Hämäläinen eräkausi

HÄMÄLÄINEN ERÄKAUSI

Kirj.

Väinö Voionmaa

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1947.

            Vaimolleni
        Ilmalle omistettu.

SISÄLLYS:

JOHDATUS.

  Alkulause.
    Suomen muinaisuuden tähänastinen tutkimus. Uusia näkökohtia ja
    tietolähteitä. Muinaishistoria. Maa-olot. Paikannimet.
    Maantieteelliset suhteet. Paikallishistoria. Tämän teoksen
    suunnitelma.
  Hämäläinen eräkausi.
    Eräkauden kulttuurin pohja. Suurpyynti. Erätalous. Eräkauden
    määritelmä. Turkiskausi. Hämäläinen eräkausi.
  Erä.
    'Erä'-sanan käsite. 'Erämaa'. 'Eräsijat'. Eräkantaiset paikannimet.

KANSANHISTORIALLINEN ERÄMAIDEN OMISTUS JA KÄYTTÖ.

  Erämaiden alkumuotoja.
    Pyyntipolut. Paulatiet. Ansapolut. Virkatiet. Keinotiet. Puutikat.
    Kiltit. Kipsis.
  Hämeen päiväkunnat.
    Päiväkunta-nimi. Päiväkuntia Etelä-Hämeessä ja Uudellamaalla.
    Ylä-Satakunnan päiväkunnat. Päijänteen päiväkunnat. Laitoksen
    vanhuus.
  Miehenosat.
    Miehenosa erämaanomistuksen pohjana ja mittana. Alkuperäinen
    merkitys. Laitoksen yleisyys pohjoismaissa. Mieskäsite
    kansanhistoriassa. Mies-liitteiset suku- ja paikannimet.
  Eräkauden maita.
    'Maa' omistusnimenä Etelä-Hämeessä keskiajalla. Historiallisia
    todistuksia. Esimerkkejä Lopelta. Jämsän maita. Savon oloja.
    Huittisten maat. Omistusolojen kehitystä.
  Erämaan sarkoja.
    'Sarka' sanan merkitys. Näsijärven seutujen sarkoja.
  Pilkanmaat.
    Erämaiden rajain merkintä. Pilkka-liitteisiä paikannimiä.
    Pilkanmaa erämaan mittana ja veroperusteena.
  Oravimetsät ja kalavedet.
    Muinaisia oravimetsiä. Kalastuksen merkitys erämaanomistuksessa.
    Metsämies-kalastajat.
  Erämaiden mittaus- ja jako-oloja.
    Erämaiden mittaus pituussuuntaan. Erämaan suhde rintamaahan.
    Takamaiden omistuksen nykyisen muodon synty.
  Kylä ja erämaa.
    Erämies kylänmiehenä. Erämaan kollektivinen yliomistus.
    Kylämetsä-laitos. Erämaanomistuksen vaiheita. Verotuksen vaikutus.

ERÄMAIDEN ASIAKIRJAT.

  Erämaat ja esivalta.
    Valtiollisten ja hallinnollisten olojen vaikutus erämaanoloihin.
    Erämaiden jähmettyminen. Turkiskaupan taantuminen. Asutuksen
    vaikutus. Kansan omaehtoinen asutus. Kruunun asutustoiminta.
    Järvialueen erämaiden asutus. Aatelin osuus erämaiden asutuksessa.
  Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista.
    Luettelon kirkollinen luonne. Luettelon vaillinaisuus. Jälkiä
    vanhemmista oloista. Erilaisia omistusmuotoja. Kumppanuuskunnat.
    Erämaaryhmiä. Suuromistajia.
  Ylä-Satakunnan erämaat v. 1352.
    Näytteitä asiakirjasta. Yleispiirteitä. 'Varppeet'. Suhteet
    Mustankirjan luetteloon. Erilaisia omistusmuotoja.
  Sääksmäen kihlakunnan erämaat. Kihlakunnan muodostuminen.
    Asiakirjanäytteitä. Yleiskatsaus. Erämaiden ryhmityksiä.
  Eikö Hattulan kihlakunnalla ole ollut erämaita?
    Niitä ollut lukuisia eri suunnilla.
  Hollolan kihlakunnan erämaat.
    Vaiherikas erämaanhistoria. Kolme erämaanomistuskerrosta.
    Kihlakunnan pohjoispuolen erämaat. Luettelojen tarkastelua.
    Erämaiden sijainti. Suuromistajia. Sysmän erämaat. Jämsän erämaat.
    – Yleiskatsaus Hämeen kihlakuntien erämaanomistuksiin.
  Savon ja Länsi-Karjalan erämaat.
    Hämäläisten erämaatoiminta idässä. Savon oma eräkausi. Savon
    valaisevat maaluettelot. Eräkauden jälkiä Savossa. Hämäläistä
    erämaatoimintaa Saimaalla ja Suomenlahden itäosassa.
  Laatokan Karjalan erämaat.
    Vatjan viidenneksen verokirja erämaaolojen valaisijana. Vertailuja
    Savon ja Hämeen oloihin. Jousijärjestelmän historiaa.
  Pohjanmaan eräkausi.
    Kolme eräkautista piiriä. Kansainvaelluskauden eräpiiri. Hämäläinen
    erämaanvaltaus. Kyröläinen erämaanvaltaus.

MUINAISHÄMÄLÄISTÄ ERÄMIESELÄMÄÄ.

  Keitä olivat erämiehet?
    Eränkäynti kansantapa ja erämiehet kansanmiehiä. Talonpoikaisluokan
    kaksi alkukohtaa. Lounais-Suomen peltoseudut. Sisämaan pyyntipaikat
    ja kasket. Itsenäisiä erämiehiä. Ruoveden seutujen pysyvän väestön
    alku. Kruununampujat.
  Milloin tehtiin eräretket?
    Pyynnin mukautuminen riistaoloihin ja vuodenaikoihin. Vuodenajat
    paikannimissä. Vaellushenki erämaaelämässä.
  Erämiesten matkavarusteet.
    Keihäät. Jousiaseet. Veneet. Eväät. Paikannimien todistus.
    Lahisten kartanon erämiehen varusteet.
  Erämiehen koira.
    Suomalaisen pystykorvakoiran historia. Muinaisaikojen koiria.
    Pystykorvan myöhempiä vaiheita.
  Erämiesten olopaikat ja metsäaitat.
    Muinaisia pyyntimiesten olinpaikkoja. Paikannimiä.
  Erämajat ja eräpirtit.
    Historiallisia tietoja ja paikannimiä.
  Taloksi vai autioksi.
    Eräsijojen kehitys taloiksi. Historiallisia esimerkkejä.
    Autioiden syntyminen.

ERÄMAAN ANTIMET.

  Riistaolojen yleisiä vaiheita.
    Riistaeläinten leviämisen historiaa. Pyynnin aikakaudet.
    Turkiskaupan merkitys. Paikannimiä. Turkistaksoja.
    Petoeläinkysymys. Tilastoja viime vuosisadalta.
  Hirvet ja hirvenpyynti.
    Hirvenhistoria. Hirvikauden hirvet. Paikannimien valaisu.
    Hirven ajo. Hautapyynti. Muita pyyntitapoja. Hirven rauhoitukset.
    Ahvenanmaan hirvet. Hirvikannan uusimpia vaiheita.
  Karhu muinaishistoriassamme.
    Karhu kivikaudella. Karhunpalvonta. Paikannimiä. Karhunpyynnin
    vaiheita. Karhun häviäminen.
  Sudet.
  Ahmoja, ilveksiä ym. petoja.
    Ilveksen nahkain erityisarvo.
  Arvokkaat pienet turkiseläimet.
    Soopeli–nokis-kysymys. Mustat näädät. Valkonahat. Tuhkuri
    l. vesikko.
  Orava kulttuurihistoriassa.
    Vanhoja paikannimiä. Oravannahat verotuksessa. Oravannahkain
    loistokausi.

ERÄMAAN KALASTUS.

  Kalastuksen muinaismaantiedettä.
    Kalakannan vaihteluja. Kalastus ja asutushistoria.
  Muinaisia kalastustapoja.
    Ajolinnut. Kolkka-pyynti. Sulkukalastus. Vanhoja säilytystapoja.
  Yhteiset kalavedet ja yhteiskalastus.
    Yksityis- ja yhteiskalastus. Yhteiskalastuksen muistoja. Vapaita
    kalastuskuntia. Nuottakunnat.
  Erämaiden kalaverot.
    Kirkolliset kalaverot. Maalliset kalaverot. Savon kalaverot.
  Erämaankalastuksen valtakausi ja häviö.
    Kalastuksen kasvava merkitys erämaan taloudessa. Kruununkalastukset.
    Valaisevia kalavesiriitoja.

ERÄKAUDEN MUISTO.

  Eräkauden luonne. Eräkauden yleisyys. Hämäläinen eräkausi. Eräkauden
  muisto paikannimissä. Eräkauden muisto kansantarustossa ja
  jumalaisuskossa. Kumppanuuslaitos. Eräkauden jäljet maanomistuksessa
  ja asutuksessa. Eräkauden sija kansan historiallisessa kehityksessä.

VIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.

JOHDATUS

ALKULAUSE

Se suuri kiinnostus, jota maassamme myöhempinä aikoina ja varsinkin viimeksi eläneiden sukupolvien keskuudessa on tunnettu oman kansan muinaisuuteen, on suunnannut monien tutkijoiden huomion yhä suuremmassa määrässä siihen muinaisuuteen, jopa synnyttänyt erityisiä tieteenhaaroja sen tutkimiseksi. Suurimman ja menestyksellisimmän työn siinä kohden on suorittanut kotimainen muinaistiede (arkeologia), joka vähitellen on kohonnut kansallisten tieteiden ensi riviin. Esineelliset irtaimet ja kiinteät muinaisjäännökset, jotka se on todennut ja tutkinut, antavat monipuolisen kuvan elämästä maassamme pitkien muinaisaikojen kuluessa. Monissa muinaisuuden kysymyksissä se on pystynyt lausumaan ratkaisevan sanan. Niinpä ainoastaan se on kyennyt antamaan varmoja tietoja ihmisten vanhimmista asutuskausista ja oloista (kivikaudesta ja pronssikaudesta) maassamme. Myöhempienkin muinaishistoriallisten aikakausien tuntemiselle arkeologisen tutkimuksen tulokset, etenkin sen avulla saatavat aikamääräykset, ovat suurenarvoiset. Samoin on arvokas se valaistus, jonka arkeologia on luonut muinaisaikain pukuihin, työvälineisiin ja arkielämään, ammatilliseen työhön, kauppaan, liikenteeseen, sodankäyntiin yms. Rajoitetumpi on se apu, minkä tämä tiede on Varsinaisen tutkimusalansa ulkopuolella voinut antaa muinaishistoriamme tärkeiden taloudellisten, yhteiskunnallisten ja asutuskysymysten selvittämiseksi. Sen aikakausijaot esineiden tekoaineen ja muotojen mukaan ovat ulkopuolisia eivätkä aina yhteiskuntahistoriallisesti määräävien talousmuotojen mukaisia. Näyttää siltä kuin arkeologiseen näköpiiriin myöhempinä muinaishistoriallisina aikoina mahtuisivat etupäässä vain valmiit maataloudelliset asumat ja niissä ne asukkaat, jotka jaksoivat komeimmin varustaa hautaan vainajansa; sisämaiden erämaatalous ja kaskikulttuuri, joilla epäilemättä muinaishistoriallisina aikoina on ollut ratkaiseva merkitys suomalaisten heimojen suurille joukoille, eivät siinä näytä saaneen ansaitsemaansa sijaa. Arkeologian esittämät asutusteoriatkaan eivät kaikissa kohden ole olleet vakuuttavia ja lopullisia. Vertailujen avulla on tosin todettu yhtäläisyyksiä eri seutujen kulttuuri-ilmiöiden kesken. Mutta vielä ei ole voitu tyydyttävästi selittää, millä tavoin nämä yhtäläisyydet ovat syntyneet, missä määrin niillä on yhteyttä todellisten väestönsiirtymisten ja muuttoliikkeiden kanssa ja missä määrin ne ovat aiheutuneet muunlaatuisesta kulttuurin kulkemisesta. Olemme näissä kohdin vielä monien vaikeiden ratkaisemattomien probleemien edessä. Meidänkin maassamme saattavat määrätynlaiset esinemuodot olla ominaisia määrätyille asutusalueille tai eri kansallisuuksille tai muille erityisille yhteisöille. Sellaisissakaan tapauksissa ei kuitenkaan yksityisille esineille ja esinemuodoille voida rakentaa sitä mitä suurempi ryhmä verrattavia samanlaisia ilmiöitä voi todistaa. Mutta viimeksimainituissakin tapauksissa on kaavamaista yhteenkytkemistä kartettava, koska esinemuodoilla, asutuksella ja kansallisuuksilla saattaa olla toisistaan täysin riippumattomiakin leviämistapoja. Niinpä esim. Suomen suomalaisen asutuksen syntymisen ja leviämisen todistamiseksi paljaat esineet ja niiden edustamat kulttuurivirtaukset tuskin ovat riittäviä; asiassa on muitakin näkökohtia kuin arkeologian esittämiä ja lopullisemmat päätelmät voidaan tehdä Vasta sitten kuin muiltakin tutkimusaloilta esitetyt asianhaarat on punnittu ja oikein arvioitu.

Suuri arvo kansamme muinaisuuden selvittämisessä on myöskin sillä työllä, minkä suomalainen kielentutkimus on pitkän ajan kuluessa suorittanut suomenkielen kehityksen, sen sukulaisuussuhteiden ja kielen tulkitsemien monipuolisten kulttuurisuhteiden valaisemiseksi. Tunnetut ovat ne laajakantoiset muinaishistorialliset johtopäätökset, joita on tehty muista kielistä suomenkieleen lainattujen kulttuurisanojen nojalla. Kielemme sanojen hyvässä alkuvauhdissa olevasta merkitysopillisesta tutkimuksesta on odotettavissa runsasta valaisua muinaisuuteen. Paljon on voitettu, kun saadaan selvitetyksi monimutkaiset murresuhteet, jotka toisin paikoin vielä näyttävät olevan ristiriidassa asutushistoriallisten havaintojen kanssa, toisin paikoin taas aiheutuneen muinaishistoriallisista alue-, valta- yms. suhteista. Mutta kielen murteisiin ja sanoihin asutushistoriallisina todistuskappaleina on tehtävä sama varaus, mikä edellä on tehty arkeologisten esinemuotojen asutushistorialliseen todistusvoimaisuuteen nähden.

Suomalaisen kansanrunouden ja muinaisuskonnon tutkimukset kohdistuvat suoraan muinaishistoriamme henkisiin ytimiin, joissa on säilynyt arvokkaita perinteitä ja muistumia tavattoman vanhoistakin tavoista, uskomuksista ja tapahtumista. Yhtä välittömästi eivät nämä tutkimukset koske muinaisaikojen elämän muita aloja, vaikka ovat niidenkin ymmärtämiselle ja selvittämiselle suurenarvoisia.

Muinaisuuden ovia ahkerimmin kolkuttaviin tieteisiin kuuluvat esineiden ja tapojen kehitystä tutkiva kansatiede (etnografia) sekä siihen läheisesti rinnastuva yhteiskuntatiede (sosiologia). Nämä tieteet ovat arkeologian kanssa epäilemättä lähimpinä sitä muinaishistoriaa, johon kaipaamme valoa. Päämäärissä ja menetelmissä on kuitenkin eroa. Kansatiede ja yhteiskuntatiede selvittelevät esineiden, tapojen, laitosten ja yleensä kulttuurin yhdistäviä samanlaisuuksia, niiden alkuperää, perusmuotoja ja kehitystä, etäisempänä päämääränään niiden kokonaiskehityksen esittäminen. Historiallinen tutkimus kulkee oleellisesti toista tietä: se kohdistaa huomionsa enemmän erilaisuuksiin kuin yhtäläisyyksiin, suuntaa tutkimuksensa kansaan ja ihmisiin, heidän toimintaansa, tekoihinsa, pyrkimyksiinsä ja elämänvaiheisiinsa, joiden kaikkien yhteisvaikutuksessa se näkee kokonaisuuden historiallisen kehityksen.

Kaikkien mainittujen ja vielä muidenkin erikoistieteiden sinänsä arvokkaista tuloksista sekä säilyneistä harvalukuisista ja satunnaisista historiallisista asiakirjatiedoista ovat kootut tähänastiset Suomen muinaisuuden yleisesitykset. Niin erilaatuisista ja epätasaisista aineksista kyhättävä kokonaisuus ei tietenkään voi olla eheä ja sopusuhtainen. On jouduttu sovittamaan toisiinsa osia, joiden kuuluminen yhteen asiallisesti tai ajallisesti ei ole varma. On kerätty yhteen kimppuja, joista puuttuu koossapitävä side. Niin suunnaton määrä parhaita rakennusaineita kuin on koottukin muinaishistoriamme suurta rakennusta varten, itse pohjapiirustukset ovat puuttuneet. Sellaisia muinaishistoriamme kysymyksiä kuin asutuksen leviämistä, heimollisia ja alueellisia ryhmityksiä, maanomistusoloja, taloudellisia, yhteiskunnallisia, oikeudellisia, sodallisia ja poliittisia laitoksia ja kaiken tämän liikuntaa ja toimintaa tutkimus on vasta vähässä määrässä yksityiskohtaisemmin käsitellyt. Ja kuitenkin juuri nämä ainekset muodostavat muinaishistoriamme koossapitävän rakennelman, perustukset, seinät ja katon siinä pirtissä, jossa muinaishistoriallinen kansa on elänyt ja kasvanut ja josta myöhemmät sukupolvet ovat liikkeelle lähteneet. Muinaishistorian olisi pyrittävä kuvaamaan ja arvioimaan ihmisiä ja tapahtumia niitä kulloinkin säätävien olojen puitteissa. Kuinka vähän me vielä tunnemme näitä oloja, ihmisiä ja tapahtumia!

Mutta eivätkö näin suuret vaatimukset ole liioiteltuja tai suorastaan mahdottomia? Saattavat siltä näyttää, mutta päämaali on kuitenkin asetettava. Siihen meitä rohkaisee erittäinkin se, että muinaishistorialliselle tutkimukselle on tarjolla sellaisiakin aineistoja ja menetelmiä, joita se vasta vähässä määrässä, jopa tuskin nimeksikään, on käyttänyt hyväkseen. Yksi niistä on maa. Tarkastellessa historiallisia asiakirjajulkaisujamme ei voi olla havaitsematta, että Verrattomasti suurin osa niiden kaikista asioista koskee maanomistus- ym. maa-asioita. Kun lisäksi todetaan, että esim. kaikkein vanhimmissakin tällaisissa asiakirjoissa mainitut rajapaikat useimmin ovat kohta kohdalta samoja, jotka myöhempinä asutuskausina ja suurelta osalta vielä tänäkin päivänä ovat pitäjien, jakokuntien, kylien tai talojen rajapaikkoina, saa aavistuksen siitä, mikä määrä muinaishistoriallista todistusaineistoa saattaa sisältyä asiakirjallisten aikojen raja- ym. maaoloihin. Muinaishistoriaamme voi sanoa maaperäiseksi ei ainoastaan vertauskuvallisesti, muinaishistoriallisia perusoloja koskevan luonteensa vuoksi, vaan kirjaimellisestikin, koska maa ja maahan sidotut olot, maan omistus, maan taloudellinen käyttö, maan asuttaminen, maahan juurtunut kansanelämä ylipäänsä, sisältää sen mahtavan aarteiston, josta muinaishistoria, siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme, ammentaa tietonsa ja johon se kääntää oman valokeilansa takaisin. Tämä aarteisto on vielä suurimmaksi osaksi tarkemmin katsomatta, koskematta.

Kun jonkin vanhan keskusseudun erikoisnimistö odottamatta ilmestyy hämmästyttävän samanlaisena silmien eteen jollakin kaukaisella erämaanseudulla, niin oivaltaa vanhojen paikannimien merkityksen muinaishistorialliselle tutkimukselle. Vanhojen paikannimien lukumäärä maassamme on suunnaton. Se sisältää ensiluokkaisen kulttuurihistoriallisen muistovaraston, jota oikeita menetelmiä noudattaen Voidaan menestyksellisesti käyttää tutkimuksen hyväksi. Maa on tässäkin ollut talletusaitta, joka on säilyttänyt muinaisuuden muistoja silloinkin kun ihmiset ja puhuttu kieli jo ammoin ovat ne unohtaneet. Suomalaisia paikannimiä ovat näihin saakka tutkineet melkein yksinomaan kielentutkijat. Historiallisen paikannimitutkimuksen pyrkimykset ja menetelmät ovat jonkin verran toisenlaiset kuin kielitieteellisen. Kun jälkimmäinen tutkii paikannimiä ensi sijassa kielen ja nimien muodon vuoksi, edellinen tutkii niitä paikkojen vuoksi; historialle paikannimet eivät ensi sijassa ole kielen sanoja, vaan asutuksen ja paikkojen historian oppaita ja todistuskappaleita. Maa, joka on povessaan säilyttänyt niin monia ja kallisarvoisia muinaishistoriallisia esinemuistoja, on omistusoloissaan ja paikannimissään kaikkia esineitä ja kirjoitettuja asiakirjoja uskollisemmin tallettanut kansan työn ja yhteisöllisen elämän todistuksia.

Edelläkerrotulla tavalla muinaishistoriallinen tutkimus joutuu laajalti liikkumaan maantieteellisten suhteiden piirissä. Ja kun muinaishistoriallinen tutkimus voi välittömästi kohdistua enimmäkseen vain pieniin alueihin ja kun sen täytyy tehdä päätelmänsä lukemattomien yksityistapausten nojalla, saavat sen työssä paikallishistorialliset seikat keskeisen merkityksen. Yhtämittaiset paikalliset pikkupiirteet ja yksityiskohdat saattavat kyllästyttää niitä, jotka muinaishistorialta odottavat vain yleistäviä suurpiirteitä ja korkeita aatekaaria. Mutta historiallinen totuudenrakkaus ei tyydy aatteellisiin väittämiin ja vakuutteluihin, joilla ei ole pohjaa tositapahtumissa ja reaalisessa paikallisessa elämässä, ja muinaishistoriallinen tutkimus iloitsee runsaista paikallisista tosiasioista, jotka tilaston tavoin suurella lukuisuudellaan vähentävät erehtymisen vaaroja ja suomalla parempia havaintojen, vertailujen ja arviointien mahdollisuuksia avartavat todellista tietopiiriämme. Asioiden määräämä yksityiskohtainen ja paikallishistoriallinen menettely on siten vain väline ja keino laajempien päämäärien saavuttamiseksi, pyrkimykselle päästä osien kautta kokonaisuuteen, yksityispiirteistä yleiskuvaan. Kotiseudut ja maakunnat muodostavat isänmaan, "tuhansien kotien" elämä koko kansan yhteiselämän, sen historian. Sen tehtävän suorittamiseen tahtoo tämä Hämeen heimon historiaa koskeva teos muiden joukossa osallistua.

Kun tämän kirjoittaja v. 1915 oli saanut julkaistuksi Suomen karjalaisen heimon historian, näytti tämä työ vaativan jatkokseen vastaavanlaisen teoksen Suomen toisesta vanhasta pääheimosta, hämäläisestä. Viimeksimainitun tehtävän saattoi jo edeltäkäsin arvata paljon laajemmaksi ja aikaa vaativammaksi kuin edellisen. Karjalaisen heimon historia sisälsi vain sen erän, mikä silloisista historiallisista tietolähteistä ja silloisin historiallisin tutkimuskeinoin oli lähinnä saatavissa karjalaisen heimon muinaisten sisäisten olojen valaisemiseksi. Senmukaisesti joutuivat tutkimuksen varsinaisiksi kohteiksi karjalais-savolainen vanha, aikoinaan kaikkea hallitseva kansanelinkeino, kaskiviljelys, ynnä siihen rakentuvat yhteiskuntaolot, ennen kaikkea merkillinen suurperhelaitos. Kaskikautta edeltäneet tai sen rinnalla käytännössä olleet muut toisarvoiset talousmuodot samoin kuin itse karjalaisen heimon muodostuminen ja sen alkuolot, karjalaisen asutuksen leviäminen sekä muut siihen kuuluvat tärkeät muinaishistorialliset kysymykset oli jätettävä entisten vaillinaisten tietojen ja epäselvien käsitysten varaan.

Muinaisten hämäläisten historiasta taas puuttuvat suurelta osalta karjalaiseen kaskikauteen verrattavat muistomerkit. Sen sijaan tarjoavat hämäläisiltä alueilta kertyneet lukuisat ja selvät todistuskappaleet luotettavaa opastusta hämäläisen muinaisuuden ja heimoelämän tuntemiseen erämaatalouden pohjalta. Hämeen muinaisen erämaanomistuksen ja erämaatalouden tutkimus on aivan kuin itsestään ottanut keskitsevän ja kaikkea kannattavan rungon paikan työssämme. Se on johtunut lähinnä siitä, että uuden ajan alulta on säilynyt joukko yksityiskohtaisia, erittäin valaisevia luetteloja Hämeen rinta-asumien Pohjois-Hämeessä ja Pohjois-Satakunnassa omistamista erämaista ja niiden käytöstä. Kun eräät vanhemmat ja myöhemmät asiakirjat sisältävät tärkeitä täydennyksiä näihin luetteloihin ja kun erilaisten asiakirjojen ja muunlaisten tietolähteiden, varsinkin paikannimien, avulla on voitu suureksi osaksi uudelleen rakentaa kuva niidenkin Hämeen rintaseutujen vastaavista erämaanomistuksista, joista ei ole yhtenäisiä luetteloja, on siten saatu kootuksi tunnettavasta hämäläisestä eräkaudesta yleiskuva, jollaista ei vielä ole yritetty piirtää.

Tutkimusmahdollisuuksia laajentavat monenlaiset Hämeen ja yleensä läntisen Suomen maanomistusoloja koskevat keskiaikaiset ja myöhemmänkin ajan asiakirjat, jotka ovat monin verroin lukuisammat kuin itäisen Suomen vastaavanlaiset asiakirjat. Kun tutkimuksen käytettäväksi on vielä avautunut muitakin ennen vain vähän käytettyjä apulähteitä, on voitu lisätä ohjelmaa sekä laajuuteen että syvyyteen päin. Ymmärrettävästi kuitenkin tietolähteet niukkenevat ja päätelmät vaikeutuvat sitä mukaa, mitä kauemmaksi ajassa taaksepäin sellaisin apuneuvoin uskalletaan kaivautua. Muutenkaan ei Hämeen heimon historia voi toivoa tutkimuksen nykyisin apukeinoin saavuttavansa rajoitetulla alallaankaan täysin tyydyttäviä tuloksia. Suomen heimokunnallisen muinaishistorian alalla on vielä niin paljon tehtävää ja Vasta niin Vähän tehty, että siinä riittää uutteraa ja antoisaa työtä vielä sukupolvien ajoiksi.

Hämeen heimon historian esityönä julkaistaan tässä yleisesitys muinaishämäläisestä eräkaudesta ja sen elämästä. Siinä kuvataan hämäläisen Suomen eräkautta aikakausineen, erämaatalouden syntyä, erämaanomistusten kansanomaisia ja historiallisten olojen määräämiä muotoja, erämaajärjestelmän yleisiä kehitysvaiheita, itse erämiehiä ynnä heidän olopaikkojaan ja tapojaan, erämaiden riistaa ja sen pyyntiä, erämaakalastuksen erikoisvaiheita sekä lopuksi erämaalaitoksen muistoa.

Nyt julkaistava osa on ajateltu – lupaukset tällaisissa asioissa ovat liian vaarallisia – johdannoksi sitä seuraavaan laajempaan Hämeen erämaiden muinaismaantieteelliseen esitykseen, jossa tarkastellaan erikseen ja yksityiskohtaisesti Hämeen kaikkien vanhojen suurpitäjien rintamaiden ja pääasumien erämaanomistuksia ja niihin pohjautuvaa asutusta. Vasta tällaisesta selvittelystä saadaan käsitys siitä, miten ratkaisevasti eräkausi on vaikuttanut hämäläisten alueiden asutukseen ja muiden olojen kehitykseen muinaishistoriallisina ja vielä paljon myöhempinä aikoina.

Hämeen erämaiden tarkastelusta on selvinnyt, mikä johtava asema turkiskaupalla on aikoinaan ollut muinaisessa hämäläisessä erämaataloudessa. Sopivin menetelmin on saatu hämäläisten alueiden ja niitä ympäröivien seutujen liikenneteistä ja kauppapaikoista ynnä maassamme silloin kulkeneiden kauppiaiden kansallisuudesta, jopa eräkauden loppuaikojen todennäköisistä yksityisistä kauppiasylimyksistäkin mieleenpantavia tietotuloksia. Tämä puoli Hämeen heimon historiasta Vaatii eri esityksensä.

Hämäläinen eräkausi on ollut pitkäaikainen, mahtava muinaishistoriallinen aikakausi laajoilla alueilla. Mutta sen kestäessä ja varsinkin sen loppupuolella ovat muutkin talousmuodot olleet vaikuttamassa asutukseen ja yhteiskuntaelämään ja lopulta tulleet niitä ohjaavaksi voimaksi. Vasta kaskiviljelykseen ja pysyvään pelto- ja karjatalouteen pohjautuvan kiinteän kylä- ja talojärjestelmän voitollepääsy ja vakaantuminen on antanut lopullisen muodon hämäläisten alueiden muinaishistorialliselle asutukselle ja sen aluejäsennölle. Nekin ovat laajoja ja kantavia kysymyksiä, joiden selvittely on tarpeen Hämeen asutushistorian saattamiseksi uuteen oikeampaan valoon.

Hämeen heimon historia jäisi kovin puolinaiseksi, ellei se lopuksi sisältäisi sellaista katsausta hämäläiseen heimoelämään sen huippu- ja loppukaudella, sen yhteislaitoksiin, rauhaan ja sotaan, oikeustoimeen, palvontaan ym. kulttuuriin, mikä tarjolla olevien lähteiden avulla on aikaansaatavissa.

Mutta hämäläinen eräkausi ei ole ainoastaan myöhemmän kehityksen alkuportti, vaan siitä lähtee näköuria ja juuria myöskin taaksepäin. Sen eräkauden alta, josta edellä on puhuttu, kuultaa toisia, vanhempia ja alkukantaisempia metsästysoloja ja -tapoja. Muinaislöydöissä, paikannimissä, myöhempien aikojen metsästystavoissa ja muissa kätköissä on olemassa erilaisia varmojakin merkkejä siitä, että kerran on suurriista-eläimistö ollut levinneenä yli koko Suomenmaan niinkuin sen kaikkien ympäristöalueidenkin ja että villipeurojen ja muun suurriistan metsästys on meidänkin maassamme ollut yleisin ja tärkein metsästyksen laji ja kaikkea hallitseva elinkeino.

Niinikään häämöittää tuntemiemme muinaishistoriallisten kansallisuusolojen takaa toisenlaisia alkukantaisempia kansallisuusoloja. Yhä lukuisampia ja vakuuttavampia todistuksia on karttunut siitä, että lappalaista väestöä on muinoin oleskellut kaikissa osissa Suomea. Se otaksuma olisi silloin hyvin luonnollinen, että juuri villipeurojen ja muun suurriistan pyynnillä on ollut ehkä tärkein sija tuon lappalaisen väestön elannossa ja taloudessa. Toiset merkit taas pakottavat uskomaan, että jotakin tunnettavaa hämäläistä heimoa edeltänyttä alkuhämäläistä väestöä on liikkunut ja toiminut suurimmassa osassa Suomea ellei koko Suomessa sekä että näiden alkuhämäläisten esiintyminen ei ole ollut riippumaton suurriistan pyynnistä ja lappalaisista. Myöskin asutusoloissa ja asumistavoissa on havaittu alkuoloisia piirteitä, jotka suuresti poikkeavat tuntemistamme muinaishistoriallisista tavoista. Mutta kaikki nämä havainnot ja päätelmät ovat kuitenkin vielä siinä määrin ehdollisia ja otaksumanvaraisia, ettemme voi sisällyttää niitä varman muinaishistorian piiriin, vaan pidämme niitä erikseen käsiteltävinä, joskin kiintoisina ja huomionarvoisina kysymyksinä. Irrallisinakin harjoitelmina vähän viljellyllä tutkimusalalla ne kuitenkin muodostavat tarpeellisen taustan hämäläisen eräkauden täydellisemmälle tuntemiselle.

Niinkuin edellisestä havaitaan kulkevat tämän tutkimuksen näkölinjat suureksi osaksi tähänastisista poikkeavia suuntia. Tämä tutkimus katsoo tehtävänsä yksinomaan historialliseksi. Ne perustavat ja yhdistävät muinaishistorialliset kysymykset, joihin työmme kohdistuu, ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niitä voida selvitellä muulla tavoin kuin historiallisin menetelmin, kirjoitettujen asiakirjain ja muunlaisten reaalisten todistusten avulla. Tämän menettelyn mukaisesti on pidettävä kiinteästi silmällä historiallisesti tunnettavaa hämäläistä heimoa ja koetettava siitä keskuksesta laajentaa tutkimuksen piiriä niille suunnille ja niin pitkälle kuin on mahdollista päästä johtolankaa katkaisematta. Tämä sisältää tutkimuksen rajoituksen: siitä on suljettava pois kaikki sellainen, mikä ei varmasti tai todennäköisesti ole yhdistettävissä hämäläisen heimon historiaan. Siitä syystä on pitänyt jättää pois paljon sellaisia erikoistutkimusten tuloksia, joita tavallisesti on sovitettu muinaishistoriallisiin yleisesityksiin. Tarpeetonta mainita, että siitä huolimatta on suuri osa mainittujen erikoistutkimusten tuloksia sellaisia, joita tutkimuksessamme on kiitollisesti käytetty hyväksi. Omalla tutkimuksellamme ei ole mitään hartaampaa pyrkimystä kuin että se vuorostaan voisi olla joksikin herätteeksi ja hyödyksi muille jatkuville erikoistutkimuksille. Vain kaikinpuolisella vapaalla yhteistyöllä voidaan yhteisiä suuria päämääriä saavuttaa. Kirjoittajan toivo on, että se, mitä hänen on suotu yllä luonnehditusta laajasta tutkimusohjelmasta suorittaa, voisi tuoda lisäselvitystä siihen, mitä hämäläinen heimo on ollut ja mikä on sen sija kansallisessa historiassamme.

HÄMÄLÄINEN ERÄKAUSI

Jo kauan on historiantutkijain huomio ollut kiintyneenä maassamme muinaisaikoina esiintyvään, monissa vanhoissa vierasmaisissa tietolähteissä mainittuun turkisten hankintaan ja turkiskauppaan, keskiaikana täällä laajalti käytettyihin turkisveroihin ja vielä uuden ajan alussa järvialueen pohjoisosissa yleisesti käytössä olleisiin omituisiin erämaanomistuksiin, jotka kaikki seikat viittaavat Suomessa muinoin vallinneeseen erikoislaatuiseen, milloin "turkiskaudeksi" milloin "eräkaudeksi" tms. sanottuun aikakauteen.

Tämä toteamus on herättänyt suuren joukon maamme yhteiskunta- ja asutushistorialle sekä yleensä muinaiselle kansanhistorialle tärkeitä, lopullista selvitystä vielä kaipaavia kysymyksiä.[1]

Mikä tekijä on ollut tuon muinaisen talouskauden jäsen kulttuurin pohjana ja kannattavana runkona?

Tähänastinen tutkimus on katsonut sellaiseksi ensi sijassa ellei yksinomaisesti turkiskauppaa, ja on sen mukaisesti samastanut "turkiskauden" ja "eräkauden" käsitteet. Turkiskaupan perustalle on rakennettu teoria kiinteän asutuksen vanhimmasta leviämisestä maassamme, vieläpä suomalaisen Väestön ensimmäisestä siirtymisestä Suomeen ajanlaskumme alkuvuosisatoina. Niinpä virolainen muinaistutkija Moora, kuvaillessaan Pohjois-Viron Virumaan maakunnan korkealle kehittynyttä kauppakulttuuria kansainvaellusajalla, olettaa Suomen eteläosan olleen muinaisen Viron turkishankinta-alueena eli takamaana ja pitää mahdollisena, että silloin olisi virolaisia joukoittain asettunut vakituisesti asumaan Lounais-Suomeen. Rautakauden verraten korkeaa kulttuuria ja melkoista varallisuutta edustavien löytöjen maamme lounaisosissa on katsottu osoittavan turkiskaupan mukana kulkevan asutuksen leviämistä. Erämaa-alueilla esilletulleita yksinäisiä arvokkaita hauta- ja rahalöytöjä kansainvaellus- ja viikinkikaudelta on pidetty turkiksia kokoavien kauppiaiden tai erämiesten asemapaikkain muistona. Kotimaiset turkiskauppiaat on käsitetty varakkaiksi talonpojiksi, jotka maataloutensa sivussa ovat harjoittaneet tuottavaa turkiskauppaa, muodostaneet muinaisaikojen johtavan ylimystön ja aineellisen mahtinsa pohjalle luoneet ikimuistettavan kalevalaisen kulttuurin.

Tällaisissa havainnoissa ja näkemyksissä on paljon puoleensa vetävää, mutta samalla jotain vaillinaista ja yksipuolista joka ei sano kaikkea. Kenties tällainen käsitys on yhteydessä maassamme viime vuosikymmeninä erityisesti kukoistaneen niin sanoaksemme dynaamisen historiankäsityksen kanssa, jota määrätynlainen ulkoinen johto ja toiminta sekä määrätynlaiset tapahtumat ovat kiinnostaneet enemmän kuin kansan oleviin elannollisiin, taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja henkisiin pohjaoloihin perustuva kansanhistoriallinen elämä ja kehitys. Muinaishistoriallisen tutkimuksen ensisijaisena tehtävänä on kuitenkin selvittää juuri nämä perusolot; vain siten voidaan ulkoisiakin tapauksia ja ilmiöitä ymmärtää ja arvioida oikein.[2]

Suomen ja sen ympärillä olevien alueiden yleisen muinaisen yhteiskuntakehityksen kannalta on uskottavaa, että asutuksen alkuaikoina kaikilla näillä alueilla on väestön tärkeimpänä ellei ainoana elinkeinona ollut suurpyynti, joka tietenkin on pääasiallisesti ollut elannollista laatua. Muinaistieteellisten löytöjen perusteella ja muistakin syistä näyttää varmalta, että asutuksen ensimmäisinä aikoina meidänkin maassamme suurpyynti, tarkemmin sanoen hylkeenpyynti ja villipeuran, hirven, majavan, karhun ym. suurten otusten metsästys, on ollut asukkaiden pääasiallisimpana elinkeinona. Ilmastossa ja muissa luonnonoloissa vähitellen tapahtuneiden muutosten johdosta, liikapyynnin vuoksi ja muista syistä suurpyynti kuitenkin arvatenkin jo hyvin varhain menetti valta-asemansa asukkaiden elämisen turvana. Suomen merillä meidän päivinämme yhä jatkuvassa hylkeenpyynnissä ja maamme pohjoisimmilla seuduilla harjoitetussa poronhoidossa sekä monissa kansanomaisissa pyyntitavoissa on säilynyt noiden kaukaisten aikojen otaksuttavia perinteitä. Määrätyissä oloissa on ikivanha suurmetsästys muissakin muodoissa elänyt edelleen enemmän tai vähemmän tärkeänä sivuelinkeinona eräillä maamme seuduilla myöhäisiin historiallisiin aikoihin saakka, ja korkeampana urheilulaatuna se elää keskuudessamme vielä tänäkin päivänä.[3]

Jo suurpyynnin Valtakaudella on tämän pyynnin rinnalla muinaislöydöistä päättäen ja niinkuin muutenkin näyttää luonnolliselta meidän maassamme kalastuksella ja pienemmän metsänriistan pyynnillä ollut sijansa asukkaiden elannon hankinnassa. Näiden pyynninhaarojen merkitys lisääntyi aikojen varrella ja niiden alueet laajenivat sitä mukaa kuin suurpyynti supistui, kunnes näistä meidän maamme luonnonolojen erityisesti suosimista pyyntimuodoista, so. pienen metsänriistan pyynnistä ja yhä laajenevasta kalastuksesta, vuorostaan tuli asukkaiden tärkein elantokeino.

Siten syntynyttä muinaistaloudellista kehitysastetta kutsumme erätaloudeksi ja sen valtakautta eräkaudeksi. Tämäkään talousmuoto ei ole hallinnut kaavamaisesti ja yksinomaisesti, sillä senkin rinnalla on Varmaan jo varhain ollut käytännössä muitakin elinkeinoja, etupäässä karjanhoitoa ja kaskenpolttoa, jopa peltoviljelystäkin, jotka sitten aikanaan voitokkaasti levitessään saattoivat varjoon erätalouden ja työnsivät sen rajoja yhä syrjempään. Siitä huolimatta maassamme on vielä laajoja rannikko- ja saaristoseutuja, joilla kalastus yhäti on tärkeimpänä elinkeinona, ja vesistöseuduilla muuallakin maassa se on pysynyt tärkeänä sivuelinkeinona, jonka merkitys kansanravitsemisessa on ollut arvaamattoman suuri varsinkin katovuosina ja puutteen aikoina. Samoin yhä jatkuu pienen riistan metsästys kaikkialla maassa yleisenä urheilutapana tai yksityisten metsämiesten sivuelinkeinona; lukuisille itäisimmän ja pohjoisimman Suomen asujille se on aikojen halki tähän päivään saakka pysynyt suorastaan pääelinkeinona.[4]

Maamme kansallisuusoloista suurpyynnin valtakaudella ei ole varmoja tietoja. Sen sijaan ei ole epäilyä siitä, että sisämaan suomalaiset heimot muinaisuudessa ratkaisevasti ja vielä verraten myöhäisinä historiallisina aikoina suurelta osalta ovat eläneet eräkautisissa oloissa. Niinpä on Savossa yleisen kaskikauden edeltäjänä ollut yleinen eräkausi, jolloin Savon asukkaat oman tietämänsä mukaan ovat hankkineet erämaasta, varsinkin erämaan kalastuksesta parhaan toimeentulonsa. Tämä Savon eräkausi on ilmeisesti ollut pääluonteeltaan elannollinen, niinkuin sitä seurannut kaskikausi ja eräkautta otaksuttavasti edeltänyt suurpyyntikausi. Vaikka Savon eräkaudella myöskin turkiseläinten metsästys oli suuressa voimassa, ei saateta havaita, että se olisi ollut elannollista eränkäyntiä tärkeämpi.[5]

Se mikä on sanottu savolaisista, sopii vielä suuremmassa määrässä heidän hämäläisiin ja karjalaisiin esi-isiinsä. Muinaisten hämäläisten eräkaudesta ovat vakuuttavimpana todistuksena heidän historiallisesti tunnetut lukemattomat yksityiset erämaanomistuksensa ja näiden erämaiden muodostama jo mittasuhteiltaan valtava taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestelmä.

Tämän ominaisen järjestelmän syntyä voidaan pitää asutuksen mukana kulkevan välttämättömän aluekehityksen seurauksena. Muinaiskansoilla on säännöllisesti ollut oma laajempi tai suppeampi elintilansa, josta niiden on ollut yksinomaisesti hankittava elantonsa; elintarpeiden saanti oman alueen ulkopuolelta on harvinaista muinaishistoriassa. Arkeologiset tutkimukset niissä maissa, joissa suurmetsästys on jättänyt jälkeensä selvimpiä muistomerkkejä, osoittavat, miten suuressa määrässä niiden silloisten väestöjen elämä on ollut riistasta riippuvainen. Riistan vaellusten mukaan ovat perheet kulkeneet ja niiden asuinpaikat vaihdelleet. Joissakin määrin samaan verrattavana on meidän maamme piirissä pidettävä lappalaisten pyynti- ja asuintapoja. Samanluontoisiksi on kuviteltava alkuhämäläistenkin talouselämää. Myöhempien hämäläisten kaukaisia erämaankappaleita ja pitkiä eräretkiä on vaikea ymmärtää, ellei katsota niiden jollakin tavoin kehittyneen aikaisemmista suurpyyntiretkistä.

Sellaisen elintavan muuttuminen muinaishämäläiseksi eräkaudeksi on luultavasti yhteydessä pysyviin kyliin järjestyneen asutuksen kanssa, joka taas oli käynyt välttämättömäksi silloin kuin alkuväestöä suunnattomilla alueilla sinne tänne raahaava suurmetsästys oli taantunut, liikkuma-alueet lähelle tunkeutuvien vieraiden heimojen vuoksi rajoittuneet ja uudemmat paikallisesti sidotummat elinkeinot so. pienen riistan metsästys ja kalastus sekä karjanhoito ja viljankasvatus päässeet etualalle. Elanto oli nyt hankittava niissä ahtaissa rajoissa, mitkä asuinpaikka, omistus ja vähentyneet liikkumistilat myönsivät. Työmaaksi tuli kotikylä ja sen lähiympäristö; kaukaisille pyyntiretkille erämaille lähtivät enää vain metsänkäyntiin tottuneet ja mieltyneet miehet, muun perheen jäädessä kotiin.

Eräkauden asutukselle on ollut luonteenomaista asutut keskusseudut ja niiden ympärillä laajat pyyntialueina käytetyt asumattomat erämaat. Siinä ilmenee maantieteellistä ja historiallista työnjakoa: kotikylä oli maatalouden piiri, vaikkapa puutteellisenkin maatalouden, erämaat taas määräaikaisten pyyntiretkien valta-alue. Epäilemättä tämä maamme erikoisiin luonnonoloihin ja kulttuurikehitykseen mukautuva järjestelmä on suuresti vaikuttanut siihen, että yhteiskuntaelämän aikuisiin asteisiin kuuluvat ikivanhat sukulaitokset jäivät taka-alalle ja että niiden rinnalle ja sitten sijalle alkoi muodostua uusi yhteiskunnallinen muoto, kyläyhteiskunta, jonka perustavia tekijöitä olivat talot ja niille ominaiset yksityislaitokset: pysyvä yksityisomistus, yksilöllinen talous, yksinäisperhe. Näihin laitoksiin nojautuvasta erämaanomistuksesta tuli suuressa mitassa asutuksen tienraivaaja ja suuntaaja. Eräkautta voidaan näissä kohdin syylläkin pitää myöhemmän kansanhistoriamme perustavana aikakautena.[6]

Ajankohtaa, milloin eräkausi alkoi, on mahdotonta tarkemmin määrätä, koska kysymyksessä on vähitellen ja verkalleen tapahtunut talousmuodon kehitys. Hiukan suuremmalla varmuudella voidaan puhua eräkauden huippukaudesta. Se on ollut silloin kuin elannolliseen erätalouteen on tullut lisäksi kaupallinen erätalous, ja kun vieraiden seutujen kauppiaita on kierrellyt hämäläisten erämailla hankkimassa turkiksia, jotka kuuluivat muinaisen maailmankaupan halutuimpiin kauppatavaroihin ja joita ilmeisesti monenlaisia ja suuria määriä on ollut täältä saatavissa. Muinaistutkijain hyvin perustellun otaksuman mukaan olisi tämä turkiskauppa pohjoismaissa päässyt täyteen vauhtiin kansainvaellusajalla ja Suomen eteläosissa kehittynyt pohjoisessa Virossa sijaitsevan Virumaan silloisen kukoistavan kaupan yhteydessä. Tämä turkiskauppa on kaikesta päättäen vaikuttanut elähdyttävästi jopa mullistavastikin hämäläisen eräkauden taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin oloihin; erämaiden omistus on saanut uuden, entistä suuremman arvon, kulkuteitä on avautunut ja kauppapaikkoja syntynyt erämaiden äärille ja itse erämaa-alueillekin, omassakin maassa on muodostunut erityinen turkisten hankintaa harjoittava kauppias- ja ylimysluokka ja koko yhteiskuntaelämälle avautunut uusia, monipuolisia mahdollisuuksia. Tätä eräkauden huippu- ja loppukautta sanomme turkiskaudeksi.

Se on ollut tapoineen toimineen niin huomattava ja hallitseva, että se on estänyt monia näkemästä eräkauden yleistä oikeaa luonnetta. Ero on kuitenkin kouraantuntuva. Kun eräkauden väestön elinkeinotoiminnan yleinen ja yhteinen tarkoitus oli vain elanto ja toimeentulo, oli turkistalouden johtavan väestöryhmän päämääränä ansaitseminen ja rikastuminen. Turkiskausi ei ole koko eräkausi, Vaan se on ainoastaan eräs sen aste tai osa; se on ollut erityinen eräkauden jakso, kylläkin sen paras aika ja huippukausi. Turkiskaupalla on silloin saatu rahaa ja varallisuutta, mutta siitä eivät ole kokonaiset heimot saaneet elantoansa ja olemisensa pohjaa. Turkiskauden edellytyksenä on ollut elannollinen eräkausi.

Eräkausi on kerran ollut yleinen kaikissa maamme osissa. Tässä teoksessa on kuitenkin päähuomio kohdistettu vain hämäläiseen eräkauteen ts. muinaishämäläisillä alueilla vallinneeseen eräkauteen. Siihen on ollut painavat syynsä. Hämeen heimon historian johdannoksi ja lähtökohdaksi, jollaiseksi tämä kirja on aiottu, on ollut välttämätöntä koettaa valaista Hämeen eräkautisia oloja. Sekä Hämeen keskeisen maantieteellisen aseman että hämäläisen heimon historiallisen aseman vuoksi on hämäläisellä eräkaudella erityisen suuri merkitys koko maamme muinaishistoriassa. Ratkaisevinta on kuitenkin ollut se, että hämäläisestä eräkaudesta on ollut tarjolla runsaampia ja antoisampia kansanhistoriallisia tietolähteitä ja historiallisia asiakirjoja, joten on ollut mahdollista saada Hämeen eräkaudesta täyteläisempi käsitys kuin maamme muiden seutujen vastaavista oloista.

Viittaamme tässä uudelleen hämäläisen eräkauden tärkeimpään laitokseen, erämaanomistukseen. Erämaita ovat omistaneet ja käyttäneet yksityiset erämiehet tai vapaat kumppanuskunnat, ja ne ovat sijainneet tavallisesti kaukana, usein hyvinkin kaukana, omistajiensa tai käyttäjiensä asuinpaikoilta, joilta on tehty määräaikaisia pyyntiretkiä näille erämaille. Erämaiden omistuksessa ja käytössä saattoi aikain kuluessa tapahtua melkoisia muutoksia, mutta hämäläisillä alueilla itse laitos eli merkillisen sitkeästi aina siihen saakka kunnes kruunun uudisasutus uuden ajan alussa teki siitä lopun.

Erämaatalous on jo tästä päättäen ilmeisesti ollut yleinen heimotapa muinaisten hämäläisten keskuudessa. Erämaat ovat kuuluneet heimon perustaviin laitoksiin ja ne ovat aikoinaan muodostaneet merkittäviä valta- ja talouspiirejä.

Mitenkä hämäläiset erämiehet ovat joutuneet omistamaan asuinkylistään tavattoman kaukanakin sijaitsevia erämaita, on yksityiskohdissaan selvittämätön kysymys, johon voi ajatella erilaisia vastauksia. Voidaan katsoa, etteivät muinaiset asukkaat puutteensa pakottamina ja toimeentulonsa turvaamiseksi ole karttaneet minkään matkan pituutta päästäkseen hyville riistamaille ja kalapaikoille. Toinen selitys olisi, että järvimaan vesireittien ja rantamaan jokien aukomat verraten mukavat kulku-urat ovat vetäneet erämiehiä pitkille retkille, ensinnä vanhimmilta rintamailta, sitten samain kulkureittien varrelle syntyneistä asumista lisäksi tullein joukoin; näin olisivat esim. muinaiset hauholaiset ja muut etelähämäläiset erämiehet kulkeneet Päijänteen vesistöä ylös Pohjanmaan jokiteille ja Pohjanlahdelle ja myöhemmin perustetut Päijänteen asutukset seuranneet esimerkkiä – jämsäläisetkään, jotka 1400-luvulla isännöivät Keski-Pohjanmaan jokivarsilla, eivät olisi olleet mitään löytöretkeilijöitä, vaan olisivat siellä seuranneet vanhempien erämiespolvien jälkiä. Tavallisimmin lienee oletettu, että kaukaisten erämaiden valtaus on tullut vauhtiin vasta eräkauden ominaisen turkiskaupan vaikutuksesta, joka houkutteli erämiehiä voimiaan säästämättä ja vaivojaan valittamatta lähtemään senkaltaisille eräretkille voittoa ja rikkautta tuovan turkistavaran hankkimiseksi. Muinaishämäläisiä erämiehiä on hyvällä syyllä verrattu niihin suomensukuisiin Itä-Euroopan ja Siperian kansoihin, jotka vielä meidän aikoihimme saakka ovat pitäneet tapanaan kotikylien lähistöillä harjoitetun metsästyksen ohella talvisin tehdä useinkin pienin kumppanuuskunnin pitempiaikaisia retkiä kaukaisille saloille etupäässä turkiseläinten pyyntiä varten. Tällainen tapa on varmaan, niinkuin jo edellä on huomautettu, jäännettä eräkautta aikaisemmalta ikivanhalta suurmetsästyksen ajalta. Ehkäpä kullakin esitetyllä näkökohdalla on määrätyissä oloissa ollut oikeutuksensa.[7]

Hämäläisten erämaiden alueen laajuuden ovat määränneet rintamailta kauimpana sijainneet erämaat. Asiakirjallisten ja muiden tietojen mukaan se on laajimmillaan ulottunut Raumanmereltä Saimaalle ja Suomenlahdelle saakka ja sen äärialueita ollut Keski-Pohjanmaalla, Länsi-Savossa ja Uudellamaalla, mutta merkkejä on siitä, että hämäläisten liikkuma-alat ja erämaanvaltaukset ovat olleet vielä paljoa laajemmat. Tämä erämaapiiri tai valta-alue supistui sitä mukaa kuin rannikoille muodostuneet asutusseudut ja aluevallat (Varsinais-Suomessa, Kokemäenjoen suupuolella Satakunnassa, Kyrönmaassa Etelä-Pohjanmaalla ja nähtävästi myös Länsi-Uudellamaalla) sekä karjalais-savolainen asutus idässä ryhtyivät maanvaltauksiin hämäläisten kulkemilla ja hallussaan pitämillä kaukoalueilla. Toisaalta hämäläisten erämaiden piiri supistui sisältäkäsin Hämeen oman asutuksen laajenemisen kautta, joka keskiajan lopulla oli siirtänyt asuttujen seutujen pohjoisen rajan suunnilleen Kyrösjärven ja Näsijärven poikki Päijänteen pohjoispäähän ja sieltä Päijänteen ja Puulaveden välimaita Saimaan luoteisille lahdille kulkevalle linjalle. Lopuksi siten historialliset hämäläiset erämaat muodostivat vyöhykkeen, jota lännessä ja idässä rajoittivat Alisen Satakunnan ja Savon linnaläänin rajat sekä etelässä ja pohjoisessa äskenmainittu asutuslinja ja Korsholman linnaläänin raja.

Ei voida väittää, että turkiskausi sinänsä ehdottomasti edustaisi hämäläisen eräkauden tyypillisintä ja tuloksellisinta aikaa, sen optimia. Eräkauden varsinaisena valtakautena on pidettävä sitä aikaa, jolloin erätalous on ollut samalla haavaa sekä elannollisesti tärkeä että kaupallisesti tuottava. Sellainen aika näyttäisi hämäläisillä alueilla olleen pakanuuden ajan lopulla ja keskiajan alkupuolella. Pohjanlahden keskisen ja pohjoisen osan rannoilla elettiin vielä kauan keskiajalla eräkautta muistuttavissa oloissa. Ruotsalainen tutkija J. Nordlander kertoo, että "Keski-Norrlannin pääelinkeinoina 1300-luvun alussa olivat kalastus, erityisesti silakan-, lohen- ja hylkeenpyynti, sekä metsästys ja kauppa, jotavastoin maanviljelys oli vähäpätöistä Helsinglannissa ja Medelpadissa eikä sitä ensinkään mainita Ångermanlannissa." Vastaavanlaisia olivat olot Suomenkin puolella Pohjanlahden rannikoita ja vielä selvemmin hämäläisissä sisämaissa, joissa vielä paljon myöhemminkin erätalous kukoisti ja meriseutujen kauppiaat harjoittivat laajaa turkisten ja varmaan myöskin kalatuotteiden hankintaa. Enimmät tietomme Hämeen erämaista ovat keskiajan loppupuolelta ja uuden ajan alulta. Mutta silloinen erätalous ei enää ollut samaa kuin aikaisemmin; järvialueen eteläosissa ja muualla eteläisimmässä Suomessa se oli jo enimmäkseen päättynyt ja järvialueen pohjoisosissakin se eli viimeisiä aikojaan eikä sielläkään enää sellaisena, minä se oli ollut parhaina aikoinaan.[8]

Mistä johtuu se, että juuri hämäläinen eräkausi on jättänyt jälkeensä huomattavimmat ja voimakkaimmat muistot? Jos arkeologisista löydöistä kerääntyneitä tuluskiviä, joista suuri pääosa on löydetty Päijänteen ja Pohjanlahden Välisiltä, myöhemmin tiheistä erämaanomistuksista tunnetuilta mailta, on pidettävä vanhemman rautakauden todistuskappaleina, voitaisiin näitä löytöjä huoleti pitää hämäläisen eräkauden ja parhaiten sen vanhimman turkiskauden todistuksina. Tämän mukaan olisivat hämäläiset olleet eräkauden ensimmäisiä varsinaisia edustajia Suomessa. Siihen taas, että erämaalaitos hämäläisillä alueilla on kestänyt kauemmin kuin muualla maamme eteläpuoliskossa, ovat syynä nähtävästi olleet erityiset maantieteelliset olot, kulttuurin yleinen kulkusuunta rannikoilta sisämaihin sekä hämäläisen kansanluonteen perinnäispiirteet. Näyttää siltä, että varsinainen maanviljelys levisi Hämeeseen myöhempään kuin lounaisen Suomen rannikoille, mutta aikaisempaan kuin itäiseen Suomeen. Lännestä leviävien viljalajien (ohran ja nisun) peltoviljelys Hämeessä oli jo ehtinyt juurtua siihen aikaan kuin idästä leviävien viljalajien (rukiin ja kauran) kaskiviljelys karjalais-savolaisilla alueilla alkoi voitokkaan leviämisliikkeensä. Hämäläisiin peltokyliin keskittyvä asutus ja viljelys jätti salot rauhaan ja salli erätalouden jatkua siellä, poiketen siten suuresti karjalais-savolaisen kaskikauden asutustavasta, jolle oli ominaista hajaantuminen entisille avaroille erämaa-alueille. Historiasta tiedämme kummalleko kilpailevalle aseelle, jouselle vai kirveelle, tuli lopullinen voitto muinaisten erämaiden kulttuuritaistelussa.[9]

ERÄ

Lienee paikallaan tässä lyhyesti kosketella erä sanan käsitteen historiaa.

Kielessämme tällä sanalla on tavattoman laaja ja monihaarainen merkitys. Lönnrotin sanakirjassa on lueteltu puolentoistakymmentä tämän sanan merkitystä, pääasiassa kuitenkin retkeä, pyyntiä, saalista, osaa tarkoittavia; merkitysten joukossa mainitaan myös "kala- tai metsästysretki kaukaiselle paikalle". Gananderin sanakirjassa on erän monien merkitysten luettelossa myös "hylkeenpyyntimatka" ja "kalastusleiri, kalastuspaikka". Pyyntielämää erä ilmaisee määräyssanana sarjassa yhdyssanoja, kuten esim. erämies (myös eräkäs), metsästäjä, kalastaja, hylkeenpyytäjä, eräsalo metsästysmaa, eräsija pyyntipaikka (Lönnrot), erävene hyljevene (Ganander) jne.[10]

Alkuperin ei 'erä' sanan merkitys ole rajoittunut pyyntielämään. M. Rapola luettelee asiaa koskevassa erikoistutkielmassaan suuren joukon erä sanan merkityksiä: erillinen osa, pala; irti, erilleen, pois (erinänsä); määrä, osa jostakin määrästä (pieni erä); jollekulle erikseen, yksityisesti kuuluva osuus; saalis, riista, sato, tulo, voitto, hedelmä, sikiö; kerta (tällä erää); kaukomatka, pyyntimatka. Hän huomauttaa nimenomaan, ettei mistään saa tukea käsitykselle, että erä olisi ensin merkinnyt pyyntimatkaa, vasta sitten muuta kauas tehtyä matkaa. "Kaukomatka oli useimmissa tapauksissa pyyntimatka, mutta se saattoi muinaisina aikoina olla yhtä hyvin kauppa-, sota- tai mikä muu retki tahansa."

Mutta vaikka näin onkin, ei se estä sitä, että erä sanan käyttö myöskin monipuolisena ammattisanana pyyntielämässä on ikivanha. Sellaisen käytön tämä sana on tietenkin saanut sellaisena aikana, jolloin pyyntielinkeinot ovat maassamme olleet hyvin monipuolisia, yleisiä ja tärkeitä. Eräkäsitteen rajoittaminen yksinomaan turkiseläinten pyyntiin on täysin epähistoriallista. Pyyntielämän kannalta tämän sanan eri merkitykset sopivat suureksi osaksi erinomaisesti yhteen niinkuin saman toiminnan eri otteet.

Erityinen paino on pantava erä sanan osaa ilmaisevalle merkitykselle. Kun se ilmenee varsinkin hylkeenpyynnin ja kalastuksen yhteydessä, joissa yhteispyynti ja saaliinjako pyyntiin osallisten kesken on ollut ikivanha tapa, tulee tässä esille varmaan erän kaikkein alkuperäisimpiä merkityksiä pyyntielämässä: pyynnissä mukana olevalle pyyntimiehelle kuuluva osa, siis sama merkitys, mikä sisältyy tuonnempana puheeksitulevaan historialliseen nimitykseen "miehenosa" (mansdel). Kun sitten yksinäinen pyynti irtautui yhteispyynnistä, erämies eräkunnasta, eräkin sai itsenäisen merkityksen, tuli merkitsemään yksityispyyntiä, yksityissaalista, Vaikka samaa sanaa voitiin edelleenkin käyttää vanhemmassakin merkityksessään.

Vienan Karjalan vanhoissa metsästysluvuissa sanotaan:

    "Soita, metsä, kanteletta,
    Kukuta, salo, käkeä,
    Alla kuusen kultalehvän
    Alla kaunihin katajan
    Minun metsipäivinäni
    Erän etsi aikoinani!"

Siinä näemme erän myöhemmän merkityksen ytimen, toivotun saaliin, josta koko metsästys- ja muukin pyyntielämä oli riippuvainen.[11]

Erämaa sanalla Rapola mainitsee olevan suomen murteissa kolme merkitystä: asumaton, autio seutu; metsäinen seutu, korpi; kaukainen, ihmisasunnoista etäällä oleva seutu. Hänen arvelunsa mukaan on sana alkuperäisesti merkinnyt erillään olevaa seutua, maata, joka on 'erässä'. "Yleensä on mahdotonta minkään käsillä olevien tietojen valossa uskoa, että yhdyssana olisi syntynyt riistaa, saalista merkitsevän erä sanan pohjalta ja vasta myöhemmin alkanut merkitä etäistä, asumatonta seutua."

Tämäkin myönnettynä on historialliselta kannalta kuitenkin lisättävä, että nimitys 'erämaa' on pyyntielinkeinojen valtakaudella ollut ammattisana, joka on merkinnyt yksityisesti omistettua pyyntialuetta ja myöskin sitä suurta aluetta, jolla yksityiset erämaanomistukset ovat sijainneet.

Historiallisesti ajatellen voi hyvin käsittää, kuinka nimitys 'erämaa' on saanut maantieteellistä tai maastollista yleisnimeä tarkemman sisällyksen. Erämaa ei ole ollut tavallisen takamaan nimi. Vanhoissa asiakirjoissa on toisinaan tehty tarkka ero "takamaan" ja "erämaan" välillä; erämaa on ollut pyyntimaata, jota takamaan ei ole tarvinnut olla. Niinkuin pohjasanalla 'erä' pyyntielämässä on ollut erityistä, määrätylle haltijalle kuuluvaa osaa ilmaiseva merkitys, niin 'erämaakin' on saanut maan erillisyyttä, yksilöllisyyttä so. sen omistusta ilmaisevan merkityksen. Erämaa ei siis olisi merkinnyt riistamaata, pyyntiin sopivaa maata yleensä, vaan määrättyä, erikseen omistettua riistamaata, jossa ainoastaan määrätyllä haltijalla on ollut oikeus harjoittaa pyyntiä. Juuri kaukana sijaitsevia omistettuja pyyntialueita historiallisissa asiakirjoissa kutsutaankin erämaiksi. Asiakirjoissa puhutaan myös eri kihlakuntien ja pitäjien erämaista, joilla tarkoitetaan sitä aluetta, jolla kihlakunnan tai pitäjän asukkaiden omistamat erämaat sijaitsevat.

Nimitys erämaa äskenmainitussa merkityksessä ei ole mikään myöhäisaikainen tekele eikä muukalaisten kirjurien keksintö, niinkuin huomataan siitä, että oman ruotsinkielisen nimityksen puutteessa on vanhoissa asiakirjoissa käytetty suomalaisesta sanasta muovattua nimitystä äremark. Samalla tavoin mainitaan ruotsinkielisissä historiallisissa asiakirjoissa suomenkielisten nimitysten mukaisesti erämiehiä toisinaan nimellä armen, ceremen (1553) tai ärrekarl (1557), eräkalastuksia nimellä äriefiskenn (1557) tai ärewatthenn (1589), erämaasta maksettavia verohaukia nimellä äregeddor (1557) jne.

Erämaanomistuksen ammattinimitys erämetsä ja erämaa on ollut asiakirjallisessa käytännössä jo keskiajan lopulla. Kun Knut Posse v. 1494 lahjoitti Turun tuomiokirkolle Kalvoilan Taljalassa olevat maansa, kuuluivat lahjoitukseen myöskin tilan "ulkomaat, kalavesi ja erämetsä" (wtmarker fiske waten och sere skogh). Henrikki Bidzin perinnönjako kirjassa v. 1511 mainitaan Hämeessä oleva Lahisten kartano "kaikkine tiluksineen ja erämaineen" (met alle sine tiil aegher ok aeremarker). Asiakirjoissa tarkoitetaan säännöllisiä erämaanomistuksia, joita siihen aikaan oli kummankin paikkakunnan tiloilla.

Historiallisen erämaalaitoksen hävittyä 'erämaa' sanakin vähitellen menetti eräkautisen erityismerkityksensä ja palautui kieleen muuna sanana. Samalla tavoin on käynyt lukuisien muidenkin historiallisten ammattinimitysten.[12]

Omistetun erämaan muinainen suomalainen nimi on eräsija, joka siinä muodossa esiintyy vanhoissa asiakirjoissakin: Hetan eräsija (1570), Kertton eräsija (1575), Venhejoen eräsija (1550), kaikki kolme Vanhan Rautalammin alueella, kahden viimeksimainitun rajatkin mainittuina. 'Eräsijan' ruotsinkielinen vastine Suomessa on ollut ärerum. Asiakirjoista näkee, että tällä nimellä mainitut paikat ovat olleet rajoilla ympäröityjä omistuksia: Pirkkalanpohjassa oli v. 1552 "eräsija nimeltään Pönnamaa neljän rajan sisällä" ja v. 1572 mainitaan Tyrväällä Riihonpohja "rajain ympäröimäksi eräsijaksi".[13]

Kaikkien eräsijojen, ja koko eräkaudenkin, yhteistä historiaa edustamaan sopii erinomaisesti se, mitä Peldan jo kaksisataa vuotta sitten niin oikealla näkemyksellä lausui Ilmajoen eräkaudesta:

"Ilmolan nimi... tai johtuu tämä nimi Hauhon pitäjässä Hämeessä olevasta Ilmolan kylästä, josta ensimmäisten asukkaiden sanotaan tänne tulleen. Sillä sen kuulee vanhoista kertomuksista aivan varmana asiana, että muinaisilla Suomen asukkailla on täällä ollut kalastuspaikkoja, joille he ovat antaneet nimen erä l. eräsiä, ja sinne ensiksi perustaneet humalistoja, sitten raivanneet pieniä peltotilkkuja sekä korjanneet jonkin verran heiniä joentörmistä tai vesijätöistä, myöskin nevoista."[14]

Juurisana 'erä' esiintyy maassamme lukuisien vanhojen paikannimien kantana sisämaan eri tahoilla. Lopella on Lopen kylän takamailla asuma Erävistö ja Erävisjärvi. Päijänteen puolella mainitaan Hollolassa isonjaon aikaan tilus Eränpelto, Saarijärvellä on Summasjärven kylässä Eräjärvi ja Rautalammilla Kuuslahden kylässä on ollut tila Erimaa. Päijänteen itäpuolella on Hartolan Vehmaan kylässä talo Erämies ja Puulaveden piirissä kokonainen kimppu näitä nimiä: Kangasniemellä Laitialan kylässä Eräniemi ja Erälahti, Puulasalmen kylässä Erässaari eli Eräsaari ja Unnukkalan kylässä Eräapaja sekä Hirvensalmella Björnilän kylässä Eräsauna ja Ripattilan kylässä Erävalkama, josta monet lähellä olevat paikatkin ovat saaneet nimensä; tähän sarjaan voidaan vielä lukea Mäntyharjun Enon järvessä oleva Eräsaari ja Eräsaaren apaja. Saimaan takana Ruokolahdella on kylä Eräjärvi.

Ylä-Satakunnan suunnalla on merkittävänä Längelmäveden alueella oleva Eräjärven pitäjä ja sen kuuluisa vuori Eräpyhä sekä Längelmäen pitäjän Eräsjärvi ja Eräslahti. Teiskon Saarlahden kylän alueella mainitaan Erijärvenmaa. Kyrösjärven ympäristöillä on näitä nimiä jälleen useita: Viljakkalan pitäjän Sonnun kylän takamaalla Eräsjärvi, Ikaalisten Ison-Röyhiön kylässä talo Erä, jolla on ollut torppa Peuraniemi, sekä Kankaanpään Vihteljärven kylässä taas talo Erä. Loimaan Mälläisten kylässä on ollut tilus Erämaa. Pohjanmaan puolella on Isojoen Kodesjärvellä ollut talo Erämaa. Lopuksi mainittakoon Kemin vanhoilla vesistökartoilla merkityt Iso- ja Vähä-Eräsaari.[15]

KANSANHISTORIALLINEN ERÄMAIDEN OMISTUS JA KÄYTTÖ

ERÄMAIDEN ALKUMUOTOJA

Näyttää selvältä, että muinaishistoriallisina aikoina sisämaan asumat ovat hallinneet niitä ympäröiviä alueita niin laajalti, kuin se on niille ollut mahdollista. Se on jo alusta alkaen ollut luonnollista turvallisuuden, kulkemisen, puun-oton ja muun jokapäiväisen elämän vuoksi ja se on tullut yhä välttämättömämmäksi karjanhoidon, kaskenpolton ja pienpyynnin yleistyessä.

Varsinainen maanomistus sitävastoin ei vanhimpina aikoina ole ollut asumille mikään ylen tärkeä kysymys. Suurpyynnin valtakaudella ovat pyyntiretket ja pyyntipaikat kaukaisillakin seuduilla varmaan olleet talouselämän tärkeimpiä tavoitteita ja ne ovat kaikesta päättäen olleet yhteisiä asioita. Asuinpaikkojen ympäristön omistus, mikäli sellaisesta jo voi puhua, on nähtävästi ollut vähemmänarvoinen asia. Mutta suurpyynnin ja pienpyynnin vaihtaessa arvosijaa on muutos tapahtunut alueiden ja paikkojenkin arvossa ja omistustavassa: asumien lähiseuduilla harjoitettujen pysyvien tai puolipysyvien elinkeinojen vuoksi näiden alueiden ja niiden tärkeimpien paikkojen omistaminen on tullut ensiarvoiseksi taloudelliseksi kysymykseksi.

Tällaistenkin asumia lähellä olevien pyyntialueiden, -paikkojen tai -laitteiden käyttö ja omistus on alkuaan useissa tapauksissa ollut kollektiivinen. Kesäkäräjillä v. 1671 Tuuloksen veropitäjän Pohjoisten ja Lepistön kylien miehet syyttivät Kodialan ja muiden Vanajan kylien väkeä siitä, että ne olivat joulun alla anastaneet heiltä nuotan heidän ylimuistoiselta kalavedeltään Ylisjärvessä (nyk. Jylisjärvi Koljalan ja Tuuloksen kylien rajaseudulla). Ilmeisesti olivat Kodiala ja muut Vanajan kylät katsoneet olevansa osallisia tämän lähellä olevan takamaanjärven kalastusoikeudessa. Toinen esimerkki: Pirkkalan ja Messukylän käräjillä v. 1667 todistettiin, että Takahuhdin kylälle kuuluvalla Pudasjärven maalla "hyvän peninkulman" päässä kylästä oli ollut takahuhtelaisten kalapuoti, jota he olivat kutsuneet "herran puodiksi" ja yhteisesti nauttineet, vaikka kulo sitten oli sen polttanut.[16]

Mutta eräitä kalastustapoja lukuunottamatta on eräkauden varsinainen pyynti, pienpyynti, kehittynyt yksityisen toiminnan ja omistuksen pohjalla. Se on johtunut itse asiain luonnosta. Linnustuksella sekä muun pienen riistan pyynnillä on maamme metsäseuduilla ollut mitä tärkein sija asukkaiden ravinnonhankinnassa eräkaudella ja pitkinä historiallisina vuosisatoina sen jälkeen niinkuin osittain varmaan jo ennen eräkauttakin; suurilla saloseuduilla pienpyynti vieläkin on huomattava, vaikkapa pääasiallisesti ansioelinkeinona. Yleisimpiä metsälintujen ja muun pienen riistan pyyntikeinoja ovat olleet ansat, paulat, permit, satimet, liskat, loukut ja monenlaiset muut ikivanhoista ajoista perittyjen keinokkaiden pyyntitapojen pienoismuodot, joita on voitu edullisesti käyttää sarjoittain virittämällä niitä pyydystettävien eläinten olinpaikoille ja kulkuteille. Tällainen pyyntitapa on luonteeltaan kaikin puolin hyvin yksilöllistä, yhden pyyntimiehen tai parin toveruksen hiljaista askartelua salolla, ja sellaisena se on ollut tunnettu ja käytetty kaukaisesta muinaisuudesta kaikkialla maassamme.[17]

Kerrottuja pyydyksiä on tavallisesti asetettu määrättyyn järjestykseen pitkälle kiertopolulle. Sellaisista on tietoja eri tahoilta maata, etupäässä maan itä- ja pohjoisääriltä.

Etelä-Pohjanmaan metsäseuduilta kertoo Ilmari Kohtamäki asiasta seuraavaa: "Paula on ollut entisajan tärkeimpiä linnustusvälineitä. Tuottavuus perustui siihen, että niitä samalla pyytäjällä oli suuret määrät. Etelä-Pohjanmaalta saadut tiedot osoittavat selvästi paulametsästyksen tärkeätä asemaa täällä. Vimpelissä tiedetään, että 'permejä oli ennen metät täynnä'. Kälviällä arvellaan niitä yhdellä pyytäjällä parhaassa tapauksessa voineen olla 500. Kurikassa paulamiehet virittivät ennen 70–80, jopa satojakin pauloja. Jalasjärvellä mainitaan niitä samalla pyytäjällä olleen kahteensataan. Ilmajoella oli 'oikeilla mettämiehillä' 300–500, ja Karvian paulamiehillä 200–300 paulapyydystä. Näin suuret pyydysmäärät viittaavat selvästi eräpolkujen käyttöön. Jalasjärvellä onkin Vanhojen tiedonannon mukaan paulat asetettu polun ääreen, joka kierteli suurten nevain taitse ja teki monta virstaa 'länkkiä'. Ja Ilmajoella tiedetään, että paulat asetettiin '10–20 km:n ympyrään, toisia polkuja mentiin ja toisia tultiin'. Myöskin Karviassa kerrotaan tuommoisen paulaketjun kierrelleen 'pitkin salontehiä' monien peninkulmien pituisena. Täällä ja Ilmajoella oli yhtenäisen paulajakson nimenä paulakeino; Karviassa sen rinnalla tunnetaan myös samaa merkitsevä paulavirka."

Suomen Lapissa tällainen pyynti kukoistaa tänäkin päivänä. "Lapin talven valkea lintu, riekko – luemme eräässä pääkaupungin lehdessä v. 1935 – antaa Pohjolan erämiehille talvikaudessa satojatuhansia markkoja. Yhdellä metsästäjällä saattaa olla 5–600:kin ansaa laajalla alueella ja hänen kierroksensa voi kestää 3–4 päivää. Hiihtäen ja vetäen erämiehen ahkiota – 'veturia' – hän taivaltaa ansalta ansalle ja sitä mukaa kuin eväät ahkiosta vähenevät täyttyy se riekoilla."

Erityisen kiintoisia ovat E.A. Virtasen muistiinpanot Ilomantsista v. 1939: "Tälle pyynnille on ollut ominaista, että kukin metsämies viritti ansansa, joita saattoi olla useita satoja, jopa tuhat ja sitäkin enemmän, tietyn kangasmaita yms. pitkin kulkevan polun eli kierroksen varrelle, jota nimitettiin rihmasraitiksi tai ansasraitiksi (Liusvaara). Pyyntiä harjoitettiin kylästä eli kotoa käsin, milloin ansapolku sijaitsi lähellä. Milloin se taas oli kaukana salolla, oli sen vierelle tavallisesti rakennettu eräsauna, jossa pyyntiaikana asuttiin, ja lisäksi patsaille tehty pieni aitta, jossa saalista säilytettiin mm. petoeläimiltä turvassa, kunnes ne talvikelillä voitiin kuljettaa kotiin. Joka tapauksessa lintujen ansoilla pyynti oli aiemmin Ilomantsin karjalaisen miehen tärkeimpiä, ellei tärkein tehtävä syksyllä."[18]

Edellä kuvatun pyyntipolun nimiä on ollut virka, virkatie. Nimi ja varmaan laitoskin ovat ikivanhoja, sillä sana "virka" esiintyy riviä, jonoa tai juovaa merkitsevänä melkein kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Lönnrotin sanakirjassa mainitaan permivirka 'linnunpyynnin' ja virkakoira 'hyvän koiran, metsästyskoiran, hyvän metsäkoiran' merkityksessä. Kontiolahdelta saadussa kansanrunossa jänis neuvoo poikiansa:

    "Kun niät laitetuksi
    Rautasangat raketuksi,
    Vivut viritetyksi,
    Mäne muille matkateille,
    Virkateillesi viritä."

Kolarista on seuraava tieto: "Virkatie oli metsässä; se kulki yhden omistajan kaikkien linnun- tai muiden pyytöjen kautta; se oli hänen virkatiensä; myös tunnetaan virkakoira, joka haukkuu lintuja ja muuta riistaa." Karvialta tunnetaan paulavirka yhtenäisen paulajakson merkityksessä.

Mutta virkapyyntiä ei ole harjoitettu ainoastaan maamme syrjäisillä äärillä, vaan se on ollut kaikkialla maassa tunnettu pyyntitapa, niinkuin todistavat lukuisat pitkin maata ja varsinkin länsihämäläisille seuduille siroittuneet virka-johtoiset paikannimet, sellaiset kuin Virkajärvi, Virkamäki ym. Asikkalan Karilanmaan rajapaikkojen joukossa mainitaan v. 1474 Halkirannan virka. Jämsässä elää vielä sukunimi Virkanen. Paikannimistössä kulkee vielä virkateitäkin, kuten Hattulan Katinalan Virkatie ja Tyrvään eteläperukoilla oleva Virkatie, josta on tullut maantie.[19]

Tämäntapaisiin pyyntilaitoksiin kohdistuu myöskin ennen mainittu nimitys keino, keinotie, jotka tuskin lienevät tarkoittaneet mitään erikoislaatuisia pyydyksiä tai sellaisten järjestelyjä, Vaan jotka näyttävät olleen 'viran' ja 'Virkatien' rinnakkaismuotoja. Gananderin sanakirjassa on keino 'linnustajain tie ja seutu, jonne he asettavat ansoja', 'ansatie'. I. Kohtamäki mainitsee Karvialta ja Ilmajoelta paulakeinon yhtenäisen paulajakson nimenä. Meidän aikanamme esiintyvä sukunimi Keinonen lienee siis alkuaan ollut metsämiesnimi.

Metsämiehen pyyntipolkua on niinikään merkinnyt nimitys puutikka, putikka, alkuaan venäläinen lainasana, joka on säilynyt vanhojen pyyntiseutujen paikannimissä pitkin Etelä-Suomeakin. Esimerkkejä: Puutikkala, Vanha kylä Luopioisissa; Putikka Vihdin pappilan ja Niuhalan niittyalue v. 1757; Puutikka, asuma Lempäälän Alkkulan kylässä; Putikka Vesilahden Aniassa; Putikko, asuma Pirkkalan Nuolialassa; Putikka talollisnimi Hämeenkyrön Tuokkolan kylässä v. 1558; Putikko Säkylässä v. 1792.[20]

Muinaisen yleisen kansanomaisen metsästys- ja työoikeuden mukaan ovat virkatiet yms. pyyntipolut olleet pyyntimiesten omistuksia. E. A. Virtasen mukaan on karjalaiselle ansapolkukulttuurille ollut ominaista, että ansapolut olivat säännön mukaan yksityisten omistamia ja että omistus oli laadultaan pysyvä. "Tämä käy selville siitäkin, että ansasraitti periytyi isältä pojalle; toiseksi niitä voitiin, milloin isällä oli ollut useita ansapolkuja, pesänjaossa myös jakaa veljesten kesken. Samalla miehellä saattoi siis olla useita ansakierroksia riippuen siitä, miten intensiivisesti hän kykeni tätä pyyntiä harjoittamaan ja ansapolkualueita valtaamaan. Ne olivat toisinaan eri suunnilla eräsaunan ympäristössä, toisinaan taas osa ansapoluista sijaitsi salolla ja osa kylän lähistöllä; ja väliin samalla metsästäjällä oli ansapolkuja eri puolilla kylää (Liusvaara)."[21]

"Ilomantsilaisille ansapolkuomistuksille oli ominaista edelleen se, että polun omistajan oikeus rajoittui vain lintujen ansoilla pyyntiin sen varrella. Sitävastoin muunlaisen riistan, esim. karhun, näädän, saukon ja oravan aktiivinen pyynti oli sallittua toisen metsän ansapolun tienoilla ja tällaisen polun sisäpuolella."

T. I. Itkonen kertoo Vienan karjalaisten merkinneen ansatien puiden kylkiin veistetyillä 'pilkotuksilla', jotta syrjäiset välttäisivät täten varattua aluetta. Oulujärven puolelta on Kärsämäen Saviselästä kansantarina miehestä, joka suuttuneena siitä, että toinen uudisasukas tuli samaan metsään, jossa hän pyydysteli, tokaisi: "Mokoma saviselkä rupesi rakentamaan minun lintupolulleni." Nähtävästi on pyydystietä ympäröivä metsäkin katsottu virkatien omistajan omaisuudeksi, joten virka on omistuksellisesti merkinnyt metsäkaistaletta eli metsäsarkaa ynnä siellä olevaa pyyntipolkua. Näin on ymmärrettävä Huittisten seudun Kauvatsan ja Mulvoilan kylän v. 1740 laaditulla rajakartalla esiintyvä selitys: "Rikoinvirka, pieni polku eli metsäsarka, joka mutkitellen ulottuu Kauvatsan kylästä Kulkkilaan."[21]

Pyydysteiden metsämiehen aluetta ja omistusta luova vaikutus näyttäisi ilmenevän lisäksi sellaisista vanhoista paikannimistä kuin Ansaanmaa ja Viraanmaa. Vielä selvemmin tällaista kansanomaista metsästäjän oikeuden ja omistuksen käsitystä tulkitsevat Noormarkusta ja muualta muistiinpannut pyyntimaan taikomiset alueen kiertämisellä, jotta sinne kokoontuisi otuksia eivätkä muut pyytäjät voisi niitä viedä pois.[22]

Edelläkuvattuja virkateitä ja muita niiden tapaisia omistettuja pyyntialueita muistuttavat suuressa määrin uuden ajan alussa Viipurin Karjalassa mainitut, erikseen Verotetut kiltit eli kilttimaat. Niitä oli v. 1539 Lapveden veropitäjässä 168 ja Taipaleessa 180, ja vero-oppaassa selitettiin niiden olevan ulkomaita, joissa oravia ja jäniksiä pyydetään; vähän myöhemmin niitä sanotaan käytettävän vain kaskenpolttoon. Äyräpään puolella käytettiin kilttimaita "jäniksen metsästämiseen tai kaskeamiseen" ja myöhemmin vain "kaskeamiseen". Tässä näyttää todennäköisesti piilevän jäännöksiä ikivanhoista metsästysmaista ja niiden verotuksesta.

Ne ovat olleet käytännössä muinaisessa Hämeessäkin. Kaikkialla hämäläisillä alueilla, Savossa, suurimmassa osassa Karjalaa sekä eräillä seuduilla Pohjanmaalla maksettiin uuden ajan alussa kruunulle kiltisrahoja, jotka alkuaan olivat olleet piispalle maksettu turkisvero. Hämeessä maksettiin ensimmäisinä kristillisinä aikoina piispankymmenykseksi "valkonahkoja" (etupäässä kärpännahkoja, kuuluisat "neljä nahkaa"), joiden sijaan jo keskiajan lopulla varmaan valkonahkojen saannin vähenemisen vuoksi olivat tulleet piispalle suoritettavat kiltisrahat, jotka sitten uuden ajan alussa joutuivat kruunun käsiin. Alkuaan turkiksina suoritettava kiltisvero edellyttää vastaavaa pyyntiä ja pyyntialuetta. Hämeessä on säilynyt joitakin siihen kohdistuvia muistoja, esim. Hämeenlinnan maalaiskunnan Parolan kylän talonnimi Kiltti, Messukylän Takahuhdin kylän tiluksen nimi Kiltti ja Pirkkalan Kankaantaan kylän talon nimi Kiltti; Mäntsälän Sääksjärveltä mainitaan Kiltinsuo.

Kun Karjalassa uuden ajan alussa maksettiin samanaikaisesti sekä kiltisrahoja että erikoisveroja kilttimaista, lienee tuo omituisuus selitettävä niin, että kun alkuperäiset metsästysmaat aikojen kuluessa olivat muuttuneet pysyvästi verotetuiksi tiloiksi tai tiluksiksi, joilta meneviin veroihin sisältyivät kiltisrahatkin, talonpojat vanhaan tapaansa jatkoivat uusien metsästysalueiden (kilttimaiden) valtaamista, joita sitten verotettiin erikseen. Huomio kiintyy siihenkin, ettei kiltisveroja tiettävästi missään maksettu henkilöiden (jousien) perusteella, vaan että niitä suoritettiin koko talon (koukun), kantatalon, pohjalla. Tämä on nähtävästi johtunut arvokkaamman turkisriistan harvinaisuudesta jo keskiajan alkupuolella, jolloin piispan valkonahkoja Hämeessä ja Karjalassa suoritettiin täysitilojen eli kantatalojen perusteella.[23]

Kaikkialla Hämeessä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle myöskin kipsis eli kypsis nimistä veroa. Se suoritettiin savujen eli täysiverojen mukaan yleensä rahana, mutta veroselityksistä näkyy, että ne olivat rahoja "lintujen ja jänisten sijasta"; toisista veroselityksistä saadaan tietää, että nuo verolinnut olivat metsälintuja (metsoja ja koppeloita). Vielä v. 1540 suoritettiin tätä veroa muutamissa metsäpitäjissä osaksi luonnossa: Padasjoen 178 savusta 36 ja Jämsän 88 savusta 60 maksoi lintuja. Nimitys "kipsis" l. "kypse" on johtunut jäniksestä, jonka nimi liivinkielessä on kips, kyps; suomessakin jänis "kippaa". Tämä niin yleinen ja alkumuotoinen vero on varmaan hyvin vanha, ja sekin edellyttää, että muinaisessa Hämeessä on kaikkialla harjoitettu lintujen ja jänisten metsästystä virkateillä ja kilttimailla.[24]

HÄMEEN PÄIVÄKUNNAT

Keskiajan ja vielä uskonpuhdistusajankin asiakirjoissa ilmaistaan metsän ja erämaan suuruutta toisinaan nimityksellä päiväkunta, (ruots. dagsled); eräässä asiakirjassa V:lta 1671 sanotaan suomalaisten nimittävän "päiväkunniksi" sitä, mitä ruotsiksi ilmaistaan sanalla "dagsled". Suomen keskiajan asiakirjoissa päiväkunta, dagsled, selvästi merkitsee miehen päivässä kulkemaa metsää. Jämsän käräjillä v. 1467 annettiin tuomio Pohjassa olevasta anastetusta erämaasta, jossa oli "niin paljon metsää, kuin mies voi kahdessa päivässä kulkea". Padasjoella maakunnan tarkastusmiehet v. 1469 vannoivat eräälle Osoilan kylän asukkaalle "vapaaksi yhden päiväkunnan metsän".

Suomalainen nimitys 'päiväkunta' on Suomessa epäilemättä alkuperäinen. Se on varmaan alkuaan ollut metsänkävijöitten ja erämiesten käyttämä nimitys ja on tarkoittanut, niinkuin nimestäkin voi päättää, heidän päivämatkaansa metsällä ja sitä vastaavaa metsästysalaa sekä sen mukaista omistusta. Miten päiväkuntia on alkuaan määrätty, on vaikea sanoa, mutta luultavaa on, että perusteena on ollut metsämiehen pyyntitie, jonka hän päivässä ehti kulkea olopaikaltaan lähtien ja sinne palaten tai jatkaen tietään eteenpäin (ansatie, virkatie, puutikka). Siitä on päiväkunta sitten voinut kehittyä sellaiseksi erämaiden ja metsien yleiseksi suuruusyksiköksi tai erämaanomistuksen yleisnimeksi, jollaisena se esiintyy keskiajan ja uskonpuhdistusajan asiakirjoissa.[25]

Sentapaisia ovat olleet ne todelliset muinaiset päiväkuntaomistukset, joiden selvempiä täi kuluneempia jälkiä on löytynyt melkoinen joukko vanhoilta hämäläisiltä alueilta.

Hauhon, Tuuloksen ja Lammin käräjillä v. 1643 lautakunta todisti, että Lepistön kylän kahdelle talolliselle kuului osuus Pungastenmaa- ja Villikkalanmaa-nimisiin ulkomaihin ja että "siellä tulee näillä kahdella olla päiväkuntansa (päiwäkunda)". Lepistön kylä on Hämeen-Koskella muinaisvanajalaisella asutusalueella, ja Pungastenniitty-niminen suo on lähellä olevan Viialan kylän takamaalla, jolla suunnalla myöskin on Poikmetsän kylälle kuulunut Villikkalan ulkomaa; viimeksimainittu epäilemättä nimensä perinyt Lammin Villikkalasta (nyk. Vilkkilästä).[26]

Nurmijärven Palojoen kylän v. 1770 laaditulla jakokartalla on merkitty jokivarrella sijaitseva maanpaikka nimeltä Peikunda, joka tuskin voinee olla muuta kuin supiste nimestä Päiväkunta. Koko Palojoen kylästä pohjoiseen oleva seutu on verraten myöhäisiin aikoihin saakka ollut asumatonta tienoota, jossa on muinaiseen suurmetsästykseen viittaavia niiniä kuten Kaurisniemi ja Peuranviitaniityt ja joka on hyvin sopinut päiväkunnan paikaksi. Tämäkin päiväkunta on muinaisen Vanajan alueella.

Vanhan Vanajan valtapiiriin on kuulunut kolmaskin näitä erämieskauden merkkejä. Eerik Flemingin maakirjassa on merkintä, että tämä mahtimies oli jo aikaa ennen vuotta 1548 Tuorlahden herran Torsten Salomoninpojan poikapuolelta ostanut Lopen veropitäjästä Hämeestä kaksi metsäkappaletta ja erämaata, joista toisen nimi oli Valkijärven maa ja toisen Volmarin päiväkunta. Nämä erämaat ovat todennäköisesti sijainneet sillä takamaanseudulla, joka on ulottunut ja vieläkin ulottuu Hakoisten kartanosta ja Janakkalan keskuksesta etelään Kytäjärveä ja Vihtijärveä kohden. Kun Eerik Flemingin pojan leski Hebla rouva myöhemmin omisti erämaita Lopen ja Vihdin rajaseudulla Vihtijärven kulmalla, jossa on Valkialampikin, näyttäisivät Eerik Flemingin ostamat erämaat voivan olla niillä seuduilla, luultavammin kuitenkin ne ovat olleet mainitun takamaavyöhykkeen pohjoisemmassa osassa, jossa Janakkalan Rehakan kartanosta etelään on myöskin Valkialampi ja naapurikylän Vähikkälän Toivan kartanon alueella v. 1802 mainittu "Valmarin uutisraivio". 'Volmarin päiväkunta' on voinut saada erikoislaatuisen nimensä 1400-luvun alkupuolella eläneestä Waldemar Djeknistä, joka Hämeenlinnan voutina ja Janakkalan Hakoisten kartanon isäntänä hyvinkin on voinut harjoittaa erämaataloutta Vähikkälän–Lopen–Vihtijärven suunnalla.[27]

Someron ja Tammelan laamanninkäräjillä V. 1615 esittivät Lohjan pitäjän Hyrkkylän kylän (nyk. Pusulassa) talonpojat v 1578 annetun tuomion, jolla Someron Viuvalan kyläläisten Hyrkkylältä anastama metsämaa nimeltä Päiväkuntamaa (Peiuenkundamaa) oli tuomittu takaisin Hyrkkylälle. Hyrkkylän kylässä on tänäkin päivänä asuma Päiväkunta. Pusulan seudun kylien nimien hämäläisyydestä päättäen (Hauhola, Hattula, Ikkala, Viiala ym.) on tämäkin päiväkunta ollut hämäläisten erämiesten oma.[28]

Ylä-Satakunnassa joudumme lukuisien sangen vanhojen ja kauan säilyneiden päiväkuntien alueelle. Laamanni Knuutti Eerikinpoika Kurjen tiedetään v. 1522 antaneen erästä Kangasalan pitäjässä olevaa erämaata koskevan tuomion, jossa mainitaan "seitsemän päiväkuntaa (dagsleder), ensimmäinen Petäjäniemi, toinen päivä Keviniemi, kolmas päiväkunta Ollijärvi, neljäs Kärjenniemi, viides Siikaniemi, kuudes Ulkonmetsä, seitsemäs Kananmaa ensimmäiseen tilaan". Näistä päiväkunnista ovat Petäjäniemi, Kärjenniemi ja Siikaniemi sijainneet nyk. Orihveden pitäjän pohjois- ja länsiosassa, missä yleiskartallakin näkyy Ruoveden ja Teiskon rajojen lähellä Petäjäjärvi, Siikajärvi ja Enoveteen pistävä Kärjenniemi; muutkin ylläluetelluista päiväkunnista ovat ilmeisesti sijainneet samoilla seuduin ja kaikki seitsemän päiväkuntaa ovat nähtävästi olleet lähekkäin, luettelotavastaan päättäen muodostaneet aivan yhtenäisen alueenkin.[29]

Muutamien näiden päiväkuntien vaiheista on tarkempia tietoja. Ruoveden Haukkaniemen Kekkoisen maariidassa Hyyryläistä ja Jäminkiä vastaan Ruoveden käräjillä v. 1666 Kekkoinen esitti v. 1580 annetun rajakirjan, jonka mukaan hänen oman ulkomaansa ympärysrajoihin kuuluivat Kallionjärvenpää ja Siikakivi. Vastapuoli taas väitti ostaneensa Pirkkalan pitäjän Leinoilan kylän asukkailta "muutamia päiväkuntia", niiden mukana "saman maakappaleen eli päiväkunnan nimeltään Siikaniemi, joka alkaa ensin Kallionjärvestä ja sitten Siikakiveen". Tätä ei kuitenkaan voitu todistaa, Vaan tuli näytetyksi ainoastaan se, että laamannintuomion mukaan maat oli myyty Jokioisista (nyk. Kangasalla) Leinoilaan 20 markalla äyrityisiä. Nyt, v:n 1666 käräjillä, hyväksyttiin Kalliojärvenpää Kekkoisen ja Muroleen rajapaikaksi ja todettiin Siikakiven olevan pitäjänrajana Kangasalaa – so. Ruoveden rajalla olevaa Kangasalan erämaata – vastaan. Mainittakoon, että Kalliojärvessä vieläkin yhtyvät Ruoveden, Orihveden ja Teiskon rajat ja että Jämingin kylään isonjaon aikana kuului Siikaniemenmaan ulkomaa.[30]

Messukylän Leinola, joka v. 1522 osti Siikaniemen päiväkunnan Kangasalan Jokioisilta, on samalla Siikaniemen tienoolla omistanut muitakin päiväkuntia. Kun näet ratsumestari Stiernkors Orihveden käräjillä v. 1662 syytti Hörtsänän miehiä siitä, että he olivat kaataneet kasken Pitkäjärven kylän tiluksilla ja Päiväkunnan maalla, sanoivat hörtsänäläiset saaneensa siihen luvan neljältä Pirkkalan Leinoilan mieheltä. Samanlainen ellei sama Pitkäjärven ja Hörtsänän välinen riita oli esillä Orihveden käräjillä V. 1665; Hörtsänän miehet olivat Taipaleen ja Orihveden kylän "kirvesmiesten" kanssa olleet kaskea kaatamassa Pitkäjärven omakseen väittämässä Nuijajärven -päiväkunnassa (Nuijajärven sarka eller dagsled, Nuija Järfwj dags Ledh). Saadaan tietää, että tämä päiväkunta kulki Onnistaipaleen väen omistaman Miekkaniemen -päiväkunnan (Miekaniemi dagsledh) vieressä. Asiassa esiintyneet Leinoilan miehet koettivat saada toteen, että riidanalainen kaski oli heidän omistamallaan Petäjänniemen päiväkunnalla (Pätäjän Niemj dags Ledh, joka, kuten tiedämme, mainitaan v:n 1522 laamannintuomiossa). Suuresta kaskiriidasta kuullaan vielä, että leinoilalaiset olivat antaneet Taipaleen kaskimiehille luvan ja ottaneet siitä kymmenykset. Samassa jutussa Pajukannan mies todisti pitäneensä 30 vuoden aikana panttina hallussaan Kangasalan Jokioisille kuulunutta Ruokolansarka-nimistä niittyä aivan Miekkaniemen vieressä.

Näiden monien päiväkuntien ja monien omistajien vilkkeessä pujottelee esiin kappale Orihveden erämaiden vanhaa historiaa. Taajat seudut siellä ovat olleet täynnä päiväkuntia. Niiden vanhimpia tunnettuja omistajia on ollut Kangasalan Jokioisten kylä, joka kuitenkin jo 1500-luvun alussa oli niistä luopumassa ja 1600-luvun alkupuolella panttasi niiden viimeisimpiä tilkkuja Pajukannan asukkaille. Kangasalan Jokioisten aikaa näillä erämaakulmilla seurasi Messukylän Leinoilan valtakausi. Kun tiedetään Lenoilan v. 1522 saaneen Jokioisilta käsiinsä Siikaniemen päiväkunnan, kun Ruoveden jäminkiläiset v. 1666 sanoivat ostaneensa Leinoilalta "muutamia päiväkuntia" ja kun suuressa kaskijutussa havaitaan monien Leinoilan miesten pitäneen hallussaan päiväkuntia Orihveden erämaalla, näyttää siltä, kuin Knuutti Eerikinpojan laamannintuomio v:lta 1522 olisi koskenut Jokioisten kaikkien seitsemän päiväkunnan myyntiä Leinoilan miehille. Johonkin suurempaan kauppaan viittaa se huomattavan korkea hintakin, 20 markkaa äyrityisiä, jonka Leinoilan v. 1522 mainitaan maksaneen Jokioisille. Seuraavalla vuosisadalla Orihveden päiväkunnat joutuivat erä erältä ympäristölle kasvaneiden Orihveden ja Ruoveden kylien takamaiksi. Messukylän Leinoilalla on kuitenkin näihin saakka ollut takamaa Orihvedellä Teiskon rajalla muinaisella päiväkunta-alueella. Päiväkuntien omistusolojen vaihdellessa niiden nimetkin näkyvät jonkin verran vaihdelleen.[31]

Ruoveden seuduilta on muinaisista päiväkunnista vähemmän tietoja kuin Orihveden puolelta. Ruoveden Kekkoinen oli v:n 1665 käräjillä vaatimassa Väärin asukkailta Päiväkunnanmaa (Peuwäkunnan Maa) nimistä maakappaletta. Vääriläiset velvoitettiin tuomaan esille kauppakirja, jolla voivat todistaa väitteensä, että he olivat ostaneet riidanalaisen maan Pirkkalan Liimolalta. Ruoveden käräjillä v. 1660 määrättiin Matalasalmen (nyk. Salmen) asukas Martti Jaakonpoika hankkimaan kihlakunnantodistuksen Päiväkunnanmaa (Päiwekunan Maa) nimisestä erämaankappaleesta, jonka hän oli v. 1654 ostanut Lempäälän pitäjän Muottiselta, mutta jota kauppaa oli vastustanut Makkainen (Mackainen) väittäen ennen omistaneensa sen. Saman pitäjän käräjillä V. 1661 Matalasalmen Martti Jaakonpoika Tuuhonen (Tuhoinen, Tuohoinen) näyttikin vaaditun todistuksen, jonka mukaan hän oli Päiväkunnanmaan erämaasta maksanut Lempoisten kylän Mottiselle kuusi talaria hopearahaa ja leiviskän kapahaukia, minkä perusteella päiväkunta tuomittiin Tuuhoselle. Myöhemmin v. 1665 mainitaan Salonkin asukkaan pyrkineen osalle tähän päiväkuntaan. Lempäälän Muottisella (Mottisella) on uuden ajan alussa ollut erämaa Ruoveden Tarjanteella, jonka eteläpäässä Matalasalmi on. Samalla Tarjanteen selän Pohjaslahden seudulla on nykyään myöskin Makkosen talo, joka selvästi edustaa Lempäälän Lempoisten Makaista. Emme siis voi erehtyä otaksuessamme, että kyseessäoleva päiväkunta on sijainnut Ruoveden Pohjaslahdella päin. Nähtävästi sielläkin on ollut suurenlainen erämaa-alue, jossa on ollut useampia pienempiä päiväkuntia.[32]

Suuressa kukoistuksessa on päiväkuntalaitos muinoin ollut Päijänteenkin laajoilla ympäristöillä. Päijänteen pääselkien lähellä havaitaan kartoille merkityksi Sysmän pohjoisosassa Kylmälahden yhteydessä olevan veden itärannalla vastapäätä Vuorisaloa asuma nimeltä Päiväkunta. Paikka on ollut Sysmän kirkolla olevan Saaren kylän takamaata ja on ilmeisesti aikoinaan ollut erämaanomistus. Sysmän Vintturin kylässä on ollut torppa Päiväkunta.[33]

Päijänteen jakoko Suomen huomattavin, mielisi sanoa klassillinen päiväkunta-alue on kuitenkin ollut entisessä Suur-Jämsässä. Sellaiseksi alueeksi on Jämsän seuduilla ollut erityisiä edellytyksiä. Maan ja veden jako on siellä yksinkertainen ja selvä. Päijänteestä pistää varsinaiseen Jämsään kaksi suurehkoa lahtea, Tiirinselkä ja Juokslahti. Muuten on Jämsän alue hyvin maavaltainen; mainittavia mannervesiä on siellä ainoastaan pohjoisesta etelään juokseva, Tiirinselkään laskeva Jämsän jokijärvireitti, joka halkaisee pitäjän kahtia. Etelästä tulleiden hämäläisten erämiesten retki- ja omistustavat ovat mukautuneet täällä vallitseviin luonnonoloihin ja olleet säännönmukaisemmat ja säilyvämmät kuin monella muulla seudulla.

Jämsän eteläisille takamaille on erämiehiä muinoin tullut nähtävästi maitse. Monet heistä ovat kulkeneet Längelmävedeltä ja Kuhmoisten Isonjärven perästä Jämsän puolelle tullutta ikivanhaa "Hämeentietä". Sen seuduilla on ollut puolenkymmentä päiväkuntaa. Läntisin niistä on vanhoissa jakoasiakirjoissa usein mainittu Hämeentien päiväkunta, joka "Hämeentien takamaan" nimisenä maarekisterin mukaan on kuulunut Kähöisten kylälle Jämsän Jokivarrella.

Tämän päiväkunnan itäpuolella on ollut Särkijärven päiväkunta, joka myöhempinä aikoina on kuulunut Alhojärven, Kähöisten ja Saaren kyliin. Nykyisen maarekisterin mukaan on Kähöisten kylän Tikan talolla osuutta "Särkijärvenpäiväkunnanmaan ulkopalstaan". Erään Tikan talosta lohkaistun talon nimi on Päiväkunta, joka siis on muisto Jämsän eräkaudelta.

Särkijärven päiväkunnan itäpuolella tulee Pitkäjärven päiväkunta. Maarekisterin mukaan on Alhojärven kylän tiloilla osuutta "Pitkäjärvenpäiväkunnanmaan takamaahan", jonka osakkaita on aikaisemmin ollut myöskin Kauhkialan kylä.

Samalla suunnalla kuin edelliset ovat olleet myös isonjaon asioissa mainitut Pukkajärven päiväkunta, jonka nimellä on varmaan yhteyttä rajanaapurin, Kuhmoisten Puukkoisten kylän nimen kanssa, ja Petäjäsjärven päiväkunta.

Jämsän seutujen vanhoissa maanmittauskartoissa nämä Päiväkunnat esiintyvät säännöllisinä metsälohkoina toinen toisensa vieressä, ikäänkuin ne olisivat vasta nykyaikaisissa maanmittauksissa muodostettuja metsäpalstoja. Vanhoista tuomioista kuitenkin näkyy, että useilla näistä päiväkunnista on jo muinaisuudessa ollut määrätyt rajapaikkansa ja 'ympärysrajansa', joten niiden nykyinen muoto saattaa itse asiassa olla kaikkia maanmittauksia vanhempi. Edellämainituilla Hämeentien, Särkijärven, Pukkajärven ja Petäjäsjärven päiväkunnilla Etelä-Jämsässä on ollut yhteinen päätepaikka Ouninsuonsaaressa Jämsän, Kuhmoisten ja Längelmäen pitäjien yhtymäkohdilla. Arvattavasti Jämsän vanhimmat vakinaiset asukkaat ovat näitä päiväkuntia käyttäneet niiden nimen ilmaisemaan alkuperäiseen tarkoitukseen, ja yhtä uskottavaa on, että ennen heitä ovat sitä samaa tehneet heidän etelähämäläiset esi-isänsä.

Mutta myöskin Pohjois-Päijänne on ollut muinaisten erämiesten valtateitä, ja Suur-Jämsän rantamat molemmin puolin Päijännettä olleet päiväkuntatalouteen sopivia seutuja. Päijänteen suuret saaret eivät ole vetäneet erämiehiä puoleensa varmaankaan siitä syystä, että niiltä puuttui suuria metsästysaloja ja etteivät ne muutenkaan suurilla kulkuteillä sijaiten sopineet metsänkävijöiden asemapaikoiksi. Sitä mieluisampia olinpaikkoja näyttävät vesitse tulleille ja Pohjois-Päijänteen seuduille jääville erämiehille olleen rannikkojen vuonojen ja lahtien perukat pikku saarineen ja ojansuilleen. Sellaiset paikat ovat täälläpäin useinkin olleet eräretkien lähtökohtia ja suurtenkin erämaanomistusten kantapaikkoja.

Sellainen erämaanomistus on muinoin ollut Jämsän Tiirinselän länsirannalla Kotkatsalon kohdalla. Siellä on Säkkiniemi ja Säkkilahti, jonne tulee oja Säkkijärvestä. Nämä pienet paikat ovat olleet pääsuonena Säkkijärven päiväkunnanmaa nimisessä suuressa yhtenäisessä erämaanpalstassa, jonka isäntänä on myöhempinä aikoina ollut Saaren kylän Alhoisten rustholli (nyk. Alhojärven kylä).

Entisen Suur-Jämsän alueella Päijänteen itäpuolella, nyk. Itä-Korpilahdella Ruotsulan kylän alueella on ollut Säynäniemen päiväkunta (Säynäniemi Päiväkunda). V. 1674 tuomittiin tämä päiväkunnan maa jaettavaksi kahden Ruotsulan lampuodin kesken, joista toinen oli asunut siellä jo mainittua vuotta aikaisemmin.

Putkilahden kylän metsämaan karttaselityksessä v:lta 1734 mainitaan samalla seudulla kuin Säynäniemen päiväkunta, mutta peninkulman matkan siitä länteenpäin ollut päiväkunta, jolla on ollut omituiselta kuulostava nimi Ehtapajan päiväkunta (Ächtapaia päiväkunda).

Suomen yleiskartalla havaitaan Pohjois-Päijänteestä kaakkoon pistävän pitkän Rutalahden etelärannalla Korpilahden kunnan alueella asumannimi Päiväkunta. Kun samalla rantaseudulla lähempänä Rutalahden suuta olevassa pienessä monilokeroisessa niemistössä on pienellä alueella Asumanniemi ja Asunnanlahti sekä Aittokanta ja Lapinsaari, näyttää siltä, kuin täällä olisivat asuntaansa pitäneet ne muinaiset hämäläiset erämiehet tai ehkäpä lappalaiset, joilla täällä Rutalahden rannalla oli päiväkuntansa. Ympäristön muinaisista suurmetsästysajoista muistuttavat paikannimet Aitalampi, Hirvijärvi, Pyydysjärvi ja alkuasukkaita edustava Kotasenlampi.

Päijänteen päiväkuntien ryhmään luettava on v. 1622 mainittu Muuramen Muurajärven perillä ollut Saukkolan kylälle kuulunut erityinen ulkomaa eli päiväkunta nimeltä Patajärvi (en serdeles Vhrfiell eller Päifwäkunda b:d Patajerfvj). Kun Saukkola oli ollut Hämeen Saarioisten pitäjän erämaata, oli tämä näin selvästi määritelty päiväkuntakin varmaan ollut saarioislaisten päiväkuntana. Tämäkin päiväkuntaseutu on huomattava muinaisista suurmetsästysmuistoistaan.[34]

Päiväkuntien puhtaampia tai epäselvempiä kaikuja olemme tuntevinamme eräissä muissakin paikannimissä edelläkerrottujen lisäksi. Esim. joillakuilla Näsijärven ja Längelmäveden välillä esiintyvillä Päivä-kantaisilla paikannimillä, sellaisilla kuin Teiskon Värmälän kylän osatilojen nimillä Päiväjärvi ja Päiväkorpi sekä Orihveden Yrehjoen (Voitilan Yröskosken) asumannimillä Päivän-Mattila ja Päivän-Anttila saattaa olla asiayhteyttä samoilla seuduilla niin yleisen muinaisen päiväkuntalaitoksen kanssa. Johonkin päiväkuntaan on luultavasti kohdistunut myös nimitys Yksipäivä, joka maalipaikan nimenä asiallisesti käy yhteen 'päiväkunnan' kanssa. Yksipäivä on ollut käytännössä varsinkin itähämäläisillä alueilla. Niinpä V. 1499 muudan takamaalle muuttava Hollolan Lahden kylän mies luovutti kylän muille asukkaille mm. Yksipäivänsarka (Yxipäiwä teegh) nimisen ulkomaan. Samanluontoiselta ja -sukuiselta nimitykseltä tuntuu Hartolan Koskipäälle kuuluneen omistuksen nimi Yksjärven miehenosa (1538).

Savon vanhimmassa Verokirjassa niinikään näkyy tämän nimitystavan jälkiä: Pellosniemen veropitäjän Pitkälahden verokunnan Pitkälahden verokylään (nyk. Anttolassa) kuului omistus nimeltä Yksipää (Yxipää, Yxipeehenmaa, Yxpääsehee), joka asiallisesti on verrattavissa nimeen 'Yksipäivä'. Kaukana tästä nimiryhmästä ei tunnu olevan myöskään Rantasalmen Veropitäjän ja Verokunnan Heinäveden kylän "Metzepäyen maa", jos se on sama kuin Metsäpäivänmaa.[35]

Edellisessä on tarkastettu kolmisenkymmentä selvää päiväkuntapaikkaa tai -nimeä. Ne ryhmittyvät muinaisen Hämeen asuttuja keskusseutuja ympäröivään lähempään ulkokehään ja valtaosaksi Näsijärven vesien ja pohjoisen Päijänteen väliselle vyöhykkeelle. Jos otaksumme muinaisen erämaatalouden levinneen silloisen Hämeen keskusseuduilta aaltorenkaan tavoin ulospäin, on päiväkuntien leviämisen mainitussa piirissä katsottava kuuluvaksi eräkauden vanhempaan jaksoon. Päiväkunta-nimityksen vanhuutta osoittaa myös se seikka, että se on ollut käytännössä kaikilla muinaisen Hämeen keskusseuduilla.

Tämän laitoksen vanhuutta korostava piirre on sekin, että päiväkuntia on alun perin vallattu yksinomaan tai etupäässä metsästystä varten; kalastusalueen nimeksi päiväkunta ei sovellu, mikä ei tietenkään ole estänyt sitä, ettei päiväkuntien valtaamisessa kalastusetujakaan ole halveksittu.

Päiväkunta-käsitteen kehityksen kulkua voisi luonnehtia seuraavaan tapaan. Alkuaan pyyntitietä merkittyään päiväkunta on tullut pyyntimiehelle kuuluvan määrätynsuuruisen erämaakappaleen nimeksi ja vihdoin yksityisen erämaanomistuksen yleisnimeksi. Metsästyksen taantuessa ja maanomistusolojen muuttuessa päiväkunnat menettivät merkityksensä, joutuivat maataloudelliseen käyttöön kaskimaina, niittyraivioina yms. tiluksina, kunnes lopulta ovat tulleet asutuiksi tai palanneet alkuperäisten luonnonmetsien tilaan.

MIEHENOSAT

Määrätynsuuruista erämaanomistusta eräkaudella on maassamme merkinnyt myöskin nimitys miehenmetsä (ruots. mansskog), miehenosa (mansdel) ja miehensija (mansrum). Satakunnan erämaiden luettelossa 1400-luvun puoliväliltä on kaikkien 67 erämaanomistuksen suuruus ilmoitettu 'miehenmetsinä'. Uuden ajan alussa Ylä-Satakunnan erämaita nimitetään yleisesti 'eräsijoiksi' tai 'erämaiksi', mutta poikkeuksittain on vanha nimitys 'miehenmetsä' ollut käytännössä vielä kauan keskiajan jälkeenkin. Niinpä Tyrvään käräjillä V. 1551 tuomittiin Pomarkun Kynäjärven mies sakkoihin siitä, että oli polttanut "kahden miehen metsän"; vaikka kahden omistajan nimet mainitaan, on omistuksen määritelmä kuitenkin merkittävä. V. 1590 ilmoitettiin Kangasalan Jokioisten kylän väen omistavan 'miehenosan' Kuorehveden Eväjärvellä.[36]

Jatkoa Ylä-Satakunnan miehenosien historiaan saamme vanhan Sääksmäen kihlakunnan puolelta, jonka pitäjät ovat vanhemmalla keskiajalla olleet monessa suhteessa läheisessä kosketuksessa Ylä-Satakunnan pitäjiin. V:lta 1455 on tieto, että Sääksmäellä oli kalavedet jaettava "miehenosien mukaan", mistä päättäen tämä järjestelmä on niillä seuduilla ollut vanha kansanoloihin juurtunut tapa. Vielä vuosisataa myöhemmin on miehenosa-lasku ollut yleisessä käytännössä Sääksmäen kihlakunnan erämailla, jotka sijaitsivat pääasiallisesti Keuruun reitin sekä Pohjois-Päijänteen ja sinne laskevien vesistöjen varsilla. Tämän kihlakunnan erämaaveroluettelossa v:lta 1554 mainitaan eräkalastuksessa käyneiden talonpoikien maksaneen kalaveroa "kultakin miehenosalta erämaata". Kun kaikki silloiset erämaankävijät aniharvaa poikkeusta lukuunottamatta maksoivat kalaveroa yhtä paljon, näyttäisi veronmaksun perusteena tässä olleen mies eikä miehen omistama erämaa. Sääksmäen kihlakunnan varsinaisia erämaita koskevista verotusluetteloista kuitenkin näkyy, että näitä erämaita omistettiin miehenosittain siten, että yksityisille omistajille tai omistajaryhmille kuului puoli miehenosaa, yksi miehenosa, puolitoista, kaksi, kolme, jopa useampiakin miehenosia. Tarkemmin sanoen: eri suuruisia erämaanomistuksia sanottiin kyllä jo yleensä erämaiksi, mutta niiden perussuuruutena, jonka mukaan niitä taloudellisesti arvioitiin, oli miehenosa. Sääksmäen Kouvalan Pyhäjärvellä (nyk. Saarijärvellä) oli v:n 1554 veroluettelon mukaan "neljä miehenosaa metsää ja kaksi miehenosaa kalavettä"; tässä tapauksessa miehenosa oli jo muuttunut puhtaan maaluvun kaltaiseksi. Miehenosan käyttämisestä Sääksmäen erämailla on todistuksia vielä myöhemmiltäkin ajoilta, kuten esim. eräässä v:n 1567 tuomiossa, jonka mukaan Sääksmäen Ritvalan isäntä oli myynyt Roukon kylän asukkaalle "miehenosan erämaassa metsää ja kalavettä Keuruulla", ja samaa erämaata koskevassa toisessa, V. 1607 annetussa tuomiossa, jossa puhutaan "miehen erämaasta Keuruulla".[37]

Muillakin hämäläisillä alueilla on keskiajalla ja myöhemminkin erämaanomistuksia ilmoitettu miehenmetsinä. Niinpä jo ennen mainitussa V. 1478 Jämsässä annetussa tuomiossa on erämaan suuruus selvästi ilmoitettu "kahdeksi miehenmetsäksi". Hauhon käräjillä v. 1482 tuomittiin Hulkkialan Simon omaksi "miehenosa Leppäjärvellä" (Laukaan Leppävedellä). Mutta huomattavampaa on, että vielä uuden ajan alussa Hollolan kihlakunnan erämailla, jotka täyttivät melkein suurimman osan Pohjois-Hämettä, miehenosa oli kaikkien erämaiden vakiintunut mittapuu tai arviomitta: yhden miehen erämaa, kahden miehen erämaa, yhden miehen kalavesi ja oravimetsä, kahden miehen kalavesi ja oravimetsä, samalla tavoin kuin naapurin, Sääksmäen kihlakunnan erämailla.[38]

Jo perussanastaan osa päättäen nimitys miehenosa on alkuaan merkinnyt yhdelle pyyntimiehelle kuuluvaa osaa yhteisestä saaliista tai yhdelle osakkaalle kuuluvaa osuutta yhteisestä pyyntilaitoksesta. Ensimmältä se saattaa näyttää edellä käsiteltyihin yksityisten metsämiesten omistuksiin verrattavalta. On kuitenkin historiallista eroa niillä ansateillä ja virkateillä, joita metsämiehet vielä myöhempinäkin aikoina ovat laitelleet kotikyliensä lähimetsiin, ja niillä miehenosilla, joita Hämeen rintamaiden erämiehet ennen muinoin ovat omistaneet kaukaisilla, muille tuntemattomilla erämailla. Edelliset ovat jo alunperin olleet yksityisiä laitoksia tai omistuksia, joita kuka hyvänsä halukas on voinut itsellensä hankkia, jälkimmäiset taas jo nimityksellään ilmaisevat yhteisyyttä ja tasa-arvoisuutta ja sen mukaista oikeutta saaliiseen ja pyyntialueeseen.

Hämeen erämailla on miehenosien katsottava luonnollisimmin alkuaan kuuluneen suurpyyntiin, s.o. villipeurojen, hirvien, karhujen yms. suurten otusten yhteispyyntiin, yhteisiin pyyntilaitoksiin (hankaisiin yms.) ja yhteiseen suureen pyyntialueeseen. Suurpyynnin ja yhteispyynnin hävitessä pyyntialueet ovat jääneet yksityisten osakkaiden vallattaviksi. Tämän käsityksen mukaan ei kaukaisten erämaiden yksityisomistuksen olisi tarvinnut johtua yksityisten erämiesten tai talojen alkuperäisistä vapaista valtauksista asumattomilla alueilla, vaan on se yhtä paljon voinut aiheutua aikaisemman yhteisön ja yhteisomistuksen hajaantumisesta.

Yksilöllisen erämaatalouden kehittyessä miehenosa ei erämaanomistuksenakaan menettänyt kokonaan osuudellista luonnettaan, vaan se edusti edelleenkin tasa-arvoisuutta pyyntioloissa sillä tavoin, että samalla maan äärellä olevat miehenosat olivat keskenään samanarvoiset. Kuitenkaan ei miehenmetsällä eli miehenosalla erämaassa liene koskaan ollut tarkoin määrättyä pinta-alallista kokoa tai muuta ehdotonta mittaa, vaan se on edellyttänyt ainoastaan jotakin ylimalkaista määrettä, esim. päiväkunnan tapaista tai yleensä jotakin yhden miehen pyyntityöhön tarpeellista tai hänen toimeentuloonsa riittäväksi katsottavaa aluetta. Ylä-Satakunnan erämaaluettelo 1400-luvun puolivälistä samoin kuin Sääksmäen kihlakunnan erämaiden luettelo vuosisataa myöhemmältä ajalta, joiden mukaan yksityiselle omistajalle on saattanut kuulua kaksi tai useampiakin miehenmetsiä tai vain puolikas sellaista, edustavat jo melkoisesti muuttuneita oloja: miehenmetsät ja -osat ovat olleet keskenään määrätynsuuruisia, pysyviä omistuksia niinkuin muutkin maanomistukset. Sellaiset miehenmetsät ovat sopineet verotuksenkin pohjaksi. Sääksmäen kihlakunnan erämaiden verotusluettelossa v:lta 1554 on tarkoin ilmoitettu, kuinka suurta uuden asukkaan koukkulukua asutettavien erämaiden vanhat miehenosat kussakin tapauksessa tulivat vastaamaan. Tällä tavoin ikivanha järjestelmä luontevasti sopeutui ja sulautui erämaille leviävän korkeamman talousmuodon maa- ja verotusjärjestelmään.

Eräkauden Suomessa on erämaanomistuksen pohjaksi tuskin voitu asettaa mitään sosiologisesti luonnollisempaa ja oikeutetumpaa perustetta kuin miehenosan mies, so. pyyntikykyinen ja verokykyinen erämies eli lyhyesti mies.

Miehenosaa omistavaa miestä voisi verrata muinaiseen "jousimieheen", sellaiseen alkuperäiseen verovelvolliseen mieheen, joka omisti "jousimaan" ja suoritti jousiveroa. Sitävastoin eivät vertauskohdaksi sovi historiallisen ajan myöhemmät jousimiehet, nuo täysin henkilölliset "jouset", joita olivat kaikki määrätyllä ikäkaudella olevat talonpoikaisperheen miehiset jäsenet, jotka maksoivat täysin henkilöllisiä veroja ja joiden erämaanomistuksista ei ole mitään tietoja.

Miehenmetsä- eli miehenosalasku on eittämättä ollut aikoinaan tunnettu kaikkialla hämäläisillä erämailla. Se ei kuitenkaan ole ollut mikään erikoinen muinaishämäläinen tapa, sillä samanluontoisia ja samannimisiäkin omistuksia on esiintynyt muillakin maamme seuduilla kuin Hämeessä ja muillakin heimoilla kuin hämäläisellä. Ja kaikkialla, missä tämän laitoksen jälkiä voidaan seurata, ne viittaavat samanlaatuisiin alkuoloihin.

Mainittakoon myöhäinen, mutta kuvaava esimerkki Keski-Pohjanmaalta. Reisjärvellä laskettiin 1860-luvulla Kalajan kylässä oleva Kalajajärvi, josta saatiin laajoja heinäaloja. Ne joutuivat yhteisen järviseuran omaisuudeksi, joka jaettiin 120 miesosaan, ja ne taas pienempiin osiin.[39]

Kun Helsingin ja Sipoon pitäjien rajaseudulla Östersundomin ja ent. Skinnarbölen kylien välillä 1500-luvulla oli Manskog (Miehenmetsä) niminen rajakivi, niin haluaisimme siinä nimessä nähdä jonkin muinaisen erämaanvaltauksen muistuman. Vielä V. 1684 kuului Östersundomin säterin maihin Manskog Enge niminen niitty.[40]

Sellaisia miehenmetsiä ovat voineet alkuaan tarkoittaa vanhat ruotsalaiset asumannimet, joiden kantana on henkilönnimi ja loppuliitteenä metsää merkitsevä sana "skog" ja joita nimiä on huomattavan lukuisasti Keski- ja Länsi-Uudenmaan ruotsalaisten pitäjien pohjoisäärillä ja muilla metsäkulmilla. Esimerkkiä sellaisista nimistä ovat Klemetskog (Ruotsinkylä) Helsingin pitäjässä, Nackskog (Nahkela) Tuusulassa, Bolarskog Espoossa, Övidskog Kirkkonummella, Skräddar skog (Lieviönkulma) ja Karsskog Siuntiossa, Billskog Degerbyssä, Grabbskog ja Antskog (Anskuu) Pohjanpitäjässä, Danskog Tammisaaren pitäjässä ja Ingevaldsskog Tenholassa.

Henkilöllisen omistajan nimen sisältyminen tällaisiin paikannimiin voi kuitenkin merkitä jo uudisasukkaiden asettumista näihin 'metsiin'. Sellaista tapausta koskee selvästi Porvoon pitäjässä v. 1404 esiintyvä nimi Ebbe i skogom (Eppo metsässä). Samoilla seuduilla, joilla ylempänä mainitut Keski- ja Länsi-Uudenmaan skog-nimet esiintyvät, mainitaan yksinäisten asumien niminä melkoinen joukko muita skog-liitteisiä paikannimiä, kuten Sjöskog (Seutula) Helsingin pitäjässä, Klobbskog, Rödskog (Ruskeala), Söderskog, Tackskog (Takkula) ja Vällskog (Velskola) Espoon eri takalistoilla, Grönskog Siuntiossa, Skrittskog l. Skryttskog ja Kobbskog Pohjanpitäjässä sekä Harparskog Tenholassa. Näissä tapauksissa on nähtävästi alkuperäisestä yksityisestä metsänomistuksesta tullut yksinäisasuma. Uudellamaalla on useita vanhoja asumia, joilla on yksinkertaisesti vain nimi Skogböle tai Skogby (Metsäkylä).[41]

Luetelluissa paikannimissä kuvastuu miehenmetsien myöhäisiä vaiheita Uudellamaalla, missä lähellä asuvien hämäläisten tavat ovat voineet vaikuttaa ruotsalaisten uudisasukkaiden tapoihin. Mutta sen kaiken alkuna ja pohjana oleva 'miehenosan' käsite ja tapa on samalla lailla muinaisruotsalainen kuin muinaissuomalainenkin. Pohjanlahden länsipuolella olevista Ruotsin maakunnista suoritettiin 1300-luvun alussa Upsalan tuomiokirkolle P. Olavin veroa hylkeen- ja sillin- l. silakanpyynnistä miehenosittain (manskut, manslut). Norjalle kuuluneessa Jemtlannin maakunnassa tehtiin 1200-luvun lopussa kauppa "miehenkäytävän" (mansganga) suuruisesta maanpaikasta. Samassa maakunnassa on maakappaleen suuruutta muinoin ilmaistu myöskin "mielienkulku" (mansfar) nimisellä mitalla. On kiintoisaa todeta, että sama nimitys 'mansfar' on ollut meidän aikoihimme saakka Suomen puolella Pohjanmaan ruotsalaisilla alueilla käytännössä nuottaosuuksien nimenä. Näyttää tosiaan siltä kuin miesmitta olisi kuulunut muinaiseen pyynti- ja metsänomistus järjestykseen kaikissa pohjoismaissa.[42]

Kansanhistoriassa on mies-nimityksessä säilynyt aikojen halki jotakin itsenäistä, jopa johtavaa ja ylimyksellistä väriä. Jos perheenmies olisikin ollut vain 'perheenpään' ja isännän luonnollinen rinnakkaisnimitys, niin 1500-luvulla käytetyssä kihlakunnan tuomarin suomalaisessa nimityksessä kihlakunnan mies samoin kuin Länsi-Karjalassa v. 1550 todettavassa sukunimessä Linnamies epäilemättä esiintyy mies-sana johtajan ja päämiehen merkityksessä. Mitä Hirvensalmen Suosalmen kylässä V. 1820 ja myöhemmin esiintyvä sukunimi Käräjämies, joka mainitaan samalla seudulla 1500-luvun puoliväliltä saakka, alkuaan on merkinnyt, on vaikea sanoa, mutta mitään halveksittua käräjäpukaria se ei liene tarkoittanut, koskapa V. 1577 Pekka Laurinpoika Käräjämies Hirvensalmella oli lautamiehenä. Tärkeästä tehtävästään muinaisessa oikeudenkäytössä on myöskin lautamies perinyt mies-nimensä.[43]

Mikäli sellaiset vanhat ja huomattavat paikannimet kuin Miehoila (suuri kylä Hauholla ja kylä Hämeen-Koskella), Miehoniemi (Kuhmoisissa), Miehonkallio Hausjärvellä, Miehonlinna (Kymenjoessa) ja Miehikkälä (pitäjä Länsi-Karjalassa) ovat johtuneet mies-sanasta, on sillä sanalla näissä yhteyksissä varmaan ollut tavallista erinomaisemman miehen merkitys.

Hämeessä, Savossa ja Länsi-Karjalassa, varsinkin kahdessa viimeksimainitussa maakunnassa, on vanhoilta ajoilta säilynyt suuri joukko mies-päätteisiä sukunimiä, joista välähtelee kiintoisia puolia "miehen" osuudesta mainittujen maakuntien asutuksen historiassa.

Ruovedellä Ylä-Satakunnan erämaalla luetellaan v. 1577 erämaan omistajien joukossa useita 'miehiä': Heikki Kalamies, Pekka Palamies, Lassi Pynnämies, Paavali Kolamies, Juha Turisamies, Antti Rärämies, Niilo Karjalamies, kaikki erämaan isäntämiehiä, joilla oli palveluksessaan 'renkejä'.

Sukunimi Kalamies esiintyy Ylä-Satakunnassa ensi kerran v. 1439, ellei jo V. 1405; se mainitaan myös Ristiinassa ja Lemillä v. 1820. Nimellä Pynnämies on todennäköisesti yhteyttä v:n 1552 erämaaluettelossa mainittuun Pirkkalan Viikin kartanon herralle Antti Vestgötelle kuuluvaan Pönnämaa (Pönnäma; vrt. Keuruulla vanha talonnimi Pynnönen) nimiseen erämaahan, joka oli 33 silloisen peninkulman päässä kotitalosta. Turisamies (Turisames) nimen kotipaikka on todennäköisesti Kangasalan Tursoilassa, jonka asukas (Tursolainen) V. 1571 möi turkistavaroita kruunulle.[44]

Hyvin vanhaa mies-nimien muotokuntaa edustavat ne sukunimet, jotka kuten Kalamies kohdistuvat pyyntielämään. Vanha erämiesnimi lienee myös Koivistolla 1500-luvun puoliväliltä alkaen todettava sukunimi Jousimies. Toisia ammatista johtuvia sukunimiä ovat Saimaan ympäristöpitäjissä 1500- ja 1600-luvuilla esiintyvät Kirvesmies, Miertamies, Myllymies yms.

Usein on perheenmies saanut sukunimensä asumapaikkansa luonnonolojen tai muiden ominaisuuksien mukaan. Sellaisiksi lienevät käsitettäviä esim. Saimaan seuduilla 1500- ja 1600-luvuilla esiintyvät sukunimet Ahomies, Rautamies, Hietamies, Järvimies, Kalliomies, Ketveleenmies, Koskimies, Lahtimies, Lähdemies, Niemenmies, Orkomies, Rasimies, Saarimies, Suomies. Jotkut niistä ovat olleet hyvin levinneitä, kuten Hietamies, jonka piiri ulottuu Lappeelta Rantasalmelle ja Muolaaseen. Asuinpaikan maanlaatuun tai asunnon erikoisuuteen viitannevat sellaiset nimet kuin Multamies, Mutamies, Peltomies, Riihimies, Saunamies.

Toisinaan taas on 'mies' liitetty jo olevan asuman nimeen, jolloin tuo liite nähtävästi on ilmaissut asuman ainoaa tai pääisäntää. Vanajan Hämeessä mainitaan oikeusasiassa v. 1385 Pietari Hartolamies (Pedher Hartalamez). Lopella v. 1785 merkitty sukunimi Tävänämies on alkuaan varmaan tarkoittanut sen pitäjän Tevännön kylän asukasta. Samoin lienee Mikkelin pitäjän Aniamies (1561) saanut nimensä saman pitäjän Anianniemen asumasta, Puumalan Maljasmies (1561) sikäläisestä Maljalan kylästä, Lappeen Sarvilaksmies (1558) Lappeen Sarvilahden kylästä, Lappeen Hautamies (1546) sen pitäjän Hautakylästä ja Luumäen Kivimies (1654) sikäläisestä Kiviniemen kylästä. Toisin päin taas on paikan luonnosta johtunut nimi tullut asuman pysyväksi nimeksi kuten Luumäen kylä Hietamies (1654) sekä monet Suomies nimiset asumat (Kiskon Koorlan kylässä, Hyvinkään kunnassa, Mikkelin pitäjän Vehmaan kylässä ja Luumäellä kaksi kylää): Niinkuin edellisestä näkyy, ei puheenaolevien miesnimien levintä rajoitu vain maamme itäisiin osiin, vaan ovat ne olleet käytännössä läntisemmilläkin seuduilla. Tapa on varmaan yleissuomalainen ja ikivanha.

Kaukana pitkän kehityksen alkupäästä ovat eräät uuden ajan alusta lähtien Länsi-Karjalassa ja muualla todettavat henkilöllisiin ominaisuuksiin tms. seikkoihin peiustuvat miespäätteiset sukunimet kuten Kultamies, Partamies, Pienimies. Sellainen naisennimi kuin Brita Palomies (Taipalsaarella 1654) osoittaa, kuinka kehitys on muinaishistoriallisten erämiesten ammattinimistä lopuksi muovannut tunnettuja ruotsalaisia "man" päätteisiä sukunimiä vastaavia värittömiä ja merkityksettömiä sukunimiä.[45]

ERÄKAUDEN MAITA

Ajateltaessa sitä loputonta määrää Hämeessä ja kaikkialla muuallakin maassamme olevia mitä erilaisimpia ja erikokoisimpia alueita, maalipaikkoja ja seutuja, joiden yleisnimenä on epämääräinen sana maa, tuntuu ensimmältä tuiki mahdottomalta löytää tämän ruuhkan läpi mitään eräkauden historian uraa. Mutta tarkasteltaessa asiaa menneiden aikojen asiakirjojen avulla huomataan pian, että tuolla niin yksinkertaisella nimellä maa on määrätyissä oloissa ollut täsmällisempiäkin merkityksiä, että sitä on Hämeessä vanhoina aikoina varsin yleisesti käytetty omistusnimenä ilmaisemaan yksityisten henkilöiden tai yhteisöjen omistamia, enemmän tai vähemmän tarkoin määrättyjä ja rajoin ympäröityjä, tavallisimmin takamailla sijaitsevia metsäkappaleita.

Selvän käsityksen tästä saa selaillessa Kaakkois- ja Lounais-Hämeen keskiaikaisten tuomiokirjojen julkaistujen jäännösten lehtiä. Siellä esiintyy joukko nimeltä mainittuja 'maita', ja silloin on aina kysymys jonkin taloudellisesti arvokkaan maa-alueen omistusasioista: rajoista, jaoista, anastusyritysten torjumisesta. Seuraava näistä tuomiokirjoista poimittu luettelo antaa jonkinlaisen yleiskuvan näistä Hämeen keskiaikaisista maista, niiden nimistä, omistusoloista ja muusta tilasta.

Hauhon veropitäjässä oli v. 1485 Markku Aikkolalla ikivanha nautintaoikeus Mustilanmaassa olevaan maakappaleeseen. Tuuloksen veropitäjässä luetellaan v. 1487 Padankoskenmaan (Padenkoden Jordh) ympärysrajat; Sodialan kylän miehellä oli siellä ollut omistus. Saman veropitäjän Masonojanmaassa mainitaan v. 1499 karpionala, nähtävästi kaskimaata. Tennilän veropitäjän Tennilän kylän talollisille kuului v. 1484 Luhtimaa vuosikasvuineen ja saman veropitäjän Lauri Viialainen omisti v. 1488 Hietosuonniemen maan (Hetosuojenniemen Jordh), jossa oli peltoa ja niittyä. Hollolan veropitäjässä oli Padonmaa (Patumas Jordh, Paduma), jossa v. 1470 Erkki Järvinen omisti maata; samana vuonna mainitaan Padonmaassa Etolan, Huljalan ja Saarakkalan kesken toimitettava maanjako. Asikkalan veropitäjään kuuluivat Hiidenmaa (1478), Varasjärvenmaa, joka v. 1484 oli Hannu Lusin omistama, ja Alamaa (Alamaa, Alanmaan pochia), josta v. 1487 kolmannes kuului Paakkolan Nikille ja hänen jakoveljilleen, kolmannes Lumialalle ja kolmannes Haistelalle. V. 1507 mainitaan Kulsialan veropitäjässä sijaitseva Rautamaa (nyk. Kangasalan pitäjässä), jossa oli aatelinen omistus. Saarioisten pitäjässä oli v. 1506 Rekoisenmaa (Rekoysenmaa) niminen niitty, josta Heikki Kurvin perilliset omistivat seitsemännen osan. Loimon veropitäjässä (Tammelassa) vihdoin määrättiin v. 1507 tarkastusmiehet jakamaan nimismies Knuuti Teurolaisen ja Hannu Heikinpoika Portaan kesken heidän ulkomaansa Rengonmaa (Reggon ma) heidän osuutensa ja koukkulukunsa mukaan.

Tuomiokirjojen aikana käytettiin toisia näistä maista niitty- tai kaskimaina (Tuuloksen Masonojanmaa, Tennilän Luhtimaa ja Hietosuonniemen maa, Saarioisten Rekoisenmaa), mutta toiset olivat erämaan luontoisia, kuten Hollolan Padonmaa, jossa Saarakkalan kylällä v. 1494 oli "maata ja kalavettä"; erämaita ovat selvästi jo omistajista etäisestä sijainnistaan päättäen olleet Asikkalan Varasjärvenmaa, Kulsialan Rautamaa ja Loimon Rengonmaa. Toisten maiden ollessa pieniä yksityisomistuksia näkyi toisissa vielä merkkejä aikaisemmista suurista yhteisomistuksista, joihin monilla kylillä oli tai oli ollut osuutta. Näillä mailla oli kullakin ollut oma omistushistoriallinen kehityksensä.[46]

Tämä kehitys oli monin paikoin Hämettä keskiajan lopulla jo ehtinyt pitemmällekin kuin niittyjen raivaukseen ja kaskenkaatoon. Niissä veropitäjissä, joihin edelläkerrotut maat kuuluivat, oli keskiajan lopulla olemassa asumia: taloja tai kyliä, joiden nimissä esiintyy maa pääte. Niinpä oli Hollolan veropitäjässä asuma Tiirismaa (1469) ja kylä Kauramaa (Kaurama 1460, Kaurama boar 1466), Asikkalan veropitäjässä Vähinmaa (1492), Kulsialan veropitäjässä asuma Anomaa (1506) sekä Kalvoilan veropitäjässä asumat Lintumaa (1506) ja Lietsamaa (Letama 1507, nyk. Rengon Lietsa, hietsankoukku). Toisista 'maista' on myöhemmin kehittynyt asumia; niin on Hollolan Padonmaan takamaasta tullut Padonmaan kylä Hämeen-Koskella. Joissakin tapauksissa näyttää maa syntyneen jo olevan asuman läheisyyteen. Hauhon veropitäjän 'Mustilanmaan' nimi edellyttää jotakin Mustila-nimistä asumaa, ja sellainen todella olikin olemassa jo v. 1441, jolloin Tuuloksen veropitäjässä mainitaan lautamies "Mattes Mustela".

Kaikki nämä maa-nimiset asumat ovat olleet pieniä syrjä- tai väliseutujen asumia, mikä vahvistaa sitä kuvaa niiden kehityksestä erämaasta kyläksi, mikä ilmenee niiden nimissäkin. Kosketelluilla Hämeen seuduilla on tosin niin puhtaasti maantieteellisiltäkin tuntuvia kylännimiä kuin Tuuloksen Sydänmaa (1465), mutta tuskinpa senkään tosiasiallinen kehityshistoria on ollut edellä todetusta säännöstä poikkeava.

Senlaatuisten maiden valtaus, joista edellä on ollut puhe, on varmaan tapahtunut eri aikoina ja eri tarkoituksia varten, asukkaiden muuttuvan ja kehittyvän taloudellisen toiminnan mukaisesti. Hämeessä niitä on vanhimpina aikoina tarvittu ja vallattu varmaankin etupäässä metsästystä ja kalastusta varten. Esitettyjen havaintojen perusteella voidaan siihen ryhmään lukea useimmat edellä luetelluista keskiaikaisista maista.[47]

Hämeen eräkauden historian perinpohjainen tutkiminen vaatisi tämän erikoisen maa-kysymyksenkin yksityiskohtaista tarkastelua Hämeen kaikilla seuduilla. Tyydymme tässä kuitenkin vain joidenkuiden pienten näyteryhmien esittämiseen parilta edustavalta Hämeen seutukunnalta.

Vielä keskiajan vanhemmalla kaudella oli olemassa Vanajan suurpitäjä, jonka alueella nykyisin ovat Vanajan, Janakkalan, Hausjärven, Riihimäen, Hyvinkään, Lopen ja Rengon pitäjät ja joka on täyttänyt hyvän osan koko Etelä-Hämeestä. Tämän Suur-Vanajan asuttu keskusseutu on ulottunut Kernaalanjärven ympäristöiltä Hämeenlinnan tienoolle saakka, minkä lisäksi Lopenjärven rannoilla ja Rengossa on ollut huomattavaa asutusta jo historiallisen ajan alkaessa. Mutta näitä ahtaita asutusseutuja ympäröivät tavattoman laajat, Tammelan järville ja Salpausselän liepeille ulottuvat alueet ovat olleet keskusseudun vanhoihin kyliin kuuluvina takamaina.

Näitä takamaanomistuksia edustavat Etelä-Hämeessä erityisen lukuisat ja yleiset maa-päätteiset paikannimet. Näin nimitettyjen paikkojen joukossa on tosin puhtaasti seudullisiakin, maantieteellisiä paikkoja; mitä tahansa erikoista maastoa, mitä asumatonta paikkaa hyvänsä on voitu sanoa maaksi. Enimmät niistä ovat kuitenkin selvästi jo muinaisina aikoina olleet määrättyjä kylien tai talojen omistuksia. Monet kaukaiset maat ovat myöhäisiin historiallisiin aikoihin saakka pysyneet keskusseudun kylien tai kartanoiden hallussa ja muutamat ilmaisevat jo nimellään alkuperänsä.

Seuraavassa siitä eräitä yksityiskohtaisempia merkintöjä. Jo Suur-Vanajan vanhojen pääkylien lähimailla on ollut Isolle-Luolajalle kuulunut Kärkönmaa ja Janakkalassa Tarinmaa, josta on tullut itse kirkonkylä. Huomattavin ja tunnetuin tällaisista lähitakamaista on ollut nyk. Janakkalan itäosan täyttävä Mallingaistenmaa, josta viime aikoihin saakka puolet on kuulunut Janakkalan Monikkalalle, neljännes Janakkalan Hiidelle ja neljännes Vanajan Ikaloisille, mutta joka aikaisemmin näyttää olleen paljon laajempi ja lukuisampien osakkaiden käyttämä erämaa. Mallingaistenmaata on ympäröinyt melkoinen ryhmä pienempiä, nähtävästi siitä aikoinaan lohkaistuja maita, kuten Nuolialan ja Monikkalan vanhoille kylille kuulunut Kontionmaa, jonka nimellä lienee yhteyttä lähellä olevan Konttilan kylän ja kauempana sijaitsevan Kontuvuoren nimien kanssa. Samoilla Mallingaistenmaan paikkeilla on ollut Monikkalan ja Kerkkolan ulkopalsta Taappolanmaa, jossa on sijainnut Taappola-niminen astma, ja Turengin kylän Tyrynmaa, joka edustaa muuatta Vanajan seutujen ikivanhaa valtanimeä. Mallingaistenmaan itäpuolella on ollut Janakkalan Saloksien kylästä erotettu liikamaa Vesijättömaa. Ei kaukana Mallingaistenmaasta on ollut Janakkalan Leppäkosken kylälle kuulunut Ranginmaa, jonka omituiselta kuulostava nimi on ehkä rinnastettava muinaisessa Vanajassa tunnettuihin Rankinen tai Rankonen (Renkonen) nimiin.[48]

Hausjärven koko itäpuolisko on ollut täynnä samantapaisia omistuksia. Puujoen seuduilla on siellä Vainonmaan "metsämaa", jonka nimenantajana on mahdollisesti ollut Monikkalan talo Vainola; "Vainonlähde", joka on lähellä Miehonkalliota, mainitaan Puujaan ja Hausjärven kylien rajapaikkana jo v. 1400. Samoilla seuduin on ollut Miehonmaa, "se maakappale, joka on Miehonmaan eli -kallion ympärillä Puujaan puolella"; Puujaan kylässä on Miehon talo, Hämeen-Koskella Miehoilan kylä ja kauempana pohjoisessa Hauholla Miehoilan vanha kylä. Hausjärven Torholan kylällä on ollut Retumaa niminen alue. Tämänkin maan nimi on hyvin muinaisaikainen. Hausjärven Haminan kylän alueilla on Virtainmaa ja Oitin kylän piirissä Pihomaa (lähellä nyk. talo Piho). Jo v. 1555 mainitaan "Titolanmaa", jonka Hausjärven kyläläiset jo sitä ennen olivat pantanneet Turengin kylän miehille; paikka on varmaan samastettava Hausjärven kylän alueella isonjaon aikana mainitun Tettulanmaan kanssa (vrt. saman kylän tiluksennimeä Töttölän niitty). Hausjärven Kirkonkylän alueella ovat sijainneet vielä Lamminmaa, Kellarinmaa ja Tulitunmaa. Hausjärven Hikiän kylän nykyisten asumien joukossa on Tenkänmaa (samalla seudulla Tenkänperä) ja Kurun kylän asumien joukossa Kuurinmaa, jolla nimellä lienee sama alkuperä kuin itse kylänkin nimellä. Täälläpäin näkyy nykyisillä kartoilla Nurronmaa (Vrt. nyk. Nyry) ja Umpistenmaa. Hausjärven Vantaan kylälle on kuulunut Kaitilan järven seudulla oleva Laitilanmaa, jonka nimi ilmaisee syrjäistä sijaintia, sekä Ylätölönmaa. Hausjärven Ridasjärven kylällä on ollut Kallioistenmaa ja pitäjän eteläosassa on myöskin sijainnut Tiukunmaa, josta osa v. 1663 joutui Janakkalan Viralan kylältä Hyvinkään kylälle.

Riihimäen tienoilla, Janakkalan, Riihimäen ja Lopen pitäjien yhtymäkohdilla, sijaitsevat Riutanmaa ja Punganmaa ovat muinoin kuuluneet laajaan "Punganmaan eli Riutanmaan" erämaaseutuun, josta usein puhutaan asiakirjoissa ja jossa monilla kylillä on ollut osuutta. Riihimäen seutukunnan muista maista nimettäköön Herajoen kylän takamaat Kirjaustenmaa, Pitkästenmaa, Mäntynevanmaa Paaljoen varrella ja Käikälänmaa, joka selvästi on kerran ollut Vanajan kirkonseudun Käikälän omistus. Janakkalan Tarinmaalla on samalla suunnalla ollut ulkomaa Uramamaa.

Lueteltakoon vielä seuraavat isonjaon kartoilla ja muissa vanhoissa asiakirjoissa mainitut Hyvinkään kylän alueella sijainneet, erityisinä tiluksina yhden tai useamman talon omistamiksi merkityt maat: Ansamaa, Hanhiojanmaa, Hevostenmaa, Hirvisuonmaa, Hyyppäränmaa, Juvanmaa, Kiilavahanmaa (nyk. Kiljava), Lapinmaa, Martinmaa, Nummisillanmaa, Pahansillanmaa, Palojoenmaa, Periäistenmaa, Petäjäskoskenmaa, Pinninmaa, Saareksenmaa, Tirmonmaa, Valkeakallionmaa, Virmanmaa. Näihin olisi vielä lisättävä Ridasjärven kylän Kalalamminmaa, Kallioistenmaa, Koskenmaa, Latostenmaa ja Panninmaa, kaikki maarekisterissä mainitut.[49]

Varmana voitaneen pitää, että perusjoukko edellä mainittuja maita on ollut Vanajan Hämeen vanhojen pääkylien omistuksia. Koko se alue, jolla nämä maat sijaitsevat, on muinaisen Vanajan eteläistä takamaa-aluetta. Kirkollisesti on tämä alue varhempina aikoina kuulunut Janakkalan ja vielä varhaisempina aikoina Vanajan kirkkopitäjään. Hämeen vanhimman verokirjan laadinnan aikana oli tällä alueella jo siellä täällä pieniä kyliä, jopa jokin suurempikin, jotka kuuluivat kolmen eri veropitäjän verokuntiin, nim. Mäskälän veropitäjän Turengin verokuntaan (Puujaa ja jokin Hyvinkään talo), Janakkalan veropitäjän Kernaalan verokuntaan (Ryttylä, Kara, Lavinto, Karhi, Selänoja ja Vantaa) sekä Lopen veropitäjän Herajoen verokuntaan (Herajoki, Arolammi, Hyvinkää, Kytäjä, molemmat viimeksimainitut melkoisia asumia). Tällaisella nuorempien takamaanasumien kuulumisella määrättyihin vanhempien kylien muodostamiin Verokuntiin on tavallisesti ollut vero- ja asutushistoriallisia syitä, ja niin on epäilemättä laita näissäkin tapauksissa. Vaikkei alkuperäisiä maanvaltausoloja voidakaan enää täysin varmasti selvittää, on kuitenkin tarkasteltavien seutujen sekä paikannimissä että asiakirjoissa säilynyt selviä jälkiä mainitunlaatuisista maanvaltausoloista.

Niinpä voi näiden seutujen yleisen asutuskehityksen perusteella olettaa, että Janakkalan ikivanhat asumat Kernaala, Kuumola ja Kerkkola ovat istuttaneet nimensä Riihimäen seudun asumannimeen Kernaala ja Hausjärven talonnimiin Kuumola ja Kerkkola. Janakkalan Monikkalan kylän talon Väinölän luulisi aiheuttaneen Hausjärven Kirkonkylän Vainonmaan nimen, Janakkalan Tarinmaan kylän Uurajan l. Uraman Riihimäen lähellä olevan nimen Urramontausta, Janakkalan Viralan kylän Hausjärven Oitin kylän paikannimen Virajansuo, Janakkalan Nuolialan vanhan Sihvolan l. Siivolan Riihimäen seudun kylännimen Hiivola jne.[50]

Mutta Janakkalan kylien muinaisista omistuksista eteläisillä takamailla on lukuisia asiakirjallisiakin todistuksia. Janakkalan Tarinmaan kylän Oravalan talolla on ennen ollut Orava- ja Harakka-nimiset ulkoniityt Riihimäen pitäjän Karan kylässä. Janakkalan Viralan kylä vaati v. 1663 sille jo v. 1587 tuomittua Tiukunmaan ulkomaata, jossa Vantaan kyläläiset olivat luvatta polttaneet kaskia; osa Tiukunmaata oli Viralalta joutunut Hyvinkään kylän haltuun. Janakkalan vanhaan Rehakan kartanoon on ennen vuotta 1619 kuulunut Rutajärven alue Mäntsälän rajalla. Janakkalan Kernaalan kylän miehet omistivat 1600-luvulla Riutanmaan ja sen lähellä olevan Hirvijärven erämaat; Riutanmaa ja sen yhteyteen kuuluva Punganmaa näyttävät olleen Kernaalan jakokunnan kaikkien kylien ja vielä muidenkin kylien yhteistä valta-alaa.[51]

Näillä takamaan alueilla on runsaasti myöskin Vanajan pääkylien muistoja niiltä ajoilta, jolloin Janakkala ei vielä ollut eronnut Vanajasta ja jolloin eteläiset erämaat olivat oikeastaan Suur-Vanajan erämaita. Vanajan nimi ei ole näiden erämaiden paikannimistössä aivan outo; onhan esim. Hausjärven Karan kylässä Vanajanaho. Monet tämän eteläisen takamaa-alueen asuma- ja muut paikannimet ovat varmaan muinaisvanajalaista alkuperää, kuten esim. Vanajan Katista muistuttavat Katilat Arolammilla, Ärkylässä ja Ridasjärvellä, Vanajan Kiialaan rinnastettava Arolammin Kiianen, Vanajan Miemalan Palva-nimiin yhdistettävä Ridasjärven Vaiva, Vanajan Kodialan talonnimeen Raivola Verrattava Hikiän kylän Raivola jne. Ryttylän kylän nimi ja siellä mainitut Sipusaari (Sipposaari), Vangunoja ja Hattulammi muistuttavat niin elävästi Vanajan Hattelmalan ja Luolajan kylien vanhoja paikannimiä Rytty, Siponkirkko, Vanganlähde ja Hattelmala, että sukulaisuuden uskoo vähemmälläkin. Vieläpä Tyrvännön kylännimi Retula ja Tyrvännön Suontaan kylän talonnimi Aarikkala ovat löytäneet vastineensa Hausjärven Torholan kylän Retumaassa ja Puujaan kylän Retuskalliossa ja Aarinkaisessa.

Mutta asiakirjat puhuvat tässäkin asiat selvemmin. Vanajan Niemenpään kartanon mainitaan v. 1553 omistaneen Välikin- eli Vähikinmaa nimisen erämaan; asiakirjoissa luetelluista rajapaikoista – Vuotavesi, Kolkonmäenpytti (vrt. Torholan kylän Kolkkola), Rutajärvi, Syvänoja – päättäen on tämä erämaa sijainnut Hausjärven ja Mäntsälän pitäjien rajaseuduilla, Kurun ja Rutajärven vaiheilla. Siellä päin on ollut sekin "Wälicken nittu", joka jo ennen v:n 1555 aikoja oli ostettu Rutajärveltä Vanajan Harvialan kartanoon.

Mäntsälän suunnalla ovat Vanajan kylät aikoinaan omistaneet laajoja erämaanalueita. Vanajan Kodialan kylä on siellä omistanut Sälinkään ulkomaan, josta se 1500-luvulla antoi Vanajan Ikaaloisten kylälle vuokralle metsää, nähtävästi kaskettavaksi. V. 1669 mainitaan Vanajan Rastilan raivaamaa peltokappaletta Varunteen metsässä (Hausjärven Puujaan kylän seudulla). Samaan aikaan oli Rastilalla riitaa Hausjärven Torholan kylän kanssa Mäntsälän puolella olevasta Maitosten maasta. V. 1559 sanotaan tämän takamaan jo vanhastaan kuuluneen Rastilalle, mutta mainittuna vuonna Monikkalan herra Antti Korp osti Rastilan maita Maitoisista. Samaan takamaahan kohdistuu V:lta 1708 oleva maininta, että Rastilalla oli viiden kuuden peninkulman Mäntsälässä ulkometsä, jota matkan pituuden Vuoksi ei kuitenkaan käytetty. Näitä maita oli Rastilan hallussa vielä isonjaon aikoina, jolloin asiakirjoissa kerrotaan, ettei kukaan tahtonut muuttaa Rastilasta Maitoisiin. Sinne on kuitenkin myöhemmin siirtynyt Rastilan taloja esim. Laurila (Soila) ja Lemola.

Rastilan lähinaapurilla Kilpiälälläkin on nähtävästi ollut osaa Mäntsälän takamaissa, koska Maitosten maassa on Kilpilä niminen asuma sekä Kilpisuo ja sen lähellä Mäntsälän Sälinkään puolella Kilpijärvi, joista Kilpisuo on ollut Rastilan kylän yhteistä maata.[52]

Niinkuin edellisestä selviää, eivät puheenaolevien Salpausselän seutujen lukemattomat maat ole olleet vain tyhjiä maastollisia tai maantieteellisiä paikannimiä tai määritelmiä, vaan todellisia tarkoin määrättyjä ja rajoitettuja omistuksia, joiden joukossa on ollut useita kaukaisillekin kylille kuuluvia takamaita. Myöhempinä historiallisina aikoina näitä takamaita käytettiin yleisesti kaskimaiksi ja vielä myöhemmin ne ovat tulleet arvoon metsävarojensa vuoksi. Alkuaan ne ovat kuitenkin varmaan olleet metsästykseen ja paikoin kalastukseenkin käytettyjä erämaita. Näillä seuduin on muinoin ollut päiväkuntia ja niiden entiseen riistarikkauteen viittaavat lukuisat paikannimet, mm. monet Hirvi- ja Hanhi-, jopa Peura-kantaisetkin (vrt. Hyvinkään kylän takamaannimistöä). Jos Ryttylässä päin olevaa paikannimeä Majamäki ja Ridasjärven Majamäkeä katsottaisiinkin pikemmin kaski- ja niittymiesten kuin pyyntimiesten olinpaikkojen muistoiksi, niin Ryttylän alueen Pirttisaari ja Hausjärven kirkonkylän Majalamminsuo huokuvat alkukantaisempien eräaikojen tuntua. Ei ole mitään syytä luulla, etteivät Suur-Vanajan muinaiset erämiehet olisi täysin määrin käyttäneet hyväkseen näitä lähellänsä olevia erinomaisia metsästysmaita, joilla suurpyynti on ollut käynnissä jo villipeuran aikakaudella.[53]

Muinaisen Suur-Vanajan alueeseen on kuulunut myöskin nykyisen Lopen pitäjän alue. Sen keskuksena olevan Lopenjärven pohjoispään ympäristöillä on joukko vanhoja kyliä, jotka ovat omistaneet ja osittain vielä nytkin omistavat huomattavia maita läheisemmillä tai kaukaisemmilla takamailla.

Lopen Joentaan (ennen myös Joenniemen) kylälle on kuulunut Leppälahdenmaa niminen ulkomaa (urfiäld), jonka Sajaniemen kylän asukkaat v. 1594 annetun tuomion mukaan olivat 200 Kustaa-kuninkaan markalla ostaneet Joenniemen asukkailta, mutta jota viimeksimainitut v. 1670 riitelivät takaisin sajaniemeläisiltä. Vielä 19. vuosisadan keskivaiheilla oli Leppälahdenmaa Joentaan hallussa. Joentaan kylään kuuluu tänäkinpäivänä talo nimeltään Pourunmua (Pouronmaa 1756), joka nimi lienee alkuaan kohdistunut johonkin muinaiseen takamaanomistukseen. Lopen, Joentaan ja Kormun, Riihimäen Hiivolan, Hyvinkään ja Nurmijärven Kytäjän kylien yhteinen vanha rajapaikka on "Kunnamusvaha" l. "Kunnausvaha" Hirvijärven pohjoispuolella. Tämän rajapaikan seuduilla on ollut Kunausmaa (Kunausma), jossa Kormulle kuuluvalla alueella tehdystä omavaltaisuudesta neljä Herajoen miestä v. 1663 joutui sakkoihin. Joentaan kylän kartanselityksessä v. 1693 sanotaan, että kylälle kuului Läyliäisten, Vaskijärven ja Vihtijärven välillä oleva rajapyykeillä merkitty ulkomaa, josta oli oikeuden todistus v:lta 1565. Tämä omistus on todennäköisesti sijainnut Keihäsjärven ja Keihäs joen tienoilla Lopen etelärajoilla, missä muillakin Lopenjärven kylillä on ollut takamaita.

V. 1669 riiteli Vihtijärven kylä Lopen (Kirkonkylän) ja Läyliäisten

kyliltä Keihäsjoenmaa ja Jalostenmaa nimisiä ulkomaita, jolloin Lopen kylä esitti omistusoikeutensa puolustukseksi V. 1577 annetun tuomion. Taloudellisen kartan mukaan on Lopen eteläkulmalla Vihtijärven kylän rajalla vieläkin Keihäsjoenmaa ja Kirkonkylän ulkopalsta, jossa on talo Jalaistus. Lopen Sajaniemessä on Jalkunen-riminen talo.

Lopen kylälle kuului v. 1664 annetun tuomion mukaan Sarajanmaa niminen Siikalan ja Vaskijärven välillä oleva erämaa. Nykyisellä taloudellisella kartalla on merkitty Lopen kylä tämän maan omistajaksi, ja siinä on Lopen kylään kuuluva Saraja-niminen talo.

Lopen Sajaniemen kylä on katsonut omistavansa Järventaustanmaan, josta se isonjaon aikoina riiteli Lopen ja Läyliäisten kylien kanssa. Riidanalainen maa on ilmeisesti ollut Lopenjärven länsipuolisilla takamailla. V. 1669 antoivat Vaskijärven kylän asukkaat todistuksen eräästä Ahdaniemenmaa nimisestä ulkomaasta, jota Sajaniemen kylä oli alkanut vaatia itselleen. Otaksuttavasti tämä maa on sijainnut Vaskijärven ja Keihäsjärven välimailla ja "Ahraniemen" asuman seuduilla nyk. Pyhäjärven pitäjän Haaviston kylässä.

Lopen Läyliäisten kylälle mainitaan V. 1669 kuuluvaksi Soltinmaa, jonne Kytäjärven kylän asukkaiden väitettiin silloin omavaltaisesti tunkeutuneen. Seuraavan vuoden käräjillä kerrottiin kytäjäläisten "kokonaan hävittäneen" Soitinmaan. Tämä omistus on selvästi sijainnut nyk. Kytäjärven kylän alueella Keihäsjoen sivujoen ja Solttilan asuman tienoolla.

V:n 1663 aikoina näyttävät Lopen Topenon ja Ahoisten kylien asukkaat yrittäneen anastaa haltuunsa Saukkolanmaata, jota Ourajoen kylä piti omanaan käytyjen rajojen ja V. 1571 annetun tuomion perusteella. V. 1670 Topenon kylä vuorostaan ahdisti Ourajokea Vahteristonmaan anastusyrityksistä. – Lopen Röyskölän kylän taloilla on maarekisterin mukaan vieläkin osa Pernomaan ja Petojoentaustanmaan liikamaihin. Isonjaon aikaan oli Röyskölällä lisäksi oikeuksia Pyhälamminmaahankin. Lopen Hunsalan kylän isonjaon asiakirjoissa on kylän omistuksiksi merkitty Nahamaa ja Ikämaa. Nämä maat ovat Pyhäjärven pitäjän puolella, missä Tuorilan kylän alueella on Nahamaa-nimiset talot sekä järvi ja talo Ikäinen.[54]

Vertailtaessa Hausjärven ja Lopen puolen maita keskenään, ei voi jäädä huomaamatta, että jälkimmäisellä taholla puuttuvat merkit Janakkalan ja Vanajan vanhojen pääkylien omistuksista, jotka ovat niin lukuisat edellisellä suunnalla. Tämä ero johtuu kaiketi siitä, että Lopen pitäjä on melkolailla vanhempaa asutusalaa kuin Hausjärven pitäjä. Tämä asutuksen eri-ikäisyys taasen on varmaan suureksi osaksi riippunut siitä, että Lopen alueella on ollut huomattavia, uudisasukkaita puoleensa vetäviä järviseutuja, joita Hausjärven alueilta on puuttunut. Vielä 1600-luvulla nimitettiin viimeksimainittujen seutujen hajallisia asutuksia "Metsäkansaksi". Lopella on Lopenjärven seuduilta saatu verraten runsaasti löytöjä pakanuuden ajan lopulta. Saman järven ympärillä oli keskiajalla jo laajemmallakin alueella vakaantuneita kyliä (esim. Pietari Topeno, Lauri Ouraja ja Matti Joentaka mainitut V. 1470), ja Lopen kylät pitivät yllä yhteistä seutukirkkoa Lopenjärven rannalla. Uuden ajan alussa oli olemassa Lopen veropitäjäkin neljine verokuntineen, joihin tosin kuului myös Janakkalan kanta-asumia. Samoin oli Vanajaa lähempänä olevassa Rengossa tunnettu kappelikirkko jo 1400-luvulla.

Mutta Loppikin on muinais-vanajalaista aluetta, vaikka Suur-Vanajan keskusseutuja nuorempaa syrjäasutusta, mihin Lopen nimikin näyttää viittaavan. Paikallisen asutuksen syntyminen ja varttuminen siellä on merkinnyt paikallisen, maanomistuksenkin leviämistä ja juurtumista. Lopen tienoille hakeutuva uudisasutus asettui luonnollisimmin vanhempien omistajakylien takamaille ja otti haltuunsa entisten omistajien sillä suunnalla olleita kaukaisempia maita. Siitä syystä edellä katsellut maat esiintyvät suurimmalta osalta uudiskylien ulkomailla, joita on käytetty maataloudellisiin tarkoituksiin, etupäässä kaskeamiseen.

Lopen maissa nähdään useita piirteitä, jotka osoittavat niiden vanhemmuutta Lopen kyliin nähden. Useilla Lopen maiden muinaistuntuisilla nimillä, sellaisilla kuin esim. Pourunmaa, Jalostenmaa, Sarajanmaa, Pernomaa, Petojoentaustamaa, Nahamaa, Ikämaa, ei näytä olevan välitöntä yhteyttä Lopen historialliseen asutukseen kuuluvan nimistön kanssa. Sen ohella on Lopen vanhassa paikannimistössä koko joukko vierasperäisiä, varsinkin Janakkalan, Vanajan ja Hauhon nimistöstä lähteneitä aineksia. Lisäksi ilmenee Lopen maiden käyttötavoissakin erämaisia piirteitä. Lopen Sarajanmaata mainitaan nimenomaan 'erämaaksi'. Metsästykseen ja kalastukseen käytetyksi erämaaksi ilmaisee monen muunkin maan niiden laajuus ja niiden hajanainen ja sekava asema kaukana emäkylistään. Siinä kohden ne suuresti muistuttavat hämäläisten historiallisia erämaita Pohjois-Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa. Lopenkin maat siten meille vakuuttavat, ettei erämaatalous ole ollut tuntematonta Suur-Vanajan alueella, joka on ollut muinaisen suurmetsästyksen huomattavia seutuja ja joka historiallisinakin aikoina on ollut luettava eteläisen Suomen parhaimpiin riista- ja pyyntialueisiin.[55]

Erinomaisen esimerkin tällaisten maiden historiasta tarjoaa myöskin Jämsän pitäjä. Vanhojen maanjakokarttojen ja -asiakirjojen mukaan pitäjän ääriseudut ovat olleet täynnä keskusseutujen taloille, kylille tai jakokunnille kuuluneita maita.

Merkintöjemme mukaan ei niiden luku jää paljoakaan vaille puolensadan: Aitokankaanmaa, Hangasojanmaa, Hinkujanmaa, Hongistonmaa, Hopsunmaa, Hunningonmaa, Jämsänniemimaa, Kalmoniemenmaa, Kalmolahdenmaa, Kankaanpäämaa, Kaurahuhdanmaa, Kuikolamminmaa, Kolisevanmaa, Koskenpäällystänmaa, Kurjenmäenmaa, Kurjenojanmaa, Kurulanmaa, Lokalahdenmaa, Lopeistonmaa, Lylyniemenmaa, Mustingonmaa, My(y)räjärvenmaa, Nytkimenmaa, Oksjärvenmaa, Peijarinmaa, Pettämäntaustamaa, Pitkäjärvenmaa, Puontaanmaa, Ruuhivuorenmaa, Salavalahdenmaa, Salmijärvenmaa, Salospohjanmaa, Sarvanmaa, Särkijärvenmaa, Tenhäminmaa, Turkkilanmaa, Tyrynmaa, Tärkkilänmaa, Vanhaniemenmaa, Viharinmaa, Vihijärvenmaa, Viitainmaa, Viluksenmaa, Viratoinmaa, Virkajärven Kolisevanmaa, Virolaistenmaa, Änkänmaa (Enkänmaa).

Luetellut nimet kohdistuvat Suur-Jämsän alueeseen, johon kuuluvat nyk. Jämsän, Jämsänkosken, Koskenpään, Korpilahden, Muuramen ja Säynätsalon kunnat. Luetteloon on otettu ainoastaan nimenomaisen maa-tunnuksen sisältävät takamaan nimet. Sellaisia on epäilemättä ollut enemmänkin, mutta aikojen kuluessa monet niistä ovat ehtineet tulla itsepäisiksi asumiksi, kuten Muuramen Kinkonmaa, Majalanmaa ja Karilanmaa. Esitetyssä nimistössä saattaa olla jokin myöhäisellä historiallisella ajalla niittyjen ja kaskimaiden valtaamisen yhteydessä syntynyt nimi, mutta ylimalkaan niissä on vanhuuden, jopa hyvin kaukaisen ajan leima.

Suuri osa mainituista maista on vielä sata vuotta sitten ollut Jämsän keskusseudun jakokuntien omistuksia. Ne edustavat kieltämättä todellisia muinaisia erämaankappaleita. Se ilmenee siitä, että Jämsän pääkylien asukkaat vielä uuden ajan alussa omistivat oman pitäjänsä piirissä lukuisia takamaita, joita nimenomaan sanotaan 'erämaaksi' tai 'kalavedeksi ja oravimetsäksi' ja jotka erämaiden tarkastuksessa v. 1552 melkein poikkeuksetta havaittiin asutukseen kelpaamattomiksi. Samassa tarkastuksessa mainittujen erämaiden joukossa oli pari – Miemalan miehen omistama 'yhden miehen erämaa' Salos sekä erään Patalan miehen omistama 'kahden miehen kalavesi ja oravimetsä' Kalmajärvi ja toisen Patalan miehen omistama 'yhden miehen erämaa ja oravimetsä' Kalmajärvi – nimeltäänkin samoihin paikkoihin viittaavia kuin kolme vuosisataa myöhemmin mainitut takamaat Salospohjanmaa ja Kalmoniemenmaa, Kalmolahdenmaa; monet Jämsän pitäjässä v. 1552 sijaitsevista erämaista olivat kuitenkin kolme vuosisataa myöhemmin ehtineet jo saada pysyvät asukkaansa.

Jämsän miehet, jotka uuden ajan alussa omistivat lukuisia erämaankappaleita Pohjois-Hämeen kaukaisimmilla perukoilla, jopa Keski-Pohjanmaalla saakka, ovat aikaisemmin varmaan harjoittaneet samaa elinkeinoa lähempänäkin. Tähän erämaankäytön asteeseen ovat alkuaan kuuluneet Jämsän maatkin. Siihen silmäänpistävään seikkaan, että Jämsän maat nimistään päättäen melkein poikkeuksetta ovat erillään Jämsän merkillisistä 'päiväkunnista', tuntuu se selitys olevan luonnollinen, että maat ovat asiallisesti olleet samanalkuisia ja samanluontoisia omistuksia kuin päiväkunnatkin, joten ne riidatta viihtyivät toistensa rinnalla.

Historiallisen kehityksen varrella Jämsän maatkin ovat joutuneet muuttamaan asuaan. Niiden metsästys- ja kalastusarvon mentyä niiden niityille saattoi jäädä arvoa, ja maan tavan mukaan sellaiset niittykappaleet usein jäivät entisten omistajien haltuun senkin jälkeen, kuin muut osat maista olivat joutuneet uudisasukkaiden tai muiden omistajien käsiin. Mutta Jämsän seutujen taloudellisella kartalla on vielä tänäkin päivänä näkyvissä jälkiä esi-isien muinaisista maanomistuksista.[56]

Käsiteltävään kysymykseen luovat valoa myöskin Savon vanhat kartat ja verokirjat, ennen kaikkea tunnetut maaluettelot vv:lta 1561 ja 1664. Niissä on nimetty suunnaton määrä omistettuja maita, joiden nimistä ja omistus- ym. seikoista avautuu näköaloja niiden historiaankin. Tämän käsityksen perusteluksi riittää jo silmäys pienellekin alueelle, esim. niihin maihin, joita on ollut nyk. Puumalan ja Sulkavan pitäjien piirissä, suuren Saimaan ja Haukiveden välisillä salmiseuduilla.

Saimaalta Puumalaan tultaessa on Rokansalon saarikylä, jonka Rokkaisille on v:n 1561 luettelon mukaan kuulunut Hosiankaartianmaa, Saparoistenlahenmaa, Poikonlamminmaa ja Rokansalonmaa. Viimeksimainittu maa on ollut asuinpaikka. Niinisalon (nyk. Niinisaaren) kylään on kuulunut Monijutunmaa ja Kotaselänmaa. Luukkolan kylän Tuukkoinen omisti Salmentausmaan ja parilla muulla oli yhteisesti hallussaan Kylliänjärvenmaa. Pellilän Pelliselle kuului Liimatanlammenmaa. Puumalan Muurajärven asukkaalle on kuulunut Kerinotkonmaa, Kitulan kylän Kituisella on ollut Pirttilamminmaa ja kolmen miehen kumppanuskunnalla samasta kylästä Leijunmaa (Vrt. Liuvunniemi Kitulan eteläpuolella) sekä Kokkolan kylän Kokkoisella Ruokosalmenmaa.

Puumalan pitäjän länsiosassa on Miettulan kylän miehelle kuulunut Mekanlahenperämaa. Huhtimäen kylässä on ollut Huhtimäen asuinpaikka ja samaan kylään on v:n 1646 kartan mukaan kuulunut Hatalamminmaa. Hamulan kylän parilla miehellä on ollut Lemmetynjärvenmaa ja saman kylän Hamuisella ja Sunilla Outolamminmaa.

Puumalan keskusseudulla on Pirttimäen kylän asukas omistanut Torikantausmaan. Keriniemen kylässä on ollut asuinpaikka Keriniemenmaa, mutta v:n 1646 kartalla mainitaan kylän vanhana paikkana Talkuniemenmaa. Eräs Keriniemen ja Pirttimäen suuromistaja, jolla oli osuuksia kahdessa viimeksimainitussa maassa, omisti myös Majapohjanmaan. Kietävälän kylään tietää v:n 1646 kartta kuuluneen Hämeenhiedanmaan omistuksen. Viljakansaarella vihdoin on Himahuuhan kylässä ollut asuinpaikka Himahuhanmaa, jota v:n 1646 kartalla sanotaan "Haapaveden kylän asuinpaikaksi". Kaksi Himahuuhan miestä on omistanut Pakolahenmaan. Sopalan kylän kahdella miehellä on ollut omistus Liikoistenmaa.

Sulkavan pitäjän puolella on Puumalan vesiltä tullessa ensimmäisiä kyliä Lohilahti, johon kuuluvaksi on v:n 1645 kartalla merkitty Lohikoskenmaa. Sitten seuraa Telataipaleen kylä, jossa on ollut asuinpaikka Telalahenmaa; Hintsalan kylään taas on kuulunut asuinpaikka Telaniemenmaa. Lähellä olevan Kaartilanmäen kylän Kaartisen omistuksia on ollut Hirvasjärvenmaa. Ruokoniemen kylää on ollut asuinpaikka Ruokosuonmaa.

Sulkavan pitäjän länsikulmilla on Karjalanmäen tiluksien joukkoon v:n 1645 kartalla merkitty Karjulanmaa ja v:n 1561 luettelossa mainittu Kourulahenmaa ja Kukkarolahenmaa. Sairalanmäen kirjoissa on ollut kokonainen sarja maita: Hyrynmaa, Kuokanmaa, Luikonmaa ja Raijanmaa. Heikkurilan kylässä on ollut asuinpaikka Alavehmaanmaa, joka on kuulunut Heikuriselle. Pulkkilan kylän maita on ollut Sydänmaa.

Sulkavan pitäjän keskusseudun kyliä on Sulkavan kylä, jonka aluetta ovat olleet Petroimaa ja Hukilanmaa; V:n 1645 kartalla sanotaan Petroimaan olevan neljännespeninkulman päässä kylästä länteen. Samaan kylään on kuulunut Patonenmaa (v:n 1645 kartalla Patowen maa, joka kuului Sulkavakoskelle). Sulkavan kylän asuinpaikkoja on ollut Seikkamaanselkä. Saman kylän osaksi katsottavan Hasulan kylän asuinpaikkoja on ollut Jokilahenmaa, nähtävästi sama kuin vanhimmassa maakirjassa merkitty Jakoilanmaa. Väätälänmäen kylän Väätäinen on omistanut Veijalanmaan. Kammolan kylän asuinpaikkoja on ollut Kuhataipaleenmaa, jonka samoin kuin Suontausmaan on omistanut Kammoinen. Partalan kylän Partaisella on ollut hallussaan Huttulahenmaa ja Murtoisensalmenmaa. Pitäjän pohjoisella äärellä olevan Mäntysen kylän alueita ovat olleet Viljakansalmenmaa, Monoilanmaa ja Halla-ahonmaa. Mäntyiskylän asuinpaikkoja on ollut Antomia. Samalla Mäntyiskylän tienoolla olevaan Melasenlampiin kohdistunee v:n 1645 kartalle merkitty Melaisenmaa.

Sulkavan itäisissä rajakylissä on Seppälän Seppäselle kuulunut Kantaratinniitynmaa, Kommerniemen kylään Taikinaharjunmaa ja Kaipolan kylään Häränvuorenmaa. Viimeksimainitussa kylässä ovat olleet asuinpaikat Vuorilahenmaa ja Murhilahenmaa; v:n 1645 kartan mukaan kuului tähän kylään myöskin Sarvajärvenmaa. Iitlahden kylän omistusalaa on ollut Vitsalahenmaa, jonka lisäksi saman kylän tiluksiin v:n 1645 kartan mukaan ovat kuuluneet Katalahenmaa ja Karkumäenmaa.

Varsin lukuisasti on siis Puumalan ja Sulkavan seuduilla vanhoina aikoina ollut maiksi sanottuja omistuksia. Minkälaisia omistuksia ne sitten ovat olleet?

Savon vanhojen maakirjojen aikana käytettiin maanomistuksia näillä jo silloin vankasti asutuilla Säämingin suuren veropitäjän keskusseuduilla epäilemättä valtaosalta kaskiviljelyyn ja varmaan myös tervanpolttoon. Suurin osa niistä kylistä, joiden omistuksia luetellut maat ovat olleet ja joiden lähettyvillä tai lähitienoilla nämä maat useimmiten lienevät sijainneet, ovat perineet nimensä niihin asettuneiden perheiden tai sukujen nimistä. Tällaisilla vanhan Vakaantuneen asutuksen seuduilla oli metsästykseen perustuva erämaatalous jo menettänyt alkuperäiset edellytyksensä. Mutta silti ei voida sanoa, että kaikki luetellut maat todella ovat olleet kaskimaita. Lueteltujen maiden nimistä on aniharvalla suorastaan kaskenviljelykseen kohdistuva nimi (Huhtimaa), mutta useilla on muuhun viittaavat nimet. Enimmät näistä nimistä ovat luonnonpaikkojen, osaksi melko laajojenkin seutujen erisnimiä, ja niiden joukossa kiinnittävät huomiota sellaiset alkukantaisista oloista ja nimenomaan erämieselämästä versoneet omistusnimet kuin Petromaa, Hirvasjärvenmaa, Viljakansalmenmaa, Sarvajärvenmaa, Luikonmaa, Lohikoskenmaa, Kuhataipaleenmaa, Kalalahenmaa, Pirttilamminmaa, Marjapohjanmaa. Näitä nimiä kehystävät seudun monet muut samanaiheiset paikannimet, kuten Lapinsalmi, Lapinmäki, Lappisalo, Kotamäki, Kotasaari, Pirttimäki, Pirttikanto, Majasaari, Majalampi jne. Puumalan ja Sulkavan maiden omistajien nimien joukosta voidaan sellaisia kuin esim. Kaartinen, Kontiainen ja Luukkonen pitää alkuaan erämiesniminä. Historiallisista asiakirjoista tiedetään lappalaisia oleskelleen Rantasalmen seuduilla vielä uuden ajan alussa. Mutta Keski-Savon vesiseudut ovat ilmeisesti kerran olleet myöskin hämäläisten erämiesten kulku- ja pyyntipaikkoja. Siitä on Puumalan Kietävälän kylän Hämeenhiedanmaa mitä puhuvin todistus. Puumalan ja Sulkavan vanhassa paikannimistössä on länsisavolainen, alkuaan hämäläinen vaikutus selvästi tuntuva; viitattakoon tässä vain sellaisiin tähän paikannimistöön kuuluviin hämäläisperäisinä pidettäviin, muinaisen Suur-Vanajan keskusseuduille viittaaviin nimiin kuin esim. Hatalaminmaa, Himahuuha, Hätinvirta, Sairalanmaa, Pulkkila, Rahkolantaival. Ei siis Puumalan ja Sulkavankaan maiden kuvastamaa maanvaltaushistoriaa voida ajatella poikkeavaksi siitä, jota läntisempien seutujen maat edustavat.[57]

Joutuaksemme luettelojemme loppuun koskettelemme enää ainoastaan Huittisten maiden historiaa, koska se täydentää katsaustamme eräältä puolelta, jota ei edellä ole tarkemmin huomioitu. Kertomuksessaan Huittisten pitäjästä (1759) Carenius lausuu "metsistä ja ulkomaista" seuraavaa: "Yhteiset jakokunnat metsissä ja ulkomaissa ovat tässä pitäjässä kylläkin tavalliset; koko Keikyän kappelikunnalla on kaksijakoinen yhteismetsä, niin että toisella puolella kappelikuntaa, Kokemäenjoen länsipuolella, omistavat kaikki yhteisen metsän, ja itäpuolella jokea on metsä ja ulkomaa kappelikunnan toisen osan yhteinen. Kukonharjun ja Salmenojan kylillä sekä Rutunalla ja Korpelolla on ainoastaan yksityistä metsää, lukuunottamatta muutamia harvoja muita, joilla on ulkopalstoja toisten jakokunnissa, kuten Pappilalla, Takkulalla, Leppäkoskella jm."

Alisen Kokemäenjoen varsien asutukselle ovat olleet ominaisia suuret pitkin jokivartta ulottuvat viljelysmaiden jakokunnat, mistä nähtävästi on johtunut vastaavanlaisen omistusmuodon käyttö lähimetsiinkin nähden. Mutta Huittisten seutujen kaukaisemmilla syrjämailla on entisinä aikoina ollut yksityisille taloille tai kylille kuuluneita suurempia tai pienempiä maita, joilla on muinaisten erämaiden tuntomerkkejä. Huittisten keskusseutujen ulottuvilla on ollut Loiman kylän vanha omistus Hanganmaa (main. 1551), jossa myöskin Sammun Takkulalla ja Mommolan kylillä on ollut osansa ja joka nähtävästi on ollut jo suurmetsästyksen aikana käytetty pyyntialue, leppäkosken kylän miehen omistus on ollut Kojonmaa, joka v:n 1552 erämaaluettelon mukaan oli kotikylästä kolmen ja puolen peninkulman päässä sijaitseva ulkomaa ja jossa oli tilaa kahdelle uudistalolle; nähtävästi tämä paikka on ollut nyk. Alastaron Kojossa.

Pääosa näitä muinaisia maita on ollut Kauvatsan Sääksjärven ympäristöllä. Niinpä Huittisten käräjillä v. 1550 määrättiin jaettavaksi Sääksjärvenmaa niminen ulkomaa Raijalan ja Karhiniemen miesten kesken kunkin osuuden ja äyriluvun mukaan. Vielä v:n 1895 pitäjänkartassa on Sääksjärvenmaahan merkitty Kokemäen Kakkulaisten kylän ulkomaa. Kauvatsan ja Kiikoisten rajaperillä on Piilijoenmaa, jossa ison jaon aikana Huittisten Karhiniemen kylällä ja Keikyän Meskalan kylän Urvolla on ollut kappaleita. Huittisten käräjillä V. 1584 todettiin V. 1547 annetun tuomion nojalla Piilijoen ulkomaan kuuluvan Kokemäen Säpilän kylälle ja sijaitsevankin "Kokemäen pitäjässä Kokemäen rajojen sisäpuolella"; asiakirjassa sanotaan Piilijokea nimenomaan "erämaaksi" ja mainitaan sen kuuluvan Pajulle ja Huittisten Yttilän kylän (nyk. Kauvatsalla) tehneen siellä väkivaltaa. Sääksjärven länsipuolella on Vaskunmaa, joka vanhastaan on kuulunut Huittisten Sammun kylän Takkulalle ja joka vielä menneellä vuosisadalla luettiin Sammun kylään.

Punkalaitumen suunnalla on niinikään ollut monia vanhoja huittislaisia takamaaomistuksia. Huittisten kylällä on sielläpäin ollut Sutarinmaa (vrt. Punkalaitumen nyk. kylännimi Suttila), Maurialan kylällä on ollut asiakirjoissa usein mainittu Kanteenmaa, jonka main. kylä v. 1550 luovutti "metsineen ja niittyineen Palojoen varrella" Loiman kylälle; samassa yhteydessä mainitaan Kahlomaa. Palojoenmaa on mainittu v. 1928. Hirvilän ja Rieskalan kylillä on ollut ulkomaita Kallionkorpimaassa. Myöhemmin mainittuja paikkoja Punkalaitumen suunnalla ovat olleet mm. Kaapelinmaa, Pärnänmaa, Kodisjoenmaa (vrt. Kolisojanmaa samalla suunnalla v. 1928) ja Jylhänmaa.

Mainitsematta on vielä joukko vanhoissa maanjakokirjoissa esiintyviä Suur-Huittisten maita, joiden kaikkien sijainnista meillä ei ole tarkempia tietoja. Mommolan jakokunnan Raijalalla on ollut Nällismaa, Lusikaisenmaa ja Karsittumaa, Roiman kylällä Karvamaa ja Korkeakosken kylällä Kohdastenmaa.

Edellisestä ilmenee, että Huittistenkin seuduilla on kyllä ollut lukuisia muinaisiin erämaihin verrattavia maita, vaikka niiden käyttö jo uuden ajan alulla ainakin asuttuja keskusseutuja lähemmillä seuduilla näyttää olleen pääasiallisesti maataloudellista laatua.

Jokin aika sitten oli sanomalehdissä julkaistuna hauska luettelo Huittisten "maakunnista". Ne olivat seuraavat, alkaen pohjoisimmasta: Stryykerinmaa (Takkulasta muodostettu), Suontaustanmaa (Sammun kylän entistä torpparialuetta), Latoniitynmaa (muodostunut Raskalan ja Sorvalan maista ja muutamista Keikyän kuntaan kuuluvista alueista), Kämmäkänmaa ja Illonmaa (tällä kertaa kuuluvia Keikyän ja Kiikan kuntiin), Rekikoskenmaa (Sammun ja Nanhian kylien sekä eräiden talojen maista), Räikänmaa (sam.), Salkinkosken maa (sam.), Rinteenmaa (sam.), Koiranmaa (Leppäkosken ja Löysälän kyläläisten maita sekä osaksi Punkalaitumen aluetta), Huhtamonmaa (suurin kaikista, monien kylien ent. maita, joukossa Kalliokorven suurtila), Vakkilanmaa (muod. Kivirannan tilan sekä Leppäkosken ja Rieskalan kylien maista), Ojakorvenmaa (pääasiallisesti Huittisten kyläläisten entisiä maita). Palojoenmaa (sam.), Sontulahdenmaa (kuuluu Huittisten ja Korkeakosken kyliin), Kolisojanmaa (Korkeakosken ent. aluetta), Jokisivunmaa (pääas. Loimaan kylään kuuluva), Loiman Suontaustanmaa (sam.), Kankaanmaa, Kohijoenmaa ja Suontaustanmaa (Mommolan kylän ent. torpparialueita, uudempi nimitys Korvenkylä), Lauhanmaa ja Vesiniitunmaa (etupäässä valtion sekä jälkimmäinen Huittisten kylän ja erinäisten tilojen ent. alueita) sekä Puisevanmaa (Karhiniemen takalistoa).

On huomattava, että tämä luettelo rajoittuu nykyiseen Huittisten pitäjään, joka on vain osa siitä Suur-Huittisten pitäjästä, josta edellä on erämaita etsitty. On vaikea uskoa, että nuo monilukuiset nykyisten Huittisten maat olisivat milloinkaan olleet erityisiä metsästysmaita; niiden nimet ovat varmaan yleensä syntyneet leviävän viljelyksen mukana uudempina aikoina tai olleet puhtaasti seudullisia nimityksiä. Näin ollen ei puheenalaisella luettelolla tietenkään ole sanottavia kosketuskohtia meidän esittämämme vanhan nimistön kanssa. Mailla on saattanut olla hyvin erilainen alkuperä.[58]

Muutamia edellisessä maiden katsastuksessa ilmeneviä yleispiirteitä on vielä korostettava. Muinaisina aikoina on maamme sisäosissa ollut suunnaton määrä erityisiä 'maiksi' sanottuja metsänomistuksia. Asiakirjoissa usein tätä erillisyyttä nimenomaisesti mainitaan, kuten esim. eräässä tuomiossa Orihvedellä v. 1643: "Sääskijärvenmaa, joka on erityinen maakappale eli takamaa." Omistuksen vuoksi tällaisilla mailla on ollut määrätyt rajatkin. Milloin maista syntyi riitoja – ja niitä syntyi hyvin usein – riideltiin niiden rajoista. Hämeen vanhojen maiden omistusolojen yksityiskohdista on kuitenkin sangen niukalti tietoja. Se vain näkyy, että maita on ollut suuria ja pieniä, yksityisten miesten tai talojen erikseen tai kylien, vieläpä monienkin kylien yhteisesti omistamia. Viimeksimainituista voidaan mainita yhtenä esimerkkinä monista Hauhon pitäjän pohjoisosassa oleva Ahvenusmaa, johon lukuisilla Hauhon kylillä ylimuistoisista ajoista on ollut osuutta. Niinkuin muunlainenkin maanomistus niin tämänlainenkin ajan oloon yhä enemmän jakaantui, joten maiden oikeuksia ja osuuksia joutui yhä useampiin käsiin. Jo keskiajalla olivat siten maiden omistusolot Hämeessä varsin kirjavat. Asikkalan veropitäjän Paakkolan Nikki jakoveljineen omisti v. 1487 kolmanneksen Alamaasta, ja Lauri Matinpoika omisti samoihin aikoihin viisi osaa Hiidenmaasta, josta kuudes osa kuului Antti Huitin perillisille.

Lukemattomat maariidat tämänlaisista omistuksista todistavat, mikä suuri arvo niille on ennen aikaan annettu. Niiden merkitystä metsäseutujen talouselämässä Valaisee mm. seuraava Portaan (Tammelan ja Someron) käräjillä V. 1581 käsitelty asia. Mustialan kylä (kartano) vaati Hykkilän ja Lunkaan kyliltä takaisin Hintamaa nimistä ulkomaata, jonka Rengon Muurilan kylä oli aikoinaan luovuttanut Mustialalle miesmurhan sovitukseksi ja jolla oli Henrikki Klaunpojan laamannintuomiossa mainitut rajat. Hykkilän kylä naapureilleen väitti, että riidanalaisesta maasta oli heille kuuluva 1/4 ja Mustialalle 3/4. Kun tuli todistetuksi, että Hykkilä ja Lunkaa olivat maksaneet apuveroa Mustialaan, jonka tytärkyliä ne olivat, mutta että ne olivat anastaneet Hintamaan Mustialan tultua kuninkaankartanoksi, tuomittiin maa Mustialalle.[59]

Lukuisien tapausten nojalla voidaan pitää uskottavana, että vanhimmat maiksi sanotut metsänomistukset ovat tulleet vallatuiksi pyyntitarkoituksia varten. Tämä on näennäisesti ristiriidassa sen tosiasian kanssa, että Hämeen kuten Savonkin maita on myöhempinä aikoina käytetty yleisesti kaskiviljelyyn. Tässä seikassa ilmenee kuitenkin vain asioiden luonnollinen kehitys eikä mitään todellista ristiriitaa. Muinaiskarjalaisen kaskioikeuden mukaan, josta muinaishämäläinenkään ei ole suuremmin poikennut, on kaskimaan valtaus perustunut työn oikeuteen; se on ollut vain määräaikainen eikä pysyvä oikeus ja on koskenut vain merkittyä kaskialaa ja sen lähintä ympäristöä. Nyt käsillä olevat maat sen sijaan ovat todistettavasti olleet pysyviä, usein varsin laaja-alaisia omistuksia, joiden valtaukseen on täytynyt olla muita syitä kuin kaskiviljely. Maiden omistus on koskenut kaskioikeutta vain sikäli, että kaskioikeuskin maiden rajojen sisäpuolella on ainakin myöhempinä aikoina ollut pidätetty yksinomaan maiden Varsinaisille omistajille, mikä on kokonaan toista kuin oletettu maiden alkuperäinen valtaaminen kaskiviljelyä varten. Monien maiden laaja-alaisuus, niiden suuri etäisyys omistajien kotipaikoilta, niiden sijainti synkeillä saloilla sopivien kaskimaiden takana, alkukantainen nimistö yms. seikat pakottavat pitämään niiden muodostumista pääasiallisesti muinaisaikaisena erämaankäyttötapana.

Uuden ajan alulta säilyneissä erämaanluetteloissa mainitaan, toisin kuin ensimmältä odottaisi, vain harvoja maanimisiä erämaita. Ellei tämä ole vain sattumaa, on se mahdollisesti johtunut siitä, että nuo luettelot koskevat suuria järvialueita, joissa uuden ajan alussa kalastus jo oli tullut erämaankäytön päähaaraksi, minkä mukaisesti useimpien erämaiden uimissakin oli järvi-, lahti-, niemi- yms. vesistövaltaisia loppuliitteitä.[60]

Metsästyksestä johtunutta ikivanhaa maanvaltaustapaa valaisee omalla tavallaan eräs esimerkki Vanajan Hämeestä. Jaakko Peitin 1500-luvun puolivälissä laatimaan valitusluetteloon on liitetty karttapiirros Teurojoen varrella olevasta melkoisesta Sordilanmaasta eli Pelliskosken alueesta. Se oli siihen aikaan Harvialan kartanon herran Björn Klaunpojan hallussa, ja siitä sanotaan, että se oli aikoinaan Kärköilän ja Sattelan, Torholan ja Oijosten kylien vastustuksesta huolimatta tuomittu Henrikki Sordille, "koska hänen metsämiehensä olivat ampuneet joitakin eläimiä samalla takamaalla". "Henrikki Sordi" oli kansan antama nimi Harvialan herralle Henrikki Svärdille. Kansankertomuksen mukaan oli ilkeä isäntä saanut rangaistuksen, niinkuin Teitti on muistiin merkinnyt: "Henrikki Sordi oli surmannut itsensä ja hänen ruumiinsa vietiin kirkkoon seinän alitse." Kansan käsityksen mukaan oli maanvaltaaja tietenkin saanut tämän rangaistuksen vanhoille omistajille tekemästään vääryydestä eikä ikivanhan metsämiesoikeuden noudattamisesta.[61]

ERÄMAAN SARKOJA

Samantapainen muinainen takamaan omistusmuoto kuin edellä esitelty 'maa' on ollut aikoinaan myös sarka. Tämä sana kielessämme ei ole merkinnyt ainoastaan määrätynlaista viljelysmaan osaa, vaan se on myöskin kautta maan tunnettu vanhana metsä- tai takamaanpalstan tai sellaisen omistuksen nimityksenä. Useimmiten tämä nimitys kohdistuu jakamalla syntyneeseen tai rajoilla määrättyyn metsänomistukseen. Tottumuksesta kuvittelemme vanhoja metsäsarkojakin pitkiksi ja kapeiksi maakaistoiksi. Sellaisiahan ovat enimmäkseen olleet viimeisinä vuosisatoina ja etenkin isossajaossa ja tilojenhalkomisissa muodostuneet metsänomistukset ja sellaisia ne edelleenkin yleensä ovat. Jaettavat metsäalueet ovat tavallisesti kuitenkin alkuaankin olleet kapeita ja pitkiä, sarkamaisia. Tällainen metsänomistuksen muoto sopisi hyvin erämaiden muinaisiin pitkiin pyyntimaihin ja päiväkuntiin. Varsin alkukantaisilta omistetun maan muodoilta näyttävät myöskin eri tahoilta yhteisiin tiettyihin rajapaikkoihin pyrkivät pitkät omistussuikareet eli sarat, mutta hyvin alkuperäisiä ja lukuisia ovat niinikään olleet yksinäiset tai muuten erilliset säännöttömän muotoiset ja varsinkin lohkomaiset metsäomistukset, joita myöskin on sanottu saroiksi.

On syytä lähemmin tarkastaa näiden vanhojen metsäsarkojen asemaa muinaisessa erämaalaitoksessa. Rajoitamme kuitenkin katsauksemme Näsijärven seutuihin, vanhan Pirkkalan ja Pirkkalanpohjan alueelle, jossa tällainen sarkajärjestelmä näyttää olleen tavallista yleisempi.[62]

Esittely voidaan aloittaa itse nykyisen Tampereen kaupungin alueelta. Tunnetussa Ylä-Satakunnan erämaiden luettelossa 1400-luvun puoliväliltä on mainittu muiden muassa myöskin Peltolampi, yhden miehen metsä. Tämä erämaanomistus on sijainnut, niinkuin näyttää varmalta, nyk. Tampereen kaupungin maalla, etelästä tulevan rautatien itäpuolella olevan pienen Peltolammin ympärillä. Myöhempinä aikoina tällä maa-alueella oli nimenä Peltolammin sarka (Peldolamminsarka skogsteeg 1660). V. 1569 annetusta maantarkastuskirjasta ilmenee, että Peltolamminsaralla oli tarkoin määrätyt rajat, osittain samat, joita v. 1533 mainitaan Tammerkosken jakokunnan rajoina.

Peltolamminsaran tiluksista kesti 1500- ja 1600-luvuilla loppumattomia riitoja lähikylien kesken. V:n 1569 tuomiossa mainitaan, että Nuolialan kylän Peltolamminsarassa olevat niityt olivat joutuneet Tammerkosken kylän Vainisen haltuun. V:n 1631 käräjillä Tammerkosken Pyynikin talon mies valitti, että Nuolialan mies oli 13 vuoden aikana niittänyt hänen Peltolamminsarassa olevan niittynsä. Kun Tammerkosken kartanon asiamies v. 1660 nosti oikeusjutun myllystä, jota Härmälän, Partolan ja Nuolialan asukkaat pitivät Peltolamminsaran purossa, väittivät myllynomistajat, että heidän esi-isänsä olivat myyneet Tammerkosken Vainisille ainoastaan Peltolamminsaran metsän, eivätkä myllyä, jota he olivat käyttäneet ikimuistoisista ajoista asti; heidän haltuunsa mylly tälläkin kertaa jäi.

Tampereen vähäisen Peltolammin historia sisältää pienoiskoossa lukemattomien muiden muinaisten erämaanomistusten historian. Peltolammin mainitseminen Satakunnan keskiaikaisten erämaiden joukossa sekä Peltolammin seudun lukuisat muinaiseen metsästykseen kohdistuvat paikannimet tekevät varsin uskottavaksi, että täällä todella on kerran ollut verottamisen arvoisena pidetty erämaanomistus, Peltolammi-nimensä paikka on kenties saanut jonkun erämiehen tai muun asukkaan viljelysaskarruksista. Uuden ajan alussa ellei jo ennenkin tämä entinen erämaa oli muuttunut tavalliseksi takamaaksi, jonka niityistä ja kaskimaista lähikylät kilpailivat, kunnes tuo vanha erämetsä ja riitamaa on lopuksi sortunut suuren kaupungin jalkoihin.[63]

Tammerkosken länsipuolella on ollut Kortelahdensarka, jonka osakkaaksi v. 1646 mainitaan useimmat Tammerkosken kylän talot; myöskin Harjun jakokunnan taloilla on ollut osuutta tähän sarkaan. Sen nimeä ja paikkaa edustaa nykyisin Tampereen Näsijärven puolella oleva Kortelahden satama. Ylöjärven seudut ovat olleet aivan täyteen ahdettuja muinaisia metsäsarkoja. Siivikkalan taloille ovat aikoinaan kuuluneet Rydynpohjan ja Suomalaistenpohjan "metsäsarat". V. 1658 riitelivät Ylöjärven Mäkkylän ja Teivaalan talot Vuorenmaassa olevasta Kalatiensarasta. Liimolan ja Kaiharin riidan kohteena on ollut Liimotunsarka. Liimolalle yksityisesti on kuulunut Torismaan sarka. Ylöjärven kylästä muutti V. 1605 miehiä asumaan Sammalistonsarka ja Selkäsarka nimisiin paikkoihin, joissa olivat ottaneet suorittaakseen kahden pilkan (skurur) veron; Sammalistonsaralle opastaa nimi Sammatinjylhä Mutalan ja Runsaan seudulla.

Näsijärven Vahannanlahteen laskevan Vahannanjoen varsilla on myöhempinä aikoina ollut kymmenien talojen haluttuja niittyjä. Muinoin tämän lahden ja joen varsilta on alkanut suuria metsäsarkoja, joilla on ollut muinaisuskomuksellisia nimiä Hattaruensarka, Koukokivensarka ja Koljonsarka eli Seitsemäntalonsarka. Ensinmainittu on kuulunut Ylöjärven ja Kuusiston kylille, Koukokivensarka Liimolan kylälle "yksityisesti" ja Koljonsarka Kaiharin, Liimolan, Kuuston ym. kylien taloille. Pirkkalan käräjillä v. 1645 Ylöjärven Suojanen vaati haltuunsa Liimolan takamaalla sijaitsevaa "Hattaruen sarka" nimistä metsäkappaletta. Asian myöhemmistä vaiheista selvisi, että kysymys oli Suojasen omistamasta metsäsarasta Hattaruen takamaassa; todistettiin, että eräät Ylöjärven, Kuusiston, Liimolan, Runsaan ja Lakialan talot olivat ennen yhteisesti käyttäneet Hattaruen ulkomaata, vaan että sitten oli metsä jaettu, mutta Vahannan kalavesi jätetty yhteiseksi. Tässä esiintyvä laajan takamaa-alueen myytillinen nimi Hattaruen, Hattaron, Hatturin, Haturin ulkomaa, jolle eivät liene olleet vieraita Pirkkalan Hyhyn ja Ylöjärven Keijärven rajapaikkana v. 1433 mainittu "Hattula lähte" (vrt. Teivaalan rajapaikkojen joukossa v. 1761 mainittu "Hatolan hauta") ja Tammerkosken lähellä ollut vanha pikkukylä "Hatanpää", edustaa varmaankin tämän seutukunnan yksityisten erämaanomistusten takaisia alkukantaisimpia erämaa-oloja.[64]

Tavattoman paljon on vanhoilla asiakirjoilla kerrottavaa Ryömänsarasta. Se on ulottunut Vahannanjoen periltä Sorvajärveen saakka, nyk. Mettäkylän seudulle. Asutushistoriallisesta sijainnistaan ja nimestään päättäen se ilmeisesti on alkuaan ollut Vesilahden erämaita (Vesilahden Vakkalan kylässä talo Ryömä), mutta eräkauden lopulla se on ollut Ylöjärven kylien takamaita (Ylöjärven Keijärvellä uuden ajan alussa asukas Ryömänen). Pirkkalan käräjillä V. 1636 selvitettiin, että Ryömänsarka oli omilla rajoilla ympäröity, kolmen pilkanmaan (skurur) eli puolentoista äyrin maa, jossa oli sekä kaskimetsää että niittyjä ja raivioita, ja että tästä Ryömänsarasta oli ennen kuulunut kolmannes Ylöjärven Suojaiselle, kolmannes Kuusistolle ja kolmannes Runsaalle. Myöhemmältä ajalta on täydentäviä tietoja: Ryömänsarka sijaitsi lähellä Mutalan ja Huhkajan peltoa, mutta lähes kahden "vanhan peninkulman" päässä Suojaisista, jolle ynnä Kuusistolle se alkuaan oli kuulunut, vaikka se sittemmin oli ostettu Mutalaan ja Huhkajaan; huomattakoon, että Mutalan nimi todennäköisesti on perintöä Vesilahden Riitialan Mutosesta.[65]

Länsi-Teiskon Pengonpohjassa on ollut Pirkkalaan kuuluva metsäsarka Lahdenpohjansarka eli Kärpänsarka. Pengonpohjan lahden pohjoispuolella on ollut Hannunsarka niminen takamaa, joka isonjaon karttojen mukaan on kuulunut Pirkkalan Raholalle, missä uuden ajan alussa oli parikin Hannula-nimistä taloa. Hannunsaran rajapaikkoina mainitaan v. 1682 Kirkonkivi, Pitkänpadenmäki, Seinävuori ja Ruskiakallio. Saman Pengonpohjan lahden perukassa on Hyhynsarka, joka isonjaon karttojen mukaan on kuulunut Pirkkalan Hyhyn taloille ja joka nykyisilläkin kartoilla on merkitty Pirkkalaan kuuluvaksi. Pengonpohjan seuduilla on myöskin ollut Tammerkosken kartanolle 1600-luvulla kuulunut Myllysarka. Sen edeltäjänä on ollut Tammerkosken Vainisen Pengossa v. 1552 omistama erämaa, jossa 1500-luvun lopulla oli Vainisen torppa Pengoi. Lahden suupuolella olevassa Kahanpään kylässä on ollut Teivaalansarka niminen erämaankappale, jonka kiintoisaan historiaan tulee palattavaksi toisessa yhteydessä.[66]

Kurun mailla käräjöivät Keihäslahden ja Karjulan kylien isännät V. 1630 Särkijärvensarka nimisestä metsänomistuksesta. Samana vuonna käytiin oikeutta Ruoveden Rajalahden piirissä olevasta, mutta Pirkkalan Tyrkkölälle kuuluneesta "ulkomaasta ja kalavedestä". V. 1660 oli Ruoveden käräjillä esillä Riuttaskorven ja Puntasen riita Lapinjärvensarasta, jota edellinen tahtoi omakseen, mutta joka v. 1584 annetun tuomion mukaan oli omin rajoin erotettu Puntasen erämaa.[67]

Näsijärven länsipuolen alkuperäiset sarkaomistukset ovat merkillisen sitkeästi säilyneet osittain nykyaikaan saakka, niinkuin silmäys taloudelliseen karttaan riittää osoittamaan. Joskus vielä hiipii muinaisuus esille keskellä nykyaikaa, esim. kun valtioneuvoston päätöksellä v. 1931 Sarka eli Karhunkivi-niminen Näsijärven takainen tila siirrettiin Teiskon kuntaan Messukylän Otavalan kylästä, joka on sijainnut melkein keskellä nykyistä Tampereen kaupunkia.

Näsijärven itäpuoli kilpailee länsipuolen kanssa 'sarkojen' lukuisuudessa. Niitä ovat itäpuolella omistaneet varsinkin Messukylän pitäjän suurkylät Takahuhti ja Messukylä. Messukylän Takahuhdin kylän Hintsalalla on ollut Huijalanmaansarka niminen takamaanomistus. Vanhojen karttaselitysten mukaan on Takahuhdilla ollut maata Aitolahden Hirviniemellä, jossa vielä nimi Tiikonsarka on muistuttamassa Takahuhdin Tiikon talon ja Vesilahden Unajalan kylässä uuden ajan alussa mainitun erämaankävijän Markku Tiikkoin nimiä.

Messukylän ja Teiskon rajaseudulla on ollut laaja Tervakorvenmaa- eli Tervakorvensarka niminen takamaa, jossa uuden ajan alussa Messukylän Takahuhti, varsinkin Huikkaan talo näyttää isännöineen, mutta joka myöhemmin oli pääasiallisesti Laajalahden (Laalahden) kylän hallussa. V:n 1588 aikoina, jolloin Tervakorvenmaan rajoja luetellaan, oli sen märät maat annettu toisille osakkaille niittymaiksi ja kuivat maat toisille kaskimaiksi. V. 1679 "Tervaniemenkorvensarka", jossa oli kaksi pilkanmaata, tuomittiin Laajalahdelle, mutta v. 1682 voitti Takahuhdin Huikas neljä pilkanmaata Tervakorvensarasta, joka sarka siten näyttää muinoin olleen varsin suuri takamaa. Epäilemättä Tervakorvensarkakin on alkuaan ollut muinaislempääläinen erämaankappale. Uuden ajan alkupuolella kuului Lempäälän veropitäjän Tolvilan verokuntaan Tervalahti-niminen asumaryhmä, joka ei ole ollut muu kuin Näsijärven itäpuolella sijaitseva Etelä-Teiskon Tervalahti. Se on ollut Etelä-Teiskon pääseutu ja sen nimi on kattanut laajan alueen (Tervalahti, Tervajoki, Tervasaari, Tervakivi), johon Tervakorpikin sarkoineen on sisältynyt. Tervalahden seudulla ovat sijainneet v. 1667 mainitut niityt Ruokostenmaa eli Weittensarka, joita oli pidetty Sääksniemen talon alaisina, vaikka ne paikkakuntalaisten todistusten nojalla oikeuden mukaan kuuluivat Paavolalle ja Uskalille. Nimet Veittensarka, Paavola ja Uskali ovat muinaishistoriallisesti kiintoisia, sillä ne ovat yhteydessä Nokian keskiaikaisen piispankartanoläänin ja sen Näsijärvellä olleiden erämaanomistusten kanssa. Samoilla seuduilla Teiskon Paarlahden perässä on ollut metsänomistus Peräjoensarka.[68]

Mainittakoon tässä vielä Näsijärven vesiltä hiukan idemmäksi poiketen Orihveden pohjoisosassa sijainnut Petäjäsniemen sarka, koska se on kuvaava esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia Ylä-Satakunnan metsäsarkojen omistusvaiheet ovat saattaneet olla. Petäjäsniemen sarka on selvästi sama kuin se Petäjäniemen päiväkunta, jonka Messukylän Leinoilaan ja Kangasalan Jokioisiin ulottuvaan alkuhistoriaan jo olemme tutustuneet. Kun Orihveden käräjillä v. 1645 valitettiin, että Savoin kylältä oli sen autiona ollessa viety takamaankappale, eräs Lyytikkälän mies kertoi, että tämä maakappale oli annettu pois Lyytikkälästä "tyttären myötäjäisinä Savoin kylään, koska sellainen paha tapa oli entisinä aikoina tällä seudulla ollut hyvin tavallinen ja saanut aikaan suurta sekaannusta", mutta kun Lyytikkälän oli aina ollut maksettava siitä maasta vero, oli muinainen tuomari Akseli Kurki tuominnut maan takaisin Lyytikkälälle. Kolme lautamiestä todisti, että Savoi oli vaihtanut tämän maan Pitkälahdelle (Pitkäjärvelle) Savilahtea vastaan, mutta sitten oli Höydes maantarkastuksessa voittanut Savoilahden, jolloin Savoi otti takaisin Petäjäsniemen saran, kunnes Savoi joutui autioksi ja muut sillä välin veivät riidanalaisen maan. Muista 1600-luvun Orihveden metsäsaroista merkittäköön tähän Hörtsänän ja Pitkäjärven asumien kiistelemä Nuijajärvensarka – sama kuin ennen mainittu Nuijajärven päiväkunta – ja Höydeksen ja Hoivalan riidan aihe Pirttisarka; viimeksimainittu on sijaintinsa perusteella samastettava sen Pirttijärvi-nimisen 'metsäsaran' kanssa, jossa Teiskon Jutila on Terälahden väen kanssa ollut osallisena.[69]

Näsijärven reitillä on sarkojen ketjua jatkunut kauas pohjoiseen. Mainitsemme tässä vain joukon 1600-luvun tuomiokirjoista ja isonjaon asiakirjoista ohimennen poimittuja sarkojen nimiä. Rämingin seudun kyliin on kuulunut Niinimäensarka niminen ulkomaa. Ruoveden kirkonseudun taloilla on ollut monia metsäsarkoja. Ritoniemelle kuului isonjaon aikana Tuuhosensarka siellä olevine Parolan torppineen; aikaisemmin oli torpan sijoilla ollut Paroisensarka. V:n 1630 aikoina oli Ruoveden pappilalla ja Ritomemellä ollut riitaa Ponsansarasta. Pappilan tiluksia isonjaon aikoina oli Tyrinsarka ja Storminiemen alueita 1600-luvulla Matosuonsarka ja Leinoisensarka. Väärinmajan omistuksiin ovat kuuluneet mm. Enonsarka ja Toivionmaansarka. Pajulahden kylien riidattomia tai riidanalaisia liikamaita olivat isonjaon aikoina Syvinginsarka, Koivujärvensarka ja Salustensarka (Saloistensarka), jonka rajasarkoina mainitaan Köyränsarka ja Kolkinlahdensarka; Pajulahden ja Korhoisen riidanaihe on ollut Lautajärvensarka. Visuveden ryhmään on luettava Visunsarka, Valtiansarka ja Kukonsarka. Virtain Kalettoman ja Marttisen välillä oli v. 1630 riita Rokiansarasta, jossa oli äyrinmaa rälssimaata. Näilläkin omistuksilla on ollut etelään ulottuvia eräkautisia juuria.[70]

Näsijärven seutujen vanhoissa saroissa näkyy erittäin selviä muinaisuuden piirteitä. Metsäsarat sennimiset kuin Hattaruen sarka, Koukokivensarka, Koljonsarka eivät ole uusien aikojen nimittämiä. Asiakirjallisestikin monilla saroilla on vanhoja alkuja. Hattaruen erämaanimi esiintyy v. 1433 ja Peltolampikin jo 1400-luvun puolivälissä. Ruoveden Paroisensarka pohjautuu Pirkkalan Paroisten sukuun, johon kuuluva Pentti Paroinen oli lautamiehenä Pirkkalassa V. 1422 ja jonka jäsen Heikki Paroinen, Ylöjärven kylän asukkaita, V. 1552 omisti erämaan Ruoveden järvellä kymmenen silloisen peninkulman päässä kotoa – siis Paroisensarkaan sopivassa matkassa. Useissa tapauksissa ilmaisevat historiallisesti tunnettuihin asutussuhteisiin perustuvat nimet, sellaiset kuin Ryömänsarka, Tervakorvensarka, Tiikonsarka, Hannunsarka, Hyhynsarka, että saroilla on ollut kaukaisempia omistajia etelässä ennenkuin ne ovat joutuneet nuorempien, lähellä olevien omistajien haltuun. Näin ollen on vanhoja sarkaomistuksia pidettävä yleensä metsästystä ja kalastusta varten alkuaan vallattuina, eräkaudelle ominaisina omistuksina. 'Sarka' ei ole Ylä-Satakunnassa ollut 'maasta' ja 'päiväkunnasta' eriävä käsite, vaan se on suurin piirtein ollut saman asian nimitys. Sarkojen myöhemmät vaiheet ovat eri paikkakunnilla olleet erilaiset ja monikirjavat, mutta alkuaan nekin ovat olleet osaltaan muodostamassa sitä yleistä pohjaa, johon maamme sisäosissa kaikkialla hallinneen eräkauden kulttuuri kerran on perustunut.

Huomautettakoon vielä kerta, ettei vanhojen saroiksi sanottujen metsänomistusten alue rajoitu yksistään Näsijärven seutuihin, vaan että niitä esiintyy lukuisasti muillakin Ylä-Satakunnan seuduilla ja jonkin verran kaikilla hämäläisillä seuduilla samoinkuin Savossakin. Niiden nimistä ja niitä koskevista asiakirjoista voidaan usein löytää muinaisuuden piirteitä. Erääseen tällaiseen jo aikaisemmin mainittuun voidaan tässä vielä kiinnittää huomiota. Maanvaihtokaupassa, jonka Hollolan Lahden kylän asukas Antti Juhanpoika v. 1499 teki kylän muiden talollisten kanssa, Antti luovutti kylälle takamaassa olevat kolme 'sarkaansa', nim. Yksipäivän saran, Takaveräjän saran ja Seljäntaan, ja sai sijaan kaiken muun Lahden kylän ulkomaan; kun kysymys on takamaassa olevista tiluksista, joita sanotaan saroiksi (ruots. teegh) ja joista yhdellä oli tuo päiväkuntaa tarkoittava nimi Yksipäivä, on tässä hyvin todennäköisesti puhe alkuaan metsästykseen käytetyistä maanomistuksista.[71]

PILKANMAAT

Erämaiden omistaminen edellytti jo muinaisuudessa näiden omistusten varustamista rajoilla. Ensimmäisiä rajoja ovat olleet valtausrajat, joilla maanvaltaaja merkitsi yleismaasta valtaamansa alueen. Kun jokin omistus tai valtaus on joutunut kosketukseen toisen omistuksen tai valtauksen kanssa, on syntynyt väliraja. Muinaisten erämaanomistusten arvoa osoittaa niiden omistajien yleinen pyrkimys saada maansa merkityiksi tunnustetuilla ja turvaavilla laillisilla ympärysrajoilla. Aikaa myöten takamaat tulivat yhä yleisemmin ja yhä tarkemmin määrätyiksi sillä tavoin. Jo keskiajan asiakirjojen sisältämien rajatuomioiden joukosta suuri osa koskee takamaanomistuksia ja niiden ympärysrajoja, ja myöhemmin luku tulee yhä suuremmaksi. Niin on laita ollut hämäläisilläkin alueilla, joilla pyrkimys selviin ja täsmällisiin rajoihin erämaillakin näyttää olleen voimakas.[72]

Ikivanhoja valtauksen merkintätapoja metsämailla on ollut pilkkojen (ruots. skurur, skurror) veistäminen puihin (varsinainen "pilkkaraja") ja samalla tavoin on pilkoilla kauan historiallisinakin aikoina merkitty rajapaikkoina olevia puita. Metsäseutuja koskevissa vanhoissa rajatuomioissa, esim. Näsijärven mailla ja Savossa, mainitaan tuhkatiheään honkaan veistettyjä pilkkoja; Savossa on "honkaraja" ollut määrätynlaisen rajan yleisnimi.[73]

Tällaisista pilkoista on aiheutunut lukuisia paikannimiä: Hattulan Pelkolan ja Pyhälahden kylien alueella oleva Pilkansuo, Kalvoilan Sauvalan–Kutisen jakokunnan Pilkatun moisio, Helsingin pitäjän Luhtabakan–Rivunkylän tilus Pilkanhuhdanniitty, Kirkkonummen Järsölle 1650-luvulla kuulunut takamaa Pilkars (todennäköisesti alkuaan hämäläisen takamaan nimi niinkuin edellinenkin), Länsi-Teiskon Kahanpään talonnimi Pilkka ja tiluksennimi Pilkanlahdet, Ruoveden Visuvedellä rajapaikan nimi Pilkanniemi (1630) ja Pilkanranta (1804), Ruoveden ja Orihveden rajamailla Pilkotunjärvi l. Pilkottu, Multian Niemisveden Pilkkasuo, Mäntässä järvi Pilkonlampi, Kuorehveden Kaitilassa Pilkontilkku, Längelmäen Mulkolan kylän talo Sinipilkka, Tavian Haunian Pilkkajärvi, Pyhämaan Ylikylän Narvelan Pilkanniitunhangas, Orimattilan Niinikoskella Pilkansuo (nyk. osatila) ja Virenojalla Hastanpilkanniitty, Asikkalan veropitäjän erämaalla v. 1499 mainittu rajapaikka Säynälahdenpilkka, Heinolan pitäjän Heinolan, Lusin ym. kylien rajapaikka Rievelinpilkka, Sysmässä Pilkkavuorenpäällys, Hartolassa Sauvuoren ja Vastamäen rajapaikka Pilkanhonka (V. 1640), Jousassa Pilkkahongisto (Jousan kylän rajapaikka v. 1553), Luhangassa Pilkanselkä, Jämsässä Syyspilkka (rajapaikka v. 1480). Siis varsinaisilla hämäläisillä alueilla kylläkin lukuisia ja vanhoja Pilkkanimiä. Tietenkin myöskin Savon vanhimmassa maaluettelossa esiintyy tällaisia nimiä, kuten Pellosniemen veropitäjän Pitkälahden verokunnassa Pilkkaranta, Vesulahden veropitäjän Harjumaan verokylässä Pilkanoja ja Pilkkatienmaa sekä Vehmaan verokylässä Pilkkakangas, Juvan veropitäjän Joroisin Verokunnassa Pilkkatienkangas, saman veropitäjän Juvan Verokunnan Rapijoen verokylässä Pilkkalanmaa sekä Tavinsalmen veropitäjässä Vieremällä päin Pilkkasuon eteläpuoli. Tällaisten paikannimien suuresta levinnästä päättäen on pilkka-järjestelmä ollut yleissuomalainen muinaistapa.[74]

Pilkanmaa nimityksellä on kaiketi alkuaan tarkoitettu pilkoitetuilla rajoilla merkittyä metsänomistusta. Sellaisia omistuksia lienevät alkuaan olleet Näsijärvellä Messukylän pitäjän Messukylän kylälle kuulunut Pilkanmaan takamaa (1795) ja epäilemättä myös Teiskon Pohjankylän Pilkanmaa (nyk. osatila) sekä Sysmän Pilkanmaan takamaa (1648), jossa Vallittulan kylällä oli niitty. Orimattilan Niinikosken kylässä on maarekisterin mukaan edellä mainitun Pilkansuon ohella ollut Pilkanmaa niminen osatila. Iitissä on vanha kylä Pilkanmaa.[75]

Mutta 'pilkanmaa' eli lyhemmin 'pilkka' (skuru) on myöskin merkinnyt määrätynsuuruista metsäaluetta. Siitä on esimerkkejä varsinkin Ylä-Satakunnasta. Orihvedellä osti Laasolan mies v. 1629 Pitkäjärveltä "ulkomaan, neljä pilkan maata". Ruoveden Liesjärvellä (nyk. Keuruuta) mainitaan v. 1628 "kaksi pilkkaa maata". Kyrön Parkanon ja Heittolan kylien riidassa v. 1631 oli kyseessä erään miehen "kaksi pilkkaa maata erämaata, jota hän nyt asuu". Tyrväällä tehtiin v. 1645 Ruotsilan ja Ungerlan kesken sopimus "erämaassa olevasta yhdestä pilkasta maata". Itäisemmilläkin hämäläisalueilla on sama tapa ollut käytännössä, sillä Jämsässä mainitaan v. 1601 "puolen neljättä pilkkaa maata". Päijänteen takaisilla seuduilla, joilla 'pilkanmaat' ovat olleet niin tavallisia, niiden mitannollinenkaan käyttö tuskin on ollut tuntematon.[76]

Nimi ja tapa tässä ovat varmaan kotoisin erämaaelämästä. Tämäntapaista pilkan käyttämistä esiintyy näet ainoastaan varsinaisella historiallisella erämaavyöhykkeellä; edellä Kyröstä ja Tyrväältä kerrotut esimerkitkin koskivat nimenomaan erämaita. Erämaiden arvioimista ja mittaamista on tarvittu samoihin tarkoituksiin kuin muunlaistenkin maanomistusten arvioimista ja mittaamista, so. niiden myymistä, vaihtamista, perimistä ja etenkin niiden verottamista varten. Erämaiden verotus on jo alkuaan, niinkuin tiedämme, ollut jossakin määrin maaveron luontoista. Vaikka näet verot eräkaudella kohdistuivat henkilöihin, erämiehiin ('miehiin', 'jousiin'), tuli heidän veronsa suoritettavaksi heidän elinkeinostaan; kun verotetuilla erämiehillä säännöllisesti oli hallussaan määrättyjä erämaita (päiväkuntia, miehenosia yms.), joista he saivat toimeentulonsa, oli heidän vastattavakseen tullut vero jo tavallaan kytkeytynyt maahan. Erämiehen luopuessa erämaan käytöstä lakkasi nähtävästi aluksi myöskin siihen sidottu vero, ellei toinen erämies tai kaskenpolttaja tai muu metsänkäyttäjä jatkanut jätetyn maan "viljelyä", mikä varmaan oli tavallinen menettely niin kauan, kuin erämaan käyttö muodossa tai toisessa oli kylliksi tuottoisaa. Hyvin usein erämaat, varsinkin rintamaita lähempänä sijaitsevat ja monipuolisempaan käyttöön sopivat alueet, joutuivat jatkuvasti määrättyjen kylien tai talojen haltuun, joten nämä maat saivat kylien tai talojen pysyvän omistuksen ja niihin kuuluva vero uudella tavoin pysyvän veron ominaisuuden.

Todistuskappaleita tästä kehityksestä on runsaasti tarjolla Ylä-Satakunnan maanomistushistoriasta. Erämaanomistus on siellä alkuaan ollut erillään ja riippumaton rintamaan omistamisesta ja sikäläisiä erämaita on yleisesti verotettukin aivan erikseen. Tämän vuoksi Orihveden Laasolan miehet v. 1629 torjuivat erään jakoveljensä yrityksen saada ostamansa takamaan perusteella aikaan uusi peltojako kylässä. Ylä-Satakunnan verotarkastuksessa v. 1590 merkittiin, että Tyrvään Nuupalan kylän erään talon asukas "käyttää erämaita Otonmaassa ja hänen on siitä maksettava vuosittain K.M:lle leiviskä verohaukia". Samassa asiakirjassa annetaan Tyrvään Vinkkilän kylästä seuraavanlainen tieto: "Tämä kylä on vanhastaan käyttänyt erämaita Riihonmaassa Karhijärvellä ja sillä on kahden äyrin vero samoista erämaista, joita kahta äyriä vastaan ei ole mitään peltoa tai niittyä emäkylässä." Karkusta ilmoitetaan V. 1662, että Hundinmaa, jossa Häijään kylän miehillä oli ikimuistoisista ajoista yhteisiä niittyjä, "on erikseen verotettu puoleen äyriin". Vastaavanlaisiin oloihin viittaava tapaus sattui v. 1631 Vesilahdella; kun sikäläisen Kahnalan mies valitti, että hänellä oli yhden pilkan vero, mutta ei siihen kuuluvaa maata, naapurit vastasivat, että kyllä hän omisti yhden pilkanmaan veron niittykappaleet.[77]

Ylä-Satakunnan erämaiden veroperusteena oli siten vanhastaan suuruudeltaan sovinnaisesti määrätty pilkanmaa. Sellaisena sitä on käytetty Näsijärven seuduilla kauan sen jälkeen, kuin varsinainen eräkausi siellä oli päättynyt. V. 1605 mainitaan miehiä Ylöjärven kylästä muuttaneen asumaan Sammaliston- ja Selkäsaroille ja ottaneen kantaakseen kahden pilkanmaan veron. Ruoveden Vaskuunmaata (nyk. Virroilla) koskevassa tuomiossa v:lta 1680 määrättiin tarkastusmiehiä "mittaamaan kolmen pilkan vero, ja kahden pilkan osa Koronlahdelle, koska siellä on kahden pilkan vero, ja mihin mittaus osoittaa rajan, siihen on tehtävä oikeat rajat heidän välilleen".

Kaikkialla muuallakin Ylä-Satakunnan takamailla on pilkkaa käytetty veroperusteena. Lopulta se tunkeutui rintamaillekin ja tuli siellä useammanlaisten verojen ja rasitusten yleisperusteeksi. Niinpä kun v. 1630 muudan nainen vaati Karkun Sarkoilan verokunnalta palkkaansa vuosipalveluksesta Kokemäen kartanossa, tuomittiin hänelle maksettavaksi "kaksi äyriä kultakin pilkalta, niinkuin vanha tapa on ollut". Ja v. 1660 määrättiin Tyrväällä kaikki, joiden tuli rakentaa pappilan pirttiä, maksamaan rakentajalle kultakin pilkalta kaksi kappaa rukiita ja kultakin talolta kaksi äyriä hopeaa."[78]

Kun jo siihen aikaan äyriluku oli yleisenä viljelysmaan veropohjana Ylä-Satakunnassa, tuli pilkan tietenkin olla määrätyssä suhteessa siihen. Pilkka on vastannut täällä poikkeuksetta puoltatoista äyriä. Pirkkalan laamanninkäräjillä v. 1635 selvitettiin, että Ylöjärven Ryömänsarassa oli määrättyjen rajojensa sisällä kolme pilkanmaata eli puolitoista äyrinmaata sekä kaskimetsää että niittyä ja raivattua maata. Vastaavanlaisia merkintöjä on Orihvedeltä, Karkusta ja muualta. Pilkanmaa ja äyrinmaa näyttävät voineen sopeutua toisiinsa siinä määrin, että metsistä voitiin käyttää niin toista kuin toistakin veromittaa, miten halutti. Jo v. 1590 verotettiin Tyrvään Vinkkilän erämaata Riihonmaassa äyrin mukaan, v. 1630 puhutaan Ruoveden Virtain kylässä "äyrinmaasta erämaata" ja Karkun Hundinmaa oli v. 1662 verotettu puoleen äyriin. Näin oli alkukantainen pilkanmaa päässyt sopusointuun toisesta juuresta kasvaneen historiallisen maanomistuksen kanssa.[79]

Kerrottuja seikkoja voidaan pitää todistuksena siitä, kuinka tärkeänä erämaiden omistusta on aikoinaan pidetty Ylä-Satakunnassa. Senkin jälkeen, kun erämaiden käyttö pyyntialueina menetti yleisen merkityksensä kansan talouselämässä, takamaiden arvo kaskimaina, tervametsinä, niittyraivioina kasvoi, mikä ei estänyt erämaiden äärellä sijaitsevia asumia harjoittamasta edelleenkin niille sopivia pyyntielinkeinoja. Vaikka maataloudellisen elämän edistyessä verotuskin yhä tietoisemmin kääntyi maataloudellisiin kohteisiin, oli luonnollista, että sisämaan vanhoilla erämaatalouden alueilla kylien ja talojen verotuksessa metsä-, kalastus- yms. takamaanedut tulivat luetuiksi verotettavien etujen joukkoon. Ylä-Satakunnan veroselityksessä v:lta 1554 sanotaankin, että siinä kihlakunnassa suoritetaan eräitä veroja "koukkuluvun mukaan, se on taloluvun mukaan, niinkuin heillä on tiluksia kalavedessä tai ulkomaissa". Myöskin Ylä-Satakunnan v:n 1590 verotarkastuskirjasta nähdään selvästi, että mainitunlaiset edut on laskettu verokylien ja -talojen verotettuihin etuihin.[80]

Tämän kanssa näyttää kenties olevan ristiriidassa se, että samassa v:n 1590 verotarkastuskirjassa todettiin joukko veroamaksamattomia erämaita, jotka nyt määrättiin maksamaan veroa. Karkun Hyynilän kylällä oli verottamaton erämaa Karvialla ja saman pitäjän Tupurilan kylällä Reutossa erämaa, josta ei ollut maksettu kuninkaalle Veroa; Kyrön Heinäjärven kylällä oli Reuton Niemijärvellä, Kynäsjärven Tavajärvellä sekä Karvianlammilla erämaita, "joista he eivät ole K.M:lle maksaneet mitään erityistä veroa, vaan on ne vastedes verollepantava"; samanlaisia erämaita oli Kyrön Herttualan ja Kalkunmäen kylillä; Kangasalan Jokioisten kylällä oli Eväjärvellä miehenosan erämaa, josta eivät kyläläiset olleet maksaneet erityistä Veroa, mutta olivat velvollisia sitä maksamaan, ja Heponiemen kylältä oli "joutunut pois" erämaita Eväjärvellä ja Kertteessä. Ymmärrämme tämän myöhäisen erityisverotuksen johtuneen ensinnäkin siitä, että verontarkastajien silmään sattuneet erämaat olivat niin etäällä sijaitsevia omistuksia, ettei voitu edellyttää niiden jo sisältyvän isäntäkylien verotettuihin etuihin, edelleen siitä, että, niinkuin jo on nähty, Ylä-Satakunnassa vielä oli siellä täällä erikoisveroa maksavia erämaita, ja vihdoin siitä, että kun erämaille oli perustettu verotettuja uudistiloja, oli epäjohdonmukaista jättää verottamatta hyödyllisiä erämaita, joita ei ollut asutettu. Tällä tavoin kehitys pitkän kiertomatkan tehtyään palasi alkuperäiselle erämaalle, vaikka perin muuttuneissa oloissa.[81]

ORAVIMETSÄT JA KALAVEDET

Erämaita ovat olleet myöskin oravimetsät, joista mainitaan jo Varhain keskiajan asiakirjoissa. Piispa Pentin aikana (1322–1338) puhutaan main. piispan Thorbjörnenäsin tilaan kuuluvista 'oravimetsistä' ikäänkuin erikoisista omistuksista. V. 1374 mainitaan Lammin Kataloisten ja Kaitalan välisellä rajaseudulla olevaa hakkaamatonta 'oravimetsää', ja v. 1390 Saarioisten veropitäjän Kantalan tilalle kuuluvia Pohjassa olevia oravimetsiä ja kalavesiä. Hämeen ja Savon rajan Haapajoensuusta Hirvivuoreen ulottuvalla osalla oli V:n 1446 rajankäynnin aikana "hyvä oravimetsä välissä ja hyvä kalavesi". V. 1437 luovutettiin toiselle omistajalle Kokemäen Krootilan kylässä oleva talo kaikkine tiluksineen, niiden mukana myöskin oravimetsineen.[82]

Tällainen oravimetsien maininta ei ole ollut vain sanontatapa, vaan se on tarkoittanut omistettuja metsiä, silloisia arvometsiä, metsästysmaita, ja osoittaa, että senaikaisiin taloihin katsottiin kuuluvan tai pitävän kuulua sellaisia metsiä, joissa harjotettiin erityisesti oravanpyyntiä. Syynä tähän oravanpyynnin erikoiseen korostamiseen ei ole ollut mikään oravakannan tavaton runsaus, vaikka muinaisuuden luonnonolot ja oravakannan tunnetut aikakautiset muutokset puhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta; pääsyy on ollut kuitenkin se, että maamme erämaataloudessa oli tultu turkiskauteen, jolle oli tunnusomaista turkiseläinten, keskiajan loppupuolella etenkin oravien, pyynti ja oravannahkojen kauppa. Turkiseläinten metsästys sai silloin ennentuntemattoman arvon ja metsämiehen, so. jokamiehen tuottavimmaksi toimeksi tuli oravien, näätien, kärppien yms. yksin pyydettävien turkiseläinten metsästys. Tällä aikakaudella tulivat tietenkin metsämaat entistä tarkemmin käytetyiksi. Kaikki pyyntipaikat hämäläisheimon asutuskeskusten laajoissa ympäristöissä vallattiin nyt varmaan loppuun, kuten voidaan päätellä muinaismuotoisten maiden ja sarkojen suunnattomasta määrästä, joka muuten jäisi käsittämättömäksi. Ennen kaikkea tämä turkiskaudelle ominainen maanvaltaus tunkeutui voimakkaasti pohjoisille erämaa-alueille, joiden turkisvarastot vielä olivat käyttämättä. Oravanpyynti on ollut Hämeessä niin yleistä, että vielä uuden ajan alussa Pohjois-Hämeessä olevia erämaita sanottiin yleisellä nimellä 'oravimetsiksi'; se on saattanut jo siihen aikaan olla vanha tapa, mutta saattaa myöskin osoittaa, missä tarkoituksessa siten nimitettyjä erämaita oli alkuaan vallattu. Hämeen muinaisiin erämetsiin ja niistä suoritettaviin veroihin verrattavia ovat Savon muinaiset oravanmaat, jotka ovat olleet sen maakunnan vanhimman tunnetun verotuksen, veronahkajärjestelmän, pohjana.[83]

Huomattava on, ettei oravanmetsästyksen eikä oravanmaiden omistuksen ole tarvinnut olla eikä se ole ollutkaan ristiriidassa muunnimisten metsästysmaiden kanssa.

Mutta oravanpyynnin loistoajat Hämeen erämailla eivät olleet ikuiset. Metsänriista erämailla saattoi helposti vähentyä tai menettää arvonsa, kun taas vesistöjen kalaisuus pysyi. Kaikkialla huomaa, miten kalastus hämäläisillä erämailla aikaa myöten voittaa alaa metsänriistan pyynnin rinnalla. Yhä useammin aljetaan mainita kalavesiä erämaista puhuttaessa.

Erämaanomistuksen täydellinen yleisnimi Hauhon ja Hollolan erämaaluetteloissa on "oravimetsä ja kalavesi". Tämä heittää vastattavaksi kysymyksen, mikä asema kalaveden omistuksella on ollut erämaanomistuksissa. Viimeksimainittuihin kohdistuneista vanhoista nimityksistä – päiväkunnat, maat, sarat, pilkanmaat – ovat useimmat sellaisia, jotka näyttävät tarkoittaneen yksinomaisesti metsästysalueita. Sellainen käytäntö näyttäisi luonnolliselta siihen nähden, että metsästystään varten turkiskaudella pyyntimiehet tarvitsivat omia häiritsemättömiä pyyntialueita, jotavastoin kalastusta voitiin jatkuvasti harjoittaa edullisimmin yhteisillä kalavesillä ja apajilla yhteisin pyyntilaittein. Vanhoissa erämaaluetteloissa toisinaan nimenomaisesti mainitaankin erämaita pidettävän metsästystä varten.

Todennäköisesti on kuitenkin hallitseva tapa ollut sellainen, että yksityiselle metsästysmaan omistajalle on kuulunut metsästysmaan piirissä oleva kalavesikin. Yksinäisen erämiehen on ollut pakko käyttää hyväkseen kaikkia pyyntietuja, mitä hänen erämaansa suinkin saattoi tarjota. Kuinka monen päiväkunnan, maan ja sarankin nimeen sisältyykään järven nimi, ja kuinka moni erämiehen maja ja pirtti onkaan sijainnut kalaveden äärellä! Ei ole juuri ajateltavissa, etteivät tällaiset vedet olisi kuuluneet asianomaisen erämiehen omistuspiiriin. Selvää asiaa ei ole tarvinnut joka kerta erikseen mainita. Mutta vanhoissa asiakirjoissa se toisinaan mainitaankin.

Sen tuomion mukaan, joka v. 1478 annettiin Jämsän ja Luhangan miesten Päijänteen rannalla sijaitsevien erämaiden rajoista, johtui maan omistamisesta oikeus vedenkin omistamiseen määrätyssä suhteessa. Hollolassa mainitaan v. 1464 "Lokilan maa ja kalavesi" yhteenkuuluvana omistuksena. Loimon (Tammelan) pitäjän käräjillä v. 1506 käsiteltiin Mustialan kylän Kantajan "ulkomaata ja kalavettä" koskevaa asiaa. Lohjan pitäjän Karnaisten kylän "ulkomaasta ja kalavedestä" tuomittiin v. 1514 kahdeksannes Hiittisten Antille. Jokaiseen Hauhon ja Hollolan kihlakuntien v:n 1552 erämaaluetteloon merkittyyn erämaahan, joka ei tullut asutetuksi, kuului 'kalavesi'; silloista asutettua erämaata ei voi kuvitellakaan ilman kalavettä.[84]

Sanonta "oravimetsä ja kalavesi" Hauhon ja Hollolan kihlakuntien erämaiden luetteloissa ei siis ole alkuaan ollut mikään tyhjä kaavio, vaan täysin asiallinen määritelmä, jossa päämerkitys myöhemmin oli juuri jälkimmäisellä osalla. Kun uudempina aikoina maanluovutuksissa "ulkomaa ja kalavesi" yleisesti on mainittu yhteenkuuluvina, on tällä yhdistymällä siten eräkauteen ulottuvia juuria.

Kalastus tuli vähitellen melkein kaikkialla pääasiaksi erämaataloudessa ja kalavesi erämaanomistuksen tärkeimmäksi osaksi sekä vihdoin laajoilla alueilla useimpien erämaiden ainoaksi mainittavaksi arvoksi. Satakunnan erämaiden luettelossa v:lta 1552 ovat Pirkkalan pitäjän erämaiden suurimpana ryhmänä ne erämaat, "joilla ei ole mitään asumistilaa, vaan ainoastaan kalastus". Samantapaisia olivat Kyrönkin pitäjän erämaat: asutettavien erämaiden ja kylien lähellä olevien 'ulkomaiden' jälkeen luetellaan tavaton määrä erämaita, "joilla ei voi löytää mitään asumistilaa, vaan ainoastaan kalastusta ja lintumetsää". Kangasalan pitäjässä oli melkoinen ryhmä erämaita "ainoastaan kalastusta" ja samoin oli laita, vaikkei yhtä selvästi lausuttuna, Lempäälän ja Vesilahden erämailla. Kalavesien muodostumisesta aivan erillisiksi erämaanomistuksiksi on esimerkkinä se Virtain Vaskivedellä sijaitseva 'kalaeräsija', joka v. 1568 tuomittiin Pirkkalan Naistenmatkan miehen omaksi, mutta myöhemmin myytiin Stormilalle ja siltä Ruoveden Pajulahdelle, jolta Vaskiveden Joensuu sitä vaati omakseen.[85] Erämiehet, jotka niihin aikoihin erämailla retkeilivät, olivat kalamiehiä. Erämaasta suoritettavat verot olivat jo kauan sitä ennen olleet kaloina maksettavia. Hämeen eräkausi oli jo päättymään päin.[85]

On kuitenkin varottava katsomasta muuttamattomaksi tosiasiaksi sitä, mikä uuden ajan alkaessa verottajalle näytti pääasialta ja mikä erämaiden valtaväylillä jo ehkä oli käytännössä tosiasia. Veroluettelot laadittiin usein kaavamaisesti ottamatta huomioon olojen vaihtelevaisuutta. Hämeen muinaiset erämiehet olivat monitaitoisia ja mukautumiskykyisiä pyyntimiehiä, jotka suotuisissa oloissa sekä kalastivat että metsästivät. Ainoa laatuaan ei varmaan ollut Vääksyn kartanon rouvan Annan Kurun takamaalla puuhaileva 'kalastaja' Martti Puntainen, jolta v. 1645 saatiin 50 oravannahkaa ja näädännahka. Monista tietolähteistä tunnetaan, että erämaa-alueiden syrjäisissä ja kaukaisissa ääriosissa metsänriistan ja nimenomaan turkiseläinten pyynti pysyi tärkeänä elinkeinona vielä vuosisatoja erämaiden ensimmäisen asuttamisen jälkeenkin.[86]

ERÄMAIDEN MITTAUS- JA JAKO-OLOJA

K.R. Melanderin mukaan on maassamme vielä 1600-luvun keskivaiheilla metsiä kylien lähimaillakin mitattu vain yhteen suuntaan, nim. pituuteen päin. Hänen mielestään on siten myös luultavinta, että "keskiaikana metsämaita mitattaessa ja jakaessa päiväkunnat laskettiin yhteen suuntaan ja annettiin kyläkunnille ja yksityisille peräkkäin niin monta päiväkuntaa tai sen osaa, kuin kullekin omistusoikeutensa perustuksella kuului." Samanlaisen menettelyn Melander katsoo niinikään ilmenevän myöhemmin yleisesti käytetyssä nimityksessä "metsäsarka".[87]

Keskiajan asiakirjat näyttävät antavan tukea Melanderin käsitykselle sikäli kuin on kysymys alkuperäisen, vallatun erämaanomistuksen suuruuden määräämisestä ja mittaamisesta. Tuomiossa, joka v. 1478 annettiin Jämsän ja Luhangan miesten välisessä rajariidassa, määrättiin pari rajapaikkaa, ja lisättiin, että "niin pitkälle ulottuu hänen vetensä Heikki Taurinpoikaan päin kuin kaksi miehenmetsää on yläpuolella mainittujen rajain sisällä". Tässä tapauksessa metsän ulottuvaisuutta nähtävästi määrättiin ainoastaan maan pituuden mukaan. "Herra Mikkelin metsän" asiassa Asikkalan käräjillä v. 1445 mainittiin tyydytyksi puoleen määrään tarkastusmiehiä, "sillä maa oli pitkä"; tämäkin sanonta näyttää tarkoittavan metsän laajuuden arvioimista yksinomaan pituussuunnan mukaan.[88]

Tiedämme tosin, että muinaisilla omistetuilla erämailla, minkä nimellisiä ne lienevät olleetkin, on yleensä ollut 'ympärysrajansa', mitkä varmaan alkuaan ovat syntyneet enemmän vapaan valtauksen kuin minkään mittausten avulla, ja että yksinäiset kaukaiset erämaat epäilemättä saivat muotonsa pikemminkin luonnollisten maasto-olojen kuin säännöllisten mitattujen kuvioiden malliin. Siitä huolimatta on hyvin otaksuttavaa, että jos jostakin syystä määrätyn erämaanomistuksen suuruuden tunteminen tai sen mitallinen vertailu toisiin erämaanomistuksiin tuli tarpeelliseksi, mittaus tai mitallinen arviointi saattoi tapahtua yhteen ainoaan suuntaan sillä tavoin kuin edellä on pantu merkille. Yksi esimerkki käyköön monen puolesta. Laamanninkäräjillä Rautalammilla v. 1688 käsiteltäessä Kintauden kylän ja Jämsän Ylä-Muuramen Saukkolan kylän ennen mainitsemiamme rajariitoja selitettiin Kintauden taholta saukkolalaisten "kuitenkin kylän pohjoispuolella omistavan metsää ja ulkomaata riittävästi veronsa mukaan, nimittäin puolen peninkulman leveydeltä ja päälle peninkulman pituudelta Valkeakivestä Naulajärveen, lukuunottamatta mitä he kylänsä eteläpuolella omistavat, mutta tiettävästi sitä paitsi erityisen ulkokappaleen eli päiväkunnan nimeltä Patajärvi". Saukkolan kylämetsä tämän mukaan oli kylän eteläpuolelta pohjoispuolelle ulottuva kapea ja pitkä metsäsarka.

Suurilla erämaa-alueilla, "yhteismailla", joilla samalla haavaa useilla erämiehillä oli omistuksensa ja joilla eri omistusten suuruus oli määrättävä, tämä määrääminen ja mittaaminen kävi luontevimmin sille suunnalle, jonne erämaat itse ulottuivat ja jonne erämiehet voivat vapaimmin liikkua, so. heidän pyyntiteittensä yleiseen kulkusuuntaan, asutuilta mailta asumattomille päin, rintamailta "pohjaan", useimmiten etelästä pohjoiseen, lyhyesti sanoen siis pituussuuntaan; leveyssuuntaan ei suuruuden määräämistä tarvittu, sillä siellä se oli jo itsestään määrätty, siellä sitä rajoittivat jo toisten omistukset, sille taholle ei ollut ulottumisen varaa, eikä erämaan leveyssuunta missään tapauksessa merkinnyt paljoa pituussuuntaan verrattuna. Näin jo muinaisten erämaiden valtausolot luonnonolojen ohella näyttävät määränneen sen vanhoista asumista kaukaisille takamaille suuntautuvan pitkulaisen muodon, joka on niin yleinen ja luonteenomainen historiallisille maanomistusryhmille maassamme.[89]

Se alkuperäisen erämaan tai takamaan kokonaisuuden mittauksesta. Toisenlaiset vanhat menetelmät tulevat näkyviin silmätessämme jo olevan erämaan tai takamaan jakoa.

Emme tässä ota lukuun maassamme vanhoina aikoina varsin yleisesti käytettyä tapaa ilmaista metsänjakoa eräänlaisin puuluvuin, kuten sellaiset sanonnat kuin "omistaa joka kolmannen puun", "joka viidennen puun" jne. osoittavat. Tällaisella omituiselta näyttävällä säännöksellä ei muinaisina aikoina ole voitu tarkoittaa mitään esineellistä puutavaran tai pintamitallista alan jakamista, vaan on sillä tavoin ainoastaan ilmaistu jonkin omistajan oikeuden tai osuuden suuruutta määrätyllä alueella verrattuna toisten oikeuksiin ja osuuksiin samalla alueella.

Hämeen keskusseuduilla on nähtävästi jo varhain ollut voimassa se sääntö, että kylälle kuuluvat takamaat oli jaettava rintamaan mukaan. Tämän yleisen säännön mukaisesti ulkotilusten sarkain leveys oli riippuva rintamaan sarkain leveydestä. Tyrvännön Suotaalan isossajaossa määrättiin, että niitty- ja laidunsarkain tuli olla neljä kertaa leveämmät kuin rintapeltojen sarat. Kun Kyrön käräjillä v. 1631 mainitaan, että Muumäen kylällä on oleva "yhtä leveä sarka takamaassa kuin rintamaassa", sitä tuskin voidaan käsittää niin, että sarat olisivat olleet yhtä monta kyynärää tai syltä leveät kummallakin maalla, vaan on se kaiketi ymmärrettävä niin, että sarkain takamaassa tuli olla toisiinsa samassa suhteessa kuin sarat rintamaalla.[90]

Metsäjaot Ylä-Satakunnassa 1600-luvulla tapahtuivat pilkanmaan ja äyrinmaan pohjalla ja ne toimitettiin yleensä kymmenen sylen pituisella "langalla" (ruots. rep) siten, että kutakin pilkanmaata kohden laskettiin 10 syltä ja äyrinmaata kohden 20 syltä ja mitat otettiin niin monenkertaisina kuin jaettava metsäalue oli rintamaata suurempi ja siis mitattavat metsäsarat peltosarkoja leveämmät. Erittäin valaiseva tässä suhteessa on Hämeenkyrön Palon kylän lähellä olevan Äköisenmaan metsäjakoa koskeva sopimus v:lta 1661. Tämä maa, jolla oli ympärysrajat ja joka nähtävästi oli muinainen erämaa tai sellaisen osa, jaettiin kolmen, nähtävästi samaan jakokuntaan kuuluvan, osallisen kesken kymmensylisellä langalla siten, että Palon miehelle tuli 70 syltä, Sassin miehelle 40 ja Rautian asukkaalle 80 syltä; lisäksi on merkitty, että kukin sarka oli laskettu 6 1/2 kertaiseksi, mikä merkinnee sitä, että metsässä sarka oli laskettava 6 1/2 kertaa leveämmäksi kuin peltosarka.[91]

Kun jako pituudeltaan jo määrätyssä takamaassa tapahtui tällä tavoin vain leveyttä jakamalla, johtui siitä, että omistetut metsäkappaleet muodostuivat yhä kapeammiksi saroiksi ja koko maanomistus siten yhä suuremmassa määrässä tuli myöhempien aikain tyypillisen yleisen maanomistuskuvan kaltaiseksi.

KYLÄ JA ERÄMAA

Ne monet erilaiset erämaanomistusten nimitykset, joita edellä on käsitelty, ovat eräänlaisia merkkipaaluja muinaisten erämaiden pitkän historian varrelta. Nämä nimitykset tuovat esille kukin omalla tavallaan muinaisen pyyntielämän eri puolia, muotoja, asteita. 'Ansatiet', 'virkatiet', 'puutikat' yms. laitteet sisältävät eräkauden elannolliseen pienpyyntiin sovellettuja ikivanhoja pyyntitapoja ja yksinkertaisimpia maanvaltausmenettelyjä; 'kipsis' verojen ikä ja omituinen nimi viittaavat tällaisen pyynnin muinaiseen yleisyyteen Suomessa. Yhteiskuntahistoriallisesti kiintoisat 'päiväkunnat' edustavat ikäänkuin eräkauden elantotaloudellisen jakson korkeampaa astetta, mutta samalla ne ilmaisevat myöskin selvästi yksityistä erämaanomistusta ja sen verrannollista kokoa. 'Miehenosa' on kotoisin alkukantaisilta yhteispyynnin ja saaliinjaon ajoilta ja korostaa eräkauden valta-aikain erämaanomistuksen oikeudellista pohjaa: erämiehen oikeutta erämaahan ja saaliin hankintaan eli sitä mikä oli pysyvää muuttuvain olojen vaiheissakin. 'Oravimetsät' ovat pitkien turkiskauden ja jousimiesten aikojen tärkeimpiä omistuksia. Niiden edeltäjiä ovat ehkä olleet ne erämaanomistukset, joita tunnetaan vain Vanhanmuotoisesta tärkeästä 'kiltis' verosta ja joiden nimellisiä jäänteitä ovat olleet Karjalan kilttimaat. 'Maat' ja 'sarat' vihdoin sulkevat avaraan syliinsä kaikki meille tunnetut ja tuntemattomat muinaiset metsästysmaiden omistamismuodot.

Pitkinä muinaisaikoina on metsästysalueiden omistus ehtinyt monella tavoin muuttua ja vaihdella. Huonontuneita metsästysmaita tietenkin hyljättiin ja uusia parempia otettiin lakkaamatta käytäntöön; uusien valtausten johdosta saattoivat valtausten luonne ja nimityksetkin muuttua. Erämailla ja erämaanretkillä on ollut laajentumispyrkimyksiä. Varsinkin turkismetsästäjät lienevät pyrkineet vapaasti liikkumaan ja toimimaan laajoille pyyntialueille yksityisten erämaankappaleiden ulkopuolellakin; he ovat rohkeasti samoilleet ennen käymättömillä saloilla saalista ja seikkailuja etsimässä. Erämaiden ja metsämiesten vapaudessa on ollut muinaisten heimojen vapauden alkujuuria maassamme. Mutta erämaiden vapauden tunnustettuna pohjana oli sittenkin aina erämies ja hänen omistamansa erämaa.

Lopuksi turkiskaudenkin mahti rappeutui, 'jousesta' tuli vähitellen vain veronmaksajan nimitys, Savon 'oravanmaista' tuli kaskimaita ja vanhasta yleisestä metsänkäynnistä harvain ammatti. Mutta vielä oli jäljellä eräs pyyntiala valmiina astumaan häviäväin sijalle: kalastus. Sen saavuttaessa ensimmäisen paikan erämaaelämässä on varmaan tapahtunut kumoavia muutoksia erämaanomistuksessakin. Nyt on lähdetty etsimään hyviä kalavesiä yhtä kauas kuin ennen hyviä oravimetsiä, retket erämaille ovat järjestyneet kalojen pyyntiaikojen mukaan, jotka eri vesistöissä ovat olleet erilaiset. Tältä kannalta voi eräkauden jakaa kahteen suureen vaihekauteen: metsästyksen ja kalastuksen valtakauteen. Salot ja vedet ovat muinoin talousmaantieteellisesti ja taloushistoriallisesti kilpailleet keskenään ja kummassakin suhteessa vedet ovat voittaneet; vesistöt alkoivat entistä enemmän vetää puoleensa taloutta ja asutusta, salot yhä enemmän tyhjentyä saaliista ja metsämiehistä. Eräkauden lopulla oli jousimiehen sijasta tullut erämieheksi kalamies, "eräkalamies", josta asiakirjatkin puhuvat. Mutta ei ole liiaksi luokiteltava ja kaavoiteltava muinaisajan erämaa- ja erämiesoloja; niitä eivät ole ohjanneet kankeat säännöt, vaan elämän muuttuvat ja pakottavat tarpeet ja niiden käytännöllinen tyydyttäminen.

Tämä on erityisesti muistettava, kun on puhe kylän ja erämaan keskinäisistä suhteista eräkaudella. Erämies ei alkuaankaan ole ollut yksinomaan pyyntimies, vaan hän on ollut myöskin perheensä ja sukunsa jäsen ja kotikylänsä asukas. Eräkauden edellytyksiä eivät ole olleet ainoastaan itse erämiehet, vaan myöskin erämiesten kotipaikat. Eräkauden taloissa ja kylissä on todennäköisesti jo ikiajoista saakka harjoitettu alkeellista karjanpitoa ja kaski-, jopa peltoviljelystäkin, mutta tämä paikallinen talous ei vielä eräkaudella ole ollut sanottavan laajaa eikä ratkaisevan tärkeää, vaan on silloisten talojen ja kylien toimeentulo riippunut pääasiallisesti niiden erämiesten toiminnasta ja heidän erämaistaan. Yksityinen erämies puolestaan tarvitsi välttämättä kaikkea sitä tukea, mitä sukulaisuus, naapuruus ja ammatin yhteisyys kotikylässä voivat hänelle tarjota. Ilman oman kylän kollektiivista tukea yksityisen erämiehen turvallisuus ja Vapaus olisi ollut hyvin epävakaista laatua. Yksityinen erämaanomistus oli mahdollinen ainoastaan kollektiivisen omistuksen suojassa, minkä tulemme näkemään tarkastellessamme eri kylien ja pitäjien asukkaiden erämaanomistusten maantieteellistä sijaintia ja mikä muutenkin ilmenee erämaaliikkeen koko luonteesta ja tavasta. Samalla tavoin kuin muinaiskylissä yliomistuksen on katsottava kuuluneen kyläkokonaisuudelle, vaikka kylän yksityisillä taloilla olikin pysyvä käytännöllinen omistusoikeus rakennuksiinsa, pihamaihinsa sekä määrättyihin peltokappaleisiin ja niittyihin, samalla tavoin varmaan on oletettava kylän yliomistuksenkin ulottuneen kylän miesten omistamiin erämaihin. Jo kylän yhteisten velvollisuuksien ja verojen vuoksi, joita oli suoritettava aivan yleisesti eräkauden loppuaikoina ja nähtävästi useissa tapauksissa jo heimokautisissakin oloissa, eivät erämaanomistukset voineet päästä erilleen kotikylistään eivätkä kylät menettää ylioikeuttaan kylän miesten erämaihin. Erämaata katsottiin myöskin kylälle kuuluvaksi etuudeksi; erämaan irroittaminen kylästä olisi merkinnyt kylän taloudellisen voiman ja arvon menettämistä. Toiselta puolen oli yhtä luonnollista, että kylä kaikin voiminsa puolusti miestensä erämaanoikeuksia ja valvoi, ettei heille kuuluvia erämaita joutunut vieraisiin käsiin ja ettei vieraita omistajia päässyt tunkeutumaan kylään kuuluville erämaille.

Mutta kylä muuttui ja erämaa sen mukana. Kylän kehityksellä ja semminkin metsästyksen kanssa kilpailevien metsänkäyttötapojen, kuten kaskenpolton ja niitynraivauksen voitollepääsyllä kylän talouselämässä on täytynyt olla mullistavia vaikutuksia myöskin erämaiden omistukseen ja muuhun asemaan. Valitettavasti emme tunne riittävästi näitä suhteita, jotka näyttävät olleen hyvinkin monimuotoisia ja eri seuduilla erilaisia; ei ole aina helppo varmuudella erottaa, mikä piirre milloinkin todella kuuluu eräkauden ja mikä toisen talousmuodon oloihin.

Muinaisen suomalaisen ja yleisen pohjoismaisen kansanoikeuden mukaan metsäraivio, jota ei kolmeen vuoteen oltu käytetty, oli menetetty ja kuka hyvänsä sai ottaa sen viljeltäväkseen. Varsinaisia erämaita tällainen sääntö tuskin on voinut koskea, koska erämies arvatenkin hylkäsi erämaansa ainoastaan riistan puutteen vuoksi, jolloin erämaalla ei ollut arvoa muidenkaan erämiesten silmissä. Tämäkin seikka samoin kuin erämaiden erityiset nimet ja määrätyt rajat yhä vahvistavat sitä käsitystämme, että erämaat ovat alkuaan olleet pysyviä metsästysomistuksia, jotka menettivät tämän luonteensa vasta sen jälkeen kuin erämaa muuttui sellaiseksi alueeksi, jossa kaski-, niitty- ym. maataloudelliset edut tulivat pyyntietuja suuremmiksi. Sellaisista syistä erämaat eräkauden lopulla helposti kulkivat kädestä käteen. Muistamme, että Orihvedellä V. 1645 kerrottiin sielläpäin olevan kylläkin yleisenä tapana antaa takamaita tyttärien myötäjäisiksi. Se seikka, että erämaan kappaleita voitiin erikseen myydä tai muulla tavoin luovuttaa toiselle, ei ollut sen kummallisempaa kuin peltokappaleiden, niittyjen ym. tilusten myynti ja luovuttaminen talosta pois, mitä varsin suuressa määrin tapahtui pitkin keskiaikaa ja arvatenkin oli tapahtunut sitä ennenkin; siinä oli Vain pidettävä silmällä, ettei mikään kylä näiden muutosten vuoksi menettänyt veroapuansa ja verovoimaansa.[92]

Erämaiden kohtaloihin on kylämetsän muodostumisella ollut syvälle tuntuva vaikutus. 'Kylämetsällä' on tarkoitettu kylän lähimailla sijaitsevia ja kylän yhteisesti omistamia takamaita. Pysyviin kyläasumiin on nähtävästi ja alusta alkaen kuulunut tarpeellisia metsämaitakin. Kylämetsällä ja erämaalla on ollut selvä ero. Ne ovat olleet toistensa vastakohtia sikäli, että kun edellinen kuului erottamattomana osana kylän tiluksiin ja kylätalouteen, jälkimmäinen sijaitsi kaukana kylästä, oli erillään kylän tiluksista ja kylätaloudesta ja kuului erämiehen tai erämiesten kumppanuuskuntain yksityistalouteen.

Tätä vastakohtaa ilmaisevat myöskin nimitykset "takamaa" eli "ulkomaa" ja "erämaa". Edellisillä nimityksillä on ennen muinoin tavallisimmin tarkoitettu juuri kylämetsää. Ylä-Satakunnan erämaiden luettelossa v:lta 1552 mainitaan tarkasti erillään kylän yhteisesti tai yksityisten omistamat kylän lähellä olevat takamaat ja kaukana sijaitsevat yksityisten erämaat. Sama asiallinen ero ilmenee itse erämaillekin syntyneiden asumien metsänomistuksissa. V. 1601 Längelmäen Talviaistaipaleen mies sai sakkoa siitä, "että oli myynyt yhteistä ulkomaata, joka kuuluu kaikille hänen naapureilleen yhteisesti". Taajoissa 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla käydyissä Jämsän Yli-Muuramen Saukkolan kylän metsäriidoissa todettiin tämän kylän omistavan kylän etelä- ja pohjoispuolella "metsää ja takamaata" ja "sen lisäksi vielä erityisen ulkokappaleen (Vhrtiell) eli päiväkunnan nimeltä Patajärvi, jossa heidän paras maansa sijaitsee".

Ajan oloon erämaita joutui yhä kasvavassa määrässä kylämetsän asemaan. Vaikk'ei erämaan alkuperäinen omistaja olisi ollut talon mies, niinkuin hän useimmiten lienee ollut, saattoi talo esim. perinnön kautta tulla erämaan omistajaksi. Kaupallisillakin tavoin, joista edellä jo on mainittu, erämaanomistuksia siirtyi talojen ja kylien omistuspiiriin. Ratkaisevin tekijä tässä kehityksessä on kuitenkin varmaan ollut maataloudellisen metsänkäytön vastustamaton leviäminen, joka ilman muuta muutti erämaa-alueita kylämetsän luontoisiksi.[93]

Eräkauden maanomistuksellisen kehityksen yleisenä tuloksena oli se, että erämaiden kaukaistenkin omistamisessa ja jaossa jouduttiin seuraamaan samoja sääntöjä, joita noudatettiin rintamaiden omistamisessa ja jaossa. Näin on ymmärrettävä jo ennen mainittu Kulsialan käräjillä v. 1509 annettu tuomio, jolla "ulkomaa ja kalavesi" määrättiin jaettavaksi Olavi Heikinpoika Ritvalan ja saman kylän Heikki Olavinpojan ja heidän jakoveljiensä kesken: "miten he ovat osallisia rintamaahan, siten tulee heidän myöskin jakaa Pohjassa oleva ulkomaa ja kalavedet kukin osuutensa mukaan kahdentoista miehen tutkimuksen mukaisesti".

Muissa tunnetuissa tähän verrattavissa tuomioissa puhutaan vain 'ulkomaan' jakamisesta rintamaan mukaan, mutta sisältyy niihin epäilemättä myöskin erämaanomistuksia koskevia tuomioita, koskapa muunlaisia jakoja ei enää yleensä lainkaan esiinny. 'Jousien' ja 'miesten' mukaan lasketut osat erämailla olivat vähitellen muuttuneet rintamaan ja verojen mukaisiksi osiksi.[94]

Kieltämättä ovat verot olleet niitä kiinnikkeitä, jotka kaikkein lujimmin olivat pitäneet erämaita emäkyliensä yhteydessä ja alaisuudessa. Erämaat ja takamaat ovat olleet kylille ja niiden taloille tärkeitä omistuksia silloin kuin verot oli maksettava turkiksina, ja maataloudellisinakin aikoina sieltä läksi kylille ja niiden miehille monenlaista veroapua, siitäkin riippumatta, että erämaita saatettiin verottaa erikseen.

Alkavaan ja varttuvaan maatalouteen ja viljelysmaahan perustuva verotus muutti suuresti erämaiden taloudellisia suhteita. Mullistavin on siinä kohden ollut kaskiviljelyksen vaikutus. Kaskiverotus on ollut metsästysverotuksen tapainen sikäli, että vaikka se on ollut askel maataloudelliseen verotukseen päin, se kuitenkin samalla metsästysverotuksen tapaan on perustunut määrättyihin metsäalueisiin ja niistä saatavaan tuloon. Tästä metsästys- ja kaskiverotuksen läheisestä yhteenkuuluvaisuudesta on valaisevana todistuksena Savossa uuden ajan alussa käytännössä ollut jokavuotinen maaverotus (arvioverotus), joka oli täydellistä kaskiverotusta, mutta jolle silti olivat tunnusomaisia selvät aikaisemman metsästysverotuksen nimitykset (veronahat, oravanmaat yms.) ja muut eräkauden muodot ja tavat. Hämeen erämaiden historiassa taas on paremmin tunnettavissa varsinaisen peltoviljelyksen ja siihen määrätyllä lailla liittyvään karjanhoitoon perustuvan pysyvän maaverotuksen vaikutus.

Me emme näe hämäläisillä alueilla sellaista suurta ja yleistä siirtymistä metsästystaloudesta kaskitalouteen, joka on ollut ominaista laajoilla savolaisilla alueilla. Hämeen puolella kehitys kävi hitaammin ja tasaisemmin. Hämäläiset eivät olleet yhtä kärkkäitä kuin savolaiset muuttamaan erämaille ja alkamaan siellä uutta reipasta kaskitaloutta, vaan he pysyivät sitkeämmin vanhoilla kotisijoillaan, kyntivät siellä pieniä peltojaan, karhitsivat lähimailla olevia kaskiaan ja pitivät sukupolvesta sukupolveen erikseen erämaansa metsästystä ja kalastusta taikkapa vähitellen kaskeamistakin varten, milloin niin soveltui. Uusi maataloudellinen verotus heidän oloissaan läksi kylien ja talojen pysyvistä omistuksista ja taloudellisista eduista mieluummin kuin kaskimaista ja tilapäisistä kaskiyhtiöistä, joihin uusi verotus Savossa perustui. Kun erämaankäynti Hämeessäkin väheni ja muuttui sivuelinkeinoksi, luettiin erämaat vain lisäeduiksi uusia maataloudellisia veroja määrättäessä ja kylän kesken jaettaessa tai jäivät ne erikseen verotettaviksi, niinkuin tiedämme Ylä-Satakunnassa tapahtuneen.

ERÄMAIDEN ASIAKIRJAT

ERÄMAAT JA ESIVALTA

Suomen muinaisista erämaista ja muinaisesta erämaataloudesta on olemassa verraten vähän suoranaisia historiallisia asiakirjatietoja ja niitäkin vasta myöhäisiltä ajoilta, jolloin muinainen erämaatalous jo oli menettänyt merkityksensä. Välillisiä asiakirjoja, sellaisia jotka tavalla tai toisella sivuavat muinaista erämaatalouttakin, sen sijaan on epälukuisia. Edellä se on tullut todetuksi monissa paikallisissa yksityiskohdissa ja tullaan edempänä toteamaan toisissa.

Mutta erämaakysymyksillä on laajempiakin historiallisia näköuria maamme yleisiin kehitysvaiheisiin. Kun erämaat ovat olleet sidotut maan ja alueen käyttöön, eivät varsinkaan maan valtiollisten rajain muutokset ja sisämainen aluekehitys ole voineet olla vaikuttamatta erämaiden asemaan historiallisina aikoina. Otaksuttavasti on jo kristinuskon ja Ruotsin vallan vakautuminen maamme lounaisimmassa osassa – Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa – tuonut muutoksia erämaiden käyttöön muuttuneiden valtapiirien kosketusseuduilla. Sitten on Hämeen valloituksesta johtunut Ruotsin ja Novgorodin valtaraja tai rajavyöhyke halaissut erämaa-alueitakin Kymenjoelta Pyhäjoelle käyvässä suunnassa ja asettanut erämaankäytölle uusia ehtoja kummallakin puolella rajaa tai rajavyöhykettä. Kalastusoikeuksien ja majavanpyynnin järjestely Etelä-Karjalassa oli tärkeimpiä valtiollisen sopimuksen kohtia Pähkinäsaaren rauhankirjassa v. 1323, ja samassa rauhassa määrätty rajasuunta muutti täydellisesti koko Itä-Suomen myöhemmän erämaakehityksen. Suomen itärajan historia on myöhäisiin aikoihin saakka ollut samalla erämaidenkin historiaa, ja voisipa melkein sanoa, että Perä-Pohjolan ja Lapin historia tuskin muuta onkaan kuin niiden erämaiden historiaa.[95]

Ruotsin yhteyteen joutuneessa osassa maatamme valloitusta seuranneen verotuksen ja hallinnon kehitys toi mukanaan uusia muutoksia siihenastisten erämaiden valtaus- ja käyttöoloissa. Asiakirjoista nähdään, että maan sisä- ja pohjoisosissa, alkuaan ilmeisesti kaikilla hämäläisillä ja karjalaisilla asutusalueilla, on vanhimmat verot kauttaaltaan suoritettu erämiesten (jousien) mukaan ja erämaantuotteilla, pääasiallisesti turkiksilla. Verotuksen painopisteen sitten siirtyessä metsästyksestä maanviljelykseen, jousimiehistä kyliin ja taloihin, erämaatkin menettivät itsenäisen merkityksensä ja suurelta osalta kytkeytyivät kyliin ja taloihin, joko siten, että verottaja sisällytti erämaat kylien ja talojen verotettaviin etuihin, tai niin, että verolliset itse tahtoivat pitää erämaaetuja hallussaan verokuormansa keventämiseksi. Erämiehen valinnanvapaus oli siten supistunut määrättyihin rajoihin. Erämaita ei voitu enää ottaa ja jättää niin helposti ja vapaasti kuin ennen; nyt oli erämaata käytettävä hyväksi niin kauan kuin siitä oli vähänkään hyötyä.

Nämä muutokset eivät voineet olla vaikuttamatta itse erämaatalouteenkin. Kun verokylistä ja -taloista muodostettiin pysyviä verokuntia ja veropitäjiä ja niistä vielä kyhättiin kihlakuntia ja linnaläänejä, erämaatkin tulivat vastaavalla tavalla jaetuiksi verokuntien, veropitäjien ja kihlakuntien kesken ja sidotuiksi niihin. Siten koko erämaatalous ikäänkuin jähmettyi paikalleen.

Moni verokunta ja veropitäjä tuli täten erämaittensa vuoksi saamaan mielivaltaiselta ja kummalliselta näyttävän alueellisen muodon, josta erämaiden tuntu ja luonne kului pois vasta vuosisatojen kuluessa uusien verokylien ja -pitäjien muodostuessa jatkuvan uudisasutuksen pohjalle. Tällä tavoin historiallisesti järjestetyissä oloissa muinaisten heimojen erämiesten valtausoikeus ja kilpailu kaukaisilla erämaiden äärillä aikaa myöten laantui ja entinen erämaan kulku ja elämä joutui unhoon. Erämaiden omistus ja käyttö tuli siten lopuksi riippuvaksi kruunusta sekä sen asettamista rajoista ja muista ehdoista.[96]

Historiallisista kertomuksista ja asiakirjoista selviää, että meidän maallamme on ollut huomattava osuus pohjoisten maiden muinaisessa turkiskaupassa. Tästä kaupasta alkaa näkyä tietoja jo kansainvaellusten aikana, mistä pitäen sitä on jatkunut keskiajan lopulle saakka ja vähemmässä määrässä vielä myöhempiinkin aikoihin. Vanhimmissa historiallisissa tiedoissa Pohjois-Euroopan turkiskaupasta tosin ei erikseen mainita meidän maatamme. Mutta kun toisaalta tunnetaan, että tuota kauppaa välittivät Itämeren muinaiset merenkävijät, Gotlannin ja Birkan kauppiaat ja yleensä retkeilevät viikingit edeltäjineen ja perijöineen, joiden "itätiet" kulkivat Suomenlahden ja Laatokan vesien kautta, ja kun toisaalta arabialaiset maantieteilijät 800-luvulta alkaen useamman vuosisadan kuluessa kuvailevat turkiskaupan kulkua kaukaisesta pohjolasta Mustanmeren ja Kaspianmeren takaisiin maihin, ei voida kernaasti olettaa, että Suomen turkiseläimiä vilisevät erämaat olisivat jääneet mainittujen kertomusten aikaisen turkiskauppapiirin ulkopuolelle.

Hämäläisten kuuluisa riita piispalle maksettavasta "neljännestä nahasta" 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa on todistuksena siitä, että turkisverotus oli vielä siihen aikaan voimassa Hämeen rintamaillakin ja että arvokkaitakin turkiksia oli sieltä silloin yleisesti saatavissa. Koko 1300-luku voitanee vielä lukea maamme turkiskauden kukoistusaikaan; sillä vuosisadalla turkisten vienti täältä näyttää saavuttaneen huippunsa ainakin alueellisen levinneisyytensä ja kaupallisen tärkeytensä puolesta. Seuraavalla vuosisadalla ei turkiskaupalla enää ainakaan maamme etelämmissä osissa ole ollut ensisijaista merkitystä, ja uuden ajan alussa turkiskausi eteläisessä Suomessa oli jo käytännöllisesti katsoen päättynyt ja koko erämaatalous siinä muodossaan maan keskimmäisissäkin osissa joutunut rappion tielle.

Turkiseläinten pyynnin ja kaupan väheneminen ei kuitenkaan sinänsä merkinnyt kaiken erämaatalouden lakkaamista. Oikeammin sitä on pidettävä vain erämaatalouden muutoksena, paluuna sen omalle alkuperäisemmälle, elannolliselle asteelle. Vähenneen turkiseläinten metsästyksen sijaan jäi erämaanomistuksille suuri arvo etenkin kalastusalueina. Suomen järvialueella on useimpiin muinaisiin erämaanomistuksiin kuulunut luonnollisesti kalavesi, ja kalastus on eräkauden loppuaikoina siellä ollut tärkein erämaatalouden haara. Elannollisen arvon lisäksi on erämaakalastuksella ollut kauppataloudellistakin arvoa; kuivatut hauet ja monenlaiset muut kalatuotteet ovat aikoinaan kuuluneet maamme yleisimpiin vientitavaroihin ja näillä tuotteilla on maamme vesiseuduilla ollut tärkeä sija veroparselien joukossa. Näihin eräkauden vaiheisiin palaamme tarkemmin myöhemmissä yhteyksissä.

Erämaatalouden yleinen taantuminen maassamme johtui kuitenkin pääasiallisesti pysyvän asutuksen leviämisestä. Vielä keskiajan alkupuolella koko maavyöhyke Pohjanlahdelta Laatokan taakse oli yhtämittaista erämaa-aluetta, jossa täplinä olivat lounais- ja etelärannikon, Kokemäenjoen varsien, eteläisen Hämeen järviseutujen, Saimaan kulmakkeen, Vuoksen laakson ja Laatokan lahtien asumakeitaat. Tällä erämaavyöhykkeellä harjoitettiin kaikkialla erämaataloutta, niinkuin turkisverojen yleisyydestä suurimmassa osassa tätä vyöhykettä voi päättää. Mutta jo historiallisen järjestyksen alkuajoilta saakka kiinteä asutus korkeampine talousmuotoineen oli alkanut levitä vanhempien asutusten välimaille sekä vierittää asutuksen yleistä rintamaa yhä edemmäksi asumattomaan pohjoiseen päin. Tämä asutusliike oli kahta päälaatua: (1) kansan vapaata omaehtoista asutusta, joka luonnonmukaisesti enimmäkseen levisi vanhoista asumista ja joka niveltyi niihin, ja (2) kruunun tai maallisten ja kirkollisten valtaherrojen valtakunnallisissa, hallinnollisissa tai suurtaloudellisissa tarkoituksissa järjestämää ja ohjaamaa asutusta, joka suuntautui asumattomille alueille, jopa usein kaukaisillekin syrjä- tai rajaseuduille.

Edellinen eli kansan omaehtoinen asutustoiminta perustui perinnäisiin heimollisiin maanomistustapoihin. Niiden mukaan näyttää suurille erämaille, jotka olivat "ei kenenkään maata", saaneen asettua omalla vastuullaan asumaan ja viljelemään kuka hyvänsä. Kylän tai pitäjän piirissä tai heimon ylivallan alaisella alueella taas kylän tai pitäjän tai heimon mies sai vallata ja pitää hallussaan omistamatonta tai käyttämätöntä maata niin kauan, kuin hän sitä tosiasiallisesti käytti hyödykseen. Riistoelinkeinojen kestäessä maan tosiasiallinen valtaus ja käyttö olivat sen omistamisen pätevin ja luonnonmukaisin perustus. Kun vallatun maan käyttö lakkasi ja pysyi sellaisena esim. kolme vuotta, niinkuin eräisiin maanvaltauksiin nähden on ollut muinaisena tapana, oli maa vapaana toisen vallattavaksi; toiselta puolen taas pysyvä käyttö ja nautinta loi pysyvää omistusta.

Vanhoilta rintamailta lähtevä vapaa asutusliike varmaan noudatti mainitunlaisia oikeusohjeita. Pysyviä uudisasumia voitiin siis perustaa omistamattomalle tai muihin tarkoituksiin käyttämättömälle paikalle, joita erämaatalouden taantuessa varmaankin ilmaantui yhä lukuisammin. Ensi sijassa asutus arvatenkin levisi tuttuja eräteitä pitkin asuttajien omille vanhoille omistuksille; erämaanomistuksista tuli vähitellen uudisasumia ja erämiesten teistä asutusteitä.

Todennäköisesti juuri tällä tavoin asutus keskiajan kuluessa levisi hämäläisiltä pesäseuduilta enemmän tai vähemmän yhdenjaksoisesti päävesistöjen varsia pitkin pohjoiseen päin, Kyrösjärvellä Ikaalisten puolelle, Näsijärven rannoilla Muroleen seuduille asti, Längelmävedellä Orihveden paikkeille ja Päijänteen vesistöillä Jämsään ja Hartolaan saakka. Varsinaisen erämaatalouden raja kaikilla näillä tahoilla vastaavasti väistyi pohjoiseen. Saimaan vesistön ja Laatokan puolella kansanomainen asutusliike on ollut erittäin nopeaa ja voimakasta, koska Karjalassa ja Savossa vallitseva kaskiviljelys jo itsessään oli liikkuvaa ja asutusta yhä uusille alueille ajavaa. Koko tätä asutusliikettä, niin itse asutusta kuin sen tapaa ja aikaakin, voidaan historiallisten asiakirjojen, paikannimien ja muun vertailuaineiston avulla lukuisissa tapauksissa yksityiskohtaisesti seurata, niinkuin myöhemmin tulee näytettäväksi. Suurin osa maamme asutusta on epäilemättä tapahtunut tällaisella omatoimisella kansanhistoriallisella tavalla.[97]

Maallisen ja kirkollisen esivallan puolesta ja nimessä keskiajalla Suomessa suoritetusta uudisasutuksesta on hajanaisia tietoja ruotsalaisen valloituksen alkuajoilta saakka aina keskiajan lopulle. Tällä asutustoiminnalla on ollut monenlaisia tarkoituksia: yksinäisiä uudistaloja ja ryhmäasumia perustettiin kruunun- tai piispankartanoiden ylläpitämiseksi, maan rajaseutujen turvaamiseksi, majapaikoiksi asumattomissa seuduissa kulkevien teiden varsille sekä etenkin suurten takamaiden ja yhteismaiden kansoittamiseksi ja verottamiseksi. Keskiajan kruunun asutustoiminnan jälkiä havaitaan melkein kaikilla maamme eteläosan kulmilla. Hämäläisillä alueilla on vanhin sellaista uudisasutusta koskeva tieto v:lta 1303, jolloin Birger kuningas Suomen käskynhaltijalle Niilo Antinpojalle osoittamallaan käskykirjalla turvasi kolmen miehen oikeudet niihin uudisviljelyksiin, joita he edesmenneen käskynhaltijan Haraldin luvalla olivat perustaneet "Hämeen metsiin" (Satakunnan–Etelä-Pohjanmaan rannikolle). V. 1411 Eerik kuningas antoi kaksi julistuskirjaa, joista toisessa vahvistettiin ne metsien luovutukset Hämeessä, joita Waldemar Djekn oli kuninkaan puolesta tehnyt vanhoja kyliä autioiksi saattamatta; samanlaisen julistuksen antoi kuningas Kaarle Knuutinpoika v. 1452 sovittamalla määräykset Olavi Niilonpoika Tavastin tekemiin maanluovutuksiin. Lopulla 1300-lukua oli huomattava kruunun asutustoiminta käynnissä Hattulan ja Ylisen kihlakunnan pesäseutuja erottavassa tilavassa "Kolmen kihlakunnan rajan" takamaassa ja samanlaista toimintaa jatkui Ylisen kihlakunnan takamailla 1400-luvun lopulle saakka.[98]

Kruunun miesten uudisasutuspuuhat eivät voineet olla läheisesti koskematta silloisen Hämeen erämaanomistuksia. Ruotsissa olivat alkuaan "ei kenenkään maaksi" katsotut suuret takamaat, ns. "allmänningit" (yleismaat), jo varhain tulleet jaetuiksi pitäjien, kihlakuntien, maakuntien kesken, joilla kullakin siten oli oma rajoitettu 'allmänninginsä'. Ruotsin vanhojen maakuntalakien aikana oli maakunnilla ja muilla alueellisilla yhdyskunnilla luja oikeus ja valta alueihinsa. Göötan maakunnissa kuitenkin jo 12. vuosisadalla kuninkaat vaativat itselleen kolmannesta yleismaasta, ja sellainen määräys otettiin valtakunnalliseen Maunu Eerikinpojan maanlakiin v:lta 1352. Niissä Ruotsin seuduissa, joissa ei maakuntalaitos ollut täydelleen järjestynyt, kuten esim. Länsi-Pohjassa, oli kruunun ja sen valtaa käyttävien suurten valtaherrojen helppo kruunun nimessä harjoittaa tehokasta uudisasutusta. Samalla tavoin kruunun uudisasutus kävi laatuun valloitetussa Suomessa. Ruotsalaisen valloituksen kautta vanhempi heimojen yliomistus taka- ja erämailla, mikäli sellaista yliomistusta tai ylivaltaa oli ollut, syrjäytyi itsestään ja sen sijaan astui uusi yliomistus, kruunun yliomistus eli "kuninkaan yleismaan" oikeus. Täten näyttäisi siltä, kuin kruunu olisi voinut perustaa uudisasutuksiansa Hämeessäkin mihin tahansa, missä vain siihen soveltuvia alueita tavattiin. Todellisuudessa ei kuitenkaan menetelty niin mielivaltaisesti, vaan asutettiin joko kokonaan asumattomia maita tai "entisten omistajien jättämiä" tai "uudelleen viljeltäviä" metsiä (varmaan entisiä kaskimaita), jolloin asutusoikeus ilmeisesti perustui kansanomaiseen käyttöoikeuteen. Asiakirjoista myös näkyy, ettei uudisasutuksella tahdottu loukata vanhempien kylien tai yksityisten metsä- ja takamaanoikeuksia. Erämaantalouden suuren merkityksen vuoksi keskiajalla tahdottiin suojella näitä oikeuksia. Mutta vanhalle erämaanomistukselle ja erämaataloudelle uusi kruunun asutusliike kuitenkin ajan pitkään merkitsi kaikinpuolista menetystä ja häviötä.[99]

Suomen järvialueen erämaiden ensimmäinen suuri asutuskausi oli uuden ajan alussa, ja sen alkuunpanijana oli Ruotsi-Suomen silloinen kuningas Kustaa Vaasa. Suomen itäisiä rajoja lakkaamatta uhkaava vaara, joka Kustaa Vaasan hallituskautena yhä pysyi, saattoi hänet ajattelemaan asumattomien rajaseutujen puolustamisen vahvistamista pysyvän asutuksen avulla, mikä keino oli vanhastaan tunnettu monessa valtakunnassa ja keskiajalla jossakin määrin tullut käytetyksi Suomessakin kaakkoisten rajojen puolella. Mutta Kustaa Vaasan hallinnolla oli laajoja taloudellisiakin pyrkimyksiä, joihin tärkeänä osana kuului huolehtiminen kruunun verotuloista siten, että vanhojen kylien ja talojen verokykyä heikentävää liikakansoitusta ja pirstoutumista ehkäistiin ohjaamalla asutusta ahtaista kylistä erämaille ja että kruunun verotuloja koetettiin lisätä uusien verotilojen perustamisella erämaille. Kruunun toimintaa erämaiden asuttamiseksi kannustivat varmaan myöskin erämaiden omistusoloissa syntyneet etujen ristiriidat, joita sattui erämaiden vanhojen käyttäjien ja sinne eri tahoilta hiljalleen tunkeutuvan kansan oma-aloitteisen taloasutuksen kesken ja jotka usein puhkesivat verisiksi väkivaltaisuuksiksi; tämä epäkohta oli uuden ajan alussa tullut huutavaksi ja vaati erämaaolojen uudelleen järjestämistä. Kruunun uudisasutustoimintaa helpottivat vanhat asutusperinteet, joita uudessa asutuksessa voitiin jatkaa. Kuninkaan mahtipontinen julistus Ruotsin ja Suomen asumattomien erämaiden kuulumisesta "Jumalan, Meidän ja Ruotsin kruunun omiksi" (1542) ei meidän maahamme nähden sisältänyt mitään aikaisemmista käsityksistä poikkeavaa erämaiden omistusoloja mullistavaa periaatetta; meikäläisissä oloissa tuolla julistuksella on ollut vain muodollista merkitystä. Todellisen asutusmullistuksen Suomessa sai aikaan vanhoja tapoja noudattava, mutta uudella tarmolla toteutettu käytännöllinen toiminta.

Varmaa on, ettei Suomen erämaiden kysymys uuden ajan alussa olisi saanut suurisuuntaisia mittojaan, ellei sen liikkeellepanevana voimana olisi ollut Kustaa Vaasan väkevä tahto. Yhtä varmaa lienee, ettei kuninkaan tahto olisi voinut toteutua Suomen kaukaisilla erämailla, ellei sillä taas olisi ollut tarmokkaita ja kyvykkäitä paikallisia toimeenpanijoita. Kuningas tosin tunsi keinot, millä hän sai liikkeelle vastahakoiset ja saamattomat palvelijansa, mutta kuninkaalla oli sellaisiakin auttajia ja luottamusmiehiä, jotka oma-aloitteisesti ja kaukokatseisesti pystyivät hoitamaan vaikeita ja laajoja asutuskysymyksiä. Heistä on ennen muita mainittava Kustaa Fincke, joka Savonlinnan käskynhaltijana joutui ratkaisevalla tavalla suorittamaan Pohjois-Savon ja Kainuun asuttamisen ja Hollolan kihlakunnan tuomarina tehokkaasti myötävaikutti hämäläisen kihlakuntansa erämaiden asutukseen. Yhtä korkeaa arvolausetta ei voida antaa Laukon herralle Juha Knuutinpoika Kurjelle, joka Etelä-Suomen laamannina oli vastuussa Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen erämaiden asutusasioista; asutuskysymyksen tärkeässä vaiheessa kesällä 1551 kuningas uhaten läänitysten peruuttamisella antoi hänelle ankarat moitteet leväperäisyydestä erämaa-asiassa, ja nähtävästi olikin nuhteista apua.

Tehtäväämme ei tässä kuulu tuon laajan ja maamme koko historiaan syvästi vaikuttavan erämaanasutuksen vaiheiden esittäminen. Aivan lyhyesti vain mainittakoon, että varsinainen ratkaiseva asutuskausi on ollut 1550-luvulla. Kruunun järjestämä asutusliike alkoi Pohjois-Savon erämailla, jonne jo v. 1545 oli perustettu Tavinsalmen kuninkaankartano ja v. 1548 muodostettu samanniminen veropitäjä; seudun Kuopionniemelle rakennettua uutta kirkkoa mainitaan v. 1552, Poliittisista syistä tätä savolaisväestön siirtoa jatkettiin Kustaa Fincken johdolla yhä pohjoisemmaksi itäisiä rajaseutuja pitkin. Muuttoliike sinne alkoi v. 1550 ja kymmenen vuotta myöhemmin oli sinne syntynyt Oulujärven veropitäjä. Näiden alkutapahtumien jälkeen jatkuva asutusliike sai idästä länteen kääntyvän suunnan ja senkin toteuttajaksi tuli ensi sijassa savolaisväestö, jolla muutenkin erityisenä kaskenviljelijänä oli parhaat edellytykset uudisraivaajan tehtäviin.

"On luultu – Hannes Gebhard kirjoittaa –, että tämä uudisasuttamisen into on ollut kuningas Kustaa I:sen ja hänen voutinsa Kustaa Fincken yksinomaista ansiota, siten että savolaiset ainoastaan heidän houkutuksestaan ja tyrkytyksestään olisivat lähteneet erämaihin. Mutta miksi eivät nämä kuninkaan houkutukset saaneet hämäläisiä liikkeelle edes heidän omille takamailleenkaan, vielä vähemmän etemmäksi? Syy on juuri etsittävä siitä, että hämäläiset olivat tottuneet asumaan kylissä ja saamaan leipänsä kotinurkissa olevista pelloistaan, jota vastoin savolaisten elämäntapoihin erämaan elämä paremmin soveltui. Tätä savolaisten omaa halua uudisasutuksen levittämiseen todistaa se seikka, että heitä oli jo v. 1531, so. ensimmäisinä vuosina, joilta meillä on tietoja, Oulunjärven tienoilla verotettuina... Näemme tästä, että savolaiset olivat innokkaita erämaitten valloittajia jo ennen kuin kukaan muu oli heitä siihen tyrkyttänyt.

"Se on siis kuningas Kustaa I:n ja Kustaa Fincken ansiota, että he oivalsivat tämän savolaisten asutusinnostuksen suuren tärkeyden ja rupesivat sitä yllyttämään ja järjellisesti ohjaamaan."

Ensimmäinen ryhmä savolaisia uudisasukkaita saapui Pohjois-Hämeen erämaille keväällä 1551. Siellä sekä Korsholman läänin erämailla Keski-Pohjanmaalla syntyi kahnauksia ja verisiä yhteenottoja savolaisten uudisasukkaitten ja erämaiden hämäläisten omistajien kesken, mutta nähtävästi Kustaa Fincken toimesta asuttamista kuitenkin voitiin menestyksellisesti jatkaa melkoiseksi osaksi Hämeen rintamailtakin käsin, ja v. 1560 oli Pohjois-Häme järjestetty uudeksi suurialaiseksi Rautalammin veropitäjäksi. Kerran alkuunpäässyt asutusvirta jatkui Ylä-Satakunnan erämaille saakka, ei kuitenkaan enää minään yhtenäisenä savolaisrintamana, vaan yksityisten savolaisten tulokkaiden hajanaisena suotamisena etelästä tulevan vapaan tai kruununmiesten ohjaaman länsihämäläisen asutuksen sekaan. Uusi koko Koillis-Satakunnan käsittävä Ruoveden veropitäjä tuli muodostetuksi vasta v. 1571.[100]

Tässä yhteydessä on lyhyesti muistettava myöskin vapaamiesluokan eli aatelin osuutta erämaanhistoriassa.

Kaikki asiakirjalliset tiedot, mitä meillä on hämäläisten eräkaudesta, koskevat oikeastaan vain sen häviämisilmiöitä. Jo turkiskaupan syntyminen, joka on ollut niin käänteentekevä tapaus eräkauden kehityksessä ja josta eräkauden ulkonainen kukoistuskausi on alkanut, oli alkuperäistä, elantopyyntiin perustuvaa eräkautta häiritsevä ja hävittävä tekijä.

Turkiskaupan välttämättömiin edellytyksiin kuuluivat tätä kauppaa välittävät ja johtavat kauppiaat. Tämä uusi kauppatalous ei ajanpitkään voinut rajoittua vain erämiesten ja vieraiden kauppiaiden keskinäisiin määräaikaisiin asioimisiin tietyillä kauppapaikoilla, vaan omassa maassa, erämiesten omassa joukossakin, muodostui turkiskaupan nojalla vähitellen johtava luokka, rikastuva ylimystö, joka monin tavoin osasi käyttää hyväkseen turkiskaupan ja erämaatalouden tarjoamia etuja. Niin jouduttiin siihen, että turkiskaupasta ja erämaiden käyttämisestä oli keskenään kilpailemassa omia ja vieraita, suuria ja pieniä, kauppiaita ja ylimyksiä, maallikkoja ja kirkon miehiä.

Turkisten hankinta ja kauppaan toimittaminen oli keskiajan vapaamiehille erittäin sopiva ja edullinen toimiala. Kruunun palvelustehtävissä, monien hajallaan sijaitsevien tilojensa valvomisessa lukuisat vapaamiehet olivat tottuneet alituisesti liikkumaan laajoilla alueilla. Sisämaan seuduilla he saivat palkka-, vero- ym. tulonsa suureksi osaksi maan arvokkaimman vientitavaran muodossa, turkiksina. Kaupallisen yritteliäisyyden ja hyötymisen tilaisuuksia ei vapaamiehiltä siten puuttunut.

Sisämaassa olevat keskiajan vapaamieskartanot ja talot ilmeisesti jo alun perin ottivat tehokkaasti osaa erämaiden valtaamiseen ja käyttämiseen. Pitkin keskiaikaa nähdään vapaamiesten lakkaamatta haalivan käsiinsä erämaita. Muutamalla rovolla vapaamiehet ostelivat pois köyhien talonpoikien erämaita. Erämaankappaleet kelpasivat erinomaisesti tuomareille ja muille herroille sakkorahojen vastikkeeksi. Keskiajan loppupuolella näyttää vapaamiesluokalla ja muilla mahtimiehillä olleen yliote sisämaiden turkiskaupassa ja melkeinpä koko erämaataloudessa. Sillä tavoin valmistui eräältä osaltaan kansanomaisen erämaajärjestelmän häviö.

Mustankirjan luettelossa Satakunnan erämaista 1400-luvun puoliväliltä edustavat tätä kehitystä Pentti Lyytikänpojan suuret ja monien vähempien ylimysten pienemmät erämaanomistukset. Itäisemmillä hämäläisillä alueilla ovat Vastaavia samanaikaisia, osittain nähtävästi aikaisempiakin tapauksia Vanhan Vanajan kartanoiden ja etenkin Lammin Porkkalan Tavastien eri tahoille ryhmittyneet suuret erämaanomistukset. Uuden ajan alussa laadituissa hämäläisten kihlakuntien erämaaluetteloissa mainitaan erikseen aatelisten erämaina ainoastaan Hollolan kihlakunnan erämailla Pohjois-Hämeessä olevat 14 omistusta, joista 9 tuli sillä kertaa asutetuksi. Aatelin erämaanomistuksia oli siihen aikaan lukuisasti muillakin Hämeen erämaiden äärillä, niinkuin paikallisissa erämaanomistusten selvityksissä tulemme myöhemmin toteamaan.

Aatelin kiinnostus erämaihin ilmenee selvimmin siitä intohimosta, millä se riensi perustamaan itselleen lampuotitiloja asutettaville erämaille uuden ajan alussa. Jo v. 1560 oli aatelilla hallussaan Rautalammin veropitäjässä 67 lampuotitilaa eli puolet koko veropitäjän verotilallisten luvusta. Tällaista kehitystä koetettiin kruunun taholta hillitä ja ehkäistä mm. julistamalla, ettei aatelin lampuotien kalastusoikeus erämailla sen enempää kuin tavallisten verotalonpoikienkaan erämaankäyttö sisältänyt mitään omistusoikeutta erämaihin eikä siis tuottanut rälssioikeutta aatelin lampuotiensa käyttämille erämaille perustamille tiloille. Samoin Juhana kuningas useissa käskykirjeissään kielsi Hämeen talonpoikia myymästä erämaitaan rälssin alle.

Erämaiden maataistelussa aateli kuitenkin tavallisesti veti pitemmän korren ja siten se lampuotiensa välityksellä pysyi viimeiseen saakka erämaatalouden huomattavimpina harjoittajina Hämeen erämailla.[101]

Suuren asutusliikkeen yhteydessä erämaiden olot muissakin suhteissa joutuivat kruunun huomion kohteeksi. Siitä ovat todistuksena erityiset erämaaluettelot, joita laadittiin asutustoiminnan ensi aikoina, pääasiallisesti v. 1552 ja sitä lähinnä seuraavina vuosina asuttavaksi kelpaavista ja asutukselle luovutettavista sekä asuttavaksi kelpaamattomista erämaista. Kuninkaalle v. 1552 lähettämässään kirjelmässä Kustaa Fincke Hämeen erämaista puheenollen kertoo, että erämailla on muutamin paikoin hyvä kalavesi ja ettei kaikkialla ole tilaisuutta pellon ja niityn tekoon, jotta joku voisi siihen asettua; Fincke oli senvuoksi kuninkaan nimessä sallinut erämaanomistajien nauttia ja käyttää näitä kalavesiään entiseen tapaan. Siitä saisi kuningas enemmän tietää ratsuvoudeilta Pelle Pietarinpojalta ja Hannu Olavinpojalta sekä Juha Knuutinpojalta (Kurjelta) ja Antti Westgöteltä, "jotka T. Kunink. K:nne kirjallisen käskyn mukaan ovat käyneet, tarkastaneet ja merkinneet kirjaan ne erämaat". Erämaiden entistä tarkempaa silmälläpitoa osoittavat myöskin näiltä ajoilta peräisin olevat Ylä-Satakunnan ja Hämeen erämailla vuosittain käyneiden kalaveron maksajien luettelot.

Joukko edellä mainittuja luetteloita on tullut talteen valtionarkistoon. Niiden luokkaan kuuluvat tavallaan eräät toiset historialliset luettelot, jotka eräiltä puolilta valaisevat muinaisia erämaanoloja ja lisäävät Varsinaisten erämaaluettelojen arvoa. Tarkoitamme Mustankirjan luetteloa Ylä-Satakunnan erämaista 1400-luvun puoliväliltä, Savon merkillistä maakirjaa v:lta 1561 ja Vatjan viidenneksen verokirjan Käkisalmen lääniä koskevaa osaa v:lta 1500. Niin puutteellisia ja vaillinaisia kuin kaikki nämä asiakirjat ovatkin Varsinaisissa erämaankysymyksissä, ne yhdessä kuitenkin muodostavat ainoalaatuisen ja mitä arvokkaimman historiallisen muistomerkin maamme eräkaudelta.[102]

Kun tässä teoksessa tullaan myötäänsä käymään näillä maamme eräkauden ja asutuksen historian runsaasti heruvilla tietolähteillä, on syytä seuraavassa valmistavasti tutustua näiden asiakirjojen yleiseen laatuun ja sisällykseen erikseen kullakin historiallisella erämaan alueella.

MUSTAN KIRJAN LUETTELO SATAKUNNAN ERÄMAISTA

Turun tuomiokirkon tunnetun Mustankirjan lopussa on merkillinen luettelo Ylä-Satakunnan erämaista. Luettelo on laadittu keskiajalla usein mainitun ylimyksen Pentti Lyytikänpoika Djeknin aikana. Hänen nimensä esiintyy asiakirjoissa vv. 1436–1460; vuosien 1442 ja 1453 välisellä ajalla hän oli Ylä-Satakunnan tuomarina. Pentti Lyytikänpoika oli aikansa tunnetuimpia maaylimyksiä Suomessa ja hän omisti useita taloja Ylä-Satakunnassakin; hänestä lienee saanut nimensä Pirkkalan Penttilä, joka todennäköisesti on ollut jonkin aikaa hänen asuinkartanonaankin. Luettelon laatimisaika on todennäköisesti ollut v:n 1450 vaiheilla, mahdollisesti jo 1440-luvulla.[103]

Luettelon nimikkeessä sanotaan: "Nämä ovat ne metsät, jotka kuuluvat Satakuntaan, kukin nimeltään kirjoitettuna." Vaikka nimikkeessä näin puhutaan Satakunnasta, koskee luettelo kuitenkin ainoastaan Ylä-Satakuntaan kuuluvia erämaita. Ala-Satakunnasta ei tunneta mitään erämaaluetteloja, eikä siellä tiettävästi puheena olevina aikoina ole harjoitettukaan sentapaista erämaataloutta kuin Ylä-Satakunnassa. Huomattakoon kuitenkin, että Ala-Satakunnankin piirissä on ollut erämaita, vaikka ne ovat pääasiallisesti olleet yläsatakuntalaisten valtaamia. Vastavuoroon alasatakuntalaisetkin ovat sekä omassa maakunnanosassaan että Ylä-Satakunnassa ja Hämeessä saakka omistaneet takamaita, mutta ne ovat olleet maataloudellisia tiluksia, joilla ei historiallisina aikoina ole ollut sisämaalaisten erämaatalouteen verrattavaa tehtävää.[104]

Asiakirjamme nimikkeestä ja sisällyksestä näkee, että se on laadittu verotustarkoituksessa, tarkemmin sanoen erämaiden verottamisen tarkoituksessa. Verotettavana olivat 'metsät', ja niistä oli maksettava veroa 'miehenmetsien' mukaan. Ylä-Satakunnan asuttujen seutujen verotus oli jo kauan ennen Mustankirjan luettelon laatimisen aikaa sivuuttanut erämaatalouden asteen ja ehtinyt maataloudellisen verotuksen asteelle. Luettelossa mainitut erämaat olivat jo poikkeuksellisia omistuksia, joista veroa suorittivat ne, joilla sellaisia omistuksia vielä oli käytössä. Kun Veronmaksajia on luettelossa merkitty vain 67, näkee siitäkin, ettei kysymys tässä tapauksessa enää ollut mistään yleisestä pääelinkeinosta ja sen verottamisesta.

Toisessakin suhteessa tarkastettava luettelo sisältää vanhaa jäämistöä. Mustassakirjassa olevan "Kyrön oikeutta" eli Ylä-Satakunnan pitäjien papinsaatavia koskevan selonteon mukaan oli papille maksettava mm. "leiviskä tuoretta kalaa niiltä, jotka menevät kalastamaan". Tämä Kyrön oikeus edustaa varmaan erämaaluettelomme aikaisia, vieläpä, sitä paljon vanhempiakin oloja. Samanlaiseen ikivanhaan kirkolliseen verotukseen kuuluivat ns. "pyhäpäivähauit", joita Hämeen vesiseuduilla vielä uuden ajan alussa jokaisen erämaalla kävijän oli maksettava piispalle. Muunlaista nimenomaista erämaan veroa kuin tuota kirkollista kalaveroa ei hämäläisillä alueilla keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa ylipäänsä tunnettukaan. Näin ollen täytyy Ylä-Satakunnan 'metsät' Mustankirjan luettelossa käsittää kalavesiksi ja itse luettelo kirkolliseksi kalaveroluetteloksi. Tarkemmin sanoen luettelo käy piispan kalaveroluettelosta, sillä muuta syytä luettelon ottamiseen juuri Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan tuskin on voinut olla.

Voimme hyvin kuvitella, miten erämaiden verotus on muinoin tällaiseksi kehittynyt. Alkuperäinen, kilttimaataan, päiväkuntaansa tai miehenosaansa hallitsevan jousimiehen vero muuttui ajan kuluessa ja metsästyksen merkityksen vähentyessä muunlaiseksi jousien, savujen tai muiden perusteiden mukaan suoritettaviksi kirkollisiksi tai maallisiksi veroiksi. Suuremmasta riistasta otettiin vielä kauan kymmenyksiä saaliin mukaan, kuten Kyrön oikeuteen verrattavassa Hämeen oikeudessa "reisi karhusta" ja "paisti hirvestä". Kun kalastuksen arvon noustessa erämaiden kalavedetkin saivat entistä suuremman arvon, ruvettiin niistä kantamaan erityistä kalaveroa. Tätä kehitysastetta, jolle hämäläisillä alueilla oli jouduttu jo vanhemmalla keskiajalla, nähtävästi edustaa Mustankirjan luettelo.[105]

Luettelo on monessa suhteessa puutteellinen. Sen merkinnät ovat mahdollisimman lyhyet ja niukat. Säännöllisesti on siinä mainittu vain erämaan omistaja (henkilö, talo, kylä, kumppanuuskunta) ja omistettujen miehenmetsien luku. Esimerkkejä:

    Samoin Pietari Kourinen 1 miehenmetsä
    Samoin Mälkilä, Kangasala, 6 miehenmetsää
    Samoin Peltolampi 1 miehenmetsä.

Erämaiden sijainnista on vain kuusi suoranaista ilmoitusta, nekin osalta epäselviä. Harvoin saadaan samalla kertaa jotakin tietoa sekä omistajasta että omistetun erämaan sijainnista. Täydellisimpiä ovat seuraavanlaiset merkinnät:

    Samoin Piilampi Olavi Sorri jako veljineen 4 miehenmetsää.
    Samoin Pentti Paroinen 2 miehenmetsää Ähtärissä.

Näin puutteellisen aineiston nojalla ei tietenkään voida laatia täydellistä ja luotettavaa tilastoa Ylä-Satakunnan silloisista erämaista ja niiden sijainnista yhtä vähän kuin erämaiden omistajista ja heidän kotipaikoistaan. Kokeeksi suoritettu ylimalkainen ryhmitys, joka on tehty vertailemalla Mustankirjan luetteloa myöhempiin Ylä-Satakunnan erämaiden luetteloihin sekä käyttäen hyväksi henkilöiden ja paikkojen nimistä saatavaa johtoa, osoittaa että ylivoimaisesti suurempi puoli, n. 60 %, huomioon otetuista miehenosista on kuulunut vanhassa Pirkkalan pitäjässä asuville omistajille; sen jälkeen tulevat järjestyksessä Kangasalan, Saastamalan ja Lempäälä–Vesilahden asukkaille kuuluvat miehenosat. Itse erämaista on valtaosa, taaskin n. 60 %, sijainnut Näsijärven päävesistön varsilla, sitä lähinnä suurin osa Längelmäveden ja Keuruun reitin ympäristöillä ja loput Kyrösselän puolisilla vesistöillä sekä Keski-Pohjanmaalla. Erämaan omistukset Ylä-Satakunnassa olivat jo 1400-luvun puolivälin aikoina maantieteellisesti ryhmittyneet samaan tapaan kuin Vuosisataa myöhemmin. Pirkkalan rintamaiden erämaat ovat olleet pääosaltaan Näsijärven vesistöpiirissä eli "Pirkkalanpohjassa", Kangasalan erämaat Längelmäveden– Keuruun reitin suunnalla, Saastamalan taas Kuloveden puolisessa vesistöpiirissä.[106]

Lueteltujen erämaiden joukossa on pari sellaista, jotka osoittavat erämaiden jo tulleen asutuiksi ja uusien asukkaiden vuorostaan jo harjoittavan uutta erämaataloutta. Sellaisia erämaanomistuksia oli Näsijärven puolella Pengonpohja (Lauri Penkonen 1 miehenmetsä) ja Längelmäveden–Keuruun reitin suunnalla Kuorehveden Palsina (Hannu Palsia 1 miehenmetsä). Tämä 'toisen käden' erämaanomistus on usein toistuva ja tärkeä puoli historiallisesti tunnettujen erämaiden historiassa.[107]

Toiselta puolen taas Mustankirjan luettelemat erämaat valaisevat Pirkkalan ja Kangasalan Valtakautta vanhempia erämaanoloja. Niihin viittaavat asiakirjamme tiedot Vesilahden erämaista, joita oli joutunut Pirkkalan Penttilän herran haltuun tai joita oli jäänyt ikäänkuin saarelmiksi Pirkkalan alueelle (Kulkkila Vesilahdelta 6 miehenmetsää). Ikivanhaa erämaan aluetta ja retkeilykautta edustavat varmaan myöskin saastamalaisten ja sääksmäkeläisten erämaanomistukset Keski-Pohjanmaalla: "Mänkijärvi Saastamalasta 6 miehenmetsää"; "Riippala, Sääksmäki ja Saarioinen 10 miehenmetsää".[108]

Mustankirjan erämaaluettelo ei tunnu lähimainkaan täydelliseltä. Niinpä siinä ei ole mainittu ainoatakaan ehdottoman varmaa Kyrön pitäjän erämaata, vaikka Kyröllä uuden ajan alussa oli tavattoman lukuisia erämaita laajalla alueella, niiden joukossa varmaan Mustankirjan luettelon aikaa vanhempiakin. Niinikään näyttävät Lempäälän ja Vesilahden erämaat olevan luettelossa vaillinaisesti edustettuina; esim. Laukon kartanon erämaista ei hiiskuta sanaakaan, vaikka niitä myöhemmin oli koko joukko ja vaikka luulisi Laukon 1400-luvulla jos milloin harjoittaneen laajaa erämaataloutta. Asiakirjassa luetellaan siten varsinaisesti ainoastaan Pirkkalan ja Kangasalan pitäjien erämaita, tuskin kaikkia niitäkään.

Tämän vaillinaisuuden syitä saattaa olla monia. 'Kyrön oikeudessa' ja muualla Hämeessä noudatetun tavan mukaan olivat kirkollista kalaveroa velvolliset maksamaan vain ne, jotka kävivät kalassa erämailla. Mustankirjan luettelossa olisi siten otettu huomioon vain ne, jotka sillä haavaa joutuivat kalaveroa maksamaan; myöhempien aikojen oloista päättäen saattoi erämaalla käyneiden lukumäärä eri vuosina suurestikin vaihdella. Vielä on huomattava, että erämaanomistus ja erämaankulku yleensä ovat olleet luonteeltaan hyvin henkilöllisiä, joten erämaiden omistusmuutoksetkin ovat saattaneet olla hyvin tavallisia. Siinäkin tapauksessa jää Kyrön erämaiden poissaolo luettelosta arvoitukselliseksi. Ehkä oli piispa jostakin syystä luovuttanut kalasaatavansa Kyröstä toiselle.[109]

Vaillinaisuudestaan huolimatta Mustankirjan luettelo antaa tärkeitä ja kiintoisia tietoja Ylä-Satakunnan muinaisista erämaista, etenkin näiden erämaiden omistusmuodoista ja niiden kehityksestä.

Omistusmuodon alkutyyppinä voimme pitää sellaisia omistuksia, joissa yksinäiselle omistajalle kuului yksi ainoa miehenmetsä. Näitä omistuksia oli puolet kaikista luettelossa mainituista 67 omistuksesta. Niiden omistajat olivat tavallisia maakunnan miehiä, ja miehenmetsineen he edustivat varsinaista alkuperäistä kansanomaista erämaanomistusta. Näihin omistuksiin verrattavia ovat pari kaiketi jakamalla syntynyttä puolen miehenmetsän omistusta, jotka mainitaan luettelossa.

Tästä alkupohjasta lähtee kaksi kehityslinjaa siihen monimuotoiseen omistuskuvaan, jonka tarkastettava luettelo kokonaisuudessaan meille näyttää. Toinen, vanhempana pidettävä linja on ollut yhdyskunnallinen, kollektiivinen. Luettelon mainitsemista yhtä miehenmetsää suuremmista omistusryhmistä pistävät silmään sellaiset tapaukset, joissa samalla paikkakunnalla asuvilla, samaa perhenimeä käyttävillä eri omistajilla on merkitty olevan hallussaan kullakin eri miehenmetsänsä, esim. "Olavi Laajanen 1 miehenmetsä" ja "Antti Laajanen 1 miehenmetsä", "Pietari Kurinen 1 miehenmetsä" ja "Kurinen 1 miehenmetsä". Samalla kuin yksilöllinen omistustapa on tällä tavoin, ikäänkuin lyöty kiinni, on sillä avattu myöskin luonteva tie erämaan käyttöön hyvin sopivien, kaskikauden tunnettuihin "yhtiöihin" eli "seuroihin" verrattavien vapaiden kumppanuuskuntien muodostamiseen. Mustankirjan luettelon mukaan onkin niillä ollut erittäin huomattava asema Ylä-Satakunnan erämailla. Selvimpänä esimerkkinä tällaisesta kumppanuudesta on luettelon tiedonanto, että Hintsan Nikki jakoveljineen omisti kaksi miehenmetsää ja että Olavi Sorri jakoveljineen omisti Piilamilla neljä miehenmetsää, jotapaitsi Olavi Sorrilla erikseen oli vielä yksi miehenmetsä. Vapaaseen kumppanuuskuntaan saattaa myöskin viitata sellainen maininta kuin "Samoin Vihatun jakoveljet 14 miehenmetsää".

Pari kertaa on kahden tai useamman miehenmetsän omistajaksi merkitty ainoastaan kylä, virkkamatta mitään jakoveljistä: "Sarkoila, Saastamala 2 miehenmetsää", "Mellilä, Kangasala, 6 miehenmetsää". Tällaisissa tapauksissa saattaa ennemminkin olla kysymys kylän talojen perinnäisestä yksityisomistuksesta kuin kylien miesten vapaista keskiaikaisista kumppanuuskunnista. Pienessä, yhdestä kantatalosta lohkoutuneessa kylässä on tosin voinut helposti syntyä senmukainen erämaanomistuskin. Pyyntielinkeinon henkilöperäiseen ja liikkuvaan luonteeseen nähden on kuitenkin luultavampaa, että suurempien, vainioonsa ja seutuunsa juurtuneiden hämäläiskylien erämaataloudessa on vapaiden kumppanuuskuntien toiminnalla ollut suuremmat mahdollisuudet kuin koko kylän yhteisomistuksella.

Toiselta puolen ei ole liioiteltava vapaiden kumppanuuskuntienkaan merkitystä erämaiden omistuksessa. Kun sellaiset yhdyskunnat edellyttävät jäsenistön muuttuvaisuutta, ovat niiden omistuksetkin, mikäli niitä on ollut, olleet muuttuvia. Kun lisäksi erämetsien arvo on riippunut riistan runsaudesta tai häviämisestä, ei sellaisiin seikkoihin perustuva vapaiden kumppanuuskuntien omistus ole voinut olla kovinkaan pysyvää laatua. Olipa asia miten hyvänsä, vapaa kumppanuuskunnallinen omistus samoin kuin kylien pysyväinen omistusoikeus erämaihin on ehkä oikeimmin käsitettävä jonkinlaiseksi yliomistukseksi, joka tähtäsi enemmänkin vieraiden torjumiseen omaa väkeä varten varatulta alueelta kuin muulla tavoin toteutettuun omistukseen ja jossa yleensä muutkin edut kuin eränkäynti ovat olleet vaikuttamassa.

Eri kysymys on, kumpiko erämaiden omistustapa, yksilöllinen vaiko yhteiskunnallinen, on katsottava vanhemmaksi. Jos tutkittavanamme olevaa erämaataloutta on tarkasteltava aikaisemman suurmetsästyksen ja sen valtakauden kannalta, olisi yhdyskunnallinen omistusmuoto asetettava edelle, jos taas lähdetään pienmetsästyksestä ja historiallisesti tunnetusta erämaanomistuksesta, on yksityisomistukselle annettava ajallinen etusija. Tunnemme kuitenkin muinaisia maanomistusoloja vielä liian vähän voidaksemme niistä lausua varmoja mielipiteitä.[110]

Muinaisten erämaaolojen mukaista on varmasti ollut, että saman kylän tai saman kyläseudun erämiehet ovat pyrkineet samoille erämaanseuduille harjoittamaan pyyntiään. Mustankirjan sanonta "Alhon metsä, 6 miehenmetsää, joka kuuluu Selkeelle", tarkoittaa ilmeisesti jotakin yhteenkuuluvaa, samalla seudulla olevaa, Selkeen kylän miesten omistamaa miehenmetsien ryhmää. Samanluontoisia miehenmetsäryhmiä todennäköisesti ovat olleet myöskin Kulkkilan kuusi miehenmetsää, Mänkijärven samoin kuusi miehenmetsää ja Riippalan kymmenen miehenmetsää, joista ensinmainittu tarkoittanee Näsijärven itäpuolella sijainnutta Vesilahden erämiehille kuulunutta, Mänkijärvi Keski-Pohjanmaalla ollutta Saastamalan ja Riippala samoin Keski-Pohjanmaalla sijainnutta Sääksmäen ja Saarioisten erämiehille kuulunutta miehenmetsäryhmää. Otaksuttavaa on, että tällaiset ryhmittäin sijaitsevat erämaat ovat olleet myöskin yhdyskunnallisen käyttämisen ja mahdollisesti yhdyskunnallisen omistamisenkin alaisia siinä merkityksessä, kuin ylempänä mainittiin. Tällaiset ryhmittäiset erämaat kuuluvat epäilemättä erämaatalouden kaikkein vanhimpiin kehityskausiin.[111]

Erämaanomistuksen toinen kehityshaara on kulkenut henkilöllisen suuromistuksen suuntaa. On tosin ollut erämaiden yhdyskunnallistakin suuromistusta, mutta yksilöllisellä suuromistuksella on varmaan ollut paremmat kehitysmahdollisuudet. Mustassakirjassa on luetteloitu yksilöllisiä kahden miehenmetsän omistuksia kolmetoista, kolmen miehenmetsän omistuksia kolme ja neljän miehenmetsän omistuksia neljä. Useimmat kahden miehenmetsän omistajista ovat olleet tavallisia talonpoikia, kuten Muutamainen Vesilahdelta, Antti Aiterenpolvi, Pentti Paroinen, Heikki Mottinen, Heikki Kalamies, Niilo Vakoinen ym. Mutta joukossa on tunnettuja herrasluokankin jäseniä, kuten Vääksyn herra Olavi Olavinpoika (2 1/2 miehenmetsää) ja vouti Hannu Lindener, ynnä joku sellainen, joka nimestään päättäen on kuulunut yläluokkaan (Gammal, Tordo). Myöskin yhden miehenmetsän omistajien joukossa esiintyy pari nimiltään tavallisista talonpojista poikkeavaa omistajaa (Dominicus, Torgis).

Kolmen ja neljän miehenmetsän omistajia, sellaisia kuin Tapani Karttinen, Hällinen, Lavio Ansinen, Juha Hyllinen, Jussi Pitkäniemi ja Jussi Yrjäinen, sopii jo pitää talonpoikaisina turkiskauppiaina ja erämaan ylimyksinä. Omaa erikoisluokkaansa on ollut heti luettelon alussa mainittu suuromistaja Pentti Lyytikänpoika, Pirkkalan Penttilän herra, jolla oli käsissään eri paikoissa sijaitsevia miehenmetsiä kokonaista neljätoista.[112]

Useampien miehenmetsien keräytyminen yksiin käsiin on merkinnyt mullistusta alkuperäisissä erämaan oloissa. Erämaatalouden siirtyessä turkiskauteen ja turkiskaupan tullessa sen varsinaiseksi johtavaksi tekijäksi muodostui välttämättä myöskin erityinen välittäjä- eli kauppiasluokka, joka toimitti erämaan tuotteet silloisen vientikaupan käsiin sisämaan kauppapaikoilla ja rannikon satamissa. Tältä asteelta kulki kehitys eteenpäin siten, että turkiskauppiaat ryhtyivät hankkimaan omikseen itse erämaitakin, koska siten voivat niistä enemmän ja pysyvämmin hyötyä. Mustankirjan luettelosta näkee, että tällä tiellä oli Ylä-Satakunnassa 1400-luvun puolivälissä ehditty pitkälle, erämaat kun suureksi osaksi olivat joutuneet maakunnan mahtavien talonpoikien tai harvalukuisten vapaamiesten tai muunlaisten vieraiden yrittäjien haltuun. Ratkaisevimmin on tähän suuntaan vaikuttanut sellainen erämaiden suuromistus, jota asiakirjassamme edustaa Pentti Lyytikänpoika. Suuromistus on mullistanut erämaanoloja toisaalta hävittämällä Vanhaa talonpoikaista erämaanomistusta ja erämaataloutta, mutta toisaalta jatkamalla erämaataloutta silloinkin, kun heikommat omistajat eivät enää siihen pystyneet. Kaikilla kerrotuilla omistusmuodoilla on erämaiden historiassa ollut merkittävä tehtävänsä.

YLÄ-SATAKUNNAN ERÄMAAT V. 1552

Vuoden 1552 erämaaluettelon nimike kuuluu: "Tämä kirja sisältää kaikki ne erämaat ja ulkomaat, jotka on katsottu ja asutettu täällä Kokemäen kartanon läänissä vuonna 1552, niinkuin kukin pitäjä kohdaltansa luettelossa tarkemmin ilmoittaa."

Luettelon laatimisen aiheena oli Varsinaisesti Ylä-Satakunnan erämaiden asuttaminen, so. uudistalojen perustamiseen sopivien paikkojen löytäminen sekä niiden luovuttaminen määrätyille uudisasukkaille. Mutta samalla merkittiin muistiin sellaisetkin erämaat, joita oli käyty katsomassa, mutta joita ei ollut havaittu asuttamiseen soveltuviksi, niinkuin selviää merkinnästä luettelon lopulla: "Samoin myös seuraa tässä yhteissumma kaikista niistä erämaista, jotka myös on tarkastettu Ylisessä kihlakunnassa ja joissa ei ole mitään asuintilaa, tekee 111."

Tämän tietolähteen tekotavasta ja sisällyksestä antavat käsityksen seuraavat luettelon alkupäästä poimitut näytteet:

    Pirkkalan pitäjä

Samoin Naistenmatkan Olavilla on eräsija Vaskiveden järvellä 16 peninkulman päässä hänen talostansa ja löytyi siellä 3 asuinsijaa, jotka nämä seuraavat 3 talonpoikaa saavat omistaa

    Juha Olavinpoika Naistenmatkan kylästä
    Pietari Ludwik
    Esko Martinpoika Takahuhdista
    – – – – –

Tässä seuraavat ne ulkomaat, jotka on asutettu edellämainitussa Pirkkalan pitäjässä

    ensiksi

koko Ukaankylällä on yhteisesti ulkomaa nimeltä Ukaanpohja, joka sijaitsee 1 neljännespeninkulman päässä main. kylästä, ja on siellä asuinsija, jonka omistajaksi tulee

    Martti Pietarinpoika Koveron kylästä
    – – – – –

Samoin myös seuraa tässä ne erämaat edelläm. Pirkkalan pitäjässä, joissa ei ole mitään asuinsijaa, vaan ainoastaan kalastusta.

Samoin Vääksyn Juha Westgötellä on eräsija nimeltä Huopio, jossa ei ole mitään asuinsijaa

    Viikin Antti Westgötellä on Tarjanteen järvellä eräsija, jossa
    ei ole mitään asuinsijaa – – – – –

Otteiden selitykseksi mainittakoon, että peninkulmat näissä merkinnöissä tarkoittavat entisiä lyhyitä eli "suomalaisia" peninkulmia, jotka olivat n. puolen myöhemmän peninkulman mittaisia.

Ensimmäisessä merkinnässä mainitun Naistenmatkan Olavin kotitalo oli nähtävästi Naistenmatkan Ollikka, jonka suvulla oli myös komea sukunimi Kuningas; Vaskiveden järvi tarkoittaa Virtain Vaskivettä, Pietari Ludwik todennäköisesti nyk, Nokian Kankaantaan kylän Vikkulan talon suvun jäsentä, Esko Martinpoika Takahuhdista luultavasti main. kylän Pylsyn talosuvun miestä.

Toisessa kohdassa mainitut Ukaanpohja ja Koveron kylä tähtäävät Teiskon Kiimajoen kylän Ukaaseen ja Teiskon Koveroon.

Kolmas merkintä koskee Ruoveden Huopionniemessä olevaa erämaata, jonka Kangasalan Vääksyn herra Juha Westgöte oli hankkinut käsiinsä nähtävästi aikaisemmilta lempääläisiltä erämiehiltä, ja neljäs merkintä vihdoin kertoo Pirkkalan Viikin kartanon Tarjanteen seuduilla olevista erämaista, joita on siellä ollut lukuisia (Mononen, Väärinjärvi ym.).[113]

Luetteloon on merkitty Ylä-Satakunnan kihlakunnan seitsemään pitäjään, Pirkkalaan, Kangasalaan, Kyröön (Hämeenkyröön), Lempäälään, Vesilahteen, Karkkuun ja Tyrvääseen (Karkku ja Tyrvää = ent. Saastamala) kuuluvat 168 "erämaata" ja 25 lähempänä kylää olevaa "ulkomaata" eli yhteensä 193 omistusta. Lisäksi mainitaan luettelossa neljään Ala-Satakunnan kihlakunnan pitäjään kuuluvat kuusi ulkomaata, joita ei seuraavassa ole otettu huomioon.

Silloisen laajan erämaanasutuksen tarkoituksena oli uudistalojen perustaminen ei ainoastaan uudisviljelyksen vaan varmaan myöskin vanhan erämaatalouden pohjalle. Siitä, että tällaiseen laajaan asuttamisyritykseen Ylä-Satakunnassa ryhdyttiin yksinomaan jo vallatuilla erämaanomistuksilla, saa sen käsityksen, ettei muunlaisia alueita ollut käytettävissä ja että siis kaikki kihlakunnassa olevat erätaloudellisesti käyttökelpoiset alueet olivat aikojen kuluessa tulleet vallatuiksi ja omistetuiksi. Tuskinpa kuitenkaan voidaan olettaa, että v:n 1552 luettelon laatijat ovat saaneet tietoa aivan kaikista silloisista erämaanomistuksista ja voineet niitä tarkastaa tai tarkastuttaa. Myöhempien aikojen tiedoista päättäen on näet Ylä-Satakunnassa ollut koko joukko sellaisia vanhoja erämaanomistuksia, joita ei mainita nyt puheenaolevassa asiakirjassa. Siitä huolimatta se on alallaan kaikkia muita täydellisempi asiakirja. Myöskin yksityiskohtia selvitetään tässä luettelossa tarkemmin kuin useimmissa muissa siihen verrattavissa asiakirjoissa. Niinkuin ylempänä esitetyistä näytteistä ilmenee, on siihen säännöllisesti merkitty kunkin eräsijan omistajan nimi (myös sukunimi tai kotikylän nimi, usein molemmatkin), erämaanomistuksen sijaintipaikka, joskus sen erikoisnimikin, ja eräsijan etäisyys omistajan kotipaikalta sekä vihdoin ilmoitus eräsijan sopivaisuudesta asutukseen, vieläpä poikkeuksittaan muitakin huomattavia asianhaaroja. Kokonaisuudessaan tämä asiakirja on mitä tärkein tietolähde Ylä-Satakunnan ja samalla koko hämäläisalueen muinaisten erämaanolojen tuntemiseen. Sen yksityiskohtia tulemme tutkimustemme varrella yhä uudelleen käyttämään apunamme. Seuraavassa esitetään valmistavasti ainoastaan muutamia valaisevia yleispiirteitä tästä arvokkaasta asiakirjasta (VA 130 a; luettelon painosta julkaissut Jalmari Jaakkola, Satakunta 5).[114]

Ylä-Satakunnan erämaanomistusoloissa v. 1552 ovat tunnettavissa samat hallitsevat peruspiirteet, jotka olivat näkyvissä Mustankirjan erämaaluettelossa sataa vuotta aikaisemmin. Mutta havaittavissa on myöskin se rajoittava ja säännöstelevä vaikutus, mikä aika-tekijällä oli monin tavoin ollut erämaanoloihin. Ylä-Satakunnan rintaseuduille kuului yhäkin erämaita oman kihlakunnan viimeisille perukoille ja rajamaille saakka, mutta niin laajasta ja etäisestä erämaanpiiristä kuin Mustankirjan eräiden merkintöjen viittaamasta, ei v. 1552 ole enää mitään puhetta. Linnaläänien ja kihlakuntien rajoista oli tullut yhä jyrkempi erämaankäytön raja. Vieraina asioina merkittiin nyt kirjaan Kangasalan pitäjän kohdalla, että "Heikki Tasainen Vapaamies Sääksmäen kihlakunnassa omistaa Kalkku-nimisen eräsijan Kokemäenkartanon läänin rajojen sisäpuolella", ja Lempäälän pitäjän kohdalla, että "herra Paavali Sääksmäellä omistaa eräsijan Satakunnan rajoissa Väärinkeuruun järvellä nimeltään Tappuramaja, jonka hän on ostanut." Toisaalta on säännöttömänä seikkana samoihin aikoihin merkitty useiden Kangasalan miesten, etupäässä Ruokolan verokunnasta, "viljelleen kalastusta" Hämeenlinnan läänissä. Koko erämaaelämä oli jo menettänyt muinaisen laajan liikkuma-alansa ja oli paikallistunut, sulkeutunut oman maakunnan ja kihlakunnan kuoreen.[115]

Ylä-Satakunnan erämaiden ja niiden omistajien jakautuminen kihlakunnan seitsemän veropitäjän kesken näkyy seur. asetelmasta:

    veropitäjät               kaikki erämaat          eräsijat
                           omistuksia  omistajia  omistuksia omistajia

    Pirkkala                   30         30          27        28
    Kangasala                  33         37          23        28
    Kyrö                       79         94          70        86
    Lempäälä                   26         37          24        35
    Vesilahti                  14         18          14        18
    Karkku                      7         18           7        18
    Tyrvää                      4          7           3         6
    yhteensä                  193        241         168       219

Valitettavasti ei tämä niin yksinkertaiselta näyttävä tilasto ole niin täsmällinen ja täydellinen kuin toivottava olisi. V:n 1552 luettelossa ei enää mainita 'miehenmetsiä' (miehenosia) niinkuin Mustankirjan luettelossa, vaan on siihen merkitty 'eräsijoja' (erierum) ja 'ulkomaita' (utmark). Niitä yhteisesti koskevat taulukkomme kaksi ensimmäistä saraketta.

Kahdessa viimeisessä, sarakkeessa on ilmoitettu varsinaisten eräsijojen ja niiden omistajien luku, ilman ulkomaita ja niiden omistajia. Ulkomaat olivat asumien lähellä olevia kotimetsiä tai kylämetsiä eivätkä mitään eräsijoja, niinkuin näkyy jo siitä, että v:n 1552 luettelossa on mainittu ainoastaan sellaiset ulkomaat, jotka tulivat asutettaviksi. Ulkomaiden luonne ilmenee valaisevasti seuraavasta tapauksesta. Luettelon mukaan oli Kyrön Kilvakkalan kylällä kahden penink:n päässä asutettava ulkomaa nimeltä Vehuvarpe. Hämeenkyrön Urjaisten kylän jakokirjoissa (1769) mainitaan "Urjaisten kylän metsä, jota sanotaan Varpenmaaksi" ja samaan aikaan sanotaan jakokirjoissa selvään Ikaalisten Leutolan kylällä olevan "kotimetsä eli ns. Varpenmaa". On siis kaikki syy jättää ulkomaat erämaiden laskelmista pois, mikäli tahdotaan saada vertailuaineistoa, joka on mahdollisimman lähellä miehenosia ja muiden hämäläisseutujen erämaita.

Erämaiden omistajien lukumäärää taulukossamme on ollut vaikea tarkoilleen merkitä, kun omistajia on sekä yksilöllisiä että yhdyskunnallisia (kyliä, jakoveljiä, vapaita kumppanuuskuntia) ja kun yhdellä omistajalla on voinut olla useampia omistuksia. Taulukossa on noudatettu sitä menettelytapaa, että omistajaksi on merkitty jokainen sellaiseksi nimeltä mainittu henkilö tai yhdyskunta omistusten lukuisuudesta riippumatta, silmälläpitäen sitä, ettei samaa omistajaa ole laskettu kahteen kertaan.[116]

Uuden ajan alussa oli Ylä-Satakunnan erämaanomistajien suuri enemmistö silloisten Kangasalan, Pirkkalan ja Kyrön suurpitäjien rintamaiden asukkaita. Tämän suurten harjujen ja järvien vyöhykkeen kyliin ja kartanoihin kuului 142 erämaata luetelluista 193:sta eli lähes 3/4 kaikista. Näyttää siltä kuin Pirkkalan ja Kangasalan erämaanomistus tällöin jo olisi ollut laskukaudessa, mutta Kyrön vasta parhaassa kukoistuksessaan, sillä sataa vuotta aikaisemmin oli Pirkkalan ja Kangasalan miehenmetsien luku ehdottomin määrin varmaan suurempi kuin v. 1552, jolloin Kyrö vuorostaan yksinään omisti 79 erämaata eli enemmän kuin Pirkkala ja Kangasala yhteensä. Kangasalan erämaankäyttö suuntautui vanhaan perinnäiseen tapaan etupäässä Längelmäveden– Keuruun reitin suunnalle, osaksi Näsijärvenkin puolelle, Pirkkalan taas yksinomaisemmin Näsijärven vesistölle "Pirkkalanpohjaan".

Näillä samoilla tahoilla ovat olleet myöskin Lempäälän ja Vesilahden eräsijat. Edellisen pitäjän eräpaikoista sijaitsi muutama Längelmäveden—Keuruun reitin suunnalla, mutta pääjoukko Näsijärven vesistön puolella ryhmittäisesti Ruoveden eteläosassa, Tarjanteella ja Pihlajaveden reitillä sekä Toisvedellä ja Ähtärin reitillä; hyvin samaan tapaan ryhmittyivät Vesilahdenkin erämaat. Lempäälän 26 ja Vesilahden 14 erämaata, jotka siten enimmäkseen sijaitsivat kaukana Näsijärven vesistön viimeisillä pohjoisilla latvahaaroilla, muinaisen suurmetsästyksen alueilla, olivat oikeastaan vain viimeinen hajoava jäännös Suur-Lempäälän aikaisemmasta yhtenäisemmästä ja laajemmasta erämaavallasta. Näsijärven rannikkojen asutus on paikannimistä päättäen ja selvien asiakirjojenkin mukaan huomattavaksi, ehkäpä hyvinkin suureksi osaksi suur-lempääläistä alkuperää, ja samaa todistavat lempääläiset paikannimet Pirkkalan, Kangasalan ja etenkin Kyrösjärven vesistön myöhemmästä asutuksesta kauas Etelä-Pohjanmaalle saakka.[117]

Kyrön laajan ja eheän erämaavallan pesäpaikkoja olivat itse Kyrösjärven rannoilla sijaitsevat kylät, joista varsinkin muutamat olivat varsin suuria, erämaataloutta vielä melkeinpä pääelinkeinonaan harjoittavia asumia. Kyrösselän asutuksen ja sen erämaanvaltauksen nuoruutta ja voimaperäisyyttä osoittaa se, että Kyrön veropitäjän Aureen verokuntaan, jonka pääosana olivat pitäjän pohjoisperukan, ns. "Aureen lopen" kylät, kuului 39 erämaanomistajaa eli yli 2/5 koko pitäjän erämaanomistajista. Kyrösjärveen kokoontuvia pienempiä haaravesistöjä sekä Hämeenkangasta ja Pohjankangasta pitkin erämaiden valtaus levisi pohjoisessa ja läntisessä ilmansuunnassa koko sille avaralle alalle, joka juuri näiden valtausten kautta tuli kuulumaan Kyrön veropitäjään ja myöhemmin Ikaalisten suurpitäjään. Suur-Lempäälää ja Saastamalaa nuorempana asutusalueena Kyrön kyläkunnat eivät joutuneet saamaan mainittavassa määrässä haltuunsa kaukaisempia erämaita. Kauhajoen Kauhajärvi sekä Isojoen Kodisjärvi ja Vesijärvi Etelä-Pohjanmaan puolella, Visuvesi ja Vaskivesi Näsijärven vesistön puolella ovat kaukaisimmat eräsijat, mitä Kyrön miehillä oli hallussaan, niistä Näsijärven puoleiset erämaanpaikat todennäköisesti lempääläisiltä saatuna perintönä.[118]

Karkun ja Tyrvään eli entisen Saastamalan suurpitäjän erämaanomistus supistuu vuoden 1552 asiakirjan mukaan 11 eräsijaan. Niistä tuli ainoastaan neljä Tyrvään pitäjän osalle, joten Tyrvää jo siihen aikaan on ollut oikeastaan syrjässä koko erämaa-asiasta. Karkkuun kuuluvista erämaista oli etäisin lempääläisten muinaisen erätien varrella sijaitsevan Kuloveden Kuljun miehen omistama Hauhuun eräsija ennenmainitun Visuveden seudulla Näsijärven vesistön puolella, kyröläisten siellä olevien eräsijojen läheisyydessä. Saastamalaisten erämaaliikenne suuntautui pääasiallisesti Mouhijärven ja Kiikoisten vesistöjen puolelta Karhijärvelle ja sieltä edelleen Inhottujärven ja Isojärven vesistön kautta Merikarvialle Pohjanlahden rannikolla, missä Merikarvian ruotsinkielinen nimi Sastmola on säilyttänyt tämän esihistoriallisen muiston; Merikarvian eteläisen naapurin Ahlaisten ruotsinkielinen nimi Hvittisbofjärd on vastaavanlainen muisto muinaisten huittislaisten rannikkoretkistä niinkuin Ahlaisissa olevan merenlahden nimi Keikvesi Huittisten Keikyän seutulaisten matkoista. Tässä on syytä uudistaa aikaisempi huomautus v:n 1552 erämaaluettelon epätäydellisyydestä, joka etenkin saastamalaisten erämaiden osalta on kouraantuntuva.[119]

V:n 1552 luettelossa mainitaan joukko sellaisia erämaanomistuksia, jotka olivat olemassa jo Mustankirjan luettelon laatimisen aikaan. Nämä omistukset ovat seuraavat:

Pirkkalan pitäjässä

(1) Olavi Sorrilla jakoveljineen neljä miehenmetsää Piilammilla (Pilampi) ja Olavi Sorrilla vielä yksi miehenmetsä (Mustak.) – Heikki Sorrin eräsija Väärinjärvellä (Väri träsk) 11 penink:n päässä kotoa (1552). Lähellä Ruoveden Väärinmajaa (Väärinjärveä) on Juupajoella Piilamin vuori, jonka seudulla Olavi Sorrin ja hänen jakoveljiensä miehenmetsät nähtävästi ovat olleet. V. 1590 on merkitty, että Sorilalla on ollut erämaita Väärissä ja Pelhoisissa (I waeris och i pelhois).

(2) Turtolla (Tordo) kaksi miehenmetsää (Mustak.) – Tassi, Martti ja Simo Turtoilla (Turdoj) yhteinen eräsija Piilamin järvellä (Pijlam träsk) 24 penink:n päässä kotikylästä (1552). Edellinen ja tämä merkintä koskenevat nyk. Aitolahden Sorrilan ja sen emäkylän Messukylän Turtolan muinaisia samannimisiä erämaita; jos Turtojen erämaan ilmoitettu peninkulmamäärä pitää paikkansa, olisi kuitenkin Pijlam träsk etsittävä jostakin muualta kuin Juupajoen Piilamista, ehkäpä siinä tapauksessa "Pihlaisilta" (Pihlajavedeltä).

(3) Pentti Paroisella kaksi miehenmetsää Ähtärissä (Mustak.) – Heikki Paroisella eräsija Ruoveden järvellä (Rååwesi siöö) 10 penink:n päässä kotipaikalta (1552). Heikki Paroinen asui Ylöjärven kylässä. Kun kahdella Tokoi(Toikko)-nimisellä Pirkkalan miehellä V. 1552 oli yhteinen eräsija Parojärvellä 28 penink:n päässä, saattaa tässä erämaan nimessä olla muistuma Pentti Parosen Ähtärissä olleesta miehenmetsästä.

(4) Pietari Kurisella miehenmetsä; samoin (toisella) Kurisella miehenmetsä (Mustak.) – Heikki Partoilla ja Heikki Kurisella yhteinen eräsija Toisvedellä (Toewäsi siöö) 20 penink:n päässä (1552). Toisvesi on Virroilla.

(5) Jussi Kielaalla miehenmetsä (Mustak.) – Messukylän Pietari ja Lassi Kielas mainitaan v. 1556 niiden joukossa, jotka rahalla lunastivat erämaan kalastuksesta maksettavan kalaveronsa.

(6) Juha Hyllisellä neljä miehenmetsää (Mustak.) – Pirkkalan erämaankävijien joukossa v. 1553 oli kahden veron maksajana Heikki Hylli, jonka kotipaikka on ilmeisesti ollut Messukylän Hyllilä.

(7) Kauppi Sikalaisella (Kaupi Sikkalan) miehenmetsä (Mustak.). – Koko Sikojärven kylällä yhteinen eräsija Parkkujärvellä (Parcku siöö) (1552). Tarkoittaa Pirkkalan Sionkylää, jossa on Kauppila-niminen talo ja jonka erämaa on ollut Parkusjärvellä Kurussa.

Kangasalan pitäjässä

(8) Mellilällä, Kangasalla, kuusi miehenmetsää (Mustak.) – Mikko Atilla eräsija Kodumejärvellä (Kodume siöö) (1552). Kohdistuu nyk. Pälkäneen Mälkilän jakokuntaan, joka on ennen kuulunut Kangasalan veropitäjään ja jonka taloja ovat olleet mm. Atti ja Inkula. Kylän asukkaat Mikko Atti, Martti Atti, Matti Inki (Inku), Antti Niilonp. Mälkilä ym. olivat ahkeria erämiehiä eräkauden loppuun saakka.

(9) Dominikus, miehenmetsä (Mustak.) – Dominikus Herttuala ahkera erämaankävijä 1553–1556.

(10) Haapaniemen Erkillä miehenmetsä (Mustak.) – Haapaniemen Antti erämaankävijä 1553. Koska tämä Haapaniemen Antti mainitaan Herttualan Dominikuksen vieressä aivan samalla tavoin kuin Dominikus ja Haapaniemi mainitaan vierekkäin Mustassakirjassa, on viimeksimainittukin Haapaniemi varmaan ollut Kangasalla.

(11) Vilhanpojalla kaksi miehenmetsää (Mustak.) – Olavi ja Juha Viluisella yhteinen eräsija Sammalisessa 23 penink:n päässä (1552). Tämä erämaa on ollut Keuruun Sammalisessa. Kun Vilhanpoika Mustassakirjassa esiintyy Kielaan vieressä (vrt. ed. n:o 5) ja kun Kangasalla siihen aikaan oli Viloinenniminen talonpoika, tarkoitetaan molempina aikoina varmaan nyk. Messukylän Viluista ja sen kahta erämaata.

Karkun pitäjässä

(12) Selkeelle kuuluvat Alhutin metsä, kuusi miehenmetsää (Mustak.) – Selkeen Juha Käellä ja Martti Tanilla sekä kahdella muulla Karkun talollisella yhteinen eräsija 12 penink:n päässä (1552). Nämä tiedonannot ilmaisevat, että Mouhijärven Selkeen kylän väellä on ollut vanhoja erämaanomistuksia. Vanhempi tieto saattaa kohdistua Selkeen lähellä olevaan Alhojärven seutuun, myöhempi taas varmemmin Siikaisten Otamon seutuun. Mahdollisesti on selkeeläisillä ollut erämaita kummallakin taholla.

Erämaanomistusten säilymiseen samassa omistajaketjussa ovat varmaan suuressa määrin myötävaikuttaneet eräät niiden omistustavan erikoisuudet. Suuromistus on pitänyt omaisuutta koossa, koska se on siten voinut käyttää erämaita edullisemmin ja kauemmin hyväkseen, pienomistus taas ei juuri ole kyennyt estämään erämaiden nopeaa muuttumista omistajalta toiselle. Tässä kohden tarjoavat Mustankirjan ja v:n 1552 erämaaluettelot valaisevia esimerkkejä. Edellisessä esiintyvien Messukylän erämaaylimysten Sorrin, Turton, Hyllisen ja Vilhanpojan 12 miehenmetsää ja Mälkilän ja Selkeen patriarkallisen kyläomistuksen alaiset niinikään 12 miehenmetsää olivat sataa Vuotta myöhemmin ja vielä paljon kauemminkin, elleivät kokonaisuudessaan niin ainakin osaksi, samojen omistajien perillisten hallussa.[120]

Kuinka toisenlainen on pienten omistajien erämaiden yleiskuva v. 1552, varsinkin Kyrön pitäjän laajassa piirissä! Pitäjän 79 eräsijaa ja ulkomaata kuuluivat 94 omistajalle; ainoastaan parilla yhdyskunnallisella omistajalla oli hallussaan kaksi tai kolme erämaata. Ei kellään yksityisellä ollut yhtä useampaa erämaata, mutta lukuisilla erämailla oli omistajana parin, kolmen, joskus neljän miehen kumppanuuskunta tai jokin kylä kokonaisuudessaan; huomattava kuitenkin on, että sama mies saattoi kuulua pariin kolmeenkin kumppanuuskuntaan. Tätä voi todella sanoa kansanvaltaiseksi 'jokamiehen' erämaanomistukseksi. Mutta niinpä Kyrössä niinkuin Pirkkalanpohjassa ja Längelmäveden takamailla säilyikin erämaatalous mitä tärkeimpänä yleisenä elinkeinona vielä vuosisatoja.

Runsasta valoa lähtee V:n 1552 luettelosta erämaita käyttäviin kumppanuuskuntiin. Kaikista 193 omistuksesta oli kokonaista 67 erilaisille kumppanuuskunnille kuuluvaa. Enin sellaisia omistuksia oli Kyrössä (31), Vähimmin Vesilahdella (4) ja Tyrväällä (3). On muistettava, että tässä on kysymys erämaiden omistamisesta eikä mistään tilapäisistä erämiesten retkikunnista; asiakirjassa on aina selvästi sanottu, että niillä ja niillä oli eräsija siellä ja siellä.

Kumppanuuskuntia oli suurempia ja pienempiä. Suurin oli Karkussa: yhden Vännin, kahden Urmian ja kahden Kairilan miehen eli viiden osakkaan kumppanuuskunta, joka yhteisesti omisti eräsijan Karhijärvellä. Neljän osakkaan omistuskuntia oli viisi (Lempäälässä ja Karkussa kummassakin yksi sekä Kyrössä kolme), kolmen miehen kumppanuuskuntia kaksitoista (Lempäälässä kolme, Vesilahdella kaksi, Kangasalla yksi ja Kyrössä kuusi); kahden miehen kumppanuuskuntia oli 39.

Kun kahden tai kolmenkin miehen kumppanuuskunnan jäsenillä on sama sukunimi, kuten esim. Pirkkalan Antti Pehulla ja Tassi Pehulla, joilla oli yhteinen eräsija Verhoperän järvellä 30 peninkulman päässä, ja Kyrön Vatsiaisten kylän Tassi, Heikki ja Olavi Siiroilla, jotka omistivat yhteisen eräsijan Veitsijärvellä (Vesijärvellä) 20 penink:n päässä, he varmaan ovat olleet saman talon tai saman suvun jäseniä. Kumppanuuskuntia on myös sellaisia, jotka on merkitty vain saman kylän asukkaiksi ja jotka ovat saattaneet olla sukulaisia keskenään tai vieraita toisilleen; esim. Kyrön Sonnunkylästä Simo ja Heikki, joilla oli yhteinen eräsija Tulijärvellä. Toisinaan on selvemmin ilmoitettu, että kumppanit ovat saman kylän eri talojen miehiä, esim. kun sanotaan Kyrön Ikaalisten kylän Niilo Kolkon ynnä Erkki ja Mikko Ronkon omistavan eräsijan Kodisjärvellä 18 penink:n päässä tai Sammin kylän Heikki Hiekalla ja Pietari Ängöllä olevan yhteinen erämaa Taksijärvellä 12 penink:n päässä. Harvinaisia eivät ole kahden ja joskus useammankin eri kylän miesten muodostamat kumppanuuskunnat; esim. Kyrössä Niilo Kinnari Kiialainen ja Juho Olavinpoika Kallionkielistä omistivat yhteisen erämaan Unnanlahdella, ja Niilo Vira Viljalasta, Juha Turkka Ikaalisista ja Antti Karhoisista yhteisen eräsijan Patopohjanpirtin Verttuunjärvellä. Loistoesimerkkejä suurista vapaiden miesten kumppanuuskunnista ovat Lempäälän Olavi Maakaisen, Olavi Aikuisen, Lassi Sulkoin ja Tuomas Viialaisen yhteinen kahden eräsijan omistus Kallionmaja Vitsakosken järvellä (lähellä nyk. Mänttää) ja ennen jo mainittu Karkun Martti Vannin, Paavali ja Erkki Urmian sekä Martti ja Pertteli Kahilaisen yhteinen omistus Karhijärvellä.

Tässäkin erämaiden luettelossa esiintyy kahdeksassa tapauksessa erämaanomistajina 'jakoveljiä'. Mainitsemme niistä Pirkkalan Heikki Viian jakoveljineen, jotka omistivat eräsijan Hankovedellä Ähtärissä 30 penink:n päässä kotoa, ja Kyrön Luukas Kontin (Jämijärveltä) kolmine jakoveljineen, joiden yhteinen eräsija oli Pukaranjärvellä 14 penink:n päässä. Kun näistä jakovelikunnista on ilmoitettu vain yhden osakkaan nimi ja muut mainittu yhteisellä nimellä 'jakoveljiksi', näyttää tällainen menettely viittaavan hyvin läheiseen kyläkunnalliseen, perikunnalliseen tms. yhteyteen, jossa yhden jakoveljen nimeämisen on katsottu riittävän kaikkien edustamiseen, sitäkin todennäköisemmin, kun useimpien jakovelikuntien omistamat alueet ovat sijainneet kylien lähellä ja pari niistä mainitaankin vain 'ulkomaiksi'. Ovatko ne jakoveljet, joiden nimet mainitaan ja joiden taloista omistetun eräsijan etäisyys määrätään, olleet jonkinlaisia johto- tai päämiehiä, jää arvailun varaan.

Asiakirjassamme mainitaan vielä useampia "koko kylän" yhteisiä omistuksia. Ne koskevat kuitenkin, paitsi jo tuntemaamme Pirkkalan Sikojärven kylää, joka omisti yhteisesti eräsijan Parkunjärvellä viiden penink:n päässä, kylän lähellä neljännespenink:sta kahden penink:n matkalla olevia ulkometsiä eikä niitä näin ollen voida katsoa varsinaisiksi erämaanomistuksiksi, vaan on niitä pidettävä 'kylämetsinä'. On kuitenkin hyvin mahdollista, että pienemmillä, yksinäistaloista syntyneillä kylillä on ollut yhteisiä erämaita, vaikka erämaanomistuksella yleensä, niinkuin edellisestä lienee selvinnyt, on ollut vahva taipumus yksilölliseen tai vapaaseen yhdyskunnalliseen muotoon.

Tyypillisenä näytteenä erämaanomistuksen kirjavista muodoista pistää esille Kyrön Kilvakkalan kylä (nyk. Ikaalisissa), johon v. 1552 kuului kaksi koko kylän yhteistä ulkomaata puolentoista ja kahden penink:n päässä kylästä, Juha Heikinp. Kilvakkalaisen omistama eräsija Ruhanpirtti 8 penink:n päässä, kolmen Kilvakkalan miehen yhteinen eräsija Venejärvellä 12 penink:n päässä sekä kaksi jakoveljien eräsijaa, niistä toinen, Kilvakkalan Olavi Jaakonp:n ja hänen jakoveljiensä, Keihäsjärvellä 7 penink:n päässä ja toinen, Kilvakkalan Rekon ja kolmen jakoveljen, Alasvedellä 10 penink:n päässä. Tuskin lienee siihen aikaan Kilvakkalassa ollut sitä kylänmiestä, joka ei olisi tavalla tai toisella osallistunut kylän laajassa piirissä harjoittamaan erämaatalouteen. Jos Kilvakkalan välittömään yhteyteen kuulunut Sammin kyläkin luetaan mukaan, avartuu siitä kilvakkalaisten erämaiden piiri vielä melkoisesti.

Kilvakkala ei ollut ainoa kylä, jolla oli erämaita useammalla eri taholla, vaan sellaisia kyliä oli Ylä-Satakunnassa useita muitakin, kuten esim. Pirkkalan Tammerkoski ja Partoila, Kyrön Kierikkala, Viljala, Höytölä ym. Niissä vapaissa maanvaltausoloissa, joissa erämaanomistukset otaksuttavasti ovat syntyneet, oli luonnollista, että saman kylän, semminkin suuren, eri erämiehet saattoivat vallata heille tarpeellisia alueita eri tahoilla. Merkittävämpää on, että samalle omistajalle saattoi kuulua erämaita tai oikeuksia erämaahan useilla, joskus hyvin kaukana toisistaan olevilla paikoilla. Esimerkkejä sellaisista omistajista ovat Pirkkalasta Tammerkosken Juha Vaininen, joka omisti erämaita Näsijärven vesistöllä Pengossa ja Väärinlahden järvellä, neljän ja yhdentoista penink:n päässä kotoaan, Kangasalta Suomatkan Heikki Pyyn eräsija Kopsamon järvellä kahdeksan penink:n päässä ja osaomistus Eväjärven eräsijassa kahdeksan penink:n päässä, sekä Ambrosius Sarkoilan kumppaniosa Valkialahden eräsijassa 18 ja oma eräsija Kulhapäässä 24 penink:n päässä, kaikki nämä Kangasalan erämaat Längelmäveden–Keuruun reitin linjalla.

Kyrössä oli tällaisia eri tahoilla olevien erämaiden omistuksia lukuisammin; Ikaalisten kylän mies Niilo Kolkko kuului kahteen läntisellä suunnalla toimivaan kumppanikuntaan, joista toinen omisti erämaan Kankaanpäänjärvellä kymmenen penink:n päässä ja toinen Kodisjärvellä 18 penink:n päässä; Höytölän Martti Ryöti omisti naapurikylän miehen kanssa eräsijan Kyrösjärven Kovelahdella kahden penink:n ja toisen naapurikylän miehen kanssa Talimatkan eräsijan Suomijärvellä kahdeksan penink:n päässä; Kiialan Lauri Mikonpoika omisti Keskivedenmajan eräsijan Kovelahdella ja oli osakas kolmen kumppanuuskunnan eräsijoissa, nim. Kovelahdenmajan kahden penink:n, Nerkoonjärven kahdeksan penink:n ja Nummenjärven eräsijassa 15 penink:n päässä; Kiialan Niilo Kinnari oli kumppani kahdessa Kovelahden ja yhdessä Auresjärven puolen eräsijassa kahden–neljän penink:n päässä kotikylästä; Heittolan Heikki Nypperi omisti Heittolanmajan eräsijan Parkanonjärvellä puolenkolmatta penink:n ja toisen Vuorijärvellä seitsemän penink:n päässä; Tevaniemen Tuomas Olavinpoika oli osakas neljän miehen kumppanuuskunnan omistamassa kylän lähellä olevassa ulkomaassa ja omisti yksinään eräsijan Auresjärvellä neljän penink:n päässä.

Sellaiset Pirkkalan pohatat kuin Juha Vaininen ja hänen edeltäjänsä sataa vuotta aikaisemmin ovat saattaneet haalia käsiinsä useampia eri tahoilla olevia erämaita omissa kaupallisissa tarkoituksissaan. Kyrön esimerkit ovat kokonaan toista muotokuntaa: niitä on niin lukuisasti, ne ovat niin henkilökohtaisia ja kansanomaisia, että ne voivat selittyä ainoastaan erämaan ja erämiesten omista oloista: erämaan luonto ja kulkuolot, vuoden eri aikoina ja eri paikoissa tapahtuvan pyynnin vaatimukset, erämaiden perinnöt, vaihdot ja kaupat, kaikki sellaiset seikat ovat myötävaikuttaneet yleiskuvan syntymiseen, joka on yhtä monimuotoinen ja eksyttävä kuin erämaa itse.[121]

SÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT

Sääksmäen kihlakuntaan kuuluivat uuden ajan alussa Sääksmäen, Saarioisten, Portaan, Kalvoilan, Kulsialan ja Pälkäneen veropitäjät, kaikkiaan kuusi veropitäjää erämaineen. Ennenkuin käydään tarkastelemaan tämän kihlakunnan erämaita koskevia historiallisia luetteloja ja muita asiakirjoja, lienee paikallaan mainita eräitä kohtia itse kihlakunnan muodostumisesta.

Monien seikkojen perusteella, joiden tarkempaan selvittelyyn ei tässä voida ryhtyä, on Sääksmäen kihlakuntaa pidettävä nuorempana muodostumana kuin sen etelä- ja kaakkoispuolella ollut Hattulan kihlakunta (aikaisemmin Hämeen Alinen kihlakunta) ja länsipuolella sijaitseva Satakunnan Ylinen kihlakunta. Todennäköisesti ovat historiallisen Sääksmäen kihlakunnan alueet ennen omaksi erityiseksi kihlakunnaksi yhtymistään olleet jakaantuneina siten, että niiden itäiset ja eteläiset ääret (Kulsialan, Kalvoilan ja Portaan veropitäjiä vastaavat alueet) ovat kuuluneet Hämeen Aliseen kihlakuntaan, mutta keskus ja pääosa (Sääksmäen, Saarioisten ja Pälkäneen veropitäjien alue) ollut yhteydessä myöhemmän Satakunnan Ylisen kihlakunnan kanssa. On syytä luulla, että näistä eri osista yhdistetty erityinen Sääksmäen kihlakunta oli muodostunut tai muodostumassa v:n 1405 aikoina.

Nämä Sääksmäen kihlakunnan syntymäseikat osaltansa selittävät, miksi tällä kihlakunnalla on niin suuressa määrässä välialueen luonne ja miksi sen erämaita esiintyy niin runsaslukuisesti samoilla Längelmäveden–Keuruun reitin vesiteillä ja kulkusuunnilla kuin länsihämäläisen (Ylisen Satakunnan) ja kantahämäläisen (Hattulan) kihlakunnan erämaita sekä samoilla Pohjois-Hämeen suurilla järviseuduilla, joilla lukuisien kantahämäläistenkin erämaaomistusten jälkiä on selvästi tunnettavissa.

V:n 1552 yleisen erämaatiedustelun yhteydessä on Sääksmäen kihlakunnan erämaista toimitettu samanlainen asutusmahdollisuuksien tarkastus kuin Ylä-Satakunnassakin. Mutta kun tämä tarkastus on koskenut vain Satakunnan ja Hämeen laajoilla pohjoisilla seuduilla sijainneita erämaita, ovat muilla suunnilla olevat erämaanomistukset jääneet virallisen huomioinnin ulkopuolelle. Siitä syystä ei Portaan veropitäjää, joka itsekin enimmäkseen oli vanhempien rintaseutujen erämaille kasvanutta uudisasutusta, eikä Kalvoilan veropitäjää, jonka erämaankäynti on ollut hyvinkin ahkeraa, ole ensinkään otettu huomioon Sääksmäen kihlakunnan säilyneissä erämaaluetteloissa. Eräässä näistä luetteloista sanotaankin nimenomaan: "Samoin Kalvoilan pitäjässä ja Portaan pitäjässä, niillä ei ole mitään osaa erämaihin." Sääntö ei kuitenkaan pohjoisellakaan suunnalla ole ollut poikkeukseton.

Sääksmäen kihlakunnasta säilyneitä varsinaisia erämaan asiakirjoja on kolme: ensimmäinen lyhytsanainen luettelo asutetuista erämaista v. 1552 (VA 131), toinen asutettujen erämaiden verollepanoluettelo v:lta 1554 (VA 130) ja kolmas luettelo kalaveron kannosta Sääksmäen kihlakunnan erämailta v. 1554 (VA 130), molemmat viimemainitut julkaistut liitteinä A. L. Nymanin tutkimukseen "Muinaismuistoja Laukaan kihlakunnasta" (1882) (S. Muinaism. Yhd:n Aikakausk. 5). Näitä asiakirjoja täydentävät muutamat uudisasukkaiden ja kalaveron maksajien luettelot myöhemmiltä vuosilta.

Perustavan asiakirjan, kalaveron kantoa koskevan v:n 1554 listan, täydellinen nimike kuuluu: "Nämä seuraavat talonpojat olivat eräkalastuksella Sääksmäen kihlakunnasta ja ovat suorittaneet kultakin miehenosalta erämaata veroa haukia – 1 leiviskän." Luettelo alkaa sitten seuraavaan tapaan:

                    Vuonna 1554
                       ensiksi
                 Kulsialan pitäjästä
                 Häenjoensuun erämaa
    Lauri Olavinpoika Laitikkalan kylä – 2 miehenosaa
    Lauri Juhanpoika Laitikkalan kylä – 1 miehenosa

                 Vahvajärven erämaa
    Erkki Niilonpoika Laitikkala – 1 miehenosa

                 Lahnaisten erämaa
    Heikki Olavinpoika Laitikkalan kylä – 1 miehenosa
    Pietari Juhanpoika Kotila – 1 miehenosa
    Olavi Heikinpoika Mälkiäisten kylä – 1 miehenosa

                    Kivijärvellä
    – – – – – – – – – – – – – –

Toisessa v:n 1554 asiakirjassa sanotaan Laitikkalan Lauri Olavinpojan omistavan Häenojansuun erämaan Kintaudenjärvellä, kolme miehenosaa, joille m.v. tuli asumaan kolme talonpoikaa, nim. Heikki Olavinp. Simonen, Paavo Matinp. Minkkinen ja Mikko Olavinp. Marttinen. Tämä erämaa on ollut nyk. Petäjävedellä, jonka Kintaudenjärvessä mainitaan isonjaon asiakirjoissa Häijänlahti l. Häijenlahti. Laitikkalan suuri kylä on nyk. Pälkäneen pitäjässä. Kintaudessa on ollut huomattava erämaan olo- ja kulkupaikka, jossa myöskin Pälkäneen (Sahalahden) Töykänällä on ollut erämaanomistus.

Kalaverolistan mukaan suoritettiin v. 1554 neljässä Sääksmäen kihlakunnan veropitäjässä veroa kaikkiaan 109 miehenosalta 78 erämaalla, joilla oli 98 omistajaa (veronmaksajaa).

Eri veropitäjille tuli erämaita, miehenosia ja omistajia seuraavat määrät:

    veropitäjät       erämaita   miehenosia   omistajia

    Kulsiala             12          17          16
    Pälkäne              28          37          34
    Sääksmäki            16          23          21
    Saarioinen           22          32          27
    neljä veropitäjää    78         109          98

Tätä suurta listaa täydentävät vv. 1552 ja 1554 sekä myöhemmin laaditut luettelot Sääksmäen kihlakunnan asutetuista erämaista. V:n 1552 luettelon nimike on seuraava: "Luettelo niistä erämaista, jotka Juha Knuutinpoika ja ... ... ovat asuttaneet ja jotka kuuluvat Sääksmäen kihlakuntaan 1552." Siihen on merkitty lyhyesti 11 Kulsialan, 14 Pälkäneen, 9 Sääksmäen ja 11 Saarioisten veropitäjään kuuluvaa eli kaikkiaan 45 erämaata, melkein kaikki sellaisia, joita ei mainita v:n 1554 kalaverolistassa.

Sisällysrikkaampi on v. 1554 laadittu, asuttuja ja verollepantuja erämaita koskeva luettelo, nimeltään "Sääksmäen kihlakunta Hämeenlinnan lääni. Erämaaluettelo Herran vuonna 1554. Tämä luettelo sisältää ne erämaat, jotka ovat Sääksmäen kihlakunnassa Hämeenlinnan läänissä ja jotka on asutettu ja nyt verotettu Herran vuonna 54."

Luettelon sisällyksestä otamme tähän seuraavan näytteen:

"Pälkäneen pitäjä. Samoin Putaan erämaa Keitelejärvellä 3 miehenosaa on verollepantu kuudenneskoukunmaaksi, josta on omistanut Simo Mikonpoika Rautian kylä yhden miehenosan ja Rasmus Pietarinpoika Saarioinen toisen miehenosan, Matti Laurinpoika Moltsia kolmannen miehenosan ja mainituille 3 miehenosalle on Niilo Pietarinpoika Sappee asettunut vuonna 54."

Keitelejärven Putaalla tarkoitetaan nähtävästi Pihtiputaan seutua, joilla tienoin Pälkäneen veropitäjän erämiehillä on ollut lukuisia erämaita. Rautian, Saarioisten ja Moltsian asumat ovat nyk. Sahalahden pitäjässä, Sappee Sahalahden alkukodissa Pälkäneellä.

Esilläolevassa verollepanoluettelossa mainitaan kaikkiaan 31 erämaata, jotka sisälsivät 65 miehenosaa ja joilla oli 42 omistajaa. Eri veropitäjien kesken nämä erämaat jakautuivat seuraavasti:

    veropitäjät        erämaita  miehenosia  omistajia

    Kulsiala               5         9 1/2      3
    Pälkäne               10        18 1/2     13
    Sääksmäki              6        11          7
    Saarioinen             9        24         11
    neljä veropitäjää     30        63         40
    muita veropitäjiä      1         2          2
    kaikkiaan             31        65         42

Laskelmassa merkityt "muut veropitäjät" olivat Kalvoila, jonka Kutisten kylän Janhalle kuului Sammalistonrannan erämaa Vuosijärvellä Viitasaarella, ja Vesilahti, jonka Palhon kylän mies omisti miehenosan Peurunkajärvellä nyk. Laukaassa.

Yhdistämällä v:n 1554 molemmat erämaaluettelot saadaan seuraavanlainen yleiskatsaus:

    veropitäjät        erämaita  miehenosia  omistajia

    Kulsiala              17         26 1/2     19
    Pälkäne               38         55 1/2     47
    Sääksmäki             22         34         28
    Saarioinen            31         56         38
    neljä veropitäjää    108        172        132
    muita veropitäjiä      1          2          2
    kaikkiaan            109        174        134

Näistä luvuista päättäen on Sääksmäen kihlakunnan neljällä veropitäjällä uuden ajan alussa pohjoisilla erämailla ollut "miehenosia" (172) hiukan enemmän kuin Yla-Satakunnassa niitä vastaavia "erämaita" (167).

Jalkasen mukaan kuului Sääksmäen kihlakuntaan 131 "erämaankappaletta", nim. Kulsialaan 22, Pälkäneelle 44, Sääksmäelle 30 ja Saarioisiin 36, mitkä luvut vastaavat lähimain ylläolevan taulukon 'omistajien' määrää. Oikeampaa on kuitenkin noudattaa laskelmissa 'miehenosia', koska ne parhaiten vastaavat alkuperäisiä erämaanomistuksia ja koska niitä on käytetty erämaiden laskennan ja verotuksen pohjana sekä Ylä-Satakunnan että Pohjois-Hämeen erämailla, joilla olevat omistukset siten tulevat vertailukelpoisiksi keskenään.

Tarkkaa laskelmaa Sääksmäen kihlakunnan erämaista uuden ajan alussa ei edellä esitettyjen luetteloiden varassa voida tehdä. Noina erämaaelämän murrosaikoina erämaanomistajat nopeasti muuttuivat, erämaankäynti oli epävakaista ja erämaiden nimetkin melkoisesti muuttuivat.

Vaikka Sääksmäen kihlakunnan erämaiden luetteloissa kuvautuu suurin piirtein samanlaisia oloja kuin Ylä-Satakunnan vastaavassa luettelossa, on ensinmainituissa havaittavissa eräitä erikoisuuksiakin. Sellaisia vapaita omistuskumppanuuskuntia, jotka olivat niin tavallisia Ylä-Satakunnassa, ei Sääksmäen puolella esiinny. Päinvastoin on täällä samalla erämaalla mainituille omistajille säännöllisesti merkitty oma miehenosaluku kullekin erikseen, tavallisimmin yksi, mutta ei niinkään harvoissa tapauksissa myöskin pitkälle kehittynyttä yksityisomistusta ilmaisevia 1/2 tai 1 1/2 miehenosia. Mutta lähemmin tarkastettaessa niitä erämaita, joilla oli kaksi tai useampia omistajia, havaitaan näiden omistajien jokseenkin poikkeuksetta olevan saman kylän tai naapurikylien asukkaita. Niinpä olemme jo nähneet kahden Kulsialan Laitikkalan kylän miehen omistavan miehenosia Häijänojansuussa Kintaudessa ja kolmen Sahalahden Rautian, Saarioisten ja Moltsian kylien erämiehen miehenosat Keiteleen Putaalla. Mainitaksemme lisää jonkin esimerkin, oli kolmella Kulsialan miehellä miehenosat kalinaisten erämaalla, kolmella Sääksmäen Kärjenniemen ja Vedentaan miehellä miehenosat Veneheiton erämaalla, kahdella Saarioisten veropitäjän Kylmäkosken miehellä kolme miehenosaa Keiteleen erämaalla, saman veropitäjän Naulin, Orhiniemen ja Sontulan miehillä neljä miehenosaa Kivijärven erämaalla, lukuisilla Saarioisten naapurikylillä kymmenkunta miehenosaa Summasjärvellä ja Lumperoisissa jne. Näissä tapauksissa ilmenee samanlaista alkukantaista kollektiivisuutta, jota olemme havainneet esiintyneen myöskin Ylä-Satakunnan erämailla.

Edellisestä havaitaan myös, että Sääksmäen kihlakuntaan on kuulunut laaja-alaisiakin erämaita. Sellaisista nimettäköön ennen mainittujen lisäksi esim. Sääksmäen veropitäjän Rapoilan ja Anajalan väelle kuulunut Kouvalan Pyhäjärven erämaa kuusine miehenosineen ja Pälkäneen veropitäjän Iloilan Olavi Laurinpojalle kuulunut Keiteleen Vepsansalon erämaa kolmine miehenosineen. Iloilan Olavi Laurinpoika edustaa erämaan suuromistajia, joita oli ilmaantunut tässäkin kihlakunnassa aatelin erämaa vallan täydentäjiksi. Iloilan erämaanylimyksen vertaisia olivat neljän Kouvalan Pyhäjärven erämaalla olevan miehenosan omistaja Sääksmäen Rapoilan Mikko Niilonpoika ja Kulsialan Martikkalan Lauri Olavinpoika, jolla oli kolme miehenosaa Kintauden Häijänojansuussa.

Mitä vaiheita Sääksmäen kihlakunnan erämaanomistuksilla lienee ollutkin aikaisemmin, uuden ajan alussa olemassa olleen Sääksmäen kihlakunnan kantakylillä Vanajanselän pohjoispuolen rantamilla ja Pälkäneen itäosan vesien varsilla oli yhteinen asutuksen ja erämaankulun valtatie kannasten yli ja vedenselkiä pitkin Längelmäveden pohjoispäähän, Länkipohjaan, josta kulkusuunta haarautui siten, että toinen pääsuunta jatkui verrattain helpoin taivallusmatkoin edelleen pohjoiseen Kuorehvedelle ja Keurusselälle, toinen taas kulki "Hämeentien" nimellä kankaita pitkin Jämsänjoelle haarautuen sieltä jälleen jokivesistöä myöten pohjoiseen, ja itään Päijänteen puolelle. Tämä Länkipohjan valtateistö samoinkuin Pohjois-Hämeen vesistöjen luonnolliset haarautumat rakentavat selventävän selkärangan Sääksmäen kihlakunnan historiallisiin erämaanomistuksiin.

Kulsialan kantakylät, joihin kuului mm. Laitikkalan suuri kyläryhmä nyk. Pälkäneellä ja jotka myös olivat Sääksmäen pääkylien naapureita, olivat muinaisille erämailleen Länkipohjan seuduille perustaneet melkoisen joukon pikkukyliä, jotka uuden ajan alussa eri verokuntana kuuluivat Kulsialan veropitäjään. Sitä kautta oli Kulsialan erämaankulku jatkunut Pohjois-Hämeen vesille, missä tämän veropitäjän huomattavimmat erämaat uuden ajan alussa sijaitsivat Rautalammin reitin pohjoisella osalla, pääasiassa samoilla paikkakunnilla kuin Sääksmäen veropitäjän sillä suunnalla olevat erämaat, edelleen Viitasaaren reitin Kivijärven haaralla Pälkäneen veropitäjän sillä suunnalla olevien erämaiden läheisyydessä sekä yhdistyneiden vesistöjen varrella ja Petäjäveden Kintaudessa, sielläkin pälkäneläisten erämaiden seurassa.

Pälkäneen veropitäjän erämaat ryhmittyivät pääasiallisesti Rautalammin reitille Pielavedeltä Hankasalmelle saakka. Viitasaaren reitin Pihtiputaan ja Kivijärven haaroille sekä Keiteleelle, Jämsänjoen latvoille ja Muurameen. Pälkäneläisistä erämaista oli huomattavin osa Pälkäneen veropitäjään kuuluvien Längelmäveden rannalla sijaitsevan Sahalahden kylien omistamia, joten tässäkin tulee näkyviin vanhan erämaanvaltatien koossapitävä vaikutus.

Sääksmäen veropitäjän rintakylillä on ollut huomattavimmat erämaansa Rautalammin reitin Konneveden kehiössä. Toisella taholla on Sääksmäen veropitäjään kuulunut Keurusselän länsipuolella oleva Väärinkeuruun melkoinen erämaa-alue, joka vielä kauan myöhemmin erityisenä asutussaarekkeena kuului verollisesti Sääksmäkeen.

Saarioisten veropitäjän rantakylien (nyk. Sääksmäen Saarioispuolen) vanhat erämaat ovat olleet Päijänteen pohjoisilla perukoilla nyk. Jyväskylän tienoilla ja Pohjois-Päijänteen itäpuolella Rutalahden–Kangasniemen välimailla; mutta Keiteleelläkin ja Rautalammin reitillä on niitä ollut joitakuita. Saarioisten pääasutuksen muodostavilla Akaan–Kylmäkosken–Urjalan kantakylillä taas on suuri erämaa-alueensa ollut nimelläänkin Saarioisia muistuttavan Saarijärven vesillä, Summasjärven, Lumperoisen ym. järviryhmässä, johon ovat liittyneet saarioislaisten erämaanomistukset Kivijärvellä ja Keiteleellä.

Kun Jalkanen pitää mahdottomana millään tavoin järjellisesti ryhmittää Pohjois-Hämeen erämaita kihlakunnittain tai pitäjittäin ja kun hän vallalla olleen sekavuuden osoittamiseksi mainitsee, kuinka "esim. Saarioisten pitäjän takamaita on yksi osa Rautalammin vesistön pohjoisosassa, toinen Pihtiputaalla, kolmas Kivijärvellä, neljäs Keiteleen eteläpäässä, viides Karstulassa ja Saarijärvellä ja kuudes osa Jyväskylän tienoilla", niin tässä ulkonaisessa epäjärjestyksessä on saattanut olla sisäistä järjestystä. Saman rintaseudun erämiesten kesken on erämailla usein ollut ilmeistä ryhmittymistä ja koossapysymistä; saman omistajan tai omistajaryhmän erämaanomistusten hajaantuminen monelle taholle taasen on saattanut olla edullista pyyntioloille, niinkuin jo olemme merkinneet Ylä-Satakunnan erämaita tarkastellessamme. On sitä paitsi kartettava erämaanomistusten arvostelemista liiaksi yksityisten kylien ja veropitäjien näkökulmasta, koska erämaita omistavien kylien ja asumien keskinäisissä suhteissa on saattanut olla paljon meille tuntemattomia tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet niiden erämaatalouteen.[122]

EIKÖ HATTULAN KIHLAKUNNALLA OLE OLLUT ERÄMAITA?

Sääksmäen kihlakunnan eteläinen naapurikihlakunta uuden ajan alussa oli Hattulan kihlakunta, varsinainen kantahämäläinen alue, johon siihen aikaan kuuluivat Hattulan, Lehijärven, Mäskälän, Rengon, Janakkalan, Lopen ja Vihdin veropitäjät, niistä kaksi ensinmainittua pohjoisempana, muut eteläisempänä ryhmänä. Kun tämän kihlakunnan erämaanomistuksista ei ole säilynyt mitään sentapaisia luetteloja, joita edellä on käsitelty, eikä huomattavampia erämaatalouden merkkejä esiinny sen maa- ja verokirjoissakaan vastaavalta ajalta, voitanee kysyä, ovatko tämän kihlakunnan erämaita koskevat asiakirjat hukkuneet vai eikö sillä ole erämaita ollutkaan?

Aiheettomia kysymyksiä, sillä varmoista tietolähteistä nähdään, että Hattulankin kihlakunnalla on ollut eräkautensa ja eräelämänsä, vieläpä sangen laaja ja mahtava. Mutta siihen aikaan, jolloin pohjoisempien kihlakuntien erämaaluetteloja laadittiin, täällä Hämeen vanhimmilla keskusseuduilla erämaat jo olivat menettäneet entisen merkityksensä ja erämaa-ajat häipyneet kaukaisten muistojen joukkoon. Hattulan kihlakunnan tai oikeammin sanoen Vanajan Hämeen kantakylillä on ollut paljonkin erämaita, vaikka ne uuden ajan alussa jo olivat suureksi osaksi asutetut tai joutuneet muiden kihlakuntien piiriin.

Vanajan Hämeen eteläosassa sijainneet Salpausselän seudut ovat muinoin olleet tunnettuja metsäriista-alueita. Niinkuin ennen jo on osoitettu, ovat näiden seutujen epälukuiset "maat" todennäköisesti olleet rintaseutujen kyliin kuuluvia erämaanomistuksia. Siitä puhuvat myöskin näillä seuduilla tavattavat monet "päiväkuntien" jäänteet ja Suur-Vanajan syrjäseutujen, kuten Lopen asutussuhteet.

Historiallisen Hattulan kihlakunnan eteläiset veropitäjät käsittivät Uudenmaan ruotsalaisten rannikkopitäjien sekä Lohjan ja Portaan pitäjien rajoille ulottuvan alueen. Se oli kuitenkin vain jäännös siitä suunnattomasta Etelä-Suomen alueesta, joka vielä aikaisemmin oli kuulunut muinaiseen Vanajan Hämeeseen. Paikannimistä ja eräistä suoranaisista historiallisista asiakirjoista näet selviää, että muinaisvanajalaiset ovat omistaneet eränkäyntialueita kaikilla tahoilla ympäristöissään. Suomenlahden rannikolla hämäläisillä on ollut kalavesiä ja koko Keski- ja Itä-Uusimaa ovat todennäköisesti kerran olleet Hämeeseen kuuluvaa erämaa-aluetta. Hämäläisten sinne tekemistä eräretkistä on jäänyt mainetta historiallisiin asiakirjoihin. Tunnetussa Maunu kuninkaan tuomiossa v:lta 1347 vahvistettiin jo sitä ennen annettuja tuomioita myöh. Helsingin ja Sipoon pitäjien rajaseudun kylien oikeudesta kalavesiin, joita kuten asiakirjassa sanotaan Hattulan pitäjän miehet olivat näitä kyliä estäneet käyttämästä. Tässä on selvästi puhe Hämeen Hattulan pitäjän miehistä ja heidän merikalastuksestaan. Asian vahvistavat saman meriseudun monet hämäläisiin viittaavat paikannimet, kuten Tavasthvarpviken, Tavastängen, Hattholmen ym. Ilmeisesti on muillakin sisämaan hämäläisillä kuin Hattulan asukkailla muinaisuudessa, ennen näiden Uudenmaan rannikkojen ruotsalaista, pääasiallisesti 1200-luvun jälkipuoliskolla vauhtiin päässyttä asutusta, ollut tapana tehdä kalastus- ja hylkeenpyyntiretkiä Suomenlahdelle. Uudenmaan rannikkojen ja saaristojen lukuisaa suomalaista paikannimistöä on pidettävä ensi sijassa hämäläisenä. Mutta itäisen Uudenmaan sisämaakin on ollut hämäläistä erämaa-aluetta, kuten erittäin valaisevasti osoittaa Lapinjärveltä v. 1414 asiakirjallisesti tunnettu hämäläisten erämajaan kohdistuva kalaveden nimi Tafvistmaya. Hämäläisten omistuksia on ollut vielä idempänäkin, koskapa v:n 1415 suuressa Hämeen ja Savon-Lapveden rajatuomiossa mainitaan Kymen Ankkapurhan lohenpyynnin vanhastaan kuuluneen hämäläisille.[123]

Muinaisvanajalaista erämaatoimintaa on havaittavissa itäisellä ja koillisella suunnalla Kymenjoella, Mäntyharjun reitillä, Puulavedellä ja Jousassa saakka, jopa ilmeisesti vieläkin kauempana niillä suunnilla. Vanajan Kodialan kylän miehillä on asiakirjain välittömän tai välillisen todistuksen mukaan ollut erämaitaan Orimattilassa ja Iitissä. Asiakirjallisia todistuksia on Muinais-Vanajaan kuuluneen Hattulan kylien omistuksista Ruorasmäellä nyk. Jousassa. Niinikään voidaan osoittaa koko Länsi-Heinolan ja Etelä-Sysmän alueen, Kalkkisten, Riihilahden, Marjoniemen, Karilanmaan ja Nuoramoisten, vieläpä useiden Rievelin puoleisten erämaiden muinoin kuuluneen Vanajan väelle. Kalkkisissa on vieläkin Harviaistenmaa ja Heinolan pitäjässä Vesunninjärvi muistuttamassa Vanajan Harvialan ja Hattulan Vesunnan valtaa näillä main. Mutta kun jo vanhemmalla keskiajalla muinaisten vanajalaisten tehokkaalla myötävaikutuksella oli syntynyt uusia asumia ja pitäjiä Vanajan itäpuolisille aloille, siirtyi sikäläisen maanvaltauksen ja asutuksen painopiste näihin uusiin lähtökohtiin ja vanajalaisten erämaasiteet niillä suunnilla katkesivat.[124]

Muinaisvanajalainen erämaaliike ei ole kuitenkaan hakeutunut ainoastaan etelään ja itäänpäin, vaan on aikoinaan ulottunut kauas lounaista ja länttä kohden, Tammelan ylängön sydänseuduille, ehkäpä sieltä vielä meren rannikolle saakka. Hämeen vanhimmassa maakirjassa on joukko nyk. Tammelan kyliä erityisenä Teuron verokuntana sekä muudan Airanteen verokunnan taloja nyk. Kylmäkoskella luettu Lehijärven veropitäjään, jonka kylien takamaita nuo haja-asumat varmaan alkuaan olivat olleet. Jos Kalvoilan pitäjän asutusta on pidettävä vanajalais-hattulalaisena, on Vanajan Hämeen erämaita muinoin ulottunut lännessä Satakunnan rajoille saakka, jossa vielä uuden ajan alussa sijaitsi laajoja Kalvoilan veropitäjään kuuluvia takamaita metsäkylineen.[125]

Hattulan ja Lehijärven veropitäjien asukkaiden erämaanomistuksista Pohjois-Hämeessä tulee myöhemmin mainittavaksi esimerkkejä. Kun Hattulan pitäjän asukkaat vielä 1600-luvulla väittivät esi-isiensä omistaneen kalavesiä Rautalammin pitäjässä, niin siinä väitteessä on ollut asiallista pohjaa. Monia merkkejä on olemassa myöskin Vanajan ja Janakkalan kantakylien ja kartanoiden erämaanvaltauksista ja asutuksista Pohjois-Hämeen pääseuduilla.[126]

Edellä esitetyt tosiasiat osoittavat kiistattomasti, että Vanajankin Hämeellä on ollut tavattoman laajoille alueille ulottunut erämaavalta. Niinkuin Vanajan Häme muinaishistoriallisesti ja muinaismaantieteellisesti katsoen on ollut Hämeen hämäläisen asutuksen alku- ja keskusseutu, niin on sillä myöskin hämäläisessä erämaahistoriassa ollut vastaava sija. Ylä-Satakunnan ja Sääksmäen kihlakuntien erämaaluettelot valaisevat monipuolisesti erätalouden myöhäisiä muotoja määrätyllä pohjoisella hämäläisellä asutusvyöhykkeellä. Vanajan Hämeen erämaahistoria avartaa näköpiiriä toisille alueille ja vanhempiin aikoihin. Ilman sitä jäisi koko Hämeen erämaanhistoria kovin puutteelliseksi ja toispuoliseksi.

HOLLOLAN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT

Osittain samanlainen kuin Hattulan kihlakunnassa on erämaiden omistuksen historia ollut Hollolan kihlakunnassa. Hollolan eli Yliseen kihlakuntaan eli täydellisemmin Hauhon ja Yliseen kihlakuntaan kuului uuden ajan alussa yksitoista veropitäjää, niistä kuitenkin pari verokunniltaan vaillinaista. Se oli laaja ja väkirikas kihlakunta, joka sisälsi suurin ottein koko Päijänteen Hämeen, Hämeen linnan läheltä kulkevalta "Kolmen kihlakunnan rajalta" Savon rajalle ja Kymijoen suulta Pohjois-Hämeen kaukaisimmille kolkille eli "maanselälle" ulottuvan alueen.

Hollolan kihlakunnan eteläpuoliskon seuduilla on ollut toisenlainen eräkauden historia kuin kihlakunnan pohjoisella puoliskolla, mihin viittaa jo se seikka, että eteläpuoliskon pitäjistä ei ole ollut mitään sellaisia erämaaluetteloita, joita uuden ajan alussa laadittiin Ylä-Satakunnan ja Sääksmäen kihlakunnista ja jollainen on tehty myöskin Hollolan kihlakunnan pohjoisosan pitäjistä. Tiedetään kuitenkin, että Hollolan kihlakunnan eteläosassakin on ollut erämaita ja että nämä tienoot ovat alkuaan olleet lännestä, ensi sijassa Vanajan Hämeestä ja huomattavassa määrässä myös Hauholta tulleen maanvaltauksen ja asutuksen alaa. On epäilemätöntä, että Vanajan Hämeen pesäseutujen erämaanomistukset ovat kerran ulottuneet Kymijoelle ja Savon vesille saakka.

Niistä erämaista, joita Hollolan kihlakunnan alueella oli lähempänä Vanajan ja Hauhon emäkyliä, on vain vähän jälkiä, sillä nämä valtaukset ovat peittyneet mainituista emäkylistä myöhemmin tulleen asutuksen alle. Se on ollut ripeää asutusta, minkä voi päättää siitä, että Hollola (Suur-Hollola) mainitaan erityisenä kirkkopitäjänä v. 1329. Hämeen vanhimmissa verokirjoissa mainitaan Hollolan kihlakunnan eteläosassa Lammin, Tennilän, Hollolan, Asikkalan, Uudenkylän ja Elimäen veropitäjät. Lammi mainitaan oikeuspitäjänä (veropitäjänä) jo v. 1374 ja Tennilä 1390. Varmaan ovat myöskin Hollolan ja Asikkalan veropitäjät yhtä vanhoja kuin Tennilä, vaikka asiakirjallisia tietoja niistä on vasta 1400-luvulta. V. 1459 mainitaan Suur-Hollolan alueella jo Nybyn (Uudenkylän) veropitäjä nimismiestaloineen. Elimäki (main. 1460) luettiin Suur-Hollolan alueeseen 'pitäjänä', vaikka se oikeastaan oli vain verokunta. Uudenkylän nimestä ja Elimäen etäisyydestä voidaan päätellä, että ne seudut kuuluivat Suur-Hollolan vanhemmilta asutusseuduilta lakkaamatta itäänpäin leviävään uudisasutusalueeseen.[127]

Asutuksen vakaannuttua Lammin, Tennilän, Hollolan ja Asikkalan pääseuduilla jäi niiden huoleksi aikaisemman Vanajan ja Hauhon valtaus- ja asutustoiminnan jatkaminen itäisillä tahoilla, sillä yhä edelleen keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa oli erätalous perin tärkeä elinkeino niille, joilla oli mahdollisuus sitä harjoittaa. Hollolan kihlakunnan eteläosassa alkoi täten uusi eräkausi. V. 1365 antoi Ruotsin kuningas suojeluskirjeen Valkealan erämaalle Kymen toiselle puolelle asettuneelle Matti Orava-nimiselle uudisasukkaalle häntä ahdistavia Lammin, Hollolan ja Asikkalan eränkävijöitä vastaan. V. 1455 mainitaan lammilaisilla olleen kalavesi Vaippilaisissa Heinolan tienoilla; 1500-luvun alussa oli Hämeen-Kosken Etolalla maata ja kalavettä Rievelissä ja vielä 1640-luvulla lammilaisilla takamaita Artjärvellä. Hollolan ja Asikkalan vanhoilla kylillä oli melkoinen joukko erämaita Mäntyharjun suunnalla.[128]

Mutta näistäkin erämaista olivat uuden ajan alussa jo monet tulleet asutetuiksi. Hämeen vanhimman maakirjan mukaan (1539) kuului Lammin, Tennilän, Hollolan ja Asikkalan veropitäjiin ja niiden useimpiin verokuntiin rintaseuduilla olevien pääkylien lisäksi kaukaisilla itäisillä erämaanalueilla hajallaan olevia erämaantaloja tai pikkukyläin tapaisia asumia, jotka ilmeisesti olivat aikaisemmin olleet rintaseutujen kylien erämaanomistuksia. Mainitsemme muutamia esimerkkejä. Lammin veropitäjän Kataloisten verokuntaan kuului Huhdasjärven ja Jaalan asumat nyk. Jaalassa. Tennilän veropitäjän Tennilän verokunnalla oli erämaantaloja Niinimäessä ja Radansuussa nyk. Iitissä ja Käikälän verokunnalla Kimolassa (Jaalassa) ja Hautajärvellä (Mäntsälässä). Hollolan veropitäjän Uskilan verokuntaan luettiin Nurmaa, Leppäniemi, Vesala, Haapalahti ja Taipale nyk. Mäntyharjulla ja Jaalassa. Vesalan toinen nimi Erävesala ilmaisee sen tulleen perustetuksi Hollolan Vainion Vesalasta. Hollolan Artjärven verokuntaan kuului asumia Nurmaassa, Haapalahdella ja Kaarijärvellä (Jaalassa) sekä Etolan verokuntaan Paistjärvi Heinolassa. Asikkalan veropitäjän monet erämaat Heinolan ja Mäntyharjun peräkulmilla jätämme luettelematta.[129]

Kun erämaatalot vuorostaan tietenkin ryhtyivät supistuneessa piirissään harjoittamaan maanvaltausta ja erätaloutta, voidaan puhua Kaakkois-Hämeessä olleesta kolmesta erämaan omistuskerroksesta: vanajalaisesta, hollolalaisesta ja iittiläis-mäntyharjulaisesta. Iitin–Mäntyharjun–Partsimaan erämaavyöhykkeellä on varmasti ollut eräsijoja, joiden elämä on jatkunut kaikkien kolmen kehityspolven ajan.

Erämaan historiallinen kehittyminen asutuksi seuduksi on Kaakkois-Hämeen eräseuduilla tapahtunut usein hyvin kansanomaisella ja aitohämäläisellä tavalla. Sillä välin kuin maataloudellinen asutus kaskineen ja niittyraivioineen eteni leviämällä asuttujen seutujen lähempiin ympäristöihin, näyttää väkeä muuttaneen kotikylien ahtaudesta myös kaukaisille erämaille ei niinkään paljon maatalouden harjoittamisen aivoituksessa kuin jatkaakseen vanhaa erätaloutta omilla vanhoilla erämailla. Uusien lähempänä rintamaita sijaitsevien verokuntien ja veropitäjien, kuten Uudenkylän, kehittyessä maataloudellisella pohjalla pysyivät erämaan hajanaiset asumat itsepintaisesti rintamaiden vanhojen verokuntien yhteydessä vuosisatojen halki.

Sakari Kuusen Hollolan pitäjän historiassa (I, ss. 141—142) mainitaan, että Kyminkartanon läänin maakirjan mukaan v:lta 1820 kuuluivat Vesijärven seudun hallintopitäjiin seuraavat etäiset kylät Kymen vesistön varrelta:

Lammin hallintopitäjään: Iitin kirkkoherrakunnasta Jaala (osa) ja Huhdasjärvi:

Tennilän hallintopitäjään: Iitin kirkkopitäjästä Radansuu, Niinimäki, Jaala (osa) ja Kimola;

Hollolan hallintopitäjään: Iitin kirkkoherrakunnasta Leppäniemi, Erävesala, Haapalahti, Honnila (osa), Siikakoski, Uimila ja Vehkala sekä Mäntyharjun kirkkopitäjästä Nurmaa (osa) ja Paistijärvi;

Asikkalan hallintopitäjään: Iitin kirkkopitäjästä Honnila (osa), Ansalahti ja Hartola sekä Mäntyharjun kirkkopitäjästä Enolahti, Hietaniemi, Hölttä ja Kuhajärvi;

Uudenkylän hallintopitäjään: Mäntyharjun kirkkopitäjästä Nurmaa (osa).

Eräät merkit osoittavat, että Päijänteen eteläisistä veropitäjistä on kerran vallattu erämaita myöskin Pohjois- Päijänteellä ja sen takaisilla Pohjois-Hämeen seuduilla. Niissä laajoissa erämaissa, joita Lammin Porkkalan herra Olavi Niilonpoika Tavast 1400-luvun puolimaissa omisti nyk. Laukaan vesillä, oli aikaisemmin Asikkalan ja Lammin asukkaille kuuluneita omistuksia. Siihen merkilliseen väestöryöppyyn, joka eräkauden lopulla Päijänteen puolelta suuntautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, ovat Etelä-Päijänteen ja Vesijärven seutujen kylät voimakkaasti osallistuneet. Mutta se liike näyttää enemmän uudentapaiselta asutusliikkeeltä kuin muinaisluontoiselta erämaanvaltaukselta. Näitä kysymyksiä Hollolan pohjoisista suhteista ei ole vielä tarkemmin selvitetty.[130]

Hollolan kihlakunnan pohjoispuolen veropitäjät, Hauho, Tuulos, Padasjoki, Jämsä ja Sysmä taasen harjoittivat uuden ajan alussa vielä täydellä voimalla erämaataloutta siellä, missä se niille oli mahdollista. Näiden Hollolan kihlakunnan pohjoispuolen pitäjien erämaanomistuksista on olemassa Kustaa Fincken laatima valaiseva luettelo v:lta 1552 (VA 3750 a, julkaistu v. 1892 nimikkein "Register på Erämarker i Tavastland år 1552". Asiakirjoja, jotka valaisevat Suomen kameralisia oloja 1500-luvulla I, ja Jalkanen, Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot vuoteen 1620).

Luettelon nimike ja alkurivit sanovat seuraavaa:

"Tämä on luettelo niistä Hollolan kihlakunnassa Hämeenlinnan läänissä sijaitsevista erämaista, jotka Kaikkein Armollisin Herrani on käskenyt minun tutkia ja tarkoin katsoa, onko siellä joitakin tiloja asuttavaksi ja kruunun veron suorittajaksi

       Herran vuonna 1552
    Kuin tämän jälkeen seuraa
        Kuin on ensiksi
        Hauhon pitäjä

Samoin löysin minä Antti Laurinpojalla Tulittulasta yhden miehen erämaan nimeltä Kynsivesi ja sinne asetin minä Juha Leinoisen ja on hänen siellä oltava ja asuttava ja suoritettava kruunun veroa, mitä hänen maksettavakseen lasketaan – – –."

Tulittulan kylä on Hauhon vanhoja kyliä ja Kynsivesi on Rautalammin reittiin kuuluva melkoinen järvi nyk. Hankasalmella.[131]

Tässä luettelossa mainittujen erämaanomistusten joukko ryhmittyi viiden pitäjän kesken seur. tavalla:

    veropitäjät        erämaita      miehenosia        omistajia
                                 (kalav. ja oravim.)

    Hauho                 32             32               32
    Tuulos                25             27               22
    Padasjoki             46             46               45
    Jämsä                 51             57               42
    Sysmä                 27             32               24
    yhteensä             181            198              165

Edellistä luetteloa ja siihen perustuvaa taulukkoa täydentää erityinen luettelo Hollolan kihlakunnan erämaista, "jotka asutettiin Mikonpäivän aikaan vuonna 1553" (VA 132, ei julkaistu). Siinä luetellaan kuusitoista Hauhon erämaille, kuusi Tuuloksen, yksitoista Padasjoen, kahdeksan Jämsän ja kymmenen Sysmän erämaalle eli yhteensä 51 Hollolan kihlakunnan erämaille asutettua talollista, joista kuitenkin suurin osa selvästi jo v:n 1552 suuressa luettelossa mainituille erämaille sijoittuvia. Kun jäljellejäävienkin v. 1553 asutettujen erämaanpaikkojen joukossa on mahdollisesti jo ed. v. muilla nimillä mainittuja erämaita ja kun v:n 1553 luettelossa ei anneta mitään tietoja asutettujen erämaiden entisistä omistajista, on koko tämä lista jätetty huomioonottamatta ylläolevan taulukon laskelmissa.

Taulukkomme on epätäydellinen toisessakin suhteessa. Siitä on jätetty pois alkuperäisen v:n 1552 luettelon lopussa mainitut Pohjois-Hämeessä sijainneet ja Hollolan kihlakuntaan luetut, mutta eri kihlakunnissa (Hollolan, Sääksmäen ja Hattulan kihlakunnissa, jopa muuallakin) asuvien vapaasukuisten henkilöiden omistamat yhdeksän asutettua erämaata ja yksi viiden miehen kalaveden ja oravimetsän sisältävä erämaa (Vesannon Vuonamossa, Rautalammin reitin pohjoisosassa). Kun näiden vapaasukuisten omistusten joukossa on ollut aikaisemmin todennäköisesti muillekin kuin kysymyksessä olevien Hollolan kihlakunnan viiden veropitäjän miehille kuuluneita omistuksia (esim. Vuonamo), ei niiden mukaanottaminen laskelmiimme olisi ollut asianmukaista. Taulukkomme siis perustuu yksinomaan v:n 1552 luetteloon, jossa on selvästi nimitetty erämaiden omistajat asuinpaikkoineen sekä ilmoitettu omistukset ja niiden suuruus ("yhden miehen erämaa", "kahden miehen erämaa", "yhden miehen kalavesi ja oravimetsä", "yhden miehen kalavesi ja oravimetsä yhteensä"); ainoastaan siten on voitu saada aikaisemmin käsiteltyjen kihlakuntien erämaihin verrattavaksi kelpaava aineisto.

Asiakirjoista päättäen erämaiden omistus- ja käyttötavat Hollolan kihlakunnan pohjoisissa pitäjissä olivat suurin piirtein samantapaiset kuin läntisemmissä hämäläisissä kihlakunnissa. Usein joudutaan Hollolankin kihlakunnan vanhoilla erämailla toteamaan kollektiivisia perinnäistapoja. Hauhon veropitäjän Hyömäen kyläkuntalaisten tärkeimmät erämaat olivat yksillä paikoin Keiteleen laskuväylällä ja Hankasalmen vesillä, Tuuloksen Syrjäntaan ja Teuron kylien ylimyksellisillä isännillä oli melkoinen sarja erämaita Rautalammin reitin alapäässä, Hankasalmen–Laukaan järvillä, Padasjoen veropitäjään luetun Vähän-Äiniön kyläkunnan kokeneilla erämaankävijöillä oli ensimmäinen huomattava ryhmä erämaitaan Sutoisenpäässä Korpilahdella, toinen Keiteleen pohjoisosassa ja kolmas Kannonkoskella Pohjois-Hämeen läntisillä vesillä; melkein kaikilla nyk. Kuhmoisten kylillä, jotka nekin kuuluivat Padasjoen veropitäjään, oli oikea erämaanpesä Alvejärvellä, kaukana Pihtiputaan perillä. Keitele, jonka äärellä yksin Padasjoen erämiehillä oli pariinkymmeneen 'kalavettä ja oravimetsää', oli Päijänteen erämiesten yhteinen tapaamispaikka, josta tiet sitten haarautuivat länteen ja pohjoiseen.

Niinkuin jo tästä huomataan, ei Hollolankaan kihlakunnan erämaanomistusten maantieteellinen sijainti Pohjois-Hämeessä ole ollut kokonaan sattumanvarainen ja suunnitelmaton. Hauho ja siihen olennaisesti kuuluva Tuulos ovat olleet Hollolan kihlakunnan vanhimpia asutusseutuja ja tämän kihlakunnan historiallisesti tunnetuissa erämaissa Hauhon ja Tuuloksen omistukset edustavat varmaan vanhimpia ikäkerroksia. V:n 1552 erämaaluettelon ja muiden lähteiden mukaan hauholais-tuulokselaiset erämaat ovat sijainneet pääosaksi Päijänteen pohjoisosan lähimmässä pohjoisessa ja itäisessä ympäristössä, Keiteleen laskuväylän sekä Laukaan–Hankasalmen vesien varrella, epäilemättä hyvin valituilla riistamailla samoinkuin sopivien kulkuteiden päässä. Muinaisella Hauholla on Pohjois-Päijänteen itäpuolella kerran ollut hallussaan laaja ja harvinaisen eheä erämaanalue, jota voisi sanoa "Erä-Hauhoksi". Ikäänkuin vain sen lisäkkeitä ovat olleet Keiteleen puolella ja Rautalammin reitin pohjoisemmalla osalla sijainneet muinaishauholaiset erämaat.[132]

Päijänteen pitäjien erämaissa Pohjois-Hämeessä näyttää esiintyvän itse pitäjienkin keskinäistä sijaintia vastaavaa vyöhykejärjestystä siten, että Padasjoen veropitäjän sikäläiset erämaat alkoivat vasta Keiteleen pohjoisilta kohdilta, vanhempien padasjokelaisten kylien erämaiden ulottuessa pääasiallisesti Viitasaaren reitin länsiseuduille ja nuorempien (Kuhmoisten) kylien pohjoiseen Pihtiputaan seuduille. Jämsän erämaat Pohjois-Hämeessä sijaitsivat kaikkien muiden Päijänteen pitäjien erämaiden takana, "joko Savon rajan varrella tai Maanselän rinteillä tai toisella puolen Maanselkää, Pyhäjärven, Reisjärven, Lestijärven ja Haapajärven pitäjissä" (Jalkanen).

Ehkäpä riippui eräkauden loppujaksolla Päijänteen Hämeessä erityisesti avautuneista uudenlaisista yritysmahdollisuuksista ja muista erityisoloista se yksityisten suuromistajien lukuisuus, joka on niin silmäänpistävä ominaisuus Hollolan kihlakunnan erämailla. Emme tällä tarkoita Hollolan kihlakunnan erämaihin luettuja aatelin suuromistuksia, jotka keskiajan lopulla ja uuden ajan alkupuolella olivat tavattoman lukuisat, vaan rajoitumme v:n 1552 luettelossa mainittuihin talonpoikaisiin suuromistajiin. Luettelon mukaan Hauholla, Tuuloksessa ja Padasjoella oli useampia parin tai kolmenkin erämaan omistajaa. Mutta varsinaisten suuromistajien pääjoukko oli jämsäläisiä: Kaukkilan Heikki Olavinpoika, joka omisti eri tahoilla viisi erämaata, saman kylän Klemetti Tuorinpoika ja Heikkilän Niilo Heikinpoika, joilla oli kummallakin kolme erämaata, ja kahdeksan muuta omistajaa, kullakin kaksi erämaata. Sysmästäkin, vaikka vanhemmat valtaukset ja Savon raja olivat supistaneet sen erämaapiirin oman Suur-Sysmän pitäjän alueeseen, oli huomattavia suuromistajia, ennen muita Liikoilan Pietari Eskelinpoika, jolla oli neljä erämaata, ja saman kylän Mikko Nikonpoika, joka oli kolmen erämaan omistaja.

Päijänteen Hämeeseen kuului uuden ajan alussa erämaahistoriallisesti eri asteilla olevia seutuja: vanhoja pesäseutuja, kuten Suur-Hauhon keskuskylät, joilla vielä oli hallussaan kaukaisia erämaita, vaikka yhteydet niihin välille syntyneen vieraan asutuksen vuoksi olivat vaikeutuneet ja heikenneet; toisia vanhoja pitäjiä, jotka olivat menettäneet erämaansa asutuksen tai uusien veropitäjien ja verokuntien muodostumisen kautta, niinkuin useimmille kihlakunnan eteläisille veropitäjille oli käynyt; vielä toisia, joilla oli erämaita omassa välittömässä yhteydessään, mutta ei mitään kaukaisia erillisiä erämaita (Sysmä), ja vihdoin sellaisiakin veropitäjiä, joilla oli molemmat edut (Jämsä). Tämä erilaisuus oli johtunut asutus- ja valtiollismaantieteellisistä olosuhteista, ennen kaikkea siitä, että kihlakunnan pohjoisilla pitäjillä oli suuria erämaa-alueita välittömänä jatkonaan pohjoisessa ja koillisessa, mutta että idässä oli viimeistään Hämeen ruotsalaisen valloituksen yhteydessä syntynyt jyrkkä poliittisluontoinen valtaraja.

Sellaisista syistä Sysmän erämaanomistukset olivat saaneet poikkeuksellisen muotonsa. Suur-Sysmään (so. nyk. Sysmä, Hartola, Jousa, Luhanka, Leivonmäki sekä eräät Asikkalan ja Mäntyharjun osat) kuului v:n 1552 luettelon mukaan 16 erämaanomistusta, joissa oli 13 'miehen erämaata' ja 18 'miehen kalavettä ja oravimetsiä' eli yhteensä 31 miehenosaa. Sen lisäksi mainitaan myöhemmissä asiakirjoissa koko joukko muita Sysmään kuuluvia erämaita, mutta nekin ovat sijainneet samalla yhtenäisellä erämaa-alueella kuin aikaisemmat. Erikoista Sysmän erämaissa oli näet se, että ne sijaitsivat Sysmän rintamaiden välittömänä jatkona, yhtenäisenä laajana alueena, jonka vesistöjen varsilla rintamaiden taloilla oli erämaakappaleensa. Erämaineen Sysmä siten muodosti suljetun piirin, jonka sisäpuolella ei ollut muiden pitäjien omistuksia. Se on kylläkin huomattava piirre siihen nähden, että Sysmän vesien kautta on epäilemättä jo muinoin kulkenut muudan eräkauden suuria liikenneteitä lännestä itään, jota tietä ovat käyttäneet muinaisvanajalaiset, muinaishauholaiset ja muut Päijänteen länsipuolella asuvat hämäläiset eränkävijät ja joka edellyttäisi vieraita erämaanvaltauksia Sysmän seuduilla. Sysmän keskusasumat itsekin ovat niin vanhoja, että niidenkin asukkaat ovat voineet olla mukana suuressa muinaisessa Savoon suuntautuneessa länsi–itäisessä erämaankulussa. Mutta silloin kun Sysmän pitäjä syntyi ja sen oli valvottava erämaaoikeuksiaan, oli Sysmän lähiseudulle idässä jo syntynyt uusi valtaraja, myöhempi Hämeen–Savon maakuntaraja, joka leikkasi poikki kaikki sen takana olevat muinaiset hämäläiset oikeudet ja pyyteet. Samoin oli Sysmän eteläpuolelle muodostunut Suur-Hollolan alue, jossa Päijänteen takaisilla asutuksilla ei ollut tekemistä, ja pohjoisella suunnalla olivat kaikki arvokkaammat eräpaikat vanhempien ja voimakkaampien hämäläispitäjien hallussa. Niin ollen Sysmän veropitäjän oli supistettava erämaataloutensa Savon rajan ja Päijänteen, Suur-Hollolan Asikkalan ja pohjoisten Hauhon erämaiden väliin.

"Se seikka – Einar Juvelius (Juva) kirjoittaa – että Suur-Sysmän erämaat olivat verraten lähellä emäseutuja, viittaa ilmeisesti asutuksen nuoruuteen. Lähellä oli vielä riittävästi takamaita riistamahdollisuuksineen, joten ei tarvinnut lähteä kauemmas. Sen lisäksi oli kauempana olevat takamaat jo aikaisemmin asutettu, joten suur-sysmäläisillä ei ollut siellä enää tilaa. Se taas, ettei Suur-Sysmän erämaa-alueelle tullut muitten pitäjien erämiehiä, saa selityksensä siitä, että Luhankaan oli syntynyt kiinteä asutus, joka suojeli sen selkäpuolella olevat korvet ja vesistöt. Ja sitä paitsi on luultavaa, että suur-sysmäläiset jo hyvin varhain valtasivat tämän alueen omiksi erämaikseen."[133]

Melkoisesti toisenlaisen kuvan saamme Päijänteen länsipuolella olevasta Jämsästä. Silläkin oli erämaita jo omassa pitäjässä, joka ei vielä uuden ajan alussa ollut täysi veropitäjä, koska siinä oli vain kaksi verokuntaa tavallisen neljän tai toisin paikoin esiintyvän kolmen sijasta. Keski-Päijänteen rannikkojen asutus oli keskiajan kuluessa hiljalleen varttunut siten, että ilmeisesti läntisempien ja eteläisempien hämäläisten Päijänteen seuduilla omistamille erämaille oli asettunut eri tahoilta tulleita pysyviä asukkaita, samalla kuin asutus eteni etelästä pohjoiseen päin. Näin alkunsa saaneista Päijänteen kylistä ja pitäjistä tuli vuorostaan uuden erämaanliikkeen lähtökohtia. Sellaisen piiriin joutuivat ensinnä tietenkin ne erämaat, joiden sisälle uusi asutus itse oli sijoittunut. Kaukaisempien erämaiden valtaus oli myöhäsyntyisille Päijänteen pitäjille mahdollista vain yhdellä suunnalla. Idässä oli Savon rajasta tullut erämaankäynnin telki ja lännessä olivat erämaat joutuneet muiden kihlakuntien vero- ja valtapiiriin. Mutta pohjoisessa oli vielä auki oman kihlakunnan oikeuksia, ja vaikka sielläkin lähimmät erämaat suurimmaksi osaksi olivat muiden, vanhempien valtaajien käsissä, kulki niiden vesistöjä pitkin selvät ja suorat valtaväylät sivuhaaroineen Maanselälle ja sen vielä valtaamattomille erämaille, mistä sitten taas oikoiset jokitiet johtivat Pohjanperän suurille pyynti- ja kauppapaikoille. Tälle suunnalle ohjautui Päijänteen pitäjien erämaanliike, joka näyttää olleen virkeässä vauhdissa 1400-luvun alkupuoliskolla. Se avasi sulut Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokivarsille pyrkivälle maanvaltaus- ja asutusvirtaukselle, joka näyttää vetäneen mukaansa väkeä Päijänteen itä- ja eteläpuolelta saakka. Jämsän erämaanhistoria edustaa siten määrätyn alueen erämaanhistorian merkillistä loppuvaihetta, jota voisi nimittää "Päijänteen aikakaudeksi".

Toisellakin tavoin jämsäläiset erämiehet ovat suorittaneet pääosaa erämaanhistorian loppunäytelmässä. He näet joutuivat uloimmalla rintamalla torjumaan idästä tulevaa savolaista uudisasutustyötä. Siitä on olemassa useampia asiakirjoja, vaikka ne varmaankaan eivät kerro taistelun kaikkia vaiheita ja tapauksia. Kustaa Fincke, joka näiden tapausten johdosta joutui Hollolan kihlakunnan erämaan asioiden selvittäjäksi, luki Hollolan rahvaalle kuninkaan varoitus- ja uhkauskirjeen, jossa kuitenkin annettiin Hollolan kihlakuntalaisille etuoikeus muuttaa erämaille asumaan. On mahdollista, että jämsäläiset ja muutkin Päijänteen rantalaiset todella ovat melkoisessa määrin noudattaneet kehoitusta, koska Keski-Pohjanmaan jokivarsien vanhimmalla asutuksella on huomattavassa määrin Päijänteen seuduilta peräisin oleva nimistö.[134]

Erämaaluettelojen mukaan oli erämaatilanne hämäläisissä kihlakunnissa uuden ajan alussa seuraavanlainen:

    kihlakunta         pitäjiä  erämaita  'miehenosia'  omistajia

    Ylä-Satakunnan        7        168       (168)         219
    Sääksmäen             4         78        109           98
    Hollolan              5        181        198          165
    muita                –         10         –            8
    yhteensä             16        437        475          490

On korostettava, että luettelot, joista ylläolevat luvut on koottu, ovat vaillinaisia ja etteivät niiden tiedot kaikissa kohden ole toisiinsa verrattavia; niinpä on taulukossa tietojen puutteessa merkitty Ylä-Satakunnan osalta 'miehenosiksi' erämaiden luku, jonka on katsottu lähinnä vastaavan miehenosien lukua. Yleisin piirtein taulukko kuitenkin kuvastanee erämaalaitoksen levinneisyyttä ja voimakkuutta hämäläisen alueen eri osissa eräkauden lopulla. Luetteloissa on tietoja 16 veropitäjän 437 erämaasta, mutta silloisia erämaita on epäilemättä ollut huomattavasti enemmän, joten arviolta voi katsoa niiden luvun liikkuvan puolentuhannen vaiheilla. Vaikka erämaiden pohjaolot koko alueella ovat olleet pääasiallisesti samanluontoiset, voi taulukosta havaita läntisempien erämaiden yhdyskunnallisen ja Hollolan kihlakunnan ylimyksellisemmän omistuksen erilaisuuden; Ylä-Satakunnassa yhtä omistajaa kohden tuli 1.3, mutta Hollolan kihlakunnassa 0.9 erämaata.

Alueen puoltatuhatta erämaata on pidettävä vain jätteenä ennen vielä laajemmalla hämäläisellä alueella vallinneesta taloustasosta, mihin historialliset asiakirjat ja vanhat kansanomaiset maanomistustavatkin viittaavat. Erämaalaitoksen pääpaino Hämeessä on aikaisemmin ollut etelämmässä kuin järjestelmän loppuaikoina. Erämaanomistuksen muinaisimmista vaiheista ei myöhäisten asiakirjojen nojalla saada varmaa käsitystä. Mikäli on kysymys turkiskaudesta, voidaan ajatella, että sen kehitys on mukautunut kulloistenkin kauppateiden ja kauppa virtausten mukaan, suuntautunut kansainvaelluskaudella Itämeren puolelle, Viroon, Lounais-Suomen rannikolle ja Kyrönjoen suulle Etelä-Pohjanmaalla, myöhemmällä rautakaudella taas arabialaisen kaupan vilkastuttua pääasiallisesti itäänpäin Suomenlahden perukan ja Laatokan suunnalle.

Täydellisemmän kuvan saamiseksi muinaishistoriallisesta erämaalaitoksesta kokonaisuudessaan ja myöskin hämäläisillä alueilla, on tarpeen luoda lyhyt silmäys eräkauden jälkiin muinaisen Hämeen ympäristöalueillakin.

Tällöin tulevat lähinnä kysymykseen Savon ja Länsi-Karjalan erämaat.

SAVON JA LÄNSI-KARJALAN ERÄMAAT

Yleisen käsityksen mukaan historiallinen Savo on kerran ollut asumaton ja omistamaton välimaa eli raja-alue, "ei kenenkään maa", kahden vanhemman asutuskeskuksen, hämäläisten ja karjalaisten pesäseutujen välillä. Samoin yleisesti otaksutaan, että vanhimmilta asuinpaikoiltaan Vuoksenlaaksosta ja Laatokan luoteisilta lahdilta lähteneet karjalaiset ehtivät ensimmäisinä valtaamaan erämaikseen Saimaan ja Etelä-Savon seutuja. Uskottavaa onkin, etteivät karjalaiset, joita jo 800-luvun lopulla mainitaan norjalaisten rinnalla Pohjanperän retkeilijöinä, jättäneet lähellään olevien Savon eräalueiden hyväksikäyttämistä viimeiseksi. Kuuluisaa Tuukkalan löytöä pidetään todistuksena siitä, että Karjalasta päin tullut asutus jo 1100–1200-luvuilla oli keskittynyt Suur-Savon eli nyk. Mikkelin tienoille. Historiallisen ajan kynnyksellä Savo selvästi kuului karjalaiseen valtapiiriin, niinkuin ilmenee Pähkinäsaaren rauhanteosta 1323, jossa Novgorod luovutti Ruotsin vallalle Savon, Jääsken ja Äyräpään "kihlakunnat". Karjalaisen erämaanomistuksen ja asutuksen jälkiä oli vielä myöhempinäkin aikoina näkyvissä pohjoisemmassakin Savossa, missä esim. Viipurin Karjalan asukkaat vielä uuden ajan alussa nauttivat oikeuksia Puruveden tunnettuun kalastukseen.[135]

Mutta on selviä merkkejä siitä, että myöskin hämäläiset ovat aikoinaan tehneet eräretkiä Savoon, eivätkä ainoastaan Hämettä lähimpinä oleviin Savon seutuihin, vaan Savon kaikkiin osiin, vieläpä kauemmaksikin itään. Kun karjalaisen kulttuurin on katsottu saaneen alkunsa suureksi osaksi läntisestä Suomesta tulleesta vaikutuksesta, ei voi kernaasti edellyttää, että tämä muinainen länsi–itäinen kulttuuri- ja asutusvirtaus olisi ainakaan hämäläisten osalta jättänyt hyväkseen käyttämättä Hämeen ja Savon välisiä helppokulkuisia vesireittejä ja Salpausselkäin kangasteitä, jotka paljon myöhempinäkin aikakausina ovat olleet asutuksen ja liikenteen määrääviä kulkusuuntia siinä osassa maata. Tämän mukaan olisi hämäläisten eränkäyntiä ja maan valtausta myöhemmillä savolaisilla alueilla pidettävä karjalaista valtausta vanhempana.

Näyttää kuitenkin siltä kuin hämäläisten valtaus- ja asutusliikkeissä Savossa olisi ollut useampia kuin yksi vaihe. Niinpä Viipurinlahden ympärillä, Ylisessä Vuoksenlaaksossa sekä Suur-Savon keskusseuduilla on havaittavissa verraten myöhäistä hämäläistä vaikutusta, jota ei voida katsoa miksikään erämaan valtaukseksi, vaan jota täytyy pitää todellisena asutussiirtona.[136]

Asutuskeskuksien muodostuttua Suur-Savoon ja ennen pitkää Vähään-Savoonkin (Säämingin—Rantasalmen seuduille) näistä keskusseuduista tuli Savon erämaiden käytön ja asuttamisen uusia lähtökohtia samaan tapaan kuin tiedämme Päijänteen Hämeessä tapahtuneen. Ulkopuolinen, passiivinen eräkausi Savossa päättyi ja oma, aktiivinen eräkausi alkoi. Erämaan valtaus ja asutus rupesi suuntautumaan eteläisen Savon asutuilta seuduilta pohjoisen Savon erämaille ja erävesille. Keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa tämä erämaatalous oli vielä laajoilla alueilla täydessä voimassa. Siitä on olemassa suoranaisia asiakirjallisia tietoja. Valituksissaan 1540-luvulla Savonlinnan läänin talonpojat lyhyesti kertovat erämaittensa historian: "Klemetti on rakennuttanut kartanon Lapinmaahamme, josta viisi pitäjää saa enimmän elantonsa, ja meidän kaikkein parhaimmalle kalavedellemme..." (tarkoitetaan Savonlinnan voudin Klemetti kirjurin Tavinsalmelle uudisasutuksen turvaamisen ja verottamisen vuoksi rakennuttamaa kuninkaankartanoa). Toisessa paikassa mainitaan, että "ennenkuin erämaahan asutettiin talonpoikia, oli heillä siellä metsästyksensä ja kalastuksensa sekä kaskimaan viljelystä".

Tästä etelästä pohjoiseen kulkeneesta supisavolaisesta maanvaltaus- ja asutusliikkeestä on ainoalaatuisena historiallisena todistuksena Savon yksityiskohtainen maakirja v:lta 1561 (VA 6331a) ja sitä varmistava ja selittävä maantarkastuskirja v:lta 1664 (VA 8646).

Edellisessä asiakirjassa on veropitäjittäin (nimismiespitäjittäin), verokunnittain (neljänneskunnittain) ja verokylittäin (kymmenkunnittain) lueteltu Savonlinnan läänissä talollisten tai kaskeaviljelevien kumppanuuskuntien eli "yhtiöiden" muodostamaa 1851 numeroitua "veroa", jokainen vero kaikkine verotettuine tiluksineen, joita yhdessä verossa saattoi olla jopa kymmeniä hajallaan eri paikoissa lähellä ja kaukana. Tässä asiakirjassa on siten merkitty kymmentuhansia vallattuja ja verotettuja maanpaikkoja Savossa.

V:n 1664 maantarkastuskirjassa esiintyvät samat verot eli tilusryhmät (ruots. "partier") entisillä nimillään, mutta tiedot nyt tarkistettuina ja tarpeen mukaan oikaistuina ja lisättyinä. Lisäksi ne on järjestetty selvemmin kylittäin ja taloittain, sillä omistusolot Savossa olivat jo ehtineet vakaantua, kaskimaat ja muut maanpaikat kiintyä pysyviin taloihin kuuluviksi tiluksiksi. Näin uudelleen järjestetyt omistukset ovat saaneet taloittain uudet talonnumerot. Kun samalla on merkitty muistiin myöskin vanhat, v:n 1561 maanpaikkojen numerot, sekä annettu erinäisiä tietoja yksityisten maanpaikkojen sijainnista ja muistakin niiden seikoista, saadaan sillä tavoin tietää, mistä nykyisestä pitäjästä ja kylästä mikin v. 1561 mainittu maanpaikka on löydettävissä.

Siten nämä merkilliset asiakirjat, joita monet myöhemmät asiakirjat ja maanmittauskartat selityksineen kiintoisalla tavalla täydentävät, tarjoavat Savon vanhojen maanomistus- ja asutusolojen tutkimiselle varman lähtökohdan ja runsaan tietolähteen, jonka vertaista ei ole millään muulla Suomen maakunnalla.[137]

Edellä kerrotut maakirjat eli paremminkin maaluettelot rakentavat Savon silloisen pääelinkeinon, kaskiviljelyksen perustalle. Mutta lueteltujen maanpaikkojen luonteesta, nimistä ja niiden usein tavattoman etäisistä sijainnista näkee selvästi, että kaskiomistus ja -viljelys on tässä kulkenut vanhemman erämaanomistuksen ja erämaatalouden jälkiä. Se on mainittujen asiakirjojen avulla todistettavissa lukemattomissa yksityistapauksissa. Niiden laajempi tarkastelu tässä veisi meidät tehtävämme ulkopuolelle. Pari näytettä kuitenkin esitettäköön.

Suur-Savon kantakylillä nyk. Mikkelin pitäjän ja Ristiinan keskusseuduilla on ollut tavaton joukko erämaita Hirvensalmella, Kangasniemellä ja Pieksämäellä. Mikkelin pitäjän kirkonkylälle on kuulunut Siikakosken maa nyk. Karttulassa saakka. Iisveden Kuninkaansaaresta kuului puolet Rautalammin pitäjään, puolet Juvan asukkaille. Juvan Partalan kuninkaankartanolla oli v. 1561 kalastuspaikkoja Pohjanmaan rajalla 30 silloisen peninkulman päässä. Joroisin kylillä, jotka alkujaan olivat suurelta osalta olleet Juvan erämaita ja tulleet Juvalta käsin asutetuiksi, oli erämaita mm. Paloisenjärvellä Vieremässä Iisalmen pohjoispuolella. Jäppilän Syväisten kyläläisillä on ollut erämaita Pielaveden Säviänvirralla, Rantasalmen Osikonmäellä Viannolla nyk. Maaningalla 20 peninkulman päässä kotoa ja saman veropitäjän Vahermäen kylällä erämaita Luupuassa ja muualla "Peräpohjassa" (i Norbotn).

Keski-Savon tultua asutetuksi kiiruhtivat sikäläiset asukkaat hankkimaan itselleen erämaita sellaisilta alueilta, missä niitä vielä oli saatavissa. Sillä tavoin joutuivat esim. Rantasalmen kylät ottamaan haltuunsa melkein kaikki Heinäveden seudut.[138]

Parhaita todistuksia siitä, että eräkausi kerran on vallinnut koko Savossa ja etteivät Savon eräkauden pohjapiirteet suurestikaan poikkea Hämeen erämaiden vaiheista, on kuitenkin saatavissa Savon taloudellisista, yhteiskunnallisista ja verotuksellisista oloista uuden ajan alussa.

Niinkuin edellisillä lehdillä on jo useasti todettu, ovat Savonkin maastot täynnä metsänriistaan, metsästykseen ja erämieselämään kohdistuvia paikannimiä. Eräkauden edustajina on pidettävä myöskin niitä kalaveroja (haukiveroa) maksavia lappalaisia, joita selvien historiallisten tietojen mukaan on elänyt Savossa lukuisammin ja kauemmin kuin missään muussa Suomen eteläpuoliskon maakunnassa. Savon vanhojen veropitäjien ja verokuntien etelästä pohjoiseen ulottuva kapean suikaleen muoto on ilmeisesti johtunut samaan suuntaan muinoin tapahtuneesta kulusta ja toiminnasta ja soveltuu täysin Savon kaskikautta edeltäneen eräkauden oloihin. Hannes Gebhard on yksityiskohtaisesti osoittanut Etelä- ja Pohjois-Savon vanhan sukunimistön huomattavan samanlaisuuden ja kuinka samat sukunimet ovat pysytelleet etupäässä saman veropitäjän tai verokunnan tai parin veropitäjän tai parin verokunnan piirissä, mikä on johtunut vastaavantapaisesta erämaanomistuksesta ja asutuksesta. Maanvaltauksen ja asutuksen kulkua eteläisestä Savosta pohjoiseen voidaan todeta myöskin paikannimien avulla.

Savon linnaläänin verotusoloissa uuden ajan alussa ovat eräkauden olojen jäljet erittäin selvästi näkyvissä. Vaikka maakunnassa jo silloin elettiin täydessä kaskikaudessa, arvioitiin kaikki veronalaiset maat, so. kasket, veronahkoina, joka nimitys on vain muistuma aikaisemmin määrätyiltä metsästysmailta suoritetuista turkisveroista. Kansan muistitiedon mukaan on veronahan alkuperäinen nimi ollut orava, Oravainen. Kuvaavaa on, että Savossa viljakarpion kolmannes peri verokäytöstä nimen Oravainen. Vaikka maakunnan verot puheenaolevina aikoina määrännäisesti oli maksettava viljana, ne käytännössä suoritettiin suureksi osaksi viljan sijasta turkiksina, mitä varten Savon verokirja v:lta 1539 sisälsi turkisten taksan. Nämä niin omituisilta näyttävät verotavat todistavat historiallista jatkuvaisuutta ja johdonmukaisuutta, sillä niinkuin Gebhard huomauttaa, eräästä Savon talonpoikien valituksesta 1500-luvun lopulta käy selville, että siihen aikaan, jolloin Etelä-Savon asukkaat pitivät Pohjois-Savoa erämaanaan, käyden siellä kesäisin kalastamassa, metsästämässä ym., on päävero laskettu Etelä-Savon talonpojille myöskin siitä tulosta, mikä heillä oli näistä takamaistaan. Erämaanomistusten arvoa Savossa osoittaa vielä se, että niillä yleisesti on ollut määrätyt rajat (pilkkarajat).[139]

Niinkuin jo mainituista piirteistä ilmenee, on Savossa ollut vallalla samanlaisia erämaaelämän tapoja, vieläpä osittain selvempiä ja kauemmin säilyneitä kuin varsinaisilla hämäläisillä alueilla.

Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 joutuivat Ruotsin vallan alaisiksi Savon 'kihlakunnan' lisäksi myöskin Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Molemmat viimeksimainitut kihlakunnat olivat myöhemmän historiallisen Länsi-Karjalan (Viipurin Karjalan) aluetta. Näiden seutujen eräkautinen asema ei ole helposti selvitettävissä. Vuoksen ja Viipurinlahden ympäristöjen merkittävistä kivikauden löydöistä päättäen on sikäläisellä eräkaudella varhaisempia juuria kuin muualla Suomessa. Siihen kuuluvan asutuksen ja talousmuodon leviämisestä emme kuitenkaan tiedä mitään varmaa. Meille tunnettavien suomalaisten heimojen valta-aikoina näyttävät Länsi-Karjalan rannikot olleen silloisten sisämaan asutusten eräretkialueina siihen tapaan kuin olemme nähneet Keski- ja Itä-Uudenmaan rannikkoseutujen olleen Muinais-Vanajan eränkäyntialueena.

On lausuttu sellainen otaksuma, että Kymijoen lähimmät itäiset seudut olisivat olleet sieltä suoraan pohjoisessa olevien Savon keskusseutujen erämaa-alueena. Siitä ei kuitenkaan ole mitään historiallisia todistuksia. Sen sijaan tietoja kyllä on merenrannikkoa lähempänä olevien Etelä-Saimaan vanhojen asutusten (Lapveden) ja muiden Länsi-Karjalan asutuskeskuksien talonpoikien retkistä Suomenlahden kalastuspaikoille. V. 1556 kävi 24 Lapveden talonpoikaa kalastamassa Vehkalahden vesillä. Samana vuonna oli Viipurinlahden Makslahden pohjassa kalassa toistasataa Viipurin pitäjän, Kauskilan (Lapveden), Taipaleen ja Jääsken talonpoikaa. Viipurin kaupungin ordinantiassa 1540-luvulta mainitaan ylämaalaisten kalastamista Viipurinlahdella vanhaksi tavaksi: "ylämaan talonpojat, jotka samaa kalastusta ovat ennen harjoittaneet".[140]

Mutta Etelä-Saimaan seudut ovat ikivanhoja hämäläisten kulkupaikkoja ja todennäköisesti myöskin eränkäynti- ja asutusalueita. Muulla tavoin tuskin voi selittää niiden seutujen vanhoja Hämettä ja Hämeen pääseutuja edustavia paikannimiä sellaisia kuin Hämeenmaa ja Hämeensuo Lappeella, Hämeensaari Savitaipaleella, Jämsänmaa ja Houholahti Joutsenossa, Hämeensaari ja Hämeenniemi Ruokolahdella. Saimaan seutulaisten retkissä Suomenlahdelle voi siten olla hämäläisiä alkujuuria.[141]

Länsi-Karjalan rannikolle on hämäläistä toimintaa saattanut ohjautua Saimaan kautta kiertämättäkin, nim. itäisen Uudenmaan ja Kymenlaakson kautta. Hämäläisten jalansijasta Kymenlaaksossa on jo ennen mainittu esimerkkeinä Oravalan Matin yritys Kymen itäpuolella. Kymen suupuolella on muinaista hämäläistä kulkua ja asetusta ilmaisevia vanhoja paikannimiä, kuten Päijänteensaari ja Päijänteenkoski, Pälkänesaari, Kurittula, Parikkala, Hartola, Osoita, Tavastila ym. Hämeen linnalääni ulottui nähtävästi jo alustaan asti Kymijoelle saakka ja Hämeen linnalla oli vielä uuden ajan alussa merikalastuksia Vahderpäässä Kymen suun edustalla.[142]

Samantapaisia eräkauden merkkejä on Kymestä itäänpäin jatkuvassa rannikkomaassakin. Niinpä Virolahden meriseudulla esiintyy sellaisia Hämeeseen viittaavia paikannimiä kuin Vanajankorvenoja, Sääskiluoto, Havonniemi, Ilmatta, Jämpsänsaari, Hämeenkylä ja Hämäläinen (pieni luoto); Säkjärvellä on Alahäme, Ylähäme, Hämäläiskorpi, Ilmavuori, Paakkola; Miehikkälässä asumannimet Hurttala ja Hauhia.[143]

Länsi-Karjalan niinkuin yleensä Suomenlahden rannikkovyöhykkeen muinaiset asutusolot näyttävät olleen varsin "kansainväliset" ja kirjavat. Niissä on ollut tunnettavia lappalaisia, hämäläisiä, varsinais-suomalaisia, karjalaisia ja ruotsalaisia kerrostumia ja sekamuotoja puhumattakaan Suomenlahden ympäristöjen muiden muinaiskansallisuuksien säikeistä. Hämäläistä osuutta Länsi-Karjalan muinaisuudessa on niukan paikannimistön varassa vaikea laadullisesti ja ajallisesti tarkemmin määrätä. Nimien leviäminen Hämeestä Länsi-Karjalaan on voinut tapahtua eri jaksoissa riippuen niistä yleisistä asutuksen ja kaupan vaihekausista, joita Suomenlahden itäosan seuduilla on ollut ja joita ei tässä voida ryhtyä tarkemmin erittelemään.

LAATOKAN KARJALAN ERÄMAAT

Laatokan Karjalan oloista keskiajan lopulla on säilynyt erinomainen kirjallinen lähde, ns. Vatjan viidenneksen verokirja. Vanhalla venäjänkielellä kirjoitetun asiakirjan täydellinen nimi kuuluu: "Hengillekirjoitettujen verokirja Novgorodin vatjalaisessa viidenneksessä vuodelta 7008 (1500)" (alkuperäinen käsikirjoitus Moskovan ulkoasiainministeriön arkistossa; Suomea koskeva osa julaistu suomennettuna Historiallisen Seuran Todistuskappaleissa Suomen historiaan 3). Tämä yhdistetyn henki-, maa- ja veroluettelon tapainen laaja ja sisällysrikas Laatokan Karjalan asiakirja ei koske ainoastaan merkityn vuoden oloja, vaan antaa pääkohtaisia tietoja myöskin pariakymmentä vuotta ennen, n. v. 1480, toimitetun "vanhankirjoituksen" aikaisista vastaavista oloista.

Novgorodin alkuperäinen alue oli jaettu viiteen "pjätinaan" eli viidennekseen, jotka yhteisen keskuksensa Novgorodin tienoolta viuhkan tavoin kapeina lohkoina ulottuivat kukin maanäärelleen. Viidennekset olivat nimiltään Votskaja (Vatjan), Oboneiskaja (Äänisen), Sjelonskaja, Djerevskaja ja Bjesjetskaja. Vatjan viidennes oli saanut nimensä siitä, että sen halki kulki tie vatjalaisten maahan nyk. Inkeriin. Tämän viidenneksen pohjoiseen puoleen kuului se osa Karjalaa, joka on historiassa tunnettu Käkisalmen linnaläänin nimellä ja joka Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 jäi Novgorodille. Merkittävää on, ettei nyk. Itä-Karjala (Aunus ja Viena) pohjoisine takamaineen kuulunut Vatjan eikä Äänisen viidennekseen, vaan jäi jonkinlaiseksi välimaaksi niiden väliin. Käkisalmen läänin ja historiallisen Suomen itäisen rajan seudut näyttävät siten muinaisina aikoina olleen suurempana ja erottavampana asutuksen ja kulttuurin jakajana kuin luulisikaan. Lännempänä näyttää Savon alue kaukaisessa muinaisuudessa olleen vastaavanlaisessa asemassa.

Vatjan viidenneksen verokirjan laadinnan aikana kuului Karjalan eli Käkisalmen piirikuntaan, joka tässä on huomiomme kohteena, Karjalan eli Käkisalmen linnakaupunki ynnä seitsemän "pokostaa" (pitäjää), nim. Kaupungin, Sakkulan, Raudun, Kurkijoen, Sortavalan, Ilomantsin ja Salmin pokostat. Pokostoista kolme ensinmainittua luettiin Etu- ja neljä viimemainittua Taka-Karjalaksi. Asutuksen vanhat tiheäkyläiset pääseudut olivat alisen Vuoksen laaksossa sekä Laatokan luoteisten ja pohjoisten lahtien perässä, tarkemmin määritellen Suvannon molemmin puolin, Pyhäjärven ympärillä, Räisälän seudulla, Hiitolan–Kurkijoen lahdilla sekä Sortavalan rantavesien varsilla. Rintamailta länteen ja pohjoiseen asutus nopeasti harveni; Lieksa ja Viensuu olivat pohjoisimmat asumat ja samalla ainoat koko Pielisen piirissä.

Laatokan Karjalan pokostain kanta-asumina olivat "perevaarat", joihin kuhunkin kuului suurempi tai pienempi joukko tavallisesti pienikokoisia kyliä. Perevaarat olivat ensi sijassa veronkantopiirejä. Ne eivät kuvasta kaikkialla alkuperäisiä oloja, minkä huomaa esim. siitä, että Sortavalan pokostan Mäkisalon saaren kylät kuuluivat kolmeen eri perevaaraan. Mutta verokirjasta näemme, kuinka Laatokan Karjalan perevaarat ovat asteittain kehittyneet myöskin maanomistus- ja asutusalueiksi. Etelässä sijaitseviin Raudun ja Sakkulan pokostoihin ei kuulunut mitään takamaan kyliä, joten nämä pokostat ja perevaarat jo olivat saavuttaneet myöskin alueellisen ja asutuksellisen eheyden. Kaupungin pokostassa oli alueellinen muodostuminen osittain vielä keskeneräisenä.

"Koska useampia kyliä Rautjärven pitäjän eteläosassa, Ilmeen kappelissa ja Parikkalan Tyrjässä luetaan kaupungin pokostaan kuuluviksi, voi olettaa, että mainitut kylät olivat saaneet asutuksensa kaupungin pokostasta. Luultavasti olivat nämät seudut olleet kaupungin pokostalaisten kala- ja metsästyspaikkoja ja vähitellen oli siellä muodostunut varsinaisia kyliä." (J.W. Ronimus.) Taka-Karjalan pokostoissa asutusliike rintamailta erämaille oli vielä täydessä käynnissä. Perevaaroihin, joiden kanta-asumat olivat Laatokan rantamilla, kuului takamaan kyliä eri tahoilla hyvin kaukaisillakin seuduilla. Kukin perevaara piti koossa emäkylistä lähteneet asukkaansa, olivatpa nämä sitten joutuneet asumaan kuinka kaukana ja toisistaan hajallaan tahansa. Taka-Karjalan saloseuduilla oli verokirjan aikana kyläseutuja, joiden asukkaat olivat tulleet eri perevaaroista ja eri pokostoistakin ja jotka edelleenkin kuuluivat niihin. Sellainen asutustapa oli ilmeisesti johtunut vapaasta yksityisestä maanvaltauksesta 'ei kenenkään maalla' tai heimon yhteisesti hallitsemalla alueella. "Hyvin oudolta pistää verokirjasta silmään – T. Könönen kirjoittaa Pälkjärven pitäjästä – pokostien ja perevaarojen hajanaisuus. Samaan pokostaan ja samaan perevaaraankin saattaa kuulua kyliä ja jousia myöskin toisten sisältä, jopa kaukaa niiden takaakin. Niitä ei ole vielä jaeltu ja soviteltu, mikä mihinkin paraiten yhteen kuuluisi, eikä rajoja käyty niiden välillä".

"Täten antavat perevaarat aihetta seuraamaan asutuksen kulkua ja levenemistä. Kun esim. verokirjassa Sorolan perevaaraan, joka sijaitsi nykyisessä Jaakkiman pitäjässä, luetellaan kuuluviksi Koskutjärven, Viensuun, Pielisniemen, Repoisten, Noudlahden ja Patrikan kylät Ilomantsin pokostassa, voinee tämän johdosta hyvällä syyllä olettaa, että mainittujen kylien asukkaat olivat kotoisin Sorolan perevaarasta Laatokan rannalta." Lisättäköön, että Sorolan perevaaralaisten Pieliselle vievän tien varrella on Enossa Pielisjoen varrella vieläkin Sorolanniemi.

"Sortavalan siihen aikaan tiheästi asuttu rantama ja saaristo oli sanan varsinaisessa merkityksessä se 'officina gentium', josta asutus oli levinnyt pohjoiseen ja itään, etenkin nykyisiin Kiteen, Ruskealan, Suistamon, Suojärven, Soanlahden, Impilahden, Pälkjärven, Korpiselkien, Tohmajärven pitäjiin, vieläpä kaukaiseen Ilomantsiinkin, koska eräs Helylän kylä Liikolan kaupungin luona Sortavalan pokostassa luetaan Sonkajan perevaaraan kuuluvaksi." (J. W. Ronimus.)

Sortavalan pokostan kylistä on asutusta levinnyt linnaläänin rajan itäpuolellekin, kuten esim. Kontuun ja Unusjärvelle.

Ei voi olla merkillepanematta sitä rinnakkaisuutta, joka on ollut olemassa edellä kerrotun Laatokan Karjalan ja Savon sekä Hämeen asutustavan välillä. Laatokan Karjalan pokostat muistuttavat suuresti Hämeen ja Savon veropitäjiä ja perevaarat Savon verokyliä (kymmenkuntia). Oleellista eroa on siinä, että kun Suomen puolella veropiirit talonpoikaisen vapauden ja yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden pohjalla kehittyivät kutakuinkin säännöllisiksi ja tasavertaisiksi muotoumiksi, mikä vaikutti samaan suuntaan erämaataloudessa ja asutuksessakin, Laatokan Karjalassa monenmuotoiset valta- ja läänityssuhteet haittasivat säännöllistä kehitystä näillä aloilla ja jättivät olot järjestämättömälle kannalle, enemmän perinnäistapojen ja erikoissopimusten varaan. On luultavaa, että Vatjan viidenneksen verokirjassa esiintyvät verotus- ja asutusolot edustavat vanhempaa ja alkumuotoisempaa asutuskantaa kuin se, jota vanhimmat Savon ja Hämeen puoleiset tietolähteemme kuvaavat.

Vaikka Laatokan Karjalan eteläisissä pokostoissa verokirjan aikana jo elettiin vakaantuneessa pelto- ja kaskitaloudessa, kuultaa kaikkialta verokirjan lehdiltä eräkautisten olojen tunnettavia jälkiä. Ennen kaikkea ne näkyvät linnaläänissä vallinneesta jousi-järjestelmästä. Eteläisissä pokostoissa se tosin oli painunut unhoon. Mutta jo osassa Kaupungin pokostaa ja sitten kaikissa Taka-Karjalan pokostoissa jousi oli yleinen, ainoa ja varmaan alkuperäisin verotusyksikkö. Jokainen verovelvollinen mies oli jousi; jousiluku ja henkiluku vastasivat tarkoin toisiansa. Mutta niinkuin Savossa uuden ajan alussa, niin Laatokan Karjalassa jo verokirjan laatimisen aikoina jousimiehet olivat muuttuneet kaskimiehiksi, jousiverot tulleet enimmäkseen viljana tai rahana suoritettaviksi ja jousimaat, jotka alkuaan täälläkin olivat olleet jousimiesten metsästysmaita, saaneet verotetun viljelysmaan merkityksen, siten että jousi luettiin määräkokoiseksi atranmaan osaksi eli obsjaksi (saraksi) ja päinvastoin. Alkuperäisempien olojen jäljet olivat kuitenkin yhä tuoreet. Vielä "vanhan kirjoituksen" aikana oli Taka-Karjalassa vuosittain maksettava veroksi melkoisia määriä oravan nahkoja, vieläpä näädännahkojakin. Niinpä suoritettiin Kurkijoen pokostasta viidestä kylästä 22 näätää ja 93 oravaa, Sortavalan pokostasta Kiteen läänistä 880 oravaa, Ilomantsin Mekrijärven läänistä 910 oravaa, ja parista muusta paikasta 2 näätää ja 10 oravaa, sekä Salmin pokostasta eri alueilta 93 oravaa. Kiteen ja Mekrijärven alueet olivat Novgorodin piispan läänejä ja hänen sieltä saamansa suuret oravannahkaverot osoittavat Novgorodin piispan olleen Turun piispan tavoin suuri turkiskauppaherra. Omituisia piispalle veroamaksavia "mustannäädän" kyliä mainitaan verokirjassa Laatokan Karjalan eteläosissakin, Kaupungin ja Raudun pokostain keskusseuduilla.

Turkisriistan muinainen runsaus ja sen yleinen metsästys tulee esille myöskin alueemme verokirjan laadinnan aikaisessa paikannimistössä. Pälkjärven perevaaran nimi lienee johdettava näädän tai kärpän nahkaa merkitsevästä sanasta polki (vanh. ruots. bfelgh; vrt. samaa merkitsevää nimitystä "valkonahka"). Samaan nimijuureen ehkä kuuluvat verokirjassa mainitut kylännimet Palkeala ja Palkivuoret Raudussa sekä Palga Kaupungin pokostassa. Muistaessa 'Jousi' nimen sangen laajaa käyttöä henkilönnimenä Savossa tulee kysyneeksi, eivätkö ehkä Laatokan Karjalan monet henkilönnimet Palka (myös sukunimi Palkin) ja Luka (venäjän 'luk' = jousi; myös sukunimet Lukin, Lukjanov) voisi olla vastaavanlaisia nimimuotoumia. Sakkulan pokostassa oli jo Pähkinäsaaren rauhassa mainittu kylä Sobolino (ven. 'sobelj' = soopeli), jossa niinikään esiintyy henkilönnimi Palka; Sobolinon suomalaisen nimen Noisniemen kantana pidetään näätää merkitsevää suomenkielessä ollutta, vaikka myöhemmin hävinnyttä sanaa 'nois' (viron 'nugis'). Lähellä Sobolinoa Sakkulan pokostan Kiimajärvellä oli kylä Kunnianniemi (ven. Kunje), joka nimi voisi johtua näädännahkaa merkitsevästä venäjän sanasta 'kunje'. Rebujevon kylä oli Sakkulan pokostan Suvannonjoella, Revonkylä Enossa. Myöhemmin esiintyvän Kiihtelysvaaran pitäjän nimi ja merkitys on kaikille tunnettu.[144]

Vatjan viidenneksen verokirjasta lähtee siis kylläkin kiintoisia valonsäteitä Hämeen ja koko Pohjolan eräkauden historiaan.

POHJANMAAN ERÄKAUSI

Pohjanmaan laajain alueiden vanhimmat asutusseikat ja samoin niiden eräkautiset olot ovat suurimmalta osalta vielä sangen vaillinaisesti tunnetut. Pohjanlahden Suomen puolisten keskimmäisten ja pohjoisten rannikkoseutujen eräkautiset olot ovat monessa suhteessa verrattavat Suomenlahden pohjoisrannikon vaikeasti selvitettäviin eräkautisiin oloihin. Molemmilla tahoilla on huomioonotettava jo muinaisimmista ajoista sisämaasta rannikolle ja merelle pyrkivä eräretkentä ja toiselta puolen taas rannikolta sisämaahan tunkeutuva valtaus- ja pyyntisuunta.

Hylkeenpyynti ja kalastus ovat olleet suuria elinkeinoja Pohjanlahdella sen ympäristöjen ensimmäisestä asutuksesta alkaen, ja yhtä vanhaa juurta varmaan on ollut lohen- ja siianpyynti Pohjanlahteen laskevien suurten jokien suupuolella. Pohjanlahden lukuisissa satamapaikoissa ovat sisämaan pyyntimiehet ja vieraat merenkulkijat luultavasti jo aikaisella turkiskaudella niinkuin pitkinä myöhäisempinäkin aikoina tehneet kauppojaan. Epäilemättä ovat Suomen sisämaan hämäläiset jo kaukaisimmassa muinaisuudessaan kulkeneet pyynti- ja kaupparetkillä Pohjanlahdellakin. Mutta Pohjanmaan omien alueiden vanhimmat tunnetut asukkaat ovat todennäköisesti olleet lappalaiset, joilla on ollut vieraat, tietenkin hämäläiset, isäntänsä. Muuten näyttävät Pohjanmaan alueet olleen kerran sellaista 'ei kenenkään maata', jossa ovat voineet retkeillä ja valtauksia tehdä kaikki ne, joilla siihen oli halua ja kykyä.

Tästä yleisestä taustasta eristyy Pohjanmaalla kolme maantieteellisiltä edellytyksiltään, ijältään ja vaiheiltaan erilaista eräkautista ryhmää eli piiriä, joita kuitenkin asiakirjallisten ja muiden tietojen niukkuuden vuoksi tunnemme ainoastaan hyvin vaillinaisesti.

Muinaislöytöjen epäämättömän todistuksen mukaan on Etelä-Pohjanmaalla Kyrönjoen suupuolella kansainvaelluskaudella ollut olemassa vähäalainen mutta hyvin huomattava asutuskeskus. Sen merkillisyyksiä on ollut ilmeinen ruotsalaisvastaisuus, yksinäinen asema laajojen erämaisten ympäristöjen keskellä, tavaton vauraus, joka oli kukoistavimmillaan n. vv. 500–700 j.Kr., ja pian sen jälkeen tapahtunut äkillinen häviäminen. Samantapainen vaikka vähäpätöisempi asutuskeskus on samoina aikoina ollut eräiden Keski-Pohjanmaan jokien, Kovjoen, Ähtävänjoen, Vetelinjoen ym., suuseuduilla, vaikka sikäläiset esinelöydöt osoittavat itäänpäin vieviä suhteita.[145]

Kyrönjoen suun kansainvaellusaikaisen kulttuurikeskuksen mahti on epäilemättä perustunut eräkauden antimiin, Pohjanlahden hylkeenpyynnin, suurten jokien lohenkalastuksen ja sisämaan turkismetsästyksen tuotteiden kauppaan. Tämän kaupan lonkareet ovat ulottuneet kauas Suomenselän vedenjakajan ylitse, nykyisen Satakunnan ja Hämeen pohjoisosiin saakka. Eräät Kivijärven, Viitasaaren jopa Rautalamminkin vesiseuduilta löydetyt 300-luvun lopulle kuuluvat esineet ovat todennäköisesti silloisten Pohjanlahden turkistenhankkijain erämaaretkien muistoja. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan ja Satakunnan väliset vesistöjen kahtaannukset (bifurkatiot) ovat ikivanhoja kulkupaikkoja, joiden käytöstä muinaislöydöt ja paikannimet antavat monia todistuksia. Ilmeisesti on ollut vanhoja vene- ja taivallusteitä Pohjanmaan puolelta myöskin Pohjois-Hämeeseen ja Päijänteelle. Nimet sellaiset kuin Pylkönmäen Kiminkijärvi ja Karankajärvi, Saarijärven Ähtävä ja Ähtävänlahti, Vätälänkoski, Laihia, Kyyrä, Pollari ja Kuhno, Äänekosken Kuhnamojärvi, Konneveden Horontaipale ja Mulli, Jyväskylän seudun Toivakka ja Survo yms., joilla on hyvin selvät vastineet Kyrönjoella ja Ähtävänjoella, ovat todistuksia mainittujen kulkuteiden muinaisesta käytöstä, vaikkemme voikaan väittää niiden kuuluvan nimenomaan juuri kansainvaellusaikaan.[146]

Kyrönjoen suulle keskittynyt kansainvaelluskauden turkiskauppa on varmaan Satakunnan ja Pohjois-Hämeen vesiteiden kautta joutunut kosketuksiin myöskin Hämeen ikivanhojen asutuskeskuksien kanssa. Tämä turkiskauppa on voinut olla käänteentekevä tapaus hämäläisen eräkauden kehityksessä. Epäilemättä Etelä-Pohjanmaan voimakas kauppakeskus on jouduttanut hämäläisen erämaanvaltauksen leviämistä pohjoiseen päin. Jos eivät ennen niin nyt alkoivat hämäläisten retket Pohjanlahden kauppa- ja pyyntipaikoille. Ja kerran totuttuaan hämäläiset pysyivät siinä tavassa Pohjanmaan ruotsalaisen kansainvaellusajan kulttuurin hävittyäkin ja merikaupan hiljaisempana tai vilkkaampana jatkuessa Pohjanlahden jokisuissa seuraavina muinaisaikoina.[147]

Kun tällöin ei hetkiin aikoihin mitään mainittavampaa uutta pysyvää asutusta liene syntynyt Pohjanmaan rannikolle ja kun tarkempi maakunnallinen raja Pohjanmaan ja Satakunta-Hämeen välille muodostui vasta historiallisen kehityksen vaikutuksesta, ei ollut estettä elinvoimaisen hämäläisen erämaanvaltauksen leviämiselle sisämaasta Pohjanmaan jokien puolelle.

Mahdollisuuksiaan hämäläiset erämiehet ovatkin laajassa määrässä käyttäneet hyväkseen. Tutkielmassaan "Silmäys Hämäläisten muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa" J. W. Ruuth sanoo asiakirjoista näkyvän, että pitkin koko Maanselän rajaa vielä uuden ajan alussa kaikki Pohjanmaan tärkeät kynnyspaikat olivat hämäläisten vallassa, ja lausuu käsityksenään, että "nämät olot olivat muistona ajasta, jolloin koko Etelä-Pohjanmaa aina Pyhäjokeen asti oli ollut hämäläisenä erämaana, jonka poikki Kyröläiset, Lempääläiset, Jämsäläiset ym. olivat retkeilleet Pohjanlahden kalastuspaikoille". Vaikkei asia olisi ollutkaan täydellisesti juuri sellainen, on kuitenkin asiakirjallisia todistuksia siitä, että hämäläiset ovat vielä myöhäisinä historiallisina aikoina omistaneet erämaankappaleita Pohjanmaan puolella, ja vielä enemmän on kansankertomuksia hämäläisten muinaisista eräretkistä Pohjanmaalle.

Vedenkahtaannukset tai lyhyet taivallukset ovat helpottaneet erämiesten pääsyä Karvianjoelta, Kihniön vesitieltä ja Virtain Vaskivedeltä Kyrönjoen latvahaaroille, Virtain Toisvedeltä Lapuanjoen alkulatvoille ja Ähtärinjärven periltä Ähtävänjoen vesistölle. V. 1552 oli Hämeenkyrön Kierikkalan miehellä erämaankappale Kauhajärven seudulla Kauhajoella ja saman suurpitäjän Kiialan ja Höytölän kylien miehillä erämaa Kauhajoen Nummijärvellä; vielä v. 1590 mainitaan Hämeenkyrön Tuokkoisten erämaanomistusta Kauhajärvellä. "Vieläpä seuraavallakin vuosisadalla muutamat Hämeenkyröläiset vaativat, vaikka turhaan, tunnustettaviksi vanhat oikeutensa kaikkiin niihin neljään järveen, jotka olivat Karvianjärvien ja Kauhajoen välisillä seuduilla, nähtävästi Ikkeljärvikin niihin luettuna, joka on koko matkan päässä Pohjanmaan rajasta pohjoiseen." Kauhajoelta ja Jalasjärveltä on merkitty muistiin kertomuksia lempääläisten eräretkistä. J. W. Ruuth arvelee, että Virrat ja Alavus kerran ovat olleet yhtenä lempääläisten käyttämänä erämaakokonaisuutena, jonka alue ulottui aina Luopajärvelle ja Jalasjärvelle saakka.[148]

Muinaisten lempääläisten retkistä Kyrönmaassa muistuttavat lukuisat paikannimet Kyrönjoen suupuolella; niinpä oli Ylistarossa uuden ajan alussa Lempoilan kylä ja Lempoisten taloja. Samalla tavoin on Kyrönjoen alajuoksun varsien paikannimistössä paljon merkkejä muinaisten sääksmäkeläisten oleskelusta siellä. Vähästäkyröstä Vöyrin rajan seudulta on merkitty Sääksalmi niminen paikka. Jo vanhastaan on otaksuttu, että Kyrönjoen varrella oleva Ilmajoen pitäjä on perinyt nimensä Hauhon Ilmoilan kylästä. Kyrönjoen suupuolella on Isonkyrön Tervanevan seudulla vanha paikannimi Hauhonlahti. Varsin lukuisasti on myöskin Vanajan vanhojen pääkylien nimistö edustettuna Kyrönjoen suiston tienoilla, etenkin Vöyrillä. Kun tällä tavoin kaikki Hämeen ikivanhat pääasumat ovat edustettuina Kyrönmaan pääseudun vanhassa suomalaisessa paikannimistössä, ei voida olla näkemättä siinä välähdystä niiltä vanhemman rautakauden ajoilta, jolloin hämäläiset tekivät kaukomatkoja Kyrönmaan kukoistavaan kulttuurikeskukseen.[149]

Laajemmasta Hämeen erämiesten toiminnasta Etelä-Pohjanmaalla ei ole tietoja. Ja tuskinpa niitä voidaan odottaakaan, sillä kansainvaellusajan kulttuurin hävittyä Kyrönjoen suulta alkoi ennen pitkää joen päävarsille syntyä uusi paikallinen, suureksi osaksi hämäläisperäinen asutus, joka tietenkin pyrki ottamaan haltuunsa maakuntansa takamaat ja siten tuli salvaksi vieraiden erämaanvaltauksille.

Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sitävastoin saattoi hämäläinen erämaatoiminta jatkua paljon myöhempään.

Mustankirjan luettelossa Satakunnan erämaista 1400-luvun puolivälissä mainitaan pari suurta vanhojen hämäläisten pääseutujen erämaanomistusta, jotka todennäköisesti ovat sijainneet Pohjanmaalla, sangen etäällä omistajiensa kotipaikoilta. Toinen näistä maininnoista on seuraava: Jtem Mengajaerffae aff Sastamala vj mans skoga, so. Samoin Menkajärvi Saastamalasta (Karkun ja Tyrvään vanha alue) kuusi miehenmetsää. 'Menkajärvellä' tässä tarkoitetaan kaikesta päättäen nykyisen Satakunnan pohjoisrajan takana, Pohjanmaan puolella olevaa Alajärven pitäjän Mänkijärveä, joka luontaisten liikenneyhteyksiensä puolesta hyvin sopii vanhaksi erämaan keskukseksi.

Toista omistusta koskeva merkintä kuuluu: Jtem Ryppala, Sexaemekis, ok Saris x mans skoga, so. Samoin Riippala, Sääksmäen ja Saarioisten kymmenen miehenmetsää. Riippalan nimen lähtökohta tässä on epäilemättä vanhan Suur-Sääksmäen Saarioispuoleen kuuluneen Kylmäkosken Vuolteen Riippa niminen talo ja suku. Mutta kysymyksessä oleva suuri erämaanomistus on todennäköisesti sijainnut Keski-Pohjanmaalla, Perhonjoen suupuolella nyk. Alavetelissä, Sääsken- ja Riippalankoskien seudulla. Perhonjoessa niinkuin useimmissa muissakin Keski-Pohjanmaan suurissa joissa on muinoin ollut tärkeitä kalastuspaikkoja, joita verotettiin vielä 1500-luvulla. Riippalankosken lähellä olevan asuman vanha nimi Tastby, joka on lyhennys nimestä 'Tavastby' (Hämeenkylä), osoittaa, että hämäläisiä on täälläkin eräretkillään liikkunut. Sääksmäkeläiset ovat aikoinaan vallanneet erämaita vielä paljon pohjoisempanakin Pohjanmaalla, jos nim. se Veneheiton erämaa, jonka pari Sääksmäen kylää uuden ajan alussa omistivat, on ollut Kestilän Veneheitossa Siikajoen latvoilla lähellä Oulujärveä.[150]

Keski-Pohjanmaalla on selviä jälkiä myöskin muinaisten hauholaisten eräretkistä. Heidän niinkuin muidenkin muinaishämäläisten valtateitä pohjoiselle Pohjanlahdelle on ollut Kalajoen jokireitti, jota kautta arvellaan koko Päijänteen vesistön kerran laskeneen Pohjanlahteen. Salmeniuksen Kalajoen pitäjän kertomuksessa v:lta 1754 sanotaan muinaisten hämäläisten halukkaasti kalastelleen Reisjärven Kalajanjärvellä (nyt jo aikaa sitten kuivattu). Saman kertomuksen mukaan on isossa joessa Pidisjärven ja Padingin välillä lähekkäin Hauhonsaari ja Hauhonniemi. Samoilla kohdin yhtyy isoon jokeen Junttikankaan Hauhonoja; nimi Juntti on kiinnostava, koska Hauholla on vanha kylä Junttila. Kärsämäellä laskee Pyhäjokeen Hauhojoki niminen sivujoki.

Tässä on muistettava, että muinaiset hämäläiset eivät ole liikkuneet erämiehinä ainoastaan Pohjanmaan jokien latvapuolilla, vaan ovat retkeilleet jokisuiden kauppapaikoille ja meren kalastuspaikoille saakka. Mainitussa vanhassa Kalajoen pitäjän kertomuksessa kuvaillaan ulkona meressä olevaa Kallankaria, sen kirkkoa ja kolmeakymmentä kalastaja-aittaa ja kerrotaan kansaa muinoin tulleen sinne kalastamaan Hämeestäkin, minkä muistona siellä on Hämehen kari. Muita hämäläismuistoja samoilla rannikkoseuduilla ovat sellaiset paikannimet kuin Tavastvik Kalajoella ja Hämeenjärvi Merijärvellä.[151]

Erityisesti tunnetut ovat Päijänteen hämäläisten, varsinkin jämsäläisten eräretket Pohjanmaalla. Ennen on huomautettu näiden retkien kuuluvan hämäläisen eräkauden myöhäisimpään aikaan. Hollolan kihlakunnan erämaaluettelon mukaan omistivat Jämsän kylien miehet Lestijoen ja Kalajoen latvapuolella erämaita: Reisjärvellä viisi (Auvilan kylä kaksi sekä Seppoila, Kavattila ja Patala kukin yhden), Lestin Pyhäjärvellä kolme (Juokslahti kaksi ja Mahijärvi yhden) sekä Lestijärvellä yhden (Heikkilän kylä), eikä tämä luettelo varmaankaan ole täydellinen. Omistusten taustana ovat paikannimet, kuten Jämsä ja Jämsänpuhto Haapajärven Kuusassa.

Niinkuin jo ennen on kerrottu, joutuivat jämsäläiset näillä erämaillaan otteluihin erämaan uutisasukkaita vastaan. Jämsän erämiesten oli siellä taisteltava kahdella rintamalla, Pohjanlahden rannikon puolelta takamaihin nousevaa maanvaltausta ja asutusta ja idän puolelta tulevaa savolaista uudisasutusta vastaan. V. 1550 Jämsän talonpojat valittavat, että Savon talonpojat ja Pohjanmaan lappalaiset tekevät vahinkoa heidän erämailleen ja kalavesilleen. Samoihin aikoihin Haapajärven mies yritti tappaa Jämsän nimismiehen hänen omalla kalavedellään. Enemmän kuitenkin on valituksia hämäläisten, tavallisesti jämsäläisten, hyökkäyksistä ja rosvoretkistä, usein miestappoihin päättyvistä, milloin Pohjanmaalta tulleiden uudisasukkaiden, milloin savolaisten erämaanasujain alueille. Keväällä 1552 Kalajoen Rautiainen ja Pyhäjärven Tikkanen kävivät kuninkaalle valittamassa jämsäläisten hyökkäyksistä heidän ja heidän naapuriensa kimppuun. Kaikesta näkyy, että jämsäläisillä on ollut aika laajalta erämaita Pohjanmaan puolella.[152]

Kalajoen ja Pyhäjoen seutujen kansantarinoissa on puhuttu "Hollolan ajasta" niinkuin jostakin hämärästä muinaisajasta. Siitä päättäen, että Päijänteen alueen pitäjien, kylien ja talojen nimiä on sakeina joukkoina levinnyt Pohjois-Pohjanmaalle Kalajoen seuduilta Iijoelle saakka ja vielä kauemmaksi pohjoiseen, on Päijänteen hämäläisten osuus pohjoisen Pohjanmaan asuttamisessa ja sitä edeltäneessä eräelämässä varmaan ollut hyvin tuntuva. Tämä itähämäläisten kulku ja asutus Pohjois-Pohjanmaalla on todennäköisesti ollut erityisessä vauhdissa niinä aikoina, jolloin Pohjois-Pohjanmaan valtiollinen yhdistäminen Ruotsi-Suomeen tosiasiallisesti tapahtui, siis 1300- ja vielä 1400-luvulla.[153]

Olemme siten karkein piirtein voineet seurata hämäläisen eräkauden aaltorenkaita Pohjanmaalla Kyrönmaan kansainvaelluskaudelta Pohjois-Pohjanmaan keskiajalle saakka. Tämän eräkauden pysyviä seurauksia tuli näkyviin Pohjanmaan lopullisessa suomalaisessa asutuksessa, joka suureksi osaksi on ollut hämäläistä alkuperää.

Kyrönmaan suomalaisen asutuksen hämäläisiä alkupiirteitä osoittaa ennen kaikkia "kiltin" ja "kilttirahain" nimellä tunnetun veron suorittaminen Etelä-Pohjanmaalla. Tätä veroa maksoivat keskiajalla ja vielä uuden ajan alussa kaikki Kyrön suurpitäjän vanhat kylät Vähänkyrön länsiäärtä lukuunottamatta. Kun nimitykset 'kiltti' ja 'kilttirahat' esiintyvät määrättyjen verojen niminä muualla Suomessa ainoastaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, näyttää selvältä, että Kyrönmaan valtaseudutkin ovat alkuperin olleet hämäläistä asutusalaa. Koska kilttirahat hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla ovat alkuperäisin turkiksina piispalle maksetun veron myöhempi vastine, lienee kehitys Etelä-Pohjanmaankin hämäläisellä alueella ollut sama, joten tämä alue on ollut hämäläisperäisen väestön asuma siihen aikaan kuin hämäläiset vielä maksoivat piispalle turkiksia.[154]

Kyrönmaan omilta maakunnallisilta pesäseuduilta kyröläinen maanvaltaus ja sen perässä kulkeva asutus levisivät kauas Etelä-Pohjanmaan äärille ja niiden ylikin. Varsinaisesta Hämeen tapaisesta erämaajärjestelmästä tosin ei kyröläisten jäljiltä ole havaittavissa riittävästi merkkejä, mutta kuitenkin siksi paljon, että voidaan puhua kyröläisestä eräkaudesta. Koskimies arvelee Lapuan pitäjän historiassa maanviljelyksen niillä seuduin tulleen pääelinkeinoksi vasta 1600-luvun puolivälissä. Ilmari Kohtamäki on sitä mieltä, että keskiajan viimeisinä vuosisatoina oli Etelä-Pohjanmaan jokilaaksoissa metsästys kalastuksen ja kaiketi myös hylkeenpyynnin ohella tärkein elinkeino. On vedottu myös Jalasjärven seutujen oloja 1730-luvulla koskevaan Gabriel Peldanin kuvaukseen, jonka mukaan sikäläiset asukkaat "ovat vanhastaan saaneet elatuksensa metsästä ja vedestä ja kruunun metsämiehinä maksaneet veronsa Ruotsin kruunulle kaloina ja turkistavaroina". Merkittävä on Aejmeleuksen muistiinpanema perimätieto Isonkyrön pitäjästä v:lta 1793: "Mitä tulee seurakunnan varsinaisiin entisaikojen elinkeinoihin, ei niistä ole muita tietoja kuin että eläinten ja lintujen pyyntiä lienee vanhempina aikoina paljon harjoitettu, koska semmoisten alueiden rajamerkkejä, missä kukin on saanut tätä pyyntiä harjoittaa, vielä nähdään ja tunnetaan. Ja lienee niitä kirjallisesti vahvistettu, koska sellaisia rajoja vielä kutsutaan 'Kirjamaan rajoiksi'. Tämä elinkeino on sittemmin vähitellen metsien tultua haaskatuiksi vähentynyt, niin että tähän aikaan harvat enää harjoittavat sellaista pyyntiä, minkä vuoksi rajoistakaan enää vähät huolitaan ja laillisina pidetään." Tästä tiedonannosta emme kuitenkaan uskalla tehdä yleistäviä johtopäätelmiä, vaikka 'kirjamaat' suuresti muistuttavatkin hämäläisten eräkappaleita ja savolaisten anekkeja. Laihian 1600-luvun kartoilla 'kirjamaa' samastetaan 'takamaan' kanssa.[155]

Kyröläisten tunnetut eräretket suuntautuivat kuitenkin erämaan kalavesille. Kyrön pitäjän talonpoikien mainitaan usein 1560- ja 1570-luvulla harjoittaneen nuotilla ja verkoilla hauenkalastusta Lappajärvessä, Jalasjärvessä ja Jurvanjärvessä (Lapträsk, Ilas och Juruaträsk). Sellaisten retkien jälkiä ovat varmaan Jurvan Järvenpään monilukuiset Kenttä nimiset asumat, lapualaisten kalastusretket näyttävät suuntautuneen etupäässä Kuortaneen ja Alavuden järville. Kansantarinoissa on osoitettu "kyröläisten kala-aittain" paikkoja Kuurtaneenjärvellä, Töysänjärvellä ym. V. 1635 Lapuan käräjillä muutamat alanurmolaiset saivat lautakunnan todistuksen omistusoikeudestaan useihin nimeltä mainittuihin Alavuden järviin, missä he ylimuistoisista ajoista olivat esteettömästi kalastelleet. Vielä v. 1654 alanurmolainen lunasti kalastusoikeuksia Alavuden sapsalammilaisilta eräisiin Maanselän seudun järviin ja niin myöhään kuin v. 1685 oli kaksi nurmoolaista erämiestä käräjillä siitä, että toinen oli murtautunut toisen kalamajaan (fiskemaia) ja vienyt sieltä kaloja ja kalastusneuvoja.

Kyröläisten kalamiesten halutuimpia päämääriä olivat erityisesti Ähtävänjoen huomattavat järvet Alajärvi ja Lappajärvi. V:lta 1533 on rajakirja, jonka mukaan kyröläiset luovuttivat pietarsaarelaisille majakalastuksen Lappajärvellä. Pietarsaaren pitäjän asukkaille v. 1551 annetussa kuninkaan kirjeessä mainitaan pietarsaarelaisten käyneen kuninkaalle valittamassa, "kuinka heidän lähinaapurinsa Kyrön pitäjässä ovat heille tehneet suurta haittaa ja vahinkoa, jota he edelleenkin joka päivä tekevät erämailla ja kalajärvillä, joiden oikeastaan tulee kuulua Pietarsaaren pitäjään, haluten anastaa itselleen Kyrön pitäjään melkein kaikki tilukset, järvet ja erämaat, jotka ovat Pietarsaaren pitäjän yläpuolella ja ulottuvat maanselkää kohden, samoinkuin ne erämaat, jotka ovat heidän omaan pitäjäänsä, mainittuun Kyröön päin."[156]

Uuden ajan alussa harjoittivat pohjoisemman Pohjanmaan rannikoille syntyneet pohjalaiset asumat alueillaan innokkaasti kalastusta. Se oli meri-, joki- tai järvikalastusta ja siitä maksettiin kruunulle erinimisiä kalaveroja saadun saaliin tai pyydysten, veneiden, pyyntimiesten luvun tai kertakaikkisen sopimuksen perusteella. Sisämaan eräkauden historiaan kuuluu tästä se pyynti, jota rantapuolen kylät harjoittivat takamaiden järvillä ja josta kruunu kantoi kalaveroja, enimmäkseen kuivattuja haukia (kapahaukia) "järviverohaukien", "haapiohaukien" tms. nimillä. Kalastus Pohjanmaan pienehköillä, harvalukuisilla ja yksinään sijaitsevilla järvillä näyttää vielä uuden ajan alussa tapahtuneen hyvin muinaisaikaiseen tapaan eräänlaisena eri tahoilta tulleiden kalastajain yhteiskalastuksena. Useilla Keski-Pohjanmaan järviseuduilla oli jo mainittuun aikaan pysyviä asumia, jotka ainakin osittain lienevät saaneet haltuunsa paikkakuntansa kalastuksenkin. Mutta useille järville tuli vielä vuosittain eri tahoilta kaukaakin erämiehiä kalastamaan. Niinpä Kala(jan)järvellä, Reisjärvellä ja Haapajärvellä kulki kalastajia Pietarsaaren, Kokkolan, Kalajoen ja Salon pitäjistä. V. 1562 maksettiin Kemin, Iin ja Limingan pitäjistä 211 haapiolta haapiohaukia järvikalastuksista. Limingan suurpitäjän takamaan kalastuksista on säilynyt tarkempia tietoja. V. 1564 kävi Limingasta kalastusretkillä mm. Kalajärvellä yhdeksän haapiota Limingan kylästä, Lumijoelta ja Oulunsalosta; Ahoksenjärvellä (Haapajärvellä) ja Enonlahdella (Säräisniemellä) 32 haapiota Oulunsalosta; Karuksenjärvellä (Kaaresjärvi Säräisniemellä?) ja Vuoksenjärvellä (Vuokkiniemessä?) 31 haapiota Laitasaaren kylästä; Pedningen (?) ja Marttisenjärvellä (Utajärvellä) 20 haapiota Sotkajärven, Utajärven, Ahmajärven ja Sonkajärven kylistä. Siinä näytteitä sangen muinaisaikaisesta eränkäynnistä.[157]

Oulujoen laaja vesistö tarjosi sen suupuolella keskiajan kuluessa varttuneille kylille melkeinpä rajattoman erämaankulun tilaisuuksia. Oulujärven tienoilla olivat meille tunnettuina aikoina varsinkin liminkalaiset ahkeria kulkijoita, ja nämä seudut luettiinkin Limingan takamaiksi. Vesistön kaukaisemmat latvaseudut sitävastoin olivat vielä uuden ajan alussa vakinaisesti asumatonta 'ei kenenkään maata', jossa lappalaisten ohella retkeili tai oli retkeillyt hämäläisiä, karjalaisia, pohjalaisia ja savolaisia erämiehiä ja kaukaisia vieraita kaupankävijöitä. Oulujärven ympäristöille alkoi 1550-luvulla syntyä kruunun alkuunpanema savolainen uudisasutus, josta saman kymmenluvun lopulla muodostui Oulujärven pitäjä. Uudisasukkaiden suorittamista veroista, jotka alkuaikoina olivat yksinomaan turkiksia ja kaloja, näkee, että erämaan elämä oli siellä edelleenkin hallitseva.[158]

Jo ennen Kustaa Vaasan suuren asutustoiminnan alkamista oli savolaisia uudisasukkaita huomattavin määrin asettunut Pohjanmaan rannikkopitäjien Savon ja Hämeen rajain puoleisille takamaille, missä heidän toimeentulonsa perustui pääasiallisesti erätalouteen. Jo v. 1531 maksoivat "Savon talonpojat, jotka asuvat Limingan pitäjän takamaalla" vuotuista veroa kippunnan haukia ja kaksi kiihtelystä oravannahkoja. Limingan pitäjän takamaalla on katsottu tarkoitettavan Oulujärven seutuja, mutta tuolla nimityksellä on voitu tarkoittaa lähempänäkin merenrannikkoa olevia seutuja, joilla on ollut vanhoja savolaisasumia. Niinpä oli Saloisten suurpitäjän Siikajoen latvapuolella 1550-luvun alussa nimi Siikajoen Savo, jossa puoltatoista vuosikymmentä myöhemmin asui 36 talonpoikaa. Pietarsaaren takamaanasujain (Marckboghar) joukossa v. 1548 mainitaan kuusi savolaista (Saffubåar), joista eräillä oli sukunimi Savo (Saffu). Tällä tiedonannolla tarkoitetaan Lappajärven savolaisia. Ennen vuotta 1830 nimitettiin koko Lappajärven emäkirkkokuntaa Savonkyläksi. Savolaiset erämies-talonpojat antavat siten omapiirteisen lisän Pohjanmaan kirjavaan eräkauden historiaan.[159]

Kaukaisemman Perä-Pohjolan suomalaiset asumat olivat vielä uuden ajan alussa 'jousien' ja 'kilttien', hylkeiden, turkiseläinten, lohien ja muiden arvokkaiden kalain pyynnin kiistatonta valta-aluetta todistamassa eräkauden elämän ja tapain tuoreutta tällä kaukaisella maanäärellä.

MUINAISHÄMÄLÄISTÄ ERÄMIESELÄMÄÄ

KEITÄ OLIVAT ERÄMIEHET?

Niitä miehiä, jotka eräkauden lopulla vuosittain lähtivät Hämeen rintamailta "Pohjan" erämaille kalastamaan, linnustamaan ja muuta saalista hankkimaan, sanottiin erämiehiksi. Eräässä Hattulan ja Sääksmäen seutujen asiakirjassa v:lta 1553 puhutaan "erämiehistä eli kalamiehistä, jotka menevät Pohjaan keväällä", ja toisessa samojen seutujen asiakirjassa v:lta 1557 puhutaan "erämiehen hauista".[160]

Keitä olivat erämiehet? Useista asiakirjoista eräkauden lopulta saa sen selvän vastauksen, että he olivat talonpoikia, jotka kävivät eräretkillä. "Luettelo niistä talonpojista, jotka ovat olleet kalastuksessa erämaalla", on eräänkin Ylä-Satakunnan veroluettelon nimike v:lta 1556. Sääksmäen seutujen veroluetteloissa 1550-luvulla sanotaan erämaalla kävijöitä aina talonpojiksi. Muunlaisia erämiehiä kuin talonpoikia ei siihen aikaan mainitakaan. Säilyneissä aikaisemmin tarkastamissamme veroluetteloissa mainitut erämaanomistajat ovat pääosaltaan olleet talonpoikia.[161]

Historiallisessa kirjallisuudessa viime aikoina on vallinnut sellainen käsitys, että muinaiset erämiehet tai ainakin pääosa heistä olisi ollut talonpoikaisyhteiskunnan johtavaa väkeä, suurtalonpoikia. Tällöin on lähdetty siitä edellytyksestä, että erämiesten päätehtävänä on ollut turkisten hankinta, että tätä hankintaa ja turkisten kauppaa ovat hoitaneet ylimykselliset suurtalonpojat tai eräänlaiset kauppias-talonpojat ja että tämä turkiskauppa on ollut koko erätalouden varsinainen pohja ja perusta. Kuten olemme asiakirjoista nähneet, onkin erämaiden omistuksessa eräkauden loppupuolella ylimysluokan osuus varsin huomattava. Koko se eräkauden vaihe, jota olemme nimittäneet 'turkiskaudeksi', edellyttää erämaiden omistuksessa ja turkiskaupassa myötävaikuttavia "erämaan ylimyksiä", s.o. suurtalonpoikia tai kauppiaita. Mutta tästä ei seuraa, että ne talonpoikaisparvet, jotka uuden ajan alussa kesäisin tekivät pitkiä ja vaivalloisia souturetkiä tai jalkamatkoja kaukaisille erämailleen, olisivat olleet joitakin suurtalonpoikia, ja että koko muinaisella erämaajärjestelmällä olisi ollut ylimyksellinen alku. Päinvastoin on erämaankäynti ollut muinaisuudesta lähtien mitä tärkein kansanelinkeino, yleinen kansantapa, joka aikoinaan piti yllä turkiskauden mahtimiehet ja joka vielä uuden ajan alussa hiipui sammuvan kukoistuksensa aikoja sisämaan rintamaidenkin talonpoikien keskuudessa.

Kuinka oli talonpojista tullut erämiehiä? Tai oikeammin: kuinka oli muinaisista erämiehistä tullut talonpoikia?

Suomen historiallinen talonpoikaisluokka on kasvanut kahdenlaisesta juuresta. Toinen niistä lähtee lounaisen Suomen rannikkoseutujen vainioiden vanhoista peltokylistä ja perintötaloista, joiden paikoillaanpysyvä väestö on polvi polvelta harjoittanut maataloutta ynnä tarpeen ja mahdollisuuden mukaan siihen liittyviä sivuelinkeinoja, kuten kalastusta lähivesillä sekä metsästystä ja kaskenpolttoa lähimetsissä. On vaikeaa ajatella, että esim. rannikkoseutujen ruotsalainen asutus olisi voinut päästä alkuun muulla tavoin kuin maanviljelysasutuksena. Niinikään on yleisesti otaksuttu, että se suomalainen asutus, jonka arvellaan siirtyneen ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen kuluessa Suomenlahden eteläpuolelta maamme lounaisille rannikkoseuduille, on ollut peltoviljelysväkeä ja että sen perustama asutus täällä on ollut alusta alkaen peltoviljelysasutusta, talollisasutusta. Ei ole uskottavaa, että siirtoväki, joka muutti tänne verrattain korkealle peltoviljelysasteelle kehittyneestä Virosta, olisi tänne tultuaan vaipunut jollekin polttoviljelyksen tai metsästyksen asteelle. Nämä alkukantaiset kehitysasteet mainittu väestö oli sivuuttanut jo muualla ollessaan. Eri asia on, että Lounais-Suomen peltotalonpojat ovat sivuelinkeinona tai poikkeuksittain käyttäneet hyväkseen maakuntansa luontoon sopeutuvia ja naapuriensa harjoittamia riistoelinkeinojakin. Joka tapauksessa on todennäköistä, että se asutusvirtaus, joka lounaisen Suomen rannikkoseuduilta jo varhain ja myöhemmin yhä laajemmin levisi sisämaihin ja pitkin Pohjanlahden rantoja pohjoiseen, on ollut rannikkoseutujen tapaista peltoviljelys- ja talollisasutusta.

Sisämaassa, hämäläisillä ja karjalaisilla heimoalueilla, on talonpoikaisluokalla ollut toinen, paljon vanhempi ja alkuperäisempi alkujuuri kuin valmis peltoviljelys. Savossa uuden ajan alussa oli kaskiviljelys kansan valtaelinkeino, vaikka pyyntielinkeinoillakin sen rinnalla oli suuri merkitys. Siellä oli näet silloin olemassa lukuisa, kiinteää asuinpaikkaa vailla oleva "kirvesmiesten" eli "kirvestalonpoikain" luokka, joka vielä yksinomaisemmin kuin jo kiinteästi asuvat "talonpojiksi" sanotut kaskenpolttajat hankki toimeentulonsa kaskista. Kun tiettävästi koko maakunnassa ennen kaskiviljelyksen etualalle pääsemistä niin verotus kuin takamaiden omistuskin oli perustunut metsästykseen, ei mitenkään voida otaksua, että talonpoikaisluokan kehitys olisi kulkenut peltoviljelyksestä kaskiviljelykseen ja pyyntielinkeinoihin päin, vaan täytyy olettaa, että päinvastoin nuo alkuperäisemmät elinkeinot ovat siellä olleet asutuksen ja talonpoikaisluokan muodostumisen pohjana ja lähtökohtana.

Samaa rataa on kehitys kulkenut hämäläisilläkin alueilla. Ei ole tietoa siitä, että hämäläisillä olisi ollut yhtä voimaperäistä 'kaskikautta' kuin savolaisilla ja karjalaisilla, mutta sen sijaan ilmenee harvinaisen selvästi, että 'eräkausi' on hämäläisillä alueilla kerran ollut hallitsevana talousmuotona, erämaanomistukset yleisiä ja jousi-järjestelmä verotuksessa vanha ja levinnyt. Hämeen erämiesten ammatillisia esi-isiä ovat olleet 'jouset' ja 'miehet', jotka maksoivat henkilökohtaisia turkisveroja ja omistivat määrättyjä metsästysalueita. Siihen aikaan on joka mies ollut metsämies ja jousimies; hänellä on saattanut olla muitakin elinkeinoja, hänellä on voinut olla kotinsa jonkin keskusseudun kylässä, kaskia ja peltotilkkujakin sen lähellä, mutta metsästys ja kalastus ovat olleet hänen tärkein toimensa ja pyyntimaa, erämaankappale hänen arvokkain omistuksensa. Jousimiesten joukko on ollut hämäläisen eräkauden vanhin ja määräävin yhteiskuntaluokka ja se on ollut myöhemmän talollisluokan edelläkävijä.

Maanviljelyksen ja maaverojen kehittyessä ja yleistyessä tämä sisämaan järjestelmä muuttui. Jousimiehestä tuli talonpoika, jonka taloudessa talo viljelysmaineen vähitellen tuli pääasiaksi ja erämaa jäi sivuasiaksi. Tätä kehitysastetta edustavat eräkauden lopulla Hämeen talolliset, joista toiset vielä olivat melkeinpä enemmän erämiehiä kuin talonpoikia, toiset taas jo joukoittain luopuneita erämieselämästä ja vanhoista erämaannautinnoistaan.[162]

Sisämaiden alkuerämiesten muuttumisessa historialliseksi talonpoikaisluokaksi on ollut erilaisia välimuotoja, joita esiintyy eräkaudella ja vielä sen jälkeenkin. Monista asiakirjallisista tiedoista ilmenee, että erämailla on ennen niiden asuttamista liikkunut muitakin pyyntimiehiä kuin talonpoikia. Eräässä kirjeessään kuninkaalle v:lta 1552 Oulujärven asuttaja Kustaa Fincke kertoo Venäjän puolella asuvan irtolaisjoukkion tunkeilevan Ruotsin puolelle rajaa ja aikaisemmin vuosittain karkoittaneen sieltä kuninkaan alamaisia, ja eräässä kuninkaan kirjeessä v:lta 1555 kerrotaan, että milloin venäläiset haluavat hyökätä Pohjanmaalle, niin sen tekee "joukko kalastajia ja muuta irtainta väkeä, joilla on tapana asua ja oleskella siellä rajan seudulla". Tämä määrittely näyttää tarkoittavan rajaseuduilla oleskelevia vapaita erämiehiä, jotka eivät olleet varsinaisia talonpoikia. Vastaava tapa oli vallalla Suomenkin puolella rajaa, koskapa Oulun erämaassa v. 1576 mainitaan asuneen 51 itsellistä (husmen).[163]

Ylä-Satakunnankin erämaalla on todettavana samanlaisia oloja. V. 1577 oli vasta-asutetussa laajassa Ruoveden pitäjässä 52 itsellistä. Toimeentulonsa nämä erämaan itselliset epäilemättä saivat pääasiallisesti metsästyksestä ja kalastuksesta. Monella heistä oli rintamaiden tunnettujen kylä- tai talosukujen nimiä (Torkko, Vihalainen, Makkoinen, Si(o)kois, Veisainen, Ikkainen, Otava ym.). Mahdollista on, että erämaan itsellisten joukossa oli sellaisia, jotka olivat siellä alkaneet uudisasukkaina, mutta sitten joutuneet luopumaan talonpidosta ja jääneet itsellisiksi. Monessa tapauksessa kehitys kuitenkin kulki päinvastaista suuntaa siten, että yritteliäistä itsellisistä tuli talonisäntiä. Tämän voi päätellä siitä, että useita itsellisten nimiä myöhemmin esiintyy talojen niminä, kuten Härköinen ja Ikkainen (Virroilla), Makkoinen (Pohjaslahdella), Puntanen (Kurussa), Silvoinen (Lehtimäellä).

V:n 1590 maantarkastuksessa merkittiin Ruoveden pitäjässä 36 itsellistä. He elivät perheineen yksikseen enimmäkseen suurpitäjän syrjäisillä kulmilla ja vesistöjen latvoilla; vain parilla kolmella paikkakunnalla asui parisen itsellisperhettä. Karjaa oli harvalla itsellisellä, eikä kellään enempää kuin yksi lehmä; jokunen lammas ja vuohikin mainitaan. Loilassa asuvalla itsellisellä oli selvä nimi Koturi. Sellaista väkeä luulisi paikkakuntansa köyhimmäksi ja halvimmaksi. Sukunimet kertovat kuitenkin sen tavallisesti olleen samaa sukujuurta kuin rintaseutujen talonpojat, ja noita vanhoja itsellisnimiä on periytynyt niiden asuinseuduille myöhemmin syntyneisiin taloihin, mahtaviinkin. Erämaan yhteiskunnassa ei tällaisilla itsellisillä nähtävästikään ollut mikään halveksittu sija, sillä he ovat olleet erämaan vanhimman ja vaativimman elinkeinon varsinaisia harjoittajia, muinaisten erämiesten aidoimpia jälkeläisiä. Luultavasti on erämailla retkeillyt, ehkäpä jossakin määrin asunutkin tällaisia pyyntimiesitsellisiä jo ennen, kenties jo kauankin ennen erämaiden asuttamisen aikoja. Viljelyksen ja talonpoikaisjärjestelmän varttuessa ja vahvistuessa rintamailla täytyi syntyä työnjakoa ja valintaa vanhan ja uuden elinkeinon välillä, kylän ja talon miehistä toisten kiintyessä yhä lujemmin sitein maatalouteensa, toisten veren taas vetäessä esi-isien poluille erämaahan. Tähän saattaa viitata se erämaiden asuttamisajan luetteloiden silmäänpistävä piirre, että erämaalle perustettavan uudistalon asukkaaksi on merkitty lähtevän tuskin milloinkaan erämaan omistajaa itseä, vaan tavallisimmin joku muu hänen perheensä tai saman kylän tai lähikylän mies. Eri asia sitten on, tuliko miehestä erämaalla talonisäntä vaiko eräkäs.

Älkäämme väheksykö noita muinaisia erämaan itsellisiä. Heidän joukossaan oli suuria retkeilijöitä, niinkuin esim. Lapuan–Kauhavan kulmilla, jonka itsellisistä v:n 1570 aikoina monet olivat "pohjankävijöitä", ja Pohjois-Hämeen ja Suomenselän äärillä, joiden itsellisissä samoina aikoina oli laajalti tunnettuja kauppiaita, "viimeisiä pirkkalaisia".[164]

Erämaan historian pitkinä murrosaikoina on maattomien erämiesten ryhmä kasvanut muutenkin kuin edellä kerrotuin vapain tavoin. Sitä myöten kuin erämaita tai niiden parhaita paikkoja joutui suuromistajien, vapaamiesten, kauppiaiden, naisten ja lasten tai kruunun tai muiden yhteisöllisten omistajien haltuun, jotka eivät itse voineet kulkea erämailla, heidän oli otettava palvelukseensa palkattuja erämiehiä. Sellaisia olivat ne tunnetuksi tulleet neljä erämiestä, jotka Lahisten kartanosta Sääksmäeltä keväällä 1520 lähetettiin Päijänteen takana oleville eräkalastuksille. Samoin on erämaille asettuneilla erämaantuotteiden kauppaa harjoittavilla suurtalonpojilla ollut palveluksessaan "rengeiksi" luettuja palkkalaisia, joilla arvatenkin on ollut erämiestenkin tehtäviä ja ominaisuuksia. Ruovedellä v. 1577 mainittujen 70 rengin joukossa on epäilemättä ollut sekä aitoja erämiehiä että erämaan talojen kantaisiä.[165]

Eräkauden lopulla oli se joukko, joka Hämeen rintamaiden vanhoilta kylävalkamilta vuosittain hankkiutui perinnäiselle erämaaretkelle, tullut varmaan melko kirjavaksi: voidaan kuvitella siihen kuuluneen enimmäkseen tavallista talollisväkeä, varsinkin talojen nuorempaa polvea, jota veti esi-isien poluille erämaan salaperäisille vesille ja saloille enemmän innostus ja reippaan eräretken viettely kuin ansion halu, mutta joukossa oli johtomiehinä myöskin ikämiehiä, noita vanhan erämiessuvun kokeneita ja tietäviä jälkeläisiä, jotka olivat erämailla koko ikänsä kulkeneet, sitten myöskin työhönsä varustettuja kartanoiden, pappilain ja muiden ylimystalojen palkkamiehiä, mikäli ei heitä oltu pantu matkaan jo aikaisemmin. Retkelle saattoi liittyä jokin erämaanasioitaan hoitava kauppiaskin tai erämaan läpi pyrkivä matkustaja, ja aina saattoi mukaan tulla joku erämaalla jo asuvan erämiesperheen jäsenkin.

Ne erämaankävijät, jotka eräkauden loppuaikoina määrättynä vuodenaikoina liikkuivat erämailla tai siellä jo pysyvästi oleskelivat, eivät enää olleet mitään yhtenäistä erämieskuntaa muinaisempien aikain tapaan. Sama pyyntielämä, samat perinnäistavat ja sama erämaan henki kuitenkin lähensi heitä toisiinsa ja vähitellen seuloi heistä koolle sen väestön, joka oli jäävä pysyvästi erämaalle ja muodostava sen uuden yhteiskunnan pohjan.

Tämän erämaanväestön keskuudessa edustivat aikoinaan muinaisten erämiesten puhtaimpia perinteitä komeimmin Ylä-Satakunnan "kruununampujat" eli "kruunun hirvenampujat" (oik. "hirvenampujat" Cronones Diure Skytter). He olivat metsäseutujen talollisia, jotka olivat ottaneet hankkiakseen kruunulle turkiksia, etupäässä ilveksennahkoja, ja jotka vaivansa korvaukseksi nauttivat määrättyjä verovapauksia. Kruununampujia mainitaan Kyrön ja Ruoveden laajoissa pitäjissä 1500-luvun lopulta pitkälle seuraavaa vuosisataa, ja heidän lukumääränsä lienee parhaimmillaan noussut pian pariinkymmeneen. Turkisten arvon nouseminen 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla oli tälle järjestelmälle edullinen. V. 1613 sai kolme hirvenampujaa Ruoveden pitäjässä talonsa kokonaan verovapaaksi. V. 1616 saivat Sipi Heikinpoika ja Erkki Matinpoika Kyrön pitäjän Koskujärven kylästä sekä Tuomas Laurinpoika Jämijärven kylästä valtakirjan toimia ampujina Suomessa. Heidän tuli vuosittain toimittaa Tukholman nahkakamariin kaksi hyvää ilveksennahkaa, jota varten saivat talonsa veroista vapaaksi. V. 1621 mainitaan Kyrössä viisi ja Ruovedellä neljä "Kunink. Majest:n hirvenampujan" taloa verovapaiksi. Ruoveden käräjillä 1631 mainitaan "K. M:n ampujia" asuviksi nyk. Vilppulan Huopiossa ja Ajostaipaleessa, Pohjaslahden Pohjaslahdella, Virtain Vaskivedellä ja Soinissa sekä Multian Vehkoossa – viimemain. paikassa asuva Paavali Hyvöinen varmaan ollut samannimisen samassa paikassa vv. 1577 ja 1590 nimetyn itsellisen sukua. Eräässä päiväämättömässä, "kreivilliselle armolle" (luult. Pietari Brahelle) osoitetussa valituskirjelmässä joukko Ylä-Satakunnan kruununampujia Kurun Aurejärveltä, Juhtimäeltä ja Mylläristä, Ikaalisten Helteestä, Virtain Vaskiveden Patalasta ja Kahilasta (Soinista) sekä Töysän Kukoinmäestä, yhteensä kahdeksan miestä, kertovat kuinka Pälkäneellä asuva vouti oli käskenyt heitä hiihtämään Ruotsiin saakka turkistaakka selässä ja oli pakottanut heidät kahdesti käymään Turun linnassa parhaana ilveksenajoaikana.

Aikoinaan näyttävät Etelä- ja Keski-Pohjanmaan itäiset takamaat olleen kruununampujien erityisiä pesäpaikkoja. Lapuan suurpitäjässä mainitaan v. 1624 Töysässä itsellinen Eskeli Metsästäjä (djurskytte) ja v. 1625 oli semmoisena Heikki Kitunen, ehkäpä Virtain kuuluisan karhunampujan Martti Kitusen esi-isiä. V. 1652 luetellaan Pietarsaaren suurpitäjän peräkulmilla lukuisia ampujia Vimpelissä, Lappajärvellä, Evijärvellä, Purmossa, jopa aivan merenrannikollakin Katternössa.[166]

Yksityisillä ylimyksilläkin oli uuden ajan alussa palveluksessaan ammattimetsästäjiä; sellainen oli esim. se "hirvenampuja" (diureskytt), jota Ebba Fleming piti Kytäjällä Hämeen ja Uudenmaan rajaseudulla.

Muinaisaikojen jousimiesten ja erämiesten perillisiksi ovat luettavia vanhan kansan metsämiehet, joita on halki aikojen elänyt eteläisenkin Suomen metsäseuduilla ja joiden ammatti on meidän aikaamme saakka parhaiten säilynyt maamme pohjois- ja itä-äärillä. Uuden ajan alussa mainitaan Raaseporin ja Porvoon verolääneissä Uudellamaalla asuvia "metsämiehiä" (skogxmän), joilla arvatenkin tarkoitetaan metsästystä harjoittavia metsäkulmien asukkaita, ja samanlainen alkuaihe saattaa olla Somerniemen metsäseudun nimessä Mettämies.[167]

MILLOIN TEHTIIN ERÄRETKET?

Eräkauden lopulla, jolta ajalta asiakirjalliset tietomme eräkaudesta pääasiallisesti ovat, tehtiin lukuisimmat kaukomatkat erämaille sulan aikana. Se olikin aivan luonnollista, koska sisämaan erämaavyöhyke silloin oli supistunut maamme järvialueen pohjoisosaan ja koska kalastuksesta oli tullut erämaatalouden tärkein haara. Sisämaan kalastuksen tärkeimmät ajat olivat hauen pyynti keväällä ja muikunpyynti syksyllä. Varsinkin keväthauen pyynti oli tärkeä, mm. siitä syystä, että kuivattu hauki (kapahauki) oli haluttu kauppa- ja verotavara.

Usealta taholta on tietoja, että erämaille lähdettiin kalaan keväällä. Sääksmäen kihlakunnan erämaaluettelot vv. 1552 ja 1553 koskivat "niitä pitäjiä, jotka toimittivat erämiehiä eli kalamiehiä Pohjaan keväällä" tai "jokaista savua, jolla on kalamiehiä ulkona erämaalla keväällä". Eräässä Oulujärven erämaata koskevassa kirjeessään v:lta 1552 Kustaa Fincke kertoo, kuinka 'ryssät' ostavat talonpojilta hauet "kesällä, kun talonpojat tulevat kalastukseltaan" – siis kevätkalastukselta. Venäläisvainon aikana v. 1588 lähettämässään kirjelmässä Limingan kirkkoherra kertoo vihollisen tihutöistä erämaalla "nyt keväällä hauenkalastuksen aikana, jolloin meidän miehet kalastavat verokappaleitaan".[168]

Mutta syyskalastuskin oli tärkeä, eikä hyviä erävesiä silloinkaan unohdettu. V:n 1590 maantarkastuksessa on Ikaalisten Kilvakkalan kylästä merkintä, että kylällä oli maita, "joilla he kalastavat sekä syksyllä että keväällä". Kun Hämeenkyrön käräjillä 1644 tutkittiin Kuivajärven eräkalastuksen oloja, väitti Parkanon Laadun isäntä talonsa pitäneen keskellä järveä olevalla saarella aina kalastajaa syksyisin ja keväisin. Ruoveden käräjillä v. 1663 kuultiin että Visuveden seuduilla olevia Laukon kartanon omistamia Uuraisten kalavesiä käytettiin keväisin ja Mämmisaarta syksyisin.[169]

Toisten tietojen mukaan oli erämaille lähdön merkkiaika Pietarin päivä (29.6.). Sellaisen tavan ilmoitetaan nimenomaan olleen vallalla Savonlinnan läänissä; sieltä Tuure Bjelke v. 1556 ilmoittaa, että kesäkäräjät läänissä on pidettävä heti juhannuksen jälkeen, sillä heti Pietarin päivän mentyä kaikki väki lähtee pois erämaihin, eikä heitä voi juuri estääkään siitä, jos mieli heidän saada varoja, mistä maksaa veronsa. Keskiaikaisen Kyrön oikeuden mukaan Ylä-Satakunnan erämiehet maksoivat kalaveronsa syksyllä, mikä edellyttää kesäkalastusta erämailla.

Jalkanen arvelee erämiesten lähteneen Pohjois-Hämeen erämaille kahdessa jaksossa, keväällä ja Pietarin päivän jälkeen:

"Jo varhain keväällä lähtivät ensimmäiset erämaankävijät matkalle. Erään kansantarun mukaan tulivat toiset jo jäitse Päijännettä myöten tuoden pyydyksensä tullessaan. Myöhäisemmät läksivät kotoansa vasta sitten, kun kevättyöt oli tehty eli vasta Pietarin päivän jälkeen. Matkaa tehtiin tavallisesti joukoissa, sillä näillä pitkillä ja vaivalloisilla retkillä tarvittiin aina toisten apua. Kalastuspaikalle matkan päässä oli rakennettu pienoinen pirtti; se tuli nyt olemaan erämaankävijän kotina niin kauan, kun erämaassaoloa kesti."[170]

Itsestään selvänä on pidettävä, että turkiseläinten pyyntiä harjoitettiin eräkaudella talvipuolella vuotta ja että suksilla kulkien talvisia pyyntiretkiä on voitu tehdä helpommin ja laajemmilla alueilla kuin kesäretkiä veneellä liikuttaessa.

Alkukantaisimmista ajoista saakka näyttävät pyynnin harjoittajat kierrelleen perinnäisillä pyyntipaikoillaan vaihtelevien vuodenaikojen ja riistan tapojen mukaan. Kenties sellaisista seikoista ovat johtuneet eräät vanhat paikannimet, jotka näyttävät kohdistuneen määrättyinä vuodenaikoina käytettyihin oleskelu- tai kulkupaikkoihin.

Vuoksen paikannimistöstä mainitsee V. Nissilä nimen Kevätinmäki so. paikka, missä kevättää; "tällä vanhan Vuoksen rantamäellä ovat kevään merkit, lumen sulaminen ja päivien ilmestyminen näkyneet ensin". Vuoksen paikannimi Kesäranta, Kesärannansuo Nissilän mukaan ilmaisee paikkaa, joka aikaisin keväällä luo jääpeitteen soista virtaavan veden takia. Samoin tulkitaan Kurun Riuttasen Kesämäki: "etelään viettävä, jyrkkä mäenrinne, josta lumi sulaa aikaisin keväällä". Muunlaisetkaan vuodenaikaisnimet, sellaiset kuin Syyspohja, Talvilahti, eivät ole harvinaisia maassamme. Kun tällaisia paikannimiä on säilynyt varsinkin Sisä-Suomen entisillä erämaa-alueilla, on ajateltavissa, että niillä on siellä ollut yhteyttä muinaisen pyyntielämän kanssa, jossa oli tarkoin silmälläpidettävä pyyntimahdollisuuksia eri paikoilla ja eri vuodenaikoina. Niin on ollut laita varsinkin kalastuksessa, jossa määräajat ovat mitä vaihtelevimmat eri järvien ja vesistöjen ja niiden kalalajien mukaan. Täällä on itsessään vähäpätöinen vuodenaikanimi voinut tulkita mitä tärkeimpiä pyyntielämän oloja.

Pohjoisissa maissa on pyynnistä elävien heimojen keskuudessa ollut yleisenä tapana muuttaa asuinpaikkoja vuodenaikojen mukaan siten, että talvella on asuttu suvuittain tai muunlaisin suuremmin ryhmin yhdessä koossa talvikylissä, mutta kesäksi hajaannuttu perheittäin eri tahoille oleville etäisille kesäpaikoille. Sellaista elintapaa on osa Petsamon koltta-lappalaisista pitänyt meidän päiviimme saakka. Jotain sentapaista jäännettä lappalaisilta tai alkuhämäläisiltä ajoilta saattaa kätkeytyä sisämaan vuodenaikoihin kohdistuviin paikannimiin, vaikka meille tunnetussa hämäläisessä erämaajärjestelmässä asutus jo oli vakaantunut pysyviin kyliin, joista vain yksityiset pyyntimiehet tekivät retkiänsä erämaan pyyntipaikoille.

On syytä tarkastaa, missä määrin vanhat paikannimet mahdollisesti voisivat valaista näitä kysymyksiä, vaikka jo edeltäkäsin on korostettava, ettei paljaiden vuodenaikaisnimien nojalla voida tehdä mitään tarkempia päätelmiä eräkauden pyyntielämästä ja asutuksesta. Vanhan Suur-Vanajan alueella on kaksi Kesijärveä, toinen nyk. Vanajan pitäjän itäisellä äärellä, toinen Riihimäen ja Lopen pitäjien rajalla, molemmat suurehkoja takamaanjärviä. Hyvinkään kylän isonjoen kirjoissa on mainittu Kesämäenrinta. Heinolan Imjärven kylässä on Kesiö ja Kesiönsalmi; lähiseudulla on Lusin ja Heinolan kylien vanha rajapaikka Talvilahti. Lukuisammin on näitä nimiä Satakunnassa. Ennen mainitun Kurun Riuttasen Kesämäen lisäksi on Pirkkalan Pyhäjärvessä Pirkkalan vanhan kirkon lähellä Kesämälahti, Kangasalan Raudanmaassa vanha kylä Kesämälahti (1513), jonka lähellä on muinaiseen kulkuun viittaava nimi Suomatkantaival ja josta ei ole pitkän matkan takana ollut Orihvedellä sijainnut Keviniemen päiväkunta, Multialla asuma Kesämäki ja sen taustana muinaista pyyntielämää ilmentävä paikannimi Lapinkodansuo, Ähtärissä Jussilan jakokunnassa Kesilahti ja Lehtimäen rajalla talo Kesäniemi, Loimaalla jo v. 1540 mainittu asuma Kesärlä ja Huittisten Karhiniemen kylässä tilus Kesäri. Varsinais-Suomesta saamme luetteloomme Kiikalan pitäjän kylännimen Kesälän.

Suurin määrä tietoomme tulleita Kesä-nimiä on kuitenkin Savossa ja Karjalassa. Saimaan piirissä on Lappeen alueella Kesämäsaari (1759) ja Joutsenossa Kesäjärvi. Savon vanhimmassa maakirjassa on sarja tähän kuuluvia paikannimiä: Puumalan Hurissalossa Kesisaari ja sen lähitienoilla Kitulan puolella Kevätösniemi (Puumalassa nykyisin myös asuma Kevatos), Puumalan Pitkälahdessa, Kesämäenaho ja samoilla seuduilla samassa asiakirjassa mainittuja sellaisia nimiä kuin Asumajärvi, Talvisaari ja Syysjärvi, Sulkavan Halttulassa Kesäranta, Rantasalmen Parkumäellä Kesikangas ja Kolkontaipaleessa Kesiaho, joka kuitenkin nähtävästi on lyhennys Kesätienahosta', sekä Tavisalmen veropitäjän Saamaisten verokunnassa (Leppävirroilla) Kesäniemenjoensuu. Säämingissä on nykyisinkin Kesamonsaaren kylä, Vesannolla Savon ja Hämeen maakuntien rajaseudulla Kesämäjärvi (1749) ja Pielavedellä talo Kesäharju. Saimaan itäpuolelta on merkittävä Rautjärven Kalpialan Kesäjenlampi ja samoilla seuduilla Parikkalassa Kesusmaa ja pitäjännimi Kesälahti; Jaakkimassa on talo Kesämäki. Pohjois-Karjalassa on Pielisjärvellä Kesävaara, Kesä-Tainionlampi ja Kevätniemi ja Nurmeksessa talo Kesäniemi. Pohjanmaalla on Kesälän taloja Vihannissa, Rantsilassa ja Kuusamossa, jossa myöskin on Kesäjärvi ja Kesäniemi.

Edellä luetelluissa Kesä-niinissä on huomattavan useita vesistöihin ja asumiin kohdistuvia nimiä. Ne ovat piirteitä, jotka saattavat ajattelemaan eräkautista kalastusta ja kesämajailua. Erityistä huomiota on omansa kiinnittämään Kesä- ja Kevät-nimien esiintyminen samoilla seutukunnilla ja ikäänkuin toisistaan riippuvina ja samaan elintapaan kuuluvina. Mitä asumaa merkitseviin tämän ryhmän nimiin tulee, on asutushistoriallisesi helposti ymmärrettävää, että paljon käytetyt pyyntipaikat ovat asutuksessa olleet ratkaisevampia tekijöitä kuin pienet pälvet ja päiväiset rinteet.[171]

Niiden Kevät-nimien lisäksi, joita edellä on ohimennen kosketeltu, on eri tahoilla vanhoilla erämaa-alueilla joukko samaan ryhmään kuuluvia paikannimiä, niistä jotkut suorastaan erämaaomistuksiin liittyviä. Satakunnassa on Pohjaslahdella sijainnut Monosen Kevätlammi ja Karvian Suomijärvellä mainitaan Ikaalisten Sarkkilan erämaan rajapaikkana Kevästäjärvi (1626). Ala-Satakunnassa oli Lapinpitäjän käräjillä v. 1521 todistajana mm. Pietari Kevijärvi. Päijänteen vesistöllä huomataan Äänekoskella Kevätlahti ja Keiteleellä Viitasaaren Ilmolahdella Kevätyskaarre (1793). Saimaan suunnalta on Nissilä merkinnyt paikannimet Kevätinmäki (Nastolan Uudessakylässä) ja Kevätinlahti (Valkealan Toikkalassa). Savon vesiltä on Savon vanhimpaan maakirjaan tallettanut, paitsi jo ennen mainittua Puumalan Kevätösniemeä, Kevättömänmurtoniemi Siilinjärvellä, jossa on vieläkin Kevätinjärvi, ja Kevätösluoto Iisalmen Haapajärvellä. Oulun läänissä on Kevätniemensuo Haapaveden Ainalissa, Kevajärvi Kuivaniemellä – Ranualla ja Kevätinjärvi Suomussalmella.[172]

Syksyiseen pyyntiin ja erämailla oleskeluun kuuluvia olisivat tämän mukaan vanhat Syys-kantaiset paikannimet, joita niitäkin on olemassa. Talvi-aikuinen vanha paikannimistö, joka on tavattoman lukuisa, näyttää parhaasta päästä kohdistuvan talviteihin, vaikka joukossa lienee sellaisiakin, jotka ovat johtuneet talvella käytetyistä olopaikoista ja asumista.

Muinaisajan erämies voi toteuttaa kiihkeän halunsa päästä parhaille pyyntipaikoille ja kulkemaan muuttelevan saaliin perässä näinä yksityisen erämaanomistuksen aikoina ja alueilla ainoastaan omistamalla monia erämaita tai oikeuksia moniin erämaihin. Rikkaat eräkauden ylimykset saattoivat turkishankintansa vuoksi tai muussa hyötymisen tarkoituksessa haalia käsiinsä joukoittain erämaita eri tahoilta. Mutta milloin tavallisilla talonpojilla tai erämiesten kumppanuskunnilla eräkaudella on ollut hallussaan useampia eri taholla sijaitsevia erämaita, on siihen useissa tapauksissa voinut olla pääsyynä juuri eri vuodenaikojen tai eri paikkojen erilaiset pyyntiolot. Ennen olemme siitä maininneet esimerkkejä Ylä-Satakunnan osalta. Mainittakoon tässä lisäksi pari esimerkkiä Hämeen itäisemmistä kihlakunnista. Eräillä Sääksmäen pitäjän muinaisilla pääkylillä, Ritvalalla, Anajalalla ja Rapoilalla, on ollut erämaanomistuksia Keuruun, Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin reiteillä, enimmäkseen samoilla vesiseuduillakin, kuten Keiteleellä, Hankasalmella ja Iisveden tienoilla; mainittujen Sääksmäen kylien erämiehillä on siten varmaan ollut, tarjolla monenlaisia pyyntimahdollisuuksia Pohjassa. Pälkäneen Sappeen kylällä yksinään oli eräkauden lopulla omia erämaita pitkänä sarjana Vehkajärvellä verraten lähellä kotikylää, Pajulahdella nyk. Korpilahdella, Muurajärvellä nyk. Muuramessa, loistossa ja Keiteleenpohjassa Keiteleenjärven eri päissä sekä Jauhoniemessä Kivijärvellä – varmaankin erilaisia pyyntimahdollisuuksia riittävästi pienehkön kylän erämiehille. Eikä vähemmälle ollut jäänyt Pälkäneen veropitäjän Pakkalan vaatimaton kylä (nyk. Sahalahdella), joka omisti erämaita Muuramessa, Liesvedellä ja Vankivedellä Rautalammin reitillä, Kannonkoskella Kivijärvellä sekä Kerataipaleella ja Liitonjärvellä Elämäjärvellä nyk. Pihtiputaan pitäjän rajaseudulla. Ylisen kihlakunnan Padasjoen veropitäjän Vähän-Äiniön kylällä oli lähes kymmenkunta erämaata Muurajärvellä ja Sutoisenpäässä nyk. Muuramessa, Kymenalustassa Viitasaarella ja Kannonrasvassa nyk. Kannonkoskella. Tällaiset seikat ovat myötävaikuttaneet siihen, että muinaiset luonnolliset omistusolot erämailla monastakin näyttävät niin selittämättömän sekavilta.[173]

'Vaellushenki', joka on kaikkina aikoina ollut luonteenomaista kaikille riistoelinkeinoja harjoittaville ryhmille ja heimoille, on aikoinaan elänyt voimakkaana hämäläisenkin heimon keskuudessa, niinkuin Hämeen erämaiden historia runsain kerroin todistaa. Sen hengen viimeisiä ilmauksia eräkaudella olivat ne jokavuotiset kalastusretket, joita 1500-luvun puolivälin ohi tehtiin mieslukuisasti useilta hämäläisiltä rintaseuduilta vanhoille, jo uudisasutuksen piiriin joutuneille erävesille ja joita poikkeuksellisesti jatkui vielä kauan myöhemminkin. Eipä tämä erämaanhenki ole sammunut senkään jälkeen, kun kaikki erämaaretket olivat jo kokonaan päättyneet ja jääneet elämään vain kansantarinoissa. Saman hengen ailahduksia on eri muodoissa ilmennyt hämäläisten keskuudessa miesmuistiin saakka. Siten esim. muinaisen Vanajan valtapiirissä, jossa suuret eräretket päättyivät aikaisemmin kuin muualla hämäläisillä alueilla, rintakylät näyttävät mitä sitkeimmin pitäneen kiinni niistä ulkomaista, varsinkin heinämaista, joita niiden haltuun oli jäänyt entisistä erämaanomistuksista, ja lähettäneen kesäisin väkeä näille ulkomaille uskomattomien matkojen päähän. Niinpä ovat vanhat kertoneet, että Orimattilan Rengonmäen laajoille niityille tuli kesällä väkeä Järviöisistä kaukaa Hämeestä (Hämeenlinnan lähiseuduilta) heinää niittämään ja läksi taas pois; talvella tultiin hakemaan heinät. Iitin Kausalasta on kerrottu, että Tennilästä on tullut asukkaita Niinimäkeen; kävivät siellä kesällä ja talveksi läksivät takaisin; historiallinen tosiasia on, että Iitin Niinimäki on ollut Kärkölän Tennilän kylän erämaa yksi muistuma monista siitä, kuinka erämaa on muuttunut asumaksi.[174]

ERÄMIESTEN MATKAVARUSTEET

Kaikinpuolisen kuvauksen esittäminen muinaisesta eräelämästä edellyttäisi muun ohella myöskin niin monenlaatuisten erämiesten matka- ym. varusteiden, aseiden, pyydysten ja laitteiden, niiden yksityiskohtien ja niiden käyttötapojen sekä niiden useinkin jo kivikaudelta alkaneen kehityksen tuntemista, että sellaista voidaan odottaa vain muinaistieteellisiltä ja kansatieteellisiltä erikoistutkimuksilta. Seuraavassa katsauksessa on tyydyttävä vain siihen osittaiseen ja vaillinaiseen valaisuun, jota näköpiiriimme sattuneet paikannimet ja historialliset tiedot voivat antaa erämiesten matkavarusteista silmällä pidettäessä muinaishämäläisten alueiden asutus- ja yhteiskuntaoloja. Tehtävämme on karsiintunut vielä siitäkin syystä, että alkukantaisinten pyyntitapojen ja eräkauden kulkukeinojen käsittely on ollut jätettävä teoksemme toisiin osiin.

Erämieselämä oli parhaillaan ollessaan Vakaantunut elämänmuoto vanhoine perinnäisine tapoineen ja menetelmineen. Niitä erämies noudatti metsästysaseissaan ja matkavarusteissaankin.

Rautakauden kalmistolöydöistä tiedetään, että sotakelpoisen heimomiehen aseina ovat olleet keihäs ja miekka. Sanat ovat kielessämme goottilaisia lainasanoja, mutta keihään käyttäminen on kuulunut jo suomalais-ugrilaisen ajan tapoihin. Muinaisten erämiesten on Suomen sydänmaillakin ja varsinkin kaukaisilla rajaseuduilla sijaitsevilla erämaillaan täytynyt olla varuillaan petoja ja mahdollisia vihollisia vastaan ja sen vuoksi pidettävä matkassaan sotaiseensakin.

Keihästä mainitaan vielä myöhäisinäkin aikoina yleisenä aseena karhunkaadossa: "karhunkeihäitä" on kasaantunut kaikkiin museoihin ja kertomuksia karhunkeihäistä kulkee kaikkialla maassa. Jo tämän nojalla on oletettava keihään olleen jokamiehen aseen eräkaudellakin. Paltamon rovasti Johan Cajanus kertoo v:n 1663 aikoina Kainuunmaan metsämiehen varusteisiin kuuluneen myöskin keihään, jota hiihdettäessä käytettiin oikean käden suksisauvana ja jossa niinkuin toisenkin käden sauvassa oli sompa. Todennäköisesti on miekkakin ollut erämiehen aseena niin kauan kuin miekan kantaminen on ollut yleinen heimotapa. Tavan hävitessä rintamailta on se hävinnyt myös erämailta.[175]

Vaikea on tietää, millä tavoin ovat syntyneet mitkin paikannimet, joiden kantana on alkuaikaisten aseiden nimiä. Keihäskantaisten paikannimien aiheuttajana saattaisi olla keihään muoto, jokin keihääseen liittynyt tapaus tms., mutta varmaan on joukossa myös alkukantaisen keihäspyynnin synnyttämiä, esim. jos paikalla on pidetty vaarallisia kulkijoiden kartettavia virityskeihäitä tms. Vanhinta säilynyttä nimistöä edustavat sellaisten suurten luonnonpaikkojen ja laajojen seutukuntien tai vanhojen asumien nimet kuin Hausjärven–Lopen rajaseudulla melkoista aluetta kattavat Keihäsjärvi, Keihäsjoki ja Keihäsjokimaa, Päijänteeseen pistävä suuri niemi Keihäsniemi Luhangassa, Viitasaarella oleva koski ja kylä Keihärinkoski, jossa on ollut padasjokelaisten erämaa (Keihärinmaa, Keihärinkoski), Kurussa Näsijärvellä vanha vesilahtelaisten erämaa Keihäslahti, jonne laskee Keihäsjoki Keihäsjärven ja Keihäskosken kautta, Keihäskoski Yläneellä ym. – Miekka-nimet näyttävät mm. olleen erityisesti suosittuja rajapaikkojen niminä (Miekkapetäjät).[176]

Vanhimmat maassamme käytetyt jousiaseet ovat olleet käsijousia, joissa on ollut vain kaari ja jänne. Sanat 'jousi', 'jänne' ja 'nuoli' kuuluvat suomalais-ugrilaiseen perintöön. Schefferuksen kertomuksen mukaan (1673) on lappalaisten jousen kaari ollut melkein kolmen kyynärän so. lähes kahden metrin pituinen ja tehty kahdesta taitavasti yhteenliitetystä puusta, koivusta ja männystä, jotka on erityisellä kalanliimalla kiinnitetty toisiinsa ja tuohiniteellä päällystetty. Tämänmukainen on suomalaisen kansanrunon säepari jousesta:

    "Iske nyt koivuinen sakara,
    petäjäinen selkä lyö'ös."

Alanuksen mukaan käytettiin Kemin Lapissa vielä 1600-luvun puolivälissä sellaista puujousta suksisauvana, ja saattoi hiihtäessäkin ampua sillä perä perää niin monta nuolta kuin halutti. Cajanus Paltamosta luettelee Kainuun metsämiehen varustusten joukossa teräsjousen ja "käsijousen vasamineen".

Kalevalaisessa kansanrunoudessa mainittu "jukainen jousi" on tutkimusten mukaan merkinnyt marjakuusesta tehtyä jousta. Marjakuusi on Europassa ollut yleinen jousipuu, mutta Suomen mantereella sitä ei ainakaan enään kasva.

Museoissamme ei ole tallella ainoatakaan Suomesta saatua vanhaa käsijousta, mutta niitä on käytetty vielä keskiajan loppupuolella Lounais-Suomessakin siitä päättäen, että Taivassalon ja Sauvon sen aikaisissa kirkkomaalauksissa on nähtävänä apostoli Simeoni kädessään sellainen jousi. Varmaan ovat muinaisajan ja keskiajan erämiehet käyttäneet tällaisia jousia ja on heihin kohdistettava Olaus Magnuksen antama mainesana, että suomalaiset olivat hyviä ampumaan jousilla.

Keskiajalta lähtien alkoi meidänkin maassamme levitä varsijousi, jossa oli lyhyt rautainen kaari, puinen varsi ja luinen liipasin. Uuden ajan alussa tällaisten jousien käyttö oli jo varsin yleinen, koskapa esim. veronkannossa Pietarsaaressa Pohjanmaalla v. 1570 saatiin kruunulle 80 "teräsjousta". Luotipyssyjä mainitaan talonpoikaisillakin metsämiehillä jo 1600-luvulla, mutta vielä kauan myöhemmin oli varsijousi yleisimpänä metsästysaseena. Sisä-Suomen pyyntimailla. Laukaan, Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin metsästysaloista lausutaan Ulrik Rudenschöldin kertomuksessa (1741) mm.: "Näissä neljässä pitäjässä ei ole yhtään jahtivoutia, osittain koska maa on ajometsästykseen liian avara, osittain koska jokainen talonpoika täällä on ampuja. Harvoilla heistä on pyssyjä, mutta heillä on keihäitä ja varsijousia (Flitzjbågar), joita he käyttävät hyvin taitavasti" (s. 154). Jaakko Chydenius mainitsee rauta- tai puuselkäisiä jousia hänen aikanaan (1754) käytetyn Pohjanmaan pohjoisilla seuduilla pienempien eläinten metsästyksessä. Vielä v. 1792 kertoo Boucht Suur-Hollolan metsäkulmilla jousilla ammuttavan jonkin verran oravia.[177]

Sopusoinnussa muinaisen jousipyynnin kanssa ovat vanhat Jousi-kantaiset paikannimet. Monilukuiset pienet Jousi l. Joutsijärvet yms. luonnonpaikannimet saattavat kuulua pääasiallisesti myöhempään erämieskauteen, joka on ollut jousipyynnin valtakausi. Mutta sellaisissa vanhoissa laajempien seutujen tai asumien nimissä kuin Pälkäneen-Luopioisten Joutsenselkä, jossa on Joutsensaari, Joutslahti ja Joutsenniemenmaa, Kuhmoisten Joutsimatka, jonka lähellä on Joutsenlahti, Hartolan Joutsjärven kylä, Joutsan l. Jousan pitäjä, Tervon Rasvangin Jousensalmi, jossa oli Saarioisten veropitäjän Toijalan kylän erämaa v. 1554, Kangasalan vanha asuma Joutsikas (1590), Kalajoen Vieskain asuma Joutsikoski (1568) ym., saattaa olla vanhempaakin alkua. 'Jousi' näyttää muinoin voineen merkitä myöskin suurempaa pyyntilaitosta, vipujousta; sellaisesta nähtävästi ovat saaneet nimensä useat laajahkojen paikkojen nimet, kuten vanhan Sysmän Sauvavuoren ja Vastamäen rajapaikka-pari Joutsjärven Haro ja Hautajärven pää, joissa nimissä on muinaisen suurmetsästyksen tuntua, Nilsiän Jousanmäki, jonka alueella on Vipumäki, sekä äsken mainittu Tervon Jousensalmi, jonka alueella on Vipusuo. Merkittävä on jousi-sanan muinainen käyttö miehennimenä; vielä uudenajan alussa oli varsinkin Savossa lukuisasti miehiä, joilla oli ristimänimenään pakanallinen, nykyisissäkin kuvattu jousi ja nuoli.[178]

Sangen alkuaikaisia nuolia (vasamia, vekaroita) on ollut käytännössä vielä myöhäisinäkin historiallisina aikoina. Schefferus kertoo lappalaisten käyttävän joskus luusta tai sarvesta tehtyjä nuolenkärkiä. Nuolistakin on aiheutunut runsas paikannimistö. Ikivanhoihin aikoihin saattavat kaivautua sellaisten vanhain kyläin kuin Vanajan Nuolialan ja Pirkkalan Nuolialan nimien juuret. Kun Tervon Haapamäen kylässä Vekaraniemen ja Vekaralahden nimien seurassa on Hanhitaival, niin syntyy itsestään ajatusyhtymä muinaisesta villihanhien ammunnasta. Välähdyksen muinaisesta metsästyselämästä räväyttää Aureen metsätienoolla Kurun, Ruoveden ja Ikaalisten rajoilla oleva paikannimisarja Kotamäki, Hautajärvi, Saukko, Vekara-niemi.[179]

Erämiesten tärkeimpiin varusteisiin kuuluivat myöskin heidän kulkuvälineensä heidän erämaille matkatessaan ja siellä liikkuessaan. Ne olivat samat eräkaudella kuin olivat olleet ikimuistoisina aikoina sitä ennen: veneet ja sukset. Rajoitamme sanottavamme tässä toteamiseen, että järviseuduilla on venematkoja kotikylistä erämaille nähtävästi yleensä tehty monen hengen matkaveneillä, mutta perillä erämailla on kukin liikkunut lahdenperillään ja lammillaan vaatimattomammilla haapioilla ja ruuhilla.

Keskelle hämäläistä eräkautta vie meidät vv. 1930–1932 Keuruun Suolahden kylästä tehty merkillinen venevalkamalöytö, joka suo harvinaisen täyteläisen silmäyksen eräkauden veneiden rakenteeseen, matkavarusteisiin, venereitteihin ja muuhun erämaaelämään.

Löytöpaikka oli Uutteran talon maalla Suojärveen laskevan Suojoen suistomaassa. Suojärvi on aikaisemmin ollut Keurusselän jatkoa, joten yhtenäinen Keuruunreitti on ulottunut löytöpaikalle saakka. Löytöesineet saatiin 75–85 cm syvältä suosta. "Veneiden rakenne – löydön tutkija T. Itkonen kertoo – näyttää pääpiirteiltään olevan seuraava. Pohjana on jopa 7 m pitkä yhdestä puusta koverrettu ruuhi, jonka keula ja perä on veistetty kapeaksi, ikäänkuin veneen kokan muotoa tavoitellen. Ruuhi on korotettu molemmilta sivuiltaan kahdella parilla varpelaitoja, jotka on kiinnitetty toisiinsa ja ruuhenreunaan vitsoista ja männynjuurista tehdyillä niteillä. Sauma on tiivistetty tervalla ja karvoilla (mahdollisesti hirven tai poron karvoilla). Muutamissa saumoissa on terva vieläkin tahmeata ja osittain hajunsa säilyttänyttä.

"Erikoista mielenkiintoa herättävät kauniisti. koristetut tuohikappaleet, jotka löytyivät venelautojen päältä. Ne olivat nähtävästi eväsvakan jäännöksiä. löydettäessä ne muodistivat n. 40 X 85 cm:n kokoisen levyn. Kuviot on tehty tuohen valkealle puolelle siten, että pintaan on teräaseella piirretty niiden ääriviivat ja sitten värjätty jollakin punaisella aineella, ehkä leppävärillä. Koristelu on ns. nauhaornamentiikkaa, jota käytettiin Pohjoismaissa rautakaudella ja vielä keskiajan alkupuolella. Aivan tämänlaista koristelua ei kuitenkaan ennestään tunneta, josta syystä löydön iän tarkka määrääminen ei toistaiseksi käy päinsä. Oletuksena voidaan lausua, että kyseessä on kokonainen soistunut venevalkama, jota eränkävijät, kenties pirkkalaiset, ovat maamme historiallisen ajan ensimmäisinä vuosisatoina käyttäneet retkeillessään pappia verottamassa."

Lisättäköön tähän, että lappalaisten oleskelusta Keuruun seuduilla on lukuisia merkkejä, mm. Keuruun kirkkokunnan entinen nimi Lapinsalmi, että Keuruun Suolahden ja Suojärven kautta on todennäköisesti kulkenut huomattava erämaan kulkutie Ähtärin vesille ja että Keuruun Suojärvellä nähtävästi on sijainnut Kangasalan Neulaniemen muinainen erämaa.[180]

Vaikka oikea erämies erämaalla ollessaan kaiketi kykeni hankkimaan pääasiallisen elantonsa järvestä ja metsästä, piti hänellä kuitenkin pitkäaikaisilla matkoilla olla mukanaan eväitäkin. Eihän esim. talvisia retkiä hylkeenpyynnissä "valkoisessa erämaassa" tai turkiseläinten metsästyksessä kaukaisilla salomailla voitu helposti tehdä ilman mukana olevia ruokavaroja. Ylimuistoisista ajoista saakka on matkamiesten evästyksessä tässä maassa noudatettu määrättyjä pysyviä kansantapoja. Jalankulkijalla on ollut selässään eväskontti, reellä tai veneellä tai muulla kulkuvälineellä matkaajalla muassaan eväsvakka. Tiedetään suunnilleen, mitä kontteihin ja vakkoihin muinoin on pantukin. Pääosana eväissä olivat todennäköisesti jauhot ja voi. Nämä suhteellisesti vähän tilaa vievät, mutta arvokkaat ravintoaineet olivat kaikkein sopivimpia matkamiehen eväitä niistä ajoista alkaen, jolloin maatalous ja karjanhoito olivat päässeet ensimmäiselle sijalle kansan elättäjinä.

Matkamuonitustavat näyttävät olleen suurin piirtein samanluontoiset sekä skandinavilaisessa että suomalaisessa muinaismaailmassa. Ruotsin ja Norjan viikingeillä oli pitkillä meriretkillään muonana etupäässä vilja- ja rasva-aineita. Ruotsin vanhojen maakuntalakien mukaan oli laivamuonaveroksi (skipvist) maksettava viljaa ja voita (tai lihaa tai silavaa), ja Juhana Buren otteisiin Eerik Pommerilaisen verokirjasta v:lta 1413 on merkitty laivamuonaveroksi maksettavaksi rahaa, viljaa, voita ja silavaa. Ahvenanmaalla oli vielä uuden ajan alussa maksettava laivamuonaveron tapaista sotalomaveroa (ledungslama), joka oli suoritettava rahana ja voina.

Saman tavan jälkiä havaitaan laajalti muillakin pohjoisilla meriseuduilla. Niinpä kuuluisa 1500-luvun matkakirjailija Herberstein mainitsee venäläisen Istoman matkasta Novgorodista Jäämeren kautta Norjaan v. 1496, jolla matkalla laivuri myrskyä uhrilla asettaakseen jyrkän vuoren kohdalla Kuollan niemimaan rannikolla oli ripottanut ulkonevalle kivelle kaurajauhoa, johon oli sekoitettu voita – siis tyypillistä muinaispohjoismaista laivamuonaa.[181]

Meidän maamme erämiesten matkajauhoista puhuvat paikannimet. Mainitsemme niistä muutamia. Pälkäneellä, Harhalan ja Kaitamon rajalla Mallasveden rannalla on Jauhoksenkallio, Luopioisissa on Kukkianjärven seudulla Jauholahti ja Kuhmoisissa Pirttijärvessä niinikään Jauholahti. Päijänteellä on Luhangan lahdessa Jauhoniemi ja peremmällä Tammilahdessa Jauhiainen. Vähän pohjoisempana samalla erämaan kulkusuunnalla on Toivakassa asuma Jauhovakkanen, näkyvä yleiskartallakin. Pohjois-Hämeessä mainitaan jossakin Saarijärvellä Jauhoniementyvi (1825) ja suurella Kivijärvellä on Jauhoniemen kylä, uuden ajan alussa Pälkäneen Sappeen kylän erämaa. Rautalammin vesillä on Niiniveden ja Iisveden vaiheilla Jauholahti, Vesannolla Jauhiala, Suonenjoella Jauhomäki ja Jauhojärvi. V. 1559 tuli Rautalammilla asutetuksi Jauhosalmen erämaa. Ylä-Satakunnasta on merkittävänä Ähtärin Päränteellä Hämeenniemen jakokunnassa Jauhojärvi ja Keski-Pohjanmaalta Kaustisen Jauholammit. Savon vanhoissa maakirjoissa mainitaan Juvan veropitäjän Joroisin verokunnan Hauhomäen ja Lieteniemen verokylissä Jauhomäki ja Rantasalmen veropitäjän Tuusmäen verokylässä Jauhoniemi. Rantasalmen vanhalla pitäjänkartalla (1843) on Tammenlahden kylässä Haukivedessä Jauhekivensaari Laivasaaren seutuvilla. Taipalsaaressa Saimaalla on kylä Jauhiala.

Näiden nimien esiintyminen pääasiallisesti, jopa melkein yksinomaisesti, sisämaan vanhoilla erämaa-alueilla ja enimmäkseen huomattavien vesiteiden varsilla ja monen niiden lähitienoilla olevat toiset selittävät paikannimet, sellaiset kuin Puurolahdet ja Huttulat, tuovat torjumatta mieleen muinaiset erämaan soutumiehet jauhovakkoineen, sitä painokkaammin, kun monia näistä 'Jauho' nimistä mainitaan eräkauden omissa asiakirjoissa (Kivijärven Jauhoniemi, Joroisin Jauhomäki, Rantasalmen Jauhoniemi), vieläpä toisinaan ikivanhoihin erämaaoloihin viittaavissa oloissa (Ähtärin Hämeenniemen Jauhojärvi, Joroisin Hauhomäen Jauhomäki).[182]

Parhaita todistuksia siitä, että suurilla vesistöillä tavattavat vanhat ruoka-aineisiin ja -lajeihin kohdistuvat paikannimet ovat muinaisten soutumiesten matkanimiä, ovat 'suurustamista' ilmaisevat nimet. Pälkäneellä on Myttäälän vesillä Suurussaari, Muuramessa Muuratjärvessä Suuruspäänniemi (1793), Jyväskylässä Jyväsjärvessä niemeke Suuruspää ja Kivijärvellä suuren selän rannalla Suurusniemen kylä Jauhoniemen kylää vastapäätä. Etelä-Pohjanmaan Kauhavallakin on Suuruspää. Merkillistä on, että kaikki nämä Suurusnimet, Lapuanjoellakin, ovat muinaisten pälkäneläisten erämiesten kulkemilla matkasuunnilla. Päijänteen itäpuolella on Mäntyharjun Anetun ja Hartolan Kuivajärven seudulla Suuruspään talo ja Suuruspäämaa sekä Mäntyharjun Enolahdella Suuruspäänlahti, Suuruspäänniemi (apajineen) ja Suuruspäänsuo. Päijänteeltä tulleena nimenä on pidettävä Keiteleen pitäjän Vuonomalahdella esiintyvää vanhaa paikannimeä Suurispäälahti (1590). Koillis-Satakunnassa on Kuorehveden Eväjärven ja Kertteenjärven välimailla sikermä näitä nimiä: Suuruskorpi, Suurussuo, Suuruspää ja Suuruspäämaa. Kaikkien näiden Suurus-nimien lähtökohta näyttäisi olleen muinaisen Vanajan ja Sääksmäen Hämeen keskusseuduilla.[183]

Jauhoistaan eräkauden soutajat ja muut kulkijat valmistivat levähdyspaikoissaan monenlaisia jauhoruokia. Antautumatta pitempiin kansatieteellisiin selityksiin tällä monihaaraisella alalla esitämme ainoastaan muutamia erityisemmin eräkautisia matkaravinto-oloja sivuavia asian piirteitä.

Puuro on ikivanha jauhoruoan nimi, joka lienee kieleemme lainattu germanilaisista kielistä (saks. eräs kauralaji furr haber; vrt. engl. porridge); kaurapuuro lienee ollut germanien pääruokalaji siihen aikaan, jolloin roomalaiset oppivat heidät tuntemaan.

Keski-Suomessa suosituissa erämiestarinoissa kerrotaan väsyneestä erämiehestä, joka nukkui kesken puuron keittämistään ja herätessään havaitsi puuron olevan paksun homeen peitossa. – Eräässä kirjoituksessa "Kansanomaisista ruokalajeista" (1932) luemme kuvauksen alkukantaisesta puuronkeitosta: "Ennen muinoin keitettiin metsämailla puuroa seuraavalla tavalla: Kiskottiin isosta koivusta tuohia, josta tehtiin noin kannun vetävä rove (tuohinen), tämä pantiin toisen, vähän suuremman tuohisen sisään, niin että tuli kaksinkertainen 'pata' tuohesta. Siihen laitettiin sanka vitsasta, jolloin se oli valmis tarkoitukseensa. Tällaiseen astiaan kaadettiin sitten vettä sisään ja ohrajauhoja ja suolaa tarpeen mukaan, jonka jälkeen se asetettiin nuotiolle kiehumaan. Tuohet kyllä kärventyivät, mutta eivät läpäisseet vettä, ja puuro voitiin sitten niissä valmiiksi keittää."[184]

Vanha kansainvälinen ja yleissuomalainen jauhoruoka, varsinkin juuri eväsruokana käytetty, on ollut myöskin talkkuna (venäj. tolokno). Etelä-Karjalassa sitä on vanhoina aikoina valmistettu survotuista ja kuivatuista kaurajauhoista. Läntisemmässä Suomessa talkkunakset on tehty keitetyistä tai paahdetuista ohrista, Hämeessä herneitäkin mukaan sekoittamalla. Anglosaksilaisena aikana Englannissa köyhä kansa käytti ravinnokseen rukiin, kauran ja papujen sekoituksesta valmistettua, siis juuri talkkunan tapaista jauhoruokaa.[185]

Muinaisten erämiesten parhaisiin matkaruokiin on kuulunut mämmi.

'Mämmi' on suomalais-permalaisen aikakauden sana. Sen niminen syötävä kuuluu vanhimpiin maassamme käytettyihin ruokiin, "joka alkuaan lienee tarkoittanut vain yleensä imeltynyttä tai imelänhapanta jauhotahdasta, mutta josta sitten kehittyi mallasten käytön ohella erityinen juhlaruoka" (Kustaa Vilkuna). Yksinkertaista jauhosekoitusta tarkoittaa myös sellainen nimitys kuin 'marjamämmi' (Tammela).

Tavan ikivanhuudesta kaiketi johtuu, että tämä sana on kiintynyt paikannimiin laajoilla alueilla maatamme. Varsinais-Suomessa Taivassalon Isossa-Särkilahdessa on ollut saari Mämmi ja Mämmin letto. Huittisten Karhiniemessä on ollut yhteinen Mämmi niminen tilus. Taneli Juslenius, joka oli kotoisin Huittisten Nanhian Juuselasta, kertoo Turun historiassaan, että "meillä valmistetaan omalaatuista muualla käyttämätöntä puuroa, jota nimitetään mämmiksi. Sitä keitetään mallasjauhoista ja paistetaan uunilämmössä, niin sanotuissa tuohiropposissa. Se on tosin väriltään mustahkoa, mutta harvinaisen makeata."

Mämmi-nimien pääpesiä ovat kuitenkin Hämeen heimon vanhat keskukset Etelä- ja Keski-Hämeen vesivarsilla. Suur-Vanajan alueen vanhoilla kartoilla ja isonjaon asiakirjoissa esiintyy Janakkalan Kernaalan kylässä Mämmiö ja Mämminoja, Hausjärven Karhin kylässä Mämmisillan niitty ja Mämmihuhdan niityt sekä Lopen Joentaan kylässä tilus Mämmiä (1576). Muinaisten vanajalaisten itäteillä on näitä nimiä Hollolan Lahden ja Okeroisten kylien mailla Mämmioja (1750), Artjärven Isossakylässä Mämminlevo ja Mämmienkangas, Lapinjärven Kinttulassa Mämmikorvenkallio, vieläpä Savitaipaleella Mämmijärvi. Suur-Sääksmäen alueella on Akaan Kurisjärvellä paikka Mämmiä ja Tammelassa Tammelan kylässä Mämmi ja Mämmin piiri sekä Tammelan Pyhäjärvessä Mämminkallio ja Mämminkari. Kangasalan Kuohenmaassa Roineen takana on maalipaikka Mämmi.

Meille kiintoisimmat Mämmi-nimet esiintyvät kuitenkin sisämaan pitkillä vesiteillä, missä niiden levintä on samantapainen kuin Jauho-nimienkin. Kyrösjärvellä on Ikaalisten Kartun kylässä Mämmiäinen ja saman pitäjän Ison-Röyhiön alueella Mämminniemi ja Mämminmaa. Kaukana lännessä on Siikaisten Sammin kylän alueella Mämmi ja Mämminkeidas. Näsijärven vesistöllä on Mämmisaari, v. 1552 mainittu lempääläisten erämaanomistus Visuveden lähellä Ruovedellä. Luopioisten Kukkiassa on Mämminselkä, Mämminlahti ja Mämminsaari Hauhon vesiltä Päijänteelle kulkeneella vanhalla venetiellä. Luhangan vesipiirissä Päijänteessä on hauholaisten vanhalla kulkutiellä Mämminselkä ja Korpilahden pitäjän itäosassa Havukanmaan Mämmilahti, Mämmisaari ja Mämminiemi. Laukaan Kuhankoskella on Mämminniemi ja Mämminkaarre ja kappaleen matkaa pohjoisempana Keiteleen laskuväylässä Äänekoskella ovat tunnetut paikat Mämmenkoski ja Mämmensalmi sekä Naarajärvellä vanha talo Mämmi. Päijänteen itäpuolella Jousassa on talo Mämmilä.

Savon Anttolasta Anttolan kylästä on merkitty muistiin Mämmiojanmaa. Maakunnan vanhimmassa maaluettelossa on Säämingin veropitäjän Iitlahden verokunnan Telalahden verokylässä Mämmilampi ja Keski-Savon vesillä Oravin kanavasta koilliseen Mämminsalo (näkyvä yleiskartallakin). Useampia selviä tähän kuuluvia paikannimiä ei ole Saimaan vesistöltä tietoomme tullut; siitäkin päättäen Mämminimet kuuluvat varsinaisesti läntisen Suomen muinaishämäläiseen maailmaan.

Pohjanmaalle on hämäläisiltä alueilta kulkeutunut useampia tähän kuuluvia paikannimiä, kuten Mämmi nimiset talot ja talosuvut Kärsämäellä, Vihannin Alpuassa ja Rantsilan Sipolassa, sekä Mämmioja ja Mämmijänkän palsta Ala-Tornion Arpelassa ja Mämmilä Turtolan Turtolan kylässä Torniojoella. Mämmilä niminen taloryhmä on Suojärvelläkin Laatokan Karjalassa.[186]

Erämiesten eväiden toisena tärkeimpänä osana jauhojen lisäksi oli voi. Erämiehille tärkeää voirasia-kysymystä koskettelee välittömin sanoin seuraava vienalaisen kansanrunon säkeistö:

    "– – – – –
    Muut on pyytäjät pyhemmät
    Leviämmät leipälaukut,
    Laviammat voirasiat."

Suomen puolella on saman yleissuomalaisen matkatavan todistuksena muutamia paikannimiä, jotka lienevät aiheutuneet yksinkertaisesti muinaisten kulkijain eväsvoista. Sellaisina paikanniminä pidettäviä ovat esim. Voikallio meressä Ahlaisten Bastuskerin edustalla, Voilampi Ähtärin Hankavedellä, Voiniemi Saarijärven Kiimasjärven kylässä, Voikoski Mäntyharjun Vuohijärvellä, Voiluoto, -laksi ja -vuorenniemi, lähetysten olevia nimiä Taipalsaarella, Voisalmensaari samalla Saunaan seudulla ja Voinsalmi, Rantasalmen pitäjän kylä, jonka lähellä on Hämeenluhdanaho.

Savon vanhimmasta maaluettelosta tulee kokoon poikkeuksellinen joukko näitä nimiä: Vesulahden vpit:n Vuolingon vkunnan Harjumaan vkylän Voisenjärvenmaa, Juvan vpit:n Koikkalan vkunnan Rannan vkylän Voikoski, Rantasalmen vpit:n Tuusmäen vkunnan ja vkylän Voilamminmäki, saman vpit:n Putkilahden vkunnan Osikonmäen vkylän Voihaverinlampi sekä jo mainittu Voinsalmen kylä.[187]

Olisi helppo esittää vielä lukuisia huttuun, mokkoon, muttiin, pylsyyn yms. vanhoihin kansanomaisiin ruokalajeihin ja syötäviin kohdistuvia paikannimiä, mutta jo esitetytkin riittänevät antamaan yleiskäsityksen siitä, että tämäntapaisia nimiä on tavattoman runsaasti säilynyt sisämaiden vanhassa paikannimistössä ja että pääosaa niistä on sijaintinsa ym. ympäristöolojensa perusteella pidettävä perintönä eräkauden kansan retkistä ja oleskelusta erämailla. Kaikkein selvimmän todistuksen muinaisten erämiesten varustuksista erämaanretkillään antaa kuitenkin se historiallinen asiakirja, jossa luetellaan Sääksmäen Rahisten kartanon herran keväällä 1520 kaukaiselle erämaalle lähetettyjen pyyntimiesten varustukset ja palkkaus ja jonka tähän lopuksi suomennamme:

"Samoin annoin Lahisissa neljälle erämiehelle (äremän), jotka lähtevät Synsiään (Korpilahden Synsiänlahti sääksmäkeläisten vanhalla erämaalla) kaikki neljä, 30 puntaa (leiviskää) leipiä ja lisäksi 3 1/2 karpiota rukiita ja 5 karpiota rukiita hevosvuokraa varten ja 4 karpiota rukiita jauhoiksi ja 6 karpiota ohria maltaiksi ja ohrajauhoiksi ja 2 karpiota papuja, 2 puntaa lehmänlihaa, 5 puntaa sianlihaa voin sijasta ja punnan voita ja 4 puntaa sianlihaa, koukkuja 19 ja punnan niintä koukkusiimaksi ja 2 uutta nuotankappaletta ja yhden ahkionpohjan (i ackebothnen), padan ja kattilan, 4 särjenverkkoa ja 8 hauinverkkoa ja lahnanverkkoa, 2 halkokirvestä (uedhöxär), 8 naulaa hamppuja verkkojen paikkaamiseen ja 12 raudankappaletta 4 ahrainta varten ja 3 äyriä penninkejä puolen nuotan vuokraan ja 5 verkkoa ja 40 mertaa varten ja vuodan 12 karvakenkäparia varten, 4 puntaa suoloja ja 5 markkaa selvää rahaa heidän palkakseen."

ERÄMIEHEN KOIRA

Kuvitellessamme mielessämme erämiestä eräkauden loistoaikoina, turkiskaudella, ei sovi unohtaa hänen parasta varustustaan, hänen uskollista työtoveriaan pitkillä metsästysretkillä ja seuraansa erämaan yksinäisyydessä, hänen koiraansa.

Se oli suomalainen pystykorvakoira tämän maan ikivanhaa rotua, vieläkin tuttu maan eteläisimmästä äärestä pohjoisimpaan, kaikkialla ja kautta aikojen kiitetty vireydestään ja viisaudestaan, pelottomuudestaan ja kestävyydestään. Se on palvellut isäntäänsä mitä monenlaatuisimmissa tehtävissä, ja isäntä puolestaan on antanut sille mitä suurimman arvon.

Tämä koiralaji kuuluu pohjoismaiseen koirarotuun, jota asiantuntijoiden mukaan nykyään tavataan puhtaana ainoastaan Suomessa. Myöhempinä aikoina tämä puhdas rotu on sekaantunut vieraisiin koirarotuihin. "Niinpä jo viime vuosisadan lopulla oli alkuperäinen suomalainen pystykorva vetäytynyt pääasiallisesti saloseuduille ja esiintyi sitä puhtaampana Pohjois-Suomessa ja Lapissa sekä suomalaisen heimon asutusalueella Vienan-Karjalassa. Näillä seuduilla käytettiin ja käytetään vieläkin suomalaista pystykorvaa kaikenlaisen riistan metsästyksessä aina karhusta oravaan asti, mutta pääasiassa kuitenkin linnunmetsästyksessä." (S.E. Multamäki.)

Suomalaisen pystykorvan pääasialliset rotumerkit ovat nykyisten määritelmien mukaan seuraavat; korvat pystyt, teräväkärkiset, erittäin liikkuvaiset, häntä tyvestä alkaen eteen-, alas- ja taaksepäin kiertyvä, ruumiin karvapeite pitkähköä ja pystyä tai puolipystyä, pohjakarva lyhyttä, vaaleaa, väri selkäpuolelta ruskeanpunainen tai kellertävän ruskea, vähemmin näkyvissä paikoissa vaaleampi, rinnassa ja käpälissä toisinaan valkeaa. "Asento terhakka. Koiran koko olemus ja varsinkin silmät, korvat ja häntä osoittavat eloisuutta. Suomalaisen pystykorvan erikoisuudet ovat metsästyshalu, rohkeus ja uskollisuus... Koiran erikoisena kaunistuksena on tälle koirarodulle yksinänsä ominainen ruskeanpunainen, loistava turkki, jonka väri muistuttaa punaketun turkin väriä, mutta on tätä vielä loistavampi ja puhtaampi." Tämän koirarodun vanhasta kotipaikkaoikeudesta Suomessa todistavat koirannimet Halli ja Musti ja niistä alkunsa saaneet lukuisat vanhat asumannimet. Halli on nimenomaan ollut edelläkerrotun puhdasrotuisen (hallavan, punertavan) koiran nimi. Ojansuu arvelee, että niitä henkilöitä, joista 'Hallila' ja 'Mustila' ovat saaneet nimensä, on ennen nimitetty heidän omistamiensa koirien mukaan. Mutta sellaiset ajat ovat varmaan hyvin kaukaiset.[188]

Pystykorvakoirien rotu on ikivanha. Se rotu, jonka Arrianus ajanlaskumme toisella vuosisadalla kelttiläisten koirista kirjoittamassaan teoksessa mainitsee nimellä canis segutius, oli pystykorvainen. Metsästyskohtausta esittävässä Ruotsin Bohusläänin Hultanen pronssikautisessa kalliopiirroksessa kuvatut koirat ovat matalia, pystykorvaisia ja pystyhäntäisiä, siis selvästi pohjoismaiseen rotuun luettavia. Muinaistutkijat arvelevat koiran kesytyksen tapahtuneen keskimmäisellä kivikaudella ja pitävät todennäköisenä, että Itämeren maiden ja niiden arktisten seutujen aikaisimmalla kivikaudella jo on koiraa käytetty metsästyksessä. Pohjoismainen koirarotu on levinnyt Itämeren itäpuolella oleville kampakeramisen kulttuurin alueillekin.

Suomen kivikautisissa asuinpaikkalöydöissä on koiran luita tullut esille ainoastaan Pihtiputaan Rönnin löydössä, mutta kun Laatokan kivikautisissa löydöissä on neljäntoista eri koiran luita ja kun samanlaisia luita on tavattu useista muistakin löytöpaikoista Suomen naapurialueilta, on pidettävä varmana, että koiria on maassamme pidetty jo kivikaudella. Silloinen koira on ollut pientä pohjoismaista rotua ja se on ollut ainoa kampakeramisen kulttuurin kotieläin. Epäilemättä on sitä silloin käytetty siihen tapaan, kuin Pohjois-Kanadan intiaanit käyttävät koiriaan vielä tänäkin päivänä, so. sekä veto- että metsästyskoirana.[189]

Eräs tämän koirarodun muotokunta on Fennoskandian pohjoisosissa levinnyt 'lappalaiskoira' (norj. Dyrehund), jota siellä käytetään porojen paimentamiseen ja kaikenlaatuiseen metsästykseen, kuten karhujen, susien ja ahmojen ajoon sekä linnustukseen. Pohjois-Venäjällä ja Siperiassa on levinnyt erilaisia pohjoismaisen koirarodun muotokuntia, joilla on venäjänkielessä yhteinen nimi laiki (haukkujat). Niitä pitävät siellä lukuisat suomen- ja mongolinsukuiset kansat, jotka ovat niitä käyttäneet sekä porolaumojen vartiointiin ja koirareen vetämiseen että kaikenlaisen riistan metsästämiseen. Pohjois-Venäjällä on näitä koiria käytetty karhun ja hirven ajoonkin, mutta tämän vuosisadan alussa harvat koirat enää kelpasivat siihen ja useimpia käytettiin vain linnustukseen, oravien ampumiseen, näätien ym. pienen riistan pyyntiin.[190]

Meidän maamme suomalaisesta koiralajista voitanee sanoa samaa. Sitäkin on eri aikakausina ja eri oloissa käytetty erilaisiin tarkoituksiin. Se on nykyisin enää vain lintu- ja oravakoira, mutta ennen se on käynyt hirven ja karhun kimppuun.

Suomenkin Lapissa koiran erityisenä tehtävänä on ollut porojen paimentaminen. W. v. Wright kertoo (1832), että hyvin opetettua paimennuskoiraa pitää lappalainen neljän palvelijan arvoisena. "Niiden ravintona on ainoastaan se maidonsekainen vesi, jolla lappalainen on pessyt maitoastiansa. Nämä eläinparat ovat sen vuoksi sanomattoman laihoja. Lappalainen väittää, että runsaampi ruokinta tekisi koiran laiskaksi ja kelpaamattomaksi."[191]

"Suomen meriseuduilla on käytetty koiran apua hylkeenpyyntiin. Saaliin löytämisen helpottamiseksi – T. I. Itkonen kertoo Suomenlahden saaristolaisten hylkeenpyynnistä – saattaa mukana olla hyljekoiria yksi joka miehellä. Suursaarella nämä koirat ovat tavallisesti kookkaita, mustan- tai valkeankirjavia, useimmiten pystykorvaisia ja kippurahäntäisiä sekä muodoltaan muistuttavat suuresti tunturilappalaisten porokoiria." Tytärsaaren ja Kemiön hyljekoirista kertovat A. T. Inkilä ja O. Peterson. Koirien käyttäminen hylkeenpyynnissä on arvattavasti ikivanha tapa.[192]

Villipeurankin pyynnissä on pohjoismainen koira ollut tehokkaasti mukana. Vienan-Karjalan peurakoirista on vielä 1880-luvulta kiittäviä kertomuksia. Lapissa on koiria vanhastaan käytetty villipeuran pyynnissä. Sellaisilla koirilla on ollut taito erottaa jäljistä villipeura kesystä porosta ja menetellä sen mukaan. "Vanhat villipeurakoirat – A. W. Granit kirjoittaa – olivat suuria voimakasotteisia eläimiä, joilla oli pitkä kuono, pystykorvat ja pitkä, ylöspäinkääntyvä ja tuuhea häntä. Karva oli 'tigli' so. kaksikarvainen niinkuin karhulla, vaaleanruskea sisäkarva ja tummanruskea tai musta ulkokarva. Tämä rotu, jota ei ole sekoitettava niihin verraten lyhytkarvaisiin, heiveröisiin piskeihin, joita sanotaan 'lappalaiskoiriksi', on nykyään äärimmäisen harvinainen. Kuollan niemimaalla olen saanut nähdä jopa harjoitettujakin villipeurakoiria, jotka ovat oikeaa rotua. Ne muistuttavat suuresti v. Middendorfin Siperiasta kuvaamia muotokuntia."[193]

Koiran muinainen monipuolinen käyttö Suomen sisämaissa tulee näkyviin vanhassa Pohjois-Hämeen loitsussa, jossa koiran syntyä kuvataan seuraavin säkein:

    "Päästä haju havun alta,
    Vainu villavakkasesta,
    Että näätiä näkisi,
    Pyörisi peurain perässä,
    Otuksia otteleisi.
    Ole kotona korea."

Mitään tavallisia lintu- tai oravakoiria eivät varmaankaan olleet nekään koirat, joita Ylä-Satakunnassa vielä 1600-luvun alkupuolella melko yleisesti näytään käytetyn villipeuran metsästyksessä. Kyrön käräjillä v. 1650 todistettiin, että talvella oli Sipsiön mies "ollut useine jakoveljineen metsässä ja laskeneet koiransa peuran perään, silloin ovat koirat ajaneet peuran ja purreet sen rikki". Samoilla käräjillä käsiteltiin toista tapausta, jossa Jämijärven mies oli omilla koirillaan kaatanut peuroja. Samoilta seuduilta ja ajoilta on muitakin tietoja koirien käyttämisestä villipeurojen metsästykseen. Kun myöskin hirvenmetsästykseen 1600-luvun alkupuolella Inkerissä ja myöhempinäkin aikoina kaikkialla maassamme on käytetty koiria, lienee tämä metsästystapa muinoin ollut maassamme varsin yleinen.

Muita asiakirjallisia tietoja maassamme vanhempina historiallisina aikoina käytetyistä metsästyskoirista on vain sattumoisin. Vesilahden käräjillä v. 1631 oli syytteessä Illoisten kylän mies, joka oli tappanut "ilvesten, näätien ja oravien pyyntiin käytetyn metsäkoiran" (wedhahund). Ulrik Rudenschöld kertoo v. 1741, että Rautalammin seutujen asukkailla oli "erästä lajia pieniä metsäkoiria, jotka kesällä olivat paimennuksessa ja talvisin metsästivät kaikenlaisia eläimiä". Menneen vuosisadan suurilla karhunampujilla oli tietenkin hyvät karhukoiransa.

Selviönä on pidettävä, että jos kellään niin eräkauden erämiehenä on koira ollut erottamattomana kumppanina. Pienenä mutta paljon puhuvana piirteenä siitä on eräs kesäyön tapaus Puruvedellä v. 1547, jolloin siellä kalastelevien lapveteläisten miesten hengen pelasti salamurhasta vain heidän virkku koiransa. Metsäkoiran arvosta muinaisten metsämiesten keskuudessa taas todistaa mm. Ilomantsista saatu tieto, että saukon pyynnissä osakas, jolla oli koira, sai siitä korvaukseksi yhden miehenosan saaliista, samoinkuin se tieto, että vienankarjalaisen oikeustavan mukaan se, joka ampui näädän tai saukon vieraan koiran edestä, ei saanut osaa.

Pääasiallisen tehtävänsä erämaan historiassa suomalainen koira on suorittanut oravanhaukkujana. Jaakko Fellmanin mukaan maksettiin Lapissa viime vuosisadan alkupuolella hyvästä oravakoirasta parempi hinta kuin lehmästä. Ruotsin Södermanlannin maakuntalaissa oli oravakoiran tappamisesta säädetty 12 äyrin sakko. Suomen sisämaissa, jos missään, on aikoinaan osattu antaa arvo oravakoiralle.

Olojen muuttuessa, oravanmetsästyksen vähentyessä on entisestä ansiosta tullut virhe. "Oravanhaukuntaa on pidetty yhtenä kelpo pystykorvamme helmasynneistä" (V. A. Korvenkontio). Uusimpina aikoina on suomalaisen koiran tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lintukoiran virka.[194]

ERÄMIESTEN OLOPAIKAT JA METSÄAITAT

Muinaisen erämiehen elämäntapoja pyyntiretkillä kuvataan vanhoissa kansanrunoissa seuraavin säkein:

    "Äsen siusta mies tulovi,
    Kun nouset nokitulilta,
    Havusilta vuotehilta,
    Risusilta peäaloilta,
    Havu se peätä harjoavi,
    Varbut vartalon sukivi."

Jo alkukantaisimmissakin oloissa on pyyntimiehillä ollut myös erityisiä tilapäisiä leiriytymis- ja suojautumislaitteita. Kielessämme on sellainen pyyntimiesten tilapäistä yö- tai olopaikkaa merkitsevä sana kuin asento, ja ilmeisesti on ollut muitakin ase- ja asu-kantaisia johdannaissanoja (asema, asuma, asunta yms.), joita on käytetty samassa merkityksessä. Tällaisista paikoista on usein tullut tavanomaisia tai pysyviä olinpaikkoja ja niiden nimet ovat sillä tavoin joutuneet seudun paikannimistöön.

Siten saavat luontevan selityksen sellaiset vanhan Vanajan keskusseutujen paikannimet kuin Vanajan Rastilan kylän tiluksennimi Asennos (1725) ja Rengon kylännimi Asemi. Hollolan kirkon Asemamaa niminen takamaanomistus, joka v. 1461 mainittiin muistamattomista ajoista saakka kuuluneen sille, on hyvinkin voinut saada nimensä erämiesten olinpaikasta, koskapa Hollolan asutuillakin seuduilla erämaiset muistot ovat huomattavan lukuisat. Samaa voi edellyttää Jämsän pienen kylän nimestä Aseme (Asema 1556, Asemaa 1580) ja Pohjois-Päijänteellä Rutaniemen kohdalla olevasta Asunansaarista. Hämeen ja Varsinais-Suomen rajalla on ollut vanha rajapaikka Asuinsaari.

Savossa on tämäkin vanha nimiryhmä kotiperäinen. Anttolassa on Asumajärvi eli Asmajärvi, jota mainitaan useamman kerran v:n 1561 maakirjassakin. Pieksämäen Heikolankankaan talonnimi Asunmäki on epäilemättä periytynyt eräkaudelta; samoin Kuopion pitäjän Toivalan kylän Asumajärvi, Karttulan Talluskylän Asumalampi (Asumainen) ja Pielaveden Löytjärven kylän Asulampi. Gyldénin vesistöluettelossa mainitaan Ilomantsin-Korpiselän rajoilta Asumajoki.

Ylä-Satakunnan nimivarastoista löydetään Suoniemen Sarkoilan kylässä Kulovedellä Asumaniemi, joka on kirkolle kuulunut ulkomaa. Kyrösjärven itäpuolella on Ikaalisten Ison Röyhiön kylän Asumalahti ja Kartun kylän seudulla Asumaniemi. Parkanossa on Asumaniemi paljon kuljetulla erämaan reitillä. Keuruulla on Asunta niminen rautatienasema ja sen lähellä Asuntajärvi. Näsijärven vesistöltä Etelä-Pohjanmaan jokiteille johtavilla muinaisilla kulkusuunnilla on Ruoveden Mustajärvellä, Virtain Toisvedellä ja Alavuden Alavudenjärvellä Asunmaa (Asumaa) nimiset talot sekä Ähtärin Kukonkylässä Asmalamminaho, joiden nimien voi olettaa juontuvan eräkaudelta. Myöskin läheisillä Etelä-Pohjanmaan seuduilla, esim. Kauhajoella ja Jalasjärvellä, on Asunmaita, jotka epäilemättä ovat samanaikaisia Satakunnan puolella olevien vastaavanlaisten nimien kanssa.[195]

Toinen alkukantainen erämaan olopaikan nimi on kenttä. Perä-Pohjolassa sanotaan 'kentiksi' talojen lähimpään ympäristöön muodostuneita pieniä viljelyksiä tai etenkin järvien ja jokien varsilla olevia pyyntimiesten majapaikkoja, joissa usein on asumuksiakin. Lönnrotin sanakirjan mukaan suomen sana kenttä merkitsee mm. leiripaikkaa, kalastajaleiriä. Mutta saman tietolähteen mukaan se merkitsee myöskin "hyljätyn asunnon paikkaa" ja Renvallin sanakirjan mukaan (1826) kenttä merkitsee Kajaanin puolella "hyljätyn lappalaisen kodan alaa eli paikkaa". Pohjoisessa Karjalassa 'kentäksi' sanotaan "ketoa, autioksi jäänyttä elosijaa" ja puhutaan "Lapin kentistä". Sana on lainattu suomeen lapinkielen sanasta 'giedde'.

Valaisevana esimerkkinä vanhemmilta ajoilta mainittakoon asiakirjapaikka, jossa kerrotaan, että Oulunsuun kylän asukkaat v. 1560 kalastelevat Kenttäjärvessä. Asutushistoriallisesti kiintoisaa on, että lukuisilla Koillis- ja Pohjois-Pohjanmaan taloilla on nimi Kenttälä. Tuohon yhteen nimeen sisältyy kokonainen tarinasto ajoilta, jolloin suomalaiset erämiehet ja kalamiehet alkoivat asettua sammuneille lapin tulille.

Siinä on myöskin riittävää selitystä niille 'kentille', joista etelämmän Suomen hämäläisten takamaiden paikannimet kertovat. Niinpä on itse vanhan Vanajan eteläisellä takamaanalueella Hausjärvellä Marjamäen kenttä ja Ärkylän kenttä sekä Tavinnon kylään kuuluva Kenttäniitty. Akaan Varrasniemestä on tiedossa vanha paikannimi Kurun l. Kurunsaaren Kenttä. Enimmin näitä muistoja on kuitenkin meille keräytynyt Ylä-Satakunnasta. Vesilahden Vakkalan kylässä on talo Kenttälä. Pirkkalan Partolasta on merkitty muistiin Kuotikenttä; samalla seudulla on ollut Valkilan kenttä l. aho. Ylöjärven Teivaalassa on ollut maanpaikka Juvankenttä; Kurussa on talo Kenttä ja sen maalla Kentänlahti; Kurussa elää vieläkin sukunimi Kenttäniemi. Kyrösjärven ympäristöillä Ylä-Satakunnassa näitä nimiä on vilisemällä: Hämeenkyrön Jumehniemen kylän tilusten joukossa on ollut Kenttämoisio ja saman pitäjän Urjaisten kylässä niitty Majankenttä (1765), Viljakkalan Hietikon ja Inkulan kylissä on Kenttäniitty ja Kenttämoisio, Ikaalisten Ison-Röyhiön kylässä Kenttäniitty, Kallionkielen kylässä Saarisuon kenttä ja Kenttäraja, Leutolan kylässä Kenttä ja vihdoin Kartun kylän myllyllä Kentänoja. Kankaanpäässä on valtion liikamaalla Kenttä ja Venesjärvellä v. 1735 mainittu Majankenttä. Siikaisten Samminmajan kylässä v. 1765 mainittu Kenttä on varmaankin muinaisten ikaalislaisten erämiesten muistoja.

Samanlainen merkitys kuin 'kentällä' on ollut myös johtosanalla keto sellaisissa paikannimissä kuin Lempäälän Sukkilan Kalakedonnokka, Ruoveden Majaketo ja Kuurtaneen Puodinketo, jossa nimessä 'puoti' merkitsee kala-aittaa.[196]

Saloilla retkeilevän erämiehen oli ajateltava saaliinsa ja muun omaisuutensa säilyttämistä. Sitä varten hän rakensi aitan tai useampia. Niistä ovat enimmät olleet saloille rakennettuja riista-aittoja. Ne lienevät olleet 'nilin' tapaisia, korkeille pylväille rakennettuja laitoksia. Ylä-Satakunnassa käytettiin tällaisia metsäaittoja yleisesti vielä 1600-luvun keskimaissa. Ruoveden käräjillä v. 1630 tutkittiin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin tapahtunutta Väärinmajan tienoilla olleen "metsäaitan" väkivaltaista hävittämistä. V. 1631 oli Ruoveden Kukonpohjan ja Jähdyspohjan miesten välistä riitaa metsäaitasta. Samoina aikoina Hämeenkyrön käräjillä Kankaanpään mies ja Ruokojärven mies, molemmat kuninkaan ampujia, riitelivät yhteisestä "eräaitastaan". Karkun ja Mouhijärven käräjillä 1659 taas Yrjö Ristonpoika Kuoreniemi tuomittiin maksamaan Jalkavalan Klemetti Yrjönpojalle kaksi killinkiä kuparirahaa, niinkuin tuomiokirjassa sanotaan, "hänen osastaan pieneen metsäaittaan, jonka he yhdessä olivat rakentaneet ja pitäköön Yrjö aitan". Nykyinen Aittoosalon äänestysalue Vilppulassa, Naistenmatkan kylään kuuluva Aittokorpi Pirkkalassapa Jalasjärven kylän Aittomäki Jalasjärvellä Etelä-Pohjanmaalla, jotka kaikki ovat Ylä-Satakunnan muinaisessa eräpiirissä, näyttäisivät perineen nimensä eräkaudelta.

Muillakin sisämaan seuduilla on paljon Aitta-kantaisia paikannimiä, mutta on vaikea sanoa, mitkä niistä ovat varmasti eräkautisia. Sellaiset nimet kuin Mäntsälän Sulkavan kylän vanha rajapaikka Aittokallio (1669), Hollolan Hankaan kylän Aittakorvenmäki, Orimattilan Luhtikylän Aittojoki ja Peunalan kylän Aittokorpi, Elimäen pohjoisosassa mainittu keskiaikainen rajapaikka Aitonsaari (1481), Juvan veropitäjän Kiiskilän verokylään ennen kuulunut Aitonmaa (1561) ja Oulaisten Petäjäskosken Aittomaa, joka on sijainnut toisessa pitäjässä (Merijärvellä), muutamia esimerkkejä mainitaksemme, tuovat kuitenkin torjumatta mieleen muinaisten erämiesten metsäaitat.[197]

ERÄMAJAT JA ERÄPIRTIT

Maamme kaikissa osissa ja seuduissa kerrotaan, että paikkakunnan ensimmäiset asukkaat ovat olleet metsämiehiä ja kalastajia, jotka ovat asuneet tai oleskelleet metsiin tai vesien rannoille rakentamissaan yksinäisissä "majoissa", "pirteissä", "saunoissa" tai minkä nimisiä heidän pienet puutteelliset asumuksensa ovat olleet. Asutuksen jatkuessa ja aikain kuluessa on sitten tullut lisää erilaisia tarkoituksia palvelemaan muita alkukantaisia asumuksia ja rakennuksia: kaskenpolttajien metsäriihiä, tervantekijöiden majoja, karjamajoja, niittymajoja, joissa heinäväki on majaillut kaukaisilla niittomatkoillaan, jne. Tällaisia vanhaan takamaan elämään kuuluvia majoja ja aittoja on viime sukupolvien aikoinakin siellä täällä ollut pystyssä. Mutta enimmät ovat olleet lyhytkautisia kyhäyksiä ja ovat hävinneet; niiden jälkiä, kuoppia, multipenkkejä ja kiukaansijoja on jokainen polkujen kulkija nähnyt. Monella kohdalla on vain nimi, jokin "Majalampi" tai "Pirttimäki" kertomassa paikan alkuasutuksen tarinoita.

Kansanomaisesti voidaan sanoa, että muinaisilla erämiehillä on eräsijoillaan ollut samanlaisia majalaitoksia, joiden pitäminen on ollut yleinen kansantapa myöhemminkin. Mutta sitä, mikä tuosta suuresta eriaikaisten jäännösten ja muistojen kasaumasta on todella eräkauteen kuuluvaa, ei ole helppo seuloa esille. Ainoastaan erilaisista tuntomerkeistä voidaan päätellä, milloin ollaan tekemisissä eräkautisten asiain kanssa; sen pahempi ollaan usein silloinkin vaarassa jäädä vain todennäköisyyksien ja arvelujen varaan.

Lukemattomissa paikannimissä ympäri avaran maamme esiintyy alku- tai loppuliitteenä tai yksinään maja sana. Tämä ikivanha baltilainen lainasana näyttää kielessämme voineen merkitä melkein minkälaista tilapäistä asuntoa tai olopaikkaa tahansa; aivan hataria suojuksia ja kyhäyksiäkin on sanottu majoiksi (havumaja, lehtimaja yms.). Kaikenlaisia majoja on uudempina ja uusimpinakin aikoina edelleenkin rakenneltu pyyntipaikoille, kaukaisille niityille, karjamaille, kaskipaikoille jne.

Sangen alkukantaista majalaitosta kuvaa S. Paulaharju kirjassaan "Kainuun mailta". Hän kertoo kuinka metsämiehet yöpyivät nuotiolle, rompsi- taikka rakovalkealle, ellei sattunut lähimailla olemaan metsäsaunaa. "Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla havuista ja puunrungoista kolmiseinäinen katollinen suojus eli maja." Oravametsällä oltaessa siinä oravat vartaassa paistettiin iltaseksi. Leipää ja suolaa oli eväskontissa. (S. 81.)

'Maja' on nähtävästi ollut aikoinaan erämaiden asumusten yleisin nimi; sillä tuntuisi olleen vanhanaikaisuuteen viittaava, vähäksyvä ja erämaan asumukseen erityisesti soveltuva merkitys. Toisaalta taas tämä nimitys erämailla saattaa synnyttää sekaannusta majavan nimen kanssa, jonka toisintomuotoja on "maja", "majaa"; monessa vanhassa paikannimessä varsinkin Savossa, mutta myös Hämeessä, "maja" tai "maija" esiintyvät tosiaan majavan merkityksessä tai todennäköisemmin majavan pesää tai majavan majaa kuin ihmisen asumusta merkitsevänä. Ei näin ollen voida aina täsmällisesti määrätä, mikä tähän kuuluvista paikannimistä on johtunut todellisista eräkauden erämiesten olopaikoista ja mikä ei.[198]

Täysin varmoja muinaisia erämajoja ovat ainoastaan ne, joita historialliset asiakirjat sellaisiksi todistavat. Kun v. 1414 Pernajan pitäjän takamaassa Lapinjärvellä mainitaan Tafwistmaya niminen kalavesi, niin varmasti tuo nimi on johtunut siellä olleesta muinaisten hämäläisten erämiesten majasta. V. 1464 mainitaan Sysmän Suurkylän ja Joutsjärven kylän rajapaikkana Majanummi, jota paikkaa Sysmän käräjillä v. 1689 ei enää tunnettu; tiedettiin vain sanoa, että sana 'maja' merkitsi asuntoa, kiukaansijaa tai asuinpaikkaa. Lienee siis tässäkin ollut jokin muinainen erämiesmaja; Suurkylän ja Joutsjärven kylissä mainitaan kyllä uuden ajan alussa erämaankävijöitä. Hollolan Lahden seudun Rengonmäen kylän rajapaikkana uudella ajalla mainittu Vanhanmajanojansuu, joka lienee samoilla paikkeilla kuin Viljamaan ja Virenojan kylien rajapaikaksi v. 1611 merkitty Majaojansuu, voinee kuulua eräkauteen, koska samoilla seuduilla on ollut muinaisten vanajalaisten erämaanomistuksia ja "Heinäisen pirtti" niminen paikka.[199]

Etelähämäläisillä alueilla on lukuisasti vanhan majalaitoksen muistoja, vaikkei niitä voi aina väittää eräkautisiksi yhtä riidattomasti kuin enimpiä edelläkerrotuista. Muinaisen Suur-Vanajan asuttuja keskusseutuja etelän puolelta ympäröivillä laajoilla alueilla, Vanajan ja Janakkalan vanhojen pääkylien jo ennen kerrotuilla 'mailla' esiintyy lukuisia Maja-kantaisia paikannimiä, enimmäkseen varmaan muinaisten metsänkävijöiden ja kalastajien muistoja, niinkuin asiakirjoistakin useissa tapauksissa ilmenee.

Lopen pitäjässä oli v. 1613 Lopen ja Läyliäisten kylien kesken harkkaa takamaasta, josta oli maksettu hinnaksi nuori hevonen ja jonka erään, myöhemmin kadonneen rajapaikan nimi oli ollut Majanummenoja. Paremmin ovat säilyttäneet Lopen majakauden muistoja Ourajoen keskiaikaisen kylän talonnimi Majanoja, Punelian järven seudulla oleva asuma Kalamaja ja Tevännön kylän liikamaihin kuuluva Majakorven niitty (1852).

Riihimäen ympäristöillä on Ryttylän seudulla rautatien varrella asuma Majamäki, joka saa muinaisuuden tuntua saman seudun paikannimestä Pirttimäki. Hausjärven Kirkonkylän tiluksiin kuuluu Majalamminsuo (1830). Vanajan Niemenpään kartanon Rutajärven ja Kilpijärven tienoilla Mäntsälän rajoilla olleen takamaan rajapaikkojen joukossa mainitaan v. 1559 Majarniemi, luultavasti sama paikka, joka myöhemmin esiintyy Hämeen ja Uudenmaan läänien rajapaikkana nimellä Majaniemi. Jaakko Teitin valitusluettelossa 1500-luvun puoliväliltä puhutaan Hämeen rajalla näillä main olevasta rajapaikasta Keravan Majaniemi. Maininnan luulisi kohdistuvan johonkin Keravanjoen alkulähteellä Keravanjärvellä muinoin olleeseen erämajaan. Paikalliset seikat viittaavat siihen, että kaikki kolme, Majarniemi, Majaniemi ja Keravan Majaniemi, tarkoittavat yhtä ja samaa paikkaa. Lähellä Keravanjoen alkujärveä on Hyvinkään Ridasjärven kylään kuuluva vanha talo Majamäki (1787). Tuusulan Järvenpään kylässä on niinikään Majamäki niminen talo, samoin Tuusulan Nahkelan kylässä Maunulan talosta erotettu osatalo Majamäki. Nurmijärven Ylilepsämän kylän tiluksiin on kuulunut Majalanpelto (Majalapeldo), joka nimi saattaa olla yhteydessä samalla seudulla Espoon ja Nurmijärven rajalla olevaan Majalampiin. Helsingin kaupungille kuuluvan Kaarelan (Kårbölen) kylän mailla on tähän kuuluva nimi Majamäki.[200]

Savon vanhimmassa maakirjassa esiintyy eräitä Maja-nimiä, jotka saattaisivat sisältää erämiesmuistoja, kuten Pellosniemen veropitäjän Hangaistenmaan verokylän Majanniemi ja Vesulahden veropitäjän Jokioisten verokylän Säyrinmaja. Kiistämättömiä erämiesten olopaikkoja ovat Kerimäen pitäjänkartastoon v. 1645 merkitty Ylikuonan ja Honkalan kylien alainen Halmesaari, joka sanotaan olevan "pieni Puruveden saari, jossa ei ole mitään muuta kuin ainoastaan kalastajanmaja", ja Makkolan kylälle kuuluva Kekkoisen saari Orihvedessä kuuden peninkulman päässä, jossa oli ainoastaan kalamaja. Nähtävästi myöskin samassa karttakirjassa mainitut Karvisen majalahti ja Majalahdensaari Ylikuonan ja Honkalan alueilla ovat olleet eräkalastajain majoja näillä kuuluisilla kalavesillä.[201]

Täyteläisemmän kuvan eräkauden erämiesten majoista saamme taaskin Ylä-Satakunnasta. Sen erämaaluettelojen mukaan uuden ajan alulta on suurella osalla maakunnan eräsijoja ollut 'majan' nimi; siitä ja muustakin päättäen on näillä eräsijoilla yleisesti ollut majakin.

Näsijärven vesistöalueella ulottuu tällaisten majain sarja Näsiselältä Maanselälle saakka. Länsi-Teiskon Kahanpäässä on Majansaari vanhalla lempääläisellä erämaalla ja Kurun Pohjankapeessa talo Vänninmaja Vesilahden Vannin vanhalla erämaalla. Ruoveden käräjillä v. 1645 todettiin Räminginpohjan Majaniemen talon sijainneen ennen aikaan Vesilahden Anian erämaalla. Idempänä sijaitseva Väärinmaja on ollut Pirkkalan Tammerkosken kylän tunnettu erämaankappale. Samoilla vesillä esiintyy v. 1554 Hankomaja, josta Nokian kartano v. 1631 riiteli paikkakuntalaisten kanssa. Tarjanteella oli eräkauden lopulla lempääläinen erämaanomistus Lahdenmaja ja Tarjanteeseen laskevan Pihlajaveden reitin suupuolella on Ylä-Satakunnan kartalle 1600-luvun puoliväliltä merkitty Uurasmaja, ilmeisesti eräkautinen sekin. Virtain vesillä ovat sijainneet Patalanmaja (nyk. Patala), Virtomaja (nyk. Virtain kylän Herranen) sekä ylempänä Ähtärinreitillä Kahilanmaja ja kauimpana Ähtävänmaja, kaikki nämä muinaisten lempääläisten ja vesilahtelaisten erämiesten omistuksia ja olopaikkoja. Niitä lienee myöskin ollut Ylä-Satakunnan vanhalla kartalla Kahilankosken pohjoispuolella maakunnan rajalla näkyvä Tevajärvenmaja.[202]

Todennäköistä, useissa tapauksissa aivan ilmeistäkin on, että useilla muillakin tällä maja-nauhalla esiintyvillä lukuisilla Maja-nimisillä paikoilla on eräkautinen historia. Esitämme niistä seuraavan maarekisteristä isonjaon kartta-aineistosta, Inbergin Hämeen läänin kartasta ja muista karttateoksista poimitun keräelmän Hämeen läänin osalta Näsijärven vesistöä. Ylöjärven Pohjan kylässä on Majajärvi. Kurun lahden ja Muroleen välillä on Kurun puolella kaksi Majajärveä. Näsijärven itäpuolella Teiskossa on Kämmenniemessä asuma Majaketo ja Kuusniemen kylällä oli isonjaon aikana Majalahden niitty ja Majanniitty; nykyisin kuuluu Kuusniemen kylään Maja ja Majaniitty nimiset osatilat. Kuusniemessä isonjaon aikana esiintyvistä paikannimistä Majalahden niitty ja Viranniitty syntyy itsestään mielikuva muinaisesta erämiehestä, joka täällä olevalta majapaikaltaan on harjoittanut sekä kalastusta että virkametsästystä. Teiskon Ahoin kylässä on talo Majaniemi.

Näsijärveläisten majojen suuri pääalue on kuitenkin Ruovedellä. Muroleessa on Majanen ja Majasaari, molemmat nykyisin taloja. Pihlajalahden kylässä on Majaniemi ja Majasaari, edellinen nyt talo; isonjaon aikaan mainitaan Pihlajalahden ja Jämingin ulkomaa Sarvasen Majaniemi (1792). Jämingissä on Majalahti (1801). Itse Jämingin talo oli Ruoveden käräjillä v. 1645 annetun tiedon mukaan perustettu Pekkaisen Majaniemelle; Pekkalaan kuuluvaksi on maarekisterissä merkitty tila Majaniemi. Ruoveden itäosassa oli isonjaon aikoina Väärinmajan kylään kuuluva Majaniemen metsäseutu. Nykyään kuuluu tähän kylään Majaniemen ja Majamäen talot; Enonrannassa on talo Majala. Vilppulan reitin piirissä on Kuorehveden puolella Majaniemi ja Ruoveden puolella entisen Hanhomajan muistoina Hanhon, Majaniemen ja Majakedon talot. Tarjannevettä ympäröi kokonainen sarja maja-muistoja: lähellä Saloa oleva Majasaari, Pohjaslahdella Majajärvi, jossa on Majaniemi ja Majamäki lähellä Keuruun rajaa, Pohjaslahden kylän talot Majalahti ja Majaniemi, josta on erotettu Majaranta ja Majanen, Ruoveden Pajulahdella Majalahden niitty Kilvensaarella sekä Visuvedellä vihdoin isonjaon asioissa mainitut tilukset Majasaari, Majaniemi, Majaniemen lahti ja Majajoen lahti. Tokkopa on Suomessa montakaan seutua, jossa olisi yhtä tiheässä yhtä selvästi eräkaudesta versonutta Maja-nimistöä kuin Ruovedellä. Ja hyvällä silmällä ovat Pirkkalanpohjan muinaiset erämiehet olopaikkansa valinneet, koska niin monesta heidän majastaan on tullut jälkipolvien aikana vankka talo.[203]

Kyrösselän vesistön puolella ovat todettavia eräkauden majoja Keskiveden maja ja Kovelahdenmaja, molemmat Kyrösjärven Kovelahdella, sekä Heittolanmaja Parkanonjärvellä. Aurejärven puolella mainitaan v. 1667 Janakanmaja; Kankaanpäässä on vieläkin kylä Karhoismaja; samalla seudulla näkyy taloudellisella kartalla Majalampi ja Majalahti. Kankaanpään Verttuujärvellä on ollut Ikaalisten vanhojen kylien erämaita ja niihin varmaan kohdistuu vanhalla pitäjänkartalla siellä näkyvä paikannimi Majajärvi. Laajalti tunnettu eräkautinen asemapaikka on ollut Samminmaja, jonka nimeä nyt pitävät laaja-alaiset kylät Kankaanpäässä ja Siikaisissa.

Kyrösjärven puolella on vielä useita muitakin Maja-nimiä jotka saattavat olla ja luultavasti ovatkin eräkautisia, vaikka ne vasta myöhemmin tulevat näkyville tietolähteissämme: Hämeenkyrön Sarkkilan kylän Majajärvi (Viljakkalan puolella), Mahnalan kylän talo Majaniemi ja Vesajärven kylän talo Majanmaa, Ikaalisissa, talo Majamäki ja Palvalahdella Majanniemi, Jämijärvellä talo Vihu eli Maja sekä vielä Parkanossa Vuorijärvellä talot Majajärvi ja Majamaa.

Muinaisen Saastamalan erämailla Karhijärven seuduilla ovat sijainneet Rihkanmaja ja Ahvoismaja. Kiikan Meskalaan on kuulunut torppa Maja ja Kiikanojan kylään Vanhanmajanmaa ja Uusimajanmaa sekä Majanmäen torpat, viimemainitut Kiikoisissa, sekä vielä Kiikan Kiimajärven Majamaan torppa.[204]

Längelmäveden vesistön ja sitä liikennemaantieteellisesti jatkavien Kuorehveden ja Keuruun vesien linjalla on niinikään pitkä sarja enemmän tai vähemmän varmoja eräkautisia Maja-nimiä. Kangasalan ja Pälkäneen vanhoja rajapaikkoja on Majajärvi (1750), Kangasalan ja Orihveden rajapaikkoja Majankiuas (1659). Orihveden Onnistaipaleen kylän vanhoja taloja on Majaniemi ja Juupajoen Hyytiälän kylään kuuluu talo Majakangas. Längelmäen pitäjässä on Pitkässävedessä Majavesi, jonka Majaniemessä on Majalan asuma. Saman pitäjän Löytäneen kylässä on Majanmaan talo. Längelmäen Länkipohjan seudulla on v:n 1741 rajakartalle merkitty Kokonmajanperä. Längelmäen Kalkun kylään on kuulunut Majo niminen torppa; Kalkussa on ollut Pälkäneen veropitäjään luettu erämaa. Kuorehveden ja Keuruun puolella on ryhmä täysin selviä eräkautisia 'majoja', niihin kuuluvine erämaineen: Lempäälän ja Kangasalan eränkävijäin omistama Kalliomaja Vilppulan Vitsakoskella sekä muinaiset lempääläiset eräsijat Loilanmaja Keurusselän Loilassa ja Tappuramaja Väärinkeuruulla.[205]

Jätämme tarkastelumme tähän, koska jo edellä luetelluista esimerkeistä riittävästi ilmenee eräkautisten majojen laaja levintä muinaisella hämäläisellä erämaavyöhykkeellä.

Muinaisten erämiesten olinpaikoista erämailla ovat kuitenkin muita huomattavampia pirtin nimelliset. V. 1469 mainitaan "pirttiä" Padasjoen Osoilan Nikki Nipurin päiväkunnalla, joka nähtävästi on ollut Padasjoen ja Kuhmoisten takarajoilla. Keskiajalla oli Hollolan Lahden seuduilla vanajalaisten erämaita; kun siellä uudella ajalla mainitaan Lahden ja Rengonmäen kylien rajapaikkana Heinäisen pirtti, voi sitä hyvin kuvitella muinaisvanajalaisten erämiesten olinpaikaksi. Varmaan myöskin se Pirtinkiuas, joka 1600-luvun loppupuolella mainitaan Iitin Lyöttilän ja Kyöperilän kylien rajapaikkana jo v. 1517 annetun tuomion perusteella, on ollut ehkä hyvinkin vanhan eräpirtin paikka, sillä Iitin seudut ovat muinoin olleet Hollolan ja vielä läntisempien kantakylien ahkerasti käymiä erämaita. Mäntyharjun ja Hartolan metsäkylien rajapaikkaa Pirttijärven salmi (1647) Hollolan ja Asikkalan vanhoilla erämailla lienee myöskin syytä pitää eräkautisena muistopaikkana. Itä-Hämeessä on yleensä säilynyt lukuisia Vanhoja Pirtti-kantaisiä paikannimiä. Niinpä on Hartolan ja Jousan isonjaon ym. kartoilta tullut merkityksi seuraavat: Pirttisaari Jääsjärvessä, Pirttiselänaho Joutsjärvellä, Pirttilahti Rautavedellä, Pirttiniemi Sydänmaassa, Pirttijärvi Angesselän ja toinen Pirttijärvi Salajärven seudulla, Pirttijoki Mieskonmäellä ja useita Pirttisaaria Suontiessä. Näiden nimien ikää ei tosin voida tarkemmin määrätä, mutta että niiden joukossa on eräkautisia, sen voi otaksua jo sillä perusteella, että ne esiintyvät sellaisilla seuduilla, jotka myöhäisiin aikoihin saakka ovat pysyneet erämaan tilassa, ja että näiden Itä-Hämeen erämaiden välittömänä jatkona ovat olleet Savon laajat riistamaat, joilla eräkauden eräpirtit ovat olleet varsin yleisiä.[206]

Savon vanhimman maaluettelon mukaan kuului Vesulahden veropitäjän Vuolingon verokunnan Synsiän verokylään Pirttimäki, Pirttiniemenmaa ja Pirttiniemi nimiset maat; v:n 1664 maakirjan mukaan oli Pirttimäen paikalla silloin Kangasniemen pitäjän Synsiän kylän Rekoisten talot, Pirttiniemen maa kahden peninkulman päässä Synsiästä ja Pirttiniemi kuului Pylvänälän kylään, josta se oli peninkulman päässä. Synsiän sijainti takamaalla, jossa on ollut tunnettuja hämäläisten erämaita ja josta uuden ajan alussa alkoivat suuret asumattomat erämaat, oikeuttavat lukemaan mainitut pirttipaikat erämiesten asumiksi.

Toinen silmäänpistävä muinainen pirttiseutu Savossa on ollut nyk. Mikkelin pitäjän, Haukivuoren ja Pieksämäen suunnalla. Vesulahden veropitäjän Melkolan verokunnan Vehmaan verokylässä (nyk. Mikkelin pitäjässä) oli v. 1561 Pirttikangas, joka v. 1664 on merkitty "lähellä kylää olevaksi". Samoilla seuduin oli samaan aikaan Pirttiselänmaa ja Pirttilamminmaa, edellinen myöhemmän maakirjan mukaan Hiirolan kyläpaikalla ja jälkimmäinen kolmen peninkulman päässä Seppälän kylässä. Vesulahden Paukkulan verokunnan Suonsaaren verokylässä oli v. 1561 Pirttiaho, joka satasen vuotta myöhemmin oli Suonsaaren kylän autioituneen talon metsittynyt tilus; saman verokunnan Pieksämän verokylän maissa oli v. 1561 myöskin Pirtinaho ja Pirttimäki. Nämä Pirttiahot ja Pirttimäet niinkuin monet muutkin Savon vanhimman maaluettelon samannimiset paikat näyttäisivät nimiensä perusteella kuuluvan kaskiviljelyn yhteyteen, joka maaluettelon laatimisen aikana jo oli vallannut Etelä- ja Keski-Savon seudut, vaikka sen ohessa metsästykselläkin yhä vielä oli asukkaiden taloudessa tärkeä ja kaukaisemmilla saloilla hallitseva asema. Savon maanomistuksen siirtyessä täydellisemmin kaskenpolttajien käsiin erämiesten pirtitkin arvatenkin monesti joutuivat palvelemaan kaskimiesten ja heinämiesten tarpeita ja erämiehet saivat lähteä katsomaan uusia pirtinpaikkoja pohjoisemmille seuduille. Ehkäpä kuitenkin eräkauden erämiesten olopaikkoja on ollut sellaisissa 1561 v:n maaluettelossa mainituissa muinaistuntuisissa maanpaikoissa kuin Tavisalmen veropitäjään kuuluvassa Soisalon osassa sijaitsevassa Pirttilahenrannassa, jonka omistajana oli myöskin Lappalainen ja jonka omistusyhteyteen kuului Lapinmäki, ja saman Tavisalmen Lapinlahden Onkivedellä olleessa Pirttilahenpohjassa, jonka omistusyhteyteen kuului niinellänsä toiseen Savon eräkauden kansallisuuteen viittaava Hämehensaarenluhta.[207]

Selvä eräpirtti-muisto Kanta-Hämeestä on hapen veropitäjän Valkijärven maalla v. 1548 mainittu Sarapiston lammen pirtti. Muuten ovat nämä nimet eteläisessä Hämeessä verraten harvinaisia. Tammelan, Loimaan ja Marttilan rajapaikkana on Pirttiniemi, Kalvoilassa Urjalan rajan puolella Pirttikoski, Urjalan luoteispään saloseuduilla Pirttihuhta ja Vesilahden etelä-äärellä Pirttikoski – kaikki eräkauden muistoista huomattavilla seuduilla.[208]

Hämeen keskusseutujen länsipuolella on Ylä-Satakunta yhtä selvä erämiespirttien alue kuin Savo itäpuolella, jopa selvempikin, koska maantieteellisen erilaisuuden vuoksi kaskikulttuurin vaikutus Ylä-Satakunnassa ei ole ollut yhtä aikainen, yhtä yleinen ja yhtä voimakas kuin Savossa. Selkeästi myöskin historialliset asiakirjat esittävät meille todellisia erämiespirttejä Ylä-Satakunnassa, jossa niitä on nimitettykin "eräpirteiksi".

V. 1645 mainitaan Orihveden Höyteen kylän miehen omistamaa

Pirttisarkaa, joka oli "metsäsarka Pirttijärven rannalla"; Höyteen kylässä on vieläkin Pirttisarka niminen pientila, ja lähellä olevassa Kopsamon kylässä Pirttijärvi ja Pirttikangas nimiset osatalot. Kun isonjaon aikaan on puhe Teiskon Jutilan ja Terälahden metsäsarasta Pirttijärvellä, kun v. 1630 kerrotaan Ruovedellä Väärinmajan seudun erä-pirtistä, josta kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli käyty heittämässä katto alas, v. 1645 mainitaan Virtain Jähdyspohjan takamaalla olevaa Pirttilahtea, v. 1630 Virtain Vaskuunrannan pirttiä ja v. 1660 Pirttijärveä, josta Virtain Vaskiveden ja Patalanmajan talot riitelivät ja josta Pirkkalan Naistenmatkan kylän miehet olivat v. 1605 antaneet todistuksen, niin kaikissa näissä tapauksissa on ollut kysymys eräkautisista erämaanomistuksista ja niillä olleista eräpirteistä.

Kyrösselän seutujen ja Kyrön laajojen takamaiden eräpirteistä on alkuperäistodistuksia v:n 1552 tunnetussa erämaaluettelossa: Kyrön Höytylän kylän (nyk. Ikaalisissa) erämaa Rautalahdenpirtti Kovelahdella kahden peninkulman päässä kylästä; Kyrön Miettisten kylän erämaa Kangasjärvenpirtti Kovelahdella peninkulman päässä kylästä; kolmen Ikaalisten, Viljalan ja Karheen kylän miehen erämaa Patopohjanpirtti Verttuun järvellä kuuden peninkulman päässä; Kilvakkalan kylän erämaa Ruhanpirtti kymmenen peninkulman päässä sekä Turkin ja Kulhian kylän erämaa Ruhanojanpirtti kymmenen peninkulman päässä kotikylästä (nähtävästi samalla seudulla kuin edellinen).

Silloin tällöin muulloinkin puhutaan Kyrösjärven seutujen vanhoissa asiakirjoissa "pirteistä" sellaisissa yhteyksissä, että näkee kysymyksen olevan muinaisista takamailla sijainneista pyyntimiesten olopaikoista. Hämeenkyrön Palon kylän tiluksilla mainitaan isonjaon asiakirjoissa Palon pirtti, "joka on vanha hajonnut pirtin uuni Tavajärven rannalla Naaraojan puron pohjoispuolella" ja Kyrön käräjillä v. 1631 oli kysymys Kankaanpäässä olevasta Pirttiluoman niitystä. Eräkautiselta muistumalta tuntuu Tyrvään käräjillä v. 1660 tehty toteamus, että Yli- ja Vahojärven välillä oleva pirttipaikka kuului Tyrvään kylän Eskolalle. Laukon Kurkisuvun omistuksiin 1500-luvun lopulla on kuulunut Tervapirtti Huittisissa (nähtävästi nyk. Kauvatsalla).

Kaikkeen tähän nähden voitanee hyvällä syyllä sanoa Koillis- ja Pohjois-Satakunnan tavattoman monien nykyisten Pirttijärvien – niitä on Kuorehvedellä, Teisko-Kurussa, Ikaalisissa, Parkanossa, Kankaanpäässä, Suodenniemellä, Kullaassa, Ahlaisissa, Merikarvialla – ja monien muidenkin Pirtti-kantaisten paikannimien periytyneen eräkauden eräpirteistä. Ja tätä linjaa jatkaen voisi vielä päätellä, että yleensäkin vesistöpaikoilla tavattavat vanhat Pirtti-nimet, kuten Pirttijärvet, -lammit, -lahdet, -niemet yms., edustavat suurelta osalta varmaan eräkautisia, etenkin eräkalastajien olopaikkoja, Pirttimäet, Pirttiahot yms. nimet taas ainakin savolaisilla alueilla kaskikauden kansan asumuksia.[209]

Olisi kiintoisaa tietää, onko ollut olennaista eroa eräkautisen majan ja pirtin välillä ja minkälaista eroa. Helposti havaitaan, että useimmilla erämaaseuduilla majoiksi sanotut asumukset ovat olleet lukuisammat kuin pirtit. Myöhempien aikojen olojen perusteella voidaan olettaa, että pirtti on ollut pitempiaikaista oleskelua varten varustettu asumus, jossa aina on ollut kiuas, mutta että majassa ei aina ole ollut kiuasta. Muuta erottavaa yleistä sääntöä majan ja pirtin välillä ei voi havaita. Paikannimistä päättäen ovat majatkin usein olleet kiukailla varustettuja, pitkiä aikoja käytettyjä asumuksia, joiden nimet lukuisissa tapauksissa ovat periytyneet niiden paikalle syntyneisiin myöhempien aikojen pysyviin asumuksiin. Nimitystä 'maja' on historiallisina aikoina käytetty hyvin vapaasti ja melkein kuin 'pirtin' rinnakkaisnimenä. Rautalammin Konneveden Majasaarella oli v:n 1683 aikoina pirtti. Ruoveden Pajulahden Kilvensaarella on ollut sekä Majalahden niitty että Pirttilahden niitty ja Pohjaslahden Majajärvellä on sekä Majaniemi että Pirttilahti ja Ikaalisten Kovelahdella oli v:n 1552 luettelon mukaan sekä majoja että pirttejä. Säännöt eivät siis näytä olleen järin orjalliset. Mutta kun pirtit kaikissa tapauksissa edustavat alkukantaisia majoja pysyvämpää ja täydellisempää asumusta, on pirttilaitosta kehityksen ketjussa pidettävä majaa nuorempana muotona.[210]

TALOKSI VAI AUTIOKSI

Erämiesten olinpaikkojen ja niiden laitosten kohtaloksi tuli väistyä uusien elinkeinojen ja niiden asuintapojen tieltä. Se oli lopputulos pitkästä erämaan kulttuuritaistelusta. Erämiesten olinpaikkojen lopullinen häviö tapahtui kahdessa vaihtoehtoisessa muodossa: joko siten, että olinpaikasta kehittyi uudistalo tai siten, että olinpaikka rappeutui ja raunioitui ja vihdoin kokonaan hyljättiin ja unohdettiin.

Erämaiden edullisimmille ja suosituimmille olinpaikoille karttui ajan mukana yhä enemmän rakennuksia. Asiakirjoissa mainitaan toisinaan "eräsijan huoneita". Kun Rautalammin Konneveden Majasaaressa mainitaan v. 1683 olleen pirtin, aitan ja huoneen, jossa kaloja kuivataan keväällä, oli se selvä ja puhdas erämiesten olinpaikka. Sellaiset erämiesasumat saattoivat kehittyä sangen täydellisiksi ja viihtyisiksi.

Jokainen Suomen karttoja katseleva on epäilemättä tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen suureen Humala nimien joukkoon, joka esiintyy maamme kaikissa osissa ja varsinkin entisillä erämaa-alueilla. Näihinkin nimiin sisältyy erämieselämän muistoja. Muinaisajan ja keskiajan kansan yleisenä arki- ja juhlajuomana oli olut; maitoahan pidettiin vain vasikoitten ja lasten juomana. Olutta voitiin muinoin valmistaa hyvin yksinkertaisellakin tavalla: Lohjan pitäjän kertomuksessa v. 1766 mainitaan sielläpäin pantavan juomaa ruismaltaista ja keitettävän hehkuvien kivien avulla. Koska humala on ollut tunnettu suomalaisten heimojen keskuudessa jo kantasuomalaisena aikana, on luultavaa, että jo muinaisuudessa on osattu käyttää humalaa oluenvalmistukseenkin. Keskiajalla oli humalanviljely yleinen Hämeessäkin, ja uuden ajan alussa maksettiin Savossa saakka osa viljaveroja humaloilla. Ulrik Rudenschöldin kertomuksessa v:lta 1741 kuvataan humalanviljelyn levinneisyyttä ja tuotteen hyvää laatua Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa ja mainitaan villinkin humalan esiintymisestä ja jalostamisesta.

Ei siis ihmettä, jos hämäläiset erämiehet ovat olleet hartaita humalan viljelijöitä eräsijoillaankin, missä se vain on käynyt laatuun. V. 1552 laaditun Ylä-Satakunnan erämaiden luettelon loppulauseessa sanotaan, että talonpojat "viljelevät kalastusta, humalatarhoja ja kaskimaita" erämailla. Muistamme myös Peldanin kuulleen Ilmajoen vanhoilta, että ensimmäiset asukkaat ovat eräsijoilleen ensiksi perustaneet humalistoja. Maanselän seutujen erämiesten humalatarhoja mainitaan nimenomaisesti Kyrönmaan vanhoissa asiakirjoissa. Niinpä Lapuan käräjillä v. 1638 tuomittiin eräälle Kauhavan Alakylän miehelle takaisin Kuorasjärvellä olevan humaliston omistusoikeus, jonka hän oli menettänyt kalastellessaan maanselän toisella puolella.

On siis todennäköistä, että sisämaiden lukuisista vanhoista Humala-nimistä monet ovat todella alkuisin muinaisten eräsijojen humalistoista. Mutta samanlaisia nimiä on ilmeisesti muodostunut myöskin vanhasta rajaa merkitsevästä 'huuma'-kannasta, josta kansanjohdannaisesti on voinut syntyä Humala-nimiä sitäkin helpommin, kun 'huuma' sana on nähtävästi jo aikaisin joutunut unhoon, mutta humalan käytäntö yhä laajentunut. Kun on vaikea varmasti eritellä Humala-nimistä ne, jotka kuuluvat muinaisten erämiesten humalanviljelyyn, ei tässä puututa enemmältä tähän kysymykseen.[211]

Mainittiin Ylä-Satakunnan erämailla uuden ajan alussa olleita kaskimaita. Samoihin aikoihin savusi kaskia kaikilla muillakin hämäläisillä ja etenkin savolaisilla erämailla. Kaskiviljelys levisi erämaille kahdesta lähtökohdasta, vanhoilta asutusseuduilta ja erämiesten omilta olinpaikoilta. Niiltä ajoilta on koko sisämaa täynnä Riihi kantaisiä paikannimiä. Samalla tavoin alkoi karjanhoitokin levitä erämaa-alueille.

Mutta kun erämiesten olinpaikoilla alkoi tuntua riihen hajua ja kuulua lehmän kellon kalkatusta, se ennusti vanhan erämaajärjestelmän loppua. Erämaiden elämässä syntyi näin omituinen väliaika, toisin paikoin pitkäaikainenkin, jolloin eri elinmuodot taistelivat keskenään erämaiden isännyydestä. Syntyi asumia, joista ei tiedetä, olivatko ne eräsijoja vaiko uudistaloja. Asumia hävisi yhtä helposti kuin niitä syntyikin. Pohjois-Ruotsissa, jossa vastaavantapaista taistelua oli käyty puolentuhatta vuotta aikaisemmin kuin hämäläisten erämailla, on siitä jäänyt jälkiä Helsinglannin maakuntalain näin kuuluvaan säännökseen: "Jos miehiä muuttaa yhteismaalle ja heidän raivionsa on autiona kolme vuotta, pitäköön sen se, joka ottaa sen (viljeltäväkseen)." Edellä on jo kerrottu, kuinka vanhoille eräsijoille eräkauden lopulla perustettiin kruunun tai eräsijoja omistavien talonpoikien toimesta uudistaloja ja kuinka erämiesperheitä muutti erämaille viettämään talonpojan ja erämiehen kaksinaista elämää. Riitoja ja väkivaltaisuuksia, joita muutoinkin helposti syntyi erämailla, ei tietenkään puuttunut erämiesten olinpaikkojen asuttamisessakaan. Ikaalisten erämaahistoriasta otamme tähän pari kuvaavaa tapausta. V. 1698 Ison-Röyhiön Sipi syytti saman kylän Erkkiä siitä, että Erkki oli rakentanut pirtin, ladon, aitan ja keittokodan Sipin Mustalamminmaa-nimiselle takamaalle; vastaaja kyllä väitti, että hänen esi-isillään oli ollut siellä huoneita, mutta kuitenkin todistettiin, ettei hänellä ollut rakentamisoikeutta. Näyttää melkein siltä, kuin Röyhiön Erkki olisi aikonut taiottua tuolle takamaalle. Merkillisemmät olivat erään Ikaalisten Vähän-Röyhiön Karvianjärvellä omistaman erämaan asutusvaiheet. Röyhiöläiset näyttävät 1600-luvun alussa yrittäneen perustaa erämaalleen uudisasumaa, joka kuitenkin nähtävästi autioitui ja joutui toisten miesten asuttavaksi. Kyrön käräjillä v. 1630 tuomittiin kolme Vähän-Röyhiön miestä ankarimpiin sakkoihin siitä, että olivat monena vuonna väkisin käyttäneet hyväkseen Ison-Karvian eräsijaa, josta kaksi muuta sinne muuttanutta miestä oli kahdeksanatoista vuotena maksanut puolentoista äyrinmaan veron. Oikeuden päätöksen mukaan oli kaikkien erämaankävijöiden tästä lähin pysyttävä poissa Vähän- ja Ison-Karvian erämaalta, koska siellä nyt oli kaksi vakinaista asukasta. Rangaistut röyhiöläiset kuitenkin polttivat erämaan asuinpaikalla olevat kaksitoista – toisen maininnan mukaan viisitoista – rakennusta ja jatkuvasti muutenkin häiritsivät uusien asukkaiden elämää erämaalla. Kun röyhiöläisiä siitä useillakin käräjillä ahdistettiin, todistettiin mm., että poika oli polttanut ne huoneet, jotka isä oli rakentanut. Röyhiöläiset vuorostaan syyttivät vastapuoliaan siitä, että ne olivat vieneet heiltä viisi venettä Ison-Karvian erämaalla. Kesällä 1631 Karvian isäntä valitti, että röyhiöläiset olivat polttaneet häneltä Karvianjärven saarella olevan aitan. Eipä näy Karvian uudisasukkaille olleen helppoa saada röyhiöläisiä luopumaan vanhoista erätavoistaan.

Harvoin kuitenkin sattui näin pitkä vihaisia ja väkivaltaisia tapauksia. Yleisimmin lienee käynyt niin, että erämiehet itse jättivät olinpaikkansa kylmille. Monista omistajiensa hylkäämistä olinpaikoista lienee väliaikaisesti tullut itsellisten, irtolaisten ja kulkurien majapaikkoja. V. 1645 Hämeenkyrön kirkkoherra hankki omistusoikeuden Hietaisenmaa nimiseen, pitäjän kaukaisimmassa perukassa Pohjanmaan rajalla olevaan erämaahan, jossa oli pienessä pirtissä asunut muutamia kalastuksella elatustaan hankkivia itsellisiä.[212]

Erämaan asutushistoriaa erinomaisen valaiseva on ent. Kyrön länsiäärellä, nyk. Siikaisten pitäjän koillisosassa sijaitsevan Samminmajan (Sammin) tarina. Tämän kylän karttaselityksestä v:lta 1765 luemme seuraavaa: "Ensimmäisten asukkaiden kerrotaan tulleen tänne Ikaalisten pitäjän Sammin kylästä ja sanotaan koko tämän Samminmajan eli Lavaisjärven muinaisina aikoina olleen mainitun Sammin kylän erämaana, mistä se myöskin luultavasti on saanut nimen Samminmaja, sillä tavoin nimittäin, että main. Sammin kylän asukkaat ovat täällä ennen muinoin kalastelleet, mistä Lavasjärven rannalla vieläkin näkyy jotain jäännöstä, mikä on merkitty karttaan." Todella onkin v:n 1552 erämaaluettelon mukaan kahdella silloisen Kyrön suuren Kilvakkalan osakylän Sammijoen (Sammin) miehellä, Heikki Hiekalla ja Pietari Ängöllä ollut yhteinen erämaa Lahden järvellä (Laxi träsk) 12 silloisen peninkin päässä kotoa. Ilmeisesti tarkoitetaan Lahden järvellä tässä Siikaisten Leppäjärven nyk. Lahden asuman seutua, joka on nyk. Samminmajan naapuri, n. peninkulman verran länsiluoteeseen Samminmajan Lavasjärveltä; muinaisiin erämaanomistuksiin kuului usein paljon laajempiakin alueita kuin nyk. Samminmajan ja Lahden yhteensä. Myöskin Ikaalisten Osaran kylällä on ollut erämaata Samminmajassa, niinkuin v:n 1765 karttaselityksestä täysin ilmenee.

Toisessa Samminmajan asiakirjassa kerrotaan eräkauden loppuvaiheista ja talokauden alkuajoista tällä seudulla. "Tänne ovat osittain irtolaiset ja itselliset, osittain myös lähinnä tänne rajoittuvat emäkylät perustaneet joukon torppia ja asuneet niitä viime aikoihin saakka maksamatta mitään erityistä veroa kruunulle. Samanlaisella tavalla on myöskin tämä Sammin eli Lavasjärven kylä syntynyt; koska siellä 45 vuotta takaperin vielä on ollut vain kolme verottamatonta kalastajatorppaa, jotka ovat kuuluneet niinikään Sammi-nimiseen kylään Ikaalisten pitäjässä viiden Ruotsin peninkulman päässä täältä, mistä ensinmainittu kylä on samoin saanut nykyisen Sammi-nimensä. Nämä torpat on vuonna 1705 edesmenneen maaherran korkeasukuisen Jacob Buren kesäkuussa 1704 antamasta käskystä maanmittari Jonas Östring mitannut... Ja vähän aikaa sen jälkeen on useinmainitut torpat tehty sääntönäisiksi kruunun taloiksi ja pantu verolle, Jonkere 1/4 manttaaliin, Kraka 1/4 manttaaliin ja Sammi 1/4 manttaaliin." Asiakirjoissa on monia kuvaavia piirteitä näiden ja muiden tänne vähitellen syntyneiden uudistalojen erämaaelämästä näillä kaukaisilla saloilla, joissa ei vielä oltu käyty rajojakaan eri kylien ja talojen välillä.[213]

Lopullisesti hyljätyistä eräsijoista tuli autioita. Vanhoja Autio nimisiä paikkoja on tavaton määrä; niitä on kaikkialla sisämaassa Etelä-Pohjanmaalta Itä-Savoon saakka. Tiloja on Suomessa autioitunut kaikkina historiallisina aikoina, varsinkin nälänhätäin ja sotien vaikutuksesta. Monen viljelysyrityksen ainoana tuloksena on ollut vain uusi autio takamailla. Mutta suuri ryhmä autioita keräytyy myös hylätyistä eräsijoista. Joskin eräkaudella on ollut valioeräsijoja, joiden omistus on ollut mahdollisimman pysyvä ja pitkäaikainen, ja monen monia eräsijoja, joista on tullut uhkeita taloja, on toisaalta ollut myöskin tarve lakkaamatta valita ja muuttaa eräsijoja vaihtelevan saaliin saannin ja erämiesten erilaisten taipumusten mukaan. Eräsijojen autioituminen on silloin kuulunut melkein kuin säännöllisiin erämaatapoihin. Valitettavasti on tällaisia seikkoja vaikea asiakirjallisesti tarkemmin selvittää, vaikka todennäköisyystodisteita kyllä on. Kun esim. Savon vanhoissa maaluetteloissa v. 1664 yksin Säämingissä mainitaan puolenkolmattakymmentä asuinpaikkaa autioina tai vanhemmista autioista uudelleen asuttuina, niin ei tällainen tapa varmaankaan ollut syntynyt vasta kaskenpolton aikakaudella. Eräkautisia oloja edustanevat esim. Etelä-Pohjanmaan maanmittauskartoilla v. 1689 mainitut nimet Holanautio ja Kurhetinautio Jalasjärvellä, Jorrenautio Kauhajoella, Puskanautio, Rönänautio ja Laturinautio Kurikassa. Tavallaan tällaisista autioista tuli uusia asumia, kun erämaankulkijat nähtävästi mielellään käyttivät sellaisia paikkoja majailupaikoikseen. Monet Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen vanhat Autio nimiset paikat näyttävät niinikään sijainneen erämaan kulkuteiden varsilla. Lukuisat sisämaiden Autio nimiset talot ovat uudelleen heränneitä muistoja muinaisten erämiesten olinpaikoista. Toisista olinpaikoista taas ei ole jäänyt muuta muistoa kuin jokin Kylmälammin kiukahansia (rajapaikka Orihvedellä v. 1645).[214]

ERÄMAAN ANTIMET

RIISTAOLOJEN YLEISIÄ VAIHEITA

Neljännes vuosisataa sitten etevä luonnontutkija J. A. Palmén kuvasi Itä-Karjalan eläimistöä seuraavaan tapaan: "Eläinmaailma, tai miksemme sanoisi luonto, on Itä-Karjalassa ilmeisesti häiritsemättömämmässä suhteessa ihmiseen kuin meillä. Metsän karvainen valtias saa jotenkin rauhassa täällä nauttia talvilepoaan ja kesäisin herkutella suon kypsillä marjoilla. Täällä samoilee vielä peura ja hirvi, huolimatta siitä, että susi saa vapaasti temmeltää ja myöskin ahma, ilves ja repo harjoittavat metsänkäyntiä. Vielä soittaa metso täysin kotiutuneena erämaan metsässä, vielä käy laumoittain metsähanhia laitumella suon reunalla, ja lammen vedenkalvon partaalla lepää joutsen tyynenä pesässään, sillä välin kuin kotka, ilmojen kuningas, kaartelee ylhäällä ja sen vasallit alempana kierrellen vaanivat saalistaan... Täällä elävät nyt jäännökset Suomen alkuperäistä luontoa sellaisena, miksi se kehittyi, kun maa oli kohonnut aalloista. Itä-Karjalassa näemme me suomalaiset, miltä oman synnyinmaamme luonto näytti sen nuoruudessa, – kenties vielä muutamia vuosisatoja takaperin."

Luonto ja metsäneläinten perusolot tutkittavillamme Suomen alueilla ovat suurin pohjapiirtein pysyneet muuttumattomina vuosituhansia. Mutta yksityiskohdissa on niissä kuitenkin sinä aikana tapahtunut paljon muutoksia, jotka luonnon ja metsäneläimistön kokonaisuudessa ehkä eivät ole erin suuria merkinneet, mutta joilla ihmisten kannalta ja kansan elämässä on voinut olla mullistavia seurauksia.

Määrätyn eläinlajin levintä näyttäisi riippuvan osittain ulkonaisen ympäristön, keskuuden (miljöön), kyvystä tyydyttää niitä vaatimuksia, joita puheenalaisen eläinlajin täytyy elämisensä vuoksi sille asettaa, osittain eläimen omasta kyvystä löytää sopivat seudut (Sven Ekman). Kun se on onnistunut, eläin tai eläinkanta jää pysyväksi asukkaaksi määrätylle seudulle. Mutta eläinten liiallisesta lisääntymisestä johtuneet ravinnonsaannin vaikeudet, tilapäiset ilmaston muutokset tms. luonnonolot, saavat usein jonkin eläinryhmän siirtymään toisille seuduille; oravien oikullisilta näyttävät joukkovaellukset ovat tunnetut. Vielä kohtalokkaampia metsänriistan muutoksia kuin luonto itse on aiheuttanut ihminen, joka lyhyessäkin ajassa on saattanut laajoilta alueilta hävittää sukupuuttoon mitä arvokkaimpia eläinlajeja, kuten esim. majavan. Toiselta puolen tiedämme hirven viimeaikaisesta historiasta, kuinka suotuisia tuloksia riistakannan säilymiselle ja lisääntymiselle sopivissa luonnonoloissa järkiperäinen riistan suojelu ja pyynnin säännöstely voivat tuottaa.

Emme siis ilman muuta voi toisiinsa verrata muinaisaikojen ja myöhempien historiallisten vuosisatojen tai nykyajan riistaeläimistön levintää ja lukuisuutta. Valitettavasti tunnemme muinaisaikojen riistaeläimistön maantiedettä kovin puutteellisesti. Vanhimmat asiakirjalliset tiedot riistaeläimistä kohdistuvat erityisiin tapauksiin eivätkä yleisempiin oloihin, ja muut arvosteluperusteet ovat enimmäkseen ajallisesti liian epämääräisiä. Kansantarinain ja kertomusten kuvaamia äärettömiä riistarikkauksia ja saaliita on pidettävä ensi sijassa satuina ja kuvitelmina. Aina on muistettava, että vähemmistäkin riistaeläinten määristä riittää suuria saaliita harvalukuisille pyytäjille. Riistaeläimiin kohdistuvien vanhojen paikannimien suunnattomasta lukuisuudestakaan ja levinnästä emme saa tehdä liian laajoja päätelmiä. Nämä paikannimet kuvaavat oloja lähinnä muinaisaikojen harvalukuisen väestön kannalta, jonka suurena pääelantokeinona ja työskentelynä oli pyynti. Varmana voitanee paikannimien nojalla kuitenkin pitää, että muinainen riistaeläimistö on ollut paljon lajirikkaampi kuin myöhempien aikojen ja että monet eläinlajit, joita nyt tavataan ainoastaan maamme itäisimmillä ja pohjoisimmilla äärillä, ovat ennen olleet yleisiä maan eteläisimmissäkin osissa tai koko maassa.[215]

Suomen muinaiset asukkaat ovat pitkän pitkiä aikoja eläneet pyyntielinkeinoihin perustuvalla talousasteella. Mutta tässä kauan kestäneessä taloudellisessa kehityskaudessa, jota olemme yleisnimellä kutsuneet 'pyynnin aikakaudeksi', on ollut erilaisia vaihekausia, joiden aikana pääasiallinen pyyntieläimistö on ollut erilainen, asukkaiden suhtautuminen riistaan erilainen ja koko pyynnillä ollut erilainen asema ja merkitys yhteiskunnallisessa elämässä.

Maamme ensimmäiset asukkaat ovat todennäköisesti eläneet yksinomaisesti metsän ja veden riistan varassa; pyytämistään eläimistä he ovat saaneet elantonsa ja vaatetuksensa, jopa osan työtarpeitaan ja aseitaankin. Tärkeimpiä pyyntieläimiä ovat silloin olleet suuret joukoissa esiintyvät eläimet, ennen kaikkia hylkeet ja villipeurat; mutta muutakin suurriistaa, kuten hirviä, majavia, karhuja on siihen aikaan ollut lukuisasti ja niitä on pyydetty innokkaasti. Tästä 'suurmetsästyksen', eli 'suurpyynnin kaudesta', jolloin pyyntiä on harjoitettu suvuittain tai muuntapaisin yhteisin voimin ja jolloin pyytäjät ovat retkeilleet ja kuljeksineet suurriistan perässä kaukaisillakin pyyntipaikoilla, ovat tietomme hyvin vaillinaisia ja ylimalkaisia, koska kotimaista siihen kuuluvaa muinaistieteellistä todistusaineistoa on vain niukimmasti. Käsityksemme siitä ajasta perustuvat pääasiallisesti maatamme ympäröivien lähialueiden muinaistieteellisiin löytöihin.

Suurpyynnin aikaa seuraavalla kehityskaudella on alkavasta karjanhoidosta, leviävästä maanviljelyksestä ja pysyväksi muuttuvasta asutuksesta tullut uusia tekijöitä talouselämään. Suurpyynti on vähentynyt, paikoin kokonaankin lakannut, mutta paikalliseen asutukseen soveltuva pienemmän riistan pyynti sen sijaan levinnyt ja tehostunut. Yhteispyynnin aikakautta on seurannut yksilöllisen pyynnin aikakausi. Kun pyynti ei enää ollut asukkaiden ainoa elinkeino, siitä tuli erityinen elinkeino, joka keskittyi erityisesti sitä varten Vallatuille alueille, monennimisille yksityisille erämaille, samalla kun perinnäistä yhteispyyntiäkin edelleen harjoitettiin siihen sopivilla yhteisillä alueilla, varsinkin vesillä. Metsän ja veden antimilla oli vielä kaikkialla mitä tärkein, paikoitellen varmaan aivan pääasiallinenkin osa kansan elannossa ja toimeentulossa. Ajanjaksoa, jolle kerrotunlaiset piirteet ovat olleet luonteenomaisia, olemme yksityisen pyynnin mukaan nimittäneet 'eräkaudeksi'.

Eräkauden loppukautta, joka samalla on ollut sen kohokohta ja huippukausi, on nimitetty 'turkiskaudeksi'. Nimi on johtunut Itämeren maissa silloin kukoistaneesta turkisten kaupasta ja sen meidän maassamme aiheuttamasta yleisestä ahkerasta turkiseläinten pyynnistä. Turkiskausi on ollut monessa kohdin perin merkillinen aikakausi, ja sillä on ollut merkillisiä seurauksia. Maan asutuimmilla seuduilla saatiin jo elanto ja vaatetus suurimmaksi osaksi maanviljelyksestä ja karjanhoidosta ja pyynti oli niihin verrattuna muuttunut sivuelinkeinoksi; vain paikoitellen ja poikkeuksittain pyynti vieläkin säilyi tärkeimpänä elannon antajana. Mutta toisessa merkityksessä metsästykselle nyt alkoi uusi kukoistuskausi. Turkiseläimiä oli aikaisemmin pyydetty vain omiksi tarpeiksi, niistä saatavan lihan ja nahan vuoksi. Nyt niitä pyydettiin turkiskaupan vuoksi. Pyynti kohdistui määrätynlaiseen riistaan, jonka metsästäminen oli monin verroin edullisempaa kuin entisentapainen pyynti. Vaikka saalis väheni, saattoi sen tuottama hyöty kasvaa. Se oli uudenlaista elinkeinoa; se läksi kilpailemaan vanhan elannollisen metsästyksen kanssa ja voitti siinä kilpailussa.[216]

Turkiskaupan alkusysäykset ovat tulleet maamme ulkopuolelta. Etelämaissa, itämailla ja länsimaissa haluttujen turkisten hankinta-alueiden laajetessa yhä kaukaisemmille seuduille tuli vihdoin vuoro Suomellekin. Etäiset vieraat kansat tulivat turkiskaupan välityksellä tuntemaan meidän maamme, ja Suomen asukkaat joutuivat uudenlaisiin kosketuksiin kaukomaiden kanssa. Näistä kosketuksista eivät omat tietolähteemme paljoa kerro, mutta enemmän virkkavat vieraat lähteet, joista erittäin huomattavia ovat vanhojen arabialaisten kirjoittajien teokset. Niinpä v:n 1154 aikoina kirjoitetussa arabialaisen maantieteilijän Idrisin teoksessa mainitaan Suomen lounaisosan sisämaassa sijaitseva Tabast niminen maa, joka merkitsee Hämettä, ja samalla suunnalla Anhu (Abhu) niminen paikka, jonka on arveltu tarkoittavan Turkua. Ensi kädessä joutuivat suomalaiset turkiskauppasuhteisiin lähempänä asuvien ruotsalaisten ja Venäläisten hankkijain kanssa. Arabialainen Ibn Ruste (n. v. 912) kertoo, ettei pohjoisessa asuvilla Russeilla (Rûs alkuaan = Keski-Ruotsin asukkaat) ollut muuta ansiokeinoa kuin soopelin, oravan ynnä muut nahat, joita he möivät jokaiselle, joka niitä halusi. Itämeren puolella ovat Gotlannin saaren kauppaa harrastavat asukkaat jo varhain olleet turkisasioissa tekemisissä Suomenkin kanssa. Sitten tuli turkiskaupan keskukseksi Ruotsin Mälarin järven saarella sijaitseva Birka (800–950), minkä jälkeen kaupan painopiste siirtyi Tanskan Hedebyhyn. Kun toisaalta taas on 900-luvulta alkaen varmoja tietoja norjalaisten turkishankintaretkistä Pohjanperille ja aina Vienanmeren seuduille saakka sekä nimenomaan suomalaistenkin kulkemille sisämaille, saamme tästä käsityksen maamme osallisuudesta Pohjois- ja Koillis-Euroopan suureen turkiskauppaliikkeeseen viikinkikaudella ja maamme pakanuuden ajan lopulla. Historiallisista asiakirjoista taas tiedämme turkiskautta jatkuneen maassamme keskiajan loppupuolelle saakka, paikoin kauemminkin.[217]

Kaikkina turkiskauden Vuosisatoina turkikset olivat maamme tärkeimpänä vientitavarana. 'Turkisten' nimellä on yhteyttä 'turku' sanan kanssa. Nimen alkukantana on muinais-venäläinen kauppapaikkaa merkitsevä sana torgu, ja sen esiintymisen paikannimenä Suomessa on katsottu todistavan muinaisen itämaisen kaupan vaikutusta Länsi-Suomessa saakka. 'Turkikset' olisivat siis alkuaan merkinneet kauppapaikoille vietäviä tuotteita; kun sellaisia kaiketi jokseenkin yksinomaisesti olivat määrätynlaiset metsäneläinten nahat, tuli turkis-nimi merkitsemään niitä. Lopulla 1000-lukua Adam Bremeniläinen mainitsee pohjoisessa elävän Turci (Turcce) nimisen kansan, jolla hän epäilemättä tarkoittaa turkiskauppaa harjoittavia pohjoisten seutujen asukkaita.

Turkikset vuorostaan ovat olleet aiheena uusien paikannimien syntymiseen. Sellaisia ovat hämäläisillä alueilla esim. Urjalan Menoisten kylän Turkkiniitty (1798), Hämeenkyrössä kylä Turkkila, Martininaan Turkinsuo ja Pappilan Turkimusojansuu, Ikaalisissa talo Turkki, Jämsässä Turkkilanmaa ja Turkin kylä, Asikkalan Kurhilassa ollut Turkmäenpelto ja Kaituenmaan erämaalla Enonvedessä Turkiniemi, Mäntyharjun Partsimaan talo Turkki, Mäntyharjun–Valkealan Turkinjärvi, Artjärven Hietanan kylän Turkinkallio, Porvoon Sannäsin–Hagan tienoon Turkisängen, jne.[218]

Niinkuin suuret liha- ja rasvaeläimet olivat olleet tärkeimpiä pyyntieläimiä suurmetsästyksen aikakaudella, niin pienet turkiseläimet, kuten näädät, kärpät, oravat yms. olivat turkiskauden edustavimpia pyyntieläimiä. Erittäin tärkeäksi talouselämän tekijäksi tuli näiden eläinten turkisten käyttö arvonmittana sekä Vaihto- ja maksuvälineenä, joksi ne käytännöllisesti hyvin sopivatkin maassa, jossa muunlaisista käytännöllisistä yleisistä maksuvälineistä oli puute. Oravannahan nimi raha on niiltä ajoilta periytynyt metallisenkin vaihtovälineen nimeksi. Muiden turkiskauden elämään ja oloihin kohdistuvien paikannimien joukossa on lukuisasti vanhoja Raha-kantaisiakin. Mainittakoon niistä Ylä-Satakunnan alueelta Messukylän Takahuhdin talo Rahola (talollinen Rahoinen 1558), Pirkkalan (nyk. Nokian) pitäjän talo Rahola (ennen kylä), Teiskon Saarlahden kylän talo Rahola, Ikaalisten talo Rahola, jonka lähitienoolla on jo mainitsemamme Turkki, Hämeenkyrön Karheen kylän Rahaniemi ja Längelmäellä ollut torppa Rahola. Savon vanhimmasta maakirjasta (1561) on poimittu seuraavia tähän kuuluvia nimiä: Juvan veropitäjän Juvan verokunnan Mattilan verokylästä Rahonniemi, Säämingin veropitäjän Iitlahden verokunnan Särkilahden verokylästä Rahonoja, Rantasalmen veropitäjän Putkilahden Verokunnan Osikonmäen verokylästä Rahoinmaa sekä Tavisalmen veropitäjän Savilahden verokunnan Maanselän äärillä olevat paikat Rahajärvensivu, Rahajärventaival ja Rahasaari. Yhtä vanhoja nimiä ovat Savon Pellosniemen veropitäjän Kiialan Verokunnan talollisnimi Raha (1541), Vesulahden veropitäjän Synsiän verokylän Rahonmäki (nyk. Kangasniemellä) sekä Säämingin veropitäjän Haukiniemen verokylän Rahalammi (1562).[219]

Turkisraha oli, niinkuin tuonnempana esimerkein osoitetaan, sisämaassa yleisessä käytännössä varsinkin veronmaksussa vielä uuden ajan alkupuolellakin. Kun turkiksia oli liikkeessä erilaisia ja eriarvoisia, oli luonnollista, että niitä varten laadittiin taksoja, joista ilmeni turkisten keskinäinen arvoja niiden hinta hopearahana ja viljana merkittynä. Tunnetuimpia tällaisista taksoista on ollut Savonlinnan läänin Vanhimpaan maakirjaan (1539) sisältyvä seuraavanlainen taksa:

"... ja on tiettävä, että vuotuista veroa aljetaan ensiksi kantaa ja ottaa talvikäräjillä kaikenlaisina nahkatavaroina ja hirvennahkoina siten, että hyvä kelpoisa hirvennahka otetaan 7 veronahasta se on 3 1/2 pannista ohria, huonompi hirvennahka 6 tai 5 veronahasta se on 3 pannista ohria ja niin aina poispäin, niin että jokainen veronahka lasketaan 1 1/2 panniksi ohria tai rukiita ja sen mukaan kannetaan nahkatavarat, kelpaava kettu kolme veronahkaa, ahmat 4 veronahasta, saukot 3 veronahasta, näädät 2 veronahasta, vesikko yhdestä veronahasta, hilleriä ja kärppiä kaksi yhdestä veronahasta, kynsinahkoja (Clockeuerck) seitsemän yhdestä veronahasta, sekanahkoja (Samfangh) 8 tai 9 yhdestä veronahasta. Ja kaikki nahkatavarat kannetaan sen mukaan miksi ne arvioidaan ja hyväksytään..."

V. 1607 kuningas Kaarle IX antoi määräyksen, että koko Suomesta oli

maksettava kuninkaalle vuosittain ketunnahka jokaiselta verolta. Perusteluissa sanotaan kuninkaan tietoon tulleen, että Suomessa saadaan joka vuosi suurena jumalan lahjana kaikenlaatuisia nahkatavaroita, joita voudit osittain ottavat väkisin talonpojilta, osittain sallivat kauppamiesten ostaa ja viedä pois maasta, mutta kuningas ei saa yhtään mitään, vaikka hänellä on oikeus ennen muita saada sellaiset turkistavarat nahkakamariinsa (Skin Cammer). Veroksi voitiin suorittaa muitakin turkiksia ketunnahan perusteella laaditun seuraavan taksan mukaan:

    turkikset                   arvo

    ristikettu              2 ketunnahkaa
    mustakettu              8        " tai enemmän
    näätä                   1 1/2    "
    ilves                  10        " tai enemmän tai vähemmän
    oravannahkakiihtelys    1        "
    kärpännahkakiihtelys    2        "
    suden nahka             3        "
    karhun  "               3        "
    ahman   "               2        "
    saukon  "               1        "

Jos veroa vastaan tehtäisiin väitteitä, oli tutkittava, oliko valittajalla ennestään maahansa nähden liian suuri vero, jolloin entistä veroa oli vähennettävä, tai liian pieni vero, jolloin uusi vero oli ilman muuta lisättävä vanhaan.

Myöhempinä aikoina julkaistuista taksoista ilmenee, että turkistavarain hinnat vaihtelivat suuresti keskenään sekä eri aikoina ja eri paikkakunnilla, mikä arvatenkin johtui niiden saannin vaihteluista ja nähtävästi myöskin silloisten muotien muuttumisista. Oletettavasti ovat vastaavanlaiset seikat olleet vaikuttamassa turkisten metsästyksessä ja kaupassa jo turkiskauden aikaisempinakin jaksoina.[220]

Turkiskauden uutta luovaan merkitykseen, sen mullistaviin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin on edellä jo usein viitattu ja tullaan niihin edempänä eri puolilta tarkemmin palaamaan. Turkiskauden aikaansaama muutos oli merkittävin itse erämailla. Luonnon ikuinen rauha siellä nyt lopullisesti päättyi, alkukantaisten aikain metsästäjäin kaukoretket heräsivät uudelleen uudessa muodossa eloon, erämaiden valtaus sai uuden vauhdin ja uuden tarkoituksen, ja omintapainen asutus alkoi levitä erämaille. Jotkut muinaistutkijat ovat arvelleet, että viikinkiajan asutuksen voimakas levintä Ruotsin Norrbotteniin on ollut jossakin yhteydessä Lapin turkiskaupan kanssa. Meidän maamme on vain vähässä määrin ollut viikinkien asutusalaa, mutta sen ajan turkiskauppa on kyllä saanut maamme suomalaisen asutuksen ja koko kulttuurin sekä suuresti leviämään että suuresti muuttamaan luonnettansa.[221]

Vaihteleva merkitys muinaisen metsästyksen historiassa on ollut varsinaisilla suuremmilla petoeläimillä, karhuilla, susilla, ahmoilla, ilveksillä, ketuilla ym. Maamme asukkaiden taistelu näitä petoja vastaan kuuluu luonteeltaan suurmetsästyksen piiriin. Kuitenkaan ei tämä taistelu ole mikään muinaisen suurmetsästyksen valta-aikain erikoisuus, sillä sitä on kestänyt kaikkien historiallisten aikakausien läpi. Aluksi lienee suuria petoja metsästetty samassa tarkoituksessa kuin muutakin suurriistaa, siis niiden lihan ja nahan vuoksi. Karjanhoitoasteella petojen kotieläimille tuottamat vahingot muuttavat tämän metsästyksen pysyväksi taisteluksi petoeläimiä vastaan. Koko petoeläin-käsite kuuluu maataloudelliseen kulttuuriin; petoeläinten kaataminen on silloin ollut eräänlaista karjan vakuutusta.

Luultavaa on, että suurten petojen lukumäärä samoin kuin niiden aikaansaamat vahingotkin ovat olleet suurimmillaan sellaisina aikoina, jolloin leviävä asutus ja lisääntyvä karjanhoito ovat tarjonneet pedoille runsaimmin saalista, mutta jolloin asukkailta on puuttunut tehokkaita keinoja petojen hävittämiseksi. Suomen eteläisissä osissa on siten petoeläinten tappamien kotieläinten lukumäärä ollut suurimmillaan vasta 1800-luvun alkupuolella. Böckerin kokoelmissa säilyneiden tietojen mukaan tappoivat pedot siihen aikaan yhden vuosikymmenen kuluessa Hollolan alisessa ja Sääksmäen ylisessä kihlakunnassa (Hämeenlinnan ja Päijänteen välimailla) 1683 hevosta, 4060 nautaeläintä ja 9 807 lammasta. Tämän huippusaavutuksensa jälkeen petojen tuhotyöt Hämeessä ilmeisesti alkoivat vähentyä.

Taistelutilanteesta maassamme menneen vuosisadan puolivälissä antavat käsityksen seuraavat kolmivuotiskautta 1848–1850 koskevat luvut:

          Tapettuja petoeläimiä vv. 1848–1850

    läänit   karhuja  susia  kettuja  susi-ilveksiä  ahmoja

    Uudenmaan   1      315     463         43          –
    Turun      15      418     954          8          –
    Hämeen     40      228      17*        32          –
    Viipurin   74      645     850         27          –
    Mikkelin   12      131     704         –          –
    Kuopion    38       70     650         –          –
    Vaasan     32      130     614         88          –
    Oulun     150       58      –          3         190
    koko maa  362    1 995   4 352        201         190

    * Luku liian alhainen, johtunut varmaan siitä,
      ettei ketuista maksettu tapporahoja.

          Petojen tappamia kotieläimiä vv. 1848–1850

    läänit      hevosia  nauta-  lampaita  sikoja  vuohia  poroja
                         karjaa

    Uudenmaan     968    1 400    2 959      442     169     –
    Turun         340    1 184    2 428      204      ?      –
    Hämeen        135      317      750       94      88     –
    Viipurin      737    1 516    3 052      937      21     –
    Mikkelin       62      480      248      151       ?     –
    Oulun          78      240      255       –      –   2 224

    Vaasan ja Kuopion lääneistä puuttuu tietoja

Historiallisina aikoina on Suomessakin yhteiskunnan puolelta järjestetty yhteistä taistelua susia ja karhuja vastaan. Jo Ruotsin maakuntalaeissa oli määräyksiä sudenkuoppien ja susiverkkojen laittamisesta sekä paikallisten viranomaisten johdettavista yhteisistä petojen ajoista. Suomessakin noudatettiin näitä tapoja, vaikka lukuisista valituksista päättäen menestys ei kestänyt kehumista. Ylempänä mainituissa Hämeen kihlakunnissa oli samaan aikaan, jolloin pedot tekivät kerrottuja suuria tuhojaan, 206 sudenkuoppaa ja 28 "sudentarhaa" (varggård). Vauhtia petoeläinten hävittämiselle antoivat vasta tuliaseiden yleisempi käytäntöön ottaminen, runsaampien tapporahojen maksaminen ja asutuksen tihentyminen. Petojen suuri hävittämiskausi on täällä ollut menneen vuosisadan keskimmäisillä vuosikymmenillä. Vuosikymmenenä 1851–1860 kaadettiin Hämeen läänissä 83 karhua, 825 sutta ja 139 ilvestä. Suurimmassa osassa maata tämä kulttuuritaistelu on ollut jo kauan päättyneenä ja ainoastaan maan kaukaisimmilla pohjoisilla ja itäisillä äärillä pedot Vielä toisinaan ahdistavat poroparvia ja laitumella olevia kotieläimiä.[222]

HIRVET JA HIRVENPYYNTI

Kun hirvellä on ollut huomattava sija muinaisessa hämäläisessä erämieselämässä ja kun eri tahoilta saatavat verraten runsaat tiedot hirvistä ja niiden pyynnistä ovat omiaan vertauskohtina ja pyyntiperinteiden kuvaajina valaisemaan eräkauden yleisiä metsästysoloja, on aihetta tässä luoda lyhyt katsaus hirven esiintymiseen ja hirvenpyynnin taloudelliseen merkitykseen maassamme muinaisina aikoina.

Hirvellä on erikoinen asema maassamme metsänriistan joukossa. Se on pysynyt metsäneläjien eturivissä muinaisimmista ajoista nykyhetkeen saakka ja sen leviämisala on aina ollut tavattoman laaja; nykyinen leviämispiiri käsittää Pohjois- ja Itä-Euroopan, Siperian sekä Pohjois-Amerikan pohjoiset osat, ei kuitenkaan missään kylmimpiä seutuja. Euroopassa sen leviämisalue on kerran ulottunut Englantiin, Alpeille ja Mustallemerelle saakka. Muinaislöydöistä päättäen hirven ruumiinrakenne ja sarvenmuodot ovat pysyneet monia vuosituhansia samanlaisina kuin ne nytkin ovat, mikä on varmaan johtunut siitä, että tämä eläin on aina ja kaikkialla voinut pysytellä sille sopivissa, pääasiallisesti samanlaisissa ilmasto- ja ravinto-oloissa, joten se on välttänyt eri lajeiksi haarautumisen vaaran. "Niistä satumaisen etäisistä ajoista saakka, joista vilkkainkaan mielikuvitus ei voi luoda mitään tarkkaa kuvaa, on hirvi harvojen aikalaistensa tavoin taistellut ja säilyttänyt itsensä, muodoltaan ja olemukseltaan melkein muuttumattomana, nykyisyyteen saakka, ruumiinmuodoltaan vähemmän miellyttävänä kuin monet heimolaisensa, mutta pysyen uhmaavan voiman ja hahmollisen erikoisuuden perikuvana, jollaisena se vielä elää silmiemme edessä lukumäärältään satojentuhansien ellei miljoonien joukkoisena. Se on tosiaankin eläin, joka kaikissa suhteissa ansaitsee läheistä myötätuntoamme ja tarkempaa tutustumistamme." (A. Martenson 1903.)

Hirvi on havupuumetsien eläjä eikä sen leviämisalue nykyään ulotu muualle. Se on melkein kaikkiruokainen märehtijä: se syö haavan ym. lehtipuiden vesoja, kuoria, latvoja ja lehtiä, kanervia ja marjanvarsia, suo- ja vesikasveja yms. Monet tutkijat pitävät hirveä varsinaisesti suometsien asukkaana. Se on suomalaisen kansanuskonkin käsitys päättäen hirven syntysanoista:

    "Tuoll' on hirvi syntynynnä,
    karin poika kasvanunna,
    nevan tuulisen selällä,
    paksulla pajupeholla."

Hyvillä syöntimailla se ei ole kovinkaan ihmispelko, ja vihollisiansa vastaan se vasikoitaan suojellessaan tai hätyytettynä saattaa osoittautua oman voimansa tuntevaksi. Kiima-aika on syyskesällä ja poikimisaika kymmenen kuukauden kuluttua, alkukesällä, jolloin hirvilehmä synnyttää tavallisesti kaksi vasikkaa, muulloin vain yhden. Hirven kuulo on erinomaisen tarkka, vainu myös hieno, mutta näkö ei yhtä hyvä. Sen älyä on verrattu hevosen ymmärrykseen, mutta itsepäisyydessä hirvi jäänee voiton puolelle. Hirvet eivät ole laumaeläimiä, vaan kuljeksivat yksikseen tai pienissä ryhmissä laajoilla alueilla. Kuitenkin on niiden liikkumisessa havaittu maasto-oloista, hyönteisvaivasta, liian syvästä lumesta tms. luonnonseikoista johtuvaa paikallista tai vuodenaikaista säännöllisyyttä, jolla on suuri merkitys hirvien pyyntioloissa.[223]

Samalla tavoin kuin majava on hirvikin kuulunut Koillis-Euroopan kivikauden kampakeraamisen kulttuurin kaikkein tärkeimpään metsästettävään riistaan. Se on tuottanut silloisille metsästäjille määrältään ja hyödyltään tavallista runsaampia tuotteita, kuten lihaa, nahkaa, karvoja ja jykeviä luita, joista silloiset asukkaat ovat valmistaneet kaikki tärkeimmät kotiesineensä.

Suomenkin kivikautisissa asuinpaikkalöydöissä on vain harvoja, joista ei olisi tullut esille hirven luita; tunnettavia hirvenluita on löytynyt Muhoksen Honkalan, Säräisniemen Nimisjärven, Vihannin Pitkäsäären, Pihtiputaan Muurajärven ja Rönnin sekä Antrean Korpilahden kivikautisilta asuinpaikoilta. Hirven ensisijainen arvo silloisessa metsästyksessä käypi näistä löydöistä ilman muuta selville.

Tästä metsästyskulttuurista on jälkimaailmalle säilynyt eräs toisenlaatuinenkin muisto, nim. Huittisista löydetty kuuluisa hirvenpään muotoinen kiviase. Selvästi tuo kivikauden vanhemmille metsästysvaltaisille aikajaksoille ominaisella alkukantaisella näkemysvoimalla ja taituruudella valmistettu ihmeteos on hirvenpyynnin luoma ja luotu hirvenpyyntiä varten. Epäilemättä sitä on käytetty taikavälineenä hirvenmetsästyksen onnistumiseksi. Se on vastike niille merkillisille alkukantaisille taiteellisille luolapiirroksille, joita tunnetaan etelämmistä maista, ja Skandinavian niemimaan etelä- ja länsiosista löydetyille kalliopiirroksille ja se osoittaa kivikautisessa metsästäjäkulttuurissa olleen merkittävää henkistäkin sisällystä.[224]

Muita välittömiä todistuksia muinaishistoriallisten aikojen hirvikannasta maassamme ei ole. Puutteen korvaavat osittain Hirvi-kantaiset paikannimet. Niiden lukematonta joukkoa voidaan pitää todistuksena siitä, että hirvi on ollut yleinen metsäneläjä kaikissa osissa maatamme ja että muinaisaikojen hirvikanta on jatkunut katkeamatta meidän aikaamme saakka. Suomenmaa-teoksen hakemistoissa luetellaan tähän kuuluvia paikannimiä kolmattasataa. Ei maksa vaivaa lähteä yksityiskohtaisesti esittämään koko tätä nimenpaljoutta, joka todistaa vain ilmiön yleisyyttä varsinkin Sisä-Suomen metsäisillä seuduilla. Merkittäköön tässä niistä vain muutamia, jotka jossakin suhteessa saattavat luonnehtia hirven ja hirvenmetsästyksen asemaa maassamme muinaisina aikoina. Hirvi-kantaisia paikannimiä esiintyy Suomen eri seuduilla jo niiden vanhimmissa säilyneissä asiakirjoissa. Useimmiten tällaisia nimiä mainitaan rajapaikkojen niminä: Hirvijärvi (1406) Kärkölässä, Hirvaanjoki (1441) ja Hirvivuori (1443) Hauhon ja Tuuloksen takamaalla, Hirvikorpi Hämeen ja Helsingin pitäjän rajalla (1555, jolloin mainittu vanhaksi), luetellaksemme vain muutaman harvan esimerkin ahtaalta Kanta-Hämeen alueelta.

Kun vanhat rajapaikannimet Hirvivuori ja Hirvaanjoki esiintyvät samalla Hauhon ja Tuuloksen takamaanseudulla toisistaan riippuvana seutunimistönä, ei tällainen nimiryhmä varmaankaan ole syntynyt mistään pienestä tilapäistapauksesta, vaan se perustuu todennäköisemmin jo muinaisuudessa tunnettuihin hirvien paikallisiin tapoihin. Samaa voitanee sanoa sellaisista laajempaan alueeseen kohdistuvista paikannimistä kuin ylempänä mainittu Hirvikorpi, Vanajan Harvialaan kuulunut Hirvikorpi, Kalvoilan Iittalan Hirvimaa ja Pirkkalan Korvolan kylän Hirvikorpi.[225]

Hirvien liikkumisen yleisyydestä ja vanhuudesta ovat erikoisena todistuksena lukuisat vanhat Hirvi-kantaiset asumanimet, jotka epäilemättä ovat useimmiten syntyneet paljon vanhemmista luonnonpaikkojen nimistä. Niinpä saadaan Varsinais-Suomen vanhimmasta maakirjasta (1540) kokoon seuraavat kylännimet: Perniön veropitäjän Hirvilahden verokunnassa Hirvilahti, Paimion veropitäjän Meristen verokunnassa Hirvonpää (main. kylänä jo 1405), Marttilan veropitäjän Ylistaron verokunnassa Hirvas, Pöytyän verokunnassa Hirvijoki, Maskun veropitäjän Koverin verokunnassa Hirvoinen (1491).

Uudellamaallakin oli jo keskiajalla useita tällä tavoin muodostuneita kylännimiä, kuten Hirvijoki Pusulassa (pohjan Hirvijoen verokunta 1451), Hirvihaara Mäntsälässä (1471), Hirvisalo Pernajassa (1487) ja Hirvikoski Pyhtäällä (1422).[226]

Muinaisten hirvien elämään johtavat huomion erityisesti Savon vanhimmat maaluettelot. Tavattoman monella omistetulla maankappaleella on näissä luetteloissa Hirvi-kantainen nimi. Kun niitä esiintyy ryhmittäinkin ja kokonaisten seutujen valtaniminä, ei niitä nimiä silloin voi katsoa millaisiksi jokapaikan nimiksi hyvänsä, vaan on tällaisilla paikannimillä oletettava olleen pohjansa muinaisaikojen säännöllisessä hirvenpyynnissä.

Siten näyttävät tärkeitä muinaisia hirven liikkumispaikkoja ilmaisevan Tavisalmen veropitäjän Savilahden verokunnan neljännen kymmenkunnan maihin kuuluneiden omistusten nimet Hirvijärvensivu, Hirviniemenmaa ja Hirvimäki nyk. suuren Hirvijärven seudulla Karttulassa. Vastaavalla tavalla mainitaan vanhimmassa maaluettelossa Säämingin veropitäjän Haapalan verokunnan Kosolan verokylän omistusten joukossa Hirvisjärvenmaa ja Hirvaslahdenniemi, jotka kuuluivat samalle omistajalle, Hirvasniemi ja Hirvasmäki. Näiden nimien sekaan joutuneet Trappi- yms. nimet viittaavat alkukantaisiin aikoihin. Ei tämäkään nimiryhmä voine olla aivan sattumanvarainen, vaan johtunee senkin muodostuminen määrätyistä muinaisaikojen pyyntioloista.

Merkittävä hirvenpyyntiseutu on nähtävästi ollut Puulaveden eteläpuolella sijaitseva Hirvensalmen tienookin. Ei voi uskoa, että nykyinen pitäjännimi Hirvensalmi olisi kasvanut jostakin vähäpätöisestä alkupaikasta, sillä koko seutu on vanhastaan ollut Hirvi-nimien hallitsema; siellä on Hirvensalmen lisäksi ollut Hirvensalmen-mäki, Hirvensalmenriutta, Hirvenniemi, Hirvensalmenniemi, Hirvilahti, Hirvijärvenmaa, Hirvijärventaival yms. Tämän nimistön luonnetta kuvaa sattuvasti vanhimman maaluettelon Mikkelin pitäjän Vanhanmäen kylän ja sen lähellä olevan Hirvijärven seudulta mainitsema maanpaikan nimi Hirventie, olkoonkin, että tämä nimi on merkinnyt vain jotakin Hirvijärven vieressä kulkevaa erämaan uraa (Hirvijärventienmaa).[227]

Vanhat kansanomaiset hirvenpyyntitavat ovat olleet pääpiirteittäin samanlaiset koko Pohjois- ja Koillis-Euroopassa: Skandinavian niemimaalla, Suomessa, Itä-Karjalassa, Pohjois-Venäjällä ja vieläkin idempänä.

Näistä pyyntitavoista on ensimmäisenä mainittava yksinkertainen hirvenajo talvella eli hirvenhiihdäntä. Se on se tapa, josta vanha kansanrunous antaa niin komean kuvauksen ja joka Runebergin "Hirvenhiihtäjissä" vetää lukijaa puoleensa. Arkisessa todellisuudessa ei hirvenajo entisinä aikoina ole ollut kovinkaan runollista laatua. Tämän vuosisadan alussa A. Martenson antaa hirvenajosta Pohjois-Venäjällä seuraavan realistisen kuvauksen, joka kaikissa kohdin soveltunee meidänkin maamme vanhoihin tapoihin:

"Suosituin tapa ahdistaa hirviä on kuitenkin hiihtäminen, silloin kun lunta on paksulti ja sen päällä hankikuori, niinkuin säännöllisesti on helmi- ja maaliskuussa, siis siihen aikaan, jolloin hirvet oleskelevat koossa tai ryhmissä. Tavallisesti yhtyy tähän häpeälliseen hommaan useampia miehiä mukanaan jokin määrä koiria. Tavatut ja hätyytetyt hirvet juoksevat nilkkansa verille, väsyvät syvässä lumessa pian, jolloin koirat käyvät niiden kimppuun ja metsästäjät ne ampuvat tai, ruudin ja lyijyn säästämiseksi, pistävät ne kuoliaaksi suksisauvallaan, johon on kiinnitetty veitsi, tai vielä yksinkertaisemmin tappavat ne nuijimalla. Vähemmän lumen aikana kestää ajo toisinaan päivän pari ennenkuin hirvet väsyvät. Selvää on, että tällaisessa ajossa surmataan kaikki hirvet, mitä käsiin saadaan, lähinnä kantavat hirvilehmät ja vasikat. Lukija voi mielensä mukaan kuvitella tällaisten teurastusten kauheuksia."

Norrlannin hirvenmetsästystä kuvatessaan Sv. Ekman (1910) lausuu inhonsa hirven hiihtoajoa vastaan ja sanoo voitavan liioittelematta väittää, että vaikeassa lumessa hirvi on surman oma, milloin vain sitkeä hiihtäjä on päässyt sen tuoreille jäljille.

Lienee tarpeetonta sen enempää selostaa tätä metsästystapaa. Asiakirjoista nähdään, että sisukkaita hirvenhiihtäjiä on Suomessa ollut vuosisatojen halki. Eräs kuvaava tapaus uuden ajan alulta kerrotaan Savonlinnasta lähetetyissä tiedoituksissa:

"Samoin vuonna jne. 1548 paaston aikana tuli täältä läänistä lähetetyksi muutamia talonpoikia ja huovia Pohjanmaalle etsimään Pata'ioki nimistä rajaa Herra Eerik Flemingin käskystä, ja tulivat niin muutamia ryssiä (Käkisalmen läänin karjalaisia) vastaan, jotka olivat suksilla hirvenajossa kaukana Arm. Herramme maassa, heistä surmattiin kolme, ja oli siinä apuna muutamia huovia Korsholman läänistä."

V. 1556 sai kaksi Hämeenkyrön miestä sakot siitä, että olivat

ryöstäneet hirven eräältä mieheltä ja hänen jakoveljiltään, jotka olivat ajaneet hirveä jo kolme peninkulmaa. Melander mainitsee Inkeristä 1600-luvun alkupuolelta esimerkin kahdeksan peninkulmaa jatkuneesta hirvenajosta ja toisesta, jota oli kestänyt kolme vuorokautta.

Juuri ajometsästystä ovat asiantuntijat pitäneet pääsyynä hirvikannan ajoittaiseen suureen vähenemiseen tai täydelliseen häviämiseen entisinä aikoina laajoilla maamme alueilla.[228]

Toinen yleinen hirven metsästystapa on ollut kuoppa- eli hautapyynti. Sekin on ikivanha pyyntitapa, jota on käytetty kaikkialla, missä suuremman riistan metsästystä on harjoitettu. Hirvenpyynnissä tämä tapa on ollut käytännössä meidän päiviimme saakka maamme itäisillä naapurialueilla.

"Nykyisyyteen saakka, A. Martenson tämän vuosisadan alussa kertoo, on Euroopan Venäjällä, esim. Permin kuvernementissä sekä Siperiassa hirvien pyynnissä suosittu pyyntihautoja. Niitä on tavallisesti laitettu solateille ja jokialanteisiin, joissa hirvet kuljeksivat edestakaisin tai joiden kautta ne kuten Permin kuvernementin Solikamskin piirissä kulkevat kahdesti vuodessa, ja asetettu niin, että joukko hautoja on rinnakkain tai perätysten. Laitokseen kuuluu sitten vielä pitkiä kaatopuita tai aitauksia hautojen välillä tai niiden sivuilla, jotka pakottavat eläimen astumaan haudan päälle. Yksityisillä promyshlennikeiltä so. henkilöillä, jotka harjoittavat metsästystä ammattinaan, kuuluu olevan 50–70 ja vielä enemmänkin näitä taitavasti peitettyjä hautoja, jotka siten muodostavat kokonaisen hyvinharkitun järjestelmän. Kerran viikossa tai vasta parissa viikossa käydään kokemassa näitä pyyntikuoppia, joissa silloin useinkin sinne pudonnut saalis on jo kuollut, nälkään tai pilaantunut."

Myöskin maamme läntisillä naapurialueilla kuoppapyynti on ennen ollut aivan yleistä. Sv. Ekmanin mukaan Norrlannissa ennen käytetyt hirvenkuopat, joita kaivettiin hirven mieluisille oleskelupaikoille, olivat n. kahden metrin syvyisiä ja niin laadittuja, että hirvi putosi sinne ryntäilleen, jolloin kuopan pohjaan kiinnitetyt teroitetut paalut tunkeutuivat saaliin kaulaan ja rintaan. Syötiksi asetettiin kuopan eteen ja taakse hirven parasta talviherkkua seljanoksia. Hirvenhautain jo kauan sitten kadonneina loistoaikoina rakensivat niitä joskus useat kylät yhdessä, jolloin hirvennahat jaettiin tasan osakkaille, mutta lihat jätettiin lähimpinä asuville. Vielä 1820-luvulla rakennettiin hirvenhautoja Keski-Jämtlannin seuduilla. Vanhoja hirvenhautoja nähdään vähin kaikkialla, usein monia rinnakkain, mistä päättäen on rakennettu pitkiä aitauksia, joiden aukoissa on ollut useita kuoppia kussakin. Sellaisia aita- ja kuoppalaitoksia on kutsuttu hirventarhoiksi (älggårdar).

Jämtlannin tutkimuksissaan E. Bull on tullut siihen kiintoisaan tulokseen, että Norjan aikana hirvenhaudat Jämtlannissa olivat erillisiä omistuksia, joista tehtiin kauppoja erikseen, taloista riippumatta, ja joilla haudoilla on voinut olla melkoinen arvo.

Meidänkin maassamme on jälkiä hirvien hautapyynnistä ikivanhoista ajoista uusiin saakka. J. Ailio pitää todennäköisenä, että kivikauden asuinpaikkojen läheisyydessä esim. Pihtiputaalla ja Säräisniemellä esiintyvät kuopat ovat alkuaan olleet kivikauden pyyntihautoja esim. hirvenpyyntiä varten. Maan eri seuduilta on kansankertomuksia ja muistoja hirvenhautojen laatimisesta ja käyttämisestä ja niistä on historiallisia asiakirjatietojakin. Salmenius Kalajoen kertomuksessaan (1757) kuvaa vanhoja hirvenkuoppia, joita hän pitää lappalaisten käyttäminä. "Sen kertomuksen mukaan, jonka vanhat ovat saaneet esi-isiltään, ovat lappalaiset niissä pyytäneet hirviä ja peuroja. Kuopan he kuuluvat peittäneen havuilla ja kummallekin puolelle kaataneen suuria puita, jotka aidan tapaan ovat estäneet otuksia kulkemasta muualta; minkä vuoksi kun joku hirvi nevoilta tahtoi kulkea sen niemien ja kankaiden yli, sen täytyi välttämättä mennä tästä ja siten putosi kuoppaan ja joutui siellä kiinni." Sirelius mainitsee, että Jalasjärvellä hirvenhaudat tehtiin nummeen n. 5–6 kyynärän syviä ja peitettiin hienoilla havuilla ja sammalilla. Kun hirvi "elävissään" tuli sille piehtaroimaan, se humahti hautaan, jossa sai surmansa reikäpuihin kiinnitetyistä piikeistä.

Kun Korsholman linnan tileissä v:lta 1569 sanotaan, että talonpojilta oli kannettu "verolapoja heidän hirvenpyynnistään jokaisesta hirvestä, minkä he ottivat ylös (optogo) turmelemattomana, yksi lapa, mutta turmellusta ei mitään lapaa", niin nähtävästi oli kysymyksessä kuoppapyynti, jossa saalis helposti saattoi turmeltua.[229]

Vanhoista hirvenhaudoista puhutaan kaikkialla maassa ja niitä on nähtävänäkin useissa paikoissa. Vielä useammassa paikassa on niistä kertomassa vanha paikannimi. Suuri osa takamaiden Hauta- ja Kuoppa-kantaisistä paikannimistä, Hautamaista, Kuoppamaista, -kankaista yms., on varmaan johtunut hirvenpyynnistä. Kun esim. Sysmän Rapalan takamailla v. 1603 mainitaan samoilla paikkeilla Haudankalliomaa ja Hirvikumo, on syytä luuloon, että tuo nimipari kuuluu asiallisesti yhteen. Yksinään esiintyvistä Hauta- ja Kuoppa-nimistä emme osaa sanoa sitä eikä tätä. Mutta runsaasti on sellaisiakin vanhoja paikannimiä, jotka sanovat asian täysin selvästi. Vihdissä mainitaan Kourlan ja Vanhalan kylien rajapaikkojen joukossa vv. 1567 ja 1625 Hirvenhauta. Hämeen-Kosken Etolan ja Kaunkorven kylien rajapaikkojen sarjassa v. 1559 luetellaan Hirvenhaudanharju. Hollolan Kutajoelta on merkitty muistiin paikannimi Hirvihaudanpelto. Luopioisissa on Kantolan kartanolla ollut torppa Hirvihauta. Porvoonjoen seuduilla Pukkilan pitäjän samannimisessä kylässä on isonjaon aikoina ollut Hirvihaudanniitty, jonka yhteyteen kuulunee saman kylän Hautamäenniitty. Ylä-Satakunnassa on Ikaalisten (Siikaisten) Samminmajassa ollut Hirvenhauta (1765).

Paikannimet eivät jätä vähintäkään epäilystä hirvien hautapyynnin muinaisesta yleisyydestä Savossa. Vanhimpien maaluetteloiden mukaan on Juvan Heinolan kylän maissa ollut Hirvenhaudanmäki. Saman veropitäjän Koikkalan verokunnan Tirilän.(Tyrinmäen) verokylään on kuulunut maakappale nimeltään Hirvenhautamaa. Säämingin veropitäjän ja Verokunnan Kallislahden verokylän tiluksia on ollut Hirvenkuoppa-aho, jonka lähellä tai yhteisyydessä lienee ollut Hiltulan kyläkunnan Hirvihaudankangas sekä Rantasalmen veropitäjän Keriharjun verokunnan Hakojärven verokylään merkitty Hirvihauta. Nimenomaisesta aitalaitoksesta hirvenpyynnissä todistaa Säämingin veropitäjän Haapalan verokunnan Moinkylän Verokylän maiden joukossa mainittu Hirvihankaanniitty.[230]

Länsi-Karjalan Virolahden Muurikkalasta on säilynyt paikannimi Hirvihaudanpelto.

Hirvenhautoihin verrattavia pyyntilaitoksia ovat olleet myöskin hirviä varten viritetyt ansat. Niitä on sovitettu tunnetuille hirvien kulkuteille tai rakennettiin niitä varten pitkiä johdeaitoja, joiden aukkoihin viritettiin ansat. Gaddin Satakunnan kertomuksessa (1751) selitetään tätä pyyntiä seuraavaan tapaan: "Hirviä pyydetään täällä ylämaassakin siten, että poluille, joita näiden eläinten on tapana kulkea, viritetään sormen paksuisesta hamppunuorasta tehty ansa. Sen ulointa päätä ei sidota tukevaan, vaan johonkin nuoreen ja taipuvaan puuhun, jotta se eläimen mennessä ansaan ja nykäistessä nuoraa antaisi hiukan perään. Että eläin paremmin saataisiin viekotelluksi tällaisille viritetyille poluille, kaadetaan sen kummallekin puolelle haapoja ja kaikenlaisia muita lehtipuita." Herkepaeuksen Hauhon kertomuksessa v:lta 1753 sanotaan hirviä main. pitäjässä pyydettävän myös "ansoilla, joita asetetaan niiden tavallisesti kulkemille poluille". Itäiseltä Uudeltamaalta on v:lta 1551 tiedossa neljä tapausta, jolloin sakkoja oli tuomittu siitä, että hirvi oli anastettu toisen ansasta (giller). Hirvien ansa- tai kuoppapyyntiä tarkoittanee Porvoon pitäjästä uuden ajan alkupuolelta merkitty tieto, että hirviä "nostatettiin" talvisaikaan korkeisiin koivuista rakennettuihin tarhoihin, joihin oli syötiksi asetettu lehtikerpoja.[231]

Samaan tapaan kuin ansapyyntiä on ennen harjoitettu hirvien vipumetsästystä. Sillä tarkoitetaan hirvien surmaamista sopivaan paikkaan asetetulla, iskuun viritetyllä ja koskettaessa laukeavalla keihäällä, nuolella tai teroitetulla seipäällä. Martenson kertoo, että sellaiset johdeaidat, joita käytetään hirven kuoppapyynnissä, ovat Siperiassa usein viiden kuuden virstan pituisia ja vielä pitempiä ja että niiden aukkoihin usein asetetaan keinokkaasti viritettyjä keihäitä tai jättiläismäisiä varsijousia tai vanhoja pyssynpiippuja, jonka aukon tai aukkopaikan poikki viritetty ohut lanka laukaisee eläimen koskettaessa. Hirven vipumetsästystä on harjoitettu Skandinavian niemimaalla vielä historiallisina aikoina, paikoin Pohjois-Ruotsin syrjäseuduilla 1800-luvulle saakka. Mutta kun tämä metsästystapa asutuilla seuduilla tuli vaaralliseksi metsissä kulkevalle karjalle ja ihmisille, oli sitä ruvettava kieltämään. Niinpä oli Kristofferin maanlaissa (1448) keihään asettamisesta metsään hirvien pyytämiseksi säädetty 9 markan sakko. Ahvenanmaalla näyttävät talonpojat puheenaolevalla pyyntikeinolla tappaneen hirviä vielä 1600-luvun alkupuolella. Suomen mantereen lukuisista Keihäs- ja Vipu-kantaisista paikannimistä voivat monet kohdistua juuri hirven vipupyyntiin, vaikkemme voikaan tällaisia nimiä tarkemmin selvitellä. Herra Martin Maanlain suomennoksen säännös 'hirven otimest' tarkoittaa juuri hirven keihäsvipua.[232]

Hirvenpyyntiä koskevissa kertomuksissa mainitaan usein näitä eläimiä pyydetyn myöskin vaanimalla, esim. niiden juoma- ja uima- tm. kulkupaikoilla. J. M. Salenius tietää kertoa, että Muolaassa on pyydystetty hirviä erikoisesti niiden uidessa Vuoksen yli. Lammilla mainitaan v. 1455 Hirvitala niminen rajapaikka. Kun tämän paikannimen liitesana "tala" l. "talas" Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee mm. puussa olevaa lavaa villieläinten väijymistä varten, lienee Lammin Hirvitalaa pidettävä hyvin vanhan hirvenpyyntitavan muistona. Tala (Talala) nimisiä vanhoja asumia on Urjalassa, Hämeenkyrössä, Kiikassa, Punkalaitumella ym.[233]

Hirvet kulkevat mielellään korkeilla vuorillakin, niinkuin tiedetään kokemuksesta ja niinkuin voidaan päätellä sellaisista paikannimistä kuin Hirvivuori ja Hirvikallio, joita on esim. Hauholla (1443), Pälkäneellä (Hirvonvuori), Kuhmoisissa, Jämsässä (Hirvimäki), Muuramessa, Saarijärvellä ym. Ilman mitään sen enempää erikoisuutta tällaiset nimet näyttävät sulautuneen muiden Hirvi-nimien suunnattomaan joukkoon. Toisinaan kuitenkin on vuorilla ollut erityistä merkitystä hirvenpyynnissä. Pystyseinäiset vuoret tai jyrkkärinteiset harjut ovat paikoin tarjonneet tilaisuutta hirvien syöksypyyntiin so. hirvien ajoon jyrkännettä alas ja surmaan jyrkänteen alla olevassa kivikossa tai vedessä. Näyttääpä tällaisia suurmetsästyksen merkkipaikkoja olleen koko lukuisia jo vanhan Hämeen keskusseuduillakin. Hämeenlinnan läheisen laajan Parolan kangasseudun äärellä Vuorentaan kylän lähellä on tavattoman jyrkkä harjupudotus, jonka alla vain muutaman metrin päässä jyrkänteen juurelta on pieni mutta syvä lampi Hirvilampi. Jyrkänteen reunalta, jonne vain vaivoin pääsee kapuamaan lammin puolelta, on komea muinaistunnullinen näköala pitkin täältä kulkevaa rajalinjaa: tässä kangasmetsä äkkiä päättyy ja eteen avautuu pieni viihdykäs lampimaisema ja sen takaa vastaisiin metsänselkiin rajoittuvat laajat viljelysvainiot. Takaapäin pitkältä matkalta nousevat metsäiset nummet loivasti tätä paikkaa kohden, viimeiseltä huimaavien syvänteiden kaventamina kummaltakin puolelta. Tarkoituksenmukaisempaa muinaista suurriistan ajopaikkaa tuskin voi kuvitella. Paikan sellaisesta merkityksestä varmaan on johtunut, että ympäristön vanhojen pääkylien ja Hämeen linnakartanon rajat ovat muinaisuudesta saakka kulkeneet tästä arvokkaan riistan surmansyöksypaikasta, jonka vanha nimi on Hirvenhyppärä; Katinalan ja Kirstulan kylien rajapaikkojen luettelossa v:lta 1444 sen nimi on kirjoitettu Hirfwekype, Vuorentaan ja Parolan kylien karttaselityksessä v. 1703 Hirvilamenhypä ja maanjako-oikeuden asiakirjoissa v. 1782 mainitaan Luolajan ja linnan rajojen joukossa Hirfvihyperä.

Vanajan itäpuolella olevilla harjuisilla ja kallioisilla seuduilla on huomattavan monia tähän ryhmään kuuluvia suurmetsästyksen merkkipaikkoja. Jokaisen Kärkölän kirkolta Kosken Miehoilaan vievää kylätietä kulkevan huomiota herättää Petojoen ja Petokosken paikkeilla oleva hirmujyrkkä korkea kallioseinä, jonka juuritse tie menee. Kallioseinän edessä tien toisella puolen on pieni alava peltoseutu ja suoristettu pieni joki. Vuoren nimi on Hirvikallio. Jos siinä on hirven metsästystä harjoitettu, on jokainen vuoren reunalta alas joutunut hirvi ollut kuoleman oma. Syöksyn ääreen ollutta helppoa ja vaivatonta pääsyä osoittaa se, että lähellä olevan Hirvelän entisen torpan pellot tulevat aivan vuoren laen tasalle. Hirvikallio on siten oikeastaan vain laajempien ylätasanteiden tai matalain selänteiden äkkijyrkkä reuna, ja se olisi varmaan ollut suurriistan tappopaikaksi mitä sopivin. Hirvikallio on ollut seuduillansa hyvin tunnettu paikka ja sen nimi on tullut muidenkin lähipaikkojen tuntimeksi; tänne ulottuneella Kärkölän Suur-Sattelan takamaalla on näet ollut sennimisiä paikkoja kuin Hirvikallionmäenalusta ja Hirvikallionkorpi.

Hämeenlinnan Vuorentaan Hirvenhyppärä ja Kärkölän Petojoen Hirvikallio eivät ole laatuaan ainoat näillä Hämeen seuduilla. Ennen mainitun Vanajan Hämeen ja Uudenmaan vanhan Hirvikorven rajapaikan tienoolla on samaan maakuntarajaan kuuluva Mäntsälän Ohkolan ja Tuusulan Järvenpään ja Tuomaalan kylien rajapaikka Hirvilampi, jonka v:n 1740 rajaselityksessä sanotaan olevan "pieni sisäjärvi hietakankaalla ja korkeita mäkiä joka puolella". Paikka on nähtävästi jonkinlainen harjulukko siihen tapaan kuin Hirvenhyppärä ja nimi Hirvilampi siten viittaus muinaiseen hirvenpyyntiin.

Savon vanhimmissa maaluetteloissa Pellosniemen veropitäjän Hallilan verokunnan Tohomalan verokylän (Kangasniemellä) omistusten joukossa mainitut Hypyttylän pelto ja Hirvimäki nimiset tilukset varmaan nekin viittaavat muinaisiin pyyntipaikkoihin, joissa hirviä on hyppäytetty.[234]

Luultavaa on, että Ajo- ja Ajos-kantaiset paikannimet ovat määrätyissä tapauksissa aiheutuneet saaliin ajamisesta ja varsinkin vapaasta suurriistan kimppuun käymisestä asein tai sen ahdistamisesta määrättyihin pyyntipaikkoihin. Gananderin sanakirjan mukaan "ajos" merkitsee ajettua ja väsytettyä eläintä, kuten hirveä, peuraa, karhua. Lönnrotin sanakirjassa mainitaan hirvenajo ja hylkeenajo, mutta myöskin niityn-ajo (niityn raiviointi) ja kasken-ajo (kasken hakkaaminen) – esimerkki sanojen merkityksen muuttumisesta niiden siirtyessä metsästäjien kielestä maanviljelijäin kieleen. Ajo-nimiä on myöhempinä aikoina syntynyt vielä muillakin tavoin, kuten ajotiet vastakohtana muunlaisille kulkuteille jne. On äärimmäisen vaikeaa määrätä kaikkien näiden nimien syntymistapaa ja erittäinkin mitkä niistä kuuluvat alkuperäiseen suurmetsästykseen. Siinä kohden voidaan esittää vain joitakin mahdollisia todennäköisyystapauksia.

Sellaisena esimerkkinä Ajo-nimien alkuperäisestä merkityksestä on Hämeen-Kosken kirkonseudun Ajomäki, tunnettu maantiemäki ja metsäinen jokijyrkänne Valkjärven ja joen välisellä kannasmaalla Hankalan kylän ja Hankalankosken lähellä, jolta paikalta eivät myöskään ole kaukana Hirvenhaudanharju, Hyppyänkallionpelto ja Huljalan kylän Hangasaho ja joka maastonsa puolesta on ollut mitä soveltuvin suurriistan ajoon, lähellä olevalla Kärkölän Suur-Sattelan kyläseudulla on isonjaon karttaselityksissä merkitty Ajoksenpelto ja Hankakorvenmaa, jotka nimet niinkuin naapurikylän Kärkölän takamaalla esiintyvä nimi Ajoksenkorvenranta vihjaavat siihen, minkälaisesta ajosta on ollut kysymys.

Jälleen Savossakin käydäksemme merkitsemme, että vanhimmissa maaluetteloissa on Mikkelin pitäjän Asilan kylän mailla mainittu samalle omistajalle kuuluvat maat Hirvenmaa, Hirvolanmaa ja Ajoisenniemi, mikä nimien yhdistelmä varmaan kohdistuu muinaiseen hirvenajoon.[235]

Historiallisista asiakirjoista tiedetään, että hirvenpyynti on Pohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan metsäisillä seuduilla pakanuuden ajan lopulla ja vanhemmalla keskiajalla ollut hyvin tärkeä kansanelinkeino. Niin on epäilemättä ollut laita Suomessakin. Keskiajan lopulla oli Ylä-Satakunnassa Kyrön oikeuden mukaan maksettava papille kymmenykset myöskin kaadetuista hirvistä, mikä osoittaa hirvenpyynnin silloista merkitystä siinä osassa maata. Ala-Satakunnasta on sanottava samaa, koskapa Ulvilan kirkkoherra vielä V. 1551 peri sellaisia kymmenyksiä. Uuden ajan alussa tämä vero nähtävästi muun kirkollisen reduktion mukana joutui ainakin osittain kruunun haltuun. Köyliön piispankartanon alueelta, joka v. 1549 otettiin kruunun alaiseksi, kantoi kruunu m.v. 23 hirvenlapaa verona yhtä monesta alustalaisten tappamasta hirvestä. Korsholman linnaan v. 1569 veroksi suoritetuista hirvenlavoista on edellä mainittu.[236]

Ruotsin vanhojen lakien mukaan oli hirvi Suomessa niinkuin useissa Ruotsinkin maakunnissa rauhoitettu laskiaisesta Olavinmessuun saakka, mutta muina aikoina sen metsästys oli asukkaille vapaa; hirven laittomasta tappamisesta oli ankarin sakko. Uuden ajan alkupuolella tuomittiin silloin tällöin sakkoja laittomasta hirventaposta: Espoossa sakotettiin v. 1552 mies siitä, että oli tappanut hirven kiellettynä aikana, ja Jämsän käräjillä v. 1559 sai joukko miehiä kuninkaansakot siitä, että olivat kaataneet "hirvieläimiä" erämaalla vastoin kuninkaan kieltoa ja vieneet nahat kauppakaupunkiin.[237]

Vanhasta hirvenmetsästysoikeudesta näkyy asiakirjoissa joskus merkkejä. V. 1549 tuli kolmelle Lopen miehelle 40 markan sakot siitä, että olivat väkisellä ottaneet hirven (en älg) Sauvalan talonpojilta. Samana vuonna Jämsässä kaksi Seppolan ja kolmas Kaukelan mies joutuivat sakkoihin siitä, että olivat ottaneet hirven tovereiltaan (synne mz stalbrod), vaikka olivat tehneet sopimuksen ja seuran (semio och selskap), että heille kaikille olisi kuuluva se, mitä jumala heille antaa. Hauholla oli vielä miespolvi sitten Kaukkalassa tapana, että useammat saman kyläkunnan miehet yhtiössä hiihtivät hirviä. "Tällaisen pyynnin tuloksia jaettaessa taasen oli perusteena, että hirvestä nahka ja sarvet kuuluivat sen kaatajalle, jota vastoin lihat oli tasattava. Edelleen oli tapana, että hirveä kylässä paloiteltaessa pyytäjät maistiaisiksi lahjoittivat palan lihaa kuhunkin taloon. Mikäli joku yhtiömiehistä toi hirvenajoon koiran, ei hän tästä saaliin jaossa kuitenkaan saanut korvausta."[238]

Hirvennahat olivat vanhoina aikoina tärkeää kauppatavaraa, jota vietiin Suomesta toisinaan melkoisia määriä. Uuden ajan alkupuolella oli hirventaljain vienti Turusta säilyneiden tullitilien mukaan suurimmillaan v. 1549, jolloin sieltä lähetettiin ulkomaille 278 hirventaljaa. Kruunun tarpeiksi saatiin hirvennahkoja veronkannossa ja lisää tuli voutien hankkia ostamalla talonpojilta. Niinpä mainitaan V. 1548 Sääksmäen kihlakunnan voudin ostaneen paljon hirvennahkoja kihlakunnastaan mm. Portaan pitäjän Vaulammin ja Sylväneen kylistä. Lopulla 1500- ja alkupuolella 1600-lukua Suomessa olleitten kruununampujien tehtäviin kuului myöskin hirvenmetsästys. Se kuului vanhastaan myöskin maamme aatelisten harrastuksiin, mistä eräs esimerkki on aikaisemmin mainittu. Ylipäänsä on hirvenpyynti historiallisina aikoina ollut ehdottomasti ensimmäisellä sijalla maamme suurriistan pyynnissä.[239]

Hirvien luku näyttää jo uuden ajan alussa vähenneen maastamme huimaa vauhtia, niin että hallitusvalta piti tarpeellisena ryhtyä näiden eläinten tehokkaampaan suojelemiseen. V. 1556 Juhana herttua antoi julistuksia, joissa kiellettiin rahvasta ampumasta hirviä; Savonlinnan läänin talonpoikia kiellettiin ruhtinaan "ankarimman rangaistuksen ja epäsuosion" uhalla tappamasta hirviä, koska nämä eläimet "nyt pian kaikki häviävät, mikä toki ei ole hyödyllistä". Mutta myöhemmin, kun hirvikanta vähänkin lisääntyi, oli kruunu itse ensimmäisenä järjestämässä hirvenpyyntiä.

Historiallisten aikojen hirvenmetsästyksestä on tunnetuimmaksi tullut Ahvenanmaa, jonka tähän kuuluvia oloja K. R. Melander on perusteellisesti selvittänyt. Ahvenanmaalla oli hirvi jo 1500-luvulla kokonaan rauhoitettu, sillä saari luettiin Ruotsin kuninkaan erioikeutettuihin metsästysalueisiin, joilla vain hallituksen omat metsämiehet olivat oikeutetut hirviä ampumaan. Hirvenmetsästyksestä Ahvenanmaalla julkaistiin v. 1620 erityinen kuninkaallinen sääntö, joka määräsi rikkojille kuolemanrangaistuksiakin. Tuomiokirjoista näkyy, etteivät Ahvenanmaan asukkaat silti lakanneet tappamasta vahingollisina pitämiään hirviä, mutta tutkijat eivät ole havainneet, että ketään olisi todella rangaistu kuolemalla hirvenpyyntikiellon rikkomisesta. V. 1622 kuningas Kustaa II Aadolf kävi Ahvenanmaalla hirviä metsästämässä, jolloin hän ampui 11 hirveä, ja v. 1671 Kaarle XI teki saarelle samanlaisen retken, josta Z. Topelius on saanut aiheen tunnettuun näytelmäänsä "Kuningas Kaarlen metsästys". Parhaina kruunun aikoina Ahvenanmaan hirvikantaa hoidettiin järjestelmällisesti, niin että sitä koetettiin tarpeen mukaan lisätä tai vähentää. Melander arvelee Ahvenanmaan hirvien olleen tavallista isompia ja komeampia eläimiä, koskapa niitä sieltä vietiin ulkomaillekin. Viimeinen hirvi Ahvenanmaalla lienee ammuttu v. 1778.

Meidän maamme samoinkuin muidenkin pohjoismaiden hirvikannassa on historiallisina aikoina tapahtunut suuria muutoksia. Keskiajalla ja uuden ajan alkupuolella huomaamiamme muutoksia on jatkunut myöhempinä vuosisatoina. Kemin ja Tornion Lapissa on aikoinaan ollut hirviä, mutta 1600-luvun loppupuolella ne olivat sieltä tyysten hävinneet. Ylä-Satakunnassa on muinoin ollut vahvoja hirvikantoja, jotka kuitenkin ennen isoavihaa näkyvät sieltä hävinneen. Mutta v. 1723 hirviä äkkiä ilmestyi Ruovedelle ja ne rupesivat siellä vuosittain lisääntymään. Koko Ylä-Satakunnassa oli hirvenmetsästys yleistä 1700-luvun loppupuolella ja vielä myöhemminkin, mutta monilta muilta laajoilta Sisä-Suomen seuduilta olivat hirvet samaan aikaan jäljettömiin hävinneet, kunnes menneen vuosisadan puolivälissä hirvikanta näytti jo olevan sukupuuttoon kuolemassa koko maassa. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että syynä hirvien luvun vaihteluihin ja vihdoin niiden uhkaavaan perikatoon ovat olleet liian hävittävät pyyntitavat.

Viime hetkellä (v. 1868) alkuunpantu ankara lainsäädännöllinen rauhoitusjärjestelmä on pelastanut muun Suomen hirvikannan Ahvenanmaan hirvien kohtalosta. Kun maamme luonnonolot ja hirvien omat elintavat ovat niiden säilymiselle ja lisääntymiselle edulliset, vilisee tuhansia hirviä jälleen metsissämme ja niiden metsästyksessä on jälleen alkanut uusi omalaatuinen aikakausi. Uudempien historiallisten pyyntiolojen alta näkyvät vanhat muinaishistorialliset pyyntiolot; hirvi on ollut eräkaudenkin salojen jaloriista, jonka pyynnillä on ollut samoja pulmakysymyksiä kuin myöhemminkin, mutta jonka yhteiskunnallinen asema ja merkitys on kuitenkin ollut toinen kuin myöhempinä historiallisina aikoina.[240]

KARHU MUINAISHISTORIASSAMME

Petoeläinten joukossa on karhu kaikkina aikoina Suomen kansan silmissä ollut erikoisasemassa. Tämän pedon ominaisuuksia ja metsästystä sekä kansanomaisia karhu-uskomuksia ja karhunpalvontaa on usein käsitelty laajassa karhukirjallisuudessa. Kuitenkin on tässä kansalliskirjallisuutemme lajissa vielä suuria aukkoja, ja täytyy sanoa, että karhun ja karhunmetsästyksen asemaa hämäläisheimonkin talouselämässä ja uskomuksissa tunnemme vielä puutteellisesti.

Karhun keskeistä sijaa jo muinaisimmassa suurmetsästyksessä ja karhun jo silloin yleistä palvontaa osoittavat maastamme löydetyt kivikautiset karhun päätä esittävät aseet. Ne ovat siinä kohden verrattavia ennen kerrottuun Huittisten hirvenpääaseeseen. Jo vanhemman kivikauden kalliopiirroksissa Länsi-Euroopassa on todettu ilmenevän tapoja ja menetelmiä, jotka melkein samanlaisina ovat historiallisina aikoina esiintyneet meidän maassamme ja jotka elävät vielä tänäkin päivänä suomensukuisten kansojen keskuudessa Siperiassa.

Näiden tapojen levinneisyydestä muinaisten hämäläistenkin alueilla on erinäisiä viitteitä, joista merkittäköön seuraava. Rovastinkäräjillä Kivijärvellä V. 1662 ilmiannettiin tämän kappelin asukkaat siitä, että olivat laulaen ja kirkonkellojen soidessa kuljettaneet pois karhunpään. Vielä vuosisataa myöhemmin muistettiin Viitasaaren seuduilla karhunkaatoon lähdössä ja karhun luiden metsään saatossa laulettuja vanhoja runoja ja tiedettiin kertoa karhunkaatoon kuuluvista laajoista juhlamenoista. Sellaisia olivat karhun kaatamisen jälkeen kylässä vietetyt "Kouvon päälliset" eli "häät", joissa syötiin karhunlihaa ja hernerokkaa ja juotiin yhteisesti kootusta viljasta valmistettua olutta ja viinaa. Aterian jälkeen karhun kallo ja luut vietiin juhlasaatossa määrätylle uhrimännylle metsään, jossa kallo nostettiin männyn oksalle ja luut pantiin puun juurelle. Keväällä taas luettiin runo karhun tihutöiden välttämiseksi. S. Paulaharjun mukaan tiedetään Kivijärven Varesmäen kylässä karhunpeijaisissa virsikin lauletun.

Samantapaisia karhunpeijaisia, joissa voi nähdä ikivanhan sukukylän yhteisen metsästyksen ja suvun metsästysoikeuden piirteitä, on vietetty muuallakin hämäläisillä alueilla, kuten esim. Ikaalisissa vielä v:n 1833 aikoina. Savossa on karhunpeijaisia paikoin sanottu "karhun vakoiksi".[240]

Karhu-uskon yleisestä levinneisyydestä ovat todistuksena lukuisat paikannimet. Karhun muinaista uskomuksellista nimitystä "kouko" muistuttavat Kouvola nimiset asumat ja monet Kouvonkalliot, Koukopellot yms. Perniössä Varsinais-Suomessa mainitaan sikäläinen Kouvola v. 1330 ruotsinkielisellä karhua merkitsevällä nimellä Björnskog. Kiinnostavia ovat vanhat Karhunpää-nimet, jotka ovat johtuneet muinaisista karhun uhripuista. Niitä on Somerolla Lahden ja Rautelan kylien rajapaikka Karhunpää (1538), Uudenmaan Nummen pitäjän Vivolan kylän talon nimi Karhunpää, kruunun ylijäämämaalla Humppilassa ollut rajapaikka Karhupää (1793) ja Kurun Karjulan kylän rajapaikka Karhunpäänkoski. Päijänteen itäpuolisilta salomailta on tietoja monesta sellaisesta karhunpalvontapaikasta. Kangasniemen Ohensalon kylässä Ketvellahden suussa on saari Karhunpää ja saman pitäjän Läämingin järvessä pieni Karhunpääsaari. Hirvensalmessakin on Karhunpää niminen saari. Viipurin Karjalassa on Taipalsaaren pitäjässä vanha kylä Karhunpää. Myöskin "Pääsaaret" ovat ainakin toisinaan saaneet nimensä karhunpalvonnasta. Hartolan Jääsjärvessä olevassa Pääsaaressa nähtiin vielä 1860-luvun alussa pystyssä mahtava uhripetäjä ja sen ympärillä suuria sammaltuneiden karhunkallojen määriä. Luultavasti on Karhunsaarienkin nimissä usein samantapaisia muistoja, kuten esim. Kuopion pitäjässä Toivalan kohdalla olevassa Karhusaaressa. Karhumännyistä ja karhunkallojen nostamisesta niihin on paljon kertomuksia eri seuduilta maata. Tässä mainittakoon vain Hämeen-Kosken Huhdin kylästä isonjaon aikainen paikannimi Karhunmäntypelto. Karhun uhripuulla on ollut monia nimityksiä, kuten kontiopetäjä, otsonmänty, otsonkuusi, koukopetäjä, koukohonka.[242]

Karhun luontoa ja tapoja on kuvattu usein ja monella tavalla. Vanhat Lapin tutkijat pitävät melkeinpä suurimpana karhujen pahantekona sitä, että ne hävittävät lappalaisten metsäaitoissa (nileissä) olevia ruokavarastoja. Fjellström kertoo, etteivät lappalaiset ole pitäneet karhua vahingollisena eläimenä, vaan ennemminkin ovat katsoneet eduksi, että niitä oleskelee heidän veromaillaan, koska heille on karhunkaatamisesta ollut hyötyä. Uskottavaa onkin, että karhu on tullut vaaralliseksi petoeläimeksi vasta jouduttuaan kosketukseen laitumella käyvien kotieläinten kanssa. Kuuluisan hämäläisen karhunampujan Erkki Heinäkankaan kertoma on seuraava: "Monet karhut elävät koko ikänsä vain kasviksista, mutta ne, jotka kerran ovat päässeet veren makuun, muuttuvat hyvin saaliinhimoisiksi. Karhu ei kuitenkaan surmaa enempää kuin mitä se nälkäänsä tarvitsee, kun samaa ei taas voi sanoa sudesta. Karhu kaataa useita eläimiä vain pakotettuna itsepuolustukseen." Heinäkankaalla oli niinikään se käsitys, että vain hyvin vanhat karhut ahdistavat kotieläimiä. Pohjois-Karjalan kansassa eli vielä 1880-luvulla sellainen käsitys, ettei karhu koske kotieläimiin, ellei jokin pahansuopa sitä taikakeinoilla 'nostata'. Karhun suuresta voimasta on ihmeellisiä kertomuksia. Erkki Heinäkangas oli poikasena nähnyt karhun iskevän maahan täysikasvuisen hevosen ja kantavan sen vastapannun aidan yli. Ignoi Vornasen Hiitolassa kaatama karhu oli niin voimakas, että se hevonen hampaissaan ja sylissään pystyi hyppäämään aidankin ylitse. "Hiitolan karhu" painoi joukon neljättäsataa kiloa.[243]

Karhujen muinaista yleisyyttä eteläisessäkin Suomessa valaisee Careniuksen kertomus Huittisten pitäjästä, että siellä katsottiin karhuja olevan kolmea lajia, Vaikka ne Careniuksen mielestä olivat vain eri muunnoksia eivätkä eri lajeja. "Isokarhu (Slag-Björn), musta väriltään, on kookkain; sitä nähdään ja saadaan harvoin. Rengaskarhu (Ring-Björn), väriltään harmaa, valkoinen raita melkein koko kaulan ympäri käyvä; on tavallisin. Nevakarhu (Myr-Björn), väriltään ruskea; on pienin. Nämä kaksi viimemainittua tekevät enimmän vahinkoa ja ryöstävät suurimman saaliin. Karhua ei pyydetä muulla tavoin kuin ampumalla joko haaskalta tai pesältä."[244]

Taisteluja karhuja vastaan on Suomessa käyty koko historian aika. Pääaseena tässä taistelussa on vanhempina aikoina ollut keihäs, tunnettu "karhunkeihäs". Ruotsin vallan vuosisatoina olivat lain määräämät verkot karhunpyynnissä toisinaan käytännössä. Yleisiä pyyntitapoja ovat olleet myöskin suuret ansat, loukut ja vivut. Etelä-Pohjanmaalla oli tapana 1600-luvun lopulla pyytää karhuja yhteisillä loukuilla. Kauhajoen Päntäneellä joutui kaksi miestä, Antti ja Matti, käymään käräjiä karhusta. Antti väitti, että se oli saatu loukusta, josta hän omisti puolet. Matti vastasi, ettei hän saanut karhua heidän yhteisestä loukustaan, vaan muilla keinoilla. Kun oikeus kuitenkin harkitsi, että loukku oli asetettu Antin taidon mukaan, tuomittiin hänelle kolmannes saaliista.

Etelä-Pohjanmaa on aikoinaan ollut hyvin karhuvaltainen seutu, niinkuin voi päätellä siitä, että 1500-luvun lopulla useiden sen maakunnan pitäjien sinetteihin oli kuvattu karhu, Isonkyrön sinettiin täysikokoinen karhu, Ilmajoen sinettiin karhu rintakoossa, Lapuan sinettiin karhun pää ja Vöyrin sinettiin karhunkäpälä kynsineen.[245]

Karhut ovat eläneet loistoaikojaan maassamme varsinkin sellaisilla viljelysseuduilla, joiden lähellä on ollut synkkiä saloja niiden pakopaikoiksi. Sellaisia seutuja on myöhäisiin aikoihin asti ollut Uudellamaallakin, jopa aivan Helsingin lähistöillä. V. 1654 saivat mm. Tapaninkylän, Malmin ja Kårbölen miehet sakkoja, kun jäivät pois Helsingin pitäjän laillisesta karhunajosta. Aikaansa kuvaavaa on se, mitä Hagström sanoo Helsingin pitäjän kertomuksessa (1775): "Karhuja on runsaasti pitäjän pohjois- ja länsiosassa, mutta koska täällä ei milloinkaan pidetä ajoa ja kun on puute sellaisista ampujista, jotka yksinään uskaltavat käydä karhun kimppuun, saa se häiritsemättä viedä useampia hevosia, varsoja ja lehmiä vuodessa, ja vaikka sen pesästä on tieto, on pidetty liian rasittavana pyrkiä sinne lumessa rämpimällä." Reinholmin kokoelmissa olevan tiedon mukaan Kårbölen seppä oli kertonut, että hänen rippikouluaikanaan (n. v. 1840) oli suuri karhu (slagbjörn) koko kesän oleskellut Oulunkylän tiluksilla. Helsingin kaupungin lähiympäristöillä on koko joukko karhusta johtuneita vanhoja paikannimiä; jos joidenkuiden ruotsinkielisessä asussa esiintyvien tällaisten nimien, kuten kylännimien Björnvik ja Övitsbölen tiluksennimien Björnsängen väitettäisiinkin johtuvan henkilönnimestä Björn, niin on toisia puhtaita luonnonnimiä kuten Malmin kylän ja Puodinkylän Björnkärr ja Viikin latokartanon puolittain suomenkielinen Karhuholmen, joista sellaista ei voida väittää.[246]

Läntisellä Uudellamaalla ovat Pusulan metsäseudut kolmen emäpitäjän ja kolmen maakunnan rajamailla aikoinaan olleet karhujen ja susien pesäpaikkoja. Reinholmin kokoelmissa on kertomus, että kun tämän "kylmän kulman" kirkossa v. 1850 pidettiin jumalanpalvelusta, karhu samalla aikaa ulkopuolella pauhasi. Ja kuitenkin Pusula jo sitä ennen oli maineessa järjestetyistä karhun- ja sudenajoistaan.[247]

Vanajan Hämeessä olivat muinoin "Kolmen kihlakunnan rajan" aarniometsät karhujen päämajana. Sellaiseksi sen ilmaisevat jo seudun vanhat paikannimet. Janakkalan Nuolialan ja Monikkalan kylillä on siellä ollut Vanha takamaa Kontionmaa, jossa on ollut Kontionniityt ja jonka nimiyhteyteen jollakin tavoin kuulunevat saman seudun Konttilan kylä ja Kontuvuori. Vanhan Vanajan Kuumolalle on kuulunut Kouonkorpi (1560) ja Koljalan ja Mäskälän kylillä ja Tuuloksen kylillä on ollut rajapaikka Kouvolanvuori (1564), nämäkin yllämainitulla rajaseudulla; samaa pesäkuntaa on pohjoisempana samassa suuressa rajametsässä sijainneen Luopioisten vanhan Kouvalan kylän nimi. Karhua on Vanajan seuduilla ennen palvottu yleisesti ja hartaasti, kuten ilmenee "karhunmännyistä", joita edustavat Karhunmännynmäki Vanajan kirkon lähistöllä ja Karhunmännynmäki Lammin Mulkoilassa. Samanlaisesta palvonnasta on nähtävästi aiheutunut Vanajan Hätilässä esiintyvä paikannimi Karhunlähde.

Karhut ja karhunajot ovat ennen kuuluneet näiden salojen voisi sanoa yhteiskuntahistoriaan. Karhut kävivät säännöllisillä tervehdyksillä ympärillä olevien kartanoiden ja itse linnanherrainkin karjoissa. Silmäämme näiden seutujen kruununkartanoiden tilejä v:lta 1548: Hattulan Vesunnassa "karhu söi lehmiä 2 kpl, samoin karhu söi hevosen varsan 1 kpl". Lammin Vanhassakartanossa "karhu syönyt lehmiä yhden". Ja niin edelleen melkein joka vuosi. Kansan oli oltava läpi vuosisatojen pysyvästi liikekannalla taistelussa karhuja vastaan. Kyläkunnittain käytiin karhunajossa. V. 1649 joutuivat kihlakuntien rajametsässä tuimaan riitaan Hattulan Rahkoilan kylän miehet, jotka olivat tulleet pärepuita noutamaan, ja Hauhon Okerlan miehet, jotka sattuivat olemaan siellä karhunajossa.

"Perimätiedon mukaan, kerrotaan Hauholta, pyydettiin Hyömäessä karhuja kylän yhteisin voimin. Tätä varten oli joka talossa karhuverkkoa, ja huomattava on, että sitä kussakin talossa piti olla yhtä suuri määrä. Pyydettäessä lähtivät kaikki kylän miehet karhun pesälle, minkä ympärille puiden varaan verkoista yhdistetty suurverkko sovitettiin. Etteivät eri talojen verkot sekaantuisi, käytettiin kussakin verkossa, ainakin toisessa päässä, puupalaa, johon asianomainen oli piirtänyt talonsa varsinaisen puumerkin. – Metsästysyhtiön kaatamaa karhua jaettaessa oli ainakin Miehoilassa sääntönä, että lihat tasattiin kaikkien pyynnissä olleiden kesken, mutta että nahka kuului etuoikeutetusti karhun tappajalle, joka toisinaan sai myöskin lihaa vähän runsaammin."

V. 1672 kerrotaan tuomiokirjassa Hattulan ja Vanajan koko ajokunnan

olleen kapakassa juomassa kaatamansa karhun nahkaa. Mutta tulokset noista enemmän kansanjuhlaa kuin todellista petojen hävitystä muistuttavista joukkoajoista jäivät jokseenkin olemattomiksi, kunnes ajan täytyttyä näiden seutujen kuuluisa karhunkaataja, hauholainen Erkki Heinäkangas (1799–1884) elämäntyöllään sai aikaan ratkaisevan muutoksen. Kaatamastaan 73 karhusta hän oli oman ilmoituksensa mukaan 60 ampunut Harvialan kartanon metsissä so. juuri tuossa historiallisessa Kolmen kihlakunnan rajametsässä. Siihen loistavaan suoritukseen päättyi näiden seutujen karhujen historia ja samalla koko rajametsän erämaanhistoria.

Menneen vuosisadan kuusikymmenluvulla rupesivat viimeiset kontiot kaatumaan muuallakin Etelä-Hämeen saloilla: Asikkalassa nähtiin viimeinen mesikämmen v. 1863, samana vuonna kaatui Padasjoen ja kahta vuotta myöhemmin Someron viimeinen karhu. Tammelan ja samalla koko Etelä-Hämeen viimeinen karhu sai surmansa v. 1879 Lunkaan kruununmetsässä. [248]

Pohjoisemmilla sisämaan seuduilla on karhukannan häviäminen tapahtunut myöhempään, mutta kaikkialla se on tapahtunut pääasiallisesti menneen vuosisadan suurten karhunkaatajien käden kautta. Heidän edeltäkävijänsä oli Koillis-Satakunnan muinaisten erämiesten suuri jälkeläinen, Virtain kappelin talonpoika Martti Kitunen (1747–1833), joka, niinkuin Suomen Talousseuran palkintomitalia hänelle v. 1801 annettaessa lausuttiin, "kahdenkymmenenkahden vuoden aikana yhteisiä ajoja lukuunottamatta oli tappanut ainakin 130 vanhaa karhua sekä lukuisia karhunpentuja ja joka välittämättä omasta hengenvaarastaan, johon hän silloin usein oli joutunut, vielä jatkaa hyödyllisiä ponnistuksiaan näiden vahinkoeläinten hävittämiseksi."[249]

Itä-Suomen unohtumattoman maineen saaneista karhunampujista mainittakoon vain kapteeni Berndt Höök (k. 1901), joka omakätisesti oli kaatanut 134 karhua, ja metsänhoitaja K. S. Hallberg, joka kuollessaan 40-vuotiaana (1898) oli ehtinyt kaataa 63 karhua. Mutta vielä hallitsee mesikämmen maamme kaukaisimpien rajaseutujen saloja. Kaadettiinhan yksin Kuolajärvelläkin vielä v:n 1930 toukokuun alkupuolella 14 karhua.

SUDET

Rehdin karhun vastakohta metsänpetojen joukossa on ollut julma susi. Se on ollut kammoksuttu ja pelätty peto; senkin oikean nimen sijasta on käytetty kiertonimiä, kuten 'kukki', 'pitkähäntä', 'viirunaama' yms. Suden nimeä ei tavata luonnonpaikkojen nimissä niin yleisesti kuin odottaisi, mutta vanhoissa asuma- ja sukunimissä se keskiajalta lähtien esiintyy kaikissa osissa maata, varsinkin idässä. Tämän pedon vanhaa kotiperäisyyttä Suomessa ilmaisee sellainen talonnimi kuin v. 1345 mainittu Sudenvainio Vehmaalla. Sudesta ovat saaneet nimensä monet Sutela (Sutila) nimiset kylät ja talot. Samasta alkusanasta on johdettava paitsi sukunimeä Sutinen toinenkin suku- ja talonnimi, nim. Sutari, joka esiintyy Satakunnassa (Sutarinmaa Punkalaitumella, jossa on myöskin kylä Suttila, Sutarinmoisio Pirkkalan Nuolialassa, Sutari Kangasalan Raronsalossa sekä Sutelainen ja Sutari Hämeenkyrön Mahnalassa uuden ajan alussa), Hämeessä (Hauhon Miehoilan Sutari), Uudellamaalla (Pyhäjärven Tuorilan kylän talo Sutari), Savossa (Mikkelin pitäjän Jokioisten kylän Sutarinpelto v. 1561) sekä Viipurin Karjalassa (Kymin pitäjän Sutelan kylän Sutari ynnä Ilmeen ja Terijoen Sutarit).[250]

Vanhan kansanrunouden mukaan on ilkeitä susia vilissyt ihmisten asuntojen ympärillä:

    "Elä sie sure susia,
    pelkeä' metsän petoja
    saunahan samotessasi,
    kesken yötä käy'essäsi"

sanotaan kansanrunossa, mutta pelätä niitä sittenkin täytyi. Myöhempien aikojen kokemukset susista eivät paljonkaan poikenneet muinaisaikain käsityksistä.

Mikäli kotieläinten lukumäärän kasvaminen asutuksen ja maatalouden levitessä ja varttuessa on ollut myötävaikuttavana tekijänä susilaumain kasvamiseen, olisi susikanta muinaisuudessa ollut pienempi kuin myöhemmin. Gabr. Bonsdorffin kertomuksessa Hämeen metsästyksestä (1782) sanotaankin suden ennen olleen harvinaisemman kuin kertomusaikana. Varsinaisella turkiskaudella on susia metsästetty ehkä ensi sijassa niiden nahan vuoksi. Vielä uuden ajan alussa oli sudennahka usein samassa arvossa kuin karhunnahka, mistä päättäen sudet todella olisivat olleet harvinaisempia saaliita kuin karhut ja suden optimiaika Suomessa ollut vasta myöhempinä historiallisina vuosisatoina. Samaan suuntaan viittaavana seikkana mainittakoon, että kruunun turkisostosten joukossa Etelä-Suomessa v. 1571 oli 17 karhunnahkaa, mutta vain kaksi sudennahkaa. Villipeuralaumoissa lienee susilla kuitenkin jo kaukaisessa muinaisuudessa ollut elannonvaraa riittämiin.[251]

Susi on ollut lappalaisen porolauman verivihollinen, mutta lappalainen puolestaan on ollut suden verivihollinen ja väsymättömällä taistelullaan sutta vastaan, etupäässä hiihtoajolla, jo vanhoina aikoina saanut sudet häviämään monilta laajoilta Lapin alueilta. Maamme etelämmissä osissa sitävastoin susien valta historiallisina vuosisatoina vain kasvamistaan kasvoi. Monenlaisilla pyyntitavoilla, sudenkuopilla, susitarhoilla, hiihtoajolla, väijyksistä ampumalla yms. on koetettu saada susia hengiltä. Sudenhautoja mainitaan keskiajalla, esim. Sudhenhauta Vehoniemen ja Tiihalan rajapaikkana Kangasalla v. 1510. Tampereen lähistöllä mainitaan sudentarhoja Piispalassa ja Keijärvellä v. 1558. Sudenverkkoja oli Sääksmäellä 1545–1550 vv:n aikoina. Bonsdorffin kertomuksessa 1700-luvun lopulta luetellaan kymmenen sudenpyyntitapaa Hämeessä.

Kun Ruotsin valtakunnan kaikki osat saivat sukupolvesta sukupolveen kärsiä susien loppumattomista vahingonteoista, oli jo varhain ryhdyttävä yhteiskunnan yhteisin voimin taistelemaan tuota maanvaivaa vastaan. Lain voimalla määrättiin pitäjien asukkaat hankkimaan sudenverkkoja, järjestettiin yhteisiä sudenajoja samaan tapaan kuin karhunajoja ja asetettiin jahtivouteja tätä toimintaa valvomaan ja johtamaan. Tällaisia jahtivouteja, joita myöhemmin yleensä kutsuttiin "susivoudeiksi", oli Suomessa v. 1726 Turun läänissä 16, Porin läänissä 11 ja Hämeen läänissä 11, minkä lisäksi kussakin läänissä oli jahtimestari. Mutta näistä toimenpiteistä ei näytä olleen muita sanottavia seurauksia kuin että kansa karjansa lisäksi menetti susivoudeille maksettavat kapat.[252]

Olaus Magnuksen kertoman mukaan rahvas mieluummin etsi sudenpesiä ja otti sieltä penikat kuin kävi suoraan suden kimppuun. Sama näyttää olleen kansan käsitys vielä menneellä vuosisadallakin, jolloin esim. Hauhon kuuluisa karhunampuja Heinäkangas joutui ottamaan pesistä 70 sudenpentua ja tappamaan 24 täysikasvuista sutta, ja Sääksmäen suuri metsämies Kokko-Kustaa pyytämään sudenpesistä 40 pentua. Hämeen kansan ominaisiin käsityksiin sudesta kuului sellainenkin, että sudella oli keskikesän aikaan suussa sampaita, joiden vuoksi se silloin ei kyennyt pahantekoon.[253]

Vuosisadasta toiseen jatkui enimmäkseen turhaa taistelua vaihtelevia susijoukkoja vastaan. Vielä menneen vuosisadan keskimmäisinä vuosikymmeninä sudet tallasivat vahvoja polkuja aivan Tampereen kaupungin lähiäärellä. Erkki Heinäkankaan kertoman mukaan oli susia hänen nuoruudessaan hyvin runsaasti ja ne liikkuivat talvisin kylien ja muiden asumien ympärillä jopa 20-päisinäkin joukkoina. Samoina aikoina kerrotaan Pielisjärven jäillä liikkuneen 10–40 päätä käsittäviä susilaumoja.[254]

Ignatiuksen Suomen maantieteessä A. J. Mela kirjoittaa (s. 366): "Vaikeamman yleisen hädän aikoina, niinkuin sotavuosina, sudet muutamin paikoin ovat olleet pelättävänä vitsauksena, ja niiden rohkeus on silloin useasti yltynyt arvaamattomaan määrään. Niin niitä esim. ensi vuosina Napuen tappelun jälkeen ilmaantui Isossa-Kyrössä uskomattoman suurissa joukoissa. Asumusten porstuissakin ne olivat väijyksissä, riistivät lapset äitien helmasta ja söivät ne heidän nähden, karkasivat suurin parvin aikaihmistenkin päälle ja raatelivat heitä usein keskellä kyliä. Nykyisempinä aikoina susien hyökkäykset ihmisiä vastaan ovat olleet sangen harvinaisia; eipä kuitenkaan ole muuta kuin pari vuotta siitä kulunut, kun yleisömme mieltä hirvitytti ne sanomat, että sudet lyhyessä ajassa olivat ryöstäneet useita lapsia, kesällä 1877 Hämeenkyrössä ja Pirkkalassa ja 1880 Turun tienoilla."

Tuo kauhun aika oli kuitenkin susien viimeistä valtakautta Suomessa, sillä lopullinen hävityssota susia vastaan oli viimeinkin tullut käyntiin. Kuusivuotiskautena 1877–1882 tapettiin susia maassamme kaikkiaan 1668 (Uudenmaan läänissä 161, Turun ja Porin 573, Hämeen 423, Viipurin 228, Mikkelin 42, Kuopion 4, Vaasan 39 ja Oulun läänissä 198). Yksityisistä sudentappajista menneeltä vuosisadalta on Erkki Heinäkankaan ja Kokko-Kustaan lisäksi erikseen mainittava "Karjalan susikuningas" Tuomas Lempinen, jonka ansioluettelossa oli 65 sutta. Nykyään ovat sudet suurimmasta osasta maata hävinneet sukupuuttoon.[255]

AHMOJA, ILVEKSIÄ YM. PETOJA

Suteen verrattava ja sitäkin hävittävämpänä ja vahingollisempana pidetty petoeläin on ollut ahma (toisintonimi 'osma', 'osmo', toinen nimi 'kamppi'). Se on erityisesti tunnettu porojen ja villipeurojen verisenä vainoojana. Menneen vuosisadan keskivaiheilta lähtien on ahmoja mainittu tapettujen petoeläinten tilastoissa ainoastaan Oulun läänistä, missä esim. kolmivuotiskautena 1845–1847 ilmoitettiin tapetuksi 173 ahmaa; muualla maassa ei ahmoja nähtävästi enää löytynyt tapettaviksi. Sitä huomattavampaa on, että aikaisemmin on ahmoja eräistä merkeistä päättäen ollut verraten lukuisasti Savossa. Sen linnaläänin turkistaksassa v:lta 1539 ahmannahat kävivät ketun ja saukon nahkoja arvokkaammista turkiksista (kelvollinen kettu kolmesta Veronahasta, ahmat neljästä Veronahasta, saukot kolmesta Veronahasta). Vesulahden käräjillä v. 1577 tuomittiin Juha Pietarinpoika Seikkoinen sakkoihin siitä, että oli vienyt kaksi ahmaa Poriin. Savon vanhassa paikan- ja henkilönnimistössä on verraten lukuisasti ahmasta johdettuja nimiä. V:n 1561 maaluettelossa mainitaan Säämingin veropitäjän Säämingin verokunnan Kokonsaaren verokylässä sukunimi Ahimainen ja Tolvaniemen Verokylässä tiluksennimi Ahmoinmäki (seur. v. Ruokolahden verokylässä Ahmalammin niska), Rantasalmen veropitäjän Putkilahden verokunnan Parkumäen verokylässä Ahmoinniemenmaa sekä Vahermäen verokylässä Ahmomaa ja vielä Tavisalmen veropitäjän perillä Ahmasaari (Salahmissa).

Hämeessäkään ahma ei ole ollut aivan tuntematon. Esim. vanhoilla vanajalaisilla alueilla on Lopen Joentaan kylässä Osman oja l. Osmanoja, Pornaisten Halkisten kylässä Osmankallio (1507) ja Pyhäjärvellä U. l. Ahmon kylä ja Haaviston kylän maalla Ahmolammi. Jämsässä esiintyy V. 1608 nimi Osmo l. Osma. V. 1571 ostettiin Janakkalan Saloksilta kruunulle kaksi ahmannahkaa.[256]

Sukupuuttoon kuolemassa on maamme metsistä ilves. Suomenselän tienoilla ja sieltä pohjoiseen sanotaan ilveksiä jokin aika sitten olleen jäljellä vain harvoja yksilöitä. Menneinä aikoina ilves on ollut Suomen metsien yleisimpiä petoeläimiä. Vielä vv. 1900–1905 ammuttiin maassamme 323 ilvestä, niistä Viipurin läänissä 153. Arvellaan, että vielä 1880-luvulla ilves oli Etelä-Suomessa melko yleinen, ehkäpä yleisempi kuin kettu nykyisin. Erityisesti Hämeen metsät ovat ennen aikaan olleet tunnettuja ilvesten lukuisuudesta. Vielä muiston aikaan olivat mm. Toivakan laajat metsät Päijänteen Hämeessä ilveksistään kuuluisat, mutta nyt ne ovat Keski-Suomesta tyystin hävinneet. Vanhemmilta ajoilta säilyneet tilastolliset tiedot petoeläinten hävittämisestä osoittavat, että ilveksiä on tapettu Hämeen läänissä suhteellisesti enemmän kuin muualla. Niinpä kolmivuotiskautena 1845–1847 ilmoitettiin "susi-ilveksiä" tulleen tapetuksi Hämeen läänissä 59 kpl ja Vaasan läänissä (arvatenkin etupäässä sen laajoissa hämäläisissä osissa) 89 kpl, mutta muissa lääneissä ainoastaan jokunen harva yksilö tai ei ainoatakaan. Ylä-Satakunnan kruununampujat 1600-luvun puolimaissa manasivat sitä, että vouti heitä suotta hiihdätti Turkuun "parhaana ilveksenajoaikana". Hämeen miehiä oli jo ennen mainittu Kokko-Kustaa, jonka tiedetään ottaneen hengiltä kolmisensataa ilvestä. Vielä suurempi ilveksentappaja oli kuitenkin karjalainen Ignoi Vornanen: läntistä Suomea samoillessaan hän teki lopun neljästäsadasta ilveksestä, niistä suurin osa varmasti Hämeen ilveksiä.

Kokko-Kustaan havaintojen mukaan ilves on hyvin arka eläin, joka pyydystää saalistaan samoin kuin susikin jälkiä seuraamalla ja hyökkää uhrinsa kimppuun takaapäin repien sen nivukset; ilves pyydystää paremmin näkönsä avulla, susi taas vainuamalla pitkältä matkalta. Kokko-Kustaa piti erheellisenä katsoa värivivahdustensa mukaan "susi"-, "kissa"- ja "kettuilveksiksi" kutsuttuja ilveksiä eri lajeiksi ja maksaa niistä erilaisia tapporahoja, niinkuin muutamissa kunnissa hänen aikanaan tehtiin.

Historiallisina aikoina ilveksennahat ovat olleet Varsin suuressa arvossa. Ala-Satakunnan tileissä v:lta 1575 ilveksennahka on arvioitu kalleimmaksi kaikista luettelossa mainituista nahoista ja Juhana III:n turkistaksassa v:lta 1574 samoin, parhaat ilveksennahat jopa lähes neljä kertaa karhun- ja sudennahkoja kalliimmiksi. Ymmärrettävästi on ilveksiä niihin aikoihin innokkaasti ajettu siellä, missä niitä on ollut. Se seikka, että näitä suosittuja turkiksia saatiin runsaimmin Hämeestä, on luultavasti ollut syynä siihen, että ilves, "Hämeen kissa", on tullut kuvatuksi Hämeen vanhaan vaakunaan.[257]

Tapettujen petoeläinten tilastosta päättäen ovat ketut (revot) menneellä vuosisadalla olleet näistä eläimistä levinneimmät ja lukuisimmat, monin verroin lukuisemmat kuin ilvekset. Kettukannan kasvamista lienee leviävä viljelys siipikarjanhoitoineen osaltansa edistänyt. Mutta pienemmän metsänriistan runsaus vanhempina historiallisina aikoina on myöskin ollut otollinen tämän kaikenlaista heikompaa riistaa hävittävän pedon lisääntymiselle. Näyttää kuitenkin siltä kuin kettu olisi vanhempina aikoina ollut arvokkaampana pidetty ja siitä päätellen myöskin harvinaisempi otus kuin myöhemmin. Savon turkistaksassa (1539) oli kelvollinen kettu arvioitu samanarvoiseksi kuin saukko, kuusi kertaa arvokkaammaksi kuin kärppä ja 20–24 kertaa kalliimmaksi kuin orava.

Tavallista punaisenruskeaa kettua kallisarvoisempia olivat ristiketut, joilla on lapojen kohdalla musta ristimäinen kuvio. Ala-Satakunnan tileissä v:lta 1575 on ristiketun arvo merkitty melkein kahta kertaa suuremmaksi kuin saukon ja näädän arvo, vaikkei läheskään yhtä suureksi kuin ilveksen. Juhana III:n samanaikaisessa turkistaksassa ristikettu oli likipitäin samanarvoinen kuin karhun tai suden nahka. Ristikettuja saatiin niihin aikoihin Suomestakin; siten esim. v. 1571 myytiin Ylä-Satakunnasta kuninkaan turkiskamariin kymmenen ristikettua ja Etelä-Suomesta 31, mistä päättäen tämä turkiseläin ei siihen aikaan ole ollut mikään harvinaisuus. Jo muinaisuudessa olivat ristiketut erityisessä huudossa, mikä ilmenee esim. niiden maininnasta Ruotsin maakuntalaeissa.

Vielä kuuluisampia ja kallisarvoisempia kuin ristiketut ovat olleet mustatketut. Vanhojen arabialaisten lähteiden mukaan mustanketun nahat olivat vieläkin kalliimpia kuin soopelinnahat. Al Masudi, joka eli ennen vuotta 950, sanoo niitä ylipääten kaikista turkiksista arvokkaimmiksi ja niitä saatavan ainoastaan burtâsien (kenties: mordvalaisten) maasta. Mutta K. R. Melanderin tutkimusten mukaan pyydettiin mustiakettuja 1500-luvulla monin paikoin Suomessa ja Ruotsissa. Niiden nahkoja pidettiin silloin ilvesten ja soopelinnahkoja paljon kalliimpina, niinkuin on asianlaita vielä nytkin. Eipä näin ollen voi kummeksia, että maassamme jo 1500-luvulla pidettiin elättikettujakin, useimmiten ehkä huviksi, mutta toisinaan varmaankin samassa tarkoituksessa kuin meidän aikanamme kettufarmeissa.[258]

Jos ristikettu ja mustakettu jo muinaisuudessa ovat olleet harvinaisia nähtäviä metsissämme, niin on saukko ollut silloisen jokamiehen tuttu vesien asukas. "On myöskin saukkoja vilisemällä virroissamme", Chr. Limnell kirjoittaa Häme-teoksessaan (1748). "Erämaavesiemme valtiaaksi" metsästyksen kirjailija A. E. Järvinen tunnustaa tämän ketterän suurkalastajan. Saukon muinaista levinneisyyttä voidaan tavallaan ja kaikin varauksin päätellä siitä, että Savon historiallisessa turkistaksassa saukonnahka on merkitty ketun nahan arvoiseksi. Saukon yleisyyttä maamme eteläisemmissä osissa 1500-luvun jälkipuoliskolla osoittaa se, että saukonnahat olivat kaikkein lukuisimmat Etelä-Suomesta v. 1571 kruunulle ostettujen oravaa suurempien turkisten joukossa.

Varmempi viittaus saukon yleisyyteen on saukonnahkaisten talvilakkien yleisyys entisinä aikoina. Niinpä esim. Saarijärveltä v. 1785 annetun tiedon mukaan rahvas tavallisesti valmisti talvilakkinsa saukonnahasta. Selvä merkki saukon levinneisyydestä on myöskin sen nimen laaja käyttö sisämaan vanhoissa paikan- ja sukunimissä.

Näytteeksi mainittakoon vain pari eräkautista esimerkkiä. Vähän Savon Säämingin veropitäjän Iitlahden verokunnan Kaitaisten ja Särkilahden verokylissä asui v:n 1562 aikoina suuri joukko Saukkoisia, jotka olivat osakkaita samassa Saukonsaaressa. Saman veropitäjän Haapalan Verokunnan Haapalan verokylälle kuului Saukkoisen saunasaari. Säämingissä on vieläkin kylä Saukkola. Juvan veropitäjään kuuluvan Joroisten verokunnan Hauhomäen verokylän asukkaat omistivat muinoin Saukkolanmaan. Tavisalmen veropitäjän Viannon verokylän piirissä oli samoina aikoina Saukonsaari. Päijänteen Muuramen Saukkola ja Saukonjärvi ovat jo eräkaudelta tunnettuja ja Pohjois-Hämeen erämaalle tuli v. 1559 asutetuksi Kivijärven Saukonsalo.

Vanhassa Hollolassa pyydystettiin saukkoja talvella vesiojista. "Kun saukon huomattiin olevan jään alla, tehtiin ojaan alapuolelle sulku, jotta otuksen oli pakko nousta ojasta ylös. Jos koiraa ja pyssyä ei ollut matkassa, tehtiin loukku sen reiän kohdalle, josta saukon otaksuttiin yrittävän ylös ja viritettiin se veden alle, missä se laukesi." Ilomantsissa on saukkoa eli saarvaa pyydetty lokakuulla sen kiima-aikana patojen avulla. Eliel Vartiaisen mukaan pyydettiin saukkoa Karjalan rajamailla litskuilla, jotka tehtiin purojen poikki tai paikoille, missä saukko liikkui. Siihen pantiin 'vihit' molemmin puolin. Vanhaa saukonpyyntiä ilmaisee myöskin puronnimi Saukontoe Pyhässämaassa. Omituinen ikivanhan saukonpyynnin muisto sisältyy kansanrunoudessa mainitun juolukka-marjan nimen yhteyteen kuuluvan saukonpyynnin miehisen haltijan naispuoliseen nimeen Juoletar (juolukan ruotsalainen nimi "utterbär" suomeksi = 'saukonmarja').[259]

ARVOKKAAT PIENET TURKISELÄIMET

Vanhimpina turkiskaupan aikoina olivat Pohjois- ja Koillis-Euroopan kauniit ja arvokkaat näätäeläinten nahat mitä kiihkeimmin haluttua kauppatavaraa ja ahkerimmin pyydystettyä riistaa. Niistä arabialaiset ja muut muinaisajan kirjoittajat enimmin puhuvat, niitä verottajat ennen muita koettivat haalia käsiinsä. Eräs sellainen turkiseläin oli soopeli.

Soopeli eli kiiltonäätä (Mustela zibellina) on n. 60 cm:n pituinen metsäneläin, jonka tuuhea turkki on selästä mustanko, alta vaalea; kurkussa ja rinnassa on epäselvä keltainen täplä. Näädän tavoin soopelikin elää puissa ja syö varsinkin oravia. Se on ollut laajalti levinnyt Euroopan pohjoisissa osissa, mutta liikapyynnin vuoksi se on jo kauan sitten hävinnyt maanosastamme ja saanut supistaa asuinalansa Itä-Siperian kaukaisimpiin perukoihin.

Alussa 900-lukua arabialainen maantieteilijä Ibn Ruste kertoo russien (ruotsalaisten) harjoittavan varsinaisena elinkeinonaan soopelin ym. turkisten kauppaa, ja myöhemmät arabialaiset kirjoittajat vielä 1300-luvulla kuvailevat soopelinnahkain hankintaa Isun l. Wisun, so. luultavasti vepsäläisten, välityksellä kaukaisesta pohjoisesta alisen Volgan kauppapaikoille. Tuo muinainen soopelikauppa on epäilemättä sivunnut suomalaisiakin alueita. K. R. Melander, joka on perusteellisesti tutkinut soopelin esiintymistä ja sen turkisten kauppaa Koillis-Euroopassa, mainitsee, että ilmaston puolesta tämä otus olisi hyvin voinut viihtyä niin Suomen kuin Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa ja että se kaukaisina aikoina lienee niillä main elellytkin. Erik Skallagrimsonin sadussa, joka koskee 870-luvun alussa sattuneita Lapin tapauksia, vaikka on vasta myöhemmin kirjoitettu muistiin, kerrotaan kainulaisten (suomalaisten) kuninkaan Faravidin lähettien pyytäneen norjalaisten päällikön apua karjalaisia vastaan ja luvanneen norjalaiselle päällikölle yhtä suuren osan saaliista kuin kainulaistenkin kuningas sai, mm. kaikki soopelinnahat. Kuuluisan matkustajan von Herbersteinin kertomuksista päättäen olisi soopeleita vielä 1500-luvun alkupuolella ollut Vienanmeren ympäristöillä. Keskiajalla vietiin Tallinnasta toisinaan varsin huomattavia määriä soopelinnahkoja länsimaihin. Mutta mitään suoranaisia tietoja soopelin esiintymisestä Suomessa ei ole.[260]

Erääseen omituiseen seikkaan on kuitenkin pantava huomiota. Vatjan viidenneksen verokirjassa on eräällä Sakkulan pokostan kylällä venäläinen soopelia merkitsevästä sanasta muodostettu nimi Sobolino, joka samoina aikoina mainitaan usein myöskin Ruotsin ja Novgorodin Valtojen välisen Vuoksen niemekkeessä olevan rajapaikan nimenä. Paikan vanha suomalainen nimi on Noisniemi, jota tässä muinaiskarjalaisessa seudussa on pidettävä alkuperäisenä ja jonka venäläiset ovat kääntäneet kieleensä soopelia merkitsevällä sanalla. Sisältäisikö siis Noisniemen nimen alkuosa soopelia merkitsevän suomalaisen sanan? Jo v. 1869 Julius Krohn huomautti, että nimi Noisniemi kenties on alkuaan ollut 'Nugisniemi', jonka alkuosa 'nugis' vironkielessä merkitsee näätää. Siinä tapauksessa olisi Sobolino venäjänkielinen käännös, jossa nugis on käsitetty soopeliksi. Tämän tulkinnan ovat myöhemmät tutkijat yleensä hyväksyneet. T. Kaukoranta katsoo Noisniemen kylän nimityksen osoittavan, "että soopeleita eli nokiita, kuten niitä meillä nimitettiin, oli vielä novgorodilaisena aikana runsaamminkin täältä saatavissa". Nimi on sitten meillä miltei jäljettömiin häipynyt ja Virossa sen vastine (nugis jne.) siirtynyt merkitsemään näätää.[261]

Oletettu soopelin suomenkielinen nimi nois (taivut, nokiin, yks. os. noista, mon. os. nokiita jne., sen ohessa ollut ehkä myös murteittain muitakin rinnakkaismuotoja, kuten nokinen, nokeainen ym.) on tuntematon nykyisessä kielessämme. Mutta vanhat paikannimet tässäkin antanevat lisäselitystä arvoitukseen. Sakkulan Noisniemen naapuritienoolla Pyhäjärven Kiimajärvellä sekä Valkjärvellä on asunut Nokelaisen sukua. Itäisessä Suomessa on Jääsken suurpitäjässä uuden ajan alussa elänyt useita Nokikki nimisiä talollisia. Luumäellä on pieni Nokisenjoki ja samassa pitäjässä mainitaan Laukkalan kylän tilusten joukossa isonjaon aikana Nokasaarenkorpi. Savon vanhimmassa maaluettelossa on Juvan veropitäjän Vesikansan verokunnan Hällinmäen verokylän maakappaleiden joukossa merkitty Nokimaan ketvel. Vaajasalon ja Vesterilän rajapaikkana Niiniveden eräseudulla vanhassa Rautalammin pitäjässä mainitaan v. 1683 Nokiakoski (nyk. Nokisenkoski). Kaukana pohjoisessa sillä suunnalla on Nokeus nimiset kosket Oulanganjoessa ja Jyskyjärvellä ja samannimiset kylät Jyskyjärvellä ja Rukajärvellä.

Läntisemmässäkin Suomessa on näitä nimiä, varsinkin vanhoilla hämäläisillä alueilla, ikäänkuin muinaiset hämäläiset olisivat erityisesti harrastaneet nokiiden pyyntiä. Orimattilan Malluksen kylässä on Nokoniitty. Porvoon pitäjän Vahijärven kylässä (nyk. Askolassa) on ollut vanha talo Nokia. Pornaisten pitäjän Hevonselän kylässä oli isonjaon aikana Nokarinniitty; mahdollisesti samaan paikkaan kohdistuu lähellä olevassa Taukkosken kylässä esiintyvä nimi Nokkaniitty. Janakkalan pitäjässä mainitaan v. 1470 Niels Nokiso niminen henkilö. Janakkalan Tarinmaassa on ollut Nokianiitty, joka kenties tähtää samaan paikkaan kuin Rengon Nevilän–Oinolan Nokkia ja Nohkianniitty. Vanajan Sääjärvellä on Nokiton ojanne, Hattulassa on Leiniälän–Pelkolan puolella Nokiniitty, Kerälässä Nokimäki ja Kouvalassa Nokimaa, Urjalassa on Velkalassa Noisniemi niinkuin on Vuoksellakin sekä lisäksi Noishuhta, Noisnenä, Nokari, Nokori ja Nokoorinvirta (Nokarinvirta). Tyrväällä on ollut Nokarin mylly Junnilassa (Kiikoisissa elää vieläkin sukunimi Isonokari). Mouhijärven Uotsolasta on merkitty muistiin paikannimi Nokissuo. Hämeenkyrön Tevaniemessä mainitaan v. 1631 Nokianiitty. Vesilahden Hiusalassa on isonjaon paperien mukaan ollut maanpaikka Nokilisto ja Lempäälän Keinossa Nokiniitty sekä Herralassa Nokisilta ja Nokipata (jälkiosaan vrt. 'pade', 'pateet' = tiet, polut). Pirkkalassa on Emäkosken niskalla vanha Nokian kartano, jonka rajapaikkoja on ollut Nokianlähde. Tampereen lähistöille lukuisien vanhojen pyyntinimien joukkoon sijoittuvat Partolan Nokinurkki, Nuolialan Nokinurmi, Messukylän Nokiniitty ja Takahuhdin Nokinsoukko. Orihveden pitäjän luoteisilla takamailla, Jouttijärvien, Hanhisoiden ym. eräkautisten pyyntipaikkojen joukossa on eräällä pienellä järvellä nimi Nokijärvi (Orihveden Haavistossa v. 1558 myös sukunimi Nokiainen). Karkussa Karkun kylässä on Nokiniitty. Vilppulassa on Nokiansalmi. Etelä-Pohjanmaalta tulee luetteloon lisää Nokionmetsä Laihialla, talonnimi Nokia Jurvassa ja Nokuajärvi Kauhavan Ylikylässä. Toisella taholla on Varsinais-Suomen Karinaisissa Nokiniitty.

Huomattavan lukuisten Nokiniittyjen seuraan ovat epäilemättä luettavat Nokilato-nimet, joita esiintyy samoilla seuduillakin kuin edellämainittuja Noki-nimiä. Niinpä Nokian kartanon lähiasumaan Kehoon on kuulunut Nokilato niminen niitty ja saman kartanon lähitienoilla Tottijärven Metsäkulmalla on Nokiladonkorpi. Sääksmäen Rapolan kartanon tiluksissa oli v. 1701 Nokilato. Humppilan Venäjän kartanon maissa on ollut Nokiladonniitty ja Pöytyän Kaulonperän–Kumilan mailta tunnetaan Nokilato seudulta, jossa esiintyy sellaisia muinaiseen metsästykseen viittaavia paikannimiä kuin Kaurismäki, Ilvesniitty, Hangasmäki ym. Tällaiset Nokilato-nimet tuskin voinevat olla itsenäisiä alkuperäisiä nimiä, vaan ovat arvatenkin aiheutuneet seutujensa muista vanhemmista Noki-nimistä.

Edelläkerrottujen Noki-nimien rinnalle on varmaan asetettava Nuka- (Nuki-)kantaisten paikannimien sarja, joka ei ole aivan harva sekään. Luumäen Nokasenkorven ja Nokisenjoen seuduilla on Lemillä Kivijärven puolella Nukalampi ja Nukansalmi. Hämeen-Kosken Miehoilassa on Nukenmaa ja Nukenmäen huopi. Vanajan Miemalassa oli v. 1703 Nokanojankuusi ja v. 1783 Nukarojanniitty. Vihdin takamailla Sukselan Köyrinmaan rajapaikkojen joukossa mainitaan V. 1581 Nukinvaha. Sahalahden Pakkalassa on ollut tilus Nukari (samoilla seuduilla myös Nokansuo ja Nokiselänpolvi). Varsinais-Suomen Tarvasjoen Liedonperässä oli kaksisataa vuotta sitten Nukinperko; samoilla seuduilla on sellaisia paikannimiä kuin Peuramäki ja Kauriinniitty. Ikaalisten Kartun kylässä on vanha talo Nukka. Kiikoisten Nokaria taas vastaavat samojen seutujen sekä vanhan Vanajan ja Hauhon piirin monet Nukari-nimet: Ikaalisten Vatulan seudun Nukari, Hämeenkyrön Tuokkolan kylän Nukari, Ylöjärven Nukari, Hämeenlinnan maalaiskunnan Nukari, Nurmijärven Vantaankorvessa Nukari, Hauhon Tuittulan Nukari ja Luopioisten Nukari, kaikki talonnimiä.

Yksitellen ottaen voivat edellä luetellut monikirjavat nimimuodot antaa aihetta erilaisiin kielellisiin tulkintoihin. Toivo Kaukoranta, jolta kirjoittaja on saanut arvokkaita tiedonantoja kysymyksen selvittämiseen, on suullisesti huomauttanut E. N. Setälän jo 1910-luvulla yhdistäneen Nokia ja Nokeus nimet – samoin kuin eräitä loitsurunouden nimiä – epäilyksettä soopelia merkinneeseen nois sanaan. Mutta monet seikat puhuvat ellei kaikkien niin ainakin useimpien yhteisestä alkuperästä, eräkauden muinaisesta, jo ammoin unohtuneesta nokisen eli nokiin pyynnistä. Emme pääse siitä, että kaikki nuo monet nimimuodot ovat toinen toisensa muunnoksia ja väännöksiä ja kuuluvat samaan nimistökokonaisuuteen, jolle ei ole voitu esittää sopivampaa alkuperää kuin tuon muinaisen arvokkaan turkiseläimen nimi. Kun se turkiseläin on hävitetty sukupuuttoon ja sen nimikin unohtunut, ovat kuitenkin siitä aikoinaan aiheutuneet paikan- ja henkilönnimet jääneet elämään ja silloin helposti joutuneet kokemaan erilaisia muodonmuutoksia, jollaiset ovat hyvinkin tavallisia sellaisissa paikannimissä, joiden sanallista merkitystä ei enää ole tunnettu (vrt. esim. vanhoja kansallisuusnimiä). Vähimmin painava ei ole se asutushistoriallinen toteamus, että useimmat puheenalaisista paikannimistä ovat saloseutujen luonnonpaikkojen nimiä. Kantasanan verraten lukuisa esiintyminen asumannimenä selittyy helposti muinoin suositusta tavasta käyttää eläinten nimiä henkilönniminä ja sellaisten nimien siirtymisestä asutuksen mukana seudulta toiseen.

Erityinen paino nokiin l. nokisen historian selvittämisessä on pantava sen kansanrunouteen jättämiin jälkiin. Eräässä vanhan kansan metsästystaiassa vuolaistaan hopeaa pyydettävän otuksen jäljille ja luetaan sitten:

    "Nokeainen kullan muori
    Tule kullan muuttehelle,
    Hopean vaihetukselle,
    Minun paljaat hopeat."

Taikaa on käytetty ketunpyynnissä, mutta sen alkuperäinen kohde on varmaan ollut nokeainen. Nissilä mainitsee loitsurunoissa esiintyvät erisnimet Nokiatar, joka Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee "virranneitosta, joka auttaa saukonpyynnissä", ja Nokeainen, sekä kalevalaiset sanonnat noentolainen, noen näköinen.[262]

Ei liene muinaisuskomusten vastaista, että metsistä hävinneen ja myyttien maailmaan siirtyneen kallisarvoisen otuksen nimeä on sovitettu sellaisiin jäljelle jääneisiin turkiseläimiin kuin saukkoihin ja kettuihin. Käsittääksemme on myöskin hyvin mahdollista, että nokiin l. nokisen nimellä on yhteyttä noki sanan kanssa tai on ainakin kansanetymologisesti siihen liittynyt. Setälä on siten luennoissaan huomauttanut tämän nimen esiintymisestä sellaisissa loitsurunoyhteyksissä kuin

    "Nouse pois nokinen poika
    nokiselta nuotiolta",

jossa tällainen merkityksen assosioituminen on ilmeinen, (T. Kaukoranta.) Juuri mustat turkikset tai värimuunnokset näyttävät muinoin olleen suuremmassa arvossa kuin muut. Niinkuin jo on mainittu, soopelit olivat selästä mustahkoja. "Mustan ketun" nahat olivat arabialaisten maantieteilijäin tiedonantojen mukaan vielä kallisarvoisemmat kuin soopelinnahat. Tavalliset näädät olivat tummanruskeita, mutta niitä lienee ollut myöskin mustia; Schefferus mainitsee Lapponia-teoksessaan (1673), että kuta enemmän soopelin tai näädän väri lähenee pikimustaa, sitä arvokkaammiksi niitä katsotaan. Nokimusta on ollut muinaisten turkismetsästäjäin ihanne. Erään mustan turkiseläimen erisnimi on voinut olla monien mustahkojen turkiseläinten yleisnimi.

Vatjan viidenneksen verokirjassa luetellaan Laatokan Karjalassa Novgorodin arkkipiispan alaisina joukko asumia omituisella nimityksellä mustan näädän kylinä. Niitä olivat Kaupungin pokostassa Kaukolan ja Yli-Säppään kylät nyk. Kaukolassa, Raudun pokostassa Lavrovon kylä Suvannolla, Kurkijoen pokostassa kahden perevaaran 37 kylää, niistä monet Hiitolassa ja Rautjärvellä, Sortavalan pokostassa Tiikalan perevaaran 16 kylää ja Tuhkalan kylä arkkipiispan Kiteen vallan oravakylien joukossa sekä lopuksi koko Ilomantsin pokosta pieniä alueita lukuunottamatta. On merkittävää, että näitä kyliä oli niin etelässä ja niin asutuilla mailla kuin Kaukolan ja Raudun keskusseuduilla. Kun verokirjan mukaan "vanhan kirjoituksen" aikana on arkkipiispalle Karjalan pokostoista maksettu huomattavia turkisveroja, niiden joukossa jonkin verran näätiäkin, ja kun kaikki mustannäädän kylät ovat sijainneet arkkipiispan alaisissa valloissa, näyttää uskottavalta, että mustannäädän kylät ovat saaneet nimensä siitä, että niistä on aikoinaan maksettu arkkipiispalle veroksi mustien näätien nahkoja.[263]

Arvokkaimpien turkiseläinten historia meidän maassamme on ollut niiden häviämisen historia. Nokiiden ja mustien näätien sukupuuttoon kuoltua jäi niiden entinen arvosija näädille. Näätä (Mustela martes; myös mäntynäätä l. haapanäätä) on tummanruskea, rinnasta ja kulkusta keltainen tai vaaleankellertävä, kaunis mutta julmaluontoinen petoeläin ja erityisesti oravan verivihollinen; "näätä on samassa suhteessa oravaan kuin ilves jänikseen ja kissa hiireen" (A. Th. Böök). Se on aikoinaan ollut maassamme yleinen, mutta tuskin milloinkaan erityisen lukuisa. Näädän loistoajat Suomessa ovat olleet eräkauden vanhempina jaksoina, jolloin sen turkki on ollut suuressa arvossa. Savon turkistaksan mukaan v:lta 1539 näädän nahka oli neljätoista kertaa arvokkaampi kuin oravan. Uuden ajan alussa näädännahkoja riitti Hämeessä vielä niin paljon, että niitä laskettiin kiihtelyksittäin ja että jaksettiin maksaa Hämeen linnan voudille veroksi kiihtelys ja seitsemän näätää. Myöhemmin samalla vuosisadalla Suomen voudit saivat aina ostetuksi kuninkaan turkiskammioon joitakuita näätiäkin. Näädän kulttuurihistoriasta on heijastus seuraavissa Jaakko Finnen "totuuden ja valheen oodin" säkeissä:

    "Olin minä Duomaritten tykönä
    Adhistoxes ja hylkyinä.
    Siell' istui valhe näädäsä
    ja vääryys ketun nahoisa."

Toisin ajoin näätiä näyttää olleen metsissä yleisemmin kuin toisina. Kokemäen ja Kauvatsan rajaseudulla oleva Karhionmaa on ollut tunnettu näätäseutu; samojen tienoiden näätiin viittaa Huittisten Maurialan kylän vanha tiluksennimi Näädänsalonniitty. Hämeen näädistä muistuttaa Hauhon Kokkilan ja Juntulan kylien takamaan nimi Näädänmaa. Messukylän Nurmen kylässä on Näätäsuo.

Vielä 1880-luvulla kerrotaan näädän olleen melkoisen yleinen Etelä-Suomessa ja samaa vakuutetaan seuraavallakin vuosikymmenellä. Silloisina aikoina Sääksmäen kuuluisa suurmetsästäjä Kokko-Kustaa kertoi ampuneensa näätiä suuret määrät; tavallisesti hän möi Hämeenlinnan laskiaismarkkinoilla 8–12 näädännahkaa. Raja-Karjalassakin muistellaan näätiä saadun niinä aikoina useinkin. Riistanhiihtäjät pitivät tavallisesti näädän louheen piiloutumisen varalta mukanaan näätäverkot. Mutta v:n 1930 aikoina ilmoitetaan näädän olevan sukupuuttoon kuolemaisillaan maassamme; sitä asusti silloin enää varmasti ainoastaan maan etäisimmillä ja koillisimmilla kolkilla.[264]

Jos erilaisten turkiseläinten muinaista määrää ja taloudellista merkitystä saa mitata niiden nahkain arvon mukaan uuden ajan alussa laadituissa turkistaksoissa ja niiden määrien mukaan silloisissa turkishankinnoissa sekä päätellä turkiseläimiin kohdistuvista paikan- ja henkilönnimistä, on todettava, että kärpät ovat ennen olleet paljon yleisempiä kuin näädät, mutta paljon harvinaisempia kuin oravat. Jo lajinsakin perusteella kärpät kuuluivat pienten turkiseläinten ylimystöön. Kärppä on pieni, mutta verenhimoinen petoeläin, joka asustaa puunkoloissa, juurakoissa, huoneiden alla ja raunioissa pyydystäen pienempiä eläimiä, etenkin metsähiiriä. Väriltään se on kesällä punaisenruskea, alta valkea, mutta talvella kokonaan valkoinen, ainoastaan tuuhea hännänpää musta. Kärppä on levinnyt yli koko maan, mutta on nykyään verraten harvinainen. Ennen se on ollut paljon yleisempi. Rudenschöld (1741) mainitsee kärppiä olleen Keski-Hämeen seuduilla. Niillä tienoin onkin kärpistä huomattavan paljon jälkiä. Lopella Etelä-Hämeessä on Kärpänoja, Kylmäkoskella talo Kärppä, Mellilässä niinikään talo Kärppä, Lempäälässä Kärppälän kylä ja uuden ajan alussa suku Kärppä, Tampereen lähistöllä Kärpänmäki, Ylöjärvellä Kärpänsalon l. Kärpänsaran metsäalue (1632), Hämeenkyrössä uuden ajan alussa Kärppä nimisiä talollisia, Päijänteellä Kuhmoisissa Pihlajalahden seudulla Kärppäjärvet, Kärppä niminen talo ja Kärpänsaaret, Padasjoella Kärpänsaari jne.

Emme voi täydellä varmuudella väittää, että keskiajalla maassamme yleisesti käytetyllä nimityksellä "valkonahat" (ruots. hvitskinn) on tarkoitettu yksinomaan kärpännahkoja; voihan tuo nimitys olla kauppa- ja verokielessä käytetty tavarannimi, jonka piiriin on mahtunut muitakin arvokkaita talvinahkoja kuin kärpän. Jos kuten luulisi, valkonahka-nimityksellä kuitenkin on tarkoitettu ensi sijassa kärpännahkoja, kuuluisi kärpille vanhemman keskiajan verohistoriassa aivan määräävä asema.

Se turkisvero, joka Suomessa varhaisemmalla keskiajalla maksettiin piispalle ja joka on varmaan ollut maamme vanhin vakinainen vero, olisi siis suoritettu kärpännahkoina. Lopulla 1200-lukua alkanut pitkäaikainen riita hämäläisten piispalle suoritettavasta "neljännestä nahasta", on todennäköisesti koskenut kärpännahkoja. Maunu-kuninkaan v. 1331 vahvistaman, piispan ja Viipurin linnaläänin asukkaiden tekemän sopimuksen mukaan oli kunkin "suitsun" (savun) Karjalan oikeudessa maksettava piispalle kaksi "valkonahkaa" eli hyvää nahkaa eli "paljetta" (ij huitskin aff huario röök; duas bonas pelles siue palka). Valkonahkoja on liiennyt maksettavaksi paikallisille papeillekin; Karjalan pappien saataviin näet kuului v:n 1345 sopimuksen mukaan valkonahka eli kaksi kolmannesta viljaa. Vanhan Kyrön oikeuden mukaan oli Hämeessäkin maksettava papille kaksi valkonahkaa koukulta, ja Perä-Pohjolassa maksettiin pappilan ylläpitämiseksi kaksi valkonahkaa talonpojalta.

Mutta samaan aikaan oli valkonahkain saanti jo vaikeutunut ja kärpännahkavero ruvennut muuttumaan vilja- tai rahaveroksi. Karjalassa oli papille menevä valkonahka jo 1345 v:n sopimuksen mukaan vaihtoehtoisesti maksettava viljana. Akaan kirkkopitäjää perustettaessa v. 1483 määrättiin "koukkunahka" maksettavaksi rahana ja uuden ajan alussa se oli tapana kaikkialla Hämeen rintamailla, vaikka kärpännahkoja silti vielä esiintyi muissa veroissa ja kaupoissa jopa kiihtelyksittäinkin.

Vanhimpain tietojemme mukaan kärpännahka arvioitiin kahden oravannahan vertaiseksi. Savossa käytetyn v:n 1539 turkistaksan mukaan vastasi kärpännahka 3 1/2 oravannahkaa. Se viittaa jo kärpännahkain harvinaistumiseen. Mutta vielä kauan oli sisämaassa liikkeessä kärpännahkoja huomattavia määriä niin luvullisesti kuin näädännahkoihin Verrattuna. Suhdetta valaisee v. 1531 Hämeen linnaan saatu kuitti nahkaverosuorituksesta, johon kuului ennen jo mainittu 47 näädän erä, mutta kaksi kiihtelystä neljä (84) kärppää. Myöhemmällä 1500-luvulla kiintyy huomio Pohjanmaan melkoisiin kärpännahkasuorituksiin. Niinpä sisälsi Lassi Fordelin turkishankinta vv. 1552–1553 kärpännahkoja kaikkiaan kahdeksan kiihtelystä (320 kpl) ja "pieniä kärppiä" kiihtelyksen (40 kpl). V:n 1571 hankinnoissa karttui kärpännahkoja enin Pohjois-Savosta ja Pohjanmaalta, jossa niitä sillä kertaa saatiin varsinkin Sälöisten seuduilta ja osittain lappalaisilta. Kun Pohjanmaan sekä eteläisen että pohjoisen rovastikunnan kansanomaisessa sinetissä 1500-luvun lopulta on kuvattu kolme kärppää, on sille vertauskuvalla muutakin kuin mielikuvituksen pohjaa.[265]

Muista maamme näädänsukuisista turkiseläimistä on vain niukalti historiallisia tietoja. Tuhkuria l. vesikkoa l. mankkia nimetään toisinaan 1500-luvun turkisluetteloissa. Carenius Huittisten pitäjän kertomuksessaan (1759) sanoo tuhkurin eli mankin tulleen yleiseksi Porin läänissä, mistä päättäen tälläkin turkiseläimellä on ollut eri aikoina vaihteleva levinneisyys. Bonsdorff kertomuksessaan Hämeen metsästyksestä (1782) sanoo tuhkureja olevan mitä lukuisimmin virtojen, jokien ja järvien lähellä.

"Hilleri (Foetorius putorius) on harvinaisin kaikista petoeläimistämme, eikä ole tavattu muualla kuin Viipurin läänissä, jossa Impilahti on sen pohjoisin (61° 50') ja Lappeenrannan seutu läntisin löytöpaikka". Näin ilmoitettiin 1880-luvulla. Mutta kuluvan vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä mainitaan hillerin olevan Kaakkois-Suomessa sangen yleinen ja sieltä levittävän aluettaan yhä kauemmaksi pohjoiseen ja länteen. Asiakirjallisten tietojen mukaan oli Etelä-Suomesta saatujen turkisten joukossa 1500-luvulla joskus hillerikin.[266]

ORAVAN KULTTUURIHISTORIASTA

Lukuisuutensa, yleisen levinneisyytensä ja taloudellisen merkityksensä perusteella on oravaa pidettävä eräkauden valtaeläimenä. Sen luonnonhistoria on kaikille niin tunnettu, että voimme sen tässä sivuuttaa. Oravan taloudellinen arvo on sisältynyt sen harmaaseen talviturkkiin, mistä sen ruotsal. nimi "gråverk" (harmaanahka), ja sen tuuheaan häntään, mutta sillä on ollut arvoa myöskin erämiesten ja muidenkin ennakkoluulottomien ihmisten ruokavaliossa.

Oravanpyynti on ollut jokamiehen elinkeino kaikissa osissa maatamme, missä varhaisempina missä myöhäisempinä aikoina. Pohjois-Karjalan yhteiskunnallisiin epäkohtiin Johan Lagus v. 1756 luki myöskin "muutamissa pitäjissä tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista taloista pitää toimessa pitkän aikaa 3–4 miestä ynnä pojan, taitavimmankaan voimatta jousineen ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4 kiihtelystä". Samaan aikaan E. Castrén kuvauksessaan Kajaanin läänin oloista kertoo oravanpyynnin olevan siellä niin yleisen, että sitä harjoitti talvisaikaan vähin joka mies.

Oravanpyynnin tulemiseen yleiseksi kansanomaiseksi elinkeinoksi ovat myötävaikuttaneet sen verraten helpot ja yksinkertaiset pyyntikeinotkin.

"Ansoja ja loukkujakin – V. A. Korvenkontio maamme vanhasta oravanmetsästyksestä kertoo – kai oravalle viritettiin, kuten Siperiassa näihin asti on tehty, mutta kautta vuosisatojen lienevät tärkeimpinä välineinä olleet jousi ja nuoli. Vielä 1700-luvulla, jolloin tuliluikku jo oli voitollisesti syrjäyttänyt kaaripyssyn, piti viimemainittu sitkeästi puoliansa Pohjois-Suomen ja Lapin oravanammunnassa. Oravat 'kolkattiin' raskaalla tylppäpäisellä nuolella päähän ja nahka ei kärsinyt vahinkoa. Koira etsi oravat ja metsästäjää seurasi erityinen poikanen, jonka tehtävänä oli tarkata nuolen kulkua ja palauttaa se ampujalle. Noita entisaikain oravanampumavälineitä näemme edustavan kokoelman Kansallismuseossamme.

"Lapin harvakasvuisissa metsissä voitiin vieläkin yksinkertaisempia keinoja käyttää. Raskas jousipyssy korvattiin usein yksinkertaisella kaarella teräväkärkisine nuolineen. Matalista puista oravat lävistettiin neulapäisellä riu'ulla tai yksinkertaisesti lyömällä otettiin ne hengeltä. Korkeammista säikytettiin harmaaturkki kolistelemalla yrittämään latvasta hyppyä liian kaukana olevaan naapuripuuhun, jolloin koira sen tavoitti hangelta."[267]

Suuren taloudellisen merkityksensä vuoksi orava on jo ylimuistoisista ajoista pohjoismaissa nauttinut määrätynlaista suojelua. Ruotsin maakuntalakien ajoilta saakka ovat lait säätäneet oraville vuotuisen rauhoitusajan, tavallisesti keväästä Mikkelinpäivään syksyllä. Etelä-Pohjanmaan sakkoluetteloissa uuden ajan alussa mainitaan sakkoja, joita oli tuomittu "oravan ja näädän metsästämisestä sopimattomalla ajalla". Kansan kirjoittamattoman lain mukaan on oravaa ollut ammuttava vain silloin kuin se on ollut 'puhdas'.[268]

Monet vanhan kansan kulttuurin piirteet ovat aiheutuneet oravasta. Kansanrunoudessa "kummun kultainen orava" jäsen silmälle mieluinen touhu on monen ihmisenkin aherruksen ja ominaisuuden vertauskuvana. Oravan nimi esiintyy useiden huomattavien seutujen ja paikkojen nimenä, nähtävästi sangen vanhana peruna. Orava, Oravainen on ollut aikoinaan hyvin suosittu erämiesnimi, jonka leviämistä eräkaudella voidaan toisinaan seurata pitkiäkin matkoja. Lammilta oli luultavasti kotoisin se Oravalan Matti, joka v. 1365 mainitaan uutisasukkaana Kymenjoen Oravalassa (nyk. Valkealaa); Lammin Perinkäässä on vieläkin päätalo Oravainen. Lammin lähiseudulla Tennilän veropitäjässä oli v. 1458 lautamiehenä Mikko Orava, ja samaa sukua kaiketi oli v. 1481 nimetty Olavi Orava Tennilässä. Hauhon Sodialassa esiintyi oikeustoimissa v. 1431 Paavali Orava ja v. 1484 Matti Oravainen. Hauholaisten muinaisilla erämailla sijaitsee Oravasaari Pohjois-Päijänteellä ja hauholaisten eräteille sopii Kuhmalahden Pajulahti, jonka taloja on Oravainen. Siirtonimi Etelä-Hämeen vanhoilta keskusseuduilta on varmaan Vihdin Oravala. Ylä-Satakunnassa on ennen ollut useita Orava-sukuja: Kangasalla V. 1424 Pietari Oravainen, Kyrön Kalkunmäessä uuden ajan alussa talollinen Oravainen ja Karkussa samaan aikaan Karkun verokunnassa asuma Oravala ja Selkeen verokunnassa Oravala; eräkauden lopulla olivat saman seudun Kittilän Eskeli ja Erkki Oravainen ahkeria eränkävijöitä mm. Karvianjärvellä.

Etelä-Pohjanmaan Oravaisten pitäjän nimellä on asutushistorialliset juurensa Raision Oravaisissa, mutta myöskin Ylä-Satakunnan ja Hauhon Oravaisilla on ollut eräkautisia yhteyksiä Etelä-Pohjanmaalle ja Lapuanjoelle, Oravaisten pitäjän seuduille. Oravaisensaarta Ala-Tornion Vojakkalassa voinemme pitää kuuluisan pirkkalaispäällikön Oravaisen muistona.[269]

Muinaishistoriallisella turkiskaudella on oravanpyynti maassamme varmaan merkinnyt suhteellisesti paljon enemmän kuin myöhempinä historiallisina aikoina, vaikkapa täältä suurkauppaan joutuneet nahkamäärät eivät muinaisajalla olisikaan olleet niin valtavia kuin esim. keskiajan huippukaudella. Oravanpyynti ei muinaisajalla ehkä ole ollut mitallisesti yhtä laaja kansanelinkeino kuin keskiajan parhaina kausina, mutta sen taloudellinen ja yhteiskunnallinen merkitys on muinaisajalla varmaan ollut suurempi. Oravanpyynnin jäljet keskiajan taloudellisessa kulttuurissa näyttävät olevan vain muinaisajan olojen jälkikukoistusta.

Keskiajalla puhuttiin "oravan otosta" niinkuin oravanpyynti olisi ollut pysyvä ja vakaantunut viljelyksen haara tai taloustoimi samalla tavoin kuin puun tai tuohen otto tms. Oravanpyynnin levitessä ja yleistyessä metsät saivat uuden arvon oravimetsinä. Aikaisemmin kerrotuista esimerkeistä 1300- ja 1400-luvuilta tiedämme, että "oravimetsiä" pidettiin keskiajalla erikoisluontoisina, muusta maanomistuksesta riippumattomana tai erikseen mainittavana omaisuutena. Omaa arvoluokkaansa lienevät olleet oraville mieluisat pähkinämetsät, joita muinoin näyttää eteläisessä Suomessa olleen huomattavasti enemmän kuin meidän aikanamme. Raision Vadion kylässä on vanhojen karttaselitysten mukaan ollut "pähkinämetsä" (Hasel skog, 1692), samaan aikaan mainitaan Euran Kauttuan kylän vieressä olevalla kivimäellä kasvavaa pähkinämetsää (Hassell skogh, 1699) ja myöhemmin Harolassa olevaa tilusta Pähkinistöä (1786). V. 1558 sakotettiin joukkoa Pirkkalan talonpoikia siitä, että olivat kaataneet Taipaleessa olevan pähkinämetsän. Isonjaon kartoilla on eräällä paikalla Pirkkalan Partolan ja Nuolialan vainiolla nimi Pähkinäkuru ja nähtävästi saman seudun pähkinäpuukasvustoista on saanut alkunsa Hatanpään kylän vanha talon ja talollisen nimi Pähkio, Pehkeinen; Hatanpään vanhoja tiluksia on Pähkinämäki. Kangasalan Luukkalassa on vanha tilus Pähkinämaa. Vanajan Hämeestä voidaan merkitä Janakkalan Vähikkälän Pähkinistön mäki ja Pyhäjärven U. l. Vattulan asuma Pehkinä.[270]

Nimitystä "oravimetsä" tunnetussa erämaanomistuksista käytetyssä määrityksessä "oravimetsä ja kalavesi" ei voitane käsittää kirjaimellisesti, koska erämaiden valtaamisessa muutkin pyyntiedut kuin oravanpyynti ovat tulleet kysymykseen, mutta ilmeisesti erämaan sopivaisuus oravanpyyntiin on ollut eräs parhaita yllykkeitä sen omistamisen haluun. Oravanpyynnissä niinkuin koko oravataloudessa on historiallisesti tunnettuina aikoina tapahtunut muutoksia, jotka ovat johtuneet oravakannan suuruudesta, sen lisääntymisestä tai vähenemisestä, nahkain hinnoista, turkiskaupan järjestelyistä yms. seikoista. Oravain vaellukset suurissa joukoissa ovat luonnollisesti tarjonneet oravanmetsästäjille mitä edullisimpia pyyntitilaisuuksia ja houkutelleet heitä mukaansa kaukaisille pyyntiretkille.

Raja-Karjalan vanhojen metsästysolojen kertoja E. Vartiainen on antanut eloisan kuvauksen siitä kuinka oravan vaellukset ja nahkojen hyvät myyntimahdollisuudet läntisemmässä Suomessa aikoinaan saivat Korpiselkien Tolvajärven Ignoi Vornasen (1827–1889) erään "koko Suomen huomattavimpia metsämiehiä", jättämään Raja-Karjalan riistarikkaat salot toisille metsänkävijöille ja poikiensa kanssa hiihtelemään ristiin rastiin muuta Suomea 42 talvea peräkkäin. "Lienee ollut Suomessa vain kolme kaupunkia missä Vornaset eivät hiihtomatkoillaan olleet käyneet. Salolaiselle ominaisella vaistollaan he osuivat ventovieraillakin seuduilla oikeaan ilman muuta kompassia kuin aurinko ja metsän merkit."

Vaeltavien oravien perässä ovat varmaan muinaisaikainkin rohkeat pyyntimiehet samoilleet vanhoja erämaankappaleita laajemmilla alueilla. Oravatalouden kaikki kiihokkeet yhdessä ovat epäilemättä voimakkaasti vaikuttaneet eräretkien ulottumiseen uusille kaukaisille tienoille, uusien erämaanomistusten valtaamiseen ja erämaanliikettä seuraavan asutuksen etenemiseen.[271]

Muinaisajan turkisrahoista olivat oravannahat yleisintä ja enin käyvää lajia. Oravannahoilla tavallisimmin maksettiin pakkoverot vieraalle ryöstäjälle ja vuosiverot vakinaiselle verottajalle. Kuuluisalla Vienan-matkallaan v. 1026 Thore Hundin mainitaan saaneen sangen paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja. V. 1222 tekemällään Vienan-retkellä norjalaiset ryöstivät suuren saaliin oravannahkoja ja sulatettua hopeaa. Norjan kuninkaan ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251 tekemän sopimuksen mukaan oli heidän yhteisellä alueellaan liikkuvien lappalaisten maksettava kummallekin verottajalle viisi oravannahkaa jouselta. V:lta 1420 olevan tiedon mukaan laskettiin hämäläisten verottajain osuus lappalaisverotukseen oravannahoittain. Nämä esimerkit ovat ajoilta ja seuduilta, joilla arvokkaampiakin turkiksia lienee ollut helposti saatavissa.[272]

Maamme kaikista osista on tietoja oravannahkojen käyttämisestä veronmaksuna. Kun esim. Hämeen vanhimman verokirjan mukaan Saarioisten sekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän veropitäjistä oli maksettava kultakin koukulta "oravannahkarahoja", niin tämä vero oli epäilemättä jäännös muinaisesta erämaa- tai metsästysverosta, jota perittiin varsinaisten maaverojen lisäksi niillä seuduilla, jotka vielä harjoittivat erämaankäyntiä. Savon koko verojärjestelmän pohjana uuden ajan alussa olleen "veronahan" (skatteskin) vanha savolainen nimitys "orava", "oravanmaa" ilmaisee, minkälaisilla nahoilla tätä veroa on lopulta suoritettu. Kun alkuperäinen turkisvero myöhemmin muuttui viljaveroksi, jäi "Oravainen" veronmaksussa käytetyn yleisen mitan nimeksi ("oravainen" eli "kolmannes" = kolmannes karpiota).

Eräkauden väkiluvun ja samalla myöskin metsämiesten ja heidän omistamiensa erämaiden luvun lisääntyessä metsästys tietenkin yhä suuremmassa määrässä kohdistui siihen riistaan, jota oli viljaimmin ja helpoimmin saatavissa. Näinpä oravannahkaverotkin kuuluvat varsinaisesti sellaiseen aikaan, jolloin kallisarvoisempien turkisten saanti jo oli käynyt harvinaisemmaksi ja jolloin metallirahaa vielä oli vähän liikkeellä. Sellainen aika näyttää olleen keskiajan keskivaiheilla ja loppupuolella.

Maataloudellisten elinkeinojen levitessä tosin eivät oravannahkaverot enää voineet säilyttää valta-asemaansa verotuksessa, mutta henkilöön kohdistuvissa veroissa ne vielä kauan pysyivät käytännössä. Niin etenkin kirkollisissa maksuissa. Uuden ajan alussa käytettiin Ylä-Satakunnassa kirkolle menevän jousirahan maksajasta nimitystä "kirkon orava" (asiakirjassakin: "kijrkon orana"). Karjalassa oli v:n 1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle "jousinahka" tai "kolmannes viljaa" ja koska tuon kolmanneksen vanha savolainen nimi on ollut "Oravainen" eli "orava", lienee Karjalan jousinahkakin ollut oravannahka. Uuden ajan alussa olivat kirkon jousirahat jo kaikkialla Etelä-Suomessa maksettavat metallirahana. Agricola v. 1542 laatimassaan vero-opastuksessa kertoo, että "ensimmäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin oravannahka kultakin jouselta, sitten jonkin aikaa myöhemmin se muutettiin rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja". Pääpiirtein asia on ollutkin niin.

Vero-olot kehittyivät eri seuduilla eri suuntiin erilaisista taloudellisista oloista riippuen. Kun lännessä oli voitu siirtyä rahamaksuun, oli idässä ollut tyydyttävä oravannahkamaksuun. Kun Suomen lounaisissa osissa vanhoja turkisveroja lunastettiin viljalla ja rahalla, niin Savossa päinvastoin uuden ajan alussa lunastettiin yleistyneitä vilja- ja rahaveroja oravannahoilla.[273]

Oravannahkojen kaupan suurin merkitys pohjoismaiden muinaisessa taloushistoriassa on todennäköisesti ollut siinä, että tämä kauppa on ollut vanhinta suurkauppaa näissä maissa. Aikoina, jolloin ryöstöretket ja kaupparetket eivät suuresti eronneet toisistaan, kuninkaat, ruhtinaat ja muut mahtimiehet yleisesti toimivat turkistavaroiden, ensi sijassa luonnollisimman suurtuotteen, oravannahkojen, tukkukauppiaina. Pohjoisen Norjan muinaisten paikallisten ylimysten mahdin tiedetään perustuneen etupäässä heidän lappalaisilta hankkimainsa turkisten kauppaan. Norjan kuninkaan käskykirjeessä v:lta 1115 sanotaan, että hänellä oli yksinoikeus ostaa kaikki turkikset Tröndelagin pohjoispuolella; tämän kuninkaan liikanimi "Gråfelden" (Harmaanahka –Oravainen) ilmaisee, minkälaisista turkiksista ensi sijassa oli kysymys. Emme erehtyne arvelussamme, että Suomenkin keskiaikaiset ylimykset, maalliset ja kirkolliset, olivat järjestään olleet oravannahkojen hankkijoita ja kauppiaita, minkä myöskin maallisten ja kirkollisten verojen historia riittävästi todistaa.[274]

Mikäli asiakirjojen perusteella voidaan arvostella, on oravanpyynnillä ja oravannahkain kaupalla Suomessa ollut muudan huippukautensa 1300-luvulla, jolloin eräskin Turussa asuva tukkukauppias v. 1391 lähetti Tallinnaan n. 10 000 kiihtelystä eli yli 400 000 kpl turkiksia, suureksi pääosaksi aivan epäilemättä oravannahkoja, joista enempi puoli oli nimenomaan "kauniita suomalaisia nahkoja" ja lopustakin suuri osa luultavasti suomalaista tavaraa. Oravannahoilla oli laatunsa, värivivahduksiensa, saantipaikkansa ja pyyntitapansa mukaan kaupassa erilaisia nimiä: ennen mainittu "gråverk" (harmaanahka), "boghaverk" (jousinahka), "klockwerk" (oik. "kloverk", kynsinahka), "kreles werk" (Karjalan nahka) jne. Vielä uuden ajan alussa kannettiin Suomen sisämaasta vuosittain kruunulle veroina suuria määriä oravannahkoja, Savonlinnan läänistä (Savolahdesta, Juvalta ja Säämingistä) puolentoistasataa kiihtelystä eli 6 000 kpl, Hämeen linnaläänistä mahdollisesti puolensataa kiihtelystä eli 2 000 kpl. Tunnetulta Pohjanmaan kauppiaalta Hannu Fordelilta ostettiin v. 1571 kruunulle yhdellä kerralla 4400 oravannahkaa. Vaikka meritse kulkeva oravannahkojen vienti uuden ajan alkupuolella jo oli suuresti vähentynyt, riitti kuitenkin v. 1605 Viipurista vietäväksi 70 280 oravannahkaa.[275]

Oravien lisääntyminen ja oravannahkojen hintojen nousu on meidän päivinämme pitkien taantumusaikojen jälkeen uudelleen tuonut äkillisiä nousuja oravanmetsästykseenkin. Niinpä oli syksyllä 1926 Kemijoen koillisten latvahaarojen varsilla liikkeellä satamäärin oravanmetsästäjiä, jotka saivat saaliikseen n. 20 000 oravaa ja retkillään elättivät itsensä ja koiransa pääasiallisesti varsinaisen pyyntinsä ohella ampumillaan metsoilla ja koppeloilla.[276]

ERÄMAAN KALASTUS

KALASTUKSEN MUINAISMAANTIEDETTÄ

Kalastus on yleismaailmallisia alkuelinkeinoja. Luonnonkansojen kalanpyydykset, joita on koottu museoihin kaikilta tahoilta maapalloa, ovat hämmästyttävän samanlaiset ja muinaistieteelliset löydöt todistavat tämän elinkeinon ikivanhuutta ja sen tapojen samanlaisuutta kaikkialla kansojen kehtoseuduilla, missä vesiä ja kaloja on ollut.

Meidän maamme laajoine merenrannikkoineen, tiheine joistoineen ja ainoalaatuisine sisävesistöineen muodostaa laajan yhtenäisen alueen, jossa kalastus aikaisempina asutuskausina on ollut asukkaiden tärkeimpiä elantokeinoja, toisin paikoin ja ajoin epäilemättä tärkeinkin, ja jossa tällä elinkeinolla kaikkina myöhempinäkin aikoina on ollut huomattava merkitys.

Kun ensimmäisten asukkaiden tullessa maahamme kalastus oli jo niin sanoaksemme valmis elinkeino ja tulokkaat varmaan tunsivat jo moniakin kalastustapoja, on kalastuksen alkuhistoriaa täällä vaikea eritellä; vasta sen myöhempiä kehitysvaiheita voidaan yksityiskohtaisemmin seurata. Muutamat huomautukset kalastuksen erikoisista edellytyksistä Suomessa saattavat kuitenkin helpottaa maamme kalastuksen alkuhistoriankin valaisua.

Kalastuksen luontaiset edellytykset Suomessa poikkeavat melkoisesti useimpien muiden maiden oloista. Ei ole tässäkään unohdettava, että Suomi on pohjoinen maa, jossa maaperän ja ilmaston karuuden vuoksi vesienkin ravitsemiskyky on yleensä vähäinen ja kalakanta sen mukaisesti heikko. Parhaat kalavedet ovat yleensä siellä, missä ympäröivä maaperä on hedelmällisin. Sellaisia hyviä kalavesiä on laajassa maassamme kyllä suhteellisesti koko paljon, samoinkuin on lukuisasti yksityisiä kalapaikkoja, joissa erityiset arvokkaat kalalajit viihtyvät, mutta ylipäänsä ei maamme luonto tälläkään alalla ole liian antelias. Suomen vähäsuolaiset meret eivät ole valtameriä eikä niissä ole sanottavasti varsinaisia merikaloja. Ainoa todellinen joukkokala merissämme on silakka, jonka vastineena suurimmissa sisävesistöissä on muikku, osittain myöskin kuore.

Kalojen vähenemistä on maassamme valitettu kaikkina aikoina, luultavasti muinaisimpinakin, ja valituksissa on täytynyt olla paljon perää. Jatkuva maankohoaminen on hiljoilleen maaduttanut kalavesiä varsinkin rannikoilla. Jääolot ovat matalissa vesissä saattaneet muodostua kaloille turmiollisiksi. Kaloja syövät petoeläimet ovat saattaneet tyhjentää pienempiä vesiä kokonaan kaloista. Kalakannan päähävittäjä on kuitenkin ollut ihminen. Leviävä viljelys ja rantojen paljastuminen on karkottanut kalat monilta ennen hyviltä kalapaikoilta. Kalastus maassamme on jo ylimuistoisista ajoista saakka ollut kaikinpuolista riistotaloutta: on pyydetty kaloja, milloin ja mistä niitä vain on helpoimmin ja enin saatu so. varsinkin kutuaikoina kutupaikoilta, ja on käytetty niin ahmivia pyydyksiä kuin mahdollista. Kiihkeä pyynti on monin paikoin hävittänyt arvokkaita kalalajeja jokivesistä sukupuuttoon; siitä kertovat esim. monet Lohi-kantaiset paikannimet seuduilla, joissa ei enää ole mitään lohia. Asiakirjallistenkin tietojen mukaan on kalastus suuresti vähentynyt tai kokonaan loppunut monissa paikoissa, missä se on ennen ollut suuressa voimassa.

Kalastuksen ja sen tuottoisuuden vähenemiseen myöhempinä aikoina on ollut yleisluontoisia väestöllisiäkin syitä. Siitä kirjoittaa P. A. Gadd (1789): "Lakkaamatta kasvavaan väkilukuun verraten kalastetaan nyt enemmän kuin ennen muinoin, minkä vuoksi ei myöskään pitäisi tuntua kummeksittavalta, etteivät järvet maassa enää ole niin kalaisia kuin vanhempina aikoina." Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että kalastajien lukumäärän lisääntyessä ja kalastuksen tyydyttäessä yhä suurempien kuluttajajoukkojen tarvetta kalastus on paikallisesti helposti voinut näyttää taantuvalta, vaikkei sen kokonaisuudessaan aina ole tarvinnut sitä olla.[277]

Toiselta puolen on yleinen perinnäinen käsitys maassamme ollut se, että kalastus on Suomessakin alkuaikoina ollut kansan pääelinkeinoja. Monissa vanhoissa historiallisissa esityksissä ja asiakirjoissa kiitellään Suomen kalarikkautta. Saman asian todistuksena voidaan pitää sitä suurta osuutta, mikä erilaatuisilla ja eri tavoin valmistetuilla kaloilla keskiajalla ja uuden ajan alussa oli väestön ruokavaliossa ja kansan suorittamissa veroissa. Vesiemme kalarikkaus ei tosin koskaan liene ollut niin ylinmääräisen suuri kuin tarinoissa ja perimätiedoissa ja vanhemmissa historiallisissa asiakirjoissakin mielellään kuvaillaan. Joka tapauksessa on kuitenkin tosiasia, että kalastus on muinaisuudessa ja vielä myöhäisinä historiallisinakin aikoina ollut harvinaisen edistävä ja myönteinen tekijä kansamme taloudellisessa ja muussakin elämässä.[278]

Erittäinkin maan asutushistoriassa kalastus on ollut mitä huomattavin tekijä. Kivikauden asuinpaikat maassamme näyttävät yleensä valiutuneen etupäässä kalastusta silmälläpitäen, ja kalastajaelämän leima on kivikauden löydöissä usein aivan hallitseva. Joskin vanhemmalla kivikaudella suuren metsäriistan pyynti olisi ollut elinkeinojen ensi sijalla, niin lopummalla kivikautta oli kalastus monilla alueilla tullut tärkeimmäksi elantokeinoksi. Kivikauden kalastajien mieluisimpia pyyntipaikkoja olivat ahtaat salmipaikat, joissa sulkukalastuksen avulla voitiin helpoimmin saada saalista, ja koskivedet, joissa pysyvillä pyydyksillä voitiin saada arvokkaimpia kaloja suurin määrin.

Sisämaan vanhimmassa suomalaisessa asutuksessa järvialueen eteläosissa on kalastuksen määräävä vaikutus niinikään selvästi havaittavissa. Luonnonoloista riippuva vesien erilainen kalaisuus, jonka syitä nykyaikana selvitellään tieteellisesti, johti muinaisaikojen asutusta kokemusperäisesti asettumaan parhaitten kalavesien äärelle. Suomen järvialueen eteläosan vesistä ovat Vanajaveden vesistö, Vesijärvi ja Saimaa siitäkin syystä keskittäneet asutusta puoleensa. Vanajanselän kuha- ja kuorerikkautta ei vuosisatojenkaan ahkera pyynti ole saanut loppumaan. Vesijärvestä kirjoitti kalastustentarkastaja menneen vuosisadan puolivälin jälkeen, että kaikki kala siellä on parempaa ja lihavampaa kuin Päijänteessä; kuuluisa Paimelan lahna hävisi Vesijärven laskujen jälkeen entisiltä kutupaikoiltaan, mutta ilmestyi myöhemmin uusille, vaikkei yhtä runsaslukuisena kuin ennen. Saimaata piti kalastuksentarkastaja kalaisimpana koko tutkimallaan alueella ja Puruvettä Saimaan vesistön parhaimpana; varsinkin Puruveden lohta pidettiin hänen mukaansa erinomaisena, minkä vuoksi siitä maksettiin parempi hintakin kuin muusta lohesta. "Vielä nykyäänkin – J. T. Järvi lausuu – voidaan havaita, että useat ehkäpä useimmat maaseudun väestökeskuksista sijaitsevat sellaisilla alueilla, joissa tai joiden läheisyydessä on 'hyviä" kalavesiä... Vesien erilainen kalaisuus on johtanut asukkaita hyville kalavesille ja samalla enimmäkseen hedelmällisimmille maalaaduille."[279]

Kalastuksesta tuli jo muinoin myöskin eräänlainen asutushistoriallinen tasoittaja sisämaan ja rannikon välillä. Ennen rannikkojen ruotsalaista asutusta oli niiden seutujen merikalastus sisämaan väestön hallussa. Kun ruotsalaisen asutuksen vakaannuttua rannikoilla merikalastuksetkin joutuivat pääosaksi sen käsiin, saivat sisämaan asukkaat korvauksen järvialueen pohjoisemmilta suurilta vesiltä, jonne kiinteä asutus myöhemmin juurtui suureksi osaksi juuri edullisen kalastuksen nojalla; yleensä on pysyvä ja liikakalastuksen jälkeen uudistuva kalakanta tarjonnut asutuksen pysyväisyydelle paljon suurempia mahdollisuuksia kuin oikukas ja muuttumiselle aina altis metsästys. Pohjois-Hämeessä on mainittu erityisesti Viitasaaren reitin kalaisuutta; Porthan luettelee (1777) ensimmäisenä Viitasaaren asukkaiden elinkeinona kalastuksen. Semminkin on Pohjois-Hämeen ja Pohjois-Savon muikunpyynti ollut laajalti kuuluisa.

Voi sanoa, että kalastus on ollut Suomessa jokapaikan elinkeino. Aikoinaan on koko Suomi muodostanut yhden laajan kalastusalueen, ollut kalataloudellinen kokonaisuus, jossa kalastus on ollut yleinen kansanelannon keino. Historiallisina aikoina ovat kuitenkin yksinomaan kalastuksella toimeentulevat asumat olleet rannikoillakin harvinaisia muualla paitsi ulkosaaristoissa; sisämaassa ovat vanhimpina aikoina olleet harvinaisia sellaiset asumat, joilla ei ole ollut osuutta kalavesiin.[280]

Toinen talouselämän ala, jossa kalastuksen edistävä vaikutus on ollut havaittavissa jo muinaisuudessa, on kauppa. Siinä suhteessa ovat erityisesti mainittavia suurten jokien arvokkaat kalalajit, lohet ja siiat, jotka jo muinaishistoriallisina aikoina näyttävät olleen tärkeitä vientitavaroita ja suuresti myötävaikuttaneen kauppapaikkojen syntymiseen ja asutuksen keskittymiseen tärkeimpien pyyntijokien, kuten Kokemäenjoen, Oulujoen, Kemijoen ja Tornionjoen suupuolelle. Myöskin kuivattu kala – "Suomen hauit" – on nähtävästi ollut maamme ikivanhoja kauppa- ja vientitavaroita. Maatalouden levitessä ja varttuessa toisaalla ja kalastuksen toisaalla tuli suolakalasta ym. kalastustuotteista tärkeä maakuntien ja seutujen välisen kaupan tavara.[281]

MUINAISIA KALASTUSTAPOJA

Muinaislöytöjen avulla on selvitetty, että Suomen asukkaat ovat jo kivikaudella tunteneet tärkeimmät kalanpyyntikeinot, jotka myöhempinäkin aikoina ovat täällä olleet käytännössä: atraimet, koukut, padot, haavit, verkot, nuotat. Seuraavassa ei ole tarpeen todistella eri pyyntitapojen ikää ja kehitystä, joita kansatieteen tutkijat ovat niin monipuolisesti valaisseet, vaan halutaan ainoastaan ikäänkuin tuonnempana esitettävien erämaan kalastusolojen kehykseksi esittää eräitä havaintoja ja piirteitä vanhoista kalastustavoista silmälläpitäen niiden vaihtelevaa merkitystä eri aikoina sekä erilaisissa luonnon ja asutuksen oloissa.[282]

Maassamme on osittain nykyaikoihin saakka säilynyt monenlaisia alkukantaisia kalastustapoja ja -välineitä, jotka osoittavat, miten tätä elinkeinoa on voitu keinokkaasti harjoittaa kaikkein puutteellisimmissakin oloissa, ja joilla varmaan on ollut hyvin suuri elannollinen merkitys alkukantaisina aikoina. Voi sanoa, että luonto itse on Suomessakin antanut havainnollista kalastusopetusta toimittamalla kalat ihmisten saataville sillä tavoin, että he ovat vaivattomasti voineet saada saaliin käsiinsä. Sellaista on ollut esim. "koskelokalastus". Sitä on ollut tarjolla silloin kun koskelot, joilla on myös kuvaava nimi "ajolintu", syksyisin ajavat kalaparvia järvien rannoille, mistä kaloja sitten on helppo saada rantapyydyksillä tai muulla tavoin. Vanajan Hattelmalan järvi l. Hierojärvi oli vanhempina aikoina tunnettu suurista vesilintuparvista, jotka ajoivat kaloja rannalle. Ulrik Rudenschöld matkakertomuksessaan v:lta 1741 kirjoittaa: "Myöskin pyydetään Lempäälässä sekä useissa Hämeen paikoissa järvien rannoilla olevilla laitteilla joukko kalaa, kun niin sanottu koskelo eli ajolintu (kåskelå, eller dret Foglen) syksyllä ajaa kalaa maalle päin."

Vielä yksinkertaisempaa on ollut kalojen nostaminen tiettyjen metsäjärvien sulapaikoilta, joihin kalat järvien jäädyttyä suurin joukoin tulevat ilmaa ottamaan. Omituisen luonnon kalastuslaitoksen mainitsee Carenius Huittisista (1759): Äetsän koskessa on rannalla kalliossa hiidenkirnu eli "pata", jonka yli vesi virtaa ja josta haavilla nostetaan "tiura" nimistä kalaa.[283]

Eräät alkukantaiset kalastustavat muistuttavat metsästystä, minkä vuoksi jotkut tapojen tutkijat pitävätkin kalastusta metsästystä nuorempana elinkeinona. Tällaisia kalastustapoja on "iskukalastukseen" kuuluva "kolkalla käynti". Sitä harjoitetaan vesien jäädyttyä ohuella kirkkaalla jäällä iskemällä kolkkanuijalla jäähän alla lepäävän kalan kuonon kohdalle. Nimi ja tapa ovat tunnetut kaikkialla maassa ("kolkkakala", "kolkkokala", "olla kolkalla", "nuijakala", "nuijamade"). Huomattava kuitenkin on, että kolkka-nimellä on tarkoitettu myöskin määrätynlaista lohen, siian ym. jokikalan nuottakalastusta. V. 1347 kiellettiin "kolkilla" (kolkwm), verkoilla ym. pyydyksillä häiritsemästä Kokemäenjoen kulkuväylää ja laillista kalastusta ja v. 1412 mainitaan jälleen tällaista kalastusta Kokemäenjoella. Kemijoella on harjoitettu samanlaista kolkkakalastusta kuin Kokemäenjoella; ensinmainitulla joella on tällaisilla nuotilla nimi "kulle" ja nuottakunnalla "kullekunta", mutta ruotsinkielisissä asiakirjoissa on kullekunnan nimi "kolkelag" (kålkelagh) so. kolkkakunta.

Vesien varsilla esiintyvät vanhat Kolkka-kantaiset paikannimet varmaan kohdistuvat kolkkakalastukseen; sellaisia nimiä on esim. Kyrönjoella (Vähänkyrön monet Kolkki nimet, Ylistaron Kolkki), Ruovedellä (Kolkinlahti), Keski-Savossa (Rantasalmella lukuisia Kolkki nimiä) jne. Padasjoella ja Tennilässä oli 1460-luvulla Kolkka, Kolkkanen nimisiä lautamiehiä.

Ikivanhoja kalastustapoja ovat myöskin ne, joissa käytetään keihäs- ja nuolimetsästystä vastaavan "pistokalastuksen" välineitä: atraimia, alkuaan nähtävästi useammasta väkäkeihäästä yhdistettyjä välineitä, joita on käytetty kalain pyytämiseen tulen valossa (tuulastukseen) tai kevätkudussa, koukkuja ja launeja, joiden käyttö on ollut monentapaista, yksinkertaisesta onkimisesta keinokkaisiin asetelmiin saakka. Kaikkia tällaisia pistovälineitä on muinoin valmistettu puusta (koivunvisasta, kuusamasta, katajasta) tai luusta.[284]

Alkukantaisimpia kalastustapoja on edelleen hangasmetsästystä muistuttava "sulku"- l. "toekalastus", johon kuuluu pääasiana kalojen kulkua estävä pysyvä patorakenne; "ennenkuin varsinaisia pyydyksiä oli olemassa, kalastettiin näet pelkästään sen (padon) avulla: kalat häädettiin tarpomalla sulkua, patoa vastaan, jossa ne seipäin lyömällä tai jollakin muulla sopivalla tavalla tapettiin" (Sirelius). Todennäköisesti on maassamme jo kivikaudella harjoitettu patokalastusta joissa. Paikallisissa tarinoissa kerrotaan kivitokeista, joita lappalaiset tai muut muinaiskansat ovat kalanpyyntiä varten rakentaneet virtojen ja salmien poikki. Patokalastukseen on sitten liitetty laitelmia, joihin pyydettävät kalat ohjautuivat.

Tavallisimpia sulkupyydyksiä ovat järvien rannoille ja jokiin rakennetut "katiskat" johteineen, jotka vieläkin ovat yleisiä suuressa osassa maata pääasiallisesti kutukalan pyyntiä varten kesäisin. Sireliuksen mukaan nykyisten hämäläisten esi-isät oppivat tuntemaan katiskan jo ennen tähän maahan tuloaan jonkun slaavilaisen kansan välityksellä; karjalaiset ovat tutustuneet tähän pyydykseen varmaan vasta hämäläisten välityksellä. Asiakirjojen nojalla voidaan todeta, että muinaiset hämäläiset ovat erityisesti suosineet tätä pyyntitapaa sekä kotivesillään että läheisillä ja etäisillä erämaillaankin. Porthanin arvelun mukaan eivät Viitasaarella muinoin kalastelleet hämäläiset näytä käyttäneen muita kalastusvälineitä kuin katiskoja, joiden jätteitä vielä oli useissa salmissa ja lahdissa, "vaikkeivät pitäjän asukkaat nyt lainkaan käytä tätä kalastustapaa" (1777).

Samaa pyyntitapaa kuin katiskat edustavat merrat ja rysät, edelliset ikivanhoja, suomalaisten kansojen jo uralilaisena aikana tuntemia, jälkimmäiset verraten myöhään idästä käsin levinnyttä lainatavaraa. Sulkupyydykset ovat entisinä aikoina olleet tavattoman suosittuja ja niitä ovat vanhojen hämäläisten kyläseutujen jokisuut ja vesivarret olleet täpötäynnänsä. Vanhemmilta historiallisilta ajoilta säilyneissä tuomiokirjoissa ovat jokien ja veneväylien kalatokeilla tukkimisesta syntyneet riidat tavallisia asioita.

Toekalastuksella on ollut suurin merkityksensä suurten jokien lohen- ja siianpyynnissä. Sen varassa on kehittynyt Kokemäenjoen suupuolen Vanhin historiallinen asutus ja talouselämä sekä Peräpohjolan suurten jokien suomalainen asutus.[285]

Mainitsematta ovat vielä haavit (liipot), verkot ja nuotat, joilla ikivanhoista ajoista saakka on harjoitettu "saartokalastusta". Koska saartokalastus on ollut sopivimpia pyyntikeinoja kalojen liikkuessa parvina ja koska näitä pyyntivälineitä on voitu laatia hyvin monimuotoisia erilaisten tarpeiden mukaan, ovat nämä pyydykset aikojen kuluessa tulleet tärkeimmiksi ja yleisimmiksi kaikista.

Tähän kuuluvista pyyntivälineistä on yksinkertaisin haavi, joka oikeastaan onkin Vain käsivarainen säkki. Suotuisissa oloissa on sen käyttö hyvin tehokas. Esimerkkinä mainittakoon, että Vanajanselän rannoilla on varmaan jo muinaisajoista saakka vuosittain heti jäidenlähdön jälkeen pyydetty tavattomat määrät kuoreita suurilla "liipuilla", joilla kalat nostetaan rantakivien välistä tai pienten rannalta ulospäin ladottujen kivipatojen vierestä. Näin saatuja kuoreita on auringossa kuivattuina käytetty särpimenä monessa ympäristöpitäjässä.

Nuottapyydyksiä on ollut monenmuotoisia ja -nimisiä. Ara, arra, arri on ollut eräs muinaisaikainen nuotta, josta kuitenkin on vain puutteellisia tietoja. Rymättylän ja Luonnonmaan tienoilla on osanuotasta eli osallisnuotasta käytetty nimitystä "arranuotta". Lokalahdella on tiheällä nuotalla ollut nimi "arri"; Varsinais-Suomessa arri on merkinnyt myös kevätnuottaa. Jotakin muinaishistoriallista merkitystä saattaa olla sillä seikalla, että ara ja arra esiintyvät paikannimissä pääasiallisesti Vain vanhoilla hämäläisillä alueilla: Arajärvi ja Arakoski Pälkäneellä, Arajoki ja Arajärvet Vesilahdella, Arrajoki ja Arrankorpi Lammilla, Arrakoski Padasjoella, Arrajoki ja Arrajärvi Nastolassa. Kokemäenjoen Arantilankoski on vanhastaan tunnettu koskiverkkopaikka.

Ikivanhoja nuottapyydyksiä hämäläisillä alueilla lienee ollut myöskin otava, joka sana esiintyy Tammerkosken Otavalan, Näsijärven Otavasaaren, Mikkelin pitäjän asuman Otavan ja Säämingin Otavaniemen kylän nimissä. Varsinais-Suomessa on eräs maskulaisten vanha kalastusalue Merimaskun puolella nimeltään Otava.

Aineksia verkkoihin ja nuottiin on muinoin saatu metsästä. Pehmitetystä niinestä ei ole ainoastaan valmistettu kalastuksessa tarvittavia köysiä, vaan mertoja ja nuottiakin. Vuoksessa tehdyssä kivikautisessa maamme ja koko maanosamme vanhimmassa nuottalöydössä oli nuotta niinestä sidottu. Vielä uuden ajan alussa käytettiin Hämeen linnan kalastuksilla niininuottia (bastnotar) ja itse Turun linnassakin olivat nuottaköydet niinisiä. Tyrvännössä Vanajanselällä oli 1760-luvulla kuoreen kutuaikana keväisin käytännössä pieniä ja matalia, niinestä kudottuja tai sidottuja nuottia, ja samoina aikoina kertoo Herkepaeus, että Hauholla pyydettiin keväisin jääahvenia niinestä tehdyillä ja pajunvitsoista kudotuilla merroilla. Mutta hamppu- ja pellavalangoistakin on kalanpyydyksiä kudottu siitä pitäin kuin sellaisia lankoja on kehrätty. Verkkokalastuksen pitkäaikaista kehitystä ja suurta merkitystä ilmaisevat eri seuduilla ja eri tarkoituksiin käytettyjen verkkojen monet muodot ja monet nimet, joiden joukossa on suomalais-ugrilaiselta ajalta periytyneitäkin.[286]

Muinaisen kalatalouden tärkeimpiä kysymyksiä on ollut myöskin kalojen maustaminen ja säilytys. Muinaishistoriallisina aikoina ei maassamme liene ainakaan yleisemmin ollut käytettävissä suolaa. Paulaharju tietää kertoa, että Kainuun lappalaiset ovat suolan puutteessa maustaneet kalojaan koivun- ja haavantuhkalla. Kalaa on muuten syöty muinaisaikoina paljon raakanakin tai hapatettuna. Niinpä oli uuden ajan alussa Savonlinnan läänissä verokuntamiesten toimitettava nimismiehille muiden kalaverojen muassa myöskin hapankalaa (surfisk).

Ikivanha ja yleinen on Suomessakin ollut tapa kuivata kalat suolaamatta, mikä tapa on paikoin vieläkin käytännössä. Kuivatut kalat olivat uuden ajan alussa yleistä kauppa- ja verotavaraa maassamme; tavallisin oli kuivattu hauki (torr gädda), mutta myös kuivattua säynävää ym. kuivattuja kaloja mainitaan usein. Tapa oli täydessä voimassa vielä 1700-luvun alkupuolella; niinpä Limnellin Hämeen maakuntakertomuksessa sanotaan: "Hyvin tunnettuja ovat hämäläisten kuivatut hauet, joita talvella tulee Turkuun", ja Rudenschöld sanoo Pohjois-Hämeen kalastuksesta kertoessaan (1738) lyhyesti: "Hauet kuivataan suolaamatta... ja myydään sitten."

Vanha kalan säilyttämistäpä on myöskin ollut pantioiminen. Porthan kertoo (1777) viitasaarelaisten valmistavan suolan puutteessa "pantiokalaa" (Pandio-kala): "syksyllä viimeksi pyydettyjä muikkuja he näet perattuina sullovat eräänlaisiin liisteistä valmistettuihin astioihin, joihin pannaan päälle paino ja joita säilytetään kylmässä huoneessa; tämän kalan annetaan jäätyä, ja sitten talvella siitä otetaan tarpeen mukaan kalaa, huuhdotaan ja keitetään velliksi... Kun syksy on leuto ja pitkä, ei voi olla käymättä niin, että suuri osa pilaantuu ja on sangen epäterveellistä käytettäväksi." Tapa on ollut vanha ja levinnyt. Jäädytettyä pantiokalaa varmaan tarkoittaa Savonlinnan läänin vanhaan ruokaruotsi-veroon kuulunut "jäätynyt kala" (frusin fisk, v. 1543).[287]

YHTEISET KALAVEDET JA YHTEISKALASTUS

Alkukantaisimpien pyyntielinkeinojen yleisistä edellytyksistä määräävimpiä ovat olleet luonnonolot ja pyyntimenetelmät. Sellainen seikka kuin pyyntialueen omistus on ollut alkuaan toissijaisia kysymyksiä; omistuksen on katsottu johtuneen pyynnin vaatimuksesta eikä pyynnin alueen omistuksesta. Niin erityisesti kalastuksessa. Kalavedet ovat saaneet omistusmuotonsa alkuaan luonnonolojen ja pyyntitapojen mukaisesti ja niiden vaihtelevaisuuden vuoksi esiintyy jo muinaisuudessa kalavesienkin omistuksessa erilaisuutta, joka ei mahdu samaan alkumuottiin. Täysin yksityinen kalavesien omistus, joka rantavedellä, pienillä järvillä ja ylipäänsä pikkuvesistöillä on niin luonnollinen ja joka muinaisilla erämailla kehittyi ominaisella tavallaan, yhteiseen asuinpaikkaan ja suvun perintöön sekä varsinkin suurempiin vesiin hyvin soveltuva kyläkunnallinen yhteisomistus, laajempien yhdyskuntien kaukaiset yhteisvedet ja vihdoin merenselkien 'ei kenenkään' alueet ovat luultavasti kaikki niin Vanhoja omistusmuotoja, ettei niiden itsenäisestä alkuperästä ja ikäjärjestyksestä maksa vaivaa väitellä. Sekä yksityistä että yhteistä kalaveden omistusta voidaan pitää yhtä alkuperäisinä, mutta molemmat voivat myös olla toisasteisia omistusmuotoja, koska yhteisomistuksesta on usein jaon kautta kehittynyt yksityisomistusta, yksityisomistuksesta taas omistajien luvun luonnollisen kasvamisen kautta yhteisomistusta.

Suomenlahden itäosa "Karjalanpohjineen" on muinaishistoriallisina aikoina selvästi ollut 'ei kenenkään vettä' tai ehkä paremmin koko karjalaisen heimon yhteistä kalastusaluetta. Tämä näkyy siitä, että vielä uuden ajan alussa itäisen Suomenlahden kalastukset olivat laajojen alueiden yhteiset ja että kaukaisten sisämaanpitäjien asukkaat saivat kalastaa meripitäjien rantavesillä. Niinpä Lappeen talonpojilla oli oikeus kalastella Vehkalahden ja Virolahden vesillä. Viipurinlahden Makslahdella kävi samaan aikaan hailinpyynnissä 'maamiehiä' Viipurin, Kauskilan (Lappeen), Taipaleen ja Jääsken pitäjistä. Kun siten Makslahden vesille tuli kalamiehiä Viipurin Karjalan kaikista kihlakunnista, oli tämä kalavesi alkuaan varmaan koko Viipurin Karjalan yhteinen ja oli käytännössä ennenkuin historiallisia kihlakuntia oli olemassakaan, sillä kihlakuntajaon voimaantultua ei enää voitu toisesta kihlakunnasta tunkeutua toisen kihlakunnan alueelle kalastelemaan. Mutta Suomenlahden kalastukset eivät muinoin ole olleet ainoastaan Viipurin Karjalan, vaan Käkisalmenkin Karjalan asukkaiden käytettäviä. Pähkinäsaaren rauhanteossa v. 1323 näet pidätettiin Novgorodin valtaan jääneille Käkisalmen karjalaisille kalastusoikeuksia Viipurinlahden seuduilla, puolet kussakin luetellussa kalastuspaikassa, mikä merkitsi tietenkin sitä, että toinen puoli jäi Viipurin Karjalan asukkaille ja että siis kalastusoikeus kokonaisuudessaan oli alkuaan Karjalan jakamattoman heimon yhteinen. Vielä Kustaa Vaasan aikana saivat 'ryssät' so. Käkisalmen karjalaiset tulla Viipurinlahdelle ja "Itärannalle" harjoittamaan koukkukalastusta. Ruotsin vallan juurruttua Karjalaan joutuivat heimokautiset kalavedet kruunun haltuun, joka kantoi veroa niiden käyttämisestä.[288]

Selviä jälkiä yhteisistä heimokautisista kalavesistä on havaittavissa sisämaassakin. Savonlinnan läänissä kannettiin uuden ajan alussa haukiveroa "eräästä salmesta, jossa joka mies kalastaa". Valitettavasti ei ole mainittu, missä oli tämä 'Salmi', jossa joka mies kävi kalassa, mutta koko linnaläänin yhteinen se kaiketi oli, koska läänin kaikki kaksikymmentä verokantaa sitä käyttivät. Yhteistä kalavettä Savossa oli myös Puruvesi, jossa esim. v. 1543 kävi Savonlinnan läänin asukkaita kalastamassa yhteensä 421 verotetulla nuotalla. Mutta Puruveden kalastuksessa olivat vanhastaan osallisia myöskin Lappeen talolliset ja yleensä Viipurin linnaläänin talonpojat. Nämä Ruotsin Karjalan ja Savon yhteiset kalastusoikeudet olivat varmaan kotoisin niiltä ajoin, jolloin Savon ja Karjalan asukkaat vielä kuuluivat samaan jakamattomaan heimoon.[289]

Vastaavanlaisia oloja voidaan todeta muinoin vallinneen läntisemmässäkin Suomessa. Todennäköisesti heimoaikaista alkuperää olivat ne kalastukset, joita paikannimistä päättäen ja kirjallistenkin tietojen nojalla muinoin oli hämäläisillä Uudenmaan rannikoilla sekä Etelä-Pohjanmaan sisämaan asukkailla Merenkurkussa. Niinpä, kuten ennen on osoitettu, lukuisiin Häme- ja Tavast-kantaisiin ja moniin muihinkin paikannimiin Uudenmaan meriseuduilla epäilemättä sisältyy muistoja sisämaan hämäläisten yhteisistä kalavesistä Suomenlahdella. Kun v. 1347 Hattulan pitäjän miehiä mainitaan riitapuolina Helsingin-Sipoon seutujen merikalastusasioissa ja kun Hämeen varhaimmassa verokirjassa kerrotaan, että "Vagte saari", jolla todennäköisesti tarkoitetaan kymen suun lähellä olevaa suurta saarta, on "kalastuksineen" muinoin kuulunut Hämeen linnalääniin, niin epäilemättä nämä kalavesisuhteet ovat käsitettävät samanluontoisiksi kuin muinaiset kalastusolot Suomenlahden itäosassa, ts. hämäläisen heimon muinaisten yhteisten kalastusoikeuksien jäänteiksi. Samanlainen alkuperä kaiketi on alkuaan ollut myöskin Ylisen Satakunnan vanhoilla kalastusoikeuksilla Satakunnan rannikoilla, Etelä-Pohjanmaan kyröläisten kalastuksilla Merenkurkussa ja pohjoishämäläisten kalastuksilla Perämerellä.

Lounais-Suomenkin meriseuduilla on säilynyt eräitä alkuperäisen heimon tai maakunnan omistuksen todennäköisiä jätteitä. Merikalastusriidoissa Lounais-Suomessa vanhempina aikoina oli tapana nojautua Sten Sturen V. 1488 antamaan tuomioon, jonka mukaan kalastus merellä oli vapaa paitsi rannan lähellä. Turun maanoikeudessa v. 1480 määrättiin raja erottamaan Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen kalavesiä Airiston selällä ja tuomittiin tilallisille kullekin kalastusoikeus oman pelto- ja niittymaansa alla, mutta jätettiin silakanpyynti kivirannoilla ja metsäisten saarten vieressä muutamin rajoituksin yhteiseksi kummassakin laamannikunnassa, mikä järjestys mainittiin säädetyksi jo Maunu-kuninkaan ja Arvi Kustaanpojan aikana so. 1300-luvun jälkipuolella. Kaikkialla merenrannikoilla on kansa vuosisatojen halki pitänyt sitkeästi kiinni merikalastusoikeuksistaan, apajista, joissa oli perinnäisesti totuttu nuottaa vetämään, ja niiden "yhteissaarien" vapaasta käytöstä, joiden vieressä enimmät apajat sijaitsivat ja joiden käyttäminen oli kalamiehille muutenkin välttämätön. Lounaisen Suomen vanhojen asutusseutujen merikalastusalueet tulivat jo muinoin jaetuiksi vanhojen pitäjien kesken niin, että kullakin pitäjällä oli omat "pitäjänsaarensa" ja apajansa, joita ainoastaan oman pitäjän asukkaat saivat vapaasti käyttää, mutta tällainen pitäjän isännyys ei näytä aina ulottuneen uloimmille kalapaikoille saakka.[290]

Suuremmassa tai vähemmässä määrässä vapaita kalavesiä ja kalastuspaikkoja on siten maassamme ollut ylimuistoisista ajoista saakka. Nykyisenkin lain mukaan on jokaisella maan asukkaalla Vapaa pyyntioikeus meressä ulkopuolella kylärajan, ts. ulkopuolella puolen kilometrin matkan kahden metrin rantasyvyydestä lukien keskivedenkorkeuden aikana.

Suurten yhteiskalastusten rinnalla on vanhempina historiallisina aikoina maamme kaikilla vesistöseuduilla ollut pienempiä paikallisia, pitäjäryhmien tai pitäjien, verokuntien ja jakokuntien yhteisiä kalavesiä. Keskiajalla kalastivat Maskun, Nousiaisten ja Lemun pitäjäläiset Maskunlahden yhteisvedellä (almem. ingionum, 1451). Kalannin (Uudenkirkon T. l.) pitäjän yhteisvettä mainitaan 1300-luvulla. Vanhasta "Vehmaan pitäjän yhteisvedestä", joka oli osa monen pitäjän yhteisvedestä, puhutaan v. 1637. Kokemäenjoessa ovat Harjavallan Vinnaisten kosken tokeet olleet pitäjän yhteiset. Sipoon pitäjällä on entisinä aikoina ollut suuri joukko yhteissaaria, joilla tietenkin on ollut vain kalastusarvoa. Tällaiset pitäjän yhteisvedet näyttävät vanhoina aikoina olleen varsin yleisiä Suomen rannikoilla. Toisenlaatuisia pitäjän yhteisvesiä on ollut sisämaassa, missä kaikki pitäjän piirissä olevat kalavedet on katsottu pitäjän kaikkien tilojen yhteisiksi; tällaisen epäilemättä sangen alkukantaisen tavan mainitaan vielä menneen vuosisadan lopulla olleen vallalla esim. Kerimäen, Kiihtelysvaaran, Polvijärven ja Kaavin pitäjissä.[291]

Vanhojen verokuntien omistamista yhteisvesistä on edustava esimerkki uuden ajan alulta Vehkalahdella ollut kalastuskunta, johon kuului koko Neuvottoman verokunta kuusine kylineen. Länsi-Suomessa oli samaan aikaan Kiikoisjärven kalavesi erään Tyrvään pitäjän verokunnan yhteinen.

Muunlaisten monikyläisten yhdyskuntien yhteisiä kalavesiä oli uuden ajan alkupuolella kaikkialla Viipurin Karjalan meri- ja muilla vesiseuduilla ja muuallakin maassamme ne olivat aivan tavallisia. Muutamat esimerkit Päijänteen vesiltä riittänevät. Hollolan Vesijärven Vaanian kalaveden osakkaita olivat v:n 1474 tuomion mukaan Kutajoen, Hillilän, Kurhilan ja Asikkalan kylät ja niiden oikeudenomistajat. Vielä 1600-luvulla tuomittiin Asikkalan veropitäjän Vesivehmaan ja Muikkulan kylät oikeutetuiksi Vesijärven kalastukseen Hollolan Paimelan kylän kanssa, vaikkeivät mainitut Asikkalan kylät sijainneet Vesijärven rannalla. Näiden omistusolojen vanhuutta osoittaa se, että ne olivat veropitäjäjaoista riippumattomia. Padasjoen Osoilan ja Jokioisten kylien yhteiset sisäjärvet tuomittiin v. 1649 jaettaviksi; samana vuonna todistettiin Kuhmoisten Tehin, Ruolahden ja Suurjärven kylien jo alustaan asti yhdessä kalastaneen niin sisäjärvillä kuin erä- ja muilla vesillä ja tuomittiin kylät edelleenkin pitämään kalavedet yhteisinä, vaikka metsät olikin jo jaettu. Suur-Sysmän Havumäen ja Leivonmäen kylien välillä käytiin rajat v. 1653, mutta yhteisiksi jätettiin vielä "Rutajärvi ja muut heidän eräsijansa ja kalavetensä". Sysmän Vanjärven kylillä, Koivistolla ja Taipaleella, oli Hirvijärvessä yhteinen kalavesi, joka v. 1558 tuomittiin puoleksi kummallekin; vielä v. 1650 tuomittiin Sysmän Liikoilan ja Luhangan Tammijärven kalavesi yhteiseksi.

Tämäntapaisista yhteisomistustavoista ja asutusolojen kehityksestä johtui, että järvettömien syrjäseutujen kylillä ja taloilla saattoi olla kalastusoikeuksia niistä erillään olevissa päävesissä. Asikkalan Muikkulan ja Vesivehmaan tapaus jo ylempänä mainittiin. Orihvedellä oli pari miespolvea sitten Onnistaipaleen taloilla Enonselässä kalavesi ja Iso Vuohisaari yhteismaana, jonne kukin sai rakentaa oman kalamajansa ja nuottatalaansa saaren metsästä.[292]

Kalavesien yhteisomistuksella on ollut perustuksia luonnonoloissa, sillä vesialueita, joiden kalastusarvo on epätasainen, ei ole voitu jakaa yksityisille omistajille niinkuin peltoja ja metsäsarkoja. Senvuoksi on vanha oikeussääntö ollut se, ettei maanjako koske yhteisiä kalavesiä, ja vielä nytkin kuuluvat sisävesissä ja kylärajan sisäpuolella merenrannikolla olevat pyynti- ja vesioikeudet lain mukaan tiloille yhteisesti kylä- ja jakokunnittain. Vanhoissa laeissa sanottiin kuitenkin, että "ranta kuuluu maalle ja apaja kuuluu rannalle", jossa säännöksessä siis yksityinen kalaveden omistus oli rajoitetussa muodossa tunnustettu.[293]

Mutta yhteiset kalavedet tarjosivat omistuskunnalleen vain kalastusoikeuksia. Eri asia oli, miten näitä oikeuksia todellisuudessa käytettiin. Kalastus on monista tietyistä syistä aivan erikoisen sopiva yhteistoiminnan kohteeksi; varsinkin on joukkokalan kuten silakan ja muikun sekä koskikalojen pyynti edellyttänyt useampien pyyntimiesten järjestettyä yhteistyötä ja yhteisiä pyyntivarustuksia, joita entisaikoina yksityiset miehet eivät tavallisesti kyenneet saamaan toimeen omin voiminsa. Sellaista yhteistä kalastusta ovat samalla tavoin kuin metsästystäkin muinaisimpina aikoina varmaan harjoittaneet sukukunnat tai kyläsuvut yms. veriheimolliset yhdyskunnat. Kyläomistuksen kehityttyä pitemmälle voi yhteiskalastuksen ajatella tapahtuneen samalla pohjalla, jonka mukaan muitakin oikeuksia omistuskunnassa käytettiin, siis kylien ja talojen veroluvun perusteella. Kun se taas käytännöllisistä syistä lienee harvoin käynyt päinsä ilman erikoisjärjestelyjä, muodostui kalastus aikojen mukana erilliseksi, omaperäiseksi, muusta taloudesta riippumattomaksi elinkeinonhaaraksi. Pyyntipaikkojen käyttämisestä syntyi monenlaisia sopimuksia. Kalastukselle saattoi ilmestyä kaikenkaltaisia esteitä. Toisinaan saattoi kalastukseen oikeutetulta puuttua tarpeellisia kalastusvälineitä. Päinvastaisiakin tilanteita saattoi syntyä: kun v. 1552 Tuuloksen Pohjoisten, Syrjäntaan, Teuroisten, Sydänmaan ja Rakkolan kylien miehet joutuivat sakkoihin siitä, että olivat vetäneet nuottaa Harvialan–Lepaan kartanoille kuuluvassa metsäjärvessä, niin näillä maakylillä nähtävästi oli suuri nuottaveden puute, vaikka nuotta oli.[294]

Tästä nähdään, että kalastuksen täytyi aikaa myöten ja asutuksen kehittyessä itse asiain luonnosta yhä enenevässä määrässä joutua vapaan yhteistoiminnan varaan. Siitä oli hyötyä sekä niille, joilla oli omia kalavesiä, että niille, joilla sellaisia ei ollut. Kalastuksen aikaisimmillakaan asteilla tuskin on ollut esteitä vapaiden yhdyskuntien toiminnalle tällä alalla. Aikaa voittaen vapaa yhteistoiminta kalastuksessa varmaan sai yhä tärkeämmän aseman. Ratkaisevimmin siihen vaikuttivat kalavesien omistussuhteiden ohella kalastusvälineiden hankkiminen ja ylläpitäminen.

Asiakirjat eivät anna tietoa Karjalan ja Savon heimokuntaisilla vesillä vielä uuden ajan alussa kalastelleiden vene- ja nuottakuntien luonteesta, olivatko ne alkuaan sidottujen yhdyskuntien, kuten sukujen, perheiden, kylien, talojen, vaiko vapaiden mieskuntien tai osakkaiden ("yhtiöiden", "seurain") yhdyskunnallisia yrityksiä. Mutta kun ei ole kernaasti ajateltavissa, että kullakin sisämaan perheellä tai talolla tai edes suvulla tai kylällä olisi ollut omat säännölliset laitoksensa veneineen ja nuottineen pitkiä kalastusretkiä varten, on luultavaa, että puheenaolevaa kalastusta harjoittivat ainakin osaksi elleivät pääasiallisesti vapaat venekunniksi tai nuottakunniksi järjestyneet yhdyskunnat, so. että tuo ikivanha heimokunnallinen kalastus oli osuuskunnallista laatua. Joka tapauksessa tarjosivat kalavesien omistussuhteet siihen mahdollisuuksia. Näin etenkin erämaiden kalastuksilla, jotka eräkauden lopulla varsinkin Ylä-Satakunnan erämailla huomattavaksi osaksi olivat kahden tai useamman erämaankävijän yhteiset. Merikalastusta itäisellä Suomenlahdella uuden ajan alussa harjoittivat säännöllisesti määrätynsuuruiset venekunnat.

Valaisevin kuva entisten aikojen kalastajien vapaasta yhteistoiminnasta ja sen kehityksestä saadaan tarkastamalla vanhojen nuottakuntien oloja. Nuottakuntia on muinoin ollut kahta laatua, joista toista voisi sanoa sidotuksi, toista vapaaksi; edellisessä laadussa nuottaa pidettiin ikäänkuin kiinteimistönä, jälkimmäisessä irtaimistona. Edellinen järjestelmä on syntynyt ja kehittynyt maanomistuksen yhteydessä. Moneen kantataloon kuului muinoin nuotta. Kun talo jakaantui, osittui nuottaoikeuskin, vaikka nuotan käyttäminen tavallisesti edelleenkin pysyi osakkaiden yhteisenä. Tällaisen nuottaosuuden perivät useimmiten ne, joille talonosakin kuului. Aina ei kehitys kuitenkaan ollut näin säännöllinen: joku nuottaosuus saattoi joutua talosta erilleenkin, ja toiselta puolen taas saattoi talolle, esim. emännän mukana, tulla osa jostakin vieraasta nuotasta. On merkitty Savosta tapaus, että talon perikunnan jaettavaksi tuli 1 1/2 taloa ja sille kuuluva 1/6 nuottaa.

Merenrannikoilla kalastus yhteisillä apajilla kehitti jo vanhoina aikoina suuria nuottakuntia. Eurajoella tuomittiin v. 1551 "niinkuin ennenkin" kaksi verokuntaa pitämään yhteisesti kaksi talvinuottaa eikä useampia ja Luvian verokunta myöskin kaksi nuottaa ja yhden nuotan Kuivalahdessa "ja pienet nuotat on jätettävä pois". Tässä tapauksessa on selvästi nähtävissä maanomistuksen ja verotuksen vaikutus kalastuskunnan muodostumiseen.

Toisessa järjestelmässä taas oli nuotta alunperin mieskohtaista irtainta omaisuutta, jolla ei ollut mitään kiinteää yhteyttä talokiinteimistöjen ja kalavesiomistusten kanssa. Tällaiset vapaat nuottakunnat ovat varmaan alkuaan olleet käytännössä heimon yhteisillä kalavesillä ja muilla suurilla yhteisvesillä. Kiinteät nuottakunnat olivat talojen ja talollisten nuottakuntia; vapaat nuottakunnat olivat muinaisten heimomiesten ja heidän jälkeläistensä, retkeilevien kalamiesten, nuottakuntia. Senpä vuoksi vapaita nuottakuntia tavataan kauimmin sellaisilla seuduilla, missä kalavedet sitkeimmin säilyivät yhteisinä, jakamattomina tai yksityisten tai yhtiöiden vapaan valtauksen alaisina. Sellaisina pysyivät kauimmin Perä-Pohjolan kalavedet. Tämän mukaisesti oli vielä Ruotsin vallan lopulla Kuusamon perillä nuottien ja nuottaosien yksityisomistus aivan yleistä, päättäen niistä lukuisista tapauksista, jolloin naimisiin meneville tyttärille annettiin myötäjäisiksi muun irtaimen mukana nuotan kappaleita.

Alkuperänsä erilaisuudesta huolimatta on nuottakuntien sisäinen toiminta entisinä aikoina aina ollut yleensä samanlainen. Vapaat nuottakunnat ovat alkuaan varmaan olleet sellaisia henkilöllisiä työosuuskuntia kuin muinaisten erämiesten kumppanuuskunnat. Mutta nuottakunnissa on jo varhain ollut vaikuttamassa myöskin kapitalistinen tekijä. Todennäköisesti on nimittäin nuotan saalis usein, ehkäpä useimmiten, ollut jaettava nuotan osuuksien mukaan ja nuotanvetäminen toimitettu palkatulla väellä. Nuottaosuus on siten saanut pääomasijoituksen luonteen ja koko nuottayritys tullut osakeyhtiön tapaiseksi.

Yhteiskunnallisesti kiintoisa on ollut vanhojen nuottakuntien johdon ja työn järjestäminen. Suuremmilla nuotilla piti olla valittu päämies. Sisävesilläkin on ollut sellaisia "nuottakuninkaita". V. 1601 määrättiin Pälkäneen käräjillä nuottakuninkaat Sappeen, Isonlahden, Iloilan ja Keijon nuottiin. Kun suuria joukkoja kalamiehiä eri tahoilta kokoontui määrättyihin leiripaikkoihin meren ulkosaaristoissa, pidettiin siellä erityisiä kalastajien käräjiä. Sellaisista 1500-luvulla pidetyistä kalamiesten käräjistä on säilynyt tuomiokirjojen katkelmia ja sakkoluetteloja.[295]

ERÄMAIDEN KALAVEROT

Kaloilla on meidän maassamme väestön elannossa aina ollut erinomaisen tärkeä sija, ja kuivatut hauet sekä arvokkaat kalalajit ja tuotteet, kuten lohet ja siiat, olivat vanhoina aikoina huomattavia kauppatavaroita, vaikkeivät ne turkiskauden ulkomaankaupassa liene voineetkaan kilpailla turkistavaroiden kanssa. Vanhimpina historiallisina aikoina oli Turun piispalla hallussaan huomattavia merikalastuksia sekä lohen- ja siianpyyntipaikkoja suurissa joissa. Kruununkin taloudessa oli linnojen omalla kalastuksella merkitystä. Ilman muuta on ymmärrettävää, että silloisissa oloissa kalastus oli myöskin tärkeä verolähde niin hengellisille kuin maallisillekin verottajille ja että kalaveroilla on ollut suuri vaikutus kalastusoloihin Sisä-Suomen erämailla.

Katolisen kirkon ensi ajoilta alkaen maassamme tuli maksettavaksi kirkolle kymmenyksiä kalastuksestakin. Kymmenykset tai niitä vastaavat kalaverot tulivat aluksi piispalle, mutta ajan tullen hän luovutti osan niistä paikallisille kirkkoherroille. Kemissä oli keskiajan lopulla voimassa sellainen järjestys, että kevään ja syksyn kalakymmenyksistä meni puolet kirkkoherralle ja puolet piispalle. Mutta sen lisäksi sai piispa kaikki lohi- ja kuivattujen haukien kymmenykset ja papille oli jokaisen ruokalisäverollisen (quilibet matscotancium) maksettava pappilaveroa (maanpoli) leiviskä kapahaukia tai neljä aurtuaa. Samaan aikaan "Kyrön oikeudessa", jota noudatettiin Ylä-Satakunnan pitäjissä ja jonkatapaiset säännökset olivat voimassa muuallakin hämäläisillä alueilla, oli niiden, jotka lähtivät kalaan (erämaalle), maksettava papille syksyllä leiviskä tuoretta kalaa, minkä lisäksi Hämeessä (ja Ylä-Satakunnassa) maksettiin pappilaveroa (taloywero) puolen leiviskää (kuivia) haukia, arvatenkin jokaiselta koukulta. Uuden ajan alulta on näistä suurimmaksi osaksi kruunulle siirtyneistä veroista tarkempia tietoja. V. 1543 kannettiin Ylä-Satakunnan pitäjissä jokaiselta talolliselta puolen leiviskää kalaa tai äyri rahaa. V. 1571 annetaan tästä Ylä-Satakunnan kirkollisesta kalaverosta seuraavanlainen selitys: "Vielä suoritetaan miesluvun mukaan (effter Mantalet) main. 5 pitäjässä ja Orihveden kappelissa jokaiselta mieheltä, jotka viljelevät kalastusta erämaassa, kuivaa kalaa 1/2 leiv., vaikkeivät olekaan (ennen) kalassa käyneet eivätkä mitään kuivaa kalaa maksaneet, ja niiltä, jotka eivät viljele kalastusta, rahaa 1 äyri..."

Samaan suuntaan käyvät tiedot uuden ajan alulta papin kalaveroista varsinaisen Kanta-Hämeenkin pitäjissä. Niinpä oli Pälkäneellä v. 1552 maksettava papille "kuivaa kalaa l/2 leiv. jokaiselta savulta, jolla on kalamiehiä ulkona erämaassa keväällä, mutta ne savut, joilla ei ole mitään kalamiehiä eli erämiehiä, ne maksavat 1 äyrin rahaa, lukuunottamatta niitä savuja, joilla on sopimusvero..."

Siltä ei piispakaan jäänyt osattomaksi hämäläisten erämaiden kalaveroista. Jokaisen erämaan kalamiehen tuli suorittaa piispalle viisi naulaa (kuivattuja) haukia. Se oli omalaatuinen vero. Kiireisinä pyyntiaikoina eivät erämaan kalamiehet joutaneet sapatinvietosta huolehtimaan, ja ajan tavan mukaan tuli heidän lunastaa kirkolta oikeus pyhäpäiväkalastukseen. Sääksmäen kihlakunnassa maksettiin piispalle "pyhäpäivätyöstä" haukia viisi naulaa jokaiselta erämaankalastajalta. Vielä selvemmin selitetään tätä veroa eräässä Hollolan kihlakunnan verokirjassa v:lta 1550. Siinä sanotaan: "Vielä maksetaan viidestä allamainitusta pitäjästä piispan sopimushaukia, jotka muinoin oli myönnetty piispalle pyhäpäivän rikkomisesta, niin että kalastajat saivat luvan kalastaa pyhäpäivinä; ensinnäkin Hauhon pitäjästä 12 leiviskää haukia, Padasjoelta, Jämsästä ja Sysmästä 12 leiviskää kustakin ja Iitistä kaksi leiviskää haukia, yhteensä 2 1/2 kippuntaa haukia." Samanlainen pyhäpäivävero on ollut tunnettu myös Kemissä piispan kapahaukikymmenyksien muodossa. Kun papille suoritettavan yleisen kalaveron jälkiä on havaittavissa Viipurin Karjalassakin, on tämä verotustapa ja sen edellyttämä erämaankalastus kerran ollut vallalla kaikkialla sisämaan hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla.[296]

Vanhojen aikojen kirkollisia kalaveroja huomattavammat olivat myöhemmin maalliset kalaverot. Hämäläisen sisämaan vanhimpia veroja olivat käräjäverot, joita maksettiin kunkin veropitäjän kesä- ja talvikäräjille kokoontuneiden kruunun herrojen ja linnaväen ylläpitämiseksi. Tähän käräjäkestitykseen kuuluivat tärkeänä osana kalat. Päijänteen Hämeessä kutsuttiin 1400-luvulla kesäkäräjiä usein "kalakäräjiksi" (fisketing) epäilemättä siitä syystä, että kestitys silloin suoritettiin suureksi osaksi kaloilla ja että kalaveroja silloin maksettiin. Alkuaikoina oli jokaisen miehen eli 'jousen' otettava osaa käräjäkestitykseen tarvittavaan kalanpyyntiin. Vielä uuden ajan alussa valitettiin Savosta, että käräjiä varten piti talonpoikien tuoda tuoretta kalaa aivan loputtomasti. Hämeessä tämä vero jo varhain järjestyi määrätynlaiseksi kalaveroksi siten, että jokaisen jousen tuli vuosittain suorittaa kolme naulaa "käräjäkalaa" eli "ruokakalaa". Uuden ajan alussa tätä veroa maksoivat kaloina ainoastaan ne Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan pitäjät, jotka harjoittivat erämaataloutta; kuitenkin karttui kruunulle näitä kaloja Hämeen linnaläänistä v. 1541 vielä yli 23 kippuntaa. Satakunnassa maksettiin veropitäjän nimismiehelle miesluvun mukaan käräjäkestitystä eli nimismiehen kinkeriä varten käräjäkaloja (tingsfisk, Tingz matfisk). Varmaan nämäkin kalat lähtivät pääosaksi erämaan vesistä. Kokemäenjoen suupuolella suoritettiin käräjien pitämistä varten suolasiikaa (Salth tingz Sijk).

Hämeen vanhimpiin veroihin on kuulunut myöskin linnaväen säännöllisillä kiertomatkoilla verokunnissa kulutettu kinkerivero, "ruokaruotsi". Siihenkin kuului kaloja, ns. "verokuntamiehen kalaa", jota verokunnan oli tuotava ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen "reellinen" (bolmansfiske, i sleda), varmaan talvikestitykseen kuuluva, ehkä Pohjois-Hämeen kalapantiota vastaava kalakuorma. Sitäkin kuitenkin suorittivat eräkauden lopulla luonnonantimin enää ne Hämeen pohjoispuolen verokunnat, joilla oli erämaita. Muut lunastivat sen rahalla, viljalla tms. Verokuntien tuli myöskin toimittaa Hämeen linnaan kinkeriveroja, niiden joukossa tynnöri "verotynnörikalaa" l. "tynnörikalaa" (skattetunnefisk, arvattavaksi talveksi suolattua), jonka suorittamisesta on sanottava samaa kuin edellä verokuntamiehen kalasta.

Hämeen kalastusoloja eräkauden lopulla ei mikään kuvaa paremmin kuin se, että eteläisten pitäjien koettaessa rahalla, viljalla ym. tavoin lunastella kalaverojansa, erämaan äärellä sijaitsevat pitäjät ja verokunnat päinvastoin lunastivat kaloillaan rahana, viljana tai erinäisinä tarveaineina maksettavaksi määrättyjä veroja. Niinpä Hauhon ja Tuuloksen veropitäjät maksoivat haukia ja lahnoja linnaan vedätettäväin tiilenpolttopuiden sijasta, Päijänteen pitäjät Padasjoki, Sysmä ja Jämsä haukia ja lahnoja linnan tarveaineiden sijasta ja lisäksi haukia ja ruokakaloja teitten ja siltojen ylläpitämiseksi, ruokakalaa linnaan vietävien puutavaroiden sijasta, "hauinmahoja" (geddemager) ja ruokakalaa pitkienkyytien sijasta jne. Päälle päätteeksi Jämsä lunasti hyvän osan ruokaruotsiaan puolella kippunnalla haukia sekä Längelmäen verokunta Kulsialan veropitäjässä koko ruokaruotsinsa kippunnalla ruokakalaa.

Samanlaista ruokaruotsiveroa kuin Hämeen linnaläänissä on aikoinaan maksettu Satakunnassakin; siihen kuului "kinkerihaukia" (gingerds geddor), joita jokaisen koukun oli maksettava 4 naulaa, sekä Kokemäenjoen suupuolen pitäjissä lohia ja siikoja. Nähtävästi tähän veroryhmään ovat kuuluneet "nuotanvetohauit" (notgeddor, notedrettisgeddor), joita suoritettiin maaluvun mukaan.

Kun Suomen valloituksen jälkeen kansan oli ruvettava tekemään kruunun linnoihin ja kartanoihin päivätöitä jousiluvun mukaan, tuli tämäkin rasitus Ylä-Satakunnassa lunastettavaksi kaloilla, kuudella naulalla haukia jouselta. Hämeen linnaläänissä tämä vero suoritettiin työllä tai vähäksi osaksi rahalla. Erämaiden aitoista kaiketi Satakunnankin kalaverot pääosaksi otettiin. Vielä v. 1558 karttui Satakunnasta voutien tileihin päivätyöhaukia, käräjäruokakalaa, kinkerihaukia ja nuotanvetohaukia 110 kippuntaa 17 leiviskää 1 naula.[297]

Sisä-Suomen kalastuksen ja kalaverojen luvattu maa vielä eräkauden lopulla oli kuitenkin Savo. Sikäläiset kalaverot olivat perusteiltaan samanlaiset kuin Hämeessäkin. Savossa oli talonpoikien maksettava täysiverolta puoli leiviskää kalaa verokunnan kestitykseen (bolmansrokarotzi) sekä kymmenyskunnan veroa 9 leiviskää kapahaukia ja kaksi leiviskää tuoretta kalaa. Näistä kalaveroista veivät runsaan osansa kippunnoittain ja leivisköittäin linnan herrat ja kaikki alemmatkin virkamiehet.

Sääntönäisten kalaverojen lisäksi tuli vielä erikoisia kalaveroja. Niistä sanotaan Savon linnaläänin vanhimmassa verokirjassa seuraavaa:

"Samoin suoritetaan haukia eräästä salmesta ja niitä sanotaan salmikaloiksi (Sundfisk) jossa salmessa joka mies kalastaa ja maksetaan niitä haukia verokunnittain jokaiselta verokunnalta 14 leiviskää."

"Samoin siltahaukia (Bro Gieddor) maksavat ne, jotka ovat olleet kalastamassa, joka veneeltä yksi hauki tai kaksi veneen suuruuden mukaan..."

"Samoin ruokakalaa (matfisk) viikkotyön sijasta milloin linnaan ei tarvita työtä, jota maksetaan täysiveron mukaan kultakin täysiverolta punta kaloja kuuden päivätyön edestä."

Gebhard otaksuu, että "salmikaloja" oli ehkä aluksi kannettu Savonlinnan ja Säämingin välisestä salmesta. Mahdollisesti kuitenkin tarkoitetaan jotakin Puruveden kuuluisien yhteisvesien salmea. "Siltahauit" taasen, joita otettiin, kun kalamiehet kulkivat palatessaan linnan ohi, olivat selvästi saaneet nimensä Savon linnan sillasta.

Puruveden kalastuksesta, josta ennen on mainittu, kannettiin kruunulle osakalaa.

Savossakin lunastettiin eräitä viljaveroja kalalla; niinpä lunastettiin kesäkäräjillä ohraveroa maksamalla määrätyltä maaluvulta 13 1/2 naulaa haukia.

"Emme voi, Gebhard kirjoittaa, muuten selittää tuota yhä kasvaneiden verojen maksamiseen kykenemistä, kun että kaskenpoltto ja kalastaminen siihen aikaan ovat mahtaneet tuottaa tavattoman paljo." Kuvaava on Savonlinnan läänin rahvaan valituksissa 1500-luvun puolimaissa mainittu seikka, että kun rahvaan on maksettava veroksi punta haukia, niin otetaan sitä niin paljon kuin mies yhdellä kädellä voi nostaa. Eivätkä helposti loppuneet kalavarat itse Savon linnastakaan; linnan inventaarioluettelosta v. 1556 nähdään, että sillä haavaa oli siellä varastossa yksin kuivattua kalaakin seuraavat määrät:

                            kippuntaa  leiviskää  naulaa

    Suomen haukia               9         8         2
    suolattuja kapahaukia      –        16 1/2    –
       sam.    kapalahnoja      2         7 1/2    –
       sam.    kapasäynäviä     1        14 1/2    –
       sam.    kapasiikoja     –         8 1/2    –
    kuivattua ruokakalaa       10         8        –
    kuivattuja ankeriaita      –        –        15
    savust. lohia (spikelaxar) –         1        –
    yhteensä                   25         1        17

Kruunun tileissä v:lta 1526 lasketaan Savon kalaverojen tuotto 100 kippunnaksi haukia.[298]

ERÄMAAN KALASTUKSEN VALTAKAUSI JA HÄVIÖ

Vaikka edellä on jo usein kosketeltu erämaankalastusta, jota Hämeen keskusseutujen muinaiset asukkaat ovat harjoittaneet kaukaisilla erämaillaan, on sitä tässä vielä erikseen tarkasteltava sen merkityksen kannalta, mikä tällä kalastuksella on ollut sekä erämaiden yleisessä että kalastuksen erityisessä historiassa maassamme. Hämäläisten erämaankalastuksesta on tarkemmin tunnettu ainoastaan loppujakso, joka päättyi uuden ajan alkupuolella; Pohjois-Pohjanmaalla erämaankalastusta jatkui vielä pari vuosisataa myöhempään ja paikoin Lapissa sitä kestää yhä vieläkin.

Erämaan omistuksessa ja käytössä on pitkin matkaa nähtävissä selvää kalastuksen ja kalapaikkojen määräämää kehitystä. Eräkauden lopulla näkyy kalavesi kuuluneen normaaliseen erämaanomistukseen; on vaikea varmuudella osoittaa mitään silloista huomattavaa erämaanomistusta, jossa ei ole ollut kalavettä. Tämän käsittääkin, koska kalastus on tietenkin antanut tärkeän osan elantoa ja taannut varmimman saaliin erämaassa oleskelevalle erämiehelle. Se on meidän maamme oloissa niin luonnonmukainen järjestys, että se on varmaan ollut vallalla kaikkina eräkauden aikoina. Kalastus, voi sanoa, on ollut ensimmäinen erämaan elinkeino, niinkuin se on ollut viimeinenkin. Erämaan kalavesillä on katkeamaton historia muinaisimmista ajoista uusimpiin saakka.

Vanhat majapaikat ja niiden valinta korostavat kalastuksen merkitystä varsinaisilla kaukaisilla erämaillakin. Paikannimistä ja muista tuntimista päätellen ovat erämiesten majat ja omistukset sijainneet miltei järjestään vesien varsilla, järvien rannoilla, lahtien perässä ja hyvin usein saarilla, mikä ymmärrettävästi on voinut johtua vesikulun, turvallisuuden ja vedensaannin, mutta etenkin kalastuksen vuoksi. Pohjois-Hämeen erämailla on eräsija eräkauden lopulla säännöllisesti ollut veden ääressä.

Lueteltuaan kaikki Sääksmäen ja Hauhon kihlakuntien pitäjien erämaanomistukset Pohjois-Hämeessä uuden ajan alussa Jalkanen jatkaa: "Luettelossa nimitellyt erämaanpaikat sijaitsevat kaikki vesien varsilla. Se olikin aivan luonnollista monestakin eri syystä. Vesireitit olivat mukavia kulkuteitä erämaanmatkoilla, niiden varteen tahtoi siis jokainen asettua. Sitä paitsi oli kalastus kaikkein tuottavin toimi ja siitä syystä koitti jokainen erämaankävijä ennen kaikkia hankkia itselleen hyvän kalastuspaikan. Metsästykseen oli kyllä jokaisen kalastuspaikan vieressä olevilla saloilla kyllin tilaisuutta."

Kun Rautalammin Konneveden pääselän seuduilla näkee kartoilla paikannimiä Majasaari, jonka lähellä on Pirttisaari ja Aittosaari sekä kaksi muuta Majasaarta, Pirttilahti, Lapinsalo, Kotasaari, Kodanovinen, Hämeenniemi jne., niin piirtyy mieleen kuvia muinaisesta lappalaisten ja hämäläisten kalastajaelämästä näillä kalaisilla vesillä. Kun Rautalammin Jäntti (Jentze) ja Maukonen v. 1683 käräjöivät Konnevedellä tai sen läheisellä Hankavedellä sijaitsevasta Pirttisalosta, jota myös sanottiin Riitasaareksi, ja Majasalosta, havaitsivat tarkastusmiehet, että Majasaaressa oli pirtti, aitta ja "huone, jossa kaloja kuivataan keväällä". Tämäkin piirre vahvistaa muinaisen kalastuksen kuvaa Rautalammin päävesistöillä.[299]

Epäilemättä on jo alunperin ollut sellaisia erämaanomistuksia, jotka ovat sijainneet edullisilla kalavesillä ja joiden pääasiallinen ellei yksinomainenkin arvo on ollut sieltä saadussa kalansaaliissa. Eräkauden lopulla erämaiden pääasiallinen käyttö oli selvästi kalastusvoittoinen, ja historiallisten asiakirjojen avulla voidaan seurata, kuinka kalastus erämailla vähitellen sai yhä yksinomaisemman valtasijan. Niinpä oli tilanne Ylä-Satakunnassa v:n 1552 luettelon mukaan sellainen, että luetelluista 167 varsinaisesta erämaanomistuksesta 110:ltä puuttui asutusmahdollisuuksia, koska niissä oli vain kalavesi. Pitäjä pitäjältä on lueteltu sellaiset erämaat. Pirkkalan veropitäjällä oli 16 sellaista erämaata, "joissa ei ole mitään asumistilaa, vaan ainoastaan kalastus", ja sama sanonta kerrataan vielä parin yksityisen erämaanomistuksen kohdalla; Kyrön pitäjässä oli luettelon mukaan kuudettakymmentä sellaista erämaata, "joista ei voi löytää mitään astinsijaa, vaan ainoastaan kalavettä ja lintumetsää", mutta puolestatoistakymmenestä erämaasta on nimenomaan sanottu, ettei niissä ole "mitään asuinsijaa, vaan ainoastaan kalavesi"; samoin neljästätoista Kangasalan hallussa olevasta erämaanomistuksesta sanotaan yhteisesti, ettei niissä ollut asuintilaa, "vaan ainoastaan kalavesi". Joukosta Lempäälän erämaita lausutaan ylikanteen, ettei niissä ole asuinsijaa, mutta luetellusta ensimmäisestä erämaasta mainitaan selvästi, että siltä puuttui asuintila ja oli ainoastaan kalavesi. Vesilahdelta on useista erämaista samanlainen merkintä, mutta ensimmäisestä niistäkin samanlainen lisäys, ettei asuintilaa ole, mutta kalavesi on, ja juuri samoin on tehty Karkunkin erämaiden maininnassa.

Kun asiakirjassamme lakkaamatta puhutaan erämaista, joissa ei ollut asutusmahdollisuuksia vaan ainoastaan kalavesi, niin tietenkään eivät sellaiset erämaat ole olleet kokonaan maattomia, vaan merkinnee sanonta vain sitä, ettei erämaalla ollut uutistalon viljelyksille sopivaa alaa. Koska tällaisten erämaiden kalavesi aina mainitaan, mutta metsä sivuutetaan, ellei sitä nimitetä "lintumetsäksi", niin se osoittaa vain erämaan merkityksen vähentymistä metsästysalueena, mutta sen arvon nousemista kalastusalueena. Todennäköisesti on kalavettä ollut kaikilla niillä erämailla, joita ei v:n 1552 tarkastelussa katsottu asutuskelpoisiksi. Mutta tuskinpa nekään erämaat, jotka valittiin asutettaviksi, jäivät kalavesiä vaille, sillä uudistalojen historiasta kyllä tiedetään, kuinka tärkeitä hyvät kalavedet niillekin ovat olleet. Kun vielä 1600-luvulla ja myöhemminkin sisämaiden saloseuduilla metsästys ja kalastus mainitaan asukkaiden pääelinkeinoina, niin voittopuolella tässä rinnastuksessa on epäilemättä useimmiten ollut kalastus.

Muistakin Ylä-Satakunnan erämaita koskevista tietolähteistä kuin v:n 1552 luettelosta käy näkyviin kalastuksen etusija näillä erämailla. Kokemäenkartanon läänin talonpoikien valituksissa 1540-luvulla sanotaan, että Savon ja Pohjanmaan talonpojat ovat tehneet väkivaltaa "omistamillamme erämailla ja kalavesillä, riistäneet ja raastaneet meidän ruokamme, verkkomme ja kapineemme, joita me köyhät talonpojat tapaamme pitää ulkona erämaalla." Ulvilan käräjillä v. 1551 tuomittiin pari Mouhijärven Selkeen miestä Saastamalan (Merikarvian) miehen häiritsemättä käyttämään vanhaa kalavettänsä Valkiakoskessa ja Karvianjoella. Ruoveden käräjillä v. 1666 käsiteltiin mm. Kurussa "Keihäslahden eräsijaa ja kalavettä" sekä Virtain "Vaskisalon erämaata ja sen kalavettä" l. "Vaskiveden kalaeräsijaa" koskevia asioita; Liuksialan kartanon alueina mainitaan v. 1661 "Muroleen kalavesi ynnä ulkomaa" jne.

Hauhon kihlakunnan erämaiden luettelossa, samalta vuodelta kuin Ylä-Satakunnankin (1552), luetellaan 79 asutettua erämaata ja 148 sellaista erämaankappaletta, jotka eivät kelvanneet asuttaviksi, vaan joihin jäi "kalavesi ja oravimetsä". Maininta oravimetsästä näyttää olleen enemmän perinnäistapaista kuin aivan asiallista laatua, mutta kalavedet ovat varmasti kuuluneet erämaiden yleiseen pysyvään arvoon eikä Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen erämaiden välillä tässä suhteessa ole ollut mitään olennaista erilaisuutta.[300]

Erämaankalastuksen ensisijaisuus erämaantaloudessa käy esille myöskin siihen kuuluvista nimityksistä ja ammattisanoista. Jo 1400-luvulla laaditussa Kyrön oikeuden verojen ja maksujen luettelossa puhutaan niiden maksettavasta kalaverosta, "jotka kulkevat kalastamassa", niinkuin erämiehillä, joita selvästi tarkoitetaan, ei erämaalla muuta asiaa olisikaan. Eräkauden lopulla sanotaan Sääksmäen kihlakunnan talonpoikien olleen "eräkalassa" (1571), samastetaan erämiehet ja kalamiehet, sanotaan erämaahan lähtijöitä "erämiehiksi eli kalamiehiksi", "kalamiehiksi eli erämiehiksi" tai vain "kalamiehiksi" (1553), puhutaan "jokaisesta savusta, jolla on kalamiehiä ulkona erämaassa" (1552) ja nimitetään koko erämaankalastusta "eräkalastukseksi" (1557).[301]

Merkittävää myöskin on, ettei erämaiden käytöstä eräkaudella yksityiskohtaisemmin tunneta juuri muita kuin ne kevät- ja kesäretket, joita vuosittain tehtiin erämaille kalastusta varten.

Eräkauden lopulla esiintyi erämaalla uutena kalastuksen harjoittajana itse kruunu ts. kruunun linnat ja kartanot. Tässä katsauksessamme tulevat lähinnä kysymykseen vain Hämeen ja Savon linnojen kalastukset niiden omilla erämailla. Syynä kruunun toiminnan suuntautumiseen tälle alalle on varmaan ollut ensi sijassa se, ettei tavallisilta erämiehiltä voitu riittävässä määrässä saada kruununväen tarpeiksi arvokkaampia kalalajeja, kuten lohia, siikoja ja ankeriaita, joita senvuoksi linnojen oli hankittava omin neuvoinsa. Myöhemmin näyttävät myöskin Kustaa Vaasan talouspoliittiset harrastukset antaneen vauhtia kruunun kalastustoiminnalle.

Hämeen linnalla oli uuden ajan alussa lohenpyyntipaikkoja Kymijoen Ankkapurhassa (Anjalankoskessa) ja Sääksmäen Valkiakoskessa sekä ankeriaanpyynti Asikkalan Vääksynkoskessa. Nämä paikat sijaitsivat silloin jo verraten asutuilla seuduilla, mutta erinäiset merkit viittaavat siihen, että niiden kalastukset olivat olleet Hämeen linnan hallussa jo piankin linnan perustamisen jälkeen, jolloin Ankkapurhan tienoot vielä olivat erämaista rajaseutua. Myöhemmin, 1500-luvun jälkipuoliskon aikana, oli Hämeen linnalla kalastuspaikkoja Pohjois-Hämeessä Rautalammin Konnekoskella ja Äyskoskella. Viimemainitun kosken sijainti Rasvangin ja Nilakan järven välillä Hämeen vanhalla heimorajalla korostaa tämän kalastuksen historiallista erikoisuutta, mihin on muitakin viittauksia. Kalastuksiaan varten oli Hämeen linnalla palveluksessaan palkattuja kalastajia, mistä pari kolme erityistä "Pohjan kalastajaa" (1580).[302]

Savon linnaläänin vanhimman verokirjan mukaan (1540) linna hankki omalla kalastuksellaan ruokakaloja, kapakaloja, suolattua tynnörikalaa ja lohia. "Kuinka tärkeänä kalanpyyntiä vielä 15-sataluvulla pidettiin, voimme arvata siitäkin, että Savonlinnalla itsellään oli ympäri lääniä v. 1571 kaikkiaan 13 kalastuspaikkaa, joissa kalastettiin 1 nuotalla, 15 lohiverkolla, 130 siikaverkolla, 350 haukiverkolla, 120 lahnaverkolla, 40 säynäjäverkolla, 2 laanalla, 3 selkänuotalla eli vadalla, 57 katiskalla ja 23 merralla. Näistä saatiin voudin tilin mukaan v. 1571 yhteensä suolakalaa 6 lästiä, 9 tynnyriä 1 3/4 nelikkoa, eli lähelle 190 tynnyriä, ja tuoretta kalaa 27 kippuntaa 10 naulaa." (Gebhard.)

Linnan kalastuksista olivat vanhimpia ja merkittävimpiä Suurjärvi (nyk. Heinäveden itä-äärellä), Palokki (Heinävedellä) ja Riistajärvi (Riistavesi nyk. Vehmersalmen ja Muuruveden välillä), joista saatiin siikaa ja lohta, edellisestä syksyllä ja jälkimmäisestä keväällä, Varkaus, josta tuli linnaan suolattua siikaa ja lohta, Vianto (Maaningalla), joka oli siianpyyntipaikka, Onkivesi siitä pohjoiseenpäin ja Rasvanki (Raswando) nyk. Karttulassa. Useimmat näistä kalastuspaikoista sijaitsevat muinaisilla rajaseuduilla. Suurjärvi on Savon itäisellä maakuntarajalla samoinkuin Riistavesikin. Savonlinnan tilikirjassa v:lta 1551 sanotaan Varkauden kalastuksen sijaitsevan "Korsholmaa vastassa" (emot Korsholm), ja todella onkin Pähkinäsaaren rauhan raja kulkenut niiltä kohdilta. Rasvanki taas sijaitsi "Pohjanmaalla Venäjän rajaa vastaan". Merkittävää on, että Äyskoski, jossa Hämeen linnalla oli kalastus, sijaitsi samalla rajaseudulla Rasvangin läheisyydessä. Rajaseutujen parhaita kalavesiä haltuunsa ottamalla Ruotsin kruunu pyrki vakauttamaan valtaansa ja lujittamaan rajojaan vierasta valtaa vastaan. Uuden ajan alkupuolella mainitaan koko joukko muitakin Savonlinnan erämaankalastuksia, kuten Kihlosalmi Iisalmella, Kyykoski, Lapinlahti, Puruvesi, Siikalahti, Vuotjärvi ym. Niiden vanhemmista vaiheista ei meillä ole tarkempia tietoja.[303]

Toinen alkuperäisen erämaankalastuksen häviämistä jouduttava tekijä oli aatelinen erämaanomistus. Edellä on silloin tällöin kosketeltu eräkauden lopulla tapahtunutta erämaanomistusten siirtymistä aatelin ja sen kartanoiden haltuun; samoin on todettu, että aatelin silloisia laajoja erämaita käytettiin etupäässä kalastukseen. Linnanpäällikköjen, kihlakunnantuomarien ja muiden suurten mahtimiesten haltuun joutui erämaiden parhaita kalastuspaikkoja nähtävästikin virkaan kuuluvina palkkaetuina. Jaakko Teitin valitusluettelossa 1500-luvun puoliväliltä syytetään Kustaa Finckeä mm. siitäkin, että hän oli anastanut haltuunsa "Kälänkosken (Kälonkåski) lohikosken" ja kerrotaan edelleen: "Björn Klaunpojan (Lepaan herran) vaimolla Kaarinalla oli sillä seudulla torppari, jonka Björn oli asettanut sinne kihlakunnantuomarina ollessaan; sama torppari häädettiin nyt ja koko kosken seutu luvattiin Kustaa Finckelle, koska hän nyt on siellä (Ylisessä kihlakunnassa) kihlakunnantuomarina."

Aatelisten omistukset erämailla kehittyivät vähitellen siihen mittaan, että paras osa erämaiden kalastuksia oli heidän hallussaan. Kuten 1500- ja 1600-luvun ylimysvaltaisissa oloissa oli odotettavaakin, silloiset aateliset omistajat joutuivat helposti riitoihin muiden erämailla kalastelevien omistajien ja erämaille jo asettuneiden uutisasukkaiden kanssa. Saattoipa erämailla syntyä kireitä riitoja saman aatelisen isännän kalastajien ja lampuotien kesken. Esitettäköön tässä eräs sellainen ajankuva. Kun Ruoveden käräjillä v. 1663 tutkittiin erämaalla asuvien Vesilahden kartanoiden (Laukon ja Tottijärven) alustalaisten kalavesiasioita, todettiin, että lukuisien Visuveden ja Uuraisten seuduilla asuvien lampuotitilojen lisäksi siellä oli kaksi kalavettä, Uurainen (Vrama) ja Mämmisaari, joita kalavesiä oli käyttänyt kaksi Laukon kalastajaa muiden vanhojen osakkaiden kanssa, Uuraisia keväisin ja Mämmisaarta syksyisin. Nyt lautakunta yksimielisesti tuomitsi Haapaniemen Niilo Sipinpojan hajoittamaan ja tyhjäksi tekemään uuden eräsijapaikkansa (ärärums ställe), jonka hän oli edelliserä syksynä laittanut Kilvensaareen anastaakseen muiden osakkaiden kalaveden, ja määrättiin hänet pitämään Mämmisaaressa eräsijansa, jota he olivat siihen saakka yhteisesti käyttäneet; kaksi miestä käskettiin repimään mainitut uudet eräsijahuoneet (ärerumshusen).

Kerrottu riita koski kaiketi lampuotien keskinäisiä asioita. Mutta v:n 1667 käräjillä syytettiin Laukon herran puolesta Hauhuun Simosta siitä, että hän oli tehnyt vääryyttä Laukon kalastajalle Uuraisten kalavedellä; vastaaja väitti, ettei Laukolla ole oikeutta Vetää nuottaa niillä vesillä ja ettei Laukolla ole osaa Mämmisaaren eräsijaan eli kalaveteen; syyttäjän puolelta taasen todistettiin, ettei Laukko ole koskaan vetänytkään nuottaa Uuraisten vesillä. Asian ratkaisu lykkäytyi. Ruoveden kesäkäräjillä 1667 Hauhuun talonpojat vielä vaativat Laukon kalastajaa todistamaan, että Mämmisaari oli Laukon vanha eräsija.[304]

Tällaiset kalastusriidat olivat kuitenkin vain osa yleisemmästä vanhojen pitkämatkaisten erämaankävi jäin ja erämaalla leviävän paikallisen uudisasutuksen eli lyhemmin sanottuna kalastuksen ja maatalouden välisestä taistelusta. Asiakirjat sisältävät lukuisia tämän kulttuuritaistelun muistoja, joita jokunen on jo ennen kerrottu.

Tämän erämaiden kulttuuritaistelun viimeisiä jälkinäytöksiä on nähty Peräpohjolassa ja Lapissa. Maanmittari Hackzellin kertomuksessa Kemin Lapista vv. 1730–1750 sanotaan Kuusamossa ja Kitkassa olevan yleisenä valituksena, että muutamia järviä, joiden pitäisi olla Lapinmaan rajojen sisäpuolella ja joiden oikeittain tulisi kuuluakin sinne, ovat vieraitten lähipitäjien ja läänin ulkopuolella asuvat talonpojat anastaneet, kuten Kemijärven talolliset Suolijärven, Iin talonpojat Livojärven, Pudasjärven asukkaat Korpuan, Irni- ja Kerojärvet, Paltamon talolliset Iijärven ja Lappuajärven. Samanlaiset olivat Hackzellin mukaan olot Tornion papissa, jossa Ala- ja Ylä-Tornion pitäjillä vielä 1700-luvun puolimaissa niinkuin vanhempina aikoina oli hallussaan järviä ja lampia Lapissa 20–30 peninkulman päässä omistajien kotitaloista. Koko Lapin erämaankalastuksen kehityshistorian Hackzell kokoa seuraaviin lyhyihin mutta sattuviin sanoihin: "Rikas lappalainen valtaa halukkaasti parhaat kalajärvet muiden lappalaisten vahingoksi; uutisasukas taas tunkee tieltään pois kaikki lappalaiset läheltä ja kaukaa."

Vielä menneen vuosisadan alkupuolellakin eli erämaankalastus vauhdissa Peräpohjolassa. Deutschin taloudellisessa kertomuksessa Oulun läänin pohjoisosasta sanotaan Tornionjoella olevan Turtolan kylän omistavan heille maanjaoissa vahvistettuja kalajärviä Kolarissa, Närkin kylän Tengeliössä lähellä Rovaniemen rajaa, kuten Palojärvessä, Tervolan rajan lähellä asuvien rovaniemeläisten omistavan kalajärviä Kemihaaran pohjoispuolella ei kaukana Kemijärveltä, kaikki 9–10 peninkulman päässä.[305]

ERÄKAUDEN MUISTO

ERÄKAUDEN MUISTO

Eri puolilta katseltuamme muinaishämäläisen eräkauden oloja haluamme vielä luoda lyhyen loppukatsauksen saatuihin tuloksiin kokonaisuudessaan.

Eräkausi on kuvautunut silmiimme sellaisena hämäläisen heimon historian määrättynä kehitysasteena, jolloin pyyntielinkeinot, so. metsästys ja kalastus, ovat olleet väestön pääasiallisena toimeentulon lähteenä ja jolloin heimon yhteiskunnalliset olot ovat järjestyneet ja koko kulttuuri muotoutunut niiden pohjalla. Emme siis käsitä eräkautta miksikään määrätyksi turkiskauppaan sidotuksi erilliseksi muinaishistorialliseksi vaihekaudeksi, vaan katsomme turkiskaupan valtakautta, turkiskautta, erääksi kylläkin mullistavaksi eräkauden aikajaksoksi, emme pidä muinaista erätaloutta minään muinaisen maatalouden sivuelinkeinona, vaan päinvastoin arvelemme muinaisaikojen maatalouden olleen silloisen erätalouden sivuelinkeinona, emme kuvittele muinaisia erämiehiä loistaviksi sotilaallisiksi tai kauppiaallisiksi talonpoikaisylimyksiksi, vaan luulemme heidän olleen muinaisajan tasa-arvoisia heimomiehiä, pyyntikumppaneja ja metsänkävijöitä, eräkauden oikeimpia edustajia ja sen kulttuurin ylläpitäjiä, joskin heidän saaliinsa ja työntuloksensa turkiskaudella useimmiten joutuivat oman heimon tai vieraiden kauppiaiden ja ylimysten käsiin.

Myönnettävä kuitenkin on, että näin hahmoteltuun eräkauden käsitteeseen ja kuvaan jää paljon epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Työmme kuluessa ei esiintyneitä pulmakysymyksiä ole voitu kaikkia tyydyttävästi selvittää, ja syntyneen yleiskuvan on muutenkin täytynyt jäädä monessa kohdin vaillinaiseksi. Se on ollut monista seikoista riippuva auttamaton asia. Eräkausi on ollut tavattoman pitkä aikakausi, jonka alkuvaiheiden selvittäminen on mitä vaikein ja tutkimukselle toistaiseksi ehkä ylivoimainenkin tehtävä. Asiakirjallisia tietoja eräkaudesta on vain yksityistapauksissa keskiajan loppupuolelta ja yhtenäisemmin ainoastaan eräkauden loppuvaiheista hämäläisten erämaiden asuttamisen kynnykseltä uuden ajan alulle. Kaikessa muussa on ollut turvauduttava keskiajan ja sitä aikaisemmankin ajan turkiskauppaa ja keskiajan verotusoloja koskeviin kirjallisiin kertomuksiin ja asiakirjoihin, mutta ennen kaikkia maanomistusoloissa, kansantietoudessa, paikannimissä yms. piiloissa säilyneisiin välillisiin tietoihin, jälkiin ja muistoihin tai on ollut tyydyttävä maamme lähiympäristöjen olojen tarkkaamiseen. Muistettava on vielä, että eräkauden elämä itse on ollut liikkuvaa, muuttuvaa ja epävakaista, mikä haittaa sen yhtenäisyyden ja kehityksen selvää näkemistä. Tämän teoksen seuraavissa osissa on tarkoitus ottaa erikoistarkastelun alaiseksi useita tärkeitä eräkauden kysymyksiä, joiden selvittely toivottavasti edistää tarkemman ja oikeamman käsityksen saamista eräkaudesta kokonaisuudessaankin.

Muutamia varmoja eräkauden pääseikkoja voidaan kuitenkin jo tässäkin yhteydessä todeta. Eräkausi on aikoinaan vallinnut kaikilla maamme seuduilla niinkuin vastaava kulttuurimuoto kerran on ollut yleinen meidän maatamme paljon laajemmillakin alueilla. Silti ei ole sanottu, että eräkausi olisi ollut vallalla kaikkialla maassamme samanaikaisesti ja samanlaatuisesti. Eteläisen Suomen rannikkoalueilta se on jo varhain väistynyt peltoviljelysasteella olevan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön sinne asettuessa. Pohjanmaalla ei sellainen erikoislaatuinen erämaanomistus, jota edellä on tutkittu, näytä olleen muinaisuudessa sanottavasti levinnyt, ehkeipä myöskään siitä syystä, että Keski- ja Pohjois-Pohjanmaa ovat kauemmin kuin eteläisemmät seudut pysyneet lappalaisten hallussa ja sikäläiset takamaat kaikkien kuljettavina 'ei kenenkään maina'. Suomalainen eräelämä on levinnyt Pohjois-Suomeen vasta uudemmissa muodoissaan suomalaisen uudisasutuksen mukana. Savolais-karjalainen kaskiasutus on supistanut erätalouden alueita myöskin Pohjois-Suomessa; kaukaisemmilla sikäläisillä maanäärillä, Lapista puhumattakaan, eletään kuitenkin yhä vieläkin jonkinlaisessa eräkaudessa.

Historiallisesti tunnettavan eräkauden varsinaiseksi näyttämöksi ovat näin ollen jääneet Suomen eteläpuoliskon laajat sisämaat, maamme järvialue. Jo tästä yleispätevästä syystä on sisämaan vanhaa pääheimoa, hämäläistä, pidettävä maamme muinaishistoriallisen eräkauden kulttuurin varsinaisena kannattajana. Ainoa erämaanliike, joka toistaiseksi on meille yksityiskohtaisemmin tunnettu, on se, joka on alkanut vanhan Hämeen pesäseuduilta ja sieltä levinnyt eri suuntiin. Sen vuoksi olemme nimittäneet tutkittavaamme eräkautta hämäläiseksi eräkaudeksi.

Muinaiset talousmaantieteelliset olot näyttävät erityisesti suosineen hämäläistä erämaataloutta. Järvialueen läntinen puolisko, hämäläisten vanha pääalue, on vesistöistä köyhempi kuin itäinen, mutta suo enemmän tilaa suurille yhtenäisille metsäalueille, jotka useinkin ovat olleet vähemmin otollisia asutusalueita, mutta sitä oivallisempia metsästysmaita. Hämeen erämailla on lisäksi ollut liikenteellisesti ja kaupallisesti edullinen asema maan etelä- ja länsirannikkojen lähellä, joihin hämäläisillä on ollut ikivanhoja erätaloudellisia suhteita.

Tässä ei tarvitse kerrata niitä monia ennen mainittuja seikkoja, jotka todistavat hämäläisen heimon olleen erityisesti metsästäjäkansaa. Tiettävästi on erätalous aikoinaan ollut hallitsevana talousmuotona myöskin Savossa ja Länsi-Karjalassa, mutta epäilemätöntä on nähdäksemme sekin, että tämän eräkauden juuret ovat yleispohjoismaisia ja Suomessa ensi sijassa hämäläisiä; myöhempien länsikarjalaisten ja savolaisten erikoista omaa oli heidän voimakas kaskikulttuurinsa, joka nopeasti työnsi syrjään erätaloutta kaikilla savolaisilla ja laajoilla hämäläisilläkin alueilla samalla kuin se käytti hyväkseen erämaankin antimia, missä siihen tilaisuutta tarjoutui. Suomen karjalaisten ja savolaisten eräkaudessa on loistavia piirteitä ja eräissä suhteissa siitä on parempia tietojakin kuin hämäläisten eräkaudesta. Mutta historiallisen Suomen muinaisessa asutuksessa ja kulttuurissa ovat hämäläisen eräkauden vaikutukset sittenkin voimakkaimmin ja syvimmin tuntuvat.

Hämäläinen erämaavyöhyke eli oikeittain erämaanomistusvyöhyke muodostui hämäläisten vanhojen asutuskeskuksien ympärille levitäkseen sieltä kaikille tahoille, mutta varsinkin pohjoiseen, millä suunnalla sen etenemiselle ei tosiaan näyttänyt olevan mitään rajoja. Etelässä ja lounaassa hämäläisten erämaita rajoitti jo varhain pysyvä peltokulttuurialue ja aaltoileva, mutta nopeasti leviävä kaskikulttuurivyöhyke, peltorintama työntäen tieltään kaskivyöhykettä ja kaskirintama erämaanvyöhykettä. Siten hämäläinen erämaanvyöhyke kokonaisuudessaan verkalleen liikkui pohjoiseen päin murentuen eteläisellä ja paisuen pohjoisella äärellään.

Erämaavyöhykkeen sisäpuolellakin muodostui erilaisia erämaanlohkoja. Eräkauden loppupuolella oli vyöhykkeen leveä eteläreunus jo häviävää aluetta; kaski- ja peltoviljelys tarjosivat siellä uusia taloudellisia mahdollisuuksia, joiden rinnalla erämaiden arvo vähenemistään väheni. Erämaiden pääpaino jäi vyöhykkeen pohjoisempiin osiin; siellä pysyivät erämaanomistus ja erämaankulku vielä kauan kansan tapana, erämaan kauppapaikat kauan olemassa ja turkiskauppiaat kauan toiminnassa.

Kun hämäläisen eräkauden kehityksessä on pitkien aikojen kuluessa ollut erilaisia vaiheita ja siinä muodostunut erilaisia kehityspiirejä, ei tätä aikakautta voida puristaa yhteen ainoaan määrätynlaiseen ja kovin ahtaaseen muottiin. Erätalous on ollut vain yksi talousmuoto muiden joukossa, määrätty aste kokonaiskehityksessä, kulttuurimuoto, jonka syntyminen ja leviäminen on tapahtunut meille suurimmaksi osaksi tuntemattomina aikoina ja jonka väheneminen ja muuttuminen toiseksi kulttuurimuodoksi vain on meille paremmin näkyvissä.

Pitkän eräkautisen kulttuurimuodon luonnetta ja merkitystä voimme parhaiten arvostella ja kuvitella niiden syvien muistojen perusteella, joita se on jättänyt kansamme kaikkien myöhempien aikakausien aineelliseen ja henkiseen kulttuuriin.

Eräkauden yleisestä vallassaolosta koko maassamme ovat paikannimet ehkä vakuuttavimpana joukkotodistajana. Metsän ja veden eläjien nimistä ja pyynnistä johtuneita paikannimiä on tuhkatiheässä yli koko maan; ei sitä seutua maassa, missä ei siitä päättäen pyyntimiehiä olisi liikkunut. Tällaisessa nimistössä itsessään tosin ei näyttäisi olevan mitään erikoisempaa, sillä onhan seuduillamme myöhempinäkin aikoina ollut ja on vielä nytkin varsin lukuisa ja monilajinen eläimistö, joka on voinut uusinakin aikoina antaa aihetta paikannimiin. Puheenaolevat paikannimet saattavat siten olla hyvin eri-ikäisiä. Mutta tässähän onkin kysymys enemmän asteesta kuin ajasta, eikä silloin voida kieltää, etteikö tämä nimistö yleensä edustaisi seutunsa vanhinta ja alkukantaisinta taloudellista käyttöä.

Eräkauden asukkaiden on täytynyt perinjuurin perehtyä ja mukautua heitä ympäröivään luontoon, oppia tuntemaan pienimpiä yksityiskohtia myöten seudut ja paikat, joissa joutuivat liikkumaan, havainnoimaan mitä tarkimmin eläimistöä, jonka pyynnistä heidän toimeentulonsa riippui, ja luontoa, jonka oloista pyynnin onnistuminen tai epäonnistuminen mitä suurimmassa määrässä johtui. Tunnemme kulkevamme melkein kuin muinaisessa Metsolassa, kun esim. Vanhassa Vanajassa yksin Lopenjärven ympäristöiltä, Sinerväniemen, Erävistön, Kalevan mailta tulee etsimättä eteemme Iso-Peura, Kaurisniemi ja Kaurisniitty, Karhusalo ja Karhunoja, Osmonoja, Saukonlähde, Mäyrä, Kärpänoja ja edelleen Lintukorpi, Hanhensuosaari, Sorsamo, Kurki, Huuhkaja, Tiirinkallio jne. jne. Ja ottaaksemme pistonäytteen toiselta kaukaisemmalta taholta, tuntuu tosiaan kuin laskeutuisimme jonnekin muinaisten erämiesten omistamaan "oravimetsään" kuullessamme paikannimiä pieneltä alalta Kolemalansalossa Pielaveden reitiltä: Töyrimäki, Joutsenniemi, Rahasaari, Perminiemi, Permisaaret, Oravaisjärvi jne.

Huomattakoon, että tämänlaatuiset nimistöt sisältävät usein niiden paikkakunnilta jo ammoin hävinneiden eläinlajien ja sellaisten pyyntiin kuuluvia nimiä. Ei peuroja eikä kauriita enää kuljeskele niillä Etelä-Suomen seuduilla, joiden paikannimiin ne ovat jättäneet osansa, eikä villihanhien siipien suhinaa enää kuulla Etelä-Hämeen Hanhisoilla ja Hanhijärvillä; Vain paikannimet tietävät vielä jotakin maamme keski- ja eteläosissa muinoin lukuisista majavista.

Pyyntielämän yksinvallasta eräkauden hämäläisillä eräalueilla ovat selvänä todistuksena säilyneissä historiallisissa erämaaluetteloissa esiintyvät erämaiden nimet. Kaskiviljelykseen tai muuhun maatalouteen viittaavia paikannimiä ei näistä luetteloista löydä, aniharvoja poikkeuksia lukuunottamatta (Peltolampi, Vehuvarpe, Riihiniemi). Valtaosa luettelojen paikannimistöstä kohdistuu tavalla tai toisella erämaatalouteen. Suuri joukko nimiä tulkitsee erämiesten retkiä ja erämaankulkua yleensä. Sellaisia nimiä ovat etenkin lukuisat: pohja, -taival ja vene-liitteiset nimet (esim. Näsijärven vesistöllä Ukaanpohja, Utventaival, Ruotaival, Pohjaslahti, Liedenpohja ym.; Venesjärvi Kyrön, Venhejoki Hauhon erämaalla jne.). Näissä luetteloissa mainitut, varsinkin Ylä-Satakunnassa lukuisat majat ja pirtit ovat tietenkin olleet erämiesten asumia. Toisin paikoin on tällaisia asumia tai muita erämaanomistuksia ollut lähekkäin niin monia että voisi puhua eräänlaisista erämaankylistä (Kyrösjärven Kovelahti, Laukaan Leppävesi, Keiteleen Aroniemi, Kivijärven Kannonrasva, Pihtiputaan Alvejärvi). Erämaiden perukoille on kulkenut rintamaiden kylien ja siellä asuvien erämaanomistajien nimiä (Hauhon Vitsiälän nimi Leppävedellä ja Ilmoilan nimi Keiteleellä, Sääksmäenlahti Rautalammilla; Flemingintaipale Keiteleellä ja Kulmusalo Konnevedellä).

Useat nimet näissä luetteloissa viittaavat sangen vanhoihin pyyntineuvoihin ja pyyntipaikkoihin (Keihäsjärvi, Keihäslahti, Keihärinkoski, Vekarajärvi, Hankajärvi -vesi, -salmi). Jos "maiksi" nimitettyjä erämaanpaikkoja (Valiavaltaistenmaa, Karheenmaa, Kuorsumaa) ja muilla maastoperäisillä nimillä merkittyjä erämaita (Venuskangas, Karvakangas, Vahdermetsä, Keiteleharju, Sauvavuori) on pidettävä ensi sijassa metsästystä edustavina, niin ei tällaisten nimien suhteellisesta vähälukuisuudesta päättäen metsästys erämaaluettelojen laatimisen aikoina enää ollut johtavassa asemassa erämaataloudessa, vaikka sillä nähtävästi olikin läntisillä hämäläisalueilla huomattavampi merkitys kuin itäisillä. Erämaaluettelojen nimistöissä ovat vesistöpaikkojen nimet, kaikenlaiset -järvi, -vesi, -lahti, -salmi -joki, -koski -virta, -saari, -niemi loppuiset paikannimet, sekä yleisesti että varsinkin itähämäläisillä alueilla niin ylivoittoiset, ettei voi olla epäilyä kalastuksen olleen pyyntielämän pääosana ja vesikulun sen tärkeimpänä liikenteenä.

Jo yksi ainoa paikannimien kantasana, sellainen kuin vilja, sisältää paljon eräkauden historiaa. Metsänriistaa on muinoin sanottu viljaksi, kuten ilmenee sellaisista vanhojen metsämieslukujen säkeistä kuin "jo viruivat viljan eukot" sekä "kun vilja uralle saapi". Lappalaisilla on villipeura ollut valje (vilja). Karhu on valtamaillaan ollut Jumalan vilja ja Pohjois-Savon metsästystaioissa on jänistä ja kettua sanottu aina viljaksi. Vanhat vilja-kantaiset paikannimet, jotka erimuotoisina ovat jotenkin tavallisia sisämaan saloseuduilla, kohdistuvat epäilemättä pääasiallisesti metsän tai veden riistaan. Kun esim. Savon vanhimmassa maakirjassa mainitaan usein vilja-kantaisia paikannimiä sellaisilla Keski- ja Pohjois-Savon seuduilla, jotka siihen aikaan vielä olivat täydellisessä erämaatilassa, ei nimien aiheena voi olla muu kuin pyyntimiehen vilja; siinä kohden ovat erikoisen valaisevia vesistöihin kohdistuvat nimet sellaiset kuin Viljajärvi, Viljolahti, Viljakansaari. Eräkautisia vilja-nimiä ei puutu läntisemmiltäkään alueilta. Niinpä on Vanhan Vanajan keskusseudulla Kirstulan Viljakasniityt, Hausjärven Ärkylän alueella Viljansuonmettä, samoilla seuduin Hämeen–Uudenmaan rajalla Viljakanoja (n. v. 1550), Tennilässä Viljanlähde (1486), Kärkölässä ja Orimattilassa Viljaniemi, Mäntyharjun Anetussa Viljanpää, Päijänteellä Padasjoella Viljatevaniitty sekä Korpilahdella Viljasjärvi ja Viljanen l. Viljamensaari ja Ylä-Satakunnassa kerrassaan Viljakkalan pitäjä, Ikaalisissa Viljalan kylä ja Längelmäellä Viljastenjärvi. Sukunimet Viljakka, Viljakainen, Viljanen ovat siten pohjaltaan eräkauden pyyntimiesnimiä.[306]

Mutta enemmänkin. Kielessämme vilisee eräkauden pyyntimiesten ammattisanoja, joita vielä joka päivä käytämme, vaikka aivan toiseksi muuttuneessa merkityksessä kuin eräkaudella, esim. ansio, keino, raha, seura, vihi, virka jne. Eräkautisia sananparsia ja arvoituksia on vielä vireässä käytännössä kaikkialla maassamme. Pyynti- ja erämaaelämän seikkailut ovat kansansatujen ja tärinäin mieluisimpia aiheita. Lyyrillisen kansanrunouden kauneimmat kuvat ja kuvitelmat on saatu pyyntimiesten elämästä ja erämaan luonnosta.

Erityistä huomiota ansaitseva on se arvosija, mikä eräkauden pyynnillä on muinaisessa kansantarustossa ja jumalaisuskossa. Bonsdorff-Helleniuksen vanhassa kertomuksessa metsästyksestä Hämeessä (1782) sanotaan hämäläisten pitäneen metsänjumalaa suurimpana hyväntekijänään. Hämeestä kerääntyneiden metsästys- ja kalastustaikojen, erilaisten metsämieslukujen ja muun pyyntielämään kohdistuvan kansanrunouden suuri määrä puhuu samaan suuntaan. Aivan erityisen arvokas todistuskappale tässä kohden on Agricolan tunnettu Psaltarin suomennokseen v. 1551 liittämä runomuotoinen "Alcupuhe", jossa muistetaan metsästyksen ja kalastuksen jumalia seuraavilla sanoilla:

    Neite cumarsit Hemeläiset/
    – – – – –
    Tapio / Metzest Pydhyxet soi/
    ia Achti / wedhest Caloia toi.
    – – – – –
    Waan Carialaisten Nämet olit
    Epeiumalat / quin he rucolit.
    – – – – –
    Hijsi / Metzeleist soi woiton
    Wedhen Eme / wei Calat wereon.
    Nyrckes / Orauat annoi Metzast/
    Hittawainin / toi Jenexet Pensast.
    – – – – –

Samalta ajalta kuin Agricolan Alcupuhe on säilynyt melkein sanasta sanaan samansisältöinen ruotsinkielinen luettelo, joka kenties on alkuperäinen. Sen tähän kuuluvat kohdat ovat suomennettuna tällaiset:

"Näitä seuraavia epäjumalia on palveltu ennen aikaan Hämeessä.

Tapio oli epäjumala, joka antoi onnea metsällä

    – – – – –
    Nämä ovat karjalaisten epäjumalat
    – – – – –
    Hiisi hankki otuksia heidän käsiinsä
    Nyrkäs antoi oravia metsästä
    Hittavainen oli jänisten jumala
    Weden Emä antoi kalat heidän verkkoihinsa ja nuottiinsa"

Näiden tietolähteiden mukaan olisi hämäläisten varsinainen metsän jumaluus ollut Tapio, "joka metsästä pyydykset soi" so. joka toi pyydyksille onnea metsästä tai (ruotsalaisen luettelon mukaan) antoi onnea metsällä. Tapion nimen alkuperästä ei olla täysin selvillä. Kansanrunoissa sitä enimmäkseen käytetään metsän merkityksessä; sana 'tapio' on yhdistetty lukkoa merkitsevään viron sanaan 'taba', joten se hyvin sopisi metsän ansatielle viritettyjen pyydysten yhteisnimeksi. Hämäläisten uskomuksissa Tapio kuitenkin on selvästi metsän haltija; sellaiseen haltijaan viittaavat mm. nimitykset "Tapion puu" (pihkaton honka), "Tapion pöytä" (pieni tasalatva näre) ja "Tapionkanto" (uusia vesoja kasvava kanto). Tapion tuttavuutta ja palvontaa hämäläisten keskuudessa todistaa Tapio-kantaisten paikannimien lukuisuus hämäläisillä alueilla, nimenomaan vanhan Vanajan vaikutuspiirissä (asumannimiä Tapio, Tapiola, Tapiala; Tapola, Tapoila, Taappola; Tapala, Tapaila; Tapionniemi, Tapionlahti; sukunimi Tapiainen jne.).

Agricolan mukaan olisi Ahti ollut hämäläisten kalastajien jumala. K. Krohn sanoo vanhoista runoista turhaan etsittävän selviä todistuksia siitä, että Ahti sinänsä olisi merkinnyt kalastuksen jumalaa; sitävastoin Ahti usein esiintyy merenkulkijan tai saarikuninkaan nimenä. Ruotsalaisessa rinnakkaisluettelossa ei Ahtia ensinkään mainita. Tukuisista paikannimistä päättäen on Ahti kaikesta huolimatta ollut muinaisille hämäläisille tunnettu jumaluus.

Tapiota vastaavassa asemassa karjalaisten epäjumalien joukossa on Agricolalla Hiisi, joka "metsäläisistä (= metsänelävistä) soi voiton"; ruotsalaisessa luettelossa sanotaan selvemmin, että "Hiisi hankki metsän otuksia heidän käsiinsä". Hiisi merkitsee vironkielessä metsää, etenkin pyhää metsää, ja sillä on ollut samanlainen merkitys suomenkielessäkin; maamme paikannimissä se esiintyy varsinkin muinaisten koskemattomien rajametsien nimenä. Hiisiksi on sanottu metsien kuviteltuja alkuasukkaitakin, jättiläisiä. Samalla on Hiiden nimelle tullut myöskin pahan paikan ja sellaisen paikan haltijan, paholaisen, merkitys. Kansanrunouden ja paikallistarinoiden mukaan on Hiidellä ollut käsissään metsäneläimiä, kuten villi "Hiiden hirvi", ja taruperäistä "Hiiden karjaa"; ja se on ajanut riistaa metsästäjien saatavaksi. Vaikka Hiisi tietolähteissämme esitetään karjalaiseksi jumalaksi, on Hiisi-usko ollut yleinen läntisessäkin Suomessa, mikä osoittaa sen vanhuutta.

Hämäläisen Ahdin karjalaisena vastineena Agricola mainitsee Veden emon, josta kuitenkaan ei ole säilynyt tarkempia tietoja.

Mainitsematta ovat vielä karjalaisiksi merkityt jumalat Nyrkäs, joka antoi oravat metsästä, ja Hittavainen, joka "toi jänekset pensaasta". Edellinen, joka kansanrunoudessa esiintyy myöskin metsän poikana "Nyyrikkinä" ja Itä-Suomessa "Jyrkinä" (vrt. nyrkkä = jyrkkä), on samastettava paavin opin aikaisen pyhimyksen P. Yrjön kanssa ja Hittavainen (myös Huupero, Kuitua, Kuiktilassi yms.) on todettu keskiaikaiseksi metsästyksen suojeluspyhimykseksi P. Hubertukseksi, joka mm. on eloisasti kuvattu koiriensa ja metsänelävien seurassa Hollolan kirkon oven raudoituksessa.

K. Krohn huomauttaa, ettei Agricolan esitys kohdistu suomalaisten heimojen pakanuuden aikaiseen uskontoon, vaan että se kuvastaa ainoastaan 1500-luvun kansanuskomuksia, jotka suurimmaksi osaksi edustavat katolisen ajan käsityksiä. Silti sellaisiin uskomuksiin kuin esim. Tapioon ja Hiiteen liittyviin varmaan sisältyy pakanuuden ajan ja muinaisen eräkauden perinteitä. Epäjumalien ryhmitys hämäläisiin ja karjalaisiin ei voine merkitä erin suuria, koska "karjalaisilla" Agricolan aikana tietenkin on tarkoitettu Ruotsin valtakuntaan kuuluneita, keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon alaisia asukkaita, jotka suureksi osaksi ovat epäilemättä olleet hämäläistä alkuperää. Pernajan pitäjästä kotoisin oleva Agricola, niinkuin samanaikaisen ruotsinkielisen luettelon laatijakin, on hyvin tuntenut Itä-Uudenmaan hämäläissukuisen kansan ja sen läheiset naapurit Länsi-Karjalassa. Voinemme siten pitää tarkasteltua luetteloa lähinnä itähämäläisenä todistuskappaleena, mihin Hollolan kirkonoven Hubertus-tarinakin niin havainnollisesti viittaa.

Muinaisten hämäläisten pyyntijumalien luku ei ole rajoittunut vain edellämainittuihin. Niinpä kerrotaan Kauvatsan Sääksjärven puolella taruperäisestä Viuvainen nimisestä metsäneläinpeikosta. Nimestään päättäen Viuvaisella näyttäisi olleen tekemistä muinaisuudessa yleisen vipumetsästyksen kanssa. Samaa alkuperää ovat varmaan sellaiset paikannimet kuin Saukkolanmaan rajapaikka Vivanoja (1571,1663) ja Sajaniemen kylän talo Viulahti Lopella, Vivola kylä Nummella, Viuvala kylä Somerniemellä, Viuola Suur-Hollolassa v. 1547, Vivajärvi Kivijärvellä Pohjois-Hämeessä ja Viuvalajoki Sodankylän Muteniassa, laajalle levinneestä Vipu-nimistöstä puhumattakaan. Eiköhän muinaistaruston Antero Vipunenkin ole lähempää sukua Viuvaisen ja eräkauden vipupyynnin kuin keskiajan raamatullisen pyhimyksen P. Andreaan kanssa. Vanhojen metsästys- ja kalastustaikojen ja -runojen tavaton määrä, joka ei ole vieläkään kaikin paikoin loppunut, yhä korostaa pyyntielinkeinojen suurta vaikutusta muinaiskansan kuvitteluihin ja uskomuksiin.[307]

Helposti todettavat ovat myöskin eräkauden vaikutukset ja muistot kansan taloudellisissa tavoissa ja yhteiskunnallisissa oloissa pitkinä myöhäisempinä aikoina. Sen näkee jo siitä kehittyneiden pyyntivälineiden ja niiden keinokkaiden pyyntitapojen runsaudesta, minkä myöhemmät ajat ovat saaneet perinnöksi eräkaudelta ja osittain vielä varhaisemmilta ajoilta. Niinikään on alkuaan kaiketi sukuoikeuteen nojautuva, mutta eräkaudella vapaiden miesten yhteistoimintaan perustuva miehenosa-järjestelmä pysynyt voimassa muussakin työssä kuin pyynnissä. Suomenkieleen lainatulla liettualaisperäisellä sanalla seura (sefira) on nähtävästi ollut juuri pyyntimiesten kumppanuuskunnan merkitys. Metsästystä koskevista historiallisista tiedoista päättäen on suurten otusten, kuten peurojen, hirvien, karhujen ja hylkeiden pyynti entisinä aikoina enimmäkseen tapahtunut pyyntimiesten seurojen muodossa. Yhtenä ainoana esimerkkinä monista mainittakoon, että v. 1549 sakotettiin Jämsässä erästä Kaukkialan ja kahta Seppolan miestä siitä, että olivat ottaneet hirven tovereiltaan, joiden kanssa he olivat tehneet sopimuksen ja seuran (selskap), että heille oli kuuluva yhteisesti kaikki, mitä Jumala heille antoi. Eri tahoilla maatamme on vanhoja seura-kantaisia paikannimiä kuten Seurinki Rengon Ahoisten kylän vanhoissa tiluksissa, Seurasalmi Kuhmoisten Isojärven Kiviselän eteläpuolella, Seuralampi, -järvi ja -niemi Säämingin Tolvanniemen omistuksia v. 1562, sekä samalla seudulla Haukiveden eteläosassa yleiskartalla merkitty Seurasaari Tornionjoen seuduilla Lapin läänissä on Seurujoensuu. Eräkauden muusta pyyntioikeudesta ei ole meillä erikoista mainittavaa; eräkauden loppupuolella on meidän maassamme riistan rauhoitusaikoihin, luvallisiin metsästys- ja kalastuspaikkoihin yms. nähden kaikesta päättäen noudatettu yleensä samantapaisia sääntöjä, joita oli määrätty Ruotsin maakunta- ja maanlaeissa, etenkin Uplannin, Helsinglannin ja Södermanlannin laeissa.[308]

Kaikkein merkittävin ja tärkein eräkauden muisto on kuitenkin se, joka siitä on jäänyt maamme maanomistusoloihin ja asutukseen. Sen lähtökohtana ja perustuksena ovat hämäläisten erämaanomistukset, määrätyt erämaankappaleet, jotka ovat aikoinaan täyttäneet laajoja alueita asuttujen keskusseutujen ympärillä ja joihin nähtävästi on käytetty kaikki tarkoitukseen kelpaaviksi katsotut maat ja kalavedet niillä alueilla. Erämaat eivät alkuaan ole olleet mitään ylimyksellisiä erikoisomistuksia, Vaan ne ovat kuuluneet kaikkien heimomiesten säännölliseen elinalaan ja toimeentuloon, ja jokainen heimomies on ollut jousimies ja erämies. Silloinen maanomistus järjestyi metsästyksen ja pyynnin mukaisesti. Ilmeistä on, että erämaanomistus on käynyt erämaan asutuksen edellä ja että edellinen on suuressa määrin raivannut tietä jälkimmäiselle.

Erämaan omistamisen kehitys erämaan asutukseksi on tapahtunut eri seuduilla eri tavoin. Toisilla seuduilla asutus muodostui vanhan omistuksen pohjalla. Kun uuden ajan alussa erämaita kruunun vallalla luovutettiin asutettaviksi, joutui vanha erämaa säännöllisesti sellaisenaan, vanhoissa rajoissaan, uuden omistajan haltuun. Erämaan näin menettäessä merkityksensä pyyntialueena se kuitenkin usein pysyi saman suvun, talon tai kylän omana, muuttui muun maanomistuksen tapaiseksi, saattoi perintönä tai myötäjäisinä siirtyä naisten käsiin ja siten ikäänkuin automaattisesti muuttua vanhan emäkylänsä asutusalueeksi. Toisissa, lukuisammissa tapauksissa varsinkin kaukaisemmilla erämailla arvonsa menettäneet tai arvossa alentuneet omistukset joutuivat esivallan tahdosta vieraiden uudisasukkaiden haltuun. Mutta lopputulos kummassakin tapauksessa oli sama: erämaan pysyvä asutus.

Erämaan eräkautisella omistuksella oli myöhempää erämaan asutusta monin tavoin säännöstävä ja huoltava tehtävä. Erämaan omistus laski pohjan sitä seuraavallekin kulttuurille. Erämaiden parhaat paikat olivat tulleet katsotuiksi, niiden pyyntipaikat valituiksi ja tunnetuiksi. Erämaan omistus suojeli erämaita ja niiden riistaa mielivaltaiselta anastukselta ja hävitykseltä. Tuleville uudisasukkaille oli siten erämaassa tarjolla valmiita etuja. Entisissä erämiehissä oli olemassa tulevaan asutukseen pystyvää väkeä. Eräkauden omistustapa määräsi jo edeltäpäin tulevan omistuksen paikan ja tavan. Yksilöllistä erämaanomistusta jatkoi yksilöllinen talo-omistus; omin neuvoin ja vastuin tai vapain kumppanuuskunnin toimivan erämiehen seuraajaksi tuli itsenäinen, omatoiminen tai vapaaseen yhteistoimintaan liittyvä talollinen.

Sisä-Suomen erämaat muodostuivat siten suureksi historialliseksi reservialueeksi, jonka välityksellä tulivat onnellisella tavalla ratkaistuiksi keskiajan lopulla ja uuden ajan alulla maassamme pureviksi käyneet väestö- ja asutuskysymykset. Kuinka halukkaasti kansa lähti erämaita asuttamaan, näkyy siitä, että käytettävissä olevat erämaat tulivat, vanhojen omistajien napinasta huolimatta, nopeasti ja silloisten mittain mukaan täyteen asutetuiksi, ja lisäksi siitäkin, että Savonlinnan läänissä uutisasukkaat saadakseen erämaita ottivat vapaaehtoisesti suorittaakseen niistä lisäveroa.[309]

Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka pyynnin lakatessa ja pyyntikulttuurin hävitessä joltakin alueelta sijaan on tullut kokonaan uutta elinkeinoa harjoittava vieras väestö. On ollut suomalais-ugrilaisiakin metsästäjä- ja kalastajaheimoja, joiden elinmuoto on alallaan kehittynyt suureen täydellisyyteen, mutta jotka eivät ole itse kyenneet mukauttamaan olojansa muuttuvan ajan tarpeiden mukaan eivätkä omalta pohjaltaan nousemaan korkeammalle historialliselle tasolle, vaan jotka ovat joutuneet tai ovat joutumassa kansalliseen perikatoon. Sellaisilla kulttuureilla on syntynsä, kukoistuksensa ja häviämisensä, mutta niillä ei ole pysyviä vaikutuksia ja seurauksia niiden jälkiaikana eivätkä ne siinä mielessä ole historiallisia kulttuureja.

Sellainen ei ole ollut hämäläinen eräkausi. Eräkauden päättyminen ja uuden kulttuurin syntyminen hämäläisillä alueilla ei johtunut elinmahdollisuuksien ja eläjien häviämisestä, vaan uuden korkeamman kulttuurin leviämisestä ja vastaanottamisesta vanhan heikomman rinnalle ja tilalle, vanhan sulautumisesta uuteen kulttuuriin ja uuden vanhaan. Tätä kehitystä kuvaa hyvin se seikka, että varsinaisen eräkauden jälkeen vielä kauan aikaa metsän ja veden riista oli erämaiden uutisasukkaiden välttämättömänä taloudellisena turvana. Hämäläinen eräkausi on ollut sekä ottava että antava. Sen päättyminen ei ole kehitystä katkaissut, vaan on sitä yhdistänyt.

Olemme mahdollisuuden mukaan tarkastelleet hämäläistä eräkautta omana erityisenä taloudellisena ja kulttuuriaikakautena, vaikka sen kansatieteellisten yksityiskohtien esittäminen on jäänyt hyvin vaillinaiseksi. Meille ovat tärkeimpiä tutkittavia olleet hämäläistä eräkautta koskevat peruskysymykset historiallisessa Suomessa, sen alueet, muodot, tavat, vaiheet ja suhteet muuttuvaan ympäristöön ja vihdoin sen historiallisesti merkittävä häviäminen, so. sen suurpiirteinen siirtyminen jatkuvaan korkeampaan kulttuuriin. Näistäkin kysymyksistä on vain osa tullut edellä käsitellyksi; suuri osa jää vielä käsiteltäväksi.

Eräkausi on hävinnyt. Mutta juuri muuttumisensa ja häviämisensä kautta se on saanut merkitystä ja jäänyt tärkeäksi aikakaudeksi muinaishistoriassamme.

Samaa käsitystä kansanhistoriallisesta eräkaudesta ja sen päättymisestä tulkitsevat kansanrunossa vanhan metsämiehen yksinkertaiset jäähyväissanat menneelle ajalle:

    "Saa nyt jouset jouten olla
    Kaaret kauan kuivaella."

VIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA

Historiallisia mittoja ja painoja verrattuna nykyisiin: syli = 3 kyynärää eli 1.781 m; kyynärä = 0.594 m; kippunta = 20 leiviskää; leiviskä = 20 naulaa eli 8 1/2 kg; naula = 425 gr.; tynnörinala = 0.494 ha; karpionmaa = 1 1/4 (toisin 1/2) tynnörinalaa; kiihtelys = 40 kpl.

Keskiajan ruotsalainen rahalasku: markka = 8 äyriä; äyri = 3 äyrityistä l. aurtuaa; äyrityinen = 8 penninkiä. Markan arvo oli eri aikoina hyvin vaihteleva. Myöhempinä Ruotsin aikoina käytetty talari oli arvoltaan aluksi n. 5:76 Suomen kultamarkkaa, mutta lopuksi vain n. 1 kultamarkka; talari kuparirahaa oli 1/3 talaria hopearahaa.

JOHDATUS

HÄMÄLÄINEN ERÄKAUSI

[1]. Tähänastinen eräkauden tutkimus. Suomen erämaanhistorian tutkimuksella on jo oma pieni kirjallisuushistoriansa. Perustavassa kirjoituksessaan "Tutkimus maanomistusseikoista Suomenmaassa keskiaikana" (1881) Yrjö Koskinen tuli myöskin "tuohon vaikeaan kysymykseen Suomen erämaiden omistuksesta keskiaikana", ja tutkimuksensa luvussa "Kenen omina Suomen erämaa-alat keskiaikana olivat?" hän keskiajan asiakirjojen ja säilyneiden erämaaluettelojen avulla selväpiirteisesti valaisi eri heimojen erämaa-alueiden muodostumista sekä yksityisten erämaanomistusten syntyä ja omistustapoja.

Siten perusteltua käsitystä maassamme kristinuskon alkuaikoina vallinneesta erämaalaitoksesta tulkitsee K. E. F. Ignatius "Suomen maantieteessä kansalaisille" (1880–1890, ss. 451–452). Yrjö Koskisen jälkiä seuraten ja hänen tapaansa K. J. Jalkanen tutkimuksessaan "Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot v:een 1620" (1892) käsittelee useita erämaanhistorian kysymyksiä, kuten Hämeen ja Savon maakuntarajan merkitystä muinaisten erämaa-alueiden rajana sekä erämaankappaleiden sijaintia ja ryhmitystä Pohjois-Hämeen vesistöillä; hän antaa arvokkaita tietoja erämaanhistorian yksityiskohdista, mutta ei tarkemmin koskettele hämäläistä erämaajärjestelmää, vaan kohdistaa päähuomionsa erämaiden asutukseen 1550-luvulta lähtien.

Lyhyessä mutta antoisassa tutkielmassaan "Satakunnan asutusoloista keskiajalla" (1896) J. W. Ruuth etupäässä myöhempien aikojen tilusriita-asiakirjojen nojalla valaisee Keski- ja Ala-Satakunnan rintakylien erämaanomistuksia Satakunnan rannikon puolella sekä sinne vieviä erä- ja asutusteitä. Eräänlainen täydennys mainittuun tutkielmaan on hänen kirjoituksensa "Silmäys hämäläisten muinaisiin asutusoloihin Suupohjassa" (1897).

Myöhemmin on Jalmari Jaakkola parissa laajahkossa tutkimuksessa käsitellyt Ylä-Satakunnan erämaakysymyksiä. Teoksen "Pirkkalaisliikkeen synty" (1923) luvussa "'Pirkkalan' lähimmät 'Pohjan erämaat' muinaisen 'eräviljelyn' tuloksena" tekijä maakunnan erämaanhistorian erinomaisten lähteiden nojalla esittää ansiokkaan kuvan etupäässä Ylä-Satakunnan itäosan l. 'Pirkkalan' muinaisista erämaanomistuksista. Vähemmän vakuuttavat ovat ne perin rohkeat ja laajalle pyrkivät päätelmät ja väitteet, joita tekijä 'Pirkkalan' erämaanolojen perusteella katsoo voivansa tehdä muunkin Suomen erämaanhistoriaan nähden ja joiden mukaan Pirkkalan seutujen erämaat olisivat olleet koko muun Suomen erämaalaitoksen alkukehto ja suunnanantaja.

Edellämainitun tutkimuksen jatkoa on saman tekijän toinen Ylä-Satakuntaa koskeva tutkimus "Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri" (1925). Se kohdistuu etupäässä Ylä-Satakunnan läntiseen osaan ja on kirjoitettu samoin menettelytavoin ja samaan suuntaan kuin edellinenkin tutkimus, mutta laajemman lähdeaineiston perusteella sen sisällys on yksityiskohtaisempi ja valaisevampi kuin 'Pirkkalan' erämaiden esitys. Tässäkin tutkimuksessa tehdyt laajalle tähtäävät päätelmät näyttävät perustuvan maantieteellisten suhteiden hyvin vapaaseen tulkintaan. Suuressa teoksessaan "Suomen varhaishistoria" (1935) Jaakkola on edelleen kehittänyt niitä käsityksiä ja väitteitä, joita hän aikaisemmin on maamme erämaanhistoriasta esittänyt.

Eräkauden realisen pohjan, so. tosiasiallisten muinaisten erämaanomistusten, niiden käytön ja niiden omistajien historiallinen tutkimus ei ole vielä lähimainkaan päättynyt. Samoin on erämaakysymysten arkeologinen selvittely yhä vielä keskeneräinen. Nykyään vallitsevia käsityksiä viimemainitulta kannalta edustanee parhaiten A. M. Tallgrenin teokseen "Suomen muinaisuus" (1931) sisältyvä luku 'Erämaat ja Lappi'. Erämaalla Tallgren tarkoittaa lähinnä Pohjois-Suomen, Lapin ja Vienan alueita ja ikäänkuin toisessa sijassa Pohjois-Hämeen, Savon, Karjalan ja Etelä-Pohjanmaan muodostamaa aluetta. Erämaan varsinaisia asukkaita olivat lappalaiset, jotka elivät kivikauden ihmisten tapaan (s. 208). Suomessa ulottui hämäläisten eräalue Päijänteelle sekä Pohjois-Hämeeseen ja satakuntalais-hämäläisten Etelä-Pohjanmaalle sekä Kainuun–Tornion–Kemin jokilaaksoihin (s. 217). Tallgrenin arvelun mukaan on erätalous läntisessä Suomessa ollut tärkein elinkeino vain Etelä-Pohjanmaan kansainvaellusajan asujaimistolla, eikä selviä merkkejä ole siitäkään, että Satakunnan ja Hämeen eräretket pohjoiseen päin olisivat merkinneet ylen suuria eteläisen Länsi-Suomen väestön kulttuuritilassa ja taloudessa ennen varsinaisen keskiajan alkua. Sen sijaan on erämaan merkitys Karjalan ristiretkien ajan kulttuurissa ollut erinomaisen, jopa suunnattoman suuri. Läntinen Savo oli jonkinlaista herratonta aluetta, jossa retkeili hämäläisiä, kunnes karjalaiset sen asuttivat. Näyttääpä karjalaisia pakanuuden ajan lopulla retkeilleen vielä kauempanakin lännessä aina Etelä-Pohjanmaan erämaissa asti (ss. 218–219).

[2]. 'Eräkauden' ja 'turkiskauden' käsitteet. Monet seikat, kuten kansainvaelluskauden ja sitä seuraavien muinaisaikojen löydöt, varsinkin niihin sisältyneet arabialaiset ja muut vierasmaiset rahat sekä sisämaan ja pohjoisimman Suomen asumattomilta seuduilta saadut, kulkeviin kauppiaisiin viittaavat asuinpaikkalöydöt, vanhojen roomalaisten, arabialaisten ja pohjoismaisten kirjoittajien kertomukset, turkisten suuri merkitys vanhojen aikojen talouselämässä ynnä vielä kansamme kielessä ja tavoissa sekä muistitiedoissa säilyneet merkit, kaikki se on kiinnittänyt tutkijoiden huomiota maassamme muinoin kukoistaneeseen turkiskauppaan ja sen luomaan kulttuuriin suuremmassa määrässä kuin erämaanomistuksiin ja niiden käyttöön (vrt. esim. J. R. Aspelinin teoksessa "Suomen asukkaat pakanuuden aikana", 1885, annettua eloisaa kuvausta myöhemmän rautakauden turkiskauppaoloista, ss. 80 ja seur.). Erämaajärjestelmän ja turkiskaupan keskinäisten suhteiden selvittely on kuitenkin välttämätön. Tämän kirjoittajan teoksen "Suomalaisia keskiajan tutkimuksia" (1912) luvussa 'Suomalainen turkiskulttuuri' ei turkiskautta vielä selvästi eroteta aikaisemmasta ajanjaksosta, mutta huomautetaan tapahtuneesta kehityksestä. (s. 88). Kirjoittajan myöhemmän teoksen "Suomen karjalaisen heimon historian" (1915) luvussa 'Karjalainen turkiskausi' puhutaan "metsästyskauden" yleisistä kansanomaisista oloista, mutta tehdään jo selvä ero aikaisemman ja myöhemmän metsästyskauden välillä (ss. 78–79).

Turkiskauppa Suomen asutushistoriassa. A. M. Tallgren edellyttää Suomen asuttamisen tapahtuneen Suomenlahden eteläpuolelta vähin erin vv. 100–600 j.Kr. ja arvelee sen mahdollisesti aiheutuneen välillisesti kauppatien avautumisesta keisari Neron aikana Tonavan laaksosta Itämeren etelärannikolla oleville meripihkan saantipaikoille. (Suomen muinaisuus, s. 146). Näin alkaneen kaupallisen korkeapaineen aikana turkisten kysyntä ja sen perässä kulkeva asutus levisi Suomenlahden tälle puolelle. "Siten osittain arvattavasti jo ajanlaskuamme edeltäneiden vuosisatojen kuluessa, mutta varsinkin roomalaisella rauta-ajalla on Virosta käsin laskettu myöhemmän Varsinais-Suomen väestön, kielen ja kulttuurin pohja. Täydellä syyllä ovat Viron silloiset Suomen suhteet antaneet aihetta sanoa Viroa 'emämaaksi'". (H. Moora 1943).

Turkiskauppa-ylimystö. A. M. Tallgren päättelee "kainulaisten" lapinkäynnin myöhemmin keskiajalla joutuneen muutamien verraten harvojen eräruhtinaitten erioikeudeksi, mutta esihistoriallisen erätalouden olleen enemmän heimo- kuin suurkauppiastaloutta. (Suomen muinaisuus, s. 218). J. Jaakkolan "Suomen varhaishistoriassa" annetaan maamme pakanallisen itsenäisyysajan yhteiskunta-taloudellisista oloista varsin ylimysvaltainen yleiskuva (ss. 381–382, 383 ja 475).

[3]. Suurmetsästys. Teoksessaan "Kulttuurikuvia kivikaudelta" Sakari Pälsi huomauttaa, että maamme kivikauden asuinpaikkojen löytökalustossa on huomattavana osana kalastuksen ja metsästyksen välineitä, kuten keihään- ja nuolenkärkiä, nuijia ja onkien osia. Suurimpien itäsuomalaisten asuinpaikkojen löydöissä jäävät työkalut, kuten kirveet ja taltat, vähemmistöksi pyyntiaseihin nähden. Laatokan kanavan löydöistä päättäen on suuren riistan, kuten biisonin, alkuhärän, villisian, metsäkauriin, peuran, hirven ja karhun pyynti niillä main ollut hallitseva, eikä mikään ole estänyt samanlaisen suurriistan levenemästä Suomeenkin. "Biisonia, hirveä, karhua ja peuraa varten ovat kai valmistetut ne pitkät ja hoikat liuskenuolenkärjet, joita itäsuomalaisissa asuinpaikkalöydöissä on niin suuri joukko... Toinen nähtävästi isojen eläinten pyynnissä kehitetty ase on kivinuija, mikä on lukuisana levinnyt ympäri Suomen." (s. 104).

[4]. Myöhäistä eräkautta. Lukuisista kirjallisista tiedoista päättäen oli metsästys vielä 1600- ja 1700-luvuilla pääelinkeinoja maamme pohjoisilla syrjäseuduilla. Rovasti J. Cajanuksen kertomuksen mukaan piispankäräjillä Paltamossa 1663 saivat pitäjäläiset "parhaan elantonsa" kalastuksesta ja metsästyksestä (Åbo Tidn. 1777, s. 135) ja E. Castrén tiedoittaa, että Kajaanin läänissä olivat olot vielä sataa vuotta myöhemmin jokseenkin samanlaiset: "Metsästys ja linnustus ovat maamiehen tärkeimpiä elinkeinoja tällä paikkakunnalla" (Kalm–Castrén, Hist. och oecon. beskr. öfver Cajaneborgs län, 1754, s. 57).

[5]. Elannollinen pyyntikausi Savossa. Savon elinkeinoja ennen kaskenpolton valtakautta kuvaa Savon linnaläänin talonpoikien valitus Klemetti kirjuria vastaan siitä, että hän oli rakennuttanut kartanon (Tavinsalmen kuninkaankartanon 1540-luvulla) "meidän Lapinmaahamme, josta viisi pitäjää saa enimmän elantonsa, ja meidän parhaalle kalavedellemme" (Arw. Handl. 6, s. 309). Kruunun mies Tuure Bjelke kertoo 1556 Savonlinnan läänistä, että siellä "heti Pietarin messun jälkeen lähtevät kaikki erämaahan eikä heitä voi siitä juuri estää, jos heillä pitäisi olla jotain varoja verojensa maksamiseen" (Arw. Handl. 4, ss. 219–220; Vrt. Gebhard, Savoni, lään. ss. 88 ja 59).

[6]. Erämaiden yksityisomistus. Metsästysmaiden yksityisomistus Lapissa, Voionmaa, Karjal. heim. ss. 82–83. Kolttien maanomistusoloista Karl Nickul kirjoittaa mm.: "Lappalaiskylässä ei yksityinen omistanut maata, vaan koko kylä muodosti yhteisön, josta kyläkäräjät, sobbar, huolehti, jakaen nautinta-alueen joka suvulle. Määräävinä tekijöinä olivat kalastus- ja metsästysmahdollisuudet. Nautinta-alueiden rajat olivat tarkasti määrätyt, mutta eivät kiinteitä, vaan sobbar saattoi, jos jonkin suvun tarve sitä vaati, osoittaa jollekulle sen jäsenelle aikaisemmin toisen suvun hallussa olleita kalavesiä ja riistamaita."... "Rajojen sopimusluontoisuudesta huolimatta olivat kuitenkin Suonjelin suurimmat järvet kautta vuosisatojen olleet samoilla suvuilla. Niillä oli kullakin luonaan asustaneeseen kolttasukuun liittyvä traditionsa." (Eräs Petsamo-kysymys. Terra 47: 2–3, 1935, erip. ss. 2 ja 6). Kysymystä käsittelee laajasti V. Tanner suuressa teoksessaan "Skoltlapparna" (Fennia 49: 4). Ruotsin lappalaisten maanomistuksesta 1600-luvulla kirjoittaa Holmbäck: "Varje lapp ägde sitt särkilda skattland, vars gränser voro noga bestämda; endast inom sitt land fick han beta sina renar samt driva fiske och jakt, men ingen fick ej heller där tränga in." (Studier över de sv. allmänn. hist. s. 32).

[7]. Uudempia yleisesityksiä muinaisesta pohjoismaisesta turkiskaupasta: R. Hennig, Der nordeuropäische Pelzhandel in den älteren Perioden der Geschichte (Vierteljahrschr. für Sozial- und Wirtschaftsgesch. 32 Bd, 1930, ss. 1–25). Pohjois-Venäjän ja Luoteis-Siperian suomensukuisten kansojen eräkautisia oloja, kylien lähialueilla harjoitettua pyyntiä ja etäisille erämaille tehtyjä turkiseläinten pyyntiretkiä kuvailevat M. A. Castrénista ja Aug. Ahlqvistista alkaen monet suomalaiset tutkimusretkeilijät, joista erityisesti mainittakoon K. F. Karjalainen ja A. Kannisto.

[8]. Turkiskauden valta-aika. "Se aika, jolloin metsästys oli hallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli keskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo aikaa sitten mennyt; pesäseudut ja suurin osa erämaistakin olivat silloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää voitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena historiallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla ollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat." (Voionmaa, S. Keskiaj. tutk. s. 87).

Turkiskausi Pohjois-Ruotsissa. J. Nordlander, Mellersta Norrlands näringar i början av 1300-talet (Sv. landsmål och svenskt folkliv 1911, s. 363). Holmbäck kirjoittaa julkaisemansa Helsinglannin lain johdannossa: "Befolkningen i Hälsingland utgjordes till väsentlig del av jordbrukande bönder, men även jakt och fiske voro viktiga och givande näringar. Lin har odlats i betydande utsträckning, och lärft omtalas i HL som värdemätare och betalningsmedel. Skatt erlades i skinn och i lärft (Kg 7). Pälsverk och lärft voro även eftersökta handelsvaror, som hälsingaren med god förtjänst kunde utbyta mot järn och andra nödvändighetsvaror, som ej funnos i deras land.

"I ett brev till ärkebiskopen i Nidaros 1344 (DS 5, s. 252 f) om Olovsgärden i Hälsingland skriver ärkebiskop Hemming i Uppsala, att invånarna i detta land 'till största delen äro fångstmän, i skogar och i vatten' (homines illius terre qui sunt pro maiori parte venatores, tam in silvis qvam in aquis)." (Sv. Landskapslagar 3, Hälsingelagen, Inl. s. 49).

[9]. Tuluskivien todistus. "Mutta Länsi-Suomen kiinteä asutus näyttää harjoittaneen huomattavaa erätalouttakin, joka oli sen yhtenä pääelinkeinona. Sen muistoja ovat n. 300 hajallaan yli Suomen löytynyttä soikeata tuleniskentäkiveä, joista osa kylläkin on vasta ajalta 400–600. Eräretkillä on niitä kannettu vyössä, ja tietysti on usein sattunut, että niitä on pudonnut. Ne eivät siis todista kiinteätä asutusta. Mahdotonta ei ole että tuluskiviä osaksi käyttivät erämaita kiertelevät lappalaisetkin, jotka olivat tavan eräretkeilijöiltä oppineet, mutta joka tapauksessa on muoto läntinen, itämereläinen. Soikeita tuluskiviä on löydetty Skandinaviasta, Baltian maista ja Pohjois-Saksasta yhteensä n. 2 000 kpl. Muualta, mm. Itä-Euroopasta ne ovat tuntemattomia." (Tallgren, S. muinaisuus, s. 110).

ERÄ

[10]. Erän merkitys. Lönnrotin sanakirja: Erä, s. aflägsen obebodd ort; afskild gång l. färd; resa, gång; fisk- l. jagtfärd till aflägsen ort; bytes- l. fångfärd, härnad; krigsfångst, rof, byte; lott, andel, afkastning; lycklig tillfällighet, lycka; lähteä eriin begifva sig på aflägsna färder; tulla erästä komma från en sådan färd. – Eräiliä, s. pers. jägare, fångstsökare. – Eräillä l. eräellä, v. fr. (erätä) färdas, fara l. ströfva omkring (i synnerh. på jagtfärder); e. metsissä. – Eräkorpi, -korven, s. cps. vild skog, jagtmark. – Eräkäs, a. (erä) = erokas; 2) försedd med fångst l. byte. – Eräläinen, s. den som är på fångst l. bytesfärd, jägare, fiskare. – Erämaa, s. cps. obebodd ort, ödemark, öken, aflägset fiskeläge. – Erämies, -miehen, s. cps. jägare, fiskare, skälfångare. – Eräsija, s. cps. fångstställe. – Erästää, v. (erä) sysselsätta sig med djur l. fiskfångst på aflägsna orter. – Erätie, s. cps. jagt. l. fiskfärd. –Eräwenhe l. wene, s. cps. båt för fiskfärder l. härnad.

Gananderin sanakirjasta poimittuja merkityksiä: Erä del, lott, wärf, fångst. Eriähän muut lukoopi, soalihitahan sanoowi, andra upräkna sina skogs fangen och byten. Sä-äk säkkihin erähät stopp i säcken fångsten, wägkosten... it. resa, förrättning, fänge långt bortta, afsides fähla. Matkamjes joka on Eräs, på resan stadd... Ej Eukko Eriä tjedä; kusa Uro uhon näkee, prov. hustrun wet ej hvad man lider på fählresorne. Täsä surkiasa eräsä i den ussla wandel, resa, färd... Erä, it. sällskap, delaktighet... item fiskläger, fiskställe... Erämjes, fählman, som far i fälan, i skjälfänge... Erä-wenet, själ eller fäl båt... Eräinen, matkamjes. Främmande, resande... Erä-maa ökn, ödemark... utjord.

[11]. Erä-sanan historia. Martti Rapola, Suomen sanat erä ja erämaa (Virittäjä 1936, ss. 107–116). Kaukomatkaa merkitsee erä esim. Florinuksen sananlaskussa: "Ei persoja erijn (matcoin) panna". Pyyntimatkasta on puhe seur. kansanrunon kohdassa:

    Saatas tuollen saarexellen,
    Tuollen kummullen kuleta,
    Josta saalis saataisi
    Erän toimi tuotaisi. (S. 114.)

Erä = saalis. SKVR, Viena 4, s. 571 (Soita metsä kanteletta); Kalevalan selityksiä 14 r. 36 s. (Elköhön erät vähetkö kalamiehen kattilasta).

Kielemme sanalla eri näyttäisi joskus olleen samanlainen merkitys kuin erä-sanalla. Vrt. VA 6331 a, n:o 377 (Vesulahden vpit:n Norolan vkunnan Höyhenkylän pn. Melonmäen erj).

[12]. Sana 'erämaa'. Rapola, Virittäjä 1936, s. 116. Asiakirjoissa puhutaan klk:ien ja pit:ien erämaista, esim. VA 2164 (v. 1564): Kyra sockens Eremarck, Birkala Eremark, Karku Eremark. Ruotsalainen eräsanasto: VA 3755: 14 ja 17, VA 3832: 2 ja 13 (aeremen, ärrekarl); VA 3829: 10 (äriefiskenn); VA 4251: 17 (ärewatthenn); VA 3828: 7 (äregeddor). 'Erämetsä' ja 'erämaa' nimitysten käyttö keskiajalla: MU 5, s. 439 (Taljala 1494); MU 7, s. 128 (Lahinen 1511).

[13]. Eräsijat. Salaperäinen Hetan eräsia on sijainnut Rautalammin vpit:n Pernasalon vkunnassa. Hete-nimisiä paikkoja on ollut Pohjois-Hämeessä useampia, Rautalammin keskusseudulla on vanha pn Hättä. Hetan eräsiä on todennäköisesti sijainnut Korpilahden seuduilla, koska se veroluetteloissa mainitaan Jämsän kirkkopit:ään kuuluvana ja Korpilahden seudun k:ien Saukkojärven, Muurajärven ja Raidanlahden seurassa. Hetan eräsian asukkaat 1570 olivat Heikki Marttinen, Antti Muinoinen ja Juho Kähköinen (VA 4061: 34 ja 71), jotka nimet viittaavat Muuramen naapuriseutuun Kuivasmäkeen l. Petäjäveteen (vrt. SHS, Suomen hopeaveroluettelot 3, s. 91). Kertzon äransija on sijainnut Keiteleen järven eteläosassa, missä 1552 oli Hauhon Ilmoilalle kuuluva Kerssoij niminen erämaankappale. "Kertton eräsian" ja "kalaveden" rajoista tehdään selvää 1575 annetussa tuomiossa, johon vedotaan Sumiaisten ja Raikouden k:ien rajariidassa 1734 (MHA, E 47, n:o 13). Venhejoen Eräsija on ollut Hankasalmella Kynsiveden–Kuhankaveden seudulla, jossa 1552 Hauhon Hyömäellä oli Wenhe iockij niminen erämaa (VA, Tk öö 1, v. 1688, l. 112). Pönnäma innan 4 råår (Satak. 5, s. 67); Riihon pohja "ett omgängas ärarum" (Haus. Bidr. 5, s. 21). Kirjallisuudessa on 'erärum' toisinaan väärin tulkittu 'erähuoneiksi', 'erämajoiksi' yms.

[14]. Ilmajoen asutuksen alkuperä. Liakka, Ilmajoen hist. s. 40 (Peldanin kertomus). Yrjö Koskinen ei ota uskoakseen Peldanin kertomusta, vaan kirjoittaa (Pohjanmaan Asuttamisesta s. 121): "Tässä tahdomme myöskin oikaista erään erehdyksen, jonka olemme nähneet useasti kerrottuna. Sanotaan, näet, että Ilmajoen asukkaat ovat tulleet Hauhosta, Ilmolan kylästä. Tämä erehdys on nähtävästi seuraavalla tavalla syntynyt. Ilmajoen kirkko-arkistossa on yksi Peldanin tekemä kertomus, jossa jutellaan, että ilmajokelaiset tietävät tulleensa Hämeestä, s.o. toiselta puolelta kangasta. Sitten muistuttaa Peldan, että Ilmajoki ruotsiksi kutsutaan Ilmolaksi, ja että toinen Ilmola on Hauhossa, ja arvelee tuosta, että siitähän lienevät tulleetkin. Tämän arveluksen muut ovat täydeksi todeksi ottaneet." – Tuonnempana tässä teoksessa tullaan esittämään useita todistuksia siitä, että Peldanin kertomuksessa on kuin onkin perää. Vrt. Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 177–187.

[15]. Erä-kantaisia paikannimiä. – VA, Maanj. Tk 49, Hollola 1788 (Eränpeldo åker); MHA, E 71, n:o 11/11 (Saarijärven Eräjärvi); MHA, maakirja v. 1845 (Rautalammin Kuuslahden Erimaa); TSPaikann. Kangasniemi (Eräniemi, Erälahti, Erässaari); MHA, C 6, n:o 1/9 (Hirvensalmen Eräsauna); MHA, C 7, n:o 5/26 (Hirvensalmen Erä Valkamanranta, -aho, -vuori); MHA, C 34, n:o 3/1 (Mäntyharjun Koivu- l. Äräsaari; n:o 3/5 Eräsaaren apajat); MHA, A 7c, n:o 1/7–8 (Viljakkalan Äräsjärvi, mahd. sama kuin Carlsson, Ent. Ikaalinen, s. 9, Sipsiön Eräjärvi); MHA, A 5 b, n:o 1/3 (Ikaalisten Erä); MHA, A 5 c, n:o 30/4 (Kankaanpään Erä); MHA, A 37, n:o 5/1 (Erämaa v. 1766; samalta seudulta Cotalato ja Cotamäki; vrt. A 33, n:o 4/6 Erämaa); MHA, F 22c, n:o 35/23 (Kemin Iso- ja Vähä-Eräsaari). Muut Erä-nimet poimittu maarekistereistä ja yleiskartalta. – Edellä esitetty perin monihaarainen erämaan omistusta ja oloja tulkitseva erä-sanasto jos mikään tulkitsee tuon muinaisen elinkeinon yleisyyttä ja pitkäaikaisuutta.

KANSANHISTORIALLINEN ERÄMAIDEN OMISTUS JA KÄYTTÖ

ERÄMAIDEN ALKUMUOTOJA

[16]. Suurpyynnin ja pienpyynnin vaiheita. – VA, Tk 11 5, l. 38 (Ylisjärvi); VA, Tk nn 62, 11 1024–1026 (Pudasjärven kalapuoti).

[17]. Pienpyynnin luonne. – Tarkoitus tässä teoksessa ei ole seikkaperäisesti käsitellä vanhoja pyyntivälineitä ja vanhoja pyyntitapoja ja niiden kehitystä, koska niitä on perusteellisesti valaistu tunnettujen kansatieteen tutkijoiden U. T. Sireliuksen, A. Hämäläisen, Ilmari Mannisen, Kustaa Vilkunan, E. A. Virtasen ym. tutkimuksissa ja koska niistä on saatavissa lyhyitä tietoja yleisistä hakuteoksista, vaan halutaan tuoda esille ainoastaan niitä asian puolia, joilla on yhteyttä eräkauden asutus- ja yhteiskuntakehityksen kanssa. Huomautettakoon vielä, että tässä osassa teostamme käsitellään pääasiallisesti vain eräkaudelle ominaista yksityistä pyyntielämää ja maanomistusta ja että suurmetsästystä ja siihen kuuluvaa yhteispyyntiä ym. yhteiskuntaoloja aiotaan esittää tämän teoksen suunnitellussa alkukantaisia aikoja koskevassa osassa.

[18]. Ansatiet ja kiertopolut. – Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 150 (paulametsästys); Helsingin Sanomat 1935, n:o 174 (Erämaa antaa – ja antaa); Virtanen, Ilomantsin karjal. yhteisk. ss. 4–5 (Ilomantsin ansapolut). Vrt. Metsästys ja Kalastus 1923, s. 32 (Ilomantsi 1923); Kivilinna, Suurmetsäst. s. 120 (Eliel Vartiaisen kuvaus); Itkonen, Suomen Suku 2, ss. 48–49 (Vienan Karjalan linnustus).

[19]. Virka ja virkatie. – Lauri Posti, Virka (Virittäjä 1932, ss. 47–48); SKVR 7, 2, s. 16 (kansanruno). Torniossa sanotaan metsäkoiraa 'virkakoiraksi' (N. Liakan tiedonanto). Keski-Suomessa on tämän kirjoittaja kuullut koiran kuonossa olevia pitkiä karvoja sanottavan 'virkakarvoiksi'.

Virka-johtoiset paikannimet. Haus. Bidr. 1, s. 6 (Asikkalan Halkirannan wirka); Maarekist. Hattulan Katinalan asuma Virkatie. Muista Virka-kantaisista pn:istä mainittakoon ainoastaan seuraavat Ylä-Satakunnasta poimitut: Pirkkalan Naistenmatkan Wirkanjemen Lahti, nyk. Virkaniemi (MHA, H 7, n:o 12/1–2; Kaukovalta, Pirkkala, s. 24); Teiskon Kulkkilan ja Kuusniemen Viranniitty, Viraanniitty (MHA, H 50, n:ot 8/8 ja 10/4); Ruoveden Korpulan Virkastenlahden niitty (MHA, H 68, n:o 1/10); Pohjaslahden Virkahieta (MHA, H 68, n:o 17/1); Ähtärin Virkamäki ja Virkamaa; Orihveden Haaviston Virkamäki ja Yliskylän Virkajärvet (kaksi); Keuruun Virkajärvi ja Virkamäki; Punkalaitumen Liitsolan Virka talo ja Perävirka tilus (MHA, A 30, n:o 4/21); Karvian Karvianjärven Alpiman wircka ja Karhun kangaren wirka 1626 (Satak. 5, ss. 38–39).

[20]. Keino ja puutikka. Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 150 (paulakeino). Kestilässä on ollut Ylä-Keinon ja Ala-Keinon kruununtorpat, jotka lienee siirretty Rantsilan pit:ään (Jaoituskomit. miet. 1908, Liite 3, ss. 102–103). Vrt. Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, s. 168:

    Muien ansojen alatse
    Minun pyytöpaikoilleni,
    Käytäville keinoilleni.

Puutikat: MHA, B 52, n:o 11/1 (Vihdin Puticka); MHA, H 83, n:o 8/11 (Urjalan Urjalan k:n Puutikko); Maarek. Lempäälän Alkkulan Puutikka; MHA, H 84, n:o 1/14 (Vesilahden Anian Puticka); MHA, H 6, n:o 7/8 (Pirkkalan Nuolialan Puticka); VA 2051: 3 ja 2058: 4 (Hämeenkyrön Puticka); Maarek. Virtain Uuraisten Puutikka; MHA, A 24, n:o 2/17 (Säkylän Putikko). Muilta seuduilta mainittakoon sn Olef Putikan, lautamies Tuuloksessa 1465 (Haus. Bidr. 1, s. 42) sekä pn Putikonlahti Pihtiputaan Kolimassa.

[21]. Pyyntiteiden omistus. Itkonen, Suomen Suku 2, s. 49 (pilkotukset); Virtanen, Ilomantsin karjal. yhteisk. s. 5 (karjal. ansakultt.); Kylväjä 1899, n:o 46 (Kärsämäen Saviselkä).

[22]. Ansat. Sirelius katsoo ansan kuuluvan pyyntineuvojen vanhimpiin maassamme. Sitä on käytetty suurmetsästyksessäkin, kuten peuranpyynnissä (S. kansanom. kulttuuria I, s. 96). Tämän pyyntitavan vanhuutta ja yleisyyttä ilmaisevat sellaiset suurten tai muuten huomattavien paikkojen nimet kuin Ansiojärvi (Hausjärvellä), Ansio (kylä Padasjoella), Ansiolahti ja Ansionniemenmaa Hartolan Kirkkolassa isonjaon aikana (MHA, C 3, n:o 2/26), Ansiolax (MHA, Orihveden pit:n kartta 1842), Iso Ansamäki (ynnä Aitokorpi ja Hangan peldo) Somerniemen Jakkulassa (MHA, H 70, n:ot 10/2 ja 10/4), Ansioniemi Alavudella 1600-luvulla (MHA, E 1, n:o 27). Vrt. myös tn:iä Ansa, Ansami Viialassa uuden ajan alussa (VA 1 920, 1 972).

Suomen kansan metsästystaitoja, s. 9: "Pyytömaa. Huolellisen metsästäjän tuli jo edeltäkäsin ennen metsästyksen alkua kiertämällä taikoa pyytömaansa, että siihen kokoutui otuksia etteivätkä niitä muut pyytäjät siitä pois vieneet.

27 §. Mikkelin aattona pitää kiertää pyytömaansa niin laajalti kuin siinä aikoo pyytää... (Noormarkku).

30 §. Sitten kun metsän kimppuun ruvetaan, niin sitä maata, jossa aikoo metsästää, ei saa milloinkaan kiertää vastapäivään... (Noormarkku).

32 §. Lehmän tai härän selästä leikkaa nahkaa aina yhdestä elävästä 3 arpalastua... ja niillä kiertää sen metsä-alan, millä aikoo metsästää."

[23]. Kiltit. Kiltti-laitoksesta yleensä Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 63–69, ja Karj. heim., ss. 95–96. Gustafsson (Peräpohjola, s. 86) yhdistää kiltti-sanan J. A. Friisin lapinkielen sanakirjassa mainittuun (jousen) jännittämistä, pingoittamista merkitsevään lapin sanaan kiljted. Kuitenkin on kilttilaitoksen alkuperässä ja historiassa vielä paljon selvittämätöntä eikä nimen alkuperääkään voida pitää ratkaistuna.

MHA, B 30 a 1, n:o 11/11 (Mäntsälän Chiltinsuo 1783). Eräjärvellä esiintyy talollisen nimi Kiltti. Epävarmoja Kiltti-nimiä ovat Keuruun talonnimi Kiltinen, Virtain Uuraisten Kildinlahti (MHA, E 50, n:o 28/3) joiden piirissä esiintyy Killinen Lempäälässä ja Isossakyrössä, Killinkoski ja Killinoja Virroilla jne. Jos Messukylän Takahuhdin nimet Kiltti ja Keltti (MHA, H 51 a, n:ot 17/24 ja 17/25) todella ovat saman nimen muunnoksia, voisivat Kiltti-nimien toisintoja olla myöskin sellaiset nimet kuin Someron Keltis, Pornaisten Keitäs, Kymijoen Keltti, Jyväskylän pitäjän Keltinmäki, Kruunubyn Keltisbacka yms.

[24]. Kipsis. VA 3670 (Padasjoen ja Jämsän lintuverot); VA 4024 ja Teitin Valitusluett., s. 271 sekä SHS. Kameral. Asiakirjoja 2, s. 13 (kipsis-veron selityksiä); Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 291–294 (siellä esitetty nimen selitys oikaistava); VA 3702: 25 (veron nimi kijppis, kypsis); Mouhijärven Mustianojan k:ssä tn Kyppö (Kyppä); Kettunen, Livisches Wörterbuch: kips (köps) hase.

HÄMEEN PÄIVÄKUNNAT

[25]. Päiväkunta-nimi. – Jalkanen, Pohj. Häm. eräm. ss. 13–14; Melander, Muut. arveluja nk. "päiväkunnista", ss. 1–3; Haus. Bidr. 1, s. 23 (12 Landz Synemän sworo Nicki till en dagz leed Skoghe friitt, 1469); Haus. Bidr. 1, ss. 116–117 (så mykin Skogh som een man kunde Twå Dagar gånga, 1467).

[26]. Pungastenmaan ja Villikkalansaaren päiväkunta. VA, Tk ee 5, l. 5. MHA, H 38, n:o 4/1–2 (Kosken Kätärlän k:n Pungasten niity kärr); MHA, H 39, n:o 4/1–2 (Pakaselan k:n Villumäki). Läheisellä Hausjärven seudulla laskee lounaasta päin Puujokeen Punkaoja; sen ympäristöillä on laaja Punganmaan l. Punkamaan takamaa, johon Janakkalankin kyliä on ollut osallisena. Kirjoittajan aikaisemmin esittämä arvelu, että ko. päiväkunta olisi mahdollisesti ollut Artjärvellä – Elimäellä päin, ei näin ollen ole kestävä.

[27]. Volmarin päiväkunta. VA, Eerik Flemingin maakirja, s. 264. Lopen veropitäjään, jossa ko. metsät ja erämaat (skoog och ödes mrc) sijaitsivat, kuului myöskin nyk. Janakkalan lounaisosa (Vähikkälä ym.). Valkijärvenmaan rajoina, luetellaan asiakirjassa Tupurinmäki, Sarapistonlammenpirtti, Ruokolammin kallio, Keuunkoski (?), Walkiavaha ja Joki. MHA, H 23, n:o 20/9 (Valmari Ny rödning, ojain ympäröimä niittypala joen varrella). Volmarin päiväkunnan myyjä Juhana Maununpoika (Balk) ja hänen äitinsä Birgitta Juhanantytär (Fleming) näyttävät olleen Waldemar Djeknin jälkeläisiä, mikä vahvistaa otaksumaa, että Volmarin päiväkunta oli saanut nimensä Waldemar Djeknistä, Hebla-rouvan omistuksista Hirvijärven–Kytäjän–Vihtijärven seudulla Haus. Bidr. 3, s. 308 (... ett vtvaldt sköntt fiske vaten och skön vtmarck, ther frw Häbla och plägher haffuer hennes fiskare och skytter effter älgher och andre diur).

[28]. Pusulan Päiväkunta. VA, Tk öö 1, l. 118; MHA, B 24, n:o 14/1–2 (... Päiwäkundama jordstycke, som the Hörkälä boerna genom en nu upwist Lagmans dom sig tillwunnit ifrån Wiuula by i Tammela sokn); Sam. n:o 14/5 Herralan Päiwäkundama ängar.

[29]. V:n 1522 seitsemän päiväkuntaa. MU 8, s. 97: "Lagman Knut Eriksson (Kurck) utgifver 1522 ett dombref angående en viss erämark i Kangasala socken, hvilket bref förmäler om '7 dagsleder som är förste Petäiäniemi, annan dagh Käfwiniemi, tredje dagzledh Ollijärfwi, then fierde Kerienniemi, den 5 Sikaniemi, den 6 Vlkonmessä, den 7 Kanamaa dagh till förste legenheet.'" Neljän päiväkunnan sijaintia ei toistaiseksi ole voitu tarkemmin määrätä. Nimi Käfwiniemi muistuttaa jotakin erämaankäyntiin sopivaa Kevätniemeä. Omituinen Vlkonmessä on epäilemättä yhteydessä läntisen ja pohjoisen Orihveden rajanaapurien, Teiskon Kiimajoen Vllakonkorpi (1811) (MHA, H 50, n:o 6/5) ja Ruoveden Jämingin Vllicacallio berg (1618), Ullikanjärvi (1762) (MHA, H 64, n:o 8/1) nimien kanssa, joissa saattaa olla muinaisuskomuksellista pohjaa (Ullin palvonta). Asiakirjan Ollijärvi voi kuulua samaan nimisukuun. Kanamaa taas saattaa olla tekemisissä Ruoveden Muroleen Kanian kanssa, joka sekin on Orihveden päiväkunta-alueen naapurissa.

Teiskon–Orihveden rajaseuduilla näyttää Ullikka nimien ympärille kietoutuvan merkillinen muinaisperäinen nimihaarasto. Messukylän Leinoilan kylällä, joka 1522 sai haltuunsa asiakirjassa mainittuja päiväkuntia, oli uudenajan alussa erämaa Teiskon Velaatanjärven Ukaanpohjassa (nyk. kartoilla Ukonpohjassa), jota kautta on kulkenut Leinoilan erätie Orihveden päiväkunnille. Sielläpäin Teiskon Terälahden itäpuolella on Uukkaanjärvi samalla seudulla olevien Ullakonkorven ja Ullikanjävven tietämissä. Uukkaan ja Uukkaanjärven perua taasen ovat epäilemättä lähiseudulla Orihveden puolella olevat Ukonmaa ja Ukonjärvi (Kaukovalta, Pirkkala, ss. 159, 161). Äänneyhtäläisyyden pohjalla syntynyt nimisarja Ullikka > Uukka (Ukas) > Ukko edustaisi siis kerran laajaa Teiskon–Orihveden rajaseutua hallinnutta alkunimeä (Ulli). Huomattava on, että Messukylän Leinoilan kylän hallussa on ollut suuria alueita Orihveden–Teiskon rajaseudulla; siellä oleva Leinunsarka näkyy nykyisillä kartoilla. Messukylän Leinoilan k:n Kössin, Männyn sekä Yli- ja Ala-Tuomolan taloilla oli vielä 1905 Orihvedellä Leinunsarka-niminen metsäpalsta, jossa oli Aukeen, Rantalan ja Ruomuniemen trpt (ed. s. 61 Jaoituskomit. miet. 1905, Liite 4, ss. 136–137).

[30]. Siikaniemen päiväkunta. VA Tk nn 62, 11. 967– 968 (sigh hama af dhe Leijnoilla boar af Birckalla Sochen någre dagzledher kiöpt och sig handladt... såsom och samma Jorde stycke eller dagzleedh heetändes Sijkaniemj...); MHA, H 64, n:o 8/8 (Jäminge bys Sikonjemenma urfjell 1792). Kalliojärvi on mainittu rajapaikkana Teiskon Saarlahden (Terälahden) Paksun ja lähellä olevan (Kangasalan Kesämälahden, mahd. alkuaan Lempäälän Kuokkalan) Hakkarin ja heidän jakoveljiensä välisessä riidassa 1514 (MU 7, s. 286; vrt. Kaukovalta, Pirkkala, s. 121).

[31]. Orihveden päiväkuntia. VA, Tk nn 62, l. 667 (Pitkäjärven Päiväkunta); Sam. 11. 799 ja 751–752 (suuri kaskiriita). Nuijajärven päiväkunnan nimellä on yhteyttä Orihveden Pitkäjärven k:n talonnimeen Nuija; isonjaon aikana kuului Pitkäjärven k:ään Nuijamaa niminen ulkomaa (MHA, H 55, n:o 4/15). Nujanmaa ja Nujajärvi näkyvät Orihveden länsiosassa vanhalla pit:n kartalla. Orihveden Juupajoen ja Ruoveden Väärinmajan vanhoja rajapaikkoja Karvianjärvellä on Nuijakivi (MHA, H 68, n:o 7/6). Pitkäjärven k:ään kuuluu nykyisinkin Miekkaniemi ja Vähä-Miekka nimiset osatilat; Miehkajärvi on Orihvedellä Hörtsänästä ja Onnistaipaleesta länteenpäin.

[32]. Ruoveden päiväkuntia. VA, Tk nn 62, l. 792 (Väärin päiväkunta); Sam. l. 529, l. 548 ja l. 807 (Matalasalmen Päiväkunnanmaa). Lempäälän Mottisella on ollut erämaa Länsi-Teiskon Kahanpäässä, jossa erämaassa myöskin Ylöjärven Teivaala ja Runsas ovat olleet osallisia. Kun Runsaan lähinaapuri Liimola on omistanut Päiväkunnanmaan Tarjanteella, jossa Mottisella on ollut Päiväkunnanmaa ja jolla samalla seudulla Matalasalmessa Teivaalalla on ollut lampuoti v. 1630 (VA, Tk nn 3, l. 123), on näissä paikkojen ja nimien yhteisyydessä varmaan ollut jotain omistuksenkin yhteisyyttä. Tarjanteen päiväkuntien takana näyttää siten olleen vanha lempääläinen omistuskunta, joka yhdessä pysyen on siirtynyt Näsijärven vesistöllä paikkakunnalta toiselle.

[33]. Luhangan–Sysmän päiväkunnat. – MHA, Pit:n kartt. lehti 684/342 ja MHA, C 12, n:o 1/25 (Luhangan Päiväkunta); Juvelius (Juva), Sysmän hist. 1, ss. 50–51 ("Päiväkunnasta on näillä mailla vielä muistona Sysmän Vintturin kylässä oleva Päiväkunta niminen torppa").

[34]. Jämsän ja Pohjois-Päijänteen seutujen päiväkunnat. – MHA, H 28, n:o 1/11 (Hämeentien päiväkunta); VA, Maanj. Tk- Jämsä 1782 (useat pk:t); VA, Tk öö 1, l. 24 (Säynäniemen pk.); MHA, H 29, n:o 3/1 (Pitkäjärven pk-); MHA, H 30 A, n:o 12 (Ehtapajan pk.); Sam. n:ot 16/6, 7 ja 9 (Rutalahden Päiväkunta); VA, Tk öö 1, l. 119 (Patajärven pk.).

[35]. Päiväkunta-aiheisia paikannimiä. Aitolahden–Teiskon rajalla on järvi Päiväjärvi. Siihen kohdistunee maininta Päiväjärven kalastuksesta (Päiväjärvi fiske), josta Messukylän kylät 1678 riitelivät keskenään (VA, Tk nn 5, s. 163). Jotakin samantapaista alkua lienee Orihveden Yrehjoen talonnimissä Päivän-Mattila ja Päivän-Anttila (KM, Reinholmin kok. n:o 8); Haus. Bidr. 1, s. 72 (Hollolan Yksipäivänsarka); Juvelius (Juva), Sysmän hist. 1, s. 89 (Yksjärven miehenosa); VA 6331 a, n:ot 12, 13 ja 20 (Anttolan seudun Yksipäät) ja n:o 1607 (Metzepään ma). – Jos Rauman pitäjän Kollan k:n isonjaon aikaisten tilusten joukossa (1762) mainittu Paivkunnas niitty (MHA, A 19, n:o 2/5) on luettava Päiväkunnaksi, toisi se kiintoisan lisäpiirteen päiväkuntalaitoksen leviämisen historiaan.

MIEHENOSAT

[36]. Miehenosat Ylä-Satakunnassa. – Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista (Mustak., ss. 586–588); VA 216 b, l. 28, Satak. Tk (Ds Siffrid Siukulan Kynäiarffue Sek till 6 mr ffor våde eld han brende tuegge mäntz skågh vid nampn eskil lendzmandz skågh oc Thos Tvynas Kykanoyan skågh); VA 2401 b, l. 364 (Kangasalan Jokioisten mans Dell).

[37]. Sääksmäen klk:n erämaiden miehenosat. – MU 4, s. 73 (och watnäth åm kringh näsätt skall Riduala wara frijtt i sådana måtta, att här Oloff skall haffva en mans deell mäd thäm i altt fiskerij thär åm kringh, hvar helst thee kunna låttägander wara); VA 130 ja 131 (Sääksmäen klk:n erämaat 1554); VA 130, 1. 2 (Thesse Epter:ne vore till ärfiske aff Säxmäkj herade och haffva uttgiortt aff huar mandz dell äremark uti skatt geddor 1 lb pund Anno 1554); VA 131 (Kouualan Pyhäjärvi eremark 4 mand del skog och 2 man del fiskevatn); VA, Tk öö 1, l. 96, ref. tuom. 1567 (en mansdel i Erämark i skog och fiskvatten liggand i Köyris) ja ref, tuom. 1607 (1 mans erämark i Köyris).

[38]. Miehenmetsiä Hämeessä. – Haus. Bidr. 1, ss. 116–117 (Jämsän kär. 1478: Så långt recker hans watn till Henrich Larsson som Två månne skoge liggia ofwan före innan förde Råår); Haus. Bidr. 1, ss. 58–59 (att Simon i Hulkiala hörde Leppäiärffwi till effter hans mans Deell på sin Hwstros wegna aff madz Hangala.)

[39]. Reisjärven Kalajärvi, Suomenmaa 10: 1, ss. 140–141. Miehenosalaitoksesta ruotsalaisen Pohjanmaan joki- ja rantakalastuksessa kertoo yksityiskohtaisesti Nikander, Allmendewasser (Folk-liv 1938:1).

[40]. Östersundomin Manskog. – Nyberg, Sibbo socken 1, ss. 28 ja 70 (Manskog, Maan Skoog Stassen Råå); MHA, B 1 A, ss. 183–184 (Manskogs Enge).

[41]. Uudenmaan ruotsalaisia 'miehenmetsiä'. – MU 2, s. 37 (Ebbe i skogom).

[42]. Miehenosat Ruotsissa. Pohjoisten maakuntien "manskut" ja "manslut", Holmbäck, Sv. landskapslagar 3, ss. 286–287. Jemtlannin "mansganga" ja "mansfar", Bull, Jemtland, s. 68. Mansfar Suomessa, Nikander, Allmendewasser, ss. 62, 65–66 ja 67. Nikanderin käsitys (s. 66), että 'miehenmetsä' erämaan nimityksenä ei merkitsisi itsenäistä omistusta, vaan ainoastaan osuutta yhteisestä omistuksesta, ei ole mahdollinen, koska miehenmetsä todistettavasti on tarkoittanut alkuperäisestä epämääräisestä yhteismetsästä eristynyttä yksityisomistusta ja koska "ei kenenkään maata" ja yksityisomistusta ei voida verrata keskenään; eri asia on miehenosien syntyminen samasta suuresta alueesta ja niiden riippuvaisuus keskinäisestä vertailusta.

[43]. Johtavia 'miehiä'. – Teitin Valitusluett. s. 270 (Kihilikunnan miess domare); Herra Martin maanlain suom. ss. 13, 14 ja 105 (kihlacunnan mies; säännöllisemmin kuitenkin käytetty sanontaa "kihlacunnan pämies"); Lauri Olavinp. Linnamies ja Antti Linnamies Taipaleen pitäjässä 1550 (VA 5032: 113); VA 6331 a, n:ot 232 ja 237 (Hirvensalmen Käräjämees); VA 6502: 26 (Hirvensalmen Kereiemies lautamiehenä 1577). – Vrt. Haus. Bidr. 1, s. 117 (Olle Vanondamies Jämsässä 1469).

[44]. Ruoveden erämaan 'miehet': Henrik Kalames, Per Palames, Lasse Pynnemes, Paual Colomies, Jons Turisames, Anders Rärämes, Niels Karialames (VA 2303: 5 ja 6). Sukunimi Kalamies (Voionmaa, Mustankirjan luett. s. 22); Pynnämies–Pönnämaa (Satak. 5, s. 67). Jos kuten Jaakkola arvelee, Ruoveden "Turisames" palautuisi muinaiseen sodanjumalan nimeen Turisas, on selitys kohdistettava ensisijassa Kangasalan Tursoilan nimeen. Asia näyttää kuitenkin olevan yksinkertaisempi. Niinkuin Ruoveden asiakirjasta selvästi näkee, on siinä kysymys Turisamiehen (so. Kangasalan Tursoilan isännän) "rengistä" erämaalla. Tämän Tursoilan muinaiseen erätalouteen viittaa siellä esiintyvä talollisennimi Oravainen (VA 2401 b: 341) ja Kangasalan "Tursolaisen" toiminta turkistavaroiden hankkijana (VA 134: 8). Myöskin Sahalahdella (ent. Pälkäneen veropitäjää) on nähtävästi Kangasalta nimensä perinyt Tursola, jonka asukas Oleff Niclisson Tursala 1506 mainitaan osakkaana Viitasaaren Vuosijärven erämaassa (Haus. Bidr. 1, s. 252). Sivumennen huomautettakoon vielä, että Joutsenon Haukilahdella esiintyy 1556 henkilönnimi Tyrsemies (VA 5162: 113), jota nimeä selitettäessä on otettava huomioon laajalle levinnyt paikannimi "Tyrisevä". Niinpä juuri samalla Joutsenon seudulla esiintyy samaan aikaan (1558) kuin Tyrsemies myös sukunimi Tyrisevä (Haukilahden kylässä Tyrsemies ja Vepsä; naapurikylässä Partalassa Tyrisevä ja Vepsä, VA 5162). Tämän nojalla saanee kysyä, eivätkö nimet Turisamies ja Tyrsämies ole samaa kielellistä alkuperää (Tyrisevä – Turiseva).

[45]. Mies-päätteiset sukunimet. Näiden nimien vanhuutta ja yleisyyttä etenkin Suur-Lappeen alueella Saimaan länsipuolella osoittaa seuraava yhden ainoan v:n (1558) veroluetteloista (VA 5162) tehty poiminto, joka ei ole tavoitellutkaan täydellisyyttä.

Lappeella Olkkolan–Yllikkälän kylässä Hurtamies (Hwrtamames), Ruttoisissa Kalliomies, Iitiässä Rautamies, Toikkalassa Jokimies; Joutsenossa Haukilahdella Tyrsemies; Lemillä Uiminniemessä Hietamies; Luumäellä Jurvalassa Muldia, Muldian, mutta aikaisemmin(1546) Multa:es (VA 5010), Hautakylässä Hautamies, Pitkäpäässä Keduelenmies, Valkolassa Laukohumies (Luumäellä Laukkalan kylä), Sarvilahdessa Sarvilaxmes, Haimilassa Pesmees; Taipalsaaressa Haikolassa Kärämes; Savitaipaleella Kaskeinkylässä Myllymies, Monolassa Årkdmees; Suomenniemellä Pajulahdella Ahomies (myös Kolminiemessä Ahomies).

V:n 1654 manttaaliluettelosta (VA 8613: 512–534) on merkittävänä Lappeen Rohialasta sukunimi Niemenmies, Vilkajärveltä Hakemies (Häkämies?), Ihalaisista Hetamies sekä Luumäeltä Juntulasta Haudanmies, Husulasta Härkemies, Kiviniemestä Kivimies, Suomisista Suomies ja Hietamiehestä Hietamies.

V:n 1820 manttaalikirjoista kertyy samalta alueelta vähällä vaivalla samanlaatuisia sukunimiä. Esim. Lappeelta Häkämies, Lehtimies (v. 1725 Lächtimies), Saarimies; Lemiltä Hietamies, Kalamies, Kirvesmies, Pardamies; Luumäeltä Hautamies, Hietamies, Häkämies, Riihimies, Suomies; Savitaipaleelta Koskimies, Lähdemies.

Erinäisiä mies-päätteisiä sukunimiä. Koiviston Jousimies (VA 5052: 6). Kiintoisa ammattinimi on Kousanniemessä Mäntyharjun vesireitillä 1820 mainittu Vänämjes, jos se on samaa kuin "Venemies". Vanajan Hämeessä kohdistuu huomio perin vanhaan nimeen Hartalamez (MU 1, s. 397; nimen alkumuodoksi on hakemistossa merkitty erehdyttävästi Hartalampi!); Lopelta on merkinnöissämme Täfvänämies (MHA, H 48, n:o 2/4); Mikkelistä Aniamees, Ainiamees (VA 6331 a, n:ot 165, 170); Puumalasta Malliasmees (VA 8646, n:o 353); Suomies-nimistä Voionmaa, Hist. Aikak. 1943, s. 90; Brita Palomies (VA 8613, s 466). Savon mies-nimistä vrt. Gebhard, Savoni, lään. ss. 8–9: "Anniames (1571) maakirjassa, mutta Aniainen hopeaverokirjassa, Surnumes (1571) sekä maa- että hopeaverokirjassa, mutta toisessa paikassa asuu samana vuonna Surnusia."

ERÄKAUDEN MAITA

[46]. "Maat" Hämeen keskiaikaisissa tuomiokirjoissa. – Haus. Bidr. 1, s. 62 (Mustila maa); Sam. s. 47 (Padenkoden Jordh); Sam. s. 44 (Masonoijanmaa); Sam. s. 36 (Luchtimaa); Sam. s. 39 (Hetosuojenniemen Jordh); Sam. ss. 76 ja 73 (Patumas Jordh, Paduma); Sam. s. 15 (Hijdenmaa 1478); Sam. s. 11 (Hanganmatkantaipale och Warasierwen maa); Sam. s. 14 (Alamaa, Alanmaan pochia); Sam. ss. 241–242 (Rawtama); Sam. s. 174 (Rekoysenmaa); Sam. ss. 141–142 (Reggon ma); Sam. s. 84 (erämaan omistus Padonmaassa).

[47]. Asumiksi muuttuneita 'maita' – Haus. Bidr. 1, s. 76 (Tijrismaa); Sam. ss. 67 ja 70 (Kaurama 1460, Kaurama boar 1466); Sam. s. 41 (Oleff Matzsson Wähenmaast 1492); Sam. s. 234 (Lauris Michelson Anwma 1506); Sam. s. 143 (Lauri Persson Lintuma 1506); Sam. s. 151 (Eskil Dominicusson Letama 1507); MU 3, s. 249 (Mattes. Mustela); Haus. Bidr. 1, s. 42 (Hein Sydemaast).

[48]. Suur-Vanajan maita. – Suur-Vanajan kylien maista ja muista ulkomaan-omistuksista on erinomaisia tietoja MHA:n vanhoissa pitäjien kyläluetteloissa (v:n 1842 ajoilta). Runsaita lisätietoja antavat isonjaon kartat ja asiakirjat. – Vanajan alueen maita: MHA, H 91, n:o 7/26 (Kärkönmaa); VA, Maanj. Tk 39, Janakk. 1785 (Kondjonmaa); MHA, H 23, n:o 9/3 (Sikonvuori eller Tapolanmaa jordstycke 1801); VA, Tk 11 5: 1–33 (Tyrinmaa); MHA, H 23, n:o 7/3 (Vesijakomaa 1833); VA, Maanj. Tk 39, Janakk. 1785 (Kranginmannitunpälle 1658; vrt. maarek. Leppäkosken kylän talot Ranginoja ja Rankila, sekä MHA, H 90, n:o 4/1, Rengon Muurilan kylän Rangin åja 1694). Mallingaisten maan liepeillä olleita maita näkyy nyk. kartoilla Myllymaa ja Viitainmaa sekä Harvialan kartanolle kuuluneet Jukerinmaa ja Saarenmaa.

[49]. Hausjärven seutujen maita. – VA, maanj. Tk 43, Hausj. 1786 ja MU 1, s. 482 (Vainonmaa, Miehonmaa ja Vainonlächde); Teitin Valitusluett. s. 218 ja VA, Maanj. Tk 43, Hausjärvi 1786 (Titolanmaa, Tettulanmaa, Laitilanmaa); MHA, H 17, n:o 6/2 (Ylätölönmaa on nyk. kartoilla merkitty Ylätalonmaaksi, mutta on vanhemmissa asiakirjoissa Ylätölönmaa urfjell, Yläntälanma urfjell); VA, Maanj. TK 31, Loppi 1782 (Punga- eller Riutamaa); MHA, H 89, n:o 15/1 (Vanajan Hattelmalan kylän Lemolan niitty Pungonittu 1703); MHA, H 17, n:ot 5/1 ja 5/2 (Kirianmusten niitty 1691, Kirjauskallio 1760, Kirjostenmaa 1850, nyk. Kirjaus, Kirjamuskallio, Kirjausten maa); MHA, B 32 a, n:o 2/31–32 (Hyvinkään kylän maita).

[50]. Janakkalan nimistöä eteläisillä takamailla. – VA, Maanj. TK 39, Janakk. 1785 (Urama-maa 1658); MHA, H 23, n:o 3/1 (Nuolialan Sihvolanoija 1707).

[51]. Janakkalan takamaanomistuksia. – VA, Maanj. Tk 39, Janakk. 1785 ja MHA, H 23, n:o 10/2 (Tiukunmaa); VA 6814: 242 (kapteeni Isr. Braskin donatio 1647) ja Lagus, Finska adeln. 1, s. 68 (Rutajärvi); VA, Tk 11 3, l. 21 ja VA, Maanj. Tk 36, Janakk.–Loppi 1784 (Riutanmaa ja Punganmaa).

[52]. Vanajan nimistöä ja omistuksia eteläisillä takamailla. – VA, Harvialan Kopiok. ss. 599–602 (Vähikinmaa 1553) ja s. 679 (Välkinmaa; merkitys vähi = vahi = väli);Teitin Valitusluett. s. 202 (Välicken nittu); VA, Harvialan Kopiok. s. 1187 (Sälinge utmark, Varunteen metsä); MHA, H 91, n:o 4/1 ja VA, Maanj. Tk 43, Vanaja 1786 (Maitosten maan historia).

[53]. Suurmetsästyksen muistoja Hausjärven seuduilla: Hirvenoja Ryttylässä, Hirvikorpi Vantaan kylässä, Hirviniemi Haminan kylässä, Peurakorpi Lavinnossa, Peuranpäänkallio Kurussa,Haninsyrjänpyki 1708 (Hanhen syrjänpyki 1691) Torhonlammin suoseudulla, Kenttäniitty Lavinnossa; MHA, H 17, n:o 4/8 (Majalamminsuo).

[54]. Lopen maita. – VA, Tk 11 5, l. 5 ja VA, Maanj. Tk 33, Loppi 1783 (Leppälahdenmaa); MHA, H 47, n:o 2/2 (Pouronmaa 1756); MHA, H 47, n:o 5/1 (Kunnamusvaha 1691; vrt. myös MHA, H 47, n:ot 2/1, 2/9 ja 3/2); VA, Tk 11 3, l. 22 (Kunausma); MHA, H 47, n:o 2/1 (Läyliäisten, Vaskijärven ja Vihtijärven välinen "utbysjord"); VA, Tk 11 5, l. 50 (Keihäsjoenmaa ja Jalostenmaa); VA, Tk 11 3, l. 13 ja 134 (Saraian ma, ähremarck Sarajanma); VA, Maanj. Tk 33, Loppi 1783 (Järventaustanmaa); VA, Tk 11 5, l. 39 (Ahdaniemenmaa); VA, Tk 11 5, l. 17 ja 6 (Saldinmaa, Säkiin Maa); VA, Tk 11 3, l. 8 (Saukkolanmaa); VA, Tk 11 5, l. 6, ja MHA, H 48, n:o 6/3–4 (Wachteriston maa); MHA, H 48, n:ot 2/11 ja 2/9–10 (Pernonmaa, Petojoentaustama); MHA, H 48, n:ot 2/4 ja 2/8 (Pyhälamminmaa 1809); MHA, H 47, n:o 1/16 (Nahoma 1782, Ikema). Eräkautisten olojen muistona on Lopen kylän alueella vieläkin järvi Erävisjärvi ja asuma Erävistö (ed. s. 43).

[55]. Lopen muinaishistoriaa. – VA, Tk 11 6, s. 76 (Metzä Cansa bor); Suomenmaa 4, s. 300 (Lopen muinaislöydöt); MU 4, ss. 346–347 (Pedher Topeno, Lårens Ouraia, Mattis Joenthaka 1470); Voionmaa, Keskiaik. kirkk. maanom. ss. 64–66 (Lopen seutukirkko).

[56]. Jämsän maat. – Luettelo laadittu MHA:n Jämsän pit:n v:n 1842 kyläluettelon, Jämsän vanh. pit:n kartan ja isonjaon asiakirjojen mukaan. Salos ja Kalmaierffui erämaat mainittu Hollolan klk:n erämaiden luettelossa v:lta 1552 (Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. Liitt. ss. 15 ja 18).

[57]. Savon maita. – Katsauksen perusteena olleet karttakirja MHA, C 1 (Puumalan ja Sulkavan kartastot vv:lta 1645 ja 1646), Savon maaluettelot VA 6331 a (v. 1561) ja 8646 (v. 1664), asianom. isonjaonkartat sekä Pelkonen, Entis-aj. muist. Rantasalmen kihlak. (SMYA 22).

[58]. Huittisten maat. – Carenius, Beskr. Hwittis, s. 26 (Om Skogar och Utmark); VA, 216 A, l. 113; MHA, A 1, s. 147; MHA. A 37, n:o 2/5, A 38, n:o 3/12 ja A 39, n:o 3/5 (Hangan maa eri aikoina); Satak. 5, s. 85 (Koienmaa); VA 216 A, l. 62 (Säski ierffue maa); MHA, A 38, n:o 8/22 (Piilijoenmaa); MHA, A 12 a, n:o 5/6 (Waskuma urfjell 1784); MHA, A 38, n:ot 9/3 ja 9/19; MHA A 37, n:o 27 (Sutarinmaa urfjell); VA 216 A, Ala-Satak. Tk. 1. 17 (Kantehenma med skog och äng ved Paloiocki); MHA, A 39, n:o 1/2 (Kandenma urfjell); MHA, A 39, n:o 1/1 (Kallionkorpi urfjell); MHA, A 38, n:o 9/19 (Kodisjoenmaa); MHA, A 39, n:o 1/3 (Jylhänmaa); MHA, A 39, n:o 3/11–12 (Nällismaa, Lusikaisenmaa, Karsitunmaa); MHA, A 38, n:o 3/19 (Karfvanmaa 1745); MHA, A 38, n:o 3/12 (Kåhdasten maa). – Aamulehti 1928, n:o 302 (Huittisten 'maakunnat'): "Eri 'maa' nimityksellä olevia seutuja on kunnassamme siis 23. Onkohan missään muussa pitäjässä tällaisia nimityksiä niin paljon, että kestää kilpailun."

[59]. Yleispiirteitä. – VA, Tk nn 4, l. 40 (Sääskijärvenmaa "ett serdeles Jordstycke heller een Urfield"). Pirkkalassa mainitaan isonjaon asiakirjoissa Laalahden ja Niemistön maita metsäkappaleiksi (skogstycken) (MHA, H 5, n:o 1/53); VA, Maanj. Tk 46, Hauho 1787 (Ahvenusmaa); VA, Topogr. Tammela, Portaan kär. 17. 3. 1584 (Hindamaa utmark). Hintamaa nähtävästi saanut nimensä miesmurhan sovitussakosta eli "hinnasta".

[60]. Maita erämaanhistoriassa. – Maa-päätteisiä erämaannimiä uuden ajan alussa Hollolan klk:n erämaaluettelossa Sanis Maa ja Kivijärvi Kannon Maa (Jalkanen, Pohj.-Häm, eräm., Liite) sekä Satakunnan erämaaluettelossa Pönnäma, Valiavaldaisten maa, Iämiänmaa, Karhenmaa, Ijylianma, Valkila(n)ma, Victistenmaa, Siroijskoskenma, Koienma ja Paxenma (Satak. 5, Liite).

[61]. Henrik Svärd. – Teitin Valitusluett. ss. 208/209: "Hindrich Sordj hade förgiort sig sielff; och bleff vnder kirkie väggn slepat udj kirken och begrua Sedan han hade så orettelign tagit iorde til sig. Och seye the att hindrch sordj hade bortt tuinedh."

ERÄMAAN SARKOJA

[62]. Sarka-nimitys. – Metsää tarkoittavan "sarka" sanan johto ei liene lähtenyt määrättyä kangaslajia merkitsevästä sarka-sanasta (vrt. Ahlqvist, Kulturwörter, s. 88). Eräiden seutujen kansankielessä vielä uudempinakin aikoina samoinkuin eräissä vanhoissa asiakirjoissa on metsäsaran nimitys ikäänkuin johdettu kantasanasta "saari" tai samastettu sen kanssa. Jokioisten kartanon Ypäjän puolella olleiden torppien joukossa on ollut Sarkakallio ja Saarikkomäki nimiset, joiden nimillä näyttäisi olevan keskinäistä yhteyttä (Jaoituskomit. mietintö 1905, Liite 4, ss. 140–141). Henr. Kouvon Kansatieteen, kuvauksesta Lemin maanviljelyksestä 1892 (SKSA) s. 10 sanotaan, että saarekkeen (saran) leveys on viisi syltä, ja Matti Pajarin samanlaisessa kertomuksessa Parikkalasta (SKSA) puhutaan niinikään 'saarekkeista' sarkain merkityksessä. Herra Martin maanlain suomennoksessa on nimitystä saarikka, saarikko Rakennuskaaressa käytetty kylämetsän merkityksessä (s. 57: Jos saricka eli halkopw metzä, kylalä waihel makapi; s. 80: Jos maka keto eli Saricko kylän waihella, ia ouat raiat ia aitain siat). Samaan suuntaan viittaavia paikannimiä on varsinkin länsihämäläisillä seuduilla. Saaristensarka oli nimeltään eräs metsäkappale, jonka kangasalalaiset v. 1527 lunastivat Saarioisten Tarttilan kylältä (MU 8, s. 237, Saristensarka). Ylöjärven Suojainen ja Kuusto riitelivät v. 1675 Työläojan saarikko (Tödenojan Sariko) nimisestä maakappaleesta (VA, Tk nn 5, 1. 63). Orihveden Pitkäjärven kylässä on Saarikko niminen talo. Samaan tapaan Savon maaluettelossa vita 1561 (VA 6331 a): Sarkaniemi ja Sarkajärvenaho (n:o 1 584) Varkaudessa, Sarexenmaa (n:o 620) ja Saroistenmaa (n:o 650) Joroisin Järvikylässä, Saresten maa (n:o 1 455) Rantasalmen Tuusmäessä, Sarastenmaa (Ristiinan Herämäellä); vrt. Suonsaricko aho (MHA, C 34, n:o 2/2) Mäntyharjun Anetussa.

[63]. Peltolampi. – Tampereen Peltolammin tunnetut vaiheet, mm. sellaiset piirteet kuin Peltolammin joutuminen Tammerkosken kuuluisan erämaanomistajan Juha Vainisen käsiin, osoittavat, että keskiajan asiakirjan Peltolampi todennäköisimmin on ollut Tammerkosken lähellä oleva Peltolampi eikä Juupajoen Peltolampi, niinkuin tämän kirjoittaja aikaisemmin on otaksunut (Hist. Ark. 35: 3, s. 16). Peltolammin alueen rajat 1569 olivat Toivionpellonoja, joka menee Kortehiston pitäjänniitystä ja ylös Kärppämäen otsaan ja sieltä suoraa rajaa Saukkolammin latoon ja Sääksjärven Mustaanlahteen ja sieltä sitten Sääksjärvenojansuuhun ja yhä jokea pitkin takaisin Kortehiston niitylle; vrt. Tammerkosken jakokunnan rajat 1533, Voionmaa, Tamp. hist. I(2), ss. 52–53. Peltolammin omistajia ja tilusriitoja VA, Tk nn 5, ss. 229–230; VA, Tk nn 3, s. 380; VA, Tk nn 62, l. 455. Peltolammin seudun vanhaa metsästyskulttuuria muistuttavat nimet Kärppämäki ja Saukkolampi. Ks. myös Voionmaa, Tamp. hist. I(2), ss. 23–24.

[64]. Ylöjärven seudun sarkoja VA, Tk nn 4, s. 234 (Kortelahden sarka); MHA, H 6, n:o 13/9 (Rydynpohja ja Suomalaisten maa 1763); VA, Tk 62, l. 259 (Kallatien Sarka i Vuorenmaa); MHA, H 5, n:o 6/26 (Limotun sarka); MHA, H 5, n:o 1/42 (Torismaan sarka); VA, Tk nn 62, l. 826 (Sammaliston Sarka, Sälckasarka); MHA, H 5, n:o 1/42 ja 4/3 (Koukokivensarka, Kollion eller Seitzemen talon sarka skogsteg); VA, Tk nn 4, l. 173 (Hattaruen sarca opå Limåla utmark belegen); VA, Tk nn 4, l. 456 (Hattaron Vthmark, Hatturin Vthmark, Haturin Vthmark); Voionmaa, Tamp. hist.I(2). s. 39 (Hatta-, Hattu-nimet).

[65]. Ryömänsarka. – VA, Topogr. Pirkkala, Pirkk. laam. kär. 3.9.1635 (Ryömänsaran kolmannekset); VA, Tk nn 6, ss. 944–945. (Ryömänsaran vaiheita); VA, Tk nn 3, s. 385 (Runsaan osa "huar 12:e träd eller deel").

[66]. Edelleen sarkoja. – MHA, H 5, n:o 6/12 (Hannunsarka); VA, Tk nn 6, s. 614 (Hannunsaran rajat); Kaukovalta, Pirkkala, s. 117 (Raholan Hannulat); MHA, H 5, n:o 1/41 (Hyhynsarka); VA, Tk nn 6, s. 797 (Myllinsarka).

[67]. Kurun sarkoja. – VA, Tk nn 3, 11. 7 ja 9 (Särkijärvensarka ja Kusjärvensarka); VA, Tk nn 62, l. 527 (Lapinjerfuensarka).

[68]. Sarkoja Näsijärven itäpuolella. – MHA, H 51 a, n:o 17/23 (Huijalan maansarka; vrt. Messukylän Takahuhdin talonnimi Huikas); VA 2000: 31 (Markus Tiikkoi); VA 216 b; 42 (Jöns Tijkonpoika Vesilahdella 155I1; VA, Tk nn 5, ss. 94–104 (Tervakorvensarka; sen ympärysrajoina Juha Knuutinp. Kurjen 1544 antaman laam. tuomion perusteella Aksel Kurjen tuomiossa 1588 mainitaan Myllyojansuu, Satokifvi, Mutkianlähde, Pihtisulku, Turdon kallio, Härmälen kallio); VA, Tk nn 6, s. 597 (Huikas voittaa Laalahdelta "4 skurur jord"); Voionmaa, Näsijärv. seut. ss. 1–6 (Lempäälä Teiskon Tervalahdella); VA, Tk nn 62, l. 1 022 ja Voionmaa, Piispankart. Pirkk. ss. 18–19 (Weittensarka); MHA, H 50, n:o 17/1 (Peräjoen Sarka skogsteg 1779).

[69]. Orihveden sarkoja. – VA, Tk nn 4, l. 196 (Petäjäsniemen saran vaiheet); VA, Tk nn 62, l. 799 (Nuiajärvensarka); VA, Tk nn 4, l. 198 (Pirttisarka).

[70]. Ruoveden seutujen sarkoja. – MHA, H 66, n:o 8/1 (Ninimäen sarka urfiell); MHA, H 64, n:o 11/5 (Tuohosensarka med Parola torp); VA, Tk nn 3, 11. 129–130 (Pansar Sarka, Pänsa Sarka; Paaroisen sarka); MHA, H 66, n:o 17/5 (Tyrinsarka, Matosuonsarka, Leinosensarka, Leinos mareken); MHA, H 68, n:ot 7/12 ja 7/23 (Enon Sarka urfjell, Toivionmaa Sarka); MHA, H 65, n:ot 12/1 (Syvingi sarka urfjell), 12/4 (Salusten sarka urfjell) ja 12/5 (Koivujerven sarka); VA, Tk nn 62, l. 217 (Sälöisten Sarka, Köyrän Sarka, Kolkilahden Sarka); VA, Tk nn 62, l. 1 061 (Lautajärvensarka); MHA, H 68, n:ot 6/7 (Kukonsarcka) ja 6/19 (Waldiansarka, Wisunsarka); VA, Tk nn 3, 11. 206–207 (Rååkia Sarka).

[71]. Sarkoja muualla. – Hollolan Lahden kylän metsäsarat (Haus. Bidr. 1, s. 72 ja Nieminen, Lahden hist., ss. 14–15); Huittisten sarkoja MHA, A 38, n:o 9/29 (Hunen sarka) ja 9/31 (Kauvansarka); Savon sarkoja vn 1561 maaluettelossa (VA 6331 a): n:ot 10 (Sarkossarj), 523 (Sarkasmaa), 755 (Sarkaniemj), 878 (Wamminsarka), 1223 (Ratikan sarka), 1325 (Sarkalaxi), 1331 (Sarkajervi), 1707 (Sarkaniemi) ym.

PILKANMAAT

[72]. Erämaiden "ympärysrajat". – Kaakkois-Hämeen keskiaikaisista tuomiokirjaotteista (Haus. Bidr. 1) poimittuja näytteitä: omkring gångande Råår om Hanns Peerssons godz i Ryöwesi (s. 5, Asikk. kär. 1467); Hanns Peerssons omkring gångna godz i Ruoziwesi (s. 9, Asikk. kär. 1470); Råår... kringomgångande om then Jord som Willmar haffuer i Nurmensalo (s. 19, Padasj. kär. 1465); Råår stadige och fast omkringgångne Miehola by (s. 29, Tennilän kär. 1459); Tennilän kylän miehen myymän erämaan ympärysrajat (s. 33, Tennilän kär. 1481); Råår... omkringh gångande om Padenkoden Jordh (s. 47, Tuuloksen kär. 1487); Wanganiemi Skogh och Watn frijtt som ligger i Enäjärffwi omkring gångit (s. 47, Tuuloksen kär. 1487); Råår... omkring gångna på theras skogh (s. 76, Höll. kär. 1469); Raa staduk och fasta som liggiae kringom Kula skogh och wattnn (s. 94, Sysmän kär. 1493); Hendrik Swerdz omkringongande Råår (s. 101, erämaatuomio Asikk. kär. 1466); honom war guiffuit vttmarck omkring gångit (s. 108, Lammin kär. 1469); Kring gångne Råår på Hanss diekns Skoge (s. 115, Jämsän kär. 1464).

Eräitä myöhempiä poimintoja: råarna omkring Narajärfvi och Ninijärfvi fiskevatn och utmarcker (nyk. Äänekoskella, Hauhon papin todistus vita 1564, MHA E 48, n:o 2); Än haffuer han ett erierwm hetand Pönnäma innan 4 rååar (Pirkkalanpohjassa 1552, Satak. 5, s. 67); rågången omkring en äremark benämd Vidzacoskenmaa (Vitsakoski Mäntän seudulla, MU 7, s. 65, v. 1509); Raukoi äger en urfield eller omgångstycke Jordh, wedh Yllene Jerfui belägit (Raukoinmaa, VA, Tk nn 62, s. 509); ett omgångas ärerum, liggande emellan båda Socknarna, benämdt Rihånpåia (Riihonpohja Tyrvään–Lavian rajalla, Haus. Bidr. 5, s. 21, v 1572); een äremarck benäp Pilaioki een wm gångandeskåg (Piilijoki, VA, Tk nn 62, l. 2).

Muinaisista rajalaitoksista yleisemmin Voionmaa, Karj. heim. ss. 351– 357 sekä myöhemmin Melander, Vanhimm. maanj. s. 73–82.

[73]. Pilkat. – Gananderin sanakirjassa on mainittu 'Pilkku puusa en skåra i träd' ja Lönnrotin sanakirjassa 'Pilkku fläck l. märke i träd i följd af barkens borthuggning, skåra, inskärning; Pilkkutie skogsväg utprickad genom i träden på sidorna inhuggna märken (rastitie)'. Omituista kyllä ei kumpikaan sanakirja tunne sanaa 'pilkka' muinaishistoriallisessa merkityksessä.

Tyypillinen esimerkki puiden käyttämisestä rajamerkkinä on Jämsän käräjillä 1483 annettu tuomio, jossa Yijälän ja Säyrylän rajapaikkoina luetellaan "Hapancando, Koiwuncando, alemaanpetäiä, Lachdennurcka, alemaanjuuricka, Palanmändencando, Tuorenmändy till stranden" (Haus. Bidr. 1, s. 118). Muita esimerkkejä rajapuista, puihin tehdyistä rajamerkeistä ja puurajoista: MHA, C 2, n:o 1/134 (Hartolan Kälkytänjärvellä Aitjärven sulussa ollut "en furu med Tolf skurur til Rå märcke teknad"); MHA, C 2, n:o 5/4 (Pärnämäen–Kotkasjärven välisessä rajapuussa ollut "6 skurur på båda sidor"); MHA, H 68, n:o 7/12 (Ruoveden Väärinmajan Raja Hånga 1794); MHA, H 65, n:o 9/17 (Ruoveden Muroleen rajapaikkana "en gammal Furu samt årtalet 1649"); VA, Tk nn 62, s. 217 (Pajulahden ja Kolkinlahden riidassa sanottu Köyränsaran menevän Sälöisten järvestä itään Kairajärveen "der emellan stora trän skola Råå Rätt aff ålder blekade varit"); Klemetti, Kuortaneen hist. s. 110 (Honkaraja Kuurtaneella 1666). Pilkoista ja pilkkarajoista yleensä Gebhard, Savoni, lään. ss. 58–59; Voionmaa, Karj. heim. ss. 353–354; Melander, Vanhimm. maanj. ss. 76–77.

[74]. Pilkka-johtoisia paikannimiä. – Hattulan pn:t, TSPaikann. (Pilkansuo); MHA, H 32, n:o 4/42 (Pilkatun moisio); MHA, B 11 a, n:o 5/6 (Pilkehuhtanittu); Kyrkslätt förr och nu, ss. 596 ja 601 sekä Greta Hausen, Nylands ortnamn (Pilkars); MHA, H 50, n:o 4/3 (Teiskon Pilkanlahdet); VA, TK nn 3, l. 121 (Kukonpohjan ja Lamminniemen kalaves. rajap. Pilkaniemi) ja MHA, H 68, n:o 6/7 (Visuveden Pilkanniemi ja Pilkanranda); MHA, H 68, n:o 7/6 (Väärinmajan Pilkottu, Pilkotu Rå) ja Inbergin Hämeen l:n kartta (Pilkatunjärvi). Sinipilkan niitty Längelmäen Mulkoilan k:ssä; Pilkkanen ja Pilkansuo Mäntän Keuruun k:ssä; MHA, E 51, n:o 1/4 (Multian Pilcka neva); MHA, H 44, n:o 12/3 (Kuorehveden Pilkon tillku); Y. Hormia, Pyhämaan–Pyhärannan 300-vuotisvaiheita (1939), s. 68 (Pilkanniitun hangas); MHA, B 35 a, n:o 12/r (Orimattilan Hastan Pilkan niitty); Haus. Bidr. 1, s. 19 (Saynelachden Pilka Rievelin ja Sarkaveden seudulla); MHA, C 4, n:o 1/5 (Revelinpilka, main. 1736 ja keskiaikana Eerik Akselinpojan tuomiossa, mahdollisesti sama kuin Säynälahden pilkka); Luhangassa Pilkanselkä; MHA, C 12, n:o 1/1 (Sysmän Pilkavuoren pällys); VA, Tk ee 4, 1 62 Sysmän kär. 16.10.1640 (Sauvuoren ja Vastamäen rajap.) Pilkan hånga ja Rengashånga; MHA, C 8, n:o 1/1 (Pilkahongisto 1553) n:o 1/11 (Pilkahånga torp) ja 1/40 (Pilkkahongan niittypalsta); Haus. Bidr. 1, s. 119 (Oleff Keoista ja Anders Tysian nimisten riitapuolten rajap. Syysspilka).

Pilkka-nimiä Savon vanhimmassa maaluettelossa, VA 6331 a, n:ot 26, 356, 362, 561, 608, 882 ja 1751. Muita Pilkka-nimiä Savossa Suomenmaateoksen Mikkelin ja Kuopion l:n osien hakemistoissa: Pilkanmäki Ristiinassa, Pilkkakoski Savonlinnassa, Pilkka Tuusniemellä, Pilkanjärvi ja Pilkkaranta Lapinlahdella, Pilkkamäki Sonkajärvellä. Sn Pilkanen Savossa (VA 6331 a, n:o 513).

[75]. Pilkanmaa-nimiä. – VA, Topogr. Pirkkala (Messukylän Pilkanmaa utmark); samaa tarkoittanee VA, Maanj. Tk n:o 40 Messukylä 1785 (Teiskon Taulaniemen Pilkanmaa utmark); VA, Tk ee 3, l. 185 (Pilkanmaa utmark).

[76]. Pilkanmaa määrätynsuuruisena metsäalueena. – Melander, Vanhimm. maanj. s. 41 (en wttmarck ifrån Peteka Järfue om 4 skurror Jordh); VA, Tk nn 3, l. 357 (med de 2 skurur jord äramark, som han nu opabår); VA, Tk nn 4, l. 194 (en skuru j.ord i Eremarken belägen); VA 222 b, l. 40 (half fierde Skuru jordh).

[77]. Pilkanmaiden erillinen verotus. – Melander, Vanhimm. maanj. s. 41 (Laasolan kylän jako); VA 2401 b: 491 (Nuupalan Otonma); VA 2401 b: 492–493 (Vinkkilä: Thenne byn haffr aff åld fiket och faret aerer i Rihiona vdj Karijaerffui / och haffe Schat 2 öris på same aere:r / til hvilkit 2 öris finnes Inthet åker eller aengh I Bolbyen); VA, Tk nn 62, l. 653 (Hundimaa); VA, Tk nn 3, l. 307 (Kahnalassa en skurro skatt på Carstenoja och Haapaisten niitty enghier).

[78]. Pilkanmaa veroperusteena. – VA, Tk nn 62, l. 826 (Sammaliston sarka och Sälckasarka... 2 skurur skatt); VA, Tk nn 3, l. 182 (Sarkoiian vkunnan vuosipalv. 2 öre af hvar skuru som gamalt och fornt hafuer varit); VA, Tk nn 62, l. 509 (pappilan rakennus, efter hvar 2 skurur 2 Capr rågh & 2 öre silf af hvart hmn). Vn 1590 verotarkastuksessa Pirkkalassa on Tammerkosken Vainisen Pengossa olevan torpparin kohdalle merkitty "aff huar skuru Röke knektar" (VA 2401 b: 416), mikä ehkä on ymmärrettävä niin, että Pengon tuli pilkanmaittensa mukaan olla osallinen sotaväenotossa.

[79]. Pilkanmaan suhde äyrilukuun. – VA, Topogr. Pirkkala, laam. kär. 3.9.1635 (inom sine visse råår och röör till tre Skurur eller halfandra öres land bådhe Swedieskog, engier och upröste mark); VA, Tk nn 62, l. 522 (skuru eller 1/2 öris skatt); VA, Tk nn 62, l. 522 (skuru eller 1/2 öres skatt); VA, Tk nn 3, l. 349 (Hauhuun talonpoika syyttää Laukon lampuodin ja kalastajan anastaneen häneltä 2 skurur jord i alla äghor); VA, Tk nn 3, l. 124 (Virroilla Öresland äramark ifrån Lempellä bor). [80]. Takamaiden verotus. – Kaukovalta, Pirkkala, s. 128 (veroselitys vita 1554); VA 2401 b (vn 1590 maantarkastus, jossa on tarkoin merkitty onko tilalla kalavettä ja minkälaista vai eikö kalavettä ole ensinkään; samoin on erämaat merkitty).

[81]. Erämaiden myöhäinen erikois- eli lisäverotus. – VA 2401 b, 1- 537 (Karkun Hyynilä), l. 540 (Tupurila), l. 546 (Kairiala), l. 595 (Kyrön Heinijärvi ja Herttuala), l. 598 (Kalkunmäki), l. 364 (Kangasalan Jokioinen), l. 385 (Heponiemi).

ORAVIMETSÄT JA KALAVEDET

[82]. Oravimetsät. – Mustak. ss. 18–19 (exceptis siluis quibusdam venatoriis, dictis Ykornaeskoga, in Thorbiornasnes); MU 1, s. 353 (Lammi 1374: then iikorna skogh, som vppe stod som ohoggin var); Mustak. s. 197 (Kantala 1390: vndan skildh thera jkorna skoga ok thera fiskevatn som ligger nor j bothne); MU 3, s. 390 (Hämeen–Savon rajat: ther är godh jkorne skogh emellan och got fiska wattn); Mustak. s. 357 (Krootila: jkorna skoghen).

[83]. Oravimetsien vaiheita. – Savon "oravanmaista" Voionmaa, Karj. heim. s. 93; Karjalan oravanpyynti, Virtanen, Ilom. karjal. yhteisks. 13.

[84]. Kalavedet. – Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm., Liite 1 (Hollolan klk:n ffiske vatn och ikorne skogh); Haus. Bidr. 1, s. 116 (Jämsän– Luhangan rajatuomio); MU 4, s. 227 (Lokile mark och fiskevatn); Haus. Bidr. 1, s. 132 (Loimo: wtmark och fiskevatne); MU 7, s. 285 (Karnais utmark och fiske).

[85]. Kalastuksen valta Ylä-Satakunnan erämailla. – Satak. 5, s. 66 (eriemarcker udi for:ne Birckala sokn som inga boorwm är till vtan allenest fiskerij); Sam. s. 71 (eriemarcker udi for:ne Kyro Soknn som ingen bårwm finnas känn utan allenest fiskerij och fogla skog); Sam. s. 77 (eriemarcker udi for:ne Kangesala sokn som inga boorwm är till utan allena fiskerij); Sam. ss. 80–81 (Lempäälä); Sam. ss. 82–83 (Vesilahti); VA, Tk nn 62, l. 965 (ett fiske erärum i Vaskiväs). [86]. Monipuolisia erämiehiä. – VA, Tk nn 4, l. 142 (Vääksyn "kalastaja" Puntainen).

ERÄMAIDEN MITTAUS- JA JAKO-OLOJA

[87]. Metsien mittaus yhteen suuntaan. – Melander, Muut. arveluja nk. "päiväkunnista", s. 2.

[88]. Keskiajan todistuksia. – Haus. Bidr. 1, s. 116 (Så långt recker hans watn till Henrich Larsson som Tuå månne skoge liggie ofwan före innan försch:ne Råår); Haus. Bidr. 1, ss. 94–95 (ty them war altt för mvkidt före XII Men ty marken war Long och the La the sig åttnöija att VI Men På Synen).

[89]. Kapeat ja pitkät erämaanomistukset. – VA, Tk öö 1, l. 120 (hwar emoot Anders Räihä inwände, seijandes dem än då opå Nårrsijdan om byen äga Skogh och Uthmarck nogh effter sin Skatt, nembl. 1/2 mijl bredt och öf:r een mijhl långt ifrån Walkeakifvi till Naulajerfvi, förutan hvad de på söder sijdhan om sin by possidera). – Erämaiden "ympärysrajojen" ja ansapolkujen tapaisten kiertorajojen ei tarvitse olla ristiriidassa sen yhteen suuntaan ulottuvan meno- ja paluu-mittauksen kanssa, joka näyttää olleen luonteenomaista muinaisille metsänomistuksille maassamme. Vrt. Voionmaa, Karj. heim. s. 86.

[90]. Takamaiden suhde rintamaihin. – Haus. Bidr. 1, s. 294 (Kulsialan kär. 1509: Ritvalan erämaat ja kalavedet jaettavat rintamaanomistuksen mukaisesti); MHA, H n, n:o 12/15 (Suotaalasta 1760-luvulla maininta: tegarne i äng och mulbete 4 gånger bredare än tegarne i odale åkeren); VA, Tk nn 3, l. 262 (Muumäen sarka yhtä leveä "i skatan som i brystet").

[91]. Metsäjaon toimituksia Ylä-Satakunnassa. – VA, Tk nn 62, l. 607 (Äköisenmaan jako: 10 famnar på hvar skuru – et reep eller tio famnar – oppå hvar teg överräknat 6 l/2 teg).

KYLÄ JA ERÄMAA

[92]. Kylien oikeudet erämailla. – Vanhemmassa historiallisessa kirjallisuudessa on yleensä korostettu muinaisten erämaiden yksityisomistuksellista luonnetta, mutta samalla ylimalkaisesti niiden riippuvaisuutta emäkylän rintamaasta. Niinpä lausuu Yrjö Koskinen mm.: "Erämaat Hämeen maakunnan kaukaisessa pohjoiskulmassakin olivat suurin. kappalein jaettuina yksityisten välillä ja menivät niinkuin muu omaisuus ostolla, vaihdolla, perinnöllä ja pesänjaolla toisen hallusta toiselle... Oikeastaan jokainen semmoinen erämaa-kappale luettiin yhteen kuuluvaksi jonkun etelä-pitäjässä olevan rintamaan kanssa... Mutta kun ylipäänsä tilukset siihen aikaan eivät olleet niin luopumattomasti kiinnitetyt vissiin talonkokoon kuin nykyänsä, näkyy kyllä tapahtuneen, että takamaat erikseen myytiin tai vaihdettiin." (Tutk. maanom. seikoista, ss. 25–26). Saarioisten pitäjän erämaanoloista Nyström huomauttaa: "Muutoin voi havaita, että erämaat olivat eri kylien, epäilemättä talojenkin kesken jaetut, koska erittäin mainitaan, minkä kylän erämaalla kukin oli saanut omistusoikeuden" (Hist. Ark. 8, s. 50). Jalkanen taas päättelee, että takamaat luettiin rintamaahan kuuluviksi, mutta kumminkin voitiin niitä erikseen myödä, vaihtaa, pantata jne., kun vaan veronmaksussa jäivät samaan pitäjään kuulumaan (Pohj.-Häm. eräm. ss. 13–14). Main. tutkijat ovat lausunnoissaan pitäneet silmällä erämaanomistuksen loppuvaiheita.

[93]. Kylämetsät, ulkomaat ja erämaat. – Ulkomaiden ja erämaiden eron Satakunnassa toteaa vn 1552 erämaaluettelo (Satak. 5): Här effterfölia the utmarcker som besatte äre udi Birckala sokn (luetellaan kolme ulkomaata 1/4–4 silloisen penink:n päässä kotikylästä, ss. 65–66); Kyrössä asutettiin yhdeksän ulkomaata 1–3 penink:n päässä kotikylästä (ss. 69–70), Kangasalla kymmenen ulkomaata puolenneljänneksen – 2 peninkm päässä kotoa (ss. 76–77), Lempäälässä kaksi ulkomaata puolenneljänneksen – 1 penink:n päässä kotikylästä (s. 80), Tyrväällä yksi ulkomaa 2 penink:n päässä kotikylästä (s. 85). Satakunnan Alisessa klk:ssa luetellaan Huittisissa, Köyliössä, Kokemäellä ja Eurassa yhteensä kuusi asutettavaa ulkomaata, joista yksi Vampulan verokunnan omistama, vaan ei mitään erämaita (ss. 85–86). Merkittävää on, että koko tässä erämaaluettelossa, jossa luetellaan asuttavaksi kelpaamattomatkin erämaat, ei mainita sanaakaan vastaavanlaisista ulkomaista, ilmeisesti siitä syystä, että ne jo olivat kylämetsiä tai taloihin kuuluvia takamaita.

[94]. Erämaiden jakoja rintamaiden mukaan. – Ritvalan ulkomaan ja kalaveden jako, Haus. Bidr. 1, s. 294. Kulsialan käräjillä 1509 määrättiin 6 miestä jakamaan Heikki Olavinp. Kuiseman ja Juha Laurinp. Laitikkalan kesken ulkomaa "som the äre lutägande bolbymen swa skulu the skiffte wtmarken effter XII:a ranzacan" (HaUs. Bidr. 1, s. 298); Sääksmäen käräjillä 1506 tuomittiin koko Liattulan kylä jakamaan ulkomaa "effter ty som the är lutägande j gamble bryst jordh effter XII:a ranzacan" (Haus. Bidr. 1, s. 209); Kalvoilan laam. käräjillä 1508 tuomittiin Niilo Heikinp. Orjanhirrelle. "swa myken wtmarker ffri aff Kuttis by som han är luttägande i bryst jord i for:de by effter XII:a ranzacan" (Haus. Bidr. 1, s. 273). Viimemain. tapauksissa on puhe "ulkomaiden" jaosta, mutta niinkuin ensiksimainitusta tuomiosta näkyy, on Pohjassa olevaa erämaata asiakirjassa sanottu "ulkomaaksi"; samoin on voinut olla laita viimemain. tapauksissa, varsinkin kun niissä nimetyt kylät ovat olleet tunnettuja erämaanomistajia.

ERÄMAIDEN ASIAKIRJAT

ERÄMAAT JA ESIVALTA

[95]. Valtarajojen vaikutus erämaihin. – Jaakkolan esittämä perustelu (Vanhan Suomen ja Pohjanlahden välinen intressiraja, S. muin. valtarajat, ss. 13–44), jonka mukaan ns. ensimmäisen ristiretken raja olisi jättänyt Ylä-Satakunnan samalle puolelle rajaa kuin Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan, ei ole vakuuttava. Monet seikat, joista tarkemmin myöhemmin tässä teoksessa, osoittavat, että Ylä-Satakunta on alunperiin ollut puhdasta hämäläistä aluetta ja on pysynyt muun Hämeen yhteydessä Hämeen ruotsalaiseen valloitukseen saakka ja vielä kauemminkin.

Mitä vaiheita hämäläisten ja karjalaisten alueiden rajasuhteilla on ollut Lounais-Suomen ruotsalaisen valtauksen ja Pähkinäsaaren rauhanteon välisenä pitkänä ajanjaksona, on toistaiseksi vain arvailujen varassa. Hämeen ruotsalaisen valloituksen jälkeen on Ruotsin vallan ja länsimaisen kirkon itäiseksi rajaksi tullut Kymenjoki ja sieltä pohjoisessa ja luoteisessa suunnassa alkuaan nähtävästi vain muutamien määrättyjen erämaan kauppa- tai muiden merkkipaikkojen kautta Pohjanlahden Pyhäjoelle kulkeva rajasuunta. Laajoja ei-kenenkään maita tuli tällä tavoin jaetuksi ja kummankin asiapuolen maan valtaus ja eränkäyntimahdollisuudet supistetuksi. Maantieteellisistä ja valtiollisista oloista riippui, että lännestä päin tuleva maanvaltaus ja asutus pääsivät leviämään kauas tämän rajanosan itä- ja pohjoispuolelle.

[96]. Erämaajärjestelmän jähmettyminen. – Vero- ja muun hallintonsa vuoksi oli keskiajan linnaläänien maassamme pyrittävä alueensa määräämiseen mahdollisimman tarkoin rajoin. Turun maaoikeuden v. 1415 antamalla Hämeen linnal:n itäistä rajaa koskevalla päätöksellä on epäilemättä haluttu ratkaista epämääräiseksi jääneellä rajaseudulla syntyneitä maariitoja ja rajasekaannuksia ajan tavallisella yleiskeinolla so. määräämällä pääraja, jonka mukaan pienempien paikallisrajojen on ollut mukauduttava. Vn 1415 tapauksessa oli sovittavalla rajalla ratkaistava rajaseudulla sijaitsevien erämaiden (skogha delar) riidat ja määrättävä, mihin linnalääniin näiden erämaiden oli verollisesti ja hallinnollisesti kuuluttava. Muita kuin rajaseudun erämaita ei tämä enempää kuin myöhemmätkään Hämeen ja Savon rajankäynnit koskenut. Mistään erämaiden omistusoikeuden muuttamisesta – niinkuin Jaakkola arvelee (S. muin. valtarajat, s. 52 ss.) – ei ole ollut eikä voinut olla kysymys, koskapa vn 1415 asiakirjassa nimenomaan sanotaan, että takavarikoitaviksi mahdollisesti tulevat erämaat on luovutettava niiden oikeille omistajille.

[97]. Oma-alotteinen kansanomainen asutusliike. – Mainittujen asutusten pohjoisia pääpaikkoja pohjoisempana oli uuden ajan alussa vielä hajanaisia yksinäisasumia, kuten Kyrösjärven puolella Jämijärvellä ja Parkanossa sekä Päijänteen Rutalahdessa, Päijänteen pohjassa (Keijossa), Jyväsjoella ym. (VA, Hämeen vanhimmat maakirjat). Pelkosen tutkimuksista (Savol. asut. P.-Savon erämaissa) käy selville, että Pohjois-Savon asuttaminen on alkanut 1400-luvun toisella puoliskolla ja jatkunut voimakkaammin 1500-luvun alkupuoliskolla, jolloin Tavisalmen Saamaisten ja Savilahden verokunnissa mainitaan 54 ilman lupakirjaa asuvaa talonpoikaa. Erämaiden julistamisen jälkeen kruunun omiksi jatkui Pohjois-Savon oma-alotteinen asuttaminen Klemetti kirjurin, Kustaa Fincken ym. antamien lupakirjojen nojalla.

[98]. Kruunun uudisasutuksia keskiajalla. – Voionmaa, Kruunun uudisasut. keskiaik. (erilaisia uudisasumia). Mainittakoon tässä pari Yrjö Koskisen lausumaa näistä kruunun uudisasutuksista. "Senpä vuoksi onkin kruunun oikeus Suomen metsäin suhteen keskiaikana harjoitettu ainoastaan niissä paikoin, joihin on katsottu mahdolliseksi todellakin levittää asutus ja viljelyksen valta." – "Kaukaisemmissa sydänmaissa, missä ei vielä voitu toimeenpanna varsinaista uutis-asutusta, kruunun ei ollut mitään syytä anastamaan itsellensä omistus-oikeutta, joka ei olisi mitään hyötyä sille tuottanut...". – "Koska vero suoritettiin viljelyksen mukaan ja pelloksi viljelty uutis-asutus tuotti enemmän kuin huhdat takamailla, näkyy hallitus katsoneen oikeudekseen edistää uutis-asutusta, vaikka entinen omistus sillä tavoin loukattiin." (Tutk. maanom. Keskiaik. ss. 33, 38, 32–33). Viimemain. kohtaan on kuitenkin huomautettava, ettei keskiaikaisilla kruunun uudisasutuksilla yleensä tahdottu loukata vanhempien asutusten tai yksityisten omistajien takamaan- ja erämaanoikeuksia. Sanomattakin on selvää, että koko tämä kruunun asutustoiminta tarkoitti maanviljelysasutuksen eikä erämaatalouden edistämistä (toisin Jaakkola, S. muin. valtarajat, ss. 52–55).

[99]. Kruunun oikeus Suomen metsiin. – Ruotsin allmänningeistä ja kruunun oikeuksista Suomen metsiin, Styffe, Framställning af de så kallade grundregalernas uppkomst och tillämpning i Sverige intill slutet af sextonde århundradet (K. Hist. Vitt. Antiqv. Akad. Hand. 24, 18., ss. 233–240). Valaiseva esitys Ruotsin allmänningeistä Holmbäck, Studier över de svenska allmänningarnas historia I.

[100]. Kruunun uudisasutus Kustaa Vaasan aikana. – Yleiskatsauksia paitsi Gebhardin ja Jalkasen tunnetuissa teoksissa mm. Oma Maa II 4, s. 454, 5, s. 488 ja 6, s. 936; Oulujärven seutujen asutuksesta Gebhard, Mitä vanhat asiakirjat kertovat Oulujärven pitäjästä (Valvoja 1887); Ruoveden kirkkoherra Olof Sarkki main. v. 1571 (VA 134: 4); Savolaiset uudisasukkaina: Aminoff, Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa (Koitar 1) ja Gebhard, Savonl. lääni ss. 37–38;

[101]. Aatelin osuus erämaan historiassa. – Sääksmäen klk:n voudin tileissä v:lta 1564 selitetään tarkemmin aatelin harjoittamaa erämaiden anastusta (VA 3980: 2). Juhana III:n kielto v. 1583 erämaiden myynnistä rälssiksi Haus. Bidr. 5, ss. 268–269. Tunnetun veroasioiden tarkastusmiehen, Turun hovioikeuden kanneviskaalin Juha Ottenpojan 1628 antamassa kertomuksessa kuvataan muutamin iskevin piirtein koko erämaan asuttamishistoria (suomennos siitä Jalkanen, Rautalammin vanhan hallintopitäjän historia, ss. 88–89).

[102]. Uudisasutuksen toimeenpano. – Pelle Pietarinp. Hollolan klk:n vouti, Teitin Valitusluett. ss. 69–70, 199–200 ja 208; Hannu Olavinp. Sääksmäen klk:n vouti, tuomittu hirteen 1556, Sam. ss. 134–138.

MUSTANKIRJAN LUETTELO SATAKUNNAN ERÄMAISTA

[103]. Luettelon alkuperä. – Painetun Mustankirjan lopussa (ss, 586–588) olevan luettelon nimike on: "Nota: Thesse aro the skogar som Satagunden tilhore, hwaria wid sino nampne scriffuidh"; Pentti Lyytikänpoika Djekn ja Pirkkalan Penttilä; Kaukovalta, Pirkkala, ss. 123–124 ja 142 (että Pentti Lyytikänp. olisi ollut Ylä-Satakunnan tuomarina jo 1420, perustuu epävarmaan lähdetietoon).

[104]. Kysymys Ala-Satakunnan erämaista. – Ala-Satakunnan vanhoilla emäseuduilla on ikivanhoista ajoista saakka ollut omistuksia meren rannikolla ja saaristossa, mutta myöskin takamaita verraten kaukana sisämaassa, kuten Kokemäen omistukset Kullaalla, Kauvatsalla ja Alastarossa (Lindström, Kumo socken, ss. 281–288; vrt. Ruuth, Satak. asut. ol. s. 18). Kokemäen Säpilällä on viime aikoihin saakka ollut niittyjä. Kauvatsan Sääksjärvellä. On kyllä mahdollista, että Ala-Satakunnan vanhoilla kylillä on ollut sisämaassa pyyntierämaitakin, varsinkin mikäli nuo vanhat kylät ovat olleet hämäläistä alkuperää. Vn 1590 maantark. luettelossa mainitaan Kokemäen Vuolteen 'erämaata' (VA 2401 b).

[105]. Erämaan kalastus. – Mustak. ss. 585–586 (i pund fserska fiske om hostasn aff them, the som aspter fiska fara). Suurriistan kymmenykset, Mustak. s. 586 (jtem j bogh aff biörn, jtem j bosth aff aelgher).

[106]. Näytteitä Mustankirjan luettelosta:

    Item Peder Kurrenyn j manzs skoga
    Item Mellila;, Kangasala, vj manzs skoga
    Item Peltolampi j manzs skogha

Erämaiden sijainti:

    Item Pilampi Olaff Sorri met sina skifftis brodher iiij mands skoga
    Item Bengt Baroinen ij menzs skoga i Esseweth.

[107]. Toisen käden erämaanomistuksia: Item Laurens Pengenyn j manzs skoga.

[108]. Vanhempia erämaanomistuksia: Kulkylae aff Weselax vj mans skoga Item Mengajaerffae aff Sastamala vj mans skoga. Item Rijppala, Sexemekis ok Saris x mans skoga.

[109]. Kyrön erämaiden puuttuminen Mustankirjan luettelosta.– Jaakkolan selitys (Pirkkalaisl. synty s. 108), että Kyrön erämaat olisivat olleet luonteeltaan toisenlaisia kuin Mustankirjan luettelossa mainitut, ei voi olla oikea jo siitäkään syystä, että vn 1552 luettelossa esiintyvät Kyrön erämaat eivät missään suhteessa poikkea niistä saman luettelon erämaista, jotka mainitaan jo Mustankirjan luettelossa.

[110]. Yhdyskunnallinen erämaanomistus. – Saman perhenimen käyttäjillä eri miehenmetsänsä: Oloff Layanin j manzs skoga – Ante Layasny j manzs skoga; Peder Kurrenyn j mazns skogha – Kurrenyn j manzs skoga. Viimemain. tapauksessa ei jälkimmäisen Kurisen ristimänimeä ole merkitty, mutta oletettavasti hän on ollut toinen henkilö kuin Pietari Kurinen, koska muutoin Pietari Kurinen varmaan olisi merkitty kahden miehenmetsän omistajaksi, niinkuin luettelossa on yleensä menetelty vastaavanlaisissa tapauksissa. – Vapaita omistuskuntia: Hinza Niclis ij manzs skoga met sina skiptis brodre; Pilampi Olaff Sorri met sina skifftis brodher iiij manzs skoga – Olaff Sorri j manzs skoga; Wihetha skiptisbrodher xiiij mans skoga. – Saman kylän tai kylän jakoveljien omistamia miehenrnetsäryhmiä: Sarkolum, Sastamala vj mans skoga; Mellilae, Kangasala, vj manzs skoga.

[111]. Ryhmittäisiä miehenmetsiä ja erämaita. – Alhutis skoga vj mans skoga, som Sellith tilhører; Kulkylae aff Weselax vi mans skoga; Mengajaerffae aff Sastamala vj mans skoga; Rijppala Sexaemekis ok Saris x mans skoga. Nimimuodot Kulkkila ja Riippala saattavat johtua siitä, että niin nimitetyillä erämailla jo oli alkavaa asutusta, jonka mukaan koko erämaatakin nimitettiin.

[112]. Erämaiden suuromistus. Kahden ja useamman miehenmetsän omistajia: Mwtamayn, Weselax ij mans skoga; Anti Aijderepolffui ij mans skoga; Benkt Baroinen ij menz skoga i Esseweth; Henric Mottenyn ij manzs skoga; Henric Kalamaes ij manzs skoga; Nicolaus Wakonyn ij mantzs skoga; Olaff Olafson ij manzs skoga – Olaff Olaf son 1/2 mans skoga; Hans Lindis ij manzs skoga; Gammaldh Jons ij mans skoga; Steffaen Kartanyn iiij mans skoga; Hasllynyn iij mans skoga; Lauio Anzinen iij manzs skoga; Jons Hillin iiij manzs skoga; Jossa Putkanemy iiij manzs skoga; Benkt Lydekeson v mans skoga aff Weselax wegne – Item aff Birkal ij mans skoga – Jtem vj mans skoga – Henric AErwist j mans skoga, thet hører Benedicto Lydekest til. – Tavallisista talonpojista poikkeavia yhden miehenmetsän omistajia: Dominicus j manzs skoga; Torgis j manzs skoga.

YLÄ-SATAKUNNAN ERÄMAAT V. 1552

[113]. Asiakirja. – Sen nimike: "Thenne här Boken Lijder på Alle The Eriemarcker och utmarcker som beseedde ock besatte äre här udi Cumå Gårdz Lään Anno 1552 som hwar sokn för sig I lengden widere förmeller." Ylä-Satakunnan kihlakuntaa koskeva loppukappale kuuluu: "Samaledis och effterfölier här Sumarum på alla the eriemarker som ock besedde är i öffre herde och äre inga boorwm till." Asiakirja alkaa seuraavaan tapaan:

    "Birckala soknn.

Item Oluff Naistenmatkan haffuer ett erierwm vid Vaskiuesi siöö liggiandes 16 miill ifråå hans hema och fantz thr 3 boorwm huilcka thesse efft:ne 3 böndr besittia skola

    Jöns Olufson aff Naistenmatkaby
    Pedr Lodwiik
    Eskill Morthenson aff Takahuchtis."

Peninkulmat. Kun matka Tammerkoskelta Toisvedelle on luettelossa ilmoitettu 20 penink:ksi, mutta matka Lempäälästä Toisvettä koko joukon etelämpänä olevalle Tarjanteelle 25 penink:ksi, näkyy siitä joko etteivät erämaaluettelon ilmoittamat matkanpituudet aina ole aivan tarkat tai että erämaille on kuljettu useampia eripituisia teitä pitkin. Yleensä kuitenkin tuntuvat luetteloon merkityt etäisyydet tarkoilta ja oikeilta.

Huopio. Vn 1590 tarkastusluettelossa sanotaan, että Håpioniemi on Lempäälän Lippoisten ja Alkkulan kylien erämaalla (VA 2401 b: 608).

[114]. Erämaaluettelon arviointi. – Muissa tietolähteissä mainittuihin Ylä-Satakunnan erämaihin ovat kiinnittäneet huomiota J. W. Ruuth, Satak. asut. oi. sekä tiedonanto Hist. Ark. 16: 2, Pöytäk. ja etenkin J. Jaakkola, Pirkkalaisliikk. synty ja Pohj.-Satak. eräkulttuuri. Muita lisätietoja tämän teoksen myöhemmissä osissa.

[115]. Ylä-Satakunnan erämaan rajat. – Vn 1552 luettelon etäisyysmerkintöjen ja nimiyhtäläisyyksien nojalla Jaakkola, Pirkkalaisl. synty ss. 129–131, sijoittaa joukon klk:n erämaanomistuksia "taipaleelle Ähtäri–Ähtävä". Kaikki po. erämaat ovat kuitenkin sijoitettavat nyk. Ähtärin vesiseuduille. Niinpä Pirkkalaan kuuluva Toikkojen (Lasse Tockoij ja Hendrich Tockoij) omistama 28 penink:n päässä sijaitseva Paroij siöö on epäilemättä sijainnut Ähtärinjärvellä. Tämä kahden miehen erämaa on sama kuin Mustankirjan luettelossa mainittu kahden miehen metsä, jonka Benkt Baroinen omisti "Ätsävedellä" (j. Esseweth) (Mustak. s. 587) ja joka sitten joutui Kangasalan ja Pirkkalan Toikkojen haltuun. Ähtärinjärven puolivälissä on "Toikonsaari". Vn 1590 tarkastusluettelossa mainitaan, että Ähtärin kylä (Edzöö) oli Kangasalan Toikkolan erämaalla (VA 2401 b: 609). Jaakkolan Soinin Iiroon mailta merkitsemä nimi Paroolanautio on epäilemättä samojen Parojen myöhäistä perua. Messukylän Viia(la)n (ei Uran, niinkuin Satak. 5, s. 67 on merkitty) kumppanuuskunnan 1552 omistama erämaa Hango siöö 30 penink:n päässä kohdistuu ilmeisesti Ähtärin Hankaveteen, jossa vn 1590 tarkastusluettelo mainitsee olleen Pirkkalan Messukylän erämaan. Etäisyys 30 penink. ei ole kummastuttava siihen nähden, että Hankaveden alapuolella olevalle Ouluveden erämaalle oli Vesilahdelta 30 penink:n matka. Hankaveden yläpuolella on Ähtärinjärvi, jonka pituus on 32.5 km (Suomenmaa 7, s. 383) eli n. 6 1/2 vanhaa peninkulmaa. Vn 1552 luettelon Etzämys siöö, jossa Pirkkalan Vatialalla oli erämaa 32 penink:n päässä kotoa, ja Lempäälän Maisenrannan erämaa Etzävän maia 35 penink:n päässä kotikylästä sopivat siis matkamittojen puolesta hyvin Ähtärinjärvelle eikä niitä ole pakko etsiä Ähtärinjärven pohjoispuolelta, saati nyk. Ähtävältä asti. Ähtärinjärvellä on useita eräkautisia Maja-kantaisia paikannimiä, kuten Ähtärin kylässä Majaniemi, Nyyssölän kylässä Majo t., Majalahti ja Majasaari jne., Lempäälän Kuivaspään erämaa Etziö, jossa v. 1590 asui Jöns Kukkoin, sopii Ähtärinjärven rannalle olevaan Kukon kylään, eikä siitä kaukana liene ollut Kuivaspään naapurin Maisenrannan Etzävän maia, ellei näissä tapauksissa ole puhe aivan samasta erämaasta. Niinikään ovat Pirkkalan Messukylälle ja (Messukylän) Laalahdelle (Layalax) vn 1590 luettelon mukaan kuuluneet erämaat i Aetzse wedhell ja Ätze varmaan olleet Ähtärinjärvellä, jonka eteläisenä jatkona on Messukylälle muinoin kuulunut Hankavesi.

Ähtärinjärven eteläosaan Väliveteen laskee koillisesta Niemisveden – Kivijärven reitti, jonka takamailla on nyk. Soinin pitäjään kuuluva Kivijärven kylä. Tällä reitillä olevaan Niemisveteen kohdistuvat todennäköisesti v. 1552 mainitut erämaanomistukset Niemiträsk, jossa Ylöjärven Junttulaisella oli erämaassa 28 penink:n ja Kangasalan Vääksyn (alk. Lempäälän) erämaa 30 penink:n päässä rintamaalta. Vesilahden Vesilahden kylän Pörrin eräsija Kiuiträsk taas on voinut sijaita edellämainitun Soinin Kivijärven seuduilla, vaikka matkaa sinne tuli v:n 1552 luettelon mukaan 36 penink., siis jokseenkin saman verran (35 penink.) kuin sen rajanaapurin Ähtärinjärven Kukonkylän majalle. Evijärven Kivijärveltä ei Vesilahden Pörrin Kivijärveä ole syytä etsiä. Kun juuri Ähtärin vesistön Niemisjärvi ja Kivijärvi v. 1571 luetellaan Ruoveden pitäjän asumien joukossa, on selvää, että nämä asumat olivat ajan yleiseen tapaan kehittyneet aikaisemmista eräsijoista eivätkä suinkaan pudonneet pilvistä valmiina kylinä paikoilleen.

Lapintaiwall, joka vn 1590 luettelon mukaan oli kuulunut Kangasalan Leivin kylälle ja jonka Paavali Manninen oli ostanut, mutta jonka sijaintia ei ole voitu tarkemmin määrätä, on mahdollisesti ollut Keuruun Liesjärvellä, jossa suuressa kylässä on ollut Mannilan taloja. Lapintaival sopisi hyvin Liesjärven suuntaan, jota kautta on kulkenut vanha kulkutie Keuruun keskusseudulta Lapinsalmelta Suolahden, Suojärven ja Liesjärven kautta Ähtärin reitille. Siten on muodostunut suuri suora erämaan valtatie Kangasalan järviltä Ähtävän joelle. Tämän kulkutien varrella on tiheässä muinaisen Kangasalan erämaanomistuksia Längelmävedeltä Ähtärinjärvelle saakka. Mainittakoon vielä, että vn 1590 tarkastusluettelossa on Lapintaival lueteltu juuri Keuruun seudun kylien seurassa: Vehkoo, Hesjärvi, Hankajärvi, Lapintaival, Valkialahti (VA 2401 b: 614).

Epäilemättä on Ähtävänjoki muinoin ollut länsihämäläisten pääkulkuteitä Keski-Pohjanmaan rannikolle, niinkuin Kyrönjoki ja Lapuanjoki Etelä-Pohjanmaan rannikolle. Sellaiseen kulkuun viittaa jo Ähtävänjoen ja Ähtärinjärven yhteinen nimi, jonka on katsottu olevan skandinavilaista alkuperää ja johtuneen "taivallusta" merkitsevästä sanasta. Kieltämättä on länsihämäläisillä aikoinaan ollut erämaanomistuksiakin verraten kaukana Ähtävän jokilaaksossa kuten esim. Mustankirjan luettelossa mainittu Mänkijärvi (ed. s. 161). Mutta Ähtävänjoen suupuolen kauppaseudulle syntyi jo varhaisella keskiajalla kiinteä asutuskeskus, Pietarsaaren pitäjä, jonka asukkaat kilvan Etelä-Pohjanmaan kyröläisten kanssa harjoittivat omaa erämaataloutta maanselän seuduille saakka, minne syntyi pohjalaisten erämaiden raja hämäläisiä vastaan. V. 1552 laaditun Ylä-Satakunnan erämaiden luettelon aikoina Etelä-Pohjanmaan kyröläiset suurin joukoin kalastelivat Ähtävän jokilaakson järvillä väistymättä sieltä kiistaveljiensä pietarsaarelaisten tieltä. Hämäläisten eräretkistä ei siellä sen jälkeen ole havaittavissa merkkiäkään.

Ylä-Satakunnan itärajan synnystä on eri käsityksiä. Ylä-Satakunnan ja Sääksmäen klk:iin kuuluvien veropitäjien sekavat keskinäiset rajat eivät mielestämme todista näiden alueiden muinaista erillään oloa, vaan päinvastoin niiden verraten myöhään jatkunutta yhteenkuuluneisuutta. Kysymys tulee tämän teoksen myöhemmissä osissa tarkemmin käsiteltäväksi.

[116]. Ylä-Satakunnan "ulkomaat". – MHA, A 7 a, n:o 4/2 (Urdia bys skog Warpenmaa kallad); MHA, A 5, n:o 11 (Hemskogen eller den s.k. Warpenmaa); Herra Martin maanlain suom. s. 79 (karian warwe; ei ole waruetta, eli wehmasta) ja s. 82 (kylän wehmasta eli karian waruetta). "Erikoisen mielenkiintoinen on tässä suhteessa lounaissuomalainen sana varve, joka vanhoista ajoista saakka näkyy tarkoittaneen juuri kylän lähintä kaski- ja laidunaluetta ja joka alkuaan on tietenkin merkinnyt vain nuorta lehtimetsää kasvavaa maata (vrt. varpa, varpu, varvikko)" (Vilkuna, Vars.-Suom. talous, s. 70). Ylä-Satakunnassa tunnetaan varppeita kaikkialla. Ylöjärvellä on Lielahden ja Possilan yhteisellä metsämaalla ollut nimi Varpenmaa (1763, MHA, H 6, n:o 13/9). Vesilahden Viljulan kylässä, josta puolisen km:n päässä on Varppeen palsta (MHA, H 88, n:o 14/1), on tämän kirjoittaja kuullut selityksen, että syrjämaita sanotaan "varppeiksi".

[117]. Lempäälän ja Vesilahden eli Suur-Lempäälän johtavasta asemasta Ylä-Satakunnan muinaisessa asutuksessa ks. Voionmaa, Näsijärven seutujen asutushistoriasta; Sama, Etelä-Pohjanm. suomal. asut. alkuperäistä, luku Muinaiset lempääläiset Etelä-Pohjanmaalla (ss. 157–169).

[118]. Kyrön erämaiden ääret. – Ne olivat Kierikkalan miehen eräsija Kauhajärvellä (Kauha träsk) 25 penink:n päässä, Ikaalisten kolmen miehen eräsija Kodesjärvellä (Kodisträsk, Isojoella) 18 penink:n päässä ja Vatulan (Vattala) Siirojen eräsija Vesijärvellä (Veitzi träsk, Isojoella; Jaakkola, Pohj. Satak. eräkultt., ss. 23–24) 20 penink:n päässä sekä Riikalan (Riikalann, Riikalaby) eräsija Visuvedellä (Visu insiöö, Visuvesi siöö) 20 penink:n päässä, Sassin erämaa samalla seudulla ja Kierikkalan eräsija Vaskivedellä (Vaski siöö). Kyrön Riikalaa, Sassia, Kierikkalaa (ja Lemmakkalaa) vastaavat niiden alkukoteina pidettävät Rikala, Aimalan Kierikka, Vesilahden Mustisten Sassi (ja Lempoinen) Lempäälä–Vesilahdella. Kyrön erämaat Visuveden–Vaskiveden seuduilla sijaitsivat lempääläisten erämaiden seassa, mikä sekin ilmaisee niiden yhteistä alkuperää.

[119]. Karkun kaukaisia erämaita. – Kahdella Karjulla (Eskil Kariu oc Päffual Kariu) oli 1552 Hauhuun järvellä (Hauhud träsk) 20 peninkm päässä eräsija, jonne tuli asukkaaksi Matti Paavalinp. Kuljusta (Madz Påffuelss af f Kuliuby). Kun Karju on ollut juuri Kuljun vanhoja talosukuja, on eräsija kuulunut Kuljuun.

[120]. Eräitä pitkäaikaisia erämaanomistuksia. – Pilampi (Mustak.), Pijlam träsk (1552) ja Pelhois (1589) nimiset erämaat, joita omistivat Messukylän Sorrit ja Turtot, eivät voine olla vieraita toisilleen. Niiden sijainti ei ole kuitenkaan aivan selvä (vrt. Voionmaa, Mustankirj. luett. ss. 9–11). Virtain Uuraisissa oleva Sorrinsaari hyvin todennäköisesti viittaa siihen, että Sorrilla olisi ollut eräsijoja Pihlajaveden reitillä. Eräsijan Pijlam träsk etäisyys Turtojen kotipaikalta (24 penink.) soveltuu myöskin Pihlajaveden reittiin (Lempäälän Aimalan eräsija Pihlaiawesi siöö 25 penink., Pirkkalan Ilolan Simpsiä siöö 26 penink.) Kun kuitenkin Sorreilla on ollut erämaita Väärinjärvellä (11 penink.), jonka seuduilla on Piilamin vuori, on Sorreilla (ja Turtoilla) mahdollisesti ollut samannimisiä omistuksia eri tahoilla, sekä Väärinjärvellä että Pihlajavedellä, jonka tapainen järjestelmä ei ole ollut muinoin harvinaisuus muuallakaan. Tässä tapauksessa sitä käsitystä tukee erityisesti se seikka, että Keuruun ja Pihlajaveden välisellä laajalla takamaalla Pihlan ja Piilamin tapaiset paikannimet esiintyvät melkeinpä erään laisena valtanimistönä: Kuorehvedellä nykyisin Pihlaiskulma, Juupajoella Piilami, Virtain Uuraisissa Piili (pysäkki) ja sitten Pihlajavesi l. Pihlainen (1600-luvun kartalla Pilawesi).

Karkun Selkeen Alhutis skoga (Mustak.) voisi kohdistua Selkeen kylään tulevan pienen vesistön latvalla olevaan Alhojärveen (nyk. Hämeenkyrön länsiosassa) tai Suodenniemen tai Kankaanpään Alho järviin tai pariin näistä paikoista. Merkittävä on, että Selkeen itäpuolella olevassa Hämeenkyrön osassa on Kyrösjärven reittiin kuuluva Alhonselkä ja että eräs Hämeenkyrön verokuntia uuden ajan alussa oli Alhon neljänneskunta; Alhutis skoga tuskin on ollut riippumaton näin nimitetyistä paikoista.

[121]. Kyrön asema erämaanhistoriassa. – Vaikka Ylä-Satakunnan ja sen muinaispitäjien eräkautisen aseman arviointi on jätettävä myöhemmin esitettävien vertailujen yhteyteen, voidaan kuitenkin jo tässä todeta, ettei vn 1552 luettelon nojalla voida antaa Kyrölle kovinkaan määräävää ja johtavaa sijaa erämaanhistoriassa. Kaikesta päättäen Kyrön asutus on suhteellisesti nuorta alkuperää ja on siirtynyt sinne etupäässä Kuloveden kautta. Kyrön omintakeinen erämaanvaltaus on rajoittunut verraten ahtaalle alalle Kyrösjärven vesistöpiiriin ja vain harvoissa tapauksissa ylittänyt Kyrön suurpitäjän rajat. Kolmannes Kyrön erämaanomistuksista oli kylien läheisyydessä (1–3 1/2 penink:n päässä) olevia takamaita ja suurin osa (53) pitäjän kaikista erämaista sellaisia omistuksia, joilla 1552 ei ollut senaikaisen uudistalon edellytyksiä, vaan joissa oli "ainoastaan kalastus ja lintumetsä". Asutusmaantieteellisesti ja -historiallisesti Kyrö muistuttaa suuressa määrin Päijänteen puolen Sysmää ja Jämsää, jotka ovat sijainneet välittömässä kosketuksessa suuriin erämaa-alueisiin ja joiden pohja-asutuskin on suunnilleen samanaikainen. Kaikki nämä kolme suurta ääripitäjää ovat olleet "toisen käden" muodostumia erämaanhistoriassa.

Hämeen Kyrön ja Pohjan Kyrön nimien yhteys on nähtävästi ollut enemmän muinaismaantieteellistä kuin muinaishistoriallista laatua. Etelä-Pohjanmaan suomalaista asuttamista on katseltava laajemmalta kuin Kyrösselän ympäristöjen tai Ylä-Satakunnan kannalta.

Mutta vanhan Ylä-Satakunnan syrjäinen Kyrön seutu oli omiaan kauemmin kuin maakunnan varsinaiset rintamaat säilyttämään eräkauden ikivanhoja perinteitä, tapoja ja runoutta niiden alkuperäisissä kansanomaisissa muodoissa, jotka antoivat sen koko elämälle aidon erämaakulttuurin luonteen, joka on koko erämaahistoriallemme niin arvokas.

Kyrön asutuksen nuoremmuudesta eteläisempiin naapuriseutuihin verrattuna ks. Jaakkola, Pohj.-Satak. eräkultt. ss. 24–25, 26 ja 37; toisaalta taas Kyrön eräkulttuurin vanhuudesta ss. 30–31.

SÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT

[122]. Sääksmäen klk:n ja Ylä-Satakunnan välisissä muinaishistoriallisissa oloissa on vielä monia selvitystä kaipaavia kysymyksiä. Alkuaan nämä alueet ovat muodostaneet yhteenkuuluvan kokonaisuuden joko niin, että Ylä-Satakunnan alue on ulottunut Sääksmäen yli tai siten (mikä on todennäköisempää), että Sääksmäen alue on sisältänyt ylisen Satakunnankin. Keskiajalta on lukuisia todistuksia Ylä-Satakunnan kuulumisesta Hämeeseen; vielä keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa kuuluivat Sääksmäki ja Pälkäne samaan provastikuntaan kuin Ylä-Satakunta ja maallisessakin hallinnossa luettiin Sääksmäki vielä 1500-luvun puolivälissä toisinaan perinnäisesti Satakuntaan. Vrt. VA 9; MU 6, s. 99; Teitin Valitusluett. ss. 93–95.

EIKÖ HATTULAN KIHLAKUNNALLA OLE OLLUT ERÄMAITA?

Kirjoittajan tutkielmia Vanajan-Hämeen erämaakysymyksistä: Muinaishistoriallinen Häme (Kaikuja Hämeestä 8, s. 25, Vanaja ja Hattula Tammelan ylängöllä); Itä-Hämeen asutuksen alkuperästä (Hist. Ark. 1924, ss. 8–11, Hattulan ja Mäskälän miehet eräretkillä Itä-Hämeessä); Kuumolasta Kuhmoisiin (Hist. Aik. 1933, Kappale Keski-Hämeen asutushistoriaa); Keski-Suomen eräkautisia valtaus- ja asumavaiheita (Keskisuomi 1, 1935, ss. 64–65, Muinaisvanajalaisia valtauksia Keski-Suomessa); Etelä-Pohjanmaan suomalaisen asutuksen alkuperästä (Hist. Ark. 42, 1935, ss. 187–202, Vanajan valta Etelä-Pohjanmaalla); Hämeenlinnan liepeillä (Hämeenlinna-julkaisu 1938, ss. 45–50, Hämeenlinnan ympäristön muinaiskylien asutuksia ja kauppasuhteita eri tahoilla).

[123]. Hämäläisten erämaita ja valtauksia Keski- ja Itä-Uudellamaalla. – MU 1, s. 210 (Hattulan kalavesiä Helsingin–Sipoon rannikolla); MU 2, s. 150 (Tafvistmaya); Mustak., ss. 262–263 (Ankkapurha).

[124]. Muinais-vanajalaisia erämaita Päijänteen itäpuolella. – Haus. Bidr. 1, ss. 4, 9–10 ja 95 (Muinais-Vanajan kartanoiden omistuksia Heinolan vesillä).

[125]. Vanajan-Hämeen maita Tammelan ylängöllä. – "Nykyisen Tammelan kirkon läheisyydessä olevat Kaukajärven, Kuuston, Järvenpään ja Sammaliston kylät maksoivat v. 1506 veroa Kalvoilaan, josta nämä kylät ilmeisesti olivat tulleet asutetuiksi (Haus. Bidr. 1, ss. 132–133). Hattulan emäpitäjän kyläin joukossa luetellaan vielä v. 1558 Tammelassa olevat Teuron, Susikkalan, Lunkaan ja Hykkilän kylät, joiden kuitenkin mainitaan kuuluneen Tammelan kirkkopitäjään (VA 3852: 86). Hämeen rintamaita lähempänä olevia erämaita asutettiin kilvan Vanajasta, Hattulasta ja Sääksmäeltä käsin. Näistä uutisasutuksista syntyivät vähitellen Teuron ja Airanteen kulmakunnat, joista edellisestä toinen puoli kuului Mäskälän ja toinen Lehijärven hallintopitäjään ja jälkimmäisestä samalla tavoin puoli Saarioisten hallintopitäjään." (Muinaishistoriallinen Häme, Kaikuja Hämeestä 8, s. 25). – Vrt. Nyström, Saarion pitäjän asemasta ja veroista (Hist. Ark. 8).

[126]. Muinaisvanajalaisia erämaita ja asutuksia pohjoisessa. – "Kuhmoisten asutuksessa on tietenkin paljon muitakin alkuaiheita kuin muinaisvanajalaisia; etenkin ovat muinaiset hauholaiset ja osittain muinaissääksmäkeläisetkin vaikutukset Kuhmoisten seuduilla tunnettavat. Mutta yksi tärkeimpiä ja vanhimpia Keski-Hämeen erämaan kulku- ja asutusteitä on tullut Vanajasta Luopioisten vesien, Vesijakaan sekä Vehkajärven ja Lummenen vedenjakoseudun kautta Kuhmoisiin... Kuhmanimet ovat vain latvaviirejä ja suunnanosoittajia suuressa muinaisvanajalaisessa valtaus- ja asutusliikkeessä, joka Keski-Hämeen vesiteitä ja sisämaan harjupolkuja pitkin on pyrkinyt Kuhmalahden Pohjassa Längelmävedelle ja Kuhmoisissa Päijänteelle ja niiltä seuduilta yhä kauemmaksi." (Voionmaa, Kuumolasta Kuhmoisiin, Hist. Aik. 1933, s. 11.)

Muinaisvanajalaisista jäljistä Pohjois-Hämeessä Voionmaa, Keski-Suom. eräkaut. valtausvaih. (Keski-Suomi 1, ss. 64–65): "Mutta tälläkään vielä emme ole Keski-Suomen erämaahistorian pohjassa. Muinaishauholaisissa erämaanomistuksissa näet ilmenee vuorostaan muinaisvanajalaisiakin alkujuuria. Niinpä eräisiin Hauhon vanhain vapaamieskartanoiden, kuten Hyvikkälän ja Juttilan, keskisuomalaisiin erämaanomistuksiin sisältyy vanhempia Vanajan–Janakkalan kartanoiden (Hyvikkälän, Rehakan ym.) omistuksia. Laukaan seuduilla on niinikään huomattavia muinaisvanajalaisia paikannimiä kuten Janakka, Rakkoinen, Tarvaala, Kantola, Jurva, Keikkala. Suolahti edustaa seutunsa muinaista valtanimeä: Suolahti, Suojärvi, Suojoki, Suontaka ja niiden yhteyteen kuuluva Suomenniemi muodostavat yhteenliittyvän nimistön, jonka alkukehto on todennäköisesti ollut muinaisen Suur-Vanajan määrätyllä seudulla (Tyrvännön Suontaka–Suotaala–Suolahti–Suomalainen-nimistössä). Juuri Laukaan seudun Suolahdessa ovat muutkin vanajalaiset nimet erityisemmin lukuisat."

HOLLOLAN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT

[127]. Muinaisvanajalaisia ja muinaishauholaisia erämaita Hollolan klk:n alueella. – Voionmaa, Näköaloja Itä-Hämeen asutushistoriaan (Ylioppilaslehti 1935, n:o 5 B) sekä laajemmin Itä-Hämeen asutuksen alkuperästä (Hist. Aik. 1924, n:o 1).

[128]. Hollolan seutujen uusi eräkausi. – R. Rosén, Hämäläisasutuksen kaakkoisraja, Hist. Aik. 35, Tieteell. ilm., ss. 3–10 (Matti Oravan historia); Sama, Vehkalahden pitäjän historia 1, ss. 95–110 (Suur-Vehkalahden asutushistoria Oravan Matin tarinan valossa), vrt. myös Kuusi, Hollolan hist. 1, s. 27; Voionmaa, Muinaishist. Häme, s. 20 (Vaippilainen, Rieveli ja Artjärvi).

[129]. Hollolan alueen rintaseutuihin kuuluvat erämaa-asumat. Kuusi, Hollolan hist. 1, ss. 59–64.

[130]. Hollolan seutujen pohjoiset suhteet. – Kuusi, Hollolan hist. 1, ss. 23–26; Voionmaa, Keski-Suom. eräkaut. valtausvaih., Keski-Suomi 1, ss. 55–56; Sama, Kats. Pohj.-Pohjanm. vanh. asutushistoriaan, Talonpoika 7, ss. 16–17.

[131]. V:n 1552 erämaaluettelo. Asiakirjan vanha arkistonumero ollut VA 282. Luettelon laatimistapaa valaisee saman vn (1552) Hauhon ja Tuuloksen maakirja; siihen on säännöllisten merkintöjen lisäksi merkitty juuri samat erämaanomistukset, joista on tehty erityisluettelo (VA 375oa). Siitä päättäen ei ehkä ole tarvinnut tehdä mitään tarkastusmatkoja erämaille, vaan on tavallisessa verotustilaisuudessa (käräjillä) tiedusteltu erämaita ja niiden sopivaisuutta asutukseen sekä sovittu erämaan uudisasukkaiksi lähtijäin kanssa. Tällainen menettely tuntuu hyvin käytännölliseltä ja uskottavalta. Toisenlainen käsitys Jalkasella, Pohj.-Häm. eräm., ss. 45–46.

[132]. Erä-Hauho. – Voionmaa, Muin. hauholaisten eräretk. ja asut. (Hist. Ark. 35, Pk 1926, ss. 155–157); Sama, Näköaloja Itä-Hämeen asutushist. (Ylioppilaslehti 1935, n:o 5 B).

[133]. Sysmän erämaahistoria. – Juvelius (Juva), Suur-Sysmän asutuskysymyksiä, Kotiseutu 1923, erip., s. 15; Sama, Sysmän hist. 1, ss. 82–94. "Paitsi nyt mainittuja erämaita oli 1500–1600-luvuilla monilla Suur-Sysmän kylillä ja taloilla runsaasti muitakin takamaita, joista ne vielä tänäkin päivänä omistavat suuren osan. Ei tarvitse muuta kuin tarkastaa Sysmän karttaa, mihin eri kylien alueet on merkitty, tämän huomataksemme. Monella kylällä on vieläkin metsämaita ynnä ulkopalstoja peninkulmienkin päässä varsinaisista pesäalueistaan. Vuosisatojen vieriessä niissä, samoin kuin maanomistuksessa yleensäkin, on tapahtunut monia muutoksia, mutta pääasiassa nämä ulkopalstat kuitenkin periytyvät siihen kaukaiseen aikaan, jolloin ne ensin vallattiin riista- ja kaskimaiksi. Missä asutus erämailla pääsi suurempaan vauhtiin, siellä syntyi vähitellen uusia kyliä, jotka irtautuivat emäkylistään..." (s. 93).

[134]. Jämsän erämaahistoria. – Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm., ss. 23–24 ja 42; Voionmaa, Kats. Pohj.-Pohjanm. vanh. asutushist. Talonpoika 8, s. 15. Muinaisten jämsäläisten erämaiden valtatietä viitoittavat lukuisat Jämsä-kantaiset paikannimet, joita yksin Pihtiputaalla Pihtiputaan kylän alueella on ollut Jämsänjoki, Jämsänniemi, Jämsänkorpi, Jämsänkangas, Jämsänsuo (MHA, E 42 d, n:ot 1/23 a, 1/35, 1/42).

Päijänteen Hämeen niinkuin muidenkin Hämeen seutujen eräkautta käsitellään yksityiskohtaisemmin tämän teoksen myöhemmissä osissa.

SAVON JA LÄNSI-KARJALAN ERÄMAAT

[135]. Karjalaisen asutuksen jälkiä Savossa. – Karjalaisten kalastus Puruvedellä: "Item same hösten (1547) kome till Puriäsi tri Rysser medh en boot tess viliandis at fförraske noghre om natte tidh och mörde them. Thå vacknade tre aff Lapuasi böndher vidh hundhen skielte, och sloghe så tuå aff Rysserne ihiel, then tridie vndkom" (Arw. Handl. I, ss. 312–313). "Item plage och fougten och scriffweren på Nyslott tage utaff hwar bonde i Wijborgx lään 1 rundst:e och giffwe them seden förloff att fiskie udi en siö benempd Purwess, som ligger opå hijnsijden om Nyslott" (Teitin Valitusluett. s. 20). Vrt. Gebhard, Savonl. lään., s. 11. Sukunimistä Jääskeläinen, Karjalainen, Lapveteläinen yms. Gebhard, m.t.s. 8.

[136]. Hämäläisten muinaisia retkiä ja valtauksia Savossa. – Voionmaa, Karj. heim., ss. 30–31 (hämäläisiä paikannimiä Savossa).

[137]. Savon eräkausi. – Arw. Handl. 6, ss. 309 ja 382 (Klemetti kirjuri). Vv:n 1561 ja 1664 asiakirjojen esittelyä ja arviointia Pelkonen, Savolaiset asuttavat vakituisesti Pohjois-Savon (Talonpoika 2, ss. 34 ja 41–42).

[138]. Kaukaisia erämaanomistuksia Savossa. – VA 8646, n:ot 302, 740 (Siikakosken maa), 577 (Iisveden Kuninkaansaari), 1027 (Vieremä), 1238 (Säviänvirta), 705 (Vianto), 1421 (v. 1561, Luupua); Gebhard, Savonl. lään., s. 11 (Partalan eräkalastus). Iisalmen vanhalla alueella olleista erämaista ja sikäläisestä erämaaelämästä kertoo laajasti Rissanen, Iisalmen ent. pit. hist., ss. 52 seur.

Kiintoisia huomioita Itä-Savon eräkaudelta sisältää Mikko Saarenheimon tutkielma "Itä-Savon asutushistoriaa" Talonpoika 6 (1929), ss. 10–23. Lainaamme siitä seur. kappaleen: "Turkismetsästyksen ohella näet jo varhain myös pitkänmatkan kalastus kuului erämiesten ohjelmaan. Itä-Savon kalarikkaat vedet houkuttelivat väkeä tänne Saimaan etelärannoilta saakka kesäkalastukseen. Maineessa oli varsinkin Puruvesi, jossa ainakin jo 1500-luvun alkupuolella oli kruunulla kalastuspaikkoja. Näistä annettiin moniaita vuokralle samalle henkilölle, joka vuorostaan jakoi niitä alivuokralaisille ja peri vuokran joko rahassa tai osakaloissa. Retkeilevät kalamiehet, jotka nähtävästi kylittäin ja suvuittain kesä kesältä palasivat entisille apajoilleen, antoivat nimiä niemille, saarille ja lahdille, missä heidän kalasaunansa sijaitsivat: Siten myös Itä-Savossa ovat kalavesien äärellä olevat paikannimet useimmiten johdettavissa savolais-karjalaisista sukunimistä, kuten esim. Akonniemi (Akkanen), Nevonlahti (Nevonen), Kauvonniemi (Kaukonen), Haataansaari (Haatainen), Parantaanniemi (Parantaja), Vepsänlahti (Vepsäläinen). Kun tällaisia nimiä jossakin esiintyy, voi siis melkein varmasti otaksua, että vanha kalastuspaikka on lähettyvillä.

"Vanhin kerrostuma tällaisia paikannimiä, kuten odottaa saattaa, viittaa sukuihin, joita ei näillä mailla enää uuden ajan alussa asunut. Keskiajalla samoilleet erämiehet siis antoivat näille seuduille niiden rikkaan paikannimistön, johon myöhempien polvien ei ole tarvinnut juuri mitään lisätä, ja jota nykyiskansa päinvastoin on viime aikoina arveluttavasti unohtanut. Keskiajan lopulla, eli siis ennen vuotta 1500, kun turkismarkkinat olivat menettäneet merkitystään ja kalastuksenkaan vuoksi ei oikein maksanut vaivaa lähteä pitkille eräretkille, rupesi myös itäisessä Savossa asutus vakiintumaan viljanviljelyksen merkeissä..." (ss. 13–14).

[139]. Eräkauden jälkiä Savon verotusoloissa. – Gebhard, Savonl. lään. ss. 62–63, 90; Voionmaa, Karj. heim. ss. 77, 93, Pysyvän verotuksen synnystä Kuopion tienoilla kirjoittaa J. M. Salenius seuraavaa: "Vuoteen 1664 saakka kruunulle maksettavain veroin suuruus määrättiin jokavuotisella arvaamisella. V. 1664 sitte toimitettiin jonkunlainen maanjaostelu ja verotuksen tarkastus eikä varsin suuria veroja Pohjois-Savolle määrätty, mutta maita ei mitattu ja kolottavia tervasmetsiä, kalavesiä Kallavedessä sekä kaskiksi kelpaavia saloja otettiin huomioon melkein tarkemmin kuin peltoja ja niittyjä. Joka tilan suoritettavat maksut kumminkin silloin vakautuivat moneksi ajaksi." (Tietoja Kuopion tienoista vuodesta 1627 aikain, ss. 7–8).

Arvo M. Soinisen kirjoituksessa "Savon muinainen eränkäynti" (U. Suomi 29.5.1945) annettuun kuvaukseen Savon eräkaudesta, erämaista ja asutuksesta emme voi yhtyä, koska peruskäsitykset asiasta ovat erilaiset.

[140]. Länsi-Karjalan eräkausi, – Y. Ruutu, Valtiotiet. Yhd. Vuosik. 1942–1943, s. 61 (Savon klk:n muinainen ulottuminen mereen); Voionmaa, Karj. heim. s. 295 (Länsi-Karjalan ylämaalaisten merikalastukset).

[141]. Etelä-Saimaan hämäl. nimistö. – MHA, G 42, n:o 1/7 (Hämeenmaa ja Hemäensuo Lappeella, vrt. sam. n:o 1/6 Wannjemen peldo); MHA, Savitaipaleen pit. kartta (Hämeensaari); MHA, G 49, n:o n/6 (Jämsänmaa), n:o 14/1–2 (Houholahti) ja n:o 16/8 (Hämonmäkipeldo Joutsenossa); MHA, G 65, n:o 37/7 (Hämäläisen suo Ruokolahdella).

[142]. Kymenlaakson hämäl. nimistö. – Rosén, Vehkalahden hist. ss. 78–79.

[143]. Länsi-Karjalan meriseutujen hämäl. nimistöä. – Merikortit, Suomenlahti 12–15; MHA, Virolahden pit. kartta. Säkkijärven paikannimet TSPaikann. Melander, Sillin kalast., ss. 131–134 ja 141 antaa tietoja Kymenlaakson kylien vanhoista kalastuksista Suomenlahdella (sillinpyynnistä keväällä ja hailinpyynnistä syksyllä). Mikäli näillä kylillä on ollut hämäläinen alkuperä, on niiden kalastuskin voinut olla hämäläistä perintöä.

LAATOKAN KARJALAN ERÄMAAT

[144]. Laatokan Karjalan eräkautta koskevaa kirjallisuutta jo mainitun lähdejulkaisun lisäksi J. V. Ronimus, Novgorodin vatjalaisen viidenneksen verokirja v. 1500; P. Toikka, Novgorodin Karjalan historiasta, Hist. Ark. 24: 4 (1915) ja Muutamia oikaisuja ja lisiä Vatjan viidenneksen verokirjan suomennokseen, Hist. Ark. 26: 7 (1916).

Nuori Karjala 1910, s. 43 (Sortavalan Sorolan erämaa Pielisjoen Enossa); Korhonen, Suomen itär. syntyhist. (Hki 1938.) ss. 150 ja 167 (asutus rajan takana); Voionmaa, Karj. heim. ss. 4, 88 ja Toikka, Novgor. Karj. hist. ss. 23, 44 (Karjalan jousi-järjestelmä).

POHJANMAAN ERÄKAUSI

[145]. Kyrönmaan kansainvaellusaikainen asutuskeskus. – Tallgren, Suomen muinaisuus ss. 148–151.

[146]. Kyrönmaan kansainvaelluskautiset suhteet sisämaahan. – Keski-Suomen löydöt; Tallgren, m. t. s. no; Äyräpää, "Keski-Suomen esihistoriaa", Keski-Suomen Museoyhd. julk. 1, Keski-Suomi 1, ss. 42–45. – Bifurkatiot; Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 22–23 "Näitä teitä samoinkuin Päijänteen pohjoispuolisista latvavesistöistä Keski-Pohjanmaan jokiväylille johtavia pääsyteitäkin on jo muinaisimpina aikoina ahkerasti käytetty. Ilmeisesti juuri nämä tiet ovat suuresti helpoittaneet tai tehneet mahdolliseksi sen Sisä-Suomen turkisrikkauksien hyväksikäyttämisen, josta järviylängön läntisten osain muinaislöydöt ovat selviä todistuksia ja jota syylläkin katsotaan Kyrönjoen suuseutujen merkillisen kansainvaelluskautisen kulttuurin taloudelliseksi perustaksi. Näin ollen on oletettava muinoin vallinneen verraten vilkastakin kaupallista vuorovaikutusta Kyrönmaan ja muinaisten Hämeen keskusseutujen kesken." – Pohjalaisia paikannimiä Keski-Suomessa, Voionmaa, m.t. ss. 210–212. Tarinoita pohjalaisista Saarijärvellä, Keski-Suomi 1, s. 130.

[147]. Muinaisen Vanajan suhteesta Pohjanmaahan. Voionmaa, m.t. ss. 187 seur.: "Hämeen pääseuduilla on jo varhaisina esihistoriallisina aikoina täytynyt olla turkiskauppayhteyksiä Kyrönjoen suuseudun kanssa, jonka kukoistava kansainvaelluskautinen kulttuuri jäisi käsittämättömäksi ilman hämäläisten sisämaiden ja niitä hallitsevain hämäläisten muinaiskyläin osallisuutta. Edelleen on huomioon otettava, että Kyrönmaa vielä Ruotsin vallan ensi aikoina, todennäköisesti 1300-luvun alkupuolelle saakka, on ollut Vanajan seuduilla sijaitsevan linnan ja linnahallinnon alainen, mikä luonnollisesti edellyttää pysyvää yhteyttä näiden kahden pääseudun välillä, sitä välittömämpää, kun niiden välillä oli vain harvoja asuttuja seutuja ja paikkoja, mutta laajoja erämaita. Vihdoin tulee ottaa huomioon, että muinaisen Hämeen keskusseutujen asukkaat ovat olleet ahkeria erämaankävijöitä ja kaupparetkeilijöitä, jotka ovat jättäneet kotiseutunsa paikannimiä kaukaisille Länsi-Pohjan tienoille saakka. Mainittakoon vain Länsi-Pohjan 1543 maakirjassa esiintyvät Kalixin (Kainuun) Vonofierdenn (Wonefierden, 'Vånafierdenn'), Piitimen Horthelax ('Hortulax') ja Skellefteån Katelträsk ('Kadis', 'Caadis' 1342, nyk. 'Kattisträsk'), joita nimiä ei ole voitu selittää ruotsalaisiksi, mutta jotka luontevasti rinnastuvat Vanajan, Hattulan Hurttalan ja Vanajan Katisten ja Katinalan nimien kanssa, muinaisten hämäläisten, joiden jälkeläiset vielä 1400-luvulla historiallisten asiakirjain mukaan omistivat lappalaisia Länsi-Pohjassa."

[148]. Hämäläisten erämaita Etelä-Pohjanmaalla. – Ruuth, Silmäys hämäl. muin. asutusol. Suupohjassa, Joukahainen 11, s. 134; Hämeen-Kyrön omistuksia Pohjanmaan puolella, Ruuth, m.k. s. 133; Jaakkola, Pohj.-Satak. eräkultt. ss. 24, 38; Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 139–140; Lempääläisten eräretkiä, Voionmaa, m. t. ss. 157–158.

Häme-, Hämäläis- ja Tavast-kantaisista nimistä Etelä-Pohjanmaalla, Voionmaa, m. t. ss. 138–139.

[149]. Hämeen muinaisten pääpitäjien nimiä Kyrönmaassa. – Lempäälän, Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 158–159; Sääksmäen, Sam. s. 171: "Kun Vähänkyrön Kalsilan kylän takamaalla Vöyrin rajan seudulla on vanhoille kartoille merkitty Sääkssalmi ('Säsksalmi') niminen paikka, niin kuuluu tämäkin nimi varmaan niihin muinaisen Sääksmäen muistoihin, joita Vähänkyrön rintamalla on niin lukuisia. Korkeusmittausten mukaan ovat merenlahdet ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ulottuneet Vähänkyrön seuduille ja Kyrönjoki siellä laskenut mereen. Niihin aikoihin ja varmaan vielä kauan myöhemminkin on rannikon kauppapaikkoja ollut Vähänkyrön seuduilla. Sinne on hakeutunut silloinen sisämaankauppakin, jossa epäilemättä ovat olleet osallisia muinaisen Lempäälän, Sääksmäen ja muun Muinais-Hämeen erämaan- ja kaupankävijät."; Hauhon, Sam., ss. 177–180. Ei voi olla merkille panematta, että sellaisilla Kyrönjoen latvaseutujen suurilla luontoja seutunimillä kuin Ilmola (Ilmajoki), Jalasjärvi, Kauhajoki, Santavuori, Piirtolankangas, Lauhavuori on merkittävän tarkkoja vastineita muinaisen Suur-Hauhon keskusseuduilla: Ilmola pääkyliä Hauholla, Jalasmetsä Tuuloksen Toivaalassa, Rauhasalo Lammin Liesossa, Santavuori Tuuloksen Pohjoisten kylässä, Piirtokangas ja haukia Hauhon Kirkonkylässä. Näitä nimiä esiintyy siellä täällä muuallakin hämäläisillä alueilla, mutta ei missään sellaisena koottuna joukkona kuin Hauhon seuduilla.

[150]. Hämäläisten erämaita Keski-Pohjanmaalla. – Menkajärvi ja Riippala, Voionmaa, Mustankirjan luett., ss. 4–7. Menkajärven omistuksen alkukoti on tarkemmin määräämättä; muin. Saastamalan lähialueella Vesilahdella mainitaan uuden ajan alussa "Mengala", "Mengoila" niminen kylä (VA 2000: 28, nyk. Menkala). Riippalan kysymyksen yhteydessä voidaan mainita, että Perhonjoen lähellä juoksevan Porasjoen (Kruunubynjoen) latvapuolella on Sääksjärvi. Veneheitosta SMYA 5, s. 248 (Venhe heijtto ärmarch); Sääksmäen Kärjenniemen miehellä yksi ja Vedentaan miehellä kaksi "miehenosaa". – Suomenmaan 5, s. 250 antama tieto, että "Ahtävä mainitaan 1500-luvulla erämaa-alueena, jossa osakkaita oli Pirkkalasta, Lempäälästä ja Kangasalta", soveltuu paremmin Ähtäriin.

[151]. Hauholaiset Kalajoella. – Christiern Salmenius–Pehr Kalm, Historisk och oeconomisk beskrifning öfwer Calajoki socken uti Österbotn (1754, s. 22. 23 Kallankari ja Hämehenkari). "Nivalassa n. 4 km Pidisjärveltä alaspäin on Kalajoessa Hauhonsaari; pohjoisesta laskee siinä kohti jokeen Hauhonoja. H. on ainoa saari Kalajoen pitkässä suvannossa Pidisjärven alapuolella." (Kustaa Vilkuna 1929.) A.E. Snellman, Maa- ja Ulkokalla Kalajoen edustalla (SM 1895, s. 24).

[152]. Jämsäläiset Pohjanmaalla. – Hollolan klk:n erämaaluettelon mukaan vita 1552 (SHS:n Kameralisia asiakirjoja 1, ss. 79 ja 80) oli Jämsän asukkailla Pohjanmaalla erämaita Jämsän Auvilalla, Seppolalla, Kavattilalla ja Patalalla Reisjärvellä, Heikkilällä Lestijärvellä sekä Juokslahdella ja Maahilla Lestin Pyhäjärvellä.

Lestijärven ja Lestijoen laaksossa, joka on Hämeenpuolisen Kivijärven reitin kulkutien jatkoa Pohjanmaan puolella, on Toholammilla kokonainen rypäs Jämsä-nimiä: Jämsänjärvi, Jämsänneva, Jämsänkallio ja useita Jämsän taloja. Jämsä-nimistä Pihtiputaalla ks. ed. s. 480. Jämsäläisten muistoista Reisjärven–Nivalan seuduilla tiedoittaa Kustaa Vilkuna (1929): "Jämsänranta alkaa Kalajoessa Haapajärven Alajärvestä ja ulottuu lähelle Nivalan rajaa. Keskus on viljavassa Settijoen suussa, jossa sijaitsevat vanhat ja vauraat Jämsän talot. Vanhoilla Jämsän asukkailla kerrotaan olleen rantaniittyjä aina Pidisjärvellä saakka."

Jämsäläisten ja uudisasukkaiden riidat erämaalla: Jämsäläisten valitus 1550, Arw. Handl. 7, s. 312; muiden valituksia jämsäläisiä vastaan: Syksyllä 1551 kuningas tietää lähimpänä Pohjanmaata asuvien hämäläisten Pohjanmaan ja Hämeen välillä olevassa erämaassa ahdistaneen ja surmanneen sinne Pohjanmaalta muuttaneita asukkaita (Arw. Handl. 8, s. 93). Keväällä 1552 kuningas kirjoittaa, että hämäläiset varsinkin Hollolan klk:ssa asuvat, ovat pitäneet hallussaan Pohjanmaan ja Hämeen välillä olevasta erämaasta enemmän kuin jaksavat hyväkseen käyttää ja lyöneet ja turmelleet Pohjanmaalta sinne asettuneina pohjalaisia sekä savolaisia (Arw. Handl. 8, s. 109). Samana keväänä Kalajoen Rautiainen ja Pyhäjärven Tikkanen tekivät valitusmatkansa kuninkaan luo (Arw. Handl. 8, s. 111). Jämsäläis-riidoista Pohjanmaan erämaalla myös Jalkanen (Pohj.-Häm. eräm., ss. 37–38 ja 42–45).

[153]. Hollolan aika pohjoisemmalla Pohjanmaalla. – Voionmaa, Katsaus Pohj.-Pohjanm. vanhempaan asutushistoriaan, Talonpoika 5, s. 16.

[154]. Etelä-Pohjanmaan hämäläinen asutus. – Kilttirahoista, Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., ss. 13 ja 38–39.

[155]. Kyröläinen eräkausi. – Pyyntielinkeinojen kestämisaika Etelä-Pohjanmaalla: Koskimies, Lapuan historia, s. 83; Kohtamäki, Entisaik. metsäst. Et.-Pohjanm. (Kyrönmaa 3, ss. 125–127). Kyrönmaan kirjamaista: Aeijmeleus, Åbo Tidn. 1773, n:o 10; Ignatius, Södra Österbotten, s. 13; Kohtamäki, m.t., s. 127. Laihian 1600-luvun kartoilla "Kirjama en urfjell" (MHA, E 17, n:o 53); Ilmajoen seutujen metsäneläinten runsaudesta 1500-luvulla, Liakka, Ilmajoen pitäjä, s. 84. Ilmajoen lukkarin saataviin uuden ajan alussa kuului oravannahkoja (VA 4555: 1).

[156]. Kyröläisten eräkalastukset. – Kalastus Lappajärvessä, Jalasjärvessä ja Jurvanjärvessä, Voionmaa, Et.-Pohj. Suom. asut., ss. 42– 43; Vilkuna, Kappale Hiiripellon ja sen naapurikyläin historiaa (Kyrönmaa 3, s. 41). Jurvan "kentät", Voionmaa m.t., s. 30. Lapualaisten ja nurmoolaisten kalastuksista Sylvi Pukkila, Lapuan jokivarren asuttamisesta, Kyrönmaa 3, s. 103; Koskimies, Lapuan historia, s. 90. "Maiakalastus" Lappajärvessä ja kyröläisten riidat pietarsaarelaisten kanssa, Voionmaa, m.t., ss. 42–43. Pietarsaaren erämaata (heremum) mainittu jo 1375 (Jaakkola, Pirkkalaisl. synty, s. 86). Ilmajoen kalastuksista 1500-luvulla, Liakka, Ilmajoen pit., ss. 82–83 ("Loppatresk" tarkoittanee Lappajärveä eikä Luopajärveä); Ilmajoen kalastusmajoista 1600-luvulla, Sama, ss. 235–237. Kyrönmaan järvikalastuksista 1500-luvulla myös Klemetti, Kuortaneen vaiheita sanoin ja kuvin, ss. 68–70.

[157]. Keski- ja Pohj.-Pohjanmaan järvikalastukset. – Kalaverot: kuivatut hauet (törre geddher) 1512, MU 7, ss. 176-177; järvihaukiverot (Träskie skatt geddor) 1554, VA 4552; haapiohauet (häpe geddor) 1568, VA 4701; Kemin, Iin ja Limingan haapiokalastus 1562, VA 4644; Limingan eräkalastus 1564, VA 4668. Siinä annetaan tietoja järvien suuruudestakin; esim. Kalajärvi oli 3 (silloista) penink. pitkä ja puolen penink. leveä. Vrt. myös Ingman (Ivalo), Tutkim. Pohj.-Suomen hist., ss. 73–74 ("Järvistä pyydettiin etupäässä haukia ja pieniä kaloja, retkeiltiin kauas kotikylästä tuota edullista pyyntöä harjoittamaan, mieslaumoissa mentiin sydänmaille, Kemijärvelle, Kitkanjärville ym. kesäiseen aikaan 'hauvinpyyntiin'. Olipa kullakin pitäjällä olevinaan erityiset takamaansa ja järvensä, joissa yksin arvelivat olevansa oikeutetut kalastamaan. Kemiläiset nousivat Kemijärvelle, Iiläiset kalastivat Kuusamon järvissä...

"Nuo järvet, jonne pohjalaiset kulkivat kalastelemaan, olivat lappalaisten asuma-aloilla, vaan näillä näyttää olleen vielä omituiset järvensä, joihin eivät tulokkaat saaneet koskea. Kumminkaan eivät he malttaneet olla tekemättä väkivaltaa lappalaisille ja kalastamatta heidän vesissään; siitä lappalaiset valittivat ja siitä kalastajia kiellettiin").

[158]. Oulujärven erämaa. – Yleiskatsaus Gebhard, Mitä vanhat asiakirjat kertovat Oulunjärven pitäjästä, Valvoja 1887, ss. 345–355. Asuttamisen jälkeenkin jatkui erätalous Oulujärven pitäjässä; niinpä saatiin sieltä v. 1559 veroja kapahaukia 126 leiv., oravannahkoja 615 (v. 1577: 3180) kpl., kärpän 111, näädän 17, ketun 4, ahman 1 ja saukon 1 nahka.

[159]. Pohjanmaan savolaiset. – Limingan takamaan savolaiset v. 1531: "Thenne eptherschriffnne gädder gåå vtt aff Saffuwa bönder szom båå op i mareken j Lyminge Sonckn, och är teriis årliga skatt 1 skiipundh gädder" (Kamer. asiakirj. 1, ss. 134, 144, 151; vrt. Pelkonen, Talonpoika 2, ss. 40–41). "Limingan takamaan" sijainnista Gebhard, Valvoja 1887, ss. 8–9 ja Savonl. lääni s. 38. "Siikajoen Savo" VA 4543: 9 (Sichaiochi Saffuo) ja VA 4703 (36 talonpoikaa). Pietarsaaren Marcheboghar VA 4543 e: 16 ja VA, 4712 (Saffubåar, sn. Saffu). Lappajärven savolaisasutus: Yrjö Koskinen Nuijasota, s. 43. Nyk. Saloisten pitäjän Savolahden kylä on mahdollisesti saanut nimensä muinaisista savolaisretkistä. Kalajoellakin mainitaan v. 1551 Saffuoby (VA 4543: 12). Samaan aikaan Kokkolan pitäjässä ym. esiintyvä sn. Sauland (VA 4543 b: 11 ja 13) kuulostaa hyvin savolaiselta samoin kuin Kyrön kylä Sawolax (VA 4543: 21 Sawolax, Sauilax; nyk. Savilahti). Lapuan savolaisista Koskimies, Lapuan historia, s. 21. Keski- ja Etelä-Pohjanmaan savolaisasutuksesta yleensä lausuu Yrjö Koskinen: "Luultavasti samaan aikaan kuin uutisasutukset tapahtuivat Oulujärven ja Lappajärven seuduilla asettui Savolaisia pitkin koko Maanselän kuvetta, niin kauas rannikolle päin, kuin entisiltä ranta-asukkailta pääsivät." (Pohjanmaan asuttamisesta, ss. 148–149). Lappajärven savolaisista Lampola, Lappajärven seurak., ss. 15–19. "Fellman mainitsee, että kansa kutsuu kaikkia Lappajärven itäpuolella ja Kuortaneen eteläpuolella olevia seutuja 'Savoksi'. Kun maakuntarajat kansan tietoisuudessa vielä silloin olivat näin epämääräiset, ei edes nimitys 'Savonkylä' ehdottomasti todista asutuksen savolaisperäisyyttä" (s. 19). Vrt. vielä Aminoff, Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa, Koitar 1, 1870) s. 113 ss. ja Gebhard, Savonl. lääni, s. 47.

MUINAISHÄMÄLÄISTÄ ERÄMIESELÄMÄÄ

KEITÄ OLIVAT ERÄMIEHET?

[160]. Erämies-nimitys. – VA 3755: 14, 17 (aermen eller ffiskamen fahru till Norbondh om våren; aerme); VA 3832: 2, 13 (Ärrekarls gedder, Ärre karies geddor).

[161]. Erämies-talonpojat. – VA 1998: 42 (Ylä-Satak. veroluett. nimike); VA 130: 2; VA 3834: 18; VA 3855: 25 (Sääksmäen klk:n erämiestalonpojat).

[162]. Kuinka erämiehistä on tullut talonpoikia. – Kehityslinjaa talonpoika-erämies on viimeksi selittänyt Alb. Hämäläinen (Alkukantaiset elinkeinot, Suomen kulttuurihist. 1, 106–111, 135–137). Savon kirvesmiehistä Voionmaa, Karj. heim., ss. 146-150.

[163]. Itselliset Oulujärven erämaalla. – Arw. Handl. 3, s. 159 (then lööse hopen Rysserne); vrt. Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm., s. 41; Arw. Handl. 3, s. 253 (en hoop fijskere och annedt lööst partij, som ther wijd gräntzen boo och wiista plage); VA 4746 (Oulun erämaan itselliset v. 1576).

[164]. Ruoveden itselliset v. 1577 (VA 2303). Irtolaisten sukunimien luettelo on kokonaisuudessaan seuraava: Racka, Tårchåi, Benganen, Wichtanen, Mackoinen, Retzpohia, Wihalainen, Rasilainen, Häckoinen (Härkainen), Siokois, Lauckainen, Kapahainen, Silvoinen, Hyvoinen, Harikainen (Korickoinen), Tiwttwinen, Rwsainen, Pundainen, Rittinen, Nousiainen, Weisainen, Ickainen, Lettoynen, Hämäläinen, Haininen, Hwssåråinen (Jusseroinen 1590), Wohi, Kasainen, Otawa, Bengtinen, Hwilu, Seppä, Paiacka (Paick 1590). Vn 1590 luettelossa (VA 2401 b) Ruovedellä lisäksi seuraavat itsellisnimet: Huckainen, Heiläinen, Koturi, Oinonen, Pasainen, Parckinen, Sijräinen, Sonni, Satirinen, Tackuinen. Pohjankävijä-itsellisiä mainitaan esim. v. 1570 Lapuan Kauhajoella useita (VA 4714).

[165]. Palkatut erämiehet. – Lahisten kartanon erämiehistä K. Grotenfelt, Muudan asiakirja eränkäynnistä ja erämiehistä Suomen keskiajalta (Hist. Aik. 1913, s. 376). Grotenfelt huomauttaa, etteivät main. erämiehet olleet kartanon tavallista palkkaväkeä, vaan erityisesti toimeensa palkatut, josta syystä myös heidän palkkansa on erikseen merkitty. "Erärenkien" kalastuksesta puhuu Jaakkola, Pirkkalaisl. synty, s. 82, jossa mainitaan Jöns Westgöten 1555 maksaneen veroa 5 mieheltä. Ruoveden renkien luettelossa v:lta 1577 (VA 2303) kiinnostavat sellaiset nimet kuin Hetainen (vrt. Virtain Hietak), Manniren, Muinoinen, Närffwiä, Peisinen, Ritinen, Rämeinen (vrt. Ruoveden Räminki), Sattilemmin, Tartzainen (vrt. Multian Tarhapää), Tockoinen (vrt. Ruoveden Tokonen).

[166]. Kruununampujat. – VA 2508 (Ruoveden hirvenampujien verovapaus v. 1613); Samzelius, Jägeristaten, s. 31 (Suomen kruununampujista); VA 2548 (Kyrön ja Ruoveden kruununampujien verovapaus); VA, Tk nn 3, l. 353, Ruov. kär. 26–27.9.1631 (kruununampujien asuinpaikkoja); VA 2303: 6 ja VA 2401 b (Paavali Hyvoinen); RVA, Suomen rahvaan valituksia (Näsijärven seutujen kruununampujien valitus); Koskimies, Lapuan historia s. 85 (Eskeli Metsästäjä ja Heikki Kitunen); VA 9135: 198, 199, 201 (Pietarsaaren peräkulmien ampujia); Lampola, Lappajärven seurak., s. 19, luettelee 1620-luvun alussa kuninkaallisia ampujia eli 'skyttiä' neljä Soinissa, yhden Vimpelissä, yhden Evijärvellä, kaksi Lappajärvellä, jotka olivat osaksi seudun omia talonpoikia, osaksi uusia tulokkaita. 'Skytillä' ei näin ollen ole ollut suurtakaan merkitystä asutuksen kannalta, vaikka Fellman niin arvelee.

Ylä-Satakunnan kansankertomuksissa muistetaan kruununampujiakin. Reinholmin muistiinpanojen mukaan on Teiskossa vanhojen kertomuksen mukaan ollut niin paljon kuninkaan kyttiä, että he ajoivat kirkkoon 9 hevosella (Jaakkola, Pirkkalaisl. synty, ss. 78–79).

[167]. Vanhoja metsämiesmuistoja. – Ebba Flemingin hirvenampujat Haus. Bidr. 3, s. 308. Lopella mainitaan 1549 Kyttä (Kijtta) niminen lautamies (VA 3716: 57), joka nimi lienee aiheutunut silloisista hirvenampujista ja mahdollisesti säilynyt paikkakunnan Kytäjän asuman nimessä. Uudenmaan "metsämiehiä" Teitin Valitusluett., s. 214. Somerniemen Mettämies Kalm–Borenius, Beskr. öfver Somero socken (1774).

MILLOIN TEHTIIN ERÄRETKET?

[168]. Kevätretket. – VA 3755: 14 (the Socknar szö aermen elh ffiskamé haffua till Norbondt om vårnn) ja 42 (torfisk 1/2 lb af huar rök som fiskamen uthe haffua till äramarkenn om voren); Arw. Handl. 3, s. 162 (Och om Somaren när böndren kome aff theris fiskerij); VA 4783: 106 (Limingan kirkkoherran kirje). Jutikkala huomauttaa, että v. 1512 tutkittu kalastuspaikalla (vid ett fiskeri) tehty murha oli tapahtunut pääsiäisenä (Sääksmäen hist., s. 162).

[169]. Syysretket. – VA 2401 b: 584 (Kilvakkala: Och haffue äremarch ther the fiskie bode höst och wår); VA Tk nn 4, l. 60 (Parkanon Laadun kalastukset Kuivasjärvellä); VA, Tk nn 62, l. 748 (Laukon kalastuksia, Vrama om våren, Mämmissari om hösten).

[170]. Pietarinpäivän retket. – Arw. Handl. 4, ss. 219–220 (Tuure Bjelken kirjeestä: Thy strax effterr persmesse, fare the alle wth j äriemarcken och kunne icke well forhindres ther ifrå, sa framt atthe skulle haffue någen råd, att göre theris rättighet wth); Mustak., s. 285 (Kyrön oikeus); Jalkanen, Rautalammin hist., s. 29 (kuvaus erämaanmatkasta).

[171]. Vuodenaikoihin kohdistuvat paikannimet. – Nissilä, Vuoksen paikannim. 1, ss. 80–81 (Kevätinmäki, Kesäranta); MHA, B 32 a, n:o 2/27 (Käsämäen rinda); MHA, C 4, n:ot 1/63 ja 5/9 (Imjärven Käsiosalmi); Sam. 1/5 (Talvilax); MHA, Pirkkalan pit. kartta 1902 (Kesämälahti), Carlsson, Kert. Pirkk. pit., s. 29 (Kesämaan lahti); MU 7, s. 227 (Kangasalan Kassasmelax; vrt. MU 4, s. 403 rajap. Kesemajante v. 1474); MHA, Multian pit. kartta (Kesämäki); MHA, E 50, n:o 10/2 (Ähtärin Jussilan jakok:ssa Käsilahti v. 1828); VA 1 920 (Loimaan Keserla); MHA, A 38, n:o 8/13 (Huittisten Kesäri Mämmi).

VA, Perunkirj. Lappeella (Kesämäsaari); VA 6331 a, n:o 6 (Pellosniemen vpit. Pitkälahden vkunta Hurinsalon vkylä Kesisari) ja n:o 1 332 (Säämingin vpit. Puumalan vkunta Kitulan vkylä Keffwätösniemi); VA 8640, n:o 389 (Puumalan Pitkälahden Kese Mäen aho); VA 6331 a, n:o 20 (Talfwi saarj), n:o 31 (Syssjerfwenranda), n:o 1 437 (Rantasalmen vpit. Tuusmäen vkunta Hattulan vkylä Keseranda), n:o 1 458 (Sam. sam. Kolkontaipaleen vkylä Kesiaho), n:o 1528 (Kessäteenaho); n:o 1 376 (Rantasalmen vpit. Putkilahden vkunta Parkumäen vkylä Kesikangas), n:o 1693 (Kessemen Joensw); Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. karttaliite (Käsämäjärfvi); MHA, G 65, n:o 39/1–2 (Kesäjen lambi). Johanneksessa on vanha kylä Kolmkesälä.

Jos asumanimet Keso ja Kesola (sn. Kesoinen) kuuluvat Kesä-nimiin, kasvaa luettelomme: Hämeessä Kesontie Hlinnan maalaisk. Hätilässä (TS Paikann.), Keso k. Hauholla, Kesola t. Pälkäneen Pohjalahdessa, jossa 1558 mainitaan asukas Kesolainen (VA 2032), lähellä olevassa Salmentaassa Kesonkorpi (MHA, H 62, n:o 9/45); Kesulahden pohja Asikkala 1590 (VA, Tk öö 1, l. 7); Kesonsuonpalstat ja Keso Mäntyharjun Anetussa (MHA, C 34, n:o 2/26, 2/33); Uudellamaalla Kesola k. Elimäellä, Kesoilanjärvi Pusulassa ja Kesuböle Tenholassa; Vars.-Suomessa Kesoinen k. Vehmaalla; Satakunnassa Kesoi (1540) Eurajoella, Kesola Tyrväällä (MHA A I, n:ot 48–49), Keso t. Suoniemen Sarkoilassa, Keso t. Aitoniemessä, Kesosaari Kurussa (MHA, H 66, n:o 12/9), Kesola t. Vesilahdella; Savossa Kesola t. Mikkelin pit:ssä; Karjalassa Kesoinen sn. Taipalsaaressa (1541), Kesola k. Joutsenossa ja Kesonen t. Kurkijoella.

Merkillistä kyllä ovat Suvi-kantaiset paikannimet harvinaisia läntisemmässäkin Suomessa. Suvisuo on ainoa, mikä sellaisista nimistä on joutunut Suomenmaa-teoksen hakemistoihin. Meillä on siihen lisättävänä ainoastaan' Vanajan Ison-Luolajan vanha talon nimi Suvikas, Hartolan Kuivajärven Suvisensaari, Pirkkalan Partolan-Sikoisten Suvia ang (MHA, H 6, n:o 7/5) ja Längelmäen Västilän Suvi Ruokonen laxi (MHA, H 46, n:o 17/3–4) sekä Kymen Suvijärvi.

[172]. Kevät-nimiä. – MHA, E 50 b, n:o 68/5 (Kevätlammi); Satak. 5, s. 38 (Karvian Kevästä järffui); MU 8, s. 78 (Per Käffuiierff); MHA, E 42 c, n:o 2/3 (Kevätyskaarre); Nissilä, Vuoksen paikannim. 1. ss. 80–81 (Kevätinmäki, Kevätinlahti); VA 6331 a, n:o 1797 (Kevättömän murdo niemi); VA 8646, n:o 527 (Kevätösluoto); MHA, F 6, n:o 1/2 (Kevätniemensuo 1752). Mahdollisesti ovat Kevät-nimien joukkoon luettavia Paimion kn. Kevola, Kustavin kn. Kevoi ja Hattulan Ihalemmen tn. Kevola. Jämsän Kähön kylällä on ollut vanha kirjallinen nimimuoto Kewäsby (Kewoisby 1483, Haus. Bidr. 1, s. 119).

Talvi-nimiin emme ole ensinkään puuttuneet, koska ne enimmäkseen lienevät johtuneet talvikulusta ja talviteistä. Vrt. Nissilä, Vuoksen paikann. 1, s. 250.

[173]. Monien erämaiden omistajia. – Esimerkit otettu tunnetuista historiallisista erämaaluetteloista. Pälkäneen Sappeen omistus Vehkajärvellä v. 1589, VA 4251.

[174]. Vaellushenki. – Orimattilan Rengonmäen tapauksen ja Iitin Niinimäen tapauksen on tekijä kuullut kymmeniä vuosia sitten. Vaellushengestä yleensä Ragnar Numelin, Ihmisen vaellusvietti (1944).

ERÄMIESTEN MATKAVARUSTEET

[175]. Keihäs. – Åbo Tidn. 1777, s. 133 (Cajanuksen kertomus); VA 3696: 37 (Hollolan Aikkalan keihäs 1547); VA Tk 11 3, l. 13, Hattulan ym. kär. 12–13.6.1665 (Kantolan miehen karhunkeihäs); SKVR, Vienan l. 4, s. 498 (n:o 921)

[176]. Keihäs- ja Miekka-kantaiset paikannimet. – Vilkuna, Vars.-Suom. ss. 67 (virityskeihäs). Miekka-nimet ovat olleet suosittuja myös vanhassa Savossa. Esim. Suomenniemen kartalla (MHA) on Lahnavedessä Mjekkalahti, Puumalan kartastossa v:lta 1645 (MHA) n:o 289 on Meka Niemi, Juvan kartalla (MHA) Mjeka lpi Nevajärven länsipuolella, Jäppilän pit. kartalla (MHA) Miekanlampi lähellä rautatietä.

[177]. Jousen historia. – Schefferus, ss. 244–246 (lappalaisten jousi); Fellman, Handl. 1, s. 39 (Alanuksen kert.); Åbo Tidn. 1777, s. 133 (Cajanuksen tieto); M. Haavio, Suomalaisen muinaisrunouden maailma, s. 25 (jukainen jousi); Vilkuna, Vars. Suom. s. 2 ja Sama, Suomen kultt. hist. 1, ss. 52, 115, 287 (käsijousen hist.); Olaus Magnus, Hist. de gentibus septentr. 4. 4. J. Fr. Kajaani kuvaa Suomessa käytettyä käsijousta seuraavasti: "Käsijousi piettiin sauvana käydessä väliin ulospuolelta koivunkylestä, sisäspuolelta pajusta, peät vuoltu jotta yhtäläisesti käyristyisi. Nilatuohella hienosti kääritty toinen toiseesa kiini – pikie keskessä" (Mehiläinen 1840, s.30). Varsijouset VA 4623: 11 (Pietarsaari). Johan Cajanuksen mukaan (1663) kuului teräsjousi kainulaisen metsämiehen vakinaisiin varustuksiin (Åbo Tidn. 1777, s. 133). Chydenius, Gamla Carleby 1, s. 3 (jouset Keski-Pohjanmaalla); Boucht, Hollola socken, s. 26 (Suur-Hollolan jouset). Jousista vrt. Limnell, De Tavastia 1 ss. 26–27. Luotipyssyjen levintä VA, Tk nn 3, l. 258, Kyrön kär. 24.1.1631 (luotipyssyjä Kyrön talonpojilla).

[178]. Jousi paikannimissä. – VA, Tk ee 3, l. 199, Hauhon ym. kär. 3.12.1638 (Joudzenniemen maa); VA 2401 b: 347 (Kangasalan Joutzikas); VA 4702 (Vieskan neljännesk. Joudzicoski). Sirelius, S. kansanom. kultt. 1 s. 86 (itsetoimivat jouset).

Savon vanhimmassa maaluettelossa (VA 6331 a) mainitaan useita Joutsi(Jousi-)kantaisia paikkoja, kuten n:ot 497 Joussalo, n:o 977 Joutzisari, n:o 1 014 Joutzihariunmaa ja n:o 1701 Jousi Niemen suu, mutta vielä paljon enemmän Joutsen-(Jousen-)alkuisia paikannimiä. Viimemainituista näyttävät maapaikkoihin kuuluvat, kuten monet Joutsenmäet (n:ot 366, 583, 1263, 1267, 1633, 1688) jousi-aseesta johtuvilta nimiltä, mutta kun suurin osa Joutsen-nimiä on lampien, järvien, lahtien, niemien, jokien ym. vesipaikkojen nimiä, kuten n:ot 143, 191, 376, 645, 710, 929, 962 (Joutsenlahensalmi ja samassa n:ossa Luikonmaa), 986, 990, 1005, 1010, 1044, 1570, 1583, 1592, 1608, 1640, 1641, 1737, 1768, tekevät muinoin niin yleisesti levinneet joutsenet nimen johdon ampuma-aseesta epävarmaksi (vrt. n:o 962).

Näytteenä Jousi-nimen yleisyydestä Savon henkilönimistössä uuden ajan alussa olkoon seuraava poiminto eräästä Juvan verokirjasta v:lta 1556 (VA 6211): Kuosmalanmäen k. Jout Kilpon: Remojärven k. Jout Kosma, Jout Pulchin, Jout Oikarin, Jout Caipon; Leinoilan k. Jout heinöin, Jout Pöllön, Pieni Joutti; Pitkänlahden k. Jout Heickon, Jout Seylon, Jout Benliss, Jout Kituin.

[179]. Nuolet. – Vekara, s. starkt, krokigt ting; stor fiskkrok; pil, båge, spjutspets (Lönnrotin sanak.); Wekärä – rän. s. hulling på en metkrok – pil, hami-sagitta – Milläs nuoli nouttaneen vekara vedettänehen ihosta elävä raukan Karvasta Emo kapeen. (Gananderin sanak.) Kalevalan mukaan oli Joukahaisen jousen nuolet sulitettu pääskyn pienillä sulilla tai varpusen vivustimilla. Vienan läänin kansanrunoissa on seuraavanlainen säkeistö (SKVR, Vienan 1. 4, s. 418, n:o 824: 59.):

    "Ramp' on nuolien vanuja.
    Vanu nuolia vasuhu
    Kolmi-sulkasie kokoho.
    Millä nuolet varvatahe?
    Peäskiim pienillä sulilla,
    Varpusen vivuttimilla."

Entisen Rautalammin metsämiesten vasamista annetaan Ulrik Rudenschöldin kertomuksissa yksityiskohtainen kuvaus (s. 155): "Oravan ampumiseen käytetään tylppiä nuolia, joiden varren päässä ei ole terää, jottei nahka vahingoittuisi, mutta suurempia eläimiä varten on heillä onttopäisiä nuolen varsia, joihin pannaan irralleen noin korttelin pituinen nelitahkoinen terävä rauta, joka kimmotessaan nuolenvarren antamasta iskusta tekee syvempiä haavoja kuin mikään luoti. Nuolenvarteen saadaan sulkia merikotkista, joita määrättyinä aikoina parvittain kulkee Pohjanmaalla." J. Fr. Kajaani sanoo vasamia sorvattavan ja niitä sulitettavan kokonsulilla (Maamiehen Yst. 1840, s. 30).

Näidenkin muinaisten ampumavälineiden nimiä on säilynyt vanhassa paikannimistössä, esim. Vekarisuo Jämsässä (MHA H 24, 3/45 Kauhkiala). Varsin yleisiä nämä nimet ovat Savossa. Pohjois-Saimaalla Yöveden puolella on Vekaransalmi. V:n 1561 maaluettelossa (VA 6331 a) mainitaan Sulkavan Kaitaisten k:ssä Wekaramäkj (n:o 1179), ja Puumalan Kuhataipaleen k:ssä Vekaraisen taival (n:o 1309). Samanaikaisista Vasama-nimistä merkittäköön Säämingin Haapalan kylän Vasaman aho (n:ot 943, 944), Puumalan Laamalan k:n Wasamamäkj (n:o 1 289) ja Tavisalmen vpit:n Savilahden vkunnan Vasamajerfven veli (n:o 1 808). V:lta 1562 tunnetaan Keski-Savosta Vasamalahden maa (VA 6345 a: 18).

[180]. Erämiesten kulkuvälineet. – Keuruun venevalkamalöytö, T. I. Itkonen, Pirkkalaisten vene ja muita löytöjä (Suomen Kuvalehti 1931, n:o 46); Hannes Jukonen, Tärkeitä sivistyshistoriallisia muistomerkkejä (Ilta-Sanomat 1933, n:o 6). Satak. 5, s. 79 (Suojärven erämaa).

[181]. Erämiesten eväät. – Holmbäck–Wessén, Sveriges gamla landskapslagar 3, s. 256 (muinaiset laivamuonasäännöt); Haus. Bidr. 1, ss. 314–315 (Eerik Pommerilaisen verokirja); Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 105 ja 113 (laivamuona, sotalomavero); J. J. Mikkola, Vanhoja venäläisten kulkureittejä Suomeen ja Skandinaviaan (Hist. Aik. 1932, ss. 1–3).

[182]. Jauho-nimet. – MHA, H 61, 2/17–18 (Jauhoksen kallio); MHA, H 16, n:ot 2/3, 2/26 (Jauholahti Holjansalmessa; Jauholahdenpellot); Linden, Kuhmoisten hist., s. 30 (Jauholahti); Päijänteen merikortti 2 (Luhangan Jauhoniemi ja Jauhiainen); MHA, E 48, n:o 5/6 (Jauhonjementyvi Saarijärvellä); Nyman, Laukaan klk., s. 247 (Jaohonemij ärmarch) ja s. 252 (Jaohonemij äremarch j Kiffuierffuij 1554); VA 3901 (Jawhoterma 1560). Merikortti Konnevesi (Jauholahti; Konnevedellä Isonselän ja Hankaveden väliseudulla Puurolahti, Mäkäräniemenselällä Pienet Puurosaaret); VA 3876: 31 (Jauhosalmi); MHA, E 50 a n:o 9/1 ja Ähtärin pit. kartta (Ähtärin Jauhojärvi); VA 6331 a n:ot 695 ja 705 (Juvan vpit. Joroisin vkunnan Hauhomäen ja Lieteniemen vkylän Jauhonsvonpä ja Jauhomäkj); Sam. n:o 1 483 (Rantasalmen Tuusmäen Jauhoniemi); MHA, Rantasalmen pit. kartta (Jauhekivensaari).

[183]. Suuruspäät. – Pälkäneen taloud. kartta (Suurussaari); MHA, H 50, n;o 8/92 (Suruspän niemi); MHA, E 24, n:o 21 (Kauhavan Suruspä 1774); vrt. Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., ss. 176–177; MHA, C 34, n:o 2/33 (Anetun Suuruspää); Juva, Sysmän hist. 1, s. 90 (Suuruspäämaa); MHA, C 34, n:o 3/8 (Enolahden Suuruspäät); MHA, D 29, n:o 7/1, 7/3 (Vuonomalahden Surispälax, Suristpälax); MHA, H 44, n:ot 6/12, 6/36, 6/38, 6/31–32 (Kuorehveden Surunkorpi, Surussuo, Suruspä, Suruspäma; vrt. MHA, H 46, n:o 13/8–9). Oikeaan osuva ei voi olla Onni A. A. Revon arvelu, että Jyväsjärven Suuruspää olisi saanut nimensä siitä, että sijaitsi Mattilassa olevalta kirkolta suurukseen päin, eli siihen ilmansuuntaan päin, mistä aurinko paistaa suurusta syötäessä, siis kaakosta. Paikallinen muistitieto on varmaan oikeammilla jäljillä kertoessaan Suuruspään saaneen nimensä siitä, että kirkkoväki pitkät matkat soudettuaan olisi syönyt suurustaan siellä ennen kirkkoon menoaan (Keski-Suomi 1, ss. 121 ja 119).

[184]. Puuro. – P. A. Gadd, Försök till systematisk inledning, svenska landtskötselen, 3, ss. 395–413 (brunhafra – purr haber); Fr. Elfving, Tärkeimmät viljelyskasvit, s. 24 (germanien kaurapuuro); S. Sos. dem. 1932, n:o 262, Kansanomaisista ruokalajeista (tuohipata). Ruotsin sana "gryta" (pata) johtuu sanasta gröt = puuro.

[185]. Talkkuna. – Ronimus, Novgor. vatj. viid. verok., s. 126 (vanhan Käkisalmen kaupasta): "Kaukaiset kauppiaat toivat tänne monenlaatuista rihkamaa ja ulkomaan tavaraa, maalaiset taas voita, suolattua ja kuivattua kalaa, marjoja, kuin myös Karjalassa suosittua survottua ja kuivattua kaurajauhoa (tolokno = talkkuna)." Paikannimistössä talkkuna esiintyy esim. Pohjanmaalla Vihannissa Talkkunamaan torppa. Warner, English Industrial History, s. 20 (kansanravinnosta anglosaksilaisena aikana: "a mixture of rye, oats, and beans for the very poor"); Gösta Grotenfelt, Landsbruket i Finland (1896) kertoo tattarijauhojen käytöstä eväänä: "Såsom människoföda spelar bohvetet icke någon nämnvärd roll i landet. I östra Finland är det dock en ofta förekommande rätt på den mindre jordbrukarens bord, och såsom vägkostmat åt slåtterfolket vid arbetet på aflägsnare belägne ängar användes därstädes ofta bohvetemjöl,hvilket före måltiden blandas med surmjölk. Denna rätt, som fortares kall, är mycket omtyckt och kallas sommarvälling (kesävelli på finska)."

[186]. Mämmi. – Suomen "mämmi" sanan vastineita maamme lähialueilla ovat viron "mämm", "memm" ja lapin "masdmos" (Y. Toivonen, Suom. Ugr. Seuran Toim. 58, s. 235). Hyvin alkukantaisesta mämmin eli "imelän" valmistustavasta on tietoja Ilomantsista: "Imelä eli mämmi. Nauriit kuivataan uunissa ja keitetään kattilassa. Sitten ne survotaan ja ruisjauhoja pannaan joukkoon. Tämä pannaan padassa uuniin ja siellä se saa imeltyä." (Kansat. Ark. 3, s. 203.) Mämmin alkuperästä Vilkuna, Vars.-Suom., s. 169. Tapa ja nimi on nähtävästi jo hyvin varhain levinnyt Suomen ruotsalaisillekin alueille.

"Mämmi" paikannimissä. MHA, A 48, n:o 10/2 (Taivassalon Mämmi holm ja Mämmi letto); MHA, A 38, n:o 8/13 (Karhiniemen Mämmi); MHA, H 22, n:o 10/1–2 (Memien åhja 1708) ja 10/17 (Memmio); Kerkkonen, Janakk. hist., s. 143 (Vanantaan Mämmiö 1801); H 17, n:o 8/13 (Karhin Mämmisilta niitty, Mämmihuhta äng); MHA, H47, n:o 2/10 (Lopen Mämmiä); MHA, H 20, n:o 1/8–9 (Lahden Memminojansuo) ja H 20 a, n:ot 9/7 ja 9/22 (Memoja äng, Mämojan niittu; myös TSPaik. kok., Hollolan pn:t); MHA, B 22, n:o 1/27 (Artjärven Mämminlevo, Mämminkangas) ja 7/13 (Lapinjärven Mämmikorvenkallio); MHA, Savitaip. pit. kartta (Mämmijärvi); MHA, H 1, n:o 8/39 (Akaan Mämmiä); Loun.-Häm. Kotiseut. yhd:n kok. (Tammelan Mämmi-nimet); MHA, H 35, n:o 27/7 (Kangasalan Mämmi); MHA, A 4, n:o 14/5–7 (Kartun k:n Mämmiäinen); MHA, A 5, n:o 1/3 (Ison-Röyhiön Erän t:n Mämminniemi ja Mämminmaa); MHA, A 5, n:ot 7/1 ja 7/4 (Sammin Mämmi ja Mämminkeidas); Satak. 5, s. 81, Lempäälän Tauskon eräm. omist. Mämmisari 22 vanhan penink:n päässä; vrt. VA, Tk 62, 1. 748, Ruovesi, ja MHA, E 50 b n:o 71/18 (Mämminsaari); MHA, H 14, n:o 11/18 (Luopioisten Mämminlahti); MHA, C 10, n:o 2/2 (Luhangan Mämminselkä); Inbergin Hämeen läänin kartta (Rutalahden Mämminniemi); MHA, E 47, n:o 20/22 (Kuhankosken Mämminniemi ja Mämminkaarre); VA 4160: 36 (Naarajärven Mämmi 1578); MHA, C 8, n:o 1/30 (Jousan Mämmilä); vrt. Hämeen kansan vanhat runot, Hämeen muistomerkk. 2, s. 648: "Tullen männen Mämmilässä, pyöräilin Hattulassa"; MHA, C 5, n:o 1/21 (Anttolan Mämmiojanmaa); VA 6331 a, n:o 1 201 (Säämingin Mämmi Lampj); MHA, F 29, n:o 37/12 (Ala-Tornion Mämmioja ja Mämmijänkän palsta). Muut Pohjanmaan Mämmi-nimet MHA v:n 1820 maakirjat.

[187]. Voi. – SKVR, Vienan l:n runot 4, s. 565 (voirasia), MHA, Ahlaisten pit. kartta (Voikallio); MHA, Ähtärin pit. kartta (Voilambi) MHA, Taipalsaaren pit. kartta (Voiluoto ym.); VA 8646, n:o 1142 (Rantasalmen Voinsalmiby, Hämenluhdanaho när); VA 6331 a, n:o 358 (Woijsen Jerfuenma), n:o 810 (Voikoski), n:o 1488 (Woylammin mäkj) n:o 1496 (Woilammintaus) ja n:o 1353 (Woihavärin lampi). Epävarmoilta näyttävät sellaiset samassa luettelossa esiintyvät pn:t kuin n:o 1 553 Rantasalmen vpit. Keriharjun vkunnan Haapataipaleen vkylän Woijaxen sarj ja n:o 1620 saman vpit. ja vkunnan Lautakotalan vkylän Woijaxen såren kareh sekä n:o 1669 Tavisalmen vpit. Saamaisten vkunnan Itkosen ym. omistama Woiwaksen ranta.

Hist. Ark. 24, 2, Pk, ss. 59–60 (Lahisten erämiesten varusteet). Vrt. Jutikkala, Sääksmäen hist. 1, s. 163.

ERÄMIEHEN KOIRA

[188]. Rotu. – S.E. Multamäki, Suomalainen pystykorvakoira, Viikkosanomat 1933, n:ot 50–52. Iso Tietosanakirja (1934), art. Koira. Pystykorvakoiria erotetaan siinä kolmea laatua: (1) suomalainen pystykorva eli haukkuva lintukoira, joka on pienehkö, tavallisesti ketunpunainen; (2) lappalainen pystykorva eli lappalainen paimenkoira, väriltään valkoisesta likaisen punaruskeaan vaihteleva; (3) karjalainen karhukoira, väriltään hyvin vaihteleva, kookkaampi ja järeämpi kuin suomalainen pystykorva. Useita pystykorvia, kuten suomalaista, jämtlantilaista ja karjalaista karhukoiraa, käytetään metsästyskoirana, ensinmainittua linnustukseen, kahta jälkimmäistä linnun-, hirven- ja pedonpyyntiin. Pystykorvan yhteydessä on mainittava myös hyljekoira (Suursaaren eli Tytärsaaren koira), joka tarkan vainunsa avulla löytää hylkeen pesän kaukaa lumen alta.

Halli ja Musti. 'Hallit hallan karvalliset' (Gananderin sanak.); halli 'dunkelbrauner Ochse l. Hund' (Renvallin sanak.); Halli, 'blackt, blekgrått, blekrödt l. blekbrunt djur (oxe, hund, björngråsäl)' (Lönnrotin sanak.); Ojansuu, Suomal. pnimitutk., s. 56; Meri, Vehmaan klkn pnimet 1, ss. 27–30.

[189]. Kivikauden koira. – Gandert, Forsch. Gesch. d. Haushundes, ss. 2, 19, 31–34, 59, 62–67, 79 Gandert arvelee, että Suomen soista löydetyt reenjalakset ovat kuuluneet koirarekiin (s. 62). Vrt. Ailio, Steinzeitl. Wohnplatzfunde, ss. 8, 9.

[190]. "Dyrehund" ja "laiki", Mårtenson, Der Elch, ss. 135–137.

[191]. Poron paimennuskoira ja koiran kohtelu, W. v. Wright, Anteckningar i Zoologi och Jagt, gjorde under en resa till den höga Norden 1832 (Tidskr. för jägare och naturforskare 1832, s. 294). Eipä ole koiran kohtelu etelämmässäkään aina ollut paljon parempi kuin Lapissa. O. Relander kertoo karjalaisen metsämiehen koiran kesällä tulleen omin päinsä hyvin toimeen metsästelemällä omaan laskuunsa, syömällä kalantotkuja, marjoja ja minkä mitäkin. "Mutta tukalampi on talvella. Silloinkin se saa itse pitää huolta itsestään. Ja kun ei muuta saa, syö se valjaita, kenkiä, mitä vaan eteen sattuu." (Suomen suku 3, s. 73).

[192]. Hyljekoirat. Arvo T. Inkilä, Sosiaalisia erikoispiirteitä Tytärsaaren hylkeenpyytäjä-kalastajien elämästä (Ankkapurha 1, 1939), ss. 90, 96 ym.; Peterson, Finl. Allm. Tidn. 1851, n:o 123 (Kemiön hyljekoirat).

[193]. Villipeurakoirat, Granit, Tidskr. f. jägare o. Fiskare 1900, s. 5.

[194]. Koiran historiasta Suomessa. – Hämeen kansan vanhat loitsut, s. 274; Metsästystaitoja, ss. 14, 17, 32, 33, 36, 205 (koirataikoja); Melander, Hirvieläimistä s. 11 (koiria peuran ajossa); VA, Tk nn 3, l. 302, (wedhahund); Rudenschöldin kert. ss. 154–155 (Rautalammin koirat); Kivilinna, Suurmetsästäjiä (kuvataan useasti suurmetsästäjien koiria, esim. s. 51 Kokko-Kustaan koiria: "Kaikki omistamansa koirat on hän opettanut haukkumaan lintuja ja oravia samoin kuin ne ovat ajaneet sekä karhua että ilvestä"). Virtanen, Ilom. karjal. yhteisk. s. 13 (koiran oikeus); Fellman, Ant. 2, s. 123–124. (Koiran hinta Lapissa). Korvenkontio, Oravan puolesta, s. 6 (koira lintukoirana).

ERÄMIESTEN OLOPAIKAT JA METSÄAITAT

[195]. Asennot, asemat yms. – SKVR, Vienan runot 4, s. 564 (n:o 1097). – Metsästys ja kalastus 1927, s. 102 ("... meillä oli majapaikka, ns. asento, Kemijokeen laskevan, Akan-joki nimisen olkajoen varrella"); Lönnrotin sanak. Asento 'bostad, pitää asentoa bo, kampera'. Asunmaa 'boningsort, -plats, vistelseort.' MHA, H 91, n:o 4/8 (Vanajan Rastilan Asennos) ja H 89, n:o 4/1–2 (Asenosten äng); Haus. Bidr. 1 s. 68 (Asimamaa); VA 3821: 18 ja 3906 (Jämsän Aseme); Merikortit, Päijänne 1 (Asunansaaret); Hist. Aik. 1945, s. 36 (Asuinsaari); MHA, C 5, n:o 2/24 (Anttolan Asumajärvi l. Asmajärvi); VA 6331 a, n:o 6 (Assuma Jerffwj), n:o 7 (Assma Jerffwen wehmas), n:o 28 (Pimiälahden vkylän Assuma Jerfuen sw), n:o 63 (Pellosniemen vkunnan Järvikansan vkylän Assmalaxi); MHA, D 50, n:o 7/1 (Kuopion Toivalan kylän Asumajärfvi); MHA, D 5 a, n:ot 24/5 ja 24/8 (Karttulan Talluskylän Asumalambi, Asumainen); mahdollisesti Karttulan Asumalampiin kohdistuu v:n 1561 maaluettelossa (VA 6331 a, n:o 1 674) mainittu Tavisalmen vpit:n Saamaisten vkunnan Assumalammin Taival; MHA, D 30, n:o 16/3 (Pielaveden Löytijärven Asulambi); Gyldén, Joet ja järvet, s. 200 (Asumajoki). MHA, A 7 a, n:o 9/6–7 (Sarkoilan Asumanjemi Kyrko utjord 1792); MHA, A 5 c, n:o 4/31 (Ison-Röyhiön Asumalahti); MHA, A 5 c, n:o 2/20 (Kihniön Asuma Njemi); MHA, E 1 (Asuinma Alavudella 1600-luvulla). – Asuma-sanalla on yhteyttä lapin samaa merkitsevän "asa"-sanan kanssa, T. I. Itkonen, Lappalais-suomalaisia sanavertailuja, SUSA 32, s. 45 (n:o 538 asa domus, sedes).

[196]. Kentät. – Fr. Äimä, Lappalaisia lainasanoja, SUSA 25, 1 ja siinä olevat viitteet. Lönnrotin sanak. Kenttä 'lägerställe, fiskarläger, platsen efter en öfvergifven bostad'; Renvallin sanak. kenttä 'area l. locus domus relictas Lapponica;'; A.H. Snellman (Virkkunen), Oulun kaupungin historia, s. 26 (Kenttäjärvi); Suomenmaa 7, hakem. (Kenttälä). Vanajan Isossa-Luolajassa mainitaan 1706 niitty Käntäri, joka nimi mahdollisesti tarkoittaa "kenttää" (MHA, H 91, n:o 7/1); MHA, H 18, n:o 1/12 (Hausjärven Lavinnon Kenta nitu); MHA, H 1, n:o 3/21 (Akaan Varrasniemen Kurunsaari Kentä, Kuru Kentä); MHA, H 6, n:o 7/7 (Pirkkalan Partolan Kuotikäntä); MHA, H 7, n:o 12/14 (Valkila Kentä eller Aho); MHA, H 6, n:o 1/4 (Ylöjärven Juvankentä); MHA, H 65, n:o 2/16 (Kurun Kenttä ja Kentänlahti; Kurussa vieläkin sn. Kenttäniemi); MHA, A 7, n:o 22/4 (Hämeenkyrön Jumehniemen Käntä moisio; A 7 b, n:o 6/8 Kentän moisio); MHA, A 7 a, n:o 4/5 ja A 7 b, n:o 6/8 (Urjaisten Majankentä); MHA, A 7, n:o 7/1 (Viljakkalan Hietikon Käntä moisio), MHA, A 7 a, n:o 8/12 (Inkulan Kenttä niitty); MHA, A 5 c, n:o 4/1 (Ikaalisten Ison-Röyhiön Kentäniitty); MHA, A 5 b, n:o 2/1 (Kallionkielen Saarisuo käntä, Käntäraja); MHA, A 5, n:o 11/1 (Leutolan Käntä 1765); Kartun kylän Kentänojasta kuultu Kilvakkalassa 1930. MHA, A 4, n:o 24/7 (Kankaanpään liikamaan Kenttä); MHA, A 4, n:o 1 (Venesjärven Majankäntä; vrt. A 4, n:o 1915 Veneskosken Majenkäentö); MHA; A 5, n:o 7/4 (Sammin Käntä).

Kedot. TSPaikann., Lempäälän pnimet (Sukkilan Kalakedonnokka); Voionmaa, Et,-Pohj. suom. asut. s. 30 (Puodinketo). Samanlaista alkuperää on mahdollisesti myöskin Teiskon Kiimajoen niityn nimi Äijänketo (MHA, H 50, n:o 6/3).

[197]. Aitat. – VA, Tk nn 3, 1. 128, Ruov. kär. 30–31.8.1630 (Väärinmajan visterhus i skogen); Sam. 1. 205, Ruov. kär. 7.1.1631 (Kukonpohjan–Jähdyspohjan skogswisterhus); Sam. Kyrön kär. 8–9.2.1630 (Kankaanpään Ruokojärven ärabod); Sam. nn 62, 1. 427, (Kuoreniemi– Jalkavala); Mäntsälän Sulkavan kylässä Aittokallio (senniminen osatila vieläkin); TSPaikann., Hollolan pnimet (1927) (Aittakorvenmäki); Haus. Bidr. 1 s. 33 (Aitansari); VA 633 1 a, n:o 856 (Juvan Aijton Maa); Jaoituskomit. miet. 1905, Liite 3, ss. 102–103 (Aittomaa). Muita Aittanimiä on runsaasti maarekisterissä. Merkittävä on eräiden Aitta-nimien yhteys Lappi-nimien kanssa, esim. Aittola t. Paavolassa Lapin aseman lähellä ja Aittakarinjärvi Lumijoen Lapinniemen kylässä.

ERÄMAJAT JA ERÄPIRTIT

[198]. Asumusten alkuja. – Paulaharju, Kainuun mailta, s. 81; vrt. s. 21: "Vielä näkee sydänmailla näitä asumusten yksinkertaisimpia. Metsämajoissa vielä niittymiehet ja eränkävijät asustavat rakovalkian lämpöisissä." Gananderin sanak. Maja l. Majava bäfwer, castor; Lönnrotin sanak. Majaa = Majava.

[199]. Muinaisia majoja. MU 2, ss. 149–150 (Tafwistmaya Lapinjärvellä); VA, Tk öö 2, 1. 155, ("Majanume rå... Uthtydandes dhe Stoorbyboar dett ordet Maja för boning, och mera för ett ugn- eller booställe"); Juvelius (Juva), Sysmän pit. hist. 1, s. 89 s. (Suurkylän eränkäynti); VA, Topogr. Orimattila (Vanhanmajanojansuu); VA, Holl. klk. Tk ee 1 s. 187 (Maija oijan suu) vrt. Hardén, Orimatt. pit. hist., s. 22, Leitsamaan kylän Vanhanmaijanmäki sekä maarekist. Hollolan Okeroisten Majamäki, Orimattilan Kuivannon Majakallio ja Nastolan Uudenkylän Majamäki. Eräkautisia majapaikkoja saattavat olla Etelä-Päijänteellä itäpuolella Majalahti ja Padasjoen Kellosalmen Maijansaari sekä Pohjois-Päijänteellä Jämsän Moiskalan Talvialan t:n trp Majalahti Korpilahden alueella (Jaoituskomit. miet. 1905, Liite 4, ss. 136–137) sekä Korpilahden Rauvanlahden Majasaari ja Savion Majakaarre.

[200]. Etelä-Hämeen majoja. – VA, Maanj. Tk n:o 33, Loppi 1783 (Lopen Majanummenoja); MU 4, ss. 346–347 (Ourajoki 1470); MHA, H 48 n:o 5/20 (Tevännön Majakorven niitty); MHA, H 17, n:o 4/8 (Hausjärven Kirkonkylän Majalamminsuo); VA, Harvialan Kopiok., s. 686 (Niemenpään Majarniemi); VA, Karttakok. 123 G 1 (läänin rajap. Majaniemi); Teitin Valitusluett., s. 246 (Kärawan maijanniemi emot Tawestland). Merkillistä kyllä mainitaan Vesilahdella v. 1631 Kiärävän Maija i Pöörröllä (VA, Tk nn 3, l. 308). Lueteltujen Majamäkien lisäksi voidaan Keski-Uudenmaan takamailta, jotka enimmäkseen ovat Muinais-Vanajan valtapiiriä, mainita muitakin Maja-nimiä, kuten Nurmijärven Ylilepsämän Majalapelto, Mäntsälän Nummenkylän Majala ja Pukkilan Savijoen Majala. Hausjärven Kirkonkylän Majalamminisuo (MHA, H 17, n:o 4/8) ja Nurmijärven–Espoon rajaseudulla Luukin alueella oleva Majalampi (maarekist.) samoin kuin Lopen Ourajoen k:n Majanoja oat alkuperältään epävarmempia (maja=majava). Tällaisia paikannimiä on Tammelan ylängöllä Metsämaan Majanoja, Urjalan Menoisten kylän Majasuo (Majassuo) ym.

[201]. Savon majoja. – VA 6331 a, n:o no (Maijan Nemj) ja n:o 504 (Sayrin maijan Lohe puol). Epämääräisiä majapaikkoja VA 6331 a, n:o 259 (Pellosniemen vpit:n Hallilan vkunnan Taipaloisten vkylän Maijamäkj) sekä (Vesulahden vpit:n Vuolingon vkunnan Vuolingon vkylän Pappolan Maijan maa); MHA, C 1, ss. 141–142 (Halmeh saari en Liten hålma i Purowesi, på huilken intet annat ähr Uthan allenast en fyskiare maija); Sam., ss. 113–114 (Keckoisen saari i Orrewesi 6 mil allenast en Fyske maya).

[202]. Näsijärven vesistön historialliset erämajat. – Voionmaa, Näsijärv. asut. hist., s. 16 (Vänninmaja); VA Tk nn 4 (Rämingin Majaniemi); Voionmaa, Tamp. hist. I2, s. 59 (Väärinmaja); VA, Tk nn 3 (Haanhoi Maija); Satak. V, ss. 79, 80, 81 (Lahdemaja, Virdomaia, Kahilan maja, Etzauan maja); VA 2164 (Patalan maja 1564); VA, Karttakok. 130 G, Ylä-Satakunnan kartta 1600-luvun puoliväliltä (Urastmaja, Täfvajerfvi Maja).

[203]. Muita Maja-nimiä Näsijärven vesistöllä. – MHA, H 50, n:o 10/4 (Teiskon Kuusniemen Majalahden niitty ja Majaniitty); MHA, H 65, n:o 9/43–44 (Muroleen Majasaaren t.); MHA, H 66, n:o 2/55 (Pihlajalahden Heinolan Majaniemi ja Majasaari); Sam. n:o 2/6 (Sarvasen Majaniemi); MHA, H 64, n:o 8/9 a (Jämingin Majalahti); VA, Tk nn 4, l. 180 (Pekkaisen Majaniemi); MHA, H 68, n:o 7/30–31 (Majaniemi skogstrakt Väärinmajassa); MHA, H 65, n:o 12/16 (Pajulahden Majalahden niitty); MHA H 68, n:ot 6/10, 6/11, 6/16, 6/21–22 ja 6/68 (Visuveden Majasaari, Majaniemi ja Majajoenlahti, Majaniemen lahti).

[204]. Kyrösselän seudut. Satak. V, ss. 68, 72, 69 (Keskiveden Maija vid Koffuelachden siöö, Koffuelahden maia, Heytolanmaia vid Parkana träsk); VA, Tk nn 62 (Janakamaja); MHA, A 7 a, n:o 2/5 (Hämeenkyrön Muotian Majanmaan niitty 1802); Jaoituskom. miet. 1905, Liite 4, ss. 110–111 (Sarkkilan Majajärvi). Muita Maja-nimiä MHA, Ikaalisten vanha pit. kartta ja maarekisteri.

Saastamalan alueet. VA, Tk nn 62, l. 1100 (Richkan maja ärerum); VA 2401 b: 546 (aeremarc i Karhijserffui Achwois maia); Jaoituskomit. miet. 1905, Liite 4, ss. 118–119 (Kiikan Meskalan Maja), ss. 114–115 (Kiikanojan Vanhamajamaa, Uusimajanmaa ja Majanmäki) ja 116–117 (Kiimajärven Majamäki).

Kyrösjärven ja vanhan Saastamalan seutujen nyk. sukunimet Majaniemi, Maja(in)maa, Maja(in)mäki jms. lienevät yleensä eräkautista juurta.

[205]. Längelmäveden–Keuruun suunta. – VA, Tk nn 62, 1. 329 Maiankiuas; VA, Karttakok. 123 G 4 (Kåckånmajanperä); Satak. 5, ss. 79 (Kallionmaja, Tappuramaja, Loilanmaja). Orihveden Onnistaipaleen tila Majaniemi, Juupajoen Hyytiälän Majakangas, Längelmäen Löytäneen Majanmaa samoin kuin Längelmäen Pitkänveden Majavesi tuntuvat erämiesnimiltä.

[206]. Eräkauden pirtit Päijänteen seuduilla. – Haus. Bidr. 1, s. 23 (Nikki Nipurin "dagsled och pörte"); VA, Topogr. Orimattila, Rengomäki (heinäisen pörte); VA, Tk öö 1, 11. 32–33 (Pirtinkiuas); VA, Tk ee 5 (Pirtti Jarwj Sallmi); MHA, C 2, n:o 1/21–22 (Jääsjärven Pirttisaari); Sam. n:o 2/10 (Pirtiselän aho); MHA, C 3, n:o 2/5 (Rautaveden Pirtilax) ja 2/32 (Sydänmaa Pirtiniemi); MHA C 8, n:o 4/13–14 (Mieskomäen Pirttijoki); MHA, C 3 b, n:o 9/83–84 (Angesselän Pirttijärvi) ja 9/147–148 (Salajärven Pirttijärvi) sekä 9/17–18 ja 9/44–45 (Suonttien Pirttisaaria). – Inbergin Hämeen läänin kartassa (1893) on Päijänteen alueella merkitty Pirttijärviä Kuhmoisten Lummeneen ja Halmajärven välimaalla, Jämsän Juokslahden kylän pohjoispuolella, Jämsänniemen sisäosassa ja Valkealuomessa Koskenpäällä sekä Korpilahdella Jämsän rajaseudulla ja Pirttisaari Korpilahdella Korospohjan suussa. Mainittakoon jatkoksi Kuhmoisten Valkialan Pirttilahti ja Uuraisten Pirttiperän kulmakunta.

[207]. Savon erämiespirtit. – VA 6331 a, n:ot 290–292 ja VA 8646, n:ot 444, 452 ja 467 (Synsiän Pirttimäki, Pirtti Niemenmaa ja Pirtti Niemj); VA 6331 a, n:ot 560, 401 ja 402 sekä VA 8646, n:ot 321, 230 ja 268 (Vehmaan Pirttikangas, Pirttiselenmaa, Pirttilaminmaa); VA 6331 a, n:o 488 sekä VA 8646, n:o 323 (Suonsaaren Pirttiaho); VA 6331 a, n:ot 456 ja 461 sekä VA 8646, n:ot 934 ja 869 (Pieksämän Pirtinaho ja Pirttimäki); VA 6331 a, n:o 1 766 ja 8646, n:o 531 (Soisalon Pirttilahenranta); VA 6331 a, n:o 1 788 ja VA 8646, n:o 499 (Onkiveden Pirttilahenpohja).

Eräkauden ja kaskikauden murrosvaihetta kuvaa yleensä Savon vanhimman maaluettelon paikannimistö, jossa erämiesten "pirttejä" ympäröivät lukemattomat "ahot", "pykälät", "kansanmaat", "luhdat" yms. kaski- ja niittykulttuuriin kohdistuvat nimet, mutta toisinaan myös pyyntielämään, lappalaisten ja hämäläisten aikoihin viittaavat paikannimet. Niinpä edellämainitun Vehmaan Pirttikankaan omistusyhteydessä esiintyy Pykeläkangas ja Pirttilamminmaan seurassa Kansanmaa; Suonsaaren Pirttiahon seurassa taas mainitaan Käta-aho ja Pieksämän Pirtinahon yhteydessä Kansanaho, mutta myös Hirvijärvi ja Hangasaho.

Edellä lueteltujen Pirtti-nimien täytteeksi merkitsemme vielä muutamia Savossa v. 1561 (ja 1664) mainittuja suhteessa tai toisessa huomattavia Pirtti-nimiä. Juvan vpit:n Rapijoen vkylän Pason Pirtin Maa, ehkä samaan kohdistuva Pirtti Niemi ja vielä Pasoon Peldo (VA 6331 a, n:ot 872, 886 ja 883; sekä 8646, n:ot 1023, 1006 ja 1041); saman vpit:n Joroisin vkunnan Suontien vkylän Pirttiaho, jonka yhteydessä mainitaan Hämen Niemj (VA 6331 a, n:o 684 ja VA 8646, n:o 796). Säämingin vpit:n alueella on ollut kaksi Pirtti-keskusta, toinen Haukiveden länsipuolella Juvan ja Rantasalmen rajain seudulla (VA 6331 a, n:ot 1 123, 1 140, 1 143 ja 1 155; vrt. VA 8646, n:ot 1342, 1318, 1290 ja 1219) ja toinen nyk. Puumalan keskusseudulla (VA 6331 a, n:ot 1294, 1297, 1303, 1324, 1326 ja 1327; vrt. VA 8646, n:ot 1527, 1558, 1561, 1519, 1520 ja 1525).

[208]. VA, Eerik Flemingin maakirja, s. 264 (Sarapiston lamen pirtj); RVA, Rajakarttoja n:o 173 (1741) (Pirtiniemi); Inbergin Hämeen l:n kartta (1893) (Pirttikosket, Pirttihuhta).

[209]. Ylä-Satakunnan eräpirtit. – VA, Tk nn 4, l. 198 (Höyteen Pirttisarka); MHA, H 50, n:o 1 (Teiskon Pirttijärvi); VA, Tk nn 3, l. 128 (Väärinmajan eräpirtti); VA, Tk nn 4, l. 180 (Jähdyspohjan Pirttilahti); VA, Tk nn 3, l. 7 (Vaskuunrannanpirtti); VA, Tk nn 62, l. 529 (Vaskiveden Pirttijärvi); MHA, A 7 a, n:o 10/4 (Hämeenkyrön Palon pirtti); VA, nn 3, 11. 261–262 (Kankaanpään Pirttiluoma); VA, Tk nn 62, l. 531 (pörtestället); VA 2401 b: 289 (Huittisten Tervapirtti).

Tässä yhteydessä lisättäköön, että Keski-Pohjanmaan syrjäseuduilla Pirtti-nimet ovat huomattavan lukuisat ja että niiden varsinainen leviämisalue käy yhteen muinaisen erämaa-alueen kanssa. Täällä ei pirttejä voida pitää erityisesti savolaisina eikä erityisesti hämäläisinä laitoksina, vaan ovat ne olleet kaikkien erämiesten asumuksia eräkauden jälkeen kaskenkaatajain, heinämiesten ym. takamailla oleskelevien ja kulkevien tyyssijoja.

[210]. Majan ja pirtin vertailua. – VA, Tk öö 1, 11. 39–40 (Konneveden tapaus); MHA, H 65, n:o 12/16 (Kilvensaaren nimistö); Inbergin Hämeen l:n kartta (Pohjaslahden Majaniemi ja Pirttilahti). Ruoveden Hanhossa, jossa on ollut Hanhonmaja, on nykyisin Majaniemi ja Pirttijärvi nimiset asumat.

Eräkauden erämiesten rakennettuja olinpaikkoja on nähtävästi ollut myös sauna nimisiä, koska Sauna-kantaisia paikannimiä esiintyy siellä täällä historiallisella erämaa-alueella erämiesaikoihin viittaavissa yhteyksissä. Mainittakoon seuraavat esimerkit. Savossa oli 1561:n maaluettelon aikana Pellosniemen vpit:n Pitkälahden vkunnan Hurinsalon vkylässä Saunoniemi (VA 6331 a, n:o 10, Sauno Niemj); vrt. Ristiinan p:n eteläosasta muistiinpantua nimeä Sauna-aho ja Kerimäen kartastossa v:lta 1645 on mainittu Saukkoisen saunasaari (MHA, C 1, ss. 113–114. Saukoisen saunasaari i Heinävesi 3 mil) Myöhemmin mainitaan Hirvensalmella Puulavedessä Saunaniemi (MHA, Hirvens. p:n kartta 1848), pit:n Kyyvedessä Saunasaaret (MHA, Mikkelin pit:n vanhat kartat) ja Savonrannalla Saunalampi (MHA, Savonrannan pit:n kartta). Läntisestä Suomesta on merkinnöissämme Päijänteen vesistöpiiristä Konneveden pohjoisosassa Saunasalmi. Hauhon Hämeessä Lammin Lieson alueella Saunalammi sekä Lavian ja Pomarkun välillä Saunajoki ja Hongonjoella Saunaluoma. Mutta näitä nimiä ei ole niin lukuisia eikä ajallisesti niin tarkoin määrättäviä, että voisimme tehdä varmempia päätelmiä niiden nojalla.

TALOKSI VAI AUTIOKSI?

[211]. Eräsijain rakennuksia. VA Tk nn 62, l. 749 (ärerums husen); VA, Tk öö 1, 11. 39–40 (Konneveden Majasaaren rakennukset); Humalistot: Heinricius, Beskr. Stor Lojo, s. 177 (oluenpano Lohjalla); Vilkuna, Vars.-Suom., s. 63 (humalankäytön ikä); VA 1: 42 (humalaverot Suomessa); Rudenschöld, Kert., ss. 126, 146, 148, 150 (humalanviljelyn levinneisyys); VA 133 a: 18 (humalanviljely Ylä-Satakunnan erämailla: "bruka fiske, hobla gård och suidie land på same ärie marek"); Koskimies, Lapuan hist., s. 88 (humalisto Maanselällä).

[212]. Taistelukausi ja häviö. Kaukovalta, Pirkkala, s. 167 (riihet); Holmbäck–Wessén, Sv. landskapslagar 3, s. 377 (autiomaiden viljely); VA, Tk nn 5, s. 259 (Mustalamminmaan huoneet); VA, Tk nn 3, 11. 23, 93, 254, 257, 356 (tapaukset Karvian erämaalla); VA, Tk nn 4, 11. 161–162 (Hietaisenmaan itselliset).

[213]. Samminmaja. MHA, A 5, n:o 7/4, jossa mainitut maanpaikat Käntä (Kenttä) ja Osaran nitunpä puhuvat selvää kieltä. MHA, A 5, n:o 5 (v. 1751). Sekä vn 1765 että 1751 asiakirjakohdat julkaissut myös Jaakkola Satak. 5, ss. 22–23. Samminmajasta vrt. MHA, A 1, 11. 127–128 ja Carlsson, Ent. Ikalinen, s. 44.

[214]. Autiot. Pelkonen, Rantasalmen klk., ss. 311–313 (Keski-Savon autioita); Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., s. 31 (Etelä-Pohjanmaan autioita); VA, Tk nn 4, l. 197 (Kylmälamminkiukahansia). – Autio-nimisiä taloja Suomenmaa-teoksen hakemistoissa Vaasan l:ssä 18, Kuopion l:ssä 20, jne.

ERÄMAAN ANTIMET

RIISTAOLOJEN YLEISIÄ VAIHEITA

[215]. Riistaeläimistön perusoloja. – Th. Homén, Itä-Karjala ja Kuollan Lappi, s. 132 (J. A. Palménin lausuma); Sven Ekman, Djurvärldens utbredningshistoria på skandinaviska halvön (1924), s. 308 (eläinmaantieteellisiä oloja).

[216]. Pyynnin aikakausi vaihekausineen. – Yleisiä perusteluja, Ragnar Numelin, Ihmisen vaellusvietti (1944), ss. 97–110 (Kalastajakansat. Metsästäjäkansat).

[217]. Turkiskauden tietolähteet. – Wilhelm Thomsen, Ryska rikets grundläggning (1879), s. 84; A. M. Tallgren, Idrisi (Studia Orientalia 3, 1930); R. Ekholm, Idrisi und die Ortsnamen der Ostseeländer (Namn och Bygd 1931), ss. 57 ja 60; Frithiof Nansen, Nebelheim II, s. 91 (Ibn Ruste); Holger Arbman, Schweden und das Karolingische Reich (K. Vitterh., Hist. och Ant. Akad. Handl. 43), ss. 21–23.

[218]. 'Turku' ja 'turkikset'. S. Rydberg, Sveriges Traktater 1, s. 470 (Oulujoen Turku, nyk. Turkka). Muita Turku-kantaisia paikannimiä esim. Hollolan Vesalan Iso- ja Vähä-Turkumäki ja niihin liittyvät nimet (TSPaikann., Hollolan paikann. 1927; vrt. Fennia 10, 2, s. 101, Turkomäki); MHA, Lemin pit. kartta 1844 (t. Turku); Nansen, Nebelheim 1, s. 93 (Turcae).

Turkki-nimet. MHA, H 82(1), n:o 19/15 (Urjalin Turcki nittu); MHA, A 7 b, 5/3 ja 1/1 (Hämeenkyrön Martinmaan Turkinsuo, Pappilan Turkimusojansu); MHA, H 2 A, n:o 8/8–15 (Asikkalan Turkmäenpelto); MHA, H 2, n:o 2/12–13 (Enonveden Turkiniemi); Gyldén, Suomenm. joet ja järvet, s. 159 (Mäntyharjun Turkinjärvi); MHA, B 22, n:o 3/5 (Hietanan Turkin kallio); MHA, B 6 A, n:o 3/5 (Porvoon Turkisängen). Muita Turkkinimiä MHA, A 86, n:o 4/5 (Paimion Kuhmisten seudun Turknitu); MHA, C 5, n:o 1/5–6 (Anttolan Turkinjärvi, -lahti, -mäki; Anttolan Pitkäpohjan Turkkijoki näkyy yleiskartalla); MHA, G 41, n:ot 7 ja 16 (Lappeen Ruttoisten Turckj Nitu v. 1695 ja Tapavainolan Turki nitu); VA 5 000 ja 5 025 (Lapvedellä taloll. Turkin v. 1543 ja Turcki v. 1549); MHA, Taipalsaaren pit:n kartta 1843 (Maaveden Turkinhiekka).

[219]. Turkikset maksuvälineinä. – Raha-kantaisia paikannimiä: Messukylän Rahoinen; MHA, A 7 b, n:o 3/2 (Hämeenkyrön Rahanjemen kate 1793); VA 6331 a, n:o 895 (Juvan Rahon Niemi), n:o 1 245 (Säämingin Rahonoija), n:o 1350 (Rantasalmen Rahoinmaa), n:ot 1755, 1756 ja 1808 (Tavisalmen Rahajärven sivu, Rahajerffven Taiffual ja Rahasaari); VA 6133 (Pellosniemen Raha); VA 8646, n:o 437 (Synsiän Rahon mäki); VA 6345 a (Säämingin Rahamin pesse). Myöhempien aikojen maakirjojen mukaan Mikkelin ja Kuopion lääneissä on melkoinen joukko muita Raha-kantaisia paikannimiä; vrt. Suomenmaa-teoksen hakemistoja. Poikkeava selitys Nissilä, Vuoksen paikann. 1, s. 126.

[220]. Turkistaksat. – Savon turkistaksa vita 1539 (VA 1: 42): "... är wettand att årss skatten Begynnes först tiill opbäras och anamas, vm wintertingit vdj aldra hända Skinuaror och Elgzhuder Szåå att enn godh gill Elgzhudh vpbärs för 7 skatteskinn thz äär för 3 1/2 spann kornn Enn Sämbre Elgzhudh för 6 eller 5 Skattskinn thz är för 3 spenn kornn och Szåå altt Båårtåt att huart skatteskinn räcknas för 1/2 spann kornn eller rågh och ther effther vpbäres skinuaroner enn giill räff för thre skatteskinn, fälfrässer för 4 skatteskinn, vtrar för 3 skatteskinn. Mårdher för 2 skatteskinn, menka för itt skatteskinn, hijller och hermelinn tw för itt skatteskinn, Clockeuerck siw för itt Skatteskinn, Samfangh 8 eller 9 för itt skatteskinn Och all skinwaror vpbärs som the är wärdh och gillatt tiill..."

V:n 1542 Savonlinnan l:n turkisten verotaksa (VA5: 202 seurr.) on edellisestä vain vähän poikkeava. Se on seuraavanlainen:

"En godh gild Elgzhudh för 7 skatteskin, en Ringäre för 6 eller 5 skatteskinne. är som hon är godh till.

Ett gott welbessatt Looskin för 12 eller 10 skatteskin. Ett Ringere Looskin för 6. 5 skatteskin eller mindre / En god mencka för 1 skattskin.

En god gild mård för 3 skatteskin, och en Ringäre för 2 skatteskin /

En korrsreff för 4 skatteskin / och en Rödh gild räff för 3 eller 2 skatteskin.

En wter för 3 skatteskin /

Tw godh hermelin / eller hiller för 1 skatteskin / Siw eller 8 klockwerck för en skatteskin. wnd: stundom 10/12 eller flere samfangh för en skatteskin. Ee som skin waruner äre gode till."

Että Savossa todella oli uuden ajan alussa saatavissa kaikkia ed. luetteloissa mainittuja turkiksia, näkyy seur. taulukosta, joka koskee voutien vv. 1541, 1552, 1561 ja 1571 tilittämiä turkiksia (Gebhard, Savonl. lään. ss. 90–91):

                              v. 1541  v. 1552  v. 1561  v. 1571

    hirvennahkoja                 5        7       –       –
    karhun   "                   –       –       –        5
    ahman                        –       –        2       –
    ilveksen "                    1       –       –        1
    ketun (punaisen) nahkoja     12        3       19       41
    ristiketun          "        –       –       –        4
    saukon              "         2        8       –        2
    näädän              "        20        7        2        2
    vesikon             "        53       43        6       14
    hillerin            "         6       –        1       –
    kärpän              "       189      242       77       64
    oravan              "      1684     1768      141     1040
    sekanahkoja (samfong)        –     1981       55     2097

Gebhard huomauttaa, että luvut edustavat linnaläänin pyyntioloja vaillinaisesti, koska ne koskevat vain veroina saatuja nahkoja (v. 1541 ei kaikkia niitäkään, v. 1571 taasen myös niitä nahkoja, jotka kuninkaan erityisestä käskystä ostettiin kruunulle) ja koska lukujen ulkopuolelle jäävät ne varmaan melkoiset turkismäärät, jotka yksityisessä kaupassa myytiin läänistä pois tai käytettiin lääniläisten omiin tarpeisiin.

Edellisessä esiintyivät omituiset nimitykset klockwerk, clockewerck merkitsevät Kontin mukaan samaa kuin kloverk so. "kynsitavara".

Ketunnahkaverosta J. E. Waaranen, Samling af urkunder rörande Finlands historia 2, ss. 356–357 ja 396–397.

[221]. Gjessing: "den sterke ekspansjonen av vikingetidsbygden i svenska Norrland henger sikkerlig på ett eller annet vis sammen med pelshandeln med lapper".

[222]. Petojen aikakausi. – VA, Böckerin kokoelmat 3; Gabriel Rein, Statistisk teckning af Storfurstendömet Finland 1 (1853), ss. 124– 125 (tapettuja petoeläimiä ja petojen tappamia kotieläimiä 1848–1850); Kaukovalta, Hämeen l:n hist. 1, s. 374 ss.

HIRVET JA HIRVENPYYNTI

[223]. Hirven luonnonhistoria. – Tieteellinen nimi Cervus alces l. Alces palmatus. Erikielisiä nimiä: Lönnrotin sanak. Hirvi elg, hjort; Hirvas renhane, rentjur, treårig rentjur, elgoxe. Hirven nimiä Suomen lähialueilla lapin sarv l. sorva, viron pödder, venäjän lossj, puolan los, latvian breedis, ruotsin elg. Hirven ominaisuuksista, leviämisestä ja metsästyksestä on laajoja esityksiä Sven Ekmanin perustavissa teoksissa "Norrlands jakt och fiske" (1910) ja "Djurvärldens utbredningshistoria på skandinaviska halvön" (1924) sekä A. Martensonin teoksessa "Der Elch" (1903); vrt. myös viimemainitun teosta "Übersicht über das jagdbare und nutzbare Haarwild Russlands" (1905), ss. 36–39. Hirven syntysanat, S. Paulaharju, Vapaa Karjala, s. 48.

[224]. Hirven muinaishistoria. Kivikauden hirvi Koillis-Euroopassa ja Suomessa, O. F. Gandert, Forschungen zur Geschichte des Haushundes. Die Steinzeitrassen in Nordosteuropa (Mannus-Bibliothek 46) (1930), ss. 5, 27, 30–32, 58; Ailio, Steinzeitl. Wohnpl. 1, s. 9; 2, ss. 120, 199, 238, 147, 140; Huittisten hirvenpääase Gandert, m.t., s. 61. Huittisten hirvenpään edustamiin uskomuksiin soveltuvat Kurt Lindnerin sanat luolapiirrosten kuvaamasta miolitisen ajan metsästystaikuudesta: "Sie ist älter als jede Form von Ahnenkult und Geisterglaube und damit wohl der ursprunglichste Ausdruck wahrhaft religiösen Empfindens. – Wie es der Sinn alles Magischen ist, die geheimnissvollen Kräfte der Natur zu beherrschen, so war die Bedeutung seiner miolith. Ausdruckform der Wille, Gewalt über das Tier zu bekommen, von dessen Inbesitznahme die Existenz jener kleinen schwer um ihr Dasein ringenden Gemeinschaft abhing." (Die Jagd der Vorzeit 1, s. 235.) Hirvi Skandinavian kalliopiirroksissa, A. W. Brögger, Elg og ren på hellristninger (Naturen 1906, s. 356); Almgren, Nordische Felszeichnungen als religiöse Urkunden (1934), s. 127 ss.

Euroopan kansoilla on ollut ikivanhoja uskomuksia hirvistä. Niinpä Ruotsissa levinneen kansanuskon mukaan hirvellä ei ollut polvia, minkä vuoksi se ei voinut maata, vaan sen täytyi nukkuessaan nojata puuhun; jos sellaisen puun hakkasi poikki, joutui hirvi pyytäjän käsiin. Merkillistä kyllä kertovat jo klassillisen ajan kirjoittajat Caesar ja Plinius tätä muinaisista germaaneista (Ekman, Norrlands jakt och fiske, s. 30). "Eri osista Suomea on kerrottu hirviä pyydetyn seisovien puiden alle hakkaamalla näitä poikkivialle sellaisilla paikoilla, missä näitä eläimiä liikkui. Menettelytapa perustui havaintoon, että hirvi asettui nukkumaan seisaalleen puuta vastaan". (Sirelius, S. kansanom. kultt. 1, ss. 111–112.)

Jonkin ikivanhan metsästysuhrin jäänteeksi katsoo Aulis Oja tapaa pitää hirvensarvia kirkonseinällä. Tietoja tästä tavasta on viime vuosisadan loppupuoliskolta ainakin Oripään, Ypäjän, Kylmäkosken ja Hirvensalmen kirkoista sekä Virttaan saarnahuoneesta. Kutsuttiinpa Kylmäkosken kappelia sentähden "Hirvensarmen kappeliksi" (Kotiseutu 1938, n:o 1).

Hirven nimen johdannaisia saattavat olla sellaiset nykykielen sanat kuin hirviö, hirveä, hirvittää jne.

[225]. Hirvi-kantaiset paikannimet. – Keskiaikaisia rajapaikannimiä, MU 2, s. 66 (Tennilän Nybyn ja Maavehmaan rajap. Hirvijärvi); MU 3, s. 249 (Hiruan jocki) ja MU 3, s. 44 (Hirfuivoori) molemmat Hauhon Vihavuoden seudulla; Allardt, Borgå län, s. 4 (Hirvikorpi); TSPaikann. (Vanajan Hirvikorpi); Carlsson, Pirkkala, s. 35 (Hirvikorpi).

[226]. Hirvi-kantaisia asumanimiä. – VS:n maak., s. 414 (Perniön Hirffuelax); MU 2, s. 51 (Paimion Hyrwonpas; VS:n maak., s. 338, Hirffuonpä); VS:n maak., s. 313 (Marttilan Hirffuax; Teitin Valitusluett., ss. 146, 147, Hirvaxeld, Hirvaksenladva ägor); VS:n maak., s. 88 (Pöytyän Hirffuioki); MU 5, s. 311 (Maskun Hyrwos, VS:n maak., s. 8, Hirffwois); MU 4, s. 20 (Lohjan Hirwejokibol); MU 4, s. 361 (Hirfwehare); MU 5, s. 185 (Pernajan Hirfsalö); Mustak., s. 296 (Pyhtään Hirwikoski).

[227]. Hirvi-kantaisia laaja-alaisia nimiä Savon vanhoissa maaluetteloissa. – VA 6331 a, n:ot 1793, 1794, 1801 (Tavisalmen vpit:n Savilahden vkunnan 4. kymmenk:n Hirffwijerffuensiwu, Hirffwe Nemen Maa, Hirffwemäkj); VA 6331 a, n:ot 968, 973, 977, 982 (Säämingin vpit:n Haapalan vkunnan Kosolan vkylän Hirffwisjerffwenmaa, Hirvaslahdenniemi, Hirfwas Nemi, Hirffwas Mäkj); Hirvensalmen Hirvi-nimistöä VA 8646, n:ot 120, 122 (Hirfwisalmen mäkj, Hirfwisalmenriuchts); VA 6331 a, n:ot 233, 238, 343, 339 (Hirffwen Niemj, Hirffwensalmen Niemj, Hirfui Lahen maa, Hirffwi Jerffwen Maa, Hirffwi Jerffuen taifwall), vrt. MHA, C 6, n:o 2/2 (Hirvilax Hirvijärvi); VA 6331 a, n:ot 323, 327 (Hirfwen tee, Hirffwi Jerffwen teen Maa). Hirvensalmen kirkon hirvensarvista ks. ed. s. 502.

Edellisen täydennykseksi merkittäköön tähän vn 1561 maaluettelossa (VA 6331 a) mainittuja Hirvi-nimiä: Tavisalmen vpit:n Saamaisten vkunnan eri kymmenkunnissa (etupäässä nyk. Kuopion seuduilla) n:o 1680 (Hirffwi saarj), n:o 1717 (Hirffwe Jerfuen Taiffual), n;o 1727 (Hirffwe Jerfwen aho), n:o 1736 (Hirffwilax); Rantasalmen vpit:n Putkilahden vkunnan Osikonmäen vkylässä Hirffwi aho (n:o 1 350) ja Vahersalon vkylässä Hirffwi kiffwj (n:o 1 380) ja Hirffwen rasi (n:o 1 386), Rantasalmen vpit:n Tuusmäen vkunnan Kolkontaipaleen vkylässä Hirffwi Lammin mäkj ja Hirffwi Lammin randa (n:o 1 455) ja Mielittylän vkylässä Hirffwi Lammin ma (n:o 1493) sekä Rantasalmen vpit:n Rantasalmen vkunnan Heinäveden vkylässä Hirffwi kangas (n:o 1605) ja Hirffwi Taiffual (n:o 1619) ynnä Hirffwoisen aho (n:o 1631); Säämingin vpit:n Haapalan vkunnan Kulennoisen vkylän piirissä Hirffwi Niemi (n:o 1 036) ja muualla vkunnassa Hirffwi salmi (n;o 961), Säämingin vpit:n Iitlahden vkunnan Telalahden vkylässä Hirffwi Pykälen mäkj (n:o 1 206) ja Särkilahden vkylässä Hirviniemi (n:o 1 240) ja Hirvilaxi (n:o 1 247); Juvan vpit:n Vesikansan vkunnan Vehmaan vkylän maissa Hirffwijerffwensiwu (n:o 780); vihdoin Pellosniemen vpit:n Pellosniemen vkunnan Hangaistenmaan vkylässä (myöh. Tiusalan kylässä) Hirffwi sälkä (n:o 113) sekä saman vpit:n Kiialan vkunnan Tuomalan vkylässä Hirfwenlamminmaa (n:o 153). Voidaanko esittää parempaa todistusta hirvien ja hirvenmetsästyksen yleisyydestä sisämaassa neljäsataa vuotta sitten kuin Savon Hirvi-nimien valtaisa joukko?

[228]. Hirvenhiihto. – Mårtenson, Der Elch, s. 132 (Pohjois-Venäjällä); Ekman, Norrlands jakt och fiske, ss. 42–43 (Norrlannissa); Arw. Handl. 1, s. 313 (hirvenhiihtäjäin surma Suomen puolella); Melander, Hirvieläimistä, s. 19 ss. (tietoja hirvenhiihdosta).

[229]. Hautapyynti. – Martenson, Der Elch, ss. 130–131 (Pohjois-Venäjällä); Ekman, Norrlands jakt och fiske, ss. 44–45 (Norrlannissa); Bull, Jemtland, s. 61 (Jämtlannissa); Ailio, Steinzeitl. Wohnpl. 1, ss. 109–110 (kivikauden asuinpaikat Suomessa); Salmenius, Kalajoki, s. 36 (Kalajoella); Sirelius, S. kansanom. kultt., s. 89 (Jalasjärvellä); VA 4701 (Korsholman läänissä).

[230]. Hirvenhaudat paikannimissä. – VA, Tk öö 1, l. 8, Asikk., Padasj. ja Sysm. laam. kär. 16.3.1603 (Haudankalliomaa ja Hirffuikumå); MHA, B 52, n:o 1/4 ja 1/5–6 (Vihdin Hirfven hauta, Hirfvihauta); VA, Tk öö 1, l. 57, Höll. ja Tenn. laam. kär. 4.2.1608 (Hirffuen hautan hariu surella Mäelle; vrt. VA, Maanj. Tk 33, Lammin-Koski 1783); TSPaikann. (Hollolan Hirvihaudanpelto); Luopioisten kirk. ark. (Hirvihauta); MHA, B 6, n:o 6/30 (Pukkilan Hirfvihaudan nitu ja Hautamäen nitu); MHA, A 5, no 7/4 (Samminmajan Hirvenhauta).

Savon hirvenhaudat: Juvan Heinolan Hirfvenhautamäki (MHA, C 15, n:o 1/14–27 ja VA 8646, n:o 959), Juvan Tirilän Hirffwenhauta Maa (VA 6331 a, n:o 797), Säämingin Kallislahden Hirven koppa aho (VA 6331 a, n:o 1 138); Kallislahden kylän Varalan talon Hirfwen kopan aho 1640-luv. (MHA, C 1, s. 24), Hiltulan Hirwi hawan kangas (VA 6331 a, n:o 1155 ja VA 6345 a: 23 Hirffui hawan kangas; Hiltulan kylä kuulunut Säämingin vpit:n Säämingin vkuntaan), Rantasalmen Hakojärven Hirffwihauta (VA 6331 a, n:o 1539) sekä Säämingin Moinkylän Hirffvi hangan nittu (VA 6331 a, n:o 1018).

[231]. Ansapyynti. – Gaddin kert. Ylä-Satakunnasta (Sirelius, S. kansanom. kultt. 1, s. 107); Herkepasus, Hauho sokn, s. 39–42; Anders Allardt, Borgå sockens historia 1 (1925), ss. 480–481.

[232]. Vipumetsästys. – Siperiassa, Mårtenson, Der Elch, s. 131; Pohjois-Ruotsissa, Ekman, Norrlands jakt och fiske, s. 49; Ahvenanmaalla, Melander, Hirvieläimistä, s. 21; Herra Martin maanlain suom., s. 56. Mahdollisesti on Otamo-kantaisilla paikannimillä samantapainen johto. –

Hirvenmetsästyksessä on aitapyynnillä varmaan ollut vähemmän merkitystä, koska matalat aidat tietenkään eivät häiritse hirvien kulkua ja kylliksi korkeiden aitain rakentaminen on saattanut vaatia liian paljon vaivaa hyötyyn verraten. Paikannimet kuitenkin osoittavat, että hankaita ja aitoja on hirvenpyynnissäkin käytetty. Edellä on jo mainittu Säämingin Moinkylän Hirvihankaanniitty (s. 333). Toinen sellainen tapaus on Savon vanhimmassa maaluettelossa Tavisalmen vpit:n Savilahden vkunnan l. kymmenkunnassa vieretysten mainitut Kolehmaisen ja Tenhuisen omistus Aitojärvenranta ja Kolehmaisen ja Harmaisen omistus Hirvimäki (VA 6331 a, n:ot 1 770, 1 771), joita nimiä Pohjois-Savon silloisiin oloihin nähden on pidettävä hirvenmetsästyksen muistoina.

[233]. Hirven vaaninta. J. M. Salenius, Hist. kert. Muolan l. Pyhäristin pit., s. 31; MU 4, s. 85 (Lammin Hirvitala).

[234]. Syöksypyynti MU 3, ss. 44 ja 390 (Hirffuivoori Hauholla); MHA, H 66, n:o 1/98 (Hirvivuori Kuhmoisissa); Saarijärveltä kirjoitetaan: "Hirvikallio on Saarijärvessä olevassa Pappilan saaressa. Se on hyvin iso ja korkea kallio ja viettää jyrkästi järveen. Se on saanut nimensä siitä, että ennen siellä nähtiin aina suuret joukot hirviä makaamassa. Kun kallio oli hyvin korkea ja näköala sieltä laaja, oli niillä siellä turvallinen olinpaikka." (Heikki Haavio, Keski-Suomi 1, s. 132.)

Hämeenlinnan maalaiskunnan Hirvenhyppärä MU 3, s. 348; MHA, H 91, n:o 13/1; VA, Maanj. Tk n:o 34, Vanaja 1782 (Hirfwihyperä invid Hirvilammi träsk). Samanaikaisessa Kirstulan kylän karttaselityksessä sanotaan: Hirfvilamen hipärä ähr äfvn en hög sandbacka (MHA, H 89 A, n:o 18/1). Tällä muinaisella pyyntipaikalla on nyt arvoa vain kansakoulupoikain ensiluokkaisena suksimäkenä. Kärkölän Hirvikallio MHA, H 27, n:o 11/22; Mäntsälän ja Tuusulan rajaseudun Hirvilampi MHA, Museon lokero 7, Uudenmaan rajat 1740; Pellosniemen vpit:n Hypytylän peldo ja Hiruimäki, VA 6331 a, n:ot 277 ja 282.

Tähän ryhmään on mahdollisesti luettava Tammelan Susikkaan kylän Hirvenluittenkallio (MHA, H 81, n:o 4/26).

[235]. Ajot ja ajokset. Gananderin sanak.: Ajokas-kkaan. S. upjagadt wille bråd – t.ex. hiort – björn. Austr. vel Ajos–xen. S. idem et jagadt och uttröttadt diur t. ex. älg, ren, björn... Minun ajoxeni otit, du tog mit upjagade Rådjur. Kenen ajos se on? hwilken hafwer jagadt up det diuret. Ajingi-gin. S. idem l. ajama – man idem rectius. Hämeen-Kosken Ajomäki: Aijomäen maa 1610 (VA, Tk ee 1, Lammin ja Tennilän kär. 9.8.1610), Ajomäkj (VA 6964, säteriets rår och rör), Ajomäen niitty 1 793 (MHA, H 40, n:o 10/9), Ajomäen pellot 1 783 (MHA, H 4, n:o 2/1); Huljalan Hangasaro (MHA, H 40, n:o 4/1); Kärkölän Ajos-nimiä, MHA, H 26, n:o 5/36. Savon Mikkelin pitäjän Hirvenmaa ja Ajoisenniemi, VA 6331 a, n:o 582.

[236]. Hirvenmetsästys historiallisina aikoina. Kansanelinkeino Ruotsissa ja Norjassa, Bull, Jemtland, ss. 79, 80, 82. Hirviverot: Kyrön oikeudessa (Mustak., s. 586 Item baaskatten, dictum taloywero... jtem j bosth aff aelgher...), Ulvilassa (VA 216 A, Satak. Tk 1. 75), Köyliön kartanon alueella (A.W. Granit, Kjuloholm, Herrgårdar i Finland, Satak. 2, s. 77).

[237]. Hirvenrauhoitus: Eräissä Ruotsin vanhoissa maakuntalaeissa, kuten Länsigöötanmaan laissa, katsottiin hirvi vahinkoeläimeksi eikä se siis nauttinut mitään suojelua. Mutta Maunu Eerikinpojan maanlaissa (1347) kiellettiin hirven vipupyynti muualla maassa paitsi Pohjois-Ruotsissa ja samassa laissa säädettiin hirvelle laskiaisesta Olavinmessuun saakka kestävä vuotuinen rauhoitusaika. Vipupyynnin luvallisuus ja rauhoitusajan sääntö koskivat ilmeisesti myös Suomea. Jämtlannin ja Norjan hirvensuojelusta vrt. Bull, Jemtland, ss. 79–80 sekä Fr. Grøn, Om kostholdet i Norge indtil aar 1500, Norjan Tiedeakatemian Skrifter 2, n:o 5, s. 144. Sakkotuomio Espoossa, Ramsay, Esbo sockens hist. 1, s. 42; vrt. VA 3904: 27.

[238]. Hirvenpyynnin oikeustapoja. – VA 3716: 52 (Lopen miesten sakot); VA 3722: 10 (jämsäläisten sopimus ja seura); Vanhaa Hauhoa, s. 34 (hauholaista metsästysoikeutta).

[239]. Hirvennahkain hankinta ja kauppa. – Kustavi Grotenfelt, Suomen kaupasta ja kaupungeista ensimmäisten Vaasa-kuninkaitten aikoina (1887), ss. 32–33 (hirventaljain vienti Turusta). Vuotien hankintoja VA 3703.

[240]. Hirvien myöhempi suojelu ja hirvikannan vaihtelut. – Juhana herttuan kielto Grotenfelt, m.t., s. 149 ja Arw. Handl. 4, ss. 313– 314. Hirvenmetsästys Ahvenanmaalla, Melander, Hirvieläimistä, ss. 10 ja 12–28. Hirvikannan muutoksia, Ekman, Norrlands jakt och fiske, s. 34; Sirelius, S. kansanom. kultt. 1, s. 25.

KARHU MUINAISHISTORIASSAMME

[241]. Karhun palvonta. Ruotsin fossiliset karhulöydöt, Ekman, Djurvärlden, s. 383. Suomensukuisten kansojen karhunpalvonta: Artturi Kannisto, Voguulien karhumenoista (SUSA 50, n:o 2, 1938–1939); Indreko, ss. 40–42, 47.

Japanin Aino-kansasta kirjoittaa Lucien Febvre: "Tunnettu on karhun ja ainojen historia. Jälkimmäiset elävät edellisestä. He syövät sen lihaa tuoreena, kuivattuna ja suolattuna. He vaatettavat itsensä sen nahoilla. He maksavat veronsa sen turkiksilla. Mutta tapettuaan karhun he pitävät eräänlaiset hautajaismenot; he asettavat kunniapaikalle majaansa tappamiensa karhujen kallot; joka vuosi he erityisesti viettävät arvokkaan karhunjuhlan. – Eivätkä he ole siinä yksinänsä." (La terre et l'evolution humaine, 1922, s. 197.)

Karhunpalvonta Suomessa. Hämeen muistomerkkejä l. Hämeen kansan vanhat loitsut, ss. 280–285 (Kivijärven ja Viitasaaren karhunpeijaiset; vrt. V. Salminen, S. Tiedeakatemian esit. ja pöytäk. 1914, ss. 6–9); Paulaharju, Suomenselän vier. s. 92 (virrenveisuu); Tamp. Sanomat 1906 (M. Ilkka, Karhunpeijaiset Ikaalisissa); A. Väätänen, Kert. metsästyksestä Juvalla, SKSA (Karhun tapettua alkaa karhun vakkojen juonti). Pohjois-Savon Rutakosta kerrotaan Metsästystaioissa (s. 89, 354 §); "Karhun peijaisissa ei pidetä maitoa, eikä piimää, eikä mitään lehmän annetta, ei muuta kuin olutta tehtiin ja miehet olivat kokkina, ei akat, ja miehet panivat sen kuppiin ja söivät ja antoivat vielä akoillekin ja miehet lauloivat ja käsikkäin kävelivät." Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 134 (karhunpeijaiset Perhossa). Aulis Oja on havainnut, että keskiajalta alkaen 1800-luvulle saakka on Etelä-Suomen suomalaisseuduilla ollut kansanomainen tapa lahjoittaa karhuntaljoja uhreina kirkoille, joissa niitä on pidetty alttarin edessä; tavalla on yhteyttä metsästysonnea ja karjansuojelua tavoittelevan muinaisen karhunpalvonnan kanssa. (Karhuntalja entisajan kirkoissa, Kotiseutu 1938, n:o 1). Karhun palvonnasta ja peijaisista yleensä Hj. Appelgren, Karhun palveluksesta, Valvoja 5, ss. 299–308; Sirelius, S. Kansanom. kultt. 1, ss. 37–48; E. N. Setälä, Sanakirjasäätiön Tiedusteluja 2, ss. 100–120.

Karhun kiertonimiä Gananderin sanak.: Jumalan wilja, Isombi, Kondio, Leilipää mjes, Metzä, Metsäläinen, Metzän wilja, Peto, Kämmenen imiä, Mesikämmen, Elandeso, Isokullanen, Kändö. Karhun muinaisia toisintonimiä houko ja otso (ohto).

[242]. Karhujen uhripuut. – Arw. Handl. 6, ss. 164–165 (Someron Karhunpää; vrt. MHA, H 70, n:o 3/7 Someron Häntälän Karhunpäännotko ja H 71, n:ot 9/2 ja 9/13 Lahden k:n Karhunpä, Karhunniitty, Karrun Pää); T. Hirsjärvi, Humppilan kunnan hist., s. 496 (Humppilan Karhupää); MHA, H 64, n:o 10/1 (Kurun Karhunpänkoski); Paasonen, Muinaism. Mikkelin klk:ssa (erip.), s. 53 (Kangasniemen Karhunpää ja Karhunpääsaari) ja Hirvensalmen pit. kartta 1844–1848 (Puulavedessä Karhunpänsaari). Hist. Ark. 6, ss. 278–280 (Hartolan Pääsaari; vrt. Juva, Sysmän hist. 1, ss. 115–116; Suomenmaa 6, s. 50; MHA, C 3 b, n:o 9/75–76; Ernst Bonsdorff, Elämäni varrelta, s. 200); Wegelius, Kuopion klk:n muinaism. 7 (Toivalan Karhunsaari). Uudellamaallakin Karjaan Norrbyssä Björnholmsäng (1749, VA 8334: 202) ja Tenholassa Karusar (Lindström, Tenala, ss. 55–57). Pohjanmaalla on Kestilässä talo Karhunpää ja Pohjois-Karjalassa Valtimossa kylä Karhunpää. "Karhun pääluut ja käpäluut vietiin metsään. Niitä, jotka siihen saattojoukkoon arvan kautta pääsivät, sanottiin 'karhun kaasoiksi'... Luut nostettiin petäjän haaraan ja taas ammuttiin muutamia laukauksia." (M. Pajari, Kert. metsäst. Parikkalassa, SKSA). Rautavaaralla Pohjois-Karjalassa karhunkaatoon lähtevä metsästäjä lauleli:

    "Voi Jumala, joita et anna.
    Joita ei syöä laulamatta,
    Päätä puuhun nostamatta."

        (Metsästystaikoja, s. 79, § 321)

[243]. Karhun tapoja. – Schefferus, s. 336 (karhut ja metsäaitat); Pehr Fjällström, Kort berättelse om lapparnas björna-fänge samt deras der wid brukade widskeppelser (1753), s. 3. (karhujen hyödyllisyys); Kivilinna, Suurmetsäst. ss. 176 ja 128 (Heinäkankaan ja Vornasen kertomuksia).

[244]. Karhulajit. – Carenius, Beskr. Hwittis, s. 39 (Huittisten karhulajit). Rengon Lietsankoukun paikannimeen Säipänsuo sisältynee karhua koskeva nimitys (lapin 'seipe' karhun hännän kiertonimi, Fjällström, m.t. s. n).

[245]. Karhunpyyntitapoja. – Teräväksi veistetystä puisesta karhunkeihäästä mainitsee Ahlqvist, (Kulturwörter, s. 239); VA, Tk nn 62, 1665 (karhu ollut verkossa, mutta miehet eivät rohjenneet käydä sen kimppuun); VA, Tk nn 3 (björngildret). Rengon Lietsankoukun alueella esiintyvät paikannimet Koukoniitty, Karhunkallionpelto ja Vipumäki saattavat periytyä muinaisesta karhun vipupyynnistä (MHA, H 90, n:ot 1/11, 1/2–3 ja 1/17). Liakka, Ilmajoen pit. s. 233 (karhun loukkupyynti ja Pantaneen karhuriita); Voionmaa (Wallin), Kyrönmaa 1 (Etelä-Pohjanmaan pitäjien karhusinetit).

[246]. Helsingin seudun karhut. – VA, Tk bb 5, (karhunajo v. 1654); Hagström, Helsinge socken, s. 71 (Helsingin pit:n karhut); KM, Reinholmin kok. n:o 28, s. 45 (Oulunkylän karhu).

[247]. Karhut Länsi-Uudellamaalla. – KM, Reinholmin kok. n:o 28, s. 44 (kertomus Pusulasta); Åbo Tid. 1837: 53 (järjestetty petojen hävitys).

[248]. Vanajan Hämeen karhut. – VA, Maanj. Tk n:o 39, Janakkala 1785 (Kondjonma, Kondionniityt; vrt. Kivilinna, Suurmets. s. 39: "kontuhan merkitsee karhunpesää"); VA, Harvialan Kopiok. ss 685 ja 726 (Koualanuri); P. Kaarela, Vanajan pnimet, TSPaikann. (Karhumännynmäki); VA 16: 2,3 (karhujen tuhoja kruunun kartanoissa); VA, Tk kär. 12.1.1649 (kohtaus rajametsässä); Vanhaa Hauhoa, s. 34 (karhunpyyntitapoja Hauholla); VA, Tk l. 18, kär. 1672 (ajokunta kapakassa); Kivilinna, Suurmets. ss. (Erkki Heinäkangas).

Tammelan seutujen karhujen kaadosta kertoo E. Aaltonen (1926): "Antti Palmu, kuuluisa metsästäjä ja noita, joka eli Ypäjällä 1700-luvun loppupuolella, kaatoi muistelmain mukaan sadottain karhuja ja susia. T. Hirsijärvi kertoo Tammelan kannan historiassa, että Mustialan torpparit Jaakko Elva ja Jaakko Heinänen olivat viiden vuoden aikana tappaneet 50 täyskasvuista karhua ja lisäksi vielä karhunpenikoita, minkä johdosta he 1809 saivatkin Talousseuran hopeamitalit. Jahtivouti Simo Villman Sukulasta sai 1822 samanlaisen kunniamerkin surmattuaan 76 karhua, oltuaan mukana parissasadassa karhunjahdissa, tapettuaan 10 sutta, 90 sudenpoikaa ja enemmän kuin 100 ilvestä. Viime vuosisadan puolimailla eleli Mustialan takamailla myöskin naismetsästäjä Eeva Heinänen, joka tappoi m.m. karhuja." (Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeessä 3, ss. 17–18).

[249]. F. Hush. Sällsk. Redogör. 1800–1801, s. 24 (Martti Kitunen); Kohtamäki, Entisaik. metsäst. Et.-Pohjanm.; Karvian viimeinen ja kuuluisa karhunkaataja oli Kivi-Heikki (s. 1832), jonka tiedetään tappaneen 31 karhua.

SUDET.

[250]. Suden nimitiedettä: Tekstissä mainitut kiertonimet Heinricius, Beskr. Stor Lojo, s. 37. Gananderin sanakirjassa suden "Synon. eller vargens öknamn": kouko, ajdan takainen, wähembi, juoxiain, willahändä, paskahändä, rietta kouki, koukoi, paskollinen, pitkä händä, metzän roiska, hantti, häntiö (hukka, jolkki, tjekko-Carel.) et Aboice Kopi, alvingainen, waak, aidan taane, Metsingäinen pjeningäinen, mettän eläwä, metzän pehu, händ heikki, hako majja, påsk silm, Loikk händ, mehko, pörri. Lönnrotin sanakirjassa: lokki, kukki, hurtta, hukka, hantti, hännikäs, juoksia.

Paikannimiä: Luonnonpaikannimistä mainittakoon tässä sellaisia kuin Sudenkorpi Vanajassa, Sudenselkä Hattulan Mierolassa (MHA, H 10, n:o 1/11–12), Sutoisenpää Korpilahdella (v. 1492, Haus. Bidr. 1, s. 119), Sutikko Lempäälän Jokipohjassa, Susikoski Laviassa, Susivuori Savitaipaleessa, Sutikanneva Laihialla jne. Asumannimiä Mustak. ss. 68, 78, 83 (Suthenvaynio, Sudhe(n)vaynio, Sudhenvaino 1335–1348). Sutelan ohella merkittäköön sellaiset asumannimet kuin Susikas Tammelassa, Susituli Hartolassa (MHA, C 3, n:o 2/32), Sutonen, Sutola, Sutalainen Muuramessa (VA 483: 20).

Sutari: MHA, H 6, n:o 7/8 (Pirkkalan Sutarin moisio); VA 1972: 48 (Kangasalan Sutar); VA 1972, 2030 ja 2056 (sn. Sutelain, Sutar, Sutanpoika, Susi Hämeenkyrön Mahnalassa); MHA, B 52 a, (Pyhäjärven Sutari); VA 6331 a, n:o 339 (Vesulahden Sutarinpeldo). Viipurin Karjalan Sutarit merkitty v:n 1820 manttaalikirjoista. Messukylän Hallilassa on nykyisin talo Suutarla, mutta saman jakokunnan Viluisella oli v. 1800 Suticka åker (MHA, H 50, n:o 16/1).

[251]. Susikannan vaihteluja. – Bonsdorff, Djurfängen, s. 2; VA 2301: 25 (suden- ja karhunahkain hintoja v. 1577); VA 135: 5 (kruunun nahkain osto 1571)

[252]. Vanhempia sudenpyyntitapoja. – Ekman, Norrlands jakt och fiske s. 93 (sudentappo Lapissa); MU 7, s. 89 (Kangasalan Sudhenhauta); VA 2032: 10 (wlffstughu Tammerkosken seudulla); Arw. Handl. 6, s. 315 (Sääksmäen wlffdegarn); Bonsdorff, Djurfängen, s. 4 (kymmenen sudentappotapaa); Samzelius, Jägeristaten, s. 630 (susivoudit). Sudenpyyntitavoista yksityiskohtaisemmin Vilkuna, Vars. suom. kansanom. tal., s. 11; E. A. Virtanen, Sudenpyyntineuvojen lukumäärästä Suomessa 1830-luvulla. Vrt. Kyrönmaa 3, ss. 138–139 ja 143.

[253]. Sudenpentujen hävittäminen. – Olaus Magnus, Historia Olai Magni Gothi; Kivilinna, Suurmetsäst., ss. 17–18, 52–53 (Erkki Heinäkankaan ja Kokko-Kustaan toiminta); Bonsdorff, Djurfängen, s. 2 (sudensampaat). Tammelassa otettiin 1870-luvulla sudenpesistä paljon pentuja, kun niistä maksettiin sama tapporaha kuin täyskasvuisistakin susista, minkä johdosta Tammela niinä vuosina sai olla rauhassa susilta. Mutta olot pahenivat jälleen, kun pentujen tapporaha vähennettiin sen vuoksi, että metsästäjät olivat ruvenneet keinottelemaan tapporahoilla ottaen pennut ja jättäen susiemät eloon. (Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä 3, ss. 22–23.)

[254]. Sudet eri seuduilla. – H. Kauffmann, Muntra minnen från mellersta Tavastland, s. 256 ss.; Kivilinna, Suurmetsäst., s. 73 ss., s. 153 s. (Hämeenlinnan ja Pielisen seutujen sudet).

[255]. Susien lopullinen hävitys. – Ignatius, Suomen maantiede, s. 367 (tilastoa).

AHMOJA, ILVEKSIÄ YM. PETOJA

[256]. Ahmat. Ahman nimestä ks. Y. H. Toivonen, "Vielfrass" (S. Tiedeakat. Toimit. B, nid. 50), jonka mukaan ahman nimi saksan ja eräissä muissa kielissä Vielfrass, filfras, on muodostettu ahmattia, ahmijaa merkitsevän suomenkielisen ahman nimen lailla. VA 6501: 60 (ahmannahan vienti Poriin); VA 6331 a, n:ot 1 073 ja 1 116 (Ahmainen, Achmoinmäki); VA 6345 a (Ahmalamin niska); VA 6331 a, n:o 1 370 (Achmoi Nemen ma), n:o 1 413 (Ahmomaa) ja n:o 1 754 (Achmasarj); MHA, H 47, n:ot 2/9 ja 2/10 (Lopen Osmanojanpelto, Osmonoja 1756); MHA, B 1, n:o 7/1 (Halkisten Åsmankallio); MHA, B 53 a, n:o 2/2 (Ahmolammi); VA, Tk öö 1, l. 49, Jämsän kär. 21.1.1603 (Osmå, Åssma); VA 139: 2 (Janakkalasta ostetut ahmannahat). Hyvinkäällä mainitaan isonjaon papereissa rajap. Åsminkallio, Osmin kallio ja Ustni äng (MHA, 32 a, n:ot 2/15 ja 2/17). – Ahman murhanhalusta varsinkin peuroja vastaan ks. Frosterus, Om odjuren i Pudasjärvi, S. Talousseuran Handlingar 1, s. 258.

[257]. Ilves. Kivilinna, Suurmetsäst. s. 5 (ilvesten yleisyys 1880-luvulla); Metsästys ja Kalastus 1930, s. 131 (Toivakan ilvekset). Juuri Toivakan Oravasalossa mainitaan 1579 Ilueslax niminen paikka (VA 4173: 36); Rein, Statist, teckn., s. 125 (tilastoa ilvesten taposta). Ilvesten sukupuuttoon kuolemista on viivyttänyt uusien ilvesten saapuminen Karjalan aarniometsistä rajan takaa ja Ruotsin rauhoitusalueilta (Metsästys ja kalastus 1930, s. 111). Kivilinna, Suurmetsäst., ss. 50, 55 (Kokko-Kustaa) ja s. 129 (Vornanen).

Ilvesten pyyntitapoja Hämeessä 1700-luvun lopulla mainitsee Bonsdorff (Djurfängen, s. 12) puuhun ajamisen ohella eräänlaiset hirsistä tehdyt loukut (fällor), joilla on nimi ahmat (nähtävästi muistumana ahman pyynnistä).

Ilvesten nahkain arvosta Melander, Metsästyksestä, ss. 35 ja 33. Ekman sanoo syynä ilvesten pyyntiin Norrlannissa olleen ilveksennahan suuren arvon, joka oli korkeimmillaan 1600-luvulla (Norrlands jakt och fiske, s. 121). Samzelius huomauttaa, että kruununampujien päätehtävänä 1600-luvun alkupuolella oli ilveksennahkojen hankkiminen kuninkaan turkisvarastoon (Jägeristaten, ss. 31 ja 213). Hämeen vaakunakuvana ilves esiintyy ensi kerran Sääksmäen klk:n sinetissä 1610 (FM 1908, s. 63).

"Kaikista Suomen petoeläimistä on tuo kissan sukuun kuuluva eläin epäilemättä raatelevin. Se elää nimittäin yksinomaan eläimellisillä ravintoaineilla. Siihen viittaa selvästi jo hammasrakennekin... Ilves on, kuten jo silmistäkin voi huomata, eläin, joka vain yöllä on liikkeessä. Päivällä se makaa tavallisesti jollakin kallionkulmalla, suurella kivellä tahi vielä useammin harvaa metsää kasvavalla harjalla tai mäenrinteellä, josta on hyvä näköala yli lähiseudun. Kuta karumpaa maa on, sitä paremmin se siellä viihtyy..." (Oma Maa 2, ss. 484–485).

[258]. Ketut. VA 133: 5 (ristiketut). Ristikettuja mainittu myös Lassi Fordelin tileissä vv. 1552–1553 (VA 4551); Holmbäck–Wessén, Sv. Landskapslagar 3, s. 298 (ristikettu Helsinglannin laissa); Melander, Soopelin aik. lev., ss. 18 ja 33 (mustat ketut); Haus. Bidr. 3, s. 382 (elättiketut). V. 1577 saatiin kruunulle Ylä-Satakunnasta muutamia mustanketun nahkoja, jollaisen hinta oli sama kuin "kohtalaisen kissailveksen" (VA 2301: 24, 25). Tornion lappalaisten lapinvoudille maksamien lahjanahkojen joukossa 1553 mainitaan ketun, ristiketun ja siniketun nahka.

[259]. Saukot. Limnell, De Tavastia, s. 43 (Est enim lutrarum in nostriis fluviis maxima frequentia); Metsästys ja kalastus 1938, ss. 369–374 (Saukko, erämaavesiemme valtias); VA 135: 5 (saukonnahkain hankinta 1571); Ylä-Satakunnasta ostettiin kruunulle v. 1577 kohtalaisen suuria ruskeita ja mustia sekä pieniä saukonnahkoja kaikkiaan 14, joiden hinnat olivat lähimain punaisten risti- ja tavallisten kettujen nahkain vertaisia (VA 2301: 25). – Saukonnahkalakit: Keski-Suomi 2, s. 78 (Saarijärvellä); Virittäjä 1941, s. 65 (saukonnahka lakissa). Vastaavanlaisesta hillerinnahkaisen lakin muotikaudesta Norrbottenissa ja Suomen Pohjanmaalla kirjoituksessa Etnografiska studier från Öfverkalix socken i Norrbottens län (Samfundet för Nordiska museets främjande 1891–1892, s. 50). – Paikannimiä: VA 6345 a: 25 (Säämingin Saukkoiset ja Saukonsaari); VA 6331 a, n:o 962 (Sauckojoen saunasaarj), n:o 696 (Saukolanmaa) jan:o 1 815 (Viannon Saukonsarj); VA 3876: 31 (Kiuierffui Saukonsalo). – Pyynti: Kuusi, Hämeenmaa 2, s. 43 (saukonpyynti Hollolassa); Leskinen, Kansant. Ark. 3, s. 89 (Saukon pyynti Ilomantsissa); Kivilinna, Suurmetsäst., s. 119 (pyynti litskuilla); Yrjö Hormia, Pyhämaan—Pyhärannan 300-vuotisvaiheita (1939), s. 71 (Saukontoe); Krohn, Kalevalastudien 1, FFC 53, s. 84 (Juoletar).

ARVOKKAAT PIENET TURKISELÄIMET

[260]. Soopeli. – Melander, Soopelin aikaisemmasta leviämisestä Euroopassa ja entisaikain soopelinnahkain kaupasta (Hist. Ark. 36: 2).

[261]. Noisniemi–Sobolino. – Hist. Ark. 3, ss. 162–163 (J. Krohnin lausunto). Toivo Kaukoranta, Piirteitä Värtsilän seudun asutuksesta ja teollisuudesta (1935), s. 28; Ronimus, Novgor. vatj. viid. verok. ss. 26–27; Nissilä, Vuoksen paikann. 1, ss. 178-200.

[262]. 'Nokiit' paikannimissä. Sukunimi Nokelainen on vieläkin olemassa. VA, 5162 (Näkicki Jääsken Veitsijoen, Tietävän ja Alakulun k:issä 1558); Gyldén, Suom. joet ja järvet, s. 158 (Nokisenjoki); MHA, G 45, n:o 26/10 (Nokasaarenkorpi); VA 6331 a, n:o 773 (Nokiman Ketwell); VA, Tk öö 1, l. 29, Yl. Satak. laam. kär. 29–30.1.1683 (Nåkiakoski; vrt. Gyldén, Suom. joet ja järvet, s. 171 Nokisenkoski); MHA, B 35 c, n:o 2/1 (Malluksen Nåkonitu); VA, Maanj. Tk 34, Porvoo 1783 (Vahijärven Nåkia); VA, Maanj. Tk 42, Porvoo 1787–88 (Hevonselän Nåckarin nittu); MHA, B 6 a, n:o 1/37 (Laukkosken Nokkanittu); MU 4, s. 347 (Janakkalan Nokiso); MHA, H 23, n:ot 10/2 ja 10/3 (Tarinmaan Nokianiittu; Tarinmaassa myös talo Oravala); MHA, H 90, n:o 6/10 (Rengon Nochkjan nitu, Nochkia); TS Paikann. (Vanajan Nokion ojanne); MHA, H 10, n:o 4/5 (Leiniälän–Pelkolan Nokinitu); TSPaikann. Hattula (Nokiniitty, Nokimäki, Nokimaa); MHA, H 83, n:ot 11/34, 11/1 ja 9/10 sekä H 82, n:o 10/3 (Urjalan Noisniemi, Näizhuhta, Nokori, Noisnenä); TSPaikann. (Mouhijärven Nokissuo); VA, Tk nn 3, 1. 256, Kyrön kär. 24.1.1631 (Nåkianittu äng); MHA, H 84, n:o 8/22 (Vesilahden Nokilisto); TSPaikann. (Lempäälän Noki-nimet); MU 6, s. 557 (Nokian Nochia Lechte 1508 tai 1509); MHA, H 5, n:o 1/36 (Partolan Nokinurkiäng); MHA, H 6, n:o 7/8 (Nuolialan Nokinurmi); VA, Tk nn 4, l. 256, Pirkk. kär. 15–16. 6. 1646 (Messukylän Näkinittu); MHA, H 51 a, n:o 17/21 (Takahuhdin Nokin Soucko); MHA, Orihveden pit. kartta 1842 (Nokijärvi); VA 2031: 24 (sn. Nokia:en); MHA, Lapuan klk:n kartta (Kauhavan Nokuajärvi); MHA, A 62, n:o 9/4 (Karinaisten Nåkinittu äng). Kymmenkunnan edelläluetelluista Noki-nimistä mainitsee myöskin Nissilä, Vuoksen paikann. 1.

Nokiladot. MHA, H 6, n:o 8/1 (Kehon Näkilatto 1730); TSPaikann. (Nokiladonkorpi); MHA, B I A, l. 163 (Rapolan Nokij Latto); Hirsjärvi, Humppilan hist., s. 428; MHA, A 57, n:o 17/7 (Pöytyän Noki Lato).

Nuka-, Nuki-nimet. MHA, Lemin pit. kartta 1841 (Nukalambi, Nukan s(almi)); MHA, H 41, n:o 4/2 (Hämeen-Kosken Nuken maa, Nuken mäen huopi 1763); MHA, H 90, n:ot 3/2 ja 3/4–5 (Vanajan Nåkanojan kusi, Nuckarojan nittu); Soikkeli, Vihti 1, s. 190 (Nukinvaha; vrt. VA, Tk 11 3, 11 2–5 (Nukinvaha); MHA, H 69, n:ot 9/11 (Sahalahden Nukari), 9/6 (Nåkansuo) ja 5/3–4 (Nokiselänpolvi); MHA, A 61, n:o 10/1 (Liedonperän Nukinperko), vrt. Sam. n:o 28/9; Jaoituskomitea 1905, Liite 4, ss. 138–139 (Ylöjärven Nukari). Nähtävästi tätä nimilaatua ovat sellaiset nimet kuin Kuhmon reitin Nuasjärvi, jonka lähivesiä on Kiimasjärvi, niinkuin Vuoksen Noisniemen lähellä Kiimasjärvi, ja Utajärven pit:n pohjoisosassa ollut Nuan torppa (Jaoituskomit. 1905, Liite 4, ss. 190–191). – Kansanrunouden todistus. Metsästysaikoja, s. 97 (Nokeainen); Nissilä, Vuoksen paikann. 1, s. 180. – Nissilän mielestä ei Vuoksen Noisniemen ylempänä esitettyä tulkintaa voida pitää riittävästi todistettuna (Vuoksen paikann., s. 180). Myönnettävä onkin, että Nois-nimen kaikinpuolisesta tulkinnasta vielä puuttuu paljon. Niinpä kiintyy huomio lukuisien Noki- ja Nukinimien kohdistumiseen koskiin yms. vesipaikkoihin (Nokisenjoki, Nokisenkoski, Nokeus-kosket, Nokion ojanne, Nokarinvirta, Nokarin mylly, Nokiankoski, Nokianlähde, Nukarinkoski). Olisiko tällä seikalla jotakin tekemistä saukon pyynnin kanssa?

[263]. Mustat näädät. – Melander, Soopeli, s. 18 (mustat turkikset); Vatjan viid. verok., ss. 13, 103, 159, 171, 190–191 (mustan näädän kylät); Ronimus, Novgor. vatj. viid. verok., ss. 108–109 arvelee, ettei 'mustan näädän kylien' nimitys johtuisi mustista näädistä.

[264]. Näädät. Arw. Handl. 5, s. 282 ja Hist. Handl. 11, s. 16 (Hämeen linnaläänin näätäverot 1530-luvun alussa); VA 133:5 (Ylä-Satakunnasta v. 1571 saatu 10 näätää); VA 2301: 24 (Ylä-Satakunnasta v. 1577 kruunulle ostettu 23 hyvää ja 88 huonompaa "haapanäätää"); VA 135: 21 (Etelä-Pohjanm. Kyrön pit:stä v. 1571 saatu 14 näätää); Metsästys ja Kalastus 1930, s. 170 (Karhionmaan näädät); MHA, A 1, s. 147 (Näädänsalonniity); Näätä-kantaisia paikannimiä mm. Näädänmaa Leppävirroilla ja Näätälä Viipurin pit:ssä.

Näädän metsästyksessä on käytetty seur. taikalukua (Metsästystaikoja, s. 102):

    "Nää, nää näätäseni,
    Kuule kultarintaseni,
    Nouse hongan konkelolle,
    Lepän lengelle levähä,
    Kytke kyntesi lujahan
    Kivivaara on vastassasi."

Aspelin (Suomen asukk. pak. aik., s. 80) samastaa näädännahkasen liivil. naagöd, nogat nimisten nahkojen kanssa, joilla oli määrätty raha-arvo.

[265]. Kärpät. Rudenschöld, Kert., s. 145 (Keski-Hämeen kärpät); VA 2000 (Lempäälän Lumialan Kerpä); MHA, H 5, n:o 1/39 (Ylöjärven Kärpänsarka); VA 2000 (Hämeenkyrön, Mahnalan Kärppä); Inberg, Hämeen läänin kartta (Kärppä-nimiä). Myöskin Porvoonmaassa on vanhoja Kärppä-nimiä (Jonis Kaerpa v. 1405, MU 2, s. 47). – Kärpän toisintonimi portimo esiintyy paikannimissä esim. Pälkäneellä talo Portimo (MHA, H 61, n:o 16/10–11), Ylitorniossa Portimojärvi. – Yleinen kärpän pyydyslaite on ollut loukku, jonka nimi Etelä-Pohjanmaalla on ollut killerö (Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 137). Mahdollisesti siihen kohdistuvat sellaiset paikannimet kuin Killerivuori Pirkkalassa (Carlsson, Pirkk., s. 21). – Kärpännahkojen hankinta. Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 54, 64, 77 ("valkonahkojen" historia); Arw. Handl. 5, s. 282 (Hämeen linnaläänin kärpännahkaverot); VA 4551 (Fordelin nahanostot); VA 133: 2 (kärpännahkoja Savosta); VA 135: 1, 7 ja 20 (Pohjanmaalta).

[266]. Muita näädänsukuisia eläimiä. – VA 133 (Savosta v. 1571 merkitty saaduksi 8 mankkia); Carenius, Huittinen, s. 13 (tuhkurin leviäminen); Bonsdorff, Djurfängen, s. 14 (tuhkureja vid strömmar, åar och insiöar til största myckenhet); Ignatius, Suomen maantiede, s. 365 (Viipurin l:n hillerit); Mela–Kivirikko, Suomen luurankoiset (1909), s. 18 s. (hillerin leviäminen); VA 139 (hilleri Janakkalan Saloksilta); VA 135: 5 (hankittu 7 lumikkia, 'snömöss', Ylä-Satakunnasta). Mankkia muistuttaa pn. Mankinsaari Jousan Marjotaipaleessa (MHA, C 8, n:o 3/13).

ORAVAN KULTTUURIHISTORIASTA

[267]. Entisaikojen oravanpyynti yleensä. – Tidskr. för jägare och naturforskare 1834, s. 468 (oravan liha on syötävää ja hiukan taidokkaammin valmistettuna herkullista. Oravanlihaa syödään erityisen halukkaasti ja se maistuu kananlihalle, mutta on makeampaa.). Voionmaa, Karj. heim., ss. 74–75 (yleiskats.); V. A. Korvenkontio, Oravan puolesta, Metsästys ja kalastus 1926, erip., ss. 7–8 (pyyntitavat).

[268]. Oravan rauhoitusaika. – Herra Martin lain suomenn., s. 76 (Rak. k. 24): "Ei mahda mikän toijnen metzän mennä, eli oman metzän Oravan iälkin, Näädhän eli kärpän, Ennen pijhä miesten päiuä. Ios mene hän ennen ia löijtän naapureilda eli muilda, ottakan caicki pois sekä miehen että viritöxet, maxakan sitte 3 äijri, ne ottakan syynsanoia. Ios hän mös tappa nijtä iälkin puoli paaston, maxakan samallamoto." VA 4776 (oravan ja näädän rauhoitusaika).

[269]. Orava-nimet. – MU 8, ss. 360 (Mattisse aff Orewall) ja 405 (Valkealan Oravala 1458; vrt. Rosén, Vehkalahden hist., s. 95 ss., sekä MU, s. 431), (Jaalan Siikakosken erä raja Oravasalmi 1447); Haus. Bidr. 1, ss. 97 ja 34 (Tennilän Oravat) sekä s. 70 (Yrian Oravain Hollolassa); MU 3, s. 1 (Paual Orava Sodialassa); Haus. Bidr. 1, s. 45 (Madz Orawain Sodialassa) ja s. 50 (Nicki Oravan Tuuloksessa, luult. Sodialan sukua); Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., s. 184 (Hauhon Oravaiset); MU 8, s. 382 (Peder Oråvaine Kangasalla; VA 2401 b: 341 Lasse Oravainen Kangasalan Tursoilassa); VA 2247 (Karkun Karkun verok:n Oravala ja Selkeen verokm Orauala sekä Kyrön Aloon verokm Kalkunmäen Orauaine); Satak. 5, ss. 17, 84 ja 90 (Karkun Kittilän Oravaiset Karvianjärvellä); Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., s. 130 (Et.-Pohj:n ja Raision Oravaiset) ja ss. 184–185 (Ylä-Satak:n ja Hämeen Oravaiset Lapuanjoella).

[270]. – Oravanotto ja pähkinistöt. – MU 4, s. 385 (jkorna täckth 1473); MHA, A 2 b, n:o 12 (Raision Hasel skog); MHA, A 21, n:o 20 (Kauttuan Hassel skogh) ja 18/5 (Harolan Pähkinistö); Voionmaa, Tamp. hist I(2), ss. 21 ja 377 (Pirkkalan seutujen pähkinistöjä). MHA, H 23, n:o 20/27 (Pähkinistön mäki); MHA, B 53 a, n:o 4/19 (Vattulan Pehkinä).

[271]. Pyyntiretkeily. – Kivilinna, Suurmetsäst., ss. 126–128 (Vornanen).

[272]. Turkisrahat. – Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 54–58.

[273]. Oravannahat veronmaksuna. – Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 74–86; Hist. Handl. II, ss. 8, 15, 16, 17 (Hämeen ja Ylä-Satakunnan oravannahka veroja); Teitin Valitusluett., s. 64 (Jämsän oravavero); MU 6, s. 377 (Satakunnan oravaveroja 1505); Arw. Handl. 6, s. 133 (Satakunnan oravavero v:n 1520 aik.). Vrt. Holmbäck–Wessén, Sv. landskapslagar 3, s. 266 (Ruotsin kirkoll. oravaverot).

[274]. Oravannahkakauppa pohjoismaissa. – Halvdan Koht, Gräfelden i norsk historia, (Norsk) Hist. Tidskrift.

[275]. Oravannahkakaupan loistoaikoja Suomessa. – J. W. Ruuth, Åbo stads historia 3, s. 37 (tukkukauppa 1 391), mm. 5018 kiihtelystä 'schones vinsh werkes', 2003 kiiht. 'boghenwerk', 1005 kiiht. 'ghankwerk', 8 kiiht. 'popplen', 8 kiiht. 'reisen schewenissen' jne.; Arw. Handl. 6, ss. 132–133 (Savon nahkamääriä); Hist. Handl. II, ss. 15–16 (Hämeen nahkamääriä); VA 135: 1 (Hannu Fordel). 33 –

[276]. Oravanmetsästys nykyaikana. – Metsästys ja Kalastus 1927, s. 5 (oravanpyynti Perä-Pohjolassa).

ERÄMAAN KALASTUS

KALASTUKSEN MUINAISMAANTIEDETTÄ

[277]. Kalojen väheneminen ja kalastusten häviäminen. – Paikkoja, jossa on Lohi-kantaisia nimiä, mutta joiden lohenpyynnistä ei ole tietoa: Sammatissa kylä Lohilampi; Mäntsälässä Mäntsälän k:ssä Lohikoski (1695) MHA, B 30 b, n:o 2/1; Jyväskylän p:ssä pienessä vesistössä Lohikoski; Lempäälän Moision alueella Lohikallio (TSPaikann.); Kurun Karjulan Liesjoessa Losunkoski (lapin luossa = lohi) (MHA, H 64, n:o 10/60); Ilmajoen latvoilla Kurikan Mietoisten k:ssä Lohiluoma ja pienessä Ikkelänjoessa Lohikoski; Isojoella Lohikoski; Kalajokilaaksossa Haapajärveen laskeva Lohijoki. Hämeen linnalla oli 1500-luvulla hallussaan useampia kalastuspaikkoja, joista Valkiakoskessa oleva tuotti lohia ja Vääksynkoskessa ankeriaita (VA 3673: 71). Gadd-Mellenius, Undersökn. Nyl. o. Thus l. s. 44 (lausunto v. 1789).

[278]. Kalastuksen muinainen elinkeinollinen merkitys. – Esim. Carlsson, Ent. Ikalinen, s. 83; Yrjö Koskinen, Nuijasota s. 33.

[279]. Kalastus ja asutus. – H. J. Holmberg, Underd. berätt. om fiskens aftagande (1858), ss. 2, 5 ja 6 (lausuntoja Vesijärvestä ja Saimaan vesistä); T. H. Järvi, Suomi–Finland (sanomalehti) 2.7.1918; vrt. Sama, Oma Maa 3, s. 583.

[280]. Kalastus järvimaan pohjoisosassa. – Porthan, Op. 5, ss. 185–195 (Viitasaari). Rudenschöldin matkakertomuksessa 1741 sanotaan, että Viitasaarella voi yhdessä talossa olla kaksikinsataa verkkoa (s. 156). Gustafsson, Maanj. ja kylämuod. Vars.-Suom., s. 10 (kalastuksen asema lounaisilla rannikoilla), Rudenschöld mainitsee Rautalammilla olevan yksinomaisiakin kalastustalouksia.

[281]. Kalat kauppatavarana. – Grotenfelt, Suomen kaupasta, ss. 149–150 ('Suomen haukien' vienti v. 1558 koko maasta 378 1 1/2 kippuntaa); T.S. Dillner, Studier rör. Finlands handel under tidrymden 1570–1622 (1897), ss. 110–111 (haukien vienti Suomesta). Saarijärveltä kirjoitetaan Åbo Tidn. lehteen v. 1785: "Vain kuivatuilla hauilla käydään jonkin verran kauppaa, mutta sekin on nykyisin mitätöntä" (Keski-Suomi 2, s. 77).

MUINAISIA KALASTUSTAPOJA

[282]. S. Pälsi, Kalastus Suomessa kivikaudella, Aika 1912, s. 539.

[283]. Luonnonkalastus. – Ajava skrake, skracka, småskrake vrak, vrakfågel, körfågel, vrakand, spjutand (mergus serrator mergus merganser, anas acuta); jfr. ajolintu l. -sorsa, jouhi-, lauta- l. merikoskelo, rönkä; dim. ajavainen (Lönnrotin sanak.); Rudenschöldin kert. s. 144 (koskelokalastus Lempäälässä); Kertomuksessaan v:lta 1738 sama kirjoittaja kuvaa koskelokalastusta seur. tapaan: "Nämä (koskelot) kokoontuvat syksypuolella sisäjärville suuriin parviin ja illan tullen ajavat kalan määrättyihin lahtiin sillä tavoin, että asettuvat riviin järven poikki ja yhtä mittaa sukeltavat alas pohjaan ja taas ylös kulkien verkalleen eteenpäin kunnes saavat kalan ahdinkoon, jolloin ne syövät kyllikseen ja sen jälkeen taas hajaantuvat. Rannoille ovat asukkaat laittaneet havuilla katettuja mertoja, joilla tavallisesti saadaan koko joukko kaloja" (ss. 50–51). – 'Ajolintu' nimitys on tunnettu maassamme muuallakin kuin Hämeessä; ks. esim. Gadd – Gummerus, Oecon. afh. om sjöfågels vård och ans i Finska skärgården (ak. avh. Åbo 1769), s. 9. Kalojen nostamisesta sulapaikoilta kuultu Vilppulassa. Carenius, Hvittis, s. 47 (Luonnonkalastusta Huittisissa).

[284]. Iskukalastus. – Kolkkakalastus: Mustak. ss. 81 ja 245 (kolkat Kokemäenjoella); Eeva Prihu, Kokemäen kalastus (käsikirj. Kauppakorkeakoulussa); Gustafsson, Maanj. ja kyläm., Peräpohjola, ss. 92–93; Fellman, Anteckningar 3, ss. 274–275 (sen mukaan kolkkakalastus Peräpohjassa alkoi n. 8 päivää jäänlähdön jälkeen ja oli soutuverkkokalastusta); Komit, miet. 1898, n:o 4, s. 39. Sanakirjojen mukaan 'kolkka' on mela, tarvoin, porkka ja 'kolkkamies' on se, joka päästää irti nuotan sen tarttuessa kiinni (Ganander), sagenam piscariam conto promovens (Renvall), mies, joka sauvoo venettä seipäällä (Lönnrot). Sireliuksen mukaan 'kulteet' ovat virtanuottia, joilla lohia ja siikoja pyydetään, ja ne ovat varmaan kuuluneet suomalaisten kalastimiin jo ns. suomalais-ugrilaisena aikana (Oma Maa II 4, s. 97). Kolkka-, Kolkki-nimistä, Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 48, 141, 160, 221 sekä Suomenmaan hakemistot; vrt. Ojansuu, Suomal. p:nimitutk. s. 125; Haus. Bidr. 1, ss. 20, 28, 30 ja 32 (Nicki Kolckan, Jusse Kolcka, Jusse Kolka).

Pistokalastus: Atraimen alkumuoto on nähtävästi keihäs. 'Launi' on suippopäinen, keskeltä kannatuslankaan kiinnitettävä tikku, joka meidän maassamme on tehty puusta ja varustettu kalasyötillä (Sirelius, Oma Maa II 4, s. 96). Hauin atrainkalastusta on harjoitettu mm. Tuuloksen Suolijärvessä kevättulvilta (MHA, H 15, n:o 3/11).

[285]. Sulkukalastus. – Sirelius, Oma Maa II 4, s. 99 (sulkukalastus yleensä); Sama, Sperrfischerei, ss. 189–190 (Pohjanmaan lapintokeet); Paulaharju, Kainuun mailta, ss. 1–3 (kertomuksia lappalaisten kivipadoista ja katiskoista). Sulkukalastuksen muinaisesta yleisyydestä maassamme todistavat lukemattomat paikannimet, kuten Kivitokeen kärki Pälkäneen Mallasvedellä (MHA, H 62, n:o 18/+–5); Tokenkorva Teiskon Värmälässä (MHA, H 51 a, n:o 23/8), Sulkusalmi Pälkäneen Mallasvedellä (MHA, H 62, n:o 18/1–2) ja Suljettimenlahti Pälkäneen Lovensalossa (MHA, H 61, n:o 19/5), Sulku Teiskon Asuntilassa (MHA, H 49, n:o 3/13), Sulkonoja ja Suluunpajunniitty Teiskon Terälahdella (MHA, H 49, n:ot 1/4–5 ja 1/25), Sulkunperho Kurun Parkun jakokunnassa (MHA, H 65, n:o 17/8) sekä Pihtisulkuja Lempäälän Sotavallassa (TSPaikann.), Pirkkalan Villilän Heinihuhdassa (MHA, H 5, n:o 6/13), Aitoniemen Partolan ja Aitoniemen rajapaikkana v. 1526 (Hämeen l:n maanm. kontt. Messuby 15 d ja MHA, H 49, n:o 2/4) ja Teiskon Terälahdella (MHA, H 49, n:o 1/24) – mainitaksemme vain muutamia vanhoja paikannimiä Näsijärven rannoilta ja niiden lähialueilta. Huomattava on kuitenkin, että tokeita ja sulkuja on rakennettu myöskin heinänkasvatusta, myllyjä yms. tarkoituksia varten, vaikka edellämainitut esimerkit todennäköisesti kaikki kohdistuvat kalastuslaitteisiin.

Katiskapyynti: Sirelius, Oma Maa II 4, s. 79 (katiskan historia); Haus. Bidr. 1, ss. 5 ja 9 (Katissan Jerfwen sari Asikkalan Kalkkisissa 1467); Porthan, Op. 5, s. 117 (katiskapyynti Viitasaarella); Nyman, SMYA 5, s. 198 (eräkauden katiskain jäännöksiä Pohjois-Hämeessä); Herkepaeus, Hauho sokn, s. 49 (Hauhon Hämeen jokisuut olleet katiskoilla ja hakoaitauksilla l. "tokeilla" niin täyteen ahdettuja, etteivät ne ainoastaan ole estäneet kalojen tavallista nousua, vaan antaneet aihetta yleiseen valitukseen kalojen vähenemisestä – joka kuvaus olisi aikoinaan soveltunut lukemattomiin muihinkin paikkakuntiin).

Vanhoja jokipatoihin kuuluvia pyydyksiä on vitsoista tai havaksista sommiteltu lana monenlaisine muunnoksineen (Sirelius, Oma Maa II 4, s. 99). A. Hazeliuksen mukaan on Norrbottenin Ylikainuussa käytetty lana ollut suppilomainen mertaa muistuttava kalanpyydys, jota käytettäessä joki suljetaan (Samf. för Nordiska museets främjande 1891–1892, s. 61). Gananderin sanakirjassa on lana, lanu, laana siian-, säynävän- tai lahnanverkko, lanat lohimertoja, laana Kemissä lohirysä, lanu Torniossa rysä, merta. Lönnrotin sanakirjassa lana en säcklik fiskbragd i åar och forsar, lana, ryssja i laxpator och vid sikfångst; mjärde, ryssja. Vrt. Vilkuna, Vars.-Suom. kansanom. tal., ss. 47 ja 50. 'Lana' lienee suomessa muinaispohjoismainen lainasana. Nimi on säilynyt eräissä paikannimissäkin, kuten Lanankoshi Janakkalassa, Lanajuopa joenhaara Porissa,LanakoskiUlvilassa, Lanamäki Alavudella (sn. myös Lehtimäellä).

Lohenpyydys on ollut vielä tainio, germanilainen lainasana, joka esiintyy Sysmän Tainionkosken ja Ruokolahden Tainionkosken nimissä (Räsänen, Virittäjä 1913: 13). Kannuksessa on talonnimi Tainio, Rääkkylässä Tainiolampi.

[286]. Saartokalastus. Tietosanak. (arranuotta); SKSA, Lokalahden kalastus (arri); Vilkuna, Vars.-Suom. kansanom. tal., s. 33 (arri); Lönnrotin sanakirjassa arri strömmingsnot som ej ligger öfver åtta famnar djupt. Samassa sanakirjassa on 'arranustasta' omituinen merkintä: "fremmande not som kommit i någons fiskvatten (auranuotta?)"; Eeva Prihu, Kokemäen kalastus (Arantilankoski); Voionmaa, Tamp. hist. I(2), s. 17 s. (Otava); Vilkuna, Vars.-Suom. kansanom. tal., s. 43 (Merimaskun Otava). Muusta vanhasta nuotta- ja verkkokalastuksesta vrt. Vilkuna, m.t., s. 36 ss. ja 52 ss.

Niiniset pyydykset: VA 3670: 90 ja VA 222 b (Hämeen linnan niininuotat; vrt. SM 1923, s. 38); VA 486: 121 (Turun linnan nuottaniinet); MH A, H 11, n:o 12/15 (Tyrvännöstä: små och grunda notar af Lind-Bast, antingen väfde eller bundne, hvilka på norss-leken om vårtiden brukas för det slags fisket hvarmed stundom följer någon större Fisksort af Gös, Id, Sijk eller Lakor...); Herkepasus, Hauho, s. 49 (Efter isens tidigare eller senare skiutande fångas Is-abbor med mierdar af bast giorde och af videqvistar flätade...).

[287]. Kalan säilytys. Paulaharju, Kainuun mailta, ss. 1–2 (tuhkan käyttö kalan maustamiseen); VA 6134 (Savonlinnan hapankala). Kalankuivatus: Limnell, De Tavastia, s. 43 (Hämeen kapahauit); Rudenschöld, Kert., s. 51 (haukien kuivatus); Puumala, Satak. maatal., s. 115 (kalojen kuivatus). Skandinavisten kielten sana 'torsk' (turska) on alkuaan merkinnyt kuivattua kalaa. Pantioiminen: Porthan, Op. 5, s. 193. Rudenschöldin vastaava kuvaus Pohjois-Hämeen pantiokalasta (s. 51 s.): "Muikkuja pyydetään koskista syys- ja lokakuulla merroilla ja verkoilla ja enimmin nuotalla. Niitä ei myöskään suolata, vaan ne perataan ja sullotaan katiskan tapaan sidottujen kapeiden lautojen väliin, johon voi mahtua 11–12 kappaa kalaa; siinä kala saa olla kunnes se jäätyy ja viedään myytäväksi. Tätä muikkujen valmistustapaa sanotaan pantioksi (Pandio)." Vrt. VA 6133: 146 (frusin fisk v. 1541).

YHTEISET KALAVEDET JA YHTEISKALASTUS

[288]. 'Ei kenenkään' vedet Suomenlahden itäosassa. – Voionmaa, Karjal. heim., ss. 295–303; Melander, Sillinkalast., ss. 129–142. Kun vielä tämän vuosisadan alussa Vehkalahden vesillä olevien kruununsaarien joukossa oli Vellingskär ja Kirvu nimiset ulkosaaret ja kun Vellinkilä ja Kirvu ovat vanhoja paikanniminä Suur-Jääskessä, josta uuden ajan alussa on tehty retkiä Suomenlahdelle, ovat suur-jääskeläiset todennäköisesti aikoinaan tehneet kalastusretkiänsä Vehkalahden vesille saakka (Valtiopäivät 1909. 2. Valtiovar. valiok. miet. n:o 2).

[289]. Yhteisvesiä Savossa ja Pohjois-Karjalassa. – Gebhard, Savonl. lääni, s. 11; Voionmaa, Karjal. heimo, ss. 293–295. "V. 1724 mainitaan Tohmajärven pitäjässä olevalla Onkamon järvellä kalastelleen paitsi oman pitäjän miehiä sekä liperiläisiä että kiteeläisiä. V. 1739 oli kiteeläisillä Onkamon-järvessä jopa 6 vakinaista nuottaa" (Cederberg, Pohj.-Karjalan kauppaolot, s. 21).

[290]. Yhteisvesiä läntisemmässä Suomessa. – Voionmaa, Muinaishist. Häme, s. 13 (Vagtesari). Laamanni Klaus Flemingin 1415 antamassa kirjeessä kuningas Maunun ja Arvi Kustaanpojan säännöksiin vedoten määrätään, että missä rannikkovesillä ranta ei ole avoin, siellä kullakin on oikeus maallaan ruokoon ja pyydyksiin ja vapaisiin katiskapaikkoihin (wassa och verk och fri katissestadh) ja samalla tavoin peltonsa ja niittynsä alla (Neovius, Akter, s. 194). Samanmukainen Sten Sturen tuomio v:lta 1488 (MU 5, s. 217). Louhisaaren käräjillä 10 ja 20.5.1637 Korppoon lautakunta todisti yleisenä tapana saaristossa olevan, että silakkaa saatiin vapaasti kalastaa toisenkin maan alla, kunhan vain maanomistajalle pidätettiin yksinoikeus suomuskalan ja samoin silakankin pyyntiin pellon ja niityn alla. Sen katsottiin käyvän yhteen Sten Sturen v. 1488 ja Eerik Flemingin v. 1531 antamien tuomioiden kanssa, joiden mukaan avointa rantaa ja metsäsaarta saatiin käyttää yhteisesti silakanpyyntiin, maanomistajan ollessa oikeutettu yhteen apajaan kahtena päivänä viikossa (Yliop. Kirjasto, Furuhjelmin kok. n:o 56).

[291]. Pitäjien ja pitäjäryhmien kalavesiä. – MU 4, ss. 12–13 (Maskun, Nousiaisten ja Lemun yhteisvesi); Neovius, Akter, s. 216 (Kalannin yhteisvesi); Yliop. kirjasto, Furuhjelmin kok. n:o 51 (Vehmaan pitäjän yhteisvesi); Nyberg, Sibbo socken, ss. 34–35 (Sipoon pit:n yhteissaaret). Virolahden Virojoen kyläläiset valittivat 1643, että heitä oli estetty tavanmukaisesti kalastamasta "kruunun ja pitäjän yhteisalueella" (VA, Tk jj 3, l. 230). Hämeenkyrössä ovat kalavedet olleet pitäjän yhteiset (Yrjö Koskinen, Kert. Hämeenkyrön pit:stä, s. 61). Samanlainen järjestys on ollut Jämsässä, jossa kalavedet ovat olleet koko pitäjän yhteiset; v. 1582 oli Jämsänjoen kalastus tuomittu Jokivarren kylien yhteiseksi, mutta tuomio purkautui koko pitäjän hyväksi (VA, Tk öö 1, l. 124) Kalastuskom. miet. 1898 (n:o 4) s. 58, Kerimäen ym. pitäjien kalavedet pitäjän kaikkien talojen yhteiset.

[292]. Verokuntien ja monen kylän yhteiset kalavedet. – Voionmaa, Karjal. heim. s. 301, (Vehkalahden tapaus); VA 2064: 36 (eth ffisk wathnn Benämpdtt Kikosierffui som hela ffierdung haffr bmkadtt samfeltelig aff alder). Voionmaa, Karjal. heim. ss. 301–303, Viipurin Karjalan monen kylän yht. kalavesiä; Haus. Bidr. 1, s. 7 (Vesijärven Wanes watnet); VA, Tk ee 3, 1. 222, (Vesivehmaan osallisuus Vesijärven kalastukseen Paimelan k:n kanssa); vrt. Kuusi, Hollolan pit. s. 73 s., Muikkulan ja Vesivehmaan oikeus Paimelan lahden kalastukseen; VA, Tk ee 5, l. 285 (Padasjoen Osoilan ja Jokioisten sekä Kuhmoisten tapaus); Juva, Sysmän hist. 1, s. 93 (Havumäki ja Leivonmäki); VA, Tk ee 5, l. 31 (Sysmän Vanjärven kylät v. 1558); VA, Tk ee 5, (Liikoila ja Tammijärvi); Aamulehti 1929, n:o 349, (Maamiehen työt ja työpäivät Orihvedellä).

[293]. Kalavesien omistusoikeuden kehitys. – Valtiotieteen. Käsikirja, Kalatalous; Gyldén, Samling af Författningar, ss. 361, 658, 659; VA, Tk ee 5, l. 61, Padasj. kär. 1645 (Lagen seijer att land äger stranden och strand äger varpen).

[294]. Yhteiskalastuksen muotoja. – VA 3750, Lepaan ja Pohjoisten kalavedet.

[295]. Nuottakunnat. – Voionmaa, Karjal. heim. ss. 303–306, nuottakunnat; VA 216 A, (suurnuottain voitto); VA 222 b, (nuottakuningas); Vilkuna, Vars. Suom. kansanom. tal. (nuottakalastus, s. 36 seur.).

ERÄMAIDEN KALAVEROT

[296]. Kirkolliset kalaverot. – Mustak. s. 585 (Kemin piispan, papin ja pappilan kalaverot); Mustak. ss. 585–586 (kirkolliset kalaverot Kyrön ja Hämeen oikeudessa); VA 6: 118 (Ylä-Satakunnan kalavero 1543); VA 2240: 10 (verot v. 1571); Carlsson, Pirkk. ss. 134–135 (Pirkkalan kirkoll. verot 1543). V. 1557 oli Pirkkalan ja Kangasalan veropitäjien erämaankävijöiden maksettava haukia leiviskä ja ruokakalaa 4 naulaa (Satak. 5, ss. 96–97); 'ruokakala' tässä saattaa vastata Kyrön oikeuden mainitsemaa papille syksyisin suoritettavaa 'tuoretta kalaa' (Mustak. s. 586); VA 3755: 42 (Pälkäne 1552); VA 3828: 7 (äre geddor.); VA 3755: 14, 17, 18, (Geddhr 5 mchr aff huar ffiska ma ffor Helgedagx arbeytt; for helgedagx arbett; for helgedagx bruck); VA 3832: 2, 13 (Biscopz gieder, Biscopz geddr); Gustafsson, Maanj. ja kylämuod. Pohjanm. s. 92 (Peräpohjolan lohiverot); Arv. Handl. 6, s. 305 (Jääsken papin saatavissa 1 fyrkki joka savulta för fiskerij).

[297]. Maalliset kalaverot. – Käräjä- ja kinkerikalat: MU 3, s. 362 (Hollolan kalakäräjät 1445); Haus. Bidr. 1, s. 29 (Fisk Ting Tennilässä 1459); s. 86 (Fiske Tingh Sysmässä 1459); s. 94 (Fiskie ting Asikkalassa 1445); s. 96 (fiskieting Tennilässä 1458); s. 115 (Fisk Tingh Jämsässä 1465); s. 120 (Fisk Tingh, Fisketingh Elimäellä 1460 ja 1461); V. 1508 sai 5 Kantokylän ja Kankahaisten miestä sakkoja "for tresko om not dreth tho tinget var" (Haus. Bidr. 1, s. 263); Teitin Valitusluett. s. 41 (Lapvedeltä: färsk fisk wethe the ingen ände på); Voionmaa, S. keskiaj. tutk. ss. 77, 78, 254, 260 (Hämeen käräjäkalat); VA Handl. 9, s. 335 (Satakunnan käräjäkalat); edelleen mainittakoon m.m. VA 1: 138, (Längelmäen ruokaruotsi); VA 1 931: 31 ym. (Satakunnan kinkerikalat); VA 1919: 1, (Satakunnan nuotanvetohauit); VA 1; 88 (Ylä-Satakunnan päivätyöhauit); Voionmaa, S. keskiaj. tutk. ss. 304, 341, (Hämeen päivätyöverot); Arw. Handl. 9, s. 336 (Satakunnan kalaverojen tuotto).

[298]. Savon kalaverot. – Gebhard, Savonl. lääni, ss. 67–68; VA 6133: 146, VA 6134: 38, Arw. Handl. 1, s. 313, Teitin Valitusluett. s. 20 (läänin kalaveroja); Vääränen, Handl. 5, s. 311 (osakalastus Puruvedellä ja Orivedellä); Arw. Handl. 6, ss. 306–312 (Savonl. l:n talonpoikien valituksia); VA 1:45 (Sundfisk 1531; vrt. myös Gebhard, Savonl. lääni, s. 88, Salmikalat); VA 6137: 38, (siltahauit); VA 1: 42, 45, (verojen lunastus kaloilla); Gebhard, Savonl. lääni, s. 73 (Savon kalastuksen merkitys); Arw. Handl. 4, ss. 286–287 (Savonlinnan kalavarastot 1556) ja 6, ss. 133, 306 (Savonl. läänin kalaveromääriä); Melander, Sillin kalast, ss. 196–198 (spikelaxar).

ERÄMAANKALASTUKSEN VALTAKAUSI JA HÄVIÖ

[299]. Kalastuksen asema erämailla. – Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. s. 25: "Tärkein erämaan nautintohaara oli kumminkin kalastus noissa erämaan lukemattomissa kalarikkaissa järvissä. Vielä tänäkin päivänä ovat Pohjois-Hämeen vesistön varret täynnä vanhojen katiskain ja muiden kalanpyydysten jäännöksiä, todistuksena siitä suurenmoisesta kalastuksesta, jota siellä vanhoina aikoina on harjoitettu. Monessa paikassa näytellään myös vanhoja kalapirttien ja kellarien sijoja, joissa kalastajat ovat kalojansa säilytelleet, ja kerrotaanpa tavatun suuria suomuskasojakin niiltä paikoin, joissa he ovat kalojansa perkoneet. Kansa sanoo niitä Hämäläisten jätteiksi." – Merikortti, Rautalammin vesistö, Konnevesi (1931, saarien nimiä); VA, Tk öö 1, ll. 39–41 ja 143 (saaririitoja Rautalammin vesillä).

[300]. Kalastuksen ylivaltaisuus eräkauden lopulla. – Ylä-Satak. eräm. luett. v:lta 1552: Pirkkalassa 16 erämaata, som inga boorwm är till vtan allenast fiskerij (Satak. 5, ss. 66–67); Kyrössä erämaita, som ingen bårwm finnas känn utan allenast fiskerij och fogle skog... intid boorwm utan allenast fiskerij (ss. 71, 72–74); Kangasalan erämaita, utan allena fiskerij (s. 77); Lempäälän erämaita, intid boorwm vtan allenast fiskerij (s. 80); Arw. Handl. 6. ss. 315–316 (Kokemäenkart. l:n talonp. valitus); VA, Tk 216 a, l. 39 (Mouhijärven Selkeen kalavesi, thers gable fiske watn... innan Valkekoske oc Karveioki); VA, Tk nn 62, l. 910 (Keihäslaxi ährerum och fiskevatn) ja 11. 910–911, (Waskisahlo äremark och dess fiskevatn); VA, Tk nn 62, l. 965 (ett fiske-erärum i Waskiväsi); VA, Topogr. Kangasala (Murulax fiskeri med 1 utmärk).

[301]. Eräkalastuksen nimityksiä. – Mustak. s. 585 (som septer fiska fara); VA 3829: 10 (Sääksmäen klk, till äriefiskenn; aermen eller fiskamenn); VA 3755: 24, 42, (fiskamenn eller ärmen; hvar rök som fiskamen uthe hafva till äramarkenn).

[302]. Kruununkalastukset. – VA 3670 (Hämeen linnan kalastukset 1540); Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. ss. 118–119 (kruununkalastuksia Pohjois-Hämeessä; maininta myös vanhasta kruununkalastuksesta Kivijärvellä); VA 4177 (Norbotns fiskare); Melander, Sillinkalast. ss. 315, 340 (Hämeenlinnan sekä Sairialan, Hollolan ja Mustialan kruununkartanoiden vanhat kalastukset).

[303]. Kruununkalastukset Savon linnaläänissä. – VA 1: 45 (linnan kalanhankinta); Gebhard, Savonl. lääni, s. 89 (linnan kalastukset 1571); VA 5:230, 231 (linnan kalastuspaikkoja); Ruuth, Hist. Ark. 29, Pöytäk. ss. 14–18 (Rasvangin sijainti vdj Österbotnn inn mot rydze grentzenn); VA 8646, n:ot 611, 632, 633, 700 (Pohjois-Savon kruunun kalastuspaikkoja); Yksityiskohtaisia tietoja Savonlinnan kalastuksista Melander, Sillinkalast. ss. 335 (useista kalastuspaikoista); ss. 366–368 (linnan monet kalastusneuvot); ss. 374–376 (selostus v:n 1555 tiedustelusta ym.).

Viipurinlinnan kalastukset ovat olleet etupäässä Viipurin lähiympäristöissä ja rannikkojoissa. Sisämaassa ovat sijainneet main. linnan alaiset Kannuskosken ja Siikakosken kalastukset Valkealassa (Melander, Sillinkalast. ss. 400–401).

[304]. Aatelin kalastukset. – Teitin Valitusluett. s. 17 (Kälänkoski); VA, Tk nn 62, ll. 748–749, 1018 (Uuraisten ja Mämmisaaren riitoja).

[305]. Erämaankalastuksen loppunäytelmiä Peräpohjolassa ja Lapissa. – Fellman, Handl. 1, ss. 155, 224, 228 (Hackzellin kertomuksia); Deutsch, Oecon. Anteckn. ss. 299–300 (myöhäisiä erämaankalastuksia Peräpohjolassa).

ERÄKAUDEN MUISTO

ERÄKAUDEN MUISTO

[306]. Vilja. – Gananderin sanak. Karhu (Jumalan vilja); Suom. mets. taikoja 406 § (vilja jäniksen ja ketun nimenä). Savon Vilja-nimiä v. 1561 esim. VA 6331 a, n:o 1175 (Säämingin vpit:n Kaitaisten vkylän Viliolaxi); n:o 1 318 (saman vpit:n Kuhataipaleen vkylän Viljakansalmenmaa), n:o 1397 (Rantasalmen vpit;n Heinäveden vkylän Viljajervimaa); n:o 1 710 (Tavisalmen vpit:n Saamaisten vkunnan Vilianjoki); Viljuksenjärvi nyk. Juvalla, Viljakansaaret nyk. Puumalassa. – Hämäläisiä Vilja-nimiä: MHA, H 89 a, n:o 18/8 ja 18/5–6 (Kirstulan Villiakas v. 1703, Viliakas niityt); MHA, H 17, n:o 2 (Ärkylän Williansuonmette, Villiatomet v. 1692); Teitin Valitusluett. ss. 244, 235 (Viljakanåija); Haus. Bidr. 1, ss. 38, 39 (Viljanlächde 1486, Villjalächte 1488); MHA, C 34, n:o 2/33 (Anetun Viljanpää); MHA, H 58, n:o 1/7–8 (Padasjoen Nyystölän Viljateva niittu); MHA, H 46, n:o 15/21–22 (Längelmäen Viljastenjärvi).

[307]. Hämäläisten pyyntipalvonta. – Yleisiä huomautuksia Kaarle Krohn, Kalevalastudien 1, FF Communications 53 (1924). Agricolan jumalainluettelosta ja sen rinnakkaisesta ruotsalaisesta tekstistä olleesta laajasta väittelystä mm. Setälä, Vieläkin jumalainluettelosta ja vähän periaatteista (Virittäjä 1932). – Tapio: Suom. mets. taikoja, s. 3 (Tapion pöytä); Paulaharju, Suomensel. vieriltä, s. 84 (Tapionkanto); Antti Halonen, Sotkamon metsästys SKSA (Tapion kanto pieni kuusi, joka ei kasva kuin tasalatvaiseksi noin kyynärän eli parin korkuiseksi. Siihen naulataan ensiksi ammutun linnun koprat). Tapakanto Rengon Liesankoukussa (MHA, H 90, n:o 1/12) Ikivanhasta metsästysuhritavasta Keski-Suomi 1, ss. 37–38. – Ahti: Krohn, Tietosanakirja (Ahti). Ahti-nipiet ovat verraten levinneitä Hämeessä, etupäässä vesiseuduilla, esim. Hattulan Merven Ahtila, Vihdin Kirvelän Ahtistenkoski (MHA, B 51, n:o 12/9–10), Pälkäneen Laitikkalan Ahtila ja Pohjalahden Ahdinvuori, Orimattilan Malluksen taloll. Achti 1571 (S. Hopeaveroluettelot 3, s. 103), Asikkalan Kurhilan ja Hillilän rajariidassa todistaja Lasse Acti 1469 (MU 4, s. 201), Sysmän lautamies Erich Ahti 1465 (Haus. Bidr. 1, s. 86), Hartolan Kirkkolan ja Putkijärven rajap. Ahtisenkallio (Juva, Sysmä 1, s. 91), Tyrvään Kallialan Ahtisen niitty (MHA, A 1, ss. 42–43), Vesilahden Suonolan Henr. Achti (VA 2000: 24, v. 1550). Asiakirjassa esiintyvä Heikki Ahti Suonolainen (Henr. Achti Soonoilan, VA 2000: 30) muistuttaa vähän myöhempää sanontaa Matti Saarelainen Kulsialassa 1580 (VA 4187: 39) ja muita Vanajaveden vesiseutujen Saarelaisia, joiden joukossa on muinoin voinut olla kalevalaisia Ahti Saarelaisia. Nimitys Saarelainen on erityisesti kohdistunut vanhan Saarioisten veropitäjän keskuskylään Saareen. Ahti-nimet ovat levinneitä myöskin Varsinais-Suomen meriseuduilla. – Viuvainen: Kauvatsan Piilijoenmaan asutustarinoissa kerrotaan entisen metsämiehen saaneen loukkaastaan elävän, jolla oli kolme päätä. Yhdellä hän puhui, toisella söi ja kolmannella katseli. Se oli joutunut hännästä kiinni. – Nimenä sillä oli Viuvainen. Tämä puhui: "jos minun päästät, niin annan sinulle niin hyvän metsästysonnen, että ei ole muilla". Metsämies luetteli riistaa ja tämä lupasi. Unohti kuitenkin, vielä perään huusi: "entäs mustia kettuja ja sinua?" – "Monta on ottajaa", vastasi tämä, "mutta ota jos saat." Sitten katosi jäljettömiin. (Pyrkijä 1916, s. 218.) Huittisissa mainitaan v. 1510 maantarkastusmiehenä Lårens Viukoy (Vywkoy, Wiwkoy, MU 7, s. 69); Jämsässä v. 1482 lautamies Cauppi Wiuainen (Haus. Bidr. 1, s. 118); Savon Säämingin Moinkylässä v. 1581 Wiwalasen saarj (VA 6331 a, n:o 1018). VA 3696: 63 (Thomas Viuola Hollolan käräjillä 1547, vrt. nyk. Luumäen Viuhkola).

[308]. Seurat ja metsästysoikeus. – VA 3722: 10 (Jämsän seura); VA 6345 a: 19 (Säämingin Seura-nimet); Voionmaa, S. Karjal. heim., ss. 79–81 (suomalainen metsästysoikeus); Paulaharju, Suomens. vieriltä, s. 85 (karhu on kiertäjänsä, hirvi hiihtäjänsä, peura sen, joka ampuu). Runsaampia tietoja on karjalaisten vanhasta metsästysoikeudesta. Merkittävää siellä on esim. koiran tuottama osuus saaliiseen, kun mies, joka on tuonut koiran metsälle, sillä perustuksella oli oikeutettu miehenosaan (VA, Tk gg 1, v. 1666). Oikeustavoista villipeuran metsästyksessä Korven Pedri, Metsäst. ja Kalastus 1927, s. 118.

[309]. Erämaiden merkitys asutukselle. – "... Men sidhen adt vttmarcken begynte adt wttdelas och j thet nämest öffuer alt besatt, trängdes the ther om so at fför än the wille lothe sig iordhen wndhen gå, togo the eth skat skin po eth sädes pund landh som the äffter then fförre regla kalla 2 arffue spän eller skatthe spanneland..." (Kustaa Fincken tutkimus Savonlinnan läänin veroista 1555, Arw. Handl. 3, ss. 277-278; vrt., ss. 281-282).