[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXhDVpbPk08rpUHQsoqzvNDSX8GxPE1l0xDg41dL85Fw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},2013,"Hämäläinen eräkausi","Voionmaa, Väinö",1869,1947,"2013-voionmaa-vaino-hamalainen-erakausi","2013__Voionmaa_Väinö__Hämäläinen_eräkausi",null,"tietokirja",[],[],"fi",108369,759857,true,[],[],[],"Historiallinen tutkimus hämäläisestä erätaloudesta ja muinaishistoriasta. Teos käsittelee erämaiden omistusta, pyyntikulttuuria, paikannimistöä sekä asutuksen kehitystä keskiajalta alkaen.","Väinö Voionmaan 'Hämäläinen eräkausi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2013. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HÄMÄLÄINEN ERÄKAUSI\n\nKirj.\n\nVäinö Voionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\n\n\n\n            Vaimolleni\n        Ilmalle omistettu.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJOHDATUS.\n  Alkulause.\n    Suomen muinaisuuden tähänastinen tutkimus. Uusia näkökohtia ja\n    tietolähteitä. Muinaishistoria. Maa-olot. Paikannimet.\n    Maantieteelliset suhteet. Paikallishistoria. Tämän teoksen\n    suunnitelma.\n  Hämäläinen eräkausi.\n    Eräkauden kulttuurin pohja. Suurpyynti. Erätalous. Eräkauden\n    määritelmä. Turkiskausi. Hämäläinen eräkausi.\n  Erä.\n    'Erä'-sanan käsite. 'Erämaa'. 'Eräsijat'. Eräkantaiset paikannimet.\n\nKANSANHISTORIALLINEN ERÄMAIDEN OMISTUS JA KÄYTTÖ.\n  Erämaiden alkumuotoja.\n    Pyyntipolut. Paulatiet. Ansapolut. Virkatiet. Keinotiet. Puutikat.\n    Kiltit. Kipsis.\n  Hämeen päiväkunnat.\n    Päiväkunta-nimi. Päiväkuntia Etelä-Hämeessä ja Uudellamaalla.\n    Ylä-Satakunnan päiväkunnat. Päijänteen päiväkunnat. Laitoksen\n    vanhuus.\n  Miehenosat.\n    Miehenosa erämaanomistuksen pohjana ja mittana. Alkuperäinen\n    merkitys. Laitoksen yleisyys pohjoismaissa. Mieskäsite\n    kansanhistoriassa. Mies-liitteiset suku- ja paikannimet.\n  Eräkauden maita.\n    'Maa' omistusnimenä Etelä-Hämeessä keskiajalla. Historiallisia\n    todistuksia. Esimerkkejä Lopelta. Jämsän maita. Savon oloja.\n    Huittisten maat. Omistusolojen kehitystä.\n  Erämaan sarkoja.\n    'Sarka' sanan merkitys. Näsijärven seutujen sarkoja.\n  Pilkanmaat.\n    Erämaiden rajain merkintä. Pilkka-liitteisiä paikannimiä.\n    Pilkanmaa erämaan mittana ja veroperusteena.\n  Oravimetsät ja kalavedet.\n    Muinaisia oravimetsiä. Kalastuksen merkitys erämaanomistuksessa.\n    Metsämies-kalastajat.\n  Erämaiden mittaus- ja jako-oloja.\n    Erämaiden mittaus pituussuuntaan. Erämaan suhde rintamaahan.\n    Takamaiden omistuksen nykyisen muodon synty.\n  Kylä ja erämaa.\n    Erämies kylänmiehenä. Erämaan kollektivinen yliomistus.\n    Kylämetsä-laitos. Erämaanomistuksen vaiheita. Verotuksen vaikutus.\n\nERÄMAIDEN ASIAKIRJAT.\n  Erämaat ja esivalta.\n    Valtiollisten ja hallinnollisten olojen vaikutus erämaanoloihin.\n    Erämaiden jähmettyminen. Turkiskaupan taantuminen. Asutuksen\n    vaikutus. Kansan omaehtoinen asutus. Kruunun asutustoiminta.\n    Järvialueen erämaiden asutus. Aatelin osuus erämaiden asutuksessa.\n  Mustankirjan luettelo Satakunnan erämaista.\n    Luettelon kirkollinen luonne. Luettelon vaillinaisuus. Jälkiä\n    vanhemmista oloista. Erilaisia omistusmuotoja. Kumppanuuskunnat.\n    Erämaaryhmiä. Suuromistajia.\n  Ylä-Satakunnan erämaat v. 1352.\n    Näytteitä asiakirjasta. Yleispiirteitä. 'Varppeet'. Suhteet\n    Mustankirjan luetteloon. Erilaisia omistusmuotoja.\n  Sääksmäen kihlakunnan erämaat. Kihlakunnan muodostuminen.\n    Asiakirjanäytteitä. Yleiskatsaus. Erämaiden ryhmityksiä.\n  Eikö Hattulan kihlakunnalla ole ollut erämaita?\n    Niitä ollut lukuisia eri suunnilla.\n  Hollolan kihlakunnan erämaat.\n    Vaiherikas erämaanhistoria. Kolme erämaanomistuskerrosta.\n    Kihlakunnan pohjoispuolen erämaat. Luettelojen tarkastelua.\n    Erämaiden sijainti. Suuromistajia. Sysmän erämaat. Jämsän erämaat.\n    -- Yleiskatsaus Hämeen kihlakuntien erämaanomistuksiin.\n  Savon ja Länsi-Karjalan erämaat.\n    Hämäläisten erämaatoiminta idässä. Savon oma eräkausi. Savon\n    valaisevat maaluettelot. Eräkauden jälkiä Savossa. Hämäläistä\n    erämaatoimintaa Saimaalla ja Suomenlahden itäosassa.\n  Laatokan Karjalan erämaat.\n    Vatjan viidenneksen verokirja erämaaolojen valaisijana. Vertailuja\n    Savon ja Hämeen oloihin. Jousijärjestelmän historiaa.\n  Pohjanmaan eräkausi.\n    Kolme eräkautista piiriä. Kansainvaelluskauden eräpiiri. Hämäläinen\n    erämaanvaltaus. Kyröläinen erämaanvaltaus.\n\nMUINAISHÄMÄLÄISTÄ ERÄMIESELÄMÄÄ.\n  Keitä olivat erämiehet?\n    Eränkäynti kansantapa ja erämiehet kansanmiehiä. Talonpoikaisluokan\n    kaksi alkukohtaa. Lounais-Suomen peltoseudut. Sisämaan pyyntipaikat\n    ja kasket. Itsenäisiä erämiehiä. Ruoveden seutujen pysyvän väestön\n    alku. Kruununampujat.\n  Milloin tehtiin eräretket?\n    Pyynnin mukautuminen riistaoloihin ja vuodenaikoihin. Vuodenajat\n    paikannimissä. Vaellushenki erämaaelämässä.\n  Erämiesten matkavarusteet.\n    Keihäät. Jousiaseet. Veneet. Eväät. Paikannimien todistus.\n    Lahisten kartanon erämiehen varusteet.\n  Erämiehen koira.\n    Suomalaisen pystykorvakoiran historia. Muinaisaikojen koiria.\n    Pystykorvan myöhempiä vaiheita.\n  Erämiesten olopaikat ja metsäaitat.\n    Muinaisia pyyntimiesten olinpaikkoja. Paikannimiä.\n  Erämajat ja eräpirtit.\n    Historiallisia tietoja ja paikannimiä.\n  Taloksi vai autioksi.\n    Eräsijojen kehitys taloiksi. Historiallisia esimerkkejä.\n    Autioiden syntyminen.\n\nERÄMAAN ANTIMET.\n  Riistaolojen yleisiä vaiheita.\n    Riistaeläinten leviämisen historiaa. Pyynnin aikakaudet.\n    Turkiskaupan merkitys. Paikannimiä. Turkistaksoja.\n    Petoeläinkysymys. Tilastoja viime vuosisadalta.\n  Hirvet ja hirvenpyynti.\n    Hirvenhistoria. Hirvikauden hirvet. Paikannimien valaisu.\n    Hirven ajo. Hautapyynti. Muita pyyntitapoja. Hirven rauhoitukset.\n    Ahvenanmaan hirvet. Hirvikannan uusimpia vaiheita.\n  Karhu muinaishistoriassamme.\n    Karhu kivikaudella. Karhunpalvonta. Paikannimiä. Karhunpyynnin\n    vaiheita. Karhun häviäminen.\n  Sudet.\n  Ahmoja, ilveksiä ym. petoja.\n    Ilveksen nahkain erityisarvo.\n  Arvokkaat pienet turkiseläimet.\n    Soopeli--nokis-kysymys. Mustat näädät. Valkonahat. Tuhkuri\n    l. vesikko.\n  Orava kulttuurihistoriassa.\n    Vanhoja paikannimiä. Oravannahat verotuksessa. Oravannahkain\n    loistokausi.\n\nERÄMAAN KALASTUS.\n  Kalastuksen muinaismaantiedettä.\n    Kalakannan vaihteluja. Kalastus ja asutushistoria.\n  Muinaisia kalastustapoja.\n    Ajolinnut. Kolkka-pyynti. Sulkukalastus. Vanhoja säilytystapoja.\n  Yhteiset kalavedet ja yhteiskalastus.\n    Yksityis- ja yhteiskalastus. Yhteiskalastuksen muistoja. Vapaita\n    kalastuskuntia. Nuottakunnat.\n  Erämaiden kalaverot.\n    Kirkolliset kalaverot. Maalliset kalaverot. Savon kalaverot.\n  Erämaankalastuksen valtakausi ja häviö.\n    Kalastuksen kasvava merkitys erämaan taloudessa. Kruununkalastukset.\n    Valaisevia kalavesiriitoja.\n\nERÄKAUDEN MUISTO.\n  Eräkauden luonne. Eräkauden yleisyys. Hämäläinen eräkausi. Eräkauden\n  muisto paikannimissä. Eräkauden muisto kansantarustossa ja\n  jumalaisuskossa. Kumppanuuslaitos. Eräkauden jäljet maanomistuksessa\n  ja asutuksessa. Eräkauden sija kansan historiallisessa kehityksessä.\n\nVIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA.\n\n\n\n\n\n\nJOHDATUS\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nSe suuri kiinnostus, jota maassamme myöhempinä aikoina ja varsinkin\nviimeksi eläneiden sukupolvien keskuudessa on tunnettu oman kansan\nmuinaisuuteen, on suunnannut monien tutkijoiden huomion yhä\nsuuremmassa määrässä siihen muinaisuuteen, jopa synnyttänyt erityisiä\ntieteenhaaroja sen tutkimiseksi. Suurimman ja menestyksellisimmän työn\nsiinä kohden on suorittanut kotimainen _muinaistiede_ (arkeologia),\njoka vähitellen on kohonnut kansallisten tieteiden ensi riviin.\nEsineelliset irtaimet ja kiinteät muinaisjäännökset, jotka se on\ntodennut ja tutkinut, antavat monipuolisen kuvan elämästä maassamme\npitkien muinaisaikojen kuluessa. Monissa muinaisuuden kysymyksissä\nse on pystynyt lausumaan ratkaisevan sanan. Niinpä ainoastaan se on\nkyennyt antamaan varmoja tietoja ihmisten vanhimmista asutuskausista\nja oloista (kivikaudesta ja pronssikaudesta) maassamme. Myöhempienkin\nmuinaishistoriallisten aikakausien tuntemiselle arkeologisen\ntutkimuksen tulokset, etenkin sen avulla saatavat aikamääräykset,\novat suurenarvoiset. Samoin on arvokas se valaistus, jonka arkeologia\non luonut muinaisaikain pukuihin, työvälineisiin ja arkielämään,\nammatilliseen työhön, kauppaan, liikenteeseen, sodankäyntiin yms.\nRajoitetumpi on se apu, minkä tämä tiede on Varsinaisen tutkimusalansa\nulkopuolella voinut antaa muinaishistoriamme tärkeiden taloudellisten,\nyhteiskunnallisten ja asutuskysymysten selvittämiseksi. Sen\naikakausijaot esineiden tekoaineen ja muotojen mukaan ovat ulkopuolisia\neivätkä aina yhteiskuntahistoriallisesti määräävien talousmuotojen\nmukaisia. Näyttää siltä kuin arkeologiseen näköpiiriin myöhempinä\nmuinaishistoriallisina aikoina mahtuisivat etupäässä vain valmiit\nmaataloudelliset asumat ja niissä ne asukkaat, jotka jaksoivat\nkomeimmin varustaa hautaan vainajansa; sisämaiden erämaatalous ja\nkaskikulttuuri, joilla epäilemättä muinaishistoriallisina aikoina on\nollut ratkaiseva merkitys suomalaisten heimojen suurille joukoille,\neivät siinä näytä saaneen ansaitsemaansa sijaa. Arkeologian esittämät\nasutusteoriatkaan eivät kaikissa kohden ole olleet vakuuttavia ja\nlopullisia. Vertailujen avulla on tosin todettu yhtäläisyyksiä\neri seutujen kulttuuri-ilmiöiden kesken. Mutta vielä ei ole voitu\ntyydyttävästi selittää, millä tavoin nämä yhtäläisyydet ovat syntyneet,\nmissä määrin niillä on yhteyttä todellisten väestönsiirtymisten\nja muuttoliikkeiden kanssa ja missä määrin ne ovat aiheutuneet\nmuunlaatuisesta kulttuurin kulkemisesta. Olemme näissä kohdin vielä\nmonien vaikeiden ratkaisemattomien probleemien edessä. Meidänkin\nmaassamme saattavat määrätynlaiset esinemuodot olla ominaisia\nmäärätyille asutusalueille tai eri kansallisuuksille tai muille\nerityisille yhteisöille. Sellaisissakaan tapauksissa ei kuitenkaan\nyksityisille esineille ja esinemuodoille voida rakentaa sitä mitä\nsuurempi ryhmä verrattavia samanlaisia ilmiöitä voi todistaa. Mutta\nviimeksimainituissakin tapauksissa on kaavamaista yhteenkytkemistä\nkartettava, koska esinemuodoilla, asutuksella ja kansallisuuksilla\nsaattaa olla toisistaan täysin riippumattomiakin leviämistapoja.\nNiinpä esim. Suomen suomalaisen asutuksen syntymisen ja leviämisen\ntodistamiseksi paljaat esineet ja niiden edustamat kulttuurivirtaukset\ntuskin ovat riittäviä; asiassa on muitakin näkökohtia kuin arkeologian\nesittämiä ja lopullisemmat päätelmät voidaan tehdä Vasta sitten kuin\nmuiltakin tutkimusaloilta esitetyt asianhaarat on punnittu ja oikein\narvioitu.\n\nSuuri arvo kansamme muinaisuuden selvittämisessä on myöskin sillä\ntyöllä, minkä suomalainen _kielentutkimus_ on pitkän ajan kuluessa\nsuorittanut suomenkielen kehityksen, sen sukulaisuussuhteiden ja\nkielen tulkitsemien monipuolisten kulttuurisuhteiden valaisemiseksi.\nTunnetut ovat ne laajakantoiset muinaishistorialliset johtopäätökset,\njoita on tehty muista kielistä suomenkieleen lainattujen\nkulttuurisanojen nojalla. Kielemme sanojen hyvässä alkuvauhdissa\nolevasta merkitysopillisesta tutkimuksesta on odotettavissa runsasta\nvalaisua muinaisuuteen. Paljon on voitettu, kun saadaan selvitetyksi\nmonimutkaiset murresuhteet, jotka toisin paikoin vielä näyttävät\nolevan ristiriidassa asutushistoriallisten havaintojen kanssa, toisin\npaikoin taas aiheutuneen muinaishistoriallisista alue-, valta- yms.\nsuhteista. Mutta kielen murteisiin ja sanoihin asutushistoriallisina\ntodistuskappaleina on tehtävä sama varaus, mikä edellä on tehty\narkeologisten esinemuotojen asutushistorialliseen todistusvoimaisuuteen\nnähden.\n\nSuomalaisen _kansanrunouden_ ja _muinaisuskonnon tutkimukset_\nkohdistuvat suoraan muinaishistoriamme henkisiin ytimiin, joissa on\nsäilynyt arvokkaita perinteitä ja muistumia tavattoman vanhoistakin\ntavoista, uskomuksista ja tapahtumista. Yhtä välittömästi eivät nämä\ntutkimukset koske muinaisaikojen elämän muita aloja, vaikka ovat\nniidenkin ymmärtämiselle ja selvittämiselle suurenarvoisia.\n\nMuinaisuuden ovia ahkerimmin kolkuttaviin tieteisiin kuuluvat esineiden\nja tapojen kehitystä tutkiva _kansatiede_ (etnografia) sekä siihen\nläheisesti rinnastuva _yhteiskuntatiede_ (sosiologia). Nämä tieteet\novat arkeologian kanssa epäilemättä lähimpinä sitä muinaishistoriaa,\njohon kaipaamme valoa. Päämäärissä ja menetelmissä on kuitenkin eroa.\nKansatiede ja yhteiskuntatiede selvittelevät esineiden, tapojen,\nlaitosten ja yleensä kulttuurin yhdistäviä samanlaisuuksia, niiden\nalkuperää, perusmuotoja ja kehitystä, etäisempänä päämääränään\nniiden kokonaiskehityksen esittäminen. Historiallinen tutkimus\nkulkee oleellisesti toista tietä: se kohdistaa huomionsa enemmän\nerilaisuuksiin kuin yhtäläisyyksiin, suuntaa tutkimuksensa kansaan\nja ihmisiin, heidän toimintaansa, tekoihinsa, pyrkimyksiinsä ja\nelämänvaiheisiinsa, joiden kaikkien yhteisvaikutuksessa se näkee\nkokonaisuuden historiallisen kehityksen.\n\nKaikkien mainittujen ja vielä muidenkin erikoistieteiden sinänsä\narvokkaista tuloksista sekä säilyneistä harvalukuisista ja\nsatunnaisista historiallisista asiakirjatiedoista ovat kootut\ntähänastiset Suomen muinaisuuden yleisesitykset. Niin erilaatuisista\nja epätasaisista aineksista kyhättävä kokonaisuus ei tietenkään\nvoi olla eheä ja sopusuhtainen. On jouduttu sovittamaan toisiinsa\nosia, joiden kuuluminen yhteen asiallisesti tai ajallisesti ei ole\nvarma. On kerätty yhteen kimppuja, joista puuttuu koossapitävä side.\nNiin suunnaton määrä parhaita rakennusaineita kuin on koottukin\nmuinaishistoriamme suurta rakennusta varten, itse pohjapiirustukset\novat puuttuneet. Sellaisia muinaishistoriamme kysymyksiä kuin asutuksen\nleviämistä, heimollisia ja alueellisia ryhmityksiä, maanomistusoloja,\ntaloudellisia, yhteiskunnallisia, oikeudellisia, sodallisia ja\npoliittisia laitoksia ja kaiken tämän liikuntaa ja toimintaa tutkimus\non vasta vähässä määrässä yksityiskohtaisemmin käsitellyt. Ja kuitenkin\njuuri nämä ainekset muodostavat muinaishistoriamme koossapitävän\nrakennelman, perustukset, seinät ja katon siinä pirtissä, jossa\nmuinaishistoriallinen kansa on elänyt ja kasvanut ja josta myöhemmät\nsukupolvet ovat liikkeelle lähteneet. Muinaishistorian olisi pyrittävä\nkuvaamaan ja arvioimaan ihmisiä ja tapahtumia niitä kulloinkin\nsäätävien olojen puitteissa. Kuinka vähän me vielä tunnemme näitä\noloja, ihmisiä ja tapahtumia!\n\nMutta eivätkö näin suuret vaatimukset ole liioiteltuja tai\nsuorastaan mahdottomia? Saattavat siltä näyttää, mutta päämaali on\nkuitenkin asetettava. Siihen meitä rohkaisee erittäinkin se, että\nmuinaishistorialliselle tutkimukselle on tarjolla sellaisiakin\naineistoja ja menetelmiä, joita se vasta vähässä määrässä, jopa\ntuskin nimeksikään, on käyttänyt hyväkseen. Yksi niistä on _maa_.\nTarkastellessa historiallisia asiakirjajulkaisujamme ei voi olla\nhavaitsematta, että Verrattomasti suurin osa niiden kaikista asioista\nkoskee maanomistus- ym. maa-asioita. Kun lisäksi todetaan, että\nesim. kaikkein vanhimmissakin tällaisissa asiakirjoissa mainitut\nrajapaikat useimmin ovat kohta kohdalta samoja, jotka myöhempinä\nasutuskausina ja suurelta osalta vielä tänäkin päivänä ovat pitäjien,\njakokuntien, kylien tai talojen rajapaikkoina, saa aavistuksen siitä,\nmikä määrä muinaishistoriallista todistusaineistoa saattaa sisältyä\nasiakirjallisten aikojen raja- ym. maaoloihin. Muinaishistoriaamme\nvoi sanoa maaperäiseksi ei ainoastaan vertauskuvallisesti,\nmuinaishistoriallisia perusoloja koskevan luonteensa vuoksi, vaan\nkirjaimellisestikin, koska maa ja maahan sidotut olot, maan omistus,\nmaan taloudellinen käyttö, maan asuttaminen, maahan juurtunut\nkansanelämä ylipäänsä, sisältää sen mahtavan aarteiston, josta\nmuinaishistoria, siinä mielessä kuin me sen ymmärrämme, ammentaa\ntietonsa ja johon se kääntää oman valokeilansa takaisin. Tämä aarteisto\non vielä suurimmaksi osaksi tarkemmin katsomatta, koskematta.\n\nKun jonkin vanhan keskusseudun erikoisnimistö odottamatta ilmestyy\nhämmästyttävän samanlaisena silmien eteen jollakin kaukaisella\nerämaanseudulla, niin oivaltaa _vanhojen paikannimien_ merkityksen\nmuinaishistorialliselle tutkimukselle. Vanhojen paikannimien\nlukumäärä maassamme on suunnaton. Se sisältää ensiluokkaisen\nkulttuurihistoriallisen muistovaraston, jota oikeita menetelmiä\nnoudattaen Voidaan menestyksellisesti käyttää tutkimuksen hyväksi.\nMaa on tässäkin ollut talletusaitta, joka on säilyttänyt muinaisuuden\nmuistoja silloinkin kun ihmiset ja puhuttu kieli jo ammoin ovat ne\nunohtaneet. Suomalaisia paikannimiä ovat näihin saakka tutkineet\nmelkein yksinomaan kielentutkijat. Historiallisen paikannimitutkimuksen\npyrkimykset ja menetelmät ovat jonkin verran toisenlaiset kuin\nkielitieteellisen. Kun jälkimmäinen tutkii paikannimiä ensi sijassa\nkielen ja nimien muodon vuoksi, edellinen tutkii niitä paikkojen\nvuoksi; historialle paikannimet eivät ensi sijassa ole kielen sanoja,\nvaan asutuksen ja paikkojen historian oppaita ja todistuskappaleita.\nMaa, joka on povessaan säilyttänyt niin monia ja kallisarvoisia\nmuinaishistoriallisia esinemuistoja, on omistusoloissaan ja\npaikannimissään kaikkia esineitä ja kirjoitettuja asiakirjoja\nuskollisemmin tallettanut kansan työn ja yhteisöllisen elämän\ntodistuksia.\n\nEdelläkerrotulla tavalla muinaishistoriallinen tutkimus joutuu\nlaajalti liikkumaan _maantieteellisten suhteiden_ piirissä. Ja kun\nmuinaishistoriallinen tutkimus voi välittömästi kohdistua enimmäkseen\nvain pieniin alueihin ja kun sen täytyy tehdä päätelmänsä lukemattomien\nyksityistapausten nojalla, saavat sen työssä _paikallishistorialliset\nseikat_ keskeisen merkityksen. Yhtämittaiset paikalliset\npikkupiirteet ja yksityiskohdat saattavat kyllästyttää niitä, jotka\nmuinaishistorialta odottavat vain yleistäviä suurpiirteitä ja korkeita\naatekaaria. Mutta historiallinen totuudenrakkaus ei tyydy aatteellisiin\nväittämiin ja vakuutteluihin, joilla ei ole pohjaa tositapahtumissa\nja reaalisessa paikallisessa elämässä, ja muinaishistoriallinen\ntutkimus iloitsee runsaista paikallisista tosiasioista, jotka\ntilaston tavoin suurella lukuisuudellaan vähentävät erehtymisen\nvaaroja ja suomalla parempia havaintojen, vertailujen ja arviointien\nmahdollisuuksia avartavat todellista tietopiiriämme. Asioiden määräämä\nyksityiskohtainen ja paikallishistoriallinen menettely on siten vain\nväline ja keino laajempien päämäärien saavuttamiseksi, pyrkimykselle\npäästä osien kautta kokonaisuuteen, yksityispiirteistä yleiskuvaan.\nKotiseudut ja maakunnat muodostavat isänmaan, \"tuhansien kotien\" elämä\nkoko kansan yhteiselämän, sen historian. Sen tehtävän suorittamiseen\ntahtoo tämä Hämeen heimon historiaa koskeva teos muiden joukossa\nosallistua.\n\nKun tämän kirjoittaja v. 1915 oli saanut julkaistuksi _Suomen\nkarjalaisen heimon historian_, näytti tämä työ vaativan jatkokseen\nvastaavanlaisen teoksen Suomen toisesta vanhasta pääheimosta,\nhämäläisestä. Viimeksimainitun tehtävän saattoi jo edeltäkäsin\narvata paljon laajemmaksi ja aikaa vaativammaksi kuin edellisen.\nKarjalaisen heimon historia sisälsi vain sen erän, mikä silloisista\nhistoriallisista tietolähteistä ja silloisin historiallisin\ntutkimuskeinoin oli lähinnä saatavissa karjalaisen heimon muinaisten\nsisäisten olojen valaisemiseksi. Senmukaisesti joutuivat tutkimuksen\nvarsinaisiksi kohteiksi karjalais-savolainen vanha, aikoinaan kaikkea\nhallitseva kansanelinkeino, kaskiviljelys, ynnä siihen rakentuvat\nyhteiskuntaolot, ennen kaikkea merkillinen suurperhelaitos. Kaskikautta\nedeltäneet tai sen rinnalla käytännössä olleet muut toisarvoiset\ntalousmuodot samoin kuin itse karjalaisen heimon muodostuminen ja sen\nalkuolot, karjalaisen asutuksen leviäminen sekä muut siihen kuuluvat\ntärkeät muinaishistorialliset kysymykset oli jätettävä entisten\nvaillinaisten tietojen ja epäselvien käsitysten varaan.\n\nMuinaisten hämäläisten historiasta taas puuttuvat suurelta osalta\nkarjalaiseen kaskikauteen verrattavat muistomerkit. Sen sijaan\ntarjoavat hämäläisiltä alueilta kertyneet lukuisat ja selvät\ntodistuskappaleet luotettavaa opastusta hämäläisen muinaisuuden ja\nheimoelämän tuntemiseen erämaatalouden pohjalta. Hämeen muinaisen\nerämaanomistuksen ja erämaatalouden tutkimus on aivan kuin itsestään\nottanut keskitsevän ja kaikkea kannattavan rungon paikan työssämme.\nSe on johtunut lähinnä siitä, että uuden ajan alulta on säilynyt\njoukko yksityiskohtaisia, erittäin valaisevia luetteloja Hämeen\nrinta-asumien Pohjois-Hämeessä ja Pohjois-Satakunnassa omistamista\nerämaista ja niiden käytöstä. Kun eräät vanhemmat ja myöhemmät\nasiakirjat sisältävät tärkeitä täydennyksiä näihin luetteloihin ja\nkun erilaisten asiakirjojen ja muunlaisten tietolähteiden, varsinkin\npaikannimien, avulla on voitu suureksi osaksi uudelleen rakentaa kuva\nniidenkin Hämeen rintaseutujen vastaavista erämaanomistuksista, joista\nei ole yhtenäisiä luetteloja, on siten saatu kootuksi tunnettavasta\nhämäläisestä eräkaudesta yleiskuva, jollaista ei vielä ole yritetty\npiirtää.\n\nTutkimusmahdollisuuksia laajentavat monenlaiset Hämeen ja yleensä\nläntisen Suomen maanomistusoloja koskevat keskiaikaiset ja myöhemmänkin\najan asiakirjat, jotka ovat monin verroin lukuisammat kuin itäisen\nSuomen vastaavanlaiset asiakirjat. Kun tutkimuksen käytettäväksi on\nvielä avautunut muitakin ennen vain vähän käytettyjä apulähteitä,\non voitu lisätä ohjelmaa sekä laajuuteen että syvyyteen päin.\nYmmärrettävästi kuitenkin tietolähteet niukkenevat ja päätelmät\nvaikeutuvat sitä mukaa, mitä kauemmaksi ajassa taaksepäin sellaisin\napuneuvoin uskalletaan kaivautua. Muutenkaan ei Hämeen heimon historia\nvoi toivoa tutkimuksen nykyisin apukeinoin saavuttavansa rajoitetulla\nalallaankaan täysin tyydyttäviä tuloksia. Suomen heimokunnallisen\nmuinaishistorian alalla on vielä niin paljon tehtävää ja Vasta niin\nVähän tehty, että siinä riittää uutteraa ja antoisaa työtä vielä\nsukupolvien ajoiksi.\n\nHämeen heimon historian esityönä julkaistaan tässä yleisesitys\nmuinaishämäläisestä eräkaudesta ja sen elämästä. Siinä kuvataan\nhämäläisen Suomen eräkautta aikakausineen, erämaatalouden syntyä,\nerämaanomistusten kansanomaisia ja historiallisten olojen määräämiä\nmuotoja, erämaajärjestelmän yleisiä kehitysvaiheita, itse erämiehiä\nynnä heidän olopaikkojaan ja tapojaan, erämaiden riistaa ja sen\npyyntiä, erämaakalastuksen erikoisvaiheita sekä lopuksi erämaalaitoksen\nmuistoa.\n\nNyt julkaistava osa on ajateltu -- lupaukset tällaisissa asioissa ovat\nliian vaarallisia -- johdannoksi sitä seuraavaan laajempaan Hämeen\nerämaiden muinaismaantieteelliseen esitykseen, jossa tarkastellaan\nerikseen ja yksityiskohtaisesti Hämeen kaikkien vanhojen suurpitäjien\nrintamaiden ja pääasumien erämaanomistuksia ja niihin pohjautuvaa\nasutusta. Vasta tällaisesta selvittelystä saadaan käsitys siitä, miten\nratkaisevasti eräkausi on vaikuttanut hämäläisten alueiden asutukseen\nja muiden olojen kehitykseen muinaishistoriallisina ja vielä paljon\nmyöhempinä aikoina.\n\nHämeen erämaiden tarkastelusta on selvinnyt, mikä johtava asema\nturkiskaupalla on aikoinaan ollut muinaisessa hämäläisessä\nerämaataloudessa. Sopivin menetelmin on saatu hämäläisten alueiden\nja niitä ympäröivien seutujen liikenneteistä ja kauppapaikoista\nynnä maassamme silloin kulkeneiden kauppiaiden kansallisuudesta,\njopa eräkauden loppuaikojen todennäköisistä yksityisistä\nkauppiasylimyksistäkin mieleenpantavia tietotuloksia. Tämä puoli Hämeen\nheimon historiasta Vaatii eri esityksensä.\n\nHämäläinen eräkausi on ollut pitkäaikainen, mahtava\nmuinaishistoriallinen aikakausi laajoilla alueilla. Mutta sen kestäessä\nja varsinkin sen loppupuolella ovat muutkin talousmuodot olleet\nvaikuttamassa asutukseen ja yhteiskuntaelämään ja lopulta tulleet\nniitä ohjaavaksi voimaksi. Vasta kaskiviljelykseen ja pysyvään pelto-\nja karjatalouteen pohjautuvan kiinteän kylä- ja talojärjestelmän\nvoitollepääsy ja vakaantuminen on antanut lopullisen muodon hämäläisten\nalueiden muinaishistorialliselle asutukselle ja sen aluejäsennölle.\nNekin ovat laajoja ja kantavia kysymyksiä, joiden selvittely on tarpeen\nHämeen asutushistorian saattamiseksi uuteen oikeampaan valoon.\n\nHämeen heimon historia jäisi kovin puolinaiseksi, ellei se lopuksi\nsisältäisi sellaista katsausta hämäläiseen heimoelämään sen huippu- ja\nloppukaudella, sen yhteislaitoksiin, rauhaan ja sotaan, oikeustoimeen,\npalvontaan ym. kulttuuriin, mikä tarjolla olevien lähteiden avulla on\naikaansaatavissa.\n\nMutta hämäläinen eräkausi ei ole ainoastaan myöhemmän kehityksen\nalkuportti, vaan siitä lähtee näköuria ja juuria myöskin taaksepäin.\nSen eräkauden alta, josta edellä on puhuttu, kuultaa toisia, vanhempia\nja alkukantaisempia metsästysoloja ja -tapoja. Muinaislöydöissä,\npaikannimissä, myöhempien aikojen metsästystavoissa ja muissa kätköissä\non olemassa erilaisia varmojakin merkkejä siitä, että kerran on\nsuurriista-eläimistö ollut levinneenä yli koko Suomenmaan niinkuin sen\nkaikkien ympäristöalueidenkin ja että villipeurojen ja muun suurriistan\nmetsästys on meidänkin maassamme ollut yleisin ja tärkein metsästyksen\nlaji ja kaikkea hallitseva elinkeino.\n\nNiinikään häämöittää tuntemiemme muinaishistoriallisten\nkansallisuusolojen takaa toisenlaisia alkukantaisempia\nkansallisuusoloja. Yhä lukuisampia ja vakuuttavampia todistuksia\non karttunut siitä, että lappalaista väestöä on muinoin oleskellut\nkaikissa osissa Suomea. Se otaksuma olisi silloin hyvin luonnollinen,\nettä juuri villipeurojen ja muun suurriistan pyynnillä on ollut\nehkä tärkein sija tuon lappalaisen väestön elannossa ja taloudessa.\nToiset merkit taas pakottavat uskomaan, että jotakin tunnettavaa\nhämäläistä heimoa edeltänyttä alkuhämäläistä väestöä on liikkunut\nja toiminut suurimmassa osassa Suomea ellei koko Suomessa sekä\nettä näiden alkuhämäläisten esiintyminen ei ole ollut riippumaton\nsuurriistan pyynnistä ja lappalaisista. Myöskin asutusoloissa ja\nasumistavoissa on havaittu alkuoloisia piirteitä, jotka suuresti\npoikkeavat tuntemistamme muinaishistoriallisista tavoista. Mutta\nkaikki nämä havainnot ja päätelmät ovat kuitenkin vielä siinä määrin\nehdollisia ja otaksumanvaraisia, ettemme voi sisällyttää niitä varman\nmuinaishistorian piiriin, vaan pidämme niitä erikseen käsiteltävinä,\njoskin kiintoisina ja huomionarvoisina kysymyksinä. Irrallisinakin\nharjoitelmina vähän viljellyllä tutkimusalalla ne kuitenkin muodostavat\ntarpeellisen taustan hämäläisen eräkauden täydellisemmälle tuntemiselle.\n\nNiinkuin edellisestä havaitaan kulkevat tämän tutkimuksen näkölinjat\nsuureksi osaksi tähänastisista poikkeavia suuntia. Tämä tutkimus katsoo\ntehtävänsä yksinomaan historialliseksi. Ne perustavat ja yhdistävät\nmuinaishistorialliset kysymykset, joihin työmme kohdistuu, ovat\nluonteeltaan sellaisia, ettei niitä voida selvitellä muulla tavoin kuin\nhistoriallisin menetelmin, kirjoitettujen asiakirjain ja muunlaisten\nreaalisten todistusten avulla. Tämän menettelyn mukaisesti on pidettävä\nkiinteästi silmällä historiallisesti tunnettavaa hämäläistä heimoa\nja koetettava siitä keskuksesta laajentaa tutkimuksen piiriä niille\nsuunnille ja niin pitkälle kuin on mahdollista päästä johtolankaa\nkatkaisematta. Tämä sisältää tutkimuksen rajoituksen: siitä on\nsuljettava pois kaikki sellainen, mikä ei varmasti tai todennäköisesti\nole yhdistettävissä hämäläisen heimon historiaan. Siitä syystä on\npitänyt jättää pois paljon sellaisia erikoistutkimusten tuloksia, joita\ntavallisesti on sovitettu muinaishistoriallisiin yleisesityksiin.\nTarpeetonta mainita, että siitä huolimatta on suuri osa mainittujen\nerikoistutkimusten tuloksia sellaisia, joita tutkimuksessamme on\nkiitollisesti käytetty hyväksi. Omalla tutkimuksellamme ei ole mitään\nhartaampaa pyrkimystä kuin että se vuorostaan voisi olla joksikin\nherätteeksi ja hyödyksi muille jatkuville erikoistutkimuksille.\nVain kaikinpuolisella vapaalla yhteistyöllä voidaan yhteisiä suuria\npäämääriä saavuttaa. Kirjoittajan toivo on, että se, mitä hänen on\nsuotu yllä luonnehditusta laajasta tutkimusohjelmasta suorittaa, voisi\ntuoda lisäselvitystä siihen, mitä hämäläinen heimo on ollut ja mikä on\nsen sija kansallisessa historiassamme.\n\n\n\n\nHÄMÄLÄINEN ERÄKAUSI\n\n\nJo kauan on historiantutkijain huomio ollut kiintyneenä maassamme\nmuinaisaikoina esiintyvään, monissa vanhoissa vierasmaisissa\ntietolähteissä mainittuun turkisten hankintaan ja turkiskauppaan,\nkeskiaikana täällä laajalti käytettyihin turkisveroihin ja vielä uuden\najan alussa järvialueen pohjoisosissa yleisesti käytössä olleisiin\nomituisiin erämaanomistuksiin, jotka kaikki seikat viittaavat Suomessa\nmuinoin vallinneeseen erikoislaatuiseen, milloin \"turkiskaudeksi\"\nmilloin \"eräkaudeksi\" tms. sanottuun aikakauteen.\n\nTämä toteamus on herättänyt suuren joukon maamme yhteiskunta- ja\nasutushistorialle sekä yleensä muinaiselle kansanhistorialle tärkeitä,\nlopullista selvitystä vielä kaipaavia kysymyksiä.[1]\n\nMikä tekijä on ollut tuon muinaisen talouskauden jäsen kulttuurin\npohjana ja kannattavana runkona?\n\nTähänastinen tutkimus on katsonut sellaiseksi ensi sijassa ellei\nyksinomaisesti turkiskauppaa, ja on sen mukaisesti samastanut\n\"turkiskauden\" ja \"eräkauden\" käsitteet. Turkiskaupan perustalle\non rakennettu teoria kiinteän asutuksen vanhimmasta leviämisestä\nmaassamme, vieläpä suomalaisen Väestön ensimmäisestä siirtymisestä\nSuomeen ajanlaskumme alkuvuosisatoina. Niinpä virolainen muinaistutkija\nMoora, kuvaillessaan Pohjois-Viron Virumaan maakunnan korkealle\nkehittynyttä kauppakulttuuria kansainvaellusajalla, olettaa Suomen\neteläosan olleen muinaisen Viron turkishankinta-alueena eli takamaana\nja pitää mahdollisena, että silloin olisi virolaisia joukoittain\nasettunut vakituisesti asumaan Lounais-Suomeen. Rautakauden verraten\nkorkeaa kulttuuria ja melkoista varallisuutta edustavien löytöjen\nmaamme lounaisosissa on katsottu osoittavan turkiskaupan mukana\nkulkevan asutuksen leviämistä. Erämaa-alueilla esilletulleita\nyksinäisiä arvokkaita hauta- ja rahalöytöjä kansainvaellus- ja\nviikinkikaudelta on pidetty turkiksia kokoavien kauppiaiden tai\nerämiesten asemapaikkain muistona. Kotimaiset turkiskauppiaat on\nkäsitetty varakkaiksi talonpojiksi, jotka maataloutensa sivussa ovat\nharjoittaneet tuottavaa turkiskauppaa, muodostaneet muinaisaikojen\njohtavan ylimystön ja aineellisen mahtinsa pohjalle luoneet\nikimuistettavan kalevalaisen kulttuurin.\n\nTällaisissa havainnoissa ja näkemyksissä on paljon puoleensa vetävää,\nmutta samalla jotain vaillinaista ja yksipuolista joka ei sano\nkaikkea. Kenties tällainen käsitys on yhteydessä maassamme viime\nvuosikymmeninä erityisesti kukoistaneen niin sanoaksemme dynaamisen\nhistoriankäsityksen kanssa, jota määrätynlainen ulkoinen johto ja\ntoiminta sekä määrätynlaiset tapahtumat ovat kiinnostaneet enemmän kuin\nkansan oleviin elannollisiin, taloudellisiin, yhteiskunnallisiin ja\nhenkisiin pohjaoloihin perustuva kansanhistoriallinen elämä ja kehitys.\nMuinaishistoriallisen tutkimuksen ensisijaisena tehtävänä on kuitenkin\nselvittää juuri nämä perusolot; vain siten voidaan ulkoisiakin\ntapauksia ja ilmiöitä ymmärtää ja arvioida oikein.[2]\n\nSuomen ja sen ympärillä olevien alueiden yleisen muinaisen\nyhteiskuntakehityksen kannalta on uskottavaa, että asutuksen\nalkuaikoina kaikilla näillä alueilla on väestön tärkeimpänä\nellei ainoana elinkeinona ollut _suurpyynti_, joka tietenkin on\npääasiallisesti ollut elannollista laatua. Muinaistieteellisten\nlöytöjen perusteella ja muistakin syistä näyttää varmalta, että\nasutuksen ensimmäisinä aikoina meidänkin maassamme suurpyynti,\ntarkemmin sanoen hylkeenpyynti ja villipeuran, hirven, majavan, karhun\nym. suurten otusten metsästys, on ollut asukkaiden pääasiallisimpana\nelinkeinona. Ilmastossa ja muissa luonnonoloissa vähitellen\ntapahtuneiden muutosten johdosta, liikapyynnin vuoksi ja muista\nsyistä suurpyynti kuitenkin arvatenkin jo hyvin varhain menetti\nvalta-asemansa asukkaiden elämisen turvana. Suomen merillä meidän\npäivinämme yhä jatkuvassa hylkeenpyynnissä ja maamme pohjoisimmilla\nseuduilla harjoitetussa poronhoidossa sekä monissa kansanomaisissa\npyyntitavoissa on säilynyt noiden kaukaisten aikojen otaksuttavia\nperinteitä. Määrätyissä oloissa on ikivanha suurmetsästys muissakin\nmuodoissa elänyt edelleen enemmän tai vähemmän tärkeänä sivuelinkeinona\neräillä maamme seuduilla myöhäisiin historiallisiin aikoihin saakka,\nja korkeampana urheilulaatuna se elää keskuudessamme vielä tänäkin\npäivänä.[3]\n\nJo suurpyynnin Valtakaudella on tämän pyynnin rinnalla muinaislöydöistä\npäättäen ja niinkuin muutenkin näyttää luonnolliselta meidän maassamme\nkalastuksella ja pienemmän metsänriistan pyynnillä ollut sijansa\nasukkaiden elannon hankinnassa. Näiden pyynninhaarojen merkitys\nlisääntyi aikojen varrella ja niiden alueet laajenivat sitä mukaa\nkuin suurpyynti supistui, kunnes näistä meidän maamme luonnonolojen\nerityisesti suosimista pyyntimuodoista, so. pienen metsänriistan\npyynnistä ja yhä laajenevasta kalastuksesta, vuorostaan tuli asukkaiden\ntärkein elantokeino.\n\nSiten syntynyttä muinaistaloudellista kehitysastetta kutsumme\n_erätaloudeksi_ ja sen valtakautta _eräkaudeksi_. Tämäkään talousmuoto\nei ole hallinnut kaavamaisesti ja yksinomaisesti, sillä senkin rinnalla\non Varmaan jo varhain ollut käytännössä muitakin elinkeinoja, etupäässä\nkarjanhoitoa ja kaskenpolttoa, jopa peltoviljelystäkin, jotka sitten\naikanaan voitokkaasti levitessään saattoivat varjoon erätalouden ja\ntyönsivät sen rajoja yhä syrjempään. Siitä huolimatta maassamme on\nvielä laajoja rannikko- ja saaristoseutuja, joilla kalastus yhäti on\ntärkeimpänä elinkeinona, ja vesistöseuduilla muuallakin maassa se on\npysynyt tärkeänä sivuelinkeinona, jonka merkitys kansanravitsemisessa\non ollut arvaamattoman suuri varsinkin katovuosina ja puutteen aikoina.\nSamoin yhä jatkuu pienen riistan metsästys kaikkialla maassa yleisenä\nurheilutapana tai yksityisten metsämiesten sivuelinkeinona; lukuisille\nitäisimmän ja pohjoisimman Suomen asujille se on aikojen halki tähän\npäivään saakka pysynyt suorastaan pääelinkeinona.[4]\n\nMaamme kansallisuusoloista suurpyynnin valtakaudella ei ole varmoja\ntietoja. Sen sijaan ei ole epäilyä siitä, että sisämaan suomalaiset\nheimot muinaisuudessa ratkaisevasti ja vielä verraten myöhäisinä\nhistoriallisina aikoina suurelta osalta ovat eläneet eräkautisissa\noloissa. Niinpä on Savossa yleisen kaskikauden edeltäjänä ollut yleinen\neräkausi, jolloin Savon asukkaat oman tietämänsä mukaan ovat hankkineet\nerämaasta, varsinkin erämaan kalastuksesta parhaan toimeentulonsa.\nTämä Savon eräkausi on ilmeisesti ollut pääluonteeltaan elannollinen,\nniinkuin sitä seurannut kaskikausi ja eräkautta otaksuttavasti\nedeltänyt suurpyyntikausi. Vaikka Savon eräkaudella myöskin\nturkiseläinten metsästys oli suuressa voimassa, ei saateta havaita,\nettä se olisi ollut elannollista eränkäyntiä tärkeämpi.[5]\n\nSe mikä on sanottu savolaisista, sopii vielä suuremmassa määrässä\nheidän hämäläisiin ja karjalaisiin esi-isiinsä. Muinaisten hämäläisten\neräkaudesta ovat vakuuttavimpana todistuksena heidän historiallisesti\ntunnetut lukemattomat yksityiset erämaanomistuksensa ja näiden\nerämaiden muodostama jo mittasuhteiltaan valtava taloudellinen ja\nyhteiskunnallinen järjestelmä.\n\nTämän ominaisen järjestelmän syntyä voidaan pitää asutuksen mukana\nkulkevan välttämättömän aluekehityksen seurauksena. Muinaiskansoilla\non säännöllisesti ollut oma laajempi tai suppeampi elintilansa, josta\nniiden on ollut yksinomaisesti hankittava elantonsa; elintarpeiden\nsaanti oman alueen ulkopuolelta on harvinaista muinaishistoriassa.\nArkeologiset tutkimukset niissä maissa, joissa suurmetsästys on\njättänyt jälkeensä selvimpiä muistomerkkejä, osoittavat, miten\nsuuressa määrässä niiden silloisten väestöjen elämä on ollut riistasta\nriippuvainen. Riistan vaellusten mukaan ovat perheet kulkeneet ja\nniiden asuinpaikat vaihdelleet. Joissakin määrin samaan verrattavana on\nmeidän maamme piirissä pidettävä lappalaisten pyynti- ja asuintapoja.\nSamanluontoisiksi on kuviteltava alkuhämäläistenkin talouselämää.\nMyöhempien hämäläisten kaukaisia erämaankappaleita ja pitkiä eräretkiä\non vaikea ymmärtää, ellei katsota niiden jollakin tavoin kehittyneen\naikaisemmista suurpyyntiretkistä.\n\nSellaisen elintavan muuttuminen muinaishämäläiseksi eräkaudeksi on\nluultavasti yhteydessä pysyviin kyliin järjestyneen asutuksen kanssa,\njoka taas oli käynyt välttämättömäksi silloin kuin alkuväestöä\nsuunnattomilla alueilla sinne tänne raahaava suurmetsästys oli\ntaantunut, liikkuma-alueet lähelle tunkeutuvien vieraiden heimojen\nvuoksi rajoittuneet ja uudemmat paikallisesti sidotummat elinkeinot so.\npienen riistan metsästys ja kalastus sekä karjanhoito ja viljankasvatus\npäässeet etualalle. Elanto oli nyt hankittava niissä ahtaissa\nrajoissa, mitkä asuinpaikka, omistus ja vähentyneet liikkumistilat\nmyönsivät. Työmaaksi tuli kotikylä ja sen lähiympäristö; kaukaisille\npyyntiretkille erämaille lähtivät enää vain metsänkäyntiin tottuneet ja\nmieltyneet miehet, muun perheen jäädessä kotiin.\n\nEräkauden asutukselle on ollut luonteenomaista asutut keskusseudut ja\nniiden ympärillä laajat pyyntialueina käytetyt asumattomat erämaat.\nSiinä ilmenee maantieteellistä ja historiallista työnjakoa: kotikylä\noli maatalouden piiri, vaikkapa puutteellisenkin maatalouden, erämaat\ntaas määräaikaisten pyyntiretkien valta-alue. Epäilemättä tämä\nmaamme erikoisiin luonnonoloihin ja kulttuurikehitykseen mukautuva\njärjestelmä on suuresti vaikuttanut siihen, että yhteiskuntaelämän\naikuisiin asteisiin kuuluvat ikivanhat sukulaitokset jäivät\ntaka-alalle ja että niiden rinnalle ja sitten sijalle alkoi muodostua\nuusi yhteiskunnallinen muoto, kyläyhteiskunta, jonka perustavia\ntekijöitä olivat talot ja niille ominaiset yksityislaitokset: pysyvä\nyksityisomistus, yksilöllinen talous, yksinäisperhe. Näihin laitoksiin\nnojautuvasta erämaanomistuksesta tuli suuressa mitassa asutuksen\ntienraivaaja ja suuntaaja. Eräkautta voidaan näissä kohdin syylläkin\npitää myöhemmän kansanhistoriamme perustavana aikakautena.[6]\n\nAjankohtaa, milloin eräkausi alkoi, on mahdotonta tarkemmin\nmäärätä, koska kysymyksessä on vähitellen ja verkalleen tapahtunut\ntalousmuodon kehitys. Hiukan suuremmalla varmuudella voidaan puhua\neräkauden huippukaudesta. Se on ollut silloin kuin elannolliseen\nerätalouteen on tullut lisäksi kaupallinen erätalous, ja kun vieraiden\nseutujen kauppiaita on kierrellyt hämäläisten erämailla hankkimassa\n_turkiksia_, jotka kuuluivat muinaisen maailmankaupan halutuimpiin\nkauppatavaroihin ja joita ilmeisesti monenlaisia ja suuria määriä on\nollut täältä saatavissa. Muinaistutkijain hyvin perustellun otaksuman\nmukaan olisi tämä turkiskauppa pohjoismaissa päässyt täyteen vauhtiin\nkansainvaellusajalla ja Suomen eteläosissa kehittynyt pohjoisessa\nVirossa sijaitsevan Virumaan silloisen kukoistavan kaupan yhteydessä.\nTämä turkiskauppa on kaikesta päättäen vaikuttanut elähdyttävästi\njopa mullistavastikin hämäläisen eräkauden taloudellisiin ja\nyhteiskunnallisiin oloihin; erämaiden omistus on saanut uuden, entistä\nsuuremman arvon, kulkuteitä on avautunut ja kauppapaikkoja syntynyt\nerämaiden äärille ja itse erämaa-alueillekin, omassakin maassa on\nmuodostunut erityinen turkisten hankintaa harjoittava kauppias- ja\nylimysluokka ja koko yhteiskuntaelämälle avautunut uusia, monipuolisia\nmahdollisuuksia. Tätä eräkauden huippu- ja loppukautta sanomme\n_turkiskaudeksi_.\n\nSe on ollut tapoineen toimineen niin huomattava ja hallitseva, että\nse on estänyt monia näkemästä eräkauden yleistä oikeaa luonnetta. Ero\non kuitenkin kouraantuntuva. Kun eräkauden väestön elinkeinotoiminnan\nyleinen ja yhteinen tarkoitus oli vain elanto ja toimeentulo, oli\nturkistalouden johtavan väestöryhmän päämääränä ansaitseminen ja\nrikastuminen. Turkiskausi ei ole koko eräkausi, Vaan se on ainoastaan\neräs sen aste tai osa; se on ollut erityinen eräkauden jakso, kylläkin\nsen paras aika ja huippukausi. Turkiskaupalla on silloin saatu rahaa\nja varallisuutta, mutta siitä eivät ole kokonaiset heimot saaneet\nelantoansa ja olemisensa pohjaa. Turkiskauden edellytyksenä on ollut\nelannollinen eräkausi.\n\nEräkausi on kerran ollut yleinen kaikissa maamme osissa. Tässä\nteoksessa on kuitenkin päähuomio kohdistettu vain hämäläiseen\neräkauteen ts. muinaishämäläisillä alueilla vallinneeseen eräkauteen.\nSiihen on ollut painavat syynsä. Hämeen heimon historian johdannoksi ja\nlähtökohdaksi, jollaiseksi tämä kirja on aiottu, on ollut välttämätöntä\nkoettaa valaista Hämeen eräkautisia oloja. Sekä Hämeen keskeisen\nmaantieteellisen aseman että hämäläisen heimon historiallisen aseman\nvuoksi on hämäläisellä eräkaudella erityisen suuri merkitys koko\nmaamme muinaishistoriassa. Ratkaisevinta on kuitenkin ollut se, että\nhämäläisestä eräkaudesta on ollut tarjolla runsaampia ja antoisampia\nkansanhistoriallisia tietolähteitä ja historiallisia asiakirjoja, joten\non ollut mahdollista saada Hämeen eräkaudesta täyteläisempi käsitys\nkuin maamme muiden seutujen vastaavista oloista.\n\nViittaamme tässä uudelleen hämäläisen eräkauden tärkeimpään\nlaitokseen, erämaanomistukseen. Erämaita ovat omistaneet ja käyttäneet\nyksityiset erämiehet tai vapaat kumppanuskunnat, ja ne ovat sijainneet\ntavallisesti kaukana, usein hyvinkin kaukana, omistajiensa tai\nkäyttäjiensä asuinpaikoilta, joilta on tehty määräaikaisia pyyntiretkiä\nnäille erämaille. Erämaiden omistuksessa ja käytössä saattoi aikain\nkuluessa tapahtua melkoisia muutoksia, mutta hämäläisillä alueilla itse\nlaitos eli merkillisen sitkeästi aina siihen saakka kunnes kruunun\nuudisasutus uuden ajan alussa teki siitä lopun.\n\nErämaatalous on jo tästä päättäen ilmeisesti ollut yleinen heimotapa\nmuinaisten hämäläisten keskuudessa. Erämaat ovat kuuluneet heimon\nperustaviin laitoksiin ja ne ovat aikoinaan muodostaneet merkittäviä\nvalta- ja talouspiirejä.\n\nMitenkä hämäläiset erämiehet ovat joutuneet omistamaan asuinkylistään\ntavattoman kaukanakin sijaitsevia erämaita, on yksityiskohdissaan\nselvittämätön kysymys, johon voi ajatella erilaisia vastauksia.\nVoidaan katsoa, etteivät muinaiset asukkaat puutteensa pakottamina ja\ntoimeentulonsa turvaamiseksi ole karttaneet minkään matkan pituutta\npäästäkseen hyville riistamaille ja kalapaikoille. Toinen selitys\nolisi, että järvimaan vesireittien ja rantamaan jokien aukomat\nverraten mukavat kulku-urat ovat vetäneet erämiehiä pitkille retkille,\nensinnä vanhimmilta rintamailta, sitten samain kulkureittien varrelle\nsyntyneistä asumista lisäksi tullein joukoin; näin olisivat esim.\nmuinaiset hauholaiset ja muut etelähämäläiset erämiehet kulkeneet\nPäijänteen vesistöä ylös Pohjanmaan jokiteille ja Pohjanlahdelle\nja myöhemmin perustetut Päijänteen asutukset seuranneet esimerkkiä\n-- jämsäläisetkään, jotka 1400-luvulla isännöivät Keski-Pohjanmaan\njokivarsilla, eivät olisi olleet mitään löytöretkeilijöitä, vaan\nolisivat siellä seuranneet vanhempien erämiespolvien jälkiä.\nTavallisimmin lienee oletettu, että kaukaisten erämaiden valtaus on\ntullut vauhtiin vasta eräkauden ominaisen turkiskaupan vaikutuksesta,\njoka houkutteli erämiehiä voimiaan säästämättä ja vaivojaan\nvalittamatta lähtemään senkaltaisille eräretkille voittoa ja rikkautta\ntuovan turkistavaran hankkimiseksi. Muinaishämäläisiä erämiehiä on\nhyvällä syyllä verrattu niihin suomensukuisiin Itä-Euroopan ja Siperian\nkansoihin, jotka vielä meidän aikoihimme saakka ovat pitäneet tapanaan\nkotikylien lähistöillä harjoitetun metsästyksen ohella talvisin tehdä\nuseinkin pienin kumppanuuskunnin pitempiaikaisia retkiä kaukaisille\nsaloille etupäässä turkiseläinten pyyntiä varten. Tällainen tapa\non varmaan, niinkuin jo edellä on huomautettu, jäännettä eräkautta\naikaisemmalta ikivanhalta suurmetsästyksen ajalta. Ehkäpä kullakin\nesitetyllä näkökohdalla on määrätyissä oloissa ollut oikeutuksensa.[7]\n\nHämäläisten erämaiden alueen laajuuden ovat määränneet rintamailta\nkauimpana sijainneet erämaat. Asiakirjallisten ja muiden tietojen\nmukaan se on laajimmillaan ulottunut Raumanmereltä Saimaalle ja\nSuomenlahdelle saakka ja sen äärialueita ollut Keski-Pohjanmaalla,\nLänsi-Savossa ja Uudellamaalla, mutta merkkejä on siitä, että\nhämäläisten liikkuma-alat ja erämaanvaltaukset ovat olleet vielä\npaljoa laajemmat. Tämä erämaapiiri tai valta-alue supistui sitä\nmukaa kuin rannikoille muodostuneet asutusseudut ja aluevallat\n(Varsinais-Suomessa, Kokemäenjoen suupuolella Satakunnassa,\nKyrönmaassa Etelä-Pohjanmaalla ja nähtävästi myös Länsi-Uudellamaalla)\nsekä karjalais-savolainen asutus idässä ryhtyivät maanvaltauksiin\nhämäläisten kulkemilla ja hallussaan pitämillä kaukoalueilla. Toisaalta\nhämäläisten erämaiden piiri supistui sisältäkäsin Hämeen oman asutuksen\nlaajenemisen kautta, joka keskiajan lopulla oli siirtänyt asuttujen\nseutujen pohjoisen rajan suunnilleen Kyrösjärven ja Näsijärven poikki\nPäijänteen pohjoispäähän ja sieltä Päijänteen ja Puulaveden välimaita\nSaimaan luoteisille lahdille kulkevalle linjalle. Lopuksi siten\nhistorialliset hämäläiset erämaat muodostivat vyöhykkeen, jota lännessä\nja idässä rajoittivat Alisen Satakunnan ja Savon linnaläänin rajat\nsekä etelässä ja pohjoisessa äskenmainittu asutuslinja ja Korsholman\nlinnaläänin raja.\n\nEi voida väittää, että turkiskausi sinänsä ehdottomasti edustaisi\nhämäläisen eräkauden tyypillisintä ja tuloksellisinta aikaa, sen\noptimia. Eräkauden varsinaisena valtakautena on pidettävä sitä aikaa,\njolloin erätalous on ollut samalla haavaa sekä elannollisesti tärkeä\nettä kaupallisesti tuottava. Sellainen aika näyttäisi hämäläisillä\nalueilla olleen pakanuuden ajan lopulla ja keskiajan alkupuolella.\nPohjanlahden keskisen ja pohjoisen osan rannoilla elettiin vielä\nkauan keskiajalla eräkautta muistuttavissa oloissa. Ruotsalainen\ntutkija J. Nordlander kertoo, että \"Keski-Norrlannin pääelinkeinoina\n1300-luvun alussa olivat kalastus, erityisesti silakan-, lohen- ja\nhylkeenpyynti, sekä metsästys ja kauppa, jotavastoin maanviljelys\noli vähäpätöistä Helsinglannissa ja Medelpadissa eikä sitä ensinkään\nmainita Ångermanlannissa.\" Vastaavanlaisia olivat olot Suomenkin\npuolella Pohjanlahden rannikoita ja vielä selvemmin hämäläisissä\nsisämaissa, joissa vielä paljon myöhemminkin erätalous kukoisti ja\nmeriseutujen kauppiaat harjoittivat laajaa turkisten ja varmaan\nmyöskin kalatuotteiden hankintaa. Enimmät tietomme Hämeen erämaista\novat keskiajan loppupuolelta ja uuden ajan alulta. Mutta silloinen\nerätalous ei enää ollut samaa kuin aikaisemmin; järvialueen eteläosissa\nja muualla eteläisimmässä Suomessa se oli jo enimmäkseen päättynyt ja\njärvialueen pohjoisosissakin se eli viimeisiä aikojaan eikä sielläkään\nenää sellaisena, minä se oli ollut parhaina aikoinaan.[8]\n\nMistä johtuu se, että juuri hämäläinen eräkausi on jättänyt jälkeensä\nhuomattavimmat ja voimakkaimmat muistot? Jos arkeologisista\nlöydöistä kerääntyneitä tuluskiviä, joista suuri pääosa on\nlöydetty Päijänteen ja Pohjanlahden Välisiltä, myöhemmin tiheistä\nerämaanomistuksista tunnetuilta mailta, on pidettävä vanhemman\nrautakauden todistuskappaleina, voitaisiin näitä löytöjä huoleti\npitää hämäläisen eräkauden ja parhaiten sen vanhimman turkiskauden\ntodistuksina. Tämän mukaan olisivat hämäläiset olleet eräkauden\nensimmäisiä varsinaisia edustajia Suomessa. Siihen taas, että\nerämaalaitos hämäläisillä alueilla on kestänyt kauemmin kuin muualla\nmaamme eteläpuoliskossa, ovat syynä nähtävästi olleet erityiset\nmaantieteelliset olot, kulttuurin yleinen kulkusuunta rannikoilta\nsisämaihin sekä hämäläisen kansanluonteen perinnäispiirteet. Näyttää\nsiltä, että varsinainen maanviljelys levisi Hämeeseen myöhempään\nkuin lounaisen Suomen rannikoille, mutta aikaisempaan kuin itäiseen\nSuomeen. Lännestä leviävien viljalajien (ohran ja nisun) peltoviljelys\nHämeessä oli jo ehtinyt juurtua siihen aikaan kuin idästä leviävien\nviljalajien (rukiin ja kauran) kaskiviljelys karjalais-savolaisilla\nalueilla alkoi voitokkaan leviämisliikkeensä. Hämäläisiin peltokyliin\nkeskittyvä asutus ja viljelys jätti salot rauhaan ja salli erätalouden\njatkua siellä, poiketen siten suuresti karjalais-savolaisen kaskikauden\nasutustavasta, jolle oli ominaista hajaantuminen entisille avaroille\nerämaa-alueille. Historiasta tiedämme kummalleko kilpailevalle aseelle,\njouselle vai kirveelle, tuli lopullinen voitto muinaisten erämaiden\nkulttuuritaistelussa.[9]\n\n\n\n\nERÄ\n\n\nLienee paikallaan tässä lyhyesti kosketella _erä_ sanan käsitteen\nhistoriaa.\n\nKielessämme tällä sanalla on tavattoman laaja ja monihaarainen\nmerkitys. Lönnrotin sanakirjassa on lueteltu puolentoistakymmentä tämän\nsanan merkitystä, pääasiassa kuitenkin retkeä, pyyntiä, saalista,\nosaa tarkoittavia; merkitysten joukossa mainitaan myös \"kala- tai\nmetsästysretki kaukaiselle paikalle\". Gananderin sanakirjassa on\nerän monien merkitysten luettelossa myös \"hylkeenpyyntimatka\"\nja \"kalastusleiri, kalastuspaikka\". Pyyntielämää erä ilmaisee\nmääräyssanana sarjassa yhdyssanoja, kuten esim. _erämies_ (myös\n_eräkäs_), metsästäjä, kalastaja, hylkeenpyytäjä, _eräsalo_\nmetsästysmaa, _eräsija_ pyyntipaikka (Lönnrot), _erävene_ hyljevene\n(Ganander) jne.[10]\n\nAlkuperin ei 'erä' sanan merkitys ole rajoittunut pyyntielämään.\nM. Rapola luettelee asiaa koskevassa erikoistutkielmassaan suuren\njoukon erä sanan merkityksiä: erillinen osa, pala; irti, erilleen,\npois (erinänsä); määrä, osa jostakin määrästä (pieni erä); jollekulle\nerikseen, yksityisesti kuuluva osuus; saalis, riista, sato, tulo,\nvoitto, hedelmä, sikiö; kerta (tällä erää); kaukomatka, pyyntimatka.\nHän huomauttaa nimenomaan, ettei mistään saa tukea käsitykselle, että\nerä olisi ensin merkinnyt pyyntimatkaa, vasta sitten muuta kauas tehtyä\nmatkaa. \"Kaukomatka oli useimmissa tapauksissa pyyntimatka, mutta se\nsaattoi muinaisina aikoina olla yhtä hyvin kauppa-, sota- tai mikä muu\nretki tahansa.\"\n\nMutta vaikka näin onkin, ei se estä sitä, että erä sanan käyttö myöskin\nmonipuolisena ammattisanana pyyntielämässä on ikivanha. Sellaisen\nkäytön tämä sana on tietenkin saanut sellaisena aikana, jolloin\npyyntielinkeinot ovat maassamme olleet hyvin monipuolisia, yleisiä ja\ntärkeitä. Eräkäsitteen rajoittaminen yksinomaan turkiseläinten pyyntiin\non täysin epähistoriallista. Pyyntielämän kannalta tämän sanan eri\nmerkitykset sopivat suureksi osaksi erinomaisesti yhteen niinkuin saman\ntoiminnan eri otteet.\n\nErityinen paino on pantava erä sanan _osaa_ ilmaisevalle merkitykselle.\nKun se ilmenee varsinkin hylkeenpyynnin ja kalastuksen yhteydessä,\njoissa yhteispyynti ja saaliinjako pyyntiin osallisten kesken on ollut\nikivanha tapa, tulee tässä esille varmaan erän kaikkein alkuperäisimpiä\nmerkityksiä pyyntielämässä: pyynnissä mukana olevalle pyyntimiehelle\nkuuluva osa, siis sama merkitys, mikä sisältyy tuonnempana\npuheeksitulevaan historialliseen nimitykseen \"miehenosa\" (mansdel). Kun\nsitten yksinäinen pyynti irtautui yhteispyynnistä, erämies eräkunnasta,\neräkin sai itsenäisen merkityksen, tuli merkitsemään yksityispyyntiä,\nyksityissaalista, Vaikka samaa sanaa voitiin edelleenkin käyttää\nvanhemmassakin merkityksessään.\n\nVienan Karjalan vanhoissa metsästysluvuissa sanotaan:\n\n    \"Soita, metsä, kanteletta,\n    Kukuta, salo, käkeä,\n    Alla kuusen kultalehvän\n    Alla kaunihin katajan\n    Minun metsipäivinäni\n    _Erän_ etsi aikoinani!\"\n\nSiinä näemme erän myöhemmän merkityksen ytimen, toivotun saaliin, josta\nkoko metsästys- ja muukin pyyntielämä oli riippuvainen.[11]\n\nErämaa sanalla Rapola mainitsee olevan suomen murteissa kolme\nmerkitystä: asumaton, autio seutu; metsäinen seutu, korpi; kaukainen,\nihmisasunnoista etäällä oleva seutu. Hänen arvelunsa mukaan on sana\nalkuperäisesti merkinnyt erillään olevaa seutua, maata, joka on\n'erässä'. \"Yleensä on mahdotonta minkään käsillä olevien tietojen\nvalossa uskoa, että yhdyssana olisi syntynyt riistaa, saalista\nmerkitsevän _erä_ sanan pohjalta ja vasta myöhemmin alkanut merkitä\netäistä, asumatonta seutua.\"\n\nTämäkin myönnettynä on historialliselta kannalta kuitenkin lisättävä,\nettä nimitys 'erämaa' on pyyntielinkeinojen valtakaudella ollut\nammattisana, joka on merkinnyt yksityisesti omistettua pyyntialuetta ja\nmyöskin sitä suurta aluetta, jolla yksityiset erämaanomistukset ovat\nsijainneet.\n\nHistoriallisesti ajatellen voi hyvin käsittää, kuinka nimitys\n'erämaa' on saanut maantieteellistä tai maastollista yleisnimeä\ntarkemman sisällyksen. Erämaa ei ole ollut tavallisen takamaan nimi.\nVanhoissa asiakirjoissa on toisinaan tehty tarkka ero \"takamaan\" ja\n\"erämaan\" välillä; erämaa on ollut pyyntimaata, jota takamaan ei ole\ntarvinnut olla. Niinkuin pohjasanalla 'erä' pyyntielämässä on ollut\nerityistä, määrätylle haltijalle kuuluvaa osaa ilmaiseva merkitys,\nniin 'erämaakin' on saanut maan erillisyyttä, yksilöllisyyttä so.\nsen omistusta ilmaisevan merkityksen. Erämaa ei siis olisi merkinnyt\nriistamaata, pyyntiin sopivaa maata yleensä, vaan määrättyä, erikseen\nomistettua riistamaata, jossa ainoastaan määrätyllä haltijalla on\nollut oikeus harjoittaa pyyntiä. Juuri kaukana sijaitsevia omistettuja\npyyntialueita historiallisissa asiakirjoissa kutsutaankin erämaiksi.\nAsiakirjoissa puhutaan myös eri kihlakuntien ja pitäjien erämaista,\njoilla tarkoitetaan sitä aluetta, jolla kihlakunnan tai pitäjän\nasukkaiden omistamat erämaat sijaitsevat.\n\nNimitys erämaa äskenmainitussa merkityksessä ei ole mikään\nmyöhäisaikainen tekele eikä muukalaisten kirjurien keksintö, niinkuin\nhuomataan siitä, että oman ruotsinkielisen nimityksen puutteessa on\nvanhoissa asiakirjoissa käytetty suomalaisesta sanasta muovattua\nnimitystä _äremark_. Samalla tavoin mainitaan ruotsinkielisissä\nhistoriallisissa asiakirjoissa suomenkielisten nimitysten mukaisesti\nerämiehiä toisinaan nimellä _armen, ceremen_ (1553) tai _ärrekarl_\n(1557), eräkalastuksia nimellä _äriefiskenn_ (1557) tai _ärewatthenn_\n(1589), erämaasta maksettavia verohaukia nimellä _äregeddor_ (1557) jne.\n\nErämaanomistuksen ammattinimitys _erämetsä_ ja _erämaa_ on ollut\nasiakirjallisessa käytännössä jo keskiajan lopulla. Kun Knut Posse v.\n1494 lahjoitti Turun tuomiokirkolle Kalvoilan Taljalassa olevat maansa,\nkuuluivat lahjoitukseen myöskin tilan \"ulkomaat, kalavesi ja erämetsä\"\n(wtmarker fiske waten och sere skogh). Henrikki Bidzin perinnönjako\nkirjassa v. 1511 mainitaan Hämeessä oleva Lahisten kartano \"kaikkine\ntiluksineen ja erämaineen\" (met alle sine tiil aegher ok aeremarker).\nAsiakirjoissa tarkoitetaan säännöllisiä erämaanomistuksia, joita siihen\naikaan oli kummankin paikkakunnan tiloilla.\n\nHistoriallisen erämaalaitoksen hävittyä 'erämaa' sanakin vähitellen\nmenetti eräkautisen erityismerkityksensä ja palautui kieleen muuna\nsanana. Samalla tavoin on käynyt lukuisien muidenkin historiallisten\nammattinimitysten.[12]\n\nOmistetun erämaan muinainen suomalainen nimi on _eräsija_, joka\nsiinä muodossa esiintyy vanhoissa asiakirjoissakin: _Hetan eräsija_\n(1570), _Kertton eräsija_ (1575), _Venhejoen eräsija_ (1550), kaikki\nkolme Vanhan Rautalammin alueella, kahden viimeksimainitun rajatkin\nmainittuina. 'Eräsijan' ruotsinkielinen vastine Suomessa on ollut\n_ärerum_. Asiakirjoista näkee, että tällä nimellä mainitut paikat ovat\nolleet rajoilla ympäröityjä omistuksia: Pirkkalanpohjassa oli v. 1552\n\"eräsija nimeltään Pönnamaa neljän rajan sisällä\" ja v. 1572 mainitaan\nTyrväällä Riihonpohja \"rajain ympäröimäksi eräsijaksi\".[13]\n\nKaikkien eräsijojen, ja koko eräkaudenkin, yhteistä historiaa\nedustamaan sopii erinomaisesti se, mitä Peldan jo kaksisataa vuotta\nsitten niin oikealla näkemyksellä lausui Ilmajoen eräkaudesta:\n\n\"Ilmolan nimi... tai johtuu tämä nimi Hauhon pitäjässä Hämeessä\nolevasta Ilmolan kylästä, josta ensimmäisten asukkaiden sanotaan tänne\ntulleen. Sillä sen kuulee vanhoista kertomuksista aivan varmana asiana,\nettä muinaisilla Suomen asukkailla on täällä ollut kalastuspaikkoja,\njoille he ovat antaneet nimen _erä_ l. _eräsiä_, ja sinne ensiksi\nperustaneet humalistoja, sitten raivanneet pieniä peltotilkkuja sekä\nkorjanneet jonkin verran heiniä joentörmistä tai vesijätöistä, myöskin\nnevoista.\"[14]\n\nJuurisana 'erä' esiintyy maassamme lukuisien vanhojen paikannimien\nkantana sisämaan eri tahoilla. Lopella on Lopen kylän takamailla asuma\n_Erävistö_ ja _Erävisjärvi_. Päijänteen puolella mainitaan Hollolassa\nisonjaon aikaan tilus _Eränpelto_, Saarijärvellä on Summasjärven\nkylässä _Eräjärvi_ ja Rautalammilla Kuuslahden kylässä on ollut tila\n_Erimaa_. Päijänteen itäpuolella on Hartolan Vehmaan kylässä talo\n_Erämies_ ja Puulaveden piirissä kokonainen kimppu näitä nimiä:\nKangasniemellä Laitialan kylässä _Eräniemi_ ja _Erälahti_, Puulasalmen\nkylässä _Erässaari_ eli _Eräsaari_ ja Unnukkalan kylässä _Eräapaja_\nsekä Hirvensalmella Björnilän kylässä _Eräsauna_ ja Ripattilan kylässä\n_Erävalkama_, josta monet lähellä olevat paikatkin ovat saaneet\nnimensä; tähän sarjaan voidaan vielä lukea Mäntyharjun Enon järvessä\noleva _Eräsaari_ ja _Eräsaaren apaja_. Saimaan takana Ruokolahdella on\nkylä _Eräjärvi_.\n\nYlä-Satakunnan suunnalla on merkittävänä Längelmäveden alueella oleva\n_Eräjärven_ pitäjä ja sen kuuluisa vuori _Eräpyhä_ sekä Längelmäen\npitäjän _Eräsjärvi_ ja _Eräslahti_. Teiskon Saarlahden kylän alueella\nmainitaan _Erijärvenmaa_. Kyrösjärven ympäristöillä on näitä\nnimiä jälleen useita: Viljakkalan pitäjän Sonnun kylän takamaalla\n_Eräsjärvi_, Ikaalisten Ison-Röyhiön kylässä talo _Erä_, jolla on\nollut torppa Peuraniemi, sekä Kankaanpään Vihteljärven kylässä taas\ntalo _Erä_. Loimaan Mälläisten kylässä on ollut tilus _Erämaa_.\nPohjanmaan puolella on Isojoen Kodesjärvellä ollut talo _Erämaa_.\nLopuksi mainittakoon Kemin vanhoilla vesistökartoilla merkityt _Iso- ja\nVähä-Eräsaari_.[15]\n\n\n\n\n\n\nKANSANHISTORIALLINEN ERÄMAIDEN OMISTUS JA KÄYTTÖ\n\n\n\n\nERÄMAIDEN ALKUMUOTOJA\n\n\nNäyttää selvältä, että muinaishistoriallisina aikoina sisämaan asumat\novat hallinneet niitä ympäröiviä alueita niin laajalti, kuin se on\nniille ollut mahdollista. Se on jo alusta alkaen ollut luonnollista\nturvallisuuden, kulkemisen, puun-oton ja muun jokapäiväisen elämän\nvuoksi ja se on tullut yhä välttämättömämmäksi karjanhoidon,\nkaskenpolton ja pienpyynnin yleistyessä.\n\nVarsinainen maanomistus sitävastoin ei vanhimpina aikoina ole ollut\nasumille mikään ylen tärkeä kysymys. Suurpyynnin valtakaudella ovat\npyyntiretket ja pyyntipaikat kaukaisillakin seuduilla varmaan olleet\ntalouselämän tärkeimpiä tavoitteita ja ne ovat kaikesta päättäen\nolleet yhteisiä asioita. Asuinpaikkojen ympäristön omistus, mikäli\nsellaisesta jo voi puhua, on nähtävästi ollut vähemmänarvoinen asia.\nMutta suurpyynnin ja pienpyynnin vaihtaessa arvosijaa on muutos\ntapahtunut alueiden ja paikkojenkin arvossa ja omistustavassa: asumien\nlähiseuduilla harjoitettujen pysyvien tai puolipysyvien elinkeinojen\nvuoksi näiden alueiden ja niiden tärkeimpien paikkojen omistaminen on\ntullut ensiarvoiseksi taloudelliseksi kysymykseksi.\n\nTällaistenkin asumia lähellä olevien pyyntialueiden, -paikkojen tai\n-laitteiden käyttö ja omistus on alkuaan useissa tapauksissa ollut\nkollektiivinen. Kesäkäräjillä v. 1671 Tuuloksen veropitäjän Pohjoisten\nja Lepistön kylien miehet syyttivät Kodialan ja muiden Vanajan kylien\nväkeä siitä, että ne olivat joulun alla anastaneet heiltä nuotan\nheidän ylimuistoiselta kalavedeltään Ylisjärvessä (nyk. Jylisjärvi\nKoljalan ja Tuuloksen kylien rajaseudulla). Ilmeisesti olivat Kodiala\nja muut Vanajan kylät katsoneet olevansa osallisia tämän lähellä\nolevan takamaanjärven kalastusoikeudessa. Toinen esimerkki: Pirkkalan\nja Messukylän käräjillä v. 1667 todistettiin, että Takahuhdin kylälle\nkuuluvalla Pudasjärven maalla \"hyvän peninkulman\" päässä kylästä oli\nollut takahuhtelaisten kalapuoti, jota he olivat kutsuneet \"herran\npuodiksi\" ja yhteisesti nauttineet, vaikka kulo sitten oli sen\npolttanut.[16]\n\nMutta eräitä kalastustapoja lukuunottamatta on eräkauden varsinainen\npyynti, pienpyynti, kehittynyt yksityisen toiminnan ja omistuksen\npohjalla. Se on johtunut itse asiain luonnosta. Linnustuksella\nsekä muun pienen riistan pyynnillä on maamme metsäseuduilla ollut\nmitä tärkein sija asukkaiden ravinnonhankinnassa eräkaudella ja\npitkinä historiallisina vuosisatoina sen jälkeen niinkuin osittain\nvarmaan jo ennen eräkauttakin; suurilla saloseuduilla pienpyynti\nvieläkin on huomattava, vaikkapa pääasiallisesti ansioelinkeinona.\nYleisimpiä metsälintujen ja muun pienen riistan pyyntikeinoja ovat\nolleet ansat, paulat, permit, satimet, liskat, loukut ja monenlaiset\nmuut ikivanhoista ajoista perittyjen keinokkaiden pyyntitapojen\npienoismuodot, joita on voitu edullisesti käyttää sarjoittain\nvirittämällä niitä pyydystettävien eläinten olinpaikoille ja\nkulkuteille. Tällainen pyyntitapa on luonteeltaan kaikin puolin hyvin\nyksilöllistä, yhden pyyntimiehen tai parin toveruksen hiljaista\naskartelua salolla, ja sellaisena se on ollut tunnettu ja käytetty\nkaukaisesta muinaisuudesta kaikkialla maassamme.[17]\n\nKerrottuja pyydyksiä on tavallisesti asetettu määrättyyn järjestykseen\npitkälle kiertopolulle. Sellaisista on tietoja eri tahoilta maata,\netupäässä maan itä- ja pohjoisääriltä.\n\nEtelä-Pohjanmaan metsäseuduilta kertoo Ilmari Kohtamäki asiasta\nseuraavaa: \"Paula on ollut entisajan tärkeimpiä linnustusvälineitä.\nTuottavuus perustui siihen, että niitä samalla pyytäjällä oli\nsuuret määrät. Etelä-Pohjanmaalta saadut tiedot osoittavat selvästi\npaulametsästyksen tärkeätä asemaa täällä. Vimpelissä tiedetään,\nettä 'permejä oli ennen metät täynnä'. Kälviällä arvellaan niitä\nyhdellä pyytäjällä parhaassa tapauksessa voineen olla 500. Kurikassa\n_paulamiehet_ virittivät ennen 70--80, jopa satojakin pauloja.\nJalasjärvellä mainitaan niitä samalla pyytäjällä olleen kahteensataan.\nIlmajoella oli 'oikeilla mettämiehillä' 300--500, ja Karvian\n_paulamiehillä_ 200--300 paulapyydystä. Näin suuret pyydysmäärät\nviittaavat selvästi eräpolkujen käyttöön. Jalasjärvellä onkin Vanhojen\ntiedonannon mukaan paulat asetettu polun ääreen, joka kierteli suurten\nnevain taitse ja teki monta virstaa 'länkkiä'. Ja Ilmajoella tiedetään,\nettä paulat asetettiin '10--20 km:n ympyrään, toisia polkuja mentiin\nja toisia tultiin'. Myöskin Karviassa kerrotaan tuommoisen paulaketjun\nkierrelleen 'pitkin salontehiä' monien peninkulmien pituisena. Täällä\nja Ilmajoella oli yhtenäisen paulajakson nimenä _paulakeino;_ Karviassa\nsen rinnalla tunnetaan myös samaa merkitsevä _paulavirka.\"_\n\nSuomen Lapissa tällainen pyynti kukoistaa tänäkin päivänä. \"Lapin\ntalven valkea lintu, riekko -- luemme eräässä pääkaupungin lehdessä\nv. 1935 -- antaa Pohjolan erämiehille talvikaudessa satojatuhansia\nmarkkoja. Yhdellä metsästäjällä saattaa olla 5--600:kin ansaa laajalla\nalueella ja hänen kierroksensa voi kestää 3--4 päivää. Hiihtäen ja\nvetäen erämiehen ahkiota -- 'veturia' -- hän taivaltaa ansalta ansalle\nja sitä mukaa kuin eväät ahkiosta vähenevät täyttyy se riekoilla.\"\n\nErityisen kiintoisia ovat E.A. Virtasen muistiinpanot Ilomantsista v.\n1939: \"Tälle pyynnille on ollut ominaista, että kukin metsämies viritti\nansansa, joita saattoi olla useita satoja, jopa tuhat ja sitäkin\nenemmän, tietyn kangasmaita yms. pitkin kulkevan polun eli kierroksen\nvarrelle, jota nimitettiin _rihmasraitiksi_ tai _ansasraitiksi_\n(Liusvaara). Pyyntiä harjoitettiin kylästä eli kotoa käsin, milloin\nansapolku sijaitsi lähellä. Milloin se taas oli kaukana salolla, oli\nsen vierelle tavallisesti rakennettu eräsauna, jossa pyyntiaikana\nasuttiin, ja lisäksi patsaille tehty pieni aitta, jossa saalista\nsäilytettiin mm. petoeläimiltä turvassa, kunnes ne talvikelillä voitiin\nkuljettaa kotiin. Joka tapauksessa lintujen ansoilla pyynti oli aiemmin\nIlomantsin karjalaisen miehen tärkeimpiä, ellei tärkein tehtävä\nsyksyllä.\"[18]\n\nEdellä kuvatun pyyntipolun nimiä on ollut _virka, virkatie_. Nimi ja\nvarmaan laitoskin ovat ikivanhoja, sillä sana \"virka\" esiintyy riviä,\njonoa tai juovaa merkitsevänä melkein kaikissa itämerensuomalaisissa\nkielissä. Lönnrotin sanakirjassa mainitaan _permivirka_ 'linnunpyynnin'\nja _virkakoira_ 'hyvän koiran, metsästyskoiran, hyvän metsäkoiran'\nmerkityksessä. Kontiolahdelta saadussa kansanrunossa jänis neuvoo\npoikiansa:\n\n    \"Kun niät laitetuksi\n    Rautasangat raketuksi,\n    Vivut viritetyksi,\n    Mäne muille matkateille,\n    Virkateillesi viritä.\"\n\nKolarista on seuraava tieto: \"Virkatie oli metsässä; se kulki yhden\nomistajan kaikkien linnun- tai muiden pyytöjen kautta; se oli hänen\nvirkatiensä; myös tunnetaan virkakoira, joka haukkuu lintuja ja muuta\nriistaa.\" Karvialta tunnetaan _paulavirka_ yhtenäisen paulajakson\nmerkityksessä.\n\nMutta virkapyyntiä ei ole harjoitettu ainoastaan maamme\nsyrjäisillä äärillä, vaan se on ollut kaikkialla maassa tunnettu\npyyntitapa, niinkuin todistavat lukuisat pitkin maata ja varsinkin\nlänsihämäläisille seuduille siroittuneet virka-johtoiset paikannimet,\nsellaiset kuin _Virkajärvi, Virkamäki_ ym. Asikkalan Karilanmaan\nrajapaikkojen joukossa mainitaan v. 1474 _Halkirannan virka_.\nJämsässä elää vielä sukunimi _Virkanen_. Paikannimistössä kulkee\nvielä virkateitäkin, kuten Hattulan Katinalan _Virkatie_ ja Tyrvään\neteläperukoilla oleva _Virkatie_, josta on tullut maantie.[19]\n\nTämäntapaisiin pyyntilaitoksiin kohdistuu myöskin ennen mainittu\nnimitys _keino, keinotie_, jotka tuskin lienevät tarkoittaneet mitään\nerikoislaatuisia pyydyksiä tai sellaisten järjestelyjä, Vaan jotka\nnäyttävät olleen 'viran' ja 'Virkatien' rinnakkaismuotoja. Gananderin\nsanakirjassa on _keino_ 'linnustajain tie ja seutu, jonne he asettavat\nansoja', 'ansatie'. I. Kohtamäki mainitsee Karvialta ja Ilmajoelta\n_paulakeinon_ yhtenäisen paulajakson nimenä. Meidän aikanamme esiintyvä\nsukunimi _Keinonen_ lienee siis alkuaan ollut metsämiesnimi.\n\nMetsämiehen pyyntipolkua on niinikään merkinnyt nimitys puutikka,\nputikka, alkuaan venäläinen lainasana, joka on säilynyt vanhojen\npyyntiseutujen paikannimissä pitkin Etelä-Suomeakin. Esimerkkejä:\n_Puutikkala_, Vanha kylä Luopioisissa; _Putikka_ Vihdin pappilan ja\nNiuhalan niittyalue v. 1757; _Puutikka_, asuma Lempäälän Alkkulan\nkylässä; _Putikka_ Vesilahden Aniassa; _Putikko_, asuma Pirkkalan\nNuolialassa; _Putikka_ talollisnimi Hämeenkyrön Tuokkolan kylässä v.\n1558; _Putikko_ Säkylässä v. 1792.[20]\n\nMuinaisen yleisen kansanomaisen metsästys- ja työoikeuden mukaan ovat\nvirkatiet yms. pyyntipolut olleet pyyntimiesten omistuksia. E. A.\nVirtasen mukaan on karjalaiselle ansapolkukulttuurille ollut ominaista,\nettä ansapolut olivat säännön mukaan yksityisten omistamia ja että\nomistus oli laadultaan pysyvä. \"Tämä käy selville siitäkin, että\nansasraitti periytyi isältä pojalle; toiseksi niitä voitiin, milloin\nisällä oli ollut useita ansapolkuja, pesänjaossa myös jakaa veljesten\nkesken. Samalla miehellä saattoi siis olla useita ansakierroksia\nriippuen siitä, miten intensiivisesti hän kykeni tätä pyyntiä\nharjoittamaan ja ansapolkualueita valtaamaan. Ne olivat toisinaan eri\nsuunnilla eräsaunan ympäristössä, toisinaan taas osa ansapoluista\nsijaitsi salolla ja osa kylän lähistöllä; ja väliin samalla\nmetsästäjällä oli ansapolkuja eri puolilla kylää (Liusvaara).\"[21]\n\n\"Ilomantsilaisille ansapolkuomistuksille oli ominaista edelleen se,\nettä polun omistajan oikeus rajoittui vain lintujen ansoilla pyyntiin\nsen varrella. Sitävastoin muunlaisen riistan, esim. karhun, näädän,\nsaukon ja oravan aktiivinen pyynti oli sallittua toisen metsän\nansapolun tienoilla ja tällaisen polun sisäpuolella.\"\n\nT. I. Itkonen kertoo Vienan karjalaisten merkinneen ansatien puiden\nkylkiin veistetyillä 'pilkotuksilla', jotta syrjäiset välttäisivät\ntäten varattua aluetta. Oulujärven puolelta on Kärsämäen Saviselästä\nkansantarina miehestä, joka suuttuneena siitä, että toinen uudisasukas\ntuli samaan metsään, jossa hän pyydysteli, tokaisi: \"Mokoma saviselkä\nrupesi rakentamaan minun lintupolulleni.\" Nähtävästi on pyydystietä\nympäröivä metsäkin katsottu virkatien omistajan omaisuudeksi, joten\nvirka on omistuksellisesti merkinnyt metsäkaistaletta eli metsäsarkaa\nynnä siellä olevaa pyyntipolkua. Näin on ymmärrettävä Huittisten seudun\nKauvatsan ja Mulvoilan kylän v. 1740 laaditulla rajakartalla esiintyvä\nselitys: \"_Rikoinvirka_, pieni polku eli metsäsarka, joka mutkitellen\nulottuu Kauvatsan kylästä Kulkkilaan.\"[21]\n\nPyydysteiden metsämiehen aluetta ja omistusta luova vaikutus näyttäisi\nilmenevän lisäksi sellaisista vanhoista paikannimistä kuin _Ansaanmaa_\nja _Viraanmaa_. Vielä selvemmin tällaista kansanomaista metsästäjän\noikeuden ja omistuksen käsitystä tulkitsevat Noormarkusta ja muualta\nmuistiinpannut pyyntimaan taikomiset alueen kiertämisellä, jotta sinne\nkokoontuisi otuksia eivätkä muut pyytäjät voisi niitä viedä pois.[22]\n\nEdelläkuvattuja virkateitä ja muita niiden tapaisia omistettuja\npyyntialueita muistuttavat suuressa määrin uuden ajan alussa Viipurin\nKarjalassa mainitut, erikseen Verotetut _kiltit_ eli _kilttimaat_.\nNiitä oli v. 1539 Lapveden veropitäjässä 168 ja Taipaleessa 180, ja\nvero-oppaassa selitettiin niiden olevan ulkomaita, joissa oravia ja\njäniksiä pyydetään; vähän myöhemmin niitä sanotaan käytettävän vain\nkaskenpolttoon. Äyräpään puolella käytettiin kilttimaita \"jäniksen\nmetsästämiseen tai kaskeamiseen\" ja myöhemmin vain \"kaskeamiseen\".\nTässä näyttää todennäköisesti piilevän jäännöksiä ikivanhoista\nmetsästysmaista ja niiden verotuksesta.\n\nNe ovat olleet käytännössä muinaisessa Hämeessäkin. Kaikkialla\nhämäläisillä alueilla, Savossa, suurimmassa osassa Karjalaa sekä\neräillä seuduilla Pohjanmaalla maksettiin uuden ajan alussa kruunulle\n_kiltisrahoja_, jotka alkuaan olivat olleet piispalle maksettu\nturkisvero. Hämeessä maksettiin ensimmäisinä kristillisinä aikoina\npiispankymmenykseksi \"valkonahkoja\" (etupäässä kärpännahkoja,\nkuuluisat \"neljä nahkaa\"), joiden sijaan jo keskiajan lopulla varmaan\nvalkonahkojen saannin vähenemisen vuoksi olivat tulleet piispalle\nsuoritettavat kiltisrahat, jotka sitten uuden ajan alussa joutuivat\nkruunun käsiin. Alkuaan turkiksina suoritettava kiltisvero edellyttää\nvastaavaa pyyntiä ja pyyntialuetta. Hämeessä on säilynyt joitakin\nsiihen kohdistuvia muistoja, esim. Hämeenlinnan maalaiskunnan Parolan\nkylän talonnimi _Kiltti_, Messukylän Takahuhdin kylän tiluksen nimi\n_Kiltti_ ja Pirkkalan Kankaantaan kylän talon nimi _Kiltti;_ Mäntsälän\nSääksjärveltä mainitaan _Kiltinsuo_.\n\nKun Karjalassa uuden ajan alussa maksettiin samanaikaisesti sekä\nkiltisrahoja että erikoisveroja kilttimaista, lienee tuo omituisuus\nselitettävä niin, että kun alkuperäiset metsästysmaat aikojen kuluessa\nolivat muuttuneet pysyvästi verotetuiksi tiloiksi tai tiluksiksi,\njoilta meneviin veroihin sisältyivät kiltisrahatkin, talonpojat vanhaan\ntapaansa jatkoivat uusien metsästysalueiden (kilttimaiden) valtaamista,\njoita sitten verotettiin erikseen. Huomio kiintyy siihenkin, ettei\nkiltisveroja tiettävästi missään maksettu henkilöiden (jousien)\nperusteella, vaan että niitä suoritettiin koko talon (koukun),\nkantatalon, pohjalla. Tämä on nähtävästi johtunut arvokkaamman\nturkisriistan harvinaisuudesta jo keskiajan alkupuolella, jolloin\npiispan valkonahkoja Hämeessä ja Karjalassa suoritettiin täysitilojen\neli kantatalojen perusteella.[23]\n\nKaikkialla Hämeessä maksettiin uuden ajan alussa kruunulle myöskin\n_kipsis_ eli _kypsis_ nimistä veroa. Se suoritettiin savujen eli\ntäysiverojen mukaan yleensä rahana, mutta veroselityksistä näkyy,\nettä ne olivat rahoja \"lintujen ja jänisten sijasta\"; toisista\nveroselityksistä saadaan tietää, että nuo verolinnut olivat\nmetsälintuja (metsoja ja koppeloita). Vielä v. 1540 suoritettiin tätä\nveroa muutamissa metsäpitäjissä osaksi luonnossa: Padasjoen 178 savusta\n36 ja Jämsän 88 savusta 60 maksoi lintuja. Nimitys \"kipsis\" l. \"kypse\"\non johtunut jäniksestä, jonka nimi liivinkielessä on _kips, kyps;_\nsuomessakin jänis \"kippaa\". Tämä niin yleinen ja alkumuotoinen vero on\nvarmaan hyvin vanha, ja sekin edellyttää, että muinaisessa Hämeessä on\nkaikkialla harjoitettu lintujen ja jänisten metsästystä virkateillä ja\nkilttimailla.[24]\n\n\n\n\nHÄMEEN PÄIVÄKUNNAT\n\n\nKeskiajan ja vielä uskonpuhdistusajankin asiakirjoissa ilmaistaan\nmetsän ja erämaan suuruutta toisinaan nimityksellä _päiväkunta_,\n(ruots. _dagsled_); eräässä asiakirjassa V:lta 1671 sanotaan\nsuomalaisten nimittävän \"päiväkunniksi\" sitä, mitä ruotsiksi ilmaistaan\nsanalla \"dagsled\". Suomen keskiajan asiakirjoissa päiväkunta, dagsled,\nselvästi merkitsee miehen päivässä kulkemaa metsää. Jämsän käräjillä v.\n1467 annettiin tuomio Pohjassa olevasta anastetusta erämaasta, jossa\noli \"niin paljon metsää, kuin mies voi kahdessa päivässä kulkea\".\nPadasjoella maakunnan tarkastusmiehet v. 1469 vannoivat eräälle Osoilan\nkylän asukkaalle \"vapaaksi yhden päiväkunnan metsän\".\n\nSuomalainen nimitys 'päiväkunta' on Suomessa epäilemättä alkuperäinen.\nSe on varmaan alkuaan ollut metsänkävijöitten ja erämiesten käyttämä\nnimitys ja on tarkoittanut, niinkuin nimestäkin voi päättää, heidän\npäivämatkaansa metsällä ja sitä vastaavaa metsästysalaa sekä sen\nmukaista omistusta. Miten päiväkuntia on alkuaan määrätty, on vaikea\nsanoa, mutta luultavaa on, että perusteena on ollut metsämiehen\npyyntitie, jonka hän päivässä ehti kulkea olopaikaltaan lähtien ja\nsinne palaten tai jatkaen tietään eteenpäin (ansatie, virkatie,\npuutikka). Siitä on päiväkunta sitten voinut kehittyä sellaiseksi\nerämaiden ja metsien yleiseksi suuruusyksiköksi tai erämaanomistuksen\nyleisnimeksi, jollaisena se esiintyy keskiajan ja uskonpuhdistusajan\nasiakirjoissa.[25]\n\nSentapaisia ovat olleet ne todelliset muinaiset päiväkuntaomistukset,\njoiden selvempiä täi kuluneempia jälkiä on löytynyt melkoinen joukko\nvanhoilta hämäläisiltä alueilta.\n\nHauhon, Tuuloksen ja Lammin käräjillä v. 1643 lautakunta todisti,\nettä Lepistön kylän kahdelle talolliselle kuului osuus Pungastenmaa-\nja Villikkalanmaa-nimisiin ulkomaihin ja että \"siellä tulee\nnäillä kahdella olla _päiväkuntansa_ (päiwäkunda)\". Lepistön\nkylä on Hämeen-Koskella muinaisvanajalaisella asutusalueella, ja\nPungastenniitty-niminen suo on lähellä olevan Viialan kylän takamaalla,\njolla suunnalla myöskin on Poikmetsän kylälle kuulunut Villikkalan\nulkomaa; viimeksimainittu epäilemättä nimensä perinyt Lammin\nVillikkalasta (nyk. Vilkkilästä).[26]\n\nNurmijärven Palojoen kylän v. 1770 laaditulla jakokartalla on merkitty\njokivarrella sijaitseva maanpaikka nimeltä _Peikunda_, joka tuskin\nvoinee olla muuta kuin supiste nimestä Päiväkunta. Koko Palojoen\nkylästä pohjoiseen oleva seutu on verraten myöhäisiin aikoihin saakka\nollut asumatonta tienoota, jossa on muinaiseen suurmetsästykseen\nviittaavia niiniä kuten Kaurisniemi ja Peuranviitaniityt ja joka on\nhyvin sopinut päiväkunnan paikaksi. Tämäkin päiväkunta on muinaisen\nVanajan alueella.\n\nVanhan Vanajan valtapiiriin on kuulunut kolmaskin näitä erämieskauden\nmerkkejä. Eerik Flemingin maakirjassa on merkintä, että tämä\nmahtimies oli jo aikaa ennen vuotta 1548 Tuorlahden herran Torsten\nSalomoninpojan poikapuolelta ostanut Lopen veropitäjästä Hämeestä kaksi\nmetsäkappaletta ja erämaata, joista toisen nimi oli Valkijärven maa\nja toisen _Volmarin päiväkunta_. Nämä erämaat ovat todennäköisesti\nsijainneet sillä takamaanseudulla, joka on ulottunut ja vieläkin\nulottuu Hakoisten kartanosta ja Janakkalan keskuksesta etelään\nKytäjärveä ja Vihtijärveä kohden. Kun Eerik Flemingin pojan leski\nHebla rouva myöhemmin omisti erämaita Lopen ja Vihdin rajaseudulla\nVihtijärven kulmalla, jossa on Valkialampikin, näyttäisivät Eerik\nFlemingin ostamat erämaat voivan olla niillä seuduilla, luultavammin\nkuitenkin ne ovat olleet mainitun takamaavyöhykkeen pohjoisemmassa\nosassa, jossa Janakkalan Rehakan kartanosta etelään on myöskin\nValkialampi ja naapurikylän Vähikkälän Toivan kartanon alueella v.\n1802 mainittu \"Valmarin uutisraivio\". 'Volmarin päiväkunta' on voinut\nsaada erikoislaatuisen nimensä 1400-luvun alkupuolella eläneestä\nWaldemar Djeknistä, joka Hämeenlinnan voutina ja Janakkalan Hakoisten\nkartanon isäntänä hyvinkin on voinut harjoittaa erämaataloutta\nVähikkälän--Lopen--Vihtijärven suunnalla.[27]\n\nSomeron ja Tammelan laamanninkäräjillä V. 1615 esittivät Lohjan\npitäjän Hyrkkylän kylän (nyk. Pusulassa) talonpojat v 1578 annetun\ntuomion, jolla Someron Viuvalan kyläläisten Hyrkkylältä anastama\nmetsämaa nimeltä _Päiväkuntamaa_ (Peiuenkundamaa) oli tuomittu takaisin\nHyrkkylälle. Hyrkkylän kylässä on tänäkin päivänä asuma _Päiväkunta_.\nPusulan seudun kylien nimien hämäläisyydestä päättäen (Hauhola,\nHattula, Ikkala, Viiala ym.) on tämäkin päiväkunta ollut hämäläisten\nerämiesten oma.[28]\n\nYlä-Satakunnassa joudumme lukuisien sangen vanhojen ja kauan\nsäilyneiden päiväkuntien alueelle. Laamanni Knuutti Eerikinpoika Kurjen\ntiedetään v. 1522 antaneen erästä Kangasalan pitäjässä olevaa erämaata\nkoskevan tuomion, jossa mainitaan \"seitsemän päiväkuntaa (dagsleder),\nensimmäinen _Petäjäniemi_, toinen päivä _Keviniemi_, kolmas päiväkunta\n_Ollijärvi_, neljäs _Kärjenniemi_, viides _Siikaniemi_, kuudes\n_Ulkonmetsä_, seitsemäs _Kananmaa_ ensimmäiseen tilaan\". Näistä\npäiväkunnista ovat Petäjäniemi, Kärjenniemi ja Siikaniemi sijainneet\nnyk. Orihveden pitäjän pohjois- ja länsiosassa, missä yleiskartallakin\nnäkyy Ruoveden ja Teiskon rajojen lähellä Petäjäjärvi, Siikajärvi ja\nEnoveteen pistävä Kärjenniemi; muutkin ylläluetelluista päiväkunnista\novat ilmeisesti sijainneet samoilla seuduin ja kaikki seitsemän\npäiväkuntaa ovat nähtävästi olleet lähekkäin, luettelotavastaan\npäättäen muodostaneet aivan yhtenäisen alueenkin.[29]\n\nMuutamien näiden päiväkuntien vaiheista on tarkempia tietoja. Ruoveden\nHaukkaniemen Kekkoisen maariidassa Hyyryläistä ja Jäminkiä vastaan\nRuoveden käräjillä v. 1666 Kekkoinen esitti v. 1580 annetun rajakirjan,\njonka mukaan hänen oman ulkomaansa ympärysrajoihin kuuluivat\nKallionjärvenpää ja Siikakivi. Vastapuoli taas väitti ostaneensa\nPirkkalan pitäjän Leinoilan kylän asukkailta \"muutamia päiväkuntia\",\nniiden mukana \"saman maakappaleen eli päiväkunnan nimeltään\n_Siikaniemi_, joka alkaa ensin Kallionjärvestä ja sitten Siikakiveen\".\nTätä ei kuitenkaan voitu todistaa, Vaan tuli näytetyksi ainoastaan\nse, että laamannintuomion mukaan maat oli myyty Jokioisista (nyk.\nKangasalla) Leinoilaan 20 markalla äyrityisiä. Nyt, v:n 1666 käräjillä,\nhyväksyttiin Kalliojärvenpää Kekkoisen ja Muroleen rajapaikaksi ja\ntodettiin Siikakiven olevan pitäjänrajana Kangasalaa -- so. Ruoveden\nrajalla olevaa Kangasalan erämaata -- vastaan. Mainittakoon, että\nKalliojärvessä vieläkin yhtyvät Ruoveden, Orihveden ja Teiskon rajat ja\nettä Jämingin kylään isonjaon aikana kuului Siikaniemenmaan ulkomaa.[30]\n\nMessukylän Leinola, joka v. 1522 osti Siikaniemen päiväkunnan\nKangasalan Jokioisilta, on samalla Siikaniemen tienoolla omistanut\nmuitakin päiväkuntia. Kun näet ratsumestari Stiernkors Orihveden\nkäräjillä v. 1662 syytti Hörtsänän miehiä siitä, että he olivat\nkaataneet kasken Pitkäjärven kylän tiluksilla ja _Päiväkunnan_ maalla,\nsanoivat hörtsänäläiset saaneensa siihen luvan neljältä Pirkkalan\nLeinoilan mieheltä. Samanlainen ellei sama Pitkäjärven ja Hörtsänän\nvälinen riita oli esillä Orihveden käräjillä V. 1665; Hörtsänän miehet\nolivat Taipaleen ja Orihveden kylän \"kirvesmiesten\" kanssa olleet\nkaskea kaatamassa Pitkäjärven omakseen väittämässä _Nuijajärven\n-päiväkunnassa_ (Nuijajärven sarka eller dagsled, Nuija Järfwj dags\nLedh). Saadaan tietää, että tämä päiväkunta kulki Onnistaipaleen\nväen omistaman _Miekkaniemen -päiväkunnan_ (Miekaniemi dagsledh)\nvieressä. Asiassa esiintyneet Leinoilan miehet koettivat saada toteen,\nettä riidanalainen kaski oli heidän omistamallaan _Petäjänniemen\npäiväkunnalla_ (Pätäjän Niemj dags Ledh, joka, kuten tiedämme,\nmainitaan v:n 1522 laamannintuomiossa). Suuresta kaskiriidasta kuullaan\nvielä, että leinoilalaiset olivat antaneet Taipaleen kaskimiehille\nluvan ja ottaneet siitä kymmenykset. Samassa jutussa Pajukannan mies\ntodisti pitäneensä 30 vuoden aikana panttina hallussaan Kangasalan\nJokioisille kuulunutta Ruokolansarka-nimistä niittyä aivan Miekkaniemen\nvieressä.\n\nNäiden monien päiväkuntien ja monien omistajien vilkkeessä pujottelee\nesiin kappale Orihveden erämaiden vanhaa historiaa. Taajat seudut\nsiellä ovat olleet täynnä päiväkuntia. Niiden vanhimpia tunnettuja\nomistajia on ollut Kangasalan Jokioisten kylä, joka kuitenkin jo\n1500-luvun alussa oli niistä luopumassa ja 1600-luvun alkupuolella\npanttasi niiden viimeisimpiä tilkkuja Pajukannan asukkaille. Kangasalan\nJokioisten aikaa näillä erämaakulmilla seurasi Messukylän Leinoilan\nvaltakausi. Kun tiedetään Lenoilan v. 1522 saaneen Jokioisilta\nkäsiinsä Siikaniemen päiväkunnan, kun Ruoveden jäminkiläiset v.\n1666 sanoivat ostaneensa Leinoilalta \"muutamia päiväkuntia\" ja kun\nsuuressa kaskijutussa havaitaan monien Leinoilan miesten pitäneen\nhallussaan päiväkuntia Orihveden erämaalla, näyttää siltä, kuin\nKnuutti Eerikinpojan laamannintuomio v:lta 1522 olisi koskenut\nJokioisten kaikkien seitsemän päiväkunnan myyntiä Leinoilan miehille.\nJohonkin suurempaan kauppaan viittaa se huomattavan korkea hintakin,\n20 markkaa äyrityisiä, jonka Leinoilan v. 1522 mainitaan maksaneen\nJokioisille. Seuraavalla vuosisadalla Orihveden päiväkunnat joutuivat\nerä erältä ympäristölle kasvaneiden Orihveden ja Ruoveden kylien\ntakamaiksi. Messukylän Leinoilalla on kuitenkin näihin saakka ollut\ntakamaa Orihvedellä Teiskon rajalla muinaisella päiväkunta-alueella.\nPäiväkuntien omistusolojen vaihdellessa niiden nimetkin näkyvät jonkin\nverran vaihdelleen.[31]\n\nRuoveden seuduilta on muinaisista päiväkunnista vähemmän tietoja\nkuin Orihveden puolelta. Ruoveden Kekkoinen oli v:n 1665 käräjillä\nvaatimassa Väärin asukkailta _Päiväkunnanmaa_ (Peuwäkunnan Maa)\nnimistä maakappaletta. Vääriläiset velvoitettiin tuomaan esille\nkauppakirja, jolla voivat todistaa väitteensä, että he olivat ostaneet\nriidanalaisen maan Pirkkalan Liimolalta. Ruoveden käräjillä v. 1660\nmäärättiin Matalasalmen (nyk. Salmen) asukas Martti Jaakonpoika\nhankkimaan kihlakunnantodistuksen _Päiväkunnanmaa_ (Päiwekunan Maa)\nnimisestä erämaankappaleesta, jonka hän oli v. 1654 ostanut Lempäälän\npitäjän Muottiselta, mutta jota kauppaa oli vastustanut Makkainen\n(Mackainen) väittäen ennen omistaneensa sen. Saman pitäjän käräjillä\nV. 1661 Matalasalmen Martti Jaakonpoika Tuuhonen (Tuhoinen, Tuohoinen)\nnäyttikin vaaditun todistuksen, jonka mukaan hän oli Päiväkunnanmaan\nerämaasta maksanut Lempoisten kylän Mottiselle kuusi talaria hopearahaa\nja leiviskän kapahaukia, minkä perusteella päiväkunta tuomittiin\nTuuhoselle. Myöhemmin v. 1665 mainitaan Salonkin asukkaan pyrkineen\nosalle tähän päiväkuntaan. Lempäälän Muottisella (Mottisella) on uuden\najan alussa ollut erämaa Ruoveden Tarjanteella, jonka eteläpäässä\nMatalasalmi on. Samalla Tarjanteen selän Pohjaslahden seudulla on\nnykyään myöskin Makkosen talo, joka selvästi edustaa Lempäälän\nLempoisten Makaista. Emme siis voi erehtyä otaksuessamme, että\nkyseessäoleva päiväkunta on sijainnut Ruoveden Pohjaslahdella päin.\nNähtävästi sielläkin on ollut suurenlainen erämaa-alue, jossa on ollut\nuseampia pienempiä päiväkuntia.[32]\n\nSuuressa kukoistuksessa on päiväkuntalaitos muinoin ollut Päijänteenkin\nlaajoilla ympäristöillä. Päijänteen pääselkien lähellä havaitaan\nkartoille merkityksi Sysmän pohjoisosassa Kylmälahden yhteydessä olevan\nveden itärannalla vastapäätä Vuorisaloa asuma nimeltä _Päiväkunta_.\nPaikka on ollut Sysmän kirkolla olevan Saaren kylän takamaata ja on\nilmeisesti aikoinaan ollut erämaanomistus. Sysmän Vintturin kylässä on\nollut torppa _Päiväkunta_.[33]\n\nPäijänteen jakoko Suomen huomattavin, mielisi sanoa klassillinen\npäiväkunta-alue on kuitenkin ollut entisessä Suur-Jämsässä. Sellaiseksi\nalueeksi on Jämsän seuduilla ollut erityisiä edellytyksiä. Maan ja\nveden jako on siellä yksinkertainen ja selvä. Päijänteestä pistää\nvarsinaiseen Jämsään kaksi suurehkoa lahtea, Tiirinselkä ja Juokslahti.\nMuuten on Jämsän alue hyvin maavaltainen; mainittavia mannervesiä\non siellä ainoastaan pohjoisesta etelään juokseva, Tiirinselkään\nlaskeva Jämsän jokijärvireitti, joka halkaisee pitäjän kahtia.\nEtelästä tulleiden hämäläisten erämiesten retki- ja omistustavat\novat mukautuneet täällä vallitseviin luonnonoloihin ja olleet\nsäännönmukaisemmat ja säilyvämmät kuin monella muulla seudulla.\n\nJämsän eteläisille takamaille on erämiehiä muinoin tullut nähtävästi\nmaitse. Monet heistä ovat kulkeneet Längelmävedeltä ja Kuhmoisten\nIsonjärven perästä Jämsän puolelle tullutta ikivanhaa \"Hämeentietä\".\nSen seuduilla on ollut puolenkymmentä päiväkuntaa. Läntisin niistä on\nvanhoissa jakoasiakirjoissa usein mainittu _Hämeentien päiväkunta_,\njoka \"Hämeentien takamaan\" nimisenä maarekisterin mukaan on kuulunut\nKähöisten kylälle Jämsän Jokivarrella.\n\nTämän päiväkunnan itäpuolella on ollut _Särkijärven päiväkunta_,\njoka myöhempinä aikoina on kuulunut Alhojärven, Kähöisten ja Saaren\nkyliin. Nykyisen maarekisterin mukaan on Kähöisten kylän Tikan talolla\nosuutta \"Särkijärvenpäiväkunnanmaan ulkopalstaan\". Erään Tikan talosta\nlohkaistun talon nimi on _Päiväkunta_, joka siis on muisto Jämsän\neräkaudelta.\n\nSärkijärven päiväkunnan itäpuolella tulee _Pitkäjärven päiväkunta_.\nMaarekisterin mukaan on Alhojärven kylän tiloilla osuutta\n\"Pitkäjärvenpäiväkunnanmaan takamaahan\", jonka osakkaita on aikaisemmin\nollut myöskin Kauhkialan kylä.\n\nSamalla suunnalla kuin edelliset ovat olleet myös isonjaon asioissa\nmainitut _Pukkajärven päiväkunta_, jonka nimellä on varmaan yhteyttä\nrajanaapurin, Kuhmoisten Puukkoisten kylän nimen kanssa, ja\n_Petäjäsjärven päiväkunta_.\n\nJämsän seutujen vanhoissa maanmittauskartoissa nämä Päiväkunnat\nesiintyvät säännöllisinä metsälohkoina toinen toisensa vieressä,\nikäänkuin ne olisivat vasta nykyaikaisissa maanmittauksissa\nmuodostettuja metsäpalstoja. Vanhoista tuomioista kuitenkin näkyy,\nettä useilla näistä päiväkunnista on jo muinaisuudessa ollut määrätyt\nrajapaikkansa ja 'ympärysrajansa', joten niiden nykyinen muoto saattaa\nitse asiassa olla kaikkia maanmittauksia vanhempi. Edellämainituilla\nHämeentien, Särkijärven, Pukkajärven ja Petäjäsjärven päiväkunnilla\nEtelä-Jämsässä on ollut yhteinen päätepaikka Ouninsuonsaaressa Jämsän,\nKuhmoisten ja Längelmäen pitäjien yhtymäkohdilla. Arvattavasti Jämsän\nvanhimmat vakinaiset asukkaat ovat näitä päiväkuntia käyttäneet niiden\nnimen ilmaisemaan alkuperäiseen tarkoitukseen, ja yhtä uskottavaa\non, että ennen heitä ovat sitä samaa tehneet heidän etelähämäläiset\nesi-isänsä.\n\nMutta myöskin Pohjois-Päijänne on ollut muinaisten erämiesten\nvaltateitä, ja Suur-Jämsän rantamat molemmin puolin Päijännettä\nolleet päiväkuntatalouteen sopivia seutuja. Päijänteen suuret saaret\neivät ole vetäneet erämiehiä puoleensa varmaankaan siitä syystä,\nettä niiltä puuttui suuria metsästysaloja ja etteivät ne muutenkaan\nsuurilla kulkuteillä sijaiten sopineet metsänkävijöiden asemapaikoiksi.\nSitä mieluisampia olinpaikkoja näyttävät vesitse tulleille ja\nPohjois-Päijänteen seuduille jääville erämiehille olleen rannikkojen\nvuonojen ja lahtien perukat pikku saarineen ja ojansuilleen. Sellaiset\npaikat ovat täälläpäin useinkin olleet eräretkien lähtökohtia ja\nsuurtenkin erämaanomistusten kantapaikkoja.\n\nSellainen erämaanomistus on muinoin ollut Jämsän Tiirinselän\nlänsirannalla Kotkatsalon kohdalla. Siellä on Säkkiniemi ja Säkkilahti,\njonne tulee oja Säkkijärvestä. Nämä pienet paikat ovat olleet\npääsuonena _Säkkijärven päiväkunnanmaa_ nimisessä suuressa yhtenäisessä\nerämaanpalstassa, jonka isäntänä on myöhempinä aikoina ollut Saaren\nkylän Alhoisten rustholli (nyk. Alhojärven kylä).\n\nEntisen Suur-Jämsän alueella Päijänteen itäpuolella, nyk.\nItä-Korpilahdella Ruotsulan kylän alueella on ollut _Säynäniemen\npäiväkunta_ (Säynäniemi Päiväkunda). V. 1674 tuomittiin tämä\npäiväkunnan maa jaettavaksi kahden Ruotsulan lampuodin kesken, joista\ntoinen oli asunut siellä jo mainittua vuotta aikaisemmin.\n\nPutkilahden kylän metsämaan karttaselityksessä v:lta 1734 mainitaan\nsamalla seudulla kuin Säynäniemen päiväkunta, mutta peninkulman\nmatkan siitä länteenpäin ollut päiväkunta, jolla on ollut omituiselta\nkuulostava nimi _Ehtapajan päiväkunta_ (Ächtapaia päiväkunda).\n\nSuomen yleiskartalla havaitaan Pohjois-Päijänteestä kaakkoon pistävän\npitkän Rutalahden etelärannalla Korpilahden kunnan alueella asumannimi\n_Päiväkunta_. Kun samalla rantaseudulla lähempänä Rutalahden suuta\nolevassa pienessä monilokeroisessa niemistössä on pienellä alueella\nAsumanniemi ja Asunnanlahti sekä Aittokanta ja Lapinsaari, näyttää\nsiltä, kuin täällä olisivat asuntaansa pitäneet ne muinaiset hämäläiset\nerämiehet tai ehkäpä lappalaiset, joilla täällä Rutalahden rannalla oli\npäiväkuntansa. Ympäristön muinaisista suurmetsästysajoista muistuttavat\npaikannimet Aitalampi, Hirvijärvi, Pyydysjärvi ja alkuasukkaita\nedustava Kotasenlampi.\n\nPäijänteen päiväkuntien ryhmään luettava on v. 1622 mainittu Muuramen\nMuurajärven perillä ollut Saukkolan kylälle kuulunut _erityinen\nulkomaa eli päiväkunta nimeltä Patajärvi_ (en serdeles Vhrfiell eller\nPäifwäkunda b:d Patajerfvj). Kun Saukkola oli ollut Hämeen Saarioisten\npitäjän erämaata, oli tämä näin selvästi määritelty päiväkuntakin\nvarmaan ollut saarioislaisten päiväkuntana. Tämäkin päiväkuntaseutu on\nhuomattava muinaisista suurmetsästysmuistoistaan.[34]\n\nPäiväkuntien puhtaampia tai epäselvempiä kaikuja olemme tuntevinamme\neräissä muissakin paikannimissä edelläkerrottujen lisäksi. Esim.\njoillakuilla Näsijärven ja Längelmäveden välillä esiintyvillä\nPäivä-kantaisilla paikannimillä, sellaisilla kuin Teiskon Värmälän\nkylän osatilojen nimillä _Päiväjärvi_ ja _Päiväkorpi_ sekä Orihveden\nYrehjoen (Voitilan Yröskosken) asumannimillä _Päivän-Mattila_ ja\n_Päivän-Anttila_ saattaa olla asiayhteyttä samoilla seuduilla niin\nyleisen muinaisen päiväkuntalaitoksen kanssa. Johonkin päiväkuntaan\non luultavasti kohdistunut myös nimitys _Yksipäivä_, joka maalipaikan\nnimenä asiallisesti käy yhteen 'päiväkunnan' kanssa. Yksipäivä on\nollut käytännössä varsinkin itähämäläisillä alueilla. Niinpä V. 1499\nmuudan takamaalle muuttava Hollolan Lahden kylän mies luovutti kylän\nmuille asukkaille mm. _Yksipäivänsarka_ (Yxipäiwä teegh) nimisen\nulkomaan. Samanluontoiselta ja -sukuiselta nimitykseltä tuntuu Hartolan\nKoskipäälle kuuluneen omistuksen nimi _Yksjärven miehenosa_ (1538).\n\nSavon vanhimmassa Verokirjassa niinikään näkyy tämän nimitystavan\njälkiä: Pellosniemen veropitäjän Pitkälahden verokunnan Pitkälahden\nverokylään (nyk. Anttolassa) kuului omistus nimeltä _Yksipää_ (Yxipää,\nYxipeehenmaa, Yxpääsehee), joka asiallisesti on verrattavissa nimeen\n'Yksipäivä'. Kaukana tästä nimiryhmästä ei tunnu olevan myöskään\nRantasalmen Veropitäjän ja Verokunnan Heinäveden kylän \"Metzepäyen\nmaa\", jos se on sama kuin _Metsäpäivänmaa_.[35]\n\nEdellisessä on tarkastettu kolmisenkymmentä selvää päiväkuntapaikkaa\ntai -nimeä. Ne ryhmittyvät muinaisen Hämeen asuttuja keskusseutuja\nympäröivään lähempään ulkokehään ja valtaosaksi Näsijärven vesien\nja pohjoisen Päijänteen väliselle vyöhykkeelle. Jos otaksumme\nmuinaisen erämaatalouden levinneen silloisen Hämeen keskusseuduilta\naaltorenkaan tavoin ulospäin, on päiväkuntien leviämisen mainitussa\npiirissä katsottava kuuluvaksi eräkauden vanhempaan jaksoon.\nPäiväkunta-nimityksen vanhuutta osoittaa myös se seikka, että se on\nollut käytännössä kaikilla muinaisen Hämeen keskusseuduilla.\n\nTämän laitoksen vanhuutta korostava piirre on sekin, että päiväkuntia\non alun perin vallattu yksinomaan tai etupäässä metsästystä varten;\nkalastusalueen nimeksi päiväkunta ei sovellu, mikä ei tietenkään ole\nestänyt sitä, ettei päiväkuntien valtaamisessa kalastusetujakaan ole\nhalveksittu.\n\nPäiväkunta-käsitteen kehityksen kulkua voisi luonnehtia seuraavaan\ntapaan. Alkuaan pyyntitietä merkittyään päiväkunta on tullut\npyyntimiehelle kuuluvan määrätynsuuruisen erämaakappaleen nimeksi\nja vihdoin yksityisen erämaanomistuksen yleisnimeksi. Metsästyksen\ntaantuessa ja maanomistusolojen muuttuessa päiväkunnat menettivät\nmerkityksensä, joutuivat maataloudelliseen käyttöön kaskimaina,\nniittyraivioina yms. tiluksina, kunnes lopulta ovat tulleet asutuiksi\ntai palanneet alkuperäisten luonnonmetsien tilaan.\n\n\n\n\nMIEHENOSAT\n\n\nMäärätynsuuruista erämaanomistusta eräkaudella on maassamme merkinnyt\nmyöskin nimitys _miehenmetsä_ (ruots. mansskog), _miehenosa_\n(mansdel) ja _miehensija_ (mansrum). Satakunnan erämaiden luettelossa\n1400-luvun puoliväliltä on kaikkien 67 erämaanomistuksen suuruus\nilmoitettu 'miehenmetsinä'. Uuden ajan alussa Ylä-Satakunnan\nerämaita nimitetään yleisesti 'eräsijoiksi' tai 'erämaiksi', mutta\npoikkeuksittain on vanha nimitys 'miehenmetsä' ollut käytännössä\nvielä kauan keskiajan jälkeenkin. Niinpä Tyrvään käräjillä V. 1551\ntuomittiin Pomarkun Kynäjärven mies sakkoihin siitä, että oli polttanut\n\"kahden miehen metsän\"; vaikka kahden omistajan nimet mainitaan, on\nomistuksen määritelmä kuitenkin merkittävä. V. 1590 ilmoitettiin\nKangasalan Jokioisten kylän väen omistavan 'miehenosan' Kuorehveden\nEväjärvellä.[36]\n\nJatkoa Ylä-Satakunnan miehenosien historiaan saamme vanhan Sääksmäen\nkihlakunnan puolelta, jonka pitäjät ovat vanhemmalla keskiajalla\nolleet monessa suhteessa läheisessä kosketuksessa Ylä-Satakunnan\npitäjiin. V:lta 1455 on tieto, että Sääksmäellä oli kalavedet jaettava\n\"miehenosien mukaan\", mistä päättäen tämä järjestelmä on niillä\nseuduilla ollut vanha kansanoloihin juurtunut tapa. Vielä vuosisataa\nmyöhemmin on miehenosa-lasku ollut yleisessä käytännössä Sääksmäen\nkihlakunnan erämailla, jotka sijaitsivat pääasiallisesti Keuruun reitin\nsekä Pohjois-Päijänteen ja sinne laskevien vesistöjen varsilla. Tämän\nkihlakunnan erämaaveroluettelossa v:lta 1554 mainitaan eräkalastuksessa\nkäyneiden talonpoikien maksaneen kalaveroa \"kultakin miehenosalta\nerämaata\". Kun kaikki silloiset erämaankävijät aniharvaa poikkeusta\nlukuunottamatta maksoivat kalaveroa yhtä paljon, näyttäisi veronmaksun\nperusteena tässä olleen mies eikä miehen omistama erämaa. Sääksmäen\nkihlakunnan varsinaisia erämaita koskevista verotusluetteloista\nkuitenkin näkyy, että näitä erämaita omistettiin miehenosittain siten,\nettä yksityisille omistajille tai omistajaryhmille kuului puoli\nmiehenosaa, yksi miehenosa, puolitoista, kaksi, kolme, jopa useampiakin\nmiehenosia. Tarkemmin sanoen: eri suuruisia erämaanomistuksia sanottiin\nkyllä jo yleensä erämaiksi, mutta niiden perussuuruutena, jonka\nmukaan niitä taloudellisesti arvioitiin, oli miehenosa. Sääksmäen\nKouvalan Pyhäjärvellä (nyk. Saarijärvellä) oli v:n 1554 veroluettelon\nmukaan \"neljä miehenosaa metsää ja kaksi miehenosaa kalavettä\"; tässä\ntapauksessa miehenosa oli jo muuttunut puhtaan maaluvun kaltaiseksi.\nMiehenosan käyttämisestä Sääksmäen erämailla on todistuksia vielä\nmyöhemmiltäkin ajoilta, kuten esim. eräässä v:n 1567 tuomiossa, jonka\nmukaan Sääksmäen Ritvalan isäntä oli myynyt Roukon kylän asukkaalle\n\"miehenosan erämaassa metsää ja kalavettä Keuruulla\", ja samaa erämaata\nkoskevassa toisessa, V. 1607 annetussa tuomiossa, jossa puhutaan\n\"miehen erämaasta Keuruulla\".[37]\n\nMuillakin hämäläisillä alueilla on keskiajalla ja myöhemminkin\nerämaanomistuksia ilmoitettu miehenmetsinä. Niinpä jo ennen mainitussa\nV. 1478 Jämsässä annetussa tuomiossa on erämaan suuruus selvästi\nilmoitettu \"kahdeksi miehenmetsäksi\". Hauhon käräjillä v. 1482\ntuomittiin Hulkkialan Simon omaksi \"miehenosa Leppäjärvellä\" (Laukaan\nLeppävedellä). Mutta huomattavampaa on, että vielä uuden ajan alussa\nHollolan kihlakunnan erämailla, jotka täyttivät melkein suurimman osan\nPohjois-Hämettä, miehenosa oli kaikkien erämaiden vakiintunut mittapuu\ntai arviomitta: yhden miehen erämaa, kahden miehen erämaa, yhden miehen\nkalavesi ja oravimetsä, kahden miehen kalavesi ja oravimetsä, samalla\ntavoin kuin naapurin, Sääksmäen kihlakunnan erämailla.[38]\n\nJo perussanastaan _osa_ päättäen nimitys miehenosa on alkuaan merkinnyt\nyhdelle pyyntimiehelle kuuluvaa osaa yhteisestä saaliista tai yhdelle\nosakkaalle kuuluvaa osuutta yhteisestä pyyntilaitoksesta. Ensimmältä\nse saattaa näyttää edellä käsiteltyihin yksityisten metsämiesten\nomistuksiin verrattavalta. On kuitenkin historiallista eroa niillä\nansateillä ja virkateillä, joita metsämiehet vielä myöhempinäkin\naikoina ovat laitelleet kotikyliensä lähimetsiin, ja niillä\nmiehenosilla, joita Hämeen rintamaiden erämiehet ennen muinoin ovat\nomistaneet kaukaisilla, muille tuntemattomilla erämailla. Edelliset\novat jo alunperin olleet yksityisiä laitoksia tai omistuksia, joita\nkuka hyvänsä halukas on voinut itsellensä hankkia, jälkimmäiset taas\njo nimityksellään ilmaisevat yhteisyyttä ja tasa-arvoisuutta ja sen\nmukaista oikeutta saaliiseen ja pyyntialueeseen.\n\nHämeen erämailla on miehenosien katsottava luonnollisimmin alkuaan\nkuuluneen suurpyyntiin, s.o. villipeurojen, hirvien, karhujen\nyms. suurten otusten yhteispyyntiin, yhteisiin pyyntilaitoksiin\n(hankaisiin yms.) ja yhteiseen suureen pyyntialueeseen. Suurpyynnin\nja yhteispyynnin hävitessä pyyntialueet ovat jääneet yksityisten\nosakkaiden vallattaviksi. Tämän käsityksen mukaan ei kaukaisten\nerämaiden yksityisomistuksen olisi tarvinnut johtua yksityisten\nerämiesten tai talojen alkuperäisistä vapaista valtauksista\nasumattomilla alueilla, vaan on se yhtä paljon voinut aiheutua\naikaisemman yhteisön ja yhteisomistuksen hajaantumisesta.\n\nYksilöllisen erämaatalouden kehittyessä miehenosa ei\nerämaanomistuksenakaan menettänyt kokonaan osuudellista luonnettaan,\nvaan se edusti edelleenkin tasa-arvoisuutta pyyntioloissa sillä\ntavoin, että samalla maan äärellä olevat miehenosat olivat keskenään\nsamanarvoiset. Kuitenkaan ei miehenmetsällä eli miehenosalla erämaassa\nliene koskaan ollut tarkoin määrättyä pinta-alallista kokoa tai\nmuuta ehdotonta mittaa, vaan se on edellyttänyt ainoastaan jotakin\nylimalkaista määrettä, esim. päiväkunnan tapaista tai yleensä jotakin\nyhden miehen pyyntityöhön tarpeellista tai hänen toimeentuloonsa\nriittäväksi katsottavaa aluetta. Ylä-Satakunnan erämaaluettelo\n1400-luvun puolivälistä samoin kuin Sääksmäen kihlakunnan erämaiden\nluettelo vuosisataa myöhemmältä ajalta, joiden mukaan yksityiselle\nomistajalle on saattanut kuulua kaksi tai useampiakin miehenmetsiä tai\nvain puolikas sellaista, edustavat jo melkoisesti muuttuneita oloja:\nmiehenmetsät ja -osat ovat olleet keskenään määrätynsuuruisia, pysyviä\nomistuksia niinkuin muutkin maanomistukset. Sellaiset miehenmetsät\novat sopineet verotuksenkin pohjaksi. Sääksmäen kihlakunnan erämaiden\nverotusluettelossa v:lta 1554 on tarkoin ilmoitettu, kuinka suurta\nuuden asukkaan koukkulukua asutettavien erämaiden vanhat miehenosat\nkussakin tapauksessa tulivat vastaamaan. Tällä tavoin ikivanha\njärjestelmä luontevasti sopeutui ja sulautui erämaille leviävän\nkorkeamman talousmuodon maa- ja verotusjärjestelmään.\n\nEräkauden Suomessa on erämaanomistuksen pohjaksi tuskin voitu asettaa\nmitään sosiologisesti luonnollisempaa ja oikeutetumpaa perustetta\nkuin miehenosan mies, so. pyyntikykyinen ja verokykyinen erämies eli\nlyhyesti _mies_.\n\nMiehenosaa omistavaa miestä voisi verrata muinaiseen \"jousimieheen\",\nsellaiseen alkuperäiseen verovelvolliseen mieheen, joka omisti\n\"jousimaan\" ja suoritti jousiveroa. Sitävastoin eivät vertauskohdaksi\nsovi historiallisen ajan myöhemmät jousimiehet, nuo täysin\nhenkilölliset \"jouset\", joita olivat kaikki määrätyllä ikäkaudella\nolevat talonpoikaisperheen miehiset jäsenet, jotka maksoivat täysin\nhenkilöllisiä veroja ja joiden erämaanomistuksista ei ole mitään\ntietoja.\n\nMiehenmetsä- eli miehenosalasku on eittämättä ollut aikoinaan\ntunnettu kaikkialla hämäläisillä erämailla. Se ei kuitenkaan ole\nollut mikään erikoinen muinaishämäläinen tapa, sillä samanluontoisia\nja samannimisiäkin omistuksia on esiintynyt muillakin maamme\nseuduilla kuin Hämeessä ja muillakin heimoilla kuin hämäläisellä. Ja\nkaikkialla, missä tämän laitoksen jälkiä voidaan seurata, ne viittaavat\nsamanlaatuisiin alkuoloihin.\n\nMainittakoon myöhäinen, mutta kuvaava esimerkki Keski-Pohjanmaalta.\nReisjärvellä laskettiin 1860-luvulla Kalajan kylässä oleva Kalajajärvi,\njosta saatiin laajoja heinäaloja. Ne joutuivat yhteisen järviseuran\nomaisuudeksi, joka jaettiin 120 _miesosaan_, ja ne taas pienempiin\nosiin.[39]\n\nKun Helsingin ja Sipoon pitäjien rajaseudulla Östersundomin ja ent.\nSkinnarbölen kylien välillä 1500-luvulla oli _Manskog_ (Miehenmetsä)\nniminen rajakivi, niin haluaisimme siinä nimessä nähdä jonkin muinaisen\nerämaanvaltauksen muistuman. Vielä V. 1684 kuului Östersundomin säterin\nmaihin _Manskog Enge_ niminen niitty.[40]\n\nSellaisia miehenmetsiä ovat voineet alkuaan tarkoittaa vanhat\nruotsalaiset asumannimet, joiden kantana on henkilönnimi ja\nloppuliitteenä metsää merkitsevä sana \"skog\" ja joita nimiä on\nhuomattavan lukuisasti Keski- ja Länsi-Uudenmaan ruotsalaisten pitäjien\npohjoisäärillä ja muilla metsäkulmilla. Esimerkkiä sellaisista nimistä\novat _Klemetskog_ (Ruotsinkylä) Helsingin pitäjässä, _Nackskog_\n(Nahkela) Tuusulassa, _Bolarskog_ Espoossa, _Övidskog_ Kirkkonummella,\n_Skräddar skog_ (Lieviönkulma) ja _Karsskog_ Siuntiossa, _Billskog_\nDegerbyssä, _Grabbskog_ ja _Antskog_ (Anskuu) Pohjanpitäjässä,\n_Danskog_ Tammisaaren pitäjässä ja _Ingevaldsskog_ Tenholassa.\n\nHenkilöllisen omistajan nimen sisältyminen tällaisiin paikannimiin voi\nkuitenkin merkitä jo uudisasukkaiden asettumista näihin 'metsiin'.\nSellaista tapausta koskee selvästi Porvoon pitäjässä v. 1404 esiintyvä\nnimi _Ebbe i skogom_ (Eppo metsässä). Samoilla seuduilla, joilla\nylempänä mainitut Keski- ja Länsi-Uudenmaan skog-nimet esiintyvät,\nmainitaan yksinäisten asumien niminä melkoinen joukko muita\nskog-liitteisiä paikannimiä, kuten _Sjöskog_ (Seutula) Helsingin\npitäjässä, _Klobbskog, Rödskog_ (Ruskeala), _Söderskog, Tackskog_\n(Takkula) ja _Vällskog_ (Velskola) Espoon eri takalistoilla, _Grönskog_\nSiuntiossa, _Skrittskog_ l. _Skryttskog_ ja _Kobbskog_ Pohjanpitäjässä\nsekä _Harparskog_ Tenholassa. Näissä tapauksissa on nähtävästi\nalkuperäisestä yksityisestä metsänomistuksesta tullut yksinäisasuma.\nUudellamaalla on useita vanhoja asumia, joilla on yksinkertaisesti vain\nnimi _Skogböle_ tai _Skogby_ (Metsäkylä).[41]\n\nLuetelluissa paikannimissä kuvastuu miehenmetsien myöhäisiä vaiheita\nUudellamaalla, missä lähellä asuvien hämäläisten tavat ovat voineet\nvaikuttaa ruotsalaisten uudisasukkaiden tapoihin. Mutta sen kaiken\nalkuna ja pohjana oleva 'miehenosan' käsite ja tapa on samalla\nlailla muinaisruotsalainen kuin muinaissuomalainenkin. Pohjanlahden\nlänsipuolella olevista Ruotsin maakunnista suoritettiin 1300-luvun\nalussa Upsalan tuomiokirkolle P. Olavin veroa hylkeen- ja sillin-\nl. silakanpyynnistä miehenosittain (_manskut, manslut_). Norjalle\nkuuluneessa Jemtlannin maakunnassa tehtiin 1200-luvun lopussa kauppa\n\"miehenkäytävän\" (_mansganga_) suuruisesta maanpaikasta. Samassa\nmaakunnassa on maakappaleen suuruutta muinoin ilmaistu myöskin\n\"mielienkulku\" (_mansfar_) nimisellä mitalla. On kiintoisaa todeta,\nettä sama nimitys 'mansfar' on ollut meidän aikoihimme saakka Suomen\npuolella Pohjanmaan ruotsalaisilla alueilla käytännössä nuottaosuuksien\nnimenä. Näyttää tosiaan siltä kuin miesmitta olisi kuulunut muinaiseen\npyynti- ja metsänomistus järjestykseen kaikissa pohjoismaissa.[42]\n\nKansanhistoriassa on mies-nimityksessä säilynyt aikojen halki\njotakin itsenäistä, jopa johtavaa ja ylimyksellistä väriä. Jos\n_perheenmies_ olisikin ollut vain 'perheenpään' ja isännän luonnollinen\nrinnakkaisnimitys, niin 1500-luvulla käytetyssä kihlakunnan\ntuomarin suomalaisessa nimityksessä _kihlakunnan mies_ samoin kuin\nLänsi-Karjalassa v. 1550 todettavassa sukunimessä _Linnamies_\nepäilemättä esiintyy mies-sana johtajan ja päämiehen merkityksessä.\nMitä Hirvensalmen Suosalmen kylässä V. 1820 ja myöhemmin esiintyvä\nsukunimi _Käräjämies_, joka mainitaan samalla seudulla 1500-luvun\npuoliväliltä saakka, alkuaan on merkinnyt, on vaikea sanoa, mutta\nmitään halveksittua käräjäpukaria se ei liene tarkoittanut, koskapa\nV. 1577 Pekka Laurinpoika Käräjämies Hirvensalmella oli lautamiehenä.\nTärkeästä tehtävästään muinaisessa oikeudenkäytössä on myöskin\n_lautamies_ perinyt mies-nimensä.[43]\n\nMikäli sellaiset vanhat ja huomattavat paikannimet kuin _Miehoila_\n(suuri kylä Hauholla ja kylä Hämeen-Koskella), _Miehoniemi_\n(Kuhmoisissa), _Miehonkallio_ Hausjärvellä, _Miehonlinna_ (Kymenjoessa)\nja _Miehikkälä_ (pitäjä Länsi-Karjalassa) ovat johtuneet mies-sanasta,\non sillä sanalla näissä yhteyksissä varmaan ollut tavallista\nerinomaisemman miehen merkitys.\n\nHämeessä, Savossa ja Länsi-Karjalassa, varsinkin kahdessa\nviimeksimainitussa maakunnassa, on vanhoilta ajoilta säilynyt suuri\njoukko mies-päätteisiä sukunimiä, joista välähtelee kiintoisia puolia\n\"miehen\" osuudesta mainittujen maakuntien asutuksen historiassa.\n\nRuovedellä Ylä-Satakunnan erämaalla luetellaan v. 1577 erämaan\nomistajien joukossa useita 'miehiä': Heikki _Kalamies_, Pekka\n_Palamies_, Lassi _Pynnämies_, Paavali _Kolamies_, Juha _Turisamies_,\nAntti _Rärämies_, Niilo _Karjalamies_, kaikki erämaan isäntämiehiä,\njoilla oli palveluksessaan 'renkejä'.\n\nSukunimi _Kalamies_ esiintyy Ylä-Satakunnassa ensi kerran v. 1439,\nellei jo V. 1405; se mainitaan myös Ristiinassa ja Lemillä v.\n1820. Nimellä _Pynnämies_ on todennäköisesti yhteyttä v:n 1552\nerämaaluettelossa mainittuun Pirkkalan Viikin kartanon herralle\nAntti Vestgötelle kuuluvaan _Pönnämaa_ (Pönnäma; vrt. Keuruulla\nvanha talonnimi Pynnönen) nimiseen erämaahan, joka oli 33 silloisen\npeninkulman päässä kotitalosta. _Turisamies_ (Turisames) nimen\nkotipaikka on todennäköisesti Kangasalan Tursoilassa, jonka asukas\n(Tursolainen) V. 1571 möi turkistavaroita kruunulle.[44]\n\nHyvin vanhaa mies-nimien muotokuntaa edustavat ne sukunimet, jotka\nkuten Kalamies kohdistuvat pyyntielämään. Vanha erämiesnimi lienee\nmyös Koivistolla 1500-luvun puoliväliltä alkaen todettava sukunimi\n_Jousimies_. Toisia ammatista johtuvia sukunimiä ovat Saimaan\nympäristöpitäjissä 1500- ja 1600-luvuilla esiintyvät _Kirvesmies,\nMiertamies, Myllymies_ yms.\n\nUsein on perheenmies saanut sukunimensä asumapaikkansa luonnonolojen\ntai muiden ominaisuuksien mukaan. Sellaisiksi lienevät käsitettäviä\nesim. Saimaan seuduilla 1500- ja 1600-luvuilla esiintyvät sukunimet\n_Ahomies, Rautamies, Hietamies, Järvimies, Kalliomies, Ketveleenmies,\nKoskimies, Lahtimies, Lähdemies, Niemenmies, Orkomies, Rasimies,\nSaarimies, Suomies_. Jotkut niistä ovat olleet hyvin levinneitä, kuten\nHietamies, jonka piiri ulottuu Lappeelta Rantasalmelle ja Muolaaseen.\nAsuinpaikan maanlaatuun tai asunnon erikoisuuteen viitannevat sellaiset\nnimet kuin _Multamies, Mutamies, Peltomies, Riihimies, Saunamies_.\n\nToisinaan taas on 'mies' liitetty jo olevan asuman nimeen, jolloin\ntuo liite nähtävästi on ilmaissut asuman ainoaa tai pääisäntää.\nVanajan Hämeessä mainitaan oikeusasiassa v. 1385 Pietari _Hartolamies_\n(Pedher Hartalamez). Lopella v. 1785 merkitty sukunimi _Tävänämies_\non alkuaan varmaan tarkoittanut sen pitäjän Tevännön kylän asukasta.\nSamoin lienee Mikkelin pitäjän _Aniamies_ (1561) saanut nimensä saman\npitäjän Anianniemen asumasta, Puumalan _Maljasmies_ (1561) sikäläisestä\nMaljalan kylästä, Lappeen _Sarvilaksmies_ (1558) Lappeen Sarvilahden\nkylästä, Lappeen _Hautamies_ (1546) sen pitäjän Hautakylästä ja Luumäen\n_Kivimies_ (1654) sikäläisestä Kiviniemen kylästä. Toisin päin taas on\npaikan luonnosta johtunut nimi tullut asuman pysyväksi nimeksi kuten\nLuumäen kylä _Hietamies_ (1654) sekä monet _Suomies_ nimiset asumat\n(Kiskon Koorlan kylässä, Hyvinkään kunnassa, Mikkelin pitäjän Vehmaan\nkylässä ja Luumäellä kaksi kylää): Niinkuin edellisestä näkyy, ei\npuheenaolevien miesnimien levintä rajoitu vain maamme itäisiin osiin,\nvaan ovat ne olleet käytännössä läntisemmilläkin seuduilla. Tapa on\nvarmaan yleissuomalainen ja ikivanha.\n\nKaukana pitkän kehityksen alkupäästä ovat eräät uuden ajan alusta\nlähtien Länsi-Karjalassa ja muualla todettavat henkilöllisiin\nominaisuuksiin tms. seikkoihin peiustuvat miespäätteiset sukunimet\nkuten _Kultamies, Partamies, Pienimies_. Sellainen naisennimi kuin\nBrita _Palomies_ (Taipalsaarella 1654) osoittaa, kuinka kehitys on\nmuinaishistoriallisten erämiesten ammattinimistä lopuksi muovannut\ntunnettuja ruotsalaisia \"man\" päätteisiä sukunimiä vastaavia värittömiä\nja merkityksettömiä sukunimiä.[45]\n\n\n\n\nERÄKAUDEN MAITA\n\n\nAjateltaessa sitä loputonta määrää Hämeessä ja kaikkialla muuallakin\nmaassamme olevia mitä erilaisimpia ja erikokoisimpia alueita,\nmaalipaikkoja ja seutuja, joiden yleisnimenä on epämääräinen sana\n_maa_, tuntuu ensimmältä tuiki mahdottomalta löytää tämän ruuhkan\nläpi mitään eräkauden historian uraa. Mutta tarkasteltaessa asiaa\nmenneiden aikojen asiakirjojen avulla huomataan pian, että tuolla\nniin yksinkertaisella nimellä _maa_ on määrätyissä oloissa ollut\ntäsmällisempiäkin merkityksiä, että sitä on Hämeessä vanhoina aikoina\nvarsin yleisesti käytetty omistusnimenä ilmaisemaan yksityisten\nhenkilöiden tai yhteisöjen omistamia, enemmän tai vähemmän tarkoin\nmäärättyjä ja rajoin ympäröityjä, tavallisimmin takamailla sijaitsevia\nmetsäkappaleita.\n\nSelvän käsityksen tästä saa selaillessa Kaakkois- ja Lounais-Hämeen\nkeskiaikaisten tuomiokirjojen julkaistujen jäännösten lehtiä. Siellä\nesiintyy joukko nimeltä mainittuja 'maita', ja silloin on aina\nkysymys jonkin taloudellisesti arvokkaan maa-alueen omistusasioista:\nrajoista, jaoista, anastusyritysten torjumisesta. Seuraava näistä\ntuomiokirjoista poimittu luettelo antaa jonkinlaisen yleiskuvan näistä\nHämeen keskiaikaisista maista, niiden nimistä, omistusoloista ja muusta\ntilasta.\n\nHauhon veropitäjässä oli v. 1485 Markku Aikkolalla ikivanha\nnautintaoikeus _Mustilanmaassa_ olevaan maakappaleeseen. Tuuloksen\nveropitäjässä luetellaan v. 1487 _Padankoskenmaan_ (Padenkoden Jordh)\nympärysrajat; Sodialan kylän miehellä oli siellä ollut omistus. Saman\nveropitäjän _Masonojanmaassa_ mainitaan v. 1499 karpionala, nähtävästi\nkaskimaata. Tennilän veropitäjän Tennilän kylän talollisille kuului v.\n1484 _Luhtimaa_ vuosikasvuineen ja saman veropitäjän Lauri Viialainen\nomisti v. 1488 _Hietosuonniemen maan_ (Hetosuojenniemen Jordh), jossa\noli peltoa ja niittyä. Hollolan veropitäjässä oli _Padonmaa_ (Patumas\nJordh, Paduma), jossa v. 1470 Erkki Järvinen omisti maata; samana\nvuonna mainitaan Padonmaassa Etolan, Huljalan ja Saarakkalan kesken\ntoimitettava maanjako. Asikkalan veropitäjään kuuluivat _Hiidenmaa_\n(1478), _Varasjärvenmaa_, joka v. 1484 oli Hannu Lusin omistama, ja\n_Alamaa_ (Alamaa, Alanmaan pochia), josta v. 1487 kolmannes kuului\nPaakkolan Nikille ja hänen jakoveljilleen, kolmannes Lumialalle ja\nkolmannes Haistelalle. V. 1507 mainitaan Kulsialan veropitäjässä\nsijaitseva _Rautamaa_ (nyk. Kangasalan pitäjässä), jossa oli aatelinen\nomistus. Saarioisten pitäjässä oli v. 1506 _Rekoisenmaa_ (Rekoysenmaa)\nniminen niitty, josta Heikki Kurvin perilliset omistivat seitsemännen\nosan. Loimon veropitäjässä (Tammelassa) vihdoin määrättiin v. 1507\ntarkastusmiehet jakamaan nimismies Knuuti Teurolaisen ja Hannu\nHeikinpoika Portaan kesken heidän ulkomaansa _Rengonmaa_ (Reggon ma)\nheidän osuutensa ja koukkulukunsa mukaan.\n\nTuomiokirjojen aikana käytettiin toisia näistä maista niitty-\ntai kaskimaina (Tuuloksen Masonojanmaa, Tennilän Luhtimaa ja\nHietosuonniemen maa, Saarioisten Rekoisenmaa), mutta toiset olivat\nerämaan luontoisia, kuten Hollolan Padonmaa, jossa Saarakkalan kylällä\nv. 1494 oli \"maata ja kalavettä\"; erämaita ovat selvästi jo omistajista\netäisestä sijainnistaan päättäen olleet Asikkalan Varasjärvenmaa,\nKulsialan Rautamaa ja Loimon Rengonmaa. Toisten maiden ollessa pieniä\nyksityisomistuksia näkyi toisissa vielä merkkejä aikaisemmista\nsuurista yhteisomistuksista, joihin monilla kylillä oli tai oli ollut\nosuutta. Näillä mailla oli kullakin ollut oma omistushistoriallinen\nkehityksensä.[46]\n\nTämä kehitys oli monin paikoin Hämettä keskiajan lopulla jo ehtinyt\npitemmällekin kuin niittyjen raivaukseen ja kaskenkaatoon. Niissä\nveropitäjissä, joihin edelläkerrotut maat kuuluivat, oli keskiajan\nlopulla olemassa asumia: taloja tai kyliä, joiden nimissä esiintyy\n_maa_ pääte. Niinpä oli Hollolan veropitäjässä asuma _Tiirismaa_\n(1469) ja kylä _Kauramaa_ (Kaurama 1460, Kaurama boar 1466), Asikkalan\nveropitäjässä _Vähinmaa_ (1492), Kulsialan veropitäjässä asuma _Anomaa_\n(1506) sekä Kalvoilan veropitäjässä asumat _Lintumaa_ (1506) ja\n_Lietsamaa_ (Letama 1507, nyk. Rengon Lietsa, hietsankoukku). Toisista\n'maista' on myöhemmin kehittynyt asumia; niin on Hollolan Padonmaan\ntakamaasta tullut Padonmaan kylä Hämeen-Koskella. Joissakin tapauksissa\nnäyttää maa syntyneen jo olevan asuman läheisyyteen. Hauhon veropitäjän\n'Mustilanmaan' nimi edellyttää jotakin Mustila-nimistä asumaa, ja\nsellainen todella olikin olemassa jo v. 1441, jolloin Tuuloksen\nveropitäjässä mainitaan lautamies \"Mattes Mustela\".\n\nKaikki nämä maa-nimiset asumat ovat olleet pieniä syrjä- tai\nväliseutujen asumia, mikä vahvistaa sitä kuvaa niiden kehityksestä\nerämaasta kyläksi, mikä ilmenee niiden nimissäkin. Kosketelluilla\nHämeen seuduilla on tosin niin puhtaasti maantieteellisiltäkin tuntuvia\nkylännimiä kuin Tuuloksen _Sydänmaa_ (1465), mutta tuskinpa senkään\ntosiasiallinen kehityshistoria on ollut edellä todetusta säännöstä\npoikkeava.\n\nSenlaatuisten maiden valtaus, joista edellä on ollut puhe, on varmaan\ntapahtunut eri aikoina ja eri tarkoituksia varten, asukkaiden\nmuuttuvan ja kehittyvän taloudellisen toiminnan mukaisesti. Hämeessä\nniitä on vanhimpina aikoina tarvittu ja vallattu varmaankin\netupäässä metsästystä ja kalastusta varten. Esitettyjen havaintojen\nperusteella voidaan siihen ryhmään lukea useimmat edellä luetelluista\nkeskiaikaisista maista.[47]\n\nHämeen eräkauden historian perinpohjainen tutkiminen vaatisi tämän\nerikoisen maa-kysymyksenkin yksityiskohtaista tarkastelua Hämeen\nkaikilla seuduilla. Tyydymme tässä kuitenkin vain joidenkuiden pienten\nnäyteryhmien esittämiseen parilta edustavalta Hämeen seutukunnalta.\n\nVielä keskiajan vanhemmalla kaudella oli olemassa Vanajan suurpitäjä,\njonka alueella nykyisin ovat Vanajan, Janakkalan, Hausjärven,\nRiihimäen, Hyvinkään, Lopen ja Rengon pitäjät ja joka on täyttänyt\nhyvän osan koko Etelä-Hämeestä. Tämän Suur-Vanajan asuttu keskusseutu\non ulottunut Kernaalanjärven ympäristöiltä Hämeenlinnan tienoolle\nsaakka, minkä lisäksi Lopenjärven rannoilla ja Rengossa on ollut\nhuomattavaa asutusta jo historiallisen ajan alkaessa. Mutta näitä\nahtaita asutusseutuja ympäröivät tavattoman laajat, Tammelan järville\nja Salpausselän liepeille ulottuvat alueet ovat olleet keskusseudun\nvanhoihin kyliin kuuluvina takamaina.\n\nNäitä takamaanomistuksia edustavat Etelä-Hämeessä erityisen lukuisat\nja yleiset maa-päätteiset paikannimet. Näin nimitettyjen paikkojen\njoukossa on tosin puhtaasti seudullisiakin, maantieteellisiä paikkoja;\nmitä tahansa erikoista maastoa, mitä asumatonta paikkaa hyvänsä\non voitu sanoa maaksi. Enimmät niistä ovat kuitenkin selvästi jo\nmuinaisina aikoina olleet määrättyjä kylien tai talojen omistuksia.\nMonet kaukaiset maat ovat myöhäisiin historiallisiin aikoihin saakka\npysyneet keskusseudun kylien tai kartanoiden hallussa ja muutamat\nilmaisevat jo nimellään alkuperänsä.\n\nSeuraavassa siitä eräitä yksityiskohtaisempia merkintöjä. Jo\nSuur-Vanajan vanhojen pääkylien lähimailla on ollut Isolle-Luolajalle\nkuulunut _Kärkönmaa_ ja Janakkalassa _Tarinmaa_, josta on tullut\nitse kirkonkylä. Huomattavin ja tunnetuin tällaisista lähitakamaista\non ollut nyk. Janakkalan itäosan täyttävä _Mallingaistenmaa_, josta\nviime aikoihin saakka puolet on kuulunut Janakkalan Monikkalalle,\nneljännes Janakkalan Hiidelle ja neljännes Vanajan Ikaloisille, mutta\njoka aikaisemmin näyttää olleen paljon laajempi ja lukuisampien\nosakkaiden käyttämä erämaa. Mallingaistenmaata on ympäröinyt melkoinen\nryhmä pienempiä, nähtävästi siitä aikoinaan lohkaistuja maita, kuten\nNuolialan ja Monikkalan vanhoille kylille kuulunut _Kontionmaa_, jonka\nnimellä lienee yhteyttä lähellä olevan Konttilan kylän ja kauempana\nsijaitsevan Kontuvuoren nimien kanssa. Samoilla Mallingaistenmaan\npaikkeilla on ollut Monikkalan ja Kerkkolan ulkopalsta _Taappolanmaa_,\njossa on sijainnut Taappola-niminen astma, ja Turengin kylän\n_Tyrynmaa_, joka edustaa muuatta Vanajan seutujen ikivanhaa valtanimeä.\nMallingaistenmaan itäpuolella on ollut Janakkalan Saloksien kylästä\nerotettu liikamaa _Vesijättömaa_. Ei kaukana Mallingaistenmaasta on\nollut Janakkalan Leppäkosken kylälle kuulunut _Ranginmaa_, jonka\nomituiselta kuulostava nimi on ehkä rinnastettava muinaisessa Vanajassa\ntunnettuihin Rankinen tai Rankonen (Renkonen) nimiin.[48]\n\nHausjärven koko itäpuolisko on ollut täynnä samantapaisia\nomistuksia. Puujoen seuduilla on siellä _Vainonmaan_ \"metsämaa\",\njonka nimenantajana on mahdollisesti ollut Monikkalan talo Vainola;\n\"Vainonlähde\", joka on lähellä Miehonkalliota, mainitaan Puujaan ja\nHausjärven kylien rajapaikkana jo v. 1400. Samoilla seuduin on ollut\n_Miehonmaa_, \"se maakappale, joka on Miehonmaan eli -kallion ympärillä\nPuujaan puolella\"; Puujaan kylässä on Miehon talo, Hämeen-Koskella\nMiehoilan kylä ja kauempana pohjoisessa Hauholla Miehoilan vanha kylä.\nHausjärven Torholan kylällä on ollut _Retumaa_ niminen alue. Tämänkin\nmaan nimi on hyvin muinaisaikainen. Hausjärven Haminan kylän alueilla\non _Virtainmaa_ ja Oitin kylän piirissä _Pihomaa_ (lähellä nyk. talo\nPiho). Jo v. 1555 mainitaan \"Titolanmaa\", jonka Hausjärven kyläläiset\njo sitä ennen olivat pantanneet Turengin kylän miehille; paikka on\nvarmaan samastettava Hausjärven kylän alueella isonjaon aikana mainitun\n_Tettulanmaan_ kanssa (vrt. saman kylän tiluksennimeä Töttölän niitty).\nHausjärven Kirkonkylän alueella ovat sijainneet vielä _Lamminmaa,\nKellarinmaa_ ja _Tulitunmaa_. Hausjärven Hikiän kylän nykyisten asumien\njoukossa on _Tenkänmaa_ (samalla seudulla Tenkänperä) ja Kurun kylän\nasumien joukossa _Kuurinmaa_, jolla nimellä lienee sama alkuperä\nkuin itse kylänkin nimellä. Täälläpäin näkyy nykyisillä kartoilla\n_Nurronmaa_ (Vrt. nyk. Nyry) ja _Umpistenmaa_. Hausjärven Vantaan\nkylälle on kuulunut Kaitilan järven seudulla oleva _Laitilanmaa_, jonka\nnimi ilmaisee syrjäistä sijaintia, sekä _Ylätölönmaa_. Hausjärven\nRidasjärven kylällä on ollut _Kallioistenmaa_ ja pitäjän eteläosassa\non myöskin sijainnut _Tiukunmaa_, josta osa v. 1663 joutui Janakkalan\nViralan kylältä Hyvinkään kylälle.\n\nRiihimäen tienoilla, Janakkalan, Riihimäen ja Lopen pitäjien\nyhtymäkohdilla, sijaitsevat _Riutanmaa_ ja _Punganmaa_ ovat muinoin\nkuuluneet laajaan \"Punganmaan eli Riutanmaan\" erämaaseutuun, josta\nusein puhutaan asiakirjoissa ja jossa monilla kylillä on ollut osuutta.\nRiihimäen seutukunnan muista maista nimettäköön Herajoen kylän takamaat\n_Kirjaustenmaa, Pitkästenmaa, Mäntynevanmaa_ Paaljoen varrella ja\n_Käikälänmaa_, joka selvästi on kerran ollut Vanajan kirkonseudun\nKäikälän omistus. Janakkalan Tarinmaalla on samalla suunnalla ollut\nulkomaa _Uramamaa_.\n\nLueteltakoon vielä seuraavat isonjaon kartoilla ja muissa vanhoissa\nasiakirjoissa mainitut Hyvinkään kylän alueella sijainneet, erityisinä\ntiluksina yhden tai useamman talon omistamiksi merkityt maat: _Ansamaa,\nHanhiojanmaa, Hevostenmaa, Hirvisuonmaa, Hyyppäränmaa, Juvanmaa,\nKiilavahanmaa_ (nyk. Kiljava), _Lapinmaa, Martinmaa, Nummisillanmaa,\nPahansillanmaa, Palojoenmaa, Periäistenmaa, Petäjäskoskenmaa,\nPinninmaa, Saareksenmaa, Tirmonmaa, Valkeakallionmaa, Virmanmaa_.\nNäihin olisi vielä lisättävä Ridasjärven kylän _Kalalamminmaa,\nKallioistenmaa, Koskenmaa, Latostenmaa_ ja _Panninmaa_, kaikki\nmaarekisterissä mainitut.[49]\n\nVarmana voitaneen pitää, että perusjoukko edellä mainittuja maita\non ollut Vanajan Hämeen vanhojen pääkylien omistuksia. Koko se\nalue, jolla nämä maat sijaitsevat, on muinaisen Vanajan eteläistä\ntakamaa-aluetta. Kirkollisesti on tämä alue varhempina aikoina kuulunut\nJanakkalan ja vielä varhaisempina aikoina Vanajan kirkkopitäjään.\nHämeen vanhimman verokirjan laadinnan aikana oli tällä alueella jo\nsiellä täällä pieniä kyliä, jopa jokin suurempikin, jotka kuuluivat\nkolmen eri veropitäjän verokuntiin, nim. Mäskälän veropitäjän\nTurengin verokuntaan (Puujaa ja jokin Hyvinkään talo), Janakkalan\nveropitäjän Kernaalan verokuntaan (Ryttylä, Kara, Lavinto, Karhi,\nSelänoja ja Vantaa) sekä Lopen veropitäjän Herajoen verokuntaan\n(Herajoki, Arolammi, Hyvinkää, Kytäjä, molemmat viimeksimainitut\nmelkoisia asumia). Tällaisella nuorempien takamaanasumien kuulumisella\nmäärättyihin vanhempien kylien muodostamiin Verokuntiin on tavallisesti\nollut vero- ja asutushistoriallisia syitä, ja niin on epäilemättä\nlaita näissäkin tapauksissa. Vaikkei alkuperäisiä maanvaltausoloja\nvoidakaan enää täysin varmasti selvittää, on kuitenkin tarkasteltavien\nseutujen sekä paikannimissä että asiakirjoissa säilynyt selviä jälkiä\nmainitunlaatuisista maanvaltausoloista.\n\nNiinpä voi näiden seutujen yleisen asutuskehityksen perusteella\nolettaa, että Janakkalan ikivanhat asumat Kernaala, Kuumola ja Kerkkola\novat istuttaneet nimensä Riihimäen seudun asumannimeen _Kernaala_ ja\nHausjärven talonnimiin _Kuumola_ ja _Kerkkola_. Janakkalan Monikkalan\nkylän talon Väinölän luulisi aiheuttaneen Hausjärven Kirkonkylän\n_Vainonmaan_ nimen, Janakkalan Tarinmaan kylän Uurajan l. Uraman\nRiihimäen lähellä olevan nimen _Urramontausta,_ Janakkalan Viralan\nkylän Hausjärven Oitin kylän paikannimen _Virajansuo_, Janakkalan\nNuolialan vanhan Sihvolan l. Siivolan Riihimäen seudun kylännimen\n_Hiivola_ jne.[50]\n\nMutta Janakkalan kylien muinaisista omistuksista eteläisillä takamailla\non lukuisia asiakirjallisiakin todistuksia. Janakkalan Tarinmaan kylän\nOravalan talolla on ennen ollut Orava- ja Harakka-nimiset ulkoniityt\nRiihimäen pitäjän Karan kylässä. Janakkalan Viralan kylä vaati v.\n1663 sille jo v. 1587 tuomittua _Tiukunmaan_ ulkomaata, jossa Vantaan\nkyläläiset olivat luvatta polttaneet kaskia; osa Tiukunmaata oli\nViralalta joutunut Hyvinkään kylän haltuun. Janakkalan vanhaan Rehakan\nkartanoon on ennen vuotta 1619 kuulunut _Rutajärven_ alue Mäntsälän\nrajalla. Janakkalan Kernaalan kylän miehet omistivat 1600-luvulla\n_Riutanmaan_ ja sen lähellä olevan Hirvijärven erämaat; Riutanmaa ja\nsen yhteyteen kuuluva _Punganmaa_ näyttävät olleen Kernaalan jakokunnan\nkaikkien kylien ja vielä muidenkin kylien yhteistä valta-alaa.[51]\n\nNäillä takamaan alueilla on runsaasti myöskin Vanajan pääkylien\nmuistoja niiltä ajoilta, jolloin Janakkala ei vielä ollut eronnut\nVanajasta ja jolloin eteläiset erämaat olivat oikeastaan Suur-Vanajan\nerämaita. Vanajan nimi ei ole näiden erämaiden paikannimistössä aivan\nouto; onhan esim. Hausjärven Karan kylässä _Vanajanaho_. Monet tämän\neteläisen takamaa-alueen asuma- ja muut paikannimet ovat varmaan\nmuinaisvanajalaista alkuperää, kuten esim. Vanajan Katista muistuttavat\n_Katilat_ Arolammilla, Ärkylässä ja Ridasjärvellä, Vanajan Kiialaan\nrinnastettava Arolammin _Kiianen_, Vanajan Miemalan Palva-nimiin\nyhdistettävä Ridasjärven _Vaiva_, Vanajan Kodialan talonnimeen Raivola\nVerrattava Hikiän kylän _Raivola_ jne. _Ryttylän_ kylän nimi ja\nsiellä mainitut _Sipusaari_ (Sipposaari), _Vangunoja_ ja _Hattulammi_\nmuistuttavat niin elävästi Vanajan Hattelmalan ja Luolajan kylien\nvanhoja paikannimiä Rytty, Siponkirkko, Vanganlähde ja Hattelmala,\nettä sukulaisuuden uskoo vähemmälläkin. Vieläpä Tyrvännön kylännimi\nRetula ja Tyrvännön Suontaan kylän talonnimi Aarikkala ovat löytäneet\nvastineensa Hausjärven Torholan kylän _Retumaassa_ ja Puujaan kylän\n_Retuskalliossa_ ja _Aarinkaisessa_.\n\nMutta asiakirjat puhuvat tässäkin asiat selvemmin. Vanajan Niemenpään\nkartanon mainitaan v. 1553 omistaneen _Välikin-_ eli _Vähikinmaa_\nnimisen erämaan; asiakirjoissa luetelluista rajapaikoista -- Vuotavesi,\nKolkonmäenpytti (vrt. Torholan kylän Kolkkola), Rutajärvi, Syvänoja\n-- päättäen on tämä erämaa sijainnut Hausjärven ja Mäntsälän pitäjien\nrajaseuduilla, Kurun ja Rutajärven vaiheilla. Siellä päin on ollut\nsekin \"Wälicken nittu\", joka jo ennen v:n 1555 aikoja oli ostettu\nRutajärveltä Vanajan Harvialan kartanoon.\n\nMäntsälän suunnalla ovat Vanajan kylät aikoinaan omistaneet laajoja\nerämaanalueita. Vanajan Kodialan kylä on siellä omistanut _Sälinkään\nulkomaan_, josta se 1500-luvulla antoi Vanajan Ikaaloisten kylälle\nvuokralle metsää, nähtävästi kaskettavaksi. V. 1669 mainitaan Vanajan\nRastilan raivaamaa peltokappaletta _Varunteen metsässä_ (Hausjärven\nPuujaan kylän seudulla). Samaan aikaan oli Rastilalla riitaa Hausjärven\nTorholan kylän kanssa Mäntsälän puolella olevasta _Maitosten maasta_.\nV. 1559 sanotaan tämän takamaan jo vanhastaan kuuluneen Rastilalle,\nmutta mainittuna vuonna Monikkalan herra Antti Korp osti Rastilan maita\nMaitoisista. Samaan takamaahan kohdistuu V:lta 1708 oleva maininta,\nettä Rastilalla oli viiden kuuden peninkulman Mäntsälässä ulkometsä,\njota matkan pituuden Vuoksi ei kuitenkaan käytetty. Näitä maita oli\nRastilan hallussa vielä isonjaon aikoina, jolloin asiakirjoissa\nkerrotaan, ettei kukaan tahtonut muuttaa Rastilasta Maitoisiin. Sinne\non kuitenkin myöhemmin siirtynyt Rastilan taloja esim. Laurila (Soila)\nja Lemola.\n\nRastilan lähinaapurilla Kilpiälälläkin on nähtävästi ollut osaa\nMäntsälän takamaissa, koska Maitosten maassa on _Kilpilä_ niminen\nasuma sekä _Kilpisuo_ ja sen lähellä Mäntsälän Sälinkään puolella\n_Kilpijärvi_, joista Kilpisuo on ollut Rastilan kylän yhteistä\nmaata.[52]\n\nNiinkuin edellisestä selviää, eivät puheenaolevien Salpausselän\nseutujen lukemattomat maat ole olleet vain tyhjiä maastollisia tai\nmaantieteellisiä paikannimiä tai määritelmiä, vaan todellisia tarkoin\nmäärättyjä ja rajoitettuja omistuksia, joiden joukossa on ollut useita\nkaukaisillekin kylille kuuluvia takamaita. Myöhempinä historiallisina\naikoina näitä takamaita käytettiin yleisesti kaskimaiksi ja vielä\nmyöhemmin ne ovat tulleet arvoon metsävarojensa vuoksi. Alkuaan ne\novat kuitenkin varmaan olleet metsästykseen ja paikoin kalastukseenkin\nkäytettyjä erämaita. Näillä seuduin on muinoin ollut päiväkuntia ja\nniiden entiseen riistarikkauteen viittaavat lukuisat paikannimet,\nmm. monet Hirvi- ja Hanhi-, jopa Peura-kantaisetkin (vrt. Hyvinkään\nkylän takamaannimistöä). Jos Ryttylässä päin olevaa paikannimeä\n_Majamäki_ ja Ridasjärven _Majamäkeä_ katsottaisiinkin pikemmin kaski-\nja niittymiesten kuin pyyntimiesten olinpaikkojen muistoiksi, niin\nRyttylän alueen _Pirttisaari_ ja Hausjärven kirkonkylän _Majalamminsuo_\nhuokuvat alkukantaisempien eräaikojen tuntua. Ei ole mitään syytä\nluulla, etteivät Suur-Vanajan muinaiset erämiehet olisi täysin\nmäärin käyttäneet hyväkseen näitä lähellänsä olevia erinomaisia\nmetsästysmaita, joilla suurpyynti on ollut käynnissä jo villipeuran\naikakaudella.[53]\n\nMuinaisen Suur-Vanajan alueeseen on kuulunut myöskin nykyisen\nLopen pitäjän alue. Sen keskuksena olevan Lopenjärven pohjoispään\nympäristöillä on joukko vanhoja kyliä, jotka ovat omistaneet ja\nosittain vielä nytkin omistavat huomattavia maita läheisemmillä tai\nkaukaisemmilla takamailla.\n\nLopen Joentaan (ennen myös Joenniemen) kylälle on kuulunut\n_Leppälahdenmaa_ niminen ulkomaa (urfiäld), jonka Sajaniemen kylän\nasukkaat v. 1594 annetun tuomion mukaan olivat 200 Kustaa-kuninkaan\nmarkalla ostaneet Joenniemen asukkailta, mutta jota viimeksimainitut\nv. 1670 riitelivät takaisin sajaniemeläisiltä. Vielä 19. vuosisadan\nkeskivaiheilla oli Leppälahdenmaa Joentaan hallussa. Joentaan\nkylään kuuluu tänäkinpäivänä talo nimeltään _Pourunmua_ (Pouronmaa\n1756), joka nimi lienee alkuaan kohdistunut johonkin muinaiseen\ntakamaanomistukseen. Lopen, Joentaan ja Kormun, Riihimäen Hiivolan,\nHyvinkään ja Nurmijärven Kytäjän kylien yhteinen vanha rajapaikka on\n\"Kunnamusvaha\" l. \"Kunnausvaha\" Hirvijärven pohjoispuolella. Tämän\nrajapaikan seuduilla on ollut _Kunausmaa_ (Kunausma), jossa Kormulle\nkuuluvalla alueella tehdystä omavaltaisuudesta neljä Herajoen miestä\nv. 1663 joutui sakkoihin. Joentaan kylän kartanselityksessä v. 1693\nsanotaan, että kylälle kuului Läyliäisten, Vaskijärven ja Vihtijärven\nvälillä oleva rajapyykeillä merkitty ulkomaa, josta oli oikeuden\ntodistus v:lta 1565. Tämä omistus on todennäköisesti sijainnut\nKeihäsjärven ja Keihäs joen tienoilla Lopen etelärajoilla, missä\nmuillakin Lopenjärven kylillä on ollut takamaita.\n\nV. 1669 riiteli Vihtijärven kylä Lopen (Kirkonkylän) ja Läyliäisten\nkyliltä _Keihäsjoenmaa_ ja _Jalostenmaa_ nimisiä ulkomaita, jolloin\nLopen kylä esitti omistusoikeutensa puolustukseksi V. 1577 annetun\ntuomion. Taloudellisen kartan mukaan on Lopen eteläkulmalla Vihtijärven\nkylän rajalla vieläkin Keihäsjoenmaa ja Kirkonkylän ulkopalsta, jossa\non talo Jalaistus. Lopen Sajaniemessä on Jalkunen-riminen talo.\n\nLopen kylälle kuului v. 1664 annetun tuomion mukaan _Sarajanmaa_\nniminen Siikalan ja Vaskijärven välillä oleva erämaa. Nykyisellä\ntaloudellisella kartalla on merkitty Lopen kylä tämän maan omistajaksi,\nja siinä on Lopen kylään kuuluva Saraja-niminen talo.\n\nLopen Sajaniemen kylä on katsonut omistavansa _Järventaustanmaan_,\njosta se isonjaon aikoina riiteli Lopen ja Läyliäisten kylien kanssa.\nRiidanalainen maa on ilmeisesti ollut Lopenjärven länsipuolisilla\ntakamailla. V. 1669 antoivat Vaskijärven kylän asukkaat todistuksen\neräästä _Ahdaniemenmaa_ nimisestä ulkomaasta, jota Sajaniemen kylä\noli alkanut vaatia itselleen. Otaksuttavasti tämä maa on sijainnut\nVaskijärven ja Keihäsjärven välimailla ja \"Ahraniemen\" asuman seuduilla\nnyk. Pyhäjärven pitäjän Haaviston kylässä.\n\nLopen Läyliäisten kylälle mainitaan V. 1669 kuuluvaksi _Soltinmaa_,\njonne Kytäjärven kylän asukkaiden väitettiin silloin omavaltaisesti\ntunkeutuneen. Seuraavan vuoden käräjillä kerrottiin kytäjäläisten\n\"kokonaan hävittäneen\" Soitinmaan. Tämä omistus on selvästi sijainnut\nnyk. Kytäjärven kylän alueella Keihäsjoen sivujoen ja Solttilan asuman\ntienoolla.\n\nV:n 1663 aikoina näyttävät Lopen Topenon ja Ahoisten kylien asukkaat\nyrittäneen anastaa haltuunsa _Saukkolanmaata_, jota Ourajoen kylä\npiti omanaan käytyjen rajojen ja V. 1571 annetun tuomion perusteella.\nV. 1670 Topenon kylä vuorostaan ahdisti Ourajokea _Vahteristonmaan_\nanastusyrityksistä. -- Lopen Röyskölän kylän taloilla on maarekisterin\nmukaan vieläkin osa _Pernomaan_ ja _Petojoentaustanmaan_\nliikamaihin. Isonjaon aikaan oli Röyskölällä lisäksi oikeuksia\n_Pyhälamminmaahankin_. Lopen Hunsalan kylän isonjaon asiakirjoissa\non kylän omistuksiksi merkitty _Nahamaa_ ja _Ikämaa_. Nämä maat\novat Pyhäjärven pitäjän puolella, missä Tuorilan kylän alueella on\nNahamaa-nimiset talot sekä järvi ja talo Ikäinen.[54]\n\nVertailtaessa Hausjärven ja Lopen puolen maita keskenään, ei voi jäädä\nhuomaamatta, että jälkimmäisellä taholla puuttuvat merkit Janakkalan\nja Vanajan vanhojen pääkylien omistuksista, jotka ovat niin lukuisat\nedellisellä suunnalla. Tämä ero johtuu kaiketi siitä, että Lopen pitäjä\non melkolailla vanhempaa asutusalaa kuin Hausjärven pitäjä. Tämä\nasutuksen eri-ikäisyys taasen on varmaan suureksi osaksi riippunut\nsiitä, että Lopen alueella on ollut huomattavia, uudisasukkaita\npuoleensa vetäviä järviseutuja, joita Hausjärven alueilta on puuttunut.\nVielä 1600-luvulla nimitettiin viimeksimainittujen seutujen hajallisia\nasutuksia \"Metsäkansaksi\". Lopella on Lopenjärven seuduilta saatu\nverraten runsaasti löytöjä pakanuuden ajan lopulta. Saman järven\nympärillä oli keskiajalla jo laajemmallakin alueella vakaantuneita\nkyliä (esim. Pietari Topeno, Lauri Ouraja ja Matti Joentaka mainitut V.\n1470), ja Lopen kylät pitivät yllä yhteistä seutukirkkoa Lopenjärven\nrannalla. Uuden ajan alussa oli olemassa Lopen veropitäjäkin neljine\nverokuntineen, joihin tosin kuului myös Janakkalan kanta-asumia. Samoin\noli Vanajaa lähempänä olevassa Rengossa tunnettu kappelikirkko jo\n1400-luvulla.\n\nMutta Loppikin on muinais-vanajalaista aluetta, vaikka Suur-Vanajan\nkeskusseutuja nuorempaa syrjäasutusta, mihin Lopen nimikin näyttää\nviittaavan. Paikallisen asutuksen syntyminen ja varttuminen siellä on\nmerkinnyt paikallisen, maanomistuksenkin leviämistä ja juurtumista.\nLopen tienoille hakeutuva uudisasutus asettui luonnollisimmin\nvanhempien omistajakylien takamaille ja otti haltuunsa entisten\nomistajien sillä suunnalla olleita kaukaisempia maita. Siitä syystä\nedellä katsellut maat esiintyvät suurimmalta osalta uudiskylien\nulkomailla, joita on käytetty maataloudellisiin tarkoituksiin,\netupäässä kaskeamiseen.\n\nLopen _maissa_ nähdään useita piirteitä, jotka osoittavat\nniiden vanhemmuutta Lopen kyliin nähden. Useilla Lopen maiden\nmuinaistuntuisilla nimillä, sellaisilla kuin esim. Pourunmaa,\nJalostenmaa, Sarajanmaa, Pernomaa, Petojoentaustamaa, Nahamaa,\nIkämaa, ei näytä olevan välitöntä yhteyttä Lopen historialliseen\nasutukseen kuuluvan nimistön kanssa. Sen ohella on Lopen vanhassa\npaikannimistössä koko joukko vierasperäisiä, varsinkin Janakkalan,\nVanajan ja Hauhon nimistöstä lähteneitä aineksia. Lisäksi ilmenee\nLopen maiden käyttötavoissakin erämaisia piirteitä. Lopen Sarajanmaata\nmainitaan nimenomaan 'erämaaksi'. Metsästykseen ja kalastukseen\nkäytetyksi erämaaksi ilmaisee monen muunkin maan niiden laajuus\nja niiden hajanainen ja sekava asema kaukana emäkylistään. Siinä\nkohden ne suuresti muistuttavat hämäläisten historiallisia erämaita\nPohjois-Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa. Lopenkin maat siten meille\nvakuuttavat, ettei erämaatalous ole ollut tuntematonta Suur-Vanajan\nalueella, joka on ollut muinaisen suurmetsästyksen huomattavia seutuja\nja joka historiallisinakin aikoina on ollut luettava eteläisen Suomen\nparhaimpiin riista- ja pyyntialueisiin.[55]\n\nErinomaisen esimerkin tällaisten maiden historiasta tarjoaa myöskin\nJämsän pitäjä. Vanhojen maanjakokarttojen ja -asiakirjojen mukaan\npitäjän ääriseudut ovat olleet täynnä keskusseutujen taloille, kylille\ntai jakokunnille kuuluneita maita.\n\nMerkintöjemme mukaan ei niiden luku jää paljoakaan vaille puolensadan:\n_Aitokankaanmaa, Hangasojanmaa, Hinkujanmaa, Hongistonmaa, Hopsunmaa,\nHunningonmaa, Jämsänniemimaa, Kalmoniemenmaa, Kalmolahdenmaa,\nKankaanpäämaa, Kaurahuhdanmaa, Kuikolamminmaa, Kolisevanmaa,\nKoskenpäällystänmaa, Kurjenmäenmaa, Kurjenojanmaa, Kurulanmaa,\nLokalahdenmaa, Lopeistonmaa, Lylyniemenmaa, Mustingonmaa,\nMy(y)räjärvenmaa, Nytkimenmaa, Oksjärvenmaa, Peijarinmaa,\nPettämäntaustamaa, Pitkäjärvenmaa, Puontaanmaa, Ruuhivuorenmaa,\nSalavalahdenmaa, Salmijärvenmaa, Salospohjanmaa, Sarvanmaa,\nSärkijärvenmaa, Tenhäminmaa, Turkkilanmaa, Tyrynmaa, Tärkkilänmaa,\nVanhaniemenmaa, Viharinmaa, Vihijärvenmaa, Viitainmaa, Viluksenmaa,\nViratoinmaa, Virkajärven Kolisevanmaa, Virolaistenmaa, Änkänmaa\n(Enkänmaa)_.\n\nLuetellut nimet kohdistuvat Suur-Jämsän alueeseen, johon kuuluvat nyk.\nJämsän, Jämsänkosken, Koskenpään, Korpilahden, Muuramen ja Säynätsalon\nkunnat. Luetteloon on otettu ainoastaan nimenomaisen maa-tunnuksen\nsisältävät takamaan nimet. Sellaisia on epäilemättä ollut enemmänkin,\nmutta aikojen kuluessa monet niistä ovat ehtineet tulla itsepäisiksi\nasumiksi, kuten Muuramen _Kinkonmaa, Majalanmaa_ ja _Karilanmaa_.\nEsitetyssä nimistössä saattaa olla jokin myöhäisellä historiallisella\najalla niittyjen ja kaskimaiden valtaamisen yhteydessä syntynyt nimi,\nmutta ylimalkaan niissä on vanhuuden, jopa hyvin kaukaisen ajan leima.\n\nSuuri osa mainituista maista on vielä sata vuotta sitten ollut\nJämsän keskusseudun jakokuntien omistuksia. Ne edustavat kieltämättä\ntodellisia muinaisia erämaankappaleita. Se ilmenee siitä, että Jämsän\npääkylien asukkaat vielä uuden ajan alussa omistivat oman pitäjänsä\npiirissä lukuisia takamaita, joita nimenomaan sanotaan 'erämaaksi'\ntai 'kalavedeksi ja oravimetsäksi' ja jotka erämaiden tarkastuksessa\nv. 1552 melkein poikkeuksetta havaittiin asutukseen kelpaamattomiksi.\nSamassa tarkastuksessa mainittujen erämaiden joukossa oli pari --\nMiemalan miehen omistama 'yhden miehen erämaa' _Salos_ sekä erään\nPatalan miehen omistama 'kahden miehen kalavesi ja oravimetsä'\n_Kalmajärvi_ ja toisen Patalan miehen omistama 'yhden miehen erämaa ja\noravimetsä' _Kalmajärvi_ -- nimeltäänkin samoihin paikkoihin viittaavia\nkuin kolme vuosisataa myöhemmin mainitut takamaat _Salospohjanmaa_\nja _Kalmoniemenmaa, Kalmolahdenmaa;_ monet Jämsän pitäjässä v. 1552\nsijaitsevista erämaista olivat kuitenkin kolme vuosisataa myöhemmin\nehtineet jo saada pysyvät asukkaansa.\n\nJämsän miehet, jotka uuden ajan alussa omistivat lukuisia\nerämaankappaleita Pohjois-Hämeen kaukaisimmilla perukoilla, jopa\nKeski-Pohjanmaalla saakka, ovat aikaisemmin varmaan harjoittaneet samaa\nelinkeinoa lähempänäkin. Tähän erämaankäytön asteeseen ovat alkuaan\nkuuluneet Jämsän maatkin. Siihen silmäänpistävään seikkaan, että Jämsän\nmaat nimistään päättäen melkein poikkeuksetta ovat erillään Jämsän\nmerkillisistä 'päiväkunnista', tuntuu se selitys olevan luonnollinen,\nettä maat ovat asiallisesti olleet samanalkuisia ja samanluontoisia\nomistuksia kuin päiväkunnatkin, joten ne riidatta viihtyivät toistensa\nrinnalla.\n\nHistoriallisen kehityksen varrella Jämsän maatkin ovat joutuneet\nmuuttamaan asuaan. Niiden metsästys- ja kalastusarvon mentyä niiden\nniityille saattoi jäädä arvoa, ja maan tavan mukaan sellaiset\nniittykappaleet usein jäivät entisten omistajien haltuun senkin\njälkeen, kuin muut osat maista olivat joutuneet uudisasukkaiden tai\nmuiden omistajien käsiin. Mutta Jämsän seutujen taloudellisella\nkartalla on vielä tänäkin päivänä näkyvissä jälkiä esi-isien\nmuinaisista maanomistuksista.[56]\n\nKäsiteltävään kysymykseen luovat valoa myöskin Savon vanhat kartat ja\nverokirjat, ennen kaikkea tunnetut maaluettelot vv:lta 1561 ja 1664.\nNiissä on nimetty suunnaton määrä omistettuja maita, joiden nimistä\nja omistus- ym. seikoista avautuu näköaloja niiden historiaankin.\nTämän käsityksen perusteluksi riittää jo silmäys pienellekin alueelle,\nesim. niihin maihin, joita on ollut nyk. Puumalan ja Sulkavan pitäjien\npiirissä, suuren Saimaan ja Haukiveden välisillä salmiseuduilla.\n\nSaimaalta Puumalaan tultaessa on Rokansalon saarikylä, jonka\nRokkaisille on v:n 1561 luettelon mukaan kuulunut _Hosiankaartianmaa,\nSaparoistenlahenmaa, Poikonlamminmaa_ ja _Rokansalonmaa_.\nViimeksimainittu maa on ollut asuinpaikka. Niinisalon (nyk.\nNiinisaaren) kylään on kuulunut _Monijutunmaa_ ja _Kotaselänmaa_.\nLuukkolan kylän Tuukkoinen omisti _Salmentausmaan_ ja parilla muulla\noli yhteisesti hallussaan _Kylliänjärvenmaa_. Pellilän Pelliselle\nkuului _Liimatanlammenmaa_. Puumalan Muurajärven asukkaalle on kuulunut\n_Kerinotkonmaa_, Kitulan kylän Kituisella on ollut _Pirttilamminmaa_\nja kolmen miehen kumppanuskunnalla samasta kylästä _Leijunmaa_ (Vrt.\nLiuvunniemi Kitulan eteläpuolella) sekä Kokkolan kylän Kokkoisella\n_Ruokosalmenmaa_.\n\nPuumalan pitäjän länsiosassa on Miettulan kylän miehelle kuulunut\n_Mekanlahenperämaa_. Huhtimäen kylässä on ollut Huhtimäen asuinpaikka\nja samaan kylään on v:n 1646 kartan mukaan kuulunut _Hatalamminmaa_.\nHamulan kylän parilla miehellä on ollut _Lemmetynjärvenmaa_ ja saman\nkylän Hamuisella ja Sunilla _Outolamminmaa_.\n\nPuumalan keskusseudulla on Pirttimäen kylän asukas omistanut\n_Torikantausmaan_. Keriniemen kylässä on ollut asuinpaikka\n_Keriniemenmaa_, mutta v:n 1646 kartalla mainitaan kylän vanhana\npaikkana _Talkuniemenmaa_. Eräs Keriniemen ja Pirttimäen suuromistaja,\njolla oli osuuksia kahdessa viimeksimainitussa maassa, omisti myös\n_Majapohjanmaan_. Kietävälän kylään tietää v:n 1646 kartta kuuluneen\n_Hämeenhiedanmaan_ omistuksen. Viljakansaarella vihdoin on Himahuuhan\nkylässä ollut asuinpaikka _Himahuhanmaa_, jota v:n 1646 kartalla\nsanotaan \"Haapaveden kylän asuinpaikaksi\". Kaksi Himahuuhan miestä on\nomistanut _Pakolahenmaan_. Sopalan kylän kahdella miehellä on ollut\nomistus _Liikoistenmaa_.\n\nSulkavan pitäjän puolella on Puumalan vesiltä tullessa ensimmäisiä\nkyliä Lohilahti, johon kuuluvaksi on v:n 1645 kartalla merkitty\n_Lohikoskenmaa_. Sitten seuraa Telataipaleen kylä, jossa on ollut\nasuinpaikka _Telalahenmaa_; Hintsalan kylään taas on kuulunut\nasuinpaikka _Telaniemenmaa_. Lähellä olevan Kaartilanmäen kylän\nKaartisen omistuksia on ollut _Hirvasjärvenmaa_. Ruokoniemen kylää on\nollut asuinpaikka _Ruokosuonmaa_.\n\nSulkavan pitäjän länsikulmilla on Karjalanmäen tiluksien joukkoon\nv:n 1645 kartalla merkitty _Karjulanmaa_ ja v:n 1561 luettelossa\nmainittu _Kourulahenmaa_ ja _Kukkarolahenmaa_. Sairalanmäen kirjoissa\non ollut kokonainen sarja maita: _Hyrynmaa, Kuokanmaa, Luikonmaa_ ja\n_Raijanmaa_. Heikkurilan kylässä on ollut asuinpaikka _Alavehmaanmaa_,\njoka on kuulunut Heikuriselle. Pulkkilan kylän maita on ollut\n_Sydänmaa_.\n\nSulkavan pitäjän keskusseudun kyliä on Sulkavan kylä, jonka aluetta\novat olleet _Petroimaa_ ja _Hukilanmaa_; V:n 1645 kartalla sanotaan\nPetroimaan olevan neljännespeninkulman päässä kylästä länteen.\nSamaan kylään on kuulunut _Patonenmaa_ (v:n 1645 kartalla Patowen\nmaa, joka kuului Sulkavakoskelle). Sulkavan kylän asuinpaikkoja on\nollut _Seikkamaanselkä_. Saman kylän osaksi katsottavan Hasulan\nkylän asuinpaikkoja on ollut _Jokilahenmaa_, nähtävästi sama kuin\nvanhimmassa maakirjassa merkitty Jakoilanmaa. Väätälänmäen kylän\nVäätäinen on omistanut _Veijalanmaan_. Kammolan kylän asuinpaikkoja\non ollut _Kuhataipaleenmaa_, jonka samoin kuin _Suontausmaan_ on\nomistanut Kammoinen. Partalan kylän Partaisella on ollut hallussaan\n_Huttulahenmaa_ ja _Murtoisensalmenmaa_. Pitäjän pohjoisella äärellä\nolevan Mäntysen kylän alueita ovat olleet _Viljakansalmenmaa,\nMonoilanmaa_ ja _Halla-ahonmaa_. Mäntyiskylän asuinpaikkoja on ollut\n_Antomia_. Samalla Mäntyiskylän tienoolla olevaan Melasenlampiin\nkohdistunee v:n 1645 kartalle merkitty _Melaisenmaa_.\n\nSulkavan itäisissä rajakylissä on Seppälän Seppäselle kuulunut\n_Kantaratinniitynmaa_, Kommerniemen kylään _Taikinaharjunmaa_ ja\nKaipolan kylään _Häränvuorenmaa_. Viimeksimainitussa kylässä ovat\nolleet asuinpaikat _Vuorilahenmaa_ ja _Murhilahenmaa;_ v:n 1645\nkartan mukaan kuului tähän kylään myöskin _Sarvajärvenmaa_. Iitlahden\nkylän omistusalaa on ollut _Vitsalahenmaa_, jonka lisäksi saman kylän\ntiluksiin v:n 1645 kartan mukaan ovat kuuluneet _Katalahenmaa_ ja\n_Karkumäenmaa_.\n\nVarsin lukuisasti on siis Puumalan ja Sulkavan seuduilla vanhoina\naikoina ollut maiksi sanottuja omistuksia. Minkälaisia omistuksia ne\nsitten ovat olleet?\n\nSavon vanhojen maakirjojen aikana käytettiin maanomistuksia näillä jo\nsilloin vankasti asutuilla Säämingin suuren veropitäjän keskusseuduilla\nepäilemättä valtaosalta kaskiviljelyyn ja varmaan myös tervanpolttoon.\nSuurin osa niistä kylistä, joiden omistuksia luetellut maat ovat olleet\nja joiden lähettyvillä tai lähitienoilla nämä maat useimmiten lienevät\nsijainneet, ovat perineet nimensä niihin asettuneiden perheiden tai\nsukujen nimistä. Tällaisilla vanhan Vakaantuneen asutuksen seuduilla\noli metsästykseen perustuva erämaatalous jo menettänyt alkuperäiset\nedellytyksensä. Mutta silti ei voida sanoa, että kaikki luetellut\nmaat todella ovat olleet kaskimaita. Lueteltujen maiden nimistä on\naniharvalla suorastaan kaskenviljelykseen kohdistuva nimi (Huhtimaa),\nmutta useilla on muuhun viittaavat nimet. Enimmät näistä nimistä\novat luonnonpaikkojen, osaksi melko laajojenkin seutujen erisnimiä,\nja niiden joukossa kiinnittävät huomiota sellaiset alkukantaisista\noloista ja nimenomaan erämieselämästä versoneet omistusnimet kuin\nPetromaa, Hirvasjärvenmaa, Viljakansalmenmaa, Sarvajärvenmaa,\nLuikonmaa, Lohikoskenmaa, Kuhataipaleenmaa, Kalalahenmaa,\nPirttilamminmaa, Marjapohjanmaa. Näitä nimiä kehystävät seudun\nmonet muut samanaiheiset paikannimet, kuten Lapinsalmi, Lapinmäki,\nLappisalo, Kotamäki, Kotasaari, Pirttimäki, Pirttikanto, Majasaari,\nMajalampi jne. Puumalan ja Sulkavan maiden omistajien nimien joukosta\nvoidaan sellaisia kuin esim. Kaartinen, Kontiainen ja Luukkonen pitää\nalkuaan erämiesniminä. Historiallisista asiakirjoista tiedetään\nlappalaisia oleskelleen Rantasalmen seuduilla vielä uuden ajan\nalussa. Mutta Keski-Savon vesiseudut ovat ilmeisesti kerran olleet\nmyöskin hämäläisten erämiesten kulku- ja pyyntipaikkoja. Siitä on\nPuumalan Kietävälän kylän _Hämeenhiedanmaa_ mitä puhuvin todistus.\nPuumalan ja Sulkavan vanhassa paikannimistössä on länsisavolainen,\nalkuaan hämäläinen vaikutus selvästi tuntuva; viitattakoon tässä\nvain sellaisiin tähän paikannimistöön kuuluviin hämäläisperäisinä\npidettäviin, muinaisen Suur-Vanajan keskusseuduille viittaaviin\nnimiin kuin esim. Hatalaminmaa, Himahuuha, Hätinvirta, Sairalanmaa,\nPulkkila, Rahkolantaival. Ei siis Puumalan ja Sulkavankaan maiden\nkuvastamaa maanvaltaushistoriaa voida ajatella poikkeavaksi siitä, jota\nläntisempien seutujen maat edustavat.[57]\n\nJoutuaksemme luettelojemme loppuun koskettelemme enää ainoastaan\nHuittisten maiden historiaa, koska se täydentää katsaustamme eräältä\npuolelta, jota ei edellä ole tarkemmin huomioitu. Kertomuksessaan\nHuittisten pitäjästä (1759) Carenius lausuu \"metsistä ja ulkomaista\"\nseuraavaa: \"Yhteiset jakokunnat metsissä ja ulkomaissa ovat tässä\npitäjässä kylläkin tavalliset; koko Keikyän kappelikunnalla on\nkaksijakoinen yhteismetsä, niin että toisella puolella kappelikuntaa,\nKokemäenjoen länsipuolella, omistavat kaikki yhteisen metsän, ja\nitäpuolella jokea on metsä ja ulkomaa kappelikunnan toisen osan\nyhteinen. Kukonharjun ja Salmenojan kylillä sekä Rutunalla ja\nKorpelolla on ainoastaan yksityistä metsää, lukuunottamatta muutamia\nharvoja muita, joilla on ulkopalstoja toisten jakokunnissa, kuten\nPappilalla, Takkulalla, Leppäkoskella jm.\"\n\nAlisen Kokemäenjoen varsien asutukselle ovat olleet ominaisia suuret\npitkin jokivartta ulottuvat viljelysmaiden jakokunnat, mistä nähtävästi\non johtunut vastaavanlaisen omistusmuodon käyttö lähimetsiinkin nähden.\nMutta Huittisten seutujen kaukaisemmilla syrjämailla on entisinä\naikoina ollut yksityisille taloille tai kylille kuuluneita suurempia\ntai pienempiä maita, joilla on muinaisten erämaiden tuntomerkkejä.\nHuittisten keskusseutujen ulottuvilla on ollut Loiman kylän vanha\nomistus _Hanganmaa_ (main. 1551), jossa myöskin Sammun Takkulalla\nja Mommolan kylillä on ollut osansa ja joka nähtävästi on ollut jo\nsuurmetsästyksen aikana käytetty pyyntialue, leppäkosken kylän miehen\nomistus on ollut _Kojonmaa_, joka v:n 1552 erämaaluettelon mukaan oli\nkotikylästä kolmen ja puolen peninkulman päässä sijaitseva ulkomaa ja\njossa oli tilaa kahdelle uudistalolle; nähtävästi tämä paikka on ollut\nnyk. Alastaron Kojossa.\n\nPääosa näitä muinaisia maita on ollut Kauvatsan Sääksjärven\nympäristöllä. Niinpä Huittisten käräjillä v. 1550 määrättiin\njaettavaksi _Sääksjärvenmaa_ niminen ulkomaa Raijalan ja Karhiniemen\nmiesten kesken kunkin osuuden ja äyriluvun mukaan. Vielä v:n 1895\npitäjänkartassa on Sääksjärvenmaahan merkitty Kokemäen Kakkulaisten\nkylän ulkomaa. Kauvatsan ja Kiikoisten rajaperillä on _Piilijoenmaa_,\njossa ison jaon aikana Huittisten Karhiniemen kylällä ja Keikyän\nMeskalan kylän Urvolla on ollut kappaleita. Huittisten käräjillä V.\n1584 todettiin V. 1547 annetun tuomion nojalla Piilijoen ulkomaan\nkuuluvan Kokemäen Säpilän kylälle ja sijaitsevankin \"Kokemäen pitäjässä\nKokemäen rajojen sisäpuolella\"; asiakirjassa sanotaan Piilijokea\nnimenomaan \"erämaaksi\" ja mainitaan sen kuuluvan Pajulle ja Huittisten\nYttilän kylän (nyk. Kauvatsalla) tehneen siellä väkivaltaa. Sääksjärven\nlänsipuolella on _Vaskunmaa_, joka vanhastaan on kuulunut Huittisten\nSammun kylän Takkulalle ja joka vielä menneellä vuosisadalla luettiin\nSammun kylään.\n\nPunkalaitumen suunnalla on niinikään ollut monia vanhoja huittislaisia\ntakamaaomistuksia. Huittisten kylällä on sielläpäin ollut _Sutarinmaa_\n(vrt. Punkalaitumen nyk. kylännimi Suttila), Maurialan kylällä on\nollut asiakirjoissa usein mainittu _Kanteenmaa_, jonka main. kylä v.\n1550 luovutti \"metsineen ja niittyineen Palojoen varrella\" Loiman\nkylälle; samassa yhteydessä mainitaan _Kahlomaa. Palojoenmaa_ on\nmainittu v. 1928. Hirvilän ja Rieskalan kylillä on ollut ulkomaita\n_Kallionkorpimaassa_. Myöhemmin mainittuja paikkoja Punkalaitumen\nsuunnalla ovat olleet mm. _Kaapelinmaa, Pärnänmaa, Kodisjoenmaa_ (vrt.\nKolisojanmaa samalla suunnalla v. 1928) ja _Jylhänmaa_.\n\nMainitsematta on vielä joukko vanhoissa maanjakokirjoissa esiintyviä\nSuur-Huittisten maita, joiden kaikkien sijainnista meillä ei ole\ntarkempia tietoja. Mommolan jakokunnan Raijalalla on ollut _Nällismaa,\nLusikaisenmaa_ ja _Karsittumaa_, Roiman kylällä _Karvamaa_ ja\nKorkeakosken kylällä _Kohdastenmaa_.\n\nEdellisestä ilmenee, että Huittistenkin seuduilla on kyllä ollut\nlukuisia muinaisiin erämaihin verrattavia maita, vaikka niiden käyttö\njo uuden ajan alulla ainakin asuttuja keskusseutuja lähemmillä\nseuduilla näyttää olleen pääasiallisesti maataloudellista laatua.\n\nJokin aika sitten oli sanomalehdissä julkaistuna hauska luettelo\nHuittisten \"maakunnista\". Ne olivat seuraavat, alkaen pohjoisimmasta:\n_Stryykerinmaa_ (Takkulasta muodostettu), _Suontaustanmaa_ (Sammun\nkylän entistä torpparialuetta), _Latoniitynmaa_ (muodostunut Raskalan\nja Sorvalan maista ja muutamista Keikyän kuntaan kuuluvista alueista),\n_Kämmäkänmaa_ ja _Illonmaa_ (tällä kertaa kuuluvia Keikyän ja Kiikan\nkuntiin), _Rekikoskenmaa_ (Sammun ja Nanhian kylien sekä eräiden\ntalojen maista), _Räikänmaa_ (sam.), _Salkinkosken maa_ (sam.),\n_Rinteenmaa_ (sam.), _Koiranmaa_ (Leppäkosken ja Löysälän kyläläisten\nmaita sekä osaksi Punkalaitumen aluetta), _Huhtamonmaa_ (suurin\nkaikista, monien kylien ent. maita, joukossa Kalliokorven suurtila),\n_Vakkilanmaa_ (muod. Kivirannan tilan sekä Leppäkosken ja Rieskalan\nkylien maista), _Ojakorvenmaa_ (pääasiallisesti Huittisten kyläläisten\nentisiä maita). _Palojoenmaa_ (sam.), _Sontulahdenmaa_ (kuuluu\nHuittisten ja Korkeakosken kyliin), _Kolisojanmaa_ (Korkeakosken ent.\naluetta), _Jokisivunmaa_ (pääas. Loimaan kylään kuuluva), Loiman\n_Suontaustanmaa_ (sam.), _Kankaanmaa, Kohijoenmaa_ ja _Suontaustanmaa_\n(Mommolan kylän ent. torpparialueita, uudempi nimitys Korvenkylä),\n_Lauhanmaa_ ja _Vesiniitunmaa_ (etupäässä valtion sekä jälkimmäinen\nHuittisten kylän ja erinäisten tilojen ent. alueita) sekä _Puisevanmaa_\n(Karhiniemen takalistoa).\n\nOn huomattava, että tämä luettelo rajoittuu nykyiseen Huittisten\npitäjään, joka on vain osa siitä Suur-Huittisten pitäjästä, josta\nedellä on erämaita etsitty. On vaikea uskoa, että nuo monilukuiset\nnykyisten Huittisten maat olisivat milloinkaan olleet erityisiä\nmetsästysmaita; niiden nimet ovat varmaan yleensä syntyneet leviävän\nviljelyksen mukana uudempina aikoina tai olleet puhtaasti seudullisia\nnimityksiä. Näin ollen ei puheenalaisella luettelolla tietenkään ole\nsanottavia kosketuskohtia meidän esittämämme vanhan nimistön kanssa.\nMailla on saattanut olla hyvin erilainen alkuperä.[58]\n\nMuutamia edellisessä maiden katsastuksessa ilmeneviä yleispiirteitä\non vielä korostettava. Muinaisina aikoina on maamme sisäosissa ollut\nsuunnaton määrä erityisiä 'maiksi' sanottuja metsänomistuksia.\nAsiakirjoissa usein tätä erillisyyttä nimenomaisesti mainitaan, kuten\nesim. eräässä tuomiossa Orihvedellä v. 1643: \"Sääskijärvenmaa, joka\non erityinen maakappale eli takamaa.\" Omistuksen vuoksi tällaisilla\nmailla on ollut määrätyt rajatkin. Milloin maista syntyi riitoja --\nja niitä syntyi hyvin usein -- riideltiin niiden rajoista. Hämeen\nvanhojen maiden omistusolojen yksityiskohdista on kuitenkin sangen\nniukalti tietoja. Se vain näkyy, että maita on ollut suuria ja pieniä,\nyksityisten miesten tai talojen erikseen tai kylien, vieläpä monienkin\nkylien yhteisesti omistamia. Viimeksimainituista voidaan mainita yhtenä\nesimerkkinä monista Hauhon pitäjän pohjoisosassa oleva _Ahvenusmaa_,\njohon lukuisilla Hauhon kylillä ylimuistoisista ajoista on ollut\nosuutta. Niinkuin muunlainenkin maanomistus niin tämänlainenkin ajan\noloon yhä enemmän jakaantui, joten maiden oikeuksia ja osuuksia\njoutui yhä useampiin käsiin. Jo keskiajalla olivat siten maiden\nomistusolot Hämeessä varsin kirjavat. Asikkalan veropitäjän Paakkolan\nNikki jakoveljineen omisti v. 1487 kolmanneksen Alamaasta, ja Lauri\nMatinpoika omisti samoihin aikoihin viisi osaa Hiidenmaasta, josta\nkuudes osa kuului Antti Huitin perillisille.\n\nLukemattomat maariidat tämänlaisista omistuksista todistavat,\nmikä suuri arvo niille on ennen aikaan annettu. Niiden merkitystä\nmetsäseutujen talouselämässä Valaisee mm. seuraava Portaan (Tammelan\nja Someron) käräjillä V. 1581 käsitelty asia. Mustialan kylä (kartano)\nvaati Hykkilän ja Lunkaan kyliltä takaisin _Hintamaa_ nimistä\nulkomaata, jonka Rengon Muurilan kylä oli aikoinaan luovuttanut\nMustialalle miesmurhan sovitukseksi ja jolla oli Henrikki Klaunpojan\nlaamannintuomiossa mainitut rajat. Hykkilän kylä naapureilleen väitti,\nettä riidanalaisesta maasta oli heille kuuluva 1/4 ja Mustialalle\n3/4. Kun tuli todistetuksi, että Hykkilä ja Lunkaa olivat maksaneet\napuveroa Mustialaan, jonka tytärkyliä ne olivat, mutta että ne olivat\nanastaneet Hintamaan Mustialan tultua kuninkaankartanoksi, tuomittiin\nmaa Mustialalle.[59]\n\nLukuisien tapausten nojalla voidaan pitää uskottavana, että\nvanhimmat maiksi sanotut metsänomistukset ovat tulleet vallatuiksi\npyyntitarkoituksia varten. Tämä on näennäisesti ristiriidassa sen\ntosiasian kanssa, että Hämeen kuten Savonkin maita on myöhempinä\naikoina käytetty yleisesti kaskiviljelyyn. Tässä seikassa ilmenee\nkuitenkin vain asioiden luonnollinen kehitys eikä mitään todellista\nristiriitaa. Muinaiskarjalaisen kaskioikeuden mukaan, josta\nmuinaishämäläinenkään ei ole suuremmin poikennut, on kaskimaan valtaus\nperustunut työn oikeuteen; se on ollut vain määräaikainen eikä\npysyvä oikeus ja on koskenut vain merkittyä kaskialaa ja sen lähintä\nympäristöä. Nyt käsillä olevat maat sen sijaan ovat todistettavasti\nolleet pysyviä, usein varsin laaja-alaisia omistuksia, joiden\nvaltaukseen on täytynyt olla muita syitä kuin kaskiviljely. Maiden\nomistus on koskenut kaskioikeutta vain sikäli, että kaskioikeuskin\nmaiden rajojen sisäpuolella on ainakin myöhempinä aikoina ollut\npidätetty yksinomaan maiden Varsinaisille omistajille, mikä on kokonaan\ntoista kuin oletettu maiden alkuperäinen valtaaminen kaskiviljelyä\nvarten. Monien maiden laaja-alaisuus, niiden suuri etäisyys omistajien\nkotipaikoilta, niiden sijainti synkeillä saloilla sopivien kaskimaiden\ntakana, alkukantainen nimistö yms. seikat pakottavat pitämään niiden\nmuodostumista pääasiallisesti muinaisaikaisena erämaankäyttötapana.\n\nUuden ajan alulta säilyneissä erämaanluetteloissa mainitaan, toisin\nkuin ensimmältä odottaisi, vain harvoja maanimisiä erämaita. Ellei\ntämä ole vain sattumaa, on se mahdollisesti johtunut siitä, että nuo\nluettelot koskevat suuria järvialueita, joissa uuden ajan alussa\nkalastus jo oli tullut erämaankäytön päähaaraksi, minkä mukaisesti\nuseimpien erämaiden uimissakin oli järvi-, lahti-, niemi- yms.\nvesistövaltaisia loppuliitteitä.[60]\n\nMetsästyksestä johtunutta ikivanhaa maanvaltaustapaa valaisee omalla\ntavallaan eräs esimerkki Vanajan Hämeestä. Jaakko Peitin 1500-luvun\npuolivälissä laatimaan valitusluetteloon on liitetty karttapiirros\nTeurojoen varrella olevasta melkoisesta _Sordilanmaasta_ eli\nPelliskosken alueesta. Se oli siihen aikaan Harvialan kartanon herran\nBjörn Klaunpojan hallussa, ja siitä sanotaan, että se oli aikoinaan\nKärköilän ja Sattelan, Torholan ja Oijosten kylien vastustuksesta\nhuolimatta tuomittu Henrikki Sordille, \"koska hänen metsämiehensä\nolivat ampuneet joitakin eläimiä samalla takamaalla\". \"Henrikki\nSordi\" oli kansan antama nimi Harvialan herralle Henrikki Svärdille.\nKansankertomuksen mukaan oli ilkeä isäntä saanut rangaistuksen,\nniinkuin Teitti on muistiin merkinnyt: \"Henrikki Sordi oli surmannut\nitsensä ja hänen ruumiinsa vietiin kirkkoon seinän alitse.\" Kansan\nkäsityksen mukaan oli maanvaltaaja tietenkin saanut tämän rangaistuksen\nvanhoille omistajille tekemästään vääryydestä eikä ikivanhan\nmetsämiesoikeuden noudattamisesta.[61]\n\n\n\n\nERÄMAAN SARKOJA\n\n\nSamantapainen muinainen takamaan omistusmuoto kuin edellä esitelty\n'maa' on ollut aikoinaan myös sarka. Tämä sana kielessämme ei ole\nmerkinnyt ainoastaan määrätynlaista viljelysmaan osaa, vaan se on\nmyöskin kautta maan tunnettu vanhana metsä- tai takamaanpalstan tai\nsellaisen omistuksen nimityksenä. Useimmiten tämä nimitys kohdistuu\njakamalla syntyneeseen tai rajoilla määrättyyn metsänomistukseen.\nTottumuksesta kuvittelemme vanhoja metsäsarkojakin pitkiksi ja\nkapeiksi maakaistoiksi. Sellaisiahan ovat enimmäkseen olleet\nviimeisinä vuosisatoina ja etenkin isossajaossa ja tilojenhalkomisissa\nmuodostuneet metsänomistukset ja sellaisia ne edelleenkin yleensä ovat.\nJaettavat metsäalueet ovat tavallisesti kuitenkin alkuaankin olleet\nkapeita ja pitkiä, sarkamaisia. Tällainen metsänomistuksen muoto sopisi\nhyvin erämaiden muinaisiin pitkiin pyyntimaihin ja päiväkuntiin. Varsin\nalkukantaisilta omistetun maan muodoilta näyttävät myöskin eri tahoilta\nyhteisiin tiettyihin rajapaikkoihin pyrkivät pitkät omistussuikareet\neli sarat, mutta hyvin alkuperäisiä ja lukuisia ovat niinikään olleet\nyksinäiset tai muuten erilliset säännöttömän muotoiset ja varsinkin\nlohkomaiset metsäomistukset, joita myöskin on sanottu saroiksi.\n\nOn syytä lähemmin tarkastaa näiden vanhojen metsäsarkojen asemaa\nmuinaisessa erämaalaitoksessa. Rajoitamme kuitenkin katsauksemme\nNäsijärven seutuihin, vanhan Pirkkalan ja Pirkkalanpohjan alueelle,\njossa tällainen sarkajärjestelmä näyttää olleen tavallista\nyleisempi.[62]\n\nEsittely voidaan aloittaa itse nykyisen Tampereen kaupungin\nalueelta. Tunnetussa Ylä-Satakunnan erämaiden luettelossa 1400-luvun\npuoliväliltä on mainittu muiden muassa myöskin _Peltolampi, yhden\nmiehen metsä_. Tämä erämaanomistus on sijainnut, niinkuin näyttää\nvarmalta, nyk. Tampereen kaupungin maalla, etelästä tulevan rautatien\nitäpuolella olevan pienen Peltolammin ympärillä. Myöhempinä aikoina\ntällä maa-alueella oli nimenä _Peltolammin sarka_ (Peldolamminsarka\nskogsteeg 1660). V. 1569 annetusta maantarkastuskirjasta ilmenee, että\nPeltolamminsaralla oli tarkoin määrätyt rajat, osittain samat, joita v.\n1533 mainitaan Tammerkosken jakokunnan rajoina.\n\nPeltolamminsaran tiluksista kesti 1500- ja 1600-luvuilla loppumattomia\nriitoja lähikylien kesken. V:n 1569 tuomiossa mainitaan, että Nuolialan\nkylän Peltolamminsarassa olevat niityt olivat joutuneet Tammerkosken\nkylän Vainisen haltuun. V:n 1631 käräjillä Tammerkosken Pyynikin talon\nmies valitti, että Nuolialan mies oli 13 vuoden aikana niittänyt\nhänen Peltolamminsarassa olevan niittynsä. Kun Tammerkosken kartanon\nasiamies v. 1660 nosti oikeusjutun myllystä, jota Härmälän, Partolan\nja Nuolialan asukkaat pitivät Peltolamminsaran purossa, väittivät\nmyllynomistajat, että heidän esi-isänsä olivat myyneet Tammerkosken\nVainisille ainoastaan Peltolamminsaran metsän, eivätkä myllyä, jota he\nolivat käyttäneet ikimuistoisista ajoista asti; heidän haltuunsa mylly\ntälläkin kertaa jäi.\n\nTampereen vähäisen Peltolammin historia sisältää pienoiskoossa\nlukemattomien muiden muinaisten erämaanomistusten historian.\nPeltolammin mainitseminen Satakunnan keskiaikaisten erämaiden joukossa\nsekä Peltolammin seudun lukuisat muinaiseen metsästykseen kohdistuvat\npaikannimet tekevät varsin uskottavaksi, että täällä todella on kerran\nollut verottamisen arvoisena pidetty erämaanomistus, Peltolammi-nimensä\npaikka on kenties saanut jonkun erämiehen tai muun asukkaan\nviljelysaskarruksista. Uuden ajan alussa ellei jo ennenkin tämä\nentinen erämaa oli muuttunut tavalliseksi takamaaksi, jonka niityistä\nja kaskimaista lähikylät kilpailivat, kunnes tuo vanha erämetsä ja\nriitamaa on lopuksi sortunut suuren kaupungin jalkoihin.[63]\n\nTammerkosken länsipuolella on ollut _Kortelahdensarka_, jonka\nosakkaaksi v. 1646 mainitaan useimmat Tammerkosken kylän talot;\nmyöskin Harjun jakokunnan taloilla on ollut osuutta tähän sarkaan.\nSen nimeä ja paikkaa edustaa nykyisin Tampereen Näsijärven puolella\noleva Kortelahden satama. Ylöjärven seudut ovat olleet aivan täyteen\nahdettuja muinaisia metsäsarkoja. Siivikkalan taloille ovat aikoinaan\nkuuluneet Rydynpohjan ja Suomalaistenpohjan \"metsäsarat\". V. 1658\nriitelivät Ylöjärven Mäkkylän ja Teivaalan talot Vuorenmaassa olevasta\n_Kalatiensarasta_. Liimolan ja Kaiharin riidan kohteena on ollut\n_Liimotunsarka_. Liimolalle yksityisesti on kuulunut _Torismaan sarka_.\nYlöjärven kylästä muutti V. 1605 miehiä asumaan _Sammalistonsarka_ ja\n_Selkäsarka_ nimisiin paikkoihin, joissa olivat ottaneet suorittaakseen\nkahden pilkan (skurur) veron; Sammalistonsaralle opastaa nimi\nSammatinjylhä Mutalan ja Runsaan seudulla.\n\nNäsijärven Vahannanlahteen laskevan Vahannanjoen varsilla on myöhempinä\naikoina ollut kymmenien talojen haluttuja niittyjä. Muinoin tämän\nlahden ja joen varsilta on alkanut suuria metsäsarkoja, joilla on\nollut muinaisuskomuksellisia nimiä _Hattaruensarka, Koukokivensarka_\nja _Koljonsarka_ eli _Seitsemäntalonsarka_. Ensinmainittu on\nkuulunut Ylöjärven ja Kuusiston kylille, Koukokivensarka Liimolan\nkylälle \"yksityisesti\" ja Koljonsarka Kaiharin, Liimolan, Kuuston\nym. kylien taloille. Pirkkalan käräjillä v. 1645 Ylöjärven Suojanen\nvaati haltuunsa Liimolan takamaalla sijaitsevaa \"Hattaruen sarka\"\nnimistä metsäkappaletta. Asian myöhemmistä vaiheista selvisi, että\nkysymys oli Suojasen omistamasta metsäsarasta Hattaruen takamaassa;\ntodistettiin, että eräät Ylöjärven, Kuusiston, Liimolan, Runsaan ja\nLakialan talot olivat ennen yhteisesti käyttäneet Hattaruen ulkomaata,\nvaan että sitten oli metsä jaettu, mutta Vahannan kalavesi jätetty\nyhteiseksi. Tässä esiintyvä laajan takamaa-alueen myytillinen nimi\nHattaruen, Hattaron, Hatturin, Haturin ulkomaa, jolle eivät liene\nolleet vieraita Pirkkalan Hyhyn ja Ylöjärven Keijärven rajapaikkana v.\n1433 mainittu \"Hattula lähte\" (vrt. Teivaalan rajapaikkojen joukossa\nv. 1761 mainittu \"Hatolan hauta\") ja Tammerkosken lähellä ollut vanha\npikkukylä \"Hatanpää\", edustaa varmaankin tämän seutukunnan yksityisten\nerämaanomistusten takaisia alkukantaisimpia erämaa-oloja.[64]\n\nTavattoman paljon on vanhoilla asiakirjoilla kerrottavaa\n_Ryömänsarasta_. Se on ulottunut Vahannanjoen periltä Sorvajärveen\nsaakka, nyk. Mettäkylän seudulle. Asutushistoriallisesta sijainnistaan\nja nimestään päättäen se ilmeisesti on alkuaan ollut Vesilahden\nerämaita (Vesilahden Vakkalan kylässä talo Ryömä), mutta eräkauden\nlopulla se on ollut Ylöjärven kylien takamaita (Ylöjärven Keijärvellä\nuuden ajan alussa asukas Ryömänen). Pirkkalan käräjillä V. 1636\nselvitettiin, että Ryömänsarka oli omilla rajoilla ympäröity, kolmen\npilkanmaan (skurur) eli puolentoista äyrin maa, jossa oli sekä\nkaskimetsää että niittyjä ja raivioita, ja että tästä Ryömänsarasta oli\nennen kuulunut kolmannes Ylöjärven Suojaiselle, kolmannes Kuusistolle\nja kolmannes Runsaalle. Myöhemmältä ajalta on täydentäviä tietoja:\nRyömänsarka sijaitsi lähellä Mutalan ja Huhkajan peltoa, mutta lähes\nkahden \"vanhan peninkulman\" päässä Suojaisista, jolle ynnä Kuusistolle\nse alkuaan oli kuulunut, vaikka se sittemmin oli ostettu Mutalaan ja\nHuhkajaan; huomattakoon, että Mutalan nimi todennäköisesti on perintöä\nVesilahden Riitialan Mutosesta.[65]\n\nLänsi-Teiskon Pengonpohjassa on ollut Pirkkalaan kuuluva metsäsarka\n_Lahdenpohjansarka_ eli _Kärpänsarka_. Pengonpohjan lahden\npohjoispuolella on ollut _Hannunsarka_ niminen takamaa, joka isonjaon\nkarttojen mukaan on kuulunut Pirkkalan Raholalle, missä uuden ajan\nalussa oli parikin Hannula-nimistä taloa. Hannunsaran rajapaikkoina\nmainitaan v. 1682 Kirkonkivi, Pitkänpadenmäki, Seinävuori ja\nRuskiakallio. Saman Pengonpohjan lahden perukassa on _Hyhynsarka_, joka\nisonjaon karttojen mukaan on kuulunut Pirkkalan Hyhyn taloille ja joka\nnykyisilläkin kartoilla on merkitty Pirkkalaan kuuluvaksi. Pengonpohjan\nseuduilla on myöskin ollut Tammerkosken kartanolle 1600-luvulla\nkuulunut _Myllysarka_. Sen edeltäjänä on ollut Tammerkosken Vainisen\nPengossa v. 1552 omistama erämaa, jossa 1500-luvun lopulla oli Vainisen\ntorppa Pengoi. Lahden suupuolella olevassa Kahanpään kylässä on ollut\n_Teivaalansarka_ niminen erämaankappale, jonka kiintoisaan historiaan\ntulee palattavaksi toisessa yhteydessä.[66]\n\nKurun mailla käräjöivät Keihäslahden ja Karjulan kylien isännät\nV. 1630 _Särkijärvensarka_ nimisestä metsänomistuksesta. Samana\nvuonna käytiin oikeutta Ruoveden Rajalahden piirissä olevasta, mutta\nPirkkalan Tyrkkölälle kuuluneesta \"ulkomaasta ja kalavedestä\". V.\n1660 oli Ruoveden käräjillä esillä Riuttaskorven ja Puntasen riita\n_Lapinjärvensarasta_, jota edellinen tahtoi omakseen, mutta joka\nv. 1584 annetun tuomion mukaan oli omin rajoin erotettu Puntasen\nerämaa.[67]\n\nNäsijärven länsipuolen alkuperäiset sarkaomistukset ovat merkillisen\nsitkeästi säilyneet osittain nykyaikaan saakka, niinkuin silmäys\ntaloudelliseen karttaan riittää osoittamaan. Joskus vielä hiipii\nmuinaisuus esille keskellä nykyaikaa, esim. kun valtioneuvoston\npäätöksellä v. 1931 _Sarka_ eli Karhunkivi-niminen Näsijärven takainen\ntila siirrettiin Teiskon kuntaan Messukylän Otavalan kylästä, joka on\nsijainnut melkein keskellä nykyistä Tampereen kaupunkia.\n\nNäsijärven itäpuoli kilpailee länsipuolen kanssa 'sarkojen'\nlukuisuudessa. Niitä ovat itäpuolella omistaneet varsinkin Messukylän\npitäjän suurkylät Takahuhti ja Messukylä. Messukylän Takahuhdin kylän\nHintsalalla on ollut _Huijalanmaansarka_ niminen takamaanomistus.\nVanhojen karttaselitysten mukaan on Takahuhdilla ollut maata Aitolahden\nHirviniemellä, jossa vielä nimi _Tiikonsarka_ on muistuttamassa\nTakahuhdin Tiikon talon ja Vesilahden Unajalan kylässä uuden ajan\nalussa mainitun erämaankävijän Markku Tiikkoin nimiä.\n\nMessukylän ja Teiskon rajaseudulla on ollut laaja Tervakorvenmaa-\neli _Tervakorvensarka_ niminen takamaa, jossa uuden ajan alussa\nMessukylän Takahuhti, varsinkin Huikkaan talo näyttää isännöineen,\nmutta joka myöhemmin oli pääasiallisesti Laajalahden (Laalahden) kylän\nhallussa. V:n 1588 aikoina, jolloin Tervakorvenmaan rajoja luetellaan,\noli sen märät maat annettu toisille osakkaille niittymaiksi ja\nkuivat maat toisille kaskimaiksi. V. 1679 \"Tervaniemenkorvensarka\",\njossa oli kaksi pilkanmaata, tuomittiin Laajalahdelle, mutta v.\n1682 voitti Takahuhdin Huikas neljä pilkanmaata Tervakorvensarasta,\njoka sarka siten näyttää muinoin olleen varsin suuri takamaa.\nEpäilemättä Tervakorvensarkakin on alkuaan ollut muinaislempääläinen\nerämaankappale. Uuden ajan alkupuolella kuului Lempäälän veropitäjän\nTolvilan verokuntaan Tervalahti-niminen asumaryhmä, joka ei ole ollut\nmuu kuin Näsijärven itäpuolella sijaitseva Etelä-Teiskon Tervalahti. Se\non ollut Etelä-Teiskon pääseutu ja sen nimi on kattanut laajan alueen\n(Tervalahti, Tervajoki, Tervasaari, Tervakivi), johon Tervakorpikin\nsarkoineen on sisältynyt. Tervalahden seudulla ovat sijainneet v.\n1667 mainitut niityt Ruokostenmaa eli _Weittensarka_, joita oli\npidetty Sääksniemen talon alaisina, vaikka ne paikkakuntalaisten\ntodistusten nojalla oikeuden mukaan kuuluivat Paavolalle ja Uskalille.\nNimet Veittensarka, Paavola ja Uskali ovat muinaishistoriallisesti\nkiintoisia, sillä ne ovat yhteydessä Nokian keskiaikaisen\npiispankartanoläänin ja sen Näsijärvellä olleiden erämaanomistusten\nkanssa. Samoilla seuduilla Teiskon Paarlahden perässä on ollut\nmetsänomistus _Peräjoensarka_.[68]\n\nMainittakoon tässä vielä Näsijärven vesiltä hiukan idemmäksi poiketen\nOrihveden pohjoisosassa sijainnut _Petäjäsniemen sarka_, koska se\non kuvaava esimerkki siitä, kuinka monimutkaisia Ylä-Satakunnan\nmetsäsarkojen omistusvaiheet ovat saattaneet olla. Petäjäsniemen sarka\non selvästi sama kuin se Petäjäniemen päiväkunta, jonka Messukylän\nLeinoilaan ja Kangasalan Jokioisiin ulottuvaan alkuhistoriaan jo olemme\ntutustuneet. Kun Orihveden käräjillä v. 1645 valitettiin, että Savoin\nkylältä oli sen autiona ollessa viety takamaankappale, eräs Lyytikkälän\nmies kertoi, että tämä maakappale oli annettu pois Lyytikkälästä\n\"tyttären myötäjäisinä Savoin kylään, koska sellainen paha tapa oli\nentisinä aikoina tällä seudulla ollut hyvin tavallinen ja saanut aikaan\nsuurta sekaannusta\", mutta kun Lyytikkälän oli aina ollut maksettava\nsiitä maasta vero, oli muinainen tuomari Akseli Kurki tuominnut maan\ntakaisin Lyytikkälälle. Kolme lautamiestä todisti, että Savoi oli\nvaihtanut tämän maan Pitkälahdelle (Pitkäjärvelle) Savilahtea vastaan,\nmutta sitten oli Höydes maantarkastuksessa voittanut Savoilahden,\njolloin Savoi otti takaisin Petäjäsniemen saran, kunnes Savoi joutui\nautioksi ja muut sillä välin veivät riidanalaisen maan. Muista\n1600-luvun Orihveden metsäsaroista merkittäköön tähän Hörtsänän ja\nPitkäjärven asumien kiistelemä _Nuijajärvensarka_ -- sama kuin ennen\nmainittu Nuijajärven päiväkunta -- ja Höydeksen ja Hoivalan riidan aihe\n_Pirttisarka_; viimeksimainittu on sijaintinsa perusteella samastettava\nsen Pirttijärvi-nimisen 'metsäsaran' kanssa, jossa Teiskon Jutila on\nTerälahden väen kanssa ollut osallisena.[69]\n\nNäsijärven reitillä on sarkojen ketjua jatkunut kauas pohjoiseen.\nMainitsemme tässä vain joukon 1600-luvun tuomiokirjoista ja isonjaon\nasiakirjoista ohimennen poimittuja sarkojen nimiä. Rämingin seudun\nkyliin on kuulunut _Niinimäensarka_ niminen ulkomaa. Ruoveden\nkirkonseudun taloilla on ollut monia metsäsarkoja. Ritoniemelle kuului\nisonjaon aikana _Tuuhosensarka_ siellä olevine Parolan torppineen;\naikaisemmin oli torpan sijoilla ollut _Paroisensarka_. V:n 1630 aikoina\noli Ruoveden pappilalla ja Ritomemellä ollut riitaa _Ponsansarasta_.\nPappilan tiluksia isonjaon aikoina oli _Tyrinsarka_ ja Storminiemen\nalueita 1600-luvulla _Matosuonsarka_ ja _Leinoisensarka_. Väärinmajan\nomistuksiin ovat kuuluneet mm. _Enonsarka_ ja _Toivionmaansarka_.\nPajulahden kylien riidattomia tai riidanalaisia liikamaita olivat\nisonjaon aikoina _Syvinginsarka, Koivujärvensarka_ ja _Salustensarka_\n(Saloistensarka), jonka rajasarkoina mainitaan _Köyränsarka_ ja\n_Kolkinlahdensarka_; Pajulahden ja Korhoisen riidanaihe on ollut\n_Lautajärvensarka_. Visuveden ryhmään on luettava _Visunsarka,\nValtiansarka_ ja _Kukonsarka_. Virtain Kalettoman ja Marttisen välillä\noli v. 1630 riita _Rokiansarasta_, jossa oli äyrinmaa rälssimaata.\nNäilläkin omistuksilla on ollut etelään ulottuvia eräkautisia\njuuria.[70]\n\nNäsijärven seutujen vanhoissa saroissa näkyy erittäin selviä\nmuinaisuuden piirteitä. Metsäsarat sennimiset kuin Hattaruen sarka,\nKoukokivensarka, Koljonsarka eivät ole uusien aikojen nimittämiä.\nAsiakirjallisestikin monilla saroilla on vanhoja alkuja. Hattaruen\nerämaanimi esiintyy v. 1433 ja Peltolampikin jo 1400-luvun\npuolivälissä. Ruoveden Paroisensarka pohjautuu Pirkkalan Paroisten\nsukuun, johon kuuluva Pentti Paroinen oli lautamiehenä Pirkkalassa V.\n1422 ja jonka jäsen Heikki Paroinen, Ylöjärven kylän asukkaita, V. 1552\nomisti erämaan Ruoveden järvellä kymmenen silloisen peninkulman päässä\nkotoa -- siis Paroisensarkaan sopivassa matkassa. Useissa tapauksissa\nilmaisevat historiallisesti tunnettuihin asutussuhteisiin perustuvat\nnimet, sellaiset kuin Ryömänsarka, Tervakorvensarka, Tiikonsarka,\nHannunsarka, Hyhynsarka, että saroilla on ollut kaukaisempia omistajia\netelässä ennenkuin ne ovat joutuneet nuorempien, lähellä olevien\nomistajien haltuun. Näin ollen on vanhoja sarkaomistuksia pidettävä\nyleensä metsästystä ja kalastusta varten alkuaan vallattuina,\neräkaudelle ominaisina omistuksina. 'Sarka' ei ole Ylä-Satakunnassa\nollut 'maasta' ja 'päiväkunnasta' eriävä käsite, vaan se on suurin\npiirtein ollut saman asian nimitys. Sarkojen myöhemmät vaiheet ovat\neri paikkakunnilla olleet erilaiset ja monikirjavat, mutta alkuaan\nnekin ovat olleet osaltaan muodostamassa sitä yleistä pohjaa, johon\nmaamme sisäosissa kaikkialla hallinneen eräkauden kulttuuri kerran on\nperustunut.\n\nHuomautettakoon vielä kerta, ettei vanhojen saroiksi sanottujen\nmetsänomistusten alue rajoitu yksistään Näsijärven seutuihin, vaan\nettä niitä esiintyy lukuisasti muillakin Ylä-Satakunnan seuduilla ja\njonkin verran kaikilla hämäläisillä seuduilla samoinkuin Savossakin.\nNiiden nimistä ja niitä koskevista asiakirjoista voidaan usein löytää\nmuinaisuuden piirteitä. Erääseen tällaiseen jo aikaisemmin mainittuun\nvoidaan tässä vielä kiinnittää huomiota. Maanvaihtokaupassa, jonka\nHollolan Lahden kylän asukas Antti Juhanpoika v. 1499 teki kylän muiden\ntalollisten kanssa, Antti luovutti kylälle takamaassa olevat kolme\n'sarkaansa', nim. Yksipäivän saran, Takaveräjän saran ja Seljäntaan,\nja sai sijaan kaiken muun Lahden kylän ulkomaan; kun kysymys on\ntakamaassa olevista tiluksista, joita sanotaan saroiksi (ruots. teegh)\nja joista yhdellä oli tuo päiväkuntaa tarkoittava nimi Yksipäivä, on\ntässä hyvin todennäköisesti puhe alkuaan metsästykseen käytetyistä\nmaanomistuksista.[71]\n\n\n\n\nPILKANMAAT\n\n\nErämaiden omistaminen edellytti jo muinaisuudessa näiden omistusten\nvarustamista rajoilla. Ensimmäisiä rajoja ovat olleet _valtausrajat_,\njoilla maanvaltaaja merkitsi yleismaasta valtaamansa alueen. Kun jokin\nomistus tai valtaus on joutunut kosketukseen toisen omistuksen tai\nvaltauksen kanssa, on syntynyt _väliraja_. Muinaisten erämaanomistusten\narvoa osoittaa niiden omistajien yleinen pyrkimys saada maansa\nmerkityiksi tunnustetuilla ja turvaavilla laillisilla ympärysrajoilla.\nAikaa myöten takamaat tulivat yhä yleisemmin ja yhä tarkemmin\nmäärätyiksi sillä tavoin. Jo keskiajan asiakirjojen sisältämien\nrajatuomioiden joukosta suuri osa koskee takamaanomistuksia ja niiden\nympärysrajoja, ja myöhemmin luku tulee yhä suuremmaksi. Niin on laita\nollut hämäläisilläkin alueilla, joilla pyrkimys selviin ja täsmällisiin\nrajoihin erämaillakin näyttää olleen voimakas.[72]\n\nIkivanhoja valtauksen merkintätapoja metsämailla on ollut pilkkojen\n(ruots. skurur, skurror) veistäminen puihin (varsinainen \"pilkkaraja\")\nja samalla tavoin on pilkoilla kauan historiallisinakin aikoina\nmerkitty rajapaikkoina olevia puita. Metsäseutuja koskevissa vanhoissa\nrajatuomioissa, esim. Näsijärven mailla ja Savossa, mainitaan\ntuhkatiheään honkaan veistettyjä pilkkoja; Savossa on \"honkaraja\" ollut\nmäärätynlaisen rajan yleisnimi.[73]\n\nTällaisista pilkoista on aiheutunut lukuisia paikannimiä: Hattulan\nPelkolan ja Pyhälahden kylien alueella oleva _Pilkansuo_, Kalvoilan\nSauvalan--Kutisen jakokunnan _Pilkatun moisio_, Helsingin pitäjän\nLuhtabakan--Rivunkylän tilus _Pilkanhuhdanniitty_, Kirkkonummen\nJärsölle 1650-luvulla kuulunut takamaa _Pilkars_ (todennäköisesti\nalkuaan hämäläisen takamaan nimi niinkuin edellinenkin), Länsi-Teiskon\nKahanpään talonnimi _Pilkka_ ja tiluksennimi _Pilkanlahdet_, Ruoveden\nVisuvedellä rajapaikan nimi _Pilkanniemi_ (1630) ja _Pilkanranta_\n(1804), Ruoveden ja Orihveden rajamailla _Pilkotunjärvi_ l. _Pilkottu_,\nMultian Niemisveden _Pilkkasuo_, Mäntässä järvi _Pilkonlampi_,\nKuorehveden Kaitilassa _Pilkontilkku_, Längelmäen Mulkolan kylän talo\n_Sinipilkka_, Tavian Haunian _Pilkkajärvi_, Pyhämaan Ylikylän Narvelan\n_Pilkanniitunhangas_, Orimattilan Niinikoskella _Pilkansuo_ (nyk.\nosatila) ja Virenojalla _Hastanpilkanniitty_, Asikkalan veropitäjän\nerämaalla v. 1499 mainittu rajapaikka _Säynälahdenpilkka_, Heinolan\npitäjän Heinolan, Lusin ym. kylien rajapaikka _Rievelinpilkka_,\nSysmässä _Pilkkavuorenpäällys_, Hartolassa Sauvuoren ja Vastamäen\nrajapaikka _Pilkanhonka_ (V. 1640), Jousassa _Pilkkahongisto_ (Jousan\nkylän rajapaikka v. 1553), Luhangassa _Pilkanselkä_, Jämsässä\n_Syyspilkka_ (rajapaikka v. 1480). Siis varsinaisilla hämäläisillä\nalueilla kylläkin lukuisia ja vanhoja Pilkkanimiä. Tietenkin myöskin\nSavon vanhimmassa maaluettelossa esiintyy tällaisia nimiä, kuten\nPellosniemen veropitäjän Pitkälahden verokunnassa _Pilkkaranta_,\nVesulahden veropitäjän Harjumaan verokylässä _Pilkanoja_ ja\n_Pilkkatienmaa_ sekä Vehmaan verokylässä _Pilkkakangas_, Juvan\nveropitäjän Joroisin Verokunnassa _Pilkkatienkangas_, saman veropitäjän\nJuvan Verokunnan Rapijoen verokylässä _Pilkkalanmaa_ sekä Tavinsalmen\nveropitäjässä Vieremällä päin _Pilkkasuon eteläpuoli_. Tällaisten\npaikannimien suuresta levinnästä päättäen on pilkka-järjestelmä ollut\nyleissuomalainen muinaistapa.[74]\n\n_Pilkanmaa_ nimityksellä on kaiketi alkuaan tarkoitettu pilkoitetuilla\nrajoilla merkittyä metsänomistusta. Sellaisia omistuksia lienevät\nalkuaan olleet Näsijärvellä Messukylän pitäjän Messukylän kylälle\nkuulunut _Pilkanmaan takamaa_ (1795) ja epäilemättä myös Teiskon\nPohjankylän _Pilkanmaa_ (nyk. osatila) sekä Sysmän _Pilkanmaan takamaa_\n(1648), jossa Vallittulan kylällä oli niitty. Orimattilan Niinikosken\nkylässä on maarekisterin mukaan edellä mainitun Pilkansuon ohella ollut\n_Pilkanmaa_ niminen osatila. Iitissä on vanha kylä _Pilkanmaa_.[75]\n\nMutta 'pilkanmaa' eli lyhemmin 'pilkka' (skuru) on myöskin merkinnyt\nmäärätynsuuruista metsäaluetta. Siitä on esimerkkejä varsinkin\nYlä-Satakunnasta. Orihvedellä osti Laasolan mies v. 1629 Pitkäjärveltä\n\"ulkomaan, neljä pilkan maata\". Ruoveden Liesjärvellä (nyk. Keuruuta)\nmainitaan v. 1628 \"kaksi pilkkaa maata\". Kyrön Parkanon ja Heittolan\nkylien riidassa v. 1631 oli kyseessä erään miehen \"kaksi pilkkaa maata\nerämaata, jota hän nyt asuu\". Tyrväällä tehtiin v. 1645 Ruotsilan ja\nUngerlan kesken sopimus \"erämaassa olevasta yhdestä pilkasta maata\".\nItäisemmilläkin hämäläisalueilla on sama tapa ollut käytännössä, sillä\nJämsässä mainitaan v. 1601 \"puolen neljättä pilkkaa maata\". Päijänteen\ntakaisilla seuduilla, joilla 'pilkanmaat' ovat olleet niin tavallisia,\nniiden mitannollinenkaan käyttö tuskin on ollut tuntematon.[76]\n\nNimi ja tapa tässä ovat varmaan kotoisin erämaaelämästä. Tämäntapaista\npilkan käyttämistä esiintyy näet ainoastaan varsinaisella\nhistoriallisella erämaavyöhykkeellä; edellä Kyröstä ja Tyrväältä\nkerrotut esimerkitkin koskivat nimenomaan erämaita. Erämaiden\narvioimista ja mittaamista on tarvittu samoihin tarkoituksiin kuin\nmuunlaistenkin maanomistusten arvioimista ja mittaamista, so. niiden\nmyymistä, vaihtamista, perimistä ja etenkin niiden verottamista\nvarten. Erämaiden verotus on jo alkuaan, niinkuin tiedämme, ollut\njossakin määrin maaveron luontoista. Vaikka näet verot eräkaudella\nkohdistuivat henkilöihin, erämiehiin ('miehiin', 'jousiin'), tuli\nheidän veronsa suoritettavaksi heidän elinkeinostaan; kun verotetuilla\nerämiehillä säännöllisesti oli hallussaan määrättyjä erämaita\n(päiväkuntia, miehenosia yms.), joista he saivat toimeentulonsa, oli\nheidän vastattavakseen tullut vero jo tavallaan kytkeytynyt maahan.\nErämiehen luopuessa erämaan käytöstä lakkasi nähtävästi aluksi myöskin\nsiihen sidottu vero, ellei toinen erämies tai kaskenpolttaja tai muu\nmetsänkäyttäjä jatkanut jätetyn maan \"viljelyä\", mikä varmaan oli\ntavallinen menettely niin kauan, kuin erämaan käyttö muodossa tai\ntoisessa oli kylliksi tuottoisaa. Hyvin usein erämaat, varsinkin\nrintamaita lähempänä sijaitsevat ja monipuolisempaan käyttöön sopivat\nalueet, joutuivat jatkuvasti määrättyjen kylien tai talojen haltuun,\njoten nämä maat saivat kylien tai talojen pysyvän omistuksen ja niihin\nkuuluva vero uudella tavoin pysyvän veron ominaisuuden.\n\nTodistuskappaleita tästä kehityksestä on runsaasti tarjolla\nYlä-Satakunnan maanomistushistoriasta. Erämaanomistus on siellä\nalkuaan ollut erillään ja riippumaton rintamaan omistamisesta ja\nsikäläisiä erämaita on yleisesti verotettukin aivan erikseen. Tämän\nvuoksi Orihveden Laasolan miehet v. 1629 torjuivat erään jakoveljensä\nyrityksen saada ostamansa takamaan perusteella aikaan uusi peltojako\nkylässä. Ylä-Satakunnan verotarkastuksessa v. 1590 merkittiin, että\nTyrvään Nuupalan kylän erään talon asukas \"käyttää erämaita Otonmaassa\nja hänen on siitä maksettava vuosittain K.M:lle leiviskä verohaukia\".\nSamassa asiakirjassa annetaan Tyrvään Vinkkilän kylästä seuraavanlainen\ntieto: \"Tämä kylä on vanhastaan käyttänyt erämaita Riihonmaassa\nKarhijärvellä ja sillä on kahden äyrin vero samoista erämaista, joita\nkahta äyriä vastaan ei ole mitään peltoa tai niittyä emäkylässä.\"\nKarkusta ilmoitetaan V. 1662, että Hundinmaa, jossa Häijään kylän\nmiehillä oli ikimuistoisista ajoista yhteisiä niittyjä, \"on erikseen\nverotettu puoleen äyriin\". Vastaavanlaisiin oloihin viittaava tapaus\nsattui v. 1631 Vesilahdella; kun sikäläisen Kahnalan mies valitti,\nettä hänellä oli yhden pilkan vero, mutta ei siihen kuuluvaa maata,\nnaapurit vastasivat, että kyllä hän omisti yhden pilkanmaan veron\nniittykappaleet.[77]\n\nYlä-Satakunnan erämaiden veroperusteena oli siten vanhastaan\nsuuruudeltaan sovinnaisesti määrätty pilkanmaa. Sellaisena sitä on\nkäytetty Näsijärven seuduilla kauan sen jälkeen, kuin varsinainen\neräkausi siellä oli päättynyt. V. 1605 mainitaan miehiä Ylöjärven\nkylästä muuttaneen asumaan Sammaliston- ja Selkäsaroille ja ottaneen\nkantaakseen kahden pilkanmaan veron. Ruoveden Vaskuunmaata (nyk.\nVirroilla) koskevassa tuomiossa v:lta 1680 määrättiin tarkastusmiehiä\n\"mittaamaan kolmen pilkan vero, ja kahden pilkan osa Koronlahdelle,\nkoska siellä on kahden pilkan vero, ja mihin mittaus osoittaa rajan,\nsiihen on tehtävä oikeat rajat heidän välilleen\".\n\nKaikkialla muuallakin Ylä-Satakunnan takamailla on pilkkaa käytetty\nveroperusteena. Lopulta se tunkeutui rintamaillekin ja tuli siellä\nuseammanlaisten verojen ja rasitusten yleisperusteeksi. Niinpä\nkun v. 1630 muudan nainen vaati Karkun Sarkoilan verokunnalta\npalkkaansa vuosipalveluksesta Kokemäen kartanossa, tuomittiin hänelle\nmaksettavaksi \"kaksi äyriä kultakin pilkalta, niinkuin vanha tapa on\nollut\". Ja v. 1660 määrättiin Tyrväällä kaikki, joiden tuli rakentaa\npappilan pirttiä, maksamaan rakentajalle kultakin pilkalta kaksi kappaa\nrukiita ja kultakin talolta kaksi äyriä hopeaa.\"[78]\n\nKun jo siihen aikaan äyriluku oli yleisenä viljelysmaan veropohjana\nYlä-Satakunnassa, tuli pilkan tietenkin olla määrätyssä suhteessa\nsiihen. Pilkka on vastannut täällä poikkeuksetta puoltatoista äyriä.\nPirkkalan laamanninkäräjillä v. 1635 selvitettiin, että Ylöjärven\nRyömänsarassa oli määrättyjen rajojensa sisällä kolme pilkanmaata eli\npuolitoista äyrinmaata sekä kaskimetsää että niittyä ja raivattua\nmaata. Vastaavanlaisia merkintöjä on Orihvedeltä, Karkusta ja muualta.\nPilkanmaa ja äyrinmaa näyttävät voineen sopeutua toisiinsa siinä\nmäärin, että metsistä voitiin käyttää niin toista kuin toistakin\nveromittaa, miten halutti. Jo v. 1590 verotettiin Tyrvään Vinkkilän\nerämaata Riihonmaassa äyrin mukaan, v. 1630 puhutaan Ruoveden Virtain\nkylässä \"äyrinmaasta erämaata\" ja Karkun Hundinmaa oli v. 1662\nverotettu puoleen äyriin. Näin oli alkukantainen pilkanmaa päässyt\nsopusointuun toisesta juuresta kasvaneen historiallisen maanomistuksen\nkanssa.[79]\n\nKerrottuja seikkoja voidaan pitää todistuksena siitä, kuinka\ntärkeänä erämaiden omistusta on aikoinaan pidetty Ylä-Satakunnassa.\nSenkin jälkeen, kun erämaiden käyttö pyyntialueina menetti yleisen\nmerkityksensä kansan talouselämässä, takamaiden arvo kaskimaina,\ntervametsinä, niittyraivioina kasvoi, mikä ei estänyt erämaiden\näärellä sijaitsevia asumia harjoittamasta edelleenkin niille sopivia\npyyntielinkeinoja. Vaikka maataloudellisen elämän edistyessä\nverotuskin yhä tietoisemmin kääntyi maataloudellisiin kohteisiin,\noli luonnollista, että sisämaan vanhoilla erämaatalouden alueilla\nkylien ja talojen verotuksessa metsä-, kalastus- yms. takamaanedut\ntulivat luetuiksi verotettavien etujen joukkoon. Ylä-Satakunnan\nveroselityksessä v:lta 1554 sanotaankin, että siinä kihlakunnassa\nsuoritetaan eräitä veroja \"koukkuluvun mukaan, se on taloluvun mukaan,\nniinkuin heillä on tiluksia kalavedessä tai ulkomaissa\". Myöskin\nYlä-Satakunnan v:n 1590 verotarkastuskirjasta nähdään selvästi, että\nmainitunlaiset edut on laskettu verokylien ja -talojen verotettuihin\netuihin.[80]\n\nTämän kanssa näyttää kenties olevan ristiriidassa se, että samassa\nv:n 1590 verotarkastuskirjassa todettiin joukko veroamaksamattomia\nerämaita, jotka nyt määrättiin maksamaan veroa. Karkun Hyynilän kylällä\noli verottamaton erämaa Karvialla ja saman pitäjän Tupurilan kylällä\nReutossa erämaa, josta ei ollut maksettu kuninkaalle Veroa; Kyrön\nHeinäjärven kylällä oli Reuton Niemijärvellä, Kynäsjärven Tavajärvellä\nsekä Karvianlammilla erämaita, \"joista he eivät ole K.M:lle maksaneet\nmitään erityistä veroa, vaan on ne vastedes verollepantava\";\nsamanlaisia erämaita oli Kyrön Herttualan ja Kalkunmäen kylillä;\nKangasalan Jokioisten kylällä oli Eväjärvellä miehenosan erämaa,\njosta eivät kyläläiset olleet maksaneet erityistä Veroa, mutta olivat\nvelvollisia sitä maksamaan, ja Heponiemen kylältä oli \"joutunut\npois\" erämaita Eväjärvellä ja Kertteessä. Ymmärrämme tämän myöhäisen\nerityisverotuksen johtuneen ensinnäkin siitä, että verontarkastajien\nsilmään sattuneet erämaat olivat niin etäällä sijaitsevia omistuksia,\nettei voitu edellyttää niiden jo sisältyvän isäntäkylien verotettuihin\netuihin, edelleen siitä, että, niinkuin jo on nähty, Ylä-Satakunnassa\nvielä oli siellä täällä erikoisveroa maksavia erämaita, ja vihdoin\nsiitä, että kun erämaille oli perustettu verotettuja uudistiloja, oli\nepäjohdonmukaista jättää verottamatta hyödyllisiä erämaita, joita ei\nollut asutettu. Tällä tavoin kehitys pitkän kiertomatkan tehtyään\npalasi alkuperäiselle erämaalle, vaikka perin muuttuneissa oloissa.[81]\n\n\n\n\nORAVIMETSÄT JA KALAVEDET\n\n\nErämaita ovat olleet myöskin _oravimetsät_, joista mainitaan jo Varhain\nkeskiajan asiakirjoissa. Piispa Pentin aikana (1322--1338) puhutaan\nmain. piispan Thorbjörnenäsin tilaan kuuluvista 'oravimetsistä'\nikäänkuin erikoisista omistuksista. V. 1374 mainitaan Lammin\nKataloisten ja Kaitalan välisellä rajaseudulla olevaa hakkaamatonta\n'oravimetsää', ja v. 1390 Saarioisten veropitäjän Kantalan tilalle\nkuuluvia Pohjassa olevia oravimetsiä ja kalavesiä. Hämeen ja Savon\nrajan Haapajoensuusta Hirvivuoreen ulottuvalla osalla oli V:n 1446\nrajankäynnin aikana \"hyvä oravimetsä välissä ja hyvä kalavesi\". V. 1437\nluovutettiin toiselle omistajalle Kokemäen Krootilan kylässä oleva talo\nkaikkine tiluksineen, niiden mukana myöskin oravimetsineen.[82]\n\nTällainen oravimetsien maininta ei ole ollut vain sanontatapa,\nvaan se on tarkoittanut omistettuja metsiä, silloisia arvometsiä,\nmetsästysmaita, ja osoittaa, että senaikaisiin taloihin katsottiin\nkuuluvan tai pitävän kuulua sellaisia metsiä, joissa harjotettiin\nerityisesti oravanpyyntiä. Syynä tähän oravanpyynnin erikoiseen\nkorostamiseen ei ole ollut mikään oravakannan tavaton runsaus, vaikka\nmuinaisuuden luonnonolot ja oravakannan tunnetut aikakautiset muutokset\npuhuvat sellaisen mahdollisuuden puolesta; pääsyy on ollut kuitenkin\nse, että maamme erämaataloudessa oli tultu turkiskauteen, jolle\noli tunnusomaista turkiseläinten, keskiajan loppupuolella etenkin\noravien, pyynti ja oravannahkojen kauppa. Turkiseläinten metsästys\nsai silloin ennentuntemattoman arvon ja metsämiehen, so. jokamiehen\ntuottavimmaksi toimeksi tuli oravien, näätien, kärppien yms. yksin\npyydettävien turkiseläinten metsästys. Tällä aikakaudella tulivat\ntietenkin metsämaat entistä tarkemmin käytetyiksi. Kaikki pyyntipaikat\nhämäläisheimon asutuskeskusten laajoissa ympäristöissä vallattiin nyt\nvarmaan loppuun, kuten voidaan päätellä muinaismuotoisten maiden ja\nsarkojen suunnattomasta määrästä, joka muuten jäisi käsittämättömäksi.\nEnnen kaikkea tämä turkiskaudelle ominainen maanvaltaus tunkeutui\nvoimakkaasti pohjoisille erämaa-alueille, joiden turkisvarastot vielä\nolivat käyttämättä. Oravanpyynti on ollut Hämeessä niin yleistä, että\nvielä uuden ajan alussa Pohjois-Hämeessä olevia erämaita sanottiin\nyleisellä nimellä 'oravimetsiksi'; se on saattanut jo siihen aikaan\nolla vanha tapa, mutta saattaa myöskin osoittaa, missä tarkoituksessa\nsiten nimitettyjä erämaita oli alkuaan vallattu. Hämeen muinaisiin\nerämetsiin ja niistä suoritettaviin veroihin verrattavia ovat Savon\nmuinaiset _oravanmaat_, jotka ovat olleet sen maakunnan vanhimman\ntunnetun verotuksen, veronahkajärjestelmän, pohjana.[83]\n\nHuomattava on, ettei oravanmetsästyksen eikä oravanmaiden omistuksen\nole tarvinnut olla eikä se ole ollutkaan ristiriidassa muunnimisten\nmetsästysmaiden kanssa.\n\nMutta oravanpyynnin loistoajat Hämeen erämailla eivät olleet ikuiset.\nMetsänriista erämailla saattoi helposti vähentyä tai menettää arvonsa,\nkun taas vesistöjen kalaisuus pysyi. Kaikkialla huomaa, miten kalastus\nhämäläisillä erämailla aikaa myöten voittaa alaa metsänriistan\npyynnin rinnalla. Yhä useammin aljetaan mainita _kalavesiä_ erämaista\npuhuttaessa.\n\nErämaanomistuksen täydellinen yleisnimi Hauhon ja Hollolan\nerämaaluetteloissa on \"oravimetsä ja kalavesi\". Tämä heittää\nvastattavaksi kysymyksen, mikä asema kalaveden omistuksella on\nollut erämaanomistuksissa. Viimeksimainittuihin kohdistuneista\nvanhoista nimityksistä -- päiväkunnat, maat, sarat, pilkanmaat --\novat useimmat sellaisia, jotka näyttävät tarkoittaneen yksinomaisesti\nmetsästysalueita. Sellainen käytäntö näyttäisi luonnolliselta siihen\nnähden, että metsästystään varten turkiskaudella pyyntimiehet\ntarvitsivat omia häiritsemättömiä pyyntialueita, jotavastoin kalastusta\nvoitiin jatkuvasti harjoittaa edullisimmin yhteisillä kalavesillä\nja apajilla yhteisin pyyntilaittein. Vanhoissa erämaaluetteloissa\ntoisinaan nimenomaisesti mainitaankin erämaita pidettävän metsästystä\nvarten.\n\nTodennäköisesti on kuitenkin hallitseva tapa ollut sellainen, että\nyksityiselle metsästysmaan omistajalle on kuulunut metsästysmaan\npiirissä oleva kalavesikin. Yksinäisen erämiehen on ollut pakko käyttää\nhyväkseen kaikkia pyyntietuja, mitä hänen erämaansa suinkin saattoi\ntarjota. Kuinka monen päiväkunnan, maan ja sarankin nimeen sisältyykään\njärven nimi, ja kuinka moni erämiehen maja ja pirtti onkaan sijainnut\nkalaveden äärellä! Ei ole juuri ajateltavissa, etteivät tällaiset\nvedet olisi kuuluneet asianomaisen erämiehen omistuspiiriin. Selvää\nasiaa ei ole tarvinnut joka kerta erikseen mainita. Mutta vanhoissa\nasiakirjoissa se toisinaan mainitaankin.\n\nSen tuomion mukaan, joka v. 1478 annettiin Jämsän ja Luhangan miesten\nPäijänteen rannalla sijaitsevien erämaiden rajoista, johtui maan\nomistamisesta oikeus vedenkin omistamiseen määrätyssä suhteessa.\nHollolassa mainitaan v. 1464 \"Lokilan maa ja kalavesi\" yhteenkuuluvana\nomistuksena. Loimon (Tammelan) pitäjän käräjillä v. 1506 käsiteltiin\nMustialan kylän Kantajan \"ulkomaata ja kalavettä\" koskevaa asiaa.\nLohjan pitäjän Karnaisten kylän \"ulkomaasta ja kalavedestä\" tuomittiin\nv. 1514 kahdeksannes Hiittisten Antille. Jokaiseen Hauhon ja Hollolan\nkihlakuntien v:n 1552 erämaaluetteloon merkittyyn erämaahan, joka ei\ntullut asutetuksi, kuului 'kalavesi'; silloista asutettua erämaata ei\nvoi kuvitellakaan ilman kalavettä.[84]\n\nSanonta \"oravimetsä ja kalavesi\" Hauhon ja Hollolan kihlakuntien\nerämaiden luetteloissa ei siis ole alkuaan ollut mikään tyhjä kaavio,\nvaan täysin asiallinen määritelmä, jossa päämerkitys myöhemmin oli\njuuri jälkimmäisellä osalla. Kun uudempina aikoina maanluovutuksissa\n\"ulkomaa ja kalavesi\" yleisesti on mainittu yhteenkuuluvina, on tällä\nyhdistymällä siten eräkauteen ulottuvia juuria.\n\nKalastus tuli vähitellen melkein kaikkialla pääasiaksi erämaataloudessa\nja kalavesi erämaanomistuksen tärkeimmäksi osaksi sekä vihdoin\nlaajoilla alueilla useimpien erämaiden ainoaksi mainittavaksi arvoksi.\nSatakunnan erämaiden luettelossa v:lta 1552 ovat Pirkkalan pitäjän\nerämaiden suurimpana ryhmänä ne erämaat, \"joilla ei ole mitään\nasumistilaa, vaan ainoastaan kalastus\". Samantapaisia olivat Kyrönkin\npitäjän erämaat: asutettavien erämaiden ja kylien lähellä olevien\n'ulkomaiden' jälkeen luetellaan tavaton määrä erämaita, \"joilla ei voi\nlöytää mitään asumistilaa, vaan ainoastaan kalastusta ja lintumetsää\".\nKangasalan pitäjässä oli melkoinen ryhmä erämaita \"ainoastaan\nkalastusta\" ja samoin oli laita, vaikkei yhtä selvästi lausuttuna,\nLempäälän ja Vesilahden erämailla. Kalavesien muodostumisesta aivan\nerillisiksi erämaanomistuksiksi on esimerkkinä se Virtain Vaskivedellä\nsijaitseva 'kalaeräsija', joka v. 1568 tuomittiin Pirkkalan\nNaistenmatkan miehen omaksi, mutta myöhemmin myytiin Stormilalle ja\nsiltä Ruoveden Pajulahdelle, jolta Vaskiveden Joensuu sitä vaati\nomakseen.[85] Erämiehet, jotka niihin aikoihin erämailla retkeilivät,\nolivat kalamiehiä. Erämaasta suoritettavat verot olivat jo kauan sitä\nennen olleet kaloina maksettavia. Hämeen eräkausi oli jo päättymään\npäin.[85]\n\nOn kuitenkin varottava katsomasta muuttamattomaksi tosiasiaksi\nsitä, mikä uuden ajan alkaessa verottajalle näytti pääasialta ja\nmikä erämaiden valtaväylillä jo ehkä oli käytännössä tosiasia.\nVeroluettelot laadittiin usein kaavamaisesti ottamatta huomioon olojen\nvaihtelevaisuutta. Hämeen muinaiset erämiehet olivat monitaitoisia\nja mukautumiskykyisiä pyyntimiehiä, jotka suotuisissa oloissa sekä\nkalastivat että metsästivät. Ainoa laatuaan ei varmaan ollut Vääksyn\nkartanon rouvan Annan Kurun takamaalla puuhaileva 'kalastaja' Martti\nPuntainen, jolta v. 1645 saatiin 50 oravannahkaa ja näädännahka.\nMonista tietolähteistä tunnetaan, että erämaa-alueiden syrjäisissä\nja kaukaisissa ääriosissa metsänriistan ja nimenomaan turkiseläinten\npyynti pysyi tärkeänä elinkeinona vielä vuosisatoja erämaiden\nensimmäisen asuttamisen jälkeenkin.[86]\n\n\n\n\nERÄMAIDEN MITTAUS- JA JAKO-OLOJA\n\n\nK.R. Melanderin mukaan on maassamme vielä 1600-luvun keskivaiheilla\nmetsiä kylien lähimaillakin mitattu vain yhteen suuntaan, nim.\npituuteen päin. Hänen mielestään on siten myös luultavinta, että\n\"keskiaikana metsämaita mitattaessa ja jakaessa päiväkunnat laskettiin\nyhteen suuntaan ja annettiin kyläkunnille ja yksityisille peräkkäin\nniin monta päiväkuntaa tai sen osaa, kuin kullekin omistusoikeutensa\nperustuksella kuului.\" Samanlaisen menettelyn Melander katsoo niinikään\nilmenevän myöhemmin yleisesti käytetyssä nimityksessä \"metsäsarka\".[87]\n\nKeskiajan asiakirjat näyttävät antavan tukea Melanderin käsitykselle\nsikäli kuin on kysymys alkuperäisen, vallatun erämaanomistuksen\nsuuruuden määräämisestä ja mittaamisesta. Tuomiossa, joka v. 1478\nannettiin Jämsän ja Luhangan miesten välisessä rajariidassa,\nmäärättiin pari rajapaikkaa, ja lisättiin, että \"niin pitkälle ulottuu\nhänen vetensä Heikki Taurinpoikaan päin kuin kaksi miehenmetsää on\nyläpuolella mainittujen rajain sisällä\". Tässä tapauksessa metsän\nulottuvaisuutta nähtävästi määrättiin ainoastaan maan pituuden mukaan.\n\"Herra Mikkelin metsän\" asiassa Asikkalan käräjillä v. 1445 mainittiin\ntyydytyksi puoleen määrään tarkastusmiehiä, \"sillä maa oli pitkä\";\ntämäkin sanonta näyttää tarkoittavan metsän laajuuden arvioimista\nyksinomaan pituussuunnan mukaan.[88]\n\nTiedämme tosin, että muinaisilla omistetuilla erämailla, minkä\nnimellisiä ne lienevät olleetkin, on yleensä ollut 'ympärysrajansa',\nmitkä varmaan alkuaan ovat syntyneet enemmän vapaan valtauksen\nkuin minkään mittausten avulla, ja että yksinäiset kaukaiset\nerämaat epäilemättä saivat muotonsa pikemminkin luonnollisten\nmaasto-olojen kuin säännöllisten mitattujen kuvioiden malliin. Siitä\nhuolimatta on hyvin otaksuttavaa, että jos jostakin syystä määrätyn\nerämaanomistuksen suuruuden tunteminen tai sen mitallinen vertailu\ntoisiin erämaanomistuksiin tuli tarpeelliseksi, mittaus tai mitallinen\narviointi saattoi tapahtua yhteen ainoaan suuntaan sillä tavoin kuin\nedellä on pantu merkille. Yksi esimerkki käyköön monen puolesta.\nLaamanninkäräjillä Rautalammilla v. 1688 käsiteltäessä Kintauden\nkylän ja Jämsän Ylä-Muuramen Saukkolan kylän ennen mainitsemiamme\nrajariitoja selitettiin Kintauden taholta saukkolalaisten \"kuitenkin\nkylän pohjoispuolella omistavan metsää ja ulkomaata riittävästi veronsa\nmukaan, nimittäin puolen peninkulman leveydeltä ja päälle peninkulman\npituudelta Valkeakivestä Naulajärveen, lukuunottamatta mitä he kylänsä\neteläpuolella omistavat, mutta tiettävästi sitä paitsi erityisen\nulkokappaleen eli päiväkunnan nimeltä Patajärvi\". Saukkolan kylämetsä\ntämän mukaan oli kylän eteläpuolelta pohjoispuolelle ulottuva kapea ja\npitkä metsäsarka.\n\nSuurilla erämaa-alueilla, \"yhteismailla\", joilla samalla haavaa useilla\nerämiehillä oli omistuksensa ja joilla eri omistusten suuruus oli\nmäärättävä, tämä määrääminen ja mittaaminen kävi luontevimmin sille\nsuunnalle, jonne erämaat itse ulottuivat ja jonne erämiehet voivat\nvapaimmin liikkua, so. heidän pyyntiteittensä yleiseen kulkusuuntaan,\nasutuilta mailta asumattomille päin, rintamailta \"pohjaan\",\nuseimmiten etelästä pohjoiseen, lyhyesti sanoen siis pituussuuntaan;\nleveyssuuntaan ei suuruuden määräämistä tarvittu, sillä siellä se oli\njo itsestään määrätty, siellä sitä rajoittivat jo toisten omistukset,\nsille taholle ei ollut ulottumisen varaa, eikä erämaan leveyssuunta\nmissään tapauksessa merkinnyt paljoa pituussuuntaan verrattuna. Näin\njo muinaisten erämaiden valtausolot luonnonolojen ohella näyttävät\nmääränneen sen vanhoista asumista kaukaisille takamaille suuntautuvan\npitkulaisen muodon, joka on niin yleinen ja luonteenomainen\nhistoriallisille maanomistusryhmille maassamme.[89]\n\nSe alkuperäisen erämaan tai takamaan kokonaisuuden mittauksesta.\nToisenlaiset vanhat menetelmät tulevat näkyviin silmätessämme jo olevan\nerämaan tai takamaan _jakoa_.\n\nEmme tässä ota lukuun maassamme vanhoina aikoina varsin yleisesti\nkäytettyä tapaa ilmaista metsänjakoa eräänlaisin puuluvuin, kuten\nsellaiset sanonnat kuin \"omistaa joka kolmannen puun\", \"joka viidennen\npuun\" jne. osoittavat. Tällaisella omituiselta näyttävällä säännöksellä\nei muinaisina aikoina ole voitu tarkoittaa mitään esineellistä\npuutavaran tai pintamitallista alan jakamista, vaan on sillä tavoin\nainoastaan ilmaistu jonkin omistajan oikeuden tai osuuden suuruutta\nmäärätyllä alueella verrattuna toisten oikeuksiin ja osuuksiin samalla\nalueella.\n\nHämeen keskusseuduilla on nähtävästi jo varhain ollut voimassa se\nsääntö, että kylälle kuuluvat takamaat oli jaettava rintamaan mukaan.\nTämän yleisen säännön mukaisesti ulkotilusten sarkain leveys oli\nriippuva rintamaan sarkain leveydestä. Tyrvännön Suotaalan isossajaossa\nmäärättiin, että niitty- ja laidunsarkain tuli olla neljä kertaa\nleveämmät kuin rintapeltojen sarat. Kun Kyrön käräjillä v. 1631\nmainitaan, että Muumäen kylällä on oleva \"yhtä leveä sarka takamaassa\nkuin rintamaassa\", sitä tuskin voidaan käsittää niin, että sarat\nolisivat olleet yhtä monta kyynärää tai syltä leveät kummallakin\nmaalla, vaan on se kaiketi ymmärrettävä niin, että sarkain takamaassa\ntuli olla toisiinsa samassa suhteessa kuin sarat rintamaalla.[90]\n\nMetsäjaot Ylä-Satakunnassa 1600-luvulla tapahtuivat pilkanmaan ja\näyrinmaan pohjalla ja ne toimitettiin yleensä kymmenen sylen pituisella\n\"langalla\" (ruots. rep) siten, että kutakin pilkanmaata kohden\nlaskettiin 10 syltä ja äyrinmaata kohden 20 syltä ja mitat otettiin\nniin monenkertaisina kuin jaettava metsäalue oli rintamaata suurempi ja\nsiis mitattavat metsäsarat peltosarkoja leveämmät. Erittäin valaiseva\ntässä suhteessa on Hämeenkyrön Palon kylän lähellä olevan Äköisenmaan\nmetsäjakoa koskeva sopimus v:lta 1661. Tämä maa, jolla oli ympärysrajat\nja joka nähtävästi oli muinainen erämaa tai sellaisen osa, jaettiin\nkolmen, nähtävästi samaan jakokuntaan kuuluvan, osallisen kesken\nkymmensylisellä langalla siten, että Palon miehelle tuli 70 syltä,\nSassin miehelle 40 ja Rautian asukkaalle 80 syltä; lisäksi on merkitty,\nettä kukin sarka oli laskettu 6 1/2 kertaiseksi, mikä merkinnee sitä,\nettä metsässä sarka oli laskettava 6 1/2 kertaa leveämmäksi kuin\npeltosarka.[91]\n\nKun jako pituudeltaan jo määrätyssä takamaassa tapahtui tällä tavoin\nvain leveyttä jakamalla, johtui siitä, että omistetut metsäkappaleet\nmuodostuivat yhä kapeammiksi saroiksi ja koko maanomistus siten yhä\nsuuremmassa määrässä tuli myöhempien aikain tyypillisen yleisen\nmaanomistuskuvan kaltaiseksi.\n\n\n\n\nKYLÄ JA ERÄMAA\n\n\nNe monet erilaiset erämaanomistusten nimitykset, joita edellä on\nkäsitelty, ovat eräänlaisia merkkipaaluja muinaisten erämaiden pitkän\nhistorian varrelta. Nämä nimitykset tuovat esille kukin omalla\ntavallaan muinaisen pyyntielämän eri puolia, muotoja, asteita.\n'Ansatiet', 'virkatiet', 'puutikat' yms. laitteet sisältävät eräkauden\nelannolliseen pienpyyntiin sovellettuja ikivanhoja pyyntitapoja ja\nyksinkertaisimpia maanvaltausmenettelyjä; 'kipsis' verojen ikä ja\nomituinen nimi viittaavat tällaisen pyynnin muinaiseen yleisyyteen\nSuomessa. Yhteiskuntahistoriallisesti kiintoisat 'päiväkunnat'\nedustavat ikäänkuin eräkauden elantotaloudellisen jakson korkeampaa\nastetta, mutta samalla ne ilmaisevat myöskin selvästi yksityistä\nerämaanomistusta ja sen verrannollista kokoa. 'Miehenosa' on kotoisin\nalkukantaisilta yhteispyynnin ja saaliinjaon ajoilta ja korostaa\neräkauden valta-aikain erämaanomistuksen oikeudellista pohjaa:\nerämiehen oikeutta erämaahan ja saaliin hankintaan eli sitä mikä oli\npysyvää muuttuvain olojen vaiheissakin. 'Oravimetsät' ovat pitkien\nturkiskauden ja jousimiesten aikojen tärkeimpiä omistuksia. Niiden\nedeltäjiä ovat ehkä olleet ne erämaanomistukset, joita tunnetaan vain\nVanhanmuotoisesta tärkeästä 'kiltis' verosta ja joiden nimellisiä\njäänteitä ovat olleet Karjalan kilttimaat. 'Maat' ja 'sarat' vihdoin\nsulkevat avaraan syliinsä kaikki meille tunnetut ja tuntemattomat\nmuinaiset metsästysmaiden omistamismuodot.\n\nPitkinä muinaisaikoina on metsästysalueiden omistus ehtinyt monella\ntavoin muuttua ja vaihdella. Huonontuneita metsästysmaita tietenkin\nhyljättiin ja uusia parempia otettiin lakkaamatta käytäntöön; uusien\nvaltausten johdosta saattoivat valtausten luonne ja nimityksetkin\nmuuttua. Erämailla ja erämaanretkillä on ollut laajentumispyrkimyksiä.\nVarsinkin turkismetsästäjät lienevät pyrkineet vapaasti liikkumaan\nja toimimaan laajoille pyyntialueille yksityisten erämaankappaleiden\nulkopuolellakin; he ovat rohkeasti samoilleet ennen käymättömillä\nsaloilla saalista ja seikkailuja etsimässä. Erämaiden ja metsämiesten\nvapaudessa on ollut muinaisten heimojen vapauden alkujuuria maassamme.\nMutta erämaiden vapauden tunnustettuna pohjana oli sittenkin aina\nerämies ja hänen omistamansa erämaa.\n\nLopuksi turkiskaudenkin mahti rappeutui, 'jousesta' tuli vähitellen\nvain veronmaksajan nimitys, Savon 'oravanmaista' tuli kaskimaita\nja vanhasta yleisestä metsänkäynnistä harvain ammatti. Mutta vielä\noli jäljellä eräs pyyntiala valmiina astumaan häviäväin sijalle:\nkalastus. Sen saavuttaessa ensimmäisen paikan erämaaelämässä on varmaan\ntapahtunut kumoavia muutoksia erämaanomistuksessakin. Nyt on lähdetty\netsimään hyviä kalavesiä yhtä kauas kuin ennen hyviä oravimetsiä,\nretket erämaille ovat järjestyneet kalojen pyyntiaikojen mukaan, jotka\neri vesistöissä ovat olleet erilaiset. Tältä kannalta voi eräkauden\njakaa kahteen suureen vaihekauteen: metsästyksen ja kalastuksen\nvaltakauteen. Salot ja vedet ovat muinoin talousmaantieteellisesti ja\ntaloushistoriallisesti kilpailleet keskenään ja kummassakin suhteessa\nvedet ovat voittaneet; vesistöt alkoivat entistä enemmän vetää\npuoleensa taloutta ja asutusta, salot yhä enemmän tyhjentyä saaliista\nja metsämiehistä. Eräkauden lopulla oli jousimiehen sijasta tullut\nerämieheksi kalamies, \"eräkalamies\", josta asiakirjatkin puhuvat. Mutta\nei ole liiaksi luokiteltava ja kaavoiteltava muinaisajan erämaa- ja\nerämiesoloja; niitä eivät ole ohjanneet kankeat säännöt, vaan elämän\nmuuttuvat ja pakottavat tarpeet ja niiden käytännöllinen tyydyttäminen.\n\nTämä on erityisesti muistettava, kun on puhe kylän ja erämaan\nkeskinäisistä suhteista eräkaudella. Erämies ei alkuaankaan ole\nollut yksinomaan pyyntimies, vaan hän on ollut myöskin perheensä ja\nsukunsa jäsen ja kotikylänsä asukas. Eräkauden edellytyksiä eivät ole\nolleet ainoastaan itse erämiehet, vaan myöskin erämiesten kotipaikat.\nEräkauden taloissa ja kylissä on todennäköisesti jo ikiajoista saakka\nharjoitettu alkeellista karjanpitoa ja kaski-, jopa peltoviljelystäkin,\nmutta tämä paikallinen talous ei vielä eräkaudella ole ollut sanottavan\nlaajaa eikä ratkaisevan tärkeää, vaan on silloisten talojen ja kylien\ntoimeentulo riippunut pääasiallisesti niiden erämiesten toiminnasta ja\nheidän erämaistaan. Yksityinen erämies puolestaan tarvitsi välttämättä\nkaikkea sitä tukea, mitä sukulaisuus, naapuruus ja ammatin yhteisyys\nkotikylässä voivat hänelle tarjota. Ilman oman kylän kollektiivista\ntukea yksityisen erämiehen turvallisuus ja Vapaus olisi ollut hyvin\nepävakaista laatua. Yksityinen erämaanomistus oli mahdollinen\nainoastaan kollektiivisen omistuksen suojassa, minkä tulemme näkemään\ntarkastellessamme eri kylien ja pitäjien asukkaiden erämaanomistusten\nmaantieteellistä sijaintia ja mikä muutenkin ilmenee erämaaliikkeen\nkoko luonteesta ja tavasta. Samalla tavoin kuin muinaiskylissä\nyliomistuksen on katsottava kuuluneen kyläkokonaisuudelle, vaikka\nkylän yksityisillä taloilla olikin pysyvä käytännöllinen omistusoikeus\nrakennuksiinsa, pihamaihinsa sekä määrättyihin peltokappaleisiin ja\nniittyihin, samalla tavoin varmaan on oletettava kylän yliomistuksenkin\nulottuneen kylän miesten omistamiin erämaihin. Jo kylän yhteisten\nvelvollisuuksien ja verojen vuoksi, joita oli suoritettava aivan\nyleisesti eräkauden loppuaikoina ja nähtävästi useissa tapauksissa jo\nheimokautisissakin oloissa, eivät erämaanomistukset voineet päästä\nerilleen kotikylistään eivätkä kylät menettää ylioikeuttaan kylän\nmiesten erämaihin. Erämaata katsottiin myöskin kylälle kuuluvaksi\netuudeksi; erämaan irroittaminen kylästä olisi merkinnyt kylän\ntaloudellisen voiman ja arvon menettämistä. Toiselta puolen oli\nyhtä luonnollista, että kylä kaikin voiminsa puolusti miestensä\nerämaanoikeuksia ja valvoi, ettei heille kuuluvia erämaita joutunut\nvieraisiin käsiin ja ettei vieraita omistajia päässyt tunkeutumaan\nkylään kuuluville erämaille.\n\nMutta kylä muuttui ja erämaa sen mukana. Kylän kehityksellä ja\nsemminkin metsästyksen kanssa kilpailevien metsänkäyttötapojen, kuten\nkaskenpolton ja niitynraivauksen voitollepääsyllä kylän talouselämässä\non täytynyt olla mullistavia vaikutuksia myöskin erämaiden omistukseen\nja muuhun asemaan. Valitettavasti emme tunne riittävästi näitä\nsuhteita, jotka näyttävät olleen hyvinkin monimuotoisia ja eri\nseuduilla erilaisia; ei ole aina helppo varmuudella erottaa, mikä\npiirre milloinkin todella kuuluu eräkauden ja mikä toisen talousmuodon\noloihin.\n\nMuinaisen suomalaisen ja yleisen pohjoismaisen kansanoikeuden mukaan\nmetsäraivio, jota ei kolmeen vuoteen oltu käytetty, oli menetetty\nja kuka hyvänsä sai ottaa sen viljeltäväkseen. Varsinaisia erämaita\ntällainen sääntö tuskin on voinut koskea, koska erämies arvatenkin\nhylkäsi erämaansa ainoastaan riistan puutteen vuoksi, jolloin\nerämaalla ei ollut arvoa muidenkaan erämiesten silmissä. Tämäkin\nseikka samoin kuin erämaiden erityiset nimet ja määrätyt rajat yhä\nvahvistavat sitä käsitystämme, että erämaat ovat alkuaan olleet\npysyviä metsästysomistuksia, jotka menettivät tämän luonteensa vasta\nsen jälkeen kuin erämaa muuttui sellaiseksi alueeksi, jossa kaski-,\nniitty- ym. maataloudelliset edut tulivat pyyntietuja suuremmiksi.\nSellaisista syistä erämaat eräkauden lopulla helposti kulkivat\nkädestä käteen. Muistamme, että Orihvedellä V. 1645 kerrottiin\nsielläpäin olevan kylläkin yleisenä tapana antaa takamaita tyttärien\nmyötäjäisiksi. Se seikka, että erämaan kappaleita voitiin erikseen\nmyydä tai muulla tavoin luovuttaa toiselle, ei ollut sen kummallisempaa\nkuin peltokappaleiden, niittyjen ym. tilusten myynti ja luovuttaminen\ntalosta pois, mitä varsin suuressa määrin tapahtui pitkin keskiaikaa\nja arvatenkin oli tapahtunut sitä ennenkin; siinä oli Vain pidettävä\nsilmällä, ettei mikään kylä näiden muutosten vuoksi menettänyt\nveroapuansa ja verovoimaansa.[92]\n\nErämaiden kohtaloihin on _kylämetsän_ muodostumisella ollut syvälle\ntuntuva vaikutus. 'Kylämetsällä' on tarkoitettu kylän lähimailla\nsijaitsevia ja kylän yhteisesti omistamia takamaita. Pysyviin\nkyläasumiin on nähtävästi ja alusta alkaen kuulunut tarpeellisia\nmetsämaitakin. Kylämetsällä ja erämaalla on ollut selvä ero. Ne\novat olleet toistensa vastakohtia sikäli, että kun edellinen kuului\nerottamattomana osana kylän tiluksiin ja kylätalouteen, jälkimmäinen\nsijaitsi kaukana kylästä, oli erillään kylän tiluksista ja\nkylätaloudesta ja kuului erämiehen tai erämiesten kumppanuuskuntain\nyksityistalouteen.\n\nTätä vastakohtaa ilmaisevat myöskin nimitykset \"takamaa\" eli\n\"ulkomaa\" ja \"erämaa\". Edellisillä nimityksillä on ennen muinoin\ntavallisimmin tarkoitettu juuri kylämetsää. Ylä-Satakunnan erämaiden\nluettelossa v:lta 1552 mainitaan tarkasti erillään kylän yhteisesti\ntai yksityisten omistamat kylän lähellä olevat takamaat ja kaukana\nsijaitsevat yksityisten erämaat. Sama asiallinen ero ilmenee itse\nerämaillekin syntyneiden asumien metsänomistuksissa. V. 1601 Längelmäen\nTalviaistaipaleen mies sai sakkoa siitä, \"että oli myynyt yhteistä\nulkomaata, joka kuuluu kaikille hänen naapureilleen yhteisesti\".\nTaajoissa 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla käydyissä Jämsän\nYli-Muuramen Saukkolan kylän metsäriidoissa todettiin tämän kylän\nomistavan kylän etelä- ja pohjoispuolella \"metsää ja takamaata\" ja\n\"sen lisäksi vielä erityisen ulkokappaleen (Vhrtiell) eli päiväkunnan\nnimeltä Patajärvi, jossa heidän paras maansa sijaitsee\".\n\nAjan oloon erämaita joutui yhä kasvavassa määrässä kylämetsän asemaan.\nVaikk'ei erämaan alkuperäinen omistaja olisi ollut talon mies, niinkuin\nhän useimmiten lienee ollut, saattoi talo esim. perinnön kautta tulla\nerämaan omistajaksi. Kaupallisillakin tavoin, joista edellä jo on\nmainittu, erämaanomistuksia siirtyi talojen ja kylien omistuspiiriin.\nRatkaisevin tekijä tässä kehityksessä on kuitenkin varmaan ollut\nmaataloudellisen metsänkäytön vastustamaton leviäminen, joka ilman\nmuuta muutti erämaa-alueita kylämetsän luontoisiksi.[93]\n\nEräkauden maanomistuksellisen kehityksen yleisenä tuloksena oli se,\nettä erämaiden kaukaistenkin omistamisessa ja jaossa jouduttiin\nseuraamaan samoja sääntöjä, joita noudatettiin rintamaiden\nomistamisessa ja jaossa. Näin on ymmärrettävä jo ennen mainittu\nKulsialan käräjillä v. 1509 annettu tuomio, jolla \"ulkomaa ja kalavesi\"\nmäärättiin jaettavaksi Olavi Heikinpoika Ritvalan ja saman kylän Heikki\nOlavinpojan ja heidän jakoveljiensä kesken: \"miten he ovat osallisia\nrintamaahan, siten tulee heidän myöskin jakaa Pohjassa oleva ulkomaa\nja kalavedet kukin osuutensa mukaan kahdentoista miehen tutkimuksen\nmukaisesti\".\n\nMuissa tunnetuissa tähän verrattavissa tuomioissa puhutaan vain\n'ulkomaan' jakamisesta rintamaan mukaan, mutta sisältyy niihin\nepäilemättä myöskin erämaanomistuksia koskevia tuomioita, koskapa\nmuunlaisia jakoja ei enää yleensä lainkaan esiinny. 'Jousien' ja\n'miesten' mukaan lasketut osat erämailla olivat vähitellen muuttuneet\nrintamaan ja verojen mukaisiksi osiksi.[94]\n\nKieltämättä ovat _verot_ olleet niitä kiinnikkeitä, jotka kaikkein\nlujimmin olivat pitäneet erämaita emäkyliensä yhteydessä ja\nalaisuudessa. Erämaat ja takamaat ovat olleet kylille ja niiden\ntaloille tärkeitä omistuksia silloin kuin verot oli maksettava\nturkiksina, ja maataloudellisinakin aikoina sieltä läksi kylille ja\nniiden miehille monenlaista veroapua, siitäkin riippumatta, että\nerämaita saatettiin verottaa erikseen.\n\nAlkavaan ja varttuvaan maatalouteen ja viljelysmaahan perustuva\nverotus muutti suuresti erämaiden taloudellisia suhteita. Mullistavin\non siinä kohden ollut kaskiviljelyksen vaikutus. Kaskiverotus on\nollut metsästysverotuksen tapainen sikäli, että vaikka se on ollut\naskel maataloudelliseen verotukseen päin, se kuitenkin samalla\nmetsästysverotuksen tapaan on perustunut määrättyihin metsäalueisiin ja\nniistä saatavaan tuloon. Tästä metsästys- ja kaskiverotuksen läheisestä\nyhteenkuuluvaisuudesta on valaisevana todistuksena Savossa uuden ajan\nalussa käytännössä ollut jokavuotinen maaverotus (arvioverotus), joka\noli täydellistä kaskiverotusta, mutta jolle silti olivat tunnusomaisia\nselvät aikaisemman metsästysverotuksen nimitykset (veronahat,\noravanmaat yms.) ja muut eräkauden muodot ja tavat. Hämeen erämaiden\nhistoriassa taas on paremmin tunnettavissa varsinaisen peltoviljelyksen\nja siihen määrätyllä lailla liittyvään karjanhoitoon perustuvan pysyvän\nmaaverotuksen vaikutus.\n\nMe emme näe hämäläisillä alueilla sellaista suurta ja yleistä\nsiirtymistä metsästystaloudesta kaskitalouteen, joka on ollut ominaista\nlaajoilla savolaisilla alueilla. Hämeen puolella kehitys kävi hitaammin\nja tasaisemmin. Hämäläiset eivät olleet yhtä kärkkäitä kuin savolaiset\nmuuttamaan erämaille ja alkamaan siellä uutta reipasta kaskitaloutta,\nvaan he pysyivät sitkeämmin vanhoilla kotisijoillaan, kyntivät\nsiellä pieniä peltojaan, karhitsivat lähimailla olevia kaskiaan ja\npitivät sukupolvesta sukupolveen erikseen erämaansa metsästystä\nja kalastusta taikkapa vähitellen kaskeamistakin varten, milloin\nniin soveltui. Uusi maataloudellinen verotus heidän oloissaan läksi\nkylien ja talojen pysyvistä omistuksista ja taloudellisista eduista\nmieluummin kuin kaskimaista ja tilapäisistä kaskiyhtiöistä, joihin\nuusi verotus Savossa perustui. Kun erämaankäynti Hämeessäkin väheni\nja muuttui sivuelinkeinoksi, luettiin erämaat vain lisäeduiksi uusia\nmaataloudellisia veroja määrättäessä ja kylän kesken jaettaessa tai\njäivät ne erikseen verotettaviksi, niinkuin tiedämme Ylä-Satakunnassa\ntapahtuneen.\n\n\n\n\n\n\nERÄMAIDEN ASIAKIRJAT\n\n\n\n\nERÄMAAT JA ESIVALTA\n\n\nSuomen muinaisista erämaista ja muinaisesta erämaataloudesta on\nolemassa verraten vähän suoranaisia historiallisia asiakirjatietoja ja\nniitäkin vasta myöhäisiltä ajoilta, jolloin muinainen erämaatalous jo\noli menettänyt merkityksensä. Välillisiä asiakirjoja, sellaisia jotka\ntavalla tai toisella sivuavat muinaista erämaatalouttakin, sen sijaan\non epälukuisia. Edellä se on tullut todetuksi monissa paikallisissa\nyksityiskohdissa ja tullaan edempänä toteamaan toisissa.\n\nMutta erämaakysymyksillä on laajempiakin historiallisia näköuria\nmaamme yleisiin kehitysvaiheisiin. Kun erämaat ovat olleet sidotut\nmaan ja alueen käyttöön, eivät varsinkaan maan valtiollisten rajain\nmuutokset ja sisämainen aluekehitys ole voineet olla vaikuttamatta\nerämaiden asemaan historiallisina aikoina. Otaksuttavasti on jo\nkristinuskon ja Ruotsin vallan vakautuminen maamme lounaisimmassa\nosassa -- Varsinais-Suomessa ja Ala-Satakunnassa -- tuonut muutoksia\nerämaiden käyttöön muuttuneiden valtapiirien kosketusseuduilla. Sitten\non Hämeen valloituksesta johtunut Ruotsin ja Novgorodin valtaraja tai\nrajavyöhyke halaissut erämaa-alueitakin Kymenjoelta Pyhäjoelle käyvässä\nsuunnassa ja asettanut erämaankäytölle uusia ehtoja kummallakin\npuolella rajaa tai rajavyöhykettä. Kalastusoikeuksien ja majavanpyynnin\njärjestely Etelä-Karjalassa oli tärkeimpiä valtiollisen sopimuksen\nkohtia Pähkinäsaaren rauhankirjassa v. 1323, ja samassa rauhassa\nmäärätty rajasuunta muutti täydellisesti koko Itä-Suomen myöhemmän\nerämaakehityksen. Suomen itärajan historia on myöhäisiin aikoihin\nsaakka ollut samalla erämaidenkin historiaa, ja voisipa melkein sanoa,\nettä Perä-Pohjolan ja Lapin historia tuskin muuta onkaan kuin niiden\nerämaiden historiaa.[95]\n\nRuotsin yhteyteen joutuneessa osassa maatamme valloitusta seuranneen\nverotuksen ja hallinnon kehitys toi mukanaan uusia muutoksia\nsiihenastisten erämaiden valtaus- ja käyttöoloissa. Asiakirjoista\nnähdään, että maan sisä- ja pohjoisosissa, alkuaan ilmeisesti\nkaikilla hämäläisillä ja karjalaisilla asutusalueilla, on vanhimmat\nverot kauttaaltaan suoritettu erämiesten (jousien) mukaan ja\nerämaantuotteilla, pääasiallisesti turkiksilla. Verotuksen painopisteen\nsitten siirtyessä metsästyksestä maanviljelykseen, jousimiehistä\nkyliin ja taloihin, erämaatkin menettivät itsenäisen merkityksensä\nja suurelta osalta kytkeytyivät kyliin ja taloihin, joko siten,\nettä verottaja sisällytti erämaat kylien ja talojen verotettaviin\netuihin, tai niin, että verolliset itse tahtoivat pitää erämaaetuja\nhallussaan verokuormansa keventämiseksi. Erämiehen valinnanvapaus oli\nsiten supistunut määrättyihin rajoihin. Erämaita ei voitu enää ottaa\nja jättää niin helposti ja vapaasti kuin ennen; nyt oli erämaata\nkäytettävä hyväksi niin kauan kuin siitä oli vähänkään hyötyä.\n\nNämä muutokset eivät voineet olla vaikuttamatta itse\nerämaatalouteenkin. Kun verokylistä ja -taloista muodostettiin pysyviä\nverokuntia ja veropitäjiä ja niistä vielä kyhättiin kihlakuntia\nja linnaläänejä, erämaatkin tulivat vastaavalla tavalla jaetuiksi\nverokuntien, veropitäjien ja kihlakuntien kesken ja sidotuiksi niihin.\nSiten koko erämaatalous ikäänkuin jähmettyi paikalleen.\n\nMoni verokunta ja veropitäjä tuli täten erämaittensa vuoksi saamaan\nmielivaltaiselta ja kummalliselta näyttävän alueellisen muodon, josta\nerämaiden tuntu ja luonne kului pois vasta vuosisatojen kuluessa uusien\nverokylien ja -pitäjien muodostuessa jatkuvan uudisasutuksen pohjalle.\nTällä tavoin historiallisesti järjestetyissä oloissa muinaisten\nheimojen erämiesten valtausoikeus ja kilpailu kaukaisilla erämaiden\näärillä aikaa myöten laantui ja entinen erämaan kulku ja elämä joutui\nunhoon. Erämaiden omistus ja käyttö tuli siten lopuksi riippuvaksi\nkruunusta sekä sen asettamista rajoista ja muista ehdoista.[96]\n\nHistoriallisista kertomuksista ja asiakirjoista selviää, että meidän\nmaallamme on ollut huomattava osuus pohjoisten maiden muinaisessa\nturkiskaupassa. Tästä kaupasta alkaa näkyä tietoja jo kansainvaellusten\naikana, mistä pitäen sitä on jatkunut keskiajan lopulle saakka\nja vähemmässä määrässä vielä myöhempiinkin aikoihin. Vanhimmissa\nhistoriallisissa tiedoissa Pohjois-Euroopan turkiskaupasta tosin ei\nerikseen mainita meidän maatamme. Mutta kun toisaalta tunnetaan, että\ntuota kauppaa välittivät Itämeren muinaiset merenkävijät, Gotlannin\nja Birkan kauppiaat ja yleensä retkeilevät viikingit edeltäjineen ja\nperijöineen, joiden \"itätiet\" kulkivat Suomenlahden ja Laatokan vesien\nkautta, ja kun toisaalta arabialaiset maantieteilijät 800-luvulta\nalkaen useamman vuosisadan kuluessa kuvailevat turkiskaupan kulkua\nkaukaisesta pohjolasta Mustanmeren ja Kaspianmeren takaisiin maihin, ei\nvoida kernaasti olettaa, että Suomen turkiseläimiä vilisevät erämaat\nolisivat jääneet mainittujen kertomusten aikaisen turkiskauppapiirin\nulkopuolelle.\n\nHämäläisten kuuluisa riita piispalle maksettavasta \"neljännestä\nnahasta\" 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa on todistuksena siitä, että\nturkisverotus oli vielä siihen aikaan voimassa Hämeen rintamaillakin\nja että arvokkaitakin turkiksia oli sieltä silloin yleisesti\nsaatavissa. Koko 1300-luku voitanee vielä lukea maamme turkiskauden\nkukoistusaikaan; sillä vuosisadalla turkisten vienti täältä näyttää\nsaavuttaneen huippunsa ainakin alueellisen levinneisyytensä ja\nkaupallisen tärkeytensä puolesta. Seuraavalla vuosisadalla ei\nturkiskaupalla enää ainakaan maamme etelämmissä osissa ole ollut\nensisijaista merkitystä, ja uuden ajan alussa turkiskausi eteläisessä\nSuomessa oli jo käytännöllisesti katsoen päättynyt ja koko erämaatalous\nsiinä muodossaan maan keskimmäisissäkin osissa joutunut rappion tielle.\n\nTurkiseläinten pyynnin ja kaupan väheneminen ei kuitenkaan sinänsä\nmerkinnyt kaiken erämaatalouden lakkaamista. Oikeammin sitä on\npidettävä vain erämaatalouden muutoksena, paluuna sen omalle\nalkuperäisemmälle, elannolliselle asteelle. Vähenneen turkiseläinten\nmetsästyksen sijaan jäi erämaanomistuksille suuri arvo etenkin\nkalastusalueina. Suomen järvialueella on useimpiin muinaisiin\nerämaanomistuksiin kuulunut luonnollisesti kalavesi, ja kalastus\non eräkauden loppuaikoina siellä ollut tärkein erämaatalouden\nhaara. Elannollisen arvon lisäksi on erämaakalastuksella ollut\nkauppataloudellistakin arvoa; kuivatut hauet ja monenlaiset\nmuut kalatuotteet ovat aikoinaan kuuluneet maamme yleisimpiin\nvientitavaroihin ja näillä tuotteilla on maamme vesiseuduilla ollut\ntärkeä sija veroparselien joukossa. Näihin eräkauden vaiheisiin\npalaamme tarkemmin myöhemmissä yhteyksissä.\n\nErämaatalouden yleinen taantuminen maassamme johtui kuitenkin\npääasiallisesti pysyvän asutuksen leviämisestä. Vielä keskiajan\nalkupuolella koko maavyöhyke Pohjanlahdelta Laatokan taakse oli\nyhtämittaista erämaa-aluetta, jossa täplinä olivat lounais- ja\netelärannikon, Kokemäenjoen varsien, eteläisen Hämeen järviseutujen,\nSaimaan kulmakkeen, Vuoksen laakson ja Laatokan lahtien asumakeitaat.\nTällä erämaavyöhykkeellä harjoitettiin kaikkialla erämaataloutta,\nniinkuin turkisverojen yleisyydestä suurimmassa osassa tätä vyöhykettä\nvoi päättää. Mutta jo historiallisen järjestyksen alkuajoilta\nsaakka kiinteä asutus korkeampine talousmuotoineen oli alkanut\nlevitä vanhempien asutusten välimaille sekä vierittää asutuksen\nyleistä rintamaa yhä edemmäksi asumattomaan pohjoiseen päin. Tämä\nasutusliike oli kahta päälaatua: (1) kansan vapaata omaehtoista\nasutusta, joka luonnonmukaisesti enimmäkseen levisi vanhoista\nasumista ja joka niveltyi niihin, ja (2) kruunun tai maallisten ja\nkirkollisten valtaherrojen valtakunnallisissa, hallinnollisissa tai\nsuurtaloudellisissa tarkoituksissa järjestämää ja ohjaamaa asutusta,\njoka suuntautui asumattomille alueille, jopa usein kaukaisillekin\nsyrjä- tai rajaseuduille.\n\nEdellinen eli kansan omaehtoinen asutustoiminta perustui perinnäisiin\nheimollisiin maanomistustapoihin. Niiden mukaan näyttää suurille\nerämaille, jotka olivat \"ei kenenkään maata\", saaneen asettua omalla\nvastuullaan asumaan ja viljelemään kuka hyvänsä. Kylän tai pitäjän\npiirissä tai heimon ylivallan alaisella alueella taas kylän tai pitäjän\ntai heimon mies sai vallata ja pitää hallussaan omistamatonta tai\nkäyttämätöntä maata niin kauan, kuin hän sitä tosiasiallisesti käytti\nhyödykseen. Riistoelinkeinojen kestäessä maan tosiasiallinen valtaus ja\nkäyttö olivat sen omistamisen pätevin ja luonnonmukaisin perustus. Kun\nvallatun maan käyttö lakkasi ja pysyi sellaisena esim. kolme vuotta,\nniinkuin eräisiin maanvaltauksiin nähden on ollut muinaisena tapana,\noli maa vapaana toisen vallattavaksi; toiselta puolen taas pysyvä\nkäyttö ja nautinta loi pysyvää omistusta.\n\nVanhoilta rintamailta lähtevä vapaa asutusliike varmaan noudatti\nmainitunlaisia oikeusohjeita. Pysyviä uudisasumia voitiin siis perustaa\nomistamattomalle tai muihin tarkoituksiin käyttämättömälle paikalle,\njoita erämaatalouden taantuessa varmaankin ilmaantui yhä lukuisammin.\nEnsi sijassa asutus arvatenkin levisi tuttuja eräteitä pitkin\nasuttajien omille vanhoille omistuksille; erämaanomistuksista tuli\nvähitellen uudisasumia ja erämiesten teistä asutusteitä.\n\nTodennäköisesti juuri tällä tavoin asutus keskiajan kuluessa levisi\nhämäläisiltä pesäseuduilta enemmän tai vähemmän yhdenjaksoisesti\npäävesistöjen varsia pitkin pohjoiseen päin, Kyrösjärvellä Ikaalisten\npuolelle, Näsijärven rannoilla Muroleen seuduille asti, Längelmävedellä\nOrihveden paikkeille ja Päijänteen vesistöillä Jämsään ja Hartolaan\nsaakka. Varsinaisen erämaatalouden raja kaikilla näillä tahoilla\nvastaavasti väistyi pohjoiseen. Saimaan vesistön ja Laatokan puolella\nkansanomainen asutusliike on ollut erittäin nopeaa ja voimakasta,\nkoska Karjalassa ja Savossa vallitseva kaskiviljelys jo itsessään\noli liikkuvaa ja asutusta yhä uusille alueille ajavaa. Koko tätä\nasutusliikettä, niin itse asutusta kuin sen tapaa ja aikaakin, voidaan\nhistoriallisten asiakirjojen, paikannimien ja muun vertailuaineiston\navulla lukuisissa tapauksissa yksityiskohtaisesti seurata, niinkuin\nmyöhemmin tulee näytettäväksi. Suurin osa maamme asutusta on\nepäilemättä tapahtunut tällaisella omatoimisella kansanhistoriallisella\ntavalla.[97]\n\nMaallisen ja kirkollisen esivallan puolesta ja nimessä keskiajalla\nSuomessa suoritetusta uudisasutuksesta on hajanaisia tietoja\nruotsalaisen valloituksen alkuajoilta saakka aina keskiajan lopulle.\nTällä asutustoiminnalla on ollut monenlaisia tarkoituksia: yksinäisiä\nuudistaloja ja ryhmäasumia perustettiin kruunun- tai piispankartanoiden\nylläpitämiseksi, maan rajaseutujen turvaamiseksi, majapaikoiksi\nasumattomissa seuduissa kulkevien teiden varsille sekä etenkin suurten\ntakamaiden ja yhteismaiden kansoittamiseksi ja verottamiseksi.\nKeskiajan kruunun asutustoiminnan jälkiä havaitaan melkein kaikilla\nmaamme eteläosan kulmilla. Hämäläisillä alueilla on vanhin sellaista\nuudisasutusta koskeva tieto v:lta 1303, jolloin Birger kuningas Suomen\nkäskynhaltijalle Niilo Antinpojalle osoittamallaan käskykirjalla\nturvasi kolmen miehen oikeudet niihin uudisviljelyksiin, joita he\nedesmenneen käskynhaltijan Haraldin luvalla olivat perustaneet \"Hämeen\nmetsiin\" (Satakunnan--Etelä-Pohjanmaan rannikolle). V. 1411 Eerik\nkuningas antoi kaksi julistuskirjaa, joista toisessa vahvistettiin\nne metsien luovutukset Hämeessä, joita Waldemar Djekn oli kuninkaan\npuolesta tehnyt vanhoja kyliä autioiksi saattamatta; samanlaisen\njulistuksen antoi kuningas Kaarle Knuutinpoika v. 1452 sovittamalla\nmääräykset Olavi Niilonpoika Tavastin tekemiin maanluovutuksiin.\nLopulla 1300-lukua oli huomattava kruunun asutustoiminta käynnissä\nHattulan ja Ylisen kihlakunnan pesäseutuja erottavassa tilavassa\n\"Kolmen kihlakunnan rajan\" takamaassa ja samanlaista toimintaa jatkui\nYlisen kihlakunnan takamailla 1400-luvun lopulle saakka.[98]\n\nKruunun miesten uudisasutuspuuhat eivät voineet olla läheisesti\nkoskematta silloisen Hämeen erämaanomistuksia. Ruotsissa olivat\nalkuaan \"ei kenenkään maaksi\" katsotut suuret takamaat, ns.\n\"allmänningit\" (yleismaat), jo varhain tulleet jaetuiksi pitäjien,\nkihlakuntien, maakuntien kesken, joilla kullakin siten oli oma\nrajoitettu 'allmänninginsä'. Ruotsin vanhojen maakuntalakien aikana\noli maakunnilla ja muilla alueellisilla yhdyskunnilla luja oikeus ja\nvalta alueihinsa. Göötan maakunnissa kuitenkin jo 12. vuosisadalla\nkuninkaat vaativat itselleen kolmannesta yleismaasta, ja sellainen\nmääräys otettiin valtakunnalliseen Maunu Eerikinpojan maanlakiin\nv:lta 1352. Niissä Ruotsin seuduissa, joissa ei maakuntalaitos ollut\ntäydelleen järjestynyt, kuten esim. Länsi-Pohjassa, oli kruunun ja\nsen valtaa käyttävien suurten valtaherrojen helppo kruunun nimessä\nharjoittaa tehokasta uudisasutusta. Samalla tavoin kruunun uudisasutus\nkävi laatuun valloitetussa Suomessa. Ruotsalaisen valloituksen kautta\nvanhempi heimojen yliomistus taka- ja erämailla, mikäli sellaista\nyliomistusta tai ylivaltaa oli ollut, syrjäytyi itsestään ja sen\nsijaan astui uusi yliomistus, kruunun yliomistus eli \"kuninkaan\nyleismaan\" oikeus. Täten näyttäisi siltä, kuin kruunu olisi voinut\nperustaa uudisasutuksiansa Hämeessäkin mihin tahansa, missä vain siihen\nsoveltuvia alueita tavattiin. Todellisuudessa ei kuitenkaan menetelty\nniin mielivaltaisesti, vaan asutettiin joko kokonaan asumattomia maita\ntai \"entisten omistajien jättämiä\" tai \"uudelleen viljeltäviä\" metsiä\n(varmaan entisiä kaskimaita), jolloin asutusoikeus ilmeisesti perustui\nkansanomaiseen käyttöoikeuteen. Asiakirjoista myös näkyy, ettei\nuudisasutuksella tahdottu loukata vanhempien kylien tai yksityisten\nmetsä- ja takamaanoikeuksia. Erämaantalouden suuren merkityksen vuoksi\nkeskiajalla tahdottiin suojella näitä oikeuksia. Mutta vanhalle\nerämaanomistukselle ja erämaataloudelle uusi kruunun asutusliike\nkuitenkin ajan pitkään merkitsi kaikinpuolista menetystä ja häviötä.[99]\n\nSuomen järvialueen erämaiden ensimmäinen suuri asutuskausi oli uuden\najan alussa, ja sen alkuunpanijana oli Ruotsi-Suomen silloinen kuningas\nKustaa Vaasa. Suomen itäisiä rajoja lakkaamatta uhkaava vaara, joka\nKustaa Vaasan hallituskautena yhä pysyi, saattoi hänet ajattelemaan\nasumattomien rajaseutujen puolustamisen vahvistamista pysyvän asutuksen\navulla, mikä keino oli vanhastaan tunnettu monessa valtakunnassa\nja keskiajalla jossakin määrin tullut käytetyksi Suomessakin\nkaakkoisten rajojen puolella. Mutta Kustaa Vaasan hallinnolla oli\nlaajoja taloudellisiakin pyrkimyksiä, joihin tärkeänä osana kuului\nhuolehtiminen kruunun verotuloista siten, että vanhojen kylien ja\ntalojen verokykyä heikentävää liikakansoitusta ja pirstoutumista\nehkäistiin ohjaamalla asutusta ahtaista kylistä erämaille ja että\nkruunun verotuloja koetettiin lisätä uusien verotilojen perustamisella\nerämaille. Kruunun toimintaa erämaiden asuttamiseksi kannustivat\nvarmaan myöskin erämaiden omistusoloissa syntyneet etujen ristiriidat,\njoita sattui erämaiden vanhojen käyttäjien ja sinne eri tahoilta\nhiljalleen tunkeutuvan kansan oma-aloitteisen taloasutuksen kesken ja\njotka usein puhkesivat verisiksi väkivaltaisuuksiksi; tämä epäkohta\noli uuden ajan alussa tullut huutavaksi ja vaati erämaaolojen\nuudelleen järjestämistä. Kruunun uudisasutustoimintaa helpottivat\nvanhat asutusperinteet, joita uudessa asutuksessa voitiin jatkaa.\nKuninkaan mahtipontinen julistus Ruotsin ja Suomen asumattomien\nerämaiden kuulumisesta \"Jumalan, Meidän ja Ruotsin kruunun omiksi\"\n(1542) ei meidän maahamme nähden sisältänyt mitään aikaisemmista\nkäsityksistä poikkeavaa erämaiden omistusoloja mullistavaa periaatetta;\nmeikäläisissä oloissa tuolla julistuksella on ollut vain muodollista\nmerkitystä. Todellisen asutusmullistuksen Suomessa sai aikaan vanhoja\ntapoja noudattava, mutta uudella tarmolla toteutettu käytännöllinen\ntoiminta.\n\nVarmaa on, ettei Suomen erämaiden kysymys uuden ajan alussa olisi\nsaanut suurisuuntaisia mittojaan, ellei sen liikkeellepanevana voimana\nolisi ollut Kustaa Vaasan väkevä tahto. Yhtä varmaa lienee, ettei\nkuninkaan tahto olisi voinut toteutua Suomen kaukaisilla erämailla,\nellei sillä taas olisi ollut tarmokkaita ja kyvykkäitä paikallisia\ntoimeenpanijoita. Kuningas tosin tunsi keinot, millä hän sai liikkeelle\nvastahakoiset ja saamattomat palvelijansa, mutta kuninkaalla oli\nsellaisiakin auttajia ja luottamusmiehiä, jotka oma-aloitteisesti\nja kaukokatseisesti pystyivät hoitamaan vaikeita ja laajoja\nasutuskysymyksiä. Heistä on ennen muita mainittava Kustaa Fincke, joka\nSavonlinnan käskynhaltijana joutui ratkaisevalla tavalla suorittamaan\nPohjois-Savon ja Kainuun asuttamisen ja Hollolan kihlakunnan\ntuomarina tehokkaasti myötävaikutti hämäläisen kihlakuntansa\nerämaiden asutukseen. Yhtä korkeaa arvolausetta ei voida antaa Laukon\nherralle Juha Knuutinpoika Kurjelle, joka Etelä-Suomen laamannina oli\nvastuussa Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen erämaiden asutusasioista;\nasutuskysymyksen tärkeässä vaiheessa kesällä 1551 kuningas uhaten\nläänitysten peruuttamisella antoi hänelle ankarat moitteet\nleväperäisyydestä erämaa-asiassa, ja nähtävästi olikin nuhteista apua.\n\nTehtäväämme ei tässä kuulu tuon laajan ja maamme koko historiaan\nsyvästi vaikuttavan erämaanasutuksen vaiheiden esittäminen. Aivan\nlyhyesti vain mainittakoon, että varsinainen ratkaiseva asutuskausi on\nollut 1550-luvulla. Kruunun järjestämä asutusliike alkoi Pohjois-Savon\nerämailla, jonne jo v. 1545 oli perustettu Tavinsalmen kuninkaankartano\nja v. 1548 muodostettu samanniminen veropitäjä; seudun Kuopionniemelle\nrakennettua uutta kirkkoa mainitaan v. 1552, Poliittisista syistä\ntätä savolaisväestön siirtoa jatkettiin Kustaa Fincken johdolla yhä\npohjoisemmaksi itäisiä rajaseutuja pitkin. Muuttoliike sinne alkoi\nv. 1550 ja kymmenen vuotta myöhemmin oli sinne syntynyt Oulujärven\nveropitäjä. Näiden alkutapahtumien jälkeen jatkuva asutusliike sai\nidästä länteen kääntyvän suunnan ja senkin toteuttajaksi tuli ensi\nsijassa savolaisväestö, jolla muutenkin erityisenä kaskenviljelijänä\noli parhaat edellytykset uudisraivaajan tehtäviin.\n\n\"On luultu -- Hannes Gebhard kirjoittaa --, että tämä uudisasuttamisen\ninto on ollut kuningas Kustaa I:sen ja hänen voutinsa Kustaa Fincken\nyksinomaista ansiota, siten että savolaiset ainoastaan heidän\nhoukutuksestaan ja tyrkytyksestään olisivat lähteneet erämaihin. Mutta\nmiksi eivät nämä kuninkaan houkutukset saaneet hämäläisiä liikkeelle\nedes heidän omille takamailleenkaan, vielä vähemmän etemmäksi? Syy\non juuri etsittävä siitä, että hämäläiset olivat tottuneet asumaan\nkylissä ja saamaan leipänsä kotinurkissa olevista pelloistaan, jota\nvastoin savolaisten elämäntapoihin erämaan elämä paremmin soveltui.\nTätä savolaisten omaa halua uudisasutuksen levittämiseen todistaa se\nseikka, että heitä oli jo v. 1531, so. ensimmäisinä vuosina, joilta\nmeillä on tietoja, Oulunjärven tienoilla verotettuina... Näemme tästä,\nettä savolaiset olivat innokkaita erämaitten valloittajia jo ennen kuin\nkukaan muu oli heitä siihen tyrkyttänyt.\n\n\"Se on siis kuningas Kustaa I:n ja Kustaa Fincken ansiota, että he\noivalsivat tämän savolaisten asutusinnostuksen suuren tärkeyden ja\nrupesivat sitä yllyttämään ja järjellisesti ohjaamaan.\"\n\nEnsimmäinen ryhmä savolaisia uudisasukkaita saapui Pohjois-Hämeen\nerämaille keväällä 1551. Siellä sekä Korsholman läänin erämailla\nKeski-Pohjanmaalla syntyi kahnauksia ja verisiä yhteenottoja\nsavolaisten uudisasukkaitten ja erämaiden hämäläisten omistajien\nkesken, mutta nähtävästi Kustaa Fincken toimesta asuttamista\nkuitenkin voitiin menestyksellisesti jatkaa melkoiseksi osaksi Hämeen\nrintamailtakin käsin, ja v. 1560 oli Pohjois-Häme järjestetty uudeksi\nsuurialaiseksi Rautalammin veropitäjäksi. Kerran alkuunpäässyt\nasutusvirta jatkui Ylä-Satakunnan erämaille saakka, ei kuitenkaan enää\nminään yhtenäisenä savolaisrintamana, vaan yksityisten savolaisten\ntulokkaiden hajanaisena suotamisena etelästä tulevan vapaan tai\nkruununmiesten ohjaaman länsihämäläisen asutuksen sekaan. Uusi koko\nKoillis-Satakunnan käsittävä Ruoveden veropitäjä tuli muodostetuksi\nvasta v. 1571.[100]\n\nTässä yhteydessä on lyhyesti muistettava myöskin vapaamiesluokan eli\naatelin osuutta erämaanhistoriassa.\n\nKaikki asiakirjalliset tiedot, mitä meillä on hämäläisten eräkaudesta,\nkoskevat oikeastaan vain sen häviämisilmiöitä. Jo turkiskaupan\nsyntyminen, joka on ollut niin käänteentekevä tapaus eräkauden\nkehityksessä ja josta eräkauden ulkonainen kukoistuskausi on alkanut,\noli alkuperäistä, elantopyyntiin perustuvaa eräkautta häiritsevä ja\nhävittävä tekijä.\n\nTurkiskaupan välttämättömiin edellytyksiin kuuluivat tätä kauppaa\nvälittävät ja johtavat kauppiaat. Tämä uusi kauppatalous ei ajanpitkään\nvoinut rajoittua vain erämiesten ja vieraiden kauppiaiden keskinäisiin\nmääräaikaisiin asioimisiin tietyillä kauppapaikoilla, vaan omassa\nmaassa, erämiesten omassa joukossakin, muodostui turkiskaupan nojalla\nvähitellen johtava luokka, rikastuva ylimystö, joka monin tavoin osasi\nkäyttää hyväkseen turkiskaupan ja erämaatalouden tarjoamia etuja. Niin\njouduttiin siihen, että turkiskaupasta ja erämaiden käyttämisestä oli\nkeskenään kilpailemassa omia ja vieraita, suuria ja pieniä, kauppiaita\nja ylimyksiä, maallikkoja ja kirkon miehiä.\n\nTurkisten hankinta ja kauppaan toimittaminen oli keskiajan\nvapaamiehille erittäin sopiva ja edullinen toimiala. Kruunun\npalvelustehtävissä, monien hajallaan sijaitsevien tilojensa\nvalvomisessa lukuisat vapaamiehet olivat tottuneet alituisesti\nliikkumaan laajoilla alueilla. Sisämaan seuduilla he saivat palkka-,\nvero- ym. tulonsa suureksi osaksi maan arvokkaimman vientitavaran\nmuodossa, turkiksina. Kaupallisen yritteliäisyyden ja hyötymisen\ntilaisuuksia ei vapaamiehiltä siten puuttunut.\n\nSisämaassa olevat keskiajan vapaamieskartanot ja talot ilmeisesti\njo alun perin ottivat tehokkaasti osaa erämaiden valtaamiseen ja\nkäyttämiseen. Pitkin keskiaikaa nähdään vapaamiesten lakkaamatta\nhaalivan käsiinsä erämaita. Muutamalla rovolla vapaamiehet ostelivat\npois köyhien talonpoikien erämaita. Erämaankappaleet kelpasivat\nerinomaisesti tuomareille ja muille herroille sakkorahojen\nvastikkeeksi. Keskiajan loppupuolella näyttää vapaamiesluokalla ja\nmuilla mahtimiehillä olleen yliote sisämaiden turkiskaupassa ja\nmelkeinpä koko erämaataloudessa. Sillä tavoin valmistui eräältä\nosaltaan kansanomaisen erämaajärjestelmän häviö.\n\nMustankirjan luettelossa Satakunnan erämaista 1400-luvun puoliväliltä\nedustavat tätä kehitystä Pentti Lyytikänpojan suuret ja monien\nvähempien ylimysten pienemmät erämaanomistukset. Itäisemmillä\nhämäläisillä alueilla ovat Vastaavia samanaikaisia, osittain nähtävästi\naikaisempiakin tapauksia Vanhan Vanajan kartanoiden ja etenkin Lammin\nPorkkalan Tavastien eri tahoille ryhmittyneet suuret erämaanomistukset.\nUuden ajan alussa laadituissa hämäläisten kihlakuntien\nerämaaluetteloissa mainitaan erikseen aatelisten erämaina ainoastaan\nHollolan kihlakunnan erämailla Pohjois-Hämeessä olevat 14 omistusta,\njoista 9 tuli sillä kertaa asutetuksi. Aatelin erämaanomistuksia oli\nsiihen aikaan lukuisasti muillakin Hämeen erämaiden äärillä, niinkuin\npaikallisissa erämaanomistusten selvityksissä tulemme myöhemmin\ntoteamaan.\n\nAatelin kiinnostus erämaihin ilmenee selvimmin siitä intohimosta,\nmillä se riensi perustamaan itselleen lampuotitiloja asutettaville\nerämaille uuden ajan alussa. Jo v. 1560 oli aatelilla hallussaan\nRautalammin veropitäjässä 67 lampuotitilaa eli puolet koko\nveropitäjän verotilallisten luvusta. Tällaista kehitystä koetettiin\nkruunun taholta hillitä ja ehkäistä mm. julistamalla, ettei aatelin\nlampuotien kalastusoikeus erämailla sen enempää kuin tavallisten\nverotalonpoikienkaan erämaankäyttö sisältänyt mitään omistusoikeutta\nerämaihin eikä siis tuottanut rälssioikeutta aatelin lampuotiensa\nkäyttämille erämaille perustamille tiloille. Samoin Juhana kuningas\nuseissa käskykirjeissään kielsi Hämeen talonpoikia myymästä erämaitaan\nrälssin alle.\n\nErämaiden maataistelussa aateli kuitenkin tavallisesti veti pitemmän\nkorren ja siten se lampuotiensa välityksellä pysyi viimeiseen saakka\nerämaatalouden huomattavimpina harjoittajina Hämeen erämailla.[101]\n\nSuuren asutusliikkeen yhteydessä erämaiden olot muissakin suhteissa\njoutuivat kruunun huomion kohteeksi. Siitä ovat todistuksena\nerityiset erämaaluettelot, joita laadittiin asutustoiminnan ensi\naikoina, pääasiallisesti v. 1552 ja sitä lähinnä seuraavina vuosina\nasuttavaksi kelpaavista ja asutukselle luovutettavista sekä asuttavaksi\nkelpaamattomista erämaista. Kuninkaalle v. 1552 lähettämässään\nkirjelmässä Kustaa Fincke Hämeen erämaista puheenollen kertoo, että\nerämailla on muutamin paikoin hyvä kalavesi ja ettei kaikkialla ole\ntilaisuutta pellon ja niityn tekoon, jotta joku voisi siihen asettua;\nFincke oli senvuoksi kuninkaan nimessä sallinut erämaanomistajien\nnauttia ja käyttää näitä kalavesiään entiseen tapaan. Siitä saisi\nkuningas enemmän tietää ratsuvoudeilta Pelle Pietarinpojalta ja\nHannu Olavinpojalta sekä Juha Knuutinpojalta (Kurjelta) ja Antti\nWestgöteltä, \"jotka T. Kunink. K:nne kirjallisen käskyn mukaan ovat\nkäyneet, tarkastaneet ja merkinneet kirjaan ne erämaat\". Erämaiden\nentistä tarkempaa silmälläpitoa osoittavat myöskin näiltä ajoilta\nperäisin olevat Ylä-Satakunnan ja Hämeen erämailla vuosittain käyneiden\nkalaveron maksajien luettelot.\n\nJoukko edellä mainittuja luetteloita on tullut talteen\nvaltionarkistoon. Niiden luokkaan kuuluvat tavallaan eräät toiset\nhistorialliset luettelot, jotka eräiltä puolilta valaisevat muinaisia\nerämaanoloja ja lisäävät Varsinaisten erämaaluettelojen arvoa.\nTarkoitamme Mustankirjan luetteloa Ylä-Satakunnan erämaista 1400-luvun\npuoliväliltä, Savon merkillistä maakirjaa v:lta 1561 ja Vatjan\nviidenneksen verokirjan Käkisalmen lääniä koskevaa osaa v:lta 1500.\nNiin puutteellisia ja vaillinaisia kuin kaikki nämä asiakirjat ovatkin\nVarsinaisissa erämaankysymyksissä, ne yhdessä kuitenkin muodostavat\nainoalaatuisen ja mitä arvokkaimman historiallisen muistomerkin maamme\neräkaudelta.[102]\n\nKun tässä teoksessa tullaan myötäänsä käymään näillä maamme eräkauden\nja asutuksen historian runsaasti heruvilla tietolähteillä, on syytä\nseuraavassa valmistavasti tutustua näiden asiakirjojen yleiseen laatuun\nja sisällykseen erikseen kullakin historiallisella erämaan alueella.\n\n\n\n\nMUSTAN KIRJAN LUETTELO SATAKUNNAN ERÄMAISTA\n\n\nTurun tuomiokirkon tunnetun Mustankirjan lopussa on merkillinen\nluettelo Ylä-Satakunnan erämaista. Luettelo on laadittu keskiajalla\nusein mainitun ylimyksen Pentti Lyytikänpoika Djeknin aikana.\nHänen nimensä esiintyy asiakirjoissa vv. 1436--1460; vuosien 1442\nja 1453 välisellä ajalla hän oli Ylä-Satakunnan tuomarina. Pentti\nLyytikänpoika oli aikansa tunnetuimpia maaylimyksiä Suomessa ja hän\nomisti useita taloja Ylä-Satakunnassakin; hänestä lienee saanut nimensä\nPirkkalan Penttilä, joka todennäköisesti on ollut jonkin aikaa hänen\nasuinkartanonaankin. Luettelon laatimisaika on todennäköisesti ollut\nv:n 1450 vaiheilla, mahdollisesti jo 1440-luvulla.[103]\n\nLuettelon nimikkeessä sanotaan: \"Nämä ovat ne metsät, jotka kuuluvat\nSatakuntaan, kukin nimeltään kirjoitettuna.\" Vaikka nimikkeessä\nnäin puhutaan Satakunnasta, koskee luettelo kuitenkin ainoastaan\nYlä-Satakuntaan kuuluvia erämaita. Ala-Satakunnasta ei tunneta mitään\nerämaaluetteloja, eikä siellä tiettävästi puheena olevina aikoina ole\nharjoitettukaan sentapaista erämaataloutta kuin Ylä-Satakunnassa.\nHuomattakoon kuitenkin, että Ala-Satakunnankin piirissä on ollut\nerämaita, vaikka ne ovat pääasiallisesti olleet yläsatakuntalaisten\nvaltaamia. Vastavuoroon alasatakuntalaisetkin ovat sekä omassa\nmaakunnanosassaan että Ylä-Satakunnassa ja Hämeessä saakka omistaneet\ntakamaita, mutta ne ovat olleet maataloudellisia tiluksia, joilla\nei historiallisina aikoina ole ollut sisämaalaisten erämaatalouteen\nverrattavaa tehtävää.[104]\n\nAsiakirjamme nimikkeestä ja sisällyksestä näkee, että se on laadittu\nverotustarkoituksessa, tarkemmin sanoen erämaiden verottamisen\ntarkoituksessa. Verotettavana olivat 'metsät', ja niistä oli maksettava\nveroa 'miehenmetsien' mukaan. Ylä-Satakunnan asuttujen seutujen verotus\noli jo kauan ennen Mustankirjan luettelon laatimisen aikaa sivuuttanut\nerämaatalouden asteen ja ehtinyt maataloudellisen verotuksen asteelle.\nLuettelossa mainitut erämaat olivat jo poikkeuksellisia omistuksia,\njoista veroa suorittivat ne, joilla sellaisia omistuksia vielä oli\nkäytössä. Kun Veronmaksajia on luettelossa merkitty vain 67, näkee\nsiitäkin, ettei kysymys tässä tapauksessa enää ollut mistään yleisestä\npääelinkeinosta ja sen verottamisesta.\n\nToisessakin suhteessa tarkastettava luettelo sisältää vanhaa jäämistöä.\nMustassakirjassa olevan \"Kyrön oikeutta\" eli Ylä-Satakunnan pitäjien\npapinsaatavia koskevan selonteon mukaan oli papille maksettava mm.\n\"leiviskä tuoretta kalaa niiltä, jotka menevät kalastamaan\". Tämä\nKyrön oikeus edustaa varmaan erämaaluettelomme aikaisia, vieläpä,\nsitä paljon vanhempiakin oloja. Samanlaiseen ikivanhaan kirkolliseen\nverotukseen kuuluivat ns. \"pyhäpäivähauit\", joita Hämeen vesiseuduilla\nvielä uuden ajan alussa jokaisen erämaalla kävijän oli maksettava\npiispalle. Muunlaista nimenomaista erämaan veroa kuin tuota kirkollista\nkalaveroa ei hämäläisillä alueilla keskiajan lopulla ja uuden ajan\nalussa ylipäänsä tunnettukaan. Näin ollen täytyy Ylä-Satakunnan\n'metsät' Mustankirjan luettelossa käsittää kalavesiksi ja itse luettelo\nkirkolliseksi kalaveroluetteloksi. Tarkemmin sanoen luettelo käy\npiispan kalaveroluettelosta, sillä muuta syytä luettelon ottamiseen\njuuri Turun tuomiokirkon Mustaankirjaan tuskin on voinut olla.\n\nVoimme hyvin kuvitella, miten erämaiden verotus on muinoin tällaiseksi\nkehittynyt. Alkuperäinen, kilttimaataan, päiväkuntaansa tai\nmiehenosaansa hallitsevan jousimiehen vero muuttui ajan kuluessa ja\nmetsästyksen merkityksen vähentyessä muunlaiseksi jousien, savujen tai\nmuiden perusteiden mukaan suoritettaviksi kirkollisiksi tai maallisiksi\nveroiksi. Suuremmasta riistasta otettiin vielä kauan kymmenyksiä\nsaaliin mukaan, kuten Kyrön oikeuteen verrattavassa Hämeen oikeudessa\n\"reisi karhusta\" ja \"paisti hirvestä\". Kun kalastuksen arvon noustessa\nerämaiden kalavedetkin saivat entistä suuremman arvon, ruvettiin niistä\nkantamaan erityistä kalaveroa. Tätä kehitysastetta, jolle hämäläisillä\nalueilla oli jouduttu jo vanhemmalla keskiajalla, nähtävästi edustaa\nMustankirjan luettelo.[105]\n\nLuettelo on monessa suhteessa puutteellinen. Sen merkinnät ovat\nmahdollisimman lyhyet ja niukat. Säännöllisesti on siinä mainittu vain\nerämaan omistaja (henkilö, talo, kylä, kumppanuuskunta) ja omistettujen\nmiehenmetsien luku. Esimerkkejä:\n\n    Samoin Pietari Kourinen 1 miehenmetsä\n    Samoin Mälkilä, Kangasala, 6 miehenmetsää\n    Samoin Peltolampi 1 miehenmetsä.\n\nErämaiden sijainnista on vain kuusi suoranaista ilmoitusta, nekin\nosalta epäselviä. Harvoin saadaan samalla kertaa jotakin tietoa sekä\nomistajasta että omistetun erämaan sijainnista. Täydellisimpiä ovat\nseuraavanlaiset merkinnät:\n\n    Samoin Piilampi Olavi Sorri jako veljineen 4 miehenmetsää.\n    Samoin Pentti Paroinen 2 miehenmetsää Ähtärissä.\n\nNäin puutteellisen aineiston nojalla ei tietenkään voida laatia\ntäydellistä ja luotettavaa tilastoa Ylä-Satakunnan silloisista\nerämaista ja niiden sijainnista yhtä vähän kuin erämaiden omistajista\nja heidän kotipaikoistaan. Kokeeksi suoritettu ylimalkainen ryhmitys,\njoka on tehty vertailemalla Mustankirjan luetteloa myöhempiin\nYlä-Satakunnan erämaiden luetteloihin sekä käyttäen hyväksi henkilöiden\nja paikkojen nimistä saatavaa johtoa, osoittaa että ylivoimaisesti\nsuurempi puoli, n. 60 %, huomioon otetuista miehenosista on kuulunut\nvanhassa Pirkkalan pitäjässä asuville omistajille; sen jälkeen tulevat\njärjestyksessä Kangasalan, Saastamalan ja Lempäälä--Vesilahden\nasukkaille kuuluvat miehenosat. Itse erämaista on valtaosa, taaskin\nn. 60 %, sijainnut Näsijärven päävesistön varsilla, sitä lähinnä\nsuurin osa Längelmäveden ja Keuruun reitin ympäristöillä ja loput\nKyrösselän puolisilla vesistöillä sekä Keski-Pohjanmaalla. Erämaan\nomistukset Ylä-Satakunnassa olivat jo 1400-luvun puolivälin aikoina\nmaantieteellisesti ryhmittyneet samaan tapaan kuin Vuosisataa\nmyöhemmin. Pirkkalan rintamaiden erämaat ovat olleet pääosaltaan\nNäsijärven vesistöpiirissä eli \"Pirkkalanpohjassa\", Kangasalan erämaat\nLängelmäveden-- Keuruun reitin suunnalla, Saastamalan taas Kuloveden\npuolisessa vesistöpiirissä.[106]\n\nLueteltujen erämaiden joukossa on pari sellaista, jotka osoittavat\nerämaiden jo tulleen asutuiksi ja uusien asukkaiden vuorostaan jo\nharjoittavan uutta erämaataloutta. Sellaisia erämaanomistuksia oli\nNäsijärven puolella Pengonpohja (Lauri Penkonen 1 miehenmetsä) ja\nLängelmäveden--Keuruun reitin suunnalla Kuorehveden Palsina (Hannu\nPalsia 1 miehenmetsä). Tämä 'toisen käden' erämaanomistus on usein\ntoistuva ja tärkeä puoli historiallisesti tunnettujen erämaiden\nhistoriassa.[107]\n\nToiselta puolen taas Mustankirjan luettelemat erämaat valaisevat\nPirkkalan ja Kangasalan Valtakautta vanhempia erämaanoloja. Niihin\nviittaavat asiakirjamme tiedot Vesilahden erämaista, joita oli\njoutunut Pirkkalan Penttilän herran haltuun tai joita oli jäänyt\nikäänkuin saarelmiksi Pirkkalan alueelle (Kulkkila Vesilahdelta 6\nmiehenmetsää). Ikivanhaa erämaan aluetta ja retkeilykautta edustavat\nvarmaan myöskin saastamalaisten ja sääksmäkeläisten erämaanomistukset\nKeski-Pohjanmaalla: \"Mänkijärvi Saastamalasta 6 miehenmetsää\";\n\"Riippala, Sääksmäki ja Saarioinen 10 miehenmetsää\".[108]\n\nMustankirjan erämaaluettelo ei tunnu lähimainkaan täydelliseltä. Niinpä\nsiinä ei ole mainittu ainoatakaan ehdottoman varmaa Kyrön pitäjän\nerämaata, vaikka Kyröllä uuden ajan alussa oli tavattoman lukuisia\nerämaita laajalla alueella, niiden joukossa varmaan Mustankirjan\nluettelon aikaa vanhempiakin. Niinikään näyttävät Lempäälän ja\nVesilahden erämaat olevan luettelossa vaillinaisesti edustettuina;\nesim. Laukon kartanon erämaista ei hiiskuta sanaakaan, vaikka niitä\nmyöhemmin oli koko joukko ja vaikka luulisi Laukon 1400-luvulla jos\nmilloin harjoittaneen laajaa erämaataloutta. Asiakirjassa luetellaan\nsiten varsinaisesti ainoastaan Pirkkalan ja Kangasalan pitäjien\nerämaita, tuskin kaikkia niitäkään.\n\nTämän vaillinaisuuden syitä saattaa olla monia. 'Kyrön oikeudessa' ja\nmuualla Hämeessä noudatetun tavan mukaan olivat kirkollista kalaveroa\nvelvolliset maksamaan vain ne, jotka kävivät kalassa erämailla.\nMustankirjan luettelossa olisi siten otettu huomioon vain ne, jotka\nsillä haavaa joutuivat kalaveroa maksamaan; myöhempien aikojen oloista\npäättäen saattoi erämaalla käyneiden lukumäärä eri vuosina suurestikin\nvaihdella. Vielä on huomattava, että erämaanomistus ja erämaankulku\nyleensä ovat olleet luonteeltaan hyvin henkilöllisiä, joten\nerämaiden omistusmuutoksetkin ovat saattaneet olla hyvin tavallisia.\nSiinäkin tapauksessa jää Kyrön erämaiden poissaolo luettelosta\narvoitukselliseksi. Ehkä oli piispa jostakin syystä luovuttanut\nkalasaatavansa Kyröstä toiselle.[109]\n\nVaillinaisuudestaan huolimatta Mustankirjan luettelo antaa tärkeitä ja\nkiintoisia tietoja Ylä-Satakunnan muinaisista erämaista, etenkin näiden\nerämaiden omistusmuodoista ja niiden kehityksestä.\n\nOmistusmuodon alkutyyppinä voimme pitää sellaisia omistuksia, joissa\nyksinäiselle omistajalle kuului yksi ainoa miehenmetsä. Näitä\nomistuksia oli puolet kaikista luettelossa mainituista 67 omistuksesta.\nNiiden omistajat olivat tavallisia maakunnan miehiä, ja miehenmetsineen\nhe edustivat varsinaista alkuperäistä kansanomaista erämaanomistusta.\nNäihin omistuksiin verrattavia ovat pari kaiketi jakamalla syntynyttä\npuolen miehenmetsän omistusta, jotka mainitaan luettelossa.\n\nTästä alkupohjasta lähtee kaksi kehityslinjaa siihen monimuotoiseen\nomistuskuvaan, jonka tarkastettava luettelo kokonaisuudessaan meille\nnäyttää. Toinen, vanhempana pidettävä linja on ollut yhdyskunnallinen,\nkollektiivinen. Luettelon mainitsemista yhtä miehenmetsää suuremmista\nomistusryhmistä pistävät silmään sellaiset tapaukset, joissa samalla\npaikkakunnalla asuvilla, samaa perhenimeä käyttävillä eri omistajilla\non merkitty olevan hallussaan kullakin eri miehenmetsänsä, esim.\n\"Olavi Laajanen 1 miehenmetsä\" ja \"Antti Laajanen 1 miehenmetsä\",\n\"Pietari Kurinen 1 miehenmetsä\" ja \"Kurinen 1 miehenmetsä\". Samalla\nkuin yksilöllinen omistustapa on tällä tavoin, ikäänkuin lyöty kiinni,\non sillä avattu myöskin luonteva tie erämaan käyttöön hyvin sopivien,\nkaskikauden tunnettuihin \"yhtiöihin\" eli \"seuroihin\" verrattavien\nvapaiden _kumppanuuskuntien_ muodostamiseen. Mustankirjan luettelon\nmukaan onkin niillä ollut erittäin huomattava asema Ylä-Satakunnan\nerämailla. Selvimpänä esimerkkinä tällaisesta kumppanuudesta on\nluettelon tiedonanto, että Hintsan Nikki jakoveljineen omisti kaksi\nmiehenmetsää ja että Olavi Sorri jakoveljineen omisti Piilamilla\nneljä miehenmetsää, jotapaitsi Olavi Sorrilla erikseen oli vielä yksi\nmiehenmetsä. Vapaaseen kumppanuuskuntaan saattaa myöskin viitata\nsellainen maininta kuin \"Samoin Vihatun jakoveljet 14 miehenmetsää\".\n\nPari kertaa on kahden tai useamman miehenmetsän omistajaksi merkitty\nainoastaan _kylä_, virkkamatta mitään jakoveljistä: \"Sarkoila,\nSaastamala 2 miehenmetsää\", \"Mellilä, Kangasala, 6 miehenmetsää\".\nTällaisissa tapauksissa saattaa ennemminkin olla kysymys kylän talojen\nperinnäisestä yksityisomistuksesta kuin kylien miesten vapaista\nkeskiaikaisista kumppanuuskunnista. Pienessä, yhdestä kantatalosta\nlohkoutuneessa kylässä on tosin voinut helposti syntyä senmukainen\nerämaanomistuskin. Pyyntielinkeinon henkilöperäiseen ja liikkuvaan\nluonteeseen nähden on kuitenkin luultavampaa, että suurempien,\nvainioonsa ja seutuunsa juurtuneiden hämäläiskylien erämaataloudessa on\nvapaiden kumppanuuskuntien toiminnalla ollut suuremmat mahdollisuudet\nkuin koko kylän yhteisomistuksella.\n\nToiselta puolen ei ole liioiteltava vapaiden kumppanuuskuntienkaan\nmerkitystä erämaiden omistuksessa. Kun sellaiset yhdyskunnat\nedellyttävät jäsenistön muuttuvaisuutta, ovat niiden omistuksetkin,\nmikäli niitä on ollut, olleet muuttuvia. Kun lisäksi erämetsien arvo\non riippunut riistan runsaudesta tai häviämisestä, ei sellaisiin\nseikkoihin perustuva vapaiden kumppanuuskuntien omistus ole\nvoinut olla kovinkaan pysyvää laatua. Olipa asia miten hyvänsä,\nvapaa kumppanuuskunnallinen omistus samoin kuin kylien pysyväinen\nomistusoikeus erämaihin on ehkä oikeimmin käsitettävä jonkinlaiseksi\nyliomistukseksi, joka tähtäsi enemmänkin vieraiden torjumiseen omaa\nväkeä varten varatulta alueelta kuin muulla tavoin toteutettuun\nomistukseen ja jossa yleensä muutkin edut kuin eränkäynti ovat olleet\nvaikuttamassa.\n\nEri kysymys on, kumpiko erämaiden omistustapa, yksilöllinen vaiko\nyhteiskunnallinen, on katsottava vanhemmaksi. Jos tutkittavanamme\nolevaa erämaataloutta on tarkasteltava aikaisemman suurmetsästyksen\nja sen valtakauden kannalta, olisi yhdyskunnallinen omistusmuoto\nasetettava edelle, jos taas lähdetään pienmetsästyksestä\nja historiallisesti tunnetusta erämaanomistuksesta, on\nyksityisomistukselle annettava ajallinen etusija. Tunnemme kuitenkin\nmuinaisia maanomistusoloja vielä liian vähän voidaksemme niistä lausua\nvarmoja mielipiteitä.[110]\n\nMuinaisten erämaaolojen mukaista on varmasti ollut, että saman\nkylän tai saman kyläseudun erämiehet ovat pyrkineet samoille\nerämaanseuduille harjoittamaan pyyntiään. Mustankirjan sanonta\n\"Alhon metsä, 6 miehenmetsää, joka kuuluu Selkeelle\", tarkoittaa\nilmeisesti jotakin yhteenkuuluvaa, samalla seudulla olevaa, Selkeen\nkylän miesten omistamaa miehenmetsien ryhmää. Samanluontoisia\nmiehenmetsäryhmiä todennäköisesti ovat olleet myöskin Kulkkilan\nkuusi miehenmetsää, Mänkijärven samoin kuusi miehenmetsää ja\nRiippalan kymmenen miehenmetsää, joista ensinmainittu tarkoittanee\nNäsijärven itäpuolella sijainnutta Vesilahden erämiehille kuulunutta,\nMänkijärvi Keski-Pohjanmaalla ollutta Saastamalan ja Riippala samoin\nKeski-Pohjanmaalla sijainnutta Sääksmäen ja Saarioisten erämiehille\nkuulunutta miehenmetsäryhmää. Otaksuttavaa on, että tällaiset\nryhmittäin sijaitsevat erämaat ovat olleet myöskin yhdyskunnallisen\nkäyttämisen ja mahdollisesti yhdyskunnallisen omistamisenkin alaisia\nsiinä merkityksessä, kuin ylempänä mainittiin. Tällaiset ryhmittäiset\nerämaat kuuluvat epäilemättä erämaatalouden kaikkein vanhimpiin\nkehityskausiin.[111]\n\nErämaanomistuksen toinen kehityshaara on kulkenut henkilöllisen\nsuuromistuksen suuntaa. On tosin ollut erämaiden yhdyskunnallistakin\nsuuromistusta, mutta yksilöllisellä suuromistuksella on varmaan ollut\nparemmat kehitysmahdollisuudet. Mustassakirjassa on luetteloitu\nyksilöllisiä kahden miehenmetsän omistuksia kolmetoista, kolmen\nmiehenmetsän omistuksia kolme ja neljän miehenmetsän omistuksia neljä.\nUseimmat kahden miehenmetsän omistajista ovat olleet tavallisia\ntalonpoikia, kuten Muutamainen Vesilahdelta, Antti Aiterenpolvi,\nPentti Paroinen, Heikki Mottinen, Heikki Kalamies, Niilo Vakoinen ym.\nMutta joukossa on tunnettuja herrasluokankin jäseniä, kuten Vääksyn\nherra Olavi Olavinpoika (2 1/2 miehenmetsää) ja vouti Hannu Lindener,\nynnä joku sellainen, joka nimestään päättäen on kuulunut yläluokkaan\n(Gammal, Tordo). Myöskin yhden miehenmetsän omistajien joukossa\nesiintyy pari nimiltään tavallisista talonpojista poikkeavaa omistajaa\n(Dominicus, Torgis).\n\nKolmen ja neljän miehenmetsän omistajia, sellaisia kuin Tapani\nKarttinen, Hällinen, Lavio Ansinen, Juha Hyllinen, Jussi Pitkäniemi\nja Jussi Yrjäinen, sopii jo pitää talonpoikaisina turkiskauppiaina ja\nerämaan ylimyksinä. Omaa erikoisluokkaansa on ollut heti luettelon\nalussa mainittu suuromistaja Pentti Lyytikänpoika, Pirkkalan Penttilän\nherra, jolla oli käsissään eri paikoissa sijaitsevia miehenmetsiä\nkokonaista neljätoista.[112]\n\nUseampien miehenmetsien keräytyminen yksiin käsiin on merkinnyt\nmullistusta alkuperäisissä erämaan oloissa. Erämaatalouden siirtyessä\nturkiskauteen ja turkiskaupan tullessa sen varsinaiseksi johtavaksi\ntekijäksi muodostui välttämättä myöskin erityinen välittäjä- eli\nkauppiasluokka, joka toimitti erämaan tuotteet silloisen vientikaupan\nkäsiin sisämaan kauppapaikoilla ja rannikon satamissa. Tältä asteelta\nkulki kehitys eteenpäin siten, että turkiskauppiaat ryhtyivät\nhankkimaan omikseen itse erämaitakin, koska siten voivat niistä enemmän\nja pysyvämmin hyötyä. Mustankirjan luettelosta näkee, että tällä\ntiellä oli Ylä-Satakunnassa 1400-luvun puolivälissä ehditty pitkälle,\nerämaat kun suureksi osaksi olivat joutuneet maakunnan mahtavien\ntalonpoikien tai harvalukuisten vapaamiesten tai muunlaisten vieraiden\nyrittäjien haltuun. Ratkaisevimmin on tähän suuntaan vaikuttanut\nsellainen erämaiden suuromistus, jota asiakirjassamme edustaa Pentti\nLyytikänpoika. Suuromistus on mullistanut erämaanoloja toisaalta\nhävittämällä Vanhaa talonpoikaista erämaanomistusta ja erämaataloutta,\nmutta toisaalta jatkamalla erämaataloutta silloinkin, kun heikommat\nomistajat eivät enää siihen pystyneet. Kaikilla kerrotuilla\nomistusmuodoilla on erämaiden historiassa ollut merkittävä tehtävänsä.\n\n\n\n\nYLÄ-SATAKUNNAN ERÄMAAT V. 1552\n\n\nVuoden 1552 erämaaluettelon nimike kuuluu: \"Tämä kirja sisältää kaikki\nne erämaat ja ulkomaat, jotka on katsottu ja asutettu täällä Kokemäen\nkartanon läänissä vuonna 1552, niinkuin kukin pitäjä kohdaltansa\nluettelossa tarkemmin ilmoittaa.\"\n\nLuettelon laatimisen aiheena oli Varsinaisesti Ylä-Satakunnan erämaiden\nasuttaminen, so. uudistalojen perustamiseen sopivien paikkojen\nlöytäminen sekä niiden luovuttaminen määrätyille uudisasukkaille. Mutta\nsamalla merkittiin muistiin sellaisetkin erämaat, joita oli käyty\nkatsomassa, mutta joita ei ollut havaittu asuttamiseen soveltuviksi,\nniinkuin selviää merkinnästä luettelon lopulla: \"Samoin myös seuraa\ntässä yhteissumma kaikista niistä erämaista, jotka myös on tarkastettu\nYlisessä kihlakunnassa ja joissa ei ole mitään asuintilaa, tekee 111.\"\n\nTämän tietolähteen tekotavasta ja sisällyksestä antavat käsityksen\nseuraavat luettelon alkupäästä poimitut näytteet:\n\n    Pirkkalan pitäjä\n\nSamoin Naistenmatkan Olavilla on eräsija Vaskiveden järvellä 16\npeninkulman päässä hänen talostansa ja löytyi siellä 3 asuinsijaa,\njotka nämä seuraavat 3 talonpoikaa saavat omistaa\n\n    Juha Olavinpoika Naistenmatkan kylästä\n    Pietari Ludwik\n    Esko Martinpoika Takahuhdista\n    -- -- -- -- --\n\nTässä seuraavat ne ulkomaat, jotka on asutettu edellämainitussa\nPirkkalan pitäjässä\n\n    ensiksi\n\nkoko Ukaankylällä on yhteisesti ulkomaa nimeltä Ukaanpohja, joka\nsijaitsee 1 neljännespeninkulman päässä main. kylästä, ja on siellä\nasuinsija, jonka omistajaksi tulee\n\n    Martti Pietarinpoika Koveron kylästä\n    -- -- -- -- --\n\nSamoin myös seuraa tässä ne erämaat edelläm. Pirkkalan pitäjässä,\njoissa ei ole mitään asuinsijaa, vaan ainoastaan kalastusta.\n\nSamoin Vääksyn Juha Westgötellä on eräsija nimeltä Huopio, jossa ei ole\nmitään asuinsijaa\n\n    Viikin Antti Westgötellä on Tarjanteen järvellä eräsija, jossa\n    ei ole mitään asuinsijaa -- -- -- -- --\n\nOtteiden selitykseksi mainittakoon, että peninkulmat näissä\nmerkinnöissä tarkoittavat entisiä lyhyitä eli \"suomalaisia\"\npeninkulmia, jotka olivat n. puolen myöhemmän peninkulman mittaisia.\n\nEnsimmäisessä merkinnässä mainitun Naistenmatkan Olavin kotitalo oli\nnähtävästi Naistenmatkan Ollikka, jonka suvulla oli myös komea sukunimi\nKuningas; Vaskiveden järvi tarkoittaa Virtain Vaskivettä, Pietari\nLudwik todennäköisesti nyk, Nokian Kankaantaan kylän Vikkulan talon\nsuvun jäsentä, Esko Martinpoika Takahuhdista luultavasti main. kylän\nPylsyn talosuvun miestä.\n\nToisessa kohdassa mainitut Ukaanpohja ja Koveron kylä tähtäävät Teiskon\nKiimajoen kylän Ukaaseen ja Teiskon Koveroon.\n\nKolmas merkintä koskee Ruoveden Huopionniemessä olevaa erämaata,\njonka Kangasalan Vääksyn herra Juha Westgöte oli hankkinut käsiinsä\nnähtävästi aikaisemmilta lempääläisiltä erämiehiltä, ja neljäs merkintä\nvihdoin kertoo Pirkkalan Viikin kartanon Tarjanteen seuduilla olevista\nerämaista, joita on siellä ollut lukuisia (Mononen, Väärinjärvi\nym.).[113]\n\nLuetteloon on merkitty Ylä-Satakunnan kihlakunnan seitsemään\npitäjään, Pirkkalaan, Kangasalaan, Kyröön (Hämeenkyröön), Lempäälään,\nVesilahteen, Karkkuun ja Tyrvääseen (Karkku ja Tyrvää = ent.\nSaastamala) kuuluvat 168 \"erämaata\" ja 25 lähempänä kylää olevaa\n\"ulkomaata\" eli yhteensä 193 omistusta. Lisäksi mainitaan luettelossa\nneljään Ala-Satakunnan kihlakunnan pitäjään kuuluvat kuusi ulkomaata,\njoita ei seuraavassa ole otettu huomioon.\n\nSilloisen laajan erämaanasutuksen tarkoituksena oli uudistalojen\nperustaminen ei ainoastaan uudisviljelyksen vaan varmaan myöskin\nvanhan erämaatalouden pohjalle. Siitä, että tällaiseen laajaan\nasuttamisyritykseen Ylä-Satakunnassa ryhdyttiin yksinomaan jo\nvallatuilla erämaanomistuksilla, saa sen käsityksen, ettei muunlaisia\nalueita ollut käytettävissä ja että siis kaikki kihlakunnassa olevat\nerätaloudellisesti käyttökelpoiset alueet olivat aikojen kuluessa\ntulleet vallatuiksi ja omistetuiksi. Tuskinpa kuitenkaan voidaan\nolettaa, että v:n 1552 luettelon laatijat ovat saaneet tietoa\naivan kaikista silloisista erämaanomistuksista ja voineet niitä\ntarkastaa tai tarkastuttaa. Myöhempien aikojen tiedoista päättäen\non näet Ylä-Satakunnassa ollut koko joukko sellaisia vanhoja\nerämaanomistuksia, joita ei mainita nyt puheenaolevassa asiakirjassa.\nSiitä huolimatta se on alallaan kaikkia muita täydellisempi asiakirja.\nMyöskin yksityiskohtia selvitetään tässä luettelossa tarkemmin kuin\nuseimmissa muissa siihen verrattavissa asiakirjoissa. Niinkuin\nylempänä esitetyistä näytteistä ilmenee, on siihen säännöllisesti\nmerkitty kunkin eräsijan omistajan nimi (myös sukunimi tai kotikylän\nnimi, usein molemmatkin), erämaanomistuksen sijaintipaikka, joskus\nsen erikoisnimikin, ja eräsijan etäisyys omistajan kotipaikalta\nsekä vihdoin ilmoitus eräsijan sopivaisuudesta asutukseen, vieläpä\npoikkeuksittaan muitakin huomattavia asianhaaroja. Kokonaisuudessaan\ntämä asiakirja on mitä tärkein tietolähde Ylä-Satakunnan ja samalla\nkoko hämäläisalueen muinaisten erämaanolojen tuntemiseen. Sen\nyksityiskohtia tulemme tutkimustemme varrella yhä uudelleen käyttämään\napunamme. Seuraavassa esitetään valmistavasti ainoastaan muutamia\nvalaisevia yleispiirteitä tästä arvokkaasta asiakirjasta (VA 130 a;\nluettelon painosta julkaissut Jalmari Jaakkola, Satakunta 5).[114]\n\nYlä-Satakunnan erämaanomistusoloissa v. 1552 ovat tunnettavissa\nsamat hallitsevat peruspiirteet, jotka olivat näkyvissä Mustankirjan\nerämaaluettelossa sataa vuotta aikaisemmin. Mutta havaittavissa on\nmyöskin se rajoittava ja säännöstelevä vaikutus, mikä aika-tekijällä\noli monin tavoin ollut erämaanoloihin. Ylä-Satakunnan rintaseuduille\nkuului yhäkin erämaita oman kihlakunnan viimeisille perukoille ja\nrajamaille saakka, mutta niin laajasta ja etäisestä erämaanpiiristä\nkuin Mustankirjan eräiden merkintöjen viittaamasta, ei v. 1552 ole enää\nmitään puhetta. Linnaläänien ja kihlakuntien rajoista oli tullut yhä\njyrkempi erämaankäytön raja. Vieraina asioina merkittiin nyt kirjaan\nKangasalan pitäjän kohdalla, että \"Heikki Tasainen Vapaamies Sääksmäen\nkihlakunnassa omistaa Kalkku-nimisen eräsijan Kokemäenkartanon läänin\nrajojen sisäpuolella\", ja Lempäälän pitäjän kohdalla, että \"herra\nPaavali Sääksmäellä omistaa eräsijan Satakunnan rajoissa Väärinkeuruun\njärvellä nimeltään Tappuramaja, jonka hän on ostanut.\" Toisaalta on\nsäännöttömänä seikkana samoihin aikoihin merkitty useiden Kangasalan\nmiesten, etupäässä Ruokolan verokunnasta, \"viljelleen kalastusta\"\nHämeenlinnan läänissä. Koko erämaaelämä oli jo menettänyt muinaisen\nlaajan liikkuma-alansa ja oli paikallistunut, sulkeutunut oman\nmaakunnan ja kihlakunnan kuoreen.[115]\n\nYlä-Satakunnan erämaiden ja niiden omistajien jakautuminen kihlakunnan\nseitsemän veropitäjän kesken näkyy seur. asetelmasta:\n\n    veropitäjät               kaikki erämaat          eräsijat\n                           omistuksia  omistajia  omistuksia omistajia\n\n    Pirkkala                   30         30          27        28\n    Kangasala                  33         37          23        28\n    Kyrö                       79         94          70        86\n    Lempäälä                   26         37          24        35\n    Vesilahti                  14         18          14        18\n    Karkku                      7         18           7        18\n    Tyrvää                      4          7           3         6\n    yhteensä                  193        241         168       219\n\nValitettavasti ei tämä niin yksinkertaiselta näyttävä tilasto ole\nniin täsmällinen ja täydellinen kuin toivottava olisi. V:n 1552\nluettelossa ei enää mainita 'miehenmetsiä' (miehenosia) niinkuin\nMustankirjan luettelossa, vaan on siihen merkitty 'eräsijoja' (erierum)\nja 'ulkomaita' (utmark). Niitä yhteisesti koskevat taulukkomme kaksi\nensimmäistä saraketta.\n\nKahdessa viimeisessä, sarakkeessa on ilmoitettu varsinaisten eräsijojen\nja niiden omistajien luku, ilman ulkomaita ja niiden omistajia.\nUlkomaat olivat asumien lähellä olevia kotimetsiä tai kylämetsiä\neivätkä mitään eräsijoja, niinkuin näkyy jo siitä, että v:n 1552\nluettelossa on mainittu ainoastaan sellaiset ulkomaat, jotka tulivat\nasutettaviksi. Ulkomaiden luonne ilmenee valaisevasti seuraavasta\ntapauksesta. Luettelon mukaan oli Kyrön Kilvakkalan kylällä kahden\npenink:n päässä asutettava ulkomaa nimeltä _Vehuvarpe_. Hämeenkyrön\nUrjaisten kylän jakokirjoissa (1769) mainitaan \"Urjaisten kylän metsä,\njota sanotaan Varpenmaaksi\" ja samaan aikaan sanotaan jakokirjoissa\nselvään Ikaalisten Leutolan kylällä olevan \"kotimetsä eli ns.\nVarpenmaa\". On siis kaikki syy jättää ulkomaat erämaiden laskelmista\npois, mikäli tahdotaan saada vertailuaineistoa, joka on mahdollisimman\nlähellä miehenosia ja muiden hämäläisseutujen erämaita.\n\nErämaiden omistajien lukumäärää taulukossamme on ollut vaikea\ntarkoilleen merkitä, kun omistajia on sekä yksilöllisiä että\nyhdyskunnallisia (kyliä, jakoveljiä, vapaita kumppanuuskuntia) ja kun\nyhdellä omistajalla on voinut olla useampia omistuksia. Taulukossa on\nnoudatettu sitä menettelytapaa, että omistajaksi on merkitty jokainen\nsellaiseksi nimeltä mainittu henkilö tai yhdyskunta omistusten\nlukuisuudesta riippumatta, silmälläpitäen sitä, ettei samaa omistajaa\nole laskettu kahteen kertaan.[116]\n\nUuden ajan alussa oli Ylä-Satakunnan erämaanomistajien suuri enemmistö\nsilloisten Kangasalan, Pirkkalan ja Kyrön suurpitäjien rintamaiden\nasukkaita. Tämän suurten harjujen ja järvien vyöhykkeen kyliin ja\nkartanoihin kuului 142 erämaata luetelluista 193:sta eli lähes 3/4\nkaikista. Näyttää siltä kuin Pirkkalan ja Kangasalan erämaanomistus\ntällöin jo olisi ollut laskukaudessa, mutta Kyrön vasta parhaassa\nkukoistuksessaan, sillä sataa vuotta aikaisemmin oli Pirkkalan ja\nKangasalan miehenmetsien luku ehdottomin määrin varmaan suurempi kuin\nv. 1552, jolloin Kyrö vuorostaan yksinään omisti 79 erämaata eli\nenemmän kuin Pirkkala ja Kangasala yhteensä. Kangasalan erämaankäyttö\nsuuntautui vanhaan perinnäiseen tapaan etupäässä Längelmäveden--\nKeuruun reitin suunnalle, osaksi Näsijärvenkin puolelle, Pirkkalan taas\nyksinomaisemmin Näsijärven vesistölle \"Pirkkalanpohjaan\".\n\nNäillä samoilla tahoilla ovat olleet myöskin Lempäälän ja Vesilahden\neräsijat. Edellisen pitäjän eräpaikoista sijaitsi muutama\nLängelmäveden---Keuruun reitin suunnalla, mutta pääjoukko Näsijärven\nvesistön puolella ryhmittäisesti Ruoveden eteläosassa, Tarjanteella\nja Pihlajaveden reitillä sekä Toisvedellä ja Ähtärin reitillä; hyvin\nsamaan tapaan ryhmittyivät Vesilahdenkin erämaat. Lempäälän 26 ja\nVesilahden 14 erämaata, jotka siten enimmäkseen sijaitsivat kaukana\nNäsijärven vesistön viimeisillä pohjoisilla latvahaaroilla, muinaisen\nsuurmetsästyksen alueilla, olivat oikeastaan vain viimeinen hajoava\njäännös Suur-Lempäälän aikaisemmasta yhtenäisemmästä ja laajemmasta\nerämaavallasta. Näsijärven rannikkojen asutus on paikannimistä päättäen\nja selvien asiakirjojenkin mukaan huomattavaksi, ehkäpä hyvinkin\nsuureksi osaksi suur-lempääläistä alkuperää, ja samaa todistavat\nlempääläiset paikannimet Pirkkalan, Kangasalan ja etenkin Kyrösjärven\nvesistön myöhemmästä asutuksesta kauas Etelä-Pohjanmaalle saakka.[117]\n\nKyrön laajan ja eheän erämaavallan pesäpaikkoja olivat itse Kyrösjärven\nrannoilla sijaitsevat kylät, joista varsinkin muutamat olivat varsin\nsuuria, erämaataloutta vielä melkeinpä pääelinkeinonaan harjoittavia\nasumia. Kyrösselän asutuksen ja sen erämaanvaltauksen nuoruutta\nja voimaperäisyyttä osoittaa se, että Kyrön veropitäjän Aureen\nverokuntaan, jonka pääosana olivat pitäjän pohjoisperukan, ns. \"Aureen\nlopen\" kylät, kuului 39 erämaanomistajaa eli yli 2/5 koko pitäjän\nerämaanomistajista. Kyrösjärveen kokoontuvia pienempiä haaravesistöjä\nsekä Hämeenkangasta ja Pohjankangasta pitkin erämaiden valtaus levisi\npohjoisessa ja läntisessä ilmansuunnassa koko sille avaralle alalle,\njoka juuri näiden valtausten kautta tuli kuulumaan Kyrön veropitäjään\nja myöhemmin Ikaalisten suurpitäjään. Suur-Lempäälää ja Saastamalaa\nnuorempana asutusalueena Kyrön kyläkunnat eivät joutuneet saamaan\nmainittavassa määrässä haltuunsa kaukaisempia erämaita. Kauhajoen\nKauhajärvi sekä Isojoen Kodisjärvi ja Vesijärvi Etelä-Pohjanmaan\npuolella, Visuvesi ja Vaskivesi Näsijärven vesistön puolella ovat\nkaukaisimmat eräsijat, mitä Kyrön miehillä oli hallussaan, niistä\nNäsijärven puoleiset erämaanpaikat todennäköisesti lempääläisiltä\nsaatuna perintönä.[118]\n\nKarkun ja Tyrvään eli entisen Saastamalan suurpitäjän erämaanomistus\nsupistuu vuoden 1552 asiakirjan mukaan 11 eräsijaan. Niistä tuli\nainoastaan neljä Tyrvään pitäjän osalle, joten Tyrvää jo siihen\naikaan on ollut oikeastaan syrjässä koko erämaa-asiasta. Karkkuun\nkuuluvista erämaista oli etäisin lempääläisten muinaisen erätien\nvarrella sijaitsevan Kuloveden Kuljun miehen omistama Hauhuun eräsija\nennenmainitun Visuveden seudulla Näsijärven vesistön puolella,\nkyröläisten siellä olevien eräsijojen läheisyydessä. Saastamalaisten\nerämaaliikenne suuntautui pääasiallisesti Mouhijärven ja Kiikoisten\nvesistöjen puolelta Karhijärvelle ja sieltä edelleen Inhottujärven\nja Isojärven vesistön kautta Merikarvialle Pohjanlahden rannikolla,\nmissä Merikarvian ruotsinkielinen nimi _Sastmola_ on säilyttänyt tämän\nesihistoriallisen muiston; Merikarvian eteläisen naapurin Ahlaisten\nruotsinkielinen nimi _Hvittisbofjärd_ on vastaavanlainen muisto\nmuinaisten huittislaisten rannikkoretkistä niinkuin Ahlaisissa olevan\nmerenlahden nimi _Keikvesi_ Huittisten Keikyän seutulaisten matkoista.\nTässä on syytä uudistaa aikaisempi huomautus v:n 1552 erämaaluettelon\nepätäydellisyydestä, joka etenkin saastamalaisten erämaiden osalta on\nkouraantuntuva.[119]\n\nV:n 1552 luettelossa mainitaan joukko sellaisia erämaanomistuksia,\njotka olivat olemassa jo Mustankirjan luettelon laatimisen aikaan. Nämä\nomistukset ovat seuraavat:\n\n_Pirkkalan pitäjässä_\n\n(1) Olavi Sorrilla jakoveljineen neljä miehenmetsää Piilammilla\n(Pilampi) ja Olavi Sorrilla vielä yksi miehenmetsä (Mustak.) -- Heikki\nSorrin eräsija Väärinjärvellä (Väri träsk) 11 penink:n päässä kotoa\n(1552). Lähellä Ruoveden Väärinmajaa (Väärinjärveä) on Juupajoella\nPiilamin vuori, jonka seudulla Olavi Sorrin ja hänen jakoveljiensä\nmiehenmetsät nähtävästi ovat olleet. V. 1590 on merkitty, että\nSorilalla on ollut erämaita Väärissä ja Pelhoisissa (I waeris och i\npelhois).\n\n(2) Turtolla (Tordo) kaksi miehenmetsää (Mustak.) -- Tassi, Martti ja\nSimo Turtoilla (Turdoj) yhteinen eräsija Piilamin järvellä (Pijlam\nträsk) 24 penink:n päässä kotikylästä (1552). Edellinen ja tämä\nmerkintä koskenevat nyk. Aitolahden Sorrilan ja sen emäkylän Messukylän\nTurtolan muinaisia samannimisiä erämaita; jos Turtojen erämaan\nilmoitettu peninkulmamäärä pitää paikkansa, olisi kuitenkin Pijlam\nträsk etsittävä jostakin muualta kuin Juupajoen Piilamista, ehkäpä\nsiinä tapauksessa \"Pihlaisilta\" (Pihlajavedeltä).\n\n(3) Pentti Paroisella kaksi miehenmetsää Ähtärissä (Mustak.) -- Heikki\nParoisella eräsija Ruoveden järvellä (Rååwesi siöö) 10 penink:n\npäässä kotipaikalta (1552). Heikki Paroinen asui Ylöjärven kylässä.\nKun kahdella Tokoi(Toikko)-nimisellä Pirkkalan miehellä V. 1552 oli\nyhteinen eräsija Parojärvellä 28 penink:n päässä, saattaa tässä erämaan\nnimessä olla muistuma Pentti Parosen Ähtärissä olleesta miehenmetsästä.\n\n(4) Pietari Kurisella miehenmetsä; samoin (toisella) Kurisella\nmiehenmetsä (Mustak.) -- Heikki Partoilla ja Heikki Kurisella yhteinen\neräsija Toisvedellä (Toewäsi siöö) 20 penink:n päässä (1552). Toisvesi\non Virroilla.\n\n(5) Jussi Kielaalla miehenmetsä (Mustak.) -- Messukylän Pietari\nja Lassi Kielas mainitaan v. 1556 niiden joukossa, jotka rahalla\nlunastivat erämaan kalastuksesta maksettavan kalaveronsa.\n\n(6) Juha Hyllisellä neljä miehenmetsää (Mustak.) -- Pirkkalan\nerämaankävijien joukossa v. 1553 oli kahden veron maksajana Heikki\nHylli, jonka kotipaikka on ilmeisesti ollut Messukylän Hyllilä.\n\n(7) Kauppi Sikalaisella (Kaupi Sikkalan) miehenmetsä (Mustak.). --\nKoko Sikojärven kylällä yhteinen eräsija Parkkujärvellä (Parcku siöö)\n(1552). Tarkoittaa Pirkkalan Sionkylää, jossa on Kauppila-niminen talo\nja jonka erämaa on ollut Parkusjärvellä Kurussa.\n\n_Kangasalan pitäjässä_\n\n(8) Mellilällä, Kangasalla, kuusi miehenmetsää (Mustak.) -- Mikko\nAtilla eräsija Kodumejärvellä (Kodume siöö) (1552). Kohdistuu nyk.\nPälkäneen Mälkilän jakokuntaan, joka on ennen kuulunut Kangasalan\nveropitäjään ja jonka taloja ovat olleet mm. Atti ja Inkula. Kylän\nasukkaat Mikko Atti, Martti Atti, Matti Inki (Inku), Antti Niilonp.\nMälkilä ym. olivat ahkeria erämiehiä eräkauden loppuun saakka.\n\n(9) Dominikus, miehenmetsä (Mustak.) -- Dominikus Herttuala ahkera\nerämaankävijä 1553--1556.\n\n(10) Haapaniemen Erkillä miehenmetsä (Mustak.) -- Haapaniemen Antti\nerämaankävijä 1553. Koska tämä Haapaniemen Antti mainitaan Herttualan\nDominikuksen vieressä aivan samalla tavoin kuin Dominikus ja Haapaniemi\nmainitaan vierekkäin Mustassakirjassa, on viimeksimainittukin\nHaapaniemi varmaan ollut Kangasalla.\n\n(11) Vilhanpojalla kaksi miehenmetsää (Mustak.) -- Olavi ja Juha\nViluisella yhteinen eräsija Sammalisessa 23 penink:n päässä\n(1552). Tämä erämaa on ollut Keuruun Sammalisessa. Kun Vilhanpoika\nMustassakirjassa esiintyy Kielaan vieressä (vrt. ed. n:o 5) ja kun\nKangasalla siihen aikaan oli Viloinenniminen talonpoika, tarkoitetaan\nmolempina aikoina varmaan nyk. Messukylän Viluista ja sen kahta\nerämaata.\n\n_Karkun pitäjässä_\n\n(12) Selkeelle kuuluvat Alhutin metsä, kuusi miehenmetsää (Mustak.)\n-- Selkeen Juha Käellä ja Martti Tanilla sekä kahdella muulla Karkun\ntalollisella yhteinen eräsija 12 penink:n päässä (1552). Nämä\ntiedonannot ilmaisevat, että Mouhijärven Selkeen kylän väellä on ollut\nvanhoja erämaanomistuksia. Vanhempi tieto saattaa kohdistua Selkeen\nlähellä olevaan Alhojärven seutuun, myöhempi taas varmemmin Siikaisten\nOtamon seutuun. Mahdollisesti on selkeeläisillä ollut erämaita\nkummallakin taholla.\n\nErämaanomistusten säilymiseen samassa omistajaketjussa ovat varmaan\nsuuressa määrin myötävaikuttaneet eräät niiden omistustavan\nerikoisuudet. Suuromistus on pitänyt omaisuutta koossa, koska se on\nsiten voinut käyttää erämaita edullisemmin ja kauemmin hyväkseen,\npienomistus taas ei juuri ole kyennyt estämään erämaiden nopeaa\nmuuttumista omistajalta toiselle. Tässä kohden tarjoavat Mustankirjan\nja v:n 1552 erämaaluettelot valaisevia esimerkkejä. Edellisessä\nesiintyvien Messukylän erämaaylimysten Sorrin, Turton, Hyllisen ja\nVilhanpojan 12 miehenmetsää ja Mälkilän ja Selkeen patriarkallisen\nkyläomistuksen alaiset niinikään 12 miehenmetsää olivat sataa Vuotta\nmyöhemmin ja vielä paljon kauemminkin, elleivät kokonaisuudessaan niin\nainakin osaksi, samojen omistajien perillisten hallussa.[120]\n\nKuinka toisenlainen on pienten omistajien erämaiden yleiskuva\nv. 1552, varsinkin Kyrön pitäjän laajassa piirissä! Pitäjän 79\neräsijaa ja ulkomaata kuuluivat 94 omistajalle; ainoastaan parilla\nyhdyskunnallisella omistajalla oli hallussaan kaksi tai kolme\nerämaata. Ei kellään yksityisellä ollut yhtä useampaa erämaata, mutta\nlukuisilla erämailla oli omistajana parin, kolmen, joskus neljän miehen\nkumppanuuskunta tai jokin kylä kokonaisuudessaan; huomattava kuitenkin\non, että sama mies saattoi kuulua pariin kolmeenkin kumppanuuskuntaan.\nTätä voi todella sanoa kansanvaltaiseksi 'jokamiehen'\nerämaanomistukseksi. Mutta niinpä Kyrössä niinkuin Pirkkalanpohjassa\nja Längelmäveden takamailla säilyikin erämaatalous mitä tärkeimpänä\nyleisenä elinkeinona vielä vuosisatoja.\n\nRunsasta valoa lähtee V:n 1552 luettelosta erämaita käyttäviin\nkumppanuuskuntiin. Kaikista 193 omistuksesta oli kokonaista 67\nerilaisille kumppanuuskunnille kuuluvaa. Enin sellaisia omistuksia\noli Kyrössä (31), Vähimmin Vesilahdella (4) ja Tyrväällä (3). On\nmuistettava, että tässä on kysymys erämaiden omistamisesta eikä mistään\ntilapäisistä erämiesten retkikunnista; asiakirjassa on aina selvästi\nsanottu, että niillä ja niillä oli eräsija siellä ja siellä.\n\nKumppanuuskuntia oli suurempia ja pienempiä. Suurin oli Karkussa: yhden\nVännin, kahden Urmian ja kahden Kairilan miehen eli viiden osakkaan\nkumppanuuskunta, joka yhteisesti omisti eräsijan Karhijärvellä. Neljän\nosakkaan omistuskuntia oli viisi (Lempäälässä ja Karkussa kummassakin\nyksi sekä Kyrössä kolme), kolmen miehen kumppanuuskuntia kaksitoista\n(Lempäälässä kolme, Vesilahdella kaksi, Kangasalla yksi ja Kyrössä\nkuusi); kahden miehen kumppanuuskuntia oli 39.\n\nKun kahden tai kolmenkin miehen kumppanuuskunnan jäsenillä on sama\nsukunimi, kuten esim. Pirkkalan Antti Pehulla ja Tassi Pehulla, joilla\noli yhteinen eräsija Verhoperän järvellä 30 peninkulman päässä, ja\nKyrön Vatsiaisten kylän Tassi, Heikki ja Olavi Siiroilla, jotka\nomistivat yhteisen eräsijan Veitsijärvellä (Vesijärvellä) 20 penink:n\npäässä, he varmaan ovat olleet saman talon tai saman suvun jäseniä.\nKumppanuuskuntia on myös sellaisia, jotka on merkitty vain saman kylän\nasukkaiksi ja jotka ovat saattaneet olla sukulaisia keskenään tai\nvieraita toisilleen; esim. Kyrön Sonnunkylästä Simo ja Heikki, joilla\noli yhteinen eräsija Tulijärvellä. Toisinaan on selvemmin ilmoitettu,\nettä kumppanit ovat saman kylän eri talojen miehiä, esim. kun sanotaan\nKyrön Ikaalisten kylän Niilo Kolkon ynnä Erkki ja Mikko Ronkon\nomistavan eräsijan Kodisjärvellä 18 penink:n päässä tai Sammin kylän\nHeikki Hiekalla ja Pietari Ängöllä olevan yhteinen erämaa Taksijärvellä\n12 penink:n päässä. Harvinaisia eivät ole kahden ja joskus useammankin\neri kylän miesten muodostamat kumppanuuskunnat; esim. Kyrössä Niilo\nKinnari Kiialainen ja Juho Olavinpoika Kallionkielistä omistivat\nyhteisen erämaan Unnanlahdella, ja Niilo Vira Viljalasta, Juha Turkka\nIkaalisista ja Antti Karhoisista yhteisen eräsijan Patopohjanpirtin\nVerttuunjärvellä. Loistoesimerkkejä suurista vapaiden miesten\nkumppanuuskunnista ovat Lempäälän Olavi Maakaisen, Olavi Aikuisen,\nLassi Sulkoin ja Tuomas Viialaisen yhteinen kahden eräsijan omistus\nKallionmaja Vitsakosken järvellä (lähellä nyk. Mänttää) ja ennen jo\nmainittu Karkun Martti Vannin, Paavali ja Erkki Urmian sekä Martti ja\nPertteli Kahilaisen yhteinen omistus Karhijärvellä.\n\nTässäkin erämaiden luettelossa esiintyy kahdeksassa tapauksessa\nerämaanomistajina 'jakoveljiä'. Mainitsemme niistä Pirkkalan Heikki\nViian jakoveljineen, jotka omistivat eräsijan Hankovedellä Ähtärissä 30\npenink:n päässä kotoa, ja Kyrön Luukas Kontin (Jämijärveltä) kolmine\njakoveljineen, joiden yhteinen eräsija oli Pukaranjärvellä 14 penink:n\npäässä. Kun näistä jakovelikunnista on ilmoitettu vain yhden osakkaan\nnimi ja muut mainittu yhteisellä nimellä 'jakoveljiksi', näyttää\ntällainen menettely viittaavan hyvin läheiseen kyläkunnalliseen,\nperikunnalliseen tms. yhteyteen, jossa yhden jakoveljen nimeämisen on\nkatsottu riittävän kaikkien edustamiseen, sitäkin todennäköisemmin,\nkun useimpien jakovelikuntien omistamat alueet ovat sijainneet\nkylien lähellä ja pari niistä mainitaankin vain 'ulkomaiksi'. Ovatko\nne jakoveljet, joiden nimet mainitaan ja joiden taloista omistetun\neräsijan etäisyys määrätään, olleet jonkinlaisia johto- tai päämiehiä,\njää arvailun varaan.\n\nAsiakirjassamme mainitaan vielä useampia \"koko kylän\" yhteisiä\nomistuksia. Ne koskevat kuitenkin, paitsi jo tuntemaamme Pirkkalan\nSikojärven kylää, joka omisti yhteisesti eräsijan Parkunjärvellä\nviiden penink:n päässä, kylän lähellä neljännespenink:sta kahden\npenink:n matkalla olevia ulkometsiä eikä niitä näin ollen voida\nkatsoa varsinaisiksi erämaanomistuksiksi, vaan on niitä pidettävä\n'kylämetsinä'. On kuitenkin hyvin mahdollista, että pienemmillä,\nyksinäistaloista syntyneillä kylillä on ollut yhteisiä erämaita, vaikka\nerämaanomistuksella yleensä, niinkuin edellisestä lienee selvinnyt,\non ollut vahva taipumus yksilölliseen tai vapaaseen yhdyskunnalliseen\nmuotoon.\n\nTyypillisenä näytteenä erämaanomistuksen kirjavista muodoista pistää\nesille Kyrön Kilvakkalan kylä (nyk. Ikaalisissa), johon v. 1552\nkuului kaksi koko kylän yhteistä ulkomaata puolentoista ja kahden\npenink:n päässä kylästä, Juha Heikinp. Kilvakkalaisen omistama eräsija\nRuhanpirtti 8 penink:n päässä, kolmen Kilvakkalan miehen yhteinen\neräsija Venejärvellä 12 penink:n päässä sekä kaksi jakoveljien\neräsijaa, niistä toinen, Kilvakkalan Olavi Jaakonp:n ja hänen\njakoveljiensä, Keihäsjärvellä 7 penink:n päässä ja toinen, Kilvakkalan\nRekon ja kolmen jakoveljen, Alasvedellä 10 penink:n päässä. Tuskin\nlienee siihen aikaan Kilvakkalassa ollut sitä kylänmiestä, joka ei\nolisi tavalla tai toisella osallistunut kylän laajassa piirissä\nharjoittamaan erämaatalouteen. Jos Kilvakkalan välittömään yhteyteen\nkuulunut Sammin kyläkin luetaan mukaan, avartuu siitä kilvakkalaisten\nerämaiden piiri vielä melkoisesti.\n\nKilvakkala ei ollut ainoa kylä, jolla oli erämaita useammalla eri\ntaholla, vaan sellaisia kyliä oli Ylä-Satakunnassa useita muitakin,\nkuten esim. Pirkkalan Tammerkoski ja Partoila, Kyrön Kierikkala,\nViljala, Höytölä ym. Niissä vapaissa maanvaltausoloissa, joissa\nerämaanomistukset otaksuttavasti ovat syntyneet, oli luonnollista, että\nsaman kylän, semminkin suuren, eri erämiehet saattoivat vallata heille\ntarpeellisia alueita eri tahoilla. Merkittävämpää on, että samalle\nomistajalle saattoi kuulua erämaita tai oikeuksia erämaahan useilla,\njoskus hyvin kaukana toisistaan olevilla paikoilla. Esimerkkejä\nsellaisista omistajista ovat Pirkkalasta Tammerkosken Juha Vaininen,\njoka omisti erämaita Näsijärven vesistöllä Pengossa ja Väärinlahden\njärvellä, neljän ja yhdentoista penink:n päässä kotoaan, Kangasalta\nSuomatkan Heikki Pyyn eräsija Kopsamon järvellä kahdeksan penink:n\npäässä ja osaomistus Eväjärven eräsijassa kahdeksan penink:n päässä,\nsekä Ambrosius Sarkoilan kumppaniosa Valkialahden eräsijassa 18 ja oma\neräsija Kulhapäässä 24 penink:n päässä, kaikki nämä Kangasalan erämaat\nLängelmäveden--Keuruun reitin linjalla.\n\nKyrössä oli tällaisia eri tahoilla olevien erämaiden omistuksia\nlukuisammin; Ikaalisten kylän mies Niilo Kolkko kuului kahteen\nläntisellä suunnalla toimivaan kumppanikuntaan, joista toinen omisti\nerämaan Kankaanpäänjärvellä kymmenen penink:n päässä ja toinen\nKodisjärvellä 18 penink:n päässä; Höytölän Martti Ryöti omisti\nnaapurikylän miehen kanssa eräsijan Kyrösjärven Kovelahdella kahden\npenink:n ja toisen naapurikylän miehen kanssa Talimatkan eräsijan\nSuomijärvellä kahdeksan penink:n päässä; Kiialan Lauri Mikonpoika\nomisti Keskivedenmajan eräsijan Kovelahdella ja oli osakas kolmen\nkumppanuuskunnan eräsijoissa, nim. Kovelahdenmajan kahden penink:n,\nNerkoonjärven kahdeksan penink:n ja Nummenjärven eräsijassa 15 penink:n\npäässä; Kiialan Niilo Kinnari oli kumppani kahdessa Kovelahden ja\nyhdessä Auresjärven puolen eräsijassa kahden--neljän penink:n päässä\nkotikylästä; Heittolan Heikki Nypperi omisti Heittolanmajan eräsijan\nParkanonjärvellä puolenkolmatta penink:n ja toisen Vuorijärvellä\nseitsemän penink:n päässä; Tevaniemen Tuomas Olavinpoika oli osakas\nneljän miehen kumppanuuskunnan omistamassa kylän lähellä olevassa\nulkomaassa ja omisti yksinään eräsijan Auresjärvellä neljän penink:n\npäässä.\n\nSellaiset Pirkkalan pohatat kuin Juha Vaininen ja hänen edeltäjänsä\nsataa vuotta aikaisemmin ovat saattaneet haalia käsiinsä useampia eri\ntahoilla olevia erämaita omissa kaupallisissa tarkoituksissaan. Kyrön\nesimerkit ovat kokonaan toista muotokuntaa: niitä on niin lukuisasti,\nne ovat niin henkilökohtaisia ja kansanomaisia, että ne voivat selittyä\nainoastaan erämaan ja erämiesten omista oloista: erämaan luonto ja\nkulkuolot, vuoden eri aikoina ja eri paikoissa tapahtuvan pyynnin\nvaatimukset, erämaiden perinnöt, vaihdot ja kaupat, kaikki sellaiset\nseikat ovat myötävaikuttaneet yleiskuvan syntymiseen, joka on yhtä\nmonimuotoinen ja eksyttävä kuin erämaa itse.[121]\n\n\n\n\nSÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT\n\n\nSääksmäen kihlakuntaan kuuluivat uuden ajan alussa Sääksmäen,\nSaarioisten, Portaan, Kalvoilan, Kulsialan ja Pälkäneen veropitäjät,\nkaikkiaan kuusi veropitäjää erämaineen. Ennenkuin käydään\ntarkastelemaan tämän kihlakunnan erämaita koskevia historiallisia\nluetteloja ja muita asiakirjoja, lienee paikallaan mainita eräitä\nkohtia itse kihlakunnan muodostumisesta.\n\nMonien seikkojen perusteella, joiden tarkempaan selvittelyyn ei\ntässä voida ryhtyä, on Sääksmäen kihlakuntaa pidettävä nuorempana\nmuodostumana kuin sen etelä- ja kaakkoispuolella ollut Hattulan\nkihlakunta (aikaisemmin Hämeen Alinen kihlakunta) ja länsipuolella\nsijaitseva Satakunnan Ylinen kihlakunta. Todennäköisesti ovat\nhistoriallisen Sääksmäen kihlakunnan alueet ennen omaksi erityiseksi\nkihlakunnaksi yhtymistään olleet jakaantuneina siten, että niiden\nitäiset ja eteläiset ääret (Kulsialan, Kalvoilan ja Portaan veropitäjiä\nvastaavat alueet) ovat kuuluneet Hämeen Aliseen kihlakuntaan, mutta\nkeskus ja pääosa (Sääksmäen, Saarioisten ja Pälkäneen veropitäjien\nalue) ollut yhteydessä myöhemmän Satakunnan Ylisen kihlakunnan kanssa.\nOn syytä luulla, että näistä eri osista yhdistetty erityinen Sääksmäen\nkihlakunta oli muodostunut tai muodostumassa v:n 1405 aikoina.\n\nNämä Sääksmäen kihlakunnan syntymäseikat osaltansa selittävät,\nmiksi tällä kihlakunnalla on niin suuressa määrässä välialueen\nluonne ja miksi sen erämaita esiintyy niin runsaslukuisesti samoilla\nLängelmäveden--Keuruun reitin vesiteillä ja kulkusuunnilla kuin\nlänsihämäläisen (Ylisen Satakunnan) ja kantahämäläisen (Hattulan)\nkihlakunnan erämaita sekä samoilla Pohjois-Hämeen suurilla\njärviseuduilla, joilla lukuisien kantahämäläistenkin erämaaomistusten\njälkiä on selvästi tunnettavissa.\n\nV:n 1552 yleisen erämaatiedustelun yhteydessä on Sääksmäen kihlakunnan\nerämaista toimitettu samanlainen asutusmahdollisuuksien tarkastus\nkuin Ylä-Satakunnassakin. Mutta kun tämä tarkastus on koskenut vain\nSatakunnan ja Hämeen laajoilla pohjoisilla seuduilla sijainneita\nerämaita, ovat muilla suunnilla olevat erämaanomistukset jääneet\nvirallisen huomioinnin ulkopuolelle. Siitä syystä ei Portaan\nveropitäjää, joka itsekin enimmäkseen oli vanhempien rintaseutujen\nerämaille kasvanutta uudisasutusta, eikä Kalvoilan veropitäjää, jonka\nerämaankäynti on ollut hyvinkin ahkeraa, ole ensinkään otettu huomioon\nSääksmäen kihlakunnan säilyneissä erämaaluetteloissa. Eräässä näistä\nluetteloista sanotaankin nimenomaan: \"Samoin Kalvoilan pitäjässä ja\nPortaan pitäjässä, niillä ei ole mitään osaa erämaihin.\" Sääntö ei\nkuitenkaan pohjoisellakaan suunnalla ole ollut poikkeukseton.\n\nSääksmäen kihlakunnasta säilyneitä varsinaisia erämaan asiakirjoja on\nkolme: ensimmäinen lyhytsanainen luettelo asutetuista erämaista v. 1552\n(VA 131), toinen asutettujen erämaiden verollepanoluettelo v:lta 1554\n(VA 130) ja kolmas luettelo kalaveron kannosta Sääksmäen kihlakunnan\nerämailta v. 1554 (VA 130), molemmat viimemainitut julkaistut liitteinä\nA. L. Nymanin tutkimukseen \"Muinaismuistoja Laukaan kihlakunnasta\"\n(1882) (S. Muinaism. Yhd:n Aikakausk. 5). Näitä asiakirjoja täydentävät\nmuutamat uudisasukkaiden ja kalaveron maksajien luettelot myöhemmiltä\nvuosilta.\n\nPerustavan asiakirjan, kalaveron kantoa koskevan v:n 1554 listan,\ntäydellinen nimike kuuluu: \"Nämä seuraavat talonpojat olivat\neräkalastuksella Sääksmäen kihlakunnasta ja ovat suorittaneet kultakin\nmiehenosalta erämaata veroa haukia -- 1 leiviskän.\" Luettelo alkaa\nsitten seuraavaan tapaan:\n\n                    Vuonna 1554\n                       ensiksi\n                 Kulsialan pitäjästä\n                 Häenjoensuun erämaa\n    Lauri Olavinpoika Laitikkalan kylä -- 2 miehenosaa\n    Lauri Juhanpoika Laitikkalan kylä -- 1 miehenosa\n\n                 Vahvajärven erämaa\n    Erkki Niilonpoika Laitikkala -- 1 miehenosa\n\n                 Lahnaisten erämaa\n    Heikki Olavinpoika Laitikkalan kylä -- 1 miehenosa\n    Pietari Juhanpoika Kotila -- 1 miehenosa\n    Olavi Heikinpoika Mälkiäisten kylä -- 1 miehenosa\n\n                    Kivijärvellä\n    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nToisessa v:n 1554 asiakirjassa sanotaan Laitikkalan Lauri Olavinpojan\nomistavan Häenojansuun erämaan Kintaudenjärvellä, kolme miehenosaa,\njoille m.v. tuli asumaan kolme talonpoikaa, nim. Heikki Olavinp.\nSimonen, Paavo Matinp. Minkkinen ja Mikko Olavinp. Marttinen. Tämä\nerämaa on ollut nyk. Petäjävedellä, jonka Kintaudenjärvessä mainitaan\nisonjaon asiakirjoissa Häijänlahti l. Häijenlahti. Laitikkalan suuri\nkylä on nyk. Pälkäneen pitäjässä. Kintaudessa on ollut huomattava\nerämaan olo- ja kulkupaikka, jossa myöskin Pälkäneen (Sahalahden)\nTöykänällä on ollut erämaanomistus.\n\nKalaverolistan mukaan suoritettiin v. 1554 neljässä Sääksmäen\nkihlakunnan veropitäjässä veroa kaikkiaan 109 miehenosalta 78\nerämaalla, joilla oli 98 omistajaa (veronmaksajaa).\n\nEri veropitäjille tuli erämaita, miehenosia ja omistajia seuraavat\nmäärät:\n\n    veropitäjät       erämaita   miehenosia   omistajia\n\n    Kulsiala             12          17          16\n    Pälkäne              28          37          34\n    Sääksmäki            16          23          21\n    Saarioinen           22          32          27\n    neljä veropitäjää    78         109          98\n\nTätä suurta listaa täydentävät vv. 1552 ja 1554 sekä myöhemmin laaditut\nluettelot Sääksmäen kihlakunnan asutetuista erämaista. V:n 1552\nluettelon nimike on seuraava: \"Luettelo niistä erämaista, jotka Juha\nKnuutinpoika ja ... ... ovat asuttaneet ja jotka kuuluvat Sääksmäen\nkihlakuntaan 1552.\" Siihen on merkitty lyhyesti 11 Kulsialan, 14\nPälkäneen, 9 Sääksmäen ja 11 Saarioisten veropitäjään kuuluvaa eli\nkaikkiaan 45 erämaata, melkein kaikki sellaisia, joita ei mainita v:n\n1554 kalaverolistassa.\n\nSisällysrikkaampi on v. 1554 laadittu, asuttuja ja verollepantuja\nerämaita koskeva luettelo, nimeltään \"Sääksmäen kihlakunta Hämeenlinnan\nlääni. Erämaaluettelo Herran vuonna 1554. Tämä luettelo sisältää ne\nerämaat, jotka ovat Sääksmäen kihlakunnassa Hämeenlinnan läänissä ja\njotka on asutettu ja nyt verotettu Herran vuonna 54.\"\n\nLuettelon sisällyksestä otamme tähän seuraavan näytteen:\n\n\"Pälkäneen pitäjä. Samoin Putaan erämaa Keitelejärvellä 3 miehenosaa on\nverollepantu kuudenneskoukunmaaksi, josta on omistanut Simo Mikonpoika\nRautian kylä yhden miehenosan ja Rasmus Pietarinpoika Saarioinen\ntoisen miehenosan, Matti Laurinpoika Moltsia kolmannen miehenosan ja\nmainituille 3 miehenosalle on Niilo Pietarinpoika Sappee asettunut\nvuonna 54.\"\n\nKeitelejärven Putaalla tarkoitetaan nähtävästi Pihtiputaan seutua,\njoilla tienoin Pälkäneen veropitäjän erämiehillä on ollut lukuisia\nerämaita. Rautian, Saarioisten ja Moltsian asumat ovat nyk. Sahalahden\npitäjässä, Sappee Sahalahden alkukodissa Pälkäneellä.\n\nEsilläolevassa verollepanoluettelossa mainitaan kaikkiaan 31 erämaata,\njotka sisälsivät 65 miehenosaa ja joilla oli 42 omistajaa. Eri\nveropitäjien kesken nämä erämaat jakautuivat seuraavasti:\n\n    veropitäjät        erämaita  miehenosia  omistajia\n\n    Kulsiala               5         9 1/2      3\n    Pälkäne               10        18 1/2     13\n    Sääksmäki              6        11          7\n    Saarioinen             9        24         11\n    neljä veropitäjää     30        63         40\n    muita veropitäjiä      1         2          2\n    kaikkiaan             31        65         42\n\nLaskelmassa merkityt \"muut veropitäjät\" olivat Kalvoila, jonka\nKutisten kylän Janhalle kuului Sammalistonrannan erämaa Vuosijärvellä\nViitasaarella, ja Vesilahti, jonka Palhon kylän mies omisti miehenosan\nPeurunkajärvellä nyk. Laukaassa.\n\nYhdistämällä v:n 1554 molemmat erämaaluettelot saadaan seuraavanlainen\nyleiskatsaus:\n\n    veropitäjät        erämaita  miehenosia  omistajia\n\n    Kulsiala              17         26 1/2     19\n    Pälkäne               38         55 1/2     47\n    Sääksmäki             22         34         28\n    Saarioinen            31         56         38\n    neljä veropitäjää    108        172        132\n    muita veropitäjiä      1          2          2\n    kaikkiaan            109        174        134\n\nNäistä luvuista päättäen on Sääksmäen kihlakunnan neljällä\nveropitäjällä uuden ajan alussa pohjoisilla erämailla ollut\n\"miehenosia\" (172) hiukan enemmän kuin Yla-Satakunnassa niitä vastaavia\n\"erämaita\" (167).\n\nJalkasen mukaan kuului Sääksmäen kihlakuntaan 131 \"erämaankappaletta\",\nnim. Kulsialaan 22, Pälkäneelle 44, Sääksmäelle 30 ja Saarioisiin 36,\nmitkä luvut vastaavat lähimain ylläolevan taulukon 'omistajien' määrää.\nOikeampaa on kuitenkin noudattaa laskelmissa 'miehenosia', koska ne\nparhaiten vastaavat alkuperäisiä erämaanomistuksia ja koska niitä on\nkäytetty erämaiden laskennan ja verotuksen pohjana sekä Ylä-Satakunnan\nettä Pohjois-Hämeen erämailla, joilla olevat omistukset siten tulevat\nvertailukelpoisiksi keskenään.\n\nTarkkaa laskelmaa Sääksmäen kihlakunnan erämaista uuden ajan alussa ei\nedellä esitettyjen luetteloiden varassa voida tehdä. Noina erämaaelämän\nmurrosaikoina erämaanomistajat nopeasti muuttuivat, erämaankäynti oli\nepävakaista ja erämaiden nimetkin melkoisesti muuttuivat.\n\nVaikka Sääksmäen kihlakunnan erämaiden luetteloissa kuvautuu suurin\npiirtein samanlaisia oloja kuin Ylä-Satakunnan vastaavassa luettelossa,\non ensinmainituissa havaittavissa eräitä erikoisuuksiakin. Sellaisia\nvapaita omistuskumppanuuskuntia, jotka olivat niin tavallisia\nYlä-Satakunnassa, ei Sääksmäen puolella esiinny. Päinvastoin on täällä\nsamalla erämaalla mainituille omistajille säännöllisesti merkitty oma\nmiehenosaluku kullekin erikseen, tavallisimmin yksi, mutta ei niinkään\nharvoissa tapauksissa myöskin pitkälle kehittynyttä yksityisomistusta\nilmaisevia 1/2 tai 1 1/2 miehenosia. Mutta lähemmin tarkastettaessa\nniitä erämaita, joilla oli kaksi tai useampia omistajia, havaitaan\nnäiden omistajien jokseenkin poikkeuksetta olevan saman kylän tai\nnaapurikylien asukkaita. Niinpä olemme jo nähneet kahden Kulsialan\nLaitikkalan kylän miehen omistavan miehenosia Häijänojansuussa\nKintaudessa ja kolmen Sahalahden Rautian, Saarioisten ja Moltsian\nkylien erämiehen miehenosat Keiteleen Putaalla. Mainitaksemme\nlisää jonkin esimerkin, oli kolmella Kulsialan miehellä miehenosat\nkalinaisten erämaalla, kolmella Sääksmäen Kärjenniemen ja Vedentaan\nmiehellä miehenosat Veneheiton erämaalla, kahdella Saarioisten\nveropitäjän Kylmäkosken miehellä kolme miehenosaa Keiteleen erämaalla,\nsaman veropitäjän Naulin, Orhiniemen ja Sontulan miehillä neljä\nmiehenosaa Kivijärven erämaalla, lukuisilla Saarioisten naapurikylillä\nkymmenkunta miehenosaa Summasjärvellä ja Lumperoisissa jne. Näissä\ntapauksissa ilmenee samanlaista alkukantaista kollektiivisuutta, jota\nolemme havainneet esiintyneen myöskin Ylä-Satakunnan erämailla.\n\nEdellisestä havaitaan myös, että Sääksmäen kihlakuntaan on kuulunut\nlaaja-alaisiakin erämaita. Sellaisista nimettäköön ennen mainittujen\nlisäksi esim. Sääksmäen veropitäjän Rapoilan ja Anajalan väelle\nkuulunut Kouvalan Pyhäjärven erämaa kuusine miehenosineen ja Pälkäneen\nveropitäjän Iloilan Olavi Laurinpojalle kuulunut Keiteleen Vepsansalon\nerämaa kolmine miehenosineen. Iloilan Olavi Laurinpoika edustaa erämaan\nsuuromistajia, joita oli ilmaantunut tässäkin kihlakunnassa aatelin\nerämaa vallan täydentäjiksi. Iloilan erämaanylimyksen vertaisia olivat\nneljän Kouvalan Pyhäjärven erämaalla olevan miehenosan omistaja\nSääksmäen Rapoilan Mikko Niilonpoika ja Kulsialan Martikkalan Lauri\nOlavinpoika, jolla oli kolme miehenosaa Kintauden Häijänojansuussa.\n\nMitä vaiheita Sääksmäen kihlakunnan erämaanomistuksilla lienee ollutkin\naikaisemmin, uuden ajan alussa olemassa olleen Sääksmäen kihlakunnan\nkantakylillä Vanajanselän pohjoispuolen rantamilla ja Pälkäneen itäosan\nvesien varsilla oli yhteinen asutuksen ja erämaankulun valtatie\nkannasten yli ja vedenselkiä pitkin Längelmäveden pohjoispäähän,\nLänkipohjaan, josta kulkusuunta haarautui siten, että toinen pääsuunta\njatkui verrattain helpoin taivallusmatkoin edelleen pohjoiseen\nKuorehvedelle ja Keurusselälle, toinen taas kulki \"Hämeentien\" nimellä\nkankaita pitkin Jämsänjoelle haarautuen sieltä jälleen jokivesistöä\nmyöten pohjoiseen, ja itään Päijänteen puolelle. Tämä Länkipohjan\nvaltateistö samoinkuin Pohjois-Hämeen vesistöjen luonnolliset\nhaarautumat rakentavat selventävän selkärangan Sääksmäen kihlakunnan\nhistoriallisiin erämaanomistuksiin.\n\nKulsialan kantakylät, joihin kuului mm. Laitikkalan suuri kyläryhmä\nnyk. Pälkäneellä ja jotka myös olivat Sääksmäen pääkylien naapureita,\nolivat muinaisille erämailleen Länkipohjan seuduille perustaneet\nmelkoisen joukon pikkukyliä, jotka uuden ajan alussa eri verokuntana\nkuuluivat Kulsialan veropitäjään. Sitä kautta oli Kulsialan\nerämaankulku jatkunut Pohjois-Hämeen vesille, missä tämän veropitäjän\nhuomattavimmat erämaat uuden ajan alussa sijaitsivat Rautalammin reitin\npohjoisella osalla, pääasiassa samoilla paikkakunnilla kuin Sääksmäen\nveropitäjän sillä suunnalla olevat erämaat, edelleen Viitasaaren reitin\nKivijärven haaralla Pälkäneen veropitäjän sillä suunnalla olevien\nerämaiden läheisyydessä sekä yhdistyneiden vesistöjen varrella ja\nPetäjäveden Kintaudessa, sielläkin pälkäneläisten erämaiden seurassa.\n\nPälkäneen veropitäjän erämaat ryhmittyivät pääasiallisesti Rautalammin\nreitille Pielavedeltä Hankasalmelle saakka. Viitasaaren reitin\nPihtiputaan ja Kivijärven haaroille sekä Keiteleelle, Jämsänjoen\nlatvoille ja Muurameen. Pälkäneläisistä erämaista oli huomattavin osa\nPälkäneen veropitäjään kuuluvien Längelmäveden rannalla sijaitsevan\nSahalahden kylien omistamia, joten tässäkin tulee näkyviin vanhan\nerämaanvaltatien koossapitävä vaikutus.\n\nSääksmäen veropitäjän rintakylillä on ollut huomattavimmat erämaansa\nRautalammin reitin Konneveden kehiössä. Toisella taholla on Sääksmäen\nveropitäjään kuulunut Keurusselän länsipuolella oleva Väärinkeuruun\nmelkoinen erämaa-alue, joka vielä kauan myöhemmin erityisenä\nasutussaarekkeena kuului verollisesti Sääksmäkeen.\n\nSaarioisten veropitäjän rantakylien (nyk. Sääksmäen Saarioispuolen)\nvanhat erämaat ovat olleet Päijänteen pohjoisilla perukoilla\nnyk. Jyväskylän tienoilla ja Pohjois-Päijänteen itäpuolella\nRutalahden--Kangasniemen välimailla; mutta Keiteleelläkin ja\nRautalammin reitillä on niitä ollut joitakuita. Saarioisten\npääasutuksen muodostavilla Akaan--Kylmäkosken--Urjalan kantakylillä\ntaas on suuri erämaa-alueensa ollut nimelläänkin Saarioisia\nmuistuttavan Saarijärven vesillä, Summasjärven, Lumperoisen ym.\njärviryhmässä, johon ovat liittyneet saarioislaisten erämaanomistukset\nKivijärvellä ja Keiteleellä.\n\nKun Jalkanen pitää mahdottomana millään tavoin järjellisesti ryhmittää\nPohjois-Hämeen erämaita kihlakunnittain tai pitäjittäin ja kun hän\nvallalla olleen sekavuuden osoittamiseksi mainitsee, kuinka \"esim.\nSaarioisten pitäjän takamaita on yksi osa Rautalammin vesistön\npohjoisosassa, toinen Pihtiputaalla, kolmas Kivijärvellä, neljäs\nKeiteleen eteläpäässä, viides Karstulassa ja Saarijärvellä ja kuudes\nosa Jyväskylän tienoilla\", niin tässä ulkonaisessa epäjärjestyksessä\non saattanut olla sisäistä järjestystä. Saman rintaseudun erämiesten\nkesken on erämailla usein ollut ilmeistä ryhmittymistä ja\nkoossapysymistä; saman omistajan tai omistajaryhmän erämaanomistusten\nhajaantuminen monelle taholle taasen on saattanut olla edullista\npyyntioloille, niinkuin jo olemme merkinneet Ylä-Satakunnan erämaita\ntarkastellessamme. On sitä paitsi kartettava erämaanomistusten\narvostelemista liiaksi yksityisten kylien ja veropitäjien näkökulmasta,\nkoska erämaita omistavien kylien ja asumien keskinäisissä suhteissa\non saattanut olla paljon meille tuntemattomia tekijöitä, jotka ovat\nvaikuttaneet niiden erämaatalouteen.[122]\n\n\n\n\nEIKÖ HATTULAN KIHLAKUNNALLA OLE OLLUT ERÄMAITA?\n\n\nSääksmäen kihlakunnan eteläinen naapurikihlakunta uuden ajan alussa oli\nHattulan kihlakunta, varsinainen kantahämäläinen alue, johon siihen\naikaan kuuluivat Hattulan, Lehijärven, Mäskälän, Rengon, Janakkalan,\nLopen ja Vihdin veropitäjät, niistä kaksi ensinmainittua pohjoisempana,\nmuut eteläisempänä ryhmänä. Kun tämän kihlakunnan erämaanomistuksista\nei ole säilynyt mitään sentapaisia luetteloja, joita edellä on\nkäsitelty, eikä huomattavampia erämaatalouden merkkejä esiinny sen maa-\nja verokirjoissakaan vastaavalta ajalta, voitanee kysyä, ovatko tämän\nkihlakunnan erämaita koskevat asiakirjat hukkuneet vai eikö sillä ole\nerämaita ollutkaan?\n\nAiheettomia kysymyksiä, sillä varmoista tietolähteistä nähdään, että\nHattulankin kihlakunnalla on ollut eräkautensa ja eräelämänsä, vieläpä\nsangen laaja ja mahtava. Mutta siihen aikaan, jolloin pohjoisempien\nkihlakuntien erämaaluetteloja laadittiin, täällä Hämeen vanhimmilla\nkeskusseuduilla erämaat jo olivat menettäneet entisen merkityksensä\nja erämaa-ajat häipyneet kaukaisten muistojen joukkoon. Hattulan\nkihlakunnan tai oikeammin sanoen Vanajan Hämeen kantakylillä on ollut\npaljonkin erämaita, vaikka ne uuden ajan alussa jo olivat suureksi\nosaksi asutetut tai joutuneet muiden kihlakuntien piiriin.\n\nVanajan Hämeen eteläosassa sijainneet Salpausselän seudut ovat\nmuinoin olleet tunnettuja metsäriista-alueita. Niinkuin ennen jo on\nosoitettu, ovat näiden seutujen epälukuiset \"maat\" todennäköisesti\nolleet rintaseutujen kyliin kuuluvia erämaanomistuksia. Siitä puhuvat\nmyöskin näillä seuduilla tavattavat monet \"päiväkuntien\" jäänteet ja\nSuur-Vanajan syrjäseutujen, kuten Lopen asutussuhteet.\n\nHistoriallisen Hattulan kihlakunnan eteläiset veropitäjät käsittivät\nUudenmaan ruotsalaisten rannikkopitäjien sekä Lohjan ja Portaan\npitäjien rajoille ulottuvan alueen. Se oli kuitenkin vain jäännös\nsiitä suunnattomasta Etelä-Suomen alueesta, joka vielä aikaisemmin\noli kuulunut muinaiseen Vanajan Hämeeseen. Paikannimistä ja eräistä\nsuoranaisista historiallisista asiakirjoista näet selviää, että\nmuinaisvanajalaiset ovat omistaneet eränkäyntialueita kaikilla\ntahoilla ympäristöissään. Suomenlahden rannikolla hämäläisillä on\nollut kalavesiä ja koko Keski- ja Itä-Uusimaa ovat todennäköisesti\nkerran olleet Hämeeseen kuuluvaa erämaa-aluetta. Hämäläisten sinne\ntekemistä eräretkistä on jäänyt mainetta historiallisiin asiakirjoihin.\nTunnetussa Maunu kuninkaan tuomiossa v:lta 1347 vahvistettiin jo\nsitä ennen annettuja tuomioita myöh. Helsingin ja Sipoon pitäjien\nrajaseudun kylien oikeudesta kalavesiin, joita kuten asiakirjassa\nsanotaan Hattulan pitäjän miehet olivat näitä kyliä estäneet\nkäyttämästä. Tässä on selvästi puhe Hämeen Hattulan pitäjän miehistä\nja heidän merikalastuksestaan. Asian vahvistavat saman meriseudun\nmonet hämäläisiin viittaavat paikannimet, kuten _Tavasthvarpviken,\nTavastängen, Hattholmen_ ym. Ilmeisesti on muillakin sisämaan\nhämäläisillä kuin Hattulan asukkailla muinaisuudessa, ennen näiden\nUudenmaan rannikkojen ruotsalaista, pääasiallisesti 1200-luvun\njälkipuoliskolla vauhtiin päässyttä asutusta, ollut tapana tehdä\nkalastus- ja hylkeenpyyntiretkiä Suomenlahdelle. Uudenmaan rannikkojen\nja saaristojen lukuisaa suomalaista paikannimistöä on pidettävä ensi\nsijassa hämäläisenä. Mutta itäisen Uudenmaan sisämaakin on ollut\nhämäläistä erämaa-aluetta, kuten erittäin valaisevasti osoittaa\nLapinjärveltä v. 1414 asiakirjallisesti tunnettu hämäläisten erämajaan\nkohdistuva kalaveden nimi _Tafvistmaya_. Hämäläisten omistuksia\non ollut vielä idempänäkin, koskapa v:n 1415 suuressa Hämeen ja\nSavon-Lapveden rajatuomiossa mainitaan Kymen _Ankkapurhan_ lohenpyynnin\nvanhastaan kuuluneen hämäläisille.[123]\n\nMuinaisvanajalaista erämaatoimintaa on havaittavissa itäisellä ja\nkoillisella suunnalla Kymenjoella, Mäntyharjun reitillä, Puulavedellä\nja Jousassa saakka, jopa ilmeisesti vieläkin kauempana niillä\nsuunnilla. Vanajan Kodialan kylän miehillä on asiakirjain välittömän\ntai välillisen todistuksen mukaan ollut erämaitaan Orimattilassa ja\nIitissä. Asiakirjallisia todistuksia on Muinais-Vanajaan kuuluneen\nHattulan kylien omistuksista Ruorasmäellä nyk. Jousassa. Niinikään\nvoidaan osoittaa koko Länsi-Heinolan ja Etelä-Sysmän alueen,\n_Kalkkisten, Riihilahden, Marjoniemen, Karilanmaan_ ja _Nuoramoisten_,\nvieläpä useiden Rievelin puoleisten erämaiden muinoin kuuluneen Vanajan\nväelle. Kalkkisissa on vieläkin _Harviaistenmaa_ ja Heinolan pitäjässä\n_Vesunninjärvi_ muistuttamassa Vanajan Harvialan ja Hattulan Vesunnan\nvaltaa näillä main. Mutta kun jo vanhemmalla keskiajalla muinaisten\nvanajalaisten tehokkaalla myötävaikutuksella oli syntynyt uusia\nasumia ja pitäjiä Vanajan itäpuolisille aloille, siirtyi sikäläisen\nmaanvaltauksen ja asutuksen painopiste näihin uusiin lähtökohtiin ja\nvanajalaisten erämaasiteet niillä suunnilla katkesivat.[124]\n\nMuinaisvanajalainen erämaaliike ei ole kuitenkaan hakeutunut ainoastaan\netelään ja itäänpäin, vaan on aikoinaan ulottunut kauas lounaista ja\nlänttä kohden, Tammelan ylängön sydänseuduille, ehkäpä sieltä vielä\nmeren rannikolle saakka. Hämeen vanhimmassa maakirjassa on joukko nyk.\nTammelan kyliä erityisenä Teuron verokuntana sekä muudan Airanteen\nverokunnan taloja nyk. Kylmäkoskella luettu Lehijärven veropitäjään,\njonka kylien takamaita nuo haja-asumat varmaan alkuaan olivat olleet.\nJos Kalvoilan pitäjän asutusta on pidettävä vanajalais-hattulalaisena,\non Vanajan Hämeen erämaita muinoin ulottunut lännessä Satakunnan\nrajoille saakka, jossa vielä uuden ajan alussa sijaitsi laajoja\nKalvoilan veropitäjään kuuluvia takamaita metsäkylineen.[125]\n\nHattulan ja Lehijärven veropitäjien asukkaiden erämaanomistuksista\nPohjois-Hämeessä tulee myöhemmin mainittavaksi esimerkkejä. Kun\nHattulan pitäjän asukkaat vielä 1600-luvulla väittivät esi-isiensä\nomistaneen kalavesiä Rautalammin pitäjässä, niin siinä väitteessä on\nollut asiallista pohjaa. Monia merkkejä on olemassa myöskin Vanajan\nja Janakkalan kantakylien ja kartanoiden erämaanvaltauksista ja\nasutuksista Pohjois-Hämeen pääseuduilla.[126]\n\nEdellä esitetyt tosiasiat osoittavat kiistattomasti, että Vanajankin\nHämeellä on ollut tavattoman laajoille alueille ulottunut\nerämaavalta. Niinkuin Vanajan Häme muinaishistoriallisesti ja\nmuinaismaantieteellisesti katsoen on ollut Hämeen hämäläisen\nasutuksen alku- ja keskusseutu, niin on sillä myöskin hämäläisessä\nerämaahistoriassa ollut vastaava sija. Ylä-Satakunnan ja\nSääksmäen kihlakuntien erämaaluettelot valaisevat monipuolisesti\nerätalouden _myöhäisiä_ muotoja määrätyllä pohjoisella hämäläisellä\nasutusvyöhykkeellä. Vanajan Hämeen erämaahistoria avartaa näköpiiriä\ntoisille alueille ja vanhempiin aikoihin. Ilman sitä jäisi koko Hämeen\nerämaanhistoria kovin puutteelliseksi ja toispuoliseksi.\n\n\n\n\nHOLLOLAN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT\n\n\nOsittain samanlainen kuin Hattulan kihlakunnassa on erämaiden\nomistuksen historia ollut Hollolan kihlakunnassa. Hollolan eli Yliseen\nkihlakuntaan eli täydellisemmin Hauhon ja Yliseen kihlakuntaan kuului\nuuden ajan alussa yksitoista veropitäjää, niistä kuitenkin pari\nverokunniltaan vaillinaista. Se oli laaja ja väkirikas kihlakunta, joka\nsisälsi suurin ottein koko Päijänteen Hämeen, Hämeen linnan läheltä\nkulkevalta \"Kolmen kihlakunnan rajalta\" Savon rajalle ja Kymijoen\nsuulta Pohjois-Hämeen kaukaisimmille kolkille eli \"maanselälle\"\nulottuvan alueen.\n\nHollolan kihlakunnan eteläpuoliskon seuduilla on ollut toisenlainen\neräkauden historia kuin kihlakunnan pohjoisella puoliskolla, mihin\nviittaa jo se seikka, että eteläpuoliskon pitäjistä ei ole ollut\nmitään sellaisia erämaaluetteloita, joita uuden ajan alussa laadittiin\nYlä-Satakunnan ja Sääksmäen kihlakunnista ja jollainen on tehty myöskin\nHollolan kihlakunnan pohjoisosan pitäjistä. Tiedetään kuitenkin, että\nHollolan kihlakunnan eteläosassakin on ollut erämaita ja että nämä\ntienoot ovat alkuaan olleet lännestä, ensi sijassa Vanajan Hämeestä\nja huomattavassa määrässä myös Hauholta tulleen maanvaltauksen ja\nasutuksen alaa. On epäilemätöntä, että Vanajan Hämeen pesäseutujen\nerämaanomistukset ovat kerran ulottuneet Kymijoelle ja Savon vesille\nsaakka.\n\nNiistä erämaista, joita Hollolan kihlakunnan alueella oli lähempänä\nVanajan ja Hauhon emäkyliä, on vain vähän jälkiä, sillä nämä valtaukset\novat peittyneet mainituista emäkylistä myöhemmin tulleen asutuksen\nalle. Se on ollut ripeää asutusta, minkä voi päättää siitä, että\nHollola (Suur-Hollola) mainitaan erityisenä kirkkopitäjänä v. 1329.\nHämeen vanhimmissa verokirjoissa mainitaan Hollolan kihlakunnan\neteläosassa Lammin, Tennilän, Hollolan, Asikkalan, Uudenkylän ja\nElimäen veropitäjät. Lammi mainitaan oikeuspitäjänä (veropitäjänä) jo\nv. 1374 ja Tennilä 1390. Varmaan ovat myöskin Hollolan ja Asikkalan\nveropitäjät yhtä vanhoja kuin Tennilä, vaikka asiakirjallisia tietoja\nniistä on vasta 1400-luvulta. V. 1459 mainitaan Suur-Hollolan\nalueella jo Nybyn (Uudenkylän) veropitäjä nimismiestaloineen. Elimäki\n(main. 1460) luettiin Suur-Hollolan alueeseen 'pitäjänä', vaikka\nse oikeastaan oli vain verokunta. Uudenkylän nimestä ja Elimäen\netäisyydestä voidaan päätellä, että ne seudut kuuluivat Suur-Hollolan\nvanhemmilta asutusseuduilta lakkaamatta itäänpäin leviävään\nuudisasutusalueeseen.[127]\n\nAsutuksen vakaannuttua Lammin, Tennilän, Hollolan ja Asikkalan\npääseuduilla jäi niiden huoleksi aikaisemman Vanajan ja Hauhon valtaus-\nja asutustoiminnan jatkaminen itäisillä tahoilla, sillä yhä edelleen\nkeskiajalla ja vielä uuden ajan alussa oli erätalous perin tärkeä\nelinkeino niille, joilla oli mahdollisuus sitä harjoittaa. Hollolan\nkihlakunnan eteläosassa alkoi täten uusi eräkausi. V. 1365 antoi\nRuotsin kuningas suojeluskirjeen Valkealan erämaalle Kymen toiselle\npuolelle asettuneelle Matti Orava-nimiselle uudisasukkaalle häntä\nahdistavia Lammin, Hollolan ja Asikkalan eränkävijöitä vastaan. V.\n1455 mainitaan lammilaisilla olleen kalavesi _Vaippilaisissa_ Heinolan\ntienoilla; 1500-luvun alussa oli Hämeen-Kosken Etolalla maata ja\nkalavettä _Rievelissä_ ja vielä 1640-luvulla lammilaisilla takamaita\n_Artjärvellä_. Hollolan ja Asikkalan vanhoilla kylillä oli melkoinen\njoukko erämaita Mäntyharjun suunnalla.[128]\n\nMutta näistäkin erämaista olivat uuden ajan alussa jo monet tulleet\nasutetuiksi. Hämeen vanhimman maakirjan mukaan (1539) kuului Lammin,\nTennilän, Hollolan ja Asikkalan veropitäjiin ja niiden useimpiin\nverokuntiin rintaseuduilla olevien pääkylien lisäksi kaukaisilla\nitäisillä erämaanalueilla hajallaan olevia erämaantaloja tai\npikkukyläin tapaisia asumia, jotka ilmeisesti olivat aikaisemmin\nolleet rintaseutujen kylien erämaanomistuksia. Mainitsemme muutamia\nesimerkkejä. Lammin veropitäjän Kataloisten verokuntaan kuului\n_Huhdasjärven_ ja _Jaalan_ asumat nyk. Jaalassa. Tennilän veropitäjän\nTennilän verokunnalla oli erämaantaloja _Niinimäessä_ ja _Radansuussa_\nnyk. Iitissä ja Käikälän verokunnalla _Kimolassa_ (Jaalassa) ja\n_Hautajärvellä_ (Mäntsälässä). Hollolan veropitäjän Uskilan verokuntaan\nluettiin _Nurmaa, Leppäniemi, Vesala, Haapalahti_ ja _Taipale_ nyk.\nMäntyharjulla ja Jaalassa. Vesalan toinen nimi _Erävesala_ ilmaisee sen\ntulleen perustetuksi Hollolan Vainion Vesalasta. Hollolan Artjärven\nverokuntaan kuului asumia _Nurmaassa, Haapalahdella_ ja _Kaarijärvellä_\n(Jaalassa) sekä Etolan verokuntaan _Paistjärvi_ Heinolassa. Asikkalan\nveropitäjän monet erämaat Heinolan ja Mäntyharjun peräkulmilla jätämme\nluettelematta.[129]\n\nKun erämaatalot vuorostaan tietenkin ryhtyivät supistuneessa\npiirissään harjoittamaan maanvaltausta ja erätaloutta, voidaan puhua\nKaakkois-Hämeessä olleesta kolmesta erämaan omistuskerroksesta:\nvanajalaisesta, hollolalaisesta ja iittiläis-mäntyharjulaisesta.\nIitin--Mäntyharjun--Partsimaan erämaavyöhykkeellä on varmasti ollut\neräsijoja, joiden elämä on jatkunut kaikkien kolmen kehityspolven ajan.\n\nErämaan historiallinen kehittyminen asutuksi seuduksi on\nKaakkois-Hämeen eräseuduilla tapahtunut usein hyvin kansanomaisella\nja aitohämäläisellä tavalla. Sillä välin kuin maataloudellinen\nasutus kaskineen ja niittyraivioineen eteni leviämällä asuttujen\nseutujen lähempiin ympäristöihin, näyttää väkeä muuttaneen\nkotikylien ahtaudesta myös kaukaisille erämaille ei niinkään paljon\nmaatalouden harjoittamisen aivoituksessa kuin jatkaakseen vanhaa\nerätaloutta omilla vanhoilla erämailla. Uusien lähempänä rintamaita\nsijaitsevien verokuntien ja veropitäjien, kuten Uudenkylän,\nkehittyessä maataloudellisella pohjalla pysyivät erämaan hajanaiset\nasumat itsepintaisesti rintamaiden vanhojen verokuntien yhteydessä\nvuosisatojen halki.\n\nSakari Kuusen Hollolan pitäjän historiassa (I, ss. 141---142)\nmainitaan, että Kyminkartanon läänin maakirjan mukaan v:lta 1820\nkuuluivat Vesijärven seudun hallintopitäjiin seuraavat etäiset kylät\nKymen vesistön varrelta:\n\nLammin hallintopitäjään: Iitin kirkkoherrakunnasta _Jaala_ (osa) ja\n_Huhdasjärvi:_\n\nTennilän hallintopitäjään: Iitin kirkkopitäjästä _Radansuu, Niinimäki,\nJaala_ (osa) ja _Kimola_;\n\nHollolan hallintopitäjään: Iitin kirkkoherrakunnasta _Leppäniemi,\nErävesala, Haapalahti, Honnila_ (osa), _Siikakoski, Uimila_ ja\n_Vehkala_ sekä Mäntyharjun kirkkopitäjästä _Nurmaa_ (osa) ja\n_Paistijärvi_;\n\nAsikkalan hallintopitäjään: Iitin kirkkopitäjästä _Honnila_ (osa),\n_Ansalahti_ ja _Hartola_ sekä Mäntyharjun kirkkopitäjästä _Enolahti,\nHietaniemi, Hölttä_ ja _Kuhajärvi_;\n\nUudenkylän hallintopitäjään: Mäntyharjun kirkkopitäjästä _Nurmaa_ (osa).\n\nEräät merkit osoittavat, että Päijänteen eteläisistä veropitäjistä\non kerran vallattu erämaita myöskin Pohjois- Päijänteellä ja sen\ntakaisilla Pohjois-Hämeen seuduilla. Niissä laajoissa erämaissa,\njoita Lammin Porkkalan herra Olavi Niilonpoika Tavast 1400-luvun\npuolimaissa omisti nyk. Laukaan vesillä, oli aikaisemmin Asikkalan\nja Lammin asukkaille kuuluneita omistuksia. Siihen merkilliseen\nväestöryöppyyn, joka eräkauden lopulla Päijänteen puolelta suuntautui\nKeski- ja Pohjois-Pohjanmaalle, ovat Etelä-Päijänteen ja Vesijärven\nseutujen kylät voimakkaasti osallistuneet. Mutta se liike näyttää\nenemmän uudentapaiselta asutusliikkeeltä kuin muinaisluontoiselta\nerämaanvaltaukselta. Näitä kysymyksiä Hollolan pohjoisista suhteista ei\nole vielä tarkemmin selvitetty.[130]\n\nHollolan kihlakunnan pohjoispuolen veropitäjät, Hauho, Tuulos,\nPadasjoki, Jämsä ja Sysmä taasen harjoittivat uuden ajan alussa\nvielä täydellä voimalla erämaataloutta siellä, missä se niille oli\nmahdollista. Näiden Hollolan kihlakunnan pohjoispuolen pitäjien\nerämaanomistuksista on olemassa Kustaa Fincken laatima valaiseva\nluettelo v:lta 1552 (VA 3750 a, julkaistu v. 1892 nimikkein \"Register\npå Erämarker i Tavastland år 1552\". Asiakirjoja, jotka valaisevat\nSuomen kameralisia oloja 1500-luvulla I, ja Jalkanen, Pohjois-Hämeen\nerämaat, asutus ja olot vuoteen 1620).\n\nLuettelon nimike ja alkurivit sanovat seuraavaa:\n\n\"Tämä on luettelo niistä Hollolan kihlakunnassa Hämeenlinnan läänissä\nsijaitsevista erämaista, jotka Kaikkein Armollisin Herrani on käskenyt\nminun tutkia ja tarkoin katsoa, onko siellä joitakin tiloja asuttavaksi\nja kruunun veron suorittajaksi\n\n       Herran vuonna 1552\n    Kuin tämän jälkeen seuraa\n        Kuin on ensiksi\n        _Hauhon pitäjä_\n\nSamoin löysin minä Antti Laurinpojalla Tulittulasta yhden miehen\nerämaan nimeltä _Kynsivesi_ ja sinne asetin minä Juha Leinoisen ja on\nhänen siellä oltava ja asuttava ja suoritettava kruunun veroa, mitä\nhänen maksettavakseen lasketaan -- -- --.\"\n\nTulittulan kylä on Hauhon vanhoja kyliä ja Kynsivesi on Rautalammin\nreittiin kuuluva melkoinen järvi nyk. Hankasalmella.[131]\n\nTässä luettelossa mainittujen erämaanomistusten joukko ryhmittyi viiden\npitäjän kesken seur. tavalla:\n\n    veropitäjät        erämaita      miehenosia        omistajia\n                                 (kalav. ja oravim.)\n\n    Hauho                 32             32               32\n    Tuulos                25             27               22\n    Padasjoki             46             46               45\n    Jämsä                 51             57               42\n    Sysmä                 27             32               24\n    yhteensä             181            198              165\n\nEdellistä luetteloa ja siihen perustuvaa taulukkoa täydentää erityinen\nluettelo Hollolan kihlakunnan erämaista, \"jotka asutettiin Mikonpäivän\naikaan vuonna 1553\" (VA 132, ei julkaistu). Siinä luetellaan\nkuusitoista Hauhon erämaille, kuusi Tuuloksen, yksitoista Padasjoen,\nkahdeksan Jämsän ja kymmenen Sysmän erämaalle eli yhteensä 51\nHollolan kihlakunnan erämaille asutettua talollista, joista kuitenkin\nsuurin osa selvästi jo v:n 1552 suuressa luettelossa mainituille\nerämaille sijoittuvia. Kun jäljellejäävienkin v. 1553 asutettujen\nerämaanpaikkojen joukossa on mahdollisesti jo ed. v. muilla nimillä\nmainittuja erämaita ja kun v:n 1553 luettelossa ei anneta mitään\ntietoja asutettujen erämaiden entisistä omistajista, on koko tämä lista\njätetty huomioonottamatta ylläolevan taulukon laskelmissa.\n\nTaulukkomme on epätäydellinen toisessakin suhteessa. Siitä on\njätetty pois alkuperäisen v:n 1552 luettelon lopussa mainitut\nPohjois-Hämeessä sijainneet ja Hollolan kihlakuntaan luetut, mutta\neri kihlakunnissa (Hollolan, Sääksmäen ja Hattulan kihlakunnissa,\njopa muuallakin) asuvien vapaasukuisten henkilöiden omistamat\nyhdeksän asutettua erämaata ja yksi viiden miehen kalaveden ja\noravimetsän sisältävä erämaa (Vesannon Vuonamossa, Rautalammin\nreitin pohjoisosassa). Kun näiden vapaasukuisten omistusten joukossa\non ollut aikaisemmin todennäköisesti muillekin kuin kysymyksessä\nolevien Hollolan kihlakunnan viiden veropitäjän miehille kuuluneita\nomistuksia (esim. Vuonamo), ei niiden mukaanottaminen laskelmiimme\nolisi ollut asianmukaista. Taulukkomme siis perustuu yksinomaan v:n\n1552 luetteloon, jossa on selvästi nimitetty erämaiden omistajat\nasuinpaikkoineen sekä ilmoitettu omistukset ja niiden suuruus (\"yhden\nmiehen erämaa\", \"kahden miehen erämaa\", \"yhden miehen kalavesi\nja oravimetsä\", \"yhden miehen kalavesi ja oravimetsä yhteensä\");\nainoastaan siten on voitu saada aikaisemmin käsiteltyjen kihlakuntien\nerämaihin verrattavaksi kelpaava aineisto.\n\nAsiakirjoista päättäen erämaiden omistus- ja käyttötavat Hollolan\nkihlakunnan pohjoisissa pitäjissä olivat suurin piirtein samantapaiset\nkuin läntisemmissä hämäläisissä kihlakunnissa. Usein joudutaan\nHollolankin kihlakunnan vanhoilla erämailla toteamaan kollektiivisia\nperinnäistapoja. Hauhon veropitäjän Hyömäen kyläkuntalaisten tärkeimmät\nerämaat olivat yksillä paikoin Keiteleen laskuväylällä ja Hankasalmen\nvesillä, Tuuloksen Syrjäntaan ja Teuron kylien ylimyksellisillä\nisännillä oli melkoinen sarja erämaita Rautalammin reitin alapäässä,\nHankasalmen--Laukaan järvillä, Padasjoen veropitäjään luetun\nVähän-Äiniön kyläkunnan kokeneilla erämaankävijöillä oli ensimmäinen\nhuomattava ryhmä erämaitaan Sutoisenpäässä Korpilahdella, toinen\nKeiteleen pohjoisosassa ja kolmas Kannonkoskella Pohjois-Hämeen\nläntisillä vesillä; melkein kaikilla nyk. Kuhmoisten kylillä, jotka\nnekin kuuluivat Padasjoen veropitäjään, oli oikea erämaanpesä\nAlvejärvellä, kaukana Pihtiputaan perillä. Keitele, jonka äärellä yksin\nPadasjoen erämiehillä oli pariinkymmeneen 'kalavettä ja oravimetsää',\noli Päijänteen erämiesten yhteinen tapaamispaikka, josta tiet sitten\nhaarautuivat länteen ja pohjoiseen.\n\nNiinkuin jo tästä huomataan, ei Hollolankaan kihlakunnan\nerämaanomistusten maantieteellinen sijainti Pohjois-Hämeessä ole\nollut kokonaan sattumanvarainen ja suunnitelmaton. Hauho ja siihen\nolennaisesti kuuluva Tuulos ovat olleet Hollolan kihlakunnan vanhimpia\nasutusseutuja ja tämän kihlakunnan historiallisesti tunnetuissa\nerämaissa Hauhon ja Tuuloksen omistukset edustavat varmaan vanhimpia\nikäkerroksia. V:n 1552 erämaaluettelon ja muiden lähteiden mukaan\nhauholais-tuulokselaiset erämaat ovat sijainneet pääosaksi Päijänteen\npohjoisosan lähimmässä pohjoisessa ja itäisessä ympäristössä, Keiteleen\nlaskuväylän sekä Laukaan--Hankasalmen vesien varrella, epäilemättä\nhyvin valituilla riistamailla samoinkuin sopivien kulkuteiden päässä.\nMuinaisella Hauholla on Pohjois-Päijänteen itäpuolella kerran ollut\nhallussaan laaja ja harvinaisen eheä erämaanalue, jota voisi sanoa\n\"Erä-Hauhoksi\". Ikäänkuin vain sen lisäkkeitä ovat olleet Keiteleen\npuolella ja Rautalammin reitin pohjoisemmalla osalla sijainneet\nmuinaishauholaiset erämaat.[132]\n\nPäijänteen pitäjien erämaissa Pohjois-Hämeessä näyttää esiintyvän\nitse pitäjienkin keskinäistä sijaintia vastaavaa vyöhykejärjestystä\nsiten, että Padasjoen veropitäjän sikäläiset erämaat alkoivat vasta\nKeiteleen pohjoisilta kohdilta, vanhempien padasjokelaisten kylien\nerämaiden ulottuessa pääasiallisesti Viitasaaren reitin länsiseuduille\nja nuorempien (Kuhmoisten) kylien pohjoiseen Pihtiputaan seuduille.\nJämsän erämaat Pohjois-Hämeessä sijaitsivat kaikkien muiden Päijänteen\npitäjien erämaiden takana, \"joko Savon rajan varrella tai Maanselän\nrinteillä tai toisella puolen Maanselkää, Pyhäjärven, Reisjärven,\nLestijärven ja Haapajärven pitäjissä\" (Jalkanen).\n\nEhkäpä riippui eräkauden loppujaksolla Päijänteen Hämeessä\nerityisesti avautuneista uudenlaisista yritysmahdollisuuksista ja\nmuista erityisoloista se yksityisten suuromistajien lukuisuus, joka\non niin silmäänpistävä ominaisuus Hollolan kihlakunnan erämailla.\nEmme tällä tarkoita Hollolan kihlakunnan erämaihin luettuja aatelin\nsuuromistuksia, jotka keskiajan lopulla ja uuden ajan alkupuolella\nolivat tavattoman lukuisat, vaan rajoitumme v:n 1552 luettelossa\nmainittuihin talonpoikaisiin suuromistajiin. Luettelon mukaan Hauholla,\nTuuloksessa ja Padasjoella oli useampia parin tai kolmenkin erämaan\nomistajaa. Mutta varsinaisten suuromistajien pääjoukko oli jämsäläisiä:\nKaukkilan Heikki Olavinpoika, joka omisti eri tahoilla viisi erämaata,\nsaman kylän Klemetti Tuorinpoika ja Heikkilän Niilo Heikinpoika,\njoilla oli kummallakin kolme erämaata, ja kahdeksan muuta omistajaa,\nkullakin kaksi erämaata. Sysmästäkin, vaikka vanhemmat valtaukset\nja Savon raja olivat supistaneet sen erämaapiirin oman Suur-Sysmän\npitäjän alueeseen, oli huomattavia suuromistajia, ennen muita Liikoilan\nPietari Eskelinpoika, jolla oli neljä erämaata, ja saman kylän Mikko\nNikonpoika, joka oli kolmen erämaan omistaja.\n\nPäijänteen Hämeeseen kuului uuden ajan alussa erämaahistoriallisesti\neri asteilla olevia seutuja: vanhoja pesäseutuja, kuten Suur-Hauhon\nkeskuskylät, joilla vielä oli hallussaan kaukaisia erämaita, vaikka\nyhteydet niihin välille syntyneen vieraan asutuksen vuoksi olivat\nvaikeutuneet ja heikenneet; toisia vanhoja pitäjiä, jotka olivat\nmenettäneet erämaansa asutuksen tai uusien veropitäjien ja verokuntien\nmuodostumisen kautta, niinkuin useimmille kihlakunnan eteläisille\nveropitäjille oli käynyt; vielä toisia, joilla oli erämaita omassa\nvälittömässä yhteydessään, mutta ei mitään kaukaisia erillisiä\nerämaita (Sysmä), ja vihdoin sellaisiakin veropitäjiä, joilla oli\nmolemmat edut (Jämsä). Tämä erilaisuus oli johtunut asutus- ja\nvaltiollismaantieteellisistä olosuhteista, ennen kaikkea siitä,\nettä kihlakunnan pohjoisilla pitäjillä oli suuria erämaa-alueita\nvälittömänä jatkonaan pohjoisessa ja koillisessa, mutta että idässä oli\nviimeistään Hämeen ruotsalaisen valloituksen yhteydessä syntynyt jyrkkä\npoliittisluontoinen valtaraja.\n\nSellaisista syistä _Sysmän_ erämaanomistukset olivat saaneet\npoikkeuksellisen muotonsa. Suur-Sysmään (so. nyk. Sysmä, Hartola,\nJousa, Luhanka, Leivonmäki sekä eräät Asikkalan ja Mäntyharjun osat)\nkuului v:n 1552 luettelon mukaan 16 erämaanomistusta, joissa oli 13\n'miehen erämaata' ja 18 'miehen kalavettä ja oravimetsiä' eli yhteensä\n31 miehenosaa. Sen lisäksi mainitaan myöhemmissä asiakirjoissa koko\njoukko muita Sysmään kuuluvia erämaita, mutta nekin ovat sijainneet\nsamalla yhtenäisellä erämaa-alueella kuin aikaisemmat. Erikoista\nSysmän erämaissa oli näet se, että ne sijaitsivat Sysmän rintamaiden\nvälittömänä jatkona, yhtenäisenä laajana alueena, jonka vesistöjen\nvarsilla rintamaiden taloilla oli erämaakappaleensa. Erämaineen\nSysmä siten muodosti suljetun piirin, jonka sisäpuolella ei ollut\nmuiden pitäjien omistuksia. Se on kylläkin huomattava piirre siihen\nnähden, että Sysmän vesien kautta on epäilemättä jo muinoin kulkenut\nmuudan eräkauden suuria liikenneteitä lännestä itään, jota tietä ovat\nkäyttäneet muinaisvanajalaiset, muinaishauholaiset ja muut Päijänteen\nlänsipuolella asuvat hämäläiset eränkävijät ja joka edellyttäisi\nvieraita erämaanvaltauksia Sysmän seuduilla. Sysmän keskusasumat\nitsekin ovat niin vanhoja, että niidenkin asukkaat ovat voineet olla\nmukana suuressa muinaisessa Savoon suuntautuneessa länsi--itäisessä\nerämaankulussa. Mutta silloin kun Sysmän pitäjä syntyi ja sen oli\nvalvottava erämaaoikeuksiaan, oli Sysmän lähiseudulle idässä jo\nsyntynyt uusi valtaraja, myöhempi Hämeen--Savon maakuntaraja, joka\nleikkasi poikki kaikki sen takana olevat muinaiset hämäläiset oikeudet\nja pyyteet. Samoin oli Sysmän eteläpuolelle muodostunut Suur-Hollolan\nalue, jossa Päijänteen takaisilla asutuksilla ei ollut tekemistä,\nja pohjoisella suunnalla olivat kaikki arvokkaammat eräpaikat\nvanhempien ja voimakkaampien hämäläispitäjien hallussa. Niin ollen\nSysmän veropitäjän oli supistettava erämaataloutensa Savon rajan ja\nPäijänteen, Suur-Hollolan Asikkalan ja pohjoisten Hauhon erämaiden\nväliin.\n\n\"Se seikka -- Einar Juvelius (Juva) kirjoittaa -- että Suur-Sysmän\nerämaat olivat verraten lähellä emäseutuja, viittaa ilmeisesti\nasutuksen nuoruuteen. Lähellä oli vielä riittävästi takamaita\nriistamahdollisuuksineen, joten ei tarvinnut lähteä kauemmas. Sen\nlisäksi oli kauempana olevat takamaat jo aikaisemmin asutettu,\njoten suur-sysmäläisillä ei ollut siellä enää tilaa. Se taas, ettei\nSuur-Sysmän erämaa-alueelle tullut muitten pitäjien erämiehiä, saa\nselityksensä siitä, että Luhankaan oli syntynyt kiinteä asutus, joka\nsuojeli sen selkäpuolella olevat korvet ja vesistöt. Ja sitä paitsi\non luultavaa, että suur-sysmäläiset jo hyvin varhain valtasivat tämän\nalueen omiksi erämaikseen.\"[133]\n\nMelkoisesti toisenlaisen kuvan saamme Päijänteen länsipuolella\nolevasta _Jämsästä_. Silläkin oli erämaita jo omassa pitäjässä, joka\nei vielä uuden ajan alussa ollut täysi veropitäjä, koska siinä oli\nvain kaksi verokuntaa tavallisen neljän tai toisin paikoin esiintyvän\nkolmen sijasta. Keski-Päijänteen rannikkojen asutus oli keskiajan\nkuluessa hiljalleen varttunut siten, että ilmeisesti läntisempien ja\neteläisempien hämäläisten Päijänteen seuduilla omistamille erämaille\noli asettunut eri tahoilta tulleita pysyviä asukkaita, samalla\nkuin asutus eteni etelästä pohjoiseen päin. Näin alkunsa saaneista\nPäijänteen kylistä ja pitäjistä tuli vuorostaan uuden erämaanliikkeen\nlähtökohtia. Sellaisen piiriin joutuivat ensinnä tietenkin ne erämaat,\njoiden sisälle uusi asutus itse oli sijoittunut. Kaukaisempien\nerämaiden valtaus oli myöhäsyntyisille Päijänteen pitäjille mahdollista\nvain yhdellä suunnalla. Idässä oli Savon rajasta tullut erämaankäynnin\ntelki ja lännessä olivat erämaat joutuneet muiden kihlakuntien vero-\nja valtapiiriin. Mutta pohjoisessa oli vielä auki oman kihlakunnan\noikeuksia, ja vaikka sielläkin lähimmät erämaat suurimmaksi osaksi\nolivat muiden, vanhempien valtaajien käsissä, kulki niiden vesistöjä\npitkin selvät ja suorat valtaväylät sivuhaaroineen Maanselälle ja sen\nvielä valtaamattomille erämaille, mistä sitten taas oikoiset jokitiet\njohtivat Pohjanperän suurille pyynti- ja kauppapaikoille. Tälle\nsuunnalle ohjautui Päijänteen pitäjien erämaanliike, joka näyttää\nolleen virkeässä vauhdissa 1400-luvun alkupuoliskolla. Se avasi sulut\nKeski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokivarsille pyrkivälle maanvaltaus- ja\nasutusvirtaukselle, joka näyttää vetäneen mukaansa väkeä Päijänteen\nitä- ja eteläpuolelta saakka. Jämsän erämaanhistoria edustaa siten\nmäärätyn alueen erämaanhistorian merkillistä loppuvaihetta, jota voisi\nnimittää \"Päijänteen aikakaudeksi\".\n\nToisellakin tavoin jämsäläiset erämiehet ovat suorittaneet pääosaa\nerämaanhistorian loppunäytelmässä. He näet joutuivat uloimmalla\nrintamalla torjumaan idästä tulevaa savolaista uudisasutustyötä.\nSiitä on olemassa useampia asiakirjoja, vaikka ne varmaankaan eivät\nkerro taistelun kaikkia vaiheita ja tapauksia. Kustaa Fincke, joka\nnäiden tapausten johdosta joutui Hollolan kihlakunnan erämaan asioiden\nselvittäjäksi, luki Hollolan rahvaalle kuninkaan varoitus- ja\nuhkauskirjeen, jossa kuitenkin annettiin Hollolan kihlakuntalaisille\netuoikeus muuttaa erämaille asumaan. On mahdollista, että jämsäläiset\nja muutkin Päijänteen rantalaiset todella ovat melkoisessa määrin\nnoudattaneet kehoitusta, koska Keski-Pohjanmaan jokivarsien vanhimmalla\nasutuksella on huomattavassa määrin Päijänteen seuduilta peräisin oleva\nnimistö.[134]\n\nErämaaluettelojen mukaan oli erämaatilanne hämäläisissä kihlakunnissa\nuuden ajan alussa seuraavanlainen:\n\n    kihlakunta         pitäjiä  erämaita  'miehenosia'  omistajia\n\n    Ylä-Satakunnan        7        168       (168)         219\n    Sääksmäen             4         78        109           98\n    Hollolan              5        181        198          165\n    muita                --         10         --            8\n    yhteensä             16        437        475          490\n\nOn korostettava, että luettelot, joista ylläolevat luvut on koottu,\novat vaillinaisia ja etteivät niiden tiedot kaikissa kohden ole\ntoisiinsa verrattavia; niinpä on taulukossa tietojen puutteessa\nmerkitty Ylä-Satakunnan osalta 'miehenosiksi' erämaiden luku, jonka on\nkatsottu lähinnä vastaavan miehenosien lukua. Yleisin piirtein taulukko\nkuitenkin kuvastanee erämaalaitoksen levinneisyyttä ja voimakkuutta\nhämäläisen alueen eri osissa eräkauden lopulla. Luetteloissa on tietoja\n16 veropitäjän 437 erämaasta, mutta silloisia erämaita on epäilemättä\nollut huomattavasti enemmän, joten arviolta voi katsoa niiden luvun\nliikkuvan puolentuhannen vaiheilla. Vaikka erämaiden pohjaolot koko\nalueella ovat olleet pääasiallisesti samanluontoiset, voi taulukosta\nhavaita läntisempien erämaiden yhdyskunnallisen ja Hollolan kihlakunnan\nylimyksellisemmän omistuksen erilaisuuden; Ylä-Satakunnassa yhtä\nomistajaa kohden tuli 1.3, mutta Hollolan kihlakunnassa 0.9 erämaata.\n\nAlueen puoltatuhatta erämaata on pidettävä vain jätteenä ennen vielä\nlaajemmalla hämäläisellä alueella vallinneesta taloustasosta, mihin\nhistorialliset asiakirjat ja vanhat kansanomaiset maanomistustavatkin\nviittaavat. Erämaalaitoksen pääpaino Hämeessä on aikaisemmin ollut\netelämmässä kuin järjestelmän loppuaikoina. Erämaanomistuksen\nmuinaisimmista vaiheista ei myöhäisten asiakirjojen nojalla saada\nvarmaa käsitystä. Mikäli on kysymys turkiskaudesta, voidaan ajatella,\nettä sen kehitys on mukautunut kulloistenkin kauppateiden ja kauppa\nvirtausten mukaan, suuntautunut kansainvaelluskaudella Itämeren\npuolelle, Viroon, Lounais-Suomen rannikolle ja Kyrönjoen suulle\nEtelä-Pohjanmaalla, myöhemmällä rautakaudella taas arabialaisen kaupan\nvilkastuttua pääasiallisesti itäänpäin Suomenlahden perukan ja Laatokan\nsuunnalle.\n\nTäydellisemmän kuvan saamiseksi muinaishistoriallisesta\nerämaalaitoksesta kokonaisuudessaan ja myöskin hämäläisillä alueilla,\non tarpeen luoda lyhyt silmäys eräkauden jälkiin muinaisen Hämeen\nympäristöalueillakin.\n\nTällöin tulevat lähinnä kysymykseen Savon ja Länsi-Karjalan erämaat.\n\n\n\n\nSAVON JA LÄNSI-KARJALAN ERÄMAAT\n\n\nYleisen käsityksen mukaan historiallinen Savo on kerran ollut asumaton\nja omistamaton välimaa eli raja-alue, \"ei kenenkään maa\", kahden\nvanhemman asutuskeskuksen, hämäläisten ja karjalaisten pesäseutujen\nvälillä. Samoin yleisesti otaksutaan, että vanhimmilta asuinpaikoiltaan\nVuoksenlaaksosta ja Laatokan luoteisilta lahdilta lähteneet karjalaiset\nehtivät ensimmäisinä valtaamaan erämaikseen Saimaan ja Etelä-Savon\nseutuja. Uskottavaa onkin, etteivät karjalaiset, joita jo 800-luvun\nlopulla mainitaan norjalaisten rinnalla Pohjanperän retkeilijöinä,\njättäneet lähellään olevien Savon eräalueiden hyväksikäyttämistä\nviimeiseksi. Kuuluisaa Tuukkalan löytöä pidetään todistuksena siitä,\nettä Karjalasta päin tullut asutus jo 1100--1200-luvuilla oli\nkeskittynyt Suur-Savon eli nyk. Mikkelin tienoille. Historiallisen ajan\nkynnyksellä Savo selvästi kuului karjalaiseen valtapiiriin, niinkuin\nilmenee Pähkinäsaaren rauhanteosta 1323, jossa Novgorod luovutti\nRuotsin vallalle Savon, Jääsken ja Äyräpään \"kihlakunnat\". Karjalaisen\nerämaanomistuksen ja asutuksen jälkiä oli vielä myöhempinäkin aikoina\nnäkyvissä pohjoisemmassakin Savossa, missä esim. Viipurin Karjalan\nasukkaat vielä uuden ajan alussa nauttivat oikeuksia Puruveden\ntunnettuun kalastukseen.[135]\n\nMutta on selviä merkkejä siitä, että myöskin hämäläiset ovat aikoinaan\ntehneet eräretkiä Savoon, eivätkä ainoastaan Hämettä lähimpinä oleviin\nSavon seutuihin, vaan Savon kaikkiin osiin, vieläpä kauemmaksikin\nitään. Kun karjalaisen kulttuurin on katsottu saaneen alkunsa\nsuureksi osaksi läntisestä Suomesta tulleesta vaikutuksesta, ei voi\nkernaasti edellyttää, että tämä muinainen länsi--itäinen kulttuuri-\nja asutusvirtaus olisi ainakaan hämäläisten osalta jättänyt hyväkseen\nkäyttämättä Hämeen ja Savon välisiä helppokulkuisia vesireittejä ja\nSalpausselkäin kangasteitä, jotka paljon myöhempinäkin aikakausina ovat\nolleet asutuksen ja liikenteen määrääviä kulkusuuntia siinä osassa\nmaata. Tämän mukaan olisi hämäläisten eränkäyntiä ja maan valtausta\nmyöhemmillä savolaisilla alueilla pidettävä karjalaista valtausta\nvanhempana.\n\nNäyttää kuitenkin siltä kuin hämäläisten valtaus- ja asutusliikkeissä\nSavossa olisi ollut useampia kuin yksi vaihe. Niinpä Viipurinlahden\nympärillä, Ylisessä Vuoksenlaaksossa sekä Suur-Savon keskusseuduilla\non havaittavissa verraten myöhäistä hämäläistä vaikutusta, jota ei\nvoida katsoa miksikään erämaan valtaukseksi, vaan jota täytyy pitää\ntodellisena asutussiirtona.[136]\n\nAsutuskeskuksien muodostuttua Suur-Savoon ja ennen pitkää\nVähään-Savoonkin (Säämingin---Rantasalmen seuduille) näistä\nkeskusseuduista tuli Savon erämaiden käytön ja asuttamisen uusia\nlähtökohtia samaan tapaan kuin tiedämme Päijänteen Hämeessä\ntapahtuneen. Ulkopuolinen, passiivinen eräkausi Savossa päättyi\nja oma, aktiivinen eräkausi alkoi. Erämaan valtaus ja asutus\nrupesi suuntautumaan eteläisen Savon asutuilta seuduilta pohjoisen\nSavon erämaille ja erävesille. Keskiajan lopulla ja uuden ajan\nalussa tämä erämaatalous oli vielä laajoilla alueilla täydessä\nvoimassa. Siitä on olemassa suoranaisia asiakirjallisia tietoja.\nValituksissaan 1540-luvulla Savonlinnan läänin talonpojat lyhyesti\nkertovat erämaittensa historian: \"Klemetti on rakennuttanut kartanon\nLapinmaahamme, josta viisi pitäjää saa enimmän elantonsa, ja meidän\nkaikkein parhaimmalle kalavedellemme...\" (tarkoitetaan Savonlinnan\nvoudin Klemetti kirjurin Tavinsalmelle uudisasutuksen turvaamisen ja\nverottamisen vuoksi rakennuttamaa kuninkaankartanoa). Toisessa paikassa\nmainitaan, että \"ennenkuin erämaahan asutettiin talonpoikia, oli heillä\nsiellä metsästyksensä ja kalastuksensa sekä kaskimaan viljelystä\".\n\nTästä etelästä pohjoiseen kulkeneesta supisavolaisesta maanvaltaus- ja\nasutusliikkeestä on ainoalaatuisena historiallisena todistuksena Savon\nyksityiskohtainen maakirja v:lta 1561 (VA 6331a) ja sitä varmistava ja\nselittävä maantarkastuskirja v:lta 1664 (VA 8646).\n\nEdellisessä asiakirjassa on veropitäjittäin (nimismiespitäjittäin),\nverokunnittain (neljänneskunnittain) ja verokylittäin\n(kymmenkunnittain) lueteltu Savonlinnan läänissä talollisten tai\nkaskeaviljelevien kumppanuuskuntien eli \"yhtiöiden\" muodostamaa 1851\nnumeroitua \"veroa\", jokainen vero kaikkine verotettuine tiluksineen,\njoita yhdessä verossa saattoi olla jopa kymmeniä hajallaan eri\npaikoissa lähellä ja kaukana. Tässä asiakirjassa on siten merkitty\nkymmentuhansia vallattuja ja verotettuja maanpaikkoja Savossa.\n\nV:n 1664 maantarkastuskirjassa esiintyvät samat verot eli tilusryhmät\n(ruots. \"partier\") entisillä nimillään, mutta tiedot nyt tarkistettuina\nja tarpeen mukaan oikaistuina ja lisättyinä. Lisäksi ne on järjestetty\nselvemmin kylittäin ja taloittain, sillä omistusolot Savossa olivat\njo ehtineet vakaantua, kaskimaat ja muut maanpaikat kiintyä pysyviin\ntaloihin kuuluviksi tiluksiksi. Näin uudelleen järjestetyt omistukset\novat saaneet taloittain uudet talonnumerot. Kun samalla on merkitty\nmuistiin myöskin vanhat, v:n 1561 maanpaikkojen numerot, sekä annettu\nerinäisiä tietoja yksityisten maanpaikkojen sijainnista ja muistakin\nniiden seikoista, saadaan sillä tavoin tietää, mistä nykyisestä\npitäjästä ja kylästä mikin v. 1561 mainittu maanpaikka on löydettävissä.\n\nSiten nämä merkilliset asiakirjat, joita monet myöhemmät asiakirjat\nja maanmittauskartat selityksineen kiintoisalla tavalla täydentävät,\ntarjoavat Savon vanhojen maanomistus- ja asutusolojen tutkimiselle\nvarman lähtökohdan ja runsaan tietolähteen, jonka vertaista ei ole\nmillään muulla Suomen maakunnalla.[137]\n\nEdellä kerrotut maakirjat eli paremminkin maaluettelot rakentavat Savon\nsilloisen pääelinkeinon, kaskiviljelyksen perustalle. Mutta lueteltujen\nmaanpaikkojen luonteesta, nimistä ja niiden usein tavattoman etäisistä\nsijainnista näkee selvästi, että kaskiomistus ja -viljelys on tässä\nkulkenut vanhemman erämaanomistuksen ja erämaatalouden jälkiä. Se\non mainittujen asiakirjojen avulla todistettavissa lukemattomissa\nyksityistapauksissa. Niiden laajempi tarkastelu tässä veisi meidät\ntehtävämme ulkopuolelle. Pari näytettä kuitenkin esitettäköön.\n\nSuur-Savon kantakylillä nyk. Mikkelin pitäjän ja Ristiinan\nkeskusseuduilla on ollut tavaton joukko erämaita Hirvensalmella,\nKangasniemellä ja Pieksämäellä. Mikkelin pitäjän kirkonkylälle\non kuulunut Siikakosken maa nyk. Karttulassa saakka. Iisveden\nKuninkaansaaresta kuului puolet Rautalammin pitäjään, puolet\nJuvan asukkaille. Juvan Partalan kuninkaankartanolla oli v. 1561\nkalastuspaikkoja Pohjanmaan rajalla 30 silloisen peninkulman päässä.\nJoroisin kylillä, jotka alkujaan olivat suurelta osalta olleet\nJuvan erämaita ja tulleet Juvalta käsin asutetuiksi, oli erämaita\nmm. Paloisenjärvellä Vieremässä Iisalmen pohjoispuolella. Jäppilän\nSyväisten kyläläisillä on ollut erämaita Pielaveden Säviänvirralla,\nRantasalmen Osikonmäellä Viannolla nyk. Maaningalla 20 peninkulman\npäässä kotoa ja saman veropitäjän Vahermäen kylällä erämaita Luupuassa\nja muualla \"Peräpohjassa\" (i Norbotn).\n\nKeski-Savon tultua asutetuksi kiiruhtivat sikäläiset asukkaat\nhankkimaan itselleen erämaita sellaisilta alueilta, missä niitä vielä\noli saatavissa. Sillä tavoin joutuivat esim. Rantasalmen kylät ottamaan\nhaltuunsa melkein kaikki Heinäveden seudut.[138]\n\nParhaita todistuksia siitä, että eräkausi kerran on vallinnut koko\nSavossa ja etteivät Savon eräkauden pohjapiirteet suurestikaan\npoikkea Hämeen erämaiden vaiheista, on kuitenkin saatavissa Savon\ntaloudellisista, yhteiskunnallisista ja verotuksellisista oloista uuden\najan alussa.\n\nNiinkuin edellisillä lehdillä on jo useasti todettu, ovat Savonkin\nmaastot täynnä metsänriistaan, metsästykseen ja erämieselämään\nkohdistuvia paikannimiä. Eräkauden edustajina on pidettävä myöskin\nniitä kalaveroja (haukiveroa) maksavia lappalaisia, joita selvien\nhistoriallisten tietojen mukaan on elänyt Savossa lukuisammin ja\nkauemmin kuin missään muussa Suomen eteläpuoliskon maakunnassa. Savon\nvanhojen veropitäjien ja verokuntien etelästä pohjoiseen ulottuva\nkapean suikaleen muoto on ilmeisesti johtunut samaan suuntaan\nmuinoin tapahtuneesta kulusta ja toiminnasta ja soveltuu täysin\nSavon kaskikautta edeltäneen eräkauden oloihin. Hannes Gebhard\non yksityiskohtaisesti osoittanut Etelä- ja Pohjois-Savon vanhan\nsukunimistön huomattavan samanlaisuuden ja kuinka samat sukunimet\novat pysytelleet etupäässä saman veropitäjän tai verokunnan tai\nparin veropitäjän tai parin verokunnan piirissä, mikä on johtunut\nvastaavantapaisesta erämaanomistuksesta ja asutuksesta. Maanvaltauksen\nja asutuksen kulkua eteläisestä Savosta pohjoiseen voidaan todeta\nmyöskin paikannimien avulla.\n\nSavon linnaläänin verotusoloissa uuden ajan alussa ovat eräkauden\nolojen jäljet erittäin selvästi näkyvissä. Vaikka maakunnassa\njo silloin elettiin täydessä kaskikaudessa, arvioitiin kaikki\nveronalaiset maat, so. kasket, _veronahkoina_, joka nimitys on vain\nmuistuma aikaisemmin määrätyiltä metsästysmailta suoritetuista\nturkisveroista. Kansan muistitiedon mukaan on veronahan alkuperäinen\nnimi ollut _orava, Oravainen_. Kuvaavaa on, että Savossa viljakarpion\nkolmannes peri verokäytöstä nimen _Oravainen_. Vaikka maakunnan verot\npuheenaolevina aikoina määrännäisesti oli maksettava viljana, ne\nkäytännössä suoritettiin suureksi osaksi viljan sijasta turkiksina,\nmitä varten Savon verokirja v:lta 1539 sisälsi turkisten taksan.\nNämä niin omituisilta näyttävät verotavat todistavat historiallista\njatkuvaisuutta ja johdonmukaisuutta, sillä niinkuin Gebhard huomauttaa,\neräästä Savon talonpoikien valituksesta 1500-luvun lopulta käy\nselville, että siihen aikaan, jolloin Etelä-Savon asukkaat pitivät\nPohjois-Savoa erämaanaan, käyden siellä kesäisin kalastamassa,\nmetsästämässä ym., on päävero laskettu Etelä-Savon talonpojille myöskin\nsiitä tulosta, mikä heillä oli näistä takamaistaan. Erämaanomistusten\narvoa Savossa osoittaa vielä se, että niillä yleisesti on ollut\nmäärätyt rajat (pilkkarajat).[139]\n\nNiinkuin jo mainituista piirteistä ilmenee, on Savossa ollut vallalla\nsamanlaisia erämaaelämän tapoja, vieläpä osittain selvempiä ja kauemmin\nsäilyneitä kuin varsinaisilla hämäläisillä alueilla.\n\nPähkinäsaaren rauhassa v. 1323 joutuivat Ruotsin vallan alaisiksi\nSavon 'kihlakunnan' lisäksi myöskin Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat.\nMolemmat viimeksimainitut kihlakunnat olivat myöhemmän historiallisen\nLänsi-Karjalan (Viipurin Karjalan) aluetta. Näiden seutujen eräkautinen\nasema ei ole helposti selvitettävissä. Vuoksen ja Viipurinlahden\nympäristöjen merkittävistä kivikauden löydöistä päättäen on\nsikäläisellä eräkaudella varhaisempia juuria kuin muualla Suomessa.\nSiihen kuuluvan asutuksen ja talousmuodon leviämisestä emme kuitenkaan\ntiedä mitään varmaa. Meille tunnettavien suomalaisten heimojen\nvalta-aikoina näyttävät Länsi-Karjalan rannikot olleen silloisten\nsisämaan asutusten eräretkialueina siihen tapaan kuin olemme nähneet\nKeski- ja Itä-Uudenmaan rannikkoseutujen olleen Muinais-Vanajan\neränkäyntialueena.\n\nOn lausuttu sellainen otaksuma, että Kymijoen lähimmät itäiset seudut\nolisivat olleet sieltä suoraan pohjoisessa olevien Savon keskusseutujen\nerämaa-alueena. Siitä ei kuitenkaan ole mitään historiallisia\ntodistuksia. Sen sijaan tietoja kyllä on merenrannikkoa lähempänä\nolevien Etelä-Saimaan vanhojen asutusten (Lapveden) ja muiden\nLänsi-Karjalan asutuskeskuksien talonpoikien retkistä Suomenlahden\nkalastuspaikoille. V. 1556 kävi 24 Lapveden talonpoikaa kalastamassa\nVehkalahden vesillä. Samana vuonna oli Viipurinlahden Makslahden\npohjassa kalassa toistasataa Viipurin pitäjän, Kauskilan (Lapveden),\nTaipaleen ja Jääsken talonpoikaa. Viipurin kaupungin ordinantiassa\n1540-luvulta mainitaan ylämaalaisten kalastamista Viipurinlahdella\nvanhaksi tavaksi: \"ylämaan talonpojat, jotka samaa kalastusta ovat\nennen harjoittaneet\".[140]\n\nMutta Etelä-Saimaan seudut ovat ikivanhoja hämäläisten kulkupaikkoja\nja todennäköisesti myöskin eränkäynti- ja asutusalueita. Muulla\ntavoin tuskin voi selittää niiden seutujen vanhoja Hämettä ja Hämeen\npääseutuja edustavia paikannimiä sellaisia kuin _Hämeenmaa_ ja\n_Hämeensuo Lappeella, Hämeensaari_ Savitaipaleella, _Jämsänmaa_ ja\n_Houholahti_ Joutsenossa, _Hämeensaari_ ja _Hämeenniemi_ Ruokolahdella.\nSaimaan seutulaisten retkissä Suomenlahdelle voi siten olla hämäläisiä\nalkujuuria.[141]\n\nLänsi-Karjalan rannikolle on hämäläistä toimintaa saattanut ohjautua\nSaimaan kautta kiertämättäkin, nim. itäisen Uudenmaan ja Kymenlaakson\nkautta. Hämäläisten jalansijasta Kymenlaaksossa on jo ennen mainittu\nesimerkkeinä Oravalan Matin yritys Kymen itäpuolella. Kymen suupuolella\non muinaista hämäläistä kulkua ja asetusta ilmaisevia vanhoja\npaikannimiä, kuten _Päijänteensaari_ ja _Päijänteenkoski, Pälkänesaari,\nKurittula, Parikkala, Hartola, Osoita, Tavastila_ ym. Hämeen linnalääni\nulottui nähtävästi jo alustaan asti Kymijoelle saakka ja Hämeen\nlinnalla oli vielä uuden ajan alussa merikalastuksia Vahderpäässä Kymen\nsuun edustalla.[142]\n\nSamantapaisia eräkauden merkkejä on Kymestä itäänpäin jatkuvassa\nrannikkomaassakin. Niinpä Virolahden meriseudulla esiintyy sellaisia\nHämeeseen viittaavia paikannimiä kuin _Vanajankorvenoja, Sääskiluoto,\nHavonniemi, Ilmatta, Jämpsänsaari, Hämeenkylä_ ja _Hämäläinen_ (pieni\nluoto); Säkjärvellä on _Alahäme, Ylähäme, Hämäläiskorpi, Ilmavuori,\nPaakkola;_ Miehikkälässä asumannimet _Hurttala_ ja _Hauhia_.[143]\n\nLänsi-Karjalan niinkuin yleensä Suomenlahden rannikkovyöhykkeen\nmuinaiset asutusolot näyttävät olleen varsin \"kansainväliset\" ja\nkirjavat. Niissä on ollut tunnettavia lappalaisia, hämäläisiä,\nvarsinais-suomalaisia, karjalaisia ja ruotsalaisia kerrostumia\nja sekamuotoja puhumattakaan Suomenlahden ympäristöjen muiden\nmuinaiskansallisuuksien säikeistä. Hämäläistä osuutta Länsi-Karjalan\nmuinaisuudessa on niukan paikannimistön varassa vaikea laadullisesti\nja ajallisesti tarkemmin määrätä. Nimien leviäminen Hämeestä\nLänsi-Karjalaan on voinut tapahtua eri jaksoissa riippuen niistä\nyleisistä asutuksen ja kaupan vaihekausista, joita Suomenlahden\nitäosan seuduilla on ollut ja joita ei tässä voida ryhtyä tarkemmin\nerittelemään.\n\n\n\n\nLAATOKAN KARJALAN ERÄMAAT\n\n\nLaatokan Karjalan oloista keskiajan lopulla on säilynyt erinomainen\nkirjallinen lähde, ns. _Vatjan viidenneksen verokirja_. Vanhalla\nvenäjänkielellä kirjoitetun asiakirjan täydellinen nimi kuuluu:\n\"Hengillekirjoitettujen verokirja Novgorodin vatjalaisessa\nviidenneksessä vuodelta 7008 (1500)\" (alkuperäinen käsikirjoitus\nMoskovan ulkoasiainministeriön arkistossa; Suomea koskeva osa julaistu\nsuomennettuna Historiallisen Seuran Todistuskappaleissa Suomen\nhistoriaan 3). Tämä yhdistetyn henki-, maa- ja veroluettelon tapainen\nlaaja ja sisällysrikas Laatokan Karjalan asiakirja ei koske ainoastaan\nmerkityn vuoden oloja, vaan antaa pääkohtaisia tietoja myöskin\npariakymmentä vuotta ennen, n. v. 1480, toimitetun \"vanhankirjoituksen\"\naikaisista vastaavista oloista.\n\nNovgorodin alkuperäinen alue oli jaettu viiteen \"pjätinaan\" eli\nviidennekseen, jotka yhteisen keskuksensa Novgorodin tienoolta viuhkan\ntavoin kapeina lohkoina ulottuivat kukin maanäärelleen. Viidennekset\nolivat nimiltään Votskaja (Vatjan), Oboneiskaja (Äänisen), Sjelonskaja,\nDjerevskaja ja Bjesjetskaja. Vatjan viidennes oli saanut nimensä\nsiitä, että sen halki kulki tie vatjalaisten maahan nyk. Inkeriin.\nTämän viidenneksen pohjoiseen puoleen kuului se osa Karjalaa, joka\non historiassa tunnettu Käkisalmen linnaläänin nimellä ja joka\nPähkinäsaaren rauhassa v. 1323 jäi Novgorodille. Merkittävää on, ettei\nnyk. Itä-Karjala (Aunus ja Viena) pohjoisine takamaineen kuulunut\nVatjan eikä Äänisen viidennekseen, vaan jäi jonkinlaiseksi välimaaksi\nniiden väliin. Käkisalmen läänin ja historiallisen Suomen itäisen\nrajan seudut näyttävät siten muinaisina aikoina olleen suurempana\nja erottavampana asutuksen ja kulttuurin jakajana kuin luulisikaan.\nLännempänä näyttää Savon alue kaukaisessa muinaisuudessa olleen\nvastaavanlaisessa asemassa.\n\nVatjan viidenneksen verokirjan laadinnan aikana kuului Karjalan eli\nKäkisalmen piirikuntaan, joka tässä on huomiomme kohteena, Karjalan\neli Käkisalmen linnakaupunki ynnä seitsemän \"pokostaa\" (pitäjää),\nnim. Kaupungin, Sakkulan, Raudun, Kurkijoen, Sortavalan, Ilomantsin\nja Salmin pokostat. Pokostoista kolme ensinmainittua luettiin Etu- ja\nneljä viimemainittua Taka-Karjalaksi. Asutuksen vanhat tiheäkyläiset\npääseudut olivat alisen Vuoksen laaksossa sekä Laatokan luoteisten ja\npohjoisten lahtien perässä, tarkemmin määritellen Suvannon molemmin\npuolin, Pyhäjärven ympärillä, Räisälän seudulla, Hiitolan--Kurkijoen\nlahdilla sekä Sortavalan rantavesien varsilla. Rintamailta länteen\nja pohjoiseen asutus nopeasti harveni; Lieksa ja Viensuu olivat\npohjoisimmat asumat ja samalla ainoat koko Pielisen piirissä.\n\nLaatokan Karjalan pokostain kanta-asumina olivat \"perevaarat\", joihin\nkuhunkin kuului suurempi tai pienempi joukko tavallisesti pienikokoisia\nkyliä. Perevaarat olivat ensi sijassa veronkantopiirejä. Ne eivät\nkuvasta kaikkialla alkuperäisiä oloja, minkä huomaa esim. siitä,\nettä Sortavalan pokostan Mäkisalon saaren kylät kuuluivat kolmeen\neri perevaaraan. Mutta verokirjasta näemme, kuinka Laatokan Karjalan\nperevaarat ovat asteittain kehittyneet myöskin maanomistus- ja\nasutusalueiksi. Etelässä sijaitseviin Raudun ja Sakkulan pokostoihin\nei kuulunut mitään takamaan kyliä, joten nämä pokostat ja perevaarat\njo olivat saavuttaneet myöskin alueellisen ja asutuksellisen eheyden.\nKaupungin pokostassa oli alueellinen muodostuminen osittain vielä\nkeskeneräisenä.\n\n\"Koska useampia kyliä Rautjärven pitäjän eteläosassa, Ilmeen kappelissa\nja Parikkalan Tyrjässä luetaan kaupungin pokostaan kuuluviksi, voi\nolettaa, että mainitut kylät olivat saaneet asutuksensa kaupungin\npokostasta. Luultavasti olivat nämät seudut olleet kaupungin\npokostalaisten kala- ja metsästyspaikkoja ja vähitellen oli siellä\nmuodostunut varsinaisia kyliä.\" (J.W. Ronimus.) Taka-Karjalan\npokostoissa asutusliike rintamailta erämaille oli vielä täydessä\nkäynnissä. Perevaaroihin, joiden kanta-asumat olivat Laatokan\nrantamilla, kuului takamaan kyliä eri tahoilla hyvin kaukaisillakin\nseuduilla. Kukin perevaara piti koossa emäkylistä lähteneet asukkaansa,\nolivatpa nämä sitten joutuneet asumaan kuinka kaukana ja toisistaan\nhajallaan tahansa. Taka-Karjalan saloseuduilla oli verokirjan aikana\nkyläseutuja, joiden asukkaat olivat tulleet eri perevaaroista\nja eri pokostoistakin ja jotka edelleenkin kuuluivat niihin.\nSellainen asutustapa oli ilmeisesti johtunut vapaasta yksityisestä\nmaanvaltauksesta 'ei kenenkään maalla' tai heimon yhteisesti\nhallitsemalla alueella. \"Hyvin oudolta pistää verokirjasta silmään --\nT. Könönen kirjoittaa Pälkjärven pitäjästä -- pokostien ja perevaarojen\nhajanaisuus. Samaan pokostaan ja samaan perevaaraankin saattaa kuulua\nkyliä ja jousia myöskin toisten sisältä, jopa kaukaa niiden takaakin.\nNiitä ei ole vielä jaeltu ja soviteltu, mikä mihinkin paraiten yhteen\nkuuluisi, eikä rajoja käyty niiden välillä\".\n\n\"Täten antavat perevaarat aihetta seuraamaan asutuksen kulkua ja\nlevenemistä. Kun esim. verokirjassa Sorolan perevaaraan, joka sijaitsi\nnykyisessä Jaakkiman pitäjässä, luetellaan kuuluviksi Koskutjärven,\nViensuun, Pielisniemen, Repoisten, Noudlahden ja Patrikan kylät\nIlomantsin pokostassa, voinee tämän johdosta hyvällä syyllä olettaa,\nettä mainittujen kylien asukkaat olivat kotoisin Sorolan perevaarasta\nLaatokan rannalta.\" Lisättäköön, että Sorolan perevaaralaisten\nPieliselle vievän tien varrella on Enossa Pielisjoen varrella vieläkin\n_Sorolanniemi_.\n\n\"Sortavalan siihen aikaan tiheästi asuttu rantama ja saaristo oli sanan\nvarsinaisessa merkityksessä se 'officina gentium', josta asutus oli\nlevinnyt pohjoiseen ja itään, etenkin nykyisiin Kiteen, Ruskealan,\nSuistamon, Suojärven, Soanlahden, Impilahden, Pälkjärven, Korpiselkien,\nTohmajärven pitäjiin, vieläpä kaukaiseen Ilomantsiinkin, koska eräs\nHelylän kylä Liikolan kaupungin luona Sortavalan pokostassa luetaan\nSonkajan perevaaraan kuuluvaksi.\" (J. W. Ronimus.)\n\nSortavalan pokostan kylistä on asutusta levinnyt linnaläänin rajan\nitäpuolellekin, kuten esim. Kontuun ja Unusjärvelle.\n\nEi voi olla merkillepanematta sitä rinnakkaisuutta, joka on ollut\nolemassa edellä kerrotun Laatokan Karjalan ja Savon sekä Hämeen\nasutustavan välillä. Laatokan Karjalan pokostat muistuttavat\nsuuresti Hämeen ja Savon veropitäjiä ja perevaarat Savon verokyliä\n(kymmenkuntia). Oleellista eroa on siinä, että kun Suomen\npuolella veropiirit talonpoikaisen vapauden ja yhteiskunnallisen\ntasa-arvoisuuden pohjalla kehittyivät kutakuinkin säännöllisiksi\nja tasavertaisiksi muotoumiksi, mikä vaikutti samaan suuntaan\nerämaataloudessa ja asutuksessakin, Laatokan Karjalassa monenmuotoiset\nvalta- ja läänityssuhteet haittasivat säännöllistä kehitystä näillä\naloilla ja jättivät olot järjestämättömälle kannalle, enemmän\nperinnäistapojen ja erikoissopimusten varaan. On luultavaa, että Vatjan\nviidenneksen verokirjassa esiintyvät verotus- ja asutusolot edustavat\nvanhempaa ja alkumuotoisempaa asutuskantaa kuin se, jota vanhimmat\nSavon ja Hämeen puoleiset tietolähteemme kuvaavat.\n\nVaikka Laatokan Karjalan eteläisissä pokostoissa verokirjan aikana jo\nelettiin vakaantuneessa pelto- ja kaskitaloudessa, kuultaa kaikkialta\nverokirjan lehdiltä eräkautisten olojen tunnettavia jälkiä. Ennen\nkaikkea ne näkyvät linnaläänissä vallinneesta _jousi_-järjestelmästä.\nEteläisissä pokostoissa se tosin oli painunut unhoon. Mutta jo osassa\nKaupungin pokostaa ja sitten kaikissa Taka-Karjalan pokostoissa jousi\noli yleinen, ainoa ja varmaan alkuperäisin verotusyksikkö. Jokainen\nverovelvollinen mies oli jousi; jousiluku ja henkiluku vastasivat\ntarkoin toisiansa. Mutta niinkuin Savossa uuden ajan alussa, niin\nLaatokan Karjalassa jo verokirjan laatimisen aikoina jousimiehet olivat\nmuuttuneet kaskimiehiksi, jousiverot tulleet enimmäkseen viljana tai\nrahana suoritettaviksi ja jousimaat, jotka alkuaan täälläkin olivat\nolleet jousimiesten metsästysmaita, saaneet verotetun viljelysmaan\nmerkityksen, siten että jousi luettiin määräkokoiseksi atranmaan osaksi\neli obsjaksi (saraksi) ja päinvastoin. Alkuperäisempien olojen jäljet\nolivat kuitenkin yhä tuoreet. Vielä \"vanhan kirjoituksen\" aikana oli\nTaka-Karjalassa vuosittain maksettava veroksi melkoisia määriä oravan\nnahkoja, vieläpä näädännahkojakin. Niinpä suoritettiin Kurkijoen\npokostasta viidestä kylästä 22 näätää ja 93 oravaa, Sortavalan\npokostasta Kiteen läänistä 880 oravaa, Ilomantsin Mekrijärven läänistä\n910 oravaa, ja parista muusta paikasta 2 näätää ja 10 oravaa, sekä\nSalmin pokostasta eri alueilta 93 oravaa. Kiteen ja Mekrijärven alueet\nolivat Novgorodin piispan läänejä ja hänen sieltä saamansa suuret\noravannahkaverot osoittavat Novgorodin piispan olleen Turun piispan\ntavoin suuri turkiskauppaherra. Omituisia piispalle veroamaksavia\n\"mustannäädän\" kyliä mainitaan verokirjassa Laatokan Karjalan\neteläosissakin, Kaupungin ja Raudun pokostain keskusseuduilla.\n\nTurkisriistan muinainen runsaus ja sen yleinen metsästys tulee esille\nmyöskin alueemme verokirjan laadinnan aikaisessa paikannimistössä.\nPälkjärven perevaaran nimi lienee johdettava näädän tai kärpän nahkaa\nmerkitsevästä sanasta _polki_ (vanh. ruots. bfelgh; vrt. samaa\nmerkitsevää nimitystä \"valkonahka\"). Samaan nimijuureen ehkä kuuluvat\nverokirjassa mainitut kylännimet _Palkeala_ ja _Palkivuoret_ Raudussa\nsekä _Palga_ Kaupungin pokostassa. Muistaessa 'Jousi' nimen sangen\nlaajaa käyttöä henkilönnimenä Savossa tulee kysyneeksi, eivätkö ehkä\nLaatokan Karjalan monet henkilönnimet _Palka_ (myös sukunimi _Palkin_)\nja _Luka_ (venäjän 'luk' = jousi; myös sukunimet _Lukin, Lukjanov_)\nvoisi olla vastaavanlaisia nimimuotoumia. Sakkulan pokostassa oli\njo Pähkinäsaaren rauhassa mainittu kylä _Sobolino_ (ven. 'sobelj'\n= soopeli), jossa niinikään esiintyy henkilönnimi Palka; Sobolinon\nsuomalaisen nimen _Noisniemen_ kantana pidetään näätää merkitsevää\nsuomenkielessä ollutta, vaikka myöhemmin hävinnyttä sanaa 'nois'\n(viron 'nugis'). Lähellä Sobolinoa Sakkulan pokostan Kiimajärvellä oli\nkylä _Kunnianniemi_ (ven. Kunje), joka nimi voisi johtua näädännahkaa\nmerkitsevästä venäjän sanasta 'kunje'. _Rebujevon_ kylä oli Sakkulan\npokostan Suvannonjoella, _Revonkylä_ Enossa. Myöhemmin esiintyvän\n_Kiihtelysvaaran_ pitäjän nimi ja merkitys on kaikille tunnettu.[144]\n\nVatjan viidenneksen verokirjasta lähtee siis kylläkin kiintoisia\nvalonsäteitä Hämeen ja koko Pohjolan eräkauden historiaan.\n\n\n\n\nPOHJANMAAN ERÄKAUSI\n\n\nPohjanmaan laajain alueiden vanhimmat asutusseikat ja samoin niiden\neräkautiset olot ovat suurimmalta osalta vielä sangen vaillinaisesti\ntunnetut. Pohjanlahden Suomen puolisten keskimmäisten ja pohjoisten\nrannikkoseutujen eräkautiset olot ovat monessa suhteessa verrattavat\nSuomenlahden pohjoisrannikon vaikeasti selvitettäviin eräkautisiin\noloihin. Molemmilla tahoilla on huomioonotettava jo muinaisimmista\najoista sisämaasta rannikolle ja merelle pyrkivä eräretkentä ja\ntoiselta puolen taas rannikolta sisämaahan tunkeutuva valtaus- ja\npyyntisuunta.\n\nHylkeenpyynti ja kalastus ovat olleet suuria elinkeinoja Pohjanlahdella\nsen ympäristöjen ensimmäisestä asutuksesta alkaen, ja yhtä vanhaa\njuurta varmaan on ollut lohen- ja siianpyynti Pohjanlahteen laskevien\nsuurten jokien suupuolella. Pohjanlahden lukuisissa satamapaikoissa\novat sisämaan pyyntimiehet ja vieraat merenkulkijat luultavasti jo\naikaisella turkiskaudella niinkuin pitkinä myöhäisempinäkin aikoina\ntehneet kauppojaan. Epäilemättä ovat Suomen sisämaan hämäläiset jo\nkaukaisimmassa muinaisuudessaan kulkeneet pyynti- ja kaupparetkillä\nPohjanlahdellakin. Mutta Pohjanmaan omien alueiden vanhimmat tunnetut\nasukkaat ovat todennäköisesti olleet lappalaiset, joilla on ollut\nvieraat, tietenkin hämäläiset, isäntänsä. Muuten näyttävät Pohjanmaan\nalueet olleen kerran sellaista 'ei kenenkään maata', jossa ovat voineet\nretkeillä ja valtauksia tehdä kaikki ne, joilla siihen oli halua ja\nkykyä.\n\nTästä yleisestä taustasta eristyy Pohjanmaalla kolme maantieteellisiltä\nedellytyksiltään, ijältään ja vaiheiltaan erilaista eräkautista ryhmää\neli piiriä, joita kuitenkin asiakirjallisten ja muiden tietojen\nniukkuuden vuoksi tunnemme ainoastaan hyvin vaillinaisesti.\n\nMuinaislöytöjen epäämättömän todistuksen mukaan on Etelä-Pohjanmaalla\nKyrönjoen suupuolella kansainvaelluskaudella ollut olemassa vähäalainen\nmutta hyvin huomattava asutuskeskus. Sen merkillisyyksiä on ollut\nilmeinen ruotsalaisvastaisuus, yksinäinen asema laajojen erämaisten\nympäristöjen keskellä, tavaton vauraus, joka oli kukoistavimmillaan\nn. vv. 500--700 j.Kr., ja pian sen jälkeen tapahtunut äkillinen\nhäviäminen. Samantapainen vaikka vähäpätöisempi asutuskeskus on samoina\naikoina ollut eräiden Keski-Pohjanmaan jokien, Kovjoen, Ähtävänjoen,\nVetelinjoen ym., suuseuduilla, vaikka sikäläiset esinelöydöt osoittavat\nitäänpäin vieviä suhteita.[145]\n\nKyrönjoen suun kansainvaellusaikaisen kulttuurikeskuksen mahti on\nepäilemättä perustunut eräkauden antimiin, Pohjanlahden hylkeenpyynnin,\nsuurten jokien lohenkalastuksen ja sisämaan turkismetsästyksen\ntuotteiden kauppaan. Tämän kaupan lonkareet ovat ulottuneet kauas\nSuomenselän vedenjakajan ylitse, nykyisen Satakunnan ja Hämeen\npohjoisosiin saakka. Eräät Kivijärven, Viitasaaren jopa Rautalamminkin\nvesiseuduilta löydetyt 300-luvun lopulle kuuluvat esineet ovat\ntodennäköisesti silloisten Pohjanlahden turkistenhankkijain\nerämaaretkien muistoja. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan ja Satakunnan\nväliset vesistöjen kahtaannukset (bifurkatiot) ovat ikivanhoja\nkulkupaikkoja, joiden käytöstä muinaislöydöt ja paikannimet antavat\nmonia todistuksia. Ilmeisesti on ollut vanhoja vene- ja taivallusteitä\nPohjanmaan puolelta myöskin Pohjois-Hämeeseen ja Päijänteelle. Nimet\nsellaiset kuin Pylkönmäen _Kiminkijärvi_ ja _Karankajärvi_, Saarijärven\n_Ähtävä_ ja _Ähtävänlahti, Vätälänkoski, Laihia, Kyyrä, Pollari_ ja\n_Kuhno_, Äänekosken _Kuhnamojärvi_, Konneveden _Horontaipale_ ja\n_Mulli_, Jyväskylän seudun _Toivakka_ ja _Survo_ yms., joilla on\nhyvin selvät vastineet Kyrönjoella ja Ähtävänjoella, ovat todistuksia\nmainittujen kulkuteiden muinaisesta käytöstä, vaikkemme voikaan väittää\nniiden kuuluvan nimenomaan juuri kansainvaellusaikaan.[146]\n\nKyrönjoen suulle keskittynyt kansainvaelluskauden turkiskauppa on\nvarmaan Satakunnan ja Pohjois-Hämeen vesiteiden kautta joutunut\nkosketuksiin myöskin Hämeen ikivanhojen asutuskeskuksien kanssa. Tämä\nturkiskauppa on voinut olla käänteentekevä tapaus hämäläisen eräkauden\nkehityksessä. Epäilemättä Etelä-Pohjanmaan voimakas kauppakeskus on\njouduttanut hämäläisen erämaanvaltauksen leviämistä pohjoiseen päin.\nJos eivät ennen niin nyt alkoivat hämäläisten retket Pohjanlahden\nkauppa- ja pyyntipaikoille. Ja kerran totuttuaan hämäläiset pysyivät\nsiinä tavassa Pohjanmaan ruotsalaisen kansainvaellusajan kulttuurin\nhävittyäkin ja merikaupan hiljaisempana tai vilkkaampana jatkuessa\nPohjanlahden jokisuissa seuraavina muinaisaikoina.[147]\n\nKun tällöin ei hetkiin aikoihin mitään mainittavampaa uutta pysyvää\nasutusta liene syntynyt Pohjanmaan rannikolle ja kun tarkempi\nmaakunnallinen raja Pohjanmaan ja Satakunta-Hämeen välille muodostui\nvasta historiallisen kehityksen vaikutuksesta, ei ollut estettä\nelinvoimaisen _hämäläisen_ erämaanvaltauksen leviämiselle sisämaasta\nPohjanmaan jokien puolelle.\n\nMahdollisuuksiaan hämäläiset erämiehet ovatkin laajassa määrässä\nkäyttäneet hyväkseen. Tutkielmassaan \"Silmäys Hämäläisten muinaisiin\nasutusoloihin Suupohjassa\" J. W. Ruuth sanoo asiakirjoista näkyvän,\nettä pitkin koko Maanselän rajaa vielä uuden ajan alussa kaikki\nPohjanmaan tärkeät kynnyspaikat olivat hämäläisten vallassa, ja lausuu\nkäsityksenään, että \"nämät olot olivat muistona ajasta, jolloin\nkoko Etelä-Pohjanmaa aina Pyhäjokeen asti oli ollut hämäläisenä\nerämaana, jonka poikki Kyröläiset, Lempääläiset, Jämsäläiset ym.\nolivat retkeilleet Pohjanlahden kalastuspaikoille\". Vaikkei asia olisi\nollutkaan täydellisesti juuri sellainen, on kuitenkin asiakirjallisia\ntodistuksia siitä, että hämäläiset ovat vielä myöhäisinä\nhistoriallisina aikoina omistaneet erämaankappaleita Pohjanmaan\npuolella, ja vielä enemmän on kansankertomuksia hämäläisten muinaisista\neräretkistä Pohjanmaalle.\n\nVedenkahtaannukset tai lyhyet taivallukset ovat helpottaneet\nerämiesten pääsyä Karvianjoelta, Kihniön vesitieltä ja Virtain\nVaskivedeltä Kyrönjoen latvahaaroille, Virtain Toisvedeltä Lapuanjoen\nalkulatvoille ja Ähtärinjärven periltä Ähtävänjoen vesistölle. V.\n1552 oli Hämeenkyrön Kierikkalan miehellä erämaankappale Kauhajärven\nseudulla Kauhajoella ja saman suurpitäjän Kiialan ja Höytölän kylien\nmiehillä erämaa Kauhajoen Nummijärvellä; vielä v. 1590 mainitaan\nHämeenkyrön Tuokkoisten erämaanomistusta Kauhajärvellä. \"Vieläpä\nseuraavallakin vuosisadalla muutamat Hämeenkyröläiset vaativat, vaikka\nturhaan, tunnustettaviksi vanhat oikeutensa kaikkiin niihin neljään\njärveen, jotka olivat Karvianjärvien ja Kauhajoen välisillä seuduilla,\nnähtävästi Ikkeljärvikin niihin luettuna, joka on koko matkan päässä\nPohjanmaan rajasta pohjoiseen.\" Kauhajoelta ja Jalasjärveltä on\nmerkitty muistiin kertomuksia lempääläisten eräretkistä. J. W. Ruuth\narvelee, että Virrat ja Alavus kerran ovat olleet yhtenä lempääläisten\nkäyttämänä erämaakokonaisuutena, jonka alue ulottui aina Luopajärvelle\nja Jalasjärvelle saakka.[148]\n\nMuinaisten lempääläisten retkistä Kyrönmaassa muistuttavat lukuisat\npaikannimet Kyrönjoen suupuolella; niinpä oli Ylistarossa uuden\najan alussa _Lempoilan_ kylä ja _Lempoisten_ taloja. Samalla tavoin\non Kyrönjoen alajuoksun varsien paikannimistössä paljon merkkejä\nmuinaisten sääksmäkeläisten oleskelusta siellä. Vähästäkyröstä Vöyrin\nrajan seudulta on merkitty _Sääksalmi_ niminen paikka. Jo vanhastaan\non otaksuttu, että Kyrönjoen varrella oleva Ilmajoen pitäjä on perinyt\nnimensä Hauhon Ilmoilan kylästä. Kyrönjoen suupuolella on Isonkyrön\nTervanevan seudulla vanha paikannimi _Hauhonlahti_. Varsin lukuisasti\non myöskin Vanajan vanhojen pääkylien nimistö edustettuna Kyrönjoen\nsuiston tienoilla, etenkin Vöyrillä. Kun tällä tavoin kaikki Hämeen\nikivanhat pääasumat ovat edustettuina Kyrönmaan pääseudun vanhassa\nsuomalaisessa paikannimistössä, ei voida olla näkemättä siinä\nvälähdystä niiltä vanhemman rautakauden ajoilta, jolloin hämäläiset\ntekivät kaukomatkoja Kyrönmaan kukoistavaan kulttuurikeskukseen.[149]\n\nLaajemmasta Hämeen erämiesten toiminnasta Etelä-Pohjanmaalla\nei ole tietoja. Ja tuskinpa niitä voidaan odottaakaan, sillä\nkansainvaellusajan kulttuurin hävittyä Kyrönjoen suulta alkoi\nennen pitkää joen päävarsille syntyä uusi paikallinen, suureksi\nosaksi hämäläisperäinen asutus, joka tietenkin pyrki ottamaan\nhaltuunsa maakuntansa takamaat ja siten tuli salvaksi vieraiden\nerämaanvaltauksille.\n\nKeski- ja Pohjois-Pohjanmaalla sitävastoin saattoi hämäläinen\nerämaatoiminta jatkua paljon myöhempään.\n\nMustankirjan luettelossa Satakunnan erämaista 1400-luvun\npuolivälissä mainitaan pari suurta vanhojen hämäläisten pääseutujen\nerämaanomistusta, jotka todennäköisesti ovat sijainneet Pohjanmaalla,\nsangen etäällä omistajiensa kotipaikoilta. Toinen näistä maininnoista\non seuraava: _Jtem Mengajaerffae aff Sastamala vj mans skoga_, so.\nSamoin Menkajärvi Saastamalasta (Karkun ja Tyrvään vanha alue) kuusi\nmiehenmetsää. 'Menkajärvellä' tässä tarkoitetaan kaikesta päättäen\nnykyisen Satakunnan pohjoisrajan takana, Pohjanmaan puolella olevaa\nAlajärven pitäjän _Mänkijärveä_, joka luontaisten liikenneyhteyksiensä\npuolesta hyvin sopii vanhaksi erämaan keskukseksi.\n\nToista omistusta koskeva merkintä kuuluu: _Jtem Ryppala, Sexaemekis,\nok Saris x mans skoga_, so. Samoin Riippala, Sääksmäen ja Saarioisten\nkymmenen miehenmetsää. Riippalan nimen lähtökohta tässä on epäilemättä\nvanhan Suur-Sääksmäen Saarioispuoleen kuuluneen Kylmäkosken Vuolteen\n_Riippa_ niminen talo ja suku. Mutta kysymyksessä oleva suuri\nerämaanomistus on todennäköisesti sijainnut Keski-Pohjanmaalla,\nPerhonjoen suupuolella nyk. Alavetelissä, _Sääsken-_ ja\n_Riippalankoskien_ seudulla. Perhonjoessa niinkuin useimmissa\nmuissakin Keski-Pohjanmaan suurissa joissa on muinoin ollut tärkeitä\nkalastuspaikkoja, joita verotettiin vielä 1500-luvulla. Riippalankosken\nlähellä olevan asuman vanha nimi _Tastby_, joka on lyhennys nimestä\n'Tavastby' (Hämeenkylä), osoittaa, että hämäläisiä on täälläkin\neräretkillään liikkunut. Sääksmäkeläiset ovat aikoinaan vallanneet\nerämaita vielä paljon pohjoisempanakin Pohjanmaalla, jos nim. se\n_Veneheiton_ erämaa, jonka pari Sääksmäen kylää uuden ajan alussa\nomistivat, on ollut Kestilän Veneheitossa Siikajoen latvoilla lähellä\nOulujärveä.[150]\n\nKeski-Pohjanmaalla on selviä jälkiä myöskin muinaisten hauholaisten\neräretkistä. Heidän niinkuin muidenkin muinaishämäläisten valtateitä\npohjoiselle Pohjanlahdelle on ollut Kalajoen jokireitti, jota kautta\narvellaan koko Päijänteen vesistön kerran laskeneen Pohjanlahteen.\nSalmeniuksen Kalajoen pitäjän kertomuksessa v:lta 1754 sanotaan\nmuinaisten hämäläisten halukkaasti kalastelleen Reisjärven\nKalajanjärvellä (nyt jo aikaa sitten kuivattu). Saman kertomuksen\nmukaan on isossa joessa Pidisjärven ja Padingin välillä lähekkäin\n_Hauhonsaari_ ja _Hauhonniemi_. Samoilla kohdin yhtyy isoon jokeen\nJunttikankaan _Hauhonoja;_ nimi _Juntti_ on kiinnostava, koska Hauholla\non vanha kylä Junttila. Kärsämäellä laskee Pyhäjokeen _Hauhojoki_\nniminen sivujoki.\n\nTässä on muistettava, että muinaiset hämäläiset eivät ole liikkuneet\nerämiehinä ainoastaan Pohjanmaan jokien latvapuolilla, vaan ovat\nretkeilleet jokisuiden kauppapaikoille ja meren kalastuspaikoille\nsaakka. Mainitussa vanhassa Kalajoen pitäjän kertomuksessa kuvaillaan\nulkona meressä olevaa Kallankaria, sen kirkkoa ja kolmeakymmentä\nkalastaja-aittaa ja kerrotaan kansaa muinoin tulleen sinne kalastamaan\nHämeestäkin, minkä muistona siellä on _Hämehen kari_. Muita\nhämäläismuistoja samoilla rannikkoseuduilla ovat sellaiset paikannimet\nkuin _Tavastvik_ Kalajoella ja _Hämeenjärvi_ Merijärvellä.[151]\n\nErityisesti tunnetut ovat Päijänteen hämäläisten, varsinkin\njämsäläisten eräretket Pohjanmaalla. Ennen on huomautettu näiden\nretkien kuuluvan hämäläisen eräkauden myöhäisimpään aikaan. Hollolan\nkihlakunnan erämaaluettelon mukaan omistivat Jämsän kylien miehet\nLestijoen ja Kalajoen latvapuolella erämaita: _Reisjärvellä_ viisi\n(Auvilan kylä kaksi sekä Seppoila, Kavattila ja Patala kukin yhden),\n_Lestin Pyhäjärvellä_ kolme (Juokslahti kaksi ja Mahijärvi yhden) sekä\n_Lestijärvellä_ yhden (Heikkilän kylä), eikä tämä luettelo varmaankaan\nole täydellinen. Omistusten taustana ovat paikannimet, kuten _Jämsä_ ja\n_Jämsänpuhto_ Haapajärven Kuusassa.\n\nNiinkuin jo ennen on kerrottu, joutuivat jämsäläiset näillä erämaillaan\notteluihin erämaan uutisasukkaita vastaan. Jämsän erämiesten oli\nsiellä taisteltava kahdella rintamalla, Pohjanlahden rannikon puolelta\ntakamaihin nousevaa maanvaltausta ja asutusta ja idän puolelta tulevaa\nsavolaista uudisasutusta vastaan. V. 1550 Jämsän talonpojat valittavat,\nettä Savon talonpojat ja Pohjanmaan lappalaiset tekevät vahinkoa heidän\nerämailleen ja kalavesilleen. Samoihin aikoihin Haapajärven mies yritti\ntappaa Jämsän nimismiehen hänen omalla kalavedellään. Enemmän kuitenkin\non valituksia hämäläisten, tavallisesti jämsäläisten, hyökkäyksistä ja\nrosvoretkistä, usein miestappoihin päättyvistä, milloin Pohjanmaalta\ntulleiden uudisasukkaiden, milloin savolaisten erämaanasujain alueille.\nKeväällä 1552 Kalajoen Rautiainen ja Pyhäjärven Tikkanen kävivät\nkuninkaalle valittamassa jämsäläisten hyökkäyksistä heidän ja heidän\nnaapuriensa kimppuun. Kaikesta näkyy, että jämsäläisillä on ollut aika\nlaajalta erämaita Pohjanmaan puolella.[152]\n\nKalajoen ja Pyhäjoen seutujen kansantarinoissa on puhuttu \"Hollolan\najasta\" niinkuin jostakin hämärästä muinaisajasta. Siitä päättäen,\nettä Päijänteen alueen pitäjien, kylien ja talojen nimiä on sakeina\njoukkoina levinnyt Pohjois-Pohjanmaalle Kalajoen seuduilta Iijoelle\nsaakka ja vielä kauemmaksi pohjoiseen, on Päijänteen hämäläisten osuus\npohjoisen Pohjanmaan asuttamisessa ja sitä edeltäneessä eräelämässä\nvarmaan ollut hyvin tuntuva. Tämä itähämäläisten kulku ja asutus\nPohjois-Pohjanmaalla on todennäköisesti ollut erityisessä vauhdissa\nniinä aikoina, jolloin Pohjois-Pohjanmaan valtiollinen yhdistäminen\nRuotsi-Suomeen tosiasiallisesti tapahtui, siis 1300- ja vielä\n1400-luvulla.[153]\n\nOlemme siten karkein piirtein voineet seurata hämäläisen eräkauden\naaltorenkaita Pohjanmaalla Kyrönmaan kansainvaelluskaudelta\nPohjois-Pohjanmaan keskiajalle saakka. Tämän eräkauden pysyviä\nseurauksia tuli näkyviin Pohjanmaan lopullisessa suomalaisessa\nasutuksessa, joka suureksi osaksi on ollut hämäläistä alkuperää.\n\nKyrönmaan suomalaisen asutuksen hämäläisiä alkupiirteitä osoittaa ennen\nkaikkia \"kiltin\" ja \"kilttirahain\" nimellä tunnetun veron suorittaminen\nEtelä-Pohjanmaalla. Tätä veroa maksoivat keskiajalla ja vielä uuden\najan alussa kaikki Kyrön suurpitäjän vanhat kylät Vähänkyrön länsiäärtä\nlukuunottamatta. Kun nimitykset 'kiltti' ja 'kilttirahat' esiintyvät\nmäärättyjen verojen niminä muualla Suomessa ainoastaan hämäläisillä\nja karjalaisilla alueilla, näyttää selvältä, että Kyrönmaan\nvaltaseudutkin ovat alkuperin olleet hämäläistä asutusalaa. Koska\nkilttirahat hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla ovat alkuperäisin\nturkiksina piispalle maksetun veron myöhempi vastine, lienee kehitys\nEtelä-Pohjanmaankin hämäläisellä alueella ollut sama, joten tämä alue\non ollut hämäläisperäisen väestön asuma siihen aikaan kuin hämäläiset\nvielä maksoivat piispalle turkiksia.[154]\n\nKyrönmaan omilta maakunnallisilta pesäseuduilta _kyröläinen_\nmaanvaltaus ja sen perässä kulkeva asutus levisivät kauas\nEtelä-Pohjanmaan äärille ja niiden ylikin. Varsinaisesta Hämeen\ntapaisesta erämaajärjestelmästä tosin ei kyröläisten jäljiltä ole\nhavaittavissa riittävästi merkkejä, mutta kuitenkin siksi paljon,\nettä voidaan puhua kyröläisestä eräkaudesta. Koskimies arvelee\nLapuan pitäjän historiassa maanviljelyksen niillä seuduin tulleen\npääelinkeinoksi vasta 1600-luvun puolivälissä. Ilmari Kohtamäki on sitä\nmieltä, että keskiajan viimeisinä vuosisatoina oli Etelä-Pohjanmaan\njokilaaksoissa metsästys kalastuksen ja kaiketi myös hylkeenpyynnin\nohella tärkein elinkeino. On vedottu myös Jalasjärven seutujen oloja\n1730-luvulla koskevaan Gabriel Peldanin kuvaukseen, jonka mukaan\nsikäläiset asukkaat \"ovat vanhastaan saaneet elatuksensa metsästä ja\nvedestä ja kruunun metsämiehinä maksaneet veronsa Ruotsin kruunulle\nkaloina ja turkistavaroina\". Merkittävä on Aejmeleuksen muistiinpanema\nperimätieto Isonkyrön pitäjästä v:lta 1793: \"Mitä tulee seurakunnan\nvarsinaisiin entisaikojen elinkeinoihin, ei niistä ole muita tietoja\nkuin että eläinten ja lintujen pyyntiä lienee vanhempina aikoina paljon\nharjoitettu, koska semmoisten alueiden rajamerkkejä, missä kukin on\nsaanut tätä pyyntiä harjoittaa, vielä nähdään ja tunnetaan. Ja lienee\nniitä kirjallisesti vahvistettu, koska sellaisia rajoja vielä kutsutaan\n'Kirjamaan rajoiksi'. Tämä elinkeino on sittemmin vähitellen metsien\ntultua haaskatuiksi vähentynyt, niin että tähän aikaan harvat enää\nharjoittavat sellaista pyyntiä, minkä vuoksi rajoistakaan enää vähät\nhuolitaan ja laillisina pidetään.\" Tästä tiedonannosta emme kuitenkaan\nuskalla tehdä yleistäviä johtopäätelmiä, vaikka 'kirjamaat' suuresti\nmuistuttavatkin hämäläisten eräkappaleita ja savolaisten anekkeja.\nLaihian 1600-luvun kartoilla 'kirjamaa' samastetaan 'takamaan'\nkanssa.[155]\n\nKyröläisten tunnetut eräretket suuntautuivat kuitenkin erämaan\nkalavesille. Kyrön pitäjän talonpoikien mainitaan usein 1560- ja\n1570-luvulla harjoittaneen nuotilla ja verkoilla hauenkalastusta\nLappajärvessä, Jalasjärvessä ja Jurvanjärvessä (Lapträsk, Ilas\noch Juruaträsk). Sellaisten retkien jälkiä ovat varmaan Jurvan\nJärvenpään monilukuiset _Kenttä_ nimiset asumat, lapualaisten\nkalastusretket näyttävät suuntautuneen etupäässä Kuortaneen ja Alavuden\njärville. Kansantarinoissa on osoitettu \"kyröläisten kala-aittain\"\npaikkoja Kuurtaneenjärvellä, Töysänjärvellä ym. V. 1635 Lapuan\nkäräjillä muutamat alanurmolaiset saivat lautakunnan todistuksen\nomistusoikeudestaan useihin nimeltä mainittuihin Alavuden järviin,\nmissä he ylimuistoisista ajoista olivat esteettömästi kalastelleet.\nVielä v. 1654 alanurmolainen lunasti kalastusoikeuksia Alavuden\nsapsalammilaisilta eräisiin Maanselän seudun järviin ja niin myöhään\nkuin v. 1685 oli kaksi nurmoolaista erämiestä käräjillä siitä, että\ntoinen oli murtautunut toisen kalamajaan (fiskemaia) ja vienyt sieltä\nkaloja ja kalastusneuvoja.\n\nKyröläisten kalamiesten halutuimpia päämääriä olivat erityisesti\nÄhtävänjoen huomattavat järvet Alajärvi ja Lappajärvi. V:lta 1533 on\nrajakirja, jonka mukaan kyröläiset luovuttivat pietarsaarelaisille\n_majakalastuksen_ Lappajärvellä. Pietarsaaren pitäjän asukkaille v.\n1551 annetussa kuninkaan kirjeessä mainitaan pietarsaarelaisten käyneen\nkuninkaalle valittamassa, \"kuinka heidän lähinaapurinsa Kyrön pitäjässä\novat heille tehneet suurta haittaa ja vahinkoa, jota he edelleenkin\njoka päivä tekevät erämailla ja kalajärvillä, joiden oikeastaan tulee\nkuulua Pietarsaaren pitäjään, haluten anastaa itselleen Kyrön pitäjään\nmelkein kaikki tilukset, järvet ja erämaat, jotka ovat Pietarsaaren\npitäjän yläpuolella ja ulottuvat maanselkää kohden, samoinkuin ne\nerämaat, jotka ovat heidän omaan pitäjäänsä, mainittuun Kyröön\npäin.\"[156]\n\nUuden ajan alussa harjoittivat pohjoisemman Pohjanmaan rannikoille\nsyntyneet _pohjalaiset_ asumat alueillaan innokkaasti kalastusta. Se\noli meri-, joki- tai järvikalastusta ja siitä maksettiin kruunulle\nerinimisiä kalaveroja saadun saaliin tai pyydysten, veneiden,\npyyntimiesten luvun tai kertakaikkisen sopimuksen perusteella. Sisämaan\neräkauden historiaan kuuluu tästä se pyynti, jota rantapuolen kylät\nharjoittivat takamaiden järvillä ja josta kruunu kantoi kalaveroja,\nenimmäkseen kuivattuja haukia (kapahaukia) \"järviverohaukien\",\n\"haapiohaukien\" tms. nimillä. Kalastus Pohjanmaan pienehköillä,\nharvalukuisilla ja yksinään sijaitsevilla järvillä näyttää vielä\nuuden ajan alussa tapahtuneen hyvin muinaisaikaiseen tapaan\neräänlaisena eri tahoilta tulleiden kalastajain yhteiskalastuksena.\nUseilla Keski-Pohjanmaan järviseuduilla oli jo mainittuun aikaan\npysyviä asumia, jotka ainakin osittain lienevät saaneet haltuunsa\npaikkakuntansa kalastuksenkin. Mutta useille järville tuli vielä\nvuosittain eri tahoilta kaukaakin erämiehiä kalastamaan. Niinpä\nKala(jan)järvellä, Reisjärvellä ja Haapajärvellä kulki kalastajia\nPietarsaaren, Kokkolan, Kalajoen ja Salon pitäjistä. V. 1562\nmaksettiin Kemin, Iin ja Limingan pitäjistä 211 haapiolta haapiohaukia\njärvikalastuksista. Limingan suurpitäjän takamaan kalastuksista on\nsäilynyt tarkempia tietoja. V. 1564 kävi Limingasta kalastusretkillä\nmm. Kalajärvellä yhdeksän haapiota Limingan kylästä, Lumijoelta\nja Oulunsalosta; Ahoksenjärvellä (Haapajärvellä) ja Enonlahdella\n(Säräisniemellä) 32 haapiota Oulunsalosta; Karuksenjärvellä\n(Kaaresjärvi Säräisniemellä?) ja Vuoksenjärvellä (Vuokkiniemessä?)\n31 haapiota Laitasaaren kylästä; Pedningen (?) ja Marttisenjärvellä\n(Utajärvellä) 20 haapiota Sotkajärven, Utajärven, Ahmajärven ja\nSonkajärven kylistä. Siinä näytteitä sangen muinaisaikaisesta\neränkäynnistä.[157]\n\nOulujoen laaja vesistö tarjosi sen suupuolella keskiajan kuluessa\nvarttuneille kylille melkeinpä rajattoman erämaankulun tilaisuuksia.\nOulujärven tienoilla olivat meille tunnettuina aikoina varsinkin\nliminkalaiset ahkeria kulkijoita, ja nämä seudut luettiinkin Limingan\ntakamaiksi. Vesistön kaukaisemmat latvaseudut sitävastoin olivat\nvielä uuden ajan alussa vakinaisesti asumatonta 'ei kenenkään maata',\njossa lappalaisten ohella retkeili tai oli retkeillyt hämäläisiä,\nkarjalaisia, pohjalaisia ja savolaisia erämiehiä ja kaukaisia vieraita\nkaupankävijöitä. Oulujärven ympäristöille alkoi 1550-luvulla syntyä\nkruunun alkuunpanema savolainen uudisasutus, josta saman kymmenluvun\nlopulla muodostui Oulujärven pitäjä. Uudisasukkaiden suorittamista\nveroista, jotka alkuaikoina olivat yksinomaan turkiksia ja kaloja,\nnäkee, että erämaan elämä oli siellä edelleenkin hallitseva.[158]\n\nJo ennen Kustaa Vaasan suuren asutustoiminnan alkamista oli\n_savolaisia_ uudisasukkaita huomattavin määrin asettunut Pohjanmaan\nrannikkopitäjien Savon ja Hämeen rajain puoleisille takamaille, missä\nheidän toimeentulonsa perustui pääasiallisesti erätalouteen. Jo v. 1531\nmaksoivat \"Savon talonpojat, jotka asuvat Limingan pitäjän takamaalla\"\nvuotuista veroa kippunnan haukia ja kaksi kiihtelystä oravannahkoja.\nLimingan pitäjän takamaalla on katsottu tarkoitettavan Oulujärven\nseutuja, mutta tuolla nimityksellä on voitu tarkoittaa lähempänäkin\nmerenrannikkoa olevia seutuja, joilla on ollut vanhoja savolaisasumia.\nNiinpä oli Saloisten suurpitäjän Siikajoen latvapuolella 1550-luvun\nalussa nimi _Siikajoen Savo_, jossa puoltatoista vuosikymmentä\nmyöhemmin asui 36 talonpoikaa. Pietarsaaren takamaanasujain\n(Marckboghar) joukossa v. 1548 mainitaan kuusi savolaista (Saffubåar),\njoista eräillä oli sukunimi _Savo_ (Saffu). Tällä tiedonannolla\ntarkoitetaan Lappajärven savolaisia. Ennen vuotta 1830 nimitettiin\nkoko Lappajärven emäkirkkokuntaa _Savonkyläksi_. Savolaiset\nerämies-talonpojat antavat siten omapiirteisen lisän Pohjanmaan\nkirjavaan eräkauden historiaan.[159]\n\nKaukaisemman Perä-Pohjolan suomalaiset asumat olivat vielä uuden\najan alussa 'jousien' ja 'kilttien', hylkeiden, turkiseläinten,\nlohien ja muiden arvokkaiden kalain pyynnin kiistatonta valta-aluetta\ntodistamassa eräkauden elämän ja tapain tuoreutta tällä kaukaisella\nmaanäärellä.\n\n\n\n\n\n\nMUINAISHÄMÄLÄISTÄ ERÄMIESELÄMÄÄ\n\n\n\n\nKEITÄ OLIVAT ERÄMIEHET?\n\n\nNiitä miehiä, jotka eräkauden lopulla vuosittain lähtivät Hämeen\nrintamailta \"Pohjan\" erämaille kalastamaan, linnustamaan ja muuta\nsaalista hankkimaan, sanottiin _erämiehiksi_. Eräässä Hattulan ja\nSääksmäen seutujen asiakirjassa v:lta 1553 puhutaan \"erämiehistä eli\nkalamiehistä, jotka menevät Pohjaan keväällä\", ja toisessa samojen\nseutujen asiakirjassa v:lta 1557 puhutaan \"erämiehen hauista\".[160]\n\nKeitä olivat erämiehet? Useista asiakirjoista eräkauden lopulta saa\nsen selvän vastauksen, että he olivat talonpoikia, jotka kävivät\neräretkillä. \"Luettelo niistä talonpojista, jotka ovat olleet\nkalastuksessa erämaalla\", on eräänkin Ylä-Satakunnan veroluettelon\nnimike v:lta 1556. Sääksmäen seutujen veroluetteloissa 1550-luvulla\nsanotaan erämaalla kävijöitä aina talonpojiksi. Muunlaisia erämiehiä\nkuin talonpoikia ei siihen aikaan mainitakaan. Säilyneissä aikaisemmin\ntarkastamissamme veroluetteloissa mainitut erämaanomistajat ovat\npääosaltaan olleet talonpoikia.[161]\n\nHistoriallisessa kirjallisuudessa viime aikoina on vallinnut sellainen\nkäsitys, että muinaiset erämiehet tai ainakin pääosa heistä olisi\nollut talonpoikaisyhteiskunnan johtavaa väkeä, suurtalonpoikia.\nTällöin on lähdetty siitä edellytyksestä, että erämiesten päätehtävänä\non ollut turkisten hankinta, että tätä hankintaa ja turkisten\nkauppaa ovat hoitaneet ylimykselliset suurtalonpojat tai eräänlaiset\nkauppias-talonpojat ja että tämä turkiskauppa on ollut koko erätalouden\nvarsinainen pohja ja perusta. Kuten olemme asiakirjoista nähneet, onkin\nerämaiden omistuksessa eräkauden loppupuolella ylimysluokan osuus\nvarsin huomattava. Koko se eräkauden vaihe, jota olemme nimittäneet\n'turkiskaudeksi', edellyttää erämaiden omistuksessa ja turkiskaupassa\nmyötävaikuttavia \"erämaan ylimyksiä\", s.o. suurtalonpoikia tai\nkauppiaita. Mutta tästä ei seuraa, että ne talonpoikaisparvet, jotka\nuuden ajan alussa kesäisin tekivät pitkiä ja vaivalloisia souturetkiä\ntai jalkamatkoja kaukaisille erämailleen, olisivat olleet joitakin\nsuurtalonpoikia, ja että koko muinaisella erämaajärjestelmällä\nolisi ollut ylimyksellinen alku. Päinvastoin on erämaankäynti\nollut muinaisuudesta lähtien mitä tärkein kansanelinkeino, yleinen\nkansantapa, joka aikoinaan piti yllä turkiskauden mahtimiehet ja joka\nvielä uuden ajan alussa hiipui sammuvan kukoistuksensa aikoja sisämaan\nrintamaidenkin talonpoikien keskuudessa.\n\nKuinka oli talonpojista tullut erämiehiä? Tai oikeammin: kuinka oli\nmuinaisista erämiehistä tullut talonpoikia?\n\nSuomen historiallinen talonpoikaisluokka on kasvanut kahdenlaisesta\njuuresta. Toinen niistä lähtee lounaisen Suomen rannikkoseutujen\nvainioiden vanhoista peltokylistä ja perintötaloista, joiden\npaikoillaanpysyvä väestö on polvi polvelta harjoittanut maataloutta\nynnä tarpeen ja mahdollisuuden mukaan siihen liittyviä sivuelinkeinoja,\nkuten kalastusta lähivesillä sekä metsästystä ja kaskenpolttoa\nlähimetsissä. On vaikeaa ajatella, että esim. rannikkoseutujen\nruotsalainen asutus olisi voinut päästä alkuun muulla tavoin kuin\nmaanviljelysasutuksena. Niinikään on yleisesti otaksuttu, että\nse suomalainen asutus, jonka arvellaan siirtyneen ajanlaskumme\nensimmäisten vuosisatojen kuluessa Suomenlahden eteläpuolelta maamme\nlounaisille rannikkoseuduille, on ollut peltoviljelysväkeä ja että sen\nperustama asutus täällä on ollut alusta alkaen peltoviljelysasutusta,\ntalollisasutusta. Ei ole uskottavaa, että siirtoväki, joka muutti tänne\nverrattain korkealle peltoviljelysasteelle kehittyneestä Virosta, olisi\ntänne tultuaan vaipunut jollekin polttoviljelyksen tai metsästyksen\nasteelle. Nämä alkukantaiset kehitysasteet mainittu väestö oli\nsivuuttanut jo muualla ollessaan. Eri asia on, että Lounais-Suomen\npeltotalonpojat ovat sivuelinkeinona tai poikkeuksittain käyttäneet\nhyväkseen maakuntansa luontoon sopeutuvia ja naapuriensa harjoittamia\nriistoelinkeinojakin. Joka tapauksessa on todennäköistä, että se\nasutusvirtaus, joka lounaisen Suomen rannikkoseuduilta jo varhain\nja myöhemmin yhä laajemmin levisi sisämaihin ja pitkin Pohjanlahden\nrantoja pohjoiseen, on ollut rannikkoseutujen tapaista peltoviljelys-\nja talollisasutusta.\n\nSisämaassa, hämäläisillä ja karjalaisilla heimoalueilla, on\ntalonpoikaisluokalla ollut toinen, paljon vanhempi ja alkuperäisempi\nalkujuuri kuin valmis peltoviljelys. Savossa uuden ajan alussa oli\nkaskiviljelys kansan valtaelinkeino, vaikka pyyntielinkeinoillakin\nsen rinnalla oli suuri merkitys. Siellä oli näet silloin olemassa\nlukuisa, kiinteää asuinpaikkaa vailla oleva \"kirvesmiesten\" eli\n\"kirvestalonpoikain\" luokka, joka vielä yksinomaisemmin kuin jo\nkiinteästi asuvat \"talonpojiksi\" sanotut kaskenpolttajat hankki\ntoimeentulonsa kaskista. Kun tiettävästi koko maakunnassa ennen\nkaskiviljelyksen etualalle pääsemistä niin verotus kuin takamaiden\nomistuskin oli perustunut metsästykseen, ei mitenkään voida otaksua,\nettä talonpoikaisluokan kehitys olisi kulkenut peltoviljelyksestä\nkaskiviljelykseen ja pyyntielinkeinoihin päin, vaan täytyy olettaa,\nettä päinvastoin nuo alkuperäisemmät elinkeinot ovat siellä olleet\nasutuksen ja talonpoikaisluokan muodostumisen pohjana ja lähtökohtana.\n\nSamaa rataa on kehitys kulkenut hämäläisilläkin alueilla. Ei ole\ntietoa siitä, että hämäläisillä olisi ollut yhtä voimaperäistä\n'kaskikautta' kuin savolaisilla ja karjalaisilla, mutta sen sijaan\nilmenee harvinaisen selvästi, että 'eräkausi' on hämäläisillä alueilla\nkerran ollut hallitsevana talousmuotona, erämaanomistukset yleisiä ja\njousi-järjestelmä verotuksessa vanha ja levinnyt. Hämeen erämiesten\nammatillisia esi-isiä ovat olleet 'jouset' ja 'miehet', jotka maksoivat\nhenkilökohtaisia turkisveroja ja omistivat määrättyjä metsästysalueita.\nSiihen aikaan on joka mies ollut metsämies ja jousimies; hänellä\non saattanut olla muitakin elinkeinoja, hänellä on voinut olla\nkotinsa jonkin keskusseudun kylässä, kaskia ja peltotilkkujakin\nsen lähellä, mutta metsästys ja kalastus ovat olleet hänen tärkein\ntoimensa ja pyyntimaa, erämaankappale hänen arvokkain omistuksensa.\nJousimiesten joukko on ollut hämäläisen eräkauden vanhin ja määräävin\nyhteiskuntaluokka ja se on ollut myöhemmän talollisluokan edelläkävijä.\n\nMaanviljelyksen ja maaverojen kehittyessä ja yleistyessä tämä sisämaan\njärjestelmä muuttui. Jousimiehestä tuli talonpoika, jonka taloudessa\ntalo viljelysmaineen vähitellen tuli pääasiaksi ja erämaa jäi\nsivuasiaksi. Tätä kehitysastetta edustavat eräkauden lopulla Hämeen\ntalolliset, joista toiset vielä olivat melkeinpä enemmän erämiehiä kuin\ntalonpoikia, toiset taas jo joukoittain luopuneita erämieselämästä ja\nvanhoista erämaannautinnoistaan.[162]\n\nSisämaiden alkuerämiesten muuttumisessa historialliseksi\ntalonpoikaisluokaksi on ollut erilaisia välimuotoja, joita esiintyy\neräkaudella ja vielä sen jälkeenkin. Monista asiakirjallisista\ntiedoista ilmenee, että erämailla on ennen niiden asuttamista\nliikkunut muitakin pyyntimiehiä kuin talonpoikia. Eräässä kirjeessään\nkuninkaalle v:lta 1552 Oulujärven asuttaja Kustaa Fincke kertoo\nVenäjän puolella asuvan irtolaisjoukkion tunkeilevan Ruotsin puolelle\nrajaa ja aikaisemmin vuosittain karkoittaneen sieltä kuninkaan\nalamaisia, ja eräässä kuninkaan kirjeessä v:lta 1555 kerrotaan, että\nmilloin venäläiset haluavat hyökätä Pohjanmaalle, niin sen tekee\n\"joukko kalastajia ja muuta irtainta väkeä, joilla on tapana asua ja\noleskella siellä rajan seudulla\". Tämä määrittely näyttää tarkoittavan\nrajaseuduilla oleskelevia vapaita erämiehiä, jotka eivät olleet\nvarsinaisia talonpoikia. Vastaava tapa oli vallalla Suomenkin puolella\nrajaa, koskapa Oulun erämaassa v. 1576 mainitaan asuneen 51 itsellistä\n(husmen).[163]\n\nYlä-Satakunnankin erämaalla on todettavana samanlaisia oloja.\nV. 1577 oli vasta-asutetussa laajassa Ruoveden pitäjässä 52\nitsellistä. Toimeentulonsa nämä erämaan itselliset epäilemättä saivat\npääasiallisesti metsästyksestä ja kalastuksesta. Monella heistä\noli rintamaiden tunnettujen kylä- tai talosukujen nimiä (Torkko,\nVihalainen, Makkoinen, Si(o)kois, Veisainen, Ikkainen, Otava ym.).\nMahdollista on, että erämaan itsellisten joukossa oli sellaisia,\njotka olivat siellä alkaneet uudisasukkaina, mutta sitten joutuneet\nluopumaan talonpidosta ja jääneet itsellisiksi. Monessa tapauksessa\nkehitys kuitenkin kulki päinvastaista suuntaa siten, että yritteliäistä\nitsellisistä tuli talonisäntiä. Tämän voi päätellä siitä, että useita\nitsellisten nimiä myöhemmin esiintyy talojen niminä, kuten Härköinen ja\nIkkainen (Virroilla), Makkoinen (Pohjaslahdella), Puntanen (Kurussa),\nSilvoinen (Lehtimäellä).\n\nV:n 1590 maantarkastuksessa merkittiin Ruoveden pitäjässä 36\nitsellistä. He elivät perheineen yksikseen enimmäkseen suurpitäjän\nsyrjäisillä kulmilla ja vesistöjen latvoilla; vain parilla kolmella\npaikkakunnalla asui parisen itsellisperhettä. Karjaa oli harvalla\nitsellisellä, eikä kellään enempää kuin yksi lehmä; jokunen lammas\nja vuohikin mainitaan. Loilassa asuvalla itsellisellä oli selvä\nnimi _Koturi_. Sellaista väkeä luulisi paikkakuntansa köyhimmäksi\nja halvimmaksi. Sukunimet kertovat kuitenkin sen tavallisesti\nolleen samaa sukujuurta kuin rintaseutujen talonpojat, ja noita\nvanhoja itsellisnimiä on periytynyt niiden asuinseuduille myöhemmin\nsyntyneisiin taloihin, mahtaviinkin. Erämaan yhteiskunnassa ei\ntällaisilla itsellisillä nähtävästikään ollut mikään halveksittu sija,\nsillä he ovat olleet erämaan vanhimman ja vaativimman elinkeinon\nvarsinaisia harjoittajia, muinaisten erämiesten aidoimpia jälkeläisiä.\nLuultavasti on erämailla retkeillyt, ehkäpä jossakin määrin asunutkin\ntällaisia pyyntimiesitsellisiä jo ennen, kenties jo kauankin ennen\nerämaiden asuttamisen aikoja. Viljelyksen ja talonpoikaisjärjestelmän\nvarttuessa ja vahvistuessa rintamailla täytyi syntyä työnjakoa ja\nvalintaa vanhan ja uuden elinkeinon välillä, kylän ja talon miehistä\ntoisten kiintyessä yhä lujemmin sitein maatalouteensa, toisten veren\ntaas vetäessä esi-isien poluille erämaahan. Tähän saattaa viitata\nse erämaiden asuttamisajan luetteloiden silmäänpistävä piirre, että\nerämaalle perustettavan uudistalon asukkaaksi on merkitty lähtevän\ntuskin milloinkaan erämaan omistajaa itseä, vaan tavallisimmin joku muu\nhänen perheensä tai saman kylän tai lähikylän mies. Eri asia sitten on,\ntuliko miehestä erämaalla talonisäntä vaiko eräkäs.\n\nÄlkäämme väheksykö noita muinaisia erämaan itsellisiä. Heidän\njoukossaan oli suuria retkeilijöitä, niinkuin esim. Lapuan--Kauhavan\nkulmilla, jonka itsellisistä v:n 1570 aikoina monet olivat\n\"pohjankävijöitä\", ja Pohjois-Hämeen ja Suomenselän äärillä, joiden\nitsellisissä samoina aikoina oli laajalti tunnettuja kauppiaita,\n\"viimeisiä pirkkalaisia\".[164]\n\nErämaan historian pitkinä murrosaikoina on maattomien erämiesten ryhmä\nkasvanut muutenkin kuin edellä kerrotuin vapain tavoin. Sitä myöten\nkuin erämaita tai niiden parhaita paikkoja joutui suuromistajien,\nvapaamiesten, kauppiaiden, naisten ja lasten tai kruunun tai muiden\nyhteisöllisten omistajien haltuun, jotka eivät itse voineet kulkea\nerämailla, heidän oli otettava palvelukseensa palkattuja erämiehiä.\nSellaisia olivat ne tunnetuksi tulleet neljä erämiestä, jotka\nLahisten kartanosta Sääksmäeltä keväällä 1520 lähetettiin Päijänteen\ntakana oleville eräkalastuksille. Samoin on erämaille asettuneilla\nerämaantuotteiden kauppaa harjoittavilla suurtalonpojilla ollut\npalveluksessaan \"rengeiksi\" luettuja palkkalaisia, joilla arvatenkin\non ollut erämiestenkin tehtäviä ja ominaisuuksia. Ruovedellä v. 1577\nmainittujen 70 rengin joukossa on epäilemättä ollut sekä aitoja\nerämiehiä että erämaan talojen kantaisiä.[165]\n\nEräkauden lopulla oli se joukko, joka Hämeen rintamaiden vanhoilta\nkylävalkamilta vuosittain hankkiutui perinnäiselle erämaaretkelle,\ntullut varmaan melko kirjavaksi: voidaan kuvitella siihen kuuluneen\nenimmäkseen tavallista talollisväkeä, varsinkin talojen nuorempaa\npolvea, jota veti esi-isien poluille erämaan salaperäisille vesille\nja saloille enemmän innostus ja reippaan eräretken viettely kuin\nansion halu, mutta joukossa oli johtomiehinä myöskin ikämiehiä, noita\nvanhan erämiessuvun kokeneita ja tietäviä jälkeläisiä, jotka olivat\nerämailla koko ikänsä kulkeneet, sitten myöskin työhönsä varustettuja\nkartanoiden, pappilain ja muiden ylimystalojen palkkamiehiä, mikäli\nei heitä oltu pantu matkaan jo aikaisemmin. Retkelle saattoi liittyä\njokin erämaanasioitaan hoitava kauppiaskin tai erämaan läpi pyrkivä\nmatkustaja, ja aina saattoi mukaan tulla joku erämaalla jo asuvan\nerämiesperheen jäsenkin.\n\nNe erämaankävijät, jotka eräkauden loppuaikoina määrättynä\nvuodenaikoina liikkuivat erämailla tai siellä jo pysyvästi oleskelivat,\neivät enää olleet mitään yhtenäistä erämieskuntaa muinaisempien aikain\ntapaan. Sama pyyntielämä, samat perinnäistavat ja sama erämaan henki\nkuitenkin lähensi heitä toisiinsa ja vähitellen seuloi heistä koolle\nsen väestön, joka oli jäävä pysyvästi erämaalle ja muodostava sen uuden\nyhteiskunnan pohjan.\n\nTämän erämaanväestön keskuudessa edustivat aikoinaan muinaisten\nerämiesten puhtaimpia perinteitä komeimmin Ylä-Satakunnan\n\"kruununampujat\" eli \"kruunun hirvenampujat\" (oik. \"hirvenampujat\"\nCronones Diure Skytter). He olivat metsäseutujen talollisia,\njotka olivat ottaneet hankkiakseen kruunulle turkiksia, etupäässä\nilveksennahkoja, ja jotka vaivansa korvaukseksi nauttivat määrättyjä\nverovapauksia. Kruununampujia mainitaan Kyrön ja Ruoveden laajoissa\npitäjissä 1500-luvun lopulta pitkälle seuraavaa vuosisataa, ja heidän\nlukumääränsä lienee parhaimmillaan noussut pian pariinkymmeneen.\nTurkisten arvon nouseminen 1500-luvun lopulla ja 1600-luvulla oli\ntälle järjestelmälle edullinen. V. 1613 sai kolme hirvenampujaa\nRuoveden pitäjässä talonsa kokonaan verovapaaksi. V. 1616 saivat Sipi\nHeikinpoika ja Erkki Matinpoika Kyrön pitäjän Koskujärven kylästä sekä\nTuomas Laurinpoika Jämijärven kylästä valtakirjan toimia ampujina\nSuomessa. Heidän tuli vuosittain toimittaa Tukholman nahkakamariin\nkaksi hyvää ilveksennahkaa, jota varten saivat talonsa veroista\nvapaaksi. V. 1621 mainitaan Kyrössä viisi ja Ruovedellä neljä \"Kunink.\nMajest:n hirvenampujan\" taloa verovapaiksi. Ruoveden käräjillä 1631\nmainitaan \"K. M:n ampujia\" asuviksi nyk. Vilppulan Huopiossa ja\nAjostaipaleessa, Pohjaslahden Pohjaslahdella, Virtain Vaskivedellä ja\nSoinissa sekä Multian Vehkoossa -- viimemain. paikassa asuva Paavali\nHyvöinen varmaan ollut samannimisen samassa paikassa vv. 1577 ja 1590\nnimetyn itsellisen sukua. Eräässä päiväämättömässä, \"kreivilliselle\narmolle\" (luult. Pietari Brahelle) osoitetussa valituskirjelmässä\njoukko Ylä-Satakunnan kruununampujia Kurun Aurejärveltä, Juhtimäeltä\nja Mylläristä, Ikaalisten Helteestä, Virtain Vaskiveden Patalasta ja\nKahilasta (Soinista) sekä Töysän Kukoinmäestä, yhteensä kahdeksan\nmiestä, kertovat kuinka Pälkäneellä asuva vouti oli käskenyt heitä\nhiihtämään Ruotsiin saakka turkistaakka selässä ja oli pakottanut\nheidät kahdesti käymään Turun linnassa parhaana ilveksenajoaikana.\n\nAikoinaan näyttävät Etelä- ja Keski-Pohjanmaan itäiset takamaat olleen\nkruununampujien erityisiä pesäpaikkoja. Lapuan suurpitäjässä mainitaan\nv. 1624 Töysässä itsellinen Eskeli Metsästäjä (djurskytte) ja v. 1625\noli semmoisena Heikki Kitunen, ehkäpä Virtain kuuluisan karhunampujan\nMartti Kitusen esi-isiä. V. 1652 luetellaan Pietarsaaren suurpitäjän\nperäkulmilla lukuisia ampujia Vimpelissä, Lappajärvellä, Evijärvellä,\nPurmossa, jopa aivan merenrannikollakin Katternössa.[166]\n\nYksityisillä ylimyksilläkin oli uuden ajan alussa palveluksessaan\nammattimetsästäjiä; sellainen oli esim. se \"hirvenampuja\" (diureskytt),\njota Ebba Fleming piti Kytäjällä Hämeen ja Uudenmaan rajaseudulla.\n\nMuinaisaikojen jousimiesten ja erämiesten perillisiksi ovat luettavia\nvanhan kansan metsämiehet, joita on halki aikojen elänyt eteläisenkin\nSuomen metsäseuduilla ja joiden ammatti on meidän aikaamme saakka\nparhaiten säilynyt maamme pohjois- ja itä-äärillä. Uuden ajan alussa\nmainitaan Raaseporin ja Porvoon verolääneissä Uudellamaalla asuvia\n\"metsämiehiä\" (skogxmän), joilla arvatenkin tarkoitetaan metsästystä\nharjoittavia metsäkulmien asukkaita, ja samanlainen alkuaihe saattaa\nolla Somerniemen metsäseudun nimessä _Mettämies_.[167]\n\n\n\n\nMILLOIN TEHTIIN ERÄRETKET?\n\n\nEräkauden lopulla, jolta ajalta asiakirjalliset tietomme eräkaudesta\npääasiallisesti ovat, tehtiin lukuisimmat kaukomatkat erämaille sulan\naikana. Se olikin aivan luonnollista, koska sisämaan erämaavyöhyke\nsilloin oli supistunut maamme järvialueen pohjoisosaan ja koska\nkalastuksesta oli tullut erämaatalouden tärkein haara. Sisämaan\nkalastuksen tärkeimmät ajat olivat hauen pyynti keväällä ja\nmuikunpyynti syksyllä. Varsinkin keväthauen pyynti oli tärkeä, mm.\nsiitä syystä, että kuivattu hauki (kapahauki) oli haluttu kauppa- ja\nverotavara.\n\nUsealta taholta on tietoja, että erämaille lähdettiin kalaan keväällä.\nSääksmäen kihlakunnan erämaaluettelot vv. 1552 ja 1553 koskivat\n\"niitä pitäjiä, jotka toimittivat erämiehiä eli kalamiehiä Pohjaan\nkeväällä\" tai \"jokaista savua, jolla on kalamiehiä ulkona erämaalla\nkeväällä\". Eräässä Oulujärven erämaata koskevassa kirjeessään v:lta\n1552 Kustaa Fincke kertoo, kuinka 'ryssät' ostavat talonpojilta\nhauet \"kesällä, kun talonpojat tulevat kalastukseltaan\" -- siis\nkevätkalastukselta. Venäläisvainon aikana v. 1588 lähettämässään\nkirjelmässä Limingan kirkkoherra kertoo vihollisen tihutöistä erämaalla\n\"nyt keväällä hauenkalastuksen aikana, jolloin meidän miehet kalastavat\nverokappaleitaan\".[168]\n\nMutta syyskalastuskin oli tärkeä, eikä hyviä erävesiä silloinkaan\nunohdettu. V:n 1590 maantarkastuksessa on Ikaalisten Kilvakkalan\nkylästä merkintä, että kylällä oli maita, \"joilla he kalastavat sekä\nsyksyllä että keväällä\". Kun Hämeenkyrön käräjillä 1644 tutkittiin\nKuivajärven eräkalastuksen oloja, väitti Parkanon Laadun isäntä talonsa\npitäneen keskellä järveä olevalla saarella aina kalastajaa syksyisin ja\nkeväisin. Ruoveden käräjillä v. 1663 kuultiin että Visuveden seuduilla\nolevia Laukon kartanon omistamia Uuraisten kalavesiä käytettiin\nkeväisin ja Mämmisaarta syksyisin.[169]\n\nToisten tietojen mukaan oli erämaille lähdön merkkiaika Pietarin\npäivä (29.6.). Sellaisen tavan ilmoitetaan nimenomaan olleen vallalla\nSavonlinnan läänissä; sieltä Tuure Bjelke v. 1556 ilmoittaa, että\nkesäkäräjät läänissä on pidettävä heti juhannuksen jälkeen, sillä heti\nPietarin päivän mentyä kaikki väki lähtee pois erämaihin, eikä heitä\nvoi juuri estääkään siitä, jos mieli heidän saada varoja, mistä maksaa\nveronsa. Keskiaikaisen Kyrön oikeuden mukaan Ylä-Satakunnan erämiehet\nmaksoivat kalaveronsa syksyllä, mikä edellyttää kesäkalastusta\nerämailla.\n\nJalkanen arvelee erämiesten lähteneen Pohjois-Hämeen erämaille kahdessa\njaksossa, keväällä ja Pietarin päivän jälkeen:\n\n\"Jo varhain keväällä lähtivät ensimmäiset erämaankävijät matkalle.\nErään kansantarun mukaan tulivat toiset jo jäitse Päijännettä myöten\ntuoden pyydyksensä tullessaan. Myöhäisemmät läksivät kotoansa vasta\nsitten, kun kevättyöt oli tehty eli vasta Pietarin päivän jälkeen.\nMatkaa tehtiin tavallisesti joukoissa, sillä näillä pitkillä ja\nvaivalloisilla retkillä tarvittiin aina toisten apua. Kalastuspaikalle\nmatkan päässä oli rakennettu pienoinen pirtti; se tuli nyt olemaan\nerämaankävijän kotina niin kauan, kun erämaassaoloa kesti.\"[170]\n\nItsestään selvänä on pidettävä, että turkiseläinten pyyntiä\nharjoitettiin eräkaudella talvipuolella vuotta ja että suksilla kulkien\ntalvisia pyyntiretkiä on voitu tehdä helpommin ja laajemmilla alueilla\nkuin kesäretkiä veneellä liikuttaessa.\n\nAlkukantaisimmista ajoista saakka näyttävät pyynnin harjoittajat\nkierrelleen perinnäisillä pyyntipaikoillaan vaihtelevien vuodenaikojen\nja riistan tapojen mukaan. Kenties sellaisista seikoista ovat johtuneet\neräät vanhat paikannimet, jotka näyttävät kohdistuneen määrättyinä\nvuodenaikoina käytettyihin oleskelu- tai kulkupaikkoihin.\n\nVuoksen paikannimistöstä mainitsee V. Nissilä nimen _Kevätinmäki_ so.\npaikka, missä kevättää; \"tällä vanhan Vuoksen rantamäellä ovat kevään\nmerkit, lumen sulaminen ja päivien ilmestyminen näkyneet ensin\".\nVuoksen paikannimi _Kesäranta, Kesärannansuo_ Nissilän mukaan ilmaisee\npaikkaa, joka aikaisin keväällä luo jääpeitteen soista virtaavan veden\ntakia. Samoin tulkitaan Kurun Riuttasen _Kesämäki:_ \"etelään viettävä,\njyrkkä mäenrinne, josta lumi sulaa aikaisin keväällä\". Muunlaisetkaan\nvuodenaikaisnimet, sellaiset kuin Syyspohja, Talvilahti, eivät ole\nharvinaisia maassamme. Kun tällaisia paikannimiä on säilynyt varsinkin\nSisä-Suomen entisillä erämaa-alueilla, on ajateltavissa, että niillä\non siellä ollut yhteyttä muinaisen pyyntielämän kanssa, jossa oli\ntarkoin silmälläpidettävä pyyntimahdollisuuksia eri paikoilla ja eri\nvuodenaikoina. Niin on ollut laita varsinkin kalastuksessa, jossa\nmääräajat ovat mitä vaihtelevimmat eri järvien ja vesistöjen ja niiden\nkalalajien mukaan. Täällä on itsessään vähäpätöinen vuodenaikanimi\nvoinut tulkita mitä tärkeimpiä pyyntielämän oloja.\n\nPohjoisissa maissa on pyynnistä elävien heimojen keskuudessa ollut\nyleisenä tapana muuttaa asuinpaikkoja vuodenaikojen mukaan siten,\nettä talvella on asuttu suvuittain tai muunlaisin suuremmin ryhmin\nyhdessä koossa talvikylissä, mutta kesäksi hajaannuttu perheittäin\neri tahoille oleville etäisille kesäpaikoille. Sellaista elintapaa on\nosa Petsamon koltta-lappalaisista pitänyt meidän päiviimme saakka.\nJotain sentapaista jäännettä lappalaisilta tai alkuhämäläisiltä ajoilta\nsaattaa kätkeytyä sisämaan vuodenaikoihin kohdistuviin paikannimiin,\nvaikka meille tunnetussa hämäläisessä erämaajärjestelmässä asutus jo\noli vakaantunut pysyviin kyliin, joista vain yksityiset pyyntimiehet\ntekivät retkiänsä erämaan pyyntipaikoille.\n\nOn syytä tarkastaa, missä määrin vanhat paikannimet mahdollisesti\nvoisivat valaista näitä kysymyksiä, vaikka jo edeltäkäsin on\nkorostettava, ettei paljaiden vuodenaikaisnimien nojalla voida tehdä\nmitään tarkempia päätelmiä eräkauden pyyntielämästä ja asutuksesta.\nVanhan Suur-Vanajan alueella on kaksi _Kesijärveä_, toinen nyk. Vanajan\npitäjän itäisellä äärellä, toinen Riihimäen ja Lopen pitäjien rajalla,\nmolemmat suurehkoja takamaanjärviä. Hyvinkään kylän isonjoen kirjoissa\non mainittu _Kesämäenrinta_. Heinolan Imjärven kylässä on _Kesiö_\nja _Kesiönsalmi;_ lähiseudulla on Lusin ja Heinolan kylien vanha\nrajapaikka _Talvilahti_. Lukuisammin on näitä nimiä Satakunnassa. Ennen\nmainitun Kurun Riuttasen Kesämäen lisäksi on Pirkkalan Pyhäjärvessä\nPirkkalan vanhan kirkon lähellä _Kesämälahti_, Kangasalan Raudanmaassa\nvanha kylä _Kesämälahti_ (1513), jonka lähellä on muinaiseen kulkuun\nviittaava nimi Suomatkantaival ja josta ei ole pitkän matkan takana\nollut Orihvedellä sijainnut _Keviniemen_ päiväkunta, Multialla asuma\n_Kesämäki_ ja sen taustana muinaista pyyntielämää ilmentävä paikannimi\nLapinkodansuo, Ähtärissä Jussilan jakokunnassa _Kesilahti_ ja Lehtimäen\nrajalla talo _Kesäniemi_, Loimaalla jo v. 1540 mainittu asuma _Kesärlä_\nja Huittisten Karhiniemen kylässä tilus _Kesäri_. Varsinais-Suomesta\nsaamme luetteloomme Kiikalan pitäjän kylännimen _Kesälän_.\n\nSuurin määrä tietoomme tulleita Kesä-nimiä on kuitenkin Savossa ja\nKarjalassa. Saimaan piirissä on Lappeen alueella _Kesämäsaari_ (1759)\nja Joutsenossa _Kesäjärvi_. Savon vanhimmassa maakirjassa on sarja\ntähän kuuluvia paikannimiä: Puumalan Hurissalossa _Kesisaari_ ja sen\nlähitienoilla Kitulan puolella _Kevätösniemi_ (Puumalassa nykyisin\nmyös asuma _Kevatos_), Puumalan Pitkälahdessa, _Kesämäenaho_ ja\nsamoilla seuduilla samassa asiakirjassa mainittuja sellaisia nimiä\nkuin _Asumajärvi, Talvisaari_ ja _Syysjärvi_, Sulkavan Halttulassa\n_Kesäranta_, Rantasalmen Parkumäellä _Kesikangas_ ja Kolkontaipaleessa\n_Kesiaho_, joka kuitenkin nähtävästi on lyhennys Kesätienahosta',\nsekä Tavisalmen veropitäjän Saamaisten verokunnassa (Leppävirroilla)\n_Kesäniemenjoensuu_. Säämingissä on nykyisinkin _Kesamonsaaren_ kylä,\nVesannolla Savon ja Hämeen maakuntien rajaseudulla _Kesämäjärvi_ (1749)\nja Pielavedellä talo _Kesäharju_. Saimaan itäpuolelta on merkittävä\nRautjärven Kalpialan _Kesäjenlampi_ ja samoilla seuduilla Parikkalassa\n_Kesusmaa_ ja pitäjännimi _Kesälahti_; Jaakkimassa on talo _Kesämäki_.\nPohjois-Karjalassa on Pielisjärvellä _Kesävaara, Kesä-Tainionlampi_\nja _Kevätniemi_ ja Nurmeksessa talo _Kesäniemi_. Pohjanmaalla on\n_Kesälän_ taloja Vihannissa, Rantsilassa ja Kuusamossa, jossa myöskin\non _Kesäjärvi_ ja _Kesäniemi_.\n\nEdellä luetelluissa Kesä-niinissä on huomattavan useita vesistöihin\nja asumiin kohdistuvia nimiä. Ne ovat piirteitä, jotka saattavat\najattelemaan eräkautista kalastusta ja kesämajailua. Erityistä huomiota\non omansa kiinnittämään Kesä- ja Kevät-nimien esiintyminen samoilla\nseutukunnilla ja ikäänkuin toisistaan riippuvina ja samaan elintapaan\nkuuluvina. Mitä asumaa merkitseviin tämän ryhmän nimiin tulee, on\nasutushistoriallisesi helposti ymmärrettävää, että paljon käytetyt\npyyntipaikat ovat asutuksessa olleet ratkaisevampia tekijöitä kuin\npienet pälvet ja päiväiset rinteet.[171]\n\nNiiden Kevät-nimien lisäksi, joita edellä on ohimennen kosketeltu, on\neri tahoilla vanhoilla erämaa-alueilla joukko samaan ryhmään kuuluvia\npaikannimiä, niistä jotkut suorastaan erämaaomistuksiin liittyviä.\nSatakunnassa on Pohjaslahdella sijainnut Monosen _Kevätlammi_\nja Karvian Suomijärvellä mainitaan Ikaalisten Sarkkilan erämaan\nrajapaikkana _Kevästäjärvi_ (1626). Ala-Satakunnassa oli Lapinpitäjän\nkäräjillä v. 1521 todistajana mm. Pietari _Kevijärvi_. Päijänteen\nvesistöllä huomataan Äänekoskella _Kevätlahti_ ja Keiteleellä\nViitasaaren Ilmolahdella _Kevätyskaarre_ (1793). Saimaan suunnalta on\nNissilä merkinnyt paikannimet _Kevätinmäki_ (Nastolan Uudessakylässä)\nja _Kevätinlahti_ (Valkealan Toikkalassa). Savon vesiltä on Savon\nvanhimpaan maakirjaan tallettanut, paitsi jo ennen mainittua Puumalan\nKevätösniemeä, _Kevättömänmurtoniemi_ Siilinjärvellä, jossa on\nvieläkin _Kevätinjärvi_, ja _Kevätösluoto_ Iisalmen Haapajärvellä.\nOulun läänissä on _Kevätniemensuo_ Haapaveden Ainalissa, _Kevajärvi_\nKuivaniemellä -- Ranualla ja _Kevätinjärvi_ Suomussalmella.[172]\n\nSyksyiseen pyyntiin ja erämailla oleskeluun kuuluvia olisivat tämän\nmukaan vanhat Syys-kantaiset paikannimet, joita niitäkin on olemassa.\nTalvi-aikuinen vanha paikannimistö, joka on tavattoman lukuisa, näyttää\nparhaasta päästä kohdistuvan talviteihin, vaikka joukossa lienee\nsellaisiakin, jotka ovat johtuneet talvella käytetyistä olopaikoista ja\nasumista.\n\nMuinaisajan erämies voi toteuttaa kiihkeän halunsa päästä parhaille\npyyntipaikoille ja kulkemaan muuttelevan saaliin perässä näinä\nyksityisen erämaanomistuksen aikoina ja alueilla ainoastaan\nomistamalla monia erämaita tai oikeuksia moniin erämaihin. Rikkaat\neräkauden ylimykset saattoivat turkishankintansa vuoksi tai muussa\nhyötymisen tarkoituksessa haalia käsiinsä joukoittain erämaita eri\ntahoilta. Mutta milloin tavallisilla talonpojilla tai erämiesten\nkumppanuskunnilla eräkaudella on ollut hallussaan useampia eri\ntaholla sijaitsevia erämaita, on siihen useissa tapauksissa voinut\nolla pääsyynä juuri eri vuodenaikojen tai eri paikkojen erilaiset\npyyntiolot. Ennen olemme siitä maininneet esimerkkejä Ylä-Satakunnan\nosalta. Mainittakoon tässä lisäksi pari esimerkkiä Hämeen itäisemmistä\nkihlakunnista. Eräillä Sääksmäen pitäjän muinaisilla pääkylillä,\nRitvalalla, Anajalalla ja Rapoilalla, on ollut erämaanomistuksia\nKeuruun, Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin reiteillä, enimmäkseen\nsamoilla vesiseuduillakin, kuten Keiteleellä, Hankasalmella ja Iisveden\ntienoilla; mainittujen Sääksmäen kylien erämiehillä on siten varmaan\nollut, tarjolla monenlaisia pyyntimahdollisuuksia Pohjassa. Pälkäneen\nSappeen kylällä yksinään oli eräkauden lopulla omia erämaita pitkänä\nsarjana Vehkajärvellä verraten lähellä kotikylää, Pajulahdella\nnyk. Korpilahdella, Muurajärvellä nyk. Muuramessa, loistossa ja\nKeiteleenpohjassa Keiteleenjärven eri päissä sekä Jauhoniemessä\nKivijärvellä -- varmaankin erilaisia pyyntimahdollisuuksia riittävästi\npienehkön kylän erämiehille. Eikä vähemmälle ollut jäänyt Pälkäneen\nveropitäjän Pakkalan vaatimaton kylä (nyk. Sahalahdella), joka\nomisti erämaita Muuramessa, Liesvedellä ja Vankivedellä Rautalammin\nreitillä, Kannonkoskella Kivijärvellä sekä Kerataipaleella ja\nLiitonjärvellä Elämäjärvellä nyk. Pihtiputaan pitäjän rajaseudulla.\nYlisen kihlakunnan Padasjoen veropitäjän Vähän-Äiniön kylällä oli\nlähes kymmenkunta erämaata Muurajärvellä ja Sutoisenpäässä nyk.\nMuuramessa, Kymenalustassa Viitasaarella ja Kannonrasvassa nyk.\nKannonkoskella. Tällaiset seikat ovat myötävaikuttaneet siihen, että\nmuinaiset luonnolliset omistusolot erämailla monastakin näyttävät niin\nselittämättömän sekavilta.[173]\n\n'Vaellushenki', joka on kaikkina aikoina ollut luonteenomaista kaikille\nriistoelinkeinoja harjoittaville ryhmille ja heimoille, on aikoinaan\nelänyt voimakkaana hämäläisenkin heimon keskuudessa, niinkuin Hämeen\nerämaiden historia runsain kerroin todistaa. Sen hengen viimeisiä\nilmauksia eräkaudella olivat ne jokavuotiset kalastusretket, joita\n1500-luvun puolivälin ohi tehtiin mieslukuisasti useilta hämäläisiltä\nrintaseuduilta vanhoille, jo uudisasutuksen piiriin joutuneille\nerävesille ja joita poikkeuksellisesti jatkui vielä kauan myöhemminkin.\nEipä tämä erämaanhenki ole sammunut senkään jälkeen, kun kaikki\nerämaaretket olivat jo kokonaan päättyneet ja jääneet elämään vain\nkansantarinoissa. Saman hengen ailahduksia on eri muodoissa ilmennyt\nhämäläisten keskuudessa miesmuistiin saakka. Siten esim. muinaisen\nVanajan valtapiirissä, jossa suuret eräretket päättyivät aikaisemmin\nkuin muualla hämäläisillä alueilla, rintakylät näyttävät mitä\nsitkeimmin pitäneen kiinni niistä ulkomaista, varsinkin heinämaista,\njoita niiden haltuun oli jäänyt entisistä erämaanomistuksista, ja\nlähettäneen kesäisin väkeä näille ulkomaille uskomattomien matkojen\npäähän. Niinpä ovat vanhat kertoneet, että Orimattilan Rengonmäen\nlaajoille niityille tuli kesällä väkeä Järviöisistä kaukaa Hämeestä\n(Hämeenlinnan lähiseuduilta) heinää niittämään ja läksi taas pois;\ntalvella tultiin hakemaan heinät. Iitin Kausalasta on kerrottu, että\nTennilästä on tullut asukkaita Niinimäkeen; kävivät siellä kesällä\nja talveksi läksivät takaisin; historiallinen tosiasia on, että Iitin\nNiinimäki on ollut Kärkölän Tennilän kylän erämaa yksi muistuma monista\nsiitä, kuinka erämaa on muuttunut asumaksi.[174]\n\n\n\n\nERÄMIESTEN MATKAVARUSTEET\n\n\nKaikinpuolisen kuvauksen esittäminen muinaisesta eräelämästä\nedellyttäisi muun ohella myöskin niin monenlaatuisten erämiesten\nmatka- ym. varusteiden, aseiden, pyydysten ja laitteiden, niiden\nyksityiskohtien ja niiden käyttötapojen sekä niiden useinkin\njo kivikaudelta alkaneen kehityksen tuntemista, että sellaista\nvoidaan odottaa vain muinaistieteellisiltä ja kansatieteellisiltä\nerikoistutkimuksilta. Seuraavassa katsauksessa on tyydyttävä vain\nsiihen osittaiseen ja vaillinaiseen valaisuun, jota näköpiiriimme\nsattuneet paikannimet ja historialliset tiedot voivat antaa erämiesten\nmatkavarusteista silmällä pidettäessä muinaishämäläisten alueiden\nasutus- ja yhteiskuntaoloja. Tehtävämme on karsiintunut vielä siitäkin\nsyystä, että alkukantaisinten pyyntitapojen ja eräkauden kulkukeinojen\nkäsittely on ollut jätettävä teoksemme toisiin osiin.\n\nErämieselämä oli parhaillaan ollessaan Vakaantunut elämänmuoto vanhoine\nperinnäisine tapoineen ja menetelmineen. Niitä erämies noudatti\nmetsästysaseissaan ja matkavarusteissaankin.\n\nRautakauden kalmistolöydöistä tiedetään, että sotakelpoisen heimomiehen\naseina ovat olleet keihäs ja miekka. Sanat ovat kielessämme\ngoottilaisia lainasanoja, mutta keihään käyttäminen on kuulunut jo\nsuomalais-ugrilaisen ajan tapoihin. Muinaisten erämiesten on Suomen\nsydänmaillakin ja varsinkin kaukaisilla rajaseuduilla sijaitsevilla\nerämaillaan täytynyt olla varuillaan petoja ja mahdollisia vihollisia\nvastaan ja sen vuoksi pidettävä matkassaan sotaiseensakin.\n\n_Keihästä_ mainitaan vielä myöhäisinäkin aikoina yleisenä aseena\nkarhunkaadossa: \"karhunkeihäitä\" on kasaantunut kaikkiin museoihin ja\nkertomuksia karhunkeihäistä kulkee kaikkialla maassa. Jo tämän nojalla\non oletettava keihään olleen jokamiehen aseen eräkaudellakin. Paltamon\nrovasti Johan Cajanus kertoo v:n 1663 aikoina Kainuunmaan metsämiehen\nvarusteisiin kuuluneen myöskin keihään, jota hiihdettäessä käytettiin\noikean käden suksisauvana ja jossa niinkuin toisenkin käden sauvassa\noli sompa. Todennäköisesti on _miekkakin_ ollut erämiehen aseena\nniin kauan kuin miekan kantaminen on ollut yleinen heimotapa. Tavan\nhävitessä rintamailta on se hävinnyt myös erämailta.[175]\n\nVaikea on tietää, millä tavoin ovat syntyneet mitkin paikannimet,\njoiden kantana on alkuaikaisten aseiden nimiä. Keihäskantaisten\npaikannimien aiheuttajana saattaisi olla keihään muoto, jokin\nkeihääseen liittynyt tapaus tms., mutta varmaan on joukossa myös\nalkukantaisen keihäspyynnin synnyttämiä, esim. jos paikalla on pidetty\nvaarallisia kulkijoiden kartettavia virityskeihäitä tms. Vanhinta\nsäilynyttä nimistöä edustavat sellaisten suurten luonnonpaikkojen ja\nlaajojen seutukuntien tai vanhojen asumien nimet kuin Hausjärven--Lopen\nrajaseudulla melkoista aluetta kattavat _Keihäsjärvi, Keihäsjoki_\nja _Keihäsjokimaa_, Päijänteeseen pistävä suuri niemi _Keihäsniemi_\nLuhangassa, Viitasaarella oleva koski ja kylä _Keihärinkoski_, jossa\non ollut padasjokelaisten erämaa (Keihärinmaa, Keihärinkoski), Kurussa\nNäsijärvellä vanha vesilahtelaisten erämaa _Keihäslahti_, jonne laskee\n_Keihäsjoki Keihäsjärven_ ja _Keihäskosken_ kautta, _Keihäskoski_\nYläneellä ym. -- Miekka-nimet näyttävät mm. olleen erityisesti\nsuosittuja rajapaikkojen niminä _(Miekkapetäjät)_.[176]\n\nVanhimmat maassamme käytetyt _jousiaseet_ ovat olleet käsijousia,\njoissa on ollut vain kaari ja jänne. Sanat 'jousi', 'jänne' ja 'nuoli'\nkuuluvat suomalais-ugrilaiseen perintöön. Schefferuksen kertomuksen\nmukaan (1673) on lappalaisten jousen kaari ollut melkein kolmen\nkyynärän so. lähes kahden metrin pituinen ja tehty kahdesta taitavasti\nyhteenliitetystä puusta, koivusta ja männystä, jotka on erityisellä\nkalanliimalla kiinnitetty toisiinsa ja tuohiniteellä päällystetty.\nTämänmukainen on suomalaisen kansanrunon säepari jousesta:\n\n    \"Iske nyt koivuinen sakara,\n    petäjäinen selkä lyö'ös.\"\n\nAlanuksen mukaan käytettiin Kemin Lapissa vielä 1600-luvun puolivälissä\nsellaista puujousta suksisauvana, ja saattoi hiihtäessäkin ampua sillä\nperä perää niin monta nuolta kuin halutti. Cajanus Paltamosta luettelee\nKainuun metsämiehen varustusten joukossa teräsjousen ja \"käsijousen\nvasamineen\".\n\nKalevalaisessa kansanrunoudessa mainittu \"jukainen jousi\" on\ntutkimusten mukaan merkinnyt marjakuusesta tehtyä jousta. Marjakuusi\non Europassa ollut yleinen jousipuu, mutta Suomen mantereella sitä ei\nainakaan enään kasva.\n\nMuseoissamme ei ole tallella ainoatakaan Suomesta saatua vanhaa\nkäsijousta, mutta niitä on käytetty vielä keskiajan loppupuolella\nLounais-Suomessakin siitä päättäen, että Taivassalon ja Sauvon sen\naikaisissa kirkkomaalauksissa on nähtävänä apostoli Simeoni kädessään\nsellainen jousi. Varmaan ovat muinaisajan ja keskiajan erämiehet\nkäyttäneet tällaisia jousia ja on heihin kohdistettava Olaus Magnuksen\nantama mainesana, että suomalaiset olivat hyviä ampumaan jousilla.\n\nKeskiajalta lähtien alkoi meidänkin maassamme levitä varsijousi, jossa\noli lyhyt rautainen kaari, puinen varsi ja luinen liipasin. Uuden ajan\nalussa tällaisten jousien käyttö oli jo varsin yleinen, koskapa esim.\nveronkannossa Pietarsaaressa Pohjanmaalla v. 1570 saatiin kruunulle 80\n\"teräsjousta\". Luotipyssyjä mainitaan talonpoikaisillakin metsämiehillä\njo 1600-luvulla, mutta vielä kauan myöhemmin oli varsijousi yleisimpänä\nmetsästysaseena. Sisä-Suomen pyyntimailla. Laukaan, Saarijärven,\nViitasaaren ja Rautalammin metsästysaloista lausutaan Ulrik\nRudenschöldin kertomuksessa (1741) mm.: \"Näissä neljässä pitäjässä\nei ole yhtään jahtivoutia, osittain koska maa on ajometsästykseen\nliian avara, osittain koska jokainen talonpoika täällä on ampuja.\nHarvoilla heistä on pyssyjä, mutta heillä on keihäitä ja varsijousia\n(Flitzjbågar), joita he käyttävät hyvin taitavasti\" (s. 154). Jaakko\nChydenius mainitsee rauta- tai puuselkäisiä jousia hänen aikanaan\n(1754) käytetyn Pohjanmaan pohjoisilla seuduilla pienempien eläinten\nmetsästyksessä. Vielä v. 1792 kertoo Boucht Suur-Hollolan metsäkulmilla\njousilla ammuttavan jonkin verran oravia.[177]\n\nSopusoinnussa muinaisen jousipyynnin kanssa ovat vanhat Jousi-kantaiset\npaikannimet. Monilukuiset pienet _Jousi_ l. _Joutsijärvet_ yms.\nluonnonpaikannimet saattavat kuulua pääasiallisesti myöhempään\nerämieskauteen, joka on ollut jousipyynnin valtakausi. Mutta\nsellaisissa vanhoissa laajempien seutujen tai asumien nimissä kuin\nPälkäneen-Luopioisten _Joutsenselkä_, jossa on _Joutsensaari,\nJoutslahti ja Joutsenniemenmaa_, Kuhmoisten _Joutsimatka_, jonka\nlähellä on _Joutsenlahti_, Hartolan _Joutsjärven_ kylä, _Joutsan_ l.\n_Jousan_ pitäjä, Tervon Rasvangin _Jousensalmi_, jossa oli Saarioisten\nveropitäjän Toijalan kylän erämaa v. 1554, Kangasalan vanha asuma\n_Joutsikas_ (1590), Kalajoen Vieskain asuma _Joutsikoski_ (1568) ym.,\nsaattaa olla vanhempaakin alkua. 'Jousi' näyttää muinoin voineen\nmerkitä myöskin suurempaa pyyntilaitosta, vipujousta; sellaisesta\nnähtävästi ovat saaneet nimensä useat laajahkojen paikkojen nimet,\nkuten vanhan Sysmän Sauvavuoren ja Vastamäen rajapaikka-pari\n_Joutsjärven Haro_ ja _Hautajärven pää_, joissa nimissä on muinaisen\nsuurmetsästyksen tuntua, Nilsiän _Jousanmäki_, jonka alueella on\n_Vipumäki_, sekä äsken mainittu Tervon Jousensalmi, jonka alueella on\n_Vipusuo_. Merkittävä on jousi-sanan muinainen käyttö miehennimenä;\nvielä uudenajan alussa oli varsinkin Savossa lukuisasti miehiä, joilla\noli ristimänimenään pakanallinen, nykyisissäkin kuvattu jousi ja\nnuoli.[178]\n\nSangen alkuaikaisia nuolia (vasamia, vekaroita) on ollut käytännössä\nvielä myöhäisinäkin historiallisina aikoina. Schefferus kertoo\nlappalaisten käyttävän joskus luusta tai sarvesta tehtyjä nuolenkärkiä.\nNuolistakin on aiheutunut runsas paikannimistö. Ikivanhoihin aikoihin\nsaattavat kaivautua sellaisten vanhain kyläin kuin Vanajan _Nuolialan_\nja Pirkkalan _Nuolialan_ nimien juuret. Kun Tervon Haapamäen kylässä\n_Vekaraniemen_ ja _Vekaralahden_ nimien seurassa on Hanhitaival,\nniin syntyy itsestään ajatusyhtymä muinaisesta villihanhien\nammunnasta. Välähdyksen muinaisesta metsästyselämästä räväyttää\nAureen metsätienoolla Kurun, Ruoveden ja Ikaalisten rajoilla oleva\npaikannimisarja Kotamäki, Hautajärvi, Saukko, _Vekara-niemi_.[179]\n\nErämiesten tärkeimpiin varusteisiin kuuluivat myöskin heidän\n_kulkuvälineensä_ heidän erämaille matkatessaan ja siellä liikkuessaan.\nNe olivat samat eräkaudella kuin olivat olleet ikimuistoisina\naikoina sitä ennen: veneet ja sukset. Rajoitamme sanottavamme\ntässä toteamiseen, että järviseuduilla on venematkoja kotikylistä\nerämaille nähtävästi yleensä tehty monen hengen matkaveneillä, mutta\nperillä erämailla on kukin liikkunut lahdenperillään ja lammillaan\nvaatimattomammilla haapioilla ja ruuhilla.\n\nKeskelle hämäläistä eräkautta vie meidät vv. 1930--1932 Keuruun\nSuolahden kylästä tehty merkillinen venevalkamalöytö, joka suo\nharvinaisen täyteläisen silmäyksen eräkauden veneiden rakenteeseen,\nmatkavarusteisiin, venereitteihin ja muuhun erämaaelämään.\n\nLöytöpaikka oli Uutteran talon maalla Suojärveen laskevan Suojoen\nsuistomaassa. Suojärvi on aikaisemmin ollut Keurusselän jatkoa,\njoten yhtenäinen Keuruunreitti on ulottunut löytöpaikalle saakka.\nLöytöesineet saatiin 75--85 cm syvältä suosta. \"Veneiden rakenne --\nlöydön tutkija T. Itkonen kertoo -- näyttää pääpiirteiltään olevan\nseuraava. Pohjana on jopa 7 m pitkä yhdestä puusta koverrettu ruuhi,\njonka keula ja perä on veistetty kapeaksi, ikäänkuin veneen kokan\nmuotoa tavoitellen. Ruuhi on korotettu molemmilta sivuiltaan kahdella\nparilla varpelaitoja, jotka on kiinnitetty toisiinsa ja ruuhenreunaan\nvitsoista ja männynjuurista tehdyillä niteillä. Sauma on tiivistetty\ntervalla ja karvoilla (mahdollisesti hirven tai poron karvoilla).\nMuutamissa saumoissa on terva vieläkin tahmeata ja osittain hajunsa\nsäilyttänyttä.\n\n\"Erikoista mielenkiintoa herättävät kauniisti. koristetut\ntuohikappaleet, jotka löytyivät venelautojen päältä. Ne olivat\nnähtävästi eväsvakan jäännöksiä. löydettäessä ne muodistivat n. 40 X 85\ncm:n kokoisen levyn. Kuviot on tehty tuohen valkealle puolelle siten,\nettä pintaan on teräaseella piirretty niiden ääriviivat ja sitten\nvärjätty jollakin punaisella aineella, ehkä leppävärillä. Koristelu on\nns. nauhaornamentiikkaa, jota käytettiin Pohjoismaissa rautakaudella\nja vielä keskiajan alkupuolella. Aivan tämänlaista koristelua\nei kuitenkaan ennestään tunneta, josta syystä löydön iän tarkka\nmäärääminen ei toistaiseksi käy päinsä. Oletuksena voidaan lausua, että\nkyseessä on kokonainen soistunut venevalkama, jota eränkävijät, kenties\npirkkalaiset, ovat maamme historiallisen ajan ensimmäisinä vuosisatoina\nkäyttäneet retkeillessään pappia verottamassa.\"\n\nLisättäköön tähän, että lappalaisten oleskelusta Keuruun seuduilla on\nlukuisia merkkejä, mm. Keuruun kirkkokunnan entinen nimi _Lapinsalmi_,\nettä Keuruun Suolahden ja Suojärven kautta on todennäköisesti kulkenut\nhuomattava erämaan kulkutie Ähtärin vesille ja että Keuruun Suojärvellä\nnähtävästi on sijainnut Kangasalan Neulaniemen muinainen erämaa.[180]\n\nVaikka oikea erämies erämaalla ollessaan kaiketi kykeni hankkimaan\npääasiallisen elantonsa järvestä ja metsästä, piti hänellä kuitenkin\npitkäaikaisilla matkoilla olla mukanaan _eväitäkin_. Eihän esim.\ntalvisia retkiä hylkeenpyynnissä \"valkoisessa erämaassa\" tai\nturkiseläinten metsästyksessä kaukaisilla salomailla voitu helposti\ntehdä ilman mukana olevia ruokavaroja. Ylimuistoisista ajoista saakka\non matkamiesten evästyksessä tässä maassa noudatettu määrättyjä\npysyviä kansantapoja. Jalankulkijalla on ollut selässään eväskontti,\nreellä tai veneellä tai muulla kulkuvälineellä matkaajalla muassaan\neväsvakka. Tiedetään suunnilleen, mitä kontteihin ja vakkoihin muinoin\non pantukin. Pääosana eväissä olivat todennäköisesti _jauhot_ ja _voi_.\nNämä suhteellisesti vähän tilaa vievät, mutta arvokkaat ravintoaineet\nolivat kaikkein sopivimpia matkamiehen eväitä niistä ajoista alkaen,\njolloin maatalous ja karjanhoito olivat päässeet ensimmäiselle sijalle\nkansan elättäjinä.\n\nMatkamuonitustavat näyttävät olleen suurin piirtein samanluontoiset\nsekä skandinavilaisessa että suomalaisessa muinaismaailmassa. Ruotsin\nja Norjan viikingeillä oli pitkillä meriretkillään muonana etupäässä\nvilja- ja rasva-aineita. Ruotsin vanhojen maakuntalakien mukaan oli\nlaivamuonaveroksi (skipvist) maksettava viljaa ja voita (tai lihaa tai\nsilavaa), ja Juhana Buren otteisiin Eerik Pommerilaisen verokirjasta\nv:lta 1413 on merkitty laivamuonaveroksi maksettavaksi rahaa, viljaa,\nvoita ja silavaa. Ahvenanmaalla oli vielä uuden ajan alussa maksettava\nlaivamuonaveron tapaista sotalomaveroa (ledungslama), joka oli\nsuoritettava rahana ja voina.\n\nSaman tavan jälkiä havaitaan laajalti muillakin pohjoisilla\nmeriseuduilla. Niinpä kuuluisa 1500-luvun matkakirjailija Herberstein\nmainitsee venäläisen Istoman matkasta Novgorodista Jäämeren kautta\nNorjaan v. 1496, jolla matkalla laivuri myrskyä uhrilla asettaakseen\njyrkän vuoren kohdalla Kuollan niemimaan rannikolla oli ripottanut\nulkonevalle kivelle kaurajauhoa, johon oli sekoitettu voita -- siis\ntyypillistä muinaispohjoismaista laivamuonaa.[181]\n\nMeidän maamme erämiesten matkajauhoista puhuvat paikannimet.\nMainitsemme niistä muutamia. Pälkäneellä, Harhalan ja Kaitamon\nrajalla Mallasveden rannalla on _Jauhoksenkallio_, Luopioisissa on\nKukkianjärven seudulla _Jauholahti_ ja Kuhmoisissa Pirttijärvessä\nniinikään _Jauholahti_. Päijänteellä on Luhangan lahdessa _Jauhoniemi_\nja peremmällä Tammilahdessa _Jauhiainen_. Vähän pohjoisempana samalla\nerämaan kulkusuunnalla on Toivakassa asuma _Jauhovakkanen_, näkyvä\nyleiskartallakin. Pohjois-Hämeessä mainitaan jossakin Saarijärvellä\n_Jauhoniementyvi_ (1825) ja suurella Kivijärvellä on _Jauhoniemen_\nkylä, uuden ajan alussa Pälkäneen Sappeen kylän erämaa. Rautalammin\nvesillä on Niiniveden ja Iisveden vaiheilla _Jauholahti_, Vesannolla\n_Jauhiala_, Suonenjoella _Jauhomäki_ ja _Jauhojärvi_. V. 1559 tuli\nRautalammilla asutetuksi _Jauhosalmen_ erämaa. Ylä-Satakunnasta on\nmerkittävänä Ähtärin Päränteellä Hämeenniemen jakokunnassa _Jauhojärvi_\nja Keski-Pohjanmaalta Kaustisen _Jauholammit_. Savon vanhoissa\nmaakirjoissa mainitaan Juvan veropitäjän Joroisin verokunnan Hauhomäen\nja Lieteniemen verokylissä _Jauhomäki_ ja Rantasalmen veropitäjän\nTuusmäen verokylässä _Jauhoniemi_. Rantasalmen vanhalla pitäjänkartalla\n(1843) on Tammenlahden kylässä Haukivedessä _Jauhekivensaari_\nLaivasaaren seutuvilla. Taipalsaaressa Saimaalla on kylä _Jauhiala_.\n\nNäiden nimien esiintyminen pääasiallisesti, jopa melkein\nyksinomaisesti, sisämaan vanhoilla erämaa-alueilla ja enimmäkseen\nhuomattavien vesiteiden varsilla ja monen niiden lähitienoilla\nolevat toiset selittävät paikannimet, sellaiset kuin Puurolahdet ja\nHuttulat, tuovat torjumatta mieleen muinaiset erämaan soutumiehet\njauhovakkoineen, sitä painokkaammin, kun monia näistä 'Jauho' nimistä\nmainitaan eräkauden omissa asiakirjoissa (Kivijärven Jauhoniemi,\nJoroisin Jauhomäki, Rantasalmen Jauhoniemi), vieläpä toisinaan\nikivanhoihin erämaaoloihin viittaavissa oloissa (Ähtärin Hämeenniemen\nJauhojärvi, Joroisin Hauhomäen Jauhomäki).[182]\n\nParhaita todistuksia siitä, että suurilla vesistöillä tavattavat\nvanhat ruoka-aineisiin ja -lajeihin kohdistuvat paikannimet ovat\nmuinaisten soutumiesten matkanimiä, ovat 'suurustamista' ilmaisevat\nnimet. Pälkäneellä on Myttäälän vesillä _Suurussaari_, Muuramessa\nMuuratjärvessä _Suuruspäänniemi_ (1793), Jyväskylässä Jyväsjärvessä\nniemeke _Suuruspää_ ja Kivijärvellä suuren selän rannalla\n_Suurusniemen_ kylä Jauhoniemen kylää vastapäätä. Etelä-Pohjanmaan\nKauhavallakin on _Suuruspää_. Merkillistä on, että kaikki nämä\nSuurusnimet, Lapuanjoellakin, ovat muinaisten pälkäneläisten\nerämiesten kulkemilla matkasuunnilla. Päijänteen itäpuolella on\nMäntyharjun Anetun ja Hartolan Kuivajärven seudulla _Suuruspään_ talo\nja _Suuruspäämaa_ sekä Mäntyharjun Enolahdella _Suuruspäänlahti,\nSuuruspäänniemi_ (apajineen) ja _Suuruspäänsuo_. Päijänteeltä tulleena\nnimenä on pidettävä Keiteleen pitäjän Vuonomalahdella esiintyvää\nvanhaa paikannimeä _Suurispäälahti_ (1590). Koillis-Satakunnassa on\nKuorehveden Eväjärven ja Kertteenjärven välimailla sikermä näitä\nnimiä: _Suuruskorpi, Suurussuo, Suuruspää_ ja _Suuruspäämaa_. Kaikkien\nnäiden Suurus-nimien lähtökohta näyttäisi olleen muinaisen Vanajan ja\nSääksmäen Hämeen keskusseuduilla.[183]\n\nJauhoistaan eräkauden soutajat ja muut kulkijat valmistivat\nlevähdyspaikoissaan monenlaisia jauhoruokia. Antautumatta pitempiin\nkansatieteellisiin selityksiin tällä monihaaraisella alalla esitämme\nainoastaan muutamia erityisemmin eräkautisia matkaravinto-oloja\nsivuavia asian piirteitä.\n\n_Puuro_ on ikivanha jauhoruoan nimi, joka lienee kieleemme lainattu\ngermanilaisista kielistä (saks. eräs kauralaji _furr haber;_ vrt. engl.\n_porridge_); kaurapuuro lienee ollut germanien pääruokalaji siihen\naikaan, jolloin roomalaiset oppivat heidät tuntemaan.\n\nKeski-Suomessa suosituissa erämiestarinoissa kerrotaan väsyneestä\nerämiehestä, joka nukkui kesken puuron keittämistään ja herätessään\nhavaitsi puuron olevan paksun homeen peitossa. -- Eräässä\nkirjoituksessa \"Kansanomaisista ruokalajeista\" (1932) luemme kuvauksen\nalkukantaisesta puuronkeitosta: \"Ennen muinoin keitettiin metsämailla\npuuroa seuraavalla tavalla: Kiskottiin isosta koivusta tuohia, josta\ntehtiin noin kannun vetävä rove (tuohinen), tämä pantiin toisen, vähän\nsuuremman tuohisen sisään, niin että tuli kaksinkertainen 'pata'\ntuohesta. Siihen laitettiin sanka vitsasta, jolloin se oli valmis\ntarkoitukseensa. Tällaiseen astiaan kaadettiin sitten vettä sisään\nja ohrajauhoja ja suolaa tarpeen mukaan, jonka jälkeen se asetettiin\nnuotiolle kiehumaan. Tuohet kyllä kärventyivät, mutta eivät läpäisseet\nvettä, ja puuro voitiin sitten niissä valmiiksi keittää.\"[184]\n\nVanha kansainvälinen ja yleissuomalainen jauhoruoka, varsinkin juuri\neväsruokana käytetty, on ollut myöskin _talkkuna_ (venäj. _tolokno_).\nEtelä-Karjalassa sitä on vanhoina aikoina valmistettu survotuista ja\nkuivatuista kaurajauhoista. Läntisemmässä Suomessa talkkunakset on\ntehty keitetyistä tai paahdetuista ohrista, Hämeessä herneitäkin mukaan\nsekoittamalla. Anglosaksilaisena aikana Englannissa köyhä kansa käytti\nravinnokseen rukiin, kauran ja papujen sekoituksesta valmistettua, siis\njuuri talkkunan tapaista jauhoruokaa.[185]\n\nMuinaisten erämiesten parhaisiin matkaruokiin on kuulunut _mämmi_.\n\n'Mämmi' on suomalais-permalaisen aikakauden sana. Sen niminen syötävä\nkuuluu vanhimpiin maassamme käytettyihin ruokiin, \"joka alkuaan lienee\ntarkoittanut vain yleensä imeltynyttä tai imelänhapanta jauhotahdasta,\nmutta josta sitten kehittyi mallasten käytön ohella erityinen\njuhlaruoka\" (Kustaa Vilkuna). Yksinkertaista jauhosekoitusta tarkoittaa\nmyös sellainen nimitys kuin 'marjamämmi' (Tammela).\n\nTavan ikivanhuudesta kaiketi johtuu, että tämä sana on kiintynyt\npaikannimiin laajoilla alueilla maatamme. Varsinais-Suomessa\nTaivassalon Isossa-Särkilahdessa on ollut saari _Mämmi_ ja _Mämmin\nletto_. Huittisten Karhiniemessä on ollut yhteinen _Mämmi_ niminen\ntilus. Taneli Juslenius, joka oli kotoisin Huittisten Nanhian\nJuuselasta, kertoo Turun historiassaan, että \"meillä valmistetaan\nomalaatuista muualla käyttämätöntä puuroa, jota nimitetään mämmiksi.\nSitä keitetään mallasjauhoista ja paistetaan uunilämmössä, niin\nsanotuissa tuohiropposissa. Se on tosin väriltään mustahkoa, mutta\nharvinaisen makeata.\"\n\nMämmi-nimien pääpesiä ovat kuitenkin Hämeen heimon vanhat keskukset\nEtelä- ja Keski-Hämeen vesivarsilla. Suur-Vanajan alueen vanhoilla\nkartoilla ja isonjaon asiakirjoissa esiintyy Janakkalan Kernaalan\nkylässä _Mämmiö_ ja _Mämminoja_, Hausjärven Karhin kylässä _Mämmisillan\nniitty_ ja _Mämmihuhdan niityt_ sekä Lopen Joentaan kylässä tilus\n_Mämmiä_ (1576). Muinaisten vanajalaisten itäteillä on näitä nimiä\nHollolan Lahden ja Okeroisten kylien mailla _Mämmioja_ (1750),\nArtjärven Isossakylässä _Mämminlevo_ ja _Mämmienkangas_, Lapinjärven\nKinttulassa _Mämmikorvenkallio_, vieläpä Savitaipaleella _Mämmijärvi_.\nSuur-Sääksmäen alueella on Akaan Kurisjärvellä paikka _Mämmiä_ ja\nTammelassa Tammelan kylässä _Mämmi_ ja _Mämmin piiri_ sekä Tammelan\nPyhäjärvessä _Mämminkallio_ ja _Mämminkari_. Kangasalan Kuohenmaassa\nRoineen takana on maalipaikka _Mämmi_.\n\nMeille kiintoisimmat Mämmi-nimet esiintyvät kuitenkin sisämaan pitkillä\nvesiteillä, missä niiden levintä on samantapainen kuin Jauho-nimienkin.\nKyrösjärvellä on Ikaalisten Kartun kylässä _Mämmiäinen_ ja saman\npitäjän Ison-Röyhiön alueella _Mämminniemi_ ja _Mämminmaa_. Kaukana\nlännessä on Siikaisten Sammin kylän alueella _Mämmi_ ja _Mämminkeidas_.\nNäsijärven vesistöllä on _Mämmisaari_, v. 1552 mainittu lempääläisten\nerämaanomistus Visuveden lähellä Ruovedellä. Luopioisten Kukkiassa on\n_Mämminselkä, Mämminlahti_ ja _Mämminsaari_ Hauhon vesiltä Päijänteelle\nkulkeneella vanhalla venetiellä. Luhangan vesipiirissä Päijänteessä on\nhauholaisten vanhalla kulkutiellä _Mämminselkä_ ja Korpilahden pitäjän\nitäosassa Havukanmaan _Mämmilahti, Mämmisaari_ ja _Mämminiemi_. Laukaan\nKuhankoskella on _Mämminniemi_ ja _Mämminkaarre_ ja kappaleen matkaa\npohjoisempana Keiteleen laskuväylässä Äänekoskella ovat tunnetut paikat\n_Mämmenkoski_ ja _Mämmensalmi_ sekä Naarajärvellä vanha talo _Mämmi_.\nPäijänteen itäpuolella Jousassa on talo _Mämmilä_.\n\nSavon Anttolasta Anttolan kylästä on merkitty muistiin _Mämmiojanmaa_.\nMaakunnan vanhimmassa maaluettelossa on Säämingin veropitäjän Iitlahden\nverokunnan Telalahden verokylässä _Mämmilampi_ ja Keski-Savon vesillä\nOravin kanavasta koilliseen _Mämminsalo_ (näkyvä yleiskartallakin).\nUseampia selviä tähän kuuluvia paikannimiä ei ole Saimaan vesistöltä\ntietoomme tullut; siitäkin päättäen Mämminimet kuuluvat varsinaisesti\nläntisen Suomen muinaishämäläiseen maailmaan.\n\nPohjanmaalle on hämäläisiltä alueilta kulkeutunut useampia tähän\nkuuluvia paikannimiä, kuten _Mämmi_ nimiset talot ja talosuvut\nKärsämäellä, Vihannin Alpuassa ja Rantsilan Sipolassa, sekä _Mämmioja_\nja _Mämmijänkän palsta_ Ala-Tornion Arpelassa ja _Mämmilä_ Turtolan\nTurtolan kylässä Torniojoella. _Mämmilä_ niminen taloryhmä on\nSuojärvelläkin Laatokan Karjalassa.[186]\n\nErämiesten eväiden toisena tärkeimpänä osana jauhojen lisäksi oli\n_voi_. Erämiehille tärkeää voirasia-kysymystä koskettelee välittömin\nsanoin seuraava vienalaisen kansanrunon säkeistö:\n\n    \"-- -- -- -- --\n    Muut on pyytäjät pyhemmät\n    Leviämmät leipälaukut,\n    Laviammat voirasiat.\"\n\nSuomen puolella on saman yleissuomalaisen matkatavan todistuksena\nmuutamia paikannimiä, jotka lienevät aiheutuneet yksinkertaisesti\nmuinaisten kulkijain eväsvoista. Sellaisina paikanniminä pidettäviä\novat esim. _Voikallio_ meressä Ahlaisten Bastuskerin edustalla,\n_Voilampi_ Ähtärin Hankavedellä, _Voiniemi_ Saarijärven Kiimasjärven\nkylässä, _Voikoski_ Mäntyharjun Vuohijärvellä, _Voiluoto, -laksi_\nja _-vuorenniemi_, lähetysten olevia nimiä Taipalsaarella,\n_Voisalmensaari_ samalla Saunaan seudulla ja _Voinsalmi_, Rantasalmen\npitäjän kylä, jonka lähellä on _Hämeenluhdanaho_.\n\nSavon vanhimmasta maaluettelosta tulee kokoon poikkeuksellinen\njoukko näitä nimiä: Vesulahden vpit:n Vuolingon vkunnan Harjumaan\nvkylän _Voisenjärvenmaa_, Juvan vpit:n Koikkalan vkunnan Rannan\nvkylän _Voikoski_, Rantasalmen vpit:n Tuusmäen vkunnan ja vkylän\n_Voilamminmäki_, saman vpit:n Putkilahden vkunnan Osikonmäen vkylän\n_Voihaverinlampi_ sekä jo mainittu Voinsalmen kylä.[187]\n\nOlisi helppo esittää vielä lukuisia huttuun, mokkoon, muttiin,\npylsyyn yms. vanhoihin kansanomaisiin ruokalajeihin ja syötäviin\nkohdistuvia paikannimiä, mutta jo esitetytkin riittänevät antamaan\nyleiskäsityksen siitä, että tämäntapaisia nimiä on tavattoman runsaasti\nsäilynyt sisämaiden vanhassa paikannimistössä ja että pääosaa niistä\non sijaintinsa ym. ympäristöolojensa perusteella pidettävä perintönä\neräkauden kansan retkistä ja oleskelusta erämailla. Kaikkein selvimmän\ntodistuksen muinaisten erämiesten varustuksista erämaanretkillään\nantaa kuitenkin se historiallinen asiakirja, jossa luetellaan\nSääksmäen Rahisten kartanon herran keväällä 1520 kaukaiselle erämaalle\nlähetettyjen pyyntimiesten varustukset ja palkkaus ja jonka tähän\nlopuksi suomennamme:\n\n\"Samoin annoin Lahisissa neljälle erämiehelle (äremän), jotka lähtevät\nSynsiään (Korpilahden Synsiänlahti sääksmäkeläisten vanhalla erämaalla)\nkaikki neljä, 30 puntaa (leiviskää) leipiä ja lisäksi 3 1/2 karpiota\nrukiita ja 5 karpiota rukiita hevosvuokraa varten ja 4 karpiota\nrukiita jauhoiksi ja 6 karpiota ohria maltaiksi ja ohrajauhoiksi ja 2\nkarpiota papuja, 2 puntaa lehmänlihaa, 5 puntaa sianlihaa voin sijasta\nja punnan voita ja 4 puntaa sianlihaa, koukkuja 19 ja punnan niintä\nkoukkusiimaksi ja 2 uutta nuotankappaletta ja yhden ahkionpohjan (i\nackebothnen), padan ja kattilan, 4 särjenverkkoa ja 8 hauinverkkoa ja\nlahnanverkkoa, 2 halkokirvestä (uedhöxär), 8 naulaa hamppuja verkkojen\npaikkaamiseen ja 12 raudankappaletta 4 ahrainta varten ja 3 äyriä\npenninkejä puolen nuotan vuokraan ja 5 verkkoa ja 40 mertaa varten ja\nvuodan 12 karvakenkäparia varten, 4 puntaa suoloja ja 5 markkaa selvää\nrahaa heidän palkakseen.\"\n\n\n\n\nERÄMIEHEN KOIRA\n\n\nKuvitellessamme mielessämme erämiestä eräkauden loistoaikoina,\nturkiskaudella, ei sovi unohtaa hänen parasta varustustaan, hänen\nuskollista työtoveriaan pitkillä metsästysretkillä ja seuraansa erämaan\nyksinäisyydessä, hänen koiraansa.\n\nSe oli suomalainen pystykorvakoira tämän maan ikivanhaa rotua, vieläkin\ntuttu maan eteläisimmästä äärestä pohjoisimpaan, kaikkialla ja kautta\naikojen kiitetty vireydestään ja viisaudestaan, pelottomuudestaan ja\nkestävyydestään. Se on palvellut isäntäänsä mitä monenlaatuisimmissa\ntehtävissä, ja isäntä puolestaan on antanut sille mitä suurimman arvon.\n\nTämä koiralaji kuuluu pohjoismaiseen koirarotuun, jota asiantuntijoiden\nmukaan nykyään tavataan puhtaana ainoastaan Suomessa. Myöhempinä\naikoina tämä puhdas rotu on sekaantunut vieraisiin koirarotuihin.\n\"Niinpä jo viime vuosisadan lopulla oli alkuperäinen suomalainen\npystykorva vetäytynyt pääasiallisesti saloseuduille ja esiintyi sitä\npuhtaampana Pohjois-Suomessa ja Lapissa sekä suomalaisen heimon\nasutusalueella Vienan-Karjalassa. Näillä seuduilla käytettiin ja\nkäytetään vieläkin suomalaista pystykorvaa kaikenlaisen riistan\nmetsästyksessä aina karhusta oravaan asti, mutta pääasiassa kuitenkin\nlinnunmetsästyksessä.\" (S.E. Multamäki.)\n\nSuomalaisen pystykorvan pääasialliset rotumerkit ovat nykyisten\nmääritelmien mukaan seuraavat; korvat pystyt, teräväkärkiset, erittäin\nliikkuvaiset, häntä tyvestä alkaen eteen-, alas- ja taaksepäin\nkiertyvä, ruumiin karvapeite pitkähköä ja pystyä tai puolipystyä,\npohjakarva lyhyttä, vaaleaa, väri selkäpuolelta ruskeanpunainen tai\nkellertävän ruskea, vähemmin näkyvissä paikoissa vaaleampi, rinnassa\nja käpälissä toisinaan valkeaa. \"Asento terhakka. Koiran koko\nolemus ja varsinkin silmät, korvat ja häntä osoittavat eloisuutta.\nSuomalaisen pystykorvan erikoisuudet ovat metsästyshalu, rohkeus ja\nuskollisuus... Koiran erikoisena kaunistuksena on tälle koirarodulle\nyksinänsä ominainen ruskeanpunainen, loistava turkki, jonka väri\nmuistuttaa punaketun turkin väriä, mutta on tätä vielä loistavampi ja\npuhtaampi.\" Tämän koirarodun vanhasta kotipaikkaoikeudesta Suomessa\ntodistavat koirannimet _Halli_ ja _Musti_ ja niistä alkunsa saaneet\nlukuisat vanhat asumannimet. Halli on nimenomaan ollut edelläkerrotun\npuhdasrotuisen (hallavan, punertavan) koiran nimi. Ojansuu arvelee,\nettä niitä henkilöitä, joista 'Hallila' ja 'Mustila' ovat saaneet\nnimensä, on ennen nimitetty heidän omistamiensa koirien mukaan. Mutta\nsellaiset ajat ovat varmaan hyvin kaukaiset.[188]\n\nPystykorvakoirien rotu on ikivanha. Se rotu, jonka Arrianus\najanlaskumme toisella vuosisadalla kelttiläisten koirista\nkirjoittamassaan teoksessa mainitsee nimellä _canis segutius_, oli\npystykorvainen. Metsästyskohtausta esittävässä Ruotsin Bohusläänin\nHultanen pronssikautisessa kalliopiirroksessa kuvatut koirat ovat\nmatalia, pystykorvaisia ja pystyhäntäisiä, siis selvästi pohjoismaiseen\nrotuun luettavia. Muinaistutkijat arvelevat koiran kesytyksen\ntapahtuneen keskimmäisellä kivikaudella ja pitävät todennäköisenä, että\nItämeren maiden ja niiden arktisten seutujen aikaisimmalla kivikaudella\njo on koiraa käytetty metsästyksessä. Pohjoismainen koirarotu on\nlevinnyt Itämeren itäpuolella oleville kampakeramisen kulttuurin\nalueillekin.\n\nSuomen kivikautisissa asuinpaikkalöydöissä on koiran luita tullut\nesille ainoastaan Pihtiputaan Rönnin löydössä, mutta kun Laatokan\nkivikautisissa löydöissä on neljäntoista eri koiran luita ja kun\nsamanlaisia luita on tavattu useista muistakin löytöpaikoista Suomen\nnaapurialueilta, on pidettävä varmana, että koiria on maassamme pidetty\njo kivikaudella. Silloinen koira on ollut pientä pohjoismaista rotua\nja se on ollut ainoa kampakeramisen kulttuurin kotieläin. Epäilemättä\non sitä silloin käytetty siihen tapaan, kuin Pohjois-Kanadan intiaanit\nkäyttävät koiriaan vielä tänäkin päivänä, so. sekä veto- että\nmetsästyskoirana.[189]\n\nEräs tämän koirarodun muotokunta on Fennoskandian pohjoisosissa\nlevinnyt 'lappalaiskoira' (norj. Dyrehund), jota siellä käytetään\nporojen paimentamiseen ja kaikenlaatuiseen metsästykseen, kuten\nkarhujen, susien ja ahmojen ajoon sekä linnustukseen. Pohjois-Venäjällä\nja Siperiassa on levinnyt erilaisia pohjoismaisen koirarodun\nmuotokuntia, joilla on venäjänkielessä yhteinen nimi _laiki_\n(haukkujat). Niitä pitävät siellä lukuisat suomen- ja mongolinsukuiset\nkansat, jotka ovat niitä käyttäneet sekä porolaumojen vartiointiin\nja koirareen vetämiseen että kaikenlaisen riistan metsästämiseen.\nPohjois-Venäjällä on näitä koiria käytetty karhun ja hirven ajoonkin,\nmutta tämän vuosisadan alussa harvat koirat enää kelpasivat siihen ja\nuseimpia käytettiin vain linnustukseen, oravien ampumiseen, näätien ym.\npienen riistan pyyntiin.[190]\n\nMeidän maamme suomalaisesta koiralajista voitanee sanoa samaa. Sitäkin\non eri aikakausina ja eri oloissa käytetty erilaisiin tarkoituksiin. Se\non nykyisin enää vain lintu- ja oravakoira, mutta ennen se on käynyt\nhirven ja karhun kimppuun.\n\nSuomenkin Lapissa koiran erityisenä tehtävänä on ollut porojen\npaimentaminen. W. v. Wright kertoo (1832), että hyvin opetettua\npaimennuskoiraa pitää lappalainen neljän palvelijan arvoisena. \"Niiden\nravintona on ainoastaan se maidonsekainen vesi, jolla lappalainen on\npessyt maitoastiansa. Nämä eläinparat ovat sen vuoksi sanomattoman\nlaihoja. Lappalainen väittää, että runsaampi ruokinta tekisi koiran\nlaiskaksi ja kelpaamattomaksi.\"[191]\n\n\"Suomen meriseuduilla on käytetty koiran apua hylkeenpyyntiin.\nSaaliin löytämisen helpottamiseksi -- T. I. Itkonen kertoo\nSuomenlahden saaristolaisten hylkeenpyynnistä -- saattaa mukana\nolla hyljekoiria yksi joka miehellä. Suursaarella nämä koirat ovat\ntavallisesti kookkaita, mustan- tai valkeankirjavia, useimmiten\npystykorvaisia ja kippurahäntäisiä sekä muodoltaan muistuttavat\nsuuresti tunturilappalaisten porokoiria.\" Tytärsaaren ja Kemiön\nhyljekoirista kertovat A. T. Inkilä ja O. Peterson. Koirien käyttäminen\nhylkeenpyynnissä on arvattavasti ikivanha tapa.[192]\n\nVillipeurankin pyynnissä on pohjoismainen koira ollut tehokkaasti\nmukana. Vienan-Karjalan peurakoirista on vielä 1880-luvulta kiittäviä\nkertomuksia. Lapissa on koiria vanhastaan käytetty villipeuran\npyynnissä. Sellaisilla koirilla on ollut taito erottaa jäljistä\nvillipeura kesystä porosta ja menetellä sen mukaan. \"Vanhat\nvillipeurakoirat -- A. W. Granit kirjoittaa -- olivat suuria\nvoimakasotteisia eläimiä, joilla oli pitkä kuono, pystykorvat\nja pitkä, ylöspäinkääntyvä ja tuuhea häntä. Karva oli 'tigli'\nso. kaksikarvainen niinkuin karhulla, vaaleanruskea sisäkarva ja\ntummanruskea tai musta ulkokarva. Tämä rotu, jota ei ole sekoitettava\nniihin verraten lyhytkarvaisiin, heiveröisiin piskeihin, joita sanotaan\n'lappalaiskoiriksi', on nykyään äärimmäisen harvinainen. Kuollan\nniemimaalla olen saanut nähdä jopa harjoitettujakin villipeurakoiria,\njotka ovat oikeaa rotua. Ne muistuttavat suuresti v. Middendorfin\nSiperiasta kuvaamia muotokuntia.\"[193]\n\nKoiran muinainen monipuolinen käyttö Suomen sisämaissa tulee näkyviin\nvanhassa Pohjois-Hämeen loitsussa, jossa koiran syntyä kuvataan\nseuraavin säkein:\n\n    \"Päästä haju havun alta,\n    Vainu villavakkasesta,\n    Että näätiä näkisi,\n    Pyörisi peurain perässä,\n    Otuksia otteleisi.\n    Ole kotona korea.\"\n\nMitään tavallisia lintu- tai oravakoiria eivät varmaankaan olleet\nnekään koirat, joita Ylä-Satakunnassa vielä 1600-luvun alkupuolella\nmelko yleisesti näytään käytetyn villipeuran metsästyksessä. Kyrön\nkäräjillä v. 1650 todistettiin, että talvella oli Sipsiön mies \"ollut\nuseine jakoveljineen metsässä ja laskeneet koiransa peuran perään,\nsilloin ovat koirat ajaneet peuran ja purreet sen rikki\". Samoilla\nkäräjillä käsiteltiin toista tapausta, jossa Jämijärven mies oli\nomilla koirillaan kaatanut peuroja. Samoilta seuduilta ja ajoilta on\nmuitakin tietoja koirien käyttämisestä villipeurojen metsästykseen.\nKun myöskin hirvenmetsästykseen 1600-luvun alkupuolella Inkerissä ja\nmyöhempinäkin aikoina kaikkialla maassamme on käytetty koiria, lienee\ntämä metsästystapa muinoin ollut maassamme varsin yleinen.\n\nMuita asiakirjallisia tietoja maassamme vanhempina historiallisina\naikoina käytetyistä metsästyskoirista on vain sattumoisin. Vesilahden\nkäräjillä v. 1631 oli syytteessä Illoisten kylän mies, joka oli\ntappanut \"ilvesten, näätien ja oravien pyyntiin käytetyn metsäkoiran\"\n(wedhahund). Ulrik Rudenschöld kertoo v. 1741, että Rautalammin\nseutujen asukkailla oli \"erästä lajia pieniä metsäkoiria, jotka kesällä\nolivat paimennuksessa ja talvisin metsästivät kaikenlaisia eläimiä\".\nMenneen vuosisadan suurilla karhunampujilla oli tietenkin hyvät\nkarhukoiransa.\n\nSelviönä on pidettävä, että jos kellään niin eräkauden erämiehenä on\nkoira ollut erottamattomana kumppanina. Pienenä mutta paljon puhuvana\npiirteenä siitä on eräs kesäyön tapaus Puruvedellä v. 1547, jolloin\nsiellä kalastelevien lapveteläisten miesten hengen pelasti salamurhasta\nvain heidän virkku koiransa. Metsäkoiran arvosta muinaisten\nmetsämiesten keskuudessa taas todistaa mm. Ilomantsista saatu tieto,\nettä saukon pyynnissä osakas, jolla oli koira, sai siitä korvaukseksi\nyhden miehenosan saaliista, samoinkuin se tieto, että vienankarjalaisen\noikeustavan mukaan se, joka ampui näädän tai saukon vieraan koiran\nedestä, ei saanut osaa.\n\nPääasiallisen tehtävänsä erämaan historiassa suomalainen koira on\nsuorittanut oravanhaukkujana. Jaakko Fellmanin mukaan maksettiin\nLapissa viime vuosisadan alkupuolella hyvästä oravakoirasta parempi\nhinta kuin lehmästä. Ruotsin Södermanlannin maakuntalaissa oli\noravakoiran tappamisesta säädetty 12 äyrin sakko. Suomen sisämaissa,\njos missään, on aikoinaan osattu antaa arvo oravakoiralle.\n\nOlojen muuttuessa, oravanmetsästyksen vähentyessä on entisestä ansiosta\ntullut virhe. \"Oravanhaukuntaa on pidetty yhtenä kelpo pystykorvamme\nhelmasynneistä\" (V. A. Korvenkontio). Uusimpina aikoina on suomalaisen\nkoiran tärkeimmäksi tehtäväksi tullut lintukoiran virka.[194]\n\n\n\n\nERÄMIESTEN OLOPAIKAT JA METSÄAITAT\n\n\nMuinaisen erämiehen elämäntapoja pyyntiretkillä kuvataan vanhoissa\nkansanrunoissa seuraavin säkein:\n\n    \"Äsen siusta mies tulovi,\n    Kun nouset nokitulilta,\n    Havusilta vuotehilta,\n    Risusilta peäaloilta,\n    Havu se peätä harjoavi,\n    Varbut vartalon sukivi.\"\n\nJo alkukantaisimmissakin oloissa on pyyntimiehillä ollut myös erityisiä\ntilapäisiä leiriytymis- ja suojautumislaitteita. Kielessämme on\nsellainen pyyntimiesten tilapäistä yö- tai olopaikkaa merkitsevä sana\nkuin asento, ja ilmeisesti on ollut muitakin ase- ja asu-kantaisia\njohdannaissanoja (asema, asuma, asunta yms.), joita on käytetty samassa\nmerkityksessä. Tällaisista paikoista on usein tullut tavanomaisia tai\npysyviä olinpaikkoja ja niiden nimet ovat sillä tavoin joutuneet seudun\npaikannimistöön.\n\nSiten saavat luontevan selityksen sellaiset vanhan Vanajan\nkeskusseutujen paikannimet kuin Vanajan Rastilan kylän tiluksennimi\n_Asennos_ (1725) ja Rengon kylännimi _Asemi_. Hollolan kirkon\n_Asemamaa_ niminen takamaanomistus, joka v. 1461 mainittiin\nmuistamattomista ajoista saakka kuuluneen sille, on hyvinkin voinut\nsaada nimensä erämiesten olinpaikasta, koskapa Hollolan asutuillakin\nseuduilla erämaiset muistot ovat huomattavan lukuisat. Samaa\nvoi edellyttää Jämsän pienen kylän nimestä _Aseme_ (Asema 1556,\nAsemaa 1580) ja Pohjois-Päijänteellä Rutaniemen kohdalla olevasta\n_Asunansaarista_. Hämeen ja Varsinais-Suomen rajalla on ollut vanha\nrajapaikka _Asuinsaari_.\n\nSavossa on tämäkin vanha nimiryhmä kotiperäinen. Anttolassa on\n_Asumajärvi_ eli _Asmajärvi_, jota mainitaan useamman kerran v:n 1561\nmaakirjassakin. Pieksämäen Heikolankankaan talonnimi _Asunmäki_ on\nepäilemättä periytynyt eräkaudelta; samoin Kuopion pitäjän Toivalan\nkylän _Asumajärvi_, Karttulan Talluskylän _Asumalampi (Asumainen)_ ja\nPielaveden Löytjärven kylän _Asulampi_. Gyldénin vesistöluettelossa\nmainitaan Ilomantsin-Korpiselän rajoilta _Asumajoki_.\n\nYlä-Satakunnan nimivarastoista löydetään Suoniemen Sarkoilan kylässä\nKulovedellä _Asumaniemi_, joka on kirkolle kuulunut ulkomaa.\nKyrösjärven itäpuolella on Ikaalisten Ison Röyhiön kylän _Asumalahti_\nja Kartun kylän seudulla _Asumaniemi_. Parkanossa on _Asumaniemi_\npaljon kuljetulla erämaan reitillä. Keuruulla on _Asunta_ niminen\nrautatienasema ja sen lähellä _Asuntajärvi_. Näsijärven vesistöltä\nEtelä-Pohjanmaan jokiteille johtavilla muinaisilla kulkusuunnilla\non Ruoveden Mustajärvellä, Virtain Toisvedellä ja Alavuden\nAlavudenjärvellä _Asunmaa_ (Asumaa) nimiset talot sekä Ähtärin\nKukonkylässä _Asmalamminaho_, joiden nimien voi olettaa juontuvan\neräkaudelta. Myöskin läheisillä Etelä-Pohjanmaan seuduilla, esim.\nKauhajoella ja Jalasjärvellä, on _Asunmaita_, jotka epäilemättä ovat\nsamanaikaisia Satakunnan puolella olevien vastaavanlaisten nimien\nkanssa.[195]\n\nToinen alkukantainen erämaan olopaikan nimi on _kenttä_.\nPerä-Pohjolassa sanotaan 'kentiksi' talojen lähimpään ympäristöön\nmuodostuneita pieniä viljelyksiä tai etenkin järvien ja jokien varsilla\nolevia pyyntimiesten majapaikkoja, joissa usein on asumuksiakin.\nLönnrotin sanakirjan mukaan suomen sana _kenttä_ merkitsee mm.\nleiripaikkaa, kalastajaleiriä. Mutta saman tietolähteen mukaan se\nmerkitsee myöskin \"hyljätyn asunnon paikkaa\" ja Renvallin sanakirjan\nmukaan (1826) _kenttä_ merkitsee Kajaanin puolella \"hyljätyn\nlappalaisen kodan alaa eli paikkaa\". Pohjoisessa Karjalassa 'kentäksi'\nsanotaan \"ketoa, autioksi jäänyttä elosijaa\" ja puhutaan \"Lapin\nkentistä\". Sana on lainattu suomeen lapinkielen sanasta 'giedde'.\n\nValaisevana esimerkkinä vanhemmilta ajoilta mainittakoon\nasiakirjapaikka, jossa kerrotaan, että Oulunsuun kylän asukkaat v.\n1560 kalastelevat _Kenttäjärvessä_. Asutushistoriallisesti kiintoisaa\non, että lukuisilla Koillis- ja Pohjois-Pohjanmaan taloilla on nimi\n_Kenttälä_. Tuohon yhteen nimeen sisältyy kokonainen tarinasto\najoilta, jolloin suomalaiset erämiehet ja kalamiehet alkoivat asettua\nsammuneille lapin tulille.\n\nSiinä on myöskin riittävää selitystä niille 'kentille', joista\netelämmän Suomen hämäläisten takamaiden paikannimet kertovat. Niinpä\non itse vanhan Vanajan eteläisellä takamaanalueella Hausjärvellä\n_Marjamäen kenttä_ ja _Ärkylän kenttä_ sekä Tavinnon kylään kuuluva\n_Kenttäniitty_. Akaan Varrasniemestä on tiedossa vanha paikannimi\n_Kurun_ l. _Kurunsaaren Kenttä_. Enimmin näitä muistoja on kuitenkin\nmeille keräytynyt Ylä-Satakunnasta. Vesilahden Vakkalan kylässä\non talo _Kenttälä_. Pirkkalan Partolasta on merkitty muistiin\n_Kuotikenttä_; samalla seudulla on ollut _Valkilan kenttä_ l. _aho_.\nYlöjärven Teivaalassa on ollut maanpaikka _Juvankenttä;_ Kurussa on\ntalo _Kenttä_ ja sen maalla _Kentänlahti_; Kurussa elää vieläkin\nsukunimi _Kenttäniemi_. Kyrösjärven ympäristöillä Ylä-Satakunnassa\nnäitä nimiä on vilisemällä: Hämeenkyrön Jumehniemen kylän tilusten\njoukossa on ollut _Kenttämoisio_ ja saman pitäjän Urjaisten kylässä\nniitty _Majankenttä_ (1765), Viljakkalan Hietikon ja Inkulan kylissä\non _Kenttäniitty_ ja _Kenttämoisio_, Ikaalisten Ison-Röyhiön\nkylässä _Kenttäniitty_, Kallionkielen kylässä _Saarisuon kenttä_\nja _Kenttäraja_, Leutolan kylässä _Kenttä_ ja vihdoin Kartun\nkylän myllyllä _Kentänoja_. Kankaanpäässä on valtion liikamaalla\n_Kenttä_ ja Venesjärvellä v. 1735 mainittu _Majankenttä_. Siikaisten\nSamminmajan kylässä v. 1765 mainittu _Kenttä_ on varmaankin muinaisten\nikaalislaisten erämiesten muistoja.\n\nSamanlainen merkitys kuin 'kentällä' on ollut myös johtosanalla _keto_\nsellaisissa paikannimissä kuin Lempäälän Sukkilan _Kalakedonnokka_,\nRuoveden _Majaketo_ ja Kuurtaneen _Puodinketo_, jossa nimessä 'puoti'\nmerkitsee kala-aittaa.[196]\n\nSaloilla retkeilevän erämiehen oli ajateltava saaliinsa ja muun\nomaisuutensa säilyttämistä. Sitä varten hän rakensi _aitan_\ntai useampia. Niistä ovat enimmät olleet saloille rakennettuja\nriista-aittoja. Ne lienevät olleet 'nilin' tapaisia, korkeille\npylväille rakennettuja laitoksia. Ylä-Satakunnassa käytettiin\ntällaisia metsäaittoja yleisesti vielä 1600-luvun keskimaissa.\nRuoveden käräjillä v. 1630 tutkittiin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin\ntapahtunutta Väärinmajan tienoilla olleen \"metsäaitan\" väkivaltaista\nhävittämistä. V. 1631 oli Ruoveden Kukonpohjan ja Jähdyspohjan\nmiesten välistä riitaa metsäaitasta. Samoina aikoina Hämeenkyrön\nkäräjillä Kankaanpään mies ja Ruokojärven mies, molemmat kuninkaan\nampujia, riitelivät yhteisestä \"eräaitastaan\". Karkun ja Mouhijärven\nkäräjillä 1659 taas Yrjö Ristonpoika Kuoreniemi tuomittiin maksamaan\nJalkavalan Klemetti Yrjönpojalle kaksi killinkiä kuparirahaa, niinkuin\ntuomiokirjassa sanotaan, \"hänen osastaan pieneen metsäaittaan, jonka\nhe yhdessä olivat rakentaneet ja pitäköön Yrjö aitan\". Nykyinen\n_Aittoosalon_ äänestysalue Vilppulassa, Naistenmatkan kylään kuuluva\n_Aittokorpi_ Pirkkalassapa Jalasjärven kylän _Aittomäki_ Jalasjärvellä\nEtelä-Pohjanmaalla, jotka kaikki ovat Ylä-Satakunnan muinaisessa\neräpiirissä, näyttäisivät perineen nimensä eräkaudelta.\n\nMuillakin sisämaan seuduilla on paljon Aitta-kantaisia paikannimiä,\nmutta on vaikea sanoa, mitkä niistä ovat varmasti eräkautisia.\nSellaiset nimet kuin Mäntsälän Sulkavan kylän vanha rajapaikka\n_Aittokallio_ (1669), Hollolan Hankaan kylän _Aittakorvenmäki_,\nOrimattilan Luhtikylän _Aittojoki_ ja Peunalan kylän _Aittokorpi_,\nElimäen pohjoisosassa mainittu keskiaikainen rajapaikka _Aitonsaari_\n(1481), Juvan veropitäjän Kiiskilän verokylään ennen kuulunut\n_Aitonmaa_ (1561) ja Oulaisten Petäjäskosken _Aittomaa_, joka on\nsijainnut toisessa pitäjässä (Merijärvellä), muutamia esimerkkejä\nmainitaksemme, tuovat kuitenkin torjumatta mieleen muinaisten\nerämiesten metsäaitat.[197]\n\n\n\n\nERÄMAJAT JA ERÄPIRTIT\n\n\nMaamme kaikissa osissa ja seuduissa kerrotaan, että paikkakunnan\nensimmäiset asukkaat ovat olleet metsämiehiä ja kalastajia,\njotka ovat asuneet tai oleskelleet metsiin tai vesien rannoille\nrakentamissaan yksinäisissä \"majoissa\", \"pirteissä\", \"saunoissa\" tai\nminkä nimisiä heidän pienet puutteelliset asumuksensa ovat olleet.\nAsutuksen jatkuessa ja aikain kuluessa on sitten tullut lisää\nerilaisia tarkoituksia palvelemaan muita alkukantaisia asumuksia ja\nrakennuksia: kaskenpolttajien metsäriihiä, tervantekijöiden majoja,\nkarjamajoja, niittymajoja, joissa heinäväki on majaillut kaukaisilla\nniittomatkoillaan, jne. Tällaisia vanhaan takamaan elämään kuuluvia\nmajoja ja aittoja on viime sukupolvien aikoinakin siellä täällä ollut\npystyssä. Mutta enimmät ovat olleet lyhytkautisia kyhäyksiä ja ovat\nhävinneet; niiden jälkiä, kuoppia, multipenkkejä ja kiukaansijoja on\njokainen polkujen kulkija nähnyt. Monella kohdalla on vain nimi, jokin\n\"Majalampi\" tai \"Pirttimäki\" kertomassa paikan alkuasutuksen tarinoita.\n\nKansanomaisesti voidaan sanoa, että muinaisilla erämiehillä on\neräsijoillaan ollut samanlaisia majalaitoksia, joiden pitäminen\non ollut yleinen kansantapa myöhemminkin. Mutta sitä, mikä tuosta\nsuuresta eriaikaisten jäännösten ja muistojen kasaumasta on todella\neräkauteen kuuluvaa, ei ole helppo seuloa esille. Ainoastaan\nerilaisista tuntomerkeistä voidaan päätellä, milloin ollaan tekemisissä\neräkautisten asiain kanssa; sen pahempi ollaan usein silloinkin\nvaarassa jäädä vain todennäköisyyksien ja arvelujen varaan.\n\nLukemattomissa paikannimissä ympäri avaran maamme esiintyy alku- tai\nloppuliitteenä tai yksinään _maja_ sana. Tämä ikivanha baltilainen\nlainasana näyttää kielessämme voineen merkitä melkein minkälaista\ntilapäistä asuntoa tai olopaikkaa tahansa; aivan hataria suojuksia\nja kyhäyksiäkin on sanottu majoiksi (havumaja, lehtimaja yms.).\nKaikenlaisia majoja on uudempina ja uusimpinakin aikoina edelleenkin\nrakenneltu pyyntipaikoille, kaukaisille niityille, karjamaille,\nkaskipaikoille jne.\n\nSangen alkukantaista majalaitosta kuvaa S. Paulaharju kirjassaan\n\"Kainuun mailta\". Hän kertoo kuinka metsämiehet yöpyivät nuotiolle,\n_rompsi_- taikka _rakovalkealle_, ellei sattunut lähimailla olemaan\nmetsäsaunaa. \"Nuotion viereen tehtiin pakkasilla ja pahoilla ilmoilla\nhavuista ja puunrungoista kolmiseinäinen katollinen _suojus_ eli\n_maja_.\" Oravametsällä oltaessa siinä oravat vartaassa paistettiin\niltaseksi. Leipää ja suolaa oli eväskontissa. (S. 81.)\n\n'Maja' on nähtävästi ollut aikoinaan erämaiden asumusten yleisin\nnimi; sillä tuntuisi olleen vanhanaikaisuuteen viittaava, vähäksyvä\nja erämaan asumukseen erityisesti soveltuva merkitys. Toisaalta taas\ntämä nimitys erämailla saattaa synnyttää sekaannusta majavan nimen\nkanssa, jonka toisintomuotoja on \"maja\", \"majaa\"; monessa vanhassa\npaikannimessä varsinkin Savossa, mutta myös Hämeessä, \"maja\" tai\n\"maija\" esiintyvät tosiaan majavan merkityksessä tai todennäköisemmin\nmajavan pesää tai majavan majaa kuin ihmisen asumusta merkitsevänä.\nEi näin ollen voida aina täsmällisesti määrätä, mikä tähän kuuluvista\npaikannimistä on johtunut todellisista eräkauden erämiesten\nolopaikoista ja mikä ei.[198]\n\nTäysin varmoja muinaisia erämajoja ovat ainoastaan ne, joita\nhistorialliset asiakirjat sellaisiksi todistavat. Kun v. 1414 Pernajan\npitäjän takamaassa Lapinjärvellä mainitaan _Tafwistmaya_ niminen\nkalavesi, niin varmasti tuo nimi on johtunut siellä olleesta muinaisten\nhämäläisten erämiesten majasta. V. 1464 mainitaan Sysmän Suurkylän\nja Joutsjärven kylän rajapaikkana _Majanummi_, jota paikkaa Sysmän\nkäräjillä v. 1689 ei enää tunnettu; tiedettiin vain sanoa, että sana\n'maja' merkitsi asuntoa, kiukaansijaa tai asuinpaikkaa. Lienee siis\ntässäkin ollut jokin muinainen erämiesmaja; Suurkylän ja Joutsjärven\nkylissä mainitaan kyllä uuden ajan alussa erämaankävijöitä. Hollolan\nLahden seudun Rengonmäen kylän rajapaikkana uudella ajalla mainittu\n_Vanhanmajanojansuu_, joka lienee samoilla paikkeilla kuin Viljamaan\nja Virenojan kylien rajapaikaksi v. 1611 merkitty Majaojansuu, voinee\nkuulua eräkauteen, koska samoilla seuduilla on ollut muinaisten\nvanajalaisten erämaanomistuksia ja \"Heinäisen pirtti\" niminen\npaikka.[199]\n\nEtelähämäläisillä alueilla on lukuisasti vanhan majalaitoksen muistoja,\nvaikkei niitä voi aina väittää eräkautisiksi yhtä riidattomasti\nkuin enimpiä edelläkerrotuista. Muinaisen Suur-Vanajan asuttuja\nkeskusseutuja etelän puolelta ympäröivillä laajoilla alueilla, Vanajan\nja Janakkalan vanhojen pääkylien jo ennen kerrotuilla 'mailla' esiintyy\nlukuisia Maja-kantaisia paikannimiä, enimmäkseen varmaan muinaisten\nmetsänkävijöiden ja kalastajien muistoja, niinkuin asiakirjoistakin\nuseissa tapauksissa ilmenee.\n\nLopen pitäjässä oli v. 1613 Lopen ja Läyliäisten kylien kesken harkkaa\ntakamaasta, josta oli maksettu hinnaksi nuori hevonen ja jonka erään,\nmyöhemmin kadonneen rajapaikan nimi oli ollut _Majanummenoja_. Paremmin\novat säilyttäneet Lopen majakauden muistoja Ourajoen keskiaikaisen\nkylän talonnimi _Majanoja_, Punelian järven seudulla oleva asuma\n_Kalamaja_ ja Tevännön kylän liikamaihin kuuluva _Majakorven niitty_\n(1852).\n\nRiihimäen ympäristöillä on Ryttylän seudulla rautatien varrella asuma\n_Majamäki_, joka saa muinaisuuden tuntua saman seudun paikannimestä\nPirttimäki. Hausjärven Kirkonkylän tiluksiin kuuluu _Majalamminsuo_\n(1830). Vanajan Niemenpään kartanon Rutajärven ja Kilpijärven\ntienoilla Mäntsälän rajoilla olleen takamaan rajapaikkojen joukossa\nmainitaan v. 1559 _Majarniemi_, luultavasti sama paikka, joka\nmyöhemmin esiintyy Hämeen ja Uudenmaan läänien rajapaikkana nimellä\n_Majaniemi_. Jaakko Teitin valitusluettelossa 1500-luvun puoliväliltä\npuhutaan Hämeen rajalla näillä main olevasta rajapaikasta _Keravan\nMajaniemi_. Maininnan luulisi kohdistuvan johonkin Keravanjoen\nalkulähteellä Keravanjärvellä muinoin olleeseen erämajaan. Paikalliset\nseikat viittaavat siihen, että kaikki kolme, Majarniemi, Majaniemi\nja Keravan Majaniemi, tarkoittavat yhtä ja samaa paikkaa. Lähellä\nKeravanjoen alkujärveä on Hyvinkään Ridasjärven kylään kuuluva vanha\ntalo _Majamäki_ (1787). Tuusulan Järvenpään kylässä on niinikään\n_Majamäki_ niminen talo, samoin Tuusulan Nahkelan kylässä Maunulan\ntalosta erotettu osatalo _Majamäki_. Nurmijärven Ylilepsämän kylän\ntiluksiin on kuulunut _Majalanpelto_ (Majalapeldo), joka nimi saattaa\nolla yhteydessä samalla seudulla Espoon ja Nurmijärven rajalla olevaan\n_Majalampiin_. Helsingin kaupungille kuuluvan Kaarelan (Kårbölen) kylän\nmailla on tähän kuuluva nimi _Majamäki_.[200]\n\nSavon vanhimmassa maakirjassa esiintyy eräitä Maja-nimiä, jotka\nsaattaisivat sisältää erämiesmuistoja, kuten Pellosniemen veropitäjän\nHangaistenmaan verokylän _Majanniemi_ ja Vesulahden veropitäjän\nJokioisten verokylän _Säyrinmaja_. Kiistämättömiä erämiesten\nolopaikkoja ovat Kerimäen pitäjänkartastoon v. 1645 merkitty\nYlikuonan ja Honkalan kylien alainen Halmesaari, joka sanotaan olevan\n\"pieni Puruveden saari, jossa ei ole mitään muuta kuin ainoastaan\n_kalastajanmaja_\", ja Makkolan kylälle kuuluva Kekkoisen saari\nOrihvedessä kuuden peninkulman päässä, jossa oli ainoastaan kalamaja.\nNähtävästi myöskin samassa karttakirjassa mainitut _Karvisen majalahti_\nja _Majalahdensaari_ Ylikuonan ja Honkalan alueilla ovat olleet\neräkalastajain majoja näillä kuuluisilla kalavesillä.[201]\n\nTäyteläisemmän kuvan eräkauden erämiesten majoista saamme taaskin\nYlä-Satakunnasta. Sen erämaaluettelojen mukaan uuden ajan alulta on\nsuurella osalla maakunnan eräsijoja ollut 'majan' nimi; siitä ja\nmuustakin päättäen on näillä eräsijoilla yleisesti ollut majakin.\n\nNäsijärven vesistöalueella ulottuu tällaisten majain sarja Näsiselältä\nMaanselälle saakka. Länsi-Teiskon Kahanpäässä on _Majansaari_ vanhalla\nlempääläisellä erämaalla ja Kurun Pohjankapeessa talo _Vänninmaja_\nVesilahden Vannin vanhalla erämaalla. Ruoveden käräjillä v. 1645\ntodettiin Räminginpohjan _Majaniemen_ talon sijainneen ennen aikaan\nVesilahden Anian erämaalla. Idempänä sijaitseva _Väärinmaja_ on\nollut Pirkkalan Tammerkosken kylän tunnettu erämaankappale. Samoilla\nvesillä esiintyy v. 1554 _Hankomaja_, josta Nokian kartano v. 1631\nriiteli paikkakuntalaisten kanssa. Tarjanteella oli eräkauden\nlopulla lempääläinen erämaanomistus _Lahdenmaja_ ja Tarjanteeseen\nlaskevan Pihlajaveden reitin suupuolella on Ylä-Satakunnan kartalle\n1600-luvun puoliväliltä merkitty _Uurasmaja_, ilmeisesti eräkautinen\nsekin. Virtain vesillä ovat sijainneet _Patalanmaja_ (nyk.\nPatala), _Virtomaja_ (nyk. Virtain kylän Herranen) sekä ylempänä\nÄhtärinreitillä _Kahilanmaja_ ja kauimpana _Ähtävänmaja_, kaikki nämä\nmuinaisten lempääläisten ja vesilahtelaisten erämiesten omistuksia\nja olopaikkoja. Niitä lienee myöskin ollut Ylä-Satakunnan vanhalla\nkartalla Kahilankosken pohjoispuolella maakunnan rajalla näkyvä\n_Tevajärvenmaja_.[202]\n\nTodennäköistä, useissa tapauksissa aivan ilmeistäkin on, että useilla\nmuillakin tällä maja-nauhalla esiintyvillä lukuisilla Maja-nimisillä\npaikoilla on eräkautinen historia. Esitämme niistä seuraavan\nmaarekisteristä isonjaon kartta-aineistosta, Inbergin Hämeen läänin\nkartasta ja muista karttateoksista poimitun keräelmän Hämeen läänin\nosalta Näsijärven vesistöä. Ylöjärven Pohjan kylässä on _Majajärvi_.\nKurun lahden ja Muroleen välillä on Kurun puolella kaksi _Majajärveä_.\nNäsijärven itäpuolella Teiskossa on Kämmenniemessä asuma _Majaketo_\nja Kuusniemen kylällä oli isonjaon aikana _Majalahden niitty_ ja\n_Majanniitty;_ nykyisin kuuluu Kuusniemen kylään _Maja_ ja _Majaniitty_\nnimiset osatilat. Kuusniemessä isonjaon aikana esiintyvistä\npaikannimistä Majalahden niitty ja Viranniitty syntyy itsestään\nmielikuva muinaisesta erämiehestä, joka täällä olevalta majapaikaltaan\non harjoittanut sekä kalastusta että virkametsästystä. Teiskon Ahoin\nkylässä on talo _Majaniemi_.\n\nNäsijärveläisten majojen suuri pääalue on kuitenkin Ruovedellä.\nMuroleessa on _Majanen_ ja _Majasaari_, molemmat nykyisin taloja.\nPihlajalahden kylässä on _Majaniemi_ ja _Majasaari_, edellinen nyt\ntalo; isonjaon aikaan mainitaan Pihlajalahden ja Jämingin ulkomaa\nSarvasen _Majaniemi_ (1792). Jämingissä on _Majalahti_ (1801).\nItse Jämingin talo oli Ruoveden käräjillä v. 1645 annetun tiedon\nmukaan perustettu Pekkaisen _Majaniemelle_; Pekkalaan kuuluvaksi on\nmaarekisterissä merkitty tila _Majaniemi_. Ruoveden itäosassa oli\nisonjaon aikoina Väärinmajan kylään kuuluva _Majaniemen metsäseutu_.\nNykyään kuuluu tähän kylään _Majaniemen_ ja _Majamäen_ talot;\nEnonrannassa on talo _Majala_. Vilppulan reitin piirissä on Kuorehveden\npuolella _Majaniemi_ ja Ruoveden puolella entisen Hanhomajan muistoina\nHanhon, _Majaniemen_ ja _Majakedon_ talot. Tarjannevettä ympäröi\nkokonainen sarja maja-muistoja: lähellä Saloa oleva _Majasaari_,\nPohjaslahdella _Majajärvi_, jossa on _Majaniemi_ ja _Majamäki_ lähellä\nKeuruun rajaa, Pohjaslahden kylän talot _Majalahti_ ja _Majaniemi_,\njosta on erotettu _Majaranta_ ja _Majanen_, Ruoveden Pajulahdella\n_Majalahden niitty_ Kilvensaarella sekä Visuvedellä vihdoin isonjaon\nasioissa mainitut tilukset _Majasaari, Majaniemi, Majaniemen lahti_ ja\n_Majajoen lahti_. Tokkopa on Suomessa montakaan seutua, jossa olisi\nyhtä tiheässä yhtä selvästi eräkaudesta versonutta Maja-nimistöä\nkuin Ruovedellä. Ja hyvällä silmällä ovat Pirkkalanpohjan muinaiset\nerämiehet olopaikkansa valinneet, koska niin monesta heidän majastaan\non tullut jälkipolvien aikana vankka talo.[203]\n\nKyrösselän vesistön puolella ovat todettavia eräkauden majoja\n_Keskiveden maja_ ja _Kovelahdenmaja_, molemmat Kyrösjärven\nKovelahdella, sekä _Heittolanmaja_ Parkanonjärvellä. Aurejärven\npuolella mainitaan v. 1667 _Janakanmaja_; Kankaanpäässä on vieläkin\nkylä _Karhoismaja_; samalla seudulla näkyy taloudellisella kartalla\n_Majalampi_ ja _Majalahti_. Kankaanpään Verttuujärvellä on ollut\nIkaalisten vanhojen kylien erämaita ja niihin varmaan kohdistuu\nvanhalla pitäjänkartalla siellä näkyvä paikannimi _Majajärvi_. Laajalti\ntunnettu eräkautinen asemapaikka on ollut _Samminmaja_, jonka nimeä nyt\npitävät laaja-alaiset kylät Kankaanpäässä ja Siikaisissa.\n\nKyrösjärven puolella on vielä useita muitakin Maja-nimiä jotka\nsaattavat olla ja luultavasti ovatkin eräkautisia, vaikka ne vasta\nmyöhemmin tulevat näkyville tietolähteissämme: Hämeenkyrön Sarkkilan\nkylän _Majajärvi_ (Viljakkalan puolella), Mahnalan kylän talo\n_Majaniemi_ ja Vesajärven kylän talo _Majanmaa_, Ikaalisissa, talo\n_Majamäki_ ja Palvalahdella _Majanniemi_, Jämijärvellä talo Vihu\neli _Maja_ sekä vielä Parkanossa Vuorijärvellä talot _Majajärvi_ ja\n_Majamaa_.\n\nMuinaisen Saastamalan erämailla Karhijärven seuduilla ovat sijainneet\n_Rihkanmaja_ ja _Ahvoismaja_. Kiikan Meskalaan on kuulunut torppa\n_Maja_ ja Kiikanojan kylään _Vanhanmajanmaa_ ja _Uusimajanmaa_ sekä\n_Majanmäen_ torpat, viimemainitut Kiikoisissa, sekä vielä Kiikan\nKiimajärven _Majamaan_ torppa.[204]\n\nLängelmäveden vesistön ja sitä liikennemaantieteellisesti jatkavien\nKuorehveden ja Keuruun vesien linjalla on niinikään pitkä sarja\nenemmän tai vähemmän varmoja eräkautisia Maja-nimiä. Kangasalan ja\nPälkäneen vanhoja rajapaikkoja on _Majajärvi_ (1750), Kangasalan ja\nOrihveden rajapaikkoja _Majankiuas_ (1659). Orihveden Onnistaipaleen\nkylän vanhoja taloja on _Majaniemi_ ja Juupajoen Hyytiälän kylään\nkuuluu talo _Majakangas_. Längelmäen pitäjässä on Pitkässävedessä\n_Majavesi_, jonka _Majaniemessä_ on _Majalan_ asuma. Saman pitäjän\nLöytäneen kylässä on _Majanmaan_ talo. Längelmäen Länkipohjan seudulla\non v:n 1741 rajakartalle merkitty _Kokonmajanperä_. Längelmäen Kalkun\nkylään on kuulunut _Majo_ niminen torppa; Kalkussa on ollut Pälkäneen\nveropitäjään luettu erämaa. Kuorehveden ja Keuruun puolella on ryhmä\ntäysin selviä eräkautisia 'majoja', niihin kuuluvine erämaineen:\nLempäälän ja Kangasalan eränkävijäin omistama _Kalliomaja_ Vilppulan\nVitsakoskella sekä muinaiset lempääläiset eräsijat _Loilanmaja_\nKeurusselän Loilassa ja _Tappuramaja_ Väärinkeuruulla.[205]\n\nJätämme tarkastelumme tähän, koska jo edellä luetelluista esimerkeistä\nriittävästi ilmenee eräkautisten majojen laaja levintä muinaisella\nhämäläisellä erämaavyöhykkeellä.\n\nMuinaisten erämiesten olinpaikoista erämailla ovat kuitenkin muita\nhuomattavampia _pirtin_ nimelliset. V. 1469 mainitaan \"pirttiä\"\nPadasjoen Osoilan Nikki Nipurin päiväkunnalla, joka nähtävästi on\nollut Padasjoen ja Kuhmoisten takarajoilla. Keskiajalla oli Hollolan\nLahden seuduilla vanajalaisten erämaita; kun siellä uudella ajalla\nmainitaan Lahden ja Rengonmäen kylien rajapaikkana _Heinäisen pirtti_,\nvoi sitä hyvin kuvitella muinaisvanajalaisten erämiesten olinpaikaksi.\nVarmaan myöskin se _Pirtinkiuas_, joka 1600-luvun loppupuolella\nmainitaan Iitin Lyöttilän ja Kyöperilän kylien rajapaikkana jo v.\n1517 annetun tuomion perusteella, on ollut ehkä hyvinkin vanhan\neräpirtin paikka, sillä Iitin seudut ovat muinoin olleet Hollolan ja\nvielä läntisempien kantakylien ahkerasti käymiä erämaita. Mäntyharjun\nja Hartolan metsäkylien rajapaikkaa _Pirttijärven salmi_ (1647)\nHollolan ja Asikkalan vanhoilla erämailla lienee myöskin syytä pitää\neräkautisena muistopaikkana. Itä-Hämeessä on yleensä säilynyt lukuisia\nVanhoja Pirtti-kantaisiä paikannimiä. Niinpä on Hartolan ja Jousan\nisonjaon ym. kartoilta tullut merkityksi seuraavat: _Pirttisaari_\nJääsjärvessä, _Pirttiselänaho_ Joutsjärvellä, _Pirttilahti_\nRautavedellä, _Pirttiniemi_ Sydänmaassa, _Pirttijärvi_ Angesselän ja\ntoinen _Pirttijärvi_ Salajärven seudulla, _Pirttijoki_ Mieskonmäellä\nja useita _Pirttisaaria_ Suontiessä. Näiden nimien ikää ei tosin voida\ntarkemmin määrätä, mutta että niiden joukossa on eräkautisia, sen voi\notaksua jo sillä perusteella, että ne esiintyvät sellaisilla seuduilla,\njotka myöhäisiin aikoihin saakka ovat pysyneet erämaan tilassa, ja\nettä näiden Itä-Hämeen erämaiden välittömänä jatkona ovat olleet Savon\nlaajat riistamaat, joilla eräkauden eräpirtit ovat olleet varsin\nyleisiä.[206]\n\nSavon vanhimman maaluettelon mukaan kuului Vesulahden veropitäjän\nVuolingon verokunnan Synsiän verokylään _Pirttimäki, Pirttiniemenmaa_\nja _Pirttiniemi_ nimiset maat; v:n 1664 maakirjan mukaan oli Pirttimäen\npaikalla silloin Kangasniemen pitäjän Synsiän kylän Rekoisten talot,\nPirttiniemen maa kahden peninkulman päässä Synsiästä ja Pirttiniemi\nkuului Pylvänälän kylään, josta se oli peninkulman päässä. Synsiän\nsijainti takamaalla, jossa on ollut tunnettuja hämäläisten erämaita\nja josta uuden ajan alussa alkoivat suuret asumattomat erämaat,\noikeuttavat lukemaan mainitut pirttipaikat erämiesten asumiksi.\n\nToinen silmäänpistävä muinainen pirttiseutu Savossa on ollut nyk.\nMikkelin pitäjän, Haukivuoren ja Pieksämäen suunnalla. Vesulahden\nveropitäjän Melkolan verokunnan Vehmaan verokylässä (nyk. Mikkelin\npitäjässä) oli v. 1561 _Pirttikangas_, joka v. 1664 on merkitty\n\"lähellä kylää olevaksi\". Samoilla seuduin oli samaan aikaan\n_Pirttiselänmaa_ ja _Pirttilamminmaa_, edellinen myöhemmän maakirjan\nmukaan Hiirolan kyläpaikalla ja jälkimmäinen kolmen peninkulman\npäässä Seppälän kylässä. Vesulahden Paukkulan verokunnan Suonsaaren\nverokylässä oli v. 1561 _Pirttiaho_, joka satasen vuotta myöhemmin\noli Suonsaaren kylän autioituneen talon metsittynyt tilus; saman\nverokunnan Pieksämän verokylän maissa oli v. 1561 myöskin _Pirtinaho_\nja _Pirttimäki_. Nämä Pirttiahot ja Pirttimäet niinkuin monet muutkin\nSavon vanhimman maaluettelon samannimiset paikat näyttäisivät nimiensä\nperusteella kuuluvan kaskiviljelyn yhteyteen, joka maaluettelon\nlaatimisen aikana jo oli vallannut Etelä- ja Keski-Savon seudut, vaikka\nsen ohessa metsästykselläkin yhä vielä oli asukkaiden taloudessa tärkeä\nja kaukaisemmilla saloilla hallitseva asema. Savon maanomistuksen\nsiirtyessä täydellisemmin kaskenpolttajien käsiin erämiesten pirtitkin\narvatenkin monesti joutuivat palvelemaan kaskimiesten ja heinämiesten\ntarpeita ja erämiehet saivat lähteä katsomaan uusia pirtinpaikkoja\npohjoisemmille seuduille. Ehkäpä kuitenkin eräkauden erämiesten\nolopaikkoja on ollut sellaisissa 1561 v:n maaluettelossa mainituissa\nmuinaistuntuisissa maanpaikoissa kuin Tavisalmen veropitäjään\nkuuluvassa Soisalon osassa sijaitsevassa _Pirttilahenrannassa_,\njonka omistajana oli myöskin Lappalainen ja jonka omistusyhteyteen\nkuului Lapinmäki, ja saman Tavisalmen Lapinlahden Onkivedellä\nolleessa _Pirttilahenpohjassa_, jonka omistusyhteyteen kuului\nniinellänsä toiseen Savon eräkauden kansallisuuteen viittaava\nHämehensaarenluhta.[207]\n\nSelvä eräpirtti-muisto Kanta-Hämeestä on _hapen_ veropitäjän\nValkijärven maalla v. 1548 mainittu _Sarapiston lammen pirtti_. Muuten\novat nämä nimet eteläisessä Hämeessä verraten harvinaisia. Tammelan,\nLoimaan ja Marttilan rajapaikkana on _Pirttiniemi_, Kalvoilassa Urjalan\nrajan puolella _Pirttikoski_, Urjalan luoteispään saloseuduilla\n_Pirttihuhta_ ja Vesilahden etelä-äärellä _Pirttikoski_ -- kaikki\neräkauden muistoista huomattavilla seuduilla.[208]\n\nHämeen keskusseutujen länsipuolella on Ylä-Satakunta yhtä selvä\nerämiespirttien alue kuin Savo itäpuolella, jopa selvempikin, koska\nmaantieteellisen erilaisuuden vuoksi kaskikulttuurin vaikutus\nYlä-Satakunnassa ei ole ollut yhtä aikainen, yhtä yleinen ja yhtä\nvoimakas kuin Savossa. Selkeästi myöskin historialliset asiakirjat\nesittävät meille todellisia erämiespirttejä Ylä-Satakunnassa, jossa\nniitä on nimitettykin \"eräpirteiksi\".\n\nV. 1645 mainitaan Orihveden Höyteen kylän miehen omistamaa\n_Pirttisarkaa_, joka oli \"metsäsarka _Pirttijärven_ rannalla\"; Höyteen\nkylässä on vieläkin Pirttisarka niminen pientila, ja lähellä olevassa\nKopsamon kylässä _Pirttijärvi_ ja _Pirttikangas_ nimiset osatalot. Kun\nisonjaon aikaan on puhe Teiskon Jutilan ja Terälahden metsäsarasta\n_Pirttijärvellä_, kun v. 1630 kerrotaan Ruovedellä Väärinmajan\nseudun _erä-pirtistä_, josta kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli\nkäyty heittämässä katto alas, v. 1645 mainitaan Virtain Jähdyspohjan\ntakamaalla olevaa _Pirttilahtea_, v. 1630 Virtain _Vaskuunrannan\npirttiä_ ja v. 1660 _Pirttijärveä_, josta Virtain Vaskiveden ja\nPatalanmajan talot riitelivät ja josta Pirkkalan Naistenmatkan kylän\nmiehet olivat v. 1605 antaneet todistuksen, niin kaikissa näissä\ntapauksissa on ollut kysymys eräkautisista erämaanomistuksista ja\nniillä olleista eräpirteistä.\n\nKyrösselän seutujen ja Kyrön laajojen takamaiden eräpirteistä\non alkuperäistodistuksia v:n 1552 tunnetussa erämaaluettelossa:\nKyrön Höytylän kylän (nyk. Ikaalisissa) erämaa _Rautalahdenpirtti_\nKovelahdella kahden peninkulman päässä kylästä; Kyrön Miettisten\nkylän erämaa _Kangasjärvenpirtti_ Kovelahdella peninkulman päässä\nkylästä; kolmen Ikaalisten, Viljalan ja Karheen kylän miehen erämaa\n_Patopohjanpirtti_ Verttuun järvellä kuuden peninkulman päässä;\nKilvakkalan kylän erämaa _Ruhanpirtti_ kymmenen peninkulman päässä sekä\nTurkin ja Kulhian kylän erämaa _Ruhanojanpirtti_ kymmenen peninkulman\npäässä kotikylästä (nähtävästi samalla seudulla kuin edellinen).\n\nSilloin tällöin muulloinkin puhutaan Kyrösjärven seutujen vanhoissa\nasiakirjoissa \"pirteistä\" sellaisissa yhteyksissä, että näkee\nkysymyksen olevan muinaisista takamailla sijainneista pyyntimiesten\nolopaikoista. Hämeenkyrön Palon kylän tiluksilla mainitaan isonjaon\nasiakirjoissa _Palon pirtti_, \"joka on vanha hajonnut pirtin uuni\nTavajärven rannalla Naaraojan puron pohjoispuolella\" ja Kyrön käräjillä\nv. 1631 oli kysymys Kankaanpäässä olevasta _Pirttiluoman_ niitystä.\nEräkautiselta muistumalta tuntuu Tyrvään käräjillä v. 1660 tehty\ntoteamus, että Yli- ja Vahojärven välillä oleva _pirttipaikka_ kuului\nTyrvään kylän Eskolalle. Laukon Kurkisuvun omistuksiin 1500-luvun\nlopulla on kuulunut _Tervapirtti_ Huittisissa (nähtävästi nyk.\nKauvatsalla).\n\nKaikkeen tähän nähden voitanee hyvällä syyllä sanoa Koillis- ja\nPohjois-Satakunnan tavattoman monien nykyisten _Pirttijärvien_ --\nniitä on Kuorehvedellä, Teisko-Kurussa, Ikaalisissa, Parkanossa,\nKankaanpäässä, Suodenniemellä, Kullaassa, Ahlaisissa, Merikarvialla\n-- ja monien muidenkin Pirtti-kantaisten paikannimien periytyneen\neräkauden eräpirteistä. Ja tätä linjaa jatkaen voisi vielä päätellä,\nettä yleensäkin vesistöpaikoilla tavattavat vanhat Pirtti-nimet, kuten\nPirttijärvet, -lammit, -lahdet, -niemet yms., edustavat suurelta osalta\nvarmaan eräkautisia, etenkin eräkalastajien olopaikkoja, Pirttimäet,\nPirttiahot yms. nimet taas ainakin savolaisilla alueilla kaskikauden\nkansan asumuksia.[209]\n\nOlisi kiintoisaa tietää, onko ollut olennaista eroa eräkautisen\nmajan ja pirtin välillä ja minkälaista eroa. Helposti havaitaan,\nettä useimmilla erämaaseuduilla majoiksi sanotut asumukset ovat\nolleet lukuisammat kuin pirtit. Myöhempien aikojen olojen perusteella\nvoidaan olettaa, että pirtti on ollut pitempiaikaista oleskelua varten\nvarustettu asumus, jossa aina on ollut kiuas, mutta että majassa ei\naina ole ollut kiuasta. Muuta erottavaa yleistä sääntöä majan ja pirtin\nvälillä ei voi havaita. Paikannimistä päättäen ovat majatkin usein\nolleet kiukailla varustettuja, pitkiä aikoja käytettyjä asumuksia,\njoiden nimet lukuisissa tapauksissa ovat periytyneet niiden paikalle\nsyntyneisiin myöhempien aikojen pysyviin asumuksiin. Nimitystä 'maja'\non historiallisina aikoina käytetty hyvin vapaasti ja melkein kuin\n'pirtin' rinnakkaisnimenä. Rautalammin Konneveden _Majasaarella_ oli\nv:n 1683 aikoina _pirtti_. Ruoveden Pajulahden Kilvensaarella on ollut\nsekä _Majalahden niitty_ että _Pirttilahden niitty_ ja Pohjaslahden\nMajajärvellä on sekä _Majaniemi_ että _Pirttilahti_ ja Ikaalisten\nKovelahdella oli v:n 1552 luettelon mukaan sekä _majoja_ että\n_pirttejä_. Säännöt eivät siis näytä olleen järin orjalliset. Mutta kun\npirtit kaikissa tapauksissa edustavat alkukantaisia majoja pysyvämpää\nja täydellisempää asumusta, on pirttilaitosta kehityksen ketjussa\npidettävä majaa nuorempana muotona.[210]\n\n\n\n\nTALOKSI VAI AUTIOKSI\n\n\nErämiesten olinpaikkojen ja niiden laitosten kohtaloksi tuli väistyä\nuusien elinkeinojen ja niiden asuintapojen tieltä. Se oli lopputulos\npitkästä erämaan kulttuuritaistelusta. Erämiesten olinpaikkojen\nlopullinen häviö tapahtui kahdessa vaihtoehtoisessa muodossa: joko\nsiten, että olinpaikasta kehittyi uudistalo tai siten, että olinpaikka\nrappeutui ja raunioitui ja vihdoin kokonaan hyljättiin ja unohdettiin.\n\nErämaiden edullisimmille ja suosituimmille olinpaikoille karttui ajan\nmukana yhä enemmän rakennuksia. Asiakirjoissa mainitaan toisinaan\n\"eräsijan huoneita\". Kun Rautalammin Konneveden Majasaaressa mainitaan\nv. 1683 olleen pirtin, aitan ja huoneen, jossa kaloja kuivataan\nkeväällä, oli se selvä ja puhdas erämiesten olinpaikka. Sellaiset\nerämiesasumat saattoivat kehittyä sangen täydellisiksi ja viihtyisiksi.\n\nJokainen Suomen karttoja katseleva on epäilemättä tullut\nkiinnittäneeksi huomiota siihen suureen _Humala_ nimien joukkoon,\njoka esiintyy maamme kaikissa osissa ja varsinkin entisillä\nerämaa-alueilla. Näihinkin nimiin sisältyy erämieselämän muistoja.\nMuinaisajan ja keskiajan kansan yleisenä arki- ja juhlajuomana oli\nolut; maitoahan pidettiin vain vasikoitten ja lasten juomana. Olutta\nvoitiin muinoin valmistaa hyvin yksinkertaisellakin tavalla: Lohjan\npitäjän kertomuksessa v. 1766 mainitaan sielläpäin pantavan juomaa\nruismaltaista ja keitettävän hehkuvien kivien avulla. Koska humala on\nollut tunnettu suomalaisten heimojen keskuudessa jo kantasuomalaisena\naikana, on luultavaa, että jo muinaisuudessa on osattu käyttää\nhumalaa oluenvalmistukseenkin. Keskiajalla oli humalanviljely yleinen\nHämeessäkin, ja uuden ajan alussa maksettiin Savossa saakka osa\nviljaveroja humaloilla. Ulrik Rudenschöldin kertomuksessa v:lta\n1741 kuvataan humalanviljelyn levinneisyyttä ja tuotteen hyvää\nlaatua Hämeessä ja Ylä-Satakunnassa ja mainitaan villinkin humalan\nesiintymisestä ja jalostamisesta.\n\nEi siis ihmettä, jos hämäläiset erämiehet ovat olleet hartaita humalan\nviljelijöitä eräsijoillaankin, missä se vain on käynyt laatuun. V.\n1552 laaditun Ylä-Satakunnan erämaiden luettelon loppulauseessa\nsanotaan, että talonpojat \"viljelevät kalastusta, humalatarhoja ja\nkaskimaita\" erämailla. Muistamme myös Peldanin kuulleen Ilmajoen\nvanhoilta, että ensimmäiset asukkaat ovat eräsijoilleen ensiksi\nperustaneet humalistoja. Maanselän seutujen erämiesten humalatarhoja\nmainitaan nimenomaisesti Kyrönmaan vanhoissa asiakirjoissa. Niinpä\nLapuan käräjillä v. 1638 tuomittiin eräälle Kauhavan Alakylän miehelle\ntakaisin Kuorasjärvellä olevan humaliston omistusoikeus, jonka hän oli\nmenettänyt kalastellessaan maanselän toisella puolella.\n\nOn siis todennäköistä, että sisämaiden lukuisista vanhoista\nHumala-nimistä monet ovat todella alkuisin muinaisten eräsijojen\nhumalistoista. Mutta samanlaisia nimiä on ilmeisesti muodostunut\nmyöskin vanhasta rajaa merkitsevästä 'huuma'-kannasta, josta\nkansanjohdannaisesti on voinut syntyä Humala-nimiä sitäkin helpommin,\nkun 'huuma' sana on nähtävästi jo aikaisin joutunut unhoon,\nmutta humalan käytäntö yhä laajentunut. Kun on vaikea varmasti\neritellä Humala-nimistä ne, jotka kuuluvat muinaisten erämiesten\nhumalanviljelyyn, ei tässä puututa enemmältä tähän kysymykseen.[211]\n\nMainittiin Ylä-Satakunnan erämailla uuden ajan alussa olleita\nkaskimaita. Samoihin aikoihin savusi kaskia kaikilla muillakin\nhämäläisillä ja etenkin savolaisilla erämailla. Kaskiviljelys levisi\nerämaille kahdesta lähtökohdasta, vanhoilta asutusseuduilta ja\nerämiesten omilta olinpaikoilta. Niiltä ajoilta on koko sisämaa täynnä\n_Riihi_ kantaisiä paikannimiä. Samalla tavoin alkoi karjanhoitokin\nlevitä erämaa-alueille.\n\nMutta kun erämiesten olinpaikoilla alkoi tuntua riihen hajua ja\nkuulua lehmän kellon kalkatusta, se ennusti vanhan erämaajärjestelmän\nloppua. Erämaiden elämässä syntyi näin omituinen väliaika, toisin\npaikoin pitkäaikainenkin, jolloin eri elinmuodot taistelivat\nkeskenään erämaiden isännyydestä. Syntyi asumia, joista ei tiedetä,\nolivatko ne eräsijoja vaiko uudistaloja. Asumia hävisi yhtä helposti\nkuin niitä syntyikin. Pohjois-Ruotsissa, jossa vastaavantapaista\ntaistelua oli käyty puolentuhatta vuotta aikaisemmin kuin hämäläisten\nerämailla, on siitä jäänyt jälkiä Helsinglannin maakuntalain näin\nkuuluvaan säännökseen: \"Jos miehiä muuttaa yhteismaalle ja heidän\nraivionsa on autiona kolme vuotta, pitäköön sen se, joka ottaa\nsen (viljeltäväkseen).\" Edellä on jo kerrottu, kuinka vanhoille\neräsijoille eräkauden lopulla perustettiin kruunun tai eräsijoja\nomistavien talonpoikien toimesta uudistaloja ja kuinka erämiesperheitä\nmuutti erämaille viettämään talonpojan ja erämiehen kaksinaista\nelämää. Riitoja ja väkivaltaisuuksia, joita muutoinkin helposti\nsyntyi erämailla, ei tietenkään puuttunut erämiesten olinpaikkojen\nasuttamisessakaan. Ikaalisten erämaahistoriasta otamme tähän pari\nkuvaavaa tapausta. V. 1698 Ison-Röyhiön Sipi syytti saman kylän Erkkiä\nsiitä, että Erkki oli rakentanut pirtin, ladon, aitan ja keittokodan\nSipin Mustalamminmaa-nimiselle takamaalle; vastaaja kyllä väitti,\nettä hänen esi-isillään oli ollut siellä huoneita, mutta kuitenkin\ntodistettiin, ettei hänellä ollut rakentamisoikeutta. Näyttää melkein\nsiltä, kuin Röyhiön Erkki olisi aikonut taiottua tuolle takamaalle.\nMerkillisemmät olivat erään Ikaalisten Vähän-Röyhiön Karvianjärvellä\nomistaman erämaan asutusvaiheet. Röyhiöläiset näyttävät 1600-luvun\nalussa yrittäneen perustaa erämaalleen uudisasumaa, joka kuitenkin\nnähtävästi autioitui ja joutui toisten miesten asuttavaksi. Kyrön\nkäräjillä v. 1630 tuomittiin kolme Vähän-Röyhiön miestä ankarimpiin\nsakkoihin siitä, että olivat monena vuonna väkisin käyttäneet hyväkseen\nIson-Karvian eräsijaa, josta kaksi muuta sinne muuttanutta miestä\noli kahdeksanatoista vuotena maksanut puolentoista äyrinmaan veron.\nOikeuden päätöksen mukaan oli kaikkien erämaankävijöiden tästä lähin\npysyttävä poissa Vähän- ja Ison-Karvian erämaalta, koska siellä nyt\noli kaksi vakinaista asukasta. Rangaistut röyhiöläiset kuitenkin\npolttivat erämaan asuinpaikalla olevat _kaksitoista_ -- toisen\nmaininnan mukaan _viisitoista_ -- rakennusta ja jatkuvasti muutenkin\nhäiritsivät uusien asukkaiden elämää erämaalla. Kun röyhiöläisiä siitä\nuseillakin käräjillä ahdistettiin, todistettiin mm., että poika oli\npolttanut ne huoneet, jotka isä oli rakentanut. Röyhiöläiset vuorostaan\nsyyttivät vastapuoliaan siitä, että ne olivat vieneet heiltä viisi\nvenettä Ison-Karvian erämaalla. Kesällä 1631 Karvian isäntä valitti,\nettä röyhiöläiset olivat polttaneet häneltä Karvianjärven saarella\nolevan aitan. Eipä näy Karvian uudisasukkaille olleen helppoa saada\nröyhiöläisiä luopumaan vanhoista erätavoistaan.\n\nHarvoin kuitenkin sattui näin pitkä vihaisia ja väkivaltaisia\ntapauksia. Yleisimmin lienee käynyt niin, että erämiehet itse jättivät\nolinpaikkansa kylmille. Monista omistajiensa hylkäämistä olinpaikoista\nlienee väliaikaisesti tullut itsellisten, irtolaisten ja kulkurien\nmajapaikkoja. V. 1645 Hämeenkyrön kirkkoherra hankki omistusoikeuden\nHietaisenmaa nimiseen, pitäjän kaukaisimmassa perukassa Pohjanmaan\nrajalla olevaan erämaahan, jossa oli pienessä pirtissä asunut muutamia\nkalastuksella elatustaan hankkivia itsellisiä.[212]\n\nErämaan asutushistoriaa erinomaisen valaiseva on ent. Kyrön\nlänsiäärellä, nyk. Siikaisten pitäjän koillisosassa sijaitsevan\n_Samminmajan_ (Sammin) tarina. Tämän kylän karttaselityksestä v:lta\n1765 luemme seuraavaa: \"Ensimmäisten asukkaiden kerrotaan tulleen tänne\nIkaalisten pitäjän Sammin kylästä ja sanotaan koko tämän Samminmajan\neli Lavaisjärven muinaisina aikoina olleen mainitun Sammin kylän\nerämaana, mistä se myöskin luultavasti on saanut nimen Samminmaja,\nsillä tavoin nimittäin, että main. Sammin kylän asukkaat ovat täällä\nennen muinoin kalastelleet, mistä Lavasjärven rannalla vieläkin näkyy\njotain jäännöstä, mikä on merkitty karttaan.\" Todella onkin v:n 1552\nerämaaluettelon mukaan kahdella silloisen Kyrön suuren Kilvakkalan\nosakylän Sammijoen (Sammin) miehellä, Heikki Hiekalla ja Pietari\nÄngöllä ollut yhteinen erämaa Lahden järvellä (Laxi träsk) 12 silloisen\npeninkin päässä kotoa. Ilmeisesti tarkoitetaan Lahden järvellä tässä\nSiikaisten Leppäjärven nyk. Lahden asuman seutua, joka on nyk.\nSamminmajan naapuri, n. peninkulman verran länsiluoteeseen Samminmajan\nLavasjärveltä; muinaisiin erämaanomistuksiin kuului usein paljon\nlaajempiakin alueita kuin nyk. Samminmajan ja Lahden yhteensä. Myöskin\nIkaalisten Osaran kylällä on ollut erämaata Samminmajassa, niinkuin v:n\n1765 karttaselityksestä täysin ilmenee.\n\nToisessa Samminmajan asiakirjassa kerrotaan eräkauden loppuvaiheista\nja talokauden alkuajoista tällä seudulla. \"Tänne ovat osittain\nirtolaiset ja itselliset, osittain myös lähinnä tänne rajoittuvat\nemäkylät perustaneet joukon torppia ja asuneet niitä viime aikoihin\nsaakka maksamatta mitään erityistä veroa kruunulle. Samanlaisella\ntavalla on myöskin tämä Sammin eli Lavasjärven kylä syntynyt; koska\nsiellä 45 vuotta takaperin vielä on ollut vain kolme verottamatonta\nkalastajatorppaa, jotka ovat kuuluneet niinikään Sammi-nimiseen kylään\nIkaalisten pitäjässä viiden Ruotsin peninkulman päässä täältä, mistä\nensinmainittu kylä on samoin saanut nykyisen Sammi-nimensä. Nämä\ntorpat on vuonna 1705 edesmenneen maaherran korkeasukuisen Jacob\nBuren kesäkuussa 1704 antamasta käskystä maanmittari Jonas Östring\nmitannut... Ja vähän aikaa sen jälkeen on useinmainitut torpat\ntehty sääntönäisiksi kruunun taloiksi ja pantu verolle, Jonkere\n1/4 manttaaliin, Kraka 1/4 manttaaliin ja Sammi 1/4 manttaaliin.\"\nAsiakirjoissa on monia kuvaavia piirteitä näiden ja muiden tänne\nvähitellen syntyneiden uudistalojen erämaaelämästä näillä kaukaisilla\nsaloilla, joissa ei vielä oltu käyty rajojakaan eri kylien ja talojen\nvälillä.[213]\n\nLopullisesti hyljätyistä eräsijoista tuli _autioita_. Vanhoja _Autio_\nnimisiä paikkoja on tavaton määrä; niitä on kaikkialla sisämaassa\nEtelä-Pohjanmaalta Itä-Savoon saakka. Tiloja on Suomessa autioitunut\nkaikkina historiallisina aikoina, varsinkin nälänhätäin ja sotien\nvaikutuksesta. Monen viljelysyrityksen ainoana tuloksena on ollut\nvain uusi autio takamailla. Mutta suuri ryhmä autioita keräytyy myös\nhylätyistä eräsijoista. Joskin eräkaudella on ollut valioeräsijoja,\njoiden omistus on ollut mahdollisimman pysyvä ja pitkäaikainen, ja\nmonen monia eräsijoja, joista on tullut uhkeita taloja, on toisaalta\nollut myöskin tarve lakkaamatta valita ja muuttaa eräsijoja vaihtelevan\nsaaliin saannin ja erämiesten erilaisten taipumusten mukaan. Eräsijojen\nautioituminen on silloin kuulunut melkein kuin säännöllisiin\nerämaatapoihin. Valitettavasti on tällaisia seikkoja vaikea\nasiakirjallisesti tarkemmin selvittää, vaikka todennäköisyystodisteita\nkyllä on. Kun esim. Savon vanhoissa maaluetteloissa v. 1664 yksin\nSäämingissä mainitaan puolenkolmattakymmentä asuinpaikkaa autioina\ntai vanhemmista autioista uudelleen asuttuina, niin ei tällainen tapa\nvarmaankaan ollut syntynyt vasta kaskenpolton aikakaudella. Eräkautisia\noloja edustanevat esim. Etelä-Pohjanmaan maanmittauskartoilla v.\n1689 mainitut nimet _Holanautio_ ja _Kurhetinautio_ Jalasjärvellä,\n_Jorrenautio_ Kauhajoella, _Puskanautio, Rönänautio_ ja _Laturinautio_\nKurikassa. Tavallaan tällaisista autioista tuli uusia asumia, kun\nerämaankulkijat nähtävästi mielellään käyttivät sellaisia paikkoja\nmajailupaikoikseen. Monet Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen vanhat Autio\nnimiset paikat näyttävät niinikään sijainneen erämaan kulkuteiden\nvarsilla. Lukuisat sisämaiden Autio nimiset talot ovat uudelleen\nheränneitä muistoja muinaisten erämiesten olinpaikoista. Toisista\nolinpaikoista taas ei ole jäänyt muuta muistoa kuin jokin _Kylmälammin\nkiukahansia_ (rajapaikka Orihvedellä v. 1645).[214]\n\n\n\n\n\n\nERÄMAAN ANTIMET\n\n\n\n\nRIISTAOLOJEN YLEISIÄ VAIHEITA\n\n\nNeljännes vuosisataa sitten etevä luonnontutkija J. A. Palmén kuvasi\nItä-Karjalan eläimistöä seuraavaan tapaan: \"Eläinmaailma, tai miksemme\nsanoisi luonto, on Itä-Karjalassa ilmeisesti häiritsemättömämmässä\nsuhteessa ihmiseen kuin meillä. Metsän karvainen valtias saa jotenkin\nrauhassa täällä nauttia talvilepoaan ja kesäisin herkutella suon\nkypsillä marjoilla. Täällä samoilee vielä peura ja hirvi, huolimatta\nsiitä, että susi saa vapaasti temmeltää ja myöskin ahma, ilves ja repo\nharjoittavat metsänkäyntiä. Vielä soittaa metso täysin kotiutuneena\nerämaan metsässä, vielä käy laumoittain metsähanhia laitumella suon\nreunalla, ja lammen vedenkalvon partaalla lepää joutsen tyynenä\npesässään, sillä välin kuin kotka, ilmojen kuningas, kaartelee ylhäällä\nja sen vasallit alempana kierrellen vaanivat saalistaan... Täällä\nelävät nyt jäännökset Suomen alkuperäistä luontoa sellaisena, miksi\nse kehittyi, kun maa oli kohonnut aalloista. Itä-Karjalassa näemme me\nsuomalaiset, miltä oman synnyinmaamme luonto näytti sen nuoruudessa, --\nkenties vielä muutamia vuosisatoja takaperin.\"\n\nLuonto ja metsäneläinten perusolot tutkittavillamme Suomen alueilla\novat suurin pohjapiirtein pysyneet muuttumattomina vuosituhansia. Mutta\nyksityiskohdissa on niissä kuitenkin sinä aikana tapahtunut paljon\nmuutoksia, jotka luonnon ja metsäneläimistön kokonaisuudessa ehkä eivät\nole erin suuria merkinneet, mutta joilla ihmisten kannalta ja kansan\nelämässä on voinut olla mullistavia seurauksia.\n\nMäärätyn eläinlajin levintä näyttäisi riippuvan osittain ulkonaisen\nympäristön, keskuuden (miljöön), kyvystä tyydyttää niitä vaatimuksia,\njoita puheenalaisen eläinlajin täytyy elämisensä vuoksi sille asettaa,\nosittain eläimen omasta kyvystä löytää sopivat seudut (Sven Ekman).\nKun se on onnistunut, eläin tai eläinkanta jää pysyväksi asukkaaksi\nmäärätylle seudulle. Mutta eläinten liiallisesta lisääntymisestä\njohtuneet ravinnonsaannin vaikeudet, tilapäiset ilmaston muutokset\ntms. luonnonolot, saavat usein jonkin eläinryhmän siirtymään toisille\nseuduille; oravien oikullisilta näyttävät joukkovaellukset ovat\ntunnetut. Vielä kohtalokkaampia metsänriistan muutoksia kuin luonto\nitse on aiheuttanut ihminen, joka lyhyessäkin ajassa on saattanut\nlaajoilta alueilta hävittää sukupuuttoon mitä arvokkaimpia eläinlajeja,\nkuten esim. majavan. Toiselta puolen tiedämme hirven viimeaikaisesta\nhistoriasta, kuinka suotuisia tuloksia riistakannan säilymiselle ja\nlisääntymiselle sopivissa luonnonoloissa järkiperäinen riistan suojelu\nja pyynnin säännöstely voivat tuottaa.\n\nEmme siis ilman muuta voi toisiinsa verrata muinaisaikojen ja\nmyöhempien historiallisten vuosisatojen tai nykyajan riistaeläimistön\nlevintää ja lukuisuutta. Valitettavasti tunnemme muinaisaikojen\nriistaeläimistön maantiedettä kovin puutteellisesti. Vanhimmat\nasiakirjalliset tiedot riistaeläimistä kohdistuvat erityisiin\ntapauksiin eivätkä yleisempiin oloihin, ja muut arvosteluperusteet\novat enimmäkseen ajallisesti liian epämääräisiä. Kansantarinain ja\nkertomusten kuvaamia äärettömiä riistarikkauksia ja saaliita on\npidettävä ensi sijassa satuina ja kuvitelmina. Aina on muistettava,\nettä vähemmistäkin riistaeläinten määristä riittää suuria saaliita\nharvalukuisille pyytäjille. Riistaeläimiin kohdistuvien vanhojen\npaikannimien suunnattomasta lukuisuudestakaan ja levinnästä emme\nsaa tehdä liian laajoja päätelmiä. Nämä paikannimet kuvaavat oloja\nlähinnä muinaisaikojen harvalukuisen väestön kannalta, jonka\nsuurena pääelantokeinona ja työskentelynä oli pyynti. Varmana\nvoitanee paikannimien nojalla kuitenkin pitää, että muinainen\nriistaeläimistö on ollut paljon lajirikkaampi kuin myöhempien aikojen\nja että monet eläinlajit, joita nyt tavataan ainoastaan maamme\nitäisimmillä ja pohjoisimmilla äärillä, ovat ennen olleet yleisiä maan\neteläisimmissäkin osissa tai koko maassa.[215]\n\nSuomen muinaiset asukkaat ovat pitkän pitkiä aikoja eläneet\npyyntielinkeinoihin perustuvalla talousasteella. Mutta tässä kauan\nkestäneessä taloudellisessa kehityskaudessa, jota olemme yleisnimellä\nkutsuneet 'pyynnin aikakaudeksi', on ollut erilaisia vaihekausia,\njoiden aikana pääasiallinen pyyntieläimistö on ollut erilainen,\nasukkaiden suhtautuminen riistaan erilainen ja koko pyynnillä ollut\nerilainen asema ja merkitys yhteiskunnallisessa elämässä.\n\nMaamme ensimmäiset asukkaat ovat todennäköisesti eläneet yksinomaisesti\nmetsän ja veden riistan varassa; pyytämistään eläimistä he ovat\nsaaneet elantonsa ja vaatetuksensa, jopa osan työtarpeitaan ja\naseitaankin. Tärkeimpiä pyyntieläimiä ovat silloin olleet suuret\njoukoissa esiintyvät eläimet, ennen kaikkia hylkeet ja villipeurat;\nmutta muutakin suurriistaa, kuten hirviä, majavia, karhuja on siihen\naikaan ollut lukuisasti ja niitä on pyydetty innokkaasti. Tästä\n'suurmetsästyksen', eli 'suurpyynnin kaudesta', jolloin pyyntiä on\nharjoitettu suvuittain tai muuntapaisin yhteisin voimin ja jolloin\npyytäjät ovat retkeilleet ja kuljeksineet suurriistan perässä\nkaukaisillakin pyyntipaikoilla, ovat tietomme hyvin vaillinaisia ja\nylimalkaisia, koska kotimaista siihen kuuluvaa muinaistieteellistä\ntodistusaineistoa on vain niukimmasti. Käsityksemme siitä ajasta\nperustuvat pääasiallisesti maatamme ympäröivien lähialueiden\nmuinaistieteellisiin löytöihin.\n\nSuurpyynnin aikaa seuraavalla kehityskaudella on alkavasta\nkarjanhoidosta, leviävästä maanviljelyksestä ja pysyväksi muuttuvasta\nasutuksesta tullut uusia tekijöitä talouselämään. Suurpyynti on\nvähentynyt, paikoin kokonaankin lakannut, mutta paikalliseen\nasutukseen soveltuva pienemmän riistan pyynti sen sijaan levinnyt ja\ntehostunut. Yhteispyynnin aikakautta on seurannut yksilöllisen pyynnin\naikakausi. Kun pyynti ei enää ollut asukkaiden ainoa elinkeino, siitä\ntuli erityinen elinkeino, joka keskittyi erityisesti sitä varten\nVallatuille alueille, monennimisille yksityisille erämaille, samalla\nkun perinnäistä yhteispyyntiäkin edelleen harjoitettiin siihen\nsopivilla yhteisillä alueilla, varsinkin vesillä. Metsän ja veden\nantimilla oli vielä kaikkialla mitä tärkein, paikoitellen varmaan aivan\npääasiallinenkin osa kansan elannossa ja toimeentulossa. Ajanjaksoa,\njolle kerrotunlaiset piirteet ovat olleet luonteenomaisia, olemme\nyksityisen pyynnin mukaan nimittäneet 'eräkaudeksi'.\n\nEräkauden loppukautta, joka samalla on ollut sen kohokohta ja\nhuippukausi, on nimitetty 'turkiskaudeksi'. Nimi on johtunut Itämeren\nmaissa silloin kukoistaneesta turkisten kaupasta ja sen meidän\nmaassamme aiheuttamasta yleisestä ahkerasta turkiseläinten pyynnistä.\nTurkiskausi on ollut monessa kohdin perin merkillinen aikakausi, ja\nsillä on ollut merkillisiä seurauksia. Maan asutuimmilla seuduilla\nsaatiin jo elanto ja vaatetus suurimmaksi osaksi maanviljelyksestä\nja karjanhoidosta ja pyynti oli niihin verrattuna muuttunut\nsivuelinkeinoksi; vain paikoitellen ja poikkeuksittain pyynti vieläkin\nsäilyi tärkeimpänä elannon antajana. Mutta toisessa merkityksessä\nmetsästykselle nyt alkoi uusi kukoistuskausi. Turkiseläimiä oli\naikaisemmin pyydetty vain omiksi tarpeiksi, niistä saatavan lihan\nja nahan vuoksi. Nyt niitä pyydettiin turkiskaupan vuoksi. Pyynti\nkohdistui määrätynlaiseen riistaan, jonka metsästäminen oli monin\nverroin edullisempaa kuin entisentapainen pyynti. Vaikka saalis väheni,\nsaattoi sen tuottama hyöty kasvaa. Se oli uudenlaista elinkeinoa; se\nläksi kilpailemaan vanhan elannollisen metsästyksen kanssa ja voitti\nsiinä kilpailussa.[216]\n\nTurkiskaupan alkusysäykset ovat tulleet maamme ulkopuolelta.\nEtelämaissa, itämailla ja länsimaissa haluttujen turkisten\nhankinta-alueiden laajetessa yhä kaukaisemmille seuduille tuli vihdoin\nvuoro Suomellekin. Etäiset vieraat kansat tulivat turkiskaupan\nvälityksellä tuntemaan meidän maamme, ja Suomen asukkaat joutuivat\nuudenlaisiin kosketuksiin kaukomaiden kanssa. Näistä kosketuksista\neivät omat tietolähteemme paljoa kerro, mutta enemmän virkkavat vieraat\nlähteet, joista erittäin huomattavia ovat vanhojen arabialaisten\nkirjoittajien teokset. Niinpä v:n 1154 aikoina kirjoitetussa\narabialaisen maantieteilijän Idrisin teoksessa mainitaan Suomen\nlounaisosan sisämaassa sijaitseva _Tabast_ niminen maa, joka merkitsee\nHämettä, ja samalla suunnalla _Anhu (Abhu)_ niminen paikka, jonka\non arveltu tarkoittavan Turkua. Ensi kädessä joutuivat suomalaiset\nturkiskauppasuhteisiin lähempänä asuvien ruotsalaisten ja Venäläisten\nhankkijain kanssa. Arabialainen Ibn Ruste (n. v. 912) kertoo, ettei\npohjoisessa asuvilla Russeilla (Rûs alkuaan = Keski-Ruotsin asukkaat)\nollut muuta ansiokeinoa kuin soopelin, oravan ynnä muut nahat, joita\nhe möivät jokaiselle, joka niitä halusi. Itämeren puolella ovat\nGotlannin saaren kauppaa harrastavat asukkaat jo varhain olleet\nturkisasioissa tekemisissä Suomenkin kanssa. Sitten tuli turkiskaupan\nkeskukseksi Ruotsin Mälarin järven saarella sijaitseva Birka\n(800--950), minkä jälkeen kaupan painopiste siirtyi Tanskan Hedebyhyn.\nKun toisaalta taas on 900-luvulta alkaen varmoja tietoja norjalaisten\nturkishankintaretkistä Pohjanperille ja aina Vienanmeren seuduille\nsaakka sekä nimenomaan suomalaistenkin kulkemille sisämaille, saamme\ntästä käsityksen maamme osallisuudesta Pohjois- ja Koillis-Euroopan\nsuureen turkiskauppaliikkeeseen viikinkikaudella ja maamme pakanuuden\najan lopulla. Historiallisista asiakirjoista taas tiedämme turkiskautta\njatkuneen maassamme keskiajan loppupuolelle saakka, paikoin\nkauemminkin.[217]\n\nKaikkina turkiskauden Vuosisatoina turkikset olivat maamme tärkeimpänä\nvientitavarana. 'Turkisten' nimellä on yhteyttä 'turku' sanan kanssa.\nNimen alkukantana on muinais-venäläinen kauppapaikkaa merkitsevä\nsana _torgu_, ja sen esiintymisen paikannimenä Suomessa on katsottu\ntodistavan muinaisen itämaisen kaupan vaikutusta Länsi-Suomessa saakka.\n'Turkikset' olisivat siis alkuaan merkinneet kauppapaikoille vietäviä\ntuotteita; kun sellaisia kaiketi jokseenkin yksinomaisesti olivat\nmäärätynlaiset metsäneläinten nahat, tuli turkis-nimi merkitsemään\nniitä. Lopulla 1000-lukua Adam Bremeniläinen mainitsee pohjoisessa\nelävän _Turci (Turcce)_ nimisen kansan, jolla hän epäilemättä\ntarkoittaa turkiskauppaa harjoittavia pohjoisten seutujen asukkaita.\n\nTurkikset vuorostaan ovat olleet aiheena uusien paikannimien\nsyntymiseen. Sellaisia ovat hämäläisillä alueilla esim. Urjalan\nMenoisten kylän _Turkkiniitty_ (1798), Hämeenkyrössä kylä\n_Turkkila_, Martininaan _Turkinsuo_ ja Pappilan _Turkimusojansuu_,\nIkaalisissa talo _Turkki_, Jämsässä _Turkkilanmaa_ ja _Turkin_ kylä,\nAsikkalan Kurhilassa ollut _Turkmäenpelto_ ja Kaituenmaan erämaalla\nEnonvedessä _Turkiniemi_, Mäntyharjun Partsimaan talo _Turkki_,\nMäntyharjun--Valkealan _Turkinjärvi_, Artjärven Hietanan kylän\n_Turkinkallio_, Porvoon Sannäsin--Hagan tienoon _Turkisängen_, jne.[218]\n\nNiinkuin suuret liha- ja rasvaeläimet olivat olleet tärkeimpiä\npyyntieläimiä suurmetsästyksen aikakaudella, niin pienet turkiseläimet,\nkuten näädät, kärpät, oravat yms. olivat turkiskauden edustavimpia\npyyntieläimiä. Erittäin tärkeäksi talouselämän tekijäksi tuli näiden\neläinten turkisten käyttö arvonmittana sekä Vaihto- ja maksuvälineenä,\njoksi ne käytännöllisesti hyvin sopivatkin maassa, jossa muunlaisista\nkäytännöllisistä yleisistä maksuvälineistä oli puute. Oravannahan\nnimi _raha_ on niiltä ajoilta periytynyt metallisenkin vaihtovälineen\nnimeksi. Muiden turkiskauden elämään ja oloihin kohdistuvien\npaikannimien joukossa on lukuisasti vanhoja Raha-kantaisiakin.\nMainittakoon niistä Ylä-Satakunnan alueelta Messukylän Takahuhdin talo\n_Rahola_ (talollinen _Rahoinen_ 1558), Pirkkalan (nyk. Nokian) pitäjän\ntalo _Rahola_ (ennen kylä), Teiskon Saarlahden kylän talo _Rahola_,\nIkaalisten talo _Rahola_, jonka lähitienoolla on jo mainitsemamme\nTurkki, Hämeenkyrön Karheen kylän _Rahaniemi_ ja Längelmäellä ollut\ntorppa _Rahola_. Savon vanhimmasta maakirjasta (1561) on poimittu\nseuraavia tähän kuuluvia nimiä: Juvan veropitäjän Juvan verokunnan\nMattilan verokylästä _Rahonniemi_, Säämingin veropitäjän Iitlahden\nverokunnan Särkilahden verokylästä _Rahonoja_, Rantasalmen veropitäjän\nPutkilahden Verokunnan Osikonmäen verokylästä _Rahoinmaa_ sekä\nTavisalmen veropitäjän Savilahden verokunnan Maanselän äärillä\nolevat paikat _Rahajärvensivu, Rahajärventaival_ ja _Rahasaari_.\nYhtä vanhoja nimiä ovat Savon Pellosniemen veropitäjän Kiialan\nVerokunnan talollisnimi _Raha_ (1541), Vesulahden veropitäjän Synsiän\nverokylän _Rahonmäki_ (nyk. Kangasniemellä) sekä Säämingin veropitäjän\nHaukiniemen verokylän _Rahalammi_ (1562).[219]\n\nTurkisraha oli, niinkuin tuonnempana esimerkein osoitetaan, sisämaassa\nyleisessä käytännössä varsinkin veronmaksussa vielä uuden ajan\nalkupuolellakin. Kun turkiksia oli liikkeessä erilaisia ja eriarvoisia,\noli luonnollista, että niitä varten laadittiin taksoja, joista ilmeni\nturkisten keskinäinen arvoja niiden hinta hopearahana ja viljana\nmerkittynä. Tunnetuimpia tällaisista taksoista on ollut Savonlinnan\nläänin Vanhimpaan maakirjaan (1539) sisältyvä seuraavanlainen taksa:\n\n\"... ja on tiettävä, että vuotuista veroa aljetaan ensiksi kantaa ja\nottaa talvikäräjillä kaikenlaisina nahkatavaroina ja hirvennahkoina\nsiten, että hyvä kelpoisa hirvennahka otetaan 7 veronahasta se on\n3 1/2 pannista ohria, huonompi hirvennahka 6 tai 5 veronahasta\nse on 3 pannista ohria ja niin aina poispäin, niin että jokainen\nveronahka lasketaan 1 1/2 panniksi ohria tai rukiita ja sen mukaan\nkannetaan nahkatavarat, kelpaava kettu kolme veronahkaa, ahmat 4\nveronahasta, saukot 3 veronahasta, näädät 2 veronahasta, vesikko\nyhdestä veronahasta, hilleriä ja kärppiä kaksi yhdestä veronahasta,\nkynsinahkoja (Clockeuerck) seitsemän yhdestä veronahasta, sekanahkoja\n(Samfangh) 8 tai 9 yhdestä veronahasta. Ja kaikki nahkatavarat\nkannetaan sen mukaan miksi ne arvioidaan ja hyväksytään...\"\n\nV. 1607 kuningas Kaarle IX antoi määräyksen, että koko Suomesta oli\nmaksettava kuninkaalle vuosittain ketunnahka jokaiselta verolta.\nPerusteluissa sanotaan kuninkaan tietoon tulleen, että Suomessa saadaan\njoka vuosi suurena jumalan lahjana kaikenlaatuisia nahkatavaroita,\njoita voudit osittain ottavat väkisin talonpojilta, osittain sallivat\nkauppamiesten ostaa ja viedä pois maasta, mutta kuningas ei saa\nyhtään mitään, vaikka hänellä on oikeus ennen muita saada sellaiset\nturkistavarat nahkakamariinsa (Skin Cammer). Veroksi voitiin suorittaa\nmuitakin turkiksia ketunnahan perusteella laaditun seuraavan taksan\nmukaan:\n\n    turkikset                   arvo\n\n    ristikettu              2 ketunnahkaa\n    mustakettu              8        \" tai enemmän\n    näätä                   1 1/2    \"\n    ilves                  10        \" tai enemmän tai vähemmän\n    oravannahkakiihtelys    1        \"\n    kärpännahkakiihtelys    2        \"\n    suden nahka             3        \"\n    karhun  \"               3        \"\n    ahman   \"               2        \"\n    saukon  \"               1        \"\n\nJos veroa vastaan tehtäisiin väitteitä, oli tutkittava, oliko\nvalittajalla ennestään maahansa nähden liian suuri vero, jolloin\nentistä veroa oli vähennettävä, tai liian pieni vero, jolloin uusi vero\noli ilman muuta lisättävä vanhaan.\n\nMyöhempinä aikoina julkaistuista taksoista ilmenee, että turkistavarain\nhinnat vaihtelivat suuresti keskenään sekä eri aikoina ja eri\npaikkakunnilla, mikä arvatenkin johtui niiden saannin vaihteluista ja\nnähtävästi myöskin silloisten muotien muuttumisista. Oletettavasti ovat\nvastaavanlaiset seikat olleet vaikuttamassa turkisten metsästyksessä ja\nkaupassa jo turkiskauden aikaisempinakin jaksoina.[220]\n\nTurkiskauden uutta luovaan merkitykseen, sen mullistaviin\ntaloudellisiin ja yhteiskunnallisiin vaikutuksiin on edellä jo usein\nviitattu ja tullaan niihin edempänä eri puolilta tarkemmin palaamaan.\nTurkiskauden aikaansaama muutos oli merkittävin itse erämailla.\nLuonnon ikuinen rauha siellä nyt lopullisesti päättyi, alkukantaisten\naikain metsästäjäin kaukoretket heräsivät uudelleen uudessa muodossa\neloon, erämaiden valtaus sai uuden vauhdin ja uuden tarkoituksen, ja\nomintapainen asutus alkoi levitä erämaille. Jotkut muinaistutkijat\novat arvelleet, että viikinkiajan asutuksen voimakas levintä Ruotsin\nNorrbotteniin on ollut jossakin yhteydessä Lapin turkiskaupan kanssa.\nMeidän maamme on vain vähässä määrin ollut viikinkien asutusalaa, mutta\nsen ajan turkiskauppa on kyllä saanut maamme suomalaisen asutuksen\nja koko kulttuurin sekä suuresti leviämään että suuresti muuttamaan\nluonnettansa.[221]\n\nVaihteleva merkitys muinaisen metsästyksen historiassa on ollut\nvarsinaisilla suuremmilla _petoeläimillä_, karhuilla, susilla,\nahmoilla, ilveksillä, ketuilla ym. Maamme asukkaiden taistelu näitä\npetoja vastaan kuuluu luonteeltaan suurmetsästyksen piiriin. Kuitenkaan\nei tämä taistelu ole mikään muinaisen suurmetsästyksen valta-aikain\nerikoisuus, sillä sitä on kestänyt kaikkien historiallisten aikakausien\nläpi. Aluksi lienee suuria petoja metsästetty samassa tarkoituksessa\nkuin muutakin suurriistaa, siis niiden lihan ja nahan vuoksi.\nKarjanhoitoasteella petojen kotieläimille tuottamat vahingot muuttavat\ntämän metsästyksen pysyväksi taisteluksi petoeläimiä vastaan. Koko\npetoeläin-käsite kuuluu maataloudelliseen kulttuuriin; petoeläinten\nkaataminen on silloin ollut eräänlaista karjan vakuutusta.\n\nLuultavaa on, että suurten petojen lukumäärä samoin kuin niiden\naikaansaamat vahingotkin ovat olleet suurimmillaan sellaisina aikoina,\njolloin leviävä asutus ja lisääntyvä karjanhoito ovat tarjonneet\npedoille runsaimmin saalista, mutta jolloin asukkailta on puuttunut\ntehokkaita keinoja petojen hävittämiseksi. Suomen eteläisissä osissa on\nsiten petoeläinten tappamien kotieläinten lukumäärä ollut suurimmillaan\nvasta 1800-luvun alkupuolella. Böckerin kokoelmissa säilyneiden\ntietojen mukaan tappoivat pedot siihen aikaan yhden vuosikymmenen\nkuluessa Hollolan alisessa ja Sääksmäen ylisessä kihlakunnassa\n(Hämeenlinnan ja Päijänteen välimailla) 1683 hevosta, 4060 nautaeläintä\nja 9 807 lammasta. Tämän huippusaavutuksensa jälkeen petojen tuhotyöt\nHämeessä ilmeisesti alkoivat vähentyä.\n\nTaistelutilanteesta maassamme menneen vuosisadan puolivälissä antavat\nkäsityksen seuraavat kolmivuotiskautta 1848--1850 koskevat luvut:\n\n          Tapettuja petoeläimiä vv. 1848--1850\n\n    läänit   karhuja  susia  kettuja  susi-ilveksiä  ahmoja\n\n    Uudenmaan   1      315     463         43          --\n    Turun      15      418     954          8          --\n    Hämeen     40      228      17*        32          --\n    Viipurin   74      645     850         27          --\n    Mikkelin   12      131     704         --          --\n    Kuopion    38       70     650         --          --\n    Vaasan     32      130     614         88          --\n    Oulun     150       58      --          3         190\n    koko maa  362    1 995   4 352        201         190\n\n    * Luku liian alhainen, johtunut varmaan siitä,\n      ettei ketuista maksettu tapporahoja.\n\n          Petojen tappamia kotieläimiä vv. 1848--1850\n\n    läänit      hevosia  nauta-  lampaita  sikoja  vuohia  poroja\n                         karjaa\n\n    Uudenmaan     968    1 400    2 959      442     169     --\n    Turun         340    1 184    2 428      204      ?      --\n    Hämeen        135      317      750       94      88     --\n    Viipurin      737    1 516    3 052      937      21     --\n    Mikkelin       62      480      248      151       ?     --\n    Oulun          78      240      255       --      --   2 224\n\n    Vaasan ja Kuopion lääneistä puuttuu tietoja\n\nHistoriallisina aikoina on Suomessakin yhteiskunnan puolelta\njärjestetty yhteistä taistelua susia ja karhuja vastaan. Jo Ruotsin\nmaakuntalaeissa oli määräyksiä sudenkuoppien ja susiverkkojen\nlaittamisesta sekä paikallisten viranomaisten johdettavista yhteisistä\npetojen ajoista. Suomessakin noudatettiin näitä tapoja, vaikka\nlukuisista valituksista päättäen menestys ei kestänyt kehumista.\nYlempänä mainituissa Hämeen kihlakunnissa oli samaan aikaan, jolloin\npedot tekivät kerrottuja suuria tuhojaan, 206 sudenkuoppaa ja 28\n\"sudentarhaa\" (varggård). Vauhtia petoeläinten hävittämiselle antoivat\nvasta tuliaseiden yleisempi käytäntöön ottaminen, runsaampien\ntapporahojen maksaminen ja asutuksen tihentyminen. Petojen suuri\nhävittämiskausi on täällä ollut menneen vuosisadan keskimmäisillä\nvuosikymmenillä. Vuosikymmenenä 1851--1860 kaadettiin Hämeen läänissä\n83 karhua, 825 sutta ja 139 ilvestä. Suurimmassa osassa maata tämä\nkulttuuritaistelu on ollut jo kauan päättyneenä ja ainoastaan maan\nkaukaisimmilla pohjoisilla ja itäisillä äärillä pedot Vielä toisinaan\nahdistavat poroparvia ja laitumella olevia kotieläimiä.[222]\n\n\n\n\nHIRVET JA HIRVENPYYNTI\n\n\nKun hirvellä on ollut huomattava sija muinaisessa hämäläisessä\nerämieselämässä ja kun eri tahoilta saatavat verraten runsaat\ntiedot hirvistä ja niiden pyynnistä ovat omiaan vertauskohtina\nja pyyntiperinteiden kuvaajina valaisemaan eräkauden yleisiä\nmetsästysoloja, on aihetta tässä luoda lyhyt katsaus hirven\nesiintymiseen ja hirvenpyynnin taloudelliseen merkitykseen maassamme\nmuinaisina aikoina.\n\nHirvellä on erikoinen asema maassamme metsänriistan joukossa. Se on\npysynyt metsäneläjien eturivissä muinaisimmista ajoista nykyhetkeen\nsaakka ja sen leviämisala on aina ollut tavattoman laaja; nykyinen\nleviämispiiri käsittää Pohjois- ja Itä-Euroopan, Siperian sekä\nPohjois-Amerikan pohjoiset osat, ei kuitenkaan missään kylmimpiä\nseutuja. Euroopassa sen leviämisalue on kerran ulottunut Englantiin,\nAlpeille ja Mustallemerelle saakka. Muinaislöydöistä päättäen hirven\nruumiinrakenne ja sarvenmuodot ovat pysyneet monia vuosituhansia\nsamanlaisina kuin ne nytkin ovat, mikä on varmaan johtunut siitä, että\ntämä eläin on aina ja kaikkialla voinut pysytellä sille sopivissa,\npääasiallisesti samanlaisissa ilmasto- ja ravinto-oloissa, joten se\non välttänyt eri lajeiksi haarautumisen vaaran. \"Niistä satumaisen\netäisistä ajoista saakka, joista vilkkainkaan mielikuvitus ei voi\nluoda mitään tarkkaa kuvaa, on hirvi harvojen aikalaistensa tavoin\ntaistellut ja säilyttänyt itsensä, muodoltaan ja olemukseltaan melkein\nmuuttumattomana, nykyisyyteen saakka, ruumiinmuodoltaan vähemmän\nmiellyttävänä kuin monet heimolaisensa, mutta pysyen uhmaavan voiman ja\nhahmollisen erikoisuuden perikuvana, jollaisena se vielä elää silmiemme\nedessä lukumäärältään satojentuhansien ellei miljoonien joukkoisena.\nSe on tosiaankin eläin, joka kaikissa suhteissa ansaitsee läheistä\nmyötätuntoamme ja tarkempaa tutustumistamme.\" (A. Martenson 1903.)\n\nHirvi on havupuumetsien eläjä eikä sen leviämisalue nykyään ulotu\nmuualle. Se on melkein kaikkiruokainen märehtijä: se syö haavan\nym. lehtipuiden vesoja, kuoria, latvoja ja lehtiä, kanervia ja\nmarjanvarsia, suo- ja vesikasveja yms. Monet tutkijat pitävät hirveä\nvarsinaisesti suometsien asukkaana. Se on suomalaisen kansanuskonkin\nkäsitys päättäen hirven syntysanoista:\n\n    \"Tuoll' on hirvi syntynynnä,\n    karin poika kasvanunna,\n    nevan tuulisen selällä,\n    paksulla pajupeholla.\"\n\nHyvillä syöntimailla se ei ole kovinkaan ihmispelko, ja vihollisiansa\nvastaan se vasikoitaan suojellessaan tai hätyytettynä saattaa\nosoittautua oman voimansa tuntevaksi. Kiima-aika on syyskesällä\nja poikimisaika kymmenen kuukauden kuluttua, alkukesällä, jolloin\nhirvilehmä synnyttää tavallisesti kaksi vasikkaa, muulloin vain\nyhden. Hirven kuulo on erinomaisen tarkka, vainu myös hieno, mutta\nnäkö ei yhtä hyvä. Sen älyä on verrattu hevosen ymmärrykseen,\nmutta itsepäisyydessä hirvi jäänee voiton puolelle. Hirvet\neivät ole laumaeläimiä, vaan kuljeksivat yksikseen tai pienissä\nryhmissä laajoilla alueilla. Kuitenkin on niiden liikkumisessa\nhavaittu maasto-oloista, hyönteisvaivasta, liian syvästä lumesta\ntms. luonnonseikoista johtuvaa paikallista tai vuodenaikaista\nsäännöllisyyttä, jolla on suuri merkitys hirvien pyyntioloissa.[223]\n\nSamalla tavoin kuin majava on hirvikin kuulunut Koillis-Euroopan\nkivikauden kampakeraamisen kulttuurin kaikkein tärkeimpään\nmetsästettävään riistaan. Se on tuottanut silloisille metsästäjille\nmäärältään ja hyödyltään tavallista runsaampia tuotteita, kuten lihaa,\nnahkaa, karvoja ja jykeviä luita, joista silloiset asukkaat ovat\nvalmistaneet kaikki tärkeimmät kotiesineensä.\n\nSuomenkin kivikautisissa asuinpaikkalöydöissä on vain harvoja,\njoista ei olisi tullut esille hirven luita; tunnettavia hirvenluita\non löytynyt Muhoksen Honkalan, Säräisniemen Nimisjärven, Vihannin\nPitkäsäären, Pihtiputaan Muurajärven ja Rönnin sekä Antrean Korpilahden\nkivikautisilta asuinpaikoilta. Hirven ensisijainen arvo silloisessa\nmetsästyksessä käypi näistä löydöistä ilman muuta selville.\n\nTästä metsästyskulttuurista on jälkimaailmalle säilynyt eräs\ntoisenlaatuinenkin muisto, nim. Huittisista löydetty kuuluisa\nhirvenpään muotoinen kiviase. Selvästi tuo kivikauden vanhemmille\nmetsästysvaltaisille aikajaksoille ominaisella alkukantaisella\nnäkemysvoimalla ja taituruudella valmistettu ihmeteos on hirvenpyynnin\nluoma ja luotu hirvenpyyntiä varten. Epäilemättä sitä on käytetty\ntaikavälineenä hirvenmetsästyksen onnistumiseksi. Se on vastike niille\nmerkillisille alkukantaisille taiteellisille luolapiirroksille,\njoita tunnetaan etelämmistä maista, ja Skandinavian niemimaan\netelä- ja länsiosista löydetyille kalliopiirroksille ja se osoittaa\nkivikautisessa metsästäjäkulttuurissa olleen merkittävää henkistäkin\nsisällystä.[224]\n\nMuita välittömiä todistuksia muinaishistoriallisten aikojen\nhirvikannasta maassamme ei ole. Puutteen korvaavat osittain\nHirvi-kantaiset paikannimet. Niiden lukematonta joukkoa voidaan\npitää todistuksena siitä, että hirvi on ollut yleinen metsäneläjä\nkaikissa osissa maatamme ja että muinaisaikojen hirvikanta on jatkunut\nkatkeamatta meidän aikaamme saakka. Suomenmaa-teoksen hakemistoissa\nluetellaan tähän kuuluvia paikannimiä kolmattasataa. Ei maksa vaivaa\nlähteä yksityiskohtaisesti esittämään koko tätä nimenpaljoutta, joka\ntodistaa vain ilmiön yleisyyttä varsinkin Sisä-Suomen metsäisillä\nseuduilla. Merkittäköön tässä niistä vain muutamia, jotka jossakin\nsuhteessa saattavat luonnehtia hirven ja hirvenmetsästyksen asemaa\nmaassamme muinaisina aikoina. Hirvi-kantaisia paikannimiä esiintyy\nSuomen eri seuduilla jo niiden vanhimmissa säilyneissä asiakirjoissa.\nUseimmiten tällaisia nimiä mainitaan rajapaikkojen niminä: _Hirvijärvi_\n(1406) Kärkölässä, _Hirvaanjoki_ (1441) ja _Hirvivuori_ (1443) Hauhon\nja Tuuloksen takamaalla, _Hirvikorpi_ Hämeen ja Helsingin pitäjän\nrajalla (1555, jolloin mainittu vanhaksi), luetellaksemme vain muutaman\nharvan esimerkin ahtaalta Kanta-Hämeen alueelta.\n\nKun vanhat rajapaikannimet Hirvivuori ja Hirvaanjoki esiintyvät\nsamalla Hauhon ja Tuuloksen takamaanseudulla toisistaan riippuvana\nseutunimistönä, ei tällainen nimiryhmä varmaankaan ole syntynyt mistään\npienestä tilapäistapauksesta, vaan se perustuu todennäköisemmin jo\nmuinaisuudessa tunnettuihin hirvien paikallisiin tapoihin. Samaa\nvoitanee sanoa sellaisista laajempaan alueeseen kohdistuvista\npaikannimistä kuin ylempänä mainittu Hirvikorpi, Vanajan Harvialaan\nkuulunut _Hirvikorpi_, Kalvoilan Iittalan _Hirvimaa_ ja Pirkkalan\nKorvolan kylän _Hirvikorpi_.[225]\n\nHirvien liikkumisen yleisyydestä ja vanhuudesta ovat erikoisena\ntodistuksena lukuisat vanhat Hirvi-kantaiset asumanimet, jotka\nepäilemättä ovat useimmiten syntyneet paljon vanhemmista\nluonnonpaikkojen nimistä. Niinpä saadaan Varsinais-Suomen vanhimmasta\nmaakirjasta (1540) kokoon seuraavat kylännimet: Perniön veropitäjän\nHirvilahden verokunnassa _Hirvilahti_, Paimion veropitäjän Meristen\nverokunnassa _Hirvonpää_ (main. kylänä jo 1405), Marttilan veropitäjän\nYlistaron verokunnassa _Hirvas_, Pöytyän verokunnassa _Hirvijoki_,\nMaskun veropitäjän Koverin verokunnassa _Hirvoinen_ (1491).\n\nUudellamaallakin oli jo keskiajalla useita tällä tavoin muodostuneita\nkylännimiä, kuten _Hirvijoki_ Pusulassa (pohjan Hirvijoen verokunta\n1451), _Hirvihaara_ Mäntsälässä (1471), _Hirvisalo_ Pernajassa (1487)\nja _Hirvikoski_ Pyhtäällä (1422).[226]\n\nMuinaisten hirvien elämään johtavat huomion erityisesti Savon vanhimmat\nmaaluettelot. Tavattoman monella omistetulla maankappaleella on näissä\nluetteloissa Hirvi-kantainen nimi. Kun niitä esiintyy ryhmittäinkin\nja kokonaisten seutujen valtaniminä, ei niitä nimiä silloin voi\nkatsoa millaisiksi jokapaikan nimiksi hyvänsä, vaan on tällaisilla\npaikannimillä oletettava olleen pohjansa muinaisaikojen säännöllisessä\nhirvenpyynnissä.\n\nSiten näyttävät tärkeitä muinaisia hirven liikkumispaikkoja ilmaisevan\nTavisalmen veropitäjän Savilahden verokunnan neljännen kymmenkunnan\nmaihin kuuluneiden omistusten nimet _Hirvijärvensivu, Hirviniemenmaa_\nja _Hirvimäki_ nyk. suuren _Hirvijärven_ seudulla Karttulassa.\nVastaavalla tavalla mainitaan vanhimmassa maaluettelossa Säämingin\nveropitäjän Haapalan verokunnan Kosolan verokylän omistusten joukossa\n_Hirvisjärvenmaa_ ja _Hirvaslahdenniemi_, jotka kuuluivat samalle\nomistajalle, _Hirvasniemi_ ja _Hirvasmäki_. Näiden nimien sekaan\njoutuneet Trappi- yms. nimet viittaavat alkukantaisiin aikoihin. Ei\ntämäkään nimiryhmä voine olla aivan sattumanvarainen, vaan johtunee\nsenkin muodostuminen määrätyistä muinaisaikojen pyyntioloista.\n\nMerkittävä hirvenpyyntiseutu on nähtävästi ollut Puulaveden\neteläpuolella sijaitseva _Hirvensalmen_ tienookin. Ei voi uskoa, että\nnykyinen pitäjännimi Hirvensalmi olisi kasvanut jostakin vähäpätöisestä\nalkupaikasta, sillä koko seutu on vanhastaan ollut Hirvi-nimien\nhallitsema; siellä on Hirvensalmen lisäksi ollut _Hirvensalmen-mäki,\nHirvensalmenriutta, Hirvenniemi, Hirvensalmenniemi, Hirvilahti,\nHirvijärvenmaa, Hirvijärventaival_ yms. Tämän nimistön luonnetta kuvaa\nsattuvasti vanhimman maaluettelon Mikkelin pitäjän Vanhanmäen kylän\nja sen lähellä olevan Hirvijärven seudulta mainitsema maanpaikan nimi\n_Hirventie_, olkoonkin, että tämä nimi on merkinnyt vain jotakin\nHirvijärven vieressä kulkevaa erämaan uraa (Hirvijärventienmaa).[227]\n\nVanhat kansanomaiset hirvenpyyntitavat ovat olleet pääpiirteittäin\nsamanlaiset koko Pohjois- ja Koillis-Euroopassa: Skandinavian\nniemimaalla, Suomessa, Itä-Karjalassa, Pohjois-Venäjällä ja vieläkin\nidempänä.\n\nNäistä pyyntitavoista on ensimmäisenä mainittava yksinkertainen\n_hirvenajo_ talvella eli hirvenhiihdäntä. Se on se tapa, josta\nvanha kansanrunous antaa niin komean kuvauksen ja joka Runebergin\n\"Hirvenhiihtäjissä\" vetää lukijaa puoleensa. Arkisessa todellisuudessa\nei hirvenajo entisinä aikoina ole ollut kovinkaan runollista\nlaatua. Tämän vuosisadan alussa A. Martenson antaa hirvenajosta\nPohjois-Venäjällä seuraavan realistisen kuvauksen, joka kaikissa kohdin\nsoveltunee meidänkin maamme vanhoihin tapoihin:\n\n\"Suosituin tapa ahdistaa hirviä on kuitenkin hiihtäminen, silloin kun\nlunta on paksulti ja sen päällä hankikuori, niinkuin säännöllisesti on\nhelmi- ja maaliskuussa, siis siihen aikaan, jolloin hirvet oleskelevat\nkoossa tai ryhmissä. Tavallisesti yhtyy tähän häpeälliseen hommaan\nuseampia miehiä mukanaan jokin määrä koiria. Tavatut ja hätyytetyt\nhirvet juoksevat nilkkansa verille, väsyvät syvässä lumessa pian,\njolloin koirat käyvät niiden kimppuun ja metsästäjät ne ampuvat tai,\nruudin ja lyijyn säästämiseksi, pistävät ne kuoliaaksi suksisauvallaan,\njohon on kiinnitetty veitsi, tai vielä yksinkertaisemmin tappavat ne\nnuijimalla. Vähemmän lumen aikana kestää ajo toisinaan päivän pari\nennenkuin hirvet väsyvät. Selvää on, että tällaisessa ajossa surmataan\nkaikki hirvet, mitä käsiin saadaan, lähinnä kantavat hirvilehmät ja\nvasikat. Lukija voi mielensä mukaan kuvitella tällaisten teurastusten\nkauheuksia.\"\n\nNorrlannin hirvenmetsästystä kuvatessaan Sv. Ekman (1910) lausuu\ninhonsa hirven hiihtoajoa vastaan ja sanoo voitavan liioittelematta\nväittää, että vaikeassa lumessa hirvi on surman oma, milloin vain\nsitkeä hiihtäjä on päässyt sen tuoreille jäljille.\n\nLienee tarpeetonta sen enempää selostaa tätä metsästystapaa.\nAsiakirjoista nähdään, että sisukkaita hirvenhiihtäjiä on Suomessa\nollut vuosisatojen halki. Eräs kuvaava tapaus uuden ajan alulta\nkerrotaan Savonlinnasta lähetetyissä tiedoituksissa:\n\n\"Samoin vuonna jne. 1548 paaston aikana tuli täältä läänistä\nlähetetyksi muutamia talonpoikia ja huovia Pohjanmaalle etsimään\nPata'ioki nimistä rajaa Herra Eerik Flemingin käskystä, ja tulivat niin\nmuutamia ryssiä (Käkisalmen läänin karjalaisia) vastaan, jotka olivat\nsuksilla hirvenajossa kaukana Arm. Herramme maassa, heistä surmattiin\nkolme, ja oli siinä apuna muutamia huovia Korsholman läänistä.\"\n\nV. 1556 sai kaksi Hämeenkyrön miestä sakot siitä, että olivat\nryöstäneet hirven eräältä mieheltä ja hänen jakoveljiltään, jotka\nolivat ajaneet hirveä jo kolme peninkulmaa. Melander mainitsee\nInkeristä 1600-luvun alkupuolelta esimerkin kahdeksan peninkulmaa\njatkuneesta hirvenajosta ja toisesta, jota oli kestänyt kolme\nvuorokautta.\n\nJuuri ajometsästystä ovat asiantuntijat pitäneet pääsyynä hirvikannan\najoittaiseen suureen vähenemiseen tai täydelliseen häviämiseen entisinä\naikoina laajoilla maamme alueilla.[228]\n\nToinen yleinen hirven metsästystapa on ollut kuoppa- eli _hautapyynti_.\nSekin on ikivanha pyyntitapa, jota on käytetty kaikkialla, missä\nsuuremman riistan metsästystä on harjoitettu. Hirvenpyynnissä tämä\ntapa on ollut käytännössä meidän päiviimme saakka maamme itäisillä\nnaapurialueilla.\n\n\"Nykyisyyteen saakka, A. Martenson tämän vuosisadan alussa kertoo,\non Euroopan Venäjällä, esim. Permin kuvernementissä sekä Siperiassa\nhirvien pyynnissä suosittu _pyyntihautoja_. Niitä on tavallisesti\nlaitettu solateille ja jokialanteisiin, joissa hirvet kuljeksivat\nedestakaisin tai joiden kautta ne kuten Permin kuvernementin\nSolikamskin piirissä kulkevat kahdesti vuodessa, ja asetettu niin, että\njoukko hautoja on rinnakkain tai perätysten. Laitokseen kuuluu sitten\nvielä pitkiä kaatopuita tai aitauksia hautojen välillä tai niiden\nsivuilla, jotka pakottavat eläimen astumaan haudan päälle. Yksityisillä\npromyshlennikeiltä so. henkilöillä, jotka harjoittavat metsästystä\nammattinaan, kuuluu olevan 50--70 ja vielä enemmänkin näitä taitavasti\npeitettyjä hautoja, jotka siten muodostavat kokonaisen hyvinharkitun\njärjestelmän. Kerran viikossa tai vasta parissa viikossa käydään\nkokemassa näitä pyyntikuoppia, joissa silloin useinkin sinne pudonnut\nsaalis on jo kuollut, nälkään tai pilaantunut.\"\n\nMyöskin maamme läntisillä naapurialueilla kuoppapyynti on ennen\nollut aivan yleistä. Sv. Ekmanin mukaan Norrlannissa ennen käytetyt\nhirvenkuopat, joita kaivettiin hirven mieluisille oleskelupaikoille,\nolivat n. kahden metrin syvyisiä ja niin laadittuja, että hirvi putosi\nsinne ryntäilleen, jolloin kuopan pohjaan kiinnitetyt teroitetut paalut\ntunkeutuivat saaliin kaulaan ja rintaan. Syötiksi asetettiin kuopan\neteen ja taakse hirven parasta talviherkkua seljanoksia. Hirvenhautain\njo kauan sitten kadonneina loistoaikoina rakensivat niitä joskus useat\nkylät yhdessä, jolloin hirvennahat jaettiin tasan osakkaille, mutta\nlihat jätettiin lähimpinä asuville. Vielä 1820-luvulla rakennettiin\nhirvenhautoja Keski-Jämtlannin seuduilla. Vanhoja hirvenhautoja nähdään\nvähin kaikkialla, usein monia rinnakkain, mistä päättäen on rakennettu\npitkiä aitauksia, joiden aukoissa on ollut useita kuoppia kussakin.\nSellaisia aita- ja kuoppalaitoksia on kutsuttu hirventarhoiksi\n(älggårdar).\n\nJämtlannin tutkimuksissaan E. Bull on tullut siihen kiintoisaan\ntulokseen, että Norjan aikana hirvenhaudat Jämtlannissa olivat\nerillisiä omistuksia, joista tehtiin kauppoja erikseen, taloista\nriippumatta, ja joilla haudoilla on voinut olla melkoinen arvo.\n\nMeidänkin maassamme on jälkiä hirvien hautapyynnistä ikivanhoista\najoista uusiin saakka. J. Ailio pitää todennäköisenä, että kivikauden\nasuinpaikkojen läheisyydessä esim. Pihtiputaalla ja Säräisniemellä\nesiintyvät kuopat ovat alkuaan olleet kivikauden pyyntihautoja esim.\nhirvenpyyntiä varten. Maan eri seuduilta on kansankertomuksia ja\nmuistoja hirvenhautojen laatimisesta ja käyttämisestä ja niistä on\nhistoriallisia asiakirjatietojakin. Salmenius Kalajoen kertomuksessaan\n(1757) kuvaa vanhoja hirvenkuoppia, joita hän pitää lappalaisten\nkäyttäminä. \"Sen kertomuksen mukaan, jonka vanhat ovat saaneet\nesi-isiltään, ovat lappalaiset niissä pyytäneet hirviä ja peuroja.\nKuopan he kuuluvat peittäneen havuilla ja kummallekin puolelle\nkaataneen suuria puita, jotka aidan tapaan ovat estäneet otuksia\nkulkemasta muualta; minkä vuoksi kun joku hirvi nevoilta tahtoi kulkea\nsen niemien ja kankaiden yli, sen täytyi välttämättä mennä tästä ja\nsiten putosi kuoppaan ja joutui siellä kiinni.\" Sirelius mainitsee,\nettä Jalasjärvellä hirvenhaudat tehtiin nummeen n. 5--6 kyynärän syviä\nja peitettiin hienoilla havuilla ja sammalilla. Kun hirvi \"elävissään\"\ntuli sille piehtaroimaan, se humahti hautaan, jossa sai surmansa\nreikäpuihin kiinnitetyistä piikeistä.\n\nKun Korsholman linnan tileissä v:lta 1569 sanotaan, että talonpojilta\noli kannettu \"verolapoja heidän hirvenpyynnistään jokaisesta hirvestä,\nminkä he ottivat ylös (optogo) turmelemattomana, yksi lapa, mutta\nturmellusta ei mitään lapaa\", niin nähtävästi oli kysymyksessä\nkuoppapyynti, jossa saalis helposti saattoi turmeltua.[229]\n\nVanhoista hirvenhaudoista puhutaan kaikkialla maassa ja niitä\non nähtävänäkin useissa paikoissa. Vielä useammassa paikassa on\nniistä kertomassa vanha paikannimi. Suuri osa takamaiden Hauta- ja\nKuoppa-kantaisistä paikannimistä, Hautamaista, Kuoppamaista, -kankaista\nyms., on varmaan johtunut hirvenpyynnistä. Kun esim. Sysmän Rapalan\ntakamailla v. 1603 mainitaan samoilla paikkeilla _Haudankalliomaa_ ja\n_Hirvikumo_, on syytä luuloon, että tuo nimipari kuuluu asiallisesti\nyhteen. Yksinään esiintyvistä Hauta- ja Kuoppa-nimistä emme osaa\nsanoa sitä eikä tätä. Mutta runsaasti on sellaisiakin vanhoja\npaikannimiä, jotka sanovat asian täysin selvästi. Vihdissä mainitaan\nKourlan ja Vanhalan kylien rajapaikkojen joukossa vv. 1567 ja 1625\n_Hirvenhauta_. Hämeen-Kosken Etolan ja Kaunkorven kylien rajapaikkojen\nsarjassa v. 1559 luetellaan _Hirvenhaudanharju_. Hollolan Kutajoelta\non merkitty muistiin paikannimi _Hirvihaudanpelto_. Luopioisissa\non Kantolan kartanolla ollut torppa _Hirvihauta_. Porvoonjoen\nseuduilla Pukkilan pitäjän samannimisessä kylässä on isonjaon\naikoina ollut _Hirvihaudanniitty_, jonka yhteyteen kuulunee saman\nkylän _Hautamäenniitty_. Ylä-Satakunnassa on Ikaalisten (Siikaisten)\nSamminmajassa ollut _Hirvenhauta_ (1765).\n\nPaikannimet eivät jätä vähintäkään epäilystä hirvien hautapyynnin\nmuinaisesta yleisyydestä Savossa. Vanhimpien maaluetteloiden mukaan\non Juvan Heinolan kylän maissa ollut _Hirvenhaudanmäki_. Saman\nveropitäjän Koikkalan verokunnan Tirilän.(Tyrinmäen) verokylään\non kuulunut maakappale nimeltään _Hirvenhautamaa_. Säämingin\nveropitäjän ja Verokunnan Kallislahden verokylän tiluksia on ollut\n_Hirvenkuoppa-aho_, jonka lähellä tai yhteisyydessä lienee ollut\nHiltulan kyläkunnan _Hirvihaudankangas_ sekä Rantasalmen veropitäjän\nKeriharjun verokunnan Hakojärven verokylään merkitty _Hirvihauta_.\nNimenomaisesta aitalaitoksesta hirvenpyynnissä todistaa Säämingin\nveropitäjän Haapalan verokunnan Moinkylän Verokylän maiden joukossa\nmainittu _Hirvihankaanniitty_.[230]\n\nLänsi-Karjalan Virolahden Muurikkalasta on säilynyt paikannimi\n_Hirvihaudanpelto_.\n\nHirvenhautoihin verrattavia pyyntilaitoksia ovat olleet myöskin hirviä\nvarten viritetyt _ansat_. Niitä on sovitettu tunnetuille hirvien\nkulkuteille tai rakennettiin niitä varten pitkiä johdeaitoja, joiden\naukkoihin viritettiin ansat. Gaddin Satakunnan kertomuksessa (1751)\nselitetään tätä pyyntiä seuraavaan tapaan: \"Hirviä pyydetään täällä\nylämaassakin siten, että poluille, joita näiden eläinten on tapana\nkulkea, viritetään sormen paksuisesta hamppunuorasta tehty ansa. Sen\nulointa päätä ei sidota tukevaan, vaan johonkin nuoreen ja taipuvaan\npuuhun, jotta se eläimen mennessä ansaan ja nykäistessä nuoraa antaisi\nhiukan perään. Että eläin paremmin saataisiin viekotelluksi tällaisille\nviritetyille poluille, kaadetaan sen kummallekin puolelle haapoja ja\nkaikenlaisia muita lehtipuita.\" Herkepaeuksen Hauhon kertomuksessa\nv:lta 1753 sanotaan hirviä main. pitäjässä pyydettävän myös \"ansoilla,\njoita asetetaan niiden tavallisesti kulkemille poluille\". Itäiseltä\nUudeltamaalta on v:lta 1551 tiedossa neljä tapausta, jolloin sakkoja\noli tuomittu siitä, että hirvi oli anastettu toisen ansasta (giller).\nHirvien ansa- tai kuoppapyyntiä tarkoittanee Porvoon pitäjästä\nuuden ajan alkupuolelta merkitty tieto, että hirviä \"nostatettiin\"\ntalvisaikaan korkeisiin koivuista rakennettuihin tarhoihin, joihin oli\nsyötiksi asetettu lehtikerpoja.[231]\n\nSamaan tapaan kuin ansapyyntiä on ennen harjoitettu hirvien\n_vipumetsästystä_. Sillä tarkoitetaan hirvien surmaamista sopivaan\npaikkaan asetetulla, iskuun viritetyllä ja koskettaessa laukeavalla\nkeihäällä, nuolella tai teroitetulla seipäällä. Martenson kertoo, että\nsellaiset johdeaidat, joita käytetään hirven kuoppapyynnissä, ovat\nSiperiassa usein viiden kuuden virstan pituisia ja vielä pitempiä ja\nettä niiden aukkoihin usein asetetaan keinokkaasti viritettyjä keihäitä\ntai jättiläismäisiä varsijousia tai vanhoja pyssynpiippuja, jonka\naukon tai aukkopaikan poikki viritetty ohut lanka laukaisee eläimen\nkoskettaessa. Hirven vipumetsästystä on harjoitettu Skandinavian\nniemimaalla vielä historiallisina aikoina, paikoin Pohjois-Ruotsin\nsyrjäseuduilla 1800-luvulle saakka. Mutta kun tämä metsästystapa\nasutuilla seuduilla tuli vaaralliseksi metsissä kulkevalle karjalle\nja ihmisille, oli sitä ruvettava kieltämään. Niinpä oli Kristofferin\nmaanlaissa (1448) keihään asettamisesta metsään hirvien pyytämiseksi\nsäädetty 9 markan sakko. Ahvenanmaalla näyttävät talonpojat\npuheenaolevalla pyyntikeinolla tappaneen hirviä vielä 1600-luvun\nalkupuolella. Suomen mantereen lukuisista Keihäs- ja Vipu-kantaisista\npaikannimistä voivat monet kohdistua juuri hirven vipupyyntiin,\nvaikkemme voikaan tällaisia nimiä tarkemmin selvitellä. Herra Martin\nMaanlain suomennoksen säännös 'hirven otimest' tarkoittaa juuri hirven\nkeihäsvipua.[232]\n\nHirvenpyyntiä koskevissa kertomuksissa mainitaan usein näitä eläimiä\npyydetyn myöskin _vaanimalla_, esim. niiden juoma- ja uima- tm.\nkulkupaikoilla. J. M. Salenius tietää kertoa, että Muolaassa on\npyydystetty hirviä erikoisesti niiden uidessa Vuoksen yli. Lammilla\nmainitaan v. 1455 _Hirvitala_ niminen rajapaikka. Kun tämän paikannimen\nliitesana \"tala\" l. \"talas\" Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee mm.\npuussa olevaa lavaa villieläinten väijymistä varten, lienee Lammin\nHirvitalaa pidettävä hyvin vanhan hirvenpyyntitavan muistona. _Tala\n(Talala)_ nimisiä vanhoja asumia on Urjalassa, Hämeenkyrössä, Kiikassa,\nPunkalaitumella ym.[233]\n\nHirvet kulkevat mielellään korkeilla vuorillakin, niinkuin\ntiedetään kokemuksesta ja niinkuin voidaan päätellä sellaisista\npaikannimistä kuin _Hirvivuori_ ja _Hirvikallio_, joita on esim.\nHauholla (1443), Pälkäneellä _(Hirvonvuori)_, Kuhmoisissa, Jämsässä\n_(Hirvimäki)_, Muuramessa, Saarijärvellä ym. Ilman mitään sen\nenempää erikoisuutta tällaiset nimet näyttävät sulautuneen muiden\nHirvi-nimien suunnattomaan joukkoon. Toisinaan kuitenkin on vuorilla\nollut erityistä merkitystä hirvenpyynnissä. Pystyseinäiset vuoret tai\njyrkkärinteiset harjut ovat paikoin tarjonneet tilaisuutta hirvien\n_syöksypyyntiin_ so. hirvien ajoon jyrkännettä alas ja surmaan\njyrkänteen alla olevassa kivikossa tai vedessä. Näyttääpä tällaisia\nsuurmetsästyksen merkkipaikkoja olleen koko lukuisia jo vanhan Hämeen\nkeskusseuduillakin. Hämeenlinnan läheisen laajan Parolan kangasseudun\näärellä Vuorentaan kylän lähellä on tavattoman jyrkkä harjupudotus,\njonka alla vain muutaman metrin päässä jyrkänteen juurelta on pieni\nmutta syvä lampi _Hirvilampi_. Jyrkänteen reunalta, jonne vain\nvaivoin pääsee kapuamaan lammin puolelta, on komea muinaistunnullinen\nnäköala pitkin täältä kulkevaa rajalinjaa: tässä kangasmetsä äkkiä\npäättyy ja eteen avautuu pieni viihdykäs lampimaisema ja sen takaa\nvastaisiin metsänselkiin rajoittuvat laajat viljelysvainiot. Takaapäin\npitkältä matkalta nousevat metsäiset nummet loivasti tätä paikkaa\nkohden, viimeiseltä huimaavien syvänteiden kaventamina kummaltakin\npuolelta. Tarkoituksenmukaisempaa muinaista suurriistan ajopaikkaa\ntuskin voi kuvitella. Paikan sellaisesta merkityksestä varmaan on\njohtunut, että ympäristön vanhojen pääkylien ja Hämeen linnakartanon\nrajat ovat muinaisuudesta saakka kulkeneet tästä arvokkaan riistan\nsurmansyöksypaikasta, jonka vanha nimi on _Hirvenhyppärä;_ Katinalan\nja Kirstulan kylien rajapaikkojen luettelossa v:lta 1444 sen\nnimi on kirjoitettu _Hirfwekype_, Vuorentaan ja Parolan kylien\nkarttaselityksessä v. 1703 _Hirvilamenhypä_ ja maanjako-oikeuden\nasiakirjoissa v. 1782 mainitaan Luolajan ja linnan rajojen joukossa\n_Hirfvihyperä_.\n\nVanajan itäpuolella olevilla harjuisilla ja kallioisilla seuduilla\non huomattavan monia tähän ryhmään kuuluvia suurmetsästyksen\nmerkkipaikkoja. Jokaisen Kärkölän kirkolta Kosken Miehoilaan vievää\nkylätietä kulkevan huomiota herättää Petojoen ja Petokosken paikkeilla\noleva hirmujyrkkä korkea kallioseinä, jonka juuritse tie menee.\nKallioseinän edessä tien toisella puolen on pieni alava peltoseutu\nja suoristettu pieni joki. Vuoren nimi on _Hirvikallio_. Jos siinä\non hirven metsästystä harjoitettu, on jokainen vuoren reunalta alas\njoutunut hirvi ollut kuoleman oma. Syöksyn ääreen ollutta helppoa ja\nvaivatonta pääsyä osoittaa se, että lähellä olevan _Hirvelän_ entisen\ntorpan pellot tulevat aivan vuoren laen tasalle. Hirvikallio on siten\noikeastaan vain laajempien ylätasanteiden tai matalain selänteiden\näkkijyrkkä reuna, ja se olisi varmaan ollut suurriistan tappopaikaksi\nmitä sopivin. Hirvikallio on ollut seuduillansa hyvin tunnettu paikka\nja sen nimi on tullut muidenkin lähipaikkojen tuntimeksi; tänne\nulottuneella Kärkölän Suur-Sattelan takamaalla on näet ollut sennimisiä\npaikkoja kuin _Hirvikallionmäenalusta_ ja _Hirvikallionkorpi_.\n\nHämeenlinnan Vuorentaan Hirvenhyppärä ja Kärkölän Petojoen Hirvikallio\neivät ole laatuaan ainoat näillä Hämeen seuduilla. Ennen mainitun\nVanajan Hämeen ja Uudenmaan vanhan Hirvikorven rajapaikan tienoolla\non samaan maakuntarajaan kuuluva Mäntsälän Ohkolan ja Tuusulan\nJärvenpään ja Tuomaalan kylien rajapaikka _Hirvilampi_, jonka v:n\n1740 rajaselityksessä sanotaan olevan \"pieni sisäjärvi hietakankaalla\nja korkeita mäkiä joka puolella\". Paikka on nähtävästi jonkinlainen\nharjulukko siihen tapaan kuin Hirvenhyppärä ja nimi Hirvilampi siten\nviittaus muinaiseen hirvenpyyntiin.\n\nSavon vanhimmissa maaluetteloissa Pellosniemen veropitäjän Hallilan\nverokunnan Tohomalan verokylän (Kangasniemellä) omistusten joukossa\nmainitut _Hypyttylän pelto_ ja _Hirvimäki_ nimiset tilukset varmaan\nnekin viittaavat muinaisiin pyyntipaikkoihin, joissa hirviä on\nhyppäytetty.[234]\n\nLuultavaa on, että Ajo- ja Ajos-kantaiset paikannimet ovat määrätyissä\ntapauksissa aiheutuneet saaliin ajamisesta ja varsinkin vapaasta\nsuurriistan kimppuun käymisestä asein tai sen ahdistamisesta\nmäärättyihin pyyntipaikkoihin. Gananderin sanakirjan mukaan \"ajos\"\nmerkitsee ajettua ja väsytettyä eläintä, kuten hirveä, peuraa, karhua.\nLönnrotin sanakirjassa mainitaan hirvenajo ja hylkeenajo, mutta myöskin\nniityn-ajo (niityn raiviointi) ja kasken-ajo (kasken hakkaaminen)\n-- esimerkki sanojen merkityksen muuttumisesta niiden siirtyessä\nmetsästäjien kielestä maanviljelijäin kieleen. Ajo-nimiä on myöhempinä\naikoina syntynyt vielä muillakin tavoin, kuten ajotiet vastakohtana\nmuunlaisille kulkuteille jne. On äärimmäisen vaikeaa määrätä kaikkien\nnäiden nimien syntymistapaa ja erittäinkin mitkä niistä kuuluvat\nalkuperäiseen suurmetsästykseen. Siinä kohden voidaan esittää vain\njoitakin mahdollisia todennäköisyystapauksia.\n\nSellaisena esimerkkinä Ajo-nimien alkuperäisestä merkityksestä on\nHämeen-Kosken kirkonseudun _Ajomäki_, tunnettu maantiemäki ja metsäinen\njokijyrkänne Valkjärven ja joen välisellä kannasmaalla Hankalan kylän\nja Hankalankosken lähellä, jolta paikalta eivät myöskään ole kaukana\n_Hirvenhaudanharju, Hyppyänkallionpelto_ ja Huljalan kylän _Hangasaho_\nja joka maastonsa puolesta on ollut mitä soveltuvin suurriistan ajoon,\nlähellä olevalla Kärkölän Suur-Sattelan kyläseudulla on isonjaon\nkarttaselityksissä merkitty _Ajoksenpelto_ ja _Hankakorvenmaa_,\njotka nimet niinkuin naapurikylän Kärkölän takamaalla esiintyvä nimi\n_Ajoksenkorvenranta_ vihjaavat siihen, minkälaisesta ajosta on ollut\nkysymys.\n\nJälleen Savossakin käydäksemme merkitsemme, että vanhimmissa\nmaaluetteloissa on Mikkelin pitäjän Asilan kylän mailla mainittu\nsamalle omistajalle kuuluvat maat _Hirvenmaa, Hirvolanmaa_ ja\n_Ajoisenniemi_, mikä nimien yhdistelmä varmaan kohdistuu muinaiseen\nhirvenajoon.[235]\n\nHistoriallisista asiakirjoista tiedetään, että hirvenpyynti on\nPohjois-Ruotsin ja Pohjois-Norjan metsäisillä seuduilla pakanuuden ajan\nlopulla ja vanhemmalla keskiajalla ollut hyvin tärkeä kansanelinkeino.\nNiin on epäilemättä ollut laita Suomessakin. Keskiajan lopulla oli\nYlä-Satakunnassa Kyrön oikeuden mukaan maksettava papille kymmenykset\nmyöskin kaadetuista hirvistä, mikä osoittaa hirvenpyynnin silloista\nmerkitystä siinä osassa maata. Ala-Satakunnasta on sanottava samaa,\nkoskapa Ulvilan kirkkoherra vielä V. 1551 peri sellaisia kymmenyksiä.\nUuden ajan alussa tämä vero nähtävästi muun kirkollisen reduktion\nmukana joutui ainakin osittain kruunun haltuun. Köyliön piispankartanon\nalueelta, joka v. 1549 otettiin kruunun alaiseksi, kantoi kruunu m.v.\n23 hirvenlapaa verona yhtä monesta alustalaisten tappamasta hirvestä.\nKorsholman linnaan v. 1569 veroksi suoritetuista hirvenlavoista on\nedellä mainittu.[236]\n\nRuotsin vanhojen lakien mukaan oli hirvi Suomessa niinkuin useissa\nRuotsinkin maakunnissa rauhoitettu laskiaisesta Olavinmessuun saakka,\nmutta muina aikoina sen metsästys oli asukkaille vapaa; hirven\nlaittomasta tappamisesta oli ankarin sakko. Uuden ajan alkupuolella\ntuomittiin silloin tällöin sakkoja laittomasta hirventaposta: Espoossa\nsakotettiin v. 1552 mies siitä, että oli tappanut hirven kiellettynä\naikana, ja Jämsän käräjillä v. 1559 sai joukko miehiä kuninkaansakot\nsiitä, että olivat kaataneet \"hirvieläimiä\" erämaalla vastoin kuninkaan\nkieltoa ja vieneet nahat kauppakaupunkiin.[237]\n\nVanhasta hirvenmetsästysoikeudesta näkyy asiakirjoissa joskus merkkejä.\nV. 1549 tuli kolmelle Lopen miehelle 40 markan sakot siitä, että olivat\nväkisellä ottaneet hirven (en älg) Sauvalan talonpojilta. Samana\nvuonna Jämsässä kaksi Seppolan ja kolmas Kaukelan mies joutuivat\nsakkoihin siitä, että olivat ottaneet hirven tovereiltaan (synne mz\nstalbrod), vaikka olivat tehneet sopimuksen ja seuran (semio och\nselskap), että heille kaikille olisi kuuluva se, mitä jumala heille\nantaa. Hauholla oli vielä miespolvi sitten Kaukkalassa tapana, että\nuseammat saman kyläkunnan miehet yhtiössä hiihtivät hirviä. \"Tällaisen\npyynnin tuloksia jaettaessa taasen oli perusteena, että hirvestä nahka\nja sarvet kuuluivat sen kaatajalle, jota vastoin lihat oli tasattava.\nEdelleen oli tapana, että hirveä kylässä paloiteltaessa pyytäjät\nmaistiaisiksi lahjoittivat palan lihaa kuhunkin taloon. Mikäli joku\nyhtiömiehistä toi hirvenajoon koiran, ei hän tästä saaliin jaossa\nkuitenkaan saanut korvausta.\"[238]\n\nHirvennahat olivat vanhoina aikoina tärkeää kauppatavaraa, jota\nvietiin Suomesta toisinaan melkoisia määriä. Uuden ajan alkupuolella\noli hirventaljain vienti Turusta säilyneiden tullitilien mukaan\nsuurimmillaan v. 1549, jolloin sieltä lähetettiin ulkomaille 278\nhirventaljaa. Kruunun tarpeiksi saatiin hirvennahkoja veronkannossa\nja lisää tuli voutien hankkia ostamalla talonpojilta. Niinpä\nmainitaan V. 1548 Sääksmäen kihlakunnan voudin ostaneen paljon\nhirvennahkoja kihlakunnastaan mm. Portaan pitäjän Vaulammin ja\nSylväneen kylistä. Lopulla 1500- ja alkupuolella 1600-lukua Suomessa\nolleitten kruununampujien tehtäviin kuului myöskin hirvenmetsästys.\nSe kuului vanhastaan myöskin maamme aatelisten harrastuksiin, mistä\neräs esimerkki on aikaisemmin mainittu. Ylipäänsä on hirvenpyynti\nhistoriallisina aikoina ollut ehdottomasti ensimmäisellä sijalla maamme\nsuurriistan pyynnissä.[239]\n\nHirvien luku näyttää jo uuden ajan alussa vähenneen maastamme huimaa\nvauhtia, niin että hallitusvalta piti tarpeellisena ryhtyä näiden\neläinten tehokkaampaan suojelemiseen. V. 1556 Juhana herttua antoi\njulistuksia, joissa kiellettiin rahvasta ampumasta hirviä; Savonlinnan\nläänin talonpoikia kiellettiin ruhtinaan \"ankarimman rangaistuksen ja\nepäsuosion\" uhalla tappamasta hirviä, koska nämä eläimet \"nyt pian\nkaikki häviävät, mikä toki ei ole hyödyllistä\". Mutta myöhemmin,\nkun hirvikanta vähänkin lisääntyi, oli kruunu itse ensimmäisenä\njärjestämässä hirvenpyyntiä.\n\nHistoriallisten aikojen hirvenmetsästyksestä on tunnetuimmaksi\ntullut Ahvenanmaa, jonka tähän kuuluvia oloja K. R. Melander on\nperusteellisesti selvittänyt. Ahvenanmaalla oli hirvi jo 1500-luvulla\nkokonaan rauhoitettu, sillä saari luettiin Ruotsin kuninkaan\nerioikeutettuihin metsästysalueisiin, joilla vain hallituksen omat\nmetsämiehet olivat oikeutetut hirviä ampumaan. Hirvenmetsästyksestä\nAhvenanmaalla julkaistiin v. 1620 erityinen kuninkaallinen sääntö,\njoka määräsi rikkojille kuolemanrangaistuksiakin. Tuomiokirjoista\nnäkyy, etteivät Ahvenanmaan asukkaat silti lakanneet tappamasta\nvahingollisina pitämiään hirviä, mutta tutkijat eivät ole havainneet,\nettä ketään olisi todella rangaistu kuolemalla hirvenpyyntikiellon\nrikkomisesta. V. 1622 kuningas Kustaa II Aadolf kävi Ahvenanmaalla\nhirviä metsästämässä, jolloin hän ampui 11 hirveä, ja v. 1671 Kaarle XI\nteki saarelle samanlaisen retken, josta Z. Topelius on saanut aiheen\ntunnettuun näytelmäänsä \"Kuningas Kaarlen metsästys\". Parhaina kruunun\naikoina Ahvenanmaan hirvikantaa hoidettiin järjestelmällisesti, niin\nettä sitä koetettiin tarpeen mukaan lisätä tai vähentää. Melander\narvelee Ahvenanmaan hirvien olleen tavallista isompia ja komeampia\neläimiä, koskapa niitä sieltä vietiin ulkomaillekin. Viimeinen hirvi\nAhvenanmaalla lienee ammuttu v. 1778.\n\nMeidän maamme samoinkuin muidenkin pohjoismaiden hirvikannassa on\nhistoriallisina aikoina tapahtunut suuria muutoksia. Keskiajalla ja\nuuden ajan alkupuolella huomaamiamme muutoksia on jatkunut myöhempinä\nvuosisatoina. Kemin ja Tornion Lapissa on aikoinaan ollut hirviä,\nmutta 1600-luvun loppupuolella ne olivat sieltä tyysten hävinneet.\nYlä-Satakunnassa on muinoin ollut vahvoja hirvikantoja, jotka kuitenkin\nennen isoavihaa näkyvät sieltä hävinneen. Mutta v. 1723 hirviä äkkiä\nilmestyi Ruovedelle ja ne rupesivat siellä vuosittain lisääntymään.\nKoko Ylä-Satakunnassa oli hirvenmetsästys yleistä 1700-luvun\nloppupuolella ja vielä myöhemminkin, mutta monilta muilta laajoilta\nSisä-Suomen seuduilta olivat hirvet samaan aikaan jäljettömiin\nhävinneet, kunnes menneen vuosisadan puolivälissä hirvikanta näytti\njo olevan sukupuuttoon kuolemassa koko maassa. Yleisesti ollaan sitä\nmieltä, että syynä hirvien luvun vaihteluihin ja vihdoin niiden\nuhkaavaan perikatoon ovat olleet liian hävittävät pyyntitavat.\n\nViime hetkellä (v. 1868) alkuunpantu ankara lainsäädännöllinen\nrauhoitusjärjestelmä on pelastanut muun Suomen hirvikannan Ahvenanmaan\nhirvien kohtalosta. Kun maamme luonnonolot ja hirvien omat elintavat\novat niiden säilymiselle ja lisääntymiselle edulliset, vilisee tuhansia\nhirviä jälleen metsissämme ja niiden metsästyksessä on jälleen alkanut\nuusi omalaatuinen aikakausi. Uudempien historiallisten pyyntiolojen\nalta näkyvät vanhat muinaishistorialliset pyyntiolot; hirvi on ollut\neräkaudenkin salojen jaloriista, jonka pyynnillä on ollut samoja\npulmakysymyksiä kuin myöhemminkin, mutta jonka yhteiskunnallinen asema\nja merkitys on kuitenkin ollut toinen kuin myöhempinä historiallisina\naikoina.[240]\n\n\n\n\nKARHU MUINAISHISTORIASSAMME\n\n\nPetoeläinten joukossa on _karhu_ kaikkina aikoina Suomen kansan\nsilmissä ollut erikoisasemassa. Tämän pedon ominaisuuksia ja\nmetsästystä sekä kansanomaisia karhu-uskomuksia ja karhunpalvontaa on\nusein käsitelty laajassa karhukirjallisuudessa. Kuitenkin on tässä\nkansalliskirjallisuutemme lajissa vielä suuria aukkoja, ja täytyy\nsanoa, että karhun ja karhunmetsästyksen asemaa hämäläisheimonkin\ntalouselämässä ja uskomuksissa tunnemme vielä puutteellisesti.\n\nKarhun keskeistä sijaa jo muinaisimmassa suurmetsästyksessä ja karhun\njo silloin yleistä palvontaa osoittavat maastamme löydetyt kivikautiset\nkarhun päätä esittävät aseet. Ne ovat siinä kohden verrattavia ennen\nkerrottuun Huittisten hirvenpääaseeseen. Jo vanhemman kivikauden\nkalliopiirroksissa Länsi-Euroopassa on todettu ilmenevän tapoja ja\nmenetelmiä, jotka melkein samanlaisina ovat historiallisina aikoina\nesiintyneet meidän maassamme ja jotka elävät vielä tänäkin päivänä\nsuomensukuisten kansojen keskuudessa Siperiassa.\n\nNäiden tapojen levinneisyydestä muinaisten hämäläistenkin alueilla on\nerinäisiä viitteitä, joista merkittäköön seuraava. Rovastinkäräjillä\nKivijärvellä V. 1662 ilmiannettiin tämän kappelin asukkaat siitä, että\nolivat laulaen ja kirkonkellojen soidessa kuljettaneet pois karhunpään.\nVielä vuosisataa myöhemmin muistettiin Viitasaaren seuduilla\nkarhunkaatoon lähdössä ja karhun luiden metsään saatossa laulettuja\nvanhoja runoja ja tiedettiin kertoa karhunkaatoon kuuluvista laajoista\njuhlamenoista. Sellaisia olivat karhun kaatamisen jälkeen kylässä\nvietetyt \"Kouvon päälliset\" eli \"häät\", joissa syötiin karhunlihaa ja\nhernerokkaa ja juotiin yhteisesti kootusta viljasta valmistettua olutta\nja viinaa. Aterian jälkeen karhun kallo ja luut vietiin juhlasaatossa\nmäärätylle uhrimännylle metsään, jossa kallo nostettiin männyn oksalle\nja luut pantiin puun juurelle. Keväällä taas luettiin runo karhun\ntihutöiden välttämiseksi. S. Paulaharjun mukaan tiedetään Kivijärven\nVaresmäen kylässä karhunpeijaisissa virsikin lauletun.\n\nSamantapaisia karhunpeijaisia, joissa voi nähdä ikivanhan sukukylän\nyhteisen metsästyksen ja suvun metsästysoikeuden piirteitä, on vietetty\nmuuallakin hämäläisillä alueilla, kuten esim. Ikaalisissa vielä v:n\n1833 aikoina. Savossa on karhunpeijaisia paikoin sanottu \"karhun\nvakoiksi\".[240]\n\nKarhu-uskon yleisestä levinneisyydestä ovat todistuksena lukuisat\npaikannimet. Karhun muinaista uskomuksellista nimitystä \"kouko\"\nmuistuttavat _Kouvola_ nimiset asumat ja monet _Kouvonkalliot,\nKoukopellot_ yms. Perniössä Varsinais-Suomessa mainitaan sikäläinen\n_Kouvola_ v. 1330 ruotsinkielisellä karhua merkitsevällä nimellä\n_Björnskog_. Kiinnostavia ovat vanhat Karhunpää-nimet, jotka ovat\njohtuneet muinaisista karhun uhripuista. Niitä on Somerolla Lahden\nja Rautelan kylien rajapaikka _Karhunpää_ (1538), Uudenmaan Nummen\npitäjän Vivolan kylän talon nimi _Karhunpää_, kruunun ylijäämämaalla\nHumppilassa ollut rajapaikka _Karhupää_ (1793) ja Kurun Karjulan kylän\nrajapaikka _Karhunpäänkoski_. Päijänteen itäpuolisilta salomailta\non tietoja monesta sellaisesta karhunpalvontapaikasta. Kangasniemen\nOhensalon kylässä Ketvellahden suussa on saari _Karhunpää_ ja saman\npitäjän Läämingin järvessä pieni _Karhunpääsaari_. Hirvensalmessakin\non _Karhunpää_ niminen saari. Viipurin Karjalassa on Taipalsaaren\npitäjässä vanha kylä _Karhunpää_. Myöskin \"Pääsaaret\" ovat ainakin\ntoisinaan saaneet nimensä karhunpalvonnasta. Hartolan Jääsjärvessä\nolevassa _Pääsaaressa_ nähtiin vielä 1860-luvun alussa pystyssä mahtava\nuhripetäjä ja sen ympärillä suuria sammaltuneiden karhunkallojen\nmääriä. Luultavasti on Karhunsaarienkin nimissä usein samantapaisia\nmuistoja, kuten esim. Kuopion pitäjässä Toivalan kohdalla olevassa\n_Karhusaaressa_. Karhumännyistä ja karhunkallojen nostamisesta\nniihin on paljon kertomuksia eri seuduilta maata. Tässä mainittakoon\nvain Hämeen-Kosken Huhdin kylästä isonjaon aikainen paikannimi\n_Karhunmäntypelto_. Karhun uhripuulla on ollut monia nimityksiä, kuten\nkontiopetäjä, otsonmänty, otsonkuusi, koukopetäjä, koukohonka.[242]\n\nKarhun luontoa ja tapoja on kuvattu usein ja monella tavalla. Vanhat\nLapin tutkijat pitävät melkeinpä suurimpana karhujen pahantekona\nsitä, että ne hävittävät lappalaisten metsäaitoissa (nileissä) olevia\nruokavarastoja. Fjellström kertoo, etteivät lappalaiset ole pitäneet\nkarhua vahingollisena eläimenä, vaan ennemminkin ovat katsoneet\neduksi, että niitä oleskelee heidän veromaillaan, koska heille on\nkarhunkaatamisesta ollut hyötyä. Uskottavaa onkin, että karhu on tullut\nvaaralliseksi petoeläimeksi vasta jouduttuaan kosketukseen laitumella\nkäyvien kotieläinten kanssa. Kuuluisan hämäläisen karhunampujan Erkki\nHeinäkankaan kertoma on seuraava: \"Monet karhut elävät koko ikänsä\nvain kasviksista, mutta ne, jotka kerran ovat päässeet veren makuun,\nmuuttuvat hyvin saaliinhimoisiksi. Karhu ei kuitenkaan surmaa enempää\nkuin mitä se nälkäänsä tarvitsee, kun samaa ei taas voi sanoa sudesta.\nKarhu kaataa useita eläimiä vain pakotettuna itsepuolustukseen.\"\nHeinäkankaalla oli niinikään se käsitys, että vain hyvin vanhat\nkarhut ahdistavat kotieläimiä. Pohjois-Karjalan kansassa eli vielä\n1880-luvulla sellainen käsitys, ettei karhu koske kotieläimiin, ellei\njokin pahansuopa sitä taikakeinoilla 'nostata'. Karhun suuresta\nvoimasta on ihmeellisiä kertomuksia. Erkki Heinäkangas oli poikasena\nnähnyt karhun iskevän maahan täysikasvuisen hevosen ja kantavan sen\nvastapannun aidan yli. Ignoi Vornasen Hiitolassa kaatama karhu oli niin\nvoimakas, että se hevonen hampaissaan ja sylissään pystyi hyppäämään\naidankin ylitse. \"Hiitolan karhu\" painoi joukon neljättäsataa\nkiloa.[243]\n\nKarhujen muinaista yleisyyttä eteläisessäkin Suomessa valaisee\nCareniuksen kertomus Huittisten pitäjästä, että siellä katsottiin\nkarhuja olevan kolmea lajia, Vaikka ne Careniuksen mielestä olivat\nvain eri muunnoksia eivätkä eri lajeja. \"Isokarhu (Slag-Björn), musta\nväriltään, on kookkain; sitä nähdään ja saadaan harvoin. Rengaskarhu\n(Ring-Björn), väriltään harmaa, valkoinen raita melkein koko kaulan\nympäri käyvä; on tavallisin. Nevakarhu (Myr-Björn), väriltään ruskea;\non pienin. Nämä kaksi viimemainittua tekevät enimmän vahinkoa ja\nryöstävät suurimman saaliin. Karhua ei pyydetä muulla tavoin kuin\nampumalla joko haaskalta tai pesältä.\"[244]\n\nTaisteluja karhuja vastaan on Suomessa käyty koko historian aika.\nPääaseena tässä taistelussa on vanhempina aikoina ollut keihäs,\ntunnettu \"karhunkeihäs\". Ruotsin vallan vuosisatoina olivat lain\nmääräämät verkot karhunpyynnissä toisinaan käytännössä. Yleisiä\npyyntitapoja ovat olleet myöskin suuret ansat, loukut ja vivut.\nEtelä-Pohjanmaalla oli tapana 1600-luvun lopulla pyytää karhuja\nyhteisillä loukuilla. Kauhajoen Päntäneellä joutui kaksi miestä, Antti\nja Matti, käymään käräjiä karhusta. Antti väitti, että se oli saatu\nloukusta, josta hän omisti puolet. Matti vastasi, ettei hän saanut\nkarhua heidän yhteisestä loukustaan, vaan muilla keinoilla. Kun oikeus\nkuitenkin harkitsi, että loukku oli asetettu Antin taidon mukaan,\ntuomittiin hänelle kolmannes saaliista.\n\nEtelä-Pohjanmaa on aikoinaan ollut hyvin karhuvaltainen seutu,\nniinkuin voi päätellä siitä, että 1500-luvun lopulla useiden sen\nmaakunnan pitäjien sinetteihin oli kuvattu karhu, Isonkyrön sinettiin\ntäysikokoinen karhu, Ilmajoen sinettiin karhu rintakoossa, Lapuan\nsinettiin karhun pää ja Vöyrin sinettiin karhunkäpälä kynsineen.[245]\n\nKarhut ovat eläneet loistoaikojaan maassamme varsinkin sellaisilla\nviljelysseuduilla, joiden lähellä on ollut synkkiä saloja niiden\npakopaikoiksi. Sellaisia seutuja on myöhäisiin aikoihin asti ollut\nUudellamaallakin, jopa aivan Helsingin lähistöillä. V. 1654 saivat\nmm. Tapaninkylän, Malmin ja Kårbölen miehet sakkoja, kun jäivät pois\nHelsingin pitäjän laillisesta karhunajosta. Aikaansa kuvaavaa on se,\nmitä Hagström sanoo Helsingin pitäjän kertomuksessa (1775): \"Karhuja\non runsaasti pitäjän pohjois- ja länsiosassa, mutta koska täällä ei\nmilloinkaan pidetä ajoa ja kun on puute sellaisista ampujista, jotka\nyksinään uskaltavat käydä karhun kimppuun, saa se häiritsemättä viedä\nuseampia hevosia, varsoja ja lehmiä vuodessa, ja vaikka sen pesästä on\ntieto, on pidetty liian rasittavana pyrkiä sinne lumessa rämpimällä.\"\nReinholmin kokoelmissa olevan tiedon mukaan Kårbölen seppä oli\nkertonut, että hänen rippikouluaikanaan (n. v. 1840) oli suuri karhu\n(slagbjörn) koko kesän oleskellut Oulunkylän tiluksilla. Helsingin\nkaupungin lähiympäristöillä on koko joukko karhusta johtuneita vanhoja\npaikannimiä; jos joidenkuiden ruotsinkielisessä asussa esiintyvien\ntällaisten nimien, kuten kylännimien _Björnvik_ ja Övitsbölen\ntiluksennimien _Björnsängen_ väitettäisiinkin johtuvan henkilönnimestä\nBjörn, niin on toisia puhtaita luonnonnimiä kuten Malmin kylän\nja Puodinkylän _Björnkärr_ ja Viikin latokartanon puolittain\nsuomenkielinen _Karhuholmen_, joista sellaista ei voida väittää.[246]\n\nLäntisellä Uudellamaalla ovat Pusulan metsäseudut kolmen emäpitäjän\nja kolmen maakunnan rajamailla aikoinaan olleet karhujen ja susien\npesäpaikkoja. Reinholmin kokoelmissa on kertomus, että kun tämän\n\"kylmän kulman\" kirkossa v. 1850 pidettiin jumalanpalvelusta, karhu\nsamalla aikaa ulkopuolella pauhasi. Ja kuitenkin Pusula jo sitä ennen\noli maineessa järjestetyistä karhun- ja sudenajoistaan.[247]\n\nVanajan Hämeessä olivat muinoin \"Kolmen kihlakunnan rajan\" aarniometsät\nkarhujen päämajana. Sellaiseksi sen ilmaisevat jo seudun vanhat\npaikannimet. Janakkalan Nuolialan ja Monikkalan kylillä on siellä ollut\nVanha takamaa _Kontionmaa_, jossa on ollut _Kontionniityt_ ja jonka\nnimiyhteyteen jollakin tavoin kuulunevat saman seudun _Konttilan_ kylä\nja _Kontuvuori_. Vanhan Vanajan Kuumolalle on kuulunut _Kouonkorpi_\n(1560) ja Koljalan ja Mäskälän kylillä ja Tuuloksen kylillä on ollut\nrajapaikka _Kouvolanvuori_ (1564), nämäkin yllämainitulla rajaseudulla;\nsamaa pesäkuntaa on pohjoisempana samassa suuressa rajametsässä\nsijainneen Luopioisten vanhan _Kouvalan_ kylän nimi. Karhua on Vanajan\nseuduilla ennen palvottu yleisesti ja hartaasti, kuten ilmenee\n\"karhunmännyistä\", joita edustavat _Karhunmännynmäki_ Vanajan kirkon\nlähistöllä ja _Karhunmännynmäki_ Lammin Mulkoilassa. Samanlaisesta\npalvonnasta on nähtävästi aiheutunut Vanajan Hätilässä esiintyvä\npaikannimi _Karhunlähde_.\n\nKarhut ja karhunajot ovat ennen kuuluneet näiden salojen voisi sanoa\nyhteiskuntahistoriaan. Karhut kävivät säännöllisillä tervehdyksillä\nympärillä olevien kartanoiden ja itse linnanherrainkin karjoissa.\nSilmäämme näiden seutujen kruununkartanoiden tilejä v:lta 1548:\nHattulan Vesunnassa \"karhu söi lehmiä 2 kpl, samoin karhu söi hevosen\nvarsan 1 kpl\". Lammin Vanhassakartanossa \"karhu syönyt lehmiä\nyhden\". Ja niin edelleen melkein joka vuosi. Kansan oli oltava läpi\nvuosisatojen pysyvästi liikekannalla taistelussa karhuja vastaan.\nKyläkunnittain käytiin karhunajossa. V. 1649 joutuivat kihlakuntien\nrajametsässä tuimaan riitaan Hattulan Rahkoilan kylän miehet, jotka\nolivat tulleet pärepuita noutamaan, ja Hauhon Okerlan miehet, jotka\nsattuivat olemaan siellä karhunajossa.\n\n\"Perimätiedon mukaan, kerrotaan Hauholta, pyydettiin Hyömäessä karhuja\nkylän yhteisin voimin. Tätä varten oli joka talossa karhuverkkoa,\nja huomattava on, että sitä kussakin talossa piti olla yhtä suuri\nmäärä. Pyydettäessä lähtivät kaikki kylän miehet karhun pesälle, minkä\nympärille puiden varaan verkoista yhdistetty suurverkko sovitettiin.\nEtteivät eri talojen verkot sekaantuisi, käytettiin kussakin\nverkossa, ainakin toisessa päässä, puupalaa, johon asianomainen oli\npiirtänyt talonsa varsinaisen puumerkin. -- Metsästysyhtiön kaatamaa\nkarhua jaettaessa oli ainakin Miehoilassa sääntönä, että lihat\ntasattiin kaikkien pyynnissä olleiden kesken, mutta että nahka kuului\netuoikeutetusti karhun tappajalle, joka toisinaan sai myöskin lihaa\nvähän runsaammin.\"\n\nV. 1672 kerrotaan tuomiokirjassa Hattulan ja Vanajan koko ajokunnan\nolleen kapakassa juomassa kaatamansa karhun nahkaa. Mutta tulokset\nnoista enemmän kansanjuhlaa kuin todellista petojen hävitystä\nmuistuttavista joukkoajoista jäivät jokseenkin olemattomiksi, kunnes\najan täytyttyä näiden seutujen kuuluisa karhunkaataja, hauholainen\nErkki Heinäkangas (1799--1884) elämäntyöllään sai aikaan ratkaisevan\nmuutoksen. Kaatamastaan 73 karhusta hän oli oman ilmoituksensa\nmukaan 60 ampunut Harvialan kartanon metsissä so. juuri tuossa\nhistoriallisessa Kolmen kihlakunnan rajametsässä. Siihen loistavaan\nsuoritukseen päättyi näiden seutujen karhujen historia ja samalla koko\nrajametsän erämaanhistoria.\n\nMenneen vuosisadan kuusikymmenluvulla rupesivat viimeiset kontiot\nkaatumaan muuallakin Etelä-Hämeen saloilla: Asikkalassa nähtiin\nviimeinen mesikämmen v. 1863, samana vuonna kaatui Padasjoen ja\nkahta vuotta myöhemmin Someron viimeinen karhu. Tammelan ja samalla\nkoko Etelä-Hämeen viimeinen karhu sai surmansa v. 1879 Lunkaan\nkruununmetsässä. [248]\n\nPohjoisemmilla sisämaan seuduilla on karhukannan häviäminen tapahtunut\nmyöhempään, mutta kaikkialla se on tapahtunut pääasiallisesti menneen\nvuosisadan suurten karhunkaatajien käden kautta. Heidän edeltäkävijänsä\noli Koillis-Satakunnan muinaisten erämiesten suuri jälkeläinen, Virtain\nkappelin talonpoika Martti Kitunen (1747--1833), joka, niinkuin Suomen\nTalousseuran palkintomitalia hänelle v. 1801 annettaessa lausuttiin,\n\"kahdenkymmenenkahden vuoden aikana yhteisiä ajoja lukuunottamatta\noli tappanut ainakin 130 vanhaa karhua sekä lukuisia karhunpentuja\nja joka välittämättä omasta hengenvaarastaan, johon hän silloin\nusein oli joutunut, vielä jatkaa hyödyllisiä ponnistuksiaan näiden\nvahinkoeläinten hävittämiseksi.\"[249]\n\nItä-Suomen unohtumattoman maineen saaneista karhunampujista\nmainittakoon vain kapteeni Berndt Höök (k. 1901), joka omakätisesti oli\nkaatanut 134 karhua, ja metsänhoitaja K. S. Hallberg, joka kuollessaan\n40-vuotiaana (1898) oli ehtinyt kaataa 63 karhua. Mutta vielä hallitsee\nmesikämmen maamme kaukaisimpien rajaseutujen saloja. Kaadettiinhan\nyksin Kuolajärvelläkin vielä v:n 1930 toukokuun alkupuolella 14 karhua.\n\n\n\n\nSUDET\n\n\nRehdin karhun vastakohta metsänpetojen joukossa on ollut julma _susi_.\nSe on ollut kammoksuttu ja pelätty peto; senkin oikean nimen sijasta\non käytetty kiertonimiä, kuten 'kukki', 'pitkähäntä', 'viirunaama'\nyms. Suden nimeä ei tavata luonnonpaikkojen nimissä niin yleisesti\nkuin odottaisi, mutta vanhoissa asuma- ja sukunimissä se keskiajalta\nlähtien esiintyy kaikissa osissa maata, varsinkin idässä. Tämän\npedon vanhaa kotiperäisyyttä Suomessa ilmaisee sellainen talonnimi\nkuin v. 1345 mainittu _Sudenvainio_ Vehmaalla. Sudesta ovat saaneet\nnimensä monet _Sutela (Sutila)_ nimiset kylät ja talot. Samasta\nalkusanasta on johdettava paitsi sukunimeä _Sutinen_ toinenkin suku-\nja talonnimi, nim. _Sutari_, joka esiintyy Satakunnassa (_Sutarinmaa_\nPunkalaitumella, jossa on myöskin kylä _Suttila, Sutarinmoisio_\nPirkkalan Nuolialassa, _Sutari_ Kangasalan Raronsalossa sekä\n_Sutelainen_ ja _Sutari_ Hämeenkyrön Mahnalassa uuden ajan alussa),\nHämeessä (Hauhon Miehoilan _Sutari_), Uudellamaalla (Pyhäjärven\nTuorilan kylän talo _Sutari)_, Savossa (Mikkelin pitäjän Jokioisten\nkylän _Sutarinpelto_ v. 1561) sekä Viipurin Karjalassa (Kymin pitäjän\n_Sutelan_ kylän _Sutari_ ynnä Ilmeen ja Terijoen _Sutarit_).[250]\n\nVanhan kansanrunouden mukaan on ilkeitä susia vilissyt ihmisten\nasuntojen ympärillä:\n\n    \"Elä sie sure susia,\n    pelkeä' metsän petoja\n    saunahan samotessasi,\n    kesken yötä käy'essäsi\"\n\nsanotaan kansanrunossa, mutta pelätä niitä sittenkin täytyi. Myöhempien\naikojen kokemukset susista eivät paljonkaan poikenneet muinaisaikain\nkäsityksistä.\n\nMikäli kotieläinten lukumäärän kasvaminen asutuksen ja maatalouden\nlevitessä ja varttuessa on ollut myötävaikuttavana tekijänä susilaumain\nkasvamiseen, olisi susikanta muinaisuudessa ollut pienempi kuin\nmyöhemmin. Gabr. Bonsdorffin kertomuksessa Hämeen metsästyksestä (1782)\nsanotaankin suden ennen olleen harvinaisemman kuin kertomusaikana.\nVarsinaisella turkiskaudella on susia metsästetty ehkä ensi sijassa\nniiden nahan vuoksi. Vielä uuden ajan alussa oli sudennahka usein\nsamassa arvossa kuin karhunnahka, mistä päättäen sudet todella olisivat\nolleet harvinaisempia saaliita kuin karhut ja suden optimiaika Suomessa\nollut vasta myöhempinä historiallisina vuosisatoina. Samaan suuntaan\nviittaavana seikkana mainittakoon, että kruunun turkisostosten\njoukossa Etelä-Suomessa v. 1571 oli 17 karhunnahkaa, mutta vain\nkaksi sudennahkaa. Villipeuralaumoissa lienee susilla kuitenkin jo\nkaukaisessa muinaisuudessa ollut elannonvaraa riittämiin.[251]\n\nSusi on ollut lappalaisen porolauman verivihollinen, mutta lappalainen\npuolestaan on ollut suden verivihollinen ja väsymättömällä\ntaistelullaan sutta vastaan, etupäässä hiihtoajolla, jo vanhoina\naikoina saanut sudet häviämään monilta laajoilta Lapin alueilta.\nMaamme etelämmissä osissa sitävastoin susien valta historiallisina\nvuosisatoina vain kasvamistaan kasvoi. Monenlaisilla pyyntitavoilla,\nsudenkuopilla, susitarhoilla, hiihtoajolla, väijyksistä ampumalla yms.\non koetettu saada susia hengiltä. Sudenhautoja mainitaan keskiajalla,\nesim. _Sudhenhauta_ Vehoniemen ja Tiihalan rajapaikkana Kangasalla\nv. 1510. Tampereen lähistöllä mainitaan sudentarhoja Piispalassa ja\nKeijärvellä v. 1558. Sudenverkkoja oli Sääksmäellä 1545--1550 vv:n\naikoina. Bonsdorffin kertomuksessa 1700-luvun lopulta luetellaan\nkymmenen sudenpyyntitapaa Hämeessä.\n\nKun Ruotsin valtakunnan kaikki osat saivat sukupolvesta sukupolveen\nkärsiä susien loppumattomista vahingonteoista, oli jo varhain\nryhdyttävä yhteiskunnan yhteisin voimin taistelemaan tuota maanvaivaa\nvastaan. Lain voimalla määrättiin pitäjien asukkaat hankkimaan\nsudenverkkoja, järjestettiin yhteisiä sudenajoja samaan tapaan kuin\nkarhunajoja ja asetettiin jahtivouteja tätä toimintaa valvomaan ja\njohtamaan. Tällaisia jahtivouteja, joita myöhemmin yleensä kutsuttiin\n\"susivoudeiksi\", oli Suomessa v. 1726 Turun läänissä 16, Porin\nläänissä 11 ja Hämeen läänissä 11, minkä lisäksi kussakin läänissä\noli jahtimestari. Mutta näistä toimenpiteistä ei näytä olleen muita\nsanottavia seurauksia kuin että kansa karjansa lisäksi menetti\nsusivoudeille maksettavat kapat.[252]\n\nOlaus Magnuksen kertoman mukaan rahvas mieluummin etsi sudenpesiä ja\notti sieltä penikat kuin kävi suoraan suden kimppuun. Sama näyttää\nolleen kansan käsitys vielä menneellä vuosisadallakin, jolloin esim.\nHauhon kuuluisa karhunampuja Heinäkangas joutui ottamaan pesistä 70\nsudenpentua ja tappamaan 24 täysikasvuista sutta, ja Sääksmäen suuri\nmetsämies Kokko-Kustaa pyytämään sudenpesistä 40 pentua. Hämeen kansan\nominaisiin käsityksiin sudesta kuului sellainenkin, että sudella oli\nkeskikesän aikaan suussa sampaita, joiden vuoksi se silloin ei kyennyt\npahantekoon.[253]\n\nVuosisadasta toiseen jatkui enimmäkseen turhaa taistelua vaihtelevia\nsusijoukkoja vastaan. Vielä menneen vuosisadan keskimmäisinä\nvuosikymmeninä sudet tallasivat vahvoja polkuja aivan Tampereen\nkaupungin lähiäärellä. Erkki Heinäkankaan kertoman mukaan oli susia\nhänen nuoruudessaan hyvin runsaasti ja ne liikkuivat talvisin kylien ja\nmuiden asumien ympärillä jopa 20-päisinäkin joukkoina. Samoina aikoina\nkerrotaan Pielisjärven jäillä liikkuneen 10--40 päätä käsittäviä\nsusilaumoja.[254]\n\nIgnatiuksen Suomen maantieteessä A. J. Mela kirjoittaa (s. 366):\n\"Vaikeamman yleisen hädän aikoina, niinkuin sotavuosina, sudet muutamin\npaikoin ovat olleet pelättävänä vitsauksena, ja niiden rohkeus on\nsilloin useasti yltynyt arvaamattomaan määrään. Niin niitä esim. ensi\nvuosina Napuen tappelun jälkeen ilmaantui Isossa-Kyrössä uskomattoman\nsuurissa joukoissa. Asumusten porstuissakin ne olivat väijyksissä,\nriistivät lapset äitien helmasta ja söivät ne heidän nähden, karkasivat\nsuurin parvin aikaihmistenkin päälle ja raatelivat heitä usein keskellä\nkyliä. Nykyisempinä aikoina susien hyökkäykset ihmisiä vastaan ovat\nolleet sangen harvinaisia; eipä kuitenkaan ole muuta kuin pari vuotta\nsiitä kulunut, kun yleisömme mieltä hirvitytti ne sanomat, että\nsudet lyhyessä ajassa olivat ryöstäneet useita lapsia, kesällä 1877\nHämeenkyrössä ja Pirkkalassa ja 1880 Turun tienoilla.\"\n\nTuo kauhun aika oli kuitenkin susien viimeistä valtakautta Suomessa,\nsillä lopullinen hävityssota susia vastaan oli viimeinkin tullut\nkäyntiin. Kuusivuotiskautena 1877--1882 tapettiin susia maassamme\nkaikkiaan 1668 (Uudenmaan läänissä 161, Turun ja Porin 573, Hämeen\n423, Viipurin 228, Mikkelin 42, Kuopion 4, Vaasan 39 ja Oulun läänissä\n198). Yksityisistä sudentappajista menneeltä vuosisadalta on Erkki\nHeinäkankaan ja Kokko-Kustaan lisäksi erikseen mainittava \"Karjalan\nsusikuningas\" Tuomas Lempinen, jonka ansioluettelossa oli 65 sutta.\nNykyään ovat sudet suurimmasta osasta maata hävinneet sukupuuttoon.[255]\n\n\n\n\nAHMOJA, ILVEKSIÄ YM. PETOJA\n\n\nSuteen verrattava ja sitäkin hävittävämpänä ja vahingollisempana\npidetty petoeläin on ollut _ahma_ (toisintonimi 'osma', 'osmo', toinen\nnimi 'kamppi'). Se on erityisesti tunnettu porojen ja villipeurojen\nverisenä vainoojana. Menneen vuosisadan keskivaiheilta lähtien on\nahmoja mainittu tapettujen petoeläinten tilastoissa ainoastaan Oulun\nläänistä, missä esim. kolmivuotiskautena 1845--1847 ilmoitettiin\ntapetuksi 173 ahmaa; muualla maassa ei ahmoja nähtävästi enää löytynyt\ntapettaviksi. Sitä huomattavampaa on, että aikaisemmin on ahmoja\neräistä merkeistä päättäen ollut verraten lukuisasti Savossa. Sen\nlinnaläänin turkistaksassa v:lta 1539 ahmannahat kävivät ketun ja\nsaukon nahkoja arvokkaammista turkiksista (kelvollinen kettu kolmesta\nVeronahasta, ahmat neljästä Veronahasta, saukot kolmesta Veronahasta).\nVesulahden käräjillä v. 1577 tuomittiin Juha Pietarinpoika Seikkoinen\nsakkoihin siitä, että oli vienyt kaksi ahmaa Poriin. Savon vanhassa\npaikan- ja henkilönnimistössä on verraten lukuisasti ahmasta johdettuja\nnimiä. V:n 1561 maaluettelossa mainitaan Säämingin veropitäjän\nSäämingin verokunnan Kokonsaaren verokylässä sukunimi _Ahimainen_\nja Tolvaniemen Verokylässä tiluksennimi _Ahmoinmäki_ (seur. v.\nRuokolahden verokylässä _Ahmalammin niska)_, Rantasalmen veropitäjän\nPutkilahden verokunnan Parkumäen verokylässä _Ahmoinniemenmaa_ sekä\nVahermäen verokylässä _Ahmomaa_ ja vielä Tavisalmen veropitäjän perillä\n_Ahmasaari_ (Salahmissa).\n\nHämeessäkään ahma ei ole ollut aivan tuntematon. Esim. vanhoilla\nvanajalaisilla alueilla on Lopen Joentaan kylässä _Osman oja_ l.\n_Osmanoja_, Pornaisten Halkisten kylässä _Osmankallio_ (1507) ja\nPyhäjärvellä U. l. _Ahmon_ kylä ja Haaviston kylän maalla _Ahmolammi_.\nJämsässä esiintyy V. 1608 nimi _Osmo_ l. _Osma_. V. 1571 ostettiin\nJanakkalan Saloksilta kruunulle kaksi ahmannahkaa.[256]\n\nSukupuuttoon kuolemassa on maamme metsistä _ilves_. Suomenselän\ntienoilla ja sieltä pohjoiseen sanotaan ilveksiä jokin aika sitten\nolleen jäljellä vain harvoja yksilöitä. Menneinä aikoina ilves on\nollut Suomen metsien yleisimpiä petoeläimiä. Vielä vv. 1900--1905\nammuttiin maassamme 323 ilvestä, niistä Viipurin läänissä 153.\nArvellaan, että vielä 1880-luvulla ilves oli Etelä-Suomessa melko\nyleinen, ehkäpä yleisempi kuin kettu nykyisin. Erityisesti Hämeen\nmetsät ovat ennen aikaan olleet tunnettuja ilvesten lukuisuudesta.\nVielä muiston aikaan olivat mm. Toivakan laajat metsät Päijänteen\nHämeessä ilveksistään kuuluisat, mutta nyt ne ovat Keski-Suomesta\ntyystin hävinneet. Vanhemmilta ajoilta säilyneet tilastolliset tiedot\npetoeläinten hävittämisestä osoittavat, että ilveksiä on tapettu Hämeen\nläänissä suhteellisesti enemmän kuin muualla. Niinpä kolmivuotiskautena\n1845--1847 ilmoitettiin \"susi-ilveksiä\" tulleen tapetuksi Hämeen\nläänissä 59 kpl ja Vaasan läänissä (arvatenkin etupäässä sen laajoissa\nhämäläisissä osissa) 89 kpl, mutta muissa lääneissä ainoastaan jokunen\nharva yksilö tai ei ainoatakaan. Ylä-Satakunnan kruununampujat\n1600-luvun puolimaissa manasivat sitä, että vouti heitä suotta\nhiihdätti Turkuun \"parhaana ilveksenajoaikana\". Hämeen miehiä oli\njo ennen mainittu Kokko-Kustaa, jonka tiedetään ottaneen hengiltä\nkolmisensataa ilvestä. Vielä suurempi ilveksentappaja oli kuitenkin\nkarjalainen Ignoi Vornanen: läntistä Suomea samoillessaan hän teki\nlopun neljästäsadasta ilveksestä, niistä suurin osa varmasti Hämeen\nilveksiä.\n\nKokko-Kustaan havaintojen mukaan ilves on hyvin arka eläin, joka\npyydystää saalistaan samoin kuin susikin jälkiä seuraamalla ja hyökkää\nuhrinsa kimppuun takaapäin repien sen nivukset; ilves pyydystää\nparemmin näkönsä avulla, susi taas vainuamalla pitkältä matkalta.\nKokko-Kustaa piti erheellisenä katsoa värivivahdustensa mukaan \"susi\"-,\n\"kissa\"- ja \"kettuilveksiksi\" kutsuttuja ilveksiä eri lajeiksi ja\nmaksaa niistä erilaisia tapporahoja, niinkuin muutamissa kunnissa hänen\naikanaan tehtiin.\n\nHistoriallisina aikoina ilveksennahat ovat olleet Varsin suuressa\narvossa. Ala-Satakunnan tileissä v:lta 1575 ilveksennahka on arvioitu\nkalleimmaksi kaikista luettelossa mainituista nahoista ja Juhana III:n\nturkistaksassa v:lta 1574 samoin, parhaat ilveksennahat jopa lähes\nneljä kertaa karhun- ja sudennahkoja kalliimmiksi. Ymmärrettävästi on\nilveksiä niihin aikoihin innokkaasti ajettu siellä, missä niitä on\nollut. Se seikka, että näitä suosittuja turkiksia saatiin runsaimmin\nHämeestä, on luultavasti ollut syynä siihen, että ilves, \"Hämeen\nkissa\", on tullut kuvatuksi Hämeen vanhaan vaakunaan.[257]\n\nTapettujen petoeläinten tilastosta päättäen ovat _ketut_ (revot)\nmenneellä vuosisadalla olleet näistä eläimistä levinneimmät ja\nlukuisimmat, monin verroin lukuisemmat kuin ilvekset. Kettukannan\nkasvamista lienee leviävä viljelys siipikarjanhoitoineen osaltansa\nedistänyt. Mutta pienemmän metsänriistan runsaus vanhempina\nhistoriallisina aikoina on myöskin ollut otollinen tämän kaikenlaista\nheikompaa riistaa hävittävän pedon lisääntymiselle. Näyttää kuitenkin\nsiltä kuin kettu olisi vanhempina aikoina ollut arvokkaampana pidetty\nja siitä päätellen myöskin harvinaisempi otus kuin myöhemmin. Savon\nturkistaksassa (1539) oli kelvollinen kettu arvioitu samanarvoiseksi\nkuin saukko, kuusi kertaa arvokkaammaksi kuin kärppä ja 20--24 kertaa\nkalliimmaksi kuin orava.\n\nTavallista punaisenruskeaa kettua kallisarvoisempia olivat\n_ristiketut_, joilla on lapojen kohdalla musta ristimäinen kuvio.\nAla-Satakunnan tileissä v:lta 1575 on ristiketun arvo merkitty\nmelkein kahta kertaa suuremmaksi kuin saukon ja näädän arvo, vaikkei\nläheskään yhtä suureksi kuin ilveksen. Juhana III:n samanaikaisessa\nturkistaksassa ristikettu oli likipitäin samanarvoinen kuin karhun\ntai suden nahka. Ristikettuja saatiin niihin aikoihin Suomestakin;\nsiten esim. v. 1571 myytiin Ylä-Satakunnasta kuninkaan turkiskamariin\nkymmenen ristikettua ja Etelä-Suomesta 31, mistä päättäen tämä\nturkiseläin ei siihen aikaan ole ollut mikään harvinaisuus. Jo\nmuinaisuudessa olivat ristiketut erityisessä huudossa, mikä ilmenee\nesim. niiden maininnasta Ruotsin maakuntalaeissa.\n\nVielä kuuluisampia ja kallisarvoisempia kuin ristiketut ovat olleet\n_mustatketut_. Vanhojen arabialaisten lähteiden mukaan mustanketun\nnahat olivat vieläkin kalliimpia kuin soopelinnahat. Al Masudi, joka\neli ennen vuotta 950, sanoo niitä ylipääten kaikista turkiksista\narvokkaimmiksi ja niitä saatavan ainoastaan burtâsien (kenties:\nmordvalaisten) maasta. Mutta K. R. Melanderin tutkimusten mukaan\npyydettiin mustiakettuja 1500-luvulla monin paikoin Suomessa ja\nRuotsissa. Niiden nahkoja pidettiin silloin ilvesten ja soopelinnahkoja\npaljon kalliimpina, niinkuin on asianlaita vielä nytkin. Eipä näin\nollen voi kummeksia, että maassamme jo 1500-luvulla pidettiin\nelättikettujakin, useimmiten ehkä huviksi, mutta toisinaan varmaankin\nsamassa tarkoituksessa kuin meidän aikanamme kettufarmeissa.[258]\n\nJos ristikettu ja mustakettu jo muinaisuudessa ovat olleet harvinaisia\nnähtäviä metsissämme, niin on _saukko_ ollut silloisen jokamiehen tuttu\nvesien asukas. \"On myöskin saukkoja vilisemällä virroissamme\", Chr.\nLimnell kirjoittaa Häme-teoksessaan (1748). \"Erämaavesiemme valtiaaksi\"\nmetsästyksen kirjailija A. E. Järvinen tunnustaa tämän ketterän\nsuurkalastajan. Saukon muinaista levinneisyyttä voidaan tavallaan\nja kaikin varauksin päätellä siitä, että Savon historiallisessa\nturkistaksassa saukonnahka on merkitty ketun nahan arvoiseksi. Saukon\nyleisyyttä maamme eteläisemmissä osissa 1500-luvun jälkipuoliskolla\nosoittaa se, että saukonnahat olivat kaikkein lukuisimmat\nEtelä-Suomesta v. 1571 kruunulle ostettujen oravaa suurempien turkisten\njoukossa.\n\nVarmempi viittaus saukon yleisyyteen on saukonnahkaisten talvilakkien\nyleisyys entisinä aikoina. Niinpä esim. Saarijärveltä v. 1785 annetun\ntiedon mukaan rahvas tavallisesti valmisti talvilakkinsa saukonnahasta.\nSelvä merkki saukon levinneisyydestä on myöskin sen nimen laaja käyttö\nsisämaan vanhoissa paikan- ja sukunimissä.\n\nNäytteeksi mainittakoon vain pari eräkautista esimerkkiä. Vähän Savon\nSäämingin veropitäjän Iitlahden verokunnan Kaitaisten ja Särkilahden\nverokylissä asui v:n 1562 aikoina suuri joukko _Saukkoisia_, jotka\nolivat osakkaita samassa _Saukonsaaressa_. Saman veropitäjän Haapalan\nVerokunnan Haapalan verokylälle kuului _Saukkoisen saunasaari_.\nSäämingissä on vieläkin kylä _Saukkola_. Juvan veropitäjään kuuluvan\nJoroisten verokunnan Hauhomäen verokylän asukkaat omistivat muinoin\n_Saukkolanmaan_. Tavisalmen veropitäjän Viannon verokylän piirissä\noli samoina aikoina _Saukonsaari_. Päijänteen Muuramen _Saukkola_\nja _Saukonjärvi_ ovat jo eräkaudelta tunnettuja ja Pohjois-Hämeen\nerämaalle tuli v. 1559 asutetuksi _Kivijärven Saukonsalo_.\n\nVanhassa Hollolassa pyydystettiin saukkoja talvella vesiojista. \"Kun\nsaukon huomattiin olevan jään alla, tehtiin ojaan alapuolelle sulku,\njotta otuksen oli pakko nousta ojasta ylös. Jos koiraa ja pyssyä\nei ollut matkassa, tehtiin loukku sen reiän kohdalle, josta saukon\notaksuttiin yrittävän ylös ja viritettiin se veden alle, missä se\nlaukesi.\" Ilomantsissa on saukkoa eli saarvaa pyydetty lokakuulla\nsen kiima-aikana patojen avulla. Eliel Vartiaisen mukaan pyydettiin\nsaukkoa Karjalan rajamailla litskuilla, jotka tehtiin purojen poikki\ntai paikoille, missä saukko liikkui. Siihen pantiin 'vihit' molemmin\npuolin. Vanhaa saukonpyyntiä ilmaisee myöskin puronnimi _Saukontoe_\nPyhässämaassa. Omituinen ikivanhan saukonpyynnin muisto sisältyy\nkansanrunoudessa mainitun juolukka-marjan nimen yhteyteen kuuluvan\nsaukonpyynnin miehisen haltijan naispuoliseen nimeen _Juoletar_\n(juolukan ruotsalainen nimi \"utterbär\" suomeksi = 'saukonmarja').[259]\n\n\n\n\nARVOKKAAT PIENET TURKISELÄIMET\n\n\nVanhimpina turkiskaupan aikoina olivat Pohjois- ja Koillis-Euroopan\nkauniit ja arvokkaat näätäeläinten nahat mitä kiihkeimmin haluttua\nkauppatavaraa ja ahkerimmin pyydystettyä riistaa. Niistä arabialaiset\nja muut muinaisajan kirjoittajat enimmin puhuvat, niitä verottajat\nennen muita koettivat haalia käsiinsä. Eräs sellainen turkiseläin oli\n_soopeli_.\n\nSoopeli eli kiiltonäätä (Mustela zibellina) on n. 60 cm:n pituinen\nmetsäneläin, jonka tuuhea turkki on selästä mustanko, alta vaalea;\nkurkussa ja rinnassa on epäselvä keltainen täplä. Näädän tavoin\nsoopelikin elää puissa ja syö varsinkin oravia. Se on ollut laajalti\nlevinnyt Euroopan pohjoisissa osissa, mutta liikapyynnin vuoksi se on\njo kauan sitten hävinnyt maanosastamme ja saanut supistaa asuinalansa\nItä-Siperian kaukaisimpiin perukoihin.\n\nAlussa 900-lukua arabialainen maantieteilijä Ibn Ruste kertoo russien\n(ruotsalaisten) harjoittavan varsinaisena elinkeinonaan soopelin\nym. turkisten kauppaa, ja myöhemmät arabialaiset kirjoittajat vielä\n1300-luvulla kuvailevat soopelinnahkain hankintaa Isun l. Wisun,\nso. luultavasti vepsäläisten, välityksellä kaukaisesta pohjoisesta\nalisen Volgan kauppapaikoille. Tuo muinainen soopelikauppa on\nepäilemättä sivunnut suomalaisiakin alueita. K. R. Melander, joka\non perusteellisesti tutkinut soopelin esiintymistä ja sen turkisten\nkauppaa Koillis-Euroopassa, mainitsee, että ilmaston puolesta tämä\notus olisi hyvin voinut viihtyä niin Suomen kuin Ruotsin ja Norjan\npohjoisosissa ja että se kaukaisina aikoina lienee niillä main\nelellytkin. Erik Skallagrimsonin sadussa, joka koskee 870-luvun alussa\nsattuneita Lapin tapauksia, vaikka on vasta myöhemmin kirjoitettu\nmuistiin, kerrotaan kainulaisten (suomalaisten) kuninkaan Faravidin\nlähettien pyytäneen norjalaisten päällikön apua karjalaisia vastaan ja\nluvanneen norjalaiselle päällikölle yhtä suuren osan saaliista kuin\nkainulaistenkin kuningas sai, mm. kaikki soopelinnahat. Kuuluisan\nmatkustajan von Herbersteinin kertomuksista päättäen olisi soopeleita\nvielä 1500-luvun alkupuolella ollut Vienanmeren ympäristöillä.\nKeskiajalla vietiin Tallinnasta toisinaan varsin huomattavia määriä\nsoopelinnahkoja länsimaihin. Mutta mitään suoranaisia tietoja soopelin\nesiintymisestä Suomessa ei ole.[260]\n\nErääseen omituiseen seikkaan on kuitenkin pantava huomiota. Vatjan\nviidenneksen verokirjassa on eräällä Sakkulan pokostan kylällä\nvenäläinen soopelia merkitsevästä sanasta muodostettu nimi _Sobolino_,\njoka samoina aikoina mainitaan usein myöskin Ruotsin ja Novgorodin\nValtojen välisen Vuoksen niemekkeessä olevan rajapaikan nimenä. Paikan\nvanha suomalainen nimi on _Noisniemi_, jota tässä muinaiskarjalaisessa\nseudussa on pidettävä alkuperäisenä ja jonka venäläiset ovat kääntäneet\nkieleensä soopelia merkitsevällä sanalla. Sisältäisikö siis Noisniemen\nnimen alkuosa soopelia merkitsevän suomalaisen sanan? Jo v. 1869\nJulius Krohn huomautti, että nimi Noisniemi kenties on alkuaan ollut\n'Nugisniemi', jonka alkuosa 'nugis' vironkielessä merkitsee näätää.\nSiinä tapauksessa olisi Sobolino venäjänkielinen käännös, jossa nugis\non käsitetty soopeliksi. Tämän tulkinnan ovat myöhemmät tutkijat\nyleensä hyväksyneet. T. Kaukoranta katsoo Noisniemen kylän nimityksen\nosoittavan, \"että soopeleita eli _nokiita_, kuten niitä meillä\nnimitettiin, oli vielä novgorodilaisena aikana runsaamminkin täältä\nsaatavissa\". Nimi on sitten meillä miltei jäljettömiin häipynyt ja\nVirossa sen vastine (_nugis_ jne.) siirtynyt merkitsemään näätää.[261]\n\nOletettu soopelin suomenkielinen nimi _nois_ (taivut, _nokiin_, yks.\nos. _noista_, mon. os. _nokiita_ jne., sen ohessa ollut ehkä myös\nmurteittain muitakin rinnakkaismuotoja, kuten _nokinen, nokeainen_\nym.) on tuntematon nykyisessä kielessämme. Mutta vanhat paikannimet\ntässäkin antanevat lisäselitystä arvoitukseen. Sakkulan Noisniemen\nnaapuritienoolla Pyhäjärven Kiimajärvellä sekä Valkjärvellä on asunut\n_Nokelaisen_ sukua. Itäisessä Suomessa on Jääsken suurpitäjässä uuden\najan alussa elänyt useita _Nokikki_ nimisiä talollisia. Luumäellä\non pieni _Nokisenjoki_ ja samassa pitäjässä mainitaan Laukkalan\nkylän tilusten joukossa isonjaon aikana _Nokasaarenkorpi_. Savon\nvanhimmassa maaluettelossa on Juvan veropitäjän Vesikansan verokunnan\nHällinmäen verokylän maakappaleiden joukossa merkitty _Nokimaan\nketvel_. Vaajasalon ja Vesterilän rajapaikkana Niiniveden eräseudulla\nvanhassa Rautalammin pitäjässä mainitaan v. 1683 _Nokiakoski_ (nyk.\n_Nokisenkoski_). Kaukana pohjoisessa sillä suunnalla on _Nokeus_\nnimiset kosket Oulanganjoessa ja Jyskyjärvellä ja samannimiset kylät\nJyskyjärvellä ja Rukajärvellä.\n\nLäntisemmässäkin Suomessa on näitä nimiä, varsinkin vanhoilla\nhämäläisillä alueilla, ikäänkuin muinaiset hämäläiset olisivat\nerityisesti harrastaneet nokiiden pyyntiä. Orimattilan Malluksen\nkylässä on _Nokoniitty_. Porvoon pitäjän Vahijärven kylässä (nyk.\nAskolassa) on ollut vanha talo _Nokia_. Pornaisten pitäjän Hevonselän\nkylässä oli isonjaon aikana _Nokarinniitty_; mahdollisesti samaan\npaikkaan kohdistuu lähellä olevassa Taukkosken kylässä esiintyvä nimi\n_Nokkaniitty_. Janakkalan pitäjässä mainitaan v. 1470 _Niels Nokiso_\nniminen henkilö. Janakkalan Tarinmaassa on ollut _Nokianiitty_, joka\nkenties tähtää samaan paikkaan kuin Rengon Nevilän--Oinolan _Nokkia_ ja\n_Nohkianniitty_. Vanajan Sääjärvellä on _Nokiton ojanne_, Hattulassa\non Leiniälän--Pelkolan puolella _Nokiniitty_, Kerälässä _Nokimäki_ ja\nKouvalassa _Nokimaa_, Urjalassa on Velkalassa _Noisniemi_ niinkuin\non Vuoksellakin sekä lisäksi _Noishuhta, Noisnenä, Nokari, Nokori_\nja _Nokoorinvirta (Nokarinvirta)_. Tyrväällä on ollut _Nokarin_\nmylly Junnilassa (Kiikoisissa elää vieläkin sukunimi _Isonokari_).\nMouhijärven Uotsolasta on merkitty muistiin paikannimi _Nokissuo_.\nHämeenkyrön Tevaniemessä mainitaan v. 1631 _Nokianiitty_. Vesilahden\nHiusalassa on isonjaon paperien mukaan ollut maanpaikka _Nokilisto_\nja Lempäälän Keinossa _Nokiniitty_ sekä Herralassa _Nokisilta_\nja _Nokipata_ (jälkiosaan vrt. 'pade', 'pateet' = tiet, polut).\nPirkkalassa on Emäkosken niskalla vanha _Nokian_ kartano, jonka\nrajapaikkoja on ollut _Nokianlähde_. Tampereen lähistöille lukuisien\nvanhojen pyyntinimien joukkoon sijoittuvat Partolan _Nokinurkki_,\nNuolialan _Nokinurmi_, Messukylän _Nokiniitty_ ja Takahuhdin\n_Nokinsoukko_. Orihveden pitäjän luoteisilla takamailla, Jouttijärvien,\nHanhisoiden ym. eräkautisten pyyntipaikkojen joukossa on eräällä\npienellä järvellä nimi _Nokijärvi_ (Orihveden Haavistossa v. 1558\nmyös sukunimi _Nokiainen)_. Karkussa Karkun kylässä on _Nokiniitty_.\nVilppulassa on _Nokiansalmi_. Etelä-Pohjanmaalta tulee luetteloon lisää\n_Nokionmetsä_ Laihialla, talonnimi _Nokia_ Jurvassa ja _Nokuajärvi_\nKauhavan Ylikylässä. Toisella taholla on Varsinais-Suomen Karinaisissa\n_Nokiniitty_.\n\nHuomattavan lukuisten Nokiniittyjen seuraan ovat epäilemättä\nluettavat Nokilato-nimet, joita esiintyy samoilla seuduillakin kuin\nedellämainittuja Noki-nimiä. Niinpä Nokian kartanon lähiasumaan Kehoon\non kuulunut _Nokilato_ niminen niitty ja saman kartanon lähitienoilla\nTottijärven Metsäkulmalla on _Nokiladonkorpi_. Sääksmäen Rapolan\nkartanon tiluksissa oli v. 1701 _Nokilato_. Humppilan Venäjän kartanon\nmaissa on ollut _Nokiladonniitty_ ja Pöytyän Kaulonperän--Kumilan\nmailta tunnetaan _Nokilato_ seudulta, jossa esiintyy sellaisia\nmuinaiseen metsästykseen viittaavia paikannimiä kuin Kaurismäki,\nIlvesniitty, Hangasmäki ym. Tällaiset Nokilato-nimet tuskin voinevat\nolla itsenäisiä alkuperäisiä nimiä, vaan ovat arvatenkin aiheutuneet\nseutujensa muista vanhemmista Noki-nimistä.\n\nEdelläkerrottujen Noki-nimien rinnalle on varmaan asetettava Nuka-\n(Nuki-)kantaisten paikannimien sarja, joka ei ole aivan harva sekään.\nLuumäen Nokasenkorven ja Nokisenjoen seuduilla on Lemillä Kivijärven\npuolella _Nukalampi_ ja _Nukansalmi_. Hämeen-Kosken Miehoilassa on\n_Nukenmaa_ ja _Nukenmäen huopi_. Vanajan Miemalassa oli v. 1703\n_Nokanojankuusi_ ja v. 1783 _Nukarojanniitty_. Vihdin takamailla\nSukselan Köyrinmaan rajapaikkojen joukossa mainitaan V. 1581\n_Nukinvaha_. Sahalahden Pakkalassa on ollut tilus _Nukari_ (samoilla\nseuduilla myös _Nokansuo_ ja _Nokiselänpolvi_). Varsinais-Suomen\nTarvasjoen Liedonperässä oli kaksisataa vuotta sitten _Nukinperko_;\nsamoilla seuduilla on sellaisia paikannimiä kuin Peuramäki ja\nKauriinniitty. Ikaalisten Kartun kylässä on vanha talo _Nukka_.\nKiikoisten Nokaria taas vastaavat samojen seutujen sekä vanhan Vanajan\nja Hauhon piirin monet Nukari-nimet: Ikaalisten Vatulan seudun\n_Nukari_, Hämeenkyrön Tuokkolan kylän _Nukari_, Ylöjärven _Nukari_,\nHämeenlinnan maalaiskunnan _Nukari_, Nurmijärven Vantaankorvessa\n_Nukari_, Hauhon Tuittulan _Nukari_ ja Luopioisten _Nukari_, kaikki\ntalonnimiä.\n\nYksitellen ottaen voivat edellä luetellut monikirjavat nimimuodot\nantaa aihetta erilaisiin kielellisiin tulkintoihin. Toivo Kaukoranta,\njolta kirjoittaja on saanut arvokkaita tiedonantoja kysymyksen\nselvittämiseen, on suullisesti huomauttanut E. N. Setälän jo\n1910-luvulla yhdistäneen _Nokia_ ja _Nokeus_ nimet -- samoin kuin\neräitä loitsurunouden nimiä -- epäilyksettä soopelia merkinneeseen\n_nois_ sanaan. Mutta monet seikat puhuvat ellei kaikkien niin ainakin\nuseimpien yhteisestä alkuperästä, eräkauden muinaisesta, jo ammoin\nunohtuneesta nokisen eli nokiin pyynnistä. Emme pääse siitä, että\nkaikki nuo monet nimimuodot ovat toinen toisensa muunnoksia ja\nväännöksiä ja kuuluvat samaan nimistökokonaisuuteen, jolle ei ole\nvoitu esittää sopivampaa alkuperää kuin tuon muinaisen arvokkaan\nturkiseläimen nimi. Kun se turkiseläin on hävitetty sukupuuttoon ja\nsen nimikin unohtunut, ovat kuitenkin siitä aikoinaan aiheutuneet\npaikan- ja henkilönnimet jääneet elämään ja silloin helposti joutuneet\nkokemaan erilaisia muodonmuutoksia, jollaiset ovat hyvinkin tavallisia\nsellaisissa paikannimissä, joiden sanallista merkitystä ei enää ole\ntunnettu (vrt. esim. vanhoja kansallisuusnimiä). Vähimmin painava ei\nole se asutushistoriallinen toteamus, että useimmat puheenalaisista\npaikannimistä ovat saloseutujen luonnonpaikkojen nimiä. Kantasanan\nverraten lukuisa esiintyminen asumannimenä selittyy helposti muinoin\nsuositusta tavasta käyttää eläinten nimiä henkilönniminä ja sellaisten\nnimien siirtymisestä asutuksen mukana seudulta toiseen.\n\nErityinen paino nokiin l. nokisen historian selvittämisessä on\npantava sen kansanrunouteen jättämiin jälkiin. Eräässä vanhan kansan\nmetsästystaiassa vuolaistaan hopeaa pyydettävän otuksen jäljille ja\nluetaan sitten:\n\n    \"_Nokeainen_ kullan muori\n    Tule kullan muuttehelle,\n    Hopean vaihetukselle,\n    Minun paljaat hopeat.\"\n\nTaikaa on käytetty ketunpyynnissä, mutta sen alkuperäinen kohde on\nvarmaan ollut _nokeainen_. Nissilä mainitsee loitsurunoissa esiintyvät\nerisnimet _Nokiatar_, joka Lönnrotin sanakirjan mukaan merkitsee\n\"virranneitosta, joka auttaa saukonpyynnissä\", ja _Nokeainen_, sekä\nkalevalaiset sanonnat _noentolainen, noen näköinen_.[262]\n\nEi liene muinaisuskomusten vastaista, että metsistä hävinneen\nja myyttien maailmaan siirtyneen kallisarvoisen otuksen nimeä\non sovitettu sellaisiin jäljelle jääneisiin turkiseläimiin kuin\nsaukkoihin ja kettuihin. Käsittääksemme on myöskin hyvin mahdollista,\nettä nokiin l. nokisen nimellä on yhteyttä _noki_ sanan kanssa tai\non ainakin kansanetymologisesti siihen liittynyt. Setälä on siten\nluennoissaan huomauttanut tämän nimen esiintymisestä sellaisissa\nloitsurunoyhteyksissä kuin\n\n    \"Nouse pois _nokinen_ poika\n    _nokiselta_ nuotiolta\",\n\njossa tällainen merkityksen assosioituminen on ilmeinen, (T.\nKaukoranta.) Juuri mustat turkikset tai värimuunnokset näyttävät\nmuinoin olleen suuremmassa arvossa kuin muut. Niinkuin jo on\nmainittu, soopelit olivat selästä mustahkoja. \"Mustan ketun\" nahat\nolivat arabialaisten maantieteilijäin tiedonantojen mukaan vielä\nkallisarvoisemmat kuin soopelinnahat. Tavalliset näädät olivat\ntummanruskeita, mutta niitä lienee ollut myöskin mustia; Schefferus\nmainitsee Lapponia-teoksessaan (1673), että kuta enemmän soopelin tai\nnäädän väri lähenee pikimustaa, sitä arvokkaammiksi niitä katsotaan.\nNokimusta on ollut muinaisten turkismetsästäjäin ihanne. Erään mustan\nturkiseläimen erisnimi on voinut olla monien mustahkojen turkiseläinten\nyleisnimi.\n\nVatjan viidenneksen verokirjassa luetellaan Laatokan Karjalassa\nNovgorodin arkkipiispan alaisina joukko asumia omituisella nimityksellä\n_mustan näädän kylinä_. Niitä olivat Kaupungin pokostassa Kaukolan\nja Yli-Säppään kylät nyk. Kaukolassa, Raudun pokostassa Lavrovon\nkylä Suvannolla, Kurkijoen pokostassa kahden perevaaran 37 kylää,\nniistä monet Hiitolassa ja Rautjärvellä, Sortavalan pokostassa\nTiikalan perevaaran 16 kylää ja Tuhkalan kylä arkkipiispan Kiteen\nvallan oravakylien joukossa sekä lopuksi koko Ilomantsin pokosta\npieniä alueita lukuunottamatta. On merkittävää, että näitä kyliä\noli niin etelässä ja niin asutuilla mailla kuin Kaukolan ja Raudun\nkeskusseuduilla. Kun verokirjan mukaan \"vanhan kirjoituksen\" aikana on\narkkipiispalle Karjalan pokostoista maksettu huomattavia turkisveroja,\nniiden joukossa jonkin verran näätiäkin, ja kun kaikki mustannäädän\nkylät ovat sijainneet arkkipiispan alaisissa valloissa, näyttää\nuskottavalta, että mustannäädän kylät ovat saaneet nimensä siitä, että\nniistä on aikoinaan maksettu arkkipiispalle veroksi mustien näätien\nnahkoja.[263]\n\nArvokkaimpien turkiseläinten historia meidän maassamme on ollut\nniiden häviämisen historia. Nokiiden ja mustien näätien sukupuuttoon\nkuoltua jäi niiden entinen arvosija _näädille_. Näätä (Mustela\nmartes; myös mäntynäätä l. haapanäätä) on tummanruskea, rinnasta ja\nkulkusta keltainen tai vaaleankellertävä, kaunis mutta julmaluontoinen\npetoeläin ja erityisesti oravan verivihollinen; \"näätä on samassa\nsuhteessa oravaan kuin ilves jänikseen ja kissa hiireen\" (A. Th. Böök).\nSe on aikoinaan ollut maassamme yleinen, mutta tuskin milloinkaan\nerityisen lukuisa. Näädän loistoajat Suomessa ovat olleet eräkauden\nvanhempina jaksoina, jolloin sen turkki on ollut suuressa arvossa.\nSavon turkistaksan mukaan v:lta 1539 näädän nahka oli neljätoista\nkertaa arvokkaampi kuin oravan. Uuden ajan alussa näädännahkoja riitti\nHämeessä vielä niin paljon, että niitä laskettiin kiihtelyksittäin ja\nettä jaksettiin maksaa Hämeen linnan voudille veroksi kiihtelys ja\nseitsemän näätää. Myöhemmin samalla vuosisadalla Suomen voudit saivat\naina ostetuksi kuninkaan turkiskammioon joitakuita näätiäkin. Näädän\nkulttuurihistoriasta on heijastus seuraavissa Jaakko Finnen \"totuuden\nja valheen oodin\" säkeissä:\n\n    \"Olin minä Duomaritten tykönä\n    Adhistoxes ja hylkyinä.\n    Siell' istui valhe näädäsä\n    ja vääryys ketun nahoisa.\"\n\nToisin ajoin näätiä näyttää olleen metsissä yleisemmin kuin toisina.\nKokemäen ja Kauvatsan rajaseudulla oleva Karhionmaa on ollut\ntunnettu näätäseutu; samojen tienoiden näätiin viittaa Huittisten\nMaurialan kylän vanha tiluksennimi _Näädänsalonniitty_. Hämeen\nnäädistä muistuttaa Hauhon Kokkilan ja Juntulan kylien takamaan nimi\n_Näädänmaa_. Messukylän Nurmen kylässä on _Näätäsuo_.\n\nVielä 1880-luvulla kerrotaan näädän olleen melkoisen yleinen\nEtelä-Suomessa ja samaa vakuutetaan seuraavallakin vuosikymmenellä.\nSilloisina aikoina Sääksmäen kuuluisa suurmetsästäjä Kokko-Kustaa\nkertoi ampuneensa näätiä suuret määrät; tavallisesti hän\nmöi Hämeenlinnan laskiaismarkkinoilla 8--12 näädännahkaa.\nRaja-Karjalassakin muistellaan näätiä saadun niinä aikoina useinkin.\nRiistanhiihtäjät pitivät tavallisesti näädän louheen piiloutumisen\nvaralta mukanaan näätäverkot. Mutta v:n 1930 aikoina ilmoitetaan näädän\nolevan sukupuuttoon kuolemaisillaan maassamme; sitä asusti silloin enää\nvarmasti ainoastaan maan etäisimmillä ja koillisimmilla kolkilla.[264]\n\nJos erilaisten turkiseläinten muinaista määrää ja taloudellista\nmerkitystä saa mitata niiden nahkain arvon mukaan uuden ajan alussa\nlaadituissa turkistaksoissa ja niiden määrien mukaan silloisissa\nturkishankinnoissa sekä päätellä turkiseläimiin kohdistuvista paikan-\nja henkilönnimistä, on todettava, että kärpät ovat ennen olleet paljon\nyleisempiä kuin näädät, mutta paljon harvinaisempia kuin oravat.\nJo lajinsakin perusteella kärpät kuuluivat pienten turkiseläinten\nylimystöön. Kärppä on pieni, mutta verenhimoinen petoeläin, joka\nasustaa puunkoloissa, juurakoissa, huoneiden alla ja raunioissa\npyydystäen pienempiä eläimiä, etenkin metsähiiriä. Väriltään se on\nkesällä punaisenruskea, alta valkea, mutta talvella kokonaan valkoinen,\nainoastaan tuuhea hännänpää musta. Kärppä on levinnyt yli koko maan,\nmutta on nykyään verraten harvinainen. Ennen se on ollut paljon\nyleisempi. Rudenschöld (1741) mainitsee kärppiä olleen Keski-Hämeen\nseuduilla. Niillä tienoin onkin kärpistä huomattavan paljon jälkiä.\nLopella Etelä-Hämeessä on _Kärpänoja_, Kylmäkoskella talo _Kärppä_,\nMellilässä niinikään talo _Kärppä_, Lempäälässä _Kärppälän_ kylä ja\nuuden ajan alussa suku _Kärppä_, Tampereen lähistöllä _Kärpänmäki_,\nYlöjärvellä _Kärpänsalon_ l. _Kärpänsaran_ metsäalue (1632),\nHämeenkyrössä uuden ajan alussa _Kärppä_ nimisiä talollisia,\nPäijänteellä Kuhmoisissa Pihlajalahden seudulla _Kärppäjärvet, Kärppä_\nniminen talo ja _Kärpänsaaret_, Padasjoella _Kärpänsaari_ jne.\n\nEmme voi täydellä varmuudella väittää, että keskiajalla maassamme\nyleisesti käytetyllä nimityksellä \"valkonahat\" (ruots. hvitskinn)\non tarkoitettu yksinomaan kärpännahkoja; voihan tuo nimitys olla\nkauppa- ja verokielessä käytetty tavarannimi, jonka piiriin on\nmahtunut muitakin arvokkaita talvinahkoja kuin kärpän. Jos kuten\nluulisi, valkonahka-nimityksellä kuitenkin on tarkoitettu ensi sijassa\nkärpännahkoja, kuuluisi kärpille vanhemman keskiajan verohistoriassa\naivan määräävä asema.\n\nSe turkisvero, joka Suomessa varhaisemmalla keskiajalla maksettiin\npiispalle ja joka on varmaan ollut maamme vanhin vakinainen vero,\nolisi siis suoritettu kärpännahkoina. Lopulla 1200-lukua alkanut\npitkäaikainen riita hämäläisten piispalle suoritettavasta \"neljännestä\nnahasta\", on todennäköisesti koskenut kärpännahkoja. Maunu-kuninkaan v.\n1331 vahvistaman, piispan ja Viipurin linnaläänin asukkaiden tekemän\nsopimuksen mukaan oli kunkin \"suitsun\" (savun) Karjalan oikeudessa\nmaksettava piispalle kaksi \"valkonahkaa\" eli hyvää nahkaa eli\n\"paljetta\" (ij huitskin aff huario röök; duas bonas pelles siue palka).\nValkonahkoja on liiennyt maksettavaksi paikallisille papeillekin;\nKarjalan pappien saataviin näet kuului v:n 1345 sopimuksen mukaan\nvalkonahka eli kaksi kolmannesta viljaa. Vanhan Kyrön oikeuden mukaan\noli Hämeessäkin maksettava papille kaksi valkonahkaa koukulta, ja\nPerä-Pohjolassa maksettiin pappilan ylläpitämiseksi kaksi valkonahkaa\ntalonpojalta.\n\nMutta samaan aikaan oli valkonahkain saanti jo vaikeutunut ja\nkärpännahkavero ruvennut muuttumaan vilja- tai rahaveroksi.\nKarjalassa oli papille menevä valkonahka jo 1345 v:n sopimuksen\nmukaan vaihtoehtoisesti maksettava viljana. Akaan kirkkopitäjää\nperustettaessa v. 1483 määrättiin \"koukkunahka\" maksettavaksi rahana ja\nuuden ajan alussa se oli tapana kaikkialla Hämeen rintamailla, vaikka\nkärpännahkoja silti vielä esiintyi muissa veroissa ja kaupoissa jopa\nkiihtelyksittäinkin.\n\nVanhimpain tietojemme mukaan kärpännahka arvioitiin kahden oravannahan\nvertaiseksi. Savossa käytetyn v:n 1539 turkistaksan mukaan vastasi\nkärpännahka 3 1/2 oravannahkaa. Se viittaa jo kärpännahkain\nharvinaistumiseen. Mutta vielä kauan oli sisämaassa liikkeessä\nkärpännahkoja huomattavia määriä niin luvullisesti kuin näädännahkoihin\nVerrattuna. Suhdetta valaisee v. 1531 Hämeen linnaan saatu kuitti\nnahkaverosuorituksesta, johon kuului ennen jo mainittu 47 näädän erä,\nmutta kaksi kiihtelystä neljä (84) kärppää. Myöhemmällä 1500-luvulla\nkiintyy huomio Pohjanmaan melkoisiin kärpännahkasuorituksiin. Niinpä\nsisälsi Lassi Fordelin turkishankinta vv. 1552--1553 kärpännahkoja\nkaikkiaan kahdeksan kiihtelystä (320 kpl) ja \"pieniä kärppiä\"\nkiihtelyksen (40 kpl). V:n 1571 hankinnoissa karttui kärpännahkoja\nenin Pohjois-Savosta ja Pohjanmaalta, jossa niitä sillä kertaa saatiin\nvarsinkin Sälöisten seuduilta ja osittain lappalaisilta. Kun Pohjanmaan\nsekä eteläisen että pohjoisen rovastikunnan kansanomaisessa sinetissä\n1500-luvun lopulta on kuvattu kolme kärppää, on sille vertauskuvalla\nmuutakin kuin mielikuvituksen pohjaa.[265]\n\nMuista maamme näädänsukuisista turkiseläimistä on vain niukalti\nhistoriallisia tietoja. _Tuhkuria l. vesikkoa l. mankkia_ nimetään\ntoisinaan 1500-luvun turkisluetteloissa. Carenius Huittisten pitäjän\nkertomuksessaan (1759) sanoo tuhkurin eli mankin tulleen yleiseksi\nPorin läänissä, mistä päättäen tälläkin turkiseläimellä on ollut eri\naikoina vaihteleva levinneisyys. Bonsdorff kertomuksessaan Hämeen\nmetsästyksestä (1782) sanoo tuhkureja olevan mitä lukuisimmin virtojen,\njokien ja järvien lähellä.\n\n\"Hilleri (Foetorius putorius) on harvinaisin kaikista petoeläimistämme,\neikä ole tavattu muualla kuin Viipurin läänissä, jossa Impilahti on\nsen pohjoisin (61° 50') ja Lappeenrannan seutu läntisin löytöpaikka\".\nNäin ilmoitettiin 1880-luvulla. Mutta kuluvan vuosisadan ensimmäisellä\nvuosikymmenellä mainitaan hillerin olevan Kaakkois-Suomessa sangen\nyleinen ja sieltä levittävän aluettaan yhä kauemmaksi pohjoiseen ja\nlänteen. Asiakirjallisten tietojen mukaan oli Etelä-Suomesta saatujen\nturkisten joukossa 1500-luvulla joskus hillerikin.[266]\n\n\n\n\nORAVAN KULTTUURIHISTORIASTA\n\n\nLukuisuutensa, yleisen levinneisyytensä ja taloudellisen merkityksensä\nperusteella on _oravaa_ pidettävä eräkauden valtaeläimenä. Sen\nluonnonhistoria on kaikille niin tunnettu, että voimme sen tässä\nsivuuttaa. Oravan taloudellinen arvo on sisältynyt sen harmaaseen\ntalviturkkiin, mistä sen ruotsal. nimi \"gråverk\" (harmaanahka), ja sen\ntuuheaan häntään, mutta sillä on ollut arvoa myöskin erämiesten ja\nmuidenkin ennakkoluulottomien ihmisten ruokavaliossa.\n\nOravanpyynti on ollut jokamiehen elinkeino kaikissa osissa maatamme,\nmissä varhaisempina missä myöhäisempinä aikoina. Pohjois-Karjalan\nyhteiskunnallisiin epäkohtiin Johan Lagus v. 1756 luki myöskin\n\"muutamissa pitäjissä tavallisen oravanammunnan, joka väkirikkaista\ntaloista pitää toimessa pitkän aikaa 3--4 miestä ynnä pojan,\ntaitavimmankaan voimatta jousineen ampua enempää kuin 3, korkeintaan 4\nkiihtelystä\". Samaan aikaan E. Castrén kuvauksessaan Kajaanin läänin\noloista kertoo oravanpyynnin olevan siellä niin yleisen, että sitä\nharjoitti talvisaikaan vähin joka mies.\n\nOravanpyynnin tulemiseen yleiseksi kansanomaiseksi elinkeinoksi ovat\nmyötävaikuttaneet sen verraten helpot ja yksinkertaiset pyyntikeinotkin.\n\n\"Ansoja ja loukkujakin -- V. A. Korvenkontio maamme vanhasta\noravanmetsästyksestä kertoo -- kai oravalle viritettiin, kuten\nSiperiassa näihin asti on tehty, mutta kautta vuosisatojen lienevät\ntärkeimpinä välineinä olleet jousi ja nuoli. Vielä 1700-luvulla,\njolloin tuliluikku jo oli voitollisesti syrjäyttänyt kaaripyssyn,\npiti viimemainittu sitkeästi puoliansa Pohjois-Suomen ja Lapin\noravanammunnassa. Oravat 'kolkattiin' raskaalla tylppäpäisellä nuolella\npäähän ja nahka ei kärsinyt vahinkoa. Koira etsi oravat ja metsästäjää\nseurasi erityinen poikanen, jonka tehtävänä oli tarkata nuolen kulkua\nja palauttaa se ampujalle. Noita entisaikain oravanampumavälineitä\nnäemme edustavan kokoelman Kansallismuseossamme.\n\n\"Lapin harvakasvuisissa metsissä voitiin vieläkin yksinkertaisempia\nkeinoja käyttää. Raskas jousipyssy korvattiin usein yksinkertaisella\nkaarella teräväkärkisine nuolineen. Matalista puista oravat\nlävistettiin neulapäisellä riu'ulla tai yksinkertaisesti lyömällä\notettiin ne hengeltä. Korkeammista säikytettiin harmaaturkki\nkolistelemalla yrittämään latvasta hyppyä liian kaukana olevaan\nnaapuripuuhun, jolloin koira sen tavoitti hangelta.\"[267]\n\nSuuren taloudellisen merkityksensä vuoksi orava on jo ylimuistoisista\najoista pohjoismaissa nauttinut määrätynlaista suojelua. Ruotsin\nmaakuntalakien ajoilta saakka ovat lait säätäneet oraville vuotuisen\nrauhoitusajan, tavallisesti keväästä Mikkelinpäivään syksyllä.\nEtelä-Pohjanmaan sakkoluetteloissa uuden ajan alussa mainitaan sakkoja,\njoita oli tuomittu \"oravan ja näädän metsästämisestä sopimattomalla\najalla\". Kansan kirjoittamattoman lain mukaan on oravaa ollut ammuttava\nvain silloin kuin se on ollut 'puhdas'.[268]\n\nMonet vanhan kansan kulttuurin piirteet ovat aiheutuneet oravasta.\nKansanrunoudessa \"kummun kultainen orava\" jäsen silmälle mieluinen\ntouhu on monen ihmisenkin aherruksen ja ominaisuuden vertauskuvana.\nOravan nimi esiintyy useiden huomattavien seutujen ja paikkojen nimenä,\nnähtävästi sangen vanhana peruna. _Orava, Oravainen_ on ollut aikoinaan\nhyvin suosittu erämiesnimi, jonka leviämistä eräkaudella voidaan\ntoisinaan seurata pitkiäkin matkoja. Lammilta oli luultavasti kotoisin\nse Oravalan Matti, joka v. 1365 mainitaan uutisasukkaana Kymenjoen\n_Oravalassa_ (nyk. Valkealaa); Lammin Perinkäässä on vieläkin päätalo\n_Oravainen_. Lammin lähiseudulla Tennilän veropitäjässä oli v. 1458\nlautamiehenä Mikko _Orava_, ja samaa sukua kaiketi oli v. 1481 nimetty\nOlavi _Orava_ Tennilässä. Hauhon Sodialassa esiintyi oikeustoimissa\nv. 1431 Paavali _Orava_ ja v. 1484 Matti _Oravainen_. Hauholaisten\nmuinaisilla erämailla sijaitsee _Oravasaari_ Pohjois-Päijänteellä\nja hauholaisten eräteille sopii Kuhmalahden Pajulahti, jonka taloja\non _Oravainen_. Siirtonimi Etelä-Hämeen vanhoilta keskusseuduilta\non varmaan Vihdin _Oravala_. Ylä-Satakunnassa on ennen ollut\nuseita Orava-sukuja: Kangasalla V. 1424 Pietari _Oravainen_, Kyrön\nKalkunmäessä uuden ajan alussa talollinen _Oravainen_ ja Karkussa\nsamaan aikaan Karkun verokunnassa asuma _Oravala_ ja Selkeen\nverokunnassa _Oravala;_ eräkauden lopulla olivat saman seudun Kittilän\nEskeli ja Erkki _Oravainen_ ahkeria eränkävijöitä mm. Karvianjärvellä.\n\nEtelä-Pohjanmaan _Oravaisten_ pitäjän nimellä on asutushistorialliset\njuurensa Raision _Oravaisissa_, mutta myöskin Ylä-Satakunnan ja\nHauhon Oravaisilla on ollut eräkautisia yhteyksiä Etelä-Pohjanmaalle\nja Lapuanjoelle, Oravaisten pitäjän seuduille. _Oravaisensaarta_\nAla-Tornion Vojakkalassa voinemme pitää kuuluisan pirkkalaispäällikön\n_Oravaisen_ muistona.[269]\n\nMuinaishistoriallisella turkiskaudella on oravanpyynti maassamme\nvarmaan merkinnyt suhteellisesti paljon enemmän kuin myöhempinä\nhistoriallisina aikoina, vaikkapa täältä suurkauppaan joutuneet\nnahkamäärät eivät muinaisajalla olisikaan olleet niin valtavia kuin\nesim. keskiajan huippukaudella. Oravanpyynti ei muinaisajalla ehkä ole\nollut mitallisesti yhtä laaja kansanelinkeino kuin keskiajan parhaina\nkausina, mutta sen taloudellinen ja yhteiskunnallinen merkitys on\nmuinaisajalla varmaan ollut suurempi. Oravanpyynnin jäljet keskiajan\ntaloudellisessa kulttuurissa näyttävät olevan vain muinaisajan olojen\njälkikukoistusta.\n\nKeskiajalla puhuttiin \"oravan otosta\" niinkuin oravanpyynti olisi\nollut pysyvä ja vakaantunut viljelyksen haara tai taloustoimi samalla\ntavoin kuin puun tai tuohen otto tms. Oravanpyynnin levitessä ja\nyleistyessä metsät saivat uuden arvon oravimetsinä. Aikaisemmin\nkerrotuista esimerkeistä 1300- ja 1400-luvuilta tiedämme, että\n\"oravimetsiä\" pidettiin keskiajalla erikoisluontoisina, muusta\nmaanomistuksesta riippumattomana tai erikseen mainittavana omaisuutena.\nOmaa arvoluokkaansa lienevät olleet oraville mieluisat pähkinämetsät,\njoita muinoin näyttää eteläisessä Suomessa olleen huomattavasti\nenemmän kuin meidän aikanamme. Raision Vadion kylässä on vanhojen\nkarttaselitysten mukaan ollut \"pähkinämetsä\" (Hasel skog, 1692), samaan\naikaan mainitaan Euran Kauttuan kylän vieressä olevalla kivimäellä\nkasvavaa pähkinämetsää (Hassell skogh, 1699) ja myöhemmin Harolassa\nolevaa tilusta _Pähkinistöä_ (1786). V. 1558 sakotettiin joukkoa\nPirkkalan talonpoikia siitä, että olivat kaataneet Taipaleessa olevan\npähkinämetsän. Isonjaon kartoilla on eräällä paikalla Pirkkalan\nPartolan ja Nuolialan vainiolla nimi _Pähkinäkuru_ ja nähtävästi\nsaman seudun pähkinäpuukasvustoista on saanut alkunsa Hatanpään kylän\nvanha talon ja talollisen nimi _Pähkio, Pehkeinen;_ Hatanpään vanhoja\ntiluksia on _Pähkinämäki_. Kangasalan Luukkalassa on vanha tilus\n_Pähkinämaa_. Vanajan Hämeestä voidaan merkitä Janakkalan Vähikkälän\n_Pähkinistön mäki_ ja Pyhäjärven U. l. Vattulan asuma _Pehkinä_.[270]\n\nNimitystä \"oravimetsä\" tunnetussa erämaanomistuksista käytetyssä\nmäärityksessä \"oravimetsä ja kalavesi\" ei voitane käsittää\nkirjaimellisesti, koska erämaiden valtaamisessa muutkin pyyntiedut\nkuin oravanpyynti ovat tulleet kysymykseen, mutta ilmeisesti erämaan\nsopivaisuus oravanpyyntiin on ollut eräs parhaita yllykkeitä sen\nomistamisen haluun. Oravanpyynnissä niinkuin koko oravataloudessa\non historiallisesti tunnettuina aikoina tapahtunut muutoksia, jotka\novat johtuneet oravakannan suuruudesta, sen lisääntymisestä tai\nvähenemisestä, nahkain hinnoista, turkiskaupan järjestelyistä yms.\nseikoista. Oravain vaellukset suurissa joukoissa ovat luonnollisesti\ntarjonneet oravanmetsästäjille mitä edullisimpia pyyntitilaisuuksia ja\nhoukutelleet heitä mukaansa kaukaisille pyyntiretkille.\n\nRaja-Karjalan vanhojen metsästysolojen kertoja E. Vartiainen on\nantanut eloisan kuvauksen siitä kuinka oravan vaellukset ja nahkojen\nhyvät myyntimahdollisuudet läntisemmässä Suomessa aikoinaan saivat\nKorpiselkien Tolvajärven Ignoi Vornasen (1827--1889) erään \"koko Suomen\nhuomattavimpia metsämiehiä\", jättämään Raja-Karjalan riistarikkaat\nsalot toisille metsänkävijöille ja poikiensa kanssa hiihtelemään\nristiin rastiin muuta Suomea 42 talvea peräkkäin. \"Lienee ollut\nSuomessa vain kolme kaupunkia missä Vornaset eivät hiihtomatkoillaan\nolleet käyneet. Salolaiselle ominaisella vaistollaan he osuivat\nventovieraillakin seuduilla oikeaan ilman muuta kompassia kuin aurinko\nja metsän merkit.\"\n\nVaeltavien oravien perässä ovat varmaan muinaisaikainkin rohkeat\npyyntimiehet samoilleet vanhoja erämaankappaleita laajemmilla alueilla.\nOravatalouden kaikki kiihokkeet yhdessä ovat epäilemättä voimakkaasti\nvaikuttaneet eräretkien ulottumiseen uusille kaukaisille tienoille,\nuusien erämaanomistusten valtaamiseen ja erämaanliikettä seuraavan\nasutuksen etenemiseen.[271]\n\nMuinaisajan turkisrahoista olivat oravannahat yleisintä ja enin käyvää\nlajia. Oravannahoilla tavallisimmin maksettiin pakkoverot vieraalle\nryöstäjälle ja vuosiverot vakinaiselle verottajalle. Kuuluisalla\nVienan-matkallaan v. 1026 Thore Hundin mainitaan saaneen sangen\npaljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja. V. 1222 tekemällään\nVienan-retkellä norjalaiset ryöstivät suuren saaliin oravannahkoja ja\nsulatettua hopeaa. Norjan kuninkaan ja Novgorodin ruhtinaan v. 1251\ntekemän sopimuksen mukaan oli heidän yhteisellä alueellaan liikkuvien\nlappalaisten maksettava kummallekin verottajalle viisi oravannahkaa\njouselta. V:lta 1420 olevan tiedon mukaan laskettiin hämäläisten\nverottajain osuus lappalaisverotukseen oravannahoittain. Nämä esimerkit\novat ajoilta ja seuduilta, joilla arvokkaampiakin turkiksia lienee\nollut helposti saatavissa.[272]\n\nMaamme kaikista osista on tietoja oravannahkojen käyttämisestä\nveronmaksuna. Kun esim. Hämeen vanhimman verokirjan mukaan Saarioisten\nsekä Padasjoen, Sysmän ja Jämsän veropitäjistä oli maksettava kultakin\nkoukulta \"oravannahkarahoja\", niin tämä vero oli epäilemättä jäännös\nmuinaisesta erämaa- tai metsästysverosta, jota perittiin varsinaisten\nmaaverojen lisäksi niillä seuduilla, jotka vielä harjoittivat\nerämaankäyntiä. Savon koko verojärjestelmän pohjana uuden ajan alussa\nolleen \"veronahan\" (skatteskin) vanha savolainen nimitys \"orava\",\n\"oravanmaa\" ilmaisee, minkälaisilla nahoilla tätä veroa on lopulta\nsuoritettu. Kun alkuperäinen turkisvero myöhemmin muuttui viljaveroksi,\njäi \"Oravainen\" veronmaksussa käytetyn yleisen mitan nimeksi\n(\"oravainen\" eli \"kolmannes\" = kolmannes karpiota).\n\nEräkauden väkiluvun ja samalla myöskin metsämiesten ja heidän\nomistamiensa erämaiden luvun lisääntyessä metsästys tietenkin yhä\nsuuremmassa määrässä kohdistui siihen riistaan, jota oli viljaimmin\nja helpoimmin saatavissa. Näinpä oravannahkaverotkin kuuluvat\nvarsinaisesti sellaiseen aikaan, jolloin kallisarvoisempien turkisten\nsaanti jo oli käynyt harvinaisemmaksi ja jolloin metallirahaa vielä\noli vähän liikkeellä. Sellainen aika näyttää olleen keskiajan\nkeskivaiheilla ja loppupuolella.\n\nMaataloudellisten elinkeinojen levitessä tosin eivät oravannahkaverot\nenää voineet säilyttää valta-asemaansa verotuksessa, mutta henkilöön\nkohdistuvissa veroissa ne vielä kauan pysyivät käytännössä. Niin\netenkin kirkollisissa maksuissa. Uuden ajan alussa käytettiin\nYlä-Satakunnassa kirkolle menevän jousirahan maksajasta nimitystä\n\"kirkon orava\" (asiakirjassakin: \"kijrkon orana\"). Karjalassa oli v:n\n1345 kymmenysjärjestyksen mukaan kunkin jousimiehen maksettava kirkolle\n\"jousinahka\" tai \"kolmannes viljaa\" ja koska tuon kolmanneksen vanha\nsavolainen nimi on ollut \"Oravainen\" eli \"orava\", lienee Karjalan\njousinahkakin ollut oravannahka. Uuden ajan alussa olivat kirkon\njousirahat jo kaikkialla Etelä-Suomessa maksettavat metallirahana.\nAgricola v. 1542 laatimassaan vero-opastuksessa kertoo, että\n\"ensimmäisessä alussa, kun kristinusko tuli Suomeen, maksettiin\noravannahka kultakin jouselta, sitten jonkin aikaa myöhemmin se\nmuutettiin rahaksi, koska he eivät voineet saada nahkoja\". Pääpiirtein\nasia on ollutkin niin.\n\nVero-olot kehittyivät eri seuduilla eri suuntiin erilaisista\ntaloudellisista oloista riippuen. Kun lännessä oli voitu siirtyä\nrahamaksuun, oli idässä ollut tyydyttävä oravannahkamaksuun. Kun\nSuomen lounaisissa osissa vanhoja turkisveroja lunastettiin viljalla\nja rahalla, niin Savossa päinvastoin uuden ajan alussa lunastettiin\nyleistyneitä vilja- ja rahaveroja oravannahoilla.[273]\n\nOravannahkojen kaupan suurin merkitys pohjoismaiden muinaisessa\ntaloushistoriassa on todennäköisesti ollut siinä, että tämä kauppa on\nollut vanhinta suurkauppaa näissä maissa. Aikoina, jolloin ryöstöretket\nja kaupparetket eivät suuresti eronneet toisistaan, kuninkaat,\nruhtinaat ja muut mahtimiehet yleisesti toimivat turkistavaroiden, ensi\nsijassa luonnollisimman suurtuotteen, oravannahkojen, tukkukauppiaina.\nPohjoisen Norjan muinaisten paikallisten ylimysten mahdin tiedetään\nperustuneen etupäässä heidän lappalaisilta hankkimainsa turkisten\nkauppaan. Norjan kuninkaan käskykirjeessä v:lta 1115 sanotaan,\nettä hänellä oli yksinoikeus ostaa kaikki turkikset Tröndelagin\npohjoispuolella; tämän kuninkaan liikanimi \"Gråfelden\" (Harmaanahka\n--Oravainen) ilmaisee, minkälaisista turkiksista ensi sijassa oli\nkysymys. Emme erehtyne arvelussamme, että Suomenkin keskiaikaiset\nylimykset, maalliset ja kirkolliset, olivat järjestään olleet\noravannahkojen hankkijoita ja kauppiaita, minkä myöskin maallisten ja\nkirkollisten verojen historia riittävästi todistaa.[274]\n\nMikäli asiakirjojen perusteella voidaan arvostella, on oravanpyynnillä\nja oravannahkain kaupalla Suomessa ollut muudan huippukautensa\n1300-luvulla, jolloin eräskin Turussa asuva tukkukauppias v. 1391\nlähetti Tallinnaan n. 10 000 kiihtelystä eli yli 400 000 kpl turkiksia,\nsuureksi pääosaksi aivan epäilemättä oravannahkoja, joista enempi\npuoli oli nimenomaan \"kauniita suomalaisia nahkoja\" ja lopustakin\nsuuri osa luultavasti suomalaista tavaraa. Oravannahoilla oli\nlaatunsa, värivivahduksiensa, saantipaikkansa ja pyyntitapansa mukaan\nkaupassa erilaisia nimiä: ennen mainittu \"gråverk\" (harmaanahka),\n\"boghaverk\" (jousinahka), \"klockwerk\" (oik. \"kloverk\", kynsinahka),\n\"kreles werk\" (Karjalan nahka) jne. Vielä uuden ajan alussa\nkannettiin Suomen sisämaasta vuosittain kruunulle veroina suuria\nmääriä oravannahkoja, Savonlinnan läänistä (Savolahdesta, Juvalta\nja Säämingistä) puolentoistasataa kiihtelystä eli 6 000 kpl, Hämeen\nlinnaläänistä mahdollisesti puolensataa kiihtelystä eli 2 000 kpl.\nTunnetulta Pohjanmaan kauppiaalta Hannu Fordelilta ostettiin v.\n1571 kruunulle yhdellä kerralla 4400 oravannahkaa. Vaikka meritse\nkulkeva oravannahkojen vienti uuden ajan alkupuolella jo oli suuresti\nvähentynyt, riitti kuitenkin v. 1605 Viipurista vietäväksi 70 280\noravannahkaa.[275]\n\nOravien lisääntyminen ja oravannahkojen hintojen nousu on meidän\npäivinämme pitkien taantumusaikojen jälkeen uudelleen tuonut\näkillisiä nousuja oravanmetsästykseenkin. Niinpä oli syksyllä 1926\nKemijoen koillisten latvahaarojen varsilla liikkeellä satamäärin\noravanmetsästäjiä, jotka saivat saaliikseen n. 20 000 oravaa ja\nretkillään elättivät itsensä ja koiransa pääasiallisesti varsinaisen\npyyntinsä ohella ampumillaan metsoilla ja koppeloilla.[276]\n\n\n\n\n\n\nERÄMAAN KALASTUS\n\n\n\n\nKALASTUKSEN MUINAISMAANTIEDETTÄ\n\n\nKalastus on yleismaailmallisia alkuelinkeinoja. Luonnonkansojen\nkalanpyydykset, joita on koottu museoihin kaikilta tahoilta maapalloa,\novat hämmästyttävän samanlaiset ja muinaistieteelliset löydöt\ntodistavat tämän elinkeinon ikivanhuutta ja sen tapojen samanlaisuutta\nkaikkialla kansojen kehtoseuduilla, missä vesiä ja kaloja on ollut.\n\nMeidän maamme laajoine merenrannikkoineen, tiheine joistoineen ja\nainoalaatuisine sisävesistöineen muodostaa laajan yhtenäisen alueen,\njossa kalastus aikaisempina asutuskausina on ollut asukkaiden\ntärkeimpiä elantokeinoja, toisin paikoin ja ajoin epäilemättä\ntärkeinkin, ja jossa tällä elinkeinolla kaikkina myöhempinäkin aikoina\non ollut huomattava merkitys.\n\nKun ensimmäisten asukkaiden tullessa maahamme kalastus oli jo niin\nsanoaksemme valmis elinkeino ja tulokkaat varmaan tunsivat jo moniakin\nkalastustapoja, on kalastuksen alkuhistoriaa täällä vaikea eritellä;\nvasta sen myöhempiä kehitysvaiheita voidaan yksityiskohtaisemmin\nseurata. Muutamat huomautukset kalastuksen erikoisista edellytyksistä\nSuomessa saattavat kuitenkin helpottaa maamme kalastuksen\nalkuhistoriankin valaisua.\n\nKalastuksen luontaiset edellytykset Suomessa poikkeavat melkoisesti\nuseimpien muiden maiden oloista. Ei ole tässäkään unohdettava,\nettä Suomi on pohjoinen maa, jossa maaperän ja ilmaston karuuden\nvuoksi vesienkin ravitsemiskyky on yleensä vähäinen ja kalakanta\nsen mukaisesti heikko. Parhaat kalavedet ovat yleensä siellä, missä\nympäröivä maaperä on hedelmällisin. Sellaisia hyviä kalavesiä on\nlaajassa maassamme kyllä suhteellisesti koko paljon, samoinkuin\non lukuisasti yksityisiä kalapaikkoja, joissa erityiset arvokkaat\nkalalajit viihtyvät, mutta ylipäänsä ei maamme luonto tälläkään alalla\nole liian antelias. Suomen vähäsuolaiset meret eivät ole valtameriä\neikä niissä ole sanottavasti varsinaisia merikaloja. Ainoa todellinen\njoukkokala merissämme on silakka, jonka vastineena suurimmissa\nsisävesistöissä on muikku, osittain myöskin kuore.\n\nKalojen vähenemistä on maassamme valitettu kaikkina aikoina,\nluultavasti muinaisimpinakin, ja valituksissa on täytynyt olla paljon\nperää. Jatkuva maankohoaminen on hiljoilleen maaduttanut kalavesiä\nvarsinkin rannikoilla. Jääolot ovat matalissa vesissä saattaneet\nmuodostua kaloille turmiollisiksi. Kaloja syövät petoeläimet ovat\nsaattaneet tyhjentää pienempiä vesiä kokonaan kaloista. Kalakannan\npäähävittäjä on kuitenkin ollut ihminen. Leviävä viljelys ja\nrantojen paljastuminen on karkottanut kalat monilta ennen hyviltä\nkalapaikoilta. Kalastus maassamme on jo ylimuistoisista ajoista\nsaakka ollut kaikinpuolista riistotaloutta: on pyydetty kaloja,\nmilloin ja mistä niitä vain on helpoimmin ja enin saatu so. varsinkin\nkutuaikoina kutupaikoilta, ja on käytetty niin ahmivia pyydyksiä kuin\nmahdollista. Kiihkeä pyynti on monin paikoin hävittänyt arvokkaita\nkalalajeja jokivesistä sukupuuttoon; siitä kertovat esim. monet\nLohi-kantaiset paikannimet seuduilla, joissa ei enää ole mitään lohia.\nAsiakirjallistenkin tietojen mukaan on kalastus suuresti vähentynyt tai\nkokonaan loppunut monissa paikoissa, missä se on ennen ollut suuressa\nvoimassa.\n\nKalastuksen ja sen tuottoisuuden vähenemiseen myöhempinä aikoina on\nollut yleisluontoisia väestöllisiäkin syitä. Siitä kirjoittaa P. A.\nGadd (1789): \"Lakkaamatta kasvavaan väkilukuun verraten kalastetaan nyt\nenemmän kuin ennen muinoin, minkä vuoksi ei myöskään pitäisi tuntua\nkummeksittavalta, etteivät järvet maassa enää ole niin kalaisia kuin\nvanhempina aikoina.\" Tähän voi kuitenkin huomauttaa, että kalastajien\nlukumäärän lisääntyessä ja kalastuksen tyydyttäessä yhä suurempien\nkuluttajajoukkojen tarvetta kalastus on paikallisesti helposti voinut\nnäyttää taantuvalta, vaikkei sen kokonaisuudessaan aina ole tarvinnut\nsitä olla.[277]\n\nToiselta puolen on yleinen perinnäinen käsitys maassamme ollut se,\nettä kalastus on Suomessakin alkuaikoina ollut kansan pääelinkeinoja.\nMonissa vanhoissa historiallisissa esityksissä ja asiakirjoissa\nkiitellään Suomen kalarikkautta. Saman asian todistuksena voidaan pitää\nsitä suurta osuutta, mikä erilaatuisilla ja eri tavoin valmistetuilla\nkaloilla keskiajalla ja uuden ajan alussa oli väestön ruokavaliossa ja\nkansan suorittamissa veroissa. Vesiemme kalarikkaus ei tosin koskaan\nliene ollut niin ylinmääräisen suuri kuin tarinoissa ja perimätiedoissa\nja vanhemmissa historiallisissa asiakirjoissakin mielellään kuvaillaan.\nJoka tapauksessa on kuitenkin tosiasia, että kalastus on muinaisuudessa\nja vielä myöhäisinä historiallisinakin aikoina ollut harvinaisen\nedistävä ja myönteinen tekijä kansamme taloudellisessa ja muussakin\nelämässä.[278]\n\nErittäinkin maan asutushistoriassa kalastus on ollut mitä huomattavin\ntekijä. Kivikauden asuinpaikat maassamme näyttävät yleensä valiutuneen\netupäässä kalastusta silmälläpitäen, ja kalastajaelämän leima on\nkivikauden löydöissä usein aivan hallitseva. Joskin vanhemmalla\nkivikaudella suuren metsäriistan pyynti olisi ollut elinkeinojen ensi\nsijalla, niin lopummalla kivikautta oli kalastus monilla alueilla\ntullut tärkeimmäksi elantokeinoksi. Kivikauden kalastajien mieluisimpia\npyyntipaikkoja olivat ahtaat salmipaikat, joissa sulkukalastuksen\navulla voitiin helpoimmin saada saalista, ja koskivedet, joissa\npysyvillä pyydyksillä voitiin saada arvokkaimpia kaloja suurin määrin.\n\nSisämaan vanhimmassa suomalaisessa asutuksessa järvialueen eteläosissa\non kalastuksen määräävä vaikutus niinikään selvästi havaittavissa.\nLuonnonoloista riippuva vesien erilainen kalaisuus, jonka syitä\nnykyaikana selvitellään tieteellisesti, johti muinaisaikojen asutusta\nkokemusperäisesti asettumaan parhaitten kalavesien äärelle. Suomen\njärvialueen eteläosan vesistä ovat Vanajaveden vesistö, Vesijärvi ja\nSaimaa siitäkin syystä keskittäneet asutusta puoleensa. Vanajanselän\nkuha- ja kuorerikkautta ei vuosisatojenkaan ahkera pyynti ole saanut\nloppumaan. Vesijärvestä kirjoitti kalastustentarkastaja menneen\nvuosisadan puolivälin jälkeen, että kaikki kala siellä on parempaa\nja lihavampaa kuin Päijänteessä; kuuluisa Paimelan lahna hävisi\nVesijärven laskujen jälkeen entisiltä kutupaikoiltaan, mutta ilmestyi\nmyöhemmin uusille, vaikkei yhtä runsaslukuisena kuin ennen. Saimaata\npiti kalastuksentarkastaja kalaisimpana koko tutkimallaan alueella\nja Puruvettä Saimaan vesistön parhaimpana; varsinkin Puruveden lohta\npidettiin hänen mukaansa erinomaisena, minkä vuoksi siitä maksettiin\nparempi hintakin kuin muusta lohesta. \"Vielä nykyäänkin -- J. T.\nJärvi lausuu -- voidaan havaita, että useat ehkäpä useimmat maaseudun\nväestökeskuksista sijaitsevat sellaisilla alueilla, joissa tai joiden\nläheisyydessä on 'hyviä\" kalavesiä... Vesien erilainen kalaisuus\non johtanut asukkaita hyville kalavesille ja samalla enimmäkseen\nhedelmällisimmille maalaaduille.\"[279]\n\nKalastuksesta tuli jo muinoin myöskin eräänlainen asutushistoriallinen\ntasoittaja sisämaan ja rannikon välillä. Ennen rannikkojen ruotsalaista\nasutusta oli niiden seutujen merikalastus sisämaan väestön hallussa.\nKun ruotsalaisen asutuksen vakaannuttua rannikoilla merikalastuksetkin\njoutuivat pääosaksi sen käsiin, saivat sisämaan asukkaat korvauksen\njärvialueen pohjoisemmilta suurilta vesiltä, jonne kiinteä asutus\nmyöhemmin juurtui suureksi osaksi juuri edullisen kalastuksen nojalla;\nyleensä on pysyvä ja liikakalastuksen jälkeen uudistuva kalakanta\ntarjonnut asutuksen pysyväisyydelle paljon suurempia mahdollisuuksia\nkuin oikukas ja muuttumiselle aina altis metsästys. Pohjois-Hämeessä on\nmainittu erityisesti Viitasaaren reitin kalaisuutta; Porthan luettelee\n(1777) ensimmäisenä Viitasaaren asukkaiden elinkeinona kalastuksen.\nSemminkin on Pohjois-Hämeen ja Pohjois-Savon muikunpyynti ollut\nlaajalti kuuluisa.\n\nVoi sanoa, että kalastus on ollut Suomessa jokapaikan elinkeino.\nAikoinaan on koko Suomi muodostanut yhden laajan kalastusalueen,\nollut kalataloudellinen kokonaisuus, jossa kalastus on ollut yleinen\nkansanelannon keino. Historiallisina aikoina ovat kuitenkin yksinomaan\nkalastuksella toimeentulevat asumat olleet rannikoillakin harvinaisia\nmuualla paitsi ulkosaaristoissa; sisämaassa ovat vanhimpina aikoina\nolleet harvinaisia sellaiset asumat, joilla ei ole ollut osuutta\nkalavesiin.[280]\n\nToinen talouselämän ala, jossa kalastuksen edistävä vaikutus on ollut\nhavaittavissa jo muinaisuudessa, on kauppa. Siinä suhteessa ovat\nerityisesti mainittavia suurten jokien arvokkaat kalalajit, lohet\nja siiat, jotka jo muinaishistoriallisina aikoina näyttävät olleen\ntärkeitä vientitavaroita ja suuresti myötävaikuttaneen kauppapaikkojen\nsyntymiseen ja asutuksen keskittymiseen tärkeimpien pyyntijokien,\nkuten Kokemäenjoen, Oulujoen, Kemijoen ja Tornionjoen suupuolelle.\nMyöskin kuivattu kala -- \"Suomen hauit\" -- on nähtävästi ollut\nmaamme ikivanhoja kauppa- ja vientitavaroita. Maatalouden levitessä\nja varttuessa toisaalla ja kalastuksen toisaalla tuli suolakalasta\nym. kalastustuotteista tärkeä maakuntien ja seutujen välisen kaupan\ntavara.[281]\n\n\n\n\nMUINAISIA KALASTUSTAPOJA\n\n\nMuinaislöytöjen avulla on selvitetty, että Suomen asukkaat ovat\njo kivikaudella tunteneet tärkeimmät kalanpyyntikeinot, jotka\nmyöhempinäkin aikoina ovat täällä olleet käytännössä: atraimet,\nkoukut, padot, haavit, verkot, nuotat. Seuraavassa ei ole tarpeen\ntodistella eri pyyntitapojen ikää ja kehitystä, joita kansatieteen\ntutkijat ovat niin monipuolisesti valaisseet, vaan halutaan ainoastaan\nikäänkuin tuonnempana esitettävien erämaan kalastusolojen kehykseksi\nesittää eräitä havaintoja ja piirteitä vanhoista kalastustavoista\nsilmälläpitäen niiden vaihtelevaa merkitystä eri aikoina sekä\nerilaisissa luonnon ja asutuksen oloissa.[282]\n\nMaassamme on osittain nykyaikoihin saakka säilynyt monenlaisia\nalkukantaisia kalastustapoja ja -välineitä, jotka osoittavat,\nmiten tätä elinkeinoa on voitu keinokkaasti harjoittaa kaikkein\npuutteellisimmissakin oloissa, ja joilla varmaan on ollut hyvin\nsuuri elannollinen merkitys alkukantaisina aikoina. Voi sanoa, että\nluonto itse on Suomessakin antanut havainnollista kalastusopetusta\ntoimittamalla kalat ihmisten saataville sillä tavoin, että he ovat\nvaivattomasti voineet saada saaliin käsiinsä. Sellaista on ollut esim.\n\"koskelokalastus\". Sitä on ollut tarjolla silloin kun koskelot, joilla\non myös kuvaava nimi \"ajolintu\", syksyisin ajavat kalaparvia järvien\nrannoille, mistä kaloja sitten on helppo saada rantapyydyksillä tai\nmuulla tavoin. Vanajan Hattelmalan järvi l. Hierojärvi oli vanhempina\naikoina tunnettu suurista vesilintuparvista, jotka ajoivat kaloja\nrannalle. Ulrik Rudenschöld matkakertomuksessaan v:lta 1741 kirjoittaa:\n\"Myöskin pyydetään Lempäälässä sekä useissa Hämeen paikoissa järvien\nrannoilla olevilla laitteilla joukko kalaa, kun niin sanottu koskelo\neli ajolintu (kåskelå, eller dret Foglen) syksyllä ajaa kalaa maalle\npäin.\"\n\nVielä yksinkertaisempaa on ollut kalojen nostaminen tiettyjen\nmetsäjärvien sulapaikoilta, joihin kalat järvien jäädyttyä suurin\njoukoin tulevat ilmaa ottamaan. Omituisen luonnon kalastuslaitoksen\nmainitsee Carenius Huittisista (1759): Äetsän koskessa on rannalla\nkalliossa hiidenkirnu eli \"pata\", jonka yli vesi virtaa ja josta\nhaavilla nostetaan \"tiura\" nimistä kalaa.[283]\n\nEräät alkukantaiset kalastustavat muistuttavat metsästystä, minkä\nvuoksi jotkut tapojen tutkijat pitävätkin kalastusta metsästystä\nnuorempana elinkeinona. Tällaisia kalastustapoja on \"iskukalastukseen\"\nkuuluva \"kolkalla käynti\". Sitä harjoitetaan vesien jäädyttyä\nohuella kirkkaalla jäällä iskemällä kolkkanuijalla jäähän alla\nlepäävän kalan kuonon kohdalle. Nimi ja tapa ovat tunnetut kaikkialla\nmaassa (\"kolkkakala\", \"kolkkokala\", \"olla kolkalla\", \"nuijakala\",\n\"nuijamade\"). Huomattava kuitenkin on, että kolkka-nimellä on\ntarkoitettu myöskin määrätynlaista lohen, siian ym. jokikalan\nnuottakalastusta. V. 1347 kiellettiin \"kolkilla\" (kolkwm), verkoilla\nym. pyydyksillä häiritsemästä Kokemäenjoen kulkuväylää ja laillista\nkalastusta ja v. 1412 mainitaan jälleen tällaista kalastusta\nKokemäenjoella. Kemijoella on harjoitettu samanlaista kolkkakalastusta\nkuin Kokemäenjoella; ensinmainitulla joella on tällaisilla nuotilla\nnimi \"kulle\" ja nuottakunnalla \"kullekunta\", mutta ruotsinkielisissä\nasiakirjoissa on kullekunnan nimi \"kolkelag\" (kålkelagh) so.\nkolkkakunta.\n\nVesien varsilla esiintyvät vanhat Kolkka-kantaiset paikannimet varmaan\nkohdistuvat kolkkakalastukseen; sellaisia nimiä on esim. Kyrönjoella\n(Vähänkyrön monet _Kolkki_ nimet, Ylistaron _Kolkki_), Ruovedellä\n_(Kolkinlahti)_, Keski-Savossa (Rantasalmella lukuisia _Kolkki_ nimiä)\njne. Padasjoella ja Tennilässä oli 1460-luvulla _Kolkka, Kolkkanen_\nnimisiä lautamiehiä.\n\nIkivanhoja kalastustapoja ovat myöskin ne, joissa käytetään keihäs-\nja nuolimetsästystä vastaavan \"pistokalastuksen\" välineitä: atraimia,\nalkuaan nähtävästi useammasta väkäkeihäästä yhdistettyjä välineitä,\njoita on käytetty kalain pyytämiseen tulen valossa (tuulastukseen)\ntai kevätkudussa, koukkuja ja launeja, joiden käyttö on ollut\nmonentapaista, yksinkertaisesta onkimisesta keinokkaisiin asetelmiin\nsaakka. Kaikkia tällaisia pistovälineitä on muinoin valmistettu puusta\n(koivunvisasta, kuusamasta, katajasta) tai luusta.[284]\n\nAlkukantaisimpia kalastustapoja on edelleen hangasmetsästystä\nmuistuttava \"sulku\"- l. \"toekalastus\", johon kuuluu pääasiana kalojen\nkulkua estävä pysyvä patorakenne; \"ennenkuin varsinaisia pyydyksiä\noli olemassa, kalastettiin näet pelkästään sen (padon) avulla:\nkalat häädettiin tarpomalla sulkua, patoa vastaan, jossa ne seipäin\nlyömällä tai jollakin muulla sopivalla tavalla tapettiin\" (Sirelius).\nTodennäköisesti on maassamme jo kivikaudella harjoitettu patokalastusta\njoissa. Paikallisissa tarinoissa kerrotaan kivitokeista, joita\nlappalaiset tai muut muinaiskansat ovat kalanpyyntiä varten rakentaneet\nvirtojen ja salmien poikki. Patokalastukseen on sitten liitetty\nlaitelmia, joihin pyydettävät kalat ohjautuivat.\n\nTavallisimpia sulkupyydyksiä ovat järvien rannoille ja jokiin\nrakennetut \"katiskat\" johteineen, jotka vieläkin ovat yleisiä suuressa\nosassa maata pääasiallisesti kutukalan pyyntiä varten kesäisin.\nSireliuksen mukaan nykyisten hämäläisten esi-isät oppivat tuntemaan\nkatiskan jo ennen tähän maahan tuloaan jonkun slaavilaisen kansan\nvälityksellä; karjalaiset ovat tutustuneet tähän pyydykseen varmaan\nvasta hämäläisten välityksellä. Asiakirjojen nojalla voidaan todeta,\nettä muinaiset hämäläiset ovat erityisesti suosineet tätä pyyntitapaa\nsekä kotivesillään että läheisillä ja etäisillä erämaillaankin.\nPorthanin arvelun mukaan eivät Viitasaarella muinoin kalastelleet\nhämäläiset näytä käyttäneen muita kalastusvälineitä kuin katiskoja,\njoiden jätteitä vielä oli useissa salmissa ja lahdissa, \"vaikkeivät\npitäjän asukkaat nyt lainkaan käytä tätä kalastustapaa\" (1777).\n\nSamaa pyyntitapaa kuin katiskat edustavat merrat ja rysät, edelliset\nikivanhoja, suomalaisten kansojen jo uralilaisena aikana tuntemia,\njälkimmäiset verraten myöhään idästä käsin levinnyttä lainatavaraa.\nSulkupyydykset ovat entisinä aikoina olleet tavattoman suosittuja ja\nniitä ovat vanhojen hämäläisten kyläseutujen jokisuut ja vesivarret\nolleet täpötäynnänsä. Vanhemmilta historiallisilta ajoilta säilyneissä\ntuomiokirjoissa ovat jokien ja veneväylien kalatokeilla tukkimisesta\nsyntyneet riidat tavallisia asioita.\n\nToekalastuksella on ollut suurin merkityksensä suurten jokien lohen- ja\nsiianpyynnissä. Sen varassa on kehittynyt Kokemäenjoen suupuolen Vanhin\nhistoriallinen asutus ja talouselämä sekä Peräpohjolan suurten jokien\nsuomalainen asutus.[285]\n\nMainitsematta ovat vielä haavit (liipot), verkot ja nuotat, joilla\nikivanhoista ajoista saakka on harjoitettu \"saartokalastusta\". Koska\nsaartokalastus on ollut sopivimpia pyyntikeinoja kalojen liikkuessa\nparvina ja koska näitä pyyntivälineitä on voitu laatia hyvin\nmonimuotoisia erilaisten tarpeiden mukaan, ovat nämä pyydykset aikojen\nkuluessa tulleet tärkeimmiksi ja yleisimmiksi kaikista.\n\nTähän kuuluvista pyyntivälineistä on yksinkertaisin haavi, joka\noikeastaan onkin Vain käsivarainen säkki. Suotuisissa oloissa on sen\nkäyttö hyvin tehokas. Esimerkkinä mainittakoon, että Vanajanselän\nrannoilla on varmaan jo muinaisajoista saakka vuosittain heti\njäidenlähdön jälkeen pyydetty tavattomat määrät kuoreita suurilla\n\"liipuilla\", joilla kalat nostetaan rantakivien välistä tai pienten\nrannalta ulospäin ladottujen kivipatojen vierestä. Näin saatuja\nkuoreita on auringossa kuivattuina käytetty särpimenä monessa\nympäristöpitäjässä.\n\nNuottapyydyksiä on ollut monenmuotoisia ja -nimisiä. _Ara, arra,\narri_ on ollut eräs muinaisaikainen nuotta, josta kuitenkin on\nvain puutteellisia tietoja. Rymättylän ja Luonnonmaan tienoilla on\nosanuotasta eli osallisnuotasta käytetty nimitystä \"arranuotta\".\nLokalahdella on tiheällä nuotalla ollut nimi \"arri\"; Varsinais-Suomessa\narri on merkinnyt myös kevätnuottaa. Jotakin muinaishistoriallista\nmerkitystä saattaa olla sillä seikalla, että ara ja arra esiintyvät\npaikannimissä pääasiallisesti Vain vanhoilla hämäläisillä alueilla:\n_Arajärvi ja Arakoski_ Pälkäneellä, _Arajoki ja Arajärvet_\nVesilahdella, _Arrajoki ja Arrankorpi_ Lammilla, _Arrakoski_\nPadasjoella, _Arrajoki ja Arrajärvi_ Nastolassa. Kokemäenjoen\n_Arantilankoski_ on vanhastaan tunnettu koskiverkkopaikka.\n\nIkivanhoja nuottapyydyksiä hämäläisillä alueilla lienee ollut myöskin\n_otava_, joka sana esiintyy Tammerkosken _Otavalan_, Näsijärven\n_Otavasaaren_, Mikkelin pitäjän asuman _Otavan_ ja Säämingin\n_Otavaniemen_ kylän nimissä. Varsinais-Suomessa on eräs maskulaisten\nvanha kalastusalue Merimaskun puolella nimeltään _Otava_.\n\nAineksia verkkoihin ja nuottiin on muinoin saatu metsästä.\nPehmitetystä niinestä ei ole ainoastaan valmistettu kalastuksessa\ntarvittavia köysiä, vaan mertoja ja nuottiakin. Vuoksessa tehdyssä\nkivikautisessa maamme ja koko maanosamme vanhimmassa nuottalöydössä\noli nuotta niinestä sidottu. Vielä uuden ajan alussa käytettiin\nHämeen linnan kalastuksilla niininuottia (bastnotar) ja itse Turun\nlinnassakin olivat nuottaköydet niinisiä. Tyrvännössä Vanajanselällä\noli 1760-luvulla kuoreen kutuaikana keväisin käytännössä pieniä ja\nmatalia, niinestä kudottuja tai sidottuja nuottia, ja samoina aikoina\nkertoo Herkepaeus, että Hauholla pyydettiin keväisin jääahvenia\nniinestä tehdyillä ja pajunvitsoista kudotuilla merroilla. Mutta\nhamppu- ja pellavalangoistakin on kalanpyydyksiä kudottu siitä pitäin\nkuin sellaisia lankoja on kehrätty. Verkkokalastuksen pitkäaikaista\nkehitystä ja suurta merkitystä ilmaisevat eri seuduilla ja eri\ntarkoituksiin käytettyjen verkkojen monet muodot ja monet nimet, joiden\njoukossa on suomalais-ugrilaiselta ajalta periytyneitäkin.[286]\n\nMuinaisen kalatalouden tärkeimpiä kysymyksiä on ollut myöskin kalojen\nmaustaminen ja säilytys. Muinaishistoriallisina aikoina ei maassamme\nliene ainakaan yleisemmin ollut käytettävissä suolaa. Paulaharju\ntietää kertoa, että Kainuun lappalaiset ovat suolan puutteessa\nmaustaneet kalojaan koivun- ja haavantuhkalla. Kalaa on muuten syöty\nmuinaisaikoina paljon raakanakin tai hapatettuna. Niinpä oli uuden ajan\nalussa Savonlinnan läänissä verokuntamiesten toimitettava nimismiehille\nmuiden kalaverojen muassa myöskin hapankalaa (surfisk).\n\nIkivanha ja yleinen on Suomessakin ollut tapa kuivata kalat\nsuolaamatta, mikä tapa on paikoin vieläkin käytännössä. Kuivatut kalat\nolivat uuden ajan alussa yleistä kauppa- ja verotavaraa maassamme;\ntavallisin oli kuivattu hauki (torr gädda), mutta myös kuivattua\nsäynävää ym. kuivattuja kaloja mainitaan usein. Tapa oli täydessä\nvoimassa vielä 1700-luvun alkupuolella; niinpä Limnellin Hämeen\nmaakuntakertomuksessa sanotaan: \"Hyvin tunnettuja ovat hämäläisten\nkuivatut hauet, joita talvella tulee Turkuun\", ja Rudenschöld sanoo\nPohjois-Hämeen kalastuksesta kertoessaan (1738) lyhyesti: \"Hauet\nkuivataan suolaamatta... ja myydään sitten.\"\n\nVanha kalan säilyttämistäpä on myöskin ollut pantioiminen. Porthan\nkertoo (1777) viitasaarelaisten valmistavan suolan puutteessa\n\"pantiokalaa\" (Pandio-kala): \"syksyllä viimeksi pyydettyjä muikkuja\nhe näet perattuina sullovat eräänlaisiin liisteistä valmistettuihin\nastioihin, joihin pannaan päälle paino ja joita säilytetään kylmässä\nhuoneessa; tämän kalan annetaan jäätyä, ja sitten talvella siitä\notetaan tarpeen mukaan kalaa, huuhdotaan ja keitetään velliksi...\nKun syksy on leuto ja pitkä, ei voi olla käymättä niin, että suuri\nosa pilaantuu ja on sangen epäterveellistä käytettäväksi.\" Tapa on\nollut vanha ja levinnyt. Jäädytettyä pantiokalaa varmaan tarkoittaa\nSavonlinnan läänin vanhaan ruokaruotsi-veroon kuulunut \"jäätynyt kala\"\n(frusin fisk, v. 1543).[287]\n\n\n\n\nYHTEISET KALAVEDET JA YHTEISKALASTUS\n\n\nAlkukantaisimpien pyyntielinkeinojen yleisistä edellytyksistä\nmääräävimpiä ovat olleet luonnonolot ja pyyntimenetelmät. Sellainen\nseikka kuin pyyntialueen omistus on ollut alkuaan toissijaisia\nkysymyksiä; omistuksen on katsottu johtuneen pyynnin vaatimuksesta\neikä pyynnin alueen omistuksesta. Niin erityisesti kalastuksessa.\nKalavedet ovat saaneet omistusmuotonsa alkuaan luonnonolojen ja\npyyntitapojen mukaisesti ja niiden vaihtelevaisuuden vuoksi esiintyy\njo muinaisuudessa kalavesienkin omistuksessa erilaisuutta, joka ei\nmahdu samaan alkumuottiin. Täysin yksityinen kalavesien omistus,\njoka rantavedellä, pienillä järvillä ja ylipäänsä pikkuvesistöillä\non niin luonnollinen ja joka muinaisilla erämailla kehittyi\nominaisella tavallaan, yhteiseen asuinpaikkaan ja suvun perintöön\nsekä varsinkin suurempiin vesiin hyvin soveltuva kyläkunnallinen\nyhteisomistus, laajempien yhdyskuntien kaukaiset yhteisvedet ja\nvihdoin merenselkien 'ei kenenkään' alueet ovat luultavasti kaikki\nniin Vanhoja omistusmuotoja, ettei niiden itsenäisestä alkuperästä ja\nikäjärjestyksestä maksa vaivaa väitellä. Sekä yksityistä että yhteistä\nkalaveden omistusta voidaan pitää yhtä alkuperäisinä, mutta molemmat\nvoivat myös olla toisasteisia omistusmuotoja, koska yhteisomistuksesta\non usein jaon kautta kehittynyt yksityisomistusta, yksityisomistuksesta\ntaas omistajien luvun luonnollisen kasvamisen kautta yhteisomistusta.\n\nSuomenlahden itäosa \"Karjalanpohjineen\" on muinaishistoriallisina\naikoina selvästi ollut 'ei kenenkään vettä' tai ehkä paremmin koko\nkarjalaisen heimon yhteistä kalastusaluetta. Tämä näkyy siitä, että\nvielä uuden ajan alussa itäisen Suomenlahden kalastukset olivat\nlaajojen alueiden yhteiset ja että kaukaisten sisämaanpitäjien\nasukkaat saivat kalastaa meripitäjien rantavesillä. Niinpä Lappeen\ntalonpojilla oli oikeus kalastella Vehkalahden ja Virolahden vesillä.\nViipurinlahden Makslahdella kävi samaan aikaan hailinpyynnissä\n'maamiehiä' Viipurin, Kauskilan (Lappeen), Taipaleen ja Jääsken\npitäjistä. Kun siten Makslahden vesille tuli kalamiehiä Viipurin\nKarjalan kaikista kihlakunnista, oli tämä kalavesi alkuaan varmaan koko\nViipurin Karjalan yhteinen ja oli käytännössä ennenkuin historiallisia\nkihlakuntia oli olemassakaan, sillä kihlakuntajaon voimaantultua ei\nenää voitu toisesta kihlakunnasta tunkeutua toisen kihlakunnan alueelle\nkalastelemaan. Mutta Suomenlahden kalastukset eivät muinoin ole olleet\nainoastaan Viipurin Karjalan, vaan Käkisalmenkin Karjalan asukkaiden\nkäytettäviä. Pähkinäsaaren rauhanteossa v. 1323 näet pidätettiin\nNovgorodin valtaan jääneille Käkisalmen karjalaisille kalastusoikeuksia\nViipurinlahden seuduilla, puolet kussakin luetellussa kalastuspaikassa,\nmikä merkitsi tietenkin sitä, että toinen puoli jäi Viipurin Karjalan\nasukkaille ja että siis kalastusoikeus kokonaisuudessaan oli alkuaan\nKarjalan jakamattoman heimon yhteinen. Vielä Kustaa Vaasan aikana\nsaivat 'ryssät' so. Käkisalmen karjalaiset tulla Viipurinlahdelle ja\n\"Itärannalle\" harjoittamaan koukkukalastusta. Ruotsin vallan juurruttua\nKarjalaan joutuivat heimokautiset kalavedet kruunun haltuun, joka\nkantoi veroa niiden käyttämisestä.[288]\n\nSelviä jälkiä yhteisistä heimokautisista kalavesistä on havaittavissa\nsisämaassakin. Savonlinnan läänissä kannettiin uuden ajan alussa\nhaukiveroa \"eräästä salmesta, jossa joka mies kalastaa\". Valitettavasti\nei ole mainittu, missä oli tämä 'Salmi', jossa joka mies kävi kalassa,\nmutta koko linnaläänin yhteinen se kaiketi oli, koska läänin kaikki\nkaksikymmentä verokantaa sitä käyttivät. Yhteistä kalavettä Savossa oli\nmyös Puruvesi, jossa esim. v. 1543 kävi Savonlinnan läänin asukkaita\nkalastamassa yhteensä 421 verotetulla nuotalla. Mutta Puruveden\nkalastuksessa olivat vanhastaan osallisia myöskin Lappeen talolliset\nja yleensä Viipurin linnaläänin talonpojat. Nämä Ruotsin Karjalan ja\nSavon yhteiset kalastusoikeudet olivat varmaan kotoisin niiltä ajoin,\njolloin Savon ja Karjalan asukkaat vielä kuuluivat samaan jakamattomaan\nheimoon.[289]\n\nVastaavanlaisia oloja voidaan todeta muinoin vallinneen\nläntisemmässäkin Suomessa. Todennäköisesti heimoaikaista alkuperää\nolivat ne kalastukset, joita paikannimistä päättäen ja kirjallistenkin\ntietojen nojalla muinoin oli hämäläisillä Uudenmaan rannikoilla sekä\nEtelä-Pohjanmaan sisämaan asukkailla Merenkurkussa. Niinpä, kuten ennen\non osoitettu, lukuisiin Häme- ja Tavast-kantaisiin ja moniin muihinkin\npaikannimiin Uudenmaan meriseuduilla epäilemättä sisältyy muistoja\nsisämaan hämäläisten yhteisistä kalavesistä Suomenlahdella. Kun v.\n1347 Hattulan pitäjän miehiä mainitaan riitapuolina Helsingin-Sipoon\nseutujen merikalastusasioissa ja kun Hämeen varhaimmassa verokirjassa\nkerrotaan, että \"Vagte saari\", jolla todennäköisesti tarkoitetaan\nkymen suun lähellä olevaa suurta saarta, on \"kalastuksineen\" muinoin\nkuulunut Hämeen linnalääniin, niin epäilemättä nämä kalavesisuhteet\novat käsitettävät samanluontoisiksi kuin muinaiset kalastusolot\nSuomenlahden itäosassa, ts. hämäläisen heimon muinaisten yhteisten\nkalastusoikeuksien jäänteiksi. Samanlainen alkuperä kaiketi on\nalkuaan ollut myöskin Ylisen Satakunnan vanhoilla kalastusoikeuksilla\nSatakunnan rannikoilla, Etelä-Pohjanmaan kyröläisten kalastuksilla\nMerenkurkussa ja pohjoishämäläisten kalastuksilla Perämerellä.\n\nLounais-Suomenkin meriseuduilla on säilynyt eräitä alkuperäisen heimon\ntai maakunnan omistuksen todennäköisiä jätteitä. Merikalastusriidoissa\nLounais-Suomessa vanhempina aikoina oli tapana nojautua Sten Sturen\nV. 1488 antamaan tuomioon, jonka mukaan kalastus merellä oli vapaa\npaitsi rannan lähellä. Turun maanoikeudessa v. 1480 määrättiin raja\nerottamaan Pohjois-Suomen ja Etelä-Suomen kalavesiä Airiston selällä\nja tuomittiin tilallisille kullekin kalastusoikeus oman pelto- ja\nniittymaansa alla, mutta jätettiin silakanpyynti kivirannoilla\nja metsäisten saarten vieressä muutamin rajoituksin yhteiseksi\nkummassakin laamannikunnassa, mikä järjestys mainittiin säädetyksi\njo Maunu-kuninkaan ja Arvi Kustaanpojan aikana so. 1300-luvun\njälkipuolella. Kaikkialla merenrannikoilla on kansa vuosisatojen halki\npitänyt sitkeästi kiinni merikalastusoikeuksistaan, apajista, joissa\noli perinnäisesti totuttu nuottaa vetämään, ja niiden \"yhteissaarien\"\nvapaasta käytöstä, joiden vieressä enimmät apajat sijaitsivat ja joiden\nkäyttäminen oli kalamiehille muutenkin välttämätön. Lounaisen Suomen\nvanhojen asutusseutujen merikalastusalueet tulivat jo muinoin jaetuiksi\nvanhojen pitäjien kesken niin, että kullakin pitäjällä oli omat\n\"pitäjänsaarensa\" ja apajansa, joita ainoastaan oman pitäjän asukkaat\nsaivat vapaasti käyttää, mutta tällainen pitäjän isännyys ei näytä aina\nulottuneen uloimmille kalapaikoille saakka.[290]\n\nSuuremmassa tai vähemmässä määrässä vapaita kalavesiä ja\nkalastuspaikkoja on siten maassamme ollut ylimuistoisista ajoista\nsaakka. Nykyisenkin lain mukaan on jokaisella maan asukkaalla Vapaa\npyyntioikeus meressä ulkopuolella kylärajan, ts. ulkopuolella\npuolen kilometrin matkan kahden metrin rantasyvyydestä lukien\nkeskivedenkorkeuden aikana.\n\nSuurten yhteiskalastusten rinnalla on vanhempina historiallisina\naikoina maamme kaikilla vesistöseuduilla ollut pienempiä paikallisia,\npitäjäryhmien tai pitäjien, verokuntien ja jakokuntien yhteisiä\nkalavesiä. Keskiajalla kalastivat Maskun, Nousiaisten ja Lemun\npitäjäläiset Maskunlahden yhteisvedellä (almem. ingionum, 1451).\nKalannin (Uudenkirkon T. l.) pitäjän yhteisvettä mainitaan\n1300-luvulla. Vanhasta \"Vehmaan pitäjän yhteisvedestä\", joka oli osa\nmonen pitäjän yhteisvedestä, puhutaan v. 1637. Kokemäenjoessa ovat\nHarjavallan Vinnaisten kosken tokeet olleet pitäjän yhteiset. Sipoon\npitäjällä on entisinä aikoina ollut suuri joukko yhteissaaria, joilla\ntietenkin on ollut vain kalastusarvoa. Tällaiset pitäjän yhteisvedet\nnäyttävät vanhoina aikoina olleen varsin yleisiä Suomen rannikoilla.\nToisenlaatuisia pitäjän yhteisvesiä on ollut sisämaassa, missä kaikki\npitäjän piirissä olevat kalavedet on katsottu pitäjän kaikkien tilojen\nyhteisiksi; tällaisen epäilemättä sangen alkukantaisen tavan mainitaan\nvielä menneen vuosisadan lopulla olleen vallalla esim. Kerimäen,\nKiihtelysvaaran, Polvijärven ja Kaavin pitäjissä.[291]\n\nVanhojen verokuntien omistamista yhteisvesistä on edustava esimerkki\nuuden ajan alulta Vehkalahdella ollut kalastuskunta, johon kuului koko\nNeuvottoman verokunta kuusine kylineen. Länsi-Suomessa oli samaan\naikaan Kiikoisjärven kalavesi erään Tyrvään pitäjän verokunnan yhteinen.\n\nMuunlaisten monikyläisten yhdyskuntien yhteisiä kalavesiä oli uuden\najan alkupuolella kaikkialla Viipurin Karjalan meri- ja muilla\nvesiseuduilla ja muuallakin maassamme ne olivat aivan tavallisia.\nMuutamat esimerkit Päijänteen vesiltä riittänevät. Hollolan Vesijärven\nVaanian kalaveden osakkaita olivat v:n 1474 tuomion mukaan Kutajoen,\nHillilän, Kurhilan ja Asikkalan kylät ja niiden oikeudenomistajat.\nVielä 1600-luvulla tuomittiin Asikkalan veropitäjän Vesivehmaan ja\nMuikkulan kylät oikeutetuiksi Vesijärven kalastukseen Hollolan Paimelan\nkylän kanssa, vaikkeivät mainitut Asikkalan kylät sijainneet Vesijärven\nrannalla. Näiden omistusolojen vanhuutta osoittaa se, että ne olivat\nveropitäjäjaoista riippumattomia. Padasjoen Osoilan ja Jokioisten\nkylien yhteiset sisäjärvet tuomittiin v. 1649 jaettaviksi; samana\nvuonna todistettiin Kuhmoisten Tehin, Ruolahden ja Suurjärven kylien jo\nalustaan asti yhdessä kalastaneen niin sisäjärvillä kuin erä- ja muilla\nvesillä ja tuomittiin kylät edelleenkin pitämään kalavedet yhteisinä,\nvaikka metsät olikin jo jaettu. Suur-Sysmän Havumäen ja Leivonmäen\nkylien välillä käytiin rajat v. 1653, mutta yhteisiksi jätettiin vielä\n\"Rutajärvi ja muut heidän eräsijansa ja kalavetensä\". Sysmän Vanjärven\nkylillä, Koivistolla ja Taipaleella, oli Hirvijärvessä yhteinen\nkalavesi, joka v. 1558 tuomittiin puoleksi kummallekin; vielä v. 1650\ntuomittiin Sysmän Liikoilan ja Luhangan Tammijärven kalavesi yhteiseksi.\n\nTämäntapaisista yhteisomistustavoista ja asutusolojen kehityksestä\njohtui, että järvettömien syrjäseutujen kylillä ja taloilla saattoi\nolla kalastusoikeuksia niistä erillään olevissa päävesissä. Asikkalan\nMuikkulan ja Vesivehmaan tapaus jo ylempänä mainittiin. Orihvedellä oli\npari miespolvea sitten Onnistaipaleen taloilla Enonselässä kalavesi ja\nIso Vuohisaari yhteismaana, jonne kukin sai rakentaa oman kalamajansa\nja nuottatalaansa saaren metsästä.[292]\n\nKalavesien yhteisomistuksella on ollut perustuksia luonnonoloissa,\nsillä vesialueita, joiden kalastusarvo on epätasainen, ei ole voitu\njakaa yksityisille omistajille niinkuin peltoja ja metsäsarkoja.\nSenvuoksi on vanha oikeussääntö ollut se, ettei maanjako koske\nyhteisiä kalavesiä, ja vielä nytkin kuuluvat sisävesissä ja kylärajan\nsisäpuolella merenrannikolla olevat pyynti- ja vesioikeudet lain\nmukaan tiloille yhteisesti kylä- ja jakokunnittain. Vanhoissa laeissa\nsanottiin kuitenkin, että \"ranta kuuluu maalle ja apaja kuuluu\nrannalle\", jossa säännöksessä siis yksityinen kalaveden omistus oli\nrajoitetussa muodossa tunnustettu.[293]\n\nMutta yhteiset kalavedet tarjosivat omistuskunnalleen vain\nkalastusoikeuksia. Eri asia oli, miten näitä oikeuksia todellisuudessa\nkäytettiin. Kalastus on monista tietyistä syistä aivan erikoisen\nsopiva yhteistoiminnan kohteeksi; varsinkin on joukkokalan kuten\nsilakan ja muikun sekä koskikalojen pyynti edellyttänyt useampien\npyyntimiesten järjestettyä yhteistyötä ja yhteisiä pyyntivarustuksia,\njoita entisaikoina yksityiset miehet eivät tavallisesti kyenneet\nsaamaan toimeen omin voiminsa. Sellaista yhteistä kalastusta ovat\nsamalla tavoin kuin metsästystäkin muinaisimpina aikoina varmaan\nharjoittaneet sukukunnat tai kyläsuvut yms. veriheimolliset\nyhdyskunnat. Kyläomistuksen kehityttyä pitemmälle voi yhteiskalastuksen\najatella tapahtuneen samalla pohjalla, jonka mukaan muitakin oikeuksia\nomistuskunnassa käytettiin, siis kylien ja talojen veroluvun\nperusteella. Kun se taas käytännöllisistä syistä lienee harvoin\nkäynyt päinsä ilman erikoisjärjestelyjä, muodostui kalastus aikojen\nmukana erilliseksi, omaperäiseksi, muusta taloudesta riippumattomaksi\nelinkeinonhaaraksi. Pyyntipaikkojen käyttämisestä syntyi monenlaisia\nsopimuksia. Kalastukselle saattoi ilmestyä kaikenkaltaisia esteitä.\nToisinaan saattoi kalastukseen oikeutetulta puuttua tarpeellisia\nkalastusvälineitä. Päinvastaisiakin tilanteita saattoi syntyä: kun\nv. 1552 Tuuloksen Pohjoisten, Syrjäntaan, Teuroisten, Sydänmaan ja\nRakkolan kylien miehet joutuivat sakkoihin siitä, että olivat vetäneet\nnuottaa Harvialan--Lepaan kartanoille kuuluvassa metsäjärvessä, niin\nnäillä maakylillä nähtävästi oli suuri nuottaveden puute, vaikka nuotta\noli.[294]\n\nTästä nähdään, että kalastuksen täytyi aikaa myöten ja asutuksen\nkehittyessä itse asiain luonnosta yhä enenevässä määrässä joutua\nvapaan yhteistoiminnan varaan. Siitä oli hyötyä sekä niille,\njoilla oli omia kalavesiä, että niille, joilla sellaisia ei ollut.\nKalastuksen aikaisimmillakaan asteilla tuskin on ollut esteitä\nvapaiden yhdyskuntien toiminnalle tällä alalla. Aikaa voittaen vapaa\nyhteistoiminta kalastuksessa varmaan sai yhä tärkeämmän aseman.\nRatkaisevimmin siihen vaikuttivat kalavesien omistussuhteiden ohella\nkalastusvälineiden hankkiminen ja ylläpitäminen.\n\nAsiakirjat eivät anna tietoa Karjalan ja Savon heimokuntaisilla\nvesillä vielä uuden ajan alussa kalastelleiden vene- ja nuottakuntien\nluonteesta, olivatko ne alkuaan sidottujen yhdyskuntien, kuten sukujen,\nperheiden, kylien, talojen, vaiko vapaiden mieskuntien tai osakkaiden\n(\"yhtiöiden\", \"seurain\") yhdyskunnallisia yrityksiä. Mutta kun ei ole\nkernaasti ajateltavissa, että kullakin sisämaan perheellä tai talolla\ntai edes suvulla tai kylällä olisi ollut omat säännölliset laitoksensa\nveneineen ja nuottineen pitkiä kalastusretkiä varten, on luultavaa,\nettä puheenaolevaa kalastusta harjoittivat ainakin osaksi elleivät\npääasiallisesti vapaat venekunniksi tai nuottakunniksi järjestyneet\nyhdyskunnat, so. että tuo ikivanha heimokunnallinen kalastus oli\nosuuskunnallista laatua. Joka tapauksessa tarjosivat kalavesien\nomistussuhteet siihen mahdollisuuksia. Näin etenkin erämaiden\nkalastuksilla, jotka eräkauden lopulla varsinkin Ylä-Satakunnan\nerämailla huomattavaksi osaksi olivat kahden tai useamman\nerämaankävijän yhteiset. Merikalastusta itäisellä Suomenlahdella uuden\najan alussa harjoittivat säännöllisesti määrätynsuuruiset venekunnat.\n\nValaisevin kuva entisten aikojen kalastajien vapaasta yhteistoiminnasta\nja sen kehityksestä saadaan tarkastamalla vanhojen nuottakuntien oloja.\nNuottakuntia on muinoin ollut kahta laatua, joista toista voisi sanoa\nsidotuksi, toista vapaaksi; edellisessä laadussa nuottaa pidettiin\nikäänkuin kiinteimistönä, jälkimmäisessä irtaimistona. Edellinen\njärjestelmä on syntynyt ja kehittynyt maanomistuksen yhteydessä.\nMoneen kantataloon kuului muinoin nuotta. Kun talo jakaantui, osittui\nnuottaoikeuskin, vaikka nuotan käyttäminen tavallisesti edelleenkin\npysyi osakkaiden yhteisenä. Tällaisen nuottaosuuden perivät useimmiten\nne, joille talonosakin kuului. Aina ei kehitys kuitenkaan ollut näin\nsäännöllinen: joku nuottaosuus saattoi joutua talosta erilleenkin, ja\ntoiselta puolen taas saattoi talolle, esim. emännän mukana, tulla osa\njostakin vieraasta nuotasta. On merkitty Savosta tapaus, että talon\nperikunnan jaettavaksi tuli 1 1/2 taloa ja sille kuuluva 1/6 nuottaa.\n\nMerenrannikoilla kalastus yhteisillä apajilla kehitti jo vanhoina\naikoina suuria nuottakuntia. Eurajoella tuomittiin v. 1551 \"niinkuin\nennenkin\" kaksi verokuntaa pitämään yhteisesti kaksi talvinuottaa eikä\nuseampia ja Luvian verokunta myöskin kaksi nuottaa ja yhden nuotan\nKuivalahdessa \"ja pienet nuotat on jätettävä pois\". Tässä tapauksessa\non selvästi nähtävissä maanomistuksen ja verotuksen vaikutus\nkalastuskunnan muodostumiseen.\n\nToisessa järjestelmässä taas oli nuotta alunperin mieskohtaista\nirtainta omaisuutta, jolla ei ollut mitään kiinteää yhteyttä\ntalokiinteimistöjen ja kalavesiomistusten kanssa. Tällaiset vapaat\nnuottakunnat ovat varmaan alkuaan olleet käytännössä heimon yhteisillä\nkalavesillä ja muilla suurilla yhteisvesillä. Kiinteät nuottakunnat\nolivat talojen ja talollisten nuottakuntia; vapaat nuottakunnat\nolivat muinaisten heimomiesten ja heidän jälkeläistensä, retkeilevien\nkalamiesten, nuottakuntia. Senpä vuoksi vapaita nuottakuntia tavataan\nkauimmin sellaisilla seuduilla, missä kalavedet sitkeimmin säilyivät\nyhteisinä, jakamattomina tai yksityisten tai yhtiöiden vapaan\nvaltauksen alaisina. Sellaisina pysyivät kauimmin Perä-Pohjolan\nkalavedet. Tämän mukaisesti oli vielä Ruotsin vallan lopulla Kuusamon\nperillä nuottien ja nuottaosien yksityisomistus aivan yleistä, päättäen\nniistä lukuisista tapauksista, jolloin naimisiin meneville tyttärille\nannettiin myötäjäisiksi muun irtaimen mukana nuotan kappaleita.\n\nAlkuperänsä erilaisuudesta huolimatta on nuottakuntien sisäinen\ntoiminta entisinä aikoina aina ollut yleensä samanlainen. Vapaat\nnuottakunnat ovat alkuaan varmaan olleet sellaisia henkilöllisiä\ntyöosuuskuntia kuin muinaisten erämiesten kumppanuuskunnat. Mutta\nnuottakunnissa on jo varhain ollut vaikuttamassa myöskin kapitalistinen\ntekijä. Todennäköisesti on nimittäin nuotan saalis usein, ehkäpä\nuseimmiten, ollut jaettava nuotan osuuksien mukaan ja nuotanvetäminen\ntoimitettu palkatulla väellä. Nuottaosuus on siten saanut\npääomasijoituksen luonteen ja koko nuottayritys tullut osakeyhtiön\ntapaiseksi.\n\nYhteiskunnallisesti kiintoisa on ollut vanhojen nuottakuntien johdon\nja työn järjestäminen. Suuremmilla nuotilla piti olla valittu\npäämies. Sisävesilläkin on ollut sellaisia \"nuottakuninkaita\".\nV. 1601 määrättiin Pälkäneen käräjillä nuottakuninkaat Sappeen,\nIsonlahden, Iloilan ja Keijon nuottiin. Kun suuria joukkoja\nkalamiehiä eri tahoilta kokoontui määrättyihin leiripaikkoihin meren\nulkosaaristoissa, pidettiin siellä erityisiä kalastajien käräjiä.\nSellaisista 1500-luvulla pidetyistä kalamiesten käräjistä on säilynyt\ntuomiokirjojen katkelmia ja sakkoluetteloja.[295]\n\n\n\n\nERÄMAIDEN KALAVEROT\n\n\nKaloilla on meidän maassamme väestön elannossa aina ollut erinomaisen\ntärkeä sija, ja kuivatut hauet sekä arvokkaat kalalajit ja\ntuotteet, kuten lohet ja siiat, olivat vanhoina aikoina huomattavia\nkauppatavaroita, vaikkeivät ne turkiskauden ulkomaankaupassa\nliene voineetkaan kilpailla turkistavaroiden kanssa. Vanhimpina\nhistoriallisina aikoina oli Turun piispalla hallussaan huomattavia\nmerikalastuksia sekä lohen- ja siianpyyntipaikkoja suurissa joissa.\nKruununkin taloudessa oli linnojen omalla kalastuksella merkitystä.\nIlman muuta on ymmärrettävää, että silloisissa oloissa kalastus oli\nmyöskin tärkeä verolähde niin hengellisille kuin maallisillekin\nverottajille ja että kalaveroilla on ollut suuri vaikutus\nkalastusoloihin Sisä-Suomen erämailla.\n\nKatolisen kirkon ensi ajoilta alkaen maassamme tuli maksettavaksi\nkirkolle kymmenyksiä kalastuksestakin. Kymmenykset tai niitä vastaavat\nkalaverot tulivat aluksi piispalle, mutta ajan tullen hän luovutti osan\nniistä paikallisille kirkkoherroille. Kemissä oli keskiajan lopulla\nvoimassa sellainen järjestys, että kevään ja syksyn kalakymmenyksistä\nmeni puolet kirkkoherralle ja puolet piispalle. Mutta sen lisäksi sai\npiispa kaikki lohi- ja kuivattujen haukien kymmenykset ja papille\noli jokaisen ruokalisäverollisen (quilibet matscotancium) maksettava\npappilaveroa (maanpoli) leiviskä kapahaukia tai neljä aurtuaa. Samaan\naikaan \"Kyrön oikeudessa\", jota noudatettiin Ylä-Satakunnan pitäjissä\nja jonkatapaiset säännökset olivat voimassa muuallakin hämäläisillä\nalueilla, oli niiden, jotka lähtivät kalaan (erämaalle), maksettava\npapille syksyllä leiviskä tuoretta kalaa, minkä lisäksi Hämeessä (ja\nYlä-Satakunnassa) maksettiin pappilaveroa (taloywero) puolen leiviskää\n(kuivia) haukia, arvatenkin jokaiselta koukulta. Uuden ajan alulta on\nnäistä suurimmaksi osaksi kruunulle siirtyneistä veroista tarkempia\ntietoja. V. 1543 kannettiin Ylä-Satakunnan pitäjissä jokaiselta\ntalolliselta puolen leiviskää kalaa tai äyri rahaa. V. 1571 annetaan\ntästä Ylä-Satakunnan kirkollisesta kalaverosta seuraavanlainen\nselitys: \"Vielä suoritetaan miesluvun mukaan (effter Mantalet) main. 5\npitäjässä ja Orihveden kappelissa jokaiselta mieheltä, jotka viljelevät\nkalastusta erämaassa, kuivaa kalaa 1/2 leiv., vaikkeivät olekaan\n(ennen) kalassa käyneet eivätkä mitään kuivaa kalaa maksaneet, ja\nniiltä, jotka eivät viljele kalastusta, rahaa 1 äyri...\"\n\nSamaan suuntaan käyvät tiedot uuden ajan alulta papin kalaveroista\nvarsinaisen Kanta-Hämeenkin pitäjissä. Niinpä oli Pälkäneellä v.\n1552 maksettava papille \"kuivaa kalaa l/2 leiv. jokaiselta savulta,\njolla on kalamiehiä ulkona erämaassa keväällä, mutta ne savut, joilla\nei ole mitään kalamiehiä eli erämiehiä, ne maksavat 1 äyrin rahaa,\nlukuunottamatta niitä savuja, joilla on sopimusvero...\"\n\nSiltä ei piispakaan jäänyt osattomaksi hämäläisten erämaiden\nkalaveroista. Jokaisen erämaan kalamiehen tuli suorittaa piispalle\nviisi naulaa (kuivattuja) haukia. Se oli omalaatuinen vero. Kiireisinä\npyyntiaikoina eivät erämaan kalamiehet joutaneet sapatinvietosta\nhuolehtimaan, ja ajan tavan mukaan tuli heidän lunastaa kirkolta oikeus\npyhäpäiväkalastukseen. Sääksmäen kihlakunnassa maksettiin piispalle\n\"pyhäpäivätyöstä\" haukia viisi naulaa jokaiselta erämaankalastajalta.\nVielä selvemmin selitetään tätä veroa eräässä Hollolan kihlakunnan\nverokirjassa v:lta 1550. Siinä sanotaan: \"Vielä maksetaan viidestä\nallamainitusta pitäjästä piispan sopimushaukia, jotka muinoin oli\nmyönnetty piispalle pyhäpäivän rikkomisesta, niin että kalastajat\nsaivat luvan kalastaa pyhäpäivinä; ensinnäkin Hauhon pitäjästä 12\nleiviskää haukia, Padasjoelta, Jämsästä ja Sysmästä 12 leiviskää\nkustakin ja Iitistä kaksi leiviskää haukia, yhteensä 2 1/2 kippuntaa\nhaukia.\" Samanlainen pyhäpäivävero on ollut tunnettu myös Kemissä\npiispan kapahaukikymmenyksien muodossa. Kun papille suoritettavan\nyleisen kalaveron jälkiä on havaittavissa Viipurin Karjalassakin,\non tämä verotustapa ja sen edellyttämä erämaankalastus kerran\nollut vallalla kaikkialla sisämaan hämäläisillä ja karjalaisilla\nalueilla.[296]\n\nVanhojen aikojen kirkollisia kalaveroja huomattavammat olivat\nmyöhemmin maalliset kalaverot. Hämäläisen sisämaan vanhimpia veroja\nolivat käräjäverot, joita maksettiin kunkin veropitäjän kesä-\nja talvikäräjille kokoontuneiden kruunun herrojen ja linnaväen\nylläpitämiseksi. Tähän käräjäkestitykseen kuuluivat tärkeänä osana\nkalat. Päijänteen Hämeessä kutsuttiin 1400-luvulla kesäkäräjiä usein\n\"kalakäräjiksi\" (fisketing) epäilemättä siitä syystä, että kestitys\nsilloin suoritettiin suureksi osaksi kaloilla ja että kalaveroja\nsilloin maksettiin. Alkuaikoina oli jokaisen miehen eli 'jousen'\notettava osaa käräjäkestitykseen tarvittavaan kalanpyyntiin. Vielä\nuuden ajan alussa valitettiin Savosta, että käräjiä varten piti\ntalonpoikien tuoda tuoretta kalaa aivan loputtomasti. Hämeessä tämä\nvero jo varhain järjestyi määrätynlaiseksi kalaveroksi siten, että\njokaisen jousen tuli vuosittain suorittaa kolme naulaa \"käräjäkalaa\"\neli \"ruokakalaa\". Uuden ajan alussa tätä veroa maksoivat kaloina\nainoastaan ne Sääksmäen ja Ylisen kihlakunnan pitäjät, jotka\nharjoittivat erämaataloutta; kuitenkin karttui kruunulle näitä kaloja\nHämeen linnaläänistä v. 1541 vielä yli 23 kippuntaa. Satakunnassa\nmaksettiin veropitäjän nimismiehelle miesluvun mukaan käräjäkestitystä\neli nimismiehen kinkeriä varten käräjäkaloja (tingsfisk, Tingz\nmatfisk). Varmaan nämäkin kalat lähtivät pääosaksi erämaan vesistä.\nKokemäenjoen suupuolella suoritettiin käräjien pitämistä varten\nsuolasiikaa (Salth tingz Sijk).\n\nHämeen vanhimpiin veroihin on kuulunut myöskin linnaväen säännöllisillä\nkiertomatkoilla verokunnissa kulutettu kinkerivero, \"ruokaruotsi\".\nSiihenkin kuului kaloja, ns. \"verokuntamiehen kalaa\", jota verokunnan\noli tuotava ei enempää eikä vähempää kuin kokonainen \"reellinen\"\n(bolmansfiske, i sleda), varmaan talvikestitykseen kuuluva, ehkä\nPohjois-Hämeen kalapantiota vastaava kalakuorma. Sitäkin kuitenkin\nsuorittivat eräkauden lopulla luonnonantimin enää ne Hämeen\npohjoispuolen verokunnat, joilla oli erämaita. Muut lunastivat sen\nrahalla, viljalla tms. Verokuntien tuli myöskin toimittaa Hämeen\nlinnaan kinkeriveroja, niiden joukossa tynnöri \"verotynnörikalaa\" l.\n\"tynnörikalaa\" (skattetunnefisk, arvattavaksi talveksi suolattua),\njonka suorittamisesta on sanottava samaa kuin edellä verokuntamiehen\nkalasta.\n\nHämeen kalastusoloja eräkauden lopulla ei mikään kuvaa paremmin\nkuin se, että eteläisten pitäjien koettaessa rahalla, viljalla ym.\ntavoin lunastella kalaverojansa, erämaan äärellä sijaitsevat pitäjät\nja verokunnat päinvastoin lunastivat kaloillaan rahana, viljana tai\nerinäisinä tarveaineina maksettavaksi määrättyjä veroja. Niinpä\nHauhon ja Tuuloksen veropitäjät maksoivat haukia ja lahnoja linnaan\nvedätettäväin tiilenpolttopuiden sijasta, Päijänteen pitäjät Padasjoki,\nSysmä ja Jämsä haukia ja lahnoja linnan tarveaineiden sijasta ja\nlisäksi haukia ja ruokakaloja teitten ja siltojen ylläpitämiseksi,\nruokakalaa linnaan vietävien puutavaroiden sijasta, \"hauinmahoja\"\n(geddemager) ja ruokakalaa pitkienkyytien sijasta jne. Päälle\npäätteeksi Jämsä lunasti hyvän osan ruokaruotsiaan puolella kippunnalla\nhaukia sekä Längelmäen verokunta Kulsialan veropitäjässä koko\nruokaruotsinsa kippunnalla ruokakalaa.\n\nSamanlaista ruokaruotsiveroa kuin Hämeen linnaläänissä on aikoinaan\nmaksettu Satakunnassakin; siihen kuului \"kinkerihaukia\" (gingerds\ngeddor), joita jokaisen koukun oli maksettava 4 naulaa, sekä\nKokemäenjoen suupuolen pitäjissä lohia ja siikoja. Nähtävästi\ntähän veroryhmään ovat kuuluneet \"nuotanvetohauit\" (notgeddor,\nnotedrettisgeddor), joita suoritettiin maaluvun mukaan.\n\nKun Suomen valloituksen jälkeen kansan oli ruvettava tekemään kruunun\nlinnoihin ja kartanoihin päivätöitä jousiluvun mukaan, tuli tämäkin\nrasitus Ylä-Satakunnassa lunastettavaksi kaloilla, kuudella naulalla\nhaukia jouselta. Hämeen linnaläänissä tämä vero suoritettiin työllä\ntai vähäksi osaksi rahalla. Erämaiden aitoista kaiketi Satakunnankin\nkalaverot pääosaksi otettiin. Vielä v. 1558 karttui Satakunnasta\nvoutien tileihin päivätyöhaukia, käräjäruokakalaa, kinkerihaukia ja\nnuotanvetohaukia 110 kippuntaa 17 leiviskää 1 naula.[297]\n\nSisä-Suomen kalastuksen ja kalaverojen luvattu maa vielä eräkauden\nlopulla oli kuitenkin Savo. Sikäläiset kalaverot olivat perusteiltaan\nsamanlaiset kuin Hämeessäkin. Savossa oli talonpoikien maksettava\ntäysiverolta puoli leiviskää kalaa verokunnan kestitykseen\n(bolmansrokarotzi) sekä kymmenyskunnan veroa 9 leiviskää kapahaukia\nja kaksi leiviskää tuoretta kalaa. Näistä kalaveroista veivät runsaan\nosansa kippunnoittain ja leivisköittäin linnan herrat ja kaikki\nalemmatkin virkamiehet.\n\nSääntönäisten kalaverojen lisäksi tuli vielä erikoisia kalaveroja.\nNiistä sanotaan Savon linnaläänin vanhimmassa verokirjassa seuraavaa:\n\n\"Samoin suoritetaan haukia eräästä salmesta ja niitä sanotaan\nsalmikaloiksi (Sundfisk) jossa salmessa joka mies kalastaa ja maksetaan\nniitä haukia verokunnittain jokaiselta verokunnalta 14 leiviskää.\"\n\n\"Samoin siltahaukia (Bro Gieddor) maksavat ne, jotka ovat olleet\nkalastamassa, joka veneeltä yksi hauki tai kaksi veneen suuruuden\nmukaan...\"\n\n\"Samoin ruokakalaa (matfisk) viikkotyön sijasta milloin linnaan ei\ntarvita työtä, jota maksetaan täysiveron mukaan kultakin täysiverolta\npunta kaloja kuuden päivätyön edestä.\"\n\nGebhard otaksuu, että \"salmikaloja\" oli ehkä aluksi kannettu\nSavonlinnan ja Säämingin välisestä salmesta. Mahdollisesti kuitenkin\ntarkoitetaan jotakin Puruveden kuuluisien yhteisvesien salmea.\n\"Siltahauit\" taasen, joita otettiin, kun kalamiehet kulkivat\npalatessaan linnan ohi, olivat selvästi saaneet nimensä Savon linnan\nsillasta.\n\nPuruveden kalastuksesta, josta ennen on mainittu, kannettiin kruunulle\nosakalaa.\n\nSavossakin lunastettiin eräitä viljaveroja kalalla; niinpä lunastettiin\nkesäkäräjillä ohraveroa maksamalla määrätyltä maaluvulta 13 1/2 naulaa\nhaukia.\n\n\"Emme voi, Gebhard kirjoittaa, muuten selittää tuota yhä kasvaneiden\nverojen maksamiseen kykenemistä, kun että kaskenpoltto ja kalastaminen\nsiihen aikaan ovat mahtaneet tuottaa tavattoman paljo.\" Kuvaava\non Savonlinnan läänin rahvaan valituksissa 1500-luvun puolimaissa\nmainittu seikka, että kun rahvaan on maksettava veroksi punta haukia,\nniin otetaan sitä niin paljon kuin mies yhdellä kädellä voi nostaa.\nEivätkä helposti loppuneet kalavarat itse Savon linnastakaan; linnan\ninventaarioluettelosta v. 1556 nähdään, että sillä haavaa oli siellä\nvarastossa yksin kuivattua kalaakin seuraavat määrät:\n\n                            kippuntaa  leiviskää  naulaa\n\n    Suomen haukia               9         8         2\n    suolattuja kapahaukia      --        16 1/2    --\n       sam.    kapalahnoja      2         7 1/2    --\n       sam.    kapasäynäviä     1        14 1/2    --\n       sam.    kapasiikoja     --         8 1/2    --\n    kuivattua ruokakalaa       10         8        --\n    kuivattuja ankeriaita      --        --        15\n    savust. lohia (spikelaxar) --         1        --\n    yhteensä                   25         1        17\n\nKruunun tileissä v:lta 1526 lasketaan Savon kalaverojen tuotto 100\nkippunnaksi haukia.[298]\n\n\n\n\nERÄMAAN KALASTUKSEN VALTAKAUSI JA HÄVIÖ\n\n\nVaikka edellä on jo usein kosketeltu erämaankalastusta, jota Hämeen\nkeskusseutujen muinaiset asukkaat ovat harjoittaneet kaukaisilla\nerämaillaan, on sitä tässä vielä erikseen tarkasteltava sen merkityksen\nkannalta, mikä tällä kalastuksella on ollut sekä erämaiden yleisessä\nettä kalastuksen erityisessä historiassa maassamme. Hämäläisten\nerämaankalastuksesta on tarkemmin tunnettu ainoastaan loppujakso, joka\npäättyi uuden ajan alkupuolella; Pohjois-Pohjanmaalla erämaankalastusta\njatkui vielä pari vuosisataa myöhempään ja paikoin Lapissa sitä kestää\nyhä vieläkin.\n\nErämaan omistuksessa ja käytössä on pitkin matkaa nähtävissä selvää\nkalastuksen ja kalapaikkojen määräämää kehitystä. Eräkauden lopulla\nnäkyy kalavesi kuuluneen normaaliseen erämaanomistukseen; on vaikea\nvarmuudella osoittaa mitään silloista huomattavaa erämaanomistusta,\njossa ei ole ollut kalavettä. Tämän käsittääkin, koska kalastus on\ntietenkin antanut tärkeän osan elantoa ja taannut varmimman saaliin\nerämaassa oleskelevalle erämiehelle. Se on meidän maamme oloissa niin\nluonnonmukainen järjestys, että se on varmaan ollut vallalla kaikkina\neräkauden aikoina. Kalastus, voi sanoa, on ollut ensimmäinen erämaan\nelinkeino, niinkuin se on ollut viimeinenkin. Erämaan kalavesillä on\nkatkeamaton historia muinaisimmista ajoista uusimpiin saakka.\n\nVanhat majapaikat ja niiden valinta korostavat kalastuksen merkitystä\nvarsinaisilla kaukaisilla erämaillakin. Paikannimistä ja muista\ntuntimista päätellen ovat erämiesten majat ja omistukset sijainneet\nmiltei järjestään vesien varsilla, järvien rannoilla, lahtien perässä\nja hyvin usein saarilla, mikä ymmärrettävästi on voinut johtua\nvesikulun, turvallisuuden ja vedensaannin, mutta etenkin kalastuksen\nvuoksi. Pohjois-Hämeen erämailla on eräsija eräkauden lopulla\nsäännöllisesti ollut veden ääressä.\n\nLueteltuaan kaikki Sääksmäen ja Hauhon kihlakuntien pitäjien\nerämaanomistukset Pohjois-Hämeessä uuden ajan alussa Jalkanen\njatkaa: \"Luettelossa nimitellyt erämaanpaikat sijaitsevat kaikki\nvesien varsilla. Se olikin aivan luonnollista monestakin eri syystä.\nVesireitit olivat mukavia kulkuteitä erämaanmatkoilla, niiden varteen\ntahtoi siis jokainen asettua. Sitä paitsi oli kalastus kaikkein\ntuottavin toimi ja siitä syystä koitti jokainen erämaankävijä ennen\nkaikkia hankkia itselleen hyvän kalastuspaikan. Metsästykseen oli kyllä\njokaisen kalastuspaikan vieressä olevilla saloilla kyllin tilaisuutta.\"\n\nKun Rautalammin Konneveden pääselän seuduilla näkee kartoilla\npaikannimiä _Majasaari_, jonka lähellä on _Pirttisaari_ ja _Aittosaari_\nsekä kaksi muuta _Majasaarta, Pirttilahti, Lapinsalo, Kotasaari,\nKodanovinen, Hämeenniemi_ jne., niin piirtyy mieleen kuvia muinaisesta\nlappalaisten ja hämäläisten kalastajaelämästä näillä kalaisilla\nvesillä. Kun Rautalammin Jäntti (Jentze) ja Maukonen v. 1683\nkäräjöivät Konnevedellä tai sen läheisellä Hankavedellä sijaitsevasta\nPirttisalosta, jota myös sanottiin Riitasaareksi, ja Majasalosta,\nhavaitsivat tarkastusmiehet, että Majasaaressa oli pirtti, aitta ja\n\"huone, jossa kaloja kuivataan keväällä\". Tämäkin piirre vahvistaa\nmuinaisen kalastuksen kuvaa Rautalammin päävesistöillä.[299]\n\nEpäilemättä on jo alunperin ollut sellaisia erämaanomistuksia, jotka\novat sijainneet edullisilla kalavesillä ja joiden pääasiallinen ellei\nyksinomainenkin arvo on ollut sieltä saadussa kalansaaliissa. Eräkauden\nlopulla erämaiden pääasiallinen käyttö oli selvästi kalastusvoittoinen,\nja historiallisten asiakirjojen avulla voidaan seurata, kuinka kalastus\nerämailla vähitellen sai yhä yksinomaisemman valtasijan. Niinpä oli\ntilanne Ylä-Satakunnassa v:n 1552 luettelon mukaan sellainen, että\nluetelluista 167 varsinaisesta erämaanomistuksesta 110:ltä puuttui\nasutusmahdollisuuksia, koska niissä oli vain kalavesi. Pitäjä pitäjältä\non lueteltu sellaiset erämaat. Pirkkalan veropitäjällä oli 16 sellaista\nerämaata, \"joissa ei ole mitään asumistilaa, vaan ainoastaan kalastus\",\nja sama sanonta kerrataan vielä parin yksityisen erämaanomistuksen\nkohdalla; Kyrön pitäjässä oli luettelon mukaan kuudettakymmentä\nsellaista erämaata, \"joista ei voi löytää mitään astinsijaa, vaan\nainoastaan kalavettä ja lintumetsää\", mutta puolestatoistakymmenestä\nerämaasta on nimenomaan sanottu, ettei niissä ole \"mitään asuinsijaa,\nvaan ainoastaan kalavesi\"; samoin neljästätoista Kangasalan hallussa\nolevasta erämaanomistuksesta sanotaan yhteisesti, ettei niissä ollut\nasuintilaa, \"vaan ainoastaan kalavesi\". Joukosta Lempäälän erämaita\nlausutaan ylikanteen, ettei niissä ole asuinsijaa, mutta luetellusta\nensimmäisestä erämaasta mainitaan selvästi, että siltä puuttui\nasuintila ja oli ainoastaan kalavesi. Vesilahdelta on useista erämaista\nsamanlainen merkintä, mutta ensimmäisestä niistäkin samanlainen lisäys,\nettei asuintilaa ole, mutta kalavesi on, ja juuri samoin on tehty\nKarkunkin erämaiden maininnassa.\n\nKun asiakirjassamme lakkaamatta puhutaan erämaista, joissa ei ollut\nasutusmahdollisuuksia vaan ainoastaan kalavesi, niin tietenkään eivät\nsellaiset erämaat ole olleet kokonaan maattomia, vaan merkinnee sanonta\nvain sitä, ettei erämaalla ollut uutistalon viljelyksille sopivaa\nalaa. Koska tällaisten erämaiden kalavesi aina mainitaan, mutta metsä\nsivuutetaan, ellei sitä nimitetä \"lintumetsäksi\", niin se osoittaa\nvain erämaan merkityksen vähentymistä metsästysalueena, mutta sen\narvon nousemista kalastusalueena. Todennäköisesti on kalavettä ollut\nkaikilla niillä erämailla, joita ei v:n 1552 tarkastelussa katsottu\nasutuskelpoisiksi. Mutta tuskinpa nekään erämaat, jotka valittiin\nasutettaviksi, jäivät kalavesiä vaille, sillä uudistalojen historiasta\nkyllä tiedetään, kuinka tärkeitä hyvät kalavedet niillekin ovat olleet.\nKun vielä 1600-luvulla ja myöhemminkin sisämaiden saloseuduilla\nmetsästys ja kalastus mainitaan asukkaiden pääelinkeinoina, niin\nvoittopuolella tässä rinnastuksessa on epäilemättä useimmiten ollut\nkalastus.\n\nMuistakin Ylä-Satakunnan erämaita koskevista tietolähteistä kuin v:n\n1552 luettelosta käy näkyviin kalastuksen etusija näillä erämailla.\nKokemäenkartanon läänin talonpoikien valituksissa 1540-luvulla\nsanotaan, että Savon ja Pohjanmaan talonpojat ovat tehneet väkivaltaa\n\"omistamillamme erämailla ja kalavesillä, riistäneet ja raastaneet\nmeidän ruokamme, verkkomme ja kapineemme, joita me köyhät talonpojat\ntapaamme pitää ulkona erämaalla.\" Ulvilan käräjillä v. 1551 tuomittiin\npari Mouhijärven Selkeen miestä Saastamalan (Merikarvian) miehen\nhäiritsemättä käyttämään vanhaa kalavettänsä Valkiakoskessa ja\nKarvianjoella. Ruoveden käräjillä v. 1666 käsiteltiin mm. Kurussa\n\"Keihäslahden eräsijaa ja kalavettä\" sekä Virtain \"Vaskisalon erämaata\nja sen kalavettä\" l. \"Vaskiveden kalaeräsijaa\" koskevia asioita;\nLiuksialan kartanon alueina mainitaan v. 1661 \"Muroleen kalavesi ynnä\nulkomaa\" jne.\n\nHauhon kihlakunnan erämaiden luettelossa, samalta vuodelta kuin\nYlä-Satakunnankin (1552), luetellaan 79 asutettua erämaata ja 148\nsellaista erämaankappaletta, jotka eivät kelvanneet asuttaviksi, vaan\njoihin jäi \"kalavesi ja oravimetsä\". Maininta oravimetsästä näyttää\nolleen enemmän perinnäistapaista kuin aivan asiallista laatua, mutta\nkalavedet ovat varmasti kuuluneet erämaiden yleiseen pysyvään arvoon\neikä Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen erämaiden välillä tässä suhteessa\nole ollut mitään olennaista erilaisuutta.[300]\n\nErämaankalastuksen ensisijaisuus erämaantaloudessa käy esille myöskin\nsiihen kuuluvista nimityksistä ja ammattisanoista. Jo 1400-luvulla\nlaaditussa Kyrön oikeuden verojen ja maksujen luettelossa puhutaan\nniiden maksettavasta kalaverosta, \"jotka kulkevat kalastamassa\",\nniinkuin erämiehillä, joita selvästi tarkoitetaan, ei erämaalla muuta\nasiaa olisikaan. Eräkauden lopulla sanotaan Sääksmäen kihlakunnan\ntalonpoikien olleen \"eräkalassa\" (1571), samastetaan erämiehet\nja kalamiehet, sanotaan erämaahan lähtijöitä \"erämiehiksi eli\nkalamiehiksi\", \"kalamiehiksi eli erämiehiksi\" tai vain \"kalamiehiksi\"\n(1553), puhutaan \"jokaisesta savusta, jolla on kalamiehiä\nulkona erämaassa\" (1552) ja nimitetään koko erämaankalastusta\n\"eräkalastukseksi\" (1557).[301]\n\nMerkittävää myöskin on, ettei erämaiden käytöstä eräkaudella\nyksityiskohtaisemmin tunneta juuri muita kuin ne kevät- ja kesäretket,\njoita vuosittain tehtiin erämaille kalastusta varten.\n\nEräkauden lopulla esiintyi erämaalla uutena kalastuksen harjoittajana\nitse kruunu ts. kruunun linnat ja kartanot. Tässä katsauksessamme\ntulevat lähinnä kysymykseen vain Hämeen ja Savon linnojen kalastukset\nniiden omilla erämailla. Syynä kruunun toiminnan suuntautumiseen tälle\nalalle on varmaan ollut ensi sijassa se, ettei tavallisilta erämiehiltä\nvoitu riittävässä määrässä saada kruununväen tarpeiksi arvokkaampia\nkalalajeja, kuten lohia, siikoja ja ankeriaita, joita senvuoksi\nlinnojen oli hankittava omin neuvoinsa. Myöhemmin näyttävät myöskin\nKustaa Vaasan talouspoliittiset harrastukset antaneen vauhtia kruunun\nkalastustoiminnalle.\n\nHämeen linnalla oli uuden ajan alussa lohenpyyntipaikkoja Kymijoen\nAnkkapurhassa (Anjalankoskessa) ja Sääksmäen Valkiakoskessa sekä\nankeriaanpyynti Asikkalan Vääksynkoskessa. Nämä paikat sijaitsivat\nsilloin jo verraten asutuilla seuduilla, mutta erinäiset merkit\nviittaavat siihen, että niiden kalastukset olivat olleet Hämeen\nlinnan hallussa jo piankin linnan perustamisen jälkeen, jolloin\nAnkkapurhan tienoot vielä olivat erämaista rajaseutua. Myöhemmin,\n1500-luvun jälkipuoliskon aikana, oli Hämeen linnalla kalastuspaikkoja\nPohjois-Hämeessä Rautalammin Konnekoskella ja Äyskoskella.\nViimemainitun kosken sijainti Rasvangin ja Nilakan järven välillä\nHämeen vanhalla heimorajalla korostaa tämän kalastuksen historiallista\nerikoisuutta, mihin on muitakin viittauksia. Kalastuksiaan varten oli\nHämeen linnalla palveluksessaan palkattuja kalastajia, mistä pari kolme\nerityistä \"Pohjan kalastajaa\" (1580).[302]\n\nSavon linnaläänin vanhimman verokirjan mukaan (1540) linna hankki\nomalla kalastuksellaan ruokakaloja, kapakaloja, suolattua tynnörikalaa\nja lohia. \"Kuinka tärkeänä kalanpyyntiä vielä 15-sataluvulla pidettiin,\nvoimme arvata siitäkin, että Savonlinnalla itsellään oli ympäri\nlääniä v. 1571 kaikkiaan 13 kalastuspaikkaa, joissa kalastettiin 1\nnuotalla, 15 lohiverkolla, 130 siikaverkolla, 350 haukiverkolla, 120\nlahnaverkolla, 40 säynäjäverkolla, 2 laanalla, 3 selkänuotalla eli\nvadalla, 57 katiskalla ja 23 merralla. Näistä saatiin voudin tilin\nmukaan v. 1571 yhteensä suolakalaa 6 lästiä, 9 tynnyriä 1 3/4 nelikkoa,\neli lähelle 190 tynnyriä, ja tuoretta kalaa 27 kippuntaa 10 naulaa.\"\n(Gebhard.)\n\nLinnan kalastuksista olivat vanhimpia ja merkittävimpiä Suurjärvi\n(nyk. Heinäveden itä-äärellä), Palokki (Heinävedellä) ja Riistajärvi\n(Riistavesi nyk. Vehmersalmen ja Muuruveden välillä), joista\nsaatiin siikaa ja lohta, edellisestä syksyllä ja jälkimmäisestä\nkeväällä, Varkaus, josta tuli linnaan suolattua siikaa ja lohta,\nVianto (Maaningalla), joka oli siianpyyntipaikka, Onkivesi siitä\npohjoiseenpäin ja Rasvanki (Raswando) nyk. Karttulassa. Useimmat näistä\nkalastuspaikoista sijaitsevat muinaisilla rajaseuduilla. Suurjärvi on\nSavon itäisellä maakuntarajalla samoinkuin Riistavesikin. Savonlinnan\ntilikirjassa v:lta 1551 sanotaan Varkauden kalastuksen sijaitsevan\n\"Korsholmaa vastassa\" (emot Korsholm), ja todella onkin Pähkinäsaaren\nrauhan raja kulkenut niiltä kohdilta. Rasvanki taas sijaitsi\n\"Pohjanmaalla Venäjän rajaa vastaan\". Merkittävää on, että Äyskoski,\njossa Hämeen linnalla oli kalastus, sijaitsi samalla rajaseudulla\nRasvangin läheisyydessä. Rajaseutujen parhaita kalavesiä haltuunsa\nottamalla Ruotsin kruunu pyrki vakauttamaan valtaansa ja lujittamaan\nrajojaan vierasta valtaa vastaan. Uuden ajan alkupuolella mainitaan\nkoko joukko muitakin Savonlinnan erämaankalastuksia, kuten Kihlosalmi\nIisalmella, Kyykoski, Lapinlahti, Puruvesi, Siikalahti, Vuotjärvi ym.\nNiiden vanhemmista vaiheista ei meillä ole tarkempia tietoja.[303]\n\nToinen alkuperäisen erämaankalastuksen häviämistä jouduttava tekijä\noli aatelinen erämaanomistus. Edellä on silloin tällöin kosketeltu\neräkauden lopulla tapahtunutta erämaanomistusten siirtymistä aatelin\nja sen kartanoiden haltuun; samoin on todettu, että aatelin silloisia\nlaajoja erämaita käytettiin etupäässä kalastukseen. Linnanpäällikköjen,\nkihlakunnantuomarien ja muiden suurten mahtimiesten haltuun joutui\nerämaiden parhaita kalastuspaikkoja nähtävästikin virkaan kuuluvina\npalkkaetuina. Jaakko Teitin valitusluettelossa 1500-luvun puoliväliltä\nsyytetään Kustaa Finckeä mm. siitäkin, että hän oli anastanut haltuunsa\n\"Kälänkosken (Kälonkåski) lohikosken\" ja kerrotaan edelleen: \"Björn\nKlaunpojan (Lepaan herran) vaimolla Kaarinalla oli sillä seudulla\ntorppari, jonka Björn oli asettanut sinne kihlakunnantuomarina\nollessaan; sama torppari häädettiin nyt ja koko kosken seutu luvattiin\nKustaa Finckelle, koska hän nyt on siellä (Ylisessä kihlakunnassa)\nkihlakunnantuomarina.\"\n\nAatelisten omistukset erämailla kehittyivät vähitellen siihen mittaan,\nettä paras osa erämaiden kalastuksia oli heidän hallussaan. Kuten 1500-\nja 1600-luvun ylimysvaltaisissa oloissa oli odotettavaakin, silloiset\naateliset omistajat joutuivat helposti riitoihin muiden erämailla\nkalastelevien omistajien ja erämaille jo asettuneiden uutisasukkaiden\nkanssa. Saattoipa erämailla syntyä kireitä riitoja saman aatelisen\nisännän kalastajien ja lampuotien kesken. Esitettäköön tässä eräs\nsellainen ajankuva. Kun Ruoveden käräjillä v. 1663 tutkittiin erämaalla\nasuvien Vesilahden kartanoiden (Laukon ja Tottijärven) alustalaisten\nkalavesiasioita, todettiin, että lukuisien Visuveden ja Uuraisten\nseuduilla asuvien lampuotitilojen lisäksi siellä oli kaksi kalavettä,\nUurainen (Vrama) ja Mämmisaari, joita kalavesiä oli käyttänyt kaksi\nLaukon kalastajaa muiden vanhojen osakkaiden kanssa, Uuraisia keväisin\nja Mämmisaarta syksyisin. Nyt lautakunta yksimielisesti tuomitsi\nHaapaniemen Niilo Sipinpojan hajoittamaan ja tyhjäksi tekemään uuden\neräsijapaikkansa (ärärums ställe), jonka hän oli edelliserä syksynä\nlaittanut Kilvensaareen anastaakseen muiden osakkaiden kalaveden, ja\nmäärättiin hänet pitämään Mämmisaaressa eräsijansa, jota he olivat\nsiihen saakka yhteisesti käyttäneet; kaksi miestä käskettiin repimään\nmainitut uudet eräsijahuoneet (ärerumshusen).\n\nKerrottu riita koski kaiketi lampuotien keskinäisiä asioita. Mutta\nv:n 1667 käräjillä syytettiin Laukon herran puolesta Hauhuun Simosta\nsiitä, että hän oli tehnyt vääryyttä Laukon kalastajalle Uuraisten\nkalavedellä; vastaaja väitti, ettei Laukolla ole oikeutta Vetää nuottaa\nniillä vesillä ja ettei Laukolla ole osaa Mämmisaaren eräsijaan eli\nkalaveteen; syyttäjän puolelta taasen todistettiin, ettei Laukko\nole koskaan vetänytkään nuottaa Uuraisten vesillä. Asian ratkaisu\nlykkäytyi. Ruoveden kesäkäräjillä 1667 Hauhuun talonpojat vielä\nvaativat Laukon kalastajaa todistamaan, että Mämmisaari oli Laukon\nvanha eräsija.[304]\n\nTällaiset kalastusriidat olivat kuitenkin vain osa yleisemmästä\nvanhojen pitkämatkaisten erämaankävi jäin ja erämaalla leviävän\npaikallisen uudisasutuksen eli lyhemmin sanottuna kalastuksen ja\nmaatalouden välisestä taistelusta. Asiakirjat sisältävät lukuisia tämän\nkulttuuritaistelun muistoja, joita jokunen on jo ennen kerrottu.\n\nTämän erämaiden kulttuuritaistelun viimeisiä jälkinäytöksiä on nähty\nPeräpohjolassa ja Lapissa. Maanmittari Hackzellin kertomuksessa Kemin\nLapista vv. 1730--1750 sanotaan Kuusamossa ja Kitkassa olevan yleisenä\nvalituksena, että muutamia järviä, joiden pitäisi olla Lapinmaan\nrajojen sisäpuolella ja joiden oikeittain tulisi kuuluakin sinne,\novat vieraitten lähipitäjien ja läänin ulkopuolella asuvat talonpojat\nanastaneet, kuten Kemijärven talolliset Suolijärven, Iin talonpojat\nLivojärven, Pudasjärven asukkaat Korpuan, Irni- ja Kerojärvet, Paltamon\ntalolliset Iijärven ja Lappuajärven. Samanlaiset olivat Hackzellin\nmukaan olot Tornion papissa, jossa Ala- ja Ylä-Tornion pitäjillä vielä\n1700-luvun puolimaissa niinkuin vanhempina aikoina oli hallussaan\njärviä ja lampia Lapissa 20--30 peninkulman päässä omistajien\nkotitaloista. Koko Lapin erämaankalastuksen kehityshistorian Hackzell\nkokoa seuraaviin lyhyihin mutta sattuviin sanoihin: \"Rikas lappalainen\nvaltaa halukkaasti parhaat kalajärvet muiden lappalaisten vahingoksi;\nuutisasukas taas tunkee tieltään pois kaikki lappalaiset läheltä ja\nkaukaa.\"\n\nVielä menneen vuosisadan alkupuolellakin eli erämaankalastus vauhdissa\nPeräpohjolassa. Deutschin taloudellisessa kertomuksessa Oulun läänin\npohjoisosasta sanotaan Tornionjoella olevan Turtolan kylän omistavan\nheille maanjaoissa vahvistettuja kalajärviä Kolarissa, Närkin kylän\nTengeliössä lähellä Rovaniemen rajaa, kuten Palojärvessä, Tervolan\nrajan lähellä asuvien rovaniemeläisten omistavan kalajärviä Kemihaaran\npohjoispuolella ei kaukana Kemijärveltä, kaikki 9--10 peninkulman\npäässä.[305]\n\n\n\n\n\n\nERÄKAUDEN MUISTO\n\n\n\n\nERÄKAUDEN MUISTO\n\n\nEri puolilta katseltuamme muinaishämäläisen eräkauden oloja\nhaluamme vielä luoda lyhyen loppukatsauksen saatuihin tuloksiin\nkokonaisuudessaan.\n\nEräkausi on kuvautunut silmiimme sellaisena hämäläisen heimon\nhistorian määrättynä kehitysasteena, jolloin pyyntielinkeinot, so.\nmetsästys ja kalastus, ovat olleet väestön pääasiallisena toimeentulon\nlähteenä ja jolloin heimon yhteiskunnalliset olot ovat järjestyneet\nja koko kulttuuri muotoutunut niiden pohjalla. Emme siis käsitä\neräkautta miksikään määrätyksi turkiskauppaan sidotuksi erilliseksi\nmuinaishistorialliseksi vaihekaudeksi, vaan katsomme turkiskaupan\nvaltakautta, turkiskautta, erääksi kylläkin mullistavaksi eräkauden\naikajaksoksi, emme pidä muinaista erätaloutta minään muinaisen\nmaatalouden sivuelinkeinona, vaan päinvastoin arvelemme muinaisaikojen\nmaatalouden olleen silloisen erätalouden sivuelinkeinona, emme\nkuvittele muinaisia erämiehiä loistaviksi sotilaallisiksi tai\nkauppiaallisiksi talonpoikaisylimyksiksi, vaan luulemme heidän\nolleen muinaisajan tasa-arvoisia heimomiehiä, pyyntikumppaneja ja\nmetsänkävijöitä, eräkauden oikeimpia edustajia ja sen kulttuurin\nylläpitäjiä, joskin heidän saaliinsa ja työntuloksensa turkiskaudella\nuseimmiten joutuivat oman heimon tai vieraiden kauppiaiden ja ylimysten\nkäsiin.\n\nMyönnettävä kuitenkin on, että näin hahmoteltuun eräkauden käsitteeseen\nja kuvaan jää paljon epävarmuutta ja epämääräisyyttä. Työmme kuluessa\nei esiintyneitä pulmakysymyksiä ole voitu kaikkia tyydyttävästi\nselvittää, ja syntyneen yleiskuvan on muutenkin täytynyt jäädä\nmonessa kohdin vaillinaiseksi. Se on ollut monista seikoista riippuva\nauttamaton asia. Eräkausi on ollut tavattoman pitkä aikakausi,\njonka alkuvaiheiden selvittäminen on mitä vaikein ja tutkimukselle\ntoistaiseksi ehkä ylivoimainenkin tehtävä. Asiakirjallisia tietoja\neräkaudesta on vain yksityistapauksissa keskiajan loppupuolelta\nja yhtenäisemmin ainoastaan eräkauden loppuvaiheista hämäläisten\nerämaiden asuttamisen kynnykseltä uuden ajan alulle. Kaikessa\nmuussa on ollut turvauduttava keskiajan ja sitä aikaisemmankin ajan\nturkiskauppaa ja keskiajan verotusoloja koskeviin kirjallisiin\nkertomuksiin ja asiakirjoihin, mutta ennen kaikkia maanomistusoloissa,\nkansantietoudessa, paikannimissä yms. piiloissa säilyneisiin\nvälillisiin tietoihin, jälkiin ja muistoihin tai on ollut tyydyttävä\nmaamme lähiympäristöjen olojen tarkkaamiseen. Muistettava on vielä,\nettä eräkauden elämä itse on ollut liikkuvaa, muuttuvaa ja epävakaista,\nmikä haittaa sen yhtenäisyyden ja kehityksen selvää näkemistä. Tämän\nteoksen seuraavissa osissa on tarkoitus ottaa erikoistarkastelun\nalaiseksi useita tärkeitä eräkauden kysymyksiä, joiden selvittely\ntoivottavasti edistää tarkemman ja oikeamman käsityksen saamista\neräkaudesta kokonaisuudessaankin.\n\nMuutamia varmoja eräkauden pääseikkoja voidaan kuitenkin jo tässäkin\nyhteydessä todeta. Eräkausi on aikoinaan vallinnut kaikilla maamme\nseuduilla niinkuin vastaava kulttuurimuoto kerran on ollut yleinen\nmeidän maatamme paljon laajemmillakin alueilla. Silti ei ole sanottu,\nettä eräkausi olisi ollut vallalla kaikkialla maassamme samanaikaisesti\nja samanlaatuisesti. Eteläisen Suomen rannikkoalueilta se on jo varhain\nväistynyt peltoviljelysasteella olevan suomalaisen ja ruotsalaisen\nväestön sinne asettuessa. Pohjanmaalla ei sellainen erikoislaatuinen\nerämaanomistus, jota edellä on tutkittu, näytä olleen muinaisuudessa\nsanottavasti levinnyt, ehkeipä myöskään siitä syystä, että Keski- ja\nPohjois-Pohjanmaa ovat kauemmin kuin eteläisemmät seudut pysyneet\nlappalaisten hallussa ja sikäläiset takamaat kaikkien kuljettavina 'ei\nkenenkään maina'. Suomalainen eräelämä on levinnyt Pohjois-Suomeen\nvasta uudemmissa muodoissaan suomalaisen uudisasutuksen mukana.\nSavolais-karjalainen kaskiasutus on supistanut erätalouden alueita\nmyöskin Pohjois-Suomessa; kaukaisemmilla sikäläisillä maanäärillä,\nLapista puhumattakaan, eletään kuitenkin yhä vieläkin jonkinlaisessa\neräkaudessa.\n\nHistoriallisesti tunnettavan eräkauden varsinaiseksi näyttämöksi ovat\nnäin ollen jääneet Suomen eteläpuoliskon laajat sisämaat, maamme\njärvialue. Jo tästä yleispätevästä syystä on sisämaan vanhaa pääheimoa,\nhämäläistä, pidettävä maamme muinaishistoriallisen eräkauden kulttuurin\nvarsinaisena kannattajana. Ainoa erämaanliike, joka toistaiseksi on\nmeille yksityiskohtaisemmin tunnettu, on se, joka on alkanut vanhan\nHämeen pesäseuduilta ja sieltä levinnyt eri suuntiin. Sen vuoksi olemme\nnimittäneet tutkittavaamme eräkautta _hämäläiseksi_ eräkaudeksi.\n\nMuinaiset talousmaantieteelliset olot näyttävät erityisesti suosineen\nhämäläistä erämaataloutta. Järvialueen läntinen puolisko, hämäläisten\nvanha pääalue, on vesistöistä köyhempi kuin itäinen, mutta suo enemmän\ntilaa suurille yhtenäisille metsäalueille, jotka useinkin ovat\nolleet vähemmin otollisia asutusalueita, mutta sitä oivallisempia\nmetsästysmaita. Hämeen erämailla on lisäksi ollut liikenteellisesti ja\nkaupallisesti edullinen asema maan etelä- ja länsirannikkojen lähellä,\njoihin hämäläisillä on ollut ikivanhoja erätaloudellisia suhteita.\n\nTässä ei tarvitse kerrata niitä monia ennen mainittuja seikkoja, jotka\ntodistavat hämäläisen heimon olleen erityisesti metsästäjäkansaa.\nTiettävästi on erätalous aikoinaan ollut hallitsevana talousmuotona\nmyöskin Savossa ja Länsi-Karjalassa, mutta epäilemätöntä on nähdäksemme\nsekin, että tämän eräkauden juuret ovat yleispohjoismaisia ja Suomessa\nensi sijassa hämäläisiä; myöhempien länsikarjalaisten ja savolaisten\nerikoista omaa oli heidän voimakas kaskikulttuurinsa, joka nopeasti\ntyönsi syrjään erätaloutta kaikilla savolaisilla ja laajoilla\nhämäläisilläkin alueilla samalla kuin se käytti hyväkseen erämaankin\nantimia, missä siihen tilaisuutta tarjoutui. Suomen karjalaisten ja\nsavolaisten eräkaudessa on loistavia piirteitä ja eräissä suhteissa\nsiitä on parempia tietojakin kuin hämäläisten eräkaudesta. Mutta\nhistoriallisen Suomen muinaisessa asutuksessa ja kulttuurissa ovat\nhämäläisen eräkauden vaikutukset sittenkin voimakkaimmin ja syvimmin\ntuntuvat.\n\nHämäläinen erämaavyöhyke eli oikeittain erämaanomistusvyöhyke muodostui\nhämäläisten vanhojen asutuskeskuksien ympärille levitäkseen sieltä\nkaikille tahoille, mutta varsinkin pohjoiseen, millä suunnalla\nsen etenemiselle ei tosiaan näyttänyt olevan mitään rajoja.\nEtelässä ja lounaassa hämäläisten erämaita rajoitti jo varhain\npysyvä peltokulttuurialue ja aaltoileva, mutta nopeasti leviävä\nkaskikulttuurivyöhyke, peltorintama työntäen tieltään kaskivyöhykettä\nja kaskirintama erämaanvyöhykettä. Siten hämäläinen erämaanvyöhyke\nkokonaisuudessaan verkalleen liikkui pohjoiseen päin murentuen\neteläisellä ja paisuen pohjoisella äärellään.\n\nErämaavyöhykkeen sisäpuolellakin muodostui erilaisia erämaanlohkoja.\nEräkauden loppupuolella oli vyöhykkeen leveä eteläreunus jo häviävää\naluetta; kaski- ja peltoviljelys tarjosivat siellä uusia taloudellisia\nmahdollisuuksia, joiden rinnalla erämaiden arvo vähenemistään väheni.\nErämaiden pääpaino jäi vyöhykkeen pohjoisempiin osiin; siellä pysyivät\nerämaanomistus ja erämaankulku vielä kauan kansan tapana, erämaan\nkauppapaikat kauan olemassa ja turkiskauppiaat kauan toiminnassa.\n\nKun hämäläisen eräkauden kehityksessä on pitkien aikojen kuluessa ollut\nerilaisia vaiheita ja siinä muodostunut erilaisia kehityspiirejä,\nei tätä aikakautta voida puristaa yhteen ainoaan määrätynlaiseen ja\nkovin ahtaaseen muottiin. Erätalous on ollut vain yksi talousmuoto\nmuiden joukossa, määrätty aste kokonaiskehityksessä, kulttuurimuoto,\njonka syntyminen ja leviäminen on tapahtunut meille suurimmaksi osaksi\ntuntemattomina aikoina ja jonka väheneminen ja muuttuminen toiseksi\nkulttuurimuodoksi vain on meille paremmin näkyvissä.\n\nPitkän eräkautisen kulttuurimuodon luonnetta ja merkitystä voimme\nparhaiten arvostella ja kuvitella niiden syvien muistojen perusteella,\njoita se on jättänyt kansamme kaikkien myöhempien aikakausien\naineelliseen ja henkiseen kulttuuriin.\n\nEräkauden yleisestä vallassaolosta koko maassamme ovat _paikannimet_\nehkä vakuuttavimpana joukkotodistajana. Metsän ja veden eläjien nimistä\nja pyynnistä johtuneita paikannimiä on tuhkatiheässä yli koko maan;\nei sitä seutua maassa, missä ei siitä päättäen pyyntimiehiä olisi\nliikkunut. Tällaisessa nimistössä itsessään tosin ei näyttäisi olevan\nmitään erikoisempaa, sillä onhan seuduillamme myöhempinäkin aikoina\nollut ja on vielä nytkin varsin lukuisa ja monilajinen eläimistö, joka\non voinut uusinakin aikoina antaa aihetta paikannimiin. Puheenaolevat\npaikannimet saattavat siten olla hyvin eri-ikäisiä. Mutta tässähän\nonkin kysymys enemmän asteesta kuin ajasta, eikä silloin voida\nkieltää, etteikö tämä nimistö yleensä edustaisi seutunsa vanhinta ja\nalkukantaisinta taloudellista käyttöä.\n\nEräkauden asukkaiden on täytynyt perinjuurin perehtyä ja mukautua heitä\nympäröivään luontoon, oppia tuntemaan pienimpiä yksityiskohtia myöten\nseudut ja paikat, joissa joutuivat liikkumaan, havainnoimaan mitä\ntarkimmin eläimistöä, jonka pyynnistä heidän toimeentulonsa riippui,\nja luontoa, jonka oloista pyynnin onnistuminen tai epäonnistuminen\nmitä suurimmassa määrässä johtui. Tunnemme kulkevamme melkein kuin\nmuinaisessa Metsolassa, kun esim. Vanhassa Vanajassa yksin Lopenjärven\nympäristöiltä, _Sinerväniemen, Erävistön, Kalevan_ mailta tulee\netsimättä eteemme _Iso-Peura, Kaurisniemi_ ja _Kaurisniitty, Karhusalo_\nja _Karhunoja, Osmonoja, Saukonlähde, Mäyrä, Kärpänoja_ ja edelleen\n_Lintukorpi, Hanhensuosaari, Sorsamo, Kurki, Huuhkaja, Tiirinkallio_\njne. jne. Ja ottaaksemme pistonäytteen toiselta kaukaisemmalta taholta,\ntuntuu tosiaan kuin laskeutuisimme jonnekin muinaisten erämiesten\nomistamaan \"oravimetsään\" kuullessamme paikannimiä pieneltä alalta\nKolemalansalossa Pielaveden reitiltä: _Töyrimäki, Joutsenniemi,\nRahasaari, Perminiemi, Permisaaret, Oravaisjärvi_ jne.\n\nHuomattakoon, että tämänlaatuiset nimistöt sisältävät usein niiden\npaikkakunnilta jo ammoin hävinneiden eläinlajien ja sellaisten pyyntiin\nkuuluvia nimiä. Ei peuroja eikä kauriita enää kuljeskele niillä\nEtelä-Suomen seuduilla, joiden paikannimiin ne ovat jättäneet osansa,\neikä villihanhien siipien suhinaa enää kuulla Etelä-Hämeen Hanhisoilla\nja Hanhijärvillä; Vain paikannimet tietävät vielä jotakin maamme keski-\nja eteläosissa muinoin lukuisista majavista.\n\nPyyntielämän yksinvallasta eräkauden hämäläisillä eräalueilla ovat\nselvänä todistuksena säilyneissä historiallisissa erämaaluetteloissa\nesiintyvät erämaiden nimet. Kaskiviljelykseen tai muuhun maatalouteen\nviittaavia paikannimiä ei näistä luetteloista löydä, aniharvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta (Peltolampi, Vehuvarpe, Riihiniemi).\nValtaosa luettelojen paikannimistöstä kohdistuu tavalla tai toisella\nerämaatalouteen. Suuri joukko nimiä tulkitsee erämiesten retkiä ja\nerämaankulkua yleensä. Sellaisia nimiä ovat etenkin lukuisat: _pohja,\n-taival_ ja _vene_-liitteiset nimet (esim. Näsijärven vesistöllä\nUkaanpohja, Utventaival, Ruotaival, Pohjaslahti, Liedenpohja ym.;\nVenesjärvi Kyrön, Venhejoki Hauhon erämaalla jne.). Näissä luetteloissa\nmainitut, varsinkin Ylä-Satakunnassa lukuisat _majat_ ja _pirtit_ ovat\ntietenkin olleet erämiesten asumia. Toisin paikoin on tällaisia asumia\ntai muita erämaanomistuksia ollut lähekkäin niin monia että voisi puhua\neräänlaisista erämaankylistä (Kyrösjärven Kovelahti, Laukaan Leppävesi,\nKeiteleen Aroniemi, Kivijärven Kannonrasva, Pihtiputaan Alvejärvi).\nErämaiden perukoille on kulkenut rintamaiden kylien ja siellä asuvien\nerämaanomistajien nimiä (Hauhon Vitsiälän nimi Leppävedellä ja Ilmoilan\nnimi Keiteleellä, Sääksmäenlahti Rautalammilla; Flemingintaipale\nKeiteleellä ja Kulmusalo Konnevedellä).\n\nUseat nimet näissä luetteloissa viittaavat sangen vanhoihin\npyyntineuvoihin ja pyyntipaikkoihin (Keihäsjärvi, Keihäslahti,\nKeihärinkoski, Vekarajärvi, Hankajärvi -vesi, -salmi). Jos \"maiksi\"\nnimitettyjä erämaanpaikkoja (Valiavaltaistenmaa, Karheenmaa, Kuorsumaa)\nja muilla maastoperäisillä nimillä merkittyjä erämaita (Venuskangas,\nKarvakangas, Vahdermetsä, Keiteleharju, Sauvavuori) on pidettävä\nensi sijassa metsästystä edustavina, niin ei tällaisten nimien\nsuhteellisesta vähälukuisuudesta päättäen metsästys erämaaluettelojen\nlaatimisen aikoina enää ollut johtavassa asemassa erämaataloudessa,\nvaikka sillä nähtävästi olikin läntisillä hämäläisalueilla\nhuomattavampi merkitys kuin itäisillä. Erämaaluettelojen nimistöissä\novat vesistöpaikkojen nimet, kaikenlaiset _-järvi, -vesi, -lahti,\n-salmi -joki, -koski -virta, -saari, -niemi_ loppuiset paikannimet,\nsekä yleisesti että varsinkin itähämäläisillä alueilla niin\nylivoittoiset, ettei voi olla epäilyä kalastuksen olleen pyyntielämän\npääosana ja vesikulun sen tärkeimpänä liikenteenä.\n\nJo yksi ainoa paikannimien kantasana, sellainen kuin _vilja_, sisältää\npaljon eräkauden historiaa. Metsänriistaa on muinoin sanottu viljaksi,\nkuten ilmenee sellaisista vanhojen metsämieslukujen säkeistä kuin \"jo\nviruivat viljan eukot\" sekä \"kun vilja uralle saapi\". Lappalaisilla on\nvillipeura ollut _valje_ (vilja). Karhu on valtamaillaan ollut _Jumalan\nvilja_ ja Pohjois-Savon metsästystaioissa on jänistä ja kettua sanottu\naina viljaksi. Vanhat vilja-kantaiset paikannimet, jotka erimuotoisina\novat jotenkin tavallisia sisämaan saloseuduilla, kohdistuvat\nepäilemättä pääasiallisesti metsän tai veden riistaan. Kun esim. Savon\nvanhimmassa maakirjassa mainitaan usein vilja-kantaisia paikannimiä\nsellaisilla Keski- ja Pohjois-Savon seuduilla, jotka siihen aikaan\nvielä olivat täydellisessä erämaatilassa, ei nimien aiheena voi olla\nmuu kuin pyyntimiehen vilja; siinä kohden ovat erikoisen valaisevia\nvesistöihin kohdistuvat nimet sellaiset kuin _Viljajärvi, Viljolahti,\nViljakansaari_. Eräkautisia vilja-nimiä ei puutu läntisemmiltäkään\nalueilta. Niinpä on Vanhan Vanajan keskusseudulla Kirstulan\n_Viljakasniityt_, Hausjärven Ärkylän alueella _Viljansuonmettä_,\nsamoilla seuduin Hämeen--Uudenmaan rajalla _Viljakanoja_ (n. v.\n1550), Tennilässä _Viljanlähde_ (1486), Kärkölässä ja Orimattilassa\n_Viljaniemi_, Mäntyharjun Anetussa _Viljanpää_, Päijänteellä\nPadasjoella _Viljatevaniitty_ sekä Korpilahdella _Viljasjärvi_\nja _Viljanen_ l. _Viljamensaari_ ja Ylä-Satakunnassa kerrassaan\n_Viljakkalan_ pitäjä, Ikaalisissa _Viljalan_ kylä ja Längelmäellä\n_Viljastenjärvi_. Sukunimet _Viljakka, Viljakainen, Viljanen_ ovat\nsiten pohjaltaan eräkauden pyyntimiesnimiä.[306]\n\nMutta enemmänkin. Kielessämme vilisee eräkauden pyyntimiesten\nammattisanoja, joita vielä joka päivä käytämme, vaikka aivan toiseksi\nmuuttuneessa merkityksessä kuin eräkaudella, esim. _ansio, keino,\nraha, seura, vihi, virka_ jne. Eräkautisia sananparsia ja arvoituksia\non vielä vireässä käytännössä kaikkialla maassamme. Pyynti- ja\nerämaaelämän seikkailut ovat kansansatujen ja tärinäin mieluisimpia\naiheita. Lyyrillisen kansanrunouden kauneimmat kuvat ja kuvitelmat on\nsaatu pyyntimiesten elämästä ja erämaan luonnosta.\n\nErityistä huomiota ansaitseva on se arvosija, mikä eräkauden\npyynnillä on muinaisessa kansantarustossa ja jumalaisuskossa.\nBonsdorff-Helleniuksen vanhassa kertomuksessa metsästyksestä\nHämeessä (1782) sanotaan hämäläisten pitäneen metsänjumalaa\nsuurimpana hyväntekijänään. Hämeestä kerääntyneiden metsästys- ja\nkalastustaikojen, erilaisten metsämieslukujen ja muun pyyntielämään\nkohdistuvan kansanrunouden suuri määrä puhuu samaan suuntaan. Aivan\nerityisen arvokas todistuskappale tässä kohden on Agricolan tunnettu\nPsaltarin suomennokseen v. 1551 liittämä runomuotoinen \"Alcupuhe\",\njossa muistetaan metsästyksen ja kalastuksen jumalia seuraavilla\nsanoilla:\n\n    Neite cumarsit Hemeläiset/\n    -- -- -- -- --\n    Tapio / Metzest Pydhyxet soi/\n    ia Achti / wedhest Caloia toi.\n    -- -- -- -- --\n    Waan Carialaisten Nämet olit\n    Epeiumalat / quin he rucolit.\n    -- -- -- -- --\n    Hijsi / Metzeleist soi woiton\n    Wedhen Eme / wei Calat wereon.\n    Nyrckes / Orauat annoi Metzast/\n    Hittawainin / toi Jenexet Pensast.\n    -- -- -- -- --\n\nSamalta ajalta kuin Agricolan Alcupuhe on säilynyt melkein sanasta\nsanaan samansisältöinen ruotsinkielinen luettelo, joka kenties on\nalkuperäinen. Sen tähän kuuluvat kohdat ovat suomennettuna tällaiset:\n\n\"Näitä seuraavia epäjumalia on palveltu ennen aikaan Hämeessä.\n\nTapio oli epäjumala, joka antoi onnea metsällä\n\n    -- -- -- -- --\n    Nämä ovat karjalaisten epäjumalat\n    -- -- -- -- --\n    Hiisi hankki otuksia heidän käsiinsä\n    Nyrkäs antoi oravia metsästä\n    Hittavainen oli jänisten jumala\n    Weden Emä antoi kalat heidän verkkoihinsa ja nuottiinsa\"\n\nNäiden tietolähteiden mukaan olisi hämäläisten varsinainen metsän\njumaluus ollut _Tapio_, \"joka metsästä pyydykset soi\" so. joka toi\npyydyksille onnea metsästä tai (ruotsalaisen luettelon mukaan) antoi\nonnea metsällä. Tapion nimen alkuperästä ei olla täysin selvillä.\nKansanrunoissa sitä enimmäkseen käytetään metsän merkityksessä; sana\n'tapio' on yhdistetty lukkoa merkitsevään viron sanaan 'taba', joten se\nhyvin sopisi metsän ansatielle viritettyjen pyydysten yhteisnimeksi.\nHämäläisten uskomuksissa Tapio kuitenkin on selvästi metsän haltija;\nsellaiseen haltijaan viittaavat mm. nimitykset \"Tapion puu\" (pihkaton\nhonka), \"Tapion pöytä\" (pieni tasalatva näre) ja \"Tapionkanto\" (uusia\nvesoja kasvava kanto). Tapion tuttavuutta ja palvontaa hämäläisten\nkeskuudessa todistaa Tapio-kantaisten paikannimien lukuisuus\nhämäläisillä alueilla, nimenomaan vanhan Vanajan vaikutuspiirissä\n(asumannimiä Tapio, Tapiola, Tapiala; Tapola, Tapoila, Taappola;\nTapala, Tapaila; Tapionniemi, Tapionlahti; sukunimi Tapiainen jne.).\n\nAgricolan mukaan olisi _Ahti_ ollut hämäläisten kalastajien jumala. K.\nKrohn sanoo vanhoista runoista turhaan etsittävän selviä todistuksia\nsiitä, että Ahti sinänsä olisi merkinnyt kalastuksen jumalaa;\nsitävastoin Ahti usein esiintyy merenkulkijan tai saarikuninkaan\nnimenä. Ruotsalaisessa rinnakkaisluettelossa ei Ahtia ensinkään\nmainita. Tukuisista paikannimistä päättäen on Ahti kaikesta huolimatta\nollut muinaisille hämäläisille tunnettu jumaluus.\n\nTapiota vastaavassa asemassa karjalaisten epäjumalien joukossa on\nAgricolalla _Hiisi_, joka \"metsäläisistä (= metsänelävistä) soi\nvoiton\"; ruotsalaisessa luettelossa sanotaan selvemmin, että \"Hiisi\nhankki metsän otuksia heidän käsiinsä\". Hiisi merkitsee vironkielessä\nmetsää, etenkin pyhää metsää, ja sillä on ollut samanlainen merkitys\nsuomenkielessäkin; maamme paikannimissä se esiintyy varsinkin\nmuinaisten koskemattomien rajametsien nimenä. Hiisiksi on sanottu\nmetsien kuviteltuja alkuasukkaitakin, jättiläisiä. Samalla on Hiiden\nnimelle tullut myöskin pahan paikan ja sellaisen paikan haltijan,\npaholaisen, merkitys. Kansanrunouden ja paikallistarinoiden mukaan on\nHiidellä ollut käsissään metsäneläimiä, kuten villi \"Hiiden hirvi\",\nja taruperäistä \"Hiiden karjaa\"; ja se on ajanut riistaa metsästäjien\nsaatavaksi. Vaikka Hiisi tietolähteissämme esitetään karjalaiseksi\njumalaksi, on Hiisi-usko ollut yleinen läntisessäkin Suomessa, mikä\nosoittaa sen vanhuutta.\n\nHämäläisen Ahdin karjalaisena vastineena Agricola mainitsee _Veden\nemon_, josta kuitenkaan ei ole säilynyt tarkempia tietoja.\n\nMainitsematta ovat vielä karjalaisiksi merkityt jumalat _Nyrkäs_,\njoka antoi oravat metsästä, ja _Hittavainen_, joka \"toi jänekset\npensaasta\". Edellinen, joka kansanrunoudessa esiintyy myöskin metsän\npoikana \"Nyyrikkinä\" ja Itä-Suomessa \"Jyrkinä\" (vrt. nyrkkä = jyrkkä),\non samastettava paavin opin aikaisen pyhimyksen _P. Yrjön_ kanssa\nja Hittavainen (myös Huupero, Kuitua, Kuiktilassi yms.) on todettu\nkeskiaikaiseksi metsästyksen suojeluspyhimykseksi _P. Hubertukseksi_,\njoka mm. on eloisasti kuvattu koiriensa ja metsänelävien seurassa\nHollolan kirkon oven raudoituksessa.\n\nK. Krohn huomauttaa, ettei Agricolan esitys kohdistu suomalaisten\nheimojen pakanuuden aikaiseen uskontoon, vaan että se kuvastaa\nainoastaan 1500-luvun kansanuskomuksia, jotka suurimmaksi osaksi\nedustavat katolisen ajan käsityksiä. Silti sellaisiin uskomuksiin kuin\nesim. Tapioon ja Hiiteen liittyviin varmaan sisältyy pakanuuden ajan\nja muinaisen eräkauden perinteitä. Epäjumalien ryhmitys hämäläisiin\nja karjalaisiin ei voine merkitä erin suuria, koska \"karjalaisilla\"\nAgricolan aikana tietenkin on tarkoitettu Ruotsin valtakuntaan\nkuuluneita, keskiajalla roomalaiskatolisen kirkon alaisia asukkaita,\njotka suureksi osaksi ovat epäilemättä olleet hämäläistä alkuperää.\nPernajan pitäjästä kotoisin oleva Agricola, niinkuin samanaikaisen\nruotsinkielisen luettelon laatijakin, on hyvin tuntenut Itä-Uudenmaan\nhämäläissukuisen kansan ja sen läheiset naapurit Länsi-Karjalassa.\nVoinemme siten pitää tarkasteltua luetteloa lähinnä itähämäläisenä\ntodistuskappaleena, mihin Hollolan kirkonoven Hubertus-tarinakin niin\nhavainnollisesti viittaa.\n\nMuinaisten hämäläisten pyyntijumalien luku ei ole rajoittunut vain\nedellämainittuihin. Niinpä kerrotaan Kauvatsan Sääksjärven puolella\ntaruperäisestä _Viuvainen_ nimisestä metsäneläinpeikosta. Nimestään\npäättäen Viuvaisella näyttäisi olleen tekemistä muinaisuudessa yleisen\nvipumetsästyksen kanssa. Samaa alkuperää ovat varmaan sellaiset\npaikannimet kuin Saukkolanmaan rajapaikka _Vivanoja_ (1571,1663) ja\nSajaniemen kylän talo _Viulahti_ Lopella, _Vivola_ kylä Nummella,\n_Viuvala_ kylä Somerniemellä, _Viuola_ Suur-Hollolassa v. 1547,\n_Vivajärvi_ Kivijärvellä Pohjois-Hämeessä ja _Viuvalajoki_ Sodankylän\nMuteniassa, laajalle levinneestä Vipu-nimistöstä puhumattakaan.\nEiköhän muinaistaruston Antero Vipunenkin ole lähempää sukua Viuvaisen\nja eräkauden vipupyynnin kuin keskiajan raamatullisen pyhimyksen P.\nAndreaan kanssa. Vanhojen metsästys- ja kalastustaikojen ja -runojen\ntavaton määrä, joka ei ole vieläkään kaikin paikoin loppunut,\nyhä korostaa pyyntielinkeinojen suurta vaikutusta muinaiskansan\nkuvitteluihin ja uskomuksiin.[307]\n\nHelposti todettavat ovat myöskin eräkauden vaikutukset ja muistot\nkansan taloudellisissa tavoissa ja yhteiskunnallisissa oloissa\npitkinä myöhäisempinä aikoina. Sen näkee jo siitä kehittyneiden\npyyntivälineiden ja niiden keinokkaiden pyyntitapojen runsaudesta,\nminkä myöhemmät ajat ovat saaneet perinnöksi eräkaudelta ja\nosittain vielä varhaisemmilta ajoilta. Niinikään on alkuaan\nkaiketi sukuoikeuteen nojautuva, mutta eräkaudella vapaiden\nmiesten yhteistoimintaan perustuva miehenosa-järjestelmä pysynyt\nvoimassa muussakin työssä kuin pyynnissä. Suomenkieleen lainatulla\nliettualaisperäisellä sanalla _seura (sefira)_ on nähtävästi ollut\njuuri pyyntimiesten kumppanuuskunnan merkitys. Metsästystä koskevista\nhistoriallisista tiedoista päättäen on suurten otusten, kuten\npeurojen, hirvien, karhujen ja hylkeiden pyynti entisinä aikoina\nenimmäkseen tapahtunut pyyntimiesten seurojen muodossa. Yhtenä ainoana\nesimerkkinä monista mainittakoon, että v. 1549 sakotettiin Jämsässä\nerästä Kaukkialan ja kahta Seppolan miestä siitä, että olivat ottaneet\nhirven tovereiltaan, joiden kanssa he olivat tehneet sopimuksen ja\nseuran (selskap), että heille oli kuuluva yhteisesti kaikki, mitä\nJumala heille antoi. Eri tahoilla maatamme on vanhoja seura-kantaisia\npaikannimiä kuten _Seurinki_ Rengon Ahoisten kylän vanhoissa\ntiluksissa, _Seurasalmi_ Kuhmoisten Isojärven Kiviselän eteläpuolella,\n_Seuralampi, -järvi_ ja _-niemi_ Säämingin Tolvanniemen omistuksia\nv. 1562, sekä samalla seudulla Haukiveden eteläosassa yleiskartalla\nmerkitty _Seurasaari_ Tornionjoen seuduilla Lapin läänissä on\n_Seurujoensuu_. Eräkauden muusta pyyntioikeudesta ei ole meillä\nerikoista mainittavaa; eräkauden loppupuolella on meidän maassamme\nriistan rauhoitusaikoihin, luvallisiin metsästys- ja kalastuspaikkoihin\nyms. nähden kaikesta päättäen noudatettu yleensä samantapaisia\nsääntöjä, joita oli määrätty Ruotsin maakunta- ja maanlaeissa, etenkin\nUplannin, Helsinglannin ja Södermanlannin laeissa.[308]\n\nKaikkein merkittävin ja tärkein eräkauden muisto on kuitenkin se,\njoka siitä on jäänyt maamme maanomistusoloihin ja asutukseen. Sen\nlähtökohtana ja perustuksena ovat hämäläisten erämaanomistukset,\nmäärätyt erämaankappaleet, jotka ovat aikoinaan täyttäneet laajoja\nalueita asuttujen keskusseutujen ympärillä ja joihin nähtävästi on\nkäytetty kaikki tarkoitukseen kelpaaviksi katsotut maat ja kalavedet\nniillä alueilla. Erämaat eivät alkuaan ole olleet mitään ylimyksellisiä\nerikoisomistuksia, Vaan ne ovat kuuluneet kaikkien heimomiesten\nsäännölliseen elinalaan ja toimeentuloon, ja jokainen heimomies\non ollut jousimies ja erämies. Silloinen maanomistus järjestyi\nmetsästyksen ja pyynnin mukaisesti. Ilmeistä on, että erämaanomistus on\nkäynyt erämaan asutuksen edellä ja että edellinen on suuressa määrin\nraivannut tietä jälkimmäiselle.\n\nErämaan omistamisen kehitys erämaan asutukseksi on tapahtunut eri\nseuduilla eri tavoin. Toisilla seuduilla asutus muodostui vanhan\nomistuksen pohjalla. Kun uuden ajan alussa erämaita kruunun vallalla\nluovutettiin asutettaviksi, joutui vanha erämaa säännöllisesti\nsellaisenaan, vanhoissa rajoissaan, uuden omistajan haltuun. Erämaan\nnäin menettäessä merkityksensä pyyntialueena se kuitenkin usein pysyi\nsaman suvun, talon tai kylän omana, muuttui muun maanomistuksen\ntapaiseksi, saattoi perintönä tai myötäjäisinä siirtyä naisten\nkäsiin ja siten ikäänkuin automaattisesti muuttua vanhan emäkylänsä\nasutusalueeksi. Toisissa, lukuisammissa tapauksissa varsinkin\nkaukaisemmilla erämailla arvonsa menettäneet tai arvossa alentuneet\nomistukset joutuivat esivallan tahdosta vieraiden uudisasukkaiden\nhaltuun. Mutta lopputulos kummassakin tapauksessa oli sama: erämaan\npysyvä asutus.\n\nErämaan eräkautisella omistuksella oli myöhempää erämaan asutusta monin\ntavoin säännöstävä ja huoltava tehtävä. Erämaan omistus laski pohjan\nsitä seuraavallekin kulttuurille. Erämaiden parhaat paikat olivat\ntulleet katsotuiksi, niiden pyyntipaikat valituiksi ja tunnetuiksi.\nErämaan omistus suojeli erämaita ja niiden riistaa mielivaltaiselta\nanastukselta ja hävitykseltä. Tuleville uudisasukkaille oli siten\nerämaassa tarjolla valmiita etuja. Entisissä erämiehissä oli olemassa\ntulevaan asutukseen pystyvää väkeä. Eräkauden omistustapa määräsi\njo edeltäpäin tulevan omistuksen paikan ja tavan. Yksilöllistä\nerämaanomistusta jatkoi yksilöllinen talo-omistus; omin neuvoin ja\nvastuin tai vapain kumppanuuskunnin toimivan erämiehen seuraajaksi\ntuli itsenäinen, omatoiminen tai vapaaseen yhteistoimintaan liittyvä\ntalollinen.\n\nSisä-Suomen erämaat muodostuivat siten suureksi historialliseksi\nreservialueeksi, jonka välityksellä tulivat onnellisella tavalla\nratkaistuiksi keskiajan lopulla ja uuden ajan alulla maassamme\npureviksi käyneet väestö- ja asutuskysymykset. Kuinka halukkaasti kansa\nlähti erämaita asuttamaan, näkyy siitä, että käytettävissä olevat\nerämaat tulivat, vanhojen omistajien napinasta huolimatta, nopeasti ja\nsilloisten mittain mukaan täyteen asutetuiksi, ja lisäksi siitäkin,\nettä Savonlinnan läänissä uutisasukkaat saadakseen erämaita ottivat\nvapaaehtoisesti suorittaakseen niistä lisäveroa.[309]\n\nHistoriassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka pyynnin lakatessa\nja pyyntikulttuurin hävitessä joltakin alueelta sijaan on tullut\nkokonaan uutta elinkeinoa harjoittava vieras väestö. On ollut\nsuomalais-ugrilaisiakin metsästäjä- ja kalastajaheimoja, joiden\nelinmuoto on alallaan kehittynyt suureen täydellisyyteen, mutta\njotka eivät ole itse kyenneet mukauttamaan olojansa muuttuvan ajan\ntarpeiden mukaan eivätkä omalta pohjaltaan nousemaan korkeammalle\nhistorialliselle tasolle, vaan jotka ovat joutuneet tai ovat joutumassa\nkansalliseen perikatoon. Sellaisilla kulttuureilla on syntynsä,\nkukoistuksensa ja häviämisensä, mutta niillä ei ole pysyviä vaikutuksia\nja seurauksia niiden jälkiaikana eivätkä ne siinä mielessä ole\nhistoriallisia kulttuureja.\n\nSellainen ei ole ollut hämäläinen eräkausi. Eräkauden päättyminen\nja uuden kulttuurin syntyminen hämäläisillä alueilla ei johtunut\nelinmahdollisuuksien ja eläjien häviämisestä, vaan uuden korkeamman\nkulttuurin leviämisestä ja vastaanottamisesta vanhan heikomman rinnalle\nja tilalle, vanhan sulautumisesta uuteen kulttuuriin ja uuden vanhaan.\nTätä kehitystä kuvaa hyvin se seikka, että varsinaisen eräkauden\njälkeen vielä kauan aikaa metsän ja veden riista oli erämaiden\nuutisasukkaiden välttämättömänä taloudellisena turvana. Hämäläinen\neräkausi on ollut sekä ottava että antava. Sen päättyminen ei ole\nkehitystä katkaissut, vaan on sitä yhdistänyt.\n\nOlemme mahdollisuuden mukaan tarkastelleet hämäläistä eräkautta\nomana erityisenä taloudellisena ja kulttuuriaikakautena, vaikka\nsen kansatieteellisten yksityiskohtien esittäminen on jäänyt hyvin\nvaillinaiseksi. Meille ovat tärkeimpiä tutkittavia olleet hämäläistä\neräkautta koskevat peruskysymykset historiallisessa Suomessa, sen\nalueet, muodot, tavat, vaiheet ja suhteet muuttuvaan ympäristöön\nja vihdoin sen historiallisesti merkittävä häviäminen, so. sen\nsuurpiirteinen siirtyminen jatkuvaan korkeampaan kulttuuriin. Näistäkin\nkysymyksistä on vain osa tullut edellä käsitellyksi; suuri osa jää\nvielä käsiteltäväksi.\n\nEräkausi on hävinnyt. Mutta juuri muuttumisensa ja häviämisensä\nkautta se on saanut merkitystä ja jäänyt tärkeäksi aikakaudeksi\nmuinaishistoriassamme.\n\nSamaa käsitystä kansanhistoriallisesta eräkaudesta ja sen päättymisestä\ntulkitsevat kansanrunossa vanhan metsämiehen yksinkertaiset\njäähyväissanat menneelle ajalle:\n\n    \"Saa nyt jouset jouten olla\n    Kaaret kauan kuivaella.\"\n\n\n\n\n\n\nVIITTEITÄ JA HUOMAUTUKSIA\n\n\n\n\nHistoriallisia mittoja ja painoja verrattuna nykyisiin: _syli_ = 3\nkyynärää eli 1.781 m; _kyynärä_ = 0.594 m; _kippunta_ = 20 leiviskää;\n_leiviskä_ = 20 naulaa eli 8 1/2 kg; _naula_ = 425 gr.; _tynnörinala_ =\n0.494 ha; _karpionmaa_ = 1 1/4 (toisin 1/2) tynnörinalaa; _kiihtelys_ =\n40 kpl.\n\nKeskiajan ruotsalainen rahalasku: _markka_ = 8 äyriä; _äyri_ = 3\näyrityistä l. aurtuaa; _äyrityinen_ = 8 penninkiä. Markan arvo oli eri\naikoina hyvin vaihteleva. Myöhempinä Ruotsin aikoina käytetty _talari_\noli arvoltaan aluksi n. 5:76 Suomen kultamarkkaa, mutta lopuksi vain n.\n1 kultamarkka; talari kuparirahaa oli 1/3 talaria hopearahaa.\n\n\n\n\nJOHDATUS\n\n\nHÄMÄLÄINEN ERÄKAUSI\n\n[1]. _Tähänastinen eräkauden tutkimus_. Suomen erämaanhistorian\ntutkimuksella on jo oma pieni kirjallisuushistoriansa. Perustavassa\nkirjoituksessaan \"Tutkimus maanomistusseikoista Suomenmaassa\nkeskiaikana\" (1881) Yrjö Koskinen tuli myöskin \"tuohon vaikeaan\nkysymykseen Suomen erämaiden omistuksesta keskiaikana\", ja\ntutkimuksensa luvussa \"Kenen omina Suomen erämaa-alat keskiaikana\nolivat?\" hän keskiajan asiakirjojen ja säilyneiden erämaaluettelojen\navulla selväpiirteisesti valaisi eri heimojen erämaa-alueiden\nmuodostumista sekä yksityisten erämaanomistusten syntyä ja\nomistustapoja.\n\nSiten perusteltua käsitystä maassamme kristinuskon alkuaikoina\nvallinneesta erämaalaitoksesta tulkitsee K. E. F. Ignatius \"Suomen\nmaantieteessä kansalaisille\" (1880--1890, ss. 451--452). Yrjö Koskisen\njälkiä seuraten ja hänen tapaansa K. J. Jalkanen tutkimuksessaan\n\"Pohjois-Hämeen erämaat, asutus ja olot v:een 1620\" (1892) käsittelee\nuseita erämaanhistorian kysymyksiä, kuten Hämeen ja Savon maakuntarajan\nmerkitystä muinaisten erämaa-alueiden rajana sekä erämaankappaleiden\nsijaintia ja ryhmitystä Pohjois-Hämeen vesistöillä; hän antaa\narvokkaita tietoja erämaanhistorian yksityiskohdista, mutta ei\ntarkemmin koskettele hämäläistä erämaajärjestelmää, vaan kohdistaa\npäähuomionsa erämaiden asutukseen 1550-luvulta lähtien.\n\nLyhyessä mutta antoisassa tutkielmassaan \"Satakunnan asutusoloista\nkeskiajalla\" (1896) J. W. Ruuth etupäässä myöhempien aikojen\ntilusriita-asiakirjojen nojalla valaisee Keski- ja Ala-Satakunnan\nrintakylien erämaanomistuksia Satakunnan rannikon puolella sekä\nsinne vieviä erä- ja asutusteitä. Eräänlainen täydennys mainittuun\ntutkielmaan on hänen kirjoituksensa \"Silmäys hämäläisten muinaisiin\nasutusoloihin Suupohjassa\" (1897).\n\nMyöhemmin on Jalmari Jaakkola parissa laajahkossa tutkimuksessa\nkäsitellyt Ylä-Satakunnan erämaakysymyksiä. Teoksen \"Pirkkalaisliikkeen\nsynty\" (1923) luvussa \"'Pirkkalan' lähimmät 'Pohjan erämaat' muinaisen\n'eräviljelyn' tuloksena\" tekijä maakunnan erämaanhistorian erinomaisten\nlähteiden nojalla esittää ansiokkaan kuvan etupäässä Ylä-Satakunnan\nitäosan l. 'Pirkkalan' muinaisista erämaanomistuksista. Vähemmän\nvakuuttavat ovat ne perin rohkeat ja laajalle pyrkivät päätelmät ja\nväitteet, joita tekijä 'Pirkkalan' erämaanolojen perusteella katsoo\nvoivansa tehdä muunkin Suomen erämaanhistoriaan nähden ja joiden\nmukaan Pirkkalan seutujen erämaat olisivat olleet koko muun Suomen\nerämaalaitoksen alkukehto ja suunnanantaja.\n\nEdellämainitun tutkimuksen jatkoa on saman tekijän toinen\nYlä-Satakuntaa koskeva tutkimus \"Pohjois-Satakunnan vanha eräkulttuuri\"\n(1925). Se kohdistuu etupäässä Ylä-Satakunnan läntiseen osaan ja on\nkirjoitettu samoin menettelytavoin ja samaan suuntaan kuin edellinenkin\ntutkimus, mutta laajemman lähdeaineiston perusteella sen sisällys\non yksityiskohtaisempi ja valaisevampi kuin 'Pirkkalan' erämaiden\nesitys. Tässäkin tutkimuksessa tehdyt laajalle tähtäävät päätelmät\nnäyttävät perustuvan maantieteellisten suhteiden hyvin vapaaseen\ntulkintaan. Suuressa teoksessaan \"Suomen varhaishistoria\" (1935)\nJaakkola on edelleen kehittänyt niitä käsityksiä ja väitteitä, joita\nhän aikaisemmin on maamme erämaanhistoriasta esittänyt.\n\nEräkauden realisen pohjan, so. tosiasiallisten muinaisten\nerämaanomistusten, niiden käytön ja niiden omistajien\nhistoriallinen tutkimus ei ole vielä lähimainkaan päättynyt.\nSamoin on erämaakysymysten arkeologinen selvittely yhä vielä\nkeskeneräinen. Nykyään vallitsevia käsityksiä viimemainitulta\nkannalta edustanee parhaiten A. M. Tallgrenin teokseen \"Suomen\nmuinaisuus\" (1931) sisältyvä luku 'Erämaat ja Lappi'. Erämaalla\nTallgren tarkoittaa lähinnä Pohjois-Suomen, Lapin ja Vienan alueita\nja ikäänkuin toisessa sijassa Pohjois-Hämeen, Savon, Karjalan ja\nEtelä-Pohjanmaan muodostamaa aluetta. Erämaan varsinaisia asukkaita\nolivat lappalaiset, jotka elivät kivikauden ihmisten tapaan (s.\n208). Suomessa ulottui hämäläisten eräalue Päijänteelle sekä\nPohjois-Hämeeseen ja satakuntalais-hämäläisten Etelä-Pohjanmaalle sekä\nKainuun--Tornion--Kemin jokilaaksoihin (s. 217). Tallgrenin arvelun\nmukaan on erätalous läntisessä Suomessa ollut tärkein elinkeino vain\nEtelä-Pohjanmaan kansainvaellusajan asujaimistolla, eikä selviä\nmerkkejä ole siitäkään, että Satakunnan ja Hämeen eräretket pohjoiseen\npäin olisivat merkinneet ylen suuria eteläisen Länsi-Suomen väestön\nkulttuuritilassa ja taloudessa ennen varsinaisen keskiajan alkua. Sen\nsijaan on erämaan merkitys Karjalan ristiretkien ajan kulttuurissa\nollut erinomaisen, jopa suunnattoman suuri. Läntinen Savo oli\njonkinlaista herratonta aluetta, jossa retkeili hämäläisiä, kunnes\nkarjalaiset sen asuttivat. Näyttääpä karjalaisia pakanuuden ajan\nlopulla retkeilleen vielä kauempanakin lännessä aina Etelä-Pohjanmaan\nerämaissa asti (ss. 218--219).\n\n[2]. _'Eräkauden'_ ja _'turkiskauden' käsitteet_. Monet seikat,\nkuten kansainvaelluskauden ja sitä seuraavien muinaisaikojen löydöt,\nvarsinkin niihin sisältyneet arabialaiset ja muut vierasmaiset\nrahat sekä sisämaan ja pohjoisimman Suomen asumattomilta seuduilta\nsaadut, kulkeviin kauppiaisiin viittaavat asuinpaikkalöydöt,\nvanhojen roomalaisten, arabialaisten ja pohjoismaisten kirjoittajien\nkertomukset, turkisten suuri merkitys vanhojen aikojen talouselämässä\nynnä vielä kansamme kielessä ja tavoissa sekä muistitiedoissa\nsäilyneet merkit, kaikki se on kiinnittänyt tutkijoiden huomiota\nmaassamme muinoin kukoistaneeseen turkiskauppaan ja sen luomaan\nkulttuuriin suuremmassa määrässä kuin erämaanomistuksiin ja niiden\nkäyttöön (vrt. esim. J. R. Aspelinin teoksessa \"Suomen asukkaat\npakanuuden aikana\", 1885, annettua eloisaa kuvausta myöhemmän\nrautakauden turkiskauppaoloista, ss. 80 ja seur.). Erämaajärjestelmän\nja turkiskaupan keskinäisten suhteiden selvittely on kuitenkin\nvälttämätön. Tämän kirjoittajan teoksen \"Suomalaisia keskiajan\ntutkimuksia\" (1912) luvussa 'Suomalainen turkiskulttuuri' ei\nturkiskautta vielä selvästi eroteta aikaisemmasta ajanjaksosta,\nmutta huomautetaan tapahtuneesta kehityksestä. (s. 88). Kirjoittajan\nmyöhemmän teoksen \"Suomen karjalaisen heimon historian\" (1915) luvussa\n'Karjalainen turkiskausi' puhutaan \"metsästyskauden\" yleisistä\nkansanomaisista oloista, mutta tehdään jo selvä ero aikaisemman ja\nmyöhemmän metsästyskauden välillä (ss. 78--79).\n\n_Turkiskauppa Suomen asutushistoriassa_. A. M. Tallgren edellyttää\nSuomen asuttamisen tapahtuneen Suomenlahden eteläpuolelta vähin\nerin vv. 100--600 j.Kr. ja arvelee sen mahdollisesti aiheutuneen\nvälillisesti kauppatien avautumisesta keisari Neron aikana Tonavan\nlaaksosta Itämeren etelärannikolla oleville meripihkan saantipaikoille.\n(Suomen muinaisuus, s. 146). Näin alkaneen kaupallisen korkeapaineen\naikana turkisten kysyntä ja sen perässä kulkeva asutus levisi\nSuomenlahden tälle puolelle. \"Siten osittain arvattavasti jo\najanlaskuamme edeltäneiden vuosisatojen kuluessa, mutta varsinkin\nroomalaisella rauta-ajalla on Virosta käsin laskettu myöhemmän\nVarsinais-Suomen väestön, kielen ja kulttuurin pohja. Täydellä syyllä\novat Viron silloiset Suomen suhteet antaneet aihetta sanoa Viroa\n'emämaaksi'\". (H. Moora 1943).\n\n_Turkiskauppa-ylimystö_. A. M. Tallgren päättelee \"kainulaisten\"\nlapinkäynnin myöhemmin keskiajalla joutuneen muutamien verraten\nharvojen eräruhtinaitten erioikeudeksi, mutta esihistoriallisen\nerätalouden olleen enemmän heimo- kuin suurkauppiastaloutta. (Suomen\nmuinaisuus, s. 218). J. Jaakkolan \"Suomen varhaishistoriassa\" annetaan\nmaamme pakanallisen itsenäisyysajan yhteiskunta-taloudellisista oloista\nvarsin ylimysvaltainen yleiskuva (ss. 381--382, 383 ja 475).\n\n[3]. _Suurmetsästys_. Teoksessaan \"Kulttuurikuvia kivikaudelta\" Sakari\nPälsi huomauttaa, että maamme kivikauden asuinpaikkojen löytökalustossa\non huomattavana osana kalastuksen ja metsästyksen välineitä,\nkuten keihään- ja nuolenkärkiä, nuijia ja onkien osia. Suurimpien\nitäsuomalaisten asuinpaikkojen löydöissä jäävät työkalut, kuten kirveet\nja taltat, vähemmistöksi pyyntiaseihin nähden. Laatokan kanavan\nlöydöistä päättäen on suuren riistan, kuten biisonin, alkuhärän,\nvillisian, metsäkauriin, peuran, hirven ja karhun pyynti niillä main\nollut hallitseva, eikä mikään ole estänyt samanlaisen suurriistan\nlevenemästä Suomeenkin. \"Biisonia, hirveä, karhua ja peuraa varten\novat kai valmistetut ne pitkät ja hoikat liuskenuolenkärjet, joita\nitäsuomalaisissa asuinpaikkalöydöissä on niin suuri joukko... Toinen\nnähtävästi isojen eläinten pyynnissä kehitetty ase on kivinuija, mikä\non lukuisana levinnyt ympäri Suomen.\" (s. 104).\n\n[4]. _Myöhäistä eräkautta_. Lukuisista kirjallisista tiedoista\npäättäen oli metsästys vielä 1600- ja 1700-luvuilla pääelinkeinoja\nmaamme pohjoisilla syrjäseuduilla. Rovasti J. Cajanuksen kertomuksen\nmukaan piispankäräjillä Paltamossa 1663 saivat pitäjäläiset \"parhaan\nelantonsa\" kalastuksesta ja metsästyksestä (Åbo Tidn. 1777, s. 135) ja\nE. Castrén tiedoittaa, että Kajaanin läänissä olivat olot vielä sataa\nvuotta myöhemmin jokseenkin samanlaiset: \"Metsästys ja linnustus ovat\nmaamiehen tärkeimpiä elinkeinoja tällä paikkakunnalla\" (Kalm--Castrén,\nHist. och oecon. beskr. öfver Cajaneborgs län, 1754, s. 57).\n\n[5]. _Elannollinen pyyntikausi Savossa_. Savon elinkeinoja ennen\nkaskenpolton valtakautta kuvaa Savon linnaläänin talonpoikien valitus\nKlemetti kirjuria vastaan siitä, että hän oli rakennuttanut kartanon\n(Tavinsalmen kuninkaankartanon 1540-luvulla) \"meidän Lapinmaahamme,\njosta viisi pitäjää saa enimmän elantonsa, ja meidän parhaalle\nkalavedellemme\" (Arw. Handl. 6, s. 309). Kruunun mies Tuure Bjelke\nkertoo 1556 Savonlinnan läänistä, että siellä \"heti Pietarin messun\njälkeen lähtevät kaikki erämaahan eikä heitä voi siitä juuri estää, jos\nheillä pitäisi olla jotain varoja verojensa maksamiseen\" (Arw. Handl.\n4, ss. 219--220; Vrt. Gebhard, Savoni, lään. ss. 88 ja 59).\n\n[6]. _Erämaiden yksityisomistus_. Metsästysmaiden yksityisomistus\nLapissa, Voionmaa, Karjal. heim. ss. 82--83. Kolttien\nmaanomistusoloista Karl Nickul kirjoittaa mm.: \"Lappalaiskylässä ei\nyksityinen omistanut maata, vaan koko kylä muodosti yhteisön, josta\nkyläkäräjät, _sobbar_, huolehti, jakaen nautinta-alueen joka suvulle.\nMääräävinä tekijöinä olivat kalastus- ja metsästysmahdollisuudet.\nNautinta-alueiden rajat olivat tarkasti määrätyt, mutta eivät\nkiinteitä, vaan sobbar saattoi, jos jonkin suvun tarve sitä vaati,\nosoittaa jollekulle sen jäsenelle aikaisemmin toisen suvun hallussa\nolleita kalavesiä ja riistamaita.\"... \"Rajojen sopimusluontoisuudesta\nhuolimatta olivat kuitenkin Suonjelin suurimmat järvet kautta\nvuosisatojen olleet samoilla suvuilla. Niillä oli kullakin\nluonaan asustaneeseen kolttasukuun liittyvä traditionsa.\" (Eräs\nPetsamo-kysymys. Terra 47: 2--3, 1935, erip. ss. 2 ja 6). Kysymystä\nkäsittelee laajasti V. Tanner suuressa teoksessaan \"Skoltlapparna\"\n(Fennia 49: 4). Ruotsin lappalaisten maanomistuksesta 1600-luvulla\nkirjoittaa Holmbäck: \"Varje lapp ägde sitt särkilda skattland, vars\ngränser voro noga bestämda; endast inom sitt land fick han beta sina\nrenar samt driva fiske och jakt, men ingen fick ej heller där tränga\nin.\" (Studier över de sv. allmänn. hist. s. 32).\n\n[7]. Uudempia yleisesityksiä muinaisesta pohjoismaisesta\nturkiskaupasta: R. Hennig, Der nordeuropäische Pelzhandel in den\nälteren Perioden der Geschichte (Vierteljahrschr. für Sozial- und\nWirtschaftsgesch. 32 Bd, 1930, ss. 1--25). Pohjois-Venäjän ja\nLuoteis-Siperian suomensukuisten kansojen eräkautisia oloja, kylien\nlähialueilla harjoitettua pyyntiä ja etäisille erämaille tehtyjä\nturkiseläinten pyyntiretkiä kuvailevat M. A. Castrénista ja Aug.\nAhlqvistista alkaen monet suomalaiset tutkimusretkeilijät, joista\nerityisesti mainittakoon K. F. Karjalainen ja A. Kannisto.\n\n[8]. _Turkiskauden valta-aika_. \"Se aika, jolloin metsästys oli\nhallitsevana elinkeinona hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla, oli\nkeskiajan loppupuolella näitten alueitten rintamailla ilmeisesti jo\naikaa sitten mennyt; pesäseudut ja suurin osa erämaistakin olivat\nsilloin jo turkiksista niin tyhjentyneet, ettei niiden saantiin enää\nvoitu elämistä perustaa. Näin ollen on metsästyskannan varsinaisena\nhistoriallisena valtakautena hämäläisillä ja karjalaisilla alueilla\nollut aikaisempi ja aikaisin keskiaika eli valloituksen vuosisadat.\"\n(Voionmaa, S. Keskiaj. tutk. s. 87).\n\nTurkiskausi Pohjois-Ruotsissa. J. Nordlander, Mellersta Norrlands\nnäringar i början av 1300-talet (Sv. landsmål och svenskt folkliv\n1911, s. 363). Holmbäck kirjoittaa julkaisemansa Helsinglannin lain\njohdannossa: \"Befolkningen i Hälsingland utgjordes till väsentlig\ndel av jordbrukande bönder, men även jakt och fiske voro viktiga och\ngivande näringar. Lin har odlats i betydande utsträckning, och lärft\nomtalas i HL som värdemätare och betalningsmedel. Skatt erlades i\nskinn och i lärft (Kg 7). Pälsverk och lärft voro även eftersökta\nhandelsvaror, som hälsingaren med god förtjänst kunde utbyta mot järn\noch andra nödvändighetsvaror, som ej funnos i deras land.\n\n\"I ett brev till ärkebiskopen i Nidaros 1344 (DS 5, s. 252 f) om\nOlovsgärden i Hälsingland skriver ärkebiskop Hemming i Uppsala, att\ninvånarna i detta land 'till största delen äro fångstmän, i skogar och\ni vatten' (homines illius terre qui sunt pro maiori parte venatores,\ntam in silvis qvam in aquis).\" (Sv. Landskapslagar 3, Hälsingelagen,\nInl. s. 49).\n\n[9]. _Tuluskivien todistus_. \"Mutta Länsi-Suomen kiinteä asutus\nnäyttää harjoittaneen huomattavaa _erätalouttakin_, joka oli sen\nyhtenä pääelinkeinona. Sen muistoja ovat n. 300 hajallaan yli Suomen\nlöytynyttä soikeata _tuleniskentäkiveä_, joista osa kylläkin on vasta\najalta 400--600. Eräretkillä on niitä kannettu vyössä, ja tietysti on\nusein sattunut, että niitä on pudonnut. Ne eivät siis todista kiinteätä\nasutusta. Mahdotonta ei ole että tuluskiviä osaksi käyttivät erämaita\nkiertelevät lappalaisetkin, jotka olivat tavan eräretkeilijöiltä\noppineet, mutta joka tapauksessa on muoto läntinen, itämereläinen.\nSoikeita tuluskiviä on löydetty Skandinaviasta, Baltian maista ja\nPohjois-Saksasta yhteensä n. 2 000 kpl. Muualta, mm. Itä-Euroopasta ne\novat tuntemattomia.\" (Tallgren, S. muinaisuus, s. 110).\n\n\nERÄ\n\n[10]. _Erän merkitys_. Lönnrotin sanakirja: _Erä_, s. aflägsen obebodd\nort; afskild gång l. färd; resa, gång; fisk- l. jagtfärd till aflägsen\nort; bytes- l. fångfärd, härnad; krigsfångst, rof, byte; lott, andel,\nafkastning; lycklig tillfällighet, lycka; lähteä eriin begifva sig på\naflägsna färder; tulla erästä komma från en sådan färd. -- _Eräiliä_,\ns. pers. jägare, fångstsökare. -- _Eräillä_ l. _eräellä_, v. fr.\n(erätä) färdas, fara l. ströfva omkring (i synnerh. på jagtfärder);\ne. metsissä. -- _Eräkorpi_, -korven, s. cps. vild skog, jagtmark.\n-- _Eräkäs_, a. (erä) = erokas; 2) försedd med fångst l. byte. --\n_Eräläinen_, s. den som är på fångst l. bytesfärd, jägare, fiskare. --\n_Erämaa_, s. cps. obebodd ort, ödemark, öken, aflägset fiskeläge. --\n_Erämies, -miehen_, s. cps. jägare, fiskare, skälfångare. -- _Eräsija_,\ns. cps. fångstställe. -- _Erästää_, v. (erä) sysselsätta sig med\ndjur l. fiskfångst på aflägsna orter. -- _Erätie, s_. cps. jagt. l.\nfiskfärd. --_Eräwenhe_ l. _wene_, s. cps. båt för fiskfärder l. härnad.\n\nGananderin sanakirjasta poimittuja merkityksiä: _Erä_ del, lott, wärf,\nfångst. Eriähän muut lukoopi, soalihitahan sanoowi, andra upräkna\nsina skogs fangen och byten. Sä-äk säkkihin _erähät_ stopp i säcken\nfångsten, wägkosten... it. resa, förrättning, fänge långt bortta,\nafsides fähla. Matkamjes joka on _Eräs_, på resan stadd... Ej Eukko\n_Eriä_ tjedä; kusa Uro uhon näkee, prov. hustrun wet ej hvad man lider\npå fählresorne. Täsä surkiasa _eräsä_ i den ussla wandel, resa, färd...\n_Erä_, it. sällskap, delaktighet... _item_ fiskläger, fiskställe...\n_Erämjes_, fählman, som far i fälan, i skjälfänge... _Erä-wenet_, själ\neller fäl båt... _Eräinen_, matkamjes. Främmande, resande... _Erä-maa_\nökn, ödemark... utjord.\n\n[11]. _Erä-sanan historia_. Martti Rapola, Suomen sanat _erä_ ja\n_erämaa_ (Virittäjä 1936, ss. 107--116). Kaukomatkaa merkitsee erä\nesim. Florinuksen sananlaskussa: \"Ei persoja erijn (matcoin) panna\".\nPyyntimatkasta on puhe seur. kansanrunon kohdassa:\n\n    Saatas tuollen saarexellen,\n    Tuollen kummullen kuleta,\n    Josta saalis saataisi\n    Erän toimi tuotaisi. (S. 114.)\n\nErä = saalis. SKVR, Viena 4, s. 571 (Soita metsä kanteletta); Kalevalan\nselityksiä 14 r. 36 s. (Elköhön erät vähetkö kalamiehen kattilasta).\n\nKielemme sanalla _eri_ näyttäisi joskus olleen samanlainen merkitys\nkuin erä-sanalla. Vrt. VA 6331 a, n:o 377 (Vesulahden vpit:n Norolan\nvkunnan Höyhenkylän pn. Melonmäen erj).\n\n[12]. Sana 'erämaa'. Rapola, Virittäjä 1936, s. 116. Asiakirjoissa\npuhutaan klk:ien ja pit:ien erämaista, esim. VA 2164 (v. 1564):\nKyra sockens Eremarck, Birkala Eremark, Karku Eremark. Ruotsalainen\neräsanasto: VA 3755: 14 ja 17, VA 3832: 2 ja 13 (aeremen, ärrekarl);\nVA 3829: 10 (äriefiskenn); VA 4251: 17 (ärewatthenn); VA 3828: 7\n(äregeddor). 'Erämetsä' ja 'erämaa' nimitysten käyttö keskiajalla: MU\n5, s. 439 (Taljala 1494); MU 7, s. 128 (Lahinen 1511).\n\n[13]. _Eräsijat_. Salaperäinen _Hetan eräsia_ on sijainnut Rautalammin\nvpit:n Pernasalon vkunnassa. Hete-nimisiä paikkoja on ollut\nPohjois-Hämeessä useampia, Rautalammin keskusseudulla on vanha pn\nHättä. Hetan eräsiä on todennäköisesti sijainnut Korpilahden seuduilla,\nkoska se veroluetteloissa mainitaan Jämsän kirkkopit:ään kuuluvana ja\nKorpilahden seudun k:ien Saukkojärven, Muurajärven ja Raidanlahden\nseurassa. Hetan eräsian asukkaat 1570 olivat Heikki Marttinen, Antti\nMuinoinen ja Juho Kähköinen (VA 4061: 34 ja 71), jotka nimet viittaavat\nMuuramen naapuriseutuun Kuivasmäkeen l. Petäjäveteen (vrt. SHS, Suomen\nhopeaveroluettelot 3, s. 91). _Kertzon äransija_ on sijainnut Keiteleen\njärven eteläosassa, missä 1552 oli Hauhon Ilmoilalle kuuluva Kerssoij\nniminen erämaankappale. \"Kertton eräsian\" ja \"kalaveden\" rajoista\ntehdään selvää 1575 annetussa tuomiossa, johon vedotaan Sumiaisten\nja Raikouden k:ien rajariidassa 1734 (MHA, E 47, n:o 13). _Venhejoen\nEräsija_ on ollut Hankasalmella Kynsiveden--Kuhankaveden seudulla,\njossa 1552 Hauhon Hyömäellä oli Wenhe iockij niminen erämaa (VA, Tk öö\n1, v. 1688, l. 112). _Pönnäma_ innan 4 råår (Satak. 5, s. 67); Riihon\npohja \"ett omgängas ärarum\" (Haus. Bidr. 5, s. 21). Kirjallisuudessa on\n'erärum' toisinaan väärin tulkittu 'erähuoneiksi', 'erämajoiksi' yms.\n\n[14]. _Ilmajoen asutuksen alkuperä_. Liakka, Ilmajoen hist. s.\n40 (Peldanin kertomus). Yrjö Koskinen ei ota uskoakseen Peldanin\nkertomusta, vaan kirjoittaa (Pohjanmaan Asuttamisesta s. 121): \"Tässä\ntahdomme myöskin oikaista erään erehdyksen, jonka olemme nähneet\nuseasti kerrottuna. Sanotaan, näet, että Ilmajoen asukkaat ovat tulleet\nHauhosta, Ilmolan kylästä. Tämä erehdys on nähtävästi seuraavalla\ntavalla syntynyt. Ilmajoen kirkko-arkistossa on yksi Peldanin tekemä\nkertomus, jossa jutellaan, että ilmajokelaiset tietävät tulleensa\nHämeestä, s.o. toiselta puolelta kangasta. Sitten muistuttaa Peldan,\nettä Ilmajoki ruotsiksi kutsutaan Ilmolaksi, ja että toinen Ilmola on\nHauhossa, ja arvelee tuosta, että siitähän lienevät tulleetkin. Tämän\narveluksen muut ovat täydeksi todeksi ottaneet.\" -- Tuonnempana tässä\nteoksessa tullaan esittämään useita todistuksia siitä, että Peldanin\nkertomuksessa on kuin onkin perää. Vrt. Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut.\nss. 177--187.\n\n[15]. Erä-kantaisia paikannimiä. -- VA, Maanj. Tk 49, Hollola 1788\n(Eränpeldo åker); MHA, E 71, n:o 11/11 (Saarijärven Eräjärvi);\nMHA, maakirja v. 1845 (Rautalammin Kuuslahden Erimaa); TSPaikann.\nKangasniemi (Eräniemi, Erälahti, Erässaari); MHA, C 6, n:o 1/9\n(Hirvensalmen Eräsauna); MHA, C 7, n:o 5/26 (Hirvensalmen Erä\nValkamanranta, -aho, -vuori); MHA, C 34, n:o 3/1 (Mäntyharjun Koivu- l.\nÄräsaari; n:o 3/5 Eräsaaren apajat); MHA, A 7c, n:o 1/7--8 (Viljakkalan\nÄräsjärvi, mahd. sama kuin Carlsson, Ent. Ikaalinen, s. 9, Sipsiön\nEräjärvi); MHA, A 5 b, n:o 1/3 (Ikaalisten Erä); MHA, A 5 c, n:o 30/4\n(Kankaanpään Erä); MHA, A 37, n:o 5/1 (Erämaa v. 1766; samalta seudulta\nCotalato ja Cotamäki; vrt. A 33, n:o 4/6 Erämaa); MHA, F 22c, n:o 35/23\n(Kemin Iso- ja Vähä-Eräsaari). Muut Erä-nimet poimittu maarekistereistä\nja yleiskartalta. -- Edellä esitetty perin monihaarainen erämaan\nomistusta ja oloja tulkitseva erä-sanasto jos mikään tulkitsee tuon\nmuinaisen elinkeinon yleisyyttä ja pitkäaikaisuutta.\n\n\n\n\nKANSANHISTORIALLINEN ERÄMAIDEN OMISTUS JA KÄYTTÖ\n\n\nERÄMAIDEN ALKUMUOTOJA\n\n[16]. Suurpyynnin ja pienpyynnin vaiheita. -- VA, Tk 11 5, l. 38\n(Ylisjärvi); VA, Tk nn 62, 11 1024--1026 (Pudasjärven kalapuoti).\n\n[17]. Pienpyynnin luonne. -- Tarkoitus tässä teoksessa ei ole\nseikkaperäisesti käsitellä vanhoja pyyntivälineitä ja vanhoja\npyyntitapoja ja niiden kehitystä, koska niitä on perusteellisesti\nvalaistu tunnettujen kansatieteen tutkijoiden U. T. Sireliuksen, A.\nHämäläisen, Ilmari Mannisen, Kustaa Vilkunan, E. A. Virtasen ym.\ntutkimuksissa ja koska niistä on saatavissa lyhyitä tietoja yleisistä\nhakuteoksista, vaan halutaan tuoda esille ainoastaan niitä asian\npuolia, joilla on yhteyttä eräkauden asutus- ja yhteiskuntakehityksen\nkanssa. Huomautettakoon vielä, että tässä osassa teostamme käsitellään\npääasiallisesti vain eräkaudelle ominaista yksityistä pyyntielämää ja\nmaanomistusta ja että suurmetsästystä ja siihen kuuluvaa yhteispyyntiä\nym. yhteiskuntaoloja aiotaan esittää tämän teoksen suunnitellussa\nalkukantaisia aikoja koskevassa osassa.\n\n[18]. Ansatiet ja kiertopolut. -- Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 150\n(paulametsästys); Helsingin Sanomat 1935, n:o 174 (Erämaa antaa -- ja\nantaa); Virtanen, Ilomantsin karjal. yhteisk. ss. 4--5 (Ilomantsin\nansapolut). Vrt. Metsästys ja Kalastus 1923, s. 32 (Ilomantsi 1923);\nKivilinna, Suurmetsäst. s. 120 (Eliel Vartiaisen kuvaus); Itkonen,\nSuomen Suku 2, ss. 48--49 (Vienan Karjalan linnustus).\n\n[19]. Virka ja virkatie. -- Lauri Posti, Virka (Virittäjä 1932, ss.\n47--48); SKVR 7, 2, s. 16 (kansanruno). Torniossa sanotaan metsäkoiraa\n'virkakoiraksi' (N. Liakan tiedonanto). Keski-Suomessa on tämän\nkirjoittaja kuullut koiran kuonossa olevia pitkiä karvoja sanottavan\n'virkakarvoiksi'.\n\n_Virka-johtoiset paikannimet_. Haus. Bidr. 1, s. 6 (Asikkalan\nHalkirannan wirka); Maarekist. Hattulan Katinalan asuma Virkatie.\nMuista Virka-kantaisista pn:istä mainittakoon ainoastaan seuraavat\nYlä-Satakunnasta poimitut: Pirkkalan Naistenmatkan _Wirkanjemen Lahti_,\nnyk. _Virkaniemi_ (MHA, H 7, n:o 12/1--2; Kaukovalta, Pirkkala, s.\n24); Teiskon Kulkkilan ja Kuusniemen _Viranniitty, Viraanniitty_ (MHA,\nH 50, n:ot 8/8 ja 10/4); Ruoveden Korpulan _Virkastenlahden niitty_\n(MHA, H 68, n:o 1/10); Pohjaslahden _Virkahieta_ (MHA, H 68, n:o 17/1);\nÄhtärin _Virkamäki_ ja _Virkamaa;_ Orihveden Haaviston _Virkamäki_ ja\nYliskylän _Virkajärvet_ (kaksi); Keuruun _Virkajärvi_ ja _Virkamäki;_\nPunkalaitumen Liitsolan _Virka_ talo ja _Perävirka_ tilus (MHA, A 30,\nn:o 4/21); Karvian Karvianjärven _Alpiman wircka_ ja _Karhun kangaren\nwirka_ 1626 (Satak. 5, ss. 38--39).\n\n[20]. _Keino ja puutikka_. Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 150 (paulakeino).\nKestilässä on ollut _Ylä-Keinon_ ja _Ala-Keinon_ kruununtorpat, jotka\nlienee siirretty Rantsilan pit:ään (Jaoituskomit. miet. 1908, Liite 3,\nss. 102--103). Vrt. Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, s. 168:\n\n    Muien ansojen alatse\n    Minun pyytöpaikoilleni,\n    Käytäville keinoilleni.\n\nPuutikat: MHA, B 52, n:o 11/1 (Vihdin Puticka); MHA, H 83, n:o\n8/11 (Urjalan Urjalan k:n Puutikko); Maarek. Lempäälän Alkkulan\nPuutikka; MHA, H 84, n:o 1/14 (Vesilahden Anian Puticka); MHA, H\n6, n:o 7/8 (Pirkkalan Nuolialan Puticka); VA 2051: 3 ja 2058: 4\n(Hämeenkyrön Puticka); Maarek. Virtain Uuraisten Puutikka; MHA, A 24,\nn:o 2/17 (Säkylän Putikko). Muilta seuduilta mainittakoon sn _Olef\nPutikan_, lautamies Tuuloksessa 1465 (Haus. Bidr. 1, s. 42) sekä pn\n_Putikonlahti_ Pihtiputaan Kolimassa.\n\n[21]. Pyyntiteiden omistus. Itkonen, Suomen Suku 2, s. 49\n(pilkotukset); Virtanen, Ilomantsin karjal. yhteisk. s. 5 (karjal.\nansakultt.); Kylväjä 1899, n:o 46 (Kärsämäen Saviselkä).\n\n[22]. _Ansat_. Sirelius katsoo ansan kuuluvan pyyntineuvojen\nvanhimpiin maassamme. Sitä on käytetty suurmetsästyksessäkin, kuten\npeuranpyynnissä (S. kansanom. kulttuuria I, s. 96). Tämän pyyntitavan\nvanhuutta ja yleisyyttä ilmaisevat sellaiset suurten tai muuten\nhuomattavien paikkojen nimet kuin _Ansiojärvi_ (Hausjärvellä), _Ansio_\n(kylä Padasjoella), _Ansiolahti_ ja _Ansionniemenmaa_ Hartolan\nKirkkolassa isonjaon aikana (MHA, C 3, n:o 2/26), _Ansiolax_ (MHA,\nOrihveden pit:n kartta 1842), _Iso Ansamäki_ (ynnä Aitokorpi ja\nHangan peldo) Somerniemen Jakkulassa (MHA, H 70, n:ot 10/2 ja 10/4),\n_Ansioniemi_ Alavudella 1600-luvulla (MHA, E 1, n:o 27). Vrt. myös\ntn:iä _Ansa, Ansami_ Viialassa uuden ajan alussa (VA 1 920, 1 972).\n\nSuomen kansan metsästystaitoja, s. 9: \"_Pyytömaa_. Huolellisen\nmetsästäjän tuli jo edeltäkäsin ennen metsästyksen alkua kiertämällä\ntaikoa pyytömaansa, että siihen kokoutui otuksia etteivätkä niitä muut\npyytäjät siitä pois vieneet.\n\n27 §. Mikkelin aattona pitää kiertää pyytömaansa niin laajalti kuin\nsiinä aikoo pyytää... (Noormarkku).\n\n30 §. Sitten kun metsän kimppuun ruvetaan, niin sitä maata, jossa aikoo\nmetsästää, ei saa milloinkaan kiertää vastapäivään... (Noormarkku).\n\n32 §. Lehmän tai härän selästä leikkaa nahkaa aina yhdestä elävästä 3\narpalastua... ja niillä kiertää sen metsä-alan, millä aikoo metsästää.\"\n\n[23]. _Kiltit_. Kiltti-laitoksesta yleensä Voionmaa, Keskiaj. tutk.,\nss. 63--69, ja Karj. heim., ss. 95--96. Gustafsson (Peräpohjola, s. 86)\nyhdistää kiltti-sanan J. A. Friisin lapinkielen sanakirjassa mainittuun\n(jousen) jännittämistä, pingoittamista merkitsevään lapin sanaan\n_kiljted_. Kuitenkin on kilttilaitoksen alkuperässä ja historiassa\nvielä paljon selvittämätöntä eikä nimen alkuperääkään voida pitää\nratkaistuna.\n\nMHA, B 30 a 1, n:o 11/11 (Mäntsälän Chiltinsuo 1783). Eräjärvellä\nesiintyy talollisen nimi _Kiltti_. Epävarmoja Kiltti-nimiä ovat Keuruun\ntalonnimi Kiltinen, Virtain Uuraisten Kildinlahti (MHA, E 50, n:o\n28/3) joiden piirissä esiintyy Killinen Lempäälässä ja Isossakyrössä,\nKillinkoski ja Killinoja Virroilla jne. Jos Messukylän Takahuhdin nimet\nKiltti ja _Keltti_ (MHA, H 51 a, n:ot 17/24 ja 17/25) todella ovat\nsaman nimen muunnoksia, voisivat Kiltti-nimien toisintoja olla myöskin\nsellaiset nimet kuin Someron Keltis, Pornaisten Keitäs, Kymijoen\nKeltti, Jyväskylän pitäjän Keltinmäki, Kruunubyn Keltisbacka yms.\n\n[24]. _Kipsis_. VA 3670 (Padasjoen ja Jämsän lintuverot); VA 4024 ja\nTeitin Valitusluett., s. 271 sekä SHS. Kameral. Asiakirjoja 2, s. 13\n(kipsis-veron selityksiä); Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 291--294\n(siellä esitetty nimen selitys oikaistava); VA 3702: 25 (veron nimi\nkijppis, kypsis); Mouhijärven Mustianojan k:ssä tn Kyppö (Kyppä);\nKettunen, Livisches Wörterbuch: _kips_ (köps) hase.\n\n\nHÄMEEN PÄIVÄKUNNAT\n\n[25]. Päiväkunta-nimi. -- Jalkanen, Pohj. Häm. eräm. ss. 13--14;\nMelander, Muut. arveluja nk. \"päiväkunnista\", ss. 1--3; Haus. Bidr. 1,\ns. 23 (12 Landz Synemän sworo Nicki till en dagz leed Skoghe friitt,\n1469); Haus. Bidr. 1, ss. 116--117 (så mykin Skogh som een man kunde\nTwå Dagar gånga, 1467).\n\n[26]. _Pungastenmaan_ ja _Villikkalansaaren päiväkunta_. VA, Tk ee 5,\nl. 5. MHA, H 38, n:o 4/1--2 (Kosken Kätärlän k:n Pungasten niity kärr);\nMHA, H 39, n:o 4/1--2 (Pakaselan k:n Villumäki). Läheisellä Hausjärven\nseudulla laskee lounaasta päin Puujokeen Punkaoja; sen ympäristöillä\non laaja Punganmaan l. Punkamaan takamaa, johon Janakkalankin kyliä on\nollut osallisena. Kirjoittajan aikaisemmin esittämä arvelu, että ko.\npäiväkunta olisi mahdollisesti ollut Artjärvellä -- Elimäellä päin, ei\nnäin ollen ole kestävä.\n\n[27]. _Volmarin päiväkunta_. VA, Eerik Flemingin maakirja, s.\n264. Lopen veropitäjään, jossa ko. metsät ja erämaat (skoog och\nödes mrc) sijaitsivat, kuului myöskin nyk. Janakkalan lounaisosa\n(Vähikkälä ym.). Valkijärvenmaan rajoina, luetellaan asiakirjassa\nTupurinmäki, Sarapistonlammenpirtti, Ruokolammin kallio, Keuunkoski\n(?), Walkiavaha ja Joki. MHA, H 23, n:o 20/9 (Valmari Ny rödning,\nojain ympäröimä niittypala joen varrella). Volmarin päiväkunnan myyjä\nJuhana Maununpoika (Balk) ja hänen äitinsä Birgitta Juhanantytär\n(Fleming) näyttävät olleen Waldemar Djeknin jälkeläisiä, mikä vahvistaa\notaksumaa, että Volmarin päiväkunta oli saanut nimensä Waldemar\nDjeknistä, Hebla-rouvan omistuksista Hirvijärven--Kytäjän--Vihtijärven\nseudulla Haus. Bidr. 3, s. 308 (... ett vtvaldt sköntt fiske vaten och\nskön vtmarck, ther frw Häbla och plägher haffuer hennes fiskare och\nskytter effter älgher och andre diur).\n\n[28]. _Pusulan Päiväkunta_. VA, Tk öö 1, l. 118; MHA, B 24, n:o 14/1--2\n(... Päiwäkundama jordstycke, som the Hörkälä boerna genom en nu upwist\nLagmans dom sig tillwunnit ifrån Wiuula by i Tammela sokn); Sam. n:o\n14/5 Herralan Päiwäkundama ängar.\n\n[29]. _V:n 1522 seitsemän päiväkuntaa_. MU 8, s. 97: \"Lagman Knut\nEriksson (Kurck) utgifver 1522 ett dombref angående en viss erämark\ni Kangasala socken, hvilket bref förmäler om '7 dagsleder som är\nförste Petäiäniemi, annan dagh Käfwiniemi, tredje dagzledh Ollijärfwi,\nthen fierde Kerienniemi, den 5 Sikaniemi, den 6 Vlkonmessä, den 7\nKanamaa dagh till förste legenheet.'\" Neljän päiväkunnan sijaintia\nei toistaiseksi ole voitu tarkemmin määrätä. Nimi _Käfwiniemi_\nmuistuttaa jotakin erämaankäyntiin sopivaa Kevätniemeä. Omituinen\n_Vlkonmessä_ on epäilemättä yhteydessä läntisen ja pohjoisen\nOrihveden rajanaapurien, Teiskon Kiimajoen _Vllakonkorpi_ (1811)\n(MHA, H 50, n:o 6/5) ja Ruoveden Jämingin _Vllicacallio berg_ (1618),\n_Ullikanjärvi_ (1762) (MHA, H 64, n:o 8/1) nimien kanssa, joissa\nsaattaa olla muinaisuskomuksellista pohjaa (Ullin palvonta). Asiakirjan\n_Ollijärvi_ voi kuulua samaan nimisukuun. _Kanamaa_ taas saattaa olla\ntekemisissä Ruoveden Muroleen Kanian kanssa, joka sekin on Orihveden\npäiväkunta-alueen naapurissa.\n\nTeiskon--Orihveden rajaseuduilla näyttää Ullikka nimien ympärille\nkietoutuvan merkillinen muinaisperäinen nimihaarasto. Messukylän\nLeinoilan kylällä, joka 1522 sai haltuunsa asiakirjassa mainittuja\npäiväkuntia, oli uudenajan alussa erämaa Teiskon Velaatanjärven\n_Ukaanpohjassa_ (nyk. kartoilla _Ukonpohjassa)_, jota kautta on\nkulkenut Leinoilan erätie Orihveden päiväkunnille. Sielläpäin Teiskon\nTerälahden itäpuolella on _Uukkaanjärvi_ samalla seudulla olevien\n_Ullakonkorven_ ja _Ullikanjävven_ tietämissä. Uukkaan ja Uukkaanjärven\nperua taasen ovat epäilemättä lähiseudulla Orihveden puolella olevat\n_Ukonmaa_ ja _Ukonjärvi_ (Kaukovalta, Pirkkala, ss. 159, 161).\nÄänneyhtäläisyyden pohjalla syntynyt nimisarja Ullikka > Uukka (Ukas)\n> Ukko edustaisi siis kerran laajaa Teiskon--Orihveden rajaseutua\nhallinnutta alkunimeä (Ulli). Huomattava on, että Messukylän Leinoilan\nkylän hallussa on ollut suuria alueita Orihveden--Teiskon rajaseudulla;\nsiellä oleva _Leinunsarka_ näkyy nykyisillä kartoilla. Messukylän\nLeinoilan k:n Kössin, Männyn sekä Yli- ja Ala-Tuomolan taloilla oli\nvielä 1905 Orihvedellä Leinunsarka-niminen metsäpalsta, jossa oli\nAukeen, Rantalan ja Ruomuniemen trpt (ed. s. 61 Jaoituskomit. miet.\n1905, Liite 4, ss. 136--137).\n\n[30]. _Siikaniemen päiväkunta_. VA Tk nn 62, 11. 967-- 968 (sigh hama\naf dhe Leijnoilla boar af Birckalla Sochen någre dagzledher kiöpt\noch sig handladt... såsom och samma Jorde stycke eller dagzleedh\nheetändes Sijkaniemj...); MHA, H 64, n:o 8/8 (Jäminge bys Sikonjemenma\nurfjell 1792). Kalliojärvi on mainittu rajapaikkana Teiskon Saarlahden\n(Terälahden) Paksun ja lähellä olevan (Kangasalan Kesämälahden, mahd.\nalkuaan Lempäälän Kuokkalan) Hakkarin ja heidän jakoveljiensä välisessä\nriidassa 1514 (MU 7, s. 286; vrt. Kaukovalta, Pirkkala, s. 121).\n\n[31]. _Orihveden päiväkuntia_. VA, Tk nn 62, l. 667 (Pitkäjärven\nPäiväkunta); Sam. 11. 799 ja 751--752 (suuri kaskiriita). Nuijajärven\npäiväkunnan nimellä on yhteyttä Orihveden Pitkäjärven k:n talonnimeen\n_Nuija;_ isonjaon aikana kuului Pitkäjärven k:ään _Nuijamaa_ niminen\nulkomaa (MHA, H 55, n:o 4/15). Nujanmaa ja Nujajärvi näkyvät Orihveden\nlänsiosassa vanhalla pit:n kartalla. Orihveden Juupajoen ja Ruoveden\nVäärinmajan vanhoja rajapaikkoja Karvianjärvellä on _Nuijakivi_ (MHA,\nH 68, n:o 7/6). Pitkäjärven k:ään kuuluu nykyisinkin _Miekkaniemi_\nja _Vähä-Miekka_ nimiset osatilat; _Miehkajärvi_ on Orihvedellä\nHörtsänästä ja Onnistaipaleesta länteenpäin.\n\n[32]. _Ruoveden päiväkuntia_. VA, Tk nn 62, l. 792 (Väärin päiväkunta);\nSam. l. 529, l. 548 ja l. 807 (Matalasalmen Päiväkunnanmaa). Lempäälän\nMottisella on ollut erämaa Länsi-Teiskon Kahanpäässä, jossa erämaassa\nmyöskin Ylöjärven Teivaala ja Runsas ovat olleet osallisia. Kun\nRunsaan lähinaapuri Liimola on omistanut Päiväkunnanmaan Tarjanteella,\njossa Mottisella on ollut Päiväkunnanmaa ja jolla samalla seudulla\nMatalasalmessa Teivaalalla on ollut lampuoti v. 1630 (VA, Tk nn 3, l.\n123), on näissä paikkojen ja nimien yhteisyydessä varmaan ollut jotain\nomistuksenkin yhteisyyttä. Tarjanteen päiväkuntien takana näyttää\nsiten olleen vanha lempääläinen omistuskunta, joka yhdessä pysyen on\nsiirtynyt Näsijärven vesistöllä paikkakunnalta toiselle.\n\n[33]. Luhangan--Sysmän päiväkunnat. -- MHA, Pit:n kartt. lehti 684/342\nja MHA, C 12, n:o 1/25 (Luhangan Päiväkunta); Juvelius (Juva), Sysmän\nhist. 1, ss. 50--51 (\"Päiväkunnasta on näillä mailla vielä muistona\nSysmän Vintturin kylässä oleva _Päiväkunta_ niminen torppa\").\n\n[34]. Jämsän ja Pohjois-Päijänteen seutujen päiväkunnat. -- MHA,\nH 28, n:o 1/11 (Hämeentien päiväkunta); VA, Maanj. Tk- Jämsä 1782\n(useat pk:t); VA, Tk öö 1, l. 24 (Säynäniemen pk.); MHA, H 29, n:o 3/1\n(Pitkäjärven pk-); MHA, H 30 A, n:o 12 (Ehtapajan pk.); Sam. n:ot 16/6,\n7 ja 9 (Rutalahden Päiväkunta); VA, Tk öö 1, l. 119 (Patajärven pk.).\n\n[35]. _Päiväkunta-aiheisia paikannimiä_. Aitolahden--Teiskon rajalla\non järvi _Päiväjärvi_. Siihen kohdistunee maininta Päiväjärven\nkalastuksesta (Päiväjärvi fiske), josta Messukylän kylät 1678\nriitelivät keskenään (VA, Tk nn 5, s. 163). Jotakin samantapaista alkua\nlienee Orihveden Yrehjoen talonnimissä Päivän-Mattila ja Päivän-Anttila\n(KM, Reinholmin kok. n:o 8); Haus. Bidr. 1, s. 72 (Hollolan\nYksipäivänsarka); Juvelius (Juva), Sysmän hist. 1, s. 89 (Yksjärven\nmiehenosa); VA 6331 a, n:ot 12, 13 ja 20 (Anttolan seudun Yksipäät)\nja n:o 1607 (Metzepään ma). -- Jos Rauman pitäjän Kollan k:n isonjaon\naikaisten tilusten joukossa (1762) mainittu _Paivkunnas_ niitty\n(MHA, A 19, n:o 2/5) on luettava Päiväkunnaksi, toisi se kiintoisan\nlisäpiirteen päiväkuntalaitoksen leviämisen historiaan.\n\n\nMIEHENOSAT\n\n[36]. Miehenosat Ylä-Satakunnassa. -- Mustankirjan luettelo Satakunnan\nerämaista (Mustak., ss. 586--588); VA 216 b, l. 28, Satak. Tk (Ds\nSiffrid Siukulan Kynäiarffue Sek till 6 mr ffor våde eld han brende\ntuegge mäntz skågh vid nampn eskil lendzmandz skågh oc Thos Tvynas\nKykanoyan skågh); VA 2401 b, l. 364 (Kangasalan Jokioisten mans Dell).\n\n[37]. Sääksmäen klk:n erämaiden miehenosat. -- MU 4, s. 73 (och\nwatnäth åm kringh näsätt skall Riduala wara frijtt i sådana måtta, att\nhär Oloff skall haffva en mans deell mäd thäm i altt fiskerij thär\nåm kringh, hvar helst thee kunna låttägander wara); VA 130 ja 131\n(Sääksmäen klk:n erämaat 1554); VA 130, 1. 2 (Thesse Epter:ne vore\ntill ärfiske aff Säxmäkj herade och haffva uttgiortt aff huar mandz\ndell äremark uti skatt geddor 1 lb pund Anno 1554); VA 131 (Kouualan\nPyhäjärvi eremark 4 mand del skog och 2 man del fiskevatn); VA, Tk öö\n1, l. 96, ref. tuom. 1567 (en mansdel i Erämark i skog och fiskvatten\nliggand i Köyris) ja ref, tuom. 1607 (1 mans erämark i Köyris).\n\n[38]. Miehenmetsiä Hämeessä. -- Haus. Bidr. 1, ss. 116--117 (Jämsän\nkär. 1478: Så långt recker hans watn till Henrich Larsson som Två månne\nskoge liggia ofwan före innan förde Råår); Haus. Bidr. 1, ss. 58--59\n(att Simon i Hulkiala hörde Leppäiärffwi till effter hans mans Deell på\nsin Hwstros wegna aff madz Hangala.)\n\n[39]. Reisjärven Kalajärvi, Suomenmaa 10: 1, ss. 140--141.\nMiehenosalaitoksesta ruotsalaisen Pohjanmaan joki- ja\nrantakalastuksessa kertoo yksityiskohtaisesti Nikander, Allmendewasser\n(Folk-liv 1938:1).\n\n[40]. Östersundomin Manskog. -- Nyberg, Sibbo socken 1, ss. 28 ja 70\n(Manskog, Maan Skoog Stassen Råå); MHA, B 1 A, ss. 183--184 (Manskogs\nEnge).\n\n[41]. Uudenmaan ruotsalaisia 'miehenmetsiä'. -- MU 2, s. 37 (Ebbe i\nskogom).\n\n[42]. _Miehenosat Ruotsissa_. Pohjoisten maakuntien \"manskut\" ja\n\"manslut\", Holmbäck, Sv. landskapslagar 3, ss. 286--287. Jemtlannin\n\"mansganga\" ja \"mansfar\", Bull, Jemtland, s. 68. Mansfar Suomessa,\nNikander, Allmendewasser, ss. 62, 65--66 ja 67. Nikanderin käsitys (s.\n66), että 'miehenmetsä' erämaan nimityksenä ei merkitsisi itsenäistä\nomistusta, vaan ainoastaan osuutta yhteisestä omistuksesta, ei ole\nmahdollinen, koska miehenmetsä todistettavasti on tarkoittanut\nalkuperäisestä epämääräisestä yhteismetsästä eristynyttä\nyksityisomistusta ja koska \"ei kenenkään maata\" ja yksityisomistusta\nei voida verrata keskenään; eri asia on miehenosien syntyminen samasta\nsuuresta alueesta ja niiden riippuvaisuus keskinäisestä vertailusta.\n\n[43]. Johtavia 'miehiä'. -- Teitin Valitusluett. s. 270 (Kihilikunnan\nmiess domare); Herra Martin maanlain suom. ss. 13, 14 ja 105\n(kihlacunnan mies; säännöllisemmin kuitenkin käytetty sanontaa\n\"kihlacunnan pämies\"); Lauri Olavinp. Linnamies ja Antti Linnamies\nTaipaleen pitäjässä 1550 (VA 5032: 113); VA 6331 a, n:ot 232 ja 237\n(Hirvensalmen Käräjämees); VA 6502: 26 (Hirvensalmen Kereiemies\nlautamiehenä 1577). -- Vrt. Haus. Bidr. 1, s. 117 (Olle Vanondamies\nJämsässä 1469).\n\n[44]. _Ruoveden erämaan 'miehet'_: Henrik Kalames, Per Palames,\nLasse Pynnemes, Paual Colomies, Jons Turisames, Anders Rärämes,\nNiels Karialames (VA 2303: 5 ja 6). Sukunimi Kalamies (Voionmaa,\nMustankirjan luett. s. 22); Pynnämies--Pönnämaa (Satak. 5, s.\n67). Jos kuten Jaakkola arvelee, Ruoveden \"Turisames\" palautuisi\nmuinaiseen sodanjumalan nimeen Turisas, on selitys kohdistettava\nensisijassa Kangasalan Tursoilan nimeen. Asia näyttää kuitenkin\nolevan yksinkertaisempi. Niinkuin Ruoveden asiakirjasta selvästi\nnäkee, on siinä kysymys Turisamiehen (so. Kangasalan Tursoilan\nisännän) \"rengistä\" erämaalla. Tämän Tursoilan muinaiseen erätalouteen\nviittaa siellä esiintyvä talollisennimi Oravainen (VA 2401 b: 341)\nja Kangasalan \"Tursolaisen\" toiminta turkistavaroiden hankkijana\n(VA 134: 8). Myöskin Sahalahdella (ent. Pälkäneen veropitäjää) on\nnähtävästi Kangasalta nimensä perinyt Tursola, jonka asukas Oleff\nNiclisson Tursala 1506 mainitaan osakkaana Viitasaaren Vuosijärven\nerämaassa (Haus. Bidr. 1, s. 252). Sivumennen huomautettakoon vielä,\nettä Joutsenon Haukilahdella esiintyy 1556 henkilönnimi _Tyrsemies_\n(VA 5162: 113), jota nimeä selitettäessä on otettava huomioon laajalle\nlevinnyt paikannimi \"Tyrisevä\". Niinpä juuri samalla Joutsenon seudulla\nesiintyy samaan aikaan (1558) kuin Tyrsemies myös sukunimi _Tyrisevä_\n(Haukilahden kylässä Tyrsemies ja Vepsä; naapurikylässä Partalassa\nTyrisevä ja Vepsä, VA 5162). Tämän nojalla saanee kysyä, eivätkö nimet\nTurisamies ja Tyrsämies ole samaa kielellistä alkuperää (Tyrisevä --\nTuriseva).\n\n[45]. _Mies-päätteiset sukunimet_. Näiden nimien vanhuutta ja\nyleisyyttä etenkin Suur-Lappeen alueella Saimaan länsipuolella osoittaa\nseuraava yhden ainoan v:n (1558) veroluetteloista (VA 5162) tehty\npoiminto, joka ei ole tavoitellutkaan täydellisyyttä.\n\nLappeella Olkkolan--Yllikkälän kylässä _Hurtamies_ (Hwrtamames),\nRuttoisissa _Kalliomies_, Iitiässä _Rautamies_, Toikkalassa\n_Jokimies;_ Joutsenossa Haukilahdella _Tyrsemies;_ Lemillä\nUiminniemessä _Hietamies;_ Luumäellä Jurvalassa Muldia, Muldian, mutta\naikaisemmin(1546) _Multa:es_ (VA 5010), Hautakylässä _Hautamies_,\nPitkäpäässä _Keduelenmies_, Valkolassa _Laukohumies_ (Luumäellä\nLaukkalan kylä), Sarvilahdessa _Sarvilaxmes_, Haimilassa _Pesmees;_\nTaipalsaaressa Haikolassa _Kärämes;_ Savitaipaleella Kaskeinkylässä\n_Myllymies_, Monolassa _Årkdmees;_ Suomenniemellä Pajulahdella\n_Ahomies_ (myös Kolminiemessä Ahomies).\n\nV:n 1654 manttaaliluettelosta (VA 8613: 512--534) on merkittävänä\nLappeen Rohialasta sukunimi _Niemenmies_, Vilkajärveltä _Hakemies_\n(Häkämies?), Ihalaisista _Hetamies_ sekä Luumäeltä Juntulasta\n_Haudanmies_, Husulasta _Härkemies_, Kiviniemestä _Kivimies_,\nSuomisista _Suomies_ ja Hietamiehestä _Hietamies_.\n\nV:n 1820 manttaalikirjoista kertyy samalta alueelta vähällä vaivalla\nsamanlaatuisia sukunimiä. Esim. Lappeelta _Häkämies, Lehtimies_\n(v. 1725 Lächtimies), _Saarimies;_ Lemiltä _Hietamies, Kalamies,\nKirvesmies, Pardamies;_ Luumäeltä _Hautamies, Hietamies, Häkämies,\nRiihimies, Suomies_; Savitaipaleelta _Koskimies, Lähdemies_.\n\nErinäisiä mies-päätteisiä sukunimiä. Koiviston _Jousimies_ (VA 5052:\n6). Kiintoisa ammattinimi on Kousanniemessä Mäntyharjun vesireitillä\n1820 mainittu _Vänämjes_, jos se on samaa kuin \"Venemies\". Vanajan\nHämeessä kohdistuu huomio perin vanhaan nimeen _Hartalamez_ (MU 1,\ns. 397; nimen alkumuodoksi on hakemistossa merkitty erehdyttävästi\nHartalampi!); Lopelta on merkinnöissämme _Täfvänämies_ (MHA, H 48, n:o\n2/4); Mikkelistä _Aniamees, Ainiamees_ (VA 6331 a, n:ot 165, 170);\nPuumalasta _Malliasmees_ (VA 8646, n:o 353); Suomies-nimistä Voionmaa,\nHist. Aikak. 1943, s. 90; Brita _Palomies_ (VA 8613, s 466). Savon\nmies-nimistä vrt. Gebhard, Savoni, lään. ss. 8--9: \"Anniames (1571)\nmaakirjassa, mutta Aniainen hopeaverokirjassa, Surnumes (1571) sekä\nmaa- että hopeaverokirjassa, mutta toisessa paikassa asuu samana vuonna\nSurnusia.\"\n\n\nERÄKAUDEN MAITA\n\n[46]. \"Maat\" Hämeen keskiaikaisissa tuomiokirjoissa. -- Haus. Bidr.\n1, s. 62 (Mustila maa); Sam. s. 47 (Padenkoden Jordh); Sam. s. 44\n(Masonoijanmaa); Sam. s. 36 (Luchtimaa); Sam. s. 39 (Hetosuojenniemen\nJordh); Sam. ss. 76 ja 73 (Patumas Jordh, Paduma); Sam. s. 15\n(Hijdenmaa 1478); Sam. s. 11 (Hanganmatkantaipale och Warasierwen maa);\nSam. s. 14 (Alamaa, Alanmaan pochia); Sam. ss. 241--242 (Rawtama);\nSam. s. 174 (Rekoysenmaa); Sam. ss. 141--142 (Reggon ma); Sam. s. 84\n(erämaan omistus Padonmaassa).\n\n[47]. Asumiksi muuttuneita 'maita' -- Haus. Bidr. 1, s. 76 (Tijrismaa);\nSam. ss. 67 ja 70 (Kaurama 1460, Kaurama boar 1466); Sam. s. 41\n(Oleff Matzsson Wähenmaast 1492); Sam. s. 234 (Lauris Michelson Anwma\n1506); Sam. s. 143 (Lauri Persson Lintuma 1506); Sam. s. 151 (Eskil\nDominicusson Letama 1507); MU 3, s. 249 (Mattes. Mustela); Haus. Bidr.\n1, s. 42 (Hein Sydemaast).\n\n[48]. Suur-Vanajan maita. -- Suur-Vanajan kylien maista ja muista\nulkomaan-omistuksista on erinomaisia tietoja MHA:n vanhoissa pitäjien\nkyläluetteloissa (v:n 1842 ajoilta). Runsaita lisätietoja antavat\nisonjaon kartat ja asiakirjat. -- Vanajan alueen maita: MHA, H 91, n:o\n7/26 (Kärkönmaa); VA, Maanj. Tk 39, Janakk. 1785 (Kondjonmaa); MHA, H\n23, n:o 9/3 (Sikonvuori eller Tapolanmaa jordstycke 1801); VA, Tk 11 5:\n1--33 (Tyrinmaa); MHA, H 23, n:o 7/3 (Vesijakomaa 1833); VA, Maanj. Tk\n39, Janakk. 1785 (Kranginmannitunpälle 1658; vrt. maarek. Leppäkosken\nkylän talot Ranginoja ja Rankila, sekä MHA, H 90, n:o 4/1, Rengon\nMuurilan kylän Rangin åja 1694). Mallingaisten maan liepeillä olleita\nmaita näkyy nyk. kartoilla _Myllymaa_ ja _Viitainmaa_ sekä Harvialan\nkartanolle kuuluneet _Jukerinmaa_ ja _Saarenmaa_.\n\n[49]. Hausjärven seutujen maita. -- VA, maanj. Tk 43, Hausj. 1786 ja MU\n1, s. 482 (Vainonmaa, Miehonmaa ja Vainonlächde); Teitin Valitusluett.\ns. 218 ja VA, Maanj. Tk 43, Hausjärvi 1786 (Titolanmaa, Tettulanmaa,\nLaitilanmaa); MHA, H 17, n:o 6/2 (Ylätölönmaa on nyk. kartoilla\nmerkitty Ylätalonmaaksi, mutta on vanhemmissa asiakirjoissa Ylätölönmaa\nurfjell, Yläntälanma urfjell); VA, Maanj. TK 31, Loppi 1782 (Punga-\neller Riutamaa); MHA, H 89, n:o 15/1 (Vanajan Hattelmalan kylän Lemolan\nniitty Pungonittu 1703); MHA, H 17, n:ot 5/1 ja 5/2 (Kirianmusten\nniitty 1691, Kirjauskallio 1760, Kirjostenmaa 1850, nyk. Kirjaus,\nKirjamuskallio, Kirjausten maa); MHA, B 32 a, n:o 2/31--32 (Hyvinkään\nkylän maita).\n\n[50]. Janakkalan nimistöä eteläisillä takamailla. -- VA, Maanj. TK\n39, Janakk. 1785 (Urama-maa 1658); MHA, H 23, n:o 3/1 (Nuolialan\nSihvolanoija 1707).\n\n[51]. Janakkalan takamaanomistuksia. -- VA, Maanj. Tk 39, Janakk.\n1785 ja MHA, H 23, n:o 10/2 (Tiukunmaa); VA 6814: 242 (kapteeni Isr.\nBraskin donatio 1647) ja Lagus, Finska adeln. 1, s. 68 (Rutajärvi); VA,\nTk 11 3, l. 21 ja VA, Maanj. Tk 36, Janakk.--Loppi 1784 (Riutanmaa ja\nPunganmaa).\n\n[52]. Vanajan nimistöä ja omistuksia eteläisillä takamailla. -- VA,\nHarvialan Kopiok. ss. 599--602 (Vähikinmaa 1553) ja s. 679 (Välkinmaa;\nmerkitys vähi = vahi = väli);Teitin Valitusluett. s. 202 (Välicken\nnittu); VA, Harvialan Kopiok. s. 1187 (Sälinge utmark, Varunteen\nmetsä); MHA, H 91, n:o 4/1 ja VA, Maanj. Tk 43, Vanaja 1786 (Maitosten\nmaan historia).\n\n[53]. Suurmetsästyksen muistoja Hausjärven seuduilla: _Hirvenoja_\nRyttylässä, _Hirvikorpi_ Vantaan kylässä, _Hirviniemi_ Haminan kylässä,\n_Peurakorpi_ Lavinnossa, _Peuranpäänkallio_ Kurussa,_Haninsyrjänpyki_\n1708 (Hanhen syrjänpyki 1691) Torhonlammin suoseudulla, _Kenttäniitty_\nLavinnossa; MHA, H 17, n:o 4/8 (Majalamminsuo).\n\n[54]. Lopen maita. -- VA, Tk 11 5, l. 5 ja VA, Maanj. Tk 33, Loppi\n1783 (Leppälahdenmaa); MHA, H 47, n:o 2/2 (Pouronmaa 1756); MHA, H\n47, n:o 5/1 (Kunnamusvaha 1691; vrt. myös MHA, H 47, n:ot 2/1, 2/9 ja\n3/2); VA, Tk 11 3, l. 22 (Kunausma); MHA, H 47, n:o 2/1 (Läyliäisten,\nVaskijärven ja Vihtijärven välinen \"utbysjord\"); VA, Tk 11 5, l. 50\n(Keihäsjoenmaa ja Jalostenmaa); VA, Tk 11 3, l. 13 ja 134 (Saraian ma,\nähremarck Sarajanma); VA, Maanj. Tk 33, Loppi 1783 (Järventaustanmaa);\nVA, Tk 11 5, l. 39 (Ahdaniemenmaa); VA, Tk 11 5, l. 17 ja 6 (Saldinmaa,\nSäkiin Maa); VA, Tk 11 3, l. 8 (Saukkolanmaa); VA, Tk 11 5, l. 6,\nja MHA, H 48, n:o 6/3--4 (Wachteriston maa); MHA, H 48, n:ot 2/11\nja 2/9--10 (Pernonmaa, Petojoentaustama); MHA, H 48, n:ot 2/4 ja\n2/8 (Pyhälamminmaa 1809); MHA, H 47, n:o 1/16 (Nahoma 1782, Ikema).\nEräkautisten olojen muistona on Lopen kylän alueella vieläkin järvi\nErävisjärvi ja asuma Erävistö (ed. s. 43).\n\n[55]. Lopen muinaishistoriaa. -- VA, Tk 11 6, s. 76 (Metzä Cansa bor);\nSuomenmaa 4, s. 300 (Lopen muinaislöydöt); MU 4, ss. 346--347 (Pedher\nTopeno, Lårens Ouraia, Mattis Joenthaka 1470); Voionmaa, Keskiaik.\nkirkk. maanom. ss. 64--66 (Lopen seutukirkko).\n\n[56]. Jämsän maat. -- Luettelo laadittu MHA:n Jämsän pit:n v:n 1842\nkyläluettelon, Jämsän vanh. pit:n kartan ja isonjaon asiakirjojen\nmukaan. Salos ja Kalmaierffui erämaat mainittu Hollolan klk:n erämaiden\nluettelossa v:lta 1552 (Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. Liitt. ss. 15 ja 18).\n\n[57]. Savon maita. -- Katsauksen perusteena olleet karttakirja\nMHA, C 1 (Puumalan ja Sulkavan kartastot vv:lta 1645 ja 1646),\nSavon maaluettelot VA 6331 a (v. 1561) ja 8646 (v. 1664), asianom.\nisonjaonkartat sekä Pelkonen, Entis-aj. muist. Rantasalmen kihlak.\n(SMYA 22).\n\n[58]. Huittisten maat. -- Carenius, Beskr. Hwittis, s. 26 (Om Skogar\noch Utmark); VA, 216 A, l. 113; MHA, A 1, s. 147; MHA. A 37, n:o 2/5,\nA 38, n:o 3/12 ja A 39, n:o 3/5 (Hangan maa eri aikoina); Satak. 5,\ns. 85 (Koienmaa); VA 216 A, l. 62 (Säski ierffue maa); MHA, A 38, n:o\n8/22 (Piilijoenmaa); MHA, A 12 a, n:o 5/6 (Waskuma urfjell 1784); MHA,\nA 38, n:ot 9/3 ja 9/19; MHA A 37, n:o 27 (Sutarinmaa urfjell); VA 216\nA, Ala-Satak. Tk. 1. 17 (Kantehenma med skog och äng ved Paloiocki);\nMHA, A 39, n:o 1/2 (Kandenma urfjell); MHA, A 39, n:o 1/1 (Kallionkorpi\nurfjell); MHA, A 38, n:o 9/19 (Kodisjoenmaa); MHA, A 39, n:o 1/3\n(Jylhänmaa); MHA, A 39, n:o 3/11--12 (Nällismaa, Lusikaisenmaa,\nKarsitunmaa); MHA, A 38, n:o 3/19 (Karfvanmaa 1745); MHA, A 38,\nn:o 3/12 (Kåhdasten maa). -- Aamulehti 1928, n:o 302 (Huittisten\n'maakunnat'): \"Eri 'maa' nimityksellä olevia seutuja on kunnassamme\nsiis 23. Onkohan missään muussa pitäjässä tällaisia nimityksiä niin\npaljon, että kestää kilpailun.\"\n\n[59]. Yleispiirteitä. -- VA, Tk nn 4, l. 40 (Sääskijärvenmaa \"ett\nserdeles Jordstycke heller een Urfield\"). Pirkkalassa mainitaan\nisonjaon asiakirjoissa Laalahden ja Niemistön maita metsäkappaleiksi\n(skogstycken) (MHA, H 5, n:o 1/53); VA, Maanj. Tk 46, Hauho 1787\n(Ahvenusmaa); VA, Topogr. Tammela, Portaan kär. 17. 3. 1584 (Hindamaa\nutmark). Hintamaa nähtävästi saanut nimensä miesmurhan sovitussakosta\neli \"hinnasta\".\n\n[60]. Maita erämaanhistoriassa. -- Maa-päätteisiä erämaannimiä uuden\najan alussa Hollolan klk:n erämaaluettelossa _Sanis Maa_ ja _Kivijärvi\nKannon Maa_ (Jalkanen, Pohj.-Häm, eräm., Liite) sekä Satakunnan\nerämaaluettelossa _Pönnäma, Valiavaldaisten maa, Iämiänmaa, Karhenmaa,\nIjylianma, Valkila(n)ma, Victistenmaa, Siroijskoskenma, Koienma_ ja\n_Paxenma_ (Satak. 5, Liite).\n\n[61]. Henrik Svärd. -- Teitin Valitusluett. ss. 208/209: \"Hindrich\nSordj hade förgiort sig sielff; och bleff vnder kirkie väggn slepat udj\nkirken och begrua Sedan han hade så orettelign tagit iorde til sig. Och\nseye the att hindrch sordj hade bortt tuinedh.\"\n\n\nERÄMAAN SARKOJA\n\n[62]. Sarka-nimitys. -- Metsää tarkoittavan \"sarka\" sanan johto ei\nliene lähtenyt määrättyä kangaslajia merkitsevästä sarka-sanasta\n(vrt. Ahlqvist, Kulturwörter, s. 88). Eräiden seutujen kansankielessä\nvielä uudempinakin aikoina samoinkuin eräissä vanhoissa asiakirjoissa\non metsäsaran nimitys ikäänkuin johdettu kantasanasta \"saari\" tai\nsamastettu sen kanssa. Jokioisten kartanon Ypäjän puolella olleiden\ntorppien joukossa on ollut _Sarkakallio_ ja _Saarikkomäki_ nimiset,\njoiden nimillä näyttäisi olevan keskinäistä yhteyttä (Jaoituskomit.\nmietintö 1905, Liite 4, ss. 140--141). Henr. Kouvon Kansatieteen,\nkuvauksesta Lemin maanviljelyksestä 1892 (SKSA) s. 10 sanotaan,\nettä _saarekkeen_ (saran) leveys on viisi syltä, ja Matti Pajarin\nsamanlaisessa kertomuksessa Parikkalasta (SKSA) puhutaan niinikään\n'saarekkeista' sarkain merkityksessä. Herra Martin maanlain\nsuomennoksessa on nimitystä _saarikka, saarikko_ Rakennuskaaressa\nkäytetty kylämetsän merkityksessä (s. 57: Jos saricka eli halkopw\nmetzä, kylalä waihel makapi; s. 80: Jos maka keto eli Saricko kylän\nwaihella, ia ouat raiat ia aitain siat). Samaan suuntaan viittaavia\npaikannimiä on varsinkin länsihämäläisillä seuduilla. _Saaristensarka_\noli nimeltään eräs metsäkappale, jonka kangasalalaiset v. 1527\nlunastivat Saarioisten Tarttilan kylältä (MU 8, s. 237, Saristensarka).\nYlöjärven Suojainen ja Kuusto riitelivät v. 1675 _Työläojan saarikko_\n(Tödenojan Sariko) nimisestä maakappaleesta (VA, Tk nn 5, 1. 63).\nOrihveden Pitkäjärven kylässä on _Saarikko_ niminen talo. Samaan\ntapaan Savon maaluettelossa vita 1561 (VA 6331 a): _Sarkaniemi_ ja\n_Sarkajärvenaho_ (n:o 1 584) Varkaudessa, _Sarexenmaa_ (n:o 620) ja\n_Saroistenmaa_ (n:o 650) Joroisin Järvikylässä, _Saresten maa_ (n:o 1\n455) Rantasalmen Tuusmäessä, _Sarastenmaa_ (Ristiinan Herämäellä); vrt.\n_Suonsaricko aho_ (MHA, C 34, n:o 2/2) Mäntyharjun Anetussa.\n\n[63]. Peltolampi. -- Tampereen Peltolammin tunnetut vaiheet, mm.\nsellaiset piirteet kuin Peltolammin joutuminen Tammerkosken kuuluisan\nerämaanomistajan Juha Vainisen käsiin, osoittavat, että keskiajan\nasiakirjan Peltolampi todennäköisimmin on ollut Tammerkosken lähellä\noleva Peltolampi eikä Juupajoen Peltolampi, niinkuin tämän kirjoittaja\naikaisemmin on otaksunut (Hist. Ark. 35: 3, s. 16). Peltolammin\nalueen rajat 1569 olivat Toivionpellonoja, joka menee Kortehiston\npitäjänniitystä ja ylös Kärppämäen otsaan ja sieltä suoraa rajaa\nSaukkolammin latoon ja Sääksjärven Mustaanlahteen ja sieltä sitten\nSääksjärvenojansuuhun ja yhä jokea pitkin takaisin Kortehiston\nniitylle; vrt. Tammerkosken jakokunnan rajat 1533, Voionmaa, Tamp.\nhist. I(2), ss. 52--53. Peltolammin omistajia ja tilusriitoja VA, Tk nn\n5, ss. 229--230; VA, Tk nn 3, s. 380; VA, Tk nn 62, l. 455. Peltolammin\nseudun vanhaa metsästyskulttuuria muistuttavat nimet Kärppämäki ja\nSaukkolampi. Ks. myös Voionmaa, Tamp. hist. I(2), ss. 23--24.\n\n[64]. Ylöjärven seudun sarkoja VA, Tk nn 4, s. 234 (Kortelahden sarka);\nMHA, H 6, n:o 13/9 (Rydynpohja ja Suomalaisten maa 1763); VA, Tk 62, l.\n259 (Kallatien Sarka i Vuorenmaa); MHA, H 5, n:o 6/26 (Limotun sarka);\nMHA, H 5, n:o 1/42 (Torismaan sarka); VA, Tk nn 62, l. 826 (Sammaliston\nSarka, Sälckasarka); MHA, H 5, n:o 1/42 ja 4/3 (Koukokivensarka,\nKollion eller Seitzemen talon sarka skogsteg); VA, Tk nn 4, l. 173\n(Hattaruen sarca opå Limåla utmark belegen); VA, Tk nn 4, l. 456\n(Hattaron Vthmark, Hatturin Vthmark, Haturin Vthmark); Voionmaa, Tamp.\nhist.I(2). s. 39 (Hatta-, Hattu-nimet).\n\n[65]. Ryömänsarka. -- VA, Topogr. Pirkkala, Pirkk. laam. kär. 3.9.1635\n(Ryömänsaran kolmannekset); VA, Tk nn 6, ss. 944--945. (Ryömänsaran\nvaiheita); VA, Tk nn 3, s. 385 (Runsaan osa \"huar 12:e träd eller\ndeel\").\n\n[66]. Edelleen sarkoja. -- MHA, H 5, n:o 6/12 (Hannunsarka); VA, Tk nn\n6, s. 614 (Hannunsaran rajat); Kaukovalta, Pirkkala, s. 117 (Raholan\nHannulat); MHA, H 5, n:o 1/41 (Hyhynsarka); VA, Tk nn 6, s. 797\n(Myllinsarka).\n\n[67]. Kurun sarkoja. -- VA, Tk nn 3, 11. 7 ja 9 (Särkijärvensarka ja\nKusjärvensarka); VA, Tk nn 62, l. 527 (Lapinjerfuensarka).\n\n[68]. Sarkoja Näsijärven itäpuolella. -- MHA, H 51 a, n:o 17/23\n(Huijalan maansarka; vrt. Messukylän Takahuhdin talonnimi Huikas); VA\n2000: 31 (Markus Tiikkoi); VA 216 b; 42 (Jöns Tijkonpoika Vesilahdella\n155I1; VA, Tk nn 5, ss. 94--104 (Tervakorvensarka; sen ympärysrajoina\nJuha Knuutinp. Kurjen 1544 antaman laam. tuomion perusteella Aksel\nKurjen tuomiossa 1588 mainitaan Myllyojansuu, Satokifvi, Mutkianlähde,\nPihtisulku, Turdon kallio, Härmälen kallio); VA, Tk nn 6, s. 597\n(Huikas voittaa Laalahdelta \"4 skurur jord\"); Voionmaa, Näsijärv. seut.\nss. 1--6 (Lempäälä Teiskon Tervalahdella); VA, Tk nn 62, l. 1 022 ja\nVoionmaa, Piispankart. Pirkk. ss. 18--19 (Weittensarka); MHA, H 50, n:o\n17/1 (Peräjoen Sarka skogsteg 1779).\n\n[69]. Orihveden sarkoja. -- VA, Tk nn 4, l. 196 (Petäjäsniemen saran\nvaiheet); VA, Tk nn 62, l. 799 (Nuiajärvensarka); VA, Tk nn 4, l. 198\n(Pirttisarka).\n\n[70]. Ruoveden seutujen sarkoja. -- MHA, H 66, n:o 8/1 (Ninimäen sarka\nurfiell); MHA, H 64, n:o 11/5 (Tuohosensarka med Parola torp); VA,\nTk nn 3, 11. 129--130 (Pansar Sarka, Pänsa Sarka; Paaroisen sarka);\nMHA, H 66, n:o 17/5 (Tyrinsarka, Matosuonsarka, Leinosensarka, Leinos\nmareken); MHA, H 68, n:ot 7/12 ja 7/23 (Enon Sarka urfjell, Toivionmaa\nSarka); MHA, H 65, n:ot 12/1 (Syvingi sarka urfjell), 12/4 (Salusten\nsarka urfjell) ja 12/5 (Koivujerven sarka); VA, Tk nn 62, l. 217\n(Sälöisten Sarka, Köyrän Sarka, Kolkilahden Sarka); VA, Tk nn 62, l.\n1 061 (Lautajärvensarka); MHA, H 68, n:ot 6/7 (Kukonsarcka) ja 6/19\n(Waldiansarka, Wisunsarka); VA, Tk nn 3, 11. 206--207 (Rååkia Sarka).\n\n[71]. Sarkoja muualla. -- Hollolan Lahden kylän metsäsarat (Haus.\nBidr. 1, s. 72 ja Nieminen, Lahden hist., ss. 14--15); Huittisten\nsarkoja MHA, A 38, n:o 9/29 (Hunen sarka) ja 9/31 (Kauvansarka); Savon\nsarkoja vn 1561 maaluettelossa (VA 6331 a): n:ot 10 (Sarkossarj), 523\n(Sarkasmaa), 755 (Sarkaniemj), 878 (Wamminsarka), 1223 (Ratikan sarka),\n1325 (Sarkalaxi), 1331 (Sarkajervi), 1707 (Sarkaniemi) ym.\n\n\nPILKANMAAT\n\n[72]. Erämaiden \"ympärysrajat\". -- Kaakkois-Hämeen keskiaikaisista\ntuomiokirjaotteista (Haus. Bidr. 1) poimittuja näytteitä: omkring\ngångande Råår om Hanns Peerssons godz i Ryöwesi (s. 5, Asikk. kär.\n1467); Hanns Peerssons omkring gångna godz i Ruoziwesi (s. 9, Asikk.\nkär. 1470); Råår... kringomgångande om then Jord som Willmar haffuer\ni Nurmensalo (s. 19, Padasj. kär. 1465); Råår stadige och fast\nomkringgångne Miehola by (s. 29, Tennilän kär. 1459); Tennilän kylän\nmiehen myymän erämaan ympärysrajat (s. 33, Tennilän kär. 1481); Råår...\nomkringh gångande om Padenkoden Jordh (s. 47, Tuuloksen kär. 1487);\nWanganiemi Skogh och Watn frijtt som ligger i Enäjärffwi omkring gångit\n(s. 47, Tuuloksen kär. 1487); Råår... omkring gångna på theras skogh\n(s. 76, Höll. kär. 1469); Raa staduk och fasta som liggiae kringom\nKula skogh och wattnn (s. 94, Sysmän kär. 1493); Hendrik Swerdz\nomkringongande Råår (s. 101, erämaatuomio Asikk. kär. 1466); honom war\nguiffuit vttmarck omkring gångit (s. 108, Lammin kär. 1469); Kring\ngångne Råår på Hanss diekns Skoge (s. 115, Jämsän kär. 1464).\n\nEräitä myöhempiä poimintoja: råarna omkring Narajärfvi och Ninijärfvi\nfiskevatn och utmarcker (nyk. Äänekoskella, Hauhon papin todistus vita\n1564, MHA E 48, n:o 2); Än haffuer han ett erierwm hetand Pönnäma innan\n4 rååar (Pirkkalanpohjassa 1552, Satak. 5, s. 67); rågången omkring en\näremark benämd Vidzacoskenmaa (Vitsakoski Mäntän seudulla, MU 7, s.\n65, v. 1509); Raukoi äger en urfield eller omgångstycke Jordh, wedh\nYllene Jerfui belägit (Raukoinmaa, VA, Tk nn 62, s. 509); ett omgångas\närerum, liggande emellan båda Socknarna, benämdt Rihånpåia (Riihonpohja\nTyrvään--Lavian rajalla, Haus. Bidr. 5, s. 21, v 1572); een äremarck\nbenäp Pilaioki een wm gångandeskåg (Piilijoki, VA, Tk nn 62, l. 2).\n\nMuinaisista rajalaitoksista yleisemmin Voionmaa, Karj. heim. ss. 351--\n357 sekä myöhemmin Melander, Vanhimm. maanj. s. 73--82.\n\n[73]. Pilkat. -- Gananderin sanakirjassa on mainittu 'Pilkku puusa\nen skåra i träd' ja Lönnrotin sanakirjassa _'Pilkku_ fläck l.\nmärke i träd i följd af barkens borthuggning, skåra, inskärning;\n_Pilkkutie_ skogsväg utprickad genom i träden på sidorna inhuggna\nmärken (rastitie)'. Omituista kyllä ei kumpikaan sanakirja tunne sanaa\n'pilkka' muinaishistoriallisessa merkityksessä.\n\nTyypillinen esimerkki puiden käyttämisestä rajamerkkinä on Jämsän\nkäräjillä 1483 annettu tuomio, jossa Yijälän ja Säyrylän rajapaikkoina\nluetellaan \"Hapancando, Koiwuncando, alemaanpetäiä, Lachdennurcka,\nalemaanjuuricka, Palanmändencando, Tuorenmändy till stranden\" (Haus.\nBidr. 1, s. 118). Muita esimerkkejä rajapuista, puihin tehdyistä\nrajamerkeistä ja puurajoista: MHA, C 2, n:o 1/134 (Hartolan\nKälkytänjärvellä Aitjärven sulussa ollut \"en furu med Tolf skurur\ntil Rå märcke teknad\"); MHA, C 2, n:o 5/4 (Pärnämäen--Kotkasjärven\nvälisessä rajapuussa ollut \"6 skurur på båda sidor\"); MHA, H 68, n:o\n7/12 (Ruoveden Väärinmajan Raja Hånga 1794); MHA, H 65, n:o 9/17\n(Ruoveden Muroleen rajapaikkana \"en gammal Furu samt årtalet 1649\");\nVA, Tk nn 62, s. 217 (Pajulahden ja Kolkinlahden riidassa sanottu\nKöyränsaran menevän Sälöisten järvestä itään Kairajärveen \"der emellan\nstora trän skola Råå Rätt aff ålder blekade varit\"); Klemetti,\nKuortaneen hist. s. 110 (Honkaraja Kuurtaneella 1666). Pilkoista ja\npilkkarajoista yleensä Gebhard, Savoni, lään. ss. 58--59; Voionmaa,\nKarj. heim. ss. 353--354; Melander, Vanhimm. maanj. ss. 76--77.\n\n[74]. Pilkka-johtoisia paikannimiä. -- Hattulan pn:t, TSPaikann.\n(Pilkansuo); MHA, H 32, n:o 4/42 (Pilkatun moisio); MHA, B 11 a, n:o\n5/6 (Pilkehuhtanittu); Kyrkslätt förr och nu, ss. 596 ja 601 sekä\nGreta Hausen, Nylands ortnamn (Pilkars); MHA, H 50, n:o 4/3 (Teiskon\nPilkanlahdet); VA, TK nn 3, l. 121 (Kukonpohjan ja Lamminniemen\nkalaves. rajap. Pilkaniemi) ja MHA, H 68, n:o 6/7 (Visuveden\nPilkanniemi ja Pilkanranda); MHA, H 68, n:o 7/6 (Väärinmajan Pilkottu,\nPilkotu Rå) ja Inbergin Hämeen l:n kartta (Pilkatunjärvi). Sinipilkan\nniitty Längelmäen Mulkoilan k:ssä; Pilkkanen ja Pilkansuo Mäntän\nKeuruun k:ssä; MHA, E 51, n:o 1/4 (Multian Pilcka neva); MHA, H 44,\nn:o 12/3 (Kuorehveden Pilkon tillku); Y. Hormia, Pyhämaan--Pyhärannan\n300-vuotisvaiheita (1939), s. 68 (Pilkanniitun hangas); MHA, B 35\na, n:o 12/r (Orimattilan Hastan Pilkan niitty); Haus. Bidr. 1, s.\n19 (Saynelachden Pilka Rievelin ja Sarkaveden seudulla); MHA, C 4,\nn:o 1/5 (Revelinpilka, main. 1736 ja keskiaikana Eerik Akselinpojan\ntuomiossa, mahdollisesti sama kuin Säynälahden pilkka); Luhangassa\nPilkanselkä; MHA, C 12, n:o 1/1 (Sysmän Pilkavuoren pällys); VA, Tk ee\n4, 1 62 Sysmän kär. 16.10.1640 (Sauvuoren ja Vastamäen rajap.) Pilkan\nhånga ja Rengashånga; MHA, C 8, n:o 1/1 (Pilkahongisto 1553) n:o 1/11\n(Pilkahånga torp) ja 1/40 (Pilkkahongan niittypalsta); Haus. Bidr. 1,\ns. 119 (Oleff Keoista ja Anders Tysian nimisten riitapuolten rajap.\nSyysspilka).\n\nPilkka-nimiä Savon vanhimmassa maaluettelossa, VA 6331 a, n:ot 26, 356,\n362, 561, 608, 882 ja 1751. Muita Pilkka-nimiä Savossa Suomenmaateoksen\nMikkelin ja Kuopion l:n osien hakemistoissa: _Pilkanmäki_ Ristiinassa,\n_Pilkkakoski_ Savonlinnassa, _Pilkka_ Tuusniemellä, _Pilkanjärvi_ ja\n_Pilkkaranta_ Lapinlahdella, _Pilkkamäki_ Sonkajärvellä. Sn _Pilkanen_\nSavossa (VA 6331 a, n:o 513).\n\n[75]. Pilkanmaa-nimiä. -- VA, Topogr. Pirkkala (Messukylän Pilkanmaa\nutmark); samaa tarkoittanee VA, Maanj. Tk n:o 40 Messukylä 1785\n(Teiskon Taulaniemen Pilkanmaa utmark); VA, Tk ee 3, l. 185 (Pilkanmaa\nutmark).\n\n[76]. Pilkanmaa määrätynsuuruisena metsäalueena. -- Melander, Vanhimm.\nmaanj. s. 41 (en wttmarck ifrån Peteka Järfue om 4 skurror Jordh); VA,\nTk nn 3, l. 357 (med de 2 skurur jord äramark, som han nu opabår); VA,\nTk nn 4, l. 194 (en skuru j.ord i Eremarken belägen); VA 222 b, l. 40\n(half fierde Skuru jordh).\n\n[77]. Pilkanmaiden erillinen verotus. -- Melander, Vanhimm. maanj. s.\n41 (Laasolan kylän jako); VA 2401 b: 491 (Nuupalan Otonma); VA 2401 b:\n492--493 (Vinkkilä: Thenne byn haffr aff åld fiket och faret aerer i\nRihiona vdj Karijaerffui / och haffe Schat 2 öris på same aere:r / til\nhvilkit 2 öris finnes Inthet åker eller aengh I Bolbyen); VA, Tk nn 62,\nl. 653 (Hundimaa); VA, Tk nn 3, l. 307 (Kahnalassa en skurro skatt på\nCarstenoja och Haapaisten niitty enghier).\n\n[78]. Pilkanmaa veroperusteena. -- VA, Tk nn 62, l. 826 (Sammaliston\nsarka och Sälckasarka... 2 skurur skatt); VA, Tk nn 3, l. 182\n(Sarkoiian vkunnan vuosipalv. 2 öre af hvar skuru som gamalt och\nfornt hafuer varit); VA, Tk nn 62, l. 509 (pappilan rakennus, efter\nhvar 2 skurur 2 Capr rågh & 2 öre silf af hvart hmn). Vn 1590\nverotarkastuksessa Pirkkalassa on Tammerkosken Vainisen Pengossa olevan\ntorpparin kohdalle merkitty \"aff huar skuru Röke knektar\" (VA 2401 b:\n416), mikä ehkä on ymmärrettävä niin, että Pengon tuli pilkanmaittensa\nmukaan olla osallinen sotaväenotossa.\n\n[79]. Pilkanmaan suhde äyrilukuun. -- VA, Topogr. Pirkkala, laam. kär.\n3.9.1635 (inom sine visse råår och röör till tre Skurur eller halfandra\nöres land bådhe Swedieskog, engier och upröste mark); VA, Tk nn 62, l.\n522 (skuru eller 1/2 öris skatt); VA, Tk nn 62, l. 522 (skuru eller 1/2\nöres skatt); VA, Tk nn 3, l. 349 (Hauhuun talonpoika syyttää Laukon\nlampuodin ja kalastajan anastaneen häneltä 2 skurur jord i alla äghor);\nVA, Tk nn 3, l. 124 (Virroilla Öresland äramark ifrån Lempellä bor).\n[80]. Takamaiden verotus. -- Kaukovalta, Pirkkala, s. 128 (veroselitys\nvita 1554); VA 2401 b (vn 1590 maantarkastus, jossa on tarkoin merkitty\nonko tilalla kalavettä ja minkälaista vai eikö kalavettä ole ensinkään;\nsamoin on erämaat merkitty).\n\n[81]. Erämaiden myöhäinen erikois- eli lisäverotus. -- VA 2401 b,\n1- 537 (Karkun Hyynilä), l. 540 (Tupurila), l. 546 (Kairiala), l.\n595 (Kyrön Heinijärvi ja Herttuala), l. 598 (Kalkunmäki), l. 364\n(Kangasalan Jokioinen), l. 385 (Heponiemi).\n\n\nORAVIMETSÄT JA KALAVEDET\n\n[82]. Oravimetsät. -- Mustak. ss. 18--19 (exceptis siluis quibusdam\nvenatoriis, dictis Ykornaeskoga, in Thorbiornasnes); MU 1, s. 353\n(Lammi 1374: then iikorna skogh, som vppe stod som ohoggin var);\nMustak. s. 197 (Kantala 1390: vndan skildh thera jkorna skoga ok thera\nfiskevatn som ligger nor j bothne); MU 3, s. 390 (Hämeen--Savon rajat:\nther är godh jkorne skogh emellan och got fiska wattn); Mustak. s. 357\n(Krootila: jkorna skoghen).\n\n[83]. Oravimetsien vaiheita. -- Savon \"oravanmaista\" Voionmaa,\nKarj. heim. s. 93; Karjalan oravanpyynti, Virtanen, Ilom. karjal.\nyhteisks. 13.\n\n[84]. Kalavedet. -- Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm., Liite 1 (Hollolan klk:n\nffiske vatn och ikorne skogh); Haus. Bidr. 1, s. 116 (Jämsän-- Luhangan\nrajatuomio); MU 4, s. 227 (Lokile mark och fiskevatn); Haus. Bidr. 1,\ns. 132 (Loimo: wtmark och fiskevatne); MU 7, s. 285 (Karnais utmark och\nfiske).\n\n[85]. Kalastuksen valta Ylä-Satakunnan erämailla. -- Satak. 5, s. 66\n(eriemarcker udi for:ne Birckala sokn som inga boorwm är till vtan\nallenest fiskerij); Sam. s. 71 (eriemarcker udi for:ne Kyro Soknn som\ningen bårwm finnas känn utan allenest fiskerij och fogla skog); Sam.\ns. 77 (eriemarcker udi for:ne Kangesala sokn som inga boorwm är till\nutan allena fiskerij); Sam. ss. 80--81 (Lempäälä); Sam. ss. 82--83\n(Vesilahti); VA, Tk nn 62, l. 965 (ett fiske erärum i Vaskiväs). [86].\nMonipuolisia erämiehiä. -- VA, Tk nn 4, l. 142 (Vääksyn \"kalastaja\"\nPuntainen).\n\n\nERÄMAIDEN MITTAUS- JA JAKO-OLOJA\n\n[87]. Metsien mittaus yhteen suuntaan. -- Melander, Muut. arveluja nk.\n\"päiväkunnista\", s. 2.\n\n[88]. Keskiajan todistuksia. -- Haus. Bidr. 1, s. 116 (Så långt recker\nhans watn till Henrich Larsson som Tuå månne skoge liggie ofwan före\ninnan försch:ne Råår); Haus. Bidr. 1, ss. 94--95 (ty them war altt för\nmvkidt före XII Men ty marken war Long och the La the sig åttnöija att\nVI Men På Synen).\n\n[89]. Kapeat ja pitkät erämaanomistukset. -- VA, Tk öö 1, l. 120 (hwar\nemoot Anders Räihä inwände, seijandes dem än då opå Nårrsijdan om byen\näga Skogh och Uthmarck nogh effter sin Skatt, nembl. 1/2 mijl bredt och\nöf:r een mijhl långt ifrån Walkeakifvi till Naulajerfvi, förutan hvad\nde på söder sijdhan om sin by possidera). -- Erämaiden \"ympärysrajojen\"\nja ansapolkujen tapaisten kiertorajojen ei tarvitse olla ristiriidassa\nsen yhteen suuntaan ulottuvan meno- ja paluu-mittauksen kanssa,\njoka näyttää olleen luonteenomaista muinaisille metsänomistuksille\nmaassamme. Vrt. Voionmaa, Karj. heim. s. 86.\n\n[90]. Takamaiden suhde rintamaihin. -- Haus. Bidr. 1, s. 294 (Kulsialan\nkär. 1509: Ritvalan erämaat ja kalavedet jaettavat rintamaanomistuksen\nmukaisesti); MHA, H n, n:o 12/15 (Suotaalasta 1760-luvulla maininta:\ntegarne i äng och mulbete 4 gånger bredare än tegarne i odale åkeren);\nVA, Tk nn 3, l. 262 (Muumäen sarka yhtä leveä \"i skatan som i brystet\").\n\n[91]. Metsäjaon toimituksia Ylä-Satakunnassa. -- VA, Tk nn 62, l. 607\n(Äköisenmaan jako: 10 famnar på hvar skuru -- et reep eller tio famnar\n-- oppå hvar teg överräknat 6 l/2 teg).\n\n\nKYLÄ JA ERÄMAA\n\n[92]. Kylien oikeudet erämailla. -- Vanhemmassa historiallisessa\nkirjallisuudessa on yleensä korostettu muinaisten erämaiden\nyksityisomistuksellista luonnetta, mutta samalla ylimalkaisesti niiden\nriippuvaisuutta emäkylän rintamaasta. Niinpä lausuu Yrjö Koskinen\nmm.: \"Erämaat Hämeen maakunnan kaukaisessa pohjoiskulmassakin olivat\nsuurin. kappalein jaettuina yksityisten välillä ja menivät niinkuin\nmuu omaisuus ostolla, vaihdolla, perinnöllä ja pesänjaolla toisen\nhallusta toiselle... Oikeastaan jokainen semmoinen erämaa-kappale\nluettiin yhteen kuuluvaksi jonkun etelä-pitäjässä olevan rintamaan\nkanssa... Mutta kun ylipäänsä tilukset siihen aikaan eivät olleet niin\nluopumattomasti kiinnitetyt vissiin talonkokoon kuin nykyänsä, näkyy\nkyllä tapahtuneen, että takamaat erikseen myytiin tai vaihdettiin.\"\n(Tutk. maanom. seikoista, ss. 25--26). Saarioisten pitäjän\nerämaanoloista Nyström huomauttaa: \"Muutoin voi havaita, että erämaat\nolivat eri kylien, epäilemättä talojenkin kesken jaetut, koska erittäin\nmainitaan, minkä kylän erämaalla kukin oli saanut omistusoikeuden\"\n(Hist. Ark. 8, s. 50). Jalkanen taas päättelee, että takamaat luettiin\nrintamaahan kuuluviksi, mutta kumminkin voitiin niitä erikseen\nmyödä, vaihtaa, pantata jne., kun vaan veronmaksussa jäivät samaan\npitäjään kuulumaan (Pohj.-Häm. eräm. ss. 13--14). Main. tutkijat ovat\nlausunnoissaan pitäneet silmällä erämaanomistuksen loppuvaiheita.\n\n[93]. Kylämetsät, ulkomaat ja erämaat. -- Ulkomaiden ja erämaiden eron\nSatakunnassa toteaa vn 1552 erämaaluettelo (Satak. 5): Här effterfölia\nthe utmarcker som besatte äre udi Birckala sokn (luetellaan kolme\nulkomaata 1/4--4 silloisen penink:n päässä kotikylästä, ss. 65--66);\nKyrössä asutettiin yhdeksän ulkomaata 1--3 penink:n päässä kotikylästä\n(ss. 69--70), Kangasalla kymmenen ulkomaata puolenneljänneksen --\n2 peninkm päässä kotoa (ss. 76--77), Lempäälässä kaksi ulkomaata\npuolenneljänneksen -- 1 penink:n päässä kotikylästä (s. 80), Tyrväällä\nyksi ulkomaa 2 penink:n päässä kotikylästä (s. 85). Satakunnan\nAlisessa klk:ssa luetellaan Huittisissa, Köyliössä, Kokemäellä ja\nEurassa yhteensä kuusi asutettavaa ulkomaata, joista yksi Vampulan\nverokunnan omistama, vaan ei mitään erämaita (ss. 85--86). Merkittävää\non, että koko tässä erämaaluettelossa, jossa luetellaan asuttavaksi\nkelpaamattomatkin erämaat, ei mainita sanaakaan vastaavanlaisista\nulkomaista, ilmeisesti siitä syystä, että ne jo olivat kylämetsiä tai\ntaloihin kuuluvia takamaita.\n\n[94]. Erämaiden jakoja rintamaiden mukaan. -- Ritvalan ulkomaan ja\nkalaveden jako, Haus. Bidr. 1, s. 294. Kulsialan käräjillä 1509\nmäärättiin 6 miestä jakamaan Heikki Olavinp. Kuiseman ja Juha Laurinp.\nLaitikkalan kesken ulkomaa \"som the äre lutägande bolbymen swa skulu\nthe skiffte wtmarken effter XII:a ranzacan\" (HaUs. Bidr. 1, s. 298);\nSääksmäen käräjillä 1506 tuomittiin koko Liattulan kylä jakamaan\nulkomaa \"effter ty som the är lutägande j gamble bryst jordh effter\nXII:a ranzacan\" (Haus. Bidr. 1, s. 209); Kalvoilan laam. käräjillä 1508\ntuomittiin Niilo Heikinp. Orjanhirrelle. \"swa myken wtmarker ffri aff\nKuttis by som han är luttägande i bryst jord i for:de by effter XII:a\nranzacan\" (Haus. Bidr. 1, s. 273). Viimemain. tapauksissa on puhe\n\"ulkomaiden\" jaosta, mutta niinkuin ensiksimainitusta tuomiosta näkyy,\non Pohjassa olevaa erämaata asiakirjassa sanottu \"ulkomaaksi\"; samoin\non voinut olla laita viimemain. tapauksissa, varsinkin kun niissä\nnimetyt kylät ovat olleet tunnettuja erämaanomistajia.\n\n\n\n\nERÄMAIDEN ASIAKIRJAT\n\n\nERÄMAAT JA ESIVALTA\n\n[95]. Valtarajojen vaikutus erämaihin. -- Jaakkolan esittämä\nperustelu (Vanhan Suomen ja Pohjanlahden välinen intressiraja,\nS. muin. valtarajat, ss. 13--44), jonka mukaan ns. ensimmäisen\nristiretken raja olisi jättänyt Ylä-Satakunnan samalle puolelle rajaa\nkuin Varsinais-Suomen ja Ala-Satakunnan, ei ole vakuuttava. Monet\nseikat, joista tarkemmin myöhemmin tässä teoksessa, osoittavat, että\nYlä-Satakunta on alunperiin ollut puhdasta hämäläistä aluetta ja on\npysynyt muun Hämeen yhteydessä Hämeen ruotsalaiseen valloitukseen\nsaakka ja vielä kauemminkin.\n\nMitä vaiheita hämäläisten ja karjalaisten alueiden rajasuhteilla\non ollut Lounais-Suomen ruotsalaisen valtauksen ja Pähkinäsaaren\nrauhanteon välisenä pitkänä ajanjaksona, on toistaiseksi vain\narvailujen varassa. Hämeen ruotsalaisen valloituksen jälkeen on Ruotsin\nvallan ja länsimaisen kirkon itäiseksi rajaksi tullut Kymenjoki ja\nsieltä pohjoisessa ja luoteisessa suunnassa alkuaan nähtävästi vain\nmuutamien määrättyjen erämaan kauppa- tai muiden merkkipaikkojen kautta\nPohjanlahden Pyhäjoelle kulkeva rajasuunta. Laajoja ei-kenenkään\nmaita tuli tällä tavoin jaetuksi ja kummankin asiapuolen maan\nvaltaus ja eränkäyntimahdollisuudet supistetuksi. Maantieteellisistä\nja valtiollisista oloista riippui, että lännestä päin tuleva\nmaanvaltaus ja asutus pääsivät leviämään kauas tämän rajanosan itä- ja\npohjoispuolelle.\n\n[96]. Erämaajärjestelmän jähmettyminen. -- Vero- ja muun hallintonsa\nvuoksi oli keskiajan linnaläänien maassamme pyrittävä alueensa\nmääräämiseen mahdollisimman tarkoin rajoin. Turun maaoikeuden v. 1415\nantamalla Hämeen linnal:n itäistä rajaa koskevalla päätöksellä on\nepäilemättä haluttu ratkaista epämääräiseksi jääneellä rajaseudulla\nsyntyneitä maariitoja ja rajasekaannuksia ajan tavallisella\nyleiskeinolla so. määräämällä pääraja, jonka mukaan pienempien\npaikallisrajojen on ollut mukauduttava. Vn 1415 tapauksessa oli\nsovittavalla rajalla ratkaistava rajaseudulla sijaitsevien erämaiden\n(skogha delar) riidat ja määrättävä, mihin linnalääniin näiden\nerämaiden oli verollisesti ja hallinnollisesti kuuluttava. Muita kuin\nrajaseudun erämaita ei tämä enempää kuin myöhemmätkään Hämeen ja Savon\nrajankäynnit koskenut. Mistään erämaiden omistusoikeuden muuttamisesta\n-- niinkuin Jaakkola arvelee (S. muin. valtarajat, s. 52 ss.) -- ei ole\nollut eikä voinut olla kysymys, koskapa vn 1415 asiakirjassa nimenomaan\nsanotaan, että takavarikoitaviksi mahdollisesti tulevat erämaat on\nluovutettava niiden oikeille omistajille.\n\n[97]. Oma-alotteinen kansanomainen asutusliike. -- Mainittujen\nasutusten pohjoisia pääpaikkoja pohjoisempana oli uuden ajan\nalussa vielä hajanaisia yksinäisasumia, kuten Kyrösjärven puolella\nJämijärvellä ja Parkanossa sekä Päijänteen Rutalahdessa, Päijänteen\npohjassa (Keijossa), Jyväsjoella ym. (VA, Hämeen vanhimmat maakirjat).\nPelkosen tutkimuksista (Savol. asut. P.-Savon erämaissa) käy selville,\nettä Pohjois-Savon asuttaminen on alkanut 1400-luvun toisella\npuoliskolla ja jatkunut voimakkaammin 1500-luvun alkupuoliskolla,\njolloin Tavisalmen Saamaisten ja Savilahden verokunnissa mainitaan 54\nilman lupakirjaa asuvaa talonpoikaa. Erämaiden julistamisen jälkeen\nkruunun omiksi jatkui Pohjois-Savon oma-alotteinen asuttaminen Klemetti\nkirjurin, Kustaa Fincken ym. antamien lupakirjojen nojalla.\n\n[98]. Kruunun uudisasutuksia keskiajalla. -- Voionmaa, Kruunun\nuudisasut. keskiaik. (erilaisia uudisasumia). Mainittakoon tässä pari\nYrjö Koskisen lausumaa näistä kruunun uudisasutuksista. \"Senpä vuoksi\nonkin kruunun oikeus Suomen metsäin suhteen keskiaikana harjoitettu\nainoastaan niissä paikoin, joihin on katsottu mahdolliseksi todellakin\nlevittää asutus ja viljelyksen valta.\" -- \"Kaukaisemmissa sydänmaissa,\nmissä ei vielä voitu toimeenpanna varsinaista uutis-asutusta, kruunun\nei ollut mitään syytä anastamaan itsellensä omistus-oikeutta, joka ei\nolisi mitään hyötyä sille tuottanut...\". -- \"Koska vero suoritettiin\nviljelyksen mukaan ja pelloksi viljelty uutis-asutus tuotti enemmän\nkuin huhdat takamailla, näkyy hallitus katsoneen oikeudekseen edistää\nuutis-asutusta, vaikka entinen omistus sillä tavoin loukattiin.\" (Tutk.\nmaanom. Keskiaik. ss. 33, 38, 32--33). Viimemain. kohtaan on kuitenkin\nhuomautettava, ettei keskiaikaisilla kruunun uudisasutuksilla yleensä\ntahdottu loukata vanhempien asutusten tai yksityisten omistajien\ntakamaan- ja erämaanoikeuksia. Sanomattakin on selvää, että koko\ntämä kruunun asutustoiminta tarkoitti maanviljelysasutuksen eikä\nerämaatalouden edistämistä (toisin Jaakkola, S. muin. valtarajat, ss.\n52--55).\n\n[99]. Kruunun oikeus Suomen metsiin. -- Ruotsin allmänningeistä ja\nkruunun oikeuksista Suomen metsiin, Styffe, Framställning af de så\nkallade grundregalernas uppkomst och tillämpning i Sverige intill\nslutet af sextonde århundradet (K. Hist. Vitt. Antiqv. Akad. Hand. 24,\n18., ss. 233--240). Valaiseva esitys Ruotsin allmänningeistä Holmbäck,\nStudier över de svenska allmänningarnas historia I.\n\n[100]. Kruunun uudisasutus Kustaa Vaasan aikana. -- Yleiskatsauksia\npaitsi Gebhardin ja Jalkasen tunnetuissa teoksissa mm. Oma Maa II 4, s.\n454, 5, s. 488 ja 6, s. 936; Oulujärven seutujen asutuksesta Gebhard,\nMitä vanhat asiakirjat kertovat Oulujärven pitäjästä (Valvoja 1887);\nRuoveden kirkkoherra Olof Sarkki main. v. 1571 (VA 134: 4); Savolaiset\nuudisasukkaina: Aminoff, Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa\n(Koitar 1) ja Gebhard, Savonl. lääni ss. 37--38;\n\n[101]. Aatelin osuus erämaan historiassa. -- Sääksmäen klk:n voudin\ntileissä v:lta 1564 selitetään tarkemmin aatelin harjoittamaa erämaiden\nanastusta (VA 3980: 2). Juhana III:n kielto v. 1583 erämaiden\nmyynnistä rälssiksi Haus. Bidr. 5, ss. 268--269. Tunnetun veroasioiden\ntarkastusmiehen, Turun hovioikeuden kanneviskaalin Juha Ottenpojan\n1628 antamassa kertomuksessa kuvataan muutamin iskevin piirtein koko\nerämaan asuttamishistoria (suomennos siitä Jalkanen, Rautalammin vanhan\nhallintopitäjän historia, ss. 88--89).\n\n[102]. Uudisasutuksen toimeenpano. -- Pelle Pietarinp. Hollolan klk:n\nvouti, Teitin Valitusluett. ss. 69--70, 199--200 ja 208; Hannu Olavinp.\nSääksmäen klk:n vouti, tuomittu hirteen 1556, Sam. ss. 134--138.\n\n\nMUSTANKIRJAN LUETTELO SATAKUNNAN ERÄMAISTA\n\n[103]. Luettelon alkuperä. -- Painetun Mustankirjan lopussa (ss,\n586--588) olevan luettelon nimike on: \"Nota: Thesse aro the skogar\nsom Satagunden tilhore, hwaria wid sino nampne scriffuidh\"; Pentti\nLyytikänpoika Djekn ja Pirkkalan Penttilä; Kaukovalta, Pirkkala, ss.\n123--124 ja 142 (että Pentti Lyytikänp. olisi ollut Ylä-Satakunnan\ntuomarina jo 1420, perustuu epävarmaan lähdetietoon).\n\n[104]. Kysymys Ala-Satakunnan erämaista. -- Ala-Satakunnan vanhoilla\nemäseuduilla on ikivanhoista ajoista saakka ollut omistuksia meren\nrannikolla ja saaristossa, mutta myöskin takamaita verraten kaukana\nsisämaassa, kuten Kokemäen omistukset Kullaalla, Kauvatsalla ja\nAlastarossa (Lindström, Kumo socken, ss. 281--288; vrt. Ruuth,\nSatak. asut. ol. s. 18). Kokemäen Säpilällä on viime aikoihin saakka\nollut niittyjä. Kauvatsan Sääksjärvellä. On kyllä mahdollista, että\nAla-Satakunnan vanhoilla kylillä on ollut sisämaassa pyyntierämaitakin,\nvarsinkin mikäli nuo vanhat kylät ovat olleet hämäläistä alkuperää. Vn\n1590 maantark. luettelossa mainitaan Kokemäen Vuolteen 'erämaata' (VA\n2401 b).\n\n[105]. Erämaan kalastus. -- Mustak. ss. 585--586 (i pund fserska\nfiske om hostasn aff them, the som aspter fiska fara). Suurriistan\nkymmenykset, Mustak. s. 586 (jtem j bogh aff biörn, jtem j bosth aff\naelgher).\n\n[106]. Näytteitä Mustankirjan luettelosta:\n\n    Item Peder Kurrenyn j manzs skoga\n    Item Mellila;, Kangasala, vj manzs skoga\n    Item Peltolampi j manzs skogha\n\nErämaiden sijainti:\n\n    Item Pilampi Olaff Sorri met sina skifftis brodher iiij mands skoga\n    Item Bengt Baroinen ij menzs skoga i Esseweth.\n\n[107]. Toisen käden erämaanomistuksia: Item Laurens Pengenyn j manzs\nskoga.\n\n[108]. Vanhempia erämaanomistuksia: Kulkylae aff Weselax vj mans\nskoga Item Mengajaerffae aff Sastamala vj mans skoga. Item Rijppala,\nSexemekis ok Saris x mans skoga.\n\n[109]. Kyrön erämaiden puuttuminen Mustankirjan luettelosta.--\nJaakkolan selitys (Pirkkalaisl. synty s. 108), että Kyrön erämaat\nolisivat olleet luonteeltaan toisenlaisia kuin Mustankirjan luettelossa\nmainitut, ei voi olla oikea jo siitäkään syystä, että vn 1552\nluettelossa esiintyvät Kyrön erämaat eivät missään suhteessa poikkea\nniistä saman luettelon erämaista, jotka mainitaan jo Mustankirjan\nluettelossa.\n\n[110]. Yhdyskunnallinen erämaanomistus. -- Saman perhenimen käyttäjillä\neri miehenmetsänsä: Oloff Layanin j manzs skoga -- Ante Layasny j\nmanzs skoga; Peder Kurrenyn j mazns skogha -- Kurrenyn j manzs skoga.\nViimemain. tapauksessa ei jälkimmäisen Kurisen ristimänimeä ole\nmerkitty, mutta oletettavasti hän on ollut toinen henkilö kuin Pietari\nKurinen, koska muutoin Pietari Kurinen varmaan olisi merkitty kahden\nmiehenmetsän omistajaksi, niinkuin luettelossa on yleensä menetelty\nvastaavanlaisissa tapauksissa. -- Vapaita omistuskuntia: Hinza Niclis\nij manzs skoga met sina skiptis brodre; Pilampi Olaff Sorri met sina\nskifftis brodher iiij manzs skoga -- Olaff Sorri j manzs skoga; Wihetha\nskiptisbrodher xiiij mans skoga. -- Saman kylän tai kylän jakoveljien\nomistamia miehenrnetsäryhmiä: Sarkolum, Sastamala vj mans skoga;\nMellilae, Kangasala, vj manzs skoga.\n\n[111]. Ryhmittäisiä miehenmetsiä ja erämaita. -- Alhutis skoga vj\nmans skoga, som Sellith tilhører; Kulkylae aff Weselax vi mans skoga;\nMengajaerffae aff Sastamala vj mans skoga; Rijppala Sexaemekis ok Saris\nx mans skoga. Nimimuodot Kulkkila ja Riippala saattavat johtua siitä,\nettä niin nimitetyillä erämailla jo oli alkavaa asutusta, jonka mukaan\nkoko erämaatakin nimitettiin.\n\n[112]. Erämaiden suuromistus. Kahden ja useamman miehenmetsän\nomistajia: Mwtamayn, Weselax ij mans skoga; Anti Aijderepolffui ij mans\nskoga; Benkt Baroinen ij menz skoga i Esseweth; Henric Mottenyn ij\nmanzs skoga; Henric Kalamaes ij manzs skoga; Nicolaus Wakonyn ij mantzs\nskoga; Olaff Olafson ij manzs skoga -- Olaff Olaf son 1/2 mans skoga;\nHans Lindis ij manzs skoga; Gammaldh Jons ij mans skoga; Steffaen\nKartanyn iiij mans skoga; Hasllynyn iij mans skoga; Lauio Anzinen iij\nmanzs skoga; Jons Hillin iiij manzs skoga; Jossa Putkanemy iiij manzs\nskoga; Benkt Lydekeson v mans skoga aff Weselax wegne -- Item aff\nBirkal ij mans skoga -- Jtem vj mans skoga -- Henric AErwist j mans\nskoga, thet hører Benedicto Lydekest til. -- Tavallisista talonpojista\npoikkeavia yhden miehenmetsän omistajia: Dominicus j manzs skoga;\nTorgis j manzs skoga.\n\n\nYLÄ-SATAKUNNAN ERÄMAAT V. 1552\n\n[113]. Asiakirja. -- Sen nimike: \"Thenne här Boken Lijder på Alle The\nEriemarcker och utmarcker som beseedde ock besatte äre här udi Cumå\nGårdz Lään Anno 1552 som hwar sokn för sig I lengden widere förmeller.\"\nYlä-Satakunnan kihlakuntaa koskeva loppukappale kuuluu: \"Samaledis och\neffterfölier här Sumarum på alla the eriemarker som ock besedde är\ni öffre herde och äre inga boorwm till.\" Asiakirja alkaa seuraavaan\ntapaan:\n\n    \"Birckala soknn.\n\nItem Oluff Naistenmatkan haffuer ett erierwm vid _Vaskiuesi siöö_\nliggiandes 16 miill ifråå hans hema och fantz thr 3 boorwm huilcka\nthesse efft:ne 3 böndr besittia skola\n\n    Jöns Olufson aff Naistenmatkaby\n    Pedr Lodwiik\n    Eskill Morthenson aff Takahuchtis.\"\n\nPeninkulmat. Kun matka Tammerkoskelta Toisvedelle on luettelossa\nilmoitettu 20 penink:ksi, mutta matka Lempäälästä Toisvettä koko\njoukon etelämpänä olevalle Tarjanteelle 25 penink:ksi, näkyy siitä\njoko etteivät erämaaluettelon ilmoittamat matkanpituudet aina ole\naivan tarkat tai että erämaille on kuljettu useampia eripituisia teitä\npitkin. Yleensä kuitenkin tuntuvat luetteloon merkityt etäisyydet\ntarkoilta ja oikeilta.\n\nHuopio. Vn 1590 tarkastusluettelossa sanotaan, että Håpioniemi on\nLempäälän Lippoisten ja Alkkulan kylien erämaalla (VA 2401 b: 608).\n\n[114]. Erämaaluettelon arviointi. -- Muissa tietolähteissä mainittuihin\nYlä-Satakunnan erämaihin ovat kiinnittäneet huomiota J. W. Ruuth,\nSatak. asut. oi. sekä tiedonanto Hist. Ark. 16: 2, Pöytäk. ja etenkin\nJ. Jaakkola, Pirkkalaisliikk. synty ja Pohj.-Satak. eräkulttuuri. Muita\nlisätietoja tämän teoksen myöhemmissä osissa.\n\n[115]. Ylä-Satakunnan erämaan rajat. -- Vn 1552 luettelon\netäisyysmerkintöjen ja nimiyhtäläisyyksien nojalla Jaakkola,\nPirkkalaisl. synty ss. 129--131, sijoittaa joukon klk:n\nerämaanomistuksia \"taipaleelle Ähtäri--Ähtävä\". Kaikki po. erämaat\novat kuitenkin sijoitettavat nyk. Ähtärin vesiseuduille. Niinpä\nPirkkalaan kuuluva Toikkojen (Lasse Tockoij ja Hendrich Tockoij)\nomistama 28 penink:n päässä sijaitseva _Paroij siöö_ on epäilemättä\nsijainnut Ähtärinjärvellä. Tämä kahden miehen erämaa on sama kuin\nMustankirjan luettelossa mainittu kahden miehen metsä, jonka Benkt\nBaroinen omisti \"Ätsävedellä\" (j. Esseweth) (Mustak. s. 587) ja joka\nsitten joutui Kangasalan ja Pirkkalan Toikkojen haltuun. Ähtärinjärven\npuolivälissä on \"Toikonsaari\". Vn 1590 tarkastusluettelossa mainitaan,\nettä Ähtärin kylä (Edzöö) oli Kangasalan Toikkolan erämaalla (VA 2401\nb: 609). Jaakkolan Soinin Iiroon mailta merkitsemä nimi Paroolanautio\non epäilemättä samojen Parojen myöhäistä perua. Messukylän Viia(la)n\n(ei Uran, niinkuin Satak. 5, s. 67 on merkitty) kumppanuuskunnan 1552\nomistama erämaa _Hango siöö_ 30 penink:n päässä kohdistuu ilmeisesti\nÄhtärin Hankaveteen, jossa vn 1590 tarkastusluettelo mainitsee olleen\nPirkkalan Messukylän erämaan. Etäisyys 30 penink. ei ole kummastuttava\nsiihen nähden, että Hankaveden alapuolella olevalle Ouluveden\nerämaalle oli Vesilahdelta 30 penink:n matka. Hankaveden yläpuolella\non Ähtärinjärvi, jonka pituus on 32.5 km (Suomenmaa 7, s. 383) eli\nn. 6 1/2 vanhaa peninkulmaa. Vn 1552 luettelon _Etzämys siöö_, jossa\nPirkkalan Vatialalla oli erämaa 32 penink:n päässä kotoa, ja Lempäälän\nMaisenrannan erämaa _Etzävän maia_ 35 penink:n päässä kotikylästä\nsopivat siis matkamittojen puolesta hyvin Ähtärinjärvelle eikä niitä\nole pakko etsiä Ähtärinjärven pohjoispuolelta, saati nyk. Ähtävältä\nasti. Ähtärinjärvellä on useita eräkautisia Maja-kantaisia paikannimiä,\nkuten Ähtärin kylässä Majaniemi, Nyyssölän kylässä Majo t., Majalahti\nja Majasaari jne., Lempäälän Kuivaspään erämaa _Etziö_, jossa v. 1590\nasui Jöns Kukkoin, sopii Ähtärinjärven rannalle olevaan Kukon kylään,\neikä siitä kaukana liene ollut Kuivaspään naapurin Maisenrannan Etzävän\nmaia, ellei näissä tapauksissa ole puhe aivan samasta erämaasta.\nNiinikään ovat Pirkkalan Messukylälle ja (Messukylän) Laalahdelle\n(Layalax) vn 1590 luettelon mukaan kuuluneet erämaat _i Aetzse wedhell_\nja _Ätze_ varmaan olleet Ähtärinjärvellä, jonka eteläisenä jatkona on\nMessukylälle muinoin kuulunut Hankavesi.\n\nÄhtärinjärven eteläosaan Väliveteen laskee koillisesta Niemisveden --\nKivijärven reitti, jonka takamailla on nyk. Soinin pitäjään kuuluva\nKivijärven kylä. Tällä reitillä olevaan Niemisveteen kohdistuvat\ntodennäköisesti v. 1552 mainitut erämaanomistukset _Niemiträsk_, jossa\nYlöjärven Junttulaisella oli erämaassa 28 penink:n ja Kangasalan\nVääksyn (alk. Lempäälän) erämaa 30 penink:n päässä rintamaalta.\nVesilahden Vesilahden kylän Pörrin eräsija _Kiuiträsk_ taas on voinut\nsijaita edellämainitun Soinin Kivijärven seuduilla, vaikka matkaa sinne\ntuli v:n 1552 luettelon mukaan 36 penink., siis jokseenkin saman verran\n(35 penink.) kuin sen rajanaapurin Ähtärinjärven Kukonkylän majalle.\nEvijärven Kivijärveltä ei Vesilahden Pörrin Kivijärveä ole syytä etsiä.\nKun juuri Ähtärin vesistön Niemisjärvi ja Kivijärvi v. 1571 luetellaan\nRuoveden pitäjän asumien joukossa, on selvää, että nämä asumat olivat\najan yleiseen tapaan kehittyneet aikaisemmista eräsijoista eivätkä\nsuinkaan pudonneet pilvistä valmiina kylinä paikoilleen.\n\n_Lapintaiwall_, joka vn 1590 luettelon mukaan oli kuulunut Kangasalan\nLeivin kylälle ja jonka Paavali Manninen oli ostanut, mutta jonka\nsijaintia ei ole voitu tarkemmin määrätä, on mahdollisesti ollut\nKeuruun Liesjärvellä, jossa suuressa kylässä on ollut Mannilan taloja.\nLapintaival sopisi hyvin Liesjärven suuntaan, jota kautta on kulkenut\nvanha kulkutie Keuruun keskusseudulta Lapinsalmelta Suolahden,\nSuojärven ja Liesjärven kautta Ähtärin reitille. Siten on muodostunut\nsuuri suora erämaan valtatie Kangasalan järviltä Ähtävän joelle. Tämän\nkulkutien varrella on tiheässä muinaisen Kangasalan erämaanomistuksia\nLängelmävedeltä Ähtärinjärvelle saakka. Mainittakoon vielä, että vn\n1590 tarkastusluettelossa on Lapintaival lueteltu juuri Keuruun seudun\nkylien seurassa: Vehkoo, Hesjärvi, Hankajärvi, Lapintaival, Valkialahti\n(VA 2401 b: 614).\n\nEpäilemättä on Ähtävänjoki muinoin ollut länsihämäläisten\npääkulkuteitä Keski-Pohjanmaan rannikolle, niinkuin Kyrönjoki ja\nLapuanjoki Etelä-Pohjanmaan rannikolle. Sellaiseen kulkuun viittaa\njo Ähtävänjoen ja Ähtärinjärven yhteinen nimi, jonka on katsottu\nolevan skandinavilaista alkuperää ja johtuneen \"taivallusta\"\nmerkitsevästä sanasta. Kieltämättä on länsihämäläisillä aikoinaan ollut\nerämaanomistuksiakin verraten kaukana Ähtävän jokilaaksossa kuten\nesim. Mustankirjan luettelossa mainittu Mänkijärvi (ed. s. 161). Mutta\nÄhtävänjoen suupuolen kauppaseudulle syntyi jo varhaisella keskiajalla\nkiinteä asutuskeskus, Pietarsaaren pitäjä, jonka asukkaat kilvan\nEtelä-Pohjanmaan kyröläisten kanssa harjoittivat omaa erämaataloutta\nmaanselän seuduille saakka, minne syntyi pohjalaisten erämaiden raja\nhämäläisiä vastaan. V. 1552 laaditun Ylä-Satakunnan erämaiden luettelon\naikoina Etelä-Pohjanmaan kyröläiset suurin joukoin kalastelivat\nÄhtävän jokilaakson järvillä väistymättä sieltä kiistaveljiensä\npietarsaarelaisten tieltä. Hämäläisten eräretkistä ei siellä sen\njälkeen ole havaittavissa merkkiäkään.\n\nYlä-Satakunnan itärajan synnystä on eri käsityksiä. Ylä-Satakunnan ja\nSääksmäen klk:iin kuuluvien veropitäjien sekavat keskinäiset rajat\neivät mielestämme todista näiden alueiden muinaista erillään oloa, vaan\npäinvastoin niiden verraten myöhään jatkunutta yhteenkuuluneisuutta.\nKysymys tulee tämän teoksen myöhemmissä osissa tarkemmin käsiteltäväksi.\n\n[116]. Ylä-Satakunnan \"ulkomaat\". -- MHA, A 7 a, n:o 4/2 (Urdia bys\nskog Warpenmaa kallad); MHA, A 5, n:o 11 (Hemskogen eller den s.k.\nWarpenmaa); Herra Martin maanlain suom. s. 79 (karian warwe; ei ole\nwaruetta, eli wehmasta) ja s. 82 (kylän wehmasta eli karian waruetta).\n\"Erikoisen mielenkiintoinen on tässä suhteessa lounaissuomalainen sana\n_varve_, joka vanhoista ajoista saakka näkyy tarkoittaneen juuri kylän\nlähintä kaski- ja laidunaluetta ja joka alkuaan on tietenkin merkinnyt\nvain nuorta lehtimetsää kasvavaa maata (vrt. _varpa, varpu, varvikko_)\"\n(Vilkuna, Vars.-Suom. talous, s. 70). Ylä-Satakunnassa tunnetaan\nvarppeita kaikkialla. Ylöjärvellä on Lielahden ja Possilan yhteisellä\nmetsämaalla ollut nimi _Varpenmaa_ (1763, MHA, H 6, n:o 13/9).\nVesilahden Viljulan kylässä, josta puolisen km:n päässä on _Varppeen\npalsta_ (MHA, H 88, n:o 14/1), on tämän kirjoittaja kuullut selityksen,\nettä syrjämaita sanotaan \"varppeiksi\".\n\n[117]. Lempäälän ja Vesilahden eli Suur-Lempäälän johtavasta asemasta\nYlä-Satakunnan muinaisessa asutuksessa ks. Voionmaa, Näsijärven\nseutujen asutushistoriasta; Sama, Etelä-Pohjanm. suomal. asut.\nalkuperäistä, luku Muinaiset lempääläiset Etelä-Pohjanmaalla (ss.\n157--169).\n\n[118]. Kyrön erämaiden ääret. -- Ne olivat Kierikkalan miehen eräsija\nKauhajärvellä (Kauha träsk) 25 penink:n päässä, Ikaalisten kolmen\nmiehen eräsija Kodesjärvellä (Kodisträsk, Isojoella) 18 penink:n\npäässä ja Vatulan (Vattala) Siirojen eräsija Vesijärvellä (Veitzi\nträsk, Isojoella; Jaakkola, Pohj. Satak. eräkultt., ss. 23--24)\n20 penink:n päässä sekä Riikalan (Riikalann, Riikalaby) eräsija\nVisuvedellä (Visu insiöö, Visuvesi siöö) 20 penink:n päässä, Sassin\nerämaa samalla seudulla ja Kierikkalan eräsija Vaskivedellä (Vaski\nsiöö). Kyrön Riikalaa, Sassia, Kierikkalaa (ja Lemmakkalaa) vastaavat\nniiden alkukoteina pidettävät Rikala, Aimalan Kierikka, Vesilahden\nMustisten Sassi (ja Lempoinen) Lempäälä--Vesilahdella. Kyrön erämaat\nVisuveden--Vaskiveden seuduilla sijaitsivat lempääläisten erämaiden\nseassa, mikä sekin ilmaisee niiden yhteistä alkuperää.\n\n[119]. Karkun kaukaisia erämaita. -- Kahdella Karjulla (Eskil Kariu\noc Päffual Kariu) oli 1552 Hauhuun järvellä (Hauhud träsk) 20 peninkm\npäässä eräsija, jonne tuli asukkaaksi Matti Paavalinp. Kuljusta (Madz\nPåffuelss af f Kuliuby). Kun Karju on ollut juuri Kuljun vanhoja\ntalosukuja, on eräsija kuulunut Kuljuun.\n\n[120]. Eräitä pitkäaikaisia erämaanomistuksia. -- _Pilampi_ (Mustak.),\n_Pijlam träsk_ (1552) ja Pelhois (1589) nimiset erämaat, joita\nomistivat Messukylän Sorrit ja Turtot, eivät voine olla vieraita\ntoisilleen. Niiden sijainti ei ole kuitenkaan aivan selvä (vrt.\nVoionmaa, Mustankirj. luett. ss. 9--11). Virtain Uuraisissa oleva\n_Sorrinsaari_ hyvin todennäköisesti viittaa siihen, että Sorrilla olisi\nollut eräsijoja Pihlajaveden reitillä. Eräsijan Pijlam träsk etäisyys\nTurtojen kotipaikalta (24 penink.) soveltuu myöskin Pihlajaveden\nreittiin (Lempäälän Aimalan eräsija Pihlaiawesi siöö 25 penink.,\nPirkkalan Ilolan Simpsiä siöö 26 penink.) Kun kuitenkin Sorreilla on\nollut erämaita Väärinjärvellä (11 penink.), jonka seuduilla on Piilamin\nvuori, on Sorreilla (ja Turtoilla) mahdollisesti ollut samannimisiä\nomistuksia eri tahoilla, sekä Väärinjärvellä että Pihlajavedellä, jonka\ntapainen järjestelmä ei ole ollut muinoin harvinaisuus muuallakaan.\nTässä tapauksessa sitä käsitystä tukee erityisesti se seikka, että\nKeuruun ja Pihlajaveden välisellä laajalla takamaalla Pihlan ja\nPiilamin tapaiset paikannimet esiintyvät melkeinpä erään laisena\nvaltanimistönä: Kuorehvedellä nykyisin _Pihlaiskulma_, Juupajoella\n_Piilami_, Virtain Uuraisissa _Piili_ (pysäkki) ja sitten _Pihlajavesi_\nl. Pihlainen (1600-luvun kartalla _Pilawesi)_.\n\nKarkun Selkeen _Alhutis skoga_ (Mustak.) voisi kohdistua Selkeen\nkylään tulevan pienen vesistön latvalla olevaan _Alhojärveen_ (nyk.\nHämeenkyrön länsiosassa) tai Suodenniemen tai Kankaanpään _Alho\njärviin_ tai pariin näistä paikoista. Merkittävä on, että Selkeen\nitäpuolella olevassa Hämeenkyrön osassa on Kyrösjärven reittiin kuuluva\n_Alhonselkä_ ja että eräs Hämeenkyrön verokuntia uuden ajan alussa oli\n_Alhon neljänneskunta;_ Alhutis skoga tuskin on ollut riippumaton näin\nnimitetyistä paikoista.\n\n[121]. Kyrön asema erämaanhistoriassa. -- Vaikka Ylä-Satakunnan ja sen\nmuinaispitäjien eräkautisen aseman arviointi on jätettävä myöhemmin\nesitettävien vertailujen yhteyteen, voidaan kuitenkin jo tässä\ntodeta, ettei vn 1552 luettelon nojalla voida antaa Kyrölle kovinkaan\nmääräävää ja johtavaa sijaa erämaanhistoriassa. Kaikesta päättäen\nKyrön asutus on suhteellisesti nuorta alkuperää ja on siirtynyt sinne\netupäässä Kuloveden kautta. Kyrön omintakeinen erämaanvaltaus on\nrajoittunut verraten ahtaalle alalle Kyrösjärven vesistöpiiriin ja vain\nharvoissa tapauksissa ylittänyt Kyrön suurpitäjän rajat. Kolmannes\nKyrön erämaanomistuksista oli kylien läheisyydessä (1--3 1/2 penink:n\npäässä) olevia takamaita ja suurin osa (53) pitäjän kaikista erämaista\nsellaisia omistuksia, joilla 1552 ei ollut senaikaisen uudistalon\nedellytyksiä, vaan joissa oli \"ainoastaan kalastus ja lintumetsä\".\nAsutusmaantieteellisesti ja -historiallisesti Kyrö muistuttaa suuressa\nmäärin Päijänteen puolen Sysmää ja Jämsää, jotka ovat sijainneet\nvälittömässä kosketuksessa suuriin erämaa-alueisiin ja joiden\npohja-asutuskin on suunnilleen samanaikainen. Kaikki nämä kolme suurta\nääripitäjää ovat olleet \"toisen käden\" muodostumia erämaanhistoriassa.\n\nHämeen Kyrön ja Pohjan Kyrön nimien yhteys on nähtävästi ollut\nenemmän muinaismaantieteellistä kuin muinaishistoriallista laatua.\nEtelä-Pohjanmaan suomalaista asuttamista on katseltava laajemmalta kuin\nKyrösselän ympäristöjen tai Ylä-Satakunnan kannalta.\n\nMutta vanhan Ylä-Satakunnan syrjäinen Kyrön seutu oli omiaan kauemmin\nkuin maakunnan varsinaiset rintamaat säilyttämään eräkauden ikivanhoja\nperinteitä, tapoja ja runoutta niiden alkuperäisissä kansanomaisissa\nmuodoissa, jotka antoivat sen koko elämälle aidon erämaakulttuurin\nluonteen, joka on koko erämaahistoriallemme niin arvokas.\n\nKyrön asutuksen nuoremmuudesta eteläisempiin naapuriseutuihin\nverrattuna ks. Jaakkola, Pohj.-Satak. eräkultt. ss. 24--25, 26 ja 37;\ntoisaalta taas Kyrön eräkulttuurin vanhuudesta ss. 30--31.\n\n\nSÄÄKSMÄEN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT\n\n[122]. Sääksmäen klk:n ja Ylä-Satakunnan välisissä\nmuinaishistoriallisissa oloissa on vielä monia selvitystä kaipaavia\nkysymyksiä. Alkuaan nämä alueet ovat muodostaneet yhteenkuuluvan\nkokonaisuuden joko niin, että Ylä-Satakunnan alue on ulottunut\nSääksmäen yli tai siten (mikä on todennäköisempää), että Sääksmäen alue\non sisältänyt ylisen Satakunnankin. Keskiajalta on lukuisia todistuksia\nYlä-Satakunnan kuulumisesta Hämeeseen; vielä keskiajan lopulla ja uuden\najan alussa kuuluivat Sääksmäki ja Pälkäne samaan provastikuntaan kuin\nYlä-Satakunta ja maallisessakin hallinnossa luettiin Sääksmäki vielä\n1500-luvun puolivälissä toisinaan perinnäisesti Satakuntaan. Vrt. VA 9;\nMU 6, s. 99; Teitin Valitusluett. ss. 93--95.\n\n\nEIKÖ HATTULAN KIHLAKUNNALLA OLE OLLUT ERÄMAITA?\n\nKirjoittajan tutkielmia Vanajan-Hämeen erämaakysymyksistä:\nMuinaishistoriallinen Häme (Kaikuja Hämeestä 8, s. 25, Vanaja ja\nHattula Tammelan ylängöllä); Itä-Hämeen asutuksen alkuperästä\n(Hist. Ark. 1924, ss. 8--11, Hattulan ja Mäskälän miehet eräretkillä\nItä-Hämeessä); Kuumolasta Kuhmoisiin (Hist. Aik. 1933, Kappale\nKeski-Hämeen asutushistoriaa); Keski-Suomen eräkautisia valtaus- ja\nasumavaiheita (Keskisuomi 1, 1935, ss. 64--65, Muinaisvanajalaisia\nvaltauksia Keski-Suomessa); Etelä-Pohjanmaan suomalaisen asutuksen\nalkuperästä (Hist. Ark. 42, 1935, ss. 187--202, Vanajan valta\nEtelä-Pohjanmaalla); Hämeenlinnan liepeillä (Hämeenlinna-julkaisu\n1938, ss. 45--50, Hämeenlinnan ympäristön muinaiskylien asutuksia ja\nkauppasuhteita eri tahoilla).\n\n[123]. Hämäläisten erämaita ja valtauksia Keski- ja Itä-Uudellamaalla.\n-- MU 1, s. 210 (Hattulan kalavesiä Helsingin--Sipoon rannikolla); MU\n2, s. 150 (Tafvistmaya); Mustak., ss. 262--263 (Ankkapurha).\n\n[124]. Muinais-vanajalaisia erämaita Päijänteen itäpuolella. -- Haus.\nBidr. 1, ss. 4, 9--10 ja 95 (Muinais-Vanajan kartanoiden omistuksia\nHeinolan vesillä).\n\n[125]. Vanajan-Hämeen maita Tammelan ylängöllä. -- \"Nykyisen Tammelan\nkirkon läheisyydessä olevat Kaukajärven, Kuuston, Järvenpään ja\nSammaliston kylät maksoivat v. 1506 veroa Kalvoilaan, josta nämä kylät\nilmeisesti olivat tulleet asutetuiksi (Haus. Bidr. 1, ss. 132--133).\nHattulan emäpitäjän kyläin joukossa luetellaan vielä v. 1558 Tammelassa\nolevat Teuron, Susikkalan, Lunkaan ja Hykkilän kylät, joiden kuitenkin\nmainitaan kuuluneen Tammelan kirkkopitäjään (VA 3852: 86). Hämeen\nrintamaita lähempänä olevia erämaita asutettiin kilvan Vanajasta,\nHattulasta ja Sääksmäeltä käsin. Näistä uutisasutuksista syntyivät\nvähitellen Teuron ja Airanteen kulmakunnat, joista edellisestä toinen\npuoli kuului Mäskälän ja toinen Lehijärven hallintopitäjään ja\njälkimmäisestä samalla tavoin puoli Saarioisten hallintopitäjään.\"\n(Muinaishistoriallinen Häme, Kaikuja Hämeestä 8, s. 25). -- Vrt.\nNyström, Saarion pitäjän asemasta ja veroista (Hist. Ark. 8).\n\n[126]. Muinaisvanajalaisia erämaita ja asutuksia pohjoisessa. --\n\"Kuhmoisten asutuksessa on tietenkin paljon muitakin alkuaiheita kuin\nmuinaisvanajalaisia; etenkin ovat muinaiset hauholaiset ja osittain\nmuinaissääksmäkeläisetkin vaikutukset Kuhmoisten seuduilla tunnettavat.\nMutta yksi tärkeimpiä ja vanhimpia Keski-Hämeen erämaan kulku- ja\nasutusteitä on tullut Vanajasta Luopioisten vesien, Vesijakaan\nsekä Vehkajärven ja Lummenen vedenjakoseudun kautta Kuhmoisiin...\nKuhmanimet ovat vain latvaviirejä ja suunnanosoittajia suuressa\nmuinaisvanajalaisessa valtaus- ja asutusliikkeessä, joka Keski-Hämeen\nvesiteitä ja sisämaan harjupolkuja pitkin on pyrkinyt Kuhmalahden\nPohjassa Längelmävedelle ja Kuhmoisissa Päijänteelle ja niiltä\nseuduilta yhä kauemmaksi.\" (Voionmaa, Kuumolasta Kuhmoisiin, Hist. Aik.\n1933, s. 11.)\n\nMuinaisvanajalaisista jäljistä Pohjois-Hämeessä Voionmaa, Keski-Suom.\neräkaut. valtausvaih. (Keski-Suomi 1, ss. 64--65): \"Mutta\ntälläkään vielä emme ole Keski-Suomen erämaahistorian pohjassa.\nMuinaishauholaisissa erämaanomistuksissa näet ilmenee vuorostaan\n_muinaisvanajalaisiakin_ alkujuuria. Niinpä eräisiin Hauhon vanhain\nvapaamieskartanoiden, kuten Hyvikkälän ja Juttilan, keskisuomalaisiin\nerämaanomistuksiin sisältyy vanhempia Vanajan--Janakkalan\nkartanoiden (Hyvikkälän, Rehakan ym.) omistuksia. Laukaan seuduilla\non niinikään huomattavia muinaisvanajalaisia paikannimiä kuten\n_Janakka, Rakkoinen, Tarvaala, Kantola, Jurva, Keikkala. Suolahti_\nedustaa seutunsa muinaista valtanimeä: Suolahti, Suojärvi, Suojoki,\nSuontaka ja niiden yhteyteen kuuluva Suomenniemi muodostavat\nyhteenliittyvän nimistön, jonka alkukehto on todennäköisesti\nollut muinaisen Suur-Vanajan määrätyllä seudulla (Tyrvännön\nSuontaka--Suotaala--Suolahti--Suomalainen-nimistössä). Juuri Laukaan\nseudun Suolahdessa ovat muutkin vanajalaiset nimet erityisemmin\nlukuisat.\"\n\n\nHOLLOLAN KIHLAKUNNAN ERÄMAAT\n\n[127]. Muinaisvanajalaisia ja muinaishauholaisia erämaita Hollolan\nklk:n alueella. -- Voionmaa, Näköaloja Itä-Hämeen asutushistoriaan\n(Ylioppilaslehti 1935, n:o 5 B) sekä laajemmin Itä-Hämeen asutuksen\nalkuperästä (Hist. Aik. 1924, n:o 1).\n\n[128]. Hollolan seutujen uusi eräkausi. -- R. Rosén, Hämäläisasutuksen\nkaakkoisraja, Hist. Aik. 35, Tieteell. ilm., ss. 3--10 (Matti\nOravan historia); Sama, Vehkalahden pitäjän historia 1, ss. 95--110\n(Suur-Vehkalahden asutushistoria Oravan Matin tarinan valossa), vrt.\nmyös Kuusi, Hollolan hist. 1, s. 27; Voionmaa, Muinaishist. Häme, s. 20\n(Vaippilainen, Rieveli ja Artjärvi).\n\n[129]. Hollolan alueen rintaseutuihin kuuluvat erämaa-asumat. Kuusi,\nHollolan hist. 1, ss. 59--64.\n\n[130]. Hollolan seutujen pohjoiset suhteet. -- Kuusi, Hollolan hist. 1,\nss. 23--26; Voionmaa, Keski-Suom. eräkaut. valtausvaih., Keski-Suomi\n1, ss. 55--56; Sama, Kats. Pohj.-Pohjanm. vanh. asutushistoriaan,\nTalonpoika 7, ss. 16--17.\n\n[131]. V:n 1552 erämaaluettelo. Asiakirjan vanha arkistonumero ollut\nVA 282. Luettelon laatimistapaa valaisee saman vn (1552) Hauhon ja\nTuuloksen maakirja; siihen on säännöllisten merkintöjen lisäksi\nmerkitty juuri samat erämaanomistukset, joista on tehty erityisluettelo\n(VA 375oa). Siitä päättäen ei ehkä ole tarvinnut tehdä mitään\ntarkastusmatkoja erämaille, vaan on tavallisessa verotustilaisuudessa\n(käräjillä) tiedusteltu erämaita ja niiden sopivaisuutta asutukseen\nsekä sovittu erämaan uudisasukkaiksi lähtijäin kanssa. Tällainen\nmenettely tuntuu hyvin käytännölliseltä ja uskottavalta. Toisenlainen\nkäsitys Jalkasella, Pohj.-Häm. eräm., ss. 45--46.\n\n[132]. Erä-Hauho. -- Voionmaa, Muin. hauholaisten eräretk. ja asut.\n(Hist. Ark. 35, Pk 1926, ss. 155--157); Sama, Näköaloja Itä-Hämeen\nasutushist. (Ylioppilaslehti 1935, n:o 5 B).\n\n[133]. Sysmän erämaahistoria. -- Juvelius (Juva), Suur-Sysmän\nasutuskysymyksiä, Kotiseutu 1923, erip., s. 15; Sama, Sysmän hist. 1,\nss. 82--94. \"Paitsi nyt mainittuja erämaita oli 1500--1600-luvuilla\nmonilla Suur-Sysmän kylillä ja taloilla runsaasti muitakin takamaita,\njoista ne vielä tänäkin päivänä omistavat suuren osan. Ei tarvitse\nmuuta kuin tarkastaa Sysmän karttaa, mihin eri kylien alueet on\nmerkitty, tämän huomataksemme. Monella kylällä on vieläkin metsämaita\nynnä ulkopalstoja peninkulmienkin päässä varsinaisista pesäalueistaan.\nVuosisatojen vieriessä niissä, samoin kuin maanomistuksessa yleensäkin,\non tapahtunut monia muutoksia, mutta pääasiassa nämä ulkopalstat\nkuitenkin periytyvät siihen kaukaiseen aikaan, jolloin ne ensin\nvallattiin riista- ja kaskimaiksi. Missä asutus erämailla pääsi\nsuurempaan vauhtiin, siellä syntyi vähitellen uusia kyliä, jotka\nirtautuivat emäkylistään...\" (s. 93).\n\n[134]. Jämsän erämaahistoria. -- Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm., ss. 23--24\nja 42; Voionmaa, Kats. Pohj.-Pohjanm. vanh. asutushist. Talonpoika\n8, s. 15. Muinaisten jämsäläisten erämaiden valtatietä viitoittavat\nlukuisat Jämsä-kantaiset paikannimet, joita yksin Pihtiputaalla\nPihtiputaan kylän alueella on ollut _Jämsänjoki, Jämsänniemi,\nJämsänkorpi, Jämsänkangas, Jämsänsuo_ (MHA, E 42 d, n:ot 1/23 a, 1/35,\n1/42).\n\nPäijänteen Hämeen niinkuin muidenkin Hämeen seutujen eräkautta\nkäsitellään yksityiskohtaisemmin tämän teoksen myöhemmissä osissa.\n\n\nSAVON JA LÄNSI-KARJALAN ERÄMAAT\n\n[135]. Karjalaisen asutuksen jälkiä Savossa. -- Karjalaisten kalastus\nPuruvedellä: \"Item same hösten (1547) kome till Puriäsi tri Rysser medh\nen boot tess viliandis at fförraske noghre om natte tidh och mörde\nthem. Thå vacknade tre aff Lapuasi böndher vidh hundhen skielte, och\nsloghe så tuå aff Rysserne ihiel, then tridie vndkom\" (Arw. Handl.\nI, ss. 312--313). \"Item plage och fougten och scriffweren på Nyslott\ntage utaff hwar bonde i Wijborgx lään 1 rundst:e och giffwe them\nseden förloff att fiskie udi en siö benempd Purwess, som ligger opå\nhijnsijden om Nyslott\" (Teitin Valitusluett. s. 20). Vrt. Gebhard,\nSavonl. lään., s. 11. Sukunimistä _Jääskeläinen, Karjalainen,\nLapveteläinen_ yms. Gebhard, m.t.s. 8.\n\n[136]. Hämäläisten muinaisia retkiä ja valtauksia Savossa. -- Voionmaa,\nKarj. heim., ss. 30--31 (hämäläisiä paikannimiä Savossa).\n\n[137]. Savon eräkausi. -- Arw. Handl. 6, ss. 309 ja 382 (Klemetti\nkirjuri). Vv:n 1561 ja 1664 asiakirjojen esittelyä ja arviointia\nPelkonen, Savolaiset asuttavat vakituisesti Pohjois-Savon (Talonpoika\n2, ss. 34 ja 41--42).\n\n[138]. Kaukaisia erämaanomistuksia Savossa. -- VA 8646, n:ot 302, 740\n(Siikakosken maa), 577 (Iisveden Kuninkaansaari), 1027 (Vieremä),\n1238 (Säviänvirta), 705 (Vianto), 1421 (v. 1561, Luupua); Gebhard,\nSavonl. lään., s. 11 (Partalan eräkalastus). Iisalmen vanhalla alueella\nolleista erämaista ja sikäläisestä erämaaelämästä kertoo laajasti\nRissanen, Iisalmen ent. pit. hist., ss. 52 seur.\n\nKiintoisia huomioita Itä-Savon eräkaudelta sisältää Mikko Saarenheimon\ntutkielma \"Itä-Savon asutushistoriaa\" Talonpoika 6 (1929), ss.\n10--23. Lainaamme siitä seur. kappaleen: \"Turkismetsästyksen ohella\nnäet jo varhain myös pitkänmatkan kalastus kuului erämiesten\nohjelmaan. Itä-Savon kalarikkaat vedet houkuttelivat väkeä tänne\nSaimaan etelärannoilta saakka kesäkalastukseen. Maineessa oli\nvarsinkin Puruvesi, jossa ainakin jo 1500-luvun alkupuolella oli\nkruunulla kalastuspaikkoja. Näistä annettiin moniaita vuokralle\nsamalle henkilölle, joka vuorostaan jakoi niitä alivuokralaisille ja\nperi vuokran joko rahassa tai osakaloissa. Retkeilevät kalamiehet,\njotka nähtävästi kylittäin ja suvuittain kesä kesältä palasivat\nentisille apajoilleen, antoivat nimiä niemille, saarille ja lahdille,\nmissä heidän kalasaunansa sijaitsivat: Siten myös Itä-Savossa ovat\nkalavesien äärellä olevat paikannimet useimmiten johdettavissa\nsavolais-karjalaisista sukunimistä, kuten esim. Akonniemi (Akkanen),\nNevonlahti (Nevonen), Kauvonniemi (Kaukonen), Haataansaari (Haatainen),\nParantaanniemi (Parantaja), Vepsänlahti (Vepsäläinen). Kun tällaisia\nnimiä jossakin esiintyy, voi siis melkein varmasti otaksua, että vanha\nkalastuspaikka on lähettyvillä.\n\n\"Vanhin kerrostuma tällaisia paikannimiä, kuten odottaa saattaa,\nviittaa sukuihin, joita ei näillä mailla enää uuden ajan alussa\nasunut. Keskiajalla samoilleet erämiehet siis antoivat näille\nseuduille niiden rikkaan paikannimistön, johon myöhempien polvien ei\nole tarvinnut juuri mitään lisätä, ja jota nykyiskansa päinvastoin on\nviime aikoina arveluttavasti unohtanut. Keskiajan lopulla, eli siis\nennen vuotta 1500, kun turkismarkkinat olivat menettäneet merkitystään\nja kalastuksenkaan vuoksi ei oikein maksanut vaivaa lähteä pitkille\neräretkille, rupesi myös itäisessä Savossa asutus vakiintumaan\nviljanviljelyksen merkeissä...\" (ss. 13--14).\n\n[139]. Eräkauden jälkiä Savon verotusoloissa. -- Gebhard, Savonl.\nlään. ss. 62--63, 90; Voionmaa, Karj. heim. ss. 77, 93, Pysyvän\nverotuksen synnystä Kuopion tienoilla kirjoittaa J. M. Salenius\nseuraavaa: \"Vuoteen 1664 saakka kruunulle maksettavain veroin suuruus\nmäärättiin jokavuotisella arvaamisella. V. 1664 sitte toimitettiin\njonkunlainen maanjaostelu ja verotuksen tarkastus eikä varsin suuria\nveroja Pohjois-Savolle määrätty, mutta maita ei mitattu ja kolottavia\ntervasmetsiä, kalavesiä Kallavedessä sekä kaskiksi kelpaavia saloja\notettiin huomioon melkein tarkemmin kuin peltoja ja niittyjä. Joka\ntilan suoritettavat maksut kumminkin silloin vakautuivat moneksi\najaksi.\" (Tietoja Kuopion tienoista vuodesta 1627 aikain, ss. 7--8).\n\nArvo M. Soinisen kirjoituksessa \"Savon muinainen eränkäynti\" (U.\nSuomi 29.5.1945) annettuun kuvaukseen Savon eräkaudesta, erämaista\nja asutuksesta emme voi yhtyä, koska peruskäsitykset asiasta ovat\nerilaiset.\n\n[140]. Länsi-Karjalan eräkausi, -- Y. Ruutu, Valtiotiet. Yhd. Vuosik.\n1942--1943, s. 61 (Savon klk:n muinainen ulottuminen mereen); Voionmaa,\nKarj. heim. s. 295 (Länsi-Karjalan ylämaalaisten merikalastukset).\n\n[141]. Etelä-Saimaan hämäl. nimistö. -- MHA, G 42, n:o 1/7 (Hämeenmaa\nja Hemäensuo Lappeella, vrt. sam. n:o 1/6 Wannjemen peldo); MHA,\nSavitaipaleen pit. kartta (Hämeensaari); MHA, G 49, n:o n/6\n(Jämsänmaa), n:o 14/1--2 (Houholahti) ja n:o 16/8 (Hämonmäkipeldo\nJoutsenossa); MHA, G 65, n:o 37/7 (Hämäläisen suo Ruokolahdella).\n\n[142]. Kymenlaakson hämäl. nimistö. -- Rosén, Vehkalahden hist. ss.\n78--79.\n\n[143]. Länsi-Karjalan meriseutujen hämäl. nimistöä. -- Merikortit,\nSuomenlahti 12--15; MHA, Virolahden pit. kartta. Säkkijärven\npaikannimet TSPaikann. Melander, Sillin kalast., ss. 131--134 ja\n141 antaa tietoja Kymenlaakson kylien vanhoista kalastuksista\nSuomenlahdella (sillinpyynnistä keväällä ja hailinpyynnistä syksyllä).\nMikäli näillä kylillä on ollut hämäläinen alkuperä, on niiden\nkalastuskin voinut olla hämäläistä perintöä.\n\n\nLAATOKAN KARJALAN ERÄMAAT\n\n[144]. Laatokan Karjalan eräkautta koskevaa kirjallisuutta jo\nmainitun lähdejulkaisun lisäksi J. V. Ronimus, Novgorodin vatjalaisen\nviidenneksen verokirja v. 1500; P. Toikka, Novgorodin Karjalan\nhistoriasta, Hist. Ark. 24: 4 (1915) ja Muutamia oikaisuja ja lisiä\nVatjan viidenneksen verokirjan suomennokseen, Hist. Ark. 26: 7 (1916).\n\nNuori Karjala 1910, s. 43 (Sortavalan Sorolan erämaa Pielisjoen\nEnossa); Korhonen, Suomen itär. syntyhist. (Hki 1938.) ss. 150 ja 167\n(asutus rajan takana); Voionmaa, Karj. heim. ss. 4, 88 ja Toikka,\nNovgor. Karj. hist. ss. 23, 44 (Karjalan jousi-järjestelmä).\n\n\nPOHJANMAAN ERÄKAUSI\n\n[145]. Kyrönmaan kansainvaellusaikainen asutuskeskus. -- Tallgren,\nSuomen muinaisuus ss. 148--151.\n\n[146]. Kyrönmaan kansainvaelluskautiset suhteet sisämaahan. --\nKeski-Suomen löydöt; Tallgren, m. t. s. no; Äyräpää, \"Keski-Suomen\nesihistoriaa\", Keski-Suomen Museoyhd. julk. 1, Keski-Suomi 1, ss.\n42--45. -- Bifurkatiot; Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 22--23\n\"Näitä teitä samoinkuin Päijänteen pohjoispuolisista latvavesistöistä\nKeski-Pohjanmaan jokiväylille johtavia pääsyteitäkin on jo\nmuinaisimpina aikoina ahkerasti käytetty. Ilmeisesti juuri nämä tiet\novat suuresti helpoittaneet tai tehneet mahdolliseksi sen Sisä-Suomen\nturkisrikkauksien hyväksikäyttämisen, josta järviylängön läntisten\nosain muinaislöydöt ovat selviä todistuksia ja jota syylläkin katsotaan\nKyrönjoen suuseutujen merkillisen kansainvaelluskautisen kulttuurin\ntaloudelliseksi perustaksi. Näin ollen on oletettava muinoin vallinneen\nverraten vilkastakin kaupallista vuorovaikutusta Kyrönmaan ja\nmuinaisten Hämeen keskusseutujen kesken.\" -- Pohjalaisia paikannimiä\nKeski-Suomessa, Voionmaa, m.t. ss. 210--212. Tarinoita pohjalaisista\nSaarijärvellä, Keski-Suomi 1, s. 130.\n\n[147]. Muinaisen Vanajan suhteesta Pohjanmaahan. Voionmaa, m.t. ss. 187\nseur.: \"Hämeen pääseuduilla on jo varhaisina esihistoriallisina aikoina\ntäytynyt olla turkiskauppayhteyksiä Kyrönjoen suuseudun kanssa, jonka\nkukoistava kansainvaelluskautinen kulttuuri jäisi käsittämättömäksi\nilman hämäläisten sisämaiden ja niitä hallitsevain hämäläisten\nmuinaiskyläin osallisuutta. Edelleen on huomioon otettava, että\nKyrönmaa vielä Ruotsin vallan ensi aikoina, todennäköisesti 1300-luvun\nalkupuolelle saakka, on ollut Vanajan seuduilla sijaitsevan linnan ja\nlinnahallinnon alainen, mikä luonnollisesti edellyttää pysyvää yhteyttä\nnäiden kahden pääseudun välillä, sitä välittömämpää, kun niiden välillä\noli vain harvoja asuttuja seutuja ja paikkoja, mutta laajoja erämaita.\nVihdoin tulee ottaa huomioon, että muinaisen Hämeen keskusseutujen\nasukkaat ovat olleet ahkeria erämaankävijöitä ja kaupparetkeilijöitä,\njotka ovat jättäneet kotiseutunsa paikannimiä kaukaisille\nLänsi-Pohjan tienoille saakka. Mainittakoon vain Länsi-Pohjan 1543\nmaakirjassa esiintyvät Kalixin (Kainuun) _Vonofierdenn_ (Wonefierden,\n'Vånafierdenn'), Piitimen _Horthelax_ ('Hortulax') ja Skellefteån\n_Katelträsk_ ('Kadis', 'Caadis' 1342, nyk. 'Kattisträsk'), joita\nnimiä ei ole voitu selittää ruotsalaisiksi, mutta jotka luontevasti\nrinnastuvat _Vanajan_, Hattulan _Hurttalan_ ja Vanajan _Katisten_ ja\n_Katinalan_ nimien kanssa, muinaisten hämäläisten, joiden jälkeläiset\nvielä 1400-luvulla historiallisten asiakirjain mukaan omistivat\nlappalaisia Länsi-Pohjassa.\"\n\n[148]. Hämäläisten erämaita Etelä-Pohjanmaalla. -- Ruuth, Silmäys\nhämäl. muin. asutusol. Suupohjassa, Joukahainen 11, s. 134;\nHämeen-Kyrön omistuksia Pohjanmaan puolella, Ruuth, m.k. s. 133;\nJaakkola, Pohj.-Satak. eräkultt. ss. 24, 38; Voionmaa, Et.-Pohj. suom.\nasut. ss. 139--140; Lempääläisten eräretkiä, Voionmaa, m. t. ss.\n157--158.\n\nHäme-, Hämäläis- ja Tavast-kantaisista nimistä Etelä-Pohjanmaalla,\nVoionmaa, m. t. ss. 138--139.\n\n[149]. Hämeen muinaisten pääpitäjien nimiä Kyrönmaassa. -- Lempäälän,\nVoionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 158--159; Sääksmäen, Sam.\ns. 171: \"Kun Vähänkyrön Kalsilan kylän takamaalla Vöyrin rajan\nseudulla on vanhoille kartoille merkitty _Sääkssalmi_ ('Säsksalmi')\nniminen paikka, niin kuuluu tämäkin nimi varmaan niihin muinaisen\nSääksmäen muistoihin, joita Vähänkyrön rintamalla on niin lukuisia.\nKorkeusmittausten mukaan ovat merenlahdet ajanlaskumme ensimmäisinä\nvuosisatoina ulottuneet Vähänkyrön seuduille ja Kyrönjoki siellä\nlaskenut mereen. Niihin aikoihin ja varmaan vielä kauan myöhemminkin\non rannikon kauppapaikkoja ollut Vähänkyrön seuduilla. Sinne on\nhakeutunut silloinen sisämaankauppakin, jossa epäilemättä ovat olleet\nosallisia muinaisen Lempäälän, Sääksmäen ja muun Muinais-Hämeen\nerämaan- ja kaupankävijät.\"; Hauhon, Sam., ss. 177--180. Ei voi olla\nmerkille panematta, että sellaisilla Kyrönjoen latvaseutujen suurilla\nluontoja seutunimillä kuin _Ilmola_ (Ilmajoki), _Jalasjärvi, Kauhajoki,\nSantavuori, Piirtolankangas_, _Lauhavuori_ on merkittävän tarkkoja\nvastineita muinaisen Suur-Hauhon keskusseuduilla: _Ilmola_ pääkyliä\nHauholla, _Jalasmetsä_ Tuuloksen Toivaalassa, _Rauhasalo_ Lammin\nLiesossa, _Santavuori_ Tuuloksen Pohjoisten kylässä, _Piirtokangas_\nja _haukia_ Hauhon Kirkonkylässä. Näitä nimiä esiintyy siellä täällä\nmuuallakin hämäläisillä alueilla, mutta ei missään sellaisena koottuna\njoukkona kuin Hauhon seuduilla.\n\n[150]. Hämäläisten erämaita Keski-Pohjanmaalla. -- Menkajärvi ja\nRiippala, Voionmaa, Mustankirjan luett., ss. 4--7. Menkajärven\nomistuksen alkukoti on tarkemmin määräämättä; muin. Saastamalan\nlähialueella Vesilahdella mainitaan uuden ajan alussa \"Mengala\",\n\"Mengoila\" niminen kylä (VA 2000: 28, nyk. Menkala). Riippalan\nkysymyksen yhteydessä voidaan mainita, että Perhonjoen lähellä\njuoksevan Porasjoen (Kruunubynjoen) latvapuolella on _Sääksjärvi_.\nVeneheitosta SMYA 5, s. 248 (Venhe heijtto ärmarch); Sääksmäen\nKärjenniemen miehellä yksi ja Vedentaan miehellä kaksi \"miehenosaa\". --\nSuomenmaan 5, s. 250 antama tieto, että \"Ahtävä mainitaan 1500-luvulla\nerämaa-alueena, jossa osakkaita oli Pirkkalasta, Lempäälästä ja\nKangasalta\", soveltuu paremmin Ähtäriin.\n\n[151]. Hauholaiset Kalajoella. -- Christiern Salmenius--Pehr Kalm,\nHistorisk och oeconomisk beskrifning öfwer Calajoki socken uti\nÖsterbotn (1754, s. 22. 23 Kallankari ja Hämehenkari). \"Nivalassa n.\n4 km Pidisjärveltä alaspäin on Kalajoessa _Hauhonsaari;_ pohjoisesta\nlaskee siinä kohti jokeen _Hauhonoja_. H. on ainoa saari Kalajoen\npitkässä suvannossa Pidisjärven alapuolella.\" (Kustaa Vilkuna 1929.)\nA.E. Snellman, Maa- ja Ulkokalla Kalajoen edustalla (SM 1895, s. 24).\n\n[152]. Jämsäläiset Pohjanmaalla. -- Hollolan klk:n erämaaluettelon\nmukaan vita 1552 (SHS:n Kameralisia asiakirjoja 1, ss. 79 ja 80) oli\nJämsän asukkailla Pohjanmaalla erämaita Jämsän Auvilalla, Seppolalla,\nKavattilalla ja Patalalla Reisjärvellä, Heikkilällä Lestijärvellä sekä\nJuokslahdella ja Maahilla Lestin Pyhäjärvellä.\n\nLestijärven ja Lestijoen laaksossa, joka on Hämeenpuolisen Kivijärven\nreitin kulkutien jatkoa Pohjanmaan puolella, on Toholammilla kokonainen\nrypäs Jämsä-nimiä: _Jämsänjärvi, Jämsänneva, Jämsänkallio_ ja\nuseita _Jämsän_ taloja. Jämsä-nimistä Pihtiputaalla ks. ed. s. 480.\nJämsäläisten muistoista Reisjärven--Nivalan seuduilla tiedoittaa Kustaa\nVilkuna (1929): \"_Jämsänranta_ alkaa Kalajoessa Haapajärven Alajärvestä\nja ulottuu lähelle Nivalan rajaa. Keskus on viljavassa Settijoen\nsuussa, jossa sijaitsevat vanhat ja vauraat _Jämsän_ talot. Vanhoilla\nJämsän asukkailla kerrotaan olleen rantaniittyjä aina Pidisjärvellä\nsaakka.\"\n\nJämsäläisten ja uudisasukkaiden riidat erämaalla: Jämsäläisten valitus\n1550, Arw. Handl. 7, s. 312; muiden valituksia jämsäläisiä vastaan:\nSyksyllä 1551 kuningas tietää lähimpänä Pohjanmaata asuvien hämäläisten\nPohjanmaan ja Hämeen välillä olevassa erämaassa ahdistaneen ja\nsurmanneen sinne Pohjanmaalta muuttaneita asukkaita (Arw. Handl. 8,\ns. 93). Keväällä 1552 kuningas kirjoittaa, että hämäläiset varsinkin\nHollolan klk:ssa asuvat, ovat pitäneet hallussaan Pohjanmaan ja Hämeen\nvälillä olevasta erämaasta enemmän kuin jaksavat hyväkseen käyttää ja\nlyöneet ja turmelleet Pohjanmaalta sinne asettuneina pohjalaisia sekä\nsavolaisia (Arw. Handl. 8, s. 109). Samana keväänä Kalajoen Rautiainen\nja Pyhäjärven Tikkanen tekivät valitusmatkansa kuninkaan luo (Arw.\nHandl. 8, s. 111). Jämsäläis-riidoista Pohjanmaan erämaalla myös\nJalkanen (Pohj.-Häm. eräm., ss. 37--38 ja 42--45).\n\n[153]. Hollolan aika pohjoisemmalla Pohjanmaalla. -- Voionmaa, Katsaus\nPohj.-Pohjanm. vanhempaan asutushistoriaan, Talonpoika 5, s. 16.\n\n[154]. Etelä-Pohjanmaan hämäläinen asutus. -- Kilttirahoista, Voionmaa,\nEt.-Pohj. suom. asut., ss. 13 ja 38--39.\n\n[155]. Kyröläinen eräkausi. -- Pyyntielinkeinojen kestämisaika\nEtelä-Pohjanmaalla: Koskimies, Lapuan historia, s. 83; Kohtamäki,\nEntisaik. metsäst. Et.-Pohjanm. (Kyrönmaa 3, ss. 125--127). Kyrönmaan\nkirjamaista: Aeijmeleus, Åbo Tidn. 1773, n:o 10; Ignatius, Södra\nÖsterbotten, s. 13; Kohtamäki, m.t., s. 127. Laihian 1600-luvun\nkartoilla \"Kirjama en urfjell\" (MHA, E 17, n:o 53); Ilmajoen seutujen\nmetsäneläinten runsaudesta 1500-luvulla, Liakka, Ilmajoen pitäjä, s.\n84. Ilmajoen lukkarin saataviin uuden ajan alussa kuului oravannahkoja\n(VA 4555: 1).\n\n[156]. Kyröläisten eräkalastukset. -- Kalastus Lappajärvessä,\nJalasjärvessä ja Jurvanjärvessä, Voionmaa, Et.-Pohj. Suom. asut.,\nss. 42-- 43; Vilkuna, Kappale Hiiripellon ja sen naapurikyläin\nhistoriaa (Kyrönmaa 3, s. 41). Jurvan \"kentät\", Voionmaa m.t., s. 30.\nLapualaisten ja nurmoolaisten kalastuksista Sylvi Pukkila, Lapuan\njokivarren asuttamisesta, Kyrönmaa 3, s. 103; Koskimies, Lapuan\nhistoria, s. 90. \"Maiakalastus\" Lappajärvessä ja kyröläisten riidat\npietarsaarelaisten kanssa, Voionmaa, m.t., ss. 42--43. Pietarsaaren\nerämaata (heremum) mainittu jo 1375 (Jaakkola, Pirkkalaisl. synty,\ns. 86). Ilmajoen kalastuksista 1500-luvulla, Liakka, Ilmajoen pit.,\nss. 82--83 (\"Loppatresk\" tarkoittanee Lappajärveä eikä Luopajärveä);\nIlmajoen kalastusmajoista 1600-luvulla, Sama, ss. 235--237. Kyrönmaan\njärvikalastuksista 1500-luvulla myös Klemetti, Kuortaneen vaiheita\nsanoin ja kuvin, ss. 68--70.\n\n[157]. Keski- ja Pohj.-Pohjanmaan järvikalastukset. -- Kalaverot:\nkuivatut hauet (törre geddher) 1512, MU 7, ss. 176-177; järvihaukiverot\n(Träskie skatt geddor) 1554, VA 4552; haapiohauet (häpe geddor)\n1568, VA 4701; Kemin, Iin ja Limingan haapiokalastus 1562, VA 4644;\nLimingan eräkalastus 1564, VA 4668. Siinä annetaan tietoja järvien\nsuuruudestakin; esim. Kalajärvi oli 3 (silloista) penink. pitkä ja\npuolen penink. leveä. Vrt. myös Ingman (Ivalo), Tutkim. Pohj.-Suomen\nhist., ss. 73--74 (\"Järvistä pyydettiin etupäässä haukia ja pieniä\nkaloja, retkeiltiin kauas kotikylästä tuota edullista pyyntöä\nharjoittamaan, mieslaumoissa mentiin sydänmaille, Kemijärvelle,\nKitkanjärville ym. kesäiseen aikaan 'hauvinpyyntiin'. Olipa kullakin\npitäjällä olevinaan erityiset takamaansa ja järvensä, joissa yksin\narvelivat olevansa oikeutetut kalastamaan. Kemiläiset nousivat\nKemijärvelle, Iiläiset kalastivat Kuusamon järvissä...\n\n\"Nuo järvet, jonne pohjalaiset kulkivat kalastelemaan, olivat\nlappalaisten asuma-aloilla, vaan näillä näyttää olleen vielä omituiset\njärvensä, joihin eivät tulokkaat saaneet koskea. Kumminkaan eivät he\nmalttaneet olla tekemättä väkivaltaa lappalaisille ja kalastamatta\nheidän vesissään; siitä lappalaiset valittivat ja siitä kalastajia\nkiellettiin\").\n\n[158]. Oulujärven erämaa. -- Yleiskatsaus Gebhard, Mitä vanhat\nasiakirjat kertovat Oulunjärven pitäjästä, Valvoja 1887, ss. 345--355.\nAsuttamisen jälkeenkin jatkui erätalous Oulujärven pitäjässä; niinpä\nsaatiin sieltä v. 1559 veroja kapahaukia 126 leiv., oravannahkoja 615\n(v. 1577: 3180) kpl., kärpän 111, näädän 17, ketun 4, ahman 1 ja saukon\n1 nahka.\n\n[159]. Pohjanmaan savolaiset. -- Limingan takamaan savolaiset v.\n1531: \"Thenne eptherschriffnne gädder gåå vtt aff Saffuwa bönder\nszom båå op i mareken j Lyminge Sonckn, och är teriis årliga skatt\n1 skiipundh gädder\" (Kamer. asiakirj. 1, ss. 134, 144, 151; vrt.\nPelkonen, Talonpoika 2, ss. 40--41). \"Limingan takamaan\" sijainnista\nGebhard, Valvoja 1887, ss. 8--9 ja Savonl. lääni s. 38. \"Siikajoen\nSavo\" VA 4543: 9 (Sichaiochi Saffuo) ja VA 4703 (36 talonpoikaa).\nPietarsaaren Marcheboghar VA 4543 e: 16 ja VA, 4712 (Saffubåar, sn.\nSaffu). Lappajärven savolaisasutus: Yrjö Koskinen Nuijasota, s. 43.\nNyk. Saloisten pitäjän Savolahden kylä on mahdollisesti saanut nimensä\nmuinaisista savolaisretkistä. Kalajoellakin mainitaan v. 1551 Saffuoby\n(VA 4543: 12). Samaan aikaan Kokkolan pitäjässä ym. esiintyvä sn.\nSauland (VA 4543 b: 11 ja 13) kuulostaa hyvin savolaiselta samoin kuin\nKyrön kylä Sawolax (VA 4543: 21 Sawolax, Sauilax; nyk. Savilahti).\nLapuan savolaisista Koskimies, Lapuan historia, s. 21. Keski- ja\nEtelä-Pohjanmaan savolaisasutuksesta yleensä lausuu Yrjö Koskinen:\n\"Luultavasti samaan aikaan kuin uutisasutukset tapahtuivat Oulujärven\nja Lappajärven seuduilla asettui Savolaisia pitkin koko Maanselän\nkuvetta, niin kauas rannikolle päin, kuin entisiltä ranta-asukkailta\npääsivät.\" (Pohjanmaan asuttamisesta, ss. 148--149). Lappajärven\nsavolaisista Lampola, Lappajärven seurak., ss. 15--19. \"Fellman\nmainitsee, että kansa kutsuu kaikkia Lappajärven itäpuolella ja\nKuortaneen eteläpuolella olevia seutuja 'Savoksi'. Kun maakuntarajat\nkansan tietoisuudessa vielä silloin olivat näin epämääräiset, ei edes\nnimitys 'Savonkylä' ehdottomasti todista asutuksen savolaisperäisyyttä\"\n(s. 19). Vrt. vielä Aminoff, Savolaisten sija Suomen asutushistoriassa,\nKoitar 1, 1870) s. 113 ss. ja Gebhard, Savonl. lääni, s. 47.\n\n\n\n\nMUINAISHÄMÄLÄISTÄ ERÄMIESELÄMÄÄ\n\n\nKEITÄ OLIVAT ERÄMIEHET?\n\n[160]. Erämies-nimitys. -- VA 3755: 14, 17 (aermen eller ffiskamen\nfahru till Norbondh om våren; aerme); VA 3832: 2, 13 (Ärrekarls gedder,\nÄrre karies geddor).\n\n[161]. Erämies-talonpojat. -- VA 1998: 42 (Ylä-Satak. veroluett.\nnimike); VA 130: 2; VA 3834: 18; VA 3855: 25 (Sääksmäen klk:n\nerämiestalonpojat).\n\n[162]. Kuinka erämiehistä on tullut talonpoikia. -- Kehityslinjaa\ntalonpoika-erämies on viimeksi selittänyt Alb. Hämäläinen\n(Alkukantaiset elinkeinot, Suomen kulttuurihist. 1, 106--111,\n135--137). Savon kirvesmiehistä Voionmaa, Karj. heim., ss. 146-150.\n\n[163]. Itselliset Oulujärven erämaalla. -- Arw. Handl. 3, s. 159 (then\nlööse hopen Rysserne); vrt. Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm., s. 41; Arw.\nHandl. 3, s. 253 (en hoop fijskere och annedt lööst partij, som ther\nwijd gräntzen boo och wiista plage); VA 4746 (Oulun erämaan itselliset\nv. 1576).\n\n[164]. Ruoveden itselliset v. 1577 (VA 2303). Irtolaisten sukunimien\nluettelo on kokonaisuudessaan seuraava: Racka, Tårchåi, Benganen,\nWichtanen, Mackoinen, Retzpohia, Wihalainen, Rasilainen, Häckoinen\n(Härkainen), Siokois, Lauckainen, Kapahainen, Silvoinen, Hyvoinen,\nHarikainen (Korickoinen), Tiwttwinen, Rwsainen, Pundainen, Rittinen,\nNousiainen, Weisainen, Ickainen, Lettoynen, Hämäläinen, Haininen,\nHwssåråinen (Jusseroinen 1590), Wohi, Kasainen, Otawa, Bengtinen,\nHwilu, Seppä, Paiacka (Paick 1590). Vn 1590 luettelossa (VA 2401 b)\nRuovedellä lisäksi seuraavat itsellisnimet: Huckainen, Heiläinen,\nKoturi, Oinonen, Pasainen, Parckinen, Sijräinen, Sonni, Satirinen,\nTackuinen. Pohjankävijä-itsellisiä mainitaan esim. v. 1570 Lapuan\nKauhajoella useita (VA 4714).\n\n[165]. Palkatut erämiehet. -- Lahisten kartanon erämiehistä K.\nGrotenfelt, Muudan asiakirja eränkäynnistä ja erämiehistä Suomen\nkeskiajalta (Hist. Aik. 1913, s. 376). Grotenfelt huomauttaa,\netteivät main. erämiehet olleet kartanon tavallista palkkaväkeä, vaan\nerityisesti toimeensa palkatut, josta syystä myös heidän palkkansa\non erikseen merkitty. \"Erärenkien\" kalastuksesta puhuu Jaakkola,\nPirkkalaisl. synty, s. 82, jossa mainitaan Jöns Westgöten 1555\nmaksaneen veroa 5 mieheltä. Ruoveden renkien luettelossa v:lta 1577 (VA\n2303) kiinnostavat sellaiset nimet kuin Hetainen (vrt. Virtain Hietak),\nManniren, Muinoinen, Närffwiä, Peisinen, Ritinen, Rämeinen (vrt.\nRuoveden Räminki), Sattilemmin, Tartzainen (vrt. Multian Tarhapää),\nTockoinen (vrt. Ruoveden Tokonen).\n\n[166]. Kruununampujat. -- VA 2508 (Ruoveden hirvenampujien verovapaus\nv. 1613); Samzelius, Jägeristaten, s. 31 (Suomen kruununampujista);\nVA 2548 (Kyrön ja Ruoveden kruununampujien verovapaus); VA, Tk nn 3,\nl. 353, Ruov. kär. 26--27.9.1631 (kruununampujien asuinpaikkoja); VA\n2303: 6 ja VA 2401 b (Paavali Hyvoinen); RVA, Suomen rahvaan valituksia\n(Näsijärven seutujen kruununampujien valitus); Koskimies, Lapuan\nhistoria s. 85 (Eskeli Metsästäjä ja Heikki Kitunen); VA 9135: 198,\n199, 201 (Pietarsaaren peräkulmien ampujia); Lampola, Lappajärven\nseurak., s. 19, luettelee 1620-luvun alussa kuninkaallisia ampujia\neli 'skyttiä' neljä Soinissa, yhden Vimpelissä, yhden Evijärvellä,\nkaksi Lappajärvellä, jotka olivat osaksi seudun omia talonpoikia,\nosaksi uusia tulokkaita. 'Skytillä' ei näin ollen ole ollut suurtakaan\nmerkitystä asutuksen kannalta, vaikka Fellman niin arvelee.\n\nYlä-Satakunnan kansankertomuksissa muistetaan kruununampujiakin.\nReinholmin muistiinpanojen mukaan on Teiskossa vanhojen kertomuksen\nmukaan ollut niin paljon kuninkaan kyttiä, että he ajoivat kirkkoon 9\nhevosella (Jaakkola, Pirkkalaisl. synty, ss. 78--79).\n\n[167]. Vanhoja metsämiesmuistoja. -- Ebba Flemingin hirvenampujat\nHaus. Bidr. 3, s. 308. Lopella mainitaan 1549 _Kyttä_ (Kijtta) niminen\nlautamies (VA 3716: 57), joka nimi lienee aiheutunut silloisista\nhirvenampujista ja mahdollisesti säilynyt paikkakunnan _Kytäjän_\nasuman nimessä. Uudenmaan \"metsämiehiä\" Teitin Valitusluett., s. 214.\nSomerniemen Mettämies Kalm--Borenius, Beskr. öfver Somero socken (1774).\n\n\nMILLOIN TEHTIIN ERÄRETKET?\n\n[168]. Kevätretket. -- VA 3755: 14 (the Socknar szö aermen elh ffiskamé\nhaffua till Norbondt om vårnn) ja 42 (torfisk 1/2 lb af huar rök som\nfiskamen uthe haffua till äramarkenn om voren); Arw. Handl. 3, s. 162\n(Och om Somaren när böndren kome aff theris fiskerij); VA 4783: 106\n(Limingan kirkkoherran kirje). Jutikkala huomauttaa, että v. 1512\ntutkittu kalastuspaikalla (vid ett fiskeri) tehty murha oli tapahtunut\npääsiäisenä (Sääksmäen hist., s. 162).\n\n[169]. Syysretket. -- VA 2401 b: 584 (Kilvakkala: Och haffue äremarch\nther the fiskie bode höst och wår); VA Tk nn 4, l. 60 (Parkanon Laadun\nkalastukset Kuivasjärvellä); VA, Tk nn 62, l. 748 (Laukon kalastuksia,\nVrama om våren, Mämmissari om hösten).\n\n[170]. Pietarinpäivän retket. -- Arw. Handl. 4, ss. 219--220 (Tuure\nBjelken kirjeestä: Thy strax effterr persmesse, fare the alle wth j\näriemarcken och kunne icke well forhindres ther ifrå, sa framt atthe\nskulle haffue någen råd, att göre theris rättighet wth); Mustak.,\ns. 285 (Kyrön oikeus); Jalkanen, Rautalammin hist., s. 29 (kuvaus\nerämaanmatkasta).\n\n[171]. Vuodenaikoihin kohdistuvat paikannimet. -- Nissilä, Vuoksen\npaikannim. 1, ss. 80--81 (Kevätinmäki, Kesäranta); MHA, B 32 a,\nn:o 2/27 (Käsämäen rinda); MHA, C 4, n:ot 1/63 ja 5/9 (Imjärven\nKäsiosalmi); Sam. 1/5 (Talvilax); MHA, Pirkkalan pit. kartta 1902\n(Kesämälahti), Carlsson, Kert. Pirkk. pit., s. 29 (Kesämaan lahti); MU\n7, s. 227 (Kangasalan Kassasmelax; vrt. MU 4, s. 403 rajap. Kesemajante\nv. 1474); MHA, Multian pit. kartta (Kesämäki); MHA, E 50, n:o 10/2\n(Ähtärin Jussilan jakok:ssa Käsilahti v. 1828); VA 1 920 (Loimaan\nKeserla); MHA, A 38, n:o 8/13 (Huittisten Kesäri Mämmi).\n\nVA, Perunkirj. Lappeella (Kesämäsaari); VA 6331 a, n:o 6 (Pellosniemen\nvpit. Pitkälahden vkunta Hurinsalon vkylä Kesisari) ja n:o 1 332\n(Säämingin vpit. Puumalan vkunta Kitulan vkylä Keffwätösniemi); VA\n8640, n:o 389 (Puumalan Pitkälahden Kese Mäen aho); VA 6331 a, n:o\n20 (Talfwi saarj), n:o 31 (Syssjerfwenranda), n:o 1 437 (Rantasalmen\nvpit. Tuusmäen vkunta Hattulan vkylä Keseranda), n:o 1 458 (Sam. sam.\nKolkontaipaleen vkylä Kesiaho), n:o 1528 (Kessäteenaho); n:o 1 376\n(Rantasalmen vpit. Putkilahden vkunta Parkumäen vkylä Kesikangas),\nn:o 1693 (Kessemen Joensw); Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. karttaliite\n(Käsämäjärfvi); MHA, G 65, n:o 39/1--2 (Kesäjen lambi). Johanneksessa\non vanha kylä Kolmkesälä.\n\nJos asumanimet Keso ja Kesola (sn. Kesoinen) kuuluvat Kesä-nimiin,\nkasvaa luettelomme: Hämeessä _Kesontie_ Hlinnan maalaisk. Hätilässä (TS\nPaikann.), _Keso_ k. Hauholla, _Kesola_ t. Pälkäneen Pohjalahdessa,\njossa 1558 mainitaan asukas Kesolainen (VA 2032), lähellä olevassa\nSalmentaassa _Kesonkorpi_ (MHA, H 62, n:o 9/45); _Kesulahden pohja_\nAsikkala 1590 (VA, Tk öö 1, l. 7); _Kesonsuonpalstat_ ja _Keso_\nMäntyharjun Anetussa (MHA, C 34, n:o 2/26, 2/33); Uudellamaalla\n_Kesola_ k. Elimäellä, _Kesoilanjärvi_ Pusulassa ja _Kesuböle_\nTenholassa; Vars.-Suomessa _Kesoinen_ k. Vehmaalla; Satakunnassa\n_Kesoi_ (1540) Eurajoella, _Kesola_ Tyrväällä (MHA A I, n:ot 48--49),\n_Keso_ t. Suoniemen Sarkoilassa, _Keso_ t. Aitoniemessä, _Kesosaari_\nKurussa (MHA, H 66, n:o 12/9), _Kesola_ t. Vesilahdella; Savossa\n_Kesola_ t. Mikkelin pit:ssä; Karjalassa _Kesoinen_ sn. Taipalsaaressa\n(1541), _Kesola_ k. Joutsenossa ja _Kesonen_ t. Kurkijoella.\n\nMerkillistä kyllä ovat Suvi-kantaiset paikannimet harvinaisia\nläntisemmässäkin Suomessa. _Suvisuo_ on ainoa, mikä sellaisista\nnimistä on joutunut Suomenmaa-teoksen hakemistoihin. Meillä on\nsiihen lisättävänä ainoastaan' Vanajan Ison-Luolajan vanha talon\nnimi _Suvikas_, Hartolan Kuivajärven _Suvisensaari_, Pirkkalan\nPartolan-Sikoisten _Suvia ang_ (MHA, H 6, n:o 7/5) ja Längelmäen\nVästilän _Suvi Ruokonen laxi_ (MHA, H 46, n:o 17/3--4) sekä Kymen\n_Suvijärvi_.\n\n[172]. Kevät-nimiä. -- MHA, E 50 b, n:o 68/5 (Kevätlammi); Satak. 5,\ns. 38 (Karvian Kevästä järffui); MU 8, s. 78 (Per Käffuiierff); MHA,\nE 42 c, n:o 2/3 (Kevätyskaarre); Nissilä, Vuoksen paikannim. 1. ss.\n80--81 (Kevätinmäki, Kevätinlahti); VA 6331 a, n:o 1797 (Kevättömän\nmurdo niemi); VA 8646, n:o 527 (Kevätösluoto); MHA, F 6, n:o 1/2\n(Kevätniemensuo 1752). Mahdollisesti ovat Kevät-nimien joukkoon\nluettavia Paimion kn. _Kevola_, Kustavin kn. _Kevoi_ ja Hattulan\nIhalemmen tn. _Kevola_. Jämsän Kähön kylällä on ollut vanha kirjallinen\nnimimuoto _Kewäsby_ (Kewoisby 1483, Haus. Bidr. 1, s. 119).\n\nTalvi-nimiin emme ole ensinkään puuttuneet, koska ne enimmäkseen\nlienevät johtuneet talvikulusta ja talviteistä. Vrt. Nissilä, Vuoksen\npaikann. 1, s. 250.\n\n[173]. Monien erämaiden omistajia. -- Esimerkit otettu tunnetuista\nhistoriallisista erämaaluetteloista. Pälkäneen Sappeen omistus\nVehkajärvellä v. 1589, VA 4251.\n\n[174]. Vaellushenki. -- Orimattilan Rengonmäen tapauksen ja Iitin\nNiinimäen tapauksen on tekijä kuullut kymmeniä vuosia sitten.\nVaellushengestä yleensä Ragnar Numelin, Ihmisen vaellusvietti (1944).\n\n\nERÄMIESTEN MATKAVARUSTEET\n\n[175]. Keihäs. -- Åbo Tidn. 1777, s. 133 (Cajanuksen kertomus); VA\n3696: 37 (Hollolan Aikkalan keihäs 1547); VA Tk 11 3, l. 13, Hattulan\nym. kär. 12--13.6.1665 (Kantolan miehen karhunkeihäs); SKVR, Vienan l.\n4, s. 498 (n:o 921)\n\n[176]. Keihäs- ja Miekka-kantaiset paikannimet. -- Vilkuna, Vars.-Suom.\nss. 67 (virityskeihäs). Miekka-nimet ovat olleet suosittuja myös\nvanhassa Savossa. Esim. Suomenniemen kartalla (MHA) on Lahnavedessä\n_Mjekkalahti_, Puumalan kartastossa v:lta 1645 (MHA) n:o 289 on _Meka\nNiemi_, Juvan kartalla (MHA) _Mjeka lpi_ Nevajärven länsipuolella,\nJäppilän pit. kartalla (MHA) _Miekanlampi_ lähellä rautatietä.\n\n[177]. Jousen historia. -- Schefferus, ss. 244--246 (lappalaisten\njousi); Fellman, Handl. 1, s. 39 (Alanuksen kert.); Åbo Tidn. 1777,\ns. 133 (Cajanuksen tieto); M. Haavio, Suomalaisen muinaisrunouden\nmaailma, s. 25 (jukainen jousi); Vilkuna, Vars. Suom. s. 2 ja Sama,\nSuomen kultt. hist. 1, ss. 52, 115, 287 (käsijousen hist.); Olaus\nMagnus, Hist. de gentibus septentr. 4. 4. J. Fr. Kajaani kuvaa Suomessa\nkäytettyä käsijousta seuraavasti: \"Käsijousi piettiin sauvana käydessä\nväliin ulospuolelta koivunkylestä, sisäspuolelta pajusta, peät vuoltu\njotta yhtäläisesti käyristyisi. Nilatuohella hienosti kääritty\ntoinen toiseesa kiini -- pikie keskessä\" (Mehiläinen 1840, s.30).\nVarsijouset VA 4623: 11 (Pietarsaari). Johan Cajanuksen mukaan (1663)\nkuului teräsjousi kainulaisen metsämiehen vakinaisiin varustuksiin\n(Åbo Tidn. 1777, s. 133). Chydenius, Gamla Carleby 1, s. 3 (jouset\nKeski-Pohjanmaalla); Boucht, Hollola socken, s. 26 (Suur-Hollolan\njouset). Jousista vrt. Limnell, De Tavastia 1 ss. 26--27. Luotipyssyjen\nlevintä VA, Tk nn 3, l. 258, Kyrön kär. 24.1.1631 (luotipyssyjä Kyrön\ntalonpojilla).\n\n[178]. Jousi paikannimissä. -- VA, Tk ee 3, l. 199, Hauhon ym. kär.\n3.12.1638 (Joudzenniemen maa); VA 2401 b: 347 (Kangasalan Joutzikas);\nVA 4702 (Vieskan neljännesk. Joudzicoski). Sirelius, S. kansanom.\nkultt. 1 s. 86 (itsetoimivat jouset).\n\nSavon vanhimmassa maaluettelossa (VA 6331 a) mainitaan useita\nJoutsi(Jousi-)kantaisia paikkoja, kuten n:ot 497 _Joussalo_, n:o 977\n_Joutzisari_, n:o 1 014 _Joutzihariunmaa_ ja n:o 1701 _Jousi Niemen\nsuu_, mutta vielä paljon enemmän Joutsen-(Jousen-)alkuisia paikannimiä.\nViimemainituista näyttävät maapaikkoihin kuuluvat, kuten monet\n_Joutsenmäet_ (n:ot 366, 583, 1263, 1267, 1633, 1688) jousi-aseesta\njohtuvilta nimiltä, mutta kun suurin osa Joutsen-nimiä on lampien,\njärvien, lahtien, niemien, jokien ym. vesipaikkojen nimiä, kuten n:ot\n143, 191, 376, 645, 710, 929, 962 (Joutsenlahensalmi ja samassa n:ossa\nLuikonmaa), 986, 990, 1005, 1010, 1044, 1570, 1583, 1592, 1608, 1640,\n1641, 1737, 1768, tekevät muinoin niin yleisesti levinneet joutsenet\nnimen johdon ampuma-aseesta epävarmaksi (vrt. n:o 962).\n\nNäytteenä Jousi-nimen yleisyydestä Savon henkilönimistössä uuden ajan\nalussa olkoon seuraava poiminto eräästä Juvan verokirjasta v:lta 1556\n(VA 6211): Kuosmalanmäen k. _Jout Kilpon_: Remojärven k. _Jout Kosma,\nJout Pulchin, Jout Oikarin, Jout Caipon;_ Leinoilan k. _Jout heinöin,\nJout Pöllön, Pieni Joutti_; Pitkänlahden k. _Jout Heickon, Jout Seylon,\nJout Benliss, Jout Kituin_.\n\n[179]. Nuolet. -- _Vekara_, s. starkt, krokigt ting; stor fiskkrok;\npil, båge, spjutspets (Lönnrotin sanak.); _Wekärä_ -- rän. s. hulling\npå en metkrok -- pil, hami-sagitta -- Milläs nuoli nouttaneen vekara\nvedettänehen ihosta elävä raukan Karvasta Emo kapeen. (Gananderin\nsanak.) Kalevalan mukaan oli Joukahaisen jousen nuolet sulitettu\npääskyn pienillä sulilla tai varpusen vivustimilla. Vienan läänin\nkansanrunoissa on seuraavanlainen säkeistö (SKVR, Vienan 1. 4, s. 418,\nn:o 824: 59.):\n\n    \"Ramp' on nuolien vanuja.\n    Vanu nuolia vasuhu\n    Kolmi-sulkasie kokoho.\n    Millä nuolet varvatahe?\n    Peäskiim pienillä sulilla,\n    Varpusen vivuttimilla.\"\n\nEntisen Rautalammin metsämiesten vasamista annetaan Ulrik Rudenschöldin\nkertomuksissa yksityiskohtainen kuvaus (s. 155): \"Oravan ampumiseen\nkäytetään tylppiä nuolia, joiden varren päässä ei ole terää,\njottei nahka vahingoittuisi, mutta suurempia eläimiä varten on\nheillä onttopäisiä nuolen varsia, joihin pannaan irralleen noin\nkorttelin pituinen nelitahkoinen terävä rauta, joka kimmotessaan\nnuolenvarren antamasta iskusta tekee syvempiä haavoja kuin mikään\nluoti. Nuolenvarteen saadaan sulkia merikotkista, joita määrättyinä\naikoina parvittain kulkee Pohjanmaalla.\" J. Fr. Kajaani sanoo vasamia\nsorvattavan ja niitä sulitettavan kokonsulilla (Maamiehen Yst. 1840, s.\n30).\n\nNäidenkin muinaisten ampumavälineiden nimiä on säilynyt vanhassa\npaikannimistössä, esim. _Vekarisuo_ Jämsässä (MHA H 24, 3/45\nKauhkiala). Varsin yleisiä nämä nimet ovat Savossa. Pohjois-Saimaalla\nYöveden puolella on _Vekaransalmi_. V:n 1561 maaluettelossa (VA 6331\na) mainitaan Sulkavan Kaitaisten k:ssä _Wekaramäkj_ (n:o 1179),\nja Puumalan Kuhataipaleen k:ssä _Vekaraisen taival_ (n:o 1309).\nSamanaikaisista Vasama-nimistä merkittäköön Säämingin Haapalan kylän\n_Vasaman aho_ (n:ot 943, 944), Puumalan Laamalan k:n _Wasamamäkj_ (n:o\n1 289) ja Tavisalmen vpit:n Savilahden vkunnan _Vasamajerfven veli_\n(n:o 1 808). V:lta 1562 tunnetaan Keski-Savosta _Vasamalahden maa_ (VA\n6345 a: 18).\n\n[180]. Erämiesten kulkuvälineet. -- Keuruun venevalkamalöytö, T. I.\nItkonen, Pirkkalaisten vene ja muita löytöjä (Suomen Kuvalehti 1931,\nn:o 46); Hannes Jukonen, Tärkeitä sivistyshistoriallisia muistomerkkejä\n(Ilta-Sanomat 1933, n:o 6). Satak. 5, s. 79 (Suojärven erämaa).\n\n[181]. Erämiesten eväät. -- Holmbäck--Wessén, Sveriges gamla\nlandskapslagar 3, s. 256 (muinaiset laivamuonasäännöt); Haus. Bidr. 1,\nss. 314--315 (Eerik Pommerilaisen verokirja); Voionmaa, Keskiaj. tutk.,\nss. 105 ja 113 (laivamuona, sotalomavero); J. J. Mikkola, Vanhoja\nvenäläisten kulkureittejä Suomeen ja Skandinaviaan (Hist. Aik. 1932,\nss. 1--3).\n\n[182]. Jauho-nimet. -- MHA, H 61, 2/17--18 (Jauhoksen kallio); MHA,\nH 16, n:ot 2/3, 2/26 (Jauholahti Holjansalmessa; Jauholahdenpellot);\nLinden, Kuhmoisten hist., s. 30 (Jauholahti); Päijänteen\nmerikortti 2 (Luhangan Jauhoniemi ja Jauhiainen); MHA, E 48, n:o\n5/6 (Jauhonjementyvi Saarijärvellä); Nyman, Laukaan klk., s. 247\n(Jaohonemij ärmarch) ja s. 252 (Jaohonemij äremarch j Kiffuierffuij\n1554); VA 3901 (Jawhoterma 1560). Merikortti Konnevesi (Jauholahti;\nKonnevedellä Isonselän ja Hankaveden väliseudulla Puurolahti,\nMäkäräniemenselällä Pienet Puurosaaret); VA 3876: 31 (Jauhosalmi); MHA,\nE 50 a n:o 9/1 ja Ähtärin pit. kartta (Ähtärin Jauhojärvi); VA 6331 a\nn:ot 695 ja 705 (Juvan vpit. Joroisin vkunnan Hauhomäen ja Lieteniemen\nvkylän Jauhonsvonpä ja Jauhomäkj); Sam. n:o 1 483 (Rantasalmen Tuusmäen\nJauhoniemi); MHA, Rantasalmen pit. kartta (Jauhekivensaari).\n\n[183]. Suuruspäät. -- Pälkäneen taloud. kartta (Suurussaari);\nMHA, H 50, n;o 8/92 (Suruspän niemi); MHA, E 24, n:o 21 (Kauhavan\nSuruspä 1774); vrt. Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., ss. 176--177;\nMHA, C 34, n:o 2/33 (Anetun Suuruspää); Juva, Sysmän hist. 1, s. 90\n(Suuruspäämaa); MHA, C 34, n:o 3/8 (Enolahden Suuruspäät); MHA, D 29,\nn:o 7/1, 7/3 (Vuonomalahden Surispälax, Suristpälax); MHA, H 44, n:ot\n6/12, 6/36, 6/38, 6/31--32 (Kuorehveden Surunkorpi, Surussuo, Suruspä,\nSuruspäma; vrt. MHA, H 46, n:o 13/8--9). Oikeaan osuva ei voi olla Onni\nA. A. Revon arvelu, että Jyväsjärven Suuruspää olisi saanut nimensä\nsiitä, että sijaitsi Mattilassa olevalta kirkolta suurukseen päin, eli\nsiihen ilmansuuntaan päin, mistä aurinko paistaa suurusta syötäessä,\nsiis kaakosta. Paikallinen muistitieto on varmaan oikeammilla jäljillä\nkertoessaan Suuruspään saaneen nimensä siitä, että kirkkoväki pitkät\nmatkat soudettuaan olisi syönyt suurustaan siellä ennen kirkkoon\nmenoaan (Keski-Suomi 1, ss. 121 ja 119).\n\n[184]. Puuro. -- P. A. Gadd, Försök till systematisk inledning, svenska\nlandtskötselen, 3, ss. 395--413 (brunhafra -- purr haber); Fr. Elfving,\nTärkeimmät viljelyskasvit, s. 24 (germanien kaurapuuro); S. Sos. dem.\n1932, n:o 262, Kansanomaisista ruokalajeista (tuohipata). Ruotsin sana\n\"gryta\" (pata) johtuu sanasta gröt = puuro.\n\n[185]. Talkkuna. -- Ronimus, Novgor. vatj. viid. verok., s. 126 (vanhan\nKäkisalmen kaupasta): \"Kaukaiset kauppiaat toivat tänne monenlaatuista\nrihkamaa ja ulkomaan tavaraa, maalaiset taas voita, suolattua ja\nkuivattua kalaa, marjoja, kuin myös Karjalassa suosittua survottua\nja kuivattua kaurajauhoa (tolokno = talkkuna).\" Paikannimistössä\ntalkkuna esiintyy esim. Pohjanmaalla Vihannissa Talkkunamaan\ntorppa. Warner, English Industrial History, s. 20 (kansanravinnosta\nanglosaksilaisena aikana: \"a mixture of rye, oats, and beans for the\nvery poor\"); Gösta Grotenfelt, Landsbruket i Finland (1896) kertoo\ntattarijauhojen käytöstä eväänä: \"Såsom människoföda spelar bohvetet\nicke någon nämnvärd roll i landet. I östra Finland är det dock en\nofta förekommande rätt på den mindre jordbrukarens bord, och såsom\nvägkostmat åt slåtterfolket vid arbetet på aflägsnare belägne ängar\nanvändes därstädes ofta bohvetemjöl,hvilket före måltiden blandas med\nsurmjölk. Denna rätt, som fortares kall, är mycket omtyckt och kallas\nsommarvälling _(kesävelli_ på finska).\"\n\n[186]. Mämmi. -- Suomen \"mämmi\" sanan vastineita maamme lähialueilla\novat viron \"mämm\", \"memm\" ja lapin \"masdmos\" (Y. Toivonen, Suom. Ugr.\nSeuran Toim. 58, s. 235). Hyvin alkukantaisesta mämmin eli \"imelän\"\nvalmistustavasta on tietoja Ilomantsista: _\"Imelä_ eli _mämmi_. Nauriit\nkuivataan uunissa ja keitetään kattilassa. Sitten ne survotaan ja\nruisjauhoja pannaan joukkoon. Tämä pannaan padassa uuniin ja siellä se\nsaa imeltyä.\" (Kansat. Ark. 3, s. 203.) Mämmin alkuperästä Vilkuna,\nVars.-Suom., s. 169. Tapa ja nimi on nähtävästi jo hyvin varhain\nlevinnyt Suomen ruotsalaisillekin alueille.\n\n\"Mämmi\" paikannimissä. MHA, A 48, n:o 10/2 (Taivassalon Mämmi holm ja\nMämmi letto); MHA, A 38, n:o 8/13 (Karhiniemen Mämmi); MHA, H 22, n:o\n10/1--2 (Memien åhja 1708) ja 10/17 (Memmio); Kerkkonen, Janakk. hist.,\ns. 143 (Vanantaan Mämmiö 1801); H 17, n:o 8/13 (Karhin Mämmisilta\nniitty, Mämmihuhta äng); MHA, H47, n:o 2/10 (Lopen Mämmiä); MHA, H 20,\nn:o 1/8--9 (Lahden Memminojansuo) ja H 20 a, n:ot 9/7 ja 9/22 (Memoja\näng, Mämojan niittu; myös TSPaik. kok., Hollolan pn:t); MHA, B 22,\nn:o 1/27 (Artjärven Mämminlevo, Mämminkangas) ja 7/13 (Lapinjärven\nMämmikorvenkallio); MHA, Savitaip. pit. kartta (Mämmijärvi); MHA, H\n1, n:o 8/39 (Akaan Mämmiä); Loun.-Häm. Kotiseut. yhd:n kok. (Tammelan\nMämmi-nimet); MHA, H 35, n:o 27/7 (Kangasalan Mämmi); MHA, A 4, n:o\n14/5--7 (Kartun k:n Mämmiäinen); MHA, A 5, n:o 1/3 (Ison-Röyhiön Erän\nt:n Mämminniemi ja Mämminmaa); MHA, A 5, n:ot 7/1 ja 7/4 (Sammin\nMämmi ja Mämminkeidas); Satak. 5, s. 81, Lempäälän Tauskon eräm.\nomist. Mämmisari 22 vanhan penink:n päässä; vrt. VA, Tk 62, 1. 748,\nRuovesi, ja MHA, E 50 b n:o 71/18 (Mämminsaari); MHA, H 14, n:o 11/18\n(Luopioisten Mämminlahti); MHA, C 10, n:o 2/2 (Luhangan Mämminselkä);\nInbergin Hämeen läänin kartta (Rutalahden Mämminniemi); MHA, E 47,\nn:o 20/22 (Kuhankosken Mämminniemi ja Mämminkaarre); VA 4160: 36\n(Naarajärven Mämmi 1578); MHA, C 8, n:o 1/30 (Jousan Mämmilä); vrt.\nHämeen kansan vanhat runot, Hämeen muistomerkk. 2, s. 648: \"Tullen\nmännen Mämmilässä, pyöräilin Hattulassa\"; MHA, C 5, n:o 1/21 (Anttolan\nMämmiojanmaa); VA 6331 a, n:o 1 201 (Säämingin Mämmi Lampj); MHA, F 29,\nn:o 37/12 (Ala-Tornion Mämmioja ja Mämmijänkän palsta). Muut Pohjanmaan\nMämmi-nimet MHA v:n 1820 maakirjat.\n\n[187]. Voi. -- SKVR, Vienan l:n runot 4, s. 565 (voirasia), MHA,\nAhlaisten pit. kartta (Voikallio); MHA, Ähtärin pit. kartta (Voilambi)\nMHA, Taipalsaaren pit. kartta (Voiluoto ym.); VA 8646, n:o 1142\n(Rantasalmen Voinsalmiby, Hämenluhdanaho när); VA 6331 a, n:o 358\n(Woijsen Jerfuenma), n:o 810 (Voikoski), n:o 1488 (Woylammin mäkj)\nn:o 1496 (Woilammintaus) ja n:o 1353 (Woihavärin lampi). Epävarmoilta\nnäyttävät sellaiset samassa luettelossa esiintyvät pn:t kuin n:o 1 553\nRantasalmen vpit. Keriharjun vkunnan Haapataipaleen vkylän Woijaxen\nsarj ja n:o 1620 saman vpit. ja vkunnan Lautakotalan vkylän Woijaxen\nsåren kareh sekä n:o 1669 Tavisalmen vpit. Saamaisten vkunnan Itkosen\nym. omistama Woiwaksen ranta.\n\nHist. Ark. 24, 2, Pk, ss. 59--60 (Lahisten erämiesten varusteet). Vrt.\nJutikkala, Sääksmäen hist. 1, s. 163.\n\n\nERÄMIEHEN KOIRA\n\n[188]. Rotu. -- S.E. Multamäki, Suomalainen pystykorvakoira,\nViikkosanomat 1933, n:ot 50--52. Iso Tietosanakirja (1934), art.\nKoira. Pystykorvakoiria erotetaan siinä kolmea laatua: (1) suomalainen\npystykorva eli haukkuva lintukoira, joka on pienehkö, tavallisesti\nketunpunainen; (2) lappalainen pystykorva eli lappalainen paimenkoira,\nväriltään valkoisesta likaisen punaruskeaan vaihteleva; (3) karjalainen\nkarhukoira, väriltään hyvin vaihteleva, kookkaampi ja järeämpi kuin\nsuomalainen pystykorva. Useita pystykorvia, kuten suomalaista,\njämtlantilaista ja karjalaista karhukoiraa, käytetään metsästyskoirana,\nensinmainittua linnustukseen, kahta jälkimmäistä linnun-, hirven- ja\npedonpyyntiin. Pystykorvan yhteydessä on mainittava myös hyljekoira\n(Suursaaren eli Tytärsaaren koira), joka tarkan vainunsa avulla löytää\nhylkeen pesän kaukaa lumen alta.\n\nHalli ja Musti. 'Hallit hallan karvalliset' (Gananderin sanak.); halli\n'dunkelbrauner Ochse l. Hund' (Renvallin sanak.); Halli, 'blackt,\nblekgrått, blekrödt l. blekbrunt djur (oxe, hund, björngråsäl)'\n(Lönnrotin sanak.); Ojansuu, Suomal. pnimitutk., s. 56; Meri, Vehmaan\nklkn pnimet 1, ss. 27--30.\n\n[189]. Kivikauden koira. -- Gandert, Forsch. Gesch. d. Haushundes,\nss. 2, 19, 31--34, 59, 62--67, 79 Gandert arvelee, että Suomen soista\nlöydetyt reenjalakset ovat kuuluneet koirarekiin (s. 62). Vrt. Ailio,\nSteinzeitl. Wohnplatzfunde, ss. 8, 9.\n\n[190]. \"Dyrehund\" ja \"laiki\", Mårtenson, Der Elch, ss. 135--137.\n\n[191]. Poron paimennuskoira ja koiran kohtelu, W. v. Wright,\nAnteckningar i Zoologi och Jagt, gjorde under en resa till den höga\nNorden 1832 (Tidskr. för jägare och naturforskare 1832, s. 294). Eipä\nole koiran kohtelu etelämmässäkään aina ollut paljon parempi kuin\nLapissa. O. Relander kertoo karjalaisen metsämiehen koiran kesällä\ntulleen omin päinsä hyvin toimeen metsästelemällä omaan laskuunsa,\nsyömällä kalantotkuja, marjoja ja minkä mitäkin. \"Mutta tukalampi on\ntalvella. Silloinkin se saa itse pitää huolta itsestään. Ja kun ei\nmuuta saa, syö se valjaita, kenkiä, mitä vaan eteen sattuu.\" (Suomen\nsuku 3, s. 73).\n\n[192]. Hyljekoirat. Arvo T. Inkilä, Sosiaalisia erikoispiirteitä\nTytärsaaren hylkeenpyytäjä-kalastajien elämästä (Ankkapurha 1, 1939),\nss. 90, 96 ym.; Peterson, Finl. Allm. Tidn. 1851, n:o 123 (Kemiön\nhyljekoirat).\n\n[193]. Villipeurakoirat, Granit, Tidskr. f. jägare o. Fiskare 1900, s.\n5.\n\n[194]. Koiran historiasta Suomessa. -- Hämeen kansan vanhat loitsut,\ns. 274; Metsästystaitoja, ss. 14, 17, 32, 33, 36, 205 (koirataikoja);\nMelander, Hirvieläimistä s. 11 (koiria peuran ajossa); VA, Tk nn 3,\nl. 302, (wedhahund); Rudenschöldin kert. ss. 154--155 (Rautalammin\nkoirat); Kivilinna, Suurmetsästäjiä (kuvataan useasti suurmetsästäjien\nkoiria, esim. s. 51 Kokko-Kustaan koiria: \"Kaikki omistamansa koirat on\nhän opettanut haukkumaan lintuja ja oravia samoin kuin ne ovat ajaneet\nsekä karhua että ilvestä\"). Virtanen, Ilom. karjal. yhteisk. s. 13\n(koiran oikeus); Fellman, Ant. 2, s. 123--124. (Koiran hinta Lapissa).\nKorvenkontio, Oravan puolesta, s. 6 (koira lintukoirana).\n\n\nERÄMIESTEN OLOPAIKAT JA METSÄAITAT\n\n[195]. Asennot, asemat yms. -- SKVR, Vienan runot 4, s. 564 (n:o\n1097). -- Metsästys ja kalastus 1927, s. 102 (\"... meillä oli\nmajapaikka, ns. _asento_, Kemijokeen laskevan, Akan-joki nimisen\nolkajoen varrella\"); Lönnrotin sanak. _Asento_ 'bostad, pitää asentoa\nbo, kampera'. _Asunmaa_ 'boningsort, -plats, vistelseort.' MHA, H 91,\nn:o 4/8 (Vanajan Rastilan Asennos) ja H 89, n:o 4/1--2 (Asenosten\näng); Haus. Bidr. 1 s. 68 (Asimamaa); VA 3821: 18 ja 3906 (Jämsän\nAseme); Merikortit, Päijänne 1 (Asunansaaret); Hist. Aik. 1945, s. 36\n(Asuinsaari); MHA, C 5, n:o 2/24 (Anttolan Asumajärvi l. Asmajärvi);\nVA 6331 a, n:o 6 (Assuma Jerffwj), n:o 7 (Assma Jerffwen wehmas),\nn:o 28 (Pimiälahden vkylän Assuma Jerfuen sw), n:o 63 (Pellosniemen\nvkunnan Järvikansan vkylän Assmalaxi); MHA, D 50, n:o 7/1 (Kuopion\nToivalan kylän Asumajärfvi); MHA, D 5 a, n:ot 24/5 ja 24/8 (Karttulan\nTalluskylän Asumalambi, Asumainen); mahdollisesti Karttulan Asumalampiin\nkohdistuu v:n 1561 maaluettelossa (VA 6331 a, n:o 1 674) mainittu\nTavisalmen vpit:n Saamaisten vkunnan Assumalammin Taival; MHA, D 30,\nn:o 16/3 (Pielaveden Löytijärven Asulambi); Gyldén, Joet ja järvet,\ns. 200 (Asumajoki). MHA, A 7 a, n:o 9/6--7 (Sarkoilan Asumanjemi\nKyrko utjord 1792); MHA, A 5 c, n:o 4/31 (Ison-Röyhiön Asumalahti);\nMHA, A 5 c, n:o 2/20 (Kihniön Asuma Njemi); MHA, E 1 (Asuinma\nAlavudella 1600-luvulla). -- Asuma-sanalla on yhteyttä lapin samaa\nmerkitsevän \"asa\"-sanan kanssa, T. I. Itkonen, Lappalais-suomalaisia\nsanavertailuja, SUSA 32, s. 45 (n:o 538 _asa_ domus, sedes).\n\n[196]. Kentät. -- Fr. Äimä, Lappalaisia lainasanoja, SUSA 25, 1\nja siinä olevat viitteet. Lönnrotin sanak. _Kenttä_ 'lägerställe,\nfiskarläger, platsen efter en öfvergifven bostad'; Renvallin sanak.\n_kenttä_ 'area l. locus domus relictas Lapponica;'; A.H. Snellman\n(Virkkunen), Oulun kaupungin historia, s. 26 (Kenttäjärvi); Suomenmaa\n7, hakem. (Kenttälä). Vanajan Isossa-Luolajassa mainitaan 1706 niitty\n_Käntäri_, joka nimi mahdollisesti tarkoittaa \"kenttää\" (MHA, H 91,\nn:o 7/1); MHA, H 18, n:o 1/12 (Hausjärven Lavinnon Kenta nitu); MHA,\nH 1, n:o 3/21 (Akaan Varrasniemen Kurunsaari Kentä, Kuru Kentä); MHA,\nH 6, n:o 7/7 (Pirkkalan Partolan Kuotikäntä); MHA, H 7, n:o 12/14\n(Valkila Kentä eller Aho); MHA, H 6, n:o 1/4 (Ylöjärven Juvankentä);\nMHA, H 65, n:o 2/16 (Kurun Kenttä ja Kentänlahti; Kurussa vieläkin\nsn. _Kenttäniemi);_ MHA, A 7, n:o 22/4 (Hämeenkyrön Jumehniemen Käntä\nmoisio; A 7 b, n:o 6/8 Kentän moisio); MHA, A 7 a, n:o 4/5 ja A 7 b,\nn:o 6/8 (Urjaisten Majankentä); MHA, A 7, n:o 7/1 (Viljakkalan Hietikon\nKäntä moisio), MHA, A 7 a, n:o 8/12 (Inkulan Kenttä niitty); MHA, A 5\nc, n:o 4/1 (Ikaalisten Ison-Röyhiön Kentäniitty); MHA, A 5 b, n:o 2/1\n(Kallionkielen Saarisuo käntä, Käntäraja); MHA, A 5, n:o 11/1 (Leutolan\nKäntä 1765); Kartun kylän Kentänojasta kuultu Kilvakkalassa 1930.\nMHA, A 4, n:o 24/7 (Kankaanpään liikamaan Kenttä); MHA, A 4, n:o 1\n(Venesjärven Majankäntä; vrt. A 4, n:o 1915 Veneskosken Majenkäentö);\nMHA; A 5, n:o 7/4 (Sammin Käntä).\n\nKedot. TSPaikann., Lempäälän pnimet (Sukkilan Kalakedonnokka);\nVoionmaa, Et,-Pohj. suom. asut. s. 30 (Puodinketo). Samanlaista\nalkuperää on mahdollisesti myöskin Teiskon Kiimajoen niityn nimi\n_Äijänketo_ (MHA, H 50, n:o 6/3).\n\n[197]. Aitat. -- VA, Tk nn 3, 1. 128, Ruov. kär. 30--31.8.1630\n(Väärinmajan visterhus i skogen); Sam. 1. 205, Ruov. kär. 7.1.1631\n(Kukonpohjan--Jähdyspohjan skogswisterhus); Sam. Kyrön kär. 8--9.2.1630\n(Kankaanpään Ruokojärven ärabod); Sam. nn 62, 1. 427, (Kuoreniemi--\nJalkavala); Mäntsälän Sulkavan kylässä Aittokallio (senniminen osatila\nvieläkin); TSPaikann., Hollolan pnimet (1927) (Aittakorvenmäki);\nHaus. Bidr. 1 s. 33 (Aitansari); VA 633 1 a, n:o 856 (Juvan Aijton\nMaa); Jaoituskomit. miet. 1905, Liite 3, ss. 102--103 (Aittomaa).\nMuita Aittanimiä on runsaasti maarekisterissä. Merkittävä on eräiden\nAitta-nimien yhteys Lappi-nimien kanssa, esim. _Aittola_ t. Paavolassa\nLapin aseman lähellä ja _Aittakarinjärvi_ Lumijoen Lapinniemen kylässä.\n\n\nERÄMAJAT JA ERÄPIRTIT\n\n[198]. Asumusten alkuja. -- Paulaharju, Kainuun mailta, s. 81; vrt.\ns. 21: \"Vielä näkee sydänmailla näitä asumusten yksinkertaisimpia.\nMetsämajoissa vielä niittymiehet ja eränkävijät asustavat rakovalkian\nlämpöisissä.\" Gananderin sanak. _Maja_ l. _Majava_ bäfwer, castor;\nLönnrotin sanak. _Majaa_ = Majava.\n\n[199]. Muinaisia majoja. MU 2, ss. 149--150 (Tafwistmaya\nLapinjärvellä); VA, Tk öö 2, 1. 155, (\"Majanume rå... Uthtydandes\ndhe Stoorbyboar dett ordet Maja för boning, och mera för ett ugn-\neller booställe\"); Juvelius (Juva), Sysmän pit. hist. 1, s. 89 s.\n(Suurkylän eränkäynti); VA, Topogr. Orimattila (Vanhanmajanojansuu);\nVA, Holl. klk. Tk ee 1 s. 187 (Maija oijan suu) vrt. Hardén, Orimatt.\npit. hist., s. 22, Leitsamaan kylän Vanhanmaijanmäki sekä maarekist.\nHollolan Okeroisten _Majamäki_, Orimattilan Kuivannon _Majakallio_ ja\nNastolan Uudenkylän _Majamäki_. Eräkautisia majapaikkoja saattavat olla\nEtelä-Päijänteellä itäpuolella _Majalahti_ ja Padasjoen Kellosalmen\n_Maijansaari_ sekä Pohjois-Päijänteellä Jämsän Moiskalan Talvialan t:n\ntrp _Majalahti_ Korpilahden alueella (Jaoituskomit. miet. 1905, Liite\n4, ss. 136--137) sekä Korpilahden Rauvanlahden _Majasaari_ ja Savion\n_Majakaarre_.\n\n[200]. Etelä-Hämeen majoja. -- VA, Maanj. Tk n:o 33, Loppi 1783 (Lopen\nMajanummenoja); MU 4, ss. 346--347 (Ourajoki 1470); MHA, H 48 n:o\n5/20 (Tevännön Majakorven niitty); MHA, H 17, n:o 4/8 (Hausjärven\nKirkonkylän Majalamminsuo); VA, Harvialan Kopiok., s. 686 (Niemenpään\nMajarniemi); VA, Karttakok. 123 G 1 (läänin rajap. Majaniemi);\nTeitin Valitusluett., s. 246 (Kärawan maijanniemi emot Tawestland).\nMerkillistä kyllä mainitaan Vesilahdella v. 1631 Kiärävän Maija i\nPöörröllä (VA, Tk nn 3, l. 308). Lueteltujen Majamäkien lisäksi voidaan\nKeski-Uudenmaan takamailta, jotka enimmäkseen ovat Muinais-Vanajan\nvaltapiiriä, mainita muitakin Maja-nimiä, kuten Nurmijärven Ylilepsämän\n_Majalapelto_, Mäntsälän Nummenkylän _Majala_ ja Pukkilan Savijoen\n_Majala_. Hausjärven Kirkonkylän _Majalamminisuo_ (MHA, H 17, n:o\n4/8) ja Nurmijärven--Espoon rajaseudulla Luukin alueella oleva\n_Majalampi_ (maarekist.) samoin kuin Lopen Ourajoen k:n _Majanoja_\noat alkuperältään epävarmempia (maja=majava). Tällaisia paikannimiä\non Tammelan ylängöllä Metsämaan _Majanoja_, Urjalan Menoisten kylän\n_Majasuo_ (Majassuo) ym.\n\n[201]. Savon majoja. -- VA 6331 a, n:o no (Maijan Nemj) ja n:o 504\n(Sayrin maijan Lohe puol). Epämääräisiä majapaikkoja VA 6331 a, n:o 259\n(Pellosniemen vpit:n Hallilan vkunnan Taipaloisten vkylän Maijamäkj)\nsekä (Vesulahden vpit:n Vuolingon vkunnan Vuolingon vkylän Pappolan\nMaijan maa); MHA, C 1, ss. 141--142 (Halmeh saari en Liten hålma i\nPurowesi, på huilken intet annat ähr Uthan allenast en fyskiare maija);\nSam., ss. 113--114 (Keckoisen saari i Orrewesi 6 mil allenast en Fyske\nmaya).\n\n[202]. Näsijärven vesistön historialliset erämajat. -- Voionmaa,\nNäsijärv. asut. hist., s. 16 (Vänninmaja); VA Tk nn 4 (Rämingin\nMajaniemi); Voionmaa, Tamp. hist. I2, s. 59 (Väärinmaja); VA, Tk nn\n3 (Haanhoi Maija); Satak. V, ss. 79, 80, 81 (Lahdemaja, Virdomaia,\nKahilan maja, Etzauan maja); VA 2164 (Patalan maja 1564); VA,\nKarttakok. 130 G, Ylä-Satakunnan kartta 1600-luvun puoliväliltä\n(Urastmaja, Täfvajerfvi Maja).\n\n[203]. Muita Maja-nimiä Näsijärven vesistöllä. -- MHA, H 50, n:o 10/4\n(Teiskon Kuusniemen Majalahden niitty ja Majaniitty); MHA, H 65, n:o\n9/43--44 (Muroleen Majasaaren t.); MHA, H 66, n:o 2/55 (Pihlajalahden\nHeinolan Majaniemi ja Majasaari); Sam. n:o 2/6 (Sarvasen Majaniemi);\nMHA, H 64, n:o 8/9 a (Jämingin Majalahti); VA, Tk nn 4, l. 180\n(Pekkaisen Majaniemi); MHA, H 68, n:o 7/30--31 (Majaniemi skogstrakt\nVäärinmajassa); MHA, H 65, n:o 12/16 (Pajulahden Majalahden niitty);\nMHA H 68, n:ot 6/10, 6/11, 6/16, 6/21--22 ja 6/68 (Visuveden Majasaari,\nMajaniemi ja Majajoenlahti, Majaniemen lahti).\n\n[204]. Kyrösselän seudut. Satak. V, ss. 68, 72, 69 (Keskiveden Maija\nvid Koffuelachden siöö, Koffuelahden maia, Heytolanmaia vid Parkana\nträsk); VA, Tk nn 62 (Janakamaja); MHA, A 7 a, n:o 2/5 (Hämeenkyrön\nMuotian _Majanmaan_ niitty 1802); Jaoituskom. miet. 1905, Liite 4, ss.\n110--111 (Sarkkilan Majajärvi). Muita Maja-nimiä MHA, Ikaalisten vanha\npit. kartta ja maarekisteri.\n\nSaastamalan alueet. VA, Tk nn 62, l. 1100 (Richkan maja ärerum); VA\n2401 b: 546 (aeremarc i Karhijserffui Achwois maia); Jaoituskomit.\nmiet. 1905, Liite 4, ss. 118--119 (Kiikan Meskalan Maja), ss. 114--115\n(Kiikanojan Vanhamajamaa, Uusimajanmaa ja Majanmäki) ja 116--117\n(Kiimajärven Majamäki).\n\nKyrösjärven ja vanhan Saastamalan seutujen nyk. sukunimet Majaniemi,\nMaja(in)maa, Maja(in)mäki jms. lienevät yleensä eräkautista juurta.\n\n[205]. Längelmäveden--Keuruun suunta. -- VA, Tk nn 62, 1. 329\nMaiankiuas; VA, Karttakok. 123 G 4 (Kåckånmajanperä); Satak. 5, ss. 79\n(Kallionmaja, Tappuramaja, Loilanmaja). Orihveden Onnistaipaleen tila\n_Majaniemi_, Juupajoen Hyytiälän _Majakangas_, Längelmäen Löytäneen\n_Majanmaa_ samoin kuin Längelmäen Pitkänveden _Majavesi_ tuntuvat\nerämiesnimiltä.\n\n[206]. Eräkauden pirtit Päijänteen seuduilla. -- Haus. Bidr. 1, s.\n23 (Nikki Nipurin \"dagsled och pörte\"); VA, Topogr. Orimattila,\nRengomäki (heinäisen pörte); VA, Tk öö 1, 11. 32--33 (Pirtinkiuas);\nVA, Tk ee 5 (Pirtti Jarwj Sallmi); MHA, C 2, n:o 1/21--22 (Jääsjärven\nPirttisaari); Sam. n:o 2/10 (Pirtiselän aho); MHA, C 3, n:o 2/5\n(Rautaveden Pirtilax) ja 2/32 (Sydänmaa Pirtiniemi); MHA C 8, n:o\n4/13--14 (Mieskomäen Pirttijoki); MHA, C 3 b, n:o 9/83--84 (Angesselän\nPirttijärvi) ja 9/147--148 (Salajärven Pirttijärvi) sekä 9/17--18 ja\n9/44--45 (Suonttien Pirttisaaria). -- Inbergin Hämeen läänin kartassa\n(1893) on Päijänteen alueella merkitty _Pirttijärviä_ Kuhmoisten\nLummeneen ja Halmajärven välimaalla, Jämsän Juokslahden kylän\npohjoispuolella, Jämsänniemen sisäosassa ja Valkealuomessa Koskenpäällä\nsekä Korpilahdella Jämsän rajaseudulla ja _Pirttisaari_ Korpilahdella\nKorospohjan suussa. Mainittakoon jatkoksi Kuhmoisten Valkialan\n_Pirttilahti_ ja Uuraisten _Pirttiperän_ kulmakunta.\n\n[207]. Savon erämiespirtit. -- VA 6331 a, n:ot 290--292 ja VA 8646,\nn:ot 444, 452 ja 467 (Synsiän Pirttimäki, Pirtti Niemenmaa ja Pirtti\nNiemj); VA 6331 a, n:ot 560, 401 ja 402 sekä VA 8646, n:ot 321, 230 ja\n268 (Vehmaan Pirttikangas, Pirttiselenmaa, Pirttilaminmaa); VA 6331\na, n:o 488 sekä VA 8646, n:o 323 (Suonsaaren Pirttiaho); VA 6331 a,\nn:ot 456 ja 461 sekä VA 8646, n:ot 934 ja 869 (Pieksämän Pirtinaho\nja Pirttimäki); VA 6331 a, n:o 1 766 ja 8646, n:o 531 (Soisalon\nPirttilahenranta); VA 6331 a, n:o 1 788 ja VA 8646, n:o 499 (Onkiveden\nPirttilahenpohja).\n\nEräkauden ja kaskikauden murrosvaihetta kuvaa yleensä Savon\nvanhimman maaluettelon paikannimistö, jossa erämiesten \"pirttejä\"\nympäröivät lukemattomat \"ahot\", \"pykälät\", \"kansanmaat\", \"luhdat\"\nyms. kaski- ja niittykulttuuriin kohdistuvat nimet, mutta\ntoisinaan myös pyyntielämään, lappalaisten ja hämäläisten aikoihin\nviittaavat paikannimet. Niinpä edellämainitun Vehmaan Pirttikankaan\nomistusyhteydessä esiintyy _Pykeläkangas_ ja Pirttilamminmaan seurassa\n_Kansanmaa;_ Suonsaaren Pirttiahon seurassa taas mainitaan _Käta-aho_ ja\nPieksämän Pirtinahon yhteydessä _Kansanaho_, mutta myös _Hirvijärvi_ ja\n_Hangasaho_.\n\nEdellä lueteltujen Pirtti-nimien täytteeksi merkitsemme vielä muutamia\nSavossa v. 1561 (ja 1664) mainittuja suhteessa tai toisessa huomattavia\nPirtti-nimiä. Juvan vpit:n Rapijoen vkylän _Pason Pirtin Maa_, ehkä\nsamaan kohdistuva _Pirtti Niemi_ ja vielä _Pasoon Peldo_ (VA 6331\na, n:ot 872, 886 ja 883; sekä 8646, n:ot 1023, 1006 ja 1041); saman\nvpit:n Joroisin vkunnan Suontien vkylän _Pirttiaho_, jonka yhteydessä\nmainitaan _Hämen Niemj_ (VA 6331 a, n:o 684 ja VA 8646, n:o 796).\nSäämingin vpit:n alueella on ollut kaksi Pirtti-keskusta, toinen\nHaukiveden länsipuolella Juvan ja Rantasalmen rajain seudulla (VA 6331\na, n:ot 1 123, 1 140, 1 143 ja 1 155; vrt. VA 8646, n:ot 1342, 1318,\n1290 ja 1219) ja toinen nyk. Puumalan keskusseudulla (VA 6331 a, n:ot\n1294, 1297, 1303, 1324, 1326 ja 1327; vrt. VA 8646, n:ot 1527, 1558,\n1561, 1519, 1520 ja 1525).\n\n[208]. VA, Eerik Flemingin maakirja, s. 264 (Sarapiston lamen pirtj);\nRVA, Rajakarttoja n:o 173 (1741) (Pirtiniemi); Inbergin Hämeen l:n\nkartta (1893) (Pirttikosket, Pirttihuhta).\n\n[209]. Ylä-Satakunnan eräpirtit. -- VA, Tk nn 4, l. 198 (Höyteen\nPirttisarka); MHA, H 50, n:o 1 (Teiskon Pirttijärvi); VA, Tk nn 3,\nl. 128 (Väärinmajan eräpirtti); VA, Tk nn 4, l. 180 (Jähdyspohjan\nPirttilahti); VA, Tk nn 3, l. 7 (Vaskuunrannanpirtti); VA, Tk nn 62, l.\n529 (Vaskiveden Pirttijärvi); MHA, A 7 a, n:o 10/4 (Hämeenkyrön Palon\npirtti); VA, nn 3, 11. 261--262 (Kankaanpään Pirttiluoma); VA, Tk nn\n62, l. 531 (pörtestället); VA 2401 b: 289 (Huittisten Tervapirtti).\n\nTässä yhteydessä lisättäköön, että Keski-Pohjanmaan syrjäseuduilla\nPirtti-nimet ovat huomattavan lukuisat ja että niiden varsinainen\nleviämisalue käy yhteen muinaisen erämaa-alueen kanssa. Täällä\nei pirttejä voida pitää erityisesti savolaisina eikä erityisesti\nhämäläisinä laitoksina, vaan ovat ne olleet kaikkien erämiesten\nasumuksia eräkauden jälkeen kaskenkaatajain, heinämiesten ym.\ntakamailla oleskelevien ja kulkevien tyyssijoja.\n\n[210]. Majan ja pirtin vertailua. -- VA, Tk öö 1, 11. 39--40\n(Konneveden tapaus); MHA, H 65, n:o 12/16 (Kilvensaaren nimistö);\nInbergin Hämeen l:n kartta (Pohjaslahden Majaniemi ja Pirttilahti).\nRuoveden Hanhossa, jossa on ollut Hanhonmaja, on nykyisin _Majaniemi_\nja _Pirttijärvi_ nimiset asumat.\n\nEräkauden erämiesten rakennettuja olinpaikkoja on nähtävästi ollut\nmyös _sauna_ nimisiä, koska Sauna-kantaisia paikannimiä esiintyy\nsiellä täällä historiallisella erämaa-alueella erämiesaikoihin\nviittaavissa yhteyksissä. Mainittakoon seuraavat esimerkit. Savossa\noli 1561:n maaluettelon aikana Pellosniemen vpit:n Pitkälahden vkunnan\nHurinsalon vkylässä _Saunoniemi_ (VA 6331 a, n:o 10, Sauno Niemj); vrt.\nRistiinan p:n eteläosasta muistiinpantua nimeä _Sauna-aho_ ja Kerimäen\nkartastossa v:lta 1645 on mainittu _Saukkoisen saunasaari_ (MHA, C\n1, ss. 113--114. Saukoisen saunasaari i Heinävesi 3 mil) Myöhemmin\nmainitaan Hirvensalmella Puulavedessä _Saunaniemi_ (MHA, Hirvens.\np:n kartta 1848), pit:n Kyyvedessä _Saunasaaret_ (MHA, Mikkelin\npit:n vanhat kartat) ja Savonrannalla _Saunalampi_ (MHA, Savonrannan\npit:n kartta). Läntisestä Suomesta on merkinnöissämme Päijänteen\nvesistöpiiristä Konneveden pohjoisosassa _Saunasalmi_. Hauhon Hämeessä\nLammin Lieson alueella _Saunalammi_ sekä Lavian ja Pomarkun välillä\n_Saunajoki_ ja Hongonjoella _Saunaluoma_. Mutta näitä nimiä ei ole niin\nlukuisia eikä ajallisesti niin tarkoin määrättäviä, että voisimme tehdä\nvarmempia päätelmiä niiden nojalla.\n\n\nTALOKSI VAI AUTIOKSI?\n\n[211]. Eräsijain rakennuksia. VA Tk nn 62, l. 749 (ärerums husen); VA,\nTk öö 1, 11. 39--40 (Konneveden Majasaaren rakennukset); Humalistot:\nHeinricius, Beskr. Stor Lojo, s. 177 (oluenpano Lohjalla); Vilkuna,\nVars.-Suom., s. 63 (humalankäytön ikä); VA 1: 42 (humalaverot\nSuomessa); Rudenschöld, Kert., ss. 126, 146, 148, 150 (humalanviljelyn\nlevinneisyys); VA 133 a: 18 (humalanviljely Ylä-Satakunnan erämailla:\n\"bruka fiske, hobla gård och suidie land på same ärie marek\");\nKoskimies, Lapuan hist., s. 88 (humalisto Maanselällä).\n\n[212]. Taistelukausi ja häviö. Kaukovalta, Pirkkala, s. 167 (riihet);\nHolmbäck--Wessén, Sv. landskapslagar 3, s. 377 (autiomaiden viljely);\nVA, Tk nn 5, s. 259 (Mustalamminmaan huoneet); VA, Tk nn 3, 11. 23, 93,\n254, 257, 356 (tapaukset Karvian erämaalla); VA, Tk nn 4, 11. 161--162\n(Hietaisenmaan itselliset).\n\n[213]. Samminmaja. MHA, A 5, n:o 7/4, jossa mainitut maanpaikat Käntä\n(Kenttä) ja Osaran nitunpä puhuvat selvää kieltä. MHA, A 5, n:o 5 (v.\n1751). Sekä vn 1765 että 1751 asiakirjakohdat julkaissut myös Jaakkola\nSatak. 5, ss. 22--23. Samminmajasta vrt. MHA, A 1, 11. 127--128 ja\nCarlsson, Ent. Ikalinen, s. 44.\n\n[214]. Autiot. Pelkonen, Rantasalmen klk., ss. 311--313 (Keski-Savon\nautioita); Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., s. 31 (Etelä-Pohjanmaan\nautioita); VA, Tk nn 4, l. 197 (Kylmälamminkiukahansia). --\nAutio-nimisiä taloja Suomenmaa-teoksen hakemistoissa Vaasan l:ssä 18,\nKuopion l:ssä 20, jne.\n\n\n\n\nERÄMAAN ANTIMET\n\n\nRIISTAOLOJEN YLEISIÄ VAIHEITA\n\n[215]. Riistaeläimistön perusoloja. -- Th. Homén, Itä-Karjala\nja Kuollan Lappi, s. 132 (J. A. Palménin lausuma); Sven Ekman,\nDjurvärldens utbredningshistoria på skandinaviska halvön (1924), s. 308\n(eläinmaantieteellisiä oloja).\n\n[216]. Pyynnin aikakausi vaihekausineen. -- Yleisiä perusteluja, Ragnar\nNumelin, Ihmisen vaellusvietti (1944), ss. 97--110 (Kalastajakansat.\nMetsästäjäkansat).\n\n[217]. Turkiskauden tietolähteet. -- Wilhelm Thomsen, Ryska rikets\ngrundläggning (1879), s. 84; A. M. Tallgren, Idrisi (Studia Orientalia\n3, 1930); R. Ekholm, Idrisi und die Ortsnamen der Ostseeländer (Namn\noch Bygd 1931), ss. 57 ja 60; Frithiof Nansen, Nebelheim II, s. 91\n(Ibn Ruste); Holger Arbman, Schweden und das Karolingische Reich (K.\nVitterh., Hist. och Ant. Akad. Handl. 43), ss. 21--23.\n\n[218]. _'Turku'_ ja _'turkikset'_. S. Rydberg, Sveriges Traktater\n1, s. 470 (Oulujoen _Turku_, nyk. _Turkka_). Muita Turku-kantaisia\npaikannimiä esim. Hollolan Vesalan _Iso-_ ja _Vähä-Turkumäki_ ja niihin\nliittyvät nimet (TSPaikann., Hollolan paikann. 1927; vrt. Fennia 10, 2,\ns. 101, Turkomäki); MHA, Lemin pit. kartta 1844 (t. _Turku_); Nansen,\nNebelheim 1, s. 93 (Turcae).\n\nTurkki-nimet. MHA, H 82(1), n:o 19/15 (Urjalin Turcki nittu); MHA,\nA 7 b, 5/3 ja 1/1 (Hämeenkyrön Martinmaan Turkinsuo, Pappilan\nTurkimusojansu); MHA, H 2 A, n:o 8/8--15 (Asikkalan Turkmäenpelto);\nMHA, H 2, n:o 2/12--13 (Enonveden Turkiniemi); Gyldén, Suomenm. joet ja\njärvet, s. 159 (Mäntyharjun Turkinjärvi); MHA, B 22, n:o 3/5 (Hietanan\nTurkin kallio); MHA, B 6 A, n:o 3/5 (Porvoon Turkisängen). Muita\nTurkkinimiä MHA, A 86, n:o 4/5 (Paimion Kuhmisten seudun _Turknitu_);\nMHA, C 5, n:o 1/5--6 (Anttolan _Turkinjärvi, -lahti, -mäki_; Anttolan\nPitkäpohjan _Turkkijoki_ näkyy yleiskartalla); MHA, G 41, n:ot 7 ja\n16 (Lappeen Ruttoisten _Turckj Nitu_ v. 1695 ja Tapavainolan _Turki\nnitu_); VA 5 000 ja 5 025 (Lapvedellä taloll. _Turkin_ v. 1543 ja\n_Turcki_ v. 1549); MHA, Taipalsaaren pit:n kartta 1843 (Maaveden\n_Turkinhiekka)_.\n\n[219]. Turkikset maksuvälineinä. -- Raha-kantaisia paikannimiä:\nMessukylän Rahoinen; MHA, A 7 b, n:o 3/2 (Hämeenkyrön Rahanjemen kate\n1793); VA 6331 a, n:o 895 (Juvan Rahon Niemi), n:o 1 245 (Säämingin\nRahonoija), n:o 1350 (Rantasalmen Rahoinmaa), n:ot 1755, 1756 ja 1808\n(Tavisalmen Rahajärven sivu, Rahajerffven Taiffual ja Rahasaari); VA\n6133 (Pellosniemen Raha); VA 8646, n:o 437 (Synsiän Rahon mäki); VA\n6345 a (Säämingin Rahamin pesse). Myöhempien aikojen maakirjojen mukaan\nMikkelin ja Kuopion lääneissä on melkoinen joukko muita Raha-kantaisia\npaikannimiä; vrt. Suomenmaa-teoksen hakemistoja. Poikkeava selitys\nNissilä, Vuoksen paikann. 1, s. 126.\n\n[220]. _Turkistaksat_. -- Savon turkistaksa vita 1539 (VA 1: 42): \"...\när wettand att årss skatten Begynnes först tiill opbäras och anamas, vm\nwintertingit vdj aldra hända Skinuaror och Elgzhuder Szåå att enn godh\ngill Elgzhudh vpbärs för 7 skatteskinn thz äär för 3 1/2 spann kornn\nEnn Sämbre Elgzhudh för 6 eller 5 Skattskinn thz är för 3 spenn kornn\noch Szåå altt Båårtåt att huart skatteskinn räcknas för 1/2 spann kornn\neller rågh och ther effther vpbäres skinuaroner enn giill räff för thre\nskatteskinn, fälfrässer för 4 skatteskinn, vtrar för 3 skatteskinn.\nMårdher för 2 skatteskinn, menka för itt skatteskinn, hijller och\nhermelinn tw för itt skatteskinn, Clockeuerck siw för itt Skatteskinn,\nSamfangh 8 eller 9 för itt skatteskinn Och all skinwaror vpbärs som the\när wärdh och gillatt tiill...\"\n\nV:n 1542 Savonlinnan l:n turkisten verotaksa (VA5: 202 seurr.) on\nedellisestä vain vähän poikkeava. Se on seuraavanlainen:\n\n\"En godh gild Elgzhudh för 7 skatteskin, en Ringäre för 6 eller 5\nskatteskinne. är som hon är godh till.\n\nEtt gott welbessatt Looskin för 12 eller 10 skatteskin. Ett Ringere\nLooskin för 6. 5 skatteskin eller mindre / En god mencka för 1\nskattskin.\n\nEn god gild mård för 3 skatteskin, och en Ringäre för 2 skatteskin /\n\nEn korrsreff för 4 skatteskin / och en Rödh gild räff för 3 eller 2\nskatteskin.\n\nEn wter för 3 skatteskin /\n\nTw godh hermelin / eller hiller för 1 skatteskin / Siw eller 8\nklockwerck för en skatteskin. wnd: stundom 10/12 eller flere samfangh\nför en skatteskin. Ee som skin waruner äre gode till.\"\n\nEttä Savossa todella oli uuden ajan alussa saatavissa kaikkia ed.\nluetteloissa mainittuja turkiksia, näkyy seur. taulukosta, joka koskee\nvoutien vv. 1541, 1552, 1561 ja 1571 tilittämiä turkiksia (Gebhard,\nSavonl. lään. ss. 90--91):\n\n                              v. 1541  v. 1552  v. 1561  v. 1571\n\n    hirvennahkoja                 5        7       --       --\n    karhun   \"                   --       --       --        5\n    ahman                        --       --        2       --\n    ilveksen \"                    1       --       --        1\n    ketun (punaisen) nahkoja     12        3       19       41\n    ristiketun          \"        --       --       --        4\n    saukon              \"         2        8       --        2\n    näädän              \"        20        7        2        2\n    vesikon             \"        53       43        6       14\n    hillerin            \"         6       --        1       --\n    kärpän              \"       189      242       77       64\n    oravan              \"      1684     1768      141     1040\n    sekanahkoja (samfong)        --     1981       55     2097\n\nGebhard huomauttaa, että luvut edustavat linnaläänin pyyntioloja\nvaillinaisesti, koska ne koskevat vain veroina saatuja nahkoja\n(v. 1541 ei kaikkia niitäkään, v. 1571 taasen myös niitä nahkoja,\njotka kuninkaan erityisestä käskystä ostettiin kruunulle) ja koska\nlukujen ulkopuolelle jäävät ne varmaan melkoiset turkismäärät, jotka\nyksityisessä kaupassa myytiin läänistä pois tai käytettiin lääniläisten\nomiin tarpeisiin.\n\nEdellisessä esiintyivät omituiset nimitykset klockwerk, clockewerck\nmerkitsevät Kontin mukaan samaa kuin kloverk so. \"kynsitavara\".\n\nKetunnahkaverosta J. E. Waaranen, Samling af urkunder rörande Finlands\nhistoria 2, ss. 356--357 ja 396--397.\n\n[221]. Gjessing: \"den sterke ekspansjonen av vikingetidsbygden i\nsvenska Norrland henger sikkerlig på ett eller annet vis sammen med\npelshandeln med lapper\".\n\n[222]. Petojen aikakausi. -- VA, Böckerin kokoelmat 3; Gabriel Rein,\nStatistisk teckning af Storfurstendömet Finland 1 (1853), ss. 124-- 125\n(tapettuja petoeläimiä ja petojen tappamia kotieläimiä 1848--1850);\nKaukovalta, Hämeen l:n hist. 1, s. 374 ss.\n\n\nHIRVET JA HIRVENPYYNTI\n\n[223]. Hirven luonnonhistoria. -- Tieteellinen nimi Cervus alces l.\nAlces palmatus. Erikielisiä nimiä: Lönnrotin sanak. _Hirvi_ elg, hjort;\n_Hirvas_ renhane, rentjur, treårig rentjur, elgoxe. Hirven nimiä Suomen\nlähialueilla lapin _sarv l. sorva_, viron _pödder_, venäjän _lossj_,\npuolan _los_, latvian _breedis_, ruotsin _elg_. Hirven ominaisuuksista,\nleviämisestä ja metsästyksestä on laajoja esityksiä Sven Ekmanin\nperustavissa teoksissa \"Norrlands jakt och fiske\" (1910) ja\n\"Djurvärldens utbredningshistoria på skandinaviska halvön\" (1924) sekä\nA. Martensonin teoksessa \"Der Elch\" (1903); vrt. myös viimemainitun\nteosta \"Übersicht über das jagdbare und nutzbare Haarwild Russlands\"\n(1905), ss. 36--39. Hirven syntysanat, S. Paulaharju, Vapaa Karjala, s.\n48.\n\n[224]. _Hirven muinaishistoria_. Kivikauden hirvi Koillis-Euroopassa\nja Suomessa, O. F. Gandert, Forschungen zur Geschichte des Haushundes.\nDie Steinzeitrassen in Nordosteuropa (Mannus-Bibliothek 46) (1930),\nss. 5, 27, 30--32, 58; Ailio, Steinzeitl. Wohnpl. 1, s. 9; 2, ss. 120,\n199, 238, 147, 140; Huittisten hirvenpääase Gandert, m.t., s. 61.\nHuittisten hirvenpään edustamiin uskomuksiin soveltuvat Kurt Lindnerin\nsanat luolapiirrosten kuvaamasta miolitisen ajan metsästystaikuudesta:\n\"Sie ist älter als jede Form von Ahnenkult und Geisterglaube und damit\nwohl der ursprunglichste Ausdruck wahrhaft religiösen Empfindens. --\nWie es der Sinn alles Magischen ist, die geheimnissvollen Kräfte der\nNatur zu beherrschen, so war die Bedeutung seiner miolith. Ausdruckform\nder Wille, Gewalt über das Tier zu bekommen, von dessen Inbesitznahme\ndie Existenz jener kleinen schwer um ihr Dasein ringenden Gemeinschaft\nabhing.\" (Die Jagd der Vorzeit 1, s. 235.) Hirvi Skandinavian\nkalliopiirroksissa, A. W. Brögger, Elg og ren på hellristninger\n(Naturen 1906, s. 356); Almgren, Nordische Felszeichnungen als\nreligiöse Urkunden (1934), s. 127 ss.\n\nEuroopan kansoilla on ollut ikivanhoja uskomuksia hirvistä. Niinpä\nRuotsissa levinneen kansanuskon mukaan hirvellä ei ollut polvia, minkä\nvuoksi se ei voinut maata, vaan sen täytyi nukkuessaan nojata puuhun;\njos sellaisen puun hakkasi poikki, joutui hirvi pyytäjän käsiin.\nMerkillistä kyllä kertovat jo klassillisen ajan kirjoittajat Caesar ja\nPlinius tätä muinaisista germaaneista (Ekman, Norrlands jakt och fiske,\ns. 30). \"Eri osista Suomea on kerrottu hirviä pyydetyn seisovien puiden\nalle hakkaamalla näitä poikkivialle sellaisilla paikoilla, missä näitä\neläimiä liikkui. Menettelytapa perustui havaintoon, että hirvi asettui\nnukkumaan seisaalleen puuta vastaan\". (Sirelius, S. kansanom. kultt. 1,\nss. 111--112.)\n\nJonkin ikivanhan metsästysuhrin jäänteeksi katsoo Aulis Oja tapaa pitää\nhirvensarvia kirkonseinällä. Tietoja tästä tavasta on viime vuosisadan\nloppupuoliskolta ainakin Oripään, Ypäjän, Kylmäkosken ja Hirvensalmen\nkirkoista sekä Virttaan saarnahuoneesta. Kutsuttiinpa Kylmäkosken\nkappelia sentähden \"Hirvensarmen kappeliksi\" (Kotiseutu 1938, n:o 1).\n\nHirven nimen johdannaisia saattavat olla sellaiset nykykielen sanat\nkuin _hirviö, hirveä, hirvittää_ jne.\n\n[225]. Hirvi-kantaiset paikannimet. -- Keskiaikaisia rajapaikannimiä,\nMU 2, s. 66 (Tennilän Nybyn ja Maavehmaan rajap. Hirvijärvi); MU 3,\ns. 249 (Hiruan jocki) ja MU 3, s. 44 (Hirfuivoori) molemmat Hauhon\nVihavuoden seudulla; Allardt, Borgå län, s. 4 (Hirvikorpi); TSPaikann.\n(Vanajan Hirvikorpi); Carlsson, Pirkkala, s. 35 (Hirvikorpi).\n\n[226]. Hirvi-kantaisia asumanimiä. -- VS:n maak., s. 414 (Perniön\nHirffuelax); MU 2, s. 51 (Paimion Hyrwonpas; VS:n maak., s. 338,\nHirffuonpä); VS:n maak., s. 313 (Marttilan Hirffuax; Teitin\nValitusluett., ss. 146, 147, Hirvaxeld, Hirvaksenladva ägor); VS:n\nmaak., s. 88 (Pöytyän Hirffuioki); MU 5, s. 311 (Maskun Hyrwos, VS:n\nmaak., s. 8, Hirffwois); MU 4, s. 20 (Lohjan Hirwejokibol); MU 4, s.\n361 (Hirfwehare); MU 5, s. 185 (Pernajan Hirfsalö); Mustak., s. 296\n(Pyhtään Hirwikoski).\n\n[227]. Hirvi-kantaisia laaja-alaisia nimiä Savon vanhoissa\nmaaluetteloissa. -- VA 6331 a, n:ot 1793, 1794, 1801 (Tavisalmen vpit:n\nSavilahden vkunnan 4. kymmenk:n Hirffwijerffuensiwu, Hirffwe Nemen Maa,\nHirffwemäkj); VA 6331 a, n:ot 968, 973, 977, 982 (Säämingin vpit:n\nHaapalan vkunnan Kosolan vkylän Hirffwisjerffwenmaa, Hirvaslahdenniemi,\nHirfwas Nemi, Hirffwas Mäkj); Hirvensalmen Hirvi-nimistöä VA 8646, n:ot\n120, 122 (Hirfwisalmen mäkj, Hirfwisalmenriuchts); VA 6331 a, n:ot 233,\n238, 343, 339 (Hirffwen Niemj, Hirffwensalmen Niemj, Hirfui Lahen maa,\nHirffwi Jerffwen Maa, Hirffwi Jerffuen taifwall), vrt. MHA, C 6, n:o 2/2\n(Hirvilax Hirvijärvi); VA 6331 a, n:ot 323, 327 (Hirfwen tee, Hirffwi\nJerffwen teen Maa). Hirvensalmen kirkon hirvensarvista ks. ed. s. 502.\n\nEdellisen täydennykseksi merkittäköön tähän vn 1561 maaluettelossa (VA\n6331 a) mainittuja Hirvi-nimiä: Tavisalmen vpit:n Saamaisten vkunnan\neri kymmenkunnissa (etupäässä nyk. Kuopion seuduilla) n:o 1680 (Hirffwi\nsaarj), n:o 1717 (Hirffwe Jerfuen Taiffual), n;o 1727 (Hirffwe Jerfwen\naho), n:o 1736 (Hirffwilax); Rantasalmen vpit:n Putkilahden vkunnan\nOsikonmäen vkylässä Hirffwi aho (n:o 1 350) ja Vahersalon vkylässä\nHirffwi kiffwj (n:o 1 380) ja Hirffwen rasi (n:o 1 386), Rantasalmen\nvpit:n Tuusmäen vkunnan Kolkontaipaleen vkylässä Hirffwi Lammin mäkj ja\nHirffwi Lammin randa (n:o 1 455) ja Mielittylän vkylässä Hirffwi Lammin\nma (n:o 1493) sekä Rantasalmen vpit:n Rantasalmen vkunnan Heinäveden\nvkylässä Hirffwi kangas (n:o 1605) ja Hirffwi Taiffual (n:o 1619)\nynnä Hirffwoisen aho (n:o 1631); Säämingin vpit:n Haapalan vkunnan\nKulennoisen vkylän piirissä Hirffwi Niemi (n:o 1 036) ja muualla\nvkunnassa Hirffwi salmi (n;o 961), Säämingin vpit:n Iitlahden vkunnan\nTelalahden vkylässä Hirffwi Pykälen mäkj (n:o 1 206) ja Särkilahden\nvkylässä Hirviniemi (n:o 1 240) ja Hirvilaxi (n:o 1 247); Juvan vpit:n\nVesikansan vkunnan Vehmaan vkylän maissa Hirffwijerffwensiwu (n:o\n780); vihdoin Pellosniemen vpit:n Pellosniemen vkunnan Hangaistenmaan\nvkylässä (myöh. Tiusalan kylässä) Hirffwi sälkä (n:o 113) sekä saman\nvpit:n Kiialan vkunnan Tuomalan vkylässä Hirfwenlamminmaa (n:o 153).\nVoidaanko esittää parempaa todistusta hirvien ja hirvenmetsästyksen\nyleisyydestä sisämaassa neljäsataa vuotta sitten kuin Savon\nHirvi-nimien valtaisa joukko?\n\n[228]. Hirvenhiihto. -- Mårtenson, Der Elch, s. 132\n(Pohjois-Venäjällä); Ekman, Norrlands jakt och fiske, ss. 42--43\n(Norrlannissa); Arw. Handl. 1, s. 313 (hirvenhiihtäjäin surma\nSuomen puolella); Melander, Hirvieläimistä, s. 19 ss. (tietoja\nhirvenhiihdosta).\n\n[229]. Hautapyynti. -- Martenson, Der Elch, ss. 130--131\n(Pohjois-Venäjällä); Ekman, Norrlands jakt och fiske, ss. 44--45\n(Norrlannissa); Bull, Jemtland, s. 61 (Jämtlannissa); Ailio,\nSteinzeitl. Wohnpl. 1, ss. 109--110 (kivikauden asuinpaikat Suomessa);\nSalmenius, Kalajoki, s. 36 (Kalajoella); Sirelius, S. kansanom. kultt.,\ns. 89 (Jalasjärvellä); VA 4701 (Korsholman läänissä).\n\n[230]. Hirvenhaudat paikannimissä. -- VA, Tk öö 1, l. 8, Asikk.,\nPadasj. ja Sysm. laam. kär. 16.3.1603 (Haudankalliomaa ja Hirffuikumå);\nMHA, B 52, n:o 1/4 ja 1/5--6 (Vihdin Hirfven hauta, Hirfvihauta);\nVA, Tk öö 1, l. 57, Höll. ja Tenn. laam. kär. 4.2.1608 (Hirffuen\nhautan hariu surella Mäelle; vrt. VA, Maanj. Tk 33, Lammin-Koski\n1783); TSPaikann. (Hollolan Hirvihaudanpelto); Luopioisten kirk.\nark. (Hirvihauta); MHA, B 6, n:o 6/30 (Pukkilan Hirfvihaudan nitu ja\nHautamäen nitu); MHA, A 5, no 7/4 (Samminmajan Hirvenhauta).\n\nSavon hirvenhaudat: Juvan Heinolan Hirfvenhautamäki (MHA, C 15, n:o\n1/14--27 ja VA 8646, n:o 959), Juvan Tirilän Hirffwenhauta Maa (VA 6331\na, n:o 797), Säämingin Kallislahden Hirven koppa aho (VA 6331 a, n:o\n1 138); Kallislahden kylän Varalan talon Hirfwen kopan aho 1640-luv.\n(MHA, C 1, s. 24), Hiltulan Hirwi hawan kangas (VA 6331 a, n:o 1155 ja\nVA 6345 a: 23 Hirffui hawan kangas; Hiltulan kylä kuulunut Säämingin\nvpit:n Säämingin vkuntaan), Rantasalmen Hakojärven Hirffwihauta (VA\n6331 a, n:o 1539) sekä Säämingin Moinkylän Hirffvi hangan nittu (VA\n6331 a, n:o 1018).\n\n[231]. Ansapyynti. -- Gaddin kert. Ylä-Satakunnasta (Sirelius, S.\nkansanom. kultt. 1, s. 107); Herkepasus, Hauho sokn, s. 39--42; Anders\nAllardt, Borgå sockens historia 1 (1925), ss. 480--481.\n\n[232]. Vipumetsästys. -- Siperiassa, Mårtenson, Der Elch, s.\n131; Pohjois-Ruotsissa, Ekman, Norrlands jakt och fiske, s. 49;\nAhvenanmaalla, Melander, Hirvieläimistä, s. 21; Herra Martin\nmaanlain suom., s. 56. Mahdollisesti on Otamo-kantaisilla paikannimillä\nsamantapainen johto. --\n\nHirvenmetsästyksessä on aitapyynnillä varmaan ollut vähemmän\nmerkitystä, koska matalat aidat tietenkään eivät häiritse hirvien\nkulkua ja kylliksi korkeiden aitain rakentaminen on saattanut vaatia\nliian paljon vaivaa hyötyyn verraten. Paikannimet kuitenkin osoittavat,\nettä hankaita ja aitoja on hirvenpyynnissäkin käytetty. Edellä on\njo mainittu Säämingin Moinkylän Hirvihankaanniitty (s. 333). Toinen\nsellainen tapaus on Savon vanhimmassa maaluettelossa Tavisalmen vpit:n\nSavilahden vkunnan l. kymmenkunnassa vieretysten mainitut Kolehmaisen\nja Tenhuisen omistus _Aitojärvenranta_ ja Kolehmaisen ja Harmaisen\nomistus _Hirvimäki_ (VA 6331 a, n:ot 1 770, 1 771), joita nimiä\nPohjois-Savon silloisiin oloihin nähden on pidettävä hirvenmetsästyksen\nmuistoina.\n\n[233]. Hirven vaaninta. J. M. Salenius, Hist. kert. Muolan l.\nPyhäristin pit., s. 31; MU 4, s. 85 (Lammin Hirvitala).\n\n[234]. Syöksypyynti MU 3, ss. 44 ja 390 (Hirffuivoori Hauholla); MHA,\nH 66, n:o 1/98 (Hirvivuori Kuhmoisissa); Saarijärveltä kirjoitetaan:\n\"_Hirvikallio_ on Saarijärvessä olevassa Pappilan saaressa. Se on hyvin\niso ja korkea kallio ja viettää jyrkästi järveen. Se on saanut nimensä\nsiitä, että ennen siellä nähtiin aina suuret joukot hirviä makaamassa.\nKun kallio oli hyvin korkea ja näköala sieltä laaja, oli niillä siellä\nturvallinen olinpaikka.\" (Heikki Haavio, Keski-Suomi 1, s. 132.)\n\nHämeenlinnan maalaiskunnan Hirvenhyppärä MU 3, s. 348; MHA, H 91, n:o\n13/1; VA, Maanj. Tk n:o 34, Vanaja 1782 (Hirfwihyperä invid Hirvilammi\nträsk). Samanaikaisessa Kirstulan kylän karttaselityksessä sanotaan:\nHirfvilamen hipärä ähr äfvn en hög sandbacka (MHA, H 89 A, n:o 18/1).\nTällä muinaisella pyyntipaikalla on nyt arvoa vain kansakoulupoikain\nensiluokkaisena suksimäkenä. Kärkölän Hirvikallio MHA, H 27, n:o 11/22;\nMäntsälän ja Tuusulan rajaseudun Hirvilampi MHA, Museon lokero 7,\nUudenmaan rajat 1740; Pellosniemen vpit:n Hypytylän peldo ja Hiruimäki,\nVA 6331 a, n:ot 277 ja 282.\n\nTähän ryhmään on mahdollisesti luettava Tammelan Susikkaan kylän\n_Hirvenluittenkallio_ (MHA, H 81, n:o 4/26).\n\n[235]. Ajot ja ajokset. Gananderin sanak.: _Ajokas_-kkaan. S. upjagadt\nwille bråd -- t.ex. hiort -- björn. Austr. vel _Ajos_--xen. S. idem et\njagadt och uttröttadt diur t. ex. älg, ren, björn... Minun ajoxeni\notit, du tog mit upjagade Rådjur. Kenen ajos se on? hwilken hafwer\njagadt up det diuret. _Ajingi_-gin. S. idem l. _ajama_ -- man idem\nrectius. Hämeen-Kosken Ajomäki: Aijomäen maa 1610 (VA, Tk ee 1, Lammin\nja Tennilän kär. 9.8.1610), Ajomäkj (VA 6964, säteriets rår och rör),\nAjomäen niitty 1 793 (MHA, H 40, n:o 10/9), Ajomäen pellot 1 783 (MHA,\nH 4, n:o 2/1); Huljalan Hangasaro (MHA, H 40, n:o 4/1); Kärkölän\nAjos-nimiä, MHA, H 26, n:o 5/36. Savon Mikkelin pitäjän Hirvenmaa ja\nAjoisenniemi, VA 6331 a, n:o 582.\n\n[236]. _Hirvenmetsästys historiallisina aikoina_. Kansanelinkeino\nRuotsissa ja Norjassa, Bull, Jemtland, ss. 79, 80, 82. Hirviverot:\nKyrön oikeudessa (Mustak., s. 586 Item baaskatten, dictum taloywero...\njtem j bosth aff aelgher...), Ulvilassa (VA 216 A, Satak. Tk 1. 75),\nKöyliön kartanon alueella (A.W. Granit, Kjuloholm, Herrgårdar i\nFinland, Satak. 2, s. 77).\n\n[237]. Hirvenrauhoitus: Eräissä Ruotsin vanhoissa maakuntalaeissa,\nkuten Länsigöötanmaan laissa, katsottiin hirvi vahinkoeläimeksi\neikä se siis nauttinut mitään suojelua. Mutta Maunu Eerikinpojan\nmaanlaissa (1347) kiellettiin hirven vipupyynti muualla maassa paitsi\nPohjois-Ruotsissa ja samassa laissa säädettiin hirvelle laskiaisesta\nOlavinmessuun saakka kestävä vuotuinen rauhoitusaika. Vipupyynnin\nluvallisuus ja rauhoitusajan sääntö koskivat ilmeisesti myös Suomea.\nJämtlannin ja Norjan hirvensuojelusta vrt. Bull, Jemtland, ss.\n79--80 sekä Fr. Grøn, Om kostholdet i Norge indtil aar 1500, Norjan\nTiedeakatemian Skrifter 2, n:o 5, s. 144. Sakkotuomio Espoossa, Ramsay,\nEsbo sockens hist. 1, s. 42; vrt. VA 3904: 27.\n\n[238]. Hirvenpyynnin oikeustapoja. -- VA 3716: 52 (Lopen miesten\nsakot); VA 3722: 10 (jämsäläisten sopimus ja seura); Vanhaa Hauhoa, s.\n34 (hauholaista metsästysoikeutta).\n\n[239]. Hirvennahkain hankinta ja kauppa. -- Kustavi Grotenfelt, Suomen\nkaupasta ja kaupungeista ensimmäisten Vaasa-kuninkaitten aikoina\n(1887), ss. 32--33 (hirventaljain vienti Turusta). Vuotien hankintoja\nVA 3703.\n\n[240]. Hirvien myöhempi suojelu ja hirvikannan vaihtelut. -- Juhana\nherttuan kielto Grotenfelt, m.t., s. 149 ja Arw. Handl. 4, ss. 313--\n314. Hirvenmetsästys Ahvenanmaalla, Melander, Hirvieläimistä, ss. 10 ja\n12--28. Hirvikannan muutoksia, Ekman, Norrlands jakt och fiske, s. 34;\nSirelius, S. kansanom. kultt. 1, s. 25.\n\n\nKARHU MUINAISHISTORIASSAMME\n\n[241]. _Karhun palvonta_. Ruotsin fossiliset karhulöydöt, Ekman,\nDjurvärlden, s. 383. Suomensukuisten kansojen karhunpalvonta: Artturi\nKannisto, Voguulien karhumenoista (SUSA 50, n:o 2, 1938--1939);\nIndreko, ss. 40--42, 47.\n\nJapanin Aino-kansasta kirjoittaa Lucien Febvre: \"Tunnettu on karhun\nja ainojen historia. Jälkimmäiset elävät edellisestä. He syövät sen\nlihaa tuoreena, kuivattuna ja suolattuna. He vaatettavat itsensä sen\nnahoilla. He maksavat veronsa sen turkiksilla. Mutta tapettuaan karhun\nhe pitävät eräänlaiset hautajaismenot; he asettavat kunniapaikalle\nmajaansa tappamiensa karhujen kallot; joka vuosi he erityisesti\nviettävät arvokkaan karhunjuhlan. -- Eivätkä he ole siinä yksinänsä.\"\n(La terre et l'evolution humaine, 1922, s. 197.)\n\nKarhunpalvonta Suomessa. Hämeen muistomerkkejä l. Hämeen kansan vanhat\nloitsut, ss. 280--285 (Kivijärven ja Viitasaaren karhunpeijaiset;\nvrt. V. Salminen, S. Tiedeakatemian esit. ja pöytäk. 1914, ss.\n6--9); Paulaharju, Suomenselän vier. s. 92 (virrenveisuu); Tamp.\nSanomat 1906 (M. Ilkka, Karhunpeijaiset Ikaalisissa); A. Väätänen,\nKert. metsästyksestä Juvalla, SKSA (Karhun tapettua alkaa karhun\nvakkojen juonti). Pohjois-Savon Rutakosta kerrotaan Metsästystaioissa\n(s. 89, 354 §); \"Karhun peijaisissa ei pidetä maitoa, eikä piimää,\neikä mitään lehmän annetta, ei muuta kuin olutta tehtiin ja miehet\nolivat kokkina, ei akat, ja miehet panivat sen kuppiin ja söivät ja\nantoivat vielä akoillekin ja miehet lauloivat ja käsikkäin kävelivät.\"\nKohtamäki, Kyrönmaa 3, s. 134 (karhunpeijaiset Perhossa). Aulis Oja on\nhavainnut, että keskiajalta alkaen 1800-luvulle saakka on Etelä-Suomen\nsuomalaisseuduilla ollut kansanomainen tapa lahjoittaa karhuntaljoja\nuhreina kirkoille, joissa niitä on pidetty alttarin edessä; tavalla\non yhteyttä metsästysonnea ja karjansuojelua tavoittelevan muinaisen\nkarhunpalvonnan kanssa. (Karhuntalja entisajan kirkoissa, Kotiseutu\n1938, n:o 1). Karhun palvonnasta ja peijaisista yleensä Hj. Appelgren,\nKarhun palveluksesta, Valvoja 5, ss. 299--308; Sirelius, S. Kansanom.\nkultt. 1, ss. 37--48; E. N. Setälä, Sanakirjasäätiön Tiedusteluja 2,\nss. 100--120.\n\nKarhun kiertonimiä Gananderin sanak.: _Jumalan wilja, Isombi, Kondio,\nLeilipää mjes, Metzä, Metsäläinen, Metzän wilja, Peto, Kämmenen\nimiä, Mesikämmen, Elandeso, Isokullanen, Kändö_. Karhun muinaisia\ntoisintonimiä _houko_ ja _otso (ohto)_.\n\n[242]. Karhujen uhripuut. -- Arw. Handl. 6, ss. 164--165 (Someron\nKarhunpää; vrt. MHA, H 70, n:o 3/7 Someron Häntälän Karhunpäännotko\nja H 71, n:ot 9/2 ja 9/13 Lahden k:n Karhunpä, Karhunniitty, Karrun\nPää); T. Hirsjärvi, Humppilan kunnan hist., s. 496 (Humppilan\nKarhupää); MHA, H 64, n:o 10/1 (Kurun Karhunpänkoski); Paasonen,\nMuinaism. Mikkelin klk:ssa (erip.), s. 53 (Kangasniemen Karhunpää ja\nKarhunpääsaari) ja Hirvensalmen pit. kartta 1844--1848 (Puulavedessä\nKarhunpänsaari). Hist. Ark. 6, ss. 278--280 (Hartolan Pääsaari; vrt.\nJuva, Sysmän hist. 1, ss. 115--116; Suomenmaa 6, s. 50; MHA, C 3 b, n:o\n9/75--76; Ernst Bonsdorff, Elämäni varrelta, s. 200); Wegelius, Kuopion\nklk:n muinaism. 7 (Toivalan Karhunsaari). Uudellamaallakin Karjaan\nNorrbyssä _Björnholmsäng_ (1749, VA 8334: 202) ja Tenholassa _Karusar_\n(Lindström, Tenala, ss. 55--57). Pohjanmaalla on Kestilässä talo\n_Karhunpää_ ja Pohjois-Karjalassa Valtimossa kylä _Karhunpää_. \"Karhun\npääluut ja käpäluut vietiin metsään. Niitä, jotka siihen saattojoukkoon\narvan kautta pääsivät, sanottiin 'karhun kaasoiksi'... Luut nostettiin\npetäjän haaraan ja taas ammuttiin muutamia laukauksia.\" (M. Pajari,\nKert. metsäst. Parikkalassa, SKSA). Rautavaaralla Pohjois-Karjalassa\nkarhunkaatoon lähtevä metsästäjä lauleli:\n\n    \"Voi Jumala, joita et anna.\n    Joita ei syöä laulamatta,\n    Päätä puuhun nostamatta.\"\n\n        (Metsästystaikoja, s. 79, § 321)\n\n[243]. Karhun tapoja. -- Schefferus, s. 336 (karhut ja metsäaitat);\nPehr Fjällström, Kort berättelse om lapparnas björna-fänge samt deras\nder wid brukade widskeppelser (1753), s. 3. (karhujen hyödyllisyys);\nKivilinna, Suurmetsäst. ss. 176 ja 128 (Heinäkankaan ja Vornasen\nkertomuksia).\n\n[244]. Karhulajit. -- Carenius, Beskr. Hwittis, s. 39 (Huittisten\nkarhulajit). Rengon Lietsankoukun paikannimeen _Säipänsuo_ sisältynee\nkarhua koskeva nimitys (lapin 'seipe' karhun hännän kiertonimi,\nFjällström, m.t. s. n).\n\n[245]. Karhunpyyntitapoja. -- Teräväksi veistetystä puisesta\nkarhunkeihäästä mainitsee Ahlqvist, (Kulturwörter, s. 239); VA, Tk nn\n62, 1665 (karhu ollut verkossa, mutta miehet eivät rohjenneet käydä\nsen kimppuun); VA, Tk nn 3 (björngildret). Rengon Lietsankoukun\nalueella esiintyvät paikannimet _Koukoniitty, Karhunkallionpelto_ ja\n_Vipumäki_ saattavat periytyä muinaisesta karhun vipupyynnistä (MHA, H\n90, n:ot 1/11, 1/2--3 ja 1/17). Liakka, Ilmajoen pit. s. 233 (karhun\nloukkupyynti ja Pantaneen karhuriita); Voionmaa (Wallin), Kyrönmaa 1\n(Etelä-Pohjanmaan pitäjien karhusinetit).\n\n[246]. Helsingin seudun karhut. -- VA, Tk bb 5, (karhunajo v. 1654);\nHagström, Helsinge socken, s. 71 (Helsingin pit:n karhut); KM,\nReinholmin kok. n:o 28, s. 45 (Oulunkylän karhu).\n\n[247]. Karhut Länsi-Uudellamaalla. -- KM, Reinholmin kok. n:o 28, s. 44\n(kertomus Pusulasta); Åbo Tid. 1837: 53 (järjestetty petojen hävitys).\n\n[248]. Vanajan Hämeen karhut. -- VA, Maanj. Tk n:o 39, Janakkala\n1785 (Kondjonma, Kondionniityt; vrt. Kivilinna, Suurmets. s. 39:\n\"kontuhan merkitsee karhunpesää\"); VA, Harvialan Kopiok. ss 685 ja 726\n(Koualanuri); P. Kaarela, Vanajan pnimet, TSPaikann. (Karhumännynmäki);\nVA 16: 2,3 (karhujen tuhoja kruunun kartanoissa); VA, Tk kär. 12.1.1649\n(kohtaus rajametsässä); Vanhaa Hauhoa, s. 34 (karhunpyyntitapoja\nHauholla); VA, Tk l. 18, kär. 1672 (ajokunta kapakassa); Kivilinna,\nSuurmets. ss. (Erkki Heinäkangas).\n\nTammelan seutujen karhujen kaadosta kertoo E. Aaltonen (1926): \"Antti\nPalmu, kuuluisa metsästäjä ja noita, joka eli Ypäjällä 1700-luvun\nloppupuolella, kaatoi muistelmain mukaan sadottain karhuja ja susia. T.\nHirsijärvi kertoo Tammelan kannan historiassa, että Mustialan torpparit\nJaakko Elva ja Jaakko Heinänen olivat viiden vuoden aikana tappaneet 50\ntäyskasvuista karhua ja lisäksi vielä karhunpenikoita, minkä johdosta\nhe 1809 saivatkin Talousseuran hopeamitalit. Jahtivouti Simo Villman\nSukulasta sai 1822 samanlaisen kunniamerkin surmattuaan 76 karhua,\noltuaan mukana parissasadassa karhunjahdissa, tapettuaan 10 sutta, 90\nsudenpoikaa ja enemmän kuin 100 ilvestä. Viime vuosisadan puolimailla\neleli Mustialan takamailla myöskin naismetsästäjä Eeva Heinänen, joka\ntappoi m.m. karhuja.\" (Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeessä 3, ss.\n17--18).\n\n[249]. F. Hush. Sällsk. Redogör. 1800--1801, s. 24 (Martti Kitunen);\nKohtamäki, Entisaik. metsäst. Et.-Pohjanm.; Karvian viimeinen ja\nkuuluisa karhunkaataja oli Kivi-Heikki (s. 1832), jonka tiedetään\ntappaneen 31 karhua.\n\n\nSUDET.\n\n[250]. _Suden nimitiedettä:_ Tekstissä mainitut kiertonimet Heinricius,\nBeskr. Stor Lojo, s. 37. Gananderin sanakirjassa suden \"Synon. eller\nvargens öknamn\": kouko, ajdan takainen, wähembi, juoxiain, willahändä,\npaskahändä, rietta kouki, koukoi, paskollinen, pitkä händä, metzän\nroiska, hantti, häntiö (hukka, jolkki, tjekko-_Carel._) et _Aboice_\nKopi, alvingainen, waak, aidan taane, Metsingäinen pjeningäinen, mettän\neläwä, metzän pehu, händ heikki, hako majja, påsk silm, Loikk händ,\nmehko, pörri. Lönnrotin sanakirjassa: lokki, kukki, hurtta, hukka,\nhantti, hännikäs, juoksia.\n\nPaikannimiä: Luonnonpaikannimistä mainittakoon tässä sellaisia kuin\n_Sudenkorpi_ Vanajassa, _Sudenselkä_ Hattulan Mierolassa (MHA, H 10,\nn:o 1/11--12), _Sutoisenpää_ Korpilahdella (v. 1492, Haus. Bidr. 1,\ns. 119), _Sutikko_ Lempäälän Jokipohjassa, _Susikoski_ Laviassa,\n_Susivuori_ Savitaipaleessa, _Sutikanneva_ Laihialla jne. Asumannimiä\nMustak. ss. 68, 78, 83 (Suthenvaynio, Sudhe(n)vaynio, Sudhenvaino\n1335--1348). Sutelan ohella merkittäköön sellaiset asumannimet kuin\n_Susikas_ Tammelassa, _Susituli_ Hartolassa (MHA, C 3, n:o 2/32),\n_Sutonen, Sutola, Sutalainen_ Muuramessa (VA 483: 20).\n\nSutari: MHA, H 6, n:o 7/8 (Pirkkalan Sutarin moisio); VA 1972: 48\n(Kangasalan Sutar); VA 1972, 2030 ja 2056 (sn. Sutelain, Sutar,\nSutanpoika, Susi Hämeenkyrön Mahnalassa); MHA, B 52 a, (Pyhäjärven\nSutari); VA 6331 a, n:o 339 (Vesulahden Sutarinpeldo). Viipurin\nKarjalan Sutarit merkitty v:n 1820 manttaalikirjoista. Messukylän\nHallilassa on nykyisin talo _Suutarla_, mutta saman jakokunnan\nViluisella oli v. 1800 _Suticka åker_ (MHA, H 50, n:o 16/1).\n\n[251]. Susikannan vaihteluja. -- Bonsdorff, Djurfängen, s. 2; VA 2301:\n25 (suden- ja karhunahkain hintoja v. 1577); VA 135: 5 (kruunun nahkain\nosto 1571)\n\n[252]. Vanhempia sudenpyyntitapoja. -- Ekman, Norrlands jakt och fiske\ns. 93 (sudentappo Lapissa); MU 7, s. 89 (Kangasalan Sudhenhauta);\nVA 2032: 10 (wlffstughu Tammerkosken seudulla); Arw. Handl. 6, s.\n315 (Sääksmäen wlffdegarn); Bonsdorff, Djurfängen, s. 4 (kymmenen\nsudentappotapaa); Samzelius, Jägeristaten, s. 630 (susivoudit).\nSudenpyyntitavoista yksityiskohtaisemmin Vilkuna, Vars. suom. kansanom.\ntal., s. 11; E. A. Virtanen, Sudenpyyntineuvojen lukumäärästä Suomessa\n1830-luvulla. Vrt. Kyrönmaa 3, ss. 138--139 ja 143.\n\n[253]. Sudenpentujen hävittäminen. -- Olaus Magnus, Historia Olai Magni\nGothi; Kivilinna, Suurmetsäst., ss. 17--18, 52--53 (Erkki Heinäkankaan\nja Kokko-Kustaan toiminta); Bonsdorff, Djurfängen, s. 2 (sudensampaat).\nTammelassa otettiin 1870-luvulla sudenpesistä paljon pentuja, kun\nniistä maksettiin sama tapporaha kuin täyskasvuisistakin susista, minkä\njohdosta Tammela niinä vuosina sai olla rauhassa susilta. Mutta olot\npahenivat jälleen, kun pentujen tapporaha vähennettiin sen vuoksi, että\nmetsästäjät olivat ruvenneet keinottelemaan tapporahoilla ottaen pennut\nja jättäen susiemät eloon. (Kotiseutukuvauksia Lounais-Hämeestä 3, ss.\n22--23.)\n\n[254]. Sudet eri seuduilla. -- H. Kauffmann, Muntra minnen från\nmellersta Tavastland, s. 256 ss.; Kivilinna, Suurmetsäst., s. 73 ss.,\ns. 153 s. (Hämeenlinnan ja Pielisen seutujen sudet).\n\n[255]. Susien lopullinen hävitys. -- Ignatius, Suomen maantiede, s. 367\n(tilastoa).\n\n\nAHMOJA, ILVEKSIÄ YM. PETOJA\n\n[256]. _Ahmat_. Ahman nimestä ks. Y. H. Toivonen, \"Vielfrass\" (S.\nTiedeakat. Toimit. B, nid. 50), jonka mukaan ahman nimi saksan ja\neräissä muissa kielissä Vielfrass, filfras, on muodostettu ahmattia,\nahmijaa merkitsevän suomenkielisen ahman nimen lailla. VA 6501: 60\n(ahmannahan vienti Poriin); VA 6331 a, n:ot 1 073 ja 1 116 (Ahmainen,\nAchmoinmäki); VA 6345 a (Ahmalamin niska); VA 6331 a, n:o 1 370 (Achmoi\nNemen ma), n:o 1 413 (Ahmomaa) ja n:o 1 754 (Achmasarj); MHA, H 47,\nn:ot 2/9 ja 2/10 (Lopen Osmanojanpelto, Osmonoja 1756); MHA, B 1,\nn:o 7/1 (Halkisten Åsmankallio); MHA, B 53 a, n:o 2/2 (Ahmolammi);\nVA, Tk öö 1, l. 49, Jämsän kär. 21.1.1603 (Osmå, Åssma); VA 139: 2\n(Janakkalasta ostetut ahmannahat). Hyvinkäällä mainitaan isonjaon\npapereissa rajap. _Åsminkallio, Osmin kallio_ ja _Ustni äng_ (MHA, 32\na, n:ot 2/15 ja 2/17). -- Ahman murhanhalusta varsinkin peuroja vastaan\nks. Frosterus, Om odjuren i Pudasjärvi, S. Talousseuran Handlingar 1,\ns. 258.\n\n[257]. _Ilves_. Kivilinna, Suurmetsäst. s. 5 (ilvesten yleisyys\n1880-luvulla); Metsästys ja Kalastus 1930, s. 131 (Toivakan ilvekset).\nJuuri Toivakan Oravasalossa mainitaan 1579 _Ilueslax_ niminen paikka\n(VA 4173: 36); Rein, Statist, teckn., s. 125 (tilastoa ilvesten\ntaposta). Ilvesten sukupuuttoon kuolemista on viivyttänyt uusien\nilvesten saapuminen Karjalan aarniometsistä rajan takaa ja Ruotsin\nrauhoitusalueilta (Metsästys ja kalastus 1930, s. 111). Kivilinna,\nSuurmetsäst., ss. 50, 55 (Kokko-Kustaa) ja s. 129 (Vornanen).\n\nIlvesten pyyntitapoja Hämeessä 1700-luvun lopulla mainitsee Bonsdorff\n(Djurfängen, s. 12) puuhun ajamisen ohella eräänlaiset hirsistä tehdyt\nloukut (fällor), joilla on nimi _ahmat_ (nähtävästi muistumana ahman\npyynnistä).\n\nIlvesten nahkain arvosta Melander, Metsästyksestä, ss. 35 ja 33. Ekman\nsanoo syynä ilvesten pyyntiin Norrlannissa olleen ilveksennahan suuren\narvon, joka oli korkeimmillaan 1600-luvulla (Norrlands jakt och fiske,\ns. 121). Samzelius huomauttaa, että kruununampujien päätehtävänä\n1600-luvun alkupuolella oli ilveksennahkojen hankkiminen kuninkaan\nturkisvarastoon (Jägeristaten, ss. 31 ja 213). Hämeen vaakunakuvana\nilves esiintyy ensi kerran Sääksmäen klk:n sinetissä 1610 (FM 1908, s.\n63).\n\n\"Kaikista Suomen petoeläimistä on tuo kissan sukuun kuuluva eläin\nepäilemättä raatelevin. Se elää nimittäin yksinomaan eläimellisillä\nravintoaineilla. Siihen viittaa selvästi jo hammasrakennekin... Ilves\non, kuten jo silmistäkin voi huomata, eläin, joka vain yöllä on\nliikkeessä. Päivällä se makaa tavallisesti jollakin kallionkulmalla,\nsuurella kivellä tahi vielä useammin harvaa metsää kasvavalla harjalla\ntai mäenrinteellä, josta on hyvä näköala yli lähiseudun. Kuta karumpaa\nmaa on, sitä paremmin se siellä viihtyy...\" (Oma Maa 2, ss. 484--485).\n\n[258]. _Ketut_. VA 133: 5 (ristiketut). Ristikettuja mainittu myös\nLassi Fordelin tileissä vv. 1552--1553 (VA 4551); Holmbäck--Wessén, Sv.\nLandskapslagar 3, s. 298 (ristikettu Helsinglannin laissa); Melander,\nSoopelin aik. lev., ss. 18 ja 33 (mustat ketut); Haus. Bidr. 3, s. 382\n(elättiketut). V. 1577 saatiin kruunulle Ylä-Satakunnasta muutamia\nmustanketun nahkoja, jollaisen hinta oli sama kuin \"kohtalaisen\nkissailveksen\" (VA 2301: 24, 25). Tornion lappalaisten lapinvoudille\nmaksamien lahjanahkojen joukossa 1553 mainitaan ketun, ristiketun ja\nsiniketun nahka.\n\n[259]. _Saukot_. Limnell, De Tavastia, s. 43 (Est enim lutrarum\nin nostriis fluviis maxima frequentia); Metsästys ja kalastus\n1938, ss. 369--374 (Saukko, erämaavesiemme valtias); VA 135:\n5 (saukonnahkain hankinta 1571); Ylä-Satakunnasta ostettiin\nkruunulle v. 1577 kohtalaisen suuria ruskeita ja mustia sekä pieniä\nsaukonnahkoja kaikkiaan 14, joiden hinnat olivat lähimain punaisten\nristi- ja tavallisten kettujen nahkain vertaisia (VA 2301: 25). --\nSaukonnahkalakit: Keski-Suomi 2, s. 78 (Saarijärvellä); Virittäjä 1941,\ns. 65 (saukonnahka lakissa). Vastaavanlaisesta hillerinnahkaisen lakin\nmuotikaudesta Norrbottenissa ja Suomen Pohjanmaalla kirjoituksessa\nEtnografiska studier från Öfverkalix socken i Norrbottens län\n(Samfundet för Nordiska museets främjande 1891--1892, s. 50). --\nPaikannimiä: VA 6345 a: 25 (Säämingin Saukkoiset ja Saukonsaari); VA\n6331 a, n:o 962 (Sauckojoen saunasaarj), n:o 696 (Saukolanmaa) jan:o\n1 815 (Viannon Saukonsarj); VA 3876: 31 (Kiuierffui Saukonsalo).\n-- Pyynti: Kuusi, Hämeenmaa 2, s. 43 (saukonpyynti Hollolassa);\nLeskinen, Kansant. Ark. 3, s. 89 (Saukon pyynti Ilomantsissa);\nKivilinna, Suurmetsäst., s. 119 (pyynti litskuilla); Yrjö Hormia,\nPyhämaan---Pyhärannan 300-vuotisvaiheita (1939), s. 71 (Saukontoe);\nKrohn, Kalevalastudien 1, FFC 53, s. 84 (Juoletar).\n\n\nARVOKKAAT PIENET TURKISELÄIMET\n\n[260]. Soopeli. -- Melander, Soopelin aikaisemmasta leviämisestä\nEuroopassa ja entisaikain soopelinnahkain kaupasta (Hist. Ark. 36: 2).\n\n[261]. Noisniemi--Sobolino. -- Hist. Ark. 3, ss. 162--163 (J. Krohnin\nlausunto). Toivo Kaukoranta, Piirteitä Värtsilän seudun asutuksesta ja\nteollisuudesta (1935), s. 28; Ronimus, Novgor. vatj. viid. verok. ss.\n26--27; Nissilä, Vuoksen paikann. 1, ss. 178-200.\n\n[262]. _'Nokiit' paikannimissä_. Sukunimi Nokelainen on vieläkin\nolemassa. VA, 5162 (Näkicki Jääsken Veitsijoen, Tietävän ja Alakulun\nk:issä 1558); Gyldén, Suom. joet ja järvet, s. 158 (Nokisenjoki);\nMHA, G 45, n:o 26/10 (Nokasaarenkorpi); VA 6331 a, n:o 773 (Nokiman\nKetwell); VA, Tk öö 1, l. 29, Yl. Satak. laam. kär. 29--30.1.1683\n(Nåkiakoski; vrt. Gyldén, Suom. joet ja järvet, s. 171 Nokisenkoski);\nMHA, B 35 c, n:o 2/1 (Malluksen Nåkonitu); VA, Maanj. Tk 34, Porvoo\n1783 (Vahijärven Nåkia); VA, Maanj. Tk 42, Porvoo 1787--88 (Hevonselän\nNåckarin nittu); MHA, B 6 a, n:o 1/37 (Laukkosken Nokkanittu); MU 4,\ns. 347 (Janakkalan Nokiso); MHA, H 23, n:ot 10/2 ja 10/3 (Tarinmaan\nNokianiittu; Tarinmaassa myös talo Oravala); MHA, H 90, n:o 6/10\n(Rengon Nochkjan nitu, Nochkia); TS Paikann. (Vanajan Nokion ojanne);\nMHA, H 10, n:o 4/5 (Leiniälän--Pelkolan Nokinitu); TSPaikann. Hattula\n(Nokiniitty, Nokimäki, Nokimaa); MHA, H 83, n:ot 11/34, 11/1 ja 9/10\nsekä H 82, n:o 10/3 (Urjalan Noisniemi, Näizhuhta, Nokori, Noisnenä);\nTSPaikann. (Mouhijärven Nokissuo); VA, Tk nn 3, 1. 256, Kyrön kär.\n24.1.1631 (Nåkianittu äng); MHA, H 84, n:o 8/22 (Vesilahden Nokilisto);\nTSPaikann. (Lempäälän Noki-nimet); MU 6, s. 557 (Nokian Nochia Lechte\n1508 tai 1509); MHA, H 5, n:o 1/36 (Partolan Nokinurkiäng); MHA, H 6,\nn:o 7/8 (Nuolialan Nokinurmi); VA, Tk nn 4, l. 256, Pirkk. kär. 15--16.\n6. 1646 (Messukylän Näkinittu); MHA, H 51 a, n:o 17/21 (Takahuhdin\nNokin Soucko); MHA, Orihveden pit. kartta 1842 (Nokijärvi); VA 2031:\n24 (sn. Nokia:en); MHA, Lapuan klk:n kartta (Kauhavan Nokuajärvi);\nMHA, A 62, n:o 9/4 (Karinaisten Nåkinittu äng). Kymmenkunnan\nedelläluetelluista Noki-nimistä mainitsee myöskin Nissilä, Vuoksen\npaikann. 1.\n\nNokiladot. MHA, H 6, n:o 8/1 (Kehon Näkilatto 1730); TSPaikann.\n(Nokiladonkorpi); MHA, B I A, l. 163 (Rapolan Nokij Latto); Hirsjärvi,\nHumppilan hist., s. 428; MHA, A 57, n:o 17/7 (Pöytyän Noki Lato).\n\nNuka-, Nuki-nimet. MHA, Lemin pit. kartta 1841 (Nukalambi, Nukan\ns(almi)); MHA, H 41, n:o 4/2 (Hämeen-Kosken Nuken maa, Nuken mäen\nhuopi 1763); MHA, H 90, n:ot 3/2 ja 3/4--5 (Vanajan Nåkanojan kusi,\nNuckarojan nittu); Soikkeli, Vihti 1, s. 190 (Nukinvaha; vrt. VA, Tk\n11 3, 11 2--5 (Nukinvaha); MHA, H 69, n:ot 9/11 (Sahalahden Nukari),\n9/6 (Nåkansuo) ja 5/3--4 (Nokiselänpolvi); MHA, A 61, n:o 10/1\n(Liedonperän Nukinperko), vrt. Sam. n:o 28/9; Jaoituskomitea 1905,\nLiite 4, ss. 138--139 (Ylöjärven Nukari). Nähtävästi tätä nimilaatua\novat sellaiset nimet kuin Kuhmon reitin _Nuasjärvi_, jonka lähivesiä\non Kiimasjärvi, niinkuin Vuoksen Noisniemen lähellä Kiimasjärvi, ja\nUtajärven pit:n pohjoisosassa ollut _Nuan_ torppa (Jaoituskomit. 1905,\nLiite 4, ss. 190--191). -- Kansanrunouden todistus. Metsästysaikoja,\ns. 97 (Nokeainen); Nissilä, Vuoksen paikann. 1, s. 180. -- Nissilän\nmielestä ei Vuoksen Noisniemen ylempänä esitettyä tulkintaa voida pitää\nriittävästi todistettuna (Vuoksen paikann., s. 180). Myönnettävä onkin,\nettä Nois-nimen kaikinpuolisesta tulkinnasta vielä puuttuu paljon.\nNiinpä kiintyy huomio lukuisien Noki- ja Nukinimien kohdistumiseen\nkoskiin yms. vesipaikkoihin (Nokisenjoki, Nokisenkoski, Nokeus-kosket,\nNokion ojanne, Nokarinvirta, Nokarin mylly, Nokiankoski, Nokianlähde,\nNukarinkoski). Olisiko tällä seikalla jotakin tekemistä saukon pyynnin\nkanssa?\n\n[263]. Mustat näädät. -- Melander, Soopeli, s. 18 (mustat turkikset);\nVatjan viid. verok., ss. 13, 103, 159, 171, 190--191 (mustan näädän\nkylät); Ronimus, Novgor. vatj. viid. verok., ss. 108--109 arvelee,\nettei 'mustan näädän kylien' nimitys johtuisi mustista näädistä.\n\n[264]. _Näädät_. Arw. Handl. 5, s. 282 ja Hist. Handl. 11,\ns. 16 (Hämeen linnaläänin näätäverot 1530-luvun alussa); VA\n133:5 (Ylä-Satakunnasta v. 1571 saatu 10 näätää); VA 2301: 24\n(Ylä-Satakunnasta v. 1577 kruunulle ostettu 23 hyvää ja 88 huonompaa\n\"haapanäätää\"); VA 135: 21 (Etelä-Pohjanm. Kyrön pit:stä v. 1571 saatu\n14 näätää); Metsästys ja Kalastus 1930, s. 170 (Karhionmaan näädät);\nMHA, A 1, s. 147 (Näädänsalonniity); Näätä-kantaisia paikannimiä mm.\n_Näädänmaa_ Leppävirroilla ja _Näätälä_ Viipurin pit:ssä.\n\nNäädän metsästyksessä on käytetty seur. taikalukua (Metsästystaikoja,\ns. 102):\n\n    \"Nää, nää näätäseni,\n    Kuule kultarintaseni,\n    Nouse hongan konkelolle,\n    Lepän lengelle levähä,\n    Kytke kyntesi lujahan\n    Kivivaara on vastassasi.\"\n\nAspelin (Suomen asukk. pak. aik., s. 80) samastaa näädännahkasen\nliivil. _naagöd, nogat_ nimisten nahkojen kanssa, joilla oli määrätty\nraha-arvo.\n\n[265]. _Kärpät_. Rudenschöld, Kert., s. 145 (Keski-Hämeen kärpät);\nVA 2000 (Lempäälän Lumialan Kerpä); MHA, H 5, n:o 1/39 (Ylöjärven\nKärpänsarka); VA 2000 (Hämeenkyrön, Mahnalan Kärppä); Inberg,\nHämeen läänin kartta (Kärppä-nimiä). Myöskin Porvoonmaassa on\nvanhoja Kärppä-nimiä (Jonis Kaerpa v. 1405, MU 2, s. 47). -- Kärpän\ntoisintonimi _portimo_ esiintyy paikannimissä esim. Pälkäneellä talo\n_Portimo_ (MHA, H 61, n:o 16/10--11), Ylitorniossa _Portimojärvi_.\n-- Yleinen kärpän pyydyslaite on ollut loukku, jonka nimi\nEtelä-Pohjanmaalla on ollut _killerö_ (Kohtamäki, Kyrönmaa 3, s.\n137). Mahdollisesti siihen kohdistuvat sellaiset paikannimet kuin\n_Killerivuori_ Pirkkalassa (Carlsson, Pirkk., s. 21). -- Kärpännahkojen\nhankinta. Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 54, 64, 77 (\"valkonahkojen\"\nhistoria); Arw. Handl. 5, s. 282 (Hämeen linnaläänin kärpännahkaverot);\nVA 4551 (Fordelin nahanostot); VA 133: 2 (kärpännahkoja Savosta); VA\n135: 1, 7 ja 20 (Pohjanmaalta).\n\n[266]. Muita näädänsukuisia eläimiä. -- VA 133 (Savosta v. 1571\nmerkitty saaduksi 8 mankkia); Carenius, Huittinen, s. 13 (tuhkurin\nleviäminen); Bonsdorff, Djurfängen, s. 14 (tuhkureja vid strömmar, åar\noch insiöar til största myckenhet); Ignatius, Suomen maantiede, s. 365\n(Viipurin l:n hillerit); Mela--Kivirikko, Suomen luurankoiset (1909),\ns. 18 s. (hillerin leviäminen); VA 139 (hilleri Janakkalan Saloksilta);\nVA 135: 5 (hankittu 7 lumikkia, 'snömöss', Ylä-Satakunnasta). Mankkia\nmuistuttaa pn. _Mankinsaari_ Jousan Marjotaipaleessa (MHA, C 8, n:o\n3/13).\n\n\nORAVAN KULTTUURIHISTORIASTA\n\n[267]. Entisaikojen oravanpyynti yleensä. -- Tidskr. för jägare\noch naturforskare 1834, s. 468 (oravan liha on syötävää ja hiukan\ntaidokkaammin valmistettuna herkullista. Oravanlihaa syödään erityisen\nhalukkaasti ja se maistuu kananlihalle, mutta on makeampaa.). Voionmaa,\nKarj. heim., ss. 74--75 (yleiskats.); V. A. Korvenkontio, Oravan\npuolesta, Metsästys ja kalastus 1926, erip., ss. 7--8 (pyyntitavat).\n\n[268]. Oravan rauhoitusaika. -- Herra Martin lain suomenn., s. 76\n(Rak. k. 24): \"Ei mahda mikän toijnen metzän mennä, eli oman metzän\nOravan iälkin, Näädhän eli kärpän, Ennen pijhä miesten päiuä. Ios mene\nhän ennen ia löijtän naapureilda eli muilda, ottakan caicki pois sekä\nmiehen että viritöxet, maxakan sitte 3 äijri, ne ottakan syynsanoia.\nIos hän mös tappa nijtä iälkin puoli paaston, maxakan samallamoto.\" VA\n4776 (oravan ja näädän rauhoitusaika).\n\n[269]. Orava-nimet. -- MU 8, ss. 360 (Mattisse aff Orewall) ja 405\n(Valkealan Oravala 1458; vrt. Rosén, Vehkalahden hist., s. 95 ss., sekä\nMU, s. 431), (Jaalan Siikakosken erä raja _Oravasalmi_ 1447); Haus.\nBidr. 1, ss. 97 ja 34 (Tennilän Oravat) sekä s. 70 (_Yrian Oravain_\nHollolassa); MU 3, s. 1 (Paual Orava Sodialassa); Haus. Bidr. 1, s.\n45 (Madz Orawain Sodialassa) ja s. 50 _(Nicki Oravan_ Tuuloksessa,\nluult. Sodialan sukua); Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., s. 184 (Hauhon\nOravaiset); MU 8, s. 382 (Peder Oråvaine Kangasalla; VA 2401 b: 341\nLasse Oravainen Kangasalan Tursoilassa); VA 2247 (Karkun Karkun verok:n\nOravala ja Selkeen verokm Orauala sekä Kyrön Aloon verokm Kalkunmäen\nOrauaine); Satak. 5, ss. 17, 84 ja 90 (Karkun Kittilän Oravaiset\nKarvianjärvellä); Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut., s. 130 (Et.-Pohj:n\nja Raision Oravaiset) ja ss. 184--185 (Ylä-Satak:n ja Hämeen Oravaiset\nLapuanjoella).\n\n[270]. -- Oravanotto ja pähkinistöt. -- MU 4, s. 385 (jkorna täckth\n1473); MHA, A 2 b, n:o 12 (Raision Hasel skog); MHA, A 21, n:o 20\n(Kauttuan Hassel skogh) ja 18/5 (Harolan Pähkinistö); Voionmaa, Tamp.\nhist I(2), ss. 21 ja 377 (Pirkkalan seutujen pähkinistöjä). MHA, H 23,\nn:o 20/27 (Pähkinistön mäki); MHA, B 53 a, n:o 4/19 (Vattulan Pehkinä).\n\n[271]. Pyyntiretkeily. -- Kivilinna, Suurmetsäst., ss. 126--128\n(Vornanen).\n\n[272]. Turkisrahat. -- Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss. 54--58.\n\n[273]. Oravannahat veronmaksuna. -- Voionmaa, Keskiaj. tutk., ss.\n74--86; Hist. Handl. II, ss. 8, 15, 16, 17 (Hämeen ja Ylä-Satakunnan\noravannahka veroja); Teitin Valitusluett., s. 64 (Jämsän oravavero);\nMU 6, s. 377 (Satakunnan oravaveroja 1505); Arw. Handl. 6, s. 133\n(Satakunnan oravavero v:n 1520 aik.). Vrt. Holmbäck--Wessén, Sv.\nlandskapslagar 3, s. 266 (Ruotsin kirkoll. oravaverot).\n\n[274]. Oravannahkakauppa pohjoismaissa. -- Halvdan Koht, Gräfelden i\nnorsk historia, (Norsk) Hist. Tidskrift.\n\n[275]. Oravannahkakaupan loistoaikoja Suomessa. -- J. W. Ruuth, Åbo\nstads historia 3, s. 37 (tukkukauppa 1 391), mm. 5018 kiihtelystä\n'schones vinsh werkes', 2003 kiiht. 'boghenwerk', 1005 kiiht.\n'ghankwerk', 8 kiiht. 'popplen', 8 kiiht. 'reisen schewenissen' jne.;\nArw. Handl. 6, ss. 132--133 (Savon nahkamääriä); Hist. Handl. II, ss.\n15--16 (Hämeen nahkamääriä); VA 135: 1 (Hannu Fordel). 33 --\n\n[276]. Oravanmetsästys nykyaikana. -- Metsästys ja Kalastus 1927, s. 5\n(oravanpyynti Perä-Pohjolassa).\n\n\n\nERÄMAAN KALASTUS\n\n\nKALASTUKSEN MUINAISMAANTIEDETTÄ\n\n[277]. Kalojen väheneminen ja kalastusten häviäminen. -- Paikkoja,\njossa on Lohi-kantaisia nimiä, mutta joiden lohenpyynnistä ei ole\ntietoa: Sammatissa kylä _Lohilampi;_ Mäntsälässä Mäntsälän k:ssä\n_Lohikoski_ (1695) MHA, B 30 b, n:o 2/1; Jyväskylän p:ssä pienessä\nvesistössä _Lohikoski_; Lempäälän Moision alueella _Lohikallio_\n(TSPaikann.); Kurun Karjulan Liesjoessa _Losunkoski_ (lapin luossa =\nlohi) (MHA, H 64, n:o 10/60); Ilmajoen latvoilla Kurikan Mietoisten\nk:ssä _Lohiluoma_ ja pienessä Ikkelänjoessa _Lohikoski;_ Isojoella\n_Lohikoski;_ Kalajokilaaksossa Haapajärveen laskeva _Lohijoki_. Hämeen\nlinnalla oli 1500-luvulla hallussaan useampia kalastuspaikkoja, joista\nValkiakoskessa oleva tuotti lohia ja Vääksynkoskessa ankeriaita (VA\n3673: 71). Gadd-Mellenius, Undersökn. Nyl. o. Thus l. s. 44 (lausunto\nv. 1789).\n\n[278]. Kalastuksen muinainen elinkeinollinen merkitys. -- Esim.\nCarlsson, Ent. Ikalinen, s. 83; Yrjö Koskinen, Nuijasota s. 33.\n\n[279]. Kalastus ja asutus. -- H. J. Holmberg, Underd. berätt. om\nfiskens aftagande (1858), ss. 2, 5 ja 6 (lausuntoja Vesijärvestä ja\nSaimaan vesistä); T. H. Järvi, Suomi--Finland (sanomalehti) 2.7.1918;\nvrt. Sama, Oma Maa 3, s. 583.\n\n[280]. Kalastus järvimaan pohjoisosassa. -- Porthan, Op. 5, ss.\n185--195 (Viitasaari). Rudenschöldin matkakertomuksessa 1741 sanotaan,\nettä Viitasaarella voi yhdessä talossa olla kaksikinsataa verkkoa (s.\n156). Gustafsson, Maanj. ja kylämuod. Vars.-Suom., s. 10 (kalastuksen\nasema lounaisilla rannikoilla), Rudenschöld mainitsee Rautalammilla\nolevan yksinomaisiakin kalastustalouksia.\n\n[281]. Kalat kauppatavarana. -- Grotenfelt, Suomen kaupasta, ss.\n149--150 ('Suomen haukien' vienti v. 1558 koko maasta 378 1 1/2\nkippuntaa); T.S. Dillner, Studier rör. Finlands handel under\ntidrymden 1570--1622 (1897), ss. 110--111 (haukien vienti Suomesta).\nSaarijärveltä kirjoitetaan Åbo Tidn. lehteen v. 1785: \"Vain kuivatuilla\nhauilla käydään jonkin verran kauppaa, mutta sekin on nykyisin\nmitätöntä\" (Keski-Suomi 2, s. 77).\n\n\nMUINAISIA KALASTUSTAPOJA\n\n[282]. S. Pälsi, Kalastus Suomessa kivikaudella, Aika 1912, s. 539.\n\n[283]. Luonnonkalastus. -- _Ajava_ skrake, skracka, småskrake vrak,\nvrakfågel, körfågel, vrakand, spjutand (mergus serrator mergus\nmerganser, anas acuta); jfr. ajolintu l. -sorsa, jouhi-, lauta- l.\nmerikoskelo, rönkä; dim. ajavainen (Lönnrotin sanak.); Rudenschöldin\nkert. s. 144 (koskelokalastus Lempäälässä); Kertomuksessaan v:lta 1738\nsama kirjoittaja kuvaa koskelokalastusta seur. tapaan: \"Nämä (koskelot)\nkokoontuvat syksypuolella sisäjärville suuriin parviin ja illan tullen\najavat kalan määrättyihin lahtiin sillä tavoin, että asettuvat riviin\njärven poikki ja yhtä mittaa sukeltavat alas pohjaan ja taas ylös\nkulkien verkalleen eteenpäin kunnes saavat kalan ahdinkoon, jolloin\nne syövät kyllikseen ja sen jälkeen taas hajaantuvat. Rannoille ovat\nasukkaat laittaneet havuilla katettuja mertoja, joilla tavallisesti\nsaadaan koko joukko kaloja\" (ss. 50--51). -- 'Ajolintu' nimitys\non tunnettu maassamme muuallakin kuin Hämeessä; ks. esim. Gadd --\nGummerus, Oecon. afh. om sjöfågels vård och ans i Finska skärgården\n(ak. avh. Åbo 1769), s. 9. Kalojen nostamisesta sulapaikoilta kuultu\nVilppulassa. Carenius, Hvittis, s. 47 (Luonnonkalastusta Huittisissa).\n\n[284]. Iskukalastus. -- Kolkkakalastus: Mustak. ss. 81 ja 245\n(kolkat Kokemäenjoella); Eeva Prihu, Kokemäen kalastus (käsikirj.\nKauppakorkeakoulussa); Gustafsson, Maanj. ja kyläm., Peräpohjola,\nss. 92--93; Fellman, Anteckningar 3, ss. 274--275 (sen mukaan\nkolkkakalastus Peräpohjassa alkoi n. 8 päivää jäänlähdön jälkeen ja oli\nsoutuverkkokalastusta); Komit, miet. 1898, n:o 4, s. 39. Sanakirjojen\nmukaan 'kolkka' on mela, tarvoin, porkka ja 'kolkkamies' on se, joka\npäästää irti nuotan sen tarttuessa kiinni (Ganander), sagenam piscariam\nconto promovens (Renvall), mies, joka sauvoo venettä seipäällä\n(Lönnrot). Sireliuksen mukaan 'kulteet' ovat virtanuottia, joilla\nlohia ja siikoja pyydetään, ja ne ovat varmaan kuuluneet suomalaisten\nkalastimiin jo ns. suomalais-ugrilaisena aikana (Oma Maa II 4, s. 97).\nKolkka-, Kolkki-nimistä, Voionmaa, Et.-Pohj. suom. asut. ss. 48, 141,\n160, 221 sekä Suomenmaan hakemistot; vrt. Ojansuu, Suomal. p:nimitutk.\ns. 125; Haus. Bidr. 1, ss. 20, 28, 30 ja 32 (Nicki Kolckan, Jusse\nKolcka, Jusse Kolka).\n\nPistokalastus: Atraimen alkumuoto on nähtävästi keihäs. 'Launi' on\nsuippopäinen, keskeltä kannatuslankaan kiinnitettävä tikku, joka meidän\nmaassamme on tehty puusta ja varustettu kalasyötillä (Sirelius, Oma\nMaa II 4, s. 96). Hauin atrainkalastusta on harjoitettu mm. Tuuloksen\nSuolijärvessä kevättulvilta (MHA, H 15, n:o 3/11).\n\n[285]. Sulkukalastus. -- Sirelius, Oma Maa II 4, s. 99 (sulkukalastus\nyleensä); Sama, Sperrfischerei, ss. 189--190 (Pohjanmaan lapintokeet);\nPaulaharju, Kainuun mailta, ss. 1--3 (kertomuksia lappalaisten\nkivipadoista ja katiskoista). Sulkukalastuksen muinaisesta yleisyydestä\nmaassamme todistavat lukemattomat paikannimet, kuten _Kivitokeen\nkärki_ Pälkäneen Mallasvedellä (MHA, H 62, n:o 18/+--5); _Tokenkorva_\nTeiskon Värmälässä (MHA, H 51 a, n:o 23/8), _Sulkusalmi_ Pälkäneen\nMallasvedellä (MHA, H 62, n:o 18/1--2) ja _Suljettimenlahti_ Pälkäneen\nLovensalossa (MHA, H 61, n:o 19/5), _Sulku_ Teiskon Asuntilassa\n(MHA, H 49, n:o 3/13), _Sulkonoja_ ja _Suluunpajunniitty_ Teiskon\nTerälahdella (MHA, H 49, n:ot 1/4--5 ja 1/25), _Sulkunperho_ Kurun\nParkun jakokunnassa (MHA, H 65, n:o 17/8) sekä _Pihtisulkuja_ Lempäälän\nSotavallassa (TSPaikann.), Pirkkalan Villilän Heinihuhdassa (MHA,\nH 5, n:o 6/13), Aitoniemen Partolan ja Aitoniemen rajapaikkana v.\n1526 (Hämeen l:n maanm. kontt. Messuby 15 d ja MHA, H 49, n:o 2/4)\nja Teiskon Terälahdella (MHA, H 49, n:o 1/24) -- mainitaksemme\nvain muutamia vanhoja paikannimiä Näsijärven rannoilta ja niiden\nlähialueilta. Huomattava on kuitenkin, että tokeita ja sulkuja on\nrakennettu myöskin heinänkasvatusta, myllyjä yms. tarkoituksia varten,\nvaikka edellämainitut esimerkit todennäköisesti kaikki kohdistuvat\nkalastuslaitteisiin.\n\nKatiskapyynti: Sirelius, Oma Maa II 4, s. 79 (katiskan historia); Haus.\nBidr. 1, ss. 5 ja 9 (Katissan Jerfwen sari Asikkalan Kalkkisissa 1467);\nPorthan, Op. 5, s. 117 (katiskapyynti Viitasaarella); Nyman, SMYA 5,\ns. 198 (eräkauden katiskain jäännöksiä Pohjois-Hämeessä); Herkepaeus,\nHauho sokn, s. 49 (Hauhon Hämeen jokisuut olleet katiskoilla ja\nhakoaitauksilla l. \"tokeilla\" niin täyteen ahdettuja, etteivät ne\nainoastaan ole estäneet kalojen tavallista nousua, vaan antaneet\naihetta yleiseen valitukseen kalojen vähenemisestä -- joka kuvaus olisi\naikoinaan soveltunut lukemattomiin muihinkin paikkakuntiin).\n\nVanhoja jokipatoihin kuuluvia pyydyksiä on vitsoista tai havaksista\nsommiteltu _lana_ monenlaisine muunnoksineen (Sirelius, Oma Maa II 4, s.\n99). A. Hazeliuksen mukaan on Norrbottenin Ylikainuussa käytetty lana\nollut suppilomainen mertaa muistuttava kalanpyydys, jota käytettäessä\njoki suljetaan (Samf. för Nordiska museets främjande 1891--1892, s.\n61). Gananderin sanakirjassa on _lana, lanu, laana_ siian-, säynävän-\ntai lahnanverkko, _lanat_ lohimertoja, _laana_ Kemissä lohirysä,\n_lanu_ Torniossa rysä, merta. Lönnrotin sanakirjassa _lana_ en säcklik\nfiskbragd i åar och forsar, lana, ryssja i laxpator och vid sikfångst;\nmjärde, ryssja. Vrt. Vilkuna, Vars.-Suom. kansanom. tal., ss. 47 ja 50.\n'Lana' lienee suomessa muinaispohjoismainen lainasana. Nimi on säilynyt\neräissä paikannimissäkin, kuten _Lanankoshi_ Janakkalassa, _Lanajuopa_\njoenhaara Porissa,_Lanakoski_Ulvilassa, _Lanamäki_ Alavudella (sn. myös\nLehtimäellä).\n\nLohenpyydys on ollut vielä _tainio_, germanilainen lainasana, joka\nesiintyy Sysmän _Tainionkosken_ ja Ruokolahden _Tainionkosken_ nimissä\n(Räsänen, Virittäjä 1913: 13). Kannuksessa on talonnimi _Tainio_,\nRääkkylässä _Tainiolampi_.\n\n[286]. Saartokalastus. Tietosanak. (arranuotta); SKSA, Lokalahden\nkalastus (arri); Vilkuna, Vars.-Suom. kansanom. tal., s. 33 (arri);\nLönnrotin sanakirjassa _arri_ strömmingsnot som ej ligger öfver\nåtta famnar djupt. Samassa sanakirjassa on 'arranustasta' omituinen\nmerkintä: \"fremmande not som kommit i någons fiskvatten (auranuotta?)\";\nEeva Prihu, Kokemäen kalastus (Arantilankoski); Voionmaa, Tamp. hist.\nI(2), s. 17 s. (Otava); Vilkuna, Vars.-Suom. kansanom. tal., s. 43\n(Merimaskun Otava). Muusta vanhasta nuotta- ja verkkokalastuksesta vrt.\nVilkuna, m.t., s. 36 ss. ja 52 ss.\n\nNiiniset pyydykset: VA 3670: 90 ja VA 222 b (Hämeen linnan niininuotat;\nvrt. SM 1923, s. 38); VA 486: 121 (Turun linnan nuottaniinet); MH A, H\n11, n:o 12/15 (Tyrvännöstä: små och grunda notar af Lind-Bast, antingen\nväfde eller bundne, hvilka på norss-leken om vårtiden brukas för det\nslags fisket hvarmed stundom följer någon större Fisksort af Gös, Id,\nSijk eller Lakor...); Herkepasus, Hauho, s. 49 (Efter isens tidigare\neller senare skiutande fångas Is-abbor med mierdar af bast giorde och\naf videqvistar flätade...).\n\n[287]. Kalan säilytys. Paulaharju, Kainuun mailta, ss. 1--2 (tuhkan\nkäyttö kalan maustamiseen); VA 6134 (Savonlinnan hapankala).\nKalankuivatus: Limnell, De Tavastia, s. 43 (Hämeen kapahauit);\nRudenschöld, Kert., s. 51 (haukien kuivatus); Puumala, Satak. maatal.,\ns. 115 (kalojen kuivatus). Skandinavisten kielten sana 'torsk' (turska)\non alkuaan merkinnyt kuivattua kalaa. Pantioiminen: Porthan, Op. 5, s.\n193. Rudenschöldin vastaava kuvaus Pohjois-Hämeen pantiokalasta (s.\n51 s.): \"Muikkuja pyydetään koskista syys- ja lokakuulla merroilla\nja verkoilla ja enimmin nuotalla. Niitä ei myöskään suolata, vaan ne\nperataan ja sullotaan katiskan tapaan sidottujen kapeiden lautojen\nväliin, johon voi mahtua 11--12 kappaa kalaa; siinä kala saa olla\nkunnes se jäätyy ja viedään myytäväksi. Tätä muikkujen valmistustapaa\nsanotaan _pantioksi_ (Pandio).\" Vrt. VA 6133: 146 (frusin fisk v. 1541).\n\n\nYHTEISET KALAVEDET JA YHTEISKALASTUS\n\n[288]. 'Ei kenenkään' vedet Suomenlahden itäosassa. -- Voionmaa,\nKarjal. heim., ss. 295--303; Melander, Sillinkalast., ss. 129--142.\nKun vielä tämän vuosisadan alussa Vehkalahden vesillä olevien\nkruununsaarien joukossa oli _Vellingskär_ ja _Kirvu_ nimiset\nulkosaaret ja kun _Vellinkilä_ ja _Kirvu_ ovat vanhoja paikanniminä\nSuur-Jääskessä, josta uuden ajan alussa on tehty retkiä Suomenlahdelle,\novat suur-jääskeläiset todennäköisesti aikoinaan tehneet\nkalastusretkiänsä Vehkalahden vesille saakka (Valtiopäivät 1909. 2.\nValtiovar. valiok. miet. n:o 2).\n\n[289]. Yhteisvesiä Savossa ja Pohjois-Karjalassa. -- Gebhard, Savonl.\nlääni, s. 11; Voionmaa, Karjal. heimo, ss. 293--295. \"V. 1724 mainitaan\nTohmajärven pitäjässä olevalla Onkamon järvellä kalastelleen paitsi\noman pitäjän miehiä sekä liperiläisiä että kiteeläisiä. V. 1739 oli\nkiteeläisillä Onkamon-järvessä jopa 6 vakinaista nuottaa\" (Cederberg,\nPohj.-Karjalan kauppaolot, s. 21).\n\n[290]. Yhteisvesiä läntisemmässä Suomessa. -- Voionmaa, Muinaishist.\nHäme, s. 13 (Vagtesari). Laamanni Klaus Flemingin 1415 antamassa\nkirjeessä kuningas Maunun ja Arvi Kustaanpojan säännöksiin vedoten\nmäärätään, että missä rannikkovesillä ranta ei ole avoin, siellä\nkullakin on oikeus maallaan ruokoon ja pyydyksiin ja vapaisiin\nkatiskapaikkoihin (wassa och verk och fri katissestadh) ja samalla\ntavoin peltonsa ja niittynsä alla (Neovius, Akter, s. 194).\nSamanmukainen Sten Sturen tuomio v:lta 1488 (MU 5, s. 217). Louhisaaren\nkäräjillä 10 ja 20.5.1637 Korppoon lautakunta todisti yleisenä tapana\nsaaristossa olevan, että silakkaa saatiin vapaasti kalastaa toisenkin\nmaan alla, kunhan vain maanomistajalle pidätettiin yksinoikeus\nsuomuskalan ja samoin silakankin pyyntiin pellon ja niityn alla. Sen\nkatsottiin käyvän yhteen Sten Sturen v. 1488 ja Eerik Flemingin v. 1531\nantamien tuomioiden kanssa, joiden mukaan avointa rantaa ja metsäsaarta\nsaatiin käyttää yhteisesti silakanpyyntiin, maanomistajan ollessa\noikeutettu yhteen apajaan kahtena päivänä viikossa (Yliop. Kirjasto,\nFuruhjelmin kok. n:o 56).\n\n[291]. Pitäjien ja pitäjäryhmien kalavesiä. -- MU 4, ss. 12--13\n(Maskun, Nousiaisten ja Lemun yhteisvesi); Neovius, Akter, s. 216\n(Kalannin yhteisvesi); Yliop. kirjasto, Furuhjelmin kok. n:o 51\n(Vehmaan pitäjän yhteisvesi); Nyberg, Sibbo socken, ss. 34--35 (Sipoon\npit:n yhteissaaret). Virolahden Virojoen kyläläiset valittivat 1643,\nettä heitä oli estetty tavanmukaisesti kalastamasta \"kruunun ja pitäjän\nyhteisalueella\" (VA, Tk jj 3, l. 230). Hämeenkyrössä ovat kalavedet\nolleet pitäjän yhteiset (Yrjö Koskinen, Kert. Hämeenkyrön pit:stä, s.\n61). Samanlainen järjestys on ollut Jämsässä, jossa kalavedet ovat\nolleet koko pitäjän yhteiset; v. 1582 oli Jämsänjoen kalastus tuomittu\nJokivarren kylien yhteiseksi, mutta tuomio purkautui koko pitäjän\nhyväksi (VA, Tk öö 1, l. 124) Kalastuskom. miet. 1898 (n:o 4) s. 58,\nKerimäen ym. pitäjien kalavedet pitäjän kaikkien talojen yhteiset.\n\n[292]. Verokuntien ja monen kylän yhteiset kalavedet. -- Voionmaa,\nKarjal. heim. s. 301, (Vehkalahden tapaus); VA 2064: 36 (eth ffisk\nwathnn Benämpdtt Kikosierffui som hela ffierdung haffr bmkadtt\nsamfeltelig aff alder). Voionmaa, Karjal. heim. ss. 301--303, Viipurin\nKarjalan monen kylän yht. kalavesiä; Haus. Bidr. 1, s. 7 (Vesijärven\nWanes watnet); VA, Tk ee 3, 1. 222, (Vesivehmaan osallisuus Vesijärven\nkalastukseen Paimelan k:n kanssa); vrt. Kuusi, Hollolan pit. s. 73\ns., Muikkulan ja Vesivehmaan oikeus Paimelan lahden kalastukseen;\nVA, Tk ee 5, l. 285 (Padasjoen Osoilan ja Jokioisten sekä Kuhmoisten\ntapaus); Juva, Sysmän hist. 1, s. 93 (Havumäki ja Leivonmäki); VA, Tk\nee 5, l. 31 (Sysmän Vanjärven kylät v. 1558); VA, Tk ee 5, (Liikoila\nja Tammijärvi); Aamulehti 1929, n:o 349, (Maamiehen työt ja työpäivät\nOrihvedellä).\n\n[293]. Kalavesien omistusoikeuden kehitys. -- Valtiotieteen. Käsikirja,\nKalatalous; Gyldén, Samling af Författningar, ss. 361, 658, 659; VA, Tk\nee 5, l. 61, Padasj. kär. 1645 (Lagen seijer att land äger stranden och\nstrand äger varpen).\n\n[294]. Yhteiskalastuksen muotoja. -- VA 3750, Lepaan ja Pohjoisten\nkalavedet.\n\n[295]. Nuottakunnat. -- Voionmaa, Karjal. heim. ss. 303--306,\nnuottakunnat; VA 216 A, (suurnuottain voitto); VA 222 b,\n(nuottakuningas); Vilkuna, Vars. Suom. kansanom. tal. (nuottakalastus,\ns. 36 seur.).\n\n\nERÄMAIDEN KALAVEROT\n\n[296]. Kirkolliset kalaverot. -- Mustak. s. 585 (Kemin piispan, papin\nja pappilan kalaverot); Mustak. ss. 585--586 (kirkolliset kalaverot\nKyrön ja Hämeen oikeudessa); VA 6: 118 (Ylä-Satakunnan kalavero\n1543); VA 2240: 10 (verot v. 1571); Carlsson, Pirkk. ss. 134--135\n(Pirkkalan kirkoll. verot 1543). V. 1557 oli Pirkkalan ja Kangasalan\nveropitäjien erämaankävijöiden maksettava haukia leiviskä ja ruokakalaa\n4 naulaa (Satak. 5, ss. 96--97); 'ruokakala' tässä saattaa vastata\nKyrön oikeuden mainitsemaa papille syksyisin suoritettavaa 'tuoretta\nkalaa' (Mustak. s. 586); VA 3755: 42 (Pälkäne 1552); VA 3828: 7 (äre\ngeddor.); VA 3755: 14, 17, 18, (Geddhr 5 mchr aff huar ffiska ma ffor\nHelgedagx arbeytt; for helgedagx arbett; for helgedagx bruck); VA 3832:\n2, 13 (Biscopz gieder, Biscopz geddr); Gustafsson, Maanj. ja kylämuod.\nPohjanm. s. 92 (Peräpohjolan lohiverot); Arv. Handl. 6, s. 305 (Jääsken\npapin saatavissa 1 fyrkki joka savulta för fiskerij).\n\n[297]. Maalliset kalaverot. -- Käräjä- ja kinkerikalat: MU 3, s.\n362 (Hollolan kalakäräjät 1445); Haus. Bidr. 1, s. 29 (Fisk Ting\nTennilässä 1459); s. 86 (Fiske Tingh Sysmässä 1459); s. 94 (Fiskie\nting Asikkalassa 1445); s. 96 (fiskieting Tennilässä 1458); s. 115\n(Fisk Tingh Jämsässä 1465); s. 120 (Fisk Tingh, Fisketingh Elimäellä\n1460 ja 1461); V. 1508 sai 5 Kantokylän ja Kankahaisten miestä sakkoja\n\"for tresko om not dreth tho tinget var\" (Haus. Bidr. 1, s. 263);\nTeitin Valitusluett. s. 41 (Lapvedeltä: färsk fisk wethe the ingen\nände på); Voionmaa, S. keskiaj. tutk. ss. 77, 78, 254, 260 (Hämeen\nkäräjäkalat); VA Handl. 9, s. 335 (Satakunnan käräjäkalat); edelleen\nmainittakoon m.m. VA 1: 138, (Längelmäen ruokaruotsi); VA 1 931: 31 ym.\n(Satakunnan kinkerikalat); VA 1919: 1, (Satakunnan nuotanvetohauit);\nVA 1; 88 (Ylä-Satakunnan päivätyöhauit); Voionmaa, S. keskiaj. tutk.\nss. 304, 341, (Hämeen päivätyöverot); Arw. Handl. 9, s. 336 (Satakunnan\nkalaverojen tuotto).\n\n[298]. Savon kalaverot. -- Gebhard, Savonl. lääni, ss. 67--68; VA\n6133: 146, VA 6134: 38, Arw. Handl. 1, s. 313, Teitin Valitusluett.\ns. 20 (läänin kalaveroja); Vääränen, Handl. 5, s. 311 (osakalastus\nPuruvedellä ja Orivedellä); Arw. Handl. 6, ss. 306--312 (Savonl. l:n\ntalonpoikien valituksia); VA 1:45 (Sundfisk 1531; vrt. myös Gebhard,\nSavonl. lääni, s. 88, Salmikalat); VA 6137: 38, (siltahauit); VA 1:\n42, 45, (verojen lunastus kaloilla); Gebhard, Savonl. lääni, s. 73\n(Savon kalastuksen merkitys); Arw. Handl. 4, ss. 286--287 (Savonlinnan\nkalavarastot 1556) ja 6, ss. 133, 306 (Savonl. läänin kalaveromääriä);\nMelander, Sillin kalast, ss. 196--198 (spikelaxar).\n\n\nERÄMAANKALASTUKSEN VALTAKAUSI JA HÄVIÖ\n\n[299]. Kalastuksen asema erämailla. -- Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm.\ns. 25: \"Tärkein erämaan nautintohaara oli kumminkin kalastus noissa\nerämaan lukemattomissa kalarikkaissa järvissä. Vielä tänäkin päivänä\novat Pohjois-Hämeen vesistön varret täynnä vanhojen katiskain ja\nmuiden kalanpyydysten jäännöksiä, todistuksena siitä suurenmoisesta\nkalastuksesta, jota siellä vanhoina aikoina on harjoitettu. Monessa\npaikassa näytellään myös vanhoja kalapirttien ja kellarien sijoja,\njoissa kalastajat ovat kalojansa säilytelleet, ja kerrotaanpa tavatun\nsuuria suomuskasojakin niiltä paikoin, joissa he ovat kalojansa\nperkoneet. Kansa sanoo niitä Hämäläisten jätteiksi.\" -- Merikortti,\nRautalammin vesistö, Konnevesi (1931, saarien nimiä); VA, Tk öö 1, ll.\n39--41 ja 143 (saaririitoja Rautalammin vesillä).\n\n[300]. Kalastuksen ylivaltaisuus eräkauden lopulla. -- Ylä-Satak. eräm.\nluett. v:lta 1552: Pirkkalassa 16 erämaata, som inga boorwm är till\nvtan allenast fiskerij (Satak. 5, ss. 66--67); Kyrössä erämaita, som\ningen bårwm finnas känn utan allenast fiskerij och fogle skog... intid\nboorwm utan allenast fiskerij (ss. 71, 72--74); Kangasalan erämaita,\nutan allena fiskerij (s. 77); Lempäälän erämaita, intid boorwm vtan\nallenast fiskerij (s. 80); Arw. Handl. 6. ss. 315--316 (Kokemäenkart.\nl:n talonp. valitus); VA, Tk 216 a, l. 39 (Mouhijärven Selkeen\nkalavesi, thers gable fiske watn... innan Valkekoske oc Karveioki); VA,\nTk nn 62, l. 910 (Keihäslaxi ährerum och fiskevatn) ja 11. 910--911,\n(Waskisahlo äremark och dess fiskevatn); VA, Tk nn 62, l. 965 (ett\nfiske-erärum i Waskiväsi); VA, Topogr. Kangasala (Murulax fiskeri med 1\nutmärk).\n\n[301]. Eräkalastuksen nimityksiä. -- Mustak. s. 585 (som septer fiska\nfara); VA 3829: 10 (Sääksmäen klk, till äriefiskenn; aermen eller\nfiskamenn); VA 3755: 24, 42, (fiskamenn eller ärmen; hvar rök som\nfiskamen uthe hafva till äramarkenn).\n\n[302]. Kruununkalastukset. -- VA 3670 (Hämeen linnan kalastukset\n1540); Jalkanen, Pohj.-Häm. eräm. ss. 118--119 (kruununkalastuksia\nPohjois-Hämeessä; maininta myös vanhasta kruununkalastuksesta\nKivijärvellä); VA 4177 (Norbotns fiskare); Melander, Sillinkalast.\nss. 315, 340 (Hämeenlinnan sekä Sairialan, Hollolan ja Mustialan\nkruununkartanoiden vanhat kalastukset).\n\n[303]. Kruununkalastukset Savon linnaläänissä. -- VA 1: 45 (linnan\nkalanhankinta); Gebhard, Savonl. lääni, s. 89 (linnan kalastukset\n1571); VA 5:230, 231 (linnan kalastuspaikkoja); Ruuth, Hist. Ark. 29,\nPöytäk. ss. 14--18 (Rasvangin sijainti vdj Österbotnn inn mot rydze\ngrentzenn); VA 8646, n:ot 611, 632, 633, 700 (Pohjois-Savon kruunun\nkalastuspaikkoja); Yksityiskohtaisia tietoja Savonlinnan kalastuksista\nMelander, Sillinkalast. ss. 335 (useista kalastuspaikoista); ss.\n366--368 (linnan monet kalastusneuvot); ss. 374--376 (selostus v:n 1555\ntiedustelusta ym.).\n\nViipurinlinnan kalastukset ovat olleet etupäässä Viipurin\nlähiympäristöissä ja rannikkojoissa. Sisämaassa ovat sijainneet main.\nlinnan alaiset Kannuskosken ja Siikakosken kalastukset Valkealassa\n(Melander, Sillinkalast. ss. 400--401).\n\n[304]. Aatelin kalastukset. -- Teitin Valitusluett. s. 17 (Kälänkoski);\nVA, Tk nn 62, ll. 748--749, 1018 (Uuraisten ja Mämmisaaren riitoja).\n\n[305]. Erämaankalastuksen loppunäytelmiä Peräpohjolassa ja Lapissa.\n-- Fellman, Handl. 1, ss. 155, 224, 228 (Hackzellin kertomuksia);\nDeutsch, Oecon. Anteckn. ss. 299--300 (myöhäisiä erämaankalastuksia\nPeräpohjolassa).\n\n\n\nERÄKAUDEN MUISTO\n\n\nERÄKAUDEN MUISTO\n\n[306]. Vilja. -- Gananderin sanak. Karhu (Jumalan vilja); Suom. mets.\ntaikoja 406 § (vilja jäniksen ja ketun nimenä). Savon Vilja-nimiä\nv. 1561 esim. VA 6331 a, n:o 1175 (Säämingin vpit:n Kaitaisten\nvkylän _Viliolaxi_); n:o 1 318 (saman vpit:n Kuhataipaleen vkylän\n_Viljakansalmenmaa_), n:o 1397 (Rantasalmen vpit;n Heinäveden vkylän\n_Viljajervimaa_); n:o 1 710 (Tavisalmen vpit:n Saamaisten vkunnan\n_Vilianjoki); Viljuksenjärvi_ nyk. Juvalla, _Viljakansaaret_ nyk.\nPuumalassa. -- Hämäläisiä Vilja-nimiä: MHA, H 89 a, n:o 18/8 ja 18/5--6\n(Kirstulan Villiakas v. 1703, Viliakas niityt); MHA, H 17, n:o 2\n(Ärkylän Williansuonmette, Villiatomet v. 1692); Teitin Valitusluett.\nss. 244, 235 (Viljakanåija); Haus. Bidr. 1, ss. 38, 39 (Viljanlächde\n1486, Villjalächte 1488); MHA, C 34, n:o 2/33 (Anetun Viljanpää); MHA,\nH 58, n:o 1/7--8 (Padasjoen Nyystölän Viljateva niittu); MHA, H 46, n:o\n15/21--22 (Längelmäen Viljastenjärvi).\n\n[307]. Hämäläisten pyyntipalvonta. -- Yleisiä huomautuksia Kaarle\nKrohn, Kalevalastudien 1, FF Communications 53 (1924). Agricolan\njumalainluettelosta ja sen rinnakkaisesta ruotsalaisesta tekstistä\nolleesta laajasta väittelystä mm. Setälä, Vieläkin jumalainluettelosta\nja vähän periaatteista (Virittäjä 1932). -- Tapio: Suom. mets.\ntaikoja, s. 3 (Tapion pöytä); Paulaharju, Suomensel. vieriltä, s.\n84 (Tapionkanto); Antti Halonen, Sotkamon metsästys SKSA (Tapion\nkanto pieni kuusi, joka ei kasva kuin tasalatvaiseksi noin kyynärän\neli parin korkuiseksi. Siihen naulataan ensiksi ammutun linnun\nkoprat). _Tapakanto_ Rengon Liesankoukussa (MHA, H 90, n:o 1/12)\nIkivanhasta metsästysuhritavasta Keski-Suomi 1, ss. 37--38. -- Ahti:\nKrohn, Tietosanakirja (Ahti). Ahti-nipiet ovat verraten levinneitä\nHämeessä, etupäässä vesiseuduilla, esim. Hattulan Merven _Ahtila_,\nVihdin Kirvelän _Ahtistenkoski_ (MHA, B 51, n:o 12/9--10), Pälkäneen\nLaitikkalan _Ahtila_ ja Pohjalahden _Ahdinvuori_, Orimattilan Malluksen\ntaloll. _Achti_ 1571 (S. Hopeaveroluettelot 3, s. 103), Asikkalan\nKurhilan ja Hillilän rajariidassa todistaja _Lasse Acti_ 1469 (MU 4,\ns. 201), Sysmän lautamies _Erich Ahti_ 1465 (Haus. Bidr. 1, s. 86),\nHartolan Kirkkolan ja Putkijärven rajap. _Ahtisenkallio_ (Juva, Sysmä\n1, s. 91), Tyrvään Kallialan _Ahtisen niitty_ (MHA, A 1, ss. 42--43),\nVesilahden Suonolan _Henr. Achti_ (VA 2000: 24, v. 1550). Asiakirjassa\nesiintyvä Heikki _Ahti Suonolainen_ (Henr. Achti Soonoilan, VA 2000:\n30) muistuttaa vähän myöhempää sanontaa _Matti Saarelainen_ Kulsialassa\n1580 (VA 4187: 39) ja muita Vanajaveden vesiseutujen Saarelaisia,\njoiden joukossa on muinoin voinut olla kalevalaisia Ahti Saarelaisia.\nNimitys Saarelainen on erityisesti kohdistunut vanhan Saarioisten\nveropitäjän keskuskylään Saareen. Ahti-nimet ovat levinneitä myöskin\nVarsinais-Suomen meriseuduilla. -- Viuvainen: Kauvatsan Piilijoenmaan\nasutustarinoissa kerrotaan entisen metsämiehen saaneen loukkaastaan\nelävän, jolla oli kolme päätä. Yhdellä hän puhui, toisella söi ja\nkolmannella katseli. Se oli joutunut hännästä kiinni. -- Nimenä sillä\noli _Viuvainen_. Tämä puhui: \"jos minun päästät, niin annan sinulle\nniin hyvän metsästysonnen, että ei ole muilla\". Metsämies luetteli\nriistaa ja tämä lupasi. Unohti kuitenkin, vielä perään huusi: \"entäs\nmustia kettuja ja sinua?\" -- \"Monta on ottajaa\", vastasi tämä, \"mutta\nota jos saat.\" Sitten katosi jäljettömiin. (Pyrkijä 1916, s. 218.)\nHuittisissa mainitaan v. 1510 maantarkastusmiehenä _Lårens Viukoy_\n(Vywkoy, Wiwkoy, MU 7, s. 69); Jämsässä v. 1482 lautamies _Cauppi\nWiuainen_ (Haus. Bidr. 1, s. 118); Savon Säämingin Moinkylässä v. 1581\n_Wiwalasen saarj_ (VA 6331 a, n:o 1018). VA 3696: 63 (Thomas Viuola\nHollolan käräjillä 1547, vrt. nyk. Luumäen Viuhkola).\n\n[308]. Seurat ja metsästysoikeus. -- VA 3722: 10 (Jämsän seura); VA\n6345 a: 19 (Säämingin Seura-nimet); Voionmaa, S. Karjal. heim., ss.\n79--81 (suomalainen metsästysoikeus); Paulaharju, Suomens. vieriltä, s.\n85 (karhu on kiertäjänsä, hirvi hiihtäjänsä, peura sen, joka ampuu).\nRunsaampia tietoja on karjalaisten vanhasta metsästysoikeudesta.\nMerkittävää siellä on esim. koiran tuottama osuus saaliiseen, kun mies,\njoka on tuonut koiran metsälle, sillä perustuksella oli oikeutettu\nmiehenosaan (VA, Tk gg 1, v. 1666). Oikeustavoista villipeuran\nmetsästyksessä Korven Pedri, Metsäst. ja Kalastus 1927, s. 118.\n\n[309]. Erämaiden merkitys asutukselle. -- \"... Men sidhen adt\nvttmarcken begynte adt wttdelas och j thet nämest öffuer alt besatt,\nträngdes the ther om so at fför än the wille lothe sig iordhen wndhen\ngå, togo the eth skat skin po eth sädes pund landh som the äffter then\nfförre regla kalla 2 arffue spän eller skatthe spanneland...\" (Kustaa\nFincken tutkimus Savonlinnan läänin veroista 1555, Arw. Handl. 3, ss.\n277-278; vrt., ss. 281-282).\n\n\n\n"]