[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS_ZMSoogjPUemcKebduUQNItN5GBMM65pvO3rnjPtC4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2012,"Satuja","Strindberg, August",1849,1912,"2012-strindberg-august-satuja","2012__Strindberg_August__Satuja",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1903,20440,124555,false,71071,[23],"Fairy tales",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Satuja ja tarinoita VII\" by H. C. Andersen is a collection of fairy tales written in the early 20th century. This anthology features a variety of enchanting stories that weave together elements of fantasy and moral lessons, reflecting Andersen's signature style. The collection is likely to draw readers into magical realms filled with whimsical characters such as tiny insects, princesses, and talking animals, all engaging in adventures that test their courage and virtue.  The opening of the collection introduces readers to the tale of \"Sittiäinen,\" which begins with a regal horse in a palace adorned in gold shoes, symbolizing its importance and beauty. A small mayfly, feeling overlooked and despising its commonplace existence, demands the same honor bestowed upon the horse. The narrative unfolds as the mayfly sets off to explore the world, encountering various creatures and situations that highlight themes of pride, aspiration, and self-worth. As it navigates through rainstorms and meets other insects, the mayfly reflects on its place in a world that seems indifferent to its desires, leading to a series of self-discoveries and realizations about its identity and value. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Talvio, Maila",273,"Kokoelma satuja ja vertauskuvallisia kertomuksia, joissa arkinen todellisuus ja mielikuvitus kohtaavat. Tarinat käsittelevät inhimillisiä heikkouksia, luonnon kauneutta ja elämän suuria kysymyksiä symbolisessa muodossa.","August Strindbergin 'Satuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2012.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","SATUJA\n\nKirj.\n\nAugust Strindberg\n\n\nSuomentanut Larin-Kyösti\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n Juhannuksen aikoina.\n Harppu meren pohjalla.\n Unikeko.\n Luotsin vastukset.\n Valokuvausta ja viisaustieteitä.\n Puoli arkkia paperia.\n Voittokulkija ja narri.\n Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.\n Tupakkaladon salaisuudet.\n Sankt Gotthardin satu.\n Jubal Minätön.\n Sinisiipi löytää Linnunsilmän.\n\n\n\n\nJuhannuksen aikoina.\n\n\nJuhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa,\njolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset\nseisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä\nja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmenvuotias äiti\nmakasi vuoteen omana.\n\nVanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta\nnähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa\nhoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella\ntavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren\nväreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti\nkaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä,\nsinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat\nhuurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin,\nkäänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi;\noli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin\nollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä\nkoskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä\nne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet\nmilloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.\n\nKun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi\npihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti\nnäkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä\nlyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin -- yks,\nkaks, kolme -- silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne\ntäysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.\n\nMutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina,\nkuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt\njuhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen\nniitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin\nihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta\nja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat\nrasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.\n\nVanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta,\nsillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän\ntoivonut itselleen parempaa.\n\nSilloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika\noli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää\nmaanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.\n\nKyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta\nvarmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta\neikä niittyä, toivoisi sinne ylös.\n\n-- Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä\nmuuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton\nrouva pienen lapsensa kanssa.\n\nKyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti\nverkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.\n\n-- Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin,\nmuuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas\naikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!\n\nKyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui\nkesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen\nkasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka\nunikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin\nsuruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi\njuhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli\npalaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.\n\n-- Miksei isä tule kotiin? kysyi pienokainen.\n\nSepä juuri oli se vaikea kysymys, johon ei nuori äiti itsekään voinut\nvastata, todenmukaisesti ei isäkään kulkiessaan vierailla mailla\nsuruineen, joka oli kaksinkerroin niin suuri kuin äidin suru.\n\nOmpelukone kävi huonosti, mutta se pisti ja pisti, niin monta\nneulanpistosta kuin minkä ihmissydän saattaa sietää ennenkuin sen\nveret vallan kuiviin vuotavat; ja joka pistos sitoi langan vain\nlujemmin -- kuinka ihmeellistä!\n\nÄiti, minä tahdon tänään mennä kylään! sanoi pienokainen, ja minä\ntahdon nähdä auringon, sillä täällä on niin pimeätä.\n\n-- Sinä saat mennä auringon luo iltapäivällä, lapsukaiseni!\n\nSaaren tänpuolisella rannalla korkeiden kallioiden välissä oli\nnimittäin pimeätä; ja tupa seisoi mustien kuusien keskellä, jotka\nestivät näköalan, myös meren näkymästä.\n\n-- Ja sitte tahdon minä, että sinä äiti ostat minulle paljon\nleikkikaluja.\n\n-- Lapsukaiseni, meillä on niin vähän varoja ostoksiin! vastasi äiti\nja painoi päänsä syvemmälle vasten rintaa.\n\nJa se oli totta, sillä varallisuus oli muuttunut puutteeksi; heillä\nei ollut palvelijaa kesällä ja äidin täytyi itse tehdä kaikki työt.\n\nMutta kun hän nyt näki lapsen surulliset kasvonilmeet, nosti hän sen\npolvelleen.\n\n-- Ota äitiä kaulasta, sanoi hän.\n\nPienokainen teki niin.\n\n-- Anna äidille suukkonen!\n\nÄiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin\nlinnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä\nsilmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen\nkauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse\nonnelliselta lapselta päivänpaisteessa.\n\n-- Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos\nminä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.\n\nJa sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli\niltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen\nkäteen mennäkseen kylään.\n\nHän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan\nauringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut,\nettä tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.\n\nJa niin he menivät.\n\nEnsin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin\nettä pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri\noli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin\npehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.\n\nNuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat\nhelmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.\n\n-- Äiti, minua niin janottaa! valitti pieni tyttö.\n\n-- Rakas lapsi, ole kärsivällinen, niin saat vettä, kun pääsemme\nperille.\n\nJa hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi\nunohtaen janonsa.\n\nMutta aurinko poltti ja ilma pysyi tyynenä metsässä.\n\n-- Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen\nmaahan.\n\n-- Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan\nitkemään.\n\nMutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia,\njotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt\nsellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin\nmieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta\nkäsivarrellaan.\n\nNyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat\nraksen tarkasti paikoilleen.\n\nSilloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen\nsyöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon\nvastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa\nkumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he\nyksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.\n\nLapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti\ntuskasta kuin kello.\n\n-- Minä pelkään niin! kuiskasi lapsi.\n\n-- Oi, Jumala taivaassa, auta meitä! rukoili äiti. Silloin kuului\npilkkasiiven laulu kuusien sisästä; ja kas, samassa juoksivat hevoset\ntiehensä eri tahoille; ja taas oli hiljaista.\n\nNiin pääsivät he toiselle veräjälle ja he asettivat raksen\npaikoilleen.\n\nSiinä oli kesantopelto; ja aurinko paahtoi kuumemmin siellä kuin\nmetsässä. Maakokkareet törröttivät harmaina pitkissä riveissä, mutta\neräällä vierteellä huomasivat he kokkareiden äkkiä liikkuvan, ne\nolivat lammaslauman selkiä, jotka liikkuivat.\n\nLampaathan ovat kilttiä eläimiä, eritoten karitsat, mutta pässin\nkanssa ei ole leikkimistä, sillä se on pahankurinen vekara ja se\nhyökkää niidenkin kimppuun, jotka eivät ole sille mitään pahaa\ntehneet. Ja nyt tuli se keskelle tietä hyppien yli ojan. Se taivutti\npäänsä taaksepäin ja kulki takaperin.\n\n-- Äiti, minä pelkään niin, sanoi pienokainen ja hänen sydämensä löi.\n\n-- Oi, armias taivaan jumala, auta meitä, huokasi äiti ja katseli\nrukoilevasti ylös sinistä holvia kohden.\n\nJa siinä lepäili perhosen tapaan liihoitteleva pieni leivonen; ja kun\nse alkoi laulaa, katosi pässi harmaiden kokkareiden sekaan.\n\nNiin tulivat he kolmannelle veräjälle. Nyt maa alkoi alentua; jalat\nkastuivat ja eteen tuli suo. Mättäät näyttivät pieniltä haudoilta,\njoilla oli valkoisia kukkasia, villakukkasia tai pumpulikukkasia;\nja nyt täytyi pysyä tiellä etteivät vajoisi liejuun. Siellä kasvoi\nmustia marjoja, jotka olivat myrkyllisiä, ja niitä tahtoi lapsi\npoimia, mutta ei saanut lupaa siihen, ja sentähden se suuttui, sillä\nse ei ymmärtänyt, mikä oli myrkyllistä.\n\nSiinä kulkiessa näkyi jotain valkoista leviävän puiden väliin,\naurinko peittyi ja heidät saarsi kaamean valkea pimeys, ja se oli\nhirvittävää.\n\nValkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja\nkaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi\nuseampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.\n\n-- Äiti, minä pelkään niin, kuiskasi lapsi. Minä pelkään niin.\n\nÄiti astui askeleen sivulle ja vaipui kahden mättään väliin suohon.\n\n-- Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti\nsielunsa syvyydestä.\n\nJa nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat\nsuuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva\nkuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä\noli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen\nnaisen suosta.\n\nSumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän\nluona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä\nmustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin\nloisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset,\nniin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle.\nSilloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia\ntiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita\nja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen\ntoisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.\n\nPienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia,\njoihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.\n\nNiin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä\noli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie\npienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet\noikealle, seisoi sonni tiellä.\n\nOli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti\nlapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin\nettä pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili\nhän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten\npunaiset veripisarat alas maahan.\n\n-- Oi, jumala, rukoili hän; ota henkeni, mutta säästä pienokaisen\nhenki!\n\nSilloin kuuli hän ilmassa siipien suhinaa; ja kun hän katseli ylös,\nlensi valkoinen kyyhkynen kylää kohden, mutta sonni oli kadonnut.\nKun hän katsoi lastaan, istui tämä tien reunalla poimien mansikoita,\njotka olivat punaisia kuin veripisarat; ja silloin käsitti hän, mistä\nne olivat tulleet.\n\nHe kulkivat viimeisestä veräjästä ja vaelsivat kylälle.\n\nSe loisti päivänpaisteessa, vihreän lahden poukamassa, isojen\nlehmusten ja vaahterien suojassa; ja kummulla näkyi valkoinen kirkko\npunaisine kellotapulineen; pappila syreenien, postitalo jasmiinien\npeitossa, puutarhurin talo ison tammen katveessa. Kaikki oli siellä\nniin valoisata; liput liehuivat leväällään, pienet veneet reunustivat\nrantoja ja laitureita, kaikesta huomasi, että oli juhannusaatto.\n\nMutta he eivät kohdanneet yhtä ainoatakaan ihmistä. Nyt piti heidän\nensin käydä kauppapuodissa ostoksilla, ja siellä saisi pienokainenkin\njuodakseen.\n\nKun he tulivat sinne, oli puoti suljettu.\n\n-- Äiti, minun on niin jano, valitti lapsi.\n\nHe menivät postitalolle, se oli suljettu.\n\n-- Äiti, minun on niin nälkä.\n\nÄiti oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi puoti arkipäivänä oli\nsuljettu, miksei näkynyt ketään ihmistä.\n\nHän meni puutarhurille. Siellä oli ovi suljettu, ja iso koira makasi\nportin edessä.\n\n-- Äiti, minä olen niin väsynyt.\n\n-- Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä\njuodaksemme.\n\nJa he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet\nsuljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli\nväsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon\nkallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen\nlapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.\n\nSilloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi\ntaivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.\n\nMutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä\nympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.\n\nHänellä oli mielestään taivaan valtakunta sylissään.\n\nMutta lapsi heräsi ja pyysi juomaa.\n\nÄiti oli yhä vaiti.\n\n-- Minä tahdon mennä kotiin, äiti, valitti pienokainen.\n\n-- Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen\nminä järveen, vastasi äiti.\n\n-- Minä tahdon mennä kotiin!\n\nÄiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan\ntakaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä.\nSilloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet\nkoivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne\nsaadakseen vettä.\n\nKulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen\naitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin\nystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli\npuutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että\nuutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia.\nMutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan\nvälistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla\nikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.\n\nHän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista\nmyrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli\nliian iso morsiusseppeleeksi.\n\nHän astui eteiseen ja kysyi, oliko ketään tuvassa.\n\nKun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi\nkokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu.\nJa kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.\n\nHuoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt\nniin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät\ntummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.\n\nLapsi huomasi ensin ihmeelliset seinät ja sanoi:\n\n-- Äiti, katsos kuinka monta silmää!\n\nNiin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia;\npieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli\npahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia,\nvalvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli\niso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä;\nja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan\nauringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.\n\n-- Nukkuuko tyttö? kysyi lapsi, joka nyt huomasi vainajan.\n\n-- Kyllä hän nukkuu.\n\n-- Äiti, onko hän morsian.\n\n-- Kyllä hän on morsian.\n\nÄiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena,\nkun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa\ntulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut\nodottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat\nsoida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä.\nKun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.\n\nHän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen\nsyliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet\nrannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean\nhameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä;\nkimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät\nedellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas\nrantaan kevein askelin.\n\nSilloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan\npingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei\nnäkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa\nja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti\nkukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.\n\nAlhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli\nlinnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa,\nkiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti\ntahtoi taputella.\n\n-- Lapsukaiseni, sanoi äiti; älä koskaan koske linnunpesiin.\n\nJa juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin,\naivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan\nihmistä.\n\nSilloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene\nja lähti lahdesta.\n\nKun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida,\nmutta niin reippaasti ja riemukkaasti.\n\nJa vene liukui lahdesta ja tuli ulapalle, mistä avomeri näkyi.\n\nPieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä;\neivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse,\njoita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja\nnousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan.\nÄärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten\nkietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta.\nMutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.\n\n-- Kuinka voivat leivoset laulaa merellä? kysyi pienokainen.\n\n-- Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi\näiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja\nleivot nousivat ilmoihin.\n\nSilloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine\nsantarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat\nkäsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän\nkultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen\nalla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja\nkaislanvihreä sateenkaari.\n\n-- Äiti, mitä se on?\n\nÄiti ei voinut vastata.\n\n-- Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on\ntaivaan valtakunta, äiti?\n\n-- Lapseni, se on paikka, missä kaikki ihmiset ovat ystäviä, vastasi\näiti; missä ei ole mitään surua eikä mitään vihaa.\n\n-- Sitten tahdon minä päästä sinne, sanoi lapsi.\n\n-- Niin minäkin tahdon, sanoi väsynyt, hyljätty, kovia kokenut äiti.\n\n\n\n\nHarppu meren pohjalla.\n\n\nKerran lojui kivinilkka poikasensa kera syvällä meren pohjalla\nlaivalaiturin vieressä katsellen kuinka eräs poika laittoi kuntoon\nonkivapaansa onkiakseen.\n\n-- Katsohan tuota! sanoi kivinilkka, niin opit tuntemaan maailman\npahuuden ja kavaluuden... Katsohan nyt sen vehkeitä, sillä on piiska\nkädessä; ja sitte viskaa se veteen siimanpään; tuossa se on!\n\nSitte tulee lerkku, joka vetää sen alaspäin; tuossa se on; mutta\nsitte tulee haka, johon on pistetty käärme! Älä ota sitä suuhusi\nkoskaan, sillä silloin sinä joudut kiikkiin! No niin, tyhmät ahvenet\nja särjet, ne vain antavat vetää itseänsä nenästä. Nyt sinä tiedät\nsen!\n\nMutta nyt alkoi liekometsä simpukoineen ja näkinkenkineen keinua;\nkuului polsketta ja jyskettä, ja esiin työntyi heidän päittensä yli\niso punainen valaskala; sillä oli korkkiruuvin muotoinen pyrstöevä,\njolla se työskenteli.\n\n-- Se on höyrylaiva! sanoi vanha kivinilkka. Väistyppäs!\n\nNiin, ja sitte kuului hirveätä melua ylhäältä. Siellä rytisi ja\njyskyi, kun kahdessa sekunnissa rakennettiin siltaa laivasta maahan.\nMutta vaikeata oli sitä nähdä, sillä siellä ylhäällä puhallettiin\nnokea ja öljyä.\n\nSillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet\nalkoivat laulaa:\n\n-- Hei, käykää kiinni! -- Hei, juu! junttanpoo! -- Hei, yht'aikaa!\nHei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! -- Junttanpoo!\n\nNyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin\nkuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen\nkuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi\nmusta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan\nkivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.\n\nNyt kuului ylhäältä kirkuva ääni:\n\n-- Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa\nvaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän\nkuin minkä väärtti se on.\n\nVuorimestari puhui, sillä hänen pianiinonsa oli pudonnut veteen.\n\nSitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen,\nja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt\nmailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja\njyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että\nlähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.\n\nEnsimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi\nkuvastella itseään kaapista, sanoi se: \"Se on kuvastinkaappi!\"\n\nSe oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: \"Se on\nkuvastinkaappi!\"\n\n\"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä\nkynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä\nkynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain\nolisi noita siimanpäitä.\" Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle;\nmutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.\n\nPitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky,\npelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun\nsaakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli\nkaappi siirtynyt sioiltaan.\n\nHaikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso\nhammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka\ntoinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin\nmätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva\njalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit.\n-- Olipas se aika veikele!\n\n-- Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina\nkääntymään.\n\n-- Se hajoaa! huusivat kaikki.\n\nJa nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä,\nmiltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.\n\n-- Se on katiska! Älkää menkö sinne! sanoi kivinilkka.\n\n-- Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on\nkutomataitoinen.\n\n-- Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe\nkalkkisoran alla.\n\nNiinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon\nkomseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä\nesineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä\nvarpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine\nluurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan\npaikaltaan.\n\nOlipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä\nluuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä\nikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.\n\nSoitto oli loppunut. Mutta silloin tuli rautakalaparvi ja ui aivan\nkaapin lävitse. Ja kun kalat laahasivat piikkejään yli rautakielien,\nsilloin soittivat ne taas, mutta aivan uudella tavalla, sillä nyt\nolivat kielet uudestaan viritetyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuusuisena kesä-iltana heti sen jälkeen istui kaksi lasta, poika ja\ntyttö laivalaiturilla. He eivät ajatelleet juuri mitään, ehkä hiukan\nvallattomia kujeita; samassa kuului veden pohjasta hiljaista soittoa,\nja he kävivät vakaviksi.\n\n-- Kuuletko?\n\n-- Kuulen. Mitä se on? Siellä soitetaan sävelikköjä.\n\n-- Eipäs, hyttysethän ne surisevat.\n\n-- Eipäs. Merenneito siellä soittaa.\n\n-- Ei ole mitään merenneitoa, on maisteri sanonut.\n\n-- Sitä ei maisteri tiedä.\n\n-- Mutta kuulehan kuitenkin.\n\nHe kuuntelivat pitkän ajan ja sitten he menivät.\n\nPari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli\nnaisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja\nvihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi\nsoinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he\nolivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän\nmieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä\nhe luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.\n\nSitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen;\npiloillaan sanoivat he ääneen:\n\n-- Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin\ntuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he\nihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat\nkylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään\niloinneet.\n\nMutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat\ntaitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli\nkylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille,\nja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa.\nKun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja\nkun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin\ntakertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän\nveden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja\nluut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja\nheitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!\n\nSitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät\nsyvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta\ntuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja.\nValkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja\nheitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen\nalta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli\nhopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.\n\n-- Hahhaa! sanoi vuorimestari, sehän on meidän vanha pianorämämme.\nHahhaa!\n\nMutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä\nsyvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän\nikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.\n\nVanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt\nmuistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat\nitselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli\nsoittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi\nmyrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään\ntylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin... Mutta se tarina ei\nkuulu tähän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tuli syksy ja ensimmäinen myrsky raivosi, tulivat silakat\ntuhansin parvin uiskennellen läpi pelikirstun. Se oli olevinaan\njäähyväissoittoa; tiirat ja lokit kokoontuivat sitä kuuntelemaan. Ja\nsinä yönä lähti pelikirstu merille; ja se oli koko loiston loppu.\n\n\n\n\nUnikeko\n\n\nKapellimestari Krautzberg makasi usein mielellään aamusilla\nsentähden, että hän soitteli iltasilla orkesterissa, myöskin\nsentähden, että hän joi useamman kuin yhden lasin olutta ennen\nmaatapanoa. Hän oli kyllä ajatellut nousta varemmin, mutta hänen\nmielestänsä sellaiseen ei ollut mitään aihetta. Jos hän aamusilla\nkävi tapaamassa jotain tuttavaa, ei tämä ollut kotosalla; jos hänen\ntarvitsi sijoittaa rahansa pankkiin, niin se oli suljettu; jos hänen\npiti lainata nuotteja musiikkikaupasta, niin sitä ei vielä oltu\navattu, ja jos hänen piti ajaa raitiotievaunussa, niin se ei vielä\nollut liikkeellä, ajuria ei hän voinut saada käsiinsä niin aikaiseen,\nRapé nuuskaansakaan hän ei voinut saada, hän ei voinut toimittaa\nmitään niin varhain. Sentähden oli hän päätynyt makaamaan kauan\naamusilla, ja sehän riippui aivan hänen omasta tahdostaan.\n\nJa nyt oli asia sellainen, että hän rakasti aurinkoa, kukkia ja\nlapsia, mutta hienojen soittokoneittensa takia ei hän voinut asua\nauringonpuoleisella kadulla, sillä soittokoneet eivät kestäneet\nviritystä auringonvaloisissa huoneissa. Sentähden vuokrasi hän\nitselleen huoneen huhtikuun ensi päivänä, huoneen, joka antoi\npohjoiseen suuntaan. Siitä otti hän tarkan selon, sillä hänellä oli\nkompassi kellon vitjoissa ja hän tiesi, missä Otavan tähdet iltaisin\ntuikkivat.\n\nNiin olisi asia ja tuli kevät ja ilma lämpeni niin, että oli oikea\nnautinto miehen asua pohjoiseen antavalla kadulla. Makuuhuone\nsijaitsi salin vieressä, hän piti huoneensa aina pimeänä laskemalla\nalas säleuutimet, mutta salissa ei ollut säleuutimia, sillä siellä ei\nniitä tarvittu.\n\nSitten tuli alkukesä ja maa muuttui vihreäksi. Kapellimestari oli\nsyönyt ja juonut Hasselbackenilla, sentähden nukkui hän mainiosti\nerittäinkin sentakia, että teatteri oli suljettu juuri sinä päivänä.\n\nJoka tapauksessa nukkui hän mainiosti, mutta ilma huoneessa kävi niin\nkuumaksi, että hän heräsi ja luuli pari kertaa olevansa valveilla.\nKerran kuvitteli hän seinäpaperien palavan, mutta saattoikin syy\njohtua Burgunder-viinin nauttimisesta; kerran tunsi hän kasvoillansa\nkuuman lehahduksen, mutta varmasti oli syy Burgunderissa, sentähden\nkääntyi hän vuoteellaan ja nukahti.\n\nSitten nousi hän puoli kymmenen aikaan ja meni saliin vilvottuakseen\njuomalla lasin maitoa, mikä aina seisoi hänen pöydällänsä aamusilla.\n\nMutta salissa ei ilma ollut tänään viileä, se oli miltei lämmin,\nliian lämmin. Eikä kylmä maito ollut kylmää, se oli haaleata,\nepämiellyttävän haaleata.\n\nKapellimestari ei ollut mikään ärtyisä mies, mutta hän piti\njärjestyksestä kaikessa. Sentähden kutsui hän soittokellolla\nvanhan Loviisan luoksensa, ja koska hän teki huomautuksensa ensi\nviidennelläkymmenellä kerralla, puhutteli hän Loviisaa ystävällisesti\nmutta vakavalla äänenpainolla tämän pistäessä päänsä esiin ovesta.\n\nLoviisa, sanoi hän, sinä olet antanut minulle haaleata maitoa.\n\nPatruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä\nhaalistunut.\n\nJa sitte sinä olet lämmittänyt huoneen liian lämpöiseksi.\n\nSen Loviisa jyrkästi kielsi ja hän vetäytyi loukkautuneena loukkoonsa.\n\nMenihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli\nympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä\nerääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla\nseisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja\nsen edessä kultareunainen samppanjalasi.\n\nTähän lasiin, hänen häälasiinsa -- hän oli nyt leskimies -- pisti\nhän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi\nhänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet,\nkesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan\npäivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin\nhiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli\nasettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut,\nkutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha\nennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa\nnämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten\nparissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet.\nHän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina\npiti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan\nodottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri\nsilloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka\nkumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa\nja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa\nne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja\nhymyilivät.\n\nNyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen\ntapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli\npaha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka\nmuuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi,\nsillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä\nmuut ihmiset eivät tunne.\n\nHän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli\ntorunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain\npahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän\njälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta,\nsanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin\nhiukan varmemmin kuin ensi kerralla:\n\n-- Loviisa, mitä sinä olet tehnyt minun ruusulleni?\n\n-- En mitään! hyvä patruuna.\n\n-- Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän,\nettä vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.\n\nKoska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä\nsyytös tuntui hänestä katkeralta.\n\nKapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli\nhänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman\nteräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.\n\nJa sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin\nseinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta,\nmutta hän nukahti uudestaan.\n\nSeuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään\nkotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat\nirtautuneet vartta myöden.\n\nHän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään\nkoko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä\npudonneen kukkalasin juurelle.\n\nTämä ei ollut Loviisan tekoa! -- Lapsellisessa mielessään ajatteli\nhän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja\nminun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle\nvihoissaan; mitä olen minä tehnyt?\n\nNiinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten\ntavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos,\nvähitellen tietysti.\n\nSitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti\nhän lasikuvun alle.\n\nSitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä\nkotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi\ntoisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.\n\nTullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki\nnäytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon\npeitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat\nviistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana\nlamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia;\nvesipullon vesi oli lämmin.\n\nMutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli\nkelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun\nhän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen\nmukaan kuin...\n\nHän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa\nsoittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa\nsonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen\njälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä,\nvaan sentähden, että niin oli asia.\n\nMutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se\njuonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan\nepäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan\nyksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka\nvirittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli\nkuin riivattu, noiduttu!\n\nSilloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta\nkun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli\nkuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen\nkäsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut\nankeriaisen nahka.\n\nSe oli noiduttu!\n\nMutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja\nsentähden peitti hän harsolla alttarin.\n\nSiten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja\nkapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi\nkäymästä iltasilla ravintoloissa.\n\nJa niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi;\nmutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari\nvoinut huomata mitään eroitusta.\n\nLopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että\nsalin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista\non onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello\nvoi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan\nkuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti\nikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin\ntassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi,\nlöi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!\n\nMutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan\nseinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan\nja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa.\nMutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä\nolisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta\nei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu\npurjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta\nsentapaista.\n\nKapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa\nkaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.\n\nHän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki\njoka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä\nlaseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia\nkuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.\n\nJa katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten\nsiintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut\nsalin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen\nsyntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin\njalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän\nsiunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi!\nEi se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan\nja se oli hyvä sellaisenaan.\n\nJa ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin\ntuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi!\nNiin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä\nkaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan\nliian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään\ntai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin\nväsynyt! -- Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan\nvain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.\n\nJa vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta\nsiihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa,\nsillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.\n\nMutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja\nhän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä.\nJuhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa\nkokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.\n\n\n\n\nLuotsin vastukset.\n\n\nLuotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella;\ntalvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot\nkävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta\nilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!\n\nUlkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli\nnostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.\n\n-- Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata\npäästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me\ntapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin,\nmistä vain pääset... Nyt käännämme! -- Selvä! --\n\nKutteri kääntyi juuri ja suuntasi kohden rikiä, joka hakkasi\naallokossa.\n\n-- Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! -- Näettekö kannella\ntulta? -- Ei! -- Eikä mitään lyhtyä etumastossa -- Täyttä seiliä!\nylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi\nkaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla\nkerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa,\nsillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa\nkohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman\nkeuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan\nmeni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli,\nmutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään\nruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.\n\n-- Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni\nkajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki\nkeulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut\nristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän\notaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.\n\nHän tähysti nyt ensin luotsikutteria, mutta se oli kadonnut pimeyteen.\n\nOli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa\nrassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa\nperäsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.\n\nTässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot\nkuljettivat sitä merelle.\n\nEikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja\nkylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi\ntulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi\nlähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka\naallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja\ntämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään\nisonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle\nlevitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja\nkuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei\nkoskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan\nkeittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se\noli uutta.\n\nMatto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan\nsisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen.\nOikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen\nenempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään\nrahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa,\nsentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan\nkiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen\nminä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa\nisompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt\nmerimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.\n\nNyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli\npudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä\nkirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella\nlakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se\nolikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi\nkuitenkin kirjeen ja luki... ensin allekirjoituksen kuten tavallista\non. Siinä oli kirjoitettu... niin, sen saamme jälkeenpäin tietää.\nNo niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten\npovitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen;\nhyvin miettivän näköinen!\n\nSitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt\ntunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja,\nmutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä\nulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison\nikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely.\nKoska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli\npystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä\nkoottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli\nrenkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken\nhuvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika\nveitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: \"Hei! nyt minä\nolen kihloissa neiti Tupakan kanssa!\" Nyt kuuli hän kummallisen\nkellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen\nsijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli\nhiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet\nheilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon\nheiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun\noli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa\ntaklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat\nsiten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat\nsuhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen\nsuhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja\ntaisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa\nvoidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken\nkuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:\n\n-- Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni\non Strombus pespelicanus.\n\n-- Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on\nmurex ja jotain kummallista sen lisäksi.\n\n-- Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota\nsanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.\n\n-- Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan\nenimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä.\nMinusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta\ntalvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.\n\nKauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori,\nmutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka\noli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki\nhän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta\nsivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja\nsen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja\npidättäen hengitystään luki hän... siitäpä puhumme myöhemmin, mutta\nei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.\n\nPaikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian\nlähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten\nalkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät\nmerta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne\nhikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti\nuusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat\noikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin\ntahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla\nsamanlaisia.\n\nSilloin kuului ääni puotihuoneen perältä läpi vihreiden uutimien:\n\n-- Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien\nsimpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat\nLimnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan\nkirjassa.\n\nVihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan\nkanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta\nriuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä:\n\n-- Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei\nvoi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.\n\n-- En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento\nhuoneesta.\n\n-- Mikä te sitte olette! karjasi nyt vuorostaan Vihtori.\n\n-- Minä olen... peikko!\n\nSamassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän\nnäköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä.\nMutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli\nensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se\npuhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti\nVihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.\n\n-- Sinäpäs osaat heittää renkaita, sanoi peikko halveksivasti.\n\n-- Osaanhan toki hiukan, vastasi Vihtori.\n\n-- Etkä sinä pelkääkään.\n\n-- Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä\nvälitä.\n\n-- Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi\nläpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.\n\nVihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän\ntilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt\npaolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi,\nettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin\nmilloinkaan rinta.\n\nJa sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa.\nLäpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua\nkoskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä;\neikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta,\nettä ne pysyttelivät puotihuoneissa.\n\nSaapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja\nniityn kukille, ajatteli hän... menenköhän puotiin ostamaan\nmorsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli\nhyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä\nalkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani\neräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon\nkirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut\npulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja\notti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti\npäänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:\n\n-- Hoi, eikö täällä ole ketään?\n\nEi kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen\nja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti\nja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän\nuutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä\ntäydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla\nverhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä\nkantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian\nlehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia\nja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat,\nsasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin\nsaakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän\nkäärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan\npientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt,\neikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen\nhame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka,\nsillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin\nvoi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja\nsillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että\nse peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä\npäällä, mikä näyttää peräpuolelta.\n\nVihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä\nensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää\nvain vaieta.\n\n-- Hakeeko herra sitä kesähuvilaa? kysyi nainen astuen esille.\n\n-- Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan\nollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.\n\nNainen hämmentyi, mutta oli ihana kuin synti ja loi luotsiin lumoavan\nkatseen.\n\n-- Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön\nkanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä\nniinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.\n\nNainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin\noli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu\nkahdesta kappaleesta.\n\n-- No, annahan katselen paikkaa, sanoi luotsi.\n\n-- Olkaa niin hyvä, vastasi nainen ja aukaisi peräoven.\n\nHe menivät ulos, ja olivat tammimetsässä.\n\n-- Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi\nnainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti\ntahtonut kääntää selkäänsä.\n\n-- Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän\npiti ajatuksensa koossa.\n\n-- Ethän pelänne sonnia? vastasi nainen.\n\n-- Tarkastakaamme sitä, arveli luotsi.\n\nHe kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja\nkaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi\ntoisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei\nkuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet\nedessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen\nja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.\n\nLopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja\nkoska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni\nhäntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä\noli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.\n\nKoska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus.\nVihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty\njuhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui\npuolustusasemaan.\n\n-- Sinä tai minä! huusi hän käskevällä äänellä! Yks, kas, kolme!\n\nJa nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja\nsieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan\npotkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.\n\nKävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään\npudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä\nloikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui\nnäky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas\nmetsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa\nriensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä:\nAnna, nouse puuhun! sonni tulee!\n\nSitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin\nohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja\nyli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan.\nAnna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.\n\n-- Minne nyt menemme? sanoi Vihtori. Menemme kai kotiin?\n\nHänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn\ntähän saamme jälkeenpäin tietää.\n\nHe kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat\nonnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat\nkulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:\n\n-- Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä\nkuitenkin sääli.\n\nSilloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi.\nKasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.\n\nLuotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että\ntyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli\nkuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi\npaleltaa.\n\nKuljettuaan hetken seisahtui Vihtori taas.\n\n-- Anna minulle kätesi, sanoi hän; ei, anna vasen kätesi.\n\nSiiloin huomasi hän, että kädessä ei ollut sormusta.\n\n-- Missä on sormus? kysyi hän.\n\n-- Olen sen hukannut, vastasi tyttö.\n\n-- Sinä olet etkä ole minun oma Annani. Joku vieras on sinuun mennyt.\n\nSamassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut\nihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.\n\n-- Väisty noita-akka! sanoi hän ja sylkäisi häntä kasvoihin.\n\nOlisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa\nkävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja\nseuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli\nmustikanvarsien ja katosi.\n\nNyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi\nhämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani\nvaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se\nkestää pitkät matkat.\n\nSitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja\nvanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä\nvoivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli\nvain yksi huone sekin hataranlainen.\n\n-- Olkoon millainen hyvänsä, nyt minun täytyy nukkua.\n\nKuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen.\nSiellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi\nanteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.\n\n-- Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä\nkunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.\n\n-- Onhan meillä tietysti muutamia kappaleita.\n\n-- Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille\ntilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä\ntosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!\n\nEukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta\nja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.\n\nSamassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja\niso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.\n\n-- Päästäkää se raukka sisään! sanoi luotsi ja avasi ikkunan.\n\n-- Katso mokomaa! Tappakaa se! huusi eukko.\n\n-- Miksi minä niin tekisin? Ehkä sillä on täällä poikasia, jotka ovat\nnälissään ja sentähden täytyisi minun kuunnella lasten porua, ei\nkiitoksia!...\n\nTule sinä vain tänne pikku ampiainen!\n\n-- Se puree! väitti eukko.\n\n-- Ei suinkaan, se puree vain ilkeitä ihmisiä... Ja nyt avasi Vihtori\nikkunan. Huoneeseen lensi kyyhkysenmunan kokoinen sini-ampiainen: ja\nse lensi heti ylös pesäänsä suristen niinkuin paasiviulun kieli. Ja\nniin oli taas hiljaista.\n\nEukko meni, ja luotsi kömpi sänkyyn.\n\nKun hän seuraavana päivänä astui alas tupaan, ei eukkoa ollut siellä.\nMutta ainoalla tuolilla istui musta kissa kehräillen; kissathan ovat\ntuomitut kehräämään siksi, että ne ovat niin laiskoja, ja jotainhan\nniiden pitää tehdä.\n\n-- Nouse, kissa, sanoi luotsi, sillä minun pitää istua.\n\nJa niin otti hän kissan ja asetti sen lieteen. Mutta se ei ollutkaan\nmikään tavallinen kissa, sillä nyt alkoivat sen selkäkarvat\nsäkenöidä, niin että lastut syttyivät palamaan.\n\n-- Jos sinä osaat virittää tulen, niin osaat sinä kahviakin keittää,\nsanoi luotsi. Mutta kissa on sitä maata, että se ei tahdo sitä mitä\ntoinen tahtoo, ja nyt alkoi se sähistä ja sylkeä niin, että tuli\nsammui.\n\nSamassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja\nkun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla,\njosta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.\n\n-- Vai niin, vanhus, sinä kaivat minun hautaani, sanoi hän.\n\nSamassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja\nreippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän,\nettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän\nedeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti,\noli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.\n\n-- Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoi\nVihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.\n\nKaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli\nkaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat\nkuin jalokivet.\n\n-- Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti\nkäärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.\n\nSilloin putosi muija eteiseen ja huudahti:\n\n-- Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä\nolet kunnon mies!\n\n-- Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi\nottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin\nkotiin palattuani.\n\n-- Tiedättekö mitä kirje sisälsi? -- Se sisälsi vain tämän: \"Mann\nmuss sich nie verblüffen lassen\", minkä voi kääntää näin: \"rohkea\nrokan syö\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nAnna-Maija, joka kuuli äitinsä lopettavan tarinan näin, kysyi nyt:\n\n-- Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän\ntaas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?\n\n-- Sen saat kuulla toiste, sinä pieni kyselijä hupakko, vastasi äiti.\n\n-- Mutta olihan kirjassa värssyjäkin...\n\n-- Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä... joita luotsi luki\nsimpukkapuodissa... niin, ne minä jo olen unohtanut... sanoi äiti.\nMutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!\n\n\n\n\nValokuvausta ja viisaustiedettä.\n\n\nOli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä\nedestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi\nkehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää.\nOlipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen,\nsillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet\nmietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä\nlevystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli\nihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi;\npimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen\nvalkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan\nse oli.\n\nHänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä\nomituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei\nkoskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen\nasemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään\nkeskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia\nolutta. Hänellä oli vain vikoja.\n\nAjattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä\nepätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä,\nmutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät\nvetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä,\nalkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi\nvihaksi. Se oli kauheata!\n\nKun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri\nlähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat\nhe laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko\najan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut\nvaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin\noli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin,\nsaavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.\n\n-- Täälläkö se on? kysyi ajattelija.\n\n-- Pienen matkan päässä, vastasi yhtiötoveri.\n\nHe kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan\naidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku.\nAjattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan\ntakia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin\nitsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä\nläpi pensaiden ja mustikanvarsien.\n\nKolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan\nneljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi\nhikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni\ntupaan, ja astui verannalle.\n\n-- Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät\nnäköalan.\n\n-- Niinpä niin, ne suojaavat merituulilta, vastasi yhtiötoveri.\n\nJa tämähän näyttää ihan ajotarhalta, me asumme keskellä kuusikkoa.\n\n-- Se on terveellistä, sanoi yhtiötoveri.\n\nSitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa\nviisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista\nkivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä\nlähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei\nkelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa\nruokalaji.\n\nAjattelija synkistyi ja istuutui kurpitsin alle valittamaan. Mutta\njäädä hänen täytyi; ja yhtiötoveri palasi kaupunkiin hoitamaan\nliikettä toverin loma-ajalla.\n\nKuusi viikkoa oli kulunut, kun yhtiötoveri palasi ajattelijansa luo.\n\nLaiturilla seisoi hoikka, punaposkinen ja ruskeakaulainen\nnuorukainen. Tämä oli nuortunut ja elämänhaluinen ajattelija.\n\nHän hyppäsi kuuden aidan yli ja ajoi itse sonnia edellään.\n\nVerannalle tullessa sanoi yhtiötoveri:\n\n-- Sinä näytät terveeltä, kuinka olet voinut?\n\n-- Erinomaisesti, sanoi ajattelija. Aidat ovat karkoittaneet rasvan\nruumiistani, kivet ovat hieroneet jalkani terveiksi, savi on\ntarjonnut minulle mutakylpyjä poistaen luuvaloni; niukka ruoka on\nparantanut maksani, kuusikko keuhkoni, ja ajatteles, ruskea lähdevesi\nsisälsi rautaa, jota minä juuri tarvitsin.\n\n-- Niin, niin, kuules sinä ajattelija, sanoi yhtiötoveri;\nnegatiivisesta levystä saa positiivisen levyn, jossa varjot muuttuvat\ntaas valokohdiksi. Jos sinä tahtoisit ottaa minusta sellaisen\nlevyn ja tarkastelisit mitä vikoja minulta puuttuu, niin sinä et\nvihaisi minua. -- Ajatteles vain: minä en juo ja siksi hoidan minä\nliikettä, minä en varasta, minä en koskaan puhu sinusta pahaa; minä\nen valita koskaan; en tee koskaan valkoista mustaksi; en ole koskaan\nepäkohtelias liiketuttavia kohtaan; nousen aikaisin aamusilla;\npuhdistan kynteni pitääkseni kehittäjän puhtaana; pidän hatun\npäässäni, etten pudottaisi karvoja levyille; tupakoin puhdistaakseni\nilman myrkyllisistä höyryistä; jätän oven raolleen voidakseni\ntyöskennellä meluamatta kuvaamossa; juon iltasilla olutta, etten\nhairahtuisi juomaan viskyä, ja minä työnnän veitsen suuhuni, etten\npistäisi itseäni ottimella.\n\n-- Sinä olet todella suuri ajattelija, sanoi valokuvaaja; ollaan nyt\nystäviä, siten pääsemme pitkälle.\n\n\n\n\nPuoli arkkia paperia.\n\n\nViimeinen muuttokuorma oli mennyt. Vuokralainen, muuan nuori mies,\njolla oli suruharso hatussa, kulki vielä kerran läpi huoneiston\ntutkien, oliko hän unohtanut mitään. -- Ei, hän ei ollut unohtanut\nmitään, ei kerrassaan mitään; ja niin meni hän eteiseen lujasti\npäättäen olla ajattelematta mitään siitä, mitä hän oli kokenut tässä\nhuoneistossa. Mutta katsos, eteisessä puhelimen viereen oli seinään\nnupilla naulattu puolen arkin paperi; ja se oli täyteen kirjoitettu\nerilaisine käsialoineen, toisin paikoin selvästi musteella, toisin\npaikoin lyijykynällä tai punakynällä töherretty. Siihen oli\nkirjoitettu tämä kaunis tarina, mikä oli loppuuneletty niin lyhyen\najan kuin kahden vuoden kuluessa; kaikki, minkä hän tahtoi unohtaa,\noli siihen kirjotettu; palanen ihmiselämää puolen arkin paperilla.\n\nHän otti alas arkin; se oli tuollainen auringon kelaama\nkonseptipaperi, josta loistaa valoa. Hän asetti sen salin\nkaakeli-uunin komerolle, nojautuen sen yli luki hän. Ensin oli\nsiinä hänen nimensä: Alice, kaunein nimi hänen mielestänsä siihen\naikaan, sentähden, että Alice oli hänen morsiamensa. Sitten numero\n-- 15.11. Se näytti kirkonseinälle ripustetulta virrennumerolta. Sen\nyläpuolelle oli kirjotettu: Pankki. Se oli hänen työnsä, pyhä työ,\njoka antoi leivän, kodin, puolison, olemassaolon perustan. Mutta\nsen yli oli vedetty viiva. Sillä pankki oli sortunut, mutta hän\noli pelastunut toiseen pankkiin kuitenkin vasta monen, lyhyen ajan\nkestävän levottomuuden jälkeen.\n\nSitten se tapahtui. Kukkaiskauppa ja vuokra-ajuri. Tämä tapahtui\nkihlauksen aikaan, jolloin taskut kilisivät täynnä rahoja.\n\nSitten: kalustokauppias, verhoilija: hän perustaa kodin.\nPikalähetystoimisto: he muuttavat uuteen kotiin.\n\nOopperan pääsylippumyymälä: 50.50. He ovat vastanaineita ja käyvät\nOopperassa sunnuntaisin. Heidän onnellisimpia hetkiänsä, jolloin\nhe itse istuvat vaijeten ja kohtaavat toisensa ihanuudessa ja\nsopusoinnussa satumaassa tuolla puolen esiripun.\n\nTässä seuraa mieshenkilön nimi, joka on poispyhitty. Se oli ystävän\nnimi, joka oli saavuttanut erikoisen korkean aseman yhteiskunnassa,\nmutta ei voinut kestää onnensa taakkaa vaan lankesi, auttamattomasti,\nja matkusti hyvin kauas. Niin hauras on onni.\n\nTässä näkyy tapahtuneen jotain uutta puolisoiden elämässä. Siihen\non kirjoitettu naisen kädellä ja lyijykynällä: \"Rouva\". Mikä rouva?\n-- Aivan niin, se sama, jolla on iso kappa ja ystävälliset ja\nmyötätuntoiset kasvot, joka tulee niin hiljaa eikä koskaan kulje läpi\nsalin vaan suuntaa askeleensa käytävän kautta makuuhuoneeseen.\n\nNaisen nimen alla on Tohtori L.\n\nEnsi kerran sukeltautuu tässä esiin sukulaisen nimi. Siinä on\n\"Mamma\". Tämä on anoppi, joka hienotunteisesti on pysyttäytynyt\nerillään, jottei häiritsisi vastanaineita, mutta nyt on häntä\npyydetty tulemaan hädän hetkellä, ja hän tulee ilomielin, koska häntä\ntarvitaan.\n\nTässä alkaa sinisellä ja punaisella värillä kirjoitetut töherrykset.\nToimituskonttori: palvelustyttö on muuttanut tai tarvitaan uutta.\nApteekki! Hm! Ilma pimenee. Meijeriosakeyhtiö. Tässä tilataan maitoa,\ntuberkeleista vapaata.\n\nMaustepuoti, teurastaja y.m. Taloutta aletaan hoitaa, puhelimen\nkautta; silloin ei perheen emäntä ole toimessaan. Ei ole. Sillä hän\nmakaa vuoteenomana.\n\nSeuraavaa ei hän voinut lukea, sillä hänen silmiänsä alkoi hämärtää\nniinkuin mahtaa tapahtua hukkuvalle merellä, kun hänen täytyy katsoa\nläpi suolaisen veden. Mutta tuossa on: Hautaustoimisto. Se sana kyllä\npuhuu puolestaan! Isompi ja pienempi, ymmärrettävästi kirstu. Ja\nsulkumerkkien väliin oli kirjoitettu: maasta.\n\nSitten ei ollut mitään kirjoitettu. Maalla se loppui; ja niinhän se\non.\n\nMutta hän otti auringon keilaaman paperin, suuteli sitä ja pisti sen\npovitaskuunsa.\n\nKahdessa minuutissa oli hän elänyt kaksi vuotta elämästään.\n\nHän ei kulkenut kumarana mennessään ulos; hän piti päinvastoin päänsä\npystyssä niinkuin onnellinen ja ylväs ihminen, sillä hän tunsi\nkuitenkin omistaneensa ihanimman olennon. Kuinka monet kurjat eivät\nkoskaan ole sellaista omistaneet!\n\n\n\n\nVoittokulkija ja narri.\n\n\nOli kevätilta vuonna 1880, jota me ruotsalaiset emme koskaan\nunohda, koska me vietämme sitä joka vuosi, ja se tapahtui\nBlockhusuddenilla samana ikimuistettavana iltana. Tiellä seisoi vanha\nmaalaispariskunta, he olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka yhdessä\nolivat vaeltaneet suurimman osan elämän vastamäkiä. He tähystelivät\npurjehdusreittiä, joka pilkoitti pimeydessä alla kyynelsilmäisten\ntähtien, ja katselivat miestä, joka laiturilla hämärässä oli jossain\nkummallisessa hommassa. Kauan he seisoivat, hyvin kauan; milloin\ntarkastellen tummaa purjehdusreittiä, milloin katsellen kaupungista\nheijastavaa, valtavaa tulen heijastusta.\n\nVihdoin huomasivat he ulapalla lyhdyn, kaksi lyhtyä, monta lyhtyä.\nSilloin puristivat vanhukset toistensa käsiä, hiljaisuudessa, alla\ntähtien, kiittäen jumalaa siitä, että hän oli antanut heille takaisin\nheidän poikansa, joka oli saanut osan suuren urotyön kunniasta\npurjehdittuaan ympäri Aasian, ja jota koko vuoden ajan oli surtu\nkuolleena.\n\nTosin hän ei ollut ensimmäisiä, mutta hän oli ollut mukana; ja nyt\nsaisi hän syödä kuninkaan luona, saisi vastaanottaa ritarimerkkejä\nsekä leipääkin tuottavan toimen sittenkuin valtiopäivät jo olivat\nmääränneet kansallispalkinnon puhtaassa rahassa.\n\nLyhdyt suurenivat ja lähenivät; pieni höyryalus hinasi isoa, tummaa\nparkkilaivaa, joka läheltä näytti niin yksinkertaiselta, niinkuin\nmoni muukin suuri seikka voi näyttää.\n\nJa nyt näkyi laiturilla omituisissa hommissa oleva mies raapaisevan\ntulta tulitikulla.\n\n-- Mitähän tuo on? sanoi ukko. Ne näyttivät isoilta, isoilta\nsteariinikynttilöiltä.\n\nJa he menivät lähemmäksi katsomaan.\n\n-- Se näyttää rytötalaalta kalanpyydyksiä varten, sanoi eukko, joka\noli rannikkoseudulta kotoisin.\n\nRatsh! Its-sh! Si-si-si-si! sanoi se. Ja vanhukset seisoivat tulien\nja liekkien piirittäminä. Taivaan tähtiä päin syöksyi nyt kokonaisia\ntulivihkoja sytyttäen korkealla uusia tähtiä niin, että jos joku\ntähtientähystäjä olisi nähnyt ne tähtitornista, niin olisi hän\nluullut taivaan laelle syntyneen uusia tähtiä.\n\nVuoden 1880 mukana tuli todellakin jotain uutta sekä taivaalle että\nmaan päälle, sillä syntyi uusia ajatuksia uusiin mieliin, uutta valoa\nja uusia keksintöjä. Tulihan rikkaruohoakin uuden nisun mukana, mutta\nrikkaruohon pitää siinä olla, sen pitää antaa kosteutta ja varjoa\neroittuakseen elonleikkuun aikana nisusta. Mutta mukana sen pitää\nolla, sillä se kuuluu viljaan niinkuin akanat kuuluvat jyviin.\n\nOlipa siinä ilotulitusta kerraksi ja kun sauhu oli hajaantunut --\nsillä sauhu kuuluu tuleen -- niin oli koko prameus poissa.\n\n-- Olisipa ollut koko hauskaa olla tänä iltana mukana kaupungissa!\nsanoi eukko.\n\n-- Jonnin joutavia! Me olisimme olleet siellä vain romuna, katsos,\nalhaiset ihmiset, jotka tunkeilevat esille, saavat niin helposti\nylpeän maineen. Pojan me kyllä tapaamme huomenna, jahka hän pääsee\nerille morsiamestaan, joka on häntä lähempänä kuin me.\n\nSehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla\njärkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?\n\nJa niin menivät he kaupunkiin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatsokaamme nyt kuinka pojan kävi!... Hän oli laivassa\nmerenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta\nja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä,\nmitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet,\nkun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin\nmielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti\nikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan\ntalossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia\nhiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan\nja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät\nsitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä\noli taipumusta.\n\nNo niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet,\nja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita\nsankareita. Ja niin matkustivat he sinne.\n\nOvathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori\nkaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän\nkuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja\njulmia.\n\nKun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita\npuheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä\npanna toimeen juhlakulkue.\n\nMerenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden\nmahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet\ntorisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli\nkulkue.\n\nEnsin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli\nmursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia\nylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse\nturkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein\narvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta\nmenettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten\ntuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden\nesittäminä.\n\nViimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis\nmies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on\nkunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka\nne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja\nirvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä\npäinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi,\nja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä\nruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.\n\nMutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi\nhän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi\nmerenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty,\nsillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen\näidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.\n\nOlihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset\nnauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli\nluonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän\nei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja\nsynkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä\nmennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän\ntuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin\nseikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat\nesittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta,\nliikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä,\nminkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin\npyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan\nprameileva.\n\nSilloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti\nhäntä ja hän jäi istumaan paikalleen.\n\nKun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui\nSuuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen\nolalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:\n\n-- Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaa\nSuuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!\n\nIllalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta\nhänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi\ntultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli\nhän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa\nitseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki\nhän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa\nsuurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen\nprameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että\nhänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.\n\nKolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä\nomantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei\nkukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea\nitsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan\nlopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut\nitselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.\n\nNiin kulki hän erään ryhmän ohi ja kuuli erään pensasaidan takaa\näänen.\n\n-- Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen.\nHänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.\n\nTämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa\nsana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.\n\nSinä olet tänä iltana niin hyvä ja sentähden olet sinä niin kaunis!\n\nHänkö kaunis? Sehän oli ihmetyö, ja sellaisia ei nykyään enään\ntapahdu, mutta hänen täytyi se uskoa, koska hän tiesi olevansa ruma.\n\nVihdoin kilahutti Suuri maljaa ja piti puheen, joka alkoi suunnilleen\ntähän tapaan:\n\n-- Kun Roomalainen Voittaja kulki voittokulkueessa, seisoi aina orja\nhänen takanaan vaunussa huutaen sotapäällikölle Senaatin ja kansan\nhäntä juhliessa: \"Muista, että sinä olet vain ihminen!\" Ja voittajan\nnelivaljakon vieressä kulki narri, joka halvensi riemuvoiton\narvoa herjauksillaan ja raastoi alas voittokulkijan luonteen\npilkkalauluillaan. Tämä oli vanha hyvä tapa, sillä mikään ei ole\nihmiselle niin vaarallista kuin luulla olevansa jumala eikä mikään\nole niin vastenmielistä jumalille kuin ihmisten ylimielisyys. --\nNuoret ystäväni; urotyö, minkä kotiin palaten olemme suorittaneet, on\nehkä arvattu liian suureksi; voiton humala on kyllä noussut päähämme,\nja sentähden teki tänään hyvää nähdä Teidän ilveilynne. En sano tätä\nikäänkuin kadehtisin narrin osaa enkä eksyäkseni epäilemään teidän\nkauniita tarkoituksianne, kaukana siitä, mutta minä kiitän Teitä joka\ntapauksessa meille osoittamastanne kunnianosoituksesta. Se opettaa\nminulle, että minulla on jälellä vielä paljon valloitettavaa ja se\nmuistuttaa minulle aina, kun jumaloiminen johdattaa kiusaukseen, että\nminä olen vain ihminen.\n\n-- Bravo! huusi merenmittaaja.\n\nJa juhla jatkui häiritsemättä vilpittömässä ilossa ja riemussa,\nnarrinkin häiritsemättä, joka häpeissään oli vetäytynyt syrjään ja\nkadonnut.\n\nNiin tapahtui merenmittaajalle ja Suurelle! Katsokaamme, kuinka\nnarrin kävi!\n\nNarri oli seisonut pöydän ääressä Suuren pitäessä puhetta, silloin\noli merenmittaaja tarkastellut häntä katseella, sellaisella\nkatseella, joka tulinuolen tavalla voi sytyttää ison linnoituksen. Ja\nnarri oli riivattu ikäänkuin hän olisi saanut tulta vaatteisiinsa,\nkun hän häipyi yöhön. Hän ei ollut mikään hyvä mies. Tosin myös\nnarrit ja pyövelit ovat ihmisiä, mutta eivät meidän parasta\nlaatuamme. Hänellä oli myös paljon vikoja ja heikkouksia kuten\nmeillä kaikilla, mutta hän osasi niitä salata. Nyt tapahtui jotain\nihmeellistä. Matkimalla koko päivän merenmittaajaa sekä humalan\nvaikutuksen alaisena oli hän siinä määrin luikerrellut osaansa,\nettei hän voinut siitä taas päästä; ja koska hän oli esittänyt\nmerenmittaajan vikoja ja heikkouksia, oli hän ikäänkuin omaksunut\nne. Merenmittaajan mainittu katse oli työntänyt ne hänen sielunsa\nsyvimpään pohjaan niinkuin laastikku työntyy alas ruutipanokseen.\nHän oli ladattu merenmittaajalla, ja sentähden alkoi hän rähistä\nja soittaa suutaan tullessaan kadulle. Mutta sillä kertaa ei\nhänellä ollut onnea. Sillä poliisikonstaapeli tuli pyytäen häntä\nolemaan hiljaa. Narri vastasi jollakin sutkauksella lausuen\nsen merenmittaajan skoonelaisella murteella. Mutta aatelkaas!\nkonstaapeli, joka sattui olemaan kotoisin Skåne'sta, suuttui ja vei\nnarrin putkaan. Mutta narrienhan on yhtä vaikeata ymmärtää totta kuin\npoliisien pilaa, ja sentähden teki narri väkivaltaista vastarintaa\ntätä toimitusta vastaan, mutta sillä seurauksella, että poliisi\nsivalsi häntä pähkinäpuisella kepillä useat kerrat selkään.\n\nSitten sai hän mennä! Nyt voisi kyllä luulla, että hän oli kärsinyt\ntarpeeksi rangaistusta, mutta niin ei ollut asian laita.\n\nNarri ei tuntenut kurituksen kautta itseään laisinkaan parannetuksi;\npikemmin katkeroituneena lähti hän niinkuin Sioux-indiaani\nsotaretkelle etsimään kostonsa uhria.\n\nSattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen\ntalonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa\nistui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.\n\nNähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat\nsuuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.\n\nNyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi\npalamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli\njohtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä,\nolisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut,\nniin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.\n\nMäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri\npuhui näin:\n\n-- Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on\nkirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!\n\nNyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä\nei totta ollut:\n\n-- Suuri on humpuuki!\n\nTämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten\nkiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen\nkasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla;\nlyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä\nvälin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni\nsäkkiin.\n\nMutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi\ntalonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle\ntorille.\n\nJa siellä näytettiin narria kansalle, joka nauroi. Se oli oikein\nhänelle!\n\nIrti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui\nportaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.\n\n\n\n\nKun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.\n\n\nSatamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy\nvasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä,\nja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä\nkeskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu\nniin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen\nrakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut\njäävät sinne eliniäkseen.\n\nOskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli\npäinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei\nedes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla\nkallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä,\njotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä.\nNäiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita\nkivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin\nhän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.\n\nHän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli\nmustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.\n\nTalvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki\nhän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan\nammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan,\nratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä.\nToisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat\npojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.\n\nKun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat\nsatamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina.\nSilloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli\nistunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan\nkoneenkäyttäjänä.\n\nNyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä\neihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli\nRiddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.\n\nJos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren,\nkuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin;\nhän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat\nkivimiehet vuorella.\n\nMutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan\nja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän\nsekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa\nöin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen\nkärsivät.\n\nEnsi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät\nvangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.\n\nMutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui\nlempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse\nkuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska\ntoivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he\ntunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat\nkiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua\nsamassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja\nhe valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.\n\nEräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin\nRiddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat\nvapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat\nhe pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös\nkuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.\n\n-- Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät\nvapauteen, sanoi eräs vanki.\n\n-- Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat\nvapaina.\n\n-- Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana,\nsillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.\n\nVankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä\nrikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia,\nettä heillä muka oli huono onni.\n\nKuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki\nrantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa.\nHän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä\nei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä\nsalakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai\ntiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota\neivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli\ntaas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja\nliikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin\nlaskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän\nei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään.\nHän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei\nollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana\nliikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi\nvaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat\nkiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla\noli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää,\nsillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen\npäälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta\nsai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.\n\nMitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut\nmihinkään hyvään!\n\nSamassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se\noli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota\njostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle,\npudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti\nhän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle\nja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat\nhienoimmalle hartsille.\n\nHetken istuttuaan kalveessa nukahti hän.\n\nJa hän näki unta.\n\nKoko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine\nkukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja\nperhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota\nhän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä\noli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja\nsilmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien\nlehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen\nnäköinen, mutta ei ollut pääskynen.\n\nSaattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja\nymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie,\ntänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä!\nLiejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!\n\nHän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja\nylösnousemuksesta.\n\nMutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa\npäivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.\n\nKaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet\nottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan\nvankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä\ntakaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt\npysäytti hänet muuri.\n\nSilloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin\npäätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten\nheittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.\n\nHän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti,\nvihreä puutarhan portti... ja... nyt hän heräsi.\n\nKun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen\nkoivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi\nitsekseen:\n\n-- Olisipas se ollut edes lehmus.\n\nJa kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin\nkovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja\npieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja\nsydänsäveliä.\n\nSeuraavana päivänä oli koivu kuihtunut ja se antoi vain vähän varjoa.\n\nSitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne\nkalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso\nkoivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.\n\nSilloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun\naurinko pisti häntä päälakeen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus\nja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden\nmäärättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai\nhän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä,\nnäki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä\nennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.\n\nJa he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla\nlojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä,\nmätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi\nnimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia\nnahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota\npesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen\nhuuhtoneet.\n\nJa sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju,\nettä vain vanki sen kesti.\n\nMutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä\ntörky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi\nproomun heidän omalle kalliolleen.\n\nSinne lastattiin koko lieju ja se heitettiin vuorelle, missä ilma\npian oli myrkytetty. Ja he kahlasivat liassa ja he tahrasivat\nvaatteensa, kätensä, kasvonsa.\n\n-- Tämä on helvetti! sanoivat vangit.\n\nParina vuotena he ruoppasivat ja lastasivat lian kalliolle, mikä pian\noli kadonnut.\n\nTalven valkea lumi putosi maahan joka syystalvi levittäen peitteen\nvalkeine lakanoineen yli kaiken saastan.\n\nJa kun viimeinen kevät tuli ja lumi suli, oli paha haju kadonnut ja\nlieju alkoi näyttää mullalta. Sinä kevännä loppui ruoppaus, ja meidän\nkivimiehemme sai nyt työtä pajassa niin, ettei hän enään koskaan\njoutanut kalliolle. Mutta kerran syksyllä hiipi hän sinne ja silloin\nsai hän nähdä jotain ihmeellistä.\n\nRuoppausmullassa kasvoi yrttejä. Tosin rumia, lihavia yrttejä.\nEnimmäkseen olivat ne kukkia, joita kutsutaan Rusokiksi, se on\nnokkosen näköinen, mutta sillä on ruskeita kukkia. Se on rumaa,\nsillä kukkien pitää olla valkoisia, keltaisia, sinisiä tai punaisia.\nJa siellä kasvoi myös oikeita nokkosia vihreine kukkineen, ja\ntakkiaisia, suolaheiniä, ohdakkeita, savikkoja. Kaikki nämä kukat\nolivat mitä rumimpia, polttavimpia, pistävimpiä yrttejä, joita ei\nihminen rakasta ja jotka seuraavat rikkaläjiä, palaneita pihamaita ja\nruoppauksia.\n\n-- Me teimme puhdasta meren pohjalla ja saimme sijaan lian, sanoi\nvanki. Siinäkös se kiitos seisoo!\n\nSitte tuli aika, jolloin hän vietiin uudelle kalliolle, josta piti\ntulla linnoitus, ja hän hakkasi taas kiveen; kiveen, kiveen, kiveen!\n\nSiellä menetti hän toisen silmänsä ja häntä lyötiin silloin tällöin.\nJa hän oli siellä niin kauan, että uusi kuningas kuoli ja sai\nseuraajan. Kruunauspäivänä piti yhden vangin saada armo ja päästä\nvapauteen. Ja se armoitettiin, joka oli käyttäytynyt siivoimmin ja\nsamalla päässyt selvyyteen väärästä teostaan. Ja se sai vapauden!\nMutta silloin oli muiden vankien mielestä heille tehty vääryyttä,\nsillä heidän keskuudessaan pidettiin sitä raukkana, joka oli katunut\n\"sitä, mille ei mitään mahda\".\n\nJa niin kuluivat taas vuodet! Meidän kivimiehemme oli nyt hyvin\nvanha. Ja koska hän oli heikko toimittamaan raskaampia töitä, vietiin\nhän takaisin kalliolle ja pantiin neulomaan säkkiä.\n\nEräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän\nistuessa neulomassa.\n\n-- No, sanoi pappi, etkö sinä koskaan pääse täältä?\n\n-- Kuinkas se käy päinsä? vastasi kivimies.\n\n-- Kyllä, kunhan tunnustat tehneesi väärin.\n\n-- Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on,\nniin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa\nnähdä.\n\n-- Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian\nsaavan sen nähdä!\n\nEräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota\nhän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.\n\nOli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät\nhauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.\n\nKun hän tuli niemelle -- ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan\nsuloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa\nniinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita\nkoivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.\n\nTämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat\nruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja\nsiellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät,\nmutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei\ntämä ollut unta.\n\nKirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla\najattelematta profeettaa ja kurpitsia.\n\n-- Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai\nkehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.\n\nJa kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne\nkirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä\nikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun\nsuvihuvilan ohi kiidettäessä.\n\nHän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut\nmitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät\nkoivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.\n\nJa siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean\nmuurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa,\nmikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa\nliikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja\nsinikeltainen lippu liehui tuulessa.\n\nJa hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman\nmuurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä\npäätti hän, että pöytää katettiin.\n\nHän tuli veräjälle ja näki... Syreenit kukkivat ja niiden alle\nkatettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä\nlaulettiin.\n\n-- Tämä on paratiisi! sanoi ääni hänelle.\n\nHän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui\nmaahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.\n\nSilloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin\npuettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella\noli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja\nlapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi:\n\n-- Tule ukkoseni, niin saat viiniä.\n\nUkko otti lahjan vastaan ja joi. Se oli rikkaan miehen viiniä, se oli\ntullut kaukaa auringon seuduilta; ja se maistui niinkuin hyvän elämän\nmakeus maistuu, kun se on parhaimmillaan.\n\n-- Tämä on laupeus! sanoi hänen oma vanha murtunut äänensä. Mutta\nkuules lapsi, sinä et ajattelemattomuudessasi olisi minulle suonut\njuomaasi, jos olisit tietänyt, kuka minä olen?\n\n-- Tiedän; sinä olet tietysti vanki! vastasi tyttö.\n\n-- Sen sinä tiesit! Ja kuitenkin... tämä on laupeus.\n\nKun vanha kivimies palasi, ei hän enään ollut kivestä vaan hänessäkin\noli alkanut jotain kasvaa.\n\nJa kun hän kääntyi ohi jyrkänteen, näki hän monirunkoisen pensaan\nnäköisen puun. Se oli kaikista kaunein, se oli orapaatsama, mutta\nsitä ei ukko tietänyt. Pieni levoton lintu lensi puuhun, se oli musta\nja valkea kuin pääskynen ja kansa sanoo sitä paarmalinnuksi, vaikka\nsillä on joku toinen nimi. Ja lintu piiloutui syvälle lehviin ja\nlauloi niin surullisesti mutta lempeästi:\n\n    Lie-juun, lie-juun kuolit Sä!\n    Lie-justa, lie-justa nousit Sä!\n\nTämä oli ihan samanlaista kuin unessakin; ja silloin käsitti ukko,\nmitä paarmalintu oli tarkoittanut.\n\n\n\n\nTupakkaladon salaisuudet.\n\n\nOli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset\nkadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät\nmonetkaan voi laulaa.\n\nSitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle\nkuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen,\nmutta sydämmestä ei hän huolinut.\n\nNyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän\najoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle\nvalokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen\npuodinikkunoihin.\n\nHän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin,\nsaippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa\nteatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin\nhän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.\n\nEräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto\nkulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti\nvieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan;\nja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen\nanastaja sen saisi.\n\nJa niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat\nkauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin\nlokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.\n\nSiiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli\nmeressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun\nhänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki\nvirta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen\nymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta\nmeressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa;\nja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa\nlopussa.\n\nKuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt\nlaituria vastaan.\n\n-- Sinä saat minun käteni, vastasi kaunotar.\n\n-- En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni\ntiehensä.\n\nTämä oli majesteettirikos kauneutta vastaan ja sentähden täytyi hänen\nkuolla.\n\nKuinka kapellimestari menetti paikkansa, siitä tietävät paraiten\nteatteri-ihmiset, jotka ymmärtävät sellaisia asioita. Mies piti\nlujasti puoliaan, ja tarvittiin kaksi vuotta ennenkuin saatiin hänet\nalaspudistetuksi.\n\nMutta alas hän putosi; ja kun kaunotar oli raivannut hyväntekijänsä\ntieltään, riemuitsi hän, ja pöyhistyi yhä enemmän niin, että se\npäälle päätteeksi alkoi näkyä. Ja yleisö huomasi, että sydän\nihomaalin alla oli ilkeä; siksi yleisöä ei enään liikuttanut hänen\nlaulunsa eikä se uskonut hänen kyyneliinsä ja hymyilyihinsä.\n\nHän huomasi sen ja katkeroittui. Hän hallitsi vielä teatteria;\ntukahutti kaikki, jotka tahtoivat kohota ja antoi ne rusikoida\npahanpäiväisiksi sanomalehdissä.\n\nHän menetti suosion, mutta valta merkitsi hänelle enemmän. Koska hän\nnyt oli rikas, mahtava ja tyytyväinen, viihtyi hän hyvin elämässä,\neivätkä hyvinviihtyvät ihmiset ainakaan laihdu, pikemmin he lihovat,\nja hän aikoi todellakin tulla lihavammaksi. Se alkoi niin hiljalleen\nja varovasti, ettei hän sitä huomannut ennenkuin se jo oli myöhäistä.\nPam! Luisuminen käy nopeasti, ja tämä matka meni huimaavaa vauhtia\nalaspäin. Eikä auttanut kidutuskaan, johonka hän alistui. Hänen\ntäytyi nähdä nälkää vaikka hänellä oli herkullisin pöytä koko\nkaupungissa ja kuta enemmän hän näki nälkää, sitä enemmän hän vain\nlihostui.\n\nVuoden kuluttua oli hän lopettanut leikkinsä ja hänen palkkansa\nalennettiin. Kahden vuoden kuluttua oli hän puoleksi unohdettu ja\nnuoremmat olivat anastaneet hänen paikkansa. Kolmannella vuodella\nsai hän eron palveluksestaan; ja silloin vuokrasi hän itselleen\nullakkohuoneen.\n\n-- Syynä siihen oli luonnoton lihavuus, sanoi ohjaaja kuiskaajalle.\n\n-- Eihän siihen ollut syynä lihavuus vaan pöyhkeys! sanoi kuiskaaja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt istui hän ullakkohuoneessa ja katseli alas suurta istutusmaata.\nSiellä oli myös iso tupakkalato ja hän piti siitä, sillä siinä ei\nollut ikkunoita, joista ihmiset olisivat voineet häntä kurkistella.\nJa kattotiilien alla asusti siellä varpusia, mutta sinne ei ahdettu\ntupakkaa, sillä sitä ei siellä viljelty.\n\nNiin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten\nse oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä\nkukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia,\npian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.\n\nEntisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän\npiti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa,\nCarmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat\ntäyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka\noli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas,\nja teatterit piti avattaman.\n\nLaulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa,\njoka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.\n\nSilloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen\navain. Hän avasi ladon ja astui sisään.\n\nSitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin\nkatosivat latoon.\n\nTämä alkoi nyt tulla mielenkiintoiseksi.\n\nJonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen\njotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai\nväliseinämiltä.\n\nPortin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne\nkallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli\nmaalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi,\nehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.\n\nNämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust\nnäytelmässä käytetyn ruusupensaan.\n\nLato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän\nkerran itse laulanut \"Pieni kukkanenhan oot\".\n\nSydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust\nesitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut\nlaulanut pää-osaa, joka on Margarethan.\n\n-- Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin\nminä kuolen.\n\nUllakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa\nmuutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä\nOopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki\nmiten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine\nmuine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja\nmeren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.\n\nMutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi\ntulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen\nnimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi\ntori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein\neroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan\nkehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja\ntakaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria\nmustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä\nkiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi: _C,\nA, R, M, E, N._ Sehän oli Carmen!\n\n-- Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka,\nei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen\nnimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista,\nkirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen\nkuvansa lämpiöstä.\n\nHän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan\nselittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan;\nja olihan juhlittu laulajatar kuollut.\n\nNiin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli\nrikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään,\nmutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli\nkirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.\n\nHän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin\ntuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna\nsai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten\nikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille.\nMutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä\nplakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: \"Herran\nkasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän\npoispyyhkii heidän muistonsa maan päältä.\"\n\nJotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä\nselitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.\n\n-- Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi\nole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.\n\nJa niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä\nepätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen\nihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään,\nuskaltaisiko hän tervehtiä.\n\nKapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät\nmoittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä\nloisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.\n\n-- Hanna, kuinka hoikaksi ja hienoksi sinä olet käynyt, sanoi hänen\nsuunsa.\n\nLaulajatar katseli itseään ja hän huomasi sanat tosiksi.\n\nSuru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli\nentistään ihanampi.\n\n-- Ja yhtä nuori sinä olet. Nuorempi!\n\nTämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut;\nja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon\npahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän\nsanoi.\n\n-- Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari,\njoka ei sietänyt kohteliaisuuksia.\n\n-- En tiedä! nyyhkytti hän.\n\n-- Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen... Niin, Ooperaan minun\nluokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas...\n\nLaulajatar tuli; tuli jälleen ja hänellä oli jälleen menestystä.\n\nYleisö oli antanut anteeksi ja unohtanut, oli unohtanut pahan; ja nyt\non laulajatar taas yhtä suuri, vieläpä paljon suurempi kuin ennen.\n\nTästä kertomuksesta on oppiakin!\n\n\n\n\nSankt Gotthardin satu.\n\n\nOli lauvantai-ilta Göschenissä Urin kantonissa. Tämä kantoni on\nyksi neljästä alkukantonista, Vilhelm Tellin ja Valter Fürstin\nkantonista. Sankt Gotthardin pohjoispuolella, missä germanilaista\nkieltä puhutaan, missä asuu hiljaisia, ystävällisiä ihmisiä hoitaen\nitsemääräämisen oikeudella omia asioitaan, missä \"pyhä metsä\" seisoo\nsuojellen lumivyöryjä ja vuorenvieremiä vastaan, siellä on pieni\nviheriöitsevä kylä puron rannalla, joka liikuttaa myllynpyöriä ja\nsisältää taimenia.\n\nNyt lauvantai-iltana, kun iltakello soittaa angelusta, kokoontuu\nkylänrahvas kaivolle ison saksanpähkinäpuun juurelle. Tuossa tulevat\npostimestari, amtmanni ja itse eversti kaikki paitahiasillaan\nviikatteet olalla. Päivän heinänteosta he palaavat pesemään\nviikatteitaan, sillä täällä on työ arvossapidetty ja omatekoista\nkunnioitetaan täällä enimmin. Sitten tulevat pojatkin viikattaneen ja\ntytöt lypsinkiuluineen jälessä; sitten kokoontuu jättiläisrotuinen\nmaatiaissyntyinen lehmikarja, jossa jokainen lehmä on härän\nsuuruinen. Lihavaa on maa ja siunattua se on; mutta viini ei kasva\nsiellä Gotthardin pohjoispuolella, ei olivikaan, ei silkkipuu\neikä rehevä maissi. Vihreä ruoho, kultaiset tähkät, korkea\nsaksanpähkinäpuu, ne ne antavat vuoden sadon.\n\n\"Kultaisen Hevon\" ravintola sijaitsee kaivon luona Sankt Gotthardin\näkkijyrkänteen alapuolella; ja siellä puutarhassa yhden ainoan pitkän\npöydän ääressä istuvat nyt väsyneet niittomiehet, kaikki saman pöydän\nääressä ilman arvojärjestystä; amtmanni, postimestari, eversti,\nvieläpä rengitkin; tehtailija, joka valmistaa olkihattuja sekä hänen\ntyömiehensä, kylän pieni suutari, koulumestari ja kaikki muut.\n\nHe haastelevat sadosta ja lypsystä; ja he laulavat yhdessä lauluja,\njotka kajahtavat yksinkertaisissa kolmisoinnuissa niinkuin\npaimentorvet ja karjankellot. He laulavat keväästä ja sen puhtaista\nriemuista niin uskollisen vihreästi ja toivorikkaan sinisesti.\n\nJa he juovat vaaleata olutta.\n\nSitten nousee nuoriso leikkimään, painimaan ja hyppimään, sillä\nhuomenna on ampumajuhla kilpaleikkeineen ja niissä kysytään notkeutta.\n\nJa sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei\nkukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän\nkunnia oli kysymyksessä.\n\nSunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset\nihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen\nnukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat\nvaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät\nheitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun\npuolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän\nsaisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.\n\nNyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja\nnauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä\nainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei\neroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua\nsveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja\nurhoollisimmasta kansasta.\n\nSitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä\nikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja\nsulhasia.\n\nJa kellojen kaikuessa kulkivat kaikki ylös kirkolle.\n\nMutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja\nampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa\näkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.\n\nPostimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut\nepäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai\nneljä pistettä kuudella laukauksella.\n\nMutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä\nja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän\nkuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi\nkivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen\nmetsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta\nTessinin kantonin italialaisesta kylästä.\n\n-- Älä kulje metsässä! huusivat kaikki ampujat.\n\nAndrea ei ymmärtänyt.\n\n-- Älä kulje pyhässä metsässä! Vuori vyöryy ylitsemme! huusi amtmanni.\n\n-- No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla\nalas jyrkännettä!\n\n-- Sinä tulet liian myöhään! vastasi amtmanni.\n\n-- En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki\nampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi\npistettä.\n\nNyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä\npidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta\nkansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha\nvihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.\n\nMutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi\nkohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.\n\nIhana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan;\nmutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.\n\nSilloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen\nkorvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:\n\n-- Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta.\nKahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut,\nsentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä\najoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!\n\nJuhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat\nKultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta\npostimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja,\nsääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.\n\nRudi tahtoi kinastella.\n\n-- Noo, sinä Andrea, sanoi hän, sinä olet mainio metsästäjä; mutta\ntiedäthän, vuorivuohen saanti on aivan jotain toista kuin sen\nampuminen.\n\n-- Jos minä olen ampunut vuohta, niin minä myöskin olen saanut sen,\nvastasi Andrea.\n\n-- Loruja! Barbarossan rengasta ovat kaikki ampuneet, mutta kenkään\nei ole sitä saanut! toisti Rudi.\n\n-- Mikä on Barbarossan rengas! kysyi eräs muukalainen, joka ei ennen\nollut käynyt Göschenissä.\n\n-- Katsos, vastasi Rudi. Tuolla sen näet!\n\nJa hän osoitti sormellaan ylös vuorenseinämää, missä iso vaskirengas\nriippui koukussaan. Ja hän jatkoi:\n\n-- Keisari Fredrik Barbarossan tapana nimittäin oli kulkea tätä tietä\nItaliaan; hän kulki kuusi kertaa ja kruunautti itsensä sekä Milanossa\nettä Roomassa. Ja koska hänestä siten tuli saksalaisroomalainen\nkeisari, antoi hän kiinnittää tämän renkaan vuoreen saksalaiselle\npuolelle merkiksi, että hän oli vihkinyt yhteen Saksan ja Italian.\n\nJa satu kertoo, että kun tämä rengas voidaan nostaa ha'altaan, on se\navioliitto purettu, joka ei ollut onnellinen.\n\n-- Kyllä minä sen puran, sanoi Andrea, niinkuin minun esi-isäni\nvapauttivat minun kurjan maani Ticinon Schwütz'in, Urin ja\nUnterwaldenin tyrannien vallasta.\n\n-- Etkö sinä ole sweitsiläinen? kysyi amtmanni ankarasti.\n\n-- En ole, minä olen italialainen Sweitsiläisestä Valaliitosta.\n\nNiin sanoen latasi hän pyssynsä ja pisti siihen rautakuulan. Tähtäsi\nja ampui!\n\nRengas kohosi altapäin; ja ha'asta irroittuneena putosi alas\nHohenstaufin, Barbarossan rengas.\n\n-- Eläköön vapaa Italia! huusi Andrea ja heilutti hattuaan.\n\nMutta kukaan ei vastannut.\n\nAndrea otti maasta renkaan, jätti sen amtmannille ja sanoi:\n\n-- Kätke tämä rengas muistona minulta ja tästä päivästä, jolloin\nteitte minulle vääryyttä.\n\nSitten astui hän Gertrudin luo ja suuteli hänen kättään. Ja sitten\nnousi hän ylös vuorelle ja katosi; näkyi taas ja katosi pilveen.\nMutta hetken kuluttua näkyi hän taas, vielä korkeammalla. Tämä ei\nollut hän vaan hänen jättiläisvarjonsa pilven päällä; ja hän seisoi\nkohotetuin nyrkin, uhaten yli saksalaisen kylän.\n\n-- Mies oli itse saatana! sanoi eversti.\n\n-- Ei, hän oli italialainen! väitti postimestari.\n\n-- Koska ilta jo on myöhäinen, sanoi amtmanni, kerron minä\nhallitussalaisuuden, joka julaistaan huomenna sanomalehdissä.\n\n-- Kuulkaas, kuulkaas!\n\n-- Niinpä niin, sähköitetään, että senjälkeen kuin ranskalaisten\nkeisari vangittiin Sedanin luona, ovat italialaiset karkoittaneet\nranskalaiset joukot Roomasta; ja Viktor Emanuel samoaa nyt tällä\nhetkellä pääkaupunkia vastaan.\n\n-- Todellakin suuria uutisia! Silloin ovat lopussa\nsaksalaisroomalaiset kävelyretket! -- Kyllä sen Andrea tiesi, koska\nhän oli niin suurisuinen!\n\n-- Taisipa tietää vielä enemmänkin! sanoi amtmanni.\n\n-- Mitä niin. Mitä niin?\n\n-- Saammepa nähdä! Saammepa nähdä! Ja he saivat nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä näkivät he vieraiden herrojen tulevan koneineen ja\ntarkastelevan kaukoputkella vuorta; ja näytti siltä ikäänkuin he\nolisivat tarkastelleet Barbarossan rengasta, sillä juuri sinne\nsuuntasivat he kaukoputkensa. Ja he katselivat kompassia ikäänkuin he\neivät olisi tietäneet, missä pohjoinen ja etelä oli.\n\nJa sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli\nmukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain\nmiljooneista.\n\nJonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen\nHepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta\nja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan.\nHe näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja\nrakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät\nhävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.\n\nJa sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä.\nSilloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja\nkevään puhtaista riemuista.\n\nSen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin\nsiihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten\nalkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi\nvuoren.\n\nTiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon;\nmutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja\nniiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin\nnaulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista\npeninkulman ala!\n\n-- Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he\nalkaa taas alusta!\n\nMutta yli-insinööri oli sanonut: Ne kohtaavat toisensa!\n\nJa italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi\nyli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten\ntiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen\nmies.\n\nTämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita\nalppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän\nmurtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan\ntien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.\n\nKahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira.\nAlastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen\nasteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli\nhän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi\nhän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat\nmaahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän\nvietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät\nmolemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi\nhäntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!\n\nSalissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat,\nkuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:\n\n-- Luuletteko, että tavataan?\n\nKoskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista\nkuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat\ntoisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien\nkeskenään syöksyisivät he toistensa syliin.\n\nAndrea parani ja pian oli hän taas työn touhussa.\n\nHän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui\ntiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.\n\nVuonna 1877 paloi Airolo, hänen syntymäkylänsä.\n\nNyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä\nperille, sanoi hän.\n\nVuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin\nyli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä\nseistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa!\nSinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman\nisoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen\nnimensä, Favre.\n\nKuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa,\nkokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran\nvuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän\nsitä sanoi.\n\nHän ei nähnyt koskaan Gertrudia eikä koskaan kirjoittanut hänelle;\nsitä ei hänen koskaan tarvinnut tehdä, sillä hän eli hänen kanssaan\najatuksissaan ja hän tunsi saaneensa hänen tahtonsa.\n\nSeitsemäntenä vuonna kuoli amtmanni köyhyyteen.\n\n-- Mikä onni, että hän oli köyhä! ajatteli Andrea; niin eivät kaikki\nvävyt ole ajatelleet.\n\nKahdeksantena vuonna tapahtui jotain ihmeellistä. Andrea seisoi\nensimmäisenä miehenä kaukana italialaisessa tunnelissa ja iski\nporaansa. Ilma oli ahdas ja tukahduttava niin, että hänen korvansa\nrupesivat suhisemaan. Silloin kuuli hän naksahtavaa ääntä, mikä\nmuistutti puumadon ääntä, jota sanotaan kuolemankelloksi.\n\n-- Joko minun viimeinen hetkeni lyö? ajatteli hän ääneen.\n\n-- Viimeinen hetkesi! vastasi joku hänen sisimmässään tai hänen\nulkopuolellaan. Ja hän kauhistui.\n\nSeuraavana päivänä hän taas kuuli naksahdukset, mutta selvemmin niin,\nettä hän luuli äänen tulevan kellosta, joka oli hänen taskussaan.\n\nMutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäpäivä, ei hän kuullut\nmitään; ja nyt luuli hän, että ääni tuli korvasta; hän pelästyi\nja kävi messussa; ja hiljaisissa ajatuksissaan valitti hän elämän\nepävarmuutta. Toivo oli hänet pettänyt, toivo kerran saada elää\nse suuri päivä, toivo saada määrätty suuri palkinto ensimmäisestä\nporasta, joka lävisti seinän, toivo saada Gertrud.\n\nMaanantaina seisoi hän kuitenkin taas ensimmäisenä porineen, mutta\nalakuloisena; sillä hän ei enään luullut heidän kohtaavan saksalaisia\nvuoressa.\n\nHän iski iskemistään, mutta vauhditta niinkuin hänen heikentynyt\nsydämmensä löi tunnelisairauden jälkeen. Silloin kuuli hän yht'äkkiä\npaukauksen sekä rajun ryskeen, mutta se tuli vuoren sisästä, toiselta\npuolelta.\n\nJa nyt hänelle selvisi, että he olivat tavanneet toisensa.\n\nEnsin lankesi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa; sitten nousi hän\npystyyn ja alkoi iskeä. Hän iski ohi aamiaisajan, päivällisajan; ohi\nlepoajan ja illallisajan. Hän iski vasemmalla kädellä, kun oikea\npuutui. Iskiessään ajatteli hän yli-insinööriä, joka oli suistunut\nmaahan ihan seinän eteen; ja hän lauloi palavassa pätsissä kulkevan\nkolmen miehen laulua, sillä ilma paloi hänen ympärillään veden\nvaluessa pitkin hänen päälakeaan ja jalkojen polkiessa savea.\n\nTäsmälleen kello seitsemän, 28 päivä helmikuuta v. 1880, kaatui hän\nsuulleen poraa vasten, joka lensi läpi vuorenseinän.\n\nKaikuva hurraahuuto toiselta puolelta herätti hänet, ja hän ymmärsi,\nettä he olivat kohdanneet toisensa että hänen viimeinen vaivansa\nhetki oli lyönyt ja että hän oli kymmenentuhannen liiran omistaja.\n\nKohotettuaan hiljaisen huokauksen kaikkivaltiaan puoleen, asetti hän\nsuunsa poranlävelle, kuiskasi kenenkään kuulematta: Gertrud; sitten\nkajahutti hän yhdeksänkertaisen hurraahuudon saksalaisille.\n\nKello yksitoista yöllä kuului italialaiselta puolelta jymisevä ääni:\nvarokaa! ja kenttätykkien kaltaisella ryskeellä romahti seinä alas.\nSaksalaiset ja italialaiset syöksyivät itkien toistensa syliin,\nitalialaiset suutelivat, ja kaikki lankesivat polvilleen laulaen Te\nDeum laudamus.\n\nTämä oli suuri hetki; ja se tapahtui v. 1880, samana vuonna, jolloin\nStanley lopetti löytöretkensä Afrikassa ja Nordensköld Veeganretkellä.\n\nKun ylistyslaulu Ikuiselle oli vaijennut, astui esiin eräs työmies\nsaksalaiselta puolelta jättäen italialaisille korukirjaimiila\npiirretyn pergamentin. Se oli kunnia- ja muistokirjoitus yli-insinööri\nLouis Favrelle.\n\nHänen piti ensin käydä tunnelin läpi ja Andrean piti pienellä\ntyömiesjunalla viedä Airoloon vainajan kunniaksi piirretyt\nmuistosanat ja hänen nimensä.\n\nSen teki Andrea uskollisesti istuen työntövaunussa veturin edessä.\n\nTämä oli suuri päivä! Eikä yö ollut pienempi.\n\nAirolossa juotiin viiniä, italialaista viiniä ja poltettiin\nilotulituksia. Pidettiin puheita Louis Favrelle, Stanleylle ja\nNordensköldille. Siellä pidettiin puheita Sankt Gotthardille,\nsalaperäiselle vuoriröykkiölle, joka vuosituhannet oli ollut\nvälimuurina Saksan ja Italian välillä, pohjan ja etelän välillä.\nTosin oli se ollut rikkoja mutta myöskin kokooja. Sillä Sankt\nGotthard on seisonut siinä jaellen yhtä rehellisesti vesiään\nsaksalaiselle Rheinille kuin ranskalaiselle Rhonelle, niin\nPohjanmerelle kuin Välimerellekin...\n\n-- Ja Adrian merelle, keskeytti eräs tessiniläinen. Olkaa hyvä, älkää\nunohtako Ticinoa, joka juottaa Italian suurinta jokea, valtavaa\nPo'ota.\n\n-- Bravo! Yhä paremmin! Eläköön Sankt Gotthard, suuri Saksanmaa,\nvapaa Italia ja uusi Ranska!\n\nSe oli suuri yö! Jälkeen suuren päivän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna seisoi Andrea insinöörin konttorissa. Hän oli\npukeutunut italialaiseen metsästäjän pukuunsa, sulka oli hatussa,\npyssy olalla ja laukku selässä; hänen kasvonsa olivat kalpeat,\nkalpeat hänen kätensä.\n\n-- Vai niin, sinä olet nyt tyytyväinen tunneliin, sanoi\nkassa-insinööri eli raha-insinööri, niinkuin häntä sanottiin. Noo,\nsitä sinulta ei kukaan voi kieltää, jälellä on vain muuraustyö.\nTehkäämme siis lasku!\n\nRahamies avasi kirjan, kirjoitti lipun ja laski kymmenentuhatta\nliiraa kullassa.\n\nAndrea piirsi puumerkkinsä, pisti kullan laukkuun ja meni.\n\nHän heittäytyi työjunaan; ja kymmenen minuutin kuluttua oli hän\nmaahan kaatuneen väliseinän luona.\n\nTuli paloi vuoren sisässä kummallakin puolen ratakiskoja, työmiehet\nhurrasivat Andrealle ja heiluttivat lakkiaan. Se oli ihanaa!\n\nKymmenessä minuutissa oli hän taas perillä saksalaisella puolella.\nMutta kun hän näki päivänvalon aukossa, pysähtyi juna ja hän astui\nmaahan.\n\nSitten kulki hän vihreätä valoa kohden ja näki taas kylän\npäivänpaisteisena ja vihantana; siellä loisti kylä uudestaan\nrakennettuna, valkoisena, säteilevänä, entistään kauniimpana. Ja kun\nhän astui esiin, tervehtivät työmiehet ensimmäistä miestään.\n\nHän suuntasi askeleensa suoraan pientä taloa kohden; ja\nsaksanpähkinäpuun alla mehiläispesien ääressä seisoi Gertrud\nhiljaisena, ihanana, lempeämpänä aivan kuin hän olisi seisonut siinä\nkahdeksan vuotta odotellen häntä.\n\n-- Nyt minä tulen, sanoi hän; niinkuin minun pitikin tulla suoraan\nläpi vuoren! -- Seuraatko sinä minua minun maahani.\n\n-- Minä seuraan sinua minne vain tahdot.\n\n-- Sormus sinulla jo on; onko se tallella?\n\n-- Se on tallella!\n\n-- Sitte menemmekin heti! -- Ei, älä käänny; mitään et saa ottaa\nmukaasi!\n\nJa he kulkivat käsi kädessä! Mutta he eivät menneet tunnelin suuntaan.\n\n-- Vuorelle! sanoi Andrea ja ohjasi askeleensa ylös vanhalle\nsolatielle. Läpi pimeyden kulki tieni luoksesi; nyt minä tahdon elää\nvalossa sinun kanssasi, sinua varten!\n\n\n\n\nJubal Minätön.\n\n\nOli kerran kuningas, jonka nimi oli _Juhana Maaton_; ja syyn siihen\nvoi arvata. Mutta toisen kerran oli suuri laulaja, jota sanottiin\nJubal Minättömäksi, ja syyn siihen saatte kuulla.\n\nKlang oli hänen nimensä, nimen oli hän saanut isältään, sotamieheltä,\nja siinä nimessä oli sointua. Mutta hän oli luonnoltakin saanut\nlujan tahdon, mikä rautatankona tuki hänen selkäänsä. Tämä on suuri\nlahja ja se on tarpeellinen elämän taisteluissa. Ei hän lapsenakaan\noppiessaan puhumaan sanonut muiden poikien tavoin \"hän\" puhuessaan\nitsestään, vaan hän sanoi itseään heti \"minäksi\". -- Ei sinulla ole\nmitään minää! sanoivat vanhemmat. Kun hän hiukan vanheni, lausui hän\ntoivomuksensa: \"Minä tahdon\". Mutta silloin sai hän kuulla:\n\n\"Ei sinulla ole mitään tahtoa\", ja \"sinun tahtosi kasvaa metsässä\".\n\nPuhuihan sotamies nyt ajattelemattomasti, mutta hän ei ymmärtänyt\nparemmin, sillä hän oli sotilas ja häntä oli opetettu tahtomaan sitä,\nmitä päällystö tahtoi.\n\nNuoresta Klangista tuntui hullunkuriselta, ettei hänellä \"ollut\nmitään tahtoa\", vaikka hänellä sellainen oli ja luja olikin, mutta\nsillään sai olla.\n\nKun hän oli hiukan varttunut, kysyi isä eräänä päivänä: \"miksi sinä\ntahdot tulla?\"\n\nSitä ei poika tietänyt, hän oli lakannut tahtomasta, koska se oli\nkielletty. Tosin hänellä oli halua musiikkiin, mutta sitä ei hän\nuskaltanut ilmaista, koska pelkäsi sitä silloin estettävän. Sentähden\nvastasi hän kuuliaisena poikana: minä en tahdo mitään.\n\nSinusta pitää tulla viininlaskija, sanoi isä.\n\nEi voi varmuudella sanoa, puhuiko isä näin siksi, että hän tunsi\njonkun viininlaskijan, vai siksikö, että viini erittäin viehätti\nhäntä. No niin, nuori Klang joutui viinikellariin eikä hänellä siellä\nmikään hätä ollut.\n\nSuloinen punainen lakka ja ranskalainen viini tuoksahti niin\nhyvältä kellarissa; siellä oli holvit suuria kuin kirkkoja. Kun\nhän istui tynnyrin ääressä ja punainen viini valui, ilahtui hän,\nalkoipa hiljalleen laulaa hyräillä aluksi kaikellaisia kuulemiansa\nlaulunpätkiä.\n\nPatruuna, jota viini elätti, piti laulusta ja ilosta ja antoi\nnuorukaisen olla olojaan; laulu kajahti niin somasti holvien alla.\nJa kun nuorukainen jyrähytti laulun \"Djupa källarhvalfvet\", silloin\nilmaantui ostajia alas holviin, ja se oli patruunan mieleen.\n\nMutta eräänä päivänä saapui eräs kauppamatkustaja, joka ennen oli\nollut teatterilaulajana, ja kun hän kuuli Klangin laulavan, ihastui\nhän niin, että kutsui Klangin pienelle iltarymylle.\n\nJa he heittivät keilaa, he söivät tillillä maustettuja äyriäisiä,\nhe joivat punssia ja vallankin he lauloivat. Yksityishuoneessa, kun\nsinunmaljat oli juotu, sanoi kauppamatkustaja:\n\n-- Miksi et mene teatteriin?\n\nMinäkö? vastasi Klang, en minä nyt voi?\n\nSinun täytyy sanoa: minä tahdon! niin sinä voit.\n\nTämä oli uutta oppia, sillä kolmen vuoden vanhasta ei Klang ollut\nkäyttänyt sanaa \"minä\" ja \"tahdon\".\n\nNyt hän ei uskaltanut tahtoa eikä toivoakaan ja hän pyysi päästäkseen\nenemmistä kiusauksista.\n\nMutta kauppamatkustaja tuli uudestaan monta kertaa ja hän toi\nmukanaan oikeita lauluniekkoja. Kiusaus kävi liian suureksi, ja Klang\nteki eräänä iltana päätöksensä, jolloin oikea professori oli hänelle\npaukuttanut.\n\nNyt sanoi hän jäähyväiset patruunalle, ja maljan ääressä kiitti\nhän ystäväänsä, kauppamatkustajaa, joka oli antanut hänelle\ntakaisin itseluottamuksen ja tahdon; \"tahdon\", tuon selkää tukevan\nrautatangon, joka pitää pystyssä niin, ettei ihmisestä tule mikään\nnelijalkainen. Eikä hän koskaan ollut unohtava ystäväänsä, joka oli\nopettanut häntä luottamaan omaan itseensä. Sitten meni hän sanomaan\njäähyväiset isälle ja äidille.\n\nMinä tahdon laulajaksi! sanoi hän niin, että ääni tuvassa kajahti.\n\nIsä vilkasi jo patukkaa, ja äiti itki: mutta se ei auttanut\n\n-- Poikani, älä vie itseäsi hunningolle, oli äidin viimeinen sana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori Klang sai rahaa matkustaakseen vieraille maille. Siellä oppi\nhän laulamaan oikein sääntöjen mukaan. Muutaman vuoden kuluttua tuli\nhänestä oikein suuri suurniekka. Hän ansaitsi rahaa ja sai oman\njohtajan, joka kuulutti häntä maailmalle.\n\nNyt kukoisti veli Klang, ja nyt voi hän sanoa sekä minä tahdon, että\nminä käsken. Hänen minänsä kasvoi aivan luonnottomasti, eikä hän\nsietänyt ketään muuta minää läheisyydessään. Hän ei kieltäytynyt\nmistään ja omana itsenään hän aina esiintyi. Mutta kun hänen nyt taas\npiti matkustaa kotimaahansa, opetti hänelle johtaja, ettei nimi Klang\nhänelle sopinut, koska hän nyt oli suurniekka; hänen täytyi ottaa\nhieno nimi, mieluimmin ulkomaalainen, koskapa niin oli tapa.\n\n\"Suurella\" oli taistelu oman itsensä kanssa, sillä eihän nimenmuutto\ntuntunut oikein hauskalta, se näytti siltä ikäänkuin hän ei\ntunnustaisi isää eikä äitiä, ja se voisi näyttää rumalta.\n\nMutta koska niin oli tapa, niin: olkoon menneeksi!\n\nHän etsi Raamatusta löytääkseen oikean nimen, sillä siinä niitä\nlöytyi.\n\nJa kun hän löysi luvun Jubalista, \"Lamechin pojasta, joka keksi\nkaikellaisia peliä\", niin otti hän sen nimen. Se oli hyvä nimi ja se\nmerkitsi pasuunaa hebrean kielellä.\n\nKoska johtaja oli englantilainen, niin toivoi hän Klangin kutsuvan\nitseään mister'iksi, ja sen hän tekikin. Siis mister Jubal!\n\nOlihan tämä kaikki hyvin viatonta laatua, koska niin oli tapa, mutta\nkummallista joka tapauksessa oli, että Klangista uuden nimen mukana\ntuli aivan toinen mies. Kaikki menneisyys oli ikäänkuin poispyyhitty;\nja mister Jubal tunsi itsensä aivan aitoenglantilaiseksi, puhui\nmurteellisesti, käytti poskipartaa ja korkeita kauluksia; vieläpä\njuovikkaat puvutkin kasvoivat kuin kaarna puuhun aivan itsestään; hän\ntuli jäykäksi ja hän tervehti toisella silmällään; hän ei koskaan\nkääntynyt, kun joku tuttu huusi häntä kadulla, ja hän _seisoi_ aina\nkeskellä raitiotievaunuissa.\n\nTuskinpa hän tunsi itseäänkään.\n\nKuitenkin oli hän taas kotiutunut omaan maahansa ja hän oli suurena\nlaulajana Oopperassa. Hän esitti kuninkaita ja profeettoja,\nvapaudensankareita ja demoonia; ja kun hänellä oli osansa\nharjoiteltavana, oli hän niin hyvä näyttelijä, että hän luuli\nolevansa sinä mitä hän esitti.\n\nNyt käveli hän eräänä päivänä kadulla ja kuvitteli olevansa demooni\njossakin, mutta hän oli myös samalla mister Jubal.\n\nSilloin kuuli hän jonkun huutavan takanansa: Klang! Hän ei tietysti\nkääntynyt, sillä niin ei tee englantilainen, eikä hänen nimensä enään\nollutkaan Klang.\n\nMutta silloin huudettiin: Klang, vielä toistamiseen. Ja siinä seisoi\nhänen edessään hänen ystävänsä kauppamatkustaja tutkivin katsein\nkysellen ujosti ja ystävällisesti:\n\n-- Eikös ole Klang?\n\nMister Jubal joutui raivoihin.\n\nIrvistävin hampain ja avokidoin ikäänkuin hän kiskoisi rinta-äänensä\njostakin pääkallon ontelosta, kiljasi hän lyhyesti: ei!\n\nSilloin ystävä tunsi hänet ja meni tiehensä.\n\nHän oli valistunut mies, osasi elämän, ihmiset ja oman itsensä ulkoa,\nsentähden hän ei suuttunut eikä ihmetellytkään.\n\nMutta mister Jubal luuli niin; ja kun hän kuuli sisimmässään\nnämä sanat: \"Ennenkuin kukko kolmasti laulaa, olet sinä minut\npettävä\" teki hän niinkuin Pietari, meni porttikäytävään ja itki\nkatkerasti. Tämän teki hän itse ajatuksissaan, mutta paholainen hänen\nsydämmessään nauroi.\n\nSiitä päivästä saakka nauroi hän enimmäkseen, nauroi pahaa ja hyvää,\nsurua ja häpeää, kaikkea ja kaikkia.\n\nHänen isänsä ja äitinsä tiesivät kyllä lehdistä, kuka mister Jubal\noli, mutta he eivät koskaan käyneet Oopperassa, sillä he luulivat\nsiellä olevan vain vanteitten heittäjiä ja hevosratsastajia, eivätkä\nhe sellaisessa paikassa tahtoneet poikaansa nähdä.\n\nMister Jubal oli nyt suurin suurniekka, tosin oli hän kuluttanut\nsuurimman osan minäänsä, mutta tahto oli hänellä vielä jälellä.\n\nJa sitten tuli hänen päivänsä! Tanssijaseureeessa oli tyttö, joka\nosasi lumota miehiä, ja Jubal oli myös lumottu. Niin pahasti lumottu,\nettä hän kysyi, saisiko hän tulla tytön omaksi... (Hän tarkoitti\ntietysti, että tyttö tulisi hänen omakseen, mutta niin ei saa sanoa).\n\n-- Sinä saat tulla omakseni, sanoi lumoojatar, jos minä saan...\n\n-- Sinä saat kaikki! vastasi Jubal.\n\nTyttö kävi hänen sanoihinsa kiinni ja he menivät naimisiin. Ensin\nopetti Jubal häntä laulamaan ja soittamaan; ja sitten sai lumoojatar\nkaikki, mitä vain tahtoi. Mutta koska hän oli lumoojatar, tahtoi\nhän kaikkea, mitä Jubal ei tahtonut, ja niin vähitellen oli hänellä\nJubalin tahto vallassaan.\n\nEräänä päivänä oli mistress Jubal suurniekkana; ja niin suuri, että\nkun yleisö huusi Jubalin näyttämölle, ei se tarkoittanut rouvaa vaan\nherraa.\n\nJubal tahtoi taas raivata itsellensä tietä kunnian kukkuloille, mutta\nhän ei tahtonut sitä tehdä rouvansa kustannuksella ja sentähden hän\nei voinut.\n\nHän alkoi kuluuntua ja unohtua.\n\nLoistava ystävien piiri, jonka mister Jubal oli koonnut nuorenmiehen\nkotiinsa, kokoontui nyt hänen kodissaan rouva Jubalin ympärille, jota\nsanottiin vain Jubaliksi.\n\nKukaan ei huomannut misteriä, kukaan ei juonut hänen kanssaan; ja jos\nhän yritti puhua, ei kukaan häntä kuunnellut; tuntui ikäänkuin ei\nhäntä olisi ollut olemassa, ja hänen vaimoansa kohdeltiin ikäänkuin\nhän ei olisikaan ollut mikään vaimo.\n\nSilloin jäi mister Jubal yksikseen ja yksinään kävi hän kahvilassa.\n\nEräänä iltana tuli hän sinne etsiäkseen seuraa. Hän olisi tyytynyt\nkehenkä hyvänsä, kunhan se vain oli ihminen.\n\nSilloin näki hän vanhan ystävänsä kauppamatkustajan istuvan yksinään\nja ikävissään; ja hän mietti: \"tuossa vanhassa Lundbergissa tapaan\nminä ihmisen\", ja niin kulki hän pöydän luo ja tervehti. Mutta\nsilloin muuttuivat ystävän kasvot niin hirveästi, että Jubalin täytyi\nkysyä: \"eikös ole Lundberg?\"\n\n-- Kyllä!\n\n-- Etkö sinä tunne minua, Jubalia?\n\n-- En!\n\n-- Etkö tunne Klangia, vanhaa ystävääsi?\n\n-- En! Hän on kuollut aikoja sitten.\n\nSilloin tajusi Jubal, että hän tavallaan oli kuollut, ja hän läksi\nulos.\n\nSeuraavana päivänä otti hän eron Oopperasta ja hänestä tuli\nlaulunopettaja, jota kunnioitettiin professorin arvonimellä.\n\nNiin läksi hän ulkomaille ja jäi sinne useiksi vuosiksi.\n\nSuru ja mielipaha vanhentivat hänet varhain.\n\nMutta se miellytti häntä, sillä silloin oli loppu lähellä. Kuitenkaan\nei hän vanhentunut niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut ja sentähden\nhankki hän itselleen valkoisen pitkäkiharaisen tekotukan. Siinä hän\nviihtyi, sillä siinä häntä ei kukaan tuntenut, eipä hän itsekään.\n\nHitain askelin, kädet selän takana käveli hän mietiskellen pitkin\nkatukäytäviä; ihmiset luulivat hänen etsivän jotakin tai odottavan\njotakin. Jos joku kohtasi hänen silmänsä, niin ei hän huomannut\nniissä mitään katsetta; jos joku koetti tehdä tuttavuutta hänen\nkanssaan, niin hän puhui vain asioista ja esineistä. Eikä hän koskaan\nsanonut \"minä\", ei koskaan \"minun mielestäni\", vaan \"siltä näyttää\".\nHän oli kadottanut minänsä ja sen huomasi hän vasta eräänä päivänä,\nkun hänen piti ajaa partansa. Hän oli saippuoinut leukansa ja aikoi\njuuri kuvastimen edessä käydä käsiksi veitseen. Hän näki vain huoneen\ntakanaan, mutta kasvojaan hän ei nähnyt. Silloin käsitti hän asian\nlaidan. Ja hänet valtasi kiihkeä halu löytää oma itsensä. Paraimman\nosan oli hän antanut vaimolleen, joka oli saanut hänen tahtonsa, ja\nhän päätti etsiä häntä.\n\nKun hän jälleen palasi kotimaahansa ja valkea tekotukka päässä\nkuljeskeli pitkin kaupungin katuja, ei kukaan häntä tuntenut. Mutta\neräs Italiassa oleskellut soittotaiteilija sanoi ääneen: Tuossa\nkulkee maestro.\n\nJa heti tuntui Jubalista ikäänkuin hän olisi suuri säveltäjä. Hän\nosti nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa partituuria, se on, hän\nkirjoitteli muistiin joukon pitkiä ja lyhyitä nuotteja riveille,\ntoisia tietysti viulua, toisia puupuhaltimia ja loput vaskisoittimia\nvarten. Sitten lähetti hän ne musiikkiopistolle. Mutta kukaan ei\nvoinut niitä soittaa, sillä ne eivät olleet mitään, pelkkiä nuotteja!\n\nEräänä päivänä kulki hän kadulla ja häntä vastaan tuli maalari, joka\noli ollut Parisissa. \"Tuossa kulkee malli\", sanoi maalari. Sen kuuli\nJubal ja hän luuli heti olevansa malli, sillä hän luulotteli olevansa\nkaikkea, mitä hänestä sanottiin, koska hän ei tietänyt, kuka eli mitä\nhän oli.\n\nMuistellessaan silloin vaimoansa, joka oli saanut hänen minänsä,\npäätti hän etsiä häntä. Niin hän tekikin, mutta vaimo oli joutunut\nuusiin naimisiin erään vapaaherran kanssa ja matkustanut kauas.\n\nSilloin hän väsyi etsimiseen; ja kuten kaikki väsyneet miehet alkoi\nhän kaivata elinpäiviensä alkua, äitiänsä. Hän tiesi, että äiti asui\nleskenä hökkelissä ylhäällä vuorella, ja sinne hän meni.\n\n-- Etkö tunne minua enään? kysyi hän.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? kysyi äiti.\n\n-- Etkö sinä tiedä, mikä sinun poikasi nimi on?\n\n-- Minun poikani nimi oli Klang, mutta sinun nimesi on Jubal ja häntä\nminä en tunne.\n\n-- Hylkää minut.\n\n-- Niinkuin sinäkin hylkäsit itsesi ja äitisi.\n\n-- Miksi riistitte minulta lapsena ollessani tahdon?\n\n-- Sinä annoit tahtosi naiselle.\n\n-- Minun täytyi, muuten en olisi saanut häntä omakseni. Mutta miksi\nte sanoitte, ettei minulla ollut mitään tahtoa.\n\n-- Rakas lapsi, isäsihän niin tahtoi eikä hän ymmärtänyt parempaa.\nAnna hänelle nyt anteeksi, sillä hän on kuollut. Sitäpaitsi lapsilla\nmuuten ei saa olla tahtoa, mutta täyskasvuisilla sellainen pitää olla.\n\n-- Kas vaan, äiti, kuinka hyvin sinä osasit sen selvittää. Lapsilla\nei saa olla, mutta täysikasvuisilla pitää olla.\n\n-- Kuules, Gustaf, sanoi äiti, Gustaf Klang...\n\nNämä sanat olivat hänen molemmat nimensä; ja kun hän kuuli ne, oli\nhän taas oma itsensä. Kaikki osat, kuninkaat, demoonit ja mallit\nkarkasivat tiehensä, ja hän oli vain äitinsä poika.\n\nSilloin laski hän päänsä äidin syliin ja sanoi:\n\n-- Nyt tahdon kuolla! Tahdon kuolla!\n\n\n\n\nSinisiipi löytää Linnunsilmän.\n\n\nRikas mies oli kerran tullut köyhälle saarelle ja rakastunut\nsiihen. Rikas mies ei voinut sanoa miksi, mutta hän oli ihastunut;\nmahdollisesti näytti tämä saari unohdetulta lapsuuden muistolta tai\nkauniilta unelta.\n\nHän osti saaren, rakensi huvilan ja istutti kaikenlaisia suloisia\npuita, pensaita ja kukkasia. Meri läikkyi sen ulkopuolella, hänellä\noli oma laituri lipputankoineen ja valkeine veneineen. Kirkon\nsuuruiset tammet varjostivat hänen asuntoaan, ja raittiit tuulet\npuhalsivat yli vihreiden niittyjen. Hänellä oli puoliso, lapsia,\npalvelijoita, vetojuhtia; hänellä oli kaikkea, mutta yhtä hänellä ei\nollut; se oli vähäpätöinen asia, mutta kaikkein tärkein ja sitä hän\nei ollut tullut ajatelleeksi: hänellä ei ollut lähdevettä. Kaivoja\nkaivettiin ja vuoria louhittiin, mutta esiin pulppusi vain suolaa,\nruskeata vettä. Sitä suodattiin, se muuttui kristallin kirkkaaksi,\nmutta pysyi suolana. Se oli surun syy.\n\nNiihin aikoihin saapui silloin muuan Herran armahtama, jolla oli\nollut onnea kaikissa toimissaan, ja hän oli maailman kuuluisimpia\nmiehiä. Muistamme, kuinka hän löi jalokivisauvallaan vuoreen\nja Mooseksen tavoin sai veden juoksemaan kalliosta. Nyt piti\njalokiviporalla porattaman niinkuin oli porattu vuoria, joista\nkaikista oli saatu vettä. Täälläkin porattiin; sadan riksin,\ntuhannen, jopa monen tuhannen riksin edestä, mutta saatiin vain\nsuolavettä. Täällä varmaankaan ei ollut mitään siunausta; ja rikas\nmies huomasi selvästi, ettei kaikkea voi rahalla saada eipä edes\nraikasta vettä juodakseen, kun niin pahasti sattuu.\n\nMieli kävi raskaaksi, eikä elämä enään hymyillyt. Saaren koulumestari\nalkoi kuitenkin lukea vanhoja kirjoja ja haetti viisaan ukon, jolla\noli taikasauva; mutta ei se auttanut.\n\nMutta pappi, joka oli viisaampi, kutsui eräänä päivänä koululapset\nkokoon ja lupasi palkinnon sille, joka löytäisi Linnunsilmä nimisen\nyrtin, mikä näytti lähteensuonen paikan.\n\n-- Sillä on Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia\nlehtiä, sitä sanotaan myös Kivirikoksi. Sen ylimmillä lehdillä on\nikäänkuin kultajauhetta. Muistakaa nyt!\n\n-- Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä,\ntoistivat lapset; sitten juoksivat he metsiin ja vainioille etsimään\nLinnunsilmää.\n\nEi kukaan löytänyt sitä. Tosin pieni poika toi kotiin Tyräkin, jonka\nlatvassa on hiukan kultaa; mutta se on myrkyllinen eikä se kelvannut.\nJa niin väsyivät he etsimään.\n\nMutta oli pieni tyttö, joka ei vielä käynyt koulua. Hänen isänsä\noli rakuuna, tällä oli pieni torppa, ja hän oli enemmän köyhä kuin\nrikas. Hänen ainoa aarteensa oli pieni tyttö; ja tätä sanottiin\nkylässä Sinisiiveksi sentähden, että hänellä oli taivaansininen\nröijy hihoineen, jotka aina liehuivat hänen liikkuessaan. Sinisiipi\nmuuten on pieni sininen perho, joka kesäsydännä liihottelee kortten\npäissä, ja sen siivet ovat pellavankukan lehtien näköisiä, tuon\nlentävän pellavankukan, jolla on imukärsä, missä palhot ovat.\nSinisiipi, rakuunan nimittäin, oli harvinainen lapsi, puhui niin\njärkevästi mutta kummallisesti, ettei kukaan tietänyt, mistä hän sai\nsanansa. Hänestä pitivät kaikki ihmiset, vieläpä eläimetkin; kanat\nja vasikat seurasivat häntä, ja hän uskalsi taputtaa sonniakin. Hän\nmeni usein yksin ulos, pysyi poissa ja palasi taas; mutta kun häneltä\nkysyttiin, missä hän oli ollut, ei hän voinut mitään sanoa. Silloin\nhänellä kuitenkin oli niin kovin paljon kerrottavaa. Hän oli nähnyt\nihmeellisiä asioita, oli tavannut ukkoja ja rouvia, jotka olivat\nsanoneet niin ja niin. Rakuuna antoi hänen kulkea oman mielensä\nmukaan, sillä hän luuli huomanneensa, että joku suojeli häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna lähti Sinisiipi seikkailuretkilleen. Läpi niittyjen ja\nhakamaiden ohjasi hän pienet askeleensa; ja hän lauloi enimmäkseen\nitsekseen, lauloi lauluja, joita ei kukaan ennen ollut kuullut, ja\nmitä mieleen johtui. Aamu-aurinko paistoi niin nuorteana ikäänkuin\nse olisi vastasyntynyt, ilma tuntui voimalliselta ja kyllikseen\nnukkuneelta, kaste haihtui ja sen raikas kosteus vilvoitti pieniä\nkasvoja.\n\nMetsään tullessaan tapasi hän vihreäpukuisen ukon.\n\n-- Hyvää päivää, Sinisiipi, sanoi ukko. Minä olen Päivänpielen\npuutarhuri. Tule kanssani, niin saat katsella minun kukkiani.\n\n-- Liian suuri kunnia minulle, vastasi Sinisiipi.\n\n-- Eikä, sillä sinä et koskaan ole kiduttanut kasveja.\n\nNiin kulkivat, kulkivat he yhdessä ja tulivat rannalle. Rannalla oli\npieni silta, joka johti saarelle, sinne he menivät.\n\nSiinäpä puutarha! Siellä oli kaikkea, oli suurta, oli pientä, ja\nkaikki oli järjestyksessä kuin kirja.\n\nUkko itse asui majassa, joka oli rakennettu kasvavista, iki-vihreistä\npuista, männyistä, kuusista, katajista, havut päällä. Lattiat oli\ntehty kasvavista, ikivihreistä pensaista ja yrteistä. Sammalta\nja jäkälää kasvoi lattianraoissa, jotta ne pysyisivät tiiviinä;\nlattiapalkkeina oli variksenmarjanvarsia, sianmarjoja ja vanamoja.\nKattona kannattivat köynnöskasvit, villiviini, tuoksukuusama,\nelämänlangat, muratit; ja se oli niin tiivis, ettei sadepisarakaan\nsitä läpäissyt. Oven edessä oli mehiläiskekoja, mutta mehiläisten\nasemesta asui siellä perhosia. Ja kun ne alkoivat parveilla, oli sitä\nhauska katsella.\n\n-- Minä en tahdo kiduttaa mehiläisiä, sanoi ukko. Muuten ovat ne\nniin rumia; nehän ovat aivan karvaisten kahvipapujen näköisiä ja ne\npurevat niinkuin kyykäärmeet.\n\n-- Sitten menivät he puutarhaan.\n\n-- Nyt sinä saat lukea luonnon aapista, saat tietää kukkasten\nsalaisuudet ja yrttien tunteet. Mutta sinä et saa kysellä, saat vain\nkuunnella ja vastata... Katsos, lapsukainen, tällä harmaakivellä\nkasvaa jotain, mikä näyttää harmaalta paperilta. Se syntyy ensiksi\nkun vuori kastuu. Vuori homehtuu, hometta sanotaan jäkäläksi. Tässä\nmeillä on kaksi kappaletta, toinen näyttää peuransarvelta; sitä\nsanotaan myös peuranjäkäläksi, ja se on peuran tärkein ravinto.\nToisen nimi on islantilainen jäkälä ja se näyttää... Miltä se näyttää?\n\n-- Se näyttää keuhkoilta, sillä niin sanotaan luonnon oppikirjassa.\n\n-- Niin, se näyttää suurennuslasin alle asetettuna keuhkojen\nilmarakoilta, ja katsos, siitä oppivat ihmiset käyttämään sitä\nrintatautia parantaessa. Kun nyt vuoren jäkälät ovat koonneet multaa,\nilmestyvät sammaleet. Niillä on jonkinlaisia yksinkertaisempia\nkukkia, ja ne kasvattavat siemeniä; ne ovat jääkukkien näköisiä,\nmutta sinä saat nähdä, että ne ovat myöskin kanervan, havupuiden ja\nkaikenlaisten kasvien näköisiä, sillä kaikki kasvit ovat sukulaisia.\nTämä seinäsammal näyttää kuuselta, mutta sillä on siemenkota\nniinkuin unikolla vaikka se on pienempi. Sammalille kasvaa pian\nkanervaa. Jos sinä nyt suurennuslasilla tarkastat kanervaa, niin se\nmuuttuu horsmaksi, latinan kielellä sanotaan sitä epilobiumiksi,\ntai muuttuu se rododendroniksi niinkuin jalava, joka on vain iso\nnokkonen. Multakerros on valmis, ja ruokamullassa kasvaa kaikkea;\nihminen on omaksi hyödykseen koonnut joukon kasveja, mutta itse\nluonto on hänelle opettanut, mitä hänen pitää ottaa ja kuinka sitä\npitää käyttää. Tämä ei ole merkillisempää kuin koristeet ja värit,\njotka kukat ovat saaneet ilmoittaakseen hyönteisille, missä hunaja\non etsittävissä. Sinä itse olet katsellut rukiintähkää, missä\nleipurin työkalut riippuvat ulkopuolella leipurin kylttinä. Ja jos\nsinä tarkastelet pellavaa, hyödyllisintä kaikista kasveista, niin\non se itse opettanut ihmistä kehräämään. Katselehan vain kukan\nterään, niin keksit pellavakuontalon, missä palhot punoutuvat\nvartalon ympäri niinkuin rohtimet karan ympäri. Lausuakseen selvemmin\najatuksensa antoi luonto pienen Pellavavierasnimisen loiskasvin\nkietoutua koko kasvin ympäri, ylitse, alatse, edittäin ja taitse\nniinkuin kangaspuiden sukkula. Ihmeellistä on, ettei ihminen vaan\nperhonen ensimmäisenä keksi sen, että pellava on kehrättävä. Sen\nnimi on pellavakehrääjä; ja lehdistä kehrää se omalla silkillään\npieniä kehdonpeitteitä ja lakanoita lapsilleen. Mutta senjälkeen\nkuin pellavaa alettiin viljellä, on se ovela ottamaan ajasta vaarin,\nniin että sen pienokaiset ovat lentokykyisiä heti ennen pellavan\nkiskomista. Ja entä rohdosyrtit. Katselehan suurta unikukkaa, sehän\non tulipunainen kuin kuume ja hulluus! Mutta kukan pohjalla on\nmusta risti; se on apteekkarin myrkkynimilippu. Ja ristin keskellä\non roomalainen uurrettu maljakko. Kun näitä uurteita riipii, valuu\nlääke ulos ja se voi väärin käytettynä tuottaa kuoleman; mutta\nse voi oikein käytettynä tuoda kuoleman kiltin ystävän, unen.\nKatsos, niin viisas ja antelias on luonto. Mutta tarkastakaamme nyt\nLinnunsilmää!...\n\nTämän sanoessaan oli ukko hetken vaiti nähdäkseen, oliko Sinisiipi\nutelias. Mutta Sinisiipi ei ollut utelias.\n\n-- Katsokaamme nyt Linnunsilmää, jolla on Poimulehden kukat ja\nKivirikon lehdet. Tämä on sen tunnusmerkki, ja se sanoo, missä lähde\non. Poimulehti kokoo sekä kastetta että vettä lehdilleen, se itse on\npieni kirkas lähde; mutta Kivirikko louhii vuoria. Ilman vuoria et\nsaa mitään lähdettä, olkoon vuori kuinka kaukana tahansa. Tämän sanoo\nLinnunsilmä niille, jotka käsittävät. Se kasvaa täällä saarella,\nja sinä saat tietää paikan, koska sinä olet kiltti. Sinun pienestä\nkädestäsi saa rikas mies raikkaan veden kuivaan sieluunsa, ja sinun\nkauttasi siunataan tämä saari. Mene rauhassa, lapseni. Kun sinä\ntulet pähkinäpuumetsään, näet sinä oikealla hopealehmuksen, sen alla\nlepää vaskikäärme, joka ei ole vaarallinen. Se näyttää sinulle tien\nLinnunsilmän luokse. Mutta ennenkuin sinä lähdet, pitää sinun antaa\nsuukko ukolle, kuitenkin vain omasta tahdostasi.\n\nSinisiipi kurotti pientä suutaan ukolle ja suuteli häntä. Silloin\nmuuttuivat ukon kasvot, ja hän seisoi siinä viisikymmentä vuotta\nnuorempana.\n\n-- Minä olen suudellut lasta, olen saanut nuoruuden; etkä sinä ole\nminulle missään kiitollisuuden velassa. Hyvästi!\n\nSinisiipi meni pähkinäpuumetsään. Siellä soitti hopealehmus, ja\nkimalaiset lauloivat säestyksen mukaan lehmuksen kukkasissa. Aivan\noikein, siellä lepäsi vaskikäärme, ja näytti hieman ruostahtaneelta.\n\n-- Kas, tuossa on Sinisiipi, joka etsii Linnunsilmää, sanoi\nvaskikäärme. -- Sinä saat sen, mutta kolmella ehdolla: et saa\nkannella, et valehdella etkä udella. Mene nyt suoraan eteenpäin, niin\nlöydät Linnunsilmän.\n\nSinisiipi meni suoraan eteenpäin. Silloin kohtasi hän rouvan.\n\n-- Hyvää päivää, sanoi rouva. Oletko sinä ollut puutarhuri\nPäivänpielen luona?\n\n-- Hyvää päivää, rouva, vastasi Sinisiipi ja kulki eteenpäin.\n\n-- Sinä et ainakaan kantele, sanoi rouva. Sitten kohtasi hän\nmustalaisen.\n\n-- Minne menet? kysyi mustalainen.\n\n-- Käyn suoraan eteenpäin! vastasi Sinisiipi.\n\n-- Silloinpa et valehtele! sanoi mustalainen.\n\nSitten tapasi hän maidonkuljettajan. Mutta Sinisiipi ei voinut\nymmärtää, miksi hevonen istui kärryissä ja maitokuski oli aisoissa ja\nkiskoi kärryjä.\n\n-- Nyt minä pillastun, sanoi kuski ja lähti laukkaamaan sellaisella\nkiireellä, että hevonen putosi ojaan... Nyt minä menen kastelemaan\nruista, sanoi kuski ottaen kannen maitohinkasta kastellakseen peltoa.\n\nSinisiiven mielestä tämä kyllä oli kovin hullunkurista, mutta hän ei\nkatsonut sinnepäinkään, kulkihan vain eteenpäin.\n\n-- Sinä et ole uteliaskaan, sanoi maitokuski.\n\nJa nyt seisoi Sinisiipi vuoren juurella; aurinko paistoi läpi\npähkinäpuiden mehukkaan yrtin vihreälle palholle, ja yrtti loisti\nniin kuin kirkkain kulta.\n\nSiinä kasvoi Linnunsilmä; ja Sinisiipi huomasi, miten se seurasi\nlähteensuonta alas vuorelta rikkaan miehen niitylle.\n\nSilloin lankesi hän polvilleen, ja poimi kolme Linnunsilmää ja kätki\nne esiliinaansa; kukat sylissään kulki hän kotiin isänsä luokse.\n\nRakuuna pukeutui kypäräänsä, miekkaansa ja takkiinsa; siinä asussa\nmeni hän papin puheille. Sitten kulkivat he kolmisin rikkaan miehen\nluo.\n\n-- Sinisiipi on löytänyt Linnunsilmän! sanoi pappi tullessaan salin\novelle! Ja nyt me kaikki olemme rikkaita, koko kylä, sillä nyt saamme\nkylpylaitoksen.\n\nJa he saivat kylpylaitoksen, tuli höyrylaivoja ja kauppiaita; tuli\nravintoloita ja postikonttoria, lääkäreitä ja apteekkeja. Kultaa\nvirtasi kesäisin kylään, ja tämä oli satu Linnunsilmästä, joka osasi\ntehdä kultaa.\n\n\n\n"]