'Estelle, herätti suurta huomiota ja isä painatti\nsen. Tämän jälkeen Torquato kirjoitti kolme Keskustelua (Discorsi),\njoissa käsitteli eepoksen teoriaa, esittäen lyhyesti sanottuna\nseuraavan kannan:\n\nEepoksen aiheen on, vaikuttaakseen todellisuudelta, oltava\nhistoriallinen; sen toiminnan pitää olla yhtenäinen, käsittäen alun,\nkeskikaaren ja lopun; sivuepisoodit, joista se saa vaihtelevaisuutta,\nmonipuolisuutta ja kauneutta, ovat sallittuja, kunhan eivät särje\nyhtenäisyyttä eivätkä kokonaisuutta; yliluonnollinen aines kuuluu\neepokseen sen välttämättömänä osana, mutta sen on oltava sellaista ja\nsitä on käsiteltävä niin, ettei se särje varsinaisen aiheen\ntodellisuussävyä; tästä seuraa, ettei se voi olla peräisin\npakanallisesta mytologiasta, koska kristittyinä emme voi ottaa tätä\ntodesta; koska näin on, ei liioin itse pääaihe voi olla peräisin\npakanuuden historiasta, vaan sen täytyy kuulua kristilliseen aikaan;\nyliluonnollisuuksien toimeenpanijoina ovat tällöin Jumala, enkelit,\ndemonit, pyhimykset, noidat ym., joihin kristityt uskovat; pyhän\nhistorian aiheita ei ole käytettävä, sillä se olisi rienausta ja\nlisäksi vaikeaa, koska sitä ei sovi muunnella; parhaita ovat\nritarikauden aiheet. Kuten näkyy, Tasso koetti sovitella Arioston ja\nTrissinon välillä. Voisi sanoa, että tämä näin varhain suoritettu\nteorian kiinnilyöminen tuli runoilijalle itselleen aitaukseksi, jota\nvailla hän olisi ehkä liikkunut vapaammin sepittäessään runoelmaansa.\n\nOpiskeltuaan jonkin aikaa Bolognassa Tasso muutti 1565 Ferraran hoviin,\njossa tuli nuorena, kauniina, kaikin puolin hyvin kasvatettuna\ngentlemannina yleisesti suosituksi ja varsinkin häntä noin kymmentä\nvuotta vanhempien Lucrezia- ja Leonora-prinsessojen läheiseksi\nystäväksi. Siitä, että hän olisi ollut rakastunut viimeksimainittuun,\nkuten mm. Goethen Torquato Tassossa kerrotaan, ei ole sen\nluotettavampia todistuksia kuin Tasson tälle omistamat runot; mutta\nniitä hän sepitteli muillekin kaunottarille, joita hovissa oli\nlukuisasti. 1570 hän matkusti kardinaali d'Esten seuralaisena Parisiin,\njosta palasi seuraavana vuonna jouduttuaan erimielisyyteen isäntänsä\nkanssa liian avomielisen ja suorasukaisen puhetapansa vuoksi. Hän tuli\nnyt itsensä herttuan palvelukseen ja kohosi kirjailijauransa huipulle.\nSen merkkitapaukset olivat paimendraama Aminto (julkaistu 1573) ja\neepillinen runoelma Vapautettu Jerusalemi (Gerusalemme liberata, 1574,\npainettu 1580). Heti suurrunoelman valmistuttua sen tekijässä ilmeni\noireita siitä, että hänen terve itseluottamuksensa oli järkkynyt:\npolttava runollinen mielikuvitustyö oli rasittanut hänen herkkää\nhermostoaan liiaksi. Rohkenematta julkaista teostaan sellaisena, mikä\nse oli hänen kynänsä jäljeltä, ja ehkä myös valmistaakseen sille jo\nedeltäpäin suosiollista vastaanottoa hän luetutti sitä eri henkilöillä\nja halusi kuulla näiden mielipiteitä. Ne olivat yhtä viisaita kuin\n\"arvostelijain\" usein ovat kyseen ollessa suuresta runoudesta.\nYmmärtämättä, että runoilijat menetellessään näin odottavat vain\nylistystä, \"asiantuntijat\" kiitoksen ohella lausuivat myös toivomuksia\nrunoelman juoneen, nimeen, moraaliin, episoodeihin, kieleen,\nrunomittaan jne. nähden. Toisesta sen olisi pitänyt olla enemmän\nklassillisten esikuvien, toisesta taas romanzojen mukainen, kolmannen\narvellessa, että eräät lemmenkohtaukset -- runoelman kauneimmat osat --\noli välttämättä pyyhittävä, jotta inkvisitio voisi hyväksyä teoksen ja\nsitä voitaisiin lukea nunnaluostareissakin. Tasso hermostui, loukkautui\nja sotkeutui puolusteluihin ja väittelyihin. Hänen terveytensä alkoi\nheikontua ja hän halusi muuttaa pois Ferrarasta Firenzeen, minkä\n**kuitenkin herttua sai estetyksi. Hänen epäluuloisuutensa,\närtyisyytensä, sairaalloisen herkkä itsetuntonsa ja vainomielteensä,\njotka joskus ilmenivät väkivaltaisuuksina, johtivat lopuksi siihen,\nettä hänet 1577 sijoitettiin hoidettavaksi erääseen Ferraran\nfransiskaaniluostariin. Sen tietenkin aiheettoman pelon vallassa,\nettä herttua tahtoi murhata hänet -- herttua päinvastoin koko ajan\ntuki ja suojeli häntä --, hän karkasi sieltä ja kulki talonpojaksi\npukeutuneena jalan Sorrentoon, sisarensa luo. Viihtymättä kuitenkaan\nsikäläisissä vaatimattomissa oloissa hän pyysi saada palata takaisin\nFerraraan, mihin herttua suostui ehdolla, että Tasso nyt antautuisi\nlääkärien hoitoon. Hänet otettiin vastaan hyvin, mutta pian taas\nhänen sairautensa tuotti vaikeuksia sekä ympäristölle että hänelle\nitselleen, ja hän karkasi kesällä 1578. Syksyllä hän saapui Torinoon\njalan ja sellaisessa kunnossa, että häntä luultiin kulkuriksi; siellä\nsekä herttua että muut osoittivat hänelle kilvan kunnioitusta ja\nvieraanvaraisuutta sekä hänen runoilijamaineensa että kovan kohtalonsa\nvuoksi. Kyllästyen tähän ja ikävöiden Ferraraan, josta oli tullut\nhänen levottoman elämänsä aina unelmoitu satama, hän jälleen pyysi\nsaada palata sinne, mihin herttua nytkin suostui. Mutta kun hovi oli\nhänen tullessaan hääpuuhissa, herttuan aikoessa mennä kolmatta kertaa\navioliittoon, eikä siis ehtinyt suoda runoilijalle niin huomaavaista\nvastaanottoa kuin tämä oli odottanut, Tasson mielisairaus puhkesi\nnäkyviin niin vaikeasti, että hänet oli vietävä sairaalaan. P. Annan\nmielisairaalassa Tasso oli 1579-1586, saaden osakseen hyvää ja\nhuomaavaista hoitoa ja vapautta niin paljon kuin hänen tilansa suinkin\nmyönsi. Siellä Montaigne kävi tapaamassa häntä ja samoin muutkin\nihailijat ja ystävät. Aikansa hän kulutti ahkeralla kirjallisella\ntyöllä, sepittäen näinä vuosina Kaksinpuhelunsa (Dialoghi), joissa\nhän platonilaiseen tyyliin käsittelee uskonnollisia, moraalisia,\npoliittisia ja hoviasioita. Niistä ei ilmene mitään rohkeita ajatuksia,\nvaan ne pysyttelevät yleensä katolisen taantumuksen osoittamien\nrajojen sisäpuolella, ollen sen elämänkäsityksen selvittelyä.\nTäällä hän sai tietää, että hänen runoelmansa oli painettu ja että\neräs kilpaileva runoilija oli saanut tehtäväkseen julkaista hänen\nlyyrilliset tuotteensa; hänelle itselle ei suotu tilaisuutta ottaa\nosaa näihin omiin tehtäviinsä. Mutta kun 1585 kaksi firenzeläisen\nDella Crusca-akatemian jäsentä aloitti suoranaisen sodan Jerusalemia\nvastaan, moittien sitä kohtuuttomasti ja perustelemattomasti, Tasso\nryhtyi puolustautumaan ja teki sen tavalla, joka osoittaa hänen\nolleen älyltään täysin terve, vieläpä ajattelultaan ja sanoiltaan\ntodellinen gentlemanni. Puolustuskirjoitus on muuten sikäli\nomituinen, että hän selitti siinä keskiaikaiseen ja Landinon (II,\ns. 482) tapaan runoelmansa vertauskuvalliseksi. Ristinsotajoukko on\nihmisen ruumis, sen päälliköt sielun eri ominaisuuksia. Jerusalemi\non maallinen onni, jota on vaikea valloittaa. Tätä ei Tasso ollut\ntietenkään runoelmaa sepittäessään ajatellut. 1586 Tasso pääsi\nsairaalasta ja asui jonkin aikaa Mantuan hovissa, jolloin sepitti\nTorrismondo-nimisen murhenäytelmän. Kyllästyneenä oloonsa hän sitten\njälleen aloitti harhailunsa. 1588 tapaamme hänet Napolista, jossa hän\nsepitti epäonnistuneen runoelman nimeltä Öljymäki (Monte Oliveto).\nVuosina 1590-1594 hän oleskeli Napolissa, Roomassa, Mantuassa ja\nFirenzessä, voimatta saada rauhaa levottomuudeltaan. 1592 hän\njulkaisi eepoksestaan, jonka kohtalosta kyllä yleensä oli omituisesti\nvälinpitämätön, \"parannetun\", so. pilatun, pyyhityn ja tyhmistetyn\nlaitoksen nimeltä Valloitettu Jerusalemi (Gerusalemme Conquistata);\nsamaan vuoteen kuuluu myös hänen tylsä runoelmansa Seitsemäs päivä (Le\nSette Giornate), joka oli aiheutunut äsken painetusta ranskalaisen\nDu Bartas'n luomisrunoelmasta. 1594 paavi Clemens VIII ja kardinaali\nAldobrandini kutsuivat hänet Roomaan, ottivat hänet suojelukseensa,\ntoimittivat hänelle lupiin apurahan hänen äitinsä omaisuuden haltijalta\nja aikoivat seppelöidä hänet runoilijakuninkaaksi kuten Napolin\nkuningas aikoinaan Petrarcan. Mutta ennenkuin tämä juhlameno ehdittiin\ntoimeenpanna ja Tasso muutenkaan sanottavammin pääsi nauttimaan\ntäten näkyviin puhjenneesta onnen ruskosta, hän pakeni Janiculumin\nkukkulalla olevaan Saint' Onofrion luostariin, jossa kolmen viikon\nkuluttua kuoli (huhtik. 25 p. 1595). Hänen runoilijamaineellensa, joka\nperustuu Amintoon ja Vapautettuun Jerusalemiin, antaa inhimillistä\nherkkyyden ja säälin sädekehää hänen kaksikymmentä vuotta kestänyt\nsielunkärsimyksensä.\n\nEtsiessään ohjelmansa mukaan historiallista aihetta, josta voisi\nsepittää eepoksen, Tasso joutui 1560-luvulla Italiassa yhä\nkiihkeämmäksi käyvän turkkilaispelon tunneuomaan. 1566 kuollut Soliman\nSuuri oli kohottanut Turkin sen mahdin huipulle ja hänen Välimerellä\nristeilevät ja Italiassakin rantaryöstöjä harjoittavat laivastonsa\nolivat kipeänä todistuksena tämän mahdin tehokkuudesta. Enea Silvion\naikaiset haaveet uudesta ristiretkestä muhamettilaisia vastaan\nheräsivät, ja 1571 paavi, Venetsia ja Espanja solmivat pyhän liiton\nturkkilaisia vastaan. Seurauksena oli samana vuonna tapahtunut Lepanton\nsuuri meritaistelu, jossa turkkilaisten laivasto hävitettiin. Vaikka\nkristityt eivät kyenneetkään käyttämään voittoaan hyödykseen, sen maine\nkuitenkin elähdytti koko Eurooppaa. Ymmärrettävää on, että eepillistä\naihetta etsivä runoilija joutui näissä oloissa helposti ajattelemaan\nristiretkiä.\n\nGerusalemme liberata alkaa samalla Vergiliukselta opitulla aiheen\nilmaisulla kuin Arioston runoelma:\n\n    Canto l'armi pietose e l'capitano\n    Che 'l gran sepolcro libero di Cristo:\n    Molto egli oprò col senno e colla mano;\n    Molto soffri nel glorioso acquisto:\n    E invan l'Inferno vi si oppose, e invano\n    S'armò d'Asia e di Libia il popol misto:\n    Il ciel gli diè favore sotto a i santi\n    Segni ridusse i suoi compagni erranti.\n\n    Mä laulan päälliköstä, asehista,\n    niist', jotka pyhän haudan pelasti,\n    älyn ja käden töistä kuuluisista\n    ja uhreista, joit' taisto vaativi.\n    Ei vastaan sankaria urhoollista\n    voi nousta Aasia, ei Helvetti:\n    hänt' taivas suojaa, alle viiriensä\n    kun kokoo sotaveikot pyhiensä.\n\nSe sisältää n. 15.000 säettä, jotka on yhdistetty ottava\nrima-säkeistöiksi ja 20 lauluksi. Kuusi vuotta on jo kestänyt\nensimmäistä ristiretkeä, jonka päämääränä on pyhän haudan vapauttaminen\nmuhamettilaisten vallasta. Goffredo di Buglionen johdolla kristityt\novat jo valloittaneet useita Vähän-Aasian kaupunkeja, mutta sitten on\neteneminen pysähtynyt. Jumala päättää, että sota on saatettava\nviivyttelemättä loppuun ja ilmoittaa enkelilähettilään kautta tästä\nGoffredolle. Tämä pitää komean sotaneuvottelun ja valitaan\nyksimielisesti ylipäälliköksi. Hänen suuri joukkojensa katselmus\nmuistuttaa Herodotoksen kuvauksesta, jossa tämä esittelee Kserkseen\nsotalaumat. Ryntäys Jerusalemia kohti alkaa. Tämän hallitsija, julma\nAladino, valmistautuu puolustukseen. Kristityn luopion, maagi Ismenon\nneuvosta hän anastaa kristittyjen kirkosta pyhän neitsyen ihmeitä\ntekevän kuvan ja sijoittaa sen moskeaan siinä hiukan yllättävältä\ntuntuvassa toivossa, että se sieltäpitäen suojelisi kaupunkia ja\nmuhamettilaista uskontoa. Mutta kuva varastetaankin. Ollen varma siitä,\nettä tämä oli kristittyjen työtä, Aladino päätti Herodeen tavoin\nsurmauttaa heidät kaikki, jolloin varaskin saisi ansaitun palkkansa.\nPelastaakseen uskonheimolaisensa hurskas neitsyt Sofronia ilmoitti\nsilloin olevansa syyllinen, ja tämän johdosta ilmoittautui myös hänen\nnuori rakastajansa Olindo, joka ei voinut sietää sitä ajatusta, että\nhänen lemmittynsä kuolisi näin. Voimatta päästä selville, kumpi on\nsyyllinen, kuningas tuomitsee molemmat roviolle, mutta Persiasta äkkiä\nsaapuva naissoturi Clorinda ihastuu heihin ja heidät päästetään\nvapaiksi. Tässä heidän syyllisyyskilpailussaan emme voi olla toteamatta\nFloren ja Blanchefleuren (II, s. 225) vaikutusta. Kristittyjen\nkunniaksi on mainittava, että lopuksi todellinen varas ilmoittautuu ja\nkärsii rohkeasti marttyyrikuoleman.\n\nTällä välin kristityt ovat saapuneet Emaukseen, päivän matkan päähän\nJerusalemista. Goffredon luo tulee kaksi Egyptin kuninkaan\nlähettilästä: Alete, taitava diplomaatti, ja Argante, hurja soturi.\nJerusalemin hallitsijan liittolaisena Egyptin kuningas kehoittaa\nGoffredoa luopumaan taistelusta ja tyytymään jo saavutettuun kunniaan,\nsillä muussa tapauksessa Egyptin oli ryhdyttävä sotaan häntä vastaan,\nmutta Goffredo vastaa kieltävästi, mikä ilahduttaa Argantea, joka\nhehkuu halusta päästä taisteluun. Hän menee Jerusalemiin, Alete palaa\nEgyptiin.\n\nSeuraavana aamuna kristityt saapuivat Jerusalemin ulkopuolelle.\nAntiokian entisen kuninkaan tytär Erminia, joka oli ollut kristittyjen\nvankina ja rakastunut kiihkeästi Tancrediin ja joka nyt Aladinon\nseurassa katseli tornista heidän tuloaan, osoitti tälle heidän\nhuomattavimmat soturinsa. Clorinda läksi taistelemaan heitä vastaan ja\njoutui otteluun Tancredin kanssa. Mutta lennätettyään peitsellään\nClorindan kypärän maahan Tancred tunsi hänet samaksi kaunottareksi,\njonka oli kerran nähnyt lähteen reunalla vilvoittelemassa otsaansa, ja\nkieltäytyi taistelemasta häntä vastaan. Myös Argante hyökkäsi ulos\nkaupungista ja Tancred, Rinaldo ja Dudone ryhtyivät kamppailuun hänen\nkanssaan. Dudone kaatui. Goffredo komensi joukkonsa takaisin ja ryhtyi\nvalmistelemaan kaupungin säännöllistä piiritystä, lähettäen miehiä\nhakkaamaan metsää piirityskoneiden valmistamista varten.\n\nSaatana ryhtyy puolestaan toimimaan, kutsuu alamaisensa suureen\nneuvottelukokoukseen ja lähettää heidät kristittyjen keskuuteen\nvirittämään näille ansoja ja viemään heidän yritystään harhateille.\nYksi demoneista saa Damaskuksen kuninkaan Idraoten lähettämään\nkristittyjen leiriin sisarentyttärensä Armidan viettelemään näiden\njohtajia. Jokainen heistä joutuu hänen lumousvoimansa valtaan.\nGoffredolle Armida esittäytyy enonsa vallanhimon uhrina: tämä on muka\nanastanut häneltä Damaskuksen, vainonnut hänen henkeänsä ja ahdistanut\nhänet pakenemaan. Hän pyytää nyt apua saadakseen valtakuntansa takaisin\nja sanoo kymmenen ritarin riittävän. Goffredo ei voi suostua tähän,\nsillä hänen ensimmäinen tehtävänsä on Jerusalemin valloittaminen, mutta\nmuut, ja varsinkin vapaat seikkailevat ritarit, ovat toista mieltä.\nGoffredon oma veli Eustazio, joka ensimmäiseksi oli joutunut Armidan\nlumoihin, julisti, ettei sitoisi enää miekkaa vyölleen, ellei saisi\nkäyttää sitä viattoman neidon puolustukseen. Ylipäällikkö silloin\nmyöntyy ja auttajat päätettiin valita seikkailevista ritareista. Mutta\nennen tätä oli seikkaileville ritareille kaatuneen Dudonen sijaan\nnimitettävä uusi päällikkö. Tähän korkeaan asemaan pyrkivät sekä\nRinaldo että Norjan ruhtinas Gernando. Kun viimeksimainittu demonin\nusuttamana julkisesti loukkaa Rinaldoa, tämä surmaa hänet. Goffredo\nsilloin yrittää vangita Rinaldon, mutta tämä surmaa hänen lähettinsä ja\nlähtee Tancredin neuvosta Antiokiaan; Goffredo julistaa hänet\nhenkipatoksi. Armidan apuritarit valitaan sitten arvalla ja lähtevät\nhänen mukaansa; muut hänen lumouksensa uhrit seuraavat häntä salaa.\n\nArgante ei viihdy muurien sisässä, vaan ryntää ulos ja haastaa\nkristittyjen ritarit taisteluun. Tancred ottaa haasteen vastaan ja\nmolempien puolien sotajoukot asettuvat kamppailun katsojiksi. Mutta\nTancred huomaa näiden joukossa Clorindan ja tyrmistyy rakkaudesta niin,\nettä Argante onnistuu survaisemaan hänet satulasta. Vaikka onkin\nhaavoittunut, Tancred kuitenkin jatkaa urhoollisesti taistelua, jonka\nyö keskeyttää ja jonka on määrä jatkua aamulla. Peläten Tancredin\nhaavoittuneen vaarallisesti Erminia päättää lähteä hoitamaan häntä,\npukeutuu Clorindan varuksiin, pääsee siten ulos kaupungista ja lähettää\npalvelijansa ilmoittamaan Tancredille, että nuori nainen haluaa\npuhutella häntä. Kristittyjen vartiosto huomaa Erminian, luulee tätä\nvaruksien vuoksi Clorindaksi ja lähtee ajamaan häntä takaa. Tämä\npakenee sen yön ja seuraavan päivän, kunnes saa idyllisen turvapaikan\nvanhan paimenen luota. Epäillen, että häntä kysynyt nainen oli\nClorinda, Tancred lähti salaa leiristä etsimään häntä ja joutui\nvangiksi synkkään lumolinnaan, jonne Armida oli jo sulkenut\napujoukkonsa. Niinpä hän ei tulekaan saapuville, kun Argante ilmestyy\nseuraavana aamuna kentälle jatkamaan taistelua. Kun kukaan ei ensin\nuskalla lähteä kostamaan hänen solvauksiansa, tarttuvat aseisiin itse\nGoffredo ja Tolosan vanha kreivi Raimondo, ja heidän esimerkkinsä\nrohkaisemina vasta nuoremmat. Arvalla määrätään, kenen oli taisteltava\nArganten kanssa, ja arpa lankesi vanhalle Raimondolle. Enkeli saapui\nnäkymättömänä auttamaan vanhaa sankaria, jonka onnistuikin haavoittaa\nArgantea. Silloin pakanain puolelta lennähti nuoli Raimondoa kohti,\nminkä johdosta aselepo rikkoutui ja taistelu tuli yleiseksi. Kristityt\nolisivat jo tunkeutuneet Jerusalemiin, elleivät demonit olisi nostaneet\nsuurta rajuilmaa, joka pakotti heidät peräytymään.\n\nLeirissä eräs ritari kertoo tanskalaisen Svenon ja hänen joukkonsa\ntuhosta, josta oli pelastunut vain kertoja itse. Hän on tuonut mukanaan\nSvenon miekan, jonka Jumala oli määrännyt annettavaksi Rinaldolle. Tätä\nruvetaan nyt leirissä kovasti kaipaamaan. Demonin vaikutuksesta ritari\nArgillano tulee vakuutetuksi siitä, että Goffredo oli kateudesta\nsurmannut Rinaldon, ja komealla puheella nostaa koko leirin kapinaan\npäällikköä vastaan. Tämä kukistaa kapinan vain näyttäytymällä ja\ntuomitsee Argillanon kuolemaan. Yöllä Nicean entinen sulttaani\nSolimano, joka on nyt Egyptin palveluksessa ja kuljeksii ryöstöretkillä\nJerusalemin ympäristössä -- sama, joka oli surmannut Svenon --, hyökkää\näkkiarvaamatta leiriin, apunansa demonit. Syntyy pakokauhu ja taistelu.\nArgillano yrittää urhoudella korvata kapinaansa, mutta Solimano surmaa\nhänet. Kristityt olisi lyöty, ellei arkkienkeli Mikael olisi saapunut\navuksi, mukanaan viisikymmentä tuntematonta sankaria, jotka tuhoavat\nmuhamettilaisten sotajoukot. Solimanon rosvopartio hävitetään\nlopullisesti, mutta maagi Ismeno pelastaa hänet itsensä viemällä hänet\nlumovaunuissa Jerusalemiin. Hätääntyneinä täällä ovat kaikki muut\npaitsi Argante ja Clorinda valmiita antautumaan, mutta Solimanon\nsaapuminen pelastaa tilanteen.\n\nTällä välin ovat nuo viisikymmentä tuntematonta sankaria ilmaisseet\nitsensä: he olivat Tancred ja ne ritarit, jotka Armida oli houkutellut\nlumolinnaansa. Siellä heitä oli vaadittu kieltämään Kristus, mutta vain\nRambaldo oli suostunut. Tällöin heidät lähetettiin lahjaksi Egyptin\nkuninkaalle, mutta matkalla heidät vapautti Rinaldo, joka oli menossa\nAntiokiaan. Tehtyään hurskaan toivioretken Öljymäelle Goffredo ryhtyi\npiirittämään Jerusalemia, välineinänsä korkea liikkuva piiritystorni ja\nmuurinmurtajia. Goffredo ottaa osaa taisteluun kuin rivisotilas, mutta\nhaavoittuu jalkaan ja on pakotettu poistumaan rintamasta. Solimano ja\nArgante tekevät muureihin syntyneestä aukosta uloshyökkäyksen, jolloin\nristiretkeläisten olisi käynyt huonosti, ellei Tancred olisi saanut\nrohkaistuksi joukkojansa, Goffredo parantunut ihmeen kautta ja tullut\njohtamaan väkeänsä, ja yö sekä pimeys keskeyttänyt taistelua. Pimeässä\nArgante ja Clorinda onnistuivat sytyttämään piiritystornin. Kun\nkristityt ajavat heitä takaa muureille saakka, avaa Solimano portin,\ntorjuu heidät ja päästää Arganten sisään. Mutta Clorinda oli\nviivästynyt ja jäi nyt muurien ulkopuolelle. Ollen muka kristitty hän\nlähtee etsimään toista porttia, mutta Tancred, joka oli huomannut hänen\nurhoutensa, seurasi häntä ja voitti hänet pitkän taistelun jälkeen.\nKuolevana Clorinda, joka tiesi olevansa Etiopian kristityn kuninkaan\nSenapon tytär, pyysi, että Tancred kastaisi hänet. Silloin Tancred\ntuntee rakastettunsa ja on kuolla surusta, mutta pyhä erakko Pietari ja\nitse Clorinda, joka ilmestyy taivaasta, lohduttavat häntä. Kristityt\npäättävät rakentaa uusia piirityskoneita ja Goffredo lähettää\nhakkaamaan metsää sitä varten. Mutta demonit ovat miehittäneet metsän\nja säikyttävät sotilaita huudoilla ja mylvinällä, niin että nämä\npelästyneinä pakenevat. Uskomatta tällaista Alcasto menee metsään,\nmutta palaa sieltä kauhistuneena: hän on nähnyt liekkien ympäröimän\nkadotuksen kaupungin. Tancred tarjoutuu menemään metsään, toteaa puiden\nhuokailevan ja Clorindan puhuvan hänelle isosta kypressistä ja palaa\npelästyneenä takaisin.\n\nTilanne on vakava varsinkin siksi, että kristittyjä rasittaa kova\nkuivuus ja että he kärsivät janosta ja helteestä. Paljon väkeä karkaa.\nGoffredon rukouksesta Jumala silloin antaa sataa ja herättää\nGoffredossa ajatuksen, että nyt oli lähetettävä hakemaan Rinaldoa, joka\nyksistään kykenisi hälventämään metsän lumouksen. Carlo, ainoa Svenon\njoukosta eloon jäänyt, ja vanha Ubaldo tarjoutuvat noutamaan hänet\nAntiokiasta. Mutta erakko Pietari käskee heidän mennä Askaloniin, jossa\nvanha kristitty maagi ilmoittaa Rinaldon oleskelevan Armidan kanssa\nOnnellisten saarilla, kaukana Atlantilla. He astuvat nuoren kauniin\nkohtalottaren purteen, joka muutamassa vuorokaudessa kiidättää heidät\nsinne. Ensin heitä peloittavat kauhunäyt ja sitten houkuttelevat\naistilliset nautinnot, mutta voittaen nämä kiusaukset ritarit saapuvat\nvuoren huipulla olevaan sataoviseen ihmepalatsiin ja tämän keskukseen,\nlumopuutarhaan, jossa Rinaldo uinuu Armidan sylissä. Armidan poistuttua\nritarit näyttävät Rinaldolle timanttikilpeä, jonka kuvastimesta hän voi\ntodeta alennustilansa koko häpeän, ja Ubaldo puhuu hänelle järkeä.\nRinaldossa herää vanha soturihenki ja hän lähtee päättäväisesti\nnoutajainsa mukaan. Armida huomaa hänen pakonsa, rientää jälkeen ja\nhylätyn rakkauden koko tuskalla rukoilee häntä jäämään tai ainakin\nottamaan hänet kanssansa, mutta turhaan. Silloin Armida kokoaa\ndemonijoukkonsa, loitsii myrskyn, antaa lumolinnansa hävitä tuuliin ja\npilviin, ja kiiruhtaa hehkuen kostonhimosta ensin Damaskukseen ja\nsieltä, riittävästi varustauduttuaan, Gazaan, jossa Egyptin kuninkaan\njoukot ovat valmiina hyökkäämään kristittyjen kimppuun. Kaikki\npäälliköt ja varsinkin Adrasto ja Tissaferne ihastuvat häneen ja\nvannovat kostavansa hänen puolestaan.\n\nTällä välin on kaunis kohtalotar tuonut Rinaldon takaisin pyhään\nmaahan. Siellä hän asestautuu ja saa Carlolta Svenon miekan. Vanha\nmaagi ylistää hänen jälkeläisiänsä, joista nuorimpia ovat Esten herrat,\nsaattaa soturit näkymättömillä vaunuilla kristittyjen leiriin ja\nhuvittaa heitä (ja lukijaa) matkan varrella lausumalla Este-suvun\njäsenistä ja varsinkin Tasson suojelijasta Alfonso II:sta mitä\nimartelevimpia ennustuksia. Nyt toiminta kiihtyy. Rinaldo puhdistaa\nmetsän lumouksesta ja uusi mahtava sotakone rakennetaan. Haukan ajama\nkyyhkynen pakenee Goffredon syliin ja sen kaulassa olevasta lehtisestä\nsaadaan tietää Egyptin joukkojen olevan tulossa. Päästäkseen ennen\nniiden saapumista yhdestä vastustajastaan Goffredo ryhtyy hyökkäämään\nja valtaa Jerusalemin väkirynnäköllä.\n\nArgante vain ei lannistu, vaan haastaa otteluun Tancredin, jonka kanssa\nhänellä oli kamppailu kesken. Tancred menee hänen kanssaan muurien\nulkopuolelle ja voittaen taistelun surmaa hänet. Hän menettää kuitenkin\nitse niin paljon verta, että pyörtyy palattuaan kaupunkiin.\nEgyptiläiset ritarit olivat tällä välin löytäneet Erminian tämän\nidyllisestä piilopaikasta ja määränneet hänet lahjaksi emiirilleen;\nheidän joukossaan oleva kristittyjen vakooja Vafrino oli sitten\nopastanut heidät Jerusalemiin. Täällä Erminia tapasi pyörtyneen\nTancredin ja sai hellillä syleilyillä hänet virkoamaan. Vafrinon\ntiedoitusten perusteella Goffredo onnistuu lyömään egyptiläisten\nsotajoukon, joka oli jo saapunut muurien ulkopuolelle. Solimano ja\nAladino ovat paenneet Daavidin vuorelle; ensiksimainitun kaataa\nRinaldo, viimeksimainitun Raimondo, joka ankaran taistelun jälkeen\npystyttää vuoren huipulle kristittyjen suuren ristilipun. Nähtyään\nkaiken menetetyksi Armida aikoi surmata itsensä, mutta ajoissa paikalle\nsaapunut Rinaldo sai tämän estetyksi ja hänet sopivalla puheella\nlepytetyksi niin, että hän antautuen sanoi: \"Tässä on\npalvelijattaresi!\" Runoelma päättyy Goffredon ja emiirin\nkaksintaisteluun, jossa ensiksimainittu voittaa.\n\nSelostuksestakin näkyy, että taustana, perusmallina, on Ilias, jonka\nmukaan kysymyksessä on kauan kestäneen piirityksen viimeinen ratkaiseva\nvaihe. Vastaavia henkilöitä on: Aladino -- Priamos; Erminia -- Helena;\nArgante -- Hektor; Goffredo -- Agamemnon; Rinaldo -- Akhilleus\nym., ja juonen rakennuksessa suurta yhtäläisyyttä mm. sikäli, että\nGoffredon--Rinaldon ja Agamemnonin--Akhilleuksen riita ja sovinto on\nmolemmissa keskeinen ja ratkaiseva tapahtuma. Malliksi Ilias sopi ei\nvain siksi, että se oli antiikin täydellisin eepos, vaan myös siksi,\nettä sen henkilöt ja tapahtumat käsitettiin Tasson aikana\nhistoriallisiksi. Valiten suunnilleen vastaavan tilanteen\nkristillisestä ja nimenomaan eräällä tavalla ajankohtaisesta\nristiretkien historiasta Tasso siis saattoi suunnitella runoelmansa\npäälinjat ja -henkilöt taatun esikuvan mukaan ja ryhtyä luomaan eeposta\nyhden henkilön, Goffredon, tietystä yrityksestä. Tätä ohjelmaansa Tasso\nnoudatti uskollisesti alusta loppuun saakka, lopettaen runoelmansa\njyrkästi säkeellä, jossa huomauttaa Goffredon valloittamalla pyhän\nhaudan täyttäneen alussa antamansa lupauksen. Sivuepisoodien\nkäyttämisessä hän myös noudatti tarkoin ohjelmaansa, sitäkin paremmilla\nperusteilla, kun Ilias luo juuri niillä juonensa luurangon ympärille\nelävän veren, lihan ja ulkopiirteet. Niiden aiheet Tasso otti\nromanzo-runoudesta, joka käsittelee ristiretkien ritari- ja\nsaraseeniaikaa ja oli täten näissä suhteissa aivan luonnollinen aarnio.\nNäin hän taitavasti yhdisti runoelmansa Boiardon ja Arioston suosittuun\nlinjaan, kertoen niiden tyyliin Rinaldon ja saraseeniritarien\nurotöistä, Angelica--Armidan lumovoimasta, Alcina--Armidan \"onnellisten\nsaaresta\" ja muista tunnetuista aiheista, joita käytti kuin yhteistä\nomaisuutta. Sivuepisoodien runsaus on niin suuri, että runoelma\nrakentuu etupäässä niistä, juonen silti pääsemättä milloinkaan\nunohtumaan, ja niiden romanttisuus niin värikäs joka suhteessa, että\npäävaikutelmaksi jää: uusi romanzo.\n\nYliluonnollisen aineksen käyttämisessä Tasso osoitti suuripiirteisempää\nmielikuvitusta kuin siihenastisten romanzojen sepittäjät. Iliaassa\nOlympon jumalat taistelevat kahtena puolueena, toiset troialaisten\npuolesta, toiset heitä vastaan. Tämän mielikuvan Tasso teki ylevämmäksi\nja syvemmäksi muuttamalla sen luontevasti kristinuskon dualismiksi,\nJumalan ja Saatanan, enkelien ja demonien kamppailuksi. Ensimmäisen\nkerran näin tämä keskiajan juhlallinen näky astui renessanssin\nrunouteen, jossa se oli sataa vuotta myöhemmin antava Miltonin\neepokselle tämän rakenteen valtavat perusvastakohdat. Muussakin\nsuhteessa Tasson runoelma on, kuten asianomaisessa yhteydessä\nmuistanemme huomauttaa, vaikuttanut kuuluisaan puritaanieepokseen.\nEnkelien ja demonien osanotto toimintaan on yksityiskohdissa sekä\nromanzojen sadunomaisuuden että myös ristiretkien aikaisen taikauskon\nmukaista, luontuen suurin piirtein hyvästi ympäristöönsä. Joskus voi\nhuomata Danten vaikutusta.\n\nToteamme siis, että Tasso noudatti ohjelmaansa. Kun sitten alamme\ntarkastaa, minkä arvoinen oli näin suoritetun työn tulos, täytynee\nensiksi myöntää, että aiheen valinta, kristittyjen ja muhamettilaisten,\nvalon ja pimeyden taistelu pyhän haudan omistamisesta kohotti runoelman\nkokonaan toiselle tasolle kuin mikä oli ominaista Boiardon ja Arioston\nsepitelmille. Ne olivat sadunomaisia maalauksia, tehdyt seikkailun,\ntaistelun ja lemmennautinnon hengessä huvittamista varten, vailla\nkristillistä tai muuta näkemystä ja varsinkin sellaista suurta\nkeskustapahtumaa, joka samalla olisi syvän aatteellisuuden vertauskuva;\ntämä on taas perusluonteeltaan aaterunoelma, jossa kaikki voimat\nkootaan suuren päämäärän saavuttamista varten. Ilmeistä on, että\nristilipun kohottaminen ja taistelu sen puolesta muhamettilaisia\nvastaan katolisen taantumuksen fanaattisessa ja naivin hartaassa\nhengessä koitui Tasson runoelmalle voitoksi, antaen sille yleensä\nrunollista syvyyttä ja tehden sen samalla innostavasti ajankohtaiseksi.\n\nTässä suhteessa siis Tasson runoelma eroaa edukseen edeltäjistään.\nSen etuja niihin verraten ovat vielä kohtuullinen laajuus -- vain\nnoin puolet niistä -- ja sivuepisoodien selvempi alistuminen\npääjuonen tähtäimeen. Tärkeällä tavalla se eroaa niistä myös sen\nrunoilijayksilöllisyyden kautta, jonka äänen sävy helähtää silloin\ntällöin kuuluviin. Vertasimme Ariostoa -- ja sama pitää paikkansa myös\nBoiardoon nähden -- teatterin ohjaajaan, joka joskus ilmestyy näyttämön\npieleen ja hienon ironian ja elämänväsymyksen sävyllä lausuu jotakin\nitsestään ja kuulijoistaan. Tasso ei ole tällainen esityksensä\nulkopuolella pysyvä ohjaaja, vaan hän elää runoelmansa näyttämöllä,\nkaikkien henkilöidensä sydämessä, puhjeten puhumaan joka kerta, kun\nylevät asiat, ennen muita intohimoinen, onneton rakkaus, vaativat\ntulkitsemista. Hänen sävynsä ei ole suinkaan irooninen, vaan hartaasti,\nsyvästi, kärsivästi tunteellinen, mennen joskus siinä suhteessa rajan\nyli liian puolelle. Tämä tunteellisuus herkistää yleensäkin hänen\nesitystänsä, antaen hänelle todellista mukana elämisen ja tilanteiden\nelävöittämisen kykyä. Monista kohdista kuulemme vieläkin Tasson oman\näänen värinän ja jäämme kunnioittaen ajattelemaan runoilijaa, joka\nosasi takoa säkeensä oman sydämensä aina soivaksi ja valittavaksi\ntuulikanteleeksi.\n\nOlemme suoneet näiden runoelmien esittelylle laajasti tilaa siksi, että\nne ovat 1500-luvun epiikan huippusaavutuksia, joilla oli suuri vaikutus\nympäristöönsä ja seuraavien aikojen runouteen. Kuten sanottu, tämä oli\njokseenkin omituista siksi, että tällainen epiikka oli paluuta\nkeskiaikaan, Boiardon ja Arioston runoelmissa aiheiden, Tasson\nrunoelmassa vielä hengenkin puolesta. Ne osoittavat, että renessanssi\noli niissä menettänyt yhteyden ympäröivään elämään, jonka tuoreus yhä\nkimaltelee Lorenzon, Polizianon, jopa Folengonkin säkeistä, irtautunut\nmaasta ja muuttunut tosin \"kauniiksi\", mutta silti verettömäksi\nsaduksi, joka viehättää aluksi ja kyllästyttää pian kuviensa ainaisella\nsamanlaisuudella. Näitä heikkoja puolia ei oma aika huomannut, vaan\netsiessään unohdusta antautui sointuvan ottava riman tasaisen tahdin\ntuuditettavaksi, nauttimaan Onnellisten saarten hekumallisesta,\nkuumasta kauneudesta, mutta ne ovat käyneet sitä selvemmiksi, kuta\npitemmän aikaperspektiivin päästä niitä on voitu tarkastaa. Nykyajalle\nnämä runoelmat ovat aikansa harrastuksista todistavia, kivettyneitä,\nkuolleita muistomerkkejä, joista emme juuri enää löydä runouden elävää\nvettä. Tuorein on kärsivän runoilijan, Tasson, sydämen herkkyys, mutta\nse saa kiittää elinvoimastaan myös Goetheä, joka korotti sen maailman\nnähtäväksi.\n\nAntiikin kirjallisuudesta tiedämme, että eepoksen rinnalle ilmestyi jo\nvarhaisasteella opettavainen runous. Kun renessanssin aikana antiikkia\npidettiin joka suhteessa kirjallisena esikuvana, oli johdonmukaisena\nseurauksena tällaisenkin epiikan syntyminen. Sen sepittäjistä\nmainitsemme firenzeläisen _Luigi Alamannin_ (1495-1556), Machiavellin\nystävän ja Ranskaan karkoitetun maanpakolaisen, näytelmien ja\nromanzojen sommittelijan, jonka nimi on jäänyt muistoon Viljelys (La\nColtivazione) nimisen, Parisissa julkaistun ja Frans I:lle omistetun\nopettavaisen runoelman vuoksi. Kuudessa kirjassa, silosäkein, tekijä\nsiinä -- mallinaan Vergiliuksen Georgica (I, s. 382) -- käsittelee\nmaanviljelykseen ja maalaiselämään kuuluvia asioita. _Erasmo Valvasone_\n(k. 1593) sepitti kolmilauluisen Angeleiden, jossa kuvasi kapinallisten\nja uskollisiksi jääneiden enkelien taistelua ja Luciferin\nkarkoittamista. Tämä johtaa mieleen Miltonin runoelman.\n\n\n4\n\n1600-luku oli Italiassa -- muutamin sanoin valaistaksemme aikakauden\nyleistä kulttuurihenkeä -- huomattava, mikäli on kysymys kuvaamataiteen\nsaavutuksista, vaikka niissäkin ulkonainen loisto ja suorituksen\nhelppous pyrki peittämään varsinaiset syvemmät arvot. Mutta\nkirjallisuuden alalla 1600-luku merkitsee Italiassa ehdottomasti\ntaantumusta, ei siksi, ettei kirjailijoita olisi ollut, vaan siksi,\nettä heidän työstään puuttui eletyn elämän, syvän ajattelun ja\npersoonallisen tunteen ydin. Muodon palvelu, formalismi, tuli\npääasiaksi ja runoudesta tehtiin jonkinlainen elämän ulkonainen\nkoriste, unohtaen, että sen tuli olla kansakunnan henkisen elämän\nilmaus. Runouden asun oli ennen kaikkea oltava hienostunut, elegantti,\nja sen sanonnasta oli poistettava kaikki, mikä saattoi vivahtaa\narkipäiväiseltä ja sivistymättömältä, niinkuin nämä seikat silloin\nkäsitettiin. Tähän pyrittiin mm. käyttämällä runsaasti teesiä ja\nantiteesiä, joiden näennäinen ristiriita todella usein heittääkin\nesitettyyn ajatukseen keskitettyä, räikeätä valoa; liioiteltuja, mitä\nodottamattomimpia ja ällistyttävimpiä vertauksia; ja älyn välähdyksiä,\nsinänsä merkityksettömiä, mutta silti huvittavia pienoisajatuksia,\njoilla esitystä koristettiin ja jotka tunnettiin nimillä concetti\n( = käsitteet, ajatukset) ja acutezze (= terävyydet). Intohimoa,\naivojen todellista työtä, ei ole nähtävissä, vaan lukija tuntee koko\najan olevansa tyhjänpäiväisen kaskuilijan tai virtuoson, taiturin,\nseurassa, joka tahtoo huvittaa häntä tempuillaan ja jonka tärkeät\nkulmain rypistykset ja muut ilmeet eivät voi salata hänen sielunsa\ntyhjyyttä. Huomaamme tässä olevan jotakin tuttua, ikäänkuin tulosta ja\nkehitelmää jostakin jo varhain alkaneesta tyylisuunnasta, ja\ntoteammekin pian, että tämä varsinaisen käyttäjänsä mukaan marinismiksi\nsanottu ilmiö ei ole muuta kuin Machiavellin aloittamaa tyylikeikailua,\nsamaa, jonka tunnemme espanjasta Guevaran Ruhtinasten kello- ja\nEnglannista Lylyn Euphues-teoksesta, (s. 97-98, 194). Kuten olemme\nnähneet, tämä teeskennelty, korea tyyli oli saavuttanut Espanjassa\ngongorismin nimellä runouden todellisten ymmärtäjäin ja ystäväin\nvastustuksesta huolimatta paljon kannatusta.\n\nLukuisista alan runoilijoista mainitsemme ensimmäiseksi _Giovanni\nBattista Marinin_ (1569-1625), joka on antanut nimen tämän \"koulun\"\nitalialaiselle osastolle.\n\nMarini oli syntyisin Napolista. Jo nuorukaisena hän tutustui Tassoon,\njota ihaili ja jäljitteli, uskoen lopuksi voittaneensa hänet.\nTarpeetonta on sanoa tämän olleen vain Marinin itserakkauden ilmausta:\nei edes kulkurielämän puolesta Marini vetänyt vertoja Tassolle, sillä\ntämä oli silloinkin kuten aina \"harhaileva pyhiinvaeltaja\", kun Marini\ntaas oli tavallinen seikkailija. Tasso oli synnynnäinen melankoolikko,\nMarini hilpeä epikurolainen. Jouduttuaan tuomituksi luostarin ryöstöstä\nja asiakirjain väärennyksestä, minkä tosin oli tehnyt pelastaakseen\nystävänsä vankeudesta, hän pakeni Roomaan, jossa pääsi kardinaali\nAldobrandinin palvelukseen ja hänen mukanaan Ravennaan ja Torinoon.\nHänestä tuli vähitellen kuuluisa runoilija ja Torinon ruhtinaan\nsuosikki. Ikävän riidan jälkeen runoilija Gaspare Murtolan kanssa, joka\nteki häntä vastaan murhayrityksen, tuomittiin kuolemaan ja armahdettiin\nMarinin pyynnöstä, viimeksimainittu lähti Ranskaan, jonne Henrik IV:n\npuoliso Margareta oli häntä kutsunut (1615). Hän saavutti myös\nMargaretan seuraajan Maria dei Medicin, koko hovin, kirjallisten\npiirien ja salonkien suosion. Marialle hän omisti kertovan runoelmansa\nAdonen, jonka tämä lahjoitti pojallensa Ludvig XIII:lle. Vaikka hänelle\nsatelikin kunnianosoituksia ja rahaa, hän silti läksi 1623 koti-ikävän\npakottamana Italiaan, jossa hänet vastaanotettiin suurin\njuhlallisuuksin.\n\nSelostamme hänen vaiheitaan ei runoilijatyön merkittävyyden, vaan hänen\nnimeensä liittyvän suunnan ja kulttuurihistoriallista uteliaisuutta\nherättävän kaiun vuoksi. Marini sepitti paljon lyriikkaa julkaisten\nsitä pöyhkein nimin (Lyyra -- Lira, Skalmeija -- Zampogna, Galleria),\nja lyhempiä runoelmia kuten Viattomain murha (La strage degli\nInnocenti). Niistä näkyy, että hän omistautui taidesuunnalleen koko\nsydämestään pyhittäen sille kaikki harrastuksensa. Mutta tärkein ja\nhänen suuntaansa kuvaavin on runoelma Adone (1623), Tasson Gerusalemmen\nmukaan 20 laulua sisältävä, mutta säeluvultaan huomattavasti laajempi\nkuin se \"jättiläinen, jolla on kääpiön luuranko\", kuten Marinin\nvastustajat pilkallisesti sanoivat -- sarja kuvia ja kertomuksia, joita\nyhdistää vain perin ohut lanka, mikäli ollenkaan. Kun kaikki liika\nriisutaan pois, jää jäljelle Ovidiukselta saatu Venuksen ja Adoniin\ntarina -- enempää tilaa emme voi runoelman selostukselle uhrata. Mutta\nhuolimatta sen taiteellisesta vähäpätöisyydestä -- siinä ei ole\nainoatakaan psykologisesti oikeaa tai henkevää kohtausta eikä\ntodellista luonnekuvaa -- Marinin oma aika piti sitä suuressa\narvossa, sillä se löysi siitä omat palatsinsa ja puutarhansa,\nloisteliaisuutensa, taidekäsityksensä, aistillisuutensa ja\naineellisuutensa -- oman itsensä kuin kuvastimesta. Tällaisena\nasiakirjana runoelmalla tietenkin on historiallista arvoa. Aikaisemmin\nolemme kuvanneet, kuinka Marinin suunta joutui terävän satiirin\nkohteeksi (s. 224).\n\n\n\n\n2. ESPANJA, PORTUGAL JA RANSKA.\n\n\n1\n\nSankarilaulu ja ritarirunous muuttuivat kuten tiedämme Espanjassakin\nproosaromaaneiksi (II, s. 251), jotka versoivat ja levisivät\nkansanomaisena lukemisena laajalle ja myöhäisiin aikoihin. 1500-luvun\njälkipuoliskolla herännyt runomittainen epiikka ei ollut tämän vanhan\nkannon vesa, vaan renessanssin yritteliäisyyden, antiikin ja\nitalialaisuuden sekä Espanjan historiaan kuuluvien ajankohtaisten\ntapahtumien ristisiitoksesta syntynyt omintakeinen ilmiö. Sivuuttaen\nrunollisilta arvoiltaan vähäpätöiset aloittelijat mainitsemme\nensimmäiseksi _Luis Barahona de Soton_ (1548-1595) runoelman Angelican\nkyyneleet (Las Lágrimas de Angelica, 1586), koska jo nimi ilmoittaa sen\nArioston mukaelmaksi, Angelican ja Medoron idyllisen tarinan\ntoisinnoksi, ja koska Manohan kirkkoherra, joka ilmeisesti oli\nkirjallisuuden tuntija, lausui siitä tarkastaessaan Don Quijoten\nkirjastoa: \"Kyyneliä vuodattaisin itse, jos olisin määrännyt\npoltettavaksi sellaisen kirjan, sillä sen tekijä oli Espanjan, vieläpä\nkoko maailmankin mainehikkaimpia runoilijoita ja käänsi mitä parhaimmin\nmuutamia Ovidiuksen runotarinoita\". Saman auktoriteetin luvalla\nmainitsemme sitten Juan Rufon, Alonzo de Ercillan ja Cristóbal de\nViruésin, joiden runoelmista hän sanoi: \"Nämä kolme kirjaa ovat parhaat\nkaikista heroiseen säemittaan sepitetyistä kastiliankielisistä\nteoksista ja kykenevät kilpailemaan Italian kuuluisimpien tuotteiden\nkanssa; säilytettäköön ne Espanjan runouden kalleimpina aarteina\".\n\n_Juan Rufo_ (1547-1620) oli värjärin poika Cordovasta, jolle isä\nluovutti raatimiehen viran siitä huolimatta, että Juan oli\npahantapainen ja lemmenasioissa nimensä mukainen. Otti osaa\nmaurilaisten kapinan kukistamiseen, Lepanton meritaisteluun ym,, ja\nryhtyi monien seikkailujen jälkeen uudelleen värjäriksi, koska oli\nhuomannut tämän ammatin kannattavammaksi kuin runoilijan epäkiitollinen\ntyö. Hänen runoelmansa nimi on Lepanton sankarin mukaan La Austriada\n(1584). Se jakautuu kahteen pääosaan, joita yhdistää vain se, että Juan\nde Austria on päähenkilönä tai oikeammin ylipäällikkönä molemmissa:\nmaurilaisten kapinan kukistamiseen ja sotaan turkkilaisia vastaan\n(Lepanton taisteluun). Sen isänmaallinen tunnelma teki sen suosituksi,\nmutta Rufon todelliset runoilijalahjat olivat kyllä paljoa\nvaatimattomammat kuin miksi Manchan kirkkoherra ne arvioi.\n\n_Alonzo de Ercilla_ (1533-1594) kasvoi Filip II:n hovipoikana, seuraten\nhäntä Alankomaille ja Englantiin. Meni vapaaehtoisena Etelä-Amerikkaan,\nChileen, kukistamaan siellä syttynyttä indiaanien kapinaa, joutui\nkokemaan lukemattomia vaaroja ja vastuksia ja kunnostautui soturina ja\nhallintomiehenä. Palasi Espanjaan, tuli hoviin, meni rikkaisiin\nnaimisiin ja toimi diplomaattina ja kuninkaan luottamusmiehenä. Eli\nloppuikänsä Madridissa hienoston seuraelämän keskuksena. Hänen\nhuomattavin kirjallinen tuotteensa on kertova runoelma La Araucana\n(ilmestyi kolmena osana 1569-78-89). Miehen runoilemishalulle on\nkuvaavaa, että hän -- oman kertomuksensa mukaan -- sepitti ensimmäisen\nosan säkeistöjä ollessaan sotaretkillä, kirjoittaen ne nahan ja paperin\nkappaleille; eräät runoelman kohdat vaikuttavatkin sotapäiväkirjalta.\nAiheena on araucanaindiaanien nousu taisteluun espanjalaisia vastaan,\nheidän voittonsa ja vähitellen tapahtuva kukistumisensa,\nkeskushenkilöinä heidän päällikkönsä Caupolicán ja Lantaro ja\nespanjalaisista Reinoso. Viimeksimainitut esitetään urhoollisina,\nyksimielisinä ja sitkeinä, indiaanit myös urhoollisina, mutta\neripuraisina, julmina ja nautinnonhimoisina. Indiaanien naishahmoja\nkiitetään vaikuttavasti kuvatuiksi. Puhtaasti historiallisiin\ntapahtumiin, jotka ovat pääasiana, runoilija sekoittaa yliluonnollisia\nkohtauksia kuten näkyjä ym. Vergilius, Seneca, Lucanus ja Ariosto ovat\nolleet hänen oppi-isinään. Tutkielmassaan eepillisestä runoudesta\n(1726) Voltaire kiitti tätä runoelmaa, ihaillen erikoisesti\nColocolo-nimistä vanhaa Nestor-tyyppistä päällikköä. La Henriaden\neräistä kohdista kuvastuu sen vaikutusta.\n\n_Cristóbal de Virués_ (1550-1609), humanistisista piireistä lähtenyt,\nmutta silti kiihkokatolinen sotilasrunoilija, joka otti osaa Lepanton\ntaisteluun, sepitti El Monserrate-nimisen, erakon kiusausta,\nlankeemusta ja vaivalloista sovitusta kuvailevan sielunhistorian\n(1587). Erakko Garin, joka asui Monserraten vuoristossa, raiskasi\npaholaisen viettelemänä huostaansa sielunhoitoa ja riivaajan\nkarkoittamista varten uskotun Barcelonan kreivin tyttären ja\nsalatakseen tekoaan surmasi hänet. Lähtee etsimään sovitusta ja joutuu\nmonenlaisiin seikkailuihin sekä maalla että merellä, mm. Lepanton\ntaisteluun. Lopuksi kreivin tytär kaivetaan haudasta ja saa ihmeen\nkautta henkensä takaisin. Runoelma on Espanjan kuuluisimman\nluostarin, Monserraten, ylistystä -- saman, joka kulki saksalaisessa\nGraal-runoudessa nimellä Monsalwatsch ja jossa pyhän Graal-maljan\nluultiin olevan -- ja perustuu veli Juan Garinin legendaan. Aiheeltaan\nja hengeltään se on katolisen taantumuksen tuote.\n\nMuista lukuisista kertovain, milloin opettavaisten ja uskonnollisten,\nmilloin koomillissävyisten, Folengon vaikutusta osoittavien runoelmien\nsepittäjistä mainitsemme vain _Lope Felix de Vegan_ (1562-1635),\nrunouden kaikilla aloilla tuotteliaan kirjailijan, jonka lähemmän\nesittelyn siirrämme näytelmän yhteyteen. Angelican kauneus (La\nhermosura de Angelica, 1602) kertoo Arioston mukaan mainitun neidon ja\nMedoron lemmentarinan; Valloitettu Jerusalemi (La Jerusalem\nconquistada, 1609) on taas Tasson mukaelma, päähenkilönä Rikhard\nLeijonamieli, joka ei saakaan pyhää kaupunkia haltuunsa. La Dragontea\n(\"Lohikäärmerunoelma\", 1598) ilmaisee jo nimellään sitä syvää vihaa,\njota espanjalaiset tunsivat englantilaisia merirosvoja, Drakea ym.\nkohtaan. Siinä kerrotaan tämän, John ja Richard Hawkinsin sotaretkistä\nAtlantilla ja Tyynellä merellä. Vegan eepillinen tuotanto oli runsas,\nkäsittäen kaikkiaan 11 runoelmaa, joista osa on uskonnollisaiheisia,\nosa antiikin mukaelmia, mutta huolimatta kauneista yksityiskohdistaan\nne eivät ole kyenneet hankkimaan hänelle eepikon laakeriseppelettä.\nEspanja renessanssin epiikka ei yleensä jaksanut nousta niin korkealle,\nettä muu Eurooppa olisi huomannut sitä, vaan valloitti tämän aseman\nPyreneiden niemimaalla hetkeksi suurvallan maineeseen noussut pieni\nPortugal.\n\n\n2\n\nEdellä sanotusta on käynyt selville, että päinvastoin kuin Italian\nEspanjan epiikka pyrki ottamaan aiheita omasta ajasta ja omista\nkansallisista urotöistä. Nimenomaan oli Lepanton taistelu siinä\nkeskeisenä, oikeutetusti tähän asemaan kohoavana tapahtumana.\nNähdäksemme tässä ilmenee Espanjan suurvalta-aseman ja heränneen\nkansallistunnon vaikutusta. Vielä suuremmalla syyllä voidaan näin\nperustella ja ymmärtää Portugalin kansallisrunoelman, _Luis de\nCamõesin_ Lususlaisten (Os Lusiados) synty, sillä siitä on kiitettävä,\npaitsi tietysti runoilijan kykyä, niitä innostavia tapahtumia, jotka\ntekivät Portugalista joksikin ajaksi ensiluokan löytöretkeilijä-, meri-\nja siirtomaavallan. Aika olikin tällaisen runoelman syntyä, sillä\nomituistahan on, ettei valtamerien ja niiden takainen kullan ja\nseikkailujen romantiikka ollut vielä tähän mennessä erikoisemmin\nilmentynyt Euroopan runoudesta, siitä huolimatta, että se ja kaikki\nmitä siihen kuuluu vaikutti mullistavalla tavalla sen maailmankuvaan,\nmielikuvitukseen, talouteen ja politiikkaan. Portugalilaisten\nlöytöretket eivät vielä 1400-luvun puolella elvyttäneet heidän\nrunouttansa, joka oli pääluonteeltaan lyyrillistä (II, s. 302), mutta\ninnostivat kyllä historiankirjoitusta, minkä alalla saavutettiin\nhuomattavia tuloksia (II, s. 346). Renessanssi saapui Portugaliin\n1500-luvun alkupuoliskolla; sen keskukseksi tuli kuten tiedämme\nCoimbran yliopisto, jossa skotlantilainen humanisti Buchanan oli 1550:n\nmaissa sekä opettajana että inkvisition vankina. Sen suojissa hankki\nhumanistisen sivistyksensä myös de Camões.\n\n_Luis Vaz de Camões_ (Camoens, 1524-1580) oli galicialaista\naatelissukua, syntynyt todennäköisesti Lissabonissa. Hän vietti\nlapsuutensa Coimbrassa, jossa hänen isällänsä oli maatila, ja opiskeli\nsen yliopistossa (1539-1542), jonka kanslerina oli tähän aikaan hänen\nenonsa, oppinut humanisti Bento, perehtyen syvällisesti kreikkaan ja\nlatinaan sekä klassilliseen mytologiaan, minkä saattaa hänen\ntuotannostaan huomata. Muillakin, esim. maantiedettä koskevilla ja\nisänmaan historian aloilla hänen tietomääränsä oli, mikäli hänen\nrunoelmastaan voi päättää, kunnioitettavan laaja. Hänen muistinsa on\nollut erittäin terävä, sillä siitä huolimatta, että hän sepitti\nsuuremman osan eepostansa Indiassa, vailla kaikkia lähdeteoksia ja\napuneuvoja, hän käytti tietojansa varmasti ja oikein. Runotuotantonsa\nhän aloitti Sá de Mirandan klassilliseen tyyliin. Tultuaan 18 vanhana\nLissaboniin hän pääsi siellä ylhäisiin, kirjallisesti sivistyneisiin\nseurapiireihin ja rakastui kuningattaren 13-vuotiaaseen kamarineitoon\nCatherina de Ataideen, josta oli tuleva hänen Beatricensa, hänen\nrunojensa Nathercia. Hänestä tuli hovimies ja tulevaisuus näytti\nlupaavalta, kunnes hänen tulinen luonteensa -- kaksintaistelu,\nerimielisyys Catherinan erään veljen kanssa, jokin rikkomus tarkkaa\nhovietikettiä vastaan -- aiheutti sen, että hänet karkoitettiin 1546\nhovista ja Lissabonista. Vaikka vain 21-vuotias hän oli jo tällöin\ntunnustettu runoilija, jolla oli tilillään hienoja sonetteja, eklogeja,\nidyllejä ja elegioja, pari näytelmää ja suuren runoelmansa alku.\n1547-1549 hän palveli Afrikassa, Ceutassa, tavallisena sotilaana,\nmenettäen oikean silmänsä. Palattuaan Lissaboniin ja odotellessaan\nsuosion auringon uutta nousua hän joutui boheemiseuraan ja\nkatukahakkaan sekä vankilaan (1552). Selvittyään tästä\nvastoinkäymisestä hän otti pestin Indiaan, sanoi Catherinalle\nainaiseksi hyvästit ja lähti (1553) purjehtimaan Cabralin\nlippulaivassa, huulillaan Scipion sanat: Ingrata patria, non possidebis\nossa mea (\"Kiittämätön isänmaa et tule omistamaan luitani\") Goassa hän\npian totesi maanmiestensä turmeltuneisuuden. Seuraavat vuodet kuluivat\nenimmäkseen risteilyihin merellä ja käynteihin eri siirtokunnissa;\n1556-1558 hän vietti Molukeilla. Viimeksimainittuna vuonna hän asui\nMacaossa, sepittäen siellä runoelmaansa. Hän työskenteli eräässä\nluolassa, joka vieläkin tunnetaan hänen nimellään (Gruta de Camões).\nLevottomasta elämästään huolimatta Camões tuotti näinä vuosina muutakin\nrunoutta. Olo Macaossa päättyi siihen, että jonkin selkkauksen\nseurauksena hänet vangittiin ja häntä lähdettiin viemään Goaan\ntutkittavaksi. Mekongin suussa laiva kuitenkin teki haaksirikon.\nRunoilija pelastui uimalla rantaan, pitäen toisella kädellä ilmassa\nkallisarvoista runoelmaansa, mutta menetti kaiken muun omaisuutensa.\nOdottaessaan laivaa hän sepitti syvää koti-ikävää ilmaisevan sonetin\nBabelista ja Sionista (Goasta ja Lissabonista). 1561 tapaamme hänet\nGoan vankilasta, jossa hän sai tiedon Catherinan kuolemasta ja\nkirjoitti hänen muistolleen kauniin sonetin. Päästyään ystäväinsä\navulla vihdoin vapaaksi hän asui Goassa 1567 saakka, jolloin lähti\nkotiin päin. Velan vuoksi matka kuitenkin keskeytyi Mozambiquessä\nkahdeksi vuodeksi. Hän oli niin köyhä, että hänen täytyi elää\nystäviensä kustannuksella ja pyydellä heiltä vaatteita. Täällä hän\nlopullisesti valmisti runoelmansa painokuntoon; toinen tekeillä oleva\nrunoteos varastettiin. 1570 hän vasta palasi kotimaahan oltuaan poissa\n17 vuotta. Isä oli kuollut Goassa 1555, mutta äiti oli elossa. Os\nLusiados ilmestyi 1571 ja seuraavana vuonna kuningas antoi sen\ntekijälle 15 milreisin eläkkeen, mikä oli siihen aikaan melkoinen summa\n(Magellan oli saanut vain 12 milreisiä). Runoelma tuli kuuluisaksi:\nFilip II luki sen ja ihaili sitä, Tasso lähetti tekijälle\nylistyssonetin, ja 1580 se käännettiin espanjaksi. Eläkettä ei\nkuitenkaan maksettu säännöllisesti ja runoilija kärsi puutetta, niin\nettä hänen orjansa Antonion täytyi elättää häntä kerjäämällä. Luis de\nCamões kuoli ruttoon ja haudattiin yhteishautaan; hänen ruumisarkkuaan\nkuitenkin \"säilytetään\" Lissabonissa P. Annan kirkossa. Hän oli\nkyömynenäinen ja vaaleatukkainen eli vereltään siis jossakin määrin\n\"pohjoismainen\", toisenlainen kuin maanmiehensä. Luonteeltaan hän\nnäyttää olleen rehellinen, peloton ja tulinen, puhetavaltaan\nsatiirisesti suorasukainen, millä hankki vihamiehiä.\n\nTällainen oli portugalilaisten kansallisrunoilijan todellakin kurja\nelämä. Tekisi mieli verrata sitä Tasson elämäkertaan, josta se\nvaihtelevaisuuden puolesta muistuttaakin, mutta syvemmälle mennen\nvertauskohdat loppuvat. Camões oli terve soturiluonne, jota\nonnettomuudet eivät lannistaneet, runoilija-conquistadori, josta\nsairaalloinen sentimentaalisuus oli kaukana ja joka ilmeisesti pian ja\nusein vei kätensä miekankahvaan. Hänen runoelmansa nimi mainitaan\npienissäkin historian oppikirjoissa, ja sillä on sama vakiintunut maine\nkuin Iliaalla tai Aeneiillä. Ymmärrettävää siis on, että siihen\ntutustutaan uteliaina ja suurin odotuksin.\n\nOs Lusiados, joka on saanut nimensä Lusuksesta, Bacchuksen\nseuralaisesta, portugalilaisten myytillisestä kantaisästä, alkaa\nperinteenmukaisella ilmoituksella siitä, mitä runoilija aikoo laulaa,\nja vetoomuksella runottariin. Hän pyytää innoitusta, mutta ei vienoa\nhuilunsoittoa, vaan sellaista, joka paisuttaa rinnan ja tunkee sydämeen\nmyrskyävänä ja komeana kuin sotatorvien soitto, joka olisi sodanjumalan\nsuojeleman kansan arvoista ja kuuluisi yli maanpiirin. Tietoisesti\nhän hylkää muukalaisen (italialaisen) runottaren valheellisen,\nmielikuvituksellisen, todellisuusvieraan tyylin, sanoen ylistävänsä\nsellaisia tekoja, joissa suuri ja tosi yhtyvät (I laulu, 11:8\nsäkeistö). Viidennen laulun lopussa runoilija jälleen puhuu tästä\nohjelmastaan väittäen, että tosiasiat ovat aina parempia kuin tarinat,\nkuvittelipa runoilija nämä kuinka kauneiksi tahansa, ja että\nkauneimmankin runoelman elämän ehto on juuri puhdas ja selvä\ntotuudellisuus. Mutta jotta tosi voisi tulla kuuluisaksi, se täytyy\nnostaa runouden piiriin niinkuin Vergilius teki Aeneaan sankaritöille\nja hän, Camões, nyt tekee Gamalle. Tämän ohjelman mukaan syntyi\nseuraava runoelma:\n\nOlympon jumalat pitävät neuvottelun Vasco da Gaman matkasta: Bacchus\nasettuu vastustamaan sitä, koska pelkää oman indialaisen syntyperänsä\nja retkensä Indiaan unohtuvan, jos portugalilaisen sankarin onnistuisi\npäästä perille, Venus taas puoltamaan, koska portugalilaiset puhuvat\nmelkein latinan kaltaista kieltä. Mozambiquessä retkeilijät välttävät\nmaurilaisten ja Bacchuksen virittämän väijytyksen. Mombazassa\nBacchus pukeutuu kristityksi papiksi ja näyttää (lukijan lieväksi\nhämmästykseksi) Gaman lähettiläille kristillistä alttaria, kyyhkysen ja\napostolien kuvia saadakseen heidät tulemaan sisäsatamaan, mutta Venus\nnymfeineen pelastaa laivat ja houkuttelee aistillisesti kuvatulla\nkauneudellaan Zeukselta tiedon heidän kohtalostaan. Ylijumala maalaa\nnyt laajasti Portugalin tulevaa suuruutta ja lähettää Mercuriuksen\nvaroittamaan Gamaa, joka nostaa purjeet ja saapuu ystävälliseen\nMelindeen. Tämän ruhtinaan pyynnöstä Gama nyt kertoo ensiksi Euroopan\neri maista ja missä Portugal on, sitten laajasti maansa historiasta\nomaan aikaansa saakka, innostuen isänmaallisista tunteista, tulistuen\nrealistisen vauhdikkaista taistelukuvauksista ja heltyen Inez de\nCastron traagillisesta kohtalosta, ja lopuksi omasta lähdöstään ja\nmatkansa vaiheista, Kapin myrskyistä, keripukista jne. aina\nMelindeen tuloon saakka. Amiraalin runollinen, isänmaallinen ja\nseikkailuromanttinen kuvaus, joka on täynnä kreikkalais-mytologista\noppineisuutta, kristillisillä mielikuvilla olematta juuri sanottavaa\nsijaa, on niin laaja, että siihen kuluu kolmen (3-5) laulun tila.\nPurjehdittaessa Melindestä Kalkuttaan merimiehet huvittelevat\nkertomalla kahdentoista portugalilaisen ritarin matkasta Englantiin\npuolustamaan naisten kunniaa ja kuinka he siellä voittivat\nenglantilaiset ritarit. Sitten nousee ankara myrsky, jolla Neptunus\nBacchuksen pyynnöstä koettaa tuhota Gaman laivaston, mutta jonka Venus\nnymfeineen rauhoittaa. Kun on päästy Kalkuttan näkyviin, puhkeaa\nrunoilija moittimaan Euroopan silloisia valtoja itsekkyydestä ja\ntoistensa lyhytnäköisestä tuhoamisesta, mistä on jalona poikkeuksena\nvain Portugal, hänen isänmaansa, joka nyt hallitsee neljässä\nmaanosassa. Seuraa maihinnousu, paikan ja indialaisten jumalien,\nkastien ym. kuvaus ja maurilaisen tulkin ylistävä lausunto\nportugalilaisista. Kalkuttan päällikkö saapuu vierailulle Gaman\nlaivalle, jossa hänelle näytetään ja selitetään joukko Portugalin\nhistoriaa esittäviä sankarimaalauksia. Muhamettilaiset herättävät\nruhtinaassa epäilyksiä Gamaa vastaan, joka puolustautuu jalolla\npuheella ja saa pelastetuksi väijytyksen uhriksi joutumassa olevan\nlaivastonsa lähtien purjehtimaan kotimaahansa. Palkitakseen heitä Venus\njohtaa laivaston Onnellisten saarille, jotka kirjailija kuvaa\nkauneimmilla väreillään ja jossa urhot viettävät nymfien seurassa\nhekumallisia lemmenhetkiä. Olo Onnellisten saarilla on yhdeksännen ja\nkymmenennen laulun pääsisällyksenä. Viimeksimainitussa kuvataan juhlaa,\njossa eräs nymfi laulaa portugalilaisten tulevista mainetöistä Indiassa\nja Afrikassa ja jossa Tethys näyttää Gamalle kuten Scipio Cicerolle\nptolemaiolaisen maailmantuvan, syventyen erikoisesti luennoimaan\nMaasta, sen osista ja asukkaista, apostoli Tuomaasta, hänen\nihmetöistään ja marttyyrikuolemastaan, sekä lopuksi jälleen\nportugalilaisten suuresta historiallisesta tehtävästä. Siihen runoelma\npäättyy. Se sisältää 10 laulua, 1.101 ottava rima säkeistöä ja siis\n8.808 säettä.\n\nHelppo on havaita, että perusmallina on Aeneis: Neptunus--Bacchus\nsankaria vastaan, Venus puolesta, samalla tavalla ilmaistu laululle\nlähdön aikomus, olo matkalla, ensimmäiset seikkailut, tulo Melindeen ja\nkertominen siellä kuten Aeneas Didolle matkan syistä ja vaiheista,\nmyrsky jne. Runoelmasta puuttuu rakkausaihe, jollaisena ei voine pitää\nlemmeniloja Onnellisten saarilla; verrattuna Tasson eepokseen se on\nsiinä suhteessa tunne- ja kauneusköyhä. Runoilijan todellisuusohjelma\nei ole estänyt häntä käyttämästä yliluonnollisia aineksia, joilla\nniilläkin olisi ollut todellisuusvärinsä, jos ne olisi otettu kuten\nTasson runoelmassa toimivien henkilöiden omien uskomusten piiristä; kun\nne nyt ovat vasten Tasson ohjelmaa peräisin antiikin mytologiasta, joka\noli kiihkokatolisille conquistadoreille mahdollisimman vieras, on\nselvää, että niiden yhteys tapahtumiin ja toimihenkilöiden\nsielunelämään on keinotekoinen ja kömpelö. Camõesin oma aika kyllä\najatteli tässä kohden jossakin määrin toisin, se kun oli humanismin\nkauneuden lumoissa. Kun juonena on yksitoikkoinen merimatka, ovat sen\nainoat vaihtelut, satamissa käynnit ja myrskyt, muodostuneet\npääasioiksi, so. runoelma rakentuu jälleen vastoin Tasson ohjelmaa\netupäässä episodeista, jotka väliin paisuvat liian pitkiksi. Kun esim.\nPortugalin historiasta kertovat kohdat liittyvät varsin löyhästi itse\nvarsinaiseen juoneen ja toistuvat useammin ja laajempina kuin lukija\nosaa odottaa, syntyy epäilys, että kysymyksessä on rakennevirhe. Olo ja\ntapahtumat perillä Kalkuttassa eivät tyydytä lukijan jännittyneitä\nodotuksia. Henkilöiden hahmottelu on vaillinaista: ainoakaan heistä ei\nkohoa tosi mielessä eeposta kannattavaksi ja vallitsevaksi sankariksi.\nLopuksi se, ettei tekijä jaksa pysyä omassa todellisuusohjelmassaan,\nvaan saadakseen viimeisille lauluilleen sisällystä johtaa retkeläiset\nvarhaisemmasta runsaasta käyttämisestä jo hiukan \"kuluneille\"\nOnnellisten saarille, vaikuttaa heikkoudelta. Runsas mytologinen\noppineisuus, joka pistäytyy näkyville vähimmänkin aiheen johdosta, ei\ntietenkään lisää runoelman lennokkuutta eikä taiteellisuutta. Nämä\npuutteellisuudet ovat silmiinpistäviä ja Camõesin runoelma jää niiden\nvuoksi ja yleensä rakenteen kannalta Tasson eepoksen rinnalla varjoon\nNe ovat huomattavassa määrässä aiheutuneet siitä, että mallina oli\nAeneis ja juonen lankana eepillisestä vähätuottoisa merimatka. Ilman\nhumanismin kahleita ja taakkaa runoilijan työ olisi ollut\nvapautuneempaa, eheämpää ja lennokkaampaa.\n\nTällaisia helposti perusteltavissa olevia huomautuksia voi Camõesin\nrunoelmaa vastaan tehdä. Tarkastaessa sitten sen positiivisia puolia\nsaattaa todeta, että se saavuttaa voittonsa ensinnäkin aiheensa kautta.\nVasco da Gaman retki Indiaan oli suuri historiallinen, ajankohtainen ja\nromanttinen teko, joka vetosi aikalaisten ja myöhempienkin sukupolvien\nmielikuvitukseen niin tenhoisana ja kunniakkaana, että Gaman perhe\nsaattoi ylpeästi -- ja kiittämättömästi -- sanoa, ettei se kaivannut\nrunoilijan ylistystä. Epäilemättä se tehosi silloin ja tehoaa vieläkin\nmielikuvitukseen enemmän kuin ensimmäinen ristiretki, varsinkin jos\ntämä käsitetään ja esitetään niin fantastisesti kuin Tasso teki. Sen\netupuolina ovat mm. siihen liittyvä eksoottisen tuntemattomuuden tenho,\njoka aina on voimakkaasti vaikuttanut ihmismieleen, ja meren\nrajattomain ulappain ja myrskyjen romantiikka, homerolainen purjeiden\npullistuminen ja kokan kiitävän alla kuohuva aalto, jotka olivat\nkadonneet runoudesta Beowulfin ja muiden varhaisgermaanisten runoelmain\nmukana, mutta jotka nyt palasivat siihen riemuisalla kohinalla.\nOikeutetusti voidaan sanoa, että byronilaisen meritunnelman ensimmäinen\nluonnos on löydettävissä Portugalin kansallisrunoilijan eepoksesta.\nYksin näissä kohdin siis Camõesin todellisuusohjelma tuotti kauniin\ntuloksen: Euroopan uuden kirjallisuuden ensimmäisen eksoottisen\nmeriseikkailurunoelman.\n\nGaman retki oli edellä sanotun lisäksi senkin puolesta runollisesti\nantoisa, että se vaikutti innostavasti isänmaallisiin tunteisiin.\nEnsimmäisen ristiretken aiheuttama uskonnollinen innostus oli varmaan\nsuuri ja yleinen, mutta Tasson aikana ihmiset jo, huolimatta\nturkkilaisvaarasta, suhtautuivat siihen verraten kylmästi. Toista oli\noman miehen, Juan de Austrian tai Vasco da Gaman urotyö: sen arvo\nymmärrettiin ja siitä innostuttiin vähän samoin kuin nykyajan\nurheilusaavutuksista. Se herätti eloon kansallistunnon ja käänsi\nkatseet entisiin sankareihin, jotka olivat piirtäneet nimensä isänmaan\nhistoriaan. Uudessa valossa tämä nyt elävöityi nähtäväksi, sisältäen\nesimerkkejä ja opetuksia, joista oli oleva hyötyä matkalla tulevien\nvuosisatojen kätkössä olevaa kansallista suuruutta kohti. Syntyessään\nkertomaan laajasti Portugalin menneisyydestä, nykyisyydestä ja\nmahtavaksi haaveillusta tulevaisuudesta -- ei kronikkamaisen\nhengettömästi ja kuivasti, vaan mukana eläneen sydämen\ntunteellisuudella -- Camões kohotti meriseikkailunsa isänmaalliseksi\nrunoelmaksi, joka kosketti syvältä ei vain portugalilaisiin, vaan\nkaikkiin, jotka rakastivat omaa kansallisuuttansa. Isänmaallisuus oli\nollut vielä tähän saakka runoudessa harvinainen vieras: Rolandissa se\non saapuvilla, satavuotisen sodan kärsimykset herättävät sen eloon, se\nväräjää traagillisen tunteellisesti Danten sielussa ja Farinata degli\nUbertin sanoissa, Walther von der Vogelweide on sen elähdyttämä\nlaulaja, se säteilee kirkkaana Petrarcan sielusta, joku John Fortescue\nymmärtää sen arvon, se helähtää alankomaalaisten vapaussotaballaadeista\nja D'Aubignén Traagillisista kohtaloista -- kertaakaan se ei vielä\nollut päässyt runoteoksissa niin vallitsevaksi, että olisi aiheuttanut\nhaltioituneen katsahduksen menneisyyteen, nykyisyyteen ja\ntulevaisuuteen. Tällaisen loi vasta Camões, vieläpä tavalla, joka\noikeuttaa sanomaan häntä ensimmäiseksi varsinaisesti isänmaalliseksi\nrunoilijaksi. Ilmeistä on, että Tasson runoelma jää näiltä tärkeiltä,\nyhä vieläkin sähköä täynnä olevilta puolilta Camõesin eepoksen varjoon.\n\nCamões pyysi runoelmansa alussa itselleen miehekästä soturirunoilijan\ninnoitusta. Voidaan todeta runottarien suoneen sen hänelle. Hänen\nsäkeissään on rehellisen sielun suuttumusta ja katkeruutta, mutta ei\nArioston resignoitunutta satiiria; isänmaanystävän kuohuvaa tunnetta,\nmutta ei Tasson surumielistä liikatunteellisuutta; niissä on sotilaan\nkomeata, itseänsä ajattelematonta urheutta, joka vaikuttaa syvemmin ja\ntodemmin kuin italialaisten runoelmien satumaisesti liioitellut\nurotyöt. Koko tästä miehekkäästä conquistadori-uljuudesta Camões löi\nmitalin, jonka kirjoituksena ovat hänen unohtumattomat sanansa: \"Urhon\nisänmaa on koko maailma\". Isku jalon aatteen puolesta koituu koko\nihmiskunnan hyväksi.\n\nVaikka siis Camõesin runoelmassa onkin ilmeisiä heikkouksia, siinä\ntoiselta puolen yhtyvät \"suuri ja tosi\" niin vaikuttavasti, ettei se\nvieläkään ole menettänyt tehoansa, vaan on renessanssin epiikasta\nmeille tuorein ja lähin. Sellainen se on varsinkin niille, jotka\nkykenevät tutustumaan siihen alkukielellä. Kun Portugalin mahtavuus,\njosta Camões oli unelmoinut niin suuria, tuhoutui jo 1578 Al Kasrin\ntaistelussa Marokossa, voi ymmärtää, mikä kansallinen tragiikka\nrunoelmaan sisältyy.\n\n\n3\n\nD'Aubignén runoelman voisi lukea kuuluvaksi myös epiikkaan, sillä\nsatiirisen, raamatullishenkisen sävynsä ohella se käy kertovankin\nrunouden piirissä kuvatessaan kansalaissodan kauhuja. Eepillinen runous\nei yleensä ollut Ranskan renessanssin vahva puoli -- ainoat sen alan\nsaavutukset, joilla on ollut historiallista merkitystä, ovat\n_Ronsardin_ kesken jäänyt La Françiade (1572) ja _Du Bartas'n_\nopettavaiset sepitelmät.\n\n_Guillaume de Salluste, Bartas'n_ herra (1544-1590), sai kasvatuksensa\nmaaseudulla, kotonaan. Liittyi innokkaana hugenottina v:sta 1576 alkaen\nHenrik Navarralaisen kannattajiin, ja toimi sotilaana ja diplomaattina\nkotimaassaan, Englannissa, Skotlannissa ja Tanskassa. Protestanttina\nhän paheksui sitä pakanallisen runouden ja kauneuden ihailua, jonka\nrenessanssi ja Plejadi olivat saattaneet muotiin, ja haaveili aito\nkalvinilaiseen tapaan suuresta kristillisestä runoelmasta, jonka aiheet\nja henkilöt olisivat raamatullisia. Hänen käsityksensä oli siis toinen\nkuin kiihkokatolisen Tasson, joka kuten muistamme piti raamatullisia\naiheita liian pyhinä käsiteltäviksi maallisen runouden asein. Tämän\nharrastuksen ensimmäinen tulos oli runoelma Judith (1573), jota seurasi\n1579 hänen pääteoksensa Viikko (La Semaine). 1584 hän julkaisi Toisen\nviikon (La Seconde Semaine), joka jäi keskeneräiseksi. Viikko tuli\nhyvin suosituksi: kuudessa vuodessa siitä julkaistiin kolmekymmentä\npainosta ja se käännettiin latinaksi, saksaksi, hollanniksi,\nenglanniksi, italiaksi, espanjaksi, tanskaksi ja ruotsiksi. Erikoista\nhuomiota se herätti protestanttisessa Englannissa, jossa sen tekijää\nsanottiin \"jumalalliseksi\".\n\nViikko on vähän samaan tapaan kuin Belleaun \"jalokivirunot\" vanhan\nkeskiaikaisen Heksaemeron-aiheen [II, s. 30] uudistuma: luomisrunoelma,\njohon on sisällytetty kristinusko ja samalla ajankohdan koko\ntietomäärä. Siten se ensimmäisen kerran renessanssin aikana kohotti\nnäkyville Raamatun aihepiirin, tullen siksi sillaksi, jota myöten tämä\nnousi helleeniläis-latinalaisen mielikuvamaailman rinnalle. Seurauksena\noli Vondelin ja Miltonin herääminen huomaamaan sen arvot ja sarja\nmerkkiteoksia, jotka ovat maailmankirjallisuuden kaunistuksina. Tämän\nyleishistoriallisen merkityksensä ohella Viikolla tuli olemaan\nerikoinen, suuressa määrässä kielteinen tehtävä Ranskan runoudessa.\nVaikka se tahtoi kilpailla Plejadin kanssa, se kuitenkin käytti tämän\nkielellisiä ja tyylillisiä keinoja. Kun Du Bartas tällöin esiintyi\nniinkuin maalainen, joka tahtoo näyttää osaavansa käyttäytyä ja puhua\nvähintään yhtä hienosti kuin kaupunkilaiset, so. vailla Ronsardin ja Du\nBellayn varmaa kouliintunutta makua liioitteli Plejadin uudistuksia\nvieden ne äärimmäiseen rajaan saakka, hänen runoelmansa oli omiaan\nsaattamaan Plejadin pyrkimykset naurettaviksi ja avaamaan silmät\ntoteamaan sen teennäisyydet ja heikkoudet. Viikon runolliset arvot,\njoita mainitaan olevan sen yksityiskohdissa, häipyvät kuivaan\nopettavaisuuteen ja moralisointiin. Nykyajalle runoelma on kuollut.\n\n1600-luvulla rehoitti laaja eepillinen runous, kuitenkaan saavuttamatta\nsen huomattavampia tuloksia kuin että se mainitaan kirjallisuuden\nhistorian eriskummallisuutena. _Jean Chapelain_ (1595-1674), kriitikko\nja ajan, paikan ja toiminnan yksyyden toteuttaja Ranskan draamassa, on\nkuvaava esimerkki siitä, miten voi käydä, kun kriitikko itse ryhtyy\ntaidekirjailijaksi: niin kauan kun hän valmisteli teostaan eli n. 17\nvuotta hän oli suuren kirjailijan maineessa, jolta odotettiin paljon,\nmutta kun hän lopuksi teki sen varomattomuuden, että julkaisi sen\n(Orléansin neitsyt -- La Pucelle, 1656), hän luhistui kuin tyhjä säkki\nja joutui naurunalaiseksi. Tällaisia eepikkoja esiintyi useita: Georges\nde Scudéry (1601-1667, Alaric), Père le Moyne (1602-1671, Ludvig Pyhä),\nJean Desmarets (1595-1676, Clovis) ym. Boileau teki niistä lopun\nPulpetillaan.\n\n\n\n\n3. ENGLANTI, SAKSA, ALANKO- JA POHJOISMAAT.\n\n\n1\n\nLyriikan yhteydessä olemme viitanneet niihin kosketuksiin, joita\nEnglannin kirjallisilla piireillä oli mannermaalle, Italiaan ja\nRanskaan. Italian renessanssin epiikka, jolla ei ollut vaikutusta\nRanskan runouteen, vaikka se käsitteli pohjaltaan ranskalaisperäistä\naineistoa, herätti innostunutta vastakaikua Englannissa, jossa Thomas\nMalory oli vuosisataa aikaisemmin uudistanut bretagnelaisen romantiikan\n(II, s. 501) ja jossa yleensä vielä oli olemassa -- ehkä kelttiläisen\nrunottaren kumminlahjana -- sen satuluonnetta ymmärtävää ja\narvostavaa mielikuvitusta. Se englantilainen runoilija, joka omaksui\nelämäntehtäväkseen ajan ilmassa olevan eepoksen aatteen toteuttamisen,\noli kuten tiedämme Spenser (s. 195).\n\nKeijukaiskuningattaren synnyn yleisenä edellytyksenä oli italialainen\nsatuepiikka, Arioston ja Tasson runous, jonka Spenser ilmaisee\ntunteneensa. Sen ajatteleminen herätti hänen mielessään kunnianhimoisen\naikeen luoda jotakin vastaavaa, yhtä komeaa ja mainehikasta kuin Tasson\nrunoelma, joka Lepanton voiton johdosta oli saanut ajankohtaisen\nkristillisen urhouden kunniakimalletta. Voimme ymmärtää, että tuona\naikana, jolloin sankarieepos käsitettiin Iliaan ja Aeneiin tavoin\nrunouden korkeimmaksi päämääräksi, jolloin taistelu Espanjan johtamaa\nkatolista taantumusta vastaan oli kärjistymässä kansalliseksi\nvapaussodaksi ja silmiä häikäisevät uuden ajan valta- ja rikkausunelmat\nsähköistivät koko kansakunnan, ajatus suurrunoelmasta, joka tulkitsisi\nnämä korkeat pyrkimykset, saattoi tuntua innostavalta.\n\nKoettaessamme seurata Spenserin konseption syntyä on käsittääksemme\nlähdettävä siitä, mitä hän ajatteli italialaisesta epiikasta.\nTodellisuusvaistoisena englantilaisena hän tuskin voi välttyä\nlukiessaan sitä eräänlaiselta tyhjyyden ja väsymyksen tunteelta. Sehän\non sanan kirjaimellisessa mielessä \"taidetta taiteen vuoksi\" -- sen\nkohtaukset ovat kuin sarja tyhjään ilmaan kuvastuvia kirkkaita\nlasimaalauksia, jotka liukuvat ohitsemme väsyttävän kauneina,\nsamanlaisuutensa vuoksi yksitoikkoisina kuvaelmina, verettöminä siksi,\nettä niistä puuttuu takana oleva aatteellinen perusidea, todellinen\nelämä, \"toden ja suuren\" yhtyminen. Spenserin kaltainen aktiivinen\nhenki, jossa oli runoilijan ohella myös soturin ominaisuuksia, ei\nvoinut tyytyä aikansa kuohuvan elämän keskellä vain tällaiseen\nsatukauneuteen, vaan tahtoi sanoa jotakin myös itse. Runoelmaan oli\nkätkettävä jotakin -- se oli saatava sisältämään paljon enemmän kuin\nensimmäisellä silmäyksellä voisi huomata. Silloin se kiinnostaisi eikä\nväsyttäisi, ja palkitsisi odotukset.\n\nSadunomaisten ainesten käsittelyssä tulee vertauskuvallisuus itsestään\ntarjolle. Siinä, että Spenser yllä hahmotellun ajattelun kautta johtui\nsuunnittelemaan runoelmaansa vertauskuvalliseksi, ei ole mitään outoa\neikä uutta, vaan oli tämä itsestään luontevasti eteen aukeava tie. Sitä\npaitsi hän tiesi, että eepoksia mielellään pyrittiin selittämään\nvertauskuviksi: Landinon teorian mukaan (II, s. 482) Aeneis oli\nsellainen. Tasso oli itse koettanut selittää runoelmaansa siten. Tässä\nasiassa Spenserillä oli siis tukenaan vanha, jo keskiajalta periytynyt\nkäsitystapa.\n\nVertauskuvallisen esityksen sääntönä on tietenkin oleva se, että asia,\njoka täten halutaan esittää, on todella vaivan arvoinen, yleisesti ja\ntärkeästi kiinnostava, ja että esitys kykenee tulkitsemaan sen joka\nsuhteessa tyhjentävästi ja sattuvasti, vieläpä paremmin ja\nsyvällisemmin kuin jos se sanottaisiin suoraan. Ehtona on siis\nloogillinen, yksityiskohtainen, tarkoin perille ajateltu asian ja kuvan\nyhteensopivaisuus. Esimerkkinä voidaan mainita Ruusun romaani (II, s.\n327), joka täyttää mainitut ehdot muutamin kohdin melkein\nmatemaattisella tarkkuudella. Ymmärrettävästi toiset asiat on helpompi\nesittää vertauskuvallisesti kuin toiset, ja käy esitys sitä\nvaikeammaksi, kuta laajempaa aihepiiriä runoilija tahtoo tulkita.\n\nNiistä aiheista, jotka sisältyivät Spenserin konseptioon, saamme tiedon\nhänen kirjeestään Walter Raleighille tammikuun 23 p:ltä 1589, jolloin\nsiis kolme ensimmäistä kirjaa oli valmiina; kirje painettiin niiden\nalkulauseeksi, kun ne julkaistiin 1590. Sen mukaan täytyy otaksua, että\nhänen suunnitelmassaan oli aluksi pohjimmaisena Aristoteleen\nkaksitoista hyvettä, joille kullekin hän aikoi antaa edustajaksi\nritarin ja oman käsittelyn erikoisessa osastossa. Tästä suunnitelmasta\nhän on pitänyt kiinni, kuten kuudesta valmistuneesta kirjasta näkyy:\nensimmäisen tunnuksena on \"hurskaus\", toisen \"kohtuullisuus\", kolmannen\n\"siveys\", neljännen \"ystävyys\", viidennen \"oikeus\" ja kuudennen\n\"ritarillisuus\". Kaikki ovat oikeastaan erillisiä runoelmia, kullakin\ntarkoituksena nimikkohyveensä edustaminen ja valaiseminen. Tämä\nopettavainen, moraalinen perusrakenne johtui runoelman konseption\nsyntyaikoina sivistyneissä piireissä etualalla olevasta kysymyksestä,\ngentlemanni-ihanteen aatteesta, josta olemme aikaisemmin puhuneet.\nKsenophonin Kyropaideia, jonka Spenser mainitsee, ja sen johdannainen,\nBourchierin Guevara-käännös (s. 97), Aschamin Toxophilos (s. 99),\nMachiavellin Ruhtinas (s. 91), Castiglionen Hovilainen (s. 89) ja Lylyn\nEuphues (s. 98) olivat silloin päivän suosittua lukemista. Tältä\npohjalta on ymmärrettävä Spenserin sanat, kun hän ilmoittaa runoelmansa\n\"yleisenä tarkoituksena\" olevan \"kasvattaa gentlemannia tai jaloa\nhenkilöä hyveellisyyteen ja hienoihin tapoihin\" (to fashion a gentleman\nor noble person in vertuous and gentle discipline).\n\nSpenserillä oli siis \"hyveensä\" ja näille oli valittava edustajat.\nItsestään selvää oli, että näiden tuli olla ritareita, koska ne juuri\nolivat ammoisista ajoista saakka olleet hyveiden esitaistelijoita.\nSpenserillä oli tarjolla Maloryn vanha ritarivalikoima, mutta siitä hän\nei sellaisenaan huolinut, vaan loi omat henkilönsä. Tässä häntä varmaan\njohti se käsitys, että valitsemalla Percevalin, Galahadin ym. hän olisi\nsamalla tullut sidotuksi heidän tunnettuihin seikkailuihinsa ja\nmenettänyt runollista sommitteluvapauttansa. Säilyttäen tämän hän\nkäytti Maloryn teosta hyväkseen yleisemmin, ottamalla siitä\npääsankarikseen Arthur-kuninkaan ja hänen mukanaan näyttämöksi hänen\nsatuvaltakuntansa. Tähän häntä ohjasi myös Aristoteles, joka\npuhuessaan hyveistä lausuu sen käsityksen, että \"jalomielisyys\" (tai\n\"muhkeamielisyys\", Spenserin magnificence) on kaikkien muiden hyveiden\näiti. Tämän yleishyveen edustajaksi oli Arthur-kuningas sopiva, koska\nhän oli tunnettu loistavista henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, oli\nkaikkien suosima ja Spenserin oman ajan kateuden ja vihan\nsaavuttamattomissa. Arthurin osuuden Spenser käsitti nimenomaan\nopettavaiseksi, kuten näkyy hänen huomautuksestaan, että Homeros oli\ntarkoittanut tällaista kasvattavaa esikuvaa Agamemnonilla ja\nOdysseuksella, Vergilius Aeneaalla, Ariosto Orlandolla ja Tasso\nRinaldolla ja Goffredolla. Kun Arthur päähyveen edustajana joutui\nsuhteisiin noiden kahdentoista hyveen kanssa, ottamalla osaa heidän\nvaiheisiinsa, hän jonkin verran yhdisti eri osastoja toisiinsa. Vielä\nei kuitenkaan suunnitelmassa ollut muuta kuin 12 erillistä\nritarirunoelmaa, joissa kaikissa Arthur-kuninkaalla saattoi olla jokin\nosuus.\n\nKonseption seuraavan asteen otaksuisimme koskeneen naisosien jakamista\nja hahmottelua. Arthurin ihanne, jota hän vaeltavan ritarin tavoin\nlähtee etsimään, sen satumaan kuningatar, jossa kaikki tapahtuu, ei\nvoinut olla muu kuin kunnia, se gloria, jota ritarit erikoisesti\npyrkivät omistamaan. Niin sai keijukaisten kuningatar nimen Gloriana.\nSamoin oli selvää, että siveyden edustajan täytyi olla nainen, ja niin\nsyntyi Arioston uljaan Bradamanten mukaan kolmannen osaston sankaritar\nBritomartis. Muilla naishahmoilla oli näiden rinnalla alempi asema,\nsama kuin hyveitä edustavilla ritareilla, joiden rinnalle ja\nsuojelukseen tai vastustajiksi he ritariromantiikan mukaan luontevasti\njärjestyivät. Heidät Spenser hahmotteli kunkin kirjan nimikkohyveen\nmukaisesti: esim. hurskautta edustava ritari ei voinut mielellään\npuolustaa juuri muuta kuin \"uskoa\", jota siis Una kuvaa, eikä joutua\nvaarallisempiin pauloihin kuin ne, joita Fidessan väärällä nimellä\nesiintyvä \"epäusko\", Duessa, virittää. Näin naishahmotkin johtuivat\nylipäätänsä luontevasti kirjailijan peruskonseptiosta.\n\nTällä asteella vertauskuvallisuus vielä rajoittui mainittujen hyveiden,\nuskon ja epäuskon henkilöllistämiseen, ollen siis yksinomaan\nopettavaista laatua. Siihen kirjailija ei voinut tyytyä, sillä tämän\nmoraalisen puolen rinnalla hänen konseptiossaan oli alkuaan ollut sija\nmyös historiallisille mielikuville. Kirjeessään hän nimenomaan sanoo\ntahtoneensa antaa opetuksellensa historiallisuuden sävyn ja valinneensa\nsenkin vuoksi Arthur-kuninkaan. Asettaessaan näin käsitetyn Arthurin\nrinnalle keijukaiskuningattaren tästäkin tuli historiallinen\nhenkilö, kuningatar Elisabethin edustaja, ja molempien yhteisestä\nsatuvaltakunnasta 1590-luvun Englanti. Tämä merkitsi, että moraaliseen\nallegoriaan yhtyi historiallinen \"avainrunoelma\", sarja henkilöitä ja\ntapahtumia, jotka näennäisesti kuvaavat ritariromanttisia asioita,\nmutta todellisuudessa kätkevät sanoihinsa Spenserin kokemuksia. Voimme\nymmärtää, että tämä monenlaisten pää- ja sivuaiheiden yhtyminen teki\ntodella selvästi ja yksityiskohtaisesti ajatellun vertauskuvallisen\nesityksen sangen vaikeaksi, jopa mahdottomaksi, ja että Spenserin\nkonseptioon sisältyi täten enemmän kuin oli mahdollista onnistuneesti\nsuorittaa.\n\nTälläkään asteella suunnitelmassa ei vielä ollut sellaista\nkeskusjuonta, joka olisi tehokkaasti yhdistänyt aiotut kirjat\ntoisiinsa. Ellei Spenser olisi ilmoittanut sitä Raleighille, se olisi\njäänyt tuntemattomaksi, sillä runoelmasta itsestään, sellaisena kuin se\nnyt on, se ei selviä. Viimeisessä eli kahdennessatoista kirjassa oli\naikomuksena kertoa, kuinka keijukaiskuningatar oli viettänyt\ntavanmukaista kaksitoista päivää kestävää vuosijuhlaansa ja kuinka\nkunakin päivänä oli tapahtunut jotakin, joka oli antanut aiheen aina\neri ritarin seikkailuun, niihin, jotka kahtenatoista eri tienä olivat\njo johtaneet pois tästä juhlasta kuin säteet ympyrän keskipisteestä.\nJuhlan alussa tuli saapuville pitkä, kömpelö nuori mies, joka pyysi\nkuningatarta edeltäpäin suostumaan siihen, että hän saisi\nsuorittaakseen minkä seikkailun halusi niistä, joihin juhlassa\nilmaantuisi aihetta. Kun sitten juhlaan saapui kaunis surupukuinen\nnainen ratsastaen valkoisella aasilla, jäljessänsä kääpiö, joka talutti\nritarin varuksia ja aseita kantavaa sotaoritta, ja valitti, että\nlohikäärme oli vienyt vaskilinnaansa hänen vanhan isänsä ja äitinsä,\nsekä pyysi apua, tuo kömpelö nuori mies ilmoittautui halukkaaksi tähän\ntehtävään. Ja koska hevosen tuomat varusteet, jotka olivat samat kuin\nPaavalin Efesolaiskirjeensä VI:ssa luvussa mainitsemat \"Jumalan koko\nsota-asu\", vanhurskauden haarniska, uskon kilpi, pelastuksen kypäri ja\nHengen miekka, sopivat hänelle hyvin ja hän osoittautui niihin\npukeutuneena ensiluokan ritariksi, hänen pyyntöönsä suostuttiin ja niin\nalkoi ensimmäinen eli Punaisen ristin ritarin seikkailu. Samoin oli\ntarkoitus kertoa, miten muut seikkailut olivat aiheutuneet. Lopuksi\npiti vietettämän Arthurin ja Glorianan häät. Selvää on, ettei tämä\nkeinotekoinen, ulkonainen kehys olisi kyennyt yhdistämään eri osastoja,\nvaan ne olisivat jääneet erillisiksi samalla tavalla kuin valmistuneet\nkuusi kirjaa. Kun nämä jo sisältävät n. 36.000 säettä ja ovat aivan\nriittävä näyte Spenserin taidosta ja koko alasta, on oltava\nkiitollisia, ettei hän saanut viedyksi suunnitelmaansa loppuun. Tämän\njättimäisistä mitoista sisältää muuten mainittu kirje vielä sen tiedon,\nettä kysymyksessä olevat 12 kirjaa oli aiottu käsittelemään vain\nyksityisen ihmisen hyveitä; jos runoelma olisi miellyttänyt yleisöä,\nSpenser olisi sepittänyt siihen yhtä laajan jatkon, jossa olisi\nkäsitellyt poliittisia hyveitä. Machiavellilaisen siveysopin mukaan\nnäet viimeksimainitut olivat kokonaan eri asia. Näin olisi syntynyt n.\n120.000 säettä sisältävä runoelma.\n\nTulokseksi tästä tarkastelusta voidaan merkitä, että Spenserin\nrunoelman vertauskuvallinen puoli on hämärä ja vaillinaisesti perille\najateltu, ja että sen yleisrakenne on heikko, koska siinä ei ole\nkoossapitävää sisäistä valtajuonta, vaan ainoastaan rinnakkainen sarja\nlaajoja episoodirunoelmia, joilla ei ole sanottavaa keskinäistä\nyhteyttä. Ritarit edustavat huonosti hyveitänsä, jotka eivät juuri\nilmene heidän luonteestaan: Sir Guyon ei ole erikoisemman kohtuullinen\neikä Britomartis siveellinen. He ovat ylipäätänsä samanlaisia, kuin\nolisi runoilija unohtanut heidän alkuperäisen tehtävänsä. Näin ollen\ntäytyy todeta, ettei Spenserin aikomus saada suunnitelmaansa\nsisällytetyksi jotakin asiallisempaa ja syvempää kuin italialaisen\nepiikan mukaiset satukuvaelmat onnistunut.\n\nTämän vuoksi ei siis Keijukaiskuningatarta kannata lukea; vaikka sen\nkaikki vertauskuvat ja ongelmat selitettäisiin mitä tarkimmin, ei\nrunoelman kauneus siitä kohenisi. Sitä on luettava satueepoksena,\nsamanlaatuisena \"puhtaan taiteen\" tuotteena kuin Arioston Orlando\nfuriosoa, joka on sen lähin esikuva. Spenser oli kyllä oppinut\nhumanisti, joka saattoi rakennella laajoja ja syvällisiä\neetillis-filosofisia piirustuksia, mutta kun hän alkoi ilmaista näitä\nsäkein, pyyhkäisi hänen synnynnäinen, hersyvä lyyrillisyytensä ne\nsyrjään ja unohtui soittelemaan säveliänsä nuottien ulkopuolella.\nLukijan huomio kiintyy kuten Arioston eepoksessa vain ohi vaeltavaan,\nloppumattomaan, loistavaan kuvaelmasarjaan, joka on kuin otettu\nSpenserin oman ajan ylimystön ja hovin juhlanaamioista ja\nsatukohtauksista. Suurta arvoa näkee pantavan myös siihen soinnutus- ja\nsäeseppyystaitoon, jolla Spenser suoritti työnsä ja joka on\nhuomattavasti vaikuttanut Englannin myöhempään runouteen. Sen ilmaus\noli mm. se erikoinen, omintakeinen stanza, joksi Spenser säkeensä\nsoinnutti ja järjesti. Muistamme Chaucerin luoneen oman säkeistönsä\n(II, s. 491) jättämällä Boccacciolta saamastaan ottava rimasta pois\nviidennen säkeen, jolloin syntyi sointukaava ababbcc. Voi olla eri\nmieltä siitä, muuttuiko soinnutus täten miellyttävämmäksi -- ottavaa\nlienee todella vaikea parantaa. Spenser \"kehitti\" Chaucerin stanzaa\nlisäämällä viidennen säkeen jälkeen kaksi cb-sointuista säettä ja\nviimeiseen säkeeseen yhden jambin, jolloin siitä tuli aleksandriini,\n12-tavuinen säe; näin syntyi mutkallinen ja sointurikas kaava\nababbcbcc. Tämän luonteesta voinee sanoa, että se poikkeaa kauas\nChaucerin stanzasta, jonka keveyden se on kokonaan menettänyt, että se\non juhlallinen tavallaan aikakauden pitkien proosalauseiden vastine.\nViimeinen aleksandriini hidastuttaa tahdin ja lopettaa säkeistön\nehdottomaan taukoon, vähän samalla tavalla kuin Nibelungein laulussa\n(II, s. 256). Pyydämme lukemaan Boccaccion ottava riman (II, s. 462),\nChaucerin stanzan (II, s. 496) ja seuraavan Spenserin säkeistön, jolla\nhänen runoelmansa alkaa:\n\n    Maat' aavaa ritar' ylväs ratsasti\n    varuksin uljain, kilvin hopeisin,\n    jot' ammoin syvät naarmut runteli\n    ja tahras taistelujen punakin.\n    Hän itse viel' ol' outo leikkihin.\n    Äkäinen ratsu kammoi käskijää\n    ja ohjaust' oikutteli ritarin,\n    jok' oli nähdä reipas, pystypää,\n    kuin tahtois turnauksesta taistoon kiirehtää.\n\n[Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Engl. kirj. kult. kirja. WSOY.]\n\nKun 1700-luvulla romantiikan ruvetessa elpymään alettiin tehdä\nlöytöretkiä Elisabethin ajan unohduksissa olleeseen kirjallisuuteen,\nsieltä nostettiin näkyviin myös Spenser ja hänen säkeistönsä. Tämän\nmuistanemme silloin, kun tuon ajan runous tulee käsiteltäväksi.\n\n\n2\n\nKeijukaiskuningattaren vertauskuvallisuus ymmärrettiin selvemmin sen\nilmestymisen aikoina, koska se tulkitsi päivän tuoreinta, koko\nkansakuntaa jännittävää politiikkaa, kuin myöhemmin, jolloin tieto\nsiitä oli jo himmennyt. Spenserin runoelma oli hyvin suosittu ja\naloitti Englannissa eepillisen runouden muodin, jota oli omiaan\nkiihdyttämään vielä se, että Arioston Orlando käännettiin 1591 ja\nTasson Gerusalemme 1594.\n\n_Samuel Daniel_ (1562-1619), Oxfordista valmistunut ja Italiassa käynyt\noppinut, ylhäisten kotiopettaja, Spenserin jälkeen epävirallinen\nhovirunoilija, moralisti ja historioitsija, hiljainen ja intohimoton\nluonne, sepitti Senecan tyylisiä näytelmiä, naamioita, sekalaisia\nrunoja ja laajan eepoksen nimeltä Kansalaissodat (The Civil Wars,\n1595-1609), jossa kertoo samoista vaiheista kuin Shakespeare\nkronikkanäytelmissään. Ajan tyyliin kuului, että hän liitti asiallisen\nhistorian rinnalle mytologisia, koristeellisia kohtauksia. Daniel oli\nisänmaallinen henki, jolla oli erikoinen luottamus äidinkielensä\nsuureen tulevaisuuteen, mutta runoilijana tosi innoitusta vailla. Siksi\nSpenser sanoikin hänelle: \"Pörhistä höyhenesi nopeasti, Daniel!\"\n\n_Michael Drayton_ (1563-1631), joka oli syntyisin Shakespearen\nmaakunnasta Warwickshirestä ja hänen ystävänsä, oli tulisempi,\nvälittömämpi ja runollisesti lahjakkaampi kuin Daniel. Hän aloitti\ntuotantonsa vasta verraten myöhään, kolmikymmenvuotiaana. Se sisältää\najan tyyliin kuuluvia eklogeja, sonetteja, oodeja ym., mutta\ntärkeimmällä sijalla siinä on kertova runous. Tästä mainittakoon 30\nlaulua sisältävä Polyolbion (1612-1622), jossa hän aleksandriinisäkein\nja lukemattomin historiallisin ja antikvaarisin tiedoin kuvaa ja\nylistää Englannin eri kaupunkeja ja paikkakuntia. Se oli tietenkin jo\nsyntyessään kuollut. Sitkeä oli sen sijaan hänen koomillisen\nrunoelmansa Nymphidian (1627) elinvoima, sillä tämä Mab-kuningattaresta\nja hänen kosijoistaan, kuningas Oberonista ja ritari Pigwiggenistä\nkertova koomillinen lasten eepos on vieläkin kastetuore ja viehättävä.\nSe on johdannainen Chaucerin ritari Thopasista (II, 496) ja\nShakespearen Kesäyön unelmasta. Tämän historiallis-maantieteellisen\nepiikan rinnalle ilmestyi kolmas laji, joka perustui antiikkiin,\nCatulluksen (I, s. 373) ja Ovidiuksen (I, s. 397) mukailemaan\nhellenistisen ajan epyllioniin (I, s. 321). Erittäinkin\nviimeksimainittu kirjailija, jonka rakkauden oppikirjoilla oli ollut\nniin suuri vaikutus keskiajan lemmenrunouteen, tuli renessanssin aikana\nsuosituksi. Hänen Lemmenkirjeensä (Heroides) ja varsinkin Muutoksien\nkirjat vaikuttivat aiheillaan ja värihehkuisella intohimoisuudellaan ei\nvain runouteen vaan myös maalaustaiteeseen. Herättävän sysäyksen tämä\nOvidiusta jäljittelevä epiikan ja lyriikan välimuoto saattoi saada\nsiitä, että monitaitoinen Marot ranskansi myöhäis-antiikin siron\nepyllionin, Musaioksen Heron ja Leandroksen (I, 323), koska\n_Christopher Marlowe_ aloitti muodin juuri tällä runoelmalla.\n\nMarot noudatti tarkoin alkuperäistä tekstiä ja niinpä hänen\nkäännöksensä ilmentääkin uskollisesti runoelman puhtaan, kauniin\nnuoruudenrakkauden ja sen traagillisen lopun. Tämä surullisen idyllinen\nvalaistus ja rakastavien täydellinen viattomuus ei tyydyttänyt\nkapinallista Marlowea, vaan hän sommitteli aiheen uudelleen oman\nmielensä mukaan. Hänen samanniminen runoelmansa (jäi kesken,\njulkaistiin 1598 Chapmanin täydentämänä) on ateistin ja libertiinin\nsepittämä, täynnä hänen vastenmielisyyttänsä ja satiiriansa sitä\nkohtaan, joka alkuperäisessä oli ollut pyhää, luonnollisesti,\nyksinkertaisesti kaunista, tarkoituksena nimenomaan Marlowen oman ajan\nsiveellisten käsitysten uhmailu.\n\nShakespearen Venus ja Adonis (1593) ja Lucretian raiskaus (The Rape of\nLucrece, 1594) ovat syntyneet Ovidiuksen vaikutuksesta. Venus rakastuu\nnuoreen Adoniihin ja kosii häntä tulisesti, mutta Adonis pitää vain\nmetsästyksestä. Villi karju surmaa hänet ja hän muuttuu vuokoksi.\nShakespearen runoelmassa, joka on sepitetty ottavasta lyhennetyillä\nkuusisäkeistöillä, ei ole muuta mytologista kuin nimet ja Venuksen\nlähtö Paphokseen; pääasiana on laajasti ja naturalistisesti kuvattu\naistillisen naisen yritys saada vietellyksi viaton nuorukainen.\nLucretia on tämän tyypin vastakohta, siveyden ja puhtauden kuva.\nAikalaiset ylistivät molempia runoelmia, mutta nykyaikainen lukija jää\nniiden ääressä kylmäksi, ihmetellen vain monessa kohdassa, esim.\nkiimaan yltyvän oriin tai jäniksenmetsästyksen kuvauksessa, ilmenevää\nasiantuntemusta ja runoteknillistä taituruutta.\n\nSpenserin suuri allegoria herätti innostusta vertauskuvalliseen\nepiikkaan ja sai jäljittelijöitä. Pastori _Phineas Fletcher_\n(1582-1650) julkaisi laajan runoelman nimeltä Purppurasaari (The Purple\nIsland, 1631), jossa tuntuu myös Du Bartas'n vaikutusta. \"Saari\" on\nihmisruumis. Tekijä ei tuntenut Harveyn toteamaa verenkierron lakia.\nTällaisena runoelma liittyy suoraan keskiajan kirjallisuuteen (II, s.\n334), jossa myös ihmisen ruumista käytettiin vertauskuvana. Hänen\nveljensä pastori nimeltä _Giles Fletcher_ (1588-1623) sepitti\nuustestamentiliisen runoelman nimeltä Kristuksen riemuvoitto (Christ's\nVlctorie and Triumph 1610), joka on siltana Spenseristä Miltoniin ja\nosoittaa myös Du Bartas'n vaikutusta.\n\n_Saksasta_ ei ole epiikan alalta sanottavaa mainittavana; lyriikan\nyhteydessä on käsitelty _Hoffmann von Hoffmannswaldaun_ Sankarien\nkirjeet.\n\n_Alankomailla_ eepillinen runous eksyi yksinomaan opettavaiseen uomaan,\nmikä oli vanhastaan hollantilaisella psykelle kuvaavaa. Huomattavana\npoliitikkona tunnettu _Jean Baptista Houwaert_ (1533-1599), sepitti\nPegasides Pleyn l. Neitojen palatsi nimisen, maallista rakkautta\nkäsittelevän runoelman. Lyriikan yhteydessä mainitsemamme _Jakob Cats_\n(1577-1660, kirjoitti didaktisia runoelmia, Avioliiton (Houwelick)\nlisäksi Mieli- ja muistikuvia (Sinne- en Minnebeelden).\n\n_Tanskasta_ olemme jo maininneet _Anders Arrebon_ Hexaemeronin ja\nRuotsista _Georg Stiernhielmin_ ym., joiden tuotannosta renessanssin\nepiikan mainingit kuvastuvat.\n\n\n\n\n\n\nVII. NOVELLI, ROMAANI JA MUU PROOSA.\n\n\n\n\n1. ITALIA.\n\n\nBoccaccion vaikutuksesta italiankielinen kaunokirjallinen proosa versoi\nkuten tiedämme (II, s. 485) koko 1400-luvun ajan lyhyinä kertomuksina,\njoita italian mukaan sanomme \"novelleiksi\" (novelle, II, s. 458). Tämä\nmuoti jatkui 1500-luvulla niin elinvoimaisena, ettei laajempi\nproosakertomus, sellainen \"romaani\", joka olisi käsitellyt oman aikansa\naiheita, päässyt Italiassa vielä syntymään. Tämän tarpeen tyydytti\ntosiasiallinen proosa, etenkin historia, jota italialaiset erikoisesti\nharrastivat.\n\nItalian 1500-luvun novellinkirjoittajista on tunnetuin _Matteo\nBandello_ (1480-1562), jonka nimi koituu eteen esim. perehdyttäessä\nShakespearen näytelmien lähteisiin. Hän sai enonsa, milanolaisen\npriorin, toimesta huolellisen kasvatuksen ja meni hänen mielikseen\nhengelliseen säätyyn. Asui kauan Mantuassa Gonzagain kulttuurihovin\npalveluksessa ja muutti Pavian taistelun jälkeen, hävinneeseen\npuolueeseen kuuluvana ja menetettyään omaisuutensa, Ranskaan, jossa\ntämän jälkeen eli. Nimitettiin 1550 Agenin piispaksi. Vaiherikkaan\nelämänsä aikana hän ehti sepittää 214 kertomusta, jotka julkaisi 1554\nNovelleja-nimisenä kokoelmana. Siinä ei ole yhdistävää kehystä. Useat\non saatu tosielämästä. Niillä ei ole taiteellista arvoa, mutta juoni on\njännittävä ja toiminta draamallista François de Belleforest käänsi\nniitä ranskaksi ja William Paynter otti niistä valikoiman kokoelmaansa\nNautintojen palatsi (The Palace of Pleasure, I-II, 1566-1567). Sitä\ntietä ne tulivat Shakespearen saataville. Toinen huomattava novellisti\noli _Antonio Francesco Grazzini_ (1503-1583), firenzeläinen apteekkari,\nvaikuttava jäsen ensin \"kosteiden\" (degli Umidi) ja sitten \"leseiden\"\n(della Crusca) akatemiassa, liikanimeltä \"Särki\" (Il Lasca),\nkiivasluontoinen ja riitaisa mies. Ensinmainitusta akatemiasta hänet\nerotettiin siksi, ettei uskonut italiankielen periytyneen \"arameasta\",\nkuten oppineiden veljien enemmistö väitti. Il Lascaa pidetään\ntoscanalaisen murteen mestarina, joka osasi yhdistää taiteellisuuden\nja kansanomaisen hersyväisyyden. Hänen tuotantonsa käsittää\nproosakomedioja ja Illalliset (Le Cene, 1556) nimisen kokoelman\nBoccaccion tyylisiä novelleja. Kolmanneksi mainittakoon _Gianfrancesco\nStraparola_ (k. 1557), jonka novellisikermä Rauhallisia öitä (Piacevoli\nnotti, 1550) sisältää kansansatuja, mm. Mestarikissan ja Tuhkimon. Sen\nkautta pilkistää siis esiin Euroopan yleinen kansansatuaines, josta\nolemme huomauttaneet (II, s. 365-368).\n\nNiiden kuuluisien italialaisten lisäksi, jotka ovat sisältyneet\nesityksiimme, mainitsemme vielä muutamia. Ensiksi täydennämme\nhumanismin yhteydessä antamaamme kuvausta _Pietro Bembosta_ (s. 10),\njonka italiankieliset teokset ovat jääneet historian muistiin. Pienessä\nkirjoitelmassaan Kansankielisestä proosasta (Le Prose della volgar\nlingua 1502), joka on kaksinpuhelun muotoinen, hän asettui Boccaccion\neli siis toscanalaisen muodon kannalle, koettaen vakaannuttaa sitä\nkieliopillisesti ja kehoittaen hyväksymään sen yleiseksi kirjakieleksi.\nDanten kieltä hän piti vielä viljelemättömänä, mutta Petrarcan\nesikuvallisena. Omissa runoissaan Bembo koetti noudattaa sitä\nluonnollisuuden ja koruttomuuden vaatimusta, jonka asetti aikansa jo\nteennäisyyteen vaipuvalle runokielelle. Dialogissaan Gli Asolani, jotka\novat olevinaan Kypron entisen kuningattaren Catrina Cornaron huvilassa,\nAsolassa, suoritettuja keskusteluja, käsitellään rakkautta\nplatonilaisessa hengessä, kaikkien hyveiden päälähteenä.\n\nEurooppalainen kuuluisuus, Machiavellin ystävä ja hänen\nvaltiomiestaitonsa perinpohjainen tuntija ja toteuttaja käytännössä,\noli firenzeläinen diplomaatti ja historioitsija _Francesco\nGuicciardini_ (1483-1540).\n\nHän oli ylhäistä sukua, valmistui lakimieheksi ja oli 1512, Medicien\nollessa vielä maanpaossa, Signorian lähettiläänä Ferdinand Katolisen\nhovissa. Medicien palattua mainittuna vuonna hän joutui heidän kanssaan\nläheisiin suhteisiin ja pääsi Leo X:n ja Clemens VII:n aikana paavin\nalueilla korkeisiin hallinnollisiin asemiin. Vaikka hän palveli kolmea\npaavia parikymmentä vuotta, hän kuitenkin, kuten hänen myöhemmin\njulkaistuista kirjoituksistaan näkyy, vihasi paaviutta koko\nsydämestään, pitäen Italian alennustilaa sen kunnianhimon syynä ja\nsanoen saaneensa kirkon turmeltuneisuudesta niin selvän käsityksen,\nettä oli valmis kääntymään lutherilaisuuteen. Sama ristiriita julkisen\ntoiminnan ja yksityisen vakaumuksen välillä näkyy siitäkin, että vaikka\nhän palveli Medicejä uskollisesti ja tuki heidän tyranniuttansa,\nhän itsetykönänsä tuomitsi heidät ansion mukaan ja piti\nvenetsialaistyyppistä tasavaltaa parhaana valtiomuotona. Kun Medicit\nkarkoitettiin toisen kerran (1527), julisti Signoria Guicciardinin\nkapinalliseksi ja takavarikoi hänen omaisuutensa. Tämän Guicciardini\nkosti, kun Medicit 1530 valtasivat Firenzen takaisin, vieläpä niin\njulmasti ja ahneesti, ettei sitä hevin unohdettu. Nuori Cosimo dei\nMedici ymmärsikin, ettei hänen ollut edullista käyttää tätä kansan\nvihaamaa, tunnotonta valtiomiestä ja toimitti niin, että Guicciardini\neli loppuvuotensa hiljaisuudessa, kiintyneenä historioitsijan-työhönsä.\nHän kuoli ilman miespuolisia perillisiä. Hänen nimensä kantajat,\nGuicciardinin kreivit, luovuttivat 1857 hänen paperinsa julkaistaviksi.\nNiiden perusteella on saatu entistä tarkempi kuva sekä hänestä\nitsestään että 1500-luvun machiavellilaisesta psykestä ja\nvaltiotaidosta.\n\nGuicciardinin Poliittisia muistelmia (Ricordi politici) sisältää n. 400\nmietelmää politiikan ja yhteiskuntaelämän alalta. Sen \"moraalinen\" taso\non helposti luodattavissa vertaamalla sitä Ruhtinaaseen. Muistamme\ntämän lähtökohtana olleen halun löytää se politiikan tie ja keino,\njolla Italia saataisiin vapautetuksi muukalaisten vallasta ja\nsisäisestä sekasorrosta. Tästä ihanteellisesta tarkoitusperästä ei\nGuicciardinin teoksessa ole jälkeäkään, vaan se on kyynillisen kylmä ja\nulkokohtainen esitys Italian silloisesta päivänpolitiikasta, kohottaen\nnoudatettaviksi ne puolet, jotka näyttivät johtaneen menestykseen,\nollenkaan ajattelematta niiden moraalista pätevyyttä. Kirjoittaessaan\nnäin Guicciardini oli kuin anatoomi, joka veitsellä ja mikroskoopilla\ntutkii edessänsä olevaa Italian kuollutta ruumista, kaivellen näkyviin\nkaikki tautien syyt ja mätäpesäkkeet. Tämä metodi ilmenee selvimmin\nhänen pääteoksestaan, Italian historiasta (Storia d'Italia), joka\nkäsittää vuodet 1492-1534 eli Lorenzon ja Clemens VII:n kuoleman\nvälisen aikakauden. Mutta juuri tämän kautta, että hän jaksoi pidättyä\nsekoittamasta asioihin ja arvosteluihinsa omia yksityisiä\nkannanottojansa puolesta tahi vastaan ja että hän erikoisen\nhuolellisesti tutki syitä ja seurauksia, elämässä ilmeisimpinä ja\ntehoisimpina vallinneita ja johtaneita tosiasioita, Guicciardini\nkohotti työnsä tieteeksi, jolla on ehdoton, suuri ansionsa huolimatta\nsiitä, miten sen sävy vaikuttaa siveellisiin tunteisiimme. 1500-luvun\nihmistuntijana ja havaintojensa rohkeana, lahjomattomana edustajana\nGuieciardinille on annettava sija Machiavellin rinnalla.\n\nRenessanssin-ihmisen palava taiteenharrastus, hillitön intohimoisuus,\nvoimakkaasti aaltoileva tunne-elämä, lapsellinen taikausko ja ainainen\nvehkeily ilmenee välähtelevänä elokuvana firenzeläisen taidetakojan,\nkultasepän ja kuvanveistäjän _Benvenuto Cellinin_ (1500-1571) itse\nsanelemasta Elämästä (Vita di B. C.). [Suomentanut Maija Halonen, WSOY,\n1933.] Tämä teos on tunnustuskirja, kosketellen mm. sellaisia asioita,\njoista ei itse mielellään puhu, ellei ole joko kyynillisesti\nhäikäilemätön kuin Casanova, sairaalloisesti itsekeskeinen ja\nmaineenhimoinen kuin Rousseau, uskonnollisen riisuutumispakon alainen\nkuin Augustinus tai viaton kuin lapsi, joka ei vielä erota pahaa\nhyvästä. Bellini on psykeltään lähinnä viimeksimainittu: hän kertoo\navomielisesti rikoksistaankin, ilmeisesti olematta vakavasti selvillä\nsiitä, että ne olivat tuomittavia, ja ajan muotisairaudesta, sitä\nvähääkään häpeilemättä. Kuvatessaan alituisia riitojaan ja kahakoitaan,\npontevaa toimintaansa San Angelon linnan tykkimiehenä Rooman\npiirityksen aikana 1527, jolloin Bourbonin konnetabeli sai surmansa\nhänen panostamansa ja tähtäämänsä tykin kuulasta, oloaan Rooman\nvankilassa ja Perseuksen patsaan jännittävää valamista ym. Cellini loi\nenemmän kuin itse ymmärsi: milloinkaan tummumattoman, aina elävänä ja\nvärikkäänä välähtelevän taidefilmin renessanssin Italiasta. Sellainen\nkohtaus kuin Perseuksen kuvapatsaan valaminen, jolloin Cellinin\ntaiteilijaluonne, hänen näkemyksensä, uskonsa, tietoinen\nammattitaitonsa, kamppaili kuin titaani monenlaisia hankaluuksia\nvastaan, on yhä niin elävä, että tunnemme sitä lukiessamme hänen\nahjonsa hehkun ja seuraamme jännittyneinä sulan metallin syöksyä\nvalukanaviin. Kysymyksessä on tosielämän kuvauksen huippusaavutus,\ntaiteena unohtumaton taulu, joka juuri tosioloisuutensa vuoksi pysyy\naina tuoreena. Ei ole ihmettelemistä, että Goethe käänsi Cellinin\nteoksen saksaksi.\n\nCellini mainitsee panettelijanaan ja vihamiehenään taiteilija _Giorgio\nVasarin_ (1511-1571), hahmotellen hänestä vastenmielisen kuvan, joka ei\nliene totuuden mukainen. Vasari oli arezzolainen, tuli 16-vuotiaana\nFirenzeen Michelangelon ja Andrea del Sarton oppilaaksi, oleskeli 1529\nRoomassa tutustumassa Rafaelin ym. taiteeseen ja eli sen jälkeen eri\nkaupungeissa. Merkittävämpi kuin maalarina, jollaisena hän kyllä nautti\nsuurta suosiota, hän on taidehistorioitsijana. 1550 hän näet julkaisi\nteoksen Etevimpien maalarien, kuvanveistäjien ja arkkitehtien elämästä\n(Delle Vite de' più eccellenti pittori, scultori, ei architettori),\njossa muotokuvin, elämäkerroin ja huvittavin kaskuin tekee selkoa nimen\nilmaisemista henkilöistä, alkaen 12:nnelta vuosisadalta, Cimabuesta.\nHuolimatta yksipuolisuuksistaan ja virheellisyyksistään teos on\ntaidehistorian klassillisia peruskirjoja.\n\nArkkitehti _Andrea Palladio_ (1518-1580) vaikutti syvällisesti\narkkitehtuuriin, roomalaistyylisen rakennustaiteen leviämiseen,\nteoksellaan Neljä kirjaa rakennustaiteesta (I quattro libri dell'\narchitettura, 1570).\n\n\n\n\n2. RANSKA.\n\n\n1\n\nItalialainen novelli kotiutui Ranskan kirjallisuuteen jo 1400-luvulla,\nkuten olemme aikaisemmin kertoneet (II, s. 511). Samoin tiedämme ennen\nsanotusta (II, s. 512-514) proosakertomuksen laajentuneen Ranskassa\n1400-luvulla niin, että voidaan puhua \"romaanista\". Tämä on aiheiltaan\nomaa aikaa käsittelevä ja tarkoin erotettava niistä suorasanaisista\n\"romaaneista\", joiksi sankarilaulu ja ritarirunous oli muuttunut sekä\nRanskassa että Italiassa.\n\nRanskan renessanssin kuuluisin novellikokoelma on _Margareta\nNavarralaisen_ Heptameron. Sen esipuheesta käy selville, että tekijätär\n(s. 167) ja eräät toiset olivat mieltyneinä Decameroneen suunnitelleet\nvastaavaa ranskalaista teosta, joka oli sepitettävä siten, että\nseurueen kymmenestä jäsenestä jokainen kirjoittaisi kymmenen\nkertomusta. Sen tuli erota Boccaccion teoksesta vain sikäli, että\naiheiden tuli olla peräisin todellisesta elämästä. Aie unohtui muilta\npaitsi Margaretalta, joka ryhtyi toteuttamaan sitä yksin. Kehykseksi\nhän sepitti kuvauksen siitä, kuinka joukko Cauterets'n kylpypaikalta\nkotiin matkustavia henkilöitä joutuu tulvien vuoksi viipymään Notre\nDame de Serrancen luostarissa ja ryhtyy siellä aikansa kuluksi\ntarinoimaan näitä novellin tyylisiä juttuja. Margareta jaksoi\nkirjoittaa niitä vain 72. Ne julkaistiin 1558 nimellä Kertomuksia\nonnellisista rakastajista (Histoires des amans fortunez), mutta saivat\njo seuraavana vuonna ilmestyneessä uudessa painoksessa, joka oli\ntarkoin tekijättären käsikirjoituksen ja suunnitelman mukainen,\nnykyisen nimensä (= seitsemän päivää).\n\nNiiden lukeminen on omiansa kummastuttamaan sitä, joka ajattelee\nMargareta Navarralaista evankeelisuutta suosivana mystillisesti,\nlämpimästi kristillisenä henkilönä, sillä ne ovat melkein kauttaaltaan\nepäsiveellisiä, laadultaan sellaisia, ettei uskonnollisen henkilön\nluulisi voivan moisten sepittelyyn ajatuksiaan ja työtä uhrata.\nSelitykseksi on sanottava, että Navarran kuningatar tosin näyttää\nolleen jollakin tavalla runollisesti uskonnollinen, mutta tämä ei ole\nollut niin syvälle käypää että se olisi kuolettanut hänestä\nrenessanssin-ihmistä ja tehnyt synkkää askeettia. Iloisuus on ollut\nhänen luonteessaan huomattava piirre, niinkuin voi odottaakin\nhenkilöltä, jonka suosikkeihin kuuluivat sekä Marot että Rabelais.\nSitten on muistettava, että sopivaisuuskäsitykset olivat vielä\nrenessanssin aikana paljon jäljessä siitä, mihin jo päästiin esim.\nsataa vuott myöhemmin, barokin salongeissa, puhumattakaan meidän\najastamme, ja että kun oli huviteltava hauskoilla kertomuksilla ja\nkaskuilla, ei vielä ollut olemassa juuri muuta siihen sopivaa\nkirjallisuutta kuin vanhan fabliaun proosaperinne, italialaisten luoma\nnovelli. Lopuksi on huomattava se tarkoitus, johon Margareta näitä\naineksia käytti: se on opettavainen, suunnattu siveettömyyttä vastaan,\ntekijättären vakavan elämänkäsityksen mukainen. Hänen puolustuksekseen\nkoituu lopuksi vielä se, ettei siveettömien kohtausten kuvaus ole hänen\nkertomuksissaan niin viettelevästi, veikeästi ja yksityiskohtaisesti\nsuoritettua kuin Decameronessa, vaan kosketellaan niihin lyhyemmin ja\nohimenevämmin -- samalla myös kömpelömmin. Aiheet, jotka ovat melkein\nyksinomaan joko puhdasta tai siveetöntä rakkautta kuvaavia,\nmuistuttavat tosielämän tapahtumista ja ovat varmaan suurimmaksi osaksi\nasioita, joita tekijätär oli ympäristössään kuullut; niiden muoto on\ntäsmälleen samanlainen kuin aikakaudelle tyypillinen italialainen\nnovelli. Samoin kuin ne Heptameron kuvaa realistisesti myös aikansa\narkikulttuuria ja on sikäli arvokas sivistyshistoriallinen lähde.\nDecameronen vertainen se ei ole, sillä siitä puuttuu Boccaccion\nkerronnan mestaruus ja veikeä sävy; sen tyylissä, juonien sommittelussa\nja jälkikeskusteluissa on väliin keskenjääneen suorituksen kömpelöä\navuttomuutta.\n\nNovellit tulivat Ranskassa suosituiksi ja useita kokoelmia julkaistiin.\nAinekset niihin otettiin yleensä italialaisista sikermistä. Joskus ne\nsaivat satiirista sävyä ja liittyivät Rabelais'n vanaveteen. _Noël du\nFail_ (1520-1591) on muistettava Maalaispakinoidensa (Propos rustiques,\n1547) vuoksi, sillä hän esittää niissä uudenaikaisella realistisella\nsattuvaisuudella ja huumorilla maaseudun elämää ja ihmistyyppejä. Hänen\nteoksensa on irtautunut novellin perinteestä itsenäiseksi, terveeksi\nelämän kuvaukseksi, joka on sukua Lorenzon, Polizianon, Folengon ym.\nitalialaisten luonnonraikkaalle maalaisrunoudelle.\n\nTässä yhteydessä on sitten asiallista mainita vanhasta sankari- ja\nritarirunoudesta sepitetyt romaanit, joita julkaistiin vuosina\n1478-1549 n. 80 kpl., useita monina painoksina. Ne lukijat, joita\nnovellien eroottinen kepposhuumori ei huvittanut, saattoivat nyt\nviettää aikaansa Turpinin, Fierabras'n, Huon de Bordeaux'n, Bayart'in\nym. seurassa, tyydyttäen urhoudenkaipuutaan heidän sankarillisilla\nseikkailuillaan. Kiihkeimmilleen muoti nousi silloin, kun _Nicolas\nHerberay des Essarts_ käänsi espanjalaisen Amadis-romaanin (1540-1548)\nja alkoivat tämän jäljittelyt. Pyöreän pöydän ritarien ihanteellinen,\nmystillinen rakkaus muuttui niissä vähitellen vuosisadan\ngentlemannityypin kohteliaaksi käytökseksi ja siroksi lauseiluksi.\nNaisen tunteellista, kärsivää rakkautta kuvattiin romaanissa Flammetten\nvalitus ystävälleen Pamphilelle (Complainte de Flammette à son ami\nPamphile, 1532), joka on Boccaccion L'amorosa Fiammettan (II, s. 464)\nmukaelma. Boccaccion Filocolon vaikutus kuvastuu myös aikakauden\nranskalaisesta romaanista, johon niiden mukana ensimmäistä kertaa\nilmestyy lemmen ristiriitojen ja tunnepulmien moraalinen erittely. Tämä\non muistettava seikka tutkittaessa uudenaikaisen romaanin historiaa.\n\nViittaamme Astrée-romaaniin (s. 183) ja huomautamme, että 1600-luvun\nsievistelevän romaanin käsittely on siirrettävä tuonnemmaksi.\n\n\n2\n\nRanskan kirjallisuuden historiassa on 1500-luvulla vielä eräitä nimiä,\njoita ei suppeassakaan esityksessä mielellään sivuuta. Oppinut\nhumanisti _Henri Estienne_ nuor. (II, s. 552) oli muun työnsä ohella\nlämmin ranskankielen ystävä, puolustaen sitä niitä vastaan, jotka\npitivät sitä vain rahvaan kielenä, kelpaamattomana korkeampiin\nsivistys- ja taidetarkoituksiin, ja väittäen sitä etevämmäksi kuin\nrunouden silloista ylintä mallikieltä, italiaa (Ranskankielen etevyys\n-- Précellence du langage français, 1579). _Ètienne Pasquier_\n(1529-1615) oli etevä lakimies, mainittu jesuiittoja vastaan pitämänsä,\nParisin yliopiston vapautta puolustavan puheen ja muun sanottua\njärjestöä vastustavan poleemisen kirjoittelunsa vuoksi, jolla tavallaan\nennusti Pascalin Kirjeiden tuloa, -- vakavan työn ohella myös\nkirjallinen huvittelija, joka ollessansa 1579 Poitiers'ssa innostutti\nlakimiestovereitansa sepittämään jos millä mitoilla ja kielillä säkeitä\nkauniin mademoiselle Des Roches'in rinnan päältä kiinni saadusta\nkirpusta, aiheesta, josta Fischart (s. 260) ja Donne (s. 257)\nolivat sepittäneet yhden eriskummallisimpia runojansa. Ranskan\nhistoriantutkimukselle ja kulttuurille hän teki palveluksen\nkirjoittamalla laajan sarjan Tutkielmia Ranskasta (Recherches de la\nFrance), jonka ensimmäinen kirja ilmestyi 1560. Humanistisen\najattelunsa pelottomalla vapautuneisuudella, juriidisella\nasiallisuudella ja ranskalaisella isänmaallisuudella hän kuvaa\ngallialaisia ja frankkeja, yhteiskunnallisten tapojen, olojen ja\nlaltosten syntyä, Parisin yliopiston, sankarilaulun, Orléansin neitsyen\nym. historiaa -- mitä moninaisimpia asioita aina omaan aikaansa saakka,\njoihin tutustuminen oli omiaan kasvattamaan ranskalaisia sekä\nsivistyneiksi että tietoisiksi kansallisuutensa eduista. _Jacques\nAmyot_ (1513-1593) oppinut humanisti, kuninkaiden Kaarle IX:n ja Henrik\nIII:n opettaja ja Auxerren piispa, vaikutti huomattavasti ranskalaisen\nproosatyylin kehittymiseen antiikin kirjailijoista tekemillään etevillä\nkäännöksillä. 1547 ilmestyi Heliodoroksen Aithiopika (I, s. 328), 1559\nPlutarkhoksen Elämäkerrat (I, s. 337) ja Longoksen Daphnis ja Khloë (I,\ns. 328), ja 1572 Plutarkhoksen Moraaliset teokset (I, s. 337). Thomas\nNorth käänsi Amyot'n Plutarkhos-laitoksen englanniksi, saattaen siten\ntämän kirjailijan Shakespearen ulottuville ja antaen aiheet tämän\nroomalaisnäytelmiin. _Pierre de Bourdeille, Brantômen_ herra\n(n. 1540-1614), laajalti matkustellut, hugenottisodissa molemmilla\npuolilla taistellut ylimys, kirjoitti Muistelmia (Memoirs, julkaistiin\nvasta 1665), joissa avomielisesti ja naivisti kuvaa tuntemiaan ihmisiä\nkaikkine heidän paheineen, ollenkaan ilmaisematta, pitikö\nviimeksimainittuja millään tavalla moitittavina. _Blaise de Monluc_\n(1502-1577), kuuluisa sotilas, joka läpäisi kunnialla kaikki asteet\nrivimiehestä Ranskan marsalkaksi asti, ryhtyi 1570, jouduttuaan\nepäsuosioon, kirjallisesti puolustamaan itseään ja hugenoteilta\nanastamaansa omaisuutta. Yrityksen alkuperäinen aihe kyllä pian katosi,\nmutta Monluc jatkoi työtänsä, laajentaen sen esitykseksi kokemuksistaan\nja antaen sille Caesarin mukaan nimen Muistelmat (Commentaires, 1592).\nVaikka hän ei kyennyt käyttämään kynää yhtä hyvin kuin miekkaa, hän loi\nsilti itsestänsä elävän, selvän kuvan: hän on ollut kunnianhimoinen ja\ntoiminnanhaluinen, viekas, ahne ja saita, vaarassa ihailtavan\nkylmäverinen, rohkea ja päättäväinen, hugenotteja kohtaan julma.\n\nRanskan kirjallisuus edistyi 1500-luvulla myös kokemusperäisen,\nkäytännöllisen tieteen aloilla. _Ambroise Paré_ (1517-1590) ei ollut\nainoastaan etevä kirurgi, vaan ansioitui lisäksi esittämällä\nkokemuksensa kirjallisesti eli kuvaamalla tärkeimmät kirurgiset\nvälineensä ja miten hoiti ampumahaavoja. _Olivier de Serres_\n(1539-1619) julkaisi (1600) maanviljelystä käsittelevän oppikirjan.\nHuomattavin näistä kokemusperäisen tiedon edustajista on _Bernard\nPalissy_ (1510-1590), maanmittari ja fajanssityön tekijä, joka esitti\nparissa teoksessa, Teorian ja Käytännön välisten keskustelujen\nmuodossa, huomionsa ja kokemuksensa. Vaatimattomasti, liikuttavan\nkoruttomasti hän kuvaa katkeria vastoinkäymisiään koettaessaan päästä\nperille siitä, miten hänen näkemänsä harvinaisen (luultavasti\nkiinalaisen) fajanssikupin lasitus oli tehty -- kuinka hän uhmaili\nomaistensa ja naapuriensa vastustusta, poltti huonekalunsakin\nahjoissaan ja hävitti saavutuksensa pyrkien aina uusiin, parempiin\ntuloksiin. Näillä kirjoilla oli se merkitys, että ne kehittivät kieltä\nilmaisemaan sattuvasti ja täsmällisesti erikoisalojen asioita. Palissyn\nkuvauksista hengähtää sitä paitsi hiukan samaa kuin Cellinin kirjasta:\ntaiteen ja tieteen hurmion valtaan joutuneen ihmisen uupumatonta,\nkaikkensa uhraavaa ponnistelua edessä väikkyvän päämäärän\nsaavuttamiseksi -- todellisuuden runoutta.\n\n\n\n\n3. ESPANJA.\n\n\n1\n\nRitariromaaneja, jotka kuuluvat aihepiiriltään ja luonteeltaan\nkeskiaikaan (II, s. 251), ruvettiin Espanjassa julkaisemaan painosta\n1500-luvulla. Samalla kuin ne tulivat tämän johdosta tunnetuiksi ja\nsuosituiksi entistä laajemmissa piireissä, ne herättivät jatkamisen ja\njäljittelyn halua. Perusromaaniin Neljä kirjaa Amadis Gallialaisesta\nlisättiin yhä uusia sepitelmiä, joista tärkeimmät olivat Don Quijoten\nkirjastossa, kuten näkyy Manchan kirkkoherran toimittamasta\ntarkastuksesta (I osa, VI luku). Sen rinnalle ilmestyi Palmerinin sarja\neli joukko samanlaatuisista seikkailuista kertovia mukaelmia.\nTutustuttuamme Boiardon, Arioston ja Tasson runoelmiin voimme sanoa\ntuntevamme näiden romaanien sisällyksen yleisen laadun. Niiden\nkukoistus oli lyhyt, sillä seikkailuistaan huolimatta ne eivät\ntyydyttäneet 1500-luvun espanjalaisten todellisuuden romantiikasta\nhaaveilevaa conquistadorimieltä. Cervantes sanoi (Don Quijote, I, 47:s\nluku) niiden tyyliä raskaaksi, tapahtumia epätodennäköisiksi,\nlemmenseikkoja irstaiksi, käytöstapaa kömpelöksi, taistelujen kuvauksia\nylen laajoiksi, keskusteluja typeriksi ja matkoja järjettömiksi; hänen\nmielestään niistä puuttui taiteellinen aisti, minkä vuoksi ne olisi\nollut karkoitettava hyödyttöminä kristittyjen keskuudesta.\n\nEspanjan proosasta 1500-luvulla on mainittava maurilaisaiheinen\n(Abencerrajen ja kauniin Jarifan tarina, 1565), tunteellinen lemmen-,\nhellenistisiä romaaneja mukaileva ja italialaisista lähteistä saatu\nnovelli, jonka yksityisiä edustajia emme voi pysähtyä käsittelemään.\nPaimenrunouden olemme esitelleet lyriikan ohella, mutta huomautamme\ntässä sen muotonsa puolesta alistuvan proosanimikkeenkin alle. Arvokas\non historiallinen kirjallisuus, joka kertoen mm. espanjalaisten\nmerentakaisista valloituksista laajensi suuresti aikakauden\ntietopiiriä; keskiaikaisen kronikkatyylin sijaan niiden malleiksi\ntulivat myöhemmällä asteella roomalaiset historioitsijat. Katolisen\ntaantumuksen johtavassa maassa oli sitten opettavainen, askeettinen ja\nmystillinen kirjallisuus runsasta; siitä olemme aikaisemmin maininneet\nmm. Antonio Guevaran (s. 97) ja P. Teresan (s. 85).\n\nKuuluisimmiksi aikakauden espanjalaisista historiallisista esityksistä\novat tulleet jesuiitta _Juan de Marianan_ (1536-1624) Espanjan\nhistoria, alkuaan kirjoitettu latinaksi (Historiae de rebus Hispaniae,\n1592), mutta sitten käännetty espanjaksi (1601-1609), _Antonio de\nHerreran_ (1549-1625) Indian yleinen historia (Historia general de\nIndias, 1601-1615), jossa Uuden maailman löydön ja valloituksen vaiheet\nkuvattiin, ja indiaanien apostolin, dominikaani _Bartolomé de las\nCasasin_ (1474-1566) Lyhyt esitys indiaanien tuhoamisesta (Brevisima\nrelacion de la destrucción de las Indias, 1552) ja Indiaanien historia\n(Historia de las Indias), tunnettu omana aikana käsikirjoituksesta,\npainettu vasta 1875-1876. Las Casas, jonka isä oli Columbuksen\nseuralaisia, matkusti Länsi-Indiaan Columbuksen mukana 1498, vihittiin\nsiellä papiksi 1510, ollen ensimmäinen Amerikassa tähän säätyyn\nastunut, ja tuli pian humaanisen luonteensa ja kokemuksiensa opettamana\nindiaanien lämpimäksi ystäväksi, koettaen suojella heitä ja valvoa\nheidän etujaan sekä Amerikassa että Espanjassa, jossa kävi näissä\nasioissa useita kertoja. Hänen teoksistaan on Eurooppa muodostanut\nkäsityksensä espanjalaisten menettelytavoista alkuasukkaita kohtaan\nLänsi-Indiassa ja Keski-Amerikassa. Suojellakseen indiaaneja Las Casas\nehdotti, että orjiksi tuotaisiin neekereitä, joiden vankempi\nruumiinrakenne paremmin kestäisi vaadittavan työn; hänen\nhumaanisuutensa oli siis sikäli hämärää, ettei hän huomannut neekerien\nihmisarvon ja vapauden olevan yhtä kallisarvoista kuin indiaanienkin.\nSeurauksena oli viime vuosisadalle saakka avonaisena ollut Uuden\nmaailman mätähaava, neekeriorjuus.\n\n\n2\n\nJos muodostamme mielessämme kokonaiskuvan Espanjan lyriikasta ja\npaimenrunoudesta, huumorista, satiirista ja ritariromaanista\n1500-luvulla ja pitäen vielä muistissa italialaisen epiikan koetamme\najatella, minkälainen olisi teos, jossa niillä kaikilla olisi\njonkinlainen osuutensa, niin tulos olisi pakostakin suunnilleen\nseuraava: ritariromantiikka joutuisi vastakkain veijarirealismin kanssa\nkaikessa muussa paitsi retkeilyssä, joka on molemmille yhteinen piirre;\ntästä itsestään johtuvaa retkeilyjuonta ja sen yhteydessä avautuvia\nhuumorin ja satiirin tilaisuuksia voisi taukokohdissa rikastuttaa\najankohdan suosimalla paimenromantiikalla. Tällainen itsetiedoton\nvuosisadan kirjallisten virtauksien synteesi suoritettiinkin: se on\n_Cervanteen_ Don Quijote, Espanjan kansalliskirjallisuuden\nyleismaailmallinen arvosaavutus.\n\n_Miguel de Cervantes Saavedra_ [V. Tarkiainen: Cervantes. WSOY, 1918]\nsyntyi 1547 Alcalá de Henaresin kaupungissa neljäntenä seitsemästä\nlapsesta. Isä oli apteekkari ja haavuri Rodrigo de Cervantes, lakimies\nJuan de Cervantesin poika, äiti Leonor de Cortinas. Isoisää kauemmaksi\nei runoilijan sukupuuta tunneta. Isän muuttaessa useita kertoja\nasuinpaikkaa Miguel joutui lapsena oleskelemaan Valladolidissa,\nSevillassa ja Madridissa, tuli näkemään, kuten näytelmiensä esipuheessa\nkertoo, kuuluisan näyttelijän ja draamakirjailijan Lope de Ruedan\nesityksiä, ja kävi madridilaisen koulumestarin Lopez de Hoyosin koulua,\njulkaisten tämän erään muistokirjoituksen yhteydessä ensimmäiset\nrunonsa. Cervanteen koulusivistys näyttää jääneen hataranpuoleiseksi\nisän vaihtelevien asuinpaikkojen ja sen vuoksi, että hän aikoi\nsotilasuralle. 1569:n lopussa tapaamme hänet Roomasta, kardinaali\nAcquavivan seurueesta, ja 1571 La Marquesa nimiseltä kaleerilaivalta,\njonka miehistöön kuuluvana otti urhoollisesti osaa Lepanton\nmeritaisteluun (lokak. 7 p. 1571) huolimatta siitä, että oli sairas.\nHän sai kaksi haavaa rintaan ja yhden vasempaan käsivarteen, joka jäi\nrammaksi. Hänen sotilasuransa jatkui 1575:een saakka, jolloin hän lähti\nNapolista kotimaahan. Marseillen kohdalla algerialaiset merirosvot\nyllättivät ne kolme alusta, joilla espanjalaiset matkasivat, ja\nCervantes joutui vangiksi sekä kreikkalaisen uskonluopion Dali Mamin\norjaksi. Kun hänellä oli Don Juanin ja Sisilian varakuninkaan\nsuositukset, häntä pidettiin tärkeänä henkilönä ja vartioitiin\ntarkasti. Orjuudessa ollessaan hän osoitti lannistumatonta\nsiveellistä rohkeutta ja uupumatonta toimeliaisuutta pakoyrityksien\nvalmistamisessa, jotka kuitenkin kaikki epäonnistuivat. Hänet\nlunastettiin omaisten toimesta vapaaksi viimeisellä hetkellä, kun hän\njo oli laivassa, lähdössä silloisen isäntänsä, Algerian beyn mukana\nKonstantinopoliin syyskuussa 1580. Hän oli siis ollut Algeriassa viisi\nvuotta ja oppinut sinä aikana ymmärtämään ja puhumaan ainakin sitä\nsekamelskaa, \"jota koko Berberiassa ja Konstantinopolissakin puhuvat\nkeskenään orjat ja maurit, ja joka ei ole maurilaista, ei\nkastilialaista eikä minkään muun kansakunnan kieltä, vaan kaikkien\nkielten sekoitusta\", kuten hän sanoo Zoraydan kertomuksessa (I, 41).\nVarsinaisen arabiankielen tuntemus, puhumattakaan sen kirjallisuudesta,\nlienee jäänyt näin ollen vähäiseksi, joskaan ehkä ei olemattomaksi.\nVuosina 1580-1583 hän toimi edelleen sotilaana, mutta ryhtyi\nviimeksimainitun vuoden paikkeilla, asettuen vakinaisesti Madridiin,\nnäytelmäkirjailijaksi, jatkaen tätä työtä 1587:ään saakka. Hänen\nlukuisista näinä vuosina syntyneistä draamoistaan, joiden nimiä hän\nmainitsee teoksessaan Matka Parnassolle (Viaje del Parnaso, 1614), on\nsäilynyt vain kaksi: Algerian tapoja (El trato de Argel) ja Numantia\n(La Numancia). Molemmat osoittavat, ettei Cervanteen lahjakkuus päässyt\noikeuksiinsa draaman alalla. Hän meni avioliittoon 1584 kahdeksaatoista\nvuotta nuoremman naisen kanssa ja julkaisi 1585 Galatean, jonka olemme\naikaisemmin maininneet (s. 165). Sillä hän saavutti jonkin verran\nkuuluisuutta ja se oli hänen mielikirjansa, johon hän aikoi koko\nloppuikänsä kirjoittaa jatkoa, saamatta sitä milloinkaan tehdyksi,\nmistä ei suinkaan ollut vahinkoa, teos kun ei ole Cervanteen\ntosilahjakkuuden arvoinen eikä hänen kirjailijaluonteensa mukainen.\n1587:n maissa Cervantes pääsi selville, ettei voinut hankkia kynällä\ntoimeentuloa itselleen eikä omaisilleen, ja pyrki Sevillassa\nosalliseksi \"voittamattoman armadan\" varustamiseen. Toimittuaan\ntarmokkaana muonittajana Cervantes jäi armadan tuhoutumisenkin jälkeen\nvaltion palvelukseen veronkantajana ja kruunun muonavarojen hankkijain\nkäskyläisenä. Kun hän ei saanut säännöllisesti palkkaansa, mutta oli\npakotettu tilittämään vastattavansa mitä täsmällisimmin, seurasi tästä\nja muiden petollisuudesta selkkauksia viranomaisten kanssa,\ntakuuvaatimuksia ja vankeutta (1597). Hän menetti virkansa, vajosi mitä\nsuurimpaan köyhyyteen ja katosi näkyvistä aina vuoteen 1603 saakka,\njolloin asui Valladolidissa. 1587:n jälkeen Cervanteen kirjallinen\ntoiminta oli ollut melkein pysähdyksissä, lukuunottamatta\ntilapäisrunoja ja erään kustantajan kanssa tehtyä ja täyttämättä\njäänyttä sopimusta kuuden näytelmän sepittämisestä. Suurteoksensa hän\naloitti todennäköisesti Sevillassa n. 1600 ja saattoi sen edellisen\nosan loppuun Valladolidissa n. 1603. Ensimmäiseksi sen olemassaolosta\nmainitsee Lope de Vega kirjeessään elok. 14 p:ltä 1604, moittien\nCervantesta huonoksi runoilijaksi ja tyhmäksi, kun oli ryhtynyt\nylistämään Don Quijotea; painatuslupa myönnettiin syysk. 26 p. samana\nvuonna ja teos ilmestyi Madridissa 1605:n alussa. Kirjan saavuttamasta\nsuosiosta on osoituksena se, että siitä julkaistiin muutamien viikkojen\nkuluessa Lissabonissa kolme luvatonta painosta ja tekijän luvalla yksi\nMadridissa ja yksi Valenciassa. 1605 Cervantes joutui epäillyksi ja\nvangituksi miestaposta, mutta vapautettiin. Vuosilta 1605-1608 hänen\nelämästään tiedetään vain se, että hän oli edelleen hyvin köyhä; 1608,\njolloin hän jo asui Madridissa, hän naitti aviottoman tyttärensä\neräälle varakkaalle vanhemmalle miehelle, tehden sopimuksen, jossa\nrahalla oli niin suuri sija, että asian moraalinen puoli jää epäilyksen\nalaiseksi. 1609 Cervantes liittyi erääseen uskonnolliseen\nveljeskuntaan, mikä oli ajan muodin mukaista, ja 1612 Academia\nSelvajeen, joka oli kirjailijain ja oppineiden yhdistys. Häntä oli\nnäinä vuosina katkeroittanut se, ettei hänen suosijansa Lemoksen kreivi\nottanutkaan häntä seurueeseensa muuttaessaan 1610 Napoliin, jonka\nvarakuninkaaksi oli nimitetty.\n\n1613 Cervantes julkaisi kokoelman Opettavia novelleja (Novelas\nejemplares), yhteensä 12 eri aikoina syntynyttä kertomusta. Niistä on\nEuroopan kirjallisuuteen vaikuttanut Mustalaistyttö (La Gitanilla),\nkertomus viehättävän Preciosan romanttisesta elämäntarinasta ja Don\nJuanin rakkaudesta, käsitelty paimenrunouden ihanteelliseen tyyliin.\nPreciosa on johdettu Apollonion kirjan (El Libro de Apollonio,\n1200-luvulle kuuluva runoelma, joka perustuu samannimiseen\nhellenistiseen romaaniin, I, s 328) Tarsianasta ja on kirjallisuuden\nensimmäinen mustalaistyttö. Tapaamme hänet myöhemmin Weberin oopperan\nPreciosana, Hugon Esmeraldana, Meriméen ja Bizet'n Carmenina jne.\nRinconete ja Cortadillo on pikareskikertomus, jossa mestarillisesti\nkuvataan Sevillan rosvomaailma, sen raaka päämies Monipodio,\njuopotteleva, varasteleva ja hurskas ämmä Pipota ym. Lukianoksen\ndialogien, Apuleiuksen Muutoksien sekä ikivanhan Kalilah ja\nDimnah-aiheen (I, s. 120) uusiutumana on pidettävä Koirien keskustelua\n(El coloquio de los perros), jossa ymmärtäväinen ja vakava Cipión ja\nmielikuvitusrikas Berganza kertovat kokemuksistaan ja paljastavat\naikalaistensa turmeluksen. Jo näistä esimerkeistä käy selville, että\nOpettavaiset novellit on asetettava huomattavalle sijalle Cervanteen\ntuotannossa.\n\n1614 hän julkaisi jo mainitun Matkan Parnassolle. Tämä on kahdeksaan\nlauluun jakautuva lyhyenpuoleinen, satiirihenkinen tertsiinirunoelma,\ntehty perugialaisen Cesare Caporalin samannimisen sepitelmän (Viaggio\nin Parnaso, 1582) mukaan. Se on olevinaan kertomus matkasta, joka alkaa\nMadridista, vie Carthagenaan ja päättyy Apollon kutsusta Parnassolle,\nja jonka varrella kirjailijalla on tilaisuus kertoa elämänvaiheitaan,\nylenmäärin ylistellä aikansa runoilijoita ja toimeenpanna hyvien ja\nhuonojen säeseppojen välillä kirjoilla suoritettu taistelu.\nHuomattavampi kuin itse runoelma on sen suorasanainen liite (Adjunta),\nsatiirinen pakina Espanjan runoilijoille kuuluvista etuoikeuksista ja\nheille tarpeellisista määräyksistä ja huomautuksista. 1615 hän julkaisi\nkirjan nimeltä Kahdeksan näytelmää ja kahdeksan uutta välinäytöstä\n(Ocho comedias y ocho entremeses nuevos). Näytelmät ovat heikkoja Lope\nde Vegan tyylisiä yritelmiä, mutta välinäytöksissä eli pienissä\nlyhyissä farsseissa elää todellinen, aito komiikka, joka tekee ne\nvieläkin nautittaviksi. Opettavien novellien esipuheessa Cervantes oli\nilmoittanut Don Quijoten jälkimmäisen osan pian valmistuvan. Hän oli\nkirjoittamassa 59:ttä lukua saadessaan tietää, että eräs _Alonzo\nFernandez de Avellaneda_, jonka henkilöllisyys on jäänyt salaisuudeksi,\noli 1614 julkaissut teokseen jatkon, vieläpä varustaen sen häntä\nloukkaavalla esipuheella. Tämä hävyttömyys antoi Cervanteen kynälle\ntältä joskus puuttuvaa tarpeellista vauhtia -- ilman tätä kiihotinta\nDon Quijote olisi voinut jäädä keskeneräiseksi -- ja niin valmistui\nsuurteoksen jälkimmäinen osa ja ilmestyi 1615:n lopussa. Vaikka Don\nQuijote tuli heti ilmestyttyään kuuluisaksi -- käännettiin englanniksi\n1612 ja ranskaksi 1614 sekä painettiin Brysselissä ja Milanossa --,\ntekijä ei saanut siitä aineellista hyötyä, vaan pysyi köyhänä ja oli\npakotettu vielä vanhana ahkeroimaan kirjallisessa työssä. Suurteoksensa\njälkimmäisen osan alkulauseessa hän oli maininnut uudesta tekeillä\nolevasta romaanista, josta oli tuleva \"joko pahin tai paras kirja, mikä\nmilloinkaan on kielellämme kirjoitettu\". Tämä teos on romaani Persileen\nja Sigismundan harharetket (Los Trabajos de Persiles y Sigismunda),\njonka mallina on ollut vanha tuttavamme, Heliodoroksen Aithiopika (I,\ns. 328). Mutta ennenkuin se julkaistiin (1617), Cervantes poistui\nelämästä huhtik. 24 p. 1616, -- samana vuonna kuin Shakespeare,\nkymmentä päivää aikaisemmin kuin tämä [Espanjassa noudatettiin jo\ngregoriaanista kalenteria] -- ja haudattiin Cantarranas- (nykyisen Lope\nde Vega-) kadun varrella olevaan trinitaarinunnien luostariin; haudan\ntäsmällistä paikkaa ei tunneta. Novelliensa alkulauseessa hän kuvaa\nitseään: kotkankasvot, kastanjanruskea tukka, korkea otsa, terävä\nkatse, kaareva nenä, kirkas, vaaleahko iho. 1911 löydettiin oheinen\nmuotokuva, jonka on maalannut \"Juan de Jaurigui\" 1600; muutamat\nepäilijät väittävät, että siihen on vasta myöhemmin lisätty kirjailijan\nnimi.\n\n\n3\n\nAsettuen Cervanteen omaan asemaan noina pimeinä alennuksen aikoina\nSevillan jossakin kurjassa ullakkokamarissa koetamme seurailla niitä\nluovan mielikuvituksen teitä, joita kulkien löytyi Mielevä hidalgo don\nQuijote Manchalainen (El ingenioso hidalgo don Q. de la Mancha).\n[Suomentanut Juho Hollo. WSOY, 1928.] Teos antaa ensinnäkin\nperustellun oikeutuksen otaksua kirjailijan tulleen ajatelleeksi --\nmietiskellessään, mitkä kirjalliset aiheet tuottaisivat parhaiten --\nsatiiria, jonka \"ainoana tarkoituksena olisi kumota se kunnioitus ja\nsuosio, jota ritariromaanit nauttivat maailmassa ja ihmisten suuren\njoukon keskuudessa\". Tämä satiirinen aie tarvitsi toteutuakseen\nkeskushenkilön, josta ritariromaanien hulluus heijastuisi tehokkaasti\nja kävisi ilmeiseksi Cervanteen aikalaisille eli niille, joita hän\njuuri tahtoi tässä suhteessa valistaa. Tuo henkilö ei voinut tässä\ntapauksessa olla muu kuin ritari, mutta mistä saada sellainen keskellä\narkista nykyaikaa? Jos Cervantes olisi ottanut päähenkilökseen jonkun\nromaanien ritareista ja lähettänyt hänet retkeilemään Espanjan\nmaanteille, olisi hänen kertomuksestaan tullut suuressa määrässä\nsadunomainen ja uskomaton, ja hän olisi tuskin saavuttanut satiirista\ntarkoitustaan. Eikö ollut mahdollista luoda henkilöä, joka olisi\nsamalla kertaa nykyhetken todellinen ilmiö ja menneisyyden ritari?\n\nCervanteen konseption nerollisuus on siinä, että hän huomasi\nmielisairauden kykenevän tehokkaasti hävittämään eron menneisyyden ja\nnykyisyyden, mielikuvituksen ja todellisuuden väliltä. Sen irroitettua\njärjen kahleet oli täysin mahdollista esiintyä vakaumuksellisena\nritarina milloin hyvänsä, palvoa naisia, suorittaa urotekoja heidän\nkunniakseen -- sanalla sanoen edustaa kaikkia ritariuden puolia\nkeskellä proosallisinta nykyaikaa ja siten asettaa ne räikeään\nvalaistukseen kaikkien nähtäviksi ja naurettaviksi. Viittauksen tähän\nritarin mielisairauteen Cervantes ilmeisesti sai Arioston Raivoavasta\nOrlandosta, jonka hän usein mainitsee ja osoittaa tuntevansa, mutta hän\najatteli kuitenkin asiansa itsenäisesti: Orlandon hulluus ilmenee\nritari- ja satu-ympäristössä entisestä liioiteltuina urotöinä eikä\nvaikuta satiirilta; Don Quijoten hulluus taas ilmenee nykyajassa\nmenneen ritariuden jäljittelynä ja antaa heti aiheen satiiriseen\nhuomautukseen: \"Täytyy todellakin olla mielisairas kuvitellakseen\ntuollaista ja ihaillakseen moista!\"\n\nOliko Cervanteella hahmotellessaan keskushenkilöään apuna ja ohjeena\nmuita seikkoja -- kuultuja kertomuksia Salamancan ylioppilaasta, joka\ntarttui miekkaan puolustaakseen kuviteltua ritaria tämän kimppuun\nhyökänneitä yhtä kuviteltuja vihollisia vastaan, tai kunnianarvoisasta\naatelismiehestä, joka tuli mielisairaaksi samaan sankariraivotyyliin\nkuin Orlando, tai erinäisiä kirjallisia lähteitä --, se on jäänyt ja\njäänee sitovan tarkoin osoittamatta. Pääasia on kuitenkin Cervanteen\nnerouden ansiota: se, että hän huomasi ritariksi itseään luulevan\nhullun käyttökelpoisuuden suunniteltaessa satiiria romaaniritariutta\nkohtaan.\n\nMitä Cervantes sitten teki näin hahmottelemallaan keskushenkilöllä?\nAinoa mahdollisuus oli ritariromaanien mallin mukaan lähettää\nhänet retkeilemään, etsimään seikkailuja, ja parodioida näitä\nritariromaaneista. Mutta kun nyt ei oltu romaanien satumaassa, vaan\narkisessa silloisessa Espanjassa, ritari joutui kulkemaan niitä samoja\nmaanteitä ja oleskelemaan samoissa ravintoloissa, jotka olivat jo\ntuttuja lukuisista veijariromaaneista. Toisin sanoen: heti astuttuaan\nulos asunnostaan ritari joutui veijariromaanien satiiriseen,\nrealistisesti kuvattuun kepposromantiikan ilmapiiriin, jossa hänen\nkauneimmat aikeensa, uljaimmat urotekonsa ja ritarillisimmat unelmansa\nväkisin repeytyivät riekaleiksi, luhistuivat mielettömyyksiksi ja\nsärkyivät silmiä karvastelevaksi saippuavedeksi. Häntä ympäröi\nkaikkialla armoton, arkinen todellisuus ja yksi tämän monista\nilmauksista: halu nauraa hullujen kustannuksella. Cervantes ei ole\nvoinut olla selvillä siitä, mikä rajaton näköala ihmiselämään todella\naukeni silloin, kun hän avasi ritarillensa portin lähettääkseen hänet\nmaailmalle.\n\nTodennäköistä on -- seurataksemme edelleen kirjailijakonseption\nkehittymistä --, että Don Quijoten ensimmäinen matka, romaanin kuusi\nalkulukua, edustavat pohjimmaista suunnitelmaa, lyhyehköä novellia,\njossa kerrottiin, miten hullulle ritarille kävi hänen lähdettyään\nseikkailuille ja miten lopuksi kaiken pahan aiheuttaneet romaanit\npoltettiin. Mutta tähän saakka päästyään Cervantes ehti mieltyä\nsankariinsa ja huomasi, että hänen retkeilynsä saattoi pääasian ohella\npalvella myös erästä sivutarkoitusta: olla kehyksenä tai runkona, johon\nmukavasti sopi ripustaa erinäisiä kirjailijan salkussa olevia, hänelle\naina rakkaan paimen- ja italialaisen novellin mukaisia välikertomuksia.\nTarkastaessa romaanin edellistä osaa voi todeta, että sen n. 700\nsivusta n. 200 kuuluu näiden välikertomusten osalle, jotka kaikki\ntaitavasti johdetaan päättymään osan keskeisimmällä näyttämöllä,\nmajatalossa. Edellisen osan nimeksi sopisikin erittäin hyvin \"Seikkailu\nmajatalossa\", jossa kaikki parit saavat toisensa. Mutta ennenkuin\nkirjailija lähetti ritarinsa toiselle retkelle, jonka varrella aikoi\ntoteuttaa tämän uuden suunnitelmansa, hän muisti, että ritareilla oli\ntavallisesti aseenkantaja.\n\nJo varhaisimmassa tunnetussa ritariromaanissa, Cifar-ritarissa (II, s.\n251), esiintyy Ribaldo-niminen aseenkantaja, joka on puhelias kuin\nSancho Panza ja käyttää samalla tavalla sananlaskuja. Häntä on\npidettävä Sancho-konseption lähtökohtana. Ribaldon mukaan oli sitten\nmyöhemmissä romaaneissa ritareilla aina aseenkantaja, mikä muutenkin\nkuului selviönä ritaria esittävään mielikuvaan. Arabialaistenkin\nritareilla oli aseenkantaja ja puhelias seuralainen, kuten näkyy\nAntara-romaanista (I, s. 167), jonka Shajbub johtaa mieleen\nSanchon. Mikäli olemme voineet huomata, ei tätä esikuvaa\nCervantes-kirjallisuudessa mainita; siihen sallittaneen kuitenkin\nviitata, koska Antara-seikkailut olivat myöhäisiin aikoihin saakka\narabialaisten sadunkertojain mieliaiheita, nimenomaan tarkoitettuja\nmiehille (Tuhat ja yksi yötä on aiottu haaremin naisten\najanvietteeksi), ja koska viisi vuotta Algeriassa oleskellut kirjailija\non vaivoin voinut välttyä kuulemasta niitä. Samoin on välttämätöntä\nviitata jo Gil Vicenten näytelmissä esiintyvään bobo-tyyppiin, narriin,\njoka huvittaa herraansa ja josta myöhemmän draaman gracioso, nokkela ja\nsuulas palvelija, on kehittynyt. Sancho Panza hoitelee Cervanteen\nromaanissa suurin piirtein samaa tehtävää kuin gracioso ajan draamassa.\nPulcin palvelijoita ja Pantagruelin suulasta Panurgea näyttäisi sen\nsijaan olevan vaikea asettaa millään tavalla Sanchon sukupuun\nyhteyteen. Vaikka siis puhelias aseenkantaja ei ole Cervanteen oma\nalkuperäinen keksintö, täytyy kuitenkin sanoa sitä hahmoa ja elävää\nvoimaa, jonka hän antoi tälle perinteelliselle henkilölle, niin\nitsenäiseksi, aidoksi ja uudeksi, että Sanchoa on pidettävä oman\nhallitsijasukunsa perustajana.\n\nNäin kirjailija oli saanut selvitetyksi itselleen tarkoituksensa,\nsuunnitelmansa ja tämän molemmat keskeiset henkilöt, ja lähti heidän\n\"sotakirjeenvaihtajanaan\" retkeilyille Espanjan maanteille,\nmetsikköihin ja vuoristoihin. Pian toteamme, ettei hän ollut enää se,\njoka kuljetti, vaan se, jota kuljetettiin. Koko seurue joutui sen\nväkevän virran vietäväksi, joka syntyy silloin, kun taiteilijan\nkonseptio runotarten suosiollisuuden vuoksi hänen huomaamattaan\nsisältää paljon enemmän kuin hän itse aavistaakaan. Kertomus, jonka\nCervantes tarkoitti satiiriksi ritariromaaneja vastaan, jota hän johti\njärkähtämättä ja harvinaisen loogillisesti tämän perusnäkemyksen mukaan\nloppuun saakka ja jonka hän itse ja varmaan hänen useimmat aikalaisensa\nkäsittivät tällaiseksi, tietoisesti sisällyttämättä siihen mitään\npeitettyä vihjailua, viisautta, ajan tai olojen kuvausta, on\naineksiensa ja henkilökuviensa erikoisuuden vuoksi kohonnut\njälkipolvien silmissä toiselle tasolle ja saanut filosofisemman\nyleisinhimillisemmän merkityksen.\n\n\n4\n\nLukiessamme nykyaikana tätä laajaa, yli puolitoistatuhatta sivua\nsisältävää teosta ja koettaessamme irtautua kirjallisuuden historian\nperinteellisistä ylistyssanoista voidaksemme muodostaa siitä vapaan,\nitsenäisen käsityksen, tulemme lopuksi seuraaviin kielteisiin\ntuloksiin, luetellaksemme ne ensiksi ja mitään salaamatta.\n\nDon Quijoten seikkailuista vaikuttavat vastenmielisesti kaikki ne,\njoihin hän joutuu sen vuoksi, että hänen ympäristönsä haluaa nauraa\nhänen hulluudelleen. Thomas More piti hulluille nauramista suotavana,\nkoska iloisuus hänen käsityksensä mukaan saattoi vaikuttaa\nmielisairauteen parantavasti; aikakausi oli vielä niin raakaa, että\nhullujen kiusaaminen ja nauraminen heidän puuskilleen oli yleistä. Näin\nkeinotekoisesti toimeenpannut kohtaukset, joissa Don Quijoten\nritariominaisuudet ilmaantuvat ja joille kirjailija sitten kertoo\nhilpeästi nauretun, eivät muuttuneiden käsityskantojen vuoksi kuten\nsanottu enää vaikuta huvittavilta. Yleensä tarkoituksellinen kepponen,\nvarsinkin jos sen uhrina on vähämielinen tai muu henkilö, joka ei\nkykene puolustautumaan, on menettänyt huvittavan tehonsa nykyajan\nsivistyneeseen ihmiseen; sen voi todeta esim. Shakespearen eräistä\nnäytelmistä, joissa hullutellaan täten ja nauretaan paljon, katsojan\njaksamatta enää ottaa osaa iloon. Muutkin Don Quijoten urotyöt tuntuvat\nenimmäkseen lapsellisilta, jaksamatta hullunkaan tekeminä herättää\nsanottavampaa mielenkiintoa. Seikkailut yleensä ovat tämän kuulun\nkirjan heikoin puoli, vaikka ne aina ensimmäiseksi mainitaan;\nselityksenä voi olla vain se, että niin tuli ollakin, että niiden\nmuuttuminen vakavammiksi olisi heikentänyt kirjan perustarkoitusta.\n\nTuskin sitten löytynee sellaista lukijaa, joka ei väsyisi edellisen\nosan laajoihin sivukertomuksiin. Cervantes on itsekin huomannut niiden\ntekemän epäedullisen vaikutuksen: \"En käsitä\", hän sanoo jälk. osan\nkolmannessa luvussa, \"mikä sai kirjoittajan käyttämään siinä (ed.\nosassa) asiaankuulumattomia novelleja ja kertomuksia... Hän ajatteli\nvarmaan: 'Vatsa täyteen, olipa sitten heiniä tai olkia'\". Cervantes ei\nmuista ajatelleensa ritarinsa seikkailumatkoja myös jonkinlaiseksi\nkehykseksi, jollainen oli hänen ajallensa niin mieluisa, so. Sanchon\nsanaan anteliaasti \"ripustaneensa kinkun koukkuun, kun sellainen vain\nilmestyi eteen\". Teoksesta olisi tullut eheämpi, jos sivukertomukset\nolisi jätetty pois.\n\nLopuksi on myönnettävä, että ritarin seikkailujen kuvaus ja varsinkin\ntoisessa osassa oleva laaja kertomus oleskelusta herttuan linnassa ja\nkeinotekoisista kepposista siellä tuntuu pituutensa ja yleispiirteisen\nsamanlaisuuden vuoksi pitkäveteiseltä ja yksitoikkoiselta. Lukija ei\nvoi olla toteamatta, ettei kysymys ole juonen ja kehityksen teräsrungon\nvaraan rakennetusta romaanista, jonka henkilöiden sielullinen kehitys\nja lopussa häämöttävä ratkaisu pitävät yllä tarkkaavaisuutta, vaan\najankohtaan kuuluvasta veijarikertomuksesta, joka jatkuu kauttaaltaan\nsamanlaisena, ilman alkua ja loppua kuin maantie. Don Quijoten\nviimeiseksi tapahtuva herääminen järkiinsä ja hurskas kuolema ei ole\ntodellisen romaanin taiteellinen, \"pyöreä\" loppu, vaan mieluummin\nsuunnitelman eheyttä rikkova, sovinnaisuusnäkökohdista johtunut\nkirjailijan erehdys: ritari olisi jäänyt muistoomme uljaampana ja\nkorkeampana, jos hän olisi ollut uskollinen ihanteilleen kuolemaan\nsaakka. Teos ei ole siis \"romaani\" uudenaikaisessa mielessä.\n\nYllä on sanottu tärkein siitä kielteisestä kritiikistä, jonka halua\nCervanteen teos toisin kohdin synnyttää. Varauduttuamme näin sitä\nvastaan myöntämällä sen aiheellisuuden voimme nyt siirtyä niihin\npositiivisiin puoliin, joita nykyaikainen lukija siitä löytää.\n\nEnsimmäiseksi tulevat tällöin käsiteltäviksi teoksen päähenkilöt, joita\non neljä, nimittäin Don Quijote ja Rocinante, Sancho Panza ja hänen\naasinsa Harmo. Nämä esiintyvät kirjan ylläpitävinä ja toimeenpanevina\nosien suorittajina, joilla on alusta saakka lukijan yhä kasvava\nmyötätunto puolellaan ja joiden kuin prismojen kautta inhimillisen\nelämän kirjava spektri hänelle näytetään. Jos jättäisimme käsittelymme\nulkopuolelle Rocinanten ja Harmon, osoittaisimme vaillinaisesti\nymmärtäneemme sitä syvää inhimillisyyttä, joka lämmittää tätä teosta\nkauttaaltaan kuin kuuma pohjavirta.\n\nDon Quijote, tämä laiha, muinaisen ritariuden ja sen kaikkien\naltruististen ihanteiden elvyttämistä harrastava kastilialainen\nhidalgo, on maailmankirjallisuuden ehkä tunnetuin henkilö. Onhan hän\nkotoisin teoksesta, jota \"lapset selailevat, nuorukaiset lukevat,\nmiehet ymmärtävät ja vanhukset kiittävät\" kuten Cervantes itse sanoo\njälk. osan kolmannessa luvussa. Ajatellessamme häntä tarkoin\nymmärrämme, ettei syvin kiinnostuksemme häntä kohtaan suinkaan johdu\nhänen eriskummallisesta ulkomuodostaan, koomillisista aseistaan,\nseikkailuistaan ja yhä uudistuvista surkeista kokemuksistaan, eipä edes\nhänen ilmeisestä luonteenjaloudestaan, sivistyneisyydestään eikä\nviisaudestaan, sillä sehän ei ole mitään erikoista eikä harvinaista.\nAlla täytyy olla jotakin muuta, jonka ilmausta ja hedelmää tuo kaikki\non, sellaista, joka tekee miehestänsä ainutlaatuisen erottaen hänet\nmuista ikuisesti päteväksi tyypiksi. Tämä Don Quijoten syvällinen\nperusominaisuus on tietenkin juuri hänen -- \"hulluutensa\". Miten voi\nnyt tällainen \"vika\", jonka avulla kirjailija juuri tahtoi tehdä\nritariuden harrastuksen naurettavaksi, kuvastua mielessämme näin\nkorkeassa valossa?\n\nDon Quijoten hulluus ilmeni kiihkeänä, tinkimättömänä, mistään\nsivunäkökohdista välittämättömänä haluna palvella ihannettaan, sielunsa\nkuningatarta Dulcinea Tobosolaista, jaloilla uroteoilla, taisteluilla\njättiläisiä, hirviöitä ja yleensä kaikkea pahaa vastaan. Ritariuden\nihanteet velvoittivat hänet siihen ja saivat hänet harrastamaan joka\nsuhteessa korkeita, ihmistä kaunistavia hyveitä. Tutkimmepa hänen\najatuksiansa ja mielikuviansa kuinka tarkoin tahansa, meidän täytyy\nmyöntää, että niiden tunnuksena oli aina mitä suurin siveellinen\npuhtaus ja ihanteellisuus, ja että niiden toteuttaminen ja\nnoudattaminen ihmisten keskuudessa varmaan olisi omiaan kiirehtimään\nkultaisen aikakauden koittoa. Nehän ovat pohjaltaan samoja ihanteita,\njoiden siipien suhinaa kuulemme elämämme harvoina, jaloina nousuhetkinä\n-- niidenkö harrastaminen ja tinkimätön toteuttaminen olisi hulluutta?\nSyvin siveellinen olemuksemme, meissä kaikissa salaisesti asuva Don\nQuijote, vastaa: \"Ei suinkaan! Päinvastoin se on suurinta viisautta.\nMaailma vain on kykenemätön ottamaan sitä vastaan ja leimaa sen\nhulluudeksi niinkuin kaiken, mikä on sille liian korkeata ja hyvää\".\n\nNäin Don Quijotesta tulee mielessämme puhtaaksiviljellyn\nihanteellisuuden vertauskuva, kuolematon esimerkki siitä, miten\nsellaisen käy, kun se lähtee seikkailemaan elämän viertoteille,\nkeskelle pölyistä arkea ja paahtavaa hellettä. Tässä valossa\nymmärrämme, kuinka syvällinen näkemys johti kirjailijaa hänen\npitäessään koko teoksensa läpi johdonmukaisesti kiinni alkuperäisestä\nideastaan, ritariuden tekemisestä naurettavaksi ritarinsa hulluuden\nkautta. Runotar siten asetti kuvastimen koko ihmiskunnan eteen,\nsaattaen sen katsomaan kasvoista kasvoihin sitä hulluutta, jonka sen\ntunto tunnustaa korkeimmaksi viisaudeksi ja joka on kuolematon kuva\ntinkimättömän ihanteellisuuden traagillisuudesta elämän arjessa.\n\nDon Quijoten suuruus on aatteen ja hengen suuruutta; ulkonaisesti hän\non Orlandon ja muiden runouden ritarien kurja pilakuva. Samoin on hänen\nhevosensa Rocinante ulkoasultaan ja hahmoltaan säälittävä verrattuna\nBoiardon ja Arioston loistaviin ratsuihin, Bayardoon, Brigliadoriin ja\nmuihin, joiden omistamisesta saattoi syntyä suuria sotia. Ratsun runous\nmuuten piirtää kirjallisuuteen oman juovansa, joka ei ole vailla\nmielenkiintoa. Antiikin kirjallisuudessa emme voi todeta hevosella\nolleen huomattavampaa sijaa -- komean vertauksen saa siitä Homeros\n(Ilias, VI, 505-511) ja uljaana se vilahtaa näkyviin joskus Raamatussa\n(Job, 39, 22-28) --, mutta Rustemin valtaistuimena oli jo hänen sorja\nratsunsa (I, s. 125) ja arabialaisten runoudessa se on alituiseen\nihailevan ylistyksen kohteena. Samoin kuin sitten keskiajan\nsankarilauluissa ja ritarirunoudessa miekka sai erisnimen, ritarin\ntoinenkin uskollinen palvelija, hevonen, nousee näkyviin otsassa\nisännän antama lempinimi. Tämä oli yleistä Italian epiikassa, jossa\nkuten sanottu ratsuilla on jo nimi ja persoonallista, yksilöllistä\nerikoisuutta kantaessaan isäntiään uljaisiin otteluihin. Täysin\nkirkkaaseen päivänvaloon ne eivät kuitenkaan milloinkaan nouse, eivätkä\nsiis saavuta selvää yksilöllisyyttä, vaan se tapahtuu vasta silloin,\nkun eteemme juoksee lyhyttä, kömpelöä, surkeata koninraviansa\nRocinante, \"maailman sivein ori\", kuten Sancho sanoi, Don Quijoten\n\"teoiltaan yhtä oivallinen kuin kohtaloiltaan onneton\" seuralainen.\nHänen takkuinen karvansa, laihuutensa, jyrkät lautasensa, notkolle\npainunut selkänsä, vanteina näkyvät kylkiluunsa, kapea kaulansa,\nriippuva päänsä ja murheellisesti maata lakaiseva alahuulensa ovat\ntuossa edessämme ilmielävinä, vielä selvempinä kuin hänen jälkeläisensä\nJukolan Valko. On aivan ilmeistä, että kirjailija on ajatellut,\nkatsellut ja kuvannut Rocinanten taiteellisen kiinnostuneesti ja\ninhimillisen myötätuntoisesti, mikä oli harvinaista hänen aikanaan ja\nvarsinkin Espanjassa, jossa sääli eläimiä kohtaan on vieläkin\nnukuksissa. Siitä tämä tarkka yksilöllinen luonnehtiminen, siitä\nRocinanten kaikesta heikkoudesta huolimatta uskollinen, herraansa\nkohtaan mitään säikkymätön lojaalisuus, kun oli lähdettävä tulisimmalla\nköpityslaukalla ryntäämään tuulimyllyä vastaan. Siitä myös se\nilahduttava huomio, etteivät lemmentunteet olleet kaikista elämän\nkohluista huolimatta Rocinantesta aivan kokonaan kuolleet -- se\nällistyttävä kohtaus, jolloin tämä herää läheisyyteen saapuneiden\ntammojen lumouksen voimasta ja lähtee päättäväisesti, \"vielä kerran\ntässä elämässä\", tervehtimään näitä -- saadakseen vain surkean\nselkäsaunan. Inhimillisesti liikuttavaksi ja kauniiksi toteamme\nRocinanten tunne-elämän sen ystävyyden vuoksi, jota se osoittaa\nonnettomuustoveriansa aasia kohtaan. Rocinante ei ole vain tarkoin\nyksilöllisesti luonnehdittu hevonen, vaan lisäksi inhimillisen sielun\nomaava olento, jonka silmistä loistaa sanaton, kärsivällinen\nalistuminen ja jonka joka hetki odotamme alkavan puhua. Hänen herransa\non puhtaan, kirkkaan ihanteellisuuden vertauskuva -- hän itse on\nrajattoman alistuvaisuuden, uskollisuuden, lojaalisuuden ja\nkärsivällisyyden tunnus, joka surkeimmasta luuskamaisuudestaan\nhuolimatta on säilyttänyt sydämessään ystävyyden kauneuden. Jokainen\nhänen saamansa isku koskee meihin kipeästi, ja kun Don Quijote, joka ei\nnäytä aina täysin ymmärtävän ratsunsa syvällisiä, jaloja ominaisuuksia,\nkerran puhuu sen vaihtamisesta parempaan, hänen arvonsa kärsii pahoin\nsilmissämme ja me katkeroidumme Rocinanten puolesta tällaisen\nkiittämättömyyden johdosta.\n\nKirkas, teoreettinen ihanteellisuus siis lähti seikkailuille\ntodellisuuden arkiseen, helteiseen ympäristöön, ratsunansa rajaton\nalistuvaisuus. Tästä vastakohtaisuudesta on kirjailija varmaan laajan\ntyönsä varrella tullut tietoiseksi. Se, ettei hän missään kohdassa\nosoita sitä nimenomaan sormellaan, on ilmaus Cervanteen luovan hengen\ntanakasta, sivuilleen pälyilemättömästä suunnasta. Runottaren suopeuden\nkautta hän tuli huipentaneeksi tuon vastakohdan asettamalla ritarin\naseenkantajaksi henkilön, jonka vaalissa hänen neroutensa saavutti\nloistavimman voittonsa: talonpojan, rauhanmiehen, sen yhteiskuntaluokan\nedustajan, joka ammoisista ajoista saakka on eniten kärsinyt sodista ja\nritarien urotöistä ja niitä sydämestään vihannut. Sancho Panzan\nolemuksen avain on käsittääksemme se, että hän oli Cervanteen oman ajan\naito kastilialainen talonpoika, kaikkien niiden ominaisuuksien\nrotupuhdas edustaja, joita maa muuta harrastamattomassa viljelijässänsä\naikain kuluessa kasvattaa.\n\nTutkikaamme tätä pienehköä, pulleahkoa, likaista ja syöpäläisiä täynnä\nolevaa hyväntuulista ukkelia, kääntäkäämme nurin hänen sielunsa ja\nkatsokaamme, mikä on siellä tärkein, kuvaavin, muuta hallitseva\nperusominaisuus. Yksinkertaisuusko, kuten useimmiten sanotaan? Tuskin,\nsillä henkilöä, joka osoittaa niin ällistyttävää älykkäisyyttä kuin\nSancho käskynhaltijana, ei voine sanoa yksinkertaiseksi. Sellainen hän\nvoi olla vain silloin, kun tulee kysymys hänen kokemus- ja\ntietopiirinsä ulkopuolella olevista asioista. Niin kauan kuin\npysytään hänen omassa maailmassaan -- ja sehän on häntä\narvosteltaessa kohtuullista -- hän on päinvastoin tyypillinen ns.\ntalonpoikaisviisauden eli arkisen selvän järjen edustaja. Sitä\npitäisimme hänen perusominaisuutenaan, josta hänen persoonallisuutensa\nmonet tunnukset ja ilmaukset on johdettava. Näinhän täytyy olla jo\nromaanin rakenteen kannalta, so. kritiikittömän ihanteellisuuden täytyy\njoutua maailmanturulla selvän järjen seuraan, joka pitäen sitä\ntakinhelmasta nykäisee sen takaisin lujalle pohjalle, kun se yrittää\nlentää avaruuksiin.\n\nTämän syvimmän ominaisuutensa Sancho ilmaisee tavalla, joka on ollut\nkaikkina aikoina naivin talonpoikaisviisauden tunnusmerkki:\nsananlaskuilla. Hän, hänen vaimonsa ja tyttärensä osaavat niitä enemmän\nkuin mahtuisi isoihin kirjoihin ja käyttävät niitä niin runsaasti, että\nheidän puheensa on enimmäkseen vuolaasti virtaavia sananlaskuja, mikä\nsuututtaa täsmällistä, loogillista puhetta vaativaa Don Quijotea.\nSancho parustelee niillä väitteitänsä, hakee niistä neuvoa,\nlohduttautuu niiden viisaudella pahimmissakin pulmissa ja selviää\nniiden avulla teoista ja tilanteista, jotka näyttävät siveellisesti\narveluttavilta. Ne tipahtelevat hänen huuliltaan niin irtonaisina, että\nniiden loogillinen yhteys kysymyksessä olevaan asiaan jää usein\nhämäräksi, mikä kiukustuttaa hänen isäntäänsä, mutta lyö hänen\nlauseisiinsa samanlaista \"syvällisyyden\" leimaa kuin mitä hieno\nkritiikki on usein löytävinään epäselväksi jääneestä, \"runoudesta\".\nSancho on näin lukemattomien sukupolvien puhetorvi, samalla viisas ja\ntyhmä, kuten sananlaskut usein, suututtava ajatustensa lelluvan\nepätäsmällisyyden ja huvittava loppumattoman hyväntuulisen jorotuksensa\nvuoksi.\n\nTalonpoikaisviisauden peruspuolia on aineellisuus. Voisi sanoa, että\nkaiken sen maalina, mitä Sancho saa irti kokemuksistaan ja\nsananlaskuistaan, on runsas ruoka, juoma, uni ja raha. Aineellisuus on\nainoa kannus, joka ajaa liikkeelle hänen mielikuvituksensa: saa hänet\nuskomaan käskynhaltija-aatteeseen mitä ei muuten hänestä luulisi. Mutta\nSanchon aineelliset haaveet ovat suurin piirtein oikeutettuja ja\nymmärrettäviä: ne eivät johdu rumasta ahneudesta, vaan halusta kyetä\njärjestämään täydelliseksi se onnela, joka on Sanchon elämän keskus,\nnimittäin hänen pieni, vaatimaton maalaiskotinsa, jossa hän tahtoisi\nelää huoletonna vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Ja kun kokemukset olosta\nkäskynhaltijana osoittavat hänen joutuneen vieraaseen, sopimattomaan\nympäristöön, hän arvelematta hylkää nämä korskeat mahdollisuudet ja\npalaa suurta siveellistä kokemusta rikkaampana vanhaan oikeaan oloonsa,\njossa vain tuntee olevansa onnellinen. Jalo aatteellisuus siis\nsittenkin asuu Sanchon aineellisuuden takana.\n\nNäin joudumme ajattelemaan sitä, mikä erikoisesti rikastuttaa ja\nkaunistaa Sanchon olemusta: hänen luonnollista, teeskentelemätöntä,\nherkkää inhimillisyyttänsä. Tämä ilmenee kuten sanottu syvänä\nrakkautena kotia, vaimoa ja tytärtä, mutta vielä enemmän liikuttavana\nkiintymyksenä hänen aasiansa, Harmoa, kohtaan. Öin ja päivin,\nvaikeimmissa tilanteissa tai valiovieraana herttuan hovissa, aina ja\nkaikkialla Sanchon ylimpänä huolena on Harmon hyvinvointi. Sancho ei\ntahdo loukata juhtaansa sanomalla häntä \"aasiksi\" ja on siksi antanut\nhänelle Harmo-nimen. Kirjan huippukohtauksia on se (jälk. osa, 53),\njolloin hän käskynhaltijana ollessaan ja tultuaan typerän kepposen\nuhriksi siitä toinnuttuaan pukeutui \"hiljaisena kuin hauta\", meni\ntalliin Harmon luo, syleili sitä, painoi rauhansuudelman sen otsalle ja\nlausui sille kyyneleet silmissä \"kaikkien hetkiensä, päiviensä ja\nvuosiensa olleen autuaita\" niin kauan kuin hän oli elellyt sovussa sen\nkanssa ja ajatellut vain sen valjaiden korjaamista, mutta sieluunsa\n\"tunkeutuneen tuhat kurjuutta, tuhat vaivaa ja monta tuhatta huolta\"\nsitten kun hän oli hylännyt sen ja kiivennyt \"kunnianhimon ja kopeuden\ntorniin\". Hän tahtoi nyt luopua käskynhaltijan toimesta, koska ei ollut\nsyntynyt siihen ja koska piti vapautta ja lammasnahkanuttua\nkallisarvoisempina etuina kuin oloa käskynhaltijana ja loikomista\nHollannin liinasta tehtyjen lakanain välissä. Vaikka toteammekin Don\nQuijoten jaloksi, humaaniksi luonteeksi, niin on silti pakko myöntää,\nettä hän on inhimillisen tunne-elämän puolesta köyhempi ja\nyksitoikkoisempi kuin aseenkantajansa, jota kirjailija on erikoisesti\ntässä valossa tutkinut ja esittänyt. Sancho ja Harmo, Jukolan Juhani ja\nhänen Valkonsa, Mattinsa, Killinsä, Kiiskinsä ja kukkonsa -- kuinka\njalon piirteen saakaan heidän luonteensa juuri tästä inhimillisestä\nsuhtautumisesta uskollisiin eläinystäviin.\n\nKirjailija valaisee Sanchon luonnetta ylläsanotun lisäksi\nmonipuolisesti ja syvällisesti. Sanchossa on melkoisesti\nkiusoittelunhalua; hän on sääliväinen, antaen almun herransa\nvapauttamille kaleerivangeille; valehtelee ovelasti pelastuakseen\npulasta; ei välitä vähääkään sotilaallisesta urhoudesta eikä kunniasta,\nollen siinä kohden samalla kannalla kuin Falstaff; on hyvä\nviinintuntija; herralleen rajattomasti uskollinen eikä tahdo millään\nehdolla ottaa osaa sellaiseen, mikä näyttäisi kuninkaan ja isänmaan\npettämiseltä.\n\nKirjailija kertoo, siirtyäksemme neljänteen päähenkilöön, kuinka Harmo\nsallii Sanchon suudella ja puhutella itseään, \"vastaamatta hänelle\nsanaakaan\". Se on totta: Harmo on yhtä vaitelias kuin ystävänsä\nRocinante. Mutta vaikka sillä ei siis ole Bileamin aasin lahjaa emmekä\npääse eläytymään sen sisäiseen maailmaan yhtä tarkoin kuin Lukioksen ja\nApuleiuksen aasin mietteisiin, tunnemme silti olevamme varmat siitä,\nettä Harmossa asuu syvällinen viisaus ja laaja elämänkokemus, filosofin\nrauhallinen, resignoitunut henki, joka antaa sille voimaa kohoamaan\nkaiken maallisen yläpuolelle. Kuka tietääkään, mitä ajatuksia, mitä\nkriitillisiä, peloittavia mietteitä se kätkee vaiteliaan naamarinsa\nalle? Kenties se nauraa samaa sisällistä naurua, joka hytisytti Weller\nvanhempaa tämän ajatellessa ankaran siveellistä vaimoaan ja\npunanenäistä Stigginsiä, ja joka oli hänen ainoa aseensa? Ikä on\nilmeisesti tehnyt sille saman jalostavan palveluksen kuin se, josta\nSophokles ylisti vanhuutta: vapauttanut sen intohimoista. Ainakaan\nnäistä ei näy merkkiäkään sen kulkiessa Kastilian viertoteillä ja\nviipotellessa viisaasti korviaan. Mutta ystävyys on sillä jäljellä:\nkirjan huippukohtia on kuvaus siitä (jälk. osa, 12), kuinka Harmo ja\nRocinante päästyään toistensa seuraan alkoivat heti hieroa kupeitaan\nyhteen ja kuinka Rocinante väsyttyään siihen laski kaulansa\npoikkipuolin Harmon niskalle, minkä jälkeen; molemmat tuijottivat\nmietteliäinä maahan ja saattoivat seisoa näin kokonaista kolme päivää.\nTämä ystävyyssuhde on erikoisesti kiinnostanut Cervanteen mieltä\npäättäen siitä, että hän viivähtää siinä ja sanoo sitä \"häpeäksi\nihmisille\".\n\nNäiden neljän päähenkilön seurassa retkeillessään lukija sitten panee\nmerkille paljon arvokkaita asioita. Rakenteeseen nähden voi todeta\njälkimmäisen osan olevan edellistä etevämpi, taiteelliselta tasolta\nkorkeampi; kirjailijan sen alussa lausuma pelko, että \"toiset osat\neivät ole koskaan kelvollisia\", on ollut aiheeton. Toteamme, kuinka\nkirjailija osaa onnistuneesti muodostaa todellisuuden vuohipaimenista\nidyllin henkilöitä, rakentaa Asturian naisesta Maritorneesta\nhuippurealistisen \"pimeässä erehtyy\"-historian, käväistä räikeän\nnaturalismin alalla ja kohota siitä Angelican ja Medoron kaltaiseen\nromantiikkaan, kuvailla Espanjan maanteitä ja niillä vaeltavaa kansaa,\nmajataloja ja talonpoikain juhlia niin elävästi kuin ainoastaan se voi,\njoka oli kuten Cervantes veronkantomatkoillaan omin silmin pitkän ajan\nkuluessa tätä kaikkea seurannut ja painanut muistiin sen lukemattomat\nkuvasarjat. Ei ole kysymys enää veijariromaanien keksitystä, vaan\nitsekohtaisesti koetun elämän myötämielisestä realismista.\n\n\n5\n\nDon Quijote on silmissämme kaksoisolento: muinaisaikainen ritari ja\nkastilialainen hidalgo. Mutta ajattelemmepa häntä kumpana tahansa,\nmielikuvasarjamme häiriytyy aina sen kautta, että ritarius tunkee\nsyrjään hidalgoa ja päinvastoin. Hidalgosta ja ritarista lähteviä\nmielikuvia ei voi sovinnossa rinnastaa ja niin Don Quijotesta tulee\nvalaiseva esimerkki sille esteettiselle teorialle, jonka mukaan\nkoomillinen mielle syntyy juuri tällaisesta kahden erilaisen\nmielikuvasarjan väkinäisestä rinnastamisesta. [K.S. Laurila: Estetiikan\nperuskysymyksiä. WSOY, 1918.] Tältä kannalta tarkasteltuna Don Quijote\non koomillinen ja erikoisesti muoto- ja tilannekomiikan aiheuttaja.\nSamoin on Sancho monipuolisen ei vain muoto- ja tilanne- vaan\nerikoisesti vielä sanakomiikan lähde. Ylipäätänsä kaikki se, minkä\nnäköisiä nämä molemmat henkilöt ja heidän ratsunsa ovat mitä he puhuvat\nja tekevät ja minkälaisiin tilanteisiin joutuvat, on koomillista. On\nmyönnettävä Cervanteella olleen erittäin terävä silmä kaiken tällaisen\nhavaitsemiseen ja kynä sen esittämiseen niin, että lukijakin näkee\nsamoin kuin hän ja toteaa koomillisten mielikuvien synnyn.\n\nTeoksensa alkuluvuissa, ritarin ensimmäisen retken kuvauksessa,\nCervantes on vain koomillisuuden osoittaja ja paljastaja,\ntahtoen saattaa lukijan nauramaan Don Quijotelle ja hänen\nritariushulluttelulleen. Mutta työnsä varrella hän rakastui\nhenkilöönsä, joka tuli hänelle eläväksi ja tutuksi. Tästä\nrakastumisesta siihen, jolle toiselta puolen täytyi hartaasti nauraa,\nlähti pulppuamaan jotakin, joka välittyen lukijaan herättää hänessä\ntuota samaa rakkautta -- toisin sanoen: Cervanteen sydämen alkaessa\nkuljettaa hänen kynäänsä komiikka sai pohjavirrakseen huumorin. Hän oli\nkirjoittaessaan romaaniaan yli 50-vuotias, oli kokenut vastoinkäymiset\naina orjuutta, kaulaan jo pistettyä surmansilmukkaa, vankeutta ja\näärimmäistä köyhyyttä myöten, jota parhaillaan kärsi, ja tunsi siis\nelämän eikä rakennellut enää minkäänlaisia tuulentupia. Mutta vaikka\nhänen suhtautumisensa täten lähtikin peruspohjasta, jossa optimismilla\nja haaveilla ei ollut enää sijaa, joka oli asiallinen ja kaikista\nkoruista puhtaaksi lakaistu, hän ei silti ollut pessimistinen eikä\nryhtynyt ruoskimaan elämää niiden kohlujen vuoksi, joita oli itse\nsaanut kärsiä, vaan nousten seisomaan jalustimilleen katsoi\nystävällisesti Espanjan maisemia ja maanteitä, niillä retkeilevää\nsurullisen-koomillista ritaria ja hänen aseenkantajaansa, ja tunsi\nvoivansa suhtautua heihin ja kaikkiin, jotka tulivat heidän kanssaan\ntekemisiin, lämpimällä, sydämellisellä myötätunnolla. Erikoisesti ja\nylinnä tämän ystävällisesti hymyilevän mielenkiinnon kohteina ovat\nSancho ja Harmo, ja näiden kauttahan myös valtaosalta tekijän huumori\nvälittyy lukijaan.\n\nNäkee usein ylimalkaisesti sanottavan, ettei \"antiikki tuntenut\nhuumoria\". Tämä väite, jossa muuten \"komiikka\" ja \"huumori\"\nsekoitetaan, on vaikeasti perusteltavissa. Juutalaiset ovat ilmeisesti\nolleet vailla näitä kykyjä, mutta Tuomarien kirjan 18:teen lukuun,\njossa kerrotaan, kuinka daanilaiset ryöstivät Mikan kotijumalan ja\npapin, sisältyy häivähdys koomillisuutta. Arabialaisille ei komiikka\nollut suinkaan tuntematonta. Iliaan aasi, joka riistäytyy pojilta\npeltoon ja syö niin kauan kuin tahtoo pienistä ajajistaan välittämättä\n(I, s. 219), on koomillinen; tunnemme myös runoilijan mielialan olleen\nhänen tuota kuvaa sepittäessään humoristinen.\n\nOdysseiassa tapaamme sekä komiikkaa että huumoria (I, s. 228).\nKreikkalaisten satiirinen ja varsinkin \"ontuva\" jambi (I, s. 241) on\nsaattanut kohteensa koomilliseen valoon. Samoin heidän komediansa on\ntietenkin ollut satiirin rinnalla vahvasti, joskus yksinomaan\nkoomillinen. Lukianos on niitä satiirikkoja, jotka paljastavat\nkohteidensa koomillisuuden ja ovat joskus niin kiintyneitä kuvaamiinsa\nhenkilöihin, että humoristisen mielialan häivähdys on lähellä.\nTheophrastoksen Siveellisiä luonteita (I, s. 310) ja Herodaan\nmiimijambit (I, s. 324) sisältävät paljon koomillista ainesta, joskus\nkertoen sepittäjiensä humoristisistakin mielteistä. Roomalaisten\nkansallinen näytelmä rakentui koomillisten tyyppien varaan. Horatius\nosoittautuu Satiireissaan myös humoristiksi sisällyttäessään itsensäkin\nsiihen valokartioon, jonka hän niissä suuntaa elämää kohti; hänen\nitseironiansa, nauraminen ei vain muiden vaan omillekin heikkouksille,\nedellyttää myötätuntoa näiden heikkouksien kantajia kohtaan ja\naiheuttaa humoristista mielialaa. Petroniuksen Satiirit (I, s. 411) on\nsamanlaatuinen teos kuin pikareskiromaanit. Koomillinen aines on siinä\nrunsaasti edustettuna, mutta huumoria ei juuri ole. Tämä väikkyy\nsitävastoin Lukioksen ja Apuleiuksen aasia kuvaavien sepitelmien\nvaiheilla jo siksi, että aasi on luonnostaan koomillisia mielikuvia ja\nsamalla myötätuntoamme herättävä eläin. Näistä viittauksista näkyy,\nettä antiikin kirjallisuudessa esiintyy komiikkaa runsaasti ja huumoria\nainakin sen verran, että tiedämme kirjailijoiden silloinkin voineen\nsuhtautua kuvattaviinsa sen edellyttämällä tavalla. Muutenhan ei ole\nvoinut ollakaan, sillä näissä suhteissa antiikin ihminen kai oli\nsuunnilleen myöhempien sukupolvien kaltainen.\n\nKeskiajan kirjallisuudessa komiikka on yleistä, huumori säästeliäämmin\nesiintyvää. Latinankielisestä kirjallisuudesta muistuvat mieleen esim.\nRuodlieb, Ecbasis, Ysengrimus, Brunellus ja teinilaulut (II, s. 76, 79,\n80, 171, 268), kansankielisestä repolaisrunous, ranskalainen henkevyys,\nfabliaut ja Rainouart-iloittelu (II, s. 350, 352, 361, 191), jotka\nkaikki ovat satiirin ohella täynnä monenlaista komiikkaa. Selvää on,\nettä mieliala joskus virittyy myös humoristiseksi, kuten esim.\najatellessamme Rainouart jättiläistä tai laulajaa, joka \"pelas sielut\nnappuloilla\" (II, s. 263). Danten huumorin ilmaukset ovat perin\nsäästeliäitä, Petrarca ei käytä komiikkaa eikä huumoria, Boccaccio\nviljelee runsaasti koomillisia tilanteita, mutta ei virity\nhumoristiseksi. Villon on särkynyt sydän, itsekohtainen ironisoija,\njonka traagillinen irvistys ei siedä humoristista suhtautumista.\nViitaten siihen, mitä olemme sanoneet Chaucerista (II, s. 499) toteamme\nlopuksi, että renessanssin-ihminen osoitti vapautuessaan keskiajan\nkahleista suurta mieltymystä komiikan toteamiseen ja lämmintä\nsuhtautumista kohteisiinsa eli huumoria. Se on renessanssin\nhengenelämässä niin tärkeä puoli, että olemme pitäneet tarpeellisena\nkäsitellä sitä omana erikoisilmiönään, johon viittaamme.\n\nNiinpä nimet Pulci, Folengo, Berni, Aretino, Lazarillo, Alemán\nja Rabelais, ja se, mitä olemme sanoneet esim. ensiksi- ja\nviimeksimainitusta varoittavat asettumasta sille kannalle, että huumori\nolisi ilmestynyt renessanssin kirjallisuuteen vasta Cervanteen mukana.\nSitä oli ollut siellä jo aikaisemmin ja se oli mm. kohonnut\npantagruelismin korkealle asteelle. Mutta se on myönnettävä, että se\nilmeni nyt ensimmäisen kerran kaikille säädyille sopivassa,\nyleistajuisessa, realistisessa elämänkuvassa ja henkilöhahmojen kautta,\njotka tulevat meille läheisiksi ja rakkaiksi. Don Quijote kohosi heti\nkoko Euroopan näkyviin, vaikuttaen vähitellen syvällisesti sen\nkirjallisuuteen, kuten myöhemmin saamme monta kertaa nähdä. Tämä oli\nsen huumorin ansiota.\n\n\n\n\n4. ENGLANTI JA SAKSA.\n\n\n_Englannin_ proosasta on ollut aikaisemmin puhe filosofian, huumorin ja\nsatiirin yhteydessä. Viimeksimainitut kirjailijat Greene, Nashe ja\nDekker tuottivat runsaasti muutakin kirjallisuutta, jota emme\nkuitenkaan voi pysähtyä erittelemään; he olivat saman ryhmän jäseniä\nkuin Marlowe ja Shakespeare ja tulevat vielä näkyviin näiden\nyhteydessä. _Thomas Deloney_ (n. 1543-1600), joka aikaisemmin\ntunnettiin vain keskinkertaisena ballaadinikkarina, on meidän\naikanamme todettu ansiokkaaksi proosakirjailijaksi: hänen sepittämiään\novat näet kaunokirjalliset kuvaukset kahdesta Lontoon mahtavasta\nkillasta, kankureista ja suutareista. Jacke of Newbury kertoo\nkankurinoppipojasta, joka nai mestarinsa tyttären ja menestyi\nihmeellisesti; se luo elävän, asiallisen kuvan silloisesta 200\nkangaspuuta sisältävästä työhuoneesta. Jalo ammatti (Gentle Craft)\nkertoo suutarien historian aikain aamusta alkaen, päätyen Lontoon\nkuuluisiin suutarimestareihin, joista tuli pormestareita ja suuria\nhyväntekijöitä. Tähän yleiskehykseen sisältyy sarja kodikkaita, terävin\nsilmin nähtyjä, joskus fabliaumaisia kuvia suutarien, sällien ja\noppipoikien sekä heidän rakastettujensa jokapäiväisestä elämästä.\n\n1800-luvun alussa romantikot \"löysivät\" unohduksiin jääneen,\nNorwichissa työskennelleen lääkärin _Thomas Brownen_ (1605-1682)\nteokset ja totesivat ne ja varsinkin 1642 ilmestyneen Lääkärin uskonnon\n(Religio Medici) [suomennettu] sekä sisällyksen että tyylin puolesta\narvokkaiksi. Mainittu teos onkin saanut sijansa klassillisen\nkirjallisuuden joukossa. Se on lähinnä verrattavissa Montaignen\nesseihin, mutta on mystillisempi ja kohottaa enemmän kuin ne näkyville\nitseään tekijää, johon kirjoittaja on yleensä sangen tyytyväinen.\nKieltä ja lauseitaan Browne myös käsittelee ja järjestelee\ntietoisemmalla taiteilijan mielihyvällä kuin Montaigne. Hän ei\nhyväksynyt Copernicuksen teoriaa ja osoittautuu taistellessaan vääriä\nuskomuksia vastaan itse hyvin herkkä- ja taikauskoiseksi, käsitellen\nvakavasti astrologiaa, alkemiaa, noituutta ja magiaa. Eräs nainen\npoltettiin juuri hänen todistuksensa perusteella noitana.\nUskonnollisissa asioissa hän kuitenkin oli suvaitsevainen.\n\nVainottuaan protestantteja ja katolisia anglikaanit joutuivat\nvuorostaan ensiksimainittujen vainon alaisiksi ja alkoivat tällöin\nvaatia suvaitsevaisuutta. Heidän kuuluisimpia saarnaajiaan ja\nuskonnollisia kirjailijoitaan oli Dromoren piispa _Jeremy Taylor_\n(1613-1667), \"saarnatuolin Shakespeare ja Spenser, Englannin\nKhrysostomos\", kuten on sanottu. Hänen proosansa oli aikansa parasta.\n\nKaikkien suuntien ja ryhmien ulkopuolelle on asetettava rautakauppias\n_Izaac Walton_ (1593-1683), Donnen ystävä ja hänen sekä eräiden muiden\nelämäkerran kirjoittaja (1670). Klassillinen on hänen teoksensa\nTäydellinen onkija (The Compleat Angler, 1653), jossa Piscator\n(Kalastaja), Venator (Metsästäjä) ja Auceps (Haukkametsästäjä)\nkeskustelevat rauhallisesti ja huvittavasti aloistaan ja luonnosta,\nluoden unohtumattoman raikkaita ja aina tuoreita maalaiselämän kuvia.\nKuinka onnellista -- huokaa tekijä -- olisikaan elämä, jos kaikilla\nolisi onkijain rauhallinen sielu!\n\nSiirtyessämme _Saksan_ proosaan joudumme täydentämään aikaisempia\nselostuksiamme kansankirjasista (II, s. 356 ja 369). Kuuluisaksi on\ntullut _Johann Spiessin_ julkaisema Historia tohtori Johann Faustenista\n(H. von D. J. F., 1588). Faust on ollut todellinen henkilö, kotoisin\nWürttembergistä, kuollut 1500-luvun alkupuolella. Harjoitettuansa\nopintoja eri yliopistoissa, mm. Krakovassa, hän alkoi viettää\nharhailevan humanistin elämää, samanlaista kuin esim. Peter Luder ja\nSamuel Karoch, mihin väkisinkin yhdistyi kuljeksivien teinien temppuja\nja yksinkertaisten sielujen huiputtamista mustalla magialla. Hänen on\ntodettu oleskelleen mm. humanismin ahjossa Erfurtissa, jossa luennoi\nHomeroksesta ja loitsi, kuten kerrotaan, Iliaan sankarit ilmielävinä\nylioppilaiden nähtäviksi. Melanchthon on tuntenut ja Luther mainitsee\nhänet. Hän on todennäköisesti harrastanut alkemiaa, mikä oli omiaan\nherättämään pelkoa, ja elättänyt itseään puoskaroimisella, jossa\nhebrealaisia kirjaimia sisältävillä amuleteilla ja muilla\ntaikaesineillä on ollut tärkeä osuutensa. Vaikka Faust oli vain yksi\nlukuisista samanlaisista huijareista, hänen esiintymisessään on varmaan\nollut jotakin, joka saattoi kansan mielikuvituksen liikkeelle,\nsepittämään taikauskoisia tarinoita. Nämä ovat Spiessin kirjasen\nsisällyksenä ja tärkein niistä kertoo, kuinka Faust möi sielunsa\npaholaiselle saadakseen voiman tutkia maan ja taivaan salaisuudet.\nSilloin Mephostophiles ilmestyy hänen oppaakseen ja perehdyttää hänet\ntähän tietoon. Sitten hän tuntee kiihkeätä rakkauden kaipuuta, jota ei\nkuitenkaan saa tyydyttää avioliitolla. Hän matkustaa taikamatolla\nRoomaan ja Konstantinopoliin ja näkee Kaukasuksen huipulta kadonneen\nparatiisin. Loitsittuaan eläväksi Helenan hän rakastuu tähän ja saa\npojan, jolle antaa nimen \"Justus\". Sekä äiti että poika kuitenkin\nkatoavat ja lopuksi paholainen vie Faustin. Sielunkaupan kautta Faustin\nhistoria liittyi ikivanhaan, aina mielikuvitukseen salaperäisesti ja\nvoimakkaasti vaikuttaneeseen aiheeseen, jonka kulkua olemme aikaisemmin\nseuranneet (I, s. 25, II, s. 83 ja 384), johon pian saamme Espanjan ja\nEnglannin draaman yhteydessä palata, ja jonka monet puolet\naskarruttivat romantiikan kirjailijoita. Kirjasesta julkaistiin 1589\nlaajennettu painos; Goethen tuntema laitos oli nürnbergiläisen lääkärin\nJosef Pfizerin toisinto v:lta 1674.\n\nFaustin rinnalla kohoaa näkyviin mielikuva ikuisesti jatkuvan elämän\nongelmasta eli legenda Vaeltavasta juutalaisesta; elämän jatkuminen ei\ntässä kuitenkaan tapahdu sopimuksesta paholaisen kanssa yhä suurempien\nnautinnontilaisuuksien saamista varten, vaan se on rangaistus\nkorkeimman pyhän loukkaamisesta. Legenda ilmestyy näkyviin 1200-luvulla\nenglantilaisten munkkien kronikoissa [selitetty tarkemmin\ntutkimuksessani Haamulinna, 1925] ja on alkuaan buddhalainen tarina,\njoka on kulkeutunut länteen, kutoutunut Jeesuksen kärsimyshistorian\nympärille syntyneeseen tarinasikermään ja kuvastuu evankeliumeista\n(Matt. 16 ja Joh. 21) ja Koraanista. 1200-luvulla vaeltajan nimi on\nCartaphilus, jolla tarkoitettaneen Jeesuksen toista tulemista\nodottamaan jäänyttä \"paljon rakastettua\" opetuslasta, Johannesta, ja\nmyös suorastaan Johannes, liikanimeltä Buttadeus (= Jumalan lyöjä).\nLegenda jatkoi elämäänsä erikoisesti Italian ja Espanjan\nkansantarinoissa ja ilmestyi kirjallisuuteen Saksassa 1600-luvun\nalussa, jolloin Antikristuksen ja maailmanlopun pelko oli vallannut\nihmisten mielen. Muun ihmekirjallisuuden joukossa julkaistiin näet 1602\nLyhyt kuvaus ja kertomus eräästä juutalaisesta nimeltä Ahasverus\n(Kurtze Beschreibung und Erzählung von einem Juden mit Namen\nAhasverus). Kirjasessa kerrotaan, kuinka eräs piispa oli 1542 tavannut\nHampurissa, kirkossa, n. 50-vuotiaan miehen, joka erikoisuudellaan oli\nherättänyt hänen huomiotaan. Hän oli ollut suurikokoinen, hiukset\nriippuen olkapäille saakka, avojaloin, housut repaleina ja hartioilla\nmaahan saakka ulottuva viitta. Kysyttäessä hän oli ilmoittanut olevansa\nJerusalemin suutari Ahasverus, joka oli kieltänyt Jeesusta tämän\nollessa menossa Golgatalle lepäämästä hänen talonsa edustalla ja tullut\nsen johdosta tuomituksi ikuiseen vaellukseen. Tämä teos on tehnyt\nAhasveruksen legendan kansanomaiseksi ja tunnetuksi; nimi \"Ahasverus\"\non kotoisin Raamatusta, jossa sillä tarkoitetaan Persian eri\nhallitsijoita, Esterin kirjassa Kserksestä. Ranskassa legenda esiintyy\nsaksalaisen kansankirjasen antamassa muodossa v:sta 1604. Huomattava on\neräs painos nimeltä Vaeltavan juutalaisen ihmeellinen historia\n(Histoire admirable du Juif Errant), jossa vaeltajan elämänkuvaan\nliittyy muutamia erikoisuuksia: \"Taisteluissa olen saanut enemmän kuin\ntuhat miekaniskua, tulematta haavoitetuksi; ruumiini on kova kuin\nkallio. Olin merellä ja kärsin usein haaksirikon; Pysyin veden pinnalla\nkuin höyhen, vaikka en osaakaan uida\". Nämä ominaisuudet tuovat hänet\nlähelle myöhemmässä taidekirjallisuudessa esiintyvää Ahasveruksen\nkuvaa. Tarinan selittäminen juutalaisten vertauskuvaksi ei tyydytä,\nsillä buddhalainen toisinto on vanhempi kuin juutalaisten hajaannus;\nvaikka se myöhemmin onkin voinut saada tämän merkityksen, on pohjalla\ntodennäköisesti jokin kansanuskomus. Ahasveruksen legenda kiihoitti\nerikoisesti romantikkojen mielikuvitusta ja vaikutti huomattavasti,\nusein yhtyen Faust-tarinaan, 1780-luvulta alkaen moniin teoksiin.\n\nAmadis ilmestyi saksaksi 1583. Italialainen novelli antoi yllykettä\nkarkeiden ja siveettömien juttukokoelmien sepittelyyn (esim. _Johannes\nPauli_: Pilaa ja totta -- Schimpf und Ernst, 1522). Saksalaisille\nominaista opettavaista henkeä ilmaisevat sananlaskukokoelmat\n(ensimmäisen julkaissut 1528 Johannes Agricola). Mainitunlaatuisen\nkirjavan, huomattavalta osalta käännös- ja mukailutietä syntyneen\nporvarillisen lukemisen keskuudesta kohoaa näkyviin Saksan ensimmäinen\nromaanien yrittelijä _Jörg Wickram_.\n\nTämän Elsassista, Colmarista, syntyisin olleen oikeudenpalvelijan,\nBurgheimin kaupungin sihteerin, kirjakauppiaan, näytelmäsepon ja\nmestarilaulajan (kuollut ennen vuotta 1562) tuotannosta mainittakoon\njuttukokoelma Matkavaunukirjanen (Rollwagenbüchlein, 1555),\ntarkoitettu matkalukemiseksi, ja neljä romaania: Reinhartin ja\nGabriotton historia (1551), joka liikkuu romanttisessa hovipiirissä ja\non traagillinen; Poikien kuvastin (Knabenspiegel, 1554), opettavainen\nkertomus ritarin tuhlaavaisesta ja talonpojan kunnollisesta pojasta;\nHyvät ja huonot naapurit (Die guten und bösen Nachbarn, 1556), kuvaus\nkauppiaiden elämästä kahden sukupolven ajalta, jolle on ominaista\nporvarillis-siveellinen opettavainen sävy; ja Kultalanka (Der\nGoldfaden, 1557), romanttinen tarina paimenpojasta, joka ompeli kreivin\ntyttären lahjoittaman kultalangan sydämeensä ja josta lopuksi tuli\nritari ja neidon puoliso. Wickram ei ollut runoilija, vaan Hans Sachsin\ntavoin \"rehellinen kirjailija\".\n\n_Aegidius Tschudi_ sepitti Sveitsiläiskronikan (Chronicum Helveticum,\n1570), jonka kertomus Wilhelm Tellistä elää Schillerin draamassa.\n_Sebastian Münster_ julkaisi Kosmografian (1544), jossa Amerikan löytö\non otettu huomioon ja joka oli aikakauden yleisiä tietokirjoja.\n_Albrecht Dürer_ kirjoitti Neljä kirjaa ihmisruumiin suhteista (Vier\nBücher von menschlicher Proportion, 1525).\n\nRanskalaisen sievistelyromaanin ja sen kaikuilmiöt käsittelemme\ntuonnempana.\n\n\n\n\n\n\nVIII. NÄYTELMÄ.\n\n\n\n\n1. ITALIA.\n\n\n1\n\nPuhuessamme aikaisemmin Italian draamasta (II, s. 398-399, 447 ja III,\ns. 11) olemme todenneet keskiaikaisten italiankielisten sacre\nrappresentazioni-, miraakkeli-, moraliteetti-, farse spirituali- ja\nfarse napolitane -näytelmien olemassaolon sekä vielä humanistien\nharrastuksia ilmaisevat latinankieliset Senecan mukaelmat,\nkoulunäytelmät ja Terentius- ja Plautus-esitykset. Samoin kuin muun\nkirjallisuuden oli draamankin alalla pian ratkaistava, mitkä linjat\nvalittaisiin: uuslatinalainenko, joka kaikin puolin jatkaisi antiikin\nperinnettä, vai kansankielinenkö, joka joko kehittäisi keskiajan\nnäytelmää tai ottaisi ohjeet antiikin draamasta. Tiedämme jo ennen\nsanotusta jälkimmäisen suunnan päässeen voitolle.\n\nEtsiessämme Italian draaman historiasta niitä käännekohtia, joista\nkehitys lähtee muuttuviin muotoihin päin, saamme mennä aina vuoteen\n1471 asti, ennenkuin löydämme mitään tällaista. Silloin vietettiin\nMantovassa juhlaa sen johdosta, että sinne oli saapunut Milanon herttua\nGaleazzo Maria Sforza, ja tähän juhlaan sepitti 18-vuotias Poliziano\nkardinaali Francesco Sforzan käskystä Ovidiuksen mukaan näytelmän\nnimeltä Orfeuksen tarina (Favola di Orfeo). Paimen Aristeo on\nrakastunut Orfeuksen lemmittyyn, nymfi Euridiceen, jota käärme pistää\nhänen paetessaan, niin että hän kuolee. Orfeus menee Manalaan ja\nliikuttaa soitollaan ja laulullaan Plutoa ja Proserpinaa niin, että\nnämä lupaavat hänelle Euridicen takaisin, kuitenkin sillä ehdolla,\nettei Orfeo palatessaan käänny katsomaan taaksensa. Hän rikkoo tämän\nehdon ja nymfi pidätetään Manalaan, huolimatta Orfeon rukouksista.\nKatkeroituneena tämä nyt lausuu halveksivia sanoja naisten rakkaudesta,\nminkä johdosta raivostuneet bakkhattaret surmaavat hänet kuin Agalle\nPentheuksen Euripideen näytelmässä (I, s. 280). Tämä pieni sommitelma,\njoka on etupäässä lyyrillinen ja sangen vähän draamallinen, on\nhuomattava siksi, että siinä ensimmäisen kerran tällä alalla humanismi\ntunki syrjään keskiajan: viimeksimainitun näytelmien päähenkilön,\npyhimyksen, sijaan tuli humanismin päähenkilö, antiikin runoilija.\nEsitys on suoritettu musiikin säestyksellä, samanlaisella näyttämöllä\nkuin mysteriotkin. Esikuvana on kuten sanottu ollut Ovidiuksen Orpheus\nja Eurydice, mutta Poliziano teki siihen kuitenkin tärkeän lisäyksen:\npaimenet, jotka kuten tiedämme olivat olleet Vergiliuksen kautta\ntuttuja jo keskiaikana ja vaikuttaneet Italian lyriikkaan Boccaccion\npäiviltä saakka. Näyttämöllä he tosin eivät olleet ensimmäistä kertaa,\nsillä Adam de la Halen sepitelmät (II, s. 386) olivat paimenten\nsuorittamia laulunäytelmiä, mutta kun Poliziano tuskin tunsi näitä\nyksinäisiksi jääneitä ranskalaisia 1200-luvun ilmiöitä, täytyy Orfeusta\npitää antiikin myytin ja paimenien ensimmäisenä ilmestymisenä\nnäyttämölle kansankielisessä asussa.\n\nOrfeon paimenidyllistä muistuttava alku ja traagillinen loppu sekä sen\nlyriikka ja musiikki miellyttivät italialaisia, jotka alkoivat suosia\njuhlatilaisuuksissaan tällaisia ohjelmanumeroita. Näin siitä läksi\nkehittymään ns. paimennäytelmä. Kulkiessamme sitä kohti merkitsemme\nlukuisten siihen johtavien yritysten joukosta muistiin _Agostino\nBeccarin_ (k. 1590) Uhrin (Il Sacrificio), joka esitettiin Ferraran\nhovissa 1554 ja jossa paimenrunouden ohella koomillinen aines on\nvallitsevana. Ensimmäisenä varsinaisena paimennäytelmänä pidetään\n_Tasson_ Amintaa, joka esitettiin Ferraran hovissa 1573 ja on\nlukemattomien vastaavien sepitelmien perusmalli.\n\nAminta on viisinäytöksinen paimenten lemmenidylli, rakennettu ottamalla\ntarkoin huomioon ajan ja paikan yksyys. Päähenkilöinä ovat kaunis,\nvastaanpyristelevä paimenetar Silvia sekä häneen rakastunut paimen\nAminta. Silvia ei ole tietävinään Amintan rakkaudesta, ei sittenkään,\nvaikka kokenut Dafne vakavasti neuvoo häntä antautumaan ja vaikka\nAminta pelastaa hänet puusta, johon satyyri oli sitonut hänet\nalastomana, yllätettyään hänet uimasta. Ajaessaan takaa sutta Silvia\neksyy ja hänen huntunsa jää oksaan. Paimenetar Nerina näkee tämän ja\nvielä seitsemän sutta nuolemassa verta maasta, ja menee ilmoittamaan\npaimenille Silvian joutuneen petojen saaliiksi. Saatuaan tietää tämän\nAminta poistuu aikoen surmata itsensä. Silloin Silvia tuntee rakkauden\nheräävän ja päättää, kuultuaan vanhalta Ergasto-paimenelta Amintan\nheittäytyneen korkealta kalliolta, poistua elämästä. Sitä ennen hän\nkuitenkin tahtoo haudata rakastettunsa. Mutta tämä onkin vain\ntainnuksissa, sillä kallion rinteellä kasvavat pensaat olivat\nhidastaneet hänen putoamistaan, ja virkoaa. Niin lopuksi rakastavaiset\nsaavat toisensa.\n\nTeennäisyydestä huolimatta Amintassa on rakkauden lämpöä ja\nmielikuvituksen raikasta kauneutta, minkä musiikki vielä siivittää.\nPaimenhunnun alta näkyy Ferraran hovi ja runoilija itse: Aminta, jos\najattelemme hänen vastarakkautta vaille jäänyttä lempeään, Tirsi, jos\nmuistamme häntä Estein suosimana runoilijana. Amintan rakkaus on\nrenessanssin tyyliin intohimoista, luonnollisen tulista,\nsovinnaisuuksista välittämätöntä; lemmen lakina on: \"Mikä miellyttää,\non luvallista\" (S'ei piace, ei lice).\n\nToinen kuuluisa paimennäytelmä on hovimieskirjailijan, Tasson entisen\nystävän ja sitten vainoojan _Battista Guarinin_ (1538-1612) sepittämä\nUskollinen paimen (Pastor fido, 1590), jonka synnyn syynä oli tietenkin\nAminta ja halu saavuttaa tällä alalla vielä korkeampi tulos. Guarini\ntulkitsee aikansa käsityksiä uskollisemmin kuin Tasso, joka kuten\ntiedämme oli renessanssin myöhäsyntyinen edustaja keskellä katolisen\ntaantumuksen tekopyhäksi tekemää ja jäykistämää aikakautta.\n\nNäyttämönä on Arcadia, jossa muka on voimassa sellainen laki, että\nDianalle on joka vuosi uhrattava nuori neito. Oraakkeli on kuitenkin\nilmoittanut, että kun jumalsyntyinen nuorukainen ja neito yhdistyvät\navioliittoon ja uskollinen paimen sovittaa uskottoman naisen muinaisen\nerehdyksen, tämä julma tapa voidaan lopettaa. Saavuttaakseen tämän\npäämäärän ylimmäinen pappi Montano vaatii poikaansa Silviota ottamaan\npuolisokseen paimenetar Amarillin, koska he molemmat ovat jumalaista\nsyntyperää. Mutta päinvastoin kuin Aminta Silvio on kylmä rakkaudelle\nja kieltäytyy. Amarilli taas on rakastunut Mirtillo-paimeneen ja tämä\nsamoin häneen. Mirtilloon on myös rakastunut kokenut kaupunkilaisneito\nCorisca, joka koettaa vieroittaa Amarillia Mirtillosta houkuttelemalla\nhänet erääseen luolaan muka näkemään, kuinka Mirtillo rakastaakin\ntoista paimenetarta. Amarilli menee luolaan, jonka satyyri samalla\nsulkee, ja jää sinne kahden Mirtillon kanssa. Papit löytävät heidät\nsieltä ja tuomitsevat Amarillin kuolemaan, koska oli ollut uskoton\nSilviolle. Mirtillo tarjoutuu tällöin kärsimään rangaistuksen hänen\nedestään. Lopuksi huomataan, että Mirtillo on Silvion veli ja siis myös\njumalaista syntyperää. Kun hän ja Amarilli menevät naimisiin, tulevat\nsiis oraakkelin kaikki ehdot täytetyiksi.\n\nToiminta tapahtuu kuten Amintassakin etupäässä näyttämön ulkopuolella;\nkatsojille esitetään vain sen tulokset muhkeina kuvaelmina. Vuorosanat\novat usein sävelten myötäilemää, laulettua lyriikkaa, \"aarioita\". Juoni\non rakennettu johdonmukaisesti ja perusteltu paimenidyllin puitteissa\nriittävästi. Henkilökuvat ovat selviä: kylmä metsästäjä Silvio ja\nhellämielinen, romanttinen Mirtillo; turmeltunut Corisca ja puhdas,\nviaton Amarilli; hillitöntä lempeä edustava Dorinda ja kaupunkien\nturmeluksesta puhuva Carino; he käyttävät toisin kohdin purevan\nsatiirista sävyä. Menemättä milloinkaan sen yli, mikä sopii, Uskollinen\npainien on kuitenkin kauttaaltaan aistillinen, niin viettelevä, että\nkardinaali Bellarmine sanoi Guarinille hänen tehneen sillä\nkristikunnalle vahinkoa enemmän kuin Luther kerettiläisyydellään. Myös\ntyyliltään se on uuden hienostuneen aikakauden tulkki.\n\nLinja Orfeosta Pastor fidoon on kauttaaltaan musiikin säestämää;\nviimeksimainittu on tämän, laulujensa, kuorojensa ja tanssiensa\npuolesta jokseenkin täyttä oopperaa. Kun sen kaikkia vuorosanoja ei\nkuitenkaan ollut sävelletty eivätkä laulu ja musiikki olleet sen\npäätarkoitus, ei sitä voi sellaisena pitää. Ajatus ilmaista\nmusiikkitaidetta säveltämällä näytelmä ja esittämällä se\nkokonaisuudessaan lauluna ja soittona on lähtenyt kehittymään niistä\nvälinäytöksistä, intermezzi, joita sovitettiin varsinaisten näytelmien\nyhteyteen ja joissa olivat päätekijöinä musiikki, laulu, tanssi ja\nmiimilliset esitykset. Kun kuoron, joka tunnettiin antiikin, mm.\nSenecan näytelmistä, oli vaikea laulaa tanssiessaan, johduttiin tästä\nkäytännöllisestä syystä siihen, että kuoro ja tanssijat erotettiin.\nAjatuksen kehittymiseen vaikutti sitten alkuperäinen kreikkalainen\ndraama ja halu saada se uudelleen esitetyksi. Tätä harrastettiin\nvarsinkin Firenzessä, Vernion kreivin Giovanni Bardin ympärille\nkeskittyneessä kirjallistaiteellisessa piirissä. Kun perehtyminen\nkreikkalaiseen draamaan, joka luultiin esitetyn kauttaaltaan laulamalla\n(I, s. 283), osoitti, ettei silloinen sävellystyyli ollut sovelias\nkertovaan, resitatiiviseen, draamallisissa vuorosanoissa\nvälttämättömään laulutapaan, ryhdyttiin kokeilemaan, miten voitaisiin\n\"laulaen lausua\" musiikin säestyksellä vuorosanoja ja draamallisia\nkuvauksia. Ensimmäisen kerran tätä uutta tyyliä, joka oli aluksi samaa\nkuin uudenaikainen \"melodraama\", kokeili Vincenzo Galilei, Galileon\nisä, lausumalla Ugolinon tarinan. Sitten runoilija _Ottavio Rinuccini_\n(k. 1621) sepitti Ovidiuksen Dafnesta samannimisen näytelmän ja tämän\nnyt sävelsi _Jacopo Peri_ (1561-16--?) tarpeellisissa kohdissa myös\nlausuntalaulannollisesti, resitatiivisesti, ottaen viimeksimainitussa\nsuhteessa mallia kirkkomusiikista, jossa resitatiivi oli vanhastaan\nollut tunnettu. [Huomauttanut professori Heikki Klemetti.] Näin\nsyntynyt ensimmäinen ooppera, jossa siis resitatiivi ja aaria\nvaihtelevat, esitettiin 1597 Palazzo Corsissa, Firenzessä, ja saavutti\nniin suuren menestyksen, että sen tekijöiltä tilattiin uusi samanlainen\nHenrik IV:n ja Maria dei Medicin häihin (1600). Aiheena oli tällöin\nEuridicen tarina. Dafne on hävinnyt, mutta tunnetaan Opitzin\nmukaelmasta (1627). Rinuccinin kolmannen libreton, Ariannan, sävelsi\n_Claudio Monteverde_ (1567-1643), uudenaikaisen musiikin tienraivaaja.\nOoppera tuli pian 1600-luvun suosituimmaksi draamamuodoksi, joka\nerikoisesti ilmaisi aikakauden taipumusta komeaan väriloistoisuuteen,\nupeaan musiikkiin ja korkeaan paatokseen.\n\n\n2\n\nNuoren Polizianon Orfeolla oli siis laajalle ulottuvat vaikutukset.\nEpäilemättä sen mukaisten esitysten katsojat tulivat tahtomattaankin\najatelleeksi, että kansankielinen muukin näytelmä, komedia ja tragedia,\nolisi varmaan nautittavampi kuin Senecan, Plautuksen ja Terentiuksen ja\nheidän mukaansa sepitetyt uuslatinalaiset draamat, -- että olisi\nitaliankielellä luotava jotakin, jota voitaisiin esittää samoin kuin\nPomponius Laetus antiikin näytelmiä uudenaikaisella näyttämöllä. Voimme\nymmärtää tämän ajatuksen olleen 1400-luvun viimeisinä vuosikymmeninä\nItaliassa \"ilmassa\" ja kysymyksen pian kohdistuneen siihen, mikä\naihepiiri olisi tälle uudelle näytelmälle soveliain.\n\nHuomautamme tässä siitä vallitsevasta asemasta, jonka novelli oli\nsaavuttanut Italian proosassa Boccaccion päiviltä alkaen -- tämä lyhyt\nkertomus, jossa tapahtumat usein huipentuvat draamallisesti\njännittäviksi tilanteiksi. Tuntuisi varsin ymmärrettävältä, että\ndraaman, varsinkin komedian aihetta etsivän kirjailijan olisi ollut\nvaikea välttyä sen pulmakohtien houkuttelulta. Tosiasiassa näyttääkin\nolleen niin, että uusi italialainen draama aluksi kiteytyi näistä\nsamanaikaisista novelliaiheista, vain ulkonaisen rakenteen noudattaessa\nantiikin mallia. Mainitsemamme kuuluisa improvisoija _Bernardo Accolti_\n(1465-1536) esim. sepitti 1494 Virginia-nimisen näytelmän käyttäen\naiheenaan samaa Boccaccion kertomusta, josta Shakespeare kirjoitti\nkomedian Kaikki hyvin, kun loppu on hyvin. _Jacopo Nardin_ komedia\nYstävyys (Amicizia), joka on muuatta vuotta myöhempi, perustuu myös\nBoccaccion kertomukseen. Tämä harjoittelu oli yleistä ja olisi ehkä\njohtanut itsenäisen italialaisen draaman syntyyn, ellei humanistien\nedustama voimakas antiikin-suunta olisi sittenkin temmannut tätä vapaan\nkehityksen lankaa omaan uomaansa. Ennenkuin alkuperäinen kansallinen\nyrittely oli näet ehtinyt luoda mitään pysyväistä ja yleistä huomiota\nherättävää, mikä olisi vakiinnuttanut sen suunnan, ruvettiin Plautusta\nesittämään italiaksi, ensimmäisen kerran Ferrarassa 1486 ja sittemmin\nusein, joskus loistavin puvuin ja näyttämövarustein. Näytökset\nherättivät suurta huomiota, Plautuksen rohkeudet miellyttivät\naistillista renessanssiyleisöä ja niin huomio joksikin ajaksi siirtyi\npois kansallisesta novellikomiikasta ja kohdistui roomalaiseen fabula\npalliataan.\n\n_Ludovico Ariosto_ oli ensimmäinen, joka ratkaisevalla, perustavalla\ntavalla ohjasi italiankielisen komedian tähän suuntaan. Karnevaaleissa\n1508 oli näet ohjelmana mm. hänen sepittämänsä huvinäytelmä Lipas\n(Cassaria), joka on mukailtu Plautuksen Cistellariasta (I, s. 349) ja\nsiis tervehdys uusattikalaisen komedian mestarilta, Menandrokselta.\n\nParittelija Lucramo kaupittelee kahta kaunista orjatarta, joista\nEulaliaan on rakastunut rikkaan Crisobolon poika Erofilo ja Coriscaan\ntämän ystävä, poliisimestarin poika Caridoro. Kumpaisellakaan ei ole\nvaroja maksaa tytöistä Lucramon vaatimaa korkeata hintaa, joten hyvät\nneuvot ovat tarpeen, varsinkin koska Lucramo aikoo matkustaa pois ja\nviedä tytöt paremmille markkinoille. Avuksi tulee nyt Erofilon viekas\norja Volpino. Koska Crisobolo on mennyt matkalle ja Erofilo on\nhankkinut pääsyn hänen aarrekammioonsa, Volpino ehdottaa, että siellä\noleva kalleuksia sisältävä lipas jätettäisiin Lucramolle Eulalian\nhinnan pantiksi. Tämän toimittaisi Crisoboloksi puettu Trappola niminen\nveijari. Kun neito täten olisi saatu pois Lucramolta, tätä\nsyytettäisiin lippaan varkaudesta, jolloin sekin saataisiin pois.\nTrappola suorittaakin tehtävänsä, mutta kotimatkalla ryöstävät häneltä\ntytön Erofilon palvelijat, jotka tietämättä isäntänsä suunnitelmista\ntahtovat tehdä hänelle palveluksen. He vievät tytön toiseen taloon kuin\nsovittu oli. Ja päällepäätteeksi Crisobolo saapuu odottamatta kotiin ja\npakottaa Trappolan tunnustamaan kaikki. Kun Volpinon juoni on täten\nrauennut, päättää Caridoron vielä viekkaampi orja Fulcio ryhtyä ajamaan\nsuunnitelmaa loppuun. Hän menee Lucramon luo, syyttää häntä lippaan\nvarkaudesta ja peloittelee poliisilla niin, että Lucramo jättää kaikki\nja pakenee Caridoron luo, luvaten hänelle Coriscan, jos vain Caridoro\nsuojelisi häntä isäänsä vastaan. Sitten Fulcio menee muka Lucramon\nlähettinä Crisobolon luo, kertoo Erofilon pantanneen tälle lippaan ja\nsaa hänet, pelastaakseen poikansa, maksamaan Eulalian hinnan. Näin siis\nnuoret saavat toisensa ja Lucramo hinnan orjattaristaan. Kynityksi\ntulee oikeastaan vain Crisobolo, vaikka onkin koko komedian viattomin\nhenkilö. Ei siis voi sanoa, että lopputulos olisi erikoisemmin\nsiveellisesti kohottava.\n\nArioston komedian toiminta on keskeytymättä jatkuva, kestää n. päivän,\nja tapahtuu koko ajan samalla näyttämöllä, jona on katu jossakin\nkuvitellussa Kreikan kaupungissa. Hän on siis noudattanut toiminnan,\najan ja paikan yksyyden vaatimusta. Näytöksiä on viisi, joista jokainen\nalkaa juonta, henkilöitä ja kirjailijan tarkoituksia esittävällä\nprologilla. Henkilöt ovat Plautuksen komedioista tuttuja tyyppejä\n(I, 350): saita isä, huikenteleva poika, hänen rakastajattarensa,\nuskollinen, viekas orja ja tyly, ahnas parittelija. Cassaria oli aluksi\nproosaa, mutta tekijä sepitti sen sittemmin runomuotoiseksi, koettaen\njäljitellä Plautuksen säkeitä käyttämällä 12-tavuista säettä, jonka\nviimeinen runojalka on daktyli (verso sdrucciolo). Tekijän oma aika on\nsaapuvilla satiirisissa hyökkäyksissä esim. tuomareita, turhamaisuutta\nja muotihulluutta vastaan. Huomattava on, että Plautuksen tai\nuusattikalaisen komedian näyttämö oli näissä alkavissa oloissa, jolloin\nei vielä ollut varsinaista teatterirakennusta ja mahdollisuuksia\nkulissipuolen vapaaseen kehittelyyn, edullinen siksi, että se oli aina\nsama ja sai siis kerran rakennettuna esim. palatsin johonkin saliin\nolla paikoillaan ja sellaisenaan palvella eri esityksiä. Vanha\nmysterionäyttämö, jolla erinäisin kulissiviittauksin saatettiin esittää\nminkälaisia kohtauksia hyvänsä, oli siis edullisempi näytelmän vapaan\nkehittymisen kannalta kuin Plautuksen kiinteä, aina samanlainen\nkatukehys, joka ahdisti toiminnan tiettyjen mahdollisuuksien rajoihin.\nShakespearen draama voi syntyä vain ensiksimainittua vapaata näyttämöä\najatellen.\n\nCassaria, joka on nykyajan lukijasta perin teennäinen ja sangen vähän\nhuvittava sommitelma, on ensimmäinen ns. \"oppinut komedia\" (commedia\nerudita l. regolare).\n\nSeuraavana vuonna (1509) esitettiin Arioston toinen komedia,\nPlautuksen Vankeihin ja Terentiuksen Eunukkiin perustuva Vaihdokkaat\n(I Suppositi). Siinä samoin kuin Arioston myöhemmissä komedioissa\n(Parittelijatar -- La Lena, Lumooja -- Il Negromante ja munkki\nGabrielen täydentämä Ylioppilaat -- Gli Studenti) alkaa oman ajan\nnovellikomiikka yhä enemmän pyrkiä näkyville.\n\nItalian kirjallisuuden kolmas commedia erudita on kuuluisan\niloittelijakardinaali _Bibbienan_ Calandria, joka esitettiin\nensimmäisen kerran Urbinon hovissa 1513. Sen mallina on ollut\nPlautuksen Kaksoisveljekset (Menaechmi), mutta myös Boccaccio, jonka\nCalandrino-pölkkypäähän näytelmän yksi henkilö perustuu ja nimi\nviittaa.\n\nKardinaalin komedia on epäsiveellinen, nykyajan käsityksen mukaan\npornografinen, sopimaton luettavaksi, saati esitettäväksi. Kaksoisina\nsiinä ovat veli ja sisar, jotka ovat joutuneet lapsina erilleen ja\nluulevat toistensa kuolleen. He asuvat kuitenkin molemmat Roomassa.\nLidio on rakastunut tyhmän Calandron vaimoon, Fulviaan, ja pukeutuu\nnaiseksi, ottaa sisarensa Santillan nimen ja hiivittäytyy täten muka\nystävättärenä Fulvian suosioon. Todellinen Santilla taas on\nsäilyttääkseen siveytensä pukeutunut mieheksi. Calandro rakastuu\nFulvian luultuun ystävättäreen ja Fulvia miehen puvussa olevaan\ntodelliseen Santillaan. Huippukohtauksessa Calandro syleilee oudon\nkylmänä pysyttelevää Lidio-Santillaa ja Fulvia koettaa turhaan herättää\nlempeä Santilla-miehessä. Siveettömät tilanteet aiheutuvat etupäässä\nsiitä, että veli esiintyy sisarena ja sisar miehenä. Juonen\njärjestelijänä on palvelija Fessenio.\n\nCalandria on jo enemmän Boccaccio- kuin Plautus-näytelmä, huolimatta\nuusattikalaisista kehyksistään. Tämä vapautuminen Plautuksen varjosta\non jo jokseenkin täydellinen _Machiavellin_ Mandragolassa, joka on\nrenessanssin irstaimpia, mutta samalla vilkkaimpia, syvällisimpiä ja\nterävimpiä huvinäytelmiä. Se on sepitetty kirjailijan maanpaon\nalkuaikana tosioloisella puheproosalla.\n\nNuori Callimaco on rakastunut tyhmän lakitieteen tohtorin Nician\nsiveelliseen puolisoon Lucreziaan, joka on jäänyt lapsettomaksi ja\nhaluaisi muutosta siinä suhteessa, suostumatta kuitenkaan loukkaamaan\naviollista uskollisuudenvalaansa. Lääkäriksi pukeutunut Callimaco\nneuvoo silloin messer Niciaa antamaan vaimolleen Mandragolan juuresta\nvalmistettua juomaa [mandragora officinarum -- Välimeren maissa kasvava\nSolanaceae-heimon kasvi, jonka juurakko on käden muotoinen ja jolla on\nollut suuri merkitys alkeellisessa lääketieteessä ja taikauskossa],\njonka pitäisi auttaa, vaikka sillä onkin se varjopuoli, että henkilö,\njoka ensimmäiseksi sen nauttimisen jälkeen joutuu potilaan\nvuodetoveriksi, saa myrkytyksen ja kuolee kahdeksan päivän perästä.\nTämä pitää messer Nician erillään vaimostaan ja hän rupeaa etsimään\nitselleen etulaista, joka joutuisi lääkkeen uhriksi ja tekisi siten\n\"patterin vaarattomaksi\" itselleen aviomiehelle. Sellainen löydetäänkin\n-- hän on tietysti valepukuinen Callimaco -- ja aviomies itse saattelee\nhänet vaimonsa luo. Tämän aviollinen uskollisuus on muuten ollut kovan\npommituksen kohteena. Saadakseen näet hänet nauttimaan juoman ryhtyvät\nhänen äitinsä, celestinamainen Sostrata, ja rippi-isänsä Timoteo\nCallimacon ja Nician pyynnöstä kaikin voimin hälventämään hänen\nepäröimisiään. Veli Timoteo osoittaa ne kaikilla mahdollisilla\njumaluusopillisilla perusteilla turhiksi, julistaen lapsen avioliiton\nainoaksi tarkoitukseksi ja kaikki keinot luvallisiksi, jotka vain\njohtavat tähän tulokseen.\n\nVeli Timoteolla ei ole antiikin komediassa esikuvaa, vaan hän on\nMachiavellin satiirisen hengen luoma kohde, johon hän ampuu kirkkoa ja\nerittäinkin munkkeja kohtaan tähtäämänsä ivan nuolet. Hänellä ei ole\nmitään Lucrezian suostuttelua vastaan, kun pyynnön perusteluina on mm.\nraha -- eipä hän tunne edes menettelevänsä väärin. Sillä aikaa kun\nCallimaco on lemmenkohtauksessaan, hän mietiskelee syitä siihen, miksi\nkirkossakäynti ja pyhimysten kunnioitus on vähentynyt, ja lopettaa\nnäytelmän hurskaasti kehoittamalla kaikkia asianosaisia menemään\nkirkkoon ja lukemaan siellä tavalliset rukoukset. Viiltävämpää kuvaa\nsiitä, kuinka kirkosta oli tullut ihmisten syntien -- varsinkin ns.\nluonnollisten l. lemmensyntien anteeksiantaja ja toimeenpanon\nhelpottaja, ei juuri voi ajatella.\n\nJonkin aikaa Mandragolan jälkeen Machiavelli sepitti Clizia nimisen\nkomedian, joka kuvaa vielä läheisemmin Firenzen arkielämää, aviomiestä\nja hänen vaimoansa, ja lemmenvehkeilyä, jonka uhriksi edellinen joutuu.\nMachiavellin komediat ovat huomattavia siksi, että niissä selvemmin\nkuin ehkä yleensä muissa aikansa vastaavissa yrityksissä tulee näkyviin\nei vain novelli- vaan myös tosiolojen arkikomiikka, höystettynä\nvoimakkaalla satiirilla. Yleensä italialainen oppinut komedia tämän\njälkeen pysytteli Plautuksen näyttämöllä, mutta sepitteli juoniansa ja\nhahmotteli henkilöitänsä oman aikansa komiikan mukaan. Lukuisasta\njoukosta muistettakoon jo mainittu _Giordano Brunon_ Candelaio (Parisi,\n1582), jonka latinalaisilla fraaseilla puhettansa mehustava pedantti\nMarfurio, huijari Scaramuré ja alkemisti Bartolomeo ovat onnistuneita\ntyyppejä. _Aretinon_ viisi komediaa on itsenäisintä, mitä 1500-luvulla\non tältä alalta esitettävänä, ja niistä Tekopyhä (L'Ipocrito)\nhuomattava varsinkin siksi, että siinä katolisen taantumuksen ja\nmyöhäisrenessanssin hurskastelun viittaan kätkeytyy Plautuksen\nparittelija, Arioston Lucramo, kaikkien näiden näytelmien kurjin\ntyyppi, jonka seuraavalla vuosisadalla tulemme tapaamaan Molièren\nTartuffenä. Aretino ei voinut kieltää satiirista luonnettaan\nilmenemästä kaikessa, mihin hän ryhtyi, mutta yleensä kuitenkin\nitalialainen oppinut komedia pysytteli juonikomediana, antautumatta\npääosaltaan satiirin palvelukseen. Sitten kun Trissinon estetiikka (s.\n139) alkoi vaikuttaa ohjaavasti, oli oppineen komedian kehys\nlopullisesti selvä: sen tuli käsitellä vain porvarillisten elämää ja\nkoomillisia aiheita, ulkonaisena mallina Plautus. Ennen olemme\nosoittaneet, kuinka vahingollinen tämä aitaus oli Italian draaman\nkehitykselle.\n\n\n3\n\nOppinut komedia kuului samoin kuin paimennäytelmä ylhäisön\najanvietteisiin, hovien ja palatsien saleihin rakennetulle pysyvälle\nnäyttämölle, jonka ääreen ei yhteinen kansa voinut päästä.\nTodennäköisesti tämä ei sinne pyrkinytkään, sillä messujen ja\nkarnevaalien yhteydessä sillä oli oma draamallinen iloittelunsa: ennen\nmainitsemamme (II, s. 371) ilveilijäin vanhoilta ajoilta mukanansa\nkuljettama sirkusmainen atellanihulluttelu, jonka ikivanhat tyypit\nsaattoivat herätä eloon vaatimattoman maakylän kadullakin, ja sen\nmuunnelma, mm. pyhien esitysten yhteyteen kuulunut, mieliä keventänyt\nmaallinen farssi (II, s. 377). Minkälaisia nämä ovat olleet, ei ole\ntunnettua, sillä niiden sanoja ei ole milloinkaan kirjoitettu,\nesittäjien kun tuli sommitella ne vapaasti kulloinkin aiheena olleesta\nasiasta ja siten osoittaa älyänsä ja kompavalmiuttansa. Samalla kun\notaksumme tällaisen draamallisen, kansanomaisen ilveilijäperinteen\nolemassaolon, on myös varottava liioittelemasta sen yleisyyttä ja\nmuotoja; todennäköisesti se on enimmäkseen esiintynyt vaatimattomassa\nasussa, lukuunottamatta karnevaaleja ja suuria kansanhuveja, joissa\nloistavat puvut kuuluivat asiaan. Kun oppinut komedia tuli suosituksi\nja elvytti ensin Plautuksen vanhat tyypit, tapahtui tässä jotakin, mikä\nläheisesti kosketti mainittua ilveilijäperinnettä. Plautuksen isä on\nnäet pohjaltaan sama kuin atellanin pappus, hänen poikaansa auttava\nnokkela orja dossenus, paloja kärkkyvä, imarteleva loinen bucco, ja\nahnas parittelija maccus. Nämä kansan ilveilyleikin ikivanhat henkilöt\nikäänkuin kuulivat Plautuksen komediain uudistumisesta ja innostuivat\nesiintymään nuortunein voimin saaden näyttämöhuveihin mieltyneeltä\nyleisöltä ihastunutta kannatusta. Ratkaisevan tärkeinä tekijöinä tässä\nolivat epäilemättä nuo nykyaikaisten sirkustaiteilijain kaltaiset\nammattilaiset, jotka Plautuksen tyyppien tultua tunnetuiksi alkoivat\nlaajentaa ja täydentää omaa tilapäisdraamaansa. Näin syntyi vähitellen\nse italialais-kansallinen, improvisoitu, tietyin tyypein työskentelevä,\nvarsinaisten ammattinäyttelijäin esittämä huvinäytelmä, jonka\ntunnemme nimellä commedia dell'arte. Viimeksimainittua sanaa ei voi\nsuomentaa \"taide\"-sanalla, sillä kysymyksessä on enemmän sen toinen\nmerkitys, \"ammatti\", mutta eivät kuitenkaan käsityöläiset, vaan\nammattinäyttelijät; lähinnä sen on ymmärrettävä tähtäävän samaan kuin\nvieläkin sirkustaiteilijain itsestänsä käyttämä \"artisti\"-nimitys.\nOikeinta on siis sanoa commedia dell'artea \"ammattikomediaksi\".\n\nOppinut komedia ei kuten jo tiedämme pysynyt yksinomaan Plautuksen\ntyypeissä, vaan rikastutti henkilöluetteloansa uusilla koomillisilla\nhahmoilla, jotka usein olivat johdannaisia vanhoista tyypeistä tai\nasioiden, eri seutujen tai kaupunkien asukkaiden, heidän olojensa ja\npyrkimystensä naurettavia vertauskuvia. Tällaisia satiirisia,\najankohtaisia tyyppejä ovat mm. astrologit, alkemistit, lääkärit,\ntekopyhät papit, ahnaat talonpojat, häikäilemättömät majatalojen\nemännät (Ruffiana), espanjalaisia upseereja pilkkaavat, vanhan\nPyrgopoliniceen jälkeläiset (Spovento tai Matamores), oppineet Bolognan\ntohtorit (Thraso), ja typerät, rikkaat venetsialaiset (Magnifico). Nämä\npääsivät pian varsinaisilta näyttämöiltä karkuun ja nousivat\nammattikomedian lavalle. Mutta kun ne eivät olleet ottaneet mukaansa\nkirjoitettuja osiansa, jotka pian unohtuivat, heidän täytyi\nalistua ammattikomedian kaavaan ja ruveta improvisoimaan. Myös\nkarnevaalikulkueista, joiden iloitteluissa on tahdottu nähdä antiikin\nsekä triumfien että miimien (I, s. 406) ja pantomiimien kaikua, liittyi\najan koomilliseen tyyppivarastoon ilveilijä (= sannio -- zanni).\n\nNäistä aineksista muodostui ammattikomedian lopullinen henkilöluettelo.\nPappus, oppineen komedian Magnifico, on nyt nimeltään Pavtalone; hän on\nkotoisin Venetsiasta, on rikas, herkkäuskoinen, hieman tyhmä, kaikkien\nhuiputtama, kernas lemmenseikkailuihin; pitää pujopartaa ja\nvenetsialaisen kauppiaan pukua: pitkiä punaisia housuja, punaisia\nliivejä ja kalottia, mustaa viittaa ja keltaisia tohveleita. Hän on\nammattikomedian keskeinen, tärkeä henkilö. Toinen vakinainen tyyppi on\ntohtori (il Dottore), dossenuksen jälkeläinen, Bolognasta kotoisin\noleva oppinut saivartelija, joka sijoittaa tietojansa ja sitaattejansa\naivan nurinkurisesti. Hänen pukunsa on musta; siihen kuuluvat lisäksi\nleveä valkoinen kaulus, musta tohtorinhattu l. baretti, vyö ja viitta.\nPedantti on latinalaisia lauseparsia käyttävä, hajamielinen,\nnarrimainen oppinut; hänen esikuvanansa on ollut Plautuksen opettaja,\njoka on kuitenkin luotu uudelleen renessanssin satiirisen hengen\nmukaisesti. Kerskaileva sotilas (il capitano valoroso) on Plautuksen\nMiles gloriosus, mutta hahmoteltu nyt uudelleen ajatellen\nvallanpitäjinä pöyhkeileviä espanjalaisia upseereja. Hänellä on monta\nnimeä, jotka kaikki ilmaisevat purevasti satiirista mieltä tätä ikuista\ntyyppiä kohtaan. Napolilainen Scaramuccia on kerskailevan sotilaan\nmuunnos; hän käytti aina mustaa pukua. Palvelijatyypin yleisnimi on\nZanni, mutta tavallisimpia ovat \"alalajit\" Pedrolino ja Arlecchino.\nEdellinen on Plautuksen nokkelimman orjan kehittymä, toiminnan älykäs\nliikkeellepanija, myöhempi Pierrot, jälkimmäinen tyhmyri, jota\nPedrolino huiputtaa, mutta myöhemmissä vaiheissaan älykäs sutkailija.\nPedrolinon puku on todennäköisesti ollut valkoinen: väljä isonappinen\nnuttu, pitkät housut, musta kalotti; kasvot oli jauhoitettu\nvalkoisiksi. Sirkusilveilijäimme väljä pajatsopuku (baiazzo =\npilailija) on sen muunnelma. Harlekiini käytti keskiajan narrin pitkiä,\nkireitä, paikattuja housuja, ruumiinmyötäistä nuttua, vyötä, puumiekkaa\nja ketunhännällä koristettua barettia. Maccustyypin linjalta tulee\nnäkyviin Pulcinella (ranskalaisten Polichinelle, englantilaisten\nPunch), alkuaan nokkela palvelija, joka myöhemmin, etevien näyttelijäin\nkehittämänä, saa keskeisen aseman juonen älykkäänä kuljettajana. Pukuna\noli avokaulainen nuttu, väljät pussihousut ja korkea, kartiomainen\nhattu. Kaikki nämä tyypit esiintyivät naamioituina. Naamioimattomina\nesiintyivät rakastaja, rakastajatar ja palvelijatar, jotka ovat\nPlautukselta periytyneitä pysyviä tyyppejä; ensiksimainittu käyttää\nusein Flavion, Orazion, Valerion, rakastajatar Isabellan, Flaminian,\nLucindan, palvelijatar Colombinan nimeä.\n\nAmmattikomedian juoni oli aina sama: isä vastustaa poikansa\navioliittoa, palvelija auttaa poikaa isää vastaan. Se oli siis\nperiytynyt Plautukselta. Näytelmän teho taas perustui niihin\ntilanteisiin ja vuoropuheluihin, joita esittäjät onnistuivat luomaan --\nsiihen improvisation älykkyyteen, joka on ammattikomedian\nydinominaisuus. Ei näet ollut kirjoitettuja osia, jotka olisi voitu\nlukea ulkoa, vaan oli vain tieto juonesta, henkilöistä, tilanteesta ja\npaikasta sekä määräys esittää kuhunkin kuuluva kohtaus niin räiskyvin\nvuorosanoin kuin suinkin mahdollista. Jos molemmat näyttelijät olivat\ntodella älykkäitä, saattoi esityksestä muodostua ilotulitus, jossa\nvastaus liittyi kysymykseen ja vuorosana toiseen viehättävän\nsattuvasti, kuljettaen juonta nerokkaasti eteenpäin, mutta jos ajattelu\noli hidasta ja mielikuvitus väsynyttä, täytyi molempain turvautua\nperinteellisiin kaavamaisiin keskusteluihin, jotka sellaisinaan sopivat\nhuonosti käsillä oleviin kohtauksiin ja olivat useimmiten kuluneita ja\nyleisölle tuttuja. Sen johdosta, että näyttelijäin tuli käsitellä\naihettaan itsenäisesti, \"subjektiivisesti\", ammattikomedia tunnettiin\nmyös nimellä commedia a soggetto. Kohtauksia rikastutettiin ja\nliitettiin toisiinsa ns. lazzo-kujeilla, joita harlekiini suoritti ja\njoita vähitellen kertyi perinteellinen eri tilanteisiin kuuluva\nvarasto. Täten ammattikomedia oli toisaalta, vaatiessaan älykästä\nimprovisatiota, todellinen luovan näyttelijätaiteen koulu, mutta\ntoisaalta, aina saman juonensa, vakinaisten tyyppiensä ja kaavamaisten\nkeskustelujensa ja lazziensa puolesta, draaman edistymisen kahle. Nämä\nristiriitaisuudet ilmenevät Euroopan sekä näyttämötaiteen että draaman\nhistoriasta seuraavina vuosisatoina, jolloin italialainen\nammattikomedia valloitti huomattavan aseman kaikissa sivistysmaissa.\n\nEnsimmäinen tarkka kuvaus ammattikomedian esityksestä on säilynyt\nMünchenistä v:lta 1568. Vanhin tunnettu näytelmäohje- l.\nscenario-kokoelma on teatterinjohtaja _Flaminio Scalan_ Viisikymmentä\npäivää (Cinquanta giornate, Venetsia 1611). Siitä näkyy, että\nammattikomedia otti ohjelmistoonsa, silti henkilötyyppejään\nmuuttamatta, paimennäytelmän, oopperan ja murhenäytelmän aihepiirit.\n\n_Farssi_ erosi ammattikomediasta sikäli, että se otti henkilönsä\nelävästä elämästä, ei käyttänyt naamioita ja pyrki olemaan\npoliittisesti satiirinen. Vanhimmat näytelmät, joista farssi kuvastuu,\novat latinankieliset Vergeriuksen Paulus ja Paduan kaupunginsihteerin\n_Secco Potentonen_ Humalaisten huvitus l. juomisen laista (Ludus\nebriorum sive de lege bibia) n. 1400-luvun puolivälistä. Farssia tuskin\nalkuaan kirjoitettiin, vaan se improvisoitiin keskeisen juoni- ja\nkohtaussuunnitelman, scenarion, mukaisesti niinkuin sen sisar\nammattikomedia. 1500-luvulla niitä kuitenkin ruvettiin kirjoittamaan\ntäydellisen näytelmän asuun ja ovat ne tällöin lyhyitä, realistisia\ntilannekuvia etupäässä talonpoikain elämästä, vieläpä murteella\nsepitettyjä. Tunnetuin italialainen farssien sepittäjä oli padualainen\n_Angelo Beolco_ (1502-1542), tunnettu esittämänsä osan mukaan nimellä\n\"kujeilija\" (il Ruzzante), samalla näyttelijä ja näytelmäkirjailija,\njolla oli oma seurueensa. Hän käytti talonpoikaisaiheita esittävissä\nfarsseissaan, jotka joskus olivat traagillisia, Venetsian murretta.\nFarssihan muuten oli ranskalaisten erikoisala.\n\nSekä ammattikomedia että farssit olivat usein alastomasti siveettömiä,\nvihjailu sukupuoliasioihin ja yleensä erotiikka kun on alkeellisella\nasteella kaikista huvittavinta. Myös puvuissa ja varsinkin eleissä\nsaatettiin antiikin tapaan alleviivata tätä puolta. Sekä oppinut että\nammattikomedia sisälsivät paljon sellaisia aineksia, juonisommitelmia,\ntyyppejä, jälleentuntemis- tai kadonneeksi luullun löytämiskohtauksia,\njoita Shakespeare, Molière ym. näytelmäkirjailijat käyttivät hyväkseen.\n\n\n4\n\nMurhenäytelmän kehityshistoriassa on pohjimmaisena kuten olemme\nkertoneet (II, s. 447 ja 482) Senecan latinankielinen mukaelma, kunnes\n1500-luvun vaihteessa alettiin käyttää italiaa. Ensimmäisen\nitaliankielisen säännöllisen murhenäytelmän (tragedia regolare)\nmaineessa on aikaisemmin (s. 140) käsittelemämme _Trissinon_ Sofonisba\n(1515), siitä huomattava, että sen mallina oli kreikkalainen tragedia\n(Euripideen Alkestis) eikä Seneca. Sen tarkoituksena oli herättää\nsääliä eikä pelkoa, sillä näin oli sen oppinut kirjoittaja Aristoteleen\nesteettiset periaatteet ymmärtänyt. Hänen ystävänsä ja virkatoverinsa,\nLorenzo il Magnificon sisarenpoika _Giovanni Rucellai_ (1475-1525),\nsepitti kilpailevan näytelmän nimeltä Rosmunda, ottaen aiheen\ntunnetusta langobardien kuningasta Alboinia ja tämän puolisoa\nkoskevasta tarinasta ja pitäen mallinaan Sophokleen Antigonea. Rosmunda\nnäet hautaa isänsä tämän surmaajan, puolisonsa Alboinin nimenomaisesta\nkiellosta huolimatta. Kun Alboin pakottaa hänet juomaan hänen isänsä\npääkallosta tehdystä maljasta, Rosmunda kostaa surmauttamalla hänet.\nL'Oreste-näytelmänsä Rucellai mukaili Euripideen Iphigeneia Tauriissa-\ntragediasta. Tämä kreikkalaismallinen murhenäytelmä saavutti melkoisen\nmenestyksen mm. Firenzessä.\n\nSeuraava kehityksen vaihe oli se, että palattiin takaisin Senecaan,\njota pidettiin italialaisille läheisempänä, kansallisempana\nkirjailijana ja siis sopivampana mallina kuin vieraampia kreikkalaisia\ntraagikkoja. Aiheiden valinnassa alettiin samoin kuin oppineen komedian\nalalla joskus käyttää omaa novellikirjallisuutta. Tämän pyrkimyksen\nilmaisi _Giambattista Giraldi Cintio_ (1504-1574) näytelmällään\nOrbecche, jonka aiheen otti omasta Ecatommiti-nimisestä\nnovellikokoelmastaan. Persian kuninkaan tytär Orbecche on ilmoittanut\nisälleen, että hänen puolisonsa -- Orbecchen äiti -- on elänyt\nsukurutsaudessa poikansa kanssa. Tämä on tapahtunut menneisyydessä ja\nnäytelmän alkaessa äiti on jo kuollut. Hänen haamunsa ilmestyy\nprologissa ja vihjailee kostosta tyttärelleen. Orbecche on tällä välin\nmennyt salaiseen avioliittoon, josta hänellä on kaksi lasta. Kuningas\nrankaisee häntä tästä surmauttamalla lapset ja hänen puolisonsa ja\nlähettämällä ruumiit hänelle. Miehensä ruumiista vetämällään veitsellä\nOrbecche lopuksi murhaa isänsä ja itsensä. Mallina on ilmeisesti ollut\nThyestes (I, s. 407) ja tarkoituksena toisin kuin Trissinolla kauhun\nherättäminen, missä tekijä oman kertomuksensa mukaan onnistuikin.\nNäytelmä esitettiin ensimmäisen kerran Ferrarassa 1541. Cintion toinen\nnäytelmä Cleopatra on muistettava siksi, että hän siinä toi näkyville\nkuuluisan aiheen, joka viittaa Shakespeareen; samasta syystä\nmainitsemme Euripideen ja Senecan kääntäjän _L. Doleen_ Mariannan\n(1565), joka ennustaa Othellon tuloa. Tasson Kuningas Torrismondo (Il\nre T., 1587) kuuluu samaan kauhunäytelmien luokkaan. Aiheensa hän otti\nruotsalaisen Johannes Magnuksen 1554 Roomassa ilmestyneestä Kaikkien\ngoottilaisten ja svealaisten kuninkaiden historiasta (Historia de\nomnibus Gothorum Sveonumque regibus). Gotlannin nuori kuningas\nTorrismondo kihlaa Norjan kuninkaan tyttären Alvidan, mutta vain\nystävänsä Ruotsin kuninkaan Germondon sijaisena, koska tämä ei\nperhevihollisuussyistä voi suoraan saavuttaa Alvidan kättä. Näin\nsyntynyt näennäinen avioliitto joka solmitaan saarella, muuttuu\nkuitenkin todelliseksi. Vaikka Germando leppyykin, tulee rakastavien\nkohtalo silti onnettomaksi: käy näet selville, että he ovat veli ja\nsisar. Sama pyrkimys aikaansaamaan kauhuvaikutelma sukurutsausaiheella\nesiintyy myös _Sperone Speronin_ (1500-1588) näytelmässä La Canace,\njoka käsittelee myytillisten kaksoisten keskinäistä lemmentarinaa,\nlähteenä eräs Ovidiuksen Lemmenkirjeistä (Heroides). Näiden näytelmien\nkautta saa Englannin senecalaisen kauhudraaman synty luontevan\nselityksensä.\n\nOma erikoisuutensa on etevän näyttelijän ja fantastisen kirjailijan\n_Giambattista Andreinin_ (1578-1650) Aadam (L'Adamo, Milano, 1613),\nsyntiinlankeemusmysterio, pyhän esityksen ja tragedian yhdistelmä,\njohon italialaiset väittävät Miltonin tutustuneen Italiassa käydessään\nja saaneen siitä ellei alkuperäisintä herätettä niin ainakin yllykettä\nKadotetun Paratiisin luomiseen.\n\nItalian renessanssin murhenäytelmistä pidetään onnistuneimpana\n_Aretinon_ Horatiaa (Orazia, 1546). Aiheena on Liviuksen tarina\nHoratiuksista ja Curiatiuksista. Orazio surmaa taistelussa Curiazion,\njoka on hänen sisarensa Celian sulho. Kun Celia ei voi isänmaan\nasiankaan vuoksi unohtaa lemmittyään, veli surmaa hänet, mutta\ntuomitaan itse tämän teon vuoksi kuolemaan. Vaikuttavassa kohtauksessa\nOrazio vetoaa kansaan, joka onkin halukas lieventämään rangaistusta,\nmutta koventaa sitä samalla alistamalla hänet häpeälliseen ikeeseen.\nOrazio kieltäytyy käyttämästä hyväkseen tällaista armahdusta. Deus ex\nmachina, Jupiter, ilmoittaa silloin taivaan korkeudesta ottavansa\nhänestä pois veren vian. Pääkohtausten pateettinen voima on vaikuttava.\nAihe saavutti maailmankuuluisuuden Corneillen näytelmän (L'Horace)\nkautta.\n\nKaikkiin näihin tragedioihin kuului kuoro, niinkuin olemme Sofonisbasta\npuhuessamme selittäneet. Aretino irtautui Senecan mallista sikäli, että\nkuoro esiintyy varsinaisten näytösten välissä, täyttäjänä ja siltana\nseuraavaan näytökseen. Kansaa, jolle kuoron tehtävät kuuluisivat,\nedustaa yksi henkilö, puhuen sen nimessä.\n\n\n5\n\nKeskiajan näyttämö oli lava, suurten mysterioiden ollessa kysymyksessä\nlaaja, monenlaisin, eri rakennuksia esittävin taustakulissein\nvarustettu (II, s. 379), vaatimattomissa tapauksissa pieni, ilman\nkoristeita, avoin joka (II, s. 393) tai ainakin kolmelta puolelta,\njolloin neljännellä oli verho, vaate tai maalattu tausta. Tämän takana\nolivat näyttelijät silloin, kun heillä ei ollut tehtäviä avolavalla eli\nnäyttämöllä. Tällainen \"teatteri\" oli ainoa, johon kuljeksivien\nilveilijäin varat riittivät; se pystytettiin tavallisimmin ulos, mutta\njoskus myös tilavaan huoneeseen, riippuen tilanteista ja suosijoista.\n\nYksinkertainen, miehen korkeudella oleva lava oli Italiassakin\nnäyttämön perusmuoto, joka säilyi sellaisenaan karnevaalina\ntrionfo-kulkueissa sekä vaatimattomissa, sirkusmaisissa\nammattikomediain ja farssien esityksissä. Ainoa koriste ja samalla myös\ntärkeä apuneuvo oli tuo neljännen sivun verho, jonka takana näyttelijät\nvalmistuivat tehtäviinsä. Selvää on, ettei tällainen näyttämö sopinut\nesim. paimennäytelmäin esityksiin, koska näissä oli paljon henkilöitä\nja koska oli koetettava aikaansaada idyllistä luonnontunnelmaa. Tästä\nei kuitenkaan syntynyt mitään pulmaa, sillä uusi, antiikin esikuviin\nperustuva draama toi ylösnoustessaan mukanaan myös oman näyttämönsä.\nOlemme maininneet Vitruviuksen teoksen löytymisestä (II, s. 479) ja\nPomponius Laetuksen humanistiteatterista (III, s. 11). Vitruviuksen\nviides kirja opetti 1500-luvun rakentamaan sellaisen näyttämön, joka\nerikoisesti kehitettynä sopi paimennäytelmälle, oopperalle, oppineelle\nja ammattikomedialle sekä tragedialle, ja on suurin piirtein sama kuin\nnykyaikainen.\n\nEnsimmäiset Vitruviuksen mukaiset näyttämöt olivat tilapäisiä. Mutta\n1565 ryhtyi arkkitehti _Palladio_ (1518-1580) rakentamaan Vicenzaan\npysyväistä teatteria, jonka valmisti hänen oppilaansa Scamozzi ja joka\non säilynyt. Roomalaiseen teatteriin kuulunut (I, s. 346 ja 407)\npuoliympyrän muotoinen näyttämö ja sen komea taustaseinä on Teatro\nOlimpicossa säilytetty. Taustassa olevista kaariaukoista avautuu\nviuhkamaisesti kolme katua, jotka oli todella rakennettu\nperspektiivisesti pienenevistä talojen kohokuvista. Katsomo on\namfiteatterin muotoinen. Jos nyt ajattelemme vaikkapa Plautuksen\ntyylisen komedian esittämistä tällä näyttämöllä, täytyy todeta, ettei\ntämä ole siihen oikein sopiva, koska ei ole, katuja kun on kolme,\nvarsinaista pääpaikkaa, jolla toiminnan pitäisi oikeastaan tapahtua.\nTästä oltiin selvillä jo ennen Palladiota, kuten näkyy arkkitehti\n_Sebastian Serlion_ teoksesta Architettura (1545), jonka mukaan komedia\ntai farssi oli esitettävä kapealla, syvällä kadulla, molemmin puolin\ntaloja ja myymälöitä, tragedia julkisella, juhlallisella torilla, jota\nkomeat rakennukset ympäröivät, ja paimennäytelmä metsän aukeamalla.\nMolemmat edelliset näyttämökuvat oli rakennettava kehystetyistä\nkangaspinnoista, viimeksimainittu riippuvista, luontoa jäljittelevistä,\nmaalatuista koristeverhoista. Roomalaisen näyttämön etuala syvennettiin\nja taustaseinän sijaan tuli väliverho, käytettäväksi ensimmäistä kertaa\nnykyiseen tarkoitukseensa. 1600-luvulla alkoi sitten\nnykyaikaistyylisten teatterien rakentaminen.\n\nKuljeksivat ilveilijät olivat tavallaan myös ammattinäyttelijöitä. Kun\nnäytelmätaide alkoi 1400-luvun lopusta pitäen tulla yhä suositummaksi\nja sikäli myös esittäjilleen aineellisesti tuottavaksi huviksi, syntyi\npian ammattinäyttelijäin seurueita, kuten jo ammattikomedian uusi\nkehitysastekin vaati. Ajan tavan mukaan ne sanoivat itseään\n\"akatemioiksi\" ja käyttivät monenlaisia nimiä, kuten \"Tuttavalliset\",\n\"Uskolliset\" jne. Johtajana oli \"päänäyttelijä\" (il capocomico).\nNaisten osia esittivät ensin pojat, mutta pian naiset, koska tämä\ntodettiin luonnollisimmaksi. Italialaiset teatteriseurueet vierailivat,\nmm. hallitsijain pyynnöstä, Espanjassa, Ranskassa ja Englannissa.\n\nVarsinaisilta runollisilta arvoiltaan ei Italian renessanssidraamaa voi\narvioida korkeaksi. Syynä siihen, ettei se päässyt kohoamaan niin kuin\nolisi odottanut juuri Italiassa, draamallisen esityksen kansallisessa\nkotimaassa, oli todennäköisesti se, ettei poliittisesti pirstautuneita\nja pian espanjalaisten sortoon vaipuneita italialaisia innostanut\nmikään korkeampi, yhdistävä, ponnistuksia vaativa aate, ei\nhoukuttelevana häämöttävä suuri kansallinen tulevaisuus, kuten\nenglantilaisia, eikä katolinen uskonkiihko, kuten espanjalaisia.\n\n\n\n\n2. ESPANJA.\n\n\n1\n\nOlemme aikaisemmin (II, s. 399-403) seuranneet Espanjan draaman\nkehitystä 1500-luvun alkuun saakka ja todenneet, että siinä on\nkeskiaikaisten yleismuotojen alla selviä kansallisia, itsenäisiä\nerikoispiirteitä. 1500-luvun alussa on sitten draaman samoin kuin\nmuunkin kirjallisuuden alalla todettavissa italialais-klassillista\nvaikutusta, mikä on ymmärrettävää, espanjalaiset kun joutuivat ensin\nhumanismin ja sitten italialaisen kulttuurin alaisiksi samalla kun\ntulivat maan valtiollisiksi yliherroiksi. Juan del Encina oleskeli\nvuosisadan alussa Roomassa, josta sai herätyksen draamallisiin\neklogeihinsa. Italialais-klassillista vaikutusta edustaa muodon\npuolesta _Bartolomé Torres Naharro_ (k. n. 1531), sotilas,\nhaaksirikkoinen, algerialaisten vanki, vapauduttuaan pappi, joka asui\nRoomassa ja Napolissa. Hänen sepittämänsä näytelmät julkaistiin\nNapolissa 1517 nimellä Propaladia (= \"julkisuuteen saatettuja\").\nEsipuheessaan (Prohemio) Naharro selittää draaman rakennetta koskevia\nperiaatteitaan. Horatiuksen mukaan se on jaettava viiteen näytökseen,\njoita hän nimittää \"päivämatkoiksi\" (jornadas). Henkilöitä pitää olla\nvähintään kuusi, mutta enintään kaksitoista. Sitä, että hänellä on\nniitä Tinellariassa 20, hän puolustelee sillä että aihe vaati niin\nmonta. Lopuksi hän jakaa näytelmät comedias, jolla nimellä tarkoittaa\ndraaman kaikkia lajeja, kahteen luokkaan: todellisuudesta saatuihin ja\nkuviteltuihin (comedia de noticia ja de fantasia). Edelliset esittävät\nasioita, jotka todella ovat tapahtuneet, jälkimmäiset kuvitteluja,\njotka voisivat olla tosia. Naharron neljästä näytelmästä, joiden\nkaikkien aiheet ovat tekijän omalta ajalta, muistuttaen siis sikäli\nItalian novellidraamasta, mainitsemme Himenean, kuvauksen Himeneon\nrakkaudesta Febeaa kohtaan ja tämän veljen tarkkuudesta ja ankaruudesta\nsisarensa kunniaa koskevissa kysymyksissä. Viimeksimainitun seikan\nvuoksi Himeneaa pidetään ensimmäisenä \"viitan ja miekan\" näytelmänä\n(comedia de capa y espada). Se aloittaa siis Espanjan draamassa\nerikoisen kansallisluonnetta kuvaavan piirteen. Muutenkin asiantuntijat\npitävät sitä huomattavana.\n\nKun Naharron näytelmät painettiin Italiassa ja niiden antiikin esikuvia\nnoudattava rakenne oli liian vaikea Espanjan vielä alkeellisella\nasteella olevalle lavanäyttämölle, ne levisivät kotimaassaan hitaasti.\nSamoin kuin Italiassa täälläkin jakauduttiin kahteen leiriin, antiikin\naiheiden ja jäljittelyn (uso antiguo) ja uusien päivän aiheiden (uso\nnuevo) puolustajiin. Kansallisen näytelmän varsinainen luoja on _Lope\nde Rueda_ (1500-1565), sevillalainen lehtikullan takoja, joka\ninnostuneena draamalliseen taiteeseen ryhtyi sekä esittämään että\nsepittämään näytelmiä ja muodosti oman seurueensa.\n\nKahdeksan näytelmän esipuheessa Cervantes puhuu hänestä kiittävästi,\nsanoen nähneensä hänen näytöksiään. \"Hän oli paimenrunouden esittäjänä\nniin ihailtava, ettei kukaan voittanut häntä silloin eikä myöhemmin.\nHänen näytelmänsä olivat eklogimaisia parin kolmen paimenen ja jonkun\npaimenettaren keskusteluja, laajennuksena ja lisäyksenä välikohtauksia\n(entremeses), joissa esiintyivät neekeri, parittaja, narri (bobo, II,\ns. 402) ja biskajalainen\". Cervanteen tiedonannon mukaan Rueda kuoli\nCordovassa ja haudattiin tuomiokirkkoon, mikä voi merkitä sitä, ettei\nnäyttelijän ammattia ehkä pidetty Espanjassa vielä silloin\nhalveksittuna. Hänen näytännöistään eri kaupungeissa on säilynyt\ntietoja. Hänen ystävänsä Timoneda, kirjakauppias ja draamakirjailija,\njulkaisi 1567 hänen teoksensa ja niiden yhteydessä hänen muotokuvansa\npuupiirroksena.\n\nRuedan teokset käsittävät viisi \"komediaa\", joista neljä on proosaa;\nkolme paimenkeskustelua, joista kaksi proosaa; kymmenen pilaa (pasos)\nym.\n\nEnsimmäiseksi ja toiseksi mainituissa lajeissa on italialaisen draaman\nvaikutus ilmeinen. Rueda oli tutustunut italialaisten seurueiden\nesityksiin, joita tunnetaan Espanjasta v:sta 1535 alkaen. Niinpä\nEufemia on mukaelma jostakin italialaisesta, tosin vielä löytämättä\nolevasta näytelmästä, jonka aiheena on ollut Decameronen Ginevra, sama\nkertomus, johon Shakespearen Cymbeline perustuu. Kolmen muunkin\nitalialainen novellilähde on selvä. Todellinen Rueda on löydettävissä\nhänen pasoistansa, jotka hän on keksinyt ja jotka ovat yksinkertaisesta\njuonisolmusta muodostettuja lyhyitä draamallisia kohtauksia. Päähenkilö\non bobo, Encinan eklogien paimenen jälkeläinen ja seuraavan vuosisadan\ngracioson välitön edeltäjä. Tyyli on realistista, koomillisuus\ntehoisaa, vuorosanat teräviä, kieli mehevää ja kansanomaista. Todeta\nvoidaan, että Rueda on lukenut huolellisesti Celestinan.\n\nOliivit (Las aceitunas, 1548) nimisessä pasossa Torribio kertoo\nvaimolleen Aguedalle istuttaneensa oliivipuun; vaimo arvelee siitä\nmuutaman vuoden kuluttua saatavan monta mitallista oliiveja ja niin\npaljon taimia, että voitaisiin istuttaa kokonainen oliivitarha. Hän\nkokoaisi oliivit, mies veisi ne markkinoille ja tytär, Menciguela,\nmöisi ne. Vaimo vaatisi silloin vähintään kaksi realia mitalta, mutta\nmiehen mielestä neljä tai viisi denaaria riittäisi. Menciguela saa\nisältään ja äidiltään vastakkaiset määräykset ja vielä selkäänsä,\nkoettaessaan tehdä molemmille mieliksi. Melun johdosta saapuu paikalle\nnaapuri Aloja, tutkii riidan syyn ja rakentaa sovinnon.\n\nRuedan seuraajista on jo mainittu _Juan de Timoneda_ (k. 1583),\ntunnettu paitsi draamakirjailijana myös suorasanaisena kertojana ja\nromanssien kerääjänä. Italialainen vaikutus tuntuu hänenkin\nyritelmissään. Huomattavampi kuin hän oli sevillalainen _Juan de la\nCueva_ (1543-1610), jolta on säilynyt neljätoista näytelmää. Hän\nkehoitti käyttämään kansallisia aiheita, välittämättä klassillisuuden\nohjeista, ja oli itse hyvänä esimerkkinä sepittäessään draamoja\nvanhoista, kaikille tunnetuista romansseista. Panettelija (El\nInfamador) on ilmaus kunniadraaman kehittymisestä ja esittää sitä\npaitsi Leucinossa ensimmäisen kerran sen kevytmielisen tyypin, jonka\nTirso de Molina sitten nosti Euroopan nähtäväksi.\n\nLuettelematta useampia nimiä voimme tähän päästyämme todeta, että\nespanjalainen kansallinen draama, \"komedia\", oli nyt suurin piirtein\nsyntynyt. Alistumatta lopuksikaan klassillis-italialaiseen holhoukseen\nedes näytöksien luvussa -- se käytti usein neljää ja myöhemmin\nvakinaisesti kolmea näytöstä -- tai muussa ulkonaisessa rakenteessa\nsiitä tuli itsenäinen luomus, jonka aihepiiri oli yleensä,\nromanssiperinteiden vuoksi \"romanttinen\", ja jota säätelivät jyrkät\nkunniaa ja naisen siveyttä ja mainetta koskevat käsitykset. Eroa huvi-\nja murhenäytelmän välillä ei syntynyt, vaan molemmat elämänpuolet\nsaattoivat esiintyä samassa draamassa. Ilmaisukeinot olivat usein\nlyyrillisiä. Italialaisten komediain siveettömyyttä ei Espanjassa\nsiedetty, vaan kuvattiin nainen huolellisesti vartioiduksi kainouden ja\npuhtauden edustajaksi, jota ritarillisesti palvottiin. Aviorikosta ei\nkäsitelty -- ainoastaan naisen kunnian loukkausta -- ja kevytmielinen\nlempi oli häpeällistä naimattomallekin naiselle. Miesten ylenmääräinen\nkunnianarkuus on erikoisespanjalainen piirre. Selvää on, että nämä\nkäsitykset muodostivat myös rajoituksen: romanttinen aihepiiri esti\ntodellisuuden ilmenemisen, totuttu tyyppivalikoima elävien\nyksilöllisten luonteiden kehittymisen.\n\nCervantes on kuvannut kansallisen espanjalaisen varhaisnäyttämön. Se\noli penkkien päälle rakennettu lava, jonka toinen pää oli erotettu\nesiripulla omaksi osastokseen. Täällä näyttelijät \"pukeutuivat\" ja\nmusikantit esittivät romansseja. Näyttelijäseurueen koko tarvevarasto\nsaattoi mahtua yhteen säkkiin, sillä siihen kuului vain neljä\nvalkoista, kultareunaista lampaannahkaa, neljä partaa ja peruukkia, ja\nneljä paimensauvaa. Esirippuna oli huopa. Tämä todellinen kansan\nnäyttämö, joka voitiin rakentaa helposti minne vain, ulos tai sisään,\nmuuttui vakinaiseksi Madridissa (1568), jossa muodissa olevat\nhyväntekeväisyysveljeskunnat -- erääseen sellaiseenhan kuului myös\nCervantes -- vuokrasivat rakennusten ympäröimän pihan tai aukion\n(corral) ja rakensivat siihen näyttämön siten, että ympäröivien\nrakennusten ikkunoista ja parvekkeilta voitiin kuin aitioista katsoa\nnäytelmää. Kehitys oli siis sama kuin Parisissa ja Lontoossa (II, s.\n378). Huomattavimmat Madridin tällaisista näyttämöistä olivat \"Ristin\"\nja \"Ruhtinaan\" teatterit (Teatro dela Cruz ja del Principe); niitä\nrakennettiin 1500-luvun lopulla muihinkin kaupunkeihin. Tarkoituksena\noli tulojen hankkiminen: corral-näyttämöä vuokrattiin kierteleville\nnäytelmäseurueille, joita 1590-luvun lopulla syntyi lukuisasti ja\njoista Rojas (s. 236) antaa seikkaperäisen ja humoristisen kuvauksen.\nHänen luokittelunsa sisältää Espanjan näyttelijäkunnan koko\nkehityshistorian, alkaen yksin kulkevasta köyhästä juglarista (bululu)\naina monikymmenhenkiseen seurueeseen (compania). Myös Don Quijote\nsisältää maalauksellisia kuvauksia kiertävistä näyttelijöistä. Rojasin\nkirjasta ilmenee, että naisosia esittivät jo tällöin naiset eivätkä\npojat, kuten enimmäkseen aikaisemmin. Corral-näyttämöllä esitettiin\nvielä Lope de Vegan draamat, mutta Calderon sai käytettäväkseen\nMadridin hoviteatterin, Buen Retiron, joka on Espanjan ensimmäinen\nitalialaistyylinen, uudenaikainen, perspektiivinen kulissinäyttämö.\nTeatterin menestykseen ja näytelmien siveelliseen sisällykseen\nEspanjassa vaikutti epäilemättä paljon se, että kirkko asettui --\njonkin aikaa epäiltyään -- sitä suosivalle kannalle.\n\n\n2\n\nCervanteen huomattavin näytelmä on Numantia, joka painettiin\nensimmäisen kerran vasta 1784 ja herätti silloin romantikkojen ihailua.\nSe kuvaa Numantian piiritystä ja sankarillista puolustusta 133 e.Kr.\nNapoleonin kenraalien piirittäessä Zaragozaa se näyteltiin ja\ninnostutti osaltaan puolustajia samaan urhouteen ja sitkeyteen, jota\nheidän esi-isänsä olivat osoittaneet. Espanjalaiset pitävät sitä\ninnostavana isänmaallisena teoksena, vaatimatta sille tekijänsä nimen\nsuuruudesta huolimatta muuten erikoisemman taideteoksen arvoa, jota\nsillä ei olekaan.\n\nVaikka Cervanteen lahjakkuus näytelmäkirjailijana olisi ollut\nsuurempikin, hän tuskin olisi jaksanut loistaa niin, ettei hänen\naikansa ihme, _Lope de Vega_, olisi jättänyt häntä varjoon. Kukapa\nolisi voinut kilpailla kirjailijan kanssa, joka sepitti n. 1500\n\"komediaa\" ja n. 300 autoa (pyhää näytelmää) ja välinäytelmää\n(entremeses), novelleja, kertovaa, opettavaista satiirista ja\nlyyrillistä runoutta, joka oli todellinen dramaatikko ja saavutti\nyleisön täyden suosion. Mainitessamme hänet toteamme saapuneemme\nEspanjan draaman suuruuden aikaan, runoilijaan, joka lopullisesti\nvakiinnutti vastaanottamansa perinteet ja viljeli niiden mahdollisuudet\nkorkeimpaan kypsyyteen saakka.\n\n_Lope Felix de Vega Carpio_ syntyi Madridissa marraskuun 25 p. 1562\nvaatimattoman asturialaisen ylämaalaissuvun jälkeläisenä, käsityöläisen\npoikana. Hän oli hämmästyttävän varhaiskypsä, jesuiittain koulun\nihmeoppilas. Suoritettuaan koulunkäyntinsä hän meni Avilan piispan\npalvelukseen ja sittemmin Alcalán yliopistoon, ryhtyen opiskelemaan\nManriquen collegiumissa, jonka paperit ovat hävinneet. Sen vuoksi hänen\nnimeänsä ei ole yliopiston kirjoissa, mutta todennäköisenä pidetään,\nettä hän oleskeli Alcalássa vuosien 1576-1581 välillä. 1582 hän otti\nosaa Azoreille tehtyyn sotaretkeen ja rakastui sieltä palattuaan\nMadridissa Elena Osorioon, näyttelijä Cristóbal Calderonin puolisoon,\njoka on hänen runoutensa Filis. Kun tämä muutaman vuoden kuluttua\nlahjoitti suosionsa rikkaammalle rakastajalle, Lope sepitti hänestä La\nDorotea nimisen näytelmän muotoisen satiirin, jossa kuvaa häntä,\nitseään ja uutta rakastajaa. Tämän vuoksi hänet tuomittiin helmikuussa\n1588 kartoitettavaksi kahdeksaksi vuodeksi Madridista ja kahdeksi koko\nKastiliasta. Näinä vuosina Lope oli toiminut erään ylimyksen\nsihteerinä. Välittämättä tuomiosta hän palasi pian Madridiin, ryösti\nsieltä kuvanveistäjän tyttären Isabel de Urbinan ja meni tämän kanssa\navioliittoon toukokuussa. Muutaman päivän kuluttua hän ilmoittautui\nvapaaehtoiseksi voittamattomaan armadaan, \"San Juan\" nimiseen\nkaljuunaan, taisteli urhokkaasti käyttäen Filisin kunniaksi\nsepittämiänsä käsikirjoituksia tykkien etulatinkeina, ja sommitteli\nväliaikoina Angelican kauneus (s. 296) nimistä runoelmaansa. Päästyään\nhengissä kotiin hän asettui Valenciaan, jossa ryhtyi kirjoittamaan\nnäytelmiä -- ei huvikseen, vaan ansaitakseen elatuksensa, kuten sanoi.\nTultuaan Alban herttuan sihteeriksi hän muutti 1590 Toledoon ja\nmyöhemmin Alba de Tormesiin, jossa hänen vaimonsa kuoli n. 1595,\njättäen hänelle kaksi tytärtä. Vuosilta 1596-1613 on säilynyt tietoja\nLopen lemmensuhteista kahteen naiseen, joista toinen, erään näyttelijän\npuoliso, kaunis Micaela de Lujan, jonka kanssa Lope eli vielä mentyään\ntoisen kerran avioliittoon 1598, lahjoitti hänelle seitsemän poikaa.\nHänen toinen puolisonsa Juana Guardo toi myötäjäisinä 22.382\nhopearealia. Asuttuaan aluksi Toledossa Lope asettui 1610 lopullisesti\nMadridiin, jonne oli saanut jo 1595 luvan palata. Siellä hän eli\n\"kirjojen ja kukkien parissa\" 1613 saakka, jolloin hänen vaimonsa\nkuoli, jättäen hänelle kaksi poikaa. Silloin hän muutti Toledoon, jossa\nalkoi lukea jumaluusoppia; lukujensa ohella hän solmi lemmensuhteen\nJerónima de Burgorin, \"Gerardan hyvänimisen\" kanssa. Valmistuttuaan\npapiksi 1614 hän hoiti sekä pyhää virkaansa että suhteitaan\nnäyttämöiden väkeen, muuttaen tarpeen mukaan taivaallisen rakkauden\nmaalliseksi. Näkyviin nousevat napolilainen näyttelijätär Lucia de\nSalcedo (la Loca = narri) ja avioliitossa oleva Marta de Nevares\n(Amarilis), joka tuli 1626 äkkiä sokeaksi ja sitten mielisairaaksi,\nkuollen 1632. Lopen suosija ja ylin ystävä vuosina 1605-1635 oli häntä\nparikymmentä vuotta nuorempi Sessan herttua don Luis Fernández, jonka\nkanssa Lope vaihtoi tuttavallisia kirjeitä. Kirjailijana hän oli\nmaineensa huipulla n. 1614, samanlaisessa kirjallisen diktaattorin\nasemassa kuin Voltaire sittemmin Ranskassa. Hänen nimensä oli tunnettu\nulkomaillakin: Madridiin saapuvat hienot muukalaiset ja paavin\nlähettiläät kävivät tervehtimässä häntä; Urbanus VIII nimitti hänet\njumaluusopin tohtoriksi ja antoi hänelle korkean arvomerkin. Loppuaika\noli murheellinen: rakkain poika kuoli ja tytär karkasi rakastajan\nkanssa. Syntiensä sovitukseksi Lope nyt ruoski itseään joka perjantai\nniin, että seinille räiskyi verta, mutta kirjoitti kuitenkin melkein\nviimeiseen saakka. Hän kuoli elok. 27 p. 1635. Koko Madrid saattoi\nhäntä hautaan; poiketen tavalliselta tieltä kulkue meni sen luostarin\nohi, jossa hänen rakkain tyttärensä oli nunnana. 153 Espanjan ja\n50 Italian kirjailijaa julkaisivat hänestä kummatkin oman\nmuistokirjoituksensa. Kun Sessan herttua ei suostunut vastaamaan\nerikoisen hautasijan vuotuismaksusta, vaikka tämä oli vähäinen, Lope\nkätkettiin yhteishautaan.\n\nLopen ei-draamallisista, eriaiheisista teoksista (obras sueltas), jotka\njulkaistiin Madridissa 1776-1779 ja täyttävät 21 nidosta, olemme\nedellisissä yhteyksissä maininneet joitakin; vain pieni osa niistä,\netupäässä lyriikka, kestää arvostelua. Hänen asemansa kirjallisuuden\nhistoriassa perustuu hänen merkitykseensä draamakirjailijana.\n\nSuunnattoman laajasta näytelmätuotannostaan, jonka aloitti 12-vuotiaana\nja jota jatkoi koko elämänsä eli siis noin 60 vuoden ajan, Lope itse\njulkaisi kaksi luetteloa näytelmänsä Vieras omassa isänmaassaan\n(Peregrino en su Patria) molempien painoksien yhteydessä (1604 ja\n1618). Hänen draamojansa ruvettiin varhain julkaisemaan, ensin ilman\nlupaa, näyttelijäin ja kirjanpainajain yritteliään omavaltaisuuden\ntoimesta, yhteensä kahdeksan nidettä, ja sitten hänen omasta\naloitteestaan, tarkoituksena saada siten lopetetuksi tuo kirjallinen\nvarkaus, jota ei tuomioistuinkaan -- käsitykset tekijän oikeuksista kun\nolivat vielä silloin aivan hämäriä -- ollut suostunut kieltämään. Näin\nilmestyi kaikkiaan 20 nidettä. Lopen vävy julkaisi vielä viisi nidettä.\nTätä 25 niteen kokoelmaa pidetään Lopen alkuperäisten draamojen\nperuspainoksena. Sen jälkeen julkaistuja niteitä sanotaan\n\"ylimääräisiksi\" (extravagantes). Paitsi näitä on Lopen näytelmiä\npainettu yksinäisinä siellä täällä, ja eroavat monet niistä paljon\ntoisistaan. Yhteensä on painettuina ja käsikirjoituksina säilynyt 458\nkomediaa, n. 50 autoa ja muutamia entremesejä. Peregrinon luettelot\nsisältävät 637 nimeä.\n\nLopen kohdalla on tavallinen se ihmettelevä kysymys voiko tiedoissa\nhänen suunnattomasta tuotannostaan olla tosipohjaa. Kolme vuotta ennen\nkuolemaansa Lope itse ilmoitti sepittäneensä 1.580 komediaa, minkä\nmäärän hänen oppilaansa ja ystävänsä Montalbán kohotti Jälkimuistossa\n(Fama Postuma, 1636) 1.800:ksi, lukuunottamatta n. 400 autoa. Otaksuen\nLopen draamallisten tuotteiden lukumäärän kaikkiaan 1.800:ksi ja hänen\ntyöaikansa pisimmäksi mahdolliseksi, so. 60 vuodeksi eli 720\nkuukaudeksi saamme keskimääräiseksi kuukausitulokseksi kaksi ja puoli\nnäytelmää. Kun tähän on lisättävä vielä muu laaja tuotanto ja\nmuistettava, että Lopen täytyi käyttää huomattava osa ajastaan\nsihteerinvirkojensa, kirjeenvaihtonsa ja lemmenasioidensa hoitoon, että\nhän opiskeli yliopistossa ja otti osaa kahteen sotaretkeen, käy\nilmeiseksi, että nuo numerot ovat suuresti liioiteltuja, fantastisia\nsiitä huolimatta, että Lope todella on ollut nero kekseliäisyydeltä ja\nsepityksen helppoudelta, ja samalla harvinaisen työkykyinen.\n\nEspanjan kirjallisuuden historiassa luokitellaan Lopen näytelmät 1)\nlyhyihin autoihin, kaksinpuheluihin, alkurunoihin (loas) ja\nvälinäytöksiin (entremeses); 2) uskonnollisiin; 3) mytologisiin; 4)\nantiikin ja 5) ulkomaiden historiaa koskeviin; 6) Espanjan kronikoita\nja legendoja esittäviin; 7) paimen-; 8) ritari-; 9) novelliaiheisiin;\n10) lemmenaiheisiin juoni-; ja 11) tapakomedioihin.\n\n\n3\n\n1) Autot ovat usein keskiajan vertauskuvallista tyyliä, kuten esim. Gil\nVicenten Venheistä (II, s. 402) mukailtu Sielun matka (El viaje del\nAlma), jossa kerrotaan, kuinka Muistin ja Vapaan tahdon saattelema\nSielu lähtee purjehtimaan Saatanan ohjaamassa Huvi-laivassa,\npelastuakseen kuitenkin lopuksi Kristuksen Katumus-purteen.\n\n2) Uskonnollisiin komedioihinsa Lope otti aiheet Raamatusta, käsitellen\nmm. maailman luomista, Kainin ja Abelin tarinaa ja Jeesuksen\nsyntymistä; pyhimysten elämästä, sepittäen mm. näytelmän Barlaamin ja\nJosaphatin legendasta (II, s. 15), jolloin osoitti draamallista\nkykyänsä asettamalla pääpainon vangitun prinsessa Leucipen ja\nJosaphatin kiusaukseen; ja muista hartaista kertomuksista. Vanhaa\naihetta karanneesta nunnasta ja hänen sijaisenaan toimineesta Neitsyt\nMariasta (enkelistä, II, s. 344) on Lope käsitellyt ehkä kauniimmin\nkuin kukaan muu. Autoja ja uskonnollisia komedioja Lope kirjoitti\netupäässä 1598-1600, jolloin kaikki maalliset näytelmät oli Filip II:n\nmääräyksestä kielletty.\n\n3) Mytologisten komediain aiheina olivat Ovidiuksen kautta tutuiksi\ntulleet tarinat, esim. kertomus Orpheuksesta.\n\n4) Antiikin historiasta Lope käytti esim. sellaisia aiheita kuin\nHerodotoksen kertomusta Kyroksen lapsuudesta, Astyageesta ja\nHarpagosta, ja tarinaa Androkleesta ja leijonasta.\n\n5) Ulkomaiden historiaa koskevista näytelmistä mainittakoon ylevä\nkomedia Otónin valtaistuin (La Imperial de Otón), jossa kuvataan Böhmin\nkuninkaan Otónin (Ottokarin) yritystä anastaa keisarinkruunu Rudolf\nHabsburgilaiselta. Otónin kirkkaan, jalon, elämänhaluisen ja rehellisen\nhahmon rinnalla kohoaa draaman varsinaiseksi keskushenkilöksi hänen\npuolisonsa Etelfrida, joka ei voi sietää sitä \"häpeää\", että Rudolf on\nsivuuttanut hänen puolisonsa, ja kiihoittaa viimeksimainitun sotaan\nRudolfia vastaan. Tuntien olevansa väärässä Otón kuitenkin taistelun\nsijasta vannoo Rudolfille vasallivalan. Etelfrida kieltäytyy ottamasta\nhäntä vastaan ja yllyttää hänet uudelleen taisteluun, jossa Otón\nkaatuu. Luopumatta kunnia-ajatuksestaan Etelfrida lausuu hänen\nruumiinsa ääressä hänen sovittaneen kuolemallaan sen, mitä oli rikkonut\nkunniansa vaatimuksia vastaan, ja rakastavansa puolisoansa\nkunniakkaasti kuolleena tuhannesti enemmän kuin elävänä ilman kunniaa.\n\n6) Espanjan kronikoista ja legendoista, länsigoottien ajoista alkaen\naina omaan aikaansa saakka, Lope sai lukemattomia draamallisesti\nvoimakkaita aiheita; voipa sanoa, että kansallishistoriallinen\nnäytelmä, joka muistuttaa Shakespearen kronikkanäytelmistä, on Lopen\npää-ala. Viimeinen gootti (El ultimo godo) on sekä muodoltaan että\nsisällykseltään huomattava näytelmä, jossa esitetään kuningas Rodrigon\nja kreivi Julianin sekä maurien tulon historia. Toledon juutalaisneito\n(Judia de Toledo) on kronikkanäytelmä, jonka edellinen osa kertoo\nAlfonso VIII:n lapsuudesta ja jälkimmäinen siitä, kuinka hän, vaikka\noli juuri mennyt naimisiin Englannin kuninkaan tyttären Leonorin\nkanssa, äkkiä rakastui kauniiseen juutalaisneitoon Rakeliin, ollen\nhänen kahleissaan seitsemän vuotta eli siihen saakka, kunnes ylimykset\nLeonorin käskystä surmasivat Rakelin ja enkeli herätti kuninkaan\nhuomaamaan harha-askeleensa. Sevillan tähti (La Estrella de Sevilla) on\nLopen tunnetuimpia näytelmiä, kunnian, kuningasta kohtaan osoitettavan\nlojaliteetin ja kostovelvollisuuden käsittelyssä tyypillisesti\nespanjalainen.\n\n\"Estrellaksi\" sanotaan kauneutensa vuoksi erästä Sevillan señoraa, joka\non kihloissa ritari Sancho Ortizin kanssa ja asuu veljensä Bustos\nTaveran luona. Kuningas Sancho IV rakastuu Estrellaan ja lahjoen tämän\npalvelijattaren tunkeutuu yöllä hänen asuntoonsa. Estrellan veli\nkuitenkin saapuu sisarensa avuksi, jolloin kuningas hengenhädässä\nilmaisee, kuka hän on. Kun espanjalainen ei voi surmata kuningastaan,\ntämä saa mennä; vain palvelijatar saa maksaa petoksensa hengellään.\nKostonhimoisena kuningas antaa Sancho Ortizille tehtäväksi sen henkilön\nrankaisemisen majesteettirikoksesta, jonka nimen hän löytäisi yksin\nollessaan avaamastaan kuninkaan antamasta kirjeestä. Vaikka tämä\nhenkilö on hänen morsiamensa veli Bustos Tavera, ei Ortiz epäröi, sillä\nespanjalaisen tulee totella kuningastaan. Hän haastaa Taveran\nkaksintaisteluun ja surmaa hänet, joutuen tekonsa vuoksi vankilaan.\nVerikostovelvollisuuden vuoksi nyt Estrella vaatii hänen henkeänsä,\njoutuen näin ristiriitaan rakkautensa kanssa, sillä onhan Ortiz hänen\nsulhonsa. Kuningas tahtoo pelastaa Ortizin ja kehoittaen Estrellaa\nmenemään hänen luokseen antaa hänelle vankilan avaimen, jotta hän voisi\npäästää sulhonsa vapaaksi. Ortiz ei kadu tekoansa, koska hän on vain\ntäyttänyt kuninkaan käskyn, eikä Estrella voi näin ollen moittia häntä,\nmutta ei tahdo paeta vankilasta, koska kuolema on hänelle tervetullut\nnyt, kun hän on teollaan menettänyt morsiamensa. Kun alkaldi ei suostu\nlieventämään kuolemantuomiotaan, täytyy kuninkaan käyttää\narmahdusoikeuttaan. Mutta rakastavien onni on lopullisesti tuhottu:\nEstrella menee luostariin, Ortiz sotaan etsimään kuolemaa.\n\nFuente Ovejuna (= Ovejunan lähde, so. kylä) on voimakas vapausnäytelmä.\nTuskastuneina herransa de Guzmanin, Calatravan ritarikunnan komentajan,\nsietämättömästä sorrosta, omaisuutensa ryöstöstä, vaimojensa ja\ntyttäriensä häväisystä ja viimeiseksi siitä, että Guzman uhkaa\nhirtättää heidän oikeuksiensa pelkäämättömän puolustajan, talonpoika\nFrondoson, kyläläiset nousevat alkaldinsa johdolla kapinaan ja\nsurmaavat tyrannin. Kuninkaan tutkintotuomarille he kidutuksestakaan\nlannistumatta vastaavat yksimielisesti, että teon oli tehnyt Fuente\nOvejuna eli kaikki yhdessä. Lope on onnistunut kuvaamaan kansan\npsykologiaa ja esiintymistä sattuvasti, halliten taitavasti\njoukkokohtaukset. Tämä espanjalainen Wilhelm Tell-näytelmä on sikäli\nvoimakkaampi ja \"eetillisempi\" kuin Schillerin draama, että siinä\nsorrettu avoimesti, turvautumatta salamurhaan, nousee sortajaansa\nvastaan, ja että kohtaukset ovat draamallisesti vilkkaampia ja\njärkyttävämpiä. Näytelmä perustuu tositapahtumaan v:lta 1476.\n\n7) Huomattavin Lopen paimennäytelmistä on Arcadia, joka perustuu hänen\nsamannimiseen paimenromaaniinsa.\n\n8) Ritarinäytelmistä mainittakoon romansseista (II, s. 299) tuttu\nMantuan markiisi (El Marqués de Mantua), joka oli erittäin suosittu.\n\nValdovinosin ja Sevillan infantan häissä prinssi Carloto rakastuu\nmorsiameen ja saadakseen hänet omakseen kutsuu, noudattaen halpamaisen\nGalalónin neuvoa, Valdovinosin metsästysretkelle. Siellä hän haavoittaa\ntätä hengenvaarallisesti ja jättää hänet vuoristoon. Mutta Valdovinosin\neno, Mantuan markiisi, kuulee metsästä valituksia ja löytää\nhaavoittuneen, joka ehtii ennen kuolemaansa kertoa kohtalostaan.\nMarkiisi vannoo kostoa ja toimittaa niin, että keisari tuomitsee\nCarloton. Tässä yksinkertaisessa näytelmässä esiintyy räikeätä oikeuden\nloukkausta ja yhtä jyrkkää, vanhurskasta kostoa, mikä erikoisesti\nvaikuttaa kansan naiviin psykeen.\n\n9) Novelliaiheiset näytelmänsä Lope rakensi etupäässä italialaisista,\nmm. Boccaccion, Bandellon ja Cintion kertomuksista. Rangaistus ilman\nkostoa (El castigo sin venganza) perustuu Bandellon aiheeseen ja on\nsama julma tarina, jota Byron käsitteli Parisina-runoelmassaan.\n\nFerraran herttuan poika Federico rakastuu äitipuoleensa Cassandraan.\nSaatuaan tietää tämän herttua päättää rangaista molempia. Hän ilmoittaa\npojalleen erään aatelismiehen väijyneen hänen henkeään ja pyytää häntä\nsurmaamaan murhayrityksen tekijän, joka on vangittu. Federico tottelee,\niskee tikarillaan edessään olevaa vaatteisiin peitettyä olentoa ja\nmurhaa täten -- äitipuolensa ja rakastettunsa Cassandran. Sitten\nherttua antaa surmata poikansa murhaajana ja on täten suorittanut\nkostonsa kenenkään aavistamatta hänen todellisia vaikuttimiaan.\nItalialaisessa kertomuksessa Ugosta ja Parisina da Malatestasta\nherttuan kosto on julkinen, ilmoittaapa hän vielä teostaan\nkirjeellisesti muille ruhtinaille; tämä oli sopimatonta espanjalaisten\nkunniakäsitysten kannalta, joiden mukaan vaimon harha-askel on myös\nmiehen häpeä ja siis pidettävä niin salassa kuin mahdollista.\n\n10) Lemmenjuonikomedioista eli varsinaisista huvinäytelmistä\nmainittakoon Madridin terveysvesi (El acero de Madrid), johon Molièren\nLääkäri vastoin tahtoansa perustuu.\n\nBelisa ja Lisardo näkevät toisensa kirkossa ja kadulla ja rakastuvat,\nmutta eivät pääse puheisiin, Belisaa kun alati vartioi ankara\nsaattelijatar Teodora. Belisan kirjeellisten neuvojen mukaan se\nkuitenkin onnistuu siten, että Belisa on muka sairastuvinaan ja pyytää\nlääkäriä. Tämä (Lisardo) saapuu ja määrää, että hänen on joka aamu\njuotava rautapitoista (acero) terveysvettä ja tehtävä pitkiä\nkävelyretkiä. Sillä aikaa kun Lisardo ohjailee Belisan terveydenhoitoa,\nhänen ystävänsä Riselo hakkailee Teodoraa, jonka äskeinen siveellinen\nankaruus pian pehmenee lemmekkääksi antaumukseksi. Hänen ja Riselon\noikean morsiamen mustasukkaisuus vilkastuttaa näytelmää, joka päättyy\nrakastavaisten onneen.\n\n11) Tyyppikomediat käsittelevät rikollisia, ilonaisia, kaupunkilaista\nja hovihienostoa sekä maalaisia. Sellainen on esim. Puutarhurin koira\n(El perro del hortelano). Sihteeriinsä rakastunut Diana koettaa estää\ntätä menemästä naimisiin Marcelan kanssa, voimatta kuitenkaan\nsäätyennakkoluulojen vuoksi suostua hänen puolisokseen. Näytelmän\nkeskeisenä juonena on Dianan horjuminen rakkauden ja turhamaisuuden\nvälillä ja Marcelan mustasukkaisuus.\n\n\n4\n\nEdellä sanottu on vain mitä vaatimattomin porauskoe, tarkoituksena\nsaada edes pieni aavistus Lopen tuotannon aihepiiristä. Kuten\nnäytteistäkin ilmenee, se on ollut mitä monipuolisin sekä ajankohtiin,\npystysuoraan linjaan, että eri aloihin, vaakasuoraan ulottuvaisuuteen\nnähden. Asiantuntijat väittävät Lopen tuotannon kokonaisuudessaan\nosoittavan hänen olleen, kuten hän itsekin kyllä muisti huomauttaa,\ntäysin aikansa tiedon tasalla ei vain teologiassa, lakitieteessä,\nfilosofiassa ja kirjallisuudessa, vaan teknillisilläkin aloilla.\nKäyttäen tätä tietoa hyödykseen hän osasi ihailtavalla tavalla yhdistää\neheäksi, kansalliseksi draamatyyliksi kaiken sen, mikä ennen häntä oli\nvielä ollut hajanaista ja hapuilevaa. Runoelmassaan Uudesta näytelmien\nsepittämistaidosta (Arte nuevo de hacer comedias, 1609) Lope sanoo\nryhtyessään kirjoittamaan komediaa sulkevansa näytelmän (klassilliset)\nsäännöt lukon taakse kuudella avaimella, heittävänsä Plautuksen ja\nTerentiuksen ulos lukukammiostaan ja noudattavansa niitä ohjeita,\njoilla saavutetaan joukkojen suosio:\n\n    Y cuando he de escribir una comedia\n    encierro los preceptos con seis llaves,\n    saco a Terencio y Plauto de mi estudio...\n\nKomedian tehtävänä, hän selittää, on kuvata ihmisten tekoja ja tapoja\neri aikoina. Sääntöjen mukaan ei huvi- eikä murhenäytelmää saisi\nyhdistää, mutta sellainen tekee kuitenkin hyvän vaikutuksen, kuten\njuuri tällaisen monipuolisuutensa vuoksi kaunis luonto osoittaa.\nNäytelmässä on oleva vain yksi juoni ja se on rakennettava niin, ettei\nainoatakaan osaa voida poistaa kokonaisuuden siitä kärsimättä.\nAristoteleen neuvoa toiminnan keskittämisestä yhteen vuorokauteen ei\ntarvitse noudattaa, mutta silti on aikaa pyrittävä rajoittamaan; jos\nsiihen on välttämättä jätettävä aukkoja, nämä on sovitettava näytöksien\nväliin. Näytelmää sepitettäessä se on ensin kirjoitettava proosaksi ja\njaettava näytöksiin. Ensimmäisessä on esitettävä tilanne; toisesta\nkolmannen puoliväliin saakka on juonen lankoja johdonmukaisesti\nkiristettävä, kuitenkaan vähimmälläkään tavalla vihjaamatta, mikä on\noleva loppu, koska muuten jännitys laukeaa liian aikaisin. Muissakin\nteoksissaan Lope selitteli draamaa koskevia mielipiteitään, muka\ntunnustaen klassilliset ohjeet oikeiksi, mutta ilmoittaen silti\nhaluavansa pysyä kansallisen espanjalaisen draaman linjalla. Tästä\ntottelemattomuudesta Aristotelesta vastaan ei kyllä ollut hengenvaaraa,\nmutta se vaati kuitenkin rohkeutta ja itsenäisyyttä, koska merkitsi\njoutumista oppineen maailman moittivan arvostelun kohteeksi.\nTyöskennellen tällä kansallisen perinteen pohjalla Lope vakiinnutti\nespanjalaisen draaman rakenteeltaan kolminäytöksiseksi ja\nyleisluonteeltaan -- mikä johtui historiallisten aiheiden\nlukuisuudestakin -- \"romanttiseksi\", käyttääksemme myöhemmän ajan sanaa\nsen erikoislaadun ilmaisemiseksi. Sepityksen nopeasta tahdista ja Lopen\nmielikuvituksen vilkkaudesta johtuu, että hänen näytelmissään on\nhuomattavassa määrässä nerokkaan purkauksen luonnosmaista, lyyrillistä\ntuoreutta. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt häntä kehittämästä\nkäyttämiään kansallisia runomittoja, etupäässä kahdeksantavuista\nsäettä, yhä notkeammiksi dialogin ja kuvauksen välineiksi, niin ettei\nhänen seuraajillaan ollut siinä suhteessa muuta tehtävää kuin kulkea\nvalmiita latuja, mutta aiheutti toisaalta sen, ettei hän ehtinyt\neläytyä henkilöidensä luonteeseen eikä kuvata niitä niin inhimillisen\ntäyteläisinä kuin Shakespeare, mistä johtui, että ne usein ovat kuin\nvarjokuvia. Näin hän esitti naiveille, jännittyneille katsojille\njuonilangan ja sarjan tapahtumia, joita he eivät mitenkään voineet\nodottaa; imarteli väsymättä heidän sammumatonta kansallista ylpeyttään;\njulisti kunnian ja kostovaatimukset ritariuden ehdottomasti ylimmiksi\nohjeiksi ja anto lopuksi \"bobon\" l. \"gracioson\", päähenkilön suulaan\nneuvon antajan tai palvelijan, siroittaa sekaan sananlaskuja, pilaa ja\nhullutteluja, kuitenkaan harhautumatta kaksimielisyyksiin, sillä kirkon\nsuojassa olevan näytelmän tuli olla puhdas ja espanjalaiset olivat liian\nylpeitä alentuakseen nauramaan sellaiselle. Näin Lope kohotti maansa\ndraaman niin korkealle asteelle, että vertauskohta on löydettävissä\nvain samanaikaisesta Englannista.\n\nKirjallisilta periaatteiltaan Lope siis oli, voisi sanoa,\n\"demokraatti\". Vaikka hän kansalaisena olikin lojaali rojalisti ja\nkatolilainen, oli hänen ajattelussaan ja luonteessaan silti melkoinen\nmäärä vihaa tyranneja ja rakkautta kansaa kohtaan, kuten ilmenee Fuente\nOvejuna-näytelmästä; oli oleva kuningas ja kansa, mutta ei\npikkutyranneja näiden välillä. Hänen graciosonsa ei ole suinkaan vain\nilveilijä, kuten englantilaisen draaman useimmiten typerä \"Pelle\", vaan\nsamoin kuin Sancho Panza syvien rivien ja niiden kirjoittamattoman\nsananlaskuviisauden tulkitsija. Espanjan kirjallisuutta edustaa\nmaailman tietoisuudessa kaksi nimeä: Cervantes ja Lope de Vega.\nEdellinen kuuluu koko ihmiskunnalle ja on ainoa laatuaan; jälkimmäinen\non myös ainoa laatuaan, mutta kuuluu kuitenkin etupäässä vain\nEspanjalle. Tämä ilmaisee Lopen suuruuden ja rajoituksen.\n\n\n5\n\nLope saavutti vilkasta vastakaikua ja innostutti kirjailijoita työhön\nkansallisen draaman hyväksi. Valenciassa, jossa Lope oli oleskellut,\nsyntyi oma ryhmänsä, johon kuului useita huomattavia nimiä.\nMainittakoon jumaluusopin tohtori ja Valencian tuomiorovasti,\nhistoriallisten näytelmäin sepittäjä _Francisco Tárrega_ (1556-1602),\nrikkaan nyörinpunojan poika _Gaspar Aguilar_ (1561-1623) ja _Guillén de\nCastro y Bellvis_ (1569-1631), jotka kaikki olivat valencialaisen\n\"Yö-akatemian\" (Academia de los Nocturnos) perustajia ja jäseniä.\nViimeksimainittu oli aatelismies, soturi ja ylimysten luottamushenkilö,\njonka palveluksia tarvittiin Italiassa saakka, Lope de Vegan ystävä,\njoka omisti v. 1618 ja 1625 julkaistujen näytelmiensä edellisen osan\nLopen tyttärelle. Hänen lukuisista draamoistaan on huomattavin Cidin\nnuoruudenurotyöt (Las mocedades del Cid), joka on tyypillinen\nromanssiaiheinen, kunnianloukkauksen aiheuttaman kostovelvollisuuden ja\nrakkauden välistä ristiriitaa kuvaava sepitelmä.\n\nPäähenkilö Rodrigo, joka rakastaa isänsä vihamiehen kreivi Lozanon\ntytärtä Jimenaa, joutuu tästä tietämättömän isänsä käskystä surmaamaan\nkreivi Lozanon. Velvollisuutensa mukaisesti Jimena nyt vaatii\nkuninkaalta Rodrigon rankaisemista, mutta tämän isä puolustaa\npoikaansa, joka ei voi myöntää tehneensä väärin; siitä huolimatta hän\ntarjoaa vapaaehtoisesti henkeään Jimenalle verivelan sovitukseksi.\nKuningas, joka saa tietää molempien tunteet, panee Jimenan koetukselle,\njolloin tämä ilmaisee rakkautensa Rodrigoon. Kun Rodrigon verivelkaa on\nlieventänyt hänen voittoisa taistelunsa maureja vastaan eli siis\nisänmaanrakkaus, saattaa Jimena luopua rangaistusvaatimuksestaan ja\nnäytelmä päättyy häihin. Se on siitä erikoinen, ettei siinä ole\ngraciosoa.\n\nTähän espanjalaiseen kronikkanäytelmään, sen yllä selostettuun\nensimmäiseen osaan, perustuu Corneillen Cid, kuten aikanaan tulemme\nnäkemään. Castron erikoisuutena oli historiallissävyisten romanssien\ntarjoama aihepiiri ja draamallisen jännityksen luominen naisen\nloukkauksen ja kaksintaistelun avulla. Puutteellisuutena on luonteiden\nepäjohdonmukaisuus, velttous toiminnan kehittämisessä ja ajankohtiin\nsopimattomat tiedot. Tapahtumien runsaus aiheuttaa juonen sekaantumista\nja hämäryyttä. Hänen tyylinsä on lennokasta, joskus koristeltua\n(culterano), tarkoituksena kuulijain yllättäminen.\n\nNämä dramaatikot olivat Lopen ympärillä loistavia toisen luokan tähtiä,\njotka saivat osan valostansa häneltä. Itsenäisiä, omavaloisia\nensimmäisen luokan tähtiä olivat sen sijaan _Tirso de Molina_ ja _Ruiz\nde Alarcón_.\n\n_Tirso de Molina_, oikealta nimeltään Gabriel Téllez (1584-1648) oli\nsyntyisin Madridista. Opiskeltuaan Alcalássa hän meni 1601\nmunkkisäätyyn ja alkoi 1606:sta alkaen tulla tunnetuksi\nnäytelmäkirjailijana. 1616 hän matkusti esimiestensä lähettinä\nLänsi-Indiaan, josta palasi 1618, asettuen silloin Madridiin, mutta\noleskellen myös pitempiä aikoja Toledossa. Hän kuului Madridin\nakatemiaan ja otti osaa kirjoituskilpailuun, joka toimeenpantiin\nIsidoruksen pyhimykseksi julistamisen johdosta, kuitenkaan saamatta\npalkintoa. Näytelmäkirjailijana hän tahtoi olla Lope de Vegan oppilas,\nkiittäen usein mestariansa. Ne vihjaukset aikansa poliittisiin\nhenkilöihin, joita Tirso teki näytelmissään, ja ne pilat ja\nhyökkäykset, joita hän kohdisti \"hienon tyylin kannattajia\" vastaan,\ntuottivat hänelle ikävyyksiä: hänet ilmiannettiin tapainturmelijana.\nHän poistui tämän johdosta Madridista, asui jonkin aikaa Salamancassa\nja Toledossa ja keskeytti näytelmäin kirjoittamisen useiksi vuosiksi.\nEsimiestensä suosiota hän ei menettänyt, vaan sai päinvastoin hoitaa\nkorkeita luottamustoimia, kuten munkistonsa tarkastajan ja\nhistorioitsijan tehtäviä. Hän kuoli Sorian luostarin apottina. Tirson\ntuotanto oli laaja, käsittäen useita satoja näytelmiä; huomattavimmat\nniistä, n. 80 kpl., julkaistiin viitenä niteenä 1627-1636.\n\nTirson näytelmät esittelevät raamatullisia, pyhimys- ja muita\nlegenda-aiheita, Espanjan historian romanttisia kertomuksia ja\nmonenlaisia luonnekuvia. Tuomittu epäilijä (El condenado por\ndesconfiado) oli vuorosana silloin nousseessa kiihkeässä,\nennakkomääräystä ja vapaata tahtoa koskeneessa teologisessa riidassa\n(s. 160).\n\nErakko Paulo rukoilee tietoa tulevasta pelastuksestaan, uneksii, että\nhänen syntinsä ovat suuremmat kuin hänen ansionsa, ja menee paholaisen\nhoukutuksesta Napoliin, tapaamaan erästä Enricoa, jonka lopun piti olla\nsama kuin hänen. Kun Enrico osoittautuukin rosvoksi, antautuu Paulo\nepätoivoissaan samaan ammattiin. Mutta Enricossa on säilynyt hiven\nhyvyyttä: hän rakastaa isäänsä ja kieltäytyy tappamasta erästä\nvanhusta, koska tämä on hänen isänsä näköinen; hän surmaa päällikkönsä,\nkoska tämä moittii häntä sopimuksen rikkomisesta. Paetessaan hän joutuu\nPaulon luo, joka pukeutuneena erakoksi turhaan koettaa saada häntä\ntunnustamaan rikostansa ja päätyy uudelleen epätoivoon, torjuen pois\nenkelin, joka tarjoaa hänelle kukkaseppelettä. Lopuksi Enrico joutuu\nvankilaan, jossa demonin ja enkelin mystilliset äänet houkuttelevat\nhäntä puoleensa. Hänen vanha isänsä saa hänet katumaan syntejänsä, hän\nkieltäytyy sielunsa hinnalla lunastamasta paholaiselta henkeänsä ja\nkuolee autuaasti mestauslavalla. Paulo kieltäytyy paholaisen pettämänä\nuskomasta palvelijansa Pedriscon kertomusta Enricon autuaasta lopusta\nja horjuu uskon ja epäilyksen välillä. Paimenenkeli etsii häntä turhaan\nja hajoittaa hitaasti ja surumielisesti hänelle aiotun kukkaseppeleen.\nPaulo kuolee epätoivoisena ja joutuu kadotukseen.\n\nNäytelmän teologinen väite on se, että Jumalalla oli varattuna\n\"riittävästi armoa\" (gracia suficiente) sekä Paulolle että Enricolle,\nsamoin kuin hänellä on sitä kaikille ihmisille, mutta että edellinen\nsuhtautui siihen torjuen, jälkimmäinen vastaanottaen. Ei ole siis\npredestinaatiota, vaan vapaa tahto. Näytelmän vaikutus ei kuitenkaan\nperustu sen teologiaan, vaan sen runollisiin ansioihin, sellaisiin\nkohtauksiin kuin Paulo kiittämässä Jumalaa hänen armostaan,\nAnareto-vanhus puhumassa pojalleen Enricolle, tämä ja Pedrisco\nkeskustelemassa vankilassa Celian käynnin syistä, paholainen tekemässä\nsielunkauppaa Enricon kanssa ja paimenenkeli hävittämässä Paulon\nseppelettä.\n\nTirson näytelmät ovat yleensä jääneet Euroopassa tuntemattomiksi; vain\nyksi niistä eikä suinkaan parempiin kuuluva on päässyt maansa rajojen\nulkopuolelle: Sevillan pilkkaaja ja kiven vieras (El Burlador de\nSevilla y Convidado de Piedra), joka painettiin Barcelonassa 1630 ja on\ntunnettu etupäässä Mozartin oopperasta.\n\nDon Juan Tenorio pakenee Napolista loukattuaan herttuatar Isabellaa\nsiten, että tunkeutui yöllä hänen makuukammioonsa hänen rakastajansa,\nherttua Octavion, nimellä. Haaksirikkouduttuaan Tarragonan rannikolla\nhän pääsi turvaan kalastajatyttö Tisbean luo, jonka vietteli avioliiton\nlupauksella. Sevillassa hän tunkeutui Ana de Ulloan luo, jonka kirjeen\ntämän sulhaselle markiisi de la Motalle oli saanut käsiinsä. Kun Ana\nmoitti häntä ja huusi, saapui isä, don Gonzalo, apuun. Don Juan surmasi\nhänet ja pakeni, ja markiisi de la Mota vangittiin syytettynä murhasta.\nSitten Don Juan meni maakylään, jossa juuri vietettiin häitä,\nhoukutteli sulhasen pois morsiamen luota, häikäisi tämän isän puhumalla\nrikkauksistaan ja saavutti avioliittolupauksella tarkoituksensa.\nPalattuaan Sevillaan hän näki kirkossa surmaamansa don Gonzalon\nkuvapatsaan ja ylimielisesti kutsui tätä illalliselle. Tämä saapuu ja\npyytää Don Juania tulemaan hänen vieraakseen hautakappeliin. Don Juan\nnoudattaa kutsua, he aterioivat, ja haamu ojentaa hänelle kätensä,\njonka kautta häneen virtaa helvetin tuli. Hän tahtoo ripittäytyä, mutta\nhaamu ei suostu, vaan sanoo: \"Myöhäistä\". Don Juan kuolee.\n\nTarinalle ei ole löydetty vahvistusta Sevillan paikallis- tai muusta\nhistoriasta; Tenorio ja Ulloa kyllä esiintyvät Alfonso XI:n ja Pedro\nI:n kronikoissa ja hämäriä perinteitä on olemassa Tenorio nimisestä\nsevillalaisesta elostelijasta, mutta tämä kaikki on niin\nepäselvää, ettei voi väittää Tirson mielikuvan perustuvan siihen.\nItalialaisperäinen näkemys renessanssin-ihmisen julkeasta,\nkyynillisestä hillittömyydestä Don Juan tuskin voinee olla, sillä\nainakin aihetta käsittelevät italialaiset näytelmät ovat myöhäisempiä\nkuin Tirson. Näin ollen jää vielä tarkastettavaksi kansantietous, se\nmahdollisuus, että mielikuva elostelijasta, joka saa yliluonnollisella\ntavalla rangaistuksensa, olisi kansantarina. Don Juan-kuvan ensimmäinen\nosa, käsitys inhimillisiä ja jumalallisia siveydenlakeja häikäilemättä\nloukkaavasta rikkaasta henkilöstä, on sellaisenaan yleinen ja heijastuu\nusein moralisoivasta, askeettisesta kirjallisuudesta. Jo Jeesuksen\nkertomus rikkaasta miehestä, joka eli joka päivä ilossa herkullisesti,\nmutta joutui kuoltuaan helvettiin, on ilmaus tästä. Tarinan toinen osa,\njonka mukaan murhaaja ylimielisesti pyytää murhattua aterialle, on\nitsenäinen, edellisen yhteyteen kuulumaton ilmaus siitä yleisestä\nuskomuksesta, että murhatun haamu vainoaa murhaajaansa, kunnes saattaa\ntämän rangaistukseen. Molempia tarinoita sisältyy Euroopan folkloreen\nja mikäli ne ovat pysyneet erillään toisistaan, ne epäilemättä\nedustavat vanhaa kantaa; mikäli ne taas on yhdistetty toisiinsa ja\nkäsittelevät viettelijätyyppiä, kuten esim. suomalainen Pitkän Pienan\nlegenda, ne ovat myöhäisempiä kuin Tirson näytelmä ja saaneet\ntodennäköisimmin alkunsa juuri siitä, kansanomaisista commedia\ndell'arte-esityksistä, jotka sirkusilveilijäin vaatimattomana taiteena\nlevittivät kirjallisuuden keskuksien maininkeja kaukaisiin\nsyrjäseutuihin saakka.\n\nPalataksemme Espanjaan voimme todeta, että mielikuva elostelijasta oli\nn. 1600 alkanut kiteytyä päivän henkilöksi, missä ilmenee kansan näinä\naikoina usein näkyviin tullutta kriitillistä henkeä ja katolisen\ntaantumuksen askeesivaatimusta. Cuevan Leucino on elostelija; samoin\nveli Cristobal Cervanteen näytelmässä Älykäs roisto (El rufian\ndichoso); Mira de Amescuan näytelmän, Paholaisen orjan (El esclavo del\ndemonio), päähenkilö Don Gil on intohimoinen tyyppi; samanlainen\nhenkilö esiintyy Lope de Vegan näytelmässä Täytetty takuu (La fianza\nsatisfecha). Muuallakin Euroopassa esiintyy sama ilmiö: Ingolstadtin\njesuiittakoulussa esitettiin 1615 varoittava libertiininäytelmä Von\nLeoncio. Epäilemättä tällainen naisia viettelevä, kaksintaisteluilla\nmurhia tekevä, ylimielinen aatelismies oli 1600-luvun alkaessa tullut\nyleiseksi kiusaksi.\n\nTältä kannalta on Tirson näytelmän synty selitettävä: hän oli tullut\nhuomaamaan tämän vahingollisen elostelijakevytmielisyyden leviämisen,\nkuullen siitä sekä julkisuudessa että arvattavasti myös korvaripin\nkautta, ja päätti -- ehkäpä jonkin yksityistapauksen järkyttämänä --\nluoda näytelmän, joka vaikuttaisi varoittavasti. Elostelijatyyppi oli\nvalmis, tarvittiin vain nimi ja tapahtumat: \"Don Juan Tenorio\" ja\n\"Ulloa\" ovat todennäköisesti peräisin mainituista kronikoista ja\ntapahtumat tavallisista viettelyhistorioista, vieläpä sellaisista,\njoissa uhrit ovat olleet enemmän kuin luvallisen naiveja. Rangaistus\noli oleva helvetin vaiva, johon rikollinen oli temmattava keskeltä\nsyntistä elämäänsä. Tässä ehkä tuli Tirson mielikuvituksen avuksi jokin\nvanha haamutarina. Sommittelu yleensä ja erittäinkin näytelmän\nvoimakkaasti vaikuttava aaveteho on luettava kirjailijan ansioksi.\nTämän mukaan Don Juan on Tirson oma, itsenäinen luomus, hänen jäämättä\nvelkaa juuri kellekään, ei historialle, ei kansantietoudelle eikä\nentisille kirjallisille tuotteille.\n\nDon Juan Tenorio on rikas, nuori, iloinen ja aistillinen\nviettelijätyyppi, uskovainen katolinen, toiminnassaan viisas ja\nurhoollinen, ritarillinen kaikissa muissa paitsi naisia koskevissa\nasioissa. Hänessä asuu kaksi vastakkaista luonnetta: toinen\nhäikäilemättömän itsekäs, kun on kysymys luonnonvoimana ilmenevän\nvietin tyydyttämisestä, toinen sille vastakkainen, miehekäs ja jalo.\nNautinnonhalun ja elämänilon kannalta hän on sukua Faustille. Häntä on\njäljitelty paljon, mutta ainoakaan ei vedä vertoja alkuperäiselle.\n\nTärkeimmät ovat: _Espanjassa_ Antonio de Zamoran (1660-1728) Ei armoa\nvelalliselle (No hay plazo que ne se cumpla), jossa Juan on raaka, ja\nJosé Zorrilla y Moralin (1817-1893) Don Juan Tenorio (1844), josta on\ntullut erikoisesti suosittu, joka vuosi esitetty kansallisdraama. Tirso\nmuuten lähettää sankarinsa kiirastuleen, Zamora jättää hänen kohtalonsa\nepävarmaksi, Zorrilla antaa hänen sielunsa pelastua jalon rakkauden\nkautta. _Ranskassa_ Molièren Kiven kemut (Festin de Pierre, 1665);\nsuuren Corneillen veljen Thomas'n (1625-1709) runomuotoinen toisinto\nedellisestä; ja Alexandre Dumas vanhemman Don Juan de Marana, josta\nZorrilla mukaili toisintonsa. _Englannissa_ Thomas Shadwellin\n(1640-1692) Elostelija (The Libertine, 1676) ja Byronin Don Juan, joka\non kuitenkin naisten viettelemä nuori poika. _Italiassa_ Carlo Goldonin\n(1707-1793) Don Giovanni Tenorio (1736) ja Lorenzo da Ponten\noopperateksti, jonka Mozart sävelsi 1787.\n\n_Juan Ruiz de Alarcón y Mendoza_ (1581-1639) syntyi Meksikossa, jossa\nhänen isänsä oli kaivoksen johtajana. 1600 hän saapui Espanjaan ja\nopiskeli Salamancassa valmistuen lakimieheksi. Palatessaan Meksikkoon\n1608 hän toivoi pääsevänsä siellä yliopiston opettajaksi, mutta pettyi;\nmm. hänen ulkomuotonsa, kyttyräselkäisyys, oli hänelle haitaksi sekä\ntällöin että koko elämän ajan. Toimittuaan asianajajana hän palasi n.\n1614 kotimaahan, Madridiin, kuluttaen siellä virkaa odottaessaan\naikaansa kirjailijana ja katkeroituen niistä ilkeistä sanoista, joita\nkilpailevat kirjailijat halpamaisesti osoittivat hänelle hänen\nruumiinvikansa ja ylimyksellisen käytöksensä vuoksi. Viran hän lopuksi\nsaikin Indian neuvostossa. Hän ei ollut niin tuottelias kuin useat\naikalaisensa, julkaisten vain 20 komediaa, 8 v. 1628 ja 12 v. 1634.\n\nRuiz de Alarcón ei päässyt milloinkaan yleisön suosikiksi siinä\nmerkityksessä kuin Lope, Tirso tai Calderon; naiset kuitenkin täyttivät\nteatterin silloin, kun hänen näytelmänsä oli ohjelmistossa. Neljä\nnäytelmää on tehty Lopen ja Tirson tyyliin siitä huolimatta, ettei hän\najatellut näitä mestareita leppein mielin; seitsemän on luonne- eli\ntyyppikomediaa, joissa tekijä samoin kuin hiukan varhaisempi aikalainen\nBen Jonson Englannissa paljastaa ja moittii eri vikoja: valehtelemista,\npanettelua, kiittämättömyyttä, uskottomuutta rakkaudessa, huonoja\nvaikuttimia puolison valinnassa, itsekkyyttä ja maailman suosion\nepäluotettavuutta vastoinkäymisten sattuessa. Loput käsittelevät\nlegenda-, historiallisia ja novelliaiheita. Kuten jo tästä näkyy, ei\nAlarcón ollut siinä määrässä romanttisesti kansallinen kuin esim. Lope,\nvaan voittopuolisesti yleisinhimillinen, vieläpä opettavaisesti,\nsatiirisesti tarkoitusperäinen. Huomattava on kuitenkin, että Alarcón\nteroittaa totuuksiaan yksinomaan iloisin keinoin, milloinkaan\nerehtymättä suoranaiseen saarnaavaan sävyyn. Selostamme näytteeksi\nyhden luonne- ja yhden novelliaiheisen komedian.\n\nEpäilyttävä totuus (La verdad sospechosa). Lahjakkaalla nuorukaisella\nDon Garcialla on se luonteen vika, ettei hän voi olla valehtelematta.\nSaavuttuaan Salamancasta isänsä luo Madridiin hän näkee seuraavana\npäivänä kadulla kaksi nuorta naista, joista toiseen rakastuu heti\nsilmittömästi, päästen hänen kanssaan puheisiin. Voimatta pysyä\ntotuudessa hän nyt valehtelee olevansa rikas amerikkalainen ja\nvartoneensa tilaisuutta saada puhutella neitoa, johon oli muka\nrakastunut heti Madridiin tultuaan. Koettaessaan tiedustella heidän\nnimeään hän tulee siihen käsitykseen, että ihastuttava neito on\nLucretia ja hänen toverinsa Jacinta, vaikka asia on päinvastoin. Kun\nisä sitten ehdottaa hänelle morsiameksi kaikin puolin sopivaa neitoa\nnimeltä Jacinta eli juuri samaa, johon Don Garcia oli rakastunut, tämä\nvalehtelee hädissään, tehdäkseen isän suunnitelmat tyhjäksi, menneensä\nSalamancassa kunniasyistä salaiseen avioliittoon. Sotkeutuen yhä\nsyvemmälle valheidensa verkkoon Don Garcia lopuksi joutuu naimisiin\nLucretian kanssa ja saa siis rangaistuksen, jonka olisi voinut välttää\npuhumalla totta.\n\nPierre Corneille, joka perusti ranskalaisen tragedian mukailemalla\nCidin de Castron näytelmästä, yhdisti ranskalaisen huvinäytelmänkin\nespanjalaiseen komediaan sepittämällä Valehtelijan (Le menteur)\nAlarcónin puheena olevan Epäilyttävän totuuden mukaan, jota piti\nsuuressa arvossa. Tulemme myöhemmin näkemään, kuinka tästä ajan henkeen\nkuuluvasta ja Englannissa Ben Jonsonin edustamasta satiirisesta\nsuunnasta alkoi 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla laajalti kukoistanut\nhuvinäytelmän laji, pilanteko henkilöistä, joilla oli milloin mikin\nnaurettava luonteenvika. Etsiessä lähteitä, joista Alarcón\nmahdollisesti johtui ajattelemaan tällaisia luonnenäytelmiä, tulee\nensimmäisenä mieleen Teophrastoksen Siveellisiä luonteita (I, s. 310),\njonka satiiri kuvastuu uusattikalaisesta komediasta, mm. sellaisista\ntyypeistä kuin Plautuksen Ruukun päähenkilöstä Eucliosta,\nValehtelijasta ja Kerskailevasta sotilaasta, ja vielä Terentiuksen\nnäytelmistä. Epäilemättä nämä ovat olleet kriitillisen, ihmisiä\nvihaavan ja heidän vikojaan tarkastelevan Alarcónin\nsommittelumielteiden lähtökohtia.\n\nSegovian kankurin (El tejedor de Segovia) ensimmäinen osa ei ole\nAlarcónin kirjoittama. Markiisi Suero Peláez ja hänen poikansa Don\nJulian, jotka ovat vehkeilleet kuninkaan henkeä vastaan, ilmiantavat\npelastuakseen tähän syyllisinä Madridin alkaldin Beltrán Ramirez de\nVargasin ja hänen poikansa Fernandon. Kuningas surmauttaa Beltránin,\nmutta Fernando puolustautuu P. Martinin tornissa, jota piiritetään, ja\npelastuu maanalaista tietä myöten erään ruumiin vaatteissa, jonka\njättää näkyviin puettuna hänen pukuunsa. Kuninkaalle ilmoitetaan hänen\nkuolleen. Fernando pakenee sisarensa donna Anan kanssa Segoviaan, jossa\nhe ilmoittavat olevansa kankuri Pedro Alonson lapsia. Tästä alkaa\nAlarcónin osuus, toinen osa. Don Julian ahdistelee Fernandon sisarta\nTeodoraa, jota nimeä Ana käyttää Segoviassa, ja saa Fernandolta\nselkäänsä. Hän vangituttaa Fernandon, mutta tämä pakenee ja ryhtyy\nrosvopäälliköksi. Don Julianin lähetit vangitsevat hänet, mutta hänen\nonnistuu paeta erääseen maataloon, jossa ovat Don Julian ja hänen\nsisarensa. Donna Ana pyytää Don Julianilta miekan muka surmatakseen\nFernandon, mutta antaakin sen tälle, joka tappaa Don Julianin, samalla\nilmaisten, kuka hän on. Taistelussa maureja vastaan Fernando sitten\nkohtaa Don Julianin isän ja surmaa hänet. Saatuaan vihdoinkin tietää\nasian oikean laidan kuningas hyväksyy hänen tekonsa ja antaa hänelle\npuolisoksi hänen jalon auttajansa Maria Lujanin.\n\nTämä hurjaa toimintaa ja intohimoja täynnä oleva näytelmä on\nromanttisen draaman selvä enne, johtaen mieleen Schillerin Rosvot.\nViimeksimainitun yleistä aatesisällystä siinä ei kuitenkaan ole, vaan\nse on vain sarja jännittäviä, verisiä seikkailuja. Kun jalo\nrosvopäällikkö esiintyy jo Don Quijotessa, ei Fernandoa voi pitää tämän\nkuuluisan romanttisen dynastian kantaisänä; urhoudellaan ja oikealla\nasiallaan hän on kuitenkin noussut sellaisenakin enemmän suuren\nmaailman näkyviin kuin Barcelonan tiellä Sanchon rahoja varjelemaan\njoutunut Roque Guinart.\n\nEspanjan draamaa rikastuttivat Lope de Vegan aikana vielä useat toisen\nja kolmannen luokan tähdet, yhteensä parikymmentä näytelmäseppoa, mutta\nheitä emme voi pysähtyä käsittelemään, koska he eivät päässeet näkymään\nmaansa rajojen ulkopuolelle. Maailmankirjallisuuden kuuluisuus on sen\nsijaan seuraavien vuosikymmenien hallitseva nimi Calderón de la Barca.\n\n\n6\n\n_Calderónin_ elämä (1600-1681) sattui niiden kolmen hallitsijan, Filip\nIII:n (1598-1621), Filip IV:n (1621-1665) ja Kaarle II:n (1665-1700)\naikakauteen, joiden epäonnistunut ulkopolitiikka nopeasti ja\nlopullisesti tuhosi Espanjan suurvalta-aseman. Kun tätä tuhoa auttoi\nturmeltunut sisäinen hallinto, suosikkijärjestelmä, hovin rajaton\ntuhlaavaisuus ja kireä, suvaitsematon kiihkokatolisuus, saatamme\nymmärtää, miksi pääministeri Olivares valitti, ettei Espanjassa ollut\nenää miehiä: kansakunta oli sadassa vuodessa muuttunut kuten olemme\nsanoneet \"lapselliseksi\".\n\nAlituisten ulkopoliittisten vastoinkäymisten keskellä ja siitä\nhuolimatta, että maan taloudellinen tila yhä heikontui, Espanjan\nkirjallisuus ja taide kuitenkin kohosivat 1600-luvulla suurimpaan\nkukoistukseensa, kultaiseen aikakauteensa, kuten on ilmennyt jo ennen\nsanotusta, varsinkin Cervanteen ja draaman historiasta. Korkein\naallonharja, Calderónin, Velasquezin ja Murillon aika, sattui Filip\nIV:n kohdalle. Tämä ei tietenkään ollut mainitun hallitsijan ansiota,\nmutta kohtuullista on silti huomauttaa, että hän oli harras taiteen\nystävä, tehden hovinsa ja Buen Retiro-palatsinsa kulttuurin\nkeskukseksi. Calderón oli hänen hovirunoilijansa ja\nteatterinjohtajansa, joka sepitti muun tuotantonsa paitsi\nsakramenttiautoja Buen Retiron italialaista, perspektiivistä, katettua\nnäyttämöä ja kuninkaallista hovikatsomoa varten, työskennellen siis\ntoisissa oloissa, kuin suurelle yleisölle ja avonaiselle\nkansanteatterille kirjoittava Lope ym. aikaisemmat näytelmäkirjailijat.\n\n_Pedro Calderón de la Barca Henao de la Barrera y Riaño_ oli isänsä\npuolelta vuoristolaissukua kuten Santillana, Lope ja Quevedo; äitinsä\nkautta hän peri pisaran flaamilaista verta. Hän syntyi Madridissa, kävi\njesuiittain koulua ja meni 1614 Alcaláan, jossa opiskeli vuoden. V.\n1615-1620 hänen sanotaan lueskelleen Salamancassa. Opintojen päämääränä\noli hengellinen ura, minkä Calderón kuitenkin jo tällöin hylkäsi,\nantautuen sotilaaksi. Kirjailijana hän esiintyi ensimmäisen kerran P.\nIsidoron juhlissa (1620 ja 1622), saaden jälkimmäisellä kerralla\nkolmannen palkinnon. Hyväntahtoinen Lope kiitti häntä kyvyksi, \"joka jo\nnuorena saavuttaa tavallisesti vain harmaapäille tulevat laakerit\".\n1623 hän kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä (Rakkaus, kunnia ja valta --\nAmor, honor y poder), joka jo esitettiin hovin näyttämöllä. 1623-1625\nhän todennäköisesti oleskeli sotilaana Italiassa. Calderón oli tulinen\nmies --: hän joutui 1622 veljiensä kanssa hyvittämään miestapon\nrahakorvauksella ja ahdisti 1629 miekka kädessä veljensä puukottajaa,\nerästä näyttelijää, tämän turvapaikkaan, P. Kolminaisuuden kirkkoon\nsaakka, minkä johdosta kaunopuheinen, gongoralainen saarnaaja Hortensio\nParavicino hyökkäsi koko hovin kuullen hänen ja muiden näytelmäseppojen\nkimppuun. Calderón, joka juuri silloin kirjoitti Lujaa ruhtinasta (El\nPrincipe constante), antoi graciosonsa pilkata padrea, mistä ilman\nkorkean suojelijan väliintuloa olisi ollut ikävät seuraukset. Buen\nRetiron vihkiäisiin 1635 hän sepitti juhlanäytelmän (Rakkaus suurin\nlumooja -- El mayor encanto, Amor), mikä todistaa hänen maineestaan.\nLopen kuoltua samana vuonna hän olikin Espanjan draaman tunnustettu\nkorkein nimi. Seuraavana vuonna kuningas nimitti hänet Santiagon\nritariksi. 1638-1642 hän otti kotimaassaan osaa erinäisiin sotatoimiin\nja sai, erottuaan sotapalveluksesta 1642, ansioittensa vuoksi myöhemmin\neläkkeen. Seuraavilta vuosilta Calderónin elämästä tiedetään hyvin\nvähän: hänen (vihkimätön) vaimonsa kuoli n. 1648, mikä ehkä muiden\nvastoinkäymisten ohella tuotti hänelle niin suurta surua, että hän\nalkoi hakea lohdutusta uskonnosta ja vihittiin papiksi 1651.\nPalveltuaan Madridissa ja Toledossa hänet nimitettiin kuninkaan\nkunniakappalaiseksi 1663. Papiksi tultuaan hän aikoi ensin lopettaa\ndraamain sepittämisen, mutta jatkoi sitä kuitenkin, mm. kuninkaan\npyynnöstä, tosin rajoittuen etupäässä sakramenttiautoihin. Kuolema\ntapasi hänet juuri tällaisessa työssä. \"Hän kuoli laulaen, kuten\njoutsen\", kirjoitti hänen poismenostaan eräs aikalainen.\n\nCalderónin suorasanaiset kirjoitukset ovat vähäpätöisiä. Hänen\nnäytelmiään julkaistiin joko hänen suoranaisella luvallaan tai\nvaikenevalla myöntymisellään 1636-1672 neljä nidettä; viidettä, 1677\nilmestynyttä nidettä hän ei hyväksynyt; 12 sakramenttiautoa hän\njulkaisi itse viimeksimainittuna vuotena. Maallisista näytelmistään hän\nei juuri itse välittänyt mutta teki niistä kuitenkin Columbuksen\njälkeläisen Veraguan herttuan pyynnöstä 1680 luettelon, jonka mukaan\nhänen elämäkertansa kirjoittaja Vera Tassis julkaisi niitä hänen\nkuoltuaan yhdeksän osaa. Näin on säilynyt 120 komediaa, n. 70 autoa ja\nmuutamia entremesejä.\n\nCalderónin tuotanto voidaan luokitella seuraavasti: 1)\nsakramenttiautot, 2) hurskaat raamatulliset ja legenda-, 3) Espanjan ja\nulkomaiden historiaa, 4) tapoja, 5) filosofisia, 6) ritari- ja 7)\nmytologisia aiheita käsittelevät komediat ynnä 8) entremesit.\n\n1) Sakramentti-autot (autos sacramentales) ovat yksinäytöksisiä,\netupäässä ehtoollismysteriota käsitteleviä ulkoilmanäytelmiä, jotka\nCalderón keksi, sepittäen niitä kirkollisia juhlia varten. Ne ovat siis\nperusaineeltaan täsmällisemmin rajoitettuja kuin vanhemmat\nkeskiaikaiset autot, jotka esittivät laajoin kuvaelmasarjoin Kristuksen\nelämän ja lunastustyön kaikkia huomattavimpia kohtia. Kun\nuskonnollisista arkuussyistä ja aiheen pysyessä pohjaltaan aina samana\nsen suora esittäminen oli vaikeata, turvauduttiin \"epäsuoraan\" tapaan,\nso. aihealuetta laajennettiin, pitämällä kuitenkin ehtoollismysterio,\nKristuksen lunastustyö, keskeisimpänä tarkoitusperänä. Näin Calderón\nsaattoi sepittää filosofis-teologisia, Vanhaa ja Uutta Testamenttia,\npyhimysten elämää, vieläpä pakanallisen mytologian aiheita, Orpheuksen\nja Theseuksen tarinaa, käsitteleviä autoja. Filosofis-teologisista\nautoista on tullut tunnetuksi Suuri maailman teatteri (El gran teatro\ndel mundo, 1645), joka perustuu Quevedon kääntämään Epiktetoksen (I, s.\n332) filosofiaan ja esittää maailman näyttämönä ja ihmiset\nnäyttelijöinä.\n\n2) Hurskaista raamatullisista ja legendakomedioista mainittakoon\nIhmeellinen noita (El magico prodigioso, 1637), ansiokkaasti käsitelty\nFaust-aihe.\n\nEtsiessään Jumalaa oppinut Cipriano tulee siihen vakaumukseen, ettei\nhän voi olla ainoakaan pakanain jumalista. Lucifer, joka ei kykene\nväittelemään Ciprianoa vastaan, johdattaa hänet kauniin kristityn\nneidon Justinan tuttavuuteen. Cipriano rakastuu häneen heti, saamatta\nkuitenkaan vastarakkautta. Saadakseen Justinan omakseen hän myy\nkirjallisella, verellään allekirjoittamallaan sopimuksella sielunsa\nLuciferille, joka opettaa hänelle magiaa. Justina kuitenkin pysyy\nlujana lankeamatta Luciferin houkutuksiin. Voimatta sopimuksen\nmukaisesti saattaa Justinaa Ciprianon luo Lucifer koettaa pettää tätä\ntuomalla hänen luokseen Justinan hahmon. Kun Cipriano tavoittaa tätä,\nsen kauniin puvun alta paljastuu luuranko. Järkyttyneenä Cipriano\nkääntyy kristinuskoon ja kärsii marttyyrikuoleman. Näytelmä huipentuu\ntietoisesti kristittyjen Jumalan ylistykseksi.\n\nVaikuttava on Luciferin kertomus kapinastaan, rangaistuksestaan\nja menetetystä onnestaan, kauniita Ciprianon lyyrilliset\ntunteenpurkaukset, ja shakespearemaisesti irvokkaita Ciprianon\npalvelijain Clarinin ja Mosconin sekä Justinan kamarineitsyen Livian\nisäntäväkeä pilkaten jäljittelevät lemmenkohtaukset. Ciprianon\nsielunkauppa on ensimmäiseksi kerrottuna Simeon Metaphrasteen (II, s.\n15) legendakokoelmassa; muistutamme mieleen myös Theophiluksen legendan\n(II, s. 83), joka oli keskiaikana hyvin tunnettu, Espanjassa\nkansankielisestäkin kirjallisuudesta. Luurangon ilmestymistä kauniin\npuvun alta ei näissä ole, vaan se piirre on lähtöisin Voragineen\nKultaisista legendoista ja Mira de Amescuan Paholaisen orjanäytelmästä.\nMuitakin oman aikansa tuotteita Calderón käytti hyväkseen, kuten oli\nsiihen aikaan yleinen tapa, ottaen piirteen sieltä, toisen täältä.\nGoethe tunsi Calderónin näytelmän ja piti sitä arvossa; sen mahdollinen\nvaikutus hänen omaan suurdraamaansa tulee aikanaan käsiteltäväksi.\n\n3) Historiallisen ryhmän komedioista on tullut kuuluisaksi Zalamean\ntuomari (El Alcalde de Zalamea) ja täydellä syyllä, sillä se on\naatepohjaltaan, tapahtumiltaan ja henkilöhahmoiltaan vieläkin elävään\nkirjallisuuteen kuuluva, vaikuttava näytelmä.\n\nZalameassa asuva, rikas, kunnollinen, säätyänsä ja kunniaansa arvossa\npitävä talonpoika Pedro Crespo, jolla on kaunis tytär Isabel ja poika\nJuan, saa sotaväen marssiessa kylään luokseen asumaan kapteeni don\nAlvaro de Ataiden. Kevytmielinen, aateluudestaan ylpeä, halpamainen\nkapteeni tunkeutuu viekkaan juonen avulla Isabellan huoneeseen, jolloin\nsyntyy vakava erimielisyys hänen ja perheen miesjäsenten kesken. Sen\nratkaisee paikalle saapuva kenraali don Lope de Figueroa Crespon\neduksi, komentamalla kapteenin muualle ja majoittumalla itse Crespon\ntaloon. Kun hän sitten marssii joukkoineen pois, don Alvaro ryöstää\nsotilaiden avulla Isabelin, vie läheiseen metsään ja raiskaa hänet.\nSotilaat sitovat tytärtänsä puolustaneen Crespon puuhun. Poika Juan,\njoka on lähtenyt kenraalin mukana ruvetakseen sotilaaksi, palaa\nsattumalta takaisin ja joutuu taisteluun don Alvaron kanssa,\nhaavoittaen häntä käsivarteen. Sotilaat vievät kapteenin kylään\nsidottavaksi. Tällä välin Isabel löytää isänsä, kertoo hänelle häpeänsä\nja vapauttaa hänet; samalla tullaan ilmoittamaan, että kyläläiset ovat\nvalinneet Crespon tuomarikseen. Tuomarinsauva kädessään Crespo nyt\nantaa vangita don Alvaron, ensin polvillaan rukoiltuaan häntä\nhyvittämään rikoksensa avioliitolla, mistä kapteeni ylpeästi aatelisena\nkieltäytyy. Samoin hän pidättää poikansa, koska tämä on nostanut\nmiekkansa esimiestään vastaan. Kuultuaan talonpoikain vanginneen hänen\nkapteeninsa ja siten puuttuneen sotaväen tuomiovaltaan don Lope palaa\njoukkoineen takaisin ja vaatii kapteenin vapauttamista. Crespo ei\nsuostu siihen, vaan aikoo puolustaa vankilaa ja antaa kuristaa ylpeän\nkapteenin, ettei vain oikeus jäisi toteutumatta. Samalla saapuu\nkuningas, Filip II, paikalle, kuulee asian ja päätellen, ettei virhe\npienessä ole rangaistava silloin, kun itse pääasiassa on oikeus\ntapahtunut, määrää Crespon kylän ainaiseksi tuomariksi. Isabel menee\nluostariin. Oikeus on sanonut sanansa, kunnia on hyvitetty.\n\nZalamean tuomari on muunnos ja uudennus eräästä Lope de Vegan\nnäytelmästä, mihin viittaa sen Fuente Ovejunasta muistuttava henki.\nTämä on Calderón tietoisesti omaksunut, ilmaisten siten tärkeällä\ntavalla yhteiskunnallisia ja oikeuskäsityksiään. Näytelmän pohjalta\npuhuu näet ensiksikin kunnioitus talonpoikaissäätyä, sen arvoa ja\noikeuksia kohtaan, se käsitys, että se on yhdenvertainen muiden\nsäätyjen kanssa ja että sen kunnia on yhtä arka ja kallis kuin\nkonsanaan aatelismiehen. Sitten näytelmä on järkkymättömän\noikeudentunnon, lain kunnioituksen ja rangaistusvaatimuksen tulkki,\nilmentäen siinäkin suhteessa korkeata siveellistä henkeä. Näitä\naatteita edustavat henkilöt, jotka eivät enää ole espanjalaisen\nnäytelmän sovinnaisia tyyppejä, vaan eläviä, suurpiirteisiä ihmisiä:\nennen muita Crespo, valistunut, inhimillinen talonpoika, jonka käytös,\nleikillisyys, rakkaus lapsiinsa, syvä käsitys asemastaan, kunniastaan\nja velvollisuuksistaan: \"Kuninkaalle on annettava omaisuus ja henki,\nmutta kunnia on sielun perintö ja sielu kuuluu yksin Jumalalle\" --\n\n    Al Rey la hacienda y la vida\n    se ha de dar; pero el honor\n    es patrimonio del alma,\n    y el alma sólo es de Dios --\n\nja sydämellinen, lämmin viisaus olisi kaunistuksena kenelle ja missä\nyhteiskunnallisessa asemassa olevalle tahansa. Ylevä on se kohtaus,\njolloin hän laskee tuomarinsauvan kädestään ja muuttuen isäksi\nliikuttavasti rukoilee kurjaa aatelismiestä hyvittämään tekonsa,\nja ehdotonta kunnioitusta herättää hänen älykkyytensä ja\npelkäämättömyytensä jännittävässä loppukohtauksessa. Hänen rinnallansa\nesiintyy mitä miellyttävimmässä valossa kenraali Lope de Figueroa,\nhistoriallinen henkilö, Alankomaiden sodissa taistellut ja haavoittunut\nvanha, kiroileva, säärtensä särkyä valittava karhu, jonka luonteen\nperuspiirteenä on järkkymätön oikeamielisyys. Isabel ei ole\nkevytmielisyyteen taipuvainen neitotyyppi, vaan puhdas, siveellinen,\nhieno ilmestys, jota kohtaan harjoitettu raakuus on juuri hänen\nviattomuutensa vuoksi erikoisen järkyttävää. Halpamaisen aatelismiehen\nkuvauksessa tuntuu kirjailijan inho tällaista arvattavasti ei\nharvinaista tyyppiä kohtaan. Lisäksi ovat kaupustelijatar Chispa,\nsotilaat ja Don Quijotesta muistuttava rutiköyhä mutta rajattoman ylpeä\nja pelkuri aatelismies don Mendo ym. mestarillisia, koomillisia\ngraciosotyyppejä, jotka lisäävät kohtausten aito espanjalaista\nvärikkyyttä.\n\n4) Tästä ryhmästä, johon kuuluvat viitan ja miekan, juoni- ja\nmustasukkaisuuskomediat, mainitsemme näytteeksi Kunniansa lääkärin (El\nmedico de su honra, 1635), koska espanjalaiset kunniakäsitykset\nilmenevät siitä pöyristyttävällä tavalla.\n\nMencia de Acunja, jota kuninkaan veli don Enrique on rakastanut, on\njoutunut kunniastaan äärimmäisen aran don Gutierren puolisoksi.\nGutierre on sitä ennen rakastanut donna Leonorea, mutta jättänyt hänet,\nluullen väärinkäsityksestä häntä uskottomaksi. Metsästysretkellä don\nEnrique joutuu tapaturman vuoksi Gutierren taloon ja hänen rakkautensa\nMenciaan herää uudelleen. Lahjoen kamarineito Jacintan hän tunkeutuu\nGutierren poissa ollessa Mencian luo, mutta joutuu heti, Gutierren\nodottamatta palatessa, pakenemaan, jättäen kuitenkin jäljelle\ntikarinsa, jonka Gutierre löytää. Tämän epäluulot heräävät ja\nvahvistuvat muka varmuudeksi niiden toimenpiteiden johdosta, joihin\ntäydelleen viaton Mencia ryhtyy suojellakseen uhanalaista kunniaansa ja\nonneansa. Antamatta hänelle tilaisuutta puolustautumiseen Gutierre\nrupeaa \"kunniansa lääkäriksi\", kuten hän sanoo, ilmiantamalla don\nEnriquen kuninkaalle, joka karkoittaa hänet, ja murhaamalla\nkylmäverisesti puolisonsa siten, että pakottaa haavurin iskemään\nhänestä suonta, hän kun muka on sairastunut. Näin hän on täyttänyt\nkunnian vaatiman kostovelvollisuuden, maailman saamatta hänen\n\"häpeästään\" vihiä. Kuningas hyväksyy hänen menettelynsä, mutta vaatii\nhäntä nyt ottamaan puolisokseen Leonoren, jonka kunniaa hän oli\nloukannut hylkäämällä hänet. Leonore puolestaan suostun vaikka Mencian\nveri ei ole vielä ehtinyt hyytyä, ja antaa Gutierrelle luvan käyttää\näskeistä lääkettään, jos hän rikkoisi hänen kunniaansa vastaan.\nGutierren käsitykset kunniasta ovat tyypillisesti espanjalaisia, muille\nlänsimaille vieraita, itämaisen haareminomistajan tapaan julmia ja\nepäinhimillisiä. Luullessaan Desdemonan olleen uskoton Othello ei\nsuinkaan ajattele \"kunniaansa\", vaan suree sitä, että niin puhdas ja\nkaunis olento on voinut liata itsensä. Näytelmän sävy on niin\npuolueeton, ettei voi varmaan päätellä, mitä Calderón itse on tahtonut\nsanoa, mutta se toivoton asema, jossa naiset olivat näiden\nhäikäilemättömien ja intohimoisten \"kunnianmiesten\" keskuudessa, ei\ntodennäköisesti ole jäänyt häneltä huomaamatta. Nykyaikainen lukija,\njoka ei paljoa välitä espanjalaisten donien ontosta kunniakorskeudesta,\njää järkytettynä miettimään juuri näitä toivottomia, traagillisia\nnaiskohtaloita, joiden käsittelyssä ilmenee naisen arvon itämaista\nvähäksymistä.\n\n5) Filosofisista komedioista on tullut maailmankuuluksi Elämä on unelma\n(La vida es sueño, 1635), vielä nykyaikaisillakin näyttämöillä elävä ja\nvaikuttava draama.\n\nPuolan perintöprinssi Segismundo on saanut syntymästään asti elää ja\nkasvaa erämaan yksinäisessä linnassa, jonka alueelle on kuoleman uhalla\npääsy kielletty. Vartijanaan hänellä on vanha ylimys Clotaldo. Näin on\nmenetelty kuninkaan tahdosta, sillä Segismundon syntyessä tähdet ovat\nennustaneet hänen tuottavan valtakunnalle onnettomuutta. Ennenkuin\nvanha kuningas kuitenkaan luovuttaa valtakuntansa sisariensa pojalle ja\ntyttärelle, Astolfolle ja Estrellalle, hän tahtoo koetella, olisivatko\ntähdet sittenkin ennustaneet väärin, antaa nukuttaa Segismundon\nunijuomalla ja herättää hänet palatsissa, täyden kuninkaallisen arvon\nja vallan omistajana. Jos Segismundo menettelisi jalosti ja\nkuninkaallisesti, hän saisi pitää uuden asemansa, mutta ellei, hänet\nnukutettaisiin ja palautettaisiin vanhaan vankilaansa. Herättyään hän\nsaisi luulla nähneensä unta. Segismundo antautuukin noudattamaan vain\nväkivaltaisia viettejään ja saa siis palata vankilaansa. Mutta kansa\nnousee kapinaan hänen puolestaan ja hän voittaa kuninkaan armeijan.\n\"Uni\" ja \"herääminen\" siitä on kuitenkin opettanut hänelle\nitsehillinnän ja jalouden merkityksen ja hän menettelee\nkuninkaallisesti voitettuja kohtaan, tietäen, että elämän korkein onni\nkatoaa kuin uni ja ettei kaikesta, mitä meillä on, jää jäljelle muuta\nkuin tekojemme muisto.\n\nDanielin kirjan 4:nnessä luvussa kerrotaan, kuinka Jumala muutti\nNebukadnesarin eläimeksi, antaakseen hänen tuntea suuruuttaan ja\nopettaakseen häntä ymmärtämään kaiken katoavaisuutta. Tämä aihe --\nmuuttuminen ihmeen tai unen kautta toiseen olotilaan ja palaaminen taas\nentiseen paljoa viisaampana -- esiintyy mm. Buddha-legendoissa ja\neräässä Tuhannen ja yhden yön tarinassa, jossa sulttaani antaa\ntyytymättömälle kerjäläiselle unijuomaa, herättää hänet sulttaanina ja\npalauttaa uudella unijuomalla entiseen olotilaan. Tarina sisältyy jo\nKreivi Lucanoriin (II, s. 368) ja oli tunnettu keskiajalla (II, s.\n345). Calderón on voinut kiintyä ajattelemaan sitä sen johdosta, että\ntähän aikaan Madridin kirkoissa saarnattiin alituiseen elämän\nlyhyydestä ja epävarmuudesta, ja kuolemasta heräämisenä varsinaiseen\ntodellisuuteen. Hänen filosofiansa rajoittuu näytelmän nimen ilmaiseman\najatuksen yhä uudistuvaan toistamiseen, olematta sen perusteellisemmin\nläpiajateltua, mutta tämäkin riittää antamaan muutenkin sadunomaiselle\nsommitelmalle katoavaisuuden runouden surumielistä, hienosti runollista\nauerta. Vaikka henkilöt ovat persoonattomia ja sovinnaisia, niinkuin\nsatu- ja aatenäytelmissä usein pyrkii olemaan, ne kun ovat irrallaan\ntodellisesta elämästä, Elämä on unelma on myönnettävä korkean\nrunollisen ja filosofisen näkemyksen mieleenpainuvaksi saavutukseksi.\n\nSivuuttaen jäljellä olevat ryhmät toteamme nyt Calderónin\nrunoilijatyössä ilmenneen kolme pääsuuntaa: ensiksi ja ennen muita\nhäntä on pidettävä 1600-luvun voitokkaan, hienoon keskiaikaiseen\nmystiikkaan palautuneen espanjalaisen hurmiokatolisuuden edustajana,\njoka alttiisti aina alisti tuotteensa palvelemaan sen asiaa; toiseksi\nhän oli kuninkuuden harras, lojaali kannattaja, niinkuin\nhänenlaiseltaan kirkon ystävältä voi odottaakin; ja kolmanneksi\nerikoisespanjalaisen kunniakäsitteen tulkitsija. Näiden\nominaisuuksiensa kautta hän sattuvasti edustaa aikakautensa\nespanjalaisen aateliston ja papiston ajattelutapaa. Puhtaasti\nnäytelmäkirjailijana hän jää jälkeen Lope de Vegasta, jonka\nkekseliäisyyttä, vaihtelevaisuutta, raikkautta ja koruttomuutta hänellä\nei ole; Tirsosta, jonka luonnekuville ja graciosohuumorille hän ei ole\nkyennyt luomaan verranvetävää, Zalamean tuomaria lukuunottamatta, joka\nperiytyen Lopelta jää poikkeukseksi; ja Alarcónistakin, jonka luonteet\nja kielen kauneus ovat korkeammalla asteella kuin hänen. Toisaalta taas\nCalderón voittaa mainitut kirjailijat näkemyksensä ylevyyden\nja syvällisyyden, sakramentti-autojensa eli katolisen\nvertauskuvallisuutensa, synteettisen kykynsä ja draamallisen\nsommittelutaitonsa kautta. Hienostuneena luonteena hän karttoi Lopen\nkansanomaisuutta eikä kirjoittanut ainoatakaan rosvokomediaa. Hänen\nvahva puolensa oli hersyvä lyyrillisyys, jolla hän tietoisesti vahvisti\nkohtaustensa tunnelmaa.\n\n\n7\n\nCalderónin lukuisista aikalaisista mainittakoon _Francisco de Rojas\nZorrilla_ (1607-1648), Toledosta syntyisin ollut, mutta Madridissa\nvaikuttanut ahkera näytelmäseppo (kaksi nidettä, 1640 ja 1644), joka\nkäsitteli kaikkia jo perinteiksi tulleita aihepiirejä ja on vieläkin\ntunnettu usein esitetystä kunniakomediastaan Paitsi kuningasta, ei\nkukaan (Del Rey abajo, ninguno).\n\nValmistaessaan sotaretkeä Algeriaan Alfonso XI hämmästyy sen\nlahjoituksen suuruudesta, jonka yrityksen avustamiseksi tekee\nmaanviljelijä Garcia del Castañar, ja päättää mennä tuntemattomana\nhänen luokseen, mukanaan vain don Mendo, jolle antaa kuninkaalle\nkuuluvan nauhan. Mutta Garcialle ilmoitetaan asiasta ennakolta: että\nkuningas on se, jolla on punainen nauha. Don Mendo rakastuu kiihkeästi\nGarcian puolisoon Blancaan ja ilmaisee tunteensa, mutta tämä torjuu\nhänet loukkaantuneena. Vieraiden poistuttua ja luullen Garcian menneen\nmetsästämään don Mendo tunkeutuu parvekkeen kautta taloon. Pitäen häntä\npunaisen nauhan vuoksi kuninkaana Garcia sallii hänen paeta ja päättää,\nkun ei tiedä muutakaan keinoa kunniansa ja vaimonsa suojelemiseksi\nkuninkaan pyyteiltä, surmata Blancan ja itsensä. Blanca kuitenkin\npääsee pakenemaan ja joutuu hoviin, kuningattaren luo. Garcia lähtee\nmyös hoviin, selvittääkseen asian kuninkaan kanssa. Luullen yhä don\nMendoa kuninkaaksi hän sallii tämän lähennellä vaimoaan, mutta\npäästyään selville asiasta valittaa oikealle kuninkaalle kärsimästään\nloukkauksesta. Kun tämä käskee häntä ilmaisemaan rikollisen, hän pyytää\ndon Mendoa viereiseen huoneeseen ja surmaa hänet siellä. Palattuaan hän\nkertoo olevansa kreivi Garcia Bermudon poika (vain aatelisen\nkunniantunto oli muka näin herkkä) eikä sallivansa kenenkään muun\npaitsi kuninkaan loukkaavan kunniaansa:\n\n    \"no he de permitir me agravie\n         del Rey abajo, ninguno\".\n\nTraagillisen ristiriidan aiheuttaa siis velvollisuus kunniaa ja\nkuningasta kohtaan. Mallipuolison, Blancan, luonteen kauneuden, Garcian\narvokkuuden ja jalouden, sujuvan runoasun, luontevan dialogin ja\njohdonmukaisesti kehittyvän ja jännittävän juonen vuoksi\nnäytelmää pidetään mallikelpoisena. Sen kielessä on merkkejä\n\"liikasivistyneisyydestä\", culteranismosta.\n\nVoimatta viipyä kauemmin Zorrillan tuotannossa siirrymme toiseen\nCalderónin aikalaiseen, jolla myös on huomattava nimi Espanjan draaman\nhistoriassa. _Augustin Moreto y Cavana_ (1618-1669) oli Madridissa\nsyntynyt italialainen, joka pääsi Filip IV:n hovirunoilijain piiriin ja\nalkoi jo nuorena sepittää näytelmiä. Vihkiytyi sittemmin papiksi. Hän\non käsitellyt uskonnollisia, historiallisia, tapa- ja novelliaiheita.\nTunnettu on sattuvasta luonteiden kuvauksesta Ylenkatse ylenkatseita\nvastaan (El desdén con el desdén). Barcelonan kreivin tytär Diana ei\ntahdo mennä avioliittoon, vaan tekee pilaa niistä nuorista\nkavaljeereista, joita isä toimittaa hänen seuraansa. Kreivi de Urgel\npäättää turvautua toisenlaiseen taktiikkaan kuin muut ja tekeytyy aivan\nkylmäksi Dianan suloille. Tästä ärsyttyneenä Diana kohdistaa juuri\nhäneen kaikki keinonsa ja rakastuukin itse, niinkuin viekas de Urgel\noli odottanut. Keikari Don Diego (El lindo D. D.) on itserakas, tyhmä\nnarri, joka ei ymmärrä pitää kiinni kauniista morsiamestaan, vaan\njoutuu naimaan palvelustytön, luullen häntä leskikreivittäreksi.\nMoretolla oli melkoiset lahjat, varsinkin silloin, kun hän pääsi, kuten\nusein teki, laittelemaan ja parantelemaan muiden näytelmiä. Niissä\nolevat vihjeet ja hyvät puolet hän osasi kohottaa näkyviin ja poistaa\nheikkoudet. Luonnekomediain sepittäjänä häntä pidetään Alarcónin\nvertaisena, antoipa hän äskenmainitun laatuisilla omintakeisilla\nkehitelmillään tälle alalle uuden vivahduksen, luoden ns.\n\"teeskentelynäytelmän\" (comedia de figuron). Moreton komediat ovat\nEspanjan draaman miellyttävimpiä saavutuksia.\n\nEspanjan draaman historian keskeytämme tässä vaiheessa tähän.\nAjankohtana, jolloin keskiajan näytelmä vielä oli täydessä voimassa,\njolloin kansallinen itsetunto kohosi korkeimmilleen maurilaissotien\nonnellisen päättymisen ja Amerikan valloituksen johdosta, jolloin\nuuskatolisuuden hurma valtasi kaikki juuri siksi, että elettiin vielä\nkeskiajan asteella, renessanssin henki saapui tarjoamaan kuvastinta,\njosta kansa saattoi katsoa itseään ja tietänsä nykyhetken suuruuden\nkukkuloille. Ei ole ihmettelemistä, että se tässä sieluntilassa otti\ninnostuen vastaan tuon kuvastimen, että se seurasi siitä väsymättä\nvaiheitansa 700-vuotisen vapaustaistelunsa aikana, omaa itseänsä ja\nerikoisluonnettansa. Se näki siitä uskonnollisen hurmahenkensä,\nfanaattisen mystiikkansa, josta kenties kuvastuu muinaisten\niberialaisten sielunelämän synkkyyttä; maurilaissodissa kehittyneet\njyrkät, uskonnollisvivahteiset kunniakäsityksensä, jotka mahdollisesti\nolivat herkistyneet näin aroiksi sorron aikoina, värillisen rodun\nväkivallalla anastaessa valkoisia naisia, ja joiden puolustaminen\noli kaikkien viitan ja miekan ritarien ylin velvollisuus;\nkoston-uskontonsa, jossa tuntuu kaikua vanhoista verikoston laeista;\nintohimoisuutensa, joka maureilta saadun ja sorron aikoina\nvälttämättömyydenkin opettaman tavan mukaan piti varmimpana sulkea\nnaiset lukon taakse; itämaisen viehtymyksensä värikkäisiin,\njännittäviin, traagillisiin kohtauksiin; oman kansanomaisen\nromanssikauneutensa ja sattuvan sanakomiikkansa -- sanalla sanoen\nkaiken sen, josta se ylpeili erikoisesti espanjalaisille kuuluvana\nkansallisena ominaisuutena. Selvää on, ettei verettömällä, elämästä\nerillään olevalla Plautuksen ja Terentiuksen mallisella\ntyyppikomedialla voinut olla menestymisen edellytyksiä kansan\nkeskuudessa, jonka sielunelämä oli katkeamatonta tosidraamaa.\n\nYlläkuvattu historiallisten voimien samanaikainen ja yksimielinen\nkohdistuminen vaikuttamaan kansallisiin näytelmäperinteisiin aiheutti\nEspanjan draaman suurenmoisen nousun. Kun se oli korkeimmillaan, oli\npoliittinen ja taloudellinen suuruus jo luhistumassa ja kansa istui\nteattereissa katsomassa menneisyyttänsä, huomaamatta todellisuuden\narjen harmautta. Näin Espanjan suuri draama jäi vähitellen riippumaan\nilmaan, vaille tosioloista pohjaa, ja kansakunnan lapsellistuessa\nkirjailijatkin menettivät miehekkyytensä ja ytimekkyytensä ja vieraat\nvaikutukset alkoivat tuntua. Annettuaan herätteitä Ranskan draamalle\nEspanja sai pian itse todeta sen vaikutuksia omilla näyttämöillään.\nKaarle II:n noustua valtaistuimelle 1665 Ranskan politiikka rupesi yhä\ntuntuvammin ohjailemaan Espanjaa ja sen ohella yhä suuremmassa määrässä\nranskalaistuttamaan sen keskeisintä kulttuurielämää. Kun Kaarle II:n\nkuoltua (1700) valtakunta hänen testamenttinsa kautta joutui\nBourboneille, Ludvig XIV:n tyttärenpojalle Filip V:lle, oli\nranskalaisuuden hegemonia maan kirjallisessa elämässä pian kieltämätön\ntosiasia.\n\n\n\n\n3. RANSKA.\n\n\n1\n\nRanskan keskiaikainen draama oli laajan ja syvällisen innostuksen\ntuote, itsenäinen kansallinen kehitelmä, tosin lähtenyt kirkon kaikille\nmaille yhteisestä helmasta, mutta siitä huolimatta, muun ranskalaisen\nkulttuurin tavoin, eurooppalaisen näytelmän äiti. Katsoessamme sitä\n1500-luvun kynnykseltä toteamme sen silloin vielä esiintyvän (II, s.\n386-392) mysteriona, moraliteettina ja farssina. Ammattilaisten yhtymä\n\"Kärsimyksen veljeskunta\" (II, s. 382), \"Basochen kirjurit\" ja\nmonet \"Suruttomain seurakunnat\" esittivät näitä Parisissa;\nmaaseutukaupungeissa esitys oli myös ammattilaisten muodostamani\n\"veljeskuntain\" ja muiden satunnaisluontoisempien yhtymien hallussa;\ntuntematon ei ollut kiertelevien ilveilijöiden nopeasti pystyttämä\ntilapäisteatteri, jonka palkeilta sopi erittäin hyvin laususkella ja\nnäytellä Mestari Pathelinia tai muuta vallatonta pilaa. 1500-luvulla\nrupesi tämän kansallisen näytelmätaiteen tielle ilmestymään yhä enemmän\nhankaluuksia, sellaisia kuin luonnollinen vanheneminen, esittäjäin\nsivistymättömyys, itsevaltaiseksi kehittyvän kuninkuuden poliittisia\nfarsseja sietämätön ahdasmielisyys, protestanttisen herätyksen ja\npuhdistuvan katolisuuden aiheuttama tunnonarkuus, joka loukkautui\nmysterioista jne. Alkoi tulla kieltoja, niin että lopuksi vain\nmoraliteetit ja kärjettömät farssit olivat sallittuja. 1548 Parisin\nparlamentti kielsi ensimmäisen kerran mysterioiden esittämisen ja\nuudisti kieltonsa lopullisesti 1598.\n\nTällöin olivat \"Basochen kirjurit\" ja muut \"Suruttomain seurakunnat\"\nolleet jo kymmeniä vuosia kadonneina. Ainoa seurue, jolla oli kuninkaan\nantama oikeus näytellä Parisissa ja joka toimi yhä edelleen, oli\nmainittu \"Kärsimyksen veljeskunta\". Vaikka se oli saanut yksinoikeuden\nvain mysterioiden esittämiseen, se kuitenkin katsoi kaiken\nnäyttelemisen Parisissa etuoikeudekseen, vaatien muiden yhtymien ja\nkiertelevien italialaisten ym. seurueiden esitysten kieltämistä. Kun\nParisin ainoa teatteri, Hôtel de Bourgogne, oli v:sta 1548 sen\nhallussa, se saattoi antaa vaatimukselleen käytännöllistä pontta.\nRistiriidat usein ratkaistiin siten, että seurueet alistuivat maksamaan\nveljeskunnalle teatterin ja privilegion vuokraa, mikä tuli vakinaiseksi\ntavaksi sen jälkeen, kun veljeskunta 1598:n kiellon johdosta lakkasi\nitse näyttelemästä. Privilegio lakkautettiin vasta 1677.\n\nSäilyneiden niukkojen tietojen mukaan näyttää Bourgognen teatteri\nolleen suuri sali, jonka molemmilla pitkillä seinillä on ollut\nparvekkeita ja toisessa päässä yksinkertainen lavanäyttämö.\nItalialaiset seurueet muuttivat tämän uudenaikaisella\nkulissitekniikallaan vaatimustensa mukaiseksi. Ne seurueet, jotka eivät\nsuostuneet käyttämään sitä tai eivät saaneet sitä vuokratuksi,\npystyttivät tilapäisnäyttämöitä Saint-Germainin ja Saint-Laurentin\ntorille, mihin Henrik IV antoi luvan. Vuodesta 1628 alkaen ruvettiin\nantamaan näytäntöjä myös ns. Berthaultin ja v:sta 1634 Marais'n\npallohuoneessa; tämä teatteri saavutti suuren menestyksen heti alusta\nalkaen siksi, että sen ensimmäiseksi näytelmäksi sattui silloin aivan\ntuntemattoman kirjailijan Pierre Corneillen Mélite.\n\nRanskan teatteri joutui keski- ja uudenajan vaihteessa kirkon\nepäsuosioon, mikä aiheutui mm. siitä, että mysteriot olivat\nkäsityöläisten esittäminä enemmän rienausta kuin taidetta, ja siitä,\nettä Bourgognen teatterista tuli kevytmielisyyden tyyssija. Näyttelijät\nolivat sivistymättömiä ja heidän seurueensa moraalin puolesta huonossa\nhuudossa. Heidän toiminnastaan ei ole säilynyt mitään niin elävää\nkuvausta kuin Espanjan näyttelijöistä, eikä koko taide ollut Ranskassa\ntässä vaiheessa niin suosittu kuin Pyreneitten eteläpuolella.\nVakinaista näyttelijäkuntaa ei Bourgognen teatteriin muodostunut\nennenkuin 1600-luvun ensimmäisellä kymmenellä, jolloin Ranskan\nteatterin historiassa mainittava Valleran-Lecomten seurue asettui\nsiihen pysyväisesti. Suosittujen näyttelijäin nimiä on säilynyt.\n\nPalaten itse draaman historiaan huomautamme, että vanhan kansallisen\ndraaman rauhaa alkoivat ensimmäiseksi häiritä humanistien harrastamat\nlatinankieliset näytelmät, joilla tosin ei kieliasunsa vuoksi ollut\nsuuria mahdollisuuksia oppineiden piirien ulkopuolella. Mallina oli\netupäässä Seneca, mutta myös puhdas kreikkalainen tragedia. Tällaisia\nnäytelmiä olivat Buchananin mainitut (s. 40) draamat Baptistes ja\nJephte, sekä Plejadin piiriin kuuluneen Marcus Antonius Muretuksen\nJulius Caesar (1544), kirjallisuuden ensimmäinen Caesar-draama.\nHumanistit kuten Buchanan käänsivät lisäksi kreikkalaisia draamoja\nlatinaksi. Kaikkia näitä esitettiin yliopistoissa ja kouluissa latinan\nharjoitukseksi. Seuraava askel oli, että klassillisia näytelmiä\nalettiin kääntää ranskaksi. 1539 oli jo koko Terentius ranskannettu.\nVähitellen julkaistiin täten käännöksiä Sophokleen, Euripideen,\nAristophaneen ja Plautuksen näytelmistä, ulotettiinpa harrastus myös\nitalialaiseen ja espanjalaiseen draamaan, joista ranskannettiin mm.\nBeccarin Uhri (1543), Arioston Suppositi (1545), Trissinon Sofonisba\n(1559) ja Rojaan Celestina (vuosina 1524-1578 viisi kertaa). Selvää on,\netteivät humanistisen sivistyksen saaneet tai uuteen italialaiseen\ndraamaan tutustuneet henkilöt voineet ottaa keskiajan naivia näytelmää\nvakavalta kannalta, vaan vaativat ja odottivat uuden draaman syntyä.\n\nNäin oli 1500-luvun keskivaiheilla Ranskassa draaman alalla\ntodettavissa kolme tekijää: keskiaikaisen kansallisen näytelmän\nperinne, klassillinen latinankielinen tai käännetty oppineiden piirien\nja italialainen draama. Elävänä ajan ilmiönä oli viimeksimainitulla,\nsen paimennäytelmällä, komedialla ja tragedialla, tärkeä osuus Ranskan\nuuden draaman syntyyn, se kun miellytti Plejadin miehiä klassillisen\nrakenteensa puolesta ja tullen suoranaisesti tarjolle kouluutunein\nitalialaisin näyttelijävoimin hurmasi hovipiirit, jotka muutenkin\nsuosivat italialaista kulttuuria. Historiallinen tapahtuma on tältä\nkannalta se juhla, jonka kardinaali Ippolito d'Este, Arioston\nsamannimisen kardinaalin veljen ja Lucretia Borgian poika, toimeenpani\nParisissa syysk. 28 p. 1548 Henrik II:n ja Katarina dei Medicin\nkunniaksi, ja jossa esitettiin italialaisin mies- ja naisvoimin, mikä\nBrantômen mukaan \"oli Ranskassa ennen näkemätöntä\", Bibbienan siveetön\nkomedia Calandria.\n\n\n2\n\nPlejadin ohjelmaan kuului keskiajan näytelmän korvaaminen uudella\nantiikin mukaisella draamalla. Tämän toteutti ensimmäisen kerran\n_Étienne Jodelle_ (1532-1573) Kleopatra-tragediallaan, joka esitettiin\n1552 \"Reimsin arkkipiispojen talossa\" Henrik II:n ja koko hovin läsnä\nollessa. Silminnäkijänä ollut Pasquier (s. 321) kertoo: \"Kaikki ikkunat\nolivat ahtaen täynnä arvohenkilöitä ja piha niin tungoksenaan\nylioppilaita, että heitä pursusi porteista. Remi Belleau (s. 181) ja\nJean de la Péruse esittivät pääosia\". Selvästi tästä ilmenee, että\nkysymyksessä oli tilapäinen pihanäyttämö. Toisena näytelmänä oli\nJodellen komedia Eugène. Esitys uusittiin seuraavana vuonna toisessa\npaikassa, komediana todennäköisesti Jodellen Kohtaus (Rencontre), joka\non hävinnyt. Näytännön jälkeen ystävät pitivät Ranskan tragedian\nluojalle juhlan, antaen hänelle elävän seppelöidyn pukin; kuningas\nlahjoitti hänelle 500 kultarahaa. Jodelle kirjoitti toisenkin tragedian\nnimeltä Uhriksi antautuva Dido (Didon se sacrifiant). Hän on ollut\nelämänhaluinen renessanssin-ihminen, ei vain runoilija, vaan vielä\narkkitehti maalaus- ja kuvanveistotaiteen tuntija, kaunopuhuja ja etevä\nmiekkailija. Kuoli kurjuudessa. Hänen teoksensa julkaistiin 1574.\n\nAntoniuksen haamu ilmoittaa katsomolle käskeneensä Kleopatran surmata\nitsensä, ettei joutuisi Octavianuksen riemukulkueeseen. Kleopatra itse\nvahvistaa tämän ilmoituksen ja hänen kamarineitonsa koettavat turhaan\nhorjuttaa hänen päätöstään, kuoron valittaessa salliman oikullisuutta.\nToisessa näytöksessä Octavianus neuvottelee uskottujensa kanssa, miten\nvoisi estää Kleopatran surmaamasta itseään, että hänet saataisiin\nkoristamaan hänen kulkuettaan. Kolmannessa näytöksessä, jossa Kleopatra\nrukoilee Octavianusta säälimään häntä ja puhuu köyhyydestään, tapahtuu\nperipeteia, äkillinen käänne, sikäli, että hänen palvelijansa ilmoittaa\ntämän olevan perätöntä; käänne menettää kuitenkin merkityksensä, kun\nOctavianus ei pane siihen huomiota. Näytös on tehoton, koska katsoja\ntietää molempien päätöksen järkkymättömyyden. Neljäs näytös on\nlyyrillistä valmistusta kuolemalle, joka tapahtuu väliaikana.\nViidennessä näytöksessä siitä kerrotaan.\n\nKleopatran tyylisiä klassillisia murhenäytelmiä sepitettiin tämän\njälkeen useita kymmeniä, aiheina joskus, varsinkin protestanttien\npuolella, myös Raamatun henkilöitä. Kirjailijoista mainittakoon\nvain lääkäri _Jacques Grevin_ (1538-1570), kahden komedian ja\nCaesar-aiheisen tragedian sepittäjä, ja tuottelias _Robert Garnier_\n(1535-1601), jonka näytelmistä ovat huomattavimmat Bradamante (1582) ja\nJuutalaisnaiset (Les Juives, 1583). Edellisessä kuvataan Arioston\nmukaan naisritari Bradamanten vaiheita, kuinka hän vannoo menevänsä\nvain voittajansa puolisoksi ja joutuu lopuksi, kilpakosijan jalouden\nkautta, todellisen rakkautensa omaksi (s. 276). Tämän \"romanzoista\"\nsaadun sisällyksen, jossa ei siis ollut varsinaisessa mielessä ei\npelkoa eikä sääliä herättävää tragiikkaa, ja onnellisen lopun vuoksi\nGarnier sanoi näitä näytelmiään \"tragikomedioiksi\". Juutalaisnaisissa\nkuvataan rangaistusta, jonka Jumala antoi Nebukadnesarin kautta kohdata\nkuningas Sidkiaa ja hänen kansaansa. Garnier'n säkeissä on tunnevoimaa\nja vakaumusta, ja hän muovaa ne mielellään iskulauseiksi, esim. \"ken\neestä maansa kuolee, elää ikuisesti\". Kristillinen henki ja kuninkuuden\nperustuminen Jumalan tahtoon tulee niissä erikoisesti tulkituksi.\n\nTämän tragediatuotannon kukoistuskausi päättyi n. 1583, kestettyään\nkolmisenkymmentä vuotta. Senkin jälkeen niitä sepitettiin, mutta niissä\nei ollut enää uuden taiteen tuoreutta. Vasta _Antoine de Montchrestien_\n(1575-1621), alkuaan orpo apteekkarin poika, sitten hurjapäinen nuori\nkaksintaistelija, joka sekä sai että antoi haavoja ja surmasi yhden\nvastustajansa, minkä vuoksi pakoili Englannissa ja Hollannissa,\nkansantaloustieteilijä ja rautatehtailija sekä lopuksi\nhugenottikapinoitsija, joka kaatui kyläravintolan edustalla sattuneessa\npienessä kahakassa, onnistui valamaan tuotteisiinsa joskaan ei\ndraamallista vauhtia niin ainakin vaikuttavaa lyyrillisyyttä. Hänen\nkuudesta draamastaan, jotka julkaistiin Rouenissa 1601, mainitsemme\nvain Skotlannin kuningattaren (La Reine d'Écosse) ja Hamanin (Aman).\n\nEdellisen aiheena on Maria Stuart, jonka vanhemmat aikalaiset olivat\nnähneet ja tunteneet Ranskan nuorena kuningattarena. Ensimmäisen\nnäytöksen muodostaa Elisabethin ja hänen neuvonantajansa keskustelu,\njossa viimeksimainittu koettaa saada kuningatarta tuomitsemaan Marian\nkuolemaan. Elisabeth epäröi ja päättää antaa kilpailijattarelleen\nanteeksi, mutta sitten kuitenkin hänen ministerinsä ilmoittaa\nkuolemantuomiosta. Sitä, miksi Elisabeth oli muuttanut päätöksensä,\nei sanota. Loppuosana ovat Marian pitkälliset jäähyväiset ja\nsanansaattajan kertomus hänen kuolemastaan. Kuoro laulaa lyyrillisellä\ntunteellisuudella milloin vaatimattoman elämän onnellisuudesta, milloin\nelämän tyhjyydestä ja kohtalon oikullisuudesta.\n\nJälkimmäisen ensimmäisessä näytöksessä Haman neuvottelee uskottunsa\nkanssa, miten saisi hävitetyksi juutalaiset. Toisessa hän saa\nAhasveruksen tuomitsemaan heidät. Kolmannessa suoritetaan Esterin ja\nMardokain neuvottelu, sanansaattajan aina juostessa näyttämön poikki\nEsterin luo, joka istuu rakennuksensa ikkunassa. Neljännessä kuvataan\nEsterin käynti kuninkaan luona ja viidennessä Hamanin tuho. Kuoro\nsäestelee eri kohtauksien perustunnelmaa.\n\nNämä 1500-luvun pseudoklassilliset tragediat pääsivät näyttämölle vain\npoikkeustapauksissa, harrastelijoiden esittäminä, sillä Bourgognen\nteatteri ei ottanut niitä ohjelmistoonsa ja muuta näyttämöä ei ollut.\nNe olivatkin aiottuja etupäässä luettaviksi. Niiden rakenne ilmaisee\ntekijäin noudattaneen aikansa esteettisiä ohjeita, jotka ensiksi oli\nAristoteleen, Horatiuksen ja Senecan pohjalla kuten tiedämme\nsommitellut säännöiksi Trissino (s. 139) ja jotka sitten Ranskassa\nilmaisivat Scaliger (1561), Jean de la Taille (Saul-nimisen näytelmän\nesipuheessa, 1572) ja Vauquelin de la Fresnay. Kahta pääseikkaa\nalleviivattiin erikoisesti: toiminnan yhtenäisyyttä ja lyhytaikaisuutta\nsekä todennäköisyyttä. Jatkuvan, monivaiheisen ja pitemmän ajan\nkuluessa tapahtuvan toiminnan sijaan valittiin mieluimmin antiikin\nmukaan lyhyt yhtenäinen juoni, joka aloitettiin aivan loppuluhistuksen\nkynnykseltä. Scaliger jo puhui toiminnan ja ajan yhteydestä, ja de la\nTaille lisäsi siihen paikan yhteyden. Kukaan ei välittänyt näyttämölle\nasetuksesta eikä koristeista -- eihän ollut teatteriakaan --, joten\nesitys senkin puolesta muistutti lausuntanumeroa. Todennäköisyydestä\nsen sijaan pidettiin huolta: murhaa ei saanut esittää näkyvissä, koska\nkatsojat muka tiesivät sen olevan vain näyttelemistä. Antiikin\nkritiikittömästä matkimisesta oli vielä seurauksena, että perittiin\nunet, yksinpuhelut, sanansaattajan kuvaukset ja kuoro, vaikka se ei\nolisi ollut tarpeellistakaan. Juonen kehitystä ehkäisi se, ettei\nantiikin draamassa ollut sellaista nykyaikaisessa merkityksessä; sehän\noli peräisin sankaritarustosta, jonka kaikki tunsivat. Pääpaino olikin\nlyyrillisellä, tunteellisella ja eetillisellä puolella. Tämä ilmenee\nranskalaisessa tragediassa paatoksellisuutena, retoorisina\nlausuntanumeroina, ja tämän vuoksi ne tuntuvat meistä ikäviltä ja\ntyhjiltä. (I, s. 282-283).\n\n\n3\n\n1500-luvun ranskalainen komedia oli vähäpätöisemmässä asemassa kuin\ntragedia, harvalukuisempi ja yhtä keinotekoinen. Siinä voi huomata\nvaikutuksia kolmelta eri taholta: antiikista, farssista ja Italiasta.\nEnsiksimainittu on vähäinen, rajoittuen oikeastaan vain siihen, että\nnäytöksiä oli viisi, mutta farssista ranskalainen komedia peri\nkahdeksantavuisen säkeen, taipumuksen rivoon puhetapaan ja\nkritiikinhalun oikeusviranomaisia ja hengellisen säädyn jäseniä\nvastaan. Italialaisesta komediasta lainattiin aiheet ja tapahtumat --\npaljoa enemmän kuin Plautukselta ja Terentiukselta. Sitä tietä siis\ntulivat ranskalaiseen komediaan rakastuneet nuoret miehet ja heidän\ntaitavat palvelijansa, heitä vastustavat ahneet isät ja muut tutut\ntyypit. Kirjailijat eivät näin ollen päässeet osoittamaan erikoisempaa\ntaiteellista omintakeisuutta.\n\nMainittu _Jodellen_ Eugène on huvittava novellikomedia. Kahdessa\nensimmäisessä näytöksessä esitetään henkilöt: apotti Eugène ja upseeri\nFlorimond, jotka molemmat ovat rakastuneet Alixiin. Apotti pääsee\nvoitolle ja varmistaakseen asemansa naittaa lemmittynsä tyhmälle\nGuillaumelle, joka on asiain syvempään kulkuun nähden tietoisesti sokea\nsamalla tavalla kuin Lazarillo vastaavassa tilanteessa. Kolmannessa\nnäytöksessä Florimond ajaa apotin tiehensä ja pieksää Alixin.\nNeljännessä Florimondin sekundantti uhkaa apotin henkeä ja lisäksi\nvielä kiusallinen velkoja ahdistelee häntä, mutta viidennessä\nnäytöksessä apotti tyydyttää karhunsa antamalla hänelle\nkirkkoherranviran ja Florimondin naittamalla tälle sisarensa, jota\nFlorimond oikeastaan rakastaa.\n\n_Grevinin_ Ällistyneet (Les Esbahis) kuvaa näppärästi rakastunutta\nukkoa ja kuinka häntä petkutetaan. _Remy Belleaun_ Jälleen löydetty (La\nReconnue) kuvaa samoin vanhusta, joka on rakastunut nuoreen neitoon ja\nvarmistaakseen hänet itselleen tahtoo naittaa hänet apulaiselleen;\nlopuksi tyttö löytää oikean isänsä. Aihe periytyy Plautuksen Casinasta.\nTuottelias komediain kirjoittaja oli _Pierre Larivey_ (1540-1611),\njonka Aaveet (Les Esprits) -- Terentiuksen Adelphista ja Plautuksen\nRuukusta tehty sommitelma -- on muistettava sen vuoksi, että Harpagonin\nkuuluisassa monologissa näkyy jälkiä ahneen ja saidan Séverin-ukon\npuheista.\n\nPlejadin yrityksiä antiikin arvoisen ranskalaisen kansallisen draaman\nluomiseksi ei voi juuri pitää onnistuneina. Tragedia kuitenkin jäi\neloon ja tuli pian ylevien ajatusten ja tunteiden puhetorveksi; komedia\npysyi hengissä siksi, että se omisti farssin elinvoimaa ja oli siis\njossakin määrin kansallinen perinne. Koko tämän kehityskauden\nheikkoutena oli antiikin orjallinen matkiminen.\n\n\n4\n\nEdellä selitetty tragedia ei olisi kyennyt herättämään suuremman\nyleisön kiinnostusta, koska siinä ei ollut toimintaa, eikä\nsitä esitettykään Bourgognen teatterissa. Vasta sitten, kun\nValleran-Lecomten seurue sai tämän vakinaiseksi näyttämökseen, tapahtui\nmuutos. Tämä oli seurueen kirjailija-avustajan _Alexandre Hardyn_ (n.\n1569-1632) ansiota. Aloittaen työnsä mainitun teatterin palveluksessa\nn. 1593 hänen sanotaan sommitelleen sitä varten n. 700 näytelmää,\njoista 1623-1628 julkaisi 34 kpl.: 11 tragediaa, 13 tragikomediaa, 5\npaimen- ja 5 mytologista näytelmää. Tragedioissaan Hardy kyllä säilytti\nunet, monologit ja kertomukset, mutta jätti niistä pois kuorot ja ennen\nkaikkea piti tärkeänä sitä, että juonta kehitettiin askel askeleelta\nloppuluhistusta kohti, jonka laadusta katsoja ei saanut edeltäpäin\ntäyttä varmuutta. Hardy siis toi ranskalaiseen draamaan toiminnan ja\njännityksen. Hänen työskentelynsä oli jokseenkin samanlaatuista kuin\nhänen aikalaistensa espanjalaisten ja englantilaisten näytelmäseppojen,\nmm. Lope de Vegan ja Shakespearen toiminta teatterien ohjelmien\nhankkijoina.\n\nTragikomedia oli toinen ala, jonka Hardy uudisti. 1600-luvun alussa\nRanskassa vallitseva \"romanttinen\" tuulahdus joka mm. innostui\nespanjalaisiin ritariromaaneihin, vaati tämäntapaista näyttämöltäkin.\nTätä kaipuuta tyydytettiin espanjalaistyylisillä näytelmillä, joissa\nvilkkaan, käännerikkaan ja jännittävän toiminnan jälkeen seurasi\nonnellinen loppu. Kolmas ala, jolla Hardy myös toimi uutterasti, oli\nMontemayorin L'Astrée'n ja italialaisen paimentyylin vaikutuksesta\nsyntynyt Pastoraalinäytelmä, jonka idyllinen maailma ja lemmen vastoin-\nja myötäkäymisistä johtuvat käänteet ovat jo aikaisemmista kuvauksista\nsävyltään selvät.\n\nHardy ja hänen ohellaan monet muutkin kirjailijat eivät yleensä eivätkä\nvarsinkaan tragikomedian alalla välittäneet ajan, paikan ja toiminnan\nyksyydestä, vastustaen tätä kaavaa tietoisesti ja oikeilla,\nnykyaikaisilla syillä, mutta vähitellen tuo sääntö -- että siis\ntoiminta oli oleva keskeytymätön, että sen oli kestettävä korkeintaan\nvuorokausi ja että näyttämö oli oleva koko ajan sama -- kuitenkin tuli\nyleiseksi laiksi, jota n. 1640:stä alkaen aina romantiikkaan saakka\nnoudatettiin rakennettaessa ranskalais-klassillista tragediaa. Näin oli\nvähitellen löydetty murhenäytelmän ulkonainen muoto; nyt oli vain\nsaatava sen tragikomedian alalle kuuluva ulkonainen toiminta\nsyvennetyksi, muutetuksi sielulliseksi ja eetilliseksi, jonka\nluonteiden oma logiikka johtaa loppuratkaisuun. Tämän vaiheen aloitti\nCorneille.\n\nBourgognen teatterin tragediaesitys alkoi karkeanleikillisellä,\nburleskilla prologilla ja päättyi samantyylisellä farssilla, jossa\nkansanomaisiksi tulleet italialaisperäiset tyypit tai omat suositut\nilveilijät huvittivat yleisöä. Tätä farssia alettiin muodostaa\nkirjallisemmaksi ja niin syntyi sarja komedioita, joissa farssin tyypit\nja kohtaukset oli kehitetty laajemmaksi ilveilysarjaksi. Talloin\nsaavutettiin selvän juoni- ja pian myös tapakomedian aste, mallina\nitalialainen ja espanjalainen draama. Kirjallinen ivakomedia jossa\npilkattiin päivän kirjallisten muotien narrimaisia noudattajia,\nilmestyi myös näyttämölle. Nimiä luettelematta huomautamme vain, että\ntämä komediaharrastus oli esityötä Molièren asteelle, jolloin siis\npyrittiin -- ei enää naurattamaan sivistymätöntä rahvasta naivilla\nilveilyllä ja karkealla kielellä, vaan luomaan luonteiden ja varsinkin\nniiden vikojen henkevällä huomioinnilla syvällisempää komiikkaa ja\nherättämään siten sivistyneessä katsomossa sekä humoristisia että myös\neetillisiä mielteitä.\n\n\n\n\n4. ENGLANTI.\n\n\n1\n\nViitaten siihen, mitä olemme sanoneet Englannin keskiaikaisesta\ndraamasta (II, s. 392-395), huomautamme _miraakkelien_ jatkuneen\nmuuttumattomina, kehityskyvyttöminä ammattilaisnäytelminä, kunnes uusi\naika ja varsinkin protestanttisen herätyksen aikaansaama tunnonarkuus\nvähitellen 1500-luvun kuluessa lopetti ne. _Moraliteetit_ sen sijaan\npysyivät kosketuksissa todellisuuden kanssa, kuvastaen sitä ja tullen\nerikoisesti protestanttisten elämänkäsitysten tulkeiksi, mikä oli\nomiaan saattamaan ne, kuten aikaisemmin on selitetty, maallisen\nhenkilönäytelmän kynnykselle. Huomattava on piispa _John Balen_\n(1495-1563) moraliteettien osuus kehityksen ohjaamisessa tähän\nsuuntaan. Farssi eli interludi oli vielä sellaisena, jollaisia sepitti\n_John Heywood_ (1497-1580), draamallisesti kehittymätön, mutta ei ilman\nfabliaun asiasisällyksen, luonteiden ja satiirisen kärkevyyden\nansioita. Renessanssin vaikutusta siinä ei voi huomata, ellei\nkoulunäytelmä Thersites (1537) ole hänen: siinä näet kerskailija\nesiintyy Englannin näyttämöllä ensimmäistä kertaa. Mainittakoon, että\nCelestina tuli tunnetuksi Englannissa jo 1530 Caliston ja Melibaean\nnimellä, opettavaisena, onnellisesti päättyvänä mukaelmana.\n\nNäin olemme tulleet 1500-luvun keskipalkoille, voimatta siihen mennessä\ntodeta keskiajan asteen sanottavammin muuttuneen. Nyt kuitenkin\nrenessanssi alkaa näyttää voimaansa, niin että koko kansan valtaa uusi\nteatteri-innostus. Keskiajan kiertelevä ilveilijäjoukkue nousee\nnäkyviin interludeja esittävänä seurueena, johon liittyy uusia voimia\nmiraakkelien joutilaaksi joutuvasta avustajakunnasta, ja hakee\nhuvinhaluisten mahtimiesten suojelusta protestanttien ja Lontoon Cityn\nahdasmielisyyttä ja ahdisteluja vastaan. Näin syntyi Leicesterin nimeä\nkantava seurue (1574). Lontoossa näyttelijät erikoisesti väittivät\ntoimivansa kuningattaren huvittamiseksi ja kuningattaren neuvosto\npuolustikin heitä Cityn porvareita vastaan. Esiinnyttyään aluksi\nmajatalojen (Inn, Southwarkin Tabard Innin muistamme Canterburyn\ntarinoista) pihoilla eli siis vanhalla miraakkelin avonäyttämöllä, jota\nkuten Espanjassa ja Parisissa ympäröivät rakennukset katsojille\nmukavine parvekkeineen, James Burbage ja eräät muut Leicesterin\nseurueen näyttelijät rakensivat, päästäkseen rauhaan alituisilta\nahdisteluilta, 1576 kaupungin koillis- ja ulkopuolelle, yksityisen\nomistamalle alueelle, Shoreditch (= viemärioja) -nimiseen paikkaan,\nensimmäisen varsinaisen ja vakinaisen \"teatterin\", jolla nimellä (The\nTheatre) se tunnettiin.\n\nTämä näin syntynyt teatteri oli tietenkin, samoin kuin Espanjan corral\nja alkuaikoinaan Parisin Bourgognen teatteri, todellinen \"kansan\nnäyttämö\", joka viljeli erikoisalanaan kaikkia moraliteetin\nmaallistuneita, todellistuneita muunnoksia ja vallatonta interludia.\nYlhäisö, varsinkaan hovi, ei tullut mielellään katsomaan sen esityksiä.\nSitä varten kehittyi tämän vuoksi toisenlainen näyttelijäkunta ja\nohjelmisto: kuninkaallisen kirkkokuoron ja Lontoon koulujen oppilaat\nharjoitettiin esittämään näytelmiä, joita sepitettiin erikoisesti\nheitä, hovia ja ylhäisöä varten. Esitys suoritettiin sisässä, johonkin\nsaliin rakennetulla tilapäisnäyttämöllä, mutta myös vakinaisessa\nteatterissa. Lapsinäyttelijät kilpailivat joinakin aikoina\nmenestyksellä ammattinäyttelijäin kanssa sivistyneiden suosiosta.\n\nPuhuaksemme nyt Englannin draaman kehityksestä 1550:n jälkeen n. 1580\nsaakka toteamme siinä 1) jo mainitun kansallisen perinteen ja siitä\nlähtevän omintakeisen linjan; 2) klassillisen vaikutuksen, joka ilmenee\nsekä komedian että tragedian alalla; ja 3) samanaikaisesta mannermaan\ndraamasta saadut herätteet.\n\n1) Moraliteetin kansallisena perinteenä Englannissa todellakin eli\ndraama, jossa ei ole huomattavissa vierasta vaikutusta ja joka johtaa\nsuoraan Shakespeareen. Siitä on säilynyt useita näytteitä, mutta\nmainitsemme vain yhden: _Thomas Prestonin_ Kambyseen (1569). Lähteenä on\nollut Herodotoksen kertomus, jonka kirjailija on leikannut\nkohtauksiksi, pohtimatta juonen rakennetta sen enempää. Menettelytapa\noli siis sama kuin tehtäessä miraakkelinäytelmiä. Historiallisten\nhenkilöiden rinnalla esiintyy vertauskuvallisia hahmoja, kuten pahe,\nAmbidexter, joka kyynillisesti nauttii ihmisen viheliäisyydestä ja\njosta, ollen kokonaan vailla omaatuntoa ja hyveellisyyttä, voi sanoa\nIagon ja Gloucesterin herttuan kehittyneen. Koomillisia vivahteita\nesiintyy, joskin säästeliäästi. Kaikki näytetään, julmuudetkin, mitään\nei juuri kerrota. Tunnepuoli on voimakas -- kuolevan lapsen valitus\nennustaa Arthur-prinssin ja Hubertin liikuttavaa keskustelua. Kuuluen\nvertauskuvallisten hahmojensa puolesta vielä moraliteettiin Kambyses on\njo toisaalta shakespearelainen perusnäytelmä, joka olisi voinut pysyä\nelossa kauemminkin, ellei tyylin mahtipontisuus ja muu alkeellinen\nkömpelyys olisi saattanut sitä kehityksen jatkuessa naurettavaksi.\nRunomitta -- 14-tavuinen parisointuinen säe -- oli kehittymätöntä ja\ntuotti kirjailijalle vaikeuksia.\n\n2) Klassillinen vaikutus ilmenee Nicholas Udallin (1506-1556)\nkomediassa Ralph Roister Doister (1533, roister = rehentelijä,\nkerskuri), joka on sommiteltu Plautuksen Kerskailevasta sotilaasta,\nlisänä muutamia aito englantilaisia henkilökuvia. Käsittelyssä ilmenee\nmuutenkin itsenäisyyttä, esim. englantilaista tunteellisuutta. Ralphin\nluonnekuva on ristiriitainen, ei aivan uskottava: vaikka hän on todella\nrakastunut Constanceen, hän kuitenkin pälyilee ahneesti tämän\nmyötäjäisiä. Vapautuneempi klassillisista malleista on Cambridgessä\nsamoihin aikoihin esitetty _William Stevensonin_ Gurtonin eukon neula\n(Gammer Gurton's Needle, 1575), jossa ei niistä ole juuri muuta jälkeä\nkuin jako viiteen näytökseen. Kuinka Gurtonin eukko kadotti neulansa\npalkatessaan ukkonsa housuja ja kuinka jokaista saapuvilla olevaa\nepäiltiin neulanvarkaaksi siihen saakka, kunnes ukko istuessaan sai\nkipeän kokemuksen siitä, missä neula sittenkin oli -- sehän on laihahko\njuoni kestääkseen viiden näytöksen painoa, mutta tekee sen kuitenkin\nmehevän kansanomaisen huumorinsa ansiosta. Siinä on säilynyt vanha,\nsuosittu juomalaulu:\n\n    I can not eate but lytle meate,\n      my stomache is not good;\n    But sure I thinke that I can drynke,\n      with him that weares a hood.\n\n    En syödä vain saa lihaa lain,\n      ei vatsani näät kestä;\n    mut kera munkin ei se mua\n      vain ryyppäämästä estä.\n\nTällaiset näytelmät olivat yhtä paljon kansallisia farsseja, jotka oli\njotenkuten ahdettu antiikin huvinäytelmän kehyksiin, kuin ilmauksia\nantiikin vaikutuksesta. Selvemmin viimeksimainittu esiintyi tragedian\nalalla, jossa kuten muissakin maissa aluksi oli tärkeimpänä esikuvana\nSeneca. Kuten aikaisemmin on usein sanottu, tästä oli seurauksena, että\nhänen erikoisuutensa -- toiminnan puute, paatoksellinen lausunnallisuus\nja retoorisuus, pitkät yksinpuhelut, kuoro, haamu ja julmuudet --\nperiytyivät jäljittelijöiden näytelmiin, joissa juuri Senecan\nvaikutuksesta traagillisuus käsitettiin samaksi kuin pelko ja kauhu ja\njoissa siis näiden tunnetilojen synnyttämiseksi esitettiin julmuuksia.\nPaitsi käännöksistä, joita tehtiin 1559-1581 useita, Senecaa luettiin\ntietysti alkukielellä.\n\nEnsimmäinen senecalainen näytelmä on Gorboducin tragedia, joka\nesitettiin kuningattarelle ja hoville Whitehallissa tammikuussa 1561 ja\njonka olivat sepittäneet lakimiehet _Thomas Nortone_ (kolme\nensimmäistä) ja Vallanpitäjäin kuvastimen dantemaisesta johdantorunosta\ntunnettu _Thomas Sackville_ (kaksi viimeistä näytöstä). Näytelmä\npainettiin 1565. Sävy on kauttaaltaan juhlallisesti, raskaasti\nlausunnallinen, toimintaa ilmenee vain sanansaattajien ja uskottujen\nkertomuksista ja julmuuksia esitetään riittävästi. Kuningas Gorboduc\nluopuu vallasta molempien poikiensa, Ferrexin ja Porrexin, hyväksi,\njotka Eteokleen ja Polyneikeen tavoin heti tarttuvat aseisiin toisiaan\nvastaan. Porrex surmaa veljensä, mutta hänet tappaa taas heidän\näitinsä, jonka suosikki Ferrex oli ollut. Kansa nostaa kapinan ja\nsurmaa sekä isän että äidin. Lopuksi menettää myös kapinallinen\nvallananastaja henkensä. Kansallista pohjaa näytelmällä on\nsikäli, että se varoitti vallanperimystaisteluista, jotka olivat\nneitsytkuningattaren aikana jonkin verran päivän pelkona, ja että sen\naihe, joka ennustaa Kuningas Learia, oli otettu vanhoista kansallisista\nkronikoista. Senecan osuus rajoittuu siis ulkonaiseen rakenteeseen.\nUutta oli se, että runomittana käytettiin Surreyn Vergilius-käännöstään\nvarten Trissinon esikuvan mukaan luomaa 5-jambista silosäettä, joka\nnyt, vaikka vielä jäykkänä ja kehittymättömänä, tarjoutui draaman\npalvelukseen.\n\n3) Mannermaalta saapuneista samanaikaisista vaikutteista mainittakoon\nkoulunäytelmä, mm. Gnaphaeuksen (s. 30) Tuhlaajapoika (Acolastus),\njonka ympärille syntyi sikermä englanninkielisiä mukaelmia.\nItalialaista komediaa jäljiteltiin, italialaisen novellin aihepiiriin\ntutustuttiin ja italialaisia commedia dell'arte-näyttelijöitä vieraili\nLontoossa. Todennäköistä on, että englantilaiset oppivat paljon näiltä\nvanhoilta mestarinäyttelijöiltä.\n\n\n2\n\nSilmätessämme ympärillemme Englannin kirjallisuuteen n. 1580 voimme\ntodeta humanististen ja ulkomaisten vaikutteiden olevan siinä niin\nvallitsevina, että englantilaisen kansallisen hengen ilmauksia täytyy\nerikoisesti etsiä. Tämä etsiminen tuottaa laihoja tuloksia kaikilla\nmuilla kirjallisen elämän paitsi draaman aloilla, jossa pian vallitsee\nkuohuva kansallinen elämä. Muu kirjallisuus oli olemassa sivistyneitä,\nylimystöä varten, mutta draama, Shoreditchin teatteri ja sen\nseuralaiset, puhui syville riveille näiden oman mielikuvituksen ja\ntunteen kieltä. Voi sanoa näinä vuosikymmeninä, 1580-1642, Englannissa\nesiintyneen ja taistelleen kolme kansanliikettä: protestanttisuuden,\nkatolilaisuuden ja teatteriharrastuksen, joista ensiksimainittu tunsi\nmitä syvintä vihaa molempia toisia vastaan, ja viimeksimainittu oli\nainakin Lontoossa niin huomattava elämänilmiö, että sen lähdesuonien on\ntäytynyt imeä voimansa syvältä kansallisesta maaperästä. Sopiva\nvertauskohta on Espanjan draama; lähtökohtana on molemmissa keskiajan\nkansallinen perinne; tuotteliaisuus on pulppuava, joskaan ei yhtä\nvaltava kuin Espanjassa, jossa Lope yksin kirjoitti yhtä monta\nnäytelmää kuin Englannin renessanssikirjailijat yhteensä; yleisön\ninnostus oli molemmissa sama; jyrkkää jakoa komedioihin ja tragedioihin\nei voi tehdä, sillä molempien aineksia esiintyy useimmiten samassa\nnäytelmässä, jossa melkein aina on graciosoa vastaava leikillinen\nhenkilö; aihepiiri ulottuu molemmissa kotimaan historiallisista\nkronikoista alkaen antiikkiin ja oman ajan tavalliseen elämään;\nlyriikalla on huomattava sija. Suuri yhtäläisyys vallitsee siinäkin,\nettä tekijänoikeus on vielä melkein tuntematon käsite, että näytelmät\nkäsitetään enemmänkin teatterien ja seurueiden omaisuudeksi, jota uudet\nkirjailijat katsoivat voivansa käyttää vapaasti hyväkseen, omien\nsepitelmiensä aineistoksi ja pohjaksi. Eroavaisuudet ovat kuitenkin\ntärkeitä ja koskevat syvällisempiä seikkoja kuin yllämainitut\npinnallisemmat samanlaisuudet: englantilainen draama ei antaudu\nkunnia-, lojaliteetti-, katolisuus- eikä muidenkaan ahtaiden ihanteiden\npalvontaan, vaan säilyttäen vapautensa etsii ja osoittaa kohtaloita\nkäsitellessään inhimillisyyttä. Tästä on seurauksena, ettei se kaavoitu\neikä jäykisty \"viitan ja miekan\" näytelmäksi ja että sen henkilöt\npysyvät realisen elämän tuoreina tulkkeina. Se menettää jo varhain\nkirkon ja uskonnollisten piirien suosion ja joutuu tämän vuoksi joskus\nsiveellisesti harhateille, mutta säilyttää toisaalta -- päinvastoin\nkuin kirkon aseena oleva espanjalainen draama -- aatteellisen\nvapautensa, tullen usein ihmishengen kipeimmän totuudenjanon tulkiksi.\nNe eri tahoilta tulevat vaikutteet, joista äsken puhuimme, tempautuivat\npian kansallisen perinteen draamakymiin, kykenemättä pysymään omina\nerikoislaatuinaan. Emme siis voi seuraavassa käsitellä erikseen\ntragediaa ja komediaa tai kansallista ja oppinutta draamaa, koska ei\nole olemassa muuta kuin yksi ainoa kansallisen näytelmän valtavirta,\njosta kaikki eri puolet ja vivahdukset heijastuvat. Kohdistaen siis\nhuomiomme sen juoksuun ja katsoen eteenpäin n. vuodesta 1580 alkaen\nnäemme joukon draamakirjailijoita, jotka uutteralla työllä ikäänkuin\nvalmistavat suuren, muita korkeammalla olevan keskushenkilön,\nShakespearen, tuloa. Käsittelemme siis seuraavassa vuodet 1580-1592,\njolloin tämä esityö suoritettiin, mutta luomme sitä ennen katsauksen\nEnglannin teatterien historiaan näinä vuosikymmeninä.\n\nJames Burbagen \"Teatteri\" purettiin maanomistajan kanssa sattuneiden\nriitaisuuksien vuoksi 1598 ja pystytettiin uudelleen -- se oli\nrakennettu hirsistä -- seuraavana vuonna Thamesin eteläpuolelle,\nSouthwarkiin, lähelle \"Karhupuistoa\" (Bear Gardens), mikä nimi johtaa\nmieleen suositut kansanhuvit: koirien ja karhujen tappelut, joita\nsamoin kuin muitakin rahvaan raakoja huvituksia täällä olevissa\nkahdessa pyöreässä aitauksessa pidettiin. Sitä sanottiin nyt\nGlobe-teatteriksi, koska sen merkkinä oli maapalloa kantava Atlas. Se\npaloi 1613, mutta rakennettiin uudelleen ja oli olemassa 1644:ään\nsaakka. Säilyneet kuvat esittävät sitä palon jälkeisessä asussa.\n\n1577 rakennettiin Shoreditchiin, \"Teatterin\" lähelle, The\nCurten-nimiselle paikalle (= lat. cortina \u003C ransk. curtine = aitaus,\npiha) näyttämö, jota sanottiin The Curtain-teatteriksi. Se\ntodennäköisesti toimi 1642-teen saakka, jolloin kaikki teatterit\nparlamentin päätöksellä suljettiin.\n\nJo ennen Globea, 1596 oli yritteliäs James Burbage rakentanut\nvarsinaiseen kaupunkiin, lähelle mustain veljesten luostaria,\nBlackfriars-teatterin, joka hajoitettiin 1647. Hänen kilpailijansa,\nteatterien vuokraamisella ja näytelmäin hankkimisella keinotteleva\nPhilip Henslowe omisti yksin tai osakkaana useita näyttämöitä\n(Nevington Butts, rakentamis- ja repimisaika tuntematon; The Rose,\n1592; The Fortune, 1599-1661; The Hope, 1613-1644). The Swan\nrakennettiin 1596; sen omisti eräs Francis Langley. \"Punainen härkä\"\n(The Red Bull, 1599-1663), Cockpit (= \"kukkotaistelupaikka\", 1615-1663)\nja Whitefriars-teatteri (1629) olivat myös tunnettuja näyttämöitä.\nFortune oli olemassa vielä 1819 ja on kuvattuna Wilkinsonin Londina\nillustrata-teoksessa.\n\nYksitoista teatteria kaupungissa, jonka asukasluku oli n. 150.000, on\nensi ajatukselta huomattava määrä, mutta lähemmin harkiten silti\nymmärrettävissä. Huvittelupaikkoja ei juuri ollut muita,\nlukuunottamatta ehkä joitakin koira-, karhu- ja kukkotappeluareenoita,\njoten kaupungin \"suruton\" väestö, joka kai oli enemmistönä, kohdisti\nkäyntinsä näihin muutamiin teattereihin. Kun ne eivät olleet tilavia --\ntodennäköisesti niihin saattoi mahtua kerralla vain muutamia satoja --,\nne olivat aina täynnä, tuottivat kulujen pienuuden vuoksi hyvin ja\nolivat omistajilleen edullisia liikeyrityksiä. Ottakaamme\nvertauskohdaksi nykyaikainen yhtä suuri kaupunki, sen ehkä kolme\nvakinaista teatteria, parikymmentä elokuvanäyttämöä ja useat muut\njokapäiväiset huvitilaisuudet, niin huomaamme, ettei nykyaika suinkaan\njää jälkeen renessanssin Lontoosta, vaan \"käy teatterissa\" jokseenkin\nyhtä uutterasti kuin se. Siihen, etteivät meidän teatterimme tahdo\nkannattaa, ei liene niinkään paljon syynä yleisön vähälukuisuus kuin\nnykyaikaisen teatteritoiminnan vaatimat välttämättömät, korkeat kulut.\nMutta se, mikä on meissä normaalia, tyyntä, huomiota herättämätöntä\ntaiteen perinteellistä harrastusta, oli renessanssin lontoolaisessa\nuutta, hurmautunutta, naivia innostusta, joka sähköisti\nnäytelmäkirjailijat ja näyttelijät ja loistaa meille kaukaa kuin\npolttopiste linssin alta, viekoitellen kulttuurihistorioitsijoita\nliioitteluihin.\n\n_Teatterien ulkomuoto_ on tunnettu säilyneistä kuvista, mm. tulipalon\njälkeisestä Globesta. Perusajatus on johdettava pihanäyttämöstä siten,\nettä pihan ympärille pystytettiin rakennusten sijaan korkeat seinät,\njolloin syntyi pyöreä tai soikea neli-, kuusi- tai kahdeksankulmainen\ntorni. Seinien sisäpuolta kiersivät parvekkeet. Yläreunaan oli laitettu\nparvekkeita suojaava, tiilistä tai oljista tehty kahtaalle kaatuva\nkatto, joka ei siis ulottunut itse pihan eli keskellä olevan aukion\npäälle. Näyttämön takana kohosi seinän reunasta torni, jossa teatterin\ntunnusta esittävä lippu liehui näytäntöjen aikana ja josta\ntorventoitauksilla ilmoitettiin esityksen alkavan. Olisimme taipuvaiset\nottamaan huomioon myös sen selityksen, että näissä tornimaisissa,\namfiteatterin kaltaisissa teattereissa on todettavissa vanhan,\nammoisilta ajoilta periytyneen ja käytännön keksimän pyöreän\neläintappeluareenan mukailua ja kehittymistä. Rakennusaineena oli\nyleensä puu, joko kokonaan tai kehysristikkoina, joiden välit\ntäytettiin tiilimuurauksella.\n\n_Teatterien sisäpuoleen_ on voitu tutustua siitä luonnosmaisesta\npiirustuksesta, jonka hollantilainen oppinut _Johannes de Wit_ teki\nJoutsen- (The Swan-) teatterista (n. 1596), ja hänen siihen\nliittämästään selityksestä. Kuten näkyy, oli tornin sisäympyrän\ntai -soikion toiseen päähän rakennettu jalkojen varaan asetettu,\nkolmelta puolelta avoin lava, joka siis ulottui aukion keskustaa kohti\nja salli katsojain asettua sivuilleenkin. Sen alle saattoi mennä, mikä\noli tarpeen esim. silloin, kun Hamletin isän piti huutaa: \"Vannokaa!\"\nLavalle oli pystytetty kaksi pilaria, jotka kannattivat näyttämön koko\ntakaosaa peittävää kattoa. Tämän alla, perimmäisenä, oli \"näyttelijäin\nhuone\" (mimorum aedes), jonne johti kaksi ovea ja jonka yläosa\noli joko näyttelijäin tai katselijain parvekkeena. Se oli sitä\npaitsi tarpeellinen näytelmissäkin, esim. Romeossa ja Juliassa.\nIngressus-sanan kohdalla oli sekä vasemmalla että vastaavasti oikealla\npuolella sisäänkäytävät. Soittoniekkain aitio oli tietenkin\norchestra-sanan kohdalla. Sen yläpuolella olevat sanat sedes alta voivat\nmerkitä koko ensimmäistä parveketta tai sillä kohdalla olevaa hovin\naitiota; ylinnä vasemmalla oleva sana porticus voi tarkoittaa toista\nparveketta eli \"galleriaa\". Parvekkeet oli aiottu varakkaammille\nkatsojille, joita varten myöhemmin sijoitettiin tuoleja näyttämöllekin;\nlavan ympärille jäänyt avoimen taivaan alla oleva tila (pit = hauta,\nkuoppa), jossa ei ollut permantoa eikä istuimia, kuului yhteiselle\nkansalle. Sateisessa ja sumuisessa Englannissa huonot säät varmaan\npaljon rajoittivat näytäntöpäiväin lukua.\n\nKun teatteria tahdottiin käyttää eläintappeluihin tai muihin\nsirkusnäytäntöihin, purettiin lava. Wittin piirustuksesta ei ilmene se\nmuuten tunnettu tosiasia, että näyttelijäin huoneen ovien väliin oli\nainakin myöhemmin tehty syvennysnäyttämö, jonka taustassa oli ovi ja\njonka eteen voitiin vetää väliverho. Kun väliverho oli edessä,\nsaattoivat näyttelijät piileksiä kuuntelemassa sen takana, kuten esim.\nPolonius, jonka Hamlet surmaa pistämällä miekallaan verhon läpi.\nVetämällä se syrjään voitiin etunäyttämön näyttelijöille ja yleisölle\npaljastaa sen takana tapahtuva kohtaus.\n\n_Näyttelijöillä_ oli sekä taipumus että puritaanien vainon vuoksi pakko\nryhmittyä mahtavain suojeluksessa oleviksi seurueiksi. Sellainen oli\nmainitsemamme James Burbagen ryhmä, jolla oli aluksi suojelijanaan\nLeicesterin kreivi ja sittemmin muita ylimyksiä, kunnes siitä tuli\nJaakko I:n päästyä valtaan kuninkaallinen hoviseurue (King's Company,\n1603). Se näytteli tietenkin Burbagen teattereissa. Jamesin poika\nRichard, joka oli aikansa kuuluisimpia näyttelijöitä, oli sen johtajana\n1597-1619. Siihen kuuluivat mm. William Shakespeare sekä Shakespearen\nnäytelmien ensimmäisen foliopainoksen julkaisijat Heming ja Condell.\nMuista ryhmistä mainittakoon Lordiamiraalin ja Kuninkaallisen kappelin\nlasten seurueet ja kuuluisista näyttelijöistä ensiksimainitun seurueen\njohtaja, Henslowen vävy Edward Alleyn, joka esitti Marlowen näytelmäin\npääosat ja kuoli kuninkaan jahtimestarina ja upporikkaana miehenä.\nEtevimmät näyttelijät olivat usein teatterien hiljaisina osakkaina ja\nsaattoivat siten ansaita hyvin; tähän perustui esim. Shakespearen\nmyöhempi tunnettu varakkuus. Vaikka he olivat siveellisesti huonossa\nhuudossa, henkisiin harrastuksiin kiinnostuneet ylimykset ja muu\nvapaamielisempi yleisö kuitenkin seurustelivat heidän kanssaan. Heidän\ntaitonsa tunnettiin ja tunnustettiin Saksassa saakka, jossa he\nvierailivat. Naisia ei näyttelijöinä suvaittu, vaan esittivät naisosia\npojat. Kuvaavaa teatterien maineelle oli, että kunnialliset naiset\ntulivat näytäntöihin naamio kasvoilla.\n\n_Näytännöt_ olivat iltapäivällä, valon aikana, sillä keinotekoinen\nvalaistus tuli kysymykseen harvoin sekä kalleutensa että\ntehottomuutensa vuoksi. Tuntematonta se ei kyllä ollut.\nNäyttämökoristeet olivat perin vaatimattomia: jokunen tuoli tai\npensasta esittävä maalaus tai taulu, jossa luki, missä oltiin. Huomio\nei siis kohdistunut näyttämöön, vaan näyttelijään, jonka pukuun oli\npantu mitä suurinta huolta ja jonka tuli lausunnallaan, ilmeillään ja\nmyötäelämisellään sytyttää katsomon mielikuvitus ja synnyttää\ntäydellinen tunnelma, kuin olisi ollut kysymys todellisesta elämästä.\nKun permannon yleisöstä huomattava osa oli merimiehiä, ammattilaisia,\npikkuporvareita ja ilonaisia, jotka lisäksi olivat esityksen\nloppupuolelle saavuttaessa ehtineet hyväisesti humaltua, ja kun\nesitystä moitittiin tai kiitettiin sekä huudoin että hävyttömin\nsutkauksin, jopa mädin munin ja omenin, milloin miekkailu-, paini- tai\ntappelukohtaus ei tuntunut kylliksi aidolta, voimme ymmärtää, ettei\nnäyttelijän tehtävä ollut helppo. Kohtauksen loputtua näyttelijä\npoistui taustan toisesta ovesta samalla kun uuden kohtauksen esittäjät\ntulivat toisesta sisään. Ajatellessamme tämän ajan näyttämöä\nymmärrämme, miten Shakespeare saattoi pirstoa kappaleensa niin moniin,\nusein perin lyhyihin näytöksiin: hänen näyttämöllään tällaista jakoa\ntuskin huomasi.\n\n_Näytelmäkirjailijain_ asema oli yleensä huono. Tunnettuun tapaan he\ntarjosivat sepitelmiään teatterien tai seurueiden johtajille tai\ntilasivat nämä niitä heiltä, sillä uusia näytelmiä tarvittiin\nalituiseen, koska ohjelmat vaihtelivat nopeasti. Palkkio -- vain\nmuutamia puntia -- maksettiin kerta kaikkiaan käsikirjoituksesta;\nesityksistä ei maksettu mitään. Näytelmää pidettiin nyt teatterin tai\nseurueen omaisuutena, jota oli lupa käyttää sen hyväksi miten vain.\nSiitä oli seurauksena, etteivät näytelmäkirjailijat juuri itse\npainattaneet tuotteitaan ja että heidän näytelmistään muodostettiin\ntarpeen mukaan uusia. Yhteiskunnalliselta asemaltaan ja elämältään\nnäytelmäkirjailijat olivat suunnilleen näyttelijäin vertaisia.\n\nNäin siis Englannin draama lähti kansallisen perinteen pohjalta,\njoutumatta siinä suhteessa vahingollisen keskeytyksen ja suunnan\nmuutoksen alaiseksi, kuten Ranskassa tapahtui ja kuten Englannissakin\nklassillisesti sivistyneet henkilöt, esim. Sidney Runouden\npuolustuksessaan, olisivat tahtoneet. Eivät edes klassillisuuden\nulkonaiset draaman juonta ja näytösjakoa koskevat ohjeet päässeet\nvaikuttamaan muuta kuin satunnaisesti: näytelmäsepot leikkailivat\nelämännauhaa järjestyksessä sopiviin paloihin, antaen näiden sisässä\nilon ja surun, korkealentoisen paatoksen, heläjävän lyriikan ja mitä\narkisimman juttelun vapaasti vaihdella.\n\n\n3\n\nOn laskettu, että vuosina 1558-1581 eli Elisabethin tulosta\nhallitsijaksi Lylyn ensimmäiseen draamaan asti kuningattarelle\nesitettiin keskimäärin seitsemän uutta näytelmää vuodessa eli siis n.\n150 kappaletta. Näistä on säilynyt vain kolme, mm. Gorboduc. Monien\nnimet ilmaisevat niiden aiheen, joka usein on ollut klassillinen tai\nmytologinen.\n\nEuphues-romaanin kirjoittaja _John Lyly_ (s. 98) tuli perustamansa\nhienostuneen puheenkuosin vuoksi hovipiirien suosikiksi ja pyrki\nvahvistamaan asemaansa ja lisäämään mainettansa kahdeksalla\nkuningatarta imartelevalla näytelmällä, jotka kuvastavat mainittua\nsanonnan erikoisuutta. Hän on poikkeus kansallisesta linjasta\nteeskennellyn tyylinsä vuoksi, joka viekoitteli hänet terävän,\nsattuvilla sanaleikeillä keikailevan, mutta ajatusköyhän dialogin\nkäyttöön melkein pääasiana, proosa-asunsa ja aiheidensakin vuoksi,\njotka olivat peräisin klassillisesta historiasta, mytologiasta ja\npaimenrunoudesta. Kansallisen draaman ohjelmassa hän pysyi sikäli,\nettei erottanut tragediaa eikä komediaa eri lajeiksi. Campaspe (1581)\nkuvaa Aleksanteri Suuren rakkautta tämännimiseen thebalaisneitoon ja\nhänen kieltäymystään lemmen onnesta hallitsijan velvollisuuksien\ntähden, Sappho ja Phaon tunnettua Hellaan runoilijattaren tarinaa,\nEndymion, Midas ym. nimien ilmaisemia myyttejä jne. Niistä puuttuu\ntodellisten ihmisten aito tunne-elämä, mutta sanonta oli\nteennäisyydestään huolimatta askel draamallista dialogimiekkailua\nkohti. Siro lyriikka joskus virkistää kohtauksia, mutta ei ole\nvarmuutta siitä, ovatko nuo laulut Lylyn sepittämiä. Häntä täytyy pitää\nShakespearen edeltäjänä, sillä esim. näytelmissä Turhaa lemmen touhua,\nKesäyön unelma, Paljon melua tyhjästä ja Miten haluatte on merkkejä\nhänen vaikutuksestaan.\n\n_George Peele_ (1558-1598) sai kasvatuksensa Oxfordissa ja yritettyään\nturhaan hoviin eli seitsemäntoista vuotta boheemina, hankkien\nvaivalloisesti elatuksensa näytelmäkirjailijana, näyttelijänä ja\nrunoilijana. Hänen paras näytelmänsä on Pariin haaste (The Arraignment\nof Paris, 1580), jossa Diana kumoaa Pariin tuomion Elisabethin eduksi.\nSen paimenrunousaineksissa ja kukkaskielessä tuntuu päivän\nmuotiuutuuden, Spenserin Paimenen kalenterin, vaikutusta. Runomitta on\nvaihtelevaa, mutta on joukossa sointuvia silosäejaksoja. David ja\nBethsabe, jonka rinnalla käsitellään Absalonin historia, on Raamatun\nmukainen sovitelma, sekin huomattava kauniin, hersyvän runokielensä\nvuoksi. Peelellä ei ollut draamallista vaistoa, vaan oli lyriikka hänen\nvahvin puolensa.\n\nLyly oli ylimystön runoilija eikä kuulunut ollenkaan Lontoon rahvaan\nkirjailijoihin; ei liioin Peele saavuttanut tämän keskuudessa\nerikoisempaa suosiota. Vasta kun tuntemattoman tekijän murhanäytelmä\nArden of Feversham (1586), Thomas Kydin Espanjalainen tragedia (1586)\nja Marlowen Tamburlaine (1587) esitettiin, syntyi kansallinen\nteatterikuume.\n\nArden of Fevershamin tuntematon tekijä oli sikäli irti kaikista\nperinteistä, että hän muodosti näytelmänsä äsken tapahtuneesta,\nHolinshedin kronikassa kerrotusta rikoksesta. Se erehtyy joskus\nkäyttämään sivistyneen kirjallisuuden hienoja lauseparsia, mutta on\nsuurimmaksi osaksi keskisäädyn tavallista arkikieltä, joka on taottu\nsilosäkeiksi. Sen ansioina ovat psykologinen todennäköisyys ja\ntunteiden osuva hahmottelu, mikä oli uutta draaman alalla. Aatelismies\nArden of Fevershamin puoliso Alice on rakastunut alempisäätyiseen\nMosbiehin; he vaanivat palkkamurhaajien avulla Ardenin henkeä ja\nonnistuvatkin lopuksi surmaamaan hänet; rikos tulee kuitenkin ilmi\nmelkein heti. Arden epäilee vaimoansa ja Mosbietä, mutta edellisen\nhoukuttelujen lumoamana tahtoo kuitenkin luottaa heihin; hänkään ei ole\npuhdas luonne, sillä hän on anastanut köyhän miehen maata. Alice horjuu\nintohimonsa ja velvollisuutensa välillä, katuen ja paatuen, mutta\nvoimatta luopua suunnitelmastaan. Mosbien sydämessä taistelevat pelko,\nahneus ja itsekkyys; hänen vihansa ylempää säätyä vastaan tulee usein\nnäkyviin. Alicen ja Mosbien neuvotteluissa on häivähdys Lady Macbethia\nja hänen puolisoaan; rikoksen tapahduttua portilta kuuluva koputus\nuudistuu vastaavassa tilanteessa Shakespearen näytelmässä. On arveltu,\nettä Ardenin tekijä olisikin Shakespeare, mitä ei kuitenkaan tee mieli\nmyöntää näytelmän kauttaaltaan arkipäiväisen, runottoman sävyn vuoksi.\n\nTämä porvarillisesti, runottomasti realistinen tragedia oli merkkinä\nuuden draamalinjan alkamiseen, joka jatkui voimakkaana läpi koko\nseuraavan aikakauden aina 1642:een saakka ja tuli näkyviin.\n1700-luvulla ns. porvarillisena murhenäytelmänä. Sen vaikutus mm.\nShakespeareen on ilmeinen. Tunnusmerkkinä on kuvauksen kohdistuminen\njohonkin päivän järkyttävään tapahtumaan, etupäässä murhaan, pysyminen\ntarkoin tässä keskeisessä asiassa, minkä kautta saavutetaan melkoista\njuonen jännitystä ja toiminnan yhtenäisyyttä, verisintenkin kohtausten\nräikeän realistinen esittäminen näyttämöllä ja voimakas inhimillinen\nvalitustunteellisuus. Henslowen luetteloissa on kymmenittäin tällaisten\ndraamain nimiä, mutta itse näytelmiä on säilynyt vain muutamia.\nTunnetuin näistä on Yorkshiren tragedia, joka perustuu 1605 tehtyyn\nmurhaan -- rappiolle joutunut isä surmasi molemmat lapsensa ja yritti\ntappaa näiden äidin -- ja joka julkaistiin 1608 Shakespearen nimellä.\nToiminta on hurjaa ja vauhdikasta, keskustelu läähättävän nopeaa,\nmurhaaja on kuin riivattu. Vaikka hän katuu sitä, että on saattanut\nperheensä kurjuuteen, hän silti alkoholistin tavoin sättii vaimoansa\nhalpamaisesti ja väittää kaikki hänen syykseen. Vaikka hän surmaa\nlapsensa, hän kuitenkin samalla rakastaa heitä.\n\nAntakaamme porvarillisen murhenäytelmän henkilöille ylimyksien nimet ja\nsiirtäkäämme tapahtumat esim. Espanjaan, niin huomaamme syntyvän\njotakin samannäköistä kuin Kydin Espanjalainen tragedia. _Thomas Kyd_\n(1558-1594), lontoolaisen notaarin poika, lakitieteen opiskelija,\nylimysten palvelija, Senecan väsymätön lukija ja Marlowen\n\"ateistipiirin\" jäsen, minkä vuoksi oli vangittuna (syytös koski\noikeastaan unitarisuutta, kolminaisuusopin hylkäämistä), julkaisi\nkäännöksiä Tasson ja Garnier'n teoksista, murhakuvauksia, ja\nsenecalaisia ja kansallistyylisiä näytelmiä (mahdollisesti 1588\nHamlet-nimisen, joka on kadonnut), joista tuli kuuluisimmaksi mainittu\nEspanjalainen tragedia. 1633:een mennessä siitä julkaistiin kaksitoista\npainosta ja se käännettiin hollanniksi ja saksaksi. Juoni on\nyksinkertainen: Espanjan marsalkan Hieronimon urhea poika Horatio on\nrakastunut Kastilian herttuan tyttäreen Belimperiaan, jota vangiksi\njoutunut Portugalin prinssi Balthazar myös kosii. Viimeksimainittu ja\nBelimperian veli Lorenzo yllättävät rakastavat lemmenkohtauksessa ja\nsurmaavat Horation tikariniskuilla ja hirttämällä. Belimperia ilmaisee\nsyylliset vanhalle Hieronimolle, joka taitavasti ryhtyy kostamaan ja\ntoimeenpanee lopuksi Hamletista tutun teatterikohtauksen, näyttelijöinä\nmurhan suorittajat, Belimperia ja hän itse. Se muuttuu kuitenkin\nkammottavaksi todellisuudeksi, kun syylliset saavat sen kuluessa\nsurmansa. Kuninkaan uhatessa Hieronimoa kidutuksella tämä puree\nkielensä poikki, ettei voisi kertoa mitään. Näytelmässä esiintyy\nmustasukkaisuutta, ilkeyttä, väärä syytös, kavallusta, kostoa ja\nhulluutta sekä toimeenpannaan kaksi hirttämistä, kuusi murhaa\npuukottamalla ja ampumalla, ja kolme itsemurhaa.\n\nNykyaikainen lukija ei voi olla kiintymättä vanhan Hieronimon ja myös\nhänen vaimonsa Isabellan luonteeseen ja osaan. Molempain suru poikansa\ntyrmistyttävän kuoleman johdosta on aitoa ja esitetty vaikuttavan\nluontevasti, ja kun se tekee Isabellan mielisairaaksi, ovat tämän\nilmaukset järkyttäviä. Hieronimon mielisairaus on teeskenneltyä, kuten\nHamletin, mutta aivan varmoja emme siitä ole, sillä hänen surunsa on\nsamalla niin syvää, että uskomme sen voivan ilmentyä todellisenakin\nhulluutena. Hänen osansa tarjoaa näyttelijälle mitä parhaat\nmahdollisuudet naivia katsomoa järkyttävään tulkintaan, mikä selittää\nkappaleen tavattoman menestyksen. Kostoa vaativine haamuineen,\nmielisairauksineen ja sisänäytelmineen Espanjalainen tragedia on\nsäilyneistä esishakespearelaisista draamoista Hamletin tärkein alkutyö.\nMyös Kuningas Lear on saanut siitä vaikutelmia.\n\n\n4\n\nTähän saakka koskettelemissamme englantilaisissa näytelmäkirjailijoissa\nei ole ollut vielä ainoatakaan, jonka tuotanto olisi ilmentänyt\nvarsinaisen renessanssin-ihmisen elämänkäsitystä ja pyrkimyksiä. Arden\nof Feversham olisi yhtä hyvin voitu kirjoittaa keskiajalla, sillä sen\nmoralisoiva aatepuoli oli silloin aivan sama. Mutta nyt tapaamme\nkirjailijan, jonka tuotannon tarkoituksena on uusien aatteiden\ntulkitseminen ja jonka draamat ovat tosi mielessä hänen\nsieluntaistelujensa laavapurkauksia -- Christopher Marlowen\n(1564-1593).\n\n_Marlowe_ oli suutarin poika Canterburystä. Hän sai hyvän koulu- ja\nyliopistokasvatuksen, saavuttaen Cambridgessä 1583 B.A:n ja 1587 M.A:n\narvon. Tutkintojensa edellyttämille säännöllisille elämänurille hän ei\nkuitenkaan antautunut, vaan mm. seikkailtuaan -- kuten otaksutaan --\nsotilaana Alankomaissa, ilmestyi Lontooseen, jossa rupesi elämään\nkirjailijana, levottomana, kapinallishenkisenä taiteilijakulkurina.\nHänen ensimmäinen näytelmänsä Tamerlan Suuri (Tamburlaine the Great)\nesitettiin 1587. Faustus-näytelmässään (1588, painettu 1604) Marlowe\nosoitti edistyneensä draaman tekniikassa. Julman, järkyttävän kuvan jo\nMaailman juoksijassa esiintyneestä ahneesta juutalaisesta Marlowe loi\nnäytelmässään Maltan juutalainen (The Jew of Malta, 1589, esitetty\n1591). Historiallisessa näytelmässään Edward II (esitetty 1592) hän\nsaavutti Shakespearen vertaisia tuloksia, mutta osoitti heikentymistä\nParisin verilöylyssä (The Massacre of Paris, esitetty 1591) ja Didon\ntragediassa (The Tragedy of Dido, painettu 1594). Hän oli myös\nhuomattava lyyrikko, jonka laulu Rakastunut paimen lemmitylleen (The\nPassionate Shepherd to His Love) ja Walter Raleighin sen johdosta\nsepittämä runo Neidon vastaus rakastuneelle paimenelle (The Nymph's\nReply to the Passionate Shepherd) ovat itseoikeutettuja\nuudenaikaisissakin laulukirjoissa. Marlowen klassillisesta\nsivistyksestä todistavat hänen käännöksensä: Ovidiuksen Amores,\nLucanuksen Pharsalia ja Musaioksen Hero ja Leander, (jonka Chapman\nsaattoi loppuun). -- Marlowe oli tunnettu vapaista, häikäilemättömistä\nmielipiteistään ja hurjasta elämäntavastaan. Hän kuului samaan\nkirjailijaryhmään kuin Shakespeare, Nash, Drayton, Chapman, Greene ym.,\njoista toiset ovat lausuneet hänestä ystävällisiä sanoja, vain Greenen\nsyyttäessä häntä kuolinvuoteellaan kirjoittamassaan katuvaisessa\nelämänsä kronikassa (Pennin edestä älyä -- Groat's Worth of Wit)\nhuonosta elämästä ja ateismista. Viimeksimainitusta (so. unitarismista,\nkolminaisuuden kieltämisestä) hänet olikin ilmiannettu ja hän olisi\njoutunut siitä aikansa käsitysten mukaiseen edesvastuuseen, ellei\nkuolema olisi ehättänyt väliin. Marlowe oli lähtenyt maaseudulle,\npakoon Lontoossa 1593 raivoavaa ruttoa, ja asui Deptfordin kylässä.\nKesäkuun 1 p. mainittuna vuonna hän joutui kylän kapakassa tappeluun\njonkun yhteisen hempukan vuoksi ja yritti lyödä tikarillaan\nvastustajaansa, joka torjui iskun siten, että Marlowen ase sattui hänen\nomaan päähänsä.\n\nNuori Marlowe, jonka mielikuvitusta avarsivat ja tulistuttivat\nrenessanssin rohkeat, keskiaikaisuutta vastaan kapinoivat ajatukset,\ntutustui Tamerlanin elämäkertaan espanjalaisen Pero Mexian ja\nitalialaisen Perondinuksen teoksista, jotka oli käännetty englanniksi,\nja joutui kauhunsekaisen ihmettelyn valtaan ajatellessaan hallitsijaa,\njoka näytti olevan kaikkien inhimillisten rajoitusten yläpuolella.\nHänen tekonsa, vaikka olivatkin hirveitä julmuuksia, kuvastuivat\nMarlowelle romanttisesti valtavina, hyvän ja pahan yläpuolelle\nnousseen, jo Pico della Mirandolan hahmotteleman yli-ihmisen\ntahdonnäytteinä. Hänestä nyt nuori kapinallinen sielu sai välineen,\njonka kautta hän saattoi vaarattomasti julistaa käsityksiään. Nämä\neivät kyllä ole ylösrakentavaisia: Marlowen ihanneihminen oli kaikkien\nsiveellisten pidäkkeiden ulkopuolella kapinoiva antikristillinen\nvoimasielu, jonka päämääränä oli rajaton valta ja vapaus, ja joka\nkykeni ylevän lyyrillisesti ylistämään ehdotonta kauneutta heti sen\njälkeen, kun oli seivästyttänyt armoa rukoilevat Damaskuksen neidot.\nTämä nuorekkaan kieltämisen ja uhman laavavirta oli niin valtava, että\nTamburlainelta menee sen lausumiseen kymmenen näytöksen eli siis kahden\nnäytelmän aika siitä huolimatta, että hän on melkein aina yksin\näänessä. Emme voi muuta kuin sääliä Henslowen vävyä Alleynia, joka\nesitti tämän raskaan osan, ja ihmetellä kuulijakuntaa, joka jaksoi\nistua ja seisoa koko näytelmän ajan. Selvää on, ettei tällainen vuolaus\nvoinut sietää loppusoinnullisen parisäkeen tai edes sellaisen\nsilosäkeen kahleita, jossa ajatus pysyy yhden säkeen rajoissa, vaan\npurskahti patojen ylitse ja riensi kuohuvana koskena pitkin uraansa,\nennenkuulumattoman sointuvana, sujuvana ja sopivana luontevasti\nlausuttavaksi. Tällöin vasta Surreyn uudistus, silosäe, jota kyllä oli\njo draamassa käytetty, mutta joka oli ollut juuri sen vuoksi, että\nyleensä oli koetettu saada säe ja ajatus sattumaan yhteen ja että aina\nvain käytettiin jambeja, yksitoikkoisesti hakkaava, pyöristyi ja tuli\ndraamarunouden lopulliseksi välineeksi. Tähän vaikutti, paitsi\najatuksen luontevaa kulkua säkeestä toiseen, myös uusien runojalkojen,\ntrokeiden, kolmilyhyiden (tribrakkien), daktylien ja spondeitten\nkäyttö, minkä kautta syntyi poljennon vaihtelevaisuutta ja lausunnan\nsäveleellisyyttä.\n\nMarlowe osoitti siis tällä jättiläisdraamallaan suuria\nretoorisrunollisia, aatteellisia ja runotekniikkaa koskevia lahjoja,\nvaikka ei kyennytkään rakentamaan varsinaisen juonikaaren varassa\nolevaa näytelmää. Hänen toinen draamansa, Tohtori Faustuksen\ntraagillinen historia, joka perustuu ennen mainittuun (s. 344)\nsaksalaiseen ja 1588 englanniksi käännettyyn Faust-tarinaan, ja joka\nsiis aloittaa tämän kuuluisan aiheen taiteellisen käsittelyn\nrenessanssin aikana, on myös kapinallisen uhman tulkki ja osoittaa\nlisäksi rakenteellisen puolen kehittymistä. Faustus tutkii salatieteitä\nja myy juhlallisesti sielunsa Luciferille saaden hinnaksi kaikessa\ntottelevaisen henkiapulaisen ja 24 vuoden esteettömän nautintoelämän.\nHän vierailee eri maissa, käyttää pahojen henkien apua tehdäkseen\nkepposia paaville ja muille valtiaille ja mässää alhaisessa\naineellisuudessa. Sopimusajan loputtua paholaiset vievät hänet\narmonrukouksista huolimatta. Hitaasti määrähetkeä lähenevä kellon\nviisari ja Faustuksen sikäli kasvava pelko tekevät loppukohtauksen\nkaameaksi ja jännittäväksi. Huomaamme, kuinka Marlowe, joka oli\npudistanut nyrkkiä taivaalle, pelkääkin sen voivan musertaa hänet.\nLoppu ja se kohtaus, jolloin Faustus nähdessään Helenan puhkeaa\nlyyrilliseen hurmioon, ovat tämän muuten hajanaisesti ja kiireesti\ntehdyn kuvaelmasarjan huippukohtia. Jo aateperusta: sielun myyminen\naineellisten nautintojen saavuttamiseksi, on kokonaan toisella tasolla\nkuin Goethen käsitys: sielun myyminen salatun tiedon omistamiseksi.\n\nMaltan juutalainen, jonka aihe on peräisin Giovanni Fiorentinon\nnovellista (II, s. 485), on vieläkin kiintoisa keskushenkilönsä\nBarabaan vuoksi, jolta kristityt vääryydellä anastavat puolet hänen\nomaisuudestaan ja joka kostaa tämän mitä hirveimmällä tavalla, vihaten\nkoko ihmissukua. Pyrkiessään tarkoitukseensa hän käyttää Machiavellin\näärimmäisiä opetuksia. Luovutettuaan ensin Maltan turkkilaisille ja\nsitten nämä vuorostaan kristityille hän putoaa itse siihen kiehuvaan\nkattilaan, johon oli aikonut syöstä viimeiset vihamiehensä. Alussa,\nistuessaan mahtavana ja arvokkaana kultakasojensa keskellä, hän on\nrunoilijan ihailun kohteena ja ainoa, joka osoittaen miehuullisuutta\nuskaltaa vastustaa kristittyjen pakkoluovutusmääräystä.\nVastoinkäymisten tullen hän tuntien viattomuutensa kapinoi kuin Job,\nhuolimatta ystäväinsä lohdutuksesta. Sitten hän muuttuu pedoksi, jota\nhallitsevat vain ahneus ja julmuus, harhautuen Espanjalaisesta\ntragediasta tunnettuihin hirmutekoihin. Sellaisena hän kuitenkin on --\ntunnemme sen hämärästi -- runoilijan oman ihmisvihan tulkki. Hän on\nepäilemättä Shylockin alkutyyppi, saman tragiikan uhri, oli sitten\nkysymys kansallisuuden kirouksesta, sorron kasvattamasta ihmisvihasta,\nahneudesta tai julmuudesta.\n\nLopuksi mainitsemme vain Edward II:n, koska se on paras ennen\nShakespearea syntyneistä historiallisista näytelmistä. Kuningas on\njoutunut suosikkiensa, ensiksi Gavestonin ja sitten nuoren Mortimerin\nkäsiin. Viimeksimainittu liittoutuu kuningattaren kanssa, josta tulee\nhänen rakastajattarensa, vangitsee kuninkaan ja surmauttaa hänet.\nKuninkaan poika vuorostaan kostaa heille. Mortimer, jonka vallan- ja\nkunnianhimo on täyttymätön, on Marlowen entisten voimatyyppien\njälkeläinen. Kuvaavaa tekijälle on, ettei näytelmässä ole isänmaallista\nhenkeä, vaikka se on välttämätön tämän aihealan taiteellisessa\nkäsittelyssä, ja että hän ihannoi kuninkaan ja Gavestonin luonnotonta\nrakkautta. Draamallista juonta hän ei tässäkään saanut huomattavammin\nkehitetyksi. Monet kohtaukset, esim. kuninkaan keskustelu murhaajansa\nkanssa, ovat inhimillisesti tosia ja vaikuttavia.\n\nMarlowelta puuttui huumorintaju. Hän ei osannut kuvata naisluonteita\neikä yleensäkään ilmaista eri henkilöiden kautta luonteiden ja\ntunteiden eri laatuja ja sävyjä. Draamallisuuden tärkeyttä hän ei\noivaltanut eikä kyennyt rakentamaan näyttämökelpoisia kohtauksia ja\ndialogeja niinkään hyvin kuin monet pienemmät näytelmäsepot. Mutta\nhänellä oli syvällisen intohimon myrskyävää voimaa, joka tulkitsi hänen\nkaikkea vastaan kapinoivaa renessanssisieluansa, milloin jylisten\nvaltavana retoriikkana, milloin pehmentyen lyyrilliseksi lämmöksi, ja\naina temmaten mukaansa kuulijan, joka innostuneena unohti tavallisen\nteatterijännityksen puutteen ja peläten ihaili yli-ihmisen\nsuurenmoisuutta. Marlowesta johtavat sielujen sukulaisuuden\nsalaperäiset linjat Miltoniin, Byroniin ja Shelleyhin.\n\nShakespearen edeltäjistä on muistettava ennen mainittu (s. 205 ja 420)\n_Robert Greene_, jonka näytelmät (Munkit Bacon ja Bungay -- Friar B.\nand Friar B. ja Jaakko IV:n skottilainen historia -- The Scottish\nHistory of James the Fourth) esittävät draamassa siihen saakka\ntuntemattoman, siveän, kauniin ja luonnollisen nuoren neidon: edellinen\nMargaretan, johon Walesin prinssi rakastuu, jälkimmäinen Dorothean,\njonka kanssa kuningas menee naimisiin, ja Idan, jota hän todella\nrakastaa. Huolimatta kurjasta elämästään Greenellä oli riittävästi sitä\nromanttista sulon ja hellyyden tajua, jota runoilija tarvitsee\nkyetäkseen kuvaamaan tällaisia korkeimman ihmisyyden ja kauneuden\nedustajia. Tässä suhteessa Shakespeare on hänelle paljon velkaa.\n\n\n5\n\nLyly ennusti Shakespearea älykkyydellään, Arden of Fevershamin tekijä\nsielullisella tarkkanäköisyydellään ja luonnekuvillaan, Kyd\ntraagillisella tuskallaan, Marlowe lyyrillisellä kaunopuheisuudellaan\nja Greene romanttisella, puhtaalla naiskuvallaan. Useimmat Shakespearen\nkirjailijapsyken eri piirteistä ovat todettavissa hänen edeltäjiensä\ntuotannosta, mutta hajallaan ja heikompiasteisina, vaillinaisina. Vasta\nhän ikäänkuin kokoaa itseensä ja viljelee puhtaaksi kaikki ne voimat,\njotka saattoivat hänen edellisen ja oman aikansa käymistilaan, ja antaa\nniille yleisesti pätevän ilmaisun. Näin uudistuu se ennen toteamamme\nkehityksen ilmiö, että kun käymisvoimat ovat tehneet ihmisten sielussa\ntyötänsä tarpeeksi kauan, lopuksi ajan omasta kohdusta syntyy titaani,\njoka tulkitsee ihmiskunnan kipeimmän kaipuun ja palavimman pyrkimyksen.\n\nElisabethin ajan korkeimman taiteellisen hengen tulkki on _William\nShakespeare_, nero, joka nousee kansallisuutensa ja aikansa piiristä\nihmiskunnan yhteiseksi omaisuudeksi.\n\nShakespeare syntyi Stratford-on-Avonissa, Warwickshiressä, huhtik. 22\ntai 23 p. 1564, ja kastettiin saman kk:n 26 p. [Julianisen ajanlaskun\nmukaan, joka oli Englannissa käytännössä syysk. 2 päivään 1752.\nGregorianisen ajanlaskun mukaan Shakespeare syntyi toukok. 3 päivä.]\nIsä, John Shakespeare (k. 1601), oli maataloustuotteiden kauppias, joka\nmenestyi hyvin ja saavutti paikkakuntalaisten luottamuksen; äiti oli\nMary Arden, varakkaan maanviljelijän tytär, joka isänsä kuoltua peri\nAsbies nimisen talon ja 50 eekkeriä maata. Williamilla oli kaksi\nvanhempaa siskoa, jotka kuolivat nuorina; häntä nuoremmista\nsisaruksista pääsi kolme poikaa, Gilbert, Richard ja Edmund, ja yksi\ntytär, Joan, aikuisiksi. William ja Gilbert kävivät Stratfordin koulua,\nopiskellen Lilyn (s. 35) latinan kielioppia, äidinkieltä, kirjoitusta\nja aritmetiikkaa. He todennäköisesti saivat lukea latinalaisia\nklassikoita ja myös kreikankieltä, koskapa oppinut Ben Jonson kertoo\nShakespearen osanneen \"vähän latinaa ja vähemmän kreikkaa\", mikä\nmuuten on hyvä arvosana Jonsonin antamaksi, sillä ylpeänä omasta\noppineisuudestaan hän helposti vähäksyi toisten taitoa. Aikalainen John\nAubrey kertoo Shakespearen osanneen latinaa \"aika hyvin\" (\"pretty\nwell\"). Kodin elämä jatkui näin onnellisesti noin vuoteen 1577 saakka,\njolloin rupesi koitumaan taloudellisia vastoinkäymisiä. Niiden johdosta\nWilliam sai lopettaa koulunkäyntinsä ja ruveta auttamaan isäänsä\nkaikessa siinä, mihin 13-vuotias kykenee. Seuraava hänestä tiedetty\ntosiasia on hänen avioliittonsa: marraskuussa 1582, siis 18-vuotiaana,\nhän meni naimisiin läheisestä Shotteryn kylästä kotoisin olevan\n26-vuotiaan Ann Hathawayn kanssa. Erinäiset seikat viittaavat siihen,\nettä Williamin perhe vastusti tätä liittoa, jota morsiamen perhe taas\nvaati tyttärensä maineen vuoksi. Toukokuussa 1583 syntyi tytär,\nSusannah, jonka sanotaan perineen jonkin verran isänsä älyä ja\nkäytännöllistä kykyä, ja joka meni avioliittoon erään tri John Hallin\nkanssa. Seuraavana vuonna syntyivät kaksoset Hamnet ja Judith. Kun\nkodin olot isän vastoinkäymisten ja hänen oman perheensä nopean\nlisääntymisen sekä todennäköisesti puuttuvan sopusointuisuuden vuoksi\nkävivät nuorelle aviomiehelle raskaiksi, ja kun Sir Thomas Lucy,\nCharlcotesta, oli toimittanut hänelle salametsästyksestä sekä raippoja\nettä vankeutta, uhaten vielä lisärangaistuksella, hän poistui\nStratfordista Lontooseen, kulkien koko matkan jalan. Tämä tapahtui 1585\ntai seuraavan vuoden alussa. Lontoossa hän sai heti työtä teattereissa,\ntosin \"hyvin alhaisissa tehtävissä\", kuten hänen ensimmäisen\nelämäkertansa kirjoittaja, kirjailija Nicholas Rowe sanoo. Tietymätöntä\non, ohjasiko Shakespearen teatterien palvelukseen jo silloin elävä\nharrastus ja se sattuma, että hän tunsi Lontoossa erään kirjanpainajan,\njoka saattoi olla suhteissa näyttelijöihin ja teattereihin. Joka\ntapauksessa hän pääsi pian esiintymään näyttelijänä ja ennenpitkää\nJames ja sittemmin Richard Burbagen seurueen jäseneksi ja osakkaaksi.\nVäliaikaisesti hän työskenteli muissakin seurueissa, mutta 1599:n\njälkeen vain Globe- ja Blackfriars-teattereissa. Todennäköistä on, että\nhänen seurueensa antoi näytäntöjä myös maaseutukaupungeissa;\nSkotlannissa ja ulkomailla se ei ole käynyt. Shakespearen tiedetään\nesiintyneen Ben Jonsonin näytelmissä Joka mies omalaatuisensa (Every\nMan in his Humour) ja Sejanus; Hamletissa hän on näytellyt haamun ja\nKuten haluatte (As You Like It) kappaleessa -- veljensä Gilbertin\nmuistelun mukaan -- Aadamin osan. V:n 1595:n vaiheilla Shakespeare oli\njo kuuluisa teatterimies ja kirjailija, taloudellisestikin hyvässä\nasemassa; varhaisemman kauden näytelmät oli kaikki esitetty ja olivat\nsaavuttaneet menestystä; runoelmat Venus ja Adonis (1593) ja Lucretian\nraiskaus (1594) sekä suurin osa soneteista oli julkaistu (lopullisesti\n1609, s. 203 ja 313), ja olivat saaneet suosiollisen vastaanoton.\nAikalainen Francis Meres mainitsee hänet päivän etevimpänä\nkirjailijana. Hänen nimeänsä pidettiin niin suurena suosituksena, että\nkirjanpainajat painoivat sen hänelle kuulumattomienkin näytelmien\nkanteen. 1596 hän palasi Stratfordiin ollakseen läsnä poikansa Hamnetin\nhautajaisissa ja pelastaakseen isänsä velkojain ahdisteluilta; tämän\njälkeen hän kävi vanhassa kodissaan joka vuosi, kohottaen sen jälleen\nriippumattomaan asemaan. Hänen pyynnöstään isä anoi vaakunavirastolta\n(\"College of Heralds\") suvulleen vaakunaa, joka myönnettiin 1599\ntunnuslauseella \"Ei ilman oikeutta\". 1597 Shakespeare osti Stratfordin\nsuurimman talon nimeltä New Place, ja kaupungin arkistossa säilyneet\nkirjeet todistavat tämän jälkeen hänen varallisuudestaan. Hänellä oli\nosuus Globe- ja Blackfriars-teattereissa, hyvät tulot näyttelijänä ja\nkirjailijana. Tulojensa hoidossa hän osoitti käytännöllisyyttä ja älyä,\nostaen mainitun talon lisäksi vielä pelto- ja laidunalueen sekä\nvuokraoikeuden ja pitäen joskus sattuvissa oikeudenkäynneissä lujasti\nkiinni eduistaan. Vielä 1613 hän osti talon Lontoosta. Hän oli\nkuningatar Elisabethin suosiossa, lukuunottamatta tämän viimeistä\nvuotta, eikä kuningattaren kuolema 1603 vaikuttanut huonontavasti hänen\nasemaansa. Päinvastoin hänen seurueensa sai Jaakko I:ltä nimen\n\"Kuninkaan palvelijat\" (\"King's Servants\") ja esitti usein hänen\nnäytelmiään hovissa. Tämä ulkonainen menestys ei kuitenkaan voinut\nvarjella häntä sielullisilta kärsimyksiltä. Essexin salaliitto 1601 vei\nuseita hänen ystävistään ja suosijoistaan onnettomuuteen ja toisten\nystäviensä taholta hän sai kokea ikävyyksiä. Tämän arvellaan kuvastuvan\nmuutamien vuosien aikana hänen draamoistaan, jotka henkivät kovien\nkokemusten aiheuttamaa synkkyyttä ja katkeruutta. Pian hän kuitenkin\npääsi vapautumaan raskaasta mielialastaan, kohoten viimeisten\nnäytelmien osoittamaan ylevään ja kirkkaaseen rauhaan. 1611 Shakespeare\nlopetti 25 vuotta kestäneen työnsä näyttämön ja kirjallisuuden\npalveluksessa ja asettui Stratfordiin, viettäen siellä lopun ikäänsä\nkunnioitetussa, aineellisesti turvatussa asemassa. V:n 1616:n alussa\nhänen terveytensä rupesi huononemaan ja hän teki testamenttinsa.\nKeväämmällä hänen ystävänsä Ben Jonson ja Michael Drayton saapuivat\ntervehtimään häntä, mikä aiheutti iloiset kekkerit, joissa he säilyneen\ntiedon mukaan \"joivat liian kovasti\". Shakespeare sairastui niiden\njohdosta ja kuoli syntymäpäivänään huhtik. 23 p. 1616. Hänet haudattiin\nStratfordin kirkkoon. Testamentissaan, joka on säilynyt, hän määräsi\nenimmän omaisuutensa tyttärelleen Susannah Hallille; vaimolleen hän\njätti ainoastaan toiseksi parhaimman sängyistään. Näyttelijätoverit\nHeming, Burbage ja Condell saivat kukin 26 s. 8 d. muistosormuksen\nostoa varten. Uskonnoltaan hän lienee ollut roomalaiskatolinen.\nOlennoltaan ja esiintymiseltään hän on ollut lempeä, \"gentle\",\nsanoissaan vilkas, sattuva, heti valmis vastaamaan. Hän kuului Ben\nJonsonin \"Merenneidon\" kerhoon, mutta on ilmeisesti, kuten\nvaakunahakemus osoittaa, pyrkinyt näyttelijätasolta gentlemannien\nsäätyyn. Jonson sanoi \"rakastaneensa tätä miestä ja kunnioittavansa\nhänen muistoansa, palvoen sitä niin paljon kuin tässä elämässä\nkenenkään osaksi tulee\". Näytelmäkirjailija Henry Chettle mainitsee,\nettä Shakespearen käytös \"oli yhtä hieno ja erinomainen kuin hänen\nmuutkin ominaisuutensa\". Greene ainoastaan moittii häntä ennen\nmainitussa teoksessaan: \"Hän on nousukasvaris, koristautunut meidän\nhöyhenillämme, joka peitettyään tiikerinsydämensä näyttelijännahkaan\notaksuu olevansa pätevä pöyhkeilemään silosäkein yhtä hyvin kuin paras\nmeistä\". Shakespearen viimeinen jälkeläinen, tyttärentytär Elisabeth\nHall-Barnard, kuoli 1670.\n\nShakespearen näytelmistä, yhteensä 37, painettiin hänen eläessään\nvain 16. Othello painettiin 1622. Seuraavana vuonna hänen\nnäyttelijätoverinsa John Heming ja Henry Condell julkaisivat ne\n(36, jättäen Pericleen pois) muistopainoksena. Alkuun on liitetty\nShakespearen kuva, joka on painettu Martin Droeshoutin kaiverruksesta,\nja jonka Ben Jonson todistaa oheenliitetyissä säkeissään hyvin\nnäköiseksi. Julkaisijat sanovat ryhtyneensä tähän toimenpiteeseen\n\"pitääkseen elossa niin arvokkaan ystävän ja toverin muiston kuin oli\nmeidän Shakespearemme\".\n\nKäsittelemme Shakespearen tuotannon neljässä ryhmässä: 1) hänen\nalkukautensa (1588-1592), jonka aikana Lyly, Lodge, Peele, Greene,\nNash, Kyd, Marlowe ja muut yliopistosivistyksestään ylpeät\nnäytelmäsepot tulivat huomaamaan, että heille oli noussut kilpailija ja\nvoittaja aivan odottamattomalta eli oppimattomien näyttelijäin taholta;\n2) hänen nuorekkaan ja romanttisen kehityskautensa eli vuodet\n1592-1601, jolloin oppinut Meres tunnusti hänet antiikin kirjailijain\nvertaiseksi; 3) hänen synkkien tragediojensa ja ilottomien komediojensa\nkauden (1601-1608); ja 4) loppukauden (1608-1611). Aivan varmaa tietoa\nei eräistä näytelmistä ole, mihin kauteen ne kuuluvat, mutta\nrunomitallisista ym. teknillisistä seikoista ja taidon vähitellen\ntapahtuvasta kasvamisesta on voitu päätellä, että seuraavassa\nkäsittelyssämme noudatettu järjestys on likipitäen oikea.\n\n\n6\n\nI. 1588-1592.\n\nTäyttä varmuutta ei ole siitä, mikä on Shakespearen ensimmäinen\nnäytelmä, mutta todennäköistä on, että kun nämä vuodet olivat kiihkeän\nisänmaallisuuden ja espanjalaisen armadan aikaa, nuori, etupäässä kai\nvain rahan ansaitsemista ajatteleva näyttelijä koetti iskeä verta tästä\nyleisön näkyvimmin sykkivästä valtimosta. Oli olemassa _Edward Hallin_\nLancaster- ja York-sukuja käsittelevä Kronikka (1542) ja 1577 ilmestyi\n_Ralph Holinshedin_ kuuluisa Kronikka (Chronicle of Englande, Scotland,\nand Irelande). Nämä ja varsinkin viimeksimainittu herättivät jonkin\nverran kansanteatterien aiheita etsivien kirjailijoiden huomiota, niin\nettä muutamia historiallisia kronikkanäytelmiä syntyi. Ala ei\nkuitenkaan ollut vielä runsaammin viljelty. Oliko jo olemassa Henrik\nVI:n aikaa käsitteleviä näytelmiä ja käyttikö Shakespeare niitä\nhyväkseen sekä minkä verran, ja tekikö hän sen itsenäisesti tai\nyhteistyössä jonkun toisen, esim. Marlowen kanssa, johtavanako vai\nauttavana voimana, se on Shakespeare-tutkimuksen väittelykohtia, johon\nemme voi syventyä.\n\nHenrik VI (kirjoitettu 1589-1592), laaja trilogia 100-vuotisesta\nsodasta, nuoresta kansallissankarista Talbotista ja Orléansin\nneitsyestä, joka kuvataan noidaksi, ruusujen taisteluista ja Jack Caden\nkapinasta, on joka tapauksessa Shakespearen oppilasaikaa edustava,\nainakin nykyisessä asussaan etupäässä hänen luomansa teos. Se vaikuttaa\nloppumattomalta, nopeasti vaihtelevalta kuvaelmasarjalta, mutta\nosoittaa samalla tekijällään olleen historiallista vaistoa ja\nisänmaallista henkeä. Taistelevissa parooneissa on mukana eläneen\nhurjaa todellisuusnäkemystä, poliittisten tilanteiden esittelyssä\nhuolta Englannin kohtalosta ja Jack Caden kuvauksessa pursuavaa\nkomiikkaa ja pistävää satiiria tietämätöntä, sivistystä vihaavaa\nrahvasta kohtaan, jota Shakespeare halveksi. Näin vaihtelevaa ja\nuljasta näytelmää ei ollut tähän saakka esitetty ja se saavuttikin\nhyvän menestyksen.\n\nEnnenkuin Shakespeare ryhtyi jatkamaan historiallista alaa hänen\nhuomionsa kiintyi Kydin ja Marlowen erikoisuuden, pöyristyttävän\njulmuusnäytelmän saavuttamaan menestykseen. Hyötyäkseen tästä\nbarbaarisuudesta hän muodosti uudelleen erään Kydin tai Peelen\nsepittämän näytelmän nimeltä Tiitus ja Vespacia, joka on säilynyt vain\nsaksalaisena käännöksenä ja perustuu Ovidiuksen Procneen ja Philomelaan\nsekä johtaa julmuuksillaan mieleen Senecan pöyristyttävän Thyesteen (I,\ns. 407). Näin syntynyt draama Titus Andronicus (1594) vetää verisessä\njulmuudessa vertoja sekä Espanjalaiselle tragedialle että Maltan\njuutalaiselle. Sisällyksenä on sotapäällikkö Titus Andronicuksen\nvoitonjuhla, jossa goottien kuningattaren Tamoran poika uhrataan,\nTamoran kosto, jonka hän suunnittelee ja toimeenpanee maurilaisen\nAronin kanssa, ja Tituksen vastakosto. Noin puolet näytelmän\nhenkilöistä saavat surmansa. Pääpaino on asetettu isän surun\nkuvaamiseen kuten Espanjalaisessa tragediassa.\n\nShakespearen varhaisnäytelmiin kuuluu myös Kuinka äkäpussi kesytetään\n(The Taming of the Shrew). Pohjana on vanhempi samanniminen näytelmä\n(The Taming of a Shrew, julkaistu 1594), joka taas perustuu\nkansankaskuun; painettua esikuvaa ei tunneta. Mutta tästä saadun\nPetruchion ja Katarinan juonen rinnalle Shakespeare liitti toisen,\nBiancan ja hänen kosijainsa vaiheet, jotka otti Arioston I Suppositi-\n(Gascoignen 1566 englanniksi nimellä The Supposes julkaisemasta)\nnäytelmästä. Erikoinen uutuus oli lisäksi se, että näin syntynyt\nkomedia ajatellaan prologin mukaan esitettäväksi tinari Christopher\nSlylle, joka on juovuksissa nukkuneena tuotu linnaan ja jota hänen\nherättyään palvellaan kuin suurta herraa. Juopuneen herääminen oudoissa\nolosuhteissa oli muuten vanha, jo Reuchlinin Henno-näytelmästä (s. 30)\ntuttu kepponen. Katarinan luonteen lannistuminen ja hänen pehmeän\nnaisellisuutensa vähitellen tapahtuva ilmautuminen on miellyttävää, ja\nBiancan peli kosijainsa kanssa veitikkamaista, puhtaampaa kuin\nalkuperäisessä; kepposet ja kesyttämiskeinot ovat yleensä lapsellisia,\ntehoamatta nykyajan ihmiseen. Kiintoisinta koko näytelmässä on prologi,\nnummella oleva olutkapakka ja sen eteen nukahtanut humalainen Sly,\njonka realistisessa, asiallisessa puhetavassa samoin kuin heräämisessä\nsatumaisen komeissa olosuhteissa tapaamme tuttuja Jeppe Niilonpoikaan\nja Nummisuutareihin johtavia piirteitä. Shakespearen kapakka ja \"nummi\"\n(heath) tarkoittaa muuten Wincot-nimistä kylää hänen kotiseudullaan.\n\nShakespearen huomio kiintyi näihin aikoihin Lylyn näytelmätaiteeseen ja\nhänen älykkäästi miekkailevaan dialogiinsa. Ajatellen hovia ja\nLylyn hienouksilla keikailevaa ylimystöä hän sepitti nyt kaksi\nylhäisökomediaa: Turhaa lemmen touhua (Love's Labour Lost, n. 1594) ja\nHairahduksia (The Comedy of Errors, n. 1594). Edellisen henkilöt ovat\ntodellisia: Henrik Navarralainen ja hänen hovimiehensä Biron,\nLongaville ja de Mainen (Dumaine) herttua, jotka esiintyvät näillä\nomilla niinillään. Juonta ei juuri ole -- herrat aikovat pysyä kolme\nvuotta erillään naisista, mutta joutuvat tietenkin rikkomaan\nlupauksensa -- ja pääpaino on eufuismin ja muun teeskentelyn\nhyväntahtoisesti ja iloisesti satiirisessa kuvauksessa. Vastapainoksi\nkiitetään luonnollista, tervettä elämän- ja puhetapaa. Kuin harkiten\ntaidettaan Shakespeare asettuu siinä englantilaisen realismin kannalle\nja kuvaa naurettavien sievistelijöiden rinnalla iloisesti nauravan,\nveitikkamaisen, hyväsydämisen ja koruttoman englantilaisen neidon,\nRosalinen, ja tuoreen talonpoikaistytön Jaquenettan, aloittaen näillä\nviehättävimmän henkilögalleriansa. Lopussa olevat lyyrilliset laulut\nKevät ja Talvi ovat jo Shakespearen parasta. Hairahduksia on mukaelma\nPlautuksen Kaksoisveljeksistä (Menaechmi), lisänä myös piirre\nAmphitruosta, jossa siinäkin yhdennäköisyydellä on ratkaiseva osuus. Jo\n1576 oli esitetty eräs sittemmin kadonnut hairahduskomedia, johon\nShakespearen toisinto myös voi perustua. Näytelmä on vähäpätöinen,\nmutta toiset kohdat, esim. Adrianan moite miehensä uskottomuudesta,\novat silti mieleenpainuvia. Plautuksen komediat käännettiin\nenglanniksi jonkin aikaa ennen vuotta 1594 ja tulivat tunnetuiksi\nkäsikirjoituksista; ne julkaistiin 1595.\n\nKomedian Loppu hyvä, kaikki hyvä (All's well, that ends well) synnyn\naika on jäänyt hämäräksi; se julkaistiin vasta 1623. On kuitenkin\notaksuttu runoilijan tarkoittaneen sitä Turhan lemmen touhun\nvastapainoksi ja sen nimenkin olleen alkuaan Lemmen touhun voitto\n(Love's Labours Won). Näin ollen se kuuluisi n. vuoteen 1595. Aihe on\nsaatu Decameronesta ja kertoo, kuinka uskollinen rakkaus lopuksi\nvoittaa kaikki esteet. Tunnemme siinä Griseldiin historian (II, s.\n388). Tehdäkseen draaman nautittavammaksi Shakespeare sijoitti siihen\nvanhan hienon naisen tyypin, Roussillonin kreivittären, ja\nParolles-nimisen parasiitin ja kerskailijan, joka on Falstaffin esityö.\nGriseldis-tyyppi, Helena, on Shakespearen miellyttävimpiä nuoria\nnaisia; käsittämätöntä vain on se, miten hän voi rakastaa Bertramin\nkaltaista ala-arvoista henkilöä.\n\nNäiden näytelmien yhteydessä mainitsemme lopuksi Shakespearen viimeisen\nnuoruudenteoksen: Kaksi nuorta veronalaista (Two Gentlemen of Verona,\nn. 1595), jossa tuoreen romanttisesti kuvataan Valentinen ja Proteuksen\nystävyyttä, edellisen jaloutta ja jälkimmäisen epäluotettavaisuutta, ja\nheidän suloisia rakastettujaan Silviaa ja Juliaa, joka joutui miehen\npuvussa seuraamaan uskotonta sulhoaan. Aihe on peräisin Montemayorin\nDianasta, Felismenan tarinasta, johon perustuva näytelmä Felix ja\nPhilomena oli esitetty hovissa jo 1585. Ystävyyden velvoitus ja nuori,\nuskollinen rakkaus on siinä runoilijan syvällisimpien ajatusten\naiheena, kuten sopiikin tänä hänen sonettikautenaan. Tämä\nnäytelmä avasi kirjailijalle todellisuuden ulkopuolella olevan\nitalialais-romanttisen näyttämön, joka merkitsi hänelle samaa kuin\nnykyajan kirjailijalle eksoottinen maailma, sallien hänen\nmielikuvituksensa vapaasti lentää.\n\nYllä luetellut yhdeksän näytelmää laskisimme kuuluviksi Shakespearen\nnuoruustuotantoon. Katsauksesta näkyy, että hän useimmissa tapauksissa\nkäytti pohjana vanhempia, seurueen hallussa olevia draamoja, uudistaen\nne kokeneena teatterimiehenä ja runoilijana, jolla oli historiallista\nvaistoa ja isänmaallisia tunteita, koomillista, humoristista ja\nsatiirista kuvauskykyä, ihanteellisuutta ystävyydessä ja rakkaudessa\nromanttista, mutta samalla tervettä luonnontajua -- vanha aito\nenglantilainen perinne -- ja aidon lyyrikon lahjakkuutta. Draamallinen\njuonirakenne on vielä heikkoa ja samoin luonteiden hahmottelu, mutta\nnuori ja raikas naisellinen ruumiin ja sielun kauneus nousee jo\nmiellyttävästi näkyviin.\n\n\n7\n\nII. 1592-1601.\n\nGreene, joka oli säikähtänyt Shakespearen voimasta ja nousevasta\nsuosiosta sekä vihastunut siitä, että näyttelijä-kirjailija oli perinyt\nhänen kauniit, suloiset naisensa, kuoli 1592; Marlowe sai tikariniskun\n1593; Kyd poistui 1594; Lodge heitti kynän ja ryhtyi lääkäriksi; Lyly\nlakkasi kirjoittamasta hovinäyttämölle; Peele vaipui yhä syvemmälle\njuoppouteen; Nashe oli löytänyt varsinaisen alansa satiirisista\nlentokirjasista ja novelleista. Näin kaikki kilpailijat väistyivät\nantaakseen tilaa Shakespearelle, joka samaan aikaan vain vahvisti\nasemaansa mm. julkaisemalla ennen mainitut pienoiseepoksensa ja\npääsemällä nuoren Southamptonin kreivin ystävyyteen. Kymmenkunnan\nvuotta hän hallitsi yksinvaltiaana Englannin draamaa, ainoankaan muun\nkirjailijan kykenemättä vakavassa mielessä kilpailemaan hänen kanssaan,\nja 1598 hän on niin kuuluisa, että oppinut yliopistomies Francis Meres\nkuten mainittu antoi hänelle teoksessaan Palladis Tamia eli älyn\naartehisto (-- or Wit's Treasury 1598), jossa hän vertailee\nenglantilaisia kirjailijoita kreikkalaisiin ja roomalaisiin, ehdotonta\ntunnustusta, mainiten hänen siihenastiset näytelmänsä, jotka ilmeisesti\ntunsi hyvin.\n\nShakespearen draamoista on Troiluksen ja Cressidan synnyn aika epävarma\n-- se julkaistiin vasta 1609 --, mutta mainitsemme sen tässä, koska se\non liian alkeellinen kuuluakseen hänen kypsään tuotantokauteensa ja\naiheensa puolesta kuin harjoitelma Romeota ja Juliaa varten. Olemme\naikaisemmin (II, s. 230) maininneet aiheen periytyneen keskiajalta,\nTroian romaanista, ensiksi Boccaccion Filostratoon (II, s. 462) ja\nsiitä Chaucerin Troilukseen ja Creseydeen (II, s. 491). Caxton julkaisi\nromaanin englanninkielisen käännöksen. Se kyynillinen sävy, jolla\nShakespeare kuvaa huikentelevaa Cressidaa, ei ole suinkaan hänen\npersoonallisen käsityksensä ilmausta, vaan oli jo sellaisenaan\nolemassa, kuten olemme ennen sanoneet, näissä alkuperäisissä lähteissä,\njotka runoilija vain muutti draamaksi. Se jäi rakenteeltaan\nepätäydelliseksi: emme saa tietää, miten Troiluksen ja Cressidan\nlopuksi kävi. Shakespearen kehitykseen se on vaikuttanut sikäli, että\nhän tuli ajatelleeksi saman lemmentarinan käsittelyä uskollisen\nnuoruudenrakkauden ihanteelliselta puolelta. Siihen viittaa\nmm. Troiluksen ja Cressidan aamukeskustelu, joka esiintyy\nvastaavanlaatuisena, leivosenkaan unohtumatta, Romeossa ja Juliassa.\n\nMassuccio Salernitano (II, s. 485) oli sepittänyt novellin, jossa\nensimmäisen kerran kerrotaan Romeon ja Julian tarina; nimet ovat toisia\nja näyttämönä on Siena. Aihe periytyi Luigi da Porton (1485-1529) ja\nMatteo Bandellon novelleihin, joiden ranskalaisesta käännöksestä sen\notti eräs muuten tuntematon Arthur Brooke, sepittääkseen siitä\nvaroittavasti moralisoivan runoelman Romeuksen ja Julietin traagillinen\nhistoria (1562). Tämä ontuva ja kömpelö tekele on ollut Shakespearen\nRomeon ja Julietin (n. 1595) lähteenä -- esim. imettäjä ja\nparvekekohtaus ovat Brooken mukaisia -- ja vasta toisessa sijassa\nPaynterin teoksen 1567 ilmestyneessä jälkimmäisessä osassa oleva\nsuorasanainen toisinto. On opettavaista nähdä, miten suuri runoilija\nkarsi pois aiheesta kaiken, mitä siinä oli taiteellisesti arvotonta, ja\nihmeellisellä, kuulakkaan sointuvalla, lyyrillis-musikaalisella\ntaidolla kohotti näkyviin ihmisen elämän ihanimman tapahtuman:\nensimmäisen rakkauden. Muistellessamme draaman historiaa löydämme tälle\naiheelle varhaisimman vertauskohdan Sakuntalasta (I, s. 101) eli\nneljänneltä vuosisadalta Kr. jälkeen. Kreikkalaisen murhenäytelmän\nElektroilla, Antigoneilla ja Iphigeneioilla oli traagillisen kohtalon\naiheuttajana muu kuin rakkaus; attikalaisen komedian nuori nainen oli\nhetaira. Keskiajan näytelmässä ei käsitellä ensimmäistä rakkautta\nennenkuin vasta Celestinassa (II, s. 401), jossa Calixton ja Melibean\ntraagillinen kohtalo aiheutuu siitä ja sen tulisuudesta. Espanjan\nrenessanssidraamasta ilmenee korkea rakkauskäsitys, mutta yksinomaisena\naiheena Shakespearen tapaan se ei ole, vaan on liittynyt kunnian\nvaatimusten selvittelyyn. Renessanssin klassillisperäisessä tragediassa\nja juonikomediassa ei ollut sijaa nuorelle, kokemattomalle, puhtaalle\nrakkaudelle. Voimme siis perustellusti sanoa, että Euroopan draaman\nhistoriassa -- muussa kirjallisuudessahan tällainen tunteenpalo kyllä\noli yleistä aina hellenistisestä romaanista alkaen -- Shakespeare\nensimmäiseksi käsitteli ensi lemmen riemua ja tragiikkaa omana\nitsenäisenä ja riittävänä aiheenaan. Juuri siinä hän osoitti nerouttaan\nja syvää ihmistuntemustaan, sillä taiteen kaikista aiheista\ninhimillisin, ihmeellisin ja kaunein on nuorten sydänten intohimo.\n\nHuomiota herättää taustan kirkas italialainen valaistus. Tiettävästi\nShakespeare ei ollut käynyt etelässä, mutta siitä huolimatta hän on\nkyennyt eläytymään Italian ilmapiiriin novelleista ja arvattavasti\nLontoossa oleskelevien italialaisten kertomuksista saamiensa käsitysten\npohjalla. Hänen mielikuvansa on romanttinen, arkisista piirteistä\nvapaa, aurinkoinen, sopiva sen lyyrillisen helkkeen taustaksi, johon\nhänen soittimensa on viritetty. Toinen hieno piirre näytelmässä onkin\nsen kauttaaltaan lyyrillinen sävy -- ei niin, että kirjailija\ntulkitsisi mitään suorastaan laulujen kautta, vaan niin, että kosketus-\nja ilmaisutapa on yleensä teholtaan lyyrillisesti, joko duuri- tai\nmollitunnelmin, vaikuttava; on kuin alituiseen kuulisimme Julian\nkirkkaan äänen, joka sykähdyttää sydäntämme, ja satakielen laulun, joka\nherätti hänet häävuoteelta. Sitten näytelmä on täynnä yllätyksiä:\nRomeon ja Julian rakkauden äkillinen syttyminen ja polttava tulisuus\nvaikuttaa peloittavasti; Julian luonnollinen avomielisyys\nlemmenasioissa samalla suloisesti ja ujostuttavasti; Mercution kuolema\ntyrmistyttävästi; ja kohtaus hautaholvissa masentavasti. Alusta alkaen\naavistamme, nähdessämme sukuvihan varjon leppymättömänä seuraavan\nrakastavien kintereillä, että näiden kahden lapsen ihana elämänleikki\non päättyvä onnettomasti, on liian kaunis jäädäkseen pysyväiseksi.\nElämme siinä mukana koko sielullamme, sillä näemme siinä oman salaisen,\nkauneimman tarinamme, mutta ilomme on hymyä kyynelten läpi. Kuitenkin:\nkun kaikki on ohi, huomaamme mieleemme jääneen lohduttavaa, kohottavaa\ntunnelmaa, ja me vastaamme prinssin surumieliseen kysymykseen, oliko\nkonsa kuultu niin murheista tarinaa kuin Romeon ja hänen Juliansa: \"Ei\nainakaan niin kaunista, ja kuolema vain pyhitti ja kruunasi heidän\nonnensa\".\n\nKyynillinen Mercutio on näytelmän ainoa yksilöllisesti kehitetty\nvarsinainen luonne. Erikoisuutta hän saavuttaa ajan tyylin mukaisella\nsanaleikkien käytöllä. Sellainen oli Lylyn perintöä ja huvitti\nsilloista yleisöä, mutta tuntuu nyt joutavalta. Hänen siro, mutta\nhiukan asiaankuulumaton kuvauksensa Kuningatar Mabista, jonka sittemmin\ntapaamme melkein sellaisenaan Draytonin Nymphidiasta, ilmaisee\nShakespearen jo tällöin ajatelleen keijukaisromanttista satudraamaa eli\nKesäyön unelmaa (A Midsummer Night's Dream), joka valmistui ja\nesitettiin samana vuonna (1595), todennäköisesti häissä, joissa\nkuningatar oli saapuvilla. Tähän saakka esitetyt satunäytelmät olivat\nolleet jäykkiä pastoraaleja, joissa oli hyvin vähän sijaa aidolle\nsaturomantiikalle. Kesäyön unelmassa on viimeksimainittu pääasiana.\nOberonin ja Titanian viehättävä keijukaismaailma oli kuten tiedämme\nnoussut kansantietoudesta kirjallisuuteen ensimmäisen kerran Huon de\nBordeaux-runoelmassa (II, s. 192), jonka John Bourchier (s. 97) oli\nkääntänyt englanniksi. Tästä siihen tutustuivat Spenser ja ilmeisesti\nmyös Shakespeare. Lisälähteinään viimeksimainittu käytti Chauceria,\nritarin tarinaa (II, s. 494), josta sai Theseuksen ja Hippolitan häät,\nja Montemayorin Dianaa, josta ovat peräisin rakastavain väliset\nkommellukset. Käsityöläisten hullunkurinen Pyramus ja Thisbe ilmaisee\nammattinäyttelijän halua laskea leikkiä käsityöläisten teatterista,\njoka oli tullut auttamattoman vanhanaikaiseksi ja naurettavaksi. Vaikka\nnäytelmässä onkin näin erilaisia aineksia -- Ateenan herttua (nimi ei\nole mahdoton jos ajattelemme Ateenaa ristiretkien aikana uudelleen\nsyntyneenä frankkilaisena ruhtinaskuntana, joka oli olemassa\nturkkilaisten tuloon saakka) ja amatsooni Hippolyta sekä heidän\npiiriinsä kuuluva klassillisniminen säätyläisryhmä, Shakespeare oman\najan käsityöläiset ja keijujen maailma --, ne sointuvat kuitenkin hyvin\nyhteen siksi, että vietetään sadun juhannusyötä, jolloin lumous\nirroittaa todellisuuden maasta ja sijoittaa sen vapaasti minne tahtoo.\nShakespeare kuvaa oikeastaan Englannin juhannusyötä, siihen liittyviä\nuskomuksia ja sen herkkää hämyrunoutta, ja hänen voimansa on käsittelyn\nveitikkamaisessa lyyrillisyydessä, jossa on osuttu sadun todelliseen\nhenkeen. Kesäyön unelma on antanut lukemattomille saturunoilijoille\npätevän ohjeen, miten todellisuus on muutettava tarinaksi ja muuri sen\nja keijujen valtakunnan väliltä poistettava. Sen heikkous paljastuu,\njos verrataan sitä Myrskyyn, Shakespearen viimeiseen satunäytelmään:\nsiinä ei ole niinkuin tässä vihjailevaa, suggestiivista\nvertauskuvallisuutta, mikä herättäisi aatteellisen mielikuvituksemme\ntoimimaan.\n\nNyt kysymyksessä olevaan luomiskauteen kuuluvat jäljellä olevat\nkronikkanäytelmät. Rikhard III (n. 1594) on jatkoa Henrik VI:lle.\nAikaisemmin olemassa ollut samanaiheinen näytelmä ei näytä olleen\nShakespearen lähteenä, joksi yleensä on todettu Holinshedin Kronikka;\nlisäksi on huomautettava, että se luonnekuva tästä tarmokkaasta ja\njulmasta vallananastajasta, jonka Shakespeare esittää, on tällaisena,\nvalmiina, jo Thomas Moren nimeen liittyvässä Rikhard III:n historiassa.\nPrestonin Kambyseen (s. 408) Ambidexter on varhainen harjoitelma\nsamanlaista luonnekuvaa varten. Onko runoilijan mielessä ollut Guisen\nherttua ja Perttulin verihäät, sitä lienee vaikea varmasti osoittaa.\nShakespeare kilpailee nyt Marlowen Tamburlaine-hahmojen kanssa ja\nvoittaa ne luomalla Rikhardista machiavellilaisen renessanssiruhtinaan,\njoka vähääkään välittämättä inhimillisyydestä tai moraalista pyrkii\nvaltaan. Harkitsemme häntä katsoessamme pahuuden suuruutta ja\ntunnustamme hänet tässä Lucifer-mielessä pelkoa ja kunnioitusta\nherättäväksi hahmoksi, jonka viimeinen huudahdus Bosworthin\ntaistelukentällä: \"Ratsu, ratsu, valtakunta ratsusta!\" osoittaa hänen\naatteellisia mittojansa. Hän oli Richard Burbagen loisto-osa:\nnimenomaan se sävy, jonka tämä näyttelijä osasi antaa mainitulle\nlauseelle, painoi sen aikalaisten mieleen. Rakenteessa, mm. haamujen\nesiintymisessä, voi huomata Senecan draamojen vaikutusta.\n\nRikhard II on kirjoitettu vähän myöhemmin kuin Rikhard III. Siinä\nShakespeare pyrki kilpailemaan Marlowen Edward II:n kanssa, kuvaten\nHolinshedin mukaan jokseenkin vastaavasti kuninkaan vaiheita ja sääliä\nherättävää luhistumista. Mutta yksi tärkeä lisäpiirre on mainittava:\nkuninkaan taipumus hautovaan elämänsuruiseen mietiskelyyn, joka tekee\nhänestä Hamletin edeltäjän. Marlowen henkilöthän olivat tekijänsä\npaatoksellisesti saarnaavia puhetorvia -- Rikhard II on ihminen, joka\nkärsii ja erittelee syyllisyytensä ja onnettomuutensa sielullisesti ja\npuhdistuen alennustilassaan kohoaa vasta silloin niin korkeana\npitämänsä kuninkuuden arvoiseksi. Shakespeare kuten muutkin näyttelijät\noli lujasti kuningasmielinen, hyväksymättä puritaanien taholla leviävää\nkäsitystä, että kuningas oli sidottu jonkinlaiseen kansan kanssa\ntehtyyn hallitsijasopimukseen sekä vastuunalainen kansalle, jos rikkoi\nsen. Kuningatar kielsi Rikhard II:n esittämisen, koska ei pitänyt\nnäytelmistä, joissa hallitsijoita syöstiin valtaistuimelta.\nRakenteeltaan se on draaman kaaren mukainen -- ei vain kuvaelmasarja\nkuten kronikkanäytelmät tähän saakka.\n\nKuningas Juhana kuuluu vuoteen 1595; sen pohjana on eräs vanhempi\nnäytelmä, mutta siitä huolimatta se edustaa Shakespearen yhä\nitsenäistyvää kykyä. Alhaismielinen ja julma kuningas, epätoivoinen,\nmurehtiva Constance ja reipas, rehellinen ja humoristinen Faulconbridge\n-- pitkän, nykyaikaan saakka ulottuvan aito englantilaisen tyyppisarjan\nkantaisä -- ovat hänen luomiansa hahmoja. Pienen Arthur-prinssin\nja häntä sokaisemaan tulleen synkän Hubertin keskustelu on\nmaailmankirjallisuuden taiteellisimpia, traagillisimpia, liikuttavimpia\nkohtauksia, johon on mestarillisesti keskitetty draamallinen jännitys\nja kaikki se, mitä ihmisen sydämessä on säälin kykyä. Mahdollisesti\nsiinä jatkuu Kambyseestä tunnettu lapsen valitus. Alkuperäisessä\nnäytelmässä olleen protestanttisen kiivailun Roomaa vastaan\nShakespeare -- ollen ehkä katolilainen -- vaihtoi kansalliseen\nriippumattomuuspyrkimykseen. Uskon- enempää kuin muukaan kiihko ei\nollut hänen henkensä mukaista.\n\nTämän jälkeen Shakespeare sepitti viimeiset kronikkanäytelmänsä, Henrik\nIV:n edellisen ja jälkimmäisen osan (1597) ja Henrik V:n (1598), joka\non suurimmaksi osaksi kertova, paatoksellinen, isänmaallinen\njuhlanumero. Lähteenä ovat Holinshed ja vanhempi, vuosina 1588-1595\nahkerasti esitetty draama nimeltä Henrik V:n mainehikkaat voitot (The\nFamous Victories of Henry V). Aikaisemmissa historiallisissa\nnäytelmissää Shakespeare oli pyrkinyt esittämään lukuisin kuvaelmin\nitse varsinaista tapahtumien sarjaa, niinkuin kronikan tyyliin kuuluu;\nnyt hän -- ajattelemme Henrik IV:ttä -- siirsi historiallisen puolen\nväriä antavaksi ja ajan yleistä pyrkimystä ilmaisevaksi taustaksi,\nkohdisti uuden kehitysasteensa mukaisesti huomion muutamiin keskeisiin\nhenkilöihin, jotka hahmotteli terävästi nähdyiksi, ihmisluonteen syvään\ntuntemiseen perustuviksi persoonallisuuksiksi, ja rakensi heidän\ntoiminnastaan draamallisen kaaren, jolla on alkuesittelynsä, nousunsa,\nhuippunsa ja laskunsa. Tutustumme vanhaan kuninkaaseen, Henrik IV:teen,\njoka on huolissaan sekä valtakunnastaan että pojastaan ja tuntee\nraskaana vastuunalaisuutensa taakan. Hänen vastanäyttelijöinään ovat\nhänen poikansa prinssi Harry eli Hal ja tulinen lordi Percy eli Hotspur\n(= \"tulikannus\"), joka kunnianhimonsa kiihoittamana nostaa kapinan ja\ntuhoutuu. Prinssi Harryn ympärille taas ryhmittyy joukko\neriskummallisia tyyppejä, johtajanaan rappiolle joutunut aatelismies\nSir John Falstaff ja täydentäjinään mm. maaseututuomarit Shallow ja\nSilence, jotka ovat vanhoja satiirisia fabliautyyppejä. Näytelmiä ei\ntarvinnut esittää monta kertaa ennenkuin yleisö oli selvillä siitä,\nketkä olivat niiden varsinaisia päähenkilöitä ja mistä johtui niiden\nteho: katsojan huomio kiintyy melkein yksinomaan prinssiin ja\nFalstaffiin sekä heidän taustanaan olevaan veijarien valtakuntaan.\nIlmeistä on, että näiden henkilöiden ja tämän puolen kuvaaminen on\nollut kirjailijankin päätarkoitus. Hänen todellisuustajunsa on ollut\nniin tuore, että hän on tuntenut olevan mahdotonta esittää tämän\njoukkion puhetta runomitallisesti, ja on siksi, luopuen tähän saakka\nmelkein sääntönä olleesta säetyylistään, antanut sen puhua proosaa yhtä\nluontevasti kuin konsanaan todellisuudessa.\n\nHarry on, niin käsitämme hänet, kruununprinssin asemassaan, kuninkaan\nvielä eläessä, vailla sitä toiminnan tilaisuutta, jota arvaamme hänen\nluonteensa pohjaltaan kaipaavan, ja joutuu siksi viettämään aikaansa\ntavalla ja piireissä, jotka eivät ole hänelle enempää kuin muillekaan\nsopivia. Tämä ei ole historiallisen totuuden mukaista, sillä jo Walesin\nprinssinä Henrik V oli toimitarmoinen ja yritteliäs, suinkaan\nhaaskaamatta mainettaan, aikaa ja voimia missään veijariseurassa. Ennen\nmainittu tarina rohkeasta tuomarista (s. 99) on myöhemmin keksitty.\nShakespearen esittämä käsitys on syntynyt seuraavalla tavalla. Henrik\nV:llä oli kruununperillisenä ollessaan luottamusmiehenä ja parhaana\nystävänä Sir John Oldcastle (k. 1417), joka sittemmin, entisen\nsuosijansa tultua kuninkaaksi, joutui lollardien johtajana kirkon\nvainon kohteeksi ja näin kehittyvien olosuhteiden pakosta\nkapinoitsijaksi sekä sellaisena hirtetyksi, huolimatta siitä, että\nkuningas kauan pitkämielisesti puolusti häntä. Lollardina ja\nvehkeilevänä kapinallisena hänestä tuli lontoolaisen rahvaan\nvastenmielisyyden ja pilkan kohde, jota vähitellen \"kaunistettiin\"\nkansanomaisilla heikkouksilla, etupäässä taipumuksella viihtymään\nviinin ja naisten parissa. Mainitussa varhaisemmassa Henrik V:ttä\nkäsittelevässä näytelmässä hän esiintyy omalla nimellään tällaisena\nvanhana elostelijana, kokonaan irtautuneena alkuperäisestä kuvastaan,\nvakaumuksensa vuoksi marttyyriksi joutuneesta kirkon uhrista. Kun hänet\nkäsitettiin näin, oli prinssi Harryn ystävyyttä hänen kanssaan vaikea\nselittää muuten kuin antamalla viimeksimainitun viettää hänen\nseurassaan myrsky- ja kiihkokauttansa. Se ei ollut outoa, sillä nuoria\nylhäisiä miehiä saattoi silloin niinkuin vieläkin tavata veljeilemästä\nmitä yllättävimmissä piireissä. Varsinkin Shakespearen aikana oli\ntavallista, että ylimykset hakivat näyttelijäin, nyrkkeilijäin ym.\n\"hauskojen miesten\" seuraa. Ajatus prinssistä, joka eli ystävänä\nkulkurien kanssa, oli lisäksi romanttisesti vaikuttava ja jäi tästä\nalkaen Englannin rahvaan silmissä Walesin prinssien sädekehäksi, joka\nei ole himmennyt vieläkään.\n\nHarry-prinssi on esitetty johdonmukaisesti tältä kannalta lähtien ja\npaljastaa todellisen, syvemmän olemuksensa heti tultuaan kuninkaaksi.\nHänen ystävänsä nimi oli aluksi John Oldcastle, jonka kirjailija\nmarttyyrin jälkeläisten vastalauseen johdosta vaihtoi John\nFalstaffiksi. Täksi nimi sai jäädä huolimatta siitä, että Henrik VI:ssa\nesiintyvän historiallisen John Fastolfen jälkeläiset paheksuivat sitä.\nMutta tämän nimen alla oleva kuuluisa henkilö on vain nimellisesti\nedeltäjänsä perillinen, sillä tähän vanhaan hahmoon kirjailija valoi\nitsenäisen, uuden hengen.\n\nFalstaff asettuu siihen riviin, jonka aloittajana on uusattikalaisen\nkomedian makedonialainen upseeri, Plautuksen Pyrgopolinice (I, s.\n351-352). Shakespeare tunsi Plautuksen näytelmät eikä ole voinut\nvälttyä muistamasta klassillista kerskailevaa soturia. Samoin kuin tämä\nFalstaff on iso valehtelija ja elostelija, mutta eroaa hänestä\nratkaisevissa kohdissa: Pyrgopolinice on tyhmä kuin pölkky, mutta\nFalstaff on huippuälykäs lurjus, joka on harkinnut elämää niin\nsyvällisesti, että on huomannut sen hulluuden ja saavuttanut kaikkea\nymmärtävän filosofisen asteen. Tämä ilmenee lannistumattomana\nhuumorintajuna ja pursuavana komiikkana, joilla hän lieventää\naineellisuutensa tekemän vastenmielisen vaikutuksen, vieläpä\nvaikuttavana viisautena, kuten esim. silloin, kun hän erittelee sodassa\nsaavutetun kunnian arvoa ja havaitsee tämän köykäiseksi. Irvokkaan\ntraagillisuuden vivahdusta hänen pyylevä olemuksensa ja elämänmenonsa\nsaavuttaa siitä, että hän kuten Anakreon vielä vanhana pyrkii\nkisailemaan nuorten naisten kanssa, jotka uteliaina, mutta inhon väre\nhuulillaan, pitävät häntä narrinaan. Kuten usein vanhat syntiset hänkin\nlopuksi kuolee hurskaasti, melkeinpä kauniisti, \"leikkien kukilla ja\nhymyillen sormenpäilleen\". Sammumattomalla elämänhalullaan,\niloisuudellaan ja ällistymättömyydellään, viisaudellaan ja\nennakkoluulottomalla ajattelullaan Falstaff edustaa punaisesta\nnenästään ja ihravatsastaan huolimatta vapautunutta\nrenessanssin-ihmistä, vieläpä sellaista, jonka ilmeessä on kaikesta\nhuolimatta hyveellisyyttä, kuten hän itse sanoo: \"Harry, näen\nhyveellisyyttä hänen ilmeissään -- I see virtue in his looks\".\n\nFalstaff kuuluu Shakespearen oman ajan Lontooseen, jossa\nhänenlaisistaan tyypeistä varmaankaan ei ollut puutetta, ja samoin\nhänen seurueensa, jonka jäsenet olivat jo valmiina Nashen ja Greenen\nveijarikuvauksissa. Näin näyttämölle tuotu alamaailma tuli Englannin\nmyöhemmässä dramatiikassa suosituksi. Tilapäisluontoinen huvinäytelmä\nIloiset Windsorin rouvat (The Merry Wives of Windsor), jossa Falstaff\nesiintyy naisten ahdistelijana ja pilan esineenä, kuuluu molempien\näsken mainittujen näytelmäin väliin ja on sepitetty neljässätoista\npäivässä kuningattaren erikoisesta pyynnöstä, tämä kun ihastui\nFalstaffiin ja tahtoi nähdä hänet naisten valloittajana. Juonikepposet\non saatu italialaisista Giovanni Fiorentinon (II, s. 485) ja\nStraparolan (s. 316) novelleista. Salata ei sovi, että esitetty pila,\njoka kuvasi Englannin pikkukaupungin porvarirouvia ja nauratti makeasti\nkuningatarta, tuntuu nykyaikana puumaiselta, tekemällä tehdyltä ja\ntylsältä. Tammen juurella yöllä suoritettu loppukohtaus keijukaisineen,\njoita Windsorin koululaiset ovat esittäneet, on häivähdys Kesäyön\nunelman romantiikasta.\n\nTämän tuotantokauden viimeisiin vuosiin kuuluvat tragikomedia Venetsian\nkauppias (The Merchant of Venice) ja huvinäytelmät Paljon melua\ntyhjästä (Much Ado About Nothing), Miten haluatte (As You Like It) ja\nLoppiaisaatto (The Twelfth Night). Ensiksimainitun synty on kiintoisa\nsekä kirjallisten perinteiden että ajankohtaisten tapahtumien vuoksi.\nTunnemme jo Maltan juutalaisen ja tiedämme sen lähteen. Näin syntynyttä\njuutalaisen koronkiskurin kuvaa oli sen jälkeen käsitellyt joku\ntuntemattomaksi jäänyt kirjailija sittemmin kadonneessa näytelmässä\nnimeltä Juutalainen (The Jew, n. 1579). Robert Wilsonin näytelmässä\nKolme Lontoon rouvaa (The Three Ladies of London, 1584) käyttävät\njuutalainen koronkiskuri ja velallinen vuorosanoja, jotka muistuttavat\nShakespearen draaman vastaavista kohdista. Ja Nashen Jacke\nWilton-romaanissa kuvattu julma Zadoch-juutalainen oli myös omiaan\nherättämään kiinnostusta ja vihaakin tätä onnetonta kansaa kohtaan.\nMutta erikoisen ajankohtaiseksi ja yleisen huomion esineeksi\njuutalaiskysymys tuli 1594, jolloin kuningattaren juutalainen lääkäri\nRoderigo Lopez tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin syytettynä siitä,\nettä oli espanjalaisten yllytyksestä aikonut myrkyttää kuningattaren ja\nerään Espanjasta paenneen Antonio Perez nimisen henkilön, jonka\ntulkkina oli toiminut. Todistukset siitä, että Lopez todellakin olisi\nsuostunut espanjalaisten houkutuksiin, olivat riittämättömiä, mutta\nkansallisviha vaati uhrinsa. Lopez oli aikansa sivistyneimpiä,\nkielitaitoisimpia henkilöitä, jolla oli ystäviä kaikissa maissa. Tästä\ntapahtumasta aiheutunut antisemitismin kuohahdus teki juutalaisaiheet\najankohtaisiksi ja siksi Shakespeare sepitti kuuluisan draamansa.\nJuonen hän otti sellaisenansa Fiorentinon novellista, jossa juutalainen\nvaatii maksukyvyttömältä kristityltä velalliseltaan saatavansa\nkorvaukseksi naulan lihaa ja jossa velallinen pelastuu ystävänsä\npuolison, lady Belmontin, älykkäisyyden kautta. Samanlaatuinen tarina\non Gesta Romanorum-teoksessa, joka ehkä on Fiorentinon lähde; siitä\novat myös peräisin Portian arkut. Rahalipas, jonka Jessica anastaa\nisältään, johtaa mieleen Plautuksen Cistellarian ja Arioston Cassarian.\nPäähenkilö on Shylock, kristittyjen harjoittamasta sorrosta ja\nosoittamasta ainaisesta halveksimisesta katkeroitunut juutalainen\nrahanlainaaja, jonka viha on sitä tulisempaa, kun hän on ylpeä omasta\nkansallisuudestaan ja tuntee kristittyjen kaikki huonot puolet.\nTerävästi Shakespeare antaakin hänen kysyä Antoniolta, joka myös on\nsylkenyt hänen päälleen, miten on mahdollista alentua lainaamaan rahaa\nniin halveksitulta olennolta. Kaikesta tästä Shylockin sydämessä on\nsyntynyt -- meidän täytyy myöntää se -- oikeutettu viha ja kostonhimo\nkristittyjä vastaan. Toinen hänen hyväkseen merkittävä puoli on se,\nettä hän samoin kuin Marlowen Barabas ja sittemmin Scottin Isaac\nrakastaa tytärtänsä enemmän kuin rahojansa. Myötätuntomme häntä kohtaan\nlisääntyy vielä sen johdosta, että häneltä ryöstetään tytär ja\nomaisuus. Kaiken tämän osanottomme Shylock kuitenkin menettää lainansa\nepäinhimillisen ehdon vuoksi, joka kuin salaman leimaus paljastaa hänen\npohjaltaan halpamaisen, itämaalaisesti julman sydämensä. Hänen\nkohtalonsa on traagillinen, mutta ei ylevä, sillä koston muodon\npöyristyttävä, irvokas epäinhimillisyys ja ahneuden alhaisuus painavat\nsen inhoa herättävälle tasolle. Runoilija on hienosti oivaltanut tämän\nkuljettaessaan tapahtumat lähelle traagillista ratkaisua, mutta\nkääntäessään ne siitä iloiseksi, tunnelmalliseksi lemmenkohtaukseksi,\njonka lupaama rakkauden onni saa meidät unohtamaan kolkon juutalaisen.\nToteamme, ettei Shakespeare luodessaan hänen kuvaansa suinkaan\nalentunut antisemiittien palvelukseen, vaan mieluumminkin antoi\nkristityille unohtumattoman opetuksen.\n\nDraaman muista henkilöistä, joiden kanssa Shylock joutuu\nonnettomuudekseen kosketuksiin, mainitsemme vain Portian.\nMuistellessamme niitä nuoria naisia, jotka Shakespeare oli tähän saakka\nhahmotellut, toteamme heidän kaikkien olevan joko aivan lapsia kuten\nJulia tai muuten nuoresta naisellisesta sulostaan ja ilakoinnistaan\nhuolimatta kehittymättömiä ja jonkin verran taustalle jääviä. Mutta\nPortia on täysikasvuinen sekä ulkonaisesti että älyllisesti, muhkea,\nvärisyttävän kaunis, kuin olisi joku renessanssin maalarin kuuluisa\nkaunotar elävöitynyt ja astunut kehyksistään keskuuteemme. Hänen\nilmeensä on ylevä, kirkas, luonnollinen ja vapaa, ryhtinsä korkea,\nmutta samalla naisellisesti joustava, naurunsa helkkyvää, sydämensä\npuhdas, täynnä inhimillisyyttä, armahtavaisuutta ja kohtuullisuutta,\nälynsä terävämpi kuin muiden, rakkautensa viisasta ja itse valitsevaa.\nSen naisihanteen, jonka renessanssin hurmioitunut silmä näki ja jota se\npalvoi tuhansin säkein ja sadoin kuvin, toi ensimmäisen kerran\nilmielävänä näyttämölle Shakespeare luodessaan inhimillistynyttä Dianaa\nmuistuttavan Portiansa.\n\nBassanion sanoissa Gratianolle: \"Pray thee, take pain to allay with\nsome cold drops of modesty thy skipping spirit -- Pyydän, vaivaudu\nrauhoittamaan kuohahtelevaa mieltäsi muutamilla kohtuullisuuden\nkylmillä pisaroilla\", tunnemme Aapon varoituksen Juhanille:\n\"Valeleppas, kurja veli, sydämesi tulikuohuvata kattilaa viileällä\nvedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta\" jne. Erona on vain se,\nettä Kivi on lausunut asian voimakkaammin. Mikä ohimennen mainittakoon.\n\nPaljon melua tyhjästä perustuu Heroa ja Claudiota koskevalta osalta\nerääseen Bandellon novelliin, Fenician tarinaan, jota Ariosto oli\nkäyttänyt Orlando furioson viidennessä laulussa ja joka oli sen mukaan\ndramatisoitu Englannissa jo 1583. Orlando käännettiin englanniksi 1591.\nBenedickin ja Beatricen iloinen äkäpussin kesytysjuoni on tekijän omaa\nkeksintöä samoin kuin tietenkin koomilliset poliisit Dogberry ja\nVerges, jotka jatkavat Caden ja Slyn linjaa ja ovat näytelmän\nhauskimmat henkilöt. Miten haluatte perustuu Lodgen Rosalyndeen (s.\n206), mutta Shakespeare lisäsi kolme uutta henkilöä: miettiväisen\nkyynikon Jaquesin, narri Touchstonen ja maalaistyttö Audreyn. Näytelmä\non paimentyylinen ja sikäli teennäinen, mutta kuvauksessa elämästä\nArdennien metsässä on silti raikasta, lyyrillistä luonnontuntua. Nuoret\nnaiset ovat kauttaaltaan tuoreita, iloisia ja viehättäviä. Mercution\nlinjalle kuuluva kyynillinen ja hautova Jaques edustanee syvimmin\nnähtyä luonnekuvaa. Joissakin keskusteluissa ilmenee vaikutuksia\nLontoossa oleskelevan italialaisen miekkailumestarin Vincentio Saviolon\nitsepuolustusta käsittelevästä teoksesta (Saviolon harjoituskirja --\nS:s Practise, 1595).\n\nBandellon kertomuksista käsitteli eräs Nicuolan ja Lattantion vaiheita.\nTämän käänsi sotilaskirjailija Barnabe Rich novellikokoelmaansa\nJäähyväiset sotilasammatille (Farewell to Militarie Profession, 1581),\nantaen sille nimen Apolonius ja Silla. Siitä Shakespeare sai juonen\nLoppiaisaattoonsa. Sama aihe on juonena Bibbienan Calandriassa (s.\n355). Näytelmän keskeisimpänä henkilönä on Viola, runoilijan uusi lisä\njo ennestään rikkaaseen kauniiden ja luonnollisten nuorten naisten\nkokoelmaan, ja sen pääsävynä hieno ja puhdas käsitys rakkaudesta. Tämän\nvertaaminen italialaisen kardinaalin irstaaseen esitykseen osoittaa\nselvästi, kuinka sielullista ja siveellisesti kaunista pohjoismaalaisen\nrunoilijan hengenelämä oli. Näytelmän koomilliset henkilöt, etupäässä\nhovimestari Malvolio, joka Shakespearen aikana saavutti suuren\nyleisömenestyksen, eivät vaikuta enää vakuuttavilta.\n\nViimeiseksi käsittelemme Julius Caesarin, joka voi periytyä jo vuodelta\n1599 ja on joka tapauksessa syntynyt ennen vuotta 1601, jolloin se oli\njo tunnettu. Se on nyt kyseessä olevan vilkkaan tuotantokauden loppu-\nja huippusaavutus ja samalla lähtökohta seuraavan kehitysasteen\ntyypillisiin suuriin näytelmiin. Monet syyt vaikuttivat siihen, että\nShakespeare valitsi tällaisen historiallisen aiheen: nämä näet olivat\ntulleet ikäänkuin tarjolle ja tunnetuiksi sen jälkeen, kun Amyot'n\nranskannokseen (s. 322) perustuva Northin tekemä Plutarkhos-käännös oli\nilmestynyt (1580); hänen oma seurueensa oli esittänyt 1594 siihen\nperustuvan Caesar-tragedian; teatteriyleisö oli kyllästynyt näyttämöllä\nkauan vallinneisiin huvinäytelmiin ja alkoi vaatia Espanjalaisen\ntragedian kaltaista voimakasta ruokaa (Chapmanin Bussy d'Amhois\nesitettiin 1598, John Marstonin Antonio ja Mellida samana vuonna, Kydin\nmainittu näytelmä ja Hamlet otettiin uudelleen ohjelmistoon, edellinen\nn. 1600, jälkimmäinen 1602). Mitään tietoa siitä, että Shakespeare\nolisi tuntenut Muretuksen latinankielistä ja Grévinin ranskankielistä\nCaesar-näytelmää, ei ole säilynyt. Essexin kapina ja Southamptonin\nkreivin vangitseminen -- viimeksimainittuhan oli Shakespearen suosija\n-- ovat tuskin voineet vaikuttaa näytelmän suunnitteluun, koska tämä\noli todennäköisesti varhaisempi kuin nuo tapahtumat. Tuskin hän\nmyöskään ajatteli mitään syvemmän poliittisen filosofian, loppuun\nkuluneen kansanvaltaisuuden ja caesarismin esittämistä, vaan kiinnostui\ntapansa mukaan aiheen suomiin luonteiden kuvaamistilaisuuksiin.\n\nShakespeare suuntasi valonheittäjänsä Caesariin silloin, kun tämän\nkohtalonhetki oli koittamassa, ja totesi hänen olevan se, mikä oli,\nvailla kehittymisen ja muuttumisen mahdollisuuksia. Häntä kohtaan\nShakespeare ei tuntenut erikoisempaa kiinnostusta, sillä olihan hän jo\nvanha ja tuomittu pian syrjäytymään pelistä, eikä siis kelvannut\ntragedian todelliseksi päähenkilöksi. Tämä osa oli sen sijaan omiaan\nBrutukselle, jonka kehitys ystävästä surmaajaksi oli todellakin\nkiintoisa sielunelämän kaari. Tämän kaaren tekee ylevästi\ntraagilliseksi se, että Brutus noudattaa suorittaessaan murhateon\nkäsityksensä mukaan ystävyyttä korkeamman tarkoitusperän, kansan\nvapauden suojelemisen, käskyä. Teko ei siis ole itsekäs, vaan niinkuin\nBrutus ajattelee kalleimman asian puolesta pakosta annettu\nmahdollisimman suuri uhri: ystävän henki. Tähän saakka oli\nmurhenäytelmässä, varsinkin niissä, jotka edustivat Senecan linjaa,\npäähenkilö pysynyt sielullisesti samana alusta loppuun saakka;\nensimmäisen kerran kirjailija nyt valaisi sellaista kohtaa hänen\nelämässänsä, jonka kuluessa hän erilaisten perittyjen, sisäisten ja\nulkonaisten voimain vaikutuksesta kokonaan muuttui. Tämä oli nerokas,\nkäänteentekevä uudistus, sillä vasta tällaisesta kehityksen kulustahan\nvoi todella draamallinen jännitys syntyä -- vasta tämähän on elämää\ndraamallisessa mielessä. Luonteita Shakespeare valaisee\nmestarillisesti. Caesar ei huomaa piirtävänsä omaa satiirista\nluonnekuvaansa hahmotellessaan terävästi Cassiota, jonka katse on\nhänestä ontto, nälkäinen, tunkeutuen ihmisten läpi; joka on laiha,\nlukee ja huomaa paljon, ei välitä leikistä eikä soitannosta, hymyilee\nharvoin ja silloinkin kuin soimaisi itseään, eikä saa rauhaa niin kauan\nkuin yksikään on häntä etevämpi. Syystä hän pitää tällaista henkilöä\nvaarallisena. Caesar on todellisuuden perustalla pysyvä, Brutus\nihanteellisesti haaveellinen, Cassio fanaattinen luonne. Kansanjoukon\nmielialan vaihtelevaisuuden Shakespeare terävästi osoittaa Antoniuksen\nkuuluisalla puheella Caesarin ruumiin ääressä. Muuten draama on\nrakennettu tyynesti ja johdonmukaisesti, noudattamalla niitä sääntöjä,\njotka Sidney oli Runouden puolustuksessaan (1595) tehnyt tunnetuiksi.\nHeikoin on viimeinen, Philippin parhaillaan käyvän taistelun aikana\ntapahtuva näytös.\n\nShakespearen toiseen tuotantokauteen, jolloin hän siis oli Lontoon\npäänäyttämöiden kuningas ja yleisön ehdoton suosikki kuuluu ylläsanotun\nmukaisesti viisitoista näytelmää. Ne osoittavat hänen nuoruuskautensa\nviitteiden jo kehittyneen täyteen mittaansa ja hänen varsinkin\nsyventyneen eri luonteiden tutkimiseen, pyrkien nostamaan ne etualalle\nja jättämään vähemmän tärkeät seikat taustalle. Suuria saavutuksia\nluonnekuvauksen alalla ovat Rikhard III, Falstaff, Shylock ja Brutus,\njotka samalla edustavat eri maailmankäsityksiä. Läheinen on\nrunoilijalle ollut tänä kautena rakkausaihe, milloin nuorena ja\nensimmäistä kertaa syttyneenä, milloin kypsyneenä ja määrätietoisena,\nmutta aina puhtaana ja kauniina, erikoisesti silloin, kun ylevät nuoret\nnaiset edustavat sitä. Näiden sarjan runoilija loi jo korkeimmilleen,\nkuten muistamme Portian kuvasta. Rikhard II ja Brutus ilmentävät\nrunoilijan sielun hautovaa, surumielisen epäilevää ja elämän\npinnallista touhua vähäksyvää puolta, Mercutio ja Jaques hänen haluansa\nsärkeä kaikki kyynillisellä erittelyllä. Viimeksimainitussa henkilössä\non jo hautovaan mielialaan yhtynyt irooninen kärkevyys, mikä viittaa\nHamletiin. Tähän kehittymässä olevaan luonnekuvaan johtaa myös\nMortimerin ja Cassion tummien hahmojen linja.\n\n\n8\n\nIII. 1601-1608.\n\nSidneyn Runouden puolustus aiheutti mm. sen, että antiikin käsityksiin\ndraaman laeista alettiin kiinnittää huomiota enemmän kuin siihen\nsaakka. Todettiin, etteivät Shakespearen eivätkä muidenkaan\nkansanomaisten näytelmäseppojen tuotteet olleet niiden mukaisia, ja\nryhmityttiin vähitellen kahteen puolueeseen: vapaiden ja antiikin\nmallisten näytelmien ystäviin. Viimeksimainitut, joiden johtavana\nvoimana oli oppinut Ben Jonson, asettuivat Shakespeareen nähden\narvostelevalle kannalle. Oppositio ei kuitenkaan ollut vihamielinen\npäättäen siitä, että Shakespeare ja Jonson olivat läheisiä ystäviä.\nNämä kaksi suuntaahan olivat muuten ilmauksia jo vanhastaan tutusta\nhumanismin ja kansankirjallisuuden välisestä taistelusta. Shakespeare\nperehtyi kyllä humanistikriitikkojen näkökohtiin, mutta otti niitä\nhuomioon vain itsenäisen harkinnan mukaan. Julius Caesarin\nhuolellisessa rakenteessa voimme kuten sanottu todeta tämän esteettisen\nkeskustelun vaikutuksia.\n\nPian mainitun tragedian jälkeen teatteriolot muuttuivat epäedullisiksi.\nLontoon Cityn puritaanit saivat 1600 aikaan teatterien lukumäärää\nrajoittavan kiellon, jota ei kuitenkaan käytännössä toteutettu.\nTuhoisampi kuin heidän vastustuksensa oli vanhoille seurueille se, että\nmainittuna vuonna lapsinäyttelijät tulivat muotiin. Ben Jonsonin\nliittyminen heihin lisäsi heidän merkitystään. Shakespeare itse kertoo\nHamletissa, kuinka yleisö jätti vanhat teatterit kylmille, käyden vain\nlasten esityksissä. Pian muoti kuitenkin loppui, osaksi varmaan\nsen menestyksen vuoksi, jonka miesnäyttelijät saavuttivat 1602\nHamlet-esityksillään. V. 1603 teatterien toiminta keskeytyi joksikin\naikaa ruton vuoksi.\n\nMainittu näytelmä on ainoa, minkä Shakespeare sepitti vuosina 1601-1604\neli mentäessä Julius Caesarista Othelloon. Hänen tuotannossaan, joka\noli ollut edellisen kauden loppuvuosina, Globe-teatterin valmistuttua,\nhyvin vilkas, ja saavuttanut Caesar-tragedialla korkeimman tasonsa, oli\nsiis tapahtunut merkittävä pysähdys. Tämä aiheutui ensiksikin\nmainituista ulkonaisista seikoista: teatterielämän herpautumisen vuoksi\nei uusia näytelmiä tarvittu niin paljoa kuin aikaisemmin. Mutta katsoen\nHamletin ja nyt kyseessä olevan kauden muiden tragedioiden synkkyyteen,\njoka ei voine johtua vain pyrkimyksestä tyydyttää yleisön muuttunutta\nmakua, sekä huvinäytelmien väkinäiseen iloisuuteen täytyy myöntää, että\npysähdykseen on ollut vaikuttamassa sielullisiakin syitä. Shakespearen\nisä kuoli 1601. Essexin mestaus ja Southamptonin vangitseminen\nmerkitsivät persoonallista surua ja pelkoa kuningattaren suosion\nmenettämisestä. Sonetit osoittavat Shakespearen näinä vuosina kärsineen\nsyvän pettymyksen sekä ystävyydessään että rakkaudessaan. Nyt\nkysymykseen tulevista näytelmistä puhuu siis muuttunut ja myös\nsyventynyt psyke. Oli olemassa todennäköisimmin Kydin kirjoittama\nHamlet, jonka aihe oli saatu ranskalaisen François de Belleforestin\nkokoelmasta Traagillisia tarinoita (Les Histoires tragiques, 1559).\nBelleforest taas oli sepittänyt toisintonsa Saxo Grammaticuksen\nteoksessa Gesta Danorum (II, s. 33 ja 174) olevan muinaistarinan\nmukaan, joka on tavattu skandinavialaisessa ja irlantilaisessa\nmuinaistarustossa sekä Firdusin Shahnama-runoelmassa (I, s. 122) ja\njonka mielellämme asettaisimme Oresteen, Klytaimnestran, Agamemnonin ja\nAigisthoksen (I, s. 271) sekä Kullervon yhteyteen. Sankarilaulujen\nsepittäjille aihe oli tunnettu, kuten Havelok Tanskalainen (II, s. 203)\nosoittaa. Länsimaille se oli todennäköisesti saapunut sankarirunouden\nvarhaiskautena Bysantin välityksellä itäistä tietä. (II, s. 33).\n\nKydin Hamlet on hävinnyt, mutta tuntien hänen aikansa kauhunäytelmien,\nesim. Espanjalaisen tragedian yleisen rakenteen ja luonteen ja\nvertaamalla viimeksimainittua Shakespearen Hamletiin ja vanhaan\nsaksalaiseen näytelmään nimeltä Rangaistu veljenmurha (Der bestrafte\nBrudermord) voidaan päätellä, minkälainen Kydin tragedia on suunnilleen\nollut: Senecan tyylinen, klassillisia nimiä käyttävä epämääräinen\nrenessanssinäytelmä. Prologissa yliluonnolliset olennot kertovat\nesihistorian: kuninkaan veli oli vietellyt kuningattaren ja surmannut\nkuninkaan kaatamalla myrkkyä hänen korvaansa. Sitten murhatun haamu\nilmestyy pojalleen Hamletille ja vaatii tätä kostamaan. Tämä päättää\ntutkia, onko haamun ilmiannossa perää, ja paremmin siinä menestyäkseen\nja säilyäkseen kuninkaan epäluuloilta teeskentelee kuten Hieronymo\nolevansa mielisairas. Espanjalaisen tragedian tavoin hän toimeenpanee\nhovissa teatterinäytännön, jolloin esitetään kuninkaan murha, niinkuin\nhän haamun kertomuksen mukaan oli ajatellut sen tapahtuneen, ja\nsaavuttaa varmuuden. Vallananastajan epäluulot ovat kuitenkin heränneet\nja hän koettaa päästä selville Hamletin aikeista ensin erään nuoren\nnaisen avulla, jota olettaa Hamletin rakastavan, ja sitten\nkuningattaren -- Hamletin äidin -- avulla, joiden keskustelua antaa\ntuon nuoren naisen isän vakoilla. Tämä aie raukeaa, kun Hamlet surmaa\nvakoilijan. Näytelmän jälkeen kuningas pelästyneenä lähettää hänet\nEnglantiin murhauttaakseen hänet siellä, mutta hän välttää väijytyksen\nja palaa kotiin, saapuen parhaiksi tuon nuoren naisen hautajaisiin,\njota hän oli rakastanut ja joka oli tullut mielisairaaksi hänen\nvarovaisuudesta johtuneen kylmyytensä ja isän kuoleman vuoksi ja\nmenettänyt itsensä. Hänen veljensä ja Hamletin välillä syntyy riita,\njonka kuningas järjestää kaksintaisteluksi, myrkyttäen Hamletin\nvastustajan miekan. Molemmat kaatuvat, mutta myös kuningas saa\nsurmansa.\n\nSuunnilleen tällainen on Kydin Hamletin täytynyt olla, mikäli ei\ntahdota väittää sen poikenneen sekä Espanjalaisen tragedian että vanhan\nsaksalaisen ja Shakespearen oman näytelmän luonteenomaisesta\nsisällyksestä. Burbagen seurue halusi nyt vuoden 1601:n maissa uudistaa\ntämän vanhan näytelmän ja antoi sen sitä varten seurueen kirjailijalle,\nShakespearelle, korjattavaksi ja ajanmukaistettavaksi, niinkuin\nvanhastaan tapana oli. Todennäköisesti Shakespeare tunsi Belleforestin\nkertomuksen tai ainakin tutustui siihen nyt, sillä seurueen jäsen\nThomas Pope oli ollut Tanskassa ja kuvauksillaan sieltä herättänyt\nhalun saada näytelmään jonkin verran todellista paikallisväriä ja sen\nyleensä siirretyksi lähemmäksi varsinaista alkuaihettansa. Nyt tulee\nnäyttämöksi Helsingör, jossa Pope oli käynyt, Kronoborgin linna\nseinäverhoineen ja kuninkaiden-kuvineen, henkilökuntaan muutamia\ntanskalaisia nimiä, viittaus tanskalaisten juomatapoihin jne. Yleensä\nShakespeare kuitenkin rajoittui ulkonaisissa suhteissa verraten\nvähäisiin muutoksiin, sillä näitä ei juuri pidetty suotavina, koska\nhaluttiin säilyttää kappaleen entinen vetovoima. Mutta henkilökuvien\nsielullisen olemuksen hän muutti kokonaan oman runoilijapsykensä\nmukaisesti niinkuin aina ennenkin tällaisessa työssä.\n\nKydin Hamlet oli ollut kauhudraaman tarkoitusten mukaisesti varmaankin\nvoimakkaan kostotahdon ja -toiminnan edustaja, samanlaatuinen kuin\nvanha Hieronimo. Shakespearen Hamlet ei ole tällainen alkeellisesti\nselkeiden intohimojen ilmentäjä, vaan elämän pulmia hautova\nmelankoolinen mietiskelijä, Rikhard II:n ja Brutuksen perillinen, joka\nnäkee asiat ja itsensä filosofisessa, kaiken turhuudesta selvillä\nolevassa valaistuksessa. Se, että kysymyksessä on hänen äitinsä\naviorikos ja osallisuus isän murhaan, on lisäksi omiaan herpaisemaan\nhänen toimitarmoaan, sillä eihän verikoston kohdistaminen äitiin ollut\nyhtä helppo asia kuin jos kysymyksessä olisi ollut aivan vieras\nhenkilö. Tästä äitiin suuntautuvan rakkauden, vihan ja häpeän\nristiriidasta johtuu Hamletin taipumus Mercution ja Jaquesin tyyliseen,\nmahdollisesti jonkin verran myös Marstonin Antonion kostosta,\ntarttuneeseen erittelevään, lyyrilliseen kyynillisyyteen, jolla hän\nantaa haudonnaisilleen pistävän, varsinkin rakkautta kohtaan suunnatun\nkärjen. Äitinsä aviorikoksen jälkeen hän ei näet -- voimme ymmärtää sen\n-- saattanut uskoa rakkauden puhtauteen eikä kestävyyteen ja antoi siis\nOfelian tuntea tämän muuttuneen ajatustapansa, tullen siinäkin\nsuhteessa syvästi traagilliseksi, koska ei kuitenkaan voinut olla\nrakastamatta häntä. Puuhaillessaan kostoa kuningasperhettä vastaan hän\nsai hahmoonsa myös jonkin verran Cassion synkkyyttä ja salaperäisyyttä.\nMutta rikoksen järkyttämä filosofinen luonne, jota koston velvollisuus\npainaa raskaasti myös siksi, että hän tuntee sen loukkaavan omia\nylimpiä siveellisiä periaatteitaan, joutuu itsestään pohtimaan\nolevaisuuden ongelmia. Niin tekee Hamlet, jonka yksinpuhelut ovat\nSenecan fraaseilla höystettyjä mietelmiä elämän ja kuoleman\narvoituksesta ja itsemurhan oikeutuksesta. Kun hän lausuu kaikki\nnäytelmän juonen vaatimassa salaperäisyyden verhossa, hänen koko\nolemuksensa peittyy mystilliseen vaippaan, jonka alle sen jälkeen\nkaikki sukupolvet ovat pyrkineet katsomaan, nähden siellä kuka\nminkinlaisen selityksen hänen tumman yöolemuksensa salaisuuksiin, mutta\nkykenemättä todistamaan saavuttaneensa lopullista selvyyttä. Se ei\nkäsittääksemme olekaan mahdollista, sillä edustaen toiselta puolen jo\nvanhemmissa näytelmissä esiintyviä tummien hautojaluonteiden viitteitä\nja toiselta Shakespearen omia sieluntaisteluja ja ongelmien\naprikoimisia Hamlet ei ole sellainen selvä ja johdonmukainen\nluonnerakennelma, joka voitaisiin poimia hajalle kuin kellon koneisto,\nvaan omien epäilystänsä ulapalla ajelehtiva renessanssin-ihminen, joka\nmilloin purjehtii määrätietoisesti, milloin sallii purjeidensa lepattaa\nvakuutettuna kaiken ihmismenon tarkoituksettomuudesta ja turhuudesta.\n\nToinen henkilö, joka on ollut Shakespearen sydäntä lähellä, on Ofelia.\nHän ei kuulu Tanskan hoviin, vaan on tosiasiassa kirjailijan oman ajan\nlapsi, ilmeisesti kotiseudun muistoihin perustuva nuori englantilainen\nmaalaistyttö, joka tulee mielisairaaksi rakastettunsa tylyyden vuoksi\nja hukuttautuu. Mielisairaus oli tyypillistä senecalaisissa\nnäytelmissä, mutta oli käsitetty niissä toisin: kauhua herättävänä\nilmiönä. Ofeliassa se on eriskummallista, surumielisen kaunista unta,\njonka keskuksena on menneen onnen kajo. Ikäänkuin sivumennen\nShakespeare loi tässä elämän todellisuuskuvan, jonka pateettinen voima\nei ole vuosisadoissa vähentynyt.\n\nHuolimatta siitä, että varmaan tunsi Burbagen seurueen läheiset suhteet\nEssexiin ja Southamptoniin, Elisabeth pysyi sille suosiollisena\nkuolemaansa saakka, mikä tapahtui maalisk. 24 p. 1603. Jaakko I, joka\nBuchananin oppilaana ymmärsi tieteen ja taiteen arvon paremmin kuin\nainoakaan Englannin hallitsijoista sitä ennen, oli vielä\nsuosiollisempi, antaen sille kirjallisen luvan ammattinsa\nharjoittamiseen ja nimittäen sen \"Kuninkaan seurueeksi\". Mm. tästä\njohtui Shakespearen tuotannon elpyminen: Othello esitettiin marrask. 1,\nVerta verrasta (A Measure for Measure) jouluk. 26 p. 1604.\n\nOthellon juonen Shakespeare sai Cintion (s. 141, 363) kertomuksesta\nMaurilaispäällikkö (Un Capitano Moro), muuttamalla muiden paitsi\nDesdemonan nimet, lisäämällä Roderigon ja antamalla Emilian osalle\ntärkeämmän sijan. Aihetta oli jo käsitellyt italialainen L. Dolce (s.\n363) Marianna-draamassaan. Iago, joka oli alkuaan tavallinen\nitalialainen rikollinen, muuttui terävästi nähdyksi luonnetutkielmaksi,\nniinkuin yleensä kaikki henkilöt, joita kirjailija tänä huippukautenaan\nkäsitteli. Näyttämökuva on värikäs maurilaisen tummuuden ja muiden\nvaaleuden vuoksi ja taustalla väräjää hienonhieno pöyristys sen\njohdosta, että Desdemonan kaltainen olento oli voinut suostua\nvärillisen miehen puolisoksi. Juonessa on se vika, ettemme voi uskoa\nOthellon lopultakaan tuomitsevan, saati rankaisevan vaimoaan häntä\nkuulematta, vain Iagon panettelun ja todennäköisyyksien vuoksi. Kun hän\nkuitenkin tekee näin, ei käsityksemme hänen älykkyydestään ole lopuksi\nerikoisemman korkea. Hän onkin sielultaan lapsi, jolla ei ole kokemusta\nihmisten kavaluudesta, rehellinen, suora soturi, joka saavutettuaan\nomakseen niin kallisarvoisen aarteen kuin Desdemonan palvoo häntä\npyhällä, puhtaalla hurmiolla. Kun Iagon panettelu alkaa liata tätä\nkirkasta mielikuvaa, Othello tuntee niin suurta pettymystä, että\npelastaa ihanteensa jatkuvalta tahrautumiselta. Hän ei suinkaan\najattele kunniaansa, kuten espanjalainen Kunniansa lääkäri (s. 393),\neikä ole mustasukkainen tämän sanan tavallisessa merkityksessä, vaan\ntoimii syvän, musertavan murheen vallassa, luhistuneen maailman\nraunioilla, joihin tietää omankin kohtalonsa päättyvän. Kiintoisampi\nkuin hän on Iago, tutkielma rajattomasta pahuudesta ja\nhalpamaisuudesta, joka kätkeytyy \"rehellisen\" ja \"suorapuheisen\"\nystävän viittaan, kehittymä moraliteettien Pahuudesta, Kambyseen\nAmbidexteristä, Espanjalaisen tragedian Villupposta ja Lorenzosta,\nRikhard III:sta. Kaikki, mitä ihmisissä on alhaismielisyyttä, kateutta,\npahansuopaisuutta ja ilkeyden viehätystä sen itsensä tähden -- ja\nsitähän meissä on mieluummin paljon kuin vähän --, on armottomasti\nkeskitetty tähän olemuksemme halpamaisten puolien peilikuvaan, jota\ninhoten katsomme. Desdemona on puhtaassa, ylevässä valkeudessaan ehkä\nliian passiivinen, mutta silti hieno lisähenkilö Shakespearen lumoavien\nnaisten sarjaan.\n\nVerta verrasta perustuu Cintion kertomukseen Promoksesta ja\nCassandrasta, joka on kaikua keskiaikaisesta moraliteetista (II, s.\n389) ja jonka oli Englannissa jo tehnyt tutuksi George Whetstone sekä\nkäännöksenä että näytelmäsovituksena. Marstonin Tyytymätön viittaa\nsiihen myös. Wieniläinen, ankarasti siveettömyyttä vastaan kiivaileva\nAngelo, joka periaatteistaan huolimatta äkkiä rakastuu kauniiseen\nIsabellaan, koettaen houkutella tätä siveettömyyteen, saattaa olla\nletkaus puritaaneja vastaan, joiden elämä joskus sisälsi tällaisiakin\ninhimillisyyden ilmauksia. Angelon ja Isabellan keskustelu ja nuoren\nClaudion kuolemanpelko ovat näytelmän huippukohtia. Se käy tragedian\nkynnyksellä, mutta kirjailija muuttaa viimeisellä hetkellä suuntaa ja\npäättää kaikki onnellisesti.\n\nMacbeth on niitä Shakespearen näytelmiä, jotka painuvat syvimmin\nnykyaikaisen lukijan mieleen. Se periytyy vuodelta 1605 ja on\nkirjoitettu Jaakko I:n miellyttämiseksi, huomioonottaen hänen\nskotlantilaisen syntyperänsä. Lähteenä on ollut Holinshedin Kronikka.\nSen teho aiheutuu yliluonnollisten ainesten runsaasta, mutta silti\nluontevasta, yleisten kansanuskomusten mukaisesta käyttämisestä ja\nnäyttämötunnelmien virittämisestä niiden henkeen, jännittävästi\netenevästä julmasta juonesta, jota säestävät järkyttävät\nmelodramaattiset kohtaukset, sellaiset kuin kuninkaan murha, koputus\nportille, lady Macbethin unissakävely jne., ja mestarillisesti\nluoduista luonnekuvista. Macbeth on urhoollinen, kunnian- ja\nvallanhimoinen, sallimatta siveellisten pidäkkeiden estää\npyrkimyksiään. Mutta silti hän ei ole kyennyt tukahduttamaan niiden\nääntä, omaatuntoaan, joka saa vahvistusta siitä, että Macbethilla on\nvilkas mielikuvitus ja herkät hermot. Näiden loihtimat näyt ja\ntukahtumaton tunto herpaisevat hänen tahdonvoimaansa ratkaisevalla\nhetkellä. Mutta kun rikos on suoritettu eikä paluun mahdollisuutta enää\nole, katoaa heikkous ja Macbeth astuu horjumatta, julmana ja\npeloittavana, kolkon tiensä loppuun saakka. Hänen mielikuvituksensa\ntoimii edelleenkin, loitsien kammottavan eläväksi kaiken sen, mitä oli\ntapahtunut, ja tehden hänestä filosofin, haarniskaan pukeutuneen\nHamletin, joka purkaa toivottomuutensa ja elämäntuskansa\nmieleenpainuvasti vihjaileviksi ajatelmiksi. Hänen tragiikkaansa\nsyventää se, että rikos kylmentää hänen suhteensa lady Macbethiin, joka\non kuollessaan hänelle kaukainen, vieras olento.\n\nLady Macbeth on rikoksen suoritukseen ja sen jälkihetkiin saakka se\ntahto-olento, jota Macbeth tarvitsee rinnalleen, tarmokas,\npäämäärästään tietoinen, haavenäkyjä säikkymätön ja tunnon nuhteita\npelkäämätön voimaluonne, joka asettuu samaan jylhien naishahmojen\nrivistöön kuin Debora, Judit, Atossa, Deianeira, Medeia, Phaidra,\nHekuba, Kriemhild ja Louhi. Antiikki oli siis luonut hänen vertaisiansa\nja samoin keskiajan sankari- ja kansanrunous. Mutta keskiajan\nvarsinainen taide- ja renessanssin runous oli ollut tähän saakka,\neräitä Espanjan draaman naisia, esim. Lope de Vegan Etelfridaa,\nlukuunottamatta, kykenemätön tällaisen voimanaisen hahmotteluun.\nShakespeare kykeni siihen. Tuijottaessaan gaeliläiseen menneisyyteen\nhän näki Macbethin rinnalla Isebelin, korkean naishahmon, jossa\nyhtyivät vallanhimo, kavaluus ja tahdonvoima, ja joka oli enemmän kuin\nhänen miehensä erikoisesti peloittava juuri siksi, että oli nainen.\nVarmalla kädellä hän ikuisti tuon mielikuvansa. Mutta hän ei tehnyt\nsiitä kylmää, muuttumatonta veistosta, joka olisi pysynyt samana alusta\nloppuun saakka, vaan elävän olennon, joka kaikesta kovuudestaan\nhuolimatta oli säilyttänyt naisellisia ominaisuuksia ja tunsi tekojensa\nja tapahtumien seuraukset ja vaikutukset sielussaan. Hänelle käy\npäinvastoin kuin hänen miehelleen: kun rikos on tehty ja ensimmäinen\njärkytys kestetty, kun toivotun vallannautinnon pitäisi alkaa, kaikki\nulkonainen menettääkin hänelle merkityksensä. Murhatun kuninkaan veri\nei lähdekään hänen käsistään, vaan tippuu niistä punaisena joka yö,\nniin että hänen täytyy unissaan yhä uudelleen pestä niitä. Rikos, joka\nantoi Macbethille toivottomuuden voimaa, tuhosi kalvavalla tuskalla\nhänen puolisonsa. Näin heidän osansa vaihtuivat. Shakespearen taiteen\naitoudesta on muuten todistuksena se, että tunnemme Macbethia ja hänen\npuolisoansa kohtaan myötätuntoa siitä huolimatta, että he ovat\nmurhaajia ja vallananastajia: omituisen siveellisen ristiriidan\nsumentamina melkein toivomme, että he lopullisesti voittaisivat.\nRunoilija on säälin ja kauhun vallassa eläytynyt siihen, mikä heissä on\ninhimillistä, ja sen kautta nostanut heidät lähelle meitä kaikkia,\nherättäen meissä myötäsyyllisyyden tuntoa.\n\nMainittakoon, että vanhemmassa draamassa oli yhtä ja toista, joka\nviittasi Macbethiin. Arden of Fevershamin Alice ja Mosbie johtavat\neräissä tilanteissa mieleen Macbethin ja hänen puolisonsa. Siitä on\nkotoisin melodramaattinen koputus portille juuri murhan tapahduttua,\njoka vaikuttaa mitä jännittävimmin ja painuu syvästi mieleen. De\nQuincey kirjoitti siitä erään huomattavimpia tutkielmiansa.\n\nMacbethin mietteiden täytyy ajatella joskus kuvastavan myös runoilijan\nomia syvimpiä elämänkäsityksiä. Ne eivät ole olleet näinä vuosina\nerikoisemman valoisia ainakaan päättäen siitä, mitä Macbeth sanoo\nsaatuaan tiedon puolisonsa kuolemasta:\n\n    Elämä vain on varjo kulkevainen,\n    kuin raukka tuo, mi elon näyttämöllä\n    raivoopi aikansa ja katoo sitten;\n    tarina on se, hupsun tarinoima,\n    täynn' ääntä, tulta, tarkoitusta vailla.\n\nValoisampaa käsitystä ei niistä anna seuraavakaan näytelmä, Kuningas\nLear (King Lear, 1606), joka perustuu Holinshedin Kronikkaan ja siitä\njo 1593 ja 1605 tehtyihin näyttämösovituksiin. Alkuaan aihe oli\nkerrottuna Geoffrey Monmouthilaisen teoksessa (II, s. 202) ja kuuluu\nsiis kelttiläiseen tarinapiiriin. Gorboduc-näytelmässä se oli jo\nherännyt eloon. Lear-kuninkaan kohtalon, joka päättyy alkuperäisissä\nlähteissä hyvin kiittämättömien rankaisemisella ja kiitollisen tyttären\npalkitsemisella, Shakespeare muutti toivottoman traagilliseksi,\nulottaen kovan kohtalon myös kiitolliseen tyttäreen. Kauhutehoa hän\nlisäsi ottamalla Sidneyn Arcadiasta Gloucesterin ja hänen poikainsa\ntarinan. Tästä kaikesta hän teki senecalaisen tragedian, jonka\ntarkoituksena on kuten tiedämme tyrmistyttävillä tapahtumilla,\nmielisairaudella, murhilla jne., herättää kauhua ja sääliä. Tässä hän\nonnistuikin perinpohjin, vieläpä paremmin kuin Espanjalaisen tragedian\nsepittäjä, jolla ei ollut Shakespearen runollista kykyä. Kuningas\nLearissa pauhaa monipuolinen ja syvästi tehoisa siveellisen\nsuuttumuksen myrsky: läpitunkeva alhaisen kiittämättömyyden ja korkean\nkiitollisuuden taistelu, joka järkyttää olemuksemme; kuvaamaton,\nepäinhimillinen -- ja silti niin peloittavasti inhimillinen -- julmuus,\njonka uhriksi avuton puhtaus ja viattomuus joutuu; vanhuuden, sokeuden\nja mielisairauden tragiikka; luonnon synkkä säestys kaiken taustana.\nKun runoilijan voima on riittänyt ilmaisemaan kaiken tästä syntyvän\ntunnehyrskyn niin, että hänen sanansa kaikuvat ylevinä kuin Sinain\njylinä ja kun hän toisaalta kirkastaa synkät kuvaelmansa uhrautuvan\nrakkauden kauneudella, voimme aavistaa, missä piilee tämän omituisen\ntragedian sitkeä elinvoima. Sehän ei jätä lopussaan eloon ainoatakaan\nlohdun aihetta: Cordelia surmataan, Lear kuolee surusta. Mutta\nkatharsiksemme on silti tyydyttävä: vapautuneella, ylentyneellä\nmielellä palaamme elämän arkeen, kuin uutena evankeliumina ymmärtäen\nkiitollisuuden ja rakkauden merkityksen. Learin hahmo on osittain\njohdannainen Hieronimosta.\n\nAntonius ja Kleopatra (1607), joka perustuu Plutarkhoksen kuvaukseen\nAntoniuksen elämästä, alkupuolella usein käyttäen sen lauseitakin, ja\njonka aiheen Cintio ja Jodelle jo olivat tuoneet taidekirjallisuuteen,\nesittää kokeneen miehen ja urhoollisen soturin vähitellen kasvavaa\nkohtalonomaista rakastumista ulkonaisesti viehättävään, mutta\nsiveellistä ryhtiä ja sisällystä vailla olevaan naiseen. Antonius\njoutuu tämän johdosta siveellisesti rappiolle, menettäen soturin\nmiehuullisuuden; kuolinhetkellään hän ei ole enää roomalainen\npäällikkö, vaan rakastajatartaan muisteleva ja kaipaava raukka. Mutta\ntämä intohimon syvyys ja inhimillinen ymmärrettävyys tekee toisaalta\nhänen tuomitsemisensa vaikeaksi ja kohtalonsa traagilliseksi.\nKleopatraa Shakespeare ei kuvannut kuningatar-naiseksi, kuten Jodelle\noli tehnyt (s. 402), vaan Enobarbuksen sanojen mukaan ikuisesti,\nheikentymättömästi lemmenvoimaiseksi sulottareksi, renessanssin\nkuuluisaksi kurtisaanityypiksi:\n\n                     Tuot' ei naista\n    voi ikä kuihduttaa, ei tottumuskaan\n    vähennä hänen sulojensa voimaa.\n    Muut naiset halun tyydyttäissään tympää,\n    tää ravitessaan synnyttää vain nälkää.\n\nShakespearen viimeinen tragedia Coriolanus (1608) perustuu myös\nPlutarkhokseen, jonka lauseita siinä silloin tällöin esiintyy. Ero on\nkuitenkin huomattava sikäli, että kun Plutarkhos pitää plebeijien\ntaistelua patriiseja vastaan oikeutettuna ja asettuu heidän puolelleen,\nShakespeare liittyy patriiseihin, kannattaa heidän politiikkaansa sekä\njalona että kaukonäköisenä, ja julistaa plebeijit alhaiseksi\njoukkioksi, joka ei näe leipäpalaansa pitemmälle ja on\nmielistelijäinsä, tribuuniensa, johdettavissa mihin vain. Ihanteenaan\nrunoilija kuvaa patriisi Coriolanuksen, hänen isänmaanrakkautensa,\nurhoutensa ja vaatimattomuutensa, mutta myös sen inhon, jota tämä\ntuntee rahvasta kohtaan ja jonka hän purkaa koskena pauhaavin\nvoimasanoin läpi koko näytelmän. Coriolanuksessa ei tapahdu, kuten\nShakespearen muiden suurtragediojen päähenkilöissä, luonteen\nkehittymistä entisestä ylöspäin tai luhistumista lähtökohdasta\nalaspäin, vaan hän on vielä viimeisessä silmänräpäyksessä sama\nkansanvihaaja ja isänmaanystävä kuin esiripun ensimmäistä kertaa\nauetessa. Hänen sotansa isänmaataan vastaan lähtee pikemmin\nopettavaisesta, isällisestä, kuin kostamisen tarkoituksesta. Jos hän\nolisi menettänyt henkensä sen ristiriidan johdosta, että oli nostanut\nkätensä isänmaatansa vastaan, vaikka olisi ollut velvollinen alistumaan\nkaikkeen, mitä sen puolelta hänen osakseen tuli, hänen kohtalonsa olisi\nollut ylevämmin traagillinen kuin nyt, jolloin hän sai kuoliniskun\nkateellisen Aufidiuksen miekasta. Näin ajatellen täytyy olla sitä\nmieltä, että Coriolanuksessa Shakespearen traagillinen näkemys ja\nluomisvoima jo laskee. Se johdonmukaisuus ja vimma, jota muuten\nkaikissa ajatuksissaan ja teoissaan ylevä Coriolanus osoittaa rahvaan\nhalveksimisessa, on oudoksuttava ja viittaa siihen, että Shakespeare\npuhui omista kokemuksistaan ja mietiskeli yli-ihmistyyppiä, jolla olisi\nvoimaa kukistaa tuo typerä joukkio ja sen kiihoittajat. Volumnia,\nCoriolanuksen äiti, edustaa lady Macbethin tahtotyyppiä, mutta\npuhdistuneena alhaisista pyyteistä ja kohonneena korkeuteen, joka\nehdottoman, kaikista heikkouksista vapaan hyveellisyytensä vuoksi\ntuntuu melkein yli-inhimilliseltä. Ylinnä näistä hyveistä ovat\nisänmaanrakkaus ja sen todistamisella saavutettu kunnia; vasta sen\njälkeen tulee äidinrakkaus. Kunniakäsityksiensä liioittelussa hän\nmuistuttaa Lope de Vegan Etelfridaa. Isänmaanrakkaus on tullut silloin\ntällöin käsittelymme yhteydessä näkyviin ja erikoisen voimakkaasti\nLusiados-runoelmasssa. Nyt voimme todeta, että Shakespeare kohottaa sen\nja sen palveluksessa ansaitun kunnian ylimmäksi hyveeksi. Tämä \"kunnia\"\non tietenkin korkeampi ja objektiivisempi kuin se \"kunnia\", josta\nespanjalaisessa draamassa on enimmäkseen puhe, tai se, jonka Falstaff\neritteli niin vähän arvoiseksi.\n\nTähän tuotantokauteen kuuluvina mainittakoon lopuksi Timon Ateenalainen\nja Perikles (molemmat n. 1607). Edellinen perustuu Plutarkhokseen,\nLukianokseen (I, s. 330) ja Paynterin kokoelmassa olevaan kertomukseen,\njälkimmäinen Apollonios Tyrolaisesta (I, s. 328) alkunsa saaneeseen\ntarinaan, jonka oli jo keskiajalla kertonut englanniksi John Gower (II,\ns. 342). Kumpainenkaan ei ole yksinomaan Shakespearen tekemä, vaan hän\non todennäköisesti vain sieltä täältä parannellut vanhoja näytelmiä,\ntällä kertaa keveämmin ja pinnallisemmin kuin tapansa muuten oli.\nPerikleen Marina, maailmalla ajelehtiva, viaton, puhdas kuninkaantytär,\nansaitsee muistamista.\n\nShakespearen kolmanteen luomiskauteen kuuluu siis ylläsanotun\nmukaisesti yhdeksän näytelmää. Näistä on vain kolme heikompia -- muut\novat hänen ylintä tragediatuotantoaan. Suuria tragedioja, ottaen\nhuomioon Julius Caesarin, hän kirjoitti siis kaikkiaan seitsemän.\nNiissä on päätarkoituksena ihmisluonteiden tutkiminen ja esittäminen\nniin, että tunnemme heidät inhimillisesti tosiksi, elämänsä\nratkaisevinta solmukohtaa suorittaviksi, kokeviksi ja kärsiviksi\nyksilöiksi. Shakespeare ei siis esitä sitä, mikä on ihmisille yleensä\ntyypillistä, vaan sitä, miten voimakkaat, suuret yksilöt voivat\nesiintyä tiettyjen sielullisten rasitusten ja ristiriitojen alaisina.\nHänen mielialansa on raskas, melkeinpä pessimistinen: ei ole uskollista\nrakkautta, vaan aviorikoksia, panettelua, vallanhimoa, murhia,\nkiittämättömyyttä, raukkamaista jättäytymistä nautintojen valtaan ja\nrahvaan sietämätöntä röyhkeyttä. Hautovan ihmistyyppinsä hän oli\nsaattanut Hamletissa kielteiseen loppuun: elämä ei ollut elämisen\narvoista. Coriolanus on merkkinä hänen ajatustensa kääntymisestä uutta\nmielikuvaa, sellaista ihmistä kohti, joka kohoaisi kaiken yläpuolelle.\n\n\n9\n\nIV. 1608-1616.\n\nShakespearen tuotanto läheni loppuaan: siihen kuuluvat enää vain\nCymbeline (n. 1609), Talvinen tarina (The Winter's Tale, n. 1610),\nMyrsky (The Tempest, ensi-ilta marrask. 1 p. 1611) ja Henrik VIII\n(1613). Viimeinen on syntynyt yhteistyössä John Fletcherin kanssa.\n\nCymbeline perustuu Holinshedin Kronikkaan ja Decameronen toisen päivän\nyhdeksänteen kertomukseen. Belarius, joka kostaakseen ryösti kuninkaan\npojat ja kasvatti heidät erämaassa, on Shakespearen oma keksintö. Mutta\npääjuonena on satu Tuhkimosta (Imogenesta), jota ilkeä äitipuoli\n(kuningatar) vainoaa siksi, ettei hän suostu hänen epaton poikansa\npuolisoksi, ja joka pakenee erämaahan, eläen siellä veljiensä kanssa\n(kuin Lumikki kääpiöiden palvelemana). Huolimatta siitä, että\ntapahtumat on sijoitettu viimeiselle vuosisadalle e.Kr. ja että\nroomalaiset vilahtavat näkyviin, Cymbeline on puhdas satunäytelmä,\njonka puolueettomaan, kaukana olevaan piiriin runoilija oli palannut\nkuin levätäkseen edellisen kauden sielunjärkytyksistä. Keskeisin\nhenkilö on Imogen, uusi lisä Shakespearen nuorten neitojen sarjaan,\nhänkin osoitus siitä, että runoilija oli palannut varhaisemman kautensa\nnäkemyksien kauniiseen maailmaan.\n\nTalvisen tarinan juoni on kotoisin Greenen Pandosto-novellista.\nShakespeare kuitenkin muutti sitä antamalla kuningatar Hermionen\nlopultakin jäädä henkiin ja kaiken päättyä sulaan sovintoon. Pieni,\nmetsään heitteelle viety Perdita-prinsessa kasvaa kuin Lumikki\npaimenien keskuudessa, tuoden näytelmään paimenidyllin hengähdystä ja\nkukkien tuoksua. Julma kuningas Leontes edustaa Shakespearen synkkien\nHubert-hahmojen sarjaa. Autolycus on Shakespearen koomillisista\nhenkilökuvista sekä omintakeisin että omituisin, jonkin verran\narvoituksellinen kuin Mikko Vilkastus, jonka perustyyppi hän voisi\nolla. Tämäkin on satunäytelmä, joka samoin kuin Cymbeline edustaa\nrunoilijan mielikuvapiiriä Miten haluatte-vuosina. Molempien alkusynnyn\nvoisikin sisällyksen puolesta hyvin sijoittaa tuohon aikaan.\n\nNämä kaksi näytelmää osoittavat Shakespearen luomiskyvyn heikontuneen\nja hänen väsähtäneenä siirtyneen askaroimaan helpompien aiheiden\npariin. Mutta sitten hänen henkensä leimahti vielä kerran liekkiin ja\ntuotti runoteoksen, joka on hänen onnistuneimpiaan: Myrskyn.\n\nNürnbergiläinen _Jacob Ayrer_, josta enemmän myöhemmin, oli sepittänyt\nmm. Kaunis Sidea (Die schöne Sidea) nimisen draaman, jossa kuvataan\nsuunnilleen samanlaisia seikkailuja kuin Myrskyssä ja johon Shakespeare\non voinut tutustua Nürnbergissä vierailleiden näyttelijätuttaviensa\nkertomuksista. Mahdollista on myös, että molemmat perustuvat samaan,\nvielä löytämättä olevaan espanjalaiseen tai italialaiseen novelliin.\nToisena Shakespearen lähteenä on ollut merimies Sylvester Jourdanin\nBermudaksien löytö (A Discovery of the Bermudas, 1610), jossa kerrotaan\nSir George Somersin haaksirikosta 1609 ja pelastumisesta mainituille\nsaarille, mikä tapahtuma oli herättänyt Lontoossa suurta huomiota.\nCalibanin jumala Setebos osoittaa Shakespearen tunteneen Magellanin\nkertomuksen matkastaan etelänavalle. Gonzalon kuvaus ihannevaltiosta\n(II, 1, 154-) perustuu Montaigneen, Prosperon komea puhe, jossa hän\nilmoittaa lopettavansa magian harjoittamisen (V, 1 33-), Ovidiukseen,\nMedeian manaukseen. Molemmat teokset Shakespeare tunsi käännöksistä.\nTarkastellessa Myrskyä Shakespearen oman tuotannon pohjalta saattaa\nhuomata henkilöitä ja piirteitä, jotka ovat aikaisemmin alkaneiden\nviitteiden kypsyneitä lopputuloksia. Prospero on täten sen ajatussarjan\nhuippu, jonka viimeksi totesimme työskentelevän Coriolanuksen\nluomisessa ja jonka perimmäisenä tarkoituksena oli yli-ihminen.\nProspero on tällainen hahmo, Pico della Mirandolan näkemykseen (s. 131)\nyhtyvä luonnonvoimien herra, ylevästi siveellinen olento, joka ei ole\nvielä astunut kuten myöhemmät kohtaloveljensä hyvän ja pahan\nulkopuolelle, vaan käyttää kykyänsä yhteiseksi hyväksi, sovinnon\nhengessä. Häneen Shakespeare kiteytti kaiken, mitä oli valoisaa,\nvapaata ja inhimillistä hänen edellisissä Apollo-henkilöissään, ja\nsamalla sen -- ehkä tietämättään --, mikä renessanssissa oli ylevää,\njumalallista pyrkimystä. Hänen palvelijansa Caliban taas on runoilijan\nfantastinen yritys esittää niitä \"paholaisia\", joiden ääniä\nhaaksirikkoutuneet olivat kuulevinaan Bermudas-saarien metsistä. Mutta\nitse tämä aihe on samalla muuttunut runoilijan mielessä -- kuinka\ntietoisesti, ei ole täsmällisesti määriteltävissä -- synteesiksi siitä\nraa'asta rahvaasta, jota hän niin tulisesti vihasi ja jolle oli\nviimeksi sanonut totuuksia Coriolanuksessa. Miranda on viimeinen tähti\nShakespearen nuorten neitojen sikermässä, lähinnä Marinan ja Perditan\nvierustoveri, kiintoisasti uusi vain siltä kannalta, että näemme\nhänessä, joka on kasvanut tietämättömänä nuorista miehistä,\nlemmentunteen omatahtoisen, luonnollisen heräämisen. Juopottelevilla\nmerimiehillä ei voi myöntää olevan muuta tehtävää kuin yleisön\nilveilijämäinen huvittaminen. Ihastuttava Ariel on syntynyt sillä\nrunoilijan mielikuvituksen kulmalla, josta oli lähtenyt Kesäyön unelman\nPuck; siihen, että hän on ikäänkuin aineen kahleista vapautunut älykäs\nihminen, ei ole todennäköisesti syynä kirjailijan tietoinen tarkoitus,\nvaan runollisesti onnellinen sattuma. Näin Myrskyn henkilöt selviävät\nluontevasti Shakespearen yleisen ajattelun ja aiheen erikoislaadun\npohjalta.\n\nTämän verran suunnilleen voimme sanoa runoilijan tarkoittaneen. Mutta\nMyrsky on sikäli erikoinen ja aito runoteos, että runoilija on sitä\nluodessaan ollut myös tietämättänsä, mediomaisesti, väline, jonka\nsanoihin on liittynyt sieluun patoutuneiden aiheiden ala- ja\nyläsäveliä. Nämä saavat meidät näkemään sanojen alla enemmän kuin\nkirjailija oli ehkä osannut kuvitellakaan, ja mielikuvituksemme alkaa\nrakennella mitä nerokkaimpia selityksiä näytelmän syvemmistä\ntarkoituksista. Vaikka varsinainen kirjallisuuden historia loppuu,\nmikäli se tahdotaan säilyttää tieteenä, siihen kohtaan, johon voidaan\nsaapua todella asiallisia, kirjailijalle tyypillisiä uria myöten, ja\nvaikka lähdettäessä siitä eteenpäin tiede jätetään ja siirrytään ns.\n\"esseistiseen kirjallisuuden historiaan\", joka on runoutta ja vapaata\nfilosofiaa, emme silti voi olla hetkeksi pysähtymättä näihin\nrunollisiin ja filosofisiin selityksiin, sillä niin suggestiivinen\nMyrsky on siinä suhteessa. Prosperosta voidaan jo sanotun lisäksi\nmainita, että hän edustaa myös korkeinta ja jalointa kulttuuritasoa,\nmitä voidaan ajatella, perille päässyttä, voimistaan ja\nrajoituksistaankin tietoista viisautta, jolle hieno resignaatio antaa\nrunollista sävyä. Caliban ei ole vain villi-ihminen, vaan sellaisena\nrunoilijan ivapiirros renessanssin liiaksi ihannoimasta\nluonnonlapsesta, jossa alettiin nähdä varhais-rousseaulaiseen tapaan\nkulttuurilta säilynyttä turmeltumattomuutta. Lisäksi hänet voidaan\nkäsittää ihmisluonteen inhopuolien ruumistumaksi, jonka Prospero,\nolemuksemme apollolainen puoli, on alistanut valtaansa ja\npalvelijakseen, niinkuin hänen kulttuuritasolleen päässeen tuleekin.\nNäin käsitettynä Caliban tulee meille samalla sekä läheisemmäksi että\nentistä inhoittavammaksi. Miranda on kasvatuksellinen koe: toiselta\npuolen hän ylenee luonnon parissa, vailla niitä häiritseviä\nkiihottimia, joita kulttuuri sisältää, mutta toisaalta hän saa isänsä\nkautta omakseen kaiken sen, mikä kulttuurissa on jaloa, kaunista ja\nhänen sielunsa sopusointuiselle kehitykselle edullista. Hänen\nkypsymisensä loppukruununa on terve, ihanteellinen rakkaus. Ariel\nedustaa ei vain aineen kahleista vapautunutta ihmishenkeä vaan myös\nihmisen palvelukseen alistunutta luonnonvoimaa ja vielä lisäksi\nrunoilijan mielikuvitusta, joka elävöittää hänen ihanimmat haaveensa.\nProsperon veli Antonio, tämän seuralaiset ja heidän haaksirikkoutunut\nlaivansa voidaan käsittää ajan myrskyssä ajelehtivaksi renessanssin\nyhteiskunnaksi, jossa vallitsee sekä ruhtinaiden että alhaissyntyisten\nmonenlainen turmelus ja jonka rappiotila tulee selvästi näkyviin sen\njäsenten jouduttua puhtaan luonnon keskelle. Sen eräät henkilöt ovat\nvaipuneet niin alhaiselle tasolle, että voivat veljeytyä Calibanin\nkanssa. Näin Myrsky on renessanssin vertauskuva, johon runoilija on\nhienosti sisällyttänyt korkeimmat unelmansa ihmisen tulevaisuudesta ja\nasemasta maailman jalona, jumalallisena valtiaana.\n\n\n10\n\nKaikesta edellä sanotusta käy selville, että Shakespeare oli\nnäyttelijäseurueensa dramaatikko ja teatteriliikemies, joka käsitti\ntehtävänsä tältä käytännölliseltä kannalta, todennäköisesti edes\npitämättä itseään \"kirjailijana\", jollaisia olivat yleisen käsityksen\nmukaan varsinaisesti vain oppineet, humanistisella linjalla\ntyöskentelevät kynäniekat. Tästä johtui, että hän lopetti työnsä niin\npian kuin oli ansainnut kylliksi ja ettei hän itse julkaissut\nainoatakaan näytelmäänsä. Hänen eläessään ilmestyneet painokset olivat\nansaitsemishaluisten kirjakauppiaiden yksityisiä yrityksiä. Mainittu\nHemingin ja Condellin julkaisu aiheutui mm. siitä, että Ben Jonson oli\n1616 painattanut näytelmänsä. Yleensä näinä aikoina näytelmien\nkatsottiin kuuluvan niille seurueille, jotka olivat ostaneet ne\nkirjailijalta, ja oli niiden julkaiseminen, mikäli sellainen joskus\ntuli kysymykseen, hajanaista ja huolimatonta. Tästä on aiheutunut\npaljon epäselvyyttä Shakespearenkin näytelmäin syntyyn, esitykseen ja\nilmestymiseen nähden.\n\nShakespearen tehtävistä käytännöllisenä teatterimiehenä johtui, ettei\nhän juuri välittänyt omintakeisuudesta ulkonaisissa aihe-, juoni- ym.\nseikoissa, vaan käytti mieluiten vanhaa aineistoa. Häntähän pyydettiin\nsuorittamaan milloin mikin työ, aina sen mukaan, miten yleisön maku\nnäytti vaativan. Jo tästä seikasta seuraa, että hän tuli kohdistaneeksi\nhuomionsa mitä erilaisimpiin aiheisiin ja niissä yleensä onnistuessaan\nosoittaneeksi myös olevansa mitä monipuolisin kyky. Hän ei ollut\nerikoisalan tyypillinen taitaja kuten esim. Jonson, vaan yleisnero,\njoka hallitsi kaikki alat yhtä helposti ja pätevästi. Tämän\nyleisnerouden huomaamme vielä siitä, että hänen näytelmänsä ovat\nmelkein kauttaaltaan sillä tasolla, jonne vain hänen kilpailijainsa\naallonhuiput ulottuvat, että se, mikä on viimeksimainituissa arvoon\nnähden poikkeuksellista, on hänessä tyypillistä, ja että hän aina\nkykenee yksilöllisesti elävöittämään henkilönsä, edustivat nämä mitä\naloja ja tilanteita hyvänsä.\n\nEnnen sanotusta tiedämme Shakespearen suuruuden ilmenevän juuri siitä\neläytymis- ja luomisvoimasta, jolla hän rakentaa henkilö- ja\nluonnekuvansa. Silloinkin, kun on kysymyksessä näytelmä, jonka teho on\nnykyaikana heikko, voidaan myöntää henkilöissä olevan kiintoisaa,\nelävää yksilöllisyyttä, yksinpä niissä ilveilijöissä, jotka on\ntarkoitettu huvittamaan turhanpäiväisyyksillään permannon lapsellista\nrahvasta. Olemme jo kohdistaneet heihin huomiota: ihaniin nuoriin\nnaisiin, joita on melkein yhtä monta kuin näytelmääkin, mutta kaikki\nyksilöllisesti kastetuoreita ja luonnollisia; valtijatarhahmoihin,\njotka kokevat sydämessään ihmisen jaloimmat ja synkimmät intohimot;\nhautoviin, synkkiin, kyynillisiin yöluonteisiin, jotka punnitsevat\nolevaisuuden äärimmäisiä kysymyksiä; elämän \"iloisen tieteen\"\nfilosofeihin, jotka helposti nyppivät rikki sovinnaiset korukukkaset;\ndemonisiin valtiashahmoihin, kansanvihaajiin, yli-ihmiseen,\neläimellisyytemme vertauskuvaan -- lienee vaikea löytää toista yhden\nkirjailijan henkilövalikoimaa, joka olisi yhtä yksilöllinen, elävä ja\nytimiään myöten inhimillisesti tosi kuin tämä. Niin tuore ja nerokas\nkuin Lope de Vega onkin, hän ei kuitenkaan jaksanut irtautua\nespanjalaisuudestaan niin paljon, että olisi noussut tälle\nyleisinhimilliselle tasolle ja astunut kansallisuutensa rajoista\nmaailman tietoisuuteen.\n\nNäiden henkilöiden yksilöllisyys ja luonne tietenkin ilmenee siitä,\nmitä he puhuvat ja tekevät. Kieltää ei voine, että heidän sanansa\nsattuvat aina tuoreesti ja luontevasti, täsmälleen tilanteen, asian ja\npuhujan luonteen mukaan, että heidän vuorosanoissaan on hyvin vähän\nkansannäytelmän tai senecalaisen draaman jo kulunutta lauseparsistoa.\nVain ilveilijätyyppien sanaleikit ja joskus Lylyn tavoin sievästi\nsoljuilevat teesit ja antiteesit viittaavat ajankohdan muotisuuntiin.\nSamoin ovat henkilöiden teot johdonmukaisia seurauksia heidän\nluonteensa sisimmistä vaikutteista -- eivät laskelmoivan käden\nulkoapäin suorittamia nappulain siirtoja, joilla pyritään teoreettisiin\ndraamallisiin ristiriitoihin. Tämä merkitsee draamallisuuden käsityksen\nsyventymistä ja muuttumista oikeammaksi ja todemmaksi kuin se yleensä\noli tähän saakka ollut. Helleenien tragedia kuvasi jumalien tahtoa ja\nihmisten teitä, sielun taisteluja ja kärsimyksiä, mutta ihminen oli\nlopussa, koetusta myrskystä huolimatta, yleensä sama kuin alussa.\nSamoin pysyi humanistisen tragedian sankari samanlaisena läpi koko\nnäytelmän. Ja espanjalainen näytelmä oli liiaksi rajoittunut omiin\nerikoiskäsityksiinsä voidakseen oivaltaa, etteivät tuskat ja\nkärsimykset, jos sielu ne kestettyään jäi samaksi kuin ennen, ollen\nkuin lampi, joka tyyntyy vanhoilleen, kun myrsky on lakannut\nraivoamasta, vielä edustaneet tosi draamallisuutta. Tambourlaine ja\nFaust ovat samoja lopussa kuin alussa. Ihmissielun tuntijana\nShakespeare ymmärsi paremmin ja todemmin, mitä draamallisuus on: se on\nihmisen koko henkisen ja siveellisen olemuksen joutumista sellaisiin\nvaiheisiin, että ne järkyttävät ja muuttavat hänet toiseksi kuin mitä\nhän oli leikkiin heittäytyessään. Kaikki, mitä hänelle tällöin\nulkonaista tapahtuu, on seurausta sielullisista ratkaisuista ja\nkannanotoista, jotka muodostavat draamallisuuden ydinlangan. Näin\nShakespeare viljeli draamallisuuden käsitteen puhtaaksi, sielullisesti\nja inhimillisesti todeksi, saavuttaen asteen, johon jälkimaailmalla ei\nole ollut tarjottavana parannuksia.\n\nNäin luodut draamalliset elämänkaaret Shakespeare esitti näyttämöllä,\njota voinee pitää vähintään puutteellisena. Kulisseja ei ollut, vaan\nkoko illusio oli aikaansaatava sanoilla kuten indialaisessa näytelmässä\n(I, s. 98). Shakespearen henkilöt käyttävätkin puhetapaa, joka pian\nvihjaisee, missä ja millä asialla ollaan. Mutta he osaavat lisäksi\nluoda kuvauksillaan ja lauluillaan, luottaen katsomon lapsellisen\nherkkään mielikuvitukseen, tunnelman, jonka tuoreus ja aitous hakee\nvertojaan vielä tänään. Vapaana kaikista perityistä näkökannoista,\nsiitä, mitä näytelmä muka sai sisältää, mitä ei, Shakespeare toi siihen\nenglantilaisen luonnon, sen kukat, idylliset lehdot, leivon, myrskyn,\ntuulet, sateet, juhannusyön keijukaishämyn ja joskus kirkkaina\nvälkkyvät tähdet -- ei kulisseina, vaan englantilaisesti läpielettynä\nluonnontunteena, sinä elämän mystillisenä \"tuulikanteleena\", joka\nhelähti soimaan tämän sumuisen saaren runoudessa jo varhaisena\nkeskiaikana. Tämän aineiston liittäminen draaman piiriin oli sekä uutta\nettä nerokasta pyrkimystä yhdistämään näyttämölläkin elämää luontoon,\njonka erottamaton osa se on.\n\nKysymme nyt, kuinka paljon näytelmistä näkyy itseänsä tekijää?\nVastaamme viittaamalla siihen kirjailijan kehityskaareen, josta ne\nkertovat. Ne todistavat sekä ulkonaisen, teknillisen kokemuksen ja\ntaidon lisääntymisestä että sielullisista vaiheista, jotka johtavat yhä\nsyvemmille vesille, ilmaisevat sielunelämän ja luonteen eri puolia,\njopa mielipiteitäkin, kuten esim. rahvaaseen kohdistuvaa halveksivaa\nvihaa, ja esittävät yleensä kuten olemme sanoneet harvinaisen\nmonipuolisen, rikkaan ja viisaan sielun. Mutta lukuunottamatta\nCoriolanusta ja eräitä lyhyempiä mielipiteen ilmaisuja, esim. Portian\npuhetta laupeudesta, täytyy sanoa, että Shakespeare pysyy yleensä\nnäytelmiensä taustalla, halliten sieltä elämää kokonaisuudessaan ja\nryhtymättä minkään suunnan asianajajaksi. Kiihko on hänelle aivan\nvierasta, mutta tunnusmerkillistä viisas kohtuullisuus; hänessä ei ole\ntuomitsevaa henkeä, vaan mieluumminkin kaikkeen ymmärtäväisesti\nsuhtautuvaa surumielistä inhimillisyyttä. Kun näihin korkeisiin\nominaisuuksiin -- älyn, mielikuvituksen ja sydämen aateluuteen -- yhtyi\nhieno taiteellinen vaisto, syntyi runoilijapsyke, joka vieläkin on\nkirjallisuuden alppihuippuja.\n\nKun restauraation (1660) jälkeen kirjallinen suunta Englannissa\nkääntyi ranskalaisen klassillisuuden vanaveteen, pysyen siinä kauas\n1700-luvulle saakka, Shakespearen maine, joka kuten draama yleensä oli\nkärsinyt kansalaissodan aiheuttamasta, 1642 alkaneesta parinkymmenen\nvuoden pituisesta teatterielämän keskeytyksestä, painui joskaan ei\nunohduksiin niin silti sangen alas. Restauraation näytelmämestarit\ntunnustivat hänen neroutensa, mutta pitivät häntä barbaarina, jonka\ntekeleet oli valettava uudelleen ranskalaiseen muottiin. Nämä yritykset\nkuitenkin pian unohtuivat ja 1700-luvun loppupuolella, romantiikan\nelpyessä, Shakespearen draamoista tuli teatterien päänumeroita, joissa\naikakauden suurimmat näyttelijät loistivat. Mantereella Voltaire teki\nparhaansa todistaakseen hänen kelpaamattomuutensa sivistyneen Euroopan\nnäyttämöille. Lessing kuitenkin terävästi osoitti, mikä on Shakespearen\nsuuruus, ja romantiikan mukana hänen draamansa tulivat Euroopan\nyhteiseksi omaisuudeksi, sekä kunnioituksen että monipuolisen ja\nsyvällisen tutkimuksen kohteeksi. Tässä asemassa hän edelleenkin on,\nhuolimatta siitä, että myös yhä terävämpää vastarintaa on olemassa.\nSuomeen Shakespeare saapui (saksankielisenä Romeo ja Julia-näytäntönä?)\njo 1700-luvun lopussa; 1819 esitettiin Hamlet ruotsiksi Turussa;\n1830-luvulta on tiedossa useita näytäntöjä. Suomen taide-elämään ja\nrunouteen, esim. Weckselliin ja Kiveen, Shakespeare on vaikuttanut\nhuomattavasti. Näin syntynyttä kulttuurivelkaa on lyhentänyt Jean\nSibelius säveltämällä Myrskyyn maailmankuuluksi tulleen musiikin.\n\nRunoilija Paavo Cajander suomensi vuosina 1879-1912 kaikki Shakespearen\ndraamat, suorittaen täten työn, jolla on ollut sivistyselämässämme mitä\nsuurin merkitys. Kun kielemme kuitenkin oli työn alkuvuosikymmeninä\ntaiderunouden aseena vielä kapalossaan ja aloitettuaan sitten\nkehityksensä suoritti sen niin nopeasti, että muuan vuosi riitti ja\nriittää vieläkin aikaansaamaan arveluttavaa vanhentumista, ja kun emme\nvoisi hyvällä omallatunnolla myöntää Cajanderilla olleen kaikista\nonnistuneimman ja sointuherkimmän kieliaistin lahjaa -- hänen kielensä\nei kaunistu iän kasvaessa kuten eräissä suhteissa Kiven --, on tultu\nsiihen, että Shakespearen draamain suomennosta on nykyisin pidettävä\nvanhentuneena. Sen sijaan että se avaisi kuten teki alkuaikoinaan\nsuomalaisille tien Shakespearen maailmaan, se päinvastoin nyt sulkee\ntämän, peloittaen lukijan ja esittäjät oudoilla sanoillaan,\nkömpelyyksillään ja runottomuuksillaan, joiden ei juuri voi sanoa\npaljon sisältävän Shakespearen herkkää, luontevaa kauneutta.\nSuomalaisten sivistystyöntekijäin on siksi niin pian kuin mahdollista\nhuolehdittava siitä, että Shakespearen draamat saatetaan nykyisen\nrunokielen mukaiseen ja niiden kauneutta vastaavaan asuun.\n\nLopetamme esityksemme huomauttamalla, että käsityksemme mukaan\nShakespeare on nykyaikana antoisampi luettuna kuin nähtynä ja kuultuna\nnäyttämöltä. Silloin voimme viipyä hänen kauneuksissaan ja sivuuttaa ne\nkohdat, jotka aika on vanhentanut ja jotka vaikuttavat väkinäisiltä.\nEmme erehtyne sanoessamme lisäksi nykyisen sivistyneen teatteriyleisön\npitävän Shakespearen huvinäytelmiä ja hänen sanaleikeillä ja\nkompasanoilla ratsastavia ilveilijöitään, jopa itse Falstaffia ja\nmestari Pulmaa, melkoisessa määrässä vanhentuneina, tuntematta niitä ja\nheitä katsoessaan sanottavammin huumorin siunauksen heräämistä. Samoin\nkatsoja toteaa olonsa kiusalliseksi silloin, kun Shakespearen\nhistoriallisia draamoja esitetään rämisevin peltivarustein ja niiden\nmukaisin näyttämökoristein. Hänellä ei ole näet enää sitä lapsen\nrajatonta mielikuvitusta, jolla Shakespearen ajan yleisö teki aidoiksi\nja elävöitti pienimmätkin vihjeet. Mutta tämän välinpitämättömyytensä\nhän korvaa syvällä hartaudella päästessään katsomaan niitä Shakespearen\nsuuria tragedioja, jotka voidaan lavastaa ilman tällaisia häiriöitä,\nsillä niissä hän tuntee olevansa aina tuoreena pysyvän elämäntotuuden\nääressä.\n\n\n11\n\nShakespearen vähän nuorempi aikalainen, klassillisen suunnan edustajana\nhänen vastustajansa, mutta siitä huolimatta hänen ystävänsä, Englannin\nrenessanssidraaman todellinen keskushenkilö, jos tuon sanan\nklassillisuuteen viittaavalle sisällykselle pannaan painoa, valtakunnan\nensimmäinen hovirunoilija --. mikäli se arvo ei kuulu John Skeltonille\n-- ja maailman ensimmäisen tunnetun kirjailijaravintolan rehevä\nkeskushenkilö, latinantaidostaan ylpeilevä, sanojaan säästelemätön\n_Ben Jonson_ syntyi Westminsterissä 1573. Hänen isänsä, joka oli pappi,\nkuoli kuukautta ennen Benin syntymää. Westminsterin koulussa hänen\nopettajanaan oli kuuluisa humanisti W. Camden, joka antoi hyvän\nperustuksen hänen klassillisille opinnoilleen. Benin ollessa\nnuorukaisiässä äiti meni naimisiin erään muurarimestarin kanssa, joka\nvaati poikapuoltansa ryhtymään hänen ammattiinsa. Ben ei suostunut,\nvaan karkasi Alankomaiden sotaan, jossa oman kertomuksensa mukaan\nkunnostautui. Palattuaan Englantiin n. 1592 hän ryhtyi teatterin\npalvelukseen sekä näyttelijänä että kirjailijana, saavuttamatta\nensiksimainitulla alalla menestystä, ehkä ulkomuotonsa vuoksi, hän kun\noli isokasvuinen, roteva ja rokonarpinen. Hän oli tällöin jo\nnaimisissa. Tulisena ja ylpeäluonteisena hän joutui (1598) erään\nnäyttelijätoverinsa kanssa kaksintaisteluun, surmaten hänet ja ollen\nitse päätyä hirteen, mutta säästyen lopuksi rangaistukselta armahduksen\nkautta. Rikollisen merkki kuitenkin poltettiin hänen peukaloonsa.\nSamoihin aikoihin hän kääntyi roomalaiskatolisuuteen, palaten Englannin\nvaltiokirkkoon vasta 12 vuoden kuluttua. Tänä samana vuonna (1598)\nesitettiin hänen ensimmäinen menestysnäytelmänsä, luonnekomedia Joka\nmies omalaatuisensa (Every Man in His Humour), näyttelijänä mm.\nShakespeare. Saamme tutustua siinä originaaleihin, eriskummallisiin\nihmisiin, joiden jokin päähänpisto tai luulo on kasvanut niin\nvallitsevaksi, että heidän todellinen luonteensa on kadonnut sen\ntaakse. Tämä ominaisuus on tuo Humour, jolla kuten olemme ennen\nmaininneet keskiaikana tarkoitettiin ruumiin nesteitä (humor = neste)\neli niitä ainekokoomuksia, joista luonteen laatu, sangviinisuus,\nkoleerisuus tai melankoolisuus, muka riippui. Isä huolehtii vain\npojastaan, kauppias vaimostaan, hurjastelevat nuoret miehet\nhuvituksistaan, kerskaileva, mutta köyhä ja pelkuri kapteeni Bobadilla,\nPyrgopoliniceen jälkeläinen, maineestaan. Tällainen valaistus on\ntietenkin yksipuolista ja -- huolimatta Jonsonin ponnisteluista\nrealistisen elämänkuvan luomiseksi -- epätodellista. Jos käsittely on\nmyötämielisesti eläytyvää, kuten Dickensin vastaavissa henkilökuvissa,\nvoi tulos olla humoristisesti lämmittävä, mutta kun Jonson ei\nsuhtautunut henkilöihinsä näin, vaan tuomitsevan satiirisesti, eivät ne\nole juuri miellyttäviä. Juonen ylläpitää eri tilanteissa eri hahmossa\nesiintyvä palvelija. Näin Jonson toteutti käsityksensä komedian\ntehtävästä, jona oli oleva pilan tekeminen ihmisten hulluuksista.\n\nKun tämä näytelmä saavutti hyvän menestyksen, Jonson sepitti uuden\nsamantyylisen nimeltä Joka mies irti erikoisuudestaan (Every Man out of\nhis Humour, 1599), jossa hieman itserakkaasti kuvaa Asperin osassa omaa\nvapaata, pelotonta, arvosteluun ja tuomitsemiseen kärkästä luonnettaan.\nMacilente on tunnustusta vaille jäänyt nero, joka ei siedä ketään\nkiitettävän; Puntarvolo Don Quijotemainen gentlemanni, joka\nitsepäisesti pitää kiinni eriskummallisista tavoistaan, mm. antaen\ntullessaan kotiin merkin torvella kuin olisi ollut linnaansa palaava\nritari; Carlo Buffano antiikin tyylinen loinen; Fastidious Brisk\n(\"Ylenhieno Touhuaja\") narri, joka harjoittelee ilmeitään ja\nliikkeitään kuvastimen edessä; Deliro vaimoansa palvova hassu jne.,\nyhteensä 16 originaalia, joiden kaikkien jokin ominaisuus oli\nkehittynyt liian pitkälle ja näkyväksi. Paljon ajattelua,\nkirjallisuuden lukemista ja ihmisten tarkastelua on vaadittu, jotta\ntällainen eriskummallinen kokoelma on voitu siivilöidä erilleen\ntavallisista ihmisistä. Näytelmän nimestä kuvastuu se kirjailijan\najatus, että juuri noiden ominaisuuksien kehittyminen liian pitkälle on\nomiaan vaikuttamaan asianomaisiin parantavasti.\n\nJouduttuaan erimielisyyteen niiden seurueiden kanssa, jotka olivat\nesittäneet näitä näytelmiä, Jonson nyt sepitti lapsinäyttelijöitä\nvarten kaksi kappaletta: Cynthian juhlat (Cynthia's Revels, 1600) ja\nRunojen kyhäilijän (The Poetaster, 1601). Edellisestä, jonka\nalaotsakkeena on \"itserakkauden lähde\", kuvastuu hänen riitansa\nMarstonin ja Dekkerin kanssa: Crites on hän itse, Hedon -- Dekker,\nMarston -- Anaides; viimeksimainittuja ruoskitaan mm. klassillisen\nsivistyksen puutteesta. Näytelmä on lisäksi yleensä satiiria\nsekä hovitapoja että oppimattomien kirjailijain ylläpitämiä\nkansanteattereita vastaan. Jälkimmäisessä hän on Horatius, jolla on\nihailijoinaan Augustus ja Maecenas ja kadehtijoinaan huonot runoilijat\nCrispinus (Marston) ja Demetrius (Dekker). Omaksi kunniakseen Jonson\nsiinä panee liikekannalle Rooman kultaisen aikakauden suurimmat nimet.\nDekker varsinkin loukkautui erikoisesti ja ivasi vuorostaan Jonsonia\nnäytelmässä Satiromastix (1602).\n\nJonson kääntyi nyt murhenäytelmän alalle kirjoittaen Senecan tyyliin\nSejanuksen (1603), jolla tahtoi kilpailla Shakespearen Julius Caesarin\nkanssa. Siihen hänellä oli suuret edellytykset, sillä hänhän tunsi\nroomalaisen kirjallisuuden perinpohjin, kun sitävastoin Shakespearen\nainoana historiallisena lähteenä oli kreikkalainen Plutarkhos.\nSejanuksen melkein jokainen lause perustuu joltakin puolelta\nTacituksen, Suetoniuksen, Juvenaliin ym. kuvauksiin, joihin kirjailija\noppineesti viittaa lukuisissa alahuomautuksissaan. Näin Jonson rakensi\nlaajan antiikintuntemuksen pohjalla perinpohjaisen ja jykevän\nmaalauksen epäluuloisesta keisari Tiberiuksesta, joka oli kuin käärme\nkaikkia muita eläimiä kavalampi, hänen kaikkivaltiaan pääministerinsä\nSejanuksen häikäilemättömästä kiipeämisestä vallan huipulle ja\näkillisestä kukistumisesta, kylmäverisestä Liviasta, raukkamaisista\nsenaattoreista ym. Kun hänen mielestään tragedian tehtävänä oli\njyliseminen rikollisuutta vastaan siveellisen paatoksen voimalla ja kun\nhänen lähteensä, etupäässä Suetonius (I, s. 422), kertoivat asioita,\njotka olivat saastaisuuden alimmilla asteilla, ei hän -- omankaan\ntuomitsemishaluisen luonteensa vuoksi -- tullut oivaltaneeksi, ettei\nsellainen halpamainen machiavellilainen henkilö kuin hänen\nSejanuksensa, jolta puuttuu pahuudenkin suuruutta ja joka ei kaadu\nkorkealta eikä herätä myötätuntoamme, kelpaa tragedian päähenkilöksi.\nSamoin ovat näytelmän muut henkilöt meille vastenmielisiä saavuttamatta\ninhimillisyyden ja myötätunnon sovittavaa hohdetta. Tältä kannalta\najateltuna Sejanus on siveyssaarnaajan järjestämä, tapainturmelusta ja\nrikollisuutta vastaan kohdistettu räikeä esitys, josta kokonaan puuttuu\ntaiteellinen ja inhimillinen myötäeläminen. Vertaus Julius Caesariin on\nomiaan valaisemaan tätä peruserehdystä ja osoittamaan, kuinka vähän\nJonsonilla oli hyötyä oppineisuudestaan silloin, kun hänen piti\nosoittaa olevansa taiteilija, ja kuinka hyvin Plutarkhos riitti\nShakespearelle siksi, että tämä oli suuri taiteilija, jota ohjasi\naiheiden valinnassa ja käsittelyssä pettämätön vaisto.\n\nJonsonin suurnäytelmän henkilöistä voidaan vielä sanoa, ettei heissä\ntapahdu sielullista kehitystä, vaan että he -- antamatta omien tai\nmuiden tekojen vaikuttaa itseensä -- ovat samanlaisia alusta loppuun.\nHeidän nopeat, lyhyet repliikkinsä, joista puuttuu Shakespearen elävä\nluontevuus, muuttuvat liian usein tiuhasanaisiksi, paatoksellisesti\nesiin vyöryviksi senecamaisiksi saarnapurkauksiksi, joissa on\nkiintoisinta niiden raskas, jykevä voima. Draamallista jännitystä ei\nsynny sielullisten ristiriitojen pohjalla, vaan taitavana\nteatterimiehenä tekijä luo sitä ulkoapäin järjestämillään kohtauksilla.\nVäliin hän täten onnistuu heittämään kuvattaviensa sielunelämään\nräikeätä valaistusta. Esimerkkeinä mainittakoon Livian ja lääkäri\nEudemuksen keskustelu Livian toalettipöydän ääressä sen jälkeen, kun\noli sovittu Livian puolison myrkyttämisestä, ja Tiberiuksen\nsyytöskirjelmän esittäminen senaatissa. Näytelmän rakenne on yleensä\nTrissinon ohjelman mukainen, paitsi ettei siinä ole kuoroa.\n\nJaakko I:n noustessa valtaistuimelle Jonson, Chapman ja Marston\nkirjoittivat huvinäytelmän Itäänpäin (Eastward Hoe, 1603), jossa heidän\nväitettiin tehneen pilaa skotlantilaisista eli siis kuninkaan\nkansallisuudesta. Seurauksena oli, että heidät vangittiin ja he olivat\nmenettää korvansa ja nenänsä, mikä rangaistus siihen aikaan\nkirjailijoita uhkasi, pantiinpa joskus täytäntöönkin. Vaikka vähimmin\nsyyllinen, Jonson miehekkäästi, vapaaehtoisesti, alistui samaan\nuhkaavaan kohtaloon. Jutun yhteydessä vilahtaa näkyviin hänen\npäättäväinen, tarmokas äitinsä, joka oli aikonut mieluummin myrkyttää\npoikansa ja itsensä kuin sietää häntä täten silvottavan. Jonson rupesi\nnyt kirjoittamaan hovin juhlia varten ns. \"naamioita\", joiden\nsommittelijana hän oli taitava ja joihin hän siroitteli paljon hienoa\nlyriikkaa. Niiden lavastuksesta, joka oli kuuluisan arkkitehti Inigo\nJonesin huolena, aiheutui molempien mestarien välille leppymätöntä\nvihamielisyyttä. Nyt valmistuivat ne hänen kolme näytelmäänsä, joissa\nhänen luomisvoimansa oli korkeimmillaan: Volpone, eli kettu (-- or the\nFox, 1605), Epicaene eli vaitelias nainen (-- or the Silent Woman,\n1609) ja Alkemisti (1610).\n\nVolpone on vanha, rikas, elostelevainen, naimaton venetsialainen, joka\nkootessaan kultaa on tullut näkemään, että ihmisten voimakkaimpia\nintohimoja on rahanahneus, jota tyydytetään kaikin mahdollisin\nmachiavellilaisin keinoin. \"Ystäväin\" ympäröimänä, jotka vain toivovat\nsaavansa periä hänet, hän teeskentelee olevansa sairas, ja uskotellen\njokaiselle määräävänsä hänet perillisekseen saa heiltä kallisarvoisia\nlahjoja. Ystävät -- lakimies Voltore (= Raatokotka), Corbaccio (= Vanha\nvaris) ja Corvino (= Pikku varis) -- kilpailevat keskenään ja ovat\nvalmiit uhraamaan mitä hyvänsä, jos vain saavat varmuuden siitä, että\nVolpone lahjoittaa heille omaisuutensa. Niinpä Corvino lopuksi tarjoaa\nhänelle nuoren vaimonsa. Kysymys on mitä verisimmästä, käsityksemme\nmukaan yli maalin ampuvasta satiirista, jonka vaikutus tyrmistyttää\ntunteet ja jättää vastenmielisen jälkimaun. Volpone on alhainen, ilkeä\nhenkilö, joka nauttii siitä, että ihmiset todellakin ovat perin\nhalpamaisia, juuri sellaisia kuin hän on luullut. Hänen tämä\nihmistutkistelunsa ja ilonsa ei johdu esim. siitä, että hän olisi itse\njoskus joutunut muiden pahuuden uhriksi ja päätynyt pessimistiseen\nihmisvihaan -- ei yleensä mistään siveellisestä syystä, joka kohottaisi\nhänen kuvaansa ja perustelisi tyydyttävästi hänen tekojansa. Se\naiheutuu vain luontaisesta, halpamaisesta ilkeydestä, jossa ei ole\nvähääkään edes pahuuden suuruutta ja joka ei riitä hankkimaan hänelle\nminkäänlaista myötätuntoa. Kun muut henkilökuvat ovat mikäli\nmahdollista vielä inhoittavampia ja kun meidän on vaikea uskoa moista\nalastonta piruutta näin yleisenä ominaisuutena edes mahdolliseksikaan,\nmuuttuu Volpone satiirikon teoreettiseksi rakennelmaksi, jossa\nohjaajana on ollut moralisti eikä taiteilija ja jossa pahe on kohotettu\nniin yksipuolisesti vallitsevaksi, että inhimillisyys on kadonnut sen\ntaakse. Täydellä syyllä Volponea voi sanoa moraliteetiksi, jolle tekijä\non onnistunut antamaan eheästi draamallisen, toisin kohdin\njännittävänkin rakenteen, mutta tuskin taideluomaksi sanan\nvarsinaisessa merkityksessä.\n\nVaitelias nainen osoittaa Jonsonin itsensäkin epäilleen olleensa\nVolponessa liian häijy ja tahtoneen kaataa iskemäänsä haavaan\nrauhoittavaa, sovittavaa iloisuuden voidetta. Yleisö oli saatava\nnauramaan. Tätä varten Jonson turvautui originaaleihinsa valiten heidän\njoukostaan Morose-nimisen ärmätin, jonka erikoisuutena on liioiteltu\nmelun pelko. Tyypin hän oikeastaan sai kreikkalaisen sofistin\nLibaniuksen (314-393 Kr.j.) kirjoituksista, mutta sen sovittaminen\nEnglannin oloihin, joissa tiettävästi ei ole milloinkaan ollut puutetta\neriskummallisista yksilöistä, ei tuottanut vaikeuksia. Suututtuaan\nsisarenpoikaansa Morose tahtoo tehdä hänet perinnöttömäksi ja haluaa\nsen vuoksi mennä avioliittoon. Morsian löydetään ja häät pidetään,\nsitten kun Morose on saanut mielestään riittävät näytteet tulevan\npuolisonsa vaiteliaisuudesta. Mutta heti kun vihkiminen on suoritettu,\nnuoren rouvan kielenkanta tietenkin heltiää ja alkaa meluisa hääilo.\nLopuksi sisarenpoika lupaa toimittaa enolleen avioeron sillä ehdolla,\nettä tämä maksaa hänelle 500 puntaa vuodessa. Saatuaan tämän lupiin hän\npoistaa peruukin nuoren rouvan päästä: \"vaitelias nainen\" oli nuori\nmies, jonka sisarenpoika oli naamioinut näyttelemään Morosen morsianta.\nTodennäköistä on, että Jonsonin ajan permantoyleisö nauroi tälle\nkepposelle, ja myönnettävä on, että esim. asianajajain neuvottelussa\nMorosen avioerosta on komiikkaa, mutta silti täytyy sanoa, että koko\nrakennelma on keinotekoinen ja huvimme kysymyksenalaista. Olemme jo\naikaisemmin huomauttaneet, että tällaiset uusattikalaisesta komediasta\nperiytyneet kepposet, joille renessanssinkin aikana yleisön odotettiin\nnauravan, ovat harhaotteita, joilla koetettiin korvata sitä, että oli\nunohdettu Aristophaneen komediain salaisuus, keino, miten todellisten\nluonteiden ja elämän tavallisten tilanteiden kuvauksella aikaansaadaan\nhumoristinen vaikutus.\n\nAlkemisti on syntynyt huomattavassa määrässä Plautuksen vaikutuksen,\nmm. Mostellarian, alaisena. Isäntä Lovewit matkustaa Lontooseen,\njättäen talonsa palvelijansa Facen huostaan. Tämä liittoutuu alkemisti\nSubtlen ja vapaamielisen naisen Dol Commonin kanssa yhteiseen juoneen\nja nyt ruvetaan keinottelemaan kullantekotaidolla ja ihmisten\nahneudella sekä eroottisilla taipumuksilla. Heidän verkkoihinsa\nsotkeutuvat mm. Sir Epicure Mammon, joka alituiseen mässää kullan ja\nlemmen haaveissa, ja kaksi amsterdamilaista puritaania, joiden ahneuden\nja jesuiittamaisen sofistiikan maalaamisella Jonson ensimmäistä kertaa\npääsi osoittamaan mieltänsä tätä uutta lahkoa vastaan. Lopuksi, isännän\ntultua odottamatta kotiin, Plautuksen nokkelaa orjaa vastaava Face\nselvittää asiat, sitten kun muut pettäjät ja kaikki petetyt ovat\nsaaneet ansaitun palkkansa. Jonsonin satiirissa tekopyhiä ja\njesuiittamaisia puritaaneja sekä mainittuja paheita vastaan on vieläkin\ntehoa. Näytelmä on säilyttänyt elinvoimaa myös siksi, että kirjailija\non ollut sepittäessään sitä keveällä, inhimillisellä mielellä, saaden\nkatsojat todellakin mieltymään palvelijahuliviliin.\n\nJonsonin toinen historiallinen murhenäytelmä Catilina ilmestyi 1611.\nLähteinänsä Cicero ja Sallustius hän orjallisesti kuvaa salaliiton\nvaiheet, pyrkimättä hahmottelemaan henkilöitään sen selvemmiksi tai\nkorkeamman tragiikan edustajiksi kuin historia ne ilmoittaa. Se on uusi\ntodistus siitä, että Jonsonilta puuttui käsitys traagillisen kohtalon\nolemuksesta. Kyynillistä, tympäisevää satiirista kykyään hän pääsee\nesittämään toisessa näytöksessä, jossa kuvataan, miten koko salaliitto\ntuli ilmi naisen aiheettoman mustasukkaisuuden vuoksi.\n\nNyt Jonson oli maineensa kukkulalla. Jaakko I nimitti hänet\nhovirunoilijaksi ja tarjosi hänelle aatelisarvoa, jota hän ei\nkuitenkaan ottanut vastaan, osoittaen siinäkin ylpeätä, itsenäistä\nluonnettaan. Hänestä tuli Walter Raleighin perustaman \"Merenneidon\nkerhon\" (\"The Mermaid Club\") ja \"Haukan ravintolan\" (\"The Falcon\nTavern\") kuuluisa keskushenkilö, jonka ympärille sekä vanhemmat (mm.\nShakespeare) että nuoremmat kirjailijat ja älyniekat mielellään\nkokoontuivat, ja joka raskaalla voimalla usein miekkaili Shakespearen\nkirkkaan älyn kanssa, taistellen kuin \"tukeva espanjalainen kaljuuna\nkeveää englantilaista sotapurtta vastaan\". Nuoret kirjailijat olivat\nhänen \"poikiaan\", kuuluen \"Benin heimoon\" ja kunnioittaen häntä\nkirjallisena diktaattorina, älyniekkain \"suurkaanina\". 1613 hän\nsaatteli Walter Raleighin poikaa Ranskaan, minkä jälkeen (1614?)\nesitettiin hänen puritaanien tekopyhyyttä pilkkaava näytelmänsä\nPerttulin markkinat (The Bartholomew Fair).\n\nKeskushenkilönä on pastori Zeal-of-the-Land Busy, joka on kuuluisa\npyhyydestään ja on kuin Tartuffe kiemurrellut niin syvälle\nnaimahaluisen lesken Mrs Purecraftin suosioon, ettei tämän kotona tehdä\nmitään ilman hänen lupaansa. Kun Mrs Purecraftin tytär haluaa syödä\nporsasta Perttulin markkinoilla, pastori antaa siihen pitkän tekopyhän\nja sofistisen perustelun jälkeen luvan, kunhan porsas vain syödään\n\"reformeeratulla suulla\". Tietenkin pastori itse ahmii sitä eniten.\nLopuksi hänet nolataan perusteellisesti mm. siten, että Mrs Purecraft\nottaakin toisen. Tämän juonen varrella kuvataan sitten Perttulin\nmarkkinakuhinaa niin realistisesti, että Jonsonin on täytynyt tehdä\nsitä varten muistiinpanoja suoraan elämästä.\n\n1616 seurasi komedia Paholainen on aasi (The Devil is an Ass), joka ei\nenää saavuttanut edellisen vertaista menestystä. Samana vuonna Jonson\njulkaisi kootut teoksensa. Nyt hän keskeytti kirjailijatoimintansa\nyhdeksäksi vuodeksi. Päästäkseen liiasta lihavuudesta hän vaelsi 1618\njalkaisin Skotlantiin, vieraillen siellä runoilija Drummondin luona,\njonka tarkat muistiinpanot heidän keskusteluistaan ovat säilyneet.\nHänen viimeinen menestyksellinen komediansa Uutisvirasto (The Staple of\nNews) esitettiin 1625. Seuraava näytelmä Uusi kapakka (The New Inn,\n1629) sai huonon vastaanoton. Jonsonille alkoivat nyt vaikeat ajat: hän\noli menettänyt terveyden ja vielä lisäksi ei vain yleisön, vaan --\nInigo Jonesin vehkeiden vuoksi, sanotaan -- hovinkin suosion.\nTaloudellisten vaikeuksien uhkaamana hänellä ei ollut muuta keinoa kuin\nedelleen turvautua näyttämöön. Hänen viimeiset komediansa Magneettinen\nnainen (The Magnetic Lady, 1632) ja Tarina tynnyristä (The Tale\nof a Tub, 1633) ovat keskinkertaisia, mutta muistettavia\nsivistyshistoriallisina lähteinä. Jonkin ajan kuluttua runoilija\nkuitenkin saavutti entisen asemansa sekä hovin että yleisön suosiossa\nsaaden 100 punnan eläkkeen ja tynnyrin viiniä vuodessa. Hänen\nviimeisessä keskenjääneessä näytelmässään Surullinen paimen (The Sad\nShepherd) hänen runottarensa on haltioitunut lähdön hetken voimaan ja\nherkkyyteen. Elok. 6 p. 1637 Ben Jonson kuoli. Hänet haudattiin\nWestminster Abbeyhin; haudan kiveen on hakattu sanat: \"Oi harvinainen\nBen Jonson!\" (\"O Rare Ben Jonson\"). Tämä raskasvoimainen runoilija,\njonka valtava olemus häämöttää vuosisatain takaa inhimillisenä,\nmyötämieltä herättävänä, romanttisena boheemikuninkaana, toi Englannin\ndraamaan ankaralta siveelliseltä pohjalta lähtevän massiivin satiirin,\ntullen englantilaisen luonteen sen puolen ensimmäiseksi edustajaksi,\njonka sitten vei äärimmäisiin johtopäätöksiin Jonathan Swift. Tästä\nvoimapuolesta huolimatta on muistettava, että Jonsonissa asui myös\nherkkä lyyrikko, jonka säkeet kimaltelevat vieläkin tuoreina hänen\nlukuisten naamioidensa sivuilta. Niitä sommitellessaan hän irtautui\noppineisuuden ohjelmasta ja painolastista, joka vei häntä harhaan, ja\npurjehti keveästi ja ilmavasti mielikuvituksensa vapaalla merellä.\nNiiden vuoksi hänen näytelmistään jonkin verran ärtynyt arvostelu tekee\nhänelle lopuksikin kunniaa.\n\n\n12\n\nShakespearen aikakaudelta on vielä mainittava muutamia häntä sekä\nvanhempia että nuorempia draamakirjailijoita, jotka kohoavat jonkin\nverran näkyviin ammattiveljiensä lukuisasta parvesta.\n\nHomeroksen kääntäjänä ja Marlowen Hero ja Leander-mukaelman\nloppuunsaattamana tunnettu _George Chapman_ (1559-1634) kirjoitti\nuseita komedioita ja tragedioita, koettaen saavuttaa edellisissä\nmenestystä Jonsonin tyylisillä erikoistyypeillä ja tapainkuvauksilla,\njälkimmäisissä Marlowen komealla, pauhaavalla paatoksella sekä\nvalitsemalla hänen esimerkkinsä mukaan aiheita Ranskan samanaikaisesta\nhistoriasta. Hänen paras näytelmänsä on Bussy d'Ambois (1607), jossa\nhän kuvaa tämännimistä Henrik III:n ajalta tunnettua, sittemmin Dumas'n\nkäsittelemää miekkailijaa ja naissankaria. Uusi kiintoisa luonnekuva on\nkreivitär Montsoreau, joka on kuulu siveellisyydestään ja puhtaasta\nelämästään, mutta lankeaa, samalla kuin suullansa todistaa\npuhtaudestaan, oman salaisen intohimonsa uhriksi, Bussyn\nrakastajattareksi. Huomattakoon, ettei Chapmanin tarkoituksena ole\ntällöin satirisoida naisten tekosiveellisyyttä, vaan hän esittää tämän\nristiriidan opin ja elämän välillä traagillisena kohtalona. Jos hänellä\nolisi ollut enemmän draamallista kykyä ja riittävästi arvostelevaa\nsilmää ja hyvää aistia varjeltuakseen liioittelevasta paatoksesta, hän\nolisi ehkä saanut luoduksi tästä epätasaisesta tuotteestaan kestävän,\nmuistettavan tragedian.\n\nJonsonin riitaveli _John Marston_ (1575-1634), satiirikko (s. 257),\nsepitti vuosina 1599-1607 kahdeksan näytelmää. Näistä ovat Antonio ja\nMellida sekä Antonion kosto (A:s Revenge) Senecan ja Kydin tyylisiä\nkauhunäytelmiä, jälkimmäinen vielä eräänlainen lyyrillistä ironiaa ja\npessimismiä sisältävä Hamletin esityö. Tyytymätön (The Malcontent)\nesittää myös kyynillistä elämänkäsitystä ja viittaa Verta verrasta- ja\nMyrsky-näytelmiin, Prosperon halveksivaan laupeuteen. Hollantilainen\nkurtisaani (The Dutch Courtesan), kuvaus intohimoisesta ja\nlujatahtoisesta puolimaailman naisesta, sisältää nuoren tytön tyypin,\njoka on sukua Paljon melua tyhjästä-näytelmän Beatricelle. Crispinella\non 15-vuotias varhaiskyynikko, joka käyttää asioista oikeita nimiä,\nmutta on raaoista sanoistaan huolimatta siveellinen ja puhdas.\nMarstonin kohdalla on huomautettava, että hänen, Jonsonin ja Dekkerin\nyhteistyö Itäänpäin (tarkoittaa muuttoa Virginiaan) on ajankohdan\nparhaita huvinäytelmiä, jossa sattuvasti kuvataan arvokasta\nkultaseppämestaria Touchstonea, hänen kahta tytärtänsä ja kahta\noppipoikaansa, molemmista toinen hurskas ja siveä, toinen\nmaailmallinen, petollista Sir Petronella, merikapteeni Seagullia, joka\nkertoilee Virginian ihmeistä, ym. Kysymyksessä on moraliteetti, jolle\non osattu antaa ajankohtaisen todellisuuden sävy. 1700-luvulla sitä\nalettiin esittää uudelleen. Sen hyveellinen ja huikentelevainen\noppipoika elävät edelleen Hogarthin opettavaisessa kuvasarjassa.\n\nMarston kuuluu kaikessa ilmenevän satiirisen ja moralisoivan sävynsä\nsekä häikäilemättömän realisminsa vuoksi Jonsonin kouluun. _Thomas\nDekker_ (1570-1641) oli myös satiirikko (s. 259), mutta toiselta puolen\nGreenen laatuinen romantikko, jonka tuotannossa on runollisia arvoja,\nmm. kauniita, hellien, uskollisten ja puhtaiden neitojen ja puolisoiden\nkuvia. Hänen elämästänsä ei tiedetä juuri muuta kuin että hän oli\nuseita kertoja velkavankeudessa. Jonsonin kuvauksen mukaan\n(Satiromastix) hän oli lontoolainen kirjallinen seikkailija, jonka\nkoulusivistys oli aivan puutteellinen ja joka oli valmis tekemään\nrahasta mitä hyvänsä. Kaikesta huolimatta hän oli luontaisena kykynä\netevämpi kuin oppinut moittijansa -- myös siksi, ettei liiallinen\nklassillinen painolasti hidastuttanut hänen runottarensa lentoa. Neljä\nnäytelmää on erikoisesti jäänyt muistiin: Suutarin lomapäivä (The\nShoemaker's Holiday, 1599), Vanha Fortunatus (Old F., 1600) ja\nKunniallisen huoran (The Honest Whore, 1604) molemmat osat.\nEnsiksimainittu on näytelmäsovitus Deloneyn samannimisestä\nkertomuksesta (s. 343), käsityöläismestari Simon Eyrestä, josta tuli\nLontoon pormestari. Synnynnäisenä lontoolaisena ja kansanlapsena sekä\nlisäksi -- elämän kovuudesta huolimatta -- aurinkoisena, humoristisena\nluonteena Dekker piteli ja muovaili kuvattaviansa dickensiläisellä,\nmuhoilevalla, lämpimästi myötäelävällä huumorilla, joka ei ole\nvieläkään menettänyt tehoansa ja jossa realismi ja romanttinen,\noptimistinen elämänkäsitys sulautuvat miellyttävästi toisiinsa.\nFortunatus perustuu vanhaan kansantarinaan Kyprosta kotoisin olevasta\nmiehestä, jolle Fortuna-jumalatar antoi milloinkaan tyhjentymättömän\nkukkaron ja joka varasti Kairon sulttaanilta ihmeellisen hatun,\nsellaisen, että se toimitti hänet minne hän vain tahtoi. Nämä\nihme-esineet aiheuttivat hänen kuolemansa ja tuottivat onnettomuutta\nhänen pojillensa. Samanlaatuisia tarinoita on Gesta Romanorumissa (II,\ns. 367), Sadassa vanhassa novellissa (II, s. 458) ja Tuhannessa ja\nyhdessä yössä. Saksassa siitä oli tehty suosittu kansankirjanen (1509),\njonka Hans Sachs dramatisoi 1553. Sitä tietä se muuttui moraliteetiksi\nja kulkeutui Englannin näyttämölle. Ludvig Tieck käytti sitä\nPhantasuksessa ja Adelbert von Chamisso Peter Schlemihlissä. Vielä\n1800-luvun kirjallisuudessa sillä on osuutensa. Dekkerin näytelmän\nensimmäinen näytös kuvaa runollisesti ja voimakkaasti kohtausta\nmetsässä, jolloin vanha eksynyt Fortunatus saa onnettarelta tuon\nkohtalokkaan lahjan. Kunniallisen huoran edellinen osa kuvaa\nBellafrontin rakastumista siveään Hippolitoon ja siitä aiheutuvaa\nelämänmuutosta, joka johtaa avioliittoon hänen alkuperäisen\nviettelijänsä Matteon kanssa; toisessa osassa kuvataan tämän huonoa\nelämää ja Bellafrontin nyt lujaa siveellisyyttä, joka kestää\nHippolitonkin houkutukset. Tässä taistelussa häntä tukee ja varjelee\nsalaisesti hänen isänsä Orlando Friscobaldo, joka palvelijaksi\nnaamioituneena asuu hänen luonansa ja on Englannin kirjallisuudessa\nniin suositun \"äreän hyväntekijän\" kantaisä, edustaen englantilaisen\nkansallisluonteen tunnettua piirrettä. Dekkerin tuotteet ovat\nmuodollisesti heikkoja, mutta todellista elämää niissä on enemmän kuin\nJonsonin raskaissa sommitelmissa.\n\nHuomattava kirjailija oli _Thomas Heywood_ (1575?-1650),\ntuotteliaisuudeltaan espanjalaisiin -- n. 220 draamaa -- verrattava\nlontoolainen realisti, kirjallisen työnsä ohella myös näyttelijä. Hänen\nsäilyneistä 24:stä näytelmästään mainitsemme Naisen, joka surmattiin\nhyvyydellä (A Woman Killed with Kindness, 1603), koska se on Arden of\nFevershamin linjaa jatkava porvarillinen, vieläpä englantilaisesti\ntunteellinen murhenäytelmä. Mr Frankeford on ottanut suojiinsa Mr\nWendollin, joka kiitokseksi viettelee hänen vaimonsa. Mr Frankeford ei\nkuitenkaan surmaa heitä, vaan toimittaa vaimonsa asumaan muualle,\nsitten kun on saanut hänet ymmärtämään rikoksensa suuruuden ja\nhäpeällisyyden. Vasta vaimon kuolinvuoteella hän antaa hänelle\nanteeksi. Näin hän surmaa rikollisen puolisonsa \"hyvyydellä\". Mr\nFrankeford ei ole siis samanlainen kuin aikalaisensa Othello tai\nespanjalaisten näytelmien kunniastaan arat aviomiehet, vaan humaani,\ntunteellinen, inhimillinen henkilö, joka ei tahdo pahentaa asiaa\ntekemällä itse rikosta. Heywoodin sydämessä asui terve siveellinen\nkäsitys ja sääli.\n\nLontoon elämää kuvasi myös _Thomas Middleton_ (1570?-1627), kaupungin\nvirallinen kronikoitsija, tuottelias, monialainen kirjailija, mutta ei\nimartelevasti, kuten ehkä Dekker ja Heywood, vaan satiirisesti,\nJonsonin hengessä, ja samalla ilolla kuin tämä Perttulin markkinoissa.\nKomedioillaan, joita sepitteli yhteistoiminnassa muiden, etupäässä\nDekkerin kanssa, hän saavutti suurta menestystä, rikastuttaen näyttämöä\nmm. pikareskirealismilla (Kiljuva tyttö -- The Roaring Girlie) ja\niloisella pilalla (Siveä neito Cheapsidessä -- A Chasie Maid in\nCheapside). Tragediansa hän kirjoitti enimmäkseen erään\nnäyttelijäkirjailija William Rowleyn kanssa. Näistä Espanjan\nmustalainen (The Spanish Gipsy) perustuu Cervanteen kahteen\nkertomukseen, La Gitanillaan ja Veren voimaan (La Fuerza de la Sangre),\nja on varhaisimpia näytteitä espanjalaisten aiheiden tulosta Englannin\nkirjallisuuteen. Espanjalaiselta vaikuttaa ristiriidan syy näytelmässä\nOikeutettu riita (A Fair Quarrel), jossa nuori aatelismies Ager joutuu\nepäilemään, onko hän äitinsä aviollinen poika vai ei; juonessahan on\nmyös Hamletin vivahdusta. Vaihdokkaan (The Changeling) näyttämö on\nEspanjassa ja juonena teoreettisesti rakennettu rakkauskohtaloiden\nsarja, jonka ytimenä on se, että kaunis, viaton ja vain omaa\nrakkauttansa puolustava Beatrice joutuu murhan alkuunpanijaksi ja\ntuhoutuu. Shakkipelin (A Game at Chess) Middleton kirjoitti yksin.\nValkoiset ovat englantilaisia, mustat espanjalaisia, aiheena prinssi\nKaarlen ja erään Espanjan infantan rauenneet avioliittoneuvottelut.\n\n_John Webster_ on jäänyt elämänvaiheidensa puolesta melkein\ntuntemattomaksi; rajavuodetkin (1575-1624) ovat epävarmoja. Hänen\ntuotantonsa, josta mainitsemme Valkoisen paholaisen eli Vittoria\nCorombonan (The White Devil or V. C, n. 1611) ja Malfin herttuattaren\n(The Duchess of M., n. 1614), oli kauan unohduksissa, mutta herätti\nsittemmin romantikkojen huomiota. Ensiksimainittu kuuluu siihen\nkurtisaaninäytelmien sarjaan, jonka Marston aloitti Hollantilaisella\nkurtisaanilla, jota Dekker jatkoi kauniilla Bellafront-tyypillään ja\njosta Shakespearen Kleopatra oli oma toisintonsa. Muitakin\nkurtisaaninäytelmiä oli; ne olivat muodissa n. 1611. Mikäli ne olivat\nmurhenäytelmiä, ne sijoitettiin Italiaan, jota pidettiin irstauden,\nkoston ja julmuuden luonnollisena kotimaana. \"Valkoinen paholainen\"\nVittoria on historiallinen henkilö 1500-luvun Roomasta, kaunis ja\nviehättävä, kaikkien siveellisten pidäkkeiden ulkopuolella omaksi\nedukseen työskentelevä rikollinen naistyyppi, jota hänen yhtä\npaheellinen veljensä Flamineo avustaa. Romantikkoja viehätti se, että\nhänessä yhtyivät naisen kauneus, miehen julmuus, päättäväisyys ja\nlannistumattomuus kuolemankin hetkellä. Websteriä on kiitetty\nrikollisten luonteiden teräväksi, Shakespeareakin etevämmäksi\nkuvaajaksi. Voisi kuitenkin sanoa, että Vittoria on poikkeuksellinen\nluonne, jotavastoin esim. Iago on sukua meille kaikille. Muuten\nWebsterin näytelmä on verisyytensä puolesta korkeimman luokan\nmelodraama, johon barokin upea loisteliaisuus luo melkein barbaarista\nvärikkyyttä. Malfin herttuatar on myös melodramaattinen kauhunäytelmä,\njossa kolkoin tunnelmin esitetään avioliittonsa vuoksi veljiensä vainon\nkohteeksi joutunutta nuorta viatonta naista. Kirjoitettuna proosaksi\nsiitä syntyisi Mrs Radcliffen tyylinen kauhuromanttinen romaani.\nWebsterin mielikuvitus oli sairaalloinen samaan suuntaan kuin esim.\nPoen. Hieno lyriikka lieventää ja kaunistaa joskus hänen ahdistavia\nkohtauksiaan.\n\n_John Fletcher_ (1579-1625) oli Lontoon piispan poika ja sai hyvän\nkasvatuksen. Isän kuoltua hänen ollessaan 17-vuotias hänen oli pakko\nryhtyä ansaitsemaan ja niin hän kirjallisten taipumustensa vuoksi\njoutui teatterien palvelukseen. Yhteistyössä toisten kirjailijain\nkanssa hän oli niin tuottelias, että häntä voi melkein sanoa\nnäytelmätehtailijaksi. Hänen työtovereistaan mainittakoon _Francis\nBeaumont_ (1584-1616), lakimiehen poika, myös hyvän kasvatuksen saanut\nkirjailija, Draytonin ja Jonsonin ystävä ja Merenneidon kerhon\nkantavieras. Erikseenkin he kirjoittivat, mutta seuraavassa mainitut\nnäytelmät ovat heidän yhteistyötään. Huomattava on siis, etteivät he\nkuuluneet kuten Dekker ja muut kirjalliseen köyhälistöön, vaan\nylemmälle, hyvin toimeentulevalle, hienostuneelle kavaljeeriasteelle.\nPalavan petkeleen ritari (The Knight of the Burning Pestle) on\nhuvinäytelmä, jossa tehdään pilaa Lontoon porvarien ihastuksesta\nAmadis- ja muihin päättömiin ritariromaaneihin, ja jossa tunnemme 1612\nkäännetyn Don Quijoten läsnäolon. Kyllästyneenä olemaan aina pilan\nesineenä kansalainen Sekatavarankauppias nousee teatterissa lavalle\nsiellä istuvien gentlemannien joukkoon ja vaatii, että hänen oppilaansa\nRalphin on saatava näytellä mukana. Ohjaajan vastusteluista huolimatta\nniin tapahtuukin: Ralph esittää Palavan petkeleen ritaria, apunansa\npari muuta oppipoikaa, ja lisäksi Sekatavarankauppias ja hänen vaimonsa\ntekevät näyttämön ulkopuolelta omalaatuisia huomautuksiansa. Burleski\nloppusoinnullinen mitta, keveä laulu, luistava silosäe ja realistinen\nproosa vaihtelevat tarpeen mukaan, joka tyylilajin pysyessä tarkoin\nerillään. Selvää on, ettei tällöin, kysymyksen ollessa vain päivän\nmuotiin kohdistuvasta pilasta, saavutettu mitään syvempää,\npysyvämpiarvoista tulosta. Fletcherin ja Beaumontin mestarinäytelmänä\npidetään Neidon tragediaa (The Maid's Tragedy, 1611). Hentomielinen\nAmintor on kuninkaan toivomuksesta hylännyt kihlattunsa Aspasian ja\nmennyt naimisiin Evadnen kanssa, mutta tämä ei todellisuudessa suostu\nhänen vaimokseen, koska on kuninkaan rakastajatar. Päästyään selville\ntästä hänen veljensä Melantius pakottaa hänet murhaamaan kuninkaan.\nTehtyään tämän Evadne huomaa, ettei hän sittenkään saavuttanut\nAmintorin rakkautta, ja surmaa itsensä. Aspasia etsii kuolemaa ja saa\nmiehen puvussa kuoliniskun entisen sulhonsa miekasta. Näytelmässä on\nsiis sarja voimakkaasti vaikuttavia, järkyttäviä, jännittävässä\nnousujärjestyksessä olevia tapahtumia, jotka kyllä pitävät yllä\nkatsojan tarkkaavaisuutta; lähempi lopputarkastelu kuitenkin\nosoittaa, että kaikki on elämästä irrallaan olevaa ohjaustaidetta,\nteatteria, joka ei herätä todellista, inhimillisesti myötäelävää\nsyyllisyydentunnetta. Fletcherin ja Beaumontin kirjallinen työ on\nyleensäkin tehty taitavan teatterimiehen silmällä, aineksena\nrenessanssin kirjallisuuden pinnalla ajelehtiva melodramaattisten\nkohtausten monipuolinen varasto, eikä todellisen, elämää syvästi\ntuntevan ja tulkitsevan taiteilijan sydämellä.\n\n_Philip Massinger_ (1584-1639) oli Fletcherin työtovereita, tuottelias\nnäytelmäseppo, jonka 37:stä draamasta 18 on säilynyt. Juoni ja\ntapahtumat ovat Fletcherin tyyliin romanttisia ja melodramaattisia\nmutta sävy ja tarkoitus Jonsonin tapaan satiirisesti moralisoiva.\nOmintakeista niissä on hänen aatteellisuutensa: hänen draamansa ovat\naatedraamoja. Hänen komedioistansa on Uusi keino vanhain velkain\nmaksamiseksi (A New Way to Pay Old Debts, 1625) osoittautunut\nelinvoimaisimmaksi huolimatta siitä, että sen keskushenkilö,\njonsonilais-dickensiläisellä yksipuolisuudella maalattu saituri ja\nsydämetön keinottelija Sir Giles Overreach tekee parhaansa tappaaksensa\nkatsojalta kaiken ilon. Vakavista draamoista mainittakoon Roomalainen\nnäyttelijä (The Roman Actor, 1626), maalaus roomalaisten turmeluksesta,\nDomitianuksesta ja Domitiasta, viimeksimainitun rakkaudesta näyttelijä\nParista kohtaan ja kostosta tyrannille, joka mustasukkaisena surmauttaa\nPariin. Todellisena sisällyksenä on kuitenkin Pariin esiintyminen\nnäyttelijänä kolmessa kohtauksessa ja hänen julistuksensa\nnäyttämötaiteen jalostavasta merkityksestä. Siksi hän torjuu,\ntodistaakseen väitteensä oikeaksi, Domitian lähentelyt, muistaen, miten\nkomeaa ja draamallista on nähdä, kun näyttelijä antaa rukkaset\nkeisarinnalle. Kamarineito (The Maid of Honour, 1622) on Massingerin\nsujuvimmin sommiteltu näytelmä, ansiokas espanjalaisista\nkunniakäsitteistä muistuttavan sisällyksensä ja ylevän keskushenkilönsä\nCamiolan vuoksi, joka on ranskalaisten klassillisten murhenäytelmien\nsankarittarien aatteellinen varhaissisko.\n\n_John Ford_ (1586-1639) oli itsenäinen kirjailija, jonka tuotteissa on\npersoonallisuuden leimaa; häneltä on säilynyt viisi näytelmää. Näistä\non huomattavin Sääli, että hän on huora ('Tis Pity She's a Whore).\nFletcher ja Beaumont olivat käsitelleet (Kuningas eikä kuningas -- A\nKing and No King) kuningas Arbaceen rikollista rakkautta sisareensa,\nmutta uskaltamatta päästää sitä kaameaan täyttymiseen järjestelivät\nhänen syntyperänsä niin, että sisaruussuhde loppui ja rakkaus siis\nmuuttui sallituksi. Ford ei ole näin hentomielinen, vaan antaen\nGiovannin rakastua sisareensa Annabellaan tekee juuri suhteen\nincestum-laadusta näytelmäänsä erikoisen synkän säestyksen; rakastuneet\nitsekin tuntevat tämän seikan vaikuttavan oudon hurmioittavasti ja\npuolustaen perustelevat intohimoansa. Tämä ilmaisee Fordin tunne-elämän\nolleen \"nykyaikaisesti\" sairaalloista ja draaman lopullisesti eksyneen\npois terveen luonnon pohjalta. Näytelmässä on lisäksi muitakin julmia,\nmelodramaattisia kohtauksia.\n\nTähän lopetamme Shakespearen aikalaisten ja seuraajien lyhyen\nluonnehtimisen. Muitakin oli, mutta heidän tuotannossaan on yhä\nhuomattavampi madaltumisen leima. Kuten tiedämme, puritaanit olivat\nalunpitäen teatterien leppymättömiä vihollisia, ahdistaen niitä yhä\ntuimemmin sikäli kuin heidän valtansa kasvoi. Puritaani _William\nPrynne_ julkaisi 1632 lentokirjasen nimeltä Histriomastix, johon oli\nkoonnut kaiken epäedullisen, mitä teattereista oli milloinkaan sanottu\ntai voitiin sanoa. Samalla se oli hyökkäys teattereita suosivaa\nstuartilaista hovia vastaan. Vaikka hänet viimeksimainitun seikan\njohdosta tuomittiin vankeuteen ja suureen sakkoon sekä menettämään\nmolemmat korvansa, jotka pyöveli leikkasikin, taistelu teattereita\nvastaan loppui siihen, että ne suljettiin ja hävitettiin 1642.\nNäyttelijät vangittiin ja ruoskittiin, mikäli heitä tavattiin.\nDraamallinen taide kuoli täten 18 vuodeksi, heräten eloon vasta\nStuartien palatessa 1660. Mutta silloin se ei ollut vesa vanhasta\nkansallisen näytelmän kannosta, vaan Ranskan draaman oksa, jonka\nmaanpaosta palaavat kavaljeerit toivat mukanaan.\n\n\n\n\n5. ALANKOMAAT, SAKSA JA POHJOISMAAT.\n\n\n1\n\nEspanjan ja Englannin draamallisten saavutusten rinnalla on mainittava\nAlankomaat, joiden näytelmärunous kohosi 1600-luvulla korkeaan\nasteeseen. Viitaten siihen, mitä aikaisemmin (II, s. 396-398) olemme\nsanoneet Alankomaiden keskiaikaisesta draamasta, toteamme, että\nrenessanssi vaikutti sielläkin tässä suhteessa uudistavasti,\nkatkaisten suhteet keskiaikaan ja siirtäen draaman juuret antiikin\nkirjallisuuteen. Muistaen, että latinankielinen koulunäytelmä oli\nerikoisesti kukoistanut Alankomaissa, jotka olivat muussakin suhteessa\n1600-luvulla humanismin pääahjona, ymmärrämme tällaisen kehityksen\nvaiheen luonnolliseksi ja selväksi.\n\nVisscherien salongin jäsenistä saavutti ensimmäisenä kirjailijamainetta\n_Pieter Cornelissen Hooft_ (1581-1647), italialaisen vaikutuksen\nalainen paimendraamojen ja tragediain sepittäjä ja äidinkielensä\nkehittäjä, jonka vaikutus on ollut huomattava. _Gerbrand Adriaanssen\nBredero_ (1585-1618), suutarinpoika Amsterdamista, ei lähtenyt\nhumanistien piiristä, koska ei osannut latinaa ollenkaan, vaan oli\ntuoretta kansanhuumoria edustava luontaiskyky. Hän omisti kaikki\ndraamansa Tesselschade Visscherille, jota rakasti toivottomasti ja\njolle sepitti sikermän lemmenrunoja. Hänen viimeinen ja paras\nnäytelmänsä oli Jerolimo eli espanjalaistunut brabanttilainen, joka\nperustuu Lazarilloon ja pilkkaa etelästä saapuvia hienostelevia\npakolaisia. _Samuel Coster_ (1579-1648) perusti 1617 \"ensimmäisen\nhollantilaisen akatemian\" eli teatterin, jossa näytelmiä voitiin\nesittää vapaina reetorien kamarien määräysvallasta. Hänen näytelmänsä\novat osaksi Brederon tapaan kansanomaisia komedioja, osaksi julmia\nrenessanssitragedioja.\n\nKuuluisin Alankomaiden dramaatikoista on _Joost van den Vondel_\n(1587-1679), uudestakastajain lahkoon kuuluneen antwerpeniläisen\nkutomomestarin poika, joka syntyi Saksassa, isän ollessa maanpaossa, ja\nkasvoi siellä kymmenvuotiaaksi. Palattuaan kotimaahan, Amsterdamiin,\nJoost sai omistautua lukuihinsa, tuli nuorena \"Villiruusun\" jäseneksi\nja tutustui ranskalaiseen runouteen, erikoisesti du Bartas'n Viikkoon.\nPerittyään isänsä liikkeen hän jätti tämän hoidon tarmokkaan vaimonsa\nhuoleksi ja jatkoi runouden harrastusta, tullen nyt Visscherien\nsalongin kantavieraaksi. 1612 hän julkaisi ensimmäisen draamansa\n(Pääsiäinen -- Het Pascha), joka on tragikomedia israelilaisten\n\"uloskäymisestä\" ja rakennettu alankomaalaisten sittemmin yleisesti\nkäyttämään muotoon: aleksandriinein, viisinäytöksiseksi, välinäytöksin.\nHänen elämänvaiheistaan tämän jälkeen mainittakoon, että hän\noli Oldenbarneveldtin kannattaja, joutuen kärsimään tästä,\nkiihkokalvinilaisten vastustaja ja Grotiuksen ystävä. Kun Tesselschade\nVisscherin puoliso kuoli 1634 ja Vondelin puoliso 1635, he olivat\nvapaat kehittämään ystävyyssuhdettaan. Tesselschaden vaikutuksestakin\nehkä Vondel kääntyi katolisuuteen 1640, mitä hänen ystävänsä, mm.\nHooft, suuresti paheksuivat. Hänen poikansa saattoi 1657 isänsä\nliikkeen vararikkoon. Vondel eli loppuikänsä vaatimattomana\nvirkamiehenä.\n\nVondel kirjoitti kaikkiaan 32 draamaa, useimmat niistä Amsterdamin\nuutta, 1638 avattua teatteria varten. Aiheensa hän otti historiasta\ntahi Raamatusta. Mainitsemme Luciferin (1654), jossa on ylevyyttä ja\nvoimaa, vaikka tekijä olikin jo 67-vuotias. Se toi tämän kauan kyteneen\naiheen Miltonin näköpiiriin juuri niinä vuosina, jolloin hän alkoi\nmiettiä palaamista runouteen. Vondel on Alankomaiden kirjallisuuden\ntähtinimi, samassa asemassa siellä kuin Shakespeare Englannissa,\nhuomattava todellisten runollisten saavutustensa vuoksi.\n\n\n2\n\nSaksan draaman olemme aikaisemmin (II, s. 395-396) kuvanneet Hans\nSachsiin eli 1500-luvun kolmannelle neljännekselle saakka, jolloin se\nvielä oli keskiaikainen, kiertävien näyttelijäin hallussa oleva\nlaskiaisnäytelmä, mysterio ja maallisia aineksia käyttävä miraakkeli.\nViittaamme sitten Sixtus Birkin (s. 30) edustamaan humanistidraamaan,\njoka vaikutti kansankielisen uudenaikaisen näytelmän syntyyn sen\nkautta, että tekijä käänsi ja antoi teatteria harrastajien porvarien\nesittää ne saksaksi. Myös koulunäytelmiä esitettiin joskus\nkansankielellä.\n\nLutherin valistunut käsitys taiteen merkityksestä vaikutti sen, että\nprotestanttiset papit ja opettajat asettuivat kouludraamaan nähden\nsuosiolliselle kannalle, pitäen sitä hyvänä kasvatuskeinona. Latinan\noppimisen tarkoituksessa niitä esitettiin senkielisinä ja käännettiin\ntai sepitettiin suoraan saksaksi tarjottaviksi suuremmalle yleisölle.\nLutherin tuttavapiiriin kuuluva Zwickaun koulumestari _Paul Rebhun_\n(k. 1546) kirjoitti humanististen mallien mukaan useita raamatullisia\nnäytelmiä (Susannan 1535, Kaanan häät 1538) ja sai lukuisia seuraajia,\njoista muutamat käsittelivät maallisiakin aiheita. Tämä taiteellisen\nkansankielisen draaman virkeältä näyttänyt alku tukahtui kuitenkin\npian. Draaman rakennetta koskevat antiikin opetukset syrjäytyivät\nsitten kokonaan, kun 1500-luvun lopussa englantilaiset\nammattinäyttelijäin seurueet alkoivat tehdä vierailumatkoja\nmantereelle, Alankomaihin, Saksaan ja Tanskaan. Aluksi ne esittivät\nohjelmansa, jona oli kansanomaisia esishakespearelaisia näytelmiä,\näidinkielellään, mutta muuttivat puheensa vähitellen saksaksi, saaden\napua saksalaisilta näyttelijöiltä. Näytelmissä oli tärkeänä tekijänä\nenglantilaisten ilveilijä, joka tuli tunnetuksi nimillä \"Jan Bouset\",\n\"Pickelhering\" (= savustettu silli), \"Stockfisch\" (= kapakala) ja ennen\nkaikkea \"Hans Wurst\" (= \"Makkara-Jussi\"). Tällä pian kansalliseksi\ntulleella ilveilijätyypillä oli kotimaisiakin edellytyksiä, sillä\nlaskiaisnäytelmäin hulluttelijat edustivat samaa ikivanhaa juurta;\nitalialainen commedia dell'arte saapui myös pian Saksaan antamaan\nvierailunäytäntöjä ja vahvisti Harlekiinillaan Hans Wurstin\nohjelmistoa. Tuloksena englantilaisten vierailunäytännöistä oli se,\nettä heidän ohjelmistonsa verinen melodramaattisuus, ilveilylle suotu\nsuuri sija ja yleensä itse esityspuoli vaikuttivat ulkonaisesti\nteatterin ja näyttämötekniikan kehittymiseen, mutta estivät juuri tämän\nkautta ja ohjaamalla Saksan aloittelevan teatterin liialliseen\nrahvaanomaisuuteen Englannin varsinaisen draamarunouden\nhedelmöittämästä Saksan kirjallisuuden vastaavaa alaa.\n\nEnglantilaisten näytäntöjen vaikutuksesta saksalaiseen\ndraamakirjallisuuteen mainittakoon nürnbergiläisen notaarin _Jakob\nAyrerin_ (k. 1605) tuotanto. Tutustuttuaan 1593 näihin esityksiin hän\nalkoi sepittää niiden tyylisiä näytelmiä, joista eräs, Kaunis Sidea, on\nmahdollisesti englantilaisten näyttelijäin kautta tullut Shakespearen\ntietoon. Ayrerin näytelmät ovat tyypillisiä murhatragedioja, eräs\nniistä Espanjalaisen tragedian mukaelma. Hän käytti runomuotoa, vanhaa\nketjusäettä. Myös Braunschweigin herttuan _Heinrich Juliuksen_\n(1564-1613) proosa-asuiset näytelmät ovat saaneet alkunsa herttuan\nmieltymyksestä englantilaisten esityksiin. Hän ja Hessenin maakreivi\n_Moritz_ (k. 1632) perustivat Saksan ensimmäiset vakinaiset\nhoviteatterit. Seuratessamme Saksan draaman vaiheita edelleen panemme\nmerkille ensimmäisen saksalaisen oopperan, Opitzin muodostelman\nRinuccinin Dafnesta (1627), joka valmistettiin ja sävellettiin mainitun\nHessenin maakreivin häitä varten. Opitzin varjosta nousee näkyviin\nhänen schlesialainen maanmiehensä, Grossglogausta kotoisin ollut\npapinpoika _Andreas Gryphius_ (Greif), syntynyt Shakespearen\nkuolinvuotena (1616), kuollut sataa vuotta myöhemmin kuin Shakespeare\nsyntyi (1664), huomattava sekä lyyrikkona että dramaatikkona.\nAjelehdittuaan 18-vuotiaaksi 30-vuotisen sodan jaloissa hän pääsi 1634\nkuuluisan lakimiehen Georg v. Schönbornin kotiopettajaksi ja tämän\nsuosiosta sekä poéta laureatukseksi että aatelissäätyyn. Suosijan\nkuoltua Gryphius opiskeli Leidenissä 1638-1644, tutustuen Hollannin\nkirjalliseen elämään ja kirjailijoihin, mm. Hooftiin ja Vondeliin.\nMatkusteltuaan Ranskassa ja Italiassa hän eli loppuikänsä virkamiehenä\nFraustadtissa ja Glogaussa. Hänen murhenäytelmänsä ovat syntyneet\nlähinnä Vondelin vaikutuksen alaisina, mutta ovat myös eräiltä puolilta\nvelkaa Senecalle ja jesuiittain näytelmälle. Varsinainen toiminta\ntapahtuu näyttämön ulkopuolella; näyttämöltä saamme kuulla, mitä se\nvaikuttaa henkilöihin ja mitä moralisoiva runoilija tämän johdosta\nsanoo; tätä alleviivaavat väliaikojen kuorot. Hän otti aiheensa\nhistoriasta, myös, kuten Vondel, omalta ajaltansa (Carolus Stuardus,\n1649). Onnistuneempia ovat hänen huvinäytelmänsä, esim. Herra Peter\nSquentz (1663), jonka pohjana on Kesäyön unelman Pyramus ja Thisbe, ja\nPlautuksen Kerskailevaan soturiin perustuva Horribilicribrifax (1663).\nTragediat hän kirjoitti aleksandriinisäkein, komediat proosaksi.\nNäyttämölle niistä pääsi vain muutama ja silloinkin harrastelijain\nesittämänä, 30-vuotinen sota kun oli melkein tyystin, nukketeatteria\nlukuunottamatta, lopettanut teatteritaiteen. Kirjailijaluonteeltaan\nGryphius oli alakuloinen sieluntuskiensa erittelijä.\n\n_Daniel Casper von Lohenstein_, jonka olemme maininneet lyyrikkona,\nsepitti sarjan senecalaisia tragedioja, joissa on taustana\nintohimoisuus ja julmuus, ja juonena juristimaisesti kehitetty\nvaltiollinen vehkeily. Mieliaiheita ovat turkkilaisjulmuudet ja Rooman\nkeisarien rikokset. Tällöin ne kuvastavat historiallissävyisen\nsievistelyromaanin vaikutusta.\n\nTulokseksi ylläsanotusta voidaan merkitä, että Saksan draama oli\n1600-luvun loppuun tultaessa kahdenlainen: oppinut senecalainen ja\nvaatimaton kansanomainen. Ennenkuin terve kansallinen draama pääsi\nkehittymään, oli näiden välinen juopa täytettävä.\n\n_Tanskassa_ ei päästy 1600-luvulla koulunäytelmää pitemmälle. _Ruotsin_\nensimmäinen koulunäytelmä on Tobiaksen komedia (1550), jonka\nkirjoittajana pidetään _Olaus Petriä_. Tanskassa vierailleiden\nenglantilaisten näyttelijäin ohjelma herätti Ruotsissa draamallista\nharrastusta: Arbogan rehtori _Magnus Olai Asteropherus_ (k. 1647)\nsepitti Hauskan huvinäytelmän nimeltä Thisbe (En lustig komedia vid\nnamn Thisbe). _Johannes Messenius_ (1579-1636), jesuiittain kasvatti,\nKajaaninlinnassa parikymmentä vuotta vankina ollut kuuluisa\nhistorioitsija, sepitti kuusi näytelmää, joihin otti aiheet Ruotsin\ntarustosta ja historiasta. Blankamäreta esim. käsittelee Folkungien\nhistoriaa ja on pohjoismaiden ensimmäinen puhtaasti historiallinen\ndraama. Messeniuksen näytelmät ovat draamalliselta rakenteeltaan\nheikkoja, vaikuttaen kaksinpuhelun muotoisilta kertomuksilta. Mutta\nisänmaallisuutensa, laulujensa ja kansanelämää kuvaavien kohtaustensa\nvuoksi ne miellyttivät yleisöä. Stiernhielmin aikana Ruotsin hovissa\nsuosittiin Englannin naamioiden kaltaisia \"baletteja\" ja \"kohtauksia\"\n(\"upptåg\"). Ulkomaalaisia seurueita kävi Tukholmassa, esittäen\nnäytelmiä \"Leijonanluolassa\", linnan lähellä olevassa rakennuksessa,\njossa oli pidetty leijonaa. 1665 perusti ylioppilas _Urban Hiärne_\nUpsalan linnaan teatterin esittäen siellä langobardiaiheisen,\nitalialaiseen esikuvaan (s. 362) perustuvan Rosimunda nimisen\ntragedian, joka oli kirjoitettu silosäkein.\n\nSuomessakin esitettiin kuten olemme maininneet (s. 30) 1600-luvulla\nkoulunäytelmiä.\n\n\n\n\n\n\nIX. MILTON.\n\n\n1\n\nSe jyrkkä ja taipumaton vapaudenaate, joksi puritaanilaisuus syvimmältä\nolemukseltaan on käsitettävä, sai runoudenkin alalla oman edustajansa\nja tulkitsijansa. Renessanssin vaimennuttua 1600-luvun\nalkuvuosikymmeninä loppuunsa seurasi kansalaissodan, Cromwellin ja\nrestauraation aika, jolloin kirjallisuus vähitellen madaltui\nkavaljeerirunouden maalatuiksi suloiksi ja karkeiksi\nkaksimielisyyksiksi. Korkeana vuorena, perusta renessanssin\nsivistyksessä ja vanhan miehekkään puritaanisuuden ihanteissa, huippu\niankaikkisuuden ylevässä aatemaailmassa, kohoaa kuitenkin sen keskeltä\n_John Miltonin_ runous, näkyen aikansa ja vuosisatojen yli\njuhlallisena, yksinäisenä, ainutlaatuisena.\n\nMilton syntyi Lontoossa jouluk. 9 p. 1608. Hänen isänsä, myös John,\njoka aikoinaan kääntyessään protestanttisuuteen oli joutunut\nvakaumuksensa vuoksi karkoitetuksi kotoaan, oli notaario ja oli\npäässyt hyviin varoihin. Häneltä Milton peri nuhteettomuutensa,\njärkkymättömän uskollisuutensa vakaumukselleen, taiteenrakkautensa ja\nmusikaalisuutensa. Äidin, joka oli lontoolaisen räätälin tytär nimeltä\nSarah Jeffrey, mainitaan olleen hyvin uskonnollinen. Lapsia oli\nkaikkiansa kuusi, mutta vain kolme pääsi täyteen ikään: Anne,\nnaimisissa virkamies Edward Phillipsin kanssa, John, runoilija, ja\nChristopher (1615-1693), joka aateloitiin ja pääsi tuomariksi Jaakko\nII:n aikana. Miltonin ensimmäinen opettaja oli hänen isänsä, jonka\nuutteruutta ja harrastusta tässä suhteessa Milton myöhemmin\nkiitollisena muisteli, ja sitten tämän ystävä, skotlantilainen\npuritaani, kirjailija Thomas Young. Käytyään kotiopetuksen jälkeen St.\nPaulin koulua, jossa hän myös tuli etevien mutta ankarien puritaanien\nopetettavaksi sekä Diodati-nimisen arvossapidetyn italialaisen perheen\ntuttavuuteen, hän meni 1625 Cambridgeen, jossa häntä sanottiin hänen\nkauneutensa ja luonteensa aran puhtauden tähden \"ladyksi\", ja jossa hän\njoutui jäykän ja ylpeän itsenäisyytensä vuoksi riitaan tutorinsa\n(ohjaajansa) ja kylmiin suhteisiin toveriensa kanssa. Seuraavana vuonna\n(1626) hän kirjoitti ensimmäisen äidinkielisen runonsa: Kauniin lapsen\nkuoleman johdosta (On the Death of a Fair Infant), joka aiheutui hänen\nsisarensa Anne Phillipsin esikoisen poismenosta. Milton opiskeli\nCambridgessä seitsemän vuotta suorittaen maisterin (Magister Artium)\ntutkinnon. Hän oli perehtynyt syvällisesti aikansa sivistykseen,\nvarsinkin latinaan, kreikkaan ja hebreaan, ja harjoitti ohella yhä\nsuuremmalla menestyksellä runoutta. Hänen tänä aikana syntyneistä\nrunoistaan mainittakoon Joulu-aamuna (On the Morning of Christ's\nNativity, 1629), Intohimo (The Passion), Aika (The Time), Juhlallista\nmusiikkia kuunnellessa (At a Solemn Music), Toukokuun aamuna (On May\nMorning) ja Shakespearelle (kaikki 1630), joista viimeksimainittu\npainettiin toiseen Shakespeare-folioon 1632 ja oli Miltonin ensimmäinen\nesiintyminen julkisuudessa runoilijana, sekä kaksi sonettia:\nSatakielelle (To the Nightingale) ja Täyttäessäni kolmekolmatta (On\narriving at the Age to Twenty-three), molemmat 1631. Samaan vuoteen\nkuuluvat Miltonin ainoat humoristiset runot: Yliopiston lähetille (On\nthe University Carrier, kaksi toisintoa) ja Winchesterin markiisittaren\nhautakirjoitus (Epitaph on the Marchioness of W.) Hyläten papin uran,\njolle isä oli hänet aikonut, koska ei voinut hyväksyä sitä suuntaa,\njohon Laud silloin johti Englannin kirkkoa, hän vietti vv. 1632-37\nmaaseudulla, Hortonissa, Windsorin lähellä, jonne isä oli\nmuuttanut luovuttuaan liikealalta, yhä syventäen sivistystänsä mm.\njärjestelmällisesti lukemalla kreikan ja latinan klassikoita ja\nperehtymällä aikansa tietoon matematiikan, musiikin ja \"kosmografian\"\nalalla, nyt jo vakavasti tietoisena runoilijakutsumuksestaan.\nHortonissa hän kirjoitti kuuluisat runonsa L'Allegro ja Il Penseroso\n(molemmat 1632). [Suomentanut Jaakko Tuomikoski. Engl. kirj. kult.\nkirja, WSOY, 1933.] Tämän ajan tuotannosta mainittakoon vielä naamiot\nArcadia (1633) ja Comus (1634), ja ystävän, Cambridge-toverin Edward\nKingin kuoleman johdosta kirjoitettu valitusruno Lycidas (1637).\nViimeksimainittuna vuonna Miltonin äiti kuoli ja hänen ensimmäinen\nteoksensa, mainittu naamio Comus, ilmestyi painosta sen säveltäjän,\nhänen ystävänsä Henry Lawesin toimesta, joka oli häneltä nämä naamiot\ntilannutkin erään aatelisperheen juhliin. Painoksessa ei mainittu\ntekijän nimeä. Varakkaiden, sivistyneiden englantilaisten tavan mukaan\nhän täydensi kasvatuksensa ja opintonsa ulkomaanmatkalla (1638-39); hän\nsuuntasi sen Ranskaan (tavaten Parisissa Grotiuksen) ja Italiaan\n(Firenzessä Galilein), ja palasi, oleskeltuaan jonkin aikaa Roomassa ja\nNapolissa, kotiin kesken, täyttääkseen, kuten käsitti, velvollisuutensa\nuhkaavassa kansalaissodassa, taistelussa vapauden puolesta. Palatessaan\nhän kuitenkin viipyi vielä Roomassa ym. kaupungeissa. Kotiin tultuaan\nhän sepitti matkan aikana kuolleen ystävänsä Charles Diodatin muistoksi\ntoisen kuuluisan valitusrunonsa Epitaphium Damonis. Siitä ilmenee hänen\nsilloin suunnitelleen eepillistä runoelmaa Arthur-kuninkaasta ja\npäättäneen kirjoittaa tämän jälkeen kaikki kaunokirjalliset tuotteensa\nenglanninkielellä. Pysähdymme hetkiseksi tähän luodaksemme silmäyksen\nhänen nuoruustuotantoonsa.\n\n\n2\n\nJoulu-aamuna alkaa Chaucerin stanzan (seitsemäntenä säkeenä kuitenkin\naleksandriini) mukaisella kääntymisellä runottaren puoleen, että tämä\nyhdistäisi äänensä enkelien kuoroon ja sallisi syntyä runon, joka\nannettaisiin lapsijumalalle tervetuliaislahjaksi. Sitten seuraa\nkahdeksikoista (viimeisenä aina aleksandriini) sommiteltu Hymni, jossa\nkuvataan, kuinka jumalallisen lapsen syntymän johdosta maa pukeutui\nvalkovaippaan peittääkseen likaisuutensa, sota lakkasi, tuuli vaimeni\nja tähdet unohtuivat taivaalle odottaessaan ihmeen tapahtumista.\nRunoilijan mielikuvitus kohoaa näin käsittämään koko olevaisuuden,\nkuulemaan sfäärien musiikin ja näkemään lunastuksen täyttymisen,\njolloin Vanhan Lohikäärmeen valta murtuu, oraakkelit vaikenevat, Apollo\nja muut pakanalliset jumalat ja henget pakenevat. Hänen mietteensä ja\nnäkynsä keskeytyvät siihen viehättävään huomioon, että koska siunattu\nneito on asettanut lapsensa levolle, on aika lopettaa laulaminen:\n\n    Mut lepoon äiti lapsen\n    jo laskee kultahapsen --\n    on aika meidänkin siis päättää runo;\n    ja taivon nuorin tähti\n    kuin neito luokseen lähti\n    ja tuuti kunnes hiipi silmään uno;\n    ja ympärille pyhän tallin\n    luo enkelien kirkas joukko suojavallin.\n\nHarvinaisella tavalla tässä 20-vuotiaan sepitelmässä yhtyvät antiikin\nja kristilliset mielikuvat, taustanaan koko fyysillinen ja teologinen\nmaailmankuva, kaikki ilmaistuna korkealla runollisella voimalla ja\nsointuisuudella. Sen ainoana heikkoutena on lopun äkillisyys: jäämme\nkaipaamaan keskikohdan näkyjen huipentumista vastaavan korkeaksi ja\njuhlavaksi, yleväksi päätöskuvaksi.\n\nKuten tiedämme mm. Burtonin Melankolian anatomiasta tämä mielentila\nkäsitettiin renessanssin aikana eräänlaiseksi sapesta johtuvaksi\ntaudiksi, joka oli karkoitettavissa sopivalla hoidolla. Oliko\nalakuloisuus tähän aikaan erikoisemman yleistä ja tuli siksi\nkirjallisuudessakin huomion kohteeksi, ei ole varmasti väitettävissä.\nJoka tapauksessa nuori Milton oli kerran sen vallassa ja haluten\nvapautua siitä sepitti runon L'Allegro (Iloinen), jossa hän kääntyen\n\"taivaisen Eufrosynen\" puoleen pyytää tätä tuomaan hänen seurakseen\nelämän matkalle \"vuorien immen\", Vapauden, ja Ilon, ja syventyy\nluettelemaan maaseutuelämän kodikkaita ja kauniita ilmiöitä. Olemme\nusein, viimeksi Shakespearen yhteydessä, huomauttaneet englantilaisten\nluonnontunnun tosioloisesta tuoreudesta ja herkkyydestä, ja pyydämme\nnyt uudistaa tämän toteamuksen. L'Allegron kiuru, aamunkajo, viini- ja\norjantappuraköynnös, kukonlaulu, koirien haukku ja torvien raikuna\nhärmäiseltä mäeltä, auringon nousu, kyntäjän iloinen vihellys ja\nlypsäjätytön laulu, niittomiehen kovasimen ääni, kun hän kalkuttaen\nteroittaa viikatettaan, karja laitumella, kaukaiset siintävät kukkulat,\nniityt, purot ja joet, puiden välistä kohoava töllien sauhu,\nvarjostossa karkeloiva nuoriso ja maljain ääressä tarinoivat vanhat,\nöisin hyörivä kotitonttu ym. ovat kastekosteita, raikkaita ja\nmiellyttäviä aiheita, jotka elävät tämän jälkeen heikentymättöminä,\nkertautuen eri maiden runoudessa yhä uudelleen, mm. Carl Mikael\nBellmanin ja J. F. Granlundin sepitelmissä (Touon aika lähenee).\nRomantiikan mieltymys maaseudun kirkkaaseen päiväidylliin sai niistä\nsekä herätteitä että ravintoa. Vaikka Milton puritaanina täten ihaili\nmaaseudun vehmasta ja puhdasta luontoa, hän ei silti vieroksunut\nkaupunginkaan iloja, vaan muistelee sen ihmiskuhinaa, ylhäisöä,\nkaunottaria, juhlia, Shakespearea ja Jonsonia. Ylintä iloa hän odottaa\nrunoudelta, jonka suomilla ylhäisillä nautinnoilla tahtoo huuhdella\nsieluaan.\n\nIl Penseroso (olisi oleva: Pensieroso = Miettiväinen) on L'Allegron\nantiteesi, vastaväite, jossa runoilija karkoittaa pois \"ilot pettävät\"\nja kutsuu takaisin \"jumalallisen Melankolian\" ja tämän seuralaiset\nRauhan, Levon, Joutilaisuuden, Syvämietteisyyden, Äänettömyyden ja Yön.\nSatakielen laulua kuunnellen hän vaipuu tunnelmaan, jonka tekijöinä\novat metsän-yksinäisyys, kuu ja iltakellot; hän kuvittelee tutkivansa\ntähtiä ja etsivänsä taivaista sitä Platonin ikihenkeä, josta osanen on\nharhautunut ihmiseen, sekä haaveilee Orfeuksen laulun heräämisestä;\naamun kirkkauden tieltä hän tahtoo piiloutua metsän siimekseen, jossa\nmettinen surisee ja vesi solisee, ja uneksia siellä luostarien\nholvistojen juhlallisesta hämystä ja niiden suojissa viihtyneestä\noppineisuudesta.\n\nMuodoltaan nämä nuoruudenrunot ovat yksitoikkoisia nelinousuisia\nketjusäkeitä. Huomiota herättää se, ettei runoilija mainitse rakkautta\nonnensa lähteiden joukossa, ja että hän valitsee lopulliseksi\nelämäntoverikseen Melankolian. Il Penserososta romantiikka löysi\nvastineen L'Allegron päiväidyllille eli vienon iltahelkähdystunnelman.\nLuontoa ei ollut kukaan tähän saakka katsellut eikä tulkinnut tällä\ntavalla, nähtynä oman tunne-elämän värilasin lävitse.\n\nNaamio, joiden sepittäjänä varsinkin Ben Jonson saavutti mainetta\nja joka oli erikoisesti suosittu Jaakko I:n juhlissa, oli\ndraamallinen kuvaelma, jossa alkuaan naamioiduilla näyttelijöillä,\npaimenromantiikalla, laululla, musiikilla, tanssilla ja kauniilla\npuvuilla oli päätehtävä. Miltonin Arcadia on sirpale tällaisesta\ntuttavan ylimysperheen kunniaksi kirjoitetusta kuvaelmasta, jossa\nmetsän henki esiintyy puiden suojelijana ja lausuu sointuvia säkeitä\ntaivaan kehien musiikista. Tehoisasti siitä ilmenee antiikin myyttien\nja tuoreen luonnontunnun omituinen aito miltonilainen yhteissointu.\nComus-nimellä Milton tarkoitti Bacchuksen ja Kirken poikaa,\nnautinnonhimoista noitaa, jolle hän itse keksi tämän synnyn ja\ntehtävän; (kr. komos = juhlailo, juhlan jumala, sama sana, josta johtuu\nkomedia). Paitsi nimihenkilöä ja tämän peikkoseuruetta Comus-naamiossa\nesiintyy neito, hänen suojelushengettärensä ja kaksi veljeänsä sekä\nSevern-virran nymfi Sabrina. Matkalla kotiinsa metsän läpi neito eksyy\nveljistään ja joutuu Comuksen linnaan, josta hänet vapauttavat\nsuojelushengetär, veljet ja Sabrina. On aiheetonta moittia Comusta\ndraamallisuuden puutteesta ja siitä, että sen vuorosanat ovat monesti\npitkiä, juhlallisia lausuntanumeroita, sillä naamio ei ole tarkoitettu\nnäytelmäksi. Se on kuvaelma, joka puheosillaan alleviivaa jotakin\nasiaa, antaen samalla väriensä, laulunsa, tanssinsa ja musiikkinsa\nvaikuttaa näön ja kuulon kautta. Ei liioin ole vaadittava näytelmissä\ntarpeellista perustelujen uskottavuutta eikä varsinaista luonteiden\nhahmottelua, sillä sellaiselle ei ole satukuvaelmassa tilaa. Arvon\nratkaisee se, onko naamio onnistunut aatteensa lyyrillisenä\ntähdentäjänä vai ei. Comukseen nähden on tähän kysymykseen vastattava\nehdottoman myöntävästi. Alleviivattu aate, siveys ja sen kauneus, voisi\nhelposti kajahtaa tekopyhältä, ontolta, käsitteelliseltä\nohjelmallisuudelta, jos joku pintapuolinen, \"suruton\" runoilija\nrupeaisi ylistämään sitä, mutta ei tee niin, kun sen kiittäjänä on\nMilton. Omituisella tavalla tunnemme, että tälle puritaaninuorukaiselle\nsiveys oli todellakin ylevä, jumalallinen asia, johon hänen oli suotu\ntunkeutua erikoisen lahjan kautta, ja jonka hän kykeni kohottamaan\nkaiken maallisen yläpuolelle, vain muutamille harvoille avautuvaan\nviileään korkeuteen ja kirkkauteen. Samoin kuin Shakespeare osasi\nKuningas Learissa tehdä kuluneen \"kiittämättömyyden\" hetken\ntuoreimmaksi, polttavimmaksi opetukseksi, painaen sen rintaamme kuin\nhehkuvan raudan, Milton omassa moraliteetissaan -- sellaisiahan nämä\nmolemmat näytelmät ovat -- antoi siveydelle uuden puhtauden ja\nvaikuttavan kauneuden. Tämän hän tekee lyyrillisellä säetaiteella,\njossa taas vain hänelle mahdollisella tavalla renessanssin pakanuus\nyhtyy puritaanisuuden ankaraan kristillisyyteen, Shakespearen Ariel\nmuuttuu suojelusenkeliksi, ja erehtymätön, siro sointutaju tulkitsee\nspenserimäisen luonnon saturunoutta. Jos sitten haluaisi etsiä\nComuksesta ajan kuvaa, tämä olisi löydettävissä nimihenkilöstä, jonka\naistillisuus ja elämänkoreus edustaa kavaljeereja, ja hänen\nvastustajistaan, jotka tietenkin kuvaavat puritaanien pyrkimysten\npuhtautta.\n\nLycidaassa Milton osoitti voittoisaa, humanismin koulussa viljeltyä,\nhienosti musikaalista soinnutustaitoa, joka on riippumaton entisistä\nlaeista. Säkeiden nousut vaihtelevat viidestä kolmeen, minkä johdosta\ntahti joskus vaikuttavasti pysähtyy, ja soinnut ovat joko peräkkäin tai\nvastaavat toisillensa pitempien välimatkojen päästä, aina sen mukaan,\nmiten sepittäjän erehtymätön musikaalinen aisti on vaatinut. Sanat\n\"Lycidas on kuollut\" johtavat mieleen sekä Daavidin Jousilaulun (I, s.\n53) että Shelleyn valitusrunon Adonais; kirkastunut suru ja sen\naiheuttama mietteliäisyys väreilee koko ajan eleegisesti taustalla,\njolle paimenidyllin kulissit antavat hienoa, koristeellista vehmautta.\nLycidas asettuu Spenserin Epithalamionin rinnalle Englannin\nrenessanssilyriikan unohtumattomaksi saavutukseksi.\n\nNuoruustuotannollansa Milton osoitti olevansa renessanssin runouden\nparhaimpien taiteellisten traditioiden perillinen, vieläpä kykenevänsä\nkohottamaan ne siveellisen ylevyyden korkeuteen. Hänen katseensa oli\ntietoisesti suunnattu eteenpäin, kaukana häämöttävään runoteokseen,\njonka luomiseen tarvittiin, kuten hän itse määritteli, \"iankaikkiselta\nHengeltä hartaalla rukouksella saatu voima, Häneltä, joka voi\nrikastuttaa ihmisen sanoilla ja tiedoilla, lähettää seraafinsa\nkoskettamaan ja puhdistamaan alttarinsa pyhällä tulella kenen huulia\nHän tahtoo\".\n\n\n3\n\nTähän päättyi Miltonin elämän harvinaisen määrätietoinen nuoruuskausi\nja alkoi kaksikymmentä vuotta kestänyt poliittisen taistelun aika,\njolloin runotar sai odottaa. Hän asettui asumaan Lontooseen, ottaen\nsisarensa isästä orvoiksi jääneet kaksi poikaa kasvateikseen ja pitäen\njonkinlaista koulua, ja mietiskeli kirjallisia aiheita, julkaisten 1645\nkootut runonsa, mutta jätti nämä asiat joutuen ottamaan yhä syvemmin ja\nkiihkeämmin osaa ajankohdan poliittisiin, aluksi etenkin kirkkoa\nkoskeviin kiistoihin, ja kirjoittaen suuren joukon purevia, ytimekkäitä\nlentokirjasia, tosin, kuten itse sanoi, vain \"vasemmalla kädellä\".\nNäihin emme voi tässä syventyä. Mainitsemme vain, että Milton toimi\nvuodesta 1649 puritaanien hallituksen latinansihteerinä, joutuen siis\nsommittelemaan sen diplomaattisen kirjeenvaihdon; samalla hän uhrasi\naikansa, voimansa ja näkönsä vimmattuun taisteluun lentokirjoilla,\nosoittaen niissä juhlallista, mistään välittämätöntä raivoa. Hän\nkirjoitti mm. Kaarle I:n ihannoimista vastaan, puolustaen puritaanien\nmenettelyä Euroopan edessä ja kehittäen tasavaltaisia aatteitaan.\nSanottiin, että kaksi asiaa oli kohentanut tasavallan asemaa:\nCromwellin voitot ja Miltonin lentokirjaset. Ohjenuorana hänellä oli\nkaikessa itsenäinen, omastakin puolueesta välittämätön vapauden\nvaatimus. Ylipäätänsä hänen lentokirjasensa ovat harvinainen\nmuistomerkki puritaanien proosasta v:lta 1641-1660. V:sta 1657, jolloin\nhän jo oli sokea, häntä auttoi sihteerin työssä runoilija Andrew\nMarvell, jonka ja ehkä myös aatelisen näytelmäkirjailijan ja teatterin\nuudelleenperustajan Davenantin ansiosta hänet Stuartien palatessa 1660\narmahdettiin; hän siirtyi nyt yksityiselämään.\n\nMilton oli mennyt naimisiin (1643) kavaljeeriperheestä lähtöisin olevan\n17-vuotiaan Mary Powellin kanssa, jonka oli käynyt noutamassa Oxfordin\nläheltä, kuninkaan armeijan ja katolisuuden pääleiristä; nuori puoliso\nei kuitenkaan voinut viihtyä ankaran, uskonnollisen, alituisiin\ntutkimuksiin syventyneen runoilijan vaimona, vaan meni kotiinsa jo\nkuukauden kuluttua. Tästä aiheutuivat Miltonin avioeroa koskevat\nmielipiteet, joiden mukaan \"sopimattomuus ja luonteiden vastakkaisuus\"\noli pidettävä riittävänä eron syynä. Hänen tätä asiaa koskevat tiukat\nlentokirjasensa herättivät suurta huomiota ja pahennusta, ollen\nkokonaan ristiriidassa silloisten käsitysten kanssa, ja johtivat\nlopuksi siihen, että Miltonin täytyi ryhtyä ankarasti puolustamaan\npainovapautta. 1645 puolisot kuitenkin sopivat; heille syntyi kolme\ntytärtä. 1653 hänen vaimonsa kuoli. Samana vuonna Milton tuli sokeaksi.\nKolme vuotta myöhemmin hän meni naimisiin Katharine Woodcockin kanssa,\njoka kuoli jo 1657 lapsivuoteeseen. Hänen muistolleen Milton on\nomistanut liikuttavan sonetin: Vaimo vainajalleen (To His Late Wife),\njossa hän kertoo unessa nähneensä vaimonsa ja heränneensä omaan\npimeyteensä. Sokeutensa tähden avuttomana ja hoidon tarpeessa hän pyysi\n1663 ystäväänsä tri Pagetia suosittelemaan hänelle puolisoa;\nseurauksena oli avioliitto 25-vuotiaan Elisabeth Minshullin kanssa,\njoka tuotti runoilijalle kotoista onnea hänen kuolemaansa saakka, eläen\n53 vuotta hänen jälkeensä.\n\nMilton kuoli marrask. 8 p. 1674.\n\nAinoat runot, jotka Milton sepitti pitkänä poliittisena\ntaistelukautenaan, ovat hänen sonettinsa. Tämän mietteliään lemmenrunon\nkukoistuksen aika oli jo mennyt -- kaikki, mitä naiselle voitiin tässä\nmuodossa sanoa, oli toistunut lukemattomia kertoja ja kulunut. Miltonin\nsonetti on toisenlainen kuin elisabethilaisen ajan siro kukkanen:\nvoimakkaan luonteen jyrkkä, yhdellä henkäyksellä sanottu ytimekäs\nmielipide, torventoitaus tai syvästi keskitetty ajatus, josta hengähtää\nsepittäjälleen tunnusmerkillinen, ylevä, juhlallinen kauneus.\n\nRestauraatiosta alkaa Miltonin elämän kolmas ja korkein vaihe, jolloin\nhänen oli sallittu toteuttaa suuri runoilijaunelmansa. Vapaana miehenä\nhän nyt, sokeudestaan huolimatta, omisti tälle kaikki voimansa,\ntodellisena puritaanina syventyen syntiinlankeemukseen, ihmisen\narvoitukseen iankaikkisten voimien taistelun kohteena, ja tulkiten sen\nylevin, lakastumattomin runokuvin, tarkoituksena \"osoittaa oikeiksi\nJumalan tiet ihmisille\" (\"to justify the ways of God to man\"). Milton\naloitti Kadotetun Paratiisin (Paradise Lost) 1658, saattoi sen loppuun\n1664 ja julkaisi sen 1667. [Suomentanut Yrjö Jylhä. Miltonin\nelämäkerran ja runoelman selitykset kirjoittanut Eino Railo. WSOY,\n1933.] Kustantajana oli kirjanpainaja Samuel Simmons, joka maksoi\ntekijälle 5 puntaa, luvaten lisää saman verran sitten, kun 1.300 kpl.\nolisi myyty. Tämä määrä meni kaupaksi 18 kuukaudessa. Restauraation\njohtavan runoilijan, Drydenin, kerrotaan sanoneen, että \"tämä mies\nvoittaa meidät kaikki, vieläpä antiikin kirjailijat\". Hän mieltyi\nrunoelmaan niin, että käytti syntiinlankeemusaihetta eräässä\noopperassaan.\n\nPuritaani oli nukkunut Raamattu päänalaisena ja nähnyt unessa koko\nkeskiaikaisen maailmankaikkeuden: Taivaan, Helvetin, Kaaoksen ja yön,\nMaan ja kiertotähtien kehät, Paratiisin ja ensimmäiset ihmiset, jotka\nkapinallinen arkkienkeli Lucifer, suurimman kuviteltavissa olevan\ntragiikan kammottavan jylhä sankari, muinais-englantilaisen\nkristillisrunollisen näkemyksen juhlallinen perillinen, saattaa\nlankeemukseen. 12 kirjassa (alkuaan 10:ssä) kerrotaan Taivaan,\nLuciferin kapinan, Helvetin, ihmisen synnyn ja lankeemuksen tarina,\nnäyttämönä milloin Taivas, tuonenhämärä Helvetti, Kaaoksen yö ja\nParatiisin suloinen vehmaus, säestyksenä valtavan mielikuvituksen\nvoimakas, välähtelevä kuvasarja, ylevä aatteellisuus, majesteetillinen\nilme, jalo murhe ja hieno luonnonherkkyys, kaikki suoritettuina\nvoittamattoman mestarillisella silosäkeen käytöllä. Näin syntyi\npuritaanien suuri eepos, kokonaisen elämän hellittämättä tavoiteltu\nylevä päämäärä, englantilaisen runohengen uusi alppihuippu. Miten tuli\nMilton valinneeksi tällaisen aiheen?\n\nOn huomattava, että juuri silloin, kun Milton alkoi miettiä palaamista\nrunouteen, muinaisenglantilainen kaedmonilainen Lucifer-kuva (II, s.\n97) ilmestyi Franz Juniuksen julkaisemana painettuna teoksena (Munkki\nKaedmonin runomukaelma Genesiistä -- Caedmonis monachi paraphrasis\npoetica geneseos, Amsterdam, 1655) hänen näkyvilleen. Ja vuotta ennen\noli Vondel julkaissut Lucifer-näytelmänsä, mikä myös oli merkki siitä,\nettä aihe oli tänä ajankohtana \"ilmassa\". Vaikka renessanssi\nharrastikin etupäässä kreikkalaista ja roomalaista antiikkia, ei\nkeskiaika silti pudonnut reestä tielle, vaan pysytteli kristillisine\naiheineen sitkeästi mukana. Siitä olemme käsittelymme varrella nähneet\nlukuisasti merkkejä: Italiassa Vidan Kristus-eepoksen (s. 10),\nValvasonen Angeleiden (s. 292), Andreinin Aadamin (s. 364) ja Tasson\nJerusalemin jyrkän kristillisen dualismin, Ranskassa Du Bartas'n Viikon\n(s. 304), jolla oli suuri vaikutus Englantiin päin, ja 1650-luvun\neepoksen (s. 305), ja Englannissa Giles Fletcherin Kristuksen\nriemuvoiton (s. 314). Saksalaisen Jakob Masenin (1606-1681) eepos\nSarkotis on voinut vaikuttaa Vondelin draamaan. Erikoisesti tietenkin\npuritaanit viljelivät raamatullisia aiheita, koska pakanallinen\nantiikki tai muu maallisuus oli heille vastenmielistä. Valitessaan\nLucifer-myytin Milton siis noudatti ajankohdan viittausta, jolloin\nsamalla kauan liikkeellä ollut aihe lopultakin löysi oikean miehensä.\nTäydellä syyllä voidaan myös kysyä, eikö hänen valintaansa, joskin ehkä\nhänen olematta siitä täysin tietoinen, ohjannut myös aiheessa piilevä\najatus alamaisten kapinasta kuningastaan vastaan? Ainakin se vaikutti\nitse varsinaiseen suoritukseen, jonka varrella Miltonin paatuneesti\nkapinallinen sydän pyrki väkisin voittamaan hänen teologiansa ja\nvalitsemaan mielisankarikseen Luciferin.\n\nMiltonin suurrunoelmaa lukiessa herättää ensinnäkin huomiota sen\npohjapiirustus, takana oleva maailmankuva, jonka johdonmukaisuus ja\nvaltava jylhyys ehdottomasti tehoaa, jos vain lukija on tehnyt sen\nitselleen niin selväksi, että hän tarkoin voi seurata runoilijan\nmielikuvituksen lentoa. Se on ns. ptolemaiolainen maailmankuva, jonka\nolemme selittäneet mm. Aristoteleen (I, s. 309-310) yhteydessä. Milton\nkuitenkin muodosti tätä omiin tarkoituksiinsa, käyttäen antiikin ja\nkeskiajan viitteitä. Kun siinä ei näet ollut kristittyjen Taivasta eikä\nHelvettiä, jotka olivat kristillisen ja varsinkin puritaanisen\nkäsityksen mukaan aivan välttämättömiä tulevaisen elämän olinpaikkoja,\nMilton loi nämä.\n\nKoko olevaisuus jaettiin kahteen osaan ikäänkuin vaakasuoralla\nlattialla, jonka yläpuolella oli Empyreum eli Tulitaivas, alapuolella\nKaaos. Empyreumin lattiassa olevan reiän eli Taivaan portin reunasta\nriippui kultaketjussa ptolemaiolainen Kosmos kuin ampiaispesä,\nylimmässä kohdassaan aukko, josta saattoi nähdä sen sisään ja todeta\nkehien pyörivän. Nämä kultaketjut Milton sai Iliaasta (VIII, 10-27),\njossa on nyt kysymyksessä olevan maailmankuvan ensimmäinen tunnettu\nhahmottelu. Helvetin Milton sai Hesiodokselta, joka tiettävästi\nensimmäisenä Euroopan kirjailijoista kertoo titaanien kapinasta ja\nsiitä, kuinka heidät voitettiin ja syöstiin Tartarokseen (I, s. 234).\nHesiodoksen kuvauksen mukaan Milton sijoitti Tartaroksen kolme kertaa\nniin syvälle Kosmos-pallon alapuolelle kuin tämän keskipiste eli Maa\noli Taivaan portista. Hänen näitä asioita koskevien käsityksiensä\nmukaan voidaan piirtää oheinen kuva.\n\nRunoelmansa juonen, Zeuksen ja titaanien, Jumalan ja Luciferin\ntaistelun Milton otti Hesiodokselta ja ehkä myös keskiaikaisesta\nkirjallisuudesta (II, s. 119), Kaedmon-runoudesta ja muista äsken\nmainituista aikansa teoksista. Hesiodoksen titaanimyytti tuli muuten\nkristilliseen käsityspiiriin siten, että ensin juutalaiset omistivat\nmazdaolaisen (avestalais-persialaisen) dualismin, so. valon ja pimeyden\nvaltakunnat hallitsijoineen ja enkeleineen (I, s. 72, 118-119), jotka\nsiitä sitten peri kristinusko; kreikkalaisen sivistyksen vaikutuksesta\nnämä dualistiset mielikuvat saivat helleenien myyttien asun ja värin.\nItse taistelun Milton kuvaa laajasti alkaen V Kirja, 576. Myytti\nesiintyy Ilmestyskirjassakin (12, 7-9): \"Ja syttyi sota taivaassa:\nMiikael ja hänen enkelinsä sotivat lohikäärmettä vastaan; ja lohikäärme\nja hänen enkelinsä sotivat, eivätkä voittaneet, eikä heillä enää ollut\nsijaa taivaassa. Ja suuri lohikäärme, se vanha kyy, jota kutsutaan\nperkeleeksi ja saatanaksi, hän, koko maanpiirin villitsijä, heitettiin\nmaan päälle, ja hänen enkelinsä heitettiin hänen mukanaan\". Myytin\nvanhin tunnettu itämainen pohja kuvastuu babylonialaisten\nluomiskertomuksesta (I, s. 38) ja Vanhasta Testamentista (I, s. 50).\nJeesus viittaa siihen sanoessaan (Luuk. 10): \"Minä näin saatanan\nniinkuin salaman putoavan taivaasta\".\n\nKammottavan voimakkaasti Milton, työskennellen yllä esitetyn ohjelman\nmukaan, kuvasi Helvetin tulijärven, polttavan autiuden, Pandemoniumin\nkaupungin ja suunnattoman kupulaen, josta portit aukeavat Kaaokseen,\nmutta vielä jylhemmäksi tekisi mieli sanoa \"hiomattoman luonnon\",\nKaaoksen, kuvausta. Ihana on taas näky Kosmoksen aukosta meidän\nmaailmaamme, täynnä valtavan runoilijavoiman ilmentämää kuulasta\nkirkkautta. Milton on tässä perusnäkemyksessään johdonmukainen, horjuen\nainoastaan silloin, kun hänen täytyy täsmällisesti sanoa, onko\nKosmoksemme keskuksena Aurinko vai Maa. Tätä ei ole ihmetteleminen,\nsillä käsitys Maa-keskeisyydestä oli hänen vuosisadallaan vielä nuori,\nmelkein päivän uutuus. Sehän oli kyllä tunnettu jo antiikin aikana --\nmm. pythagorealaiset olivat siitä selvillä --, ja se oli lausuttuna\nkeskiajalla hyvin tutussa ja paljon koulukirjana käytetyssä teoksessa:\nMartianus Capellan (II, s. 41) Satyriconissa, jonka kahdeksas kirja\nkäsittelee tähtitiedettä, ja jonka Copernicus tunsi, koska hän\nmainitsee sen. Viimeksimainitun teos Kuusi kirjaa taivaankappaleiden\nliikunnoista ilmestyi kuten tiedämme 1543 eli toista sataa vuotta ennen\nMiltonin eeposta. Tasso oli vanhan maailmankuvan kannalla; Camões\nsamoin; Cervantes puhuu Don Quijoten ratsastaessa puuhevosella\n\"tulipiiristä\"; Donne tunsi copernicolaisen maailmankuvan, mutta\nuskoiko hän siihen, on eri asia; Thomas Browne oli ptolemaiolainen.\nGiordano Bruno oli luennoinut Englannissa 1500-luvun lopussa ja hänen\n1600 Roomassa toimeenpantu roviokuolemansa oli Miltonin käydessä\nItaliassa vielä aikalaisten muistissa oleva asia. Kepler oli julkaissut\nUuden tähtitieteen 1609. Pascal oli copernicolaisen maailmankuvan\nkannalla. Milton kävi Galilein luona. Tästäkin jo voisi päättää, että\nMilton tunsi uudenaikaisen maailmankuvan, mikä muuten käy ilman\ntodistuksiakin ja vetoamista hänen laajaan sivistykseensä ilmi hänen\neepoksensa monista kohdista, mm. kahdeksannesta kirjasta, 123:nnesta\nsäkeestä eteenpäin. Mikään tietämättömyys ei siis ollut syynä siihen,\nettä hän valitsi runoelmansa pohjaksi ptolemaiolaisen maailmankuvan,\nvaan hän teki sen harkitusti, todella ratkaisevista vaikuttimista.\n\nTähän on ensinnäkin ollut syynä se, että ptolemaiolainen maailmankuva\noli Miltonin mielestä ikäänkuin virallisesti, tunnustetusti,\nraamatullinen. Epäilemättä hänen aikanaan ihmiset yleisesti olivat\nvielä sen käsityksen kannalla, että Maa on kaiken keskus; Copernicuksen\nmaailmankuva valloitti itselleen sijaa hyvin hitaasti. Tämä näkyy mm.\nsiitä, että jotkut varsinaiset tähtitieteilijätkin olivat vielä\n1600-luvulla Maa-keskeisen maailmankuvan kannalla, kuten esim.\nsuomalainen tähtientutkija Sigfrid Aronus _Forsius_ Fysiikassaan\n(Physica, kirjoitettu ruotsiksi, 1611). Siinä hän, lausuttuaan\nnäkyvästä taivaasta, ilmakehästä, fantastisia otaksumia, kuvaa\nPtolemaioksen ja Aristoteleen mukaan sfäärit ja Coelum empyreumin, joka\non hänellä muiden yläpuolella oleva liikkumaton yhdestoista taivas. Hän\nei kuitenkaan usko tällaisiin sfääreihin niiden syiden perusteella,\njoita Copernicus, Tycho Brahe ym. olivat esittäneet, mutta huomauttaa\nsamalla, että Copernicuksen Aurinko-keskeinen järjestelmä \"on yleisesti\nhylätty, koska se sotii Raamattuakin vastaan\". Hän asettuu täten\nMaa-keskeisen järjestelmän kannalle, poistaen vain kehät ja antaen joka\nkiertotähdelle oman täsmällisen ratansa. Raamatun perusteella, selittää\nForsius, on vain kolme taivasta: ensiksi yleinen tähtitaivas, jossa\nuseat planeetat ja kiintotähdet kulkevat; toiseksi primum mobile ja\ncrystallinum, joka kiertää joka päivä idästä länteen; ja kolmanneksi\nempyreum ja Raamatun coelum coelorum, johon pyhä Paavali sanoi olleensa\ntemmaistu ja kuulleensa siellä selittämättömiä asioita. Turun\nyliopiston professori _Daniel Achrelius_ asettui teoksessaan\nContemplatio Mundi (1682) myös Maa-keskeisen järjestelmän kannalle.\nRuotsalainen runoilija ja piispa _Haquin Spegel_ teki samoin laajassa\nkertovassa runoelmassaan Jumalan teot ja lepo, jossa hän nimenomaan\nhylkäsi Copernicuksen teorian sanoen:\n\n    Men hellre vill jag dock med Moses' brillor skåda,\n    Hur himmelen är byggd, om eljes jag får råda.\n\nTodennäköistä on, että Milton ankarana Raamatun miehenä mieluummin\nuskoi Maa- kuin Aurinko-keskeiseen maailmankuvaan. Ptolemaiolaisen\nmaailmankuvan raamatullisuus ja yleisyys sopi hänelle sitä paremmin,\nkoska se oli hänen tarkoituksiinsa myös paljoa keskitetympi,\ntäsmällisemmin \"kartoitettu\" kuin Copernicuksen maailmankuva, jossa Maa\nvaipui niin vähäpätöiseen asemaan. Maa-keskeisessä Kosmoksessa oli\nlisäksi korkeita soitannollisia ja muita runollisia arvoja, jotka\nolivat omiaan houkuttelemaan puolelleen runoilijan ratkaisua. Ne olivat\nMiltonille tunnettuja, kuten näkyy lV:n kirjan säkeistä 680-688, ja\nkuten voi muutenkin varmasti otaksua, koska ne esiintyvät keskeisessä\nklassillisessa kirjallisuudessa, Aristoteleen ja Ciceron teoksissa; ne\novat ilmeisesti vaikuttaneet häneen viehättävästi. Sitä ei ole\nkummasteleminenkaan, sillä samoin ne vaikuttavat vieläkin, huolimatta\nAurinko-keskeisyydestämme.\n\nTämä Miltonin epävarmuus koskee, kuten sanottu, vain Kosmoksen sisässä\nolevien taivaankappaleiden järjestelyä -- itse maailman suureen\nkokonaisuuskarttaan nähden hän on täysin keskiaikaisesti\njohdonmukainen. Tämä \"asiallisuus\" saavuttaa melkein peloittavasti\nläpiharkitun leiman silloin, kun Milton sekä ulkonaisen mielikuvansa\nettä aatteellisen rakennelmansa lopputäydennykseksi luo Kaaoksen läpi\nHelvetin portilta Kosmokseen johtavan valtavan sillan, leveän tien,\njonka kammottavat inho-olennot Synti ja Kuolema -- äiti ja poika,\nSaatanan entinen rakastajatar ja tästä inhasta suhteesta syntynyt\nperillinen -- rakentavat. Yleisvaikutelmana täytyy sanoa, että Milton\non nähnyt eepoksensa koko näyttämön kirkkaana ja selvänä ja kuvannut\nsen harvinaisella, ainutlaatuisella suurpiirteisyydellä,\nasiallisuudella ja voimalla.\n\nMiltonin kuvauksen voima onkin toinen seikka, johon lukija ei voine\nolla kiinnostumatta heti, kun hän perehdyttyään runoelman peruskarttaan\nrupeaa hänen esitystään seuraamaan. Kun on tehtävä eläviksi näin suuret\nasiat -- suurimmat sekä aineellisesti että aatteellisesti, mihin\nmielikuvitus ulottuu --, se vaara on tarjona, että sanat kasautuvat\nperäkkäin ja menettävät tehonsa tai muuten huonosti valittuina\nkieltäytyvät valaisemasta näyttämöä niin, että lukija saisi siitä\nselvän käsityksen. Tämän vaaran Milton on välttänyt loistavasti: hän ei\nole suinkaan sanavuolas kuvaaja, vaan harkitseva, aina kirein ohjin\netenevä taiteilija, joka osaa valita tilanteen mahdollisimman parhaan\nilmaisukeinon, sopivimman värin, joka taideteoksessa paikalleen\nasetettuna hehkuu salaperäisesti omalla valollaan. Miltonin\nrunotyylistä ilmenee kauttaaltaan ytimekkään, itsenäisen sielun\nharkittu voima, joka ampuu sanansa kuin Herkules nuolensa osuvasti\nmaaliin. Siksi hänen runoelmansa ei päästä lukijaa herpautumaan ja\njättämään toisia kohtia lukematta, vaan viehättää hänet seuraamaan\nsäkeitä tarkoin sana sanalta, mikä on hyvän tyylin varma tunnusmerkki.\n\nTällöin emme tarkoita niitä liian monia klassillisesta kirjallisuudesta\nja Raamatusta otettuja esimerkkejä, vertauksia ja nimiä, joilla Milton\ntoisin kohdin runoelmaansa raskauttaa. Ne ovat meille kuolleita\npaikkoja. Mutta on ymmärrettävä, että Miltonin aikana niillä oli\ntoinen, tuoreempi sävy, että silloin kaikki, mikä vivahti\nklassillisuudelta, toi mukanaan kauneusmielteitä, joita ei meille enää\nsiinä määrässä synny tai joista emme ainakaan nauti siten kuin silloin.\nSitä paitsi on muistettava, että tässä on kysymyksessä oppineiden\nyleinen, inhimillinen, anteeksiannettava heikkous: voittamaton halu\nnäytellä lukeneisuuttansa. Myönnettävä on, että Miltonin\nklassillis-mytologinen, humanistinen oppineisuus on tavattoman\nsyvällinen.\n\nMiltonin kuvausvoima kohoaa korkeimmilleen kaikessa, mikä koskee\nmaailmankuvan alempaa puolta, Kosmosta, Kaaosta ja Helvettiä; heikointa\nse on Taivaasta kertovissa kohdissa. Runous yleensä osoittaa, että\nTaivaan ja autuuden esittämiseen ihmisen kyky on riittämätön: tulos on\nuseimmiten yksivärinen, yksitoikkoinen ja kuiva. Syynä on se, että\nmielikuvat synnistä ja paheista sekä niiden rangaistuksista, kokemukset\nsielun ja ruumiin tuskista ja intohimoista jne. ovat ihmiselle tuttuja\nja mahdolliset laajentaa realistisiksi ikuisuusnäyiksi, kun sitä\nvastoin Taivaan ja autuuden kuvittelussa joudumme kokonaan\ninhimillisten kokemuksien ja mahdollisuuksien ulkopuolelle,\nyrittelemään alalla, \"jota silmä ei ole nähnyt, korva ei ole kuullut ja\njoka ei ole ihmisen sydämeen astunut\". Tämä heikkous ulottuu VI:ssa\nlaulussa kuvattuun Taivaan sotaan. Se on ollut runoilijalle\nylivoimainen, ja muutamista suurenmoisista piirteistä huolimatta tulos\nherättää epäilyksiä. Emme voi olla hymähtämättä, kun Saatana\nepätoivoissaan keksii ruudin ja tykit saavuttaakseen voiton niiden\navulla. Miltonin omana aikana kuitenkin tällainen \"aineellinen\" kuvaus\noli tehokkaampi kuin nyt. Ensimmäinen henkilöhahmo, joka valtaa meidät\nruvetessamme lukemaan runoelmaa, on Saatana. Helvettiin syöstyt pahat\nenkelit, joiden mahtava neuvottelu on sukua Tasson runoelman\nvastaavalle tilanteelle, ovat kaikki jonkin verran Zeuksen uhreiksi\njoutuneita titaaneja (tai kavaljeerien vainon kohteina olleita\npuritaaneja): runoilija osoittaa etevyyttänsä juuri siinä, että hän\nymmärtää hävinneiden tragiikan ja osaa herättää sielussamme pienen,\naran myötätunnon ailahduksen tulijärvessä viruvaa kammottavaa joukkoa\nkohtaan; sellainen tunne syntyy aina, kun jotakin suurta kukistuu.\nTämän traagillisuutensa Saatana säilyttää johdonmukaisesti loppuun\nsaakka, ollen joka sanassaan ja ajatuksessaan niin inhimillisesti elävä\nja tosi, että näemme hänessä itsemme, omassa sielussamme alituisesti\nkapinoivan ja uhmailevan hengen. Tämä ylläpitää herpautumatonta,\npelkäävää kiinnostustamme häntä kohtaan, sallimatta hänen kutistua\nperinteelliseksi pahuuden pääruhtinaaksi. Täytynee myöntää, että\nMiltonin Saatana on jylhän ylevä runollinen näky verrattuna Danten\nsuppilon pohjassa liikkumattomana, iljettävänä asuvaan, muodottomaan\npahan prinsiippiin. Ymmärrettyämme tämän meidän on helppo unohtaa se\n\"aineellisuus\", jota Milton toisaalta käyttää kuvatessaan Saatanan\nja muut paholaiset: heidän suunnaton ruumiillinen kokonsa,\nantiikintyyliset varustuksensa ym., jotka tuntuvat helposti naiveilta.\n\nMutta hymymme katoaa tutustuessamme Syntiin ja Kuolemaan, Helvetin\nporttia vartioiviin salaperäisiin hahmoihin, joissa asuu suurin\nmahdollinen hypnoosi, minkä kirjallisin kuvin voinee aikaansaada.\nBulwer-Lytton lainasi Kuoleman Zanoni-romaaniinsa ja Kummittelijat\nnimiseen kertomukseensa, saavuttaen siten niiden korkean\npöyristystehon. Olemuksemme nousee kapinaan joutuessamme näiden\nsäälimättömällä totuudentunnolla luotujen aatteellisten\nepattohirviöiden pariin -- varsinkin siksi, että tunnemme ne kaikesta\nhuolimatta oman pahuutemme ja kohtalomme ruumistumiksi --, ja\nkunnioituksemme lisääntyy miestä kohtaan, joka on uskaltanut katsoa\nnäin hirveätä totuutta suoraan silmiin ja tuoda sen alastomana\nnähtäväksemme.\n\nTämän siveellisen hermotäristyksen ja sielunjärkytyksen runoilija\nkorvaa sillä kuvauksella, jonka hän luo Aadamista ja Eevasta.\nMaailmankirjallisuuden lukemattomien ihmiskuvien joukossa tuskin lienee\ntoista, jossa ihminen olisi samalla niin tosi ja niin jumalan kaltainen\nkuin tässä. Vapaana kaikesta siitä, mitä tietoisuus hyvästä ja\npahasta sittemmin toi, Aadam kohoaa eteemme kauniina, ylevänä ja\nkirkaskatseisena, jumalana mutta myös samalla ihmisenä, ihanteena mutta\nmyös tuttuna ja todellisena. Arvokas, itsetiedoton miehekkyys, rauha ja\najattelun synnynnäinen jalous on hänen olemuksensa tunnus. Tutustumme\nhäneen omituisen jännityksen vallassa, ikäänkuin olisimme äkkiä\npäässeet katsomaan tuntemattoman kantaisämme kuvaa, jonka nyt\nriemastuen huomaamme kauniimmaksi, miehekkäämmäksi ja jalommaksi kuin\nolimme uskaltaneet ajatellakaan, ja jonka silmistä tuikkiva tähtikatse\nylentää sielumme ja saa meidät uskomaan ihmisen jumalallisuuteen ja\nhenkisyyteen. Melkein vielä korkeampi on ihastuksemme tutustuessamme\nmainehikkaaseen \"kanta-äitiimme\". Kauneus asuu hänessä suurimmassa\nmäärässään, mutta ei ylimaallisena, vaan inhimillisenä, hengähtäen\nhienon, puhtaan aistillisuuden terhentä hänen ympärilleen. Sulo ja\nviehättävä naisellisuus, naisen majesteettius, on hänen olemuksensa\nleimana. Mitä herkimmällä taiteellisuuden vaistolla runoilija näin on\nvarjellut itsensä eksymästä verettömien haavekuvien maalailuun ja\nluonut todellisen ihmisen, piirteiltään ja olemukseltaan kuin jumalan,\nmutta silti täynnä verta, inhimillisiä tunteita, sitä nimetöntä, jota\n\"maan äideissä\" rakastamme.\n\nAadamin ja Eevan kauneus syvenee sen kautta, että Milton on asettanut\nheidät Paratiisin luonnon keskikohtaan, kuin sen korkeimmaksi\nsaavutukseksi. Jo nuoruudenrunoissaan hän oli osoittanut harvinaista\nluonnontajua, ilmentäen herkästi sen eri vivahduksia. Kadotetun\nParatiisin luonnonkuvaus on niin herkkää, värikästä, kasteraikasta ja\ntodellista, että se tuntuu virkistävänä, janoa ja kaipausta sekä\nherättävänä että tyydyttävänä tuoksutuulahduksena lukijan sielussa.\nKysymys ei ole kulisseista, joihin tavan vuoksi silloin tällöin\nviitataan, vaan rajattoman kauneuden maailmasta, jossa asuu sama henki\nkuin ihmisissä, ja johon runoilija tuntee sukulaisuutta ja\nvastustamatonta vetovoimaa. Luonto seuraa murhemielin kiusaajan työn\nedistymistä ja ilmaisee surunsa sen onnistumisen johdosta; näin muuttuu\nkoko maailmankaikkeus ihmisen kohtalonäytelmän osanottajaksi.\n\nNäiden muutamien, sisällystä koskevien viittausten lisäksi vielä vain\nyksi: Kadotettu Paratiisi on myös eetillisesti ja uskonnollisesti\nvaikuttava. Syntiinlankeemus ei tuhoa ensimmäistä ihmisparia, vaan\nasettaa sen sen polun alkupäähän, jota ihmiskunta sitten on\nvaeltanut. Aadam astuu ulos Paratiisista ei lyötynä, vaan rohkealla,\nluottavaisella mielellä, tietäen tulevaiset vaikeudet, mutta uskoen\nlopulliseen voittoon. Runoelman loppu saa tästä kauniin nousun.\nJumaluusopillinen pohja on johdonmukaisesti rakennettu; puritaanin usko\njoutuu vaikeuksiin vain silloin, kun Jumalan kaikkitietäväisyys ja\nihmisen vapaa tahto asetetaan rinnakkain: selitykset niissä kohdissa\nilmaisevat etupäässä runoilijan logiikan kyllä olleen hereillä. Mutta\nuskonnolliselta kannalta katsoen runoelmasta yleensä huokuu isällisen\nJumalan lämmin rakkauden henki, ei opittuna julistuksena, vaan sokean\nrunoilijan oman kokemuksen ja vakaumuksen ilmaisuna. Siitä hengestä\nsaavat Taivasta koskevat kuvaukset lämpimän, helakan paisteensa.\n\nKadotetun Paratiisin täydennysrunoelmassa Takaisin saatu Paratiisi\n(Paradise Regained, 1671) Milton osoitti, miten Jeesus kestämällä\nkiusauksen lunasti ihmiselle Paratiisin takaisin. Jeesus esiintyy\nMiltonille ihmisenä, jonka sekä aistillisissa että henkisissä\nhoukutuksissa hän kuvaa paljon omia sielullisia taistelujaan.\nSävy on kauttaaltaan matalampi ja innoitus on luovuttanut sijansa\nteologis-moraaliselle järkeilylle. Antiikin ja renessanssin tieto on\nnyt Miltonin mielestä arvotonta, koska siitä puuttuu todellinen\nviisaus. Tämä on saatavissa vain Raamatusta, joka siksi on asetettava\nhelleenien saavutusten yläpuolelle.\n\nSamassa niteessä kuin tämän hän julkaisi kreikkalaisen tragedian\nmukaisen murhenäytelmän Kärsivä Simson (Samson Agonistes), jossa\nisraelilaisten sokea, filistealaisten vankina oleva sankari\njärkyttävällä traagillisuuden tunnolla avaa sielunsa, elämänsä\nonnettomuuksien ja kärsimyksien perussyyn, sen, että hän on ollut\nuskoton Jumalan hänelle määräämälle tehtävälle, ja sitten vapautuu\nkärsimyksistä korkean kosto- ja sovituskuoleman kautta. Hän on Miltonin\noma kuva, sokean sankarin, joka muistaessaan poliittisten aatteidensa\nluhistumista ja sokeuttaan, ja ajatellessaan restauraation irstailevaa\nylimystöä ja kevytmielistä henkeä oikeutetusti asettuu Simsonin\nasemaan, tuntee olevansa filistealaisten vanki, ja tulkitsee tuskansa\nhänen kauttansa. Viiltävä on hänen valituksensa silmien valon\nsammumisesta. Kärsivä Simson on käsitykseni mukaan Miltonin taiteen\nehein saavutus. [Selostus ja näyte Engl. kirj. kult. kirjassa. WSOY,\n1933.]\n\nMiltonin runoilijaolemuksen pääluonne on ylevä, käskevä juhlallisuus,\nmajesteettisuus, jossa on Jehovan ilmettä. Se voi joskus lieventyä\njaloksi murheeksi, mutta perin harvoin huumoriksi. Muutamista karua\nleikillisyyttä ilmaisevista pienistä runoista ja eräistä Kadotetun\nParatiisin säkeistä huolimatta tekisi mieli sanoa, että tämä ominaisuus\npuuttui Miltonin runoilijapsykestä kokonaan.\n\nEuroopan uudemmasta taide-epiikasta voi vain Danten Jumalainen komedia\ntulla kysymykseen haettaessa vertauskohtaa Miltonin eepokselle. Se on\nepäilemättä rikkaampi sekä runollisuudelta että elämänkuvilta kuin\nKadotettu Paratiisi, mutta voisi sanoa, ettei siinä ole\nviimeksimainitun jylhää yleisnäkemystä koko tajuttavissa olevasta\n\"olevaisuudesta\", ei vain \"Kosmoksesta\" vaan myös \"Kaaoksesta\",\nkeskitettynä kaikkine ilmiöineen ja voimineen taisteluun ihmisen sielun\nkohtalosta.\n\n\n\n\n\n\nX. BAROKKI.\n\n\n1\n\nOlemme näin suorittaneet katsauksen renessanssin hengenelämään.\nVälttämätöntä on nyt pysähtyä, luoda silmäys kuljettuihin taipaleisiin\nja koettaa tiivistää niistä ilmenevän kehityksen tulokset esitykseksi,\njoka osoittaisi, minne ja minkälaiselle historian uudelle\n\"asemasillalle\" olemme saapuneet.\n\nHumanismista lausumaamme (s. 44) käsitykseen tahtoisimme lisätä sen,\nettä sen jälkeen kun se oli saavuttanut mainitut tuloksensa, se\nvähitellen, kansallisten kirjallisuuksien kasvaessa, väistyi jälleen\ntaustalle, lakaten olemasta renessanssin aikuinen ihmisen tuntemuksen\nopettaja ja muuttuen yhä enemmän puhtaan latinan taidoksi ja antiikin\nhistorian ja mytologian ulkonaiseksi tuntemukseksi. Tähän vaikutti\nsekin, että katolinen taantumus ja protestanttinen oikeaoppisuus\nriistivät siltä aktiivisen, vapaan rohkeuden, niin että se vain\nharvoin, kuten esim. Hollannissa 1600-luvun alkukymmeninä, osoittautui\nkykeneväksi intohimottomaan ja ennakkoluulottomaan tieteelliseen\najatteluun. Tällaisenakin sillä oli ymmärrettävästi merkityksensä,\nmutta siitä huolimatta humanismi oli 1600-luvulta alkaen laskeva tähti,\njoka teki parhaat palveluksensa tieteen kansainvälisen yleiskielen\ntutkijana ja opettajana.\n\nUskonpuhdistus ei, kuten lausuimme, saavuttanut alkuperäistä syvintä\npäämääräänsä, ajatuksen ja uskonnon vapautta, vaikka johtikin\ngermaaniset kansat henkisen ja aineellisen edistyksen tielle.\nPisimmälle siinä suhteessa menivät eräät italialaiset (s. 84), mikä\nheidän kunniakseen mainittakoon. 1600-luvulle tultaessa vallalle\npäässeet oikeaoppisuus ja katolinen taantumus, jotka olivat vain\npuhdistunutta keskiaikaista dogmatiikkaa, ilmaisevat selvästi\nnäilläkin aloilla vapaana, sekä kieltävänä että toisin kerroin\nhartaasti positiivisena, läikkyneen renessanssin hengen jäätyneen\nliikkumattomaksi ja hedelmättömäksi. Katsottuina kirkon ja uskonnon\nkannalta aikakauden kasvoissa oli muuten monta erilaista vivahdusta.\n\nKatolisen taantumuksen maissa, joiden johtajana oli Espanja,\nrenessanssin henki joutui pian ristiriitaan syvien rivien\nmuuttumattomana pysyneen keskiaikaisen uskonkiihkon kanssa. Se sai\nkokea, että järjen johtama, ennakkoluuloton hengenvapaus on rakas vain\nmuutamille harvoille, kun sen sijaan uskonnollisen tunne-elämän hekuma\nvoi vallata laskemattomat joukot kuin hyökyaalto. Kun humanismin ja\nrenessanssin hengenvapauden tulos, uskonpuhdistus, oli säikähdyttänyt\nhereille kirkon, ja tämä oli Tridentin kirkolliskokouksessa\nperinpohjin puhdistautunut ja järjestäytynyt keskiaikaisen\nmunkkifanatismin pohjalle, alkoi tuo menetettyjen asemien ja alueiden\ntakaisinvalloitustyö, jonka tunnemme katolisen taantumuksen nimellä.\nSen varsinaisena alkuunpanijana ja toteuttajana oli Espanja, tämä\nsyrjäinen, uusista virtauksista verraten osattomaksi jäänyt\nkeskiaikaisuuden luvattu maa, jonka kansan sielussa asui ikivanhana\nrotuperintönä synkkä fanatismi, oudostuttava taipumus kaikista järjen\nneuvoista välittämättömään uskonhurmioon. Taustanaan maurilaisvallan\nsuistamisesta ja uuden maailman löytämisestä alkanut kansallinen ja\nvaltiollinen nousu Euroopan ensimmäiseen suurvalta-asemaan ja\naseenkantajinaan jesuiitat, uudistuneet fanaattiset munkistot ja\ninkvisitio, katolinen taantumus on Espanjan silloisen politiikan\naatteellinen ilmaus, joka painoi leimansa kaikkiin Espanjan vaikutuksen\nalaisiin maihin ja kulttuureihin niin kauan kuin tuota hegemoniaa\nkesti.\n\nKuten vanhan kulttuurin omistajilta saattoi odottaakin, ne voimat,\netupäässä jesuiitat, jotka johtivat tätä suurvalta-aseman henkistä\nrakennustyötä, olivat laajalle ja syvälle näkeviä, psykologisesti\nteräväkatseisia. He oivalsivat, että kysymyksessä oli ajan ilmassa\nliikkuvien renessanssin virtausten muuntaminen ja alistaminen kirkon\ntarkoitusperien palvelukseen. Kun he eivät voineet myöntyä vaaditun\nhengenvapauden sallimiseen ei uskonnon eikä tieteen alalla, mutta\nymmärsivät, ettei sivistynyt yleisö enää voinut tyytyä paljaaseen\nkylmään kieltoon, he asettivat mystillisen uskonhurmion järjentiedon\nvastapainoksi, neutralisoimaan ja korvaamaan sitä. Tämän uskonhurmion\nherättämiseksi he suurella psykologisella viisaudella käyttivät\nrenessanssin omia aseita; runollista haltioitumista, jolle uskonelämän\nsisarilmiönä helposti voitiin antaa viimeksimainitun mystillinen\nsisällys ja sävy; mieltymystä kuvaama-, rakennus- ja muihin taiteisiin,\njotka otettiin uskonnon ja kirkon palvelukseen ja joilla myös\ntyydytettiin renessanssin ihastusta aistilliseen, ruumiilliseen\nkauneuteen. Päämääränä oli huomion johtaminen pois dogman\narvostelemisesta ja sielunelämän tuudittaminen aistillismystilliseen\nturtumiseen, joka tekisi ihmisistä uudistuneen, ankaria puhtauden\nvaatimuksia noudattavan kirkon kuuliaisia lapsia.\n\nTämän pyrkimyksen taiteelliseen sisällykseen vaikutti ratkaisevasti\nrenessanssissa itsessään asuva voimantunto, Espanjan suurvalta-aseman\nluoma mahtavuustietoisuus ja uuden maailman antamien rikkauksien\naiheuttama loiston kaipuu. Rakennustaiteen alalla alkoi antiikin jalo\nlinjakauneus tuntua alastomalta ja köyhältä. Samoin kuin helleenit\nkulttuurinsa vanhentuessa ja turmeltuessa vaihtoivat karun doorilaisen\npilarin rehevään korinttilaiseen, 1600-luvun alkupuolen taiteellinen\nvaisto rupesi suosimaan uhkeita, täyteläisiä muotoja, koristellen\npilarien päät troopillisella kasvirunsaudella, avartaen rakennukset\nupeiksi palatseiksi ja kirkot mahtaviksi keskuskuvun alla oleviksi\nholviaukeamiksi, katkaisten kaaret keskeltä, että mystillisen\nnäkemyksen kaipaama, enkelien tuoma taivaallinen runsaus ikäänkuin sen\nkautta pääsisi valumaan kuolevaisten saataville, ja koristaen kaikki\nmarmorilla, kullalla ja maalauksilla. Maalaustaiteen alalla tämä\naistillismystillinen kauneuden kaipuu ilmeni ruumiin muotojen\nvoimakkaana tehostamisena, jonka aloitti jo itse Michelangelo ja joka\non renessanssin terveen aisti-ilon liioitteluksi muuttunut\njohdannainen; alkuperäisesti siveä ja hillitty väriasteikko remahti\nbarbaariseen loistoon. Parhaimpana esimerkkinä tästä voidaan mainita\nalankomaalaisen suurtaiteilijan _Peter Paul Rubensin_ (1577-1640)\ntuotanto. Kuvanveiston alalla oli kehitys sama: antiikilta opittu karu\nja ankara kauneus muuttui vähitellen pehmeämmäksi, naisissa lihallisen\nupeaksi, uinailevaksi tai joskus suorastaan keveähkösti iloiseksi\ntyypiksi. Hyvänä esimerkkinä viimeksimainitusta suunnista on Berninin\nPyhä Teresa, jolle ilmestyvä enkeli on enemmän nuori, veitikkamainen\ntyttö kuin taivaallinen olento. Silmäys 1600-luvun rakennus- ja\nmaalaustaiteeseen osoittaa, että sen jokainen saavutus on mitä\nvakuuttavinta valaisua yllä sanotulle, joka pyytää olla vain lyhyt\nviittaus yleisesti tunnettuun historialliseen vaiheeseen.\n\nTätä tyylikautta, joka siis saavutti pääilmauksensa rakennus- ja\nkuvaamataiteiden alalla ja vaikutti ratkaisevasti myös huonekalujen\nmuotoon ja huoneiden sisustukseen, on totuttu sanomaan barokiksi. Nimi\non johdettu espanjan sanasta barruco, jota alkuaan käytettiin\nkultasepän alalla tarkoittamaan soikeita tai muuten säännöttömiksi\nmuodostuneita helmiä ja sitten yleensä korujen ja muiden\ntaide-esineiden vapaata, rehevää koristelua. Kirjallisuuden alalla se\nvastaa, kuten jo tiedämme, myöhäisrenessanssia, ja on vähemmän sopiva,\nmutta on jäänyt silti käytäntöön renessanssin ja ranskalaisen\nklassillisuuden välisen ylimenokauden nimenä.\n\nBarokkityyli saavutti täydellisimmän asteen Espanjassa ja Italiassa,\njoissa katolinen taantumus valtasi koko yhteiskunnan ja ohjasi elämää\nsen kaikissa ilmenemismuodoissa. Heikompi sen vaikutus oli Ranskassa ja\nprotestanttisissa maissa, joissa reformeerattu aines pysyi sille\nkylmähkönä. Rakennus- ja maalaustaiteen kautta se kuitenkin antoi\nnäidenkin kulttuurille vallitsevan yleisleimansa.\n\n\n2\n\nUskonpuhdistuksen jälkimaininkien ollessa puheena on mainittava ns.\n\"jansenismi\", jolla oli Ranskassa 1600-luvulla huomattava merkitys.\nAlankomaalainen humanisti ja kiivas katolinen teologi _Cornelius\nJansen_ (1585-1638), Ypresin piispa, joutui kiistaan jesuiittain kanssa\nsiitä, oliko Jumala kerta kaikkiaan, tulevaista ja tapahtumatontakin\nelämää koskevan tiedon rajattomana haltijana, edeltäpäin ikäänkuin\nmäärännyt ihmisen autuuteen tai kadotukseen, vai oliko ihmisellä vapaan\ntahdon omistajana tilaisuus itse siveellisen pyrkimyksen avulla\nvaikuttaa kohtaloonsa. Edellinen mahdollisuus eli Augustinuksen\npredestinaatio-oppi, jota Jansen kannatti ja josta näihin aikoihin\nväiteltiin itse katolisuuden emämaassakin, Espanjassa, oli kuten\ntunnettua lievennetyssä muodossa saanut sijansa protestanttisuudessa,\nopissa synnistä ja armosta: ihminen ei tosin voinut tehdä omin voimin\nmitään pelastuksensa hyväksi, vaan hänen täytyi heittäytyä yksinomaan\nJumalan armon varaan, mutta kuka tietää, eikö juuri tähän sisältynyt\nmyös toivo edeltä määrätyn kohtalonkin välttämiseen, sillä mikäpä oli\nJumalalle mahdotonta. Tästä ajatuksesta sai alkunsa protestanttien\npietismimystiikka ja tämän ajattelutavan omisti myös Jansen. Hänen tätä\nselittävä teoksensa Augustinus ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen 1640.\nMutta jesuiitat eivät hyväksyneet oppia syntisen avuttomuudesta ja\narmon ehdottomasta välttämättömyydestä, vaan lähtien keskiajan\nskolastisen teologian pohjalta julistivat ihmisen tahdon vapaaksi ja\nopettivat, että hänen omaehtoisella siveellisellä pyrkimyksellään oli\nosuutensa Jumalan armotyön toteutumisessa ihmiseen nähden. Kysymyksessä\non siis vanha kristillisen pelastusopin ja logiikan ristiriita, sama,\njosta vuosisataa aikaisemmin Luther ja Erasmus polemisoivat. Kun sille\nannetaan jumaluusopilliset otsakkeet, se tuntuu nykyaikaisesta\nihmisestä turhalta väittelyltä, mutta muuttuu kiintoisaksi, jos\nkäsittelemme sitä tavallisen elämämme piiriin kuuluvana asiana. Silloin\nkysytään, onko ihminen vapaa siveellinen olento, jolla on mahdollisuus\nitse ohjata pyrkimystänsä, vai onko hän tässä suhteessa niin\nkykenemätön, ettei hän voi saavuttaa mitään ilman ulkoapäin tulevaa\napua. Augustinus, Luther ja Jansen vastasivat edelliseen osaan\nkieltävästi ja jälkimmäiseen myöntävästi, katolinen kirkko ja\nrenessanssin hengenvapautta ihaileva ajatussuunta päinvastoin.\nEnsiksimainitutkaan eivät suinkaan vähäksyneet siveellisen pyrkimyksen\nmerkitystä; he vain opettivat, että kyky siihen syntyy Jumalan armon\nsuoman herätyksen seurauksena. Oma vastauksemme on yksilöllisistä\nkokemuksista riippuvainen, voimakkaalla tahtoihmisellä toinen kuin\nsillä, joka heikkouden tunnossa etsii apua ulkopuoleltaan. Mutta jos\nkerran pidämme ihmistä myötäsyntyisesti siveellisenä olentona, jonka\nhengenvapaus on hänen arvokkain aarteensa, ei hänen omatahtoisen\npyrkimyksensä mahdollisuutta ja merkitystä tule eikä voi kieltää, ellei\nsamalla halua kieltää myös hänen ihmisyytensä ydinarvoa.\n\nSe rappiotila, jossa Ranskan katolinen kirkko ja erittäinkin\nluostarilaitos hugenottisotien jälkeen näyttää olleen, herätti sen\nomassa keskuudessa puhdistumisen ja kohoamisen halua. Tämä liike sai\nkäytännöllisen alkunsa ylhäisen parisilaisen lakimiehen _Antoine\nArnauldin_ (1560-1619) kritiikistä jesuiittoja vastaan (1594) ja\nvahvistui siitä, että useat hänen lapsistaan, joita oli kaikkiaan 20,\nryhtyivät jatkamaan isänsä taistelua. Tytär Angélique määrättiin\n8-vuotiaana (1599) Port Royal-nimisen, Parisin läheisyydessä,\nlounaispuolella, olevan cisterciläisluostarin abbedissaksi. N. 1608 hän\ntuli uskonnolliseen herätykseen ja alkoi muuttaa luostarinsa elämää yhä\naskeettisempaan suuntaan. Ennenpitkää siihen kuului kaikkiaan 12\nArnauld-suvun jäsentä. Tällä välin oli jansenilaisuus saapunut\nParisiin. _Jean du Vergier_ (1581-1643), joka oli opiskellut Louvainin\nyliopistossa ja siellä tutustunut Janseniin, alkoi palattuaan Ranskaan\ntaistella jansenilaisuuden aseilla hugenotteja vastaan. Asetuttuaan\nParisiin hän -- nyttemmin Saint Cyranin apotti -- tuli pian tunnetuksi\nvoimakkaana hengenmiehenä, pääsi Arnauldien perheen sielunhoitajaksi\nja alkoi työskennellä ystävänsä Jansenin kanssa katolisuuden\npuhdistamiseksi ja uudistamiseksi, taistellen erittäinkin jesuiittoja\nvastaan. Kardinaali Richelieu, jonka aatetoveri hän oli ollut\nnuorempana Poitiers'ssa, antoi vangita hänet 1638; hän sai olla\nvankilassa Richelieun kuolemaan (1642) saakka ja kuoli itse seuraavana\nvuonna. 1623 hän tuli äiti Angéliquen sielunhoitajaksi ja siitä alkaen\ntämä toimi kokonaan jansenilaisen pietismin hengessä. 1626 nunnat\nmuuttivat Parisiin, perustaen sinne toisen Port Royalin luostarin ja\njättäen entisen mies- ja naiserakkojen huostaan. 1709 Ludvig XIV\nlopullisesti, väkivalloin, hajoitti molemmat luostarit. Port Royal de\nParis on nyt sairaalana, Port Royal des Champs jansenilaisten\njälkeläisten uudistamana museona. Käytännössä jansenilaisuudella oli,\npaitsi hurskauden vaatijana, erikoinen vaikutus sikäli, että se\nharjoitti lasten ja nuorison kasvatusta ylläpitämällä kouluja, joissa\nopetus poikkesi jonkin verran humanismin linjalta äidinkielen puolelle,\nja joissa varsinkin moraalia teroitettiin jesuiittoja arvostelevassa\nhengessä. Mm. Jean Racine sai kasvatuksensa heidän koulussaan.\nJansenilaiset toimivat paljon Parisin ylimystön piireissä, joihin\nkoettivat vaikuttaa lukuisten oppikirjojensa, teologisten ja\npoleemisten julkaisujensa hiotulla, sivistyneellä tyylillä. Paavi ja\njesuiitat ymmärsivät jansenilaisuuden vaarallisuuden eivätkä levänneet\nennenkuin saivat sen tukahdutetuksi.\n\nSaint Cyranin kuoltua tuli jansenilaisuuden johtajaksi äiti Angéliquen\nnuorin veli _Antoine Arnauld_ (1612-1694), Sorbonnen tohtori, oppinut,\nhienosti sivistynyt mies, joka ei erään 1643 julkaisemansa\njansenilaisen teoksen vuoksi uskaltanut kahteenkymmeneen vuoteen\nnäyttäytyä julkisesti Parisissa. Sepitettyään 1655 Kirjeitä eräälle\nherttualle ja päärille (Lettres à un duc et pair) hän joutui\njesuiittain vaatimuksesta 1656 erotetuksi Sorbonnesta. Tämän\njohdosta Pascal ryhtyi sepittämään Kirjeitään ja näin olemme siis\njansenilaisuuden kautta joutuneet tutustumaan tähän kuuluisaan mieheen.\n\n\n3\n\n_Blaise Pascal_ (1623-1662) oli syntyisin vanhasta auvergnelaisesta,\naatelisesta virkamiesperheestä; isä oli lakimies Clermontissa, äiti\nkuoli hänen ollessaan kolmivuotias. Kasvatuksensa ja opetuksensa hän\nsai kokonaan isältään. Hänellä oli kaksi sisarta, joista varsinkin\nnuoremmalla, Jacquelinella, oli merkitystä hänen elämässään.\n\nVaihtelevien kohtaloiden jälkeen perhe muutti Roueniin, jossa isä,\nkatkaistuaan reitensä 1646, joutui toipumisaikanaan jansenilaisten\nvaikutuksen alaiseksi. Seurauksena oli koko perheen mieltyminen\njansenilaisuuteen, tämän kuitenkaan merkitsemättä vielä silloin\nPascalille varsinaista uskonnollista heräämistä. Perhe muutti Parisiin\nlopullisesti 1650 ja seuraavana vuonna isä kuoli. Heti tämän jälkeen\nJacqueline meni nunnaksi Port Royaliin. Näinä vuosina Pascal ahkerasti\nharjoitti matemaattisia ja fysikaalisia opintoja tehden kokeita ja\nosoittaen nerokkuutta mm. tieteensä käytännöllisessä soveltamisessa\n(esim. keksimällä laskukoneen). Elämäniloa hän ei halveksinut, ottaen\njoskus osaa libertiinien seuraelämään. Mutta marraskuussa 1654 hänelle\nsattui Neuillyn sillalla, hevosten pillastuessa, onnettomuuden uhka,\njoka kokonaan järkytti hänen hermostonsa. Yöllä marraskuun 23-24 p. hän\njoutui uskonnolliseen hurmiotilaan, jonka muistoksi aina piti mukanansa\n\"amulettia\", pergamenttipalaa, johon oli kirjoitettu heräämisen päivä\nja mystillisiä uskonnollisia lauseita. Hän muutti Port Royaliin, sen\nvanhaan maaseudulla olevaan osastoon, ja alkoi viettää ankaran\nkorutonta, uskonnollista elämää. Seuraavana vuonna hän sitten joutui\nystäväinsä kehoituksesta puolustamaan Antoine Arnauldia, painattaen\nensimmäisen Kirjeen maaseutulaiselle tammik. 23 p. 1656. Näin alkoi\njulkaisusarja, joka tuli sisältämään yhteensä 18 \"kirjettä\" --\nviimeinen ilmestyi maalisk. 24 p. 1657 -- ja joka tunnetaan nimellä\nMaaseutulaiskirjeitä (Lettres provinciales). Kirjoittaja oli muka joku\nLouis de Montalte -- Pascal pysyi kauan salassa. Jansenilaisten\nuskonnollista valistuneisuutta kuvaa se, että he -- myös Pascal --\nyksimielisesti uskoivat Port Royalin kirkossa säilytetyn Kristuksen\norjantappurakruunun piikin toukok. 24 p. 1656 parantaneen Pascalin\nsisarentyttären silmään ilmestyneen kyynelkanavan tulehduksen, mikä\nmiraakkeli oli jansenilaisille suuri voitonriemun ja jesuiitoille,\njotka eivät uskaltaneet väittää sitä \"väärinkäsitykseksi\", yhtä\nsuuri murheen aihe. Pascal vaipui tämän jälkeen yhä syvemmälle\nuskonnollis-filosofisiin mietelmiinsä ja askeettisuuden ankaruuteen.\nHänen terveytensä, joka oli ollut aina heikko, huononi arveluttavasti\n1658, josta alkaen hän vähitellen kitui loppuun. Ruumiinavauksessa\ntodettiin sairaalloisuutta vatsassa ja aivoissa. Port Royalin toimesta\njulkaistiin 1670 sikermä Pascalin Ajatelmia (Pensées), joiden sanottiin\nolevan sirpaleita ja luonnoksia hänellä tekeillä olleesta kristinuskon\npuolustamiseksi aiotusta teoksesta ja joiden painoasuun saattamisessa\nhänen jansenilaiset ystävänsä ja sisarenpoikansa Etienne Périer\nmenettelivät vapaammin kuin nykyaikaisen kritiikin mukaan olisi ollut\nsallittua. Pascalin omat alkuperäiset käsikirjoitusliuskat ovat onneksi\nsäilyneet ja uusia kriitillisiä painoksia on julkaistu. Hänen\nmatemaattiset ja muut moraaliset teoksensa jätämme mainitsematta.\n\nPascal oli sikäli harvinainen yksilö, että hänessä olivat hyvässä\nsovussa ne ominaisuudet, jotka tavallisesti antavat luonteille\ntäsmällisesti toisistaan eroavan leiman. Hän oli kuten itse sanoi mitä\nankarimman \"geometrian hengen\" noudattaja, so. tinkimättömän logiikan\nmies, joka ei uskonut mitään ilman tieteellistä perustelua ja johtelua.\nTämä hänen läpitunkeva älynsä ja logiikkansa teki hänestä matematiikan\nja fysikaalisten ilmiöiden tutkijan, Galilein muotiin saattamien\ntieteiden nerokkaan edustajan, joka ikäänkuin ruumisti vuosisatansa\nkokemusperäiset pyrkimykset. Se teki hänestä myös peloittavan\npoleemisen kirjailijan, joka oli voittamaton niin kauan kuin pysyi\nuskollisena totuudentunnolleen ja näille kahdelle aseelleen. Mutta\ntämän psyken rinnalla hänessä asui toinen: \"mystillinen pelko\nrajattomuuksien ikuista hiljaisuutta kohtaan\", väkevän, runollisen\nmielikuvituksen avaama, järjen koettimien ulkopuolella oleva\ntunnehurmion ja näkyjen maailma. Kun siis hänen \"geometrisen henkensä\"\npiiri loppui, hän eteni mielikuvituksensa siivillä pohtimaan asioita,\njoiden tunsi olevan omistettavissa toisin välinein kuin älyn\nlogiikalla. Tässäkin suhteessa Pascal oli niinkuin koko jansenilainen\npietismi vuosisatansa edustaja, sen tunnemystiikan harras viljelijä,\njota katolinen taantumus itse lietsoi Espanjassa ja Italiassa, koska se\nei siellä ollut missään kohdassa kirkon tiellä, mutta jota se joutui\nvastustamaan Ranskassa siksi, että jansenilaisuus samalla oli\njesuiittain ylivaltaan pyrkivää toimintaa estävä kansallinen virtaus.\nPascalin uskonhurmio edusti lisäksi tämän ja askeettisuutensa kautta\nmyös suoraan keskiaikaa, mikä ilmenee siitä, että hän harjoitti itsensä\nkiduttamista.\n\nHänen sisarensa rouva Périer kirjoitti hänen elämäkertansa ja sanoi\nsiinä mm., että \"Pascalilla oli luontainen kaunopuheisuuden lahja, jota\nhän lisäksi käytti siihen saakka tuntemattomien sääntöjen mukaan\". Nämä\nsääntönsä Pascal on ilmaissut Ajatelmissaan. Todellinen kaunopuheisuus\non tehdyn kaunopuheisuuden eli retoriikan vihollinen; teesit ja\nantiteesit ovat kuin vale-ikkunoita: ne eivät valaise, mutta tekevät\nrakennuksen tasasuhtaiseksi; hyvän tyylin tunnusmerkkejä ovat\nluontevuus ja totuus. On niin tarkoin kuin suinkin pysyttävä näiden\nrajoissa, varoen suurentamasta pientä ja pienentämästä suurta. Ei\nriitä, että se, mitä sanotaan, on ilmaistu kauniisti, vaan sen tulee\nmyös sopia hyvin tarkoitukseensa, niin, ettei siitä puutu mitään eikä\nsiinä ole mitään liiaksi. Lukiessamme luontevaa tyyliä hämmästymme ja\nihastumme, sillä odotimme tapaavamme kirjailijan, mutta tapasimmekin\nihmisen. On kirjoitettava miellyttävästi, mutta tosioloisesti, ja\nmiellyttävyys on juuri johdettava toden pohjalta. Nämä ohjeet, joita\nPascal noudatti pitkälle, ovat loogillisia tiivistyksiä niistä tyyliä\nkoskevista havainnoista, joita hän oli tullut tehneeksi Montaignen\nahkerana lukijana.\n\nKirjailijaksi Pascal siis joutui sattumalta, ystäviensä pyynnöstä,\njotka olivat tulleet tuntemaan hänen kykynsä tässäkin suhteessa. Port\nRoyalin erakkolassa harkittiin varmaan tarkoin, minkä kirjallisen\nmuodon aiottu yleisön valistaminen oli saava, ja kun tämä\njansenilaisten oppineiden siirtola ja syntynyt tilanne vastasivat\njokseenkin tarkoin Erfurtin oppineiden asemaa sataa vuotta aikaisemmin\n(s. 10), jolloin Hämärämiesten kirjeet sepitettiin, oli nyt samoista\nedellytyksistä tuloksena samanlaatuinen seuraus, kirjeiden muotoinen\nkirjallisuus, jossa vastapuolen heikkoudet paljastettiin armottoman\nlogiikan, tarkkojen tietojen ja hienotyylisen ironian avulla.\nTietosäkkinä olivat erakkolan kaikki oppineet, suuna eli tietojen\njärjestäjänä ja montaignemaisen sulavatyylisenä lausujana Pascal.\nMaaseutulaiskirjeet voi jakaa kolmeen pääosaan:\n\n1) Neljä ensimmäistä selittää Arnauldin ja muiden jansenilaisten\nkäsitystä armon merkityksestä; ne ovat yksinomaan puolustavaa laatua.\n\n2) Kaksitoista seuraavaa (V-XVI) käsittelee jesuiittain siveysoppia.\nPascal syyttää heitä kasuistiikasta eli siitä, että he hellittivät\nkristillisen moraalin vaatimuksista tai viekkaasti kiersivät niitä\nsilloin, kun ihmisten asema tai asia tai jesuiittain oma etu näytti\nniin vaativan. Jos esim. yksi heistä oli kannattanut jotakin käsitystä,\nvoitiin tätä yhtä ainoata mielipidettä tarpeen tullen käyttää päätöksen\nperusteena. Tällainen joustavuus teki heille mahdolliseksi miellyttää\nkaikkia ihmisiä ja siten levittää valtaansa. Vaikka Jeesus käskee antaa\nalmuja siitä, mitä meillä on ylitse oman tarpeemme, voivat rikkaat\npäästä tästä velvollisuudesta, koska muka liika, ylellisyys, on heidän\nasemassaan välttämätöntä. Rikos, esim. kaksintaistelussa tapahtunut\nsurma, voidaan antaa anteeksi sillä perusteella, ettei tappajalla ollut\nsurmaamisen tarkoitusta: hänen aikomuksensa oli hyvä, sillä hän tahtoi\nvain puolustaa ja puhdistaa kunniaansa. Voit vannoa olevasi viaton\njohonkin tekoon, vaikka olisit syyllinen, kunhan vannoessasi tarkoitat,\nettet ole tehnyt sitä esim. jonakin toisena päivänä tai toisessa\npaikassa kuin se oli tapahtunut, ja asetat sanasi siten, etteivät ne\nsido sinua tähän tiettyyn tekoon.\n\n3) Kaksi viimeistä kirjettä käsittelee jumaluusopillisia kysymyksiä,\nkirkolliskokousten päätöksien arvovaltaa ja Augustinuksen oppeja.\n\nKirjeet herättivät tavatonta huomiota; niitä lukivat sekä\njumaluusoppineet että maallikot, miehet sekä naiset, sillä niiden\nsivistynyt, hieno kielenkäyttö, selkeä äly ja logiikka, todellista\nmoraalia puolustava ja vihattuja jesuiittoja ruoskiva ironia koski\npäivän keskeisintä kysymystä. Ironia on melkein hellää: \"Olkaa\nsiunattu, Isäni, joka siten puolustatte lähimmäisiämme (jesuiittoja).\nToiset koettavat lannistaa sieluja raskailla lihankidutuksilla, mutta\nte osoitatte, että ne, joita olisi voinut luulla epätoivoisimmin\nsairaiksi, ovatkin hyvässä turvassa\". Joskus vaikutus on hienosti\nhumoristinen, esim. silloin, kun kirjoittaja antaa jesuiittain naivisti\npaljastaa kaikki kasuistiset auktoriteettinsa tai viekkaasti väistellä\nliian teräviä kysymyksiä. Yhdennestätoista kirjeestä alkaen pääsee\nvoitolle Pascalin siveellinen suuttumus, joka lämmittää hänen sanansa\nja antaa niille voimaa.\n\nKirjeet ovat sisällyksensä puolesta menettäneet ajankohtaisuutensa,\nmutta ovat säilyneet tuoreina tyylillisten ansioidensa vuoksi.\nAjatelmat taas ovat säilyttäneet tehonsa siksi, että niiden sisällys on\nvielä tänään ajankohtainen. Niiden yleisenä tarkoituksena on, voi\nsanoa, epäuskoisen saattaminen vakuutetuksi kristinuskon totuudesta,\nosoittamalla, ettei tämä ole vastoin järkeä, että se ansaitsee\nkunnioitustamme, koska se tuntee ihmisen niin hyvin, ja rakkauttamme,\nkoska se tarkoittaa tosi parastamme. Ihminen on mysterio, outo\nylevyyden ja alhaisuuden sekoitus, sijoitettu kahden rajattomuuden,\nsuuren ja pienen, väliin, mitättömyys verrattuna edelliseen, kaikki\nverrattuna mitättömyyteen. Hän etsii turhaan onnea ja on hauras kuin\nkaisla, mutta hän voittaa silti luonnon, koska hänellä on ajattelun\nkyky. Luonnon ei tarvitse erikoisesti varustautua surmatakseen hänet,\nsillä tähän riittää sumun häivähdys tai vesitippa, mutta kuollessaankin\nhän on etevämpi kuin tappajansa: hän näet tietää kuolevansa, kun taas\nluonto ei tiedä mitään etevämmyydestään häneen verraten. Hän kysyy\npeläten, mikä on hänen lopullinen kohtalonsa, ja etsii vastausta\nfilosofeilta. Epiktetos ja stoalaiset tuntevat kyllä hänen suuruutensa,\nmutta eksyvät puhuessaan hänen kohtalostaan otaksumiin; toiset\nfilosofit kuten Montaigne ovat taas selvillä ihmisen heikkouksista ja\nepäilyksillään vielä alentavat hänen arvoaan. Ainoan pätevän ratkaisun\ntarjoaa kristinusko. Ensimmäinen lankeemus riisti ihmiseltä\nalkuperäisen ylevyyden, mutta siitä jäi kuitenkin jälkiä; ellei ihminen\nolisi milloinkaan langennut ja turmeltunut, hän eläisi viattomuuden\ntilassa totuudessa ja onnessa; jos hän olisi ollut aina turmeltunut,\nhän ei tietäisi totuudesta eikä onnesta mitään. Jumalan armon kautta\nhän kuoltuaan vapautuu lankeemuksensa seurauksista. Opettaessaan näin\nkristinusko tarjoaa järjelle selityksen, jota tämä turhaan hakee\nmuualta. Ei ole siis olemassa mitään syytä olla kristinuskoa vastaan;\npäinvastoin jos olisi lyötävä vetoa siitä, onko Jumalaa vai ei, oma\netummekin vaatisi asettumaan positiiviselle kannalle: silloin emme pane\nalttiiksi mitään, sillä kristitty on onnellisin kaikista ihmisistä,\nvaan meillä on päinvastoin mahdollisuus voittaa iankaikkinen autuus.\nKristinuskon hyväksyminen ei ole vielä samaa kuin usko, joka on sydämen\nkiintymys Jumalaan, mutta uskon saavutamme pyrkimällä siihen\nvilpittömästi. Osoitettuaan täten järkeistietä, että meidän on\nvakaumuksella omistettava kristinusko, Pascal perustelee tämän\ntotuudellisuuden aikansa teologian aseilla. On tarpeetonta huomauttaa,\netteivät hänen teologiset todistelunsa tunnu nykyajan ihmisestä\nvakuuttavilta.\n\nSuunnilleen näin kulkee Pascalin kristinuskoa puolustava ja\nsuositteleva ajatus hänen mietelmiensä läpi. Mutta kehitellessään\nperustelujaan hän samalla ilmaisee oman perinpohjin kultivoituneen\nolemuksensa, osoittaen olevansa \"ihminen\" eikä \"kirjailija\",\nloogillinen ajattelija, joka sitoo epäilijät järkisyillä, ja syvä\nmielikuvitusihminen, joka ensimmäisen kerran runollisella voimalla\nsulattaa Copernicuksen maailmankuvan suurenmoiseksi kokonaisnäyksi,\npainaen Maan ja ihmisen niille kuuluvaan tomuhiukkasen asemaan. Mutta\nsilti Pascal ei ole pessimisti, vaan päättelee palavan uskonsa\ninnoittamana maallisen elämän olevan vain ihmisen valmistusaste\nikuiseen onneen. Olemalla samalla kertaa tiedemies, runoilija ja\nuskovainen sekä vielä lisäksi hieno tyyliniekka Pascal jo avasi\nklassillisuuden juhlasalin ovet, pyytäen vieraita astumaan sisään.\n\n\n4\n\nMutta ei vain jansenilaisuus ollut jyrkkä katolisen taantumuksen\nja jesuiittain vastustaja, vaan myös kansallis-ranskalainen\nkirkkopolitiikka, ns. \"gallialaisuus\", suhtautui epäluuloisesti ja\nestävästi voimistuneen paaviuden vallanhimoisiin pyrkimyksiin.\nJumaluusoppinut _Edmond Richet_ (1559-1631) kehitti gallialaisuuden\njärjestelmäksi, jossa selvästi ilmaistiin Ranskan katolisten\nkansallinen kanta paaviuteen nähden sekä dogmaattisissa että\nmaallisissa kysymyksissä. Tämän kannan tiivisti sittemmin (1682)\nBossuet Ranskan papiston julistukseksi, jossa todettiin, että\nkuninkaiden maallinen suvereenisuus oli kokonaan riippumaton paaveista,\nyleinen kirkolliskokous oli arvovallaltaan paavien yläpuolella, Gallian\nkirkon vanhat vapaudet oli pidettävä pyhinä, ja opin erehtymätön\nselittäminen kuului paaveille ja piispoille yhteisesti. Näistä ponsista\nalkanut monivaiheinen taistelu, jossa pohjaltaan oli kysymyksessä\nhugenoteille myönnetyistä oikeuksista huolimatta heikolle pohjalle\njäänyt omantunnonvapaus, päättyi Ranskassa vasta 1905, jolloin\npaavinvallan rajoja säädellyt konkordaatti lopullisesti peruutettiin ja\npaavin itsenäinen toiminta kiellettiin. Tässä pitkällisessä taistelussa\nkuningas oli kansalliskirkkonsa luonnollinen liittolainen.\n\nPaavillisuuden uutta ultramontaanista pyrkimystä, so. halua ulottaa\nvaltaansa Alppien takana oleviin maihin, joissa protestanttisuus oli\nsen asemaa järkyttänyt, ja myös kiihkouskonnollisuutta yleensä\nvastustivat vielä lisäksi ns. \"libertiinit\". Tällä nimellä leimattiin\naluksi moittivassa tarkoituksessa Hollannissa uudestakastajain lahko,\njosta sitä käytti Genèvessä myös Calvin. Genèven uudestakastajat\nhajosivat vainottuina ympäri Ranskaa ja veivät liikanimensä mukanaan.\nKun tällä alunperin tahdottiin moittia sitä, etteivät uudestakastajat\nvälittäneet tavallisesta kristillisestä siveellisyydestä, se pian\nkohdistettiin kaikkiin niihin, joiden uskomukset ja elämäntavat\nantoivat aihetta tällaiseen arvosteluun, ollenkaan enää kysymättä sitä,\nolivatko he uudestakastajia vai eivät. \"Libertiini\"-nimen käyttöön\nolikin runsaasti syytä. Ensiksikin sivistyneistössä oli renessanssin,\nMarot'n, Rabelais'n ja Montaignen ajoilta jäljellä epäilevää, vapaata\najattelua, jota hugenottisodat olivat vielä lisänneet. Uskonsotien\nyhtenä tuloksenahan näet oli Ranskassa niinkuin muuallakin fanatismin\nlauhtuminen kylmäksi, jopa pilkkaavaksi välinpitämättömyydeksi, joka\nkernaasti ilmaisi ajatuksensa Montaignen hienolla, epäilevällä tavalla,\nsamalla kuitenkin valtion järjestyksen ja kuninkaan vuoksi noudattaen\nulkonaisia muotoja ja säädyllisyyttä. Kirjailijain piireissä tällä\nelähtäneellä tyypillä oli sellaisia räikeitä edustajia kuin Theophile\nde Viau (s. 255), vaikka se vaikuttikin enemmän salassa, ravintoloissa\nja seuraelämässä, kuin julkisuudessa. Hienoimman asteensa libertiini\nsaavutti Rambouillet'n ym. salonkien \"kunnon mies\"- (l'honnête\n homme-) tyypillään, josta enemmän myöhemmin. Englannissa tapaamme\nlibertiinit kavaljeerien ja heidän runoilijainsa joukosta, ja kun\nstuartilaiset pääsivät 1660 palaamaan Parisista Lontooseen, saatiin\npian nähdä heidän etupäässä omistaneen ranskalaisten libertiinien\ntavat, vain raaistaen ne oman sivistymättömyytensä mukaisiksi. Henrik\nIV:n huudahdus: \"Parisi on aina yhden messun arvoinen\", on libertiinien\najatustavan osuva tunnuslause.\n\nKäsiteltäessä libertiinityyppiä ollaan muuten tutkimassa ja toteamassa\nsitä, millaiseksi renessanssin persoonallisuusihanne oli muuttunut\nniiden sadan vuoden aikana, jotka se oli ollut renessanssin johtajana\nja samalla sen vaikutuksen alaisena. Tosiasiat vaativat myöntämään,\nettei tuo ihanne suinkaan ollut toteutunut, vaan oli päinvastoin\nunohtunut, mikäli ei ollut kokonaan suistunut korkeasta asemastaan.\nEsim. Italiaan nähden rohkenemme huomauttaa, että Boiardon,\nArioston ja Tasson romanzorunoudella, sen saturomanttisella,\ntodellisuusvieraalla sisällyksellä, johon aikakausi innostui, on tältä\nkannalta todistusvoimaa. Samoin on muussa runoudessa vähitellen\nvallalle pääsevä pehmenevä hempeytyminen, syvien ajatusten ja\nvoimakkaiden pyrkimysten ja intohimojen katoaminen ja nautintopuolien\nliioitteleva, unelmoiva alleviivaaminen, erotuksetta kaikkeen\nkohdistuva repivä satiiri, ja vähäpätöisen älyleikittelyn kohoaminen\ntärkeäksi, eli siis lyhyesti sanottuna koko se veltostuva,\nliikasivistyneesti sievistelevä runouden suunta, joka saavutti\nhuippunsa marinismissa ja on ilmaus barokin samalla sekä aistillisesta\nettä raukeasti haaveilevasta erikoislaadusta, selvä osoitus siitä, että\nrenessanssin voimakkaan, terveen, raikkaaseen ulkoilmaan kuuluvan\ngentilhuomon sijaan oli tullut elämän suurista sekä aatteellisista että\nkäytännöllisistä kysymyksistä ja ristiriidoista syrjään jäänyt veltto\nsievistelijä, joka oli kykenemätön todellisiin miehen saavutuksiin.\nErikoisesti hänelle oli ominaista se, että hän oli käynyt\nuskonnollisissa ja filosofisissa vakaumuskysymyksissä, joiden vuoksi\nvielä jotkut renessanssin perilliset antoivat polttaa itsensä roviolla,\nvälinpitämättömäksi, noudattaen kuitenkin varovaisuussyistä tarkoin\nkaikkia ulkonaisia muotoja. Tällaisena hän oli katolisen taantumuksen\nja jesuiittain pedagogiikan tyypillinen kasvatti ja saattoi\njohdonmukaisesti Italian hengenelämän pitkälliseen köyhyyden tilaan.\n\nEspanjassa oli kuten tiedämme kehityksen tulos samanlainen. Vähitellen\nsielläkin, kuten mm. gongorismi ja Don Juan-tyypin ilmestyminen\nkirjallisuuteen osoittavat, kohosi näkyviin veltto sivistyneistön\ntyyppi, joka johti kansakunnan henkiseen ja aineelliseen vararikkoon.\nSe korkea aste, johon barokin taide kohosi Espanjassa, oli suurelta\nosalta ulkokuoren komeutta, sisällyksen ollessa jo parantumattoman\nhivutustaudin uhrina.\n\n\n5\n\nRenessanssin yksilöllisyysihailu oli lopputuloksenaan johtanut\nrajattomaan yksinvaltaan, joka edelleen pyrki hallinnon ankaraan\nkeskittämiseen. Espanjassa ja Italiassa maallinen valta ja kirkko\ntyöskentelivät sovussa rinnakkain ja toteuttivat yksinvallan ja\nkeskittämisen johdonmukaisesti hallinnon kaikilla aloilla, vieläpä\nluoden siitä aatteen, joka katolisen taantumuksen tukemana pyrki\nvalloittamaan kaikki maat. Ranskassa oli olojen kehittyminen tähän\nsuuntaan vaivalloisempaa ja pitkällisempää. Frans I kohotti jo, jatkaen\nedeltäjiensä työtä, kuninkuuden sangen vaikutusvaltaiseen asemaan,\nsaamatta kuitenkaan lopullisesti nujerretuksi ylpeätä, vapaudestaan\narkaa, osin vielä keskiaikaisten läänityskäsitteiden vallassa\nolevaa suuraatelistoaan. Kun sitten renessanssi ja tämän tytär,\nuskonpuhdistus, saattoivat koko kansan käymistilaan, ei kuninkuudella\nollutkaan voimia ylläpitää arvovaltaansa ja pakottaa riitaisia\nalamaisiansa sopuun. Espanjan sekaantuessa maan asioihin katolisuuden\nvarjolla Ranskan asema oli yhteen aikaan arveluttava, kunnes Henrik IV\nonnistui nostamaan kuninkuuden tehtävän näkyviin, luomaan rauhan ja\naloittamaan uudelleen nyt kaikkien kaipaaman ja välttämättömäksi\nymmärtämän hallinnon järjestämistä keskittämistyön. Tähän oli juuri\nkansalaissotien seurauksilla tärkeä sekä edistävä että estäväkin\nvaikutus: edellinen sikäli, että oli syntynyt yleinen voimakkaan\nkuninkuuden, keskityksen ja järjestyksen kaipuu ja että ylpeä, rikas\naatelisto oli sodissa menettänyt huomattavasti mahtiansa, jälkimmäinen\nsikäli, että hugenotit olivat onnistuneet lopultakin linnoittautumaan\nvaltioksi valtiossa, asettaen vielä kuninkaan kassalle raskaan\napurahavelvollisuuden. Aateliston itsenäisyydestä kuninkaat tekivät\nlopullisesti selvän muuttamalla ylimystön vähitellen hovista\nriippuvaksi henkivartija- ja palvojaluokaksi; viimeinenkin jäännös\nkansan vapauskäsityksistä, joita renessanssin yksilöllisyyshenki ja\nprotestanttien hallitsijasopimuksesta haaveileva filosofia (s. 106)\nolivat tukeneet, vuoti kuiviin fronde-kapinassa ja muissa\nvastarintaliikkeissä. Ludvig XIV:n tarttuessa 1661, Mazarinin kuoltua,\nhallituksen ohjiin tämä keskitys oli suoritettu loppuun; hän vain\nkruunasi sen Nantesin julistuksella, peruuttamalla hugenottien\nerikoisoikeudet ja vaatimalla alamaisiaan tunnustamaan vain yhtä,\nvaltakunnan virallista uskontoa.\n\nTämä valtava itsevaltiuden ja keskityksen virtaus levisi kaikkiin\nmaihin, tavaten päättäväistä vastarintaa ja voittajansa vain\nEnglannista. Cromwellin ja Miltonin taistelu oli kamppailua juuri sitä\nvastaan ja siksi olemme sanoneet englantilaista puritaanilaisuutta\n\"jyrkäksi ja taipumattomaksi vapaudenaatteeksi\". Palattuaan maanpaosta\nStuartit aloittivat uudelleen taistelun yksinvaltaisten ihanteidensa\npuolesta kärsiäkseen vielä kerran tappion (1688), minkä jälkeen\nEnglannin demokratia vähitellen takoi ne aseet, joiden avulla\nkatolilais-ranskalainen hegemonia lopuksi kukistettiin.\n\n1600-luvun alussa oli siis Euroopan elämässä huomattavissa\nvahva pyrkimys päästä kaikilla, sekä uskonnollisilla että\nyhteiskunnallisilla, poliittisilla ja taiteellisillakin aloilla\nyhdenmukaiseen, keskitettyyn, selkeään järjestelmällisyyteen:\nrenessanssin liikkeellepaneman ja kuohuttaman 1500-luvun jälkeen\nihmiskunta ikäänkuin liiaksi ponnistelleena ja väsyneenä kaipasi lepoa\nja mielenrauhaa. Tieteissäkin tämä pyrkimys kuvastuu: Galilei kohotti\nfysiikan ja matematiikan eli poikkeuksettoman johdonmukaisuuden\nmuodiksi ja Pascal jännitti älynsä koko terävyyden saadakseen\njärjestetyksi metafyysillisetkin asiat logiikan mukaisesti.\nFilosofia, joka renessanssin aikana oli ollut vapaiden henkien\nseikkailuromanttisena valtamerenä, alkoi vähitellen tyyntyä ja kiteytyi\njärjestelmiksi, joista aikakauden sielunrakenne kuvastuu.\n\nEnsimmäinen kuuluisa nimi uuden ajan teoreettisen filosofian alalla on\nranskalainen _René Descartes_ (1596-1650).\n\nKäytyään 1604-1612 jesuiittain koulua hän huvitteli ja opiskeli\nParisissa, kunnes meni 1617 sotapalvelukseen, viettäen Alankomailla,\nSaksassa, Böhmissä ja Unkarissa useita vuosia, aina 1621:een saakka,\njolloin palasi Ranskaan. Matkusteltuaan Italiassa hän asettui 1625\nParisiin, jolloin jätti siihenastisen pääharrastuksensa, matematiikan,\nja syventyi mm. valon taittumisen tutkimiseen ja linssien hiomiseen.\nVuodet 1629-1649 hän asui Hollannissa, kolmessatoista kaupungissa,\nkäyden vain kolme kertaa Parisissa, ja kerran Englannissa ja Tanskassa.\nHän vietti filosofin viisasta elämää, ilmoittaen osoitteensa vain\nparhaille ystävilleen, jotka välittivät hänen kirjeenvaihtonsa.\nRuokajärjestys perustui enimmäkseen kasviksiin; viiniä hän nautti\nharvoin. Hän pysyi katolisena, tuoden mukanaan Hollantiin Raamatun ja\nTuomas Aquinolaisen Summan (II, 151). Hänen kirjeistään ilmenee, että\nhän harrasti tänä pitkänä ajanjaksona etupäässä matematiikkaa,\nfysiikkaa ja musiikin teoriaa; niissä ei ole merkkejä siitä, että\nHollannin näihin vuosikymmeniin sattunut kukoistuskausi sekä\npolitiikan, kaupan että tieteen alalla (Heinsius, Vossius ja Grotius)\nolisi häntä kiinnostunut. Viisautensa hän tiivisti omista\najatuksistaan, sillä hän ei näytä olleen erikoisemman ahkera lukija.\nLatinan taito ei ollut hänestä tieteellisyyden todistus, sillä\nlatinahan oli Rooman rahvaan kieltä. Vain luonto ja ihmiselämä olivat\ntutkimisen arvoisia. Kun filosofia tuli näinä aikoina muotiin ylhäisten\nkeskuudessa, mm. Ruotsin hovissa, toimitti Descartesin ystävä,\nsikäläinen Ranskan lähettiläs niin, että kuningatar Kristiina kutsui\nhänet luokseen (1649). Tarkoituksena oli, että Descartes suunnittelisi\nkuningattaren haaveileman tiedeakatemian ja opettaisi hänelle\nfilosofiaa joka aamu klo 5; viimeksimainittu määräys oli perin ikävä\nfilosofille, joka ei ilman pakottavia syitä yleensä noussut vuoteestaan\nennen klo 11:sta. Nämä aikeet eivät onnistuneet: Descartesin ystävä\nsairastui keuhkokuumeeseen ja häntä hoitaessaan myös filosofi itse.\nHelmik. 11 p. 1650 Descartes kuoli Tukholmassa, jonne ensin haudattiin,\nmutta lepää nyt Parisissa, St. Germain-des-Près'n kirkossa. Hänen\npääteoksensa ovat: Metodin esitys (Discours de la méthode, 1637),\nMietelmiä filosofian perusteista (Meditationes de prima philosophia,\n1641), Filosofian perusteet (Principia philosophiae, 1644) ja Sielun\nintohimot (Les passions de l'âme, 1649).\n\nTyytymättömänä skolastiseen oppineisuuteen, joka ei kyennyt antamaan\nluotettavaa tietoa totuudesta, Descartes rupesi pyrkimään tähän oman\najattelun voimin. Geometrian harrastus valaisi hänelle tien, jota hänen\ntuli tällöin kulkea. Samoin kuin siinä ajatus päätyy muutamista\nselvistä totuuksista toisiin samanlaisiin, tulee filosofiankin lähteä\nepäämättömistä tosiasioista ja johtaa niistä loogillisesti uudet\ntotuudet. Voidaksemme siis päästä tälle _ratsionalismin_ tielle meidän\ntäytyy löytää tosiasia, joka on ehdottomasti kaikkien epäilysten\nulkopuolella. Etsiessään tätä Descartes siis hylkäsi kaikki, jonka\ntodellisuutta vastaan voitiin esittää pienimpiäkään epäilyksiä, ja\npäätyi lopuksi siihen, että epäily itse on ehdottomasti, riidattomasti\nolevaista ja totta, ja samalla siis myös se, joka epäilee.\n\"Epäilykseni\", mietiskeli Descartes, \"ja siis ajatteluni, sillä\nepäileminenhän on ajattelemista, ilmaisee olemassaoloni: ajattelen,\nsiis olen, cogito, ergo sum\". Tämän totuuden hän ymmärsi merkitsevän\nsitä, että \"minä\", \"ihminen\", on ajatteleva, henkinen olio, substanssi,\n\"jokin\", jossa ei ole mitään aineellista. Siitä selvyydestä, jolla\ntajuamme tämän ajatuksen totuuden, Descartes luuli voivansa tehdä sen\njohtopäätöksen, että kaikki selvä ja kirkas oivallus on myös totta.\nTotta on siis esim. (Lucretiuksen) väite, ettei tyhjästä voi syntyä\nmitään, ja vielä, että aiheuttajan täytyy olla vähintään yhtä\ntodellinen, reaalinen, kuin on sen aikaansaama vaikutus.\n\nMutta vaikka saammekin täten varmistetuksi riidattoman totuuspisteen,\nemme silti vielä pääse oman itsemme ja tietoisuutemme ulkopuolelle.\nUlkopuolisen maailman reaalisuus, todellisuus, esim. Jumalan\nolemassaolo, jää ymmärrettävästi edelleenkin tämän varmuuspisteen,\nepäilyksen, kohteeksi. Tarvitaan lisävalaistusta, apukeinoja,\ntunkeaksemme todellisuuden perille näissäkin asioissa.\n\nPaitsi ajattelua voimme loogillisesti sen mukaisesti pitää\ntietoisuutemme piiriin kuuluvina tosiasioina käsityksiämme, tunteitamme\nja halujamme. Käsityksemme ovat joko myötäsyntyisiä (ideae innatae) ja\nsellaisina oman henkemme ilmauksia, tai kokemusperäisesti\nulkopuoleltamme saatuja (ideae adventitiae), tai mielikuvituksemme\nluomia so. omatekoisia (ideae a me ipso factae). Totuudentunto on\nmyötäsyntyinen; ilon tunne aiheutuu ulkopuolisesta syystä; \"sireeni\" on\nmielikuvituksemme luoma fantastinen kuva. Käsitystemme joukossa on myös\nkuva rajattoman suuresta, täydellisestä ja iankaikkisesta olennosta\n(Jumalasta). Tämä ajatuskuva, idea, ei voi olla syntyisin minusta\nitsestäni, koska tiedän olevani rajoitettu ja katoavainen ja siis\nkykenemätön heijastamaan rajattomuutta ja ikuisuutta, vaan sen täytyy\nolla peräisin ulkopuoleltani, tosiolennosta, joka täyttää nämä mitat ja\nheijastaa kuvansa käsityspiiriini. Tähän sielutieteelliseen\ntodistukseensa Jumalan olemassaolosta Descartes liitti vielä toisen,\njonka johti itsensä Jumala-idean täydellisyyssisällyksestä. Samoin kuin\nkolmio-ideasta itsestään seuraa, että sen kulmain summa on kaksi\nsuoraa, johtuu Jumalakäsitteen täydellisyysvaatiosta, ettei siitä saa\npuuttua mitään tosiolennolle tunnusmerkillistä, jollaisena on mm.\npidettävä olemassaoloa. Tämän ontologisen todistuksensa rakentamisessa\nDescartes ajatteli harhautuneesti: olemassaolo ei kuulu käsitteen\ntunnusmerkkeihin.\n\nTodistettuaan näin mielestään tyydyttävästi Jumalan olemassaolon\nDescartes johdonmukaisesti päätteli, ettei tällainen täydellinen\nolento, jonka tunnusmerkkejä ovat mm. ehdoton hyvyys ja totuus, voi\npettää ihmistä, vaan ilmaisee meille juuri noissa selvissä ja\nkirkkaissa oivalluksissamme totuutensa. Samoin on Jumala-käsityksemme\nvastaista, että ne aistimukset ja mielteet, jotka syntyvät suhteissamme\nmuuhun ulkopuoliseen maailmaamme kuin Jumalaan ja joiden hankkimiseen\nmeitä ajaa synnynnäinen, vastustamaton uteliaisuus, antaisivat tuosta\nmaailmasta valheellisen ja väärän kuvan. Sekin on siis olemassa\nilmeisenä todellisuutena.\n\nNäin oli siis Descartesin mielestä esineellinenkin olevaisuus\ntodistettu varmuudeksi. Täten ei kuitenkaan vielä saatu tietoa\nesineellisyyden varsinaisesta laadusta. Aistimuksemme, jotka kertovat\nmeille esim. väreistä, äänistä, hajuista ja mausta, eivät lähde\nhuomiomme kohteina olevista esineistä, vaan ovat subjektiivisia\nvaikutelmiamme. Vasta kirkas ja selvä ajattelu voi tutkia ja määritellä\nesineiden tosiluonteen. Tähän pyrkiessään se toteaa tarvitsevansa\navukseen kolme käsitettä: substanssin, moduksen ja attribuutin.\nSubstanssi tarkoittaa sellaista todellisuutta, joka on olemassa\nitsenäisesti. Tämä itsenäisyys on kuitenkin sikäli rajoitettu, ettei\nsubstanssi voi ilmentyä \"alastomana\", omin voimin, vaan tarvitsee\navukseen ns. moduksen, joka ei ole varsinainen todellisuus, vaan\nsubstanssiin aina sidottu olo- ja ilmenemistila. Taas se modus, joka\nilmaisee substanssin tärkeimmän tunnusmerkin, sen erikoislaadun, on\nattribuutti. Substanssi ja attribuutti ovat siis muuttumattomia, modus\nmuuttuvainen muilta paitsi viimeksimainittua koskevilta osilta.\n\nTarkastaessamme nyt esineitä näiden käsitteiden valossa toteamme\nselvästi, että esine itse on substanssi, että sen attribuutti on\nulottuvaisuus ja että sen suuruus, ulkopiirteet, liike tai lepo ovat\nsen moduksia. Samoin oivallamme, että näin luonnehditut esineet ovat\nkokonaan toisia kuin ne aineettomat substanssit, henget, joiden\nattribuuttina on juuri ajatteleminen ja moduksina yksityiset ajatukset,\nkäsitykset, mielialat jne. Descartesin mukaan on siis olemassa kaksi\nyhtä todellista, mutta toisiinsa verrattuina aivan erilaista,\nvastakkaista maailmaa: aineellinen eli ruumiillinen ja henkinen. Hänen\nfilosofiansa on siis dualistista. Tähän aineen ja hengen dualismiin\nDescartes liitti vielä Jumalan ja maailman erikoissuhteen. Ainoa\ntodellinen, itsenäinen substanssi on tietenkin Jumala; hänen luomansa\nmaailma, sen aineelliset ja henkiset substanssit, eivät häneen\nverrattuina ansaitse tätä nimeä sen ehdottomassa merkityksessä, vaan\novat sen arvoisia vain suhteissaan omiin moduksiinsa ja siis\neräänlaisia toisen luokan substansseja.\n\nJos ja kun nyt esineen attribuutti eli tyypillisin tunnusmerkki on\nulottuvaisuus, seuraa siitä, ettei esine ole muuta kuin tilavuutta. Ei\nsiis voi olla mitään aineetonta, tyhjää tilavuutta, minkä vuoksi aine\non rajatonta ja rajattomasti jakautuvaista. Ollen vain tilavuussuureita\nesineet voivat muuttua ainoastaan asemansa, muotonsa ja kokonsa\npuolesta; luonnon tapahtumat ovat täten liikuntoilmiöitä. Mutta kun\naineessa itsessään ei ole liikkumiskykyä, liikunto voi aiheutua tai\npysähtyä vain toisen liikunnon kautta. Maailmankaikkeuden liikunnon\nsumma on aina sama, koska Jumala, liikunnon perusaiheuttaja, on antanut\nsille ja levolle määrätyn suhteen toisiinsa ja pitää tätä yllä; vain\nmolempien jako voi vaihdella. Matemaattisesti ajattelevan Descartesin\nmielestä luonto täten näytti suurelta mekanismilta, koneelta, jonka\nJumala oli alussa nykäissyt liikkeelle, kuten Pascal sanoi, ja joka\nkävi sitten itsessään asuvan voimansa pakosta, selvänä ja kaikissa\nyksityiskohdissaankin johdonmukaisesti rakennettuna ja oivallettavana.\nTäten hänestä tuli mekaanisen luonnonkäsityksen perustaja ja\njulkilausuja, Kantin ja Laplacen mekaanisen maailmansyntyteorian\nennustaja.\n\nDescartes sovitti mekaanista käsitystään myös elolliseen luontoon.\nElollisissa esineissä, ihmisen ja eläimen ruumis niihin luettuna, ja\nepäorgaanisessa luonnossa olevat, mekaanisesti vaikuttavat aineet ovat\nsamoja; erona on vain edellisten rakenteen suurempi mutkallisuus ja\nhienous. Kaikkia orgaanisia ilmiöitä on tämän vuoksi pidettävä\nmekaanisina toimintoina: ihmisruumis on kone, jonka erottaa\neläinkoneesta vain se, että siinä asuu myös sielu; eläimillä ei\nDescartesin mielestä (teologisista syistä) ollut sielua. Eläinten\nliikkeet -- esim. koiran juoksu ja hännänheilutus --, joita olemme\ntottuneet pitämään sielullisten toimintojen tuloksina, ovat muka\ntosiasiassa vain automaattisia heijastusliikkeitä ja selitettävissä\npuhtaasti fyysilliseltä kannalta. Tämän mekaanisen luonnonkäsityksensä\nkautta Descartes tuli myös materialistisen filosofian uranuurtajaksi.\nHänhän ei tosin ollut materialisti, koskapa asetti aineellisuuden\nrinnalle yhtä todellisena olevaisuutena henkisyyden, ihmiseen\nkuolemattoman sielun, jonka asuinpaikaksi otaksui käpylisäkkeen (corpus\npineale). Täällä sielu on veren hienoimpien aineosien, hermojen kautta\nkulkevien \"elämänhenkien\" (spiritus animales) vaikutuksen alaisena ja\nmuuttaen elämänhenkien suuntaa vaikuttaa puolestaan hermoihin ja\nlihaksiin. Tämä ruumiin ja sielun vuorovaikutus on Descartesin oman\ndualismin kannalta epäjohdonmukaisuus ja voidaan ymmärtää vain\najattelemalla myös sielu tässä tapauksessa aineeksi. Vasta silloin se\nvoi ottaa vastaan sysäyksiä toiselta aineelta, ruumiilta, ja antaa\nvuorostaan niitä tälle. Descartes harhautui logiikastaan ruvetessaan\nkäsittelemään hämärää \"sielu\"-käsitettä sen sijaan, että Vivesin tavoin\nolisi tyytynyt tarkastelemaan sielunelämän ilmiöitä. Sielun tyypillisin\ntunnus on ajattelu; kun sielu asettuu ihmiseen, se saa sille alkuaan\nkuulumattomia puolia: aistimuksia, intohimoja. Tahdon, joka on vapaa,\ntulee pakottaa nämä sielun korkeimman voiman, ajattelun kritiikin,\nalaisiksi.\n\nDescartesin substanssi ja attribuutti ovat nominalismin (II, s. 141)\ngenuksen ja specieksen, suvun ja lajin, uusia nimiä; hänen aineellinen,\nesineellinen maailmansa vastaa nominalismia, Aristotelesta, henkinen\nrealismia, Platonia. Hänen dualisminsa on syntynyt siten, että hän\nasetti nämä renessanssinkin paljon käsittelemät aineen ja hengen\nmaailmat sovinnossa rinnakkain. Tuomas Acquinolaisen filosofian ja\nkatolisen skolastiikan käsitysten mukaista on se, että Jumala, ylin\nsubstanssi ja totuuden lähde, yhdistää itseensä nämä molemmat\nolevaisuudet. Hänen moduksensa ovat hänen kolme persoonaansa ja hänen\nattribuuttinsa ehdoton täydellisyys. Näin Descartes asettuu\nhistoriallisesti keskiaikaisten ajattelijain sarjaan ja on siis\nkatolisen taantumuksen filosofi. Verratessamme hänen ajatteluansa vähän\nvanhemman Baconin kokemusperäiseen ohjelmaan huomaamme selvästi, kuinka\nteoreettinen ja merkityksetön se oli pyrittäessä hankkimaan todella\nreaalista tietoa.\n\nDescartesin seuraajien filosofian selostamme tuonnempana,\nklassillisuuden yhteydessä. Hänellä oli myös vastustajia: syvällinen,\nrunollinen ja inhimillinen Pascal, ja luonnontieteilijä ja matemaatikko\n_Pierre Gassendi_ (1592-1655), Descartesia, Aristotelesta ja Epikurosta\nym. filosofeja koskevien kriitillisten tutkielmien kirjoittaja, joka\nkaikessa pyrki kokemusperäisen tiedon kannalle. Hän teki tunnetuksi\nEpikuroksen filosofian (I, s. 311) ja Lucretiuksen (I, s. 370-372),\njoiden opit sovitti jonkin verran ristiriitaiseksi järjestelmäksi.\nVaikka Gassendilla ei olekaan positiivisen ajattelijan paikkaa\nfilosofian historiassa, hänen työllänsä oli kuitenkin aikanansa\nvalistava merkitys. Lucretiuksen runoelma tuli suosituksi -- Molière\nyritti kääntää sitä -- ja vapaa ajattelu, jota tosin vain libertiinit\nedustivat, turvautui häneen. Hänen jäljessään oli aikanaan nousevan\nenglantilaisen kokemusperäisen filosofian helppo levitä Ranskan\nsivistyneisiin piireihin.\n\n\n6\n\nSivuilla 144-145 olemme viimeksi tehneet selkoa tieteisiin ja\ntaiteisiin innostuneiden ihmisten taipumuksesta ryhmittyä jonkun\naineellisesti pätevän suosijan ympärille tai muuten, tasavaltaisessa\nveljeydessä, saadakseen ravintoa keskeisimmille harrastuksilleen.\nTäydentäen tuota kuvausta huomautamme, että renessanssin aikana Ateenan\nkuuluisa akatemia (I, s. 302) ja Aleksandrian Museion (I, s. 318)\nrupesivat vaikuttamaan näihin ryhmittymisiin siten, että varsinaiset\ntiedemiehet perustivat omia seurojansa, \"akatemioja\", kirjailijain ja\ntaiteilijain jäädessä entisten yhteisten \"salonkien\" vieraiksi. Väljä\nsymposion-, salonki- ja muu seurakäsite täsmällistyi siten, että\nakatemiat kiteytyivät siitä erilleen humanismin ja kokemusperäisten\ntieteiden ahjoiksi. Muistamme paitsi Cosimon akatemiaa (II, s. 483)\nJovianus Pontanuksen napolilaisen, Pomponius Laetuksen roomalaisen (II,\ns. 481, III, s. 11), Alduksen venetsialaisen (II, s. 551) ja Grazzinin\nyhteydessä (s. 316) mainitut firenzeläiset vastaavat laitokset.\nNiiden lukumäärä paisui aivan tavattomasti, niin että niitä oli\n1500-luvun lopussa lähes 700. Muoti oli niin voimakas, että\nnäyttelijäin seurueetkin nimittivät itseään, kuten tiedämme (s. 367),\n\"akatemioiksi\". Useimmilla oli iroonis-fantastiset nimet, samaan tapaan\nkuin della Crusca (= \"leseiden\") akatemialla, joka tuli kuuluisimmaksi.\nKielet, varsinkin latina ja italia, sekä sanakirjatyöt olivat niiden\npääharrastuksen kohteina. Italian tiedeakatemioista mainittakoon\nLuonnon salaisuuksien (Secretorum Naturae, Napoli, 1560), Ilvesten (dei\nLincei, Rooma, 1603, Italian nykyinen Kuninkaallinen) ja Koeakatemia\n(del Cimento, Firenze, 1657).\n\nVastaavaa harrastusta ilmeni Espanjassa (s. 295 ja 326), vaikka\nrajoitetummin; tunnettu on Valenciassa 1500-luvun lopulla toiminut\nYönvalvojain (de los Nocturnos, s. 381) akatemia, runouden harrastajain\nyhdistys, joka sai nimensä siitä, että se kokoontui yöllä. Espanjan\nvarsinainen tiedeakatemia perustettiin 1713. Ranskan ensimmäisen\nakatemian perusti Antoine de Baif 1570 (s. 181), ja sen lakattua Henrik\nIII toisen. Nämä eivät olleet keskiaikaisten runousseurojen\njälkeläisiä, vaan syntyneitä renessanssin ja italialaisten esimerkin\nvaikutuksesta; niiden elinikä oli lyhyt ja merkitys vähäinen. N. 1629\nalkoivat Parisissa muutamat kirjallisuuteen kiinnostuneet henkilöt\nkokoontua kerran viikossa tuttavalliseen seurusteluun kuninkaan\nsihteerin Valentin Conrartin luo, jolloin joku saattoi esittää\nvalmistamansa kirjallisen tuotteen ja pyytää siitä läsnäolevien\narvostelua. Vaikka kokoukset olivatkin varovaisuussyistä salaisia,\nkardinaali Richelieu sai niistä kuitenkin tiedon ja lupasi \"seuralle\",\nvaikka tämä ei sitä tahtonutkaan, suojeluksensa ja vahvistuksen. Näin\nollen seuran täytyi järjestyä virallisesti, pöytäkirjoin ja säännöin,\njotka kuningas tammik. 29 p. 1635 vahvisti. Näin syntyi Ranskan\nakatemia (l'Académie française). Jäsenmäärä oli oleva 40; virkailijoina\ntoimivat puheenjohtaja (directeur), varapuheenjohtaja (chancelier),\njotka valittiin arvalla kahdeksi kuukaudeksi kerralla, ja vakinainen\nsihteeri, joka valittiin äänestämällä. Virallisena suojelijana oli\nkardinaali. Sääntöjen 24:nnen pykälän mukaan \"akatemian päätehtävänä\noli mitä huolellisin ja ahkerin työskentely tiettyjen ohjeiden\nvalmistamiseksi kielemme käyttämistä varten, sen puhdistamiseksi ja\nkaunopuheistamiseksi, niin että se kykenee palvelemaan taiteita ja\ntieteitä\". Aluksi akatemia käsitteli jäsentensä sepittämiä\nkirjoitelmia, mutta luopui pian tästä, koska sellaisella toiminnalla ei\nollut merkitystä. Sitten se antoi Richelieun toimesta Corneillen\nCidistä lausunnon, jota runoilija ei tietenkään pitänyt oikeana.\nSääntöjensä 26:nnen pykälän mukaan akatemian oli valmistettava ranskan\nsanakirja, kieli-, puhe- ja runo-oppi. Ensiksimainitun työn se aloitti\n1639, asettaen pohjaksi parhaiksi tunnetuiden kirjailijain teokset\nMarot'sta alkaen; sanakirjan ensimmäinen painos ilmestyi 1694, kuudes\n1835. Järkevän vanhoillisena akatemian sanakirja on kulkenut, perustuen\naina kirjallisuuden sanastoon, jonkin verran elävän kielen jäljessä,\nvarjellen kirjakieltä äkillisiltä ja mauttomilta rahvaanomaisuuksilta\nja täsmällistäen sanojen merkityksen. Se on pyrkinyt hoitamaan enemmän\nyleissivistykselle kuin ammatti- ja teknillisille aloille kuuluvaa\nkieltä. Sanakirja on akatemian tärkein työ; muita mainitussa sääntöjen\npykälässä aiottuja tehtäviä se ei ole milloinkaan suorittanut.\nAlkuvuosikymmeninään akatemia oli vaatimaton laitos, vailla suurempaa\nmerkitystä; vasta Ludvig XIV osasi antaa sen nimelle, jäsenyydelle ja\nkokouksille sellaista loistoa, että siitä tuli, kuten hän oli\ntarkoittanutkin, valtakunnan henkisen elämän virallinen keskus, joka\nedusti tällä alalla hänen yksinvaltaista keskittämispyrkimystään. Tästä\nhuolimatta kävi niin, että monet Ranskan kirjallisuuden parhaat nimet\novat jääneet vaille sitä kunniaseppelettä, jota akatemian jäsenyys\nmerkitsee: Scarron, Descartes, Malebranche, Pascal, Rochefoucauld ja\nMolière eivät esim. ole kuuluneet sen jäseniin; samanlaisia unohduksia\nsisältyy kaikkiin seuraaviin aikakausiin. Aina jonkin verran\nvanhoillisena, virallisena ja valtion varjossa olevana laitoksena\nakatemialta on luonnollisista syistä puuttunut sitä raikasta verta ja\nesteetöntä toiminnan tilaisuutta, joka voi vaikuttaa kirjallisuuden\nelämään todella hedelmöittävästi: se on ollut enemmän vanhojen\ntulo- kuin nuorten lähtösatama.\n\nRanskan tiedeakatemia (l'Académie des sciences) oli myös alkuaan\nyksityinen tieteenharrastajain piiri, johon kuuluivat mm. Descartes,\nGassendi ja Pascal, ja joka Colbertin toimesta muodostettiin 1666\nviralliseksi, vahvistettujen sääntöjen mukaiseksi tieteelliseksi\nseuraksi. Molemmat akatemiat, joiden jäseninä oli vain ylimystöä,\nlakkautettiin suuren vallankumouksen aikana ja järjestettiin 1795\nyhdeksi suureksi tieteelliseksi instituutiksi, jonka alaosastoja ovat\nnykyinen Ranskan akatemia ja tiedeseurat.\n\nEnglannissa renessanssi aiheutti jonkin verran kirjallista salonki- ja\nravintolaelämää, kuten tiedämme Sidneyn ja Jonsonin historiasta. 1616\ntehtiin yritys \"Jaakko I:n kunnia-akatemian\" perustamiseksi --\njäseniksi aiottiin mm. George Chapman, Michael Drayton ja Ben Jonson\n--, mutta kuninkaan kuollessa aie raukeni. 1635 oli akatemian,\n\"Minervan museon\", perustaminen jälleen puheena, mutta jäi sikseen. N.\n1645 alkoivat Lontoossa eräät Baconin tieteen innokkaat harrastajat\nsaksalaisen Heinrich Oldenburgin aloitteesta pitää kokouksia, ja täten\nsyntyi vähitellen Kuninkaallinen seura (The Royal Society); sen\nensimmäinen perustava pöytäkirja on päivätty marrask. 28 p. 1660.\nSäännöt vahvistettiin lopullisesti 1663. Kuvaavaa on, että kun\nRanskassa tuli kansakunnan keskeisimmän oppineen laitoksen, akatemian,\npääharrastukseksi kielen ja tyylin viljeleminen ja hoitaminen,\nEnglannissa saivat vastaavan aseman kaikki kokemusperäistä tiedettä\nedistävät pyrkimykset. Kieleen nähden Kuninkaallinen seura vahvisti\nvain sen ohjeen, ettei sen julkaisuihin saanut painattaa mitään, joka\nei ollut ajateltu ja kirjoitettu niin selvästi ja hyvällä kielellä,\nettä sen saattoivat kaikki sivistyneet vaikeudetta ymmärtää,\nKokemusperäisten tieteiden edistäjänä Englannin Kuninkaallisella\nseuralla on ollut koko maailmassa herättävä, johtava asema. Isaac\nNewtonin teokset kuuluvat sen varhaisimpiin julkaisuihin.\n\nSaksan akatemiat syntyivät italialaisten esimerkin mukaan. Ensimmäisiä\nmerkkejä niistä ovat mainitsemamme humanistien muodostamat kerhot\n(sodalitates, s. 15). Zincgrefin piiri (s. 209) merkitsi akatemiamaista\npyrkimystä. Firenzeläisen Cruscan mukaan perusti sitten Anhaltin\nruhtinas Ludwig 1617 ns. Hedelmällisen seuran eli Palmuveljeskunnan\n(Die Fruchtbringende Gesellschaft oder der Palmenorden), jonka\npäätarkoituksena oli ryhtyä vastustamaan saksankieleen tunkeutuvaa\nmuukalaista vaikutusta ja yleensä harrastaa äidinkielen tutkimista,\npuhdistamista ja kaunistamista. Tällaisia seuroja syntyi pian\nlukuisasti, kaikilla italialaisten akatemiain mukaan hyvin omituiset\nnimet. Kun maa oli parhaillaan kolmikymmenvuotisen sodan jaloissa,\nvaltasi se idyllinen rauhanhenki, joka tuulahti D'Urfén pian\nSaksassakin tunnetuksi tulleesta paimenromantiikasta, siellä ihmisten\nmielen erikoisen voimakkaasti, ja kun vielä viisaus oli paimenille muka\nluonteenomaista, sai uusi oppineiden seurojen muoti eräänlaista\npaimenrunouden idyllipukua, mikä joskus ilmenee niiden nimistäkin;\nnürnbergiläinen Kukkasveljeskunta eli Pegnitzin paimenet on pätevä\nesimerkki tämän muodin äärimmäisestä asteesta. Selvää on, että seurojen\ntähän kehitykseen vaikutti myös marinismi, jonka kielellinen hienostelu\nerikoisesti miellytti sivistyshaluisia saksalaisia. Vielä on\nhuomattava, että Saksan äärimmäinen heikkoudentila vaikutti\nherättävästi kansallistuntoon, synnyttäen romanttista halua etsiä\nsuuruutta ja voimaa germaanisesta menneisyydestä, kun sitä ei ollut\nnykyisyydessä. _Philipp von Zesen_ (1619-1689) ja hänen perustamansa\nSaksanmielinen seura (Die Deutschgesinnte Genossenschaft, Hampuri,\n1643) veivät kielen puhdistus- ja kansallisen innostuksensa jo\nkoomillisuuteen saakka: saksa oli Paratiisissa puhuttu alkukieli,\nkreikka ja latina vain sen turmeltuneita murteita. Myöhemmin tapaamme\nnämä kansallisesti intoutuneet kielihaaveilut mm. Ruotsista ja\nSuomesta.\n\n\n7\n\nItalialainen salonkielämä ei suinkaan heikontunut siitä, että\nhumanistit ja muut oppineet, joiden salonkikykyisyys väliin oli\nkysymyksenalainen, jäivät siitä pois, ryhmittyen akatemioiksi.\nPäinvastoin se kukoisti entistä enemmän marinistisen barokkihienostelun\ntyyliin, erikoisen huomion kohteena mainitun koulun ja aikakauden\nyleisen harrastuksen mukaan kielellinen sirous. Tämä italialainen\nsalonkikulttuuri sai kuten etelän sivistysmuodot yleensä vielä\n1600-luvun alkukymmeninä jäljittelijöitä Parisissa, aiheuttaen siellä\nerikoisen \"sievistely\"- (préciosité-) muodin, jolla on ollut huomattava\nvaikutus myös kirjallisuuteen. Alkunsa muoti sai yhden ainoan henkilön\nharrastuksesta.\n\nFrans I:n ja Henrik II:n aikana alkanut hovi- ja ylimyspiirien\nhienostuminen oli keskeytynyt hugenottisotien raakuuteen. Henrik IV\nhaasteli murretta eikä pitänyt väliä, vaikka kaskut ja sanat hänen\nympäristössään sivuuttivat sopivaisuuden rajat. Mutta rauhan tultua ja\nvarallisuuden alettua lisääntyä tavat ja puheet taas vähitellen\nhienostuivat. N. 1608 markiisitar de Rambbuillet osoitti mieltään\nhovipiirien karkeutta vastaan siten, että lakkasi käymästä kuninkaan\nhovissa ja perusti itselleen omansa. Hän oli tyttönimeltään Catherine\nde Vivonne ja oli Ranskan Espanjan- ja Rooman-lähettilään, Jean de\nVivonnen, Pisanin markiisin, ja italiattaren Julia Saveliin tytär,\nsyntynyt Roomassa 1588. Siellä hän meni 12-vuotiaana naimisiin tulevan\nRambouillet'n markiisin kanssa. Muutettuaan Parisiin hän uudisti\nTuileriain lähellä, St.-Thomas-du-Louvre-kadun varrella, olevan talonsa\nisontamalla sen ikkunat, yhdistämällä huoneet suurin kaksoisovin\nsalonkisarjaksi ja käyttämällä huonekalujen ja seinien koristeluun\nentisen punaisen ja himmeänkeltaisen sijaan sinistä, kultaa ja hopeaa.\nTäällä hän vastaanotti vieraansa, joihin kuuluivat mm. neiti de\nScudéry, rouvat de Sevigné ja de la Fayette, Voiture, Malherbe, Racan,\nCorneille, Scarron (s. 255) jne., sanalla sanoen Parisin hienoin\näly-ylimystö, syntyperään katsomatta. Rinnallaan tyttärensä Angélique\nja Julie, Arthénice (väännös Catherinesta) hallitsi salonkiaan\n\"sydämen kohteliaisuudella\" (la politesse du coeur) ja hienolla,\nsopusointuisella keskustelutaidolla, jossa sukkelasanaisella\nhenkevyyden leikillä (jeu d'esprit) oli tärkein sija. Tämä henkevyys\noli ilmaistava kielenkäytöllä, jonka jokainen sana oli hienotunteisen\nsivistyneisyyden kannalta mitä tarkimmin punnittava. Näin kehittyi\nteko- tai liikasivistynyt (précieux) kielenkäyttö, josta Somaizen\ntekemä Sievistelijättärien suuri sanakirja (Grand dictionaire des\nprécieuses, 1661) antaa eriskummallisen kuvan. Samoin kuin\nislantilaiset käyttäessään \"kenninkejään\" (II, s. 110) ja eufuistit\nrunollisia vertauksiaan sievistelijöistäkin tuntui liian karkealta ja\nsivistymättömältä mainita asioita suoraan nimeltä, minkä vuoksi he\nturvautuivat omiin keksimiinsä tunnuskuviin. Niinpä oli arkipäiväistä\nsanoa käsi, vaan oli tämä ruumiinosa ilmaistava vertauksella \"sirosti\nliikkuva\" (la belle mouvante); \"nojatuoli\" oli \"keskustelun\nmukavuusväline\" (la commodité de la conversation); hampaat = \"suun\nkalusto\" (l'ameublement de la bouche) jne. Muutamat tällaisista\nvähemmän koomillisista sanontatavoista jäivät kieleen pysyväisesti.\nPaitsi keskustelua salongissa, alkoovissa ja rouvan makuuhuoneessakin\nhänen vuoteensa ympärillä, ohjelmaan kuului myös päivän kirjallisten\ntuotteiden arvosteleminen ja leikittely runosäkeillä. Julian\nsyntymäpäiväksi 1641 salongin kantavieraat sepittivät yhteisen\nlyyrillisen kokoelman nimeltä Julian seppele (La Guirlande de Julie).\nGentlemannin ihanteena oli \"kunnian mies\" (l'honnête homme),\nrakastettava, pirteä, hienosti puettu, viettelevästi kevytmielinen\nlibertiini, jonka ihanteen L'Astrée-romaani oli osaksi luonut (s. 185).\nRambouillet'n salongin kukoistusaika oli n. 1610-1660; Catherine kuoli\n1665. Muitakin salonkeja syntyi; tunnetuimpia niistä olivat \"kuuluisan\nSapphon\", neiti de Scudéryn (n. 1650:stä alkaen) ja rouva Scarronin,\ntulevan rouva de Maintenonin, porvarillisempi salonki. Hienosteleva\nporvaristo alkoi tietysti matkia ylimystöä ja sai Molièren\nSievistelevistä hupsuista itselleen tässä ominaisuudessa katoamattoman\nmuistomerkin.\n\nKirjailijat huomasivat pian, että akatemian ja salonkien edustamaa\nkulttuuria oli syytä kunnioittaa, ja luopuivat, ajatellen hienoja\nnaisia, 1500-luvun sanonnan vapauksista. Mutta omistaessaan täten\nsalonkien tyylin he samalla joutuivat kannattamaan niiden\nliikahienostumista ja ennakkoluuloja. Miellyttääkseen niitä he alkoivat\nharrastaa sydämen intohimojen erittelyä, käsitellen kauan vain\nmoraalisia kysymyksiä. Näin syntyneestä psykologisesti arvokkaasta\nkirjallisuudesta puuttuu kuitenkin persoonallisen tunne-elämän lämpö,\nluonto ja yhteiskunnallisten kysymysten harrastus. Ja vaikka kieli\nsäännöllistyi ja sivistyi, vieläpä rikastuikin, se toisaalta rajoittui\nja menetti väriä ja luonnontuoreutta.\n\nRambouillet'n salongin suosituin henkilö, välttämätön huviministeri,\noli _Vincent Voiture_ (1598-1648), rikkaan viinikauppiaan poika\nAmiensista, aluksi kuninkaan veljen Gaston d'Orléansin ja sittemmin\nRichelieun suosikki, diplomaatti ja akateemikko, joka osoitti\nluonteenlujuutta ja valistunutta mieltä ainakin sikäli, ettei\nujostellut aatelitonta syntyperäänsä. Hän oli taitava sepittelemään\nsamalla imartelevia ja satiirisesti kompahenkisiä pienoisrunoja, joissa\nmarinistinen liioittelu sai korvata todelliset tunteet. Tärkeämpiä kuin\nnämä ovat hänen kirjeensä, joissa hän käsittelee päivän henkilöitä ja\nasioita salongin tyyliin kuuluvalla keveällä ja leikillisellä\npikkuilkeydellä, suhtautumatta mihinkään vakavasti. Kirjeidensä\nperustuksella Voiturea pidetään sen ranskalaisen pakinatyylin\nuranuurtajana, jonka sittemmin Voltaire kehitti korkeimmilleen ja joka\non salonkien pintapuolisten, yleensä syvempään aatteellisuuteen ja\nvakaumuksellisuuteen kykenemättömien perhospiirien uskollinen\nelämänkuvastin. Kulttuurihistoria käyttää usein nyt kysymyksessä\nolevasta salonkielämästä ihailevia sanoja, pannen suuren painon siinä\nvallitsevaan ulkonaiseen sirouteen; muistettava on kuitenkin, että se\noli tosiasiassa veltostumisen ja rappeutumisen tielle joutuneen\nlibertiiniylimystön tyhjänpäiväistä leikittelyä. Voiture ei julkaissut\neläessään mitään; hänen Säkeensä ja kirjeensä (Vers et Lettres)\nilmestyivät 1649.\n\nSievistelijöiden mielilukemista olivat romaanit. D'Urfén L'Astrée oli\nilmestynyt Rambouillet'n salongin alkuvuosikymmeninä (1610-1627);\nsitäpaitsi olivat italialaiset ja espanjalaiset paimenrunouden,\nveijari- ja muut romaanituotteet, vieläpä Fiammetta ja Amadis,\nRanskassa tunnettuja jo edelliseltä vuosisadalta alkaen, jolloin vanha\nsankari- ja ritariromaani oli muutenkin kukoistanut. Kun näistä\nkaikista ilmenevä paimen- ja lemmenkärsimyksen sekä sankaruuden muoti\noli barokin olemuksen ydinaineistoa, kohdistui salonkien kirjallinen\nharrastus luonnostaan niiden osoittamalle alalle. Viitaten Soreliin,\nScarroniin ja Bergeraciin, jotka edustavat salonkien satiirista henkeä\nja kuuluvat myös ajankohdan romaaniharrastuksen edustajiin, mainitsemme\n_Marin le Roy Gombervillen_ (1600-1674), ahkeran akateemikon, joka\nsepitti useita moniosaisia paimen- ja seikkailutyylisiä romaaneja.\nTunnetuin on viisiosainen Polexandre (1632-1637), jossa mallina on\nollut Heliodoroksen romaani. Sen mukaisesti sankari vaeltaa koko\nmaailman läpi hakien prinsessa Alcidianen saarivaltakuntaa.\nGombervillestä tuli n. 50-vuotiaana harras jansenilainen. _Gauthier de\nla Calprenède_ (1610-1663) vei Cassandre-romaanissaan (1642-1645)\nlukijansa Persiaan, Dareioksen ja Aleksanterin aikoihin, sankariensa\nskyytalaisen Oroondaten ja prinsessa Statiran seuraan. Hänen muutkin\nromaaninsa (Cléopátre, 1647) ja Faramond eli Ranskan historia (-- ou\nl'histoire de France, 1661) ovat nimiltään ja näyttämöiltään\n\"historiallisia\" ja sellaisina historiallisen romaanin alkukokeita;\nL'Astrée oli ollut siinäkin tien näyttäjänä. _Madeleine de Scudéry_\n(1607-1701), oman salonkinsa valtijatar, oli erittäin ahkera\nkirjailijatar, joka sepitteli hänen aikanaan ihastuksella luettuja,\nmutta sittemmin kuolleita, sietämättömän laajoja, historiallissävyisiä,\nmoralisoivia suurromaaneja. Kuuluisin niistä on Artamenes eli Kyros\nSuuri (Artamene ou le Grand Cyrus, 1649-1653, 6.679 sivua). Hänen\nromaaninsa olivat aikalaisilleen erikoisesti kiintoisia siksi, että\nniissä kuvattiin salanimien varjossa silloisia päivän huomattavia\nhenkilöitä. Tämä tapa oli peräisin paimenromaaneista (s. 165), Barclayn\nArgeniista (s. 40) ja Rambouillet'n salongissa harjoitetusta\nhenkilöiden kirjallisesta luonnehtimisesta, mikä leikki taas johtui\nTheophrastoksen Siveellisistä luonteista (I, s. 310), humanisti\nCasaubonin 1592 julkaisemasta ja selityksillä varustamasta painoksesta.\nTällainen salonkien jäseniä luonnehtiva kirjallinen kuvasarja\njulkaistiin 1659. Clélie-romaanin Scaurus ja Lyriane tarkoittavat\nScarronia ja hänen vaimoaan; Artameneen Sappho on kirjailijatar itse,\nKyros -- Condé, Korintin kuningatar Cléobuline -- Ruotsin Kristiina,\nMyrinthe -- Magnus de la Gardie jne. Tyypillistä näille romaaneille on\n(1) niiden tavaton laajuus, joka osaksi johtuu espanjalaisten tapaan\nväliin sijoitetuista alakertomuksista; (2) juonen samanlainen rakenne:\nkertomus rakastavaisista, jotka ollessaan menemäisillään avioliittoon\njoutuvatkin odottamattomien tapahtumien johdosta erilleen, heidän\nuskollisuudestaan ja siitä, kuinka nuori sankari mm. ritarillisella\nkäytöksellään ja sanoillaan todellakin osoittautuu onnensa arvoiseksi:\nja (3) historiallisen puolen valepukumaisuus, päähuomion ollessa koko\najan kohdistuneena sielunelämän erittelyyn, olivatpa sitten kyseessä\ntehdyt tai todelliset henkilöt.\n\nScarron ja muut burleskin edustajat ivasivat tätä valheellista,\nelämästä vieraantunutta romaania, josta vihdoin tekivät lopun _Boileau_\nRomaanisankarien dialogilla (Dialogue des héros de romans, kirjoitettu\n1664 ja julkaistu säälistä neiti Scudéryta kohtaan vasta 1713) ja\n_Antoine Furetière_ (1619-1688) Porvariromaanilla (Le Roman bourgeois,\n1666), jossa hän ivasi Scudéryn kirjoja ja vaati ryhdyttäväksi\ntosielämän kuvaukseen. Barokin romaani olikin harhautunut\nluonnottomuuteen, satunnaisiin seikkailuihin, epätavallisen\ntunne-elämän erittelyyn, liioittelevaan tekoälykkyyteen ja\npöyhkeilevään tyyliin, joten aika oli palata hyvän maun ja terveen\njärjen kannalle. Tämän parannustyön suoritti Boileau. Barokin romaani\nei kuitenkaan ollut aivan hyödytön: se opetti seuraavan polven\nkirjailijoille sielun erittelyn taidon.\n\n\n8\n\nPalatessaan kotimaahansa 1660 Stuartit ja heidän kavaljeerinsa veivät\nsinne barokin kulttuurin. Englannin keskeinen barokkihovilainen on\nranskalainen kreivi _Philibert Gramont_ (1621-1707), aikakautensa\nsiroin, sivistynein ja kevytmielisin libertiini, joka 80-vuotiaana\nsaneli langollensa _Anthony Hamiltonille_ (1646-1720) Muistelmansa\n(Memoires du comte de Gramont, 1713), barokin tutkijoiden\nkorvaamattoman lähdeteoksen. Naisten puolella esitti Englannissa\nbarokin hengettären osaa edustavasti Mazarinin sisarentytär _Hortense\nManeini_, jonka salongin kuuluisin jäsen oli ranskalainen soturi,\noppinut maanpakolainen ylimys _Saint Évremond_ (1610-1703). Tämän\nteokset (1705), varsinkin ironiassaan mestarillinen Keskusteluja\n(Conversations), ovat myös barokin tutkimuksen tärkeitä lähteitä.\nEnglannissa barokki ja klassillisuus olivat samanaikaisia ja\nsulautuivat yhteen, kuten tulemme näkemään käsitellessämme Stuartien\nkirjallisuutta.\n\nBarokki oli ennen kaikkea upeata hovikulttuuria: kun Saksassa ei ollut\nsuurta keskushovia, jäi sen kehittyminen siellä heikommaksi kuin\nRanskassa ja Englannissa, mutta ei silti olemattomaksi. Ranskalaisten\nromaanien keskeinen näyttämö, hovi, ja sen sirosteleva naisenpalvonta\nja lemmenelämä väistyivät vastaavissa saksalaisissa tuotteissa\ntaustalle, antaen etusijan oppineille ja moralisoiville mietelmille.\nKäsitys rakkaudesta ja naisen siveellisestä arvosta syveni, kuten usein\nennenkin oli tapahtunut ranskalaisten aiheiden joutuessa saksalaisen\ngemütin haudottaviksi.\n\nRanskalaisen barokkiromaanin muodin toi Saksaan ennen mainittu\nkieli-intoilija _Philipp von Zesen_, ensiksi kääntämällä pari Madeleine\nde Scudéryn romaania ja sitten sepittämällä vastaavanlaatuisia itse.\nTunnetuin on Adrian Ruususuu (Die adriatische Rosemund, 1645), kertomus\nRitterhold von Blauenin rakastumisesta venetsialaiseen Rosemundiin ja\nsiitä, kuinka heidän onnensa haaksirikkoutui uskontojen erilaisuuteen.\nRosemund ei kuitenkaan mene luostariin, vaan rupeaa ajan tyylin\nmukaisesti paimenettareksi, suorittaen tehtävänsä \"kuolonsinisessä\"\nsilkkileningissä ja hautoen \"kuolonsinistä\" suruaan. Periaatteilleen\nuskollisena Zesen saksansi kaikki, yksin antiikin jumalienkin nimet:\nJupiter on Erzgott, Juno -- Himmelinne, Pallas -- Kluginne, Venus --\nLustinne jne. Zesenin toiset romaanit (Assenat ja Simson) ovat\nlähempänä ranskalaista tyyliä mm. sikäli, että niiden aiheet ovat\n\"historiallisia\"; edellinen näet kertoo Joosefin, jälkimmäinen Simsonin\ntarinan. Superintendentti _Andreas Heinrich Bucholtz_ (1607-1671)\nkoetti syventyä germaanien muinaisuuteen lukemalla Caesaria ja\nTacitusta ja sepitti siitä ihmeellisiä foliantteja (Suuriruhtinas\nHerculeen ja kuninkaallisen neiti Valiscan ihmetarina, Herculiscus ja\nHerculadisla). Braunschweigin herttua _Anton Ulrich_ (1633-1710)\nsepitti laajoja hoviromaaneja, joilla oli \"historiallinen\" asu\n(Syyriatar Aramena, Roomatar Octavia); ne oli tarkoitettu myös\naatelisnuorison kasvattajiksi hienostuneeseen puhe- ja käytöstapaan.\nKuuluisin saksalaisista barokkiromaaneista on _Anselm von Ziegler und\nKlipphausenin_ (1653-1697) Aasialainen Banise eli verinen ja kuitenkin\nrohkea Pegu (Asiatische Banise oder das blutige, doch mutige Pegu,\n1688), joka on indialaisaiheinen. Toteamme päästyämme tähän teokseen\ntulleemme Saksan varhaisromantiikan historiallissävyisten\nkauhuromaanien pariin.\n\nNe pyrkimykset, jotka johtivat ranskalaiseen klassillisuuteen,\nsisältyivät barokkiin ja kehittyivät vähitellen sen yhteydessä.\n_François de Malherbe_ (1555-1628) oli Plejadin aikalainen ja\nRambouillet'n salongin jäsen. Olemme tahallamme jättäneet hänet\nsyrjään, voidaksemme myöhemmin esittää klassillisuuden historian sen\nalusta alkaen.\n\n\n\n"]