[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fTZeDfaALkA6qXXl6sM6D8fnLm2WhkEdbCJ542A_YDyM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},2014,"Lentävä hollantilainen","Marryat, Frederick",1792,1848,"2014-marryat-frederick-lentava-hollantilainen","2014__Marryat_Frederick__Lentävä_hollantilainen",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1839,1922,69742,453911,false,51895,[24,25,26,27],"Flying Dutchman -- Fiction","Horror tales","Immortalism -- Fiction","Sea stories",[29,30],"Adventure","Novels","\"Lentävä hollantilainen\" by Frederick Marryat is a Gothic novel published in 1839. Philip Vanderdecken embarks on a perilous quest to save his father's soul, cursed to captain the legendary Flying Dutchman for eternity after a blasphemous oath. Armed with a holy relic, Philip must sail the world's oceans to confront his father's phantom ship, but every sighting brings doom to those who witness it. His journey draws him into supernatural terrors, Arabian magic, demonic pilots, and the dungeons of the Inquisition as he struggles against both earthly and unearthly forces. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Nyman, Väinö",282,"Filip Vanderdecken vannoo vapauttavansa isänsä sielun kirotulta Lentävältä hollantilaiselta, joka on tuomittu purjehtimaan ikuisesti maailman merillä. 1600-luvulle sijoittuva seikkailuromaani yhdistää merenkulkua ja yliluonnollisia elementtejä seuraten Filipin vaarallista matkaa ja hänen vaimonsa Aminen kohtaloa.","Frederick Marryatin 'Lentävä hollantilainen' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2014. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LENTÄVÄ HOLLANTILAINEN\n\nKirj.\n\nFrederick Marryat\n\n\nMukaillen suomentanut Väinö Nyman\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSchelden oikealla rannalla olevan pienen linnoitetun Terneuse-nimisen\nkylän ulkolaidassa sijaitsi seitsemännentoista vuosisadan\nkeskivaiheilla muudan pieni ja sievä tummankeltainen talo, jonka\nikkunaluukut olivat viheriät. Rakennus oli pienen, pensasaidan\nympäröimän puutarhan keskellä ja koko aluetta kiersi melko leveä\nvesioja, jonka yli ei ollut niinkään helppo hypätä. Ojan yli oli\nrakennettu kapea kauniilla käsipuilla varustettu rautasilta, jota\npitkin päästiin suoraan rakennuksen ovelle.\n\nRakennuksen väri oli nyt hyvin haalistunut. Ikkunain puitteet,\novipielet ja muutkin puuosat osoittivat selvästi, että tämän pienen\nasunnon, josta nähtävästi joskus maailmassa oli pidetty hyvää huolta,\noli nyt annettu jäädä aivan oman onnensa nojaan.\n\nTalo oli kaksikerroksinen ja kummassakin kerroksessa oli neljä\nhuonetta, kaksi pienempää ja kaksi suurempaa. Makuuhuoneet olivat\ntavallisuuden mukaan ylemmässä kerroksessa, ja noita kahta\nalakerran pienempää huonetta käytettiin pesutupana ja romuhuoneena.\nToinen alakerran suuremmista huoneista oli sisustettu keittiöksi,\njonka seiniin naulatuilla hyllyillä kimalteli paljon kirkkaita\nkeittiöastioita. Tukeva honkapöytä, pari tuolia ja pieni leposänky\ntäydensivät keittiön huonekaluston. Kaikki oli hyvin vaatimatonta,\nmutta sen korvasi erinomainen puhtaus, joka vallitsi kaikkialla.\n\nToinen vierashuoneeksi sisustettu suurempi huone oli ollut suljettuna\nseitsemäntoista pitkää vuotta eikä kukaan talon asukkaista ollut tuon\najan kuluessa astunut siihen jalallaankaan.\n\nKeittiössä oli kaksi henkilöä. Toinen oli näöltään noin\nneljänkymmenen vuotias nainen, jonka piirteet olivat säännölliset\nja kauniit ja silmät suuret ja tummat. Hän oli varmaankin aikoinaan\nollut oikea kaunotar, mutta nyt olivat suru ja kiihkeät tunteet\nturmelleet hänen ulkomuotonsa. Hän oli laiha ja kalpea, ja hänen\ntummissa silmissään oli usein sellainen ilme kuin hän ei silloin\nolisi ollut täysijärkinenkään. Jokainen voi heti huomata, että häntä\npainoi joku raskas ja toivoton suru. Hänellä oli sellainen päähine,\njota lesket siihen aikaan käyttivät, ja vaikka hänen pukunsa olikin\nvaatimaton ja kulunut, oli se kuitenkin puhdas ja ehyt. Hän istui\ntuossa pienessä leposohvassa, joka nähtävästi oli tuotukin keittiöön\nhänen mukavuudekseen.\n\nHuoneen keskellä olevalla honkapöydällä istui voimakas noin\nyhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Hänellä oli kauniit rohkeutta\nilmaisevat kasvot ja hänen silmänsä loistivat tarmosta ja\nelämänhalusta. Istuessaan heilutteli hän jalkojaan samalla kun hän\nvälinpitämättömästi vihelteli jotakin laulua, eikä kukaan hänet\nnähtyään voinut ajatella muuta kuin että hän oli hyvin levoton ja\nseikkailunhaluinen.\n\n\"Älä lähde merelle, Filip\", pyysi vanha nainen pannen kätensä\nristiin. \"Lupaa minulle, että karkoitat sellaiset ajatuksetkin\nmielestäsi.\"\n\n\"Miksi en saisi lähteä merelle, äiti?\" kysyi Filip. \"Mitä hyötyä\nsiitä on, että jään tänne kuolemaan nälkään. Minunhan täytyy tehdä\njotakin sinun hyväksesi ja omaksi hyödykseni. Enoni Van Brennen on\nluvannut ottaa minut mukaansa ja antaa minulle hyvän palkan, jolla\nvoit elää minun voidessani mainiosti laivassa.\"\n\n\"Voi Filip, älä tee sitä! Kuolen varmasti, jos vain poistut luotani.\nMinullahan ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Jos vain pidät\nminusta, poikani, ja tiedänhän sen sanomattasikin, niin älä poistu\nluotani, älä ainakaan lähde merelle.\"\n\nFilip ei vastannut heti, vaan vihelteli hetkisen äidin itkiessä.\n\n\"Isän hukkumisenko vuoksi\", sanoi hän vihdoinkin, \"pyydät niin\nhartaasti, etten lähtisi?\"\n\n\"Ah, en ollenkaan\", huudahti äiti. \"Voi Jumalani, ole minulle\narmollinen ja laupias!\" jatkoi hän vaipuen polvilleen leposohvan\nviereen lattialle. Hän näytti rukoilevan siinä asennossa hetkisen ja\nkun hän nousi, oli hän paljon tyynempi.\n\n\"Kuulehan nyt, äiti\", sanoi Filip, joka oli istunut hiljaa\npaikoillaan äidin rukoillessa, \"pyydät minua jäämään tänne luoksesi\nnäkemään nälkää kanssasi. Eikö ehdotuksesi tunnu sinusta itsestäsikin\nhieman liian kovalta? Huone tuolla vastapäätä on ollut lukittuna\nniin kauan kuin muistan etkä ole milloinkaan halunnut sanoa minulle,\nmiksi. Mutta kerran kun meillä ei ollut ollenkaan leipää talossa eikä\nenonkaan kotiintulosta ollut tietoa, sanoit -- sillä silloinkin olit\nmelkein suunniltasi, kuten usein ennenkin --\"\n\n\"Mitä sanoin silloin, Filip?\" keskeytti äiti levottomasti.\n\n\"Sinä huusit ja sanoit tuolla huoneessa olevan tarpeeksi rahaa meidän\npelastukseksemme, mutta sitten vannoit mieluummin kuolevasi kuin\nkoskevasi niihin. Nyt haluan tietää, mitä tuolla huoneessa on ja\nmiksi se on ollut lukittuna niin kauan. Ellen saa tietää sitä, lähden\nmerelle.\"\n\nÄiti, joka oli istunut paikoillaan kuin kuvapatsas Filipin puhuessa,\nraotti nyt huuliaan sanoakseen jotakin, mutta ei voinutkaan puhua\nmitään. Hänen silmänsä loistivat, kun hän painoi kädellään oikeata\nkylkeään kuin hän olisi tuntenut siinä kovia tuskia. Vihdoin hän\nlysähti kokoon veren tulviessa hänen suustaan.\n\nFilip hyppäsi alas pöydältä, otti hänet syliinsä ja laski hänet\nsitten leposohvalle, mutta hänen kauhukseen ei veri kuitenkaan\nlakannut vuotamasta.\n\n\"Voi äiti, mikä sinulle tuli?\" huudahti hän suunniltaan\nlevottomuudesta.\n\nÄiti kääntyi hieman, ettei veri, jota virtasi lumivalkoiselle\nlattialle, tukehduttaisi häntä.\n\n\"Rakas äiti, sano minulle jos vain voit, mitä voin tehdä auttaakseni\nsinua?\" pyysi Filip peloissaan. \"Laupias Jumala, mitä tämä oikeastaan\nonkaan?\"\n\n\"Kuolema, lapseni, kuolema\", kuiskasi äitiraukka menettäen sitten\ntajuntansa.\n\nKauhistunut Filip poistui nyt nopeasti kotoaan hakien avuksi pari\nnaapurivaimoa. Ne rupesivat heti herättelemään äitiä henkiin, ja\nFilip riensi sillä aikaa erään lääkärin luokse, joka asui noin\npenikulman päässä. Herra Poots, lääkäri, oli pieni roistomainen ja\nsaita henkilö, mutta hyvin taitava ammatissaan. Hän sattui olemaan\nkotona silloin kun Filip tuli pyytämään häntä mukaansa.\n\n\"Kyllä tulen\", sanoi Poots, joka ei osannut kieltä täydellisesti,\n\"mutta kuka maksaa vaivani, herra Vanderdecken?\"\n\n\"Saatte maksun heti kun enoni tulee kotiin.\"\n\n\"Enonne Van Brennen on minulle ennestäänkin velkaa neljä guldenia. Ja\nhänen laivansa voi joutua haaksirikkoon.\"\n\n\"Hän maksaa teille kyllä nuo neljä guldenia ja sitäpaitsi palkkion\nsiitäkin, että nyt tulette katsomaan äitiäni\", sanoi Filip\nraivoissaan. \"Tulkaa nyt vain mukaani heti, sillä riidellessämme\ntäällä voi äitini kuolla.\"\n\n\"Nyt muistan kumminkin, että minun pitää mennä katsomaan Treneusen\npormestarin lapsia, joten en voi tullakaan heti, herra Filip.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra Poots\", huudahti Filip punastuen vihasta,\n\"minua ette voi pettää. Tahdotteko tulla mukaani hyvällä, vai pitääkö\nminun kiskoa teidät luolastanne?\"\n\nHerra Pootsia alkoi nyt peloittaa, sillä Filip Vanderdecken oli hyvin\ntunnettu.\n\n\"Teen kaikkeni voidakseni seurata teitä heti, herra Filip.\"\n\n\"Teidän pitääkin tulla siekailematta, te vanha saituri!\" huudahti\nFilip tarttuen vanhuksen kaulukseen ja kiskaisten hänet ulos ovesta.\n\n\"Murhaajia, murhaajia!\" huusi Poots kun hänet nykäistiin niin äkkiä\neteenpäin, että hän menetti jalansijansa. Hänen kasvonsa olivat\nmelkein mustat ja Filip pysähtyi.\n\n\"Teidän pitää kulkea vastustelematta, ellette halua tulla\nkuristetuksi, sillä vien teidät muassani kaikissa tapauksissa joko\nelävänä tahi kuolleena\", sanoi Filip.\n\n\"Kyllä, kyllä\", sanoi Poots, joka oli nyt jo hieman tointunut.\n\"Tulen kyllä mukaanne, mutta ennen iltaa joudutte te vankilaan, ja\nmitä tuohon äitinne avustamiseen tulee, sanon suoraan, etten suostu\ntekemään mitään.\"\n\n\"Kuulkaahan nyt, herra Poots\", vastasi Filip, \"niin totta kuin Jumala\non olemassa, kuristan teidät siihen paikkaan, ellette tule mukaani\nja tee äitini pelastamiseksi kaiken voitavanne. Tiedätte kyllä\nentuudestaan, etten milloinkaan riko sanaani. Senvuoksi neuvon teitä\nseuraamaan minua vastustelematta ja vaikka minun pitäisi myydä ainoa\ntakkini, saatte kyllä hyvän maksun vaivoistanne.\"\n\nTämä viimeinen huomautus vaikutti nähtävästi paljon enemmän kuin\nuhkaukset. Poots oli niin pieni ja heikko, että hän oli kuin lapsi\nFilipin käsissä. Hän suostui nyt lopultakin tulemaan Filipin mukaan,\nosaksi senvuoksi, että hänelle luvattiin hyvä maksu, ja osaksi siksi,\nettei hän voinut paeta minnekään.\n\nHe kiiruhtivat nyt nopeasti eteenpäin ja kun he saapuivat sairaan\nkotiin, oli sairas jo tajuissaan, mutta ei voinut vielä puhua.\nNaapurivaimot hautoivat hänen ohimoitaan etikalla. Lääkäri käski\nviedä hänet yläkertaan ja sijoittaa vuoteeseen. Poots antoi hänelle\njoitakin tippoja ja kiiruhti sitten kotiinsa Filipin kanssa\nantaakseen tälle tarvittavat lääkkeet.\n\n\"Teidän pitää heti antaa äidillenne tätä, herra Filip\", sanoi Poots\npistäen hänen käteensä pienen pullon. \"Nyt täytyy minun mennä\nkatsomaan pormestarin lapsia, mutta sitten tulen jälleen luoksenne.\"\n\n\"Älkää valehdelko minulle\", sanoi Filip uhkaavasti.\n\n\"En minä valehtelekaan\", sanoi Poots. \"Enoonne Van Brenneniin en\nluota, mutta te olette antanut minulle lupauksenne, ja minä tiedän\nteidän aina pysyvän sanassanne. Tulen jälleen äitinne luokse tunnin\nkuluttua. Kiiruhtakaa nyt vain kotiinne.\"\n\nFilip riensi sinne ja kun hän oli antanut äidilleen lääkettä, lakkasi\nverentulo heti. Puolen tunnin kuluttua voi äiti jo kuiskaten sanoa,\nmitä hän halusi. Kun pieni lääkäri tuli takaisin, tutki hän sairaan\nhuolellisesti ja poistui sitten hänen poikansa kanssa keittiöön.\n\n\"Herra Filip\", sanoi Poots, \"vannon Allahin nimessä tehneeni nyt\nkaiken mitä voin, mutta sanon teille kumminkin, että on epäiltävää\nnouseeko äitinne vuoteestaan enää milloinkaan. Hän voi ehkä elää\nvielä päivän tahi pari, mutta tuskin pitempää aikaa. Minun vikani se\nei kuitenkaan ole\", lisäsi Poots.\n\n\"Ei olekaan, vaan taivaan tahto\", sanoi Filip suruissaan.\n\n\"Aiotte kai maksaa minulle kumminkin?\" jatkoi lääkäri hetkisen\nkuluttua.\n\n\"Kyllä\", huudahti Filip jyrisevällä äänellä.\n\n\"Pitääkö minun tulla tänne huomennakin, herra Filip?\" kysyi lääkäri\nhetkisen kuluttua. \"Se ei hyödytä kuitenkaan mitään ja kuten\ntiedätte, maksaa se guldenin.\"\n\n\"Tulkaa huomenna, tulkaa milloin vain haluatte ja vaatikaa niin\npaljon kuin ikinä vain kehtaatte, niin se maksetaan teille kyllä\",\nvastasi Filip pusertaen huulensa halveksivasti yhteen.\n\n\"Kuten haluatte. Tehän peritte talon ja huonekalut heti hänen\nkuolemansa jälkeen ja sitten te myytte ne luonnollisesti. Niin, tulen\nkyllä käymään. Saatte varmasti paljon rahaa, herra Filip, ja minä\ntekisin mielelläni ensimmäisen tarjouksen, jos aiotte vuokrata talon\njollekin.\"\n\nFilip kohotti uhkaavasti kätensä ja herra Poots peräytyi muutamaan\nnurkkaan.\n\n\"Tarkoitin vasta sitten kuin äitinne on haudattu\", selitti hän.\n\n\"Menkää matkoihinne, senkin roisto\", sanoi Filip kätkien kasvonsa\nkäsiinsä ja vaipuen veriselle leposohvalle.\n\nVähän ajan kuluttua meni hän äitinsä luokse ja huomasi nyt tämän\ntilan paljon paremmaksi. Koska vaimot olivat poistuneet, istuutui\nhän vuoteen viereen, ja verenvuodon heikontamana nukahti äiti pitäen\npoikansa kättä omassaan, pojan kuunnellessa hänen hengitystään ja\najatellessa surullisia asioita.\n\nKello oli noin yksi yöllä, kun äiti heräsi. Hän voi nyt jälleen puhua\nja sanoi pojalleen:\n\n\"Rakas poikani, olenko vanginnut sinut tänne näin pitkäksi ajaksi?\"\n\n\"Rakkauteni sinuun, äiti, on pidättänyt minua täällä enkä poistukaan\nennenkuin olet terve ja pystyssä jälleen.\"\n\n\"Sitä on turha toivoakaan, Filip, sillä tunnen kuoleman lähestyvän.\nAh, rakas poikani, miten mielelläni kuolisinkaan, ellei kohtalosi\nminua huolettaisi. Olen jo kauan aikaa kulkenut kuolemaa kohti,\nFilip, ja olen rukoillut hartaasti, että pääsisin pois.\"\n\n\"Miksi olet tehnyt niin, äiti?\" kysyi Filip suruissaan. \"Olenhan\nkoettanut olla sinulle mieliksi niin paljon kuin suinkin.\"\n\n\"Niin oletkin, lapseni, ja Jumala sinua senvuoksi siunatkoon. Olen\nusein huomannut, miten olet hillinnyt ylpeän luontosi ja oikeutetun\nvihasi säästääksesi minua, ja minä tiedän, miten vaikeaa se on ollut\nsinulle. Vaikka olet ollut nälissäsikin, et ole kumminkaan ollut\ntottelematon minulle. Ah, Filip, olet varmaankin luullut minua\nhulluksi monta kertaa, koska en ole selittänyt sinulle syytä siihen,\nmutta nyt aion puhua.\"\n\nHän laski päänsä jälleen pieluksille pariksi minuutiksi, mutta jatkoi\nsitten:\n\n\"Luultavasti olen joskus ollutkin aivan mielenvikainen, vai mitä\nFilip? Mutta Jumala tietää senkin, että olen kantanut sydämessäni\nsalaisuutta, joka olisi voinut tehdä minkä vaimon tahansa\nmielenvikaiseksi. Se on kiusannut sieluani päivät ja yöt, pimittänyt\njärkeni ja nyt vihdoinkin, Jumalalle kiitos, murtanut ruumiilliset\nvoimanikin. Tunnen, Filip, että loppuni lähestyy. Ehkä saan kumminkin\nviipyä täällä maailmassa niin kauan, että voin uskoa sinulle tuon\nsalaisuuden, joka on niin kauan painanut mieltäni, vaikka toivonkin,\nettei sinun tarvitsisi kuulla sitä, koska se voi pimittää samalla\ntavalla sinun kuin minunkin järkeni.\"\n\n\"Äiti\", sano: Filip vakavasti ja rukoilevasti, \"ilmaise minulle vain\ntuo hirveä salaisuus. Vaikka taivas ja helvetti olisivat siihen\nosalliset, en pelkää kuunnella sitä. Taivas ei tahdo minulle mitään\npahaa enkä pelkää paholaista ollenkaan.\"\n\n\"Tunnen rohkean luontosi, Filip, ja tiedän miten urhoollinen ja ylpeä\nolet. Olet paremmin kuin moni muu luotu kantamaan sellaisen hirmuisen\nsalaisuuden aiheuttamaa taakkaa. Ymmärrykseni oli kuitenkin liian\nheikko kestämään sitä, mutta minä tiedän, että velvollisuuteni on\nkertoa se sinulle.\"\n\nLeski vaikeni hetkiseksi hänen ajatustensa pyöriessä tuossa asiassa,\njonka hän aikoi paljastaa, ja kyynelten vuotaessa alituisesti hänen\nkuoppaisille poskilleen. Sitten hän näytti tekevän äkkiä päätöksensä\nja saavan kuin uusia voimia.\n\n\"Aion kertoa sinulle isästäsi, Filip. Luullaan yleisesti, että hän\nhukkui.\"\n\n\"Eikö hän sitten niin kuollutkaan, äiti?\" kysyi Filip hämmästyneenä.\n\n\"Ah, ei.\"\n\n\"Mutta hänhän on ollut jo kuollunna kauan aikaa, äiti.\"\n\n\"Ei -- ei ole\", änkytti leski peittäen kädellään silmänsä.\n\nFilip, joka luuli äidin houraavan, jatkoi:\n\n\"Mutta missä hän sitten onkaan, äiti?\"\n\nLeski suoristautui, mutta vapisi koko ruumiiltaan, kun hän vastasi:\n\n_\"Hän on joutunut elävänä kadotukseen.\"_\n\nNaisraukka vaipui nyt jälleen pieluksille ja veti peitteen päänsä\nyli kuin haluten piiloutua omilta muistoiltaan. Filip oli liiaksi\nkauhistunut voidakseen heti vastata, mutta lopulta hän ei kumminkaan\nvoinut enää kestää jännitystä, vaan kuiskasi:\n\n\"Kerro nyt minulle, äiti, nopeasti tuo salaisuus.\"\n\n\"Niin, nyt saat kuulla sen, poikani\", sanoi hänen äitinsä\njuhlallisesti. \"Isälläsi oli aivan samanlainen luonne kuin\nsinullakin, Filip. Kunpa hänen julma kohtalonsa voisi olla sinulle\njonkunlaiseksi varoitukseksi, rakas lapseni! Hän oli reipas ja\nrohkea ja, kuten kerrottiin, hyvin kunnollinen merimies. Hän oli\nsyntynyt Amsterdamissa, mutta hän ei halunnut asua siellä, koska\nhän oli katolilainen, ja sinähän tiedät kyllä, että hollantilaiset\novat uskomme mukaan vääräuskoisia. Siitä on nyt seitsemäntoista\nvuotta tahi hieman enemmänkin, kun hän lähti viemään kauniilla\nAmsterdam-nimisellä laivallaan kallisarvoista lastia Intiaan. Se oli\nhänen kolmas matkansa, Filip, ja se olisi, jos Jumala olisi sen niin\ntahtonut, ollut hänen viimeisensäkin; hän oli nimittäin uhrannut osan\nrahoistaan komeaan laivaan ja yksi ainoa suotuisa matka olisi tehnyt\nhänestä rikkaan miehen. Ah, miten usein keskustelimmekaan siitä,\nmiten järjestäisimme kaiken hänen palattuaan, ja miten usein olen\nsaanutkaan lohtua noiden tulevaisuussuunnitelmien muistelemisesta\nhänen poissaollessaan! Rakastin häntä koko sydämestäni, Filip,\nsillä hän oli aina niin hyvä ja hellä minua kohtaan, ja senvuoksi\nolinkin niin äärettömästi iloinen tietäessäni hänen tulevan takaisin.\nMerimiehen vaimon osaa ei kenenkään tarvitse kadehtia. Hän saa\nolla yksinään ja hylättynä kuukausimääriä ja katsella levottomasti\nkynttilän palamista loppuun kuunnellessaan myrskyn raivoa, joka\nennustaa surua ja onnettomuutta, haaksirikkoja ja leskeyttä. Isäsi\noli ollut poissa jo noin kuusi kuukautta ja minun olisi vielä pitänyt\nodottaa pitkä surullinen vuosi, ennenkuin olisin voinut toivoakaan\nhäntä takaisin. Sinä, lapseni, olit ainoa lohdutukseni ja iloni.\nEräänä iltana olit vaipunut uneen istuttuani luonasi niin kauan, ja\nsinä olit hymyillyt minulle ja kuiskannut unissasi 'äiti'. Suutelin\nsinua ja polvistuttuani rukoilin Jumalaa varjelemaan sinua ja isääsi,\naavistamatta silloin ollenkaan, millaisen kauhean kirouksen alaisena\nhän jo silloin oli.\"\n\nSairas vaikeni hetkiseksi jatkaen sitten. Filip katsoi häneen\ntarkasti ja kuunteli henkeä pidättäen.\n\n\"Poistuin luotasi ja menin tuohon huoneeseen, joka aina siitä yöstä\nasti on ollut suljettuna. Istuuduin lukemaan, sillä oli kova myrsky,\nja silloin kun myrsky pauhaa, voivat merimiehen vaimot harvoin\nnukkua. Oli keskiyö, satoi kun saavista kaataen ja voimatta sitä\ntyydyttävästi selittää tunsin olevani hirveän levoton. Kastoin\nsormeni vihkivesiastiassa ja tein ristinmerkin. Kova tuulenpuuska\nulvoi talon nurkissa ja säikähdytti minua yhä enemmän, ja minulla oli\nmitä selvin aavistus siitä, että tulee tapahtumaan joku onnettomuus.\nTuuli paiskasikin äkkiä ikkunanluukut ja ikkunan auki, kynttilä\nsammui ja minä jouduin kokonaan pimeään. Huusin kauhusta, mutta\ntoinnuin kuitenkin lopulta sen verran, että voin mennä ikkunaan\nkatsomaan, jaksaisinko sulkea sen jälleen, kun näin isäsi, Filip,\ntulevan hitaasti huoneeseen sen kautta.\"\n\n\"Laupias Jumala!\" mumisi Filip melkein kuulumattomasta\n\n\"En tiennyt, mitä uskoa. Hän seisoi huoneessa ja vaikka siellä olikin\naivan pimeä, näin hänen vartalonsa ja kasvonsa melko selvästi. Olin\nniin peloissani, etten voinut liikahtaakaan, vaikka en halunnutkaan\nmitään niin hartaasti kuin lähestyä rakastamaani miestä. Jäin\nseisomaan paikoilleni kauhun jäykistyttämänä. Kun hän oli tullut\nhuoneeseen, sulkeutuivat ikkunat ja luukut itsestään. Kynttiläkin\nsyttyi jälleen palamaan ja koska silloin luulin ilmestystä hänen\nhaamukseen, kaaduin pyörtyneenä lattialle.\"\n\nKun tulin jälleen tajuihini, lepäsin leposohvalla ja tunsin kylmän\nja märän käden puristavan omaani. Tyynnyin silloin ja unhotin tuon\nyliluonnollisen tavan, jolla hän oli tullut luokseni. Kuvittelin,\nettä hänelle oli käynyt huonosti, ja luulin hänen senvuoksi palanneen\nkotiin. Aukaisin silmäni ja kun näin rakastamani miehen edessäni,\nheittäydyin hänen syliinsä. Hänen vaatteensa olivat likomärät\nsateesta ja minusta tuntui siltä kuin olisin syleillyt jääpalasta,\nmutta ei mikään voi jäähdyttää naisen rakkautta, Filip. Hän otti\nvastaan hyväilyni, mutta ei vastannut niihin eikä puhunutkaan, vaan\noli hyvin ajattelevan ja surullisen näköinen. 'William,' huudahdin\nsilloin, 'Vanderdecken, puhu Katariinallesi'.\n\n'Niin, aion puhua, sillä minulla ei ole pitkälti aikaa', sanoi hän\njuhlallisesti.\n\n'Ei, ei, et saa lähteä merelle enää. Olet menettänyt laivasi, mutta\nolet itse pelastunut. Nythän olen saanut sinut takaisin jälleen, vai\nkuinka?'\n\n'Et, ikävä kyllä. Älä pelkää, vaan kuuntele tarkasti, sillä minulle\non suotu vain lyhyelti aikaa. En ole menettänyt laivaani, Katariina,\nvaan --. Älä puhu, vaan kuuntele tarkasti. En ole kuollut, mutta en\nole eläväkään. Liitelen tämän ja henkimaailman välillä. Kuuntele\nnyt hievahtamatta. Yhdeksän viikkoa taistelin luonnonvoimia vastaan\npäästäkseni Hyvän toivon niemen ympäri ja vielä senkin jälkeen\npurjehdin yhdeksän viikkoa huolimatta tuulista ja virroista\nsivuuttaakseni sen, mutta turhaan. Silloin jouduin raivoihini ja\nraivosinkin hirveästi. Miehistö, joka oli väsynyt pitkästä matkasta,\nhalusi, että palaisin Taffel-lahteen, mutta siihen en suostunut ja\nsilloin tuli minusta murhaaja, vaikkakin tahtomattani, mutta tulin\nkumminkin syypääksi ihmisen kuolemaan. Luotsi rupesi vastustamaan\nminua ja koetti taivuttaa miehistöä vangitsemaan minut, ja kun hän\nkoetti käydä minuun käsiksi, löin raivoissani häntä niin, että hän\nkaatui, ja kun laiva silloin sattui kallistumaan äkkiä, vieri hän\nlaidan yli mereen. Mutta ei tuokaan kauhea kuolemantapaus voinut\nhillitä minua, vaan minä vannoin tuon pyhän ristinpalasen nimessä,\njota nyt säilytät kaulassasi olevassa kotelossa, että minä huolimatta\nmyrskystä ja merestä, taivaasta ja helvetistä saavutan kyllä lopulta\npäämääräni, vaikka minun pitäisi purjehtia tuomiopäivään asti.\n\nTaivaalta kuuluva ukkonen ja salamat vastasivat valaani. Rajumyrsky\nyllätti laivan, purjeet repeytyivät riekaleiksi, vuoren korkuiset\naallot vyöryivät ylitsemme ja muutamaan hyvin alhaalla kiitävään\npilveen, joka pimensi koko maailman, oli kirjoitettu tulikirjaimin:\n\"_'Aina tuomiopäivään asti!'_ Kuulehan nyt, Katariina, aikani on\nkallista. Minulla on vielä muudan toivo jäljellä ja senvuoksi on\nminun nyt sallittukin tulla tänne. Ota tämä kirje (hän laski suljetun\nkirjeen pöydälle), lue se ja koeta auttaa minua, rakas Katariina. Lue\nse, ja nyt hyvästi, sillä minun pitää nyt mennä'.\"\n\nIkkunat ja luukut avautuivat nyt jälleen, kynttilä sammui ja mieheni\nhaamu ikäänkuin liiteli pois pimeään. Kiiruhdin ikkunaan ja ojensin\nkäsivarteni häntä kohti huutaen samalla kuin mielipuoli, mutta hän\nliiteli vain etemmäksi kuin salamat myrskyn siivillä, katseeni\nseuratessa häntä, kunnes hän häipyi valoon ja lopulta katosi. Ikkunat\nja luukut sulkeutuivat jälleen, kynttilä syttyi ja minä olin taasen\nyksinäni. \"Ah, taivas, ole armelias, järkeni, järkeni! Filip, Filip\",\nvaikeroi tuo naisraukka, \"et saa poistua luotani, kuuletko!\"\n\nNäin huutaen nousi tuo melkein mieletön nainen vuoteestaan ja vaipui\nlopulta poikansa syliin, jossa hän lepäsi liikkumatonna muutamia\nminuutteja. Mutta kun Filip levotonna hänen pitkästä vaitiolostaan\naikoi laskea hänet vuoteeseen takaisin, repsahti pää taaksepäin ja\nsilmät raukesivat. Vanderdeckenin leski oli kuollut.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiin paljon kuin Filipillä olikin moraalista rohkeutta, joutui hän\nkumminkin melkein pois suunniltaan huomatessaan äitinsä kuolleeksi.\nVaipuen ajatuksiinsa jäi hän seisomaan vuoteen viereen ja katsomaan\nkuollutta. Mutta sitten hän tointui, suoristi päänalusen ja sulki\näitinsä silmät. Hän liitti kätensä ristiin kyynelten virratessa hänen\nsilmistään, ja sittenkuin hän juhlallisesti oli suudellut kuolleen\notsaa, veti hän vuoteen uutimet yhteen.\n\n\"Äitiraukka\", hän sanoi, \"nyt olet päässyt rauhaan, mutta olet\njättänyt pojallesi raskaan perinnön.\"\n\nÄidin surullinen kertomus oli tehnyt häneen hyvin voimakkaan\nvaikutuksen ja hän koetti nyt koota ajatuksiaan voidakseen päättää,\nmitä hänen oli tehtävä. Hän ymmärsi, ettei hänellä ollut nyt aikaa\nruveta suremaan. Hänen äitinsä oli kyllä päässyt rauhaan, mutta missä\noli hänen isänsä?\n\nMutta sitten hän muisti äitinsä sanat tuosta ainoasta toivosta, joka\noli vielä jäljellä. Hänen isänsä oli jättänyt kirjeen pöydälle.\nOlikohan se vieläkin siellä? Hänen äidillään ei ollut ollut rohkeutta\nkoskea siihen, joten se luultavasti oli vieläkin paikoillaan. Tuo\nkirje, johon liittyivät sellaiset toiveet, oli siis ollut avaamatta\nseitsemäntoista vuotta.\n\nFilip Vanderdecken päätti tutkia tuon kohtalokkaan huoneen, sillä\nhän halusi nyt saada selville kaikkein pahimmankin. Ryhtyisikö hän\nsiihen heti, vai odottaisiko hän päivää? Mutta missähän avain tuohon\nhuoneeseen mahtoikaan olla? Hän katsoi ympärilleen ja hänen silmänsä\nkiintyivät muutamaan vanhaan kaappiin, jota hän ei ollut nähnyt\näitinsäkään milloinkaan avaavan. Se ei ollutkaan lukossa ja Filip\ntutki nopeasti kaikki laatikot ja komerot, mutta turhaan. Kun hän\npudisti sitä, kuuli hän vihdoinkin kolinaa muutamasta nurkasta ja hän\nymmärsi, että hänen pitää murtaa kaapin takaseinä irti saadakseen\navaimen tuosta salalaatikosta, johon se oli kätketty. Päivä alkoi\njo sarastaa ja hän haki keittiöstä puukon ja vasaran. Hän oli juuri\nlyömäisillään takaosan sisään, kun hän tunsi käden laskeutuvan\nolalleen.\n\nFilip säpsähti, sillä hän oli ollut niin kiintynyt hakemiseensa,\nettei hän ollut kuullut askelia. Kun hän kääntyi katsomaan, oli\npappi, isä Seysen, hänen edessään. Pappi oli kuullut puhuttavan\nKatariina Vanderdeckenin sairaudesta ja hän oli nyt tullut antamaan\nsairaalle uskonnon suomaa lohdutusta.\n\n\"Mitä sinä nyt teet?\" kysyi pappi. \"Etkö pelkää häiritseväsi äitisi\nlepoa? Aiotko ruveta varastamaan, ennenkuin hän on kuollutkaan?\"\n\n\"En pelkää ollenkaan häiritseväni äitini lepoa, hyvä isä\",\nsanoi Filip, \"sillä nyt hän on päässyt autuaitten asuntoihin.\nEn varastakaan, sillä koko hänen omaisuutensa on nyt minun. En\nhae kultaa, vaan erästä vanhaa avainta, joka on piilossa tuossa\nsalalaatikossa jota en osaa avata.\"\n\n\"Sanoit, poikani, että äitisi on kuollut saamatta lohdutusta pyhältä\nkirkoltamme. Miksi et lähettänyt sanaa minulle?\"\n\n\"Hän kuoli niin äkkiä pari tuntia sitten syliini, etten ennättänyt.\nOlen pahoillani, ettette ollut täällä, mutta en ole ollenkaan\nhuolissani hänen sielustaan.\"\n\nPappi raotti vuodeverhoa, pirskoitti ruumiille vihkivettä ja\nsittenkuin hän oli hiljaa rukoillut hetkisen, kääntyi hän Filipin\npuoleen.\n\n\"Äidin kuoleman pitäisi oikeastaan panna sinut itkemään, Filip, mutta\nkuitenkin huomaan, että ennenkuin hänen ruumiinsa on kylmennytkään,\nrupeat etsimään tuollaista mitätöntä kapinetta.\"\n\n\"Minulla ei ole nyt aikaa itkemiseen eikä valittamiseen, isä, sillä\nminulla on muutakin ajateltavaa ja paljon tekemistä. Tiedättehän,\nettä rakastin äitiäni äärettömästi.\"\n\n\"Mutta mitä avainta sitten oikeastaan haetkaan, Filip?\"\n\n\"Haen tuon huoneen avainta, joka on ollut suljettuna niin monta\nvuotta. On aivan välttämätöntä, isä, että tutkin sen.\"\n\n\"Olen kuullut puhuttavan tuosta lukitusta huoneesta ja tiedän\nmyöskin, ettei äitisi halunnut milloinkaan sanoa, miksi sitä ei ikinä\navata. Kysyin sitä häneltä kerran, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta\nsitä minulle. Pysyin kuitenkin vaatimuksessani, mutta silloin hän\nrupesi antamaan minulle niin sekavia vastauksia, että luovuin\nyrityksestäni. Äitisi mieltä painoi varmasti joku raskas salaisuus,\njota hän ei kumminkaan ilmaissut minulle milloinkaan. Sano minulle,\nuskoiko hän sinulle tuon salaisuuden ennen kuolemaansa.\"\n\n\"Kyllä, pyhä isä.\"\n\n\"Etkö tuntisi huojennusta, jos uskoisit sen minullekin? Voisin ehkä\nneuvoa sinua, poikani.\"\n\n\"Isä, toivon, että voisin uskoa sen teille ja pyytää apuanne. Tiedän,\nettette halua saada sitä tietää uteliaisuudesta, mutta en ole vielä\ntutkinut, onko asia niinkuin äitini sen minulle kertoi vai onko\nse vain hänen kuvittelujaan. Jos se kuitenkin olisi totta, haluan\nmielelläni jakaa taakan kanssanne, vaikka ette siitä minua varmasti\nkiitäkään. En voi ilmaista sitä kumminkaan vielä. Minun pitää täyttää\nvelvollisuuteni ja mennä yksin tuohon kirottuun huoneeseen.\"\n\n\"Etkö pelkää?\"\n\n\"En pelkää mitään. Minun täytyy täyttää kauhea velvollisuuteni,\nvaikka tunnenkin, että tämän asian tarkempi tutkiminen tekee\nminustakin hullun, kuten äidistänikin.\"\n\n\"No, en minäkään halua olla tunkeilevainen, Filip. Voi kuitenkin\nkoittaa sellainenkin aika, jolloin voin olla sinulle hyödyksi.\nHyvästi, poikani. Toivon kuitenkin, että nyt ainakin luovut tuosta\nsopimattomasta työstä. Lähetän tänne muutamia naapurivaimoja, että\nhe tekisivät kuolleelle äidillesi, jonka sielu on nyt toivoakseni\nJumalan luona, viimeisen palveluksen.\"\n\nPappi huomasi Filipin ajatusten olevan muualla. Hän näytti vaipuneen\njonkunlaiseen henkiseen tylsyyteen, ja pudistaen päätään meni pappi\ntiehensä.\n\n\"Hän on oikeassa\", ajatteli Filip jäätyään yksikseen ja sijoitti\nkaapin paikoilleen. \"Pari tuntia sinne tahi tänne ei vaikuta suuresti\nasiaan. Päätäni huimaa ja minä haluan nukkua hieman.\"\n\nHän meni viereiseen huoneeseen, heittäytyi vuoteelleen ja nukkui heti.\n\nHänen nukkuessaan olivat naapurit tulleet ja valmistaneet\nhautajaiset. He olivat varoneet herättämästä häntä, koska heidän\nmielestään oli pyhä velvollisuus, ettei ketään pahoillaan olevaa\nsaa herättää suruun. Herra Poots, joka oli myöskin kuullut lesken\nkuolemasta ja tahtoi ansaita vieläkin guldenin, tuli myös. Hän meni\nensin siihen huoneeseen, jossa ruumis oli, ja sitten Filipin luo,\njota hän pudisti olkapäästä.\n\nFilip heräsi ja nousi istualleen.\n\n\"No, herra Vanderdecken, nyt se on siis ohi\", aloitti tuo tunteeton\npieni lääkäri. \"Tiesin, että niin tulee käymään. Muistakaa nyt, että\nolette minulle velkaa guldenin lisää. Te lupasitte maksaa minulle\nrehellisesti ja runsaasti. Kun lääkekin lasketaan, nousee saamiseni\nkolmeen ja puoleen guldeniin, ellette anna minulle pulloa takaisin.\"\n\nFilip oli ollut herätessään hieman hämmentynyt, mutta tuli tämän\npuheen aikana aivan entiselleen.\n\n\"Saatte varmasti kolme ja puoli guldenianne ja pullon myös, herra\nPoots\", vastasi hän nousten seisoalleen.\n\n\"Niin, tiedän kyllä, että aikomuksenne on maksaa minulle niin\npian kuin suinkin, mutta, herra Filip, siihenhän voi mennä aikaa,\nennenkuin saatte talon myydyksi, sillä voihan sattua, ettette\nlöydäkään sille ostajaa. En ole ollut milloinkaan ankara sellaisia\nkohtaan, jotka eivät voi maksaa, ja nyt ilmoitan teillekin ehtoni.\nÄitinne kaulassa riippuu jokin sellainen, joka ei ole mistään arvosta\nkenellekään muulle kuin hyvälle katolilaiselle. Auttaakseni teidät\npulasta suostun ottamaan sen maksuksi vaivoistani, ja sitten ovat\nvälimme selvät.\"\n\nFilip kuunteli tyynesti häntä. Hän tiesi kyllä, että vanha saituri\ntarkoitti tuota pyhäinjäännöstä, jonka nimessä hänen isänsä oli\nvannonut tuon onnettoman valansa, mutta hän tunsi samalla, ettei hän\nvoi luopua siitä miljoonastakaan guldenista.\n\n\"Menkää matkoihinne\", hän sanoi lyhyesti. \"Poistukaa heti talostani.\nRahanne tulette kyllä saamaan.\"\n\nHerra Poots tiesi hyvin, että pyhäinjäännöksen kultainen\nneliskulmainen kehys oli paljon enemmän arvoinen kuin hänen\nsaamisensa tekikään, ja hän tiesi senkin, että pyhäinjäännöksestä oli\naikoinaan maksettu korkea hinta, ja koska sellaista noihin aikoihin\npidettiin hyvin arvokkaana, oli hän varma, että hän saisi siitä\nmelkoisen rahasumman. Kun hän oli kulkenut kuolleen huoneen läpi, oli\nhän joutunut kiusaukseen, ja voimatta vastustaa sitä, oli hän ottanut\nsen ruumiin kaulasta ja piilottanut poveensa.\n\n\"Tarjoukseni on teille edullinen, herra Filip\", hän sanoi senvuoksi.\n\"Teidän pitäisi suostua siihen, sillä mitäpä hyötyä teillä on\ntuollaisesta kapineesta.\"\n\n\"Ei ollenkaan!\" huudahti Filip suuttuneena.\n\n\"Luovuttakaa se kumminkin haltuuni, kunnes saan maksun pyyntönihän\non aivan kohtuullinen. En halua menettää noita rahojani. Sittenkuin\ntuotte minulle nuo kolme ja puoli guldenia ja pullon, saatte\nkalleutenne takaisin.\"\n\nFilip suuttui nyt aivan silmittömäksi. Hän tarttui herra Pootsia\nkaulukseen ja heitti hänet pihalle.\n\n\"Menkää matkoihinne heti\", hän huusi, \"tahi?--\"\n\nFilipillä ei ollut tilaisuutta sanoa enempää, sillä lääkäri kiiruhti\npois sellaista kyytiä, että hän kaatui portaille ja nilkutti\nsitten sillan yli. Hän toivoi melkein, ettei hän olisi ottanutkaan\npyhäinjäännöstä, mutta kiitos sen nopean tavan, jolla hänet oli pantu\nmenemään, ei hän voinutkaan panna sitä paikoilleen, vaikka olisi\nhalunnutkin.\n\nKeskustelu Pootsin kanssa kohdisti tietysti Filipin ajatukset\nkalleuteen ja hän meni äitinsä huoneeseen ottaakseen sen haltuunsa.\nHän veti verhot syrjään, sillä ruumis oli jo puettu, ja ojensi\nkätensä irroittaakseen tuon mustan nauhan, jota ei kuitenkaan enää\nollutkaan.\n\n\"Poissa!\" huudahti Filip. \"Vaimot eivät varmastikaan ole sitä\nottaneet. Tuo Poots-roisto on vienyt sen mukaansa. Mutta vaikka\nhän olisi niellytkin sen ja minun pitäisi paloitella hänet jäsen\njäseneltä, hankin sen kyllä takaisin.\"\n\nHän riensi portaita alas, hyökkäsi ulos talosta ja juoksi haudan yli.\nKun hän kiiruhti takitta ja hatutta lääkärin erillään olevaa asuntoa\nkohti, pudistivat naapurit katsellessaan hänen vauhtiaan ihmetellen\npäätään. Poots oli nyrjäyttänyt nilkkansa ja oli vasta ehtinyt matkan\npuoliväliin, kun hän katsoessaan taakseen huomasi kauhukseen Filipin\najavan häntä takaa. Hän aikoi ensin pysähtyä ja antaa Filipille\npyhäinjäännöksen takaisin, mutta hän luopui aikeestaan peläten\nFilipin kiivautta. Sen sijaan hän paransi vauhtiaan päästäkseen\nkotiinsa niin pian kuin suinkin. Mutta kuta nopeammin Pootsin\nhontelot jalat kuljettivat hänen kurtistunutta ruumistaan eteenpäin,\nsitä enemmän ponnisti Filipkin saadakseen varkaan kiinni. Kun Poots\noli päässyt noin kolmensadan jalan päähän asunnostaan, kuuli hän\nFilipin askelten lähenevän, ja suunniltaan kauhusta ja huutaen\npelosta koetti hän rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin.\n\nFilip ojensi jo kätensä tarttuakseen Pootsiin, kun Poots kaatui\nsuulleen pelosta. Vanderdeckenin vauhti oli kuitenkin niin kova, että\nhän kompastui ajettavaansa ja pyörähti monta kertaa ympäri. Tämä\npelasti lääkärin, sillä ennenkuin Filip voi jatkaa takaa-ajoaan, oli\nPoots päässyt asuntoonsa ja sulkenut oven.\n\nFilip oli kumminkin päättänyt saada kalleutensa takaisin, ja\nkoettaessaan tyyntyä hengästyksestään tarkasteli hän rakennusta,\nvoisiko hän mitenkään tunkeutua sinne väkisin. Mutta koska lääkäri\nasui niin yksinään, oli kaikki varovaisuustoimenpiteet rakennuksen\nsuojelemiseksi väkivallalta otettu huomioon. Alakerran ikkunat olivat\nlujasti kiinni, puhumattakaan ristikoista, joilla ne oli varustettu,\nja ylempi kerros oli niin korkealla, ettei kukaan voinut tunkeutua\ntaloon sen kautta.\n\nHerra Pootsilla oli suuri praktiikka, koska hänen taitavuutensa oli\nyleisesti tunnettu, mutta sekään ei ollut mikään salaisuus, että\nhän oli sydämetön saituri. Kukaan ei saanut milloinkaan astua hänen\nkynnyksensä yli, mutta ei kellään ollut haluakaan sellaiseen. Hänen\nasuntonsa oli aivan erillään muista taloista eikä hän kaivannutkaan\nmuiden seuraa. Häntä ei nähty milloinkaan muualla kuin sairaiden\nluona ja kuolinvuoteiden ääressä eikä kukaan tiennyt, miten hänen\nkotinsa oli sisustettu. Ensi alussa hänen asettumisensa jälkeen\nseudulle oli muudan vanha vaimo avannut oven niille, jotka olivat\ntulleet hakemaan lääkäriltä apua, mutta hän oli kuollut jo aikoja\nsitten, ja nykyään avasi Poots itse oven. Ellei hän sattunut olemaan\nkotona, ei ovea milloinkaan avattu, vaikka siihen olisi koputettu\nkuinka kovasti tahansa, ja ihmiset luulivatkin vanhusta niin\nitaraksi, ettei hän halunnut maksaa avusta, ja otaksuivat, että hän\nsenvuoksi asuikin aivan yksinään.\n\nNiin luuli Filipkin ja hän miettikin senvuoksi, miten hän saisi\naarteensa takaisin ja voisi samalla sammuttaa kostonjanonsa.\n\nOvi oli kuitenkin niin vahva, ettei hän voinut särkeä sitä, ja hän\npäättikin tyytyä, jos hän vain saa kalleutensa takaisin.\n\n\"Herra Poots\", huusi hän, \"jos vain annatte anastamanne kapineen\ntakaisin, en tee teille mitään pahaa! Mutta ellette suostu pyyntööni,\nsaatte maksaa hengellänne rikoksenne.\"\n\nPoots kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta kun hän päästyään turvaan oli\ntukahduttanut pelkonsa, ei hän voinut suostua luopumaan aarteesta.\nHän toivoi Filipin lopulta kyllästyvän odottamiseen ja otaksui\nvoivansa sitten järjestää asian maksamalla muutamia guldeneja, jotka\nköyhästä Filipistä tuntuisivat varmaankin jo suurelta omaisuudelta.\nHän oli varma, että hän sitten joskus myöhemmin voi myydä\npyhäinjäännöksen korkeasta hinnasta.\n\nKun Filip huomasi, ettei hänelle vastattu, soimasi hän lääkäriä\naluksi kovasti ja päätti sitten sytyttää talon palamaan. Seinän\nvieressä oli halkoja ja sittenkuin hän oli hakenut heiniä muutamasta\nläheisyydessä olevasta suovasta, sulloi hän ne oven viereen yhteen\nkasaan ja latoi halot sille ja sytytti sitten nuotion tuleen. Ovi\nsyttyi pian palamaan ja liekit alkoivat jo nuoleskella rakennuksen\nmuitakin puuosia.\n\n\"Nyt saat tuntea kostoni voiman, sinä varas ja ruumiinryöstäjä!\"\nhuusi Filip. \"Jos jäätte rakennukseen, kuolette liekkeihin, mutta jos\npoistutte sieltä, tapan teidät.\"\n\nFilip oli tuskin saanut tämän sanotuksi, kun muudan yläkerran ikkuna,\njoka oli kauimpana ovesta, aukeni.\n\n\"Ahaa, nyt te tulette vihdoinkin pyytämään armoa\", huusi hän, mutta\nvaikeni äkkiä, sillä tuon pienen saiturin asemesta näki hän edessään\nmitä miellyttävimmän seitsentoistavuotiaan tytön kuin ilmestyksen.\nHänen letitetty musta tukkansa oli kierretty sievästi pään ympärille,\nhänen silmänsä olivat tummat ja lempeät, valkoinen otsa oli korkea,\nposkissa olivat pienet hymykuopat, nenä oli kauniisti muodostunut ja\nsuora ja huulet punaiset ja täyteläiset. Viehättävämpiä kasvoja voi\ntuskin olla olemassakaan, sillä ne muistuttivat noista pyhimyksistä,\njoita kuuluisimmat maalarimme ovat joskus onnistuneet kuvaamaan.\nVaikka liekit kohosivatkin ikkunaa kohti ja savu pimensi ilman,\npakotti hänen rauhallinen olentonsa katselijaa ajattelemaan jotakin\nroviolla poltettavaa naismarttyyria.\n\n\"Mitä haluattekaan, raivostunut nuorukainen?\" kysyi hän tyynesti.\n\"Miksi tahdotte tappaa kaikki tämän talon asukkaat?\"\n\nFilip seisoi hetkisen paikoillaan vastaamatta, mutta sitten hän\nkäsitti äkkiä, millaisen rakastettavan olennon hän kostonhimossaan\noli uhraamaisillaan. Hän unhotti kaiken muun, paitsi vaaran, joka\nuhkasi tyttöä, ja heitteli heti palavat halot tielle, jossa ne pian\nsammuivat, ja nakkeli oveen suuria multakokkareita sammuttaakseen\nliekit, jotka eivät olleetkaan vielä paljon vahingoittaneet paksuja\ntammilautoja. Nuori tyttö katseli hänen hommiaan vaitiollen.\n\n\"Nyt on vaara torjuttu, nuori neiti\", sanoi Filip. \"Jumala antakoon\nminulle anteeksi, että olin vähällä uhrata niin nuoren elämän. Aioin\nvain kostaa herra Pootsille.\"\n\n\"Mitä on herra Poots tehnyt teille, kun halusitte kostaa niin\nhirveästi?\" kysyi nuori tyttö tyynesti.\n\n\"Mitäkö hän on tehnyt? Hän on ryöstänyt kuolleen äitini anastamalla\nhäneltä kallisarvoisen pyhäinjäännöksen.\"\n\n\"Onko hän ryöstänyt ruumiilta? Sellaista ei hän varmastikaan ole\ntehnyt. Teette hänelle vääryyttä, nuori herra.\"\n\n\"En ollenkaan, sillä tiedän olevani oikeassa. Suokaa minulle\nanteeksi, mutta haluan saada tuon kalleuteni takaisin tavalla millä\nhyvänsä. Ette tiedä ollenkaan, miten tärkeätä se on.\"\n\n\"Odottakaa hieman, nuori herra\", vastasi tyttö, \"tulen heti takaisin.\"\n\nFilip seisoi paikoillaan muutamia minuutteja ajatuksiinsa vaipuneena,\nsillä hän ei voinut ymmärtää, miten niin kaunis olento oli joutunut\nherra Pootsin taloon. Kuka hän mahtoi ollakaan? Hän heräsi\nunelmistaan, kun niiden esine nojautui ulos ikkunasta tuo ikävöity\naarre kädessään.\n\n\"Tässä on kalleutenne\", hän sanoi. \"Olen pahoillani, että isäni\non voinut tehdä itsensä syypääksi tällaiseen, joka täydellisesti\noikeuttaa vihanne. Tuossa sen nyt saatte\", hän lopetti pudottaen\nkotelon Filipille, \"ja nyt pitää teidän poistua.\"\n\n\"Isännekö?\" toisti Filip muistamatta ottaa koteloa ylös. \"Voiko hän\nolla isänne?\"\n\nTyttö aikoi peräytyä vastaamatta, mutta Filip jatkoi:\n\n\"Odottakaa hetkinen, että saan pyytää teiltä anteeksi\najattelemattomuuttani. Vannon tämän pyhän kalleuden nimessä\", jatkoi\nhän ottaen kotelon maasta ja suudellen sitä, \"etten olisi milloinkaan\nryhtynytkään sellaiseen tekoon, jos vain olisin tiennyt talossa\nasuvan viattomiakin ihmisiä. Olen kuitenkin iloinen, ettei mitään\nvahinkoa ole tapahtunut. Mutta vaara ei ole kumminkaan vielä kokonaan\nohi. Ovipielet hehkuvat vielä ja ellei niitä sammuteta, palaa koko\ntalo. Isänne vuoksi ei teidän enää tarvitse olla peloissanne, nuori\nneiti. Vaikka hän olisi tehnyt minulle vääryyttä tuhat kertaa\nenemmän, en halua teidän vuoksenne vahingoittaa hiustakaan hänen\npäässään. Hän tuntee minut kyllä ja tietää minun pysyvän sanassani.\nSallikaa minun nyt ennen poistumistani hyvittää tekemäni vahinko.\"\n\n\"Ei, ei, älä luota häneen!\" huusi herra Poots muutamasta ikkunasta.\n\n\"Luulen kumminkin, että voimme luottaa häneen\", vastasi tytär,\n\"ja me olemme hänen apunsa tarpeessa, sillä mitä voimmekaan me\n-- heikko nuori tyttö ja vielä heikompi isä -- tehdä tällaisessa\ntapauksessa? Aukaise ovi ja salli meidän tehdä kaikkemme rakennuksen\nsuojelemiseksi. Hän aukaisee kyllä oven\", sanoi hän kääntyen Filipiin\npäin, \"ja kiitoksia, että haluatte auttaa meitä, herra, sillä luotan\nlupaukseenne.\"\n\n\"Minua ei ole vielä milloinkaan syytetty siitä, että olisin syönyt\nsanani\", vastasi Filip. \"Hänen pitää kumminkin avata ovi nopeasti,\nsillä tuli alkaa jo syttyä uudelleen.\"\n\nHerra Poots aukaisi oven vapisevin sormin ja kiiruhti sitten nopeasti\ntakaisin yläkertaan. Filipin oli pakko kantaa monta korvollista\nvettä, ennenkuin tuli oli saatu sammumaan, ja hänen ollessaan siinä\ntoimessa ei kumpikaan näyttäytynyt, ei isä eikä tytär.\n\nKun kaikki oli jälleen kunnossa, lukitsi Filip oven ja katsoi\nikkunaan, johon tuo kaunis tyttö nyt ilmestyi. Filip kumarsi syvään\nhänelle ja vakuutti vaaran nyt olevan kokonaan ohi.\n\n\"Paljon kiitoksia, herra\", vastasi tyttö. \"Käytöksenne oli kyllä\nalussa hieman ajattelematonta, mutta nyt olette osoittanut voivanne\nolla huolellinenkin.\"\n\n\"Tahdotteko sanoa isällenne, että vihani häntä kohtaan on haihtunut,\nja ilmoittaa, että parin päivän kuluttua tulen maksamaan hänen\nsaatavansa.\"\n\nIkkuna sulkeutui nyt, ja katsottuaan siihen hetkisen lähti Filip\nkotiinsa tietysti aivan eri mielellä kuin hän oli ollut tullessaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nHerra Pootsin kaunis tytär oli tehnyt syvän vaikutuksen Filipiin,\njonka mieli oli jo ennestäänkin hyvin järkytetty. Tultuaan kotiinsa\npaneutui hän pitkäkseen vuoteelleen ja rupesi muistelemaan äskeistä\ntapahtumaa. Hän ajatteli tuon kauniin tytön kasvojen ilmettä,\nmuisteli hänen silmiään ja hänen hopeanheleää ääntään. Mutta tytön\nkaunis kuva haihtui kumminkin pian hänen mielestään, kun hän ajatteli\näitiään, joka oli ruumiina toisessa huoneessa, ja mietti salaisuutta,\njoka oli piilotettu tuohon alakerran huoneeseen.\n\nHautajaisten oli määrä tapahtua seuraavana päivänä, ja Filip päätti\nodottaa, kunnes tuo surullinen juhlallisuus olisi ohi. Sekä henkisten\nettä ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä vaipui hän uneen ja\nheräsi vasta sitten kuin pappi seuraavana aamuna huusi häntä. Kaikki\noli ohi jo tunnin kuluttua, ihmiset hajautuivat ja Filip meni\nkotiinsa, lukitsi oven, ettei häntä häirittäisi, ja oli onnellinen\nsaadessaan olla yksinään.\n\nHän meni siihen huoneeseen, jossa kaappi oli, ja pian hän sitten\nsaikin sen takaseinän irti. Salalaatikko paljastui ja siinä oli\nsuuri hieman ruostunut avain, jonka alla oli hänen äitinsä täyteen\nkirjoittama kellastunut paperi. Siinä oli:\n\n    \"Kaksi yötä on nyt kulunut tuosta kauheasta tapahtumasta, joka\n    pakotti minut sulkemaan tuon alakerran huoneen ja jonka vuoksi\n    päätäni vieläkin huimaa pelosta. Vaikka en koko elämäni aikana\n    ilmaisisikaan tapahtumaa, tarvitaan tätä avainta ainakin silloin\n    kun huone kuolemani jälkeen avataan. Kun riensin sieltä pois,\n    kiiruhdin lapseni luo, ja seuraavana aamuna menin alas, suljin\n    oven ja toin avaimen huoneeseeni. Se saa nyt olla lukossa\n    kuolemaani asti. Ei minkäänlainen hätä eivätkä puutteet voi\n    pakottaa minua enää avaaman sitä, vaikka kaapin alla olevassa\n    rauta-arkussa onkin tarpeeksi rahaa kaikkiin tarpeisiini. Nuo\n    rahat saavat olla siellä lastani varten, joka, jos en voi\n    ilmaista hänelle tätä hirveätä salaisuutta, saa siitä ymmärtää\n    sen niin kauheaksi, että hänen on parasta olla se tietämättä. Kun\n    lukitsin huoneen, olivat kaappien ja laatikkojen avaimet pöydällä\n    tahi ompelukorissani. Pöydällä on muistaakseni muudan kirjekin\n    ja se on suljettu sinetillä. Sitä ei saa avata kukaan muu kuin\n    poikani, eikä hänkään, ellei hän tiedä salaisuutta. Muussa\n    tapauksessa saa pappi polttaa sen, sillä siihen liittyy kirous.\n    Ja vaikka poikani tietäisikin kaikki, pitää hänen ajatella ensin\n    tarkasti, ennenkuin hän murtaa sinetin, sillä olisi paljon\n    parempi ettei hän milloinkaan saisi tietää enempää.\"\n\n\"Saisi tietää enempää\", toisti Filip tuijottaessaan paperiin.\n\"Haluan kumminkin saada selville koko asian, ja suo minulle\nsenvuoksi anteeksi, rakas äiti, etten rupea tuhlaamaan aikaa turhiin\nmietiskelyihin.\"\n\nHän suuteli äitinsä nimikirjoitusta, kääri paperin kokoon ja pisti\nsen taskuunsa. Sitten hän otti avaimen ja laskeutui portaita\nalakertaan.\n\nOli päivällisaika, aurinko paistoi ja kaikkialla luonnossa vallitsi\nilo ja riemu. Valehtelisimme, jos sanoisimme, ettei Filip pelännyt\npistäessään avainta reikään ja vääntäessään ovea auki. Hänen\nsydämensä sykki kovasti eikä hän heti voinut mennäkään huoneeseen.\nHänestä tuntui aivan siltä, kuin hän olisi ollut tunkeutumaisillaan\njonkun hengen asuntoon, jonka hän otaksui voivan näyttäytyä hänelle.\nHän vain voi hämärästi erottaa siellä olevat esineet, koska\nikkunanluukut olivat kiinni. Hän haki senvuoksi keittiöstä kynttilän,\nrohkaisi mielensä ja meni sitten huoneeseen. Kun kirjeen piti olla\npöydällä hänen avaamansa oven takana, ei hän tietystikään huomannut\nsitä heti. Hän avasi ikkunat ja työnsi luukut syrjään, niin että\npäivänvalo pääsi huoneeseen. Hänen kätensä vapisivat, kun hän ryhtyi\nsiihen, sillä hän muisti, miten yliluonnollisesti ne viime kerralla\nolivat auenneet. Filip jäi seisomaan paikoilleen ja kummallista kyllä\nliitivät hänen ajatuksensa nyt takaisin herra Pootsin kauniiseen\ntyttäreen, jonka muisto antoi hänelle uusia voimia.\n\nHuone oli noin kahdentoista jalan levyinen ja pituinen. Siinä oli\nvain yksi ikkuna ja vastapäätä ovea oli kamiini, jonka kummallakin\npuolella oli korkea jostakin tummasta puulajista valmistettu kaappi.\nLattia ei ollut ollenkaan likainen, mutta koko katto oli hämähäkin\nverkkojen peitossa. Sen keskeltä riippui heijastuspullo, hyvin\ntavallinen koristus siihen aikaan, mutta hämähäkin seitit olivat\nhimmentäneet sen pinnan. Kehyksissä olevia tauluja riippui seinillä\nja uunin reunalla oli hopeinen neitsyt Marian kuva kuluneella\nsamasta metallista taotulla levyllä. Sen molemmilla puolilla oli\nmuutamia kiinalaisia porsliininukkeja ja kaappien lasioven takaa\nnäkyi hopeapikareita, joiden kiilto oli tuskin himmennyt. Ikkunaa\nvastapäätä olevalla seinälläkin oli kehyksissä olevia tauluja ja\npari lintuhäkkiä, joiden asukkaat olivat jo aikoja sitten kuolleet.\nPohjalla olevista keltaisista höyhenistä voitiin päättää, että\nlinnut olivat olleet kanarialintuja, jotka siihen aikaan olivat\nhyvin harvinaisia ja kalliita. Filip ei pitänyt ollenkaan kiirettä\ntarkastaessaan huonetta, ja näytti aivan siltä kuin hän olisi\npelännyt hakea sitä, jota varten hän oli sinne tullut. Muutamalla\ntuolilla oli pellavariepu, ja hän ymmärsi sen kuuluneen hänelle, kun\nhän oli ollut lapsi. Vihdoin kiintyi hänen huomionsa sohvaan, jossa\nhänen äitinsä oli istunut silloin kun isä oli tehnyt tuon kauhean\nvierailunsa.\n\nNeulomakori oli pöydällä ja siinä olivat nuo avaimetkin, mutta\nkirjettä ei näkynyt missään. Hän katseli tarkasti ympärilleen,\nnosteli sohvatyynyjä ja neulomakoria ja tutki lattiankin, mutta kirje\npysyi kun pysyikin poissa, ja Filipillä oli sellainen tunne kuin\nraskas taakka olisi nostettu hänen hartioiltaan.\n\n\"Äiti raukkani onkin siis nukahtanut\", ajatteli hän, \"ja uneksinut\nkoko tuon hirmuisen tapauksen. Luulinkin niin, mutta tuolla\nunella oli kuitenkin sellainen vaikutus häneen, että hän tuli\nmielenvikaiseksi. Äitiraukka, kuinka saitkaan kärsiä, mutta nyt olet\nsaanut palkkasi Jumalan luona!\"\n\nFilip, joka oli rauhoittunut, aukaisi nyt kaapin alla olevan\nrauta-arkun ja löysi sieltä pienistä keltaisista pusseista paljon\nrahaa, hänen arvionsa mukaan ainakin noin tuhannen guldenia.\nPistettyään muutamia guldeneja taskuunsa lukitsi hän kaapin.\n\"Äitiraukka\", hän ajatteli, \"täällä sinä elit köyhyydessä, vaikka\ntuollainen aarre oli kätesi ulottuvilla.\" Sitten hän tarkasti\nkaappien muutkin osastot, jotka olivat täynnä kiinalaisia\nporsliiniastioita, hopeakannuja ja pikareita.\n\nNämä odottamattomat rikkaudet olivat tietysti rohkaisseet Filipin\nmieltä melkoisesti, mutta enimmin iloitsi hän kuitenkin siitä, ettei\ntuo äidin näky merkinnytkään mitään. Hän istuutui sohvaan ja alkoi\nrakennella ilmalinnoja, joiden kaikkien esineenä oli herra Pootsin\nkaunis tytär ja jotka aina päättyivät iloon ja riemuun. Hän istui\nsiinä asennossa pari tuntia, ennenkuin hän jälleen muisti äitinsä\ntuskallisen kuoleman.\n\n\"Äitiraukka\", sanoi hän ääneen noustessaan seisoalleen, \"täällä\nistuit sinä, väsyneenä valvomisesta kanssani ja muistelit isää, kun\nmielikuvituksesi loihti tuon hirmuisen näyn silmiesi eteen. Tuossa on\nvielä ompeluksesi sellaisena kuin se putosi käsistäsi, ja sen mukana\nkatosi elämäsikin onni. Kuinka olet saanutkaan kärsiä!\" jatkoi hän\nkumartuen alas ja ottaen ompeluksen käteensä. \"Suuri Jumala!\" hän\nhuudahti ja peräytyi niin äkkiä, että hän kaasi pöydän. \"Tuossahan se\nnyt on!\" Hän risti kätensä ja taivutti päänsä kauhusta rinnalleen.\n\"Kirje oli siis todellakin olemassa.\"\n\nNiin, se oli totta. Vanderdeckenin kirje oli ollut piilossa\nompeluksen alla. Jos Filip olisi huomannut sen heti silloin kun hän\noli valmistautunut sitä hakemaan, ei se olisi tehnyt häneen niin\njärkyttävää vaikutusta, mutta se, että hän löysi sen vasta nyt, kun\nhän oli vaipunut onnellisiin tulevaisuuden unelmiin, teki hänet\nlevottomaksi ja täytti hänen mielensä raskailla aavistuksilla.\nVihdoin hän otti kuitenkin kirjeen käteensä ja syöksyi pois huoneesta.\n\n\"En voi lukea sitä ainakaan täällä\", huudahti hän. \"Luen sen jossakin\ntuolla vihastuneen taivaan alla.\"\n\nHän pani hatun päähänsä, lukitsi oven ja lähti kulkemaan tietämättä\noikein itsekään, minne.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVälittämättä siitä, mihin suuntaan hän meni, käveli Filip kauan aikaa\neteenpäin kirje kourassaan. Hän tyyntyi kuitenkin vähitellen ja koska\nhän oli hengästynyt kovasta kävelemisestä, istuutui hän vihdoin\nmuutamalle penkille ja laski tuon peloittavan kirjeen polvelleen. Kun\nhän käänsi sen toisin päin ja huomasi sinetin olevan mustan, huokaisi\nhän.\n\n\"En voi lukea sitä vieläkään\", ajatteli hän ja lähti taasen kulkemaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua pysähtyi hän jälleen. Aurinko alkoi laskea\nja Filip seisoi paikoillaan katsoen siihen niin kauan, että hänen\nsilmänsä huikesivat.\n\n\"Sitä voisi melkein luulla Jumalan silmäksi, ja ehkä se sellainen\nonkin\", ajatteli hän. \"Mutta laupias luoja, miksi juuri minut on\nvalittu sellaisen tehtävän toimeenpanijaksi?\"\n\nHän katsoi ympärilleen löytääkseen jonkun paikan, jossa hän voisi\nkenenkään näkemättä murtaa sinetin ja lukea tuon henkien maailmasta\ntulleen viestin. Vähän matkan päässä oli pieni pensaikko muutaman\nmetsikön laidassa. Hän meni sinne ja piiloutui niin, ettei kukaan\nkulkija voinut huomata häntä.\n\nKatsottuaan vielä kerran laskeutuvaan aurinkoon tunsi hän itsensä\nrauhallisemmaksi.\n\n\"Tahtosi on kai taipumaton\", huudahti hän. \"Kohtaloni on sellainen ja\nmolempien täytyy tapahtua.\"\n\nKun hän mursi sinetin, säpsähti hän ajatellessaan, ettei sitä\nollut lähettänyt mikään kuoleva, ja muistaessaan, että se sisälsi\nkadotukseen tuomitun miehen salaisuuden. Mutta tuo tuomittu oli\nhänen isänsä, jonka muistoa hänet oli opetettu rakastamaan ja joka\nvoitiin pelastaa hirveästä kohtalosta ainoastaan tuossa kirjeessä\nilmaistuilla neuvoilla.\n\n\"Millainen pelkuri minä oikeastaan olenkaan, kun voin kuluttaa\nhukkaan näin monta kallista tuntia? Näyttää aivan siltä kuin aurinko\nviipyisi tuolla mäen laella vain siksi, että voisin lukea tämän.\"\n\nSitten hän rohkaisi luontonsa ja mursi tyynesti sinetin, jossa olivat\nhänen isänsä nimikirjaimet.\n\n    \"Katariinalle!\n\n    Erään niistä suopeista hengistä, jotka itkevät ihmisten rikosten\n    vuoksi, on sallittu ilmoittaa minulle se ainoa keino, jonka\n    avulla kauhea rangaistukseni voidaan peruuttaa.\n\n    Jos vain oman laivani kannella saan käsiini tuon pyhän kalleuden,\n    jonka nimessä vannoin tuon kohtalokkaan valan, jos vain saan\n    suudella sitä nöyrästi ja kastella katumuksen kyynelillä tuon\n    pyhän puupalasen, saan sitten levätä rauhassa.\n\n    Miten se tulee tapahtumaan ja kenelle tämä kohtalokas tehtävä\n    uskotaan, en tiedä. Ah, Katariina, meillähän on poika mutta ei,\n    älä puhu hänelle milloinkaan minusta. Rukoile puolestani ja nyt\n    hyvästi.\n\n                                             J. Vanderdecken.\"\n\n\"Se oli siis kumminkin totta\", ajatteli Filip, \"ja isäni saa vieläkin\nkitua elävänä helvetissä. Ja hän vetoaa minuun... no niin, kenenkä\nmuun puoleen hän oikeastaan voisikaan kääntyä? Enkö ole hänen\npoikansa ja eikö tämä ole velvollisuuteni?\"\n\n\"Niin, isä\", huudahti Filip ja polvistui, \"et ole kirjoittanut näitä\nrivejä turhaan! Salli minun lukea ne läpi vieläkin kerran.\"\n\nHän kohotti kätensä, ja vaikka hänestä tuntuikin siltä, että hän piti\nvielä kirjettä siinä, ei sitä kumminkaan enää näkynyt. Hän katsoi\nruohikkoon, oliko se pudonnut sinne, mutta sitä ei ollut sielläkään.\nOliko hän sitten vain kuvitellut? Ei, hänhän oli lukenut jokaisen\nsanan. \"Siinä tapauksessa on tuo tehtävä aiottu ainoastaan minulle\",\nsanoi hän. \"Tulkitsen merkin niin. Kuule minua, isäni, jos sinun\nsallitaan, ja kuule minua armollinen taivas, kuule poikaa, joka\nvannoo tuon pyhän aarteen nimessä, että hän koettaa saada tuomion\nperuutetuksi tahi itse joutua perikatoon. Omistan kaikki päiväni\ntähän tehtävään ja sitten kuin olen täyttänyt velvollisuuteni, toivon\nsaavani kuolla levossa ja rauhassa. Ah taivas, joka otit vastaan\nisäni ajattelemattoman valan, ota nyt vastaan pojankin vala, jonka\nhän vannoo saman ristin nimessä, ja jos vannon väärin, rankaise\nminua vielä kovemmin kuin häntä. Ota vastaan se, Herra, niin totta\nkuin toivon sinun kerran ottavan vastaan isän ja pojan, mutta jos\nrukoukseni tuntuu sinusta liian rohkealta, suo minulle anteeksi\njulkeuteni.\"\n\nFilip heittäytyi suulleen maahan ja painoi huulensa tuohon pyhään\ntunnuskuvaan. Aurinko laski ja hämärä muuttui vähitellen pimeydeksi\nFilipin rukoillessa ja ajatellessa.\n\nVihdoin hän säpsähti äkkiä kuullessaan ihmisääniä. Muutamia miehiä\noli istuutunut ruohikkoon lähelle sitä paikkaa, johon hän oli\npiiloutunut. Hän ei olisi halunnut kuunnella heidän keskusteluaan ja\nolisi hiipinytkin tiehensä, ellei hän äkkiä olisi kuullut Pootsin\nnimeä mainittavan. Hän kuunteli nyt tarkkaavaisesti ja sai selville,\nettä miehet olivat eron saaneita sotilaita, joilla sinä yönä oli\ntarkoitus murtautua pienen lääkärin asuntoon, koska he tiesivät hänen\nsäilyttävän takanaan suurta rahasummaa.\n\n\"Minun ehdotukseni on paras\", sanoi muudan heistä. \"Hänellä ei ole\nmuita kuin tytär luonaan.\"\n\n\"Hän on minusta arvokkaampi kuin kaikki hänen rahansa yhteensä\",\nsanoi toinen. \"Ennenkuin siis lähdemme, toivon sen olevan päätetyn\nasian, että hän luovutetaan minulle.\"\n\n\"Jos haluatte ostaa hänet, ei meillä ole mitään sitä vastaan\",\nvastasi kolmas.\n\n\"No olkoon menneeksi. Kuinka paljon kehtaatte pyytää tuollaisesta\nitkevästä tyttösestä?\"\n\n\"Viisisataa guldenia\", sanoi muudan.\n\n\"Suostun siihen, mutta vain sellaisella ehdolla, että jollei osani\nsaaliista ole niin suuri, saan hänet kumminkin, vai mitä?\"\n\n\"No se on nyt oikeus ja kohtuus\", vastasi toinen. \"Erehdyn kuitenkin\nsuuresti, ellemme saa enempää kuin tuhannen guldenia tuon vanhuksen\nkätköistä. Lupaammeko hänet siis Baetensille?\"\n\n\"Kyllä\", sanoivat muut.\n\n\"Hyvä\", huudahti mies, jolle herra Pootsin tytär oli luvattu. \"Nyt\nolen koko sielustani mukana yrityksessä. Olen rakastanut tuota tyttöä\njo kauan ja koettanut mennä naimisiin hänen kanssaan, mutta tuo vanha\nsaituri hylkäsi kosintani, vaikka olen vänrikki. Nyt aion kostaa.\nEmme armahda häntä ollenkaan.\"\n\n\"Emme varmastikaan!\" huusivat muut.\n\n\"Lähdemmekö heti vai odotammeko tunnin, että kuu ennättää nousta,\njolloin meidät voidaan huomata?\"\n\n\"Kuka meidät nyt huomaisi? Sellaista ei voi tapahtua muuten kuin\nettä joku tulee hakemaan häntä sairaan luokse. Sitä parempi on\nluullakseni, kuta myöhemmin lähdemme.\"\n\n\"Meillä on sinne puolen tunnin matka ja jos odotamme täällä vielä\npuoli tuntia, saamme juuri kuutamon siksi, kun laskemme guldenejamme.\"\n\n\"Hyvä on. Siinä tapauksessa ennätän panna uuden piin pyssyyni ja\nladata sen uudestaan. Pimeys ei tee minulle ollenkaan kiusaa.\"\n\n\"Niin, olet siihen kyllä tottunut, Jan.\"\n\n\"Niin olenkin ja tämän luodin ammun nyt tuon vanhan roiston pään\nläpi.\"\n\n\"Hyvä on. Haluankin mieluummin, että sinä teet sen\", vastasi toinen.\n\"Hän pelasti nimittäin henkeni Middleburgissa silloin kun muut\nluulivat minun kuolevan.\"\n\nFilip ei viivytellyt kauempaa, vaan hiipi pensaiden taitse metsikköön\nja valitsi sitten erään kiertotien, etteivät roistot häntä huomaisi.\nHän oli heti ymmärtänyt, että miehet olivat eronsaaneita sotilaita,\njotka muuttivat seudun hyvin rauhattomaksi. Kaikki hänen ajatuksensa\nkohdistuivat nyt siihen, miten hän voisi pelastaa vanhan lääkärin\nja tämän tyttären heitä uhkaavasta vaarasta. Senvuoksi hän unhotti\nkokonaan hetkiseksi isänsä ja päivän järkyttävät tapahtumat.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua saapui hän lääkärin asunnon\nedustalle. Hän koputti, mutta ei saanut minkäänlaista vastausta.\nSitten vasta, kun hänen uudistuviin koputuksiinsakaan ei vastattu,\nymmärsi hän, että Poots oli kutsuttu jonkun sairaan luokse.\n\n\"Neiti\", hän huusi kovasti, \"jos isänne on ulkona, kuten luulen, niin\nkuunnelkaa, mitä minulla, Filip Vanderdeckenilla on sanomista! Kuulin\nvähän aikaa sitten neljän roiston neuvottelevan, että he tappavat\nisänne ja ryöstävät hänen rahansa. Vannon tuon pyhäinjäännöksen\nnimessä, jonka annoitte minulle takaisin aamulla, että puhun totta.\"\n\nFilip odotti hetkisen, mutta kun hän ei saanut minkäänlaista\nvastausta, jatkoi hän:\n\n\"Nuori neiti, jos panette arvoa sille, jonka täytyy olla\nkallisarvoisempi teille kuin isänne kulta hänelle, niin avatkaa\nikkuna ja kuunnelkaa mitä minulla on sanottavaa.\"\n\nVähän ajan kuluttua aukeni ikkuna ja Filip voi pimeässäkin erottaa\nherra Pootsin kauniin tyttären.\n\n\"Nuori mies, mitä haluatte näin sopimattomaan aikaan? Mitä teillä on\nminulle sanottavaa?\"\n\nFilip kertoi nyt hänelle kuulemansa ja lopetti pyytäen, että neiti\nlaskisi hänet sisään, jotta hän voisi puolustaa häntä.\n\n\"Ajatelkaa vain kertomustani, kaunis neiti\", sanoi hän. \"Teidät on\nmyyty miehelle, jonka nimi oli muistaakseni Baetens. Tiedän, ettette\nvälitä kullasta, mutta ajatelkaa itseänne ja päästäkää minut sisään.\nVannon äitiraukkani sielun nimessä, että jokainen puhumani sana on\ntotta.\"\n\n\"Sanoitteko Baetens, herra?\"\n\n\"Ellen kuullut väärin, nimittivät toiset häntä niin. Hän kertoi\njoskus maailmassa rakastuneensa teihin.\"\n\n\"Muistan hyvin tuon nimen, mutta en tiedä oikein, mitä minun pitää\ntehdä tahi sanoa. Isäni meni auttamaan muudatta lapsivuoteessa\nmakaavaa naista ja voi viipyä vielä poissa monta tuntia. Olen\nyksinäni ja nyt on yö. Minun ei pitäisi avata ovea, mutta en voi\nkuitenkaan olla uskomatta teitä. Ette suinkaan voi olla niin\nroistomainen, että keksitte tällaisia juttuja?\"\n\n\"En -- niin totta kuin kerran toivon tulevani autuaaksi. Mutta älkää\npanko elämäänne ja kunniaanne alttiiksi, vaan päästäkää minut sisään.\"\n\n\"Ja vaikka sen nyt tekisinkin, mitä voisitte tehdä niin useaa\nvastaan? Heitä on neljä yhtä vastaan ja niin ollen voittavat he\nteidät pian.\"\n\n\"Ei, jos teillä vain on aseita, ja luullakseni on isänne hankkinut\nsellaisia. En pelkää noita roistoja, ja tiedättehän minun olevan\nrohkean.\"\n\n\"Kyllä ja nyt aiotte uskaltaa henkenne niiden puolesta, joita ennen\nuhkasitte. Kiitän teitä, mutta en uskalla avata ovea.\"\n\n\"Ellette päästä minua sisään, jään tänne ulos aseitta ja olen\nhuonosti varustettu taistellakseni neljää asestettua roistoa vastaan.\nPysyn täällä paikoillani kumminkin todistaakseni teille kertomukseni\ntotuuden ja sen, että haluan mielelläni puolustaa teitä kaikkea pahaa\nvastaan.\"\n\n\"Minä joutuisin niin ollen syypääksi kuolemaanne, mutta se ei saa\ntapahtua. Ah, hyvä herra, vannokaa kaiken sen nimessä, jota pidätte\npyhänä, ettette petä minua.\"\n\n\"Vannon sen teidän nimessänne, nuori neiti, sillä olette minulle\nmuita kalliimpi.\"\n\nIkkuna suljettiin nyt ja hetkisen kuluttua avasi herra Pootsin kaunis\ntyttö oven. Hän piti kynttilää oikeassa kädessään ja väri vaihtui\nalituisesti hänen poskissaan. Vasemmassa kädessä, joka riippui\nsivulla, oli pistooli melkein piilossa esiliinan alla. Filip näki\nsen heti, mutta ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän halusi vain\nrauhoittaa tyttöä.\n\n\"Nuori neiti\", hän sanoi, \"ennenkuin kuu on noussut, ovat rosvot\ntäällä. Haluan suojella teitä, kunhan vain luotatte minuun. Voisiko\nkukaan sitäpaitsi tehdäkään teille mitään pahaa?\"\n\nKun tyttö seisoi siinä hämillään, mutta kuitenkin rohkeana, kannatti\nhäntä todellakin katsella. Hänen sopusuhtainen vartalonsa ja kaunis\npukunsa herättivät Filipissä sekä kummastusta että ihailua. Hänellä\nei ollut päähinettä ja kahdelle letille palmikoitu pitkä tukka\nriippui hartioilla, ja vaikka hän olikin pieni, oli hänen ruumiinsa\nkuitenkin hyvin muodostunut. Paljon maailmaa nähnyt henkilö olisi\nkumminkin heti huomannut, että hänen kasvojensa piirteet ja puku\nolivat arabialaista alkuperää.\n\nHän katsoi vakavasti Filipiin kuin lukeakseen tämän salatuimmatkin\najatukset, mutta Filipin rehelliset kasvot ja miehekäs esiintyminen\nrauhoittivat häntä paljon.\n\n\"No tulkaa nyt sitten sisään\", sanoi hän hetkisen mietittyään.\n\"Huomaan nyt, että voin empimättä luottaa teihin.\" Filip totteli ja\nsulki ja lukitsi sitten oven.\n\n\"Emme saa hukata enää ollenkaan aikaa\", sanoi hän. \"Ettekö halua\nsanoa minulle nimeänne?\"\n\n\"Minua sanotaan Amineksi\", vastasi tyttö.\n\n\"Kiitoksia. Onko teillä aseita ja ampumatarpeita asunnossanne?\"\n\n\"On kumpiakin. Toivon vain, että isäni tulisi kotiini.\"\n\n\"Minäkin toivoisin\", sanoi Filip, \"että hän tulisi ennen rosvoja.\nHaluaisin kumminkin, ettei hän saapuisi hyökkäyksen kestäessä, sillä\nsiellä on pyssy, joka on erityisesti ladattu hänen varaltaan, ja jos\nhe saavat hänet kiinni, eivät he säästä hänen henkeään, elleivät saa\nkaikkea hänen kultaansa tahi teitä lunnaiksi. Mutta missä nuo aseet\nnyt ovat?\"\n\n\"Seuratkaa minua\", sanoi Amine vieden Filipin muutamaan yläkerran\nkaukaisimpaan huoneeseen, jota hänen isänsä näytti käyttävän\ntyöhuoneenaan. Kaikilla seinillä oli hyllyjä, joilla oli pulloja\nja rasioita. Eräässä nurkassa oli rautainen rahakirstu ja kamiinin\nyläpuolella oli kaksi karbiinia ja pari pistoolia.\n\n\"Ne ovat kaikki latingissa\", sanoi Amine laskien kädessään olevan\npistoolin pöydälle.\n\nFilip otti aseet alas ja tarkasti ne samoin kuin senkin pistoolin,\njonka Amine oli pannut pöydälle. Sekin oli ladattu.\n\n\"Tämä oli siis aiottu minulle, Amine\", sanoi hän hymyillen.\n\n\"Ei teille, vaan jollekin kavaltajalle, jos sellainen olisi koettanut\ntunkeutua tänne.\"\n\n\"No niin, hyvä neiti\", sanoi Filip, \"nyt asetun tämän ikkunan ääreen,\nmutta teidän pitää sammuttaa kynttilä. Voitte jäädä tänne ja panna\noven lukkoon, jos pelkäätte.\"\n\n\"Ette tunne minua ollenkaan, jos luulette minun pelkäävän hyökkäystä.\nJään tänne pyssyjä lataamaan, johon olen hyvin tottunut.\"\n\n\"Ei, ei\", huudahti Filip, \"voitte vielä haavoittua.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, mutta luuletteko minun voivan olla toimetonna\ntäällä silloin kun toinen panee henkensä alttiiksi minun vuokseni?\nTiedän kyllä velvollisuuteni ja aion sen täyttääkin.\"\n\n\"Ette saa panna henkeänne vaaraan, Amine\", vastasi Filip. \"En voi\ntähdätä tarkasti tietäessäni sen. Nyt täytyy minun kumminkin viedä\naseet toiseen huoneeseen, sillä aika on käsillä.\"\n\nAmine auttoi Filipiä aseiden kantamisessa, otti sitten kynttilän ja\npoistui. Heti kun Filip jäi yksikseen, avasi hän ikkunan ja katsoi\nulos, mutta siellä ei näkynyt ristinsieluakaan eikä hän kuullut\nhiiskahdustakaan, vaikka hän jännittikin korviaan. Kuu oli juuri\nnousemaisillaan ja vihdoinkin kuuli Filip hiljaista kuiskailemista\nalhaalta. Kun hän katsoi ikkunasta, näki hän pimeydestä huolimatta\nneljä miestä oven edustalla. Hän hiipi toiseen huoneeseen Aminen\nluokse, joka laittoi ampumatarpeita kuntoon.\n\n\"He seisovat nyt oven edustalla neuvottelemassa. Voitte katsella\nheitä nyt vaaratta. Olen tavallaan iloinen heidän tulostaan, koska\nteidän ei nyt enää tarvitse epäillä sanojani.\"\n\nAmine katsoi ikkunasta ja laski sitten kätensä Filipin käsivarrelle.\n\n\"Suokaa minulle anteeksi epäröimiseni. Nyt en pelkää muuta kuin että\nisä tulee liian pian kotiin, jolloin he saavat hänet kiinni.\"\n\nSittenkuin rosvot olivat tarkastaneet oven ja huomanneet sen liian\nvahvaksi murrettavaksi, turvautuivat he viekkauteen. He koputtivat,\nmutta kun heidän uudistettuunkaan jyrinäänsä ei vastattu, pistivät\nhe lyhyen neuvottelun jälkeen pyssyn suun avaimen reikään ja\nlaukaisivat. Lukko irtautui silloin, mutta rautatangot, joilla ovi\nmyös oli suljettu, kestivät vielä.\n\nFilip ei halunnut, vaikka hänellä olisi ollutkin siihen kieltämätön\noikeus, ampua roistoja, ennenkuin he aloittivat hyökkäyksen. Nyt\nojensi hän kuitenkin pyssynsä sen miehen päätä kohti, joka oli\nlähimpänä ovea. Hän oli tähdännyt tarkasti, sillä mies kaatui\nkuolleena maahan ja muut vetäytyivät peloissaan takaisin. Pari\nsekuntia myöhemmin vihelsi pistoolin luoti Filipin pään ohi\nvahingoittamatta häntä ollenkaan, koska Amine vetäisi hänet juuri\nsilloin taaksepäin.\n\n\"Älkää suotta paljastako itseänne, Filip\", sanoi hän hiljaa.\n\n\"Hän sanoi minua Filipiksi\", ajatteli Filip, mutta ei sanonut mitään.\n\n\"Nyt ne odottavat, että tulisitte ikkunaan jälleen\", sanoi Amine.\n\"Ottakaa nyt tuo toinen pyssy ja menkää eteiseen. Jos lukko on\nirtautunut, voivat he ehkä pistää kätensä reiästä ja irroittaa\nsalvat. On parasta, että menette sinne, sillä he luulevat teidän\nolevan muualla. Lataan pyssyn sillä aikaa uudestaan.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Filip mennen eteiseen. Hän huomasikin heti sinne\ntultuaan, että muudan rosvoista oli kuin olikin pistänyt kätensä\nreiästä ja koetti nyt nostaa ylimmäistä salpaa paikoiltaan.\n\nFilip aikoi juuri laukaista, kun ulkona olevat toiset roistot ampua\npaukauttivat monta kertaa.\n\n\"Amine on paljastanut itsensä\", ajatteli hän, \"ja on ehkä\nhaavoittunut.\"\n\nKostonhimossaan laukaisi hän kumminkin ensin latingin mieheen ja\nkiiruhti sitten yläkertaan saadakseen selville, miten Aminen oli\nkäynyt. Mutta tyttö ei ollutkaan ikkunassa, jolloin hän hyökkäsi\ntoiseen huoneeseen ja näki Aminen huolellisesti lataavan pyssyä.\n\n\"Jumalani, miten säikähdinkään, Amine! Kun he ampuivat, luulin teidän\nnäyttäytyneen ikkunassa.\"\n\n\"En minä sentään niin tyhmä ole. Ajattelin kumminkin, että he\nvastaavat tuleenne, kun ammutte oven läpi, ja luulin teidän\nmahdollisesti haavoittuvan. Senvuoksi menin ikkunan viereen ja näytin\nsiitä heille kepin nokkaan sitomiani isäni vaatteita. Nuo toiset,\njotka odottivat, ampuivat silloin heti.\"\n\n\"Ah, kuka olisi voinut uskoa, että niin kaunis tyttö voi olla niin\nrohkea!\" huudahti Filip.\n\n\"Eivätkö sitten muut kuin rumat voi olla rohkeita?\" kysyi Amine\nhymyillen.\n\n\"En tarkoittanut sitä, Amine. Mutta nyt tuhlaan kallista aikaa. Minun\npitää mennä ovelle jälleen. Antakaa minulle tuo pyssy ja ladatkaa\ntämä taasen.\"\n\nFilip hiipi portaita alas, mutta ennenkuin hän ehti ovelle, kuuli hän\nPootsin äänen ulkoa. Aminekin oli kuullut sen ja riensi heti Filipin\nrinnalle ladattu pistooli kummassakin kädessään.\n\n\"Älkää olko peloissanne, Amine\", hän sanoi aukaisten salvat.\n\"Roistoja on enää vain kaksi ja isänne pelastuu varmasti.\"\n\nOvi aukeni ja Filip hyökkäsi pihalle pyssyineen. Hän näki herra\nPootsin makaavan maassa noiden molempien miesten välissä, joista\ntoinen kohotti juuri puukkoansa työntääkseen sen lääkärin ruumiiseen,\nkun luoti lävisti hänen päänsä. Viimeinen roisto hyökkäsi nyt Filipin\nkimppuun ja syntyi kova kamppailu, joka kumminkin loppui pian\nsenvuoksi että Amine tuli lähemmäksi ja ampui luodin miehen ruumiin\nläpi.\n\nFilip kantoi Pootsin, joka oli aivan suunniltaan pelosta,\nrakennukseen kuin lapsen. Jonkun ajan kuluttua tyyntyi hän kumminkin\nhieman.\n\n\"Tyttäreni!\" hän huusi. \"Tyttäreni -- missä hän on?\"\n\n\"Täällä, isäni. Olen pelastettu.\"\n\n\"Ah, lapseni on siis vahingoittumaton!\" hän sanoi aukaisten silmänsä\nja tuijottaen eteensä. \"Mutta entä rahani -- missä ne ovat?\"\n\n\"Ne on myöskin pelastettu, isäni, kiitos tämän nuorukaisen, jota olet\nkohdellut niin huonosti.\"\n\n\"Mitä tarkoitat? Ah, nythän minä näenkin, että täällä on Filip\nVanderdecken! Hän on velkaa minulle kolme ja puoli guldenia ja\nlääkepullon. Hänkö on pelastanut sinut ja rahani?\"\n\n\"Niin ja voidakseen tehdä sen pani hän oman henkensä alttiiksi.\"\n\n\"Vai niin; no siinä tapauksessa annan hänelle koko velan anteeksi,\nmutta lääkepullon voi hän kyllä antaa takaisin. Anna minulle hieman\nvettä.\"\n\nFilip oli mennyt jälleen ulos. Kaksi roistoista oli kuollut, kolmas\noli viimeisillään ja neljännestä vuoti verta kovasti, mutta hän\nei vastannut mitään, kun Filip puhutteli häntä. Filip otti heidän\naseensa ja meni sisälle, missä Poots oli nyt jo melkein tointunut.\n\n\"Kiitän teitä, Filip Vanderdecken. Olette pelastanut rakkaan lapseni\nja rahani, joita ei olekaan kuin muutamia kolikoita, sillä olen hyvin\nköyhä. Toivon, että eläisitte kauan ja tulisitte onnelliseksi.\"\n\nNyt muistuivat isän kirje ja vala, jonka hän oli vannonut,\nensimmäisen kerran Filipin mieleen roistojen tapaamisen jälkeen ja\nhänen kasvonsa synkistyivät.\n\n\"Kauan ja onnellisena\", hän toisti. \"Ei suinkaan\", mumisi hän\npudistaen tahtomattaan päätään.\n\n\"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan teille\", sanoi Amine.\n\n\"Niin, se on kyllä totta\", myönsi vanha Poots, \"mutta olemme köyhiä,\nhyvin köyhiä. Puhuin rahoistani, koska minulla on niitä niin vähän,\netten voi luopua ainoastakaan kolikosta, mutta teidän ei tarvitse\nkuitenkaan maksaa minulle noita kolmea ja puolta guldenia, sillä\nniistä voin minä nyt ainakin luopua.\"\n\n\"Miksi luopuisitte niistä, herra Poots? Minähän lupasin maksaa ne\nteille ja kuten tiedätte, pidän aina sanani. Minulla on tuhansia\nguldeneja enkä tiedä, mitä niillä teen.\"\n\n\"Onko teillä tuhansia guldeneja?\" huudahti Poots. \"Laskette vain\nleikkiä enkä usko teitä.\"\n\n\"Toistan vielä kerran teille, Amine, että minulla on tuhansia\nguldeneja. Tiedätte, etten voi valehdella teille.\"\n\n\"Uskoin sen heti, kun sanoitte sen isälleni\", vastasi Amine.\n\n\"Mutta kun teillä on niin paljon, Vanderdecken, ja minä olen niin\nköyhä, niin --\"\n\nMutta Amine laski kätensä isän huulille ja lause keskeytyi.\n\n\"Isä\", sanoi hän, \"on jo aika, että menemme nukkumaan. Filip,\nteidänkin pitää mennä kotiinne yöksi.\"\n\n\"Ei, enkä aio nukkuakaan\", vastasi Filip. \"Mutta te molemmat voitte\nkyllä pelkäämättä mennä vuoteisiinne. Aion seisoa vahdissa koko yön\ntuolla ulkopuolella. Antakaa minulle vain kynttilä, niin poistun.\nHyvää yötä, herra Poots. Hyvää yötä, Amine.\"\n\n\"Hyvää yötä\", vastasi Amine, \"ja hyvin paljon kiitoksia.\"\n\n\"Tuhansittain guldeneja\", mumisi, vanhus Filipin mennessä portaita\nalas.\n\n\n\n\nV.\n\n\nFilip Vanderdecken istuutui kynnykselle, siveli tukan pois\notsaltaan, jota hän antoi sitten tuulen vilvoittaa. Viimeisten\npäiväin järkyttävät tapaukset olivat tehneet hänet levottomaksi ja\nhämmensivät hänen ajatuksiaan. Hän tunsi kaipaavansa lepoa, mutta\nhän tiesi, ettei hänelle tultaisi sellaista suomaan. Hän tunsi\nolevansa surullinen, mutta ei onneton, ja hän suhtautui tyynesti\ntulevaisuuteen.\n\n\"Kohtaloni ja velvollisuuteni ovat sellaiset, että minun pitää\nuhrata elämäni pelastaakseni isäni. Olen vannonut valani, jonka\ntaivas itse on vastaanottanut.\" Sitten palasivat hänen ajatuksensa\ntakaisin Amineen. Hän ihaili tytön rohkeutta ja kauneutta, ja kun hän\nkatseli kuuta, joka nyt oli korkealla taivaalla, kysyi hän itseltään,\nliittyisikö tytön kohtalo hänen kohtaloonsa.\n\n\"Estääkö valani minua rakastumasta Amineen?\" kysyi hän itseltään.\n\"Ei suinkaan, koska merimiehet, jotka tekevät matkoja Intiaan, ovat\naina monta kuukautta maissa. Minun pitää isääni hakea suurilta\nvaltameriltä, mutta luultavasti saan palata takaisin montakin kertaa\nonnistumatta yrityksessäni. Onko minun kumminkin pakko olla hakematta\nlohtua rakastavalta naiselta? Teenkö oikein koettaessani voittaa\nhänen rakkautensa, jonka vertaista syvyydessä ja uskollisuudessa ei\nluullakseni ole usein tavattavissakaan? Voinko pyytää häntä yhtymään\nmieheen, jonka elämä tulee olemaan niin epävarmaa? Mutta eikö\nkaikkein merimiesten elämä ole sellaista, kun he uhmaavat aaltoja\ntuuman paksuinen lauta itsensä ja kuoleman välissä? Minuthan on\nsitäpaitsi vihitty erääseen tehtävään enkä niin ollen voi kuolla,\nennenkuin se on suoritettu. Mutta milloin se tapahtuu ja kuinka tämä\nkaikki loppuu? Vastako kuolemassa? Toivoisin olevani levollisempi,\nettä paremmin voisin miettiä, mitä minun pitäisi tehdä.\"\n\nFilip istui sellaisissa ajatuksissa päivän koittoon asti, jolloin\nhänen valppautensa laimeni ja hän nukahti.\n\nHän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olalleen. Hän säpsähti\nja tarttui pistooliinsa, mutta huomasikin silloin Aminen edessään.\n\n\"Tuo oli siis tarkoitettu minulle\", sanoi Amine hymyillen, toistaen\nFilipin sanat edelliseltä illalta.\n\n\"Teillekö, Amine? Kyllä, suojellakseni teitä vieläkin kerran, jos se\nvain osoittautuu tarpeelliseksi.\"\n\n\"Olen siitä aivan varma. Olette ollut äärettömän ystävällinen, kun\nolette valvonut vielä koko yönkin sellaisten ponnistusten jälkeen.\nNyt on kumminkin jo valoisa päivä. Tulkaa nyt sisälle levähtämään.\"\n\n\"Kiitoksia, mutta minua ei nukuta enää ollenkaan. Täällä on paljon\ntekemistä. Meidän pitää ilmoittaa pormestarille tapahtuma ja ruumiit\nsaavat olla paikoillaan, kunnes asia on tutkittu. Lähteekö isänne\nsinne, Amine, vai pitääkö minun mennä?\"\n\n\"Isälleni sopii se paremmin, koska hän asuu talossa. Jääkää te vain\ntänne ja ellette haluakaan nukkua, pitää teidän kuitenkin nauttia\njoitakin virvokkeita. Menen ilmoittamaan päätöksemme isälleni. Hän on\njo syönyt aamiaisensa.\"\n\nAmine haki hänet pihalle ja hän oli heti valmis lähtemään likimmäisen\nkylän pormestarin luo.\n\nSittenkuin lääkäri oli poistunut, pyysi Amine Filipiä tulemaan sisään\njuomaan kahvia, joka oli niin harvinainen juoma siihen aikaan, ettei\nFilip ollenkaan ollut osannut otaksuakaan sellaista olevan tuon\nitaran herra Pootsin talossa, mutta vanhus ei voinut olla ilman sitä,\nkoska hän oli nuoruudessaan tottunut siihen.\n\nFilip, joka ei ollut syönyt neljäänkolmatta tuntiin, ei kursastellut\nryhtyessään ruokiin käsiksi. Amine istuutui häntä vastapäätä ja\nkatsoi vaitiollen hänen aterioimistaan.\n\n\"Amine\", sanoi Filip vihdoinkin, \"vahtiessani yöllä oli minulla\ntarpeeksi aikaa ajattelemiseen. Saanko puhua peittelemättä?\"\n\n\"Kyllä. Olen nimittäin varma, ettette halua sanoa mitään sellaista,\nmikä voi loukata neidon korvia.\"\n\n\"Olette oikeassa, Amine. Olen ajatellut teitä ja isäänne. Ette voi\nenää jäädä asuinaan tähän erillään olevaan taloon.\"\n\n\"Niin, tämä on kyllä minunkin mielestäni liian kaukana muista\nasunnoista, kun otetaan huomioon hänen ja minun turvallisuuteni,\nmutta tehän tunnette hänet, hän pitää yksinäisyydestä, vuokra ei ole\nkorkea ja hän on levoton rahojensa vuoksi.\"\n\n\"Ihminen, joka on levoton rahojensa vuoksi, vieköön ne varmaan\ntalteen, sillä täällä ne ovat aina vaarassa. Kuulkaahan nyt, Amine,\ntaloni on muiden talojen keskellä, ja ne suojelevat keskinäisesti\ntoisiaan. Olen nyt aikeissa poistua siitä ehkä ikuisiksi ajoiksi.\nAion nimittäin purjehtia ensimmäisessä parhaassa laivassa Intiaan.\"\n\n\"Intiaanko? Mutta miksi? Sanoittehan eilen omistavanne tuhansia\nguldeneja.\"\n\n\"Niin omistankin, mutta minun pitää sittenkin lähteä, Amine, sillä\nvelvollisuuteni kutsuu minua. Älkää kyselkö minulta enempää, vaan\nkuunnelkaa ehdotustani. Isänne saa muuttaa asumaan talooni minun\npoissaoloajakseni. Hän tekee minulle palveluksen silloin pitäessään\nhuolta siitä ja teidän pitää taivuttaa hänet muuttoon. Hän voi myös\nvartioida rahojani. En tarvitse niitä nyt tällä haavaa enkä voi ottaa\nniitä mukaanikaan.\"\n\n\"Isälleni ei voida uskoa vieraiden ihmisten rahoja.\"\n\n\"Miksi kokoaa isänne rahaa, Amine? Hän ei voi kuitenkaan ottaa\nniitä mukaansa kuollessaan. Hän kokoaa niitä varmaankin teille ja\nsilloinhan ovat minunkin rahani varmassa tallessa.\"\n\n\"Antakaa ne minun taakseni, niin silloin ne kyllä säilyvät. Mutta\nmiksi pitää teidän matkustaa pois ja panna elämänne vaaralle\nalttiiksi, kun olette niin rikas?\"\n\n\"Älkää kyselkö sitä minulta, Amine. Se on minun pojanvelvollisuuteni.\nEnempää en nyt missään tapauksessa voi ilmaista.\"\n\n\"Koska se on velvollisuutenne, en halua sitä kyselläkään. En tahtonut\nsitä tietääkään naisellisesta uteliaisuudesta, vaan parempi tunne\npakotti minut tekemään tuon kysymyksen, vannon sen teille.\"\n\n\"Millainen tunne, Amine?\"\n\n\"Tuskin tiedän sitä itsekään, ehkä jonkunlainen hyvien tunteiden\nyhtymä, nimittäin kiitollisuuden, kunnioituksen, luottamuksen ja\nsuopeuden. Eivätkö ne jo riitä?\"\n\n\"Kyllä, Amine. Näin lyhyen tuttavuuden jälkeen voidaan sellaista\npitää jo suurena voittona. Mutta minä tunnen vielä muutakin teitä\nkohtaan. Jos kumminkin tunteenne minua kohtaan ovat sellaiset kuin\nsanotte, niin tehkää minulle jo tänään sellainen palvelus, että\ntaivutatte isänne muuttamaan tästä talosta heti minun kotiini.\"\n\n\"Missä aiotte sitten itse asua?\"\n\n\"Ellei isänne suostu ottamaan minua täysihoitolaiseksi tuoksi\nlyhyeksi ajaksi, haen asunnon jostakin muualta. Mutta jollei hänellä\nole mitään sitä vastaan, suostun maksamaan hänelle kunnollisesti\nsiitä -- tarkoitan, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, että jään\ntaloon noiksi muutamiksi päiviksi.\"\n\n\"Mitäpä vastaansanomista minulla olisi? Tämä asuntomme ei ole\ntavallinen ja te tarjoatte meille suojaa. Tekisimme hirmuisen väärin\nja olisimme äärettömän kiittämättömiä, jos karkoittaisimme teidät\nomasta kodistanne.\"\n\n\"No taivuttakaa hänet sitten muuttoon, Amine. En halua mitään\nvuokraa, vaan pitäisin sitä jonkunlaisena suosionosoituksena\nitselleni, sillä matkustan hyvin levotonna täältä, ellen tiedä teidän\nolevan turvassa. Lupaatteko sen minulle?\"\n\n\"Lupaan teille, että käytän kaiken vaikutusvaltani, ja voin sanoa\nteille jo edeltäpäin, että se kyllä tapahtuu, sillä tunnen voimani.\nTässä on käteni sen vahvistukseksi. Oletteko nyt tyytyväinen?\"\n\nFilip tarttui tuohon hänelle ojennettuun pieneen käteen, mutta ei\nvoinutkaan hillitä enää tunteitaan, vaan suuteli sitä. Hän katsoi\nsamalla Amineen, suuttuiko Amine hänen rohkeudestaan. Tytön tummien\nsilmien katse oli kohdistunut häneen, kuten edellisenäkin iltana,\njolloin hän päästi Filipin sisään, ja hän näytti nytkin haluavan\nlukea Filipin ajatukset, mutta ei vetänyt kuitenkaan kättään pois.\n\n\"Voitte luottaa minuun, Amine\", sanoi Filip ja suuteli kättä vieläkin\nkerran.\n\n\"Toivon sitä -- uskon sen -- niin, olen aivan varma siitä\", vastasi\nAmine.\n\nFilip päästi hänen kätensä irti ja Amine palasi paikoilleen, jossa\nhän istui hetkisen hiljaa ja ajatuksiinsa vaipuneena. Filip vaikeni\nmyös, sillä hänelläkin oli omat mietteensä.\n\n\"Muistaakseni\", aloitti Amine vihdoinkin, \"kuulin isäni sanovan\näitiänne hyvin köyhäksi. Hän kertoi, että äitinne oli hieman\nsekapäinen, ja mainitsi samalla, että talossanne on muudan huone,\njota ei ole avattu pitkiin aikoihin.\"\n\n\"Niin, se on ollutkin lukittuna eiliseen asti.\"\n\n\"Sieltäkö löysitte nuo rahanne? Eikö äitinne sitten tiennytkään\nmitään niiden olemassaolosta?\"\n\n\"Kyllä, koska hän puhui niistä minulle kuolinvuoteellaan.\"\n\n\"Hänellä oli varmaankin sitten hyvin pätevät syyt tuon huoneen\nlukossapitämiseen.\"\n\n\"Niin olikin.\"\n\n\"Millaiset, nuo syyt olivat, Filip?\" kysyi Amine vienolla ja\nhiljaisella äänellä.\n\n\"En voi ilmaista niitä, saatte tyytyä siihen kun sanon, että hän\npelkäsi muudatta näkyä.\"\n\n\"Millaista näkyä?\"\n\n\"Hän kertoi isäni näyttäytyneen hänelle siellä.\"\n\n\"Uskotteko sen, Filip?\"\n\n\"En epäile ollenkaan, Amine, mutta en voi vastata enää useampiin\nkysymyksiin. Nyt on huoneen ovi auki eikä kenenkään tarvitse pelätä,\nettä hän näyttäytyy jälleen.\"\n\n\"En sitä pelkääkään\", vastasi Amine vakavasti, \"mutta eikö\npäätöksenne lähteä merelle johdu jotenkin tuosta seikasta?\"\n\n\"Voin empimättä tunnustaa teille, että se aiheutuu juuri siitä, mutta\nnyt pyydän teitä, ettette kyselisi minulta enempää. Olen pahoillani,\nmutta velvollisuuteni kieltää minua puhumasta muuta.\"\n\n\"Olitte niin innokas saamaan takaisin tuon pyhäinjäännöksen, Filip\",\nsanoi Amine hetkisen kuluttua, \"että luulen senkin varmasti yhtyvän\njollakin tavoin tuohon salaisuuteen, vai mitä?\"\n\n\"Vastaan nyt viimeisen kerran kysymykseenne, Amine. Niin, se kuuluu\nsiihen hyvin läheisesti, mutta älkää kyselkö minulta nyt enempää.\"\n\n\"Olette niin muissa ajatuksissa, Filip, ettette ymmärrä minun\nosoittavan vain teille kohteliaisuutta tiedustellessani asioitanne.\"\n\n\"Kyllä minä ymmärrän ja olenkin teille hyvin kiitollinen siitä.\nSuokaa minulle anteeksi ja muistakaa, ettei salaisuus ole omani,\nminusta ainakin tuntuu siltä. Jumala tietää minun toivovan, etten\nolisi milloinkaan sitä kuullutkaan, sillä se on särkenyt kaikki\nelämäni toiveet.\"\n\nKun Filip katsoi ylös, huomasi hän Aminen katseen kohdistuneen häneen.\n\n\"Haluaisitte mielellänne lukea ajatukseni, Amine, ja tutustua\nsalaisuuteeni, vai mitä?\"\n\n\"Ajatuksenne tahtoisin kyllä tietää, mutta en salaisuuttanne, vaikka\nolenkin pahoillani, että se painaa mieltänne niin raskaasti. Se on\nvarmaankin hirmuinen, koska se voi lannistaa niin rohkeankin luonnon\nkuin teidän.\"\n\n\"Mistä olette saanut rohkeutenne?\" kysyi Filip puhuakseen jostakin\nmuusta.\n\n\"Olosuhteet tekevät ihmisistä joko rohkeita tahi pelkureita.\nSellaiset, jotka ovat tottuneet vaaroihin ja vaikeuksiin, eivät\npelkää niitä.\"\n\n\"Missä olette ollut alttiina sellaisille, Amine?\"\n\n\"En täällä, vaan maassa, jossa synnyin.\"\n\n\"Ettekö halua kertoa minulle elämänne tarinaa, Amine? Voin hyvin\nsäilyttää salaisuuden, jos vain käskette.\"\n\n\"Olette sen jo minulle todistanutkin aivan vasten tahtoani\", vastasi\nAmine hymyillen, \"mutta teillä on oikeus tietää jotakin hänestä,\njonka hengen olette pelastanut. Kun isäni poikasena matkusti\nmuutamassa kauppalaivassa, ottivat maurit hänet vangiksi ja myivät\nhänet omassa maassaan orjaksi eräälle lääkärille. Kun isäntä huomasi,\nettä orjalla oli terävä järki, otti hän pojan apulaisekseen ja\njuuri tuon miehen johdolla oppikin sitten isäni kaiken taitonsa.\nHän oli muutamien vuosien kuluttua aivan yhtä taitava kuin hänen\nopettajansakin. Mutta tehän tiedätte isäni itaruuden, jota ei\nvoida salata, hän halusi rikastua ja kääntyi muhamedin uskoon,\njolloin hän pääsi vapaaksi ja voi ruveta harjoittamaan ammattiaan\nomaan laskuunsa. Hän otti vaimokseen arabialaisen naisen, muutaman\norjantyttären, jonka hän oli parantanut, ja asettui asumaan siihen\nmaahan. Minä synnyin, isäni kokosi rikkauksia ja tuli hyvin\nkuuluisaksi, mutta kun erään päällikön poika kuoli hänen hoidossaan,\nruvettiin häntä syyttämään. Hänet julistettiin lainsuojattomaksi,\nmutta hän onnistui pakenemaan menettäen kuitenkin koko omaisuutensa.\nÄitini ja minä seurasimme häntä. Hän pakeni beduiinien turviin ja\noli sitten heidän luonaan muutamia vuosia. Siellä totuin nopeihin\nmarsseihin, hurjiin hyökkäyksiin, tappioihin ja pakoon, ja usein näin\nmurhiakin. Mutta kun beduiinit eivät maksaneet isälleni tarpeeksi\nja kun hän kuuli päällikön kuolleen, palasi hän Kairoon ja rupesi\njälleen harjoittamaan ammattiaan. Hän kokosi taasen paljon rahaa,\nmutta saikin sitten ajoissa kuulla, että uusi päällikkö himoitsee\nniitä. Hän otti osan omaisuudestaan mukaansa ja pakeni muutamassa\npienessä laivassa Espanjaan. Hän ei ole kumminkaan saanut pitää\nrahojaan milloinkaan pitkää aikaa, sillä hänet on aina ryövätty. Nyt\non hän taasen näiden kolmen vuoden kuluessa, jotka olemme asuneet\ntäällä, koonnut jotakin. Emme olleet kuin vuoden Middleburgissa ja\nsitten muutimme tänne. Sellainen on elämäni tarina, Filip.\"\n\n\"Kuuluuko isänne vieläkin muhamedin uskokuntaan?\"\n\n\"En tiedä. Hän ei luullakseni kuulu mihinkään, sillä hän ei ole\nopettanut minua milloinkaan. Hänen kultansa on hänen jumalansa.\"\n\n\"Entä teidän?\"\n\n\"Sanon jumalakseni häntä, joka on luonut tämän kauniin maailman --\nluonnon jumalaa -- nimittäkäämme häntä nyt miten vain. Minulla on\nsellainen tunne, Filip, mutta haluaisin tietää hieman enemmänkin. On\nolemassa niin paljon erilaisia uskontoja, jotka kaikki luullakseni\nkuitenkin vievät taivaaseen. Tehän olette kristitty, Filip; onkohan\nse ainoa oikea uskonto, jokainen sanoo omaa uskoaan oikeaksi,\nuskokoonpa hän sitten mitä tahansa.\"\n\n\"Kristinusko on ainoa oikea, Amine. Kunpa vain uskaltaisin paljastaa\nkaikki pätevät todistukseni, niin --\"\n\n\"-- en enää epäilisi. Niinkö? Mutta eikö teidän velvollisuutenne ole\nilmaista noita todistuksia? Oletteko juhlallisesti vannonut, ettette\nmilloinkaan puhu niistä?\"\n\n\"En, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, etten saa tehdä\nsitä. Nyt kuulen ääniä. Isänne on varmaankin palannut viranomaisten\nkanssa ja minun täytyy mennä heitä vastaan.\"\n\nFilip meni alakertaan, mutta Amine jäi paikoilleen ja katsoi hänen\njälkeensä.\n\n\"Onko mahdollista\", sanoi hän sivellen kädellään otsaansa, \"että se\nvoi syntyä näin äkkiä? Niin se kumminkin on. Tunnen, että mieluummin\nja'an surun, jonka hän salaa minulta, vaarat, jotka uhkaavat häntä,\nniin, itse kuolemankin hänen kuin rauhallisen elämän ja onnen\njonkun toisen kanssa. Ja kummallista olisikin, ellen joutuisi sitä\ntekemäänkin. Illalla muuttaa isäni hänen taloonsa. Rupean heti\nlaittamaan tavaroita kuntoon.\"\n\nViranomaiset kirjoittivat muistiin Filipin ja herra Pootsin\nselitykset, ruumiit tarkastettiin ja huomattiin, että ainakin pari\nheistä oli hyvin tunnettuja maankiertäjiä. Sitten vietiin raadot\npois ja Filip ja herra Poots saivat mennä jälleen Aminen luo. Amine\nkertoi nyt isälleen Filipin suunnitelman ja Poots suostui siihen,\npääasiallisesti senvuoksi, ettei hänen tarvinnut maksaa vuokraa. He\ntilasivat vaunut ja samana iltapäivänä vietiin huonekalut, lääkkeet\nja suurin osa muustakin irtaimesta uuteen asuntoon. Vasta sitten\nkuin oli pimeä, nostettiin lääkärin raskas rahakirstu vaunuihin ja\nFilip istuutui sen viereen suojelemaan sitä. Amine käveli sivulla\nisänsä kanssa. Oli jo myöhä ilta, kun kaikki saatiin sellaiseen\njärjestykseen, että voitiin mennä nukkumaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Tämä huone on siis ollut suljettuna niin kauan\", sanoi Amine\nitsekseen, kun hän seuraavana aamuna paljon ennen Filipin heräämistä\nmeni sinne. Hän katsoi tarkkaavaisesti huonekaluja, ja linnunhäkit\nvetivät heti hänen huomionsa puoleensa. \"Pienet linturaukat!\" hän\nsanoi. \"Täällä näyttäytyi siis hänen isänsä hänen äidilleen. Ei\n-- mutta Filiphän sanoo omaavansa todistuksia, että asia on niin.\nJa miksi ei isä olisi voinut näyttäytyä? Jos Filip olisi kuollut,\niloitsisin saadessani puhutella hänen henkeään, sillä olisihan\nsekin edes jotakin. Mutta mitä nyt sanonkaan, minähän ilmaisen\nsalaisuuteni! Pöytä on kaadettu ja näyttää aivan siltä kuin se\nolisi tapahtunut pelosta. Ompelukorin sisällys on lentänyt sinne\ntänne, tietysti naisellisesta säikähdyksestä. Sen on kyllä rottakin\nvoinut saada aikaan, mutta ajatuksessa, ettei kukaan ihminen ole\nkäynyt täällä vuosikausiin, on kuitenkin jotakin juhlallista. En\nihmettele ollenkaan Filipin tunnetta, että joku hirmuinen salaisuus\non yhteydessä tämän huoneen kanssa. Mutta se ei saa kuitenkaan enää\njatkua. Tahdon ottaa huoneen heti käytäntöön.\"\n\nAmine, joka oli jo vuosikausia hoitanut isänsä taloutta toimittaen\nkaikki emännän tehtävät, alkoi heti puhdistaa huonekaluja. Hän\npyyhki pois hämähäkin seitit ja vuosien kuluessa kerääntyneen paksun\ntomukerroksen, kantoi häkit pois, siirsi sohvan ja pöydän nurkasta\nhuoneen keskelle, ja kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, näytti\nhuone melko siistiltä ja kodikkaalta auringon paistaessa sisään\navonaisesta ikkunasta.\n\nHän ymmärsi täydellisesti, että ne esineet, jotka olivat tehneet\nniin voimakkaan vaikutuksen Filipiin, oli vietävä pois. Päätettyään\nlujasti voittaa hänet omakseen oli tietysti luonnollista, että hän\ntahtoi tehdä kaikkensa rauhoittaakseen Filipiä. Filip oli jättänyt\navaimet lattialle, ja Amine avasi nyt kaapit, puhdisti ovien ruudut\nja kirkasti hopeakannuja, kun hänen isänsä tuli huoneeseen.\n\n\"Laupias taivas!\" huudahti herra Poots. \"Ovatko ne kaikki hopeaa?\nSilloin on kai sekin totta, että hän omistaa monta tuhatta guldenia,\nmutta missä ne ovat?\"\n\n\"Älkää välittäkö siitä, isä. Omat rahanne ovat nyt turvassa, ja siitä\nsaatte kiittää Filip Vanderdeckeniä.\"\n\n\"Aivan niin, mutta nyt hän rupeaa asumaan luonamme ja hän syö paljon.\nHänen pitää maksaa runsaasti, koska hänellä on niin paljon rahaa.\"\n\nAmine hymyili halveksivasti, mutta ei vastannut mitään.\n\n\"Olen utelias tietämään, missä hän säilyttää rahojaan\", sanoi Poots.\n\"Muistaakseni sanoi hän lähtevänsä merelle ensimmäisessä sopivassa\nlaivassa. Kuka pitää huolta hänen rahoistaan hänen poissaollessaan?\"\n\n\"Minä, isä\", vastasi Amine.\n\n\"Ah, vai niin? No sen me kyllä varomme, etteivät ne häviä. Laivahan\nvoi joutua haaksirikkoon.\"\n\n\"Sinulla ei ole mitään tekemistä siinä asiassa, isä. Varjele sinä\nvain omaa kultaasi.\"\n\nHän pani hopea-astiat takaisin kaappeihin, lukitsi ovet ja otti\navaimet mukaansa mennessään valmistamaan aamiaista. Vanhus jäi\nhuoneeseen ja katsoa tuijotti noihin lasiovien takana oleviin\nkallisarvoisiin esineihin. Hänen silmänsä olivat kuin naulattuina\nniihin, ja hän mumisi alituisesti: \"Kaikki tuo on siis hopeaa.\"\n\nKun Filip tuli alakertaan, hämmästyi hän ja tunsi olevansa\nkiitollinen huoneessa tapahtuneesta muutoksesta. Hän käsitti heti,\nkuka sen oli saanut aikaan. Amine toi nyt aamiaisen sisään ja vaikka\nhe eivät puhuneetkaan, sanoivat heidän silmänsä sitä enemmän.\nIstuutuessaan pöytään näyttikin Filip paljon iloisemmalta ja\nrauhallisemmalta.\n\n\"Herra Poots\", sanoi hän lopetettuaan, \"aion antaa taloni haltuunne\nja toivon teidän viihtyvän täällä. Puhun tyttärenne kanssa kaikista\ntarpeellisista korjauksista ennen lähtöäni.\"\n\n\"Aiotte siis poistua luotamme, herra Filip, lähteäksenne merelle.\nVieraiden maiden katseleminen mahtaneekin tuntua paljon mukavammalta\nkuin oleskeleminen täällä kotona. Milloin aiotte matkustaa?\"\n\n\"Lähden Amsterdamiin tänä iltana sopimaan matkastani, mutta\nluullakseni tulen vielä takaisin ennen laivaanmenoani.\"\n\n\"Vai tulette te vielä takaisinkin. Niin, teidänhän täytyy pitää\nhuolta rahoistanne ja muustakin omaisuudestanne. Laskekaa rahanne ja\nuskokaa ne sitten meidän haltuumme. Missä niitä säilytetään, herra\nVanderdecken?\"\n\n\"Ilmoitan sen kyllä tyttärellenne ennen lähtöäni. Viimeistään kolmen\nviikon kuluttua voitte odottaa minua takaisin.\"\n\n\"Isä\", sanoi Amine, \"lupasit mennä katsomaan pormestarin lapsia.\nSinun pitää lähteä nyt.\"\n\n\"Menenkin heti, mutta haluan ensin kuulla herra Filipin toivomukset.\nHänellä on varmaankin paljon sanottavaa minulle ennen lähtöään.\"\n\nFilip ei voinut olla hymyilemättä muistellessaan, mitä oli tapahtunut\nsilloin kun hän oli ensimmäisen kerran kutsunut herra Pootsin\nkotiinsa, vaikka nuo muistot herättivät surullisiakin tunteita.\n\nAmine ymmärtäen Filipin mielen toi nyt isänsä hatun, ja herra\nPoots, joka ei milloinkaan vastustanut tytärtään, lähti, vaikkakin\nvastahakoisesti.\n\n\"Aiotteko todellakin matkustaa niin pian?\" kysyi Amine Filipiltä\npalattuaan huoneeseen.\n\n\"Kyllä, Amine, mutta toivon voivani käväistä kotonani ennen\nlopullista lähtöäni. Ilmoitan teille kuitenkin määräykseni nyt siltä\nvaralta, ettei se kävisikään päinsä. Saanko avaimet?\"\n\nFilip aukaisi kaapin alimmaisen osaston ja rahakirstun.\n\n\"Tuossa, Amine, ovat rahani. Meidän ei tarvitse laskea niitä, kuten\nisänne ehdotti. Huomaatte muutenkin minun olleen oikeassa sanoessani\nomistavani tuhansittain guldeneja. Nyt ne eivät ole minulle miksikään\nhyödyksi, mutta jos joskus palaan, ostan niillä laivan. Tuleva\nkohtaloni on minulle aivan tuntematon.\"\n\n\"Mutta ellette palaakaan, mitä sitten?\" kysyi Amine vakavasti.\n\n\"Siinä tapauksessa saatte ne omaksenne samoin kuin talonkin\nirtaimistoineen.\"\n\n\"Teillähän on sukulaisia, vai kuinka?\"\n\n\"Vain rikas eno. Hän auttoi meitä hyvin vähän ollessamme köyhiä\neikä hänellä ole lapsiakaan. En ole velkaa hänelle penniäkään eikä\nhän ole minkään tarpeessa. Maailmassa ei ole muita kuin te, joka on\nherättänyt minussa myötätuntoa. Toivon, että suhtautuisitte minuun\nkuin veljeen. Tulen aina pitämään teistä kuin rakkaasta sisaresta.\"\n\nAmine ei vastannut. Filip otti muutamia guldeneja matkarahoiksi\nsamasta pussista, joka oli ennenkin ollut auki, sulki sitten kaapin\nja antoi avaimet Aminelle. Hän aikoi juuri sanoa tytölle jotakin, kun\noveen koputettiin ja isä Seysen astui huoneeseen.\n\n\"Jumala olkoon kanssanne, poikani, ja teidänkin, lapseni, jota en ole\nennen nähnytkään. Otaksun, että olette herra Pootsin tytär.\"\n\nAmine taivutti päätään vastaukseksi.\n\n\"Huomaan, että olette nyt ottanut huoneen käytäntöön, Filip. Olen\nsitäpaitsi kuullut kaikki eiliset tapahtumatkin. Haluan puhella\nhetkisen kanssanne, Filip, ja pyydän senvuoksi tätä nuorta neitiä\npoistumaan niin kauaksi.\"\n\nAmine meni ja pappi istuutui sohvaan pyytäen Filipiä istuutumaan\nviereensä. Hän tiedusteli Filipiltä salaisuutta, mutta Filip ei\nkertonut hänelle sen enempää kuin Aminellekaan. Filip sanoi hänelle\naikovansa lähteä merelle ilmoittaen samalla lahjoittaneensa siltä\nvaralta, ettei hän enää palaisikaan, omaisuutensa Aminelle ja\ntämän isälle. Varojensa suuruutta hän ei kuitenkaan määritellyt.\nPappi kysyi sitten häneltä, onko Poots vääräuskoinen, kuten huhut\nkertovat, jolloin Filip kertoi hänelle sen vähän, minkä hän tiesi,\npyytäen samalla, että pappi opettaisi Aminea, joka jo kauan aikaa oli\nhalunnut saada tietoja niistä asioista. Isä Seysen oli siihen hyvin\nhalukas, koska hän selvästi huomasi, millaiset Filipin tunteet Aminea\nkohtaan olivat. Herra Pootsin tulo keskeytti heidän keskustelunsa,\njoka oli kestänytkin melkein pari tuntia. Kun lääkäri näki papin,\npoistui hän heti huoneesta. Filip huusi silloin Aminen sisään ja\npyydettyään Aminelta sellaista palvelusta, että Amine ottaisi papin\nvastaan niin usein kuin suinkin, siunasi tuo kunnon vanhus heidät\nmolemmat.\n\n\"Annoitteko hänelle rahaa, Filip?\" kysyi Poots isä Seysenin mentyä.\n\n\"En\", vastasi Filip. \"Olen pahoillani, etten tullut sitä\najatelleeksi.\"\n\n\"Ei, ei, parempi oli, ettette antanut hänelle mitään, sillä rahat\novat arvokkaampia kuin hänen vastalahjansa. Hän ei saa tulla tänne\nenää.\"\n\n\"Miksi ei, isä\", kysyi Amine, \"jos herra Filip vain tahtoo? Tämähän\non hänen talonsa.\"\n\n\"No siinä tapauksessa kyllä, että herra Filip haluaa, mutta hänhän\nmatkustaa pois.\"\n\n\"Entä sitten? Isä Seysen on tervetullut tänne muutenkin. Hänhän voi\ntulla puhuttelemaan minua.\"\n\n\"Sinuako, lapseni? Jos hän tulee, en anna hänelle penniäkään, ja\nsilloin lopettaa hän pian käyntinsä.\"\n\nFilip ei saanut enää tilaisuutta keskustella Aminen kanssa eikä\nhänellä ollut Aminelle mitään sanottavaakaan. Tunnin kuluttua sanoi\nFilip jäähyväiset hänelle hänen isänsä läsnäollessa. Poots ei\nhalunnut poistua hetkeksikään heidän luotaan, koska hän vieläkin\ntoivoi, että Filip uskoisi hänelle osankaan noista rahoista, jotka\nhän jättää kotiinsa.\n\nParin päivän kuluttua saapui Filip Amsterdamiin ja sai kuulla\ntiedusteltuaan asianomaisista paikoista, ettei Intiaan lähde\nainoatakaan laivaa moneen kuukauteen. Hollantilais-itäintialainen\nyhtiö oli jo kauan ollut olemassa ja kaikki yksityinen kauppa oli\nloppunut. Yhtiön laivat lähtivät matkalle ainoastaan sellaiseen\nvuodenaikaan, jolloin luultiin niiden parhaiten pääsevän\nHyväntoivonniemen ympäri. Erään niistä laivoista, joiden oli määrä\nlähteä seuraavalla kerralla, nimi oli \"Ter-Schelling\", muudan\nkolmimastoinen, jota parhaillaan ruvettiin laittamaan kuntoon.\n\nFilip meni kapteenin luokse ja ilmoitti tälle haluavansa ruveta\nmerimieheksi. Kapteeni mieltyi Filipiin heti ja kun Filip vielä\nselityksensä lisäksi, ettei hän halua mitään palkkaa, lupasi maksaa\noppirahojakin, pestasi kapteeni hänet toiseksi perämiehekseen luvaten\nilmoittaa hänelle ajoissa, milloin laiva on valmis lähtemään.\nUskollisena lupaukselleen palasi Filip Aminen luo, jonka kanssa hän\nsiis sai olla vielä kerran yhdessä.\n\nSivuutamme nyt pari kuukautta, joiden kuluessa herra Poots hoiti\nvirkaansa ja oli niin harvoin kotona, että nuoret ystävämme saivat\nolla hyvin paljon kahden kesken. Amine vastasi Filipin kuumaan\nrakkauteen yhtä tulisesti. He aivan jumaloivat toisiaan. Ja kukapa\nvoikaan olla miellyttävämpi kuin rohkea ja lempeä Amine? Kun Filip\njoskus ajatteli synkkää tulevaisuuttaan, karkoitti Aminen hymy aina\nhänen surunsa, ja kun Filip katsoi hänen silmiinsä, unhotti hän heti\nkaikki vaivansa.\n\nAmine ei salannut ollenkaan tunteitaan, vaan paljasti ne epäröimättä.\nKun Filip antoi hänelle suukkosen, vastasi hän siihen, ja koska\nhän oli jaloluontoinen ja luottavainen, tiesi hän onnensa johtuvan\nvain Filipin rakkaudesta. Eräänä päivänä huomasi isä Seysen, joka\noli ahkerasti opettanut Aminea, Filipin kiertävän kätensä tytön\nvyötäreille.\n\n\"Lapseni\", sanoi hän, \"olen jo jonkun aikaa seurannut\nkäyttäytymistänne tarkkaavaisesti eikä se miellytä minua ollenkaan.\nVaikka aikoisittekin mennä naimisiin hänen kanssaan, Filip, kuten\nluulen, on tuollainen vaarallista. Minun on pakko vihkiä teidät.\"\n\nFilip suuttui.\n\n\"Olenko sittenkin saanut teistä väärän käsityksen, poikani?\" jatkoi\npappi, vakavasti.\n\n\"Ette, hyvä isä, mutta pyydän teitä poistumaan nyt. Tulkaa takaisin\nhuomenna, niin kaikki on silloin selvillä. Mutta ennen sitä pitää\nminun keskustella Aminen kanssa.\"\n\nPappi poistui ja nuoret olivat jälleen kahden. Väri tuli ja meni\nAminen poskissa ja hänen sydämensä sykki kovasti, sillä hän tunsi\nkoko elämänsä onnen olevan kysymyksessä.\n\n\"Pappi on oikeassa\", sanoi Filip istuutuen hänen viereensä. \"Tätä\nei saa jatkua enää pitempää aikaa. Antaisin paljonkin, jos aina\nvoisin olla luonasi, mutta kova kohtaloni ei sitä salli. Tiedät minun\nrakastavan maatakin, jolla kävelet, mutta en sittenkään voi pyytää\nsinua vaimokseni enkä osalliseksi onnettomuuteeni.\"\n\n\"Aion sanoa sinulle ajatukseni suoraan, Filip\", sanoi Amine.\n\"Sanot rakastavasi minua. En tiedä, miten miehet rakastavat, mutta\ntiedän kuitenkin omat tunteeni. Olisit hyvin itsekäs ja töykeä,\njos hylkäisit minut nyt, sillä silloin kuolisin. Sanot, että sinun\non pakko matkustaa tuon onnettoman salaisuutesi vuoksi. Ehkä sinun\npitääkin, mutta enkö voi tulla kanssasi?\"\n\n\"Kuolemaanko, Amine?\"\n\n\"Niin, sillä kuolemahan vapauttaa ihmisen kaikista vaivoista. En\npelkää kuolemaa, vaan sitä, että menetän sinut. Eikö sitten elämäsi\nolekaan hänen kädessään, joka on luonut kaiken? Mistä tiedät\nniin varmasti, että sinun pitää kuolla? Jos sinut, kuten sanot,\non määrätty tuollaisen mainehikkaan työn suorittajaksi, ei sinun\ntarvitse olla suurestikaan peloissasi, että kuolet, ennenkuin olet\ntehnyt tuon työn. Toivoisin, että tuntisin salaisuutesi, Filip, sillä\nnaisen neuvokkuus voisi ehkä olla sinulle suureksi hyödyksi. Mutta\nvaikka se ei voisikaan auttaa sinua, niin eikö se soisi sinulle\nlohtua ja rauhaa, että jakaisit sekä ilon että surun hänen kanssaan,\njota sanot rakastavasi niin suuresti?\"\n\n\"Amine, kalleimpani, syvä rakkautenihan minut juuri paneekin\nepäröimään. Kuinka iloinen olisinkaan, jos meidät nyt\nyhdistettäisiin. En tiedä oikein, mitä minun pitää sanoa tahi tehdä.\nJos olisit vaimoni, en voisi salata sinulta mitään, mutta en voi\nmennä naimisiinkaan kanssasi, ennenkuin tiedät salaisuuteni. No niin,\npanen onneni alttiiksi ja ilmoitan sen sinulle nyt. Saat itse sitten\npäättää, mitä teet. Mutta muistakin, että taivas on kuullut valani,\njota rikkomaan et saa pyytää minua. Jos sinä kuultuasi kertomukseni\nhaluat mennä naimisiin kanssani, suostun siihen. Tahdon olla\nonnellinen vähän aikaa, Amine, mutta sinä --\"\n\n\"Kerro minulle heti tuo salaisuus, Filip!\" huudahti Amine\nkärsimättömästi.\n\nFilip kertoi nyt tarkasti kaiken sen, minkä lukija jo tietää. Amine\nkuunteli häntä vaitiollen ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.\nFilip lopetti toistamalla hänelle vannomansa valan. \"Nyt tiedät\nkaikki\", lisäsi hän surullisesti.\n\n\"Miten kummallinen kertomus, Filip\", vastasi Amine. \"Anna minun\nkatsoa tuota pyhäinjäännöstä. Voiko tässä pienessä kapineessa olla\nniin paljon voimaa -- olin vähällä sanoa -- onnettomuutta? En ole\nvielä niin vahva uudessa uskossani kuin sinä ja isä Seysen. En voi\noikein uskoa tähän. Mutta jos nyt otaksumme sen todeksi, tahtoisit\nsinä ilman valaakin täyttää velvollisuutesi. Älä ajattele minusta\nniin huonoa, että pyydän sinua luopumaan sellaisesta, mikä on oikein.\nEi, Filip, lähde sinä vain hakemaan isääsi, ja jos voit ja hän on\napusi tarpeessa, niin pelasta hänet. Älä kuitenkaan luule, että voit\nsuoriutua sellaisesta tehtävästä heti. Jos sinut on vihitty siihen,\npelastut kaikista vaaroista, kunnes olet toimittanut sen. Saat palata\nkotiin monta kertaa ja silloin tahdon voimistuttaa ja rohkaista\nsinua rakkaudellani. Ja jos Jumala kutsuu sinut pois, kätken rakkaan\nmuistosi sydämeeni. Olet antanut ratkaisun minulle, rakas Filip. Olen\nomasi ikuisesti.\"\n\nAmine levitti käsivartensa ja Filip painoi hänet rintaansa vasten.\nSamana iltana pyysi hän herra Pootsilta hänen kättään ja Poots antoi\nheti suostumuksensa, kun Filip avasi rahakirstun ja näytti hänelle\nguldeninsa.\n\nIsä Seysen tuli seuraavana aamuna ja sai tuon luvatun vastauksen.\nKolme päivää myöhemmin soivat Terneusen kirkon pienet kellot\niloisesti ilmoittaen Amine Pootsin ja Filip Vanderdeckenin\navioliitosta.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMyöhään syksyllä heräsi Filip rakkausunestaan (sillä onko maallisen\nelämän ilo muuta kuin unta?), kun viesti saapui kapteenilta,\njonka mukaan hän oli luvannut lähteä. Kummallista kyllä ei Filip\nnaimisiinmenonsa jälkeen ollut juuri ollenkaan ajatellutkaan tulevaa\nkohtaloaan, minkävuoksi päivät, viikot ja kuukaudet olivatkin\nkuluneet nopeasti häiritsemättömässä onnessa. Poots oli kyllä pari\nkertaa kysynyt, milloin Filip matkustaa, mutta Amine, joka ei voinut\nnähdä pilveäkään rakastamansa miehen otsalla, oli vastannut isälleen\nniin jyrkästi, että isä oli vaiennut. Hän tiesi liiankin hyvin\nisän alhaiset vaikutteet. Vanhuksella oli tapana kuluttaa aikaansa\nkävelemällä edestakaisin vierashuoneessa ja katselemalla kaappeja,\njoissa hopeakannut nyt loistivat alkuperäisessä kirkkaudessaan.\n\nEräänä lokakuun aamuna koputettiin ulko-oveen ja Amine meni\naukaisemaan.\n\n\"Haluaisin mielelläni puhutella Filip Vanderdeckenia\", sanoi vieras\nkuiskaten.\n\nMies, joka näin puhutteli Aminea, oli laiha hollantilainen merimies,\njonka mäyrännahkalakki oli vedetty syvälle silmille. Hänen piirteensä\nolivat terävät ja vastenmieliset, kasvot hyvin kalpeat, huulet\nverettömät ja hiukset punertavat. Hänellä oli hieman partaakin, mutta\nmuuten oli melkein mahdotonta sanoa, kuinka vanha hän oli. Hän voi\nyhtä hyvin olla sairaalloinen nuorukainen kuin laiha, mutta voimakas\nvanhus.\n\nKummallisinta kuitenkin tuossa miehessä oli hänen silmänsä, joita\nhänellä oli vain yksi. Oikea silmä oli nimittäin kiinni ja silmämuna\nnähtävästi poissa, mutta hänen vasen silmänsä oli verrattuna\nkasvoihin ja päähän tavattoman suuri. Se oli pullistunut ulos\nkuopastaan, oli kirkas, kostea ja hyvin vastenmielisen näköinen,\nkoska sen luomissa ei ollut ollenkaan ripsejä. Aminen edessä ei ollut\nihminen, jolla oli silmä, vaan silmä, johon oli liittynyt ihminen.\nSe oli niin tärkeä piirre miehessä, ettei kukaan häntä katsellessaan\nkiinnittänyt huomiotaan mihinkään muuhun. Hän oli pieni, mutta hyvin\nmuodostunut, ja hänen käsiensä koosta ja väristä voitiin nähdä, ettei\nhän ollut mikään tavallinen merimies. Hänen kasvojensa piirteet\nolivat terävät, mutta hyvin säännölliset ja vaikka hänen käytöksensä\nolikin mieliestelevää, oli siinä jonkinlaista mahdikkuutta. Hänen\nolennossaan oli sitäpaitsi jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa.\n\nPyytäessään vierasta sisään tunsi Amine selkäänsä karmivan, vaikka\nhän ei voinutkaan selittää syytä siihen.\n\nFilip kummastui suuresti nähdessään vieraan, joka heti huoneeseen\ntultuaan istuutui sohvaan Filipin viereen Aminen entiselle paikalle\nsanomatta sanaakaan. Kaikki mennyt muistui nyt hänen mieleensä ja\nhän tunsi, että hänet nyt kutsuttiin lyhyestä onnestaan vaaroihin\nja kärsimyksiin. Häntä hämmästytti erittäinkin se, että hän tunsi\näkkinäistä vilua, joka vapisutti hänen koko ruumistaan pienen miehen\nistuessa hänen viereensä. Veri pakeni hänen poskistaan eikä hän\nvoinut sanoa sanaakaan pariin minuuttiin. Silmäpuoli vieras silmäili\nympärilleen ja käänsi vihdoin katseensa Amineen. Vihdoin hän rikkoi\nhiljaisuuden jonkinlaisella hihittämisellä ja sanoi:\n\n\"Filip Vanderdecken, hi, hi, ette suinkaan tunne minua?\"\n\n\"En\", vastasi Filip melko vihaisesti.\n\nPienellä miehellä oli hyvin kummallinen ääni. Se oli jonkunlaista\nvaimennettua huutoa, joka kaikui korvissa vielä kauan aikaa sen\njälkeen kuin hän oli lakannut puhumasta.\n\n\"Nimeni on Schriften ja olen muudan Ter Schellingin luotseista\",\njatkoi hän. \"Olen nyt tullut, hi, hi\", hän katsahti terävästi\nAmineen, \"riistämään teidät irti rakkaudesta ja\", hän kiinnitti\nnyt katseensa kaappeihin, \"muistakin mukavuuksista.\" Hän nousi ja\npolki lattiaa. \"Vien teidät nyt pois lujalta maakamaralta, hi, hi,\nehkä märkään hautaan. Miten hauskaa!\" lisäsi hän nauraen ja katsoen\nerikoinen ilme kasvoillaan ainoalla silmällään Filipiin.\n\nFilip aikoi ensi työkseen heittää ulos vastenmielisen vieraansa,\nmutta Amine ymmärtäen hänen ajatuksensa pani käsivartensa ristiin\nrinnalleen, asettui pienen miehen eteen, katsoi häneen halveksivasti\nja sanoi:\n\n\"Meidän kaikkien pitää kestää kohtalomme, hyvä mies, ja kuolema\nkorjaa satonsa, elimmepä sitten maalla tahi merellä. Mutta Filip\nVanderdecken ei tule milloinkaan niin kalpeaksi kuin te, vaikka\nhänellä olisikin kuolema silmiensä edessä.\"\n\n\"Niinkö\", vastasi Schriften hämmästyen nähtävästi nuoren ja kauniin\nnaisen kylmästä päättäväisyydestä. Hän käänsi sitten katseensa\nuuninreunustalla olevaan hopeiseen neitsyt Marian kuvaan ja jatkoi:\n\"Huomaan, että olette katolilainen, hi, hi.\"\n\n\"Niin olenkin\", vastasi Filip, \"mutta mitä se teihin kuuluu? Milloin\nlaiva lähtee?\"\n\n\"Viikon kuluttua, hi, hi... Todellakin lyhyt aika matkavalmistuksiin\nja jäähyväisten sanomiseen, vai mitä?\"\n\n\"Siinä on enemmänkin kun tarpeeksi\", vastasi Filip nousten sohvalta.\n\"Ilmoittakaa kapteenillenne, että tulen määrättyyn aikaan. Tule,\nAmine, emme saa hukata enää ollenkaan aikaa.\"\n\n\"Emme kyllä\", vastasi Amine, \"mutta velvollisuutemme on osoittaa\nensin vieraanvaraisuutta. Herra, saanko tarjota teille joitakin\nvirvokkeita matkanne jälkeen?\"\n\n\"Tästä päivästä kahdeksan päivän kuluttua\", sanoi Schriften Filipille\nvastaamatta Aminen kysymykseen. Filip nyökäytti päätään ja pieni mies\npyörähti kantapäällään, poistui huoneesta ja oli hetkisen kuluttua\nkadonnut näkyvistä.\n\nAmine vaipui takaisin sohvalle. Hän oli kyllä rohkea, mutta tämä\nilmoitus, että hänen lyhytaikainen onnensa nyt oli lopussa, oli\ntullut liian äkkiä. Silmäpuolen lähetin olennossa ja puheessa\nilmenevä vahingonilo, jolla hän tahtoi kuin näyttää tietävänsä\nenemmän kuin muut, hämmensi häntä ja Filipiä ja teki heidät\nlevottomiksi. Amine ei itkenyt, vaikka hän kätkikin kasvonsa käsiinsä\nFilipin kävellessä horjuen huoneessa sinne tänne. Hänen mieleensä\nmuistui nyt jälleen hetki, jolloin hän löysi kirjeen ompeluksen alta.\n\nHe olivat nyt molemmat heränneet nykyisestä onnenunestaan ja heitä\nvärisytti heitä odottava hirveä tulevaisuus. Filip sai kuitenkin\ntakaisin luonnollisen tyyneytensä muutamien minuuttien kuluttua.\nHän istuutui puristaen Aminen syliinsä. He eivät puhuneet mitään,\nsillä he tiesivät liiankin hyvin toistensa ajatukset, vaan koettivat\nrohkaista luontonsa karaistaakseen sydämensä kestämään pian\ntapahtuvaa eroa.\n\nAmine rikkoi vihdoinkin hiljaisuuden ja sanoi:\n\n\"Lähetti ei ollut varmaankaan kotoisin tästä maailmasta, Filip. Eikö\nsinusta tuntunut, että hänestä uhoi kuin kuoleman kylmyyttä, kun hän\nistui vieressäsi? Minä ainakin tunsin sellaista hänen tullessaan\nsisään.\"\n\nFilip, joka oli ajatellut samoin kuin Aminekin, mutta ei ollut\nhalunnut säikähdyttää häntä, sanoi hämillään:\n\n\"Ei, Amine, kuvittelet vain, koska hän tuli niin äkkiä ja odottamatta\nja käyttäytyi niin kummallisesti. Koska hän on raajarikko ja\nsenvuoksi ehkä kadehtii muita ihmisiä, on hänestä tullut pahansuopa\nja vahingoniloinen. Häneltä on kielletty kaikki aviollinen onni\nkokonaan, sillä ei kukaan nainen voi hymyillä tuollaiselle ihmiselle.\nHänen sappensa rupesi kiehumaan, kun hän näki niin paljon kauneutta\ntoisen sylissä, ja hän tunsi vahingoniloa saadessaan tuoda perille\nviestin, jonka hän tiesi tekevän lopun häneltä itseltään kielletyistä\nnautinnoista. Saat olla aivan varma, rakkaani, ettei se ollut mitään\nmuuta.\"\n\n\"Ja vaikka otaksumiseni olisikin oikea, ei se vaikuta ollenkaan\nasiaan\", vastasi Amine. \"Mikään ei voi tehdä asemaasi\ntoivottomammaksi kuin se jo entuudestaan on. Mutta, Filip, nyt kun\nolen vaimosi, pelkään enemmän kuin puolisoksesi ruvetessani. En\nymmärtänyt silloin täydellisesti tämän eron aiheuttamaa katkeruutta.\nÄlä sentään pelkää\", jatkoi hän laskien kätensä sydämelleen, \"sillä\nolen valmistunut kaikkeen ja olen ylpeä siitä, että mieheni on\nvalittu niin mainehikkaan työn tekijäksi. Et suinkaan ole erehtynyt\nkutsumuksestasi, Filip?\"\n\n\"En, Amine. En ole erehtynyt kutsumuksestani, en rohkeudestani enkä\nvalitsemastani vaimosta\", vastasi Filip surullisesti puristaen Aminen\nsyliinsä. \"Taivaan tahto on sellainen.\"\n\n\"No tapahtukoon se sitten\", sanoi Amine ja nousi. \"Nyt ovat\nensimmäiset tuskat ohi, Filip, ja tunnenkin jo olevani rohkeampi.\nAminesi tietää velvollisuutensa. On kuitenkin hirveää ajatella, ettei\nole enää jäljellä muuta kuin viikko.\"\n\n\"Toivon, että se lyhenisi päiväksi, vaikka sekin tuntuisi jo liian\npitkältä\", vastasi Filip. \"Tuo silmäpuoli paholainen tuli liian\naikaisin.\"\n\n\"Älä puhu niin, Filip, sillä olen kiitollinen hänelle tästä viikosta,\njonka kuluessa saan totuttautua olemaan vailla onneani. Jos tahtoisin\nvaivata sinua kyynelillä, rukouksilla ja moitteilla, riittäisi kyllä\npäiväkin, mutta Aminesi tuntee velvollisuutensa paremmin. Voit lähteä\nkuin ritarit muinoin vaaralliseen seikkailuun, ehkä kuolemaankin,\nmutta Amine haluaa näyttää rakkautensa sinulle varustamalla sinut\naseilla, ja hän voi katsella lähtöäsi täynnä toivoa, että joskus\nainakin palaat. Viikko on pitkä aika, Filip, kun se käytetään oikein.\nKeskustelemme, Filip, ja minä kätken kaikki sanasi rakkaaseen\nmuistooni, sillä poissaollessasi voin ravita niillä lempeäni\nyksinäisyydessäni. Ei, Filip, kiitän Jumalaa, että meillä on vielä\nviikko jäljellä.\"\n\n\"Niin teen minäkin, Amine, ja kun oikein ajattelemme, tiesimme tämän\njo ennakolta.\"\n\n\"Mutta rakkauteni oli niin voimakas, että unhotin kaiken muun.\"\n\n\"Sen täytyy kuitenkin elää paljaista muistoista poissaollessani.\"\n\nAmine huokaisi. Heidän keskustelunsa keskeytyi nyt Pootsin tullessa\nhuoneeseen. Huomattuaan Aminen muuten niin loistavissa kasvoissa\ntapahtuneen muutoksen huudahti hän:\n\n\"Pyhä profeetta, mitä nyt on tapahtunut?\"\n\n\"Vain se, minkä kaikki tiesimme jo ennakolta\", vastasi Filip.\n\"Matkustan nyt, sillä laiva lähtee viikon kuluttua.\"\n\nUkon kasvojen ilme muuttui kummallisen iloiseksi, mutta hän koetti\nsalata tunteitaan Aminen ja hänen miehensä läsnäollessa.\n\n\"Olipa se todellakin huono uutinen!\"\n\nKumpikaan ei vastannut, vaan poistuivat huoneesta.\n\nSivuuttakaamme nyt tämä viikko, joka käytettiin kaikenlaisiin\nmatkavalmistuksiin. Emme voi kertoakaan, kuinka hyvin Amine salasi\ntunteensa ja kuinka hirveästi häntä kiusasi ajatus, että hänen pitää\nerota rakkaasta miehestään. Emme osaa kuvailla niitäkään vastakkaisia\ntunteita, jotka raivosivat Filipin rinnassa. Viikko oli pitkä heille\nmolemmille, vaikka heistä tuntuikin, että aika lensi siivillä.\nMolemmat tunsivat melkein helpotusta, kun lähtöpäivä vihdoinkin\nkoitti, sillä nyt he voivat paljastaa nuo tunteensa, joita he niin\nkauan toistensa vuoksi olivat salanneet.\n\n\"Filip\", sanoi Amine heidän istuessaan vierekkäin ja syleillessään\ntoisiaan, \"rauhoitun vasta sitten kuin olet lähtenyt, sillä en\nunhota, että tämä ilmoitettiin minulle ennen naimisiinmenoani.\nLupaa näyttäytyä minulle, jos kuolet. Istun tuossa sohvassa enkä\nollenkaan pelkää haamuasi. Ilmoita minulle vain jotenkin, että olet\nkuollut. Silloin tiedän, ettei minulla ole maailmassa enää mitään,\njonka vuoksi minun kannattaisi elää, ja ainoa toivoni tulee sitten\nvain olemaan, että pian saan muuttaa luoksesi autuaitten asuntoihin,\nFilip. Lupaa minulle se, Filip.\"\n\n\"Lupaan sinulle sen sellaisella edellytyksellä, että Jumala sen\nsallii. Mutta, Amine --\" hänen huulensa vapisivat, \"en voi viipyä\ntäällä enää pitempää aikaa.\"\n\nAmine katsoi mieheensä tummilla silmillään. Hän ei voinut puhua ja\nhänen kasvonsa vääntyivät, luonto ei voinut enää vastustaa tätä\ntunteitten tulvaa ja hän vaipui pyörtyneenä miehensä syliin. Kun\nFilip aikoi suudella häntä viimeisen kerran, huomasi hän sen.\n\n\"Nyt hän ei tunne mitään\", sanoi hän laskien hänet sohvalle, \"mutta\nhän herää kyllä tarpeeksi pian suruunsa.\"\n\nHän huusi nyt herra Pootsin huoneeseen Aminen avuksi, tarttui\nhattuunsa, suuteli viimeisen kerran tulisesti vaimonsa otsaa ja\nkiiruhti pois. Hän katosi näkyvistä paljon ennen Aminen tointumista.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nEnnenkuin seuraamme Filip Vanderdeckenia tuolle uhkarohkealle\nmatkalle, on tarpeellista, että palautamme lukijan muistiin ne\nolosuhteet, jotka olivat pakottaneet yritteliäitä hollantilaisia\npurjehtimaan noihin itäisiin maanosiin, jotka viime aikoina olivat\nosoittautuneet sellaisiksi pohjattomiksi rikkaudenlähteiksi.\n\nKun Kaarlo Suuri hallittuaan melkein koko Eurooppaa meni luostariin,\njakoi hän valtakuntansa. Ferdinand sai Itävallan ja Filip Espanjan ja\nAlankomaat. Hollantilaiset olivat suurimmaksi osaksi vääräuskoisia\nja senvuoksi Filip lähetti Alban herttuan todistamaan heille, että\non parempi antaa polttaa itseään hieman tässä maailmassa kuin kärsiä\nsellaisia tuskia iankaikkisesti tulevassa elämässä. Tämä aiheutti\nsodan, joka kesti noin kahdeksan vuotta, ja loppui siten, että\nAlankomaat julistettiin riippumattomiksi. -- Mutta nyt pitää meidän\npalata hieman takaisin.\n\nVasco da Gaman löydettyä tien Intiaan Hyväntoivonniemen ympäri\npitivät portugalilaiset yksinoikeutenaan nauttia sen suomia etuja.\nHe puolustivat noita oikeuksiaan tarmokkaasti eikä ainoakaan\nyksityinen kauppalaiva uskaltanut ajatellakaan vastarintaa, mutta\nvuonna 1577 lähetettiin amiraali Draken komentama englantilainen\nlaivasto sinne ja toukokuussa vuonna 1580 palasi tämä rohkea merimies\ntakaisin Englantiin tehtyään onnellisen matkan Intiaan. Hän toi\nsuuria rikkauksia tullessaan tehtyään hyvin edullisia sopimuksia\nMolukkien kuninkaan kanssa. Cavendish ja useat muut seurasivat hänen\nesimerkkiään, ja englantilais-itäintialainen yhtiö perustettiin ja\nhallitus vahvisti sen säännöt jonkun ajan kuluttua.\n\nHollantilaisten ollessa Espanjan alamaisia hakivat he Lissabonista\nIdän tavaroita ja levittivät niitä sitten kaikkialle Eurooppaan,\nmutta tultuaan riippumattomiksi alkoivat he itse varustaa retkikuntia\nIntiaan. Heillä oli onni mukanaan ja vuonna 1602 perusti hallitus\nsamanlaisen yhtiön kuin englantilaisetkin.\n\nTämän kertomuksen alkaessa olivat englantilaiset ja hollantilaiset\njo purjehtineet enemmän kuin puoli vuosisataa Intian merillä,\nportugalilaisten menettäessä melkein kaiken vaikutusvaltansa niiden\nystävällisten sopimusten vuoksi, joita heidän kilpailijansa olivat\ntehneet Idän hallitsijoiden kanssa, jotka olivat saaneet kärsiä\npaljon portugalilaisten itaruudesta ja julmuudesta.\n\nVaikka hollantilaiset olivatkin suuressa kiitollisuuden velassa\nenglantilaisille heidän avustaan vapaussodan kestäessä, ei\nheidän kiitollisuutensa näyttänyt kuitenkaan voivan sivuuttaa\nHyväntoivonnientä, sillä sen toisella puolen tappelivat\nenglantilaiset, hollantilaiset ja portugalilaiset keskenään ja\nanastivat toistensa laivoja väkevämmän oikeudella. Emämaiden\nväliintulo oli silloin tällöin tarpeen, mutta edellämainittuun aikaan\nasti oli tämä väliintulo supistunut noottien vaihtoon, sillä oli\nselvää, että kaikki olivat väärässä.\n\nVuosi sen jälkeen kuin Cromwell anasti Englannin kruunun, julisti hän\nHollannille sodan osaksi senkinvuoksi, että hollantilaiset olivat\ntappaneet hänen lähettiläänsä. Blake ja Van Tromp kohtasivat toisensa\nja taistelut muodostuivat hyvin verisiksi. Kumpainenkin puolue luuli\nolevansa voitolla, mutta lopullinen rauha solmittiin vasta vuonna\n1654, jolloin hollantilaisten oli pakko luvata tervehtiä jokaista\nenglantilaista laivaa avoimella merellä. He suostuivat siihen\nmielellään, koska se ei maksanut mitään.\n\nNyt kun tiedämme asioiden tilan, voimme aloittaa uudestaan.\n\nHeti Amsterdamiin tulonsa jälkeen osti Filip lujat ohuet teräsketjut\nkorvatakseen sillä sen ohuen nauhan, josta pyhäinjäännös oli ennen\nriippunut. Tehtyään sen kiiruhti hän tavaroineen Ter Shellingiin.\nHän ei ollut unhottanut rahasummaa, jonka hän oli luvannut maksaa\nkapteenille siitä, että häntä laivassa kohdeltaisiin oppilaana eikä\nmatruusina. Laiva oli ankkurissa muiden Intiaan lähtevien laivojen\njoukossa. Kapteeni, jonka nimi oli Kloots, otti hänet ystävällisesti\nvastaan, näytti hänelle hytin, jossa hän saisi asua, ja laskeutui\nsitten ruumaan tarkastamaan tavaroiden sijoittamista jättäen Filipin\nkannelle omiin ajatuksiinsa.\n\n\"Tässä laivassa siis\", sanoi Filip katsellen sitä, \"pitää minun tehdä\nensimmäinen yritykseni, joka ehkä on oleva viimeisenikin. Kuinka\nvähän aavistavatkaan uudet toverini suunnitelmistani! En matkusta\nuteliaisuudesta enkä ansaitakseni rahaa, vaan hakeakseni kuollutta.\nMutta voinko kohdata sen vaaratta minulle itselleni ja muille, joiden\nkanssa purjehdin? Voin tuskin uskoa sitä, sillä en suinkaan saata\nyhtyä häneen muuten kuin kuolemassa. Merimiehet ovat taikauskoisia\nja jos he tietäisivät hirveät suunnitelmani, eivät he varmastikaan\nhuolisi minua mukaansa. Taivas yksin voi ratkaista tämän arvoituksen\neikä minulla ole muuta neuvoa kuin olla kestävä.\"\n\nSitten muistui Amine hänen mieleensä ja hän seisoi kauan paikoillaan\nvaipuneena ajatuksiinsa.\n\n\"Eiköhän olisi jo parasta, että menisitte hyttiinne\", sanoi vihdoin\njoku lempeästi ja Filip heräsi säpsähtäen unelmistaan.\n\nPuhuja oli Hillebrant, ensimmäinen perämies. Hän oli pienehkö,\nmutta solakka kolmikymmenvuotias mies. Hänellä oli kauniit kasvot,\npellavanvärinen tukka ja siniset silmät, ja vaikka hän ei ollutkaan\nmerimiehen näköinen, ymmärsi hän ammattinsa salaisuudet paremmin kuin\nmoni muu.\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Filip. \"Unhotin todellakin, missä olen. Hyvää\nyötä ja paljon kiitoksia.\"\n\nTer Schelling oli rikattu fregatiksi ja sen kantavuus oli neljäsataa\ntonnia. Sen pohja oli melkein lattea ja laidat lähenivät vesirajan\nyläpuolella niin paljon toisiaan, ettei ylimmäinen kansi ollut\npuoleksikaan niin leveä kuin ruuma. Koska kaikki laivat olivat\nasestetut, ei kannella ollut mitään lastia, vaan kummallakin laidalla\noli kuusi tykkiä. Niiden portit olivat pienet ja pitkulaiset,\nja keula- ja peräkansi olivat paljon korkeammalla muuta laivaa.\nKeulakannella oli ranapalkkien takana toinen pieni kansi, jota\nsanottiin kanssin katoksi. Puolikannella oli hytti, joka kohosi\npaljon veden pintaa korkeammalle. Kokkapuu oli tavattoman korkea\nja oli enemmän neljännen maston näköinen, semminkin kun siinä oli\npari purjeraakaa. Puolikannen ja lautakäytävien syvennyksiin oli\nkiinnitetty aseita, jollaisia ei enää käytetä, mutta joita silloin\nsanottiin hakapyssyiksi ja joilla voitiin ampua kaikkiin suuntiin.\nMesaanimaston takana oleva purje oli kiinnitetty purjevarpaan.\nTämän kuvauksen jälkeen tarvinnee meidän tuskin lisätä, että laivan\nomituinen rakenne lisäsi melkoisesti pitkän matkan aiheuttamia\nvaaroja, vaikka se siten rikattuna voikin purjehtia melkoista\nvauhtia hyvässä myötätuulessa. Tuollaiset laivat ovat kuitenkin\nhuonoja hankatuulessa purjehtijoita ja jos tuuli sattuu painamaan ne\nlähelle rantaa, ovat ne melkein aina mennyttä kalua. Ter Schellingin\nmiehistöön kuuluivat kapteeni, kaksi perämiestä, kaksi luotsia ja\nviisiviidettä matruusia. Hytin alla oleva kajuutta oli varattu\nylitarkastajalle, joka ei ollut tullut vielä laivaan. Suuren kannen\nkajuutta oli taasen tarkoitettu kapteenille ja perämiehille, jotka\nmuodostivatkin laivan koko päällystön.\n\nKun Filip heräsi seuraavana aamuna, olivat märssypurjeet jo ylhäällä\nja ankkuria nostettiin. Muutamat toiset laivat suuntasivat jo\nkulkunsa merelle pullistunein purjein. Ilma oli kaunis ja Filip tunsi\nolevansa hyvin virkeä.\n\nKapteeni Kloots seisoi hytin katolla ja katseli kaupunkiin päin\npienellä kiikarilla. Hänellä oli päässään ketunnahkalakki, jonka alta\nnäkyi punaisen yömyssyn laitaa. Punaisesta plyyssistä valmistetussa\nliivissä oli kiiltävät metallinapit, alimmainen takki oli viheriä,\nmutta päällimmäinen pitempi oli tehty karkeammasta sinisestä\nkankaasta. Housut olivat mustat, sukat vaaleansiniset ja kengissä\noli suuret hopeasoljet. Vyötäreillä oli leveä vyö, joka piti kiinni\nmelkein polviin asti ulottuvaa poimutettua purjekangasesiliinaa.\nVyöstä riippui vielä hainnahkainen tuppi, jossa oli suuri\nleveäteräinen veitsi.\n\nHänen pituutensa oli sopusoinnussa hänen lihavuuteensa. Kasvot\nolivat soikeat ja pienet verrattuina muuhun ruumiiseen. Hänen\nharmaat hiuksensa liehuivat tuulessa ja hänen suoran nenänsä nipukka\noli tulipunainen viinan ja pienessä äkkiväärässä palavan tupakan\nvaikutuksesta. Vain silloin kun hän jakoi käskyjään tahi sulloi\nsiihen uutta tupakkaa, otti hän sen hampaistaan.\n\n\"Hyvää huomenta, poikani\", sanoi kapteeni. \"Myöhästymme, koska\nei ylitarkastaja suvaitse tulla laivaan. Vene on ollut maissa\nodottamassa häntä jo tunnin. Joudumme näin ollen viimeiseksi koko\nlaivastosta. Toivon, että yhtiö sallisi meidän purjehtia ilman noita\nhienoja herroja, joista meillä ei ole muuta kuin vastusta.\"\n\n\"Mitä hänellä on tekemistä laivassa?\" kysyi Filip.\n\n\"Heidän pitää pitää silmällä lastia ja huolehtia sen myynnistä, ja\nelleivät he sekautuisi muuhun, ei siitä olisi mitään sanomista.\nMutta he tukkivat nenänsä joka paikkaan eivätkä muusta välitä\nkuin omasta mukavuudestaan. He ovat kuin kuninkaita laivoissamme\nemmekä me uskalla kohdella heitä huonosti, koska sellainen voisi\nolla vahingoksi meille seuraavalla kerralla, kun laivaa laitetaan\nlähtökuntoon. Yhtiö vaatii, että nuo miehet otetaan vastaan\nkaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla. Ammumme aina viisi\nkunnianlaukausta silloin kun he tulevat laivaan.\"\n\n\"Tunnetteko tämän odottamanne herran jo entuudestaan?\"\n\n\"Ainoastaan kuulopuheista. Eräs tuttu kapteeni, jonka mukana hän\nennen on ollut, sanoi häntä hyvin pelkuriksi ja pöyhkeäksi.\"\n\n\"Kunpa hän nyt vain tulisi\", sanoi Filip, \"sillä haluaisin jo\nlopultakin lähteä.\"\n\n\"Teillä on varmaankin kummallinen matkustamishalu, poikani. Olen\nkuullut, että teillä on kaunis koti ja hyvin miellyttävä vaimo.\"\n\n\"Haluan katsella hieman maailmaa. Opittuani merimiesammatin ostan\nlaivan ja kokoan itselleni omaisuuden.\"\n\n\"Niin, merellä voidaan kyllä ansaita omaisuuksia, mutta voidaan niitä\nsiellä menettääkin\", vastasi kapteeni. \"Jos voisin vaihtaa tämän\naivan kauniiseen taloon ja muutamiin tuhansiin guldeneihin, että\nvoisin pitää sen kunnossa, ette näkisi minua enää tällä paikalla.\nOlen kiertänyt Hyväntoivonniemen kahdesti, mutta kolmas kerta voi\nolla onnettomampi.\"\n\n\"Onko se niin vaarallinen paikka?\"\n\n\"Niin vaarallinen kuin miksi merivirrat, kalliot, hiekkamatalikot,\nmyrskyt ja korkea aallokko voivat sen tehdä, ei sen kummempi.\nSilloinkin kun laiva on ankkurissa niemen tällä puolen olevassa\nlahdessa, ei sen miehistö voi olla hetkeäkään levollinen pelosta,\nettä kettinki katkeaa ja laiva ajautuu merelle tahi rannikolle\nvillien saaliiksi, ennenkuin ennätetään tehdä mitään sen\npelastamiseksi. Mutta sitten kuin niemi on sivuutettu onnellisesti,\nläikkyvät aallot iloisesti auringonpaisteessa ja voidaan purjehtia\nviikkokausia pilvettömän taivaan alla myötätuulessa tarvitsematta\nkoskeakaan kuutteihin.\"\n\n\"Mihin satamiin poikkeamme, herra kapteeni?\"\n\n\"En voi sitä varmasti sanoa. Persian lahden rannalla olevaan\nGambruniin kokoutuu kai koko laivasto ensimmäisen kerran. Siellä\neroamme. Toiset purjehtivat suoraan Bantamiin Javan saarelle toisten\nkulkiessa pitkin rannikkoa ja vaihtaessa itselleen kamferttia,\ngummia, vahaa, kultaa ja norsunluuta. Jos meidät määrätään sinne,\npitää teidän olla hyvin varovainen seurustelussanne alkuasukasten\nkanssa, herra Vanderdecken. He ovat julmia ja viekkaita, ja heidän\nkäyrät veitsensä ovat teräviä ja myrkytettyjä. Minulla on ollut\ntuimia otteluja englantilaisten ja portugalilaisten kanssa noissa\nsalmissa.\"\n\n\"Mutta mehän olemme nyt solmineet rauhan kaikkien kanssa.\"\n\n\"Niin olemmekin, poikani, mutta sitten kuin olemme sivuuttaneet\nniemen, emme voi luottaa tuollaisiin asiakirjoihin, jotka on\nallekirjoitettu kotona. Englantilaiset ahdistavat meitä kovasti,\nmihin ikinä vain menemmekään. Meidän täytyy pitää heidät aisoissa ja\nlaivastomme onkin luullakseni näin hyvin varustettu senvuoksi, että\npelätään vihollisuuksia.\"\n\n\"Kuinka kauan luulette matkamme kestävän?\"\n\n\"Se riippuu asianhaaroista. Pari vuottakin ehkä, mutta voimme\nsuorittaa sen lyhyemmässäkin ajassa, ellei meitä viivytellä satamissa\nja käytetä sotatarkoituksiin.\"\n\n\"Kaksi vuotta\", ajatteli Filip. \"Kaksi vuotta poissa Aminen luota.\"\n\n\"Ah, poikani, pari vuotta ei ole hyvinkään pitkä aika\", sanoi\nkapteeni Kloots huomatessaan Filipin otsan synkistyvän. \"Olin kerran\npoissa viisi vuotta ja minulle kävi onnettomasti, sillä tullessani\nkotiin ei minulla ollut mitään, ei laivaakaan. Minut lähetettiin\nBengaalin lahden itärannikolla sijaitsevaan Chittagongiin ja laivani\noli kolme kuukautta ankkurissa satamassa. Maan päälliköt eivät\nsallineet minun lähteä, he eivät suostuneet vaihtamaan tavaroitani\neivätkä sallineet minun purjehtia muille markkinoille. Olin vienyt\nampumavarani maihin, joten en voinut ryhtyä vastarintaankaan.\nMadot nakersivat laivani pohjan reikiä täyteen ja se vajosi\nankkuripaikalleen. He tiesivät sen tapahtuvan ja siten saivat he\nlastini sellaiseen hintaan kuin he itse halusivat. Muudan toinen\nlaiva toi meidät sitten kotiin. Jos minua olisi silloin kohdeltu\nrehellisemmin, ei minun olisi pakko lähteä nyt mukaan. Tuloni ovat\nnyt pienet, sillä yhtiö on kieltänyt kaiken kaupan omaan laskuun.\nMutta tuolla hän nyt vihdoinkin tulee! He ovat vetäneet lipun tankoon\nja lähteneet matkalle. Herra Hillebrant, katsokaa, että miehet ovat\nvalmiit laukaisemaan tykkinsä ylitarkastajan kunniaksi.\"\n\n\"Mitähän tässä minä rupeaisin tekemään?\" kysyi Filip. \"Voinko olla\njollakin tavoin hyödyksi?\"\n\n\"Ette paljonkaan, ellemme saa myrskyä, jolloin kaikki käsivarret\novat tarpeen. Teidän pitää ensin katsella ja oppia, mutta ettei\naikanne tulisi pitkäksi, saatte kopioida kauniisti yhtiölle\njätettävän päiväkirjan ja auttaa minua monella muullakin tavalla\nheti kun olette tointunut merikivusta, josta useimmat ensi matkan\nmiehet saavat kärsiä. Lääkkeeksi suosittelen kovasti vyötäreillenne\nsidottua huivia, joka painaa vatsan sisään, ja ryyppyjä, joita saatte\nkallistaa pullostani milloin vain haluatte. Mutta nyt pitää meidän\nottaa vastaan mahtavan yhtiömme virkamies. Herra Hillebrant, käskekää\nmiesten laukaista tykit.\"\n\nSe tehtiin ja kun savu haihtui, souti vene pitkä lippu viiltäen\nvettä laivan viereen. Filip katseli uteliaasti ylitarkastajaa,\njoka jäi veneeseen, kunnes joukko laatikoita, joissa olivat yhtiön\nnimikirjaimet ja muut merkit, oli nostettu kannelle. Sitten vasta\nsuvaitsi tarkastaja kiivetä laivaan.\n\nHän oli pieni laiha mies, jonka kasvot olivat kuihtuneet. Hänen\npäässään oli kullalla koristettu kolmikulmainen hattu ja sen alta\nriippuivat tuuhean peruukin kiharat hartioille. Hänellä oli punainen\nsamettitakki, jonka reunukset olivat hyvin leveät, ja valkoisiin\nsilkkiliiveihin, jotka ulottuivat melkein polviin asti, oli kirjailtu\nvärikkäitä kukkia. Housut olivat mustaa satiinia ja valkoiset sukat\nolivat silkkiä. Kun tähän vielä lisätään polvien kohdalla ja kengissä\nolevat kultasoljet, pitsikalvosimet ja hopeahelainen keppi, voi\nlukija jo ymmärtää, millainen herra Jacob Janz Van Stroom, tämän\nkunnioitettavan yhtiön Ter Schellingiin lähettämä ylitarkastaja oli.\n\nHän katseli ympärilleen laivan kapteenin, perämiesten ja matruusien\nseisoessa kunnioittavan matkan päässä avopäin. Vaikka hän olikin\nhyvin hullunkurisen näköinen, ei ketään naurattanut, sillä herra Van\nStroom oli yhtiön ylitarkastaja ja hyvin mahtava mies.\n\nPyydettyään, että hänet ohjattaisiin kajuuttaan, sillä hänellä\nei näyttänyt olevan ollenkaan halua viipyä kannella, seurasi hän\nkapteenia sinne. Nyt vedettiin ankkuri lopullisesti ylös, purjeet\npingoitettiin ja ankkuria alettiin juuri kiinnittää paikoilleen, kun\nylitarkastajan kajuutasta rupesi kuulumaan kovaa soittoa.\n\n\"Mikähän siellä nyt on hätänä?\" sanoi kapteeni. \"Herra Vanderdecken,\nmenkää katsomaan.\"\n\nFilip lähestyi kajuuttaa kellon soidessa ja kun hän avasi oven, näki\nhän ylitarkastajan olevan pöydällä ja kiskovan sen kohdalla olevaa\nkellonnuoraa suunniltaan pelosta. Hänen peruukkinsa oli pudonnut ja\npaljaine päälakineen näytti hän hyvin naurettavalta.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, herra?\" kysyi Filip.\n\n\"Mikäkö minua vaivaa!\" karjaisi herra Van Stroom. \"Kutsukaa miehet\ntänne pyssyineen. Kiiruhtakaa, herra! Onko tarkoitus, että minut\ntapetaan, revitään palasiksi ja niellään? Herran nimessä, herra,\nälkää töllistelkö siinä, vaan tehkää jotakin. Nyt se kiipeää tänne\npöydälle. Herra meitä hyvästi siunatkoon!\" huusi hän vapisten pelosta.\n\nFilip, joka oli koko ajan katsonut vain herra Van Stroomia, silmäsi\nnyt osoitettuun suuntaan ja huomasi suureksi hämmästyksekseen\npienen karhun, joka leikki ylitarkastajan peruukilla. Se piti sitä\nkäpäläänsä välissä, pudisteli sitä ja painoi joskus turpansa siihen.\nHän säpsähti nähdessään sen, mutta ajateltuaan hetkisen ymmärsi\nhän, että se on nähtävästi kesy, sillä muuten se ei olisi saanut\nkuljeskella irti laivassa.\n\nHäntä ei kuitenkaan ollenkaan haluttanut lähestyä sitä, koska hän ei\ntuntenut sen luonnetta, mutta lopulta tuli kapteeni kajuuttaan ja\npelasti hänet pulasta.\n\n\"Mitä haluatte, herra?\" kysyi hän. \"Ah, Johannesko täällä onkin!\"\njatkoi hän mennen karhun luo, jolta hän riisti peruukin potkaistuaan\nsitä ensin. \"Ulos kajuutasta, Johannes, heti paikalla!\" huusi hän\npotkien karhua niin kauan, että se lähti pakoon ovesta. \"Herra Van\nStroom, olen hyvin pahoillani. Tässä on peruukkinne. Sulkekaa ovi,\nherra Vanderdecken, ettei se pääse takaisin, sillä se pitää minusta\npaljon.\"\n\nHeti kun ovi oli saatu kiinni herra Stroomin ja hänen pelkonsa\naiheuttajan välillä, liukui pieni mies paikoiltaan pöydän\nvieressä olevaan korkeaselustaiseen tuoliin, järjesti peruukkinsa\nsekaisin menneet kiharat, sijoitti sen jälleen päähänsä, suoristi\npitsikalvosimiaan ja sanoi:\n\n\"Herra Kloots, mikä on tarkoitus tällä kunnioituksen puutteella\nyhtiön ylitarkastajaa kohtaan?\"\n\n\"Hyvänen aika, eihän tässä ole tapahtunut mitään sellaista! Kuten\nnäitte, oli se vain pieni karhu, joka on hyvin kiltti vieraillekin.\nKun se oli kolmen kuukauden vanha, ostin sen omakseni. Tästä saamme\nsyyttää vain muistamattomuuttamme. Perämies Hillebrant sulki sen\ntänne kajuuttaan, ettei se olisi tiellä työn kestäessä, mutta sitten\nhän unhottikin sen kokonaan. Olen hyvin pahoillani, herra Van Stroom,\nmutta sitä ei päästetä enää tänne, ellette halua leikkiä sen kanssa?\"\n\n\"Leikkiäkö sen kanssa? Minäkö, yhtiön ylitarkastaja, ryhtyisin nyt\nleikkimään karhun kanssa? Herra Kloots, teidän pitää heti heittää\nelukka mereen.\"\n\n\"Pidän siitä niin paljon, etten suostu täyttämään käskyänne, herra\nVan Stroom. Lupaan, ettei se enää milloinkaan vaivaa teitä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, kapteeni Kloots, saatte vastata asiasta yhtiölle,\nsillä aion ilmoittaa tästä johtokunnalle. Sopimuksenne yhtiön kanssa\njulistetaan mitättömäksi eikä rahtiosuuttanne makseta.\"\n\nKloots oli, kuten useimmat hollantilaiset, hyvin itsepäinen ja\nylitarkastajan mahtava käytös ärsytti häntä. \"Sopimuksessani ei ole\nsanaakaan siitä, etten saa ottaa eläimiä laivaan\", väitti hän.\n\n\"Seuraan yhtiön sääntöjä\", sanoi Van Stroom nojautuen taaksepäin\ntuolissaan tärkeän näköisenä. \"Niiden mukaan pitää teidän ottaa\nlaivaanne vieraita ja harvinaisia eläimiä, kuten leijonia,\ntiikereitä, norsuja ja muita itämaisia eläimiä, silloin kun maaherrat\nja yhtiön asiamiehet lähettävät sellaisia lahjaksi hallitsijoille,\nmutta ei missään tapauksessa sallita yhtiön laivojen päälliköiden\nottaa mukaansa eläimiä omaksi huvikseen, olkootpa ne sitten millaisia\ntahansa, koska ne kieltämättä on tuotu laivaan yksityisessä\nkeinottelutarkoituksessa.\"\n\n\"Karhuani en myy mistään hinnasta, herra Van Stroom.\"\n\n\"Teidän pitää heti lähettää se pois laivasta, herra kapteeni. Vaadin\nsitä ja ellette tottele, saatte itse vastata seurauksista.\"\n\n\"Siinä tapauksessa lasken ankkurin jälleen, herra Van Stroom, ja\nlähetän sanan pääkonttoriin saadakseni asian ratkaistuksi. Jos\njohtokunta vaatii, että eläin on vietävä maihin, alistun päätökseen,\nmutta muistakaakin silloin, herra Van Stroom, että menetämme\nlaivaston suojeluksen ja saamme purjehtia yksinämme. Laskenko\nankkurin, herra ylitarkastaja?\"\n\nTämä huomautus voitti Herra Stroomin itsepäisyyden. Häntä ei\nhaluttanut ollenkaan purjehtia erillään, ja pelko, että niin voisi\nkäydä, oli voimakkaampi kuin karhun aiheuttama säikähdys.\n\n\"Herra Kloots, en tahdo olla liian ankara. Jos karhu pannaan liekaan,\nniin ettei se pääse lähestymään minua, suostun siihen, että se\njätetään laivaan.\"\n\n\"Pidän sen erillään teistä niin hyvin kuin voin, mutta jos se pannaan\nliekaan, ulvoo se päivät ja yöt, niin ettette saa ollenkaan nukkua,\nherra Van Stroom\", vastasi Kloots.\n\nHuomattuaan, että kapteeni oli päättäväinen eikä välittänyt\nuhkauksista, menetteli ylitarkastaja, kuten joku muukin sellaiseen\navuttomaan tilaan joutunut henkilö olisi menetellyt. Hän vannoi\nmielessään kostavansa ja sanoi alistuvaisesti: \"No niin, eläin saa\njäädä laivaan sellaisilla ehdoilla.\"\n\nHerra Kloots ja Filip poistuivat nyt kajuutasta. Kapteeni ei ollut\nollenkaan hyvällä tuulella mumistessaan mennessään: \"Kun yhtiö\nlähettää apinoitansa laivoihin, miksi en minä silloin saisi ottaa\nmukaani karhua?\" Ihastuen tähän päähänpistoonsa tuli hän jälleen\nhyvälle tuulelle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nMeidän pitää nyt antaa Intiaan purjehtivan laivaston jatkaa matkaansa\ntuulien ja ilmojen vaihdellessa. Muutamat laivat olivat jo eronneet\njoukosta, mutta kohtauspaikaksi oli määrätty Taffel-lahti, josta\ntaasen oli päätetty lähteä yhdessä jatkamaan matkaa.\n\nFilip Vanderdecken voi jo jonkun ajan kuluttua olla hyödyksi. Hän oli\nkäynyt innokkaasti käsiksi työhönsä, koska se esti häntä alituisesti\najattelemasta laivaantulonsa syytä ja hankki hänelle unta, jota hän\nei muussa tapauksessa olisi saanutkaan.\n\nHänestä tuli pian kapteenin suosikki ja ensimmäinen perämies\nHillebrantkin oli häneen hyvin tyytyväinen. Toinen perämies Struys\noli harvapuheinen nuorukainen, jonka kanssa hän joutui hyvin vähän\ntekemisiin ja ylitarkastaja, herra Jacob Janz Van Stroom, uskalsi\nvain harvoin poistua kajuutastaan. Karhua, Johannesta, ei oltu\nsuljettu mihinkään koppiin ja senvuoksi sulkeutui herra Van Stroom\nhyttiinsä. Kului tuskin päivääkään, ettei hän lukenut läpi erästä\nkirjettä, jonka hän aikoi lähettää yhtiölle kertoen siinä tarkasti\nkarhun aiheuttaman erimielisyyden. Joka kerta teki hän siihen pieniä\nmuutoksia, joiden hän luuli antavan valitukselle enemmän pontta ja\nvähentävän kapteenin etuja.\n\nOnnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä ylitarkastaja\nsuunnitteli kajuutassaan, poltteli kapteeni piippuaan, kallisti\nryyppynsä suuhunsa ja leikki Johanneksen kanssa. Karhu oli kiintynyt\nFilipiinkin ja oli hyvin mielellään hänen luonaan, kun hän oli\nvahdissa.\n\nLaivassa oli vielä eräs henkilö, jota emme saa unhottaa, nimittäin\nsilmäpuoli luotsi, Schriften, jolla näytti olevan jotakin kaunaa\nurhoamme ja hänen lemmikkiään karhua kohtaan. Koska Filip kuului\npäällystöön, ei Schriften uskaltanut avoimesti loukata häntä, vaikka\nhän jokaisessa sopivassa tilaisuudessa ärsyttikin häntä ja solvasi\nhäntä matruusien kuullen. Karhulle sitävastoin näytti hän selvemmin\nvihansa. Hän voi harvoin mennä sen sivu potkaisematta sitä ja\nkiroamatta raa'asti. Vaikka ei kukaan laivassa näyttänytkään pitävän\nhänestä, pelkäsivät kaikki kuitenkin häntä ja hänen vaikutusvaltansa\nmatruuseihin tuntui aivan selittämättömältä.\n\nSellainen oli asiain tila Ter Schellingissä, kun se kahden\nmuun laivan kanssa odotti tuulta parin päivän matkan päässä\nTaffel-lahdesta. Ilma oli melko lämmin, koska noissa seuduissa\nnyt oli kesä, ja päivänsuojassa lepäävä Filip oli niin väsynyt,\nettä hän oli vaipunut uneen. Hän heräsi tuntien jäätävää kylmyyttä\nkoko ruumiissaan, ja kun hän raotti hieman silmiään, huomasi hän\nSchriftenin vieressään. Luotsi piti hyppysissään ketjua, johon pyhä\nkalleus oli kiinnitetty. Filip ummisti jälleen silmänsä saadakseen\nselville miehen aikomukset. Luotsi veti ketjun hiljaa esille, kunnes\nkalleus tuli näkyviin, ja koetti pujottaa sen varovaisesti Filipin\npään yli anastaakseen sen.\n\n\"Vai niin!\" huudahti Filip vihaisesti temmaten ketjun luotsin kädestä.\n\nSchriften ei joutunut ollenkaan hämilleen, vaikka hänen yrityksensä\nhuomattiinkin. Hän katsoi Filipiin pahansuovasti toisella silmällään\nja sanoi ivallisesti:\n\n\"Riippuuko hänen kuvansa tuosta ketjusta, hi, hi?\"\n\nVanderdecken nousi, työnsi hänet etemmäksi ja pani kätensä ristiin\nrinnalleen.\n\n\"Neuvon teitä olemaan vähemmän utelias seuraavalla kerralla, herra\nluotsi, tahi teille voi käydä huonosti.\"\n\n\"Tahi ehkä se onkin onnenlakki\", jatkoi luotsi välittämättä ollenkaan\nFilipin vihasta, \"joka pelastaa ehdottomasti hukkumasta?\"\n\n\"Menkää työhönne heti!\" huudahti Filip.\n\n\"Tahi koska te olette katolilainen, on se ehkä jonkun pyhimyksen\nkynsi tahi, nyt sen arvasinkin, palanen pyhästä rististä.\"\n\nFilip hämmästyi.\n\n\"Arvasin siis oikein!\" huusi Schriften mennen keulaan matruusien luo.\n\n\"Nyt saatte kuulla jotakin uutta, miehet!\" sanoi hän. \"Meillä on\nlaivassamme palanen pyhästä rististä, joten me nyt voimme uhmata itse\npiruakin.\"\n\nFilip seurasi melkein tietämättään luotsia ja pysähtyi skanssin\nkatolle keulaan Schriftenin tehdessä huomautuksensa matruuseille.\n\n\"Emme ainoastaan pirua, vaan ehkä Lentävää Hollantilaistakin\",\nvastasi muudan vanha merimies.\n\n\"Lentävää Hollantilaista!\" ajatteli Filip. \"Olisiko sillä --?\" Hän\nastui pari askelta eteenpäin piiloutuen ison maston taakse. Hän\ntoivoi saavansa jonkunlaisia tietoja, jos keskustelua jatkettaisiin,\neikä hän pettynytkään.\n\n\"Sanotaan, että on vaarallisempi joutua sen kuin pirun lähettyville\",\nhuomautti toinen mies.\n\n\"Onko kukaan milloinkaan sattunut näkemään sitä?\" kysyi kolmas.\n\n\"Kyllä se on nähty montakin kertaa ja yhtä varmaa on, että sen\ntielle joutunut laiva joutuu haaksirikkoon tahi kohtaa sitä joku muu\nonnettomuus.\"\n\n\"Missä paikoin maailmaa se tavallisesti esiintyy?\"\n\n\"Paikkaa ei ole niin tarkoin määritelty, mutta se on nähty usein\ntäällä Hyväntoivonniemen ympärillä.\"\n\n\"Haluaisin mielelläni tietää koko tuon jutun\", sanoi muudan.\n\n\"Voin kertoa teille, mitä olen kuullut. Laiva on kirottu. Miehet\nolivat merirosvoja ja katkaisivat kapteenilta kaulan, muistaakseni.\"\n\n\"Ei, ei!\" huusi Schriften. \"Kapteeni, joka oli oikea roisto, on\nlaivassa vielä tänäkin päivänä. Kerrotaan hänen hylänneen kauniin\nvaimonsa, jota hän suuresti rakasti. Meillä on nyt laivassamme\nmuudan, joka on tehnyt samoin.\"\n\n\"Mistä se on saatu tietää, luotsi?\"\n\n\"Siitä, että hän aina haluaa lähettää kirjeitä kotiin jokaisen\nkohtaamansa laivan mukana. Mutta voi sitä laivaa, joka ottaa ne\nviedäkseen! Se menee pian pohjaan miehineen kaikkineen.\"\n\n\"En ymmärrä, mistä olette kuullut kaiken tuon\", sanoi eräs matruusi.\n\"Oletteko joskus nähnyt laivan?\"\n\n\"Olen kyllä!\" huusi Schriften, mutta hänen huutonsa muuttui äkkiä\ntuoksi tavalliseksi hihittämiseksi. Hän näytti muistavan jotakin ja\nlisäsi ivallisesti: \"Meidän ei tarvitse pelätä sitä sentään, sillä\nmeillähän on palanen pyhästä rististä laivassamme.\" Hän vetäytyi sen\njälkeen laivan perään päin kuin välttääkseen muita kysymyksiä ja\nhuomasi silloin Filipin ison maston takaa.\n\n\"Kas, enhän minä olekaan ainoa utelias tässä laivassa, hi, hi!\nSanokaa minulle, otitteko tuon mukaanne siltä varalta; että tapaamme\nLentävän Hollantilaisen?\"\n\n\"En pelkää mitään Lentävää Hollantilaista\", vastasi Filip hämillään.\n\n\"Ahaa, nythän minä muistankin, että teillä on sama nimi kuin\nhänelläkin! Häntäkin sanotaan Vanderdeckeniksi.\"\n\n\"Maailmassa on paljon muitakin Vanderdeckenejä kuin minä\", vastasi\nFilip tyynnyttyään. Sanottuaan sen meni hän hyttiinsä.\n\n\"Näyttää aivan siltä kuin tuo paha silmäpuoli roisto tietäisi,\nmiksi olen tullut laivaan\", ajatteli Filip. \"Mutta se ei voi olla\nmahdollista! Selkääni karmii kuitenkin joka kerta kun hän lähestyy\nminua, ihmettelenpä, tuntevatko muutkin sellaista, vai onko se\npaljasta kuvittelua meidän, Aminen ja minun, puoleltamme. En uskalla\nkysyä sitä keneltäkään, mutta minusta tuntuu hyvin kummalliselta,\nettä hän vihaa minua niin, sillä enhän ole häntä milloinkaan\nloukannut. Äskeinen kuulemani vahvistaa kaiken, mutta ovatko tässä\nenää minkäänlaiset vahvistukset tarpeenkaan? Ah, Amine, ellei sinua\nolisi, ratkaisisin mielelläni tämän arvoituksen, vaikka se sitten\nmaksaisi henkenikin!... Laupias Jumala, suuntaa ajatukseni muualle\",\nmumisi hän, \"etten menetä järkeäni!\"\n\nKolmen päivän kuluttua saapui Ter Schelling tovereineen\nTaffel-lahteen yhtyen muuhun laivastoon, joka oli tullut sinne\nmuutamia päiviä ennen. Hollantilaiset olivat juuri näihin aikoihin\nperustaneet Hyväntoivonniemelle uudisasutuksen, josta Intiaan\npurjehtivat laivat varustivat itsensä vedellä ja ostivat nautaeläimiä\nrannikolla asuvilta hottentoteilta, jotka mielellään vaihtoivat\nlihavan härän kiiltävään messinkinappiin tahi suureen rautanaulaan.\nLaivaston vedentarpeen tyydyttäminen vei muutamia päiviä, minkä\njälkeen alukset nostivat jälleen ankkurinsa ja jatkoivat matkaansa\nsaatuaan ensin amiraalilta tietää kohtauspaikan siltä varalta,\nettä laivat matkalla sattuisivat joutumaan erilleen toisistaan, ja\nvarustettuaan itsensä kaikin tavoin kohtaamaan odotettua myrskyä.\n\nKolme päivää purjehtivat he heikossa vastatuulessa pääsemättä juuri\nollenkaan eteenpäin, mutta neljäntenä alkoi etelästä puhaltaa kova\ntuuli, joka kiihtyi äkkiä myrskyksi ja painoi laivaston lahden\npohjukkaa kohti. Seitsemäntenä päivänä oli Ter Schelling joutunut\nyksikseen, mutta ilma oli muuttunut hieman paremmaksi. Purjeet\npingoitettiin uudestaan ja laiva suunnattiin itää kohti rantaan päin.\n\n\"Kävi onnettomasti, että jouduimme eroon kaikista tovereistamme\",\nsanoi kapteeni Kloots Filipille heidän ollessaan kahden\nkomentosillalla. \"Mutta nyt on kai pian keskipäivä, jolloin\nauringosta voin nähdä, millä leveysasteella olemme. On vaikeata\nsanoa, kauasko pohjoiseen myrsky ja merivirrat ovat meidät ajaneet.\nPoika, hae astemittarini kajuutasta tullessasi ylös.\"\n\nAstemittari oli siihen aikaan ainoa väline, jolla laivan asema\nvoitiin määrätä. Terävä huomioidentekijä kykeni saamaan sen sillä\nniin tarkasti selville, että erehdys oli korkeintaan noin kymmenen\nenglannin penikulman suuruinen. Kvadrantit ja sextantit ovat paljon\nmyöhemmän ajan keksintöjä. Kun ajatellaan, miten vähän esi-isämme\ntiesivät purjehduksesta ja kompassin erehdyksistä, ja kun muistetaan,\nettä laivan asema useinkin määrättiin vain arvaamalla, on todellakin\nkummallista, että he voivat purjehtia valtameriltä sen suuremmitta\nonnettomuuksitta.\n\n\"Olemme ainakin kolme astetta pohjoiseen päin niemestä\", huomautti\nkapteeni saatuaan selville leveysasteen. \"Virta on varmaankin hyvin\nkova, tuuli tyyntyy hyvin nopeasti ja ellen suuresti erehdy, muuttuu\nilmakin pian.\"\n\nIltapäivällä lakkasi tuuli kokonaan, mutta korkeat mainingit\npainoivat laivaa rantaa kohti. Suuria hyljeparvia näyttäytyi\nvedenpinnalla seuraten laivaa. Koko meri näytti olevan täynnä elämää\nauringon vaipuessa hitaasti taivaanrannan alle.\n\n\"Mitä kumeaa kohinaa tuo on?\" huomautti Filip. \"On kuin kaukainen\nukkonen jyrähtelisi.\"\n\n\"Minäkin kuulen sen selvästi\", vastasi kapteeni. \"Halloo, siellä\nmastossa! Onko maa näkyvissä?\"\n\n\"On\", vastasi tähystäjä hetkisen kuluttua. \"Mataloita\nhiekkamatalikkoja on suoraan edessämme. Vesi pärskähtelee korkealle\ntyrskyjen särkyessä niitä vasten.\"\n\n\"Siinä tapauksessa kuuluu tuo ääni sieltä. Nämä kovat mainingit\npainavat meitä kovasti maihin päin. Kunpa nyt vain rupeisi tuulemaan!\"\n\nAurinko alkoi jo olla näkymättömissä eikä tuntunut tuulen\nhenkäystäkään. Ter Schelling ajautui nyt niin nopeasti maata kohti,\nettä laivasta voitiin jo nähdä tyrskyt, jotka syöksyivät kallioita\nvasten hirmuisesti jyristen.\n\n\"Tunnetteko rannikon, luotsi?\" kysyi kapteeni Schrifteniltä, joka\nseisoi läheisyydessä.\n\n\"Kyllä, mainiosti. Tyrskyt alkavat täällä jo kahdentoista sylen\nsyvyydeltä. Puolen tunnin kuluttua särkyy hyvä laivamme kallioita\nvasten, ellei rupea tuulemaan\", ja tuo pieni mies rupesi nauraa\nhihittämään kuin sellainen ajatus olisi suuresti huvittanut häntä.\n\nHerra Kloots ei voinut salata levottomuuttaan, hän otti piipun\nalituisesti suustaan ja pisti sen jälleen takaisin hampaittensa\nväliin. Matruusit olivat kokoutuneet etu- ja välikannelle ja\nkuuntelivat kauhistuneina tyrskyjen hirmuista pauhinaa. Aurinko\noli nyt laskenut kokonaan ja yön synkkyys lisäsi Ter Schellingin\nmiehistön pelkoa.\n\n\"Meidän pitää laskea veneet vesille ja koettaa hinata laiva\nkauemmaksi maasta\", sanoi kapteeni ensimmäiselle perämiehelle.\n\"Pelkään, ettemme saa suuriakaan aikaan, mutta ovathan veneet\nkuitenkin valmiina miehistölle, ennenkuin laiva törmää kallioihin.\nLaittakaa vetoköydet valmiiksi ja laskekaa veneet vesille sillä aikaa\nkuin menen ilmoittamaan ylitarkastajalle.\"\n\nHerra Van Stroom istui tuolissaan virkansa suomassa koko\narvokkaisuudessaan ja koska oli sunnuntai, oli hänellä päässään\nparas peruukkinsa. Hän luki parhaillaan vielä kerran läpi yhtiölle\nkirjoittamaansa kirjettä karhusta, kun herra Kloots tuli sisään ja\nilmoitti hänelle lyhyesti laivan joutuneen sellaiseen vaaraan, että\nse todennäköisesti puolen tunnin kuluttua on jo palasina. Kuultuaan\ntämän levottomuutta herättävän sanoman nousi herra Van Stroom niin\näkkiä tuolistaan, että hän kiireissään ja pelossaan kaatoi kynttilän,\njoka sammui.\n\n\"Vaaraanko, herra Kloots? Mutta miten se voi olla mahdollista,\nsillä merihän on aivan tyyni ja tuuli on lakannut puhaltamasta?\nHattuni... missä hattuni ja keppini ovat? Lähden kannelle. Tuokaa\ntänne valoa pian. Herra Kloots, käskekää tuoda tänne kynttilä, sillä\nen näe mitään pimeässä. Miksi ette vastaa? Herra siunatkoon, hän on\npoistunut ja jättänyt minut tänne yksikseni!\"\n\nMutta kapteeni olikin vain mennyt hakemaan kynttilää ja toi sen nyt\nkajuuttaan. Herra Van Stroom pani hatun päähänsä ja lähti kannelle.\nVeneet olivat jo vesillä ja laivan keula oli käännetty pois maista.\nOli jo aivan pimeä eikä voitu nähdä muuta kuin tyrskyjen valkoiset\nharjat niiden syöksyessä hirmuisella jyrinällä kallioita vasten.\n\n\"Herra Kloots, haluan heti lähteä laivasta\", sanoi tarkastaja.\n\"Antakaa minulle suurin vene, sillä tarvitsen sen itselleni ja\npapereilleni.\"\n\n\"Pelkään sen olevan mahdotonta, herra Van Stroom\", vastasi kapteeni.\n\"Veneihimme sopii juuri koko miehistömme, ja jokainen matruusi\nrakastaa henkeään yhtä paljon kuin tekin.\"\n\n\"Mutta, herra, minähän olen yhtiön ylitarkastaja. Minä käsken\nteitä... vaadin veneen... kieltäytykää, jos uskallatte.\"\n\n\"Uskallan kyllä\", vastasi kapteeni ottaen piipun suustaan.\n\n\"Hyvä, hyvä,\" huudahti herra Van Stroom menettäen nyt kaiken\nmalttinsa. \"Näemme sitten, herra, miten käy, kun saavumme... Herra\nmeitä varjelkoon, olemme hukassa! Jumalani, Jumalani!\" ja tietämättä\nmiksi, hyökkäsi hän kajuuttaan, mutta kompastui kiireissään\nJohannekseen, joka sattui hänen tielleen, ja pudotti kaatuessaan\nhattunsa ja peruukkinsa.\n\n\"Jumala minua armahtakoon, missä minä nyt olenkaan? Tulkaa tänne\nauttamaan mahtavan yhtiön ylitarkastajaa!\"\n\n\"Irroittakaa vetoköydet ja palatkaa laivaan!\" huusi kapteeni. \"Emme\nsaa hukata minuuttiakaan enää. Kiiruhtakaa nyt, Filip. Laskekaa\nkompassi, keksit ja vesi veneihin heti, sillä meidän pitää poistua\naluksesta muutamien minuuttien kuluttua.\"\n\nTyrskyjen pauhu oli niin kova, että komennussanat vaivoin kuultiin.\nSillä aikaa makasi ylitarkastaja kannella potkien, sätkytellen ja\nhuutaen apua.\n\n\"Tuntuu kuin maalta päin alkaisi tuulla heikosti\", huusi Filip\nkohottaen kätensä.\n\n\"Niin alkaakin, mutta pelkään sen tulevan liian myöhään. Laskekaa\ntavarat veneihin miehet, ja koettakaa olla kylmäverisiä. Voimme\nmahdollisesti pelastaa vielä laivamme, jos tuuli kovenee.\"\n\nHe olivat nyt niin lähellä tyrskyjä, että he tunsivat, miten\nmainingit, joissa laiva oli avutonna, joskus särkyivät, mutta tuuli\nkiihtyi ja Ter Schelling pysyi paikoillaan. Kaikki muut paitsi\nkapteeni, perämiehet ja ylitarkastaja olivat jo laskeutuneet veneihin.\n\n\"Nyt se halkoo jo aaltoja\", sanoi Filip.\n\n\"Luulen, että me sittenkin voimme pelastaa sen\", sanoi kapteeni.\n\"Ohjatkaa vain siihen suuntaan, Hillebrant\", jatkoi hän kääntyen\nensimmäisen perämiehen puoleen. \"Etäännymme tyrskyistä jo ja jos\ntuulta riittää vielä kymmeneksi minuutiksi, olemme pelastetut.\"\n\nJa tuulta riitti. Ter Schelling pääsi pois rannan läheisyydestä,\nmutta sitten tyyntyi jälleen ja laiva ajautui taasen tyrskyjä\nkohti. Vihdoin alkoi tuulla hieman kovemmin ja laiva kynti komeasti\naaltoja. Miesten käskettiin kiivetä laivaan veneistä, herra Van\nStroom kannettiin kajuuttaan hattuineen ja peruukkeineen, ja noin\nneljänkymmenen minuutin kuluttua oli Ter Schelling pelastunut\nvaarasta.\n\n\"Nyt pitää meidän nostaa veneet laivaan\", sanoi kapteeni.\n\"Kiittäkäämme sitten kaikki Jumalaa pelastuksestamme ennen\nnukkumaanmenoamme.\"\n\nSinä yönä pääsi Ter Schelling kahdenkymmenen penikulman päähän maista\nsuunnaten sitten matkansa pohjoista kohti. Aamulla tyyntyi tuuli\nkuitenkin jälleen melkein kokonaan.\n\nHerra Kloots oli ollut noin tunnin kannella keskustellen Hillebrantin\nkanssa edellisen yön vaaroista ja herra Van Stroomin itsekkäisyydestä\nja raukkamaisuudesta, kun peräkajuutasta kuului kovaa kolinaa.\n\n\"Mikähän siellä nyt on hätänä?\" sanoi kapteeni. \"Säikähtiköhän mies\nparka eilen niin, että on menettänyt järkensä? Hänhän särkee koko\nkajuutan.\"\n\nSamalla hyökkäsi tarkastajan palvelija kajuutasta.\n\n\"Herra Kloots, kiiruhtakaa auttamaan isäntääni, sillä muuten syö\nkarhu hänet suuhunsa\", huusi hän.\n\n\"Karhuko?\" huudahti kapteeni. \"Mutta sehän on niin kesy kuin koira.\nMenen katsomaan, miten tämän asian laita oikeastaan on.\"\n\nMutta ennenkuin kapteeni ennättikään kajuuttaan, hyökkäsi pelästynyt\ntarkastaja sieltä kannelle paitasillaan.\n\n\"Jumalani, Jumalani, murhataanko minut ja joudunko elävänä\nsyötäväksi?\" huusi hän kiiruhtaen keulaan päin ja koettaen kiivetä\netumastoon.\n\nKapteeni katsoi kummissaan herra Van Stroomin käyttäytymistä ja kun\nhän huomasi tämän koettavan kiivetä mastoon, meni hän kajuuttaan ja\nhuomasikin Johanneksen olevan siellä pahanteossa.\n\nKajuutan laudoitus oli murrettu rikki, peruukkilaatikot olivat\nhajallaan lattialla peruukkeineen ja rikkinäisiä hunajaruukkuja\noli kaikissa nurkissa. Johannes nuoleskeli nähtävästi suurella\nnautinnolla permannolle valunutta makeaa ainetta.\n\nAsia oli nimittäin niin, että silloin kun laiva oli ollut ankkurissa\nTaffel-lahdessa, oli herra Van Stroom, joka piti hunajasta hyvin\npaljon, ostanut sitä melkoisen määrän hottentoteilta. Tarkastajan\nhuolellinen palvelija oli pannut hunajan ruukkuihin ja sijoittanut\nne kajuuttaan pariin suureen laatikkoon herransa käytettäväksi.\nPalvelija, jonka mielestä edellisenä iltana käytetty peruukki oli\njoutunut epäjärjestykseen tarkastajan kompastuessa karhuun, oli\naamulla avannut toisen laatikoista ottaakseen sieltä uuden. Johannes\noli silloin sattunut olemaan läheisyydessä ja vainunnut hunajan.\nKaikki karhut pitävät hunajasta eikä Johanneskaan voinut vastustaa\nkiusausta. Seuraten hajua tassutteli se kajuuttaan ja aikoi juuri\nkiivetä herra Van Stroomin kojuun, kun palvelija löi oven kiinni\nsen kuonon edessä. Mutta Johannes särki laudoituksen ja valmisti\nitselleen siten sisäänpääsyn sinne. Tarkastaja pelästyi hirveästi,\nhän luuli karhun aikovan hyökätä hänen kimppuunsa ja hyppäsi\nsenvuoksi lattialle ja pääsi pakoon keulakannelle, kuten jo olemme\nkertoneet, jättäen Johanneksen yksinvaltiaaksi taistelutantereelle\nnauttimaan suurenmoisesta saaliistaan. Kapteeni ymmärsi heti koko\nasian. Mennen karhun luo puhutteli ja potki hän sitä, mutta Johannes\nei halunnut luopua hunajasta ja murisi vihaisesti häiritsijälle.\n\n\"Teitpä kerrassaan konnantyön, Johannes\", huomautti kapteeni. \"Nyt\npitää sinun lähteä laivasta, sillä tarkastajalla on nyt todellakin\nvalittamisen syytä. Hm, jos nyt välttämättä haluat nuolla hunajan\nvatsaasi, niin tee se sitten.\" Sanottuaan sen poistui hän ja meni\nhakemaan tarkastajaa, joka vieläkin seisoi etukannella ja puhui\nmatruuseille avopäin ja paitasillaan.\n\n\"Olen hyvin pahoillani tästä, herra Van Stroom\", sanoi Kloots, \"mutta\nkarhu viedään nyt pois laivasta.\"\n\n\"Aivan niin, herra kapteeni, mutta kerron kumminkin tämän\njohtokunnalle, sillä virkamiehen elämä ei saa joutua vaaraan\nkapteenin hullutusten vuoksi. Elukka oli repiä minut aivan palasiksi.\"\n\n\"Sen hyökkäys ei tarkoittanut teitä, vaan hunajaa, johon se on\npäässytkin käsiksi minun voimatta sille mitään. Sen luontoa emme voi\nmuuttaa. Olkaa niin hyvä ja tulkaa minun kajuuttaani niin kauaksi\nkuin saamme sen veitikan suljetuksi johonkin. Tämän jälkeen se ei\nenää saa kulkea vapaana.\"\n\nHerra Van Stroomistakin tuntui viisaimmalta suostua tähän\nehdotukseen. Matruuseilla oli melkoinen työ karhun sitomisessa,\nennenkuin se saatiin pois kajuutasta ja suljetuksi vankilaan. Tämä\nuusi seikkailu muodosti sitten päiviin puheenaiheen, sillä meri oli\njälleen rasvatyyni ja laiva kellui liikkumatonna sen peilikirkkaalla\npinnalla.\n\n\"Miten aurinko onkaan punainen laskiessaan\", huomautti Hillebrant\nkapteenille, joka oli komentosillalla Filipin kanssa. \"Ellen erehdy,\nei meillä ole puutetta tuulesta huomenna.\"\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi kapteeni. \"On hyvin kummallista,\nettemme näe ainoatakaan laivastoomme kuuluvaa alusta, sillä nekin kai\novat ajautuneet tälle suunnalle.\"\n\n\"Eivätköhän ne sentään ole pysytelleen kauempana maista.\"\n\n\"Kunpa mekin olisimme menetelleet samoin! Oli nipin napin, että\npelastuimme eilen. Täydellinen tyven on yhtä vaarallinen kuin liian\nkova tuuli.\"\n\nNyt kuului miehistön joukosta sekavaa hälinää heidän seisoessaan\nyhdessä joukossa ja katsoessaan merelle. \"Laiva! Ei -- kyllä se\nsittenkin on laiva!\" huudettiin monta kertaa.\n\n\"He luulevat näkevänsä laivan tuolla pimeässä\", sanoi Schriften\ntullen komentosillalle. \"Hi, hi!\"\n\n\"Missä?\"\n\n\"Tuolla pimeässä\", vastasi hän viitaten taivaanrannan pimeimpään\nkohtaan, sillä aurinko oli jo laskenut.\n\nKapteeni, Hillebrant ja Filip käänsivät katseensa osoitettuun\nsuuntaan ja luulivatkin huomaavansa jotakin laivan tapaista. Pimeys\nnäytti vähitellen haihtuvan ja heikko vaalea salama valaisi tuon\nosan taivaanrantaa. Meri oli tyyni ja kirkas kuin kuvastin, ja laiva\ntuli yhä selvemmin näkyviin, kunnes he voivat erottaa sen rungon,\nmastot ja raa'at. Nuo kolme miestä hieroivat silmiään, sillä he\nvoivat tuskin uskoa niitä. Tuossa heikossa valaistuksessa, joka\nkirkasti taivaanrannan noin viidentoista asteen korkeudelta, oli\nkuin olikin näkyvissä noin kolmen penikulman päässä suuri laiva,\nmutta vaikka olikin aivan tyyni, näytti se joutuneen kovan myrskyn\nkynsiin, sillä se keikkui kovasti kohoten korkealle ja kallistuen\naivan laidan tasalle kohotakseen sitten jälleen kohdalleen. Sen\niso- ja märssypurjeet olivat kiinni ja raa'at rassatut sivutuuleen.\nSen vauhti oli mitätön, mutta myrsky painoi sitä siitä huolimatta\nmelko nopeasti Ter Schellingiä kohti, jonne se rupesi näkymään\nyhä selvemmin. Vihdoin teki se käännöksen, ja ennenkuin se pääsi\nuudestaan tuuleen, tuli se niin lähelle, että voitiin nähdä sen\nmiehistökin. He näkivät veden kohinan kokassa, kuulivat poosun\nvihellykset, rungon natinan ja mastojen ritinän, mutta sitten alkoi\npimeys taasen lisääntyä eikä laivasta ollut enää muutamien sekuntien\nkuluttua mitään näkyvissä.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti kapteeni.\n\nFilip tunsi käden laskeutuvan olalleen ja kylmät väreet karmivat\nhänen selkäänsä. Hän kääntyi ja näki Schriftenin vieressään. Mies\nhuusi hänen korvaansa:\n\n_\"Filip Vanderdecken, laiva oli Lentävä Hollantilainen!\"_\n\n\n\n\nX.\n\n\nHeikkoa valaistusta seuranneella äkkinäisellä pimeydellä oli\nsellainen vaikutus, että Ter Schellingin kummastunut miehistö näki\nnyt kaikki esineet vielä epäselvemmin kuin äsken. Kaikki vaikenivat\nvähäksi aikaa. Muutamat seisoivat vielä paikoillaan katsellen\nsinnepäin, jonne näky oli hävinnyt, toisten kääntyessä pois synkkien\naavistusten vaivaamina. Hillebrant rikkoi vaitiolon ensimmäiseksi,\nsillä hän oli huomannut valoa taivaanrannalla ja huudahti tarttuen\nFilipiä käsivarteen: \"Mitä tuo on?\"\n\n\"Kuuhan sieltä vain pistää esille pilvien raosta\", sanoi Filip\nsurullisesti.\n\n\"Ei ole!\" huomautti kapteeni pyyhkien hikeä otsaltaan. \"Olen kyllä\nkuullut puhuttavan tästä ennenkin, mutta olen aina suhtautunut siihen\nleikillisesti.\"\n\nFilip ei vastannut. Näön todellisuus ja sen läheinen suhde häneen\ntekivät hänestä melkein rikollisen.\n\nKuu oli kumminkin noussut ja levitti nyt lempeää vaaleata valoaan\nuinailevalle merelle. Aivan kuin saman vaiston pakottamana käänsi\njokainen katseensa sinnepäin, jossa tuo kummallinen laiva oli\nnäyttäytynyt, mutta kaikki oli nyt rauhallista ja tyyntä.\n\nSchriften oli jäänyt komentosillalle. Hän lähestyi vähitellen\nkapteenia ja sanoi katsoessaan ympärilleen:\n\n\"Herra Kloots, koska olen tämän laivan luotsi, on velvollisuuteni\nilmoittaa teille, että teidän pitää varustautua kestämään kovaa\nmyrskyä.\"\n\n\"Kovaa myrskyäkö?\" toisti kapteeni heräten unelmistaan.\n\n\"Niin, herra Kloots. Jokaista laivaa, joka on tavannut tuon äsken\nnäkemämme, on aina pian senjälkeen kohdannut joku onnettomuus. Paljas\nnimikin Vanderdecken tuo onnettomuutta mukanaan, hi, hi.\"\n\nFilip olisi mielellään vastannut tähän ivaan, mutta hän ei voinut,\nsillä hänen kielensä oli kuin kiinni liimaantunut.\n\n\"Mitä on nimellä Vanderdecken siinä tekemistä?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Ettekö ole kuullutkaan sitä? Tuon laivan kapteenia, jonka äsken\nnäimme, sanotaan Vanderdeckeniksi eli Lentäväksi Hollantilaiseksi.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte, luotsi?\"\n\n\"Tiedän sen ja paljon muutakin, jos vain haluan kertoa. Siitä en nyt\nsentään välitä, sillä olenhan velvollisuuteni mukaan varoittanut\nteitä huonosta ilmasta.\" Sanottuaan sen laskeutui Schriften kannelle.\n\n\"Jumalani, en ole milloinkaan ollut näin ymmällä enkä peloissani\",\nsanoi Kloots. \"En tiedä, mitä minun pitää ajatella ja uskoa. Mitä\nluulette, Filip? Eikö tämä ole jotakin yliluonnollista?\"\n\n\"On\", vastasi Filip. \"Kummastuksenne on aivan luonnollinen.\"\n\n\"Luulin ihmeitten ajan olevan ohi\", sanoi kapteeni. \"Nyt on meidät\njätetty oman onnemme nojaan antamatta meille muita varoitusmerkkejä\nkuin mitä taivas meille näyttää.\"\n\n\"Se varoittaakin meitä nyt\", sanoi Hillebrant. \"Katsokaa, miten se on\nmennyt paksuun pilveen muutamien minuuttien kuluessa. Kuu on kyllä\nvielä näkyvissä, mutta sekin peittyy pian. Tuolla luoteessa salamoi\njo.\"\n\n\"Hyvä, pojat, voin uhmata luonnonvoimia yhtä hyvin kuin joku\ntoinenkin ja tehdä voitavani. En ole milloinkaan välittänyt kuuroista\nenkä myrskyistä, mutta en pidä tuosta äskeisestä varoituksesta.\nSydämeni tuntuu todellakin raskaammalta kuin lyijy. Hakekaa\nviinapulloni tänne, Filip. Se selvittää ehkä järkeäni hieman.\"\n\nFilip käytti mielellään tilaisuutta hyväkseen saadakseen poistua\nkapteenin luota, sillä hän halusi olla hetkisen yksinään voidakseen\nkoota ajatuksensa. Kummituslaivan näkeminen oli järkyttänyt häntä\nkovasti, ei senvuoksi, että hän oli epäillyt sen olemassaoloa,\nvaan tunne, että hän oli nähnyt ja ollut niin lähellä sitä, jossa\nhänen isänsä kärsi kauheata rangaistustaan ja jossa hänkin uskoi\ntehtävänsä joskus täyttyvän, hämmensi hänen järkeään. Kuullessaan\npoosun vihellyksen oli hän jännittänyt korvansa äärimmilleen\nkuullakseen komennuksen, jonka hänen isänsä antoi. Yhtä tarkasti hän\noli koettanut katsella laivan kannella liikkuvien miesten kasvoja\nja pukuja. Heti kun hän oli lähettänyt kajuutanvahdin viemään\npulloa kapteenille, meni hän hyttiinsä, hautasi kasvonsa peitteihin\nja rukoili, kunnes hän saavutti tavallisen mielenmalttinsa ja\nrohkeutensa, että voi suhtautua vaaroihin ja vastuksiin tyynesti ja\nmennä niitä vastaan urhoollisesti kuin marttyyri.\n\nHän viipyi hytissään puolisen tuntia. Mutta millainen muutos olikaan\ntapahtunut, kun hän jälleen ilmestyi kannelle! Kun hän meni alas,\nkellui laiva liikkumatonna rasvatyynellä meren pinnalla, ylimmäiset\npurjeet riippuivat löysinä raaoista, kuu loisti korkealta taivaalta\nkaikessa kirkkaudessaan ja laivan mastot ja purjeet kuvastuivat\nhimmeästi veteen, mutta nyt oli pimeä kaikkialla ja meri oli\nruvennut aaltoilemaan. Ylimmät purjeet oli pantu kiinni ja laiva\nhalkoi nopeasti laineita. Puuskittainen ja ulvova tuuli ilmoitti\nkuitenkin liiankin selvästi olevansa suuttunut ja kokoavansa voimiaan\ntuhotakseen laivan kokonaan. Matruusit työskentelivät vielä ahkerasti\nvähentäen purjeita, mutta heidän kasvonsa näyttivät alakuloisilta ja\ntyytymättömiltä. Mitä Schriften oli puhunut heille, ei Filip tiennyt,\nmutta hän huomasi selvästi miesten karttavan häntä ja katsovan häneen\nvihaisesti, myrskyn yltyessä yhä kovemmaksi.\n\n\"Tuuli pyörii\", huomautti Hillebrant. \"Ei voida varmasti sanoa,\nmiltä suunnalta myrsky oikeastaan rupeaa puhaltamaan, sillä se on jo\nmuuttanut suuntaansa viisi kompassin piirua. Filip, asiat eivät mene\nmielestäni ollenkaan hyvin ja minunkin sydämeni tuntuu raskaalta.\"\n\n\"Niin minunkin\", vastasi Filip, \"mutta me olemme laupiaan\nkaitselmuksen hallussa.\"\n\n\"Tiukasti alihankaan! Pankaa kiinni kliivarit, staagi- ja\nkokkapurjeet! Nopeasti nyt, pojat!\" huusi kapteeni, kun laiva tuulen\nkääntymisen vuoksi kallistui kovasti toiselle laidalleen. Satoi kuin\nsaavista kaataen ja oli niin pimeä, etteivät miehet tahtoneet nähdä\ntoisiaan.\n\n\"Meidän pitää panna kiinni märssypurjeetkin, ennenkuin on mahdotonta\nkiivetä raaoille. Herra Hillebrant, menkää keulaan katsomaan, että se\ntulee tehdyksi.\"\n\nSalamat valaisivat nyt taivaan ja ukkonen jyrähteli.\n\n\"No nopeasti nyt, miehet, meidän pitää panna kiinni kaikki purjeet!\"\n\nMatruusit väänsivät veden vaatteistaan, ja toiset työskentelivät\ntoisten piiloutuessa pimeän turvissa.\n\nLaivan kaikki muut purjeet pantiin nyt kiinni, paitsi etumaista\nstaagipurjetta, ja laiva kiiti hyvää vauhtia etelään päin. Meri\noli nyt alkanut aaltoilla kovemmin ja kohisten särkyivät laineiden\nvaahtopäiset harjat, sade valui virraten alas, yö oli pimeä ja märät\nja säikähtyneet matruusit hakivat suojaa mistä vain. Vaikka useat\nheistä laiminlöivätkin työnsä, ei ainoakaan kuitenkaan uskaltanut\nmennä nukkumaan sinä yönä. He eivät kokoutuneet yhteen joukkoon,\nkuten tavallisesti, vaan jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa\npysytellen muista erillään. Kummituslaiva kiihoitti heidän\nmielikuvitustaan ja vaivasi heidän aivojaan.\n\nYö oli tavattoman pitkä ja hirveä ja he luulivat, ettei aamu rupea\nmilloinkaan sarastamaankaan. Vihdoin muuttui pimeys vähitellen\nsynkäksi ja harmaaksi hämäräksi, joka ennusti päiväntuloa. Miehet\ntarkastelivat toisiaan, mutta eivät huomanneet minkäänlaista\nlohdutusta toistensa katseissa. He jäivät istumaan öisille\npaikoilleen puhumatta sanaakaan.\n\nAallot olivat nyt korkeita kuin vuoret ja useammasti kuin kerran\nolivat ne haudata laivan alleen. Kapteeni seisoi kompassin vieressä\nja Hillebrant ja Filip olivat ruorissa, kun suunnaton aalto vyöryi\nlaidan yli vastustamattomalla voimalla. Vesi tempasi heidät mukaansa\nja heitti heidät melkein tiedottomina laitaa vasten, kompassi ja\nkompassikaappi murskaantuivat palasiksi, kukaan ei rientänyt ruoriin,\nlaiva teki lehmänkäännöksen, aallot vyöryivät sen yli ja isomasto\nkatkesi.\n\nKaikkialla vallitsi nyt täydellinen sekamelska. Kapteeni oli mennyt\ntainnoksiin saamastaan iskusta ja vain vaivoin sai Filip pari\nmatruusia avukseen kantamaan häntä kajuuttaan. Hillebrantille oli\nkäynyt vieläkin huonommin. Hän oli katkaissut oikean käsivartensa ja\nsaanut sitäpaitsi vielä muitakin vaikeita vammoja. Filip vei hänetkin\nalas ja palasi sitten kannelle järjestystä palauttamaan.\n\nHän ei ollut vielä mikään merimies, mutta hänellä oli kuitenkin\nsellainen moraalinen vaikutusvalta miehiin, jonka päättäväisyys ja\nrohkeus aina herättävät. Matruusit tottelivat hyvin vastahakoisesti,\nmutta tottelivat sentään, ja puolen tunnin kuluttua oli laiva\nvapautettu katkenneesta mastosta ja särkyneestä rikistä. Sittenkuin\nalus oli keventynyt, kiiti se jälleen eteenpäin parin kokeneimman\nmatruusin ohjaamana.\n\nMutta missä mahtoikaan herra Van Stroom olla tämän sekasorron aikana?\nTietysti vuoteessaan peitto korvissa. Hän vapisi kuin haavan lehti\nvannoessaan, että jos hän joskus vielä saa jalkansa maankamaralle,\neivät kaikki maailman yhtiötkään yhdessä voi taivuttaa häntä enää\nlähtemään merelle. Tämä oli epäilemättä parasta, mitä miesraukka\nvoikaan tehdä.\n\nVaikka matruusit tottelivatkin vähän aikaa Filipin käskyjä,\njuttelivat he kuitenkin hetkisen kuluttua innokkaasti silmäpuolen\nluotsin kanssa ja vähän ajan kuluttua poistuivat kaikki muut\nkannelta, paitsi nuo kaksi, jotka olivat ruorissa. Tämän heidän\nkäyttäytymisensä syy selveni pian, sillä he palasivat tuoden mukanaan\nväkijuomia, joita he olivat hankkineet murtautumalla varastoon. Filip\njäi kannelle noin tunniksi ja koetti turhaan estää miehiä juomasta\nitseään juovuksiin. Ruorissa olevatkin halusivat saada osansa ja\npian voitiin laivan poikkeamisesta suunnasta huomata, että juomat\nolivat vaikuttaneet. Hän kiiruhti silloin kajuuttaan katsomaan,\noliko kapteeni jo sen verran tointunut, että hän voi tulla kannelle.\nHerätettyään herra Klootsin raskaasta unesta kertoi hän tälle nämä\nmasentavat uutiset. Kapteeni seurasi Filipiä kannelle, mutta hän ei\nollut vielä kokonaan tointunut saamastaan iskusta, hänen päänsä oli\nsekaisin ja hän käveli horjuen kuin hänkin olisi nauttinut liiaksi\nväkijuomia. Oltuaan kannella muutamia minuutteja vaipui hän istumaan\nmuutamalle tykille, sillä hän oli saanut kovan aivotärähdyksen.\nHillebrant oli liiaksi vahingoittunut voidakseen auttaa ja Filip\nhuomasi nyt selvästi, miten toivoton heidän tilansa oli. Harmaa päivä\nsynkkeni vähitellen pimeäksi yöksi, joka muutti tilanteen vieläkin\nkauheammaksi. Laiva ajautui yhä tuulen mukana, mutta ruorimiehet\nolivat nähtävästi muuttaneet sen suunnan, sillä tuuli, joka ennen oli\npuhaltanut yli, puhalsi nyt alihangan puolelta. Kannella ei ollut\nkompassia ja vaikka sellainen olisi ollutkin, eivät miehet olisi\nkuunnelleet Filipin käskyjä eivätkä valituksia. \"Hän\", sanoivat he,\n\"ei ole mikään merimies eikä senvuoksi osaa opettaa meitä ohjaamaan\nlaivaa.\" -- Myrsky oli nyt kiihtynyt täyteen raivoonsa. Sade oli\nlakannut, mutta tuuli ulvoi hirmuisesti köysistössä kuljettaessaan\nlaivaa, jota nuo juopuneet matruusit ohjasivat niin huonosti, että\nlaineet vyöryivät sen kannelle kaikilta suunnilta. Mutta miehet\nnauroivat vain ja yhtyivät toveriensa hurjaan lauluun, joka sekoittui\ntuulen huminaan.\n\nSchriften näytti ruvenneen kapinallisten matruusien johtajaksi.\nMitallinen viinaa kädessään hän tanssi ja lauloi, näpsäytteli\nsormiaan ja katsoa tuijotti kuin piru oikealla silmällään Filipiin,\nmutta sitten hän meni nurin ja vieri muiden nauraessa valureikiin\npäin. Uutta viinaa tuotiin varastosta heti kun entinen loppui.\nKirouksia, huutoja ja naurua kuului kaikkialta, ruorissa olevat\nmatruusit sitoivat rattaan kiinni kiiruhtaen toveriensa luokse ja\nTer Schelling ajelehti myrskyn mukana staagipurjeen hieman tukiessa\nsitä sen kääntyessä puolelta toiselle. Filip jäi kannelle kajuutan\nportaitten viereen. \"Kummallista\", ajatteli hän, \"että minun, joka\nkykenisin johonkin, pitää tässä toimetonna katsella tuota kauheata\nja inhoittavaa elämää. Täytyykö minun odottaa tässä laivan tuhoa\nja sen miehistön hukkumista, minun ainoan tyynen ja järkevän, joka\ntiedän, mitä tapahtuu? Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin\nvoimaton ja hyödytön kuin olenkin, tuntuu minusta kuitenkin kuin\nolisin myrskyn valtias, erilainen kuin muut ihmiset kummallisen\ntehtäväni tähden. Tunnen, etten huku tässä haaksirikossa, ja tiedän,\nettä olen turvassa niin kauan kuin tuo taivaalle vannomani vala\ntulee täytetyksi. Mutta tuuli ei puhallakaan enää niin kovasti eikä\nmerikään aaltoile niin, aavistukseni eivät ehkä toteudukaan ja kaikki\nvoivat vielä pelastua. Jumala sen suokoon! Olisikin surullista,\nettä ihmiset, jotka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, eroaisivat\ntästä maailmasta sellaisessa tilassa, joka alentaa heidät eläimiäkin\nalemmaksi.\"\n\nFilip oli oikeassa, sillä tuuli olikin hieman tyyntynyt ja meri\nlakannut pahimmasta aaltoilemisesta. Laiva oli ajautunut niin\npaljon etelään päin, että se oli sivuuttanut Taffel-lahden ja\nsuunnan muutoksen vuoksi joutunut \"Väärään lahteen\", jossa se oli\nhieman suojassa tuulelta ja aalloilta. Mutta vaikka siellä olikin\ntyynempi, olivat laineet kuitenkin tarpeeksi voimakkaat hajoittamaan\njokaisen laivan, joka ajautuisi maihin lahden pohjukassa, jonne\nTer Schellingkin nyt oli menossa. Pohjukka tarjosi jonkunlaisen\npelastumismahdollisuuden siten, että irtonaista hiekkaa oleva ranta\nkohosi vähitellen. Muualla olivat rannat kallioisia ja laiva olisi\nmurskautunut heti kappaleiksi, jos se olisi ajautunut niitä vasten.\nMutta sitä ei Filip luonnollisestikaan tiennyt. Parinkymmenen\nminuutin kuluttua huomasi hän meren laivan ympärillä olevan paljasta\nkuohuvaa vaahtoa. Hän ehti tuskin ajatella, mistä se johtui, kun alus\ntörmäsi kovasti matalikolle ja jäljellä olevat mastot menivät yli\nlaidan. Mastojen kaatuminen ja aluksen kova kolahteleminen, jonka\nvuoksi lankut alkoivat irtautua toisistaan, ja suurten aaltojen\nvyöryminen kannelle lopettivat vihdoinkin juopuneen miehistön laulun\nja melun. Minuutin kuluttua kääntyi laiva niin kyljelleen, että laita\njoutui laineita vasten. Filip, joka seisoi tuulen puolella, tarrautui\nkiinni skanssiin juopuneiden matruusien sätkytellessä toisella\nlaidalla ja koettaessa päästä hänen puolelleen. Kauhistuksekseen\nhuomasi Filip kapteeni Klootsin vajoavan veteen, jota nyt oli monen\njalan paksuudelta toisella laidalla, tekemättä pienintäkään yritystä\npelastuakseen. Aallot huuhtoivat hänet pois heti Filipin voimatta\ntehdä mitään hänen auttamisekseen. Hän muisti samalla Hillebrantin\nja kiiruhti kajuuttaan. Perämies oli vielä vuoteessaan maaten\nkyljellään. Filip otti hänet syliinsä, kantoi hänet vaivoin kannelle\nja laski hänet ison veneen perätuhdolle, joka tarjosi suurimmat\nmahdollisuudet hänen henkensä pelastamiseen. Tähän veneeseen, joka\noli ainoa käyttöpelkoinen, oli miehistökin kokoutunut, mutta he\ntyönsivät takaisin Filipin, joka myös aikoi nousta siihen, ja kun\nlaine vyöryi kannelle, irroittivat miehet veneen kiinnitysköydet.\nToinen hirmuinen aalto nosti sen pois paikoiltaan, vei sen mukanaan\nlaidalle ja paiskasi sen mereen suojan puolelle, jossa oli tyynempi,\nmutta se täyttyi kuitenkin melkein kokonaan vedellä. Juopuneet\nmatruusit eivät välittäneet siitä olenkaan, vaan alkoivat laulaa\nja meluta heti veneen päästyä irti laivasta, tuulen ja laineiden\nkuljettaessa sitä rantaa kohti. Filip joka pysytteli kiinni\nisonmaston tyngässä, katseli heidän menoaan levottomana, sillä vene\nkeikkui kovasti rajussa aallokossa. Äänet häipyivät vähitellen\nkuulumattomiin ja hän näki veneen viimeisen kerran muutaman\näärettömän korkean aallon harjalla, ennenkuin se hävisi kokonaan\nnäkyvistä.\n\nFilip tiesi, ettei hänellä ollut muuta pelastumisen mahdollisuutta\nkuin turvautua johonkin laivan kappaleeseen, jollaisia jokainen\nuusi laine kiskoi siitä irti. Äkkiä kuuli hän peräkajuutasta kovaa\nmelua ja muisti silloin herra Van Stroomin. Hän ryömi sinne ja\nnäki ylitarkastajan pitävän kiinni kojunsa laidasta suunniltaan\npelosta. Filip puhutteli häntä, mutta ei saanut vastausta, hän koetti\nirroittaa tarkastajan käsiä, mutta mies piti kiinni niin lujasti,\nettä se oli mahdotonta.\n\nKova jyrähdys ja veden kohina ilmoittivat Filipille laivan\nhaljenneen kahtia. Vastahakoisesti jätti hän tarkastajaraukan oman\nonnensa nojaan ja poistui kajuutasta. Tultuaan kannelle huomasi hän\ntakaluukun vieressä jotakin pulikoivan ja mentyään lähemmäksi näki\nhän Johanneksen, karhun, uiskentelevan vedessä ja tempoilevan nuoraa,\njossa se vieläkin oli kiinni. Filip vapautti heti veitsellään eläin\nraukan, ja tuskin hän oli ennättänyt tehdä tämän laupeudentyön, kun\nhirmuinen laine murskasi koko perän palasiksi ja paiskasi hänet\nmereen. Hän turvautui muutamiin lankkuihin, jotka kannattivat hänet\nja joita tyrskyt kuljettivat rantaa kohti. Muutamien minuuttien\nkuluttua oli hän jo aivan lähellä rantaa ja hetkistä myöhemmin\ntörmäsivät lankut pohjaan, mutta palaavalla aallolla oli kuitenkin\nniin paljon voimaa, että se irroitti hänen kätensä ja pakotti hänet\nturvautumaan omiin voimiinsa. Hän taisteli kauan, mutta vaikka hän\nolikin niin lähellä maata, ei hän sittenkään saanut niin lujaa\njalansijaa, että hän olisi jaksanut ryömiä maalle. Hän oli juuri\nviimeisen kerran vaipumaisillaan veden alle, kun hän tunsi jonkun\nkoskettavan käteensä. Kuolontuskissaan tarttui hän siihen ja tunsi\nsen Johanneksen tuuheaksi turkiksi, jonka omistaja veti hänet pian\nkuohuista rannalle. Hän ryömi niin korkealle, etteivät laineet\nvoineet saavuttaa häntä, ja vaipui sitten ponnistusten uuvuttamana\ntainnuksiin.\n\nKun hän palasi tajuihinsa, tunsi hän kovaa tuskaa vieläkin ummessa\nolevissa silmissään. Se aiheutui siitä, että hän monta tuntia oli\nollut alttiina polttavan auringon säteille. Hän aukaisi silmänsä,\nmutta hänen oli pakko sulkea ne heti jälleen, sillä valo koski\nniihin kipeästi kuin niihin olisi pistetty neuloilla. Käännyttyään\nkyljelleen varjosti hän kädellään niitä ja jäi siihen asentoon\nhetkiseksi, kunnes hän vähitellen tunsi näön palaavan, jolloin hän\nnousi ja voi muutamien sekuntien kuluttua katsella ympärilleen.\nMeri lainehti vielä kovasti ja laivan kappaleita kellui aallokossa.\nRanta oli täynnä esineitä, jotka olivat kuuluneet sen lastiin tahi\nsisustukseen. Aivan hänen vieressään oli Hillebrantin ruumis ja muut\nrannalle ajautuneet ruumiit ilmaisivat hänelle, että kaikki veneeseen\ntunkeutuneet olivat hukkuneet.\n\nAuringosta päättäen oli kello Filipin otaksumisen mukaan noin kolme\niltapäivällä, mutta hän oli niin suruissaan ja väsynyt, ettei hän\nvoinut kiinnittää huomiotaan mihinkään. Hänen päässään humisi eikä\nhän ikävöinyt muuta kuin lepoa. Hän poistui onnettomuuspaikalta\nja löydettyään hiekkatöyryn, jonka takana hän sai suojaa auringon\nsäteiltä, paneutui hän jälleen pitkäkseen ja vaipui uneen, josta hän\nei herännyt ennenkuin seuraavana aamuna.\n\nHän heräsi tällä kertaa siihen, että joku kosketti hänen\nrintaansa. Hän säpsähti ja avattuaan silmänsä huomasi hän jonkun\nolennon vieressään. Ensin hän luuli sitä Johannekseksi, sitten\nylitarkastajaksi, mutta vihdoin hänelle selveni, että olento\noli kookas villi, jolla oli pitkä keihäs kädessään. Hänellä oli\nhartioillaan karhuraukan vasta nyljetty nahka ja päässään muudan\ntarkastajan peruukki, jonka kiharat ulottuivat aivan vyötäreille\nasti. Villi näytti tuossa kummallisessa puvussaan (hän oli muuten\naivan alasti) niin hullunkurisen juhlalliselta, että Filip jokaisessa\nmuussa tilaisuudessa olisi nauranut hänelle kuollakseen, mutta nyt\nolivat hänen tunteensa liian vakavat sellaiseen. Hän nousi jaloilleen\nja pysähtyi villin viereen. Mies seisoi liikkumatonna paikoillaan\nilmaisematta minkäänlaisia vihamielisiä aikeita.\n\nFilip tunsi nyt polttavaa janoa ja viittasi villille haluavansa\njuoda. Mies nyökäytti päätään käskien Filipiä seuraamaan ja vei hänet\nhiekkatöyryjen yli rannalle, jossa Filip näki ainakin viisikymmentä\nvilliä valitsemassa itselleen erilaisia kapineita laivan\nhajalleen menneestä varastosta. Filipin seuralaiselle osoitetusta\nkunnioituksesta voitiin selvästi huomata, että hän oli heimon\npäällikkö. Muutamat juhlallisella äänellä lausutut sanat riittivät\nhankkimaan, ellei juuri sitä, mitä Filip halusi, niin kuitenkin\npienen määrän likaista vettä, joka maistui mainiolta. Hänen toverinsa\nviittasi sitten hänelle, että hän istuutuisi hiekalle.\n\nUrhomme sai nyt katsella uutta ja hirmuista, mutta kumminkin\nhullunkurista näkyä: Valkoisella hietikolla, joka näytti vieläkin\nvalkoisemmalta voimakkaassa auringonpaisteessa, oli laivan\nkappaleita, tynnyreitä ja tavarapaaluja, joita kuohuvat tyrskyt\nheittelivät kaikkialle, valaan luita, jotka joku edellinen myrsky\noli paiskannut rannalle, Filipin entisten toverien ruumiita, joiden\nvaatteista villit olivat vain irroittaneet napit, alastomia villejä\n(nyt oli kesä eikä heillä ollut yllään lammasnahkaturkkejaan), jotka\narvokkaasti kävelivät edestakaisin hiekalla kooten kaikkea sellaista,\njolla ei ollut mitään arvoa, ja jättäen paikoilleen kaikki sellaiset\nesineet, joita sivistyneet ihmiset olisivat halunneet omakseen, ja\nloppujen lopuksi vielä päällikkö, jolla vieläkin oli hartioillaan\nJohanneksen verinen nahka ja päässään tarkastajan peruukki hänen\nollenkaan aavistamatta, miten hullunkuriselta hän näytti.\n\nVillit eivät olleet niinkään tottumattomia laivoihin ja koska\nheitä oli tähän saakka kohdeltu hyvin, olivat he ystävällisiä\neurooppalaisille. Hetkisen kuluttua kokosivat he yhteen läjään kaikki\nsellaiset puunkappaleet, joissa oli rautaa, ja sytyttivät läjän\npalamaan. Päällikkö kysyi merkeillä Filipiltä, oliko hän nälissään.\nFilip vastasi myöntävästi, jolloin päällikkö pisti kätensä suureen\nvuohennahkaiseen laukkuun ottaen sieltä kourallisen hyvin suuria\nkovakuoriaisia ja ojentaen ne vieraalleen. Filip työnsi inhoten\nluotaan tämän tavattoman ravinnon, jolloin päällikkö hyvin tyynesti\npisti ne poskeensa. Syötyään viittasi hän Filipiä seuraamaan.\nKun Filip nousi, näki hän oman kirstunsa kelluvan aallokossa\nlähellä rantaa. Hän riensi sen luo ilmoittaen viittauksilla sen\nomakseen, otti avaimen taskustaan ja aukaisi sen kooten yhteen\nmyttyyn hyödyllisimmät tavaransa unhottamatta pussiakaan, jossa oli\nguldeneja. Hänen toverinsa ei vastustanut sitä ollenkaan, vaan huusi\nainoastaan luokseen erään miehen kiinnittäen tämän huomion lukkoon\nja saranoihin. Tehtyään sen lähti hän Filipin kanssa kävelemään\nhiekkakumpujen yli. Noin tunnin kuluttua saapuivat he muutamaan\nkylään, jossa oli mataloita nahalla päällystettyjä majoja. Naiset ja\nlapset ottivat heidät vastaan ja näyttivät olevan hyvin ihastuneita\npäällikön uuteen pukuun. He olivat kovasti ystävällisiä Filipillekin\ntarjoten hänelle maitoa, jonka hän mielellään joi. Tarkasteltuaan\nlähemmin heidän likaisia pukujaan, kummallista vartaloaan ja rumia\nkasvojaan kääntyi hän huoaten pois muistellen miellyttävää Amineaan.\n\nAurinko oli nyt laskemaisillaan ja Filip tunsi olevansa vieläkin\nhyvin väsynyt. Hän viittasi villeille haluavansa mennä nukkumaan.\nHänet saatettiin silloin muutamaan majaan ja vaikka siellä olikin\nhyvin likaista ja pahanhajuista ja vaikka syöpäläiset ahdistivatkin\nhäntä joka puolelta, kallisti hän kuitenkin päänsä mytylleen ja\nvaipui kiitettyään Jumalaa pelastuksestaan pian raskaaseen uneen.\n\nSeuraavana aamuna tuli päällikkö herättämään häntä erään toisen\nmiehen kanssa, joka osasi solkata hieman hollannin kieltä. Filip\nsanoi toivovansa, että hänet vietäisiin tuohon uudisasutukseen, johon\nalusten oli tapana poiketa. Mies ymmärsi hänet täydellisesti, mutta\nsanoi, ettei siellä nyt tällä haavaa ollut ainoatakaan laivaa. Filip\nhalusi kumminkin lähteä sinne, sillä hän ymmärsi pääsevänsä sieltä\nkaikista nopeimmin johonkin laivaan ja saavansa kaikissa tapauksissa\nolla eurooppalaisten seurassa niin kauan kunnes joku alus sinne\npoikkeaisi. Hän kuuli, ettei sinne ole kuin päivänmatka korkeintaan.\nKeskusteltuaan vähän aikaa päällikön kanssa pyysi tulkki häntä\nmukaansa sanoen opastavansa hänet sinne. Sittenkuin Filip oli juonut\nkokonaisen ruukullisen maitoa, jota naiset olivat tuoneet hänelle, ja\nkieltäytynyt vieläkin kerran kourallisesta kovakuoriaisia, otti hän\nkäärönsä ja lähti uuden tuttavansa mukaan.\n\nIltapäivällä saapuivat he muutamille kukkuloille, joilta Filip voi\nnähdä koko Taffel-lahden ja sen rannalla olevat hollantilaisten\nrakentamat talot. Ilokseen huomasi hän laivan satamassa.\nKiiruhdettuaan rannalle näki hän kapteenin lähettäneen veneen maihin\nhakemaan ruokavaroja. Hän puhutteli miehistöä, ilmoitti nimensä,\nkertoi onnettomasta haaksirikosta ja sanoi haluavansa tulla laivaan.\n\nVeneen päällikkö suostui siihen heti ja ilmoitti Filipille laivan\nolevan kotimatkalla. Kun Filip kuuli sen, oli hänen sydämensä\nhaljeta riemusta. Hän olisi mennyt laivaan, vaikka se olisi ollut\nmatkalla Intiaan, mutta nyt ilmaantui hänelle tilaisuus nähdä jälleen\nrakastamansa Amine, ennenkuin hän taasen ottaa pestin täyttääkseen\nkummallisen tehtävänsä. Hän tunsi saavansa nauttia vielä onnesta ja\naavisti, ettei hänen tuleva elämänsä tulisi olemaankaan yhtämittaista\nkärsimystä kuolemaan asti, vaan vuorottaista riemun ja surun\nvaihtelua.\n\nLaivan kapteeni otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan suostuen\nmielellään ottamaan hänet mukaansa, ja kolmen kuukauden kuluttua\nminkään tärkeämmän tapahtuman häiritsemättä matkaa ankkuroi laiva\nvihdoinkin Amsterdamin satamaan.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nOn luultavasti aivan tarpeetonta huomauttaa, että Filip kiiruhti niin\nnopeasti kuin suinkin pieneen kotiinsa, jossa oli kaikki, mikä oli\nhänestä rakkainta tässä maailmassa. Hän päätti nauttia nyt onnestaan\nmuutamia kuukausia, sillä hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän\ntunsi, että niin mielellään kuin hän halusikin pitää valansa, ei hän\nvoisi poistua kotoaan ennen syksyä, jolloin toinen laivasto lähtisi\nmatkalle, ja nyt oltiin vasta huhtikuun alussa. Niin paljon kuin\nhän surikin herra Klootsin ja Hillebrantin kuolemaa ja pahoitteli\nonnettoman miehistön kohtaloa, tunsi hän kuitenkin jonkunlaista\nhuojennusta ajatellessaan, että hän oli ikuisiksi ajoiksi vapautunut\ntuosta Schriften-roistosta, joka oli joutunut saman kohtalon\nalaiseksi kuin muutkin. Hän melkein siunasi tätä toisille niin\nonnetonta haaksirikkoa, joka oli suonut hänelle tilaisuuden niin pian\npalata rakkaan Aminensa luo.\n\nOli jo myöhäinen ilta, kun Filip vuokrasi veneen Fliessingenistä\nja soudatti itsensä Terneuseen. Kun hän lähestyi kotiaan, näki\nhän vieraskamarin ikkunan olevan auki ja naisen nojautuvan siitä\nulos. Hän tiesi, ettei katsoja voinut olla kukaan muu kuin Amine,\nja päästyään kapean sillan yli lähestyi hän ikkunaa menemättä\nollenkaan ovelle. Amine oli niin vaipunut taivaan katselemiseen ja\nomiin ajatuksiinsa, ettei hän nähnyt eikä kuullut miehensä tuloa.\nFilip huomasi hänen hajamielisyytensä ja pysähtyi senvuoksi noin\nviidentoista askeleen päähän hänestä. Kun hän seisoi siinä, käänsi\nAmine katseensa häneen päin, ja kun synkkä pilvi peitti samalla\nkuun, muutti heikko valaistus hänen vartalonsa jollakin tavoin\nyliluonnolliseksi ja aavemaiseksi. Amine tunsi miehensä, mutta kun\nhänellä ei ollut minkäänlaista syytä odottaa häntä niin pian kotiin,\nluuli hän ilmiötä miehensä haamuksi. Hän perääntyi, siveli tukkansa\npois silmiltä molemmin käsin ja katsoi vieläkin kerran miestään hyvin\ntarkkaavaisesti.\n\n\"Minä täällä olen, Amine, älä pelästy!\" huusi Filip äkkiä.\n\n\"En minä pelästykään\", vastasi Amine painaen kädellään sydäntään.\n\"Nyt olen jo aivan rauhallinen. Rakkaan mieheni henki, sillä\nsellaiseksi luulen sinua, kiitän sinua. Filip, olet tervetullut\nkuolleenakin luokseni.\" Hän viittasi surullisesti kädellään\nkehoittaen Filipiä tulemaan huoneeseen ja peräytyen itse pois\nikkunasta.\n\n\"Hyvä Jumala, hän luulee minua kuolleeksi!\" ajatteli Filip ja\ntietämättä oikein, mitä hänen pitäisi tehdä, hyppäsi hän ikkunasta\nhuoneeseen ja näki Aminen istuvan sohvassa. Hän aikoi rikkoa\nhiljaisuuden, mutta Amine, joka oli katsellut hänen tuloaan siinä\nvarmassa luulossa, että hänellä oli yliluonnollinen näky edessään,\nhuudahti:\n\n\"Niinkö pian? Tapahtukoon Jumalan tahto, vaikka tämä tuntuukin niin\nraskaalta kantaa. Filip, rakas Filip, tunnen saavani pian seurata\nsinua.\"\n\nFilip tuli nyt yhä levottomammaksi.\n\n\"Amine, kultaseni, kuule minua!\" huudahti hän. \"Olen tullut niin\nodottamatta, mutta tule tänne syliini, niin saat huomata, ettei\nFilipisi ole kuollut.\"\n\n\"Etkö sinä olekaan kuollut!\" huudahti Amine nousten.\n\n\"En, Amine, olen vielä miehesi ja rakastan sinua yhtä paljon kuin\nennenkin\", vastasi Filip ottaen Aminen syliinsä ja puristaen hänet\nrintaansa vasten.\n\nAmine vaipui hänen sylistään sohvalle purskahtaen itkuun, joka\nonneksi kevensi hänen sydäntään, Filipin ollessa polvillaan sohvan\nvieressä ja tukiessa häntä.\n\n\"Ah, Jumalani, kiitän sinua!\" sanoi Amine vihdoinkin. \"Luulin\nilmestystä haamuksesi, Filip. Olisin ollut iloinen saadessani nähdä\nsinut sittenkin\", lisäsi hän itkien painaen päänsä miehensä olkapäätä\nvasten.\n\n\"Voitko nyt kuunnella minua, rakkaani?\" kysyi Filip jonkun ajan\nkuluttua.\n\n\"Voi puhu, puhu, kultaseni, sillä voisin kuunnella sinua nyt\niankaikkisesti.\"\n\nFilip kertoi nyt lyhyesti kaikki tapahtumat ilmoittaen samalla syyn,\nmiksi hän oli tullut niin odottamatta kotiin. \"Entä isäsi, Amine?\"\n\n\"Hän voi hyvin. Puhukaamme hänestä huomenna.\"\n\n\"Niin\", ajatteli Filip herätessään seuraavana aamuna ja katsellessaan\nrakastetun vaimonsa miellyttäviä kasvoja, \"niin, Jumala on\narmollinen. Tunnen saavani nauttia vielä onnesta ja tiedän, että\ntämä onni on riippuvainen työni uskollisesta täyttämisestä, jonka\nlaiminlyönnistä minua varmaankin rangaistaisiin. Olkoon niin! Uhmaten\nvaaroja ja kuolemaa tahdon täyttää velvollisuuteni ja toivon Jumalan\narmahtavan minua täällä ja tulevassa elämässä. Enkö ole saanut\nkorvausta kaikista kärsimyksistäni? Kyllä enemmänkin\", ajatteli\nhän herättäessään suukkosella vaimonsa, jonka suuret tummat silmät\nkohdistuivat häneen loistaen rakkaudesta.\n\nEnnen menoaan arkitupaan kyseli Filip herra Pootsin vointia.\n\n\"Isäni on todellakin ollut minulle suureksi vaivaksi\", vastasi Amine.\n\"Lähtiessäni jonnekin on minun pakko lukita vierashuoneen ovi,\nsillä useammasti kuin kerran olen huomannut hänen koettavan murtaa\nauki kaappien lukkoja. Hänen kullanhimonsa on ääretön, sillä hän\nei voi uneksiakaan muusta. Hän on aiheuttanut minulle paljon surua\nennustamalla, etten saa nähdä sinua enää milloinkaan, ja vaatimalla,\nettä luovuttaisin omaisuutesi hänelle. Mutta hän pelkää minua ja\nvielä enemmän sitä, että tulet takaisin.\"\n\n\"Onko hänen terveytensä hyvä?\"\n\n\"Hän ei ole sairaskaan, mutta hänen elinvoimansa vähenevät kuin\npalaneen kynttilän, joka joskus leimahtaa liekkiin. Joskus hän\non aivan tylsä, mutta joskus hän puhuu ja suunnittelee kuin hän\nolisi vielä täysissä ruumiinvoimissa. Voi, millainen kirous\ntuollainen rakkaus kultaan mahtaneekaan olla! Luulen -- sellaisen\najatteleminenkin tuntuu hirveältä -- mutta luulen kuitenkin, että\nukkoraukka, vaikka hän onkin jo haudan partaalla, mielellään uhraisi\nmeidän molempien elämän saadakseen kultasi, josta voisin luopua\nyhdestä antamastasi suukkosesta.\"\n\n\"Mitä sanotkaan? Onko hän koettanut tehdä jotakin sellaista\npoissaollessani?\"\n\n\"En uskalla ilmaista ajatuksiani, Filip, enkä kylvää epäluuloja,\njoita emme voi mitenkään todistaa. Vartioitsen häntä tarkasti,\nmutta älkäämme puhuko hänestä enää. Tapaat hänet piakkoin, mutta\nälä odotakaan sydämellistä vastaanottoa, tahi jos hän on olevinaan\nihastunut, niin älä luota häneen. En ilmoita hänelle tulostasi, sillä\nhaluan nähdä, millaisen vaikutuksen se tekee häneen.\"\n\nAmine meni alakertaan valmistamaan aamiaista ja Filip lähti\nhetkiseksi kävelemään. Palattuaan näki hän herra Pootsin istuvan\npöydässä tyttärensä kanssa.\n\n\"Laupias Jumala, näenkö oikein!\" huudahti ukko. \"Herra Vanderdecken,\noletteko palannut kotiinne?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Filip. \"Tulin eilenillalla.\"\n\n\"Miksi et kertonut sitä minulle, Amine?\"\n\n\"Halusimme yllättää sinut\", vastasi Amine?\n\n\"No siinä te todellakin onnistuitte! Milloin matkustatte jälleen,\nherra Filip? Joko huomenna?\" kysyi herra Poots.\n\n\"En moneen kuukauteen, toivoakseni\", sanoi Filip.\n\n\"Ettekö moneen kuukauteen? Miten olette saanut lomaa niin pitkäksi\najaksi? Sanokaa minulle kuitenkin, oletteko tuonut paljon rahaa\nmukananne?\"\n\n\"En kolikkoakaan. Jouduimme haaksirikkoon ja olin vähällä menettää\nhenkeni.\"\n\n\"Mutta aiotte kai taasen matkustaa?\"\n\n\"Kyllä sitten kuin tulen sille päälle.\"\n\n\"Hyvä. Me hoidamme kyllä taloanne ja rahojanne.\"\n\n\"Luullakseni vapautan teidät siitä vaivasta\", sanoi Filip\nkiusatakseen ukkoa. \"Aion nimittäin ottaa rahani mukaani.\"\n\n\"Aiotteko todellakin ottaa ne mukaanne? Mutta miksi?\" kysyi Poots\nlevotonna.\n\n\"Ostaakseni tavaroita matkan varrelta ja ansaitakseni siten enemmän\nrahaa.\"\n\n\"Mutta tehän voitte joutua haaksirikkoon toisenkin kerran, silloin\novat rahanne mennyttä kalua. Ei, matkustakaa te vain itse herra\nFilip, mutta jättäkää rahanne tänne.\"\n\n\"Se ei sovi ollenkaan suunnitelmiini ja ensi kerran matkustaessaan\notan varmasti kaikki rahani mukaani.\"\n\nKeskustelun kuluessa juolahti Filipin mieleen, että jos hän vain\nsaa herra Pootsin uskomaan ottaneensa kaikki rahansa mukaansa on\nAminellakin sitten rauhallisemmat olot. Hän päätti senvuoksi matkalle\nlähtiessään uskotella ukolle, että hän vie omaisuutensa muassaan.\n\nHerra Poots vaipui synkkiin ajatuksiin ja poistui parin minuutin\nkuluttua vierashuoneesta omaan kamariinsa. Nyt kertoi Filip\nvaimolleen, miksi hän oli petkuttanut ukkoa.\n\n\"Oletpa sinä huolellinen, Filip, ja minä kiitänkin sinua siitä,\nvaikka toivonkin, ettet olisi maininnut mitään koko asiasta. Et tunne\nisääni. Nyt pitää minun vartioida häntä kuin vihollista.\"\n\n\"Mitähän tuollainen heikko ukko-rahjus meille voi? Ei suoraan sanoen\nmitään\", vastasi Filip hymyillen. Mutta Amine ei ajatellut niin ja\noli alituisesti varuillaan.\n\nKevät ja kesä kuluivat nopeasti, sillä he olivat hyvin onnellisia.\nHe keskustelivat usein Filipin viimeisen matkan vaiheista --\ntuosta yliluonnollisesta Filipin isän laivan näyttäytymisestä ja\nonnettomasta haaksirikosta.\n\nAmine tunsi, että hänen miehensä saisi kestää vielä paljon vaaroja\nja vaikeuksia, mutta hän ei koettanut milloinkaan taivuttaa häntä\nluopumaan yrityksestään. Hänkin katsoi tulevaisuuteen toivoen ja\nluottamuksella hyvin tietäen, että Filip joskus joutuu kohtalonsa\nuhriksi, ja luottaen siihen, että tuo hetki on vielä kaukana.\n\nKesän lopulla matkusti Filip jälleen Amsterdamiin pestautuakseen\njohonkin sellaiseen laivaan, joka lähtee matkalle syksyllä.\n\nTer Schellingin haaksirikon vaiheet tiedettiin tarkasti, sillä Filip\noli kotiin palatessaan selittänyt kaikki siihen kuuluvat seikat,\nlukuunottamatta kummituslaivan ilmestymistä, ja kertomus oli jätetty\nyhtiön johtokunnalle. Ei ainoastaan hänen selvän ja valaisevan\nselostuksensa vuoksi, vaan hänen kärsimystensä ja kummallisen\npelastumisensa tähden oli yhtiö luvannut hänelle toisen perämiehen\npaikan toisessa laivassaan siinä tapauksessa että Filipiä vieläkin\nhaluttaisi lähteä purjehtimaan Intiaan.\n\nMentyään yhtiön konttoriin sai hän pestin Bataviaan, muutamaan\nneljänsadan tonnin vetoiseen kauniiseen alukseen. Kun matkan\ntarkoitus oli siten saavutettu, kiiruhti hän takaisin kotiinsa\nja ilmoitti herra Pootsin läsnäollessa Aminelle Amsterdamissa\nsaavuttamansa tulokset.\n\n\"Vai aiotte te merelle jälleen\", huomautti herra Poots.\n\n\"Kyllä, mutta en vielä pariin kuukauteen, toivoakseni\", vastasi Filip.\n\n\"Vai vasta sitten!\" mumisi vanhus itsekseen.\n\nKuinka totta onkaan, että me mieluummin taivumme todelliseen\nonnettomuuteen kuin olemme alituisesti jännityksessä. Oli olemassa\nmuudan seikka, joka tuotti Aminelle paljon huolta, nimittäin hänen\nIsänsä luonne ja käyttäytyminen. Amine tunsi isänsä siksi hyvin, että\nhän huomasi tämän jo vihaavan salaisesti Filipiä. Ajatus, että Filip\nottaa rahansa mukaansa, oli melkein tehnyt tuosta kitsaasta ukosta\nmielipuolen. Amine oli vakoillut häntä ja nähnyt hänen kävelevän\ntuntikausia edestakaisin mumisten itsekseen ja välittämättä enää\nollenkaan toimestaan.\n\nParin päivän kuluttua Amsterdamista tulonsa jälkeen valitti Filip\npahoinvointia, hän oli nimittäin vilustunut matkallaan.\n\n\"Ettekö olekaan terve?\" huudahti ukko nousten äkkiä tuolistaan?\n\"Antakaa minun koettaa valtimoanne. Kas, se lyökin hyvin nopeasti.\nAmine, mies raukkasi on hyvin sairas. Hänen pitää mennä vuoteeseen ja\nminä annan hänelle jotakin, joka kyllä parantaa hänet. En ota siitä\nmaksua, Filip, en missään tapauksessa.\"\n\n\"En minä nyt sentään niin sairas ole, herra Poots\", vastasi Filip.\n\n\"Lukuunottamatta kovaa päänkipua olen aivan terve.\"\n\n\"Teillä on kuumettakin, Filip. Menkää senvuoksi vuoteeseenne ja\nnauttikaa teille lähettämäni lääke, niin olette huomenna terve.\"\n\nFilip meni huoneeseensa Aminen kanssa ja herra Poots rupesi\nvalmistamaan lääkettä. Heti kun Filip oli päässyt sänkyyn, meni Amine\njälleen alakertaan ja kohtasi siellä isänsä, joka antoi hänelle\njauheen käskien Aminen antaa sen miehelleen. Herra Poots poistui\nsenjälkeen tuvasta.\n\n\"Jumala antakoon minulle anteeksi, jos teen isälleni vääryyttä\",\najatteli Amine, \"mutta hän on nyt kerta kaikkiaan menettänyt\nluottamukseni. Filip on sairas, sairaampi kuin hän luuleekaan, ja\nellei hän ota jotakin lääkettä, voi hänen tilansa tulla vieläkin\nhuonommaksi mutta sydämeni sanoo minulle, että minun pitää olla\nvarovainen Niin pirullinen ei isä sentään mahtane olla.\"\n\nAmine tarkasti lääkkeen. Paperissa oli hieman tummanruskeata\njauhetta, joka herra Pootsin määräyksen mukaan oli annettava\nsairaalle lasillisessa lämmintä viiniä. Herra Poots oli tarjoutunut\ntekemään sen. Hänen palaamisensa keittiöstä keskeytti Aminen\najatukset.\n\n\"Tässä on viini, tyttöseni. Sekoita nyt jauhe juomalasilliseen tätä\nja peittele hänet hyvin, sillä hän rupeaa hikoilemaan pian eikä sitä\npidä keskeyttää. Valvo hänen luonaan, Amine, äläkä mene nukkumaan.\nAamulla on hän jälleen terve.\" Herra Poots poistui nyt huoneesta\ntoivottaen tyttärelleen hyvää yötä.\n\nAmine kaasi jauheen muutamaan pöydällä olevaan hopeapikariin ja alkoi\nsitten sekoittaa siihen viiniä. Hänen epäilyksensä olivat hetkiseksi\nhaihtuneet isän ystävällisen puheen vuoksi. Ollaksemme rehellisiä\nherra Pootsia kohtaan on meidän pakko tunnustaa, että hän oli aina\nhyvin ystävällinen potilailleen. Sekoitettuaan juoman huomasi Amine,\nettei siihen ilmestynytkään minkäänlaista pohjasakkaa. Tämä oli\ntavatonta ja hänen epäilyksensä heräsivät uudestaan.\n\n\"Tästä en pidä ollenkaan\", sanoi hän. \"Pelkään isääni -- Jumala minua\nauttakoon -- en tiedä oikeastaan, mitä minun pitää tehdä, mutta\nFilipille en tätä ainakaan anna. Lämmin viini yksinään panee hänet\nehkä tarpeeksi hikoilemaan.\"\n\nAmine mietti asiaa tarkemmin. Hän oli sekoittanut jauheeseen niin\nvähän viiniä, ettei pikari ollut vielä puolillaankaan. Pantuaan sen\nsivulle, täytti hän toisen pikarin kokonaan lämpimällä viinillä ja\nmeni sitten makuuhuoneeseen.\n\nHän kohtasi isänsä eteisessä, vaikka hän oli luullut tämän jo menneen\nnukkumaan.\n\n\"Varo, ettet läikytä sitä, Amine. Anna se hänelle kokonaan. Ei, anna\nse minulle. Vien sen hänelle itse.\"\n\nHerra Poots otti pikarin Aminen kädestä ja meni Filipin\nmakuuhuoneeseen.\n\n\"Tässä, poikani, juohan tämä, niin paranet\", sanoi hän, mutta hänen\nkätensä vapisi niin, että viiniä läikkyi peitteelle. Amine katsoi\nisäänsä ja tuli yhä iloisemmaksi, ettei hän ollut sekoittanut\njauhetta viiniin. Filip nojautui kyynärpäähänsä juoden lääkkeen, ja\nherra Poots toivotti hänelle sitten hyvää yötä.\n\n\"Älä poistu hänen luotaan, Amine, sillä haluan, että määräyksiäni\nnoudatetaan tarkasti\", sanoi herra Poots ennen poistumistaan. Amine\noli ensin aikonut mennä hakemaan kynttilää, jonka hän oli jättänyt\nvierashuoneeseen, mutta jäikin nyt miehensä luokse ilmoittaen hänelle\nepäilyksensä ja sen, ettei hän ollut antanutkaan hänelle jauhetta.\n\n\"Toivoakseni erehdyt, Amine\", vastasi Filip. \"Olet varmasti väärässä,\nsillä niin pahoja ihmisiä ei voi olla olemassakaan.\"\n\n\"Et ole asunut hänen kanssaan niin kauan kuin minä etkä nähnyt\nhänen kujeitaan\", vastasi Amine. \"Et tiedä, millaisiin konnantöihin\nkullanhimo voi houkutella ihmisen, mutta voihan silti olla\nmahdollista, että olen erehtynyt. Sinun pitää nyt kaikissa\ntapauksissa nukkua minun vartioidessani sinua, rakkaani. Kas niin, et\nsaa puhua enää. Tunnen, etten saa vielä unta, ja senvuoksi aion lukea\nhieman ennen nukkumaan menoani.\"\n\nFilip ei vastustellut enää ja nukkuikin pian. Amine valvoi hänen\nvieressään paljon sivu puolenyön.\n\n\"Hän hengittää niin raskaasti\", ajatteli Amine, \"mutta kuka tietää,\nolisiko hän milloinkaan herännyt, jos olisin antanut hänelle\njauheen. Isäni on niin perillä kaikissa itämaisissa tempuissa, että\npelkään häntä. Kuinka usein hän onkaan saatuaan pussillisen kultaa\nnukuttanut ihmisen ikuiseen uneen! Hän, joka pyynnöstä on tappanut\nmonta, voi varmaankin empimättä murhata tyttärensäkin miehen,\nsillä olen katsellut hänen hommiaan ja tunnen hänen ajatuksensa ja\ntoivomuksensa. En ymmärrä, miksi nämä synkät aavistukset ahdistavat\nmieltäni tänään, ja minusta tuntuu aivan siltä kuin tapahtuisi joku\nonnettomuus. Kunpa nyt aamu pian koittaisi! Kuinka sikeästi hän\nnukkuukaan ja hiki helmeilee hänen otsallaan! Minun pitää peitellä\nhänet hyvin ja vahtia, ettei hän potki peittoa yltään. Nyt koputtaa\njoku eteisen oveen. Melu herättää varmasti Filipinkin. Isää on tultu\nluultavasti hakemaan jonkun luokse.\"\n\nAmine poistui huoneesta ja kiiruhti alakertaan. Kuten hän oli\notaksunutkin, oli herra Pootsia tultu hakemaan. Häntä pyydettiin\navuksi muutamaan synnytykseen.\n\n\"Hän tulee heti\", vastasi Amine. \"Menen herättämään hänet.\" Amine\nlähestyi isänsä makuuhuoneen ovea ja koputti siihen. Kun hän ei\nsaanut minkäänlaista vastausta, koputti hän uudestaan.\n\n\"Isäni ei tavallisesti nuku näin raskaasti\", ajatteli Amine, kun\nei toiseenkaan koputukseen vastattu. Hän aukaisi oven ja meni\nsisään. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, ettei isä ollutkaan\nvuoteessaan. \"Kummallista\", ajatteli hän, \"mutta muistaakseni hän\nei palannutkaan enää yläkertaan mentyään sammuttamaan valoja.\" Amine\nkiiruhti senvuoksi vierashuoneeseen ja näki isänsä makaava sohvalla\nsyvässä unessa, kuten hänestä näytti. Herra Poots ei vastannut\nkuitenkaan hänen huutoonsa. \"Laupias Jumala, onko hän kuollut!\"\najatteli hän vieden kynttilän lähemmäksi isänsä kasvoja. Ja asian\nlaita olikin niin, sillä Pootsin silmät olivat lasimaiset ja alaleuka\noli pudonnut alas.\n\nAmine nojautui hetkiseksi seinään ollen pyörtymäisillään, mutta\nlopulta hän tointui.\n\n\"Se saadaan heti selville\", ajatteli hän mennen pöydän luo ja katsoen\nhopeapikariin, jossa hän oli sekoittanut jauheen viiniin, mutta se\nolikin tyhjä. \"Oikeamielinen Jumala on rangaissut häntä!\" huudahti\nhän. \"Mutta voi, että tuon miehen piti olla isäni! Niin, asia on\naivan selvä. Peläten omia sanojaan ja katalaa suunnitelmaansa kaasi\nhän enemmän viiniä pikariin tukahduttaakseen omantunnontuskansa, ja\naavistamatta ollenkaan jauheen olemassaoloa pikarissa joi hän itse\nsen kuoleman, jonka hän oli aikonut toiselle. Ja kenelle toiselle\nsitten? Niin, ei sen vieraammalle kuin oman tyttärensä miehelle.\nEllet olisi isäni\", jatkoi Amine, \"kiroaisin sinut, mutta nyt olet\nsaanut rangaistuksesi. Antakoon Jumia sinulle anteeksi, sinä heikko,\nkurja ja syntinen miesraukka!\"\n\nAmine poistui nyt huoneesta mennen katsomaan Filipiä, joka nukkui\nvielä rauhallisesti ja näytti hikoilevan kovasti.\n\nJoku toinen nainen olisi varmaankin herättänyt miehensä, mutta Amine\nei ajatellut itseään. Filip oli sairas eikä hän halunnut häiritä\nhäntä pelosta, että Filip voisi ehkä säikähtää.\n\nEteisen oveen koputettiin nyt uudestaan ja se herätti Aminen\najatuksistaan. Hän kiiruhti alakertaan, mutta ei avannut ovea.\n\n\"Herra Pootsin pitää tulla heti\", sanoi lääkäriä noutamaan tullut\ntyttö.\n\n\"Hyvä Therese\", vastasi Amine, \"isäni on enemmän avun tarpeessa\nkuin emäntäraukkanne, sillä pelkään hänen työnsä tässä maailmassa\nloppuneen. Hän on hyvin sairas eikä voi nousta vuoteesta. Pyydän,\nettä auttaisitte nyt sen sijaan minua. Menkää sanomaan isä\nSeysenille, että hän tulisi tänne, sillä luulen isäni olevan kuoleman\nkielissä.\"\n\n\"Herra siunatkoon\", huudahti Therese, \"ovatko asiat todellakin niin\nhuonosti? Toimitan kyllä asianne, rouva Amine.\"\n\nUudistettu koputus oli herättänyt Filipinkin, joka tunsi olevansa\npaljon terveempi, sillä päänkipukin oli haihtunut. Hän huomasi heti,\nettei Amine ollut nukkunut ollenkaan koko yönä ja hän aikoi moittia\nhäntä siitä, kun Amine kertoi hänelle lyhyesti tapahtuman.\n\n\"Sinun pitää pukea vaatteet yllesi, Filip, ja auttaa minua kantamaan\nhänen ruumiinsa vuoteeseen ennen papin tuloa. Laupias Jumala, jos\nolisin antanut sinulle tuon jauheen, rakas Filip... mutta älkäämme\npuhuko siitä. Kiiruhda, sillä isä Seysen on heti täällä.\"\n\nFilip pukeutui nopeasti ja seurasi sitten Aminea vierashuoneeseen.\nAurinko paistoi kirkkaasti ja sen säteet valaisivat ukon laihoja\nkasoja. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja kieli oli jäänyt hammasten\nväliin.\n\n\"Ah, tämä huone näyttää olevan oikea onnettomuuksien tyyssija!\nKuinkahan paljon peloittavia asioita täällä tuleekaan vielä\ntapahtumaan?\"\n\n\"Ei ainoatakaan, toivoakseni\", vastasi Amine. \"Tämä ei ole mielestäni\nmitään kauheata. Hirveämpää oli katsella vanhusta, kun hän seisoen\nvuoteesi vieressä ojensi sinulle myrkkymaljan ystävällisesti\nhymyillen. En voi unhottaa sitä näkyä milloinkaan.\"\n\n\"Antakoon Jumala sen hänelle anteeksi, kuten minäkin olen tehnyt\",\nvastasi Filip nostaen ruumiin syliinsä ja kantaen sen siihen\nhuoneeseen, jota herra Poots oli käyttänyt.\n\n\"Annetaan ihmisten olla siinä luulossa, että hän kuoli vuoteeseensa\nluonnollisella tavalla\", sanoi Amine. \"Ylpeyteni ei salli, että tämä\ntulee tiedoksi. En halua, että minua ruvetaan sanomaan murhaajan\ntyttäreksi.\"\n\nHän istuutui tuolille ja purskahti itkuun.\n\nHänen miehensä koetti lohduttaa häntä, kun isä Seysen koputti oveen.\nFilip kiiruhti avaamaan.\n\n\"Hyvää huomenta, poikani. Miten sairas voi?\"\n\n\"Hän on kuollut, isä.\"\n\n\"Tulen siis kuitenkin liian myöhään, vaikka koetinkin kiiruhtaa!\"\nhuudahti pappi surullisesti.\n\n\"Hän kuoli äkkiä sydänhalvaukseen, isä\", vastasi Filip vieden papin\nherra Pootsin huoneeseen.\n\nIsä Seysen katsoi ruumista ja näki, ettei hänen apunsa ollut enää\ntarpeen. Hän kääntyi nyt Amineen päin, joka vieläkin itki.\n\n\"Itkekää vain, tyttäreni, teillä on syytä siihen\", sanoi hän.\n\"Hellästä ja tottelevaisesta lapsesta tuntuu isän rakkauden\nmenettäminen kovalta iskulta. Älkää kuitenkaan antautuko liiaksi\nsurunne valtaan, sillä teillä on muitakin sitovia velvollisuuksia.\nTeillä on miehenne.\"\n\n\"Tiedän sen, isä, mutta antakaa minun itkeä, sillä olinhan hänen\ntyttärensä.\"\n\n\"Eikö hän mennytkään nukkumaan eilen illalla, koska hänellä on vielä\nvaatteet yllään? Milloin hän rupesi valittamaan pahoinvointiaan?\"\n\n\"Nähdessäni hänet viimeisen kerran\", vastasi Filip, \"oli hän\nhuoneessani ja antoi minulle jotakin lääkettä, ennenkuin hän toivotti\nminulle hyvää yötä. Kun häntä tultiin hakemaan sairaan luokse, meni\nvaimoni herättämään häntä, mutta silloin hän oli jo tajutonna.\"\n\n\"Hän on kuollut äkkiä\", sanoi pappi. \"Mutta hän oli vanha mies ja\nsilloin voi loppu tulla silmänräpäyksessä. Olitteko huoneessa hänen\nkuollessaan?\"\n\n\"En\", vastasi Filip. \"Ennenkuin sain vaatteet ylleni, oli hän jo\npoistunut maailmasta.\"\n\n\"Toivokaamme, lapseni, että hän sai vaihtaa sen parempaan.\nPolvistukaa kanssani rukoilemaan hänen sielunsa puolesta.\"\n\nHe tekivät niin ja pappi rukoili hartaasti. Kun he nousivat,\nvaihtoivat he katseen, joka täydellisesti ilmaisi heidän sisimmät\najatuksensa.\n\n\"Lähetän tänne muutamia vaimoja, jotka voivat tehdä ruumiille\nviimeisen palveluksen ja järjestää kaikki hautajaisia varten\", sanoi\nisä Seysen. \"Parasta on salata heiltä, että hän kuoli ennen minun\ntuloani. Älkäämme antako ihmisten luulla sellaista, että hän meni\npois saamatta uskonnon lohdutusta.\"\n\nFilip nyökäytti päätään hyväksyvästi ja pappi poistui.\n\nTerneusen asukkaat olivat aina vihanneet herra Pootsia. Kaikkien\nuskonnon vaatimusten laiminlyöminen, tietämättömyys, kuuluuko hän\nollenkaan heidän uskoonsa, hänen itaruutensa ja kiskomisensa olivat\nhankkineet hänelle paljon vihollisia samalla kun hänen tunnustettu\ntaitavuutensa oli tehnyt hänestä vaikutusvaltaisen miehen. Jos olisi\nsaatu tietää, että hän oli muhamettilainen, ja kuultu, että hän oli\nkuollut koettaessaan tappaa vävyään, on varmaa, ettei häntä olisi\nsuostuttu hautaamaan kristillisesti. Mutta kun isä Seysen vastasi\njokaiselle kysyjälle, että herra Poots oli kuollut rauhallisesti,\notaksuttiin hänen menneen pois hyvänä kristittynä, vaikka hän ei\nelämässään ollut noudattanutkaan kristinuskon määräyksiä. Seuraavana\npäivänä haudattiin vanhuksen ruumis tavallisilla juhlallisuuksilla.\nFilip ja Amine tunsivat mielensä hyvin huojentuneeksi, kun kaikki\nsujui niin rauhallisesti.\n\nVasta hautajaisten jälkeen tutkivat he herra Pootsin huoneen.\nRaha-arkun avain löydettiin hänen taskustaan. Huone oli täynnä\nlääkepulloja ja jauherasioita, jotka joko heitettiin pois tahi\njos Amine liesi, mihin niitä käytettiin, kannettiin muutamaan\nkomeroon piiloon. Hänen pöydässään oli paljon laatikoita, jotka\nnyt tarkastettiin. Niissä olevien tavaroiden joukossa oli paljon\npaperiliuskoja, joissa oli arabiankielistä kirjoitusta -- luultavasti\nlääkemääräyksiä. Siellä oli rasioitakin, joissa oli arabiankieliset\nnimet, ja muutamassa oli aivan samanlaista jauhetta kuin herra Poots\noli antanut Aminelle. Muutamista papereista voitiin selvästi huomata\nukon harrastaneen salaisia tieteitäkin, jotka siihen aikaan olivat\nmuodissa. Kaikki tuollainen romu poltettiin nopeasti.\n\n\"Ajattelehan, jos isä Seysen olisi nähnet kaiken tämän\", huomautti\nAmine surullisesti. \"Mutta täällä on vielä muutamia painetuitakin\npapereita, Filip.\"\n\nTarkastettuaan ne huomasi Filip ne hollantilais-itäintialaisen yhtiön\nosakkeiksi.\n\n\"Kuulehan, Amine, nämä ovat rahaa tahi ainakin rahan arvoisia, sillä\nnämä ovat yhtiön osakkeita, jotka antavat meille vuosittain sievät\ntulot. En osannut aavistaakaan ukon käyttävän rahojaan tällaiseen.\nMinäkin olen aikonut sijoittaa osan rahoistani samalla tavalla ennen\nlähtöäni saadakseni niille hieman korkoa.\"\n\nHe tarkastivat nyt raha-arkun. Kun Filip aukaisi sen, ei hän luullut\nsiellä olevan paljon mitään, sillä se oli suuri ja syvä ja näytti\nolevan melkein tyhjä, mutta tutkittuaan paremmin löysi hän sen\npohjalta neljäkymmentä pientä pussia, joissa oli pelkkiä kultarahoja.\nEräässä suuremmassa pussissa oli hopeaa. Mutta siinä ei ollut vielä\nkaikki, sillä siellä oli pieniä rasioita ja kääryjä, jotka sisälsivät\njalokiviä. Kun kaikki oli koottu yhteen kasaan, näytti aarre hyvin\narvokkaalta.\n\n\"Amine, kultaseni, olet todellakin tuonut minulle melko\nodottamattomat myötäjäiset\", sanoi Filip.\n\n\"Sanopas muuta. Nuo jalokivet on isäni varmaankin tuonut mukanaan\nEgyptistä. Ja kuinka vaatimattomasti me elimmekään ennen tänne\nmuuttoamme! Jumala antakoon hänelle anteeksi. Vaikka hänellä olikin\ntällainen aarre hallussaan, tahtoi hän kuitenkin myrkyttää sinut\nsaadakseen enemmän.\"\n\nHe laskivat rahat, joita oli melkein viisikymmentätuhatta guldenia,\nsijoittivat ne jälleen paikoilleen ja poistuivat huoneesta.\n\n\"Olen rikas mies\", ajatteli Filip jäätyään yksikseen. \"Mutta onko\nminulla mitään hyötyä noista aarteista? Voisin kyllä ostaa laivan ja\nruveta sen kapteeniksi, mutta se joutuisi varmasti haaksirikkoon.\nSellainen mahdollisuus on kaikissa tapauksissa olemassa enkä\nsenvuoksi ostakaan omaa alusta. Enkö kumminkin menettele väärin\npestautuessani muiden laivoihin omatessani sellaisen uskon? Sitä\nen tiedä. Tiedän vain, että minulla on velvollisuus täytettävänä.\nKaikkien kohtalo on armollisen kaitselmuksen hallussa ja se kutsuu\nmeidät luoksensa sitten kuin se arvelee ajan koittaneen. Ostan\nliioilla rahoillani yhtiön osakkeita ja jos purjehdinkin sen\nlaivoissa ja ne joutuvat haaksirikkoon etsiessäni isäraukkaani, saan\nsilloin kaikissa tapauksissa kärsiä yhtä paljon kuin toisetkin.\nJärjestän Aminenkin elämän paljon mukavammasti.\"\n\nHän pestasikin heti kaksi palvelijatarta, huoneet sisustettiin\nuudestaan paljon komeammasti eikä hän kammonut minkäänlaisia\nuhrauksia ilahduttaakseen vaimoaan. Hän kirjoitti Amsterdamiin ja\nosti paljon noita edellämainittuja osakkeita. Jalokivet ja omat\nrahansa jätti hän vieläkin Aminen haltuun. Jäljelläolevat pari\nkuukautta kuluivat näin ollen hyvin nopeasti ja kaikki oli kunnossa,\nkun Filipille ilmoitettiin kirjeellisesti, että hänen pitää tulla\nlaivaan. Amine tahtoi, että Filip olisi mennyt mukaan matkustajana\neikä perämiehenä, mutta Filipistä tuntui viimeinen vaihtoehto\nparemmalta, sillä muuten hän ei olisi voinut mitenkään selittää\nmatkansa syytä.\n\n\"En tiedä miksi\", sanoi Filip lähtönsä edellisenä iltana, \"mutta\nmieleni ei ole niin surullinen kuin viime kerralla. Tällä haavaa ei\nminulla ole minkäänlaisia aavistuksia mistään onnettomuudesta.\"\n\n\"Ei minullakaan\", vastasi Amine. \"Aavistan kuitenkin, että tulet\nolemaan kauan aikaa poissa luotani, Filip, ja sehän on jo tarpeeksi\nsuuri onnettomuus hellälle ja levottomalle vaimolle, vai mitä?\"\n\n\"On kyllä, rakkaani, mutta --\"\n\n\"Niin, niin, tiedän velvollisuutesi kutsuvan sinua\", vastasi Amine\npainaen päänsä miehensä rintaa vasten.\n\nSeuraavana päivänä erosi Filip vaimostaan, joka oli nyt paljon\ntyynempi kuin ensimmäisellä kerralla.\n\n\"Kaikki muut hukkuivat ja hän vain pelastui\", ajatteli Amine.\n\n\"Tunnen hänen palaavan vielä luokseni. Jumala taivaassa, tapahtukoon\ntahtosi!\"\n\nFilip saapui pian Amsterdamiin ja ostettuaan paljon sellaisia\ntavaroita, joiden hän luuli olevan hyödyksi onnettomuuden sattuessa,\nmeni hän Bataviaan, joka oli ankkurissa satamassa valmiina nostamaan\npurjeensa.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nOltuaan muutamia päiviä laivassa ymmärsi Filip, ettei matka\nmuodostuisikaan hauskaksi, sillä Batavian piti kuljettaa melkoinen\njoukko-osasto Ceyloniin ja Javaan yhtiön sotavoimien vahvistukseksi.\nAluksen oli määrä erota laivastosta Madagaskarin luona ja purjehtia\nsuoraan Javaan, sillä otaksuttiin laivassa olevien sotilaiden\nkykenevän suojelemaan sitä, jos merirosvot tai muut viholliset\nhyökkäisivät sen kimppuun. Batavia oli sitäpaitsi asestettu\nkolmellakymmenellä tykillä ja siinä oli seitsemänkymmentäviisi\nmatruusia. Paitsi sotatarpeita, jotka suurimmaksi osaksi\nmuodostivatkin lastin, oli sillä mukanaan suuri määrä kilisevää\nkultaa Intian markkinoille. Joukot astuivat juuri laivaan silloin\nkuin Filipkin saapui sinne, ja muutamien minuuttien kuluttua olivat\nkannet niin täynnä, että oli melkein mahdotonta liikkua mihinkään.\nFilip, joka ei ollut vielä puhutellut kapteenia, haki ensimmäisen\nperämiehen käsiinsä ruveten heti hoitamaan virkaansa. Hän oli viime\nmatkallaan päässytkin työstä niin perille, että hän oli tottuneempi\nkuin luultiinkaan.\n\nJonkun ajan kuluttua alkoivat kaikki kiireen aiheuttamat merkit\nhävitä näkyvistä, joukkojen varustukset korjattiin syrjään, sotilaat\njärjestettiin ruotuihin ja sijoitettiin talousvälineineen tykkien\nväliin suurelle kannelle. Siten saatiin tilaa laivan hoitamiselle.\nTotellessaan määräyksiä osoitti Filip olevansa kykenevä ja\njärjestelykykyinen, ja kapteeni sanoikin hänelle kerran heidän hieman\nhuoahtaessaan:\n\n\"Luulin teidän suhtautuvan virkaanne hyvin välinpitämättömästi,\nkoska ette tullut ennen laivaan, mutta osaatte ottaa menetetyn\najan takaisinkin. Olette tehnyt enemmän tämän aamupäivän kuluessa\nkuin osasin odottaakaan. Iloitsen tulostanne, mutta olen samalla\npahoillanikin, ettette ollut täällä silloin kun sijoitimme lastin,\nsillä pelkään lastauksen tapahtuneen hieman huolimattomasti. Herra\nStruysilla, ensimmäisellä perämiehelläni, on ollut enemmän työtä kuin\nhän on jaksanut tehdäkään.\"\n\n\"Olen pahoillani, etten ollut täällä silloin, herra kapteeni\",\nvastasi Filip. \"Tottelin kuitenkin heti yhtiön kutsua.\"\n\n\"He eivät halunneet häiritä teitä ennenkuin viime tingassa,\nkoska olette naimisissa ja sitäpaitsi suuri osakaskin yhtiössä.\nOtaksun, että seuraavalla matkallanne komennatte jo omaa laivaanne.\nKeskustelin aamulla siitä muutaman vanhemman konttoristin kanssa.\"\n\nFilip ei ollut ollenkaan pahoillaan, että hänen rahansa kasvoivat\nnyt niin hyvää korkoa, sillä laivan kapteeniksi pääseminen oli hänen\nhartain toivonsa. Hän vastasi toivovansa omaa laivaa seuraavan\nmatkan jälkeen, jolloin hän luuli jo olevansa aivan pätevä sellaisen\nkomentajaksi.\n\n\"Sitä ei kenenkään tarvitse epäilläkään, herra Vanderdecken, sillä\nnäkeehän sen jo sokeakin. Pidätte varmaankin paljon merimieselämästä?\"\n\n\"Kyllä. Luullakseni en luovu siitä milloinkaan.\"\n\n\"Milloinkaanko? Ajattelette nyt niin, koska olette nuori ja\ntoivorikas, mutta vähitellen väsytte siihen ja olette iloinen\nsaadessanne levähtää jäljellä olevat päivänne.\"\n\n\"Kuinka paljon sotilaita on laivassamme?\"\n\n\"Kaksisataaneljäkymmentäviisi miestä ja kuusi upseeria. Miesraukat!\nHarvat heistä pääsevät milloinkaan takaisin, niin, tuskinpa moni\nnäkee seuraavaa syntymäpäiväänsäkään. Ilmasto siellä on kauhea. Vein\nsinne kerran kolmesataa miestä, mutta kuuden kuukauden kuluttua,\nennenkuin ennätin lähteä sieltä takaisinkaan, ei heistä ollut enää\nsataakaan hengissä.\"\n\n\"Siinä tapauksessahan heidän lähettämisensä sinne on melkein\nmurhaamista\", huomautti Filip.\n\n\"Hm! Jossakinhan heidänkin pitää kuolla, ja mitä sen on väliä, vaikka\nhe kuolevatkin hieman aikaisemmin? Henki on tavaraa, jota voidaan\nostaa niin hyvin kuin muutakin. Viemme niin ja niin paljon mukanamme\nteollisuustuotteita ja rahaa vaihtaaksemme niillä intialaisia\ntavaroita. Samoin menettelemme ihmisilläkin, eikä se ole yhtiölle\nmiksikään vahingoksi, päinvastoin.\"\n\n\"Sotamiesraukoille kumminkin, luullakseni.\"\n\n\"Mutta yhtiö ostaa heidän elämänsä halvasta ja myy sen kalliista\nhinnasta\", vastasi kapteeni mennen keulaan.\n\n\"Aivan niin\", ajatteli Filip. \"Se ostaa ihmishenkiä halvalla ja\nvoittaa niillä, sillä noilla sotilasraukoitta he eivät voisi\nmitenkään puolustaa alueitaan vihollisiaan vastaan. Miten pienestä\nvuosipalkasta myyvätkään nuo miehet henkensä taistellakseen noissa\nepäterveellisissä seuduissa, joissa he menettävät voimansa eivätkä\npääse enää milloinkaan kotiinsa. Hyvä Jumala, kun nämäkin miehet\nnäin sydämettömästi uhrataan, miksi tuntisin omantunnon vaivoja,\njos muutamia ihmishenkiä meneekin hukkaan täyttäessäni pyhää\nvelvollisuuttani, jonka olen saanut toimekseni häneltä, jonka\ntiet ovat tutkimattomat. Eihän varpunenkaan putoa puusta hänen\ntietämättään ja hänen vallassaan on joko uhrata tahi pelastaa meidät.\nMutta jos tämä laiva on tuomittu perikatoon minun vuokseni, en voi\nmuuta kuin toivoa, että olisin päässyt johonkin toiseen, jossa\nihmishenkien hukka ei olisi niin suuri.\"\n\nVasta viikon kuluttua Filipin tulosta oli laivasto lähtökunnossa.\n\nOlisi hyvin vaikeata selostaa Filipin ajatuksia tämän hänen toisen\nmatkansa alkaessa. Hänen ajatuksensa olivat niin kiinni matkan\ntarkoituksessa, että hän suhtautui elämän tavallisiin seikkoihin\nkuin uniin. Hän oli aivan varma siitä, että hän jälleen kohtaa\nkummituslaivan, ja kun hän pelkäsi tuon kohtaamisen aiheuttavan\njonkun ikävän onnettomuuden, luultavasti kaikkien niiden hukkumisen,\njotka olivat nyt laivassa hänen kanssaan, kalvoi tuo ajatus häntä\nniin, että hän laihtui aivan kamalan näköiseksi. Hän ei puhunut juuri\nmilloinkaan ja tunsi olevansa kuin rikollinen, joka on tuominnut koko\nympäristönsä vaaroihin, onnettomuuksiin ja kuolemaan senvuoksi että\nhän on tullut heidän mukanaan laivaan. Kun joku puhui vaimostaan tai\nlapsistaan toivoen parasta ja tehden tulevaisuussuunnitelmia, tunsi\nFilip mielensä sairaaksi, nousi pöydästä ja kiiruhti yksinäisyyteen\nkannelle. Joskus kuvitteli hän olleensa kiihtynyt ja joutuneensa\njonkunlaisen näköharhan uhriksi, mutta sitten palautti hän kaiken\nentisen muistiinsa ja tunsi sen kauhean todellisuuden. Silloin\nhän aina mielellään ajatteli, ettei taivaalla ole minkäänlaista\nosaa tuossa yliluonnollisessa näyssä, joka tietysti on vain pirun\nkeksintöä. Entä pyhäinjäännös? Sellaisiin keinoihin ei piru ainakaan\nturvaudu. Muutamia päiviä lähtönsä jälkeen katui hän kovasti,\nettei hän ollut uskonut isä Seysenille kaikkea ja kysynyt häneltä\nneuvoa, tekikö hän oikein vai väärin jatkaessaan hakemistaan, mutta\nse oli nyt myöhäistä, sillä Batavia oli jo enemmän kuin tuhannen\npenikulman päässä Amsterdamin satamasta. Hänen oli pakko täyttää\nvelvollisuutensa, olipa se sitten millainen tahansa.\n\nKun laiva lähestyi Hyväntoivonnientä, tuli hän niin levottomaksi,\nettä kaikki huomasivat sen. Kapteeni ja upseerit, jotka\nkaikki pitivät hänestä, koettivat turhaan ottaa selvää hänen\nalakuloisuutensa syystä. Filip sanoi olevansa kipeä, ja hänen\nlaihtunut ruumiinsa ja syvälle painuneet silmänsä todistivatkin\nkumoamattomasti, että hän sairasti jotakin vaikeata tautia. Suurimman\nosan öistä kulutti hän kannella katsellen kaikille suunnille,\ntarkastellen jokaista taivaanrannalla tapahtuvaa muutosta ja odottaen\nkummituslaivan ilmestymistä näkyviin. Vasta päivän ruvetessa\nsarastamaan meni hän hyttiinsä nukkumaan. Onnellisen matkan jälkeen\nankkuroi laivasto Taffel-lahteen, ja Filip tunsi hieman huojennusta,\nkun ei tuota yliluonnollista vierailua vielä ollut tapahtunutkaan.\n\nHeti kun laivasto oli saanut uuden juomavesivaraston, lähdettiin\nmatkalle ja Filipin levottomuus lisääntyi taasen. Suotuisassa\ntuulessa purjehti laivasto kuitenkin niemen ympäri, sivuutti\nMadagaskarin ja saapui Intian merelle, jossa Batavia erosi\nsiitä, sen suunnatessa kulkunsa Qambrooniin ja Ceyloniin. \"Nyt\nnäyttäytyy kummituslaiva varmasti\", ajatteli Filip. \"Se on vain\nodottanut toveriemme poistumista, ettemme saisi minkäänlaista apua\nonnettomuudessamme.\" Mutta Batavian matkaa suosivat kauniit ilmat eikä\nmitään näkynyt. Muutamien viikkojen kuluttua saavuttiin Javaan, mutta\nennenkuin purjehdittiin Batavian suurenmoiseen satamaan, käännyttiin\nvastatuuleen yöksi. Oli heidän matkansa viimeinen yö, jolloin purjeet\nolivat ylhäällä. Filip ei poistunut kannelta ollenkaan odottaessaan\nlevotonna päivän valkenemista. Aamu koittikin vihdoin, aurinko\nnousi ja Batavia ohjasi kulkunsa satamaan. Aamupäivällä laskettiin\njo ankkuri ja huojentuneena kiiruhti Filip hyttiinsä nauttiakseen\nlevosta, jonka tarpeessa hän niin suuresti oli.\n\nHän heräsi vahvistuneena ja virkeänä, sillä hänen mielensä oli\nvapautunut raskaasta taakasta. \"Ei siis olekaan määrätty, että\nmiehistö aina silloin hukkuu, kun olen laivassa\", ajatteli hän, \"eikä\nsekään ole sanottu, että kummituslaiva näyttäytyy, vaikka olenkin\nmukana. Siinä tapauksessa ei omaatuntoani rasita enää mikään. On\nkyllä totta, että haen laivaa ja toivon saavani kohdatakin sen, mutta\nminulla ei ole siihen suuremmat mahdollisuudet kuin muillakaan eikä\nole ollenkaan varmaa että löydän sen, vaikka haenkin sitä. Olkoon\nniin, että se tuottaa onnettomuutta kaikille, jotka sen näkevät,\nmutta minun oloni laivassa ei ole noiden kohtaamisten syy. Kiitän\nsinua Jumala, nyt voin omantunnon tuskitta täyttää tehtäväni!\"\n\nFilip, jolle nämä ajatukset olivat antaneet mielenrauhan takaisin,\nmeni jälleen kannelle. Joukkojen maihinvienti oli jo alkanut, sillä\nsotilaat halusivat yhtä paljon vapautta pitkäaikaisesta vankeudestaan\nkuin merimiehet enemmän tilaa ja mukavuuksia. Batavia oli noin\npenikulman päässä rannalla. Sen takaa näkyi viheriää vuoristoa,\njossa oli puiden ympäröimiä kaupunkilaisten omistamia kauniita\ntaloja. Näköala oli kaunis ja kasvullisuus runsas silmää virkistävän\nvihreytensä vuoksi. Satamassa oli suuria ja pieniä laivoja, joiden\nmastot muodostivat oikean metsän, lahden vesi oli kirkasta ja\nsinistä, aaltoillen hiljaa vienossa tuulessa. Kaupunkikin oli\nmiellyttävän näköinen, sillä sen valkoiset talot kuvastuivat sievästi\ntummanviheriöihin puihin, joita kasvoi puutarhassa ja katujen\nreunoilla.\n\n\"Onko todellakin mahdollista\", huomautti Filip Batavian kapteenille,\n\"että tuo kaunis paikka on niin epäterveellinen? Näöstä päättäen\nvoitaisiin siitä luulla aivan toista.\"\n\n\"Kuten saaren myrkylliset käärmeet piiloutuvat kukkapenkereihin, niin\nhiipii myös kuolema täällä runsaassa ja kauniissa luonnossa. Oletteko\nnyt jo terveempi, herra Vanderdecken?\"\n\n\"Paljonkin\", vastasi Filip.\n\n\"Olette kuitenkin niin heikko, että neuvon teitä lähtemään maihin.\"\n\n\"Käytän hyvin mielelläni lupaustanne hyväkseni. Kauanko tulemme\nviipymään täällä?\"\n\n\"Emme hyvinkään kauan, koska meitä on käsketty pian palaamaan.\nLastimme on valmis ja otamme sen laivaan heti kun olemme tyhjentäneet\nruumamme.\"\n\nFilip seurasi kapteenin neuvoa ja pääsi vaikeudetta asumaan\nerään vieraanvaraisen kauppiaan luokse, jolla oli talo kaupungin\nläheisyydessä hyvin terveellisellä paikalla. Hän oli siellä kaksi\nkuukautta tervehtyen kokonaan ja palasi laivaan vasta pari päivää\nennen sen lähtöä. Paluumatka oli onnellinen ja päivälleen neljän\nkuukauden kuluttua heidän Bataviasta lähtönsä jälkeen olivat he\nSt. Helenan läheisyydessä, sillä laivat purjehtivat siihen aikaan\ntavallisesti niin sanottua itäistä reittiä Afrikan rannikkoa pitkin,\nlähestymättä Amerikkaa. Koska he olivat sivuuttaneet jälleen niemen\nkohtaamatta kummituslaivaa, oli Filip nyt aivan terve ja sitäpaitsi\nreippaalla tuulella. Odottaessaan tuulta saaren läheisyydessä\nhuomasivat he muutaman laivaa kohti soutavan veneen, joka saavuttikin\nsen kolmen lunnin kuluttua. Miehistö oli hyvin väsynyt, sillä se\noli ollut pari päivää veneessä. He ilmoittivat kuuluvansa erään\npienen hollantilaisen laivan miehistöön, joka pari päivää sitten oli\nruvennut vuotamaan ja uponnut. Se oli täyttynyt niin äkkiä vedellä,\nettä he tuskin olivat ennättäneet pelastua. Veneessä oli kapteeni,\nperämiehet ja kaksikymmentä matruusia sekä muudan vanha katolilainen\npappi, jonka hollantilainen maaherra oli lähettänyt kotiin senvuoksi,\nettä hän oli vastustanut hollantilaisten etuja Javassa ollessaan.\nPappi oli asunut alkuasukasten luona, jotka vähän aikaa olivat\nsuojelleetkin häntä, sillä japanilaisetkin halusivat saada hänet\nkäsiinsä mestatakseen hänet. Vihdoin oli papin ollut pakko turvautua\nhollantilaisiin, lempeimpiin vihollisiinsa.\n\nHollannin hallitus oli päättänyt karkoittaa hänet maasta ja hänet oli\nsenvuoksi viety laivaan lähetettäväksi kotiin. Kapteenin ja miehistön\nkertomuksesta päättäen oli vain yksi henkilö hukkunut, nimittäin\nmuudan mahtava mies, joka oli vuosikausia ollut hollantilaisten\nedustajana Japanissa. Hän oli aikonut palata Hollantiin koottuine\nrikkauksineen, mutta päästyään veneeseen oli hän halunnut palata\nlaivaan pelastaakseen erään arvokkaan laatikon, joka sisälsi\ntimantteja ja muita jalokiviä. Heidän odottaessaan häntä oli laiva\näkkiä vajonnut ja vähällä imenyt heidätkin mukaansa. He olivat\nkuitenkin odottaneet jonkun aikaa nähdäkseen, sukeltaisiko hän esiin,\nmutta hän ei ollut enää näyttäytynyt.\n\n\"Tiesin tapahtuvan jotakin\", sanoi vajonneen laivan kapteeni\nistuessaan kajuutassa Filipin ja Batavian kapteenin kanssa, \"sillä\nkolme päivää aikaisemmin näimme kummituslaivan.\"\n\n\"Mitä, tuon niin sanotun Lentävän Hollantilaisenko?\" kysyi Filip.\n\n\"Aivan niin\", vastasi kapteeni. \"Olen usein kuullut puhuttavan siitä,\nmutta en ole onnekseni milloinkaan ennen sitä kohdannut. Toivon,\netten ikinä sitä enää näkisi, sillä nyt olen köyhä mies ja minun on\npakko aloittaa kaikki uudestaan.\"\n\n\"Minäkin olen kuullut kerrottavan siitä\", huomautti Batavian\nkapteeni. \"Minkä näköinen se oli?\"\n\n\"Puhuakseni totta näin vain vilahduksen sen rungosta. Tapaus oli\nhyvin kummallinen. Yö oli kaunis, taivas kirkas ja olin jo mennyt\nnukkumaan, kun perämies herätti minut noin kahden aikaan yöllä\nkutsuen minut kannelle. Hän kertoi miehistön pelkäävän erästä\nnäkyvissä olevaa kummituslaivaa. Mentyäni ylös huomasin taivaanrannan\nkirkkaaksi, vaikka laivan läheisyydessä olikin hieman sumua. Laivan\nvauhti oli noin neljä ja puoli solmua, mutta emme sittenkään päässeet\npois sumusta. 'Katsokaahan tuonne', sanoi perämies. 'Hm, mitä\nmaailmassa siellä onkaan?' vastasin hieroen silmiäni. 'Sumua, vaikka\ntaivas onkin kirkas ja tuuli rivakka.' Näimme taivaanrannan laivan\nkummallakin puolella, sillä sumuvyöhyke oli vain muutamien satojen\njalkojen levyinen. 'Kuunnelkaa nyt, kapteeni', sanoi perämies,\n'nyt puhuvat ne jälleen.' 'Puhuvat!' toistin, mutta jännitettyäni\nkorviani kuulin todellakin ääniä. 'Tähystäjä, olkaa huolellinen\nsiellä keulassa!' huusi muudan. 'Laiva ylihangan puolella!' kuulin\njonkun vastaavan. 'Soittakaa sitten kelloa siellä!' ja me kuulimme,\nmiten kello rupesi kalkattamaan. 'Siellä on varmaankin joku laiva',\nsanoin perämiehelle. 'On kyllä, mutta se ei ole tämän maailman\naluksia', vastasi hän. 'Ladatkaa keulatykki! Kyllä, kapteeni', kuului\nnyt sumusta, joka näytti vain tihenevän ympärillämme. 'Valmis on,\nkapteeni!' Tykinlaukaus jyrähti kuin ukkonen korvissamme ja sitten --\"\n\n\"Niin, mitä sitten tapahtui?\" kysyi Batavian kapteeni pidättäen\nhenkeään.\n\n\"Tapahtuiko?\" vastasi toinen kapteeni juhlallisesti. \"Sumu ja kaikki\nmuukin haihtuivat kuin taikavoimasta, taivaanranta oli kirkas eikä\nmitään näkynyt.\"\n\n\"Onko se mahdollista?\"\n\n\"Kannella oli kaksikymmentä meistä, jotka voivat todistaa puheeni\noikeaksi\", vastasi kapteeni. \"Tuo vanha katolilainen pappi seisoi\nvieressäni koko ajan. Matruusit ennustivat jotakin onnettomuutta ja\nkun me tarkastimme pumpun aamuvahdin aikana, huomasimme ruumassa\nneljä jalkaa vettä. Aloimme tyhjentää laivaa, mutta vesi voitti\nmeidät ja laiva upposi, kuten jo kerroin. Perämies sanoi tuntevansa\nlaivan ja kertoi sitä nimitettävän Lentäväksi Hollantilaiseksi.\"\n\nFilip vaikeni, mutta iloitsi suuresti kuulemastaan. \"Jos nyt\nisäraukkani kummituslaiva\", ajatteli hän, \"näyttäytyy muillekin\ntuottaen onnettomuutta, ei oloni laivassa vaikuta mitään. Käytän vain\nhyväkseni tilaisuutta, joka vie minut yhteen sen kanssa panematta\nollenkaan niiden henkeä alttiiksi, joiden kanssa purjehdin. Nyt\non mieleni rauhoittunut ja voin hyvällä omallatunnolla jatkaa\netsimistäni.\"\n\nSeuraavana päivänä tutustui Filip katolilaiseen pappiin, joka\nosasi puhua hollannin kieltäkin. Isä oli kunnioitusta herättävä\nnoin kuusikymmenvuotias ukko, jonka pitkä aaltoileva parta oli\naivan harmaa. Hän käyttäytyi hyvin miellyttävästi ja keskusteli\nmielenkiintoisesti.\n\nKun Filip seuraavana yönä oli vahdissa, käveli vanhus hänen kanssaan\nedestakaisin kannella, ja pitkän keskustelun jälkeen ilmoitti Filip\nhänelle olevansa katolilainen.\n\n\"Se on todellakin jotakin tavatonta, koska olette hollantilainen\",\nsanoi pappi.\n\n\"Myönnän sen\", vastasi Filip, \"eikä siitä mitään tiedetäkään täällä\nlaivassa. En ole salannut sitä senvuoksi, että häpeän uskontoani,\nvaan pelosta, että se mahdollisesti aiheuttaa väittelyä, josta en\nvälitä.\"\n\n\"Olette menetellyt viisaasti, poikani. Ellei luterilainen oppi kanna\nparempia hedelmiä kuin mitä olen nähnyt tuolla idässä, ei se ole sen\nhyväksyttävämpää kuin epäjumalanpalveluskaan.\"\n\n\"Sanokaa minulle, isä -- miehistö puhuu kummallisesta näystä\nmuutamasta laivasta, jonka miehistönä ei ole tavallisia kuolevaisia.\nNäittekö tekin sen?\"\n\n\"Näin sen, minkä muutkin\", vastasi pappi, \"ja mielestäni oli näky\nhyvin ihmeellinen, melkeinpä yliluonnollinen. Olin kuitenkin\nkuullut puhuttavan tuosta kummituslaivasta ja sen aiheuttamista\nonnettomuuksista ennenkin. Ei meitäkään säästetty. Meillä oli\nlaivassamme muudan henkilö, joka nyt on kuollut, mutta jonka\nsyntitaakka riitti upottamaan minkä laivan tahansa. Meri nieli hänet\nrikkauksineen, joista hän toivoi saavansa nauttia kotiin tultuaan.\nSiitä nähdään, että kaikkivaltias rankaisee joskus oikeudenmukaisesti\njo tässäkin maailmassa sellaisia, jotka ovat ansainneet hänen\nvihansa.\"\n\n\"Tarkoitatte kai tuota hollantilaista, joka upposi laivan mukana?\"\n\n\"Kyllä, mutta hänen syntiluettelonsa on niin pitkä, että tulen\ntulevana yönä kertomaan sen teille. Olkoon rauha kanssanne, poikani,\nja hyvää yötä.\"\n\nIlma pysyi kauniina ja Batavia kääntyi vastatuuleen illalla\nankkuroidakseen seuraavana päivänä St. Helenan satamaan. Kun Filip\ntuli kannelle kahdentoista jälkeen, oli vanhus jo siellä odottamassa\nhäntä. Laivassa oli kaikki hiljaista ja rauhallista, matruusit\nnukkuivat tykkien välissä ja Filip meni perään uuden tuttavansa\nkanssa. He istuutuivat ja pappi alkoi kertoa:\n\n\"Luultavasti ette tiedäkään, että portugalilaiset, vaikka he\novatkin innokkaita saavuttamaan lujan jalansijan valloittamissaan\nmaissa, jotka he rohkeudellaan ja yritteliäisyydellään ovat\nlöytäneet ja joiden anastamisessa he ovat luultavasti tehneet monta\nrikosta, eivät kumminkaan ole unhottaneet kaikille katolilaisille\nhyvin kallisarvoista asiaa, nimittäin oikean uskon levittämistä\npakanallisiin maihin. Muutamien haaksirikkoutuneiden portugalilaisten\nvälityksellä tutustuimme Japaniin ja seitsemän vuotta myöhemmin\nnousi pyhä ja siunattu\" Pyhä Fransiskus Ximon saarelle, jonne hän\njäi kahdeksi vuodeksi ja viideksi kuukaudeksi saarnaamaan oppiamme\nja kääntämään pakanoita. Myöhemmin matkusti hän Kiinaan, mutta ei\npäässytkään perille, vaan kuoli matkalla. Hänen kuolemansa jälkeen\nkääntyi paljon japanilaisia uskoomme, vaikka pakanalliset papit\nvainosivatkin heitä kovasti. Oppi levisi kuitenkin nopeasti ja monet\ntuhannet palvelivat pian oikeata Jumalaa.\n\nJonkun ajan kuluttua perustivat hollantilaiset kauppa-aseman\nJapaniin, mutta huomattuaan, että aseman läheisyydessä asuvat\nkristityt halusivat olla kauppavaihdossa vain portugalilaisten\nkanssa, joihin he luottivat, tuli heistä meidän vihollisiamme, ja tuo\nmies, josta olemme puhuneet ja joka silloin oli hollantilaisen aseman\nhoitaja, päätti suunnattomassa kullanhimossaan tehdä kristinuskon\nepäilyttäväksi maan hallitsijan silmissä syöstäkseen siten\nportugalilaiset ja heidän liittolaisensa turmioon. Niin, poikani,\nkäyttäytyi mies, joka oli omaksunut luterilaisen opin, koska se muka\noli puhtaampi kuin meidän.\n\nLäheisyydessä asui muudan rikas japanilainen, joka molempine\npoikineen oli kääntynyt kristinuskoon ja kastettu. Hänellä oli kaksi\nmuutakin poikaa, jotka olivat virkamiehinä keisarin hovissa. Tämä\njapanilainen oli lahjoittanut meille talon, että voisimme perustaa\nsiihen koulun, mutta hänen kuolemansa jälkeen vaativat nuo molemmat\nhovissa olevat pojat, jotka olivat pakanoita, meiltä tuota taloa\ntakaisin. Kieltäydyttyämme rupesi hollantilainen kiihoittamaan\nnoita nuoria aatelismiehiä meitä vastaan käskien heidän ilmoittaa\nkeisarille, että portugalilaiset ja kristityt olivat tehneet\nsalaliiton häntä vastaan. Kun asiamieheltä kysyttiin, onko hänkin\nkristitty, sanoi hän olevansa vain hollantilainen.\n\nKeisari, uskoen salaliiton olemassaoloon, käski heti tappaa kaikki\nportugalilaiset ja sellaiset japanilaiset, jotka olivat kääntyneet\nkristinoppiin. Hän varusti siihen tarkoitukseen sotajoukon ja uskoi\nsen päällikkyyden noille kahdelle aatelismiehelle, joista äsken\nkerroin, noille sen miehen pojille, joka oli lahjoittanut meille\ntalon. Kristityt, huomattuaan, että vastustus oli tässä heidän ainoa\npelastuksensa, tarttuivat myös aseihin ja valitsivat päällikökseen\nnuo toiset japanilaiset aatelismiehet, jotka isän kanssa olivat\nkääntyneet. Siten oli noiden joukkojen johtajina neljä veljestä,\nkaksi kummallakin puolella.\n\nKristittyjen sotajoukossa oli noin neljäkymmentätuhatta\nmiestä, mutta tietämättä sitä lähetti keisari sitä vastaan\nkaksikymmentäviisituhatta lannistamaan ja hakkaamaan sen maahan.\nSotajoukot kohtasivat toisensa ja kovan taistelun jälkeen\n(japanilaiset ovat hyvin urhoollisia) voittivat kristityt ja\nlukuunottamatta muutamia, jotka pelastuivat veneihin, tuhottiin koko\nkeisarin armeija.\n\nTämän voiton johdosta kääntyi vielä paljon japanilaisia\nuskoomme, niin että armeijamme miesluku lisääntyi pian\nviiteenkymmeneentuhanteen mieheen. Mutta kun keisari kuuli\njoukkojensa tulleen voitetuiksi, pani hän toimeen uuden sotaväenoton\nja järjesti sadanviidenkymmenentuhannen miehen suuruisen armeijan\nantaen kenraaleilleen sellaisen käskyn, että kaikki muut kristityt\npitää tappaa, paitsi noita kahta johtajaa, jotka hän halusi saada\nelävänä käsiinsä kiduttaakseen heidät kuoliaiksi. Kaikki sovintoehdot\nraukesivat ja keisari rupesi itse joukkojensa johtajaksi. Armeijat\nkohtasivat toisensa ja ensimmäisen päivän taistelu oli voitokas\nkristityille. He menettivät kuitenkin toisen johtajansa, joka\nhaavoittui ja otettiin vangiksi, ja koska ei armoa annettu, olivat\nheidän muutkin tappionsa melko tuntuvat.\n\nToisena päivänä ratkaistiin sitten kristittyjen kohtalo. Heidän\nylipäällikkönsä kaatui ja lukuisampi vihollinen tappoi heidät kaikki\nviimeiseen mieheen. Keisari hyökkäsi taistelun jälkeen kauempana\nolevaan leiriin murhauttaen vanhukset, vaimot ja lapsetkin.\nKuusikymmentätuhatta kristittyä sai siten surmansa. Verilöyly ei\nloppunut siihenkään, sillä monien vuosien kuluessa toimeenpantiin\nsaarilla tarkkoja etsimisiä kristittyjen löytämiseksi ja kiinni\nsaadut kidutettiin julmasti kuoliaiksi. Noin viisitoista vuotta\nsitten tapettiin viimeinen kristitty Japanissa, ja kaikkien\nmurhattujen luku nousee yhteensä noin neljäänsataantuhanteen. Koko\ntämän teurastuksen aiheuttivat tuon miehen ahneus ja petollisuus,\njoka muutamia päiviä sitten sai oikeudenmukaisen rangaistuksensa.\nHollantilainen yhtiö oli tyytyväinen hänen menettelyynsä, joka\nhankki sille sellaisia etuja, ja hän oli sittemmin monta vuotta\nheidän edustajanaan siellä. Hän oli nuorukainen tullessaan sinne,\nmutta hänen tukkansa oli harmaantunut hänen aikoessaan palata omaan\nmaahansa. Hän oli koonnut suunnattoman omaisuuden, joka kuitenkin\nhukkui hänen kanssaan.\n\n\"Elän enää vain muutamia vuosia ja Jumala tietää minun\nvastustelematta täältä lähtevänkin\", lopetti pappi poistuen melkein\nheti mennäkseen nukkumaan.\n\n\"Kertoisinko hänelle tarinani?\" ajatteli Filip jäätyään yksikseen.\n\"Tunnen, että voisin sen tehdä, mutta -- ei! Koska en kertonut\nsitä isä Seysenillekään, en kerro hänellekään. Antautuisin silloin\nhänen valtaansa ja hän voisi pakottaa minua --. Ei, salaisuuteni on\nminun enkä ole minkäänlaisten neuvonantajien tarpeessa.\" Hän kaivoi\nkalleutensa esille poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti.\n\nBatavia oli muutamia päiviä ankkurissa St. Helenan satamassa jatkaen\nsitten matkaansa. Kuuden viikon kuluttua ankkuroi laiva jälleen\nAmsterdamin satamaan ja saatuaan luvan kapteenilta lähti Filip heti\nkotiinsa ottaen mukaansa vanhan portugalilaisen papin, Mathiaksen,\njolle Filip tultuaan hänen ystäväkseen oli tarjonnut asunnon luonaan\nniin pitkäksi ajaksi kuin pappi aikoi viipyä Hollannissa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\n\"Tarkoitukseni ei ole mitenkään säikähdyttää teitä, poikani\", sanoi\nisä Mathias, \"mutta teidän pitää muistaa, että elämme katoavaisessa\nmaailmassa, ja ajatella, että poistumisestanne täältä on kulunut jo\nmelkoisesti aikaa. Teidän pitäisi hillitä hieman pursuavaa iloanne\nja valoisia toiveitanne, jotka ovat täyttäneet mielenne laivasta\nlähtömme jälkeen. Luotan Jumalan armahtavaisuuteen ja toivon\nkaiken olevan niin hyvin, että te muutamien minuuttien kuluttua\nsaatte sulkea rakkaan vaimonne syliinne, mutta karaiskaa luontonne\npettymyksienkin varalta. Meillehän sanottiin jo Fliessingenissä\nsuuren onnettomuuden kohdanneen näitä seutuja ja kuolema on ehkä\nkutsunut pois niin kauniin ja nuoren olennon.\"\n\n\"Kiiruhtakaamme, isä\", vastasi Filip.\n\nHän lisäsi vauhtiaan ja jätti vanhuksen kauas jälkeensä. Kun hän tuli\nsillalle, oli kello melkein seitsemän aamulla.\n\nHän huomasi alimmaisten ikkunain luukkujen vielä olevan kiinni ja\noven olevan auki. Keittiössä paloi tuli ja kun hän aukaisi oven,\nnäki hän palvelijattaren nukkuneen tuoliinsa. Hänellä ei ollut aikaa\nherättää tyttöä, sillä hän kuuli äänen ylikerrasta huutavan: \"Maria,\nlääkärikö sieltä tuli?\"\n\nFilip harppasi portaat kolmella askeleella, työnsi äskeisen puhujan\nsyrjään ja aukaisi Aminen huoneen oven.\n\nPieni yölamppu levitti heikkoa valoaan huoneeseen. Vuodeverhot\noli vedetty kiinni ja sängyn vieressä lattialla oli isä Seysen\npolvillaan. Filip säikähti, veri pakeni hänen sydämeensä eikä hän\nvoinut puhua, mutta vähän ajan kuluttua purki hän tuskansa syvään\nhuokaukseen, joka kiinnitti papin huomion puoleensa. Tunnettuaan\ntulijan nousi isä polviasennostaan ojentaen kätensä Filipille.\n\n\"Hän on siis kuollut!\" huudahti Filip.\n\n\"Ei, poikani, meillä on vielä toivoa. Hän on juuri taudin\nkäännekohdassa ja tunnin kuluttua on hänen kohtalonsa ratkaistu. Hän\njää silloin joko elämään tahi seuraa niitä monia satoja, jotka tämä\nkauhea kulkutauti on vienyt hautaan.\"\n\nIsä Seysen vei nyt Filipin vuoteen viereen ja veti verhot syrjään.\nAmine oli tiedotonna, hengitti raskaasti ja hänen silmänsä olivat\nkiinni. Filip tarttui hänen polttavaan käteensä, polvistui, suuteli\nsitä ja purskahti itkuun.\n\n\"Tämä on surullinen tervetuliaistoivotus sinulle kotiin tullessasi,\nFilip\", sanoi isä Seysen. \"Mutta tapahtukoon Jumalan tahto ja\nmuista, että vielä on toivoa. Lääkäri, joka on hoitanut häntä, sanoi\nniin. Hänen pitäisi tulla uudestaan tänne parin minuutin kuluttua.\nAmine sairastaa lavantautia, joka viimeisten kuukausien kuluessa on\ntappanut kokonaisia perheitä ja raivoaa vieläkin vähentymättömällä\nvoimalla. Sellainen perhe voi pitää itsensä onnellisena, jonka ei\ntarvitse murehtia muuta kuin yhtä kuollutta. Toivon melkein, ettet\nolisi tullutkaan vielä, sillä tauti on hyvin tarttuvaa. Useat\novat matkustaneet pois maasta suojellakseen itseään eikä meillä\nonnettomuudeksemme ole ollut tarpeeksi lääkäreitäkään, sillä tauti ei\nole valinnut uhrejaan, vaan tappanut heitäkin.\"\n\nOvi aukeni nyt hiljaa ja huoneeseen tuli muudan pitkä tumma mies\npitäen viinietikassa kasteltua sientä nenänsä edessä. Kumarrettuaan\nFilipille ja papille meni hän vuoteen luo. Hän koetti sairaan\nvaltimoa, siveli kädellään hänen otsaansa ja peitteli hänet sitten\nhyvästi. Ojennettuaan Filipille etikassa kastellun sienen, että Filip\nkäyttäisi sitä, viittasi hän isä Seysenille, että tämä seuraisi häntä\npois huoneesta.\n\nMinuutin kuluttua palasi pappi takaisin. \"Olen saanut tietää, mitä\nmeidän pitää tehdä, poikani. Hän luulee, että Amine voidaan pelastaa,\nkun vain varomme, ettei hän saa työntää peitteitä yltään. Kaikki\nriippuu siitä, saako hän olla rauhassa sittenkuin hän herää.\"\n\n\"Sen me nyt luullakseni ainakin voimme luvata\", sanoi Filip.\n\n\"En pelkää, että palaamisenne tahi näyttäytymisenne vaikuttaa\npahasti, sillä ilo tappaa harvoin, mutta on olemassa muita\nlevottomuuden aiheita.\"\n\n\"Millaisia, isä?\"\n\n\"Filip, Amine on nyt houraillut kolmetoista vuorokautta enkä ole\nmuulloin poistunut hänen luotaan kuin täyttäessäni velvollisuuksiani\nmuita tarvitsevia kohtaan. Olen pelännyt jättää häntä yksikseen,\nFilip, sillä houriossaan on hän kertonut sellaisia asioita, jotka\novat täyttäneet mieleni kauhulla. Ne ovat varmasti painaneet kovasti\nhänen mieltään ja viivyttäneet paranemista. Muistatte kai, Filip\nVanderdecken, minun kerran halunneen saada tietää tuon salaisuuden,\njoka vei äitinne hautaan ja joka nyt lähettää ehkä nuoren vaimonnekin\nsinne, sillä on selvää, että hän tietää kaikki. Eikö asia olekin\nniin?\"\n\n\"On, isä\", vasasi Filip surullisesti.\n\n\"Ja houriossaan on hän kertonut minulle kaikki. Olkaa nyt hänen\nluonaan, Filip. Palaan puolen tunnin kuluttua, sillä silloin\nratkaistaan, jääkö hän elämään, vai menetättekö hänet.\"\n\nFilip kuiskasi nyt isä Seysenille tuoneensa isä Mathiaksen\nvieraakseen. Hän käski isän ilmoittaa vieraalle asioiden tilan\npyytäen isää huolehtimaan, että vieras saa arvonsa mukaisen\nvastaanoton. Isä Seysen poistui nyt huoneesta ja Filip istuutui\nvuoteen viereen siirtäen verhot syrjään.\n\nFilip oli tullut kotiin mitä iloisimmalla tuulella toivoen saavansa\nsyleillä rakastettuaan, mutta nyt olikin hänen pakko luopua tuosta\ntoivostaan äkkiä. Tauti oli muuttanut Aminea suuresti, hänen järkensä\noli pimennyt, hän ei nähnyt miestään ja hänen elämänsä oli aivan\nhiuskarvan varassa.\n\n\"Ah\", ajatteli Filip, \"näinkö meidän pitikin tavata toisemme, Amine?\nJumala taivaassa, ole armollinen ja anna minulle anteeksi. Vaikka\nolenkin rakastanut tätä enkelimäistä olentoa enemmän kuin sinua, niin\nsäästä hänet kuitenkin, hyvä Jumala, tahi muuten menetän järkeni.\"\n\nHän kätki kasvonsa käsiinsä ja rukoili. Sitten hän kumartui Aminen\npuoleen ja painoi suukkosen hänen polttaville huulilleen, jotka nyt\ntuntuivat hieman kosteilta, kuten sairaan otsakin. Hän katsoi Aminen\nkäsiä ja nekin olivat kosteat. Peiteltyään hänet uudestaan istuutui\nhän jälleen vuoteen viereen häilyen toivon ja pelon välillä.\n\nNeljännestunnin kuluttua huomasi hän suureksi ilokseen Aminen\nhikoilevan kovasti. Hänen hengityksensäkin tuli vähitellen\ntasaisemmaksi ja sen sijaan että hän ennen oli maannut aivan hiljaa,\nalkoi hän nyt liikkua ja tulla levottomaksi. Filip piti hänestä\nhyvää huolta peitellen hänet aina uudestaan, kunnes hän lopulta\nnäytti vaipuvan raskaaseen ja virkistävään uneen. Vähän ajan kuluttua\ntulivat lääkäri ja isä Seysen. Filip kertoi heille lyhyesti, mitä oli\ntapahtunut.\n\n\"Vaimonne on pelastunut, herra\", sanoi lääkäri, \"mutta viisainta on,\nettette näyttäydy hänelle vielä, sillä sellainen mielenliikutus voisi\nolla liian paljon hänen heikoille voimilleen. Teidän pitää antaa\nhänen nukkua niin paljon kuin suinkin ja sitten kuin hän herää, on\nhän tullut tajuihinsa. Antakaa isä, Seysenin hoitaa häntä.\"\n\n\"Enkö saa odottaa täällä hänen heräämistään? Kiiruhdan sitten\nhuomaamatta pois.\"\n\n\"Mitä se hyödyttää? Tauti on tarttuvaa ja olette ollut täällä jo\nliiankin kauan. Menkää alakertaan vaihtamaan pukuanne ja järjestäkää\nsairaalle toinen huone, jonne hänet muutettakoon niin pian kuin\nsuinkin. Aukaiskaa sitten tämän huoneen ikkunat, että raitis ilma\npääsee tänne esteettömästä. Emme kai pelasta vaimoanne kuoleman\nkielistä senvuoksi, että hän jälleen sairastuisi hoitaessaan kipeää\nmiestään.\"\n\nFilip ymmärsi tämän neuvon viisauden poistuen vaihtaakseen pukua\nsamalla kuin lääkärikin. Tehtyään sen meni hän vierashuoneeseen,\njossa hän tapasi isä Mathiaksen.\n\n\"Olitte oikeassa, isä\", sanoi Filip istuutuen sohvaan.\n\n\"Olen vanha ja epäluuloinen, ja te olette nuori ja luottavainen,\nFilip. Toivon kuitenkin vielä kaiken muuttuvan hyväksi.\"\n\n\"Niin toivon minäkin\", vastasi Filip. Hän vaipui nyt ajatuksiinsa,\nsillä kun suurin vaara oli ohi, alkoi hän ajatella, mitä isä Seysen\noli kertonut hänelle salaisuudesta, jonka Amine oli paljastanut\nhouriossaan. Huomattuaan Filipin hajamielisyyden ei pappikaan häntä\nhäirinnyt. Kului siten tunti, ennenkuin isä Seysen tuli huoneeseen.\n\n\"Kiittäkää Jumalaa, poikani! Amine on herännyt ja on tajuissaan. Nyt\non hänen parantumisensa melkein varma. Otettuaan lääkärin määräämää\nvahvistavaa lääkettä nukkui hän jälleen. Toinen palvelijatar istuu\nvuoteen vieressä, vaikka hän ei luultavasti herääkään moneen tuntiin.\nMutta lyhytkin uni on nykyisissä olosuhteissa hyvin kallisarvoinen\neikä häntä senvuoksi saa häiritä. Käsken nyt tuoda tänne virvokkeita,\njoiden tarpeessa me varmaankin kaikki olemme. Filip, ette ole\nesitellytkään minua toverillenne, joka näyttää kuuluvan säätyyni.\"\n\n\"Suokaa minulle anteeksi, isä Seysen\", sanoi Filip. \"Olette\nvarmaankin iloinen saadessanne tutustua isä Mathiakseen, joka on\nluvannut asua luonani jonkun aikaa. Jätän teidät nyt kahden kesken\nhankkiakseni teille hieman aamiaista, vaikkakin näin myöhään.\"\n\nHän meni keittiöön. Annettuaan siellä olevalle palvelijattarelle\ntarpeelliset määräykset ja käskettyään tytön viedä aamiaisen\nvierashuoneeseen otti hän hattunsa ja meni ulos. Hän ei voinut syödä,\nsillä hän tunsi olevansa kummallisesti kiihtynyt ja kaipaavansa\nraitista ilmaa voidakseen elää.\n\nKävellessään tietämättä oikein minne tapasi hän paljon vanhoja\ntuttuja, jotka onnittelivat häntä kuultuaan vaaran olevan jo ohi.\nHeiltä sai hän myös kuulla, miten hirveästi tauti oli raivonnut.\n\nTerneusen ja sen ympäristön asukkaista ei ollut enää kolmatta\nosaakaan elossa ja parantuneet olivat vielä niin heikkoja, etteivät\nhe voineet ryhtyä tavalliseen työhönsä. He olivat voittaneet taudin,\nmuuta kärsivät nyt puutetta.\n\nFilip päätti mielessään käyttää kaikki säästönsä naapuriensa hädän\nlieventämiseksi. Hän palasi kotiinsa vasta parin tunnin kuluttua.\n\nAmine nukkui vielä ja molemmat papit keskustelivat vierashuoneessa.\n\n\"Poikani\", sanoi isä Seysen, \"keskustelkaamme nyt hieman.\nOlen jutellut vieraanne kanssa ja hänen kertomuksensa uskomme\nlevenemisestä pakanamaihin on kiinnittänyt suuresti mieltäni. Hän\non kertonut minulle paljon, josta voidaan iloita, mutta paljon\nsurullisiakin asioita, muun muassa tuon ihmeellisen kummituslaivankin\nnäyttäytymisen itäisellä merellä. Kuten tästä nyt huomaatte,\nFilip, tunnen salaisuutenne. Eiköhän olisi parasta, että nyt\nuskoisitte meille molemmille kaikki tähän kummalliseen kertomukseen\nliittyvät seikat, että voisimme neuvotella asiasta. Samalla\nolette tilaisuudessa saamaan neuvoja miehiltä, jotka ovat teitä\nvanhempia ja virkansa perusteella pätevämpiä ratkaisemaan, onko tuo\nyliluonnollinen voima lähtöisin hyvästä vai huonosta lähteestä.\"\n\n\"Isä Seysen on oikeassa\", huomautti Mathias.\n\n\"Jos toimitte kaikkivaltiaan määräyksestä, keille voittekaan paremmin\nuskoutua ja ketkä voivat paremmin neuvoa teitä kuin ne, jotka ovat\nhänen palveluksessaan täällä maailmassa? Mutta jos se on paholaisen\nsuunnittelemaa, voivatko ketkään neuvoa teitä paremmin kuin me,\njoiden velvollisuuksiin kuuluu hänen turmiollisten vaikutustensa\nvastustaminen? Ajatelkaa sitäkin, Filip, että tämä salaisuus painaa\nkovasti rakkaan vaimonne mieltä ja voi ehkä viedä hänet hautaan\nsamoin kuin äitinnekin. Niin kauan kuin hän on yhdessä kanssasi,\nvoi hän ehkä kestää sen, mutta ajatelkaa, kuinka monta yksinäistä\npäivää ja yötä hän saa viettää poissaollessanne ja kuinka paljon hän\nsilloin on toisten avun ja lohdutuksen tarpeessa. Tällainen salaisuus\non kuin kalvava mato ja huolimatta hänen suuresta rohkeudestaan\nlyhentää se hänen ikäänsä, elleivät pyhän kirkon palvelijat vuodata\nlohduttavaa balsamia hänen sydämeensä. Olitte julma ja itsekäs,\nFilip, jättäessänne hänet, yksinäisen naisen, suremaan poissa oloanne\nsamalla kun hänen mieltään painoi niin hirveä taakka.\"\n\n\"Olette kumonnut vastustukseni, pyhä isä\", vastasi Filip. \"Tunnen\nnyt, että minun jo aikoja sitten olisi pitänyt kertoa teille tämä\nkummallinen tarina. Ilmoitan nyt kaikki siihen kuuluvat erikoisseikat\ntoivomatta kuitenkaan suurta hyötyä neuvostanne, koska tehtäväni on\nsellainen, etten voi peräytyä siitä.\"\n\nHän kertoi nyt heille hyvin tarkasti kaikki salaisuuteen kuuluvat\nerikoisseikat koko ajalta huomauttaen lopuksi:\n\n\"Kuten kuulitte, olen vannonut pyhästi tekeväni sen ja taivas on\nottanut vastaan valani. Minusta tuntuu, etten voi tehdä tässä muuta\nkuin täyttää velvollisuuteni.\"\n\n\"Poikani, kertomuksenne on niin kummallinen ja kamala, että jollette\nole sitä kuvitelleet, se ei kuulu tähän maailmaan. Poistukaa nyt\ntäältä. Keskustelen isä Mathiaksen kanssa tästä vakavasta asiasta ja\nsittenkuin olemme tulleet jonkunlaiseenkaan tulokseen, ilmoitamme\nmielipiteemme teille.\"\n\nFilip meni katsomaan Aminea, joka nukkui vielä. Hän lähetti\npalvelijattaren pois istuutuen vuoteen viereen. Hän sai olla rauhassa\nmelkein pari tuntia, ennenkuin papit kutsuivat hänet luokseen.\n\n\"Olemme keskustelleet kauan tästä kummallisesta ja ehkä\nyliluonnollisesta asiasta, poikani\", sanoi isä Seysen. \"Sanoin ehkä,\nsillä olisin pitänyt äitinne hajanaista kertomusta kuumeisten aivojen\nkuvitteluna ja samasta syytä olisin ollut taipuvainen uskomaan, että\nkiihoittunut tilanne äitinne kuollessa samensi hieman järkeänne,\nmutta kun isä Mathias varmasti vannoo kotimatkallaan nähneensä\ntuollaisen yliluonnollisen laivan ja kun se täydellisesti sopii\nkertomaanne kaskuun tukien sitä, myönnän siinä voivan olla jotakin\nyliluonnollista.\"\n\n\"Muistakaa, että minä ja monet muutkin ovat usein nähneet tuon\nkummituslaivan\", sanoi Filip.\n\n\"Niin kyllä\", väitti isä Seysen, \"mutta onko noista toisista\nnäkijöistä enää muita elossa kuin te? Tämä ei kuitenkaan kuulu asiaan.\"\n\n\"Myönnämme, ettei tässä ole kysymys ihmisten, vaan jonkun korkeamman\nolennon työstä.\"\n\n\"Korkeamman olennonko? Sanokaa taivaan, niin olette oikeassa.\"\n\n\"Sitä kysymystä ei ole niinkään helppo ratkaista, sillä on olemassa\nmuitakin voimia kuin jumalallisia, nimittäin paholaisen, ihmiskunnan\nsuurimman vihollisen konsteja. Mutta kun paholainen ei voi käyttää\nvoimaansa muuten kuin Jumalan suostumuksella, voimme epäsuorasti\nmyöntää, että tuollaisia merkkejä ja pahoja enteitä joskus voidaan\nnähdä.\"\n\n\"Olemme siis siitä asiasta samaa mieltä, isä?\"\n\n\"Emme aivan, poikani. Tässä tapauksessa voi olla mahdollista,\nettä paholainen on saanut vallan käyttää voimaansa tuon laivan\nkapteenia ja miehistöä vastaan, ja varoitukseksi niin kauheasta\nrikoksesta voi laivan yliluonnollinen ilmestyminen olla sallittua.\nNiin paljon uskallamme olettaa. Mutta nyt kysytään ensiksikin, onko\ntuo kirottu isänne, ja toiseksi, kuinka kauan teidän on jatkettava\ntuota mieletöntä haluanne, joka mielestäni hyvinkin voi aiheuttaa\nkuolemanne, mutta ei mitenkään voi pelastaa isäänne tuosta häntä\nkohdanneesta kirouksesta. Ymmärrättekö tarkoitukseni, Filip.\"\n\n\"Ymmärrän kyllä, mutta --\"\n\n\"Älkää vastatko minulle vielä. Mielipiteemme on sellainen, että\njos nyt kaikki todellakin on, kuten olette ilmoittanut, eivät nuo\nilmestykset tule taivaasta, vaan ovat pirun keksinnöitä, joiden\navulla paholainen tahtoo viedä teidät vaaroihin ja vihdoin kuolemaan,\nsillä jos teille todellakin olisi uskottu tuollainen tehtävä,\nkuten luulette, niin miksi ei sitten laiva näyttäytynyt viimeisen\nmatkanne kestäessä? Kuinka voisitte, vaikka se näyttäytyisikin\nteille viisikymmentä kertaa, päästä, tekemisiin sen tahi niiden\nkanssa, jotka ovat vain aaveita kuuluen toiseen maailmaan? Ehdotamme\nsenvuoksi, että käytätte osan noista isänne teille jättämistä\nrahoistanne sielumessuihin hänen sielunsa pelastamiseksi. Äitinne\nolisi varmasti menetellyt niin toisissa olosuhteissa. Neuvomme teitä\nolemaan maissa niin kauan kuin teille annetaan joku uusi merkki, joka\ntodellakin voi vahvistaa otaksumistanne, että teidät todellakin on\nvalittu tämän kummallisen tehtävän suorittajaksi.\"\n\n\"Entä valani, isä, valani, jonka taivas otti vastaan?\"\n\n\"Poikani, pyhä kirkko voi vapauttaa teidät siitä. Olette nyt\nantautunut meidän johdettavaksemme ja teidän pitää mukautua\npäätöksiimme. Jos siinä on jotakin väärää, joudumme me ettekä te\nsiitä vastuuseen, mutta lopettakaamme nyt jo puhe tästä asiasta.\nMenen yläkertaan ja heti kun vaimonne herää, ilmoitan hänelle\nvarovaisesti kotiintulostanne.\"\n\nIsä Seysenin mentyä keskusteli Mathias vielä asiasta Filipin kanssa.\nFilip lähti sitten kävelemään.\n\n\"Uusi merkki, uusi vahvistava merkki\", ajatteli Filip. \"Minusta\ntässä on ollut merkkejä ja ihmeitä tarpeeksi. Voihan sentään olla\nmahdollista, että sielunmessutkin vapauttavat isäni tuosta kauheasta\nrangaistuksesta. Minua ei kaikissa tapauksissa voida syyttää mistään,\nkoska he päättävät puolestani. No niin, odottakaamme siis uutta\nmerkkiä taivaasta, jos se nyt kerran on välttämätöntä.\" Filip kulki\neteenpäin ajatellen isä Seysenin todistelua, muistellen kuitenkin\nenemmän Aminea.\n\nOli jo ilta ja aurinko oli laskemaisillaan. Filip jatkoi kulkuaan,\nkunnes hän saapui samaan paikkaan, jossa hän oli polvistunut ja\nvannonut juhlallisen valansa. Aurinko oli nytkin samalla korkeudella\nja kaikki muukin oli samanlaista kuin silloinkin. Hän polvistui\njälleen, otti kalleuden povestaan ja suuteli sitä. Hän katsoi\ntarkasti aurinkoa, sillä hän odotti jonkunlaista merkkiä, mutta\naurinko laski ja seutu peittyi yön pimeyteen. Merkkiä ei annettu,\nja Filip nousi lähtien kotiin päin. Hän oli nyt taipuvaisempi kuin\nmilloinkaan ennen seuraamaan isä Seysenin neuvoa.\n\nTultuaan kotiin hiipi hän hiljaa yläkertaan Aminen huoneeseen. Amine\noli hereillään ja puheli pappien kanssa, mutta vuodeverhot olivat\nniin edessä, ettei häntä voitu nähdä. Sykkivin sydämin pysähtyi Filip\nseinän viereen vuoteen luo.\n\n\"Sanoitte olevan syytä otaksua, että mieheni on tulossa kotiin\",\nsanoi Amine väsyneellä äänellä. \"Oi, ilmoittakaa minulle nuo syyt!\"\n\n\"Tiedämme hänen laivansa palanneen matkaltaan ja muudan, joka oli\nnähnyt sen, kertoi matkan sujuneen onnellisesti.\"\n\n\"Miksi hän ei ole sitten tullut tänne? Isä Seysen, hän on joko täällä\ntahi hän ei ole palannutkaan. Tunnen Filipini erinomaisen hyvin.\nSanokaa nyt, onko hän jo saapunut? Teidän ei tarvitse pelätä vastata\nmyöntävästi, mutta jos vastaatte kieltävästi, tapatte minut.\"\n\n\"Hän on täällä, Amine\", vastasi isä Seysen. \"Hän on tullut kotiin\nterveenä ja hyvissä voimissa.\"\n\n\"Jumalani, kiitän sinua! Mutta missä hän on? Ah, tämä tietämättömyys\non pahempaa kuin kuolema!\"\n\n\"Täällä minä olen!\" huudahti Filip vetäisten verhot syrjään.\n\nAmine nousi iloissaan, ojensi käsivartensa ja vaipui sitten\npyörtyneenä takaisin vuoteeseensa. Muutamien sekuntien kuluttua\ntointui hän kuitenkin todistaen isä Seysenin puheen todeksi, ettei\nilo tapa.\n\nMeidän pitää nyt sivuuttaa muutamia päiviä, joiden kuluessa Filip\ntuskin poistui vaimonsa vuoteen vierestä. Amine parani nopeasti ja\nniin pian kuin hän oli sen verran voimistunut, että hän itse voi\nruveta puhumaan asiasta, kertoi Filip hänelle kaikki matkallaan\nsattuneet tapahtumat. Hän ilmoitti ripittäneensä itsensä isä\nSeysenille salaamatta sen aiheuttamia seurauksiakaan. Amine tunsi\nitsensä sanomattoman onnelliseksi tietäessään saavansa pitää\nFilipin nyt kotona. Hänkin koetti kaikin voimin suostutella Filipiä\nmyöntymään pappien pyyntöön, ja kuluikin melkoisesti aikaa, ennenkuin\nFilip jälleen rupesi puhumaan merellelähdöstään.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nNiin kului kuusi viikkoa, ja parannuttuaan täydellisesti käveli\nAmine usein ulkoa nojautuen rakastamansa Filipin käsivarteen\ntahi lepäsi hänen rinnallaan heidän onnellisessa kodissaan. Isä\nMathias oli vieläkin heidän vieraanaan. Sielumessut oli maksettu\nja isä Seysen oli sitäpaitsi saanut Filipiltä varoja hädänalaisten\ntilan lieventämiseksi. Oli luonnollista, että Filip ja Amine\nkeskustellessaan toistensa kanssa puhuivat enimmäkseen tuosta\npäätöksestä, jonka nuo molemmat papit olivat tehneet Filipin isän\njatkuvasta hakemisesta. Filip oli vapautettu valastaan, mutta vaikka\nhän alistuikin hengellisten neuvonantajiensa päätökseen, ei hän\nkuitenkaan ollut tyytyväinen. Vaikka hänen rakkautensa Amineen ja\nAminen toivo, että hän pysyisi kotona, vahvistivat isä Seysenin\nmääräystä, soimasi omatunto häntä kuitenkin pyhän velvollisuuden\nlaiminlyömisestä. Amine huomasi usein hänen otsansa synkistyvän\nymmärtäen syyn siihen, mutta silloin aloitti hän uudestaan\ntodistelunsa hyväilyineen, niin että Filip unhotti kaiken muun\nmaailmassa paitsi hänet.\n\nEräänä aamuna heidän istuessaan ruohopenkillä ja sitoessaan\nkukkakimppuja käytti Amine tilaisuutta hyväkseen puhuakseen\nmuutamasta tähän asti koskettelemattomasta asiasta.\n\n\"Filip\", sanoi hän, \"uskotko uniin? Luuletko meidän niissä näkevän\njotakin yliluonnollista?\"\n\n\"Tietysti\" vastasi Filip. \"Raamatussahan on monessa paikassa\nepäämättömät todistukset siitä.\"\n\n\"Mutta miksi et sitten koeta päästä epäilyksistäsi niiden avulla?\"\n\n\"Rakkahin Amine, unet tulevat pyytämättä. Emme voi käskeä emmekä\nestää niitä.\"\n\n\"Kyllä, Filip. Sano vain haluavasi uneksia asiasta, joka painaa\nenimmän mieltäsi, niin toivosi toteutuu.\"\n\n\"Aivanko totta?\"\n\n\"Kyllä, Filip. Omaan sellaisen voiman, vaikka en ole puhunut siitä\nsinulle ennen. Äitini ilmoitti minulle salaisuuden ja paljon\nmuutakin, jota en viime aikoina ole muistanutkaan. Tiedäthän,\nFilip, etten milloinkaan valehtele? Jos haluat, saat uneksia tuosta\nhaluamastasi asiasta.\"\n\n\"Mutta auttaisiko se mitään, Amine? Jos omaat sellaisen voiman, olet\nvarmaankin saanut sen jostakin muualta.\"\n\n\"Tietysti. Isänmaassani on vielä käytännössä voimia, joista et ole\nkuullut puhuttavankaan. Minulla on muudan taikakeino, joka aina\ntehoo.\"\n\n\"Taikakeinoko, Amine? Harjoitatko noituutta? Sellaiset voimat eivät\nole peräisin taivaasta.\"\n\n\"Sitä en tiedä, mutta sellainen voima on kuitenkin olemassa.\"\n\n\"Se on varmaankin paholaisen antamaa.\"\n\n\"Miksi niin, Filip? Vetoan omien pappienne sanoihin, ettei paholainen\nvoi käyttää voimiaan muuten kuin Jumalan luvalla. Vaikka se siis\nolisikin noituutta, ei se toteutuisi, ellei taivas sitä tahtoisi.\nEn näe kuitenkaan mitään syytä, miksi se olisi peräisin pahoista\nlähteistä. Rukoilemmehan useinkin, että meille unessa näytettäisiin,\nmiten meidän pitää menetellä tukalissa asioissa. Paholainen johtaisi\nmeidät varmasti paljon mieluummin väärälle tielle kuin oikealle.\"\n\n\"Amine, meitä voidaan kyllä varoittaa unessa, kuten muinoin\npatriarkkojakin, mutta jos käytämme salaperäisiä ja synnillisiä\nkeinoja manataksemme näkyjä, teemme silloin liiton paholaisen kanssa.\"\n\n\"Mutta eihän paholainen voi tehdä sellaista liittoa, elleivät\nkorkeammat voimat sitä salli. Filip, olet väärässä. Tiedämme voivamme\nuneksia haluamastamme asiasta, jos seuraamme määrättyjä neuvoja. Suo\nminulle anteeksi, Filip, mutta eikö teidänkin uskonnossanne pidä\nseurata muutamia erikoisia määräyksiä, kuten meidänkin? Meillehän\nopetetaan, että jollei lasta kasteta, joutuu se iankaikkiseen\nkadotukseen.\"\n\nFilip ei vastannut mitään pitkään aikaan. Vihdoin hän sanoi hiljaa:\n\"Pelkään, Amine, että --\"\n\n\"Mutta minä en pelkää mitään, Filip, silloin kun aikomukseni ovat\nhyvät. Käytän erityisiä keinoja saavuttaakseni tarkoitukseni. Mutta\nmikä tuo tarkoitus tässä tapauksessa on? Vain se, että haluan tietää\ntaivaan tahdon tässä asiassa, jos se suinkin on mahdollista. Vaikka\nse tapahtuisikin paholaisen avulla, niin mitä sitten. Hänhän tulee\nsilloin palvelijakseni eikä käskijäkseni ja taivas panee hänet\nsilloin työskentelemään hänen omia tarkoitusperiään vastaan.\" Aminen\nsilmät salamoivat hänen lausuessaan nämä rohkeat sanat.\n\n\"Käyttikö äitisi useinkin hyväkseen tuota taitoaan?\" kysyi Filip\nhetkisen kuluttua.\n\n\"Ei minun tietääkseni, vaikka hänen sanottiin olevankin hyvin perillä\nsiinä. Kuten tiedät, kuoli hän nuorena, sillä muuten olisin saanut\ntietää enemmänkin. Luuletko, Filip, että tässä maailmassa asuu vain\ntällaisia alhaisia maastaluotuja, heikkoja ja kuolevaisia olentoja\nkuin me olemme? Etkö ole raamatussa nähnyt lukemattomia todistuksia\nsiitä, että ihmisten joukossa toimii korkeampiakin olentoja? Miksi\nei sellaista voisi vieläkin tapahtua? Miksi olisi suurempi synti\npyytää heiltä apua nyt kuin tuhat vuotta sitten? Miksi otaksut, että\nheillä siihen aikaan oli oikeus oleskella täällä maailmassa? Mihin\nhe ovat joutuneet? Ovatko he kuolleet, vai onko heidät kutsuttu\ntakaisin jonnekin? Mihin sitten? Taivaaseenko? Jos he ovat palanneet\ntaivaaseen, ovat maailma ja ihmiset joutuneet paholaisen ja hänen\napulaistensa valtaan. Luuletko meidän ihmisraukkojen olevan niin\nhylätyitä? Sanon sinulle suoraan, etten minä ainakaan usko sellaista.\nEmme ole enää yhteydessä muinaisuuden hyvien henkien kanssa, koska\nolemme tulleet niin sivistyneiksi ja ylpeiksi, ettemme välitä heistä,\nmutta olen kuitenkin varma, että sellaisia on vieläkin olemassa. Sano\nminulle vilpittömästi, Filip, luuletko kaiken, mitä sinulle unessa\nnäytetään, olevan vain mielikuvitusta.\"\n\n\"En, Amine, mutta toivoisin voivani uskoa niin.\"\n\n\"No silloinhan on väitteeni todistettu, sillä miksi eivät muutkin\nvoisi saada samanlaisia ilmoituksia kuin sinäkin? Et voi sanoa,\nmillainen voima siinä on vaikuttamassa; papit syyttävät siitä\npaholaista, mutta itse luulet sen tulevan korkeammalta taholta. Voiko\nkukaan samanlaisista syistä sanoa, mistä unet johtuvat?\"\n\n\"Aivan niin, Amine, mutta oletko varma voimastasi?\"\n\n\"Olen, ja jos joku korkeampi olento unessasi haluaa ilmoittaa sinulle\njotakin, voit uskoa tuohon sanomaan ehdottomasti. Saattaa käydä\nniinkin, ettet uneksikaan, jolloin tunnit kuluvat raskaassa unessa,\ntahi yhtyy unesi tuohon kysymykseen, jonka ratkaisua haluat.\"\n\n\"Siinä tapauksessa olen tehnyt päätökseni, Amine. Haluan uneksia,\nsillä sieluani kiusaavat nämä ristiriitaiset epäilykset. Minun täytyy\nsaada selville, teenkö oikein vai väärin. Tulevana yönä käytän\ntaitoasi hyväkseni.\"\n\n\"Ei! Et tulevana etkä vielä seuraavanakaan yönä, Filip. Ihmettelenpä,\noletko laisinkaan muistanut, että minä tällä ehdotuksellani vastustan\nomia toiveitani? Aavistan nimittäin, että unesi vastustaa niitä ja\nkäskee sinun täyttää velvollisuutesi, sillä sanoakseni suoraan,\nen luota noiden pappien mielipiteeseen. Olen vaimosi, Filip, ja\nvelvollisuuteni on pitää huolta, ettei sinua petetä. Koska tunnen\nkeinoja, joiden avulla voit saada selville velvollisuutesi, tarjoan\nne käytettäväksesi. Lupaa minulle, jos onnistun, palkitsevasi minua\ntäyttämällä eräs pyyntöni.\"\n\n\"Suostun siihen, Amine, tietämättä, mikä se onkaan\", vastasi Filip\nnousten penkiltä. \"Mutta palatkaamme jo kotiin.\"\n\nKerroimme, että Filip ennen matkustamistaan Bataviassa oli\nsijoittanut suurimman osan rahoistaan yhtiön osakkeihin. Niiden\ntuottama korko riitti aivan hyvin Aminen pieniin tarpeihin, ja\ntullessaan kotiin huomasi Filip Aminen haltuun jättämänsä omaisuuden\nlisääntyneen. Maksettuaan sielumessut ja annettuaan isä Seysenille\nrahaa köyhien avustamiseksi oli hänellä vielä melkoisesti rahaa,\njolla hän osti uusia osakkeita.\n\nÄskeisen keskustelun aiheeseen ei enää koskettu, sillä Filip ei\npitänyt siitä, että Amine harjoitti tuollaisia salaperäisiä temppuja,\njoiden vuoksi hän varmaankin joutuisi kirkon kiroukseen, jos\npapit vain saisivat kuulla niistä. Hän ei voinut kuitenkaan muuta\nkuin ihailla Aminen todistelun rohkeutta ja voimaa, vaikka hän ei\nmielellään sallinutkaan toteuttaa sitä. Oli jo kulunut kolme päivää\neikä asiasta oltu puhuttu sen enempää.\n\nFilip heittäytyi vuoteelleen ja nukkui pian raskaasti, mutta Amine ei\nnukkunut. Varmistuttuaan, ettei Filip enää heräisi nousi hän hiljaa\nja pukeutui. Hän poistui huoneesta ja kun hän noin neljännestunnin\nkuluttua palasi, oli hänellä mukanaan pieni pata, jossa oli hehkuvia\nhiiliä. Toisessa kädessään oli hänellä pari pientä pergamenttirullaa,\njotka oli sidottu nuoralla kapeaan nauhaan. Toisen hän kiinnitti\nvarovaisesti miehensä otsaan ja toisen hänen käsivarteensa.\nHeitettyään suitsutusaineita pataan ja kun Filipiä ei enää voitu\nerottaa savusta, mumisi hän muutamia loitsuja, heilutteli hänen\nyläpuolellaan pientä oksaa, veti sitten vuodeverhot kiinni, vei padan\npois ja istuutui miehensä viereen.\n\n\"Jos nyt tämä on jotakin synnillistä\", ajatteli Amine, \"rangaistaan\ntästä minua eikä häntä. He eivät voi sanoa, että hän on tehnyt\njotakin sellaista, joka on laitonta ja pappien kieltämää. Otan\nmielelläni vastuun niskoilleni.\" Hänen halveksiva hymynsä ilmaisi,\nettei hän suurestikaan kunnioittanut uutta uskontoaan.\n\nFilip nukkui raskaasti vielä aamunkin koittaessa. \"Nyt se jo\nriittää\", sanoi Amine nähdessään auringon nousevan. Hän heilutti\njälleen oksaa Filipin yläpuolella ja huudahti: \"Herää, Filip!\"\n\nFilip säpsähti, avasi silmänsä ja nojautui käteensä kuin kootakseen\najatuksensa.\n\n\"Missä olenkaan?\" huudahti hän. \"Omassa vuoteessaniko?\" Sivellessään\notsaansa sai hän käteensä pergamenttirullan. \"Mikä tämä on?\" jatkoi\nhän reväisten rullan irti ja katsellen sitä. \"Entä Amine, niissä hän\non? Hyvä Jumala, millainen uni! Ja tuossa on toinenkin!\" huudahti hän\nhuomattuaan rullan vasemmassa käsivarressaan. \"Ah, ymmärrän nyt! Tämä\non sinun työtäsi, Amine.\" Hän heittäytyi jälleen pitkäkseen ja painoi\npäänsä tyynyihin.\n\nAmine oli sillä aikaa hiipinyt vuoteeseen Filipin viereen. \"Nuku,\nFilip, nuku\", sanoi hän kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen.\n\"Keskustelkaamme vasta sitten kuin heräämme toisen kerran.\"\n\n\"Oletko siellä, Amine?\" kysyi Filip pyörällä päästään. \"Luulin\nolevani yksinäni ja olen uneksinut, että...\" Hän nukkui jälleen,\nennenkuin hän ennätti lopettaa lausettaankaan. Koska Aminekin oli\nväsynyt valvomisesta, nukkui hänkin ja oli onnellinen.\n\nIsä Mathias sai sinä aamuna odottaa melko kauan aamiaistaan, sillä\nFilip ja Amine tulivat alakertaan pari tuntia myöhemmin kuin\ntavallisesti.\n\n\"Tervetuloa, lapseni\", sanoi hän, \"olette myöhäisiä tänään.\"\n\n\"Niin, isä\", vastasi Amine. \"Filip nukkui ja minä valvoin\npäivänkoittoon asti.\"\n\n\"Ei suinkaan hän ole ollut sairas, toivoakseni\", sanoi pappi.\n\n\"Ei, mutta en voinut nukkua\", vastasi Amine.\n\n\"Otaksun niin olleen, että olette viettänyt yönne rukoillen ja\npaastoten, vai mitä?\"\n\nFilipin selkää karmi, sillä hän tiesi, että jos pappi vain olisi\ntiennyt valvomisen syyn, olisi se hänen mielestään ollut kaikkea\nmuuta kuin uskonnon sääntöjen mukaista. Amine jatkoi kumminkin\nnopeasti:\n\n\"Olen todellakin seurustellut korkeampien voimien kanssa niin paljon\nkuin se vähäisille voimilleni on ollut mahdollista.\"\n\n\"Siunatkoon pyhä kirkkomme teitä, lapseni\", sanoi vanhus laskien\nkätensä hänen päälaelleen, \"ja teitäkin, Filip.\"\n\nFilip istuutui levotonna pöytään, mutta Amine ei ollut niinä\nmiehinäkään, että jotakin tavatonta olisi sattunut.\n\nHeti syötyään lähtivät he kävelemään. He kulkivat vaitiollen, kunnes\nsaapuivat samalle pienelle nurmikolle, jossa Amine oli ensimmäisen\nkerran ehdottanut Filipille, että hän saisi koettaa selittämätöntä\nvoimaansa. Hän istuutui ja Filip sijoittui vaitiollen hänen viereensä.\n\n\"Filip\", sanoi Amine tarttuen hänen käteensä ja katsoen häneen\ntarkkaavaisesti, \"näit unta viime yönä, eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, Amine\", vastasi Filip vakavasti.\n\n\"Kerro minulle unesi, että saan selittää sen sinulle.\"\n\n\"Pelkään, ettei se kaipaa minkäänlaisia selityksiä, Amine. Haluan\nvain tietää, mikä tuon unen aiheutti.\"\n\n\"Kerro se minulle ensin\", sanoi Amine tyynesti.\n\n\"Minusta tuntui kuin olisin ollut erään laivan kapteenina sen\npurjehtiessa Hyväntoivonniemen ympäri. Meri oli melkein tyyni, sillä\ntuuli hyvin heikosti. Ollessani laivan perässä laski aurinko, tähdet\nalkoivat tuikkia ja koska ilma oli lämmin, paneuduin pitkäkseni\nkannelle ja katselin taivasta. Olin nukkuvinani ja heräsin tunteeseen\nkuin olisin ollut vajoamaisillani pohjaan. Katsoessani ympärilleni\nhuomasin kaiken kadonneeksi ja minä kelluin suuressa kauniissa\nsimpukassa äärettömällä merellä. Pelkäsin liikkua, sillä silloin\nolisi heilakka alukseni voinut kaatua ja minä hukkua. Vihdoin\nhuomasin simpukan keulan vajoavan veteen ja heti senjälkeen näin\npienen valkoisen käden, joka oli tarttunut simpukan laitaan. Koetin\nolla liikkumatta ja huutaa, että pieni laivani vaipuu pohjaan, mutta\nen voinut. Vähitellen kohosi muudan olento aalloista ja nojasi\nmolemmat käsivartensa simpukan laitaan. Edessäni oli hyvin kaunis\nnainen.\n\n\"'Filip Vanderdecken', sanoi hän lempeästi, 'mitä pelkäät? Eikö\nelämäsi ole vihitty korkeampaan tarkoitukseen?'\n\n\"'En tiedä', vastasin, 'tiedän vain sen, että se on vaarassa.'\n\n\"'Vaarassako?' vastasi hän. 'Silloin se oli vaarassa, kun uskoit sen\nnoiden hauraiden ihmistöiden varaan, joita aallot niin mielellään\nsärkevät palasiksi, mutta ei nyt ollessasi simpukassa, jota aallot\npalvelevat. Filip Vanderdecken, olet varmaankin tullut etsimään\nisääsi?'\n\n\"'Niin olenkin', vastasin. 'Eikö taivaan tahto ole sellainen?'\n\n\"'Kohtalosi on sellainen ja kohtalo johtaa kaikkia tässä ja tulevassa\nelämässä. Lähdemmekö etsimään häntä yhdessä? Tämä simpukka on minun.\nEt tiedä, miten sitä ohjataan. Autanko sinua?'\n\n\"'Kantaakohan se meidät molemmat?'\n\n\"'Sen saat pian nähdä', vastasi hän nauraen poistuen keulasta ja\nnäyttäytyen heti sivulla, joka ei kohonnut enempää kuin kolme tuumaa\nvedestä. Kauhistuksekseni istuutui hän laidalle, mutta hänen painonsa\nei näyttänyt vaikuttavan mitään. Heti rupesi simpukka kiitämään\neteenpäin kovaa vauhtia hänen tahtonsa kuljettamana.\n\n\"'Pelkäätkö, Filip Vanderdecken?'\n\n\"'En', vastasin.\n\n\"Hän siveli kädellään otsaansa ja työnsi syrjään tukkansa, joka oli\nosaksi peittänyt hänen kasvonsa, sanoen minulle: 'Katso minuun!'\nTottelin kehoitusta ja näin sinut edessäni.\"\n\n\"Minutko?\" huudahti Amine hymyillen.\n\n\"Niin, Amine, juuri sinut! Lausuin nimesi ja kiersin käsivarteni\nympärillesi. Tunsin, että voin jäädä luoksesi ja purjehtia maailman\nympäri iankaikkisesti kanssasi.\"\n\n\"Jatka, Filip\", sanoi Amine tyynesti.\n\n\"Minusta tuntui, että purjehdimme tuhansia ja taasen tuhansia\npenikulmia sivuuttaen ihania saaria. Joskus olimme maan läheisyydessä\nja joskus kaukana merellä.\n\n\"'Emme löydä isääsi näin tyyniltä vesiltä', sanoit. 'Meidän pitää\nhakea muualta.'\n\n\"Laineet tulivat vähitellen yhä korkeammiksi, kunnes niiden raivo\nmuuttui aivan hirveäksi. Hirmuiset aallot heittelivät simpukkaamme\nkuin lastua, mutta me purjehdimme turvallisesti laineilla, jotka\nolisivat murskanneet suuren laivankin.\n\n\"'Pelkäätkö nyt, Filip?' kysyit minulta.\n\n\"'En', vastasin. 'Ollessani kanssasi, Amine, en pelkää mitään.'\n\n\"'Olemme nyt jälleen Hyväntoivonniemen luona', sanoit, 'ja täältä\nmahdollisesti voit löytää isäsi. Katsokaamme tarkasti ympärillemme,\nsillä jos kohtaamme laivan, on se varmasti hänen. Ei mikään muu kuin\nkummituslaiva voi pysyä pinnalla tällaisessa myrskyssä.'\n\n\"Kiidimme vuorenkorkuisten aaltojen yli ja vihdoinkin huomasimme erään\nlaivan, jota hirmumyrsky lennätteli sinne tänne.'\n\n\"'Tuolla on isäsi laiva, Filip!' huusit sinä.\n\n\"Lähestyimme sitä nopeasti, he huomasivat meidät ja käänsivät laivansa\nvastatuuleen. Laskimme sen sivulle, meille heitettiin nuoratikkaat ja\nvaikka ei mikään vene olisi voinut kestää aalloissa, ei simpukallamme\nollut mitään hätää. Katsoin ylöspäin ja näin isäsi, Amine, ja kuulin\nhänen antavan käskyjään. Riuhtaisin kalleuden poveltani näyttäen sitä\nhänelle. Hän hymyili seisoessaan komentosillalla ja pitäessään kiinni\nrikistä. Aioin juuri kiivetä laivaan, sillä köysitikkaat oli heitetty\nminulle, kun kuulin kauhean huudon ja muudan mies hyppäsi laivan\nlaidalta simpukkaamme. Huudahdit, liuvuit pois laidalta ja katosit\nlaineihin, ja samassa silmänräpäyksessä erosi simpukka ajatuksen\nnopeudella laivasta sijaasi tulleen miehen ohjaamana. Tunsin\njäätävän kylmyyden värisyttävän ruumistani. Käännyin katsomaan uutta\ntoveriani ja näin Schriftenin, tuon silmäpuolen roiston, joka hukkui\njoutuessamme haaksirikkoon Taffel-lahdessa.\n\n\"'Ei, ei! Ei vielä!' huusi hän.\n\n\"Toivottomuudessani ja raivoissani pukkasin hänet simpukasta mereen,\njonne hän katosi.\n\n\"'Filip Vanderdecken', sanoi hän uidessaan pois, 'tapaamme vielä\ntoisemme!'\n\n\"Inhoten käänsin pois pääni, ja samalla täyttyi vesisimpukkani ja\nupposi. Taistelin veden alla ja minusta tuntui kuin olisin vajonnut\nyhä syvemmälle, mutta en tuntenut mitään tuskia. Silloin heräsin.\"\n\n\"No, Amine\", sanoi hän hetkisen kuluttua, \"mitä ajattelet unestani?\"\n\n\"Sehän näyttää selvästi, että olen ystäväsi ja Schriften vihollisesi,\nvai mitä?\"\n\n\"Myönnän sen mielelläni, mutta hänhän on kuollut.\"\n\n\"Aivan varmastiko?\"\n\n\"Niin, sillä olisin kai tavannut hänet, jos hän olisi pelastunut.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta unessasi on asia hieman toisin. Filip, mielestäni\nei untasi voida selittää muuten kuin yhdellä tavalla: sinun pitää\nedelleenkin pysyä maissa. Papithan ovat neuvoneet samaa. Sinun pitää\nodottaa kaikissa tapauksissa lisää neuvoja. Unessasi olin luotettava\nluotsisi, anna minun ohjata sinua täälläkin.\"\n\n\"Olkoon niin, Amine. Vaikka omituinen taitosi sotiikin pyhää oppiamme\nvastaan, selität kuitenkin unen kirkon palvelijoiden neuvojen mukaan.\"\n\n\"Niin teenkin. Alutta lopettakaamme nyt jo keskustelumme tästä\nasiasta. Jos sellainen aika vielä koittaa, ei Aminesi tahdo estää\nsinua täyttämästä velvollisuuttasi. Mutta muista, että olet luvannut\ntäyttää erään toivomukseni pyytäessäni sitä sinulta.\"\n\n\"Niin olenkin, mutta sano minulle, mitä toivot.\"\n\n\"En tällä haavaa mitään. Kaikki toivoni ovat toteutuneet. Olethan\nsinä luonani, Filip\", vastasi Amine kietoen hellästi käsivartensa\nmiehensä kaulaan.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nNoin kolmen kuukauden kuluttua tästä keskustelusta istuivat Amine\nja Filip jälleen tuolla turvepenkillä, josta oli tullut heidän\nmielipaikkansa. Isä Mathiaksesta ja isä Seysenistä oli tullut hyvät\nystävät ja nuo molemmat papit olivat melkein yhtä erottamattomat\nkuin Filip ja Amine. Koska Filip oli päättänyt, ettei hän rupea\ntäyttämään kummallista ja kauheata velvollisuuttaan, ennenkuin hän\nsaa jonkun uuden merkin, elivät nuoret aviopuolisot onnellisina\nkeskenään puhumatta lainkaan tuosta surullisesta asiasta. Filip,\njoka palatessaan kotiin oli heti pyytänyt uutta tointa yhtiön\njohtokunnalta vaatien kapteenin paikkaa, ei ollut sen jälkeen tehnyt\nmitään tuon toivonsa toteuttamiseksi eikä käynyt Amsterdamissakaan.\n\n\"Pidän niin tästä paikasta, Filip\", sanoi Amine. \"Keskustelimme\ntäällä, onko luvallista manata unia esille, ja täällä kerroit minulle\nunesi, jonka selitin sinulle.\"\n\n\"Aivan niin, Amine, mutta jos tiedustelisit isä Seysenin\nmielipidettä, tuomitsisi hän tekosi vääräuskoiseksi ja\npaheksuttavaksi.\"\n\n\"Tuomitkoon hän vain, jos häntä huvittaa. Voin kertoa sen hänelle\npeittelemättä.\"\n\n\"Parasta on kumminkin, että annat sen olla tekemättä. Älkäämme\nilmaisko salaisuutta muille.\"\n\n\"Luuletko, että isä Mathiaskin suuttuisi minulle?\"\n\n\"Kyllä, aivan varmasti.\"\n\n\"Mutta en minä. Ukko on niin hyväntahtoinen ja vapaamielinen, että\noikein ihailen häntä. Haluaisin mielelläni puhua hänen kanssaan tästä\nasiasta.\"\n\nAminen puhuessa huomasi Filip jonkun koskettavan olkapäähänsä ja\näkkinäinen väristys vapisutti häntä. Kääntäessään päätään huomasi hän\nTer Schellingin luotsin, Schriftenin, vieressään. Schriftenillä oli\nkirje kädessään. Tämän pahansuovan inhoittavan olennon ilmestyminen\nsäikähdytti Filipiä niin, että hän huudahti: \"Laupias taivas, onko se\nmahdollista?\"\n\nAmine oli myös katsonut sinnepäin ja kätki nyt kasvonsa käsiinsä\npurskahtaen itkuun. Hän ei itkenyt pelosta, vaan vakaumuksesta, että\nhänen miehensä saa rauhan vasta haudassa.\n\n\"Filip Vanderdecken, hi, hi\", sanoi Schriften, \"tuon teille kirjeen\njohtokunnalta.\"\n\nFilip otti kirjeen, mutta ennenkuin hän avasi sen, katsoi hän luotsia\ntiukasti silmiin. \"Luulin\", sanoi hän, \"teidän hukkuneen laivamme\njoutuessa haaksirikkoon. Miten pelastuitte?\"\n\n\"Mitenkö pelastuin? Sallikaa minun kysyä, miten te pelastuitte?\"\n\n\"Laineet heittivät minut maalle\", vastasi Filip, \"mutta --\"?\n\n-- \"mutta\", keskeytti Schriften, \"hi, hi! Laineiden ei olisi pitänyt\nheittää minua maalle, vai mitä?\"\n\n\"Miksi ei? Enhän ole sanonut mitään sellaista.\"\n\n\"Ette kyllä, mutta otaksun teidän sellaista toivoneen. Pelastuin\nsiitä samoin kuin tekin, aallot heittivät minutkin rannalle. Mutta\nminulla ei ole aikaa viipyä. Olen toimittanut tehtäväni!\"\n\n\"Odottakaahan vielä hieman!\" huudahti Filip. \"Tuletteko jälleen\nsamaan laivaan kuin minäkin?\"\n\n\"Menisin paljon mieluummin johonkin muuhun, herra Vanderdecken, sillä\nenhän minä hae kummituslaivaa.\" Sanottuaan sen poistui pieni mies\nnopeasti.\n\n\"Eikö tätä voida sanoa kehoitukseksi, Amine?\" kysyi Filip pitäen\nkirjettä kädessään avaamatta sitä.\n\n\"Aivan varmasti. Tuo pahansuova lähettiläs näyttää nousseen\nhaudastaan tuodakseen sen sinulle. Suo minulle anteeksi, Filip, etten\nvoinut hillitä mieltäni. Lupaan olla vasta rohkeampi.\"\n\n\"Amine-raukka!\" vastasi Filip surullisesti. \"Ah, miksi en lähtenyt\nyksinäni tälle pyhiinvaellusmatkalleni? Olin itsekäs sitoessani\nsinut niin suureen suruun ja aiheuttaessani sinulle niin paljon\nlevottomuutta ja huolta.\"\n\n\"No kuka ne sitten jakaisi kanssasi, rakas Filip, ellei sydämesi\nvalittu? Tunnet minut huonosti, jos luulet minun pelkäävän\nvelvollisuuteni täyttämistä. Ei, Filip, haluan surra kanssasi ja\nkeventää hieman kuormaasi. Olen ylpeä saadessani olla sellaisen\nmiehen vaimo, jolle on määrätty niin kunniakas tehtävä. Rakas Filip,\nlue nyt kirje.\"\n\nFilip ei vastannut, vaan mursi sinetin ja luki kirjeestä, että\nhänet oli määrätty Vrov Katarinan ensimmäiseksi perämieheksi. Hänen\nkäskettiin saapua laivaan niin pian kuin suinkin valvomaan sen\nlastaamista. Kirjeessä, jonka johtokunnan sihteeri oli kirjoittanut,\nilmoitettiin vielä, että hänestä tämän matkan jälkeen tehdään\nvarmasti kapteeni. Ehdoista saa hän sopia tarkemmin johtokunnan\nkanssa tultuaan Amsterdamiin.\n\n\"Luulin, että sinusta jo nyt tehtäisiin kapteeni\", sanoi Amine\nsurullisesti.\n\n\"Siinä luulossa olen minäkin ollut\", vastasi Filip, \"mutta kun en\nole painostanut hakemustani, ei siihen ole kiinnitetty sen suurempaa\nhuomiota. Saan syyttää siitä itseäni.\"\n\n\"Ja nyt se on varmaankin myöhäistä?\"\n\n\"Niin on, rakkaani, mutta mitä sen on väliä? Teen tämän matkan\nmielelläni ja ehkä mieluumminkin ensimmäisenä perämiehenä.\"\n\n\"Filip, voin nyt tunnustaa, että olen pettynyt toiveissani. Odotin\nvarmasti, että saat laivan komennettavaksesi. Etkö muista, että\npyysin sinulta lupauksen silloin kun kerroit minulle unesi? Nyt\nsanon, mitä aioin silloin pyytää sinulta. Tahdoin vain, rakas Filip,\nettä lupaisit minun lähteä mukaasi. Ollessani luonasi en välitä\nmistään. Voin olla silloin onnellinen huolimatta kaikista puutteista\nja vaaroista, mutta jäädessäni yksikseni tänne niin pitkäksi ajaksi\nhautomaan surullisia ajatuksiani, kun muutenkin olen kärsimätön ja\nlevoton, se, rakas Filip, on onnettomuuden huippu, ja se tulee taasen\nosakseni matkustettuasi pois. Muista, että olen saanut lupauksesi,\nFilip. Päästyäsi kapteeniksi voit ottaa vaimosikin mukaasi. Tämä\non katkera pettymys minulle, että minun nyt on pakko jäädä kotiin.\nLohduta minua senvuoksi jollakin tavoin, että saan tulla mukaasi\nseuraavalla kerralla, jos taivas suo sinun vielä palata.\"\n\n\"Lupaan sen, Amine, koska sitä niin välttämättä haluat. En voi\nkieltää sinulta mitään, vaikka aavistus sanookin minulle, että\nonnemme on mennyttä. En ole mikään kaukonäkijä, mutta koska olen\nkummallisella tavalla yhteydessä tämän ja tulevan maailman kanssa,\ntuntuu minusta, että pieni osa tulevaisuudestakin on tiedossani. Olen\nantanut sinulle lupaukseni, Amine, mutta toivon voivani peruuttaa\nsen.\"\n\n\"Jos joudumme perikatoon, Filip, on se kohtalomme, emmekä voi sitä\nvälttää.\"\n\n\"Amine, meille on annettu vapaa tahto toimia, ja senvuoksi onkin\nkohtalomme osaksi omissa käsissämme.\"\n\n\"Niin, sellaista uskoa tyrkytti isä Seysenkin minulle, mutta\nhänen todistelujaan en ymmärtänyt. Toivon, että uskontonne olisi\nyksinkertaisempi. Tähän saakka on tuo hyvä mies -- sillä hän on\ntodellakin hyvä -- onnistunut vain herättämään epäluuloni.\"\n\n\"Niiden avulla rupeat sinä vielä uskomaankin, Amine.\"\n\n\"Ehkä, mutta mielestäni edistyn hyvin huonosti. Lähdetään jo kotiin,\nFilip. Sinun pitää matkustaa Amsterdamiin ja minä tulen mukaasi.\nAminesi hymyn pitää ainakin lohduttaa sinua päivän vaivojen jälkeen\nennen matkustamistasi. Eikö niin?\"\n\n\"Kyllä, rakkaani. Aioin ehdottaakin sitä sinulle. Ihmettelen\nkuitenkin suuresti, miten Schriften voi tulla tänne. Totta on, etten\nnähnyt hänen ruumistaan, mutta hänen pelastuksensa tuntuu minusta\nsentään ihmeelliseltä. Missä hän on mahtanutkaan olla? Mitä luulet,\nAmine?\"\n\n\"Samaa kuin ennenkin. Hän on pahasilmäinen pahahenki, joka jostakin\nsyystä on saanut luvan oleskella maailmassa ihmishaamussa. Hän\nliittyy varmasti jollakin tavoin kummalliseen kohtaloosi. Ah, kunpa\nminulla olisi äitini voimat! Mutta nythän unhotan, ettet salli minun\npuhua sellaisista asioista, Filip, ja minä vaikenenkin.\"\n\nFilip ei vastannut ja vaipuneina omiin ajatuksiinsa palasivat he\nkotiin. Vaikka Filip oli jo tehnytkin päätöksensä, lähetti hän\nkuitenkin portugalilaisen papin hakemaan isä Seyseniä neuvotellakseen\nheidän kanssaan saamastaan kehoituksesta. Selitettyään heille vielä\nkerran kaikki Schriftenin kuolemaan liittyvät seikat meni hän Aminen\nluo jättäen nuo molemmat papit keskustelemaan. Kului pari tuntia,\nennenkuin he kutsuivat Filipin puheilleen, ja silloin näytti isä\nSeysen Filipin mielestä olevan aivan pyörällä päästään.\n\n\"Poikani\", hän sanoi, \"emme ymmärrä ollenkaan, mitä meidän pitää\najatella. Olemme toivoneet, että käsityksemme tästä ihmeellisestä\nasiasta olisi oikea luullessamme paholaisen panneen sen toimeen, ja\nsiinä tapauksessa olisivat rukouksemme ja messumme tehneet tyhjäksi\nhänen voimansa. Kirje ei luonnollisestikaan merkitse mitään, mutta\nsen tuojan ilmestyminen jälleen näkyviin on kysymys, jota emme voi\nniin vain sivuuttaa. Eikö ole kumminkin mahdollista, Filip, että hän\non pelastunut samoin kuin tekin?\"\n\n\"Myönnän sen mahdolliseksi\", vastasi Filip. \"Laineet ovat voineet\nheittää hänet rannalle ja hän on ehkä sitten lähtenyt toiselle\nsuunnalle kuin minä. Mutta koska olette kysynyt mielipidettäni,\nilmoitan suoraan, etten usko hänen kuuluvan tämän maailman\nasukkaihin. Tiedän varmasti, että hän jollakin salaperäisellä tavalla\nliittyy kohtalooni. Mutta sitä kuka hän on ja mitä hänellä on\nmielessä, en luonnollisestikaan tiedä.\"\n\n\"Siinä tapauksessa, poikani, emme voi neuvoa teitä. Teidän pitää\nnyt toimia omalla vastuullanne omien mielipiteittenne mukaan.\nPäätöksiänne emme aio moittia, vaan tahdomme rukoilla teille taivaan\nsuojelusta.\"\n\n\"Olen aikonut, pyhä isä, noudattaa kehoitusta.\"\n\n\"Kuten haluatte, poikani. Matkallanne voi ehkä sattua jotakin, joka\nauttaa teitä ratkaisemaan tämän arvoituksen. Tunnustan, etten voi\nymmärtää sitä ollenkaan.\"\n\nIsä Mathias käytti nyt tilaisuutta hyväkseen kiittääkseen Filipiä\nvieraanvaraisuudesta. Hän sanoi aikovansa palata Lissaboniin\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa.\n\nMuutamien päivien kuluttua sanoivat Filip ja Amine jäähyväiset\npapeille matkustaen Amsterdamiin. Isä Seysen lupasi pitää huolta\ntalosta Aminen kotiintuloon asti. Heidän tultuaan perille meni\nFilip heti puhuttelemaan yhtiön johtokuntaa, joka lupasi hänelle\noman laivan komennettavaksi heti hänen palattuaan tältä matkaltaan,\nasettaen kuitenkin sellaisen ehdon, että hänen oli ruvettava\nosakkaaksi laivaan. Filip suostui siihen ja meni sitten katsomaan\nVrov Katariinaa. Sitä ei oltu vielä rikattukaan ja laivaston luultiin\npääsevän lähtemään vasta parin kuukauden kuluttua. Laivassa oli vain\nmuutamia miehiä eikä kapteeni, joka asui Dortrechtissa, ollut vielä\ntullut alukseen.\n\nVrov Katariina oli suurempi kuin monet muut laivat, mutta se\noli vanha ja huonosti rakennettu. Koska se kumminkin oli tehnyt\nmonta matkaa Intiaan ja palannut onnellisesti takaisin, ei yhtiö\nvarmaankaan olisi käyttänyt sitä, ellei se olisi ollut varma sen\nmerikelpoisuudesta. Annettuaan muutamia käskyjä laivassa olleille\nmiehille palasi Filip hotelliin, josta hän oli vuokrannut huoneet\nitselleen ja Aminelle.\n\nSeuraavana päivänä Filipin valvoessa laivan taklaamista tuli\nkapteeni. Tultuaan kannelle riensi hän heti halailemaan isoamastoa\ntahraten siinä hommassa nuttunsa melko pahasti. \"Ah, rakas Vrovini,\nrakas Katariinani!\" huudahti hän puhuen kuin naiselle, \"kuinka\nvoit? Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen. Et pidä tällaisesta\njoutenolosta, mutta pian sinä jälleen pääset käsiksi työhön ja tulet\nkauniiksi.\"\n\nMiestä, joka tällä tavoin tunnusti rakkautensa laivalleen, sanottiin\nWilhelm Barenziksi. Hän oli nuori, näöstä päättäen ei vielä\nkolmeakymmentäkään täyttänyt, pienikasvuinen ja hento. Hänen kasvonsa\nolivat kauniit, vaikkakin hieman naiselliset. Liikkeet olivat nopeat\nja levottomat, ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hänellä ei\nolisi ollut kaikki ruuvit paikoillaan.\n\nKun Filip esitteli itsensä, sanoi hän: \"Ah, vai olette te Vrov\nKatariinan ensimmäinen perämies. Siinä tapauksessa voitte sanoa\nolevanne onnellinen, hyvä herra. Lähinnä kapteenia on tämän laivan\nensimmäisellä perämiehellä kadehdittavin asema maailmassa.\"\n\n\"Ei ainakaan laivan kauneuteen nähden\", huomautti Filip, \"mutta\nsillähän voi olla muita hyviä ominaisuuksia.\"\n\n\"Laivan kauneuteenko nähden? Mitä sanottekaan, herra? Sanon samoin\nkuin isänikin ennen minua, että tämä on maailman kaunein laiva\npuhumattakaan sen monista muista hyvistä ominaisuuksista.\"\n\n\"Olen iloinen kuullessani sen, herra kapteeni\", vastasi Filip. \"Se\ntodistaa, ettei koiraa ole karvoihin katsominen. Mutta kai tämä\nsentään on melko vanha?\"\n\n\"Vanhako? Vain kahdeksankolmattavuotias, siis nuoruutensa\nparhaimmassa kukoistuksessa. Odottakaahan vain, rakas herra, kunnes\nnäette sen tanssivan laineilla, niin silloin ette teekään muuta kuin\npuhutte päivät pitkät kanssani sen kelpoisuudesta. Olen melkein varma\nsiitä, että meillä tulee olemaan hyvin hauskaa yhdessä.\"\n\n\"Kyllä kai, ellemme käsittele ainetta loppuun\", huomautti Filip.\n\n\"Ei ainakaan minun puoleltani, ja sallikaa minun sanoa, herra\nVanderdecken, että jokainen upseeri, joka ei ole tyytyväinen Vrov\nKatariinaan, joutuu minun kanssani tekemisiin? Olen sen ritari ja\nolen taistellut jo kolmasti sen kunnian puolesta. Toivon, ettei minun\ntarvitseisi tehdä sitä neljättä kertaa.\"\n\nFilip hymyili, sillä hänen mielestään ei Katariinan puolesta\nkannattanut taistella, mutta hän painoi kapteenin sanat mieleensä\nlausumatta sen jälkeen mitään epäedullista kauniista Vrov\nKatariinasta.\n\nMiehistö tuli pian täysilukuiseksi, laiva saatiin taklatuksi ja\npurjeet paikoilleen. Kun laivan ruumat olivat täynnä tavaraa,\nsaapui Filipin pettymykseksi käsky, että laivaan oli otettava\nsataviisikymmentä sotilasta ja muita matkustajia, joista useat toivat\nkoko perheensäkin mukanaan. Filip sai työskennellä tarmokkaasti,\nsillä kapteeni ei tehnyt muuta kuin kehui laivaansa. Vihdoin oli\nkaikki onnellisesti paikoillaan ja laivasto oli valmis lähtemään.\n\nAika oli nyt koittanut, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset\nAminelle. Amine oli koko ajan asunut hotellissa ja Filip oli uhrannut\nhänelle kaikki joutohetkensä. Laivaston oli määrä lähteä parin päivän\nkuluttua ja he päättivät hyvästellä toisensa sen päivän aamulla.\nAmine oli tyyni eikä menettänyt mielensä tasapainoa. Hän oli aivan\nvarma siitä, että hän saa nähdä jälleen miehensä, ja siinä toivossa\nsyleili hän Filipiä heidän erotessaan laiturilla. Filip laskeutui\nsitten veneeseen, jonka oli määrä viedä hänet laivaan.\n\n\"Niin\", ajatteli Amine katsoen miestään välimatkan pitentyessä,\n\"tiedän, että saamme tavata jälleen. Tämä matka ei tule tuottamaan\nonnettomuutta sinulle eikä minulle, mutta minulla on synkkä\naavistus, että seuraava, jolloin tulen mukaasi, erottaa meidät\nainaiseksi toisistamme. Miten se tapahtuu, en tiedä, mutta se on\nJumalan tahto. Papit puhuvat vapaasta tahdosta, mutta eroaako Filip\nminusta vapaaehtoisesti? Eikö hän mieluummin jäisi luokseni? Kyllä,\nmutta hän ei saa, sillä hänen pitää täyttää velvollisuutensa. Hän\nmenettelisi julmasti matkustaessaan, ellei hänen kohtalonsa kutsuisi\nhäntä. Minusta on aina tuntunut siltä kuin nuo papit olisivat\nvihamiehiäni, vaikka en tiedäkään, miksi. Molemmat ovat hyviä eikä\nheidän opettamassaan uskonnossakaan ole mitään moittimista. Meidän\npitää rakastaa lähimmäisiämme, kuten itseämme, antaa anteeksi\nvihamiehillemme eikä tuomita. Kaikki tuo on oikein, mutta kuitenkin\nkuiskaa sydämeni minulle, että --. Nyt on vene saapunut laivan\nviereen ja Filip kiipeää kannelle. Hyvästi, rakas puolisoni.\nToivoisin olevani mies! Ei, ei, parempi on sittenkin näin.\"\n\nAmine seurasi miestään katseellaan, kunnes hän ei enää voinut häntä\nnähdä, palaten sitten hitaasti hotelliin.\n\n\"Filip on nyt poissa\", mumisi hän. \"Nyt pitää minun taasen odottaa\nhäntä monta kuukautta kärsivällisesti. Elämäksi en voi sitä sanoa,\nsillä elän ja hengitän ainoastaan hänen läheisyydessään.\"\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMeidän pitää nyt jättää Amine yksinäisyyteensä ja lähteä seuraamaan\nFilipin kohtaloita. Laivasto oli lähtenyt matkalle pullistunein\npurjein, mutta tunnin kuluttua oli Vrov Katariina jäänyt pari\npenikulmaa muista jälkeen. Herra Barenz moitti tapaa, jolla purjeet\noli kiinnitetty, ja soimasi ruorimiestä. Lyhyesti sanoen, hänen\nmielestään oli vika kaikissa muissa, mutta ei hänen rakkaassa\nlaivassaan, joka näyttäytyi olevan laivaston huonoin purjehtija.\n\n\"Herra Vanderdecken\", sanoi hän vihdoinkin, \"Vrov on, kuten isäni\nsanoi, huono myötätuulessa purjehtija, kuten useimmat muutkin nopeat\nsivutuulen laivat, mutta laivastossa ei sittenkään ole sen veroista\nalusta.\"\n\n\"Aluksemme on sitäpaitsi\", sanoi Filip huomattuaan kapteenin\nkunnianhimon, \"hyvin kovassa lastissa ja meillä on joukkoja kannella.\"\n\nLaivasto selviytyi nyt hiekkamatalikoista ja lähti purjehtimaan\nlaitatuuleen, mutta nyt muuttui Vrov Katariinan vauhti vieläkin\nhuonommaksi kuin ennen. \"Ollessamme näin lähellä tuulta\", huomautti\nkapteeni, \"ei Katariinasta ole mihinkään, mutta jos hellitätte hieman\npurjeita, saatte nähdä, miten se jättää koko laivaston jälkeensä.\nLaivamme on hyvin kaunis, vai mitä, herra Vanderdecken?\"\n\n\"On kyllä. Kaunis ja tilava\", vastasi Filip voimatta sanoa muuta\nhyvällä omallatunnolla.\n\nLaivasto jatkoi matkaansa milloin myötä-, milloin vastatuulessa,\nmutta olipa tuuli millainen tahansa, ei Vrov Katariinan vauhti\nparantunut, ja lopulta päätti amiraali antaa sen jatkaa matkaansa\nyksinään heti laivaston päästyä Hyväntoivonniemen kohdalle. Hänen\nei ollut kuitenkaan pakko menetellä niin julmasti, että olisi\nehdoin tahdoin eronnut Katariinasta, sillä kova myrsky hajoitti\nkoko laivaston, ja seuraavana päivänä oli Katariina yksinään.\nMyrsky jatkui viikon ja tilanne tuli yhä toivottomammaksi. Filip\nponnisti voimansa äärimmilleen rohkaistakseen väsynyttä miehistöä ja\nsijoittaakseen paikoilleen siirtynyttä lastia, välittämättä ollenkaan\nkapteenista, joka ei ollutkaan merimies.\n\n\"Olemme jättäneet kaikki muut laivat jälkeemme\", sanoi kapteeni\neräänä päivänä Filipille, \"niistä ei ole ainoatakaan näkyvissä.\nMutta ah, taivaan nimessä, tuolla on sittenkin yksi! Katsokaahan\ntuonnepäin, niin näette erään mainion purjehtijan. Herra siunatkoon,\nmiten se voikaan kestää tuollaista purjeiden paljoutta!\"\n\nFilip oli jo huomannut laivan. Vaikka muiden laivojen sellaisessa\nmyrskyssä olikin pakko sitoa kaikki purjeensa kiinni, oli sillä\njokainen riepu levällään kuin heikossa tuulessa. Laineet olivat\nkorkeita kuin vuoret ja Katariina painui jokaisen aallon väliin aivan\nnäkymättömiin, mutta tuota toista laivaa eivät aallot näyttäneet\nollenkaan haittaavan, sillä se purjehti tasaisesti kallistelematta\nollenkaan. Filip tunsi sen heti kummituslaivaksi, jossa hänen isänsä\nkärsi rangaistustaan.\n\n\"Tämä on hyvin kummallista, vai mitä?\" huomautti kapteeni.\n\nFilipin mieli oli niin järkytetty, ettei hän voinut vastata.\n\nMatruusitkin näkivät nyt laivan ja muistivat tuon liiankin tunnetun\ntarinan. Kun uutinen levisi, kiipesi paljon sotilaitakin kannelle,\nja kaikkien katseet olivat nyt kiintyneet tuohon yliluonnolliseen\nalukseen. Kova sadekuuro tavoitti Katariinan pimittäen näköalan\nmelkein kokonaan. Neljännestunnin kuluttua kirkastui ilma jälleen,\nmutta silloin oli vieras laiva jo hävinnyt näkyvistä.\n\n\"Laupias Jumala, se on varmaankin kaatunut ja painunut pohjaan!\"\nhuudahti kapteeni. \"Ajattelinkin sitä, sillä sellaista purjeiden\npaljoutta ei mikään laiva kestä. Maailmassa ei ole ainoatakaan\nalusta, joka voi sietää niin paljon purjeita kuin Vrov Katariina.\"\n\nFilip ei vastannut mitään näihin huomautuksiin, jotka selvästi\nnäyttivät, että kapteeni oli hullu. Hän tiesi, että laiva oli\ntuomittu perikatoon ja häntä värisytti ajatellessaan niitä monia,\njotka kenties hukkuisivat sen mukana.\n\n\"Herra kapteeni\", sanoi hän hetkisen kuluttua, \"tämä myrsky tulee\nluultavasti jatkumaan eikä maailman parhainkaan laiva voi kestää\ntällaisessa ilmassa. Neuvon teitä kääntymään takaisin Taffel-lahteen\nvoidaksemme korjata kaikki vahingot. Siellä ovat varmasti muutkin\nlaivat.\"\n\n\"Vrov Katariina suoriutuu tästä kyllä\", vastasi kapteeni. \"Katsokaa,\nmiten mainiosti se purjehtii.\"\n\n\"Kirotun huonosti paremminkin!\" huomautti muudan matruusi\nmiehistöstä, joka oli kokoutunut Filipin luo kuunnellakseen hänen\nneuvoaan. \"Jos olisin tiennyt tämän tällaiseksi lahoneeksi vanhaksi\nrotteloksi, en olisi milloinkaan astunut tämän kannelle. Herra\nVanderdecken on oikeassa, meidän pitää palata Taffel-lahteen,\nennenkuin meille käy vielä onnettomammasti. Kummituslaiva on\nvaroittanut meitä, sillä se ei näyttäydy milloinkaan aiheettomasti.\nKysykää herra Vanderdeckeniltä, kapteeni, hän on merimies.\"\n\n\"Minun on pakko tunnustaa\", vastasi Filip, \"että tuon laivan\nnäyttäytyminen on aina tuonut onnettomuutta mukanaan.\"\n\n\"Tuonko laivan? Mikä siinä teistä oli niin peloittavaa? Sillä oli\nliiaksi purjeita ja senvuoksi se vajosi pohjaan.\"\n\n\"Se ei vajoa milloinkaan\", huomautti muudan matruusi.\n\n\"Ei, ei\", huusivat muutkin. \"Mutta me vajoamme, ellemme käänny.\"\n\n\"Niin, kapteeni\", sanoi vanhin matruuseista, \"olemme nyt päättäneet\nkääntyä takaisin Taffel-lahteen, vaikka ette siihen suostuisikaan.\nKäännä sen vuoksi peräsintä, pieni ystäväni, niin herra Vanderdecken\npitää kyllä huolta purjeista.\"\n\n\"Mitä?\" huusi kapteeni. \"Aiotteko ruveta kapinoimaan täällä Vrov\nKatariinassa, joka on laivastomme nopein ja paras alus.\"\n\n\"Tämäkö hidas vanha lahonut purtilo?\" huudahti eräs matruusi.\n\n\"Mitä kuulenkaan?\" huudahti kapteeni. \"Herra Vanderdecken, vangitkaa\ntuo roisto, koska hän koettaa yllyttää muita kapinaan.\"\n\n\"Joutavia, hän on hullu\", vastasi matruusi. \"Älkää välittäkö hänestä.\nTulkaa, herra Vanderdecken, teitä me tottelemme, mutta ruori on\nkäännettävä ylihankaan heti.\"\n\nKapteeni raivosi, suostuen kumminkin vihdoin, ja Filip toivoi aluksen\npäivän tahi parin kuluttua pääsevän onnellisesti lahteen.\n\nHeidän jatkaessaan matkaansa uuteen suuntaan lakkasi tuuli vähitellen\npuhaltamasta, kunnes se tyyntyi kokonaan. Nyt saivat väsyneet\nmatruusit levähtää samoin kuin sotilaat ja matkustajatkin, joista\nosa oli ollut suljettuna ruumaan ja osa kastunut aivan läpimäräksi\nvälikannella.\n\nYlimmäisellä kannella oli ääretön tungos. Äidit paistattivat päivää\nlapset sylissään, riki oli täynnä märkiä vaatteita, joita oli\nripustettu sinne kuivamaan ja matruusit työskentelivät ankarasti\nkorjatessaan myrskyn tekemiä vaurioita. Heidän laskujensa mukaan\neivät he olleet kuin viidenkymmenen penikulman päässä Taffel-lahdesta\nja he odottivat joka hetki näkevänsä maata etelässä. Kaikki olivat\njälleen iloisia ja lukuunottamatta Filipiä luulivat kaikki vaaran\nolevan jo ohi.\n\nToinen perämies, Kranz, oli reipas ja vikkelä merimies. Filip piti\nhänestä paljon, sillä hän tiesi voivansa luottaa häneen ehdottomasti.\nSaman päivän iltapäivällä kävelivät he kahden kannella.\n\n\"Mitä ajattelette, Vanderdecken, tuosta kummallisesta laivasta, jonka\nsattumalta näimme?\" kysyi hän.\n\n\"Olen melkein varma, että meille sattuu joku onnettomuus ennen\nsatamaan pääsyämme, vaikka kaikki nyt näyttääkin niin tyyneltä ja\nrauhalliselta ja vaikka matkamme määrä onkin niin lähellä\", vastasi\nFilip.\n\n\"Olette taikauskoinen\", sanoi Krantz. \"Minä puolestani en ole\nniin herkkäuskoinen ja ellei mitään tuollaista edellyttämäänne\ntapahdu, ei kukaan saa minua uskomaan tuossa laivassa olevan mitään\nyliluonnollista.\"\n\n\"En minäkään itke, vaikka tulos näyttäisikin minun olevan väärässä\",\nvastasi Filip. \"Mutta minulla on aavistukseni emmekä ole satamassa\nvielä.\"\n\n\"Emme olekaan, mutta emme ole enää kaukanakaan, ja kaikki merkit\nviittaavat siihen, ettei tämä kaunis ilma vielä lopu.\"\n\n\"Ei kukaan voi sanoa, miltä suunnalta vaara voi uhata. Saamme pelätä\nmuutakin kuin myrskyä.\"\n\n\"Niin kyllä\", myönsi Krantz, \"mutta älkäämme kumminkaan olko\nlevottomia. Huolimatta kaikista puheistanne ennustan, että me\nkorkeintaan parin päivän kuluttua ankkuroimme turvallisesti\nTaffel-lahteen.\"\n\nTähän loppui keskustelu ja Filip oli iloinen jäädessään yksikseen.\nHän nojautui laivan laitaan ja katseli lainehtivaa merta.\n\n\"Laupias Jumala\", huudahti hän, \"ole armollinen ja suojele tätä\nlaivaa! Älä anna minun kuunnella naisten valitusta ja lapsi raukkojen\nitkua äläkä uhraa niin monta ihmistä isäni rikoksen vuoksi! Jumalan\ntiet ovat todellakin tutkimattomat\", ajatteli hän.\n\nAurinko laski, ennenkuin Filip poistui kannelta mennäkseen nukkumaan.\nUskottuaan itsensä ja kaikki muutkin kaikkivaltiaan huomaan vaipui\nhän vihdoinkin uneen, mutta ennen puolta yötä heräsi hän siihen, että\njoku pudisteli häntä olkapäästä. Hän huomasi Krantzin, jolla oli\nensimmäinen vahtivuoro, seisovan vieressään.\n\n\"Jumalan nimessä, Vanderdecken, ennustitte oikein! Nouskaa äkkiä.\nTuli on irti laivassa.\"\n\n\"Tuliko?\" huudahti Filip totellen käskyä. \"Missä?\"\n\n\"Suuressa ruumassa.\"\n\n\"Tulen heti, Krantz. Älkää avatko luukkuja ja laittakaa pumput\nvalmiiksi.\"\n\nVähemmässä kuin minuutissa oli Filip kannella tavaten siellä\nkapteenin, jolle toinen perämies oli myös ilmoittanut vaarasta.\nKrantz selitti lyhyesti koko asian. Hän oli huomannut, että suuresta\nruumasta tunkeutui voimakasta palaneen hajua, ja avattuaan luukut\nmuiden avulla oli hän nähnyt ruuman olevan täynnä savua. Hän oli\nsilloin sulkenut ne jälleen ja ilmoittanut Filipille ja kapteenille\nasian.\n\n\"Kiitoksia mielenmaltistanne\", sanoi Filip. \"Voimme nyt tyynesti\nharkita, millaisiin toimenpiteisiin meidän pitää ryhtyä. Jos\nsotilaat, naisraukat ja lapset tietäisivät, millaisessa vaarassa he\novat, olisivat he meille suureksi vastukseksi.\"\n\n\"Mutta miten on tuli voinut päästä irti suuressa ruumassa?\" kysyi\nkapteeni.\n\n\"Muistan nyt, että meillä on siellä monta pullollista rikkihappoa\",\nvastasi Filip. \"Ne ovat varmaankin kaatuneet myrskyssä ja särkyneet.\nNeuvoisin, että luukkujen annettaisiin olla paikoillaan. Tuli voi\nsilloin tukehtua ja sammua.\"\n\n\"Aivan niin\", sanoi Krantz. \"Kanteen on kuitenkin hakattava sellainen\nreikä, että voimme ruiskuttaa lastiin niin paljon vettä kuin suinkin.\"\n\nKaikki miehet komennettiin kannelle. He tulivatkin nopeasti\nihmetellen odottamatonta kutsua.\n\n\"Kuulkaahan nyt, pojat, olen pahoillani, mutta meillä on syytä\nluulla, että tuli on päässyt irti suuressa ruumassa.\"\n\n\"Minä tunnenkin savun hajua!\" huudahti muudan.\n\n\"Niin mekin\", huusivat muutkin peloissaan. Filip kehoitti nyt heitä\nolemaan levollisia ja tekemään velvollisuutensa, ja matruusit\ntottelivatkin häntä nurisematta. Kaikki ruuti heitettiin mereen ja\nruumaan ruiskutettiin vettä, mutta lopulta ei vaaraa sentään voitu\nsalata matkustajilta. Filipille tuli kyyneleet silmiin nähdessään\näitien peloissaan puristavan pienokaisiaan rintaansa vasten.\nKaikkialla vallitsi kuitenkin kuri ja järjestys.\n\nVeneet laskettiin vesille ja miehitettiin luotettavilla matruuseilla.\nRakennettiin nopeasti lauttakin, niille, jotka eivät sopineet\nveneihin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNoin neljän aikaan aamulla oli kaikki valmista ja naiset ja lapset\nvietiin turvaan lautalle.\n\nSitten kuin heidät oli saatu turvallisesti sinne, tuli sotilaitten\nvuoro. Filip oli pitänyt niin tarkasti huolta kaikesta, ettei kukaan\nollut saanut juoda itseään juovuksiin, mutta tulen yltyessä syntyi\nkuitenkin hieman tungosta, sillä jokainen tahtoi ensimmäiseksi päästä\nveneihin. Monta hukkui heidän sokean itsekkäisyytensä vuoksi ja\nnoista kahdeksastakymmenestä sotilaasta ei pelastunut kuin muutamia.\n\nMatruusien soutamat veneet hinasivat lauttaa. Kapteeni ja Filip\nlähtivät viimeiseksi laivasta, ja kun he aamun koittaessa rupesivat\nsoutamaan maata kohti, oli Vrov Katariina kokonaan liekkien vallassa.\n\nOnnettomuudeksi he eivät olleet saaneet purjeita veneihin ja koska\nkaikki olivat uuvuksissa ja väsyneitä, edistyi matka hitaasti.\nMutta se oli vieläkin onnettomampaa, ettei heillä ollut vettä\neikä ruokavarojakaan mukanaan, ja nälkä ja jano rupesivatkin pian\nvaivaamaan heitä kaikkia. Meri rupesi lainehtimaan kovemmin ja tuon\nraskaan lautan hinaaminen oli hyvin vaikeata. He lähestyivät hitaasti\nmaata, kun sattui uusi kauhea onnettomuus. Lautta halkesi nimittäin\nkahteen osaan. Oli hirveä katsella ihmisraukkojen kauhua heidän\ntullessaan erotetuiksi muista. Heitä hukkui paljon, vaikka matruusit\ntekivätkin voitavansa pelastaakseen mereen joutuneita.\n\nAuringon laskiessa saapuivat he lopultakin rantaan. Veneet vedettiin\nmaalle ja väsyneet miehet heittäytyivät heti kuumalle hiekalle\nvaipuen uneen. He nukkuivat monta tuntia uneksien vedestä herätäkseen\nsitten surulliseen todellisuuteen, polttavan janon aiheuttamiin\ntuskiin. Filipin neuvosta hajautuivat he etsien jotakin, jolla\nvoisivat sammuttaa janonsa. Kulkiessaan näkivät he kummuilla pieniä\npensaita, joiden lehdet olivat mehukkaita, melkein samanlaisia kuin\nkasvihuoneissamme kasvavien jääkukkien, ja joiden pinnalla oli\nsitäpaitsi suuria kastehelmiä. He polvistuivat ryömien pensaalta\npensaalle ja imien suuhunsa tuon runsaan kasteen, joka heti soikin\nheille hetkiseksi huojennusta. He koettivat syödäkin pensaiden\nlehtiä, joiden hieman hapan maku olikin hyvin virkistävää. Filipin\nneuvosta koottiin niitä melkoinen määrä veneihin, jotka työnnettiin\nvesille jälleen.\n\nTaffel-lahti ei ollut hyvinkään kaukana ja pelastuksen toivo ja\ntieto, että siellä saadaan janokin sammutetuksi, antoivat heille\nuusia voimia.\n\nEnsimmäiseksi työkseen, kun ne vihdoinkin pääsivät maihin,\nheittäytyivät he pitkäkseen muutaman läheisyydessä olevan puron\nrannalle virvoittaen kuivia kurkkujaan niin kauan, etteivät he enää\njaksaneet juoda enempää.\n\nUudisasukkaat olivat sillä aikaa valmistaneet heille aterian ja vasta\nsitten kuin pahin nälkä oli tyydytetty, tiedustelivat he heidän\nsurullista kohtaloansa.\n\nSe oli pian kerrottu. Laivassa olleista kolmestasadasta ihmisestä oli\npelastunut kolmekymmentäkuusi.\n\n\"Minusta tuntuu kuin olisin nähnyt teidät ennenkin\", sanoi muudan\nuudisasukas Filipille. \"Ettekö ole ainoa, joka pelastuitte Ter\nSchellingin haaksirikosta?\"\n\n\"En, vaikka niin luulinkin\", vastasi Filip. \"Tapasin sitten myöhemmin\nlaivan luotsin, muutaman silmäpuolen Schriften-nimisen pienen miehen,\njoka luultavasti saapui tänne minun jälkeeni. Olette tietysti nähneet\nhänet?\"\n\n\"Emme. Sen laivan miehistöstä ei ole käynyt täällä keitään muita kuin\nte.\"\n\nTämä askarrutti hieman Filipin ajatuksia. Kuten lukija muistaa, oli\nhän aina uskonutkin, että Schriftenissä on jotakin yliluonnollista,\nja tämä hänen luulonsa osoittautui nyt oikeaksi.\n\nHaaksirikkoutuneet viipyivät tuossa pienessä uudisasutuksessa kaksi\nkuukautta, lähtien kotiin muutamassa Vilhelmiina-nimisessä prikissä,\njonka kapteeni ei voinut kieltäytyä ottamasta heitä mukaansa. Filip,\nmatruusit ja Krantz nousivat laivaan, mutta kapteeni Barenz halusi\nmieluummin jäädä uudisasukkaaksi. Hänellä ei ollut nyt mitään\nvakituista kotia eikä hän halunnut lähteä enää merellekään, kun hänen\nkaunis laivansa oli tuhoutunut. Hän antoi Filipille rahaa, että Filip\nhankkisi hänelle sellaisia tavaroita, joita hän uudessa ammatissaan\ntulisi tarvitsemaan, ja Filip lupasi toimittaa hänen asiansa heti\nkotiin tultuaan.\n\nVilhelmiina saapui nopeasti St. Helenaan, täytti siellä\njuomavesisäiliönsä ja jatkoi matkaansa, mutta joutuikin niin\näkkinäisen myrskyn käsiin, että eksyi suunnastaan. Muutamien päivien\nkuluttua tapasivat he erään hollantilaisen laivaston, jossa oli\nviisi laivaa. Kun amiraali sai kuulla osan miehistöstä kuuluvan Vrov\nKatariinaan, pyysi hän heitä laivoihinsa, koska hänen omat miehensä\nsairastivat keripukkia eivätkä senvuoksi kyenneet työhön.\n\nFilip oli hyvin toivoton, ettei hän päässytkään kotiin Aminen luo,\nmutta sitä ei nyt voitu auttaa. Hän kirjoitti kirjeen selittäen siinä\nkaikki ja antoi sen Vilhelmiinan kapteenille kotiin vietäväksi. Hän\nlähetti samalla selostuksen yhtiön johtokunnalle Vrov Katariinan\nhaaksirikostakin. Tehtyään sen lähti hän amiraalin laivaan raskain\nsydämin.\n\nAmiraalin laivan, Leijonan, ensimmäinen kapteeni oli kuollut,\ntoinen kapteeni lepäsi riippumatossaan eikä amiraalilla ollut muita\napulaisia kuin muutamia perämiehiä, joista toiset olivat enemmän\nkuolleita kuin eläviä. Toisen päällikön laiva oli vielä surkeammassa\ntilassa, päällikkö itse oli kuollut ja ensimmäinen kapteeni hoiti\nvielä itse virkaansa, mutta hänellä oli vain yksi upseeri, joka voi\ntulla kannelle.\n\nAmiraali kutsui Filipin kajuuttaansa ja kuultuaan hänen kertomuksensa\nVrov Katariinan tuhoutumisesta, nimitti hän Filipin Dordrechtin\nkapteeniksi määräten entisen kapteenin vara-amiraaliksi. Krantz sai\nmääräyksen jäädä amiraalilaivan toiseksi kapteeniksi, sillä Filipin\nkertomuksesta oli amiraali ymmärtänyt, että he ovat taitavia ja\nrohkeita miehiä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nAmiraali Rymelandtin komentaman laivaston oli määrä purjehtia\nItä-Intiaan ja suunnata kulkunsa Magalhaesin salmen kautta Tyynelle\nmerelle.\n\nLaivastoon kuuluivat seuraavat laivat: Leijona, neljäviidettä tykkiä\nja mastossa amiraalin lippu; Dortrecht, kuusineljättä tykkiä ja\nmastossa vara-amiraalin lippu; Zuidersee, kaksikymmentä tykkiä,\nYong Frau, kaksitoista tykkiä, ja muudan Schevelling-niminen\ntykkivene, jossa oli neljä tykkiä. Koska Dordrechtissa oli vieläkin\npaljon keripukkipotilaita, meni Filipin uusi päällikkö ehdottamaan\namiraalille, että laivasto poikkeaisi Etelä-Amerikkaan saadakseen\nsieltä tuoretta lihaa terveille ja sairaille, mutta amiraali hylkäsi\nhänen ehdotuksensa hyvin jyrkästi.\n\n\"Mitä me nyt teemme, kapteeni Vanderdecken\", kysyi päällikkö.\n\"Te tunnette jo täydellisesti tilamme, kymmenen päivän kuluttua\non meillä korkeintaan kaksikymmentä miestä jäljellä, sillä heitä\nkuolee kuin kärpäsiä. Haluaisin mielelläni erota tulevana yönä koko\nlaivastosta. Kotiin tultuamme voin kyllä selittää asian tyydyttävästi\njohtokunnalle.\"\n\n\"Älkäämme hätäilkö. Ehkä hän jonakin päivänä suostuu\nvälttämättömyyden pakosta noudattamaan neuvoanne.\"\n\nViikon kuluttua tästä keskustelusta alkoi tilanne olla jokaisessa\nlaivassa aivan toivoton, sillä niin hirmuisesti raivosi tauti\nmiehistössä. Päällikkö meni silloin toisen kerran amiraalilaivaan\nuudistaen ehdotuksensa.\n\nAmiraali Rymelandt ei ollut ainoastaan ankara mies, vaan hän oli\nitsepäinen ja kostonhimoinenkin. Koska hän kerran ennen oli hylännyt\npäällikön ehdotuksen, ei hän suostunut siihen nytkään ja päällikön\noli pakko palata tyhjin toimin takaisin laivaansa. Laivasto oli\nnyt noin kolmen päivänmatkan päässä rannikosta suunnaten kulkunsa\nMagalhaesin salmea kohti. Kun Filip seuraavana yönä meni hyttiinsä\nnukkumaan, nousi päällikkö kannelle käskien muuttaa laivan suunnan\nmuutamia asteita lännemmäksi. Yö oli niin pimeä, ettei muista\nlaivoista ollenkaan huomattu Dordrechtin eroamista. Kun Filip aamulla\ntuli kannelle, huomasi hän laivaston muiden alusten hävinneen\nnäkyvistä.\n\nParin päivän kuluttua lähestyivät he rannikkoa ja näkivät suuren\nkaupungin, jonka satamaan oli kokoutunut paljon espanjalaisia. He\nankkuroivat joen suuhun vetäen Englannin lipun mastoon. Hetkisen\nkuluttua saapui muudan vene laivan sivulle ja siinä olijat kysyivät,\nkeitä he olivat ja mitä he halusivat Päällikkö vastasi laivan\nolevan englantilaisen, sillä hän tiesi espanjalaisten vihaavan\nhollantilaisia niin suuresti, että jos he vain saisivat tietää heidän\nolevan hollantilaisia, ei hän saisi minkäänlaisia elintarpeita muuten\nkuin väkisin. Hän kertoi tavanneensa muutaman espanjalaisen laivan,\njoka oli joutunut melkein hylyksi senvuoksi, että sen koko miehistö\nsairasti keripukkia. Hän sanoi ottaneensa miehistön laivaansa, koska\nhän ei halunnut olla julma eikä aiheuttaa niin monen lähimmäisen\nkuolemaa. Miehet makasivat nyt riippumatoissaan kannen alla, ja hän\noli poikennut suunnastaan laskeakseen heidät maihin ensimmäiseen\nespanjalaiseen satamaan matkan varrella. Hän pyysi, että kasviksia\nja tuoreita elintarpeita lähetettäisiin heti laivaan sairaille,\njoita ei mitenkään voitu siirtää maihin, ennenkuin muutamien päivien\nkuluttua heidän hieman parannuttuaan. Hän sanoi luottavansa siihen,\nettä maaherra lähettää ruokavaroja hänen omalle miehistölleenkin\npalkinnoksi siitä, että hän oli auttanut espanjalaisia.\n\nEspanjalaisen maaherran lähettämä upseeri todisti tämän hyvin\nkeksityn jutun todeksi. Häntä kehoitettiin menemään alas katsomaan\nsairaita ja niin monien taudin runtelemien raukkojen näkeminen --\nheiltä olivat hampaat pudonneet pois, ikenet olivat ajettuneet ja\nkaikkialla ruumiissa oli paiseita ja haavoja -- oli hänelle melkein\nliikaa. Hän kiiruhti pois alimmaiselta kannelta niin äkkiä kuin\nsuinkin, soudatti itsensä maihin ja ilmoitti maaherralle näkemänsä.\n\nParin tunnin kuluttua lähetettiin heille suuri veneellinen tuoretta\nlihaa ja kasviksia, jotka heti jaettiin miehistölle. Ne riittivät\nkolmeksi päiväksi. Päällikkö lähetti veneen mukana kiitoskirjeen\nmaaherralle selittäen siinä olevansa itsekin niin sairas, ettei hän\nvoi persoonallisesti tulla kiittelemään. Hän liitti kirjeen mukaan\nluettelon otaksutuista laivassa olevista espanjalaisista kirjoittaen\nsiihen sellaisten upseerien ja henkilöiden nimiä, joiden hän luuli\nolevan sukua maaherran perheelle. Hollantilaiset tunsivat nimittäin\naivan hyvin useimmat espanjalaiset aatelisperheet, ja päällikkö\ntiesi, että avioliittoja oli usein solmittu vanhan ja uuden maailman\naatelisten kesken ennen siirtomaiden itsenäisiksi julistamista.\n\nPäällikkö lopetti kirjeensä toivomuksella, että hän ehkä jo parin\npäivän kuluttua voi tulla tervehdyskäynnille ja järjestää sairaiden\nviemisen maihin, sillä hän halusi jatkaa matkaansa niin pian kuin\nsuinkin.\n\nKolmantena päivänä saatiin laivaan jälleen ruokatarpeita, ja\nheti niiden tulon jälkeen meni päällikkö maihin englantilaisessa\nunivormussa tervehtimään maaherraa uskotellen tälle pitkän jutun\nsiitä, miten paljon nuo hänen pelastamansa miehet olivat kärsineet.\nHe sopivat, että miehet vietäisiin maihin parin päivän kuluttua,\njolloin he jo luultavasti olisivat niin paljon parantuneet, että\nheidät voitaisiin siirtää.\n\nTuskin on olemassakaan mitään tautia, jolla on niin nopeat ja hirveät\nvaikutukset ihmisruumiiseen kuin keripukilla, mutta joka taasen on\nniin helppo parantaa, kun vain on lääkkeitä saatavissa. Kuuden päivän\nkuluttua olivat laivan kaikki miehet jo niin toipuneet, että he\nvoivat kävellä kannella. Päällikkö odotti nyt maaherran vierailua ja\nhänet otettiinkin vastaan kaikilla mahdollisilla kunnianosoituksilla,\nmutta heti kun maaherra meni kajuuttaan, ilmoitti päällikkö hänelle\nhyvin kohteliaasti vangitsevansa hänet upseereineen sanoen syyksi\nsen, että laiva on hollantilainen risteilijä, jonka oma miehistö oli\nollut kuolemaisillaan keripukkiin. Kun maaherra huomasi joutuneensa\nviekkauden uhriksi, ei hän voinut muuta kuin suostua päällikön\nhänelle asettamiin ehtoihin. Päällikkö vaati häneltä jälleen uuden\nlähetyksen tuoreita ruokatarpeita ja maaherra antoikin käskyn niiden\ntoimittamisesta laivaan.\n\nSittenkuin ne ennen auringonlaskua oli tuotu, poistui maaherra ja\nhänen kunniakseen ammuttiin muutamia tykinlaukauksia.\n\nLaiva suunnattiin nyt Falklandin saaria kohti, jonne laivojen oli\nmäärä kokoutua, jos ne sattuisivat eroamaan toisistaan.\n\nKun he neljäntoista päivän kuluttua saapuivat sinne, ei amiraalilaiva\nollut vielä tullutkaan. Se saapui kumminkin seuraavana päivänä.\nAmiraalinkin oli ollut pakko poiketa maihin, mutta hän ei ollut niin\nonnellinen kuin Dordrechtin kapteeni, vaikka hän olikin saanut lihaa\nja kasviksia miehistölleen.\n\nHeti kun amiraalilaiva oli ankkuroinut, ilmoitettiin Dordrechtin\npäällikölle lipuilla, että hän tulisi sinne. Amiraali syytti häntä\nmääräysten rikkomisesta, koska hän oli luvatta eronnut laivastosta.\nPäällikkö myönsi sen, mutta puolustautui sillä, että hänen\npelastaakseen miehistönsä oli ollut pakko toimia niin. Amiraali\nraivostui kumminkin, julisti hänet vangituksi ja kutsui kaikkien\nlaivojen korkeimmat upseerit sotaneuvotteluun.\n\nFilip oli hyvin pahoillaan tästä, mutta hän ei voinut tehdä mitään\npäällikkönsä auttamiseksi. Hän ja muut upseerit tuomitsivat hänet\nsyylliseksi sääntöjen rikkomiseen. Amiraali, jonka valta merellä on\nmelkein rajaton, aikoi sitten myöhemmin ratkaista hänen kohtalonsa.\nLaivasto suuntasi nyt kulkunsa Magalhaesin salmeen kenenkään\naavistamatta, millainen sotaoikeuden tuomio lopulta tulisi olemaan.\nAmiraali nimitti Filipin Dordrechtin päälliköksi, mikä herätti\nkateutta muissa kapteeneissa.\n\nNeljäntoista päivän kuluttua lähdettyään Falklandin saarilta\nsaapuivat he salmeen. Alussa oli tuuli niin hyvä, että he pääsivät\nsen puoliväliin, mutta sitten se muuttui vastaiseksi ja heidän\noli pakko taistella sitä ja merivirtojakin vastaan pääsemättä\nollenkaan eteenpäin. Laivojen miehistötkin alkoivat sairastua\nponnistuksista ja kylmästä. On mahdotonta sanoa, oliko amiraali jo\ntehnyt päätöksensä edeltäpäin vai ärsyttivätkö häntä hyödyttömät\nponnistelut matkan jatkamiseksi, kun hän käski laivaston kääntyä\nvastatuuleen, kamppailtuaan turhaan kolme viikkoa virtaa ja tuulta\nvastaan, ja pyysi kaikkien laivojen kapteeneja tulemaan luokseen. Hän\nehdotti, että vanki nyt rangaistaisiin viemällä hänet maihin johonkin\nsellaiseen paikkaan, jossa ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia\nelämän ylläpitämiseksi ja jossa vangin niin ollen oli pakko kuolla\nnälkään.\n\nFilip ja Krantz vastustivat päätöstä, vaikka he tiesivätkin siten\nsuututtavansa amiraalin, mutta muut kapteenit, jotka kadehtivat\nheitä ja olivat heille vihoissaan senvuoksi että he muka olivat\ntehneet tyhjäksi heidän koroituksensa, yhtyivät amiraalin päätökseen.\nVälittämättä äänten enemmistöstä katsoi Filip velvollisuudekseen\nilmaista mielipiteensä.\n\nAmiraali ei kumminkaan välittänyt hänen todistelustaan eikä pätevistä\nsyistään. Päällikkö vapautettiin nyt kahleista ja tuotiin kajuuttaan,\njossa hän sai kuulla tuomionsa.\n\n\"Olkoon sitten niin, herra amiraali\", vastasi päällikkö, \"sillä\ntiedän, että minun olisi aivan turha pyytääkin teitä luopumaan kerran\ntekemästänne päätöksestä. Minua ei rangaista määräyksien rikkomisesta\nvaan siitä, että minä tottelemattomuudellani sain teidät käsittämään\nvelvollisuutenne, johon teidän sitten myöhemmin oli pakko mukautua.\nViekää minut vain maihin noille mustille paljaille kallioille, mutta\nmuistakaa sanani, te julma ja kostonhimoinen mies, etten minä ole\nainoa, jonka luut tulevat valkenemaan täällä. Monet muut saavat saman\nkohtalon ja tekin, herra amiraali, voitte joutua niiden joukkoon.\nEllen suuresti erehdy, haudataan meidät vierekkäin.\"\n\nAmiraali ei sanonut mitään ja vanki vietiin pois, mutta Filip sai\nsalaa annetuksi Krantzille erään paperin pyytäen häntä antamaan sen\npäällikölle. Hän oli kirjoittanut siihen: \"Älkää poistuko rannalta,\nennenkuin laivat ovat purjehtineet tiehensä.\"\n\nKun Dordrechtin miehistö kuuli, millaisen rangaistuksen heidän\nentinen päällikkönsä tulee saamaan, suuttuivat he kovasti. He\ntiesivät hänen tulevan uhratuksi senvuoksi, että hän oli pelastanut\nheidät, ja he olivat hyvin vihoissaan amiraalin julmuudesta.\n\nNoin tunnin kuluttua siitä kun Filip oli palannut laivaansa vietiin\nvanki maihin autiolle rannalle kahden päivän eväs mukanaan. Hänelle\nei annettu minkäänlaisia varavaatteita eikä tuluksiakaan. Kun\nveneen keula törmäsi rantaan, käskettiin hänen nousta maalle. Vene\ntyönnettiin heti takaisin vesille eikä miesten sallittu sanoa hänelle\njäähyväisiäkään.\n\nIllan pimettyä pyysi Filip erästä matruusia, johon hän voi luottaa,\nviemään muutamaan veneeseen pari pyssyä, ampumatarpeita, muutamia\nhuopapeitteitä, paljon muita tarpeellisia kapineita ja ruokavaroja\nyhdelle henkilölle pariksi kolmeksi kuukaudeksi. Mies souti tavarat\nrannalle, missä päällikkö odotti niitä. Hän pääsi takaisin laivaan\namiraalin saamatta mitään tietoa tästä yöllisestä retkestä. Koska\ntuuli hetkisen kuluttua kiihtyi, lähti laivastokin liikkeelle\npoistuen kauemmaksi maista ja seuraavana päivänä erosi kolme pienintä\nlaivaa siitä ollen jo auringon laskiessa niin kaukana suuremmista,\nettei niitä voitu enää nähdäkään.\n\nAmiraali oli kutsunut Filipin luokseen antaakseen hänelle\nmääräyksensä, jotka olivat hyvin ankarat ja selvästi suunnitellut\nsellaisiksi senvuoksi, että amiraali saisi jonkun tekosyyn, jonka\nnojalla hän voisi erottaa Filipin päällikkyydestä. Muiden muassa\nsai hän sellaisen käskyn, että koska hänen laivansa ei ole niin\nsyväkulkuinen, pitää hänen purjehtia öisin amiraalilaivan edellä\nsiltä varalta, että hän voisi varoittaa sitä, jos he joutuisivat\nliian lähelle maata purjehtiessaan salmessa. Toisena yönä laivaston\nhajautumisen jälkeen kutsuttiin Filip kannelle heidän lähestyessään\nTulimaata. Vahdissa oleva upseeri ilmoitti hänelle, että\namiraalilaiva oli heidän edellään sen sijaan että sen olisi pitänyt\nolla takana. Filip kyseli, milloin se oli sivuuttanut heidät, mutta\nei kukaan osannut vastata siihen. Hän meni keulaan ja näki todellakin\namiraalilaivan purjehtivan heidän edellään. \"Minkähän vuoksi amiraali\noli tehnyt tämän?\" ajatteli Filip. \"Onko hän purjehtinut edellemme\nvoidakseen syyttää minua? Ei, minulla on varmaankin yhtä suuri\nvaikutusvalta kuin hänelläkin, niin ehkä suurempikin, koska olen\nyhtiön suurimpia osakkaita.\"\n\nHe olivat nyt hänen luulonsa mukaan hyvin lähellä maata, mutta yö oli\nniin pimeä, etteivät he voineet nähdä sitä.\n\n\"Olemme melkein kiinni rannassa, herra kapteeni\", huomautti\nluutnantti van der Hagen, joka sattui olemaan vahdissa.\n\n\"Niin minustakin näyttää, mutta amiraalilaiva on vielä likempänä\nmaata ja se ui kuitenkin syvemmässä kuin me\", vastasi Filip. \"Luulen\nnäkeväni kallioita suoraan edessämme.\"\n\n\"Olette nähtävästi oikeassa\", vastasi Filip. \"En ymmärrä tätä\nollenkaan. Olkaa valmiit kääntämään ja ladatkaa joku tykki. Ehkä he\nsittenkin luulevat meidän olevan edellään.\"\n\nHän ennätti tuskin antaa tämän käskyn, kun laiva törmäsi kovasti\nkallioita vasten tarttuen kiinni. Hänen mieleensä muistui jälleen\namiraali. Oliko hänenkin laivansa karilla? Hän juoksi katsomaan,\nmutta amiraalilaiva purjehti vielä eteenpäin noin puolen penikulman\npäässä heidän edellään. Filip näki sen lyhdyt selvästi. \"Laukaiskaa\ntykki!\" huusi hän hämmästyneenä. Tykki laukaistiin ja laukaukseen\nvastattiin heti heidän takaansa. Filip katsoi kauhistuneena sinnepäin\nja huomasi amiraalilaivan lyhyen matkan päässä taempana ja nähtävästi\nyhtä lujasti karilla kuin hekin.\n\n\"Laupias Jumala!\" huudahti hän. \"Mitä tämä on?\" Hän näki vieläkin\ntuon toisen laivan lyhdyt sen etääntyessä yhä kauemmaksi heistä.\nPäivä alkoi nyt sarastaa ja oli jo niin valoisaa, että he voivat\nerottaa rannan. Kari, jolle Dordrecht oli törmännyt, oli noin sadan\nviidenkymmenen jalan päässä maasta. Matruusit kokoutuivat keulaan\nkatsomaan tuota omituista näkyä, joka vihdoin häipyi olemattomiin.\n\n\"Kaiken sen nimessä, mikä on pyhää, ei se voi olla mikään muu kuin\nLentävä Hollantilainen!\" huudahti eräs matruusi. Tuskin oli hän\nsanonut nuo sanat, kun laiva katosi. Filip oli varma, että asia oli\nniin. Hänen isänsä onnettomuuttatuottava laiva oli siis houkutellut\nheidät melkein varmaan perikatoon. Hän ei tiennyt oikein, mitä hänen\nolisi pitänyt tehdä, eikä hän halunnut antautua heti amiraalin\nvihankaan esineeksi. Senvuoksi kutsui hän luokseen vahdissa olevan\nupseerin käskien hänen soutaa amiraalilaivaan selittämään tapahtumaa.\n\nHeti veneen lähdettyä kiinnitti Filip huomionsa oman laivansa tilaan.\nOli jo kirkas päivä ja hän näki kallioiden ympäröivän sitä joka\npuolelta ja huomasi niiden kahden karin, joiden väliin laiva oli\ntarttunut, jatkuvan noin puolen penikulman verran maasta merelle\npäin. Amiraalilaiva näytti olevan vielä pahemmassa asemassa, koska\nse oli enemmän alttiina tuulelle ja aalloille, jos ilma sattuisi\npahenemaan.\n\nTuskinpa voidaan löytää maailmasta kolkompaa ja autiompaa seutua kuin\ntämä laivojen nykyinen olinpaikka oli. Rannalla ei näkynyt muuta\nkuin paljaita kallioita ruohonkorrenkaan pistämättä esille niiden\nvälistä. Kauempaakin näkyvä maa oli yhtä synkän näköistä. Korkeammat\nkukkulat olivat jo lumen peitossa, vaikka talveen olikin vielä aikaa.\nKatsellessaan rantaa näki Filip, etteivät he olleet päässeet neljää\npenikulmaakaan paikasta, jonne päällikkö oli viety.\n\nHän käänsi jälleen katseensa amiraalilaivaan, mutta perääntyi\nsäikähtyneenä nähdessään näyn, joka kauheudessaan voitti kaikki\nedelliset. Van der Hagenin, upseerin, jonka hän oli lähettänyt\namiraalin luokse, ruumis riippui ison raa'an nokasta. \"Hyvä Jumala,\nvoiko tuollainen olla mahdollista?\" huudahti hän suruissaan polkien\nkantta vihoissaan.\n\nVene oli jo paluumatkalla ja Filip odotti sen tuloa kärsimättömästi.\nMatruusit kiiruhtivat kannelle kertoen hengästyneinä amiraalin\ntuominneen luutnantin heti hirtettäväksi kuultuaan hänen\nselostuksensa ja saatuaan tietää hänen olleen silloin vahdissa.\nAmiraali oli käskenyt Filipin heti saapua luokseen, ja miehet\nilmoittivat nähneensä toista silmukkaa laitettavan kuntoon raa'an\ntoiseen päähän.\n\n\"Mutta ei teille, kapteeni!\" huusivat he. \"Se ei saa milloinkaan\ntapahtua ettekä te saa lähteä hänen puheilleen. Tahdomme puolustaa\nteitä viimeiseen hengenvetoomme asti.\"\n\nFilip meni huolestuneena kajuuttaansa ajattelemaan mitä hänen pitäisi\ntehdä. Hän toivoi melkein olevansa tuon nuoren hirtetyn upseerin\nsijassa, mutta muistaessaan Aminen palasi hänen rohkeutensa takaisin.\n\nAmiraali oli varmasti käyttänyt väärin valtaansa hirtättäessään\nnuoren upseerin, ja Filipin miettiessä, millaisiin toimenpiteihin\nhänen pitäisi ryhtyä, ilmoitettiin hänelle, että amiraali oli\nlähettänyt veneen hakemaan häntä. Filip meni kannelle upseeria\nvastaan ja upseeri ilmoitti hänelle amiraalin käskyn vaatien\nFilipiä luovuttamaan miekkansa, koska amiraali oli määrännyt hänet\nvangittavaksi.\n\n\"Ei, ei!\" huusivat miehet. \"Hän ei saa lähteä sinne. Haluamme\npuolustaa kapteeniamme niin tarmokkaasti kuin suinkin!\"\n\n\"Vaiti, miehet!\" huudahti Filip sanoen sitten upseerille:\n\n\"Ilmoittakaa amiraalille, että koska hän hirtättämällä tuon viattoman\nnuoren upseerin on tehnyt oikeusmurhan, en katso olevani enää hänen\nkäskyjensä alainen. Aion ilmoittaa sekä oman että hänen rikoksensa\nyhtiön johtokunnalle, jonka palveluksessa me molemmat olemme, että\nhän saisi ansaitun rangaistuksensa. En aio lähteä hänen laivaansa\nantautuakseni hänen valtaansa, että hän saisi murhauttaa minut\nhäpeällisesti, eikä meidän nyt sitäpaitsi sovikaan riidellä. Olemme\nkaikki haaksirikkoisia, meillä on niukalti ruokavaroja emmekä tiedä,\nmilloin pääsemme täältä lähtemään. Jos hän suostuu hillitsemään\nvihansa, haluan auttaa häntä niin tarmokkaasti kuin suinkin,\nmuuten en. Olette nyt kuullut vastaukseni, herra, ja voitte palata\nlaivaanne.\"\n\nUpseeri meni käymäsillalle, mutta huomasikin kaikkien miestensä\npoistuneen veneestä. He olivat nousseet laivaan kyselläkseen\ntarkemmin Dordrechtin matruuseilta, oliko heidän kuulemissaan\nhuhuissa ollenkaan perää, ja ennenkuin heidät kutsuttiin takaisin\nveneeseen olivat he saaneetkin asianomaiset tiedot. He olivat\nnyt aivan samaa mieltä kuin Dordrechtinkin matruusit, että\nkummituslaivan näyttäytyminen, joka oli aiheuttanut tämän heidän\nnykyisen onnettomuutensa, oli rangaistus amiraalille hänen julmasta\nkäyttäytymisestään päällikköraukkaa kohtaan.\n\nUpseerin ilmoitettua amiraalille Filipin vastauksen joutui amiraali\naivan suunniltaan. Hän käski, että laivan perässä olevat tykit,\njoilla Dordrechtia voitiin ampua, ladattaisiin voimakkailla\npanoksilla ja laukaistaisiin Dordrechtia kohti, mutta Krantz\nkiinnitti hänen huomionsa siihen, etteivät he laivan ollessa\nnykyisessä asemassaan voineet ampua sitä. Koska hän vastusti siten\nmääräystä, vangitutti amiraali hänet heti ja olisi pannut toimeen\nmielettömän määräyksensä, elleivät Leijonan matruusit, jotka eivät\nhalunneet ampua tovereitaan eivätkä itsekään antautua ammuttaviksi,\nolisi kieltäytyneet tottelemasta häntä. Miehistön viha amiraalia\nkohtaan kasvoi, ja auringon laskiessa poistui hän raivoissaan\nkannelta kajuuttaansa.\n\nSillä aikaa oli Filip miehistöineen ollut ahkerasti työssä. He olivat\nlaskeneet peräankkurin ja vääntäneet kettingin kireälle, tukkineet\nreiän ja pumppasivat laivaansa tyhjäksi, kun vene tuli laivan viereen\nja Krantz ilmestyi kannelle.\n\n\"Kapteeni Vanderdecken, olen tullut tänne ruvetakseni palvelukseenne,\njos huolitte minusta, mutta ellette voi käyttää minua, suojelkaa\nminua kumminkin, sillä minut hirtetään varmasti huomenna, jos palaan\ntakaisin amiraalilaivaan. Mukanani olevat miehet ovat tulleet\ntänne samassa aikomuksessa ja rukoilen nyt teitä suostumaan heidän\npyyntöönsä.\"\n\nVaikka Filip mielessään toivoikin, ettei tällaista olisi tapahtunut,\nei hän nykyisissä olosuhteissa voinut kieltäytyäkään ottamasta\nvastaan Krantzia. Filip piti häntä suuressa arvossa ja pelastaakseen\nhänen henkensä, joka varmasti oli vaarassa, olisi hän tehnyt vielä\nenemmänkin, jos se olisi ollut välttämätöntä. Hän kehoitti kumminkin\nveneen miehistöä palaamaan, mutta Krantzin kerrottua, että miehiä\nodotti melkein varma kuolema, koska he olivat auttaneet hänet pakoon,\nsalli Filip heidän jäädä laivaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti.\n\nYö oli myrskyinen, mutta kun tuuli puhalsi maalta päin, eivät laineet\nolleet korkeita. Dordrechtin miehistön onnistui Filipin ja Krantzin\njohdolla keventää laivaa yön kuluessa niin paljon, että he seuraavana\naamuna voivat hinata sen karilta. He totesivat samalla, etteivät sen\npohjassa olevat vauriot olleetkaan kovin pahat.\n\nAmiraalilaiva oli vielä karilla, jolta sitä nähtävästi ei\nkoetettukaan irroittaa. Filip ei päässyt oikein selville, miten hänen\npitäisi menetellä. Hän ei voinut jättää Leijonan miehistöä oman\nonnensa nojaankaan eikä kieltäytyä ottamasta vastaan amiraaliakaan,\njos tämä halusi tulla hänen laivaansa. Vihdoin teki hän sellaisen\npäätöksen, että hän ottaa amiraalin vain matkustajaksi ja pitää itse\nkomennon. Hän ankkuroi laivansa hieman kauemmaksi karista ja käski\nmiehistön täyttää vesisäiliöt läheisimmästä purosta.\n\nHän odotti, pääseekö toinenkin laiva irtaantumaan karilta, sillä\nhän ymmärsi, että vastakkaisessa tapauksessa laivojen oli pakko\njollakin tavoin ruveta auttamaan toisiaan. Heti kun vesisäiliöt\noli saatu täyteen, lähetti hän veneen maihin etsimään päällikköä,\nsillä hän oli päättänyt ottaa tämän laivaansa siinä tapauksessa että\nhänet löydettäisiin, mutta miehet palasivat takaisin onnistumatta\ntarkoituksessaan, vaikka he olivat kiivenneet kallioidenkin yli\nhakiessaan häntä.\n\nSeuraavana aamuna näkivät he ruokatarpeita vietävän amiraalilaivasta\nmaihin. Rannalle pystytettiin telttakin, sillä Leijona oli nähtävästi\njoutunut aivan hylyksi.\n\nFilip päätti odottaa heitä, sillä oli ilmeistä, että jolleivät he\npäätä tulla hänen luokseen joutuvat he kaikki perikatoon autiolla\ntalvisella rannalla.\n\nOli selvää, ettei järjestyksestä ollut enää puhettakaan Leijonan\nmiehistön joukossa. Päivisin näyttivät he kiipeilevän kallioilla,\nmutta iltaisin, sittenkuin he olivat sytyttäneet suuren nuotionsa, he\njuhlivat ja juopottelivat.\n\nNoin viikon kuluttua tuli vene Dordrechtin sivulle ja sen päällikkönä\noli sama upseeri, joka kerran ennen oli lähetetty vangitsemaan\nFilipiä. Kun upseeri tuli kannelle, otti hän hatun päästään.\n\n\"Tunnustatte siis minut päälliköksenne?\" sanoi Filip.\n\n\"Kyllä, herra. Ennen olitte te toinen komentaja, mutta nyt olette\nensimmäinen, sillä amiraali on kuollut.\"\n\n\"Kuollutko?\" huudahti Filip. \"Mutta miten?\"\n\n\"Hänet löydettiin kuolleena rannalta muutaman korkean kallion\njuurelta päällikön ruumis sylissään. Hän on luultavasti kävellessään\ntavannut päällikön, riitautunut hänen kanssaan ja he ovat sitten\ntapellessaan syöksyneet jyrkänteeltä alas.\"\n\nUpseeri ilmoitti senkin, että Leijonan miehistöstäkin oli kuollut\nmonta matruusia.\n\n\"Päällikköraukan ilmoitus toteutui siis kuitenkin\", huomautti Filip\nKrantzille. \"Monta muuta ja vieläpä amiraali itsekin on kuollut\nsamaan aikaan kuin hänkin... rauha heidän sielulleen. Lähtekäämme nyt\nniin pian kuin suinkin tästä kauheasta paikasta.\"\n\nHän käski upseerin koota väkensä ja jäljellä olevat ruokatarpeet,\nja ennenkuin ilta oli käsissä, olivat kaikki laivassa. Amiraalin\nja päällikön ruumiit haudattiin vierekkäin ja seuraavana aamuna\nnostettiin ankkuri ja purjehdittiin myötätuulessa pois koko salmesta.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nNäytti siltä kuin heidän onnettomuutensa olisivat loppuneet noiden\nmolempien johtajien surullisen kuoleman jälkeen. Dordrechtilta ei\nmennyt kuin muutamia päiviä Magalhaesin salmen loppuosan kulkemiseen.\nTaivas oli sininen ja meri melkein tyyni, kun he vihdoinkin ohjasivat\nlaivansa Tyynelle merelle. Miehistönkin terveys ja mielenlaatu\nparanivat ja koska laivassa nyt oli tarpeeksi väkeä, täyttivät kaikki\niloisesti tehtävänsä.\n\nParissa viikossa ehtivät he sivuuttaa melko pitkälti Etelä-Amerikan\nrannikkoa, mutta vaikka he olivat nähneet paljon espanjalaisia\nrannikolla, eivät he kuitenkaan olleet tavanneet ainoatakaan\nespanjalaista laivaa. Koska Filip tiesi, että heidän kimppuunsa\nhyökättäisiin, jos he kohtaisivat heitä paremmin asestetun laivan,\noli hän harjoittanut matruusinsa hoitamaan tykkejä. Hän päätti\npoiketa S:a Marian saarelle saadakseen tuoreita elintarpeita,\nmutta illalla ennen heidän pääsyään sinne oli Krantz nojautuessaan\nlaivanlaitaan huomaavinaan valoa, joka kumminkin heti katosi.\nHänelle selveni pian, että siellä oli laiva, joka oli kääntynyt\nvastatuuleen noin puolen penikulman päässä heistä. Kiiruhtaessaan\nhakemaan kiikaria ilmoitti hän huomionsa Filipille. Kun Filip tuli\nkannelle, oli jo saatu selville, että laiva oli hyvin syvässä kulkeva\nkolmimastoinen parkki. Lyhyen neuvottelun jälkeen komennettiin\nmiehistö kannelle ja ruvettiin toimimaan hyvin hiljaa. Takimmaiset\nveneet laskettiin vesille ja muutamien minuuttien kuluttua sen\njälkeen kuin miehet olivat laskeutuneet niihin, oli heillä laiva\nhallussaan. He olivat kiivenneet sen kannelle ja sulkeneet luukut,\nennenkuin kannella olijat olivat ennättäneet hälyyttää muita. Krantz\nvei sinne heti enemmän miehiä ja kuljetti laivan Dordrechtin viereen\nodottamaan päivän valkenemista. Silloin avattiin luukut ja vangit\nvietiin Dordrechtiin. Laivassa oli kuusikymmentä miestä, vaikka se\nolikin niin pieni alus.\n\nKun heiltä kysyttiin laivan kotipaikkaa, erosi joukosta pari\nmiestä, joiden vaatteet ja käytös ilmaisivat heidät herrasmiehiksi.\nHe ilmoittivat laivan olevan kotoisin S:a Mariasta ja matkalla\nLimaan jauholastissa. Miehistöä oli laivassa ollut, kapteeni ja\nperämiehet lukuunotettuina, viisikolmatta henkeä. Kaikki muut\nolivat matkustajia, jotka olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen\npäästäkseen Limaan. He selittivät olevansa itsekin matkustajia ja\npyysivät, että laiva lasteineen heti vapautettaisiin, koska nuo\nkansat eivät nyt ole sodassa keskenään.\n\n\"Eivät kyllä Euroopassa, myönnän sen\", vastasi Filip, \"mutta\nasestettujen laivojenne yhä uudistuvat hyökkäykset näillä vesillä\npakottavat minut kostamaan ja senvuoksi otan nyt laivanne ja sen\nlastin saaliikseni. Koska en kumminkaan halua aiheuttaa ikävyyksiä\nyksityisille kansalaisille, vien matkustajat ja miehistön S:a\nMariaan, jonne aion poiketa saadakseni tuoreita ruokavaroja.\nToivon saavanikin niitä nyt lunnaiksi teistä tarvitsematta käyttää\nväkivaltaa.\"\n\nVangit tarjoutuivat lunastamaan itsensä ja lastin vapaaksi\ntakavarikosta, mutta Filip halusi saada mieluummin ruokavaroja. Lasti\nmuutettiin Dordrechtiin ja laivat purjehtivat saarelle.\n\nPäivällisaikaan ankkuroivat he satamaan ja muutamat matkustajat\nmenivät maihin järjestääkseen muiden vapaaksilunastamisen.\nIltapäivällä saapui laivan viereen kolme suurta venettä täynnä elävää\nkarjaa ja kasviksia. Samalla tuotiin rahatkin, jotka oli vaadittu\nlaivan lunnaiksi. Kaikki muut vangit saivat nyt lähteä Dordrechtista,\npaitsi muudan espanjalainen luotsi, jota Filip ei suostunut\nvapauttamaan, ennenkuin oli päästy pois espanjalaisten aluevesiltä.\nErään matkustajan omistama neekeriorjakin sai omasta pyynnöstään\njäädä laivaan omistajan vastalauseista huolimatta.\n\nEspanjalainen laiva katosi yön kuluessa jäljettömiin, ja Filipin\nneuvotellessa Krantzin kanssa, mihin suuntaan heidän nyt olisi\nparasta lähteä, lähestyi neekeri Filipiä sanoen haluavansa ilmoittaa\nhänelle tärkeän asian.\n\nHän kertoi laivan olevan espanjalaisen hallituksen oman ja kuuluvan\nsen nopeakulkuisimpaan laivastoon. Useimmat matkustajista olivat\nolleet espanjalaisia upseereita ja lastina oli ollut kultaa ja hopeaa\nLimaan vietäväksi. Laivan oli sitäpaitsi käsketty ottaa selville,\noliko hollantilaisia aluksia läheisyydessä ja viedä sana Limaan, jos\nse tapaisi jonkun. Neekeri neuvoi, etteivät he luottaisi luotsiin.\n\nNeuvoteltuaan Krantzin kanssa ilmoitti Filip miehistölle neekerin\nantamat tiedot, ja kun nuo espanjalaisesta laivasta tuodut tynnyrit\navattiin, huomattiin niiden sisältävän noin puoli miljoonaa\nespanjalaista kultadubloonia. Miehistön ilo oli tietysti rajaton. He\nsanoivat olevansa valmiit taistelemaan viimeiseen mieheen kaikkia\nvihollisia vastaan, ja senvuoksi jaettiinkin kulta heille.\n\nFilip purjehti vielä kuusi viikkoa rannikolla ja oli jo päättänyt\nlähteä Bataviaan, kun huomattiin muudan laiva, joka rannan suojassa\nkoetti päästä Limaan. Dordrecht lähti heti ajamaan sitä takaa, mutta\nvesi mataloitui yhä enemmän ja heidän oli pakko kysyä luotsilta,\nuskaltaisivatko he mennä likemmäksi. Luotsi vastasi myöntävästi\nselittäen veden olevan matalinta juuri sillä paikalla, jossa he nyt\nolivat, mutta syvenevän taasen lähempänä rantaa. Luodattiin, mutta\nnuora katkesi jo ensimmäisellä heitolla, haettiin uusi nuora ja\nDordrecht jatkoi matkaansa pullistunein purjein. Hetkisen kuluttua\nilmoitti neekeri Filipille, että luotsi oli leikannut veitsellään\nsyvän uurteen luotinuoraan saadakseen sen katkeamaan.\n\nRuori käännettiin heti ylihankaan, mutta laiva raapaisi kuitenkin\nkaria tarttumatta kiinni.\n\n\"Roisto!\" huudahti Filip. \"Vioitit luotinuoran! Neekeri näki sen ja\nhän on pelastanut meidät.\"\n\nEspanjalainen hyppäsi alas tykiltä, jolla hän oli istunut, ja\nennenkuin ennätettiin estää, työnsi hän puukkonsa neekerin rintaan.\n\nNeekeri kaatui kuolleena kannelle. Miehistö, joka oli suuressa\nkiitollisuudenvelassa hänelle senvuoksi, että se hänen ilmoituksensa\nperusteella oli löytänyt rahat, vangitsi luotsin ottaen aseen häneltä\npois.\n\n\"Antakaa heidän menetellä hänen kanssaan, miten he vain haluavat\",\nsanoi Krantz Filipille.\n\n\"No olkoon menneeksi\", vastasi Filip. \"Älkää siinä turhaan siekailko.\"\n\nMatruusit neuvottelivat hetkisen, sitoivat sitten luotsin neekeriin\nja heittivät heidät laidan yli mereen. Kuului kova molskahdus, kun he\nkatosivat laivan vanaveteen.\n\nFilip päätti nyt suunnata laivan Bataviaa kohti. Hän oli vain parin\npäivän matkan päässä Limasta ja hänellä oli täysi syy otaksua,\nettä sieltä oli lähetetty laivoja häntä takaa-ajamaan. Koska tuuli\noli suotuisa, etääntyi hän nopeasti rannasta ja purjehti kolmessa\npäivässä melkoisen matkan. Neljäntenä päivänä, aamuhämärässä,\nnäyttäytyi ylihangan puolella kaksi laivaa, jotka suuntasivat\nkulkunsa Dordrechtiin päin. Ne olivat molemmat suuria asestettuja\naluksia ja kun ne kääntyessään vastatuuleen noin penikulman päässä\nnostivat Espanjan lipun mastoihinsa, ymmärrettiin Dordrechtissa\nniiden olevan vihollisia. Toinen laiva oli paljon suurempi fregatti\nkuin Dordrecht ja toinen kahdellakolmatta tykillä varustettu korvetti.\n\nTämä voimien epätasaisuus ei huolettanut ollenkaan Dordrechtin\nmiehistöä, matruusit helistelivät vain taskuissaan olevia dublooneja\nja vannoivat rientäessään innoissaan tykkien ääreen, etteivät he\nluovuta niitä mielisuosiolla takaisin omistajille. Vastaukseksi\nnostettiin nyt Hollannin lippu mastoon, ja espanjalaisia laivoja,\njotka taasen olivat alkaneet lähestyä Dordrechtia, tervehdittiin\nmuutamilla hyvin suunnatuilla laukauksilla, jotka näyttivät hieman\nhämmästyttävän heitä. Ne pysähtyivät noin neljännespenikulman\npäähän aloittaen taistelun hyvin innokkaasti fregatin purjehtiessa\nlaitatuuleen ja korvetin sijoittuessa Dordrechtin eteen. Puolen\ntunnin kovan ampumisen jälkeen katkesi fregatin etumasto vieden\nkaatuessaan kokkapuunkin mukanaan. Tämä onnettomuus lopetti sen\ntulen. Dordrecht lisäsi heti purjeita hyökäten korvetin kimppuun,\njonka se lannisti muutamilla hyvin tähdätyillä yhteislaukauksilla.\nKäännyttyään purjehti se taasen fregatin luo, jonka tuulen alla\nolevia tykkejä ei vieläkään voitu käyttää kaatuneen etumaston\nsotkeutuneen köysistön vuoksi.\n\nMolemmat laivat olivat nyt vierekkäin noin kymmenen jalan päässä\ntoisistaan ja taistelu alkoi uudestaan hyvin epäsuotuisissa\nolosuhteissa espanjalaiselle. Neljännestunnin kuluttua syttyi\nlaivan sivulla riippuva purje ampumisesta tuleen ja liekit\nsytyttivät laivankin. Dordrechtista ammuttiin siihen vielä muutamia\nyhteislaukauksia, joihin se ei voinut tehokkaasti vastata.\nKoetettuaan turhaan sammuttaa tulta päätti espanjalainen kapteeni\nsaattaa molemmat laivat saman kohtalon alaisiksi. Hän käänsi\nperäsimen niin, että laiva törmäsi Dordrechtiin, miehet tarttuivat\nsiihen vielä koukkuineen koettaen kiinnittää laivoja toisiinsa. Nyt\nalkoi hurja käsikähmä, espanjalaiset koettivat iskeä koukkunsa niin,\nettei vihollinen pääsisi pakoon, ja hollantilaiset koettivat tehdä\ntyhjäksi heidän yrityksensä. Molempien laivojen laidat olivat täynnä\nmiehiä, jotka taistelivat epätoivon rohkeudella, ja kaikki kaatuneet\nputosivat laivojen väliin, sillä etumasto esti niitä pääsemästä\nlähelle toisiaan.\n\nFilip ja Krantz eivät olleet toimettomia tämän käsikähmän aikana.\nRassattuaan peräraa'at toisinpäin ja lisättyään purjeita saivat he\nlaivansa tuulen puolelle vastustajastaan vapautuen siten savusta,\njoka tuotti heille hyvin paljon haittaa. Koska molemmat laivat\nkulkivat melko nopeasti, tekivät ne pian käännöksen, jolloin\nespanjalainen taasen joutui tuulen alle. Tämä soi Filipille\nsilminnähtävän edun ja ratkaisi äkkiä taistelun. Tuli ja savu\npainuivat nyt takaisin espanjalaiseen laivaan, ja Dordrechtiin\nlevinnyt tuli sammutettiin. Espanjalaiset eivät enää voineet\nkiinnittää laivoja yhteen, ja he peräytyivätkin lautakäytäviensä\nsuojaan. Äärettömillä ponnistuksilla pääsi Dordrecht vihdoin vapaaksi\nvastustajastaan, joka oli pian kokonaan liekkien vallassa. Korvetti\noli noin puolen penikulman päässä ylihangan puolella ja ampui silloin\ntällöin jonkun laukauksen. Filip ampui siihen yhteislaukauksen,\njolloin se laski lippunsa. Taistelua voitiin nyt sanoa päättyneeksi\neikä ollut enää muuta tehtävää kuin pelastaa palavan laivan miehistö.\nDordrechtin veneet laskettiin vesille, mutta niistä pysyi vain kaksi\npinnalla. Toinen lähetettiin heti viemään korvettiin sellaista\nmääräystä, että se lähettäisi kaikki veneensä auttamaan fregatin\nmiehistöä. Määräystä noudatettiinkin ja suurin osa henkiin jääneistä\npelastettiin. Fregatin tykit paukkuivat vielä melkein pari tuntia\nliekkien kuumentaessa niitä. Kun tuli vihdoin pääsi ruutisäiliöön,\nlensi tuo ennen niin komea laiva ilmaan rungon vajotessa hitaasti\nsyvyyteen.\n\nVangeiksi joutuneiden espanjalaisten upseerien joukossa olivat nuo\noletetut matkustajatkin, eikä neekerin kertomusta voitu siis enää\nepäilläkään. Risteilijät oli lähetetty Limasta ajamaan Filipiä takaa,\nja koska heillä oli ollut niin suuri ylivoima, olivat he olleet\nmelkein varmat voitostaan. Neuvoteltuaan hetkisen Krantzin kanssa\npäätti Filip vapauttaa korvetin ja kaikki vangit, koska korvetti oli\nmelkoisesti vahingoittunut eivätkä kansat olleet sodassa keskenään.\nNiin tapahtuikin, ja Dordrecht suuntasi matkansa Bataviaa kohti\nankkuroiden sen satamaan kolmen viikon kuluttua taistelusta. Hän\ntapasi siellä laivaston muutkin laivat, jotka olivat olleet siellä jo\nmuutamia viikkoja, purkaneet lastinsa ja olivat nyt valmiit lähtemään\ntakaisin Hollantiin. Filip lähetti niiden mukana selostuksen matkan\ntapahtumista, muuttaen sitten asumaan saman kauppiaan luo, joka oli\nosoittanut hänelle vieraanvaraisuutta ennenkin. Hän aikoi olla maissa\nkoko sen ajan, mikä kuluisi Dordrechtin lastaamiseen.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nMutta puhukaamme nyt jälleen Aminesta, joka istuu samalla\nturvepenkillä kuin silloinkin, jolloin Schriften tuli häiritsemään\nhänen keskusteluaan Filipin kanssa. Hän on niin ajatuksissaan kuin\nhän tahtoisi palauttaa mieleensä kaiken entisen. \"Ah, kunpa vain\nminulla olisi hallussani sellaiset voimat kuin äidilläni!\" huudahti\nhän. \"Olen unhottanut hänen neuvonsa kokonaan. En voi sietää näitä\ntuskia, en tätä tietämättömyyttä enkä noiden molempien pappien\nlapsellisuuksia.\" Lopulta hän nousi lähtien kotiinsa.\n\nIsä Mathias ei ollut matkustanutkaan Lissaboniin. Alussa hän ei\nollut onnistunut pääsemään mihinkään laivaan ja sitten myöhemmin\noli hän kiitollisuudesta Filipiä kohtaan jäänyt Aminen luo, jonka\nvastenmielisyys kristinuskoa kohtaan näytti vain lisääntyvän. Hän\nkysyi usein neuvoa isä Seyseniltä ja lukemattomat kerrat kehoittivat\nnuo molemmat hyväätarkoittavat ukot Aminea, joka joskus kuuntelikin\nheitä vaitiollen, mutta joskus taasen väitteli heidän kanssaan\nrohkeasti. Hän omaksui mielellään kaiken kauniin, mutta silloin\nkun papit rupesivat puhumaan hänelle dogmeistaan, vaihtoi hän heti\nkeskustelunaihetta. Tällainen kannusti vain isä Mathiasta suurempiin\nponnistuksiin, sillä hän halusi mielellään kääntää ja pelastaa noin\nkauniin ja nuoren olennon. Hän et ajatellutkaan enää matkaansa, vaan\nkäytti kaiken aikansa opettaakseen Aminea, joka vihdoin ikävystyi\nniin hänen alituiseen tunkeilemiseensa, ettei hän voinut sietää koko\npappia läheisyydessäänkään.\n\nAjateltuamme tarkemmin emme voi ihmetelläkään, että Amine hylkäsi\nuskonnon, joka niin huonosti soveltui hänen omiin tarkoituksiinsa.\nIhmisluonne on niin jäykkä, että se saa ottaa kaiken nöyryytensä\navukseen voidakseen taipua Jumalankin tahtoon.\n\nAmine muisti äitinsä osanneen paljon yliluonnollisia asioita ja\nolleen yhteydessä henkimaailman kanssa. Hän oli nähnyt äidin\nmenestyksellisesti käyttävän taitoaan, mutta koska hän silloin\noli ollut niin nuori, ei hän enää muistanut noita salaperäisiä\nvalmistuksia, joiden avulla äiti oli onnistunut toteuttamaan\naikeensa; ja nyt, kun hän koetti palauttaa muistiinsa nuo\nunhottamansa seikat, kehoitti isä Mathias innokkaasti häntä\nkääntymään uskoon, joka niin jyrkästi kielsi kaikki sellaiset\ntemput. Hänen miehensä omituinen ja hirveä elämäntehtävä vahvisti\nhänen luuloaan, ettei yliluonnollisten voimien avuksikutsuminen\nole luvatonta, eivätkä ne vastakkaiset syyt, joihin nuo melko\ntietämättömät kristinuskon tunnustajat vetosivat, voineet vaikuttaa\nAminen voimakkaaseen ja päättäväiseen luonteeseen. Hän ei voinut\nuskoa sokeasti sellaista, joka soti hänen tervettä järkeään vastaan.\nHän oli jo todistanut, että hänen äitinsä taito ei ollut mitään\npetkutusta koettaessaan sen voimaa Filipiin. Voivatko papit esittää\nsellaisia todistuksia? Eivät, ellei oteta huomioon noita alkukirjoja,\njoita he eivät antaneet hänen lukeakaan.\n\n\"Ah, omistaisinpa vain äitini tiedot!\" toisti hän vieläkin kerran\nmennessään sisälle. \"Silloin tietäisin, missä Filipini on tällä\nhetkellä. Jos minulla vain olisi samanlainen musta kuvastin, johon\nhänen käskystään katsoin kertoakseni hänelle sitten kaikki, mitä näin\nsiinä liikkuvan. Kuinka hyvin muistankaan tuon ajan, jolloin isäni\noli poissa ja minä katsoin kädessäni olevaan aineeseen kertoakseni\nhänelle sitten beduiinileiristä, kahakasta, ratsastajattomista\nhevosista ja hiekalle pudonneesta turbaanista!\" Hän vaipui jälleen\nsyviin ajatuksiin. \"Niin\", huudahti hän hetkisen kuluttua, \"voit\nauttaa minua, äiti! Ilmoita minulle unessa taitosi, tyttäresi\nrukoilee sitä sinulta. Anna minun jälleen hieman ajatella. Sana...\nmikä olikaan tuo sana? Mikä tuon hengen nimi taasen olikaan?\nTurshoonko? Niin, luullakseni hänen niinensä oli Turshoon. Äiti,\näiti, auta tytärtäsi!\"\n\n\"Rukoiletko pyhää neitsyttä avuksesi, lapseni?\" sanoi isä Mathias\ntullen huoneeseen juuri silloin kun Amine lausui nuo viimeiset\nsanansa. \"Jos asia on niin, teit oikein, sillä hän voi ilmestyä\nsinulle unessa ja vahvistaa uskoasi.\"\n\n\"Rukoilin omaa henkien maailmassa olevaa äitiäni, hyvä isä\", vastasi\nAmine.\n\n\"Pelkään, ettei hän ole päässyt autuaitten joukkoon, koska hän oli\npakana\", sanoi pappi.\n\n\"Ei suinkaan häntä ole rangaistu siitä, että hän tunnusti isäinsä\nuskontoa siellä, missä ei muuta tunnettukaan\", vastasi Amine inhoten.\n\"Jos tämän maailman hyvät ihmiset tulevat autuaiksi iankaikkisuudessa\nja jos hänelläkin oli kuolematon sielu, joka voitiin pelastaa, ei\nsuinkaan hän, joka loi tuon sielun, halua rangaista häntä siitä, että\nhän uskoi, kuten hänen esi-isänsä ennen häntä olivat uskoneet.\"\n\n\"Voiko meistä kukaan tietää taivaan tahtoa, lapseni? Olkaa vain\nkiitollinen, että olette saanut oppia enemmän ja päästä pyhän kirkon,\nyhteyteen.\"\n\n\"Olen kiitollinen monesta asiasta, isä, mutta olen nyt väsyksissä ja\ntoivotan teille hyvää yötä.\"\n\nHän meni omaan huoneeseensa, mutta ei nukkuakseen, vaan koettaakseen\nvielä kerran samoja taikoja, joita hänen äitinsäkin oli käyttänyt.\nSytytettyään tulen suitsutusastiaan heitti hän liekkeihin erilaisia\nyrttejä, joiden vaikutuksen hän tunsi, sillä hän oli hyvin tarkasti\nkoonnut talteensa kaikki isän kuoleman jälkeen poisheitetyt paperit,\njoissa oli ollut ohjeita noiden yrttien käyttämisestä. \"Sana, sana!\nTiedän toisen, mutta en toista. Auta minua, äiti!\" huudahti Amine\nistuessaan vuoteensa vieressä. Huone oli jo tullut niin täyteen\nsavua, ettei voitu erottaa mitään. \"Tämä on aivan hyödytöntä\",\najatteli hän vihdoin, \"olen unhottanut taidon. Äiti, äiti, ilmoita se\nminulle unessa tänä yönä!\"\n\nSavu haihtui vähitellen ja katsoessaan ylös huomasi Amine erään\nhenkilön edessään. Hän luuli aluksi onnistuneensa yrityksessään,\nmutta sittenkuin henkilön vartalo esiintyi selvemmin, tunsi hän isä\nMathiaksen, joka katsoi häneen ankarasti rypistäen otsaansa.\n\n\"Jumalaton lapsi, mitä teillä oikeastaan onkaan mielessä?\" kysyi\npappi.\n\nIsä Mathias oli epäillyt häntä jo kauan aikaa heidän keskustelujensa\nperusteella, ja kun suitsutuksen haju tunkeutui hänenkin\nhuoneeseensa, oli hän hiipinyt yläkertaan yllättääkseen Aminen. Amine\nymmärsi heti uhkaavan vaaran ja päätti Filipin vuoksi pettää papin.\n\n\"En tee mitään pahaa, isä\", vastasi hän tyynesti. \"Mutta minusta\ntuntuu hyvin sopimattomalta, että tunkeudutte nuoren naisen\nhuoneeseen hänen miehensä poissaollessa. Olisinhan voinut olla jo\nnukkumassa. Käytöksenne kummastuttaa minua todellakin.\"\n\n\"Ette voi tarkoittaa, mitä sanotte, nainen! Ikäni ja säätyni\nriittävät kai takaamaan sen\", vastasi isä Mathias hieman\nhämmästyneenä tästä odottamattomasta hyökkäyksestä.\n\n\"Ei aina, isä, jos on totta, mitä minulle on kerrottu munkeista\nja nunnista\", väitti Amine. \"Kysyn vieläkin kerran, miksi olette\ntunkeutunut turvattoman naisen huoneeseen?\"\n\n\"Senvuoksi, että tiesin varmasti teidän tekevän synnillisiä taikoja.\"\n\n\"Synnillisiä taikojako? Mitä tarkoitatte? Onko lääkitseminenkin\nsynnillistä? Onko sairaiden tuskien lieventäminen syntiä, onko\nsynnillistä parantaa kuumetta ja horkkaa, jotka vaivaavat kaikkia\ntässä epäterveellisessä ilmanalassa asuvia?\"\n\n\"Kaikki taikominen on hyvin synnillistä.\"\n\n\"Puhuessani taikuudesta en tarkoita samaa kuin te, isä. Aioin\nvain valmistaa erästä lääkettä. Jos muutamien voimakkaiden\nyrttien tunteminen, jotka oikein sekoitettuina parantavat melkein\npoikkeuksetta kaikki sairaat -- taito, jonka äitini hyvin tunsi ja\njota äsken koetin muistella -- jos tuo taito tahi toivo muistaa se on\nsynnillistä, niin silloin olette oikeassa.\"\n\n\"Kuulin teidän rukoilevan äitiänne avuksenne.\"\n\n\"Niin teinkin, sillä hän tunsi tarkasti kaikki eri aineet. Pelkään\nkuitenkin, etten ole niin taitava, isä. Onko sellainen synnillistä,\nhyvä isä?\"\n\n\"Vai lääkettäkö te vain koetittekin keksiä\", vastasi pappi. \"Luulin\nteidän tekevän jotakin hyvin rikollista.\"\n\n\"Onko muutamien oksien polttaminen mitään rikollista? Katsokaa\ntätä tuhkaa, isä. Kun sitä hierotaan ihoon öljyn kera, tuottaa se\nhelpotusta eikä suinkaan mitään muuta. Odotitteko näkevänne jonkun\nhaamun tahi hengen, samanlaisen kuin profeetta manasi Israelin\nkuninkaan nähtäväksi?\" Amine purskahti nauruun.\n\n\"Selityksenne hämmästyttää minua, mutta ei voi haihduttaa\nepäluulojani\", vastasi pappi.\n\n\"En minäkään usko, että ilmoittamastanne syystä olette tullut\nhuoneeseeni tähän aikaan yöstä. Jos vielä kerran toistatte\nvierailunne, saatte lähteä talosta.\"\n\nTämä Aminen hyökkäys vanhan papin nimeä ja mainetta vastaan\noli jo liikaa papillekin. Hän poistui heti sanoen mennessään:\n\"Jumala antakoon teille anteeksi väärän epäluulonne. Tulin tänne\nilmoittamastani syystä enkä mistään muusta.\"\n\n\"Niin\", sanoi Amine lukittuaan oven, \"tiesin sen kyllä, mutta minun\non jotenkin päästävä vapaaksi seurastanne, joka ei miellytä minua\nollenkaan. En suostu siihen, että toimiani vakoillaan. Eikö teidänkin\npyhien miesten pidä kunnioittaa naisen omaa huonetta? Kiitokseksi\nsaamastanne avusta -- ruoasta ja asunnosta -- vakoilette nyt minua.\"\n\nVietyään suitsutusastian pois kutsui Amine heti luokseen toisen\npalvelijattaren kertoen hänelle isä Mathiaksen käynnistä. Tyttö aivan\nkauhistui kuultuaan sen.\n\nIsä Mathias kuuli hänen puheensa, ja seuraavana päivänä meni hän\nisä Seysenin puheille kertoen hänelle tapauksen salaamatta Aminen\nepäluulojakaan.\n\n\"Käyttäydyitte ajattelemattomasti\", sanoi isä Seysen,\n\"tunkeutuessanne hänen makuuhuoneeseensa sellaiseen aikaan.\"\n\n\"Minulla oli pätevät syyt epäluulooni, hyvä isä Seysen.\"\n\n\"Hänelläkin oli omansa, sillä hän on nuori ja kaunis.\"\n\n\"Pyhän neitsyen nimessä --\"\n\n\"Annan teille synninpäästön, hyvä isä Mathias\", vastasi isä\nSeysen. \"Mutta jos tämä tulee tunnetuksi, suututtaa se kovasti\nseurakuntalaisia.\"\n\nJa tunnetuksi se tulikin, sillä Aminen kutsuma tyttö kertoi\nsekä oikealle että vasemmalle isä Mathiaksen ajattelemattomasta\nvierailusta, ja minne isä vain menikin, otettiin hänet niin\nkylmästi vastaan ja hän oli niin tyytymätön itseensä, että hän\npoistui maasta matkustaen Lissaboniin. Hän oli vihainen itselleen\nvaromattomuudestaan, mutta vielä vihaisempi Aminelle hänen\nepäoikeutettujen epäluulojensa vuoksi.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nDordrecht saatiin pian lastatuksi, joten Filip pääsi viivyttelemättä\nlähtemään ja hän saapui Amsterdamiin suuremmitta seikkailuitta.\nMeidän tarvitsee tuskin ilmoittaa, että hän heti matkusti kotiin,\njossa Amine otti hänet vastaan avoimin sylin ja ilosta loistavin\nsilmin. Hän oli osannut tällä kertaa odottaa miestään, sillä nuo\nmolemmat laivat, jotka olivat purjehtineet Bataviasta Filipin\ntullessa sinne, olivat tietysti tuoneet hänen kirjeensä Aminelle.\nJohtokunta oli hyvin tyytyväinen Filipin menettelyyn ja hänet\nnimitettiin päälliköksi erääseen suureen asestettuun laivaan, jonka\npiti lähteä keväällä Intiaan ja josta Filip sopimuksen mukaan osti\nkolmannen osan. Hänen osansa vähennettiin niistä varoista, jotka\nhän oli sijoittanut yhtiön osakkeihin. Hän saisi nyt levähtää\nhäiritsemättä viisi kuukautta, ennenkuin hän jälleen uskoutuisi\nelementtien haltuun. Sovittiin siitä, että hän tällä kertaa saa tehdä\nsellaisia muutoksia laivaan, että hän voi ottaa vaimonsa mukaansa.\n\nAmine kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut hänen ja katolilaisen papin\nvälillä salaamatta sitäkään, miten hän oli vapauttanut itsensä papin\nvastenmielisestä vakoilusta.\n\n\"Koetitko todellakin äitisi taitoa, Amine?\"\n\n\"En, sillä en muistanut sitä. Koetin vain, voisinko palauttaa sen\nmieleeni.\"\n\n\"Mutta miksi, Amine? Et saa tehdä vasta sellaista, sillä se on\nsynnillistä, kuten hyvä isä sanoikin. Lupaa minulle luopuvasi siitä\nainiaaksi.\"\n\n\"Jos tuo tekoni oli synnillinen, on sinunkin elämäntehtäväsi\nsamanlainen. Jos tahdot luopua hakemisestasi ja jäädä tänne luokseni,\nsuostun mielelläni kaikkiin vaatimuksiisi.\"\n\n\"Hirmuinen tehtäväni on Jumalan määräämä\", vastasi Filip.\n\n\"Jumalasi sallii siis sinun olla tekemisissä sellaisten olentojen\nkanssa, jotka eivät ole tästä maailmasta?\"\n\n\"Kyllä. Papitkin myöntävät sen, vaikka heitä kauhistuttaa sellainen\najatuskin.\"\n\n\"Minkä hän lupaa toiselle, lupaa hän varmasti toisellekin, enkä\nsitäpaitsi voi tehdäkään mitään hänen luvattaan.\"\n\n\"Niin Amine, hän sallii pahankin viihtyä maailmassa, vaikka hän ei\nsitä kannatakaan.\"\n\n\"Hän kannattaa sinua etsiessäsi kirottua isääsi, tukee yrityksiäsi\nsaada puhutella häntä, vieläpä vaatiikin sinua jatkamaan\nvelvollisuutesi täyttämistä. Jos hän kerran sallii sinun tehdä\ntuollaista, miksi hän kieltäisi sen minulta? Olen vaimosi, osa\nsinusta itsestäsi, ja silloin kun jään tänne yksikseni sinun\njatkaessasi vaarallista hakemistasi, saan kai minäkin vedota henkiin\nsaadakseni tietoja, jotka voivat lievittää suruani ja keventää\nkuormaani vahingoittamatta ketään muuta elävää olentoa. Enhän tee\nsitä missään pahassa tarkoituksessa.\"\n\n\"Mutta sellainen sotii uskoamme vastaan.\"\n\n\"Papit eivät ole sanoneet sellaista sinun kutsumuksestasi. Niin kauan\nkuin saan olla luonasi, en yritäkään mitään sellaista. Lupaan sen\nsinulle, mutta jos meidät erotetaan, muuttaa se hieman asiaa; silloin\nkoetan saada hengiltä selville, missä mieheni oleskelee hakiessaan\nkirottua isäänsä.\"\n\nTalvi kului nopeasti, sillä Filip oli onnellinen rauhallisessa\nkodissaan. Kevät saapui, laiva oli laitettava matkakuntoon ja Filip\nja Amine matkustivat Amsterdamiin.\n\nLaivan, johon Filip oli määrätty kapteeniksi, nimi oli Utrecht. Se\noli neljänsadan tonnin vetoinen ja rakennettu niin, että se voi\nkantaa neljäkolmatta tykkiä. Kului vielä pari kuukautta, joiden\nkuluessa Filip valvoi sen varustamista ja lastaamista suosikkinsa\nKrantzin avulla, joka oli päässyt laivaan ensimmäiseksi perämieheksi.\n\nFilip teki kaikkensa valmistaakseen Aminelleen niin mukavat olot\nkuin suinkin, ja toukokuussa hän lähti matkalle saatuaan sellaiset\nmääräykset, että hänen oli poikettava Gambruniin ja Ceyloniin\nja purjehdittava sitten Malakan salmen kautta Kiinan merelle.\nYhtiöllä oli pätevät syyt luulla, että portugalilaiset koettivat\nvastustaa mitä ankarimmin näitä yrityksiä. Filipillä olikin\nsenvuoksi laivassaan melkoinen miehistö ja pieni joukko-osasto\nhenkivartioväeksi ylitarkastajalle, jolla oli mukanaan monta\ntuhatta dollaria tehdäkseen ostoksia kiinalaisissa satamissa,\nelleivät kiinalaiset suostuisi vaihtokauppaan. Laiva oli varustettu\nsuurenmoisesti, ja se olikin ehkä kaunein ja parhaiten miehitetty\nalus, minkä yhtiö milloinkaan oli lähettänyt matkalle.\n\nUtrecht lasketteli eteenpäin pullistunein purjein ja oli pian\njättänyt Englannin kanaalin taakseen. Matkasta näytti tulevan\nonnellinen. Suotuisa tuuli vei laivan onnettomuuksitta sadan\npenikulman päähän Hyväntoivonniemestä ja tyyntyi sitten ensimmäisen\nkerran koko matkalla. Amine oli ihastunut. Iltaisin oli hänellä\ntapana kävellä kannella Filipin kanssa. Kaikki oli silloin hiljaista\nheidän ympärillään lukuunottamatta aaltojen loiskintaa laivan laitoja\nvasten. Maailma oli vaipunut kuin uneen tähtien tuikkiessa kirkkaasti\ntaivaalla.\n\n\"Keidenkähän kohtaloa nuo tähdet johtavat, joita eivät pohjoismaiden\nasukkaat ollenkaan näe?\" sanoi Amine katsellessaan niitä.\n\n\"Uskot siis tähtiin, Amine?\"\n\n\"Äitini osasi lukea niistä ihmisten kohtaloita\", vastasi Amine\nnojautuen laitaan ja katsellen veteen.\n\n\"Luuletko, että merenneitojakin on olemassa?\" kysyi Filip hymyillen.\n\n\"En oikein tiedä, mutta minusta tuntuu kuin tuolla syvyyksissä\nasuminen olisi hyvin suloista. Muistele untasi, Filip. Siinähän minä\nesiinnyin tuollaisena merenneitona.\"\n\n\"Aivan niin\", vastasi Filip miettiväisesti.\n\n\"Ja kumminkin minusta tuntuu, ettei meri minusta huolisikaan, vaikka\nlaiva uppoaisikin. Miten ruumiini kerran hajonneekaan alkuaineihinsa,\nen tiedä, mutta sen verran tunnen, ettei se milloinkaan joudu noiden\npetollisten aaltojen heiteltäväksi. Lähdetään jo nukkumaan, rakas\nFilip. On jo myöhäinen ja kaste on kostuttanut kannen aivan märäksi.\"\n\nAamun koitteessa ilmoitti mastossa oleva tähystäjä näkevänsä jotakin\nkelluvan meressä suoraan laivan sivulla. Krantz kiipesi rikiin\nkatsomaan sitä tarkemmin todeten sen pieneksi veneeksi, joka oli\nluultavasti laskettu vesille jostakin laivasta. Koska meri oli aivan\ntyyni, lähetti Filip miehiä tutkimaan lähemmin löytöä, ja miehet\npalasivat melko pitkän ajan kuluttua hinaten venettä perässään.\n\n\"Veneessä on muudan mies, perämies\", ilmoitti toinen perämies\nKrantzille kiivettyään kannelle. \"En voi kumminkaan sanoa, onko hän\nkuollut vai elävä.\"\n\nKrantz meni viemään sanaa Filipille, joka söi aamiaista kajuutassaan\nAminen kanssa. Lääkäri sanoi miehen vielä elävän käskien matruusien\nkantaa hänet sairaalaan, kun hän äkkiä kaikkien kummastukseksi\nkääntyi, istuutui ja vihdoin nousi horjuen muutaman tykin luo.\nHetkisen kuluttua hän näytti täydellisesti toipuneen. Vastaukseksi\nhänelle tehtyihin kysymyksiin ilmoitti hän kuuluneensa erääseen\nlaivaan, joka oli kaatunut myrskyssä. Hän oli ennättänyt hypätä\nlaivan perässä kiinni olevaan pieneen veneeseen, katkaissut sitä\nkiinni pitävän köyden ja pelastunut kaikkien muiden joutuessa\nperikatoon. Hän oli tuskin ennättänyt kertoa tämän, kun Filip tuli\nkajuutasta Aminen kanssa. He tunsivat nyt kummastuksekseen ja\nkauhukseen vanhan tuttavansa silmäpuolen Schriftenin.\n\n\"Hi, hi, kapteeni Vanderdecken, olen iloinen nähdessäni teidät\nkapteenina täällä enkä ole pahoillani teidänkään tapaamisestanne,\nkaunis rouva.\"\n\nFilip kääntyi pois väristen ja Aminen silmät salamoivat hänen\nkatsellessaan tuota kurjaa laihtunutta raukkaa. Muutamien sekuntien\nkuluttua hänkin kääntyi mennen kajuuttaan, jossa Filip istui pää\nkäsiensä varassa.\n\n\"Ole rohkea, Filip\", sanoi hän. \"Tämä oli todellakin ikävä yllätys,\njonka pelkään ennustavan jotakin onnettomuutta, mutta sillehän emme\nmitään mahda. Kohtalomme on sellainen.\"\n\n\"Ei sinun, vaan minun kohtaloni\", vastasi Filip kohottaen päätään,\n\"sillä miksi pitäisi sinun jakaa --\"\n\n\"Olen toverisi, Filip, sekä elämässä että kuolemassa. En haluaisi\nkuolla ennen sinua, Filip, sillä se surettaisi sinua, mutta kuolemasi\nennustaa minunkin loppuani ja minä seuraan sinua hyvin pian.\"\n\n\"Mutta, Amine, et suinkaan aio tappaa itseäsi?\"\n\n\"Kyllä, tämä pieni veitsi tekee silmänräpäyksessä tehtävänsä.\"\n\n\"Ei, Amine, uskontomme kieltää sen.\"\n\n\"Ehkä, mutta en ymmärrä, miksi. Suostumustani ei kysytty silloin kun\ntulin maailmaan ja minulla on kai vapaus poistuakin täältä kysymättä\npapeilta lupaa. Mutta älkäämme puhuko nyt tästä. Mitä aiot tehdä\ntuolle Schriftenille?\"\n\n\"Vien hänet maihin Taffel-lahdessa, sillä en voi sietää tuon roiston\nläsnäoloa. Eikö sinua värisyttänyt samoin kuin ennenkin lähestyessäsi\nhäntä?\"\n\n\"Kyllä. Tiesin hänen olevan laivassa ennenkuin näinkään hänet, mutta\nmielestäni ei meidän sittenkään pidä lähettää häntä pois.\"\n\n\"Miksei?\"\n\n\"Ehkä siksi, että haluan mieluummin uhmata kohtaloa kuin taipua\nsiihen. Tuo raukka ei voi tehdä meille mitään.\"\n\n\"Kyllä hän voi. Hän voi yllyttää miehistön kapinaan. Hän on\nsitäpaitsi koettanut varastaa kalleuteni.\"\n\n\"Toivon melkein, että hän olisi siinä onnistunutkin, sillä silloin\nolisi sinun ollut pakko luopua tästä kummallisesta hakemisestasi.\"\n\n\"Älä puhu niin, Amine; tämä on velvollisuuteni ja olenhan sitäpaitsi\nvannonut pyhästi, että --\"\n\n\"Et voi sittenkään viedä Schrifteniä maihin Taffel-lahdessa, sillä\nhän on yhtiön palveluksessa, kuten sinäkin. Jos olisin sinun\nsijassasi, antaisin kohtalon vallita, sillä kohtalonne ovat varmasti\njollakin tavoin liittyneet toisiinsa. Ole rohkea, Filip, ja anna\nhänen jäädä laivaan.\"\n\n\"Ehkä olet oikeassa, Amine. Voin lykätä, mutta en paeta kohtaloani,\nmuodostukoonpa se sitten millaiseksi tahansa.\"\n\n\"Salli hänen siis jäädä ja anna hänen tehdä niin paljon pahaa kuin\nhän ikinä vain voi. Olkaamme ystävällisiä hänelle, sillä voihan\nsattua, että saamme sillä jotakin aikaan.\"\n\n\"Aivan niin, Amine. Hän on aivan aiheettomasti vihannut minua. Kuka\ntietää, ehkä voin saada hänestä ystävänkin.\"\n\n\"Ja ellet, olet kaikissa tapauksissa tehnyt velvollisuutesi. Haluan\nnyt puhutella häntä nähdäkseni, enkö voi vaikuttaa hänen jääkylmään\nolentoonsa. Rupeankohan oikein keimailemaan tuolle paholaiselle?\"\nlopetti hän purskahtaen nauruun.\n\nSeuraavana aamuna lääkärin ilmoitettua, että Schriften oli kokonaan\nparantunut, kutsuttiin hänet kajuuttaan. Hän oli laihtunut melkein\nluurangoksi, mutta hänen käyttäytymisensä ja puheensa oli yhtä\njyrkkää ja vastenmielistä kuin ennenkin.\n\n\"Olen kutsuttanut teidät luokseni, Schriften, saadakseni tietää,\nvoinko tehdä jotakin muutakin mukavuudeksenne\", sanoi Filip.\n\"Tarvitsetteko jotakin?\"\n\n\"Minäkö?\" vastasi Schriften katsoen ensin Filipiin ja sitten Amineen.\n\"Hi, hi, mielestäni pitäisi minun ensiksikin hieman lihoa.\".\n\n\"Toivoakseni tulette siinä onnistumaankin, sillä olen käskenyt\nkokkini pitää huolta ravinnostanne.\"\n\n\"Miesraukka\", sanoi Amine katsoen häneen sääliväisesti, \"kuinka\npaljon hän on mahtanutkaan saada kärsiä? Eikö hän ole sama mies, joka\ntoi sinulle kirjeen johtokunnalta, Filip?\"\n\n\"Hi, hi, aivan niin, hyvä rouva\", vastasi Schriften. \"Kirje ei\nvarmastikaan ollut ollenkaan tervetullut, vai mitä?\"\n\n\"Ei todellakaan, hyvä mies. Vaimosta ovat sellaiset kirjeet aina\nikäviä, jotka kutsuvat hänen miehensä pois. Mutta teidän syynnehän se\nei ollut.\"\n\n\"Niin, onko siinä nyt enää mitään järkeä, että mies lähtee merelle\nja jättää nuoren kauniin vaimonsa kotiin, vaikka hänellä on kuulemma\nniin paljon rahaa, että hän voisi elää huoletonta elämää maissakin,\nhi, hi?\"\n\n\"Älkää muuta sanoko\", vastasi Amine. \"Parasta on silloin luopua\nsiitä. Eikö niin, kapteeni?\"\n\n\"Minun on kaikissa tapauksissa pakko lopettaa tämä matkani\", sanoi\nFilip, \"mihin sitten myöhemmin ruvennenkaan. Olen kärsinyt paljon,\nkuten tekin, Schriften. Olette joutunut haaksirikkoon kaksi kertaa,\nmutta sanokaa minulle nyt, mitä oikeastaan haluatte. Tahdotteko\npalata Amsterdamiin ensimmäisessä kotiin menevässä laivassa vai\nnousta maihin Taffel-lahdessa vai --\"\n\n\"-- vai tehdä jotakin muuta, voidakseni poistua tästä laivasta -- hi,\nhi.\"\n\n\"Ei ollenkaan, sillä jos haluatte ruveta palvelukseeni, saatte\nluotsin muonan ja palkan, sillä tiedänhän teidät hyväksi\nmerimieheksi.\"\n\n\"Suostun purjehtimaan kanssanne, herra Vanderdecken, sillä minun on\npakko, tahdonpa sitä tai en.\"\n\n\"Se on siis päätetty. Heti kun olette voimistunut, saatte ruveta\ntyöhön. Siihen asti pidän kyllä huolta, ettei teiltä tulee mitään\npuuttumaan.\"\n\n\"Minäkin koetan katsoa parastanne\", sanoi Amine. \"Tulkaa vain\nluokseni silloin kun olette jonkun tarpeessa, niin autan teitä\nmielelläni. Olette kärsinyt paljon, mutta teemme voitavamme, että\nvoisitte unhottaa vaivanne.\"\n\n\"Miten hyvä ja ystävällinen te olettekaan!\" sanoi Schriften katsellen\nAminen kauniita kasvoja ja sopusuhtaista vartaloa. Hetkisen kuluttua\nkohautti hän hartioitaan ja lisäsi: \"Säälin teitä todellakin, mutta\nsitä ei nyt voida auttaa.\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi Amine ojentaen kätensä Schriftenille. Luotsi\ntarttui siihen ja Amine tunsi kylmiä väreitä selässään, mutta hän ei\nollut siitä tietävinäänkään. Schriften piti hänen kättään muutamia\nsekunteja omassaan katsellen samalla tarkkaavaisesti ensin sitä ja\nsitten hänen kasvojaan.\n\n\"Niin kaunis ja niin hyvä! Herra Vanderdecken, kiitän teitä.\nSuojelkoon Jumala teitä, hyvä rouva!\" ja puristaen hyvästiksi Aminen\nkättä kiiruhti Schriften pois kajuutasta.\n\nTuo jäätävä kylmyys, joka vapisutti Aminen ruumista silloin kun\nSchriften puristi hänen kättään, oli niin voimakas, että hän vaivoin\njaksoi horjua sohvalle, johon hän vaipui. Levättyään siinä hetkisen\npainaen kädellään sydäntään sanoi hän huohottaen Filipille, joka oli\nkumartunut hänen puoleensa: \"Tuo mies on varmaankin yliluonnollinen.\nOlen sitä jo epäillyt ennenkin, mutta nyt olen varma siitä. No, sen\nparempi, jos voimme tehdä hänet ystäväksemme. Aion ainakin koettaa.\"\n\n\"Mutta luuletko, Amine, että sellaiset, jotka eivät kuulu tähän\nmaailmaan, voivat olla ystävällisiä, kiitollisia ja vihaisia, kuten\nmekin? Uskotko, että heidät voidaan taivuttaa palvelemaan meitä?\"\n\n\"Kyllä. Miksi ei heillä voisi olla parempiakin tunteita, koska he\nkerran voivat olla vihaisiakin? Miksi on olemassa sekä hyviä että\npahoja henkiä? He ovat kyllä vapautuneet maallisesta ruumiistaan,\nmutta heidän sielunsa on varmasti sama. Tunteeton sielu ei olisi enää\nmikään sielu. Koska sielu toimii jo tässä maailmassa, täytyy sen\ntoimia tulevassakin elämässä. Jos enkelit voivat olla sääliväisiä,\ntäytyy niillä olla samanlaiset tunteetkin kuin meillä. Jos pahat\nhenget voivat vihastua, ei heidän ja meidän välillämme voi olla\nsuurtakaan eroa. Miksi eivät heidän tunteensakin voisi muuttua,\nkuten meidänkin? Tunteitta ei olisi olemassa mitään taivasta eikä\nhelvettiä. Täällä maailmassa ovat sielumme yhdistyneet lyhyeksi aikaa\nlihalliseen ruumiiseemme, mutta luullakseni ei siitä vapautunutkaan\nsielu ole ollenkaan puhtaampi, kirkkaampi eikä täydellisempi kuin\nsekään. Kysyit, voidaanko ne pakottaa tottelemaan meitä. Kyllä, jos\nkuolevaisilla vain on hallussaan sellaisia keinoja. Pahatkin henget\nvoidaan pakottaa tekemään sekä hyvää että pahaa. Hyviä ja täydellisiä\nhenkiä ei lannisteta keinoilla, vaan sellaisia, joilla on pahat\ntarkoitukset. Vain sellaiset ovat kuolevaisten käskettävissä.\"\n\n\"Ajattelet siis vieläkin noita kiellettyjä asioita, Amine?\nMenetteletkö mielestäsi oikein?\"\n\n\"Oikeinko? Kun meille kerran on annettu sellainen voima, niin eikö\nole oikein käyttää sitä?\"\n\n\"Kyllä hyvään, mutta ei pahaan.\"\n\n\"Mahtavat kuolevaiset, jotka eivät omista muuta kuin maallista valtaa\nja tavaraa, ovat vastuunalaisia tuosta vallastaan. Samoin ovat nekin,\njotka ovat saaneet yliluonnollisia voimia, vastuunalaisia siitä,\nmihin he noita voimiaan käyttävät. Ei suinkaan hän tuolla ylhäällä\nluo kukkaakaan senvuoksi, että ihmiset sen noukkisivat? Luuletko\nhänen tarkoittaneen antaessaan ihmisille tuollaisia yliluonnollisia\nvoimia, että heidän pitäisi jättää ne käyttämättä?\"\n\nKun Aminen loistava katse kohdistui Filipiin, voi Filip ainoastaan\najatella, ettei Amine ole muiden kuolevaisten kaltainen. Hän sanoi\ntyynesti: \"Voinko luottaa siihen, että olen naimisissa samanlaisen\nkuolevaisen olennon kanssa kuin itsekin olen?\"\n\n\"Kyllä, Filip. Ole vain rauhallinen, sillä olen vain tavallinen\nihminen. Mutta suokoon Jumala, etten olisi sellainen, vaan joku\nhenki, jotta voisin leijailla ympärilläsi, varjella sinua kaikissa\nvaaroissa, pelastaa sinut ja suojella sinua tämän mielettömän\netsimisesi aikana. Olen kuitenkin vain tavallinen heikko nainen,\njonka sydän sykkii rakkaudesta sinuun, joka sinun vuoksesi on valmis\nvaikka mihin ja jonka luonteen rakkaus on muuttanut niin, että\nhänestä on tullut urhoollinen ja rohkea, suoraan sanoen sellainen,\nettä hän on valmis hylkäämään kaikki sellaiset uskonnot, jotka\nkieltävät häntä kutsumasta taivasta, maata tahi helvettiä avukseen,\nettä hän voisi pitää luonaan hänet, joka on hänelle kaikista rakkain.\"\n\n\"Ei, Amine, ei! Älä sano hylkääväsi uskontoasi. Eikö tämä\", hän\nvetäisi kalleuden poveltaan, \"ja siihen liittyvä tehtävä todista\nuskontoamme oikeaksi?\"\n\n\"Olen ajatellut sitä perin pohjin, Filip. Ensin se melkein peloitti\nminut uskomaan, mutta omat pappinne avasivat sitten silmäni näkemään\nerehdykseni. He eivät tahtoneet vastata sinullekaan, vaan jättivät\nsinut oman onnesi nojaan, sillä viesti, pyhä raamattu ja sinulle\nnäytetyt kummalliset merkit eivät sopineet heidän uskontoonsa ja\nsenvuoksi he epäröivät. Kun he kerran tekivät niin, voinko minäkään\nmenetellä muuten? Tuo kalleutesi voi kyllä olla niin salaperäinen\nja voimakas kuin sanot, mutta sen vaikutukset voivat olla väärät\nja pahat. Sille suotu voima on voinut joutua vääriin käsiin. Se\nvoi kyllä olla sama, mutta sitä käytetään nyt ehkä erilaiseen\ntarkoitukseen kuin alussa on aiottu.\"\n\n\"Tässä kalleudessa asuvaa voimaa eivät voi käyttää muut kuin ne,\njotka ovat ristillä kuolleen vapahtajan ystäviä.\"\n\n\"Silloin sen voima ei ole minkään arvoinen tahi ainakin paljon\npienempi kuin paholaisen, joka voi palvella sekä hyviä että pahoja\ntarkoitusperiä. Mutta tässä asiassa emme pääse yksimielisyyteen\nemmekä osaa todistaa toistemme kantaa vääräksikään. Sinua on opetettu\ntoisin kuin minua, eikä noita lapsuudessamme mieleemme juurrutettuja\nperiaatteita voida muuttaa. Olen nähnyt äitini tekevän ihmeellisiä\ntaikoja ja onnistuvan, ja sinä olet kuunnellut pappeja. En moiti\nsinua, mutta älä sinäkään moiti minua. Meillä on molemmilla hyvät\naikomukset ja toivoakseni osaamme toimiakin niiden mukaan.\"\n\n\"Ellei muuta vaadittaisi kuin puhdasta ja viatonta elämää, voisit\nolla varma autuudestasi, Amine.\"\n\n\"Uskontoni opettaa ainakin niin, ettei muuta tarvitakaan. Voiko\nkukaan sanoa, mikä uskonto on oikea, sillä sellaisiahan on olemassa\nniin monta. Mutta mitä sen on väliä? Niillähän on kaikilla sama\ntarkoitus -- iankaikkinen autuus.\"\n\n\"Niin juuri, Amine\", vastasi Filip kävellessään edestakaisin\nkajuutassa, \"mutta pappimme eivät ole samaa mieltä kanssasi.\"\n\n\"Mitkä ovat heidän uskontonsa perustotuudet?\"\n\n\"Rakkaus ja sääliväisyys.\"\n\n\"Tuomitseeko rakkaus kaikki ne ikuiseen kadotukseen, jotka eivät ole\nikinä kuulleet puhuttavankaan uskonnostanne, vaan ovat palvelleet\nsuurta henkeä parhaan ymmärryksensä mukaan?\"\n\n\"Ei.\"\n\nAmine ei tehnyt enää muita huomautuksia, ja käveltyään vielä muutamia\nminuutteja ajatuksissaan poistui Filip kajuutasta.\n\nUtrecht saapui Taffel-lahteen, täytti vesisäiliönsä, jatkoi taasen\nmatkaansa ja ankkuroi pari kuukautta kestäneen vaivalloisen matkan\njälkeen Gambrunin satamaan. Amine oli tuon ajan kuluessa tehnyt\nkaikkensa voittaaksensa Schriftenin ystävyyden. Hän oli usein\nkeskustellut luotsin kanssa kannella koettaen olla tätä kohtaan\nniin hyvä kuin suinkin. Hän oli siten onnistunut voittamaan\npelkonsa, jota hän aina oli tuntenut luotsin läheisyydessä.\nSchriften näytti vähitellen rupeavan pitämään tästä hyvyydestä ja\nhän viihtyi mainiosti Aminen seurassa. Hän käyttäytyi Filipiäkin\nkohtaan joskus hyvinkin kohteliaasti, mutta Aminelle osoitti hän\naina suurta kunnioitusta. Hänen puheensa oli hyvin salaperäistä\neikä hän Aminenkaan läsnäollessa voinut pidättää inhoittavaa\nnauruaan. Mutta silloin kun laiva ankkuroi Gambrunin satamaan,\nolivat he jo niin hyvissä väleissä keskenään, että hän tuli silloin\ntällöin kajuuttaankin muutamiksi minuuteiksi keskustelemaan Aminen\nkanssa, vaikka hän ei milloinkaan suostunutkaan istuutumaan. Heidän\nGambrunissa ollessaan tuli hän eräänä iltana Aminen luo Aminen\nistuessa kajuutan katolla. \"Hyvä rouva\", sanoi hän hetkisen kuluttua,\n\"tuo laiva purjehtii muutamien päivien kuluttua Hollantiin.\"\n\n\"Minulle on sanottu niin\", vastasi Amine.\n\n\"Tahdotteko totella miehen neuvoa, joka suo teille paljasta hyvää?\nPalatkaa tuossa laivassa kotiinne ja pysykää siellä, kunnes miehenne\nvielä kerran tulee luoksenne.\"\n\n\"Miksi annatte minulle sellaisen neuvon?\"\n\n\"Senvuoksi, että henkilöä, jolle en tahdo mitään pahaa, uhkaa\nluullakseni suuri vaara, ehkäpä julma kuolemakin.\"\n\n\"Minuako?\" kysyi Amine katsoen Schrifteniin, jonka läpitunkevaa\nkatsetta hän ei pelännyt.\n\n\"Niin. Toiset voivat nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin toiset.\"\n\n\"Eivät ainakaan tavalliset kuolevaiset\", vastasi Amine. \"Kyllä.\nMutta huolimatta siitä aavistan kuitenkin jotakin, jonka mielelläni\nhaluaisin torjua. Älkää uhmatko kohtaloanne enää.\"\n\n\"Voiko kukaan väistää sitä? Jos tottelisin neuvoanne, seuraisin vain\nkohtaloni käskyä, mutta ellen noudata sitä, muodostuu kohtaloni\nkuitenkin samanlaiseksi?\"\n\n\"Paetkaa kaikissa tapauksissa uhkaavaa vaaraa.\"\n\n\"En pelkää, mutta olen teille hyvin kiitollinen. Sanokaa nyt minulle,\nSchriften, eikö kohtalonne ole jollakin tavoin yhtynyt mieheni\nkummalliseen velvollisuuteen? Aavistan olevani oikeassa.\"\n\n\"Miksi niin luulette, rouva?\"\n\n\"Monesta syystä. Kaksi kertaa olette tuonut hänelle sanan, kahdesti\nolette joutunut haaksirikkoon, pelastunut kummallisella tavalla ja\ntaasen näyttäytynyt. On aivan selvää, että tiedätte hänen tehtävänsä.\"\n\n\"Mutta eihän se todista mitään.\"\n\n\"Kyllä se todistaa ainakin sen, että tiedätte jotakin, josta hän ei\nole luullut muilla olevan aavistustakaan.\"\n\n\"Tiedättehän tekin sen ja pyhät miehet ovat keskustelleet siitä\",\nsanoi Schriften ivallisesti.\n\n\"Kuinka voitte tietää senkin?\"\n\n\"Hi, hi\", vastasi Schriften, \"tarkoitukseni ei ollut loukata teitä,\nrouva.\"\n\n\"Ette voi kieltää, että jollakin salaperäisellä ja käsittämättömällä\ntavalla olette yhteydessä mieheni tehtävän kanssa. Sanokaa minulle,\nonko tuo tehtävä pyhä ja todellinen.\"\n\n\"Jos hän uskoo, muuttuu se sellaiseksi.\"\n\n\"Mutta miksi olette sitten hänen vihollisensa?\"\n\n\"En ole hänen vihollisensa, kaunis rouva.\"\n\n\"Ettekö ole hänen vihollisensa? Miksi koetitte sitten kerran ryöstää\nhäneltä tuon salaperäisen kalleuden, jonka avulla hänen on täytettävä\nvelvollisuutensa?\"\n\n\"Tahdoin tehdä tyhjäksi hänen jatkuvat ponnistuksensa syistä, joita\nen saa ilmaista. Todistaako se minut hänen vihollisekseen? Eikö olisi\nparempi pysyä maissa, jossa hänellä on teidät ja hyvä toimeentulonsa,\nkuin mielettömässä hakemisessaan purjehtia kaikki maailman meret\nristiin rastiin? Tuotta kalleudetta ei hän voi täyttää tehtäväänsä.\nSen ryöstämistä häneltä voitaisiin senvuoksi sanoa ystävän\npalvelukseksi.\"\n\nAmine ei vastannut, sillä hän oli vaipunut ajatuksiinsa.\n\n\"Hyvä rouva\", jatkoi Schriften hetkisen kuluttua, \"tarkoitan\nparastanne. Puolisostanne en välitä, vaikka en toivokaan hänen\nturmiotaan. Kuunnelkaa minua nyt. Jos haluatte, että elämänne\nedelleenkin on tyyntä ja rauhallista, jos haluatte elää kauan tässä\nmaailmassa vapaaehtoisesti valitsemanne miehen kanssa, jolle olette\nuhrannut ensimmäisen lämpimän rakkautenne, jos tahdotte, että hän\nkuolee vuoteessaan saavutettuaan korkean iän, jos haluatte sulkea\nhänen silmänsä lapsienne nähden, jotka vuodattavat kaipauksen\nkyyneliä, mutta jotka sitten hymyllään lohduttavat äitiä, niin kaiken\ntuon tiedän ja voin luvata teille tulevaisuudessa, jos varastatte\ntuon kalleuden ja annatte sen minulle. Mutta jos haluatte, että hän\nsaa kärsiä enemmän kuin kukaan ihminen ennen häntä, jos tahdotte,\nettä hänen pitää elää elämänsä epäillen, levottomuudessa ja surren,\nkunnes hän löytää hautansa aalloista, älkää silloin ryöstäkö sitä\nhäneltä. Jos haluatte lyhentää omaa ikäänne ja pitentää jäljellä\nolevia päiviänne tuskilla ja kärsimyksillä, jos tahdotte erota\nhänestä ja kuolla julmasti, antakaa hänen siinä tapauksessa pitää\nse. Voin katsoa tulevaisuuteen ja sellaiseksi tulee kohtalonne\nmuodostumaan. Ajatelkaa tarkasti asiaa, hyvä rouva. Minun on nyt\npakko poistua luotanne, mutta huomenna tulen kuulemaan vastauksenne.\"\n\nSchriften meni jättäen Aminen omiin ajatuksiinsa. Hän muisteli kauan\nkeskustelua ja luotsin ennustuksia tuntien samalla aivan selvästi,\nettei tuo mies ollut tästä maailmasta, vaan että hän jollakin\ntavoin oli hyvin läheisesti yhtynyt Filipin kohtaloon. \"Minulle hän\ntahtoo hyvää eikä hän halua vahingoittaa miestänikään, vaikka hän\ntahtookin tehdä tyhjäksi hänen hakemisensa. Mutta miksi? Sitä hän ei\ntahtonut sanoa. Miten vaikeaan kiusaukseen hän minut saattoikaan!\nKuinka helppoa olisikaan ottaa kalleus Filipiltä silloin kun hän\nnukkuu käsivarrellani, mutta kuinka alhaista! Entä puutteeton ja\nrauhallinen elämä, korkea ikä, rakastavaiset lapset... kuinka\nsuloisia tarjouksia ne ovatkaan hellälle ja rakastavalle vaimolle!\nJa muussa tapauksessa vaivoja ja tuskia ja lopuksi märkä hauta. Ja\nminulle? Jotakin vieläkin pahempaa, josta en kumminkaan välitä. Mutta\neikö kuolema erillään Filipistä sitten olisikaan mitään kauheaa?\nKyllä, sillä paljas sellainen ajatuskin jo hirvittää minua. Uskon\nhäntä. Hän on ennustanut tulevaisuuteni valehtelematta ollenkaan.\nVoisinkohan taivuttaa Filipin? En, sillä tunnen hänet siksi hyvin.\nHän on vannonut eikä hän riko valaansa. Mutta jos kalleus varastetaan\nhäneltä hänen tietämättään, ei hän voi syyttää itseään. Ketä hän\nilloin moittisi? Voisinko pettää häntä? Ei, ei, ei mitenkään! Tulkoon\nmitä tahansa, se on kohtalomme ja minä olen valmis. Toivon, ettei\nSchriften olisi puhunut mitään. Ah, me tahdomme niin mielellämme\ntietää tulevaisuutemme, mutta haluaisimme sitten perääntyä toivoen,\nettemme olisi olleetkaan niin uteliaita.\"\n\n\"Miksi olet niin miettiväisen näköinen, Amine?\" kysyi Filip tultuaan\nhetkisen kuluttua kajuutan katolle!\n\nAmine ei vastannut heti. \"Kerronko hänelle kaikki?\" ajatteli hän.\n\"Niin, muita mahdollisuuksia ei minulla ole ja senvuoksi teenkin\nsen.\" Hän kertoi sitten koko äskeisen keskustelun. Filip ei\nvastannut, vaan istuutui hänen viereensä tarttuen hänen käteensä.\nAmine nojasi päänsä puolisonsa olkapäähän. \"Millainen on sinun\nmielipiteesi asiasta, Amine?\" kysyi hän hetkisen kuluttua.\n\n\"En voi varastaa kalleuttasi, Filip, mutta ehkä haluat antaa sen\nminulle?\"\n\n\"Entä isäni, Amine, miten isäraukalleni silloin käy? Hänen hirveä\nrangaistuksensa kestäisi silloin iankaikkisesti. Hän sai Jumalalta\nluvan pyytää poikaansa avukseen, että tuo kauhea rangaistus\nvoitaisiin peruuttaa. Eikö tuon miehen puhekin jo todista sinulle,\nettei tehtäväni ole mitään kuvittelua? Mutta miksi hän tahtoo estää\nsen tapahtumasta?\" lisäsi Filip ajattelevasti.\n\n\"En voi sanoa sitä sinulle, Filip, mutta minäkin haluaisin menetellä\nsamoin. Tunnen, että hän ennusti oikein.\"\n\n\"Ehkä, mutta hän ei ole sittenkään puhunut kyllin selvästi, vaan\nennustanut ainoastaan samaa, johon olen ollut jo aikoja sitten\nvalmis ja johon olen vannonut alistuvani. Olen kärsinyt paljon,\nmutta olen valmis kärsimään vielä enemmänkin. Elämäni on kauan aikaa\nollut jonkunlaista pyhiinvaellusmatkaa ja koska minut on määrätty\nsiihen, toivon saavani ansaitun palkkani iankaikkisuudessa. Sinua\nei kumminkaan sido mikään vala, Amine, etkä ole antanut mitään\nlupaustakaan. Hän neuvoi sinua matkustamaan kotiin puhuen julmasta\nkuolemasta. Seuraa hänen neuvoaan välttääksesi sen.\"\n\n\"Minua ei kyllä sido mikään vala, mutta kuule minua, niin totta kuin\ntoivon tulevani autuaaksi, sitoudun nyt --\"\n\n\"Voi, Amine, älä!\"\n\n\"Filip, et voi kieltää minua tekemästä sitä, sillä jos onnistutkin\nsiinä nyt, vannon valani silloin kun olet jossakin muualla. Julma\nkuolema olisi minulle hyvä työ, sillä silloinhan en näkisi sinun\nkärsivän. Ei, riistettäköön minulta autuuteni ja syöstäköön minut\niankaikkiseen kadotukseen, jos eroan sinusta, ennenkuin meidän on\npakko. Olen vaimosi. Onneni, nykyisyyteni, tulevaisuuteni ja kaikki\nmuukin on yhdistetty sinuun. Muodostukoon kohtalomme niin kovaksi\nkuin suinkin, en pelkää. Sydämeni ei ole sellainen, että se kauhistuu\nvaaroja ja kärsimyksiä. Siihen nähden, Filip, et ainakaan erehtynyt\nvalitessasi minut vaimoksesi.\"\n\nFilip nosti vaitiollen hänen kätensä huulilleen ja keskustelu\nkatkesi. Toisena iltana tuli Schriften jälleen Aminen luo. \"No, hyvä\nrouva?\" hän sanoi.\n\n\"Schriften, se on mahdotonta, mutta kiitän teitä kuitenkin.\"\n\n\"Mutta vaikka hänen nyt pitäisikin toimittaa tehtävänsä, niin miksi\nhaluatte seurata häntä?\"\n\n\"Olen hänen vaimonsa, hänen omansa iankaikkisesti sekä täällä että\ntulevassa elämässä. Ette voi moittia minua.\"\n\n\"En\", vastasi Schriften, \"en moiti, vaan ihailen teitä. Olen\nkuitenkin pahoillani. Mutta kun oikein ajatellaan, mitä onkaan\nkuolema? Ei mitään, hi, hi\", ja Schriften kiiruhti pois jättäen\nAminen yksikseen.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nUtrecht purjehti Gambrunista Ceyloniin jatkaen sitten matkaansa\nitäiselle merelle. Schriften oli jäänyt laivaan, mutta viimeisen\nkeskustelunsa jälkeen Aminen kanssa oli hän pysytellyt erillään\nnäyttäen karttavan sekä häntä että Filipiä. Hän ei koettanut\nyllyttää miehistöä päällikköä vastaan, kuten ennen, eikä hänen\nkuultu enää pistelevän eikä moittivankaan. Hänen ennustuksensa oli\ntehnyt aviopuolisoihin syvän vaikutuksen, he olivat molemmat hyvin\nmiettiväisiä ja alakuloisia, koettaen salata sitä toisiltaan. Kun he\nsyleilivät toisiaan, aavistivat he sen nautinnoksi, josta heidän pian\npitäisi luopua, mutta terästivät samalla sydämensä kärsivällisyydellä\nvalmistautuen ottamaan vastaan pahimmankin. Krantz ihmetteli tuota\nmuutosta, mutta ei tietystikään voinut ymmärtää sen syytä.\n\nLaiva ei ollut enää kaukana Andamanien saarilta, kun Krantz eräänä\naamuna tuli herättämään Filipiä katsottuaan ensin ilmapuntaria.\n\n\"Pian saamme luullakseni taifuunin niskaamme\", sanoi hän, \"sillä\nilmapuntari on laskenut ja taivas näyttää hyvin uhkaavalta.\"\n\n\"Silloin pitää meidän vähentää purjeita ja valmistautua muutenkin\nkestämään sen raivoa. Laskekaa heti brammiraa'at ja pankaa kaikki\npienet purjeet kiinni. Tulen kannelle niin pian kuin suinkin.\"\n\nHän puki vaatteet ylleen kiiruhtaen sitten paikoilleen. Meri oli\nrauhallinen, mutta tuulen ulvominen ennusti alkavaa myrskyä. Vedestä\nkohosi valkoista sumua, joka tiheni hyvin nopeasti. Miehistö\nkutsuttiin kannelle, kaikki raskaammat esineet vietiin ruumaan\nja tykit köytettiin kovasti. Ensimmäinen tuulenpuuska kallisti\nlaivaa kovasti. Se kohosi kohdalleen noin minuutin kuluttua, mutta\nsitten tuli toinen puuska ja vähän ajan kuluttua kolmas ja niin\nloppumattomiin. Uudet vihurit olivat aina kovempia kuin entiset. Meri\noli pian aivan valkoinen vaahdosta myrskyn kiitäessä vihaisesti sen\nyli. Laineet vyöryivät kannelle ja laiva kallistui aivan kyljelleen\njäädenkin siihen asentoon. Neljännestunnin kuluttua oli se puuska\nohi ja laiva suoristautui, mutta meri oli alkanut lainehtia kovasti\neikä tuulenkaan voima heikennyt. Tunnin kuluttua hyökkäsi uusi vihuri\nlaivan kimppuun paljon vihaisemmasti ja kovemmasti kuin äsken. Vaahto\npärskyi miesten kasvoihin, satoi kuin saavista kaataen, alus painui\nkyljelleen nousematta kohdalleen ennenkuin myrsky oli sivuuttanut\nsen.\n\n\"Nyt se on luullakseni ohi\", huomautti Krantz. \"Taivas alkaa hieman\nselvitä ylihangan puolella.\"\n\n\"Niin, pahin on nähtävästi kestetty\", vastasi Filip.\n\n\"Ei, pahin on vielä jäljellä\", sanoi joku hiljaa Filipin\nläheisyydessä. Filip huomasi Schriftenin.\n\n\"Ylihangan puolella koettaa muudan laiva päästä myrskyä pakoon!\"\nhuudahti Krantz.\n\nKatsoessaan sinnepäin huomasi Filip kirkasta taivaanrantaa vasten\nmuutaman laivan, joka tuli Utrechtia kohti täysin purjein.\n\n\"Kylläpä se on suuri!\" huusi hän. \"Tuokaa kiikarini tänne.\" Mutta\nennenkuin hän ennätti saada kiikarinsa, katosi laiva sumuun.\n\n\"Jälleen sumua\", huomautti Filip työntäen kiikarin kiinni. \"Meidän\npitää olla varuillamme, ettei se purjehdi ylitsemme.\"\n\n\"He ovat varmasti huomanneet meidät, kapteeni\", sanoi Krantz.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua raivosi myrsky jälleen ja tuli melkein\nsäkkipimeä. Näytti aivan siltä kuin myrsky olisi ajanut edellään\npaksua sumua, sillä ei voitu nähdä muuta kuin meren valkoista\nvaahtoa. Purjeet alkoivat repeillä paukkuen niin, että ääni vaimensi\nmyrskynkin ulvonnan. Vihurin tyynnyttyä haihtui sumukin vähitellen.\n\n\"Laiva ylihangan puolella aivan vieressämme!\" huudahti muudan\nmatruusi.\n\nKrantz ja Filip riensivät keulakannelle ja näkivät tuon äskeisen\nsuuren laivan tulevan Utrechtia kohti noin puolen penikulman päässä.\n\n\"Peräsin tiukasti ylihankaan! He eivät ole huomanneet meitä ja\npurjehtivat suoraan ylitsemme!\" huudahti Filip. \"Peräsin ylihankaan,\nkuuletteko!\"\n\nKäskyä toteltiin, ja matruusit huomattuaan uhkaavan vaaran kiipesivät\ntykeille nähdäkseen, muuttaako vieras laiva suuntaansa. Mutta ei\n-- se tuli suoraan heitä kohti, ja he huomasivat kauhukseen, ettei\nUtrecht totellutkaan peräsintä kyllin nopeasti, koska sen purjeet\nolivat menneet riekaleiksi.\n\n\"Laiva, ohoi!\" huusi Filip huutotorvellaan, mutta myrsky esti äänen\nkuulumasta.\n\n\"Laiva, ohoi!\" huusi Krantzkin laidalta heiluttaen hattuaan. Sekin\noli aivan turhaa ja laiva tuli vain lähemmäksi, niin että vesi kohisi\nsen kokassa. Se ei ollut enää kuin pistoolin kantomatkan päässä\nUtrechtista.\n\n\"Laiva, ohoi!\" huusivat matruusit niin kovasti, että sen välttämättä\nolisi pitänyt kuulua, mutta muukalainen ei näyttänyt välittävän\nsiitä ollenkaan, vaan purjehti suoraan kohti, eikä sen keula ollut\nenää kuin kymmenen jalan päässä Utrechtista. Matruusit, luullen\noman laivansa menevän kahtia yhteentörmäyksessä, olivat kiivenneet\nylihangan laidalle ja valmistautuneet tarttumaan kiinni toisen laivan\ntaklinkiin loikatakseen sen kannelle. Kummastellen melua oli Aminekin\ntullut kannelle ja nojautui nyt Filipin käsivarteen.\n\n\"Tarraudu minuun, kun laivat törmäävät yhteen\", sanoi Filip,\nmutta ei ennättänyt jatkaa, kun alukset jo koskettivat toisiinsa.\nMatruusit huusivat koettaen tarttua toisen laivan kokkapuuhun,\njoka oli jo tunkeutunut Utrechtin mastojen väliin, mutta he eivät\nsaaneet kiinni mistään. Ei tuntunut minkäänlaista tärähdystä,\nsillä yhteentörmäyksestä ei tullutkaan mitään. Vieras laiva\nnäytti halkaisevan Utrechtin keskeltä kahtia, sen runko tunkeutui\näänettömästi eteenpäin, ei kuultu katkenneiden lankkujen paukahduksia\neikä putoilevien raakojen jymähdyksiä, ja keulapurjeen raaka lävisti\nisonpurjeen tekemättä merkkiäkään siihen. Alus meni Utrechtin läpi\nvahingoittamatta sitä ollenkaan. \"Amine\", huudahti Filip, \"nyt saat\nkatsella isäni kummituslaivaa!\"\n\nTämä ihmeellinen näky hämmästytti Utrechtin miehistöä enemmän\nkuin äskeinen myrsky oli sitä peloittanut. Muutamat heittäytyivät\nkannelle pitkäkseen, muutamat kiiruhtivat kannen alle, toiset\nrukoilivat ja toiset olivat aivan mykkiä kummastuksesta ja\npelosta. Amine oli tyynempi kuin kukaan muu. Hän katseli laivaa\nsen tunkeutuessa hitaasti eteenpäin, tarkasteli kannella olevia\nmerimiehiä, jotka tyynesti nojautuivat laitaan kuin nauraen aikaan\nsaamalleen sekamelskalle, hän koetti etsiä Vanderdeckenia itseään\nja komentosillalla seisoikin huutotorvi kainalossaan aivan Filipin\nnäköinen mies. Hänellä oli samanlainen miehekäs ja voimakas vartalo,\nsamanlaiset kasvot, jotka näyttivät samanikäisiltäkin. Amine oli\nvarma, ettei mies voinut olla kukaan muu kuin kirottu Vanderdecken.\n\n\"Katso nyt, Filip, isääsi\", sanoi hän.\n\n\"Niin, armollinen Jumala. Hän siellä todellakin on!\" huudahti Filip\nvaipuen pyörtyneenä kannelle.\n\nLaiva oli nyt läpäissyt Utrechtin kokonaan, ja vanhempi Vanderdecken\nnäytti menevän perään ja katsovan laidan yli. Amine näki hänen\nsäpsähtävän ja kääntyvän äkkiä poispäin. Ihmetellen pyörähti Amine\nkatsomaan, ja huomasi Schriftenin, joka pui nyrkkiään tuolle\nyliluonnollisille olennolle. Kummituslaiva jatkoi vain matkaansa\nkadoten pian sumuun, mutta ennen sitä oli Amine jo huomannut Filipin\ntilan. Amine ja Schriften olivat koko laivassa ainoat henkilöt, jotka\nkykenivät johonkin. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Amine viittasi\nhänelle ja hänen avullaan kantoi Amine Filipin kajuuttaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sain siis vihdoinkin nähdä hänet\", sanoi Filip maattuaan hetkisen\nkajuutan sohvalla tointuakseen. \"Kuulitko, Amine? Voitko enää\nepäillä?\"\n\n\"En, Filip\", vastasi Amine surullisesti, \"mutta rohkaise luontosi\näläkä joudu toivottomaksi.\"\n\n\"Itseni vuoksi en kaipaa rohkeutta, vaan sinun, Amine. Tiedät tuon\nnäyn aina ennustavan jotakin onnettomuutta.\"\n\n\"Tulkoon se vain\", sanoi Amine tyynesti. \"Olen ollut jo aikoja sitten\nvalmis sellaiseen, kuten sinäkin.\"\n\n\"Niin, olen valmis omasta puolestani, mutta en sinun.\"\n\n\"Olethan usein ennenkin joutunut haaksirikkoon ja pelastunut.\nMinullekinhan voi käydä samoin.\"\n\n\"Entä kärsimykset ja puutteet?\"\n\n\"Rohkeimmat kärsivät vähimmän. Olen kyllä vain nainen, heikko ja\nhento, mutta toivoakseni on minussa kumminkin jotakin sellaistakin,\njonka vuoksi sinun ei tarvitse hävetä Amineasi. Ei, Filip, et\nkuule minun huutavan etkä valittavan, tapahtukoonpa sitten mitä\ntahansa. Ellen voi olla sinulle hyödyksi, en tahdo olla sinulla\nrasitukseksikaan.\"\n\n\"Läsnäolosi onnettomuuden sattuessa heikontaa minua.\"\n\n\"Ei, vaan antaa sinulle enemmän rohkeutta. Anna kohtalomme muodostua\nniin raskaaksi ja kovaksi kuin suinkin.\"\n\n\"Voit olla varma, Amine, ettei meidän tarvitse sitä kauan\nodottaakaan.\"\n\n\"Ehkä ei. Mutta olisi hyvä, jos voisit tulla kannelle, Filip.\nMiehistö on peloissaan ja huomaa pian poissaolosi.\"\n\n\"Olet oikeassa\", vastasi Filip. Hän nousi, syleili vaimoaan ja\npoistui kajuutasta.\n\n\"Se oli siis kuitenkin totta\", ajatteli Amine. \"Meidän pitää nyt\nvalmistautua onnettomuuteen ja kuolemaan, sillä meitä on varoitettu.\nToivoisin saavani tietää vähän enemmän. Ah, äiti, kuule rukoukseni,\nja ilmoita minulle unessa nuo unhottamani salaperäiset temput!\nSilloin tietäisin enemmän. Mutta minähän olen luvannut Filipille,\nettä ellei meitä eroteta -- ah, tuo ajatus on kuolemaakin katkerampi\nja minulla on niin surullisia aavistuksia... rohkeuteni horjuu\najatellessanikin sitä.\"\n\nTultuaan kannelle huomasi Filip miesten olevan hyvin peloissaan.\nKrantzkin oli hämmästynyt, sillä hän ei ollut unhottanut\nkummituslaivaa, joka oli näyttäytynyt Magalhaesinkin salmessa\nhoukutellen laivat perikatoon.\n\n\"Emme pääse enää milloinkaan satamaan\", sanoi hän Filipille.\n\n\"Puhukaa hiljempää, sillä miehet voivat kuulla.\"\n\n\"Mitä sen on väliä, sillä he ajattelevat samoin.\"\n\n\"Mutta he ovat väärässä\", vastasi Filip kääntyen matruusien puoleen.\n\n\"Kuulkaahan, pojat, on hyvin luultavaa, että meille tapahtuu joku\nonnettomuus, koska tuo laiva näyttäytyi meille. Olen nähnyt sen monta\nkertaa ennenkin ja jonkun ajan kuluttua on aina sattunut jonkunlainen\nvahinko. Olen kuitenkin hengissä ja terveenä, mikä todistaa, että\nvoimme pelastua nytkin, kuten minä usein ennenkin. Meidän pitää tehdä\nparhaamme ja luottaa Jumalaan. Myrsky lakkaa vähitellen ja muutamien\ntuntien kuluttua on meillä jälleen kaunis ilma. Krantz, antakaa\njokaiselle miehelle ryyppy, sillä he ovat työskennelleet kovasti ja\novat väsyneitä.\"\n\nJo ajatuskin, että heille annetaan viinaa, näytti rohkaisevan miehiä.\nHe kiiruhtivat tottelemaan käskyä ja määrä, jonka kukin sai, riitti\nrohkaisemaan pelkurimmankin. Seuraavana aamuna oli ilma kaunis ja\nUtrecht jatkoi taasen seikkailuitta matkaansa.\n\nMonta päivää kestävät vienot ja suotuisat tuulet haihduttivat vihdoin\npelon, jonka tuo yliluonnollinen näky oli aiheuttanut. Laiva oli jo\npurjehtinut Malakan salmen kautta Polyneesian saaristoon. Filip oli\nsaanut käskyn poiketa Botonin pienelle saarelle hakemaan tuoreita\nruokavaroja ja saamaan uusia määräyksiä. Hollantilaiset omistivat\nsiihen aikaan tuon saaren. Oltuaan siellä pari päivää jatkoivat\nhe matkaansa aikoen purjehtia Celebeksen ja Galagon välisestä\nsalmesta. Ilma pysyi vieläkin kauniina ja tuuli suotuisana, mutta\nhe purjehtivat kuitenkin hyvin varovaisesti karien ja merivirtojen\nvuoksi tähystäen tarkasti merirosvolaivoja, jotka olivat satoja\nvuosia mellastaneet noilla vesillä. Ne eivät sentään häirinneet heitä\nja muutamien päivien kuluttua saapuivat he vihdoinkin Uuden Guinean\npohjoispuolella olevaan saaristoon.\n\nHe ankkuroivat, purjeet pantiin kiinni yöksi, sataa vihmoi ja yö oli\nsumuinen.\n\nOli puoliyö, kun Filip nukkuessaan vuoteessaan heräsi kovaan\ntärähdykseen. Hän pukeutui nopeasti rientäen kannelle. Hän tapasi\nKrantzin, joka oli herännyt samasta syystä ja kiiruhtanut ylös\nalusvaatteisillaan. Hetkisen kuluttua seurasi toinen tärähdys ja\nlaiva kallistui kovasti. Filip ymmärsi silloin sen joutuneen karille.\n\nHe eivät voineet tehdä mitään ennen aamun koittoa ja senvuoksi\nodottivatkin he kärsimättömästi päivän valkenemista. Auringon\nnoustessa haihtui sumukin, ja he huomasivat laivan ajautuneen\nhiekkamatalikolle, jonka korkein kohta pisti vähän vedenpinnan\nyläpuolelle ja jota virta huuhtoi kovasti kaikilta suunnilta. Noin\nkolmen penikulman päässä oli ryhmä pieniä saaria, joilla kasvoi\nkookospalmuja, mutta ei merkkiäkään siitä, että ne olisivat olleet\nasuttuja, näkynyt.\n\nFilip kutsui miehistön, jonka rohkeus näytti olevan kokonaan\nmennyttä, luokseen puhuakseen sille järkeä.\n\n\"Miksi olette niin alakuloisia, pojat\", kysyi hän.\n\n\"Olemme tuomitut perikatoon, kapteeni. Tiesimme niin tulevan käymään.\"\n\n\"Sanoin teille, että laiva mahdollisesti tuhoutuu, mutta kuka on\nsanonut, että miehistöä odottaa sama kohtalo? Emme tiedä varmasti\nsitäkään, tuhoutuuko laiva, vaikka myönnänkin, että sen tila näyttää\nkyllä hyvin toivottomalta. Meitä ei oikeastaan uhkaa minkäänlainen\nvaara. Ilma on kaunis ja meillä on tarpeeksi aikaa. Voimme rakentaa\nlautan ja laskea veneet vesille. Tässä saaristossa ei tuule\nmilloinkaan kovasti ja maakinhan on melko lähellä. Katsotaan ensin,\nvoimmeko pelastaa aluksen, mutta ellemme, pitää meidän ruveta\npitämään huolta itsestämme.\"\n\nMiehistö tyyntyi Filipin puheesta ruveten mielellään työskentelemään.\nTehtiin kaikki, mitä vain voitiin laivan pelastamiseksi, mutta\nvoimakas virta painoi alusta niin kovasti, ettei ankkuri pitänyt\nollenkaan, ja kun myöhemmin aamulla vesi pumpuissa alkoi muuttua\nhyvin hiekkaiseksi, ymmärsivät he jonkun lankun irtautuneen laivan\npohjasta ja työn niin ollen olevan turhaa. Filipin kehoituksesta\nrupesivat miehet nyt rakentamaan lauttaa, jolle kaikki ne\nmahtuisivat, jotka eivät sopisi veneihin.\n\nMuistaen entiset onnettomuudet rakennutti Filip lautan hyvin\nhuolellisesti. Koska vesi ja elintarpeet olivat melkein lopussa, ei\nlautalle voitaisi ottaa paljonkaan niitä ja senvuoksi tehtiinkin se\nkaksiosaiseksi, niin että se helposti voitiin jakaa kahtia. Veneille\ntulisi siis paljon pienempi paino hinattavaksi, koska ne voisivat\nvapautua toisesta puolikkaasta, jos se olisi välttämätöntä.\n\nHe saivatkin sen ajoissa valmiiksi varustaen sen vedellä,\nruokatarpeilla, pyssyillä ja ampumatarpeilla. Kun kaikki oli\nkunnossa, tulivat matruusit perään muistuttamaan Filipiä laivassa\nolevista suurista rahavaroista. He sanoivat haluavansa ottaa ne\nmukaansa, sillä olisihan mieletöntä jättää niitä alukseen. He\nesittivät vaatimuksensa niin jyrkästi, ettei Filip voinut muuta\nkuin suostua, ja sillä aikaa kuin hän koetti pitää huolta Aminen\nmukavuudesta, särkivät miehet rahatynnyreitä ja riitelivät kovasti\nkoettaessaan ottaa mukaansa niin paljon kuin suinkin niiden\nsisällöstä. Saatuaan tarpeeksi laskeutuivat he joko lautalle tahi\nveneihin, jokainen määrätylle paikalleen, ja sitten kuin Aminekin oli\nturvassa, irroitettiin lautta ja veneet rupesivat hinaamaan sitä.\n\nHeitä oli yhteensä kuusiyhdeksättä henkeä: kaksineljättä veneissä\nja muut lautalla. Filip ja Krantz olivat sopineet, että toinen\nheistä sijoittuu johonkin veneeseen ja toinen lautalle, mutta\nsilloin kun lautta irroitettiin laivasta, olivat he molemmat siellä.\nHe olivat nimittäin tahtoneet neuvotella, mihin suuntaan heidän\nolisi parasta lähteä sittenkuin he olivat saaneet selville virran\nsuunnan. Se näytti rupeavan kuljettamaan heitä Uutta Guineaa kohti,\njonka asukkaita sanottiin pelkureiksi, mutta viekkaiksi. Voimatta\nvielä päättää, nousisivatko he maihin tuolle saarelle, suostuivat\nhe lopulta odottamaan, mitä aika toisi mukanaan. Veneet hinasivat\nlauttaa länteen päin virran painaessa sitä melkoista vauhtia etelää\nkohti.\n\n\"Eiköhän sentään ole parasta, että menen johonkin veneeseen\",\nhuomautti Krantz. \"Ajatelkaa, jos ne yöllä eroavat lautasta\npelastuakseen itse.\"\n\n\"Kiinnitin siihen huomioni jo lähtiessäni\", vastasi Filip, \"enkä\nsenvuoksi antanutkaan viedä niihin vettä enkä ruokatarpeita.\nLuullakseni pysyttelevät he mielelläänkin mukanamme.\"\n\n\"Aivan niin, olin unhottanut sen.\"\n\nYö kului rauhallisesti ja aamun koittaessa huomasivat he\nsivuuttaneensa nuo edellä mainitut pienet saaret, joten niille\npääsystä ei ollut enää puhettakaan. Lännestä näkyi kumminkin\nkookospalmujen latvoja ja senvuoksi päätettiin hinata lauttaa\nsinnepäin. Aamiaisen jälkeen, kun miehet olivat jälleen ruvenneet\nsoutamaan, huomattiin eräs miehitetty alus, joka muutamasta saaresta\nlähti ajamaan heitä takaa. Oli aivan varmaa, että siinä oli\nmerirosvoja, mutta Filip ja Krantz luulivat helposti voivansa torjua\nheidän hyökkäyksensä. Veneissä ja lautalla oleville matruuseille\njaettiin aseita, ja etteivät miehet väsyisi, käskettiin heidän lakata\nsoutamasta ja odottaa vihollisen tuloa.\n\nHeti kun merirosvot pääsivät ampumamatkalle, lakkasivat hekin\nsoutamasta ja alkoivat paukutella pienellä tykillä. Raehaulit, jolla\ntykki aina uudestaan ladattiin, haavoittivat useita Filipin miehiä,\nvaikka hän oli käskenytkin heidän paneutua pitkäkseen veneiden\npohjalle ja lautalle. Merirosvot tulivat lähemmäksi ja heidän tulensa\nmuuttui yhä tuhoisammaksi. Utrechtin miehistön voimatta vastata\nsiihen. Vihdoin huomattiin, ettei ollut muuta pelastuksen toivoa,\nkuin hyökätä merirosvojen kimppuun. Veneihin siirrettiin enemmän\nmiehiä ja Krantz rupesi niiden päälliköksi. Hinausköydet irroitettiin\nja veneet soutivat tiehensä. Mutta heti kun ne pääsivät vähän\nkauemmaksi, kääntyivät ne kuin yhdestä tuumin soutaen aivan toiselle\nsuunnalle. Filip kuuli Krantzin äänen ja näki hänen heiluttavan\nmiekkaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi Krantz mereen uiden\ntakaisin lautalle. Veneissä olevat miehet olivat päättäneet soutaa\ntiehensä pelastaakseen anastamansa rahat.\n\n\"Luullakseni olemme nyt hukassa\", sanoi Filip, \"sillä lukumäärämme on\nniin pienentynyt, ettemme voi vastustaa pitkääkään aikaa, vai mitä\nluulette, Schriften?\"\n\n\"Joudumme kyllä perikatoon, mutta emme noiden merirosvojen vuoksi,\nhi, hi. Niiden taholta ei meitä uhkaa minkäänlainen vaara.\"\n\nHänen huomautuksensa oli oikea, sillä merirosvot luulivat nähtävästi\nmiesten ottaneen mukaansa veneihin kaikki arvokkaammat tavarat ja\nlähtivät senvuoksi heti ajamaan niitä takaa. Seurasi hurja kilpasoutu\nja yön tullessa katosivat ensin veneet ja sitten merirosvot\neteläiseen suuntaan välimatkan pysyessä aivan samana kuin ajon\nalussakin.\n\nLautta oli nyt jäänyt oman onnensa nojaan. Filip ja Krantz etsivät\nkäsiinsä laivasta mukaansa ottamansa työvälineet ja irroittivat\nmuutamia piiruja pystyttääkseen seuraavana aamuna maston.\n\nAamun koitteessa huomattiin ensimmäiseksi veneet, jotka koettivat\npäästä takaisin lautan läheisyyteen. Merirosvot olivat niistä\nvähän matkan päässä, ja lautalta voitiin huomata selvästi, että\nveneissä olevat miehet olivat hyvin väsyneitä soudettuaan koko yön.\nMerirosvot tavoittivatkin vihdoin veneet ja tappoivat matruusit\nmelkein viimeiseen mieheen ryöstäen heidän rahansa. Tämä tapahtui\nnoin penikulman päässä lautasta, ja Filip luuli nyt merirosvojen\nhyökkäävän heidän kimppuunsa. Mutta ne näyttivät tyytyvänkin\nanastamaansa saaliiseen ja lähtivät soutamaan itään päin noita pieniä\nsaaria kohti, joiden välistä ne olivat ilmestyneet näkyviinkin.\nSiten saivat nuo, jotka olivat hylänneet toverinsa, ansaitun\nrangaistuksensa, hylättyjen pelastuessa uhkaavasta vaarasta.\n\nLautalla oli nyt kaikkiaan viisiviidettä henkeä. Koska vesi oli hyvin\nvähissä, päätettiin jakaa se siten, että se riittäisi kahdeksitoista\npäiväksi, minkä ajan kuluessa he viimeistään toivoivat pääsevänsä\nmaihin. Mutta vaikka he saivatkin maston pystyyn ja purjehtivat\nsuotuisalla tuulella melkoista vauhtia, tyyntyi tuuli tavallisesti\nöiksi kokonaan ja merivirrat kuljettivat lauttaa minne sattui,\nsemminkin kun heillä ei ollut minkäänlaista ankkuria. Kuumuus\nja jano vaivasivat heitä myös hirveästi ja tilanne muuttui yhä\ntoivottomammaksi. Amine ja Filip oleskelivat aina lautan toisella\npuoliskolla, mutta eräänä yönä hän heräsi toiselta puoliskolta\nkuuluvaan hirmuiseen meteliin. Krantzkin tuntui olevan sillä ja\nhuusi apua. Filip tarttui miekkaansa ja riensi sinne. Matruusit\nolivat jo saaneet Krantzin kumoon ja köyttivät häntä parhaillaan.\nFilip tunkeutui hänen luokseen, mutta hänet vangittiin ja miekka\nriistettiin hänen kädestään.\n\n\"Katkaiskaa kiinnitysköydet!\" huusivat miehet, jotka olivat\ntarttuneet häneen, ja muutamien sekuntien kuluttua näki hän suureksi\nsurukseen lautan toisen puoliskon, jolla Amine oli, eroavan toisesta,\njolla hän itse seisoi.\n\n\"Jumalan nimessä, pelastakaa vaimoni!\" huusi Filip koettaen turhaan\nriistäytyä irti. Aminekin oli rientänyt lautan laidalle ojentaen\nkäsivartensa miestään kohti, mutta turhaan, sillä lautat olivat jo\nmuutamien satojen jalkojen päässä toisistaan. Filip ponnisti vielä\nviimeisen kerran voimansa äärimmilleen kaatuen sitten tunnotonna\nlautalle voimatta liikuttaa jäsentäkään.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nHän avasi vasta aamun sarastaessa silmänsä ja näki Krantzin\npolvillaan vieressään. Hänen ajatuksensa olivat alussa niin sekavat,\nettei hän muistanut, millainen hirveä onnettomuus häntä olikaan\nkohdannut, vaan tunsi ainoastaan jotakin sellaista tapahtuneen.\nVihdoin hän sentään muisti yksityiskohdatkin ja kätki kasvonsa\nkäsiinsä.\n\n\"Älkää olko niin toivoton\", sanoi Krantz. \"Pääsemme ehkä maihin\ntänään ja lähdemme hakemaan häntä niin pian kuin suinkin.\"\n\n\"Tällaisiako julmia kärsimyksiä tuo Schriften roisto siis ennustikin\nhänelle?\" ajatteli Filip. \"Niin, julmaa on todellakin laihtua aivan\nluurangoksi polttavan auringon paahteessa omistamatta tippaakaan\nvettä, jolla voisi kostuttaa kuivunutta kieltään. On hirveätä\najatellakin, että Amine nyt ajelehtii siellä yksinään tuulten ja\nlaineiden vallassa erotettuna miehestään, jonka sylissä hän olisi\nvoinut niin tyynesti kuolla. Olitte oikeassa, luotsi, sanoessanne,\nettei hellälle ja rakastavaiselle vaimolle voida keksiäkään julmempaa\nkuolemaa. Ah, miten päätäni pyörryttää! Onko Filip Vanderdeckenillä\nenää mitään, jonka vuoksi hänen kannattaa elää?\"\n\nKrantz koetti lohduttaa häntä niin hyvin kuin hän vain osasi, mutta\nturhaan. Hän rupesi silloin puhumaan kostosta ja Filip kohotti heti\npäätään. Mietittyään muutamia minuutteja nousi hän.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"haluan kostaa noille raukoille ja pettureille.\nKuinka moneen voimme luottaa?\"\n\n\"Noin puoleen heistä, luullakseni. Heidätkin yllätettiin.\"\n\nMuutamasta lankusta oli valmistettu peräsin ja lautta oli nyt\nlähempänä maata kuin milloinkaan ennen.\n\nKrantz kertoi Filipille, että sotilaat ja roistomaisimmat matruusit\nolivat viime yönä tehneet kapinan ja irroittaneet lautan toisen\npuoliskon toisten pysyessä puolueettomina.\n\n\"Ja niin kai ne tulevat käyttäytymään nytkin\", jatkoi Krantz. \"Toivo,\nettä pian päästään maihin, on heidän mielestään jollakin tavoin\nsovittanut toverien rikoksen.\"\n\n\"Ehkä\", sanoi Filip naurahtaen katkerasti. \"Tiedän kumminkin keinon,\njoka kyllä herättää heidät. Lähettäkää heidät tänne luokseni.\"\n\nHän selitti heille, että heidän toverinsa ovat kavaltajia, joihin\nei kukaan voi luottaa. \"Nuo miehet ovat valmiit vaikka mihin\npelastaakseen henkensä ja rahansa\", sanoi hän. \"Ette ole varmoja\nhengestänne täällä lautalla ettekä maissakaan ollessanne heidän\nseurassaan, ette voi nukkuakaan pelosta, että he katkaisevat\nkaulanne, minkä vuoksi on parasta, että heti vapautatte itsenne\nheistä. Saatte sitten jakaa heidän rahansa keskenänne.\"\n\nVoitonhimossaan tekee ihminen melkein vaikka mitä. Voidaanko\nsenvuoksi ihmetellä, että nämä miehet, jotka eivät todellisuudessa\nolleet ollenkaan sen parempia kuin nuo toiset kavaltajatkaan,\nsuostuivat hänen ehdotukseensa? Sovittiin, että ellei päästäisi\nmaihin, heitettäisiin nuo toiset seuraavana yönä mereen.\n\nMutta toisen puolueen neuvottelu Filipin kanssa herätti epäluuloja\ntoisessa puolueessa. Hekin neuvottelivat ja tulokseksi tuli, etteivät\nhe hetkeksikään luopuneet aseistaan. He eivät olleet enää kuin parin\npenikulman päässä maasta, kun tuuli tyyntyi ja virta kuljetti heidät\njälleen merelle. Filip oli hyvin suruissaan Aminen menetyksestä,\nmutta ilostui muistaessaan, että koston hetki oli pian koittava.\n\nYö oli suloinen, meri oli tyyni kuin kuvastin eikä\ntuulenhenkäystäkään tuntunut. Purje riippui höllänä mastosta ja\ntaivas oli kirkkaassa tähdessä. Yö oli kuin luotu johtamaan ihmisten\najatukset iäisiin asioihin, mutta tälle hauraalle lautalle oli\nsattumalta joutunut viidettäkymmentä henkilöä, joiden mieli paloi\ntaisteluinnosta, murhanhimosta ja saaliinhalusta. Molemmat puolueet\nolivat menevinään levolle, mutta pitivätkin salavihkaa silmällä\ntoistensa liikkeitä luopumatta aseistaan. Filipin piti antaa sovittu\nmerkki pudottamalla purje niin, että se kietoisi osan toisen puolueen\nmiehistöstä laskoksiinsa. Hänen pyynnöstään hoiti Schriften peräsintä\nja Krantz pysytteli hänen vieressään.\n\nJymähtäen putosi raaka purjeineen ja verilöyly alkoi. Jokainen mies\nhyppäsi heti seisoalleen tarttuen miekkaansa. Ainoastaan Filipin ja\nKrantzin äänet kuuluivat ja kostonhimossaan raivosi Filip niin, että\nhän tunsi olevansa tyytyväinen vasta sitten kuin kaikki ne, jotka\nolivat uhranneet Aminen, oli murhattu. Kuten hän oli otaksunutkin,\nhautasi purje paljon miehiä alleen ja helpotti siten paljon heidän\ntyötään.\n\nToiset kaatuivat paikoilleen, toiset horjahtivat laidalta mereen ja\nhukkuivat ja loput pistettiin kuoliaaksi heidän potkiessaan purjeen\nalla. Murhaamista ei kestänyt kuin muutamia minuutteja. Schriften\nkatseli tyynesti koko ajan sivulta nauraen pirullisesti.\n\nTaistelun loputtua nojautui Filip mastoon hengähtääkseen. \"Olen nyt\nkostanut puolestasi, Amine, sen verran kuin olen voinut\", ajatteli\nhän, \"mutta eihän noiden kurjien elämää voida verratakaan sinuun.\" Ja\nnyt, kun hänen kostonsa oli tyydytetty eikä hän voinut tehdä enempää,\nkätki hän kasvonsa käsiinsä itkien katkerasti, hänen auttajiensa\nkootessa kaatuneiden rahoja jakaakseen ne keskenään. Huomattuaan,\nettei heidän puoleltaan ollut kaatunutkaan muuta kuin kolme,\nolivat he hyvin pahoillaan, sillä muussa tapauksessa olisi heidän\nvoitto-osuutensa tullut paljon suuremmaksi.\n\nLukuunottamatta Filipiä, Krantzia ja Schrifteniä ei lautalla ollut\nenää kuin kolmetoista miestä. Aamun sarastaessa rupesi jälleen\ntuulemaan ja kaatuneitten vesiosuus jaettiin henkiin jääneiden\nkesken. Heidän oli kyllä nälkäkin, mutta vesikin virkisti heitä\npaljon.\n\nVaikka Filip ei Aminen katoamisen jälkeen ollut paljon puhunutkaan\nSchriftenin kanssa, huomasi hän kuitenkin, että luotsin entinen\nkatkeruus oli palannut takaisin täydessä voimassaan. Hänen nauruansa\nja ivaansa saatiin nyt kuunnella alituisesti, ja hänen silmänsä\nkatsoi nyt Filipiin yhtä pahansuovasti kuin heidän ensimmäisen kerran\ntavatessaankin. Oli selvää, että Amine oli lyhyeksi aikaa onnistunut\ntukahduttamaan hänen vihansa Filipiä kohtaan, ja ilmeistä, että\nSchriftenin hyväntahtoisuus hänen miestään kohtaan oli hävinnyt\nsamalla kuin hänkin. Filip ei ollut sitä huomaavinaankaan eikä hän\nvälittänyt muustakaan, kun hänen rakas Aminensa kerran oli poissa.\n\nTuuli koveni nyt jälleen ja he luulivat pääsevänsä maihin jo\nparin tunnin kuluttua, mutta he erehtyivätkin. Masto katkesi\ntuulen voimasta ja purje putosi lautalle. Tämä herätti yleistä\ntyytymättömyyttä ja ennenkuin he ennättivät korjata vahingon, tyyntyi\ntuuli heidän ollessaan noin penikulman päässä rannasta. Väsyneenä\nsurusta ja mielenliikutuksista nukahti Filip vihdoinkin Krantzin\nviereen uskoen lautan ohjaamisen Schriftenille. Hän nukkui sikeästi\nnähden unta Aminesta, jonka hän oli näkevinään levähtämässä jossakin\nkookospalmulehdossa. Hän oli itse valvovinaan hänen luonaan, ja\nAmine hymyili suloisesti unissaan sanoen: \"Filip\", kun hän äkkiä\nheräsi jostakin tavattomasta liikunnosta. Puoleksi nukuksissa oli hän\ntuntevinaan, että Schriften koetti varastaa häneltä kalleutta. Luotsi\noli pujottanut jo ketjun hänen päänsä yli ja koetti nyt irroittaa\nsitä osaa siitä, joka oli hänen allaan. Filip ojensi kätensä\ntarttuakseen roiston käsivarteen ja huomasikin kummastuksekseen\ntavanneensakin Schriftenin itse teosta. Luotsi oli polvillaan hänen\nvieressään pitäen ketjua kalleuksineen kädessään. Taistelu oli lyhyt.\nFilip otti kalleutensa takaisin heittäen Schriftenin alleen. Hän\npani aarteensa entiselle paikalleen ja suunniltaan vihasta nousi hän\nseisoalleen, tarttui Schrifteniin ja heitti hänet mereen.\n\n\"Ihminen tahi paholainen, mikä sitten lienetkään, pelasta itsesi nyt,\njos vain voit!\" huudahti hän vetäen syvään henkeään.\n\nTaistelu oli herättänyt Krantzin ja muutamia muitakin, mutta liian\nmyöhään, sillä Filip ennätti toteuttaa aikeensa, ennenkuin he\nennättivät apuun.\n\nFilip kertoi Krantzille lyhyesti tapahtuman, ja mitä miehiin tulee,\neivät he siitä välittäneet. He olivat tyytyväisiä, ettei heidän\nrahoihinsa oltu koskettu, ja rupesivat jälleen rauhallisesti\nnukkumaan.\n\nNähtyään, ettei Schriften sukeltanut esille eikä koettanut nousta\nlautalle, tunsi Filip olevansa tyytyväinen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nMikä kynä voisikaan kertoa hellän ja rakastavan Aminen tunteita,\nkun hän huomasi tulleensa erotetuksi miehestään. Ollen melkein\nmielipuolena kauhusta katsoa tuijotti hän toista lauttaa välimatkan\nyhä pitentyessä. Vihdoin piilotti yön pimeys sen hänen katseiltaan ja\nhän vaipui lautalle toivottomuudessaan.\n\nVihdoin tointui hän sen verran, että hän jaksoi huudahtaa: \"Kuka\nsiellä on?\"\n\nEi kuulunut minkäänlaista vastausta.\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi hän vieläkin kerran kovemmin. \"Ah, minähän\nolenkin yksikseni, sillä Filip on poissa. Äiti, äiti, auta onnetonta\nlastasi!\" Toivottomuudessaan heittäytyi Amine niin lähelle lautan\nreunaa, että hänen avautunut tukkansa viilsi vettä.\n\n\"Missä olenkaan?\" huudahti hän vihdoinkin maattuaan siten muutamia\ntunteja melkein tunnotonna. Aurinko paistoi kuumasti ja häikäisi\nhänen silmänsä. Kun hän käänsi katseensa siniselle merelle, huomasi\nhän suuren hain, joka odottaessaan saalistaan oli asettunut\nvahtimaan lautan viereen. Silloin hän perääntyi laidalta ja nousi.\nTarkasteltuaan hetkisen tyhjää lauttaa tointui hän heti täydellisesti\nymmärtäen toivottoman tilansa. \"Voi, Filip, Filip!\" huudahti hän.\n\"On siis totta, että olet poistunut ainiaaksi luotani! Luulin ensin\nnähneeni unta, mutta nyt muistankin kaikki.\" Hän vaipui jälleen\nlautalla olevalle vuoteelleen voimatta liikuttaa jäsentäkään pitkään\naikaan.\n\nMutta vihdoin rupesi häntä niin janottamaan, että hänen oli pakko\nnousta juomaan. \"Mutta kannattaako minun enää syödä ja juoda?\nMiksi koettaisinkaan pysyä hengissä?\" Hän katseli ympärilleen\ntaivaanrannalle. \"En näe muuta kuin taivaan ja vettä. Tällaisellako\nkuolemalla minun siis pitääkin kuolla... tällaisenko julman lopun\nSchriften minulle ennustikin... tällaisenko kiduttavan kuoleman\npaahtavan auringon paisteessa sisälmyksieni kuivuessa kokoon?\nTapahtukoon sitten niin! Emmehän voi kuolla muuta kuin kerran ja mitä\nonkaan minulle elämä ilman häntä? Mutta ehkä saan tavatakin hänet\nvielä?\" jatkoi hän hetkisen kuluttua. \"Niin, kukapa sen voi tietää?\nOle siis tervetullut, oi elämä, koetan pysytellä kiinni sinussa\nainoastaan tuon toivon vuoksi, vaikka minulla ei olekaan juuri mitään\nsyötävää. Katsotaanpa, onko se vielä tallessa.\"\n\nAmine tutki vyönsä ja huomasi tikarin olevan vielä paikoillaan.\n\"No, haluan elää, koska minulla on kuolemanikin hallussani, enkä\naiokaan panna henkeäni vaaroille alttiiksi rakkaan mieheni vuoksi.\"\nHän heittäytyi vuoteelleen toivoen voivansa unhottaa kaiken. Hän\nonnistuikin aikomuksessaan ollen toista päivää jonkunlaisessa\nhorrostilassa.\n\nKun hän jälleen nousi, tunsi hän olevansa hyvin heikko ja\nkatsellessaan ympärilleen, ei hän nähnyt vieläkään muuta kuin taivaan\nja vettä.\n\n\"Ah, miten kammottavaa tällainen yksinäisyys onkaan! Kuolema soisi\nsuunnatonta huojennusta, mutta minähän en saakaan kuolla, sillä\nminunhan pitää elää Filipin vuoksi.\" Hän söi muutamia korpun palasia\nja joi hieman vettä. Sitten hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen.\n\"Ellen saa apua pian, olen lopussa. Nuo roistot, jotka pelastaakseen\noman elämänsä uhrasivat turvattoman naisen erottaen hänet miehestään,\neivät luullakseni pääse rangaistuksetta. He olisivat kyllä voineet\npelastaa minutkin, jos he vain olisivat tunteneet hiemankaan sääliä,\nmutta sellaista tunnetta he eivät varmaan tiedä olevan olemassakaan.\nJa he ovat kristityitä! He tunnustavat uskontoa, johon nuo vanhat\npapit ja Filip koettivat käännyttää minutkin. Olen kuullut heidän\npuhuvan rakkaudesta, armeliaisuudesta ja sääliväisyydestä, mutta\nen ole milloinkaan nähnyt heidän toteuttavan noita mielipiteitään\nkäytännössä. Jos pelastun, luovun tuosta uskosta kokonaan. Sinä,\näitini henki, senkövuoksi, että olen kuunnellut noita miehiä ja\nkoettaakseni voittaa mieheni rakkauden tahtonut unhottaa opetuksesi\nja uskonnon, jota esi-isämme ovat vuosituhansia tunnustaneet ja joka\nnäyttäytyy teoissa ja profeetan käskyjen tottelemisessa, olet minua\nkurittanut? Ilmaise taitosi minulle unessani.\"\n\nYö pimeni ja taivaalle kohosi synkkiä pilviä; salamat risteilivät\nja valaisivat silloin tällöin lautankin. Vihdoin näytti koko taivas\nsyttyvän tuleen ja ukkonen jyrisi lähempänä hyvin kovasti ja\nkauempana kumeasti. Tuuli kiihtyi ja aallot heittelivät lauttaa sinne\ntänne vyöryen silloin tällöin sen ylikin.\n\n\"Tästä minä pidän, sillä tämä on paljon siedettävämpää kuin tyven\nja polttava kuumuus. Tämä virkistää minua\", sanoi hän seuraten\nkatseillaan salamoimista, kunnes hänen silmänsä pimenivät. \"Niin,\ntämä on niinkuin sen pitääkin olla. Salama, muserra minut, jos sinua\nhaluttaa, laineet, huuhtokaa minut pois ja upottakaa minut suolaiseen\nhautaanne, virratkoon elementtien raivo ylitseni, en välitä siitä,\nvaan nauran sille ja uhmaan kaikkea! Ette voi muuta kuin tappaa\nminut, kuten tämä kädessäni oleva pieni tikarikin. Vapiskoot rikkaat,\nloistavissa olosuhteissa elävät ihmiset, kaikki onnelliset, joilla on\nlapsia ja muutakin rakastettavaa, mutta en minä, jolla ei ole mitään.\nAion heittäytyä pitkäkseni paareilleni odottamaan kohtalon päätöstä.\"\nHän meni jälleen vuoteelleen, jonka Filip oli laittanut hänelle\nlautan keskelle, heittäytyi sille ja sulki silmänsä.\n\nUkkosta seurasi kova sade, jota kesti päivänkoittoon asti.\nTuuli puhalsi sittenkin melko kovasti, mutta taivas kirkastui\nja aurinko ilmestyi näkyviin. Amine makasi paikoillaan väristen\nmärissä vaatteissaan. Hän oli niin heikko, että auringon kuumuus\nvaikutti liian voimakkaasti häneen ja hän alkoi hourailla. Hän\nnousi istualleen ja katsellessaan ympärilleen näki hän kaikkialla\nviheriöitä niittyjä ja tuulessa huojuvia kookospalmuja ja Filipinkin\nkaukaa, kun hän kiiruhti Aminensa luokse. Hän levitti käsivartensa\nja koetti nousta rientääkseen Filipiä vastaan, mutta jäsenet\nkieltäytyivät tottelemasta, hän huusi miehelleen kutsuen häntä\nluokseen ja vaipui sitten väsyneenä takaisin vuoteelleen.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nNyt pitää meidän taasen palata takaisin Filipin luo seurataksemme\nhänen omituisia kohtaloitaan. Muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän\noli heittänyt luotsin mereen, pääsivät he vihdoinkin ikävöimälleen\nrannalle. Tuuli oli kyllä melko kova, mutta tyrskyt olivat mitättömät\nja maihinnousu tapahtuikin senvuoksi vaikeuksitta. Ranta oli loivaa\nhietikkoa, jossa oli paljon kaikenvärisiä simpukoita. Siellä täällä\noli vaalenneita luita, jäännöksiä joistakin eläimistä, jotka olivat\najautuneet rannalle mätänemään. Saarella kasvoi paljon kookospalmuja,\njotka heiluivat tuulessa ja tarjosivat virkistävää varjoa. Matruusit\neivät siitä kuitenkaan paljonkaan välittäneet ja Filip ajatteli vain\nkadonnutta vaimoaan. Krantz auttoi hänet maihin ja talutti hänet\nvarjoisaan paikkaan. Hän nousi kumminkin melkein heti ja riensi\nrannalle katsomaan sitä lautan osaa, jolla Amine oli ja joka nyt oli\njo hyvin kaukana. Krantz seurasi häntä, ollen varma, ettei Filip enää\ntyynnyttyään tapa itseään.\n\n\"Hän on riistetty minulta ikuisiksi ajoiksi!\" huudahti Filip kätkien\nkasvonsa käsiinsä.\n\n\"Älkää sanoko niin, Filip. Sama kaitselmus, joka on pelastanut\nmeidätkin, auttaa varmasti häntäkin. On melkein mahdotonta, että\nhän joutuu perikatoon tällaisessa saaristossa, josta suurin osa on\nasuttua. Alkuasukkaat kohtelevat naisia aina hyvin.\"\n\n\"Kunpa vain voisin uskoa samaa\", vastasi Filip.\n\n\"Ajateltuanne tarkemmin asiaa on teidän melkein pakko tunnustaa, että\noli oikeastaan suotavaakin hänen erottamisensa, ei kyllä teistä, vaan\nnoista julkeista tovereistamme, joiden yhdistettyä voimaa emme olisi\nvoineet vastustaa. Luuletteko, että nuo miehet, jos meidän on pakko\noleskella tällä saarella kauankin, olisivat antaneet teidän pitää\nvaimonne yksinänne? Ei, he eivät olisi välittäneet mistään ja Amine\non mielestäni pelastunut ihmeellisellä tavalla häpeästä ja huonosta\nkohtelusta, niin, melkeinpä kuolemasta.\"\n\n\"Sellaista he eivät nyt sentään ikinä olisi uskaltaneet tehdä! Mutta\nnyt, Krantz, pitää meidän rakentaa lautta ja seurata häntä, sillä\nemme saa jäädä tänne toimettomiksi. Aion hakea hänet käsiini, vaikka\nminun pitäisi penkoa koko maailma.\"\n\n\"Tapahtukoon sitten niinkuin haluatte, Filip, ja minä haluan jakaa\nkohtalonne kanssanne\", vastasi Krantz iloiten siitä, että oli\nolemassa ainakin jotakin, joka voi kiinnittää ystävän mieltä. \"Mutta\npalatkaamme nyt lautalle hakemaan joitakin virvokkeita, joiden\ntarpeessa me molemmat niin suuresti olemme. Neuvotelkaamme vasta\nsitten, mikä suunnitelmistamme on paras.\"\n\nSyötyään pystyttivät he pienen teltan rannalle, ja kun ilta tuli,\npaneutuivat he väsyneinä levolle miesten vahtiessa rahojaan, etteivät\ntoverit niitä varastaisi. Filip nukkui raskaasti uneksien Aminesta.\nHän oli näkevinään, miten Schriften-roisto jälleen kiipesi lautalle\nja istuutui Aminen viereen. Kuunneltuaan hetkisen hänen pirullista\nnauruaan hyppäsi Amine mereen päästäkseen eroon luotsista ja hetkisen\nkuluttua oli Filip näkevinään hänen kävelevän vahingoittumattomana\nrannalla, sillä vesi, joka ei tavallisesti säästä ketään, oli\nsäästänyt hänet. Filip koetti päästä hänen luokseen, mutta joku\ntuntematon voima teki hänen yrityksensä tyhjiksi. Amine viittasi\nkädellään ja sanoi: \"Näemme toisemme vielä, Filip. Niin, vielä kerran\nsaamme puhutella toisiamme tässä maailmassa.\"\n\nAurinko oli jo korkealla taivaalla, kun Krantz noustuaan herätti\nFilipin. He söivät muutamia kookospähkinöitä aamiaisekseen. Filip ei\npuhunut sanaakaan, vaan muisteli untaan, joka oli lohduttanut häntä\nhieman. \"Tapaamme siis vielä\", ajatteli hän. \"Niin, ainakin kerran\nvielä saamme nähdä toisemme. Kiitän sinua, Jumala!\"\n\nMiehet tulivat rahanhimossaan vähitellen hyvin riitaisiksi ja kun he\nviikon kuluttua oppivat valmistamaan pähkinöistä juovuttavaa juomaa,\nmuuttui elämä melkein sietämättömäksi. He pelasivat rahoistaan,\njoivat ja tappelivat ja käyttäytyivät kuin mielettömät. Filip ja\nKrantz rakensivat nyt kaikessa hiljaisuudessa lautan varustaen\nsen kookospähkinöillä, ja olivat valmiit lähtemään saarelta heti\nkun sellainen tappelu alkaisi miesten kesken, että se loppuisi\nonnettomasti. Vihdoin heidän odotuksensa toteutuikin, sillä miehet\nolivat kerran niin päissään, että raivostuttuaan tappoivat toisensa\nviimeiseen mieheen. Filip ja Krantz katselivat lautaltaan taistelua\nja nousivat maihin haudaten kuolleet. Kaivettuaan kuopan muutaman\npalmun juurelle piilottivat he rahat siihen merkiten paikan. He\nerottivat kuitenkin aarteesta viisisataa kultarahaa vieden ne\nlautalle ja ommellen ne vaatteihinsa jonkun mahdollisen tulevan\ntarpeen varalta.\n\nSeuraavana aamuna nostivat he purjeen poistuen saarelta. Onko meidän\npakko ilmoittaa, mihin suuntaan he purjehtivat? Tietysti sinnepäin,\nmissä he viimeisen kerran olivat nähneet lautan ja Aminen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nLautta näytti täyttävän tarkoituksensa ja vaikka se ei kyntänytkään\nlaineita nopeasti, totteli se kuitenkin peräsintä, niin että sitä\nvoitiin hoitaa. Filip ja Krantz painoivat tarkkaan mieleensä kaikki\nhuomattavimmat merkit löytääkseen saaren tarpeen vaatiessa. Virran\navulla kulkivat he hyvää vauhtia etelään päin tarkastaakseen sillä\nsuunnalla olevan suuren saaren. Heidän matkansa tarkoitus oli, paitsi\nAminen etsimistä, suunnan tutkiminenkin, missä päin Ternate sijaitsi,\nsillä he tiesivät tuon saaren kuninkaan käyvän sotaa portugalilaisia\nvastaan. Portugalilaiset olivat perustaneet siirtolan ja rakentaneet\nlinnoituksen Tidoriin, joka ei ollut kaukana tuosta edellämainitusta\nsaaresta. Sieltä toivoivat he pääsevänsä Bantamiin jossakin\nkiinalaisessa aluksessa.\n\niltapäivällä lähestyivät he tuota suurta saarta saapuen pian rantaan.\nFilip katseli kaikille suunnille toivoen näkevänsä joitakin merkkejä\nAminen lautasta, mutta ei huomannut ainoatakaan sellaista eikä\nasukkaitakaan.\n\nHe purjehtivat muutamaan pieneen tyyneen lahteen, ettei virta yöllä\nkuljettaisi heitä pois maan näkyvistä, ja jäivät sinne aamuun asti,\njolloin he taasen nostivat purjeen jatkaen matkaansa. Krantz ohjasi\nlauttaa pitkällä salolla, jota he käyttivät peräsimenä, kun hän\nhuomasi Filipin, joka ei pitkään aikaan ollut puhunut sanaakaan,\nottavan kalleutensa poveltaan ja tarkkaavaisesti katselevan sitä.\n\n\"Onko siinä Aminen kuva, Filip?\" kysyi hän.\n\n\"Ah, ei, tässä on vain kohtaloni\", vastasi Filip ajattelematta mitä\nhän sanoi.\n\n\"Kohtalonneko? Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Sanoinko kohtaloni? Tiesin tuskin, mitä puhuin\", sanoi Filip kätkien\njälleen kalleuden poveensa.\n\n\"Uskon mieluummin, että sanoitte enemmän kuin aioittekaan\", vastasi\nKrantz. \"Olen usein huomannut teidän pitävän tuota esinettä\nkädessänne enkä ole unohtanut sitäkään, miten innokkaasti Schriften\nkoetti saada sen haltuunsa huolimatta seurauksista. Siihen liittyy\nvarmaankin jotakin hyvin salaperäistä? Jos olen oikeassa, pitäisi\nteidän tuntea minut jo niin hyvin, että voisitte uskoa minulle\nsalaisuuden.\"\n\n\"Tiedän, Krantz, että olette vilpitön ja korvaamaton ystävä, sillä\nolemme jakaneet niin monta vaaraa keskenämme, että jo senkin\nperusteella olemme kuin veljiä. Luullakseni voisin luottaa teihin,\nmutta minusta tuntuu, etten saa luottaa keneenkään. Tähän kalleuteen\nliittyy todellakin eräs salaisuus, jota eivät tähän asti tiedä muut\nkuin vaimoni ja pari pyhää miestä.\"\n\n\"Jos kerran olette uskonut sen pyhyydelle, voitte uskoa sen\nystävyydellekin, sillä ei ole olemassakaan mitään sen pyhempää.\"\n\n\"Mutta minä aavistan, että salaisuuteni tunteminen tuo onnettomuutta\nteille. Miksi minulla on sellaiset aavistukset, en tiedä, mutta\nminulla on ne kumminkin, Krantz, eikä minulla ole varaa menettää\nteitä, ystäväni.\"\n\n\"Kuulostaa aivan siltä kuin ette haluaisikaan käyttää hyväksenne\nystävyyttäni\", vastasi Krantz. \"Olen jo ennenkin pannut henkeni\nalttiiksi teidän kanssanne enkä ole mies enkä mikään, jos koetan\nkarttaa ystävyyden tuomia velvollisuuksia. Voidaanko milloinkaan\nolettaa mahdottomampaa kuin että minulle uskottu salaisuus toisi\nonnettomuutta mukanaan? En ole ollenkaan utelias, mutta olemme jo\nniin kauan olleet tekemisissä toistemme kanssa ja olemme nyt aivan\nerillään muusta maailmasta, että minusta tuntuu kuin voisitte\nkeventää mieltänne uskomalla luotettavalle ystävällänne nuo huolenne,\njotka niin kauan ovat painaneet mieltänne. Ystävän neuvoja ei pidä\nhalveksia, Filip. Jos siis pidätte ystävyyttäni jossakin arvossa,\nniin antakaa minun ottaa osaa suruunne.\"\n\nKun otamme huomioon olosuhteet, joissa he nyt elivät, ja Filipin\ntoivottomuuden, emme saa ihmetelläkään, että Filip halusi uskoa\nKrantzille salaisuutensa. Hän aloitti kertomuksensa minkäänlaisitta\nehdoitta, sillä hän käsitti, että jollei Krantz haluaisi kunnioittaa\nsalaisuutta sen itsensä vuoksi tahi ystävyydestä häneen, ei hän\nsitoutuisi antamaan minkäänlaista lupaustakaan, ja kun lautta\npäivän kuluessa sivuutti saaren lahtia ja niemekkeitä, jutteli hän\nKrantzille tarinan, jonka lukija jo tuntee. \"Nyt tiedätte kaikki\",\nsanoi Filip lopetettuaan huokaisten syvään. \"Mitä ajattelette\nsiitä? Uskotteko kummallisen kertomukseni, vai luuletteko sitä\nsairaalloisten aivojen synnyttämäksi mielikuvitelmaksi?\"\n\n\"En, Filip, sillä osan siitä voin jo minäkin vannoa todeksi.\nMuistakaa, kuinka usein olen nähnyt tuon kummituslaivan -- ja jos\nnyt isänne rangaistuksekseen saa kierrellä meriä, niin miksi ei\nteitä olisi voitu valita hänen rangaistuksensa peruuttajaksi? Uskon\nempimättä jokaisen kertomanne sanan ja kun nyt olette antanut minulle\nluottamuksenne, voin ymmärtää paljon sellaista, joka käytöksessänne\nennen on tuntunut minusta aivan käsittämättömältä. Useimmat ihmiset\nsurkuttelisivat teitä, mutta minä kadehdin osaanne.\"\n\n\"Kadehditteko minua?\" huudahti Filip.\n\n\"Kadehdin ja ottaisin mielelläni tehtävänne toimittaakseni, jos\nse vain olisi mahdollista. Ettekö tunne itseänne ylpeäksi, kun\nteidät on valittu niin kunniakkaaseen yritykseen? Sen sijaan että\nme muut saamme purjehtia maailman ympäri ja nähdä kaikenlaisia\nvaivoja kootaksemme varoja, jotka me sitten ehkä menetämme yhdessä\npäivässä ja joita emme missään tapauksessa voi ottaa mukaamme, olette\nte valittu niin suureen ja kunniakkaaseen tehtävään -- sanoisin\nmielelläni oikeaan enkelin toimeen -- että saatte pelastaa isänne\nsielun, joka kärsii kovasti inhimillisten heikkouksiensa vuoksi,\nmutta jota ei sentään ole tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Teillä\non todellakin edessänne sellainen päämäärä, joka on merimiehen elämän\nja vaivojen arvoinen. Vaikka kuolemanne sen päättäisikin, niin mitä\nsen on väliä? Meidänhän pitää kaikkien kuolla, mutta kuinka harvat,\nniin, tuskinpa kukaan muu kuin te, ovat saaneet tilaisuuden pelastaa\nsen sielun, jota pelastaja saa kiittää olemassaolostaan? Niin, Filip,\nminä kadehdin teitä.\"\n\n\"Ajattelette ja puhutte kuin Amine. Hänenkin mielensä on hehkuva ja\nseikkailunhaluinen eikä hän toivo mitään niin hartaasti kuin saada\nseurustella henkien kanssa.\"\n\n\"Hän on aivan oikeassa\", vastasi Krantz. \"Minunkin elämässäni\non sattunut tapahtumia, jotka ovat vakuuttaneet minulle sen ei\nainoastaan olevan mahdollista, vaan myöskin luvallista. Kertomuksenne\non vain vahvistanut entistä uskoani.\"\n\n\"Todellako, Krantz?\"\n\n\"Kyllä, mutta siitä myöhemmin. Yö alkaa jo pimetä ja meidän pitää\njälleen viedä pieni aluksemme varmaan turvapaikkaan. Tuolla onkin\nluullakseni siihen tarkoitukseen sopiva lahti.\"\n\nAamuyöstä alkoi tuulla kovasti rantaan päin ja laineet muuttuivat\nniin korkeiksi, että pieni lautta alkoi olla vaarassa. Matkan\njatkaminen oli niin ollen mahdotonta eivätkä he voineet muuta\nkuin vetää lauttansa korkeammalle, etteivät aallot voineet hakata\nsitä rikki rantaa vasten. Filip ajatteli Aminea ja huudahti äkkiä\nkatsellessaan vaahtopäisiä laineita: \"Meri, jos olet hukuttanut\nAmineni, niin luovuta hänen ruumiinsa minulle! Mutta mitä tuolla on?\"\njatkoi hän viitaten taivaanrannalla olevaan pilkkuun.\n\n\"Sieltä siintää jonkun pienen aluksen purje\", vastasi Krantz.\n\"Minusta näyttää, että alus aikoo hakea suojaa tästä samasta lahdesta\nkuin mekin.\"\n\n\"Olette oikeassa, se on kuin onkin jonkun pienen aluksen purje.\nKatsokaa, miten mainingit sitä keinuttavat! Mutta venehän on aivan\ntäynnä väkeä.\"\n\nAlus lähestyi hyvin nopeasti rantaa. Purje laskettiin alas ja se\nohjattiin tyrskyjen halki maihin.\n\n\"Vastustus ei hyödytä ollenkaan, jos he ovat vihollisiamme\",\nhuomautti Filip. \"Saamme pian tietää kohtalomme.\"\n\nKanootin miehistö ei ollut huomaavinaankaan heitä, ennenkuin alus\noli vedetty maalle varmaan turvaan. Kun se oli tehty, lähestyi\nkolme miestä Filipiä ja hänen toveriaan keihäilleen nähtävästi\nystävällisessä tarkoituksessa. Muudan miehistä puhutteli heitä\nportugalin kielellä kysyen, keitä he ovat.\n\n\"Olemme hollantilaisia\", vastasi Filip.\n\n\"Kuulutteko tuon äsken haaksirikkoutuneen laivan miehistöön?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Teillä ei ole mitään pelättävää. Olette portugalilaisten vihollisia,\nkuten mekin. Olemme kotoisin Ternaten saarelta ja kuninkaamme käy\nsotaa noita portugalilaisia vastaan. Mutta missä toverinne ovat?\"\n\n\"He ovat kaikki kuolleet\", vastasi Filip. \"Sanokaa minulle, oletteko\ntavanneet erään naisen, joka oli yksinään lauttamme toisella\npuoliskolla, tai oletteko kuulleet hänestä mitään?\"\n\n\"Kuulimme muutaman naisen pelastuneen eteläiselle rannikolle\nja tiedämme Tidorin asukkaiden vieneen hänet portugalilaiseen\nsiirtolaan, koska he olivat luulleet häntä portugalilaiseksi.\"\n\n\"Jumalalle kiitos, hän on pelastunut!\" huudahti Filip. \"Sanoitteko\nTidoriin?\"\n\n\"Kyllä, mutta olemme sodassa portugalilaisten kanssa, emmekä voi\nviedä teitä sinne.\"\n\n\"Kyllä me sittenkin tapaamme vielä toisemme!\"\n\n\"Palaamme nyt Ternateen ja otamme teidät mielellämme mukaamme.\nKuninkaamme on ihastunut kaikkiin hollantilaisiin, ja erittäinkin\nnyt, kun olette noiden portugalilaisten roistojen vihollisia. Unhotin\nilmoittaa, että meillä on muudan toverinne jo mukanamme. Hän oli\nmelkein kuollut onkiessamme hänet merestä, mutta hän on jo tointunut.\"\n\n\"Kukahan hän mahtaneekaan olla?\" huudahti Krantz. \"Hän kuuluu\nvarmasti jonkun toisen laivan miehistöön?\"\n\n\"Ei\", sanoi Filip väristen. \"Luulen häntä Schrifteniksi.\"\n\n\"En usko sitä, ennenkuin näen hänet\", väitti Krantz.\n\n\"Katsokaa nyt sitten\", vastasi Filip viitaten Schrifteniin, joka\nlähestyi heitä.\n\n\"Olen iloinen tapaamisestamme, herra Vanderdecken; toivoakseni voitte\nhyvin, herra Krantz. Olipa onni, että me kaikki pelastuimme, hi, hi!\"\n\n\"Meri kuuli siis todellakin rukoukseni ja luovutti kuolleensa\",\najatteli Filip.\n\n\"Mitä ajattelette hänestä?\" kysyi Filip Krantzilta Schriftenin\npoistuttua.\n\n\"Hänen kohtalonsa on varmasti liittynyt kohtaloonne ja hänellä\non jokin varma tehtävä, kuten teilläkin. Hänellä on osansa tässä\nkummallisessa salaisuudessa, eikä hän poistu näyttämöltä, ennenkuin\nhän on näytellyt osansa loppuun. Mutta älkää ajatelko enää häntä,\nvaan muistakaa, että Amine on pelastunut.\"\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nKun Amine jälleen palasi tajuihinsa, huomasi hän lepäävänsä pienessä\nmajassa palmunlehtivuoteella. Ruma musta lapsi istui hänen vieressään\nkarkoittaen kärpäsiä. Missä hän oli?\n\nLaineet olivat heitelleet lauttaa pari päivää, minkä ajan kuluessa\nAmine oli vuoroin houraillut ja vuoroin ollut aivan tajutonna.\nTuulen ja virran kuljettamana oli lautta vihdoin ajautunut Uuden\nGuinean itärannikolle. Muutamat alkuasukkaat olivat löytäneet hänet\nsattumalta tultuaan rannikolle tekemään kauppoja Tidorin asukkaiden\nkanssa. Ensi työkseen anastivat he hänen vaatteensa, mutta ennenkuin\nhe ennättivät riisua hänet yhtä alastomaksi kuin he itsekin olivat,\nkiinnitti muudan timanttisormus, jonka hän oli saanut Filipiltä,\nvillien huomion puoleensa. He koettivat anastaa sen Aminelta, mutta\nmuudan vanha nähtävästi hyvin vaikutusvaltainen akka tuli väliin\nmuistuttaen miehiä, että kaikkien portugalilaisten pelastamisesta oli\nluvattu suuri palkinto. Miehet jättivät silloin Aminen rauhaan ja\nvaimo vei hänet omaan majaansa hoitaen häntä hyvin huolellisesti.\n\nEräänä aamuna tuli Amine iloisen näköisenä majasta istuutuen\ntavalliselle paikalleen palmujen varjoon. \"Rakkahin äiti, kiitän\nsinua!\" huudahti hän. \"Olet näyttäytynyt minulle ja palauttanut\nmieleeni kaikki nuo taiat, jotka olin unhottanut. Jos vain voisin\nkeskustella näiden ihmisten kanssa, saisin nyt selville, missä\nFilipini on.\"\n\nParin kuukauden kuluttua tuli viesti, että pelastettu nainen oli\nvietävä siirtolaan, missä hänen hoitajilleen maksettaisiin palkka.\nSanantuojat viittasivat Aminelle, joka oli saanut takaisin entisen\nkauneutensa, että hän seuraisi heitä. Koska jokainen muutos oli\nhänelle tervetulleempi kuin jääminen nykyiseen olinpaikkaansa,\nseurasi hän heitä veneeseen sijoittuen miesten neuvomaan turvalliseen\npaikkaan.\n\nHe saapuivat seuraavana aamuna määräpaikkaansa ja Amine vietiin\nportugalilaiseen siirtolaan, jossa hänet otettiin hyvin\nystävällisesti vastaan. Hän ilmoitti tulkin avulla, kuka hän oli,\nja päällikkö, muudan pieni ja laiha portugalilainen, lupasi viedä\nhänet jonkun ajan kuluttua Goaan, josta hän sitten helposti voi\nmatkustaa muualle. Hänelle annettiin asunnoksi kaunis huone ja\npalvelijattareksi musta neekerityttö.\n\nPäällikkö rakastui heti Amineen silmittömästi ja Amine olisi nauranut\nhänelle vasten silmiä, ellei hän olisi pelännyt miestä. Hänen halunsa\npäästä pois saadakseen tietää jotakin Filipin kohtalosta lisääntyi\npäivä päivältä ja kun odotusaika oli loppuun kulunut, tähysteli hän\nalituisesti taivaanrannalle nähdäkseen odotetun laivan. Se ilmestyi\nvihdoinkin näkyviin, ja kun Amine katsoi sitä tarkkaavaisesti, vaipui\npäällikkö polvilleen tunnustaen hänelle rakkautensa ja rukoillen,\nettei hän matkustaisikaan, vaan tulisi hänen vaimokseen.\n\nAmine vastasi varovaisesti, sillä hän tiesi olevansa hänen\nvallassaan. Hän sanoi ensin haluavansa saada varman tiedon miehensä\nkuolemasta ja matkustavansa senvuoksi Goaan. Jos hänen epäluulonsa\nosoittautuisivat oikeiksi, lupasi hän kirjoittaa sieltä päällikölle.\n\nKuten myöhemmin tulemme näkemään, aiheutti tämä vastaus suuria\nkärsimyksiä Filipille. Ollen aivan varma siitä, että hän jollakin\ntavalla saa tiedon Filipin kuolemasta, tyytyi päällikkö tähän\nvastaukseen ilmoittaen saapuvansa itsekin Goaan saatuaan päteviä\ntietoja. Hän lopetti puheensa monilla ystävyyden ja rakkauden\nvakuutuksilla.\n\n\"Millainen houkka!\" ajatteli Amine katsellen laivaa, joka nyt läheni\nankkuripaikkaa.\n\nPuolen tunnin kuluttua oli laiva satamassa ja matkustajat maissa.\nAmine huomasi heidän joukossaan muutaman papinkin, ja häntä värisytti\njostakin tuntemattomasta syystä. Kun matkustajat tulivat lähemmäksi,\nnäki hän seisovansa vastakkain isä Mathiaksen kanssa.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nMolemmat säpsähtivät ja perääntyivät hämmästyneinä tästä\nodottamattomasta kohtauksesta. Amine ojensi ensimmäiseksi kätensä\nsillä tuttujen kasvojen näkemisen aiheuttama ilo pakotti hänet\nmelkein unhottamaan tavan, jolla he olivat eronneet.\n\nIsä Mathias puristi hyvin kylmästi hänen kättään ja sanoi laskien\nkätensä hänen päälaelleen: \"Jumala siunatkoon teitä ja antakoon\nteille anteeksi, kuten minäkin jo aikoja sitten olen tehnyt.\" Amine\nmuisti nyt äkkiä kaikki entiset tapahtumat ja punastui.\n\nOliko isä Mathias antanut hänelle anteeksi? No sen kai hän kyllä\nmyöhemmin huomaa, mutta se oli kutenkin varmaa, että hän kohteli\nAminea kuin vanhaa ystävää ainakin. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti\nhänen kertomustaan haaksirikosta myöntäen, ettei siinä ollut mitään\nsopimatonta, että hän matkustaa laivassa Goaan.\n\nLaiva jatkoi matkaansa pari päivää myöhemmin ja Amine sanoi hyvästi\nsiirtolalle ja sen rakastuneelle päällikölle. He purjehtivat\nseikkailuitta saaristosta ja jatkoivat matkaansa suoraan Bengalin\nlahden poikki kauniin ilman vähääkään muuttumatta.\n\nPoistuttuaan Terneusesta oli isä Mathias matkustanut Lissaboniin,\nmutta kyllästyttyään toimettomuuteen oli hän uudestaan tarjoutunut\nlähetyssaarnaajaksi Intiaan. Saavuttuaan Formosaan oli hän vähän ajan\nkuluttua saanut käskyn piispalta matkustaa Goaan tärkeässä asiassa.\nTämä oli syynä siihen, että hän nyt tapasi Aminen Tidorissa.\n\nOlisi hyvin vaikeata tehdä selkoa isä Mathiaksen tunteista Aminea\nkohtaan, sillä ne olivat hyvin vaihtelevaisia. Joskus muisti hän\nhyvin Filipin ja Aminen hänelle osoittaman ystävyyden, Filipiä\nkohtaan tuntemansa kunnioituksen ja Aminen monet hyvät ominaisuudet,\nmutta joskus taasen ei hän voinut olla ajattelematta tuota\nhäväistystä, jonka uhriksi hän oli joutunut Aminen toimesta. Silloin\nhän aina punnitsi, oliko Amine todellakin luullut hänen tunkeutuneen\nmakuuhuoneeseen toisista syistä kuin hänen ilmoittamistaan vai oliko\nAmine vain käyttänyt hänen ajattelemattomuuttaan hyväkseen? Hän olisi\nkyllä voinut antaa Aminelle anteeksi kaikki, jos hän vain olisi\nvoinut uskoa, että Amine todellakin oli kääntynyt kristinuskoon,\nmutta hänen täydellinen vakaumuksensa, ettei Amine ollut ainoastaan\nvääräuskoinen, vaan vieläpä velhokin, painoivat vaa'an kallistumaan\nAminen vahingoksi. Isä piti hyvin tarkasti silmällä häntä ja kun\nAmine puheissaan paljasti jonkun uskonnollisen tunteen, tunsi isä\npitävänsä hänestä, mutta kun Amine joskus puhui jotakin sellaista,\njoka osoitti, ettei hän pannut kristinuskolle suurtakaan arvoa, tunsi\nisä vastenmielisyyttä ja kostonhimoa.\n\nVasta sitten kuin he olivat sivuuttaneet Bengalin lahden kiertääkseen\nCeylonin eteläkärjen, muuttui ilma, ja kun myrsky yltyi, sytyttivät\nmerimiehet pienessä kannella olevassa temppelissä olevan pyhimyskuvan\nlampun palamaan. Amine huomasi sen ja hymyili tietämättään\nhalveksivasti isä Mathiaksen katsoessa tarkkaavaisesti häneen.\n\n\"Nuo villit, joiden luota vasta poistuin, eivät tee muuta kuin\npalvelevat epäjumalankuviaan, ja senvuoksi heitä sanotaan\npakanoiksi\", mumisi Amine, \"mutta ovatko nämä kristityt sitten sen\nparempia?\"\n\n\"Eiköhän olisi parasta, että menisitte hyttiinne\", sanoi isä Mathias\nmennen Aminen luo. \"Naisten ei sovi olla kannella nyt, vaan alhaalla\nhyteissään rukoilemassa puolestamme.\"\n\n\"Ei, isä, voin rukoilla paremmin täällä kannella. Pidän tällaisesta\nluonnonvoimien raivoamisesta ja katsellessani sitä nöyryytän mieleni\nihailemaan sitä jumalallista olentoa, joka hallitsee myrskyn, antaa\ntuulien raivota ja hillitsee sen lopulta.\"\n\n\"Puhutte hyvin, tyttäreni, mutta kaikkivaltiasta ei pidä kunnioittaa\nainoastaan hänen töissään, vaan häntä on rukoiltava yksinäisyydessä\nhartaasti ja uskoen. Oletteko seurannut antamiani määräyksiä?\nOletteko sydämessänne kunnioittanut niitä jumalallisia totuuksia,\njotka olen paljastanut teille?\"\n\n\"Olen koettanut parastani, isä\", vastasi Amine kääntyen pois ja\nkatsellen aaltoja.\n\n\"Oletteko rukoillut pyhää neitsyttä ja pyhimyksiä, noita sellaisten\nsyntisten välimiehiä kuin tekin olette?\"\n\nAmine ei vastannut. Hän ei halunnut ärsyttää pappia, mutta ei\nhalunnut valehdellakaan.\n\n\"Vastatkaa minulle, tyttäreni\", sanoi pappi ankarasti.\n\n\"Isä, olen rukoillut vain Jumalaa, kristittyjen ja maailman\nkaikkeuden herraa.\"\n\n\"Sellainen, joka uskoo kaikkea, ei usko mitään, nuori vaimo.\nAjattelinkin juuri sitä. Huomasin äsken halveksivan hymynne. Miksi\nhymyilitte?\"\n\n\"Hymyilin vain omille ajatuksilleni, isä.\"\n\n\"Sanokaa mieluummin: Noiden toisten lujalle uskolle.\" Amine ei\nvastannut.\n\n\"Olette vielä pakana ja vääräuskoinen. Varokaa itseänne, nuori\nnainen!\"\n\n\"Miksi minun pitäisi varoa itseäni, hyvä isä? Näissä maissahan\nasuu miljoonia ihmisiä, jotka ovat suurempia pakanoita kuin minä.\nKuinka monta heistä olette kääntäneet uskoonne? Kuinka paljon\nvaaroja, vaivoja ja vaikeuksia olette kestäneetkään levittäessänne\ntuota uskontoanne ja miksi ovat tuloksenne kumminkin niin pienet.\nSanonko teille sen, isä? Senvuoksi, että ihmisillä on täälläkin jo\noma uskontonsa, jota he ovat tunnustaneet lapsuudestaan asti, kuten\nkaikki muutkin heidän lähimmäisensä. Minäkin olen samassa asemassa.\nOlen kasvatettu toisen uskonnon mukaan ja luuletteko minun niin\nvain voivan hylätä sen ja luopua mielipiteistä, jotka olen imenyt\nitseeni äidin maidossa? Olen ajatellut tarkasti kaikkia puheitanne ja\ntunnen niissä olevan paljon totta ja kaunista ja tunnustan kirkkonne\nopin hyvin jumalalliseksi, mutta ette sittenkään ole tyytyväinen.\nVaaditte sokeata uskoa ja tottelemista, ja kun en niihin suostu,\nolen mielestänne arvoton oppilas. Pääsemme pian satamaan. Opettakaa\nminua siellä ja koettakaa kumota mielipiteeni, jos vain luulette\nkykenevänne siihen. Olen valmis ajattelemaan oppianne ja uskomaan\nsiihen, jos vain saan sellaisen vakaumuksen, että se on oikeaa. Olkaa\nkärsivällinen, hyvä isä, niin sellainen aika voi vielä koittaa,\njolloin ehkä tunnen mitä nyt en voi tuntea. En voi esimerkiksi uskoa,\nettä tuo maalattu puupalanen tuolla on sellainen esine, jota meidän\npitää palvoa ja rukoilla.\"\n\nLukuunottamatta tuota viimeistä ivallista huomautusta oli hänen\npuheessaan kuitenkin niin paljon totta, ettei isä Mathiaskaan voinut\nolla tunnustamatta sitä. Koska Amine oli katolilaisen vaimo, oli isä\nMathias tottunut suhtautumaan häneen kuin uskostaan luopuneeseen\nkristittyyn eikä kuin toisen opin mukaan kasvatettuun. Hän muisti\nnyt, ettei Aminea vielä oltukaan kirjoitettu seurakunnan jäseneksi,\nsillä isä Seysenistä ei hänen mielenlaatunsa ollut ollut siihen\nsopiva. Isä oli siirtänyt hänen kastamisensa tuonnemmaksi saadakseen\nensin varmuuden hänen uskonsa vahvuudesta.\n\n\"Puhutte rohkeasti, mutta puhutte tunteittenne mukaan, lapseni\",\nvastasi isä Mathias hetkisen kuluttua. \"Puhumme näistä asioista\ntultuamme Goaan ja Jumalan avulla selvenee teille siellä uusi\noppinne.\"\n\n\"Olkoon sitten niin\", sanoi Amine.\n\nMutta mitähän pappi olisi sanonutkaan, jos hän olisi tiennyt, että\nAminen ajatukset askartelivat muutamassa unessa, jonka hän oli nähnyt\nollessaan villien luona. Hänen äitinsä oli ilmoittanut siinä hänelle\nkaikki nuo hänen unhottamansa salaperäiset temput, joiden tehoa hän\nhalusi koettaa saavuttuaan Goaan.\n\nMyrsky kiihtyi kiihtymistään, laiva heilui kovasti ja alkoi vuotaa.\nPortugalilaiset matruusit olivat kovasti peloissaan kutsuen\npyhimyksiään avukseen. Isä Mathias ja muut matkustajat luulivat\nolevansa hukassa, sillä laivaa ei voitu tyhjentää pumpuilla; heidän\nkasvonsa kalpenivat ja he rukoilivat vapisten pelosta laineiden\nvyöryessä kannelle. Isä antoi kaikille synninpäästön. Toiset\nitkivät kuin lapset, toiset repivät tukkaansa, muutamat vannoivat\nja kiroilivat noita samoja pyhimyksiä, joita he vielä eilen olivat\nrukoilleet. Mutta Amine ei välittänyt mistään, ja kuullessaan nuo\nkiroukset hymyili hän halveksivasti.\n\n\"Lapseni\", sanoi isä Mathias koettaen hillitä vapisevaa ääntään,\nettei hän näyttäisi liikutetulta tuon nuoren naisen silmissä,\njoka näytti niin tyyneltä ja välinpitämättömältä luonnonvoimien\nraivotessa, \"älkää suhtautuko välinpitämättömästi tähän vaaran\nhetkeen. Sallikaa, että otan teidät kirkkomme yhteyteen, ennenkuin\nteidät kutsutaan pois; antakaa minun julistaa teille synnit anteeksi,\nettä tulisitte autuaaksi tulevassa maailmassa.\"\n\n\"Hyvä isä, Amine ei anna peloittaa itseään uskomaan\", vastasi hän,\n\"eikä hän usko sitäkään, että voitte antaa hänelle synnit anteeksi\nsen perusteella, että hän nyt sanoo jotakin, jota hän sitten\njälkeenpäin ehkä katuu. Tuolla korkeudessa on vain yksi Jumala, jonka\narmahtavaisuuteen luotan, jonka rakkautta toivon ja jonka edessä\ntaivun. Tapahtukoon hänen tahtonsa.\"\n\n\"Luopukaa epäuskostanne, tyttäreni.\"\n\n\"Isä\", vastasi Amine viitaten muihin matkustajiin ja matruuseihin,\njotka kulkivat kannella edestakaisin huutaen ja valittaen, \"nuo\nmiehet saivat äsken teiltä luvan periä iankaikkisen autuuden.\nMillainen on heidän uskonsa, joka ei suo heille voimaa kuolla kuin\nmiehet? Mistä se johtuu, etten minä vapise, vaikka he makaavat\nvaikeroiden kannella?\"\n\n\"Elämä on heistä suloista, lapseni. He ajattelevat perheitään ja\npelkäävät iankaikkisuutta. Kuka onkaan valmis kuolemaan?\"\n\n\"Minä ainakin\", vastasi Amine. \"Minulla ei ole enää puolisoa, luulen\nainakin niin. Elämä ei voi tarjota minulle mitään suloista, mutta\nminulla on kuitenkin vielä heikko toivo jäljellä, oljenkorsi, johon\nhukkuva voi tarttua. En pelkää kuolemaa, sillä minulla ei ole enää\njäljellä mitään, miksi eläisin. Jos Filip olisi täällä, olisi asian\nlaita aivan toinen, mutta hän on poistunut ennen minua enkä toivo\nenää muuta kuin saada seurata häntä.\"\n\n\"Hän kuoli uskovaisena, lapseni. Jos tahdotte päästä hänen luokseen,\npitää teidänkin uskoa.\"\n\n\"Hän ei olisi milloinkaan voinut kuolla, kuten nuo\", vastasi Amine\nkatsoen halveksivasti matkustajiin.\n\n\"Ehkä he eivät ole eläneetkään, kuten hän\", sanoi isä Mathias. \"Hyvät\nihmiset kuolevat rauhallisesti pelkäämättä mitään.\"\n\n\"Niin he tekevätkin, tunnustavatpa he sitten mitä uskontoa tahansa\",\nsanoi Amine, \"sillä kuolema tuntuu syntisestä aina kamalalta.\"\n\n\"Tahdon rukoilla puolestanne, tyttäreni\", vastasi isä Mathias\npolvistuen.\n\n\"Paljon kiitoksia. Rukouksenne kuullaan varmasti, vaikka kysymyksessä\nei olekaan sen kummempi olento kuin minä\", sanoi Amine kiiveten\nportaita ylimmäiselle kannelle.\n\n\"Olemme hukassa, rouva!\" huudahti kapteeni väännellen käsiään.\n\"Emme\", vastasi Amine seisoen ylihangan puolella ja pitäen kiinni\nköydestä. \"Nyt me ainakin pelastumme.\"\n\n\"Mitä sanotte, rouva?\" kysyi kapteeni katsellen ihaillen Aminen\nrauhallisia kasvoja.\n\n\"Minulle sanoo joku, ettemme joudu perikatoon, jos vain panette\nkaikki voimanne liikkeelle, kapteeni. Minulla on sydämessäni\nsellainen tunne\", lisäsi hän painaen kädellään rintaansa. Hän\ntunsi olevansa varma, ettei laiva joudu haaksirikkoon, sillä hän\nhuomasi myrskyn voiman jo vähän heikkenevän, vaikka matruusit eivät\npeloissaan olleet sitä huomanneetkaan.\n\nAminen kylmäverisyys, hänen kauneutensa ja ehkä harvinaisuus, että\nniin nuori nainen voi olla niin tyyni ja luottavainen silloin kun\ntoiset ovat jo kokonaan toivottomia, vaikuttivat rohkaisevasti\nkapteeniin ja miehistöön. Luullen häntä katolilaiseksi otaksuivat he\nhänen vakuutuksensa perustuvan johonkin korkeampaan voimaan, sillä\nherkkäuskoisuus ja taikausko liittyvät hyvin läheisesti toisiinsa.\nHe katsoivat Amineen ihaillen ja kunnioittaen, rohkaisivat jälleen\nluontonsa ja alkoivat työskennellä. Pumput pantiin jälleen käyntiin,\nmyrsky lakkasi yöllä raivoamasta ja laiva pelastui, kuten Amine oli\nennustanutkin.\n\nMiehistö ja matkustajat suhtautuivat häneen melkein kuin pyhimykseen\npuhuen hänestä isä Mathiakselle, joka joutui pahempaan kuin pulaan.\nAminen osoittama rohkeus oli ollut suurenmoinen, isänkin vapistessa\nei hänessä ollut näkynyt pelon merkkiäkään. Isä ei puhunut mitään,\nvaan mietti itsekseen, eikä hänen harkintansa tulos ollut ollenkaan\nsuotuisa Aminelle. Mistä oli Amine saanut tuon kylmäverisyytensä ja\ntuon profeetallisen kykynsä? Ei ainakaan kristittyjen Jumalalta,\nsillä Aminehan oli pakana. Keneltä sitten? Isä Mathias muisteli\nAminen Terneusessa olevaa makuuhuonetta ja pudisti päätään.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nMeidän pitää vielä kerran palata Filipiin ja Krantziin, jotka\nkeskustelivat kauan Schriftenin odottamattomasta ylösnousemisesta.\nHe eivät päässeet kuitenkaan muuhun tulokseen, kuin että Schrifteniä\noli tarkasti vartioitava ja koetettava päästä hänestä erilleen\nniin pian kuin suinkin. Krantz oli kysynyt häneltä, miten hän oli\npelastunut, ja hän oli vastannut ivalliseen tapaansa kelluneensa\nmuutamalla lautasta irtautuneella lankulla, kunnes veneen miehistö\noli pelastanut hänet. Koska tuossa ei ollut mitään mahdotonta,\nlopetti Krantz kyselynsä siihen. Seuraavana aamuna tuulen tyynnyttyä\ntyönnettiin vene jälleen vesille ja matka suunnattiin Ternatea kohti.\n\nMatkaan meni neljä päivää, sillä he nousivat joka ilta maihin vetäen\nveneensä hiekalle. Filip tunsi olevansa paljon iloisempi tietäessään\nAminen pelastuneen ja jälleennäkemisen toivo olisi tehnyt hänet\nhyvinkin onnelliseksi, ellei hänen olisi ollut pakko seurustella\nSchriftenin kanssa.\n\nTavassa, jolla Schriften suhtautui Filipin yrityksiin päästä\nhänestä vapaaksi, oli jotakin hyvin kummallista. Filipiä ärsyttivät\nSchriftenin alituisesti toistuvat nenäkkäät huomautukset, kuin ei\nSchriftenillä olisi ollut pienintäkään syytä olla vihainen tahi\nkostonhimoinen hänelle.\n\nHeti heidän saavuttuaan Ternaten tärkeimpään satamaan vietiin\nheidät muutamaan suureen palmunlehdistä ja ruovoista rakennettuun\nmajaan. Heitä varoitettiin poistumasta sieltä ennenkuin heidän\ntulonsa ilmoitettiin kuninkaalle. Näiden saarelaisten kohteliaisuus\nja hyvä kasvatus olivat alituisesti Filipin ja Krantzin\nkeskustelujen aiheina. Heidän uskontonsa ja pukunsa olivat puoleksi\nmuhamettilaisia, puolesi malaijilaisia.\n\nVieraita kohdeltiin hyvin huomaavaisesti, he saivat uudet puhtaat\nvaatteet ja hyvää ruokaa. Kuninkaan saavuttua kertoi Filip hänelle\nkaikki pyytäen kuningasta viemään heidät Tidoriin, jossa Amine oli\nvankina. Mietittyään hetkisen ehdotti kuningas, koska hän vihasi\nTidorin asukkaita, että he rupeaisivat hänen sotajoukkonsa johtajiksi\nja hyökkäisivät Tidorin linnoitusta vastaan. He voisivat siten\nvapauttaa Filipin vaimon ja auttaa Filipiä kostamaan. Filip ja\nKrantz suostuivat lopulta ehdotukseen ja matkavalmistukset alkoivat.\nKymmenen päivää myöhemmin lähti laivasto Tidoria vastaan vieden\nmukanaan neljä tykkiä ja seitsemäntuhatta miestä.\n\nSe saapui Tidoriin pari päivää myöhemmin. Filip vei miehensä maihin\naloittaen hyökkäyksen, mutta hänelle selveni pian, etteivät he voi\nvalloittaa linnoitusta omistamillaan neljällä tykillä. Neuvoteltuaan\nmuiden päälliköiden kanssa ehdotti Krantz, että he odottaisivat\npimeää ja hyökkäisivät sitten linnoitukseen seuraavalla tavalla: heti\nkun iltatuuli alkaisi puhaltaa pitkin rantaa, pitäisi miesten koota\nkuivia palmun lehtiä, sitoa ne suuriksi kimpuiksi, latoa ne tuulen\npuolelle paaluaitauksen viereen ja sytyttää ne sitten tuleen. Siten\nvoisivat he saada ulkovarustukset käsiinsä poltettuaan aitauksen, ja\nsen jälkeen voisivat he tarkemmin päättää seuraavista toimenpiteistä.\nNeuvo oli liian hyvä hylättäväksi. Kaikkien miesten, joilla ei ollut\npyssyjä, käskettiin nyt sitoa noita kimppuja, ja ennen yön tuloa oli\nsuuri määrä kuivia puita varastossa ja he olivat valmiit hyökkäykseen.\n\nTernatelaiset riisuivat valkoiset pukunsa jättämättä ylleen muuta\nkuin vyönsä ja siniset alusvaatteensa. Varustettuaan itsensä\naseilla hiipivät he varovaisesti paaluaitauksen viereen vieden\nsinne risukimppuja ja uudistaen matkansa, kunnes niitä oli ladottu\nsinne tarpeeksi. Sitten ne sytytettiin monesta kohti yht'aikaa.\nLiekit kohosivat ilmaan, linnoituksen tykit paukkuivat ja paljon\nmiehiä kaatui. Mutta puolustajat olivat vähällä tukehtua savuun,\nja heidän oli senvuoksi pakko poistua valleilta. Paaluaitaukset\npaloivat kirkkaasti ja korkealle kohoavat liekit alkoivat jo sytyttää\nlinnoituksen rakennuksiakin. Puolustus loppui siihen, ternatelaiset\nrepivät maahan palavat aitaukset tunkeutuen siten ulkovarustuksiin\nja tappaen armotta kaikki, jotka eivät olleet paenneet linnoituksen\nturviin.\n\nVarasto, joka oli rakennettu kivestä, ja kaikki muutkin rakennukset\nolivat ilmitulessa ja liekit valaisivat saaren monien penikulmien\nlaajuudelta. Savu haihtui ja linnoituksen puolustajat voitiin nyt\nselvästi nähdä kirkkaassa valaistuksessa. \"Kunpa meillä vain olisi\ntikapuita!\" huudahti Filip. \"Linnoitus olisi silloin meidän, sillä\nvalleilla ei ole ristin sieluakaan.\"\n\n\"Ei, siitä ei tule mitään, sillä ette voi ikinä valloittaa tuota\nlinnoitusta, Filip Vanderdecken!\" huusi Schriften, joka Filipin\ntietämättä oli tullut mukaan.\n\nTuskin hän ennätti huutaa nuo sanat, kun tapahtui hirmuinen räjähdys\nja ilma täyttyi suurilla kivillä, jotka lensivät kaikille suunnille\ntappaen ja haavoittaen satoja. Varasto oli lentänyt ilmaan, sillä\nsen kellareissa, joihin tuli jo oli levinnyt, oli ollut suuria\nruutivarastoja.\n\n\"Tuollainen oli sen suunnitelman loppu, Filip Vanderdecken, hi, hi!\"\nhuusi Schriften. \"Ette saa milloinkaan tuota linnoitusta haltuunne.\"\n\nTämän odottamattoman onnettomuuden aikaansaama ihmishenkien menetys\nja sekamelska säikähdyttivät ternatelaiset suunniltaan ja he\npakenivat kaikki rannalle veneihinsä.\n\nNe työnnettiin vesille ja purjeet nostettiin, mutta jonkun ajan\nkuluttua puhkesi myrsky ja muutamien veneiden, niiden joukossa\nsenkin, jossa Filip ja Krantz olivat, oli jälleen pakko kääntyä\nmaihin. Siellä onnistui Filip ja Krantz pakenemaan ternatelaisten\nluota, jotka jatkoivat matkaansa seuraavana päivänä. Jonkun ajan\nkuluttua muutamat portugalilaiset sotilaat löysivät heidät ja\nveivät heidät linnoituksen komentajan puheille. Filip kertoi\nhänelle heidän olevan hollantilaisia haaksirikkoutuneita, jotka\nTernaten kuningas oli pakottanut ottamaan osaa retkeen. He olivat\nkumminkin paenneet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, koska\nhe eivät olleet halunneet lähteä sinne takaisin. Kuultuaan hänen\nselityksensä jyskytti pieni komentaja miekallaan kovasti vallin\nkivitykseen, suoristautui ja käski viedä heidät vankilaan myöhemmin\nkuulusteltaviksi.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nVankila, johon Filip ja Krantz vietiin, oli kaikkea muuta kuin\nmiellyttävä. Se sijaitsi linnoituksen kellarikerroksessa eikä sinne\npäässyt valoa eikä ilmaa muualta kuin hyvin pienestä merelle päin\njohtavasta aukosta. Siellä oli sitäpaitsi hyvin kuuma eikä siellä\ntietysti ollut ollenkaan tuollaisia pieniä mukavuuksia, jotka tekevät\nnykyaikaiset talot ja hotellit niin kodikkaiksi. Se oli suoraan\nsanoen huone, jossa ei ollut muuta kuin seinät ja lattia.\n\nFilip haluten saada jotakin tietää Aminesta teki heitä saattelevalle\nsotilaalle muutamia kysymyksiä portugalinkielellä.\n\n\"Pyydän anteeksi, hyvä mies --\"\n\n\"Minä myös\", vastasi sotilas, poistui ja lukitsi oven.\n\nFilip nojautui alakuloisena seinään, mutta Krantz ollen virkeämpi\nkäveli edestakaisin lattialla, vaikka hän ei kääntymättä voinut\nottaakaan kuin muutamia askelia kumpaankin suuntaan.\n\n\"Tiedättekö, mitä ajattelen?\" kysyi Krantz hetkisen kuluttua. \"Saamme\nkiittää onneamme, että meillä on vielä kaikki rahamme jäljellä.\nElleivät he tarkasta meitä, voimme lahjomalla vartijat päästä ehkä\npakenemaan.\"\n\n\"Minä taasen mietin\", vastasi Filip, \"että olen mieluummin täällä\nkuin tuon Schriften-roiston seurassa, sillä hänen näkemisensä\nvaikuttaa minuun kuin myrkky.\"\n\n\"Minä puolestani en voinut ihailla päällikönkään ulkomuotoa. Huomenna\nkuulustellaan meitä luultavasti tarkemmin.\"\n\nHeidän keskustelunsa keskeytyi nyt, sillä avain kiertyi lukossa ja\nmuudan sotilas toi heille ruukullisen vettä ja maljallisen keitettyä\nriisiä. Mies oli toinen kuin tuo äskeinen saattaja ja senvuoksi\nuskalsi Filip puhutella häntä.\n\n\"Teillä on ollut kai paljon työtä näiden parin viime päivän kuluessa,\nvai mitä?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Alkuasukkaat pakottivat meidät mukaansa, mutta me pelastuimme\nlopulta.\"\n\n\"Kuulin teidän sanovan niin komentajalle.\"\n\n\"He menettivät melkein tuhannen miestä\", sanoi Krantz. \"Pyhä\nFransiskus, miten olenkaan iloinen!\"\n\n\"Kyllä he nyt varovat, etteivät hyökkää portugalilaisten kimppuun\naivan pian\", jatkoi Krantz.\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi sotilas.\n\n\"Menetittekö te paljon miehiä?\" uskalsi Filip kysyä huomattuaan\nmiehen puheliaaksi.\n\n\"Emme täyttä kymmentäkään. Varastorakennuksessa oli kyllä noin\nsata alkuasukasta sekä muutamia naisia ja lapsia, jotka joutuivat\nperikatoon, mutta sehän ei merkitse mitään.\"\n\n\"Teillä on täällä muudan nuori eurooppalainen nainenkin luullakseni\",\nkysyi Filip huolestuneena, \"eräs haaksirikkoutunut? Kuoliko hänkin\nonnettomuudessa?\"\n\n\"Nuori nainenko? Pyhä Fransiskus, nyt muistan hänet! Asia on\nkatsokaas niin, että --\"\n\n\"Pedro!\" kuultiin nyt jonkun huutavan ylhäältä. Mies keskeytti\npuheensa, pani sormen varoittavasti huulilleen ja poistui.\n\n\"Jumalani, opeta minua olemaan kärsivällinen!\" huudahti Filip.\n\n\"Tämä koettelemus on hyvin vaikea.\"\n\n\"Hän tulee tänne jälleen huomenaamulla varhain\", huomautti Krantz.\n\n\"Niin kai, mutta miten pitkiksi tietämättömyys venyttääkin nämä\nvälissä olevat tunnit!\"\n\n\"Minun tulee teitä sääli\", sanoi Krantz, \"mutta mitä voimmekaan\ntehdä? Tuntien täytyy kulua, vaikka tietämättömyys venyttäisi ne\nvuosienkin pituisiksi. Kuulen kuitenkin askelia.\"\n\nOvi aukeni ja ensimmäinen sotilas näyttäytyi. \"Seuratkaa minua, sillä\nkomentaja haluaa puhutella teitä.\"\n\nFilip ja Krantz tottelivat iloisesti käskyä. He kiipesivät kapeita\nportaita erääseen pieneen huoneeseen, jossa komentaja odotti heitä.\nHän istui huolettomasti pienellä sohvalla, hänen pitkä miekkansa oli\npöydällä hänen vieressään ja kaksi nuorta alkuasukasnaista löyhytteli\nviuhkoillaan häntä.\n\n\"Mistä olette saanut nuo pukunne?\" kysyi komentaja vangeilta heti.\n\n\"Kun alkuasukkaat veivät meidät mukanaan saarelta, ottivat he\nvaatteemme antaen meille nämä sijaan.\"\n\n\"Suostuitteko vapaaehtoisesti palvelemaan heidän laivastossaan heidän\nhyökätessään tämän linnoituksen kimppuun?\"\n\n\"He pakottivat meidät siihen\", vastasi Krantz. \"Emme halunneet\nsuostua heidän ehdotukseensa, mutta siitä huolimatta ottivat he\nmeidät mukaansa luulotellakseen miehistölleen, että eurooppalaiset\nauttavat heitä.\"\n\n\"Kuinka voin tietää, puhutteko totta?\"\n\n\"Onhan teillä sanamme ja todistaahan sitäpaitsi pakommekin sen.\"\n\n\"Kuuluitte siis jonkun hollantilaisen aluksen miehistöön. Oletteko\nupseereita vai tavallisia matruuseja?\"\n\nKrantz, joka luuli, että heidät mieluummin vapautettaisiin, jos\nhe salaisivat arvonsa, tyrkkäsi Filipiä huomaamatta kylkeen\nvastatessaan: \"Olemme perämiehiä. Olen kolmas perämies ja toverini on\nluotsi.\"\n\n\"Entä kapteeninne, missä hän on?\"\n\n\"En voi sanoa, onko hän enää hengissä.\"\n\n\"Oliko teillä naisiakin laivassanne?\"\n\n\"Oli kapteenin rouva.\"\n\n\"Missä hän nyt on?\"\n\n\"Otaksumme hänen hukkuneen lautan toisella puoliskolla, joka ajautui\nmerelle.\"\n\n\"Vai niin!\" huudahti komentaja hetkisen kuluttua.\n\nFilip katsoi Krantziin kuin sanoakseen: \"Mitä nämä verukkeet\nhyödyttävät?\" mutta Krantz viittasi häntä vaikenemaan.\n\n\"Sanoitte, ettette tiedä, onko kapteeninne vielä hengissä?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"No niin, jos otaksutaan, että vapautan teidät, suostutteko siinä\ntapauksessa allekirjoittamaan todistuksen, joka vahvistaa hänen\nkuolemansa todeksi, ja vannomaan sen oikeaksi?\"\n\nFilip katsoi ensin komentajaan ja sitten Krantziin.\n\n\"En ymmärrä, miksi siitä kieltäytyisimme, ellemme senvuoksi, että\nvoisimme joutua ikävyyksiin, jos tuo todistus lähetettäisiin\nHollantiin. Uskallanko kysyä, miksi herra komentaja haluaa saada\ntuollaisen todistuksen?\"\n\n\"Se on minun asiani!\" huudahti pieni mies jyrisevällä äänellä.\n\"Haluan yksinkertaisesti saada sen ja se saa riittää teille. Valitkaa\nnyt, haluatteko takaisin vankilaan vai tahdotteko päästä vapaaksi ja\nmatkustaa Eurooppaan ensimmäisessä sopivassa laivassa?\"\n\n\"Luulen hänen varmasti kuolleen ja senvuoksi otaksuttavasti\nsuostumme\", vastasi Krantz venyttäen sanoja kuin hän olisi hyvin\ntarkasti halunnut punnita ne, \"mutta voitte kai sentään antaa meille\najatusaikaa huomiseen asti?\"\n\n\"Kyllä. Saatte nyt poistua.\"\n\n\"Mutta emme kai takaisin vankilaan, herra komentaja?\" vastasi\nKrantz. \"Emme ole vankeja ja jos toivotte meiltä palvelusta, ette\nvarmastikaan halua kohdella meitä huonosti.\"\n\n\"Oman tunnustuksenne mukaan olette taistelleet ase kädessä\nkristilliseltä hallitsijaa vastaan, mutta voitte nyt sentään olla\nvapaat tämän yön. Saadaan sitten huomenaamulla nähdä, tahdotteko olla\nvankeja vai ei.\"\n\nFilip ja Krantz kiittelivät pientä komentajaa hänen ystävyydestään\nkiiruhtaen sitten valleille. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut\nvielä noussut. He istuutuivat rintavarustukselle, hengittivät\nmielihyvällä raitista ilmaa keuhkoihinsa ja iloitsivat vapaudestaan,\nvaikka heidän vankeutensa olikin ollut niin lyhyt. Heidän\nläheisyydessään oli kuitenkin niin paljon sotilaita, että he\nuskalsivat vain kuiskailla toisilleen.\n\n\"Mitä hän mahtoi tarkoittaakaan halutessaan tuollaista todistusta\nmeiltä ja miksi vastasitte siten?\" kysyi Filip.\n\n\"Filip Vanderdecken, voitte kai käsittää, että olen usein ajatellut\nkauniin vaimonne kohtaloa, ja kuullessani, että hänet on tuotu tänne,\nvapisin pelosta hänen vuokseen. Kuinka miellyttävältä hän mahtanee\nnäyttääkään verrattuna tämän maan naisiin! Ja tuo pieni komentaja,\neikö hän ole juuri sopiva mies rakastumaan häneen? Kielsin asemamme,\nkoska luulin hänen mieluummin vapauttavan meidät, jos sanon olevamme\nalempiarvoisia kuin kapteeni ja perämies, -- semminkin kun hän\nepäilee meidän kiihoittaneen ternatelaisia hyökkäykseen. Silloin\nkun hän pyysi todistusta kuolemastanne, juolahti heti mieleeni\nhänen haluavan saada sen siksi, että hän siten voi taivuttaa Aminen\nvaimokseen. Mutta missä Amine nyt on, siinäpä juuri kysymys onkin.\nJos vain saisimme tuon sotilaan käsiimme, saisimme ehkä tietää\njotakin.\"\n\n\"Amine on täällä, luottakaa vain siihen\", vastasi Filip puiden\nnyrkkiään.\n\n\"Niin minäkin melkein luulen\", sanoi Krantz. \"Hän on hengissä\nkaikissa tapauksissa, sitä en ollenkaan epäilekään.\"\n\nHe jatkoivat keskusteluaan, kunnes kuu nousi valaisemaan säteillään\nkuohuvia aaltoja. He käänsivät kasvonsa merelle päin nojautuen\nvaitiollen rintavarustukseen. Hetkisen kuluttua lähestyi muudan\nhenkilö heitä häiriten heidän haaveiluaan sanomalla: \"Hyvää iltaa,\nherrat!\"\n\nKrantz tunsi heti portugalilaisen sotilaan, jonka oli ollut pakko\nkeskeyttää keskustelunsa heidän kanssaan.\n\n\"Hyvää iltaa, ystäväni\", hän vastasi. \"Olemme kiitollisia Jumalalle,\nettei teidän enää tarvitse sulkea meitä koppiin.\"\n\n\"Se minua kummastuttaakin\", vastasi sotilas hiljaa. \"Komentajastamme\non mieluista näyttää voimaansa ja täällä hän on ehdottomasti\nyksinvaltias.\"\n\n\"Hän ei voi kuulla puhettamme nyt\", vastasi Krantz. \"Tämä on\ntodellakin miellyttävä paikka. Kauanko olette jo oleskellut tällä\nsaarella?\"\n\n\"Kolmetoista vuotta, herra, ja sen ajan kuluessa olen jo ehtinyt\ntäydellisesti kyllästyä siihen. Minulla on vaimo ja lapsia Oportossa,\ntarkoitan, että minulla oli, mutta en tiedä, vaikka he olisivat jo\nkuolleetkin.\"\n\n\"Toivotte kai pääsevänne vielä joskus heidän luokseen?\"\n\n\"Heidän luokseenko, herra? Ei ainoakaan sellainen portugalilainen\nsotilas kuin minäkin olen pääse milloinkaan kotiin. Meidät värvätään\nkyllä vain viideksi vuodeksi, mutta tänne me silti kuolemme.\"\n\n\"Kohtalonne on todellakin kova.\"\n\n\"Kovako, herra?\" vastasi sotilas kuiskaten. \"Paremminkin julma ja\npetollinen. Olen usein ajatellut ampua itseni, mutta niin kauan kuin\non elämää on toivoakin.\"\n\n\"Säälin teitä sydämestäni, ystäväni\", sanoi Krantz. \"Kas tässä,\nminulla sattuu olemaan vielä pari kultarahaa jäljellä. Ottakaa niistä\ntoinen. Ehkä voitte joskus lähettää sen kotiinne vaimo raukallenne.\"\n\n\"Tässä saatte samanlaisen minultakin, hyvä mies\", lisäsi Filip\npistäen myös rahan miehen kouraan.\n\n\"Suojelkoot kaikki pyhimykset teitä, herrat!\" huudahti sotilas.\n\"Tämä on ensimmäinen minulle osoitettu laupeudentyö näiden\nvuosien kuluessa, mutta vaimollani ja lapsillani on hyvin pienet\nmahdollisuudet saada näitä milloinkaan.\"\n\n\"Kerroitte ollessamme vankilassa muutamasta nuoresta eurooppalaisesta\nnaisesta\", huomautti Krantz vähän ajan kuluttua.\n\n\"Niin, herra, hän oli hyvin kaunis ja komentajamme oli hyvin\nrakastunut häneen.\"\n\n\"Missä hän nyt on?\"\n\n\"Hän matkusti Goaan muutaman papin mukana, joka tunsi hänet. Tuo\nsuopea vanhus, jota sanottiin isä Mathiakseksi, antoi minulle\nsynninpäästön täällä ollessaan!\"\n\n\"Isä Mathiasko?\" huudahti Filip, mutta vaikeni Krantzin tyrkkäyksestä.\n\n\"Sanoitte komentajan rakastuneen häneen?\"\n\n\"Niin sanoinkin. Pieni päällikkömme kiintyi häneen silmittömästi ja\nellei isä Mathias olisi saapunut, ei hän olisi päästänyt naista ikinä\ntäältä, vaikka hän olikin toisen miehen vaimo.\"\n\n\"Matkustiko hän Goaan?\"\n\n\"Matkusti eräässä tänne poikenneessa laivassa. Hän oli varmaankin\nhyvin iloinen päästessään täältä pois, sillä pieni komentajamme\nahdisti häntä päivät päästään, vaikka hän selvästi surikin miestään.\nTiedättekö, herrat, elääkö hänen miehensä vielä?\"\n\n\"Emme, sillä emme ole kuulleet hänestä mitään.\"\n\n\"Jos hän elää, toivon hänen vuokseen, ettei hän tulisi tänne, sillä\njos komentaja saa hänet käsiinsä, käy hänelle huonosti. Hän on\nsellainen mies, ettei hän välitä mistään. Hän on urhoollinenkin, sitä\nei voida kieltää, mutta saadakseen tuon naisen, raivaisi hän kaikki\nesteet empimättä tieltään välittämättä seurauksista -- ja aviomies on\nhyvin vakava este, herra. Mutta\", jatkoi sotilas hetkisen kuluttua,\n\"on parempi, ettei huomata minun viipyvän täällä liian pitkää aikaa.\nKutsukaa minut luoksenne, jos haluatte jotakin, ja muistakaa, että\nnimeni on Pedro. Hyvää yötä ja tuhansia kiitoksia.\" Sanottuaan sen\nsotilas poistui.\n\n\"Olemme kaikissa tapauksissa hankkineet itsellemme ystävän\", sanoi\nKrantz, \"eivätkä saamamme tiedot ole niinkään arvottomia.\"\n\n\"Päinvastoin\", vastasi Filip. \"Amine on siis matkustanut Goaan\nisä Mathiaksen kanssa. Tiedän hänen olevan pelastetun ja hyvässä\nturvassa. Hän on erinomainen mies, tuo isä Mathias. Nyt voin olla\naivan rauhallinen.\"\n\n\"Mutta muistakaa olevanne vihollisenne vallassa. Meidän pitää päästä\npois täältä niin pian kuin suinkin ja huomenna allekirjoitamme\npaperin. Sillä ei ole mitään merkitystä, sillä pääsemme luullakseni\nGoaan, ennenkuin se ehtii sinne, ja vaikka emme olisikaan siellä, ei\nse kumminkaan taivuta Aminea menemään naimisiin tuon kääpiön kanssa.\"\n\n\"Olen siitä aivan varma, mutta sehän voi silti surettaa häntä\nkovasti.\"\n\n\"Ei ainakaan enemmän kuin tämä hänen nykyinen tietämättömyytensä.\nMutta siitä ei ole mitään hyötyä, että vaivaamme aivojamme\nnäiden entisten asioiden pohtimisella, sillä meillä ei ole muuta\nneuvoa. Kirjoitan alle, Cornelius Richter, joka oli kolmantena\nperämiehenämme, ja te Jacob Vantreat, muistakaa se.\"\n\n\"Hyvä\", vastasi Filip kääntyen pois kuin haluten jäädä yksikseen\nomine ajatuksineen. Krantz huomasi sen, paneutui pitkäkseen\nsuojaiseen paikkaan ja nukkui heti.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nVäsyneenä edellisen päivän vaivoista oli Filip heittäytynyt Krantzin\nviereen ja nukkunut. Varhain seuraavana aamuna hän heräsi komentajan\nääneen ja hänen sapelinsa kalinaan. Krantzkin nousi ja kun komentaja\nvihdoinkin huomasi heidät, käski hän tiukasti heitä seuraamaan\nmukanaan asuntoonsa. Heidän tultuaan sinne kysyi hän heiltä, olivatko\nhe valmiit allekirjoittamaan tuon pyydetyn paperin vai halusivatko he\npalata vankilaan. Krantz vastasi heidän ajatelleen asiaa perinpohjin\nja koska he olivat varmoja kapteenin kuolemasta, suostuisivat he\nmielellään allekirjoittamaan todistuksen. Kuultuaan tämän vastauksen\nmuuttui komentaja heti hyvin armolliseksi ja sittenkuin hän oli\nsaanut haluamansa kirjoitusneuvot, kirjoitti hän itse todistuksen ja\nFilip ja Krantz kirjoittivat nimensä sen alle. Heti kun se oli tehty\nja pieni mies oli saanut paperin käteensä, tuli hän niin iloiseksi,\nettä hän pyysi entisiä vankejaan aamiaiselle luokseen.\n\nAamiaisen kuluessa lupasi hän päästää heidät pois saarelta\nensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Hän pyysi heitä\npäivällisellekin, koska Krantz osasi olla hänelle hyvin mieliksi.\nKun he myöhemmin polttelivat sikarejaan, uskalsi Krantz, huomattuaan\nkomentajan olevan puhetuulella, kysyä häneltä, miksi hän niin\nvälttämättä oli halunnut saada todistuksen kapteenin kuolemasta.\nKomentaja vastasi Filipin suureksi hämmästykseksi, että Amine oli\nluvannut mennä hänen kanssaan naimisiin, jos hän vain voi näyttää\nsellaisen todistuksen.\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti Filip hypäten seisoalleen.\n\n\"Mahdotontako, herra? Mutta miksi?\" kysyi komentaja hämmästyneenä\nsivellen viiksiään vihaisesti.\n\n\"Minäkin olen melkein taipuvainen yhtymään toverini mielipiteeseen\",\nsanoi Krantz huomattuaan Filipin ajattelemattomuuden seuraukset, \"ja\nolisittepa tekin vain, herra komentaja, nähnyt, miten äärettömästi\ntuo nainen piti miehestään, olisitte tekin ollut aivan samaa mieltä\nkanssamme, mutta naiset ovat nyt kerran naisia eivätkä he milloinkaan\nole voineet vastustaa sotilaita. Voimme ehkä senvuoksi antaa hänelle\nanteeksi. Maljanne, toivotan teille onnea!\"\n\n\"Aion juuri sanoa samaa\", lisäsi Filip huomattuaan Krantzin\ntarkoituksen. \"En voi muuta kuin antaa hänelle anteeksi, komentaja,\nsemminkin kun vertaan teitä hänen mieheensä.\"\n\nLeppyen tästä imartelusta vastasi komentaja: \"Niin, sanotaankinhan,\nettä meillä sotilailla on onnea naisten joukossa. Hyvät herrat,\njuokaamme hänen onnekseen. Eläköön kaunis Amine Vanderdecken!\"\n\n\"Niin, eläköön hän!\" huudahti Krantzkin kohottaen lasinsa.\n\n\"Kauniin Amine Vanderdeckenin malja!\" toisti Filipkin. \"Mutta, herra\nkomentaja, ettekö pelkää hänen oloaan Goassa, jossa on niin paljon\nkaikenlaisia vaaroja naisille?\"\n\n\"En ollenkaan, sillä olen varma, että hän rakastaa minua; niin, jos\npuhun totta, hän jumaloi minua vallan.\"\n\n\"Valehtelette!\" huudahti Filip.\n\n\"Kuinka, herra, puhutteko minulle?\" huusi komentaja tarttuen pöydällä\nolevaan miekkaansa.\n\n\"En\", vastasi Filip koettaen tyyntyä. \"Muistelen vain miten usein\nkuulin hänen vannovan, ettei hän milloinkaan katsahdakaan muihin\nmiehiin kuin omaan Filipiinsä.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" huudahti komentaja. \"Rakas ystäväni, ette tunne\nnaisia ollenkaan.\"\n\n\"Ei hän niistä erikoisesti väittäkään\", vastasi Krantz kumartuen\nkomentajaan päin ja kuiskaten hiljaa: \"Hän on aina tuollainen, kun\ntulee puhe naisista. Naimisissa ollessaan tuli hän julmasti petetyksi\nja senvuoksi vihaa hän nyt koko sukua.\"\n\n\"Meidän pitää siinä tapauksessa antaa hänelle anteeksi\", vastasi\npieni upseeri. \"Vaihtakaamme puheenaihetta.\"\n\nKun he jälleen tulivat omaan huoneeseensa, pyysi Krantz Filipiä\nhillitsemään tunteensa, ettei heitä suljettaisi uudestaan vankilaan.\n\n\"Voiko olla mahdollista, että hän on ollut niin petollinen?\" huudahti\nFilip surullisesti. \"Voisin melkein uskoa sen todeksi, kun ajattelen,\nmiten innokkaasti komentaja halusi tuota paperia.\"\n\nKrantz rauhoitti nyt Filipiä sillä, että Amine tietysti oli suostunut\nkomentajan ehdotukseen päästäkseen pois, ja Filip rauhoittuikin.\nMyöhemmin uskotteli hän komentajalle, että Filip on hyvin hienoa\nhollantilaista sukua, ja vannoi, että hänellä on mahtavia omaisia\nPortugalissakin. Tämän keskustelun jälkeen huomattiin portugalilaisen\nkomentajan suuresti muuttuvan, sillä hän kunnioitti äärettömästi\naateluutta. Hän toivoi nähtävästi saavuttavansa joitakin etuja\nvaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.\n\nMuutamia päiviä tämän keskustelun jälkeen, kun he kaikki kolme\nistuivat pöydässä, tuli korpraali huoneeseen, tervehti komentajaa\nja ilmoitti hänelle, että muudan hollantilainen matruusi oli tullut\nlinnoitukseen. Hän sanoi halunneensa vain kysyä, pitääkö hänen tuoda\nmies komentajan puheille. Kuultuaan tämän ilmoituksen kalpenivat\nFilip ja Krantz. He tunsivat jonkun onnettomuuden olevan tulossa,\nmutta ei kumpainenkaan sanonut mitään. Komentaja käski korpraalin\ntuoda matruusin sisään ja parin minuutin kuluttua ilmestyi huoneeseen\nheidän katkerin vihollisensa Schriften. Huomattuaan Filipin ja\nKrantzin istuvan pöydässä huudahti hän heti: \"Ah, kapteeni Filip\nVanderdecken ja hyvä ystäväni, herra Krantz, Utrechtin ensimmäinen\nperämies, miten iloinen olenkaan tapaamisestamme!\"\n\n\"Kapteeni Filip Vanderdeckenkö?\" huudahti komentaja hypäten\nseisoalleen. \"Peijakas, onko minua sittenkin vedetty nenästä?\" Hän\nkeskeytti hengittäen kiivaasti, mutta hänen otsasuonensa paisuivat\nkuin ne olisivat olleet halkeamaisillaan. Hän voi kuitenkin jatkaa\ntyynemmin hetkisen kuluttua: \"Hyvä herra, kiitän teitä, mutta nyt on\nminun vuoroni. Korpraali, tuokaa heti sotilaita tänne!\"\n\nFilip ja Krantz huomasivat, ettei kieltäminen auttaisi mitään.\nFilip pani käsivartensa ristiin rinnalleen, mutta Krantz huomautti:\n\"Ajateltuanne hieman asiaa, herra, huomaatte vihanne aiheettomaksi.\"\n\n\"Aiheettomaksiko?\" toisti komentaja nauraen ivallisesti. \"Olette\npettänyt minua, mutta nyt olette joutuneet vangiksi omaan verkkoonne.\nMinulla on allekirjoittamanne paperi hallussani enkä aio jättää\nsitä käyttämättä. Olette kuollut, kapteeni, minulla on teidän\nitsenne antama todistus siitä ja vaimonne uskoo varmasti mielellään\nilmoituksen.\"\n\n\"Hän on pettänyt teidät, komentaja, vapautuakseen vallastanne, siinä\nkaikki\", vastasi Filip. \"Hän ei huolisi noin mitättömästä ja laihasta\nkääpiöstä, vaikka hän olisikin vapaa kuin tuuli.\"\n\n\"Jatkakaa vain, kohta on minun vuoroni. Korpraali, sulkekaa nämä\nmiehet vankilaan ja asettakaa vahti ovelle. Viekää heidät pois.\nJalosukuinen herra, ehkä voivat Hollannissa ja Espanjassa olevat\nvaikutusvaltaiset ystävänne vapauttaa teidät sieltä.\"\n\nSotamiehet veivät Filipin ja Krantzin mukanaan kummastellen suuresti\nkohtelun muutosta. Schriften seurasi heitä ja heidän kulkiessaan\nportaita vallien yli vankilaan riistäytyi Krantz raivoissaan irti\nvartijoittensa käsistä ja potkaisi Schrifteniä niin voimakkaasti,\nettä tämä pyörähti ympäri monta kertaa jääden lopulta suulleen\nmakaamaan.\n\n\"Olipa se kunnollinen potku, hi, hi\", sanoi Schriften päästyään\njälleen jaloilleen ja katsoen hymyillen Krantziin.\n\nSotamiesten joukossa oli muudan, joka ymmärtäväisesti nyökäytti\nheille heidän laskeutuessaan vankilaan. Pedro ei ollut unhottanut\nhyväntekijöitään ja vangitut tiesivät nyt saaneensa hänestä sellaisen\nliittolaisen, joka koettaisi kaikkensa auttaakseen heitä. Hänen\nystävyytensä lohdutti heitä ja oli kuin auringon säde, joka antoi\nheille toivoa ja rohkeutta heidän kuunnellessaan raskaan avaimen\nkiertymistä lukossa, kun heidät vielä kerran suljettiin kolkkoon\nvankilaan.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\n\"Nyt ovat siis kaikki yrityksemme menneet myttyyn\", sanoi Filip\nalakuloisesti. \"Voimmeko mitenkään enää pelastua tuo pienen tyrannin\nkynsistä?\"\n\n\"Kyllä jossakin sopivassa tilaisuudessa\", vastasi Krantz. \"Myönnän,\nettä mahdollisuudet näyttävät nyt tällä haavaa melko huonoilta, mutta\ntoivokaamme parasta. Minulla on muudan suunnitelma, joka ehkä voi\nonnistua sittenkuin tuon pienen miehen viha on haihtunut.\"\n\n\"Millainen sitten?\"\n\n\"Vaikka hän rakastaakin vaimoanne äärettömästi, rakastaa hän\nkuitenkin enemmän kilisevää kultaa. Koska tiedämme, mihin koko aarre\non piilotettu, luulen hänen vapauttavan meidät, jos luovutamme sen\nhänelle.\"\n\n\"Se voi olla hyvinkin mahdollista\", vastasi Filip. \"Kirottu olkoon\ntuo Schriften-roisto! Kuten sanoitte, ei hän varmaankaan ole peräisin\ntästä maailmasta. Hän on vainonnut minua koko elämäni ajan eikä hän\nnäytä toimivan omasta aloitteestaan.\"\n\nTyynnyttyään hieman käski komentaja tuoda Schriftenin jälleen\nluokseen kuulustellakseen häntä tarkemmin, mutta häntä ei löydetty\nmistään, vaikka kaikki paikat pengottiin nurin. Portilla oleva vahti\nvannoi, ettei Schriften ollut mennyt sen kautta, jolloin toimitettiin\nuusi etsiminen, mutta turhaan.\n\n\"Onko hän mahdollisesti joutunut muiden vankien joukkoon?\" ajatteli\nkomentaja. \"Minusta tuntuu se mahdottomalta, mutta voinhan kuitenkin\nkatsoa.\"\n\nHän laskeutui portaita vankilaan, katsoi sinne ja aikoi juuri\nperääntyä, kun Krantz sanoi haluavansa puhutella häntä. Komentaja\nsuostui kuuntelemaan ja Krantz ilmoitti tietävänsä tärkeän\nsalaisuuden, jonka hän suostuu kertomaan, jos heidät vapautetaan ja\nhuoneet annetaan heille takaisin.\n\nKomentaja ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä, mutta suostui\nvihdoin Krantzin pyyntöön. Filip meni huoneeseensa, mutta Krantz\nseurasi komentajaa tämän työhuoneeseen. Komentaja oli niin ymmällä,\nettä hän oli hyvin naurettavan näköinen; hän ei ollut selvillä,\npuhutteliko hän laivan ensimmäistä perämiestä vai jotakin muuta,\noliko hän loukannut aatelismiestä vai oliko tavallinen matruusi\nvetänyt häntä nenästä. Hän istuutui sohvaansa ja Krantz kertoi\nhänelle seuraavaa:\n\n\"Olemme salanneet teiltä osan totuudesta, herra komentaja.\nTullessamme tänne emme ilmaisseet teille oikeaa asemaamme, koska emme\ntienneet, millaiseksi kohtalomme muodostuu. Myöhemmin kerroin teille\nystäväni arvon ja aseman. Nyt aion ilmoittaa peittelemättä, miten\nhänen laivansa joutui haaksirikkoon.\" Hän kertoi nyt komentajalle\npitkän jutun sanoen laivan joutuneen perikatoon senvuoksi, että\nlaivassa oli ollut suuri rahasumma, joka oli määrätty vietäväksi\nGoaan muutamalle kirkolle. Tuo rahasumma oli kuulunut eräälle\nAmsterdamista kotoisin olevalle koronkiskurille, jonka haamu\noli vahtinut sitä alituisesti. Hänen poikansa oli lahjoittanut\ntestamentissaan nuo rahat kirkolle. Katolilainen piispa oli sitten\nmäärännyt nuo varat Goan kirkoille, ja ne oli senvuoksi viety\nFilipin laivaan luovutettavaksi ensimmäiselle portugalilaiselle\nviranomaiselle siellä. Hän uskotteli vielä komentajalle, että\nSchriften oli tuo hänen mainitsemansa haamu, ilmoittaen lopuksi, että\nFilip oli haaksirikon jälkeen piilottanut aarteen tuohon pieneen\nsaareen, jonne he olivat pelastuneet.\n\n\"Kummallista, hyvin kummallista! Tuohon saareen on siis piilotettu\nmelkoinen rahasumma?\"\n\n\"Niin on.\"\n\n\"Haamu on luullakseni luopunut aarteestaan, koska hän tuli tänne.\"\n\n\"Tietysti.\"\n\n\"Miksi luulette hänen tehneen niin?\"\n\n\"Otaksuttavasti senvuoksi, että hän halusi ilmaista aikeensa ja\nkehoittaa Filipiä hakemaan aarteen pois, mutta kuten muistanette, ei\nhän voinut toimittaa asiaansa.\"\n\n\"Aivan niin, mutta tehän sanoitte ystäväänne Vanderdeckeniksi.\"\n\n\"Hän käyttää sitä nimeä matkoillaan.\"\n\n\"Aminellakin on sama sukunimi.\"\n\n\"On kyllä. Filip tutustui häneen Hyväntoivonniemellä ja otti hänet\nmukaansa.\"\n\n\"Amine on siis hänen vaimonsa.\"\n\n\"Siihen kysymykseen en voi vastata. Tiedän vain, että Filip kohtelee\nhäntä kuin vaimoaan.\"\n\n\"Vai niin. Mutta tuo aarre? Sanoitte ainoastaan ystävänne tietävän,\nminne se on piilotettu.\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Ettekö tahdo sanoa hänelle, että olen hyvin pahoillani äskeisestä\ntapahtumasta, ja ilmoittaa, että haluaisin mielelläni puhutella häntä\nhuomenna?\"\n\n\"Kyllä, herra komentaja\", vastasi Krantz, nousi, toivotti\nkomentajalle hyvää yötä ja poistui.\n\n\"Himoitsin toista, mutta löysinkin toisen\", mumisi komentaja\nitsekseen. \"Hän oli varmaankin haamu, mutta rohkea hänen pitää olla,\njos hän haluaa estää minut anastamasta rahoja. Voinhan sitäpaitsi\nkutsua papit avukseni. Kuinkahan se nyt kävisikään päinsä? Jos\npäästän nuo miehet vapaiksi ehdolla että he ilmoittavat minulle\naarteen piilopaikan, ei minun silti ole pakko luopua tuosta nuoresta\nnaisesta. Saan hänet varmasti omakseni, jos lähetän hänelle tämän\npaperin, mutta minun täytyy ensin vapautua hänen miehestään. Noista\nmolemmista valitsen mieluummin rahat. Mutta enkö voi saada kumpaakin?\nAnastan kaikissa tapauksissa rahat ensin. Olen paremmin niiden\ntarpeessa kuin kirkko, mutta nuo molemmat miehet voivat ilmaista\nminut, jos todellakin saan aarteen haltuuni. Minun pitää senvuoksi\ntukkia heidän suunsa ikuisiksi ajoiksi, ja silloin saan ehkä kauniin\nAminenkin omakseni. Niin, heidän kuolemansa on välttämätön saadakseni\nmolemmat, tarkoitan, sittenkuin olen onnellisesti saanut aarteen\nhaltuuni. Minun pitää nyt suunnitella kaikki perinpohjin.\"\n\nHän kulki vielä hetkisen edestakaisin huoneessaan miettien parasta\nmenettelytapaa. Vihdoin hän mumisi tyytyväisenä: \"Paitsi heistä pitää\nminun vapautua kaikista muistakin, jotka auttavat minua aarteen\netsimisessä. Silloin -- kuka siellä taasen on? Pedroko?\"\n\n\"Niin, herra komentaja.\"\n\n\"Oletko jo ollut täällä kauankin?\"\n\n\"Ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä. Olin kuulevinani teidän\nhuutavan.\"\n\n\"Saat poistua, sillä en ole minkään tarpeessa.\" Pedro meni, mutta hän\noli ollut huoneessa niin kauan, että hän oli kuullut komentajan koko\nyksinpuhelun.\n\nXXXIII.\n\nOli ihana aamu, kun portugalilainen laiva, jossa Amine oli,\npurjehti Goan lahteen ja satamaan. Goa oli siihen aikaan loistonsa\nkukkuloilla. Se sijaitsi kauniilla paikalla, oli komeasti rakennettu,\nsinne oli koottu äärettömiä rikkauksia, varakuningas asui siellä ja\nse oli julistettu Idän pääkaupungiksi. Kun laiva lähestyi jokea,\njonka molemmat haarat ympäröivät saarta, jolle Goa on rakennettu,\nolivat kaikki matkustajat kannella ja portugalilainen kapteeni, joka\noli käynyt kaupungissa ennenkin monta kertaa, teki selkoa Aminelle\nsen huomattavimmista rakennuksista. Sivuutettuaan linnoituksen\npääsi alus jokeen, jonka rannat olivat täynnä ylimysten huviloita.\nNe olivat kauniita pomeranssilehtojen keskellä olevia rakennuksia,\nlehtojen, joiden suloinen tuoksu täytti ilman.\n\n\"Tuolla, rouva, on varakuninkaan kesäasunto\", sanoi kapteeni viitaten\nerääseen suureen rakennukseen.\n\nLaiva purjehti nyt eteenpäin, kunnes se saapui melkein kaupungin\nkohdalle. Aminen huomio kiintyi nyt kirkkoihin ja muiden korkeiden\nrakennusten torneihin, sillä hän oli nähnyt vain harvoja\nsuurkaupunkeja ennen, kuten lukija ehkä muistaakin.\n\n\"Tuolta näkyy jesuiittain kirkko ja heidän koulunsa\", sanoi kapteeni\nviitaten muutamaan komeaan rakennukseen. \"Tuossa kirkossa säilytetään\nkuuluisan pyhimyksen Fransiskuksen luurankoa. Hän uhrasi henkensä\nlevittäessään evankeliumia näihin pakanamaihin.\"\n\n\"Olen kuullut isä Mathiaksen kertovan hänestä\", vastasi Amine. \"Mutta\nmikä rakennus tuolta näkyy?\"\n\n\"Augustinilaisluostari ja sen vieressä on dominikaneilla samanlainen.\"\n\n\"Suurenmoista kerrassaan!\" huomautti Amine.\n\n\"Tuolla rannalla näette varakuninkaan palatsin, tuo tuolla oikealla\non paljasjalkaisten karmeliittien luostari, tuolta siintää pyhän\nKatarinan korkea kirkontorni ja tuo kaunis ja siro rakennuskin on\nkirkko. Näettekö tuolta varakuninkaan palatsin takaa erään kupoolin?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Siellä on pyhän inkvisitionin vankila.\"\n\nVaikka Amine oli kuullutkin Filipin kertovan inkvisitionista, tiesi\nhän kuitenkin hyvin vähän sen tarkoituksesta. Kuullessaan sen nimen\nvärisytti häntä, hänen voimatta ymmärtää sen syytä.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin ankkuroi laiva tullihuoneen edustalle.\nKapteeni ja muut matkustajat menivät maihin, paitsi Amine, joka\njäi laivaan odottamaan isä Mathiaksen paluuta. Pappi oli nimittäin\nluvannut hankkia hänelle asunnon kaupungista. Amine oli antanut\nhänelle kahdeksansadan tukaatin arvoisen timanttisormuksensa, jonka\nisä myi kahdestasadasta taalarista ja vuokrasi Aminelle huoneet\neräältä leskeltä.\n\nRakennus, johon Amine muutti asumaan, oli erään suuren torin, Terra\ndi Sabion, varrella. Hänen huoneensa olivat torille päin ja ne olivat\nilmavat ja mukavat. Emäntä seurasi häntä sisään näyttääkseen ne\nhänelle ja Amine kysyi nyt häneltä, miksi torin toisella laidalla\nolevaa kirkkoa sanotaan.\n\n\"Se on Taivaaseenastumisenkirkko\", vastasi rouva. \"Siellä soitetaan\nhyvin kauniisti. Jos teitä haluttaa, menemme huomenna sinne\nkuuntelemaan.\"\n\n\"Entä tuo vastapäätä oleva jykevä rakennus?\"\n\n\"Se on pyhän inkvisitionin vankila\", vastasi leski ristien silmänsä.\n\nAminea värisytti jälleen hänen voimatta sanoa, miksi. \"Onko tuo\npoika lapsenne?\" kysyi hän noin kahdentoista vuotiaan pojan tullessa\nhuoneeseen.\n\n\"Kyllä. Muut lapseni ovat kuolleet. Suojelkoon Jumala häntä!\"\n\nPoika oli kaunis ja ymmärtäväinen ja Aminella oli omat syynsä, miksi\nhän koetti päästä hänen ystäväkseen. Hän onnistuikin täydellisesti\naikeessaan.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nAmine oli juuri palannut kotiin iltapäiväkävelyltään. Hän oli\nostellut kaikenlaista pientä basaarista ja kantanut ostoksensa kotiin\nviittansa alla. \"Olen siis vihdoinkin kotona, Jumalalle kiitos,\neikä minua täällä kukaan vakoile\", huudahti hän istuutuen sohvalle.\n\"Filip, missä oletkaan?\" jatkoi hän. \"Nyt minulla on hallussani\nsellainen keino, että saan sen pian tietää.\"\n\nLesken poika pieni Pedro tuli nyt huoneeseen, juoksi Aminen luokse ja\nsuuteli häntä. \"Sano minulle, Pedro, missä äitisi on?\" kysyi Amine.\n\n\"Hän on mennyt vieraisille ystäviensä luokse ja me olemme aivan\nkahden koko talossa. Saanko olla luonasi?\"\n\n\"Kyllä, poikaseni. Sano minulle nyt, voitko säilyttää salaisuuden.\"\n\n\"Kyllä, kerro se vain minulle.\"\n\n\"Minulla ei ole mitään sinulle kerrottavaa, mutta aion tehdä jotakin.\nOlen keksinyt erään leikin ja sinä saat katsella jotakin kädessäsi.\"\n\n\"Ah, näytä se minulle heti!\"\n\n\"Jos vain lupaat, ettet kerro siitä kenellekään.\"\n\n\"Vannon pyhän neitsyen nimessä, että vaikenen.\"\n\n\"No, siinä tapauksessa näytän sen sinulle.\"\n\nHän sytytti tulen lattialla olevaan pataan, kirjoitti musteella\nmuutamia kirjaimia paperikaistaleelle ja alkoi sitten juosta padan\nympäri mumisten sanoja, joita hänen nuori apulaisensa ei ymmärtänyt.\nPysähdyttyään heitti hän suitsutusaineita ja korianderin siemeniä\npataan, josta alkoi kohota voimakasta hyvältä tuoksuavaa savua, ja\nkäski Pedron istuutua pienelle jakkaralle ottaen pojan oikean käden\nomaansa. Piirrettyään pojan käteen nelikulmion ja sen kummallekin\npuolelle muutamia kirjaimia kaasi hän kämmenelle hieman mustetta\nniin, että siihen muodostui musta puolen kruunun suuruinen kuvastin.\n\n\"Nyt on kaikki kunnossa\", sanoi Amine. \"Katso nyt, mitä näet\nmusteessa.\",\n\n\"Omat kasvoni.\"\n\nAmine heitti enemmän suitsutusaineita pataan, kunnes huone oli aivan\ntäynnä savua, ja alkoi laulaa:\n\n\"Turshoon, Turshoon, tule alas! Kaikki noiden nimien palvelijat,\ntulkaa tänne! Vetäkää huntu syrjään ja antakaa oikeita vastauksia.\"\n\nKirjoittamansa suikaleet oli hän leikellyt palasiksi saksilla. Hän\notti nyt tuollaisen palasen heittäen sen pataan päästämättä pojan\nkättä irti.\n\n\"Sano minulle, Pedro, mitä nyt näet.\"\n\n\"Näen erään miehen kulkevan ohi\", vastasi Pedro peloissaan.\n\n\"Älä pelkää, Pedro, näet vielä enemmänkin. Onko hän mennyt jo\nkokonaan ohi?\"\n\n\"On.\"\n\nAmine mumisi muutamia käsittämättömiä sanoja ja heitti viimeisetkin\npaperikappaleet pataan. \"Sano nyt, Pedro: 'Filip Vanderdecken, tule\nesille!'\"\n\n\"Filip Vanderdecken, tule esille!\" toisti poika vapisten.\n\n\"Kerro minulle nyt, mitä näet, mutta puhu totta\", sanoi Amine\nlevotonna.\n\n\"Näen erään miehen makaavan valkoisella hiekalla. En pidä tästä\nleikistä ollenkaan.\"\n\n\"Älä pelkää, Pedro, saat namusia aivan heti. Näetkö, miten mies on\npuettu?\"\n\n\"Hänellä on yllään lyhyt jakku ja valkoiset housut. Hän katselee\nympärilleen ja ottaa poveltaan jotakin, jota hän suutelee.\"\n\n\"Ah, hän elää siis! Kiitän sinua, Jumala! Näetkö vielä muutakin,\npoikaseni?\"\n\n\"Hän nousee seisoalleen ja... En pidä tästä leikistä. Minua\npeloittaa.\"\n\n\"Älä viitsi olla peloissasi.\"\n\n\"Mutta minä olen. En uskalla enää\", sanoi Pedro polvistuen. \"Ole nyt\nniin kiltti ja anna minun mennä.\"\n\nPedro oli kääntänyt kätensä ja kaatanut musteen maahan. Lumous\noli nyt haihtunut, eikä Amine voinut saada tietää enempää. Hän\nkoetti tyynnyttää poikaa lahjoilla, vaati häneltä vielä kerran\nvaitiololupauksen ja päätti vasta sitten jatkaa tiedustelujaan, kun\npoika tyyntyy ja on valmis jatkamaan leikkiä.\n\n\"Mutta Filip elää! Rakas äiti, kiitän sinua!\"\n\nEräänä iltapäivänä, kun leski oli ulkona, tuli Pedro huoneeseen ja\nkysyi Aminelta: \"Emmekö rupea jälleen leikkimään tuota leikkiä?\"\n\nAmine, joka paloi halusta saada tietää enemmän, tuli iloiseksi\nja laittoi pian kaikki kuntoon. Huone tuli vielä kerran täyteen\nhyvänhajuista savua, hän toisti vielä kerran manauksensa,\nsalaperäinen kuvastin oli valmiina Pedron kädessä ja Pedro oli\njuuri ennättänyt huutaa: \"Filip Vanderdecken, tule esille!\" kun ovi\nmurrettiin auki ja isä Mathias, leski ja muutamia muita henkilöitä\ntuli huoneeseen. Amine nousi äkkiä ja Pedro huudahti juosten äitinsä\nturviin.\n\n\"En siis erehtynyt Terneusessakaan!\" huudahti isä Mathias katsoen\nAmineen vihaisesti. \"Kirottu noita, olette nyt paljastettu!\"\n\nAmine katsoi halveksivasti häneen ja vastasi tyynesti: \"En tunnusta\nuskoanne, tiedätte kai sen? Kuunteleminen näyttää kuuluvan uskontonne\nmääräyksiin. Olen omassa huoneessani. Tämä ei ole ensimmäinen kerta,\nkun minun pitää pyytää teitä poistumaan luotani. Teen sen nytkin ja\nrukoilen samalla muitakin lähtemään.\"\n\n\"Ottakaa ensin kaikki nämä loihtimisvälineet talteen\", sanoi isä\nMathias seuralaisilleen. Pata ja Aminen käyttämät muutkin esineet\nkoottiin, minkä jälkeen tuo hurjapäinen pappi ja muut poistuivat\nhuoneesta jättäen Aminen yksikseen.\n\nHän aavisti olevansa hukassa, sillä hän tiesi katolilaisten luulevan\nnoituutta mitä kauheimmaksi synniksi, ja hänet oli tavattu sitä\nharjoittamasta. \"No niin\", ajatteli hän, \"kohtaloni on nyt kerran\nsellainen ja minä voin uhmata kaikista pahimpaakin.\"\n\nAminen yllättäminen oli käynyt seuraavasti: Pieni Pedro oli\nunhottanut lupauksensa ja kertonut äidilleen Aminen kanssa\nleikkimästään leikistä. Äiti taasen oli peloissaan uskoutunut isä\nMathiakselle, ja isä oli päättänyt yllättää Aminen.\n\nPuoli tuntia myöhemmin tuli pari mustiin viittoihin pukeutunutta\nmiestä Aminen huoneeseen pyytäen Aminea mukaansa. Amine ei\nvastustellut, he kulkivat torin poikki, suuren rakennuksen portti\naukeni ja miehet käskivät Aminen mennä siitä sisälle taloon. Muutamia\nminuutteja myöhemmin suljettiin Amine inkvisitionin vankilaan.\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nEnnenkuin jatkamme kertomustamme tahdomme hieman selittää\nlukijoillemme inkvisitionin luonnetta, juhlamenoja ja muita toimia,\njotka ovat samanlaisia kaikkialla, niin Goassa kuin muuallakin.\n\nSanta Casa eli Goan inkvisitioni on muutaman suuren torin, Terra di\nSabaion, varrella. Se on mahtava kivirakennus, jonka julkisivussa\non kolme porttia. Niistä on keskimmäinen suurempi kuin muut ja\nsiitä mennään oikeussaliin. Molemmat sivuovet johtavat tilaviin ja\nkauniihin yksityisasuntoihin, jotka on laitettu kuntoon tuomareille\nja muille inkvisitionin virkamiehille.\n\nNoiden asuntojen takana ovat inkvisitionin vankikopit. Ne ovat\nkahden pitkän käytävän molemmilla puolilla, ne on varustettu\nkaksinkertaisilla ovilla ja kunkin sellaisen lattiapinta-ala on noin\nkymmenen neliöjalkaa. Tuollaisia koppeja on siellä melkein parisataa.\nToiset niistä ovat siinä suhteessa toisia paremmat, että niihin\npääsee valoa ja raitista ilmaa, kun taasen toiset ovat aivan pimeitä.\nVahdit kulkevat alituisesti käytävissä, joihin kuuluu pieninkin\nrisahdus kopeista. Vangit saavat hyvää ruokaa ja lääkkeitä, jos he\novat niiden tarpeessa, mutta papit eivät saa antaa heille uskonnon\nlohdutusta ja jos he kuolevat, haudataan heidät juhlallisuuksitta.\n\nSuurinkvisiittori ja hänen apulaisensa tuomitsevat syytetyn.\nInkvisitionin ystävät auttavat taasen heitä vakoillen ihmisiä ja\nsyyttäen sellaisia, jotka joko puheissaan tahi teoissaan häpäisevät\npyhää kirkkoa. Ei kukaan uskalla vastustaa inkvisitionin käskyjä;\njos sellaista joskus tapahtuu, nousee koko kansa tukemaan noita\nmääräyksiä. Tuohon vankilaan joutuneiden ei sallita seurustella\ntoistensa kanssa eikä heidän anneta puhuakaan. Sellaiset, jotka\nvalittavat tahi rukoilevat ääneen heitä ympäröivässä kauheassa\npimeydessä, saavat selkäänsä, kunnes he oppivat olemaan hiljaa.\nAinoastaan kidutettujen valitushuudot kaikuvat käytävissä säikäyttäen\nkaikkia muita, joita odottaa sama kohtalo.\n\nInkvisitionista luullaan, että se tuomitsee oikeudenmukaisesti, ja\ntarvitaan seitsemän todistajaa, ennenkuin joku voidaan julistaa\nsyylliseksi, mutta kun ei todistajia milloinkaan kuulustella yhdessä\nsyytetyn kanssa ja kun syytettyjä usein kidutetaan, ei tarvittavien\ntodistusten hankkiminen tuota syyttäjälle suurtakaan vaivaa. Usea on\nmenettänyt henkensä senvuoksi, että joku todistaja on vannonut väärin\npelastaakseen henkensä. Inkvisitionin käsittelemät päärikokset ovat:\nnoituus, vääräoppisuus ja Jumalan pilkkaaminen.\n\nTulos riippuu suuresti siitä, paljonko syytetty omistaa, koska koko\nhänen omaisuutensa joutuu inkvisitionille, kun hänet tuomitaan.\nHeille annetaan kultaisia lupauksia vapaudesta, jos he tunnustavat\nheti, mutta jos he vastustavat, uhataan heitä kidutuksella. Pahinta\non kuitenkin, että heidän on pakko aina syyttää toisia, jotka ovat\nmuka osallisia heidän rikoksiinsa, eikä noita lupauksia vapaudesta\njuuri milloinkaan täytetä.\n\nGoassa on noituudesta syytettyjen lukumäärä tavallisesti paljon\nsuurempi kuin muualla, mikä johtuu siitä, että hindujen juhlamenoissa\non niin paljon mitä ajattelemattominta taikauskoa. Hindut ja muista\nmaista kotoisin olevat orjat kääntyvät usein kristinuskoon tehdäkseen\nisännilleen mieliksi, mutta jos heidät vain ennätetään kastaa,\ntuomitaan heidät armotta poltettaviksi, jos heidät myöhemmin voidaan\ntodistaa syyllisiksi johonkin rikokseen. Mutta ellei heitä ole\nkastettu, pääsevät he asiasta joko selkäsaunalla tai vankeudella tahi\nlähetetään heidät kaleereille. Ainoastaan siitä syystä kieltäytyvät\nuseat kääntymästä kristinuskoon.\n\nOlemme nyt kertoneet sen verran kuin lukijan tarvitsee tietää\nedeltäpäin. Loput hän kyllä käsittää kertomuksen kulusta.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nSittenkuin Amine oli viettänyt muutamia tunteja kopissaan, tuli\nsinne pari vartijaa. Puhumatta hänelle sanaakaan aukaisivat he\nhänen silkinhienon tukkansa leikaten sen poikki juurta myöten.\nHalveksivasti hymyillen ja vastustelematta salli Amine sen tapahtua.\nToimitettuaan tehtävänsä miehet poistuivat.\n\nSeuraavana päivänä tulivat vartijat uudestaan, käskivät hänen riisua\nkengät jaloistaan ja seurata heitä. Amine katsoi heihin ja he\nkatsoivat häneen. \"Ellette seuraa meitä vastustelematta, on meidän\npakko...\", sanoi toinen säälien Aminen kauneutta ja nuoruutta. Amine\ntotteli kehoitusta ja meni heidän mukanaan tuomiosaliin, jossa olivat\nainoastaan suurinkvisiittori ja sihteeri.\n\nKatsottuaan häneen muutamia minuutteja alkoi sihteeri kuulustella\nhäntä kysyen häneltä monta kertaa, oliko hänellä paljonkin rahaa.\n\n\"Miksi he haluavat saada sen tietää?\" ajatteli Amine. \"Elleivät he\ntahdo muuta, saavat he ottaa ne mielellään. Mitähän he aikovat tehdä\nminulle? No niin, sen saan kyllä tietää parin päivän kuluttua.\"\nHän erehtyi kumminkin suuresti. Olisi ehkä voinut kulua vuosiakin\nasian kehittymättä sen pitemmälle, ellei neljän kuukauden kuluttua\nhänen vangitsemisestaan olisi pantu toimeen suurta roviollapolttoa.\nHe olivat vielä muutamien uhrien tarpeessa, että juhlallisuudesta\ntulisi oikein vaikuttava, ja senvuoksi kului kuukausi sietämättömässä\ntuskassa ja jännityksessä, ennenkuin Amine jälleen vietiin tuomarien\neteen.\n\nHäneltä kysyttiin jälleen, haluaako hän tunnustaa.\n\n\"Olenhan sanonut teille kerta kaikkiaan, ettei minulla ole mitään\ntunnustettavaa. Menetelkää kanssani miten ikinä vain haluatte, mutta\ntehkää se pian\", vastasi hän kiivaasti.\n\n\"Kidutus taivuttaa teidät kyllä tunnustamaan.\"\n\n\"Voittehan koettaa sitäkin, julma mies\", sanoi hän tyynesti, \"ja jos\nvoitte pakottaa minut puhumaan, saatte sanoa minua kurjaksi raukaksi.\nOlen vain nainen, mutta uhmaan teitä sittenkin.\"\n\nHänen tuomarinsa olivat kuulleet harvoin tuollaisia sanoja ja\nkatselleet sellaisesta päättäväisyydestä leimuavia kasvoja. Kidutusta\nei käytetty kuitenkaan milloinkaan, ennenkuin syytös luettiin julki\nja siihen vastattiin.\n\n\"Sittenpähän nähdään\", sanoi tuomari. \"Viekää pois hänet!\"\n\nAmine vietiin takaisin koppiinsa. Isä Mathias oli kuukauden kuluessa\nneuvotellut usein suurinkvisiittorin kanssa. Vaikka hän vihoissaan\nolikin syyttänyt Aminea ja hankkinut tarvittavat todistajat, oli hän\nkumminkin peloissaan ja levoton. Hänen pitkäaikainen olonsa Aminen\nluona, Aminen jatkuva hyväntahtoisuus häntä kohtaan aina tuohon\nonnettomaan yöhön asti, jolloin hän oli vakoillut Aminea, hänen\ntietonsa, ettei Amine ollut vielä kääntynytkään, Aminen reippaus\nja rohkeus, niin, hänen nuoruutensa ja kauneutensa, kaikki nuo\nseikat puhuivat ehdottomasti hänen edukseen. Isän ainoa päämäärä\noli nyt saada Amine tunnustamaan menetelleensä väärin, kääntää\nhänet kristinuskoon ja pelastaa hänet. Tässä tarkoituksessa oli hän\npyytänyt ja saanut pyhältä säädyltä luvan käydä katsomassa Aminea\nvankilassa. Kolme päivää toisen kuulustelun jälkeen tuli isä Mathias\nhänen luokseen koppiin. \"Lapseni, lapseni!\" huudahti hän suruissaan.\n\n\"No mutta, isä, miten julkenette tulla luokseni? Tehän itse\ntoimititte minut tänne. Poistukaa heti täältä!\"\n\n\"Syytöksenne on kyllä tosi, mutta nyt haluan pelastaa teidät täältä,\njos vain annatte minulle luvan.\"\n\n\"Seuraan teitä hyvin mielelläni, isä.\"\n\n\"Ei, ei, meidän pitää keskustella ensin hieman. Ihmiset eivät pääse\ntästä vankilasta vapaiksi niinkään helposti.\"\n\n\"Sanokaa sitten minulle sanottavanne ja neuvokaa minua.\"\n\n\"Niin aion tehdäkin.\"\n\n\"Odottakaahan sentään hieman. Vastatkaa minulle ensin sielunne\nautuuden nimessä, oletteko kuullut mitään Filipistä?\"\n\n\"Olen kyllä. Hän voi hyvin.\"\n\n\"Missä hän on?\"\n\n\"Hän tulee pian tänne.\"\n\n\"Jumalalle olkoon kiitos! Saanko puhutella häntä?\"\n\n\"Se on kokonaan teidän omassa vallassanne.\"\n\n\"Minunko? Ilmoittakaa minulle, mitä minun pitää tehdä.\"\n\n\"Teidän pitää tunnustaa syntinne ja rikoksenne.\"\n\n\"Millaiset syntini ja rikokseni?\"\n\n\"Ettekö ole manannut henkiä avuksenne?\"\n\nAmine ei vastannut.\n\n\"Vastatkaa minulle, tunnustatteko vai ettekö?\"\n\n\"En voi tunnustaa tehneeni mitään luvatonta.\"\n\n\"Kieltämisenne ei hyödytä teitä ollenkaan. Minä ja useat muut\nsatuimme näkemään tekonne. Tiedättekö, millainen rangaistus teitä\nodottaa, ellette tunnusta ja rupea kirkkomme jäseneksi?\"\n\n\"Miksi minua pakotetaan väkivallalla kääntymään uskoonne?\nRankaisetteko kaikkia, jotka eivät usko niinkuin te?\"\n\n\"Emme. Ellette olisi jo suostunut kastettavaksi ei teitä tahdottaisi\nsiihen pakottaakaan, mutta kun teidät kerran on kastettu, on teidän\npakko ruveta kirkkomme jäseneksi, sillä muuten luullaan teitä\nharhaoppiseksi.\"\n\n\"Silloin en tiennyt mitään kasteen merkityksestä.\"\n\n\"Ehkä, mutta te suostuitte siihen kuitenkin.\"\n\n\"Niin teinkin. Mutta millaisen rangaistuksen saan, ellen nyt suostu?\"\n\n\"Teidät poltetaan roviolla eikä mikään voi teitä pelastaa.\nKuulkaahan nyt, Amine Vanderdecken, kun teidät ensi kerran viedään\nkuulusteltavaksi, pitää teidän tunnustaa kaikki, pyytää anteeksi ja\nrukoilla, että teidät otetaan kirkon jäseneksi. Silloin pelastutte ja\n--\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Saatte palata Filipinne luokse.\"\n\n\"Filipinkö? Kiusaatte minua todellakin kovasti. Mutta, isä, jos\ntunnustan tehneeni väärin silloin, kun tiedän tehneeni oikein,\nniin...\"\n\n\"Ettekö siis tunnekaan olevanne syyllinen?\"\n\n\"En. Kutsuin vain äitini avukseni ja hän neuvoi minua unessa.\nAuttaisiko äiti lastaan tekemään mitään luvatonta?\"\n\n\"Nuo neuvot antoi teille varmasti joku pahahenki eikä äitinne.\"\n\n\"Erehdytte. Nyt vaaditte minua jälleen sanomaan sellaista, jota en\nusko.\"\n\n\"Uskoko? Älkää olko niin itsepäinen, Amine.\"\n\n\"En minä ole itsepäinen, isä. Olettehan tarjonnut minulle jotakin\nhyvin arvokasta, olette luvannut minun jälleen lähteä mieheni luokse.\nMutta voinko alentua valehtelemaan? En, vaikka elämäni ja vapauteni\nolisivatkin kysymyksessä, en Filipinkään tähden!\"\n\n\"Amine, jos tunnustatte rikoksenne, ennenkuin teitä syytetään,\nvoitatte paljon, mutta syytöksen jälkeen ei se hyödytä teitä\nollenkaan.\"\n\n\"En tunnusta ennen enkä jälkeenkään, hyvä isä. Tehtyä ei saada enää\ntekemättömäksi, mutta se ei ole mikään rikos minun eikä meikäläisten\nsilmissä. Teikäläisistä voi se ehkä näyttää sellaiselta, mutta\nminähän en kuulukaan joukkoonne.\"\n\n\"Muistakaa myös, että miehennekin voi joutua vaaraan, koska hän on\nmennyt naimisiin velhon kanssa. Älkää unhottako sitä. Huomenna tulen\njälleen luoksenne.\"\n\n\"Olen hyvin murheellinen\", vastasi Amine. \"Poistukaa nyt luotani,\nisä, niin teette minulle palveluksen.\"\n\nIsä Mathias poistui kopista ollen hyvin tyytyväinen Aminen viimeisiin\nsanoihin. Mahdollisuus, että Filipkin joutuu vaaraan, tuntui\nvaikuttavan Amineen.\n\nAmine heittäytyi kopin nurkassa olevalle vuoteelleen kätkien kasvonsa\nkäsiinsä.\n\n\"Elävänä poltettavaksi!\" huudahti hän hetkisen kuluttua nousten\nistualleen ja sivellen kädellään otsaansa. \"Sellaisiako nuo kristityt\nsitten ovatkin? Sellaisenko hirveän kuoleman Schriften minulle\nennustikin? Se toteutuukin varmasti, sillä kohtaloni on sellainen\nenkä voi pelastua. Jos tunnustan, tunnustan samalla, että Filip on\nmennyt naimisiin noidan kanssa ja häntäkin rangaistaan silloin. Se ei\nsaa milloinkaan tapahtua, polttamista on hirveä ajatellakaan, mutta\ntuskat eivät kestä pitkää aikaa. Isieni jumalat, antakaa minulle\nvoimia kestämään noiden pahojen ihmisten syytökset ja auttakaa minua\nrakkaan Filipini vuoksi!\"\n\nSeuraavana iltana tuli isä Mathias jälleen koppiin. Hän tapasi Aminen\ntyytyväisenä ja päättäväisenä, mutta Amine kieltäytyi kuuntelemasta\nhänen neuvojaan ja noudattamasta hänen kehoituksiaan. Papin viimeinen\nhuomautus, että Filipkin voi joutua vaaraan, jos hänet vain\ntodistetaan syylliseksi noituuteen, oli terästänyt hänen luontonsa ja\nhän oli päättänyt, etteivät kidutukset eikä rovio voi pakottaa häntä\ntunnustamaan. Pappi poistui alakuloisena kopista. Hän tunsi olevansa\nonneton ajatellessaan, että Aminen pitää kuolla niin hirveä kuolema,\nhän syytti itseään hätäilemisestään toivoen lopulta, ettei hän olisi\nnähnytkään Aminea, jonka vakaumusta ja rohkeutta hän tahtomattaankin\nihaili. Hän ajatteli Filipiäkin, joka oli kohdellut häntä niin\nystävällisesti, eikä hän ymmärtänyt, miten hän uskaltaisi mennä\npuhuttelemaan häntä. Mitä hän vastaisikaan, kun Filip kysyy vaimoaan?\n\nParin viikon kuluttua vietiin Amine tuomarien eteen ja hänelle\ntehtiin nuo samat kysymykset kuin ennenkin. Kun hän vastasi niihin\nkieltävästi, luettiin häntä vastaan tehdyt syytökset julki. Isä\nMathias oli ilmiantanut hänet siitä, että hän oli harjoittanut\nnoituutta, ja Pedron ja muiden näkijäin todistukset vahvistivat\nhänen ilmiantonsa. Innoissaan oli isä Mathias vielä lisännyt,\nettä hän Terneusessakin oli huomannut Aminen tekevän samaa, ja\nkertonut, että Amine kovassa myrskyssä, jolloin kaikki oli näyttänyt\nperikatoon tuomitulta, oli yksinään pysynyt tyynenä ja rohkeana ja\nsanonut kapteenille, että he pelastuisivat, mikä ainoastaan voi olla\nmahdollista pahojen voimien hänelle suoman ennustuslahjan avulla.\nAminelta kysyttiin, oliko hänellä mitään sanottavaa puolustuksekseen.\n\n\"Miten tuollaisia syytöksiä vastaan voidaan puolustautua?\" vastasi\nhän. \"Ajatelkaa nyt tuota viimeistäkin. Koska en ollut sellainen\nraukka kuin kristityt, syytetään minua noituudesta. Tuo vanha\nhoukkio! Mutta minä paljastan hänet. Sanokaa minulle, onko sellainen\nhenkilö kanssarikollinen ja yhtä syyllinen, joka tietää noituutta\nharjoitettavan, mutta salaa sen sallien sen tapahtua?\"\n\n\"On\", vastasi tuomari odottaen jännittyneenä, mitä nyt seuraisi.\n\n\"Silloin annan ilmi...\" Amine aikoi ilmoittaa, että isä Seysen\nja isä Mathias tunsivat Filipin tehtävän kieltämättä sitä, mutta\nhuomattuaan, että Filip siten joutuisi pulaan, keskeytti hän puheensa.\n\n\"Kenen aioitte antaa ilmi?\"\n\n\"En ketään\", vastasi Amine taivuttaen päänsä.\n\n\"Ilmaiskaa hänet, nainen!\"\n\nAmine ei vastannut.\n\n\"Kiduttaminen avaa kyllä suunne.\"\n\n\"Ei milloinkaan, kiduttakaa minut kuoliaaksi, jos vain haluatte.\nKuolen mieluummin siten kuin roviolla.\"\n\nTuomari ja sihteeri neuvottelivat hetkisen. Varmoina siitä, että\nAmine pysyy päätöksessään, luopuivat he kidutuksesta semminkin, koska\nhe tarvitsivat Aminen tuohon yleiseen roviollapolttamiseen.\n\n\"Tahdotteko tunnustaa?\" kysyi tuomari.\n\n\"En\", vastasi Amine tiukasti.\n\n\"Viekää hänet pois!\"\n\nIltana ennen roviollapolttamista tuli isä Mathias jälleen Aminen\nkoppiin, mutta hänen kääntämisyrityksensä olivat tuloksettomat.\n\n\"Huomenna on kaikki ohi, isä\", sanoi Amine. \"Poistukaa nyt, sillä\nhaluan olla yksinäni.\"\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nPalatkaamme nyt jälleen Filipiin ja Krantziin. Tultuaan komentajan\nluota kertoi Krantz Filipille kaikki, tuon kummallisen jutunkin,\njonka hän oli keksinyt pettääkseen komentajan.\n\n\"Sanoin, etteivät muut kuin te tiedä aarteen piilopaikkaa, toivoen,\nettä teidät lähetetään hakemaan sitä, sillä luultavasti pitää hän\nminut täällä panttivankina. Älkää olko millännekään, sillä kyllä minä\npidän silmäni auki. Koettakaa tavalla tahi toisella päästä pakoon ja\nmatkustakaa sitten Aminen luokse.\"\n\n\"Ei niin, ystäväni\", vastasi Filip, \"vaan teidän pitää tulla mukaani.\nTunnen, etten voi nauttia onnestani, jos vain eroan teistä.\"\n\n\"Joutavia! Tuollainen on vain kuvittelua. Pääsen varmasti pakoon\njollakin tavoin.\"\n\n\"En näytä hänelle aarretta, ellette seuraa meitä.\"\n\n\"No, koska ette muuten suostu, niin voittehan tuota koettaa.\"\n\nNyt koputettiin oveen hiljaa ja Pedro tuli huoneeseen. Hän katsoi\nensin varovaisesti ympärilleen, ennenkuin hän kuiskaten kertoi heille\nkuulemansa. \"Koettakaa järjestää niin, että saan tulla mukaanne\",\nlopetti hän. \"Minun on nyt pakko poistua, sillä hän kävelee vielä\nedestakaisin huoneessaan.\" Sanottuaan sen hiipi hän pois sulkien oven.\n\n\"Tuo pieni petollinen roisto! Mutta kyllä me petämme hänet, jos se\nsuinkin on mahdollista\", sanoi Krantz. \"Olitte oikeassa, Filip,\nsanoessanne, että meidän pitää molempien paeta, sillä tarvitsette\napuani. Koetan houkutella komentajankin mukaamme. Hyvää yötä, Filip.\"\n\nSeuraavana aamuna pyysi komentaja heidät aamiaiselle luokseen. Hän\notti heidät vastaan kohteliaasti hymyillen ja erittäinkin Filipiä\nkohtaan hän oli hyvin huomaavainen. Heidän syötyään ilmoitti hän\nheille suunnitelmansa ja toivomuksensa.\n\n\"Herra Vanderdecken, olen ajatellut ystävänne kertomusta ja olen\nhyvin pahoillani eilisestä ajattelemattomasta käytöksestäni. Olen nyt\npäättänyt avullanne ottaa haltuuni tuon aarteen, joka on määrätty\nluovutettavaksi pyhälle kirkolle. Ehdotan senvuoksi, että otatte\nmukaanne osaston sotilaita, matkustatte saarelle, kaivatte aarteen\nesille ja tuotte sen ensin tänne viedäksenne sen sitten ensimmäisessä\ntänne poikkeavassa laivassa Goaan. Kun teillä on se mukananne,\nottavat siellä olevat viranomaiset teidät kohteliaasti vastaan.\nSiten voitte tekin, herra Vanderdecken, tavata jälleen vaimonne,\njonka kauneus teki niin syvän vaikutuksen minuun. Pyydän anteeksi,\nettä puhuin hänestä kuullenne ehkä liian vapaasti, mutta se johtui\nkokonaan siitä, etten ollenkaan tiennyt, kuka hän oli ja millaisessa\nsuhteessa hän oli teihin, arvoisa herra.\"\n\n\"Koska olen itsekin uskollinen katolilainen\", vastasi Filip, \"näytän\nmielelläni teille aarteen piilopaikan luovuttaakseni sitten rahat\npyhälle kirkolle. Anteeksipyyntönnekin otan epäröimättä vastaan,\nsillä olen varma, että käytöksenne johtui vain tietämättömyydestä. En\nkuitenkaan ymmärrä oikein ehdotustanne. Puhuitte sotilasosastosta.\nTottelevatko he minua ja ovatko he luotettavia? Jos he rupeavat\nkapinoimaan, mitä voimmekaan kahden heitä vastaan?\"\n\n\"Älkää olko ollenkaan peloissanne, herra Vanderdecken, he ovat\ntottuneet ankaraan kuriin. Teidän ei tarvitse ottaa ystäväännekään\nmukaanne. Hän saa jäädä luokseni pitämään minulle seuraa\npoissaollessanne.\"\n\n\"Siihen en voi suostua\", vastasi Filip, \"sillä yksinäni en uskalla\nryhtyä yritykseen.\"\n\n\"Ehkä sallitte minunkin lausua mielipiteeni tästä asiasta\", sanoi\nKrantz. \"Minusta tuntuu, ettei teidän sovi lähettää meitä kumpaakaan\nhakemaan aarretta. Muistakaa, että sotilaat ovat olleet täällä\nmonta vuotta ja ikävöivät kotiin. He eivät ehkä voisi vastustaakaan\nkiusausta nähdessään rahat. Heidän tarvitsee vain purjehtia Bantamiin\npäästäkseen vapaiksi ja anastaakseen rahat. Jos lähetätte minut ja\nystäväni, sinne sotilaiden kanssa lähetätte meidät varmaan kuolemaan,\nmutta jos te itse, herra komentaja, tulette mukaamme, häviää vaara\nolemattomiin. Läsnäolonne ja arvonne pitävät heidät kyllä kurissa.\"\n\nNämä pätevät syyt tehosivat heti komentajaan ja ennenkuin Krantz\nennätti lopettaakaan, oli hän jo päättänyt suostua.\n\n\"No niin, herrat\", vastasi hän, \"suostun ehdotukseenne ja määrään\nluutnanttini linnoituksen komentajaksi pariksi päivää meidän\ntehdessämme tämän palveluksen pyhälle kirkollemme. Olen jo lähettänyt\nmieheni hakemaan tuollaista suurta kanoottia, jollaisia alkuasukkaat\nkäyttävät, ja nousen siihen luvallanne huomenna.\"\n\n\"Parempi on lähteä sinne kahdella kanootilla\", huomautti Krantz.\n\"Silloin voimme ottaa aarteen omaan veneeseemme ja muuttaa osan\nsotilaista toiseen, ollaksemme tasaväkisiä, jos he rupeavat\nkapinoimaan nähtyään niin paljon rahaa.\"\n\n\"Olette todellakin oikeassa, herra Krantz. Otamme kuin otammekin\nkaksi kanoottia. Neuvonne on mainio.\"\n\nKaikki saatiin siis järjestetyksi molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi\nja sovittiin, että Pedrokin saa tulla mukaan.\n\nVarhain seuraavana aamuna varustettiin veneet ruokavaroilla ja\nmiehistö, kymmenen sotilasta ja korpraali, sijoittuivat niihin.\nKomentaja ja Filip menivät toiseen ja Krantz ja Pedro toiseen\nveneeseen. Saatuaan tietää matkan tarkoituksen alkoivat miehet heti\nkuiskailla keskenään Krantzin suureksi tyytyväisyydeksi.\n\nKolmantena päivänä lähtönsä jälkeen saapuivat he saarelle nousten\nmaihin. Komentajan veneessä olleet sotilaat saivat nyt tilaisuuden\nkeskustella toveriensa kanssa ja Filip ja Krantz juttelivat myös\nhetkisen keskenään. Pedro oli ilmoittanut Krantzille, että sotilaat\nolivat päättäneet tappaa komentajan, purjehtia siten Bataviaan ja\nkoettaa päästä sieltä jossakin laivassa Eurooppaan.\n\nFilip ei olisi halunnut suostua komentajan murhaan, mutta Pedro\nvannoi, ettei hän muuta ansaitse julmuutensa vuoksi.\n\nHeti kun he olivat nousseet hiekkarannalle, käski kärsimätön\npieni upseeri tuoda lapiot maihin, ja hänen hymyillessään omalle\npetolliselle suunnitelmalleen liittoutuivat muut häntä vastaan.\n\nMiehet alkoivat kaivaa osoitetusta paikasta ja muutamien minuuttien\nkuluttua saatiin aarre jo päivänvaloon. Pussit ladottiin päällekkäin\nja irtaallaan olevat rahat koottiin kasoihin. Kaivettuaan\nkaikki rahat esille heittivät sotilaat lapiot pois ja katsoivat\ntarkoittavasti toisiinsa.\n\nKomentaja kääntyi huutaakseen pusseja hakemaan lähetetyille miehille,\nettä he kiiruhtaisivat, kun kolme tahi neljä puukkoa tunkeutui\nsamalla kertaa hänen selkäänsä. Hän kaatui ennättäen tuskin avata\nsuutaan neuvotellakseen murhaajiensa kanssa, kun veitset jälleen\ntyöntyivät hänen rintaansa, jolloin hän kuoli silmänräpäyksessä.\nFilip ja Krantz eivät sekaantuneet leikkiin.\n\n\"Hän on nyt saanut ansaitun palkkansa\", huomautti Krantz.\n\n\"Aivan niin!\" huusivat sotilaat. \"Tuomio oli oikeudenmukainen.\"\n\n\"Teidän pitää saada osanne aarteesta\", sanoi Pedro. \"Eikö niin\ntoverit?\"\n\n\"Tietysti!\"\n\n\"Ei kolikkoakaan, urhoolliset ystäväni\", vastasi Filip. \"Ottakaa vain\nkaikki rahat ja tulkaa onnellisiksi. Pyydämme vain, että autatte\nmeitä jatkamaan matkaamme haluamaamme suuntaan. Mutta ennenkuin\njaatte rahat, haudatkaa tuon onnettoman miehen ruumis.\"\n\nSotilaat tottelivat. He tarttuivat jälleen lapioihinsa, kaivoivat\näkkiä matalan haudan, sijoittivat komentajan ruumiin siihen ja\npeittivät sen hiekalla.\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\n\nTehtyään sen ja heitettyään lapiot syrjään rupesivat sotilaat heti\nriitelemään. Näytti aivan siltä kuin nämä rahat aina aiheuttaisivat\nmurhia ja verenvuodatusta. Filip ja Krantz päättivät lähteä\nheti jatkamaan matkaansa toisella veneellä antaen sotilaiden\nsopia riitansa parhaan ymmärryksensä mukaan. Filip pyysi heiltä\nveneeseensä hieman enemmän ruokavaroja ja vettä, jota oli otettu\nmukaan suuri varasto, koska hän luuli heidän matkansa kestävän\nmonta päivää. Sotilaat, jotka eivät ajatelleet muuta kuin vasta\nsaatuja rikkauksiaan, suostuivat siihen empimättä, ja sittenkuin\nFilip ja Krantz olivat koonneet niin paljon kookospähkinöitä kuin\nhe ennättivät, nostivat he purjeen ja työnsivät kanootin vesille.\nPäästyään muutamien satojen jalkojen päähän rannasta näkivät he\nsotilaiden hyökkäävän toistensa kimppuun.\n\n\"Tuo entinen verilöyly näyttää toistuvan jälleen\", huomautti Krantz\nkanootin etääntyessä nopeasti rannasta.\n\n\"Sitä ei voida epäilläkään\", vastasi Filip. \"Katsokaa, miten puukot\nvälähtelevät.\"\n\n\"Jos saisin antaa tuolle saarelle nimen, nimittäisin sen 'Kirouksen\nsaareksi'\", sanoi Krantz jatkaen sitten: \"Älkäämme kumminkaan\nvälittäkö enää heistä, vaan keskustelkaamme, mihin suuntaan meidän on\nlähdettävä.\"\n\n\"Ellemme kohtaa laivaa, voimme aivan vaaratta purjehtia Pulo\nPenangiin. Siellä voimme odottaa, kunnes joku laiva ottaa meidät\nmukaansa.\"\n\nHeidän ei ollut ollenkaan vaikea suunnata matkaansa sinnepäin,\nsillä saaret olivat heidän kompassinaan päivisin ja kirkkaat tähdet\nöisin. He eivät purjehtineet suorinta tietä, sillä heistä oli\nvarmempaa risteillä tyynillä vesillä enemmän pohjoiseen kuin länteen\npäin. Malaijilaiset merirosvot ajoivat heitä usein takaa, mutta\nheidän pienen kanoottinsa nopeus pelasti heidät aina. Merirosvot\nluopuivatkin tavallisesti ajosta huomattuaan kanootin pienuuden ja\notaksutun saaliin mitättömyyden.\n\nKolmen viikon kuluttua ilmestyi Sumatran eteläinen ranta näkyviin,\nja koska ei ainoatakaan laivaa ollut näkyvissä, päättivät he jatkaa\nmatkaansa Pulo Penangiin, jonne he toivoivat pääsevänsä kahdeksassa\npäivässä. Auringon polttava kuumuus oli vaivannut heitä usein kovasti\nheidän matkallaan. Krantz sairasteli usein muuttuen hiljaiseksi ja\nalakuloiseksi. Eräänä päivänä sanoi hän Filipille: \"Aavistan, etten\nsaa olla enää pitkääkään aikaa kanssanne, Filip. Tahdotteko tehdä\nminulle pienen palveluksen? Minulla on hieman rahoja, jotka voivat\nehkä olla teille hyödyksi. Ottakaa ne tehdäksenne minulle mieliksi.\nEn pelkää kuolemaa, mutta minusta tuntuu, kuin joku ystävällinen\nhenki tahtoisi kehoittaa minua valmistautumaan siihen. Olkoon sitten\nniin. Olen elänyt tarpeeksi kauan tässä maailmassa voidakseni\npoistua täältä kaipauksetta, vaikka eroaminen teistä ja Aminesta,\nainoista joista enää välitän, surettaakin minua. Olen nähnyt\nunessani teidän vielä kohtaavan toisenne, mutta minusta tuntukuin\nminulta tarkoituksellisesti olisi piilotettu osa kärsimyksiänne kuin\nsynkkiin pilviin. Pyydettyäni nähdä senkin vastattiin minulle: 'Ei,\nse tekisi sinut vain onnettomaksi. Sinut kutsutaan pois ennen sen\ntapahtumista.'\"\n\nJuomavesi alkoi nyt loppua ja he päättivät senvuoksi poiketa rannalle\nkatsomaan, olisiko siellä lähdettä, josta he voisivat uudistaa\nvarastonsa. Rannikko oli vuorista ja viidakko jatkui muutamissa\npaikoissa aivan rantaan asti. Saari näytti aivan asumattomalta.\nSeuratessaan rantaa huomasivat he parin tunnin kuluttua vuolaan\nvirran, joka tuli hyppien vuorilta ja muodosti kuohuvan\nvesiputouksen, ennenkuin se alkoi kiemurrella viidakon halki mereen.\n\nHe ohjasivat kanoottiinsa virran suuhun ja soutivat vastavirtaa siksi\nkunnes he olivat aivan varmoja veden suolattomuudesta. Täytettyään\nastiansa päättivät he uida, mutta senjälkeen rupesi Krantzia heti\nvilustamaan ja heidän pukeutuessaan antoi hän Filipille rahat.\n\n\"Nyt olette luullakseni saanut ne kaikki\", sanoi hän pudistaen\nvyötään.\n\n\"En ymmärrä, miksi teitä uhkaisi jokin sellainen vaara, jolle en\nminäkin olisi altis\", vastasi Filip. \"Mutta --\"\n\nHän ennätti tuskin sanoa nämä sanat, kun hän kuuli hirmuista murinaa.\nJokin survaisi häntä niin, että hän lensi selälleen, hän kuuli huudon\nja lyhyen taistelun aiheuttaman melun. Hän tointui pian ja hyökkäsi\nylös, jolloin hän näki hirveän suuren tiikerin laahaavan mukanaan\nviidakkoon alastonta Krantzia.\n\n\"Laupias Jumala, toivon, että olisit säästänyt minut tältä!\" huudahti\nFilip heittäytyen toivotonna nurmikolle. \"Ah, Krantz, ystäväni ja\nveljeni, aavistuksesi toteutui sittenkin! Armollinen Jumala, ole\nlaupias, mutta tapahtukoon tahtosi!\" ja Filip purskahti itkuun.\n\nHän istui siinä ainakin tunnin suruissaan ja mietteissään. Sitten\nkääntyivät hänen ajatuksensa Amineen ja hän kokosi Krantzin vaatteet\nja rahat, vei ne veneeseen ja työnsi sen vesille.\n\n\"Niin\", Amine, ajatteli Filip, \"olit oikeassa sanoessasi, että\nihmisen kohtalo on edeltäpäin määrätty, ja väittäessäsi, että\nmuutamat voivat sen aavistaakin. Minun kohtaloni näyttää olevan\nsellainen, että minulta riistetään kaikki rakkaimpani ja minut\nmäärätään kuolemaan yksinäni ja ystävittä. Mutta minun pitää ensin\ntäyttää tehtäväni. Suokoon Jumala, että se tapahtuisi pian, ja\nvarjelkoon hän minua useammista tällaisista koettelemuksista.\"\n\nHän alkoi jälleen itkeä, sillä Krantz oli ollut hänen koeteltu\nystävänsä kaikissa vaaroissa.\n\nSeitsemän päivän kuluttua saapui hän Pulo Penangiin ja tapasi\nsiellä laivan, joka oli valmis lähtemään Goaan. Hän pääsi mukaan\nmatkustajana ja kuusi viikkoa myöhemmin ankkuroi laiva Goan satamaan.\nHankittuaan itselleen asunnon alkoi hän heti hakea Aminea, mutta ei\nlöytänyt jälkeäkään hänestä.\n\n\"Herra\", sanoi hänen isäntänsä, \"huomenna tapahtuu tuo suuri\nroviollapolttaminen. Emme voi tehdä mitään ennen sen loppumista,\nmutta senjälkeen autan teitä kyllä löytämään hänet. Vien teidät\nhuomenna sellaiseen paikkaan, josta voimme esteettömästi katsella\njuhlakulkuetta.\"\n\nFilip meni kaupungille, osti uudet vaatteet ja ajelutti partansa.\nSitten hän käveli ristiin rastiin katsellen kaikkiin ikkunoihin\ntoivoen saavansa nähdä Aminen jossakin. Saavuttuaan muutamaan kadun\nnurkkaan luuli hän huomaavansa isä Mathiaksen ja kiiruhti hänen\nluokseen. Mutta munkki veti päähineen kasvoilleen vastaamatta mitään\nFilipin kysymykseen.\n\n\"Erehdyin siis\", ajatteli Filip, \"mutta minusta oli munkki niin\nisä Mathiaksen näköinen. Filip oli sittenkin oikeassa, sillä\nmunkki oli kuin olikin isä Mathias, joka siten oli koettanut pysyä\ntuntemattomana.\"\n\nVäsyttyään palasi hän takaisin asuntoonsa. Siellä oli paljon muitakin\nvieraita, sillä kaikki asukkaat monien penikulmien alalta olivat\nkokoutuneet Goaan katsomaan roviollapolttamista eivätkä he tällä\nhaavaa puhuneetkaan muusta.\n\n\"Kaipa tästä minäkin lähden katsomaan tuota suurta kulkuetta\",\najatteli Filip heittäytyessään vuoteelleen. \"Se kääntää varmaankin\najatukseni hetkiseksi muualle, sillä Jumala tietää parhaiten, miten\nsurullisiksi ne nyt ovat muuttuneet. Rakkahin Amine, suojelkoot\nenkelit sinua!\"\n\n\n\n\nXXXIX.\n\n\nVaikka huomisen päivän piti lopettaakin kaikki Aminen toiveet ja\nepäilykset, hänen lyhytaikaisen onnensa, hänen tietämättömyytensä ja\nonnettoman tilansa, nukkui hän kuitenkin, kunnes avaimen kiertyminen\nlukossa herätti hänet viimeisestä unestaan täällä maailmassa.\nSalvat siirrettiin syrjään, ovi aukeni ja vartija tuli sisään\nkynttilä kädessään. Hän ojensi Aminelle uuden mustan valkoraitaisen\npuvun käskien Aminen pukea sen ylleen. Inkvisitionin julistamissa\ntuomioissa on ehkä kauheinta se, että vangit huolimatta siitä,\ntunnustavatko vai eivät, viedään syytekirjelmän luettua takaisin\nkoppeihinsa heidän saamatta ollenkaan tietää tuomiotaan. Sitä ei\nheille ilmaista vielä mestauspäivän aamunakaan.\n\nParin tunnin kuluttua vietiin hänet muutamaan suureen huoneeseen,\njonne muutkin onnettomuustoverit oli koottu.\n\nTässä kookkaassa huoneessa oli noin parisataa naista, jotka\nnojautuivat seiniin kuin tukeakseen itseään. Kaikilla oli yllään\nsamanlaiset valkoraitaiset vaatteet ja kaikki näyttivät olevan\nsuunniltaan pelosta. Hetkisen kuluttua pistettiin jokaisen vangin\nkäteen pitkä vahakynttilä ja sitten käskettiin muutamien vetää\nraitaisen pukunsa ylle sanbenito ja toisten samario. Kaikki, jotka\nsaivat tällaiset tulikielekkeillä koristellut puvut, luulivat\nolevansa auttamattomasti hukassa, ja oli hirmuista katsella vankien\nkauhua, kun noita pukuja yksitellen jaettiin. He vapisivat pelosta ja\nolivat aivan märkiä hiestä.\n\nMutta tähän huoneeseen kootut vangit eivät kuuluneet\nkuolemaantuomittuihin. Niiden, joille annettiin sanbenitot, piti vain\nolla mukana juhlakulkueessa ja saada lievä rangaistus. Samarioihin\npuetut olivat kyllä tuomittuja, mutta heidän tunnustuksensa oli\npelastanut heidät kuluttavasta tulesta. Heidän puvussaan olevat\nliekit olivat ylösalaisin merkiksi, ettei heitä polteta, mutta nuo\nonnettomat eivät tienneet siitä mitään, vaan odottivat vapisten\nhirmuista kuolemaansa.\n\nToiseen vieressäolevaan samanlaiseen huoneeseen oli naisvangit\nkoottu. Oli kumminkin olemassa vielä kolmaskin pienempi huone,\njoka oli varattu roviolla poltettaville. Aminekin vietiin sinne ja\nhän näki siellä seitsemän muuta samanlaisiin vaatteihin puettua\nvankia. Niiden joukossa oli vain pari eurooppalaista ja muut olivat\nneekeriorjia. Kullakin oli pappi mukanaan ja he kuuntelivat hartaina\nheidän kehoituksiaan. Eräs munkki lähestyi Amineakin, mutta Amine\nviittasi kädellään, että hän menisi tiehensä. Vartijain päällikkö toi\nnyt heillekin puvut. Ne olivat samarioja, jotka siten erosivat muista\nsellaisista, että liekit niissä oli maalattu oikeinpäin. Heille\nannettiin vielä sokerikeon muotoiset liekeillä koristellut päähineet\nja pitkät vahakynttilät käteen.\n\nSittenkuin Amine ja muut tuomitut olivat saaneet nämä kauheat puvut,\nsaivat he odottaa monta tuntia, ennenkuin kulkue lähti liikkeelle,\nsillä vartijat olivat herättäneet heidät noin kello kahden aikaan\naamulla.\n\nAurinko paistoi kirkkaasti pyhän inkvisitionin jäsenten suureksi\niloksi, sillä he olivat odottaneetkin kaunista ilmaa täksi\npäiväksi, jolloin he aikoivat ylläpitää kirkon kunniaa ja näyttää,\nkuinka perusteellisesti he noudattivat vapahtajan lempeätä\noppia rakkaudesta, armeliaisuudesta ja anteeksiannosta. Laupias\nJumala, pyhän inkvisitionin jäsenet eivät olleet ainoat, jotka\niloitsivat siitä, vaan tuhannet muutkin, jotka olivat tulleet\nmaan kaikilta kulmilta katsomaan tätä kauheata toimitusta. Toiset\nolivat todellakin saapuneet uskonvimmoissaan, mutta toiset vain\najattelemattomuudesta ja komeilemisen halusta. Ne kadut ja torit,\njoiden kautta juhlakulkueen piti edetä, täyttyivät jo varhain\naamulla kirjavapukuisista ihmisistä. Kaikki parvekkeet ja ikkunat\nolivat täynnä juhlapukuisia herroja ja naisia, jotka odottivat\nkärsimättömästi vankiraukkojen tuloa.\n\nAuringon noustessa alettiin soittaa tuomiokirkon suurta kelloa\nja kaikki vangit vietiin suureen saliin järjestettäväksi\njuhlakulkueeseen. Suuren sisäänkäytävän vieressä olevalla\nvaltaistuimella istui suurinkvisiittori ja hänen ympärillään Goan\naatelisista mahtavimmat. Inkvisiittorin vieressä seisoi hänen\nsihteerinsä, ja sitä mukaa kuin vangit kulkivat valtaistuimen ohi ja\nheidän nimensä huudettiin, huusi sihteeri jonkun aatelismiehen nimen,\njolloin huudettu heti meni vangin viereen. Näitä henkilöitä sanottiin\nkummeiksi, ja heidän tehtäväänsä kuului vastata heidän haltuunsa\nuskotusta vangista juhlallisuuksien loppuun asti. Tämä toimi oli\naatelisten mielestä hyvin kunniakas.\n\nVihdoin päästiin lähtemään. Kulkueen edellä kannettiin dominikaanien\nlippua, johon oli kirjailtu kultakirjaimin: _\"Justitia et\nMisericordia\"_ [oikeus ja sääliväisyys]. Sen jäljessä kulkivat\nmunkit ja sitten vasta tuomitut, joita oli kaikkiaan noin\nkolmesataa. Jokaisella oli kummi rinnallaan ja pitkä sytytetty\nvahakynttilä kädessään. Pienimmät rikolliset kulkivat edellä, kaikki\nolivat avopäin ja paljain jaloin. Näiden, joilla oli ainoastaan\nvalkoraitaiset vaatteet, jälkeen tulivat sanbeniittoihin puetut ja\nsitten ne, joiden samarioissa liekit olivat nurinpäin. Tällainen\noli kulkueen ensimmäinen osasto. Sen jäljessä kannettiin suurta\nristiä, johon puusta leikattu vapahtajan kuva oli naulattu. Ristiä\nkannettiin niin, että vapahtajan kasvot katsoivat eteenpäin.\nSillä tahdottiin ilmaista, ettei niiden, jotka kulkivat ristin\nedellä ja joihin vapahtaja katsoi, tarvitse kuolla kuten niiden,\njoille vapahtaja käänsi selkänsä. Aivan ristin takana kulkivat\nnuo seitsemän kuolemaan tuomittua naista, ja Amine, ollen suurin\nrikollinen, sai kulkea viimeisenä. Aminen jäljessä kannettiin pitkiin\ntankoihin kiinnisidottuja kuvapatsaita, joiden ylle oli puettu\nsamanlaiset vaatteet kuin kuolemaantuomituillakin oli. Jokaisen kuvan\ntakana kannettiin ruumisarkkua, jossa oli enemmän tahi vähemmän\nmätänemistilassa oleva ruumis. Kuvat esittivät sellaisia, jotka\nolivat kuolleet vankilassa kidutukseen ja jotka kuoleman jälkeen oli\ntuomittu poltettaviksi. Vihdoin tulivat inkvisitionin jäsenet, heidän\nystävänsä, munkit, papit ja sadoittain mustiin pukuihin pukeutuneita\nparannuksentekijöitä, jotka kantaessaan vahakynttilöitään eivät\nnäyttäneet kasvojaan.\n\nKului melkein pari tuntia, ennenkuin kulkue kierrettyään melkein\nkaikki kaupungin pääkadut saapui tuomiokirkon edustalle. Avojaloin\nkulkevat vangit voivat tuskin enää kävellä, sillä terävät kivet\nolivat haavoittaneet heidän jalkansa niin, että tuomiokirkon portaat\naivan vereytyivät.\n\nKirkon pääalttarille oli levitetty musta vaate ja tuhannet kynttilät\nvalaisivat sitä. Sen toiselle puolelle oli pystytetty valtaistuin\nsuurinkvisiittorille ja toiselle Goan varakuninkaalle ja hänen\nseurueelleen. Kirkon keskellä olevat penkit oli varattu vangeille\nja heidän kummeilleen. Muut kulkueen osanottajat hajautuivat\nsivulaivoihin katselijoiden joukkoon. Kun vangit saapuivat kirkkoon,\nvietiin heidät paikoilleen, jolloin vähemmän syylliset saivat\nistuutua lähemmäksi alttaria ja kuolemaan tuomitut heidän taakseen.\n\nAmine horjui paikoilleen vertavuotavin jaloin. Hän ikävöi hetkeä,\njoka erottaisi hänet kristitystä maailmasta. Hän ei ajatellut\nkärsimyksiään, vaan muisteli ainoastaan Filipiä ollen iloinen, että\nFilip oli turvassa näiltä julmilta ihmisiltä, ja toivoen, että hän\nsaa tavata Filipin vielä iankaikkisuudessa.\n\nPitkäaikainen vankeus ja alituinen jännitys ja tuska olivat\nheikontaneet häntä paljon, hän oli väsynyt ja tuskien kiduttama eikä\nhän enää ollut mikään loistava kaunotar, mutta hänen laihtuneissa\nkasvoissaan oli sittenkin jotakin liikuttavaa ja puoleensavetävää.\nKoska kaikkien katseet olivat kiintyneet häneen, käveli hän silmät\nmaahan luotuina, ja useat surkuttelivat, että niin nuori ja kaunis\nnainen saa kärsiä niin julman kuoleman. Istuttuaan paikoillaan\nmuutamia minuutteja pyörtyi hän mielenliikutuksesta ja väsymyksestä.\n\nHetkisen kuluttua tuli pari inkvisitionin palvelijaa hänen luokseen\nnostaen hänet paikoilleen, jolloin hän tointui niin paljon, että voi\nistua suorassa.\n\nMuudan dominikanimunkki kuvaili puheessaan pyhän inkvisitionin\nlaupeutta ja isällistä rakkautta.\n\nYleinen syyttäjä nousi sitten saarnastuoliin lukien sieltä julki\nkaikkien rikokset ja tuomiot. Jokainen vanki talutettiin aina\nvuorollaan saarnastuolin eteen kuulemaan tuomiotaan. Sittenkuin\nkaikkien niiden tuomiot oli luettu, joiden henki säästettiin,\npukeutui suurinkvisiittori papilliseen pukuunsa ja vapautti muiden\npappien avulla heidät kirkon kirouksesta pärskyttäen heidän\nvaatteilleen vihkivettä pienellä harjalla.\n\nAmine vietiin viimeiseksi saarnastuolin eteen, sillä hän oli\nviimeinen tuomittava.\n\n\"Amine Vanderdecken!\" huusi yleinen syyttäjä. Mutta silloin alkoivat\nsaarnastuolin viereen kokoutuneet ihmiset rähistä, tuuppia toisiaan\nja temmeltää kovasti. Viranomaiset kohottivat sauvansa vaatien\nhiljaisuutta, mutta rähinä ei vain lakannut.\n\n\"Sinä Amine Vanderdecken, jota syytetään --\"\n\nNyt alkoi temmellys uudestaan ja joukosta syöksyi muudan nuori mies\nAminen luo puristaen hänet syliinsä.\n\n\"Filip, Filip!\" huudahti Amine vaipuessaan miehensä syliin. Filipin\nsyleillessä vaimoaan putosi tuo pirun kuvilla koristettu lakki Aminen\npäästä vyöryen lattialle. \"Amineni, rakkahin vaimoni, tällä tavoinko\nmeidän pitikin tavata toisemme? Jumalani, hän on viaton! Älkää\nkoskeko häneen, miehet\", huusi hän inkvisitionin palvelijoille, jotka\nkoettivat erottaa puolisoita toisistaan. \"Takaisin miehet, taikka\nsaatte vastata tästä hengellänne!\"\n\nTämä uhkaus ja rikos kaikkia järjestyssääntöjä vastaan oli\nenemmän kuin voitiin kärsiä. Kaikki ihmiset kiihtyivät ja vakavia\njuhlallisuuksia uhkasi ikävä keskeytys. Suurinkvisiittori käski, että\nAmine oli riistettävä miehensä sylistä. Taistelu oli kova. Filip\nnäytti saaneen kahdenkymmenen miehen voimat, kului monta minuuttia,\nennenkuin heidät voitiin erottaa toisistaan ja sittenkin taisteli\nFilip epätoivon vimmalla.\n\nAmine koetti vielä heittäytyä miehensä syliin, mutta turhaan. Filip\nonnistui vihdoin ponnistettuaan voimansa äärimmilleen vapautua,\nmutta päästyään irti vaipui hän melkein voimatonna lattialle.\nJoku verisuoni oli haljennut mielenliikutuksesta ja tavattomasta\nponnistuksesta eikä hän voinut enää liikuttaa sormeaankaan.\n\n\"Jumalani, he ovat tappaneet hänet! Pedot, murhaajat! Antakaa\nminun syleillä häntä kerran vielä!\" huusi Amine suunniltaan\ntoivottomuudesta.\n\nMuudan pappi, isä Mathias, tunkeutui nyt joukosta lähemmäksi hyvin\nsurullisen näköisenä. Hän pyysi muutamia miehiä kantamaan Filipin\npois ja Amine näki, miten veri virtasi Filipin suusta, miesten\nlaahatessa häntä kirkosta pois.\n\nAminen tuomio luettiin nyt julki, mutta hän ei kuunnellutkaan sitä,\nsillä hänen järkensä oli mennyt sekaisin. Hänet vietiin takaisin\npaikoilleen, mutta nyt oli kaikki hänen rohkeutensa poissa,\nkoko juhlallisuuksien loppuajan kaikuivat kirkossa hänen hurjat\nnyyhkytyksensä.\n\nKaikki muu oli nyt ohi, paitsi surunäytelmän viimeinen ja\ntraagillisin osa. Kummit veivät armahdetut vangit takaisin\ninkvisitionin vankilaan ja tuomitut vietiin joen rannalle\npoltettaviksi. Tämä toimitus oli suunniteltu toimeenpantavaksi\ntullihuoneen vieressä sijaitsevalla torilla. Sinne oli pystytetty\nkolmetoista paalua, kahdeksan eläville ja viisi kuolleille.\nOdottaessaan uhrejaan pyövelit joko istuivat tahi seisoivat paalujen\nvieressä. Amine ei voinut kävellä ja kummit taluttivat häntä ensin,\nmutta kantoivat hänet sitten hänelle määrätyn paalun juurelle. Kun he\nasettivat hänet seisomaan rovion viereen, näytti hänen rohkeutensa\njälleen palaavan. Hän meni reippaasti lähemmäksi, kiipesi roviolle ja\nnojautui paaluun.\n\nPyövelit alkoivat nyt toimia. Amine sidottiin paaluun ketjuilla\nja risukimput ladottiin hänen ympärilleen. Kaikkien muidenkin\ntuomittujen kanssa oli menetelty samoin ja jokaisen uhrin vieressä\noli kaksi rippi-isää. Amine viittasi halveksivasti kädellään niille,\njotka koettivat lähestyä häntä, mutta isä Mathias tunkeutui joukon\nläpi hänen luokseen huohottaen ponnistuksesta.\n\n\"Amine Vanderdecken, onneton nainen, jos olisitte totellut neuvoani,\nei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut. Nyt se on myöhäistä,\nmutta ei liian myöhäistä sielunne pelastamiseksi. Luopukaa\nitsepäisyydestänne ja uhmastanne ja rukoilkaa pyhää vapahtajaamme\narmahtamaan teitä ja ottamaan sielunne taivaaseen. Ennätätte tehdä\nsen vielä, Amine\", jatkoi ukko itkien, \"rukoilen ja pyydän teitä.\nÄlkää antako tämän jäädä painamaan mieltäni.\"\n\n\"Onneton nainen, sanotte\", vastasi Amine. \"Sanokaa mieluummin:\nonneton pappi, sillä minun kärsimykseni loppuvat pian, kun\nsitävastoin teidän kärsimyksenne tulevat jatkumaan. Onneton oli\nse päivä, jolloin mieheni pelasti teidät kuolemasta ja vielä\nonnettomampi oli sääliväisyys, joka taivutti hänet tarjoamaan teille\nasunnon luonaan. Tuttavuutenne on tuottanut meille onnettomuutta\nalusta loppuun saakka. Jätän teidät omantuntonne tuomittavaksi, jos\nteillä sellaista onkaan, enkä tahdo vaihtaa tätä julmaa kuolemaa\nniihin tuskiin, jotka tulevat katkeroittamaan tulevan elämänne.\nPoistukaa luotani! Minä kuolen isäini uskossa ja halveksin\nuskontoanne, joka sallii tällaisia julmuuksia.\"\n\n\"Amine!\" huudahti pappi polvistuen tuskissaan ja ristien kätensä.\n\n\"Antakaa minun olla rauhassa, isä.\"\n\n\"Ei ole enää jäljellä kuin minuutti. Jumalan laupeuden nimessä --\"\n\n\"Käsken teitä vielä kerran poistumaan, sillä tuo minuutti kuuluu\nminulle.\"\n\nUkko poistui itkien katkerasti. Kuten Amine oli sanonutkin,\nvaivasivat häntä hirmuiset omantunnontuskat.\n\nPyövelien komentaja kysyi nyt rippi-isiltä, kuolevatko tuomitut\noikeassa uskossa. Jos rippi-isät vastasivat myöntävästi, pistettiin\nsilmukka tuomittujen kaulaan ja heidät kuristettiin ennen\npolttamista. Kaikki muut tuomitut olivat jo kuolleet siten ja pyöveli\nkysyi nyt isä Mathiakselta, voiko Amine vaatia niin suurta armoa\nosakseen. Vanhus ei vastannut mitään, vaan pudisti, ainoastaan\npäätään.\n\nPyöveli poistui. Epäröityään hetkisen seurasi isä häntä ja sanoi\ntarttuen hänen hihaansa: \"Älkää kiduttako häntä kauan.\"\n\nSuurinkvisiittori antoi merkin ja kaikki roviot sytytettiin samalla\nkertaa. Täyttääkseen papin pyynnön oli pyöveli peittänyt Aminea\nympäröivät risukimput kosteilla oljilla, joista kohosi paksua\ntukahduttavaa savua, ennenkuin risut syttyivät palamaan.\n\n\"Äiti, äiti, tulen luoksesi!\" olivat Aminen viimeiset sanat.\n\nTuli levisi pian ja liekit kohosivat korkealle sen paalun\nyläpuolelle, johon Amine oli sidottu. Vähitellen alkoivat ne pienetä\nja sittenkuin roviosta ei ollut jäljellä muuta kuin hehkuvia hiiliä,\nriippui ketjusta vain muutamia palaneita luunikamia. Muuta ei\nollut jäljellä tuosta kerran niin kauniista ja verrattomasta Amine\nVanderdeckenistä.\n\n\n\n\nXXXX.\n\n\nOn kulunut vuosia Aminen kärsimyksistä ja julmasta kuolemasta ja\nvieläkin kerran tuomme Filip Vanderdeckenin näyttämölle. Missä hän\non ollut tämän pitkän ajan? Hullujenhuoneessa, joskus kahleissa\nhurjasti raivotessaan, jolloin häntä oli koetettu lyönneilläkin\ntyynnyttää, ja joskus taasen tyynenä ja rauhallisena. Järki näytti\njoskus olevan palaamaisillaan kuin aurinko pilvisenä päivänä, mutta\nsitten se oli jälleen pimennyt. Häntä hoiti monta vuotta eräs\nmies, joka eli toivosta, että hän jonakin päivänä saa olla hänen\ntäydellisen paranemisensa todistajana. Hän kuoli kuitenkin surun ja\nomantunnontuskien murtamana näkemättä sitä. Hoitaja oli isä Mathias.\n\nTerneusessa oleva pieni talo oli jo aikoja sitten luhistunut. Se\nodotti monta vuotta omistajansa takaisintuloa, mutta lopulta vaativat\nlailliset perijät sitä omakseen ja vihdoin heille luovutettiinkin\nFilip Vanderdeckenin omaisuus. Useimmat olivat unhottaneet Aminenkin\nkohtalon, vaikka hänen kuvansa siihen liittyvine selityksineen\nvielä riippuukin Inkvisitionin kirkon seinällä vetäen kauneudellaan\nvälinpitämättömimmänkin ohikulkijan huomion puoleensa.\n\nMutta kuten jo sanoimme on monta vuotta kulunut. Filipin tukka on\nharmaantunut ja hänen kerran niin voimakas vartalonsa on taipunut\nmuuttaen hänet paljon vanhemman näköiseksi kuin hän todellisuudessa\non. Hän on nyt saanut järkensä takaisin, mutta hänen voimansa ovat\nmurtuneet. Ollen väsynyt elämään ei hänellä enää ole muuta toivoa\nkuin täyttää tehtävänsä ja sitten kuolla.\n\nPyhäinjäännöstä ei häneltä oltu milloinkaan riistetty. Päästessään\nhullujenhuoneesta oli hänelle annettu varoja kotimatkaa varten. Ah,\nhänellä ei ole enää kotia eikä isänmaata, ei mitään maailmassa, jonka\nvuoksi hänen kannattaa elää. Hän ei toivo muuta kuin tehtävänsä\ntäyttämistä ja kuolemaa.\n\nMuudan laiva oli valmis purjehtimaan Eurooppaan ja Filip meni siihen\nvälittämättä ollenkaan sen päämäärästä. Hän ei halunnut palata\nTerneuseen, sillä hän ei sietänyt ajatustakaan, että hänen pitäisi\nkatsella entisen suuren onnensa ja monen onnettomuutensa paikkaa.\nAminen kuva oli syöpynyt lähtemättömästi hänen sydämeensä ja hän\nodotti kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi lähteä henkien\nmaailmaan yhtyäkseen häneen.\n\nHän oli herännyt tuosta mielenvikaisuudestaan kuin unesta. Hän\nei ollut enää niin harras katolilainen kuin ennen, sillä hän ei\nvoinut milloinkaan ajatella uskontoa muistamatta Aminen julmaa\nkohtaloa. Mutta huolimatta siitä piti hän kuitenkin vielä kalleuttaan\nhallussaan, sillä mihinkään muuhun hän ei voinut luottaa. Se oli\nhänen jumalansa, hänen uskonsa, hänen kaikkensa -- väline, jonka\navulla hän ja hänen isänsä pääsivät toiseen maailmaan, ja keino,\njoka veisi hänet jälleen Aminen luo. Hän voi tuntikausia istua\nsamassa paikassa pitäen sitä kädessään, tuijottaa siihen ja palauttaa\nmuistiinsa jokaisen elämänsä tärkeimmän tapauksen aina hänen\näiti-raukkansa kuolemasta ja hetkestä, jolloin hän ensimmäisen kerran\ntapasi Aminen, viimeiseen hirmuiseen kohtaukseen kirkossa. Kalleus\noli jonkunlainen päiväkirja hänen elämästään ja siihen hän liitti\nkaikki toivonsa tulevaan elämäänkin nähden.\n\n\"Ah, milloinkahan se tapahtuukaan?\" oli kysymys, jossa hänen\najatuksensa alituisesti askartelivat. \"Kolmasti siunattu olkoon se\npäivä, jolloin saan poistua tästä vihan maailmasta toiseen, jossa\nväsyneet saavat levähtää.\"\n\nLaivan, johon Filip meni matkustajaksi, nimi oli: \"Nostra Señora\nda Monte.\" Se oli kolmensadan tonnin vetoinen priki ja matkalla\nLissaboniin. Kapteeni oli vanha taikauskoinen portugalilainen,\nhyvin viinaanmenevä ukko. Heidän lähtiessään Goasta seisoi Filip\nperäkannella katsellen tuomiokirkkoa, jossa hän viimeisen kerran oli\neronnut vaimostaan. Silloin kosketti joku hänen käsivarteensa ja hän\nkääntyi katsomaan.\n\n\"Olemme siis jälleen matkatovereita\", kuuli hän tutun äänen sanovan\nja tunsi Schriftenin.\n\nMiehen ulkomuodossa ei voitu huomata minkäänlaista muutosta ja hänen\nainoa silmänsä katseli yhtä tuimasti kuin ennenkin.\n\nFilip säpsähti nähdessään hänet, sillä tämä odottamaton kohtaaminen\npalautti hänen mieleensä kaikki entiset tapahtumat. Hän tyyntyi\nkumminkin jo muutamien sekuntien kuluttua.\n\n\"Oletteko täällä jälleen, Schriften?\" huomautti hän. \"Toivoakseni\nilmestymisenne ennustaa tehtäväni pikaista täyttymistä.\"\n\n\"Ehkä, sillä olemme väsyneitä molemmat\", vastasi luotsi.\n\nFilip ei puhunut mitään, hän ei kysynyt edes sitäkään, miten\nSchriften oli pelastunut portugalilaisten vankilasta, sillä hän\nkäsitti miehen elämän olevan vihityn johonkin tarkoitukseen.\n\n\"Pitkän vankeutenne aikana, Filip Vanderdecken, on monta laivaa\njoutunut haaksirikkoon ja monta sielua on kutsuttu tilille niiden\nkohdattua isänne kummituslaivan.\"\n\n\"Kunpa seuraava tapaamisemme olisi onnellisempi ja viimeinen!\"\nvastasi Filip.\n\n\"Ei, ei, kärsiköön hän mieluummin rangaistuksensa ja purjehtikoon\ntuomiopäivään asti!\" huudahti luotsi painokkaasti.\n\n\"Roisto, joku aavistus sanoo minulle, ettei katala toivomuksenne\ntule toteutumaan. Poistukaa luotani tahi saatte nähdä, että tässä\nkäsivarressa on vielä voimaa, vaikka pääni onkin harmaantunut\nsurusta.\"\n\nSchriften rypisti otsaansa mennessään; hän näytti pelkäävän Filipiä,\nvaikka hän ei vihannutkaan häntä enää. Hän koetti nyt entiseen\ntapaansa yllyttää miehistön Filipiä vastaan sanomalla, että Filip\naiheuttaa laivan perikadon, koska hän on yhteistoiminnassa Lentävän\nHollantilaisen kanssa. Filip huomasi pian, että miehet karttoivat\nhäntä ja hän kertoi senvuoksi miehille, että Schriften on paholainen.\nMiehistö jakaantui kahteen puolueeseen ja kapteeni ja muutamat muut\nkatselivat heitä molempia yhtä kauhistuneina ikävöiden hetkeä,\njolloin heidät voitaisiin lähettää pois laivasta.\n\nKuten jo ennen olemme maininneet, oli kapteeni hyvin taikauskoinen\nja juoppo. Aamuisin oli hän tavallisesti selvä ja rukoili, mutta\niltapäivisin oli hän juovuksissa ja kiroili noita samoja pyhimyksiä,\njoita hän aamulla oli huutanut avukseen.\n\n\"Suojelkoon pyhä Antonius meitä ja varjelkoon meitä kiusauksista!\"\nsanoi hän eräänä aamuna keskusteltuaan matkustajain kanssa\nkummituslaivasta. \"Suojelkoot pyhimykset meitä kaikesta pahasta!\"\njatkoi hän ottaen kunnioittavasti hatun päästään ja tehden\nristinmerkin. \"Jos vain voin ennen jonkun onnettomuuden tapahtumista\nvapautua noista molemmista miehistä, uhraan sata vahakynttilää pyhän\nneitsyen alttarille heti kun olemme ankkuroineet Belemin tornin\njuurelle.\"\n\nIltapäivällä puhui hän taas seuraavaan tapaan:\n\n\"Palakoon tuo kirottu pyhä Antonius helvetin tulessa, ellei hän auta\nmeitä! Vieköön piru hänet ja hänen porsaansa! Jos hän uskaltaa tehdä\nvelvollisuutensa, on kaikki hyvin, mutta hän on pelkuri raukka, joka\nei välitä mistään eikä auta niitä, jotka rukoilevat häntä avukseen.\nPeijakas, tuosta saat!\" huudahti kapteeni katsellessaan pyhimyksen\npientä temppeliä ja näpsäyttäen sormiaan hänen nenänsä alla. \"Paavin\npitää tehdä meille uusia pyhimyksiä, sillä nämä vanhat ovat jo aivan\nmitättömiä. Ennen ne kyllä voivat suorittaa jotakin, mutta nyt en\nantaisi puupenniäkään koko roskasta, ja mitä sinuun tulee sinä vanha\nlaiska roikale, niin...\" jatkoi kapteeni mumisten lopun partaansa ja\npuiden nyrkkiään pyhä Antonius raukalle.\n\nLaiva oli nyt saapunut Afrikan etelärannikolle ollen noin sadan\npenikulman päässä Lagullasta. Aamu oli kaunis, meri lainehti hiljaa\nja vieno tuuli kuljetti alusta noin neljän penikulman vauhdilla\ntunnissa.\n\n\"Jumala siunatkoon pyhimyksiä!\" sanoi kapteeni tultuaan kannelle.\n\"Vielä pieni tuulen muutos eduksemme ja me voimme muuttaa suuntaamme.\nSiunatkoon Jumala erittäinkin arvokasta suojeluspyhimystämme pyhää\nAntoniusta, joka on ottanut laivamme erityiseen suojelukseensa. Ilma\nnäyttää muodostuvan kauniiksi. Tulkaa, herrat, menkäämme syömään\naamiaista ja nauttikaamme sitten sikareistamme täällä kannella.\"\n\nMutta tilanne muuttui äkkiä, taivas meni pilveen, aurinko pimeni ja\nluonnoton hämärä levisi kaikkialle. Tuuli tyyntyi ja meri lakkasi\nlainehtimasta. Ei ollut aivan pimeäkään, mutta taivas peittyi\npunertavaan paksuun sumuun ja oli aivan sen näköinen kuin maailma\nolisi syttynyt tuleen.\n\nKajuutassa olevista huomasi Filip ensimmäiseksi lisäytyvän pimeyden\nja meni kannelle. Kapteeni ja matkustajat seurasivat häntä\nhämmästyneinä ja peloissaan. \"Pyhä neitsyt, suojele meitä! Mitä tämä\nonkaan?\" huudahti kapteeni säikähtyneenä. \"Pyhä Antonius, auta meitä!\nTämähän on aivan hirveätä!\"\n\n\"Kas tuolla!\" huusivat matruusit viitaten merelle. Kaikki käänsivät\nkatseensa sinnepäin. Filip, Schriften ja kapteeni seisoivat\nvierekkäin. Heidän tuijottaessaan sinnepäin alkoi noin puolen\npenikulman päässä heistä merestä kohota jonkun toisen laivan mastot\nja raa'at hitaasti. Se kohosi kohoamistaan, kunnes koko laiva\nkellui meren pinnalla lyhyen matkan päässä heistä. Laiva kääntyi\nvastatuuleen vääntäen peräsimen tiukasti ylihankaan.\n\n\"Pyhä neitsyt!\" huudahti kapteeni uskaltaen tuskin hengittääkään.\n\"Olen kyllä tiennyt, että laivat voivat upota, mutta en milloinkaan,\nettä ne voivat jälleen kohota pinnalle. Nyt lupaan tuhannen\nvahakynttilää pyhälle neitsyelle, jos hän pelastaa meidät tästä\nvaarasta.\"\n\n\"Siinä näette nyt kummituslaivan tahi Lentävän Hollantilaisen!\" huusi\nSchriften. \"Sanoinhan sen teille jo, Filip Vanderdecken, että isänne\non vielä hengissä, hi, hi.\"\n\nFilip oli koko ajan katsellut laivaa ja näki nyt veneen laskettavan\nsiitä vesille. \"Voiko se olla mahdollista\", ajatteli hän, \"että minun\nsuodaan nyt toimittaa tehtäväni?\" Hän pisti kätensä poveensa tarttuen\nkalleuteensa.\n\nPimeys oli nyt lisääntynyt niin, ettei vieraan laivan runkoa voitu\nerottaakaan. Matruusit ja matkustajat vaipuivat polvilleen rukoillen\npyhimyksiä avukseen.\n\nHetkisen kuluttua kuultiin laivan sivulta airojen kolinaa ja muudan\nääni huusi: \"Hoi, hyvät miehet, heittäkää meille nuora keulasta!\"\n\nEi kukaan vastannut eikä totellut kehoitusta. Luotsi meni kapteenin\nluo sanoen hänelle, että jos miehet haluavat antaa hänelle kirjeitä\nkotiin vietäviksi, ei niitä pidä ottaa vastaan, ellei hän halua\nlaivansa tuhoutumista ja kaikkien ihmisten joutumista perikatoon.\n\nSamassa hyppäsi muudan mies laidan yli kannelle. \"Olisitte todellakin\nvoineet heittää minulle köydenpätkän, hyvät ystävät\", sanoi hän\ntullessaan. \"Missä kapteeni on?\"\n\n\"Täällä\", vastasi kapteeni vapisten kuin haavan lehti. Vieras oli\npäivettynyt merimies, jolla oli päässään karvalakki ja yllään\npurjekangasvaatteet. Hänellä oli kirjeitä kädessään.\n\n\"Mitä haluatte?\" kysyi kapteeni vihdoinkin.\n\n\"Niin, sanokaa se meille, hi, hi\", jatkoi Schriften.\n\n\"Mitä, oletteko te täällä, luotsi\", sanoi mies. \"Olen ollut siinä\nluulossa, että olette kuollut jo aikoja sitten.\"\n\n\"Hi, hi\", nauroi Schriften kääntyen pois.\n\n\"Katsokaahan, kapteeni, asia on niin, että olemme harhailleet täällä\nkauan myrskyssä ja haluaisimme lähettää nyt kotiin muutamia kirjeitä.\nLuulen melkein, ettemme milloinkaan pääse tämän niemen läheisyydestä.\"\n\n\"En voi ottaa niitä vastaan!\" huusi kapteeni.\n\n\"Ettekö? Tuntuu kummalliselta, että kaikki laivat kieltäytyvät\nottamasta vastaan kirjeitämme. Kylläpä te olette töykeitä.\nMerimiesten pitäisi aina auttaa tovereitaan, erittäinkin sellaisia,\njotka ovat joutuneet johonkin onnettomuuteen. Jumala tietää, että\nhaluaisimme mielellämme palata kotiin, ja olisihan se jonkunlainen\nlohdutus omaisillemme, että he edes saisivat kuulla meistä jotakin.\"\n\n\"En voi ottaa vastaan kirjeitänne missään tapauksessa. Suojelkoot\npyhimykset meitä!\" vastasi kapteeni.\n\n\"Olemme olleet kauan matkalla\", sanoi merimies pudistaen päätään.\n\n\"Kuinka kauan?\" kysyi kapteeni tietämättä oikein, mitä sanoisi.\n\n\"Emme voi sanoa sitä niin tarkalleen. Almanakkamme putosi mereen ja\nastemittarimme on hävinnyt. Emme voi milloinkaan enää sanoa, missä\noikeastaan olemme, koska emme voi määrätä auringon korkeutta.\"\n\n\"Näyttäkää minulle noita kirjeitänne\", sanoi Filip ojentaen kätensä.\n\n\"Niihin ei saa kukaan koskea!\" huudahti Schriften.\n\n\"Siirtykää syrjään, roisto!\" vastasi Filip. \"Kuka uskaltaa vastustaa\nminua?\"\n\n\"Kirottua, kirottua, kirottua!\" huusi Schriften juosten edestakaisin\nkannella ja purskahtaen hurjaan nauruun.\n\n\"Älkää koskeko kirjeihin\", sanoi kapteenikin vapisten.\n\nFilip ei vastannut, vaan ojensi kätensä ottaakseen ne.\n\n\"Täällä on kirje toiselta perämieheltämme hänen Amsterdamissa\nasuvalle vaimolleen\", sanoi mies. \"Rouva asuu Woserlaiturin luona.\"\n\n\"Woserlaituri on jo aikoja sitten hävinnyt, hyvä mies. Sen paikalla\non nyt suuri telakka\", vastasi Filip.\n\n\"Mahdotonta\", sanoi mies. \"Mutta tässä on toinen poosulta hänen\nvanhalle isälleen, joka asuu vanhan torin varrella.\"\n\n\"Vanhaa toria ei ole enää olemassa ja sillä paikalla on nyt kirkko.\"\n\n\"Kummallista! Mutta tässä on kirje minulta itseltäni morsiamelleni,\nVrov Kretserille. Siinä on rahaa sisällä, että hän voi ostaa\nitselleen koristeen.\"\n\nFilip pudisti päätään. \"Muistan, että muudan sen niminen vanha rouva\nhaudattiin noin kolmekymmentä vuotta sitten.\"\n\n\"Älkää nyt puhuko mahdottomuuksia, sillä poistuessani hänen luotaan\noli hän nuori ja terve. Tässä on kirje Shetz & Kumppanille, jotka\nomistavat laivan.\"\n\n\"Sellaista kauppahuonetta ei ole enää olemassakaan\", vastasi Filip.\n\"Myönnän kuulleeni puhuttavan siitä.\"\n\n\"Mahdotonta! Teette pilkkaa minusta. Tässä on kirje kapteenilta hänen\npojalleen --\"\n\n\"Antakaa minulle se!\" huudahti Filip nykäisten kirjeen miehen\nkädestä. Hän aikoi avata sen, mutta Schriften sieppasi sen hänen\nkädestään heittäen sen mereen.\n\n\"Käytöksenne on todellakin kaunista ollaksenne vanha laivatoverini\",\nhuomautti merimies. Schriften ei vastannut, vaan heitti muutkin\nFilipin syrjään panemat kirjeet samaa tietä.\n\nVieras merimies purskahti itkuun kavuten jälleen laivan laidalle.\n\"Käytöksenne on kovaa ja vihamielistä\", huomautti hän. \"Voi koittaa\nsellainenkin aika, jolloin tekin haluaisitte lähettää tietoja\nomaisillenne.\" Sanottuaan sen katosi hän näkyvistä ja muutamien\nminuuttien kuluttua kuultiin, miten vene poistui laivan läheisyydestä.\n\n\"Pyhä Antonius\", huudahti kapteeni, \"olen niin peloissani ja\nkummissani, etten todellakaan tiedä, mitä minun pitää tehdä. Kokki,\ntuokaa taskumattini tänne.\"\n\nKokki toi pullon ja sittenkuin kapteeni oli tyhjentänyt sen kokonaan,\nsanoi hän: \"Mihin meidän nyt pitää ryhtyä?\"\n\n\"Minä sanon sen teille\", huudahti Schriften mennen hänen luokseen.\n\"Tuolla miehellä on hallussaan eräs amuletti. Ottakaa se häneltä ja\nheittäkää se mereen, niin laivanne pelastuu; muussa tapauksessa se\npainuu pohjaan miehineen päivineen.\"\n\n\"Niin, hän on oikeassa!\" huusivat merimiehet.\n\n\"Hullut, uskotteko todellakin tuon roiston puheita?\" vastasi Filip.\n\"Ettekö huomanneet, että äskeinen merimies tunsi hänet sanoen häntä\nlaivatoverikseen? Hänen oleskelemisensa laivassa se juuri tuottaakin\nonnettomuutta kaikille.\"\n\n\"Aivan niin!\" huusivat merimiehet. \"Matruusi sanoi häntä\nlaivatoverikseen.\"\n\n\"Erehdytte nyt suuresti!\" huusi Schriften. \"Hän on syyllinen\nkaikkeen. Riistäkää häneltä hänen taikakalunsa.\"\n\n\"Niin, tehkäämme se!\" huusivat matruusit hyökäten Filipiä kohti, joka\nperääntyi kapteenin luo.\n\n\"Mielettömät, tiedättekö, mitä teillä on mielessä? Hallussani\nolevassa kotelossa on palanen pyhästä rististä. Heittäkää se mereen,\njos uskallatte ja sielunne joutuvat iankaikkiseen kadotukseen.\" Filip\notti kalleutensa esille näyttäen sitä kapteenille.\n\n\"Ei, ei, miehet\", sanoi kapteeni hieman tyynnyttyään, \"sellainen ei\nkäy mitenkään päinsä. Suojelkoot pyhimykset meitä!\"\n\nMerimiehet eivät kumminkaan rauhoittuneet. Toiset halusivat heittää\nSchriftenin ja toiset taasen Filipin mereen. Vihdoin julisti\nkapteeni päätöksen. Hän määräsi, että pieni vene oli laskettava\nvesille Schriftenille ja Filipille, joiden hän käski laskeutua\nsiihen. Matruusit hyväksyivät tämän tuomion, joka tyydytti molempia\npuolueita. Filip ei vastustanut ollenkaan, mutta Schriften huusi ja\npotki, kunnes hän vihdoin väkisin laskettiin veneeseen, jossa hän\nvapisten istuutui perätuhdolle Filipin ruvetessa soutamaan venettä\nkummituslaivaan päin.\n\n\n\n\nXXXXI.\n\n\nParin minuutin kuluttua eivät he enää sakeassa sumussa voineet\nerottaa entistä laivaansa. Kummituslaiva oli vielä näkyvissä, mutta\npaljon kauempana kuin ennen. Filip souti reippaasti sitä kohti,\nmutta matka näytti vain pitenevän. Hän keskeytti silloin hetkiseksi\nlevähtääkseen hieman, jolloin Schriften sanoi:\n\n\"Vaikka soutaisitte elämänne loppuun asti, ette saavuttaisi tuota\nlaivaa, Filip Vanderdecken, koska se on mahdotonta. Miksi ette heitä\nminua mereen jälleen? Vene kevenisi silloin ja teidän olisi helpompi\nsoutaa, hi, hi.\"\n\n\"Heitin teidät mereen raivostuttuani siitä, että koetitte varastaa\nminulta kalleuteni\", vastasi Filip.\n\n\"Koetinhan tänäänkin taivuttaa muita ryöstämään sen teiltä.\"\n\n\"Niin todellakin teitte. Mutta nyt olen varma siitä, että olette\nyhtä onneton kuin minäkin. Seuraatte kaikissa teoissanne saamianne\nmääräyksiä, kuten minäkin. Miten ja miksi, en voi sanoa, mutta me\nolemme molemmat jollakin tavoin yhteydessä tähän kalleuteen; jos\nvaivojeni tulos riippuu kalleuden säilyttämisestä, riippuu teille\nuskotun tehtävän tulos sen anastamisesta, koska siten voisitte tehdä\ntyhjiksi aikeeni. Tässä asiassa toimimme toisiamme vastaan ja te\nolette kaikessa, mikä on jollakin tavoin ollut yhteydessä tehtävääni,\nollut katkerin viholliseni. Mutta, Schriften, en ole unhottanut\nenkä milloinkaan tule unhottamaan, että annoitte Amine-raukalleni\nystävällisen neuvon ja ennustitte hänelle kohtalon, jonka uhriksi hän\njoutuisi, ellei hän noudattaisi neuvoanne. Muistan, ettette ollut\nhänen vihollisensa, vaikka olittekin ja vieläkin olette minun. Hänen\nvuokseen annan teille anteeksi ja lupaan, etten koetakaan tehdä\nteille pahaa.\"\n\n\"Annatte siis anteeksi vihollisellenne, Filip Vanderdecken?\" kysyi\nSchriften surullisesti. \"Tunnustan, ettei teillä ole pahempaa\nvihamiestä.\"\n\n\"Annan kaikesta sielustani ja mielestäni!\" vastasi Filip.\n\n\"Silloin olette voittanut minut, Filip Vanderdecken. Olette nyt\ntehnyt minut ystäväksenne ja toivomuksenne ovat toteutumaisillaan.\nHalusitte kerran tietää, kuka olen ja nyt kerron sen teille.\nSittenkuin isänne uhmaten kaikkivaltiaan tahtoa oli tappanut minut,\nsuotiin hänelle mahdollisuus, että hänet poikansa ansioitten\nperusteella armahdetaan. Minäkin vetosin, mutta minä halusin kostaa,\nja minun sallittiin jäädä maailmaan vastustamaan teidän aikeitanne.\nNiin kauan kuin olisimme vihollisia, ette onnistuisi tehtävässänne,\nmutta sittenkuin olisitte käytännössä toteuttanut kristityn pyhimmän\nvelvollisuuden, nimittäin antanut anteeksi vihollisellenne, silloin\nvoisitte täyttää tehtävänne. Olette antanut anteeksi minulle ja\nmolempien meidän tehtävämme on nyt lopussa.\"\n\nSchriftenin puhuessa katsoi Filip koko ajan häneen. Luotsi ojensi\nhänelle lopuksi kätensä, jota hän puristi. Samassa haihtui luotsi\nkuin ilmaan ja Filip oli yksinään veneessä.\n\n\"Laupias Jumala, kiitän sinua!\" sanoi hän. \"Tehtäväni on nyt lopussa\nja minä voin jälleen tavata Aminen.\"\n\nHän alkoi nyt jälleen soutaa kummituslaivaa kohti huomaten\nlähestyvänsä sitä melko nopeasti. Vihdoin hän veti airot veneeseen ja\nkiipesi sen kannelle.\n\nLaivan miehistö kokoutui hänen ympärilleen.\n\n\"Missä on kapteeninne? Haluan puhutella häntä.\"\n\n\"Kenen saan ilmoittaa, herra?\" kysyi muudan, nähtävästi ensimmäinen\nperämies.\n\n\"Kenenkö?\" toisti Filip. \"Sanokaa hänelle, että hänen poikansa, Filip\nVanderdecken, haluaa puhutella häntä.\"\n\nKuultuaan tämän vastauksen purskahtivat miehet nauruun ja perämies\nhuomautti hymyillen:\n\n\"Erehdyitte varmaankin. Tarkoititte kai: hänen isänsä?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa hänen poikansa\", vastasi Filip.\n\"Älkää kiinnittäkö huomiotanne harmaaseen tukkaani.\"\n\n\"Hyvä herra, tuolta hän näkyy tulevankin\", sanoi perämies mennen\nsivulle ja viitaten kapteenille.\n\n\"Oletteko Vanderdecken, tämän laivan kapteeni?\"\n\n\"Olen\", vastasi toinen.\n\n\"Ette luultavasti tunne minua. Mutta miten voisittekaan? Näitte minut\nviimeksi kolmivuotiaana, mutta ehkä muistatte vaimollenne antamanne\nkirjeen?\"\n\n\"Kyllä!\" huudahti kapteeni. \"Mutta kuka olettekaan?\"\n\n\"Vuodet eivät ole merkinneet teitä, mutta me maailmassa eläjät ja\nerittäinkin sellaiset, joilla on suruja ja huolia, vanhenemme vuosien\nkuluessa. Olen poikanne, Filip Vanderdecken, ja olen nyt täyttänyt\ntoivomuksenne. Ojennan nyt teille vaaroja ja onnettomuuksia täynnä\nolleen elämäni jälkeen pyhäinjäännöksen, jota halusitte suudella.\"\n\nFilip otti kalleutensa esille ojentaen sen isälleen. Kapteeni\nsäpsähti, vaipui polvilleen kannelle ja purskahti itkuun.\n\n\"Poikani, poikani!\" huudahti hän sitten nousten ja heittäytyen\nFilipin syliin. \"Silmäni ovat auenneet ja Jumala ainoastaan tietää,\nkuinka kauan ne ovat olleet suljettuina.\" Käsikkäin he menivät\nperäkannelle laidan viereen kokoutuneen miehistön luota.\n\n\"Poikani, jalomielinen poikani, anna minun polvistua katuvaisena ja\nkiitollisena, ennenkuin hajoamme tuhaksi. Poikani, jalo poikani, ota\nvastaan isän kiitokset!\" huudahti Vanderdecken.\n\nItkien ilon ja katumuksen kyyneliä kääntyi hän sitten nöyrästi sen\nolennon puoleen, jota hän kerran oli niin kauheasti uhmannut.\n\nVanhempi Vanderdecken polvistui ja Filip seurasi hänen esimerkkiään.\nSyleillen toisiaan toisella käsivarrellaan kohottivat he toisen\ntaivasta kohti ja rukoilivat.\n\nFilip otti nyt kalleutensa viimeisen kerran esille ojentaen sen\nisälleen, joka kohotti katseensa taivasta kohti ja suuteli pyhää\ntunnuskuvaa. Ja hänen tehdessään niin hajosivat kummituslaivan\nraa'at ja purjeet tuhaksi, joka liehuen ilmassa putosi veteen.\nMastot, kokkapuu ja kaikki muutkin kannella olevat esineet murenivat\natoomeiksi ja hävisivät.\n\nVanderdecken suuteli kalleutta toisen kerran ja häviäminen jatkui.\nRaskaat rautatykit upposivat kannen läpi mereen, laivan miehet, jotka\nolivat katselleet kohtausta, kuivuivat luurangoiksi, jotka samoin\nkuin vaatteetkin hajosivat ja murenivat tomuksi eikä laivan kannella\nnähty nyt enää muita eläviä olentoja kuin isä ja poika.\n\nKun Vanderdecken suuteli pyhää tunnuskuvaa kolmannen kerran,\nerosivat lankut toisistaan, kansi vaipui hitaasti mereen ja vain\nrungon jäännökset kelluivat enää vedenpinnalla. Isä ja poika, toinen\nnuori ja voimakas, toinen vanha ja raihnainen, vajosivat hitaasti\ntummansiniseen syvyyteen polvistuneessa asennossaan, syleillen\ntoisiaan ja kohottaen toisen kätensä taivasta kohti, jolle hetkiseksi\nilmestyi leimuava risti.\n\nTaivaalle kokoontuneet pilvet siirtyivät nyt syrjään ajatuksen\nnopeudella, aurinko rupesi paistamaan täydeltä terältään ja\nkimaltelevat aallot näyttivät tanssivan ilosta. Kirkuvat kalalokit\nliitelivät jälleen taivaalla ja arat albatrossit nukkuivat pää\nsiiven alle kätkettynä. Pyöriäiset kiitivät eteenpäin hurjasti\nhyppien ja lentokalat ja delfiinit ponnahtelivat ilmaan laineiden\nharjoilta. Koko luonto hymyili kuin se olisi iloinnut siitä, että\nlumous oli haihtunut ikuisiksi ajoiksi ja riemuinnut, ettei Lentävää\nHollantilaista enää ollut olemassa.\n\n\n\n"]