[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhV2x7ygVSdakuXeH7zA530UbYYm_oqZ96M9QsbhhQ8Y":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2016,"Phaidros","Platon (427-347 e.Kr.)",null,"2016-platon-phaidros","2016__Platon__Phaidros","tietokirja",[],[13],"klassikot","fi",-370,1920,22997,149430,false,59435,[22,23,24,25],"Love -- Early works to 1800","Rhetoric -- Early works to 1800","Socrates, 470 BC-399 BC","Soul -- Early works to 1800",[27,28],"Classics of Literature","Philosophy & Ethics","\"Phaidros\" by Plato is a dialogue written around 370 BC. Socrates and Phaedrus meet outside Athens to discuss a speech about love. Their conversation spirals into deeper questions about rhetoric, the human soul, and divine inspiration. Through three contrasting speeches and the famous chariot allegory, they explore whether it's better to favor a lover or non-lover, while examining what makes persuasive speech truly effective and how desire shapes human nature. (This is an automatically generated summary.)",[],250,"Platonin filosofinen dialogi käsittelee rakkautta, sielun kuolemattomuutta ja retoriikan perusteita. Sokrateen ja Phaidroksen välisessä keskustelussa tarkastellaan puhetaidon suhdetta totuuteen sekä kirjoitetun sanan ja elävän opetuksen eroja.","Platonin 'Phaidros' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2016. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PHAIDROS\n\nKirj.\n\nPlaton\n\n\nSuomentanut\n\nNiilo Lehmuskoski\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nPhaidros-dialogi tuntuu syntyneen niitten voimakkaitten vaikutelmien\nherättämänä, jotka Platon on saanut opettajatoiminnastaan Akademiassa.\nSe on persoonallisen, suusanallisen opetuksen ylistystä kuollutta\nkirjatietoa vastaan, joka ei Platonin mielestä voi antaa mitään uutta\ntietoa, vaan korkeintaan palauttaa muistiin, mitä entuudestaan\ntiedämme. Ensi sijassa suuntautuu hyökkäys retoriikkaa vastaan, joka\npohjautumatta ja pyrkimättä todelliseen tietoon puhtaasti ulkonaisin\nkeinoin koettaa vaikuttaa kuulijoihin. Vain sellaisen puhetaidon, joka\nperustuu todelliseen käsitteelliseen sekä synteettistä että\nanalyyttistä tietä saavutettuun tietoon niin hyvin kyseessäolevasta\naineesta kuin kuulijoitten luonteista, voi Platon myöntää taiteeksi.\nSama kuin retoriikan on laita runouden ja lakienlaadinnan, jonka Platon\nlukee kirjallisuuteen. Niilläkin on arvoa vain sikäli kuin ne\nperustuvat tähän edellämainittuun käsitteellisen ajattelemisen taitoon.\nSille, joka on tämän taidon saavuttanut, ovat nimitykset puhuja,\nlakienlaatija ja runoilija sopimattomat. Viisaudenystävä, filosofi, on\nhänen oikea nimensä.\n\nFilosofinen tietämys asetetaan siis ainoaksi arvonmittaajaksi\nkirjalliselle tuotannolle. Mutta ei edes silloin, kun se tältä kannalta\narvosteltuna täyttää kaikki vaatimukset, se kohoa suullisen esityksen\nrinnalle. Todellisen filosofin on tässäkin tapauksessa myönnettävä\nharjoittavansa taidettaan vain leikin vuoksi.\n\nSillä, joka lausuu tällaisia ajatuksia kirjallisen työn arvosta, täytyy\nolla takanaan pitkä kokemus, joka yksin on voinut näyttää, miten vaikea\non siirtää kirjalliseen ilmaisumuotoon sitä, mikä ihmisessä on\npersoonallisinta. Tällaiset ajatukset ovat ehkä seuranneet\nluonnollisina vastavaikutuksina suurta, kaikkia henkisiä voimia\njännittänyttä työtä, joka valmistuttuaan ei ole tyydyttänyt\ntekijätänsä. Valtiota on Platon itse varmaankin pitänyt pääteoksenaan.\nEiköhän tunnu luonnolliselta, että Phaidros on syntynyt sitä\nseuranneena lepokautena? Dialogin muodolliset epätasaisuudet ja\nristiriitaisuudet itse ajatuksissa kenties osoittavat jonkinlaista\najatuksen väsähtäneisyyttä, ja toiselta puolen ei tätä otaksumaa\nkumonne se runollinen lento, johon Platon paikoin kohoaa. Sehän oli\nmahdollinen sitä suuremmassa määrässä, mitä enemmän dialektikko Platon\nväistyi runoilija Platonin tieltä. Useat tutkijat pitävät myöskin\nerinäisiä dialogin kohtia käsitettävinä vasta Valtiossa esitettyjen\nsukulaisajatusten valossa, ja n.s. kielistatistinen tutkimus on\nniinikään nyttemmin määrännyt Phaidrokselle tämän sijan Platonin\ndialogien joukossa.\n\nTämä mielipide dialogin syntymäajasta on kuitenkin vasta viime aikoina\nalkanut saavuttaa yhä yleisempää tunnustusta. Jo vanhalla ajalla oli\nvarsin laajalle levinnyt se käsitys, että virheiksi tajutut dialogin\ntyylilliset omituisuudet todistivat tekijässä \"poikamaisuutta\" ja\ndialogin itsensä ensimäiseksi Platonin kirjoituksista. Uudella ajalla\non varsinkin Schleiermacher voimakkaasti puolustanut tätä\nkatsantokantaa. Aikansa spekulatiivisen hengen mukaisesti hän\nepähistoriallisesti käsitti Platonilla olleen filosofian olemassa jo\nvalmiina järjestelmänä ennenkuin hän ryhtyi kirjoittamaan ja\nPhaidroksessa hän oli löytävinänsä tämän järjestelmän luonnoksen.\nSchleiermacherin käsitys Phaidroksen syntymisajasta on saanut\npuoltajia. Nykyään kuitenkin dialogi yleisesti sijoitetaan\njärjestyksessä paljoa myöhemmäksi. Jonkinlainen välittävä kanta on se,\njoka otaksuu olleen olemassa kaksi Phaidros-laitosta, joista vasta\njälkimäiseen on sisältynyt se ihmeellinen myytti ihmissielusta ja\nrakkaudesta, jonka Sokrates esittää ja joka ensi tutustumalla näyttää\nkasvavan ulkopuolelle dialogin puitteitten.\n\nPhaidros osoittaa tosiaankin selvemmin kuin ehkä mikään muu Platonin\nteoksista ne kaksi puolta hänen luonteessaan, jotka alinomaa\ntaistelivat keskenään, runoilijan ja ajattelijan. Se asettaa hänessä\nmyöskin opettajan kirjailijaa vastaan. Phaidros särkee kuvan\nsystemaattisesta ajattelijasta, mutta antaa sensijaan kenties jalomman\nkuvan Platon-ihmisestä.\n\nJo dialogi sinänsä, sen olemassaolo, on ristiriidassa siinä lausuttujen\najatusten kanssa. Jos Platon kerran arvioi kirjallisen työn niin\nalhaiseksi, niin miksi hän ylipäätään kirjoittaa? Vain leikinkö vuoksi,\nkuten Sokrates lopussa sanoo koko keskustelun tapahtuneen? Ehkä\nennemminkin siksi, että hänen kaikesta huolimatta sittenkin täytyi\nkirjoittaa. Ehkä Platonillakin oli käskijänsä, inspiratio, se\njumalallinen hulluus, jonka mahdin Platon nyt kerrankin tunnustaa, ja\njoka on herkistänyt hänen aistinsa vastaanottaviksi sillekin\nkauneudelle, jota luonto säteilee, ja kohottanut sen siihen\nmetafyysilliseen lentoon, joka kannattaa äsken mainittua Sokrateen\nesittämää myyttiä. Ja kuitenkin -- runoilija Platon on runoilijain\nvihollinen. Tosin hän nyt on heitä kohtaan suvaitsevampi kuin\nValtiossa, missä hän ei heille löydä sijaa, vaan langettaa heistä\njyrkän tuomion: hehän kuvauksillaan jumalista häpäisevät jumaluuden ja\nväärentävät heidän olemuksensa, hehän herättävät epämiehekkäitä\nmielenliikutuksia ja korkeimmasta todellisuudesta he loitontavat\nihmiset tarjoamalla heille vain jäljennösten jäljennöksiä. Nyt toki voi\nrunoilijakin olla filosofi -- sikäli kuin hän sitä on. Itsessään hän on\nkaukana filosofista. Kun filosofin sielu on korkeinta, mitä Platon\ntuntee, kuuluu runoilijan sielulle hänen arvomaailmassaan vasta kuudes\nsija.\n\nSe kysymys, jonka ratkaisemisessa Platon osoittaa retoriikan\ntäydellisen heikommuuden filosofian rinnalla, koskee rakkautta. Ei\ntosin sitä rakkautta, jonka me tunnemme. Omituista on, että\nkreikkalaisessa psykhessä naislemmellä oli tuskin mitään sijaa. Eros\ntajuttiin varsinkin myöhemmin niitten suhteitten valtiaaksi, jotka\nkehittyivät kauniiden nuorukaisten ja heitä vanhempien miesten välille.\nMikäli nämä suhteet muodostuivat aistillisiksi lemmensuhteiksi, ovat ne\nmeistä vastenmielisiä ja meidän koko rakkauselämällemme vieraita. Mutta\ntoiselta puolen on myönnettävä, että milloin rakastajassa vallitsi\nvoimakas siveellinen tahto, hänen rakkautensa silloin oli pyrkimystä\nhenkisesti kohottavasti ja jalostavasti vaikuttaa lemmikkeihinsä.\nTällainen suhde on varmasti vallinnut Sokrateen ja hänen oppilastensa\nvälillä, tällainen oli varmaankin Akademiassa palveltu Eros. Mutta\nEroksen mahti on Platonille vielä suurempi. Jo Symposionissa laajenee\nrakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi, joka lopulta johtaa tajuamaan\nkauneuden idean. Phaidroksessa kauneus herättää rakkautta juuri sen\ntakia, että se muistuttaa kauneudesta itsestään, jota sielu kerran on\nsaanut katsella matkatessaan jumalien saatossa. Rakkaus kohoaa\nasteettain portaaksi, joka varmimmin vie sielun takaisin\ntransscendenttiseen maailmaan.\n\nUlkokohtainen retoriikka ei kykene tunkeutumaan kysymyksen ytimeen. Se\ntuntuu vielä kuolleemmalta siinä ympäristössä, johon keskustelu on\nsijoitettu. Ainoan kerran vie Platon Sokrateen, joka nytkin on hänen\najatustensa tulkki, vapaaseen luontoon, jota Sokrates yleensä karttoi,\nkoska se ei, kuten hän tässä dialogissa sanoo, voinut hänelle mitään\nopettaa. Oppia hän saattoi ainoastaan kaupungissa olevista ihmisistä.\nSokrates pysyttelikin melkein yhtä itsepintaisesti Ateenassa -- vain\nsotaretkelle hän sieltä poistui -- kuin myöhemmin Kant\nKönigsbergissään.\n\nUlkopuolelle kaupungin muurien Sokrates on lähtenyt saadakseen kuulla\nLysiaan, kuuluisan reetorin uusimman puheen rakkaudesta tämän\ninnokkaalta ihailijalta _Phaidrokselta_, samalta pintapuoliselta ja\nfanaattisessa puhujain-ihailussaan hiukan koomillisesti vaikuttavalta\nateenalaiselta, jonka tunnemme Symposion-dialogista. Puhe, joka\nmahdollisesti on jonkun Lysiaan pitämän puheen vapaa mukailu,\nosoittautuu ajatuksiltaan köyhäksi ja heikoksi kokoonpanoltaan. Perin\nteennäinen on teemakin: kauniin nuorukaisen ei tule olla mieliksi\nsille, joka häntä rakastaa, vaan sille, joka ei rakasta. Eipä ihme,\nettä Sokrates dialogin lopussa tuomitsee puheet itsepuolustukseen\nkykenemättömiksi. Tällä kertaa hän -- verhotuin kasvoin, osoittaakseen,\nettei hän nyt ilmaise todellisia ajatuksiaan -- pitää puheen samasta\naineesta, muodoltaan raskaamman kuin Lysiaan puhe oli ollut, mutta\najatuspitoisemman ja psykologisesti syvällisemmän. -- Juuri kun\nkeskustelutoverit tekevät lähtöä, tuntee Sokrates kuitenkin\ndaimonioninsa syyttävän häntä siitä, että hän on herjannut Erosta, ja\nniin hän runoilija Stesikhoroksen esimerkkiä noudattaen tämän\nperuutuslaulun, _Palinodian_, mukaan pitää uuden puheen, joka on\nedellisille täysin vastakkainen.\n\nHulluudeksi myöntää Sokrates nytkin rakkauden. Mutta siinä itsessään\nhän ei näe pahaa. Päinvastoin on jumalallinen hulluus tuottanut\nsuurinta onnea ihmisille. Se on synnyttänyt ennustustaidon, ja\nmysteriokultin, vain sen varassa syntyy todellinen runous. Jumalallista\nhulluutta on rakkauskin. Se voi olla jumalallista vain sentakia, että\nsielu on kuolematon. Sielun kuolemattomuuden Sokrates todistaa sillä,\nettä se oman liikkeensä alkuna on syntymätön ja häviämätön, Phaidonissa\nja Valtiossa esitettyihin todistuksiin liittyy näin uusi, sellainen,\njoka tosin psyykilliseen puoleen rajoitettuna sisältää jokseenkin saman\nperusajatuksen kuin nykyinen voiman säilymisen laki.\n\nVasta sielun olemuksen täydellinen tunteminen voi selvittää rakkauden\nolemuksen. Mutta sen esittämisestä tarkasti käsitteellisen ajatuksen\nkannalta Sokrates -- taikka oikeammin Platon -- ilmeisesti vastoin\ndialogin lopussa asetettuja vaatimuksia luopuu. Platon tunnustaa, ettei\ninhimillinen tietämys siihen kykene. Niin ankarasti kuin Platon\nvaatiikin käsitteellistä ajattelua, näyttävät hänen perusoppinsa\nsittenkin syntyneen intuitiivista tietä. Runous on Platonille sittenkin\nsilta ideain puhtaaseen maailmaan, nimittäin se runous, jonka hän itse\nluo. Myytti on useinkin se muoto, johon hän syvimmät ajatuksensa pukee.\n\nAivan toiselle tasolle kuin millä keskustelu Phaidroksessa yleensä\nliikkuu, kohoaa Sokrateen esittämä sielun olemusta vertauksin kuvaava\nmyytti. Platon rikkoo sillä dialogin yhtenäisyyden, mutta sovitukseksi\npaljastaa meille näkemyksensä suuruuden ja koko sielunsa tulisuuden.\n\nValtiossa oli Platon eroittanut sielussa kolme osaa, järjen, uljuuden\nja halun. Nyt [Myöskin Valtiossa havainnollistutetaan oppia sielun\nkolmijaosta vertauksella: Ihmisvaippaan on kätketty monipäinen hirviö,\njalopeura ja ihminen. Jos ihminen hallitsee, on kokonaisolemus\nonnellinen.] hän antaa Sokrateen verrata sielua kokonaisuuteen, jonka\nmuodostavat parivaljakko, jonka toinen hevonen on jalo, kaunis,\nhyveellinen ja helposti ohjattavissa, toinen taas huono, ruma, paheiden\nraskauttama ja uppiniskainen. Siivekkäänä on sielu kerran kulkenut\njumalien autuaassa saatossa voimiensa ja tahtonsa mukaan heitä\nseuraten. Se on aina ollut vaarassa vaipua maahan, koska paheiden\ntäyttämä hevonen on häirinnyt tasapainoa ja pyrkinyt painamaan\nvaljaikkoa alas. Täydellisimmät kuolemattomiksi kutsutut sielut\nkohoavat ulkopuolelle taivaankin ja saavat nähdä todellisen olevaisen,\nideamaailman, missä erikoisesti oikeudenmukaisuuden, kohtuullisuuden ja\ntiedon ideat loistavat esiin. Jos sielut saattavat seurata jumalia,\nsäilyvät ne vahingoittumattomina, jolleivät, kadottavat ne siipensä ja\nputoavat maahan. Sen mukaan, miten sielut ovat jaksaneet kohota\njumalien mukana tai olleet kohoamatta ja tyytyneet vain arvelusta\nlähtevään ravintoon, saavat ne paikkansa maallisessa vaelluksessa.\nSuurin onni on tulla istutetuksi siemeneen, josta kehittyy viisautta ja\nkauneutta rakastava, Musain taiteita (ei kuitenkaan runoutta)\nharjoittava ja Erosta kunnioittava mies. Sitä seuraava aste on\nlainkuuliaisen, sotaan ja hallitsemiseen kykenevän kuninkaan siemen. Ja\nniin jatkuu arvojärjestys alenevassa sarjassa, jonka sofisti ja tyranni\npäättävät, ja jossa runoilijalle on vasta kuudes sija yhdeksästä.\n\nSielut palaavat sinne, mistä ovat lähteneet, vasta kymmenen tuhannen\nvuoden kuluttua; vain sen sielu, joka vilpittömästi on harrastanut\nfilosofiaa tai filosofisella tavalla harjoittanut poikarakkautta, saa\nsiivet kolmantena tuhatvuotisjaksona. Maisen elämänsä jälkeen saavat\nsielut joko maan alla suorittaen rangaistustaan tai asuen jossakin\nkohdassa taivasta oikeudenmukaisen palkintonsa. Joka tuhannentena\nvuotena ne saavat valita uuden elämän.\n\nNämä ajatukset ovat läheistä sukua Valtion sielunvaellusopille ja\ntietävät kehitystä Phaidonissa esitetystä kannasta, minkä mukaan vain\nfilosofeille luvataan ruumiiton elämä vielä kauniimmissa asunnoissa\nkuin maiset ovat.\n\nJotta maahan vaipunut sielu voisi palata entiseen asemaansa, on hänen\nuudelleen saatava siivet. Tämä taas on mahdollista vain sikäli, mikäli\nvoimme tässä maailmassa olevissa ideamaailman jäljennöksissä tajuta\njotakin tuosta entisestä maailmastamme. Vain kauneuden ideasta on\nterävimmän aistimme, näkömme havaittavissa selvä kuva. Tämä kauneus\nsynnyttää rakkauden. Rakastetun olemus herättää sielussa muiston\ntodellisesta kauneudesta ja muodostuu siksi voimaksi, joka johtaa\nsielua kohti ideain autuasta maailmaa. Vaikea on tosin kulkea tämä tie.\nSielun alhainen osa, tuo hillitön ja epäjalo hevonen, koettaa syöstä\nkoko sielun huonoihin nautintoihin. Vain filosofisesti harjoitettu\nrakkaus johtaa oikeaan.\n\nEttä Platon monin verran syvemmin saattoi tunkeutua asian ytimeen kuin\nLysias osoittaa tämä myytti. Mutta se näyttää myös, mitenkä vaikeata on\nvetää jyrkkää rajaa ajattelun ja runouden välille. Filosofin sielu\ntuskin voi tunkeutua tosiolevaisen maailmoihin ilman jotakin osaa siitä\nnäkemyksestä, joka synnyttää tosi runouden. Ja toiselta puolen ei\nsuurta runoutta synny ilman filosofiaa.\n\nRunoilijaolemuksellaan kenties yhtä paljon kuin hellittämättömällä\npyrkimyksellä viisauteen veti Platon Ateenan nuorukaisista jaloimmat\nAkademiaansa, missä Platon koko persoonallisuutensa voimalla harjoitti\n\"sielujen ohjaustaitoa\". Lienee kuitenkin ollut monta, jotka jättivät\nhänet ja kääntyivät toisaalle, missä kansalaiseksi ja ihmiseksi näytti\nhelpommin voivan kehittyä. Useitten oppilaistaan sai Platon nähdä\nsiirtyvän puhetaidon opettajan Isokrateen kouluun, joka hänkin käsitti\ntoimintansa ennen kaikkea nuorisoa kasvattavaksi. Platonin mielestä ei\nIsokrateen viittoma tie ollut oikea. Se, joka ei pyrkinyt herättämään\nkasvateissaan todellista tietoa, ei myöskään voinut synnyttää heissä\nhyveitä. Ja se, mitä Platon antaa Sokrateen Isokrateesta lausua\nviimeisissä vuorosanoissaan, onkin kai käsitettävä pettymyksen\nilmaukseksi siitä, ettei Isokrates ollut täyttänyt niitä lupauksia,\njoita hänen luontaiset lahjansa ja filosofinen luonteensa olivat\nhänestä antaneet silloin, kun hän vielä oli nuori. Ja niin lieneekin\nsyvimmältään Isokrates se objekti, johon polemiikki retoriikkaa\nvastaan kohdistuu, eikä jo silloin kuollut Lysias, jonka Platon on\ntuonut näyttämölle vain siksi, että hänen persoonansa ja\ntaiteilijaominaisuutensa ulkonaisesti paremmin kuin Isokrateen\nsoveltuivat Platonin tarkoituksiin.\n\nLysias ja Sokrates edustavat vastakohtia, jotka ulottuvat kautta\naikojen. Filosofia ja retoriikka, ajatus ja puhe, sisältö ja muoto ovat\nvain harvoin yhtyneet sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä niistä\nsynteeseistä, jotka nämä kaksi antiteesiä ovat synnyttäneet, on\ntäydellisimpiä se, jonka Platon, itse tosin olematta siitä tietoinen,\non luonut.\n\n_Suomentaja_.\n\n\n\n\nPHAIDROS.\n\n\nVuoropuhelun henkilöt:\n\n    Sokrates\n    Phaidros\n\n\nSOKRATES: Rakas Phaidros, minne ja mistä?\n\nPHAIDROS: Lysiaan,[1] Kephaloksen pojan luota, Sokrates. Olen matkalla\nkävelemään kaupungin muurin ulkopuolelle. Sillä olen kuluttanut pitkän\najan istuessani siellä aamuvarhaisesta alkaen. Noudattaen yhteisen\nystävämme, Akumenoksen[2] neuvoa teen kävelymatkani pitkin teitä. Hän\nnäet vakuuttaa kävelyn siellä olevan virkistävämpää kuin\nkilparadoilla.[3]\n\nSOKRATES: Siinä hän on aivan oikeassa, hyvä ystävä. Lysias oli siis --\nkuten näyttää -- kaupungissa?\n\nPHAIDROS: Kyllä, Epikrateen[4] luona, Morykhoksen[5] talossa, tässä\nnäin, joka on lähellä Olympolaisen (Zeun) temppeliä.[6]\n\nSOKRATES: Mitä ajanvietettä teillä oli? Tai tietysti Lysias kestitsi\nteitä puheella?\n\nPHAIDROS: Saat sen tietää, jos sinulla on aikaa kulkea kanssani ja\nkuunnella.\n\nSOKRATES: Kuinka? Etkö luule, että minulle on, käyttääkseni\nPindaroksen[7] sanoja, kiirettäkin tärkeämpää kuulla, mitä sinulla ja\nLysiaalla on ollut sanottavaa toisillenne.\n\nPHAIDROS: Lähde siis matkaan!\n\nSOKRATES: Ja kerro sinä!\n\nPHAIDROS: Tosiaankin, Sokrates, on kuunteluaihe sinulle sopiva. Sillä\npuhe, jonka parissa vietimme aikaamme, koski tavallaan rakkautta.\nLysias on näet kuvannut, mitenkä jonkun kauniin nuorukaisen rakkautta\nkoetetaan voittaa. Valloitusyritystä ei kuitenkaan tee hänen\nrakastajansa, ja siinä juuri onkin ajatuksen hienous. Hän sanoo\nnimittäin, että on osoitettava suurempaa suosiota sille, joka ei\nrakasta, kuin sille, joka rakastaa.\n\nSOKRATES: Mikä jalo mies! Olisipa hän vain kirjoittanut, että tulee\nenemmän suosia köyhää kuin rikasta, vanhaa kuin nuorta ja kaikkea muuta\njoka soveltuu sekä minuun että useimpiin teistä. Sillä silloin\ntosiaankin nämä puheet olisivat sivistäviä ja yleishyödyllisiä. Minä\npuolestani olen nyt saanut sellaisen halun kuulla, että jos sinä ulotat\nkävelymatkasi vaikka aina Megaraan[8] asti ja Herodikoksen[9] tavoin\nkuljet kaupungin muurille saakka ja sieltä takaisin, en kuitenkaan jää\npois seurastasi.\n\nPHAIDROS: Mitä tarkoitat, parahin Sokrates? Luuletko sinä, että minä,\njoka olen oppimaton mies, voin muististani esittää, mitä Lysias,\nnykyajan ihmisistä kirjoitustaidossa etevin, pitkän ajan kuluessa\nrauhassa kaikilta häiriöiltä on sommitellut, tavalla, joka olisi hänen\narvoistaan. Kaukana siitä. Ja kuitenkin tahtoisin kyetä tähän paljoa\nmieluummin kuin saada paljon rahaa.\n\nSOKRATES: Hyvä Phaidros! Jollen tunne Phaidrosta, on minun täytynyt\nunohtaa itsenikin. Mutta ei kumpaakaan tästä ole tapahtunut. Sillä\ntiedän hyvin, että se mies kuullessaan Lysiaan puheen ei ole kuullut\nsitä vain yhtä kertaa, vaan on yhä uudestaan pyytänyt tätä lukemaan sen\nhänelle, jota pyyntöä tämä mielellään on noudattanut. Eikä edes tämä\nole hänelle riittänyt, vaan lopuksi on hän ottanut kirjan ja tutkinut\nniitä kohtia, jotka ovat häntä enimmin miellyttäneet. Ja kun hän näin\ntehden on istunut varhaisesta aamusta asti, on hän lopuksi väsynyt ja\nlähtenyt kävelemään opittuaan -- kuten minä ainakin luulen, koira\nvieköön -- puheen ulkoa, jollei se ole ollut kovin pitkä. Ja hän kulki\nulkopuolelle kaupungin muurin, voidakseen sitä rauhassa harjoitella. Ja\nkun hän kohtasi erään, joka sairastaa halua kuulla puheita, niin hän\ntuli iloiseksi hänet nähtyään, koska hän nyt luuli saavansa\nhaltioitumistoverin,[10] ja pyysi tätä kävelykumppanikseen. Mutta kun\npuheitten lempijä käski häntä puhumaan, niin teeskenteli hän\nhaluttomuutta puhua. Ja kuitenkin hän lopulta, vaikkei kukaan häntä\nvapaasta tahdostaan kuuntelisi, väkisin puhuisi. Pyydä siis, sinä\nPhaidros, häntä heti tekemään se, minkä hän kaikissa tapauksissa pian\non tekevä.\n\nPHAIDROS: Minun on tosiaankin parasta esittää se niin hyvin kuin voin.\nSillä näyttää siltä, ettet sinä päästä minua, ennenkuin olen sen\njollakin tavalla sinulle lausunut.\n\nSOKRATES: Aivan oikea on tämä arvelusi minusta.\n\nPHAIDROS: Minä teen siis niin. Sillä itse asiassa, hyvä Sokrates, en\nole mitenkään oppinut ulkoa hänen sanojaan, mutta sisällön melkein\nkaikesta, minkä kautta hän sanoi rakastavan aseman eroavan sen\nasemasta, joka ei rakasta, tulen kyllä pääkohdittain järjestyksessä\nesittämään alusta alkaen.\n\nSOKRATES: Kuitenkin näytettyäsi ensin, rakkaani, mitä sinulla on\nvasemmassa kädessäsi vaipan alla. Minä näet aavistan, että sinulla\nsiellä on itse puhe. Jos niin on laita, niin ole vain siinä uskossa,\nettä pidän paljon sinusta, mutta suurta halua ei minulla ole, jos\nkerran Lysias on läsnä, tarjoutua sinun opetettavaksesi. Kuule, näytä\nse minulle!\n\nPHAIDROS: Seis! Sinä, Sokrates, olet riistänyt minulta toivoni saada\nharjoitella sinä kuulijanani. Mutta minne tahdot meidän istuutuvan\nlukemaan?\n\nSOKRATES: Poiketkaamme tästä ja käykäämme alas Ilisokselle![11] Sitten\nvoimme rauhassa istuutua minne hyväksi näemme.\n\nPHAIDROS: Oivallinen sattuma, kuten näyttää, että olen avojaloin.\nSinähän olet aina niin. Nythän on erinomaisen mukavaa kulkea vedessä ja\nkastella jalkojansa. Oikein se on suloista erittäinkin tähän aikaan\nvuotta ja vuorokautta.\n\nSOKRATES: Käy siis edellä ja katso samalla, minne voimme istuutua!\n\nPHAIDROS: Näetkö tuon korkeimman plataanin tuolla?\n\nSOKRATES: Miksen näkisi?\n\nPHAIDROS: Siellä on varjoa ja vain kohtalainen tuuli ja nurmikko, minne\nvoimme istuutua, tai -- jos niin haluamme -- heittäytyä pitkäksemme.\n\nSOKRATES: Eteenpäin siis!\n\nPHAIDROS: Sano minulle, Sokrates, eikö täältä Ilisoksen luota kerrota\nBoreaan[12] ryöstäneen Oreithyiaa.\n\nSOKRATES: Kerrotaan kyllä.\n\nPHAIDROS: Kenties juuri tästä paikasta? Ihanalta ainakin sekä puhtaalta\nja selkeältä näyttää vesi ja sopivalta tyttöjen leikkiin sen partaalla.\n\nSOKRATES: Ei, vaan suunnilleen kaksi tai kolme stadionia alempaa, siltä\nkohdalta, mistä pääsee joen yli Artemiin temppelin luo. Ja siellä\njossakin on Boreaan alttari.\n\nPHAIDROS: Sitä en ole tiennyt. Mutta sano, kautta Zeun, Sokrates,\nuskotko sinä, että tämä tarina on tosi.\n\nSOKRATES: Jos olisin uskomatta, kuten nuo viisaat, en suinkaan olisi\ntyperä. Viisastellen minä sanoisin, että pohjatuuli oli viskannut hänet\nalas läheisiltä kallioilta, kun hän leikki Pharmakeian kanssa, ja kun\nhän näin oli kuollut, kerrottiin että Boreas oli hänet ryöstänyt -- tai\nalas Areiopagokselta, sillä niinkin taru kerrotaan, että hänet\nryöstettiin sieltä, eikä täältä. -- Minusta, Phaidros, tuntuu kyllä\ntällainen muuten hienolta, mutta siihen nähdäkseni vaaditaan taitavaa\nja uupumatonta miestä ja sen lisäksi sellaista, joka ei ole varsin\nonnellisessa asemassa, ei minkään muun takia kuin sen, että hänen sen\njälkeen on käytävä korjaamaan Kentaurien[13] olemusta ja sitten\nKhimairan[14] ja että hänen luokseen tulvii kaikenlaisten Gorgonien ja\nPegasosten joukko ja määrätön paljous muita käsittämättömiä ja\neriskummallisia olentoja. Ja jos joku, joka ei niihin usko, yrittää\nvetää niitä kutakin todennäköisyyspiiriin, nojautuen tavalliseen moukan\nviisauteen, niin kysyy se häneltä paljon aikaa. Minulla ei mitenkään\nole siihen aikaa. Ja siihen on, hyvä ystävä, syynä se, etten\ndelphoilaisen kirjoituksen[15] mukaan, kykene tuntemaan itseäni.\nNaurettavalta tosiaan näyttää minusta tutkia muita asioita, niin kauan\nkuin tämä tuntemus minulta puuttuu. Sentähden annan minä tämän jäädä\nsilleen ja omaksuen siitä vallalla olevan käsityksen tutkin minä, kuten\näsken sanoin, en tätä, vaan itseäni, nimittäin, olenko minä\nTyphonia[16] mutkikkaampi ja pöyhkeämpi otus vai olenko kesympi ja\nyksinkertaisempi olento, luonnostani osallinen jostakin jumalallisesta\nja jalosta elämänosasta. Mutta, ystävä, asiasta toiseen. Eikö tämä\nollut se puu, jonka luo sinun piti meitä viedä?\n\nPHAIDROS: Kyllä, juuri tämä.\n\nSOKRATES: Kautta Heran, tämähän on kaunis lepopaikka! Sillä platani\nitse on hyvin tuuhealehväinen ja korkea, ja pensaston korkeus muodostaa\nkauniin siimeksen ja sitäpaitsi on se täydessä kukoistuksessa, niin\nettä se täyttää paikan mitä ihanimmalla tuoksulla. Ja mitä suloisin\nlähde platanin alla pulppuaa raittihinta vettä, jos voi luottaa\njalkaansa. Neitojen kuvapatsaista ja vihkilahjoista päättäen näyttää\ntässä olevan joidenkuiden nymfien ja Akhelooksen[17] pyhäkkö. Ja\nsitten, jos sallit minun siitä huomauttaa, tuntuu leppoisa tuulenhenki\ntässä paikassa niin miellyttävältä ja erinomaisen suloiselta ja yhtyy\nsuvisena ja sointuvana heinäsirkkojen kuoroon. Kaikista ihaninta on\nkuitenkin ruoho, sitä kun loivalla rinteellä kasvaa niin runsaasti,\nettä siihen hyvin mukavasti voi nojata päätään. Erinomainen opas olet\nsiis ollut, hyvä Phaidros.\n\nPHAIDROS: Sinä ihmeellinen mies, taas osoittaudut perin kummalliseksi!\nSillä, kuten itse sanot, näytät sinä kokonaan muukalaiselta, joka antaa\nkuljettaa itseään ympäri, etkä paikkakuntalaiselta. Siihen määrään sinä\nkartat retkiä kaupungista ympäristöön etkä minusta ainakaan näytä\nkulkevan edes kaupunginmuurin ulkopuolelle.\n\nSOKRATES: Anna minulle anteeksi, hyvä ystävä! Sillä minä olen\nopinhaluinen, eivätkä paikat ja puut voi minua missään suhteessa\nopettaa, vaan ihmiset, jotka ovat kaupungissa. Mutta sinä näytät\nkeksineen keinon houkutellaksesi minut sieltä ulos. Sillä niinkuin\npaimenet saavat nälkäiset eläimet mukaansa näyttämällä heille lehvää\ntai jyviä jonkun verran, samoin sinä näytät voivan kuljettaa minua\nympäri koko Attikan ja minne muualle vain haluat, kun noin pidät\nedessäni kirjakääröjä puheineen. Mutta kun minä nyt kerran olen tullut\ntänne, niin aion heittäytyä pitkäkseni. Valitse sinä taas sellainen\nasento, jossa luulet olevan mukavinta lukea, ja lue!\n\nPHAIDROS: Kuule siis!\n\n\"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen tämän\nhyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei minun\ntoivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan rakastajasi.\nSillä nämä katuvat silloin, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä hyvää,\nmitä ovat tehneet. Toisilla taasen ei ole hetkeä, jolloin heidän\ntarvitsisi muuttaa mieltään. Sillä he tekevät voimainsa mukaan hyvää,\neivät pakosta vaan vapaaehtoisesti, samoin kuin he parhaimmalla tavalla\nsaattavat pitää huolta omista asioistaan.\n\n\"Lisäksi ne, jotka rakastavat, ottavat huomioon ne puolet omista\nasioistaan, mitä he ovat huonosti hoitaneet rakkauden takia ja mitä\nhyvää he ovat tehneet, ja kun he lisäävät siihen sen vaivan, minkä he\novat nähneet, arvelevat he jo aikoja sitten osoittaneensa rakastetuille\nniin paljon kiitollisuutta kuin he ansaitsevat. Mutta ne, jotka eivät\nrakasta, eivät voi vedota omien asioittensa laiminlyöntiin tämän takia,\neivät ottaa lukuun menneitä ponnistuksia, eivätkä syyttää sitä, että\nolisivat joutuneet riitoihin omaistensa kanssa. Kun siis kaikki näin\nsuuret huonot puolet jäävät pois, ei jää jälelle mitään muuta\nmahdollisuutta, kuin alttiisti tehdä tekoja, joilla he saattavat luulla\ntekevänsä heille mieliksi. Ja edelleen, jos niitä, jotka rakastavat,\nsen takia kannattaa pitää suuressa arvossa, että he sanovat olevansa\nniiden parhaita ystäviä, joita he rakastavat, ja valmiita noudattamaan\nrakastettujen tahtoa, vaikka he sekä sanojensa että töittensä takia\njoutuvat muitten ihmisten vihoihin, niin on helppoa huomata, onko tämä\nväite tosi, koska he tulevat pitämään kaikkia niitä, joihin he\nmyöhemmin rakastuvat, suuremmassa arvossa kuin noita edellisiä ja\nilmeisesti, jos hyväksi näkevät, tulevat tekemään näille pahaakin.\nMutta mitenkä on kohtuudenmukaista uhrata sellaista lahjaa sille, jolla\non tällainen sairaus, jota ei kukaan, olkoonpa asiantuntijakin,\nsaattaisi edes ryhtyä parantamaan. Sillä itsekin he myöntävät ennemmin\nolevansa sairaita kuin mieleltään terveitä ja tietävänsä, että ovat\nheikkojärkisiä, mutta etteivät voi päästä itsensä herroiksi. Mitenkä he\nsiis tultuaan järkiinsä saattaisivat arvella, että se on oikein, mitä\nhe tällaisessa mielentilassa tahtovat? Ja varmaankin, jos sinä\nrakastajien joukosta valitsisit parhaan, saattaisi valintasi tapahtua\nvain harvojen joukosta. Jos taas muitten joukosta valitsisit itsellesi\nsopivimman, saattaisi vaalisi tapahtua monen joukosta. Paljoa suurempi\ntoivo on siis, että sinä ollessasi näiden monien joukossa löydät sen,\njoka on ystävyytesi arvoinen.\n\n\"Jos sinä taas pelkäät vallitsevaa mielipidettä, sitä nimittäin, että\nsinulle koituu häpeää, jos ihmiset saavat sen tietää, on tosin\ntodennäköistä, että ne, jotka rakastavat, uskoessaan että muut heitä\nkadehtivat niinkuin he itse kadehtivat toinen toistaan, pöyhkeilevät\nkertomalla ja turhamaisesti kaikille kerskumalla, etteivät heidän\nponnistuksensa ole menneet hukkaan; mutta toiselta puolen on\ntodennäköistä, että ne, jotka eivät rakasta, kyeten hallitsemaan\nitseään, pitävät sen, mikä on parasta, parempana sitä kunniaa, minkä\nihmiset heille suovat. Edelleen moni pakostakin huomaa ja näkee,\nmitenkä ne, jotka rakastavat, ajavat takaa rakastettujaan, työkseen\ntätä tehden, niin että kun heidät nähdään keskustelemassa keskenänsä,\nheidän silloin luullaan olevan yhdessä joko sen takia, että ovat\ntyydyttäneet halunsa tai aikovat sitä tyydyttää. Mutta niitä, jotka\neivät rakasta, ei edes yritetä syyttää siitä, että ovat yhtyneet\ntapaamaan toisiansa, koska tiedetään, että on välttämätöntä keskustella\njonkun kanssa, joko sitten ystävyydestä tai muuten vain huvittelun\nhalusta. Jos sinusta taas tuntuu peloittavalta ajatellessasi, mitenkä\nvaikeata ystävyyden on olla pysyvä, ja mitenkä toisessa tapauksessa,\nkun erimielisyys syntyy, molempia yhteisesti kohtaa onnettomuus, mutta\ntässä tapauksessa, kun olet uhrannut sen, mikä sinulle on arvokkainta,\nsinä saat kärsiä suurta vahinkoa, niin täydellä syyllä voit enemmän\npelätä niitä, jotka rakastavat. Sillä monet asiat kiusaavat heitä ja he\nluulevat kaiken tapahtuvan heidän vahingokseen. Sen takia koettavat he\nestää rakastettujaan kohtaamasta muita, peläten että ne, jotka ovat\nhankkineet itselleen omaisuutta, varoillaan vievät heistä voiton, ja\nettä ne taas, jotka ovat sivistyneitä, ymmärryksellään saavuttavat\netusijan. Ja jos joku on hankkinut joitakin muita etuja, koettavat he\nehkäistä jokaisen tällaisen miehen vaikutusta. Jos he siis saavat sinut\nantautumaan heidän vihoihinsa, saattavat he sinut vaille ystäviä, jos\nsinä taas pidät omaa etuasi silmällä ja ajattelet paremmin kuin he,\njoudut sinä riitoihin heidän kanssaan. Ne taas, jotka eivät ole olleet\nrakastajia, vaan oman kuntonsa kautta ovat saavuttaneet, mitä ovat\nkaivanneet, eivät saata kadehtia seuratovereitasi, vaan päinvastoin\nvoivat vihata niitä, jotka eivät tahdo olla tovereitasi, koska heillä\non se käsitys, että nämä halveksivat heitä, mutta että heillä\nseuratovereista on hyötyä. Niinpä onkin paljoa suurempi syy toivoa,\nettä tällainen suhde synnyttää ystävyyttä kuin vihamielisyyttä.\n\n\"Myöskin ovat useat niistä, jotka rakastavat, ennen alkaneet tuntea\nhimoa ruumiilliseen nautintoon, kuin he ovat tunteneet asianomaisen\nluonteenlaadun ja ne olosuhteet, joissa hän elää, niin että on\nepävarmaa, vieläkö he silloin tahtovat olla heidän ystäviänsä, kun he\novat tyydyttäneet himonsa. Mitä taas niihin tulee, jotka eivät rakasta,\nja jotka ovat näin tehneet, jo aikaisemmin oltuaan ystäviä keskenään,\nniin on todennäköistä, ettei se hyvä, jota ovat kokeneet, heikennä\nheidän ystävyyttään, vaan että tämä säilyy merkkinä siitä, mitä tuleva\non. Vieläpä on sinulla mahdollisuus tulla paremmaksi, jos tottelet\nminua kuin jos tottelet rakastajaa. Sillä he kiittävät vastoin sitä,\nmikä on parasta, mitä sinä puhut tai teet, osaksi sentakia, että\npelkäävät joutuvansa vihoihisi, osaksi sentakia, että he himonsa\ntakia eivät kykene paremmin ymmärtämään. Sillä seuraavanlaisia\nilmenemismuotoja on rakkaudella: ne, joilla ei ole onnea mukanaan, se\nsaattaa pitämään tuskallisena sitä, mikä ei tuota toisille tuskaa, ne\ntaas, joita onni suosii, se saattaa kohdistamaan kiitoksensa siihenkin,\nmikä ei ole nautinnon arvoista. Niinpä siis tulee rakastavia paljoa\nennemmin sääliä kuin kadehtia. Jos taas noudatat minun mieltäni, niin\nen ensiksikään seurustele kanssasi vain hetken nautintoa ajatellen,\nvaan myös tulevaa hyötyä, en rakkauden voittamana, vaan itseni\nvoittaen, en pikku asioitten takia ankarasti vihastuen, vaan suurten\nasiain takia hitaasti ja lievästi pahastuen, antaen anteeksi sen, mikä\nei ole tahallista ja koettaen torjua sitä, mikä on tahallista. Sillä\nnämä ovat merkkejä ystävyydestä, joka on kauan kestävä. Jos taas\nsinusta tuntuu siltä, ettei ystävyyssuhde voi olla luja, jollei ole\nrakastunut, tulee sinun ajatella, ettemme siinä tapauksessa pitäisi\npoikiamme suuressa arvossa emmekä isiämme ja äitejämme, ettei meillä\nolisi uskollisia ystäviä, joita emme ole saaneet sellaisen himon takia,\nvaan muitten pyrkimyksien tähden.\n\n\"Edelleen, jos tulee enimmän tehdä mieliksi niille, jotka tätä\npyytävät, niin on soveliasta myöskin mitä muihin ihmisiin tulee tehdä\nhyvää, ei parhaille, vaan avuttomimmille. Sillä vapautettuina\nsuurimmasta pahasta tulevat he tuntemaan suurinta kiitollisuutta. Niin,\nvieläpä yksityisiin pitoihinsa ei kannattaisi kutsua ystäviään, vaan\nniitä, jotka kerjäävät ja ovat kunnollisen ravinnon puutteessa. Sillä\nhe tulevat osoittamaan kiitollisuuttaan hyväntekijöilleen, seuraamaan\nheitä, saapumaan heidän ovelleen, suuresti iloitsemaan, tuntemaan mitä\nsyvintä kiitollisuutta ja toivottamaan heille kaikkea hyvää.\n\n\"Mutta kenties onkin soveliasta, ettei tee niille mieliksi, jotka sitä\nkiihkeimmin pyytävät, vaan niille, jotka kykenevät osoittamaan suurinta\nkiitollisuutta ei ainoastaan niille, jotka rakkautta kerjäävät, vaan\nniille, jotka ovat sen arvoisia, ei kaikille niille, jotka tulevat\nnauttimaan nuoruudestasi, vaan niille, jotka ovat valmiit antamaan\nsinulle tultuasi vanhemmaksi omista hyvyyksistään, ei niille, jotka\nsaatuaan tahtonsa täytetyksi, ylpeilevät muitten edessä, vaan niille\njotka häveliäinä pitävät sen salaisuutena kaikilta, ei niille, jotka\nvain vähän aikaa ovat innostuneita, vaan niille, jotka samalla tavoin\nkoko elämänsä tulevat olemaan ystäviäsi, ei niille, jotka tyydytettyään\nhimonsa etsivät tekosyytä riitaan, vaan niille, jotka osoittavat\nhyvettään silloinkin, kun toiselta on nuoruuden kukoistus kuihtunut.\nPaina siis muistiisi mitä on sanottu, ja ajattele sitä, että ystävät\nnuhtelevat -- niitä, jotka rakastavat, ikäänkuin heidän harrastuksensa\nolisi huonoa, mutta ettei koskaan ole kukaan moittinut niitä, jotka\neivät rakasta, siinä mielessä, että he sen takia huonosti pitäisivät\nhuolta itsestään.\n\n\"Mahdollisesti nyt kysyt minulta, kehoitanko minä sinua olemaan\nmieliksi kaikille niille, jotka eivät rakasta. Mutta minä luulen, ettei\nedes se, joka rakastaa, neuvoisi sinua samalla tavoin ajattelemaan\nkaikista rakastajista. Sillä eihän tämä itse asiassa velvoita sitä,\njoka rakkautta saa osakseen, yhtäläiseen kiitokseen, eikä se sinulle\nole samassa määrässä mahdollista, jos haluat pysyä toisilta\nhuomaamatta. Siitä ei tule koitua kenellekään vahinkoa, vaan molemmille\nhyötyä.\n\n\"Minä pidän riittävänä sen, mitä olen puhunut. Jos sinä jotakin\nkaipaat, jonka luulet unohtuneen, niin kysele.\"\n\nMiltä tuntuu sinusta puhe, Sokrates? Eikö se tunnu olevan erinomainen\nsekä muissa suhteissa että erittäinkin sanontansa puolesta?\n\nSOKRATES: Aivan haltioittava, hyvä ystävä, niin että minun on pääni\naivan pyörällä. Ja näin on minun käynyt sinun takiasi, Phaidros, sinua\nkatsellessani. Sillä kasvosi näyttivät minusta säteilevän puheen\nsynnyttämää riemua. Ja kun minä ajattelin, että sinä paremmin ymmärrät\ntällaisia asioita kuin minä, seurasin sinua ja seuratessani sinua olen\nminäkin joutunut hurmioon sinun mukanasi, sinä jumalallinen ihminen!\n\nPHAIDROS: Kas vaan! Sinusta näyttää sopivalta tällä tavoin laskea\nleikkiä?\n\nSOKRATES: Näyttääkö sinusta sitten siltä, että minä lasken leikkiä ja\netten siis ole puhunut täyttä totta?\n\nPHAIDROS: Ei suinkaan, Sokrates. Mutta sano nyt, Sokrates,\nvilpittömästi, kautta Zeun, ystävyyden suojelijan: luuletko sinä, että\nkukaan toinen helleeneistä voisi samasta asiasta esittää toisia\najatuksia, näitä suurempia ja näitä enemmän?\n\nSOKRATES: Mitä sinä tarkoitat? Tuleeko sinun ja minun kiittää puhetta,\nsiltäkin kannalta, että sen sepittäjä on esittänyt asianmukaisia\najatuksia, eikä vain siltä kannalta, että koko sanonta huolellisesti on\nhiottu selkeäksi ja pyöristetyksi. Jos näet tulee näin tehdä, on minun\nkai annettava myöten sinun mieliksesi, sillä minulta tämä on jäänyt\nhuomaamatta mitättömyyteni takia. Minä näet kiinnitin huomiotani vain\npuhetaidolliseen puoleen ja se luullakseni ei itse Lysiasta olisi\ntyydyttänyt. Ja nyt tuntui siltä -- jollet sinä, Phaidros, esitä\njotakin toista käsitystä -- että hän kahdesti tai kolmasti lausui saman\nasian, niinkuin hänen ei olisi aivan helppoa puhua paljoa samasta\nasiasta, tai kenties sentakia, ettei hän lainkaan välittänyt\ntällaisesta. Ja niin tuntui hän minusta poikamaiselta tahtoessaan\nosoittaa, että hän kykenee, puhuipa hän tavalla tai toisella samasta\nasiasta, molemmilla tavoin puhumaan oivallisesti.\n\nPHAIDROS: Puhut perättömiä, Sokrates. Sillä juuri tätä (sisältöä)\npuheessa on erikoisessa määrässä. Sillä siitä, mitä tässä asiassa oli\npaikallaan puhua, ei hän ole mitään sivuuttanut, niin ettei kukaan\nkoskaan saata lausua muuta, joka sisältäisi enemmän ja arvokkaampia\najatuksia kuin ne, jotka sisältyivät hänen puheeseensa.\n\nSOKRATES: Tätä sinun väitettäsi minä en enää voi taipua uskomaan. Sillä\nmuinaisten aikojen viisaat miehet ja naiset, jotka ovat näistä asioista\npuhuneet ja kirjoittaneet, tulevat todistamaan minua vastaan, jos\nmieliksesi myönnän sinun olevan oikeassa.\n\nPHAIDROS: Keitä ne ovat? Ja missä sinä olet kuullut parempaa kuin tämä\non?\n\nSOKRATES: Nyt juuri tällä hetkellä en sitä osaa sanoa. Mutta\nilmeistä on, että olen kuullut tätä joiltakuilta, joko kenties\nkaunotar Sappholta tai viisaalta Anakreonilta tai joiltakin\nproosakirjailijoilta. Mistä minä näin päättelen? Sinä oivallinen mies,\nsydämeni on täynnä ja minä huomaan, että osaisin esittää muita\najatuksia, jotka eivät olisi näitä huonompia. Mutta minä tiedän hyvin,\netten itsestäni ole mitään niistä keksinyt, tietoinen kun olen omasta\ntietämättömyydestäni. On siis luullakseni jälellä vain se mahdollisuus,\nettä minä kuulemalla olen ikäänkuin astia täyttynyt vieraista\nlähteistä. Mutta tylsyydestä taas olen unohtanut juuri senkin, mitenkä\nja keiltä minä olen tätä kuullut.\n\nPHAIDROS: Oi sinä jalo mies, olet puhunut erinomaisen kauniisti! Älä\nsiis sano, vaikka sinua käskisinkin, keiltä ja mitenkä sinä olet tämän\nkuullut, vaan tee juuri se, mistä sinä puhut! Ryhdy esittämään muuta,\njoka on parempaa eikä vähäpätöisempää kuin se, mikä on tässä käärössä,\nmutta pysy tästä erilläsi! Ja minä lupaan sinulle, kuten yhdeksän\narkhonttia,[18] vihkilahjana pystyttää Delphoihin kultaisen\nluonnollista kokoa olevan kuvan en vain itsestäni, vaan myös sinusta.\n\nSOKRATES: Sinä olet sangen ystävällinen ja tosiaan kultainen, Phaidros,\njos luulet minun väittävän, että Lysias koko asiaan nähden osui\nharhaan, ja että on mahdollista puhua kaikkea tätä vastaan muuta. Näin\nei luullakseni saattaisi käydä edes kehnoimmalle proosakirjailijalle.\nMitä heti esimerkiksi siihen tulee, mistä nyt on puhe, niin kenenkä,\njoka sanoo, että tulee tehdä ennemmin mieliksi sille, joka ei rakasta,\nkuin sille, joka rakastaa, mutta jättää ylistämättä edellisen\njärkevyyttä ja moittimatta jälkimäisen järjettömyyttä, vaikka tämä\njuuri on välttämätöntä -- sinä sitten luulet voivan esittää jotakin\nmuuta? Mutta tämä tällainen on paras jättää huomioonottamatta eikä\npuhujalle saa siinä tehdä vaatimuksia. Eikä keksintää tällaisessa ole\nkiitettävä, vaan jäsentelyä; siinä taas, mikä ei ole välttämätöntä ja\nmitä on vaikea keksiä, on jäsentelyn lisäksi kiitettävä keksintää.\n\nPHAIDROS: Myönnän sen, mitä sanot. Sillä sinä näytät puhuneen\nkohtuudenmukaisesti. Senpätakia minäkin olen tekevä näin: Minä annan\nsinun lähteä siitä edellytyksestä, että se, joka rakastaa, on sairaampi\nkuin se, joka ei rakasta, mutta jos sinä muuten voit esittää enemmän ja\narvokkaampaa kuin Lysias, olet sinä taltoin muovailtuna seisova\nOlympiassa Kypselidien vihkilahjan[19] vieressä.\n\nSOKRATES: Olet kiivastunut, Phaidros, siitä että olen kiusaten sinua\nhyökännyt lemmikkisi kimppuun. Ja sinä luulet siis nyt, että minä\nryhdyn puhumaan jotakin, joka on taitehikkaampaa kuin hänen\nviisautensa.\n\nPHAIDROS: Mitä tähän tulee, ystävä, olet sinä joutunut yhtä vaikeaan\nasemaan. Sillä puhuttava sinun nyt joka tapauksessa on sillä\ntavoin kuin osaat, jottei meidän olisi pakko käyttää tuota\nhuvinäytelmänkirjoittajain[20] kömpelöä keinoa ja vastatessamme\ntoisillemme jauhaa samaa asiaa. Ja älköön sinulla olko halua pakottaa\nminua sanomaan tuohon äskeiseen tapaan: \"Jollen, oi Sokrates, tunne\nSokratesta, olen unohtanut itsenikin\", ja: \"hän halusi kyllä puhua,\nmutta esteli turhamaisuudessaan.\" Mutta ajattele nyt sitä, ettemme\ntäältä lähde, ennenkuin olet puhunut mitä sanoit olevan sydämelläsi. Me\nolemme täällä kahdenkesken yksinäisessä seudussa, ja minä olen\nvoimakkaampi ja nuorempi. Käsitä nyt kaikesta tästä, mitä tarkoitan,\näläkä mitenkään mieluummin halua puhua pakosta kuin vapaaehtoisesti.\n\nSOKRATES: Mutta, onnellinen Phaidros, minä joudun naurunalaiseksi, jos\nminä, oppimaton mies, hyvän taiteilijan jälkeen valmistautumatta puhun\nsamasta asiasta.\n\nPHAIDROS: Tiedätkö, millä kannalla asiat ovat? Lakkaa nyt kursailemasta\nminun edessäni. Sillä olenpa valmis sanomaan sanan, jolla pakotan sinut\npuhumaan.\n\nSOKRATES: Älä sitä kuitenkaan millään muotoa sano!\n\nPHAIDROS: Kyllä sanon kuin sanonkin ja sanani tulevat olemaan vala.\nSillä minä vannon sinulle -- mutta kenenkä nimessä, kenenkä jumalan\nnimessä? -- vai haluatko sitä -- tämän plataanin nimessä? -- että minä\nvarmasti en milloinkaan, jollet sinä pidä puhetta juuri tätä\n(plataania) vastapäätä, tule näyttämään enkä lukemaan sinulle mitään\nmuuta enkä kenenkään muun puhetta.\n\nSOKRATES: Kas vaan sinua ilkimystä, miten oivan keinon keksit\npakoittaaksesi puheita rakastavaa miestä tekemään mitä käsket!\n\nPHAIDROS: Mistä syystä siis enää viivyttelet?\n\nSOKRATES: En mistään, senjälkeen kuin sinä olet vannonut tämän valan.\nSillä mitenkä voisin olla tällaista juhlaravintoa paitsi?\n\nPHAIDROS: Puhu siis!\n\nSOKRATES: Tiedätkö, miten aion tehdä?\n\nPHAIDROS: Missä suhteessa?\n\nSOKRATES: Minä aion puhua silmät peitettyinä,[21] jotta voisin päästä\npuheeni loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja jotten katsoessani\nsinuun ujostuisi ja joutuisi hämilleni.\n\nPHAIDROS: Puhu vain ja tee muissa suhteissa miten haluat!\n\nSOKRATES: Kuulkaa siis runottaret, joko teillä on nimenne _ligeiai_[22]\n(kirkkaasti laulavat) laulutapanne takia tai laulua rakastavan ligyein\n(ligurien) sukukunnan mukaan, auttakaa minua aloittamaan puhetta, jota\npuhumaan tämä parahin mies minua pakottaa, jotta hänen ystävänsä, joka\njo ennenkin on hänestä näyttänyt olevan viisas, nyt näyttäisi olevan\nsitä vielä enemmän.\n\nOlipa kerran poika, tai oikeammin nuorukainen, joka oli hyvin kaunis.\nJa hänellä oli sangen paljon rakastajia. Eräs heistä oli viekas mies;\nsillä vaikka hän rakasti häntä yhtä paljon kuin kaikki toisetkin, oli\nhän saanut pojan uskomaan, ettei rakastanut tätä. Ja kerran, kun hän\nvaati tältä rakkautta, koetti hän saada hänet uskomaan, että tulee olla\nennen mieliksi sille, joka ei rakasta, kuin sille, joka rakastaa. Ja\nhän puhui tähän tapaan:\n\nJoka asiassa, rakas poika, on vain yksi lähtökohta niille, jotka\naikovat hyvin harkita asioita: tulee tietää, mitä harkinta koskee, tai\nvälttämättömästi osuu kokonaan harhaan. Mutta useimmilta on jäänyt\nhuomaamatta, etteivät tiedä jokaisen olion olemusta. Luullen siis\ntietävänsä eivät he tutkistelun alussa tee asiata toisilleen selväksi,\nmutta kun he ovat päässeet eteenpäin, kärsivät he tästä ansaitun\nrangaistuksen; he näet eivät pääse yksimielisyyteen itsensä eivätkä\ntoistensa kanssa. Älköön siis minulle ja sinulle tapahtuko sitä, mistä\nme toisia moitimme, vaan kun sinulla ja minulla on pohdittavana\nkysymys, onko ennemmin käytävä ystävyyssuhteeseen sellaisen kanssa,\njoka rakastaa, kuin sellaisen, joka ei rakasta, niin määritelkäämme\nensin yhteisymmärryksessä rakkautta, nimittäin, millainen se on ja mikä\nvaikutus sillä on, ja sitä silmälläpitäen ja siihen nojautuen\nryhtykäämme tutkistelemaan, tarjoaako se hyötyä vai vahinkoa.\n\nEttä rakkaus on jotakin halua, on jokaiselle selvää, mutta tiedämme\nmyös, että nekin, jotka eivät rakasta, tuntevat halua kauniiseen. Mistä\nsiis saatamme erottaa rakastavan siitä, joka ei rakasta? Tulee edelleen\nhavaita, että jokaisessa meistä on kaksi hallitsevaa ja johtavaa\npyrkimystä, joita me seuraamme, minne ne meitä johtavatkin, toinen\nsynnynnäinen, nautintojen halu, toinen hankittu, nimittäin arvelu, joka\ntähtää siihen, mikä on parasta. Nämä ovat meissä toisinaan\nsopusoinnussa, mutta toisinaan ne joutuvat riitaan keskenään. Ja\nsilloin on milloin toinen, milloin toinen voitolla. Jos nyt arvelu\njärjellisen harkinnan perusteella johtaa meidät siihen, mikä on parasta\nja jos se on voitolla, on tällä vallitsevalla tilalla nimi\nkohtuullisuus. Mutta kun halu järjettömästi vetää meitä nautintoihin ja\non meissä hallitsevana, kutsutaan tätä sen valtaa hillittömyydeksi.\nMutta hillittömyys on moniniminen käsite, se kun on moniosainen ja\nmonenlaatuinen. Ja se näistä sen lajeista, joka sattuu olemaan\netualalla, vaikuttaa sen, että sen omistajaa nimitetään sille\nkuuluvalla nimellä, joka ei suinkaan ole kaunis eikä omistamisen\narvoinen. Sillä syömiseen kohdistuvaa halua, joka voittaa parhaan\nharkinnan ja muut halut, kutsutaan ahmattiudeksi ja se on myöskin\nhankkiva omistajalleen samaa tarkoittavan nimityksen. Mitä taas siihen\nhaluun tulee, joka on yksinvaltias juomisen alalla ja joka johtaa\nomistajaansa tätä tietä, niin on selvää, minkä nimityksen se saa. Ja\nmitä muihin sisarnimityksiin ja sisarhalujen nimityksiin tulee, on\nselvää, mikä nimitys soveltuu kulloinkin vallassa olevalle. Minkä halun\ntakia kaikki edellä lausuttu on sanottu, on kai jo jokseenkin selvää,\nmutta kaikki on selvempää julkilausuttuna kuin lausumattomana. Sillä se\nhalu, joka järjettömästi voittaa oikeaan pyrkivän arvelun ja joka\ntähtää kauneuden nautintoon ja jota sen sukulaishalut raskaasti\nraskauttavat pyrkimyksellä ruumiiden kauneuteen, saa voittoiseksi\npäästyään itse tästä raskaudesta nimen ja sitä kutsutaan\nrakkaudeksi.[23]\n\nMutta, rakas Phaidros, näyttääkö sinusta kuten minusta itsestäni, että\nolen joutunut jumalallisen innostuksen valtaan?\n\nPHAIDROS: Varmasti, Sokrates, on ainakin epätavallinen puhetulva\nvallannut sinut.\n\nSOKRATES: Kuule siis hiljaa minua! Sillä tosiaankin näyttää olevan\njumalallinen tämä paikka, niin että sinun ei pidä ihmetellä, jos\nuseastikin puheen kestäessä joudun nymfien lumoihin. Sillä se, mitä nyt\nlausun, ei enää ole kaukana dithyrambeista.\n\nPHAIDROS: Olet aivan oikeassa.\n\nSOKRATES: Tähän olet sinä syypää. Mutta kuule edelleen, sillä kukaties\nvoisi se, mikä lankeaa päälleni, hävitä tiehensä. Siitä kuitenkin\npitäköön jumala huolen, meidän on jälleen puheessamme käännyttävä pojan\nluo.\n\nHyvä, paras ystävä! Se siis, mikä on käsiteltävänämme, on nyt lausuttu\nja määritelty, ja tätä silmälläpitäen esittäkäämme, mitä on jäljellä:\nmitä hyötyä tai vahinkoa siitä, joka rakastaa, tai siitä, joka ei\nrakasta, todennäköisesti sille koituu, joka tekee heille mieliksi?\n\nSen, jota himo hallitsee ja joka on nautinnon orja, on välttämättä\nkoetettava saattaa se, jota hän rakastaa, mieluisimmaksi itselleen.\nMutta himosta sairaalle on kaikki suloista, joka ei tee vastarintaa,\nmutta väkevämpi tai tasavertainen vastenmielistä. Senpä takia ei\nrakastaja mielellään siedä sitä, että lemmikki on häntä parempi tai\nhänen vertaisensa, vaan pyrkii aina tekemään hänet heikommaksi ja\nhuonommaksi. Heikompi taas on oppimaton viisasta, pelkuri urhoollista,\npuhetaidoton puhetaitoista, hitaasti ajatteleva ajatuksiltaan nopeata.\nKun niin paljon ja vielä enemmän huonoja ominaisuuksia syntyy\nrakastetun mielessä ja on siellä jo myötäsyntyneinä, niin on rakastajan\npakko toisista iloita, toisia taas pyrkiä kehittämään, tai muussa\ntapauksessa menettää hetken nautinto. Hänen on pakko olla kateellinen\nja pysyttämällä lemmikkiä erillään monesta muusta hyödyllisestäkin\nseurasta, mikä häntä enimmän kehittäisi mieheksi, aiheuttaa suurta\nvahinkoa, suurinta kuitenkin pysyttämällä lemmikkiä erillään\nsellaisesta, mikä häntä kehittäisi niin ymmärtäväiseksi kuin\nmahdollista. Tätä taas on jumalallinen viisauden harrastus (filosofia),\njosta rakastajan on pakko pitää lemmikkinsä kaukana, koska hän kovasti\npelkää joutuvansa halveksituksi. Ja muutenkin on hänen pakko keksiä\nkeinoja, jotta rakastaja olisi kaikessa tietämätön ja kaikessa ottaisi\nohjetta rakastajasta. Tällaisena hän kyllä lienee toiselle mitä\nmieluisin, mutta itselleen mitä suurimmaksi vahingoksi. Sielun kannalta\nkatsoen ei siis rakkautta tunteva mies millään tavoin ole hyödyllinen\nholhooja ja seuralainen.\n\nTämän jälkeen on katsottava, miten taas se, joka on tullut pakoitetuksi\ntavoittelemaan miellyttävää hyvän asemasta, vaalii sen ruumiin tilaa ja\nhoitoa, jonka herraksi hän on tullut. Silloin osoittautuu, että hän\netsii velttoa, ei karaistunutta, ei sellaista, joka on kasvanut\nkirkkaan auringon valossa, vaan sellaista, joka on kasvanut synkässä\nvarjossa, joka on kokematon miesmäisissä voimankoetuksissa ja ankarissa\nponnistuksissa ja tottunut veltostuneeseen ja epämiehekkääseen\nelämäntapaan, joka koristautuu vierain värein ja koristuksin omien\npuutteessa ja joka harrastaa kaikkea muuta, mikä läheisesti tähän\nkuuluu. Tämä on tunnettua eikä sitä kannata pitemmälle selvitellä, vaan\nrajoitumme vain yhteen pääkohtaan ja siirrymme sitten toiseen asiaan:\ntällainen ruumis herättää sodassa ja kaikissa muissa tärkeissä\ntilanteissa vihollisissa rohkeutta, mutta ystävissä ja rakastajissa\nitsessään pelkoa. Tämä jätettäköön nyt tunnettuna sikseen.\n\nTämän jälkeen on esitettävä, mitä hyötyä tai vahinkoa rakastavan seura\nja holhonta tuottaa omaisuudellemme. Nyt on ilmeistä jokaiselle, mutta\nerittäinkin rakastajalle, että hän toivoisi ennenkaikkea rakastetulta\npuuttuvan rakkaimman, suopeimman ja jumalallisimman omaisuuden. Sillä\nhän näkisi mielellään, että hän menettäisi isän, äidin, omaiset ja\nystävät, koska nämä hänen mielestään häiritsevät ja moittivat\nsuloisinta yhteyttä hänen kanssaan. Mutta jos hänellä on omaisuutta\njoko kullassa tai jossakin muussa tavarassa, ei häntä hänen mielestään\nole helppo valloittaa eikä valloitettuna helppo käsitellä. Tästä siis\non se aivan välttämätön seuraus, että rakastaja kadehtii lemmikkiä, jos\nhänellä on omaisuutta, ja iloitsee, kun se häviää. Vielä sen lisäksi\nrakastaja mahtaa toivoa, että lemmikki niin pitkän ajan kuin\nmahdollista on naimaton, lapseton ja koditon, haluten mitä kauimmin\nnauttia tuota hänelle niin suloista hedelmää.\n\nOnpa vielä muutakin pahaa, mutta joku haltia on enimpään sekoittanut\nhetkellistä nautintoa. Niinpä imartelijaankin, kamalaan otukseen ja\nsuuren tuhon tuojaan, on luonto sekoittanut lahjan tuottaa nautintoa,\neikä aivan epähienoakaan. Hetairaa voisi myös moittia vahingolliseksi\nja useita muita olentoja ja asioita, joilla kuitenkin on se ominaisuus,\nettä ne hetkisen ovat mitä suloisimmat. Mutta lemmikille on rakastaja\nvielä sen lisäksi, että on turmiollinen, jokapäiväisessä\nkanssakäymisessä jotakin kaikkein vastenmielisintä. Sillä jo vanha\nsananlasku sanoo samanikäisten toisiaan huvittavan. Samanikäisyys näet\njohtaa samanlaisiin nautintoihin ja herättää tämän yhtäläisyyden kautta\nystävyyttä. Ja sittenkin seurustelu samanikäisten kesken herättää\nkyllästymystä. Edelleen sanotaan pakon kaikessa tuntuvan kaikille\nraskaalta, ja pakkoa taas on erikoisesti iän erilaisuuden lisäksi\nrakastajan suhteessa lemmikkiin. Sillä ollen vanhempi hän\nseurustellessaan nuoremman kanssa ei tahdo tästä erkaantua päivin eikä\nöin, vaan häntä hallitsee vastustamaton intohimo, joka häntä johtaa\naina lahjoittaen hänelle nautintoja, antaen hänen nähdä, kuulla ja\nkosketella sekä kaikin aistein aistita rakastettuaan, niin että hän\nhellittämättä nautinnolla häntä palvelee. Mutta mitä lohdutusta tai\nmitä nautintoja saattaa hän tuottaa rakastetulle, voidakseen estää\ntätä, joka yhtä pitkän ajan saa olla hänen seurassaan, joutumasta\näärimäisen inhon valtaan, kun hän saa nähdä jo iäkkäät, nuoruuden\nkukoistuksen menettäneet kasvot, ja muuta, mitä tähän ilmiöön liittyy,\nminkä kuvailemistakaan ei ole nautinto kuulla, saati sitten\ntodellisuudessa alituisen pakon alaisena joutua sen kanssa\nkosketuksiin, kun häntä kaikessa ja kaikilta epäluuloisesti\nvartioidaan, kun hän saa kuulla sopimattomia ja liioittelevia\nkiitossanoja ja samalla tavoin haukkumasanoja, jotka selvänkään suusta\nlähteneinä eivät ole siedettäviä, mutta juopuneen lausumina ovat,\npuhumattakaan siitä, että ovat sietämättömiä, häpäiseviä, sen\nrivouksien höystämän ja ruokottoman puhetavan takia, jota tämä käyttää.\n\nNiin kauan kuin hän rakastaa, on hän turmiollinen ja vastenmielinen, ja\nlakattuaan rakastamasta, hän on uskoton vastaisuuteen nähden, jota\nvarten hän monin valoin ja rukouksin teki monia lupauksia ja näin\nvaivoin sai toisen sietämään silloista vaivalloista yhdessäoloa, etujen\ntoivossa. Mutta silloin kun hänen pitäisi täyttää lupauksensa, onkin\nhän vaihtanut itsessään hallitsijaa ja esimiestä, rakkauden ja\nhulluuden sijaan saavuttanut järkevyyden ja mielen terveyden ja on\nlemmikkinsä huomaamatta tullut toiseksi ihmiseksi. Mutta tämä vaatii\nkorvausta entisestä, muistuttaen häntä siitä, mitä on tehty ja puhuttu,\nsiinä uskossa, että hän keskustelee saman ihmisen kanssa. Toinen taas\nei ujoudesta rohkene sanoa, että hänestä on tullut toinen mies eikä\ntiedä, miten täyttää järjettömän valtakauden aikuiset valat ja\nlupaukset, kun hän nyt on tullut järkeväksi ja mieleltään terveeksi,\njottei hän tekemällä kuten entinen itsensä tulisi sen kaltaiseksi ja\njälleen samaksi. Pakolainen hänestä tulee tämän johdosta, ja\npakotettuna syömään sanansa entinen rakastaja, liuskan pudottua\ntoisella tavalla[24] (onnen käännyttyä) saa vaihtaa osaa ja pötkiä\ntiehensä. Toinen tulee pakotetuksi ajamaan häntä takaa kiukuissaan ja\nmanaten, oivaltamatta, miten koko asia alusta alkaen on, nimittäin\nettei hänen milloinkaan tulisi olla mieliksi sille, joka rakastaa ja\npakosta on järjetön, vaan paljon ennemmin sellaiselle, joka ei rakasta\nja on järkevä; että hänen muussa tapauksessa olisi pakko antautua\nepäluotettavalle, ärtyisälle, kateelliselle, epämiellyttävälle,\nomaisuudelle turmiolliselle ja ruumiin hyvinvoinnille turmiolliselle,\nmutta ennen kaikkea sielun kehitykselle turmiolliselle. Ja sitähän\narvokkaampaa ei tosiaankaan ole eikä koskaan tule olemaan ihmisillä\neikä jumalilla. Tätä tulee siis, poika, miettiä ja tuntea rakastajan\nystävyys: ettei siihen liity hyväntahtoisuutta vaan että se tähtää\ntyydytykseen kuten ruuan halu.\n\n\"Kuin sudet lampaita lempivät niin myös lempijät poikaa\".[25]\n\nTässä se on, Phaidros. Enää et saa kuulla minun puhuvan pitemmälti,\nvaan olkoon puhe nyt lopussa.\n\nPHAIDROS: Ja minä kun luulin, että sinä olit vasta puolivälissä ja että\nsinä tulisit puhumaan samaa siitä, joka ei rakasta, mitenkä hänelle\ntulee ennemmin olla mieliksi, ja osoittamaan kaikki ne edut, mitä\nhänellä puolestaan on. Miksi siis lopetat nyt jo, Sokrates?\n\nSOKRATES: Etkö ole huomannut, miekkonen, että jo lausun heksametrejä,\nenkä enää dithyrambeja, ja näin teen moittiessani. Jos minä nyt alan\nkiittää tuota toista, niin mitä luuletkaan minun sepittävän? Tiedätkö\nsinä, että nymfit, joiden uhriksi sinä olet minut vakaasta aikomuksesta\nheittänyt, saattavat minut kerrassaan haltioihini. Sanon siis yhdellä\nsanalla, että yhtä paljon kuin toisessa on sitä, mistä sitä moitimme,\nyhtä paljon on toisessa aivan päinvastaista, hyvää. Ja mitä pitkistä\npuheista? Sillä molemmista on kyllin sanottu. Ja saakoon nyt esitelmäni\nsen kohtalon kuin se ansaitsee! Minä menen tämän joen ylitse ja lähden\npois, ennenkuin sinä ehdit pakottaa minua johonkin vielä suurempaan\njuttuun.\n\nPHAIDROS: Älä vielä ainakaan, Sokrates, ennenkuin helle on ohitse! Vai\netkö näe, että nyt on puolipäivä, n.s. auringon kiintokohta? Jääkäämme\ntänne keskustelemaan siitä, mitä on puhuttu; niin pian kuin ilma\nviilenee, lähdemme.\n\nSOKRATES: Jumalallinen olet sinä, Phaidros, suhtautumisessasi\npuheisiin, aivan yksinkertaisesti ihmeellinen. Minä luulen näet, että\nkaikista, joita sinun elämäsi aikana on pidetty, ei kukaan ole saanut\nuseampia syntymään kuin sinä, joko sinä sitten itse olet niitä pitänyt\ntai jollakin erikoisella tavalla pakottanut toisia niitä pitämään.\nThebalaista Simmiasta[26] en ota lukuun. Kaikista muista olet vahvasti\nvoitolla. Nytkin sinä taas näytät aiheuttaneen sen, että yksi puhe\npidetään.\n\nPHAIDROS: Et ainakaan mitään sotaa julista minulle. Mutta miten ja mikä\npuhe nyt syntyy?\n\nSOKRATES: Kun minä, hyvä ystävä, olin aikeissa kulkea joen poikki, niin\nilmestyi minulle haltiani[27] ja tavallinen ennemerkki -- se pidättää\nminua aina siitä, mitä aion tehdä -- ja olin kuulevinani sieltä äänen,\njoka ei salli minun poistua, ennenkuin olen puhdistautunut, ikäänkuin\nolisin jotakin rikkonut jumaluutta vastaan. Olen kyllä ennustaja, en\ntosin erikoisen pätevä, vaan kuten lukutaidossa kehnot, noin vain\nomiksi tarpeikseni. Selvästi minä jo huomaan syntini. Onhan toki\nsielussakin, hyvä ystävä, jokin määrä ennustuskykyä. Sillä jo kotvan\naikaa minun puhuessani on jokin herättänyt minussa levottomuutta ja\nminä pelkään melkein, kuten Ibykos[28] sanoo, että minä ostaisin\nkunniaa ihmisiltä tekemällä jotakin syntiä jumalia vastaan. Mutta nyt\nolen huomannut rikokseni.\n\nPHAIDROS: Mitä sinä sitten tarkoitat?\n\nSOKRATES: Hirveän puheen, Phaidros, olet sekä sinä itse tänne\nkuljettanut että pakottanut minut pitämään.\n\nPHAIDROS: Mitenkä niin?\n\nSOKRATES: Yksinkertaisen ja jossakin määrin jumalattoman. Ja mikä\nsaattaisi olla hirveämpää kuin tämä.\n\nPHAIDROS: Ei mikään, jos sinä vain puhut totta.\n\nSOKRATES: Kuinka? Etkö pidä Erosta Aphroditen poikana ja jumalana?\n\nPHAIDROS: Niin ainakin sanotaan.\n\nSOKRATES: Mutta niin ei sano Lysias, eikä sinun puheesi, joka\nesitettiin sinun taikomasi minun suuni kautta. Mutta jos Eros on --\nkuten hän todella on -- jumala tai jotakin jumalallista, ei hän voi\nolla mitään pahaa. Äskeiset puheet taas puhuivat hänestä, ikäänkuin hän\nolisi sellainen. Siinä ne siis tekivät syntiä Erosta vastaan, ja\nsitäpaitsi oli niiden yksinkertaisuus aika hupaisaa, ne kun lausumatta\nmitään tervettä tai totta pöyhkeilevät ikäänkuin jotakin olisivat, jos\nne todella ovat saaneet joitakuita ihmispahasia uskomaan ja\nsaavuttaneet arvonantoa heidän keskuudessaan. Minun on siis, hyvä\nystävä, puhdistauduttava. Niille, jotka erehtyvät jumalia koskevassa\nperimätiedossa, on vanha puhdistuskeino, jota Homeros ei tosin\ntuntenut, mutta kyllä Stesikhoros.[29] Sillä kun häneltä oli riistetty\nsilmien valo, sentakia että oli herjannut Helenaa, ei hän ollut\ntietämättä sen aihetta kuten Homeros, vaan ollen Musain lemmikki, tunsi\nsyyn ja runoili heti:\n\n    Ei oo tosi tää sana varmaan.\n    Et astunut laivoihin kannellisiin,\n                  et saapunut linnahan Troian,\n\nja kun hän oli sepittänyt koko tuon niin kutsutun Peruutuslaulun\n(Palinodian) sai hän heti näkönsä jälleen. Juuri tässä aion minä olla\nviisaampi kuin nuo molemmat. Sillä ennenkuin olen saanut mitään kärsiä\nherjauksesta Erosta vastaan, koetan minä omistaa hänelle peruutuksen\npaljain päin, enkä kuten silloin ennen ujoudesta verhotuin kasvoin.\n\nPHAIDROS: Mitään tätä suloisempaa, Sokrates, et minulle voisi sanoa.\n\nSOKRATES: Huomaathan sinä, hyvä Phaidros, mitä hävyttömyyksiä nuo\nmolemmat puheet lausuivat, sekä tämä äskeinen että kääröstä luettu.\nSillä jos joku luonteeltaan jalo ja lempeä mies, joka rakastaa tai\njoskus ennen on rakastanut toista samanluonteista, kuulisi meidän\nväittävän, että rakastajat pikkuasioitten takia synnyttävät suuria\nriitoja ja ovat kateellisia ja vahingollisia lemmikille, niin mitenkä\nvoit olla uskomatta, että hän luulee kuulevansa sellaisia, jotka ovat\nkasvaneet merimiesten parissa ja jotka eivät koskaan ole nähneet jaloa\nrakkautta ja että hän ei lähestulkoonkaan yhdy meihin siinä, mistä me\nErosta moitimme?\n\nPHAIDROS: Mahdollisesti, kautta Zeun, on niin, Sokrates.\n\nSOKRATES: Minä häpeän tätä ja pelkään Erosta ja siksi minä haluan\nmakealla sanalla ikäänkuin huuhtoa pois suolan maun korvista. Ja sen\nneuvon minä myös annan Lysiaalle, että mitä nopeimmin kyhää puheen\nsiitä, että tulee muuten samanlaisissa olosuhteissa ennemmin tehdä\nmieliksi sille, joka rakastaa, kuin sille, joka ei rakasta.\n\nPHAIDROS: Ole varma siitä, että niin on käyvä! Sillä kun sinä olet\npuhunut rakastajan ylistystä, on minun ihan pakko pakottaa Lysiasta\nkirjoittamaan puhe taas tästäkin.\n\nSOKRATES: Sen minä uskon, niin kauvan kuin pysyt sinä, mikä sinä olet.\n\nPHAIDROS: Puhu siis nyt rohkeasti!\n\nSOKRATES: Missähän on poika, jolle minä puhuin? Hänen pitäisi kuulla\ntämäkin, jottei hän sitä kuulematta ehtisi tekemään sille mieliksi,\njoka ei rakasta.\n\nPHAIDROS: Hän on aina aivan lähelläsi, kun sinä vain haluat.\n\nSOKRATES: Tiedä siis, kaunis poika, että edellinen puhe oli\nmyrrinusilaisen miehen, Pythokleen pojan, Phaidroksen. Se, jonka nyt\naion esittää, on himeralaisen Stesikhoroksen, Euphemoksen pojan.[30] Se\non esitettävä seuraavasti: Ei ole tosi se puhe,[31] joka väittää, että\nsilloinkin, kun on olemassa joku, joka rakastaa, ennemmin tulee olla\nsille mieliksi, joka ei rakasta, sentakia että edellinen on hullu,\njälkimäinen taas terve mieleltään.[32] Jos asia olisi yksinkertaisesti\nniin, että hulluus on pahaa, olisi tämä väite paikallaan. Mutta nyt\ntulevatkin meille suurimmat hyvyydet hulluudesta, joka annetaan\njumalallisena lahjana. Sillä Delphoin naisprofeetta[33] ja Dodonan[34]\npapittaret ovat hulluudessaan tehneet Hellaalle sekä yksityisten että\nvaltioiden asioissa useita kauniita tekoja, mutta täydessä järjessään\nollen vähäisiä tai ei mitään. Ja jos me puhuisimme Sibyllasta ja\nkaikista muista, jotka jumalallisella ennustustaidollaan ovat useille\nedeltäpäin julistaneet tulevia asioita ja siten auttaneet heitä monessa\nkohden menettelemään oikein, niin kävisimme pitkäveteisiksi puhuessamme\nsellaista, mikä on jokaiselle tuttua. Se kuitenkin ansaitsee\nmainitsemista, että entisajan miehistä ne, jotka määräsivät nimitykset,\neivät pitäneet hulluutta (maniaa) häpeällisenä eikä häpeänä. Sillä\neivät he siinä tapauksessa olisi sovittaneet juuri tätä nimitystä\nkauneimpaan taiteeseen, jonka avulla tulevaisuutta arvostellaan, ja\nkutsuneet sitä _manike'ksi_ (hullaantumistaidoksi), vaan koska he\npitivät sitä kauniina, joka kerta kun se syntyy jumalallisen\nsallimuksen kautta, ovat he antaneet tämän nimen. Mutta nykyajan\nihmiset ovat mauttomasti tunkeneet väliin t:n ja kutsuneet sitä\n_mantike'ksi_[35] (ennustustaidoksi). Niinpä ovat he nimittäneet\nymmärtäväisten ihmisten tulevaisuudentutkimusta, joka on nojautunut\nlintuihin ja muihin merkkeihin, he kun ajattelulla hankkivat\ninhimilliselle arvelulle järkeä ja tietoa, _oionoistike'ksi_, jota\nuudemman ajan ihmiset komeillen venyttämällä o:ta oo:ksi kutsuvat\n_oioonistiké'ksi_. (linnunkatsontataidoksi). Niin paljoa pyhempi ja\narvokkaampi kuin ennustustaito on linnunkatsontataitoa, sekä nimi nimeä\nettä toimi tointa, niin paljoa tervejärkisyyttä kauniimman todistavat\nentisajan ihmiset hulluuden olevan, tuon jumalien lahjan niin paljoa\nkauniimman ihmisavua. Vieläpä suurimmista taudeista ja kärsimyksistä,\njotka joidenkuiden muinaisten jumalien tuomioitten johdosta ovat\nlevänneet muutamien sukujen yllä, on hulluus, asetuttuaan asumaan\nihmisiin ja ennustettuaan heille tulevia asioita, vapauttanut ne,\njoiden on tullut saada vapautus. Se on näet turvautunut jumalien\nrukoilemiseen ja palvomiseen -- ja sitä tietä päästyään osalliseksi\npuhdistus- ja vihkimenoista saattanut sen, joka on siitä osallinen,\nnykyisyyteen ja tulevaisuuteen nähden turvalliseksi, löytämällä sille,\njoka on oikealla tavalla hullu ja haltioissaan, vapautuksen nykyisistä\nonnettomuuksista. Kolmas laji innoitusta ja hulluutta, nimittäin se,\njoka on kotoisin runottarista, valtaa hennon ja puhtaan sielun, ja\ninnostaa ja kiihoittaa sitä juhlalauluihin ja muuhun runouteen ja\nkasvattaa jälkeentulevia ihannoimalla tuhansia esi-isien töitä. Ken\ntaas ilman runotarten suomaa hulluutta saapuu runouden oville, luullen\nettä hän pelkän taidon nojalla on kehittyvä aidoksi runoilijaksi, on\nitse jäävä vihkimättömänä epätäydelliseksi ja tämän, terveesti\najattelevan, runous jää varjoon hulluuden täyttämien luoman runouden\nrinnalla.\n\nNäin paljon ja vielä useampia jumalista lähtevän hulluuden kauniita\ntekoja saatan esittää, niin että meidän ei pidä pelätä juuri tätä,\nälköönkä meitä hämmentäkö joku puhe, joka peloittaa meitä sillä, että\ntulee ystäväksi valita mieluummin terveesti ajatteleva kuin\nhurmiotilassa oleva. Vaan vasta sitten saakoon tämä puhe\nvoitonpalkinnon, jos se edellisen lisäksi voi osoittaa, että jumalat\neivät lähetä rakkautta hyödyksi rakastavalle ja rakastetulle. Meidän\ntaas on todistettava vastakohta, että tällainen hulluus annetaan\njumalien taholta mitä suurimmaksi onneksi. Mutta tämä todistus on oleva\nrikkiviisaista epäluotettava, viisaista luotettava. Ensinnäkin tulee\nsaada oikea tieto sielun sekä jumalallisesta että inhimillisestä\nluonnosta tutkimalla sitä, mitä se kokee ja tekee. Todistelun alku on\nseuraava:\n\nJokainen sielu on kuolematon.[36] Sillä se, mikä iäti liikkuu, on\nkuolematonta. Mutta sen elämä, joka liikuttaa jotakin muuta ja jonka\njokin muu panee liikkeeseen, loppuu, koska sen liikekin pysähtyy. Vain\nse, mikä liikuttaa itseään, ei milloinkaan lakkaa liikkumasta, koska se\nei jätä itseänsä, vaan on kaikelle muullekin, mikä liikkuu, liikkeen\nlähde ja alku. Alku taas on jotakin syntymätöntä. Sillä alustahan\ntäytyy kaiken syntyväisen syntyä, mutta sen ei mistään. Sillä jos alku\nsyntyisi jostakin, ei se enää olisi alku. Mutta koska se on jotakin\nsyntymätöntä, täytyy sen olla myös jotakin häviämätöntä. Sillä jos alku\nhäviää, ei se itse enää voi milloinkaan syntyä mistään, eikä siitä voi\nsyntyä muuta, koska kerran kaiken tulee syntyä alusta. Näin on siis\nliikunnon alku se, mikä itseänsä liikuttaa. Ja sen ei ole mahdollista\nhävitä eikä syntyä, tai silloin koko taivas ja koko maailma luhistuisi\nja seisoisi paikallaan eikä niillä olisi mitään, mikä panisi ne\nliikkumaan ja saisi ne syntymään. Kun kuolemattomaksi on osoittautunut\nse, mikä itsestänsä liikkuu, ei kenenkään tarvitse hävetä, joka\nselittää sielun olemuksen ja käsitteen juuri täksi, Sillä jokainen\nruumis, jolle liikkuminen tulee ulkoapäin, on sieluton, se taas, jolle\nse tulee sisältä, siitä itsestään, on sielullinen, koska tämä on sielun\nluonne. Jos asian laita siis on se, että se mikä panee itsensä\nliikkeeseen, ei ole muuta kuin sielu, täytynee sielun olla jotakin\nsyntymätöntä ja häviämätöntä.\n\nRiittäköön tämä sielun kuolemattomuudesta. Sen olemuksesta on sanottava\nseuraavasti: Vaaditaan joka tapauksessa aivan jumalallista ja laajaa\nesitystä osoittamaan millainen se on, mutta inhimillinen ja lyhyempi\nvoi selittää, mihin sitä voi verrata. Näin me nyt tahdomme asian\nesittää. Verrattakoon sitä siivekkään valjakon ja ajomiehen\nyhdistyneeseen voimaan. Jumalien hevoset ja ajomiehet ovat kaikki itse\nhyviä ja hyvistä syntyisin, mutta muilla on kaikki sekoitettua.\nEnsiksikin ohjaa meidän ohjaajamme valjakkoa, sitten on hevosista\nhänellä toinen kaunis ja hyvä ja sellaisista syntyisin, toinen taas\npäinvastainen ja päinvastaisista syntyisin. Vaikeata ja vaivalloista on\nsentähden pakostakin ohjata sitä, mikä meissä on.\n\nMutta nyt on koetettava selittää, mistä johtuvat nimitykset kuolevainen\nja kuolematon olento. Kaikki mikä on sielua, vallitsee kaikkea\nsielutonta ja kulkee halki koko taivaan esiintyen milloin toisessa,\nmilloin toisessa hahmossa. Jos sielu on täydellinen ja siivekäs,[37]\nliikkuu se korkeimmissa ilmapiireissä ja hallitsee koko maailmaa. Se\ntaas, joka on kadottanut siipensä, ajelehtii sinne tänne, kunnes se\nosuu johonkin kiinteään, jonne se asettuu asumaan, pukeutuen maiseen\nruumiiseen, joka näyttää itseään liikuttavan sen voimasta. Tämä\nkokonaisuus, sielu ja ruumis yhdistyneenä, on saanut nimen elävä olento\nja liikanimen kuolevainen. Nimitys kuolematon taas ei johdu mistään\njärjellisesti perustellusta syystä, vaan sekä näkemättä että kylliksi\nkäsittämättä jumalaa me kuvittelemme sitä joksikin kuolemattomaksi\nolennoksi, jolla on sielu ja jolla on ruumis, ja nämä iäisesti\nyhtyneinä. Tämä olkoon nyt ja sanottakoon sillä tavoin kuin se on\njumalalle rakasta! Mutta käykäämme etsimään syytä siipien häviämiseen,\nmiksi ne putoavat sielusta. Se on suunnilleen seuraava:\n\nSiivellä on luonnostaan kyky viedä ylös sitä, mikä on painavaa, ja\nkohottaa sitä korkeuksiin, missä jumalien suku asuu, ja kaikesta\nruumiillisesta on se enimmin osallista siitä, mikä on jumalallista. Se,\nmikä on jumalallista, on kaunista, viisasta, hyvää ja kaikkea muuta\ntällaista. Tämä kasvattaa ja kehittää sielun siipiä, mutta mikä on\nhäpeällistä, huonoa ja yleensä vastakkaista äsken mainitulle, riuduttaa\nniitä ja tuhoaa ne. Suuri hallitsija taivaassa, Zeus, ajaa siivekkäitä\nvaunuja ja kulkee ensimäisenä järjestäen kaikki ja pitäen kaikesta\nhuolta, ja häntä seuraa jumalien ja haltiain sotajoukko, järjestettynä\nyhteentoista osastoon. Sillä Hestia[38] yksin jää jumalien asuntoon,\nmuista taas kaikki ne, jotka on luettu kahdentoista lukuun, kulkevat\njohtavina jumalina edellä, kukin siinä järjestyksessä kuin hänelle on\nmäärätty. Nyt on paljon autuaallisia näköaloja ja kulkuteitä taivaan\npiirin sisäpuolella, joita kohti autuaitten jumalien suku kääntyy\njokaisen suorittaessa omaa tehtäväänsä. Joka kulloinkin tahtoo ja voi,\nsaa seurata. Sillä kateus asustaa ulkopuolella jumalien piirin. Aina\ntaas kun he menevät aterialle tai kemuihin, kulkevat he jyrkästi\nylöspäin kohti taivaanlaen ylintä kohtaa. Jumalien vaunut, jotka\ntasapainossaan ovat helposti ohjattavia, kulkevat helposti, mutta muut\nvain vaivoin. Sillä pahuuden vaivaama hevonen painuu alas, jolleivät\nohjaajat ole sitä kauniisti kasvattaneet, vaipuen maata kohti ja painaa\nvaunuja mukanaan, ja siitä johtuu sielulle äärimäisiä ponnistuksia ja\ntaisteluita. Kuolemattomiksi kutsutut sielut taas saavuttuaan\nkorkeimmalle huipulle kulkevat sen ulkopuolelle ja pysähtyvät taivaan\nselälle; ja heidän siellä seistessään kuljettaa kiertoliike heitä\nympäri, ja he saavat nähdä sen, mitä on taivaan ulkopuolella.\n\nYlitaivaallista paikkaa ei ole kukaan täkäläinen runoilija laulanut\neikä ole milloinkaan laulava sen arvon mukaisesti. Mutta se on\nseuraavanlainen: (On näet uskallettava lausua totuus, erittäinkin kun\npuhuu totuudesta.) Värittömän, muodottoman ja näkymättömän todellisesti\nolevaisen olemuksen voi havaita ainoastaan sielun ohjaaja, järki, ja\ntämän tosiolevan ympärillä on tämä paikka sillä, mikä kuuluu\ntodelliseen tietoon. Kun siis jumalan ymmärrys saa ravintonsa järjestä\nja tiedosta -- ja samoin jokaisen sielun ymmärrys, joka vain on\nvastaanottavainen sille, mikä on oikeata -- niin se nähtyään jonkun\najan päästä olevaisen riemuitsee ja saa ravintoa ja onnea toden\nkatselemisesta, kunnes kiertoliike vie sen samaan paikkaan (mistä se on\nlähtenyt). Kiertomatkallaan saa se nähdä itse oikeamielisyyden,\nkohtuullisuuden, tiedon, ei sitä, jolla on synty, ei sitä, joka on\nmilloin millaistakin riippuen siitä, mitä se koskee siitä, mitä me nyt\nkutsumme todeksi, vaan sen tiedon, joka on siinä, mikä on todellisesti\nolevaista. Ja kun se samalla tavoin on muutenkin saanut nähdä\ntodellisesti olevaisen ja siitä nauttinut, laskeutuu se jälleen sisälle\ntaivaaseen ja palaa kotiin. Ja kun se on saapunut kotiin, asettaa\najomies hevoset seimen luo, heittää heidän eteensä ambrosiaa ja juottaa\nniitä sen jälkeen nektarilla.\n\nTämä on jumalien elämää. Mitä muihin sieluihin tulee, niin se, joka\nparhaiten seuraa jumalaa ja on enimmän hänen kaltaisensa, kohottaa\najajan päätä ulkopuoliseen avaruuteen ja kulkee sen mukana\nkiertoretken, mutta hevoset häiritsevät sitä ja se voi tuskin nähdä\nolevaisen. Toinen taas milloin nousee, milloin laskee ja hevosten\nvallattomuuden takia osan näkee, osaa ei. Kaikki muut sielut tosin\nseuraavat pyrkien ylöspäin, mutta siihen kykenemättöminä ne ajelehtivat\nalemmissa piireissä tallaten ja tuuppien toisiaan, toisen yrittäessä\npäästä toisen edelle. Näin syntyy hälinää, kiistaa ja hikoilua\näärimäisessä määrin ja ohjaajien kehnouden takia useat tulevat\nraajarikkoisiksi, useilta taas taittuu paljon sulkia, ja kaikki\npalaavat paljon vaivaa nähtyään tulematta vihityiksi olevaisen\nkatselemiseen, ja palattuaan on heillä ravintona pelkkä arvelu,[39] ja\ntuo suuri into päästä näkemään, missä totuuden kenttä on, johtuu juuri\nsiitä, että siellä olevalta niityltä tulee sielun parhaalle osalle\nsopiva ruoka ja siipien luontainen voima, jolla sielu kohoaa ylös, saa\nsiitä ravintoa. Ja Adrasteian[40] laki on tämä, että jokainen sielu,\njoka tultuaan jumalan seuralaiseksi näkee jotakin siitä, mikä on totta,\non toiseen kiertokulkuun saakka oleva vahingoittumattomana, ja jos se\nvoi aina näin tehdä, aina vahingosta vapaana. Mutta kun se voimatta\nseurata ei tätä näe vaan joutuneena johonkin onnettomuuteen täyttyy\nunohduksesta ja huonoudesta ja niin käy painavaksi ja painavaksi\nkäytyään menettää siipensä ja putoaa maahan, silloin on voimassa laki,\nettei sitä ensi syntymässä istuteta mihinkään eläimelliseen luontoon,\nvaan se, joka on nähnyt enimmän, joutuu sellaisen miehen siemeneen,\njosta on tuleva viisauden tai kauneuden rakastaja tai runotarten ja\nrakkauden palvoja; seuraava joutuu lainkuuliaisen tai sotaisan ja\nhallintakykyisen kuninkaan siemeneen; kolmas valtiomiehen, tai jonkun\ntaloudenhoitajan tai elinkeinonharjoittajan siemeneen, neljäs\nrasittavien ruumiinharjoitusten harrastajan siemeneen tai sellaisen,\njonka toimialana on ruumiin parantaminen, viides on elävä tietäjän tai\nsalamenoihin pyhitettyä elämää; kuudennelle sopii runoilijan elämä tai\njonkun muun, joka harjoittaa jäljittelyä, seitsemännelle käsityöläisen\ntai maamiehen elämä, kahdeksannelle sofistin tai kansansuosion\ntavoittelijan, yhdeksännelle itsevaltiaan.\n\nKaikista näistä saa se, joka on elänyt oikeamielisesti, osakseen\nparemman kohtalon, joka vääryyttä tehden, huonomman. Sillä samaan\npaikkaan, mistä kukin sielu on lähtenyt, ei se kymmenessätuhannessa\nvuodessa palaa. Sillä se ei saa siipiä ennenkuin näin pitkä aika on\nkulunut, lukuunottamatta sen sielua, joka ilman vilppiä on harrastanut\nfilosofiaa tai filosofisesti harjottanut poikarakkautta. Nämä saavat\nsiivet kolmantena tuhatvuotisena ajanjaksona, jos ne kolmasti peräkkäin\nvalitsevat tämän elämäntavan, ja palaavat kolmantenatuhannentena\nvuotena. Muut taas joutuvat, kun ovat päättäneet ensimäisen elämänsä,\ntuomittaviksi ja tuomittuina joutuvat toiset maanalaisiin\nrankaisupaikkoihin ja kärsivät siellä rangaistuksensa, toiset taas\nnostaa heidän tuomionsa johonkin taivaan paikkaan, ja he viettävät\nsiellä elämää, joka vastaa sitä, mitä he ihmishaahmossa ovat eläneet.\nMutta tuhannentena vuotena joutuvat molemmat seuraavaa elämää koskevaan\narvanheittoon ja vaaliin, ja kukin valitsee sen elämän, minkä hän\nhaluaa. Silloin voi ihmissielu joutua eläimen elämään, ja eläimestä se,\njoka kerran oli ihminen, takaisin ihmiseen. Sillä se, joka ei\nmilloinkaan ole nähnyt totuutta, ei ole pääsevä tähän hahmoon. Sillä\nihmisen täytyy ymmärtää se, mitä kutsutaan käsitteeksi, joka useista\naistimuksista ajatuksen kokoamana yhtyy yhdeksi. Mutta tämä taas on sen\nmuistelemista, jota sielumme kerran on nähnyt kulkiessaan yhdessä\njumalan kanssa katsoen ylitse sen, minkä me nyt sanomme olevan\nolemassa, ja kohottautuen todellisesti olevaiseen. Sentakia onkin\noikein, että filosofin henki saa siivet. Sillä muistillaan se kykynsä\nmukaan pysyttäytyy siinä, missä pysyttäytymällä jumala on jumalallinen.\nJa kun ihminen oikein käyttää tällaisia muisteluja, voi hän ja vain hän\naina vihkiytyen täydellisiin vihkimenoihin tulla todella täydelliseksi.\nKun hän näin pysyttäytyy erillään inhimillisistä harrastuksista ja\nomistautuu sille, mikä on jumalallista, soimaa häntä suuri yleisö\npitäen häntä mielipuolena, eikä huomaa sitä, että hän on jumalan\ninnoittama.[41]\n\nTähän on siis tullut koko meidän puheemme neljännestä lajista\nhulluutta, jonka takia jotakuta -- kun hän näkee täkäläisen kauneuden\nja muistellen todellista kauneutta saa siivet ja siivekkäänä haluaa\nlentää ylöspäin, mutta ei siihen kykenekään ja silloin linnun tavoin\nkatsoo ylös ja on välittämättä siitä, mikä on täällä alhaalla --\nsyytetään siitä, että on hulluuden tilassa, tähän on siis puheemme\ntullut, että juuri tämä on kaikista hurmiotiloista paras ja parasta\nalkuperää sekä sille, joka sen omistaa, että sille, joka siitä pääsee\nosalliseksi ja että kauneutta rakastavaa, joka on tästä hulluudesta\nosallinen, kutsutaan rakastajaksi. Sillä, kuten sanottu, on jokainen\nihmissielu luonnostaan katsellut olevaista; muuten se näet ei olisi\ntullutkaan tähän olentoon. Mutta joka sielulle ei ole helppoa näiden\nolojen johdosta muistella noita entisiä, ei niille, jotka pikimältään\novat nähneet sen, mitä siellä oli, eikä niille, jotka pudottuaan tänne\novat joutuneet onnettomuuteen, niin että he jonkun seurustelun\njohtamina siihen, mikä on väärää, ovat unohtaneet sen pyhän, minkä\nsilloin näkivät. Jää vain harvoja, joilla on muistia riittämiin. Kun ne\nsaavat nähdä jonkin jäljennöksen sikäläisestä maailmasta, joutuvat he\nhaltioihinsa eivätkä enää hallitse itseänsä, mutta eivät tiedä mitä he\noikeastaan kokevat, koska he eivät sitä havaitse tarpeeksi selvästi.\nNyt ei oikeamielisyyden, kohtuullisuuden ja kaiken muun sieluille\narvokkaan täkäläisissä jäljennöksissä ole mitään loistoa, vaan tylsillä\nvälikappaleilla voivat ainoastaan harvat, kun he menevät näiden kuvien\nluo, nähdä sen suvun, jota on jäljennetty. Kauneus oli silloin\nloistavaa nähdä, kun autuaallisen kuoron seurassa -- me kulkien Zeun\nsaatossa, toiset toisten jumalain -- näimme autuaallisen näyn ja\nnäytelmän ja kun meidät vihittiin salamenoihin, joita on oikeus sanoa\nautuaallisimmiksi ja joita me harjoitimme itse nuhteettomina ja\nkohtaamatta niitä onnettomuuksia, jotka myöhemmin meitä odottivat,\nvihittyinä ja pyhitettyinä katsellen täydellisiä, yksinkertaisia,\nmuuttumattomia ja autuaita olentoja puhtaassa valossa itse puhtaina ja\nilman merkkiäkään siitä, jota me nyt, kahlehdittuina siihen kuin\nsimpukka, kannamme nimittäen sitä ruumiiksi.\n\nTämä olkoon sanottu mieliksi muistille, jonka takia nyt silloisen\nelämän kaipuusta on pitemmälti puhuttu. Mitä taas kauneuteen tulee,\nniin se, kuten sanoimme, loisti ollessaan tuossa toisessa maailmassa,\nja tänne tultuamme me olemme käsittäneet sen selkeimmällä aisteistamme\nsen itse loistaessa kaikista selkeimmin. Sillä näkö on ruumiillisista\naisteistamme terävin, mutta viisautta ei sillä nähdä. Se näet\nherättäisi kiihkeän rakkauden meissä, jos se tarjoaisi sellaisen\nselkeän kuvan itsestään nähtäväksi kuin kaikki muu, joka on\nrakastettavaa. Nyt on ainoastaan kauneus saanut tämän osan, että se on\nkirkkain ja enimmin rakkautta herättävä. Se, joka ei ole vastavihitty\ntai joka on turmeltunut, ei tunne kiihkeätä pyrkimystä täältä sinne,\nkauneutta itseään kohti, kun hän katselee sitä, millä täällä on sen\nnimi. Niinpä hän ei kunnioita sitä, sitä katsellessaan, vaan\nantautuneena nautinnon valtaan hän pyrkii nelijalkaisen eläimen tavoin\nsiittämään ja synnyttämään lapsia ja kun hän raakuudessa yhtyy, ei hän\npelkää eikä häpeä tavoitella luonnonvastaista nautintoa. Mutta kun\nvastavihitty, joka paljon on katsellut tuota silloista maailmaa, näkee\njumalankaltaiset kasvot, jotka ovat hyvä jäljennös kauneudesta, tai\njonkin ruumiin muodon, niin hän ensiksi värisee ja hänet valtaa jokin\nnoista tuonnoisista pelontunteista, sitten hän katselee häntä\nkunnioittaen häntä kuin jumalaa, ja jollei hän pelkäisi joutuvansa\ntäydellisen hullun huutoon, uhraisi hän lemmikille kuin pyhälle kuvalle\ntai jumalalle. Ja kun hän on nähnyt hänet, valtaa hänet ikäänkuin\nvilutaudin puuskan jälkeen lämmönvaihdos, hikoilu ja tavaton kuumuus.\nSillä kun hän silmillään vastaanottaa kauneuden virtailun, lämpenee hän\nja siten hänen sulkiensa idut ja hänen lämmettyään sulaa itujen\nympäristö, joka jo kauan sitten kiinteäksi kovettuneena esti niitä\nversomasta. Ja kun ravintoa virtaa, paisuu sulkien ruoto ja kiiruhtaa\nkasvamaan juuresta yli koko sielun. Sillä ennen se oli kokonaan sulkien\npeittämä.\n\nSillä aikaa koko sielu kiehuu ja kuohuu, ja sen sielu, jolle alkaa\nkasvaa siipiä, tuntee samaa tunnetta kuin se hampaitten seutuvilla,\njolle alkaa kasvaa hampaita: syhyntää ja ärsytystä ikenissä. Se kiehuu,\non ärtynyt ja syhyy sen työntäessä ilmoille siipiä. Kun se siis luoden\nsilmänsä pojan kauneuteen ja vastaanottaen sieltä virtaavat ja\nkaikkoavat osat -- joita sentakia kutsutaankin kaihoksi[42] -- kaihossa\nkostuu ja lämpenee, saa se lievennystä tuskasta ja riemastuu. Kun se\njoutuu hänestä erilleen ja kuivuu, niin kuivuvat myös tiehyitten suut,\nmistä siivet puhkeavat, menevät umpeen ja sulkevat siipien oraan, joka,\nkun siltä ja siihen liittyneeltä kaipuulta sulkeutuu tie, hyppii kuten\nsuoneniskut ja tunkeutuu joka puolella sille tarjoutuvaan tiehyeen,\nniin että sielu yltympäriinsä tuntee pistoksia, raivoaa ja kärsii\ntuskia. Mutta jos sillä toiselta puolen on muisto kauniista, tuntee se\nriemua. Molempien näitten tunteitten sekaantuminen tekee sen\nlevottomaksi tuon omituisen tilan takia ja neuvotonna se on\nraivoissaan, ja tässä raivon tilassa se ei voi öisin nukkua eikä päivin\nviipyä siinä paikassa, missä on, vaan juoksee kaihoissaan sinne, missä\nluulee näkevänsä sen, jolla on kauneus. Kun se on nähnyt hänet ja\nimenyt itseensä uuden kaipuun, niin se särkee sen, mikä on hyytynyt\nkiinteäksi, hengähtää ja vapautuu pistoksista sekä tuskista ja korjaa\njälleen itselleen hetkellisesti mitä suloisimman nautinnon. Sentähden\nse ei vapaaehtoisesti hänestä luovu eikä pidä mitään suuremmassa\narvossa kuin kauneutta, vaan unohtaa äidit, veljet ja kaikki toverit\neikä välitä lainkaan siitä, että omaisuus huolimattomuuden takia\nhäviää, halveksii kaikkea tahdikasta ja sopivaa, johon hän ennen pani\nsuurta huolta, ja on valmis olemaan kaipuun esineen orja ja lepäämään\ntätä niin likellä kuin hän vain sallii.\n\nSillä sen kunnioituksen lisäksi, jota hän osoittaa kauneuden\nomistajalle, on hän tästä löytänyt ainoan mitä suurimpien kipujen\nparantajan. Tätä mielentilaa, kaunis poika, jota puheeni tarkoittaa,\nkutsuvat ihmiset rakkaudeksi (Erokseksi), mutta jos sinä kuulet, miksi\njumalat sitä kutsuvat, niin sinä todennäköisesti tulet hymyilemään\nasian uutuuden takia. Muutamat Homerideista[43] lausuvat luullakseni\nsalattujen säkeitten joukossa pari säettä Erokselle, joista toinen on\njokseenkin uskallettu eikä erikoisen hyvä runomitaltaan. Näin he näet\nlaulavat:\n\n    Siivehikäspä Eros nimi hällä on ihmisten mailla,\n    Vaan jumalilta Pteros nimen sai hän voimasta siipein.\n\nTähän voi uskoa tai olla uskomatta. Kuitenkin on juuri tämä\nrakastavaisten tila ja sen syy.\n\nSe Zeun seuralaisista, joka joutuu rakkauden valtaan, voi voimakkaammin\nkantaa sen taakan, jonka siivekkääksi mainittu tuo mukanaan. Mutta kun\nne, jotka ovat Areen palvelijoita ja hänen seurassaan ovat vaeltaneet,\njoutuvat Eroksen vangeiksi ja luulevat kärsivänsä jotakin vääryyttä\nrakastetun puolelta, käyvät he murhanhimoisiksi ja ovat valmiit\nuhraamaan itsensä ja lemmikkinsä. Näin on laita jokaiseen jumalaan\nnähden: kenenkä piiriin kukin kuului, sitä voimainsa mukaan\nkunnioittaen ja jäljitellen hän elää, niin kauan kuin hän on\nturmeltumaton ja elää täällä ensi syntyänsä, ja tällä tavoin hän\nseurustelee rakastettujen ja muiden kanssa ja heihin suhtautuu.\nRakkaussuhteen kauneihin ihmisiin valitsee jokainen luonteensa\nmukaisesti ja pitäen rakastettua jumalanaan hän muovailee ja koristaa\nhäntä kuin jumalankuvaa palvoakseen ja juhliakseen häntä. Zeulle\nkuuluvat pyrkivät siihen, että heidän rakastamansa olisi jotenkin Zeun\nkaltainen sielu. He katsovat siis, onko hän luonteeltaan filosofinen\ntai hallitsemaan sopiva, ja kun he hänet löydettyään ovat häneen\nrakastuneet, tekevät he kaikkensa, jotta hänestä tulisi sellainen.\nJolleivät he ennemmin ole harrastaneet tällaista asiaa, niin he käyvät\nsiihen silloin käsiksi ja ottavat oppia mistä vain voivat ja\ntutkiskelevat ominkin neuvoin. Ja kun he koettavat itsestään löytää\njumalansa luonnon, onnistuvat he siinä, koska he ovat pakotettuja\nyhtäjaksoisesti katsomaan jumalaan, ja kun he muistissaan koskettavat\nhäneen, niin he hänen innoittaminaan omaksuvat hänen tapansa siinä\nmäärin kuin ihmisen on mahdollista saada itselleen jotakin osaa\njumalasta. Ja pitäen rakastettua syynä tähän kiintyvät he häneen vielä\nenemmän. Jos he ammentavat Zeusta kuten Bakkhottaret,[44] niin\nvuodattavat he (mitä ovat ammentaneet) rakastettunsa sieluun ja\ntekevät, mikäli mahdollista, hänet oman jumalansa kaltaiseksi. Ne taas,\njotka seurasivat Heraa, etsivät kuninkaallista rakastettua, ja kun ovat\nlöytäneet sellaisen, menettelevät he tätä kohtaan samalla tavalla.\nApollonin seuralaiset taas ja jokaisen muun jumalan halajavat sitä,\nettä heidän poikansa olisi luonnostaan heidän jumalansa kaltainen, ja\nkun he ovat saaneet sellaisen omakseen, he sekä itse jäljittelevät\njumalaa että koettavat lemmikkiä taivuttaa siihen, kasvattaa häntä ja\njohtaa häntä jumalan elintapaan ja olemukseen, kukin kykynsä mukaan,\nantamatta sijaa kateudelle tai epäjalolle vihamielisyydelle lemmikkiä\nkohtaan, vaan menetellen siten, että kaikin tavoin koettavat saattaa\nhänet itsensä ja sen jumalan kaltaiseksi, jota he kunnioittavat.\nTodellisesti rakastavien into ja vihkimys, jos he kuvaamallani tavalla\nsaavuttavat, mitä haluavat, niin kaunis ja onnellistuttava, tulee\nrakkaudesta hullun ystävän taholta ystävän osaksi, jos hänet on\nvalloitettu. Hänet valloitetaan taas seuraavalla tavalla.\n\nTämän tarun alussa jaoimme jokaisen sielun kolmeen osaan, joista kaksi\non hevosenmuotoista ja kolmas ajomiehen tapainen. Säilyttäkäämme\nedelleen tämä jaoitus. Hevosista taas on, sanoimme me, toinen hyvä,\ntoinen ei. Sitä me emme sanoneet, mikä on hyvän hyve, ja mikä pahan\npahe, mutta nyt se on sanottava. Se niistä, joka on jalommassa\nasemassa, on vartaloltaan suora ja hyvärakenteinen, korkeakaulainen,\nkaarevaturpainen, vaaleanvärinen, mustasilmäinen, kunnianhimoinen\nhillitysti ja häveliäästi, oikean arvelun ystävä, ja sitä ohjataan\nilman lyöntejä, pelkällä käskyllä ja sanalla. Toinen taas on\nnotkoselkäinen, kömpelö, muodoton, paksuniskainen, lyhytkaulainen,\ntylppäturpainen, mustanvärinen, sen silmät ovat lasimaiset ja\nveristyneet, se on hillittömyyden ja uppiniskaisuuden ystävä, korvien\nympäriltä paksukarvainen, kuuro ja se tuskin tottelee ruoskaa ja\npiikkiä.\n\nKun ajomies on saanut nähdä rakastetun olennon, tällä aistimuksella\nlevittänyt lämpöä koko sieluun ja kaikkialla tuntee kutkutuksen ja\nkaipuun pistoksia, niin ajomiestä totteleva hevonen, jota aina ja\nsilloinkin häveliäisyys pitää aisoissa, pidättäytyy hyppäämästä\nrakastetun päälle. Toinen ei enää välitä ajomiehen piikeistä eikä\nruoskasta, vaan syöksyy eteenpäin hillitönnä ja väkivalloin, tuottaa\nkaikkia ikävyyksiä valjakkoparilleen ja ajomiehelle ja pakoittaa niitä\nmenemään lemmikin luo ja ajattelemaan lemmen suloa. Toiset ponnistavat\nalussa pahastuneina vastaan pitäen sitä, mihin heitä pakotetaan,\nkauheana ja laittomana. Viimein, kun ilkivallasta ei tule loppua,\nantautuvat he sen vietäviksi luvaten tehdä, mitä käsketään. Ja he\ntulevat hänen luokseen ja näkevät lemmikin loistavan muodon.\n\nKun ajomies on nähnyt hänet, niin hänen muistonsa kulkee kauneuden\nluontoon ja hän näkee sen jälleen kohtuullisuuden seurassa seisovan\npyhällä paikalla. Kun hän sen näkee, pelästyy hän, ja täynnä\nkunnioitusta hän lankeaa taaksepäin ja samalla hän pakostakin vetää\nohjaksia taaksepäin min rajusti, että molemmat hevoset joutuvat\nistumaan lautasilleen, toinen mielellään, koska se ei ponnista vastaan,\nmutta tuo toinen, tuo hillitön, sangen vastahakoisesti. Kun ne ovat\npoistuneet kauemmaksi, kostuttaa toinen häpeästä ja hämmästyksestä koko\nsielun hiellä, toinen taas, kun kipu on lakannut, jonka suitset ja\nkaatuminen ovat aiheuttaneet, ja se töintuskin on vironnut entiselleen,\nsyytää kiukuissaan herjauksia, monella tavoin haukkuen sekä ajomiestä\nettä iestoveria siitä, että he pelkuruudesta ja miehuuttomuudesta ovat\njättäneet paikkansa ja rikkoneet sopimuksensa. Ja kun se koettaa\npakottaa heitä vastoin heidän tahtoaan menemään eteenpäin, niin se töin\ntuskin heidän pyynnöstään suostuu lykkäämään tätä tuonnemmaksi. Kun\nsovittu aika on tullut, niin muistuttaa se näitä, jotka teeskentelevät\nsen unohtaneensa, käyttää väkivaltaa, hirnuu, riuhtoo ja pakottaa\nheidät uudestaan lähestymään lemmikkiä samassa tarkoituksessa, ja kun\nhe ovat lähellä, kumartuu se ja ojentaa häntänsä ilmaan, pureskelee\nsuitsia ja laahaa heitä hävyttömästi mukaansa. Ajomies, joka tuntee\nvielä enemmän samaa tunnetta (kuin äsken), heittäytyy taaksepäin\nikäänkuin rajanuoran luota[45] ja tempoo vielä rajummin suitsia\ntaaksepäin villin hevosen hampaista, saattaa verille herjaavan kielen\nja leuat ja painaen hänen jalkansa ja lautasensa maahan tuottaa hänelle\nkipuja. Kun huono hevonen on useasti saanut kokea samaa, niin sen\nhillittömyys lauhtuu ja talttuneena se jo seuraa ajomiehen järkevää\njohtoa, ja nähdessään jonkun kauniin ihmisen, on se pelosta aivan\nmenehtynyt. Siksipä käykin niin, että rakastajan sielu ujona ja\npeloissansa seuraa lemmikkiä.\n\nKun nyt rakastaja tätä kaikella tavoin palvelee kuten jumalien\nvertaista, hän kun ei teeskentele rakkautta, vaan todellisuudessa on\ntätä kokenut, ja kun tämä luonnostaan tuntee ystävyyttä ihailijaa\nkohtaan, niin hänet, joskin hän saattaa, kun häntä ensin toverit tai\njotkut muut soimaavat, sanoen että on häpeällistä lähestyä rakastajaa,\nsentakia työntää tämän luotaan, jonkun ajan kuluttua sekä nuoruus että\nvälttämättömyys vievät siihen, että hän sallii hänen tulla seuraansa.\nSillä ei milloinkaan ole määrätty, että huono on huonon ystävä, tai\nettä hyvä ei ole hyvän ystävä. Mutta kun hän on päästänyt hänet\nluokseen ja antautunut seurusteluun ja keskusteluun hänen kanssaan,\nniin hyväntahtoisuus, joka rakastajan puolelta läheltä tulee hänen\nosakseen, saattaa rakastetun hämmästymään, kun hän havaitsee, ettei\nkaikkien muitten ystävien ja tuttavien ystävyys miltään osaltakaan ole\nverrattavissa siihen, jota innoittunut ystävä tarjoaa.\n\nKun hän näin jatkaa, lähestyy häntä ja tulee kosketuksiin hänen\nkanssaan sekä gymnasioissa että muissa kokoontumistilaisuuksissa, niin\nsilloin juuri sen virran lähde, jota Zeus Ganymedesta[46] rakastaen\nkutsui kaipuuksi, vuolaana virtaa rakastajaan; osa imeytyy häneen, osa\njuoksee pois, kun hän jo on täyttynyt. Ja kuten tuuli tai kaiku kimpoaa\nsileistä ja kovista kappaleista ja kulkee takaisin sinne, mistä se on\nlähtenyt, niin kulkee myös kauneuden virta takaisin kauniiseen ihmiseen\nsilmien kautta, mistä on luonnollinen tie sieluun, ja sinne tultuaan se\nistuttaa sulkia sulkatiehyihin, kostuttaa niitä, kiihdyttää niiden\nkasvua ja täyttää taas rakkaudella rakastetun sielun. Hän rakastaa\nsiis, mutta ei tiedä, ketä, eikä hän tiedä eikä osaa selittää, mitä on\nkokenut, vaan on kuten se, joka toiselta on saanut silmätaudin,[47]\nkykenemätön ilmaisemaan syyn; ei hän liioin huomaa, että hän\nrakastajassa näkee itsensä kuten peilissä. Ja kun tämä on läsnä,\nvapautuu hän tuskasta samoinkuin tämäkin. Kun tämä taas on poissa,\nkaipaa hän puolestaan yhtä paljon kuin häntä kaivataan, koska hänessä\non rakkauden varjokuva, vastarakkaus. Tätä hän ei kylläkään nimitä\nrakkaudeksi eikä luule sen olevan sitä, vaan ystävyyttä. Samalla tavoin\nkuin tuo toinen, joskin vähemmin, hän haluaa nähdä, kosketella ja\nsuudella tuota toista sekä levätä hänen vieressään ja kuten\nluonnollista on, tekeekin pian tällä tavoin. Heidän näin levätessään\nvierekkäin on rakastajan kurittomalla hevosella jotakin sanottavaa\najomiehelle, ja se vaatii suurten ponnistusten palkaksi hiukan\nnautintoa. Lemmikin hevosella tosin ei ole mitään sanottavaa, mutta\nhämärien vaistojen kiihoittamana hän syleilee ja suutelee rakastajaa ja\narmastelee häntä kuten parasta ystäväänsä. Ja kun he lepäävät\nvierekkäin, on hän valmis olemaan kieltäytymättä omasta puolestaan\nnoudattamasta rakastajan mieltä, jos tämä sitä pyytäisi. Mutta\nvaljakkotoveri ja ohjaaja ponnistavat sekä häveliäisyydestä että\njärkevyydestä vastaan.\n\nJos ymmärryksen paremmat voimat, jotka johtavat säännölliseen\nelämäntapaan ja filosofiaan, voittavat, niin viettävät he täällä\nautuaallista ja sopuisata elämää, koska he itseänsä halliten ja\nsiveellisinä ovat nujertaneet sen puolen sielua, missä pahe asusti, ja\nvapauttaneet sen, missä asui hyve. Kuoltuaan he, miltei täysin\nsulkiintuneina ja keveinä ovat voittaneet yhden kolmesta todella\nolympialaisesta ottelusta,[48] jota suurempaa hyvyyttä ei inhimillinen\ntervejärkisyys eikä jumalallinen hulluus kykene ihmiselle hankkimaan.\nJos he taas viettävät alhaisempaa epäfilosofista, mutta kuitenkin\nkunniaa rakastavaa elämää, voivat helposti heidän ollessaan juovuksissa\ntai jonakin muuna huolettomuuden hetkenä vauhkot hevoset saada\nvaltaansa vartioitsemattomat sielut ja viedä ne yhteen, ja niin valita\nja tehdä sen, mitä joukko pitää onnellisimpana. Ja kun he ovat sen\nkerran tehneet, niin he edelleenkin siitä nauttivat, kuitenkin harvoin,\nkoska he eivät tee sitä koko ymmärryksen suostumuksella. Ystävinä siis,\njoskin vähemmässä määrin kuin nuo edelliset, elävät nämäkin, sekä\nrakkauden kestäessä että sen loputtua, käsittäen molemminpuolisesti\nantaneensa ja ottaneensa mitä suurimpia uskollisuuden lupauksia, joita\nei ole oikein milloinkaan rikkoa ja siten joutua epäsopuun. Kuolemassa\nhe tosin astuvat ruumiista sulattomina mutta valmiina sulkiintumaan,\nniin että he saavat melkoisen palkinnon rakkaudenhulluudestaan. Sillä\nei ole säädetty, että ne, jotka jo ovat aloittaneet taivaallisen\nmatkan, enää joutuvat pimeyteen maanalaiselle taipalelle, vaan että he\nonnellisina elävät valoisaa elämää matkaten toistensa seurassa ja että\nhe yhtaikaa saavat, jos saavat, sulat rakkautensa takia.\n\nNäitä näin suuria ja jumalallisia lahjoja antaa sinulle, rakas poika,\nrakastajan puolelta lähtenyt ystävyys. Mutta tuttavallisuus, joka on\nlähtöisin hänestä, joka ei rakasta, ja joka on sekoittunut maiseen\ntervejärkisyyteen, on vain kuolevaisten ja niukkojen lahjojen valtias,\nja se synnyttää rakkaaseen sieluun joukon hyveeksi ylistämän\nalhaisuuden ja on syynä siihen, että se yhdeksäntuhatta vuotta\najelehtii järjettömänä ympäri maata ja maan alla.\n\nTämä on nyt, rakas Eros, se peruutuspuhe, jonka olemme sinulle\nomistaneet ja hyvityksenä suorittaneet niin kauniisti ja hyvin kuin\nvain olemme osanneet. Sen esittämiseen yleensä ja sanankäänteitten\nrunollisuuteen erittäin on Phaidros ollut syypää. Mutta anna nyt\nanteeksi edelliset sanani ja omista näille suosiotasi, ole hyvänsuopa\nja lempeä minua kohtaan, älä riistä minulta äläkä heikennä vihassasi\nsitä rakkauden taitoa, jonka olet minulle antanut, vaan suo minun\nnauttia vielä suurempaa kunnioitusta kauniiden ihmisten puolelta. Jos\nPhaidros ja minä edellisessä puheessa olemme sanoillamme sinua jotenkin\nloukanneet, niin lue se Lysiaan syyksi, joka on puheen isä, ja saata\nhänet filosofiaan, kuten hänen veljensä Polemarkhos[49] on kääntynyt,\njottei tämä hänen rakastajansa tässä enää häilyisi sinne tänne, vaan\nsuoraan omistaisi elämänsä filosofisessa tutkimuksessa Erokselle.\n\nPHAIDROS: Minä rukoilen kanssasi, Sokrates, että niin tapahtuisi, jos\nkerran on parempi meille että niin käy. Sinun puhettasi minä jo kauan\nolen ihaillut, mitenkä paljon edellistä kauniimmaksi sinä olet tämän\nvalmistanut, niin että pelkään, että Lysias minusta tulee näyttämään\nmitättömältä, jos hän tahtoo sinkahuttaa tätä puhetta vastaan\ntoisen. Häntä onkin, oi ihmeellinen mies, äskettäin muuan\nvaltiomiehistämme[50] parjaten juuri tästä herjannut ja kutsunut häntä\npitkin herjauspuhettaan puheittenkirjoittajaksi. Sen takia hän kenties\nsaattaakin kunniantunnosta pidättäytyä kirjoittamasta.\n\nSOKRATES: Nuorukainen, sinä lausut jokseenkin naurettavan arvelun, ja\nerehdyt suuresti ystäväsi suhteen, jos pidät häntä noin arkana\nmoitteelle. Kenties sinä myös luulet, että se, joka häpäisi häntä,\ntodella tarkoitti sitä, mitä hän sanoi.\n\nPHAIDROS: Niin hän näytti tekevän, Sokrates. Ja tiedäthän toki itsekin\nyhtä hyvin kuin minä, että mahtavimmat ja kunnianarvoisimmat miehet\nvaltiossa häpeävät kirjoittaa puheita ja jättää kirjoituksia jälkeensä\npeläten myöhemmän ajan mielipidettä, nimittäin että heitä kutsutaan\nsofisteiksi.\n\nSOKRATES: Sinä et huomaa, Phaidros, koko asian suloista mutkaa.[51] Ja\nsen lisäksi sinulta jää huomaamatta, että korskeimmat valtiomiehistä\nrakastavat puheitten kirjoittamista ja kirjoitusten jättämistä\njälkeensä, koska he, aina kun kirjoittavat jonkun puheen, ovat niin\nihastuneita sen ylistäjiin, että ensimäisiksi kirjoittavat niiden\nnimet, jotka kulloinkin ovat heitä kiittäneet.\n\nPHAIDROS: Mitä sinä tarkoita? Minä en näet käsitä.\n\nSOKRATES: Etkö käsitä, että valtiomiehen kirjoitukseen on heti alkuun\nensimäiseksi kirjoitettu sen nimi, joka on kirjoitusta kiittänyt?\n\nPHAIDROS: Mitenkä?\n\nSOKRATES: \"Neuvosto\", sanoo hän, \"on hyväksi nähnyt\",[52] tai \"kansa on\nnähnyt hyväksi\", tai \"molemmat\". -- Sanomalla sitten, kuka sen on\nesittänyt, kirjailija hyvin juhlallisesti puhuu itsestään ja kiittää\nitseänsä. Senjälkeen hän puhuu edelleen, esittäen viisauttaan\nylistäjille ja joskus sepittäen aika pitkän kirjoituksen. Vai näyttääkö\nsinusta tämä tällainen olevan jotakin muuta kuin kirjoitettu puhe?\n\nPHAIDROS: Ei minusta.\n\nSOKRATES: Jos siis tämä jää säilymään, niin sepittäjä rientää\nnäyttämöltä. Mutta jos se pyyhitään pois eikä hän saakaan puhettaan\nkirjoitetuksi, vaan jää arvottomaksi mitään kirjoittamaan, suree sekä\nhän itse että hänen ystävänsä.\n\nPHAIDROS: Kovastikin.\n\nSOKRATES: Ilmeisesti ei sentakia, että he halveksisivat tätä\nharrastusta, vaan sitä ihaillen.\n\nPHAIDROS: Aivan niin.\n\nSOKRATES: Entä sitten? Kun puhuja tai kuningas on päässyt niin\npitkälle, että hän saavutettuaan Lykurgoksen tai Solonin tai Dareioksen\nvalta-aseman on tullut valtionsa kuolemattomaksi puheitten sepittäjäksi\n-- eikö hän jo eläissään pidä itseään jumalien vertaisena ja eivätkö\nmyöhemmät polvet ajattele hänestä tätä samaa katsellessaan hänen\nkirjoituksiaan?\n\nPHAIDROS: Suurestikin.\n\nSOKRATES: Luuletko sinä siis, että joku sellaisista, jotka ovat\nvihamielisiä Lysiaalle, kuka hän sitten lieneekin ja millä tavalla hän\nlienee, on häntä soimannut juuri siitä, että hän kirjailee?\n\nPHAIDROS: Sen nojalla, mitä sinä puhut, ei se ole todennäköistä, sillä\nsilloin hän, kuten näyttää, parjaisi omaa harrastustaan.\n\nSOKRATES: Tämä siis on kaikille selvää, ettei puheiden kirjoittaminen\nitsessään ole häpeällistä.\n\nPHAIDROS: Aivan varmaan.\n\nSOKRATES: Mutta se minun mielestäni on jo häpeällistä, ettei puhu eikä\nkirjoita kauniisti, vaan rumasti ja huonosti.\n\nPHAIDROS: Luonnollisesti.\n\nSOKRATES: Mikä siis on se tapa, jolla saattaa kirjoittaa kauniisti tai\nepäkauniisti? Onko meidän tarvis, Phaidros, tässäkin suhteessa tutkia\nLysiasta ja muita, jotka joskus ovat jotakin kirjoittaneet tai tulevat\nkirjoittamaan, joko jotakin valtiollista tai yksityisluontoista\nkirjoitusta, joko runomitassa runoilijoina tai ilman runomittaa\nproosakirjailijoina?\n\nPHAIDROS: Sinä kysyt, onko meidän tarvis. Minkätakia sitä sitten --\nhaluaisin sanoa -- elettäisiin, jollei tällaisten nautintojen takia.\nSillä ei kai niitä varten eletä, joitten takia saa alussa tuntea tuskaa\ntai sitten olla tuntematta tyydytystä, joka ominaisuus on melkein\nkaikilla ruumiillisilla nautinnoilla, minkä takia niitä syystä\nkutsutaankin alhaisiksi.\n\nSOKRATES: Onhan meillä aikaa, kuten näyttää. Ja samalla minusta näyttää\nsiltä, kuin sirkat, jotka, kuten ainakin helteessä, laulelevat meidän\npäämme päällä ja keskustelevat keskenään, katselisivat meitä. Jos ne\nnyt näkisivät meidän joukon tavoin keskipäivän aikaan olevan\nkeskustelematta ja ymmärryksen tylsyydestä olevan unen horroksissa\nheidän tenhoaminaan, niin ne syystä nauraisivat meitä ja luulisivat,\nettä me olemme joitakin orjia, jotka ovat tulleet tähän lepopaikkaan\nelukkain tavoin keskipäivän aikaan nukkuakseen lähteen reunalla. Mutta\njos ne näkevät meidän keskustelevan ja purjehtivan heidän ohitsensa\nkuten seireenien ohitse, joutumatta heidän lumoihinsa, niin ne\ntyytyväisinä pian kyllä antaisivat meille sen lahjan, joka heillä on\nsaatuna jumalilta ihmisille annettavaksi.\n\nPHAIDROS: Mikä lahja heillä on? Minusta tuntuu, etten ole sattunut sitä\nkuulemaan.\n\nSOKRATES: On sopimatonta, ettei runottaria rakastava mies ole tällaista\nkuullut. Sillä kerrotaan, että nämä olivat ihmisiä niiden joukossa,\njotka elivät ennenkuin runottaria oli. Kun runottaret olivat syntyneet\nja laulu oli ilmestynyt, oli muutamat silloisista tämä nautinto niin\nhurmannut, että he laulaessaan laiminlöivät ruoan ja juoman ja kuolivat\nhuomaamattaan. Heistä on kehittynyt sitten sirkkojen suku, joka on\nrunottarilta saanut sen lahjan, että se synnyttyään ei tarvitse yhtään\nruokaa,[53] vaan että se heti laulaa syömättä ja juomatta kuolemaan\nasti ja että se tämän jälkeen saavuttuaan runotarten luo ilmoittaa,\nkuka täällä olevista ketäkin heistä kunnioittaa. Terpsikhoralle[54] he\nsiis ilmoittavat ne, jotka ovat häntä khooreissa kunnioittaneet ja\ntekevät ne hänelle rakkaammiksi, Eratolle ne, jotka rakkauslauluissa\novat palvelleet häntä, ja siten muillekin aina sen tavan mukaan, miten\nkutakin kunnioitetaan. Vanhimmalle, Kalliopelle, ja häntä lähinnä\nseuraavalle Uranialle, joitten harrastus enimmin kaikista runottarista\nkohdistuu taivaaseen ja jumalallisiin ja inhimillisiin puheisiin ja\njotka kaiuttavat kauneinta ääntä, he taas ilmoittavat ne, jotka elävät\nfilosofisesti ja jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka\nkuuluu heille.[55] Useista syistä siis on puhuttava eikä nukuttava\npuolipäivän aikana.\n\nPHAIDROS: Siis on puhuttava.\n\nSOKRATES: On siis tarkasteltava sitä kysymystä, jonka äsken itsellemme\nasetimme, nimittäin millä tavoin puhutaan ja kirjoitetaan kauniisti ja\nmillä tavoin ei.\n\nPHAIDROS: Tietysti.\n\nSOKRATES: Eikö tule olla ehtona, jos tahdotaan puhua hyvin ja\nkauniisti, että puhujan ymmärryksen pitää olla tietoinen sen\ntodellisesta olemuksesta, mistä hän aikoo puhua?\n\nPHAIDROS: Minä olen tästä kuullut siten, rakas Sokrates, ettei ole\npakko sen, joka aikoo tulla puhujaksi oppia sitä, mikä todellisuudessa\non oikeata, vaan mikä siltä näyttää joukosta, joka tulee tuomitsemaan,\neikä myöskään sitä, mikä todellisuudessa on hyvää tai kaunista, vaan\nmikä vain siltä tulee näyttämään. Sillä sen perusteella voi taivuttaa\nihmisiä mielipiteensä puolelle, ei totuuden perusteella.\n\nSOKRATES: Ei tosiaankaan tule olla hyljätty, Phaidros, se sana,[56]\nminkä sanovat viisaat miehet, vaan tulee tutkia, tarkoittavatko he\nsillä mahdollisesti jotakin. Niinpä ei ole heitettävä syrjään äsken\nlausuttuakaan.\n\nPHAIDROS: Oikein sanottu.\n\nSOKRATES: Tarkastakaamme sitä sitten seuraavasti!\n\nPHAIDROS: Mitenkä?\n\nSOKRATES: Jos minä haluaisin taivuttaa sinua torjumaan vihollisia\nhankkimalla hevosen, emmekä me kumpikaan tuntisi hevosta, vaan minä\nsattumalta sen verran tietäisin sinusta, että Phaidros pitää hevosena\nsitä, jolla kesyistä eläimistä on suurimmat korvat --\n\nPHAIDROS: Sehän olisi naurettavaa, Sokrates.\n\nSOKRATES: Ei vielä se, vaan jos minä kaikella innolla koettaisin sinua\nsuostuttaa ja sepittäisin ylistyspuheen aasista, jota nimittäisin\nhevoseksi ja sanoisin, että kaikella muotoa kannattaa pitää hevosta\nkotona ja sotaretkellä, koska sillä on taistelussa sopiva sotia ja\nkoska se on kykenevä kantamaan varustuksia ja monessa muussakin\nsuhteessa hyödyllinen.\n\nPHAIDROS: Sehän olisi aivan naurettavaa.\n\nSOKRATES: Mutta eikö ole parempi, että ystävänä on naurettava kuin\nvaarallinen ja vihamielinen ihminen.\n\nPHAIDROS: Siltä tuntuu.\n\nSOKRATES: Kun siis puhetaituri, joka ei tunne hyvää eikä pahaa, löytää\nsamanlaisen valtion, ja alkaa sitä suostutella, ei ylistäen aasia\nhevosena, vaan pahaa hyvänä, ja kun hän pyrittyään tuntemaan vain\njoukon mielipiteitä yrittää taivuttaa sitä tekemään pahaa hyvän\nasemasta, niin millaisen hedelmän luulet puhetaidon tämän jälkeen\nkorjaavan siitä, mitä se on kylvänyt?\n\nPHAIDROS: En erikoisen hyvää.\n\nSOKRATES: Mutta olemmeko me, hyvä ystävä, moittineet puhumisen taitoa\nkarkeammin kuin tulee? Se saattaisi kenties sanoa: \"Mitä te ihmeelliset\nmiehet lörpöttelette? Minähän en pakota ketään, joka ei tunne totuutta,\npuhumista oppimaan, vaan jos joku seuraa minun neuvoani, hankkii hän\nensin taidon siitä ja käy sitten vasta minuun käsiksi. Mutta siitä minä\nkerskun, ettei se, joka tuntee olevaisen, ilman minua kaikista\nhuolimatta voi taiteen sääntöjen mukaan taivuttaa muita mielipiteensä\npuolelle.\"\n\nPHAIDROS: Eikö se ole oikeassa tätä väittäessään?\n\nSOKRATES: Myönnän olevan, jos ne väitteet, jotka ovat sitä lähenemässä,\ntodistavat, että se on taidetta. Sillä olen kuulevinani muutamien\nvastaväitteitten lähenevän ja väittävän, että se valehtelee, ja ettei\nse ole taidetta vaan epätaiteellista askartelua.\n\n[Puhumisen todellista taidetta[57] -- sanoo Lakedaimonilainen -- ei ole\nilman käsitystä totuudesta eikä tule olemaankaan.]\n\nPHAIDROS: Näitä vastaväitteitä on tarvis. Tuo ne siis tänne ja tutki,\nmitä ja millä tavalla ne puhuvat!\n\nSOKRATES: Tulkaa tänne, jalot lapset, ja koettakaa saada Phaidros,\nkauniiden lasten isä, uskomaan, että jollei hän tarpeeksi pyri\nviisauteen, hän ei koskaan ole kykenevä puhumaan mistään! Vastatkoon\nnyt Phaidros!\n\nPHAIDROS: Kysykää!\n\nSOKRATES: Eikö puhetaito yleensä mahda olla sielujen ohjausta sanojen\navulla, ei vain oikeussaleissa ja muissa julkisissa kokouksissa, mitä\nniitä sitten onkaan, vaan myös yksityisissä, ollen sama, olkoon kysymys\nsitten pienestä tai suuresta. Ja eikö sen oikea käyttö ole yhtä\narvokasta tärkeissä kuin vähäpätöisissäkin asioissa? Vai miten sinä\nolet tästä kuullut?\n\nPHAIDROS: En kautta Zeun ole kuullut lainkaan tällä tavalla, vaan\ntaiteellisesti puhutaan ja kirjoitetaan varsinaisesti oikeusasioissa ja\nmyöskin kansanpuheissa siten puhutaan. Enempää en ole kuullut.\n\nSOKRATES: Oletko siis kuullut ainoastaan Nestorin ja Odysseun[58]\npuhetaidonoppaista, mitkä he kyhäsivät vapaina hetkinä Ilionin luona,\nmutta et ole kuullut Palamedeen[59] ohjeista?\n\nPHAIDROS: En, kautta Zeun, ole kuullut Nestorin ohjeista mitään, jollet\nsinä tee Gorgiaasta Nestoria, tai jostakin Thrasymakhoksesta tai\nTheodoroksesta Odysseuta.\n\nSOKRATES: Ehkä. Mutta jättäkäämme nämä! Sinä taas sano, mitä\nvastapuolet tekevät tuomioistuinten edessä! Eivätkö he puhu toisiansa\nvastaan vai mitä sanaa meidän tulee siitä käyttää?\n\nPHAIDROS: Juuri niin he tekevät.\n\nSOKRATES: Oikeasta ja väärästä?\n\nPHAIDROS: Aivan niin,\n\nSOKRATES: Eikö siis se, joka esiintyy taiteen sääntöjen mukaan, saa\naikaan, että sama asia samoista ihmisistä näyttää milloin oikealta ja\nmilloin, kun hän niin tahtoo, väärältä.\n\nPHAIDROS: Kuinkas muuten?\n\nSOKRATES: Ja puheessa kansalle hän taas saa samat asiat näyttämään\nmilloin hyviltä valtiolle, milloin taas päinvastaisilta?\n\nPHAIDROS: Niin kyllä.\n\nSOKRATES: Emmekö tiedä, että elealainen Palamedes puhuu siinä määrin\ntaiteen sääntöjen mukaisesti, että kuulijoista sama asia näyttää\nsamanlaiselta ja erilaiselta, yhdeltä ja monelta, levossa olevalta ja\nliikkuvalta?\n\nPHAIDROS: Kyllä.\n\nSOKRATES: Se taito, jolla esitetään väitteitä ja vastaväitteitä, ei\nrajoitu vain tuomioistuimiin ja kansankokoukseen, vaan, kuten näyttää,\nkaikessa puhumisessa lienee vain yksi ainoa ja sama taide, -- jos\nsellaista ylimalkaan on -- jolla kyetään tekemään kaikkea mahdollista\nkaiken mahdollisen kaltaiseksi ja paljastamaan toinen, kun hän\nyhtäläistyttää asioita ja siten salaa jotakin.\n\nPHAIDROS: Mitä sitä oikeastaan tällä tarkoitat?\n\nSOKRATES: Jos sitä tutkistelemme, luulen sen seuraavalla tavalla\nselviävän: syntyykö petos ennemmin paljon kuin vähän toisistaan\neroavissa asioissa?\n\n262 PHAIDROS: Vähän eroavissa.\n\nSOKRATES: Mutta jos siirryt jonkin vastakohtaan pienin askelin, on\nsiirtymisesi vähemmin huomattava kuin jos siirryt suurin askelin.\n\nPHAIDROS: Luonnollisesti.\n\nSOKRATES: Sen, joka siis tahtoo pettää toista, mutta itse olla\njoutumatta petetyksi, tulee tarkasti tuntea olioitten yhtäläisyys ja\nerilaisuus.\n\nPHAIDROS: Hänen täytyy tuntea.\n\nSOKRATES: Mutta jos hän ei tunne kaikkien olioitten todellista\nolemusta, niin onko hän silloinkin kykenevä havaitsemaan muissa pientä\ntai suurta yhtäläisyyttä tuntemattoman kanssa?\n\nPHAIDROS: Se on mahdotonta.\n\nSOKRATES: Niille siis, joilla on todellisen vastaisia arveluja ja jotka\nnäin pettyvät, on tämä päässyt tapahtumaan joidenkin yhtäläisyyksien\ntakia.\n\nPHAIDROS: Niin se kylläkin tapahtuu.\n\nSOKRATES: Onko siis mahdollista, että joku, joka ei tiedä, mitä mikin\nolevaisesta on, omaa taidon pienin askelin johtaa muita yhtäläisyyksien\nkautta olevaisesta kulloinkin päinvastaiseen tai itse välttää tulemasta\nnäin johdetuksi?\n\nPHAIDROS: Ei milloinkaan,\n\nSOKRATES: Se siis, ystäväni, joka ei tunne totuutta, vaan on\npyydystellyt arveluja, tulee tekemään, kuten näyttää, puhetaidon aivan\nnaurettavaksi ja epätaiteelliseksi.\n\nPHAIDROS: Siltä näyttää.\n\nSOKRATES: Tahdotko nyt, että katsomme Lysiaan puheesta, jota kannat\nmukanasi ja siitä, mitä me puhuimme, jotakin sellaista, mitä kutsuimme\nepätaiteelliseksi ja taiteelliseksi?\n\nPHAIDROS: Kaikkein kernaimmin sitä, sillä tähän asti olemme puhuneet\nniin sanoakseni alastomasti eikä meillä ole ollut riittävästi\nesimerkkejä.\n\nSOKRATES: Onneksi toki esitettiin tässä, kuten näyttää, sellaisia\npuheita, jotka sisälsivät esimerkin siitä, mitenkä se, joka tietää\ntotuuden, puheessaan saattaa leikillään johtaa kuulijat harhaan. Minä\npuolestani, Phaidros, luen sen tämän paikan jumalien ansioksi. Kenties\nmyös runotarten palvelijat, päämme päällä leijailevat laulajat, ovat\nmeihin henkineet tämän lahjan. Sillä minä ainakaan en ole osallinen\nmistään puhetaidosta.\n\nPHAIDROS: Olkoon, kuten sanot! Selitä vain, mitä sanoillasi tarkoitat.\n\nSOKRATES: Kuule, lueppas minulle vielä Lysiaan puheen alku!\n\nPHAIDROS: \"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että arvelen\ntämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei\nminun toivomukseni sentakia jää täyttymättä, etten satu olemaan\nrakastajasi. Sillä nämä katuvat silloin -- --\"\n\nSOKRATES: Lopeta! On sanottava, missä hän erehtyy ja menettelee\nepätaiteellisesti. Eikö niin?\n\nPHAIDROS: Kyllä.\n\nSOKRATES: Eikö nyt ole jokaiselle selvää se, että muutamista asioista\nolemme yhtä mieltä, toisista taas eri mieltä?\n\nPHAIDROS: Luulen ymmärtäväni, mitä sinä tarkoitat, mutta sano vielä\nselvemmin!\n\nSOKRATES: Kun joku mainitsee sanan \"rauta\" tai \"hopea\", niin emmekö\nsilloin kaikki ajattele samaa.\n\nPHAIDROS: Varmasti.\n\nSOKRATES: Mutta mitenkä on laita, jos joku mainitsee sanat\n\"oikeamielisyys\" ja \"hyvyys\"? Eikö silloin kuljeta kuka kunnekin ja\nemmekö joudu erimielisyyksiin toistemme ja itsemme kanssa?\n\nPHAIDROS: Kyllä.\n\nSOKRATES: Toisista asioista olemme siis yksimielisiä, toisista emme.\n\nPHAIDROS: Niin,\n\nSOKRATES: Kummassako tapauksessa olemme helpommin petettävissä ja\nkummassako puhetaito saa enemmän aikaan?\n\nPHAIDROS: Ilmeisesti siinä, missä me olemme häilyväisiä.\n\nSOKRATES: Siis sen, joka aikoo saavuttaa puhetaidon, tulee ensinnä\noikean menettelytavan kautta osata eroittaa nämä asiat ja hankkia\nitselleen joku tunnusmerkki kummastakin lajista, siitä, missä joukon\nvälttämättä täytyy horjua, ja siitä, missä sen ei täydy.\n\nPHAIDROS: Se, joka tämän olisi hankkinut, olisi muodostanut itselleen\nkauniin käsitteen, Sokrates.\n\nSOKRATES: Senjälkeen -- luulen minä -- ei yksityistapausten pitäisi\njäädä häneltä huomaamatta, vaan hänen pitäisi terävästi havaita,\nkumpaanko lajiin se kuuluu, josta hän aikoo puhua.\n\nPHAIDROS: Tietenkin.\n\nSOKRATES: Miten siis? Sanommeko Eroksen kuuluvan riidanalaisiin\ntapauksiin vai riidattomiin?\n\nPHAIDROS: Riidanalaisiin kai! Vai luuletko sinä, että hän muuten olisi\nsallinut sinun sanoa, mitä äsken sanoit hänestä, että hän on perikato\nrakastetulle ja rakastajalle, ja taas, että hän on suurinta siitä, mikä\non hyvää?\n\nSOKRATES: Erinomaisen hyvin puhuttu. Mutta sano minulle tämäkin --\nhaltioitumiseni takia minä näet en täysin muista -- määrittelinkö\npuheeni alussa rakkauden.\n\nPHAIDROS: Kyllä, kautta Zeun, ja tavattoman hyvin.\n\nSOKRATES: Kas vaan, miten paljoa taitavammiksi puhujiksi sinä esität\nAkhelooksen Nymfit ja Panin, Hermeen pojan, kuin Lysiaan, Kephaloksen\npojan. Tai ehkä minä puhun hölynpölyä, ja ehkä Lysias rakkauspuheensa\nalussa pakoitti meidät käsittämään rakkauden olioitten joukosta\njoksikin määrätyksi, miksi itse tahtoi ja minkä mukaan hän sommitteli\nja jatkoi loppuun saakka puheen jälkiosan? Tahdotko, että taas luemme\nalun siitä?\n\nPHAIDROS: Jos niin haluat. Mutta sitä, mitä etsit, ei siinä ole.\n\nSOKRATES: Lue, jotta saan kuulla häntä itseään!\n\nPHAIDROS: \"Minun asemani sinä tunnet ja olet kuullut, että minä arvelen\ntämän hyödyttävän meitä, jos se tapahtuu. Mutta minä vaadin, ettei\nminun toivomukseni sen takia jää täyttymättä, etten satu olemaan\nrakastajasi. Sillä nämä katuvat, kun ovat tyydyttäneet himonsa, sitä\nhyvää, mitä ovat tehneet.\"\n\nSOKRATES: Tämä näyttää olevan kaukana siitä, että tekisi, mitä me\netsimme; sillä hän ei ryhdy puheeseen alusta, vaan lopustakäsin uimaan\ntakaperin puheen lävitse, joka alkaa siitä, mihin rakastaja lemmikille\npuhuessaan lopettaisi. Vai puhuinko hölynpölyä, Phaidros, rakas\nystäväni?\n\nPHAIDROS: Loppu se näyttää todellakin olevan, Sokrates, mistä hän\npuhuu.\n\nSOKRATES: Ja miten on muun laita? Eikö näytä siltä, että puheen osat on\nheitetty sikin sokin? Vai näyttääkö siltä, että sen, joka on sanottu\ntoiseksi, välttämättä täytyy olla toisena, vai että joku muu kohta\npuheesta on paikallaan? Sillä minusta näyttää, minä kun en ymmärrä\nmitään, että puheen sepittäjä ylpeästi on lausunut mitä hänelle on\nmieleen muistunut. Mutta sinä ehkä tiedät jonkin puhetaidollisen\nvälttämättömyyden, minkä takia hän on asettanut nämä kohdat vierekkäin\ntässä järjestyksessä?\n\nPHAIDROS: Sinä olet ystävällinen, kun luulet minun niin tarkkaan\nkykenevän arvostelemaan hänen tuotettaan.\n\nSOKRATES: Mutta sen sinä luullakseni toki myöntäisit, että jokaisen\npuheen tulee olla rakennettu kuin elävän olennon, niin että sillä on\noma omituinen ruumiinsa, ettei se ole päätön eikä jalaton, vaan että\nsillä on keskiruumis ja ulkonevat osat, jotka ovat sepitetyt toisiinsa\nja kokonaisuuteen soveltuviksi.\n\nPHAIDROS: Tietysti.\n\nSOKRATES: Tarkasta nyt ystäväsi puhetta, onko se sellainen vai\ntoisenlainen! Ja sinä olet huomaava, ettei se lainkaan eroa siitä\nhautakirjoituksesta, jonka muutamat kertovat sepitetyn phrygialaiselle\nMidaalle.[60]\n\nPHAIDROS: Millainen hautakirjoitus se on ja mitä omituista siinä on?\n\nSOKRATES: Se kuuluu näin:\n\n    Vaskinen neito ma oon ja Midaan minä kummulla seison.\n    Aina kunis vesi virtaa ja puut vain vihreöi pitkät,\n    kummulla tällä mä seisova oon monikyynelisellä,\n    annan kulkijan kuulla: Midas tähän haudattu ompi.\n\nSinä kai huomaat -- luulen minä -- ettei ole mitään väliä, mikä siitä\nsanotaan ensimäiseksi, mikä viimeiseksi.\n\nPHAIDROS: Sinä teet pilkkaa meidän puheestamme, Sokrates.\n\nSOKRATES: Jättäkäämme se siis, jottet sinä suuttuisi -- vaikkakin se\nminusta näyttää sisältävän useita esimerkkejä, joista saattaisi hyötyä,\njos niitä tarkastelee, muttei paljoakaan, jos niitä ryhtyy\njäljittelemään -- ja käykäämme toisiin puheisiin. Sillä niissä oli\nkäsittääkseni jotakin, jota niiden on sopivata katsella, jotka tahtovat\ntarkastella puheita.\n\nPHAIDROS: Mitä sinä tarkoitat?\n\nSOKRATES: Nehän olivat toisilleen vastakkaisia. Toinenhan näet esitti,\nettä tulee olla mieliksi sille, joka rakastaa, toinen taas, että tulee\nolla sille mieliksi, joka ei rakasta.\n\nPHAIDROS: Ja sangen urheasti molemmat.\n\nSOKRATES: Minä luulin, että olisit sanonut totuuden ja lausunut: hullun\ntavoin. Sillä se ainakin, mitä ne etsivät, on juuri tätä. Sanoimmehan\nnäet rakkauden olevan jonkinlaista hulluutta. Eikö niin?\n\nPHAIDROS: Kyllä.\n\nSOKRATES: Mutta hulluutta sanoimme olevan kahta lajia, joista toinen\nsyntyy inhimillisistä taudeista, toinen taas jumalallisen muutoksen\nkautta, joka siirtää pois tavallisesta tilasta.\n\nPHAIDROS: Aivan niin.\n\nSOKRATES: Jumalallisen hulluuden jaoitimme neljän jumalan mukaan\nneljään osaan ja omistimme Apollonille tietäjähaltioitumisen,\nDionysokselle salamenoihin innoittumisen, runottarille haltioitumisen\nrunouteen, neljännen, rakkaudenhulluuden taas Aphroditelle ja Erokselle\nja sen me sanoimme olevan parhaan. Ja esittäessämme ties minkälaisin\nkuvin rakkauden intohimoa, jolloin kenties jotenkuten osuimme oikeaan\ntai kenties myös jouduimme toisille teille, ja näin sommiteltuamme\npuheen, joka ei ollut kokonaan uskomaton, yhdistimme me siihen\ntarunomaisen laulun ja lauloimme leikillisesti, mutta tahdikkaasti, ja\nhurskaasti, Phaidros, minun ja sinun herrasi, Eroksen, kauniiden\nlapsien huoltajan ylistystä.\n\nPHAIDROS: Mikä minusta ei suinkaan ollut vastenmielistä kuulla.\n\nSOKRATES: Ottakaamme nyt tästä tarkastelun alaiseksi, mitenkä puhe\nsaattoi siirtyä moittimisesta kiittämiseen!\n\nPHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?\n\nSOKRATES: Minusta näyttää, että kaikki muu todellisuudessa on puhuttu\nleikillä. Mutta kun nyt tämä sattumalta lausuttu jakautuu kahteen eri\nlajiin, ei olisi hullummaksi, jos joku taiteen avulla voisi käsittää\nnäiden kahden lajin perusolemuksen.\n\nPHAIDROS: Minkä lajien?\n\nSOKRATES: Ensiksikin, että pitämällä silmällä vain yhtä ainoata\nkäsitettä voi koota yhteen monella tavoin hajaantuneen, jotta joka\nkohtaa tarkkaan määrittelemällä voisi tehdä selväksi, mistä kulloinkin\nhaluaa opetusta antaa, kuten äsken puhuttiin rakkaudesta, joko sitten\nhyvin tai huonosti, senjälkeen kuin oli määritelty, mitä se on. Tällä\ntavoin voisi puheen ajatusjuoksu ainakin olla selvä ja johdonmukainen.\n\nPHAIDROS: Ja mikä on se toinen laji, josta puhut?\n\nSOKRATES: Se taas on siinä, että osaa käsitteellisesti jakaa\njäsenittäin, niiden luontaisten kiintokohtain mukaan eikä rupea huonon\nkokin tavoin murtamaan yhtään osaa, vaan menettelee, kuten äsken\nmeneteltiin puheessamme, jotka käsittivät järjettömän puolen sieluamme\nyhdeksi yhteiseksi käsitteeksi, ja samoinkuin ruumiista, joka on yksi,\nkasvaa kaksittain samannimisiä jäseniä, joista toisia kutsutaan\nvasemmiksi, toisia oikeiksi, samoin käsittivät molemmat puheet\njärjettömyyden meissä luonteeltaan yhdeksi käsitteeksi ja toinen niistä\njakaen vasemmanpuolista osaa ei herjennyt tästä jakamisesta ennen kuin\nse löysi siitä vasemmanpuoliseksi nimitetyn rakkauden, mitä se syystä\npanetteli; toinen taas vei meitä hulluuden oikealle puolelle ja\nlöydettyään sieltä rakkauden, joka tosin oli samanniminen kuin\nedellinen, mutta päinvastainen kuin se, jumalallinen, sekä näytettyään\nsitä, se ylisti sitä suurimpain meitä kohdanneitten hyvyyksien\naiheuttajaksi.\n\nPHAIDROS: Aivan oikein.\n\nSOKRATES: Näiden rakastaja minä itse olen, Phaidros, näiden erittelyjen\nja yhdistelyjen, jotta olisin kykenevä puhumaan ja ajattelemaan. Ja jos\npidän jotakuta toista kykenevänä tajuamaan sen, mikä on syntynyt\nykseydeksi tai moneudeksi, niin hänen jäljissään minä seuraan kuten\njumalan. Niitä, jotka osaavat näin tehdä -- jumala tietää, nimitänkö\nheitä oikein vai enkö -- olen tähän asti kaikissa tapauksissa kutsunut\ndialektikoiksi. Mutta sanoppas, miksi tulee kutsua niitä, jotka ovat\noppineet äsken esitetyn taidon sinulta ja Lysiaalta! Vai onko tämä sitä\npuhetaitoa, jota noudattaen Thrasymakhos ja muut ovat kehittyneet\nviisaiksi puhumaan ja muitakin siksi tekevät, jotka vain tahtovat\nheille kantaa lahjoja kuten kuninkaille?\n\nPHAIDROS: Kuninkaallisia miehiä he ovatkin, vaikkeivät ymmärrä sitä,\nmitä sinä kyselet. Tätä suuntaa sinä näytät minusta kutsuvan oikein,\nkutsuessasi sitä dialektiseksi. Retoriikka näyttää toistaiseksi jääneen\nmeille hämäräksi.\n\nSOKRATES: Miten sanot? Se mahtaa olla jotakin kaunista, joka, vaikka\nonkin erillään tästä (dialektiikasta), on käsitettävissä taiteen\navulla. Kaikessa tapauksessa ei minun eikä sinun ole sitä\nhalveksittava, vaan on esitettävä, mitä puhetaidosta vielä on jälellä.\n\nPHAIDROS: Aika paljonkin sentään, Sokrates, sellaista ainakin, mitä on\npuhetaidosta kirjoitetuissa kirjoissa.\n\nSOKRATES: Sepä hyvä, että muistutat minua siitä. Ensinnäkin luulen\nminä, että johdanto on lausuttava puheen alussa. Näitähän sinä\ntarkoitat -- eikö niin -- näitä taiteen hienouksia.\n\nPHAIDROS: Niin.\n\nSOKRATES: Ja sitä, että toisena on kertomus siihen liittyvine\ntodistajalausuntoineen, kolmantena todistukset, neljäntenä\ntodennäköisyyssyyt, ja luulenpa, että tuo parahin Byzantionin mies, tuo\nsana-Daidalos,[61] puhuu vakuuttelusta ja lisävakuuttelusta.\n\nPHAIDROS: Tarkoitatko oivaa Theodorosta?\n\nSOKRATES: Kuinkas muuten? Ja että syytösten kumoamisen ja\nlisäkumoamisen tulee tapahtua sekä syytös- että puolustuspuheessa. Ja\nemmekö tuo esiin tuota ihaninta Paroksen miestä Euenosta,[62] joka\nensinnä keksi vihjaustaidon ja sivukiitokset. Toiset sanovat hänen\npuhuneen sivumoitteista runomitassa -- muistin vahvistamiseksi. Sillä\nhän on viisas mies. Jättäkäämme rauhaan Tisias[63] ja Gorgias, jotka\novat huomanneet että todennäköistä on pidettävä suuremmassa arvossa\nkuin totta, ja jotka sanan voimalla saavat pienen näyttämään suurelta\nja suuren pieneltä, jotka saavat uuden näyttäytymään vanhassa asussa ja\nvanhan uudessa, ja jotka ovat keksineet, miten kaikesta voi puhua\nlyhyesti ja rajattoman pitkälti. Kun taas Prodikos[64] minulta kerran\ntämän kuuli, nauroi hän ja sanoi, että hän yksin oli keksinyt taidon,\nmitä puheita tulee käyttää: ei tule näet käyttää pitkiä eikä lyhyitä,\nvaan kohtalaisia.\n\nPHAIDROS: Kerrassaan viisaasti, Prodikos!\n\nSOKRATES: Emmekö mainitse Hippiasta?[65] Sillä minä luulen, että Elean\nmuukalainenkin[66] yhtyisi häneen.\n\nPHAIDROS: Niinpä tietenkin.\n\nSOKRATES: Kuinka emme taas mainitsisi Poloksen[67] sanakokoelmia,\nhänen, joka sitäpaitsi on sepittänyt toistantaopin, mietelmä- ja\nkuvakieliopin ja niitten sanojen sointuopin, jotka Likymnios hänelle\nlahjoitti.\n\nPHAIDROS: Mutta eikö jotakin sentapaista ole lähtöisin\nProtagoraasta.[68]\n\nSOKRATES: Jonkinlainen oikeakielisyysoppi ainakin, poikani, ja paljon\nmuuta kaunista. Mutta surkeasti valittavissa, vanhuutta ja köyhyyttä\nkoskevissa puheissa näyttää Khalkedonilainen[69] voimassaan taiteellaan\nvieneen voiton. Sitäpaitsi on hän tavaton saamaan joukon kiivastumaan\nja jälleen -- hänen omien sanojensa mukaan -- taikalaululla lepyttämään\nvihastuneet. Myös panettelemisessa ja panettelun torjumisessa -- mistä\nse sitten onkaan lähtöisin -- on hän etevin. Kaikki taas näyttävät\nminusta tulleen yhteiseen päätökseen puheen lopusta, jolle toiset\nantavat nimen yleiskatsaus, toiset jonkun toisen nimen.\n\nPHAIDROS: Sinä tarkoitat sitä, että lopussa tulee pääpiirteissään\nmuistuttaa kuulijoita kaikesta siitä, mitä on puhuttu.\n\nSOKRATES: Sitä minä tarkoitan ja muuta, jos sinulla on sellaista\nesitettävänä puhetaidosta.\n\nPHAIDROS: Pikkuasioita eikä mainitsemisen arvoisia.\n\n268 SOKRATES: Antakaamme pikkuasiain olla. Mutta katsokaamme valossa\ntarkemmin näitä (edellä esitettyjä) asioita, mikä taiteellinen vaikutus\nniillä on ja milloin.\n\nPHAIDROS: Sangen voimakas, Sokrates, ainakin kansankokouksissa.\n\nSOKRATES: Niin on. Mutta katso sinäkin, merkillinen mies, näyttääkö\nsinusta koko kutomus yhtä höllältä kuin minustakin.\n\nPHAIDROS: Osoita se vain!\n\nSOKRATES: Sanohan minulle: Jos joku tulisi ystäväsi Eryximakhoksen tai\nhänen isänsä Akumenoksen luo ja sanoisi: \"Minä ymmärrän johdattaa\nruumiiseen jotakin sellaista, että saan sen sekä lämpenemään, jos\ntahdon, että kylmenemään, ja että, jos hyväksi näen, saan sen\noksentamaan, tai jos niin haluan, tyhjenemään alaspäin, ja paljon muuta\nsentapaista, ja tämän ymmärrykseni takia väitän olevani lääkäri ja\nvoivani siksi tehdä muita, joille minä tietoa tästä tarjoan\" -- niin\nmitä luulisit heidän sanovan tämän kuultuaan?\n\nPHAIDROS: Mitä muuta kuin kysyvän, ymmärtääkö hän myöskin, keneen ja\nkoska ja kuinka pitkälle hänen tulee soveltaa kutakin näistä\nhoitotavoista.\n\nSOKRATES: Jos hän nyt sanoisi: \"En suinkaan, vaan vaadin, että se, joka\ntätä oppii minulta, itse kykenee tekemään, mitä sinä kyselet.\"\n\nPHAIDROS: He luullakseni sanoisivat, että mies on hullu ja luulee,\nsaatuaan jostakin kirjoista tai muuten sattumalta tietää lääkeaineista,\nolevansa lääkäri, vaikka hän ei ymmärrä koko taidosta mitään.\n\nSOKRATES: Miten taas kävisi, jos joku tulisi Sophokleen luo ja\nEuripideen ja sanoisi, että hän ymmärtää pikku asiasta laatia\ntavattoman pitkiä vuorosanoja ja suuresta asiasta hyvin lyhyitä,\nmielensä mukaan sääliä herättäviä ja päinvastoin taas pelottavia ja\nuhkaavia ja kaikkea muuta sentapaista ja luulee tätä opettaessaan\nopettavansa murhenäytelmän sepittämistä?\n\nPHAIDROS: Nämäkin, Sokrates, luullakseni nauraisivat sille, joka luulee\nmurhenäytelmän olevan jotakin muuta kuin näiden eri osien sellaista\nkokoonpanoa että ne soveltuvat toisiinsa ja kokonaisuuteen.\n\nSOKRATES: Eivät he kuitenkaan, luullakseni, raa'asti häntä\nhaukkuisi,[70] kuten ei säveltaiteilijakaan, jos hän kohtaa miehen,\njoka luulee olevansa sointumestari sentakia että hän sattumalta taitaa\nvirittää kielen mahdollisimman korkealle tai matalalle, raa'asti\nsanoisi: \"Sinä surkea mies, olet sekaisin päästäsi\", vaan kuten\nsäveltaiteilija ainakin kohteliaammin: \"Oi parahin mies, kyllä sen,\njoka aikoo tulla sointumestariksi, täytyy ymmärtää tätäkin, mutta\nkuitenkaan ei mikään estä, että henkilö, jolla on sinun taitosi, voi\nolla aivan ymmärtämätön sointuopissa. Sinä näet taidat sointuopin\nvälttämättömät esitiedot, muttet itse sointuoppia.\"\n\nPHAIDROS: Aivan oikein.\n\nSOKRATES: Niinpä siis Sophokles sanoisi sille, joka heille taidoistansa\nkerskuisi, että hän taitaa murhenäytelmärunouden esitiedot, mutta ettei\nhän itse tätä runoutta ymmärrä, ja Akumenos taas, että asianomaisella\non lääketaidon esitiedot, muttei itse taitoa.\n\nPHAIDROS: Aivan niin.\n\nSOKRATES: Mitä taas luulemme mesikieli Adrastoksen[71] tai vieläpä\nPerikleen sanovan, jos he kuulisivat noista koreista taidekeinoista,\njoita nyt olemme tarkastelleet, lyhyesti puhumisesta tai kuvissa\npuhumisesta, ja kaikesta muusta, jota sanoimme valossa olevan syytä\ntutkia -- pahastiko ja sivistymättömästi kuten sinä ja minä, sanovan\nepähienon sanan niille, jotka ovat tätä kirjoittaneet ja opettaneet\npuhetaitona, vaiko meitäkin tulevan torumaan, koska ovat meitä\nviisaampia, sanoen: \"Phaidros ja Sokrates, ei tule suuttua, vaan antaa\nanteeksi, jos jotkut, jotka eivät ymmärrä puhua käsitteellisesti, ovat\nolleet kykenemättömiä määrittelemään, mitä puhetaito oikeastaan on, ja\ntämän tilansa takia, omatessaan taidon välttämättömät esitiedot, ovat\nluulleet löytäneensä puhetaidon ja opettaessaan tätä muille katsovat\nopettaneensa muille täydellisesti puhetaidon, mutta ajattelevat, että\njokaisen eri kohdan esittämisen vakuuttavalla tavalla ja kokonaisuuden\nsuunnittelemisen heidän oppilastensa itse tulee saada puheissaan\naikaan, koska tässä ei ole mitään vaikeutta.\"\n\nPHAIDROS: Mutta suunnilleen sentapaista, Sokrates, näyttää se taide\nolevan, jota nämä miehet opettavat ja kirjallisesti esittävät\npuhetaitona, ja minusta sinä näytät puhuneen totta. Mutta mitenkä ja\nmistä sitten taitaisi hankkia itselleen todella kaunopuheisen ja\nvakuuttavan puhujan taidon?\n\nSOKRATES: Mitä taitamiseen tulee, Phaidros, niin että kehittyy\ntäydelliseksi taistelijaksi, on laita todennäköisesti, ehkäpä\nvälttämättömästikin, sama kuin muuallakin. Jos sinulla on luontaiset\npuhujalahjat, on sinusta tuleva kuuluisa puhuja, kun olet hankkinut\nlisää tietoa ja harjoitusta, mutta jos sinussa on jossakin suhteessa\nnäihin nähden joitakin puutteellisuuksia, olet sinä siinä suhteessa\noleva epätäydellinen. Mutta siihen, mikä siitä on taidetta, ei sillä\ntiellä minusta näytä ilmenevän selvää johdatusta oikeaan, jota Tisias\nja Thrasymakhos kulkevat.\n\nPHAIDROS: Mutta millä tiellä sitten?\n\nSOKRATES: Näyttää kai toki, parahin ystävä, Perikles olleen\npuhetaidossa täydellisin.\n\nPHAIDROS: Eiköhän.\n\nSOKRATES: Kaikkiin suuriin taiteisiin kuuluu välttämättä myös lennokas\nfilosofointi asioitten olemuksesta. Sillä sieltäpäin näyttää johtuvan\nse ylevämielisyys ja kaikinpuolinen täydellisyys, minkä Perikleskin\nhankki suurten luonnonlahjojensa lisäksi. Sillä kohdattuaan\nAnaxagoraan,[72] joka oli juuri sellainen mies, hän luullakseni\ntäyttyneenä hänen lennokkuudestaan ja päästyään perille järjen ja\njärjettömyyden olemuksesta, mistä Anaxagoras niin paljon puhui, siirsi\nsieltä puhetaitoon sen mikä sitä hyödytti.\n\nPHAIDROS: Mitä sinä tällä tarkoitat?\n\nSOKRATES: Lääketaidon laita on kai sama kuin puhetaidonkin.\n\nPHAIDROS: Kuinka niin?\n\nSOKRATES: Molemmissa tulee eroittaa olemus, edellisessä ruumiin,\njälkimäisessä sielun, jos haluat et vain harjaantumisen ja kokemuksen\nnojalla, vaan taiteen sääntöjen mukaan hankkia ruumiille, lääkkeitä ja\nravintoa määräämällä, terveyttä ja voimaa, sieluun taas, opettamalla\nsitä ja osoittamalla sille säädyllisiä pyrkimyksiä, istuttaa sen\nvakaumuksen, minkä haluat, ja hyveen.\n\nPHAIDROS: Todennäköisesti ainakin, Sokrates, on asia siten.\n\nSOKRATES: Luuletko sinä, että oikein voi tuntea sielun olemusta\ntuntematta kokonaisuuden olemusta.\n\nPHAIDROS: Jos tulee luottaa Asklepiadeihin[73] kuuluvaan\nHippokrateeseen, ei voi tietää mitään edes ruumiista ilman tätä\nmenettelytapaa.\n\nSOKRATES: Oikein hän siinä sanoo, hyvä ystävä. Mutta Hippokrateen\nlisäksi tulee tutkiskella järkeä, onko se samaa mieltä.\n\nPHAIDROS: Sen minä myönnän.\n\nSOKRATES: Katso nyt, mitä Hippokrates ja tosi järki sanovat asioiden\nolemuksesta. Eikö tule ajatella seuraavasti minkä olemuksesta tahansa?\nEnsinnäkin, onko se, jossa me itse tahdomme olla taiteilijoita tai\nmuita siksi tehdä, yksin- vaiko moninkertaista; edelleen, eikö tule,\njos se on yksinkertaista, tarkastaa sen kykyä luonnostaan vaikuttaa\njohonkin muuhun tai ottaa vastaan joltakin muulta vaikutuksia, jos\nsiinä taas on monta lajia, laskea ja tarkastaa kussakin erikseen sitä,\nmitä tarkastettiin siinä, mikä oli yhtä, nimittäin, minkä kautta se\nluonnostaan vaikuttaa ja mitä vaikutuksia se siten saa.\n\nPHAIDROS: Siltä näyttää, Sokrates.\n\nSOKRATES: Se menettelytapa, jolta puuttuisivat nämä tarkastelut, olisi\naivan kuin sokean vaelluksen kaltainen. Mutta ei mitenkään ole\nverrattava sitä, joka taiteen sääntöjen mukaan tavoittelee mitä asiata\ntahansa, sokeaan eikä kuuroon, vaan selvää on, että jos joku esittää\npuhetta jollekulle taiteen sääntöjen mukaan, hän tarkasti osoittaa sen\nluonteen olemuksen, johonka hän puheensa kohdistaa. Mutta tämä kai on\nsielu.\n\nPHAIDROS: Mitä se muuta olisi?\n\nSOKRATES: Hänen kilvoituksensa on siis kokonaan kohdistunut tähän.\nSillä tässä hän pyrkii herättämään vakaumusta. Eikö niin?\n\nPHAIDROS: Kyllä.\n\nSOKRATES: Ilmeisesti siis Thrasymakhoksenkin ja kenen muun tahansa,\njoka vakavasti esittää puhumisen taitoa, ensinnä tulee kaikella\ntarkkuudella kuvailla sielua ja tehdä havaittavaksi, onko se\nluonnostaan yksi ja samankaltainen vaiko ruumiin tapaan moninainen.\nSillä tätä me kutsumme asioiden olemuksen osoittamiseksi.\n\nPHAIDROS: Aivan niin.\n\nSOKRATES: Toiseksi, minkä kautta ja mitä se vaikuttaa, ja keltä ja mitä\nvaikutuksia se saa.\n\nPHAIDROS: Kuinkas muuten!\n\nSOKRATES: Kolmanneksi on hänen järjestyksessä esitettyään puheitten ja\nsielujen eri lajit ja näiden kokemat vaikutukset tarkasteltava syitä,\nniin että hän sovelluttaa kunkin kuhunkin ja osoittaa, millainen sielu\nvälttämättä saadaan taivutetuksi johonkin vakaumukseen tai jää\ntaivuttamatta, millaisin puhein ja mistä syystä.\n\nPHAIDROS: Parhaiten tapahtuisi se näin minun nähdäkseni.\n\nSOKRATES: Varmasti siis, hyvä ystävä, ei koskaan taiteen sääntöjen\nmukaan kirjoiteta tai puhuta tätä eikä mitään muuta, jos se osoitetaan\ntai puhutaan toisella tavalla. Mutta ne, joita sinä olet kuullut ja\njotka nykyään kirjoittavat puhetaidon oppaita, ovat ovelia ja vaikka\nheillä on varsin hyvät tiedot sielusta, salaavat he ne. Mutta ennenkuin\nhe puhuvat ja kirjoittavat tällä tavalla, emme usko heidän kirjoittavan\ntaiteen sääntöjen mukaan.\n\nPHAIDROS: Millä tavalla sitten?\n\nSOKRATES: Asian lausuminen määrätyin sanoin ei ole helppoa. Mutta\ntahdon esittää, mitenkä tulee kirjoittaa, jotta se olisi niin\ntaiteellista kuin mahdollista.\n\nPHAIDROS: Esitä sitten!\n\nSOKRATES: Koska puheen voima on sielunohjauksessa, tulee sen, joka\naikoo tulla puhujaksi, tietää, kuinka monta lajia sielulla on. Näitä\ntaas on niin ja niin monta ja sellaisia ja sellaisia, minkä johdosta\ntoiset ihmiset ovat sellaisia, toiset tällaisia. Kun tämä jaoitus on\ntehty, on puheittenkin lajeja niin ja niin monta, jokainen niistä taas\non sellainen ja sellainen. Sen ja sen tapaiset ihmiset ovat sen ja sen\ntapaisin puhein siitä ja siitä syystä taivutettavissa sen ja sen\ntapaiseen käsitykseen, toisenlaiset taas toisesta syystä ovat vaikeat\ntaivuttaa. Jos on tämän riittävästi käsittänyt, tulee tämän jälkeen\ntarkastaa sitä käytännössä ja voida sitä, kun sitä toteutetaan,\nhavainnolla tarkasti seurata, tai ei osaa mitään enempää kuin ne\nohjeet, jotka opintoaikanaan on kuullut. Kun pätevästi kykenee\nsanomaan, millainen on millaisinkin keinoin taivutettavissa ja\nkohdatessaan tällaisen, tuntemaan hänet ja itselleen osoittamaan, että\ntämä se nyt on ja tässä on nyt se luonne, josta silloin oli puhe ja\njoka nyt todellisuudessa on hänen edessään, johonka on kohdistettava\njuuri nämä puheet tällä tavalla, jotta hän uskoisi tätä; kun joku tämän\nkaiken taitaa ja vielä oivaltaa oikean hetken, milloin on puhuttava ja\nmilloin lakattava, ja myöskin tietää milloin on sopiva tai sopimaton\nhetki lyhyeen, liikuttavaan, kauhistuttavaan ja jokaiseen puhetapaan,\njonka hän on oppinut, silloin on hänen taiteensa kauniisti ja\ntäydellisesti kehitetty, mutta ei ennen, vaan jos joku laiminlyö\njotakin näistä eri puolista puhuessaan, opettaessaan tai\nkirjoittaessaan, mutta siitä huolimatta väittää puhuvansa\ntaiteellisesti, niin on se oikeassa, joka ei usko häneen. \"Kuinka siis,\nSokrates ja Phaidros?\" on kirjailijamme ehkä sanova. \"Näyttävätkö nämä\nvaiko jollakin muulla tavalla esitetyt puhetaidon ohjeet\nhyväksyttäviltä?\"\n\nPHAIDROS: Eivät mitenkään jollakin muulla tavalla esitetyt. Mutta\nmiltään vähäiseltä työltä ei tämä näytä.\n\nSOKRATES: Olet oikeassa. Tämänpä takia tulee kääntää kaikki puheet\nylösalaisin ja tähystellä, näyttäisikö jostakin tähän taitoon vievän\nhelpompi ja lyhyempi tie, jottei turhaan lähtisi pitkälle ja\nepätasaiselle, kun tarjona on lyhyt ja tasainen. Mutta jos sinulla on\njotakin apua siitä, mitä olet kuullut Lysiaan tahi jonkun muun puhuvan,\nniin koeta sitä muistutella ja esittää.\n\nPHAIDROS: Kokeena minä kai voisin esittää, mutta en nyt ainakaan ole\nsiinä kunnossa.\n\nSOKRATES: Tahdotko sinä siis, että minä esitän muutaman lausunnon,\njonka olen kuullut joiltakuilta, jotka näitä asioita harrastavat?\n\nPHAIDROS: Tietysti.\n\nSOKRATES: Sanotaanhan toki, Phaidros, olevan oikein ajaa sudenkin\nasiaa.\n\nPHAIDROS: Tee siis sinäkin niin!\n\nSOKRATES: He sanovat siis, ettei tarvitse käsitellä asiaa niin\njuhlallisesti eikä johtaa siihen pitkiä kiertoteitä myöten. Sillä kuten\ntämän puheen alussa sanoimme, ei sen, joka aikoo kehittyä taitavaksi\npuhujaksi, tarvitse lainkaan olla osallinen oikeitten tai hyvien\nasioitten todellisesta tuntemuksesta eikä ihmistenkään, jotka\novat sellaisia joko luonnostaan tai kasvatuksen kautta. Sillä\ntuomioistuimissa ei kukaan ollenkaan välitä siitä, mikä näissä asioissa\non totta, vaan ainoastaan siitä, mikä on uskottavaa. Tämä taas on yhtä\nkuin se mikä on todennäköistä ja siihen tulee sen, joka aikoo kehittyä\ntaiteen sääntöjä noudattavaksi puhujaksi, kiinnittää huomiotansa. Eipä\ntoisinaan tule enempää syytös- kuin puolustuspuheessakaan esittää edes\nsitä, mikä on tapahtunut, jollei se ole tapahtunut todennäköisellä\ntavalla, vaan sitä, mikä on todennäköistä. Ja kaikin tavoin on puhujan\ntavoiteltava vain todennäköisyyttä ja sanottava iloiset hyvästit\ntotuudelle. Tämän näkökohdan säilyttäminen kautta koko puheen juuri\nsynnyttää koko taiteen.\n\nPHAIDROS: Juuri sitä olet tarkastellut, Sokrates, mitä ne puhuvat,\njotka ilmoittavat olevansa asiantuntijoita puhetaiteessa. Minä\nmuistuttelen, että aikaisemmin jo lyhyesti koskettelimme tällaista\nseikkaa, mutta se näyttääkin olevan erittäin suuriarvoinen asia niille,\njotka näitä kysymyksiä harrastavat.\n\nSOKRATES: Sinähän olet suurella innolla tutkinut itse Tisista. Sanokoon\nsiis Tisias meille tämänkin, tarkoittaako hän todennäköisellä mitään\nmuuta kuin sitä, miksi suuri yleisö sen käsittää.\n\nPHAIDROS: Mitäpä muuta sitten?\n\nSOKRATES: Hän on siis esittänyt seuraavan tapauksen, jonka hän -- kuten\nnäyttää -- on keksinyt viisaaksi ja samalla taiteen sääntöjen\nmukaiseksi: Jos joku heikko, mutta miehekäs mies on antanut selkään\nväkevälle, mutta pelkurimaiselle miehelle ja ryöstänyt häneltä vaipan\ntai jotakin muuta, ja siitä viedään oikeuteen, ei kummankaan tule sanoa\ntotuutta, vaan tuon pelkurin pitää sanoa, ettei tuo miehekäs mies yksin\nole pehmittänyt häntä, toisen taas näyttää toteen, että he olivat\nkahdenkesken, mutta erikoisesti käyttää tätä kysymystä: mitenkä minä,\njoka olen tällainen, olisin voinut käydä käsiksi tuollaiseen? Tämä taas\nei ole tunnustava omaa huonouttaan, vaan ryhtyessään jotakin muuta\nvalehtelemaan hän piankin tarjoaisi vastapuolelle vastatodistuksen\nkäteen. Ja muissakin tapauksissa on taiteenmukaisella puheella\nsuunnilleen samat säännöt. Eikö olekin, Phaidros?\n\nPHAIDROS: On tietysti.\n\nSOKRATES: Oi voi, kylläpä on kamalasti salattu se taide, jonka Tisias\non keksinyt tai kuka hän nyt onkin ja keneltä hän lieneekään saanut\nnimensä. Mutta, hyvä ystävä, onko meidän sanottava hänelle näin vai\neikö?\n\nPHAIDROS: Mitenkä?\n\nSOKRATES: Jo kauan sitten, ennen sinunkin tuloasi, Tisias, olemme\nsattumalta lausuneet, että todennäköisyys valtaa alaa suuressa\nyleisössä totuuden kaltaisuuden takia. Mutta yhtäläisyyksiä juuri äsken\ntarkastellessamme huomasimme me, että se, joka tuntee totuuden,\nkaikkialla osaa ne parhaiten keksiä. Niinpä siis, jos sinulla on\njotakin muuta sanottavaa puhetaidosta, kuuntelisimme sitä kyllä,\njollei, tulemme uskomaan sitä, mitä äsken olemme tarkastelleet: että\njollei joku ole erikseen lajitellut kuulijoitten luonteita eikä ole\nkykenevä jakamaan oliota lajeihin tai yhdistämään jokaista\nyksityisoliota yhden käsitteen alle, ei hänestä koskaan ole tuleva\npuhujana taiteilijaa, mikäli se on ihmiselle mahdollista. Tätä hän ei\nmilloinkaan ole saavuttava ilman suurta ponnistusta, jota järkevän ei\ntule kestää sitä varten, että voisi puhua ja toimia ihmisten parissa,\nvaan sen takia, että voisi puhua sellaista, joka miellyttää jumalia, ja\nkaikessa toimia niin paljon kuin mahdollista heidän mielikseen. Sillä\neihän toki tule, Tisias -- niin sanovat meitä viisaammat -- järkimiehen\npyrkiä miellyttämään kanssaorjiaan -- siinä sivussa se voi tapahtua --\nvaan hyviä ja hyvistä syntyisin olevia herroja. Senpätakia älä\nihmettele, jos kiertotie on pitkä, sillä sitä on kuljettava suurten\nasioitten takia, ei sen vuoksi kuin sinä luulet. Mutta jos joku haluaa,\non tämäkin, kuten puheemme osoittaa, parhaiten saavutettavissa\nmainittua tietä.\n\nPHAIDROS: Minusta näyttää tämä olevan erinomaisesti puhuttu, Sokrates,\njos vain joku kykenisi tähän.\n\nSOKRATES: Sille, joka käy käsiksi kauniiseen, on kaunista myöskin\nkokea, mitä hyvänsä hän sattuukin kokemaan.\n\nPHAIDROS: Onpa hyvinkin.\n\nSOKRATES: Riittäköön nyt se, mitä on sanottu puhumisen taiteesta ja\nepätaiteellisuudesta.\n\nPHAIDROS: Se riittää kyllä.\n\nSOKRATES: Esitys siitä, mikä on soveliasta ja mikä sopimatonta\nkirjoittamisessa, missä määrin sen käyttäminen on paikallaan ja missä\nsopimatonta, on vielä jälellä. Eikö niin?\n\nPHAIDROS: Kyllä.\n\nSOKRATES: Tiedätkö sinä siis, millä tavoin sinä puhumisen alalla sanoin\ntai töin enimmin voit miellyttää jumalia?\n\nPHAIDROS: En suinkaan. Entä sinä?\n\nSOKRATES: Kyllä osaan kertoa entisajan ihmisistä polveutuvan tarinan;\ntotuuden tietävät vain he itse. Mutta jos me itse voisimme sen löytää,\nniin vieläkö pitäisimme lukua ihmisten mielipiteistä?\n\nPHAIDROS: Naurettava kysymys! Mutta kerro, mitä väität kuulleesi!\n\nSOKRATES: Olen siis kuullut,[74] että Naukratiin lähellä Egyptissä eli\nmuuan sikäläisistä vanhoista jumalista, jolle on pyhitetty lintukin,\njota he kutsuvat Ibikseksi. Itse jumalan nimi oli Theuth. Tämä on\nensinnä keksinyt luvun ja laskutaidon, mittausopin ja tähtitieteen,\nedelleen lauta- ja kuutiopelit ja niin myös kirjaimet. Koko Egyptin\nkuninkaana taas oli silloin Thamus ylimaassa suuressa kaupungissa, jota\nhelleenit kutsuvat Egyptin Thebaiksi kuten he kutsuvat jumalaa\nAmmoniksi. Tämän luo tuli Theuth, näytteli taitojaan ja sanoi, että\nniitä piti jakaa muille egyptiläisille. Hän kysyi silloin, mitä hyötyä\nkustakin oli ja toisen esitellessä, hän milloin moitti, milloin kiitti\nsen mukaan kuin Theuth näytti puhuvan oikein tai väärin. Ja Thamuksen\nsanotaan kustakin taidosta lausuneen kumpaankin suuntaan laajoja\narvosteluja, joita kävisi liian pitkäksi tarkoin esittää. Mutta kun hän\noli kirjainten kohdalla, sanoi Theuth: \"Tämä oppi, oi kuningas, tekee\negyptiläiset viisaammiksi ja muistiltaan paremmiksi, sillä se on\nkeksitty apukeinoksi muistille ja viisaudelle.\" Tämä vastasi:\n\n\"Taitavin Theuth! Toiset kykenevät synnyttämään sitä, mitä taitoihin\nkuuluu, toiset taas arvostelemaan, miten suuri osuus hyötyä, ja miten\nsuuri vahinkoa siitä koituu niille, jotka joutuvat sitä käyttämään.\nNiinpä sinä, kirjainten isä, olet kiintymyksestä niihin esittänyt aivan\npäinvastaista kuin ne aikaansaavat. Sillä niiden sieluissa, jotka\noppivat tämän taidon, se synnyttää unhoitusta siitä syystä, että he\nlaiminlyövät muistia, koska he luottaen kirjoitukseen palauttavat\nasioita mieleensä ulkoapäin vieraitten merkkien vaikutuksesta, ei\nsisältäpäin omasta itsestään. Et siis ole keksinyt apuneuvoa muistille,\nvaan mieleenpalauttamiselle. Ja vain rikkiviisauden toimitat\nopetuslapsille, et todellista viisautta. Sillä ilman opetusta paljon\nkuultuaan luulevat he olevansa monitietoisia, vaikka he enimmältä\nosalta ovat tietämättömiä ja ikäviä seurustelussa, tultuaan\nrikkiviisaiksi sen sijaan että olisivat tulleet viisaiksi.\"\n\nPHAIDROS: Hyvä Sokrates, helposti sepität sinä egyptiläisiä ja\nminkämaisia tarinoita vain tahdot.\n\nSOKRATES: Toiset ovat sanoneet, hyvä ystävä, että dodonalaisen Zeun\npyhätössä olevan tammen sanat ovat olleet ensimäiset ennussanat.\nSilloiset ihmiset, he kun eivät olleet niin viisaita kuin te nuoret,\ntyytyivät yksinkertaisuudessaan kuuntelemaan tammea ja paatta, jos ne\nvain puhuivat totta. Mutta sinusta kenties on eroa siinä, kuka puhuja\non ja mistä kotoisin. Sillä sinä et pidä vain sitä silmällä, onko\nasianlaita niin vaiko toisin.\n\nPHAIDROS: Syystä moitit minua, ja minusta näyttää kirjainten laita\nolevan niin kuin thebalainen sanoi.\n\nSOKRATES: Se joka siis luulee kirjaimissa jättävänsä jälkeensä jonkun\ntaideopin ja se joka on ottanut sen vastaan siinä uskossa, että\nkirjaimista on lähtevä jotakin selkeätä ja varmaa, se lienee jokseenkin\nyksinkertainen eikä itse asiassa käsitä Ammonin ennustusta,\narvellessaan, että kirjoitetuilla puheilla olisi jotain enempää\ntehtävää, kuin muistuttaa sitä, joka tuntee ne asiat, mistä ne on\nkirjoitettu.\n\nPHAIDROS: Aivan oikein.\n\nSOKRATES: Sillä kirjoituksella on, Phaidros, seuraava vika ja se on\ntodellakin siinä maalaustaiteen kaltainen. Sillä senkin tuotteet\nseisovat aivan kuin elävinä, mutta jos niiltä jotakin kysyy, ovat ne\njuhlallisen hiljaa. Samalla tavalla on puheitten laita. Sillä luulisipa\nniitten puhuvan jotakin ymmärtäen, mutta jos kysyy jotakin puhutusta\nhaluten saada siitä selvemmän käsityksen, niin ilmaisevat ne aina vain\nyhtä ja samaa. Ja jokainen puhe, kun se kerran on kirjoitettu, vierii\nkaikkialle, yhtä hyvin niiden luo, jotka sitä ymmärtävät, kuin niiden\nluo, joille se ei lainkaan sovellu, eikä ymmärrä, keille sen tulee\npuhua, keille ei. Jos sitä taas loukataan ja syyttömästi parjataan,\ntarvitsee se aina isänsä apua. Sillä itse se ei kykene puolustautumaan\neikä auttamaan itseään.\n\nPHAIDROS: Tässäkin puhut aivan oikein.\n\nSOKRATES: Mutta mitä tuumit? Tarkastammeko toista puhetta, joka on\nedellisen täysi veli, millä tavoin se syntyy, ja kuinka paljoa\nparemmaksi ja kykenevämmäksi tätä se kehittyy?\n\nPHAIDROS: Mitä puhetta sitten ja millä tavoin syntyvää tarkoitat?\n\nSOKRATES: Sitä, joka ymmärryksellä piirretään oppivan sieluun, joka\nkykenee puolustamaan itseänsä, ja tietää, keille tulee puhua ja keiden\nseurassa olla vaiti.\n\nPHAIDROS: Sitä tarkoitat tietävän elävää ja sielukasta puhetta, jonka\nvarjokuvaksi täydellä syyllä voisi kirjoitettua kutsua.\n\nSOKRATES: Aivan niin. Mutta sano minulle seuraavaa: Kylväisikö järkevä\nmaanviljelijä ne siemenet, joista hän erikoisesti pitäisi huolta ja\ntoivoisi saavansa satoa, täydellä todella kesällä Adoniin[75]\nyrttitarhoihin ja iloitsisi nähdessään niiden kahdeksassa päivässä\nkehittyvän täyteen mittaan, vai tekisikö hän näin huvin vuoksi ja\njuhlan takia, kun hän ylipäätään niin tekisi? Eikö hän päinvastoin\nkylväisi, maanviljelystaidon sääntöjä noudattaen niitä siemeniä, joiden\ntakia hän oli nähnyt paljon vaivaa, sopivaan maahan ja olisi\ntyytyväinen, jos se, minkä hän on kylvänyt, kypsyisi kahdeksantena\nkuukautena?\n\nPHAIDROS: Niin hän varmaankin tulisi tekemään, Sokrates, tämän\ntosissaan, tuon taas, kuten sanot, muuten vain.\n\nSOKRATES: Pitääkö meidän nyt väittää, että sillä, jolla on tietoa\noikeasta, kauniista ja hyvästä, on vähemmän järkeä omiin siemeniinsä\nnähden kuin maanviljelijällä?\n\nPHAIDROS: Ei mitenkään.\n\nSOKRATES: Tosissaan hän siis ei niitä piirrä musteeseen ja kylvä niitä\nruokokynää myöten puheitten mukana, jotka ovat kykenemättömät sanalla\nitseään auttamaan ja kykenemättömiä opettamaan totuutta.\n\nPHAIDROS: Ei todennäköisesti ainakaan.\n\nSOKRATES: Ei varmastikaan, vaan kirjaintarhoihin hän on -- kuten\nnäyttää -- kylvävä ja piirtävä huvin vuoksi, kun hän piirtää, ja hän\nkokoaa itsellensä varastoon muistiinpanoja huonomuistista vanhuutta\nvarten, siltä varalta, että hän siihen ehtii, ja hän on iloitseva\nnähdessään hentojen tainten kasvavan. Ja kun muut nauttivat muista\nhuvituksista, kostutellen itseään juomingeissa ja muissa\ntilaisuuksissa, jotka ovat näille läheistä sukua, silloin hän, kuten\nnäyttää, näitten huvitusten asemasta huvittelee siten kuten olen\nkertonut.\n\nPHAIDROS: Sinä kuvaat ihanaa ajanvietettä alhaisen ohella, Sokrates,\nsen ajanvietettä, joka kykenee leikkimään sanoilla kertoillen\noikeamielisyydestä ja muusta, mistä sinä puhut.\n\nSOKRATES: Niin on, rakas Phaidros. Mutta paljon kauniimpaa on\nluullakseni näiden asiain harrastaminen, kun noudattamalla dialektista\ntaidetta, sittenkuin on tavannut sopivan sielun, istuttaa ja kylvää\nymmärryksellä puheita, jotka kykenevät auttamaan itseänsä ja\nistuttajaansa ja jotka eivät ole hedelmättömiä, vaan omaavat siemenen,\njosta muut puheet muissa mielissä puhkeavat ja kykenevät tekemään tämän\nikuisesti kuolemattomaksi ja tekemään sen omistajan niin onnelliseksi\nkuin ihmiselle vain on mahdollista.\n\nPHAIDROS: Tämä, jota nyt puhut, on vielä paljoa kauniimpaa.\n\nSOKRATES: Nyt voimme jo ratkaista tuon äskeisen kysymyksen, kun olemme\npäässeet tästä yksimielisyyteen.\n\nPHAIDROS: Minkä sitten?\n\nSOKRATES: Sen, jota me oikeastaan halusimme nähdä, vaikka sitten olemme\ntulleet tähän, nimittäin että tutkisimme Lysiaaseen puheitten\nkirjoittamisesta kohdistettua moitetta ja itse puheita, joita\nkirjoitettiin joko noudattaen tai noudattamatta taiteen sääntöjä. Mutta\nmikä on taiteellista, mikä ei, näyttää minusta olevan riittävästi\nselvitetty.\n\nPHAIDROS: Siltä tuntui. Mutta muistuta minua vielä uudestaan, miten se\nselvitettiin.\n\nSOKRATES: Ennenkuin joku tuntee jokaisen asian todellisen laadun, josta\npuhuu tai kirjoittaa, ja pystyy sitä kokonaisuutena siitä itsestään\nmäärittelemään, ja määrittelyn jälkeen kykenee jaoittamaan sitä\nalalajeihin jakamattomuuteen asti ja ennenkuin hän samalla tavoin\ntarkasteltuaan sielun luonnetta on keksinyt jokaiselle luonteelle\nsopivan ilmaisutavan, ja siten kokoonpannut ja yksityiskohtia myöten\nmuovaillut puheensa, että hän monisäikeiselle sielulle tarjoaa\nmonisäikeisiä mutta sopusuhtaisia puheita, yksinkertaiselle taas\nyksinkertaisia -- ennen ei ole mahdollista niin taiteenmukaisesti kuin\nasian luonteeseen nähden on mahdollista ryhtyä käsittelemään puheitten\nluonnetta, olkoon kysymys sitten opettamisesta tai mielipiteeseensä\ntaivuttamisesta, kuten koko edellinen tutkistelumme on osoittanut.\n\nPHAIDROS: Aivan sillä tavoin suunnilleen asianlaita minustakin näyttää\nolevan.\n\nSOKRATES: Mitä taas tulee siihen, onko kaunista vai häpeällistä pitää\ntai kirjoittaa puheita, ja missä olosuhteissa tapahtuvana sitä syyllä\nvoisi moittia tai olla moittimatta, se on selvitetty juuri äsken\nlausutussa.\n\nPHAIDROS: Missä sitten?\n\nSOKRATES: Sanottiin että, jos Lysias tai joku muu milloinkaan on\nkirjoittanut tai tulee kirjoittamaan joko yksityisissä tai valtion\nasioissa, sommitellen lakiehdotuksia tai kirjoittaen valtiollisen\nkirjoituksen siinä uskossa, että siinä vallitsee suuri varmuus ja\nselvyys, siinä tapauksessa koituu häpeää kirjoittajalle, joko sen\nhänelle joku sanoo tai ei. Sillä täydellinen tietämättömyys oikeasta ja\nväärästä ja pahasta ja hyvästä ei voi olla olematta todella\nhäpeällistä, ei, vaikka koko rahvas sitä kiittäisi.\n\nPHAIDROS: Ei tietystikään.\n\nSOKRATES: Mutta se, joka on sitä mieltä, että kirjoitetussa puheessa\njokaisesta asiasta täytyy paljon olla leikkiä, ja ettei milloinkaan ole\nmitään runomittaista tai suorasanaista puhetta kirjoitettu tai puhuttu,\njoka ansaitsisi vakavaa harrastusta -- kuten rapsodien esitykset, jotka\nesitettiin ilman tutkiskelua ja opetusta vain ihmisten voittamiseksi --\nvaan että todellisuudessa parhaat niistä ovat olleet niiden\nmuistuttamiseksi, jotka jo tietävät asiat; että ainoastaan opettavissa\nja opetuksen takia esitetyissä ja todella sieluun piirretyissä\noikeutta, kauneutta ja hyvyyttä koskevissa puheissa on selkeyttä,\ntäydellisyyttä ja harrastuksen arvoista; että tulee sanoa tällaisten\npuheitten olevan oikeita poikiaan, ensinnä sitä joka on asianomaisessa\nitsessään ja hänen keksimänään hänessä asuu, sitten niitä tämän\njälkeläisiä ja veljiä, joita mahdollisesti on istutettu muihin ja\nmuitten ihmisten sieluihin kunkin ansion mukaan -- se joka niin\najattelee ja joka ei puutu muihin puheisiin, tämä näyttää olevan\nsellainen mies, millaiseksi minä ja sinä toivoisimme tulevamme.\n\nPHAIDROS: Aivan niin minä tahdon ja toivon kuin sinä puhut.\n\nSOKRATES: Kylliksi olkoon jo laskettu leikkiä puheista. Ja kun sinä\nmenet Lysiaan luo, niin ilmoita hänelle, että me laskeuduttuamme\nnymfien lähteelle ja lepopaikalle kuulimme puheita, jotka käskivät\nsanoa Lysiaalle ja muille, jotka mahdollisesti sepittävät puheita,\nHomerokselle ja muille, jotka sepittävät runoutta joko semmoisenaan tai\nlaulamalla esitettäväksi, ja kolmanneksi Solonille ja jokaiselle, joka\nvaltion asioissa on kirjoittanut kirjoituksia nimittäen niitä laeiksi,\nettä jos hän on sepittänyt näitä, tuntien asian todellisen olemuksen ja\nkyeten auttamaan niitä tarkemmin käsittelemällä sitä, mistä on\nkirjoittanut, ja puhumalla itse kykenee osoittamaan, sen mitä on\nkirjoittanut, vähäarvoiseksi, tällaista miestä ei tule nimittää tätä\nkirjoitettua sanaa tarkoittavalla nimellä, vaan sellaisella, joka\ntarkoittaa sitä, mitä hän on vakavasti harrastanut.\n\nPHAIDROS: Mitä nimiä sinä siis annat hänelle?\n\nSOKRATES: Kutsua häntä viisaaksi näyttää minusta olevan liian paljon ja\nsoveltuvan vain jumalalle. Mutta nimi viisauden ystävä (filosofi) tai\njokin sentapainen soveltunee ja kuulunee hänelle paremmin.\n\nPHAIDROS: Se ei ole lainkaan poissa paikaltaan.\n\nSOKRATES: Sitä taas, jolla ei ole mitään arvokkaampaa kuin se,\nminkä hän pitkän aikaa sinne tänne vääntelemällä, yhteensovittamalla\nja poispyyhkimällä on sommitellut tai kirjoittanut, sitä\noikeudenmukaisesti voit kutsua runoilijaksi tai puheitten sepittäjäksi\ntai lakienkirjoittajaksi.\n\nPHAIDROS: Kuinkas muuten?\n\nSOKRATES: Ilmoita tämä nyt ystävällesi!\n\nPHAIDROS: Entäs miten sinä olet tekevä? Sillä eihän tule sivuuttaa\nsinun ystävääsi.\n\nSOKRATES: Ketä sitten?\n\nPHAIDROS: Kaunista Isokratesta.[76] Mitä sinä tulet hänelle\nilmoittamaan, Sokrates. Mitä me sanomme hänen olevan?\n\nSOKRATES: Isokrates on vielä nuori, Phaidros. Mutta aion kuitenkin\nsanoa, mitä hänestä aavistan.\n\nPHAIDROS: Mitä sitten?\n\nSOKRATES: Hän näyttää luonnonlahjoiltaan olevan parempi kuin että häntä\nja Lysiaan tyyliin kulkevia puheita voisi rinnastaa, ja hänen\nluonteensa on jalompaa yhdistelmää, niin ettei olisi lainkaan\nihmeellistä, jos hän, iän varttuessa, puheissa, joita hän nyt\nharrastaa, paljon voittaisi muut, jotka milloinkaan ovat puhetaitoa\nharrastaneet, kuin lapset, ja jos häntä, siinä tapauksessa ettei tämä\nhäntä tyydytä, ajaisi jumalallisempi into suurempiin tehtäviin. Sillä\nluonnostaan on miehen sielussa jotakin pyrkimystä viisauteen. Tämän\ntervehdyksen vien minä näiltä jumalilta Isokrateelle, lemmikilleni, vie\nsinä nuo toiset Lysiaalle, sinun lemmikillesi!\n\nPHAIDROS: Niin on tapahtuva. Mutta lähtekäämme, koska hellekin on\nhelpottanut!\n\nSOKRATES: Eikö ole sopivaa, ennenkuin lähdemme, rukoilla näitä jumalia?\n\nPHAIDROS: Miksei.\n\nSOKRATES: Oi rakas Pan ja kaikki muut jumalat, jotka olette täällä!\nAntakaa minulle sisäistä kauneutta ja antakaa sen, mikä minussa on\nulkonaista, olla sopusoinnussa sisäisen olemukseni kanssa! Rikas olkoon\nminusta viisas! Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei\nvoisi kantaa eikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies.[77] Vieläkö\nrukoilemme jotakin muuta, Phaidros? Minä puolestani olen näet kylliksi\nrukoillut.\n\nPHAIDROS: Rukoile tätä minunkin puolestani! Sillä yhteistä on ystävien\nomaisuus.\n\nSOKRATES: Lähtekäämme!\n\n\n\n\nSELITYKSIÄ.\n\n\n[1] _Lysias_, aikansa kuuluisimpia puhujia, syntyi v. 445 Ateenassa,\nminne hänen isänsä, kilpitehtailija Kephalos, oli Syrakusasta\nsiirtynyt. Vuodet 429-412 nautti hän Etelä-Italiassa olevassa Thurioin\nkaupungissa kuuluisan reetori Tisiaan opetusta. Ateenaan palattuaan\nhoiti hän yhdessä veljensä, Phaidroksessakin mainitun Polemarkhoksen,\nkanssa isänsä Peiraieuksessa olevaa tehdasta. Kolmenkymmenen tyrannin\npäästyä Ateenassa valtaan joutuivat veljekset vainon alaisiksi.\nPolemarkhos menetti henkensä ja Lysias pelastui töin tuskin Megaraan,\nmistä päin hän innokkaasti otti osaa kansanvallan palauttamista\ntarkoittaviin suunnitelmiin. Kun nämä onnistuivat, koetti Thrasybulos,\nkumouksen johtaja, hankkia Lysiaalle Ateenan kansalaisoikeuksia\nyrityksessään kuitenkaan onnistumatta. L. kuoli v. 380. Lysiaan\npuhujamaineelle laski perustan se puhe, jonka hän v. 403 piti veljensä\nmurhaajaa vastaan. Sittemmin Lysias toimi etupäässä logographina\n(nimitys tarkoitti silloin asianajajaa, aikaisemmin kronikoitsijaa).\nHänen nimellään kulkevista puheista piti antiikin tutkimus\nautenttisena. Se puhe, joka esitetään Phaidroksessa, on luultavasti\njonkin hänen todella pitämänsä puheen mukailu. Muuten on 34 puhetta\nhäneltä kokonansa säilynyt. -- Vaikkakin Lysiaalta puuttuu ajatusten\nsyvyyttä, on hän kuitenkin yleensä parempi sitä kuvaa, jonka\nPhaidros-dialogi hänestä antaa. Varsinkin on huomattava hänen kykynsä\nluonnehtia niitä henkilöitä, jotka hän esittää puhuvina oikeuden edessä\nsekä hänen esitystapansa yksinkertaisuus, koruttomuus ja selkeys.\nMyöhempi n.s. attikalainen puhetaidon suunta, joka tavoitteli näitä\nominaisuuksia, piti häntä suuressa arvossa. Hänen tyylinsä\nroomalaisista jäljittelijöistä mainittakoon erikoisesti C. Iulius\nCaesar. Vrt. muuten johdantoa.\n\n[2] _Akumenos_ ja myöhemmin mainittu _Eryximakhos_, joka esiintyy\nSymposion-dialogissa, olivat tunnetuita lääkäreitä. E. mainitaan myös\nProtagoras-dialogissa.\n\n[3] _Kilparadat_, joilla varsinaiset nuorukaisten juoksuharjoitukset ja\n-kilpailut tapahtuivat, olivat samalla iäkkäämpien ihmisten tavallisia\nkävelypaikkoja.\n\n[4] _Epikrates_, luultavasti joku senaikuisia demagoogeja.\n\n[5] _Morykhos_ on mahdollisesti sama henkilö, jota vanha attikalainen\nkomedia ivaa tunnettuna elostelijana.\n\n[6] _Olympolaisen_ Zeun temppeli oli kaupungin kaakkoisosassa. Vanhin\ntemppelirakennus, joka mahdollisesti ei edes valmistunut, on\nPeisistratoksen ajoilta. Myöhemmin alkoi kuningas Antiokhos IV\nEpiphanes rakennuttaa paikalle suuremmoista temppeliä, jonka\nrakennustyön vasta keisari Hadrianus saattoi päätökseen.\n\n[7] _Pindaroksen sanoja_. Viittaus I:n Isthmolaisen oodin 2-3\nsakeisiin.\n\n[8] _Megaraan_ asti, jonne Ateenasta oli n. 4 penikulmaa.\n\n[9] _Herodikos_ on kai sama henkilö, jonka Protagoras-dialogissa\nsanotaan olevan syntyisin Megarasta. Epävarmaa on, onko Valtiossa\nmainittu voimistelunopettaja sama mies.\n\n[10] ... _haltioitumistoverin_. Alkuteksti edellyttäisi oikeastaan\nkäännöstä: toverin koryhanttihurmiossa, johonka alkuaan phrygialaisen\njumalattaren Kybelen palvelijat, tämän seuralaisia, korybantteja,\njäljitellen pyrkivät pääsemään.\n\n[11] _Ilisos_, pieni joki Ateenan eteläpuolella.\n\n[12] _Boreas_, pohjatuulen jumala, oli tarun mukaan ryöstänyt\nattikalaisen kuninkaan Erekhtheun tyttären, _Oreithyian_ Ilisoksen\nrannalta. Tarua ovat käsitelleet tragediassaan Oreithyia sekä Aiskhylos\nettä Sophokles. _Pharmakeia_ oli nimenä eräällä najadilla ja hänen\nIlisoksen luona olevalla lähteellään. Lause \"tai Areiopagokselta...\neikä täältä\" on mahdollisesti myöhempi lisäys. Itse tarun\nyhteydessä saa Platon tilaisuuden esittää kantansa siitä kuivan\nratsionalistisesta, allegorisoivasta myyttien selitystavasta, jota\n_viisaat_, s.o. sofistit harjoittivat. Vaikka häntä ei suinkaan\nkansanuskonto tyydyttänyt, ei hän voinut yhtyä niihin, jotka näin\npyrkivät tuhoamaan jumalat kokonaan.\n\n[13] _Kentaurit_ kuvaa myöhempi taide olennoiksi, joilla oli yläruumis\nihmisen-, mutta varsinainen vartalo hevosenkaltainen. Aikaisemman\nkäsityksen mukaan heillä oli ihmisruumiiseen yhtynyt puolikas\nhevosruumista. Heidän luontonsa oli villi ja hillitön.\n\n[14] _Khimaira_ Typhonin tytär (kts. alemma) oli tulta syöksevä hirviö,\nedestä jalopeura, keskeltä vuohi ja takaa käärme, joka asui Lykiassa,\nminkä vulkaanisen luonnon personifikatio hän oli. Hänet tappoi tarun\nKorinthokseen sijoittama Bellerephon (B. alkuaan merijumala)\nihmeratsultaan _Pegasokselta_. Sittemmin Pegasos esti kavioniskullaan\nMuusain laulusta hurmautuneen Helikon vuoren kohoamasta taivaaseen ja\nsynnytti Hippokrenen (Hevoslähteen). Runoilijain palvelukseen on vasta\nmyöhempi aika sijoittanut Pegasoksen.\n\n[15] Kuulu _delphoilainen kirjoitus_, \"gnothi seauton, tunne itsesi\",\non lähtökohta Sokrateella hänen pyrkimyksessään todelliseen tietoon\nolevaisesta.\n\n[16] _Typhon_, satapäinen, tulisilmäinen hirviö, joka nousi vimmattuun\ntaisteluun Zeuta ja muita jumalia vastaan Kilikiassa, jonka maan\nonkaloihin tai Etnan alle hän hävittyään suistui ja sieltä synnytti\nmaata sulattavaa kuumuutta, tuulispäitä y. m. s. luonnonilmiöitä. Hän\nkuten Khimairakin on siis vulkaanisten ilmiöitten porsonifikatio.\n\n[17] _Akheloos_, Kreikan suurin joki, virtojen kuningas, jonka kultti\noli yleinen koko Kreikassa. Tuttu on hänen taistelunsa Herakleen kanssa\nDeianeiran omistamisesta.\n\n[18] _Yhdeksän arkhonttia_, Ateenan korkeimmat hallitusmiehet, jotka\nvalittiin vuodeksi kerrallaan. Plutarkhoksen mukaan he astuessaan\nvirkaansa vannoivat julkisen valan, jossa lupasivat olla valtion\nlaeille kuuliaisia ja pysyä lahjomattomina sekä sitoutuivat siinä\ntapauksessa, että valansa rikkoisivat, Apollonin oraakkelitemppeliin\npystyttämään oman luonnollista kokoa olevan kultaisen kuvansa\nrangaistukseksi itselleen ja varoitukseksi muille.\n\n[19] _Kypselidien vihkilahja_ oli muuan arkku, jota säilytettiin Heran\ntemppelissä ja josta vielä kreikkalainen taidehistorioitsija Pausanias\n2:sella vuos. j.Kr. esittää seikkaperäisen kuvauksen. Tässä arkussa oli\nmuka Kypselos, josta myöhemmin tuli Korinthin hallitsija (657-629\ne.Kr.), pelastunut sukulaistensa vainolta, jonka alaiseksi hän oli\njoutunut, kun oli ennustettu, että hän kukistaisi nämä, jotka silloin\npitivät valtaa Korinthissa. Todennäköisesti vihkilahja on Kypseloksen\npoikain teettämä ja Heralle vihkimä ja sellaisena Platonkin sen\nesittää.\n\n[20] _Huvinäytelmänkirjoittajain kömpelöä keinoa_ käyttäisi Phaidros,\njos hän toistaisi ne sanat, joita Sokrates oli hänestä käyttänyt,\nennenkuin hän rupesi puhumaan. Keinon kömpelyys oli siinä, että\nsyytetty henkilö viskasi saman syytöksen jotenkin samoin sanoin\nvastustajaan.\n\n[21] Sokrates _peittää silmänsä_, jottei Phaidros huomaisi, puhuuko hän\nleikillään vai tosissaan. Tällä Platon ehkä myös tahtoo osoittaa, ettei\nSokrates esitä omia (eikä hänenkään, Platonin) mielipiteitä.\n\n[22] Sokrates johtaa leikillään runotarten epiteetin, _ligeiai_ Ligyes\nnimestä, kenties jäljitellen sofistien etymologisia selityksiä. Nämähän\nvarsinaisesti perustivat kielitieteellisen tutkimuksen, joka kuitenkin\nmuodostui perin epäkriitilliseksi ja epämetodiseksi. Erittäinkin oli\nniin laita äänne- ja muoto-opin. -- Ligureista (Ligyes), jotka asuivat\nPohjois-Italiassa, kerrotaan, ettei edes taisteluissa koko joukko\nyht'aikaa tapellut, vaan osa jäi syrjään laululla kiihottaakseen\ntaistelevia.\n\n[23] _raskaasti raskauttavat -- raskaudesta -- rakkaus_. Olen koettanut\nkäännöksessä saada ilmi sen etymologisen sanaleikin, joka on sanoissa\n_erromenos_ (voimakkaasti) _rhostheisa_ (voimistuneena) _ap'autés tés\nrhomes_ (itse voimasta, itse voimasanasta) (se on saanut nimen) _eros_\n(rakkaus). Yleensä näyttää sopivien vastineitten keksiminen tällaisille\nleikillisille etymologioille tai sanaleikeille miltei mahdottomalta, ja\non niitten valitettavasti käännöksessä täytynyt jäädä pois. -- Vrt.\nmuuten edellistä selitystä.\n\n[24] _Liuskan pudottua toisella tavalla_. Sanat tarkoittavat poikien\nkesken yleistä leikkiä, missä osanottajat jakaantuivat kahteen\npuolueeseen, joitten keskelle asettui eräs pojista ja heitteli ilmaan\nliuskaa, joka toiselta puolen oli valkoinen, toiselta musta. Siitä,\nmikä väri liuskan pudottua maahan jäi päällepäin, riippui, kumpi\npuolueista sai lähteä pakoon ja kumpi ajaa takaa. Jos liuska putosi\ntoisella tavoin kuin ennen, vaihtuivat osat, ja takaa-ajajasta tuli\npakeneva.\n\n[25] \"_Kuin sudet lampaita_...\", säe on mahdollisesti Platonin itse\nsepittämä. Tähän kohdistuu Sokrateen hiukan myöhemmin tekemä\nleikillinen huomautus, että hän jo lausuu heksametrejä eikä enää\ndithyrambeja. _Dithyrambi_ oli Dionysioksen palveluksessa esitetty\njuhlalaulu, jota khoori lauloi tanssien ja usein huilun säestyksellä.\nAteenassa kehittyi dithyrambi myöhemmin säerakenteeltaan yhä\nvapaammaksi ja itse sävelmä tuli pääasiaksi. Dithyrambin sävy oli\nyleensä haltioitunut ja intohimoinen. Sokrateen jumalallinen innoitus\noli siis häviämässä ja vaihtumassa rauhalliseen eepilliseen tunnelmaan,\nt.s. hänen oli jo aika lopettaa puheensa.\n\n[26] _Thebalainen Simmias_ on yksi keskustelijoista Phaidon-dialogissa.\nHän oli Krotonista Etelä-Italiasta kotoisin olevan pythagoralaisen\nfilosofin, Philolaoksen oppilas. Kriton-dialogissa mainitaan Simmiaan\nhankkineen riittävän rahamäärän, millä voitaisiin lahjoa vartiat ja\nsiten auttaa Sokrates Kritonin suunnitelman mukaan pakenemaan\nvankilasta. Diogenes Laertios, 3:nnen vuosis. alussa j.Kr. elänyt\nkreikkalainen filosofianhistorioitsija mainitsee hänen kirjoittaneen 23\ndialogia.\n\n[27] _haltiani_. Tunnettua on, miten Sokrates usein ikäänkuin pysähtyi\nkuuntelemaan sitä omituista sisäistä ääntä, jota hän kutsui\n_daimonionikseen_, haltiakseen. Puhe daimonionista perustui siihen\nyleiseen uskoon, että jokaisella ihmisellä oli oma daimoninsa. Kukaan\nei kuitenkaan ollut siihen sellaisessa suhteessa kuin Sokrates ja se\ntapa, millä hän daimonionistaan puhui, aiheutti sen, että häntä\nsyytettiin m.m. siitä, että hän daimonuskollaan oli häpäissyt jumalia.\n\n[28] _Ibykos_ (n. 550) oli kotoisin Ala-Italian Rhegionista, mistä hän\nsiirtyi Samokseen kasvattamaan sen tulevaa hallitsijaa Polykratesta,\njonka hovissa hän sittemmin eli. I:n khoorilauluilla oli usein\nvahvasti eroottinen luonne, mutta käsittelivät ne myös puhtaasti\neepillisiä aiheita Stesikhoroksen (kts. edemmä) tapaan, jota I.\nrunoteknillisestikin on lähellä. -- Tuttu on tarina I:n kuolemasta:\nPari rosvoa murhasi hänet. Mutta parvi kurkia sattui olemaa lähellä ja\nnämä nähdessään myöhemmin Korinthissa rosvot antoivat ilmi itsensä\npuhumalla Ibykoksen kurjista. Aihetta on Schiller käsitellyt tunnetussa\nrunossaan \"Die Kraniche des Ibykos\".\n\n[29] _Stesikhoros_ (n. 640-555) oli kotoisin Sisilian Himerasta, mistä\nhänen täytyi paeta hirmuhallitsija Phalariin vihaa toiseen Sisilian\nkaupunkiin Katanaan. Nimensä \"khoorinjärjestäjä\" hänen kerrotaan\nsaaneen khoorien järjestämisestä ja harjoittamisesta. S:n päämerkitys\non siinä, että hän khoorilyriikkaan onnellisesti yhdisti eepillisiä\naiheita (troialais-, thebalais- ja Heraklestarustosta), vakiinnutti sen\njäsentelyn ja kehitti erikoisen lyyrillisen tyylin. -- Taru kertoo että\nHelena, jota S. oli eräässä laulussaan moittinut karkeasti vikapääksi\nTroian sotaan, oli sokaissut hänen silmänsä, mutta antanut tälle\nnäkönsä jälleen, kun hän oli sepittänyt _Palinodian_, peruutuslaulun.\nTämä taru sopii sikäli S:n runoilijaluonteeseen, että hän itsenäisesti\nkäsitteli aiheitansa ja ikäänkuin sulatti ne uudestaan. S. näyttää\nkäsitelleen myyttejä korkeammalta siveelliseltä ja uskonnolliselta\nkannalta kuin ne esitetään Homeroksella, ja siksi Platon ilmeisesti\nasettaa hänet Homeroksen yläpuolelle.\n\n[30] Platon on nähtävästi tarkoituksella asettanut kummankin, sekä\nPhaidroksen että Stesikhoroksen, täydelliset nimet vastakkain.\nVastakohta kuulun runoilijan ja intoilija-tyhjäntoimittajan välillä jo\nsinänsä vaikuttaa. Eräs Platonin selittäjä, Ast, on ollut löytävinään\nnimien merkityksissä vastakohtia. Se tapa, millä hän tulkitsee nimet,\ntuntuu kuitenkin mielivaltaiselta. -- Muuten kannattaa panna merkille,\nettä Platon ulkonaisestikin on tahtonut osoittaa, että se metafysiikka,\njoka myytissä esiintyy, ei sisällä Sokrateen omia ajatuksia, nimittäin\nantaessaan Sokrateen saada puheensa Stesikhorokselta. Näin hän\nmuuallakin menettelee: esim. Symposionissa on Sokrateen ylistyslaulu\nErokselle ja Eroksesta muka saatu papitar Diotimalta.\n\n[31] _Ei ole tosi se puhe_. Puhe alkaa samoilla sanoilla kuin\nPalinodia.\n\n[32] Monivivahteinen verbi _sophronein_ esiintyy tässä _mainesthai_\n(olla hullu) sanan vastakohtana. Käännökset \"olla mieleltään terve\",\n\"olla tervejärkinen\", \"ajatella terveesti\", lienevät tällöin\npaikallaan, samoinkuin adjektiivin _sophron_ vastineena \"mieleltään\nterve, tervejälkinen\" ja substantiivin _sophrosyne_, \"mielen terveys,\ntervejärkisyys\". Samalla tavoin on sanat tulkittu jo aikaisemmin\nkäännöksessä.\n\n[33] Delphoin naisprofeetta, kuulu Pythia.\n\n[34] _Dodonan_ oraakkelipaikka oli hyvin vanha. Historiallisena aikana\nsiellä palveltiin Zeuta ja tämän puolisoa Dionea. Ennustus luettiin\npyhän tammen huminasta.\n\n[35] Sokrateen antamat selitykset _manike ja mantiké_ sanojen suhteesta\novat tilaisuutta varten sepitetyt ja niitä kenties ei ole otettava\nvakavalta kannalta, yhtävähän kuin _oioonistiké_ sanan johtamista\ntekaistusta _oionistike'sta_, johon sisällytetään tekstissä mainitut\nsanat _oi-sis_ (arvelu), _nus_ (järki) ja _historia_ (tutkimus, tieto).\nPlaton lienee itsekin ollut tietoinen siitä, että oioonistiké johtuu\nsanasta _oioonistes_ (linnuista ennustaja) ja tämä taas puolestaan\nsanasta _oioonós_ (petolintu, jota ennustaessa tarkattiin).\n\n[36] Samansuuntainen todistus sielun kuolemattomuudesta esiintyy\nCicerolla (Tusc. disput. 1, 23, 53). Vrt. johdantoa.\n\n[37] _Siivekkään_. Alkutekstissä esiintyvä sana ei näytä joka kohdassa\ntarkoittavan siipiä, vaan toisissa paikoin sitä käytettäneen sulista.\nSiitä johtuu sanojen vaihtelu käännöksessä.\n\n[38] _Hestia_ jää lieden jumalattarena jumalien asuntoon.\n\n[39] ... _on heillä ravintona pelkkä arvelu_. Arvelu on Platonilla\nalempi tietolaji, jolla ideamaailmaa ei voi käsittää.\n\n[40] _Adrasteia_ on kenties alkuaan sama jumaluusolento kuin\nphrygialainen Kybele. Myöhemmin hänet yhdistettiin Nemesikseen ja\nTykhehen ja näin hän esiintyy välttämättömyyden ja oikeudenmukaisen\nrangaistuksen ja palkinnon jumalattarena.\n\n[41] Platon vertaa tässä pyrkimystä päästä ideamaailman yhteyteen\nsalamenoihin. Saman vertauksen esittää Diotima Sokrateen suun kautta\nSymposionissa.\n\n[42] Yhtähyvin kuin Platon johtaa sanaa _himeros_ (kaiho) sanasta\n_mére_ (osat) voinee käännöksessä asettaa _kaiho_ sanan yhteyteen\n_kaikkoovat_ sanan. Etymologia on luonnollisesti aivan väärä.\n\n[43] _Homerideiksi_ kutsuttiin Homeroksen laulujen harrastajia, joko\nesittäjiä, tulkitsijoita tai jäljittelijöitä. Heidän tililleen panee\nPlaton säkeet, jotka kenties ovat hänen improvisoimiaan. Käännökseni\npoikkeaa luultavasti kaikista muista käännöksistä. Nähdäkseni on toinen\nsäe \"uskallettu\" itse _Pteros_-nimen takia, joka on tilapäinen rohkea\nmuodostus _pteron_ (siipi, sulka) sanasta. Säe ei ole runomitallisesti\nhyvä, koska Pteros-sanan edellä oleva _de_ on luettava lyhyeksi, vaikka\nkonsonanttiyhtymä _pt_ seuraa. Mitään enempää ei tästä kohdasta\nkäsittääkseni pidä etsiä.\n\n[44] _kuten Bakkhottaret_. Bakkhotarten, Bakkhoksen, Dionysioksen\npapitarten mainitaan Platonin Ionissa (534) haltioituneessa tilassa\nammentavan virroista mettä ja maitoa.\n\n[45] _ikäänkuin rajanuoran luota_. Kuva on otettu kilpa-ajoista.\n\n[46] _Ganymedes_, troialainen kuninkaan poika, jonka Zeus teki\nlemmikikseen ja kotkan hahmossa vei jumalien luo, joiden\njuomanlaskijaksi hän G:n teki.\n\n[47] Sanat _kuten se, joka on toiselta saanut silmätaudin_ perustuvat\nkäsitykseen, että se, joka katsoi jonkun sairaisiin silmiin, siten\ntartutti itseensä tämän sairauden.\n\n[48] ... _ovat he voittaneet yhden kolmesta todella olympialaisesta\nottelusta_. Olympialaisissa painiotteluissa julistettiin painija\nvoittajaksi vasta kolmesti heitettyään vastustajansa maahan. Kolme\nkertaa piti filosofin vaeltaa nuhteettomasti täällä maailmassa, jotta\nhänen sielunsa jälleen pääsisi takaisin jumalien luo.\n\n[49] _Polemarkhos_. Vrt. johdantoa.\n\n[50] Sen hyökkäyksen, jonka Phaidros mainitsee erään Ateenan\n_valtiomiehistä_ tehneen Lysiasta vastaan, on arveltu tarkoittavan\nateenalaisen puhujan ja puoluejohtajan Arkhinoksen puhetta, jossa hän\nv. 403 jyrkästi vastusti ehdotusta kansalaisoikeuksien myöntämisestä\nLysiaalle, ja tätä seikkaa on käytetty sen otaksuman tukena, että\nPhaidros kuuluu Platonin varhaisimpaan tuotantoon. Vaikka myöntäisikin\nmahdolliseksi otaksuman viittauksesta Arkhinoksen puheeseen, ei silti\ntarvitse katsoa tämän todistavan dialogin itsensä näihin aikoihin\nilmestyneen.\n\n[51] _Sinä et huomaa ... suloista mutkaa_. Olen seurannut Heindorffin\nlukutapaa, jonka mukaan tekstissä seuraavat erittäin vaikeasti\ntulkittavat sanat ovat myöhempi interpolatio ja siis pyyhittävät.\n\n[52] _Neuvosto on hyväksi nähnyt_ j.n.e. Näin tavallisesti alkavat\nneuvoston tai kansan päätökset.\n\n[53] _Se_ (sirkkojen suku) _ei synnyttyään tarvitse yhtään ruokaa_.\nVanhan kreikkalaisen sadun mukaan eivät sirkat tarvinneet mitään\nravintoa, vaan elivät pelkästään kasteesta.\n\n[54] _Terpsikhora_ oli tanssin ja khoorilaulun, _Erato_ rakkauslaulun,\n_Kalliope_ eepillisen runouden ja _Urania_ tähtitieteen runotar.\n\n[55] ... jotka kunnioittavat sitä muusillisen taidon alaa, joka kuuluu\nheille. Filosofiakin kuului runotarten hallitsemiin taiteisiin.\n\n[56] Ei tosiaankaan tule olla hyljätty se sana. Nestorin sanat\nIliadissa. II 361.\n\n[57] _Todellista puhetaitoa_ j.n.e. Sanat ovat todennäköisesti myöhempi\nlisäys.\n\n[58] Leikillään esittää Sokrates Troian sodan sankarit _Nestorin_ ja\n_Odysseun_ muka retoriikan teoreetikoiksi. Heihin rinnastetaan sitten\nsofistit Gorgias, Thrasymakhos ja Theodoros, Nestoriin Gorgias, koska\nhänen kerrotaan eläneen 108 vuoden ikäiseksi. -- _Gorgias_, joka oli\nkotoisin Sisilian Leontinoista ja sieltä erään lähetystön mukana\nsaapunut Ateenaan, oli vanhemmista sofisteista kuuluisimpia. Puhujana\nja uuden opetuksen jakajana hänellä oli nuorison keskuudessa tavaton\nmenestys. Filosofina G. kielsi kaiken tiedon ja ylipäänsä kaiken\nolevaisen. Hänen oppinsa ydin on: ei mitään ole olemassa; jos olisikin\njotakin, ei siitä voisi saada tietoa; jos tietoa taas voisi saada, ei\nsitä voisi muille välittää. Gorgiaan edustamaa suuntaa on Platon\npahasti ruoskinut samannimisessä dialogissaan (se on ilmestynyt\nsuomeksikin, Kaarlo Forsmanin kääntämänä). _Thrasymakhos_, sofisti ja\nretoriikan teoreetikko, esiintyy Valtio-dialogissa yhtenä\nkeskustelijoista. Hän oli kotoisin Khalkedonista. Hänen taiteestaan\nantaa m.m. Cicero kiittävän arvostelun. _Theodoros_, Byzantionista\nkotoisin oleva reetiori, saa vähän myöhemmin Sokrateelta epiteetin\nsana-Daidalos.\n\n[59] _Palamedes_ oli kreikkalaisten neuvonantaja Troian sodassa, jonka\nOdysseus lopuksi joko itse surmasi tai syytöksillään sai sotajoukon\nsurmaamaan. Häntä pidettiin kirjainten, lukujen, tähtitieteen,\nkirjoitettujen lakien ja muittenkin hyödyllisten taitojen keksijänä.\n\n_Elealainen Palamedes_ oli Zenon (miehuusikä n. 460), joka terävissä\npäätelmissä puolusti elealaisen filosofikoulun oppeja, jotka kielsivät\nmoneuden, paikallisuuden ja ajallisuuden ja kaiken liikunnon, lukien ne\nvain pettävän aistinhavainnon piiriin. Zenonin syllogismeista on ehkä\nkuuluisin \"Akhilleus ja kilpikonna\": Akhilleus ei voi saavuttaa\nkilpikonnaa, jos sillä on etumatka. Zenon on, kuten Aristoteles häntä\nnimittää, dialektiikan isä.\n\n[60] _Midas_ tarunomainen phrygialainen kuningas, kuuluisa ennen\nkaikkea rikkaudestaan. _Hautakirjoituksen_ säkeet synnyttävät selvän\najatuksen, luettakoon ne missä järjestyksessä tahansa.\n\n[61] _Sana-Daidalos_ on jokseenkin samaa kuin sanataituri. Nimen\njälkiosana on attikalaiseen tarustopiiriin kuuluvan kaiken taidetyön\nmyytillisen edustajan tunnettu nimi. Tästä yhteydestä ja seuraavasta\nsaamme jonkinlaisen käsityksen niistä taidekeinoista, jotka senaikuinen\nsofistinen retoriikka synnytti.\n\n[62] _Euenos_ sofisti oli tunnettu myös elegikkona.\n\n[63] _Tisias_ (tai kenties on oikeammin luettava _Teisias_) Sisiliasta,\noli vanhimpia reetoreita ja m.m. Gorgiaan, Lysiaan ja Isokrateen\nopettaja.\n\n[64] _Prodikos_, Kios saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa\nsyvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin\nivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen synonymiikkaa.\nKansanuskontoon nähden hän asettui arvostelevalle kannalle selittäen\nluonnonilmiöitten ensinnä ihmisten tajunnassa jumaloituneen. Toiset\njumalat hän taas käsitti alkuaan kuuluisiksi sankareiksi.\nElämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti. Ihmisen parhaan lohdutuksen\nhän näki työssä, ja työn sankari Herakles tuli hänen mieliheroksekseen.\nProdikoksen ylistyspuhe Herakleen kunniaksi sisälsi tunnetun episodin\n\"Herakles tienhaarassa\".\n\n[65] _Hippias_, joka oli kotoisin Eliista, oli laajatietoinen ja\nmonipuolinen sofisti, joka maksua vastaan harjoitti reetorin tointa\nuseissa Kreikan kaupungeissa. Platonin molemmissa hänestä nimensä\nsaaneissa dialogeissa (n.s. Hippias minor ja Hippias maior) hän joutuu\nepäedulliseen valoon sekä mielipiteittensä hataruuden että\nturhamaisuutensa vuoksi.\n\n[66] Elean muukalainen on Zenon.\n\n[67] _Polos_ oli kotoisin Sisilian Akragas- (lat. Agrigentum)\nkaupungista, Gorgiaan ja muuten tuntemattoman _Likymnoioksen_ oppilas.\n\n[68] _Protagoras_, syntynyt Abderassa n. 485, oli Gorgiaan ohella\nvanhemmista sofisteista kuuluisin, Perikleen ystävä. Hänen\nharrastuksensa kohdistui inhimillisen elämänpiirin eri aloihin. Häntä\nvastaan nostetun syytöksen johdosta hän pakeni 416 Sisiliaan. Hänen\nfilosofisista opeistaan tärkeimpiä ovat ensiksi se, että jumalista ei\nvoida mitään tietää, ei edes ovatko he olemassa, ja toiseksi se\ntietoteoreettinen kanta, joka sisältyy tunnettuun lauseeseen: ihminen\non kaikkien asioitten mitta. Tämä kanta kävi vaaralliseksi, kun\nmyöhemmät sofistit sovelluttivat sen eetilliselle alalle. Reetorina hän\nerikoisesti harrasti puhdaskielisyyttä. Protagoraan persoonasta antaa\nPlaton samannimisessä dialogissa erinomaisen elävän, iroonisesti\npiirretyn kuvan, Theaitetos dialogissa hän varsinaisesti hyökkää hänen\noppinsa kimppuun.\n\n[69] _Khalkedonilainen_, ylempänä mainittu Thrasymakhos.\n\n[70] _Eivät he kuitenkaan raa'asti häntä haukkuisi_. Hieno huomautus\nPhaidrokselle, joka juuri edellä on käyttänyt sellaisia voimakkaita\nsanontatapoja kuin _\"hän on hullu\", \"hän ei ymmärrä koko taidosta\nmitään\"_. Näillä sanoilla on Platon kenties myös lausunut ajatuksensa\neri suuntien välillä käydyn polemiikin useinkin sopimattomasta sävystä.\n\n[71] _Adrastos_ oli tarunomainen Argoksen kuningas, yksi johtajista\nkuuluisalla seitsemän (ruhtinaan) sotaretkellä Theebaa vastaan. Platon\nkutsuu häntä hunajaapuhuvaksi, mesikieleksi (_meligerys_) luultavasti\nerään Tyrtaioksen säkeen mukaan, jossa Adrastoksella on samaa\nmerkitsevä epiteetti _meilikhógerys_. Adrastosta itseään ei Platon\nkuitenkaan tässä tarkoita, vaan käyttää hänen nimeään -- vrt. edellä\nesim. rinnastusta Nestor-Gorgias jostakin senaikuisesta puhujasta,\nkenties, kuten on arveltu, Antiphonista, Thukydideen opettajasta, joka\npuhujana oli erittiin kuuluisa. Edustaen ylimyspuolueen oikeinta siipeä\nhän oli yksi johtavimpia miehiä Ateenassa v. 411 toimeenpannussa\nvaltiomuodon muutoksessa. Kun vähän sen jälkeen kansanvaltainen puolue\ntaas pääsi aseman herraksi, tuomittiin Antiphon kuolemaan ja\nmestattiin.\n\n[72] _Anaxagoras_, syntyi n. 500 Klazomenaissa, lähellä Smyrnaa, ja\nmuutti n. 463 Ateenaan. Hän toi sinne ensimäisenä filosofian ja hänen\nasemansa oli sen henkisessä elämässä erittäin keskeinen. Useat\netevimmät miehet, m.m. Perikles ja Euripides, olivat hänen läheisiä\nystäviään. Perikleen vastustajat syyttivät häntä kuitenkin\njumalattomuudesta ja hänen oli jätettävä Ateena. Vähässä-Aasiassa hän\nkuoli 428. A:n filosofisen käsityksen mukaan ei ole syntymistä eikä\nhäviämistä, vaan ainoastaan sekoittumista ja eroamista. Erilaisia\nperusaineita on äärettömän paljon. Liikkeelle paneva voima on järki,\n_nus_, joka kuitenkaan ei myöhemmin vaikuta mitään kehitykseen.\nVarsinainen idealisti ei A. siis ole ja _nus_-käsite itsekin on\nmaterialistinen. Nus on näet vain hienointa ja puhtainta ainetta. --\n\n[73] _Asklepiadit_, joitten nimi johtuu lääketaidon jumalasta,\nAsklepioksesta, olivat Kos saaren kuuluisaa lääkärisukua. Heihin\nkuuluva _Hippokrates_ (n. 460-372) oli syvällinen ja perinpohjainen\ntutkijaluonne ja lienee pidettävä lääketieteellisen tutkimuksen\nvarsinaisena alkuunpanijana. Hippokrateen nimellä on säilynyt suuri\njoukko teoksia, jotka kuitenkin suureksi osaksi ovat toista alkuperää.\nPhaidroksessa mainitun Hippokrateen metodin perusteella on myöskin\nyritetty ratkaista kysymystä teosten oikeaperäisyydestä -- kuitenkin\nvähin ja epävarmoin tuloksin.\n\n[74] _Olen siis kuullut_... Koko tarina on nähtävästi tilaisuutta\nvarten vapaasti muodostettu. Kuten monessa kohden muuallakin on\ntässäkin täytynyt luopua yrityksestä siirtää alkutekstin sanaleikkejä\nsuomenkieleen.\n\n[75] _Adonis_, jonka palvelus kenties on itämaista alkuperää, oli\netelämaalaisen kukkean, mutta nopeasti lakastuvan luonnon\npersonifikatio, ihana nuorukainen, jota Aphrodite rakasti ja hänen\njouduttuaan väkivaltaisen kuoleman uhriksi -- Areen lähettämä\nmetsäkarju tappoi hänet eräällä metsästysretkellä -- kiihkeästi suri.\nHänen muistojuhlissaan esitettiin hautajaismenoja ja hänen ruumistaan\nesittävän puunuken ympärille istutettiin ruukkuihin siemeniä, jotka\nkeinotekoisen lämmön vaikutuksesta nopeasti versoivat yrteiksi, mutta\nyhtä nopeasti lakastuivat.\n\n[76] _Isokrates_ (436-338) syntyi Ateenassa. Nautti etevimpien\nsofistien, m.m. Gorgiaan ja Prodikoksen opetusta. Hän ei julkisena\npuhujana esiintynyt, vaan hänen toimintansa rajoittui opettamiseen ja\npuheitten kirjoittamiseen. Isokrates oli moraalisesti korkeammalla\nkannalla kuin sofistit ja opetustoimintaansa, jonka päämäärä oli\nfilosofia -- ei kuitenkaan sokratelaisessa eikä platonilaisessa\nmielessä, vaan suunnilleen yleissivistystä tarkoittavaksi käsitettynä\n-- hän piti samalla siveellisesti kasvattavana. I:n puheista useat\nolivat poliittisia luonteeltaan ja niissä hän ajoi yleishelleenisen\nkokoomuksen asiaa ja sotaa vanhaa vihollista, Persiaa vastaan. Erään\nnäistä puheistaan hän osoitti Makedonian kuninkaalle Philippokselle.\nOikean puhujan oli Isokrateen mielestä oltava proosaa käyttävä\nrunoilija. Hänen tyylivaistonsa on erittäin herkkä ja tyylikeinojen\nkäyttelyssä hän on mitä huolellisin. Hänen tyylinsä vaikutus on ollut\nvarsin suuri, vieläpä Platoniinkin, joka I:n tavoin myöhemmissä\ndialogeissa välttää hiatuksia. I:ta on aivan viime aikoina alettu\narvioida hyvinkin korkealle ja hänen poliittisille mielipiteilleen\nantaa esim. sellainen tutkija kuin Ed. Meyer Vanhanajan historiassaan\nsuurta tunnustusta. Vrt. muuten johdantoa.\n\n[77] _Mutta kultaa olkoon minulla sellainen määrä, jota ei voisi kantaa\neikä kuljettaa muu kuin kohtuullinen mies_. Sanojen ajatus on vähän\nhämärä ja tekstiä ovat muutamat arvelleet turmeltuneeksi. Ajatus tuntuu\nolevan se, että Sokrateen rukoilema kultamäärä on samaa kuin kullan\npuute.\n\n\n\n"]