[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGvxOHhI3Q_q0WubI3fJuQu37Ri8Te6JsYWvmxIHaAyw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2015,"Kertomuksia ja kuvauksia","Tavaststjerna, Karl August",1860,1898,"2015-tavaststjerna-karl-a-kertomuksia-ja-kuvauksia","2015__Tavaststjerna_Karl_A.__Kertomuksia_ja_kuvauksia",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1892,1896,30945,200196,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma realistisia kertomuksia ja tunnelmakuvauksia, joissa tarkastellaan merta, pikkukaupungin elämää ja ihmiskohtaloita. Tarinat liikkuvat saaristossa ja sisämaassa kuvaten luonnonvoimia, yhteiskunnallisia ilmiöitä sekä historiallisia tuokiokuvia.","Karl A. Tavaststjernan 'Kertomuksia ja kuvauksia' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2015. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA JA KUVAUKSIA\n\nKirj.\n\nKarl A. Tavaststjerna\n\n\nSuomentanut\n\nJuhani Aho\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMeri.\nUrheilija.\nJää on murrettu.\nPikku kaupunki.\nPomppe.\nVäärinkäsitys.\nKotiin.\nLaulajan palkka.\nKolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.\nRautatiejuttu.\nJoulu Kuusamossa.\nKeppi-Leena.\nKaikkien suosikki.\nTaiteilijain tukala elämä.\nMaria.\n\n\n\n\nMeri.\n\n\nMeri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä.\nOikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo,\nmutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija ja\nhän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkin\nmiellyttää.\n\nKesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteen\nasettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monella\ntavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilosta\nsynkimpään suruun; -- aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, miten\nkirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksyllä\nja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaan\njoitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuus\nviikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.\n\nSama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalle\ntuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijän\ntaidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistä\nvoin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältä\nseurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen;\nnäin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin sen\npettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin sen\npikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinien\nkeskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneena\nyksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kun\nsyksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinut\nkirjoittaa siitä arvostelun -- arvostelun ilman moittivaa sanaa.\n\nMutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaan\ntutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oli\nepäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisesti\ntuon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkauden\nvaltaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Ja\nminä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun,\nminä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.\n\nJoka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka on\nhuomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minua\nystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaa\npetollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaa\nheratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämään\nja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossa\nvoipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissa\nihmisissä on meren sukua, -- ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.\n\nMilloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaista\nystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen,\njonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansa\nminulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niiden\ntakaa meren, tuon epäluotettavan, tunteettoman, rajun, inahtavan meren,\njonka valtaan ei koskaan voi kokonaan antautua. Mutta minua miellyttää\ntuo henkilö, ja minä pelkään, kunnioitan ja ihailen häntä.\n\nSe on näyttelijä, meriluonto ihmisessä, joka tekee hänet huomattavaksi.\nSe on halu tutkia häntä, leikitellä hänen kanssaan ja hallita häntä,\njoka tekee elämästä elämän.\n\n\n\n\nUrheilija.\n\n\nOlimme purjehtineet viimeisen pohjoisreimarin ohitse ulkopuolella\nHangon majakkaa, pohjoisessa oli Suomen rannikko kaitasena mustana\njuovana ja majakkamaan korkeat kalliot loistivat valkeina aamuauringon\nvalossa. Me tarkastelimme huolellisesti kompassia ja merikorttia\nja suuntasimme huvipurtemme suoraan Bogskärin majakkaa kohti, joka\non etelään Ahvenanmaasta. Sieltä oli määrämme ottaa uusi suunta\nSandhamniin, ja oli aikomuksemme, jos tuulet ja onni meitä suosisivat,\njo huomisiltana istua Hasselbackenilla Tukholmassa illallista syömässä.\n\nToistaiseksi ei tuo siro englantilainen mallikutteri vielä\nerinomaisemman nopeasti kulkenut, mutta kaakkotuuli lupaili\nkiihtyäkseen ja kello oli vasta kahdeksan aamulla, -- meillä oli\nneljättäkymmentä tuntia käytettävänämme. Vaahdottomat kesäiset laineet\nkeikuttivat purttamme, suuria ne eivät olleet, mutta sentään tarpeeksi\nsuuria saattamaan sairaaksi heikkohermoisen, sillä sama tuuli oli\npuhaltanut jo eilenkin. Kun suunta oli määrätty, ei meillä enää ollut\nmitään tekemistä. Ystäväni, joka oli kutsunut minut mukaansa tälle\nTukholman matkalle, nosti valkoiset, kummipohjaiset sporttikenkänsä\npenkille, asetti peräsimen varren mukavasti vasemman olkapään taa,\nojentihe ja nautti.\n\n-- Se on merkillistä, sanoi hän, mutta tämä nyt on kuitenkin elämäni\nsuurin nautinto.\n\nAnnoin katseeni harhailla ympäri tumman sinistä mertä, joka ikäänkuin\nheräsi eloon kaakkoistuulen kiihtyessä, hengitin raitista, suolaista\ntuoksua ja huomautin, ett'ei minua ollenkaan kummastuttanut hänen\nrakkautensa purjehtimiseen.\n\n-- Mutta on se kuitenkin vähän narrimaista, jatkoi hän, että vanha,\njärkevä mies pitää tätä tällaista mustalais-elämää kotia ja työtä\nparempana. Syy on kai siinä, ett'en minä koskaan tunne itseäni niin\nvapaaksi, niin itsenäiseksi kuin istuessani näin peräsimessä ja\ntähystellessäni tuota tasaista, mustaa juovaa maan ja meren välillä.\n\nHuomasin hänen äänestään ja pyylevistä kasvoistaan, että hän\ntahtoi päästää hyvän tuulensa valloilleen, ja sanaakaan sanomatta\nseurasin minä osanotolla hänen katseitaan, jotka purjeita ja mastoja\ntarkastelivat, ja katselin ihaillen minäkin kutterin häikäisevän\nvalkeita purjeita ja tuulessa ja merenkäynnissä notkuvaa huippumastoa,\nja annoin hänen häiritsemättä jatkaa:\n\n-- Eikähän nyt todella olekaan mitään ihanampaa kuin tällainen aamu\nulkona merellä! Tuntuu oikein, kuinka purren notkea runko elää alla,\nkuinka nuorat ja mastot joustavat, tuuli työntää näkymättömällä\nvoimalla, ja niin on silloin kuin purren vireys miehenkin virittäisi;\nsiinä tervehtyy ja notkistuu ja käy huolettomaksi, niinkuin ei\nolisikaan muuta tehtävää kuin purjehtia näin koko ikänsä kaiken.\n\nHän vaikeni hetken verran ja minä olin täydellisesti samaa mieltä hänen\nkanssaan, nojauduin taapäin ja katselin pitkin kaunista isoa purjetta,\nyli terävän huippupurjeen, suoraan ylös aurinkoiseen heinäkuun\nseesteesen, ja kuuntelin taas ystäväni yksin puhelua:\n\n-- Aina siitä alkaen kuin poikasena tulin ensi kerran meren rannalle,\non se melkein lumoavalla voimalla minua puoleensa vetänyt. Muistan\nvielä, kuinka minä, vietettyäni helteisen kesän sisämaan kaskisavun\nsekaisessa ilmassa, tulin alas Helsinkiin lukukautta alkaakseni ja\nonnesta uhkuvin tuntein ahmin minä sisääni meren tuoretta ilmaa. Niin,\nniin... on niitä niitäkin runoilijoita, jotka ovat runoilijoita,\nvaikk'eivät kirjoitakaan runoja! Tunsin ilman muutoksen niin herkästi,\nettä jo junan kulkiessa poikki Töölön lahden vainusin meren liekoja\nja suolaista vettä. Ensi kävelylläni menin satamaan ja kaivopuiston\nvalleille, joilta meri näkyi vapaana ja jonne lounastuuli puhalteli\nnostatellen suuria, vaahtopäitä aaltoja ja tuoden tullessaan hurmaavaa,\nsisämaalaiselle outoa tuoksua.\n\nEntä merikylvyt sitten, -- se oli toki toista kuin polskaroida\nummehtuneen sisäjärven tervan ruskeassa vedessä! Viivyttyäni\nneljännestunnin kylmässä vedessä saatoin seista tuntikausia rannalla ja\nhengittää tuota minulle vierasta ilmaa, seuratessani yhä kiintyvällä\nhuomiolla saaristolais-purren kulkua, jonka harmaat purjeet olivat\näsken kohonneet taivaan rannasta Mälkön takana, kunnes se myötätuulessa\nlaski Uuninsuun salmesta aaltojen takaa ajamana. Mutta jos silloin joku\nhuikaisevan valkea huvipurjehtija pisti ulos merelle Långörin salmesta,\nkiinnitti se kuin taikavoimalla kaiken huomioni puoleensa, kunnes\nkatosi jonkun niemen taa ja minä kylmästä väristen, kädet taskuissa ja\nnutun kaulus pystyssä läksin kotiin päin kulkemaan, saadakseni siellä\nrohtoja ja joutuakseni kotilääkitysten alaiseksi vilustumisesta...\n\n-- Niin, -- se oli siihen aikaan kuin ajattelin ruveta merimieheksi...!\nMutta sitten tuli koulu puuhineen ja tuo aava näköpiiri joutui\nunhotuksiin ja kutistui kokoon kammarin seinien sisällä. Ainoastaan\njonain joutilaana keskiviikko-iltana kiipesimme me, muutamat saman\nmieliset luokkatoverit, satamassa olevien suurimpien laivojen\nmastoihin, kun ensin olimme asettaneet niin, että kapteeni oli mennyt\nkannen alle ja me tehneet tuttavuutta perämiehen kanssa. Mutta\nmerimiesluontoni laimeni vuosien kuluessa, tulin liika kirjaviisaaksi\nkadehtiakseni meripoikain pikisiä paitoja ja kovaa työtä, opin\nvähitellen antamaan arvoa sivistyneelle elämälle, viikseni alkoivat\nkasvaa, ja niin tuli turhamaisuus muodin mukaisine vaatteineen,\nhansikkaineen ja rakastumisineen...! Mutta kun kaikki oli käynyt\nmieltäni vastaan, häämöitti edessäni taas aava ulappa, minussa heräsi\ntaas hurja halu reippaaseen elämään vaahtoisilla laineilla, kun\nmyrsky moninkertaisissa ristinuorissa riuhtoo... ja silloin oli taas\nhartahin mielitekoni päästä kaikesta ja ojentaa ulos avaraan maailmaan,\nvieraille maille ja uusiin oloihin...\n\n-- No niin, -- olihan minulla useinkin vastoinkäymisiä, enkä\nminä kuitenkaan merille lähtenyt, -- oli niitä niin usein, että\nlopulla suutuin todenteolla ja vannoin, että kerran oli tuleva\nmyötäkäymistenkin aika. Ja silloin aloin minä tätä nykyistä\nteollisuushaaraani varten työskennellä, mutta ei sitä joutilasta\npäivää kesällä ja syksyllä, kun vaan oli avovettä vähänkään tarjona,\nett'en hankkinut uutta työhalua ja uusia voimia purjehtimalla ulos\nsaaristoon, jossa harhailin aamusta varhaisesta iltaan myöhäiseen. En\nolisi kuolemaksenikaan muuttanut sisämaahan, vaikka tulevaisuuteni\nsiellä olisi ollutkin paljoa helpompi. Ja työni kestäessä kangasteli\nminulle aina harrastuksieni lähimpänä maalina oma pieni hyvä kutteri,\njota voisin tarpeen tullessa yksinkin hoitaa. Tuo maali on jo kauvan\nsitten saavutettu; -- saavutin sen parin vuoden kuluessa. Sitten\ntulivat kaikki yhteiskunta-ihmisen monimutkaiset tarpeet: tuli halu\nperustaa perhettä ja kotia, tahdoin saada vaikutusta, tahdoin en tiedä\nenää mitä, mutta en mistään kuitenkaan tullut niin rauhalliseksi,\nen mistään niin täydellisesti nauttinut kuin merestä, en mitään\nniin rakastanut kuin merta. Tietysti kasvoivat vaatimukseni samassa\nmäärässä. Olin jo aikoja sitten vaihtanut ensimmäisen venheeni toiseen\nnopeakulkuisempaan. On minulla sittemmin ollut useampiakin venheitä,\nmutta vasta viime vuonna päätin hankkia itselleni tämän.\n\nOlin siinä työllä selaillessani englantilaisia urheilulehtiä, ennenkun\nlöysin sopivan mallin. Mikä oli epämukava, mikä käymätön meidän\nvesillä, mikä liika suuri tai liika pieni, ja vaimoni katseli minua\nkuin mielensä menettänyttä, kun en viikkokausiin osannut puhua mistään\nmuusta kuin uudesta purrestani. Naisten näkyy olevan vaikea seurata\ntuollaisia hiukan haaveellisempia harrastuksia. Mutta minun nautintoni\noli rajaton, kun sain miettiä sopivata mallia lauta laudalta, riepu\nrievulta. Minusta tuli uppo-oppinut laivanrakentaja ja minä uneksin\nvaan kantavuuksista ja veden vastustusvoimista. Konttorikirjoissani\nolivat imupaperit täynnä laskuja ja kotonani kätkin minä vaimoni\nhalveksivia katseita piiloon arkittain piirustuksia ja suunnitelmia.\nViimein tein minä erään insinöörin avulla piirustukset tähän purteeni.\nNiin, niin, vaikka tämä onkin tehty englantilaisen mallin mukaan,\non tässä paljon omaa keksimäänikin. Katsos esim. näitä juoksevia\nnuoralaitoksia täällä perässä, -- ne ovat minun keksimiäni! Ne hoitavat\nitsensä luoviessa melkein itsestään, ei tarvitse muuta kuin vähän\nnyhtäistä. Tilaa mittaellessani kannen alla olen myöskin noudattanut\nomia periaatteitani, ja olen tyytyväinen tuloksiini, oikein tyytyväinen.\n\nHän huusi miehistölle kokassa ja teki luovin tuuleen, näyttääkseen\nminulle, miten nuo juoksevat nuoralaitokset hoitivat itsensä melkein\nitsestään. Olihan minusta niistä paljonkin vastusta, mutta en huolinut\ntehdä mitään ilkeitä muistutuksia. Ja niin laskeusi pursi taas vanhaan\nsuuntaansa, vaahto helmeili tuulen alla, ja peränuora pinnistyi\ntiukalle kuin viulunkieli tuulen purjeita painaessa.\n\n-- Suuren osan talvea ja koko kevään kuljin minä melkein joka päivä\nlaivaveistämölle, jossa emäpuuta paikoilleen asetettiin, kaaria\nkiinnitettiin ja laitoja kuonnuteltiin. Seurasin niin tarkkaan purteni\nsyntymistä, että tunnen jokaisen kuparinaulan ja jokaisen puukiilan sen\nrungossa. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että kolmannen lapseni\nosaksi, joka syntyi viime talvena, tuli tuskin puoletkaan siitä\nhuomiosta, jota valmistuvalle purrelleni osoitin. Ihmisluonto on nyt\nvähän epätäydellinen ja isän tunteet kestävät koetuksensa ainoastaan\nensimmäisellä kerralla, ja sen jälkeen voi ne luokittaa ihanteellisten,\narvelunalaisten hyveiden joukkoon. Vaimoni lienee huomannut, että\npurrestani olisi tuleva hänen ja koko perheen kilpailija, sillä\nkaikista kehoituksistani huolimatta en saanut häntä koko rakennusaikana\nainoatakaan kertaa laivaveistämölle. Eikä sillä hyvä: -- sen\nvalmistuttua ei hän ole siihen kertaakaan jalallaan astunut. Eihän hän\ntosin milloinkaan ole ollut mikään erinomainen urheilun ystävä, mutta\nei hän urheilua vihannutkaan, ennenkun Lucifer tuli. Olin aikonut olla\nkohtelias ja antaa sille vaimoni nimen, mutta kun hänellä oli sitä\nkohtaan niin kylmä, otin sen sijaan tämän maanalaisen nimen, ja luulen,\nettä hän ymmärtää sukkeluuden.\n\nYstäväni nauroi keksinnölleen ja kiinnitti isopurjeen nuoraa saadakseen\nenemmän tuulta purjeesen. Hangon majakka kohosi kaukana takanamme kuin\nliikkumaton savupatsas ja sen alla olevat korkeat kalliot alkoivat\nhuveta aamun seesteesen. Meren laineet murtautuivat siellä täällä\nlakkapäiksi, Lucifer puski eteenpäin huimaavaa vauhtia ja kallistui\nniin, että vesi aina välistä kantta huuhtasi. Meri oli puhdas melkein\nkautta koko näköpiirin, ainoastaan yksi purje näkyi kaukana, kaukana\netelässä, vielä kauvempana sen takana häämöitti epäselvä savujuova\njostain höyryvenheestä toisella puolen maanpallon kupukannen.\n\n-- Sano nyt sinäkin, huudahti ystäväni yhtäkkiä, -- eikö tätä voi sanoa\nvapaudeksi? Minä ohjaan minne mieleni tekee, eikä kukaan voi sanoa\nmitään sitä vastaan. Vaimoni ohjatkoon kernaasti kotiani, -- eihän\nse kuitenkaan paikaltaan päkähdä. Hei, hai, purteni sä, -- kiinnitä\nkulkuasi ja näytä, mihin kelpaat! Hoi miehet siellä kokassa! Viiripurje\nylös, niin on meillä kaikki rievut kuivamassa! Joutukaa nyt, niin saapi\nkokkipoika sitten laittaa aamiaista, minulla on nälkä niin, että näköä\nhaittaa, ja seuran vuoksi otan minä aamuryypynkin, vaikka se on vastoin\ntapojani merellä.\n\nViiripurje lensi mastoon, Lucifer kallistui vielä tuuman verran ja\nhalkasi noita pitkiä Itämeren aaltoja täydellisellä raivolla. Vaahto\ntuprusi savuna kokan edessä.\n\n-- Kas niin, nyt olisi hauska laskea kilpaa jonkun kanssa! Eikö se\nseiso komeasti -- mitä? Loki mereen, elkääkä ottako sitä pois, ennenkun\nolemme kulkeneet vähintäinkin kuusi solmuväliä, muistakaa se! Kuules\nnyt, kokki... Andersson! Pane konservilaatikko pataan samassa... ja\nsitten saa Andersson ottaa esille madeiran. Kas nyt, kuinka komealta\nLucifer näyttää. Olla häntä nyt sivulta katsomassa! Tunnusteleppa\nperäsintä, kuinka keveä se on, ja kuinka pursi sitä tottelee helposti!\n\n-- Muistan tässä erään toisenkin venheistäni ja kuinka tottelevainen\nse oli. Kertomukseni saattaa tuntua merimiehen jutulta, mutta tosi se\non sittenkin. Ei minulla ole vieraita miehiä tapahtumaan, sillä minä\nolin yksin, mutta joka ei usko, puskekoon. Purjehdin, niinkuin sanoin,\nyksinäni eräänä lämpimänä aamupäivänä tasasessa tuulessa, aurinko\npaahtoi minua ja keskellä selkää alkoi mieleni tehdä uimaan, Olin\ntehnyt samalla tavalla useat kerrat ennen. Riisuuduin, tartuin kiinni\nnuoran päähän, ja puhaltauduin suin päin mereen. Mutta nuora olikin\nsattumalta irti tällä kertaa, se juoksi jälestä ja siinä olin minä\npuolen peninkulman päässä maista, kädessäni vaan kymmensylinen köysi,\njoka tinki jalkoihini sotkeutumaan. Hätkähdinhän tuossa vähän, mutta\nen sentään itkemäänkään ruvennut. Venhe kulki rauhallisesti entistä\nsuuntaansa, ja turhaan odotin minä että se luovisi tuulta vasten.\nSilloin minä suutuin ja huusin jälkeen, ensin ujostellen ja hiljaa,\nsillä minä häpesin itseäni. Sitten huusin jo vähän kovemmin. Mutta\nkun näin, että se ikäänkuin vähän alkoi luovia, karjasin minä kaikin\nvoimin. Ja eikö se pahus silloin nöyrästi käännä nokkaansa tuulta\nvasten, muuttaudu toiselle kylelleen ja laskeudu aivan päälleni tuulen\npurjeita taapäin painaessa! Minä kiinni mastonuoraan ja sen avulla\nkannelle; -- enkä ollut edes köyttäni päästänyt, vaan lapoin senkin\nperässäni. Se on venhe se, joka ei niskoittele -- vai mitä? Mutta en\nkehoittaisi ketään tekemään sitä perässäni, enkä ole sitä minäkään\ntoiste tehnyt.\n\nHän puhui yhteen menoon, kunnes Andersson tuli sanomaan että aamiainen\noli katettu kajuutassa.\n\n-- E-hei! Tuo se tänne kannelle! -- On aivan liika kaunis ilma\nmennäksemme katon alle syömään.\n\nJa peräsintä jättämättä täytti hän, merenkäynnistä huolimatta, kaksi\npientä ruokaryyppypikaria, ojenti minulle toisen, iski silmää, kippisti\nja nielasi karvaan nesteen mielihyvästä irvistäen.\n\nSitten pyyhki hän suunsa hyvin miettiväisen näköisenä, pyyhkäsi samalla\ntavalla kasvojaan ja otsaansa, katsoi minuun tutkivasti ja virkkoi:\n\n-- Voiko nyt kukaan uskoa, että minä olen vanha mies ja perheen-isä!\nVoisiko kukaan epäillä, että minulla on kolme lasta ja liike, jossa on\ntyötä sadalle miehelle -- mitä? Minä melkein häpeän itseäni. Mutta niin\nse on aina merellä -- unhotan kaiken sen ja muutun pojaksi jälleen, ja\ntiedätkö mitä, -- se on aivan helkkarin hauskaa tämä...!\n\nSuu täynnä voileipää ja nälissäni kuin susi näin minä viimeiset tähteet\nHangon majakasta katoavan, ja ympärillämme oli Itämeren laaja rannaton\nympyrä. Keskellä tuota ääretöntä ympyrää, sen keskipisteenä -- me itse.\nJa kuitenkin moititaan onnellisia ihmisiä siitä, että luulevat olevansa\nmaailman keskipisteitä, kun todellakin niin ovat.\n\n\n\n\nJää on murrettu.\n\n\nSatamasilta ojentautuu laihana ja mustana käsivartena tuon laajan,\nvalkosen, kuun valaiseman jääkentän sisään, joka sulkee Hangon\ntalvisataman, ikäänkuin tahtoisi ojentaa apuaan lastilaivalle,\njoka on tarttunut ajojäähän noin sata syltä laiturista. Maan\npuolella laituria on kova kiire saada Ruotsin posti ja viimeiset\nmatka-arkut postilaivaan, joka kimakalla, rasittuneella vihellyksellä\nantaa toisen lähtö merkkinsä. Valoa on vaan niukasti avonaisessa\ntavarakatoksessa, tavarapinot luovat läpitunkemattomia varjoja, ja\nmatkustajat kompastuvat milloin mihinkin, kun lähtöä odotellessaan\ntekevät viimeisen kävelynsä mannermaalla, ennenkun meren heiteltäväksi\nantautuvat. Lounastuuli puhaltaa tasaisesti ja voimakkaasti mereltä\npäin, lyhdyt liehtovat ja hulmuavat ja huikasevat silmiä sen sijaan\nettä valaiseisivat. Makasiinin nurkan takaa tuijottaa kuu alakuloisena\nja tylsänä, vähääkään välittämättä kaupasta ja merenkulusta.\n\nUlompana tavallista kävelypaikkaa, toisella puolella nostokoneen,\naivan satamasillan huipussa kävelee kaksi henkilöä, nainen ja herra,\ntarmokkain askelin. Vähintäinkin kymmenen kertaa ovat he kulkeneet\nsiinä edestakaisin ajatuksiinsa vaipuneina, sillä he tuskin eteensä\nkatsovat ja väistävät vaan koneellisesti tielleen sattuvia pikku\nesteitä. Kun he taas tulevat katoksen alle, valaisee keltanen\nlampun valo mustaverisiä, lujaa tahtoa ilmaisevia, kenties hiukan\nepäkehittyneitä naisen kasvoja, ja laihoja, älykkäitä miehen kasvoja.\n\n-- ... sillä te tietysti tulisitte sitä kaiken elämänne katumaan,\nlopettaa miehen ääni, ivaten, välinpitämättömästi.\n\n-- Eihän se ole sanottu, sanoo naisen ääni sovittavasti, välittävästi,\n-- tunnenhan teitä niin vähän, ainoastaan muutamia tunteja.\n\n-- Mutta te tiedätte, kuka minä olen, ja me olemme kuulleet puhuttavan\ntoisistamme ennen. Eihän aina ole takeita pitkästäkään tuttavuudesta.\n\n-- Niin, niin, -- mutta me voimme pettyä.\n\n-- Me? -- Oh, mutta, -- te puhutte jo monikossa! Mutta pettyä voin\ntässä asiassa ainoastaan minä, pettyä teistä. Itse minä olen niitä\nihmisiä, jotka eivät kykene edes lastakaan pettämään.\n\n-- Meidän on kai jo mentävä laivaan; -- ajatelkaas, jos jäisimme maihin!\n\n-- Ei ole vielä mitään kiirettä. Me ehdimme hyvin vielä kerran käydä...\n\nHe kääntyivät ja taas kuului nuori mies virkkavan:\n\n-- Siis kuitenkin mahdollista...\n\nLoppua ei kuulunut, kun kävelijät vetäytyivät tavarapinojen taa ja\nheidän vartalonsa satamasillalta kuvastuivat harmahtavaa taivasta\nvasten.\n\nKun he taas palasivat, vaikenivat he molemmat. Nainen oli levottoman\nnäköinen, kääräsi turkkinsa hermostuneella liikkeellä ympärilleen ja\npysähtyi.\n\n-- Ettekö vielä tule viimeistä kertaa? Eihän meidän vielä tarvitse\nmennä laivaan, esitteli nuori mies.\n\n-- Oletteko varma siitä?\n\nVastaukseksi käännähti nuori mies nopeasti kantapäillään, tuli häntä\naivan lähelle ja virkkoi vakuuttavasti:\n\n-- Minä en väitä varmaksi mitään, mikä ei ole varmaa.\n\nNainen aikoi juuri seurata häntä, kun kolmas lähtövihellys samassa\nvihiäsi korvia äkäisesti ja kimakasti. Hän säpsähti kuin pahaa ennettä\nja huudahti:\n\n-- Siinä nyt näette kuinka paljon teihin voi luottaa! Nyt menen minä\nlaivaan.\n\n-- Ensin varma vastaus! vaati hän tyytymättömästi, kärsimättömästi ja\nhammasta purren.\n\n-- Minä en voi. Minä en saa...\n\n-- Teidän täytyy!\n\n-- Minä en tee sitä.\n\n-- Vai niin --\n\nNuori mies seurasi naista rantalautaa myöten, johon muutamat miehet\njo olivat tarttuneet sitä pois vetääkseen, niin pian kuin kaikki\nmatkustajat olivat laivaan ehtineet. He pysähtyivät laivan reunaan ja\nnuori mies piti toisella kädellään kiinni rantalaudan rautakaiteesta.\nSitten kumartui hän nopeasti naisen puoleen ja kuiskasi:\n\n-- Päättäkää!\n\n-- En.\n\n-- Hyvästi sitten?\n\n-- Ettekö seuraa mukana?\n\n-- Olen seurannut teitä tarpeeksi kauvas. Olette väärin käyttänyt\navomielisyyttäni. En olisi koskaan tullut tänne ilman teitä...\n\n-- Lauta sisään! komensi kapteeni.\n\nNuori mies puristi naisen kättä ja juoksi lautaa myöten maihin. Samassa\nvedettiin lautakin pois. Nainen jäi laivan reunaan nojaamaan, ikäänkuin\nkivettyneenä kummastuksesta, ja propelli alkoi piestä jääpalaisia,\nlaivan siitä kuitenkaan vauhtia saamatta. Laivasillalla seisoi hänen\ntoverinsa ja heilutti karvalakkiaan hyvin ystävällisesti, mutta hän ei\ntullut heiluttaneeksi vastaan eikä hyvästiäkään sanoneeksi. Hän seisoi\nkalvavissa ajatuksissa ja tuijotti satamasillalle, mihinkään varmaan\npaikkaan katsomatta.\n\nJää oli jotenkin tiukassa postilaivan ympärillä, niin että kesti\nkauvan, ennenkun se sai tilaa päästäkseen sitä murtamaan. Perän takana\noli toinen höyrylaiva, jonka ohitse ahtaassa satamassa oli kulettava\naivan läheltä, niin että laivat melkein hipasivat toisiaan.\n\nKaiken aikaa tuijotti laivasillalta kaksi terävätä silmää tupakkahytin\nkupeella seisovaan naisolentoon nähdäkseen hänen pienimpiäkin\nliikkeitään. Vaan ei hän hievahtanutkaan. Ei ennen kuin postilaiva\njo puoleksi oli peittynyt toisen laivan taa. Silloin kiiruhti hän\nyht'äkkiä laivan reunalle ja viuhtoi kiivaasti, katuvaisesti molemmilla\nkäsillään:\n\n-- Tulkaa!\n\nViisi sekuntia senjälkeen seisoi tuo karvalakkiin puettu rannassa\nolevan laivan reunalla laivamiesten keskessä, jotka viilarien avulla\nestivät laivoja toisiinsa hankautumasta. Postilaivan kannelta tehtiin\nuusi viittaus.\n\n-- Vielä yksi matkustaja! huusi nuori mies, teki arveluttavan\nhyppäyksen, iski kiinni postilaivan mastonuoraan ja kiipesi hitaasti\nlaidan yli laivaan...\n\nLaiva sai vauhtia samassa ja halkasi kuin veitsen terällä ajojäätä.\nPuoli tuntia senjälkeen oli se keskellä valkoista, kuutamon valaisemaa\njääkenttää kuin musta peikko mikään, ja tuuli veti sen piipusta\ntupruavan pikimustan savun pitkäksi ajatusviivaksi maata kohti. Silloin\ntällöin voitiin kumeasta kolinasta päättää, että se menestyksellä\njäätä mursi. Ylhäällä taivaalla kimmelti Kalevan-miekka kallellaan,\nja loistomajakka välähti muutamaksi hetkeksi niin, että olisi voinut\nluulla koko koneiston tuleen syttyneen.\n\n\n\n\nPikku kaupunki.\n\nLinnun silmällä katsottuna.\n\n\nTuo pieni lääninkaupunki on vallannut itselleen kaiken tasasen\nmaan länsipuolella olevain kukkulain ja itäpuolella olevan\nlahdelman välillä. Kenttä on ihmeellisen tasanen ja tarpeeksi suuri\nuudenaikaiseksi kaupungin paikaksi suorine ja leveine katuineen.\n\nIdässä ja pohjosessa olevain laaksojen partaalla ovat nuo\nyksinkertaiset, Valkosiksi maalatut tulliportit ja suorana kuin viiva\nkulkee niiden välillä kaupungin suurin katu, joka on täsmälleen virstan\npituinen tullista tulliin.\n\nKun pohjosesta päin tulee kaupunkiin, on kaupunki siinä kuin\ntarjottimella ja uljaasti kohoo sen sisässä kokonaista neljä\nkaksikerroksista kivirakennusta. Keltasia ovat ne jokainen, paitse\nyksi, joka on harmaa, ja se on kaupungin lyseo. Muut talot vetäytyvät\narvokkaasti puutarhojen syksyisen vihreyden suojaan ja peittäytyvät\nsinne omaa vaatimattomuuttaan piiloon.\n\nVihreiden puiden yli katselee arvokas kuvernöörin asunto ylävällä\nhalveksimisella ympärillään olevaa poroporvarillista yhteiskuntaa. Se\ntuntee itsessään, että sen alikerrassa ovat lääninhallituksen totiset\nvirkahuoneet ja kaupungin etevimmän perheen asunto ylikerrassa, josta\nvalkoiset ikkunavarjostimet loistavat.\n\nKaupungin edustalla on pieni peilikirkas lahdelma ja muutamia\nlaiskannäköisiä proomuja värjöttelee siellä pitkälle pistävän laiturin\nkupeella, joka kai on merkkinä siitä, että täällä lienee jonkinlaista\nlaivakulkuakin, vaikka on vaikea käsittää, mistä täällä väylä kulkenee\nnoiden matalain kaislarantain välitse.\n\nLyseon talo on kaupungin toisessa laidassa, mutta keskessä sen\noikeastaan olisi pitänyt olla. Sillä lähes kahden vuosikymmenen\nkuluessa on kaupungin henkinen elämä keskittynyt tähän\npolttopisteesensä. Tuolla suurella kielikysymyksellä on siinä kaikkein\npyhin sovinnon temppeli. Vuosikausia on kaksikielisyyden jumalatar\nsiinä hallinnut; sarkapukuiset talonpoikaispojat ovat siinä lukeneet\nulkoläksyjä mainiolla, leveällä maaseutu-ruotsilla ja kansallismieliset\nopettajat ovat hikoilleet koettaessaan palvella kahta herraa yhdellä\nhaavaa. Suuressa käytävässä puhuvat pojat suomea välitunneilla, mutta\nluokkahuoneet kaikuvat vielä vanhaa roomalaiskieltä, jota viime\ntunnilla koetettiin ajaa itsepäisiin suomalaisaivoihin.\n\nRappukäytävä on tilava ja uudenaikainen, luokkahuoneet ovat\nlaitetut uusimpia periaatteita noudattaen, lattia on vernissattu,\nilmanvaihtolaitokset viimeisten vuosien terveyttä tarkoittavien\nlääketieteellisten olettamisien mukaan tehtyjä, ja kaikkien näiden\nyhdeksännentoista vuosisadan tunnusmerkkien keskellä harhailevat\nCiceron ja Virgilion henget kodittomina ja vieraina ikävöiden lepoa ja\nrauhaa ja kyllästyneinä kuulemaan loistavia puheitaan ja runoparkojaan\nrääkättävän.\n\nVaan lyseo ei ole ainoa merkkipaikka kaupungissa.\n\nNiemen nenässä, joka korkeita haapoja ja koivuja kasvaen pistää\nsoman ja sievän näköisenä järvelle, on kaupungin ylpeys muinaisilta\najoilta, jolloin ihmiset tulivat tänne vatsakatarrejaan parantelemaan\nja katsomaan nuorison tanssia kerta viikossa sotilassoittokunnan\nsoittaessa, -- on sen kylpylaitos.\n\nMutta ruotulaitos on jo aikoja sitten hävitetty ja asevelvollisten\nsoittokunta soittelee kernaimmin upseerien omassa huvimajassa.\nVatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta\nkylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja\nvaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen\nja lahonneine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin\nannetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille,\nlääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat\nmyöhäiseen istuneet totilasiensa ääressä lähellä olevassa ravintolassa.\nHerrain puolen ainoa naiskylvettäjä tuntee kaikki pestävänsä kiireestä\nkantapäähän ja jos sattuu tulemaan joku vieras, ovat kylvettäjän pikku\npojan silmät päästään revetä sitä ihmettä tuijottaessa. Kaupungissa on\nkulkenut huhuja, että koko laitos muutettaisiin jauhomyllyksi, mutta\nne väittää mitä varmimmasti valheeksi kylpylaitoksen intendentti,\nvalkotukkainen ja lystikäs mies, joka aina aamupäivällä tepastelee\nedestakaisin kaivohuoneen lasikaton alla.\n\nKaduilla ei ole liikkeestä tietoa. Jos joku ajuri sattuu niitä pitkin\najamaan, saapi olla varma siitä, että jos hänen rattaillaan joku\najettava istuu, on se sotilas.\n\nKeskellä kaupunkia, puita kasvavan torin varrella, jota ympäröi\nlauta-aitaus ja joka ennen muinoin kuului olleen hautausmaa, on\napteekki. Se oli tärkeä laitos ja on ehkä vieläkin. Kun naisilla oli\nkahvikekkerinsä ja lukuseuransa, oli herroilla apteekissa jonkunlainen\nvapaaklubi. Vanhin proviisori Adde oli kaunis ja mukava velikulta ja\noli hänellä tiskin takaisessa huoneessa aina pullollinen kotitekoista\nlikööriä, jota tarjosi ystävilleen, kun nämä pistäytyivät katsomaan.\nJa usein ne pistäytyivät katsomaan. Kun oli lasi pohjaan tyhjennetty,\nsaatiin kuulla kaupungin juttuja, sillä täällä juostiin alinomaa ulos\nja sisään, ja kun kaksi nuorta herraa tapasi toisensa kaupungissa,\nalkoi puhelu aina näin:\n\n-- Oletko ollut apteekissa tänään?\n\n-- Olenpa tietenkin. Ukko Brinkman istui eilen Platanissa k:lo 2:een\nyöllä ja hakkasi bufettineitiä. Luutnantti Udde oli viftillä Sellmanin\nherrojen kanssa, jotka olivat tulleet maalta, ja kapteeni Sand menetti\nkahdeksankymmentä markkaa korttipelissä.\n\n-- Elä hiidessä! -- Eikö pistäytä Addea katsomaan?\n\nJa niin mentiin Addea katsomaan. Jos oli ostajia apteekissa, ei\nmuuta kuin otettiin vaan esille likööripullo ja jyvitetty ryyppylasi\npöytäkaapista. Kun Adde joutui itse tulemaan vieraiden luo, täytyi\ntietysti ottaa uudet ryypyt hänenkin kanssaan, ja sitten saatiin\ntietää, mitä rohtoja mikin kaupungin rouvista oli sinä päivänä\ntarvinnut, -- ja jos oli oikein hyvä ystävä Adden kanssa, niin kuiskasi\nhän korvaan, että neiti Sellgren... ja silloin piti nauraa ja viiksiään\nvääntää, ottaa uusi likööri sen asian päälle ja napauttaa sormiaan, jos\nse oli oikein väkevä.\n\nLääninhallituksen alikerroksen totisissa virkahuoneissa kulkivat vanhat\nhyvät ystävät ja virkatoverit juhlallisesti ja ylpeästi toistensa\nohitse tumman sinisissä, kiiltonappisissa virkafrakeissaan, silloin\nkun kuvernööri oli virastossa. Mutta kun kuvernööri oli poistunut,\noikasi lääninkamreeri selkäänsä kirjoitustuolissaan, nousi ylös ja\nmeni varalääninkamreerin luo tupakalle. Ja pian kuului sieltä ukon\nherttainen nauru kaksoisovien läpi.\n\nLäänin konttoristit ja kanslistit pistäytyivät porstuaan\npaperosseineen, mutta Yhdyspankin kassööri, joka säilytti rahojaan\nlääninhallituksen rahaholvissa, keräsi kokoon paperinsa, pani ne tulen\npitävään kassakaappiinsa, laski vielä varmuuden vuoksi setelipakat ja\nlukitsi sitten kaikki niin että lukon kilinä kiviseinissä kajahti. Otti\nsalkkunsa, antoi vahtimestarin auttaa päälleen. Mutta lääninkanslian\nherrat tulivat lääninkonttorin herroja tervehtimään. Olihan se\nrauhallista, tomuista, vähän turhan tarkkaa, mutta hyvän suopaa ja\nystävällistä.\n\nKun aurinko oli ehtinyt lounaisen nurkan taa, vaihtoivat vanhemmat\nvirkamiehet kankeat, siniset virkatakkinsa mukavaan arkitakkiin,\nnyökäyttivät hyvästiksi virkaveljilleen, ja niin sitä sitten\nvirkatuntien loppuun kuluttua lähdettiin torin poikki kotiin\ntallustelemaan. Kotona odotti päivällinen. Lapset seisoivat jo pöydän\nympärillä leukalaput kaulan alle valmiiksi sidottuina, ja mamma\ntaputteli pappaa ystävällisesti olkapäähän ja kysyi, oliko hän jo\nkyllästynyt lihapulliin ja potaatteihin.\n\nMutta kaupungin vanhassa kirjakaupassa ei ollut rauhaa\nruoka-aikanakaan. Siellä oli varaston tarkastus ja tomuisille hyllyille\nsiellä kurkoteltiin ja pölyisiä laatikoita pengottiin. Konttorikirjat\nolivat auki pöydällä ja pahaa ne puhuivat. Siitä pitäen kuin tuo uusi\nsuomalainen kilpailija tuolla katukulmassa oli naulannut seinään ruman\nsuomalaisen kylttinsä, jonka vanhanaikuisia kirjaimia tuskin lukeakaan\nosasi, oli menekki melkoisesti vähentynyt. Kaupungissa vallitsi oikea\nboikottausjärjestelmä. Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja\nvaroja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsalaista tyttökoulua\nettä kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan,\nruotsalaisen asian hyväksi -- mutta kuinkas kävi?\n\nTulee mikä tulleekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista\nja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku\nvähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa\nheille ilmaiseksi kasvatusta, ett'ei oppilasmäärä aivan liika vähältä\nnäyttäisi. Vielähän tuo sekin menettelisi. Mutta sitten tulee\nmuuan hävytön suomenmielinen kirjakauppapalvelija, panee kylttinsä\ntoisen melkein nenän alle ja vetää moukkia puoleensa suomalaisilla\nilmoituksillaan ja suomalaisella nimellään -- Pöllönen eli mikä\nPullonen se on! Oma varasto tässä vaan jää homehtumaan -- siinä ne nyt\nnäkee seuraukset koko taosta siunatusta kansallisesta liikkeestä. --\nSiinä ne nyt näkee! -- Mutta ei, -- perään tässä ei anneta! Työtä pitää\ntehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ett'ei\nvanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty, -- että sillä\nvielä on edustajansa maaseudullakin, on tukijansa, jotka eivät petä,\nennenkun voimansa murtuvat ja täytyy tehdä tuo suuri konkurssi-ilmoitus\nitselleen Herralle ja Mestarille.\n\n\n\n\nPomppe.\n\n\nPomppe oli syntyjään puoleksi lintukoira puoleksi neufunlantilainen.\nMutta kun emo oli suuri ja mustavillainen koira puhdasta\nneufunlantilaista rotua ja oli ennenkin saanut pentuja, jotka\nkasvoivat niin suuriksi kuin vasikat, ei kukaan epäillyt Pompenkaan\npuhdasrotuisuutta. Ja niinpä pantiin hänet kolmen viikon vanhana\npieneen pärekoriin ja lahjoitettiin professorin nuorelle neidelle.\n\nPomppe tuli vaunuissa ajaen professorin huvilaan, peitettynä vasuunsa\nnuoren neiden polvella ja lihava oli hän ja pyöreä ja hullunkurinen.\nMatkalla oli häntä huviteltu pienellä etusormella, joka kutitti ja\nkiihoitti, vaikk'ei siitä kiinnikään saanut.\n\nPompesta on tuleva kartanokoira, niin päätettiin, kun hän kämmiskeli\nruokasalin lattialla ja nuori neiti tarjosi hänelle maitoa teevadilta.\n\nHyvän isäntäväen Pomppe sai. Iloiset lapsuutensa ajat kieriskeli hän\nnurmikolla ja sai häiritsemättä kääriytyä porstuan mattoon ja repiä\nsitä niin paljon kuin mielensä teki. Mutta kun hän pääsi saliin tai\nvierashuoneihin, veti hän alas pöytäliinoja ja lamppuja, vei mennessään\nlankakerät ja sukankudokset ja piti yleensä aivan verratonta meteliä,\n-- tehden kaikkea sitä kevytmielisen ja iloisen näköisenä, niinkuin\nsivumennen, huiskuttaen häntäänsä niinkuin paras ystävä mikään. Kun hän\nsiis säännöllisesti kolme kertaa päivässä hiipi palvelustytön jälestä\nruokasaliin, vedettiin hänet sieltä yhtä säännöllisesti takaisin\npiikain kammariin, ja sai hän aina jonkun makupalan pureksittavakseen\nikäänkuin korvaukseksi siitä vahingosta, mikä hänelle tapahtui, kun\ntäytyi olla vailla herrasväen sivistävää seuraa.\n\nMuunlaista kasvatusta ei Pomppe saanut kartanokoiraksi tullakseen.\nNuori neiti, joka itse suurimmaksi osaksi oli tätä kasvattajan tointa\nhoitanut, oli syksyllä usein kaupungissa, ja Pomppe sai tyytyä piikain\nopastuksiin ja ottaa noudattaakseen renkipoikain oivallista esimerkkiä.\n\nKun hän lokakuussa läheni puolen vuoden ikää, alkoivat tunne-elämän\nensimmäiset ilmaukset soitella hänen koirasydämmensä herkkiä kieliä.\nNe olivat kummallisia säveliä, jotka niistä helähtivät. Hän alkoi\ntuntea yhä enemmän kasvavaa harrastusta kaikkia kohtaan, jotka siivillä\nlentivät. Jo kesällä oli hän kärpästen tapoja perin pohjin tutkinut ja\nmoni kärpänen oli päättänyt iloiset päivänsä hänen mustassa kidassaan.\nMutta nyt saattoi hän syviin mietteihin vaipuneena seista tuntikausia\nkanaparven ääressä ja kun kanat vetäytyivät kammariinsa ja ovi sulki\nhänen näkyvistään Kokinkiinan ja Bramaputran kirjavan höyhenrikkauden,\nsilloin jäi Pomppe siihen seisomaan ja outoja, kirveleviä tuumia\ntuumimaan.\n\nJos silloin tapahtui, että varis lähti haapalehdosta lentää\nkahnuttamaan, tai närhi hänen päällitsensä lensi, puhaltautui hän\ntäyttä karkua jälkeen eikä pysähtynyt ennen kuin järven märkä raja-aita\nkeskeytti hänen tutkimuksensa lintuelämän salaisuuksista.\n\nRiippuvin korvin ja häntä koipien välissä kääntyi hän pois, mulkoili\npuitten latvoihin toisia ajettavia ja asettui taas vanhalle paikalleen\nkanakammion eteen. Siinä seisoi hän välistä pitkät hämyhetket\nkuunnellen kanojen kurkkujen soittoa. Rohkeat aavistukset täyttivät\nnoina yksinäisinä hetkinä Pompen rinnan, sitä rohkeammat kuta heikommin\nkaakatus kanakammarista kuului ja lopuksi kokonaan vaikeni samalla kuin\niltaruskokin häipyi pois tuolla tyynen salmen takana.\n\nPompen totisuus herätti herrasväenkin huomiota. -- Pentutauti! Ja\nhän sai muutamia pisaroita jodia voileivän palasella, irvisteli ja\nnuoleskeli, mutta nielasi kohta kuitenkin kaikki voin vuoksi. Jodi ei\nparantanut Pomppea hänen kanahaaveistaan. Yhä vieläkin tavattiin hänet\nkanakarjaa katselemasta, nuo karvaset korvat hyvin huolellisen ja\nmiettiväisen näköisinä.\n\nNuori neiti oli vähän pettynyt Pompestaan. Se ei tahtonut kasvaa --\neikä ollut kauniskaan. Hän tarkasteli Pomppea joka kerta kuin jonkun\najan kuluttua tuli kotona käymään, mutta ei nähnyt mitään enteitä\nsiihen, että Pompesta olisi vasikan kokoinen tuleva.\n\nMutta Pomppe juoksenteli pienuudestaan tietämättä teitä ja maita ja\nvilkuili variksia ja harakoita, varpusia ja rastaita, mutta ei siltä\nunohtanut ihastustaan -- kanoihin.\n\nHänen rakkautensa lintuihin teki hänet mahdottomaksi huoneissa olemaan.\nLikaisena ja turkki täynnä olkia ja takkiaisia ilmaantui hän vettä\nsuusta valaen ruokapöytään, mutta ajettiin inholla pellolle. Kyökissä\nsai hän ruokaa, -- ja eli muuten omaa elämätään.\n\nSilloin tapahtui eräänä päivänä, kun hän puolentunnin ajan oli seisonut\nliikkumatonna ja katsellut mitenkä paras kana maata nokki ja milloin\nmilläkin jalalla seisoskeli, että hänet valtasi häpeämätön halu,\nhillitön ja vastustamaton. Häntä sojotti suorana kuin keppi ja pitkät\nkorvat kohosivat pystyyn. Ja sitten karkasi hän kanojen kimppuun kauvan\npidätetyllä innolla. Kaakattaen ja huutaen hajaantuivat ne kaikille\nhaaroille, siipiään räpyttäen ja kaulat pitkinä. Se oli hänestä\nniin sanomattoman hurmaavaa, että hän hurjaa vauhtia karkasi äsken\ntähystämässä kanan kimppuun, tarttui häntä kaulaan ja kekkek! -- siinä\nse kelletti hengetönnä selällään!\n\nPomppe seisoi ylpeänä urotyöstään ja kyni professorin parasta kanaa,\nkun karjapiika hänet keksi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanotaan, että kun ihmissyöjät ovat saaneet kristityn lihaa maistaa,\npitävät he sitä suuressa arvossa. Pomppe piti tästä lähin kananlihaa\nyhtä suuressa arvossa.\n\nUuden murhan tehtyään sai hän takkiinsa niin että pölisi ja kytkettiin\nhänet koko päiväksi rautaketjuun lähelle kanakammiota, vaan ei ollut\nsiitä suurta apua.\n\n-- Taas kana! ilmoitti karjapiika.\n\nProfessorissa saatiin syödä arkipäivinäkin kananlihaa, mutta munat\npiti ostaa. Keppi keikkui Pompen selässä ja rautariimu ratisi hänen\nkaulassaan, mutta kun hänet taas päästettiin irti, oli hänellä\npian taas suupielet höyhenissä ja pureskeli hän salaa nurkkain taa\npiilottamiaan purstokyniä.\n\nAnkaran kurin alle jouduttuaan kadotti Pomppe kokonaan\nitseluottamuksensa, hiipi kuin varas kyökkiin, vältti ihmisten seuraa\nja halveksi heitä. Ei kukaan enää toivonut hänestä vasikan kokoista\ntulevan, mutta kanoista oli hän sentään tarpeeksi suuri.\n\nSitten tuli talvi ja talven tuoma luminen rauha rauhoitti Pompenkin\nintohimoja, sillä jälelle jääneet kanat olivat hyvin telkityt\nkammioonsa eikä variksiakaan näkynyt. Nyt oli hänen aika tulla talon\nvartijaksi. Illat makasi hän kyökissä palvelijain jaloissa ja yöksi\nvetäytyi hän uunin kylkeen. Ei kenelläkään ollut sydäntä ajaa häntä\nvirantoimitukseen paukkuvassa pakkasessa.\n\nJoulun jälkeen sai hän laiskottelutoverin. Nuori ylioppilas, joka\noli sukua perheesen, tuli maalle kirjoja kirjoittamaan. Heti tuli\nheistä ystävykset. Pomppe kävi tervehtimässä ylioppilasta hänen\nyliskammarissaan ja yhdessä siinä laiskoteltiin, toinen lattialla\ntoinen sohvalla. Hänen kanssa seurustellessaan sai Pomppe takaisin\nuskon itseensä. He tekivät yhdessä aamukävelynsä jään yli, ja Pompen\najatukset omasta arvostaan kasvoivat sitä mukaa kuin ystävyys.\nSeurauksena siitä oli, että karjapiika eräänä aamuna tapasi Pompen\nkanakammiosta, jonne tämä oli tunkenut aivan käsittämättömällä tavalla.\nHänen edellään juoksi väristen ja kaakattaen suuri Bramaputra kukko,\nhöyhennettynä aivan ilki alastomaksi. Kanat huutelivat täyttä kurkkua\norsillaan, mutta kukko, joka oli kadottanut siipihöyhenensä, ei voinut\nlentää heidän luokseen, vaan juoksi niinkuin sirkushevonen huoneen\nympäri Pompen ollessa tirehtöörinä.\n\nSiitä tuli tietysti kukonpaistia päivälliseksi, mutta Pomppe sai\nolla kahleissa viikon päivät ja ajatella Bramaputra-kukkoaan. Mutta\nylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, söi kukonpaistiaan makeaan suuhunsa.\n\nSiitä päivästä alkaen tuli Pompesta ehdottomasti raitis -- liekö sitten\nkuri auttanut vai omat päätökset.\n\nKesällä toimitti hän kartanokoiran virkaa: vieraita ei hän juuri\nhaukkunut, mutta juoksenteli sen sijaan pitkät matkat heidän jälessään,\nja oli poissa päivittäin.\n\nSyksymmällä tuli ylioppilas, joka kirjoja kirjoitti, käymään ja\nkiittämään viimeisestä.\n\n-- Missä on Pomppe?\n\nVai Pomppe! Kun kyökkipiika eräänä päivänä laskeutui kyökin rappuja,\nnäki hän kahdeksan kanan ruumista, jotka olivat asetetut vierekkäin\nriviin, niinkuin olisi ihminen ne siihen latonut. Jokaiselta oli kaula\npoikki purtu.\n\nSe oli Pompen viimeinen urotyö. Sen jälkeen ei häntä ollut näkynyt\nviikkokauteen.\n\nOliko hänellä paha omatunto, vai oliko hän poistunut siksi, ett'ei\nkotona enää ollut ainoatakaan kanaa?\n\n\n\n\nVäärinkäsitys.\n\n\nMikkelin kaupunki oleili tuossa hiekkakankaallaan lähellä järven rantaa\nniin rauhallisena ja tyytyväisenä kuin tuollainen pikku kaupunki, jolla\non omat varmat etuoikeutensa, lääninhallituksensa ja lyseonsa, suinkin\nvaan voi oleilla keskellä rauhallista, hiiskumattoman hiljaista seutua.\n\nIllan tullen kuului muutamia pitkiä torven toitahduksia ylhäältä\npalotornin mäeltä, länsipuolelta kaupunkia, ja kohta sen jälkeen alkoi\nkarja kilisevin kelloin lähteä liikkeelle kaupungin haasta katuja\npitkin. Karjan jälestä tuli joitakuita ruskeajalkaisia, pölyisiä\npoikanulikoita.\n\nKaupungin piiat kävivät karjaa vastaan, valitsivat kukin lehmänsä\nja ajoivat ne kotiin, kunnes lopulta oli jälellä vaan kaksi lehmää,\njotka vielä residenssitorillakin haukkasivat suuntäytensä ruohoa\nmärehtiäkseen sitä sitten lypsettäessä.\n\nKaupungin eteläiseen päähän sijoitetussa lääninvankilassa oli ehtoolla\nesiinhuuto ja vartion muutos. Siellä kahleet kalisivat ja kuului\nkomentohuutoja. Tuo keltanen kaksikerroksinen rakennus, jota korkea\nmuuri ympäröi, koetti kyllä peittäytyä tuuheiden rantakoivujen vihreään\nhelmaan, mutta vastaisella puolella kohosi sen uhkaava pääty ajoportin\nkohdalla pienelle kentälle päin, jonka nurmi oli kulunutta ja päivän\npaisteesta ruskettunutta ja jossa hiekka oli tullut näkyviin laihojen\nheinän korsien välissä.\n\nVähän matkaa siitä sen suoran kadun varrella, joka hiekkakenttään\npäättyi, oli kaupungin laidassa kasakkain kasarmi, pitkä ja\nmatala puutalo. Kasarmissa ja sen rappuisilla lauloivat nuo Donin\nasevelvolliset alakuloisia laulujaan avaroista aroista ja hurjista\nratsastuksista. Laulu kuului kaupunkiin ja siitä sanottiin: -- Tulee\nsade, kasakat laulavat.\n\nVankilan ylikerrassa lähellä sen luoteista kulmaa oli Heikki Hytönen\nsaanut auki velkavankilansa ikkunan. Iltarusko oli jo kadonnut ja\nrauhassa voi hän hengittää viileää ilmaa, -- velkavankeja ei pidetty\ntiukalla, eiväthän ne olleet vaarallisia pahantekijöitä. Raollaan oli\nikkuna sentään ja sen takana tuumaili Hytönen omia tuumiaan.\n\nHuomenna on hän istuttavansa istunut ja pääsee kotiinsa heinäajaksi,\npieneen mökkiinsä Pieksämäellä. Siltavoudin velka on siis silloin\nmaksettu! Alussa oli Heikki Hytönen kyllä valitellut saamamiehen\nkovuutta, kun panettaa hänet kahdenkymmenen markan velasta kiinni\nkiireimpänä työaikana, mutta muutamien päivien kuluttua hän rauhoittui.\nEntäpä sitten, vaikka tässä nyt istuukin, -- eihän tuosta kunniakaan\nmene! Akka ja vanhin poika hoitavat kyllä mökkiä sill'aikaa, -- ja\nonhan tässä oikeastaan itsekin rahaa ansaitsemassa. Puhdasta rahaa\nansaitsemassa! Huomenna on velka maksettu, tuntui oikein hyvältä\nsitä ajatellessa. Hulluhan se on tuo siltavouti, joka tällä tavalla\nvelkaansa maksattaa, vaan oma asiansapahan lienee.\n\nHytönen oikasi vähän kankeita jäseniään ja ajatteli sitä, miten hän\nmuutamain päiväin perästä kotiniityllään viikatetta heiluttaa, --\neivät ne vielä liene kotiniittyä niittäneet. Oikeastaan hän nyt vasta\nensikerran koko istuma-aikanaan ajatteli vapauttaan, -- ei olisi ennen\nkannattanutkaan. Mutta pian koittavaa vapautusta ajatellessa tuli\nhänelle halu toinenkin ja paljoa kiusallisempi:\n\nKun saisi tupakkaa!\n\nEi ollut hän koko istuma-aikanaan saanut haistaakaan tupakkaa. Ei ollut\nhän milloinkaan niin kovaa kokenut. Ja kun ajatteli eukkoaan ja kuutta\npienokaistaan siellä kotimökillä, näki hän yllä selvemmin itsensä\nistumassa tuvan rappusilla illallisen syötyä. Ettäkö jos tupakoi? No\nniin, että nurkantakaiset ritisivät hänen kuluneessa savupiipussaan, ja\nsavu leijaili pihan yli tallin seinään. Oikein kihosi vesi suuhun tuota\najatellessa...\n\nVartijoita vaihdettaessa oli Ivan Kusnakoff asettunut juovikkaan\nvahtikojun eteen ympärysmuurin luoteisessa kulmassa. Hän käyskenteli,\nkevyt kasakin pyssy olallaan, ankarana ja sotilasmaisena, nuo\nneljäkymmentä säädettyä askeltaan edes ja takaisin vahtikojun\nedustalla, niin kauvan kuin vartiopatrulli oli niillä tienoilla, mutta\nkun nuo viisi ilta-auringon valossa välkkävää pyssynpiippua olivat\nkadonneet kasarmin lauta-aidan taa, asetti hän ampuma-aseensa muuria\nvasten, irroitti vyönsä ja istuutui vahtikojun kynnykselle.\n\nEihän ollut niin kovin hauskaa kasakkanakaan olo. Hän yhtyi hiljaa\nhyräillen tuohon kotoisen laulun säveleesen, jota toverit yhä lauloivat\nkasarmin rappusilla, ja hänen ajatuksensa harhailivat kauvas aavoille\naroille, missä kellanruskea joki vuotaa hitaasti ja raskasmielisesti,\nmutta samalla niin tuttavallisesti ja salaperäisesti kuin ainoastaan\nkotiseudun joki vuotaa voi.\n\nKolme vuotta sitten lähti hän Donista kahdeksantoista vuoden vanhana.\nSittemmin oli hän sotapalvelustaan suorittanut tässä kaupungissa tällä\nvieraalla maalla ja noina kolmena vuotena oli hän oppinut kansan\nkielellä kiroamaan, -- siinä kaikki. Mukavaa elämäähän täällä elettiin:\nvartioitiin läänin vankilaa ja silloin tällöin oltiin harjoituksissa.\nJoskus vaan tehtiin pitempi ratsastusmatka. Vaan vaikkei hän voinutkaan\nitselleen mitään sen parempaa toivoa, kuohuivat hänen kuumat verensä\nuseinkin levottomasti. Varsinkin yksinäisinä yöllisinä hetkinä, kun\nhän asteli määrättyjä askeliaan vahtikojun edustalla, kun yö oli ihana\nja hiljaisuus ääretön ja kaikki elämä tuossa pienessä kaupungissa oli\nuneensa vaipunut, kun ei ainoatakaan lehvää liikahtanut ja kun hän ei\nkuitenkaan ankarimman rangaistuksen uhalla saanut silmäänsä ummistaa,\nsyntyi hänessä haikea, palava halu saada jotain vaihtelua aikaan,\npäästä joihinkin seikkailuihin osalliseksi.\n\nTänä iltana oli hänellä jonkunlainen epäselvä tunne siitä, että jotain\ntulisi tapahtumaan, ja hän tähysteli tarkasti ympärilleen: kunpa\nvangitkaan edes tekisivät pakoyrityksen, niin olisihan siinäkin edes\njotain vaihtelua! Mutta ei hän mitään erikoista huomannut, heitti\njalkansa ristiin, kaivoi esiin tupakkakukkaronsa ja sytytti nysänsä.\n\nKaislarantainen, tyyni lahdelma nukkui rauhallista kesäuntaan\nlummekukkaisen peitteensä alla, -- eikä kuiskahdustakaan kuulunut! Hän\nnojautui taapäin, puhalsi tupakan savun tyyneen ilmaan ja katseli,\nkuinka se hajaantumatta kohosi korkealle ilmaan. Mutta kun hän taas\nkatsahti ympärilleen, suututti häntä ahdas näköpiiri, joka ikäänkuin\nkuristi häntä. Olla hänen siellä, kaukana, äärettömällä arolla, jossa\ntaivaanranta huimaavan kaukana aaltoilee...!\n\nSilloin säpsähti Heikki Hytönen ikkunansa takana.\n\nTupakkaa!\n\nMutta mistä tuli se tupakan haju? Hän avasi varovasti ikkunan ja pisti\nulos parroittuneen leukansa, tähysteli uteliaasti ympärilleen, mutta ei\nmitään nähnyt.\n\nKasakka heräsi mietteistään, nousi seisomaan, otti pyssynsä ja huusi\nmielensä huviksi pitkän vartiohuutonsa:\n\n-- Slusha-a-aj!\n\n-- Slushaj! vastasivat vuorostaan muut vartijat, joita oli yksi\njokaisessa linnan muurin neljässä kulmassa.\n\nKasarmissa käännähti kasakkakapteeni rauhallisesti toiselle korvalleen,\nkun kuuli että hänen väkensä oli paikoillaan, ja linnan vanki kopissaan\nsäpsähti levottomasta unestaan, niin että raudat ratisivat; jolloin\nvanginvartija käytävässä katseli häntä hetkisen pienen oveen tehdyn\nlasireiän läpi.\n\nMutta Heikki Hytönen venytti suunsa leveään, hyväntahtoiseen hymyyn,\npisti ulos paljaaksi kulitun, hullunkurisen päänsä niin pitkälle kuin\nsai ja huusi varovasti ja salamyhkäisesti:\n\n-- Kuuleshan, velihopea, hanki tupakkaa ukolle, jonka täytyy vaan\ntyhjää ilmaa nieleksiä!\n\nKasakka katsahti ylös äänen kuultuaan, näki hämmästyksekseen vangin\nikkunassa ja viittasi kiivaasti ja päättävästi kädellään, että hän\nhetipaikalla vetäytyisi tiehensä. Hänellä oli ankarat määräykset\nvankien suhteen eikä mitään muuta puhetorvea kuin -- pyssynsä.\n\nMutta kun ukko näki hänen tupakoivan, ihastui hän ikihyväksi.\n\n-- Sinäkö täällä tupakoitkin, velihopea! -- Huomenna saat tupakkasi\nkolminkertaisesti takaisin, jos nyt vähän ukolle annat...\n\n-- Perkele! huusi kasakka, pannen siihen sanaan kaiken suomenkielen\ntaitonsa, ja pui nyrkkiään.\n\n-- Elähän tuossa kiroile... enhän minä ole mikään varas, niin että\nturhaan siinä kiroilet... siltavouti on vaan panettanut minut kiinni\nkahdestakymmenestä markasta... ja sinä saat tupakkasi nelinkertaisesti\ntakaisin, kun täältä huomenna pääsen vapaaksi!\n\nKun kasakka hetken aikaa seisoi epätietoisena siitä, mitä hänen olisi\ntekeminen, sai Heikki Hytönen uutta toivoa:\n\n-- Kuulehan nyt, velihopea... enhän tahdo kuin muutaman piipullisen...\ntai kunhan vaan saisin suuhunikaan...\n\n-- Perkele! kiljasi kasakka uudelleen ja kohotti pyssynsä.\n\n-- Katsohan sinua, kun siinä kiroilet... enhän minä tee kellekään\npahaa... kah, soh... elähän, jumalan luoma, ihmistä ammu... minähän\nolen se Hytös-Heikki Pieksämäeltä.\n\nKasakka ei ymmärtänyt sanaakaan. Ukko oli hänestä liiaksi ujostelematon\nollakseen suuri pahantekijä, mutta oli hän jo kyllästynyt siihen,\nettä tämä noin ääneensä puheli tuolla ylhäällä, sillä ankarimman\nrangaistuksen uhalla oli vahtimiehiä kielletty vankien kanssa\npuhelemasta. Jos kuka sen nyt sattuisi kuulemaan, niin saisi hän\nvähintäinkin vuorokauden pimeää arestia ja sen lisäksi vielä\nlöylytyksen kapteenilta, joka ei suinkaan korvapuustiin rajoittuisi.\nHän tunsi kyllä kapteeninsa. Vielä kerran koetti hän hyvällä saada ukon\nvaikenemaan. Pani pois pyssynsä ja hätisteli kummallakin kädellään\ntuolle itsepäiselle suupaltolle, niinkuin hätistetään lehmää, kun\ntahdotaan sitä pelottaa, ja samalla kiroili hän: perkele... perkele...\n\nMutta nyt tuli ukko aivan haltioihinsa kasakan leikillisyydestä, nauraa\nhohotti ja alkoi uudelleen rupatella:\n\n-- Sinäpä vasta veitikka olet, joka ensin uhkaat ampua ja sitten telmät\nkuin hupakko, ennenkun tupakkaa annat...\n\nSilloin kasakka taas tähtäsi.\n\n-- Kah, soh, joko nyt taas rupeat... elä leikittele pyssyn kanssa,\nsaattaa lauveta!... mitä huudat?... enhän niinä ole mikään murhamies\nenkä varas, min' oon se Hytös-Heikki Pieksä...\n\nHeikki Hytönen ei ole sen kauvemmin rupatellut. Kasakka oli todenteolla\nsuuttunut, huutanut hänelle venäjäksi, että vetäytyisi tiehensä, mutta\nkun ukko yhä oli itsepäinen, tähtäsi hän ikkunan pieleen ja laukasi.\n\nJuuri kuin Heikki Hytönen oli kotipitäjänsä nimen mainitsemaisillaan,\nhorjahti hän taapäin huoneesen, aikoi pyyhkäistä käsillään otsaansa ja\nkaatui sanaa hiiskumatta selälleen. Luoti oli sattunut ikkunan saranaan\nja siitä kimmonnut syvälle Heikki Hytösen itsepäiseen kalloon.\n\nKasakka vedettiin oikeuteen, mutta vapautettiin lopulta.\n\nTuo pieni kasakkakomennuskunta on jo aikoja sitten Mikkelistä muuanne\nsiirtynyt. Siellä on nyt muita laitoksia, jotka ennustavat sadetta\nyhtä varmasti kuin kasakkain laulu ennen aikaan. Omat asevelvollisemme\nastuvat määrätyt askeleensa lääninvankilan vahtikojujen edessä ja\ntupakoivat salaa, mutta ymmärtävät paremmin suomea, vaikkeivät olekaan\nniin vilkasliikkeisiä kuin kasakat.\n\nIvan Kusnakoff oleilee kaukana Afganistanissa eikä ammu enää Hytösiä.\nMutta laiha, työnteon murtama vaimo vanha sai lähteä mökistään\nPieksämäellä kuuden pienen lapsensa kanssa, eikä siltavouti koskaan\nsaanut takaisin kahtakymmentä markkaansa.\n\n\n\n\nKotiin.\n\nUnohtumaisillaan oleva joulu-muisto.\n\n\nI.\n\nLukukausi päättyi lussijuhlaan ja steariinikynttilä-ilotulitukseen,\ntodistuksien jakeluun ja hurmaavan ihanaan vapauden tunteesen. Olin\npäivää ennen tehnyt jouluostokseni sellaisella totisuudella kuin olisi\nollut kysymys markoista eikä penneistä; olin kymmenen kertaa pääni\nympäri miettinyt, tarvitsisiko äiti paremmin kynän pyyhkijää kuin\npiparikakkuvormua, kampasiko isä harvoja hiuksiaan kernaammin luu- kuin\nkuttaperkkakammalla, ja oliko vanhimmasta sisaresta allakka mieleisempi\nkuin kivihiilirintaneula. Lopulta tein kuitenkin päätökseni: äiti sai\nkynänpyyhkijän, isä luukamman ja sisar allakan, ja hyvästi niihin\nrahani riittivätkin. Oli minulla sen lisäksi muutamia muitakin\nkotiväen ostoksia, mutta ne olivat vähemmin hauskoja, ne kun olivat\nvelvollisuudesta tehtävät. Suurin huvini sen jälkeen oli sijoitella\ntavaroitani Valkolan Matin rekeen ja tuumia hänen kanssaan lähdöstä,\njoka päätettiin panna toimeen huomenna varhain ennen auringon nousua.\n\nOlin ylhäällä jo niin varhain, ett'ei talossa vielä oltu tultakaan\ntehty, tein ensimmäiset valmistukset matkaa varten ja lähdin kouluun\nainakin tuntia ennen kuin päättäjäis-juhlallisuus tulisi alkamaan. Se\noli ilo, joka minut niin armottomasti ajoi talvipakkaseen, mutta oli\nsiellä ennen minua jo muitakin koulun ovien avaamista odottamassa.\nToistakymmentä levotonta ja viluista poikaa seisoi rappusilla jalkojaan\npolkien paukkuvassa aamupakkasessa. Ilooni ja levottomuuteeni\nsekaantui hiukkanen häpeän tunnetta, sillä minä olin siinä ainoa\nyläluokkalainen ja olin nyt ollut yhtä lapsellinen kuin mikä tahansa\nensiluokkalainenkin. Menettelihän se sentään pimeässä, kun ei kukaan\nvoinut niin tarkasti toistaan erottaa. En puhutellut ketään, sulkeuduin\njääkylmästi omaan arvooni ja värisin vilusta.\n\nPuolen tunnin kuluttua avasi koulun vahtimestari ulko-oven sisästä\npäin ja minä olin ensimmäinen sytyttämässä kynttilöitä luokkahuoneemme\nkolmessa suuressa A:ssa. Olihan se hyvin juhlallista, kun noin saa\nlevittää valoa samaan huoneesen, jossa sitä muulloin on saanut\nvastaanottaa, ja luokkamme näytti omituisen vieraalta ja juhlalliselta\nkynttiläin kirkkaassa valossa. Mutta kynttilät olivat huonosti asetetut\nreikiinsä ja minun parhaat juhlavaatteeni ryöjäytyivät pahasti\nsteariinin sulasta...\n\nVihdoinkin astuin minä sykkivin sydämmin kateederille, jossa koulun\narvoisa rehtori seisoi mahtavana eteensä kasattujen vastakirjoitettujen\ntodistusten takana. Sain kiitettävän käytökseni, ahkeruus ja huomio\nkiitettävä, annoin todistukseni solahtaa povitaskuun ja astuin\nselkä kankeana ja koko koulun minua katseillaan seuratessa takaisin\npaikoilleni. Sitten seurasi pitkä odotus, kunnes kaikki pojat olivat\nsaaneet arvosanansa. Joudutin jouduttamalla loppuvirren nuottia, niin\nettä olin puolta tahtia toisista edellä, karkasin läpi Isä meidän ja\nSiunauksen, pidin vähän aikaa virsikirjaa silmieni edessä odottaen\nsamalla otollista hetkeä ulos hyökätäkseni ja olin ensimmäisiä\npotkasemassa ovea selälleen. Niin voimakas ja niin yhteinen oli\nhyökkäys, että minä pyssytulpan tavoin ponnahdin ulos koulunpihalle\ntakaa päin tulevien painosta.\n\nVajaan puolentunnin kuluttua istuin minä jo Valkolan Matin reessä\nviimeisiä paloja nieleskellen. Aurinko teki juuri nousuaan yli vanhan\nkoulukaupungin meidän ajaessa pitkin Isoa katua ja läpi tulliportin.\nSamaan aikaan lähtivät kaikki kaupungin majatalon hevoset liikkeelle,\nhajaantuen eri haaroille reet täynnä levottomia, joululuvalle\nkiiruhtavia koululaisia, mutta minä ajoin kuitenkin kaikista\nensimmäisenä ulos tullista kulkusten kilistessä ja sanomattoman\nriemun rintaani täyttäessä. Aurinko valaisi jo huurteisia metsiä,\njotka vaaleanpunaisina kimmeltelivät. Kun tie teki mutkan, näin minä,\ntarvitsematta kääntyä taakseni katsomaan, vanhasta koulukaupungista\nruusuisia pilviä pulppuavan kirkkaaseen ilmaan. Ne kiemurtelivat\nja poimuilivat sadoista savupiipuista; tummenivat tavalliseksi\nsavuksi, kalpenivat valkeaksi kesäyön usvaksi, hehkuivat purppuran\npunaisina, kohosivat yhä korkeammalle ja haihtuivat lopulta hienoksi\nkukkaisjauhoksi ylempänä puhaltamaan heränneessä pohjatuulessa.\nKauniin kaupungin takana kohosi sen vanha salaperäinen linna, jonka\npakkanen oli Valkoseksi huurtanut, mutta jonka kattoja aamun aurinko\nkultaili. Ja vaikka minulle ehkä tulikin pieni ikävä kaupunkia, näin\nkuitenkin mielihyvällä sen peittyvän mäkien ja petäjikköjen taa, kunnes\ntien viimeisessä käänteessä heitin hyvästini sen päällä väikkyvälle\nruusupilvelle tuolla kaukana kimmeltävän metsän takana.\n\nJa nyt olin maalla, joka satain peninkulmain laajuisena levisi\nympärilläni lumisine, synkkine metsineen, loppumattomme jäineen\nja untuvan hienoine hankineen. Reen jalas narisi yksitoikkoisesti\nkahdenkymmenen pykälän pakkasessa, jäähileet häikäsivät silmää, ja\nhevonen ilmaisi sieramiaan päristellen, että olimme tervetulleet\nkotiin. Valkolan Matti istui kuskilaudalla ja ojensi oikean jalkansa\nulos reestä niinkuin kunnon kuskien tapa vaati. Hengityksestä kasvoi\nkuuraa turkin kauluksiin ja hevonen oli jo kupeiltaan valkea.\n\nValkolan Matti oli tullut kaksikymmentä peninkulmaa läpi lumisten\nmetsien minua noutamaan ja tämä oli hänen ensimmäinen kaupunkimatkansa.\nUseamman kerran koetti hän saada alkuun puhetta kaupungin\nmerkillisyyksistä, mutta minä olin vielä hajamielinen ja vastailin\nyksikantaan vanhan kaupunkilaisen varmuudella. Pääni oli täynnä\nkaikellaisia uusia vaikutuksia, joita uusi ympäristö minussa herätti,\nja kauniin talviyön kevyt ilma houkutteli mielikuvitustani hurjaan\nlentoon läpi äärettömien, kylmän kirkkaiden avaruuksien.\n\nVaan pian olin taas kaupungissa, josta äsken olimme lähteneet. Siellä\noli niin paljon kaikellaista semmoista, joka minua huolestutti ja\nharmitti. Kun eron ensimmäinen ilo oli haihtunut, johtui kaupunki\ntaas mieleen. Vanha kimnaasi oli äskettäin muuttanut nimensä ja\nohjelmansa. Entisten lyyryillä koristettujen univormunappien ja\nsinisten sortuukkien sijasta ei meillä nyt ollut minkäänlaisia\nulkonaisia merkkejä ollenkaan, joista olisi voinut arvomme tuntea.\nMeitä kutsuttiin lyseolaisiksi ja me olimme lyseolaisia, aivan niinkuin\nmikä muu alimman luokan poikanulikka tahansa. Ja me olimme jo kuitenkin\npäässeet neljänneltä luokalta ja olimme tietoihin ja ikään nähden yhtä\narvokkaita kuin entiset kadehditut ja ihaillut kimnasistit. Se oli\nminun suurimpia surujani ja minä tiedän, että se yhtä raskaasti painoi\nmonen muunkin kuusitoista vuotiaan hartioita, jotka olivat pakoitetut\ntupakoimaan salaa ja tyhjentämään punssilasinsa niin, ett'eivät\nopettajat siitä vihiä saaneet. Semmoisesta ei vanhain kimnasistien\nollut koskaan tarvinnut huolia.\n\nTieto tästä alennustilasta ei suonut minulle rauhaa, sillä juuri maalla\nlupa-aikoina olisi tuo arvo ollut suureen tarpeesen. Antauduin siihen\nmäärin katkeran mieleni valtaan, että melkein kadehdin kadeteilta\nheidän univormuaan ja itsetuntoaan. Enkä keksinyt mitään keinoa\nkohottautuakseni siihen etevään asemaan, joka oikeastaan olisi ollut\nminulle tuleva. Luminen maisema ja taampana oleva musta metsän ranta\nsiirtyi siirtymistään jälelle päin, aina samanlaisena. Hevonen kulkea\nnujerti mäkeä ylös mäkeä alas, aisat natisivat, setolkkaan kiinnitetty\nkulkunen teki tehtävätään, kiihtyi alamäessä lyhyeen oikulliseen\ntahtiin, mutta helisi tasaisella tiellä rauhallisesti ja voimakkaasti,\nniin että kaikukin siihen vastasi, jos satuttiin olemaan hongikossa\ntai lähellä vuoren rinnettä. Minua vaan vähän vanhempi Valkolan Matti\npureskeli tupakkaansa tottuneesti ja tyynesti kuin aikamies, ja oli hän\nyhtä taitava kuin isänsäkin pirskauttamaan sylkeään hampaiden välistä\nmonen sylen päähän lumihankeen. Hän oli kadehdittava, vaikka olikin\noppimaton, hän oli paljoa riippumattomampi kuin minä ja etevämmyyteni\nhänen suhteensa väheni oppipaikastani poistutun matkan neliöllä.\n\nKatsellessani kuskilaudalla istuvaa Mattia muistutti hän minua\nmuutamasta ylioppilastuttavastani kotipitäjässä, eräästä pitkästä,\npönäkästä ja varmasta teoloogista, joka olisi pian papiksi vihittävä.\nJa silloin muistin minä, mikä mies hän jo oli ollut kimnaasin\nensimmäisellä luokalla ollessaan. Hänhän oli jo ensimmäisenä\nkimnasisti-kesänään saarnannut kotikirkkomme saarnastuolista.\nAjattelehan, sielunpaimen, kansan opettaja jo silloin, jota vastoin\nminä...! Yht'äkkiä välähti ajatus päähäni ja sai minun helpoituksesta\nhuokaamaan. Miks' en minä voisi tehdä samoin? Olihan hän tosin\nsiihen aikaan vanhempi kuin minä nyt, mutta tietoni olivat yhtä\nhyvät kuin hänenkin! Kaksi vuotta enemmän tai vähemmän eivät paljoa\nvaikuta, kunhan vaan on tuo totinen miehuullinen vakuutus siitä, että\nvoi levittää tietoja kaikkein korkeimmasta. Vakuutukseni muuttui\nyht'äkkiä niin miehuulliseksi ja suureksi, että milt'ei kyynel\nsilmääni herahtanut. Tässä minä istuin runsaine kirkkohistoriallisine\nja kreikankielen taitoineni ja kadehdin Valkolan Mattia! Ja silloin\ntunsin minä omaavani äärettömät aarteet pyhää tietoa, jota voisin jakaa\nhartaasti kuuntelevalle seurakunnalle.\n\nPäätetty ja tehty! Keskustelin jo ajatuksissani saarnakysymystä setä\nRamseniuksen, kotipitäjäni pastorin kanssa. Istuin itsetietoisena\nhänen huoneessaan suuressa nahkasohvassa ja ukko käveli tyytyväisenä,\nvaikkakin vähän kummastuneena edes takaisin lattialla kuunnellen\nehdotustani. Hän puhalteli suuria savupilviä piipustaan ja minä\npöllyttelin urhakasti omaani minäkin. Ukko katosi kokonaan pilveen ja\nsamoinkuin Herran oma ääni usein ja mielellään pilvistä puhui, kuului\nukonkin ääni nyt oikein ukkosen äänen kaltaiselta, kun hän virkkoi:\nJaa, jaa, -- kannattaa ajatella asiata, -- kannattaa ajatella!\n\nOlin hyvin tyytyväinen vastaukseen. Arvoni sekä Matin että koko\npitäjän silmissä tulisi vakautumaan mitä suuremmoisimmalla tavalla ja\nminä näin Anna Ramseniuksen kauniilla silmillään minua merkitsevästi\nkatselevan, kun hän tuli sisään ja setä hänelle ilmoitti päätöksemme.\nAloin istua yhä vakavammin satulassani, kasvoin oikein mahtavaksi\nHerran palvelijaksi ja vaatimaton lyseolais-olemukseni oli kaukana,\nkaukana menneisyyden hämärässä. Puristaen Annan kättä omaani astuin\nminä kirkkoon eräänä sunnuntaiaamuna, toivoen vaan, että kirkossa olisi\nollut urut esiintymistäni juhlistamassa. Lopulta täytyi minun kuitenkin\ntyytyä lukkarin särkyneesen ääneen, mutta Anna lupasi tukea sitä\nkauniilla sopraanollaan. En ollut oikeastaan koskaan ennen rakastanut\nAnna Ramseniusta, mutta nyt tunsin minä elämäni onnen riippuvan\nhänestä, ainoastaan hänestä. Se varmuus tuli niin äkkiä, että aivan\nunohdin viimeisen \"lemmittyni\" kaupungissa, hänet, jonka oma vielä\neilen olin ollut koko hehkuvan sieluni pohjasta.\n\nHetkeksi pysähtyivät siihen kunnianhimoiset ja samalla korkeat ja\nhartaat ajatukseni, minusta tuntui ikäänkuin olisi minua vedetty pois\ntämän maailman taisteluista ja minun rintani täytti tyyni rauha,\njommoista en ollut koskaan ennen tuntenut. Annan käsi lepäsi yhä\nedelleen minun kädessäni ja elämän pikkumaisuudesta pakenimme me\nmaailmoihin, jotka olivat kotikirkon alttaritaulun yläreunan kaltaiset,\nmissä pienet keruubi-päät hymyilivät keskellä autuaallisen näköisiä\npilviä ja keskellä ijankaikkisen sovituksen ja anteeksi annon taivasta.\n\nSilloin putosin minä yhtäkkiä alttaritauluni yläreunasta rekeeni\njälleen. Mutta kuvitteluni olivat olleet niin kauniit, niin täynnä\nrauhallista onnea, että oikein iloitsin noista kahdesta matkapäivästä,\njotka olivat edessäni ja joiden kuluessa saisin kokonaan antautua\nsuurta tehtävääni miettimään. Sillä ajatukseni eivät koskaan olleet\nvilkkaammat eivätkä mielikuvitukseni selvemmät kuin silloin kun istuin\nreessä lämpimäin nahkasten välissä ja näin valkoisten lumimaisemain\nkuin sumussa ohitseni kiitävän.\n\nJuuri kuin olin iloisimmillani siitä, että sain näin vapaasti\nhaaveilla, eivät mielikuvani tahtoneetkaan siitään selvitä. Oli\nniin kuin olisi jonkunlainen hämärä peittänyt kirkon ja kuuntelevat\ntalonpojat. Annan käsi kylmeni ja luiskahti pois minun kädestäni, en\nsaanut sanaa suustani, setä Ramsenius alkoi nurista ja minun pyhäinen\ntunnelmani pienine keruubeineen, sovituksineen ja rauhoineen ei\ntahtonut ottaa pysyäkseen.\n\nRupesin silloin valitsemaan tekstiä saarnaani, syventyäkseni\nyksityiskohtiin, koska ei kokonaisuus koossa pysynyt. Mutta silloin\npälkähti päähäni, että almannakkahan se määrääkin tekstit enkä\nminä. Siitä intoni yhä vaan kylmeni ja kun Matti samassa käännähti\nkuskilaudallaan virkkaen jotain syöttöpaikasta, niin unohdin minä\nkorkean kutsumukseni ja takerruin hänen kanssaan pitkään puheluun\nkaiken maailman jokapäiväisistä asioista. Vaan osasikin se veijari\nmielistellä minua sillä, että olin tullut niin aikamieheksi ja\ntotiseksi...!\n\n\nII.\n\nOlimme syöttäneet puolenpäivän aikana ja syöttäneet illalla. Matka oli\nkulunut joutuisasti, sillä Matin hevonen oli seisonut kaksi päivää\npilttuussa ja popsinut kauroja ja apetta mielin määrin. Nyt istuimme\nme Matin kanssa majatalon pienessä salissa ja ratkaisimme suuria\nasioita; illallinen oli katettu ja minä tarjosin totia. Olin pistänyt\nkaupungista pullon konjakkia mukaan ja se oli tietysti tyhjennettävä,\nennenkun oltiin kotona? Ensimmäisen lasin juotuamme kasvoi koti-ikäväni\nja haluni pian toteuttaa kaikki toiveeni huomattavassa määrässä.\nMajatalon isäntä oli äsken ollut sisällä ja tullut varomattomasti\nvirkkaneeksi, että talvitietä Saimaan jäiden yli oli tänään ajettu\nensikerran tänä talvena. Heti kohta minä Matin kimppuun kehoittamaan\nhäntä lähtemään oikotielle, joka oli seitsentä peninkulmaa lyhempi\nja tarjosi tilaisuutta suurempiin seikkailuihin kuin maantie.\nTalvitie erosi aivan tämän majatalon luota ja minä vaatimaan, että\nnyt hetipaikalla lähtisimme liikkeelle hämmästyttääksemme kotiväkeä\ntulemalla kotiin vuorokautta ennen kuin ne meitä odottivat. Taivas oli\ntähdessä, Matin hevonen ei ollut väsynyt ja puolen yön jälkeen tulisi\nkuukin nousemaan.\n\nMatilla oli sen seitsemiä arveluita: että oli kerran vaan sitä tietä\nennen ajanut, että saattaisimme eksyä, että jää oli vielä heikkoa, ja\nettä kotona alkaisivat hätäillä, jos saisivat tietää, että me näin\nolimme lähteneet Jumalaa kiusaamaan. Minä vastasin, ett'eivät ne\nmistään tietäisi, ennenkun olisimme jo kotona ja ett'ei vaaraa ollut\nmitään, koska samaa tietä oli ajettu jo kerran ennenkin tänä päivänä.\nLiuottelin Matin epäilyksiä yhä enemmällä konjakilla ja onnistuin\nvihdoinkin saamaan hänen suostumuksensa. Syvimmin vaikutti häneen se\nsyy, että jäämatka oikasi seitsemän peninkulmaa ja se ratkaisi riidan.\nMutta ensin kutsuttiin isäntä puheille ja kyseltiin häneltä perinpohjin\nsekä jään kestävyyttä että tien suuntaa. Matti alkoi jo jänistää,\nmutta minun intoni vaan kasvoi. Matkamme olisi lykkäytynyt ainakin\nhuomiseksi, ell'ei taloon samassa olisi saapunut kahta rahtimiestä,\njotka olivat tulleet juuri samoja jäitä, joita me niin pelkäsimme.\nNyt vetosin minä Matin ylpeyteen ja urhoollisuuteen, ja hänen\nvastustuksensa päättyi siihen, että isännän kuullen sanoi itsensä irti\nkaikesta edesvastuusta. Hevonen valjastettiin, lasit tyhjennettiin ja\nisäntä toivotti meille onnea matkalle. Näön vuoksi murisi Matti vielä\njotain, mutta hotasi samalla hevosta ja niin me lähdimme liikkeelle.\n\nHetken kuluttua jäi meistä maantie oikealle kädelle ja kun me kerran\nolimme tien haaran sivuuttaneet ja ajaneet synkkään metsään pitkin\nkaitaista syrjätietä, oli päätös tehty ja molempien meidän mieltämme\nkevensi se, että asia viimeinkin oli ratkaistu. Tarjosin Matille\nrohkaisuryypyn ja viritin iloisen laulun, niin että hongikko kajahteli.\n\nPian ajoimme alas jyrkästä törmästä, metsä harveni ja puiden oksien\nja runkojen välistä vilkkui jään valkonen lakana kuin pysty seinä.\nSoluimme alas rinnettä ja tulimme muutaman sisäisen lahdelman jäälle.\nKuu ei ollut vielä noussut ja tuossa omituisessa, epämääräisessä,\ntuikkavassa tähtien valossa näytti lahti äärettömän suurelta selältä.\nReki, joka oli reutoillut ja kolahdellut jäälle laskeuttaissa, liukui\nnyt tasaisesti kuin lasisella pinnalla. Lunta oli vaan vähän kirkkaalla\njäällä, sillä lumen oli satanut ennen kuin järvi jäätyi. Ajattelin jo\nkaivaa esille luistimeni ja näyttää Matille, miten hevonen sivuutetaan.\nMutta tekemättä tuo jäi, kun reki oli niin lämmin ja mukava ja matkan\nteko niin helppoa, että siitä oikein nautin. Hevosen ei tarvinnut juuri\nmuuta kuin itseään liikutella, reki seurasi kuin varjo sen perässä.\n\nSiellä täällä näkyi harmahtavan jään pinnassa musta juova, jonka\nhalkeama oli siihen piirtänyt päästämällä vettä jäälle ja sulattamalla\nlunta tuuman verran molemmin puolin. Olimme ajaneet melkoisen matkan\nsalmen suuhun päin, ennenkun ensimmäinen rasahdus ilmaisi, ett'ei\nmeillä ollut maata jalkojemme alla. Hevonen pelästyi outoa ääntä,\nmutta tottui siihen pian. Matti ja minä emme vaihtaneet ajatuksia\ntapahtuman johdosta, mutta minä luulen, että nuo pitkät, valittavat\näänet, jotka salamoina edellämme juoksivat, synnyttivät kamalata kaikua\nomissatunnoissamme, jotka eivät olleet niin paatuneita kuin hevosen\nomatunto. Minä kyllä näin, että Matti alussa hätkähteli, joka kerta\nkun jää tavallista vaikeammin allamme valitti, ja minäkin tein samoin.\nVakuutimme kuitenkin toisillemme mitä rauhallisimmalla äänellä, että\nkun jää tuolla tavalla rusahtelee, se on vaan merkki siitä, että se\nkestää. Sehän on vaan pakkanen, joka sitä kutistaa ja vahventaa!\n\nKaunista päivää oli seurannut mitä ihanin keskitalven tähtiyö. Jo\nauringon laskiessa olin minä todelliseksi mielihyväkseni huomannut,\nettä ylähuuleeni, jonka haivenet muuten olivat vaaleat ja näkymättömät,\noli alkanut kuuraa kasvaa. Työnsin torvelle huuleni ja katselin\nihastuksella jäätynyttä miehuuteni merkkiä, mutta Matti ei huomannut\nmitään eikä näkynyt ollenkaan nauttivan omasta kuurastaan. Jäällä oli\npakkanen purevampaa ja nipisti nenää niin että kirveli, mutta vähät\nkivusta, kun tuon tuostakin voin kielelläni lipaista aivan oikeita,\nkankeilta tuntuvia viiksiä, joita pimeän vuoksi en valitettavasti\nvoinut nähdä.\n\nMatin kanssa pitämäni puheet olivat vähitellen muodostuneet pelkiksi\najatusviivoiksi, mutta aukot paikat täytin minä itse. Lumiset,\nhavupuita kasvavat tummat rannat jäivät yhä enemmän jälellemme,\nlahti laajeni ja äärettömän, vaalean harmaan kentän takaa kohosi\nkuun toisesta laidasta syöpynyt sakara. Oli niinkuin olisimme\nolleet matkalla maailman avaruuteen, niin rajattomalta, kylmältä ja\nautiolta näytti meistä Saimaan selkä epämääräisessä puolihämärässään.\nMinua puistatti ja minä unohdin viikseni tehdäkseni salaman nopean,\ntähtitieteellisen matkan maailmoihin, jotka olivat miljaardien\npeninkulmain päässä maanpallostamme. Mutta avaruuden äärettömyyden\ntakia en kuitenkaan omaa pienuuttani unhottanut, ja minun täytyi\npiankin Matilta kysymällä saada selkoa turvallisuudestamme:\n\n-- Tietääkö, Matti mistä tie kulkee?\n\n-- Tästähän tuo kulkee altamme, vastasi Matti.\n\n-- Mistä?\n\nTurhaan minä tarkastelin jälkeä ja rauhoituin vasta sitten kuin näin\nselviä hevosen jälkiä jäällä. Oli niin merkillisen lohdullista nähdä\nnuo mustat jätteet, jotka monta syltä pitkänä viivana viittasivat\nmeille kulkumme suuntaa. Linnunrata kaikessa puhtaudessaan houkutteli\nminut harharetkilleni vasta sitten, kun olin huomannut maan matoisen\nloan jalkojeni alla.\n\nKeskiyö oli vähitellen ohi. Tähtisikeröt olivat hitaasti kääntyilleet,\nkuu kulki nopein, pitkin askelin alhaalla taivaan rannassa.\nAjatukseni pääsivät taas jaloilleen, hiljaisuuden, yksitoikkoisuuden\nja kipenöitsevän äärettömyyden avustamina. Aloin siinä tuumia omaa\npienemmyyttäni tämän luonnon suuruuden edessä, mutta ei siitä saamani\nopetus ottanut minuun oikein pystyäkseni. Ei ollut minulla siihen\naikaan vielä mitään auttamattomia suruja, joita olisin tarvinnut\npienennellä vertaamalla niitä äärettömyyteen ja siihen varmaan tietoon,\nettä on niitä muitakin kärsiväisiä noiden maailmain miljoonain\njoukossa. Minulla oli vielä kuusitoistavuotiaan turhamainen mieli\nja vankka usko nuoruuden rakkauteen ja sen kaikkia voittavaan,\nlämmittävään liekkiin. Ja niin aloin minä muistella Salamia, joka\nteki valosta sillan Sulamithin luo, ja suoritin minä siinä melkoiset\nmäärät kunnollista siltatyötä, kun kerran olin päässyt selville\nsiitä, mihin tähteen minä Sulamithiin sijoittaisin. Pysähdyin lopuksi\nerääsen tähteen, joka kaikista kirkkaimmin kimmelteli, ja jonka valo\nvuorotellen vaihteli valkeaa, sinistä ja punaista, niinkuin timantti,\nja niin lähdin hänen luoksensa taivaltamaan. Jälestäpäin sain kuulla,\nettä tähdellä oli miehen nimi, Sirius, mutta minun silmissäni oli hän\nvielä kauvan kaiken naisellisen kauneuden perikuva, jonka kasvojen\npiirteet kyllä vaihtelivat, mutta joka useimmittain esiintyi edessäni\nihanan Anna Ramseniuksen muotoisena.\n\nVasta sitten kun olimme tulleet pois Saimaan jäiltä, alkoi tähti oikein\nselvästi muistuttaa tuota kaunista papin tytärtä, mutta en ollut vielä\naivan pitkälle ehtinyt, ennenkun kaupunkilaislemmittyni häiritsevällä\ntavalla pisti iloisen, nauravan naamansa Sulamithin ja minun väliin.\nKoetin karkoittaa hänet pois hyvin epäkohteliaita asioita ajatellen,\nmutta yhtäkaikki hän vaan seisoi edessäni täyttä kurkkuaan nauraen\npuolen miljardin peninkulman päässä avaruuksien perillä. Otin hänet\narmoihini, rakensin valosiltani häntä kohti, en nähnyt häntä enää,\npyysin anteeksi itseltäni ja vaihdoin varmuuden vuoksi tähden nimeä,\nett'en joutuisi uskottomaksi Sulamithille. Nimitin sen noin vaan\nyleisesti \"Onnen saareksi\" ja ohjasin purteni sitä kohti läpi taivaan\nkannen kimmeltävien saaristojen.\n\nEi kestänyt hauvankaan, ennenkun olin mielestäni aivan mitätön\nhitunen, joka toisen yhtä pienosen hitusen kanssa ajaa läpi äärettömän\navaruuden. Kun katselin kupeelleni jäälle, oli se kummallisen\nepätodellisen näköinen, niinkuin olisi ollut monta peninkulmaa\njalkaimme alla. Metsän musta juova saattoi hyvin kyllä olla joku pilvi\njossain tavattoman kaukana. Olin kuin ilmassa kulkevinani. Hevonen,\nreki, Matti ja minä olimme erikoinen taivaan kappale ja vapautuneina\nmaanpallon vetovoimasta pyrimme me, nuoruuden rakkauteemme luottaen,\nkohti \"Onnemme saarta\", jonka kirjavat puutarhat väikkyivät kaukana\nedessämme. Hetken aikaa oli mielikuvitukseni erehdyttävän todellinen.\nTäällä Saimaan selkien keskellä oli jää herennyt halkeilemasta,\nkulkusten kilinään oli korvani jo aikoja sitten tottunut, niin ett'en\nsitä huomannut, matka kului aivan hiljaa, ja tuo vaalean harmaa pinta\nallamme oli niin tasanen, että oli kuin reki ei olisi liukunut, vaan\nkiitänyt sen ylitse. Hevosen kavioiden kopse haihtui kaiuttomaan yöhön,\nMatti vaikeni, minä vaikenin, jää vaikeni. Olin jo kysymäisilläni\nMatilta, kuinka hän oli uskaltanut lähteä kanssani niin vaarallisille\nkaukomatkoille, ja tiesikö hän, että me voisimme matkustaa tällä\ntavoin tuhansia vuosia kuitenkaan perille joutumatta. Mutta Matti\nistui ja torkkui turvallisesti kuskilaudallaan ja heti huomasin minä\nmahdottomaksi, että hän olisi voinut olla matkalla kautta avaruuksien\nkohti \"Onnen saarta\".\n\n\nIII.\n\nEn ollut juuri ollenkaan Matille vihanen siitä, että hän oli pysytellyt\nmaan päällä. Päinvastoin. Rupesin ajattelemaan odottamattoman aikaista\nkotiintuloamme, kuinka me hämmästyttäisimme kaiken kotiväen ja kuinka\nne meitä kysymyksillään ahdistelisivat. Olin jo selvillä kaikista\nniistä välinpitämättömistä vastauksista, joita tulisin antamaan\nkiihoittaakseni heidän uteliaisuuttaan vielä enemmän, ja kuinka minä\nsitten toisten päivitellessä ja toruessa aivan tyynesti kertoisin,\nettä me olimme ajaneet Saimaan jäiden yli jo ennen joulua. Olin tästä\ntosiasiasta kovasti mielissäni, sillä tekomme näyttäisi varmaankin\njotenkin uhkarohkealta, mutta se minua kuitenkin hiukan harmitti,\nett'en voisi kertoa heille mistään oikeasta seikkailusta. Olihan vähän\nnoin niinkuin noloa tulla kotiin mitään erinomaisempaa kokematta ja\nminä aloin jo toivoa, että edes ajaisimme jäähän -- ainoastaan nimeksi\n-- tai että saisimme nähdä jonkun puolen tusinaa susia. Tarkemmin\npunnittuani päätin toivoakin vaan susia, koska en ollut niitä ennen\nläheltä nähnyt ja kun ne eivät tainneet olla niinkään vaarallisia.\nJa minä antauduin sen miellyttävän tunteen valtaan, että minä nyt\nolen suureen vaaraan joutumaisillani, sill'aikaa kuin kotikäet\nnukkuvat makeinta untaan ja luulevat meidänkin tekevän samoin jossain\nturvallisessa majatalossa.\n\nKun olin taas saanut ajatukseni kotiin päin suunnatuiksi,\npysähtyivätkin ne sinne, vaikkakin \"Onnen saari\" yhä leimusi ihanana\nilotulituksena yöllisellä taivaalla. Äskeinen suuren vaaran tunne\nvaihtui miellyttäväksi hyvinvoinniksi ajatellessani lähenevän joulun\nkotoisia iloja. Joulu oli lapsuuteni aikana ollut minulle juhla\ntäynnä lempeitä, hyväntahtoisia ja lämpimiä tunteita. Näin vanhan\nisäni heltyvän ja loistavan hiljaista ja sydämmellistä ystävyyttä,\näidilläni oli vaan pelkkiä helliä sanoja sanottavanaan ja me lapset\nsaimme arvokkaita joululahjoja ja pyhäruokaa monen viikon kuluessa.\nKuusitoista vuotiaan surut eivät ole syvälle juurtuneet ja minä olin\niloinen siitä, että ihmiskunta oli saanut syntiensä sovittajan ja minä\ntahdoin viettää hänen syntymäjuhlaansa sillä oikealla, lämpimällä\nmielellä. Ajattelin omituisella, rauhaisalla ilolla noita suurina\njuhlapäivinä pidettäviä hartaushetkiä ja päätin ottaa niihin osaa\ntäydestä sydämmestäni ja sen kautta vanhempieni mieltä ilahuttaa.\nTahdoin karkoittaa mielestäni kaikki kapinalliset, uudenaikaiset ja\nvapaat ajatukset, joita elämä koulukaupungissa on minussa väkisinkin\neloon herättänyt, ja vielä kerran hyvän lapsen tavoin nauttia\njouluilosta vanhassa, hyvässä kodissani. Siitä mielialasta olisi\nsaarnanikin uudenvuoden jälkeen uhkuva ja yhdellä tempauksella siirtävä\nminut lasten kirjoista maineen temppelin harjalle.\n\nSuljin silmäni ja olin jo kotoa lähestyvinäni. Tuossa on\nkarjakartanomme vasemmalla puolen tietä, tuossa alkaa havumetsä ja\nkymmenen minuutin kuluttua olemme kotipihalla. Kuulen jo aivan selvään\nKastorin äkäisen haukunnan ja nautin jo edeltäkäsin hänen mielensä\nmuutteesta, kun hän saapi tietää, kuka täältä on tulossa. Sitten\ntuikkaa tulia puitten runkojen välitse, ja me ajamme ulos havumetsästä,\npuistokäytävän läpi, koiran yhä haukkuessa. Kun tulemme pihaan\nporttipylväiden välitse, jotka ovat puoleksi kinoksiin hautautuneet,\nhyökkää vastaamme Kastor hevosen kimppuun käyden. Hetikohta tuntee hän\nääneni ja hänen kiukkunsa vaihtuu iloon niin hurjaan, että minulla on\ntäysi työ estää häntä kasvojani nuolemasta. Hän hyppii ja ulisee reen\nympärillä, loikkaa sen sisään ja iloitsee minun tulostani niin kuin ei\nkukaan ihminen vielä ole iloinnut eikä koskaan tulekaan iloitsemaan.\n\nKulkusten kilinän ja Kastorin ilohuutojen houkuttelemana tulee piika\nReeta porstuaan kynttilä kädessään. Etehisen ikkunassa näen minä\ntutkiskelevia kasvoja, ja kun pysähdymme rappujen eteen, ilmaantuu\näidin vanhat, rakkaat ja ystävälliset kasvot Reetan takana ja tuli\nvalaisee lämpimästi hänen hienoja ryppyjään ja sileäksi kammattua\nharmahtavaa tukkaansa. Melkein juoksemalla hän juoksee rappuja alas ja\nhuudahtaa: -- Kaarlo --! Oletko jo täällä! Rakas Kaarlo, tervetullut,\ntervetullut!\n\nÄidin jälestä tulivat siskot ulos kylmään talvi-iltaan ehtimättä edes\nhuivia hartioilleen heittää. Mutta isä jäi etehiseen ja tuprutteli\nsavua ikkunaan. Hänen kalju päänsä kiilteli kattolampun valossa ja\navonaisista ovista lensi minulle tervetuliaisiksi vastaani paksut\nhuurupilvet. Ne toivat tullessaan joululakan lemua, pestyjen lattiain\nhajua ja vierreleivän tuoksua; ja se vaikutti minuun erittäin\nmiellyttävästi kylmästä tullessani. Ihastuksella tunsin sitten tuon\nkaikkia muuta voimakkaamman lemun, joka tuntui ainoastaan kotona\nHannebergissä, joka oli syöpynyt huonekaluihin ja vaatteihin,\njoka seurasi kotia ja perhettä ja jota ei tavattu missään muualla\nmaailmassa. Siinä lemussa hengähtävät vastaani kaikki lapsuuteni\nmuistot ja kodin koko lumousvoima ja herttaisuus.\n\nÄitini suutelee minua, mutta astuu kohta ihmeissään askeleen taapäin.\n\n-- No minun päiviäni! huudahtaa hän. Pojallahan on viikset!\n\nSisaret tunkeilevat reen ympärillä nähdäkseen minua ja minun viiksiäni,\nja kun minä olen reestä noussut, näen minä äärettömäksi ilokseni,\netteivät kuuraviikseni sulakaan pois, vaan sallivat itseään sormiella\nja kierrellä niin paljon kuin vaan haluttaa. Niistän nenääni saamatta\nniitä näppiini ja valmistaun mahtavassa saattokulussa astumaan vanhaan\nkotiini. Isä tulee vastaan porstuassa ja minä kiverrän ylös komean\nhuulipartani antaakseni hänelle tulijaissuudelman.\n\n-- Nuo ajat sinä huomenna pois, -- ne eivät sovi koulupojalle, sanoo\nisä jäähdyttävästi ja suutelee minua hymyillen. Ei kutsunut niitä edes\nviiksiksi, sanoi vaan \"nuo\".\n\nUnohdan kuitenkin pian hänen epäystävällisyytensä, sillä etehisessä\nnäen minä setä Ramseniuksen ja Annan, jotka ovat meillä kylässä. Setä\ntaputtaa minua olkapäälle ja sanoo tervetulleeksi, mutta Anna vetäytyy\nujosti hämärän peittoon, enkä minä voi mitenkään saada selkoa siitä,\nmitä hän ajattelee viiksistäni. Tuo hämäryys, joka häntä ympäröipi,\nnäyttää minusta hyvin oudolta, ja minä alan hiukan epäillä, enkö\nnähnekin vaan unta, kun samassa kuuluu jotain melua ja pauhua niinkuin\nkoko talo sortuisi päälleni. Lattia vajoo jalkaini alla, luulen\nkuulevani veden kohinaa ja kaikki rakkaani katoavat samassa näkyvistäni.\n\nSamassa huutaa Matti jotain ja minua pudistetaan turkin kauluksesta:\n\n-- Pian ylös! Pian, ett'ei reki uppoa! Katsella harastelin ympärilleni\nenkä ollenkaan käsittänyt mitä oli tapahtunut, ennenkun reen edessä\nnäin mustan olennon, joka avannossa polskaroi. Takanani seisoi Matti ja\npudisteli minua kauluksesta.\n\n-- Tässä nyt ollaan järvessä, sanoi hän.\n\nKavahdin seisoalleni ja nakkasin vaistomaisesti turkin päältäni\nollakseni vapaampi liikkeissäni.\n\n-- Elä heitä turkkia veteen, huusi Matti, -- tässä vielä kuivia\nvaatteita tarvitaan tän' yönä!\n\nMatti seisoi reen takana ja piti siitä kaikin voimin kiinni estääkseen\nsitä avantoon liukumasta. Kohta olin minäkin hypännyt jäälle Mattia\nauttamaan.\n\n-- Pidä rekeä niin kauvan kuin minä irtautan aisat, komensi Matti.\n\nTartuin rekeen kaikin voimineni ja sain töin tuskin pidetyksi kannat\njäällä. Ymmärsin pian Matin tarkoituksen ja hyväksyin sen täydellisesti.\n\nKunhan kerran saisimme reen jäälle, niin sittenpähän olisi aika katsoa,\nmiten hevonen voitiin pelastaa. Oli meille onneksi, ett'emme olleet\njoutuneet rekinemme päivinemme veteen, sillä silloin olisi pelastus\nollut paljoa vaikeampi.\n\nHetken puuhattuaan oli Matti saanut aisat rahkeista irti ja\nvoimakkaalla tempaisulla saimme me reen jäälle. Suuressa, mustassa,\nparin sylen levyisessä avannossa ponnisteli hevonen ähkien ja\nhuohotellen koettaen pysyä pinnalla. Niinpian kuin reki oli pelastettu,\nhiipi Matti varovasti avannon reunalle lähelle hevosen päätä, polki\njäähän koettaakseen kestikö se ja meni sitten auttamaan reipasta\nruunaansa, joka miltei iloisesti päristellen ponnisteli jääkylmässä\nvedessä aivan niin kuin olisi ollut tavallista kesäkylpyä ottamassa.\n\nMinä aioin mennä apuun, mutta hän huusi minulle, ett'en tulisi liika\nlikelle jään reunaa. Siinä oli hän oikeassa, olihan tarpeetonta suotta\naikojaan pudota veteen ja kastua läpimäräksi. Yö oli kyllä ilmankin\nkylmä. Ainoastaan toinen jalkani oli hiukan kastunut, kun rekeen\nhulahtanutta vettä oli vähän tunkenut saapasvarresta sisään. Matti,\njoka oli kohta paikalla, kun hevonen upposi, hypännyt jäälle, oli aivan\nkuiva.\n\nSaatuaan kiinni hevosen suitsista rauhoitti hän sitä ystävällisillä\nsanoilla ja päätä taputtamalla. Sitten peruutti hän sitä vähän matkaa\nja koetti kehoittavasti huutaen ja suitsista vetäen saada sitä\nhyppäämään jäälle. Hevonen kokosi voimansa suureen ponnistukseen,\nkohottautui melkein pystyyn jääpalaisten keskessä ja koetti Matin\nyhä sille hoilatessa iskeä etujalkansa jään reunaan. Saikin se\ntoisen kavionsa jään reunaan, mutta jää murtui ja hevonen hulahti\ntakaisin mustaan avantoon ja Matin täytyi heittää suitset irti.\nJääpalaset kolasivat ja vesi loiski, hevonen päristeli vettä\nsuurista, tuhuttavista sieramistaan ja oli taas entisessä uivassa\nasennossaan. Lyhyellä, levottomalla, navakalla hirnahduksella ilmaisi\nse tyytymättömyytensä vankeuteensa ja teki uuden yrityksen omin voimin\npelastaakseen. Se onnistuikin niin hyvin, että hän nyt sai molemmat\nkavionsa jäälle, ja Matti juoksi ilosta huudahtaen apuun.\n\n-- Siinä se on hevonen, joka itse itsensä auttaa, sanoi hän ylpeillen.\n\nMutta hevonen ei jaksanut kaukaa pysyä rasittavassa asemassaan, kaviot\nluisuivat yhä lähemmä jään reunaa ja Matin huudot ja riuhtomiset\nolivat turhat. Elukkaparka ymmärsi epätoivoisen asemansa yhtä hyvin\nkuin mekin. Tähtien valossa voin minä hyvästi erottaa sen apua anovan\nkatseen, joka ikäänkuin näytti moittivan minua siitä, että seisoin\nsiinä toimetonna yrittämättä mitään häntä pelastaakseni. Hänen\nsuuret, liikkuvat sieramensa puhuivat voimakkaampaa hädän kieltä kuin\nmitkään ihmisen kasvot, ja minä kiiruhdin Matin luo jotain tyhmää\nehdottamaan. Mutta joko nyt Matti oli tunteettomampi eläinten kielelle\nkuin minä, tai oli hän sitä mieltä, että hevosia oli hevoisina\nkohdeltava, oli miten oli, hän haki esille ruoskan, hihkasi pari kertaa\nsydämmettömästi, tarttui taas suitsiin ja huimasi hevosta ruoskalla\narmottomasti selkään. Epätoivoissaan nousi hevonen melkein pystyyn,\nteki viimeisen ponnistuksensa ja sai enemmän kuin puolet mustasta\nruumiistaan jään reunalle.\n\n-- Kas niin, hoo! Ylös vedestä, sinä kirottu kanttura! huusi Matti.\n\nKirottu kanttura iski etujalkainsa rautakengät jäähän ja vetihe\nhiljalleen ylös.\n\n-- Kas niin, hoo! Tulehan, tulehan! kehoitteli Matti.\n\nSilloin ulvahti jää surkeasti ja painui hitaasti hevosen alla. Matti ja\nminä pelastauduimme kiireen kautta kovalle jäälle, mutta hevonen upposi\ntakaisin isontuneesen avantoonsa ääntä päästämättä, ikäänkuin olisi\npäättänyt ennemmin turvautua kylmään veteen kuin ottaa vastaan piiskan\niskuja ja haukkumasanoja.\n\n-- Siinä se nyt on, virkkoi Matti. -- Ja siellä taitaa pysyä, lisäsi\nhän yhtä rauhallisesti.\n\n-- Meidän täytyy hakea apua, sanoin minä.\n\n\nIV.\n\nNyt vasta aloimme ympärillemme katsella. Ei ollut pitkältä maihin ja\nminä kysyin Matilta, miten olimme osanneet ajaa näin kaitaseen salmeen,\njossa varmaankin kävi virta.\n\n-- Ka, no -- kun hevonen vei... vastasi hän.\n\n-- Kulkeeko tie tästä?\n\n-- Mistäs minä sen tiedän paremmin kuin tekään?\n\n-- Oletko ajanut harhaan?\n\n-- Olemmepa saattaneet ajaa, kun ei tietä näy.\n\n-- Oletko nukkunut -- häh?\n\n-- Nukkuihan herrakin.\n\nNyt alkoi hevonen huohottaa arveluttavasti ja Matti otti aisat\nkoettaakseen ulottuivatko ne avannon yli. Onneksi ne ulottuivat,\nja hetken kuluttua oli hän sitonut ne mahahihnaan niin, että ne\nkannattivat hevosta, jonka nyt ei tarvinnut uuvuttaa itseään uimalla.\n\n-- Auttaisiko tuo, jos huutaisi apua, arveli Matti sen tehtyään ja\npäästi jotenkin laimean huudon talviyön helmaan.\n\n-- Ei, mene sinä hakemaan apua, niin minä huutelen, ehdotin minä.\n\n-- Eiköhän täällä asune ihmisiä jossain, tuumi Matti. -- Muistelen\nnähneeni tulen tuiketta, ennenkun upposimme, ja hevosella on aina\nmerkkinsä, kun se eksyy. Voi, voi, että lähdinkään tälle taipaleelle!\n\n-- Elähän nyt, -- menehän nyt vaan, niin minä huudan. -- Ja minä\npäästin mitä pirullisimman ulvahduksen mikä suinkin vaan kurkustani\nhelti. Se synnytti kamalan kaiun toisella puolen salmea, hevonen\nherkesi tuhuttamasta ja käänsi päänsä nähdäkseen, mitä meillä oli\ntekeillä. Matti lähti tallustelemaan salmea pitkin tutkiakseen seutua\nja minä aloin taputella ja rauhoitella hevosta samalla kuin tuon\ntuostakin korotin ääneni mitä kauheimpaan kirkunaan, joka teki hevosen\nyhä levottomammaksi ja herätti eloon uinailevan mielikuvitukseni, niin\nettä lopulta huusin todellisesta vakuutuksesta niinkuin hengen hädässä.\nMatti oli häipynyt pieneksi mustaksi pilkuksi tuolla jäällä ja minä\nolin kuulevinani hänen huutavan jotakin. Teroitin korvani ja erotin\nviimein:\n\n-- Paljoko kello on?\n\nMinua harmitti tuo minun mielestäni tarpeeton kysymys, kaivoin\nkuitenkin kelloni esille ja karjuin Matille:\n\n-- Kello on viisi!\n\nSamassa lähti Matti kulkemaan määrättyä suuntaa ja katosi erään niemen\ntaa jättäen minut keskellä yötä yksin hukkuvan hevosen kanssa, jumala\ntiesi kuinka kauvaksi ihmisasunnoista. Pian tuossa kuitenkin toinnuin,\naloin hypiskellä lämpimikseni hevosraukan edessä ja kääriydyin lopulta\nnahkasten sisään rekeen, kun kastunut jalkani ei ottanut lämmitäkseen.\nHevonen lepäsi aivan hiljaa aisojensa varassa, tuhuttaen ja hirnahtaen\nsilloin tällöin, niin kauvan kuin näki minut, mutta alkaen käydä\ntodella levottomaksi, kun olin rekeen piiloutunut.\n\nEnsiksi se ähkäsi puoleksi päristellen puoleksi hirnahtaen niin\ntuskaisesti, että minä hyppäsin pois reestä luullen hänen uppoavan.\nKuultuaan minun liikahtavan, käänsi hän päätään ja katseli minua\nniin moittivasti ja päästi suustaan äänen niin surkean, että minun\ntäytyi käydä lohduttamaan. Silittelin hänen harjaansa ja korviaan,\nruopottelin otsaa ja tukan juurta ja puhelin hänelle lohduttavia\nsanoja huolettomalla äänellä. Hänestä kuului varmaan tuo huoleton\nääni ivalta, sillä kärsimättömällä liikkeellä pudisti hän päätään ja\npäästi taas tuollaisen valittavan, tuskaisen hirnahduksen, joka värisi\nvilua niinkuin hän itsekin. Melkein koko ajan oli hän liikkeessä,\npysytelläkseen lämpimänä, ja ainoastaan sen kautta säilyi avanto\nsulana; -- muuten se varmaankin olisi jäätynyt sekä hänen ympärilleen\nettä päälleen. Aisat, jotka häntä kannattivat, natisivat jäällä joka\nkerta kun hän kävi levottomaksi, ja yhä levottomammaksi alkoi hän käydä.\n\nYmmärsin hänet vallan hyvin ja koetin nyt osaa ottavalla, valittavalla\näänellä häntä lohduttaa. Hänen levottomuutensa lakkasi hetkeksi, hän\nvaan pudisti surullisesti kaunista päätään, mutta vapisi vilusta niin\nkovasti, että jää ympärillä helisi.\n\nIstuin ja hyväilin häntä siinä ainakin kymmenen minuuttia surullisten\nmietteiden mieltäni ahdistaessa. Eihän syy kaikkeen tähän kurjuuteen\nollut kenenkään muun kuin minun? En voinut millään tavoin siirtää\nedesvastausta omaltatunnoltani ja minun täytyi tunnustaa olevani hänen\nmurhaajansa, sillä siitä olin minä vakuutettu, ett'ei hän voisi pysyä\nhengissä puolta tuntia kauvempaa. Ja noin surullista kuoleman taistelua\ntäytyi minun katsella, voimatta häntä mitenkään auttaa. Keskitin kaikki\nsyyllisyyteni ja sääliväisyyteni tunteet hyväilyyni, mutta hän yhä vaan\npudisti päätään, tällä kertaa melkein vihaisesti ja päästi suustaan\nniin surkean valittavan ja niin kamalan huudon, että minä aivan\nehdottomasti peräydyin avannolta luullen hänen päälleni käyvän. Mutta\nsitten hän taas rauhoittui ja katseli minua rukoilevin silmin.\n\nSilloin valaisi onnistunut ajatus synkkää suruani, jätin hevosen siihen\nhetkiseksi ja kaivoin esille palan leipää eväslaukustani. Samalla pisti\npäähäni, että minähän voin käyttää konjakkipulloani lieventääkseni sitä\nvilua, joka yhä enemmän tunki jalkoihini. Mutta miks'en samalla antaisi\nhevosellekin konjakkia? Ja hetken kuluttua syöttelin minä paleltuvalle\ntoveriparalleni konjakissa kastutettua leipää. Hän söi mielellään\neikä ollenkaan hylkinyt leipää, vaikka se haisikin väkiviinalle. Oli\nminusta omituisen helpottavaa turkkiin kääriytyneenä ja hevosen pää\nkainalossani jakaa hänen kanssaan eväitäni ja konjakkia, joka näkyi\ntekevän hyvää. Hän rauhoittui syödessään ja nuoleskeli ahneesti\nkäsiäni, kun niihin konjakkia hulahteli.\n\nOli kulunut aikaa ehkä tunnin verran siitä kuin ajoimme jäähän ja\npuolen tunnin verran siitä kuin Matti lähti. Ei häntä vielä näkynyt ei\nkuulunut ja minä aloin jo joutua epätoivoon. Miksi istun minä tässä\nja ylläpidin kuolemaan tuomitun henkeä? Eikö olisi paljoa viisaampaa\nlähteä tiehensä ja pelastautua kuoliaaksi paleltumasta? Ehkä voisin\nsaada apuakin pikemmin kuin Matti! Vaan niinpian kuin taas katsahdin\ntoveriini, muuttui mieleni täydellisesti. Jos olisin hänet nyt\njättänyt, olisi se ollut rikos, joka olisi vaivannut minua elämäni\nkaiken. Olisin ollut valmis paleltumaan kuoliaaksi hänen viereensä, jos\nniiksi olisi tullut.\n\nPian olimme tyhjentäneet konjakkipullon ja minä voin pyhästi\nvakuuttaa, että hevonen oli saanut sitä suurimman osan. Tulin siinä\nnyt ajatelleeksi, mitä mahtaisivat kotona sanoa, jos näkisivät minut\ntäällä Saimaan jäällä syöttämässä ja silittelemässä avantoon uponnutta\nkuolemaisillaan olevaa hevosta. Muistui mieleeni, että Anna Ramsenius\nrakasti äärettömästi hevosia ja nyt ajattelin minä tätä uskollisuuttani\nhädässä kahdenkertaisella ilolla.\n\nKäännähdin usein taakseni ja näin viimein kolme mustaa pistettä\nilmaantuvan niemen nenään ja lähenevän meitä. Ajatteles, jos ne\nolisivat susia! Minulla ei ollut mitään muuta kuin puukko omaksi ja\nhevoseni puolustukseksi, ja jännityksellä odotin minä noita kolmea\npistettä. Koetin uskotella itseäni, että Matti sieltä tuli kahden\nmuun miehen kanssa, mutta puolipimeässä näyttivät nuo pisteet niin\neriskummallisilta. Hevonenkin vainusi tulevia, pörhisti korvansa\nja näytti niin pirteältä, että kaikki huoleni haihtuivat, sillä\nei varmaankaan avantoon pudonnut hevonen tuolla tavalla korviaan\npörhistä, jos susia vainuaa. Hän näkyi saavan uutta toivoa, koko hänen\njähmettynyt ruumiinsa jännittyi yht'äkkiä uuteen ponnistukseen, joka\noli niin voimakas, että toinen aisa irtautui ja ainoastaan toinen jäi\nvielä kannattamaan. Hän hirnahti äänellä, jossa ei enää ollut kamalaa\nepätoivoa, ja iloisesti siihen metsän kaukainen ranta vastasi:\n\n-- Hei, heppaseni! Oletko vielä elossa? Kuului Matin ääni huutavan.\n\nHevonen vastasi uudella, äänekkäällä hirnunnalla.\n\nKymmenen minuuttia sen jälkeen oli ruuna vedettynä jäälle vähän\nmatkaa avannosta. Seisoalleen se ei kyennyt, mutta näytti kuitenkin\ntyytyväiseltä. Käärimme nahkaset hänen ympärilleen ja aloimme neljän\nmiehen voimalla virittää hänen voimiaan hieroen ja huudahdellen. Sitä\ntehdessämme pureskeli ruuna leipää, jota Matilla oli ollut mukanaan,\nja virkosi vähitellen puolentoista tuntia kestäneen kylmän kylpynsä\njälkeen.\n\n-- Mitenkä saitte sen näin kauvan hengissä pidetyksi? kysyttiin minulta.\n\n-- Join sen kanssa veljen maljan avannossa, selitin minä ja näytin\ntyhjää pulloani.\n\n-- Ähäh! irvisti Matti ja hieroi hevostaan, niin että otsa hikeä\nvaloi, vaikka olikin pakkanen. -- Ähäh! -- Eikös ole hyvä, että\nhevosia opetetaan viinaa nielemään? Sen konstin taitaa tämä ruuna\njo vanhastaan. Se on, näet, ollut monilla markkinoilla ja vaihtanut\nomistajaa useamman kerran, ja silloin täytyy hevosparkaa aina vähän\nvirkistellä, ett'ei korviaan riiputtelisi! Vaan olipa vahinko hienoa\nkonjakkia, olisihan tuohon tavallinen paloviinakin välttänyt...\n\nKun olimme hevosta uuvuksiimme asti hieroneet, otti Matti nahkaset\nhänen päältään ja kehoitti häntä ystävällisin sanoin nousemaan. Hevonen\nkoetti pari kertaa, mutta ei päässyt. Silloin tarttuivat miehet häneen,\nasettivat ensin istumaan ja työnsivät siitä sitten jaloilleen. Ja kumma\nkyllä pitivät jalat päällään, vaikka olivatkin kankeat. Matti talutteli\nhäntä jäällä, hyväili ja houkutteli ja valjasti viimein reen eteen.\nVarovasti seuraten kestävää jäätä rantoja pitkin, tulimme vihdoinkin\ntaloon, josta Matti oli miehet löytänyt. Siellä pantiin ruuna talliin\nja Matti hieroi häntä päivään asti, sill'aikaa kuin minä loikoilin\nvieraskammarissa ja jatkoin keskeytyneitä unelmiani.\n\nTulimme kotiin melkein samaan aikaan kuin olisimme tulleet, jos\nolisimme ajaneet pitempää tietä maantietä myöten.\n\nKun olimme ajaneet havumetsään, joka oli kymmenen minuutin matkan\npäässä pihasta, kysyin Matilta, kertoisimmeko seikkailustamme.\n\n-- Niin no, vastasi Matti, aivan niin kuin herra tahtoo.\n\n-- Vaan etkö saata saada toria isältäsi, jos hän kuulee, että olet\nollut hukuttaa ruunan?\n\n-- Saattaapa niinkin olla, sanoi Matti.\n\n-- Eiköhän olisi parasta, jos ei kukaan saisi mitään tietää?\n\n-- Se nyt on aivan herran vallassa.\n\n-- Katsohan, saattaisimmehan kumpanenkin saada toria kotona.\n\n-- Kyllä kai se on niinkuin herra sanoo.\n\n-- Emmekö sitten kerro kenellekään koko asiasta?\n\n-- Parastahan taitaa olla.\n\nKotona otettiin minut avosylin vastaan, mutta ei ollut minulla mitään\nviiksiä, joilla olisin voinut pöyhkeillä astuessani vanhoihin, mataliin\nhuoneihin. Eikä näkynyt siellä setä Ramseniusta eikä Annaakaan. Isä\nkysyi totisen näköisenä lukukausitodistustani, mutta äiti ja sisaret\ntahtoivat kuulla uutisia suuresta maailmasta.\n\nJäällä viettämämme yö jäi Valkolan Matin ja minun väliseksi\nsalaisuudeksi. Jäi aina joulun jälkeen, melkein siihen saakka, kun\nminun olisi ollut saamani pidettävä. Silloin kuulin minä eräässä\nseurassa ulkona pitäjällä muutaman ylioppilaan kehuvan vaarallista\nmatkaa, jonka hän oli tehnyt jäitä pitkin täällä kotipitäjässä, vaikka\njärvet täällä olivat olleet jäässä jo joulukuun alusta. Silloin katkesi\nkärsivällisyyteni ja minä kerroin Matin ja minun seikkailusta.\n\nTietysti ei kukaan tahtonut ottaa sitä uskoakseen, mutta minä käskin\nkysyä Valkolan Matilta, kun sattuivat hänet ensikerran näkemään.\nJa silloin oli minulla ilo saada ihaileva ja kysyvä katse Anna\nRamseniukselta, joka oli ollut ylioppilaan mielitietty koko joulun\najan. Tyttö kyllä ymmärsi sen, että olin voinut viettää yön Saimaan\njäällä hukkuvan hevosen kanssa, mutta että olin kokonaista kolme\nviikkoa voinut olla sellaisesta tapahtumasta kertomatta, se kävi\naivan yli hänen ymmärryksensä. Ja kävi se yli muidenkin pitäjäläisten\nymmärryksen, niin hyvin oman äitini kuin sisarienikin.\n\n\n\n\nLaulajan palkka.\n\nKirjailija Arvid Oskar Fonteliuksen jälkeenjääneistä papereista.\n\n\n\"Vuosi on nyt melkein kulunut siitä kuin vähenevä tuotantokykyni\nteki ratkaisevan liiton velvollisuudentuntoni ja perheeni kanssa\npakottaakseen minut leipähuolissani lopullisesti turvautumaan entisiin\nverivihollisiini. Sanomalehden toimittaja ja edistysmies vietiin\nkirjallisuuden vartijain kirjoihin, sitten kun hän ensin oli kaikki\nvoimansa sen palveluksessa kuluttanut. Armosta ja säälistä annettiin\nminulle virka; nyt olen painoasiamies ja kannan vakituista palkkaa\njuuri sen verran, että saan korkoni maksetuksi ja särpimen leivälleni\nsekä itseni että perheeni varalta.\n\n\"Tänä iltana olin teaatterissa -- ylhäällä kolmannella rivillä --\nnähdäkseni, vaan en näkyäkseni. Katselin erästä omaa kappalettani\naikaisemmilta ajoilta, ja olen vieläkin liikutettu, vaikka luulin\nsieluni jo ijäksi jähmettyneen. Tartun sentähden kynääni vielä kerran\nja kirjoitan sen sijaan kuin nykyisessä toimessani saan vaan -- pyyhkiä.\n\n\"Ehkäpä tartun siihen siitäkin syystä, että tunnen itseni velvoitetuksi\nantamaan omille ja kirjallisuuden ystäville selityksen -- vaikka\nmyöhäisenkin -- taikka teen sen hetkiseksi mieltäni helpottaakseni ja\npäästääkseni mieleni katkeruutta ilmoille. Sillä valitettavasti tunnen\nentisen runoilijan vieläkin kummittelevan itsessäni, vaikka vuosi\nsitten juhlallisesti hautasin hänet ynnä hänen pienen maineensa ja\nsuuren turhamaisuutensa.\n\n\"Se tapahtui samaan aikaan kuin sanomalehdet kertoivat runoilija\nFonteliuksen hakeneen avonaista painoasiamiehen virkaa Helsingissä.\n\n\"Lippunsa pettäminen rangaistiin muinoin kuolemalla, mutta edistyksen\nPyhästä Hengestä luopuminen palkitaan nykyaikana valtion viralla,\nvanhain päiväin turvalla ja -- merkillisintä kaikista -- melkein\ntyydytetyllä velvollisuuden tunteella. Minulla oli vapaus valita\nrevolveri taikka virka, perheeni lopullinen häviö taikka toimeentulo,\nystävieni kirous itsemurhaajan haudalla, jonka puolesta he ovat saaneet\nsuuria takuita maksaa, taikka heidän ylenkatseensa. Oikeudentuntoni\notti ajatusten vaa'an käteensä ja punnitsi kokonaisen vuoden, päivät ja\nyöt, siksi kuin tulin sekä harmaaksi että sairaaksi -- ja minä valitsin\njälkimäisen.\n\n\"En tahdo kerskailla sieluntuskillani, en ole velvoitettu tekemään\nniistä tiliä, en ystävilleni enkä perheelleni. Elämä ei ole muuta kuin\nLuojan ivaa -- siinä totuus, jonka olen oppinut.\n\n\"Mutta uutisen hakemuksestani muistan niin kauvan kuin elän. Se oli\nniin surmaavan lyhyt, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Aivan samaan\ntapaan se oli sepitetty kuin uutiset vasta-ilmestyneestä kirjastani tai\njostakin pienestä myötäkäymisestäni entiseen aikaan:\n\n_\"Runoilija Arvid Oskar Fontelius\"_ -- nuo neljä sanaa harvennettuina\n-- \"on hakenut avonaista painoasiamiehen virkaa\". Siinä kaikki. Mutta\nminusta tuntui kuin olisin elävänä lukenut uutisen omasta kuolemastani\nkykenemättä sitä oikaisemaan.\n\n\"Ei ole mitään tavatonta tulla painoasiamieheksi Suomessa näinä\naikoina. Mutta tulla siksi runoilijamaineella -- puhumattakaan\nsydämmestä...!\n\n\"No niin! Minä olin koonnut kaikki tähteet runoilija-ylpeydestäni,\npukeutunut hännystakkiin ja käynyt tavanmukaisilla jäähyväisillä\nsuosijaini ja ystävieni luona. Edellisten luona oli vaimoni\nmukana. Kaikki kävi muodollisesti, kohteliaasti, jopa gentlemannin\ntapaisestikin. Olen aina tahtonut olla tai esiintyä gentlemannina, ja\nsiitä turhamaisuudesta on minulle kosto koitunut. Sillä minulla ei\nollut siihen tarpeeksi varoja, ei lahjoja, ehkäpä ei älyäkään. Minusta\ntuli rikoksellinen -- pintapuolisesti katsoen, -- ja niinhän ihmiset\nmieluimmin aina asioita katsovat!\n\n\"Kun vakavana ja melkein liikutettuna puristin ystävieni kättä\njäähyväisiksi, kysyivät he kaikki:\n\n\"-- Mitä tämä merkitsee? Mihin aijot sinä matkustaa?\n\n\"-- En mihinkään. Minun on vaan täytynyt hakea painoasiamiehen virkaa\nja arvelen, että seurustelumme tästä puolin tulee olemaan jotenkin\nlopussa.\n\n\"Ei ottanut heistä kukaan tätä todeksi. Vapaamielinen sanomalehtimies\nja runoilija painoasiamiehenä, -- mahdotonta! Kaikki he kyllä tiesivät,\nettä kirjallisuus Suomessa tarjoo miehilleen vaan pettua leiväksi,\nmutta kukaan ei tiennyt taikka ei tahtonut tietää, että on jotain, jota\nsanotaan: laulajan palkaksi. Tuo vanha taru sirkasta ja muurahaisesta\nei johtunut heille mieleen. Mutta minä muistin sen, minä, -- minä\nolin kuluttanut niittoajan lauluun, ja nyt oli syksy käsissä. Eräs\nystävistäni, joka mielellään imarteli, sanoi nauraen:\n\n\"-- Kerrassaan nerokasta! Mainio esimerkki siitä, miten me pidämme\nhuolta runoilijoistamme!\n\n\"Ja sitten hän ojensi kätensä minulle jäähyväisiksi.\n\n\"Seuraavana päivänä oli hakemukseni uutisena sanomalehdissä ja\nparin viikon kuluttua olin minä saanut viran. En kuitenkaan ilman\nnöyryytyksiä. Mutta niitä nöyryytyksiä kestin helpommin, sillä ne\ntulivat vihollisiltani. Aikaisemmat kokemukseni julkisuuden alalla\nja kustantajien suhteen saamani kokemukset, jotka olivat minun\nliittolaisiani ja joilta minulla oli oikeus vaatia jotakin, koska\nkaiken ikäni olin tehnyt työtä heidän hyväksensä -- ne kokemukset\nolivat paljon polttavampia nöyryytyksiä. Sillä ne sattuivat syyttömään,\njoka oli oikeassa.\n\n\"Suoritin, tietysti, kumarruskäyntini painoylihallituksen esimiehen\nluona hyvään aikaan. Tahdoin ainakin olla varma siitä, ettei alentavaan\nhakemukseeni vastattaisi kieltävästi, kun kerran sen kautta kaikki olin\nalttiiksi pannut. Sillä minä olen syntynyt gentlemanniksi, ja minussa\nasuu gentlemannin ylpeys, joka onkin elämäni onnettomuus.\n\n\"Esimies otti minut vastaan epäluulo katseessaan, mutta oli kohtelias.\nTunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan -- hän oli kenties kokenut samaa\nkuin minäkin.\n\n\"Kun kerroin hänelle asiani, katseli hän minua hetken aikaa\nkummastellen. Sitten herkesi hän leikilliseksi, taputteli minua\nolkapäähän ja sanoi:\n\n\"-- Kuka olisi uskonut, että meistä tulisi virkaveljiä!\n\n\"-- Olosuhteet pakoittavat minua hakemaan vakituista paikkaa, sanoin\nminä. En virkkanut mitään siitä, että olin turhaan etsinyt paikkaa\nsanomalehdistössä, että olin koetellut kaikilla mahdollisilla\nradoilla yksityistenkin palveluksessa. Sittenkin täytyi minun yhä\nuudelleen kertoa syy käyntiini, ennenkun sain hänet uskomaan. Hän\nvainusi vaan minun totisuudestani tuota leikillistä kronikööriä, joka\nkäyskenteli ympäri etsimässä aineksia johonkin ilkeään artikkeliin\npainoasiamiehistä. Hän oli hyvin varovainen, hyvin kohtelias ja hyvin\ntäsmällinen. Jospa hän olisi tiennyt, kuinka hyvin minä osasin lukea\nhänen ajatuksen!\n\n\"Hän rykähteli lopulta:\n\n\"-- Eikö sitten sanomalehdistö meidän maassamme todellakaan voi tarjota\npaikkaa vanhoille työmiehilleen...?\n\n\"-- Ei, valitettavasti kyllä. Se tarvitsee vaan kielipolitikkoja.\nTarvitsee vaan nuorta väkeä, jolla on uudenaikaista reportteritaitoa,\nmutta ei tarvitse aatteen miehiä.\n\n\"-- Mutta onko se nyt ihan totta, että te...?\n\n\"-- Herra hovineuvos, -- minulla on täällä hakemuskirja mukanani! Mutta\ntahtoisin mielelläni tietää, onko minulla toivoa viran saamisesta.\nMuutoin -- te ymmärrätte sen, herra hovineuvos -- muutoin panen kaikki\nalttiiksi, voittamatta mitään.\n\n\"Hovineuvos tarkasteli minua hetken, ja sanoi sitten ystävällisesti,\nmelkeinpä kuin vanhan sedän hiukan katkeralla kokemuksella:\n\n\"-- Te ette ole nuori enään, vaan saanko kuitenkin antaa teille pienen\nneuvon? Elkää koskaan pyrkikö painohallitukseen! Elkää tehkö sitä,\nell'ette tahdo luopua kansalais-arvostanne ja tulla julistetuksi\npannaan siinä kaupungissa, jossa asutte. Jokainen innostus ja pontevuus\nsen viran palveluksessa tuottaa teille häväistystä ja ivaa koko maan\nsanomalehdistön puolelta, ja yleinen mielipide siihen yhtyy. Pieninkin\nvelttous tai myönnytys vetää taas korkeimpain viranomaisten vihan\nylitsenne. Jos kerrankaan seuraatte parempaa vakuutustanne, on koko\nelonne ja olemuksenne vaarassa, ja jonakuna kauniina päivänä otetaan\nteiltä virka ja te seisotte taaskin kadulla, mutta silloin olette kuin\nvapaaksi päästetty kelmi, joka on istunut vankilassa häpeällisestä\nrikoksesta. Ja hyvä onkin, että niin on -- sillä minäkin olen isänmaan\nystävä!\n\n\"Katsoin kummastuneena tuohon vanhaan virkamieheen, joka puhui noin\navonaisesti. Hän mahtoi huomata hämmästykseni, sillä hän jatkoi\nselittäen:\n\n\"-- Minä puhun teille näin suoraan sentähden, että tunnen teidät\nteoksistanne, ja nuorempana, tunsin sitä paitse vanhempannekin.\nEdellytän, näette, että itsetuntonne on liian tuikea soveltuaksenne\nnäihin virkatoimiin...\n\n\"-- Olen ajatellut tätä kaikkea, ja kiitän teitä, herra hovineuvos,\nystävällisyydestänne, mutta päätökseni pysyy. Minä en voi muuhun\nryhtyä. Onko minulla mitään toiveita? Ajattelin, että kirjailijanimeni\nvoisi olla jonkunlaisena puoltolauseena siihen nähden, että se todistaa\nluku- ja kirjoitustaidostani...?\n\n\"-- Ei se ole mikään puoltolause, -- päinvastoin. Kuka takaa, ett'ette\nte tunnetuilla harrastuksillanne pane esimiehiänne pahaan pulaan? Minä\netupäässä tulen vastaamaan teidän virkaan nimityksestänne...\n\n\"Painoin pääni alas. Hän oli oikeassa. Hetken aikaa kahden vaiheella\noltuani, ajattelin jo heittää aikeeni sikseen. Mutta samassa\njohtui mieleeni vaimoni kuluneessa tummassa arkipuvussaan, jonka\nkiiltävistä poimuista huolet puhuivat aivan samoin kuin hänen\nkasvoistaankin. Näin hänen seisomassa siinä edessäni ja laittavan\nvoileipiä lapsille, mutta voita ei riittänytkään kuin kahdelle,\ntoiset kaksi jäivät ilman ja itkivät. Viereisessä huoneessa oli suuri\nkirjoituspöytäni ja sen ääressä istuin minä tunti tunnilta, päivä\npäivältä, viikko viikolta, turhaan voimiani ponnistellen saadakseni\nkirjani, jonka palkkaa kustantajani jo oli suorittanut kaksi kolmatta\nosaa, loppuun kirjoitetuksi. Aivojani poltti, sormeni puristivat\nsuonenvedontapaisesti kynänvartta, minä kirjoitin henkeni edestä\n-- pelkkää kelvotonta roskaa! Arvosteluni kärsi kauheita tuskia,\nmutta minä kirjoitin henkeni edestä, oman henkeni, vaimoni, lasteni\nhengen edestä, -- ja -- taiteilija sai väistyä perheenisän tieltä.\nKauhistuksella ajattelin sitä päivää, jolloin teokseni ilmestyisi\npainosta. Minua kauhistutti ihmisten ja sanomalehtien tuomio. Sillä\nolinhan taiteilijan kovan kohtalon alaisena, olin velvoitettu\nvastaamaan vaatimuksia, joihin en koskaan ollut sitoutunut, vaan joita\nkumminkin minulle asetettiin. Minä olin ollut yksi noita 'lupaavia',\nvaikka en elämässäni ollut muuta lupausta antanut kuin minkä pakosta\nannoin vaimolleni: että rakastaisin häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.\nLupauksia kammon. Elämä on luojan suurin iva!\n\n\"Mielikuvitukseni vaikutuksista tulin lauhkeaksi, en sitkeäksi, mutta\nlauhkeaksi. Minä vajosin kokoon, olin kuin rangaistuksen kärsinyt\nkoulupoika ja alennuin siihen määrään, että rukoilin, _rukoilin_ tuota\nvirkaa, joka olisi minulle häpeäksi. Samassa minä myöskin petin suuret\nperiaatteeni lupauksieni suhteen ja vakuutin, ett'en koskaan saattaisi\nesimiehiäni ikävään välikäteen.\n\n\"Ja niin sain minä viran.\n\n\"Sen jälkeen olen viettänyt erakon elämää, maanpakolaisen elämää\nkeskellä omaa kotikaupunkiani. Olin uneksinut toista, kunniakkaampaa\nmaanpakoa, suurien aatteiden marttyyrikärsimyksiä, joita ylpeydellä ja\nilolla kestäisin, oikean asian puolesta taistellessani. Sallimus oli\nmäärännyt, toisin -- se teki minut narrikseen.\n\n\"Nyt urkin ja tarkastelen minä viran puolesta samanlaisia, peitetyn\nharmin purkamia kirjoituksia painolakia vastaan, jommoisia itse ennen\nmuinoin kirjoittelin. Mutta minä luen ne kokeneen sanomalehtimiehen\nja kirjailijan silmällä eikä pujahda hienoinkaan viittaus huomaamatta\nohitseni. Alussa teki mieleni kostaa katkerat kärsimykseni kaikelle\nvapaamielisyydelle mitä maailmassa löytyi, ja tuskinpa lienee\nmilloinkaan ankarampaa ruoskaa heilunut sanomalehtien ylitse kuin\nsilloin. Ilkeällä ilolla minä parilla hyvin valitulla sanalla vääristin\nkokonaan jonkun lauseen ajatuksen, taikka pyyhkäisin sen tykkänään\npois, ell'ei se ollut oikein ohjesäännön mukainen. Mutta siitä syntyi\nkohta rettelöitä ja käräjäjuttuja, ensimmäinen palvelusintoni laimeni,\nja tänään olen minä kone, -- älykäs kone -- niinkuin virkamiehen\nkonsanaan tulee ollakin.\n\n\"Nyt kuljemme, entiset ystäväni ja minä, toistemme sivu kadulla\ntervehtimättä. Olin jättänyt heidät hyvästi, olin tullut suljetuksi\npois heidän seurastaan -- olin kuollut ja haudattu! Mutta seppeltä\nei kukaan laskenut haudalleni, ruumis-saattoon ei yksikään heistä\nliittynyt, eikä toivonut kenkään kepeitä multia haudalleni isänmaan\nhelmassa!\n\n\"Ainoa, mikä minusta vielä elää, on teokseni. Alennukseni aikana\nne äkkiä uudelleen virkistyivät henkiin. Kustantajat keinottelivat\nminun surullisella maineellani, minä näin muotokuvani kirjakauppojen\nikkunoissa ja teaatterit alkoivat uudelleen näytellä minun syrjään\nsysätyitä kappaleitani. Niistä on kaksi pysynyt ohjelmassa tähän\npäivään saakka. Minä olen tunnetumpi kuin koskaan ennen, -- sillä minä\nolen kuollut.\n\n\"Kotona, se on haudassani, on minulla kaikki hyvin. Minä en koskaan ole\ntottunut ylellisyyteen, en koskaan säännöllisiin tuloihin ja sentähden\non minulla harvinainen nautinto ajatella huomispäivää huoletonna,\nsetelipakka kukkarossa. Tuo vähäinen koneellinen työni vaikuttaa minuun\nterveellisesti senjälkeen kuin lakkasin miettimästä kostoa. Ajatukseni\nlaskeutuivat levolle toinen toisensa jälkeen, minä totun olemaan\nelävänä haudattuna ja alan oppia näyttelemään kohtalon narrin osaa,\nsankari-osan asemesta. Elämäni raukeaa yhä enemmän, älyni on juuri\nniin paljon valveilla kuin sen pakosta olla tulee. Mutta vaimoni osti\nitselleen eilen uuden talvipuvun ja minä ensimmäisen turkin elämässäni.\nLapset käyvät yhä terveemmiksi ja pulskemmiksi ja minulla on varaa\npanna vanhin poikani ensi vuoden alusta kaupungin etevimpään kouluun.\nKun tyyneesti ajattelen elämäni juoksua, alistun minä kohtalooni. Onhan\ntavallaan parempi kuolla näin elävänä ja vähitellen, rakastetun vaimon\nja lasten siunaamana, kuin joutua äkkiä hulluinhuoneesen, omaisten\nhuutaessa leipää ja ystävien sadatellessa kirouksia takausmaksujen\ntähden.\n\n\"Ainoastaan silloin, kun näin välittömästi kohtaan omaa entistä\nitseäni, tunnen minä koko olemuksen irvistävän minulle vasten silmiä.\nMitä oli minulla teaatterissa tekemistä? Hauta, -- koti on minun\npaikkani? Julkisuuden henkilö, hän otti tavanmukaiset jäähyväiset\nelämältä jo vuosi sitten.\n\n\"Ja yhtä kaikki istun minä nyt tässä teaatterin jälkeen ja muistelen\nerästä Snoilskyn runoa, joka sopii ivalliseksi päällekirjoitukseksi\nkoko minun elämälleni. Se sanoo kaikki niin erinomaisen -- nurinpäin.\n\n\"Ja sen nimi on:\n\n\n        Laulajan palkka\n\n    Ei tuntea voi mun maailma\n    Sun nauttimatas elon autuutta,\n    Mi poistavi laulajan kaihot,\n    Kun äkkiä saat sinä huomata,\n    Miten tähkivi oudolla pohjalla\n    Sun riemun ja tuskasi laihot.\n\n\n\n\nKolmekymmenvuotinen sota -- ja sudet.\n\nKertomus poika-ajoiltani.\n\n\nKävin parhaallani kahdettatoista, luin kotiopettajan edessä maalla\npohjois-Hämeessä ja valmistauduin suorittamaan pääsötutkintoa\nlatinakouluun seuraavana syksynä. Talvi kului kuitenkin enemmän\nlumilinnojen rakentamiseen kuin klassillisen opin temppelini\nperustuksien panemiseen. Niistä on tuskin mitään mieleeni jäänyt. Sitä\nvastoin on siihen ijäksi päiväksi painunut tapaus, joka kamaluuteensa\nnähden on ainoa elämässäni ja levittää kauhuansa kaikkiin senaikuisiin\nmuistoihini.\n\nPuolen peninkulman päässä isäni maatilalla oli seurapiirini -- kaksi\nsaman mielistä ja saman ikäistä poikaa. Me tapasimme säännöllisesti\ntoisemme useamman kerran viikossa ja kävimme syksyn pitkän hyvin\njärjestettyä lakkaamatonta kolmekymmenvuotista sotaa, jonka suuret\ntappelut ja tärkeät käännekohdat ratkaistiin aina sitä mukaa kuin\nvierailimme toistemme luona. Olimme juuri siihen aikaan saaneet ruveta\nlukemaan Topeliuksen \"Välskärin kertomuksia\" ja kaikkien meidän\nsynnynnäinen sotilasurhoutemme leimahti ilmituleen siitä, mitä olimme\nlukeneet.\n\nOli vähän vaikea sopia siitä, kuka saisi sodassamme leikkiä Kustaa\nAadolfia. Hänen jaloutensa, hänen voittonsa ja sankarikuolemansa\nhoukuttelivat meitä kaikkia yhtä voimakkaasti, samalla kuin meistä\njokainen olisi ollut innostunut suorittamaan hänen suurta isänmaallista\ntehtävätään.\n\nKun minä olin voimakkain ja muita yrittelijäämpi, niin anastin minä\nKustaa Aadolfin osan yksinomaan itseäni varten -- toistaiseksi.\nToiset saivat nurpeilla mielin tyytyä siihen, että joutuivat kahden\nedustamaan katoolista ylivaltaa. Minä vein voiton, ja historian menon\nmukaan täytyikin minun viedä voitto heistä, vaikka heitä olikin kaksi.\nLuulen sitäpaitse, että jo paljas tieto siitä, että esitin kuuluisaa\nsankarikuningasta, vahvisti voimiani kaksinkertaisesti ja vähensi\nvastustajieni voimia yhtä paljon, sillä melkein aina minä vaan voitin\nja vuodatin urhona kaatuessani punaisimman nenävereni ruokasalin\nmatolle -- Lutzenin tantereelle -- varmasti vakuutettuna siitä, että se\ntapahtui uskonvapauden pyhää asiata puolustaessa.\n\nMutta kun alituiset voittoni lopulta kävivät vastapuolueelle\nkärsimättömiksi, vetosivat he vanhempiemme korkeimpaan tuomioistuimeen\nja saivat heidät tekemään sen Salamonin päätöksen, että meidän\nolisi kunkin vuorollamme esitettävä sankarikuninkaan osaa, ettei\nvoitto aina kallistuisi minun puolelleni. Seuraus siitä oli se,\nettä kun minä ensikerran leikin Tillyä, minä tein sen samalla\ninnostuksella kuin olisin leikkinyt Kustaa Aadolfia ja hyökkäsin\nniin raivosasti ruotsalaisten rintamaa vasten, että Kustaa Aadolfin\ntäytyi täydellisesti tappiolle joutuen vetää väkensä pöydän alle.\nKatoolilaiset riemuitsivat, minä aloin uhata historiaa ja oikeutta,\nja kolmekymmenvuotisessa sodassa olisi luultavasti käynyt ohrasesti\nuskonvapauden asialle, ell'ei vanhempien valta taaskin olisi tarttunut\nohjaksiin ja hankkinut hyvitystä totuuden ja ruotsalaisten oikealle\nasialle. Ja täytyihän minunkin myöntää, että menettelyni kokonaan soti\njärkeä ja kaikkien isänmaallisten historioitsijain kertomuksia vastaan.\n\nJa niin täytyi siis Kustaa Aadolfin voittaa, vaikka minä olinkin\nTillynä ja Pappenheiminä, mutta nämä historian totuudelle tekemäni\nmyönnytykset kostin minä taas hirvittävän verisesti, kun tuli vuoroni\npolvistua ja pitää rukous ruotsalaisten joukkojen eturivissä ennen\nLützenin tappelun alkamista.\n\nYlipäänsä olimme me kaikki kolme hyvin jaloja, kun olimme Kustaa\nAadolfina ja voitimme, mutta huolimatta omavaltaisesta, häpeällisestä\nsotaonnestani, silloin kun esiinnyin Tillynä, olin minä kuitenkin\nehkä kaikista jaloin, kun tiesin, että voitto oli kotiin vietävä.\nSillä minä muistan, että tuon tuostakin ryhdyin jatkamaan\nkolmekymmenvuotista sotaamme aivan yksinänikin. Kun se ylivoima, joka\nolisi ollut voitettavanani, silloin tietysti minulta puuttui, niin\nnimitin kartanokoiramme Kastorin liittoutuneiden katoolisten valtain\nedustajaksi.\n\nTaistelumme Kastorin kanssa olivat tulista tulisemmat.\nEtuvartijataistelut alkoivat useimmittain keskeltä lattiaa, mutta\nkun sotataitoni oli hänen sotataitoaan niin paljoa etevämpi ja kun\nminä samalla aikaa ahdistelin liittoutuneita sekä edestä että takaa,\nonnistui minun sijoittaa kiivain, ratkaisevin käsikähmä pöydän alle\n-- enimmäkseen kyökin pöydän alle -- sillä Kastorilta oli ankarasti\nkielletty pääsö muihin huoneihin, joissa pehmeät huonekalut, matot ja\nvarsinainen herraskomeus alkoi.\n\nNo niin -- tottahan on, että minulla taistellessani Kastoria vastaan\noli tuntuvana etuna jotenkin navakat nyrkkini, jotka milloin tahansa\nolisivat voineet auttaa minua vastustajaani voittamaan, mutta minä\nkatsoin häpeäksi Kustaa Aadolfille käyttää näin epäväkisiä aseita.\nMitä minä silloin tein? Tein sen, että keskellä kiihkeintä käsikähmää\npistin kädet taskuun ja ahdistelin katoolista sotajoukkoa sen omilla\nkäyttämillään aseilla: -- hampailla!\n\nKun tappelu oli päättynyt, kuningas kaatunut ja kun hänen hevosensa\ntyhjänä laukkasi rintaman edustalla, ryömivät rohkeat sotajoukot esiin\npöydän alta, katoolilainen pudisti nahkaansa ja ruotsalainen syleksi\nkoirankarvoja suustaan.\n\nVoiko ajatella jalompaa taistelua ja yhtäväkisempää aseiden valintaa?\n\nSillä tavalla jatkui kolmekymmenvuotinen sota sotaonnen vaihdellessa ja\nsankariosan muuttuessa, ja se oli aina yhtä innostunutta ja kiivasta,\nkäytiinpä sitä sitten pöydän alla Kastorin kanssa tai ruokasalissa\nnaapurin poikain kanssa. Ja kun kahakat olivat olleet oikein veriset,\nniin houkuttelimme sisartamme suomaan voitolle kunniansa ja soittamaan\npianolla _Te Deum_ s.o. joku koraalikappale, jonka hän osasi ulkoa.\n\nVarsinkin joululuvalla leimahtivat sotaiset intohimomme kamalaan\nleikkiin, kun meillä silloin oli tilaisuutta useammin tavata toisiamme.\nOltiin jo tammikuun lopussa ja oli ankara pakkaispäivä. Oli minun\nvuoroni olla Kustaa Aadolfina ja se ei antanut minulle mitään rauhaa.\nPäivällistä syödessä sain houkutelluksi opettajani seuraamaan\nminua naapuritaloon, johon häntä muutenkin veti talon nuorimman\neillimäinen tytär. Kun aivan vasta olimme siellä käyneet, ei tullut\nkysymykseenkään, että saisimme hevosen, vaan oli meidän hyvissä ajoin\npalattava kotiin jalkaisin. Se oli sydämmetöntä meitä kohtaan, mutta\nminua houkutteli voitto Lützenin kentällä ja opettajaani hämyhetket\nikkunanpielessä, joka minun mielestäni kuitenkin oli arvotonta\nhuvitusta täysikasvuiselle miehelle. Ja niin me lähdimme liikkeelle\nheti päivällisen jälkeen.\n\nEi koskaan ole Kustaa Aadolf voittanut loistavampaa voittoa kuin tuona\ntalvi-iltana naapuritalon suuressa, tyhjässä, kaikuvassa salissa.\nTaistelu muuttui ilmieläväksi, liikuttavaksi todellisuudeksi, kun\n\"nuorimman eillimäinen\" keksi ruveta pianolla soittamaan Suomen\nratsuväen kolmekymmenvuotisen sodan marssia juuri mitä ratkaisevimmalla\nhetkellä, kun ruotsalaisten vasen sivusta horjui ja suomalaiset,\nLennart Torstenssonin johtamina, tekivät ihmeitä urhoollisuudellaan.\nNuo tutut sävelet saattoivat minut niin täydelliseen, niin perin\nsuomalaiseen raivoon, että voitonriemuissani repäsin käteeni irtonaisen\ntuolinselustan ja karkasin kurjien liittoutuneiden kimppuun paljain\nasehin kostaakseni verisesti sankarikuninkaan kuoleman...\n\nVoittoni olisikin ollut täydellinen, jos eivät katoolilaiset samassa\nolisi panneet äänekästä protestia tätä tällaista sotatapaa vastaan.\nSoitto lakkasi, tuolin selusta väännettiin kädestäni ja _Te Deum'_in\nasemasta tahdottiin minua taivuttaa häpeälliseen anteeksi pyyntöön.\nEi auttanut, että syytin taisteluintoani ja oikeutettua vihaani, joka\nvaati minua ruotsalaisen armeijan puolesta kostamaan sankarikuninkaan\nkuolemata. Korkein neuvosto ei ottanut syitäni kuulevaan korvaansa,\nminä olin menettänyt voittoni ja rikkonut sotasääntöjemme ensimmäistä\npykälää vastaan, joka kielsi meidän käyttämästä muita aseita kuin\nniitä, joilla luonto oli meidät varustanut.\n\nLützenin taistelua seurasi ikävä, häiriintynyt mieliala. Taistelun\nhyökylaineet, jotka koko joululuvan olivat kohoilleet korkeina ja\nvaarallisina, olivat tänä iltana nousseet ylimmilleen eikä niitä\nmyrskyn laattua ollut enää helppo saada heikkenemään. Mielemme\nkapinoitsi, viha säihkyi silmistämme. Anteeksi pyyntö tuntui minusta,\njoka olin ansainnut _Te Deum'_in, häväistykseltä. Kieltäysin sitä\ntekemästä ja koko tuo hyvin järjestetty kolmekymmenvuotinen sota\noli vaarassa muuttua arveluttavaksi, kaikkia sääntöjä halveksivaksi\nvihollisuudeksi sotaa käypien valtojen välillä. Tähän saakka niin\nhorjumaton sotakuri laukesi ja pienet, mieskohtaiset intohimot alkoivat\nanastaa etusijan.\n\nEi edes vehnäskahvit, jotka naisellinen diplomaatti toi nyt melkein\npimeään saliin, voinut hillitä ohjattomiksi joutuneita intohimojamme.\nLoukattu ja kuollut Kustaa Aadolf kavahti ylenkatseellisesti hymyillen\nkaatuneiden urhojensa keskeltä seisaalleen ja koetti, äkkiarvaamatta\nkatoolilaisten kimppuun hyökäten, kostaa heille salin pimeässä\nnurkassa, jossa taistelu kenenkään huomaamatta ja häiritsemättä taas\nsaattoi alkaa ja jatkua, molempien riitapuolien käyttäessä kynsiään ja\nhampaitaan. Mutta tällä kertaa oli katoolilaisten ylivoima väkevämpi,\ntuliko se sitten häilyvästä sotaonnesta vai maltin puutteesta.\nKustaa Aadolf sai takkiinsa, niin että paikat paukkui, nutun kaulus\nrepesi, kiukun kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän päätti vihaisesti\nmutta varmasti, ettei hän enää koskaan antautuisi otteluun mokomain\narvottomain vastustajain kanssa, jotka eivät edes ymmärtäneet ottaa\nselkäänsä, silloin kun hänen ruotsalaisen majesteettinsa halutti antaa.\n\nJa hyvästiä heittämättä raastoin minä päällystakkini tampuurin\nnaulasta, hyökkäsin ulos pakkaseen, paiskasin porstuan oven kiinni\nniin, että koko huone vavahti, ja lähdin kiristetyin hampain,\npuristetuin nyrkein ja mieli oikeutettua vihaa kuohuen pitkälle\npaluumatkalle läpi kaikkien talviyön kauhujen.\n\nJa tämän viimeisen, suuren urotyöni tuli vihdoinkin osoittaa, mikä mies\nKustaa Aadolf on ja kuinka kurjat hänen vihollisensa!\n\nMinä riemuitsin mielessäni, kun ajattelin että taistelun pauhinassa\nolin jättänyt täyden kahvikupin lämpimine vehnäspullineen salin\nikkunalle. Niin ylpeästi ja jalosti voin ainoastaan minä, oikea\nKustaa Aadolf, käyttäytyä. Mutta ajatuksissani minä näin jo Tillyn ja\nWallensteinin kurjien roistojen tavalla karkaavan taistelukentälle\njääneen suurenmoisen sotasaaliin kimppuun...!\n\nPaluumatkani alussa riemuitsin siitä niin, että aivan unhotin ne vaarat\nja vastukset, jotka minua odottivat. Hiljainen, totinen talviyö kuului\nvielä kuin äskeiseen leikkiin, tähdet tuikkivat minulle harmaiden\npilvien välistä kehoittavasti ja minä kutsuin ne kaikki suurenmoisen\nurotyöni todistajiksi. Vielä sittenkin kun olin jo juossut puoli\ntuntia, huomasin tuskin, että yö oli käsissä; minä vaan ajattelin\nloistavaa palausretkeäni ja sitä ylpeää tapaa, millä olin pannut\nsen toimeen ja pelastanut Ruotsin vanhan maineen. Mutta kun kylmä\nkaakkoistuuli, joka puhalsi peltoja pitkin ja ajoi vitilunta eteeni\nmaantielle, oli puhaltanut pois ensimmäisen mielihyväni ja jäähdyttänyt\nkuumimman kiukkuni, alkoi matkan teko tuntua minusta vähän kaamealta.\nYlpeyteni minua kuitenkin vielä tuki, kun ajattelin, mitä ne muut\ntulisivat sanomaan uljuudestani ja mitä minusta ajattelisi opettajani,\nsaatuaan tehdä saman yöllisen retken kuin minäkin. Mutta sekin tunne\nrupesi horjumaan epävarmuuden ja alkavan pelon tieltä. Todellisuus\nvaikutti yhä ankarammin, kun muistin, että minun oli yksinäni pimeässä\nkuljettava puoli peninkulmaa autiota tietä.\n\nTiesinhän minä kyllä, ett'ei oltu kymmeneen vuoteen nähty susia\nkotitienoillani, mutta siitä huolimatta tahtoi yhä tulla päähäni\najatus, että ne suurissa laumoissa hiiviskelivät ympärilläni. Kukapa\nsen niin tarkkaan tiesi, missä ne kuljeksivat eikähän meidän pitäjän\nympärillä minun tieteni ollut niin korkeita aitoja, etteivät sudet\nolisi päässeet niiden yli hyppäämään. Kun susia kuului juoksentelevan\nkaikkialla muualla, mikä esti heitä tulemasta tänne ja vaikkapa juuri\ntänä iltana. Lumeen peittyneet pellot näyttivät niin autioilta ja\npeloittavan tyhjiltä, että kyllä olisin voinut keksiä jo kaukaakin\njokaisen elävän olennon, joka siellä vaan olisi liikkunut. Mutta\ntietysti en minä mitään keksinyt. Sillä etäämpänä perällä oli metsän\nsalaperäinen musta raide, ja siellähän ne sudet ja kaikki muut talviyön\nkauhut piilivät. Siellä väijyivät ne suurissa mustissa ryhmissä\nvalmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin ja repimään minut palasiksi.\nJa kaikista pahinta oli, että tie vei juuri tuohon kamalaan pimeyteen,\njoka alkoi vähän matkaa ennen kotiin tuloani. Minun täytyi kulkea\nmetsätietä, joka kestäisi ainakin neljännestunnin, ennenkun tuli\nruokasalin ikkunasta alkaisi ystävällisesti tuikahdella vastaani.\n\nOli toki pieni pelkurin lohdutus sentään olemassa. Tuli näet mieleeni\neräs Topeliuksen lasten satu, jonka nimi on \"Tähden silmä\" ja hädissäni\naloin nyt sitä muistella. \"Tähden silmässä\" kerrottiin pienestä\ntytöstä, joka kaukana Lapinmaassa vanhempainsa huolimattomuudesta oli\nvierinyt ulos pulkasta ja jäänyt hankeen makaamaan. Kun nyt sudet\ntulivat siihen, niin nuuskivat ne tyttölasta hyvin kohteliaasti\neivätkä tehneet hänelle mitään pahaa. Se tapahtui siitä syystä, että\nhe tunsivat nenässään tuoksun hänen viattomuudestaan. Mutta sellaista\ntuoksua en minä uskaltanut toivoa itsestäni lähteväksi. Ensiksikin olin\nminä paljoa epäviattomampi kuin \"Tähden silmä\" ja toiseksi ei juuri\nsopinut Kustaa Aadolfille ja hänen urhokkaalle sotajoukolleen, joka oli\nvoitokkaalla paluuretkellä yön ja hankien keskessä, turvautua pienten\nlappalaistyttöjen viattomuuteen, jos sudet näyttäytyisivät. Ei, jos\nvaan sudet tulisivat, niin täytyisi minun tehdä tehtäväni ja antaa\nsyödä itseni, -- muu ei tässä enää näkynyt auttavan.\n\nAivan vaistomaisesti ja pelosta väristen katsahdin jälelleni nähdäkseni\njonkun ajavan tai kävelevän, jonka seurassa voisin kulkea metsän\nläpi, mutta ei näkynyt ristinsielua silmänkantaman päässä. Pysähdyin\nkuuntelemaan kulkusten kilinää, mutta hiljaisuus oli niin kammottava,\nettä heti herkesin kuuntelemasta ja lähdin juoksemaan, saadakseni\naskelieni ja sydämmeni tykytyksen avulla peloittavan hiljaisuuden\nhetkeksikään vaikenemaan ympärilläni.\n\nJuostuani täyttä karkua kymmenkunnan minuuttia olin aivan lähellä\nhirvittävää metsän rantaa. Seisahduin, kuulin sydämmeni jyskyttävän\nja korvieni humisevan ja koetin koota kaikki voimani tehdäkseni\nratkaisevan päätökseni. Ei ollut minulla muuta neuvoa kuin joko\nsyventyä metsään taikka luopuen kaikesta loistavan paluumatkani\nkunniasta pyörähtää takaisin ja häpeissäni palata vihollisen leiriin.\nMutta sinnekin oli nyt kahta vertaa pitempi matka kuin kotiini. Tätä\nnöyryytystä ajatellessani leimahti Kustaa Aadolfin urheus uuteen\ntuleen, minä edustin taas samalla hetkellä sekä kuningas Kustaa\nAadolfia että Ruotsin armeijaa, ja kun tiesin, että tämä jälkimäinen\noli sekä kuoloa pelkäämätön että lukuisa, hyökkäsin minä huulet yhteen\nnipistettyinä metsään, mielessäni se epätoivoinen päätös, että, tuli\nmitä tuli, minä katson ylen kaiken maailman sudet ja yölliset metsän\npeikot.\n\nNopein askelin kuljin eteenpäin honkien keskellä ja tein tahallani\naskeleni niin keveiksi ja hiljaisiksi kuin suinkin, ollakseni siten\nsusien huomiota herättämättä. Ja saadakseni vieläkin enemmän rohkeutta\nrintaani aloin laulaa Suomen ratsuväen marssia, tietysti aivan hiljaa,\nainoastaan _ajatellen_ säveltä siivekkäiden askelien säestyksenä --\nkaiken tämän susien tähden.\n\nEn voinut saada pois mielestäni sitä tunnetta, että minua takaapäin\nväijyttiin. Sentäbden minä yhtämittaa kiersin pääni jälellepäin.\nJokaisen tahtiosan kohdalla heitin sen sotilasmaisesti milloin oikealle\nmilloin vasemmalle, mutta sittenkään ei tuntunut uhkaava vaara takaani\nkatoavan.\n\nUljas vapaaehtoinen paluumatkani muuttui yhä enemmän hurjaksi paoksi.\nEn tietysti paennut liittoutuneita katoolilaisia, mutta jotain suurta,\nkaikkialla läsnäolevaa ja näkymätöntä vihamiestä, joka ehkä vaan oli\nolemassa pahassa omassatunnossani, mutta joka siellä muodostui laumaksi\nulvovia, keltasen harmaita susia, mitkä seurasivat minua, veriset\nkielet riipuksissa ja silmät kamalasti päässä palaen. Kiiruhtaessani\njuoksumarssia eteenpäin ja hiljaa hyräellessäni uljasta sotasäveltä\nalkoi näet omatuntoni minua yhtäkkiä ahdistaa, moittien minua\nsuurenmoisesta peräytymisestäni ja näyttäen minulle käytökseni aivan\nuudessa, vähemmän edullisessa valossa.\n\nEi ollut minulla kuitenkaan aikaa torjua näitä tunteita, sillä sudet\nolivat tulevinaan yhä lähemmä kintereilleni, kuuluivat huohottavan\naivan selkäni takana ja uhkaavan joka hetki tarttua kiinni\nvartioimattomaan paikkaan. Nyt ne olivat jo niin likellä, että kerta\nhyppäyksellä olisivat voineet saada niskastani kiinni.\n\nMutta juuri silloinpa loppui metsäkin ja minä pääsin avonaiselle\npaikalle lähelle kotiani. Tuli ruokasalin ikkunasta valaisi lunta\npitkälti ja laajalti, mutta samalla valaisi se suoraan eteeni ne\nvihollisetkin, jotka äsken olin luullut karkaavan kimppuuni takaapäin.\n\nSeisahduin ja kävin siinä silmänräpäyksessä jääkylmäksi, vaikka otsani\noli niin hiessä, että se tarttui hattuuni kiinni. Minusta näytti tulen\nepämääräisessä valossa siltä kuin kolme, sanoo kolme, tummaa olentoa\nolisi tuossa kierrellyt, tehnyt kummia hyppäyksiä jonkun esineen\nympärillä ja niinkuin ne sitten vähä väliä olisivat kohottaneet päätään\njotain kuunnellakseen. Olin heitä tarpeeksi lähellä aivan hyvin\nerottaakseni kaikki heidän merkilliset liikkeensä.\n\nMinun ja susien välillä oli, ainoastaan vähän matkaa tiepuolesta,\njotenkin korkea pisteaita. Vaaran alainen asemani selvisi minulle\ntuossa tuokiossa ja kun minä käsitin, että aita tuli olemaan\npelastukseni, juoksin arvelematta sitä vastaan läpi lumihangen, joka\nkohosi vyötäisteni kohdalle. Mutta kiireessäni en ollut tullut maantien\nojaa lukuun ottaneeksi. Jouduttuani puolimatkaan pelastavasta aidasta\nupposin hankeen kaulaani myöten. Päätäni huimasi, olin varma siitä,\nettä hukka minut oli perivä.\n\nLuulin jo, että pelkän pelon tähden henkeni heittäisin. Vereni\nlakkasivat liikkumasta, sydän ei tykyttänyt ja minusta tuntui yhtä\nturvattomalta kuin tuntuu unessa, silloin kun täytyy päästää irti\nja luulee putoavansa pohjattomaan kuiluun. Valitettavasti toinnuin\nkuitenkin hetikohta, ajatukseni olivat selvemmät ja päättämiskykyni\nvarmempi kuin koskaan ennen, mutta mitä minä niillä kaikilla tein, kun\nen kyennyt kämpimään ojasta ylös! Pehmyt lumi esti saamasta jalansijaa,\nvaikka kuinkakin olisin kimpuroinut, en päässyt eteen enkä taakse ja\nolisi tarvittu vähintäinkin minuutti aikaa, ennenkun olisin saanut\npuhkaistuksi hangen aitaan saakka. Mutta milloin tahansa saattoivat\nsudet haistaa läsnäoloni!\n\nOlin kyllä uponnut lumeen niin syvälle, että ainoastaan pää ja toinen\nkäsi ulottuivat hangen yli, mutta minä laskin mielessäni, että sudet\nkyllä olivat saattaneet kuulla äskeisen tiukan hyppäykseni. Niillä on\ntarkat korvat ja kun minä tässä vielä liikun ja vuohkaan, niin on minun\nmahdotonta olla heidän huomiotaan herättämättä. Ja tämä vähäinen toivo\nrinnassani taistelin minä vimmatusti ylös tullakseni, samalla kuin\nkaikellaiset pelastustuumat temmeltävät aivoissani.\n\nKun olisin edes ollut niin lähellä aitaa, että olisin saanut taitetuksi\nseipään aseeksi, niin olisin jo hiukan rauhallisemmin voinut katsoa\ntulevaisuutta silmiin. -- Mutta nyt yletin kädelläni vaan parahiksi\nniin pitkälle, että huomasin mahdottomaksi mitenkään puolustautua.\n\nEi ollut tietysti ajattelemistakaan, että olisin voinut pelastua\npakenemalla. Huutaisinko? Mutta sehän olisi sama kuin kutsumalla\nkutsua sudet luokseni. Piilottautuisinko? Hangen alle! Niin, se ehkä\nonnistuisi!\n\nMutta juuri kuin aijon kumartua, kuulen pitkiä, tassuttelevia\nhyppäyksiä toisella puolen aidan, näen rakojen läpi mustan, karvaisen\nolennon ja kuulen jo ensimmäisen suden läähätyksen. Samassa erotan\ntoisetkin, jotka pitkissä laukoissa tulla loikkivat minua kohti lumista\npeltoa pitkin.\n\nEn tiedä, mistä saan voimani, mutta tuossa tuokiossa olen päässyt\nylös ojasta aidan luo, reväissyt seipään aseeksi ja seison nyt\nsiinä valmiina vihollisiani vastaan ottamassa. Olen jo laatinut\npuolustus-suunnitelmanikin. Aijon kiivetä aidan selälle ja sitä myöten\nkoettaa päästä pihaan. Ja kun vaara nyt on ohitse, niin olen jo siihen\nmäärin rohkaissut mieleni, ett'en muista huutaa apuakaan, vaikka ääneni\nvarmaankin olisi kuulunut pihaan.\n\nEtumaisin susista pysähtyy hetkeksi ja tuumii hiukan, kuullessaan\nseipään katkeavan, mutta kohta sen jälkeen se kuitenkin ottaa\npäättäväisen laukan luokseni ja katselee minua aidan raosta\nverenhimoisine silmineen, rumat korvat pörhöllään ja suu selällään.\nHämärässä näen sen verran, että se on harmaan keltanen, täplikäs,\nsuuren koiran kokoinen elukka. Sen takana huohottavat jo toisetkin ja\nlähenevät lähenemistään. Aijon juuri ruveta kiipeämään aidan selälle,\nkun etumaisin loikkaa sen yli ja on vaan vähän matkaa minusta samalla\npuolen aidan. Nyt en uskallakaan enää kääntää sille selkääni enkä\nkiivetä aidalle, vaan täytyy minun puristaa seivästäni yhä tiukemmin,\npainaa selkä aitaan kiinni ja olla valmiina myymään henkeni niin\nkalliista kuin suinkin.\n\nTaas tunnen olevani Kustaa Aadolf, mutta tällä kertaa on taistelu\ntäyttä totta ja sankarikuolema ihan silmieni edessä. Ja niin minä\nisken, mikä kädestäni suinkin lähtee, seipäälläni hirviötä, en tietysti\nosu, mutta näen mielihyväkseni, että se kunnioittaen peräytyy. En enää\npelkää vähääkään, olen koko sielullani innostunut uuteen, totiseen\notteluun, olen nyt oikea \"hakkapeliitta\", nostan taas miekkani iskuun\nja valmistaudun uuteen hyökkäykseen. Ja taas natisee aita, -- ja se on\ntoinen susi, joka loikkaa sen yli ja seisattuu toverinsa viereen. Ne\ntuijottavat ahnaasti minuun, veriset kielet roikkuvat niiden kidasta,\nmutta silmät eivät kuitenkaan pala niin kamalasti kuin olen nähnyt\nniiden kuvakirjoissa palavan autioilla aroilla. Siinähän ne seisovat\naivan hiljaa ja pitävät sotaneuvottelua, eivätkä näy vielä olevan\noikein taipuvaisia käymään kimppuuni. Silloin välähtää kuin salaman\niskemänä päähäni, että minä ehkä sittenkin tuoksun \"Tähden silmän\"\nviattomuuden salaperäistä tuoksua, koska sudet eivät näy käyvänkään\nkimppuuni. Ja minä koetan kaikin voimin kiiluttaa silmiäni yhä enemmän\nvakuuttaakseni heille, että todellakin olen samaa sukua kuin \"Tähden\nsilmä\", samalla kuin tekeydyn niin viattomaksi ja siveäksi kuin jos\nminun olisi pyytäminen äidiltä anteeksi jotain pahatekoani, ennenkun\nvoin rauhallisesti nukkua. Tekisipä miltei mieleni taputtaa ja sivellä\nnoita petoja ja houkutella heitä hyväillen luokseni.\n\nVaan silloin loikkaa kolmas susi aidan yli aivan minun kohdaltani. Minä\nunohdan \"Tähden silmä\"-politiikkani vaaran uhatessa ja isken kaikin\nvoimin seipäälläni hirviön niskaa kohden, mutta en osu sitä muuta kuin\ntakajalkaan. Sudelta pääsee mitä surkein älähdys, joka on niin Kastorin\nälähdyksen kaltainen, silloin kun se saa taistella Tillynä, että\nminulta hämmästyksestä putoaa seiväs käsistäni ja minä huudahdan:\n\n\"Kastor!\"\n\nSusi heiluttaa häpeissään ja ystävällisesti häntäänsä, aivan niinkuin\nkoira, joka on saanut selkäänsä. Samassa laukkaavat kaikki kolme sutta,\nhaukkuen kuin koirat, maantietä pitkin yksinäistä matkamiestä vastaan,\njonka musta varjo erottuu lunta vasten metsätiellä.\n\n\"Hyi -- Kastor! Ett'et häpeä haukkumasta talon väkeä!\" kuulen minä\nkotiopettajani äänen sanovan.\n\nSeipääni putoo kädestäni hankeen. Onnistun nyt paremmin pääsemään ojan\nyli ja kiiruhdan valkeana kuin lumiukko pihaan. Pihalla seisoo vieras\nkuomireki ja kyökissä saan tietää, että metsäherra on tullut meille\nvieraaksi ja aikoo olla yötäkin. Onko sillä koiria mukanaan? On toki\nkaksikin! Oli juuri äsken täällä kyökissä pyytämässä niille ruokaa.\n\nTaisteluni susien kanssa tuli kaikkien tiedoksi kotiopettajan kautta,\njolle en malttanut olla salaisuuttani kertomatta. Siihen loppui\nkolmekymmenvuotinen sotakin. Kustaa Aadolfin sankarisielu pääsi\nrauhaan, samoin Tilly, Pappenheim ja Wallenstein. Mutta naapurin\npoikain kanssa elin kuitenkin sotajalalla aina pääsiäiseen saakka.\nKastori nilkutti toista takaistaan vielä muutamia päiviä suuren\nsusikahakkamme jälkeen, mutta minä koetin lohduttaa ja lepyttää häntä\nkaikellaisilla makupaloilla, joita ruokapöydästä salaa kannoin hänen\nkoppiinsa.\n\nJoka toinen yö läpi koko talven näin unta, että olin olevinani\n\"Tähden silmä\", joka makaa kinoksessa selällään ja antaa susien\nnuuskia itseään, mutta pelastuu joka kerta, kun tuoksuttaa itsestään\nviattomuutta ja kuluttaa silmiään.\n\n\n\n\nRautatietuttu.\n\n\nSiinä seisoi hän vuodesta vuoteen höyryävän teekeittiön ja valkeain,\nkiiltävien kuppien takana. Aina on hän yhtä totinen, vaikkei se ilme\nollenkaan kaunista hänen sieviä kasvojaan. Hän ojentaa sinulle kupin\nkahvia tottuneesta kädestään, sinä katsahdat vaistomaisesti noihin\ntotisiin silmiin, ja sitten antaa hän sinulle takaisin kymmenen tai\nkaksikymmentä penniä. Hajamielisesti katsahtaa hän tuuman verran\nohitsesi tyhjään ilmaan.\n\nLuulin ensin, että hän oli kihloissa, mutta nyt olen kuusi vuotta\nperäkkäin nähnyt hänet samalla paikalla. Ehkä hän sentään rakastaa.\nMutta ei sekään ole juuri luultavaa, sillä varmaankaan ei hänellä ole\naikaa mihinkään ylimääräisiin tehtäviin.\n\nNiinpiankuin juna on mennyt, pyyhkäsee hän pois kaikki käytetyt kupit,\ntäyttää sokerirasiat ja leipäastiat ja asettaa esille uudet pöytäkalut,\nsillä tunnin kuluttua saapuu taas toinen juna. Hänellä on mainio taito\njärjestää ja laitella pienimpiäkin kapineita niin, että työtä riittää\nkoko tunniksi.\n\nJuna viheltää ja asemakello soi. Uusi lauma nälkäisiä herroja ja\nnaisia lastensa kanssa hyökkää sisään. Nuo valkoset kädet ojentelevat\ntusinoittain kuppeja oikeaan ja vasempaan ja jakelevat kuparilantteja\nsamalla tavalla, ja yhä ne nuo totiset silmät vaan luiskahtavat tuuman\nverran ohitse ilmaan.\n\nVoisin nyt taas melkein vannoa, että hän on kihloissa.\n\nKerran näin muutaman herran laskevan leikkiä ja saavan hänet\nhymyilemään, mutta se hymyily oli niin kuihtunut kuin mumian hymyily.\n\nVarmaankin tuntee hän ulkonäöltä ja nimeltä suuren osan niitä, jotka\nusein matkustavat, mutta turhaan saat toivoa saavasi häneltä silmäystä,\njoka osoittaisi, että hän sinut tuntee. Tyttöparka kai luulee pitävänsä\nolla arka maineestaan.\n\nHänen moitteettoman puhtaaseen, neitseelliseen otsaansa on jo alkanut\nryppyjä ilmaantua. Ovatko ne ijän uurtamia, sitä ei voi ollenkaan\nhuomata hänen epämääräisestä vartalostaan. Hän ei näytä olevan luotu\nmuuhun kuin ojentamaan kahvikuppeja herroille ja lastensa kanssa\nmatkustaville naisille. Siltä ainakin näyttää.\n\nMutta mainio aarre mahtanee hän olla ravintolan pitäjälle. Turhemman\ntarkkaa täsmällisyyttä, suurempaa intoa toimessaan ei voi vanha, köyhä\nleskirouvakaan vaatia ainoalta piialtaan. Koko hänen olennossaan on\njotain kahvikuppiposliinin kylmää kiiltoa. Kylmät silmät välkkävät\nkilpaa teekeittiön kanssa, ja hänen oikein arkamaisen huolellisessa\npuvussaan huomaa tuon saman käden jälkiä, joka on järjestänyt\nkahvikupit, sokerirasiat ja leipäkorit ravintolan pöydälle.\n\nKun muuan vanha rouva kerran tarttui häntä käteen ja puristi sitä\nhyvästiksi, kohteli hän eukkoa samalla virallisella kylmyydellä kuin\nmuitakin ja antoi katseensa liukua tuuman verran hänen ohitsensa\ntyhjään ilmaan.\n\nOlen tarkastellut häntä siksi, kunnes hän alkoi minua kyllästyttää.\nAlahuuli pistää hiukkasen ulos ylähuulen ohi, siksi juuri kuin\ntarvitaan, että hänen juroutensa olisi täydellinen.\n\nOnhan se aivan kauheaa tuo tuommoinen olento, jota ei voi miltään\npuolen lähestyä.\n\nVälistä melkein toivon, että hän olisi kihloissa vastoin sukulaistensa\ntahtoa ja että minä olisin erehtynyt hänestä, sillä saapihan se\ntuollainen velvollisuudentunnon perikuva kaikkia hyveitä kauhistumaan.\n\n-- Neljäkymmentä penniä, -- muita sanoja en ole kuullut hänen\nhuuliltaan. Jos syöt aamiaista, sanoo hän: yksi markka! Hänen taitonsa\nkuppeja käsitellä on aivan sietämätöntä, sillä tuo tunteeton katse\nliukuu aina tuuman verran ohitse ulos tyhjään ilmaan.\n\nVaikk'on kuinka kiire, ei hän koskaan tee hätäilevää liikettä;\nkoneellisesti niinkuin rahan mittari rahapajassa ottaa hän sisään\nhopeata ja antaa ulos kuparia. Mutta harvoin tapahtuu että tarvitseisi\nodottaa, kun on kerran pöydän luo päässyt, sillä hän taitaa ammattinsa.\n\nEi hänen tarvitse sanaakaan virkkaa vanhemmalle apulaisnaiselleen, joka\nymmärtää hänen pienimmät viittauksensa.\n\nKaikissa hänen teoissaan ja toimissaan on rautatie-elämän\ntäsmällisyyttä kaikkine sovittuine merkkeineen.\n\nLuulen, että jos hän pudottaisi kupin maahan, se olisi\nrautatieonnettomuus hänen elämässään.\n\nSoitetaan. Juna lähtee Pietariin!\n\n-- Kuppi kahvia?\n\n-- Neljäkymmentä penniä, vastaa hän ja tuo kiihoton katse hipasee\nohimoitasi ja häipyy jonnekin epämääräiseen tyhjyyteen, samalla kuin\nkymmenen pennin raha valahtaa sormiesi välitse ja putoo liivisi taskuun.\n\n\n\n\nJoulu Kuusamossa.\n\n\nMetsäntaustan Antti loikoo nokisen uudispirttinsä uunilla, ajatellen\nsydänmaalaisen epämääräisiä ajatuksia nykyisestä ja tulevasta elämästä,\njoita ei häiritse lasten elämöiminenkään lattialla. Heillä on omituinen\nleikki leikittävänään. He ovat \"syömäsillä\". Leipäpalaisten virkaa\ntekevät puupalaset ja juomisen virkaa tyhjä tuoppi.\n\nMetsäntaustan Antti on maannut uunillaan aamusta varhain, jolloin hänen\nvaimonsa lähti puolen peninkulman päässä olevaan naapurikylään. Johan\nsen pitäisi kohta joutua sieltä takaisin, ja aikaansa kuluttaakseen\nlaskeutuu Antti uunilta, menee takkavalkean luo ja sytyttää vielä\nkerran pohjautuneen piippunsa, pantuaan ensin uuden halon tulta\nvirkistämään. Lasten leikki väsähtyy hetkeksi, mutta kun tuo kyrmyinen,\nlikaisiin piikkovaatteihin puettu olento taas katoo uuninnurkan\nhämäryyteen, alkaa ilo uudelleen. He näkevät sieltä hehkuvan punasen\npisteen ja kuulevat kosteiden, vastenmielisesti palavain tupakan\ntähteiden rätinän. Mutta kohta se katoo ja alkaa kuulua säännöllistä\nkuorsausta.\n\nTupaa valaisee osaksi heikko, vaalea talvivalo, joka vaivoin pääsee\ntunkemaan läpi jäätyneen ja päreillä tukitun lasin, osaksi nuo\nkaksi hiiltyvää halkoa, jotka vähä väliä lupsahtavat alaspäin.\nValaistus ulottuu noin kolme kyynärää korkealle mustasta lattiasta,\nsitten alkaa noki, kiillellen siellä täällä, missä vaatteet ja\nihmisten kädet ovat seinää ja orsia kosketelleet. Seinävierillä on\nkiiltäviksi hankauneita, tukevia penkkejä; niiden yläpuolella on\nseinäkaappi, vaatteita, uusi, valkea lammasnahkaturkki, karvalakki ja\npiilukkopyssy. Kolmas osa tuvasta on tarvittu suuren uunin paikaksi,\njonka kalkilla rapattu otsapuoli on jo aikoja sitten nokeutunut.\nToinen kolmannes on tarvittu tyhjän, ikkunan alla olevan ruokapöydän\nsijaksi. Pöytä on ainoa Valkonen esine koko tuvassa ja valaisee sitä\nsuurella, aution näköisellä pinnallaan, jota hietainen huosiain on\nvuosikausia kulutellut. Kolmannen kolmanneksen ovat lapset anastaneet\nleikkipaikakseen; -- pienin istuu kätkyessä, mutta ottaa sieltä käsin\nvilkkaasti osaa leikkiin.\n\nTupa ei ole köyhimpiä. Seinät ovat kyllä nokiset, mutta eivät näytä\nlikasilta, sillä noki kiiltelee kuin musta öljyväri. Huonekalutkin\novat siistin puoleiset eivätkä lapsetkaan ole ylenmäärin repaleiset.\nNavetassa kuuluu vielä lehmäkin ammahtelevan. Kymmenen peninkulmaa\ntämän asumuksen ympärillä leviävät pettuleivän luvatun maan, Kuusamon,\nsuunnattomat salot, joiden siimeksessä on monta sellaistakin majaa,\nmissä lehmät, lampaat ja kanat vielä asuvat samassa majassa ihmisten\nkanssa. Hevosta haaveksivat monet kuin suurta onneaan, mutta monelta se\nvielä puuttuu, on kuin unelma, joka toteutuu milloin toteutuneekaan,\nseuraavassa sukupolvessa, jonkun sadan vuoden kuluttua.\n\nMuuten olisi tässä mökissä kaikki hyvin, kun vaan olisi -- leipää.\nSentähden ovat lapset \"syömäsillä\" puupalikkain kanssa ja sentähden ei\nisän tee mieli pysytellä valveella. Mutta yhtäkkiä lakkaavat lapset\nleikkimästä, ja kuulostavat. Lumi narahtelee oven takana, joku tarttuu\nripaan ja paksu pakkaispilvi tulvahtaa tupaan. Sen mukana tulee sisään\nhuurteisiin ryysyihin puettu vaimo ja paiskaa oven kiinni jälkeensä.\nLapset parveilevat hänen ympärillään, pieninkin kurkottautuu ulos\nkätkyestä ja putoaa lattialle. Tottuneella liikkeellä tempaa nainen\nhuutavan lapsensa huurteiseen syliinsä, viihdyttää sitä vähän ja menee\nkatsomaan uunille.\n\n-- Antti hoi! sanoo hän karsaalla äänellä. Nyt ei auta muu kuin nouse\nylös ja ala laputtaa kirkonkylään.\n\n-- Häh? -- vastataan uunilta -- eihän lie vielä tuvan nurkkakaan ilmi\ntulessa! Mihinkä se on semmoinen kiire? Eihän sitä yötä vastenkaan\ntaipalelle...\n\n-- Kiirekö? Vieläkö pitäisi nurkankin palaa? Entäs se, kun nälkä\nsisuksia polttelee! Tuli kuin tulta! Minulla on hyviä uutisia\nPusulasta. Kaikki ovat menneet sieltä kirkonkylään, jossa valtio jakaa\njauhoja jouluksi. Ei siinä auta sinunkaan muuta kuin lähteä, niin\nsaadaanhan edes selvää leipää jouluksi.\n\nAntti kääntelekse ja vääntelekse uunilla, haroo hiuksiaan ja puistaa\npäätään.\n\n-- Eiköhän auta enää muu kuin lähteä kerjuulle?\n\n-- Mikäpä tässä muukaan auttanee. Eikö ole jo saatu neljättä päivää\nelää paljaalla maidolla, lapset itkevät leipää ja kuolema tässä tulee\nmeille kaikille tällä tavalla.\n\n-- No, no... no, no... niinhän tuo lienee kuin sanot... Kunhan sinulla\nnyt ei olisi niin helvetin hätä!\n\n-- Herra jumala, kun se vielä kiroileekin. Mitä sinä olet tehnyt\nnälän häätämiseksi sinä? Makaillut uunilla koko syksyn ja odottanut\ntukkiherroilta apua. Vaan tuleekos ne sinulle ruokaa antamaan? Ei ole\ntukin hakkuusta tänä talvena. Mihinkähän tässä olisi jouduttu, jos\nen minä olisi kulkenut naapureilta lainaamassa. Mutta nyt eivät anna\nnekään ja ovat itsekin saaneet mennä kirkonkylästä hakemaan. Mitä\nkerjuuta se on, kun keisari tarjoo? En saanut Isosta talostakaan muuta\nkuin tämän vaivaisen kannikan.\n\nHän panee pöydälle palan mustaa pettuleipää, jota herkkua lapset\nkokoutuvat ahnain silmin ihailemaan.\n\n-- Joko olet herennyt huutamasta? saa Antti sanotuksi, kun vaimo vähän\nhengähtää ja alkaa päästellä pois vaatteitaan. Sitten kämpii Antti alas\nuunilla, venyttelekse, aikoo sanoa jotain, mutta ei sano, ja menee ulos\nselkä koukussa. Pakkaishöyryä puhaltaa tuvan täyteen, kun ei Antti\nkiirehdi ovea sulkiessaan.\n\n-- Vieläkö sinä meidät palellutatkin tänne? tiuskaa Anna, mutta kun ovi\nsamassa sulkeutuu, alkaa hän laittaa ruokaa nälkäisille lapsilleen. Kun\nlapset pureksivat maidossa liotettua pettua, tulee Antti sisään ja tuo\nsukset tullessaan. Tekisi mieli maistaa hänenkin, vesi kihoo suuhun,\nmutta mitään virkkamatta alkaa hän laitella suksiaan. Anna katsahtaa\nhäneen sanaakaan sanomatta, mutta hänen mielensä jo heltyy.\n\n-- Etköhän pääsisi Pusulasta hevosella.\n\n-- En minä heidän hevosiinsa.\n\n-- Vaan kun sinne kirkolle on kuusi peninkulmaa etkä ole syönyt oikein\nkoko viikolla?\n\n-- Aina minulla nyt on sen verran voimia kuin tarvitaan muutamain\npeninkulmain hiihtämiseen hyvillä suksilla.\n\n-- Mutta kun siellä on vastamäkiä, ja tullessa on jauhosäkki kotiin\nkannettava -- --\n\nEi kuulu vastausta, ei murahdustakaan. Anna on mielestään tarpeeksi\nvarottanut miestään, panee pois lapsen ja alkaa kehrätä. Rukki hyrrää,\npäreet rätisevät, palavat loppuun ja uusitaan. Anna moittii itseään,\nettä puhutteli miestään liika kiivaasti; eihän se ole senkään syytä\ntämä puute. Hän koettaa keksiä joitain sovittavia sanoja, mutta ei\nkeksi.\n\nViimein on Antti saanut suksensa valmiiksi, kantaa ne ulos, tulee\ntakaisin ja pyytää vaimoltaan parasta ja suurinta jauhosäkkiä. Sitten\nnousee hän uunille ja panee maata.\n\n-- Milloinka lähdet?'\n\n-- Elä siitä sure, kunhan saat jauhot ajoissa kotiin.\n\nSeuraavana aamuna varhain, ennenkun aamutähtikään vielä on noussut\ntaivaan rannalle, liukuu Antti kuin varjo metsätietä pitkin, joka vie\nalas tervahaudalle ja siitä naapurikylään.\n\nHän on noussut ylös ja laittanut lähtöään kenenkään kuulematta. Vaan\nvatsa huusi niin, että pelkäsi perheenkin heräävän. Mutta sitten veti\nhän ylleen lyhyen lammasnahkaturkkinsa, sitasi vyön tiukalle, pisti\ntupakkaa hakkurista kukkaroonsa matka-evääksi, sytytti piippuunsa ja\nläksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun talvipuhde tulla tuhuttaa saman päivän iltana, liukuu koukkuinen,\nkuurainen olento Kuusamon kirkonkylään. Kuusi peninkulmaa\nkahdessatoista tunnissa, läpi metsien, yli vuorten, on Antti\ntaivaltanut levähtämättä ja nyt on hän perillä. Ei ole siinä urheilun\nharrastajia herrasmiehiä hänen ennätystään kirjaan panemassa ja hän\npysähtyy melkein häpeissään maakauppiaan puodin eteen, jossa seisoo\nhevosia ja miehiä odottamassa.\n\n-- Täälläkö niitä jaetaan niitä keisarin eloja?\n\n-- Jaetaanhan täällä eloja, vaikk'eivät taida keisarinkaan olla.\n\nSama se. -- Antti pakkautuu puotiin, odottaa kauvan, ennenkun pääsee\nkauppapöydän luo, mutta kun hänen vuoronsa vihdoinkin tulee, ojentaa\nhän säkkinsä kauppiaalle, jonka vieressä seisoo hieno herrasnainen.\nKuulustelu alkaa:\n\n-- Mikä nimesi?.-- Antti Metsäntausta. -- Mistä? -- Metsäntaustan\ntorpasta Pusulan kylästä. -- Jauhojako tahdot? -- Jauhojahan minä, kun\nniitä kuuluu saavan ilmaiseksi? -- Oletko tositarpeessa? -- Enpähän\nminä tarpeetta liene lähtenyt kuutta peninkulmaa kerjuulle hiihtämään.\n-- Onko sinulla sitten nälkä? -- En ole nähnyt leipää viikon päiviin.\n-- Mutta onhan sinulla uusi turkki ja olet jaksanut hiihtää kuusi\npeninkulmaa. -- Niin... tuota... eihän siinä muukaan auttanut.\n\nKauppias tutkii häntä epäluuloisesti, kääntyy naisen puoleen ja sanoo:\n\n-- Tämä mies on liika reippaan ja siistin näköinen. Ei hän ole teidän\nautettavianne, uskokaa pois!\n\nTaas alkaa kuulustelu: -- Voitko näyttää toteen tarvitsevasi jauhoja?\n\nAntti katselee ympärilleen, vaan ei näe ainoatakaan tuttua. Hän\nkalpenee harminsekaista häpeäänsä ja sammaltelee epävarmasti: -- Tuota,\nettä, se on niin, että minä olen sydänmaalta Pusulan takaa eikä ole\ntuttuja täällä... ei pääse usein kirkolle tuttuja hankkimaan...\n\n-- Eikö täällä ole ketään Pusulan kylästä, joka voisi todistaa olevasi\ntarpeessa?\n\nEi ole ketään. Joku huomauttaa, että Pusulan miehet jo edellisinä\npäivinä olivat jauhonsa hakeneet ehtiäkseen joululle kotiin.\n\n-- Miksi tulet näin myöhään ja yksin? kysyy kauppias jyrkästi. Antti\njoutuu aivan hämilleen, olisi paljon sanomista, mutta ei saa suustaan\nselitykseksi ja vieras nainen sanoo ystävällisesti:\n\n-- Katsokaas, meidän täytyy jakaa kansan varat niille, jotka niitä\ntodella tarvitsevat. Voittehan hankkia papilta tai lukkarilta\ntodistuksen, että todella olette avun tarpeessa. Tulkaa sitten huomenna\ntakaisin... meidän täytyy olla tunnollisia.\n\nAntti ojentaa selkänsä suoraksi, heittää ynseän silmäyksen jauhoiseen\nkauppamieheen ja jauhosäkkeihin, painaa hatun korvilleen ja poistuu\nsanaakaan sanomatta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, joulun aattona, ilmaantuu Antti hyvissä ajoin\nkauppapuotiin lähitalon rengin kanssa. Se on hänen rippikoulutoverinsa,\nsiltä on hän saanut illallisen ja yösijan ja nyt on sama mies tullut\nhänen hätäänsä todistamaan. Antti saa nyt helposti säkkinsä jauhoja\ntäyteen, mutta kun hän sanoo lähtevänsä sen kanssa kuuden peninkulman\nmatkalle, alkaa kauppias sitä tyhjentää.\n\n-- Ei, ei, sanoo Antti, antakaa te vaan säkin olla täynnä, kyllä minä\nsen kanssa suoriudun!\n\n-- Mutta se painaa neljä leiviskää ja se ei ole enää miehen kantamus.\n\n-- Niin, mutta kun minulla on vaimo ja neljä lasta, jotka ovat nähneet\nnälkää kaksi viikkoa ja me tarvitsemme kyllä sen, minkä voimme irti\nsaada, kun eivät tukkiherratkaan tulle niin pian työtä tuomaan.\n\n-- Miksi ette eilen sanoneet, että teillä on vaimo ja neljä lasta,\njotka näkevät nälkää? kysyi nainen.\n\n-- Enhän kehdannut kaikkien kuullen... minulla on niin hyvä luonto\nsiitä, että häpeen.\n\nEihän auttanut, täytyi nauraa. Antti saa säkkinsä täyteen, kumartaa\nkiitokseksi Helsingin hätäapukomitealle ja ojentaa naiselle karkean\nkouransa erityiseksi suosion osoitukseksi. Lähtiessään kääntyy hän\nvielä ovessa ja sanoo kauppiaalle:\n\n-- Eikö herra kauppias uskoisi minulle vähän lehtitupakkaa\nkevääsen velaksi? Nähkääs, kun minä vaan saan savut, niin en tiedä\nvatsakivuistakaan. Tupakan avullahan minä pääsin tännekin eilen, mutta\nnyt ei ole mitään paluumatkaa varten.\n\nKauppias nauraa ja osoitakse anteliaaksi muiden läsnä ollessa panemalla\nkaksi suurta vihkoa lehtitupakkaa Antin eteen tiskille. Sen sanoi\ntekevänsä siksi, että oli tehnyt hänelle vääryyttä eilen.\n\n-- Keväällä saat maksun, vakuuttaa Antti, sinutellen häntä iloissaan ja\npaiskaten kättäkin hyvästiksi. Mennessään hän vielä virkkaa:\n\n-- Niin, kyllä se niin on, ett'en minä aina ole köyhä ollut enkä\nmahtane ikäänikään olla.\n\nSitten heittää hän hyvästinsä ystävälleen rengille, pistää piippuunsa,\nastuu suksilleen ja katoo savua suustaan tupruuttaen tien käänteesen,\nseisoen melkein suorana nelileiviskäisen kuormansa alla.\n\nEi ole vielä päivä puolessakaan, hyvän mielen ja uuden tupakan\nvaikutuksesta hiihtää hän ravakasti ja toivoo joutuvansa jo keskiyön\naikana kotimökilleen. Kelikin on hyvä, ei ole paljon irtainta lunta\nmetsässä, ja kyllähän ne eilisistään kangistuneet jalatkin vetristyvät,\nkunhan tässä pääsee vauhtiin.\n\nSää on leudompi kuin eilen, aurinko kiiluu eteläisen metsän rannasta,\nja alkaa tulla vähän värikin. Hän riisuu pois lammasnahkaturkkinsa,\nsitoo sen säkin päälle ja jatkaa matkaansa paitahihasillaan. Huvikseen\nvetelee hän ensiksi tukkipoikain laulua hiihtonsa tahtiin ja kun se\non loppunut, alkaa hän virren. Kun aurinko on laskenut ja tähdet\nalkavat tuikkia, laskeutuu tie metsästä suuren aution järven jäälle\nja nyt tietää Antti kulkeneensa kolmanneksen matkastaan. Ei hän\nenää ole oikein tyytyväinenkään, matka on kulunut hänen mielestään\nliika hitaasti ja kuitenkin alkaa jo raukaista ruumista niin, että\ntekisi mieli heittäytyä hankeen ja nukkua siihen. Kohentaakseen\nmieltään puhaltautuu hän täyttä vauhtia alas jäälle. Kylmä tuuli\nviiltelee siellä läpi luiden ja ytimien. Illan tullen on pakkanenkin\nkipakoitunut, hikinen paidankaulus on jäätynyt kovaksi ja hankaa\nniskaa. Jauhosäkki painaa kuin olisi kiviä täynnä ja nuorat uurtautuvat\nolkapäihin.\n\nKaukana toisella puolen järven vilkkaa valoa yksinäisestä talosta.\nHetkisen hurmaa häntä ajatus siitä, että jos olisi mennä lämpimään\nlepuuttamaan jäseniään, mutta sen halunsa hän kuitenkin samassa\nvoittaa, laskee taakkansa selästään ja vetää turkin ylleen. Sitten\npuhdistaa hän jään, hakkaa siihen rautapää sauvallaan reijän, ottaa\nsäkistä kourallisen jauhoja ja valmistaa itselleen vesivellin näin\njouluiltana. Sen nieleksittyä taas uudelleen säkki selkään ja piippu\npalamaan, ja suorana viivana lähtee latu kulkemaan yli synkän selän,\ntähdet tuikkavat pakkasessa ja kuun ensimmäinen neljännes nousee\nvähäksi aikaa mustan taivaanrannan takaa kohta kuitenkin painuakseen\nsinne takaisin. Eikä Antti enää ajattele neljän peninkulman pituista\nautiota kangasta, joka hänen vielä on kulettava, hän haaveksii taas\nerämaan asukkaan epämääräisiä haaveita, aivan niinkuin loikoisi hän\nkotonaan uunin päällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMetsäntaustan uudistorpassa odottaa Anna miestään jo puhteen tullen,\nlaskien niin, että hän on lähtenyt kirkolla yhtä varhain aamulla kuin\nkotoaankin. Hän on jakanut maidon lapsille, ottamatta itse tippaakaan.\nSattui sekin ilo, että lehmä saatuaan hyviä jouluruokia lypsi\ntavallista enemmän maitoa, jonka Anna nyt riemuiten kantaa pirttiin\nja piilottaa täyden rahinan kaappiin, missä jo tuohiset ovat valmiina\npuuroaineita odottamassa. Ajatuksissaan hän jo nauttii komeasta\njoulujuhlasta ja hyväilee lapsiaan tavallista hellemmin.\n\nEnnen hämärän tuloa lämmittää hän jo saunan voidakseen tarjota Antille\nhyvän kylvyn, kun tämä palaa rasittavalta matkaltaan. Polttopuusta ei\ntoki kuitenkaan vielä ole puutetta ja kun sauna on lämmitetty, pannaan\ntuli tuvankin uuniin, että kaikki olisi valmiina, kun joululeivän\naineet saapuvat. Sitten kylpee hän ja kylvettää lapset, toivoen joka\nhetki Antin kopistelevan jalkojaan tuvan edessä. Ilta tulee, tulee\npimeä, mutta Anttia ei näy eikä kuulu. On jo aika mennä maata, mutta\nlapset, jotka aavistelevat jotain erinomaista, eivät tahdo lähteä\nlevolle hyvällä. He tahtovat nähdä joulun, koska äiti on sen luvannut\nnäyttää.\n\n-- Se tulee vasta isän mukana, vastaa äiti.\n\n-- Milloinkas se isä sitten tulee?\n\nÄiti lohduttaa heitä, mutta ei voi lohduttaa itseään. Kun hän on saanut\nheidät sänkyyn, tarttuu hän rukkiinsa ja alkaa kehrätä, samalla kuin\nveisaa virttä lepyttääkseen Jumalaa siitä, että hän tekee työtä juhlan\naattona. Työtönnä ei hän jaksa odottaa. Mutta ajatukset kiertelevät\nkuitenkin katkerina ja katuvina Anttia, josta eilen oli eronnut niin\nhuonossa sovussa.\n\nHän vääntelee käsiään hiljaisessa katumuksessa ja syyttää itseään\nsiitä, että Antti nyt ehkä paleltuu metsään. Keskiyön aikana menee hän\nulos, poistuu vähän matkaa tuvasta ett'ei lapsia herättäisi ja huutaa\npimeään metsään kimakalla äänellä:\n\n-- Antti hoi! Tule pois!\n\n--... hoi, tule pois! vastaa kaiku pilkallisesti petäiköstä.\n\nHän seisoo siinä niin kauvan kuin alkaa palella, palaa pirttiin ja\npurskahtaa itkemään. Hänen omatuntonsa vuotaa verta, mutta kyynelet\neivät voi lohduttaa. Hän on tukehtua huokauksiinsa ja rukoilee puoli\nääneen: -- Herra kaikkivaltias, joka olet hyvä ja viisas, miksi annoit\nminun ajaa mieheni talvipakkaseen -- miksi, miksi? Parempi olisi ollut,\njos hän olisi jäänyt kotiin ja me saaneet kuolla yhdessä... Miksi?...\nMiksi?\n\nVanhin tyttö herää kuullessaan äitinsä valittavan. Kun hän näkee hänen\nitkevän, alkavat hänenkin kyynelet vuotaa. Äiti sulkee hänet syliinsä,\nkostuttaa hänen tukkansa ja poskensa suurilla kyynelillään, heiluttaa\nhäntä edestakaisin ja valittaa lakkaamatta:\n\n-- Nyt ei meillä ole mitään muuta odotettavana kuin kuolema... Kunpa se\ntulisi edes pian!\n\n-- Kuolema? Mitä se on? kysyy tyttö.\n\nVastaamatta kantaa äiti tyttärensä vuoteelleen, taivuttaa päänsä ja\nsydämmensä kaikkivaltiaan eteen, rukoilee kauvan ja palavasti miehensä\npuolesta, lastensa puolesta ja omasta puolestaan... koko syntisen\nmaailman puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvin tarkka korva voi aamupuoleen yötä kuulla hiljaista kahinaa, joka\nvitkalleen lähenee Metsäntaustan torppaa. Yhtäkkiä paukauttaa pakkanen\nilolaukauksen tuvan nurkassa. Anna herää horroksistaan, iloinen\naavistus lentää hänen mieleensä, paitasillaan juoksee hän ovelle ja\nnäkee valkean haamun tulevan tupaa kohden hankea pitkin.\n\n-- Herra Jumala! -- Antti! -- Viimeinkin tulit!\n\nMutta ei saa Antti sanaakaan suustaan vastaukseksi, hän mutisee jotain\nepäselvää, astuu vaivaloisesti alas suksiltaan ja jättää ne siihen\nseinämälle. Anna vetää hänet pirttiin, sanatonna vaipuu hän penkille ja\nhuokasee syvän helpotuksen huokauksen.\n\nPäresoihtu kädessään päästelee Anna miehen tamineistaan, tarkastaa\nhäntä huolellisesti, peläten hänen paleltuneen, mutta rauhoittuu\nnähdessään, että hän hikoilee. Viimeinen ponnistus kotiin tullessa on\nsen vaikuttanut.\n\n-- Ja nyt suoraa päätä saunaan, Antti! Siellä on vielä löylyä ja\nsaadaanhan sitä lisääkin, jos tarvitaan.\n\nAntti antaa vaimonsa tehdä kanssaan, mitä tahtoo. Anna vie hänet\nsaunaan, kiehauttaa kuumaa vettä, hautoo vastat eikä ennätä nähdä, että\nAntilla ei ole paitaa vaatteiden alla.\n\nKun Antti on päässyt lauteille, kiiruhtaa Anna takaisin tupaan ja panee\nuunin lämmitä. Lapset heräävät ja saavat kuulla, että joulu on tullut\nkirkonkylästä. Hän pukee ne puhtaisiin ja lupaa heille nyt ruokaa niin\npaljon kuin tahtovat.\n\nÄäretön ilo!\n\nVasta tunnin kuluttua noutaa hän saunasta Antin, joka on niin uupunut,\nettä tuskin jaksaa kulkea pirttiin, mutta muistaa kuitenkin nostaa\nsuksensa seinää vasten pystyyn.\n\nTuvassa on kaikki muuttunut. Komea valkea räiskää takassa, valkea\nliina on levitetty honkaiselle pöydälle, päreet palavat pihdeissään\n-- ja neljä suurta komeata tuohista täynnä höyryävää puuroa seisoo\nkeskellä pöytää. Lapset istuvat ikänsä mukaisessa järjestyksessä pöydän\nympärillä uskaltamatta koskea laitoksiin, ja Anna ottaa kätkyestä\nsyliinsä nuorimman.\n\n-- No, tulehan nyt, Antti, ruokaa siunaamaan.\n\nKun ruokaluku on luettu, sanoo Antti ruokaan ryhtyessään ensimmäiset\nsanansa kotiin tulonsa jälkeen.\n\n-- Toiset puolet jauhoista piti kaivaa hiekkahautaan peninkulman päähän\ntäältä, kun en muuten olisi mitenkään jaksanut perille. Kyllä minä ne\nsieltä löydän.\n\n-- Vaan eikö ne nyt ole hiekkasia? kysyy Anna.\n\n-- Eihän ne, -- kun minä panin ne paitaani...!\n\nKun pahin nälkä on ohitse, muistuu Annan mieleen, että tähän aikaanhan\nsitä muualla mennään jo joulukirkkoon ja hän hakee käsiinsä virsikirjan.\n\n-- Eiköhän veisattaisi jotain virttä, jonka osaamme ulkoa, ehdottelee\nAntti.\n\nSe virsi, jonka nuo nälkäiset sydänmaalaiset osaavat ulkoa, alkaa näin:\n\n    Koko maailm' iloit' mahtaa,\n    Kaikest' sielust' mielestänsä.\n\nLapsetkin saavat laulaa mitä osaavat, kukin äänellään. Eiväthän ne\nhartautta häiritse, kun vanhemmat kerran virren nuottia kannattavat.\n\n\n\n\nKeppi-Leena.\n\n\nKun pappilan lapset maita metsiä harhaillessaan eksyivät Visulahden\npuolelle ja Saimaan selät alkoivat välkkää petäjämetsän läpi,\npysähtyivät he peloissaan, katsoivat toisiinsa kuin mieliään\nrohkaistakseen ja kuiskasivat kukin osaltaan:\n\n-- Keppi-Leena!\n\nSillä jos kulettiin vielä vähän matkaa kaitaista polkua pitkin,\nniin tultiin vanhalle aholle, joka nyt kasvoi tuuheita leppiä ja\ntumman vihreitä katajapensaita ja ahon laidassa oli rappeutunut,\nhajoamaisillaan oleva tölli, jossa Keppi-Leena asui.\n\nKeppi-Leena oli nilkuttava akka ja oli hänessä jotain salaperäistä,\njoka suuresti kiihoitti lasten mielikuvitusta. Vanhemmat lapset olivat\nkerran kuulleet isän sanovan, että Leena oli pahamaineinen, ja kun\neivät lapset oikein ymmärtäneet, mitä tuo sana tiesi, niin alkoivat he\nkuvitella häntä noita-akaksi, jolla oli kaikki semmoisen ilkeän olennon\ntuntomerkit: ränstynyt mökki metsän sisässä ja leipälapio, jolla hän\npisti metsään eksyneitä pikku lapsia uuniinsa ja söi ne illalliseksi\nmakosana paistina suuhunsa, -- monista muista tuntomerkeistä\npuhumattakaan.\n\nSentähden pääsi kaikkien lapsien huulilta pelästynyt huudahdus:\n\n-- Keppi-Leena!\n\nJa useimmittain pyörähtivät he kuin salaisesta sopimuksesta kotiinpäin\nja vaikenivat kuin myyrät alkutaipalesta, kunnes pääsivät niin\npitkälle, ett'ei enää tarvinnut pelätä Keppi-Leenan kuulevan. Silloin\nalkoi metakka uudelleen kahta äänekkäämpänä. Ja pienet kurkut, jotka\ntuo salaperäinen pelko äsken oli kokoon kiristänyt, päästelivät ääniä,\nniin että mäet kaikuivat ja metsä metelöitsi. Pienet sydämmet, jotka\ntuskin olivat enää sykkiä uskaltaneet, temmelsivät nyt taas vapaasti ja\niloisesti, ja vaikkei kukaan tahtonut myöntää pelänneensä, tuntui aivan\nniinkuin olisi hengenvaarasta pelastunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeppi-Leena oli entisen ruotusotamiehen Kären vaimo. Kun ruotuväki\nlakkautettiin, oli Kärki joutunut puille paljaille. Ei ollut miehellä\nmuuta tavaraa kuin kulunut sotilaan lakki ja muistonsa kymmenvuotisesta\nkasarmielämästä; ei ollut kykyä eikä taipumustakaan työn tekoon, mutta\nsen sijaan sekä kykyä että taipumusta päihtymään markkinoilla ja muissa\nkokouspaikoissa.\n\nNoin varustettuna elämän taisteluun sai hän eronsa ja muutamien\nmarkkain vuotuisen eläkkeen sekä yhdet sotamiehen pitovaatteet, jotka\nkersantti pataljoonan päällikön ehdotuksesta antoi hänelle, samoinkuin\nmuutamille muillekin niiden puutteessa oleville. Mutta Kärki ei\nollenkaan ollut puutteessa olevan näköinen. Ensimmäisen puolen vuoden\nkuluessa käyskenteli hän pitäjätä tarkastellen, toisen kuluessa\ntarkasteli hän lääniä ja kolmantena jo koko isänmaata. Hän liikkui\nvanhan sotilaan ryhdillä ja kehui ja puhui, ja ihme se oli, mutta\nleipänsä hän hankki minne tulikaan ensimmäisenä vuotena.\n\nVähitellen herkesi kuitenkin kehuminen ihmisiä huvittamasta, sotilaan\nryhtikään ei enää kaupaksi käynyt, ja reipas Kärki alkoi alaspäin\nliukua, vaikka viiksensä olivatkin pitemmät kuin kenenkään muun\nkymmenen peninkulman alalla, ja vaikka hän osasi tehdä kunniaa aidan\nseipäillä ja vesikorennoilla ja vaikka sotamiehen lakki oli yhtä\nuljaasti kallellaan kuin ennenkin. Sen musta väri oli jo aikoja sitten\nvaalennut jonkunlaiseksi aivan alkuperäiseksi vihreän keltaiseksi,\njonka olisi hyvinkin voinut ottaa muotiväriksi meidän päivinämme.\nUnivormuvaatteet olivat menneet kaiken maailman tietä paperitehtaasen\nja sijaan oli tullut jonkunlainen sekalainen kansallispuku, jossa näkyi\njälkiä talonpoikain tamineista ja herrasväen hienoista vaatteista\nja jossa hän esiytyi niin varmasti ja itsetietoisesti, että sen\nkokoonpanoa tuskin huomasikaan.\n\nMutta kaikesta huolimatta luisui Kärki luisumistaan alaspäin. Hänet\njo tunnettiin tarpeeksi hyvin omassa läänissä ja naapurilääneillä oli\nomat entiset ruotusotamiehensä, jotka pitivät ihmisiä puhetuulella,\nkun heidän sallittiin ruokapöydän ääreen istuutua. Sitäpaitsi oli\ntapahtunut, että kirveitä ja hopealusikoita katoili taloista samoihin\naikoihin kuin Kärki oli ollut vieraana, ja vaikk'ei häntä syyhyn\nsaatukaan, oli kuitenkin seikkoja, jotka puhuivat rumaa kieltään häntä\nvastaan.\n\nSentähden oli hänen naurunsa viime aikoina alkanut käydä entistä\nterävämmäksi ja sentähden aukeilivat ihmisten ovet hänelle yhä\njurommin, kun hän niihin kolkutti ja leikillisin sanoin pyyteli\npäästäkseen sisään.\n\nSe katkeroitti ajan pitkään Kären mieltä.\n\nHänen entinen mainio humalatuulensa, joka oli saanut kaikki ihmiset\nhänelle tarjoilemaan, muuttui pahaksi.\n\nHän alkoi joutua riitaan juomaveikkojensa kanssa, ja hänen sulava\nkielensä, joka aina ennen oli ollut sen puolella, joka tarjosi, voi nyt\nyhtäkkiä kääntää kärkensä itseään mesenaattia vastaan suureksi iloksi\nkaikkien niiden, jotka eivät olleet tarjonneet. Mutta nuo pahantuulen\npuuskaukset ne koituivat lopulta omaan niskaan.\n\nSillä eihän ollut enää ollenkaan harvinaista, että hän sai kulkea\nviikkokausia karvasta pisaraa suuhunsa saamatta.\n\nSilloin luuhistui tuo reippaasti kallellaan keikaileva sotilaslakki\nsurullisesti alas otsalle; terhakka ryhti vaipui kokoon, ja kun\nmatkamiehet kohtasivat hänet talottamalla taipalella, niin eivät\nkuormaansa pysähdyttäneet, vaan katselivat vähän peloissaan luota\nmetsärosvon näköistä miestä eivätkä oikein rauhoittuneet, ennenkun\nnäkivät hänen tien käänteesen katoavan. Eivätkä lie vielä sittenkään\ntahtoneet tyyntyä, sillä olihan mies synkin ja terävin silmin\ntarkastellut kuormaa ja sen ajajaa.\n\nEipä sillä, että Kärki olisi koskaan todenteolla ajatellut rosvoksi\nruvetakseen. Saattoihan hän tosin puheissaan sellaisiin luuloihin\naihetta antaa, mutta tyytyi kuitenkin täydellisesti seuraan mihin\ntahansa, jossa hänelle ryyppy tarjottiin ja viitsittiin hänen\nrosvojuttujaan vähänkään uskovalla korvalla kuunnella.\n\nVaan ei hän enää päässyt semmoisiinkaan seuroihin.\n\nOudoissa paikoissa alkoi häneltä jo leivänkin saalis väsäytyä, kun ei\nihmisillä aina ollut halkojakaan hakkauttaa -- muuhun työhön ei hän\nkoskaan alentunut, mutta puita oli hän nähnyt parempainkin ihmisten\nvoimistelukseen pilkkovan.\n\nVähitellen ajoi routa porsaan kotipuoleen, mutta sielläkin otettiin\nhänet kylmäkiskoisesti vastaan. Kylmäkiskoiseksi vastaanotoksi sanoi\nhän sitä, ett'ei ryyppyjä tarjottu, ja niin eli hän laiskan miehen\ntöitä tehden raittiisti ja siististi jonkun aikaa.\n\nSiihen aikaan tutustui hän Keppi-Leenaan. Olihan tavattu joskus\nennenkin, ja Leena oli kyllä kauvankin pitänyt silmällä tätä\nmaankuulua, iloluontoista miestä, mutta Kärellä ei ollut mielessään\nLeenasta muuta kuvaa kuin kuva jalkapuolesta akasta, joka kulkea\nnilkuttaa ruumistaan pitkään kepin torrakkoon nojaten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräillä markkinoilla läänin pääkaupungissa oli Kären onnistunut kehua\nitsensä muutamain nuorten renkimiesten seuraan ja päästä osalliseksi\nheidän kestitykseensä. Seurustelu päättyi tappeluun, jossa Kärki sai\nisänniltään pahanpäiväisesti selkäänsä. Pidot olivat ulkoilmassa\nkauppias Karhusen puutarhan nurkassa, ja sattumalta tuli Keppi-Leena,\njoka oli markkinoilla hänkin ostoksiaan toimittamassa, menneeksi\npihan kautta puotiin juuri silloin kuin tarjottavat tavarat olivat\nloppumaisillaan.\n\nLeena tunsi heti Kären hänen sotilastakistaan, joka kummallisella\ntavalla horjui edestakaisin ja ylös ja alas puutarhan lehdettömän\npensaikon takana. Samalla kuului sieltä huutoa ja melua ja kiivasta\nkinaa. Tuossa tuokiossa oli Leena nilkuttanut puutarhan aitauksen luo\nja näki raosta tirkistäissään, että Kärkeä nakeltiin kuin kinnasta\nneljän reippaan miehen välissä kädestä käteen. Miehet olivat kovin\nkiihoittuneita, heidän poskensa hohtivat ja silmät rasvan raukeina\nkimmeltivät.\n\nHän käsitti heti, että Kärelle tuossa epätasaisessa taistelussa tulisi\nkäymään pahasti, jos ei sitä jotenkuten keskeytettäisi. Kärki sai iskun\niskunsa perästä ruumiisensa, mutta juuri kuin hän kasvoihin satutettuna\nlyykähti istualleen maahan, harppasi Leena taistelevain väliin, asettui\ntoiselle jalalleen seisomaan ja heilutti uhkaavasti pitkää sauvaansa.\n\n-- Vai niin, -- neljä nuorta miestä ylitä vanhaa miestä vastaan!\nEtt'ette häpee! Tapatte hänet vielä, humalaiset roistot! huusi hän\nkiihoittuneella äänellä ja pyöräytti keppinsä suojelevasti Kären eteen,\njoka istui maassa nenä ja suu verta vuotaen.\n\n-- Mitä akalla on täällä tekemistä? Pois tieltä Keppi-Leena! huusi\nmuuan rengeistä ja survasi häntä.\n\nVaan sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, sillä samassa sai hän aika\niskun olkapäähänsä Keppi-Leenan sauvasta, sitä vaille, ettei nenään\nkäynyt, ja kimakalla äänellä, joka kuului yli puolen kaupungin, alkoi\nLeena huutaa apua ja poliisia, jolloin renkienkin sekavissa aivoissa\nsamalla selvisi, mistä oli kysymys. Ja päästäkseen akkain juoniin\nsekautumasta jättivät he taistelutantereen saaliineen Leenan haltuun.\nSuurella riemulla Leena sen anastikin. Markkinamiehet eivät Suomessa\nole juuri uteliaisuudella pilatut. Jotkut ohi kulkijat pilkistivät\nkyllä puutarhan lankkuaidan raoista sisään, mutta kun eivät sen enempää\nhuutoa kuulleet, sai Leena jäädä rauhaan otuksensa kanssa.\n\nHän istuutui Kären viereen ja pyyhki veren hänen kasvoiltaan; sitten\nmeni hän kaivolle vettä noutamaan, mutta kun palasi, olikin Kärki jo\npitkällään. Ensin luuli Leena hänet kuolleeksi, mutta pian huomasi\nhän miehen kuitenkin vielä hengittävän. Hangattuaan häntä aika\ntavalla kasvoihin sai Leena hänet vähän virkoamaan, mutta mies käytti\ntilaisuutta vaan aika tavalla kirotakseen ja vaipui uudelleen uneensa.\n\nNyt tapahtui niin, että Leenalla oli hevosensa kauppiaan pihalla,\njonka puodista juuri äsken oli ostoksensa ostanut. Kun Kärki oli uneen\nvaipunut, ei Keppi-Leena oikein tiennyt, mihin hän ryhtyisi. Eihän\nkäynyt heittäminen häntä paljaalle maallekaan loikomaan, sillä kylmä\ntulisi olemaan syksyinen yö ja saattaisi mies siihen vielä kuoliaaksi\npaleltua. Leena päätti sentähden lähteä apua hakemaan saadakseen\nmiesparan kannetuksi väen tupaan, jossa saisi nukkua siksi, kunnes\nselviäisi. Viimein onnistuikin hänen kuvata nukkuneen tila niin\nkamalaksi, että sai muutamia miehiä houkutelluksi puodista puutarhaan.\n\nKylminä ja välinpitämättöminä siitä, oliko hän vahingoittunut,\nvai ei, katselivat miehet kaatunutta sankaria, mutta eivät\nyrittäneetkään ruveta häntä pois kantamaan, vaikka Keppi-Leena kyllä\nheitä siihen kehoitteli. Vasta sitten, kun hän, loukkautuneena\nmoisesta kylmäkiskoisuudesta isänmaan puolustajaa kohtaan, oli\nkertonut äskeisestä tarmokkaasta esiintymisestään ja uhannut huutaa\nvallesmannia ja viskaalia, kävivät miehet laiskasti Kärkeen käsiksi ja\nonnistuivatkin viimein saamaan hänet seisaalleen.\n\nMutta kun Kärki tunsi itseään kauluksesta riiputettavan, heräsi hän\nhorroksistaan ja alkoi riuhtoa itseään irti niin äkäisesti, että\nmiesten täytyi puolimatkassa tupaan heittää hänet käsistään.\n\n-- Piru häntä kantakoon mokomaa juopporattia, joka potkii kuin hullu!\nsanoivat miehet.\n\n-- Ei tarvitsekaan! örisi Kärki, joka oli alkanut virota ja koki päästä\npystyyn.\n\n-- Kas niin, -- pysy nyt vaan koreesti hiljaa, niin vievät nämä miehet\nsinut tupaan, ett'et tarvitse paleltua kuoliaaksi yöllä, kehoitteli\nKeppi-Leena.\n\n-- Paleltuako...? Ohoh! On minulla rahaa! virkkoi Kärki jotenkin asiaan\nkuulumattomasti ja koetteli jalkojaan, pitäisivätkö ne. Tehtyään pari\npitkää heilahdusta sai hän ne vakautumaan allensa ja pysähtyi sitten\nmuutamiksi silmänräpäyksiksi paikoilleen, ikäänkuin olisi itsekin\nihmetellyt tätä voimainsa näytettä. Älyttömin silmin tuijotti hän vähän\naikaa läsnäoleviin, haparoi toisella kädellä poveaan, sai esille jonkun\nvanhan lompakon tapaisen ja levähytti sen auki.\n\n-- Tääll' on rahaa, pojat! Ja nyt me ryypätään.\n\n-- Etkö ole jo saanut tarpeeksi takkiisi vai vieläkö tahdot lisää?\nkysyi toinen miehistä.\n\n-- Takkiisi? -- Kuka on saanut takkiinsa? Ryssät! Minä olen antanut\nniille takk... yksi kymmentä vastaan.\n\n-- Onkohan sillä todellakin rahaa? kysyi Keppi-Leena levotonna.\n\n-- Mistäpä hän olisi saanut, sanoivat miehet ylenkatseellisesti.\n\n-- Tääll' on rahaa! huusi Kärki ja heilutti lompakon tähteitä niin,\nettä sieltä todellakin putosi viisimarkkanen maahan.\n\n-- Katsohan tuota, kun kylvää rahoja kuin tukkilainen!\n\n-- Herra isä! Ottakaa pois, ettei se saa humalassa tavaraansa hävittää!\nhuusi Keppi-Leena ja nilkutti ottamaan ylös viisimarkkaista.\n\n-- Tavaraansa! matki toinen miehistä pilkallisesti. Kyllä ne eivät sen\nmiehen rahoja ole, liekö ansainnut yhtä ainoata markkaa viiteen vuoteen.\n\n-- Mistäs se sitten olisi ne saanut? kysyi Keppi-Leena.\n\n-- Ainahan niitä on rahoja markkinoilla! irvisteli mies.\n\n-- Eipä taida Kärki pitää niin tarkkaa rajaa omillaan ja muiden\nrahoilla, lisäsi toinen.\n\n-- Kylläpä olette sydämmettömiä ja ilkeitä ihmisiä, valitti Keppi-Leena.\n\nMutta Kärki oli horjahtanut Leenan kärryjä kohden ja putosi nyt\nistualleen tallin seinämälle, aivan hevosen viereen, joka korviaan\nluimisti ja aikoi potkaista.\n\nSiihen tuli Keppi-Leena viisimarkkaista kantaen, jonka oli maasta\nnoukkinut, ja tarjosi sen Kärelle:\n\n-- Täss' on rahasi! Laittau nyt vaan tupaan ja nuku pois humalasi!\nMuuten heität vielä pois kaikki, mitä sinulla on.\n\nKärki otti setelin ja käänteli sitä hyvin totisena kohmettuneiden\nkäsiensä välissä, näkyi sitten tuumivan jotain ja hörähti leveään,\ntyperään nauruun. Samassa nakkasi hän setelin ilmaan ja huusi:\n\n-- Tulkaa vaan tänne akat ja kaikki -- tääll' on rahaa kuin roskaa!\n\n-- Eihän sitä voi tuohon jättää, hävittää kaikki rahansa, sanoi\nKeppi-Leena miesten puoleen kääntyen.\n\n-- Ota hänet sitten rattaillesi sinä! sanoi miehistä toinen.\n\n-- Niin saat hänet sitten viisimarkkasineen! lisäsi toinen.\n\nJa tyytyväisinä antamaansa apuun palasivat miehet takaisin puotiin.\n\nKeppi-Leena katseli vähän aikaa ympärilleen ja tuumi. Eihän voinut\nmitenkään jättää miestä oman onnensa nojaan siinä tilassa kuin hän oli,\nvarsinkin kuin jo kerran oli pelastanut hänet murhamiesten käsistä. Ja\nkun se vielä rahojaankin noin nakkeli!\n\nLeena kumartui Kärkeä kohti ja virkkoi:\n\n-- Kas niin, -- nousehan nyt rattaille, niin tulet muassani.\n\n-- Häh? kysyi Kärki kummastellen.\n\n-- Nouse rattaille, niin saat tulla muassani! uudisti hän.\n\n-- Mi-minkä tähden?\n\n-- Ett'eivät tappaisi sinua etkä saisi hävittää rahojasi.\n\n-- Kah, niin -- tääll' on rahoja! sanoi Kärki ylpeillen ja tavotteli\npoveaan.\n\n-- Mistä olet ne saanut?\n\nKärki tuumi vähän aikaa. Sitten iski hän silmää niin viekkaasti, että\nolisi luullut selväksi mieheksi, hymähti vielä viekkaammin ja sanoi:\n\n-- Noh, kah, -- ainahan niitä on pieniä hommia... nythän on markkinat,\nkah, markkinatpa markkinat, -- lallatteli hän.\n\n-- Et vaan liene varastanut?\n\nKärki oli loukkaantuvinaan ja koetti oikaista selkänsä. Vaan kun se\nei istuvalta mieheltä oikein onnistunut, kompuroi hän seinän varassa\nseisaalleen ja sanoi suojelevalla, tyynellä äänellä, niinkuin olisi\nlasta rauhoittanut:\n\n-- Mitä sanot? Varastanutko! Elähän nyt! Elähän nyt, hyvä ihminen!\nVoipihan sitä muullakin tavoin ansaita... markkinoilla. Kuka on sanonut\nminun varastaneeni? kysyi hän melkein selvinneenä.\n\n-- Nuo miehethän ne vaan, mutta en minä uskonut.\n\n-- Eläkä uskokaan, sanoi Kärki hyväksyvästi. Sitten vetäsi hän\nlikasella kädellään kasvojaan ja sai siihen verijälkiä.\n\n-- Mistä tämä veri tulee?\n\n-- Olivathan vähällä sinut tappaa, vaikket enää muista, ja olisivat kai\ntappaneetkin, jos en minä olisi tullut väliin ja pelastanut sinua.\n\n-- Tappaa! Elä puhu loruja! Minähän olin heidät tappaa. Luuletko,\nett'en sen vertaa tiedä -- höh!\n\nKärki kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.\n\nMerkillistä kyllä oli Keppi-Leenalla sen verran naisen älyä, ett'ei hän\nruvennut vastustelemaan. Muuten ei hän luultavasti koskaan olisi saanut\nuhrata elämäänsä miehen hyväksi. Sitä peläten hän nyt varmaankin tämän\nainoan kerran tukki suunsa totuuden sanalta ja vaikeni.\n\nJa kun Kärki kerta toisensa perästä veteli kasvojaan saadakseen\nselville, mistä se tuo veri pakana vuoti, mennä hynttäsi Keppi-Leena\nhevosensa luo ja alkoi päästellä marhamintaa. Sitten kääntyi hän päin\nKärkeen ja sanoi päättävästi:\n\n-- No, -- kun tullet mukaani, niin pääset selkääsi saamasta etkä\nrahojasi hukkaa.\n\n-- Minnekkä? kysyi Kärki jo jotenkin selvänä.\n\n-- Pois kaupungista maalle.\n\n-- Mitä on minulla maalla tekemistä?\n\n-- Jää sitten tänne, kun mielesi tehnee ja juo itsesi päihisi taas ja\nmakaa yösi putkassa, jos luulet siellä paremman olevan!\n\nKeppi-Leena tarttui hevosta suitsiin ja teki lähtöä.\n\n-- Mutta tuota... Kärki epäröi. Mutta minnekkä sitten mennään?\n\n-- Eikö sitten saatettaisi mennä vaikka minun luokseni -- on siellä\nsiksi sijaa, kun tarvitaan.\n\nKärki katseli häntä kummastellen. Hän koetti ponnistaa ajatuksiaan\njohonkin varmaan suuntaan, mutta huomasi samassa, että Leena seisoikin\nvaan yhden jalan varassa pitäessään hevosta suitsista, ja huudahti:\n\n-- Kah -- sinullahan onkin vaan yksi jalka!\n\n-- Kyllä se minulle riittää. Ja autan minä itseni yhdellä yhtä hyvin\nkuin moniaat kahdella, ja ehkä vielä paremminkin.\n\nHän nykäsi hevosta ja aikoi lähteä. Mutta silloin huusi Kärki:\n\n-- Ei -- elähän! Minnekkä sinulla on semmoinen kiire! Minne me sitten\nmenemme?\n\nKeppi-Leena pidätti hevostaan ja katsoi ympärilleen.\n\n-- Johan sen sanoin. Tuletko vai etkö?\n\n-- Onko sinulla sitten viinaa? kysyi Kärki.\n\nKeppi-Leena oli jo maiskauttamaisillaan huulia hevoselleen, mutta taas\npääsi hänessä naisen luonto voitolle, hän melkein häpesi heikkouttaan,\nmutta vastasi empimättä:\n\n-- On kai sitä nyt sentään tuloryypyksi.\n\nKärki kiipesi hyvillä mielin rattaille ja istui siinä jotenkin\nvakavasti ja yläruumistaan aivan paljon huojuttamatta, mutta Leena\nmaiskautti lähtömerkin ja ajoi saaliineen kaupungin läpi, kun hämärä\nalkoi kietoa huntuunsa markkinakojuja eikä kellään ollut aikaa\nrattailla istuvalle matkueelle suutaan soittaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeppi-Leena ei ollut mikään kaunotar. Jouduttuaan vaivaiseksi jo\nlapsena ollessaan, jolloin hänen vasemman jalkansa oli \"kolottanut\npois\", oli hän siitä huolimatta niin toimelias ja lujatahtoinen, että\njo aikaisin oli päässyt riippumattomaksi kunnasta ja köyhäin hoidosta,\njoiden varaan luonto muuten näytti hänet määränneen. Äärettömällä\nsitkeydellä ja säästäväisyydellä sai hän kootuksi pienosen rahasumman,\njoka enimmäkseen oli hankittu vehnäsiä kirkon mäellä myyden. Sen käytti\nhän palkatakseen miehen, joka auttoi häntä penkomaan vähän peltoa\npappilan maalle, ja rakentamaan majasen; loput rahoista käytettiin\nhevosen ja lehmän ostoon.\n\nKun Leenalla oli pesänsä valmis, oli hän jo puolivälissä\nviidettäkymmentä, mutta olipa hänen vanhuutensakin nyt turvattu\nja saattoi hän ylpeydellä katsella takaisin uutteran elämäntyönsä\ntuloksiin ja sen hedelmistä nauttia.\n\nEi olisi voinut kenenkään päähän pälkähtää, että Keppi-Leena kulki\nnaimapuuhissa. Mutta eräänä päivänä pari vuotta sen jälkeen kuin\noli saanut talonsa kuntoon, tuli hän pappilaan panettamaan itseään\nkuulutuksiin entisen ruotusotamiehen Kären kanssa. Sitä ennen oli kyllä\nkulkenut kummallisia huhuja siitä, että hän suojeli luonaan tuota\npahamaineista sotamiestä, ja kompasanoja sateli hänen päälleen, kun hän\nvehnäsiään kirkon aidan takana myyskenteli. Mutta hän antoi puhuvain\npuhua, varma kun oli siitä, että hän saattoi tehdä mitä tahtoi ja kun\ntiesi, ett'ei hänen kerran saavuttamansa luottamus ollut niinkään\nhelposti järkytettävissä.\n\nMutta kun kirkkoherrakin kerran otti moittiakseen häntä sellaisesta\njulkisesta Jumalan ja ihmisten pilkasta, niin vastasi hän varotuksiin\npanettamalla itsensä kuulutuksiin.\n\nSiitä syntyi tietysti naurua ja puheita pitäjällä, ja kaikki viisaat\nihmiset ennustivat hänelle pahaa. Kirkkoherra ei voinut olla tuntonsa\nrauhan vuoksi kutsuttamatta Leenaa kahdenkeskiseen keskusteluun ja\nantamasta hänelle pieniä viittauksia Jumalan vanhurskaudesta ja\nsiitä, että ehkä sentään riittäisi synnin sovittamiseksi sekin, jos\nLeena alkaisi säännöllisesti kirkossa kulkea eikä aina pysähtyisi\nmyymään vehnäsiään sen ulkopuolella. Sillä naimiskauppa Kären kanssa\nhävittäisi varmaankin kaikki hedelmät hänen tähänastisesta uutterasta\nja yksinäisestä elämästään.\n\nMutta Keppi-Leena vastasi, että jos hän kerran oli ollut pahennukseksi\npitäjäläisille suosiessaan Kärkeä huoneessaan, niin tahtoi hän nyt\nmyöskin erehdyksensä avioliiton avulla parantaa.\n\nNehän olivat kumoamattomia syitä ja kolmantena sunnuntaina vihki\nrovasti heidät pitäjään tuvalla yhteen.\n\nEihän se nyt ollut yksistään rakkauskaan, joka oli saanut Keppi-Leenan\ntätä askelta ottamaan. Sillä vaikka hänessä olikin vähän ihailun\nsekaista sääliä kuuluisata Kärkeä kohtaan, niin ei hänen aikomuksensa\nkuitenkaan ollut, silloinkun hän pelasti hänet markkinoilta, tehdä\nhänestä aviomiestä itselleen. Hän tahtoi vaan koettaa, mihinkä mies\nkykenisi.\n\nHän oli tullut siihen kokemukseen, että hänen pieni maanviljelyksensä\nja vähäiset hevosenajonsa onnistuivat ainoastaan silloin kuin hän itse\nvoi ne toimittaa. Mutta paloaan kyntämään hän ei kyennyt, toisjalkanen\nkun oli. Melkein kaikki muut työt hän itse suoritti. Hakkasi itse\nhalkonsakin ja veti ne kotiin. Leikkasi itse rukiinsa ja ohransa, mutta\nantoi puida naapurissa.\n\nVaan usein oli tapahtunut, että pelto antoi huonon sadon -- tietysti\noli se huonosti kynnetty. Ja olihan sekin nähty, että vähäinen sato\nyhä pieneni, kun se naapurissa puitiin. Kun nyt juuri syyskuun lopussa\noli saatava vilja puiduksi, oli Leena miettinyt keinon, minkä avulla\nvoisi oman saunan muuttaa riiheksi. Kärki saisi olla apuna sitä keinoa\ntoteutettaessa. Sitä paitse oli hänelle kyllä muitakin töitä, jos\nnäyttäisi olevansa mies niitä tekemään.\n\nNäiden syiden nojalla päätti Leena ottaa hänet huostaansa. Jos lienee\nmuitakin syitä ollut, mutta niitä ei hän nyt huolinut ajatella. Kun on\ntoisjalka, ikää puoliväliin viidettäkymmentä, kasvot kuin kovaa nahkaa\nja ruumis kaikellaisten vaivain murtama, niin eihän tuota tahtonut\nnaurunalaiseksikaan joutua.\n\nMutta Kärki suoritti kokeensa odottamattoman hyvin. Olihan siitä vähän\nväittelyä ensi iltana luvatusta viinaryypystä, mutta Keppi-Leena tiesi,\nmiten miestä oli käsiteltävä. Seuraavana aamuna oli Kärki jo selvä\nmies, kävi työhön käsiksi ja suoriutui siitä jotakuinkin hyvin, kun ei\nLeena liikojakaan vaatinut. Toisenakin päivänä oli hän selvä ja meni\ntyöhön. Ja niin kului kokonainen kuukausi hyvässä sovussa.\n\nKärki voi vallan mainiosti, kun oli työtä kohtuullisesti ja kotikuria\ntarpeeksi. Hänen iloinen luontonsa tuli takaisin ja hän kehui Leenalle\nenemmän kuin koskaan ennen. Leena oli taas siksi viisas, ettei mitään\nvalheeksi väittänyt.\n\nSentähden jäi Kärki taloon, teki työtä minkä jaksoi, ja kehui minkä\njaksoi. Keppi-Leena viihtyi hyvin hänen seurassaan ja sato oli tänä\nsyksynä kolmannesta suurempi kuin viime vuonna.\n\nMutta jo seuraavana sunnuntaina sai Leena kuulla ensimmäiset\npilkkapuheet kirkonmäellä. Parin viikon perästä puuttui jo rovastikin\nasiaan.\n\nSilloin rohkasi Leena mielensä ja kosasi, kosk'ei Kärki itse näkynyt\nälyävän, vaikka sai hyvinkin selviä viittauksia. Pari päivää\nmietittyään antoi Kärki myöntävän vastauksen.\n\nHäänsä viettivät he niin, että ostivat vihiltä päästyään kannun\nviinaa, josta sulhanen joi jo kolmannen osan kotimatkalla. Morsian ei\nvirkkanut mitään, arvellen, ett eihän niitä nyt häitäänkään saa joka\npäivä viettää. Ja illalla hoiti hän miehensä nukkumaan, sulki viinan\ntähteet kaappiinsa ja ajatteli iloisin mielin tulevaisuuttaan. Ei ollut\nKärki riitaa rakentanut, vaan juonut juomasta päästyäänkin ja kehunut\nmenestyksistään naismaailmassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki meni tasaista menoaan kappaleen aikaa yli uuden vuoden.\n\nSilloin sai isäntä kerran luvan lähteä kaupunkiin ostoksille. Leena\ntahtoi näyttää, että hän luotti mieheensä ja uskoi hänelle hevosen ja\nrahojakin. Eipä hänen sitä alussa tarvinnutkaan katua. Kärki ei ollut\naivan vailla kunniantuntoa hänkään, vaikk'ei kukaan ollut osannut\nvedota siihen niinkuin hänen vaimonsa.\n\nHän palasi kotiin jo saman päivän iltana, pienessä hutikassa vaan,\nmutta reessä oli hänellä täysi viinalekkeri.\n\n-- Mitäs tämä merkitsee? Mistä olet saanut noin paljon viinaa? kysyi\nKeppi-Leena.\n\n-- Hiljaa -- hiljaa! kuiskasi Kärki ja iski viekkaasti silmää.\n\n-- Ja missä ovat ostokseni?\n\n-- Tässä!\n\nKärki kaivoi ne ylvästellen esiin reen pohjasta.\n\n-- Mutta millä ihmeellä olet viinaa saanut?\n\n-- On niitä ketulla keinoja, sanoi Kärki tyytyväisenä.\n\n-- Mutta mitä teemme me niin paljolla viinalla?\n\n-- Etkö sinä mitään älyä, eukko parka?\n\nKärki katseli riemuiten Leenaa. Vaan ei Leena mitään ymmärtänyt, ei\nhituistakaan. Silloin asettui Kärki viinalekkerin eteen kädet puuskassa\nja oli hyvin mahtavan näköinen.\n\n-- Me ruvetaan rikastumaan niinkuin kauppamiehet kaupungissa, sanoi\nhän. Täällä on tukkitöissä paljon janoista väkeä ja minä tiedän omasta\nkokemuksestani, miten hyvälle ryyppy pakkasessa maistaa. Kun tämä\ntynnöri on tyhjäksi myyty, on meillä kolmekymmentä markkaa puhdasta\nvoittoa. Ja minä olen saanut sen niin hyvillä ehdoilla, ett'et voi\naavistaakaan.\n\nKeppi-Leena pani kiven kovasti vastaan, vaikka olkoon voitto kuinka\nsuuri tahansa ja käski Kären jo huomenna viemään viinansa sinne, mistä\noli sen saanutkin.\n\n-- Oletpa sinä lapsekas, sanoi Kärki.\n\n-- Vai lapsekas! Vaan viinasaksaksi en rupea minä!\n\n-- Viinasaksaksi! Hyi, kuinka rumasti puhut hyvästä rahanansiosta! Kuka\nkäskee sinun viinasaksaksi rupeamaan? Tämä on minun asiani tämä, eikä\nsitä enää voi peruuttaa.\n\n-- Miks'ei?\n\n-- Kun on välttämättömänä ehtona kontrahdissa se, että lekkeri on\ntuotava tyhjänä takaisin, muuten minut hetipaikalla ilmi annetaan\nvallesmannille. Vaan jos minä saan hoitaa tämän asian mieleni mukaan,\nniin on meillä kolmekymmentä markkaa viikon parin kuluttua. Vai eikö\nsinulle raha kelpaa?\n\nKeppi-Leena torui Kärkeä siitä, että tämä oli niin ankaroihin ehtoihin\nsuostunut ja väitti, ettei kauppiaasta olisi milloinkaan Kärelle viinaa\nannettu, jos ei olisi tiedetty, että toinen siitä vastaa.\n\n-- Niin, mutta nyt on viina tässä etkä sinä suinkaan tahtone päästää\nryöstömiestä taloon tai mennä käräjiin salakaupasta, ennenkun olemme\npennin pätkääkään voittaneet?\n\nKärki tuli yhä kaunopuheliaammaksi ja kuvasi niin kauniisti kaikkia\ntämän kaupan etuja, vedoten varsinkin Leenan jotenkin kehittyneesen\nahneuteen, että tämä viimein rauhoittui, vaikka olikin vakuutettu\nsiitä, että viina ei tulisi kostuttamaan muiden kurkkua kuin Kären.\n\nSenpätähden hän kävikin aika tavalla ihmeihinsä, kun Kärki seuraavan\npäivän iltana palasi metsästä vaan hiukan humalassa ja kymmenen markkaa\ntaskussaan. Hän oli aivan mainiolla tuulella ja puhui niin kauniisti\nnäistä sivutuloistaan ja esitti sen kaiken niin kauniissa valossa,\nettä Keppi-Leenalta pääsi nauru nähdessään miehensä ilakoiden käsiään\nhykertävän ja kiertelevän viiksiään kuin parhaat kaupungin herrat.\n\nMutta tämä viinalekkeri oli oleva ensimmäinen ja viimeinen, sen oli\nKeppi-Leena päättänyt.\n\nSe oli vaan ensimmäinen. Sillä viikon kuluttua oli se tuottanut\npuhdasta voittoa kolmekymmentä markkaa eikä Kären metsäretkistä ollut\nvaaraa mitään. Kiusausta lisäsi vielä se, ett'ei Kärki juonut enää\nmilloinkaan itseään sikahumalaan eikä riitaakaan rakentanut, vaan tuli\naina kotiin iloisena ja pyylevänä, taskut täynnä kiliseviä kolikoita.\nIhme ja kumma, miten äkkiä mies voi niin kokonaan muuttua!\n\nKevään tultua loppui tukin hakkuu salolta. Silloin sai Kärki Leenan\nsuostumaan siihen, että liike muutettaisiin omaan tupaan, jossa jo\nalkoi näkyä merkkiä kasvavasta varallisuudesta. Ja Kärki kuletti\nkaupungista lekkerin toisensa perästä, kestitti vieraitaan anteliaalla\nkädellä ja kantoi makson selän takana. Hän oli mainio ravintolan isäntä\nja tuo epätasainen metsätie, joka vei maantieltä Keppi-Leenan mökkiin,\nalkoi olla kuin valtatie, jota matkamiehet iloikseen ajelivat.\n\nKesemmällä joutui Kärki rettelöihin muutaman naapurin rengin kanssa,\njoka ei suostunut maksamaan niitä monia ryyppyjä, jotka oli velaksi\nsaanut. Renki kielsi vasten naamaa olleensa missään tekemisissä Kären\nkanssa ja kun Kärki kerran häntä muiden läsnäollessa pahanlaisesti\nhäpäsi, suuttui mies, keräsi todistajia ja ilmiantoi sekä Kären että\nKeppi-Leenan luvattomasta viinanmyönnistä vallesmannille.\n\nHeidät manuutettiin syyskäräjiin ja tuomittiin suuriin sakkoihin\nsalakapakoitsemisesta. Niitä maksakseen täytyi Keppi-Leenan myydä\nhevosensa juuri kuin sitä olisi syyskyntöihin tarvittu.\n\nSen kolauksen jälkeen oli Kären vaikea pysyä kotosalla. Oli niinkuin\nolisi omatunto vaivannut, kun näki hevosen puutteessa maanviljelyksen\nrappiolle menevän.\n\nKeppi-Leena oli käynyt alakuloiseksi, ja alinomaa sai Kärki kuulla\nmoitteita siitä, että oli saattanut heidät häviöön.\n\nSentähden katosi Kärki eräänä aamuna eikä tullut takaisin ennen\nkuin useiden viikkojen kuluttua. Hän oli alkanut entisen elämänsä,\nsyysmarkkinoilla joutui hän kiinni ensikertaisesta varkaudesta.\nKärsittyään rangaistuksensa syyhyi hänen sormiaan uudelleen. Kun\nhänellä oli heikko luonto ja kun ei hän hakenut kiusauksiinsa suojaa\nKeppi-Leenaltakaan, lankesi hän taas, ja kun oli kolmannen kerran\nlangennut, annettiin hänelle elinkautinen eläke kruunun puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeppi-Leena istui yhä edelleen matalassa, lahovassa majassaan, tämän\nmaailman menoa murehtien. Aho oli jo aikoja sitten umpileppään\nkasvanut, pelto oli muuttunut niityksi ja lehmä vanha vanheni yhä\nja ehtyi. Eikä ollut hänellä enää voimia pönkittää yhä enenevää\nonnettomuuttaan. Salakaupasta saamansa isku oli hänet masentanut niin,\nett'ei ollut enää työhön eikä mihinkään.\n\nLehmäänsä lypsi hän kuitenkin niin kauvan kuin lehmä eli, leipoi\nhappamia vehnäsiään ja myyskenteli niitä entiseen tapaansa\nkirkonmäellä, mutta ei sekään liike enää kannattanut. Ihmiset häntä\nkarttelivat, hänen maineensa oli pilattu, ja sitten oli ilmestynyt\nuusia ja hempeämpiä kilpailijoita, jotka veivät voiton vanhalta,\npahamaineiselta Keppi-Leenalta.\n\nRuustinna vaan vielä oli joskus hänelle ystävällinen. Puhellessaan\nhänen kanssaan keskitti Keppi-Leena kerran kaiken elämän viisautensa\nseuraaviin sanoihin:\n\n-- On sillä vaan kumma voima tuolla viinalla, kun sen näkyy pitävän\nolla kiroukseksi sillekin, joka ei ole sitä eläissään maistanut.\n\nJa kun tuli puhe hänen vanhuudestaan, sanoi hän:\n\n-- Olen jo kerran pelastaunut vaivaistalosta eivätkä minua sinne toista\nkertaa saa.\n\nJa niin kävikin. Sillä eräänä syysyönä paloi Keppi-Leena hökkeliinsä.\nEikä kukaan tiennyt, miten tuli oli päässyt irti.\n\n\n\n\nKaikkien suosikki.\n\n\nKapteeni Vidmarkilla oli hyvä muisti ja hän oli hyvä kertoja. Usein oli\nhän kertonut meille kaskuja Cablesta, ja kerran jutteli hän koko hänen\nelämäkertansa.\n\nEmme olleet -- alkoi hän -- mitään huonoja toveria, vaikka\naina ahdistimme iloista ystäväämme Cablea hänen alinomaisista\nnaisseikkailuistaan. Jo ensimmäisinä vuosina kadettikoulusta\npäästyämme, kun meidät oli komennettuna etelä-Venäjälle, puhkesivat\nhänen lumooja-lahjansa täyteen kukoistukseensa. Kaikkialla, missä\nhän miekkaansa helisteli ja mustia viiksiään laverteli, syttyi joku\nnaissydän palamaan, ja vaikka me toverit melkein aina satuimme olemaan\nläsnä, kun onnettomuus tapahtui, emme tehneet mitään sen torjumiseksi.\n\nNaiset olivat kuin hulluja häneen, ei kukaan voinut sanoa miksi, hän\nkaikista vähimmin. Hän tyytyi vaan siihen, että niin oli, eikä huolinut\nkoskaan ajatella seurauksia. Hän otti vastaan ihastuneen naissydämmen\nuhrin yhtä helposti ja mutkattomasti kuin muut ihmiset ottavat\nystävyyden, välittämättä seurauksista ja käsittämättä sen sisältöä.\nSe oli hänestä yhtä luonnollista kuin lapsesta on äidinrakkaus eikä\nhän sen enemmän sen johdosta päätään punonut. Ei ollut hänellä\nhämärintäkään käsitystä siitä, mitä on vastuunalaisuus tai mitä\nujous, mutta hyväsydämminen hän oli, oli kuin leikkisä, ilvehtivä,\nrakastettava penikka. Miehiin teki hän melkein narrimaisen vaikutuksen,\nmutta naiset tulivat kuin hulluiksi hänet nähdessään.\n\nOnhan hyvin kiitollista panna lempi leikiksi, ja käyhän se päinsä\nerinomaisen hyvin -- kun on muista kysymys. Cablen valloitukset\nolivat milt'ei ainoana yleisenä ilomme aiheena yksitoikkoisen\nmaanpakolaisuutemme aikana. Jos itse satuimme joitain valloituksia\ntekemään, pidimme ne salaisuutenamme, sillä ei kukaan tahtonut joutua\npilanteon esineeksi. Mutta Cable ei koskaan salannut menestystään\nnaismaailmassa ja ehkä hän juuri sentähden olikin niin vastustamaton.\n\nCable ei ollut puhdas suomalainen, vaan sekarotua, josta Suomessa\ntavataan niin monta eri lajia. Isänsä oli venäläinen englantilainen ja\nkielten opettaja, joka oli joutunut häviölle tukkiasioissa, äiti oli\nSuomessa syntynyt, mutta puoleksi ruotsalaista perua. Poika pantiin jo\nnuorena kadettikouluun, pääsi heti vapaaoppilaaksi, tuli upseeriksi\nmaksamatta vanhemmilleen mitään.\n\nEn ole koskaan nähnyt huolettomampaa ihmistä. Luvut kadettikoulussa\neivät ole omiansa herättämään synkkämielisyyttä tai epäilyksiä\neikä sitä tee toverielämäkään. Kukin lukee luettavansa parhaan\nkykynsä mukaan, kiristää sotatakkia vuosi vuodelta kiinnemmälle ja\nopettelee kantamaan miekkaa; siellä tanssitaan ja harjoitellaan\njohtamaan franseesia ranskankielellä. Sillä välin on aseharjoituksia,\nvoimistelua, kenttäharjoituksia ja jotenkin kovaa kuria. Lupa-ajoilla\nsaa olla koulutyttöjen ihailun esineenä ja siinä se kasvaa tietoisuus\nsiitä, että on merkitsevä henkilö vielä merkitsevämmässä laitoksessa:\nsotaväessä. Jolla nyt ei ole taipumusta kovin syvämietteisiin\nmietiskelyihin, hän voi Cablen tavoin kahdenkymmenen vuoden vanhana\nlähteä kadettikoulusta ja vetää ylleen uuden upseerin univormun melkein\npyhällä tunteella siitä, että tästä se nyt tulee -- jos ei ole jo\ntullutkin -- sivistyksen ja historiallisen kehityksen kaunein kukka.\nSenjälkeen lähetettiin Cable puolenkymmenen kadettitoverin kanssa,\njoiden joukossa minä olin yksi, erääsen pieneen kasarmikaupunkiin\nVenäjällä täydentämään kielitaitoaan ja saamaan käsitystä tuon\njättiläisen suuren sotalaitoksen ylevistä ominaisuuksista. Sitä ennen\nolimme vannoneet pyhän valan uhrataksemme viimeisen veripisaramme tuon\nmainion järjestelmän palveluksessa.\n\nCable oli vannonut valan yhtä rauhallisesti kuin hän muutamia vuosia\nsitten oli rintamaan asettuneena astunut ehtoolliselle, ja se näkyi\ntekevän hänelle erittäin hyvää. Liekö koskaan kukaan antautunut\nviattomamman ilon valtaan kuin hän ja huolettomammilla silmillä\nkatsellut Venäjän rannattomia tasangolta. Hän viihtyi hyvin kaikkialla\nminne tuli, piti meidän muidenkin hyvää tuultamme vireillä, kun välistä\ntuli koti-ikävä, ja suorastaan hurmasi kaikkia naisia.\n\nEipä sillä, että hän olisi ollut kaunis, eikä hänen ryhtinsäkään ollut\ntavallista komeampi, ei hän ollut Adonis eikä Marskaan, mutta hänellä\noli tavattoman ystävällinen, toverillinen tapa kohdella naisia. Hän\nkohteli heitä kuin leikkitovereja, laski pilaa heidän kanssaan mitä\nherttaisimmalla tavalla ja pääsi heidän uskotukseen tavattoman pian,\nsamalla kuitenkin tuon tuostaankin miekkaansa helistäen ja viiksiään\nkiertäen, etteivät sentään aivan kokonaan unohtaisi, että hän oli\nsotilas ja mies. Hän käytti tunnollisesti hyväkseen kaikki sotilaan\nulkonaiset ja kaikki omat sisälliset etunsa naisia voittaakseen -- ja\nvoitti ne.\n\nEi ollut hänellä oikeastaan mitään etuja valvottavana, sillä niin pian\nkuin hänet kirjoitettiin sotilaan kirjoihin, otti valtio hänen etunsa\nvalvoakseen, ja hänellä oli aikaa uppoutua muiden etuja valvomaan.\nUskoessaan aina parasta kaikista muista ja kykenemättä käsittämään,\nmitä on ilkeys ja pahansuopaisuus, pakotti hän tietämättään kaikki\nkateuden nuolet itsestään kilpistymään, varistaen ne päältään niinkuin\nvesilintu veden varistaa, ja aina oli hän yhtä lapsellisen huoleton\nja reippaan raitis. Olen nähnyt hänen päivää ennen suurta paraatia\npanttaavan univormunsa lainatakseen rahaa emännälleen tietämättä,\nkuinka saisi sen huomenna takaisin lunastetuksi.\n\nTietysti tuli hänestä kaikkien lemmikki. Toverit rakastivat häntä\nkilpaa naisten kanssa, ja kaikki katsoimme me kunnian asiaksi auttaa\nhäntä. Meillä on nyt kerran se luonto, että tahdomme hellytellä\njotakin, ja kun tuo joku on niin rakastettava ilmiö kuin Cable ja kun\nhän ja me kuulumme laitokseen, jossa yhteistunne on niin voimakas\nkuin sotaväessä, muuttuu hänen elämänsä osaksi meidän elämäämme ja\nkasvavat hänen harrastuksensa meidän harrastuksiimme kiinni. Hän oli\nsiksi rauhallinen, ett'ei antautunut liika suuriin rettelöihin, jotka\nolisivat voineet univormun kunniaa loukata, ja samalla myös siksi\nitsetietoinen, ett'ei kukaan uskaltanut hänen hyvyyttään väärinkäyttää.\nSen lisäksi oli hän niin avomielinen, ett'ei hän meiltä viideltä\ntoveriltaan koskaan mitään salannut. Sentähden voi hän harvoin tehdä\nmitään, jota emme jo kauvan sitten olisi aavistaneet ja siitä häntä\nvaroittaneet. Ja Cable otti aina varoituksen kielloksi, -- hän oli\ntavattoman mukautuvainen eikä ollut hänessä jälkeäkään itsenäisyydestä\nlähimpiä ystäviään kohtaan. Hän kenties oli tullut huomaamaan, että\ntämä toisten johdettavaksi antautuminen vapautti hänet puuhaamasta\nitsensä kanssa, sillä hän oli ja pysyi meidän suurena lapsenamme,\nmeidän elävänä omaisuutenamme.\n\nKaikissa suhteissaan ulkomaailmaan oli hän aina sotaväen puolella.\nHän oli sotamies kiireestä kantapäähän ja alistui toverikunnan tahdon\nalle rajattomalla uskollisuudella. Toverikunta suo suuria vapauksia\nja niitä käytti hän empimättä hyväkseen. Hän voi pettää juutalaisen\nkoronkiskojan kylmäverisemmin kuin kukaan meistä, ja jos täytyi sanoa\nyhteinen hätävalhe päällikölle, sanoi hän sen koneellisesti ja silmää\nräpäyttämättä, ja hänellä oli tavaton kyky valehdella niin, ett'ei\nkukaan voinut olla uskomatta.\n\nOlo-aikamme etelä Venäjällä oli lopussa ja meidän oli kohta palattava\ntakaisin Suomeen ja kunkin asetuttava pataljoonaansa. Ero Venäjältä ei\nollut meille muille erittäin vaikea, mutta pahemmin oli Cablen laita.\nMustaveriset venakot ihailivat hänen englantilaista rauhaisuuttaan\nja hänen lapsellista luonnettaan, mutta hän itse oli säilynyt heiltä\njotenkin hyvin, kunnes muutamia kuukausia ennen lähtöämme tarttui\npahasti kiinni. Hän rakastui korviaan myöten köyhään, pieneen\nkahdeksantoistavuotiseen kauppiaan tyttäreen, joka oli sivistymätön ja\nseuraelämään tottumaton, mutta jolla oli slaavilaisen naisen hehkuva\nnuori sielu ja mustat silmät.\n\nLuulenpa, että Cable nyt ensi kertaa elämässään oli joutunut\nristiriitaan elämänsä kanssa. Hän kävi alakuloiseksi, kirjoitti\nepätoivoisia lempilauluja huonolla venäjänkielellä ja hänen\nrakkaudestaan keskusteltiin yökaudet toverien seurassa. Cable istui\nsiinä haikeihin tunnelmiin vaipuneena, kunnes hänet niistä armottomasti\npudistettiin hereille sillä varmalla vaatimuksella, että hänen täytyi\ntoverikunnan vuoksi voittaa tunteensa, sillä eihän käynyt kulettaminen\nSuomeen tuota sivistymätöntä tyttöä, eikähän hänen raha-asiansakaan\nsallineet hänen mennä naimisiin. Olimme vähiin varoihimme nähden\nviettäneet jotenkin iloisia päiviä ja kun Cable nyt palasi\nkotimaahan, olisi hänen jotenkin vaikea pulasta suoriutua, vaikk'ei\nonnistumattomiin naimisiin mennen hävittäisikään kaikkia tulevaisuuden\ntoiveitaan.\n\nCable oli kuin suuri, komea koiranpentu, jota kurittamalla pakotetaan\nvanhasta isännästään luopumaan ja uuteen suostumaan, ja olihan meillä\nkaikilla häntä kovasti sääli. Mutta samoinkuin koira voi tottua\nuuteen isäntään, tulisi Cablekin murtumatta muutoksen kestämään.\nVesissä silmin istui hän rautatievaunussa aina Moskovaan saakka, eikä\nsanonut sanaakaan, niin että me jo aloimme pelätä, että hän ehkä aikoi\nkarata meiltä Sonjuskan, tuon tumman venakkonsa luo. Jotkut meistä\njo lausuivat senkin epäilyksen, että Sonjuska Cablen toimesta jonkun\nmatkan päässä seurasi häntä salaa Suomeen.\n\nEnsi kerran elämässään oli Cable salaperäinen ja se lisäsi pelkoamme.\nHän kätki meiltä jotain ja kun hän ei voinut kätkeä muuta kuin mitä hän\nnähtävästi oli päättänyt Sonjuskasta erotessaan, oli se tietysti jotain\nkapinallista. Olimme kuitenkin väärässä epäilyksinemme. Jo Moskovassa\nirroitti Cable kielensä kantimet, jotka suru, ja ainoastaan suru, oli\nniin tiukalle kiristänyt.\n\nIstuessamme hotellissa ja juodessamme kahvia illallisen jälkeen,\nkertoi hän meille kyynelet silmissä kaikesta: erostaan, tuskastaan ja\ntoivostaan saada kerran tulevaisuudessa tavata Sonjansa, sittenkun\nhänen asemansa oli vakaantunut ja hän voisi olla oma herransa.\n\nMeidän joukossamme oli muuan meitä muita vähän vanhempi toveri, joka\nedusti järkeämme ja oli ihmisvihaaja. Hän katseli Cablea säälivästi\nhymyillen ja virkkoi:\n\n-- Sinä oma herrasi? Et koskaan, hyvä veli!\n\nEmme olleet koskaan nähneet semmoista ilmettä Cablen silmistä\nkuin mikä niistä nyt välähti. Hän vannoi kaikkien pyhäin nimessä\nhakevansa Sonjuskansa Suomeen ja menevänsä hänen kanssaan naimisiin,\nniinpiankuin vaan vähänkään oli päässyt arvossa kohoomaan. Me\nhymyilimme epäluuloisesti ja toivotimme hänelle ivallisesti onnea tähän\nrohkeaan päätökseen. Mutta ivamme valui kuin vesi kuikan selästä. Hän\nei huomannut ivaamme, vaan tarttui järkevää toveriaan ystävällisesti\nkäteen ja kiitti häntä hänen onnentoivotuksestaan. Me muut purskahdimme\nnauramaan, mutta silloin synkkeni taas Cablen otsa. Hän kysyi\navonaisesti, emmekö uskoneet häneen vai miksi me nauroimme, mutta ei\nmeillä ollut sydäntä selittää syytä siihen.\n\nSuomeen tultuaan kasvoi Cable pian kiinni ympäristöönsä. Hän tuli\nheti huvittelevan elämän toimeenpanevaksi johtajaksi siinä läänin\nkaupungissa, jossa hänen pataljoonansa oli. Koulupojat häntä\nkadehtivat, naiset hemmoittelivat, suuri yleisö sanoi häntä ylpeäksi,\nmutta toverit ja esimiehet häntä suosivat. Hän sitoi miekan kupeelleen\nyhtä kireälle kuin ennenkin, hymyili huolettomasti ja avonaisesti\nkaikille, joita kohtasi, johti franseeseja äänekkäällä, sorahtelevalla\nranskankielellään ja pilasi viisi paria valkosia hansikkaita viikossa.\nHänen menestyksensä naismaailmassa oli yhtä suuri kuin ennenkin, ja oli\nhän sen vuoksi jo päästä uuteen maanpakolaisuuteen Venäjälle, mutta\nasia saatiin vaikenemaan ja esimiestensä välityksellä pääsi hän pulasta\nsiten, että siirtyi toiseen pataljoonaan. Meistä tuli taas toverit.\nHänen maineensa oli kulkenut hänen edellään ja oli hän jo ennen\ntuloaankin yleinen suosikki.\n\nHänen myöhemmät vaiheensa johtuvat edellisistä. Elämän ongelmat eivät\nole koskaan häntä huolestuttaneet ja siitä saa hän kiittää onneaan.\nRakkaus olisi kenties voinut viedä hänet harhaan, mutta tämä ainoa\nkysymys hänen elämässään ratkaistiin niin, että hän meni onnelliseen\navioliittoon tytön kanssa, jonka isä oli kaupungin etevimpiä miehiä,\nja kun minä toverien jäähyväispidoissa pidin hänelle puheen heidän\npuolestaan, niin koetan muistella tässä sen sisältöä. Hyvät herrat!\n-- sanoin minä. -- Kohtalo luo välistä huvikseen onnellisia ihmisiä.\nEi koskaan ole saatu selville, miten se tapahtuu, sillä ei kukaan\nole voinut kohtaloa jälitellä. Siitä huolimatta on ihmiskunta\nkaikkina aikoina koettanut saavuttaa tuota mainiota tulosta, jota\nkohtalo silloin tällöin huulet leveässä hymyssä näyttää meille muille\nkuolevaisille niinkuin jonkunlaisen Camera obscuran avulla.\n\nTuollaiseen cameraan tahdon nyt teidät tutustuttaa. Olen kuullut\nhänen Odessan kesäauringon paahteessa avopäin ja hikeä vuotaen\nsotilasrintamassa, joka oli uupumukseen menehtymässä, laulavan\nBellmannia tyytyväisellä äänellä, vaikkakin vähän väärällä nuotilla.\nOlen nähnyt hänen keskellä meluavia juominkeja katoavan viereiseen\nhuoneesen, jossa ravintolan isännän pienet lapset olivat heränneet\nja alkaneet huutaa, ja olen hänet tavannut siellä vielä kaksi tuntia\nsen jälkeen soudattamassa kapalolasta lasi vieressään ja ihmeihinsä\nvaipunut lapsen äiti edessään. Olen kuullut hänen puhuvan totta kuin\npoika ja valehtelevan kuin viipurilainen.\n\nEn ole nähnyt häntä tappelutantereella, mutta minä olen vakuutettu\nsiitä, että jos olisin sen nähnyt, en voisi siitä kertoa, sillä minä\nolisin nauruuni menehtynyt. Mainioita ominaisuuksia! sanotte. Ei, ne\neivät ole mainioita ominaisuuksia, sillä Cablella ei ole ollenkaan\nmitään ominaisuuksia. Hän on kameleontti, jolla on kaikki värit eikä\nmitään väriä. Hänellä on sielu, johon ympäristö salaman nopeudella\nkuvastuu, ja hän toimii vaistomaisesti sen mukaan, mikä häntä\nmilloinkin miellyttää.\n\nSillä Cable ei ole aatteen eikä pitkällisten tuumailujen mies. Kerran\ntapasin hänet istumassa niinkuin näytti mietteihinsä vaipuneena ja\nihmeissäni kysäsin minä: \"Cable, mitä sinä mietit?\" Mutta Cable\nkatsahti minuun valoisin hymy huulillaan ja veti hammastikun suustaan\n-- hän oli penkonut rusinan jyvää hampaansa kolosta.\n\nSilloin huomasin, että minähän siinä olin ajatellut, mutta ei Cable. Ja\nniin on aina ollut: Cablen voima on siinä, ett'ei hän itse ajattele,\n-- muut kyllä ajattelevat hänen puolestaan. Ja kun hän nyt on saanut\nhyvän tytön ja yhtä hyvän appi-ukon, voipi Cable rauhallisesti heittää\nhyvästinsä kaikille huolille! Hyvät herrat, juokaamme maailman tätä\nnykyä onnellisimman ihmisen malja! Hurraa!\n\nPuheen pidettyä tuli Cable lasi kädessä liikutettuna ja kiitollisena\nluokseni, kietoi kätensä kaulaani ja suuteli minua niin että paukahti.\nSamalla kaasi hän lasinsa sisällön kaulukseni ja syntisen selkäni\nväliin, mutta kuka olisi voinut suuttua Cableen, varsinkin kun hän itki\nääneensä niinkuin silloin teki.\n\n\n\n\nTaiteilijain tukala elämä.\n\n\nKun ystävälläni taidemaalarilla joskus oli oikein hyviä ystäviä\nluonaan, saattoi hän jutella seuraavan kertomuksen vaimostaan. Hän\npyysi häntä aina jäämään huoneesen ja kuuntelemaan, vaikka rouva ei\nnäyttänyt aikovankaan seurasta poistua.\n\nHe katsoivat toisiaan nauraen silmiin ja maalari alotti:\n\n-- Ensi matkallani ulkomaille, ollessani vielä aivan nuori poika,\nmatkustin Kööpenhaminan kautta. Olin saanut matkarahan valtiolta,\nmatkan määrä oli Pariisi ja tulevaisuuden ovi oli siis seposelällään\nedessäni. Mutta kun minulla oli hyviä suosituskirjeitä muutamille\ntanskalaisille taiteilijoille, päätin pysähtyä vähäksi aikaa kaupunkia\nkatselemaan. Käytyäni muutamia kertoja tervehtimässä uusia ystäviäni\nheidän ateliereissaan, kohtelivat he minua kuin toveriaan ja samoin\ntekivät heidän modellinsakin.\n\nViihdyin mainiosti enkä siis matkaani kiirehtinyt. Ett'en aivan laiskan\npäiviä viettäisi, aloin maalata pieniä luonnoksia Thormannin luona.\nHänellä oli ihana seitsentoista vuotias tyttö modellina kolme tuntia\njoka päivä. Johanne Larsen oli hänen nimensä ja hän ansaitsi leipänsä\nvartalonsa hienoilla viivoilla ja valkosella hipiällään. Hän oli\nkaikkien nuorien maalarien suosikki ja hyvä ystävä.\n\nNuori oli hän ja uhkui elämän halua, hänen epätasaiset hampaansa\nvälkkyivät veitikkamaisesti hänen nauraessaan, ja hänen ilonsa tarttui\nmuihinkin. Nuoret maalarit seurustelivat hänen kanssaan aivan niin kuin\nolisi hän ollut heidän joukkoonsa kuuluva.\n\nEn ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia modelleja ja olin yleensäkin\nkömpelö naisten seurassa. Kun nyt Johanne erityisesti minua miellytti,\nniin rakastuin minä häneen muitta mutkitta.\n\nThorman nauroi, tyttö itsekin laski leikkiä kanssani, ja toverit\npitivät minua pilkkanaan. Rakastunut modelliin, -- se oli kovin\nlapsellista! Maalasin hänet seisaalleen, istualleen, pitkälleen, mutta\nThorman asetti hänet hyvin vaikeaan asemaan ja antoi hänen seista\nsiinä, kunnes tyttö oli pyörtyä uupumuksesta. Hän tahtoi tehdä tytöstä\nitämaisen bajadeerin ja panna sen Akademian näyttelyyn ensi kevännä.\n\nMeistä oli pian tullut hyvät ystävät Johannesta ja minusta. Hän oli\nmieltynyt viattomuuteeni ja käytti sitä välistä hiukan hyväkseenkin,\nkeikaillen edessäni mitä herttaisimmalla tavalla. Minun piti itseni\ntulla valitsemaan hänelle suuri Rembrandthattu Östergaden parhaasta\nmuotikaupasta, ja lukemattomat kerrat vein hänet kanssani Tivoliin.\nPalkkioksi sain syödä illallista hänen kanssaan. Luulin, että hän oli\nmielistynyt minuun aivan yhtä paljon kuin minä häneen.\n\nMutta kun kerran annoin houkutella itseni ostamaan hänelle syyskapan,\nsyntyi siitä kauhea meteli taiteilijain kesken. Vai niin -- vai että\nminä ostin uusia syyskappoja heidän modelleilleen! -- Hyvähän on,\nettä sinulla on varoja semmoiseen ja onhan meistä samantekevä, mihin\nmatkarahasi panet, mutta olisi niitä sentään niitä kunnon ihmisiä,\njotka ovat hankkineet sinulle tilaisuuden matkustaa ulkomaille,\nvaroitettava, ett'eivät rupeaisi uutta matkarahaa puuhaamaan -- olisipa\nkuin olisikin varoitettava!\n\nMinulle alkoi tulla hätä.\n\nSeuraavana päivänä ilmoitin, että huomenna minä matkustan. Johanne loi\nminuun katseen, johon en uskaltanut vastata.\n\n-- Jos niin on, niin on meidän tänä iltana mentävä \"Metsään\"\nlähtiäisiäsi viettämään, ehdottivat toverit.\n\nKun ilta-aurinko vaipui Klampenborgin pyökkipuiden taa, istuuduimme\nme lähelle rantaa \"Bellevuen\" verannalle. Meitä oli koko lauma nuoria\nmaalareita sekä naisia Johanne ja eräs toinen modelli. Olin siihen\naikaan vielä taipuvainen innostumaan ja suurin sanoin ylistelin minä\nmeren ihanuutta, illan varjoja, toverien uskollisuutta ja -- Johannea.\nOli vaan yksi ainoa, joka piti sanani totena ja se ainoa oli -- Johanne.\n\nHän seurasi kanssani puistoon, jossa jo oli pimeä alhaalla,\nvaikka illan hämärä vielä puiden latvoja valasi. Kun palasimme\nkävelyretkeltämme, alkoi sukkeluuksia päällemme sataa, varsinkin kun\nlamppujen valossa huomattiin, että Johanne oli itkenyt. Minä nauroin\nnäön vuoksi muiden mukana, mutta Johanne vaikeni ja antoi nauravain\nnauraa. Sitten teki hän kärsimättömän liikkeen, kun ei ilosta alkanut\nloppua tullakaan; hän oli hemmoteltu tyttö ja oli tottunut antamaan\nluontonsa laukeilla maalariensa seurassa. Hänen silmänsä leimahtelivat\nsynkästi, kun hän päättävästi paiskasi kätösensä pöytään:\n\n-- Ja nyt en minä enää viitsi kuunnella, sillä ei siinä ole mitään\nnaurettavaa -- ei niin mitään! Te olette apinoita jokainen! Ei teissä\nole kenessäkään, ei ole ainoatakaan inhimillistä tunnetta... ette osaa\nmuuta kuin irvistellä ja pilkata... minua kyllästyttää semmoiset...!\nHän tuossa... hän on ainoa, joka... hän on monta vertaa parempi kuin\nkaikki te yhteensä. Naurakaa vaan niin paljon kuin mielenne tekee...!\n\nJohanne kätki kasvonsa nenäliinaan ja astui rappuja alas. Olin aivan\nihastuksissani saamastani kiitoksesta ja samalla minua suretti ja\nsäälitti tyttö. Olin juuri juoksemaisillani hänen jälkeensä, kun\nThormann tarttui käteeni ja alkoi:\n\n-- No, no, lapseni! Jo on tarpeeksi tyhmyyksiä. Sinulla on muutakin\ntekemistä kuin ostaa hattuja ja syyskappoja Johannelle. Johanne hoi!\n-- tule pois eläkä koeta tehdä poikaa tyhmemmäksi kuin hän on. Hän on\nperhana vieköön, tarpeeksi tyhmä ilmankin. Kuuletko Johanne Larsen!...\n\nJohanne pudotti nenäliinansa ja seisoi vähän aikaa vielä mietteissään.\nSitten tempasi hän yht'äkkiä takaisin entisen iloisen luonteensa\nja helähti heleimpään nauruunsa, niin että epätasaiset hampaansa\nvälkkyivät.\n\n-- Loruja! sanoi hän ja tuli ylös.\n\nHän istui viereeni, kauhean lähelle minua, mutta koko illan olimme me\nkuitenkin niinkuin olisimme olleet vieraita toisillemme.\n\nVastainen Skånen ranta oli jo aikoja sitten sulanut yhteen illan\nhämärän kanssa, ainoastaan muutamat punaset purjeet heijastelivat vielä\nillan ruskoa kaukana ulapalla.\n\nMe puhuimme maalauksesta.\n\nJohanne antoi meidän puhua ja kumartui kaiteen yli paremmin nähdäkseen\nviheriän vaaleiden aaltojen hiipivän hienohiekkaisen rannan helmaan.\nIkäänkuin olisi pelännyt putoavansa, pisti hän kätensä kainalooni ja\ntunsin minä siitä säteilevän lämmön rupeavan aivan polttamaan itseäni;\nmutta itse istui hän näennäisesti aivan välinpitämätönnä tuijottaen\nmerelle ja ilmettäkään pienissä kasvoissaan muuttamatta.\n\n-- Mennäänkö illalliselle? ehdotti joku.\n\nKun muut nousivat, jäin minä paikoilleni.\n\nJa kun he olivat menneet, nojauduin minä Johannea kohden ja me sanoimme\ntoisillemme äärettömän paljon tyhmyyksiä.\n\nSeuraavana aamuna k:lo 9 olin minä asemalla kaikkine kapineineni ja\nolipa neljä maalariakin jaksanut nousta minua saattamaan.\n\n-- Entä Johanne? näkyivät he silmillään kysyvän.\n\n-- En tiedä, vastasin minä päätä puistamalla.\n\nMutta kun lähtökello soi ja minä menin ulos asemasillalle, oli Johanne\njo siellä yhtä aamuntuoreena ja sievän näköisenä kuin ennenkin. Ja eikö\ntuo veitikka ollut tuonut kukkaiskimppuakin mukanaan! Ehdin ne tuskin\npiilottaa vaunuun, kun toverit tulivat.\n\n-- No, -- missä on Johannen piletti? Eikö hän aiokaan seurata poikaansa\nPariisiin? Kylläpä on paha poika, kun ei ole ostanut hentulleen\npilettiä!\n\nMutta Johannen epätasaiset hampaat välähtelivät hänen nauraessaan\niloisinta nauruaan, ja kun juna lähti liikkeelle, ei kukaan olisi\nvoinut nähdä, että itku kurkussa pulpahteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta kertaa on minua sittemmin tuolla jutulla kiusattu. Niinkuin esim.\nkun minä noin kuusi vuotta myöhemmin palasin nuoren vaimoni kanssa\nhäämatkaltamme Itaaliasta ja viivyimme muutamia päiviä Kööpenhaminassa.\nPikku vaimoni oli iloinen päästäkseen kotiinsa jälleen eikä olisi\nmielellään matkalla pysähtynyt. Ei meidän olisikaan pitänyt pysähtyä.\n\nVaimoni oli vähän turhankaino siihen aikaan ja yleensä hyvinkin\nhämmästynyt elämästä, mutta varsinkin maalarien elämästä. Enhän voi\nmuuta kuin pitää hänen puoltaan siinä asiassa, sillä olinhan minä\nvetänyt hänet mitä rauhallisimmista kodista Pohjanlahden rannalla,\njossa hän oli elänyt neitsyt-aikansa vanhojen tätien keskessä\nnukkuvassa maaseutukaupungissa.\n\nJo alusta alkaen oli hänellä aivan voittamaton vastenmielisyys\nmodellejani kohtaan. Roomassa oli minun hänen tähtensä täytynyt luopua\nmainiosta, oliivivärisestä kalastajatytöstä. Pyysin ja rukoilin\nhäntä jäämään atelieriini siksi aikaa kuin maalasin, mutta siihen ei\nhän mitenkään tahtonut suostua. -- Olla läsnä silloin kuin toinen\nnainen riisuutuu alasti hänen miehensä nähden, -- ei, siihen ei siveä\nsuomalainen nainen voisi koskaan suostua!\n\nHän nipisti kiinni pienet, suloiset huulensa, ja olisi varmaankin\npaukauttanut ovenkin jälessään lukkoon, jos ei se vaan olisi ollut\nniin kauhean raskas, renessanssi tyyliin tehty, tamminen, vähintäinkin\nviisi kyynärää korkea. Ja niin jäin minä yksin modellineni, joka ei\ntiennyt mitään suomalaisesta ujoudesta ja itsetietoisesti komeili siinä\nnuoruutensa kauneudella ja solakalla vartalollaan.\n\nTuskallisimmat olivat minulle ne hetket, jolloin työstäni lepäsin.\nVaimoni käyskenteli komeassa atelierissa äänetönnä ja jääkylmänä, ja\njos hän joskus jotain puhui, niin puhui hän niistä häntä ikävöivistä\nkirjeistä, joita oli saanut kotoaan. Siellä ne häntä rakastivat niin\nlämpimästi ja vilpittömästi, ett'ei hän käsittänyt, kuinka oli voinut\nlähteä tätä kiertelevää elämää viettämään. Hän oli tehnyt hyvin väärin\njättäessään ne, jotka häntä niin rakastivat.\n\nViimein heitin minä eräänä päivänä pois pensselini, lähetin pois\nmodellini ja jätin luonnokseni kesken...\n\nAlussa oli hänen mustasukkaisuutensa huvittanut minua, mutta ajan\nollen alkoi se käydä sietämättömäksi. Kun vaan rupesin puhumaankaan\nmaalauksesta, kyyneltyivät hänen viattomat silmänsä, hän kavahti\nminua kaulaan ja pyysi mitä hellimmin sanoin, ett'en maalaisi\nainakaan häämatkallamme. Olihan se minusta naurettavaa, mutta kun\nme -- totta puhuen -- matkustimme hänen rahoillaan, suostuin minä\nhienotunteisuudesta hänen pyyntöönsä; -- joka tietysti oli liikanaista\nhienotunteisuutta.\n\nEn koko Itaalian matkaltani tuonut kotiini muuta kuin kurjan\nvuorimaisema-töherryksen, joka ei ollenkaan kuulunut alaani.\n\nNo niin, -- jo ensi iltana Kööpenhaminassa olimme me kutsutut\nThormannin luo. Hän oli nainut hänkin ja oli onnellinen perheenisä,\nkoolla oli pelkkiä taiteilijoita ja vanhoja tuttuja.\n\nTietysti tuli puheeksi myöskin seikkailuni Thormannin modellin kanssa.\nLaskettiin vähän leikkiä sinä iltana, ja pieni vaimoni ymmärsi juuri\nsen verran tanskan kieltä, että hän voi arvata, mitä leikki koski. Minä\nantauduin nyt niinkuin ainakin yleiseksi pilan esineeksi.\n\nMutta Thorman vei vaimoni syrjään ja kertoi hänelle tapauksen oikein\njuurta jaksaen. Illallista syödessä kiitti hän häntä sitten julkisesti\nsiitä, että oli tehnyt minusta miehen ja pelastanut minut modellien\nkäsistä suureksi hyödyksi sekä ihmiskunnalle että taiteelle.\n\nVaimoni oli olevinaan kauheasti huvitettu kaikesta ja päästi\nhuuliltaan pienoisen, surkean naurun hyrähdyksen, joka kuului hyvin\nkankealta ja kylmältä; -- ei ollut se ollenkaan tuo tuore, helisevä ja\nhyväsydämminen nauru, jonka minä niin hyvin tunsin.\n\nHajaannuimme myöhään. Näin, kuinka vaimoni mieli vielä kotiin\ntultuammekin oli kuohuksissaan.\n\n-- Onko hän todellakin pieni vaimoseni? kysyin minä niin hellästi kuin\nvaan mahdollista.\n\nVaan hän ei suvainnut vastata.\n\nJätin hänet rauhaan ja virkoin vaan, että meidän huomenna oli noustava\nvarhain ylös mennäksemme Klampenborgiin hengittämään kevään ilmaa\nja puhkeavien lehtien tuoksua. Ehkä tapaisimme siellä tämäniltaiset\nystävämmekin; -- ne olivat vähän lupailleet tullakseen meitä siellä\ntapaamaan ja syömään aamiaista kanssamme.\n\nJa me vaivuimme uneen kumpikin tahollamme.\n\nK:lo kahdeksan seuraavana aamuna istuimme toisen luokan vaunussa\nodottaen, että juna lähtisi liikkeelle pieneltä sivuasemalta.\nYstävyytemme ei ollut vielä eilisestään parantunut.\n\nVaimollani on oma tapansa olla, silloinkun hän ei ole hyvällä tuulella.\nPaha tuulensa hänet jäykistää. Hänen muuten eloisat kasvonsa kadottavat\nkaiken ilmeensä ja hänen katseensa liukuu syrjään. Mutta jos sitten\nsatun saamaan kiinni oikeasta sanasta ja oikeasta äänen painosta,\non hauskaa nähdä, miten tuon kylmän naamion takana alkaa liikkua\nja ponnistella. Tuossa höllenee joku juova, tähän ilmaantuu pieni\npetollinen ryppy, täynnä piilevää hyvää tuulta, silmän luomissa ja\nsuupielissä tempoo niin sanomattoman viehättävästi, että minä lopulta\ntempaan hänet syliini ja suutelen häntä hänen oikean poskensa kauneuden\nkuoppuraan. Sitä ei hän voi koskaan peittää, kun tuntee leppyneensä.\n\nMelkein niin pitkälle olin jo tullut, kun vaunuumme, jossa tähän saakka\nolimme olleet kahden, astui neljä henkilöä. Vaimoni vetäytyi salaman\nnopeudella ikkunan luo toiselle puolen vaunua ja minä jäin seisomaan\nkuin salakihloissa oleva sulhanen.\n\nTulijat hymähtivät meille hienoisesti ja istuutuivat väliimme. Olin\njuuri aikeessa pyytää itselleni paikkaa vaimoni vieressä, kun näin,\nettä hän taaskin oli vetänyt jäykän naamionsa kasvoilleen. Hän ei\nollut minusta tietävinäänkään, kumartui ikkunaa vasten ja katseli ulos\nasema-aukolle, jossa veturit puhkuivat edestakaisin. Se minua harmitti\nja minä jäin siihen, missä olin.\n\nVaikka aamu olikin aikainen, oli juna väkeä täynnä. Oli sunnuntai ja\noli kevät ja kööpenhaminalaiset olivat matkalla \"Metsään\". Ennenkun\nlähdettiin liikkeelle, tuli vielä kaksi matkustajaa vaunuun. He\nistuutuivat vastapäätä minua, mutta minä olin olevinani väliäpitämätön\nenkä ollut heitä näkevinänikään.\n\nSilloin alkoi minusta tuntua, että vastapäätä istuva nainen tarkasteli\nminua ja melkein tietämättäni kohotin minä silmäni, kunnes ne yhä\nenemmän ihmeissään liukuivat kahteen suureen silmän mustuaiseen, joihin\nmonta kertaa ennen, kauvan sitten, olivat syventyneet.\n\nJohanne Larsen oli heti tuntenut minut. Hän istui aivan hiljaa,\nliikahtamatta ja minä rauhoituin. Ehkä oli tuo, joka istui hänen\nvieressään, hänen miehensä, ja ehkei Johanne hänen tähtensä ollut\nmitään huomaavinaan. Veturi vihelsi ja niin sitä mentiin.\n\nTunsin olevani vähän niinkuin petojen kesyttäjä ensimmäisten minuuttien\nkuluessa. Johanne oli tiikeri. Ja minä riemuitsin: -- peto ei\nhievahtanut. Kylmä, käskevä katseeni ei jättänyt häntä hetkeksikään,\nsillä vaimoni ei tulisi mitenkään kestämään tätä viimeistä iskua. Hän\noli eilen kärsinyt niin paljon hänen paljaasta nimestäänkin; -- kuka\ntietää, mitä voisi tapahtua, jos he nyt vielä kohtaisivat toisensa?\nTeki mieleni silmätä häntä tuonne ikkunan luo, mutta en uskaltanut\nkääntää päätäni. Tiikeri voisi samassa karata kimppuuni; -- eihän hän\nvoinut tietää, että tuo hiljainen nainen tuolla kaukana oli vaimoni.\n\nOnnistuin tuolla tavoin pitää yllä tasapainoa kymmenen minuuttia.\nHermostuin tuosta voimain ponnistuksesta ja minusta tuntui jo kuin\nJohannen pehmonen käsi painaisi kuin rautainen ies niskaani. Sehän oli\nkuin olisi painajainen ahdistanut minua keskellä päivää.\n\nJohanne lienee huomannut, että käyttäydyin vähän kummallisesti, sillä\nhän katseli minua yhä uteliaasti ja kysyvästi. Hän tarkasteli kaikkia\nhenkilöitä vaunussa, mutta ei kenelläkään heistä näkynyt olevan mitään\ntekemistä kanssani, ja nyt kävi hän vielä uteliaammaksi. Sinä et siis\nuskalla tervehtiä minua sen herran vuoksi, joka on kanssani? näytti hän\najattelevan.\n\nTiesin, että nyt tulisi pilvi purkautumaan ja odotin sitä suurimmalla\nkylmäverisyydellä. Hän heittäytyi taapäin istuimellaan ja hymyili\nminulle niin, että hänen epätasaiset hampaansa välähtivät niinkuin\nennenkin. Mutta samassa kun hän aikoi puhutella minua, nousin minä ylös\nja tunkeuduin vaimoni luo.\n\n-- Olkaa hyvä ja päästäkää minut istumaan vaimoni viereen!\n\n-- Anteeksi, -- olisittehan voineet pyytää päästäksenne siihen jo\nennenkin.\n\nTunsin, kuinka naurettavalta mahdoin Johannen silmissä näyttää, ett'en\nollut uskaltanut puhutella häntä vaimoni läsnäollessa, mutta Jumala\nparatkoon! -- ei minun muutakaan auttanut.\n\nJohanne purskahti äänekkääsen ylenkatseelliseen nauruun, heittihe\ntaapäin ja kätki kasvonsa käsiinsä. Häntä seurannut herra katsoi häntä\nkummastellen, mutta Johanne veti häntä napinlävestä lähemmä itseään ja\nalkoi kertoa jotain.\n\nIstuin kuin neulojen päällä. Vaimoni oli huomannut, että Johannen ja\nminun välillä oli jotain, ja Johannen naurun kuultuaan hän punastui ja\nvihastui. Nyt oli minulla kaksi vihollista.\n\nJohanne ivasi minua seuralaiselleen ja loi niin julkeita ja teräviä\nkatseita meihin, että vaimoni loukkautuneena vetäytyi nurkkaansa ja\nalkoi ikkunasta ihailla maisemaa, jonka kautta kuljimme.\n\nVihdoinkin soi vapautuksen hetki Klampenborgin asemella.\n\nMutta siinä tapahtui se, jota koko ajan olin pelännyt: tiikeri karkasi\nkimppuuni!\n\nOlin juuri saanut vaimoni käden kainalooni sovitetuksi ja olin juuri\naikeessa hiipiä pois tuon vaarallisen tuttavan läheisyydestä, kun\nJohanne herransa kanssa livahti ohitsemme. Ja voimatta enää pidättää\nkuohuvaa ivaansa sanoihin purkautumasta, heitti hän sivumennen\nsilmilleni seuraavat musertavat sanat:\n\n-- Ei olisi Johanne Larsen uskonut, että hänen vanhat ystävänsä\nnaimisiin mentyään muuttuisivat noin pelkureiksi, -- mutta nyt uskoo\nhän. Mahtaa tuntua ihanalta tuollaisesta nuoresta, viattomasta\nrouvasta, kun on saanut semmoisen silmänpalvelijan miehekseen!\n\nPahempaa ei olisi hän voinut sanoa. Vaimoni tanskankielen taito oli\ntällaisissa tiloissa aivan erinomainen. Joka sana pisti häntä kuin\nneula sydämmeen. Hän oli ymmärtänyt kaikki, mitä Johanne sanoi ja vielä\nvähä enemmänkin.\n\nJohanne astui ohi ylpeänä ja pää pystyssä, mutta me jäimme siihen mitä\nsurkeimpaan mielialaan.\n\nOli turhaa ruveta antamaan mitään järkeviä selityksiä. Pikku vaimoni\noli kuullut tarpeekseen, sanoi hän. Olisi hän sentään odottanut, että\nolisin ollut hiukan rehellisempi häntä kohtaan enkä, lisäsi hän, --\nenkä tehnyt pilaa niin totisesta asiasta kuin suhteestani tuohon\nJohannekseen, jolla vielä päälle päätteeksi oli miehen nimi. Se siitä\nnyt oli, että hän oli saanut hävetä, jonka muuten ehkä olisi voinut\nvälttää. Jo heti alussa oli hänen arvoaan naisena loukattu, kun minä\nseurustelin kaikellaisten modellien kanssa, ja oikeassa hän oli\nollut! Voinko väittää vastaan -- ei sanallakaan! Siinä nyt oli oikein\nloistava esimerkki siitä, millaista se oli tuo taiteilijain seurustelu\nmodelliensa kanssa...!\n\nHän nipisti yhteen pienet huulensa ja hänen silmäinsä kylmä loiste\nminua ihan paleli. Huokasin arvokkaasti niinkuin aviomiehen tulee ja me\nastuimme hitaasti \"Eläintarhan\" tammien alatse rantatietä pitkin.\n\nValitettavasti tapasimme eiliset ystävämme ja söimme yhdessä hyvin\npitkän ja hyvin ikävän aamiaisen. Oli aivan ihmeellistä, mikä\nerinomainen taito vaimollani oli saada toisten hyvä tuuli haihtumaan.\nKahvia juodessa ei enää monta sanaa vaihdettu ja kohta sen jälkeen\npalasimme me kaupunkiin höyrylaivalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuka olisi voinut uskoa, että hän, joka nyt tuossa istuu, nauraa\nsille kaikelle! lopetti ystäväni maalari ja nyökäytti päätä vaimolleen\npunssilasien yli. Hänen tapansa oli näet tällä tavoin esittää hänen\nmaljansa ja me joimme sen tietysti riemulla pohjaan.\n\n\n\n\nMaria!\n\n\nTulit luokseni vaatimatonna ja luottamustat herättävänä, katseesi oli\nsininen ja ajatuksesi kirkkaat ja puhtaat. Ei kukaan olisi voinut\nuskoa, että me oppisimme toisiamme rakastamaan, kaikista vähimmin me\nitse. Vaelsimme toisistamme välittämättä, mutta aatteemme lankeilivat\naina limikkäin niinkuin kädet käsien lomahan.\n\nTulimme hyvin toimeen toistemme kanssa ja mieleni oli aina niin\nrauhallinen ja tyven sinun seurassasi. Epäluuloni sinä haihdutit ja\narvostelukykyni kävi selväksi ja kiihottamaksi niinkuin sinun oma\nolentosi. Ilma ympärilläsi oli viileä kuin vuoristossa, sydämmeni\nkeveni ja leikkipuheet ja iloinen mieli valaisivat kuin aurinko yhdessä\noloamme. Sitä minä vaan pelkäsin, että sinun terävä silmäsi huomaisi,\nmillainen haaveilija minä olin ja että alkaisit minua halveksia, --\nminusta tuntui, että tulisit sen tekemään -- ja minä riisuin pois\nkaikki ulkonaiset tuntomerkkini sinua miellyttääkseni. Sen tein minä\nvaistomaisesti niinkuin nuori tyttö, joka koristelekse häntä varten,\njota rakastaa. Ja ajan ollen sainkin minä sinut unhottamaan alussa\nsaamasi vaikutuksen siitä, että olin haaveilija; sinä aloit luulla\nminua kylmäksi, toimeliaaksi ja elämään kykeneväksi.\n\nSe oli ensimmäinen ehto, jonka täytettyä voit ruveta minua rakastamaan,\nmutta en minä kuitenkaan muista, vaikka kuinkakin sitä mielestäni\netsinenkin, milloin sinä ensikerran katsoit minuun niinkuin nainen\nkatsoo häneen, jota rakastaa. Sen vaan tiedän, että minussa vähitellen\nkasvoi ylpeä varmuus, joka antoi minulle voimaa, ja viehkeä hellyys,\njoka minua heikonsi. Koko minun seurusteluni sinun kanssasi muuttui\nsen jälkeen taisteluksi tämän ylpeän varmuuden ja tämän viehkeän\nhellyyden välillä. Sillä jos tämä viimemainittu pääsi hetkeksikään\nvallalle, jos se kävi ilmi yhdestä ainoastakaan arasta silmäyksestä tai\nlämpimästä käden puristuksesta, katosi minulta ylpeä varmuuteni ja minä\njouduin hämilleni osoittamastani hellyydestä. En voinut muuta, sillä\njommankumman täytyi olla voitolla, varmuuteni tai hellyyteni, yhdessä\nne eivät voineet viihtyä.\n\nJa haaveilija pääsi minussa voitolle hellän mieleni avulla ja minusta\nnäytti yhä edelleen, että sinä pilkkasit tuota haaveilijaa minussa,\nylenkatsoit ja halveksit häntä. Sinä tahdoit että ylpeä varmuuteni,\njoka teki minut toimintakykyiseksi ja kylmäksi, valtaisi koko minun\nolentoni ja minua kuin kainaloista kannattaisit. Oli niinkuin olisit\nsilloin nähnyt oman voimasi minun läpitseni tulvivan, ja silmäsi sameni\nja äänesi jäykkeni, jos annoin hellyyteni hetkeksikään tulla näkyviin.\nKun en ymmärtänyt sinua, niin annoin sen tapahtua yhä harvemmin, sillä\nsinä tahdoit niin. Panithan sinä sen seurustelumme ehdoksi, mutta minä\nen ymmärtänyt sitä silloin niinkuin nyt, että sinä, joka olet niin\nvalpas ja reipas, aloit pelätä juuri tuota heikkouttani, vaikka sitä jo\nsalaisesti rakastit.\n\nSilloin tuli eräs ilta, ilta, jonka vietimme jokapäiväisessä\nhuoneessa ja tavallisessa ympäristössä vähäpätöisistä asioista\nkeskustellen, mutta oli se keskustelu minusta kauniimpi kuin näköala\nSveitsin alpeilta, sopusointuisempi kuin laineiden soitto Hebriidein\nbasalttiluolissa ja ihanampi kuin etelän taivas. Sinä iltanahan sinä\ntietämättäsi ilmaisit, että sinunkin vakava olentosi voi hellästi\nhelähdellä, että sinäkin voit toivoa ja ikävöidä ja lempeitä tunteita\nmielessäsi kätkeä.\n\nSinä ilmaisit sen tietämättäsi, kun kasvosi kerran värähtivät, vaikka\nvärähtivätkin niin vähän, ett'ei ystävän silmä olisi voinut sitä\nhuomata, mutta jonka minun rakastava silmäni keksi, ilmaisit sen\nsalaman nopealla katseella, jota et ennättänyt kätkeä, ilmaisit siten,\nettä tumma verho peitti silmäsi kirkkaan kalvon, joka ei kuitenkaan\nsiihen peittynyt, vaan lämpeni siitä. Ja kun sinä taas rauhallisesti\nnojauduit sohvan selustimeen ja yhdyit keskusteluun muiden kanssa, oli\näänessäsi riemuitsevien pääskyisten laulua, joka tulkitsi hurmaavaa\nonnea ja auringon ihanata paistetta. Sinä toivoit silloin vavahtelevan\nsydämmesi sisimmässä, että olisin käyttänyt tuota lyhyttä hetkeä,\njolloin mielenliikutuksesi sai minut kokonaan valtaansa, heittääkseni\nsilmäyksen sydämmesi salaisimpaan sopukkaan, -- ja niin olin minä\ntehnytkin. Huomasit sen liikutuksestani ja pidätetystä hengityksestäni,\nja kun noin tiesit minun pikimmältäni pistäyneeni olentosi kaikkein\npyhimmässä, niin siitä sinun äänesi riemuitsi ja siitä siilien tuli\nkesäpäivän kaiku, sillä sinä olit onnellinen, kun viimeinkin olit\nuskaltanut salaisuutesi ilmaista.\n\nEt olisi koskaan uskaltanut tehdä sitä ollessasi kanssani kahden\nkesken. Kävellessämme toistemme seurassa olimme aina huolellisen\ntarkasti väitelleet kaikkia tunteiden syvyyksiä, minä olin tehnyt sen\nsinun tähtesi ja sinä minun, ja puhelumme olivat keveästi liukuneet\npitkin sileää pintaa, hetkeksikään tunkematta noihin tunteittemme\nalavesiin, joiden virtaukset toinen toisemme sanojen alla aavistimme.\nMe kätkimme tietoa siitä niinkuin julkista salaisuutta, joka tuon\ntuostakin paljastui veitikkamaisessa katseessa tai vähän rohkeammassa\nsanankäänteessä. Vasta tuossa meille vieraiden ihmisten seurassa\nuskalsit sinä tunnustuksesi tehdä, sillä sinä tarvitsit suojaa minun\nheikkouttani vastaan, sinä voimakas nainen!\n\nJa sinä sait suojaa.\n\nKun sinun välinpitämättömät ja näennäisesti hajamieliset sanasi olivat\naiotut meitä ympäröivälle seuralle, annoit sinä äänen värähdyksen\ntoisensa perästä väikkyä heidän ohitsensa ja tunkea minun mieleeni,\nja minä kätkin ne sinne äärettömällä, palavalla kiitollisuudella.\nSinä aavistit, että jokainen äänesi helähdys herätti eloon sointuvia\nsäveliä sydämmessäni, ja haltioissasi tartuit sinä sieluni soittimiin\nja soittelit sulavan adagion rakkauden ikuisesta onnesta. Istuin\nsiinä ja annoin noiden sävelien tunteitani tuuditella, koko olentoni\nkajahteli vastaan, ja hurmautuneena kuuntelin minä sinua, kunnes\nsointujen voima kasvoi niin suureksi, että jo pelkäsin tunteittemme\ntulevan ilmi. Minusta tuntui kuin olisi muidenkin pitänyt kuulla noita\nonnemme salatuita säveliä, jotka soivat kuin pyhä kirkkomusiikki ja\njoiden pohjasävel oli niin läpitunkevan kirkas ja täyteläinen kuin\nsävel Sarasaten viulusta. -- Ja sitten olivat soittajaiset lopussa ja\nminä toinnuin hurmauksestani hiljalleen ja mietteihini vaipuneena kuin\nsoittohaaveilija.\n\nAutoin turkin päällesi -- ja sinä menit. Seurata sinua en tahtonut,\nsillä katseellasi pyysit minua jäämään, ja se korvasi kahdenkertaisesti\nsen ilon, jonka kadotin, -- sillä sinä _pyysit!_\n\nKului muutamia päiviä, ennenkun näin sinut, -- muutamia rauhallisia\npäiviä. En odottanut mitään, en toivonut mitään, en tuntenut muuta\nkuin sanomatonta sopusointua, rajatonta rauhaa: olin täydellisesti\ntyytyväinen.\n\nMutta sinä et sallinut minun olla tyytyväinen; -- ensimmäiset\nkirjoitetut rivisi saapuivat minulle vaalean punertavassa kuoressa. Ne\npyysivät minua tulemaan, en muista enää minne, mutta ne vaan pyysivät\nminua tulemaan. Ja minä tietysti tulin lapsellisesti luottaen siihen,\nettä teemme oikein, kun toisten toiveita täytämme.\n\nEihän se ollut kuin vähäpätöinen asia, jota minulta pyysit, aivan\nyhdentekevä meille molemmille. Pääasia oli, että sait nähdä minut,\nkoettaa voimaasi ja vaikutusvaltaasi minuun. Vanhasta tottumuksesta\nrauhoitin minä mieleni ja olin olevinani kylmäverinen, koska näin sinun\nsitä yhä edelleenkin arvossa pitävän. En pienimmällä liikkeelläkään\ntahtonut ilmaista tukahdutettua toivoani, että viimeisen tunnustuksesi\njälkeen olisit muuttunut, ja minä tunsin, että se sinua miellytti.\nKiitos siitä näkyi jokaisessa liikkeessäsi ja se kävi selville\navonaisesta kädestäsi, jonka minulle hyvästiksi ojensit.\n\nMutta minä palasin kotiin uupuneena kaikkeen tuohon teeskentelyyn,\njolla ei ollut mitään järkevää tarkoitusta, ja kyllästyneenä tuohon\nkylmäverisyyteen, joka oli mielestäni tarpeeton. Ei edes hyväksymisesi\neikä kiitollisuutesi minua enää tyydyttänyt. Poljetut tunteeni alkoivat\nkäydä kapinoimaan, huusivat oikeutta, vaativat jotain palkkiota\nkaikista kärsimyksistään ja pidätetystä hellyydestään, -- ja minusta\nolivat ne oikeassa. Ensi kerralla täytyy sinun minua kuulla!\n\nJa ensi kerta oli niin otollinen kuin tuulen käänne välistä on\npurjehtijalle.\n\nSinun oli poistuttava eräistä päivällispidoista, joissa taaskin olin\nsinun mieliksesi ollut kylmä, vaikka tunteeni tulena paloivat. Oli\nniin luonnollista, että seuraisin sinua, ett'et muuta mahdollisuutta\najatellutkaan. Käytökseni oli antanut sinulle varmuuden siitä, etten\ntulisi olemaan heikko tänäkään päivänä, ja luottaen siihen valitit\nsinä olevasi uupunut. Katselit minua melkein kummastellen, kun\npysähdytin ohitse kulkevan ajurin ja pyysin sinua astumaan vaunuihin\n-- niin päättäväksi et ollut minua koskaan luullut. Teitkö tuon\nnyt hämmennyksissäsi vaiko pikaisen päätöksen kautta, en tiedä, --\nmutta viereeni sinä istahdit, suojainen kostea ilma tulvahti vasten\nkasvojamme, ja me lähdimme ajamaan.\n\n-- Minne? kysyi ajuri.\n\n-- Ajamme kierroksen ympäri kaupungin, huusin minä.\n\nMiks'et siihen mitään sanonut? Miksi kiedoit myöntyväisesti\npäällysvaatteesi hartiaisi ympärille ja miksi näytit siltä kuin ei\nolisi ajurille antamani käsky sinua vähääkään liikuttanut? Miksi\nmuutuit yhtäkkiä niin rauhalliseksi ja tyyneksi, jommoisena en sinua\nkoskaan ennen ollut nähnyt, -- vai käsititkö, että meidän kerrankin oli\npäästävä johonkin varmaan päätökseen.\n\nEi, niin ei se ollut -- ei likimainkaan! Mutta onneni kyllyydessä\ntartuin minä kömpelösti käteesi ja se oli valmis vastaanottamaan\nensimmäisen viattoman suuteloparkani mustan hansikkansa selälle.\n\nTuo pieni pisara sai tunteeni äyräittensä yli kuohahtamaan ja koskenaan\ntuli suustani sanoja, tuli vapauttavia, kaunopuheisia, sekavia,\nkyyneliin tukehtuvia, liikuttavia, etkä sinä kättäsi vetänyt pois.\nKun toinnuin, ymmärsin minä, että liikutukseni oli ajattelematon,\nnaurettava, epämiehuullinen, mutta en voinut minä sittenkään olla yhä\nuusia kyyneliä vuodattamatta. Ja sinä istuit niin hiljaa, sanaakaan\nsanomatta, niin kuin ei olisi sinulla ollut aavistustakaan siitä,\nettä siinä oli edessäsi lämminverinen, elävä ihminen, joka kärsi ja\nriemuitsi, ja niinkuin olisi koko rakkauteni yltäkylläisyys vaan ollut\nmitä jokapäiväisin asia.\n\nNiin ei kuitenkaan ollut, vaikka se siltä näytti. Sinä istuit kuin\nkivettyneenä yhdestä ainoasta kauhistavan selvästä ajatuksesta,\nsiitä, että onnemme nyt oli mennyttä. Avomielisessä, luottavaisessa\nluonteessasi oli tyynen pinnan alle kätkettynä naisen koko kaksinaisuus\nja arkuus. Rakkauteni räikeä yksinkertaisuus repi ja raastoi sinun\nhienoa tunne-elämääsi, etkä sinä ollut koskaan voinut ajatella,\nettä tunteita tuolla tavoin voitaisiin paljastaa, päinvastoin olit\naina karttanut siitä itsellesi selkoa tekemästä. Olit toivonut,\nluultavasti epäselvästi, mutta kuitenkin varmasti, että rakkaus, joka\nei koskaan sanoihin puhkea eikä koskaan käy omaa itseään tutkimaan,\nvoisi yhäkin kestää; olit luullut, että se voisi elää pienistä\nteoista, joita ainoastaan tarkkanäköisin silmä voi keksiä, ja puoleksi\nitsetiedottomista äänettömistä hyväilyistä, jotka vaitiolon pyhitetyn\nvaipan alle piiloutuvat.\n\nJa nyt minä asetin eteesi rajusti ja kovakouraisesti rakkauden koko\nhauraan konehiston, paljastin sen hienoimmat hiussuonet, jotka\nvavahtavat jo ajatuksenkin niitä koskettaessa, eikä ollut minulla\nmitään sääliä repiessäni rikki tuota viekoittelevaa ja salaperäistä\nhuntua, joka aina verhoo kahden ihmisen sopusointuista yhteiselämää.\n\nSinun mieleesi tulvi ääretön paljous monellaisia ajatuksia ja tunteita,\njoita ei selvä järkesi kyennyt selvittämään. Siinä oli vastarakkautta,\nmyötätuntoisuutta, iloa, epätoivoista surua ja ääretöntä hellyyttä,\njoka koetti kapinaan nousten järkeäsi voittaa ja uhkasi heittää sinut\nsydämmesi kuohuvaan koskeen Mutta siihen et sinä tahtonut suostua.\nKaikki rakkauden nimettömät tuskat ja kaikki sen sanattomat ilot\nkokosit sinä suonenvedon tapaisella voimain ponnistuksella yhteen ja\npainoit ne takaisin sydämmeesi, sillä sinä et tahtonut hetkellisen\nvaromattomuuden vuoksi menettää tunne-elämäsi sisältöä etkä rakkautesi\nsalaperäisyyttä.\n\nMutta sinun oli vaikea toteuttaa tahtoasi, sillä sinä rakastit tuota\nintohimoista, haaveilevaa olentoa, joka niin ujostelematta tunki\ntunteensa helmaasi. Ja kuitenkin vedit sinä verkalleen pois hansikoidun\nkätesi, jota hyväilin, pyyhkäsit kasvojasi niinkuin olisit unesta\nherännyt ja virkoit, huoaten niin syvään ja raskaasti kuin olisi\nsisimmäinen toivosi siinä haihtunut:\n\n-- Kääntykäämme takaisin!\n\nMinä säpsähdin suoraksi istuimelleni ja kysyin niinkuin en olisi oikein\nkuullut:\n\n-- Takaisin?\n\n-- Niin, vastasit sinä, et muuta sanonut, mutta sanoit sen niin\nvakuuttavan varmasti, että minä käskin vaunujen kääntyä ja näin\ntienhaaran jäävän jälkeemme oikealle kädelle. Tuijotin pimeyteen\nosaamatta mitään ajatella ja maiseman hämärät piirteet painuivat\nselvästi mieleeni. Mutta sinä et vuodattanut kyyneltäkään raunioiksi\nhajonneen onnemme haudalle, et huokaustakaan päästänyt; -- päätöksesi\noli tehty ja intohimoton luonteesi oli sen päätöksen vahvistanut.\nOvellasi kysyin minä, tahdoitko antaa minulle anteeksi -- tiesinhän\nminä sen omaksi syykseni, että olimme näin toinen toisemme kadottaneet.\n\nSilloin taivutit sinä vaan päätäsi omituisesti, merkitsevästi, ja\nsiihen jäin minä sitten yksin katumukseni kanssa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilenhän me tapasimme toisemme tuolla tien haarassa, josta kerran\nkäännyimme takaisin vaunuissa ajaessamme, kun talviyö oli kylmä ja\nilma raakaa. Olin nähnyt sinusta vilahduksen kerta ennenkin, mutta en\ntahtonut silloin omia silmiäni uskoa. Nyt tiedän, että me molemmat\nsamaan aikaan olimme menneet sinne hakemaan hajonneen onnemme\npirstaleita ja kuluttamaan joutilaita yksinäisiä hetkiä ahkeran työn\nlomassa.\n\nHajonneen onnemmeko!\n\nMinä tiedän, että me molemmat olimme saavuttaneet elämässämme sen,\nmitä ei elämä joka päivä tarjoo, mutta jota emme osanneet hyväksemme\nkäyttää. Sinä menit sinne muistojasi uudistamaan ja mielikuvituksesi\navulla uudelleen tuntemaan luonteittemme vanhaa vetovoimaa, ja olet\nsinä niinkuin minäkin rakentanut rakkautemme raunioista muistopatsaan\ntoiveidemme haudalle...\n\nMutta kun me eilen äänettöminä ja epäilevinä vaelsimme kotiin päin\ntoistemme rinnalla, alkoi minussa soida vanhoja tuttuja säveliä, ja\nniinkuin ennenkin kuuntelen minä niitä yhä kasvavalla hartaudella\nmietteihini vaipuneena kuin soittohaaveilija...\n\n\n\n"]