[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOMVkdDLsetzLYpKvZwCZ0r1fCd2PLpyBp7jWJZ-kFdU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2017,"Yleisen kirjallisuuden historia IV","Railo, Eino",1884,1948,"2017-railo-eino-yleisen-kirjallisuuden-historia-iv","2017__Railo_Eino__Yleisen_kirjallisuuden_historia_IV","Ranskalainen klassillisuus, valistuksen aika ja varhaisromantiikka","tietokirja",[],[],"fi",1936,null,149720,1097412,true,[],[],[],"Eino Railon laaja yleisesitys käsittelee ranskalaisen kirjallisuuden vaiheita klassismista valistuksen ajan kautta varhaisromantiikkaan. Teoksessa tarkastellaan merkittäviä ajattelijoita ja kirjailijoita, kuten Spinozaa, Rousseauta ja Fénelonia, sekä heidän vaikutustaan eurooppalaiseen sivistyshistoriaan. Neljäs osa syventyy erityisesti filosofian, uskonnon ja tapainkuvauksen kehitykseen.","Eino Railon 'Yleisen kirjallisuuden historia IV' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2017. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YLEISEN KIRJALLISUUDEN HISTORIA IV\n\nRanskalainen klassillisuus, valistuksen aika ja varhaisromantiikka\n\n\nKirj.\n\nEINO RAILO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\nJOHDANTO.\n\nRANSKALAINEN KLASSILLISUUS.\n\nI. FILOSOFIA, USKONTO, TAPAINKUVAUS, HISTORIA, KIRJEET, MUISTELMAT JA\nSANOMALEHDET.\n\n1. Jatkoa barokkiin. Arnold Geulinex. Nicole Malebranche. Baruch\nSpinoza, elämäkerta ja teokset. Teologis-poliittinen tutkimus, sen\nmielipiteet ja raamatunkritiikki. Louis Cappel. Jean Morin. Spinozan\nEtiikka; sen ulkonainen metodi; tiedon hankkiminen; perussubstanssi\njne.; psykofyysillinen parallelismi; maailmankäsitys; Spinozan\nmystiikka; ihmisen siveellinen tehtävä. Spinozan filosofian luonne ja\nvaikutus romantiikkaan. Ranskalaisen klassillisuuden filosofia. 2.\nUskonnollisuus ja saarnat muotina. \"Rukoushuoneen seurakunta\" ja\nsaarnatyylin kehittyminen. Jacques Bénigne Bossuet, elämäkerta ja\nteokset. Hänen luonteensa, uskonnollinen puhetaitonsa ja periaatteensa.\nPyhän kirjan politiikka. Yleisen historian esitys. Bossuet\nhistorioitsijana. Protestanttisten kirkkojen historia. Luonnekuva\nLutherista ym. Bossuet'n polemiikki raamatunkritiikistä Richard Simonia\nvastaan. Vanhan Testamentin kriitillinen historia. Periaatteita ja\nmietteitä komediasta. Bossuet polemiikissa Fénelonia vastaan. 3.\nFrançois de Salignac de la Mothe Fénelon, elämäkerta ja teokset.\nTyttöjen kasvatuksessa ilmaistut periaatteet. Sadut. Vainajien\nkeskustelut. Telemaque, sisällys, kasvatusopilliset, yhteiskunnalliset\nja taloudelliset periaatteet, ihannevaltio ym. Kirje Akatemialle.\nFénelonin merkitys. 4. Suuren vuosisadan \"viisaus\". Jean-Louis Guez de\nBalzac, elämäkerta, teokset, luonnontaju, tyyli, roomalaistyyppi,\nkäsitys kuninkaan vallasta. François de La Rochefoucauld, elämäkerta.\nHänen luonteensa. Mietelmien sievistelevä sävy; niiden ilmaisema\npersoonallinen katkeruus; ihmisen perusvaikuttimet; hänen \"hyveensä\".\nMietelmät ajan hengen ilmaisuina; niiden merkitys. 5. Jean de La\nBruyère, elämäkerta. Theophrastos ja La Bruyère. Luonteiden rakenne,\nkuuluvaisuus mietelmäkirjallisuuteen ja sisällys. La Bruyèren luonne ja\nelämänkäsitys. Tyyppien ja tapojen kuvaus. Hänen satiirinsa ja\nyhteiskunnallinen suhtautumisensa. Luonteiden asema Ranskan\nkirjallisuudessa ja vaikutus muihin maihin. 6. Historian tutkimus.\nFlacius Illyricus ja Magdeburgin vuosisadat. Caesar Baroniuksen Kirkon\nhistoria. André Duchesne. Heribert Rosweyde. Acta Sanctorum. Johan\nBolland. Jean Mabillonin Diplomatiasta ja latinan paleografia.\nSaint-Maurin luostarin historiantutkimus ja julkaisut. Ranskan\nkirjallisuuden historia. L. A. Muratorin Italian historian\nkirjoittajia. Nicolas Antonion Espanjan kirjasto. Englannin\nhuomattavimmat varhaiskirjastot. 7. Kansalliskielinen historia,\nmuistelmat ja kirjeet. Postilaitoksen perustaminen ja postivaunujen\naikakauden alkaminen. Kirjeet sanomalehtien korvaajina. Saint-Évremond,\nelämäkerta ja teokset. Ninon de Lenclos. Heidän maailmankatsomuksensa,\nsuvaitsevaisuutensa, siveysvaatimuksensa ja kirjeenvaihtonsa. Sevignén\nmarkiisitar, elämäkerta ja luonne. Kirjeiden kulttuurihistoriallinen\nsisällys ja merkitys; luonnontaju; tyyli. Retzin kardinaali,\nelämäkerta. Fiescon salaliitto. Muistelmat. Saint-Simonin herttua,\nelämäkerta. Muistelmat. Saint-Simonin luonne. Hänen muistelmiensa\nlaatu, tyyli, sisällys ja merkitys. 8. Acta diurna. Pekingin sanomat.\nThéophraste Renaudot: Gazette de France. Jean Loret: Gazette. Donneau\nde Visé: Mercure galant. Le Moniteur. Denis de Sallo: Journal des\nsavants.\n\nII. ESTEETTINEN JA KRIITILLIS-SATIIRINEN AJATTELU.\n\n1. Plejadin aiheuttama kielellinen harhasuunta. François de Malherbe,\nelämäkerta, työ runokielen puhdistamiseksi ja runouden säännöt. Hänen\ntyönsä merkitys. Hänen oppilaansa. 2. Claude Favre Vaugelas ja\nranskankieli. Nicolas Boileau Despreaux, elämäkerta ja teokset. Hänen\nluonteensa, yksilölliset erikoisuutensa ja suhtautumisensa aikansa\nkirjallisiin ilmiöihin. Runotaide, sen sisällys, filosofia ja\nestetiikka. Boileau runoilijana. Horatiuksen vaikutus, Pulpetti.\nBoileaun työn merkitys. Klassillisuuden sääntöjen kahlehtiva vaikutus.\n3. La Bruyèren esteettisiä käsityksiä. \"Vanhojen ja uusien riita\" ja\nsen vaiheet. \"Uusien\" perusteet. Desmarets'n Clovis-eepos ja riidan\nalku. Hänen kirjoituksensa, Miten kreikkalaisia, latinalaisia ja\nranskalaisia runoilijoita on arvosteltava. Charles Perraultin runoelma\nLudvig Suuren vuosisata. Fontenellen Huomautus vanhoista ja uusista.\nPerraultin Vanhojen ja uusien vertauskohtia. Boileaun Arvostelevia\nmietteitä reetori Longinuksen eräiden kohtien johdosta. Anne Lefèvre\nDacier'n Homeros-kääxmös. Houdart de la Motten runomittainen mukaelma\nsiitä. D'Aubignacin Akateemisia otaksumia eli ensimmäinen\nHomeros-teoria. Riidan aatteellinen ja historiallinen merkitys sekä sen\nkuluessa ilmenneet väärät luulot ja johtopäätökset.\n\nIII. DRAAMA.\n\n1. Pierre Corneille. 1. Yleinen merkitys entisyyden työn täydentäjänä.\nSyntyperä, nuoruuden kirjalliset harjoittelut ja Mélite. Tämän\nsisällys, erikoislaatu siviiliksi muutettuna pastoraalina ja merkitys\nRanskan 1600-luvun uuden draaman aloittajana. Corneillen tulo Parisiin.\nClitandre, Leski eli petetty konna, Palatsigalleria, Kamarineito, Place\nRoyale, Medeia ja Koomillinen harhaluulo. Corneille komediain\nkirjoittajana ja tahtopyrkimysten tulkkina. Kardinaali Richelieun\nkirjalliset harrastukset. Corneille ja yksyyden vaatimus. 2. Espanjan\ndraama 1630-luvulla ja sen asema Parisissa. Corneille eroaa\nRichelieustä ja liittyy kuningattaren kannattajiin. Cid. Sisällys.\nVertaus esikuvaan. Henkilökäsitys ja aatepohja: kuninkuus, kunnia ja\nrakkaus. Uutuus sielullisena draamana. Rodrigo ylimysihanteena ja\nromantiikan ensimmäisenä nuorena sankarina. \"Nuoren sankarin\" sukupuu.\nChimène -- nuori sankaritar. Tämän sukupuu. Cidin säkeiden\naatekiteytymät. Cidin esitys. Kateellinen arvostelu. Georges de\nScudéryn arvostelun asialliset kohdat. Cid tragediana. Ranskan\nakatemian lausunto Cidistä. 3. Corneille tarkistaa suhteensa\nkardinaaliin. Horace. Sisällys. Yksyyden laki. Suhtautumisemme\nnäytelmään esteettisesti, sielullisesti ja siveellisesti. Horacen\nvaikutus aikanaan ja edustama roomalaiskäsitys. Horace verrattuna\nCidiin. Cinna. Sisällys, henkilöt ja tarkoitus. Polyeucte.\nSynty, sisällys ja tarkoitus sekä suhteemme sen henkilöihin.\nRanskalais-klassillinen näyttämö. Corneille kardinaalin suosikkina ja\nRambouillet'n salongin jäsenenä. 4. Corneille ilman kardinaalia.\nPompeiuksen kuolema. Valehtelija ja Valehtelijan jatko sekä satiirin\nkoteutuminen Ranskan näyttämölle. Corneillen muutto Marais-teatterista\nBourgognen teatteriin. Hänen harhautumisensa barokin mutkalliseen\njuoneen ja sievistelevään rakkauteen. Parthilaisruhtinatar Rodogune.\nTheodora, neito ja marttyyri. Héraclius. Corneille valitaan Akatemiaan.\nKulissinäytelmä Andromeda. Aragonin Don Sanche. Nicomède. Pertharite.\nKristuksen seuraamisesta. Erittelyt ja Keskustelut draamarunouden\nhyödyllisyydestä ja oloista, tragediasta ja kolmesta yksyydestä.\nOidipus. Kultainen talja. Sertorius. Sophonisbe. Othon. Agésilas.\nAttila. Titus ja Berenice. Pulcheria. Psyke. Parthilaispäällikkö\nSurena. 5. Corneille kirjailijana. Corneillen aikakauden\ndraamakirjailijoita: Jean de Mairet. Jean de Rotrou. François Tristan\nL'Hermite. Pierre Du Ryer. Thomas Corneille. Philippe Quinault. Lulli.\nKardinaali Richelieu. -- 2. Molière. 1. 1600-luvun alkukymmenien\nranskalainen komedia Molièren työn edeltäjänä, Molièren syntyperä,\nopinnot ja antautuminen teatterin palvelukseen. \"Kuuluisa teatteri\".\nMolière vaikeuksissa. Kolmetoista vuotta kestänyt maaseutukiertue.\nSeurueen maine ja \"tähdet\". Kirjailijatyön alku: Lentävä lääkäri,\nBarbouillén mustasukkaisuus ja Hätikkö. Viimeksimainitun sukupuu ja\nsisällys. Mascarille ja hänen sukupuunsa. Rakkauden pulma: sisällys,\nsukupuu ja henkilöt. 2. Katsaus Parisin teatterioloihin. Bourgognen ja\nMarais-teatteri sekä tilapäisnäyttämöt. Bourgognen \"kuninkaallinen\nseurue\", sen näyttelijöitä ja toiminnan loppuminen. Marais-teatterin\nloppuminen. Molièren seurue Parisissa. Pienen Bourbonin sali.\nPalais-Royalin näyttämö. Comédie Françaisen synty ja vaiheet sekä\nkuuluisimpia taiteilijoita. Italialainen ja espanjalainen seurue.\nOoppera. Markkinanäyttämöt. Teatterien järjestystä ja toimintaa\nkoskevia tietoja. Näyttelijäseurueet ym. Lausunnan tyyli tragedioissa.\nNäyttelijäin yhteiskunnallinen asema. 3. Rakastunut lääkäri ja Molièren\npääsy kuninkaan suosioon. Gros-René koululaisena. Sievistelevät hupsut.\nSisällys. Presiöösien ja culteranismon varhaisempi ivaaminen ja\nMolièren näytelmän merkitys. Satutettujen suuttumus ja\nvastatoimenpiteet. Somaizen herran sanakirja. Sganarelle eli luuloteltu\naisankannattaja ja sen filosofia. Dom Garcie de Navarre eli\nmustasukkainen ruhtinas. Aviomiesten koulu. Kirjallisen esikuvat,\nsisällys ja laatu sekä merkitys Molièren elämässä. Kiusankappaleet, sen\nlähteet ja merkitys ensimmäisenä balettikomediana. 4. Molièren\navioliitto. Naisten koulu, sen sisällys ja tragiikka. Boileau ja\nMolière. Kuninkaan suosiollisuus. Taistelu barokin valheellisuutta\nvastaan. Molièren viholliset. Donneau de Visén hyökkäys. Molièren\nNaisten koulun arvostelu, sen sisällys ja mielipiteet yksyyden laista\nym. Visén Zélinde. Boursaultin Maalarin muotokuva. Molièren\nVersaillesin luonnos, sen sisällys ja merkitys. Molièreä vastaan\nkohdistettu panettelu ja kuningas. Panettelun myöhemmät vaiheet. 5.\nPakollinen avioliitto, sen aihe ja sisällys. \"Lumotun saaren huvit\".\nEliin ruhtinatar ja sen esikuva. Tartuffe ja taistelu sen\nesittämisestä. Tekopyhyyden kirjallinen historia ja Molièren näytelmän\nasema siinä. Tartuffen ihmistyypit. Sen sisällys. Muotoa koskevia\nhuomautuksia. 6. Don Juan eli kiven kemut. Sen esihistoria. Don Juanin\nluonne ja merkitys aikansa libertiinityypin kuvana. Don Juan Tartuffen\ntoisintona, Molièren hyökkäyksen kohteena ja aseena. Sganarelle. Sävyä\nja aihetta koskevia huomautuksia. Esittämisvaiheet. Molièren satiiri\nlääkäreitä vastaan. Rakkaus lääkärinä. Lääkäri vastoin tahtoansa.\nKuningas osoittaa suosiotansa. Melicerte. Koomillinen pastoraali.\nSisilialainen. Vastoinkäymisiä ja sairautta. Ihmisvihaaja nykyaikaisena\nnäytelmänä. Henkilöiden luonteet ja näytelmän juoni. 7. Molièren asema\n1668:n jälkeen; hänen sairautensa. Amphitryon ja kuninkaan liehittely.\nGeorges Dandin. Ranskalaiset ja cocu-aihe. Näytelmän sisällys ja\nopetus. Saituri. Sen esikuva. Harpagonin luonne ja tragiikka. Herra\nPourceaugnac. Loistavat rakastajat. Porvari aatelismiehenä. Jourdainin\nluonne. Satiirin muut kohteet. Näytelmän heikko kohta. Psyke. Scapinin\nkepposet, esikuvat ja sisällys. Pastoraali. Kreivitär d'Escarbagnas.\nOppineita naisia. Sen satiirin kohde, henkilötyypit ja juoni.\nLuulosairas. Sen sisällys. Molièren sairastuminen sitä esitettäessä,\nhänen kuolemansa ja hautajaisensa. Molièren taloudellinen asema ja\nkirjallinen jäämistö. 8. Molière kirjailijana. -- 3. Jean Racine. 1.\nErikoislaatu, elämäntyön jaksot. Syntyperä ja nuoruus, jansenilainen\nkasvatus, opinnot ja kirjalliset yrittelyt. Lopullinen antautuminen\nkirjailijaksi. Thebatar. Aleksanteri Suuri. Muutto Bourgognen\nteatteriin. Kiittämättömyys hyväntekijöitä kohtaan. 2. Andromaque.\nAihe, sisällys ja rakenne. Menestys ja vastustajain arvostelun\nasialliset kohdat. Käräjäpukarit. Kilpailu Corneillen kanssa.\nBritannicus. Sisällys. Menestyksen heikkous ja arvostelun\npidättyväisyys. Bérénice. Sisällys, rakenne ja arvostelu. Bajazet.\nMithridate. Iphigénie Auliissa. Racine Akatemiaan. Corneillen\nluopuminen kilpailusta. Phèdre. Sisällys. Phèdren luonteen hahmottelu\nverrattuna edeltäjiin. Vehkeily Racinea vastaan. Racine lopettaa\nkirjailijatyönsä; palaaminen jansenilaisuuteen, avioliitto ja toiminta\nhovihistorioitsijana. Esther ja Athalie. Hengelliset laulut.\nPort-Royalin historia. Racinen kuolema. 3. Racine kirjailijana.\n\nIV. KERTOVAA JA OPETTAVAA RUNOUTTA JA PROOSAA. RANSKALAISEN\nKLASSILLISUUDEN YLEISLUONNE.\n\n1. La Fontaine. Elämänvaiheet ja teokset. Hänen luonteensa ihmisenä ja\nkirjailijana, esteettiset ja moraaliset käsityksensä ja niiden\nilmeneminen hänen tuotannostaan. Tarinat, niiden lähteet, laatu ja\nmerkitys. Sadut, niiden aiheet, rakenne, eläimet ja ihmiset, merkitys\nihmiskunnan kuvastimena ym. 2. Kansansadun esiintyminen varhaisemmassa\nkirjallisuudessa. Giovanni Basilen Pentamerone. Charles Perrault ja\nHanhiemon sadut. Kreivitär Aulnoyn Uudet sadut. Antoine Gallandin\nTuhatyksi yötä. Pétis de la Croix'n Turkkilaistarinoita ja Tuhatyksi\npäivää. Sadut mielikuvituksen turvapaikkana. 3. Kreivitär de la\nFayette. Elämänvaiheet, teokset ja luonnekuva. Zayde\nrakkaustutkielmana. Montpensier'n ja Clèvesin prinsessa\navioliittoromaaneina. Aiheen ja tyylin todellisuus, henkilöiden\ncorneillelaisuus. Clèvesin prinsessan merkitys ranskalaisen\nklassillisuuden ilmentäjänä romaanin alalla ja sielullisen romaanin\naloittajana. 4. \"Ranskalainen klassillisuus\"; yleishistoriallinen\nnäköala; Euroopan suurhovit kirjallisuuden keskuksina; siitä johtuva\nkirjallisuuden ajatuksenvapauden rajoittuminen. Kirjailijain asema.\nUusi porvarillinen sivistyneistö ja sen kirjallisuudelle asettama\nhyödyn vaatimus. Hengenelämän kaavoittuminen ja rajoittuminen,\nmielikuvituksen vaihtuminen järkeen. Sielu kirjallisen kiinnostuksen\nkohteena; yksilöllisyyden häviäminen ja objektiivisuuden voitto.\nLuonnon jäljitteleminen; klassillisuuden realismi ja sen rajoitukset.\nAntiikin ja klassillisuuden suurkirjailijat esikuvina. Järki ja sen\ntehtävät. Klassillisuuden tyylin tunnusmerkit. Klassillisen\nkirjallisuuden kaksi perusvirtausta. Sen huippukausi, leviäminen ja\nmerkitys.\n\nV. KOKEMUSPERÄISEN FILOSOFIAN ELPYMINEN. STUARTIEN KIRJALLISUUS.\n\n1. 1660 rajavuotena Englannin historiassa. Järkivoittoisen,\nintohimottoman yleismielen kehittyminen. Englannin kavaljeerit\nranskalaisten koulussa ja ranskalaisen kulttuurin tulo Englantiin.\nHuvielämän raakuuden ja hillittömyyden syitä. 1688:n vallankumous.\nEnglantilainen klassillisuus. Stuartilaisten kirjailijain asema ja\nsääty. 2. Puritaanien ja Stuartien filosofia. Hobbes. Descartes\nEnglannissa. Kokemusperäinen ajattelu Stuartien aikana. Kuninkaallisen\nseuran merkitys. Anthony van Leeuwenhoek. Robert Boyle. Isaac Newton.\nHeidän tieteellisen työnsä vaikutus maailmankuvan muodostumiseen ja\nihmisen itsetunnon kasvamiseen. John Locke, elämäkerta ja teokset.\nHänen filosofiansa, yhteiskunnallis-valtiollinen ja kasvatusopillinen\najattelunsa. Uusi gentlemanni-ihanne. 3. Puritaanilaisuuden jatkuva\nvoima. Jeremy Taylorin saarnakulttuuri. George Fox ja kveekarit. John\nBunyan, elämä ja teokset. Kristityn vaelluksen sisällys ja merkitys. 4.\nClarendonin kreivin Kansalaissodan historia. John Evelynin ja Samuel\nPepysin Päiväkirjat. Oxford Gazette. Mercurius librarius. 5. Drydenin\nTutkielma näytelmärunoudesta. Drydenin esteettiset mielipiteet. William\nTemple, Phalaris-kirjeet ja Richard Bentley. 6. Satiiri renessanssin\njälkeen. Ranskalaisen satiirin vaikutus. Samuel Butler ja Hudibras.\nJohn Dryden, elämäkerta ja teokset. Hänen käsityksensä satiirista. 7.\nDraaman elpyminen tasavallan loputtua. William d'Avenant ja\nrestauraation teatteri. D'Avenantin draamat. Sankarillinen tragedia.\nD'Avenantin Rhodoksen piiritys. Drydenin Indiaanikuningatar, sen synty\nja sisällys. Hänen muut sankaritragediansa sekä alan yleislaatu.\nBuckinghamin herttuan Harjoitus ja sen alkuperä. Drydenin Kaikki\nrakkauden tähden ranskalaisen vaikutuksen ilmaisijana. Hänen paluunsa\nkansalliseen tragikomediaan: Espanjalainen munkki; Don Sebastian.\nDryden ajankohtansa kirjallisena kuninkaana. Nathaniel Lee. Thomas\nOtway. Orvon merkitys renessanssin porvarillisen murhenäytelmän\nuudistajana. Thomas Southernen Kohtalokas avioliitto. Congreven Sureva\nmorsian romantiikan ennuksena. 8. Renessanssin siveellinen perusluonne\nja sitä vastaava naisihanne. Restauraation libertiininen henki ja syitä\nsen valtaanpääsyyn. Hovi kevytmielisyyden keskuksena. Käsitys naisesta.\nEnglantilainen libertiini todellisuudessa. 9. Siveettömyys draamassa.\nDrydenin käsitys aikansa draaman tyylistä. Hänen komediansa. George\nEtherege restauraation komedian perustajana. William Wycherlay,\nelämäkerta, teokset ja merkitys ajankohtansa tunnuksena. William\nCongreve. Jeremy Collierin vastalause. John Vanbrugh. George Farquhar.\nTodellisen huumorin puute. 10. Dryden lyyrikkona. Restauraation\nlyriikka. Nahum Tate. Thomas Flatman. Aphra Behn.\n\nVALISTUKSEN AJAN AATETAUSTA.\n\nI. FILOSOFIA JA USKONTO.\n\n1. Gottfried Wilhelm von Leibniz; elämäkerta, teokset ja filosofia:\nmonaadioppi, ennakolta määrätty harmonia, suhde Lockeen, pahan\nolemassaolo ja teodikea; hänen käsityksensä ihmisestä ja siveysoppinsa.\nGeorge Berkeley ja hänen filosofiansa. David Hume; elämäkerta, teokset\nja filosofia. 2. Uuden filosofian kehittyminen valistusfilosofiaksi.\nAnthony Ashley Cooper, Shaftesburyn kreivi; elämäkerta, teos ja\nfilosofia; yksilön, yhteiskunnan ja maailmankaikkeuden perusrakenteessa\nvallitseva harmonia; Cherburyn luonnonuskonnon uudistuminen; oppi\nkauneudesta. Bernard de Mandeville ja Napiseva mehiläispesä; tämän\nsisällys ja tarkoitus. Vapaa-ajattelijat. Anthony Collins. John Toland;\nelämäkerta, teokset, aatteet ja tulevaisuuden uskonto. Matthew Tindal\nja deismin varsinainen synty. Englantilaisten vapaa-ajattelijain\nyleisluonne. Popen Tutkielma ihmisestä. 3. Englantilaisen ja\nranskalaisen kulttuurin suhde. Hugenottiemigrantit Englannissa ja\nheidän kotimaahan välittämänsä opetukset ja teokset. Ranskalaisia\nopintomatkoilla Englannissa ja heidän elämänkäsityksensä muuttuminen.\nVastustushengen nousu Ranskassa ja tämän ilmeneminen filosofisena\nkritiikkinä ja kuninkuuden halveksimisena. Descarteslaisen filosofian\nväistyminen empiirisen tieltä. Uskonnon kuoleutuminen ja deismin pääsy\nvaltaan. Boileaun estetiikan lahominen ja agitatoorisen\naatekirjallisuuden synty. Uuden ajan myrskylinnut. 4. Pierre Bayle;\nelämäkerta ja teokset; hänen suvaitsevaisuusajatuksensa ja\nkirjallisuuslehtensä. Sanakirjan aihevalinta, kansantajuinen tyyli,\nhuumori, vaarallisten mielipiteiden esittämisessä osoitettu taitavuus\nja historiallinen merkitys. Baylen poliittiset mielipiteet; hänen\nuskollisuutensa epäilyksen oikeutukselle; järjen ja uskon maailma.\nBaylen moraalifilosofia. Hänen tyylinsä. Baylen Sanakirjan\nhistoriallinen merkitys. Bernard le Bouvier de Fontenelle; elämäkerta,\npersoonallisuus ja mielipiteet tieteestä ja taiteesta. Kavaljeeri H:n\nkohteliaita kirjeitä. Vainajien keskusteluja. Keskusteluja maailmojen\npaljoudesta; sisällys ja merkitys kansantajuisen tieteellisen\nkirjallisuuden uranuurtajana. Kertomus Borneon saarelta. Oraakkelien\nhistoria. Muistopuheet. Tiedeakatemian historian esipuhe. Fontenelle\nvalistuksen ajan edeltäjänä. 5. François Marie Arouet de Voltaire.\nElämäkerta ja tuotanto. Toiminta Ferneyn patriarkkana. Kuolema. 6.\nVoltairen luonne, persoonallisuus ja mielipiteet; kykenemättömyys\nsyventymään; etevyys propagandistina; tyyliperiaatteet. 7.\nVoltairen filosofiset teokset. Hänen mielipiteensä uskonnosta,\nyhteiskunnallisista epäkohdista, valtiomuodoista, vapaudesta ja\nsuvaitsevaisuudesta. Voltairen rukous; elämän tarkoitus. 8.\nVarhais-ensyklopedisia teoksia. Ranskalaisen Encyclopêdien esihistoria\nja julkaiseminen; vertaus edeltäjiin; yleisohjelma ja sen toteuttaminen;\nmerkitys. Muita tietosanakirjoja. 9. Denis Diderot; elämäkerta ja\ntuotanto; luonne ja persoonallisuus. Diderot'n filosofia eli\n\"kokeellinen materialismi\" ja sen nykyaikaiset piirteet. Diderot'n\nkäsitykset Jumalasta, tahdon vapaudesta, moraalista ja omastatunnosta.\nKasvatuksen merkitys. Etienne de Condillac. Julien de la Mettrie.\nClaude Adrian Helvetius. Paul Dietrich von Holbach. Jean d'Alembert.\nMarie de Condorcet. Ensyklopedistien usko. 10. Jean Jacques Rousseau.\nElämäkerta ja tuotanto. Tieteiden ja taiteiden uudistumisen\nvaikutuksesta tapojen puhdistumiseen; sisällys ja ensyklopedisteja\nvastaan kohdistuva aatepohja; sen herättämä vastarinta; ajatukset\nnykyajan kannalta, terveellinen vaikutus ja tunteellinen tyyli.\n\"Rousseaulaisuus\". Todellisuuden todistus. Selvitys eriarvoisuuden\nsynnystä ja perusteista ihmisten keskuudessa; sisällys. Onnellista\nluonnonihmistä koskevan mielikuvan synty. Ajatukset luonnonoikeudesta,\nvaltiosopimuksesta ym. sekä Rousseaun osuus niihin. Ajatusrakennelman\nkalvinilais-raamatullinen pohja. Rousseaun agitatoorinen voima. Kirje\nD'Alembertille teatterinäytäntöjä vastaan; arvostelu naisista.\nYhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavat aatteet; sisällys\nja arvostelu; teoksen vihamielisyys yksilön vapautta kohtaan ja\nsuvaitsemattomuus; sen merkitys terrorin miesten \"katkismuksena\" ja\nkommunistien \"koraanina\". Emile eli kasvatuksesta. Kuuluu gentlemannien\neikä kansan kasvatuskirjoihin. Teoksen väärä lähtökohta ja heikko\nperuslogiikka; tuloksen harhauttava yksipuolisuus, mutta silti\nhuomattava merkitys. Teoksen sisällys. Savoijilaisen apulaispapin\nuskontunnustus. Sophie eli nainen. Tunnustukset. Teoksen psykologinen\npohja ja merkitys. 11. Saksalainen valistusfilosofia. Christian Wolff.\nKirkon suhtautuminen valistusfilosofiaan. Christoph Friedrich Nicolai\nja Yleinen saksalainen kirjasto. Hermann Samuel Reimarus ja Apologia.\nMoses Mendelssohn. Phaidon ja sen filosofia. Mendelssohnin työ\njuutalaisten hyväksi. Jerusalem. Georg Christoph Lichtenberg. 12.\nFilosofit ja valtiovalta. Taantumuksellisten vastustus. Les Cacouacs.\nËlie Fréron ja Année littéraire. Syvien rivien filosofiana uskonto.\nRanskan ja Englannin aikaisemmat herätysliikkeet. Johann Arndt: Neljä\nkirjaa totisesta kristillisyydestä ja Paratiisin yrttitarha. Christian\nScriver: Sielunaarre. Philipp Jakob Spener ja pietismin synty. August\nHermann Francke. Georg Friedrich Händel. Johann Sebastian Bach.\nNicolaus Ludvig v. Zinzendorf. John Wesley, elämä ja teokset.\n\nII. HISTORIA.\n\n1. Montesquieu; elämäkerta ja teokset. Luonne ja persoonallisuus.\nPersialaiskirjeet, edeltäjät, sisällys ja merkitys. Mietteitä\nroomalaisten suuruuden ja rappeutumisen syistä. Varhaisempi historian\nfilosofia. Puutteellisuuksia Montesquieun tietämyksessä ja\nlähdekritiikissä. Teoksen merkitys ja sisällys. Montesquieun vastauksen\nriittämättömyys. Lakien henki. Sen aihe ja sisällys. Ilmanalaoppi ja\nsen merkitys. Tyyli ja vaikutus. 2. Voltaire historioitsijana. Kaarle\nXII:n historia. Tutkielma tavoista. Ludvig XIV:n vuosisata. Suppea\nkatsaus Ludvig XV:n hallitus aikaan. Näiden teosten muodostama\nkokonaisuus, sisällys ja merkitys. 3. Humen Englannin historia. William\nRobertson. Edward Gibbon, Edmund Burke.\n\nIII. KAHVILAT JA SALONGIT. SALASEURAT. MORALISOIVA JA MUU\nKULTTUURIKIRJOITTELU.\n\n1. Kahvin tulo nautintoaineeksi ja kahvilat. Laurent, Gradat ja\nProcope. Salongit eli \"henkevyyden toimistot\". Mainen herttuatar,\nrouvat de Lambert, de Tencin ja Geoffrin. Rouva Du Deffand. Neiti de\nLespinasse. Rouvat d'Epinay ja Nacker. Lontoon taiteilijaravintolat,\nklubit ja kahvilat. The Grecian, St. James, The Cocoa Tree.\nVapaamuurarit, Illuminaatit, Ruusuristiläiset ym. Niiden merkitys\nromantiikan ja taikuuden tyyssijoina. 2. Daniel Defoe, elämä ja\nteokset. Joseph Addison ja Richard Steele, elämäkerrat ja teokset. The\nTatler, The Spectator, The Guardian. Isaac Bickerstaffin ja Mr.\nSpectatorin seurueet. Majuri Matchlock -- postimestari Svanström. Sir\nRoger de Coverley -- Mr. Pickwick. Addisonin ja Steelen moralisoinnin\nalkuperä. Moralisoivien ja pakinoivien viikkolehtien merkitys. 3.\nSamuel Johnson; elämäkerta, tuotanto, luonne, persoonallisuus ja\nmerkitys. James Boswell. Kreivi Chesterfield. \"Junius\". Friedrich\nMelchior Grimm; elämäkerta ja toiminta kirjeenvaihtajana Parisissa.\nHänen kritiikkinsä sisällys ja merkitys.\n\nIV. LUONNONTIETEELLINEN JA TALOUDELLINEN AJATTELU. TEOLLISUUDEN\nVALLANKUMOUS.\n\n1. Anthony van Leeuwenhoek ja biologian kehitys. Carl von Linné ja\nLuonnon järjestelmä. Suomalaisia biologeja. Georges Louis Leclerc de\nBuffon. Luonnon historia. Hänen elämäntyönsä merkitys. 2. François\nQuesnay ja fysiokraatit. Adam Smith. Antti Chydenius. 3. Kutomo- ja\nrautateollisuuden kehittyminen tehdasteollisuudeksi ja\ntyöväenkysymyksen synty.\n\nV. VARHAISROMANTIIKKA. ESTEETTINEN AJATTELU.\n\n1. Ranskalaisen klassillisuuden ylivallan jatkuminen. Popen Tutkielma\nkirjallisuuden arvostelusta ja englantilainen klassillisuus. Antoine de\nla Motte: Mietteitä kritiikistä. Voltairen mielipiteet englantilaisten\nja ranskalaisten draamasta; hänen ajatuksensa eepoksesta. Shakespeare\nRanskassa ja Voltaire. 2. Englantilaisen kulttuurin vaikutusta\nSaksassa. Ranskalainen klassillisuus Saksassa. Johann Christoph\nGottsched, elämä ja teokset. Työ saksankielen ja runouden hyväksi.\nJohann Jakob Bodmerin ja Jos. Johann Breitingerin työ ja taistelu\nGottschediä vastaan. \"Bremenin avustajat\". Johann Elias Schlegel ja\nShakespeare Saksassa. 3. Luonnontunteen elpyminen Ranskassa; sen\nilmeneminen rokokootyylissä, kuvaama- ja puutarhataiteessa;\nluonnontieteiden harrastuksen merkitys. Rousseaun luonnonsanoma.\nLuonnontunteen elpyminen Englannissa. James Thomson ja Milton. William\nKentin luonnollinen puutarha. Thomas Gray ja ylevä luonnontunne.\nLuonnontunteen elpyminen Saksassa. Thomsonin Vuodenaikojen käännös.\nAlbrecht von Hallerin Alpit. 4. Raunioromantiikka, sen alku,\nvarhaishistoria ja kehittyminen Englannissa, Ranskassa ja Saksassa.\nKatoavaisuuden tunnelma ja maailmantuska, lähtökohta ja vaiheet,\nkalmisto- ja kuolonrunous. 5. Yksilöllinen nerous, sen innoitus ja\noikeudet. Addisonin käsitys nerouden lajeista. Varhaisempia mielikuvia\nneroudesta. Robert Lowth: Luentoja hebrealaisten pyhästä runoudesta.\nJoseph Warton: Tutkielma Popen neroudesta ja kirjoituksista. Edward\nYoung: Arveluja itsenäisestä luomistyöstä. Romanttisen runoilijatyypin\nsynty. 6. Gray ja maalauksellisuus; hänen mietteensä kansasta ja\nluonnosta sekä runoelmansa Kasvatuksen ja hallituksen liitto.\nKansanrunous kansan ja sen hengen kuvastimena. Pohjoismaiden\nrenessanssi. Johannes ja Olaus Magnin teokset. Vanhan kirjallisuuden\nrenessanssi Islannissa ja sen tulo tunnetuksi Skandinaviassa. George\nHickesin teokset. William Temple. Paul Henri Mallet'n teokset ja niiden\nsisältämä käsitys pohjoismaalaisista. Kelttien ja skandinaavien\nsamastaminen. Muinaisuuden harrastus Ruotsissa ja Suomessa. Johannes\nThomae Buraeus. Stiernhjelm. Antikviteettikollegiumi. Olov Rudbeck:\nAtland eli Manheim. Messeniuksen Scondia illustrata ja Suomen\nriimikronikka. Daniel Juslenius: Vanha ja uusi Turku ja Suomalaisten\npuolustus sekä niissä esiintyvä ilmasto-oppi. 7. Keskiajan löytäminen\nEnglannissa ja Ranskassa. Horace Walpole ja Strawberry Hill. Jean\nBaptiste de Sainte-Palaye: Muistelmia muinaisesta ritarilaitoksesta.\nRichard Hurd: Kirjoitelmia ritarisuudesta ja ritarirunoelmista. Thomas\nWartonin kirjallisuushistorialliset teokset. 8. Homeros klassillisuuden\nsilmissä. Hellaan tutkimus. \"Harrastelijain seura\", James Stuart ja\nNicolas Revett. Ateenan muinaismuistoja. Joonialaisia muinaismuistoja.\nJohann Joachim Winckelmann, elämä, teokset ja taidefilosofia. Antiikin\ntutkimuksen elpyminen Ranskassa. Robert Wood: Tutkielma Homeroksen\nalkuperäisestä neroudesta. Friedrich August Wolf: Huomautuksia\nHomeroksen johdosta. Itämaiden tulo tunnetuksi. 9. Uusi esteettinen\najattelu. Jean-Baptiste Dubos. Francis Hutcheson. Charles Batteux.\nAleksander Baumgarten. Edmund Burke. Henry Home. Diderot'n esteettiset\nmielipiteet. 10. Lessingin estetiikka. Uusinta kirjallisuutta koskevat\nkirjeet. Laokoon eli maalaustaiteen ja runouden rajoista.\n\nSILMÄYS ITALIAAN JA ESPANJAAN.\n\nItalian historia 1600- ja 1700-luvulla. Kulttuuri Itävallan\nyliherruuden aikana. Giovanni Battista Vico. Cesare de\nBeccaria-Bonesana. Muratori. Girolamo Tiraboschi. Kokemusperäiset\ntieteet. Katolisen taantumuksen saavutukset Espanjassa. Inkvisition\nhirmutyöt. Yliopistojen henkinen taso. Bourbonit ranskalaisuuden\nedistäjinä. Akatemian sanakirja. Ignacio de Luzán. Benito Geronimo\nFeijóo. Martin Sarmiento. Gregorio Mayáus y Siscar.\n\nVALISTUKSEN AJAN RUNOUS.\n\nI. SATIIRI JA ROMAANI.\n\n1. 1600-luvun satiiri. Fontenellen Kertomus Borneon saarelta.\nJonathan Swift, elämäkerta ja teokset. Gulliverin matkustuksien\nvertauskuvallinen satiiri ja sukupuu. Ludvig Holbergin Niels Klim. 2.\nJohn Arbuthnoth. Alexander Pope, elämäkerta ja teokset. Hänen\nsatiirinsa laatu. Dunciad. 3. Veijarikirjallisuuden luoma satiirinen\npohja. Alain René Lesage, elämäkerta ja teokset. Ontuva paholainen. Gil\nBlas de Santillane. Lesagen merkitys. 4. Daniel Defoen satiirinen\ntuotanto. Robinson Crusoe, synty ja merkitys; jäljittelyt; saksalainen\nrobinson-romanttinen ja opettavainen kirjallisuus. Johan Gottfried\nSchnabel: Felsenburgin saaren historia. Defoen muu tuotanto. 6. Pierre\nde Marivaux, elämäkerta ja teokset. Mariannen ja Nousukastalonpojan\nsisällys ja merkitys. Antoine François Prévost d'Exilés, elämäkerta ja\nteokset. Manon Lescaut, sisällys ja merkitys. 6. Samuel Richardson,\nHenry Fielding, Tobias Smollett, Lawrence Sterne ja Oliver Goldsmith,\nelämäkerrat ja teokset. 7. Heidän luomansa romaanin aines- ja\naatepiiri, henkilöt ja huumori. 8. Voltaire satiirikkona ja romaanien\nkirjoittajana. Diderot'n romaanit. 9. Rousseaun Uusi Heloise, sen\nsisällys ja merkitys. Rousseaun tyyli. 10. Bernardin de Saint-Pierre,\nelämäkerta ja teokset. Paulin ja Virginian sisällys ja merkitys.\nYhteiskunnallinen romaani: Nicolas de la Bretonne, Thomas Holcroft,\nWilliam Godwin, Robert Page, Charlotte Smith, Elizabeth Inchbald.\nGoottilainen romaani: Horace Walpole, Ann Radcliffe, Matthew Lewis,\nCharles Maturin. Itämainen romaani: kreivi de Caylus, Crébillon\nnuorempi, Jacques Cazotte, William Beckford. 11. Englannin romaanin\nvaikutus Saksassa. Christian Fürchtegott Gellert ja Christoph Martin\nWieland, elämäkerta ja teokset. Katsaus Wielandin romaaneihin.\nShakespearen näytelmien kääntäminen saksaksi. Münchhausenin kertomusten\nhistoria.\n\nII. DRAAMA.\n\n1. Tragedia. 1. Addisonin Cato. Prosper Jolyot Crébillonin tragediat ja\nestetiikka. De la Motten Ines de Castro. Voltaire tragedian\nkirjoittajana. Walpolen ja Baculard d'Arnaudin kauhutragedia. 2.\nSaksalainen draama, Haupt- und Staatsaktionen, herra ja rouva Neuberin\nteatteri. Ranskalais-klassillinen draama Saksassa ja Gottschedin\nvaikutus sen hyväksi. Saksan näyttämö. Heinrich Wilhelm von\nGerstenbergin Ugolino. Gotthold Ephraim Lessing, elämäkerta ja teokset.\nHampurilainen näytelmätaide. Philotas. Emilia Galotti, synty, sisällys\nja merkitys. Nathan Viisas, aatetausta, aihe, sisällys, henkilöt ja\nmerkitys. 3. Italian tragedia. Arcadia-akatemia. Francesco Scipione\nMaffein Merope. Vittorio Alfieri, elämäkerta, tragediat, merkitys. --\n2. Komedia. Porvarillinen murhenäytelmä. Vallankumouskomedia. 1. Jean\nFrançois Regnard. Pelaaja, Rakkauden hullutuksia, Yleisperillinen.\nAlexis Piron. Jean Gresset. Lesagen Turcaret, sisällys ja merkitys.\nMarivaux'n rokokookomedia. Lemmen ja sattuman leikki. Väärät\nilmoitukset. \"Marivaulaisuus\". Philippe Destouches. Nivelle de la\nChaussée. 2. Porvarillisen murhenäytelmän sukupuu. George Lillo,\nelämäkerta, teokset ja vaikutus. Miss Saara Sampsonin sisällys ja\nmerkitys. 3. Schlegelin huvinäytelmät. Lessingin huvinäytelmät. Minna\nvon Barnhelm, sisällys ja merkitys. 4. Diderot'n porvarilliset draamat.\nMuita saman alan ranskalaisia edustajia. 5. Goldsmithin ja Richard\nBrinsley Sheridanin komediat. Pierre Augustin Caron de Beaumarchais,\nelämäkerta ja teokset. Sevillan parturi ja Figaron häät, niiden\nsisällys, aate ja merkitys. 6. Carlo Goldoni ja Carlo Gozzi,\nelämäkerrat, teokset ja työn merkitys. 7. Ludvig Holberg, elämäkerta,\nkatsaus muutamiin teoksiin, työn merkitys. -- 3. Ooppera.\nAaria-oopperan kehittyminen. Alessandro Scarlatti, Quinault ja Lulli.\nBarokin kulissiooppera. Thetis ja Pelée. Pietro Trapassi eli\nMetastasio, elämäkerta, työ ja merkitys. Christoph Willibald Gluck ja\npaluu antiikin puhtauteen.\n\nIII. LYRIIKKA, EPIIKKA JA KANSANRUNOUS.\n\n1. Lyriikan kato valistuksen aikana. Epigrammaattinen pienoislyriikka.\nKlassillisen lyriikan taidekeinoja: perifrasis. Jean Baptiste Rousseau.\nJacques Delille. Voltaire lyyrikkona ja eepikkona. La Henriade,\nsisällys ja lähteet. La Pucelle. André Chenier, elämäkerta, teokset ja\nerikoisasema. 2. Popen lyriikka ja epiikka sekä sen varhaisromanttiset\npiirteet. 3. John Gayn Kerjäläisooppera. Matthew Prior. Friedrich von\nHagedornin anakreonilainen pienoislyriikka. Ludwig Gleim. Johann Peter\nUz. Johann Nikolaus Götz. Johann Georg Jacobi. Wielandin runoelmat. 4.\nKreivitär Winchilsea. James Thomson, elämäkerta ja teokset.\nVuodenaikojen synty, sisällys ja merkitys. Joutilaisuuden linna.\nWilliam Collins. William Shenstone. Ewald von Kleist. Salomon Gessner.\nVuodenajat Ranskassa. 5. Edward Young, elämäkerta ja teokset.\nYöajatuksien synty ja merkitys. 6 Thomas Gray, elämäkerta, teokset ja\ntyö kansanrunouden arvostamisen hyväksi. James Macpherson ja Ossianin\nteokset. Ossianin laatu ja merkitys. 7. Piispa Percy ja ballaadit.\nThomas Chatterton. 8 Robert Burns, elämäkerta, teokset ja runouden\nmerkitys. William Cowper. George Crabbe. William Blake. 9. Karl Mikael\nBellman. 10 Isänmaallinen lyriikka: Klopstock, Gleim ja Kleist. 11.\nJakob Emanuel Pyra. Friedrich Gottlieb Klopstock, elämäkerta ja\nteokset. Messiaan synty, sisällys ja merkitys. Klopstock ja\ngermaanilaisen muinaisuuden elpyminen.\n\nLYHYT KATSAUS MUIDEN MAIDEN KIRJALLISUUTEEN.\n\n1 Suomi. 2. Ruotsi. 3. Tanska ja Norja. 4. Alankomaat. 5. Viro. 6\nLatvia ja Liettua. 7. Venäjä. 8. Puola. 9. Tshekkoslovakia, Bulgaria,\nSerbia, Romania ja Kreikka. 10. Unkari. 11. Pohjois-Amerikka.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nEdellisen osan lopetimme lyhyeen esitykseen barokin nimellä tunnetusta\nkulttuurisuunnasta, joka painoi leimansa 1600-luvun alkukymmenien\nelämään. Se kuvaus, jolla nyt teoksemme uusi osa on aloitettava, on\njatkoa siihen, välillä olematta minkäänlaista seisahdusta, juopaa tai\naluksi edes huomattavampaa uuden kehityssuunnan ilmenemistä.\n\nOlemme siis Ranskassa 1600-luvun ensimmäisten vuosikymmenien aikoina ja\nkatselemme ympärillemme Euroopan kirjalliseen maailmaan. Toteamme\ntällöin Italian jo vaipuneen velttoon saamattomuuteen ja tyytyvän\nmarinismin sievistelevään valhekauneuteen ilmaistessaan taiteellista\nmiellepiiriänsä. Espanjassa huomaamme draaman kukoistavan voimakkaasti,\nmutta marinismin siskon, gongorismin, voittavan alaa ja yleisen ja yhä\nnopeamman taloudellisen ja poliittisen rappeutumisen jo ennustavan pian\ntapahtuvaa laskua. Saksassa raivoaa kolmikymmenvuotinen sota, joka\npysähdyttää siellä kulttuurin kehityksen vuosisadaksi. Englannissa\nrunous kärsii yhä enemmän puoluetaistelujen kiihkosta niiden anastaessa\nkoko kansakunnan huomion, kunnes se kansalaissodan puhjetessa melkein\ntukahtuu pariksikymmeneksi vuodeksi. Ranska yksin on erikoisasemassa:\nsiellä uskonsodat suoritettiin jo 1500-luvulla, joten kansakunta\nsaattoi muiden raadellessa itseään keskittää huomionsa haavojen\nparantamiseen ja hyvinvointiin; lisäksi siellä ei ollut kuten\nItaliassa, Espanjassa ja Englannissa ehditty kuluttaa kaikkia\nrenessanssin voimia jo 1500-luvun puolella, vaan niitä oli jäänyt\nhuomattava varasto 1600-luvulle. Näin siis Ranskassa alettiin rauhan\nvakiintuessa, varallisuuden kasvaessa, renessanssin perinnöllä ja\navartuvien uusien valtanäköalojen innostamina, rakentaa valtiota ja\nkulttuuria, joka pian oli kohoava Euroopan johtavaan asemaan.\n\nRanskan kulttuurielämä 1600-luvulla on parhaiten eriteltävissä ja\nymmärrettävissä lähestymällä sitä renessanssista johtavia tiehyeitä\nmyöten ja ottamalla samalla huomioon, mitä muutoksia katolinen\ntaantumus ja ihmisten luonnollinen rauhoittumisen ja järjestyksen\nkaipuu sekä yleensä kehityksen hiljainen mutta silti varma kulku\naiheuttivat. Filosofian alalla renessanssin runollinen platonilaisuus\nsammui ja Descartesin matemaattinen järjestelmä sai ylivallan,\nsanottavasti toistaiseksi järkkymättä siitä kritiikistä, jota Gassendin\nkautta vähitellen tunnetuksi tuleva antiikin epikurolaisuus eli\nmaterialismi sitä kohtaan harjoitti. Uskonnon alalla samoin\nrenessanssin herättämä vapaus vähitellen tukahtui ja vallitsevaksi tuli\nvaltion yleiseen keskittymispyrkimykseen soveltuva, erikoiseksi\nkansalaishyveeksi tunnustettu saarna-, muoto- ja tapakristillisyys;\njansenilaisuus, joka on eräänlaisena katolisena pietisminä renessanssin\nuskonnollisen vilpittömyyden ilmaus, ei enempää kuin muutkaan\ntunnonarkuussuunnat saanut laajempaa eikä syvempää merkitystä.\nKasvatuksen alalla on renessanssin vanhan linjan jatkuminen selvästi\ntodettavissa ja saavutettiin vuosisadan lopussa tuloksia -- tarkoitamme\nFénelonin työtä --, joilla oli merkitystä siirryttäessä 1700-luvun\naatteisiin. Se hieno ihmisen kritiikki, joka oli ollut renessanssin\nälykkyyden muistettavimpia ilmauksia ja jota Montaigne oli niin\nloistavasti edustanut, sai 1600-luvulla teräviä jatkajia, jotka ovat\nvaikuttaneet myöhäisiin aikoihin saakka. Historian tutkimisessa\ntapahtui suuri edistysaskel sen kautta, että päästiin oivaltamaan\nalkuperäisten asiakirjojen perustava merkitys. Oman ajan kulttuuri\nvarastoitui mm. muistelmiin ja kirjeisiin, joiden sepittäminen tuli\nmuotiin sen kautta, että uusi säännöllinen postivaunuliikenne tarjosi\nviimeksimainittujen lähettämiseen hyvän tilaisuuden. Ajankohdan\nkulttuuria heijasti myös sanomalehdistö, jonka vaatimaton alku kuuluu\n1600-luvulle. Ranskan kielen puhdistaminen renessanssin liioitteluista\nalkoi jo vuosisadan parina alkukymmenenä ja jatkui sikäli kuin\nkirjallis-esteettinen viljelys syventyi. Pyrkimys järkiperäisyyteen ja\nyleisten keskitettyjen lakien alaisuuteen ilmeni runolainsäädäntönä,\njolla oli perustava merkitys kauas 1700-luvulle saakka. Ylimmäksi\nhallitsevaksi elimeksi kielen viljelyn, kaunotieteen ja runouden alalla\ntuli kuten tiedämme Ranskan akatemia.\n\nKaikki tämän vilkkaan kulttuuritoiminnan eri puolet tapahtuivat\nilmapiirissä, jolla oli yleissävynään barokki monine eri\nvivahduksineen. Mutta vähitellen tämän rehevän, aistillisen, upeutta ja\nvärikkyyttä rakastavan kulttuurisuunnan keskuudesta alkoi viljeltyä\nnäkyviin pyrkimystä puhtaisiin, ankarampiin muotoihin. Tämä ilmeni\nerittäinkin draaman alalla, jossa -- nojautuen antiikin ja renessanssin\nperintöön ja Espanjan esikuvaan -- saavutettiin voimakkaiden,\nitsenäisten, luovien kirjailijakykyjen avulla \"ranskalaisen\nklassillisuuden\" nimellä tunnettu selvärakenteinen, siveellisiä\npyrkimyksiä ja sieluntaisteluja kuvaava korkea aste. Näin ilmaistiin\nmuutaman kymmenen vuoden kuluessa, sanokaamme Corneillen Cidin (1637)\nja Racinen Phèdren (1677) välisenä aikana, korkein aatteellisuus ja\njalous, mihin henkinen elämä silloin taiteen keinoja käyttäen ylettyi:\nisänmaanrakkaus ja ehdoton alistuminen sen käskyihin, lojaliteetti\nkuningasta kohtaan, sankarillisuus, rakkaus suurena, syvänä intohimona.\nNäin syntyi se Ranskan kulttuurin ja valtiollisen vaikutuksen nousu ja\nhegemonia, johon viitaten ranskalaiset voivat täydellä syyllä sanoa\n1600-lukua \"suureksi vuosisadaksi\".\n\nMutta tämä rakennus oli pystytetty hiekalle: väärän, kestämättömän\ntalous- ja valloituspolitiikan varaan, eikä voinut kestää omaa\npainoaan, vaan alkoi odottamattoman pian rappeutua. Samoin kuin\nEspanjassa, Ranskassakin rajaton itsevaltius vähitellen kulutti kansan\naineelliset ja henkiset voimat, niin että tämä kävi jossakin määrin\n\"lapselliseksi\", so. kykenemättömäksi jatkuvasti ylläpitämään asemaansa\nja mainettansa. Ja heikkouden alkaessa saada valtaa heräsi eloon vanha\nrenessanssista saakka periytynyt vastustava voima, ihmisen vapaa henki,\n\"libertinismi\" sekä paremmassa että huonommassa merkityksessä, ja alkoi\njäytää rikki niitä naivin uskon ja naivien hyveiden pilareita, joiden\nvaraan 1600-luvun rakennus oli pystytetty. Tässä sitä erikoisesti\nauttoi Gassendin materialismi, joka muokkasi maaperää soveliaaksi\näärimmäismielipiteidenkin viljelykselle. Tultaessa 1700-luvun alkuun\nolivat 1600-luvun ihanteet näin menettäneet suolansa: johtavien\nsivistyneiden piirien henkinen olemus oli vapautunut menneisyydestä, ei\nvain naivista uskostaan ja vanhoista hyveistään, vaan samalla myös\nitsenäisyydestään, voimastaan ja tuoreesta, korkealle tähtäävästä\naloitekyvystään. Cid oli muuttunut Molièren pilkkaamaksi turhamaiseksi\nmarkiisiksi ja saanut rinnalleen, tahtoipa tai ei, porvarillisen\nraha-aateliston, joka usein likasi ylimystön vaakunakilpeä kultansa\nhomeella. Ja eteisessä jo tunkeilivat \"kamaripalvelijat\", kolmannen\nsäädyn edustajat, jotka olivat täysin selvillä herrojensa\nheikkouksista, käyttivät niitä hyväkseen ja lähtivät nousemaan\nyhteiskunnan tikapuita myöten.\n\nEnglantilainen sivistyneistö oli vielä renessanssin aikana\nhuomattavassa määrässä ranskalaisen kulttuurin vaikutuksen alainen\n(III, s. 190). Tämä vaikutus ei lakannut tuntumasta koko 1600-luvulla\nja tuli erittäin voimakkaaksi 1660:n jälkeen, jolloin Ranskassa\nmaanpaossa ollut stuartilainen kavaljeeristo palasi kotimaahansa,\ntuoden mukanaan ranskalaisen kulttuurin hyviä ja huonoja, erittäinkin\nsen libertiinisiä puolia. Seurauksena oli siveelliseltä tasoltaan\narveluttavan matala ns. stuartilaisen kirjallisuuden kausi. Mutta sen\nvastapainona vaikutti puritaanilais-kansallinen suunta, jota Ranskasta\ntullut La Bruyèren edustama siveellinen viisaus sekä lievensi että\nsivisti, ja joka itse inhimillistyi oman huumorikykyisyytensä\nlämmittämänä. Lisäksi tuli kansallisluonteeseen kuuluva\njärkivoittoisuuden ja tosioloisuuden kaipuu, jonka jo Francis Bacon oli\nilmaissut kokemusperäisen filosofian luomiseen tähtäävillä\nsuunnitelmillaan ja nyt John Locke kehitti johdonmukaiseksi\njärjestelmäksi. Sitä paitsi Locke loi kasvatusopissaan uuden\ngentlemanni-ihanteen, jossa renessanssin parhaat periaatteet\nuudistuivat ja joka tuli tärkeästi vaikuttamaan ylimysten kasvatukseen\n1700-luvulla. Tullessamme 1700-luvun kynnykselle toteamme siis, että\nEnglannissa oli vähitellen valmistunut järkivoittoinen, intohimoton\nyleismieli, jolla oli parhain tukensa sivistyneessä, kunnollisessa\nporvaristossa. Kun se pääsi vaikuttamaan kansakunnan elämään\nratkaisevasti parlamentin ja perustuslaillisen hallitusmuodon kautta,\navautui Englannille, lähdettäessä 1700-luvulle, demokraattisen\nkehityksen toivorikas, sitäkin lupaavampi näköala, kun taloudellinen\nperusta oli terve ja kykenevä tyydyttämään aina esiintyvät uudet\nvaatimukset.\n\nLocken kokemusperäisen filosofian rinnalla vaikutti Newtonin toteamus\nolevaisuudessa vallitsevasta matemaattisesta lainalaisuudesta, minkä\njohdosta maailmankuva selveni ja mekanisoitui, antaen aiheen ns. vapaan\najattelun ja deismin syntyyn. Viimeksimainittu oli toisaalta\nrenessanssin cherburyläisen luonnonuskonnon uudistumista uuden ajan\najattelun valossa ja sai lopullisen optimistis-runollisen asunsa\nShaftesburyn filosofiassa. Tämän oppi olevaisuuden perustana\nvallitsevasta harmoniasta ja Leibnizin vastaava aatepiiri jäivät Locken\nfilosofian ja Newtonin matematiikan rinnalla antamaan erikoisväriä\n1700-luvun monivivahteiselle ajattelulle.\n\nYllä lyhyesti hahmotellun kehityksen kautta oli Englantiin 1700-luvun\nalussa kertynyt ajankohdan korkeimmalla tasolla olevaa henkistä\npääomaa, joka veti muiden maiden tiedonhaluisia puoleensa. Ranskalaiset\nalkoivat nyt käydä opintoretkillä Englannissa, tutustuivat siellä\nkansanvaltaiseen, perustuslailliseen hallitusmuotoon, matematiikan ja\nluonnontieteiden uusimpiin saavutuksiin, kokemusperäiseen filosofiaan,\nvapaaseen ajatteluun, deismiin ja Shakespeareen, ja toivat tietonsa\nkotimaahan. Vähitellen täällä Locken empirismi hakeutui niihin uomiin,\njoita libertinismi ja Gassendin materialismi olivat jo uurtaneet, ja\nmuuttui yleiseksi aatteelliseksi herätyspyrkimykseksi, joka tunnetaan\n\"valistusfilosofian\" nimellä. Sen varsinainen opillis-filosofinen puoli\noli siis kotoisin Englannista, mutta sillä aikaa kun Englanti itse\npysyi sille yleensä kylmänä, vastustaen sen vaikutuksia uskonnollisilla\nkansanliikkeillään ja porvarillisella kunnollisuudellaan, Ranska\ntunnustautui sen erikoiseksi ritariksi ja aloitti propagandatyön, joka\nlöi leimansa koko 1700-luvun henkiseen elämään.\n\nSelvitettäessä nyt 1700-luvun aatetaustaa on ensinnäkin kohdistettava\nhuomio Locken kokemusperäisen filosofian ja uuden tiedon leviämiseen\nRanskassa ja sitten Voltairen filosofisagitatooriseen toimintaan ja\nensyklopedistien piiriin. Tällöin valistusfilosofian luonne, sen\nmaterialistis-deistinen ajattelu ja ihanteet valkenevat asiayhteyksien\nvarrella. Ensyklopedistien piiri johtaa Rousseaun filosofiaan,\n\"rousseaulaisuuteen\", jonka siveelliset ja yhteiskunnalliset\ntarkoitusperät muodostuivat herätysvirtaukseksi tunnearvoja\nvähäksynyttä klassillisuutta, yksipuolista järkivoittoisuutta,\nmaterialismia ja ateismia vastaan, ja jonka kasvatusoppi sisältää,\nalleviivatessaan luonnon suurta ja tärkeätä osuutta, uusia, huomattavia\nnäkökohtia. Ranskalaisen kulttuurin mukana valistusfilosofia levisi\nvähitellen protestanttisiin maihin, aiheuttaen kaikkialla yleensä\nsamantyyppisiä sivistysilmiöitä. Muistettava on aina rinnalla kulkeva\njarrutus, joka materialismin vastapainoksi joskus ilmeni lämpimänä\nherätyskristillisyytenä, esim. Saksassa pietisminä. Valistuksen ajan\nhenkisessä elämässä oli huomattava, varsinkin tulevaisuuden kannalta\ntärkeä osuus historialla. Edellinen vuosisata oli ansioitunut\nosoittamalla, että historian tuli perustua puolueettomasti tutkittuihin\ntosiasioihin eikä ennakkokäsityksiin; 1700-luvulla Voltaire ja\nMontesquieu alkoivat kirjoittaa historiaa tämän ohjeen mukaisesti,\ntullen johtopäätöksiin, joilla oli perustava vaikutus mm. kansojen\nerikoisen, yksilöllisen hengenelämän oivaltamiseen ja arvostamiseen.\nAikakauden historiankirjoitus kohosi ensimmäisen kerran Augustinuksen\njälkeen suuren yleisnäkemyksen kannalle Gibbonin tutkimuksessa Rooman\nvaltakunnan häviön syistä.\n\nKeveämpi kulttuurielämä kukoisti erikoisesti kahviloiden ja salonkien\nkodikkaassa, valtiollisesta painostuksesta ja vartioimisesta\nvapautuneessa ilmapiirissä, jonka lämmössä varsinkin uudet\ninhimillisyys- ja vapausaatteet hautuivat ja kypsyivät.\nKahvila- ja salonkikulttuurin tuote oli englantilaissyntyinen\nviikkolehtipakinointi, joka yhdisti englantilaisen huumorin\nranskalaisten mietelmäviisauteen ja osasi höystää moraaliset\ntarkoituksensa niin miellyttäviksi, että ne nautittiin ihastuneina.\nTämä erikoisenglantilainen kulttuurikirjoittelu tuli\nyleiseurooppalaiseksi muodiksi ja vaikutti huomattavasti ajattelun ja\ntapojen inhimillistymiseen ja sivistymiseen.\n\nValtava oli kehitys luonnontieteiden ja taloudellisen ajattelun\naloilla. Mikroskoopin keksiminen teki biologian tutkimisen\nmahdolliseksi uudenaikaisessa merkityksessä; luonnon, mm. kasvien,\ntodellinen tunteminen edistyi asteelle, jolta uudenaikainen tiede\nsaattoi vähitellen aloittaa työnsä. Merkantilismin aiheuttama kansan\nköyhtyminen herätti talousfilosofian, joka pian saavutti pätevän\ntuloksen Smithin teoksessa ja on sen jälkeen ollut yhteiskuntatieteistä\nkeskeisin. Englannissa tapahtuva teollisuuden vallankumous nosti\nnäkyviin neljännen säädyn, työväenkysymyksen, ja viittasi uusien ja\nodottamattomien kehityksen käänteiden mahdollisuuksiin.\n\nSe 1700-luvun kulttuuri, johon yllä olemme lyhyesti viitanneet, oli ns.\n\"valistuksen ajan ihmisen\" työtä. Olemme aikoinaan puhuneet \"keskiajan\"\nja \"renessanssin ihmisestä\" tarkoittaen sitä tyyppiä, joka kuvaavasti\nedusti aikakautensa luonnetta, yleisleimaa ja pyrkimyksiä. \"1600-luvun\nihminen\" on parhaimmillaan Corneillen voima-, velvollisuus- ja\nkuninkuusaatteiden innoittama ranskalainen, joka näkee Euroopan avoinna\nedessään ja tietoisena ylemmyydestään on valmis tekemään sen\nonnelliseksi kulttuurillaan. \"1700-luvun ihminen\" on\nyleiseurooppalainen, ranskaa puhuva aatelismies tai sivistynyt porvari,\naikansa tietomäärän omistaja, kaikesta perinteellisestä\nuskonnollisuudesta vapautunut deisti tai ateisti, tunne-elämäänsä\ntäydellisesti hillitsevä, ihmisen oikeuksia teoreettisesti ihannoiva\nsielu, naivisti vakuutettu siitä, että oli tyydyttävästi ratkaissut\nolemassaolon arvoituksen. Mutta libertiinien perillisenä hän särkee\nepäilyksillään ja itseironiallaan persoonallisuutensa voiman,\nkykenemättä saavuttamaan renessanssin ihmisen palavaa uskoa ja siis\nsuorittamaan suurtekoja. Hän kulkee vuosisadan loppua kohden aikakauden\nlaskevan auringon valaisemana ja katoaa taivaanrannalle kohoavan\ngiljotiinin varjoon.\n\nNiin kauan kuin salonkien kynttilät vielä valaisivat kirkkaasti ja\nrokokoon seurapiirin sukkeluudet tuntuivat siedettävän tuoreilta,\nsaattoi jäädä huomaamatta, että läheisyydessä, ilmassa, oli jotakin\ntuolle hienolle, kylmälle, maalatulle perhosmaailmalle vierasta ja\nvastakkaista. Mutta se -- tunne -- teki itsensä huomatuksi jo varhain,\nkeskellä ankarinta klassillisuutta ja sirostelevinta rokokoota.\nRanskassa sen varhaisilmennykset olivat heikkoja ja harvinaisia, kunnes\nse Rousseaun tuotannossa kohosi voimakkaaksi hyökylaineeksi, joka pian\npeitti koko Euroopan. Englannissa sen ensimmäisetkin oireet olivat\nhuomattavia -- siellä ei tunnetta saatu milloinkaan tyystin\ntukahdutetuksi -- ja se vahvistui jo vuosisadan alkupuoliskolla elämän\nja runouden huomattavaksi tekijäksi. Tällaisena varhaisromanttisena\nvirtauksena se kulkee sitten läpi koko vuosisadan, välähdyttäen\nrikkaudestaan näkyviin aina uuden puolen ja ohjaten kauneuden etsijät\nsellaisten aarteiden kuin kansan- ja ballaadirunouden löytämiseen,\nkunnes vuosisadan lopussa laajenee suureksi valtaromantiikaksi.\nValistuksen aika oli täten synnyttänyt perillisen, joka jo varhaisesta\nnuoruudestaan saakka asetti itselleen aivan toiset ihanteet kuin ne,\njoita äiti palvoi: tunteen, uskon ja innoituksen.\n\nNäin olemme luoneet katsauksen valistuksen ajan aatetaustaan. Sen\nohessa olemme voineet todeta, että käsitellyksi on tullut huomattava\nosa koko vuosisadan kirjallisuudesta. -- Tämä johtuu siitä, että tuo\nkirjallisuus on varsinkin Ranskan osalta suuressa määrässä\ntarkoitusperäistä, agitatoorista, \"valistavaa\", antaen puheenaihetta\nenemmän aatteillaan kuin taiteellisuudellaan. Ja kun sitten käymme\nkäsittelemään varsinaista taidekirjallisuutta, seurailemaan sen eri\nlajien kehitysvaiheita ajasta aikaan ja maasta maahan, toteamme pian\nsen olevan valaisua ja täydennystä äsken hahmottelemallemme\nyleiskuvalle.\n\n\n\n\n\n\nRANSKALAINEN KLASSILLISUUS.\n\n\n\n\nI. FILOSOFIA, USKONTO, TAPAINKUVAUS, HISTORIA, KIRJEET, MUISTELMAT JA\nSANOMALEHDET.\n\n\n1\n\nDescartesin järjestelmässä oli kaksi kohtaa, joihin tarttuen\nkriitillinen ajattelu lähti pyrkimään eteenpäin: aineen ja hengen\ndualistinen vastakkaisuus ja Jumalan ja maailman suhde. Descartes oli\ntarkoin erottanut aineen ja hengen, mutta ollut siitä huolimatta\nyhdessä seikassa, sielun ja ruumiin vuorovaikutuksessa,\nepäjohdonmukainen (III. s. 523). Tämä epäjohdonmukaisuus oli\npoistettava ja sielun ja ruumiin vaikutus toisiinsa siis selitettävä\nsiten, ettei epäjohdonmukaisuutta voitaisi todeta. Alankomaalainen\n_Arnold Geulinex_ (1625-1669) väitti, että ruumiin ja sielun\nvuorovaikutuksen aiheutti Jumala, joka jonkin fyysillisen ilmiön, esim.\nhermokiihoituksen johdosta herättää siihen kuuluvan, vastaavan\nsielullisen vaikutelman, esim. tunteen, ja joskus myös tämän\nseurauksena tahdon toiminnan. Satunnaiset fyysilliset tai henkiset syyt\n(causae occasionales) aiheuttavat tämän Jumalan välitystyön, minkä\nvuoksi Geulinexin filosofiaa on sanottu _okkasionalismiksi_.\nParisilainen pappi _Nicolas Malebranche_ laajensi okkasionalismin\nväitteeksi, ettei ylipäätänsä mikään äärellinen olevaisuus voinut\nsellaisenaan vaikuttaa toiseen olevaiseen, vaan johtui kaikki tämäkin\nJumalasta, jonka voiman jotkut tilapäissyyt saivat toimimaan.\nRistiriidan sovitti lopullisesti _Spinoza_ ns. samaisuus- eli\nidentiteettifilosofiallaan: henki ja aine, sielu ja ruumis, ovat\npohjimmaiselta olemukseltaan yhden ainoan substanssin ilmennyksiä,\nsellaisen, jonka tunnusmerkkinä on juuri tällainen kahdenlainen\nilmentyminen. Asettaessaan sitten Jumalan ja maailman toistensa\nvastakohdiksi Descartes oli kuitenkin selittänyt, että vain Jumala oli\ntodellinen, oikea substanssi. Spinoza teki tästä sen johtopäätöksen,\nettä olevaisuuden muut ilmiöt olivat siis hänen ilmentymismuotojaan eli\nmoduksiaan, ja muutti täten Descartesin deistisdualistisen käsityksen\npanteistiseksi.\n\nVaikka Malebranchella ei olekaan filosofisten järjestelmien historiassa\nmuuta kuin välittäjän tehtävä siirryttäessä Descartesista Spinozaan, on\nhänen teoksillaan silti ollut syvä vaikutus Ranskan 1600- ja 1700-luvun\nsivistyneistöön, välittömämpi ja syvempi kuin Spinozalla, joka tuli\ntunnetuksi laajemmalta vasta \"ylösnousemuksensa\" jälkeen 1700-luvun\nlopulla.\n\n_Nicolas Malebranche_ (1638-1715) oli syntyisin parisilainen, sai\nkivulloisuutensa vuoksi hataranpuoleisen koulukasvatuksen, opiskeli\njumaluusoppia Sorbonnessa, liittyi 1660 \"Rukoushuoneeseen\"\n(l'Oratoire), vihittiin papiksi 1664 ja aloitti, tutustuttuaan\nviimeksimainittuna vuonna Descartesin Tutkimukseen ihmisestä (De\nhomine), filosofiset opintonsa, joiden tuloksena julkaisi kuuluisaksi\ntulleen teoksensa Tutkimus totuudesta (Recherche de la vérité, 1674).\nHänen näin alkanut filosofinen tuotantonsa oli runsas, sisältäen\nhuomattavia esityksiä metafysiikan, kristinopin ja moraalin alalta.\nNiiden johdosta hänestä tuli Parisin kuuluisuus, jota ulkomaalaiset,\nmm. piispa Berkeley, kävivät tervehtimässä. Sanotaan Malebranchen\nkuoleman aiheutuneen siitä levottomuudesta, jonka valtaan hän joutui\nkeskusteltuaan mainitun englantilaisen filosofin kanssa ja\ntutustuttuaan tämän kehittämään, esineellisyyden olemattomuutta\nkoskevaan todisteluun.\n\n_Baruch Spinoza_ (1632-1677) oli Hollannin juutalaisia, syntynyt\nAmsterdamissa, jossa hänen isoisänsä oli ollut juutalaisen seurakunnan\nluottamusmiehiä ja isänsä, kauppias, oli synagogan vartija. Suku oli\nkotoisin Espanjasta, todennäköisesti Léonin maakunnasta, jossa on viisi\nEspinozaa-nimistä paikkakuntaa, ja oli muuttanut Amsterdamiin, koska\ntäällä oli 1579 julistettu uskonnonvapaus. Käytyään juutalaisten koulua\njossa sai perehtyä Vanhaan Testamenttiin, Talmudiin, Espanjan keskiajan\nja renessanssin juutalaisten (II, s. 146 ja III, s. 138) filosofiaan,\nhän halusi tutustua myös kristittyjen ajatteluun ja opetteli siinä\ntarkoituksessa lääkäri Franz van den Enden johdolla latinaa. Tällöin\nhän syventyi renessanssin filosofiaan, jota hänen opettajansa harrasti,\ntodennäköisesti mm. Giordano Brunon käsityksiin, Descartesiin, jonka\nlogiikka miellytti hänen Talmudin hiuksenhalkomisessa kouluuntunutta\nälyänsä. Seurauksena oli hänen vieraantumisensa lakijuutalaisuudesta ja\nsynagogasta. 1656 juutalaiset juhlallisesti kiroten erottivat hänet\nIsraelin yhteydestä. Hän alkoi nyt käyttää Baruch-nimen latinalaista\nvastinetta Benedictus, asui viitisen vuotta kaupungin ulkopuolella\narminialaisen uskonlahkon, ns. collegianttien yhteydessä, siirtymättä\nkuitenkaan kristinuskoon, hankki toimeentulonsa linssien hiomisella,\nopiskeli ahkerasti ja oli pienen filosofiaa harrastavan ystäväpiirin\nkeskushenkilönä, kehitellen omaa järjestelmäänsä. 1661 Spinoza muutti\nLeydenin ja 1663 Haagin läheisyyteen (Rhijnsburgiin ja Voorburgiin)\nsekä 1670 itse Haagiin, jossa sitten asui kuolemaansa saakka\nhiljaisissa ja vaatimattomissa oloissa, työnsä ja eräiltä ystäviltään\nsaamainsa pienien apurahojen turvin. De Witt-veljekset olivat hänen\nystäviänsä ja heidän murhakuolemansa 1672 järkytti syvästi hänen muuten\naina tasapainoista luonnettansa. 1673 hänelle tarjottiin filosofian\nprofessorin virkaa Heidelbergin yliopistossa, mutta hän kieltäytyi.\nSpinoza kuoli 1677 ja haudattiin suuren saattojoukon läsnä ollessa\nSpuyn uuteen kirkkoon, huolimatta siitä, ettei kuulunut mihinkään\nuskontokuntaan. Hänen pääteoksensa ovat Teologis-poliittinen tutkimus\n(Tractatus theologico-politicus, 1670) ja Geometrisen metodin mukaan\nesitetty etiikka (Ethica ordine geometrico demonstrata, julkaistu vasta\ntekijän kuoltua 1677). Jo 1678 ne kiellettiin Hollannissa. Tämän\ntunnontarkan ja syvästi valistuneen totuudenetsijän maine himmeni\nahdasmielisen ajan jaloissa niin, että hänestä puhuttiin Lessingin\nsanojen mukaan \"kuin kuolleesta koirasta\". Se alkoi puhdistua vasta\nLessingin käsitysten tultua tunnetuiksi hänen kuuluisasta\nkeskustelustaan Jacobin kanssa 1780; pian sitten Saksan filosofit --\nGoethestä Hegeliin saakka -- antoivat hänelle täyden tunnustuksen.\nLutherilainen pappi Johannes Golerus, joka tunsi Spinozan läheisesti,\njulkaisi hänestä 1705 pienen hollanninkielisen elämäkerran, esittäen\nsiinä, vaikka polemisoikin hänen filosofiaansa vastaan, tunnollisesti\nkaikki tiedossaan olevat tosiasiat. Mm. hän kuvaa Spinozan ulkomuodon:\n\"Hän oli keskikokoinen, kasvonpiirteiltä hyvännäköinen, iho tummahko,\nhiukset mustat ja kiharat, pitkät silmäripsit myös tummat; näöstä\nsaattoi helposti päätellä hänen polveutuvan Portugalin juutalaisista\".\nHänen muotokuvansa, öljymaalaus, on säilynyt Wolfenbuttelin kirjastossa\nBraunschweigissä, jossa Lessing oli kirjastonhoitajana. 1880 hänelle\npystytettiin Haagiin muistopatsas.\n\nSpinozan Teologis-poliittinen tutkimus herätti äärimmäisen hillitystä\nsanallisesta asustaan huolimatta tavatonta huomiota ja ahdasmielisten\nkalvinilaisten suuttumusta. Sen tarkoituksena oli hänen omien sanojensa\nmukaan osoittaa \"ei vain, että ajatuksenvapaus voidaan sallia\ntuottamatta vahinkoa uskonnolle ja yhteiskunnan rauhalle, vaan vielä\nlisäksi, ettei päinvastoin ajatuksenvapautta voida rajoittaa uskonnon\nja yhteiskunnan rauhan joutumatta siitä kärsimään\". Todellinen sisäinen\nuskonnollinen elämä on riippumaton ulkonaisista menoista, joita on\nkunnioitettava ja noudatettava maan tapoina; tiede ja uskonto ovat eri\nasioita; uskonnon peruskirjat eivät sisällä tieteellisiä totuuksia.\nViimeksimainitun väitteen Spinoza todisti perinpohjaisella Raamatun\nkritiikillä, joka on hänen teoksensa pääosa. Hän ei pyri tekemään\nRaamatun sisällystä naurettavaksi ja siten horjuttamaan ihmisten uskoa\nsiihen, kuten libertiinit ja 1700-luvun maailmanviisaat, vaan suorittaa\ntarkastelunsa vähän aikaisemmin vaikuttaneiden ranskalaisten\nraamatuntutkijain, hugenottipappi _Louis Cappelin_ (1585-1658) ja hänen\nkatolisen virkaveljensä _Jean Morinin_ (1591-1659) viitoittamaan\nsuuntaan, meidän aikamme hengessä, historiallis-kielitieteellisen\nmenetelmän avulla. Näin hän mm. tuli siihen nykyaikaiseen käsitykseen,\nettä profeetat olivat väkevän mielikuvituksen ja tunne-elämän\ninnoittamia, eri säätyisiä, usein hyvin oppimattomia, kaikissa\nsuhteissa aikansa ja olojensa piiriin kuuluvia henkilöitä, joiden\nsanoista emme voi odottaa saavamme muuta ihmistietoa kuin mitä ne\nsaattavat oman aikansa oloista ja käsityksistä kertoa. Emme ole siis\nvelvollisia uskomaan heidän sanojaan kirjaimellisesti. Luonto noudattaa\nikuisia lakejansa, joita ei Jumalakaan riko, koska hän on itse ne\nsäätänyt. Senpä vuoksi ei ole milloinkaan tapahtunut \"ihmeitä\" siinä\nmerkityksessä, että luonnonlait olisi syrjäytetty. Mooses ei ole voinut\nkirjoittaa Pentateukhosta, koska siinä puhutaan hänestä kolmannessa\npersoonassa, vaan sen on tehnyt joku toinen henkilö vuosisatoja\nmyöhemmin. Samoin ei Joosua ole kirjoittanut hänestä eivätkä tuomarit\nheistä kertovia kirjoja, vaan niiden sepittäjä on yksi ja sama\nkuningasten aikana elänyt henkilö. Samuelin kirjat, joissa hänen\nkuolemansa mainitaan, ovat syntyneet satoja vuosia hänen jälkeensä.\nNäin Spinoza tulee tekstiin itseensä sisältyvien todistusten\nperusteella johtopäätöksiin, jotka nykyaikainen tutkimus on ylipäätänsä\ntodennut oikeiksi. Uuden Testamentin kirjoista hän huomauttaa, että\napostolit eivät pyydä muuta kuin saada esittää oman vakaumuksensa, että\nhe ovat joskus eri mieltä ja myöntävät voivansa erehtyä. He ovat siis\nsepittäneet kirjeensä oman luonnollisen ymmärryksensä mukaan eivätkä\nvaadi sanoilleen jumalallista arvovaltaa. Heidän opetuksensa on\nyksinkertainen ja selvä -- oppiriidat syntyivät vasta sitten, kun\nfilosofia anasti uskonnon haltuunsa, ja tulevat jatkumaan siksi, kunnes\ntämä vapautuu ja käsitetään sisältyvän niihin selviin käskyihin, joita\nKristus antoi opetuslapsilleen.\n\nVoimme ymmärtää, että tällainen vapaa ja ennakkoluuloton Raamatun\nkäsittäminen ja tutkiminen herätti myrskyn aikakautena, jolloin noitia\npoltettiin tuhansittain ja jolloin protestanttien ahdasmielisyys oli\nyhtä peloittava kuin katolistenkin. Itse Leibniz lausui moitteensa\nteoksesta, \"joka heikensi pyhän sanan arvovaltaa ja avasi ovet\njumalattomuudelle\". Tästä johtui, ettei Spinoza rohjennut julkaista\nEtiikkaansa, joka pääsi ilmestymään vasta hänen kuoltuaan. Se on hänen\nteoksistaan tärkein, sisältäen hänen filosofiansa.\n\nSpinoza käytti Etiikassaan geometrista metodia sekä ulkonaisesti että\nsisäisesti, so. hän asetti Eukleideen tavoin eri lukujen alkuun\nväittämiä, selviöitä ja vaatioita, joita piti ennakolta intuitiivisesti\nlöydettyinä totuuksina ja jotka sitten todisti oikeiksi. Hän pyrki\nvapauttamaan ajattelunsa kaikesta siitä subjektiivisuudesta, jonka\nharhauttamaa yksilöllinen havaitsemuksemme on, sekä tekemään sen yhtä\nobjektiiviseksi ja omista totuuksistaan johtuvaksi kuin on\nmatematiikka. Tietomme alkaa satunnaisista kokemuksista (experientia\nvaga), joita yhdistelemme yksilöllisten käsitystemme mukaan; täten\nsyntyvän tiedon täytyy siis olla subjektiivista, hajanaista ja\nepävarmaa. Saavuttaaksemme todellista tietoa meidän täytyy pyrkiä\nsijoittamaan yksityinen ilmiö sen takana vallitsevan yleisen lain\nalaisuuteen; jos se onnistuu, on havaitsemuksemme oikea ja tietomme\ntodellista. Tällainen havaitsemuksiemme tarkistaminen \"ikuisesti\npätevien lakien avulla\" (sub specie aeternitatis) on korkeimman,\nmatemaattisesti puhtaan ja objektiivisen tiedon hankkimista ja\ntutkimista.\n\nTarkistaessamme nyt näin havaitsemuksiamme \"ikuisuuden näkökulmasta\"\ntoteamme olevaisuudessa vallitsevan syyn ja seurauksen lain ja saavumme\naskel askeleelta perimmäisen, kaikista ensimmäisen syyn eteen, joka ei\nsiis enää ole minkään toisen, vaan oman itsensä aiheuttama (causa sui).\nSen täytyy siis olla mistään ulkopuolisesta voimasta riippumaton,\nitsenäinen perussubstanssi, josta olevaisuuden kaikki syyt ja\nseuraukset säteilevät. Se on sama kuin Jumala ja se voima, joka\nvaikuttaa kaikkialla luonnossa. Perussubstanssista säteilee koko\nolevaisuus, jonka eri muodot ovat sen moduksia, alkulähteensä\nyksityisiä ilmentymiä (affectiones), kuin aaltoja meren pinnalla tai\nveteen pudotetun kiven aiheuttamia renkaita. Modukset eivät voi siis\nolla sellaisinaan todellisesti olevaisia, koska ne ovat vain\nilmentymiä, pohjalla olevan asian eri muotoja, vaan tosiolevaisuus\nkuuluu vain perussubstanssille ja sille moduksen osalle tai\nsisällykselle, jossa perussubstanssia esiintyy. Tarkastellessamme näet\nmodusta huomaamme siinä aina jotakin, joka muodostaa sen ydinolemuksen\nja paljastaa perussubstanssin läsnäolon. Tämä tunnusmerkki on moduksen\nattribuutti. Näin perussubstanssi eli Jumala muuttuu olevaisuuden\nulkopuolella olevasta voimasta olevaisuuden sisällykseksi ja\nsisältäjäksi, ja Descartesin dualismi, Jumalan ja maailman, hengen ja\naineen, sielun ja ruumiin vastakohtaisuus lakkaa.\n\nJumalallisella perussubstanssilla on tietysti täydellisyytensä vuoksi\nrajaton määrä attribuutteja. Näistä ei ihminen kuitenkaan kykene\ntoteamaan useampia kuin kaksi: ajattelun (cogitatio) ja ulottuvaisuuden\n(extensio). Edellisen valossa perussubstanssi ilmenee rajattomana\nhenkisenä, jälkimmäisen rajattomana fyysillisenä olevaisuutena. Nämä\nesiintyvät toisistaan riippumatta, koska fyysillinen l. aineellinen syy\nei voi aiheuttaa sielullisia tapahtumia ja päinvastoin, mutta silti\ntäsmällisesti rinnakkain, koska ne ovat saman perussubstanssin\nilmentymiä. Tätä oppia ruumiillisen ja sielullisen tapahtumisen\ntäsmällisestä samanaikaisuudesta ruvettiin myöhemmin sanomaan\n\"psyko-fyysilliseksi parallelismiksi\". Näin saatiin poistetuksi\nDescartesin järjestelmässä oleva epäjohdonmukaisuus l. oppi\nkäpyrauhasessa tapahtuvasta ruumiin ja sielun vuorovaikutuksesta.\n\nKun nyt kaikki johtuu Jumalasta yhtä geometrisen välttämättömästi kuin\nse, että kolmion kulmain summa on = 2 suoraa, ja kun Jumalan olemuksen\ntunnus on täydellisyys, emme voi ajatella hänellä olevan mitään\nkaipausta, koska se olisi täydellisyyden kieltämistä, eikä siis\ntarkoitusperiä. Maailmassa ei ole siis hyvää eikä pahaa, ei todellista\ntahdon eikä toiminnan vapautta, ei ajallisesti toistansa seuraavaa\ntapahtumista, vaan kolmio ja sen kulmain summa on ollut loogillisella\nvälttämättömyydellä aina yht'aikaa olemassa. Ei ole ajateltava niin,\nettä ensin oli Jumala ja sitten tämän luoma maailma, vaan niin, että\nJumala ja maailma ovat yhtä iankaikkisia; ei ole olemassa mitään\najallisesti peräkkäistä tapahtumista, vaan olevaisuus on kuin kerran\nvalmiiksi maalattu taulu, jossa jokainen yksityiskohta on määrätyssä\npaikassa ja suhteessa kokonaisuuteen, kuin mittausopillinen kuvio,\njonka sivut, kulmat ja kaaret johtuvat järkähtämättömästi itse\nkokonaisuudesta.\n\nAjatellessaan näin Spinozan täytyi joko julistaa harhanäyksi kaikki se\ntaistelu eri tarkoitusperien saavuttamiseksi, hyvä ja paha, vilkas\ntapahtumisen peräkkäisketju, jonka kokemuksemme ilmoittaa\ntodellisuudeksi, tai korjata maailmankuvaa tämän kokemuksen mukaisesti.\nHän ei tehnyt kumpaakaan, vaan koetti saattaa niitä sopusointuun\nselittelemällä, himmentäen siten siihen saakka selvän järjestelmänsä.\nRatsionalistisesta Spinozasta tuli tällöin melkoisessa määrässä\nmystikko. Hän opetti, että Jumalalla on attribuuttiensa joukossa myös\noleellisuus (essentia) ja olevaisuus (existentia), joita ei voi hänen\nolemustaan ajatellen erottaa, mutta jotka irtautuvat toisistaan heti,\nkun ne joutuvat moduksien attribuuteiksi. Ei jokainen modus, henkinen\ntai fyysillinen äärellisyys, ole vielä sen vuoksi todellinen, että on\nolemassa sen essentia, vaan varsinaiseksi todellistumiseksi tarvitaan\nlisäksi olevaisuus, existentia. Näin syntynyt äärellinen modus ei ole\nenää puhtaan, alkuperäisen, ajattoman ja ikuisen peruslähteensä\nkaltainen, vaan ajallinen ja ajan kulusta ja vaiheista riippuvainen.\nNäin ajatellen kokemusperäinen maailma muuttuu filosofisesti\nkuvitellun, ihanteellisen, platonilaisen kauneusmaailman himmeäksi\nheijastuskuvaksi. Ihminen esimerkiksi on todellisen, ikuisen Jumalan\nvälittömään yhteyteen kuuluvan perusolemuksensa ajallinen ja\nepätäydellinen ilmaus.\n\nTästä oleellisuuden ja olevaisuuden erottamisesta Spinoza sai aiheen\nkäsitellä ihmisen siveellistä tehtävää. Ihmisen ei tule tyytyä\nolevaisuutensa määräämiin rajoituksiin, vaan hänen on koetettava\nsaattaa olemuksensa sopusointuun Jumalasta lähtöisin olevan\noleellisuutensa kanssa, vapautua ajallisuuden levottomuudesta ja pyrkiä\nikuisuuden rauhaan, Jumalan yhteyteen, johon hän alkuperältään kuuluu.\nSe, jolla ihminen voi työskennellä tämän päämäärän saavuttamiseksi, on\ntieto, jota Spinoza opettaa olevan kolmea lajia. Ensimmäinen, alin\ntiedon aste on aistimus (imaginatio), jonka ihminen omistaa luonnon\njäsenenä. Se ei ole kokonaan yksilöllinen, mutta ei ilmaise\nolevaisuuden ydintä. Ihminen, joka käyttää vain sitä, ei opi tuntemaan\nomaa todellista olemustaan. Toinen, ylempi aste on järjen tieto\n(ratio), joka ilmenee selvinä ja kirkkaina mielteinä ja ajatuksina, ja\nkolmas, ylin, näkemyksen tieto (scientia intuitiva), joka opettaa\nymmärtämään olevaisuutta ikuisuuden näkökulmasta, avaa pääsyn Jumalan\nyhteyteen ja herättää kirkkaan, autuaan rakkauden häntä kohtaan (amor\nDei intellectualis).\n\nSpinozan filosofian voimme todeta Dsscartesin järjestelmän kehitelmäksi\nja oikaisuksi, ankaraksi panteismiksi ja olevaisuuden täydellisesti\nmekanisoiduksi kuvaksi. Mutta tätä johdonmukaista järjestelmäänsä, joka\nteki ihmisestä vain koneiston pienen osan, hän lievensi renessanssin\nfilosofiasta saadulla platonilaisella idealismilla, rakentaen sen\nperusteella ylevän oppinsa ihmisen siveellisestä pyrkimyksestä. Kylmä\nvälttämättömyyden logiikka muuttui tällöin korkeasti runolliseksi\nnäkemykseksi, joka lehahti eloon romantiikan syntyessä ja vaikutti\nhaltioittavasti mm. Goetheen.\n\nRanskalaisen klassillisuuden aikana ihmisten mieltä pääasiallisesti\naskarruttanut filosofia perustui siis Descartesin, Malebranchen ja\nSpinozan järjestelmiin, ensiksimainitut yleisemmin, viimeinen vähemmin\ntunnettuina. Omana virinänsä ajan meren pinnalla kulki Gassendin\naloitteleva kokemusperäinen filosofia, raivaten tietä vuosisadan\nlopulla syntyvälle englantilaiselle empiiriselle ajattelulle. Rinnan\ntämän kanssa vaikutti 1700-luvulla Leibnizin filosofia. Näistä\nmolemmista teemme selkoa aikanaan.\n\n\n2\n\nRanskan hengenelämässä ilmeni 1600-luvulla filosofian rinnalla\nvoimakasta uskonnollisuutta, ei ainoastaan jansenilaisuutta, vaan myös\npuhdistunutta gallialaista katolisuutta. Salonkien \"vapaiden henkien\",\nlibertiinien, lukumäärä oli haihtuvan vähäinen verrattuna hartaiden\nuskovien suureen joukkoon, joka täytti tarkoin uskonnolliset\nvelvollisuutensa varsinkin sitten, kun kuningas ja hovi olivat\nasettuneet siinä suhteessa esimerkeiksi. Saarnoja käytiin kuulemassa\nniin lukuisasti, että paikat oli edeltäpäin varattava, jos mieli\nmahtua kirkkoihin. Eikä vain yhteinen kansa ollut innostunutta\nuskonnollisuuteen -- myös hienot naiset ja herrat tulivat kirkkoon,\nsekä hakemaan kristillistä ylösrakennusta että arvostelemaan itse\nesitystä. \"Kuulija asettui saarnaajan tuomariksi, moittiakseen tai\nhyväksyäkseen\", sanoo La Bruyère Luonteissaan, puhuessaan\nSaarnatuolista. Ylhäisten ja rikkaiden hautajaisissa varsinkin puhujat\npanivat parastaan, käyttäen retoriikan kaikkia kaunistuskeinoja.\nSopivaa, tahdikasta uskonnollisten arvojen ilmaisutapaa, sanavarastoa\nja lauseparsistoa, ei kuitenkaan aivan pian löydetty. Kun esim.\ntahdottiin välttää uskonsotien ajan sivistymätöntä, karkeata kieltä,\noli lähellä se vaara, että horjahdettiin salonkikielen ytimettömään\nsievistelyyn. Lopuksi kuitenkin, sanoo La Bruyère, \"maalliset\nlainaukset, merkityksettömät viittaukset, väärä tunteellisuus, väitteet\nja vastaväitteet, ja liioitellut vertaukset katosivat\" ja ymmärrettiin,\nettä yksinkertainen koruttomuus oli ainoa oikea tapa, jolla\nevankeliumia voi esittää. Tämä julistuksen muodollinen jalostuminen sai\nalkunsa 1612 perustetusta Rukoushuoneen (l'Oratoire) seurakunnasta,\njossa siihen pyrittiin tietoisesti, ajatellen yksinkertaisia,\nsivistymättömiä kuulijoita. Selvää on, että julistuksen tuli olla\ntoisenlaista, kaunopuheisempaa ja oppineempaa silloin, kun kuulijana\noli esim. hovi tai muu sivistyneistö. Gallialaisen uskonnollisuuden ja\nuskonnollisen retoriikan kuuluisin edustaja on _Jacques Bénigne\nBossuet_ (1627-1704).\n\n_Bossuet_ syntyi Dijonissa vanhasta lakimiesperheestä, kävi sikäläistä\njesuiittain koulua ja opiskeli v:sta 1642 alkaen Parisissa, Navarran\ncollegiumissa, jumaluusoppia, hämmästyttäen opettajansa ahkeruudellaan\nja Rambouillet'n salongin, jossa joskus vieraili, varhaiskypsällä\nsaarnataidollaan. Tultuaan papiksi 1652 hän muutti Metziin, jossa asui\nseitsemän vuotta hoitaen jo 13-vuotiaana saamaansa kaniikin ja pian\narkkidiakoonin virkaa. Joutuen kiihkeään taisteluun Metzin\nprotestantteja vastaan hän alkoi haaveilla hugenottien palauttamisesta\nRanskan kirkon yhteyteen ja harjoitella sitä varten hengellistä\npuhetaitoa, joka oli ainoa keino, millä siihen aikaan saattoi päästä\nkansan yhteyteen. 1659 hän muutti Parisiin, jossa vähitellen tuli\ntunnetuksi voimakkaana saarnaajana, erittäinkin hautauspuheiden\n(oraisons funèbres) pitäjänä. Kuuluisimpia näistä ovat puheet Kaarle\nI:n lesken Henrietta Marian (1669), hänen tyttärensä Orléansin\nherttuattaren (1670) ja Condén hautajaisissa (1687). 1670 hänet\nmäärättiin kruununprinssin kasvattajaksi, minkä toimen otti niin\nvakavasti, että kirjoitti oppilastaan varten kolme teosta, joissa\nkäsitteli Jumalan itsensä tuntemista, maailmanhistoriaa ja Vanhan\nTestamentin sisältämiä valtiollis-yhteiskunnallisia opetuksia. 1681\nhänet nimitettiin Meaux'n piispaksi ja hän joutui papiston\nluottamusmiehenä ottamaan osaa kuninkaan ja paavin väliseen taisteluun\n(III, s. 514). Elämänsä loppukauden hän omisti sananjulistukselle,\nhiippakuntansa hoidolle ja taistelulle uutta raamatunkritiikkiä,\nFénelonin edustamaa mystillistä suuntaa, kvietismiä ja näytelmätaidetta\nvastaan. Hänen tärkeimmät teoksensa ovat Pyhän Kirjan politiikka (La\nPolitique tirée de l'Ecriture Sainte, julkaistu vasta 1709), Yleisen\nhistorian esitys (Discours sur l'histoire universelle, 1681) ja\nProtestanttisten kirkkojen vaiherikas historia (Histoire des variations\ndes églises protestantes, 1688).\n\nBossuet oli sikäli harvinainen henkilö, että hänen luonteensa\njokseenkin täytti ne vaatimukset, joita papin virka asettaa. Hänen\nuskonsa oli, mikäli hänen kirjeillään ja kirjoituksillaan on\ntodistusvoimaa, hänen koko hengenelämänsä järkkymätön, järjen tukea\nkaipaamaton perustus, josta hän sai kaikissa vaiheissaan tyynen\nvarmuuden. Käsittäen Jumalan hyvyydeksi hän oli hengeltään evankeelisen\nlempeä, haluton pakkotoimenpiteisiin, menettelytavoissaan ja\nmielipiteissään järkevästi kohtuullinen, erehtymättä\nkiihkomielisyyteen. Hän ei pyrkinyt kunniaan eikä rikkauteen, mutta ei\nliioin horjahtanut asketismiin. Ne ominaisuutensa, jotka olisivat\nvoineet rikkoa tämän tasapainon, nimittäin poleemisen innostuksensa ja\nlennokkaan mielikuvituksensa, hän piti kurissa, pyrkien aina vain\nasiallisiin, objektiivisiin perusteihin. Tämä sopusointuinen henki\nilmenee hänen uskonnollisista puheistaan ja on antanut niille sen\nsisällyksen ja muodon, josta ne ovat syystä kuuluisia. Hän asetti\nkristillisen puheen ylimmäksi ohjeeksi koruttomuuden ja totuuden, mutta\nei kieltänyt sen kaunopuheisuuden merkitystä, joka syntyy itse aiheen\ninnoituksesta. Ollakseen kuitenkin onnistunutta tämän kaunopuheisuuden\ntäytyi samalla olla ilmausta perinpohjaisesta tietopuolisesta\nkouluutumisesta sekä kirkkoisien että myös maallisten kirjailijain\nparissa. Bossuet olikin perehtynyt sekä kreikkalaisiin ja latinalaisiin\nettä oman aikansa kirjailijoihin, mm. Pascalin ja Balzacin Kirjeisiin.\nHänen saarnojaan, jotka hän piti vapaasti, antaen niille lopullisen\nkirjallisen muodon vasta jälkeenpäin, on säilynyt pari sataa. Tärkeänä\npuolena niissä on Jumalan maailmanhallinnon dogmaattinen selittäminen,\nmutta myös kristillinen siveysoppi, joka johdetaan evankeliumien\nkertomuksista ja vertauksista. Hänen vanhoillisuuttaan kuvaa se, että\nhän saattoi puhua köyhyydestä ikäänkuin erikoisena Jumalan lahjana,\njosta oli suuria hengellisiä etuja ja johon niinkuin maalliseen osaan\nyleensäkin oli tyydyttävä. Päinvastoin kuin aikansa papit Bossuet ei\nnäytä erikoisemmin pitäneen hautauspuheista, koska tunsi silloin\njoutuvansa kiittämään sellaista, joka ehkä ei sitä ansainnut. Mainitut\nkuuluisat tällaiset puheet hän suostui julkaisemaan vasta vainajain\nperheiden erikoisesta pyynnöstä. Hän rakensi nämä esityksensä\nosoittamalla, mitä opetuksia kuolema antaa eläville; puhumalla\nvainajasta, jonka ihannoi edustamaan jotakin hyvettä, käsitettä tai\ntyyppiä -- hurskautta, ihmisyyttä, pappia, virkamiestä, sotapäällikköä\njne.; ja luomalla hänen elämälleen historiallisen taustan, jolloin\nsaattoi hahmotella mestarillisia, valtavia kuvia henkilöistä ja\ntapahtumista, kuten esim. Englannin vallankumouksesta ja Cromwellista.\n\nPyhän Kirjan politiikassa Bossuet kuvaa, kuinka Jumala luotuaan\nmaailman aluksi hallitsi sitä henkilökohtaisesti, kunnes asetti\nsijaisekseen perinnöllisen kuninkuuden. Kuninkaiden valta on siis\nJumalan antama, hänen persoonansa on valtion vertauskuva ja häntä tulee\nkaikkien epäröimättä totella; teoistaan hän on edesvastuullinen vain\nJumalalle. Bossuet pelkäsi tottelemattomuutta ja kapinallisuutta niin,\nettä joutui puolustamaan kaikkia olemassaolevia hallituksia,\ntasavaltojakin, mikä oli hänen kuninkuusaatteensa kannalta\nepäjohdonmukaista. \"Jumala suojelee kaikkia laillisia hallituksia\".\nVanhoillisuudessaan ja \"raamatullisuudessaan\" hän meni niin pitkälle,\nettä huolimatta evankeelisesta mielenlaadustaan puolusti orjuutta ja\nvalloitussotia. Kuninkaalla oli tietenkin oikeus tukahduttaa kaikki\n\"väärä\" uskonto. Ikäänkuin peläten tällaisen absolutismin voivan johtaa\nmielivaltaan, Bossuet kuitenkin lausui kuninkaille seuraavan\nvaroituksen: \"Oi kuninkaat, käyttäkää rohkeasti valtaanne, sillä se on\nsaatu Jumalalta ja on terveellinen ihmissuvulle, mutta käyttäkää sitä\nnöyryydessä. Se on määrätty teille ulkopuoleltanne. Olette siitä\nhuolimatta heikkoja; olette kuolevaisia; olette syntisiä ja Jumalalle\nsitä raskaammin tilivelvollisia\". Teoksensa ulkonaisen rakenteen\nBossuet otti Descartesilta, so. hän aloitti esityksensä väitteillä,\njotka sitten koetti todistaa oikeiksi. Todistuksia hän ei kuitenkaan\netsinyt omalla järjellään, kuten Descartes ja Spinoza, vaan käytti\nsiihen tarkoitukseen raamatunlauseita.\n\nYleisen historian esityksessä on kolme osaa: ensimmäisessä hän kuvaa\nyleisen historian päätapahtumat luomisesta Kaarle Suureen saakka\nhelpottaakseen seuraavien osien ymmärtämistä; toisessa katolisen\nkristinuskon kehityksen ja historian; ja kolmannessa, kuinka\npäinvastoin kuin se maalliset valtakunnat ovat toinen toisensa jälkeen\nluhistuneet. Tarkoituksena on täten todistaa, että katolinen kirkko on\nosoittautunut ainoaksi pysyväksi laitokseksi. Vaikka Bossuet onkin\naivan epätieteellinen, käsitellen historiaa ennakolta muodostamansa\nmielipiteen opettavaisena todistuksena, hän osoittaa joissakin kohdissa\nhistorian ymmärtäjän terävyyttä, esim. selittäessään Rooman nousun\naiheutuneen sen kansalaisten isänmaanrakkaudesta ja köyhyydestä,\nsotilaallisesta järjestyksestä ja kurista, ja senaatin sitkeästä ja\njohdonmukaisesta politiikasta. Montesquieullä ei ollut näissä kohdissa\npaljoa täydennettävänä.\n\nViitaten siihen, mitä olemme kertoneet ranskalaisen, italialaisen ja\nespanjalaisen historiankirjoituksen saavutuksista renessanssin aikana\n(II, s. 509, III, s. 14, 91, 317, 322, 324), voimme todeta Bossuet'n\ntaantuneen siltä asialliselta, tieteelliseltä tasolta, jolle tällä\nalalla oli jo päästy. Hän oli peräytynyt niin kauas, että hänen\nteoksensa on enemmän Augustinuksen Jumalan valtakunnasta (I, s. 448) ja\nOrosiuksen Hormestasta (II, s- 172) muistuttava historianfilosofia kuin\nhistoria varsinaisessa merkityksessä. Historia ei ole ollut Bossuet'n\nsilmissä tapahtumasarja, vaan suurenmoinen näytelmä, jota Jumala\nohjasi. Tämän ajatuksen hän oli oppinut Vanhasta Testamentista, jossa\nJahve persoonallisesti johtaa asioiden kulkua, milloin palkiten,\nmilloin rangaisten. Aleksanteri Suuren ja Rooman valtakunnan\nhistoriallinen tehtävä oli tien raivaaminen kristinuskolle, jonka oli\nmäärä katolisen kirkon kautta lopullisesti vapahtaa ihmiskunta\nsyntiinlankeemuksen seurauksista. Kuvatessaan näin historian johtavaa\naatetta Bossuet'lla oli mielessä libertiinit, jotka jumalankieltäjinä\nymmärsivät historian mieluiten aineellisten vaikutinten kamppailuksi\neivätkä olleet halukkaita myöntämään vähäpätöiselle Juudan kansalle\nminkäänlaista erikoismerkitystä ihmiskunnan vaiheissa, ja Spinoza,\njoka oli vetänyt maailmankoneiston vielä poikkeuksettomampaan\nikiliikkujakäyntiin kuin Descartes ja kieltänyt luonnonlakien\nvastaisten ihmeiden mahdollisuuden. Katolilaisen taantumuksen\nedustajana Bossuet joutui tässä kohden taistelemaan valistuksen\naikakauden henkistä isää vastaan.\n\nProtestanttisten kirkkojen vaiherikas historia ei ole niin paljon\npolemiikkia protestantteja vastaan kuin vetoamista heidän järkeensä\ntoivossa saada heidät vielä palautetuiksi katolisuuteen.\nPuolueettomasti ja asiallisesti, usein terävällä luonteiden ja\nvaikutinten oivalluksella, Bossuet kuvaa heidän vaiherikkaan ja\nriitaisan historiansa, sanoen odottavansa jokaisen tulevan vakuutetuksi\nsiitä, ettei sillä, joka on joutunut kokemaan tällaista, voi olla\nhallussaan totuutta. Bossuet luo teoksessaan ajankohdan tyyliin sarjan\nkiintoisia luonnekuvia: tulisen Lutherin, hyvästä tyylitaidosta\nhuolehtivan Calvinin, lempeän ja vilpittömän Melanchthonin, ovelan ja\nkunnianhimoisen Cranmerin, jne. Hän oli 1691-1701 kirjeenvaihdossa\nLeibnizin kanssa protestanttien palaamisesta katolisuuteen, mutta puuha\nraukesi saksalaisen filosofin kieltäytyessä takaamasta, että\nprotestanttien usko olisi huomenna sama kuin tänään. \"Pidämme\nparempana\", hän sanoi, \"kirkkoa, joka vaihtelee aina ja menee\neteenpäin\",. Näin tämä \"vaihtelu\", jonka Bossuet oli laskenut\nprotestanttien suurimmaksi viaksi, alkoikin muuttua ansioksi. Kun\nprotestanttiset oppineet lisäksi epähienosti osoittivat, ettei tuo\nmoitittu \"vaihtelu\" ollut varsin tuntematonta katolisessakaan kirkossa,\nkysymys tuli Bossuet'lle kiusalliseksi.\n\nTässä yhteydessä Bossuet joutui polemiikkiin _Richard Simonin_\n(1638-1712), katolisen papin kanssa, joka oli perehtynyt itämaisiin\nkieliin ja ryhtynyt tutkimaan Raamattua Spinozan yhteydessä\nmainitsemiemme Louis Cappelin ja Jean Morinin hengessä. Tämän uuden\ntutkimuksen tulokset, jotka olemme aikaisemmin selostaneet, hän\njulkaisi teoksessa Vanhan Testamentin kriitillinen historia (Histoire\ncritique du Vieux Testament) 1685 Rotterdamissa, jossa kirja täytyi\npainattaa siihen jo edeltäpäin kohdistuneen, tässä asiassa\nveljestyneiden jansenilaisten ja jesuiittain vainon vuoksi. Molemmat\nnäet olivat sikäli yhtä taantumuksellisia, että vaativat Raamatun sanaa\npidettäväksi kirjaimellisena totuutena. Bossuet'n asema kävi\nvaikeammaksi sen johdosta, että Malebranche kielsi avoimesti\nDescartesin filosofian pohjalla kaikki ihmeet. Näistä riidoista\naiheutunut hermostuminen sai tämän jälkeen Bossuet'n jonkin verran\nunohtamaan tavallista hillittyä tahdikkuuttansa. Kun esim. munkki P.\nGaffaro painatti Edme Boursaultin huvinäytelmiin esipuheen, jossa\nväitti, ettei kirkkoisien kritiikkiä teatteria vastaan (I, s. 408)\nvoinut kohdistaa 1600-luvun draamaan, Bossuet pakotti hänet\nperuuttamaan sanansa ja julkaisi 1694 ankaran kirjoituksen nimeltä\nPeriaatteita ja mietteitä komediasta (Maximes et Réflexions sur la\ncomédie), jossa puolestaan väitti teatterin olevan kaukana Gaffaron\nkehumasta moraalisuudesta ja kohdisti moitteensa Molièreenkin:\n\"Puuttuisi vielä, että julistaisimme viattomiksi kaikki ne\njumalattomuudet ja häpeämättömyydet, joita Molièren komediat ovat\ntäynnä...\" Stuartien teatterin historiasta tulemme muuten näkemään,\nettä tämä Bossuet'n suuttumus, joka oli kyllä Molièreen nähden\naiheeton, sai perusteltua vastakaikua Englannissa. Kun Bossuet'n\noppilas Fénelon, josta pian enemmän, oli joutunut kvietistien\nsaarnaajattaren Jeanne Marie Guyonin lumoihin ja alkanut puolustaa\nhäntä viranomaisia ja Bossuet'ta vastaan, opettaja ja oppilas\njoutuivat 1697-1699 kiivaaseen polemiikkiin, joka ei aina pysynyt\npiispanistuinten edellyttämällä korkeustasolla.\n\n\n3\n\nUskonnollis-poliittinen elämä oli siis Ranskassa 1600-luvulla vilkasta:\nkatoliset oli vallannut eräänlainen muotikirkollisuus, jonka ilmauksena\noli ahkera käyminen jumalanpalveluksissa ja saarnakulttuurin\nkohoaminen; heidän keskuudessaan taistelivat kansalliskirkon suosijat\nja jesuiitat kiivaasti vallasta, ollen yksimielisiä vain silloin, kun\noli ahdistettava jansenilaisuutta ja protestantteja. Ja kaikki neljä\nunohtivat keskinäiset riitansa, kun oli hyökättävä vähitellen syntyvää\nraamatunkritiikkiä vastaan. Vuosisadan lopussa ilmestyi sitten näkyviin\nns. kvietismi. Aikakauden uskonnollisessa julistuksessa oli kuten\nsanottu yleisenä huomattavana puolena uusi, koruton, vanhan retoriikan\nsäännöistä vapautunut kaunopuheisuus, jolla oli protestanttienkin\nkeskuudessa eteviä edustajia, ja pedagoginen tarkoitusperäisyys,\njota voidaan pitää jatkona ja vastineena 1500-luvun \"ruhtinaan\nkasvatukselle\", pyrkimykselle saada luoduksi gentlemanni-ihanne. Kaikki\nnämä virtaukset jäisivät vaillinaisesti kuvatuiksi, jos unohtaisimme\nniiden yhteydestä Cambrain arkkipiispan, Fénelonin.\n\n_François de Salignac de la Mothe Fénelon_ (1651-1715) oli kreivillistä\nmutta köyhää sukua Perigordista, tuli 15-vuotiaana Parisiin ja opiskeli\nSt. Sulpicen collegiumissa teologiaa, jolla oli tässä ahjossa jonkin\nverran mystillistä sävyä. Hän oli innostunut antiikin kieliin ja\nhaaveili romanttisesti lähetysmatkasta Levanttiin. 1679 hänet\nmäärättiin johtajaksi \"Uusia katolilaisia\" (Nouvelles catholiques)\nnimiseen luostarimaiseen laitokseen, jonka tehtävänä oli harjoittaa\nkäännytystyötä protestanttisten naisten keskuudessa ja hioa heistä pois\nviimeinenkin kerettiläisyys. Nantesin julistuksen peruuttamisen jälkeen\n1685 hänet lähetettiin protestanttien pääseudulle, Rochellen lähellä\nolevaan Saintongen piiriin, käännyttämään kerettiläisiä. Siitä\nsuvaitsevaisuudesta ja humaanisuudesta, josta 1700-luvulla Fénelonia\nylistettiin, ei hänen toiminnassaan eikä kirjoituksissaan näy tänä\naikana jälkeäkään; päinvastoin suvaitsevaisuus oli hänen mielestään\n\"pelkurimaista myöntyväisyyttä ja väärää sääliä\". Vastahakoisia\nprotestanttityttöjä hän saattoi rangaista lähettämällä heidät paheiden\npesiin. Päästyään setänsä, markiisi Fénelonin kautta Maintenonin rouvan\npiiriin hän saavutti Bossuet'n suosion ja alkoi hänen kehoituksestaan\nsepitellä filosofis-poleemisia kirjoituksia, joista on kuuluisin Esitys\ntyttöjen kasvatuksesta (Traité de l'education des filles, 1687). Kirja\nteki hänestä Bourgognen, Anjoun ja Berryn herttuoiden kasvattajan,\njoista varsinkin ensiksimainittu, tuleva kruununperillinen, oli hänen\nhuolenpitonsa kohteena. Viljelemällä oppilaansa uskonnollisia tunteita\nFénelon sai hänet taltutetuksi niin, että hänestä tuli harras ja\nhyvätapainen; tyhmyyttä hän ei tietenkään saanut poistetuksi. Oman\nopettajansa mukaisesti Fénelon sepitti erikoiset moraaliset\nopetusteokset: Satuja (Les Fables), Vainajien keskusteluja (Dialogues\ndes morts, 1700-1718) ja Telemakhoksen, (Le Télémaque, 1699). 1693\nhänet valittiin Akatemian jäseneksi. Kun Bossuet oli varsinaisen ja\nFénelon tulevan kruununperillisen kasvattaja, oli tästä seurauksena,\nettä he joutuivat kilpailijoiksi sekä kasvattiensa ympärille\nryhmittyvien puolueiden vuoksi että ajatellen tulevaisuutta:\nkruununperillisen opettajalla, joka ehkä vielä silloinkin, kun\noppilaasta olisi tullut itsevaltias kuningas, nauttisi tämän\nluottamusta, olisi valtakunnassa mahtava asema. Jo 1695 Fénelon oli\nnimitetty Cambrain arkkipiispaksi, tarvitsematta kuitenkaan asettua\nhiippakuntaansa. Syynä siihen, että hänen täytyi tehdä se 1697, oli\nhänen suhtautumisensa rouva Guyoniin ja kvietismiin. Tämä mystillinen\nliike, jonka perustajana on pidettävä espanjalaista Juan Falconi\n(k. 1632) nimistä munkkia, on pohjaltaan johdannainen siitä ihmisen\nvapaata tahtoa ja Jumalan armovaikutusta koskevasta käsityksestä, josta\nkatolisissa maissa oli näinä aikoina paljon väitelty (III, s. 160, 382\nja 507) ja joka johti jansenilaisuuteen. Espanjalainen aatelismies\nMiguel de Molinos (k. 1697) ilmaisi kvietismin opit Hengellinen opas\n(Guida spirituale, 1675) nimisessä teoksessaan. Sen mukaan ihmisen oli\npyrkiessään hengessä Jumalan yhteyteen kokonaan luovuttava omasta\ntahdostaan ja kohoten kaiken maallisen yläpuolelle passiivisesti,\nrauhallisesti (quieto), odotettava, että Jumala ilmaisisi itsensä ja\ntahtonsa kirjoittamalla sen sieluun kuin valkoiselle paperille.\nKvietismin toi Ranskaan hurmahenkinen, romanttinen leskirouva Jeanne\nMarie Guyon (1648-1717), joka 1688 pääsi Maintenonin rouvan piiriin ja\nteki siellä syvän vaikutuksen mm. Féneloniin. Hänen ympärilleen syntyi\npian kiihkeä taistelu, Guyonin vastustajina Bossuet ja jesuiitat,\npuolustajana mm. Fénelon. Todettuaan kvietismin käytännössä vähentävän\nkirkon arvovaltaa ja muotojen merkitystä jesuiitat olivat saaneet\nMolinosin ja kvietismin tuomituiksi Espanjassa ja Italiassa ja\ntahtoivat välttämättä tukahduttaa sen Ranskassakin; Fénelon taas\noivalsi siinä olevan todellisen uskonnollisuuden henkeä, joka voisi\nmerkitä kirkon elämässä uutta herätystä, eikä tahtonut siis hylätä\nsitä. Tästä aiheutui mainitsemamme Bossuet'n ja Fénelonin, \"Meux'n\nkotkan ja Cambrain joutsenen\" välinen taistelu. Kuultuaan Bossuet'n\nvalmistelevan kvietismistä kirjallista tilintekoa Fénelon ehätti ennen\nja julkaisi 1697 Pyhien ohjeita sisäisestä elämästä (Maximes des saints\nsur la vie intérieure), jossa esitti rouva Guyonin ajatukset selvässä\nmuodossa ja järkevin rajoituksin, ja koetti ohjata niitä eetilliseen\nsuuntaan. Fénelon karkoitettiin hovista hiippakuntaansa ja paavi\ntuomitsi 1699 hänen mielipiteensä, ei kuitenkaan kerettiläisinä, vaan\nharhauttavina. Sattuvasti eikä ilman huumoria paavi lausui, että\nFénelon oli osoittanut rakastavansa Jumalaa liian paljon ja Bossuet\nlähimmäistään liian vähän. Loppuikänsä Fénelon asui Cambraissa hoitaen\nhiippakuntaansa mallikelpoisesti, osoittaen uskonnollisen\nsuvaitsevaisuutensa vaillinaisuutta vainoamalla jansenilaisia, jotka\neivät hyväksyneet hänen pitkälle menevää kvietismiään, ja vaihtamalla\nkirjeitä Burgundin herttuan kanssa, jonka kuollessa 1712 hänen\npoliittiset toiveensa luhistuivat. 1714 hän sepitti Kirjeen Ranskan\nAkatemialle (Lettre à l'Académie française, 1716). Saint-Simon on\nkuvannut Fénelonin. Cambraihen menon aikoina tämä oli laiha,\nsopusuhtainen, äärimmäisen kalpea; nenä oli korkea, silmistä säihkyi\ntulta ja neroutta; kasvot olivat piirteiltään erikoiset, mutta silti\npuoleensavetävät ja unohtumattomat; hän oli samalla juhlallinen ja\nkohtelias, vakava ja iloinen, oppinut, ylimys ja piispa. Hän ei omien\nsanojensa mukaan itsekään voinut selittää sisintä olemustaan, jonka\nmääräävänä voimana kuitenkin usein oli -- hän myönsi -- itserakkaus.\nBossuet oli järjen, Fénelon epäilemättä tunteen ihminen; hänen täytyi\nsaada rakastaa ja tulla rakastetuksi. Siitä johtuu, että hän oli\nuskonnossaan mystikko ja että häntä oli vaikea vastustaa.\n\nTyttöjen kasvatusta koskevassa, n. 100 s. laajassa kirjassaan Fénelon\nlausuu ensin yleisiä ohjeita. Terveydestä on pidettävä tarkkaa huolta,\nopetusta on annettava huvittamalla, välttäen ankaruutta, josta ei ole\nhyötyä, ja historiaa sekä uskontoa on selitettävä jo varhaisella\nasteella. Sitten hän puhuu siitä, miten tyttöjä on opetettava\nvoittamaan ujous, väärä häveliäisyys, liika hienous, turhamaisuus ja\nmielistelynhalu, ja valmistettava perheenäideiksi, jotka kykenevät\nhoitamaan kotinsa, kohtelevat palvelijoita lempeästi, osaavat\nkirjoittaa äidinkieltänsä ja laskea, ja ymmärtävät hiukan lakitiedettä.\nAjanvietteeksi heille on opetettava maalausta ja musiikkia. Vanhempien\non valittava heille hyvä opettajatar, mutta siitä huolimatta aina\nhenkilökohtaisesti heistä huolehdittava. On rangaistava, jos on pakko,\nmutta kasvattajan tulee pyrkiä vaikuttamaan enemmän arvovallallaan kuin\npelolla. Tästä kirjasesta on kotoisin se periaate, että \"lapsen on\nannettava leikkiä ja että opetus on sekoitettava tähän leikkiin; että\nviisautta on näytettävä vain joskus ja silloin hymyilevänä\". Siihen\npohjautuu myös se Rousseaun periaate, että kasvatuksessa täytyy tyytyä\nnoudattamaan ja auttamaan luonnon viittauksia.\n\nVarsinaiset kasvatusteoksensa Fénelon kirjoitti näiden periaatteiden\nmukaan. Ne eivät siis ole, kuten Bossuet'n vastaavat kirjat, ankaria\nkäskysanoja, vaan kaunokirjallisia sepitelmiä, joihin opetus on\nkätketty. Sadut ja Lukianoksen mukaan kirjoitetut Vainajien keskustelut\nsisältävät kiitoksena ja moitteena esiintyviä siveellisiä opetuksia\nsekä tietoja antiikin mytologiasta ja kirjallisuudesta, historiasta,\ntaiteesta ja filosofiasta. Tulevalle hallitsijalle tarkoitetuilla\nneuvoilla on tärkeä sija: opettavilla kertomuksilla kehoitetaan\nvälttämään rajattoman vallan aiheuttamia viettelyksiä, hovilaisten\nimarteluja ja halua sotiin. Teos on siis uusi Ruhtinaiden kello\n(III, s. 97).\n\nTämän kasvatusohjelman pääteos on Telemakhos, laaja romaani, jonka\naiheen Fénelon sai Odysseiasta ja joka on uusi lisä Kyropaideiasta (I,\ns. 315, III, s. 96) alkaneeseen opetuskirjojen sarjaan.\n\nTelemakhos lähtee, opastajanaan Mentor (Minerva = Fénelon itse),\netsimään isäänsä Odysseusta. Hän käy Egyptissä, Foinikiassa, Kyprossa\nja Kreetassa, joutuu Kalypson vieraaksi ja rakastuu Eucharis-nymfiin.\nMentor saa hänet irtautumaan tästä vaarallisesta seurasta ja he\nsaapuvat Salenteen, jossa kuningas Idomeneus hallitsee. Mentor auttaa\ntätä uudistuksien toimeenpanossa sillä aikaa kun Telemakhos, joka on\nyhtynyt liittoon daunienilaisia vastaan, tekee ensimmäisen\nsotaretkensä. Odysseusta vain ei löydy. Turhaan Telemakhos laskeutuu\nManalaan etsimään häntä sieltä. Otettuaan vielä osaa muutamiin\ntaisteluihin ja rakastuttuaan tulevaan puolisoonsa, Idomeneuksen\ntyttäreen Antiopeen, hän palaa kotiinsa Ithakaan, jossa tapaa isänsä\nuskollisen Eumaios-paimenen luota, mikä kerrotaan romaanin viimeisellä\nrivillä.\n\nBossuet'n mielestä Telemakhos oli romaani, samanlainen kuin neiti de\nScudéryn laajat historiallissävyiset sepitelmät (III, s. 532). Ja\nmyöntäähän täytyykin, että Fénelonin kirja kuuluu ainakin näennäisesti\nseikkailuineen, haaksirikkoineen, taisteluineen, vankeuksineen\nja vaihtelevine rakastumisineen, vieläpä sen kautta, että\nTyr on selvästi Hollanti, Idomeneus Ludvig XIV, häntä vastaan\nmuodostettu yhtymä Augsburgin liitto, ja Protésilas Louvois,\ntähän barokin mielikirjallisuuteen. Mutta lähemmin tarkastaessa voi\ntodeta sen sittenkin eroavan siitä ratkaisevasti sekä ulkoasun\npuolesta, joka on homerolaisesti selvä ja hallittu, että\nsisällykseltä, jonka päivän asioihin ja henkilöihin viittaavan\ntarkoituksellisuuden Fénelon jyrkästi kielsi ja jonka päätehtävänä\nonkin valtiollis-yhteiskunnallisten opetusten antaminen. Salentessa,\njoka edustaa Fénelonin ihannevaltakuntaa, aatelistolla on ylin sija;\nyhteiskunta on täten feodaalinen, keskiaikainen. Kuningas on\nrajattomasti itsevaltias, mutta omien lakiensa sitomana harrastaa vain\nkansansa parasta, rakastaen sitä ja pyrkien saavuttamaan sen rakkautta.\nMuunlaista käsitystähän ei tulevalle itsevaltiaalle voinut opettaakaan.\nMentor on rauhan ystävä, haaveillen sotien lopettamisesta\nvälitystuomioistuinten kautta ja kansojen liittoutumisesta, ja\nteroittaen näitä mielipiteitään alituisesti. Rauhan tulee olla\nsellainen, että se tyydyttää kaikkia osapuolia, sammuttaa vihan ja\nedistää kansojen ystävystymistä, eikä siis väkivallalla aikaansaatu,\nkoska sellainen rikotaan ensimmäisen tilaisuuden tullen. Sotainen ja\nkunnianhimoinen kuningas tuottaa voitoillaan melkein yhtä paljon\nvahinkoa omalle kansalleen kuin voitetulle. Ellei hänellä ole halua\nrauhantöihin, hänen voittonsa eivät koidu kansan hyödyksi, vaan hän\nosoittautuu syntyneensä vain hävittämään eikä onnellistuttamaan\nalamaisiaan viisaalla hallinnolla. Valtakunnan turvallisuuden paras\ntakuu on oikeamielinen, rehellinen ja kohtuullinen politiikka ja\nnaapurien varmuus siitä, ettei heitä vastaan haudota hyökkäysaikeita.\nSota voi joskus olla välttämätön, mutta juuri se, että niin on, on\nihmiskunnan häpeä. Sodasta ei ole saavutettavissa mitään tosi kunniaa,\nsillä tätä ei voi olla siellä, missä ei ole humaanisuutta. Näistä\nmielipiteistään, jotka ovat kuten tunnettua edelleenkin vain kauniita\nhaaveita, Mentor-Fénelon kuitenkin horjahti epäjohdonmukaisuuteen\nsanoessaan, että kansan veltostumisen ehkäisemiseksi nuori aatelisto\noli muka lähetettävä sotiin vieraille maille.\n\nTämä oli asiallista, terävää Ludvig XIV:n valloituspolitiikan\narvostelua. Samaa sisältyy niihin kohtiin, joissa Mentor teroittaa\nvaatimattomien, luonnonmukaisten elämäntapojen välttämättömyyttä,\nosoittaen hallitsijain ja alamaisten tuhlaavaisuuden turmiollisuuden,\noli sitten kysymyksessä liian loistelias rakennustapa, ylelliset juhlat\ntai muu samanlaatuinen hillittömyys. Nämä mielipiteet ovat samalla\nilmausta kolmannesta Mentorille tärkeästä periaatteesta, aikakauden\nvallitsevaa talousjärjestelmää, merkantilismia l. colbertismia\nvastustavasta kannasta. Hallitus ei saa sekautua kauppaan, vaan tämä on\njätettävä yksityisyritteliäisyyden huollettavaksi; sen tuottama voitto\nolkoon alamaisten palkintona. Mutta tärkeämpänä kuin vapaata kauppaa\nMentor piti maanviljelystä, jonka tuotteet hänen mielestään muodostivat\nvarsinaisen kansallisvarallisuuden; merkantilismi kuten tunnettua piti\ntämän mittana jaloja metalleja. Tässä Fénelon ennusti 1700-luvun\nfysiokraattien talousopin syntyä. Esittäessään näitä mielipiteitä\nFénelon tuli luoneeksi kuvan luonnon idyllisissä oloissa elävästä,\nterveestä ja koruttomasta kansasta, ja hahmotelleeksi siten ihanteen,\njolla tuli olemaan huomattava merkitys 1700-luvun kirjallisuudessa.\n\nFénelon ei kuitenkaan ymmärtänyt yksilön vapauden tarpeellisuutta\nsyvällisemmin, vaikka siltä saattoi toisin kohdin näyttää.\nIhannevaltakunnassaan hän päinvastoin rajoitti sen mitä tarkimmin\nohjein, säännöstellen kauppaa kieltämällä ylellisyystavarain tuonnin,\njakamalla ihmiset seitsemään luokkaan, joiden piti käyttää erilaisia\npukuja, ja määräämällä yksityiskohtaisesti vaatteista, ruoasta,\nhuonekaluista, eri yhteiskuntaluokkien koristeista, asuntojen\nsuuruudesta jne.\n\nKirjeessään Akatemialle Fénelon pyytää sen jäseniä saattamaan\nsanakirjatyönsä päätökseen; rikastuttamaan kieltä ottamalla käytäntöön\nvanhoja sanoja, jotka tunnetusti hyvä-aististen henkilöiden oli\nvalittava ja jotka miellyttäisivät korvaa ja olisivat käytännöllisiä;\nja sommittelemaan puhetaidon oppaan antiikin suurimpien puhujien\nohjeiden mukaan, mallina Demosthenes; runo-opin, jota tarvittaisiin\nnorjentamaan ranskalaista säettä; esitykset tragediasta, jossa\nvaadittaisiin vähemmän rakkautta ja mahtipontisuutta, komediasta, joka\nolisi oleva yhtä tosi kuin Molièren, mutta hiotumpi eikä niin karkea,\nja historiasta, jonka tulisi olla muodoltaan mitä taiteellisimmin\nhiottua, mutta samalla äärimmäisen asiallista. Eri esityksillä\nolisi oleva oma kirjoittajansa, joiden tulisi neuvotella muiden\nakateemikkojen kanssa. Lopussa hän puuttui riitaan antiikin ja nykyajan\nkirjallisuuden arvosta verrattuina toisiinsa lausumalla, että siinä\nsuhteessa oli pyrittävä olemaan tasapuolinen.\n\nFénelon oli klassikko, vaatien tosioloista, luonnonmukaista kuvausta.\nTämän hän käsitti niin, että oli pyrittävä helppotajuiseen,\nluonnolliseen, suloiseen ylevyyteen, siihen, mikä oli rakastettavaa,\neikä siihen, mikä oli yllättävää ja ihmeellistä. Oli puhuttava\nsydämelle ja mielikuvitukselle, tyytymättä siihen, mikä kyllä säkenöi,\nmutta oli kylmää. Hän ymmärsi maalauksellisuuden, pittoreskin,\nmerkityksen, Homeroksen kodikkaat kohdat, ja vaati historioitsijalta\ntarkkaa tapojen kuvausta. Kielellisissä uudistusajatuksissaan hän\npalasi Plejadin kannalle. Runomuotoa hän ei rakastanut, sillä ranska\nmenetti hänen mielestään muutettuna loppusoinnullisiksi säkeiksi\nenemmän kuin se noista soinnuista hyötyi. Taiteilijana ja\ntyyliniekkana Fénelon osasi yhdistää antiikin sävyyn omat\naatteelliset tarkoituksensa, synnyttää runollisia kuvia ja tunteita\nyleisluontoisilla esineillään ja niiden määräyksillä, \"tuoksuvilla\npensastoilla\", \"aina kukoistavilla kukkakentillä\", \"tuhansilla pienillä\npurosilla ja niiden puhtailla aalloilla\", \"suloisella raikkaudella\",\n\"lukemattomilla lintusilla, jotka raiuttavat pensastoa kauniilla\nviserryksellään\" jne. (Telemakhos, XIV). Hänen lauserakennuksensa on\nsujuvaa, keveätä, selvää, ja hänen ajatuksensa kirkkaita. Kaiken\nkaikkiaan Fénelon näin kuvastuu mieleemme miehenä, joka vielä seisoo\nBossuet'n aikakauden tasanteella, mutta kurottaa jo mystiikallaan,\nluonnontunteellaan, maalauksellisuudellaan ja aikansa vallitsevaan\npolitiikkaan kohdistamallaan kritiikillä käsiään 1700-luvulle,\nmelkeinpä antaen alun monille sen keskeisimmille aatteille ja\ntunnevirtauksille.\n\n\n4\n\nSalonkien libertiinit eivät luopuneet omasta filosofiastaan, vaikka\nehkä kävivätkin kirkossa kuulemassa, kuinka henkeviä käänteitä monsieur\nl'abbé oli tällä kerralla saanut sovitetuksi saarnaansa. Heidän\nvakinaisena lukemisenaan oli vielä Montaigne ja heillä oli elävänä\nmuistossa Regnier'n tyyppitaide, ivan halun ollessa muutenkin\najankohdalle kuvaavaa. Monen libertiiniylimyksen sydäntä kaikersi\nkatkeruus sen johdosta, että entinen feodaalinen valta-asema näytti\nlopullisesti luhistuneen, ja moni valveutunut sielu tunsi peläten,\nkuinka renessanssin hengenvapaus supistui yhä ahtaammalle tässä\nsuunnattomaksi koneeksi muuttuvassa maailmassa, jossa yksilö oli vain\nmerkityksetön, pieni nappula. Tämä ajattelu, joka eli siellä täällä\nkaikkien sivistyneiden, myös hengellisen säädyn keskuudessa, kuten\nolemme nähneet filosofian ja raamatunkritiikin historiasta, ja kukoisti\nerikoisesti salonkien satiirisena keskusteluna ja pakinointina, löysi\nsanottavalleen sopivan ilmaisumuodon juuri tuosta mainitusta\npakinoinnista ja kaikesta sen sukuisesta lyhyestä ja terävästä\npersoonallisesta lauseilusta. Tämä harrastus oli ajan ilmassa:\nsalongeissa hahmoteltiin toistensa muotokuvia (III, s. 532), Voituren\nSäkeet ja kirjeet olivat sitä samaa, Pascalin Kirjeet ja Ajatelmat\nomalla alallaan myös; olipa barokin romaaninkin pyrkimyksessä saada\nselvitetyksi henkilöiden sielulliset vaikutteet halua tunkeutua\nasioiden pohjaan. Mielissä asui ikäänkuin renessanssin testamenttina ja\nkaikkien 1500-luvun kokemusten summana annos elämänviisautta, joka\ntahtoi päästä kuuluville ja saada säilymiskelpoisen, vaikuttavan\nmuodon. Tätä suuren vuosisadan filosofiaa edustivat yllämainittujen\nkirjailijoiden lisäksi Balzac, La Rochefoucauld ja La Bruyère. Helppo\non huomata, että käsitellessä heitä luodaan jatkoa lukuihin\nrenessanssin persoonallisuusihanteesta (III, s. 87) ja huumorista ja\nsatiirista (III, s. 218), ja että samalla syntyy jotakin, jota\nvoitaisiin sanoa tapainkuvaukseksi.\n\n_Jean-Louis Guez de Balzac_ (1597-1654) teki nuorena matkan Hollantiin,\ntoverinaan Théophile de Viau, jonka kanssa riitautui. Hovimiehenä ja\ndiplomaattina hän oleskeli Roomassa 1621-1622, minkä jälkeen,\njouduttuaan epäsuosioon, asettui Lounais-Ranskassa olevaan metsäiseen\nja vuoriseen kotimaakuntaansa Charenteen, jossa hänellä oli tila. Hyvin\nharvoin hän saapui sieltä Parisiin, näyttäytyäkseen Rambouillet'n\nsalongissa ja Akatemiassa, jonka jäsen oli. Hän oli yksinäinen\nvanhapoika, joka arveli, että jos ihmiset todellakin olivat\nvanhempiamme, meidän oli syytä pitää surupukua koko elämämme.\nAjankulukseen ja kunnianhimonsa tyydytykseksi hän sepitteli Montaignen\ntapaan kirjeitä, joita lähetteli parisilaisille ystävilleen luettaviksi\nääneen salongeissa, ja puolifilosofisia tutkielmia. Kirjeensä hän\njulkaisi itse (ensimmäisen osan 1624). Ruhtinas (Le Prince), jossa hän\npeitetyin sanoin ylisti Ludvig XIII:tta, ilmestyi 1631; Partaniekka (Le\nBarbon), pessimistinen satiiri, 1648; Kristitty Sokrates (Le Socrate\nchrétien) 1652; ja Richelieun ylistys Aristippe 1658.\n\nBalzacin erakkomaisuus oli jonkin verran laskelmallista: hän tunsi\nolevansa suurempi välimatkan päästä kuin äärestä, ja sanojensa saavan\nenemmän kantavuutta kuultuina harvoin ja kaukaa kuin usein ja läheltä.\nMutta vaikka hän olisi todennäköisesti mieluiten asunut Parisissa, jos\nvain hovi olisi suonut hänelle niin paljon kunniaa kuin hänen\nylpeytensä vaati, täytyy silti myöntää hänen viihtyneen maaseudulla,\nvieläpä nimenomaan siksi, että hän ymmärsi luonnon kauneutta, mikä oli\nharvinaista hänen aikansa Ranskassa. Hänen kirjeissään on tältä alalta\nherkkiä, hienosta, tutkitusta luonnontunteesta todistavia kohtia.\nToinen Balzacin erikoisuus oli hänen kielenkäyttönsä ja tyylinsä. Hän\nteki pilkkaa Malherben kieli- ja tyylipyrkimyksistä, mutta muodosti ja\nhioi oman proosansa niin huolitellun persoonattomaksi ja\nkaunopuheiseksi, että siitä tuli Malherben työn vastine.\nKaunopuheisuutensa aiheet hän sai yleisistä yhteiskunnallisista,\npoliittisista ja kristillisistä aatteista, joista väliin sepitti\nvoimakkaita lauseita; syvempään itsenäiseen ajatteluun -- hänen\nfilosofiansa on kotoisin Montaignelta -- hän oli kykenemätön. Lauseensa\nhän koristi retoriikan kaikilla keinoilla, väitteillä, vastaväitteillä\nja vertauksilla. Tuntien salonkien \"muotokuvaleikin\" hän hahmotteli\neräässä kirjeessään (1644) roomalaisen ja loi näin Liviuksen tarinain\nmukaan sen isänmaan yhteisetua ajattelevan, jaloon uhraavaisuuteen aina\nvalmiin sankarin, jonka Corneille oli jo tuonut näyttämölle ja joka\nniin hyvin sekä edisti että tulkitsi itsevaltiuden pyrkimystä kaiken\nalistamiseksi valtakunnan ja kansan (= kuninkaan) palvelukseen. Saman\najattelun ilmaus on Balzacin käsitys kuninkaan vallasta: alamaisella ei\nollut oikeutta paheksua, vaikka kuningas antoi vangita hänet pelkän\nepäilyksenkin perusteella, sillä sitenhän hänen uskollisuutensa tuli\ntutkituksi. Balzacin osuus aikansa hengenelämään rajoittuu näin ollen\nproosan kehittämiseen klassillisesti tasapainoiseksi ja retoorisen\nkaunopuheiseksi, ja kaikessa hallitsijan tahtoon ja valtakunnallisiin\nnäkökohtiin alistuvan kansalaisihanteen luomiseen. Siinä hän siis\npuhalsi samaan hiileen kuin Bossuet.\n\nBalzac kuuluu vuosisadan alku-, _La Rochefoucauld_ (1613-1680) sen\njälkipuoliskolle. Viimeksimainitun tuotannossa on eräänlaista\nlopputuloksen sävyä, ikäänkuin jo renessanssin aikana aloitettu\nihmisluonteen tutkiminen olisi nyt saatettu päätökseen ja ilmaistu\nviimeisteltyinä, järkkymättöminä totuuksina.\n\n_François VI_, Marcillacin ruhtinas ja sittemmin _de La\nRochefoucauldin_ herttua, oli syntynyt Parisissa hugenottien puolella\ntaistelleen ylhäisen perheen jäsenenä. Sai huolimattoman tietopuolisen\nkasvatuksen, meni 15-vuotiaana naimisiin Andrée de Vivonnen kanssa,\njoka oli hyvä puoliso, ja seuraavana vuonna armeijaan. Oltuaan muutamia\nvuosia sotaretkillä hän joutui Chevreusen herttuattaren lumoihin,\nkuningatar Annan piiriin ja vehkeilemään Richelieutä vastaan, mikä ei\ntuottanut sen vaarallisempia seurauksia kuin muutaman päivän vierailun\nBastillessa ja silloin tällöin karkoituksen maaseudulle. Richelieun\nkuoltua hänestä tuli Mazarinin vastustaja, Longuevillen herttuattaren\nystävä ja Frondekapinain johtohenkilö. Hän taisteli urhoollisesti mutta\nhuonolla onnella, ja päätti poliittisen uransa 1652, jolloin haavoittui\npahasti päähän. Tuloksena oli menetetty terveys, vähentynyt varallisuus\nja katkeruus kaikkia puolueita ja johtavia henkilöitä vastaan. Hän oli\nollut Rambouillet'n salongin jäsen ja alkoi, kun tämä Fronden johdosta\nhajaantui, vierailla sen seuraajassa, rouva de Sablén salongissa, jossa\nentisen luonnekuvaleikin sijasta harjoitettiin ajatelmien sorvailua.\nToipumisvuosinaan La Rochefoucauld oli kirjoittanut Muistelmia\n(Mémoires), jotka painettiin hänen tietämättään 1662, ja syventynyt\najatelmien sepittämiseen, jotka julkaisi 1665 nimellä Mietelmiä eli\nmoraalisia ajatelmia ja elämänohjeita (Reflexions ou Sentences et\nMaximes morales) [Suomentanut professori J. V. Lehtonen]. Näihin\naikoihin alkoi hänen ja rouva de La Fayetten ystävyys, jota kesti hänen\nelämänsä loppuun saakka. Tietoja hänestä tämän jälkeen on saatu\netupäässä toisen ystävättären, rouva de Sévignén, kirjeistä. La\nRochefoucauld eli loppuikänsä kaikkien kunnioittamana filosofina ja\nvanhan aateliston taipumattomana edustajana, minkä maineen hän on\nmyöhemminkin säilyttänyt. Mietelmistä, jotka hiottiin lopulliseen\nasuunsa mainittujen ystävättärien salongeissa ja joiden jyrkkyyttä\nlievennettiin -- ehkä rouva de La Fayetten vaikutuksesta -- sellaisilla\nsanoilla kuin \"usein\", \"melkein\" jne., ilmestyi La Rochefoucauldin\neläessä viisi muutettua ja lisättyä painosta; kaikkiaan mietelmiä\non n. 700.\n\nDe Retzin kardinaali huomauttaa Muistelmissaan, että La Rochefoucauld\noli enemmän miettiväinen kuin toimintakykyinen luonne. Itse tämä sanoi\nhahmottelemassaan omassa kuvassaan olevansa melankoolikko, jonka oli\nnähty nauravan kolmessa, neljässä vuodessa vain muutama kerta; hän\nväitti olevansa vailla säälintunnetta, jolla ei muka ollut mitään\ntekemistä hyvin rakennetussa sielussa. Niinpä elämän tarkastelu ilman\nsääliä, joka tekee meidät suvaitsevaisiksi, päinvastoin lisäsi hänen\npessimismiään ja teroitti hänen kyynillisyyttään. Tämä luonnekuva on\nepäilemättä syntynyt liiaksi Mietelmien hengessä. Tosiasia lienee\nsittenkin se, että La Rochefoucauld oli ylipäätänsä kunnioitettava,\nvieläpä miellyttävä henkilö, jonka poliittiset vastoinkäymiset ja usein\nepäröivä menettely aiheutuivat enemmän tänä aikana harvinaisesta\ntunnontarkkuudesta ja asioiden molempia puolia tutkivan, muiden\nyläpuolelle kohoavan elämänviisauden aiheuttamista epäilyksistä kuin\nmuusta. Näin ollen ei Mietelmiä voi pitää pelkkänä tappiolle joutuneen\npoliittisen vehkeilijän sappena, vaan niiden samoin kuin Ben Jonsonin\nja Swiftin syövyttävän satiirin takana on todennäköisesti myös\nkatkeroitunut ihmisystävä, joka esittää aina varjopuolia siinä\nsalaisessa toivossa, että ihmiset heräisivät huomaamaan ne ja\nparantaisivat itsensä.\n\nMietelmissä on joukko sellaisia, jotka ovat aiheutuneet halusta\nsaavuttaa sievistelijöiden ihastusta siroilla sana-asetelmilla ja\ntyylillisillä puolilla. \"Uskollisuus rakkaudessa on alati jatkuvaa\nuskottomuutta, joka saa sydämemme peräkkäin kiintymään rakastetun\nkaikkiin ominaisuuksiin ja antamaan väliin etusijan yhdelle, väliin\ntoiselle. Niin että tämä uskollisuus on vain yhteen ja samaan\nesineeseen pysähtynyttä ja sulkeutunutta uskottomuutta\". \"On moitteita,\njotka ylistävät, ja ylistelyjä, jotka panettelevat\". \"Jos kykenemme\nvastustamaan intohimojamme, tapahtuu se pikemmin näiden heikkouden kuin\nmeidän väkevyytemme tähden\". Emme voi olla toteamatta näissä lauseissa\nrenessanssin aikuista, machiavellimäislylymäistä (III, s. 96-98, 126,\n161, 292) mieltymystä teesiin ja antiteesiin, Montaignen henkeä,\nconcetti-, gongorismi- ja marinismi-älykkyyttä, joka kuului\nRambouillet'n salongin erikoisuuksiin. Tältä kannalta La\nRochefoucauldin Mietelmät ovat kaukaa saapuneen, laajalle levinneen ja\nsitkeähenkisen ylimyksellisen, filosofisen sievistelytyylin uusi\nilmaus.\n\nSitten voimme todeta niiden joukosta lauseita, joiden takaa tuntuu\nvielä paranemattomien haavojen aiheuttama tuska. Lukiessamme sanoja:\n\"Jos rakkautta arvostellaan sen useimpien seurausten mukaan, se\nmuistuttaa enemmän vihaa kuin ystävyyttä\", tulemme ajatelleeksi La\nRochefoucauldin ja Longuevillen herttuattaren suhdetta. Ja mietelmät:\n\"Noita suuria ja loistavia tekoja, jotka häikäisevät silmiä,\nvaltioviisaat kuvailevat suurten suunnitelmien tuloksiksi, vaikka ne\nyleensä ovat mielialan ja intohimojen seurauksia\", ja \"sankarit ovat\naivan samanlaisia kuin muutkin ihmiset, ellemme ota lukuun suurempaa\nturhamaisuutta\", johdattavat mieleen Richelieun ja Mazarinin\nkovaonnisen vastustajan, joka ei usko suuriin ihmisiin eikä\nsuunnitelmiin.\n\nKaikista kokemuksistaan La Rochefoucauld näyttää tekevän sen yleisen\njohtopäätöksen, että itserakkaus ja itsekkyys ovat ihmisten\nperusvaikuttimia. \"Itserakkaus on suurin imartelijoista\". \"Oma etu\npuhuu kaikkia kieliä ja näyttelee kaikkia osia, vieläpä\nepäitsekkäänkin\". \"Mitä pidämme hyveinä, on usein vain erilaisten\ntoimintojen ja erilaisten etujen yhtymä, jonka sattuma tai meidän\ntaitomme ovat saaneet aikaan. Eivätkä miehet ole aina urhoollisia\nurhoollisuudesta enempää kuin naiset siveitä siveydestä\". \"Hyveet\nhukkuvat itsekkyyteen niinkuin virrat mereen\". Olisi kuitenkin erehdys\notaksua, että itserakkaus ja itsekkyys oli jonkinlainen ennakolta\nomaksuttu valokartio, johon La Rochefoucauld aina asetti uhrinsa\nruvetessaan tutkimaan ja määrittelemään hänen perusominaisuuksiansa.\nMietelmät ovat päinvastoin syntyneet, kuten jo viittasimme, salaisen\nihmisystävän puolueettoman, läpitunkevan, enemmän huolestuneen kuin\nivallisen tarkastelun tuloksina.\n\nJatkaessaan säälimätöntä erittelyään La Rochefoucauld osoittaa, \"mitkä\npaheet ovat osana hyveiden kokoonpanossa\", jossa niitä tarvitaan samoin\nkuin lääkkeitä valmistettaessa erilaisia myrkkyjä. \"Varovainen viisaus\nyhdistää ja sovittaa ne, käyttäen niitä hyödykseen elämän kärsimyksiä\nvastaan\". _Vilpittömyys_ on \"sydämen avaamista; se esiintyy hyvin\nharvoissa ihmisissä, ja se, mitä yleisesti nähdään, on vain ovelaa\nteeskentelyä, jonka tarkoituksena on vain muiden luottamuksen\nvoittaminen\". _Vaatimattomuus_ on oikeastaan vastakohtansa salaamista:\n\"Kiitoksen torjuminen on halua saada kiitos kahteen kertaan\".\n_Urhoollisuus_ aiheutuu alhaisista vaikuttimista: \"Kunnian himo,\nhäpeän pelko, rikastumisen tarkoitus, mukavan ja miellyttävän elämän\nhalu ja muiden alentamisen ilo ovat usein tuon urhoollisuuden syinä,\njota ihmiset niin suuresti ylistävät\". \"Se, mitä sanotaan\n_anteliaisuudeksi_, on useimmiten vain antamisen turhamaisuutta, josta\npidämme enemmän kuin siitä, mitä annamme\".\n\nToivoisi La Rochefoucauldin löytäneen ihmisen elämästä sellaistakin,\njoka olisi ollut valoisa poikkeus Mietelmien muodostamasta masentavasta\nitsekkyyden ja alhaisuuden luettelosta. Sen ei olisi pitänyt olla\nhänelle mahdotonta, sillä epäitsekkäät, ylevät tunteet kuuluivat\nvarmaan myös hänen kokemuspiiriinsä. Mutta sitä puolta hän ei\nesittänyt, ehkä senkin vuoksi, että olisi siten puhunut itseään,\nluomansa kuvan eheyttä vastaan. Se ei kuulunut ajankohdan tyyliin.\nRouva de Sablé muuttui jansenilaiseksi, ihmisen huonous oli julistettu\narmon edellytykseksi, ilmassa oli jotakin, joka suosi tällaista\npessimismiä. Mutta sellaisinaankin ne ovat mitä kiintoisimpia,\nsisältäen jotakin, joka tuntomme osoituksen mukaan on kiistämätöntä\ntotuutta, tuomiten ja ruoskien meitä terveellisesti. Kun nämä totuudet\novat saaneet niin ytimekkään ja hiotun asun, että toteamus, jonka\nselittämiseksi toinen olisi tarvinnut kokonaisen saarnan, on mahdutettu\nyhteen, pariin, korkeintaan muutamaan riviin, loistaen niistä\ntasasuhtaisesti hiottuna ja kirkkaana, voimme ymmärtää, miksi tämä\npieni kirja on yhä tuore ja tehoisa. Se on ollut lukemattomien\nkirjailijoiden, lehtimiesten, poliitikkojen ja salonkileijonien\nviisaudenkaivo, josta he ovat ammentaneet neroutta esityksiinsä --\neräänlainen 1600-luvun Saarnaaja, josta tosin puuttuu mainitun teoksen\nrunollinen, ylevä resignaatio ja eleeginen kauneus, mutta joka sen\nsijaan sisältää runsaasti juuri uuden ajan ihmisen tarvitsemaa\n\"voidetta\".\n\n5\n\nSamoin kuin Fénelon uskonnon, edustaa _La Bruyère_ maallisen\npakinaviisauden ja ihmistutkimuksen alalla ovien avautumista\nvalistuksen vuosisataan. Hän on siis sen kaaren lopettaja, jonka\naloitti jo Régnier (III, s. 254) ja jota sitten omin vivahduksin\njatkoivat ja rakentelivat Scarron, Voiture, Balzac, Pascal ja La\nRochefoucauld.\n\n_Jean de la Bruyère_ (1645-1696) oli syntyisin arvokkaasta\nparisilaisesta porvarisuvusta, minkä aina avoimesti ilmaisi mm.\nkirjoittaen nimensä Delabruyère; nykyinen kirjoitustapa periytyy muiden\naiheuttamasta tottumuksesta. Hän opiskeli lakimieheksi, harjoitti\nasianajoa ja osti 1673 Caenista, eräältä Bossuet'n sukulaiselta,\nvaltion rahastonhoitajan toimen, mikä tuotti aatelisarvon ja\nsäännölliset tulot. Bossuet toimitti hänet 1684 opettajaksi mahtavaan\nCondé-perheeseen, jonka turvissa ja yleensä hovipiireissä hän sitten\nvietti loppuikänsä. Virkansa hän möi 1687. Hänen elämästään ja\nvarsinkin hoviajasta tiedetään perin vähän: hän oli hiljainen,\nkirjojensa parissa viihtyvä, erakkomainen vanhapoika, joka katseli\ntarkoin ympärilleen ja pani merkille ja muistiin kaikki havaitsemansa\nerikoisuudet ja ihmislajien, varsinkin ylimysten tyyppitunnukset.\nTeoksensa Theophrastoksen luonteita, käännetyt kreikasta, ynnä tämän\nvuosisadan luonteita ja tapoja (Les Caractères de Théophraste, traduits\ndu grec, avec les Caractères ou les Moeurs de ce siècle) hän julkaisi\n1688, hankkien itselleen paljon lukijoita ja vihamiehiä. Hänen\neläessään siitä ilmestyi yhdeksän painosta. Toisesta alkaen\nTheophrastos sai siirtyä loppuun. La Bruyèren omat luonnekuvat\nlisääntyivät painos painokselta, niin että Luonteista paisui lopuksi\nlaajahko, n. 350 tiheätä oktaavisivua käsittävä teos. Hänen pääsynsä\nAkatemiaan oli vaikeata, mutta valittiin hänet lopuksi sinne 1693.\nPaitsi niitä henkilöitä, joita hän oli loukannut Luonteiden satiirilla,\nhäntä erikoisesti vihasivat ajankohdan kyhäilijätyypit, kirjallisen\nelämän loiset, joista hän puhui syvästi halveksien. Kun hän kuoli äkkiä\nhalvaukseen, levisi aluksi tänä myrkytysmurhien yleisyydestä tunnettuna\naikana luonnollinen huhu, että hänen vihamiehensä olivat surmanneet\nhänet, mikä oli kuitenkin perätön väite.\n\nTheophrastoksen Siveellisiä luonteita (I, s. 310) sisältää\nkolmekymmentä n. oktaavisivun pituista tutkielmaa, joiden nimet --\nTeeskentelijä, Imartelija, Lörpöttelijä, Törkeätapainen, Mielistelijä,\nHäpeämätön jne. -- jo ilmaisevat niiden sisällyksen. La Bruyèren\nkäännös ei ole sananmukainen, vaan vapaammin selittävä. Verratessa\nniihin hänen ensimmäistä omaa tutkielmaansa, parinkymmenen tiheän sivun\nlaajuista esitystä Henkisestä työstä (Des ouvrages de l'esprit), jossa\nhän lausuu mielipiteitä kirjallisuudesta, saattaa todeta, että\nTheophrastoksen teos on ollut hänellä korkeintaan ensimmäisen aiheen\nantajana, alimmaisena lähtökohtana, mutta ei mallina. Ehkä se oli myös\njonkinlainen ryntäyskypärä, jonka suojassa kirjoittaja saattoi\nhuomaamatta hiipiä lähemmäksi aiottuja hyökkäyksiensä kohteita.\nTodetessamme sitten La Bruyèren lausuvan ajatuksensa lyhyehköinä, joko\nyhden tai muutamia virkkeitä käsittävinä mietelminä, jotka hän on\nyhdistänyt eri nimikkeiden alle, mutta jotka kykenevät seisomaan\nyksinäänkin, omin jaloin, huomaamme hänen kuuluvan Montaignen,\nPascalin, La Rochefoucauldin työn ja salonkien hahmotteluleikin\njatkajiin. Hän muodostelee ajattelunsa tulokset molempain\nviimeksimainittujen tyyliin mietelmiksi tai huomautuksiksi, yhdistäen\nnämä sitten Montaignen mukaisiksi esseiksi. Yhdeksännessä painoksessa,\njota La Bruyère itse ehtii vielä jonkin verran korjailla, näitä\nhuomautuksia on kaikkiaan 1.119. Niissä käsitellään paitsi henkistä\ntyötä Henkilökohtaisia ansioita, Naisia, Sydäntä, Seurapiiriä ja\nkeskustelua, Onnen lahjoja, Kaupunkia, Hovia, Ylimyksiä, Hallitsijaa ja\nvaltakuntaa, Ihmistä, Arvosteluja, Muotia, Eräitä tottumuksia,\nSaarnatuolia ja Voimakkaita henkiä. Huomattavana puolena oli ajankohdan\ntunnettujen henkilöiden kuvaus: draamoista ja romaaneista lainattujen\nnimien alta heidät silloin helposti tunnettiin.\n\nLa Bruyère oli ylpeä luonne, selvästi tietoinen etevämmyydestään\nverrattuna ympäristöönsä, eikä vailla kunnianhimoa, mikä ilmenee\nArvosteluista ja Henkilökohtaisista ansioista. Hän tyytyi toisarvoiseen\nasemaan Condén perheessä vain siksi, että tiesi olevan sille, \"jolla ei\nole muita suosituksia kuin suuret ansionsa\", vaikeata päästä näkyviin.\nPilkkaajia vastaan hän linnoittautui lujan sisunsa suojaan, antamatta\nheille sitä iloa, että olisivat huomanneet ilkeyksiensä osuneen, ja\nkostaen heille sapekkailla mietelmillään. Mutta ylpeys oli oikeastaan\nvain ulkopuolinen varustus maailman pahuutta vastaan, sillä sydämeltään\nLa Bruyère oli altis ja hyvä. \"Annatte minulle jotakin, joka on\nkallisarvoisempaa kuin hopea tai kulta, nimittäin tilaisuuden palvella\nteitä\", hän sanoo Onnen lahjoissa. Yhteiskunnan kovaosaisia kohtaan hän\ntunsi sääliä: \"Suuri sielu on vääryyden, epäoikeudenmukaisuuden, surun\nja pilkan saavuttamattomissa; hän olisi haavoittumaton, ellei sääli\ntuottaisi hänelle kärsimyksiä\". Hän on tarkoin tutkinut ystävyyttä ja\nrakkautta, löytämättä ainakaan viimeksimainitusta erikoisempaa\nlohdutusta: \"Aika lujittaa ystävyyttä, mutta heikontaa rakkautta\".\n\nSiirtäen hänen kirjallisten mielipiteidensä käsittelyn toiseen\nyhteyteen mainitsemme sanasen hänen elämänkäsityksestään. Puhuessaan\nihmisistä hän sanoo, ettei heitä pidä moittia siitä, että he ovat\npahoja, kiittämättömiä, epärehellisiä ja itserakkaita, sillä heidät on\nluotu sellaisiksi; pahuus on heissä yhtä luonnollista kuin kiven\nputoaminen. Ihmiskunnan häpeän merkki on se, että heitä täytyy\nasiakirjoin muistuttaa pysymään sanassaan. Aikain alusta kansat ovat\ntaistelleet keskenään jostakin maapalasta ja kehittäneet oikein\nkaunissääntöisen sotataidon suoriutuakseen näistä taisteluista sitä\nvarmemmin. Elämä on vain suruja ja särkyneitä toiveita, minkä vuoksi\ntulee nauraa ennen kuin on onnellinen, sillä muuten voi kuolla saamatta\nnauraa ollenkaan. Näyttäisi kuitenkin siltä kuin hänen pessimisminsä\nolisi lievempää kuin La Rochefoucauldin, sillä hän uskoo ihmisellä\nolevan myös hyviä ominaisuuksia: \"On olemassa eräitä suuria tunteita,\neräitä jaloja ja yleviä tekoja, jotka johtuvat vähemmän henkemme\nvoimasta kuin luonteenlaatumme hyvyydestä\". Tässä valossa täytynee\nuskoa La Bruyèren tarkoittaneen ihmiskunnan voivan kehittyä paremmaksi,\nkun hän sanoo: \"Ihmisiltä vaaditaan, jos mieli heidän tulla paremmiksi,\npaljoa suurempaa ja harvinaisempaa menestystä kuin saavutetut\nylistykset ja palkinnot\". Joka tapauksessa hän uskoi hyvyyteen ja\nkiitollisuuteen: \"On miellyttävää nähdä sen katse, jolle aikoo antaa\njotakin\".\n\nLa Bruyère ei luullut voivansa lausua mitään uutta, vaan aloitti\nensimmäisen tutkielmansa Saarnaajan tyyliin: \"Kaikki on sanottu\".\nTeoksensa otsakkeessa ilmoittamansa erikoistehtävän, oman aikansa\nluonteiden ja tapojen tutkimisen, hän suoritti kuvaamalla saiturit,\ntekopyhät, seuraelämän narrit, itsekkäät ym. ikuiset yleisinhimilliset\ntyypit, ja heidän rinnallaan varsinaisesti omaan aikaansa kuuluvat\nsievistelevät kaunosielut, korusanaiset jaarittelijat, juorujen\nlevittäjät, muotihullut ja suurelliset narrit, jotka tahtoivat\naina esiintyä ylimysten seurassa. Hän vie lukijan julkisille\nkävelypaikoille, jossa kaikki ovat toistensa ilkeämielisen ja\nyksityiskohtaisen tarkastelun kohteina, ja kuninkaan vastaanottoon,\njonne joku nousukas saapuu meluten ja tungeskellen. Hän riistää armotta\nihmisiltä naamarin: \"Libertiinejä on kahdenlaisia, niitä, jotka\nluulevat olevansa sellaisia, ja tekopyhiä eli valehurskaita, jotka\neivät tahdo itseään luultavan libertiineiksi\". Väliin kirjailijaa\nhuvittaa se, mitä hän näkee, mutta joskus hän suuttuu.\nYhteiskunnallista satiiriahan oli jo olemassa -- siinä suhteessa on\nmuistettava paitsi vanhempaa kirjallisuutta saarnaajat, esim.\nBourdalue, ja sitten Molière, Racine ja La Fontaine --, mutta La\nBruyère lisää siihen persoonallisen, joko siveellisestä harmista tai\nsäälistä aiheutuneen katkeruuden. Ludvig XIV:lle hän osoitti sen verran\nkunnioitusta kuin oli välttämätöntä, mutta teki sen kuten Bossuet\nhienosti varoittavassa hengessä. Ylimystölle hän sen sijaan sanoi\nkoristelemattoman totuuden. Se on turhamaista ja hyödytöntä: \"Kansalla\nei juuri ole henkevyyttä eikä ylimyksillä sydäntä; ensiksimainitulla on\nhyvät luonnonlahjat, mutta ei ollenkaan ulkonaista sivistystä;\ntoiseksimainituilla ei ole muuta kuin tätä ulkonaista puolta, joka on\npelkkää pintaa. Jos pitäisi valita, en epäröisi, vaan liittyisin\nkansaan\". Sikäli kuin aatelisto menee rappiolle, sen sijan anastaa\nkelvoton rahaylimystö: \"Jos eräät vainajat palaisivat elämään ja\nnäkisivät mainehikkaiden nimiensä, maidensa, lainojensa ja vanhojen\nrakennustensa omistajina henkilöitä, joiden isät ehkä olivat\nheidän vuokraajinaan, niin mitä luulisitte heidän ajattelevan\nvuosisadastamme?\" Lakimiehiä La Bruyère ei rakastanut. He eivät olleet\nainoastaan tietämättömiä, vaan lisäksi kevytmielisiä, pyrkien matkimaan\nkaupungin keikareita. Hän moitti myös huudossa olevia hengellisiä,\nmutta säästi porvaristoa, johon itse kuului, ja muuta kansaa, jonka\nkasvavan kurjuuden säälien pani merkille. Vain La Fontaine oli\nhuomauttanut siitä ennen häntä. \"Maailmassa on sydämeen koskevaa\nkurjuutta\", lausui La Bruyère. \"Muutamilta puuttuu ruokaa; he pelkäävät\ntalvea, he pelkäävät elämää\". \"On olemassa eräänlaisia villejä eläimiä,\nuroita ja naaraita, hajallaan siellä täällä maaseudulla, likaisia,\nkalmanvärisiä, auringon polttamia, jotka maahan sidottuina möyrivät ja\nkaivavat sitä hellittämättömän itsepäisesti; he puhuvat melkein\nymmärrettävästi ja kun he nousevat jaloilleen, näemme heillä olevan\nihmisen kasvot -- niin, he ovat todellakin ihmisiä\".\n\nLa Bruyère pelkää käyvänsä väsyttäväksi ja koettaa siksi tehdä\nsanottavansa aina kiintoisaksi. Hänen teoksensa taustanahan ovat\nmuotokuvat ja siveelliset ohjeet, sillä niistä tämän ajan yleisö piti,\nmutta La Bruyèrellä oli niiden luomisessa oma menettelytapansa. Sen\nsijaan, että olisi kuvannut ensin ulkomuodon ja sitten siitä\nriippumatta sielulliset ominaisuudet, hän osoitti edelliseen kuuluvien\npiirteiden ilmaisevan ja tulkitsevan jälkimmäisiä. Vaihtelevaisuutta\nhän sai jo tyyppiensä erilaisuudesta ja erikoisuudesta. Mietelmien\nrakentelemisessa oli yksitoikkoisuuden vaara suurempi. La Bruyère\nkoetti välttää sitä sommittelemalla ne, paitsi tavallisiksi lyhyiksi\ntoteamuksiksi, pieniksi tutkielmiksi, vertauksiksi, jotka sisälsivät\nsanaleikkejä, eri alojen, esim. ystävyyden ja rakkauden vertailuiksi,\nkaksinpuheluiksi, vieläpä kertomuksen tapaisiksi, kuten esim. Emire\n(Naisista). Tahallisesti hän koettaa salata lukijalta lopputuloksen,\njota kohti ollaan menemässä, ja pyöristää tämän jollakin\nodottamattomalla piirteellä tahi väitteellä.\n\nLa Bruyèren kuvaus aikansa ihmisistä on sen oman todistuksen mukaan\nsattuva ja tosi. Hänen teoksensa kuuluu Ranskan kirjallisuuden\nparhaimmistoon ja on vieläkin tuore ja lukemisen arvoinen. Sen\nmerkityksestä on pätevänä todistuksena se, että Joseph Addison ihaili\nsitä ja että johdonmukaisesti Englannin moralisoiva pakinointi on\nymmärrettävä syntyneeksi tärkeältä osalta Luonteiden varjossa.\n\n\n6\n\nBossuet'n kohdalla mainitsimme sanasen historiasta ja historian\nfilosofiasta. Lisätäksemme siihen lyhyen selonteon historian\ntutkimuksesta yleensä 1500- ja 1600-luvuilla huomautamme, että Saksan\nprotestantit joutuivat edistämään sitä tärkeällä tavalla pyrkiessään\nkuten Valla paljastamaan paavillisuuden valheita ja väärennyksiä.\nTulinen _Flacius Illyricus_ (1520-1575), Lutherin oppilas, voimakas\npoleemikko ja rauhaton slaavilainen, julkaisi eräiden muiden tutkijain\navulla 1559-1574 Magdeburgin vuosisatain nimellä tunnetun\nasiakirjakokoelman, joka ulottuu 1308 asti ja on uudenaikainen\nsikäli, että aineistoa käsitellään kriitillisesti, joskin liian\ntarkoituksellisesti etsimällä syitä katolista kirkkoa vastaan. Siihen\nvastasi oppinut kardinaali _Caesar Baronius_ (1538-1607) julkaisemalla\nlaajan Kirkon historian (Annales Ecclesiastici, 1588-1607), joka on\nrehellinen yritys päästä totuuden perille ja sisältää paljon\naikaisemmin tuntematonta aineistoa. Saksan historiantutkimuksessa\naikaansai Leibniz huomattavan edistysaskeleen vaatimalla, että\nasiakirjat oli julkaistava sellaisinaan, mitenkään \"korjaamatta\" niitä.\nRanskan uudenaikaisen historiantutkimuksen isä on hovihistorioitsija\n_André Duchesne_ (1584-1640), Richelieun maakuntatoveri ja suosikki,\njonka lukuisilla teoksilla ja varsinkin laajalla lähdekokoelmalla on\nvieläkin arvoa. Belgiassa oli jesuiitta _Heribert Rosweyde_ (k. 1629)\nsuunnitellut (1607) pyhimysten elämäkerraston, Acta Sanctorum, jota\nsitten jesuiitta _Johan Bolland_ alkoi julkaista 1643 ja jonka\nviimeinen, 63:s osa, ilmestyi vasta 1902. Kun eräs sen toimittaja\nDaniel van Papenbroeck julkaisi kritiikin Saint-Denis'n kronikasta (II,\ns. 504), joka kuului parisilaisen Saint Maurin benedictiluostarin\noppineiden isien alaan, sai eräs näistä, _Jean Mabillon_ (1632-1707),\nsiitä aiheen kirjoittaa tutkielman Diplomatiasta (De re diplomatica,\n1681), jossa ensimmäisen kerran osoitettiin, miten keskiaikaisten\nasiakirjojen ikä ja alkuperäisyys oli tutkittava. Teoksellaan Mabillon\ntoisin sanoen aloitti latinan paleografian. Mainittu Saint-Maurin\nluostari oli perustettu 1621 ja merkitsi uutta nousua pahasti\nrappeutuneen benedictijärjestön historiassa; tämän jälkeen se toimi\nmenestyksellä sekä hengellisen elämän että historian tutkimuksen alalla\naina suureen vallankumoukseen saakka, jolloin se hajoitettiin ja sen\nviimeinen kenraali ja neljäkymmentä munkkia mestattiin. Historian\ntutkijoina mauristit ovat saavuttaneet arvokkaita tuloksia. 1645 he\nalkoivat julkaista benedicti-isien elämäkertoja, jatkaen sitä 1778:aan\nsaakka, ja 1655 laajoja asiakirjakokoelmia; lisäksi heidän\ntutkimuksensa ovat koskeneet Raamattua, benedictiluostareja, kirkko- ja\nRanskan historiaa, muinaistietoa jne. Erikoisesti mainittakoon Ranskan\nkirjallisuuden historia (Histoire littéraire de la France, 1733-1763),\njota Ranskan Instituutti on jatkanut ja joka tähän saakka ilmestyneistä\nkolmestakymmenestä folioniteestään huolimatta ulottuu vasta\n1300-luvulle. Mauristien historiallisia julkaisuja ilmestyi 1789 saakka\n199 folio- ja 39 kvarto- ja oktaavisidettä, yhteensä yli 700 teosta;\nvallankumouksen tullessa oli sitä paitsi paljon aineistoa valmiina.\nNäin alkoi se julkaisutyö, johon nykyaikainen historiantutkimus\nperustuu.\n\nItaliassa pani vastaavan tutkimuksen alulle yksi ainoa henkilö, _L. A.\nMuratori_ (1672-1750), jonka laaja lähdekokoelma (Italian historian\nkirjoittajia -- Rerum Italicarum Scriptores) on Italian\nhistoriantutkimuksen kulmakiviä. Espanjasta mainittakoon _Nicolas\nAntonion_ (1617-1684) Espanjan kirjasto, vanha ja uusi (Bibliotheca\nhispana vetus y nova, Rooma, 1672-1696), joka on tärkeä kirjallisuuden\nhistorian lähdeteos. Englannista on muistettava, että John Lelandin\n(III, s. 83) työn jatkoksi syntyi Elisabethin aikana kolme vieläkin\nolemassaolevaa kirjastoa: Bodleyn (Oxfordissa, perustaja diplomaatti\nThomas Bodley), Corpus Christi (Cambridgessä, arkkipiispa Matthew\nParker) ja Cottonin kirjasto (British Museumissa, historioitsija Robert\nCotton).\n\n\n7\n\nYlläkuvattu historiantutkimus kirjoitti sanottavansa latinaksi.\nKansalliskielisiä historiateoksia sepitettiin myös, kuten tiedämme\n(III, s. 252 ja 322), mutta niissä ei ole sellaisia merkkiteoksia, että\nolisi syytä esitellä niitä tarkemmin. Tämän vakavan, suoranaisen\nhistorian tutkimisen ja kirjoittamisen ohella ja pinnalla syntyi sitten\nikäänkuin itsestään ja tarkoituksetta kirjallisuutta, jolla on ollut\nkulttuurihistorian lähteinä huomattava merkitys: muistelmia ja\nkirjeitä. Edellinen kirjallisuuden laatu oli alkanut rehoittaa jo\n1500-luvulla (III, s. 322) ja tuli 1600-luvulla muodiksi, vaikka sen\ntuotteet enimmäkseen julkaistiinkin vasta 1700-luvulla. Kun ne\nkuitenkin kuvaavat 1600-lukua ja tulivat usein tunnetuiksi\nkäsikirjoituksista, kiertäen uskotussa, luotettavassa piirissä,\nkäsittelemme ne tässä. Kirjekokoelmia on myös periytynyt jo\n1500-luvulta, mutta kirjeiden kirjoittaminen tuli kuitenkin\nyleisemmäksi vasta 1600-luvulla, nimenomaan sen johdosta, että silloin\nperustettiin postilaitos. Ranskan valtio otti näet 1627 haltuunsa\npostin hoidon ja kuljetuksen, määritellen sen taksan ja perustaen eri\nkaupunkeihin postikonttoreja (bureaux de dépêches), joista\n\"säännölliset kuriirit\" (courriers ordinaires) lähtivät kerran tai pari\nviikossa määrähetkellä tietylle reitilleen. Esimerkiksi posti lähti\nParisista Provenceen keskiviikkona ja perjantaina ja suoritti matkan\nviidessä päivässä. Näin alkoi kulttuurihistoriallisesti kiintoisa\npostivaunujen aikakausi, jonka muisto on jäänyt kirjallisuuteen\nkaikissa maissa. Nyt siis saattoi mukavasti lähettää tietoja kaukana\noleskeleville omaisille ja ystäville, ja jatkaa kirjeissä niitä\nkeskusteluja ja mietteitä, jotka ero oli katkaissut. Kirjeestä tuli\nsekä uutisten levittäjä että huvittava pakina, jonka saajansa lähetti\nkiertämään kädestä käteen koko ystäväpiirinsä ratoksi. Tietäen näin\ntapahtuvan kirjeiden kirjoittajat sepittivät ne huolellisesti, pyrkien\nsaamaan niihin paitsi kiintoisia tietoja myös älyllistä, kielellistä ja\ntyylillistä siroutta. Tästä ymmärrämme, miksi 1600- ja 1700-luvun,\nvieläpä myöhemmänkin ajan kirjeet ovat kiinnostavia eivät vain\nkulttuurihistoriallisina lähteinä vaan myös kirjallisuutena, pakinana,\njoka on jo kaunokirjallisuuden rajamailla. Kun kirjeet kuitenkin aina\ntarkoitettiin tiettyä yksityispiiriä varten eikä suinkaan\npainettaviksi, niiden sepittäjät tulivat olleeksi rehellisempiä ja\navomielisempiä kuin muistelmain kirjoittajat, jotka aina ajattelivat\nsitä mahdollisuutta, että heidän tuotteensa painettaisiin. Koetamme\nluoda muistelma- ja kirjekirjallisuudesta kuvan hahmottelemalla\nlyhyesti eräitä kirjailijoita, joiden nimet ovat tulleet näillä aloilla\nkuuluisiksi.\n\n_Charles de Marguetel de Saint-Denis, Saint-Ëvremondin herra_\n(1610-1703, III, s. 503), oli syntyisin Normandiesta. Päästyään\njesuiittain koulusta hän opiskeli ensin lakia, mutta meni sitten\nsotilasalalle, palvellen Italiassa ja Saksassa, kolmikymmenvuotisessa\nsodassa. Toimensa Condén joukoissa hän menetti 1648 prinssiin\nkohdistamansa ivallisen huomautuksen johdosta. Frondekapinoissa hän oli\njyrkkä kuningasmielinen. Sotaretkillään hän lueskeli Montaignea ja\nopiskeli italiaa ja espanjaa; 1639 hän tutustui Gassendiin ja tämän\nkautta Lucretiuksen epikurolaiseen filosofiaan, joka on vaikuttanut\nhänen libertiinisen maailmankatsomuksensa muodostumiseen. Kohottuaan\nkenttämarsalkan arvoon hän joutui epäillyksi rahaministeri Fouquet'n\nliittolaisuudesta ja pakeni Hollantiin ja Englantiin (1661), jossa\nKaarle II antoi hänelle vuotuisen apurahan. Jaakko II:n paettua 1688\nRanskaan Saint-Ëvremondin olisi suotu palata kotimaahan, mutta hän\nkieltäytyi ja eli Lontoossa loppuikänsä. Hänet haudattiin Westminster\nAbbeyhin. Kun Mazarinin sisarentytär Hortense Mancini karkasi\nmiehensä, herttua delà Millerayen luota ja perusti Lontooseen (1675)\nsalonkinsa, jonka ohjelmana oli peli, hilpeä keskustelu ja lempi, oli\nSaint-Ëvremond siellä kuin kotonaan, tunnuslauseenaan: \"Tuyo hasta\nla muerte -- sinun kuolemaan saakka\". Hänen teoksistansa ilmestyi\nensimmäinen painos jo 1688 ja toinen varsinainen hänen kuolemansa\njälkeen 1705; hänen kirjeenvaihtonsa Ninon de Lenclos'n kanssa\njulkaistiin 1752. Aikakauden kulttuurihistoriaa valaisevat tämä\nkirjeenvaihto, Marsalkka Hocquincourtin ja isä Canayen keskustelu\n(Conversation du maréchal d'Hocquincourt avec le père Canaye), jota on\nverrattu Maaseutulaiskirjeisiin, ja hänen esteettiset tutkielmansa.\n\nSaint-Ëvremondin nuoruuden ystävätär ja vanhuuden kirjeenvaihtotoveri,\nkuihtumattomasta viehkeydestään kuulu _Ninon de Lenclos_ (1615-1705)\noli syntyisin hyvästä tourainelaisesta aatelisperheestä, sai isältänsä\nepikurolaiseen henkeen käyvän kasvatuksen, ja vietti nuoremman puolen\nikäänsä puolimaailman naisena, kunnes perusti -- yritettyään välillä\nturhaan luostarielämää -- renessanssin kurtisaanien tavoin älymystö- ja\nylimystösalongin, jossa Parisin sivistyneimmät henkilöt vierailivat.\nSiellä oli kerran saapuvilla nuori Voltaire, jolle Ninon testamenttasi\n2000 frangia kirjojen ostoa varten. Clélie-romaanissaan neiti de\nScudéry (III, s. 532) kuvasi hänet Clarissen nimellä. Ninon näyttää\nolleen kunnioitettu henkilö, eräänlainen Aspasia, jolle suotiin omat\nerikoisvapautensa ja jonka salonkia pidettiin suorastaan\nsivistyneisyyden kouluna. Scarron sanoi häntä \"vuosisadan\nhämmästyttävimmäksi tyttäreksi -- fille la plus étonnante du siècle\".\n\nSaint-Ëvremond ei ole vaikuttanut läheskään niin paljon\nkirjailijana kuin kavaljeerina, Ninonin ja Hortensen salonkien\nkeskeisenä älyniekkana, joka ilmaisi avomielisesti libertiinisen\nelämänkatsomuksensa. Hän oli epikurolainen tämän sanan myöhemmässä,\nyleisimmässä merkityksessä, Montaignen ja Lucretiuksen kasvattama\nepäilijä, joka avoimesti myönsi olevansa varma siitä, että hänellä oli\nvatsa, mutta epävarma siitä, oliko hänellä sielua, -- elämän\naineellisten nautintojen, naisten, hyvien ruokien ja viinien rakastaja.\nTämä kevytmielisyyshän oli seurausta siitä, että uskonsotien jälkeen\nylhäisöpiirit olivat sangen yleisesti menettäneet siveellisen\nsuuttumiskykynsä ja käyneet välinpitämättömiksi erikoisesti juuri\nuskonnollisissa asioissa. Se, että tämä välinpitämättömyys saattoi\njoskus näyttää ihan suvaitsevaisuudelta, ei tietenkään merkitse\npositiivista vakaumusta tässä suhteessa. Kaikkia ihanteita vailla oleva\nSaint-Évremond on tältä kannalta suvaitsevaisuuden esitaistelijoita, ja\nvaikutti lordi Bolinbroken seuralaisena paljon tähän valistuksen\neturivin mieheen. Ninon de Lenclos oli hänen henkinen kasvattinsa,\nsamanlainen kiitävän hetken nautintojen rakastaja. Hänkin tuli\ntehneeksi elämästänsä johtopäätöksen, joka on siveelliseltä\nsisällykseltään oikea, niin moitittavista kokemuksista kuin saattoi\nollakin lähtöisin: että näet moraalin tulee olla sama miehelle kuin\nnaiselle. Tämän periaatteensa kautta kaunis Ninon astuu niiden naisten,\nChristine de Pisanin (II, s. 342), renessanssin ruhtinattarien,\n\"kunniallisten kurtisaanien\" (cortegiane oneste) ym. rinnalle, jotka\nolivat tietoisesti tai tietämättään vaatineet miehiä suomaan naisille\nsamat vapaudet kuin itselleen tai olemaan itse yhtä siveitä kuin\nnaisten piti olla. Saint-Ëvremondin ja Ninonin kirjeenvaihto on\nsäälittävä: siitä heläjää surumielisesti elämän katoavaisuuden sävel,\nSaarnaajan valitus vanhuudesta, jolloin \"kapriisinnuppu on tehoton\".\n\"Koetan elähdyttää vanhojen päivieni värittömyyttä nuoruuteni\nmuistoilla, uneksimalla tulesta, joka on sammunut\", kirjoitti Ninon\nystävälleen. Molemmat koettavat korvata lemmen iloja pöydän\nnautinnoilla: Ninon kadehtii Ëvremondin hyvää vatsaa, joka sieti vielä\n80-vuotiaana ostereita aamiaiseksi, ja Évremond runoilee tyytyväisenä:\n\n    \"Hyvyyttä vatsan en kiitä suotta,\n    sen varassa elää voin sata vuotta\".\n\nToisen kerran Ninon häpeää aineellisuuttaan ja kirjoittaa: \"Eikö ole\nmaallisen karkeaa ikävöidä ateriaa? Sielu on paljon ylempänä ruumista,\nmutta tämäkin suo meille pieniä, hienoja nautintoja, jotka auttavat\nmeitä irtaantumaan surullisista ajatuksista\". Kun sitten vanhuuden\nvaivat todella tulivat eikä iloja enää riittänyt, oli edessä tyhjyys:\n\"Jos minulle ennen olisi ennustettu saavani kokea sellaista elämää kuin\nnyt, olisin hirttänyt itseni\", kirjoitti Ninon eräälle ystävälleen.\nAjatellessa näitä alastoman aineellisuuden palvontaan vajonneita\nihmisiä, joiden elämällä ei näytä olleen muuta henkistä sisällystä kuin\nulkonainen puhetapaan ja käytökseen kuuluva sirous ja tyhjänpäiväinen\nälyleikittely, ja jotka ilmeisesti eivät ymmärtäneet työn arvoa eikä\nsen tuottaman ilon merkitystä, hiipii mieleen epäilys heidän kehuttua\nälykkyyttään kohtaan: se ei sittenkään liene ollut sanottavan terävä\neikä syvälle tunkeva, koska ei kyennyt osoittamaan heidän\nmaailmankatsomuksensa arvottomuutta. Tosiasia on, ettei näissä\n\"kulttuurihistorian\" usein ihaillen kuvaamissa salonkielostelijoissa\nole mitään ihailtavaa, vaan täytyy heitä pitää varoittavina\nesimerkkeinä velvollisuutensa ja ihmisen todellisen arvon ja tehtävän\nunohtaneista, yhä suurempaan köyhyyteen vajoavan yhteisen kansan\nharteilla loisivista, ytimettömäksi käyneistä libertiiniylimyksistä,\njotka juuri tällä \"älykkyydellään\" rakensivat perustusta omalle\ngiljotiinilleen.\n\n_Marie de Rabutin-Chantal, Sévignén markiisitar_ (1626-1696) syntyi\nParisissa hienosta aatelissuvusta ja jäi nuorena orvoksi, mutta sai\nhuolellisen kasvatuksen vain kymmenkunnan vuotta vanhemmalta enoltaan,\napotti Christophe de Coulangesilta, joka oli joka suhteessa hänen hyvä\nhenkensä ja tukensa vanhuuteen saakka. Hän oli varhaisvuosista alkaen\nRambouillet'n salongin jäsenenä, säilyttäen aina sanonnassaan hiukan\nsievistelevää tuoksua. Neiti de la Vergne, sittemmin rouva de la\nFayette, ja La Rochefoucauld olivat hänen parhaita ystäviään,\nhuvittavien muistelmien kirjoittaja Bussy-Rabutin hänen orpanansa.\nHänen kasvonsa eivät olleet piirteiltään täysin säännölliset, mutta\nhiukset, iho, silmät ja ilme olivat harvinaisen kauniit ja viehättävät.\nViisaan holhoojan hoidossa hänen omaisuutensa lisääntyi huomattavasti.\n1644 hän meni naimisiin bretagnelaisen aatelismiehen, Sévignén\nmarkiisin kanssa, joka oli kevytmielinen tuhlari, yksi Ninonin\nlukuisista rakastajista. 1651 markiisi sai surmansa erään \"kauniin\nLolon\" vuoksi syntyneessä kaksintaistelussa. Rouva de Sévignélle jäi\nkaksi lasta, tytär Françoise, myöhemmin kreivitär de Grignan, ja poika\nCharles. Näille ja varsinkin tyttärelleen hän nyt omisti koko elämänsä,\naloittaen viimeksimainitun mentyä avioliittoon 1669 ja muutettua\nProvenceen sen kirjeenvaihdon, josta on tullut kuuluisaksi. Hänen\nelämänsä kului pääasiallisesti Parisissa, jonka ylhäisön seurapiirien\nreportterina häntä voi pitää, ja Bretagnessa, Les Rochers-maatilalla.\nMaineeltaan hän oli nuhteeton ja elämänkäsitykseltään vakavammalla\npuolella -- jansenilaisuus ei ollut hänelle tuntematon. Hänen poikansa,\njonka hän jätti sekä rakkaudessaan että omaisuutensa jaossa huonompaan\nasemaan, tuhlaten molempia ylenpalttisesti kiittämättömälle\ntyttärelleen, tuli vanhemmalla iällä uskonnolliseksi. Sévignén\nmarkiisittaren kirjeitä on säilynyt n. 1000 kpl. Ensimmäisen\nvarsinaisen painoksen, yhteensä 6 osaa, julkaisi hänen poikansa tytär,\nrouva de Simiane, 1734-1737.\n\nMarkiisittaren kirjeistä ilmenee hänen olleen rakastettu siksi, että\nhän itse osoitti ympäristölleen, etupäässä tyttärelleen, mitä suurinta\nrakkautta ja hellyyttä. Tytär oli hänen suoranainen intohimonsa --\näidin mielestä kauneuden, henkevyyden ja tyylikkyyden perikuva. Myös\nystävillä oli sijansa hänen sydämessään, vieläpä silloinkin, kun heidän\ntuntemisensa saattoi olla vaarallista: hän ei hylännyt Fouqueta tämän\nonnettomuudessa eikä unohtanut Retzin kardinaalia tämän vanhuudessa.\nHellyyteen liittyi hyvyys. On kyllä totta, ettei hänen kirjeistään\nilmene sen julmuuden paheksumista, jota käytettiin kuritettaessa\nBretagnen onnettomia talonpoikia tai vainottaessa Nantesin julistuksen\njälkeen hugenotteja, mutta on muistettava, ettei esim. Fénelon ollut\nviimeksimainittuja kohtaan armahtavaisempi ja että esiintyminen näissä\nsuhteissa nykyajan humaanisen ajatustavan mukaan olisi merkinnyt niin\netevää poikkeusta ajankohdan yleisestä käsityskannasta, että sellaisen\nvaatimuksen asettaminen olisi kohtuutonta. Samoin häntä on moitittu\nsiitä, että hän kertoo ylhäisömyrkyttäjättären, rouva de la\nBrinvillier'n mestauksesta tunteettomasti, melkein hilpeästi. Mutta\ntämä nainen oli julma murhaaja, joka ei ansainnut sääliä; sen\nosoittaminen hänelle ei olisi ollut yksinomaan positiivinen todistus\nmarkiisittaren sydämen terveydestä. Toiselta puolen ilmenee kirjeistä\nselvästi se, että markiisitar oli sääliväinen ja antelias omia\nalustalaisiaan kohtaan. Hänessä vallitsi luonnollinen, iloinen\nelämänhalu ja onnellinen tasapaino, joka varjeli häntä teeskennellyltä\ntunteellisuudelta ja unelmoivalta alakuloisuudelta, säteili kirkkaana\nkauneutena hänen ilmeistään ja teki hänet kykeneväksi ottamaan osaa\nelämän näytelmään ei vain nauttien vaan myös ymmärtäen. Kirjeissä on\nhuomattavana arvopuolena niiden asiallinen sisällys. Kyltymättömän\nuteliaana ja tarkkasilmäisenä, korvat avoinna joka haaralle,\nmarkiisitar otti selkoa mitä moninaisimmista asioista, kertoen ne niin\ntotuudenrakkaasti ja eloisasti, että hänen kirjeensä ovat tältä\nkannalta kuin ajankohdan sanomalehtiä. Omat näkemänsä hän hahmottelee\nhiuskarvalleen osuvina, luontevina ja teeskentelemättöminä\npikapiirroksina, joissa elämän tuokio ja tunteen kuohahdus ovat\nsäilyneet niin tuoreina kuin olisimme parhaillaan tuota kaikkea\nkokemassa. Luonteita hän kuvaa mielellään hauskoilla kaskuilla, joista\npaljastuu huvittavaa tilannekomiikkaa. Aikansa ihmisistä hän poikkeaa\nsikäli, että ymmärtää kuten Balzac luonnon kauneutta ja yksinäisyyden\nrunoutta. Kaikenkaikkiaan nämä kirjeet ovat älykkään, hyväsydämisen,\ntunteellisen ja iloisen ylimystönaisen, ennen kaikkea äidin, pirteitä,\nkodikkaita liverrysjutelmia oman piirinsä asioista, sikäli erikoisia,\nettä niitä hallitsee melkoinen logiikka ja terve järki.\n\nSiirtyen kirjeistä muistelmiin pysähdymme hetkiseksi _François-Paul de\nGondin, Retzin kardinaalin_ (1614-1679) kohdalle.\n\nHän oli alkuaan italialaista sukua, lyhytkasvuinen, likinäköinen, ruma\nja harvinaisen kömpelö. Jouduttuaan vasten tahtoaan kirkon palvelukseen\nhän teki parhaansa ylentyäkseen sillä uralla ja nimitettiin\nkuningattaren tahdosta, jonka puoluetta oli kannattanut Richelieutä\nvastaan, 1643 Parisin arkkipiispan apulaiseksi. Tässä asemassa hän\nalkoi vehkeillä Mazariniakin vastaan, pyrkien itse valtaan, ja tuli\nFrondekapinain pääjohtajaksi (1648-1652), ollen erikoisesti Parisin\nporvarien luottamushenkilönä. Ennen kapinan kukistumista paavi nimitti\nhänet erehdyksestä kardinaaliksi. Oltuaan vankeudessa ja matkoilla hän\npääsi 1662 Ludvig XIV:n suosioon ja palveli häntä sen jälkeen\ndiplomaattina. Hän ja La Rochefoucauld olivat leppymättömiä vihollisia\nhuolimatta siitä, että olivat Sévignén markiisittaren ystäviä, ja ovat\nsepittäneet toisistaan ajan tavan mukaan ytimekkäitä määritelmiä.\nMaksimien kirjoittaja sanoi sattuvasti Retzin kardinaalin \"saaneen\naikaan valtiossa mitä suurinta sekasortoa hänellä kuitenkaan olematta\nsuunnitelmaa, miten olisi käyttänyt sitä hyväkseen\". Vehkeily ja\nkapinallisuus kuului todellakin hänen luonteeseensa, ollen jo\nsellaisenaan päämäärä. Siitä on osoituksena hänen 18-vuotiaana\nkirjoittamansa historiallinen tutkielma Fiescon salaliitto (La\nConjuration de Fiesque), minkä aiheen Schiller kerran oli tekevä\nkuuluisaksi. Se perustui A. Mascardin 1629 julkaisemaan esitykseen\ntästä Genuan tasavallan draamallisesta tapahtumasta. Hänen Muistelmansa\nulottuvat vuoteen 1655 ja ovat sepitetyt jollekin naiselle, ehkä\nSévignén markiisittarelle, osoitetun kertomuksen muotoon.\n\nMuistelmat sisältävät ilkeäsävyisiä mutta sattuvia kuvia Fronden\njohtajista. Retzin kardinaali tiesi kansan menevän pitkälle sen kerran\nlakattua kunnioittamasta laillista esivaltaa ja tultua huomaamaan,\nminkä vääryyksien uhrina oli ollut. Hän tiesi myös, että johtajaksi\ntarvitaan suuri nimi, ja koetti siksi saada Condén ratkaisevasti\nkapinallisten puolelle. Hän on täten joukko- ja vallankumouspsykologian\ntuntija. Kertomus on kuin romaania, jossa sankarillis-koomilliset,\ndraamalliset ja traagilliset kohtaukset vaihtelevat nopeasti. Esitys on\nmitä eloisinta. Historiallisena lähteenä Retzin Muistelmia on\nkäytettävä varovaisesti, sillä ei ole varmaa, pysyykö kardinaali\nmilloinkaan tarkimmassa totuudessa. Dumas'n Kaksikymmentä vuotta\nmyöhemmin on toisin kohdin vain keskusteluksi muutettua Retzin tekstiä.\n\nRetzin kardinaali kuvaa Mazarinin aikoja ja Sévignén markiisitar\nLudvig XIV:n loistokautta. _Louis de Rouvroy, Saint-Simonin herttua_\n(1675-1755), kuvaa aurinkokuninkaan vallan iltapäivää ja loppua.\n\nSaint-Simon oli kuninkaan ja kuningattaren kummilapsi, kävi jesuiittain\nkoulua, meni sotilasuralle 1692, ja otti osaa muutamiin sotaretkiin.\nSaamatta kuitenkaan sitä ylennystä, jonka Ranskan päärinä katsoi\nitselleen kuuluvaksi, hän erosi 1702 tyytymättömänä armeijasta.\nHuolimatta siitä, ettei kuningas tämän jälkeen sietänyt häntä, hän\noleskeli hovissa, koska hänellä päärinä oli siihen oikeus, ja sai täten\nläheltä nähdä aurinkokuninkuuden surullisen riutumisen. Erikoisesti hän\nvihasi kuninkaan aviottomia poikia, ei mistään siveellisistä syistä,\nvaan siksi, että näille oli annettu etusija päärien rinnalla. Aateluus,\npäärien hallitsema Ranska, oli näet Saint-Simonin ihanne. Kun hänen\nsuosijansa Orléansin herttua tuli kuninkaan kuoltua\nsijaishallitsijaksi, Saint-Simon pääsi neuvoston jäseneksi ja sai\nmatkustaa Espanjaan pyytämään infantaa Ludvig XV:n puolisoksi. Vaikka\nmatkan tarkoitus olikin tuomittu epäonnistumaan ja lähettiläs sairastui\nisoonrokkoon, hän oli silti tyytyväinen, sillä tehtiinhän hänestä\nEspanjan grandi. Regentin kuoltua hän muutti (1723) pois hovista, jossa\nhäntä ei enää siedetty, ja omistautui siitä saakka vain Muistelmiensa\nkirjoittamiseen. Näiden ensimmäinen lyhennetty painos (kolme osaa)\nilmestyi 1788, minkä jälkeen teos on yhä laajentunut, niin että se\nkäsitti vuosien 1873-1886:n painoksessa 15 sidettä. Perheen haltuun\nkäsikirjoitukset joutuivat vasta 1829; siihen saakka niitä oli\nsäilyttänyt valtio. Ranskan sosialismin perustaja, kreivi Saint-Simon,\njoka syntyi 1760, kuului samaan sukuun ja edustaa kuvaavasti siinä\nilmennyttä tyytymättömyyden henkeä.\n\nSaint-Simon oli yhtä tiedonhaluinen kuin Froissart, mutta Ranskan\nsuurhovin erikoisista oloista ja hänen luonteestaan johtui, että tämä\ntiedonhalu oli enemmältä osalta juorun- ja kostonhalua. Hän oli\nrajattoman ylpeä ja turhamainen, uskoen olevansa luotu johtamaan tuota\nloistavaa hovia, jossa vietti aikansa syrjäytettynä, tuskin siedettynä,\nja katkeroituen, kun ei hänelle suotukaan tätä asemaa. Hänelle ei näin\nollen jäänyt muuta tyydytyksen neuvoa kuin voimattoman kosto,\nvihamiestensä kurittaminen yksinäisyydessä kynä kädessä paperin\nääressä, nauttien edeltäpäin siitä tyrmistyksestä, jonka hänen näin\nvalmistamansa \"helvetinkone\" tulevaisuudessa räjähtäessään tekisi.\nSaint-Simonissa samoin kuin enimmäkseen niissä muistelmien\nkirjoittajissa, jotka eivät aio eivätkä voi julkaista teoksiaan\neläessään, pyrkii usein olemaan annos Suetoniusta ja Prokopiosta.\nTällainen kirjoittelu on kuitenkin kaksiteräinen miekka: paljastaessaan\nkohteensa kirjoittaja tekee samoin itsellensä. Jälkimaailmalla ei ole\nollut vaikeuksia määritellessään Saint-Simonin omaa luonnetta\nja tarkoitusperiä: hänen naurettavaa aatelisylpeyttään ja\nturhamaisuuttaan, mikä oli liian usein hänen määräävä näkökantansa, ja\nsiitä johtuvaa kostonhalua. Mutta kohtuullista on mainita hänellä\nolleen positiivisiakin ominaisuuksia: hän oli elämäntavoiltaan puhdas,\navioliitossaan onnellinen, mieleltään hurskas; ymmärsi antaa arvoa\nsille, että kuningas nöyryytti itsensä vastoinkäymisten tullen Jumalan\nedessä; ja oivalsi Nantesin julistuksen rikollisuuden ja\nturmiollisuuden.\n\nSaint-Simon on oivaltanut hyvin, mitä muistelmilta tahdotaan: niiden\ntehtävänä ei ole historian kokonaiskuvien, vaan yksityiskohtien, ajan\ntapojen, ministerien esittäminen heidän jokapäiväisissä tehtävissään.\nHän ei yritäkään pyrkiä puolueettomuuteen, koska pitää tämän\nsaavuttamista mahdottomana, ja kirjoittaa siis vapaasti sen mukaan,\nmiltä hänestä \"näyttää\" ja \"tuntuu\". Tyylinsä viat -- samojen sanojen\nliian tiheän käytön, pitkien lauseiden raskauden, epäselvyyden jne. --\nhän tietää, mutta ei ole välittänyt ryhtyä korjailemaan niitä, koska\naihe on temmannut hänet mukaansa niin, että hän on unohtanut sellaisten\nseikkojen tarkkaamisen. \"En ole milloinkaan ollut akateemikko\". Hän ei\nole teoksensa keskus sillä tavalla kuin Retzin kardinaali, vaan\nnäyttämön reunassa seisova todistaja, joka osoittaa, keitä ja\nminkälaisia esiintyjät ovat, luoden mitä elävimmän kuvan tuosta\nEuroopan keskuksesta ja sen henkilöistä käyttämällä ällistyttävän\nsattuvia määritelmiä ja sanoja. Kardinaali Dubois'sta hän esim.\nhahmotteli seuraavan kuvan: \"Kaikki paheet taistelivat hänessä siitä,\nmikä pääsisi hänen valtiaakseen. Ne melusivat ja kamppailivat\nlakkaamatta keskenään. Ahneus, irstaisuus ja kunnianhimo olivat hänen\njumaliaan; kavaluus, imartelu ja orjamaisuus hänen keinojaan;\ntäydellinen jumalattomuus hänen leponsa; ja hänen periaatteensa se\nkäsitys, että rehellisyys ja kunniallisuus ovat vain haaveita, joilla\nsopii koristaa itseään, mutta joilla ei ole kenellekään tosi\nmerkitystä\". Ei puutu komiikkaa, mutta ei tragiikkaakaan, ja vaikka\nenemmistö on epärehellistä ja itsekästä, löytyy Sodomasta sentään joku\nvanhurskas, esim. rahaministeri Michel de Chamillard, joka maksoi\noikeudenhakijalle unohduksen kautta tuottamansa vahingon omasta\nkukkarostaan, ja insinöörikenraali Sébastien Vauban. Kaikenkaikkiaan\nSaint-Simonin Muistelmat on suuri maalaus aurinkokuninkaan valtakauden\nlaskupuolelta, niin väririkas ja täynnä huvittavia yksityiskohtia, että\nromantiikka tervehti sitä ihastuneena ja sen tuoreus on kieltämätön\nvielä tänään.\n\n\n8\n\nTässä yhteydessä on mainittava sanoma- ja aikakauslehtien eli uuden\nkirjallisuuden alan synty, jolla harjoittamansa arvostelutoiminnan\nkautta tuli olemaan kirjailijoiden työlle mitä suurin, joskin\nvalitettavasti myös sitä vahingoittava ja häiritsevä merkitys, ja jota\nei sen vuoksi voi kirjallisuuden historiassa sivuuttaa. Korjaten\nlaiminlyöntimme huomautamme ensiksi, että roomalaisilla oli\nsanomalehti, Päivän tapahtumat (Acta diurna), jota erikoiset aktuariot\n(actuarii) toimittivat ja jossa lyhyesti kerrottiin sitä, mitä nimi\nsanoo. Se asetettiin julisteen tavoin yleisön luettavaksi, mutta\nsaattoi sen tilata, kuten Juvenaliin kuvauksesta selviää,\nyksityisestikin. Se ilmestyi Länsi-Rooman häviöön 1. vuoteen 476\nsaakka. Kiinalaisten Pekingin sanomat on ilmestynyt keskeytymättä\nTang-dynastian (618-905 Kr.j.) ajoilta alkaen.\n\nEuroopan sanomalehdistön historia alkoi 1631, jolloin ranskalainen\nlääkäri ja ihmisystävä _Théophraste Renaudot_ perusti kerta viikossa\nilmestyvän 8-sivuisen neljänneskokoisen julkaisun nimeltä Gazette de\nFrance. Sillä oli mahtavia ystäviä: Richelieu ja Ludvig XIII, joka oli\nsiitä niin huvitettu, että vei itse uutisia ladottaviksi. Sen historia\nulottuu katkeamattomana, muodon ja nimien vain muuttuessa, nykyaikaan\nsaakka. Esimerkistä innostuneena _Jean Loret_ julkaisi 1650-1665\nrunomittaista Gazettea, jonka kuvauksilla on sivistyshistoriallista\nmerkitystä. _Donneau de Visé_, jonka tapaamme Molièren historian\nyhteydessä, perusti 1672 Thomas Corneillen kanssa Mercure\ngalant nimisen lehden, joka sisälsi, paitsi päivän uutisia,\nkirjallisuusarvosteluja, ja jolla tuli olemaan, aina säilyttäen\nnimessään Mercure-sanan, tärkeä merkitys Ranskan julkisessa elämässä.\nSuuren vallankumouksen aikana, 1789, sen kilpailijaksi perustettiin Le\nMoniteur.\n\nEuroopan vanhin aikakauslehti on _Denis de Sallon_ perustama Journal\ndes savants (Oppineiden päiväkirja), jonka ensimmäinen numero ilmestyi\ntammik. 5 p. 1665. Se ilmestyy vieläkin.\n\n\n\n\n\n\nII. ESTEETTINEN JA KRIITILLIS-SATIIRINEN AJATTELU.\n\n\n1\n\nLähtiessämme kuvaamaan sen kirjallisen maku- ja muotisuunnan syntyä,\njoka tunnetaan \"ranskalaisen klassillisuuden\" nimellä, viittaamme\naluksi esitykseemme Plejadista ja sen ohjelmasta (III, s. 171-182).\nLyhyesti sanottuna Plejadi oli asettanut runouden ihanteeksi antiikin\nparhaat saavutukset ja kehoittanut pyrkimään niiden tasalle ja\nilmaisemaan ajatukset antiikin ja keskiajan runoudesta otetuin sanoin\nrikastetulla kielellä ja vaihtelevilla runomitoilla. Mutta tässä\ninnossaan Plejadi unohti sen, mitä kielen kauneus ja osuva käyttö,\nsäkeiden oikea poljento ja sointujen täyteläisyys yksityiskohdissa,\ntarkkana ammattityönä, vaativat, ja hyväksyi kritiikittömästi vanhoja\nranskalaisia, latinasta, kreikasta, italiasta ja espanjasta otettuja,\nteknillisiä ja diminutiivisanoja, puolisointuja, ontuvia säkeitä jne.\nSen sijaan että olisi rikastuttanut kieltä, se näin lisäsi tämän\npainolastia tarpeettomilla ja sopimattomilla aineksilla ja\nmuukalaisuuksilla, ja vei kehitystä harhaan. Kirjallinen yleisö seurasi\nmukana niin pitkälle kuin mahdollista, mutta käytännössä Plejadin\nuudistuksista vähitellen seuloutui paljon pois. Ja vihdoin kävi\nilmeiseksi, että tälle kielen kukkimiselle oli asetettava järkevät\nrajat, että kieli oli puhdistettava ja vakiinnutettava. Tämän tehtävän\naloitti Malherbe.\n\n_François de Malherbe_ (1555-1628) oli syntyisin Caenista,\npien'aatelisesta virkamiesperheestä, sai huolellisen kasvatuksen ja\nopiskeli Parisissa sekä -- ollen kalvinilainen -- Heidelbergissa ja\nBaselissa. Yhdenkolmatta vanhana hän meni Angoulêmen herttuan\npalvelukseen, hänen sihteerikseen, ja asui Aixissa 1586:een saakka,\njolloin herttua murhattiin. Silloin Malherbe palasi Caeniin ja eli\nsiellä ahtaissa oloissa 1595:een asti, jolloin muutti takaisin Aixiin.\nRunoharrastuksensa hän aloitti jo varhain ja saavutti jonkinlaista\nkuuluisuutta, koskapa hänet kutsuttiin 1605 erään suosijan toimesta\nhoviin, jossa sitten vakiinnutti asemansa kuninkaalle osoitetulla\nimarteliaalla runolla. Hänestä tuli nyt hovirunoilija, joka ylisti\nsellaisiakin kuninkaan tekoja, jotka eivät olisi sitä ansainneet. Hän\nasui tämän jälkeen Parisissa, tavaten Aixiin jäänyttä puolisoaan, jolle\nkyllä ahkerasti kirjoitti, vain pari kertaa parissakymmenessä vuodessa;\nhän vieraili Rambouillet'n salongissa ja tuli oman kirjallisen ryhmänsä\nkeskukseksi, teroittaen sille runoutta koskevia periaatteitaan.\nMalherbea kohtasi suuri suru, kun hänen poikansa surmattiin\nkaksintaistelussa, ja hän ponnisteli uupumatta saadakseen murhaajan\nrangaistuksi, missä epäonnistui. Malherben koottujen teosten\nensimmäinen painos on vuodelta 1638.\n\nMalherben luonteesta puuttuivat runoilijoiden tavalliset tunnusmerkit:\nmielikuvitus, rakkaus luontoon ja oman alan arvostaminen. \"Hyvä\nrunoilija ei ole valtiossa sen hyödyllisempi kuin keilailija\", hän\nsanoi. Runous ei ollut hänen silmissään muuta kuin kehujen\nkauppaamista: hän möi säkeitä rahasta. Mutta vaikka hän tosiasiassa oli\nvain vanha kielimestari, hänellä silti oli suuret ajatukset itsestään.\n\"Mitä Malherbe on kirjoittanut, pysyy ikuisesti\", hän sanoi sonetissaan\nLudvig XIII:lle. Ja toisia runoilijoita hän arvosteli armottomasti:\nRonsardin runoista hän pyyhki pois enemmän kuin puolet ja ilmoitti\noppilaalleen Racanille, ettei hyväksynyt loppujakaan. Käsityksensä hän\nlausui töykeän suorasukaisesti, kuten esim. Desportesille tämän\nPsalmeista (III, s. 182).\n\nTärkeämpi puoli Malherben työstä kuuluu kielen puhdistuksen ja\nruno-opin alaan. Hän alkoi riipiä pois Plejadin kasvannaisia,\nmuukalaisuuksia ja Henrik IV:n gasgognelaisuuksia, julistaen päteväksi\nranskaksi vain jokapäiväisen yleiskielen ja käyttäen kielimestarina\nyhteisen kansan jäseniä. Tässä ilmenevä käsitys, että kansankieli on\nterveintä ja parasta, ja että kirjakielen on varottava eroamasta siitä\nainakaan kovin kauas, koska se silloin irtautuu elävästä rungostaan, on\nkuten tunnettua nykyaikana yleisesti hyväksytty. Se sanaston\nrajoittaminen, johon Malherbe Ronsardin vastapainoksi pyrki, ei siis\nlopuksikaan merkinnyt kielen köyhdyttämistä, sillä kun portit pidettiin\nauki kansankieleen päin, täältä kyllä nousi riittävästi uutta sanastoa\nsikäli kuin sitä yleiskielen myllyssä hioutui ja täsmällistyi.\nMalherben aloittama kielen viljely on muuten ymmärrettävä ajankohdan\nyleisen, Italiasta alkaneen harrastuksen ilmaukseksi. Hänen\naikaansaamansa herätys johti osaltaan siihen, että kielen\n\"luetteloiminen\" ja luvattoman erottaminen luvallisesta tuli Ranskan\nakatemian pääohjelmaksi (III, s. 525).\n\nMalherbe ei kirjoittanut erikoista tyyli- eikä runo-oppia, vaan hänen\nnäitä asioita koskevat käsityksensä on saatu tietää niistä korjauksista\nja huomautuksista, joita hän merkitsi Desportesin Hippolytos-runoelmien\nlaitoihin. Hän piti tärkeänä selvyyttä, joka oli saavutettavissa\nvalitsemalla huolellisesti sanat ja tarkoin noudattamalla lauseiden\nrakentamisessa kieliopin sääntöjä. Toinen tyylin tunnus oli oleva\npidättyväisyys: oli vältettävä hyödyttömiä sanoja, arkipäiväisyyksiä ja\n\"luonnollisuuksia\". \"Jumaluutta sanotaan usein pyhäksi, mutta onko\nsitten ei-pyhiä jumaluuksia?\" hän kysyi. Kolmas tunnus oli oleva hyvä\naisti, so. oli esim. kartettava haettuja ja pitkiä vertauksia. Mutta\njotta runous todella pääsisi arvokkaampaan asemaan kuin proosa, se oli\nnäiden tyylivaatimusten lisäksi oleva muutenkin säännöllistetympää ja\nrakenteeltaan vaikeampaa. Tämän vuoksi Malherbe kielsi hiatuksen, so.\nvokaalilla loppuvan ja samalla vokaalilla alkavan sanan asettamisen\nperäkkäin, koska silloin syntyy lauseessa niiden väliin tauko, \"aukko\",\nesim.: il alla avec lui, ja lauseen jatkumisen säkeestä toiseen\n(enjambement); vaati tauon (kesuuran) asettamista aleksandriinissa\nkuudennen ja kymmentavuisessa säkeessä neljännen tai viidennen tavun\njälkeen, ja vain täysien sointujen käyttämistä. Hänen oma runoutensa on\nnäytteenä siitä, miten hän toteutti vaatimuksensa: täyttäen ne\nulkonaisesti se on objektiivista, persoonatonta, liikkuen vain yleisten\nkäsitteiden kuten \"Jumalan\" \"ihmisen\", \"rauhan\", \"kuninkuuden\" jne.\npiirissä, ja esittäen ajatuksensa voimakkaalla puhujan, melkeinpä\nsaarnaajan äänenpainolla, väittein ja vastaväittein. Runonsa Malherbe\njakoi neljän, kuuden tai kymmenen säkeen säkeistöiksi, nitoen jokaisen\nloppusoinnuilla lujaksi kokonaisuudeksi.\n\nMalherben runouden tunnuksena on siis kielellinen puhtaus ja sirous,\nyleiset aatteet ja kaunopuheisuus; se on sanoissaan ja kehoituksissaan\nvoimakasta ja täsmällistä, mutta harvoin tunteen liikuttamaa. Sen\nseurauksena oli, että Ranskan lyriikasta katosi subjektiivinen\nyksilöllinen tunne-elämä kahdeksi vuosisadaksi, André Chénier'hen ja\nromantiikan puhkeamiseen saakka, ja että runouskin alkoi kuvastaa sitä\nankaraa objektiivista lainalaisuutta, järjestystä ja yleispiirteistä\nselvyyttä, joka oli Ranskan valtio- ja yhteiskuntaelämän leimana 1600-\nja 1700- luvuilla. Malherben uudistukset olivat siis ajan pääsuunnan\nilmausta runouden alalla.\n\nMalherbellä oli suuresta vaikutuksestaan huolimatta vain muutamia\noppilaita, jotka olivat häneen läheisemmässä ystävyyssuhteessa. Heistä\nmainittakoon Honorât de Bueil, Racanin markiisi (1589-1670), ei siksi,\nettä hän olisi erikoisemmin kunnostautunut mestarinsa periaatteiden\ntoteuttajana, vaan päinvastoin siksi, että hän niistä huolimatta jaksoi\nsäilyttää Paimennäytelmässään (Les Bergeries, 1619) raikasta,\nyksilöllistä luonnontunnetta ja piirtää tosioloisia kuvia\nmaalaiselämästä. Hän on kirjoittanut muistelmia Malherbestä. Mestarin\nvastustajista olivat huomattavimmat Régnier ja Théophile de Viau, kuten\naikaisemmin olemme kertoneet (III, s. 254-255).\n\n\n2\n\nBalzac pilkkasi Malherbeä, mutta oli itse eräänlainen proosan Malherbe.\nClaude Favre Vaugelas (1595-1650) täydensi viimeksimainitun työtä\nteoksellaan Huomautuksia ranskankielestä (Remarques sur la langue\nfrançaise, 1647), jossa puolusti sitä kantaa, että sivistyneen yleisön\nsanonta oli oleva parhaan kielenkäytön ohjeena. Rambouillet'n salongin\njäsenenä hän täten tuli vastustaneeksi rahvaanomaisuutta, joka saattoi\nolla vaarana sovitettaessa Malherben periaatteita. Ne kirjailijat,\njotka sitten ilmaisivat aikakauden esteettiset mielipiteet\ntäsmällisimmin ja perusteellisimmin, olivat Corneille, Boileau ja La\nBruyère. Ensiksimainitun mielipiteet selostamme tuonnempana,\nvarsinaisessa yhteydessään.\n\n_Nicolas Boileau Despréaux_ (1636-1711) syntyi Parisissa parlamentin\nvirkamiehen Gilles Boileaun viidentenätoista lapsena. Hän menetti\nkaksivuotiaana äitinsä, kasvoi sen johdosta jonkin verran tylyissä\noloissa, ja suuntasi aluksi opintonsa hengellistä uraa kohti. Kääntyen\nkuitenkin lukemaan lakia hän valmistui 1656 asianajajaksi, mutta sai\npian tästäkin alasta kylliksi. Kun isä jätti hänelle kuollessaan 1657\npienen omaisuuden, hän noudatti syvintä kutsumustaan ja antautui\nkirjallisiin opintoihin ja kirjailijaksi. Tämän jälkeen ei hänen\nelämässään sattunut mainitsemisen arvoisia ulkonaisia tapahtumia, vaan\nolivat sen sisällyksenä kirjalliset asiat. Tämän mukaan se jakautuu 1)\nnuoruus- l. poleemiseen (1660-1668), 2) teoreettiseen (1668-1684) ja 3)\n\"antiikin kannattajien johtajakauteen\" (1684-1711). Ensimmäisenä\nkautenaan hän liittyi Molièren, La Fontainen, Racinen, Furetièren ym.\nmuodostamaan ryhmään, viettäen hauskoja hetkiä Valkoisen ristin\n(Croix-Blanche), Valkoisen lampaan (Mouton Blanc) ja Männynkävyn (Pomme\ndu Pin) ravintoloissa, ja käyden Satiireillaan (kaikkiaan 12) kiivasta\nsotaa ajankohdan muotikirjailijoita, Chapelainia ym. (III, s. 305,\n531-532) vastaan. Toisena kautena hänen edustamansa esteettinen suunta\noli jo kokonaan voitolla. Hän sommitteli periaatteensa erikoiseksi\nRunotaiteeksi (1674) ja sepitti Kirjeensä (Epîtres, 12 kpl.). Kuningas\nsuosi häntä antaen hänelle 1500 livren apurahan, jonka Boileau otti\nvastaan, koska runoilijoiden ylläpito oli hänen mielestään hallitsijan\nvelvollisuus, nimitti hänet ja Racinen hovihistorioitsijoiksensa (1677)\nja määräsi hänet otettavaksi Akatemiaan (1684). Boileaun elämän\nloppukautta synkensi hänen taistelunsa jesuiittoja vastaan (12:s\nsatiiri: Kaksimielisyydestä -- Sur Vequivoque), johon hän oli\njoutunut suhteidensa vuoksi jansenilaisuuteen, ja suru Racinen\npoismenon johdosta. Hän ei kirjoittanut enää paljoa, mutta polemisoi\nantiikin kannattajien johtajana voimakkaasti Perraultia ja muita\n\"nykyajan\" ystäviä vastaan. Boileaun teoksista mainittakoon vielä\nsankarillis-koomillinen runoelma Pulpetti (Le Lutrin, 1674) ja ne\nproosatulkinnat, jotka hän teki Cassius Longinuksen (213-273 Kr.j.)\nnimellä kulkevista kreikankielisistä, etupäässä tyyliä koskevista\nkirjoituksista.\n\nBoileau oli itsenäinen, sekä henkistä että taloudellista\nriippumattomuutta rakastava, jalo ja hienotunteinen luonne, joka\nuskalsi ja osasi pysyä puhuessaan kuninkaallekin kohteliaasti\nlausutussa, mutta silti selvässä totuudessa. Auttaakseen asianajaja\nPatruta hän osti tämän kirjaston ehdolla, että Patru pitäisi ja\nkäyttäisi sitä edelleen kuin omaansa; kun vanhalle Corneillelle ei enää\ntahdottu maksaa apurahaa, Boileau tarjoutui -- sanotaan -- luovuttamaan\nsiihen tarkoitukseen omansa. Täydellä syyllä hän saattoi sanoa\nitsestään, että \"arvostelija, joka oli maalattu niin mustaksi ja\npeloittavaksi, olikin lempeä ja koruton henki, oikeamielisyyden\nystävä\":\n\n    Ce censeur qu'ils ont peint si noir et si terrible\n    Fut un esprit doux, simple, ami de l'équité.\n\nHän oli porvarillisen järjestyksen, selvän järjen ja kohtuullisuuden\nkannattaja, vakava, olematta silti ikävä, tiedonhaluinen vain mikäli\nkirjalliset asiat olivat kysymyksessä; piintynyt kaupunkilainen, joka\nei ymmärtänyt luontoa eikä sen runoutta, vaan meni maaseudulle vain\nlevätäkseen rauhassa ja saadakseen onkia. Tosi parisilainen hän oli\nmyös sen puolesta, että häntä huvittivat vähäpätöisetkin\nkatukohtaukset, ja että hänellä oli terävä silmä havaitsemaan kaikkea,\nmikä oli naurettavaa: \"Mutta kun on ivattava, niin silloin minulla on\nsitä, mitä toivon; silloin, varmaan, silloin tunnen olevani runoilija\":\n\n    Mais quand il faut railler, j'ai ce que je souhaite;\n    Alors, certes, alors, je me connais poète.\n\nSen, joka aikoi 1660:n vaiheilla arvostella yleisön suosimia\nkirjailijoita, esim. apurahojen ehdottajana vaikutusvaltaisessa\nasemassa olevaa Chapelainia, täytyi olla selvänäköinen ja rohkea.\nMuotinahan oli yhä sievistely, historiallissävyinen, romanttinen\nseikkailu- ja lemmenromaani, ontosti paatoksellinen epiikka ja ohella\ntervettä järkeä edustava burleski (III, s. 528, 531, 305, 255-256).\nBoileau ei sietänyt presiöösiä romaania, vaan pilkkasi sitä\narmottomasti mainitussa Lukianoksen mukaan tehdyssä Romaanisankarien\ndialogissa, sanoen Scudérylle, että hänen kirjoituksensa näyttivät\nsyntyneen vastoin selvää järkeä, ja sinkautellen muita yhtä suolaisia\ntotuuksia. Yhtä vähän hän sieti Chapelainin ym. epiikkaa, heidän\nvaateliaita säkeitään, jotka oli rakennettu \"kahden komean sanan varaan\nkuin puujaloille\". Vain burleskia hän säästi satiireissaan, letkauttaen\nsitä kuitenkin Runotaiteessaan: kuinka se \"julkeasti, halveksien\ntervettä järkeä, ensin pettää silmät ja miellyttää uutuudellaan\". Hänen\nPulpettinsa on kuitenkin burleski, joka sana Boileaun kielenkäytössä\nmerkitsee sekä parodiaa että travestiaa (III, s. 225, 255).\n\nToisaalta Boileau kannatti tehokkaasti ystäviään, niitä kirjailijoita,\njoiden tuotteista löysi kaipaamiaan ominaisuuksia, esim. La Fontainea\nja Molièreä, jonka Naisten koulun \"viehättävän naivisuuden\" sanoi\n\"ainaisesti, ajasta aikaan, huvittavan jälkimaailmaa\":\n\n    Sa charmante naïveté\n    S'en va pour jamais d'âge en âge\n    Divertir la postérité.\n\nHän omisti Molièrelle satiirinsa Soinnun ja järjen vaikea sopu (Accord\ndifficile de la rime et de la raison, 1664) ja lausui hänen muistolleen\nylistäviä sanoja (Kirjeitä -- Epîtres, VII). Samoin hän rohkaisi\nRacinea, joka vastoinkäymisten sattuessa oli tuen tarpeessa.\n\nKoetettuaan näin saattaa vanhat runoilijat naurettaviksi ja uudet\nnostetuiksi valtaistuimille heidän sijaansa Boileau sepitti vuosina\n1669-1674 runoutta koskevat käsityksensä lakikirjaksi, Runotaiteeksi\n(L'Art poétique). Tämän kuuluisan runoelman sisällys on lyhyesti\nselostettuna seuraava:\n\nBoileau kehoittaa aluksi antautumaan runouden palvelukseen vain siinä\ntapauksessa, että tuntee sen todelliseksi kutsumukseksi, ottamaan sen\nkaikilla aloilla ohjeeksi järjen, ja tarkoin noudattamaan säeseppyyden\nja kielen lakeja. \"Vihdoinkin tuli Malherbe ja opetti tuntemaan säkeen\noikean poljennon\" -- niillä ja seuraavilla sanoilla Boileau ilmaisi\ntäydelleen hyväksyvänsä Malherben ohjeet, joiden täsmällisestä\nnoudattamisesta oma runoutensa on hyvänä esimerkkinä. Toisessa laulussa\nhän antaa ohjeita: _idylli_ on tehtävä Theokritoksen ja Vergiliuksen\nmukaan ja sen on oltava \"siro\" (élégante); _elegia_ on oleva vilpitön\nja intohimoinen; vain sydämen on siinä puhuttava; _oodissa_ vallitkoon\n\"kaunis epäjärjestys\", mikä tekee sen taiteelliseksi; virheetön\n_sonetti_ on pitkän runoelman arvoinen; _epigrammi_ ei ole usein muuta\nkuin kahden soinnun somistama sukkeluus; ja _satiirilla_ olkoon aseena\nvain totuus. Kolmannessa laulussa käsitellään näytelmää ja kertovaa\nrunoutta: _tragedian_ tulee ottaa huomioon ajan, paikan ja toiminnan\nyksyys, todennäköisyys ja historiallisuus; _eepoksen_ tulee osata\nvalita sankarinsa ja kaunistaa aiheensa antiikin mytologialla; ja\n_komedia_ olkoon huokausten ja kyynelten vihollinen, älköönkä sietäkö\nsäkeissään traagillisuuden tuskia. Neljännessä laulussa Boileau\nkehoittaa runoilijoita hankkimaan ystäväkseen valistuneen kriitikon ja\nkieltää heitä kirjoittamasta alhaisen ansion takia.\n\nBoileaun tärkein periaate, jota hän tehostaa kauttaaltaan koko\nrunoelmassa, on \"järki\" (la raison), josta yksin runollinen tuote voi\nsaada \"loistonsa\" ja \"arvonsa\". Tätä \"järkeä\" Boileau ei nimenomaan\naseta tunteen eikä mielikuvituksen edelle tai kieltäjäksi, koskapa hän\nensimmäisissä säkeissään teroittaa, että \"sille, joka ei tunne taivaan\nsalaista vaikutusta ja jota hänen tähtensä ei ole tehnyt syntyessä\nrunoilijaksi, Phoibos on kuuro ja Pegasos niskoittelevainen\", mutta\nselvää on, että sen yksinomainen tehostaminen ja asettaminen määräävään\nvalta-asemaan oli omiaan johdattamaan mielikuvituksen ja tunteen\ntukahtumiseen. Huomaamme muuten mainituissa sanoissa renessanssin\nplatonilaisen ajatustavan vaikutusta. Boileaun \"järki\" on sama kuin\nDescartesin kirkas ja selvä ajattelu, joka yksin voi tutkia asioiden\ntosiluonteen; asettamalla sen ylimmäksi ohjeeksi Boileau liitti\nestetiikkansa ajankohdan valtafilosofiaan, olevaisuuden\neittämättömimmän tosiasian pohjalle. Johdonmukaisesti tästä seurasi,\nettä runoudenkin alalla oli pyrittävä etsimään totuutta, koska \"järjen\"\ntehtävänä oli nimenomaan se. Totuus taas oli Boileaun ja hänen\nystäväinsä mielestä samaa kuin kauneus: yhdeksännen kirjeen\naihelauseena on: \"Vain tosi on kaunista\" ja lisäväitteenä, että \"vain\ntosi on miellyttävää\". Tässäkin tunnemme platonilaisuuden vaikutuksen\n(I, s. 307,334, III, s. 138). Jos siis tahdottiin luoda miellyttävä\nkirjallinen tuote, mikä oli tietenkin runouden päämäärä, tuli järjen\navulla pyrkiä löytämään totuus, so. huomioida luontoa: \"Luonto olkoon\ntutkimuksemme ainoana kohteena\". \"Luonnon\" Boileau ilmeisesti käsitti\nlaajasti, suunnilleen samaksi kuin mitä tarkoitamme sanalla \"elämä\";\n\"tutkikaa hovia ja kaupunkia\", hän sanoi. Mikäli tosi kyetään\nilmaisemaan osuvasti, sikäli aikaansaadaan miellyttävä vaikutus, jopa\nniin, että täten kuvattu rumakin esiintyy tällaisena, minkä ajatuksen\noli ilmaissut jo Tuomas Aquinolainen (III, s. 136). Runoilijan menestys\nriippuu siis siitä, onnistuuko hän löytämään totuuden ja ilmaisemaan\nsen sattuvasti; myönteisessä tapauksessa hänen menestyksensä on sitä\npysyväisempi, kun totuus on ikuisesti muuttumaton. Antiikin kirjailijat\nonnistuivat löytämään totuuden ja ilmaisemaan sen, ja siitä johtuu\nheidän runoutensa kuihtumaton kauneus. Heidän menettelytapansa on siis\nBoileaun ajan kirjailijoille sopivana esimerkkinä, jonka noudattamisen\ntulisi johtaa myönteisiin tuloksiin. Tässä tulee näkyviin Trissinon\nvanha ohjelma (III, s. 140) ja tämä oli Boileaun kanta antiikin\njäljittelyä ja uusia kirjailijoita koskevassa riidassa. Boileaun\nperiaatteet ovat objektiivisessa todellisuusvaatimuksessaan samoja kuin\nne, joita 1800-luvun realistit, erittäinkin ns. parnassolaiset,\ntahtoivat runoudessa noudatettaviksi.\n\nBoileaun ihanteina olivat siis järki, totuus ja antiikki, ja näiden\nnäkökohtien perustalta hän johti runouden yksityiskohtaiset säännöt.\nJärjen mukaista oli, että draamassa otettiin huomioon paikan, toiminnan\nja ajan yksyys, että tragedia ja komedia pidettiin tarkoin erillään, ja\nettä tyyli oli siroa ja kuvien ja muiden keinojensa puolesta kohtuuden\nja \"terveen järjen\" (bon sens) rajoissa pysyvää. Draamaan nähden hän\nnäin vahvisti lopullisiksi ne säännöt, jotka Trissino, Cintio ja\nCastelvetro olivat -- osaksi Aristotelesta väärinkäsittäen -- luoneet\n(III, s. 141), ja jotka Jean Chapelain (III, s. 305, 406) oli jo n.\n1640:n vaiheilla saattanut voimaan Ranskassa. Voimme ymmärtää Boileaun\najatelleen sepittäessään näitä ohjeitaan, että oli kuten ajankohdan\nfilosofia opetti olemassa ajasta ja ihmisistä riippumaton absoluuttinen\nsubstanssi, totuus, so. kauneus, joka runouden oli tavoitettava ja\ntulkittava.\n\nAjan hengestä johtui myös, että moraalilla oli tärkeä sija Boileaun\ntuotannossa ja estetiikassa. Rehellisen, suoran luonteensa vuoksi hän\noli taipuvainen tekemään elämästä samanlaisia johtopäätöksiä kuin\nRégnier ja La Bruyère, ja joutui täten itsestään satiiriseen uomaan,\nkirjoittaen \"inhimillisestä hulluudesta\", \"ihmisestä\", \"kunniasta\",\n\"itsensä tuntemisesta\" ja muista tällaisista yleisistä nimikkeistä,\nkuten ajan tapa oli. Niistä ilmenee luja persoonallinen vakaumus, joka\nantaa niille erikoista tehoa ja siveellistä kauneutta; lukiessamme\nesim. viidettä satiiria (Todellisesta aateluudesta -- Sur la véritable\nnoblesse) tunnemme siinä puhuvan miehen, jolle todella hyve on ainoa\npätevä aateluuden merkki. Hyvettä ei Boileaun mukaan voi erottaa\ntaiteesta: viisas lukija vieroo turhaa huvitusta, vaatien hauskuudesta\nmyös hyötyä. Mutta jos mieli opettaa muita ja saada ilmennetyksi\nkauneutta, täytyy olla hyvä ihminen: \"Sydämen alhaisuus ilmenee aina\nsäkeistäkin\". Todellinen taiteilija kunnioittaa ei vain lukijaansa vaan\nmyös itseänsä: \"Paetkaa, paetkaa aina alhaista kateutta, tehkää työtä\nkunnian vuoksi, älköönkä saastainen saalis olko milloinkaan kuuluisan\nkirjailijan päämaalina\". Tämä kirjailijoille asetettu korkea\nnuhteettomuuden vaatimus antaa Runotaiteen loppusäkeille kauniin\nnousun. Runoilijana Boileau osoittautui ylipäätänsä teoriainsa\narvoiseksi. Sillä tarkalla todellisuusvaistolla, jota hän vaati muilta,\nhän loi maalauksellisia kuvia Parisin elämästä: raskaiden rattaiden\neteen valjastetuista hevosista, joilla on vaikea liikkua iljanteisella\nkadulla, illan varjoista, joiden tihentyessä aterian muisto karkoittaa\npapit kuoristaan ja täyttää kapakat juovilla lukkareilla. Tämä\ntodellisuuden havaitseminen muuttui monesti sellaisenansa purevaksi\nsatiiriksi, esim. silloin, kun hän sanoi kaunottaren lähettäessään\nneljä nenäliinaa pesijättärelleen sisällyttäneen niihin kasvojensa\nkaikki ruusut ja liljat. Runotekniikkansa, parittain sointuvat\naleksandriininsa, Boileau kehitti Malherben sääntöjen mukaisesti\nmahdollisimman täydellisiksi, mahduttaen säkeisiinsä samalla säännön ja\nesimerkin ja tehden niistä helposti muistiin jääviä, sananlaskumaisia\njaksoja. Niistä tuli seuraavan aikakauden mallisäkeitä.\n\nBoileaun esikuvana oli Horatius: tämän satiirit, kirjeet ja Runo-oppi;\noodeja hän ei yrittänytkään, sillä hän tunsi olevansa kykenemätön\nlyriikkaan, jossa tarvittavaa yksilöllisyyttä ei sitäpaitsi hyväksynyt.\nItaliasta saamansa mallin mukaan (III, s. 225), jonka mainitsee\nneljännen laulun alussa, hän sepitti Pulpettinsa, jonka aihe on\ntahallisesti vähäpätöinen ja sävy juhlallinen niinkuin parodiaan\nkuuluu, ja jonka tarkoituksena oli saattaa Chapelainin Pucelle ja muu\nsamanlainen ontto ja pöyhkeä epiikka naurunalaiseksi.\n\nKulkiessaan ympäri Ranskaa Eripuraisuus löytää Parisista vanhan kirkon,\njonka pappien ja muun henkilökunnan kesken vallitsee sula rauha ja\nsovinto. Suuttuneena tästä hän muutaltautuu näppynaamaiseksi\nkanttoriksi ja mennen rauhallisesti uinahtaneen papin luo herättää\nhänessä pelkoa, että hänen lukkarinsa voisi toimeliaisuudellaan vaikka\nviedä häneltä viran. Seurauksena on, että lukkarinpenkin eteen\nnostetaan vanha pulpetti peittämään häntä yleisöltä, jota lukkari\nliiaksi mielistelee. Suuttunut lukkari särkee pulpetin, ja lopuksi\nkanakkien ja kanttorien välille syntyy tappelu, jossa aseina ja\nheittovälineinä käytetään kirjoja, etupäässä Kyros Suuren, Clélien ym.\nsellaisten kaltaisia teoksia, joita Boileau vihasi. Tämän laihan juonen\nympärille Boileau sepitteli satiirisia laajennuksia, kaikki naurettavan\njuhlalliseen tyyliin.\n\nBoileaun työ merkitsi Malherben pyrkimysten lopullista voittoa Ranskan\nja laajalti muidenkin maiden runoudessa. Mielikuvitus ja tunne,\nyksilöllisyys ja sen kautta nähty ja heijastunut elämä ajettiin ulos\nrunon kartanosta, jossa isännyys luovutettiin kokonaisuudessaan sille,\nminkä luultiin edustavan yleispätevyyttä: terveelle järjelle,\nluonnonjäljittelylle, moraalille ja ajatuksen sekä ilmaisun\nehdottomalle selvyydelle. Kuunnellessa Boileaun säkeitä, joista\njokainen ilmaisee eheän ajatuksen, ja sointuja, jotka kilahtavat\nperäkkäin täsmällisesti ja metallikirkkaasti kuin konepianosta, johtuu\nmieleen se aste, johon englantilaisessa runoudessa oli päästy: Miltonin\nkertovat loppusoinnuttomat viisijalkaiset säkeet, jotka eivät ole\npituisensa ajatuksen rajoina, vaan renkaina notkeassa mieteketjussa,\ntai hänen nuoruusrunonsa, esim. Lycidas, joka on etevä näyte vapaasta,\npitkälle kehittyneestä soinnutustaidosta. Tällaisen rinnastuksen\nvalossa käy ilmeiseksi, että Malherben säännöt eivät kehittäneet\nrunoutta, vaan päinvastoin kahlehtivat sitä, että luopumalla\nyksilöllisestä vapaudesta menetettiin runouden alalla sama kuin\nyhteiskunnallisella ja valtiollisellakin: syvien, rikastuttavien\nelämysten mahdollisuus ja siunaus.\n\n\n3\n\nLa Bruyère ilmaisi esteettiset käsityksensä niissä mietteissä, joille\nhän antoi yhteisnimeksi Henkisestä työstä (Des ouvrages de l'esprit).\nHän ihaili Boileauta, La Fontainea ja Racinea, ja oli kuten nämäkin\nsitä mieltä, että antiikin runoutta oli pidettävä kirjallisen työn\nesikuvana. \"Kirjoittaessa ei voi löytää parhainta ilmaisutapaa eikä\nsivuuttaa antiikin kirjailijoita, mikäli se on mahdollistakaan, muuten\nkuin jäljittelemällä heitä\". On esim. henkilöiden kuvaamisessa\npidettävä luontoa mallina, mutta samalla varottava, ettei loukkaa\nketään. Niinpä La Bruyèren henkilökuvista jotkut ovat selvästi\ntunnettavissa: esim. Aemile (Henkilökohtaisista ansioista -- Du Mérite\npersonnel) on Condé. Paitsi tällä teoksensa vihjailevaisuudella La\nBruyère hankki sille ystäviä muillakin keinoilla, mm. tietoisesti\npyrkimällä vaihtelevaisuuteen, lukijan yllättämiseen, ja täsmälliseen,\nsiroon sanontaan, kuten Boileau opetti. Näin hänkin huomattavalla\ntavalla kehitti ranskan kielellistä ja tyylillistä ilmaisukykyä.\n\n1600-luvun Parisissa oli siis, kuten tähän saakka sanotusta on jo\nehtinyt käydä selväksi, paljon määrätietoista, täsmällistä\nkielellis-tyylillistä pyrkimystä ja esteettistä ajattelua. Vallitsevana\noli tuttu, jo renessanssin ja Plejadin ajoilta periytynyt käsitys, että\nkreikkalaisia ja latinalaisia kirjailijoita oli pidettävä esikuvina.\nHeiltähän oli peritty runouden lajit: tragedia, komedia, eepos, oodi,\nsatiiri jne., heiltä draaman lait, eepoksissa muka välttämätön\nyliluonnollisen aineksen käyttö, oodin \"kaunis epäjärjestys\", ja\nlisäksi paljon runollisia kuvia, lauseparsia, sanontatapoja jne.\nKehityksen luonnolliseen kulkuun kuuluu, että tätä käsitystä vastaan\nalkoi melkein samalla syntyä tyytymättömyyttä. Niin oli käynyt\nrenessanssin aikana, jolloin kansankielen puoltajat nousivat kapinaan\nvallanhimoista uuslatinalaisuutta vastaan ja siirsivät siten\nrenessanssin voimat oman kielensä piiriin, ja niin kävi nyt, jolloin\nantiikin viimeistä linnoitusta, sen määräävää asemaa kansankielisen\nkirjallisuuden alalla, ruvettiin ahdistamaan. Syntyi lyhyesti sanottuna\nkäsitys, joka kieltäytyi uskomasta dogmia antiikin voittamattomasta\nmallikelpoisuudesta ja aiheutti ajankohdan esteettisten mielipiteiden\nvälienselvittelyn, \"vanhojen ja uusien riidan\" (Querelle des Anciens et\ndes Modernes), jolla nimellä tämä kirjallinen taistelu tunnetaan. Siinä\noli kolme vaihetta, joista ensimmäinen koski yliluonnollisen\nkäyttämistä (Querelle du Merveilleux, 1669-1683), toinen riidan\nvarsinaisella nimellä tarkoitettua yleistä periaatetta (1687-1700) ja\nkolmas Homerosta (1714-1716).\n\nVaikka Descartes olikin kaavamaisen järjestyksen ja koneellisuuden\nfilosofi, hänen opissaan oli silti eräs keskeinen tekijä, joka puhalsi\nvanhastaan kytevän tyytymättömyyden ilmiliekkiin: järki. Kun se oli\nainoa ase, jonka avulla voitiin päästä totuuden perille, ja kun se oli\nsyössyt tähänastisen totuuden auktoriteetin eli Aristoteleen\nvaltaistuimelta, niin miksi oli kielletty käyttämästä sitä antiikin\nmuiden suuruuksien, esim. sen kirjailijoiden arvon tutkimiseen?\nDescartes oli sanonut antiikkia ihmiskunnan nuoruuden ajaksi, minkä\najatuksen oli ilmaissut myös Pascal. Sama edistyksen laki, joka\nvoitiin todeta kokemusperäisten tieteiden alalla, koski varmaan\nkirjallisuuttakin. Kapina antiikkia vastaan johtui täten itsestään\najankohdan keskeisestä ajattelusta. Erikoista yllykettä se sitten sai\nsiitä, että näiden vuosikymmenien kirjailijat -- Corneille, Molière,\nRacine, Bossuet, Boileau, Fénelon, La Bruyère ym. -- todellakin\nantoivat perusteltua aihetta kansalliskirjalliseen itsetuntoon ja\nhoukuttelivat vähäksymään antiikin saavutuksia, mikä oli sitäkin\nhelpompaa, kun antiikin oikea tuntemus oli varsin heikkoa. Racine ja\nFénelon olivat kyllä hyviä hellenistejä, mutta muodostavatkin\npoikkeuksen; jesuiittain kouluissa opetettiin etupäässä latinaa; ja\nsivistynyt yleisö tunsi antiikin kirjailijoita enemmän käännöksistä\n(III, s. 322) kuin alkuperäisistä teksteistä, joiden kauneuden\nkouluopetus syrjäytti ja kuoletti. Ja nekin, jotka kykenivät\ntutustumaan antiikin kirjailijoihin alkukielillä, saivat heistä\nuseimmiten väärän käsityksen, historiallista tajua kun ei ollut eikä\nhelleenisen kauneuden maailma ollut vielä Euroopalle avautunut.\n\nRiita alkoi Desmarets'n Clovis-eepoksesta (III, s. 305, ilmestyi\n1657), joka oli sepitetty Tasson ohjelman mukaan (III, s. 281).\nYliluonnolliset ainekset oli siis otettu kristinuskon piiristä. Boileau\nei hyväksynyt tätä, pitäen sitä kristinuskon kannalta loukkaavana\n(Runotaide. III). Tällä asteella oli siis kysymyksessä enemmän uskonto\nkuin estetiikka. Desmarets itse sitten ulotti väittelyn myös\nviimeksimainitun alueelle julkaisemalla erikoisen teoksen\nkreikkalaisista, latinalaisista ja ranskalaisista runoilijoista sekä\nsiitä, kuinka heitä on arvosteltava (Traité pour juger des poètes\ngrecs, latins et français, 1670), ja asettamalla viimeksimainitut\netusijaan. Viitaten Ranskan draamaan hän väitti, ettei antiikilla ollut\nmitään sen voiman, herkkyyden, juonirakenteen hienouden, intohimojen ja\ntunteiden vertaista, ja saavutti paljon kannatusta. Tämä kaikki oli\nkuitenkin vain alkukahakointia. Päätaistelun aloitti _Charles Perrault_\n(1628-1703), lakimies, Colbertin sihteeri tämän kuolemaan saakka\n(1683), Akatemian jäsen ja sen talouden järjestäjä, jonka Saduista\ntulee myöhemmin puhe, lukemalla Akatemian istunnossa tammik. 27 p. 1687\nLudvig Suuren vuosisata (Le Siècle de Louis le Grand) nimisen\nrunoelman, jossa asetti mainitun aikakauden Augustuksen ajan rinnalle,\nosoitti sen kiistämättömän tieteellisen etevämmyyden, huomautteli\nHomeroksen heikkouksista ja ylisti oman aikansa kirjailijoita.\nFontenelle, useat akateemikoista, suurin osa yleisöstä ja naiset\nasettuivat hänen puolelleen; vastaansa hän sai mm. Boileaun ja juuri ne\nkirjailijat, joiden suuruudella oli koettanut lyödä antiikin.\n\nUusien puolelta hoitivat väittelyä Perrault ja Fontenelle, joilla oli\nsiihen hyvät edellytykset ei vain kirjailijoina vaan myös aikansa\ntieteeseen ja taiteeseen perehtyneinä oppineina. Mainitussa\nrunoelmassaan Perrault oli kysynyt, miksi luonto ei luo neroja aina.\nTätä kysymystä Fontenelle kehitti edelleen teoksessaan Huomautus\nvanhoista ja uusista (La Digression sur les Anciens et les Modernes,\n1688). \"Luonnolla on käsissään eräänlaista taikinaa, joka on aina\nsamanlaista... eikä se varmaankaan ole luonut Platonia, Demosthenesta\neikä Homerosta hienommasta ja paremmin valmistetusta aineesta kuin\nmeidänkään päiviemme filosofeja, puhujia ja runoilijoita\". Olemme yhtä\nhyvin varustettuja kuin antiikin ihmiset ja sikäli edullisemmassa\nasemassa, että elämme myöhemmin kuin he, joten voimme käyttää\nhyödyksemme heidän saavutuksiaan ja kehittää niitä edelleen. Luonto on\nsiis aina samanlainen. Taiteen palveluksessa tarvittavan tekniikan\nedistystä ja sikäli parempaa asemaamme antiikkiin verrattuna käsitteli\nPerrault teoksessaan Vanhojen ja uusien vertauskohtia (Parallèles des\nAnciens et des Modernes, kolme osaa, 1688, 1692 ja 1697). Versaillesin\npuistossa siinä keskustelevat ahdasmielinen presidentti, joka sokeasti\npuolustaa antiikkia, eloisasti kuvattu aatelismies, joka esittää\nkirjailijan kaikki rohkeimmat väitteet, ja henkevä apotti, joka on\nPerrault itse. Teos on sarja dialogeja, mikä muoto oli vanhastaan\ntavallinen käsiteltäessä periaatteellisia riitakysymyksiä (III, s.\n121). Siinä harkitaan sitä liian suosiollista käsitystä, mikä yleensä\non antiikista puhuttaessa vallitsevana; selitellään rakennustaidetta,\nkuvanveistoa, maalausta, puhetaitoa, runoutta ja kokemusperäisiä\ntieteitä; ja väitetään, että kaikissa niissä nykyajalla on\nkäytettävänään paljoa täydellisempi tekniikka kuin antiikilla, mistä\nseuraa, että tuloksetkin ovat sen mukaisia. Niinpä Louvre on\nsuurenmoisempi kuin Ephesoksen temppeli tai Colosseum, Lebrun etevämpi\nmaalari kuin Raphael, Le Maitre parempi puhuja kuin Demosthenes, Pascal\nsyvällisempi filosofi kuin Platon, Boileau suurempi runoilija kuin\nHoratius ja Juvenalis jne. \"Kaikkien taiteiden alalla on aikain\nkuluessa tehty keksintöjä, jotka, kun ne liittyvät siihen, mitä\nantiikki on jättänyt perinnöksemme, tuottavat entistä parempia\ntuloksia\". Kirjallisuuden alalla on opittu tuntemaan paremmin ihmisen\nsielua. \"Samoin kuin anatomia on löytänyt sydämestä tiehyeitä, läppiä,\nlihassäikeitä, liikkeitä ja ilmiöitä, jotka olivat jääneet antiikin\nihmisiltä huomaamatta, siveellinen ajattelummekin on löytänyt sieltä\nmyötä- ja vastenmielisyyttä, haluja, inhoa, joita antiikki ei ole\nmilloinkaan tuntenut\".\n\nTällaisia olivat uusien väitteet. Kun he lisäksi esittivät ne\nkohteliaasti ja sivistyneesti, aina vedoten lukijainsa ja\nvastustajainsa selvään järkeen, he suoriutuivat riidasta hyvin. Samaa\nei voi sanoa antiikin puolustajista. Järkeen tehoavien asiallisten\nsyiden sijaan he useimmiten vain syyttivät vastustajiaan\ntietämättömyydestä, vieläpä määritelmin, jotka antavat jonkin verran\nomituisen käsityksen siitä sävystä, minkä vuorosanat saattoivat\ntiimellyksen kuumuudessa saada tänä kohteliaisuudestaan kuuluisana\nvuosisatana. Horatiuksen kääntäjä André Dacier sanoi Perraultia ja\nhänen ystäviään \"barbaareiksi, jotka olivat hävittäneet Kreikan ja\nItalian\". Boileaun mielestä Perraultilla ei ollut \"ollenkaan aistia\";\nepigrammeissaan hän nimitti häntä milloin \"mielettömäksi\" (insensé) ja\n\"raivoksi\" (furieux), milloin \"vähämieliseksi\" (imbécile). Näin\nmitättömiä eivät kuitenkaan kaikki antiikin puolustajain panokset\nolleet. Boileau ryhtyi vastaamaan Perraultin dialogeihin\nasiallisestikin, sepittäen Arvostelevia mietteitä reetori Longinuksen\neräiden kohtien johdosta (Réflexions critiques sur quelques passages du\nrhéteur Longin, 1694) nimisen kirjoituksen, jossa tarkoin luetteli\nPerraultin erehdykset. Antiikin ihailu ei suinkaan ollut \"taikauskoa\",\nvaan oli syntynyt siitä, että jälkimaailma oli yhä uudelleen todennut\nantiikin tuotteet arvokkaiksi. \"Kirjailijain kuuluminen antiikkiin ei\nole ansiokkuuden varma tunnus; mutta se ja hänen teoksiinsa kohdistunut\npysyvä ihailu todistavat erehtymättömästi, että niitä tulee pitää\narvossa\". Huolimatta jyrkkyydestään Boileau kuitenkin lopuksi pehmeni\nsovinnolliseksi, kirjoittaen (1700) Perraultille pitkän kirjeen, jossa\npyysi tätä myöntämään uusien kirjailijoiden saavuttaneen arvokkaimmat\ntuloksensa jäljittelemällä antiikkia; vastapalvelukseksi hän sanoi\nvoivansa olla sitä mieltä, että Ludvig Suuren aika oli etevämpi kuin\nAugustuksen ei vain tieteiden ja kuvaamataiteiden, vaan runoudenkin\nalalla. \"Tragediassa olemme paljon edellä latinalaisista, joilla ei ole\nasetettavana etevien murhenäytelmiemme rinnalle muuta kuin Senecan\nenemmän pöyhkeitä kuin järkeviä lausuntanumeroita... Latinalaisten\njoukosta ei voi löytää ainoatakaan filosofia, jota voisi luonnon\ntuntemisen kannalta pitää Descartesin tai edes Gassendin vertaisena\".\n\nVäittely raukeni Ranskassa toistaiseksi tähän, viritäkseen ja\njatkuakseen Englannissa, kuten aikanaan saamme nähdä. Elpyessään\njälleen Ranskassa se koski yksinomaan Homerosta. Mainitun André\nDacier'n puoliso, oppinut klassikkojen selittäjä Anne Lefèvre-Dacier,\njulkaisi 1699 proosakäännöksen Iliaasta (Odysseian 1708), mikä oli\nkirjallisuuden historian merkkitapaus siksi, että Homeros tuli vasta\nnyt Ranskassa lähemmin tunnetuksi. Kun käännös oli kutakuinkin tarkka,\nsai Homeroksen terve tosioloisuus ja naivi luonnollisuus ilmaisun, joka\nsorahti ajankohdan sievistelyyn tottuneessa korvassa. Houdart de la\nMotte julkaisi 1714 rouva Dacier'n käännöksestä tehdyn runomittaisen\nmuunnoksen, josta kaikki \"loukkaava\" oli jätetty pois, ja sen\nyhteydessä kritiikin Homeroksen runoudesta. Nuoriso, salongit ja\nakatemia asettuivat kannattamaan hänen käsityksiään, ja alkuperäisen,\n\"korjaamattoman\" Homeroksen puoltajat jäivät vähemmistöön.\nHistoriallisesti kiintoisampi kuin itse riita, joka päättyi iloisiin\nillallisiin ja sovintoon, on sen yhteydessä herännyt kysymys\nHomeroksesta. Vuosisataa aikaisemmin kuin sittemmin niin kuuluisaksi\ntullut saksalainen kritiikki apotti d'Aubignac väitti teoksessaan\nAkateemisia otaksumia (Conjectures académiques, 1715), ettei tällaista\nrunoilijaa ollut ollut olemassakaan. Väitettänsä hän tuki etupäässä\nsillä, että jos Homeros olisi todella elänyt ja sepittänyt tällaisen\nrunoelman, hänestä olisi täytynyt säilyä edes jonkinlaisia tietoja.\n\nTähän väittelyyn sisältyy enemmän kuin ylläoleva selostus sellaisenaan\nilmaisee. Uusien kirjailijain arvon puolustaminen oli kuten sanottu\npohjaltaan samaa kuin kansankielen nousu renessanssin aikana latinan\nylivaltaa vastaan eli siis vapaudenpyrkimystä; oivallettiin enemmän tai\nvähemmän selvästi, ettei antiikin jäljitteleminen voinut olla oikea\nohjelma, että elinvoimaisen runouden tuli puhkaista omat uransa,\nvieläpä luoda, mikäli se näytti tarpeelliselta, omat muotonsa. Kun\n\"uusilla\" tarkoitettiin päivän parhaita nimiä, ranskalaisen\nklassillisuuden lipunkantajia, oli siis kysymys näiden asettamisesta\nantiikkia vastaan. Se, etteivät nämä kirjailijat kuitenkaan itse\nhalunneet ottaa osaa tähän kapinaan, vaan tahtoivat pysyä antiikille\nuskollisina, osoittaa, etteivät he tunteneet viimeksimainittua eivätkä\nolleet selvillä omasta kirjallisesta ohjelmastansa.\n\nMikäli siis uusien puolustaminen sisälsi runon vapautumisen ja\nitsenäistymisen pyrkimystä, se oli oikeassa. Mutta tämä oikea\nperussuunta häiriytyi ja häipyi näkyvistä sen kautta, että siihen\nliittyi runouden asialle ja arvostelemiselle vieraita, soveltumattomia\nnäkökohtia. Sellainen oli \"edistyksen\" ja \"tekniikan kehittymisen\"\naate. Se ajatus, ettei ihmiskunta ollutkaan aloittanut vaellustaan\nmuinaisuuden paratiisimaiselta kultakaudelta, jonka syntiinlankeemus\noli lopettanut, minkä jälkeen oli muka seurannut jatkuva vaipuminen yhä\nsyvempään kurjuuteen, vaan oli päinvastoin lähtenyt kehityksen\nalimmalta portaalta ja sitkeästi ponnistellen kohonnut yhä\nkorkeammalle, oli uusi ja rohkaiseva sekä tuli vaikuttamaan 1700-luvun\nuskoon ihmisen rajattomasta kykeneväisyydestä. Ja aivan ilmeistä oli,\nettä tekniikka oli yleensä, huomioon ottaen kaikki alat, tavattomasti\nkehittynyt antiikin asteelta. Näin pitkälle uusien puolustajat siis\nolivat oikeassa; heidän erehdyksensä alkoi silloin, kun he rupesivat\nsovittamaan tätä edistyksen näkökantaa myös runouteen. Ihmiskunnan\nlapsuuden asteella, johon antiikki kuuluu, oli muka runouskin\n\"lapsellista\"; sikäli kuin kehitys edistyi, sekin kasvoi ja varttui,\nkäyttäen hyväkseen yhä täydellistyvää muotojen ja sääntöjen tekniikkaa;\nnäin oli vähitellen saavutettu ranskalaisen klassillisuuden aste, joka\nsiis oli toistaiseksi korkein.\n\nTämä ajattelu johtui runouden olemuksen ja historian puutteellisesta\ntuntemuksesta. Tosinhan tiedämme runouden saavuttaneen toisina\naikakausina korkeustasoja, joihin toiset eivät ole läheskään\nyltäneet, ja tosinhan runouden ulkonaisessa rakentamisessa voitaneen\nesim. draaman alalla todeta jotakin, joka on ehkä merkittävä\nedistysaskeleeksi, mutta mitään sellaista johdonmukaisen kehityksen\nlakia, josta uusien puolustajat haaveilivat, ei runouden historiasta\nilmene. Päinvastoin siitä näkyy, että runous usein helkkyy tuoreimpana\nja sointuvimpana silloin, kun kansa vielä elää lapsuutensa ja\nnuoruutensa mielikuvitusrikasta aikaa, jolloin \"edistys\" ja \"tekniikka\"\neivät ole päässeet säännöstelemään runouden luonnonraikkaita lähteitä\nja johtamaan niitä enemmän tai vähemmän keinotekoisiin kanaviinsa; ja\nettä se menettää tuoreuttansa, latteutuu ja arjistuu sikäli kuin\nkulttuuri edistyy ja yhä täydellistyvä tekniikka siselöi sitä\nväsyneiden ja veltostuneiden makusuuntiensa mukaiseksi. Kirjallisuuden\nhuippukausia voimme kyllä vertailla toisiinsa, mutta vain tutkiaksemme\nsiten niiden erikoisluonnetta; niiden ehdottoman etevyyden\nmääritteleminen ei kuulu tieteelle, koska ei ole olemassa pätevää,\nobjektiivista vertauskohtaa, joka tekisi sen mahdolliseksi.\n\n\n\n\nIII. DRAAMA.\n\n\n\n1. PIERRE CORNEILLE.\n\n\n1\n\nPuhuessamme Ranskan draamasta (III, s. 406) totesimme Hardyn tuoneen\nsiihen toimintaa ja jännitystä, käyttäneen tragikomedioissa muodissa\nolevia aiheita, ja suosineen pastoraaleja. Vaikka hän ei pitänytkään\nItaliasta päin tulevaa ajan, paikan ja toiminnan yhteyttä (III, s. 141)\ntarpeellisena -- vastusti sitä päinvastoin oikeilla syillä --, tämä\nvaatimus tuli kuitenkin italialaissävyisten salonkien, Aristotelesta\nhuolimattomasti lukeneiden esteetikkojen (III, s. 305) ja Richelieun\ntoimesta, pitkällisen väittelyn jälkeen, n. 1640:n paikkeilla yleisesti\nhyväksytyksi säännöksi. Näin löydettiin vähitellen murhenäytelmän\nmuoto; sielullisen ja eetillisen sisällyksen tälle antoi Corneille,\nranskalaisen klassillisuuden tienraivaaja ja kehittäjä draaman alalla.\n\n_Pierre Corneille_ (1606-1684) oli syntyisin Rouenista, verraten\nvarakkaasta ja kunnioitetusta virkamiesperheestä. Hän oli vanhin\nseitsemästä lapsesta, joista yhdestä, Marthesta, tuli kirjailija\nFontenellen äiti, ja nuorimmasta, Thomas'sta, tunnettu kirjailija (III,\ns. 385). Osoitettuaan etevyyttään jesuiittain koulussa hän  aloitti\n18-vuotiaana virkamiesuransa, ensin asianajajana ja vuodesta 1628, kun\nei änkytysvian vuoksi tässä menestynyt, kahden ostamansa valtionviran\nhoitajana. Näistä hän erosi 1650, minkä jälkeen omistautui kokonaan\nkirjailijatyölleen. Hänellä ei liene ollut kirjailijahaaveita ennen\nrakastumistaan Catherine Hue nimiseen neitoon, mutta tämän jälkeen\nhänen runosuonensa heräsi ei vain rakkauden, vaan enemmän ehkä sen\nkäytännöllisen vaatimuksen vuoksi, jonka Catherine ihailijalleen\nasetti: hänellä oli kaunis ääni ja hän tahtoi laulaa Corneillen\nsepittämiä säkeitä. Kirjailija painatti näin syntyneet 16\nesikoisrunoansa 1632, samaan niteeseen kuin Clitandren. Tämä runouden\nharjoittelu herätti hänessä kiinnostusta myös draamaan, johon hän pääsi\ntutustumaan ns. \"Orangen ruhtinaan seurueen\" esityksistä. Tämä, jonka\njohtajana oli eräs Lenoir ja ensimmäisenä rakastajana Guillaume\nDesgilberts, yleisimmin tunnettu nimellä Mondory, oli vuokrannut\nBourgognen teatteria 1625-1628 ja vieraillut sitten maaseudulla,\nRouenissa mahdollisesti jo talvella 1628, mutta varmasti pääsiäisen\naikaan 1629. Tällöin Corneille antoi Mondorylle luettavaksi\nsepittämänsä Mélite-nimisen huvinäytelmän. Ëraste jumaloi Mëliteä, joka\nkyllä sietää, mutta ei rakasta häntä. Hän avaa sydämensä ystävälleen\nTircis'lle, joka muka ei välitä rakkaudesta, ja esittää hänet\nMélitelle. Periaatteestaan huolimatta Tircis rakastuu heti Méliteen ja\ntämä häneen. Tircis tarjoutuu Ërastelle sepittämään tämän puolesta\nsonetin Mélitelle, mihin Éraste suostuu, vaikka epäillen. Päästyään\nsitten selville Méliten tunteista Ëraste koettaa kostaa sekä hänelle\nettä Tircis'lle sepittämällä kirjeen, jonka Mélite muka olisi\nkirjoittanut Tircis'n sisaren Chloris'n rakastajalle Philanderille,\ntunnustaen lempivänsä tätä. Iloitessaan uudesta valloituksestaan\nkevytmielinen Philander tapaa Tircis'n, joka myös iloitsee onnestaan,\nvieläpä niin paljon, ettei malta olla kertomatta sitä Philanderille.\nTämä näyttää hänelle silloin Méliten väärennetyn kirjeen, minkä jälkeen\nvain Philanderin pako estää kaksintaistelun. Onneton Tircis kertoo\nasiasta sisarelleen Chloris'lle, joka siis täten oppii tuntemaan\nPhilanderin kevytmielisen luonteen, mutta esiintyy jo aito\ncorneillemaisen ylpeästi: \"Jos rakastaja jättää minut, minäkin jätän\nhänet\", ja antaa purevan ivallisin sanoin Philanderin mennä. Mélitelle\nhän yrittää kostaa kertomalla tälle hänen uuden valittunsa\nkelvottomuudesta. Luullen hänen tarkoittavan Tircis'ta Mélite ei ensin\nymmärrä, mutta oivaltaa sitten Chloris'n syyttävän häntä Philanderin\nviettelemisestä ja pyörtyy. Mielissään kostonsa onnistumisesta Éraste\nsaa kuulla Tircis'n kuolleen surusta, koska luuli Méliten olleen\nuskoton, ja tämän taas kuolleen rakastajansa kohtalon murtamana. Niin\npitkälle Ëraste ei ollut tarkoittanut mennä, tulee katumoissaan\nmielisairaaksi ja on kolmen kohtauksen aikana olevinaan kiirastulessa.\nViidennessä näytöksessä tapahtuu loppuselvitys: Tircis ja Mélite\novatkin tietysti hengissä ja saavat toisensa; Éraste, joka on kyllä\nmenetellyt väärin, mutta harhaantunut siihen inhimillisesti\nymmärrettävistä syistä, nai Chloris'n, joka hylkää Philanderin\nkevytmielisenä, pelkurina, kaikin puolin arvottomana henkilönä.\n\nVertaamalla Méliteä ajankohdan näytelmiin voi todeta juonen\nperussolmun, sen, että ystävä syrjäyttää varsinaisen kosijan, joka\nvaromattomasti esittelee hänet lemmitylleen, muistuttavan\nnovellikomediasta (III, s. 353, 404). Juonen huippu, rakastavaisten\nhuhuttu, epätoivosta johtunut kuolema, ei taas kuulu novellikomediain\nperinteihin, vaan on vanhastaan tuttu paimenromaanista ja -näytelmästä\n(III, s. 156, 184, 349), jonne henkilöiden nimetkin viittaavat.\nFarssista ei Mélite muistuta ollenkaan eikä liioin commedia\ndell'artesta, jonka perinnäisiä tyyppejä siinä ei ole. Tästä selviää,\nettä nuoren Corneillen esikoisnäytelmä on \"siviiliksi\" muutettu\npastoraali, paimennäytelmä ilman paimenia ja maaseutua. Muistaen\npaimennäytelmän olleen alunalkuaan juonirakenteeltaan, jota ei\nPlautuksen kaavamainen malli eikä näyttämö sitonut, vapaampi ja\nkärjistyvämpi kuin ajankohdan muu draama, ja siinä käsitellyn salonkien\nsuosimaa, sievistelevää, hienoa rakkautta, joka oli toista kuin\nnovellikomedian aistillisuus, voimme todeta Corneillen jo uransa alussa\nosoittaneen sekä draamallisuuden vaistoa että ajankohdan sivistyneistön\nrakkauskäsityksen selvää oivaltamista. Näiden puolien vuoksi Mélitestä\ntuli Ranskan 1600-luvun uuden draaman aloittaja.\n\nMondory vei Corneillen näytelmän Parisiin, esittäen sen Berthaultin\nPallohuoneessa (III, s. 400), jonka oli vuokrannut 1628,\ntodennäköisesti näytteenä draaman uudesta suunnasta. Aluksi katsomo\npysyi viileähkönä, mutta muutaman esityksen jälkeen näytelmän etupuolet\nhuomattiin ja Corneillen nimi tuli maineeseen. Hän saapui Parisiin ja\ntutustui siellä sekä ajankohdan nuoriin draamakirjailijoihin että\nkolmen yksyyden teoriaan ja sepitti tämänmukaisen tragikomedian nimeltä\nClitandre eli vapautettu viattomuus (1632). Se on vaiherikas kuvaus\nRosidorin ja Calisten rakkauden esteistä, käyttäen melodramaattisesti\nväärennettyä kirjettä, väijytystä, veristä murhayritystä, miekkailua,\njopa silmän puhkaisemista. Siinä on värikkyyttä, idyllisen lemmenonnen\nja julmien tapahtumien vastakkaisuutta, mutta se ei ole omintakeinen,\nvaan muistuttaa ajankohdan yleisestä, mm. de Rotroun draamasta.\nCorneillesta tuli nyt Mondoryn seurueen vakinainen draamakirjailija.\n1634 hän sepitti sitä varten huvinäytelmät Leski eli petetty konna (La\nVeuve ou le Traître trahi), Palatsigalleria (Galerie du Palais), jossa\nhän kuten Ben Jonson Perttulin markkinoissa koetti kuvailla\nOikeuspalatsin käytävissä (III, s. 502) kuljeskelevan barokkihienoston\nelämää, ja Kamarineito (La Suivante), jonka nimihenkilö on Plautukselta\nja commedia dell'artesta periytynyt, Euripideen imettäjää vastaava\ntyyppi (I, s. 283. III, s. 360); kamarineidollahan oli muuten\nedeltäjänsä keskiajankin kirjallisuudessa (II, s. 235, 237, 240). 1635\nhän kirjoitti Place Royale-nimisen, huvittelevaa hienostoa esittävän\njuonikomedian. Samaan vuoteen kuuluu hänen ensimmäinen tragediansa\nMedeia, joka on yksyysteorian mukainen sommitelma Senecan vastaavasta\nnäytelmästä. 1636 Corneille sepitti tämän kehitysvaiheensa viimeisen\nkomedian, Koomillisen harhaluulon (L'Illusion comique). Siihen päättyi\nhänen nuoruustuotantonsa ja hän antautui nyt tragedian alalle. Komedia\noli alkanut menettää viehätysvoimaansa ja tragedia tulla muotiin.\nKäänteen oli saanut aikaan Mairet'n Sophonisbe, jota oli seurannut\nrunsas tragediatuotanto, mm. juuri Corneillen Medeia.\n\nKomedia ei ollut Corneillen kirjailijaluonteen mukainen. Lesken\nesipuheessa hän lausui: \"Komedia on vain tekojemme ja keskustelujemme\nkuva, ja muotokuvan ansio on näköisyys. Tämän vuoksi koetan antaa\nnäyttelijäin puhua niin kuin ne henkilöt, joita he näyttämöllä\nesittävät, olisivat todennäköisesti puhuneet, kuin tavalliset ihmiset\neikä kuin kirjailijat\". Tätä myöhempien aikojen realistista luontevuus-\nja sattuvaisuusohjelmaa ei Corneille kuitenkaan kyennyt noudattamaan,\nkoska jo runomitta asetti siihen vaikeita esteitä ja häneltä puuttui\nterävä silmä ja ulkonaisten huomioiden säilymiseen välttämätön\nerikoismuisti. Hän oli aateihminen, joka tarkasteli siveellisiä\nristiriitoja, luoden henkilönsä sisästä päin, tahtopyrkimystensä\ntulkeiksi.\n\nCorneille oli tullut näinä vuosina sekä tunnetuksi että tunnustetuksi.\nKuusikolmatta kirjailijatoveria lausui hänelle Lesken johdosta\nonnittelunsa, jonka hän julkaisi tämän näytelmänsä yhteydessä.\nSepitettyään 1634, jolloin Richelieu kävi Rouenissa, hänen kunniakseen\nlatinankielisiä säkeitä, hän pääsi kardinaalin suosioon ja pian niiden\nviiden runoilijan joukkoon, joiden tehtävänä oli sepittää näytelmiä\nhänen ylhäisyytensä aatteista. Richelieu näet pyrki keskittämään ja\nalistamaan runoudenkin valtion etujen ja päämäärien palvelukseen. Tässä\nkirjailijapiirissä Corneille kuten sanottu tutustui kolmen yksyyden\nvaatimukseen, jota noudatti Clitandressa. Mutta sen kritiikittömänä\nkannattajana häntä ei voi pitää. Päinvastoin hän lausuu mainitussa\nLesken esipuheessa: \"Olen huomannut, että viisinäytöksisen\nkomedian voisi sopivasti ulottaa tapahtumaan viitenä peräkkäisenä\npäivänä... Paikan ja toiminnan yksyyden ohjetta olen noudattanut\npoikkeuksettomasti, mutta viimeksimainitun käsitän omalla tavallani ja\nensiksimainitun milloin rajoittumalla teatterin tilaan, milloin\najattelemalla koko kaupunkia, kuten tässä näytelmässä\".\n\n\n2\n\nKuten Espanjan draaman historiasta (III, s. 367-398) tiedämme,\nvallitsi siellä 1630-luvulla, Lope de Vegan viimeisinä elinvuosina,\nvilkas draamakirjallinen toiminta, kuin vihurin kare muutenkin\nkorkean hyökylaineen harjalla. Paitsi Vegan tuotantoa olivat\npäivän tuoreina uutuuksina valencialaisen koulun, mm. Guillén de\nCastron näytelmät; Tirso de Molinan ja Ruiz de Alarconin draamat\nilmestyivät juuri näinä aikoina ja Calderon oli aloittanut tuotantonsa.\nEspanjan draama ei ollut tuntematon Parisissa, vaan oli sillä\nsiellä ystäviä ja jäljittelijöitä, mm. mainittu Rotrou, jotka\nsaattoivat sen siellä muotiin ja niin vaikutusvaltaiseen asemaan, että\nranskalais-klassillinen draama syrjäytti sen lopullisesti vasta\n1660-luvulla, oman huippukautensa koittaessa. Tähän muotiin vaikuttivat\npoliittisetkin syyt: kuningatar, Anna Itävaltalainen, oli espanjalainen\nja Richelieun vihollinen, suosi espanjalaisia ja haki heistä tukea sekä\nvastusti kaikkea, jota kardinaali harrasti ja kannatti. Corneillen\nluonteen jyrkästä itsenäisyydestä johtui, että hän pian erosi\nkardinaalin seurueesta ja liittyi kuningattaren kannattajiin.\n\nEspanjalaisuusmuoti aikaansai ratkaisevan käänteen Corneillen\nkehityksessä. Eräs kuningattaren piiriin kuuluva henkilö ohjasi\nhänen huomionsa espanjalaiseen kirjallisuuteen ja auttoi häntä\nespanjankielen opiskelussa. Tällöin hän tuli lukeneeksi de Castron\nCidin nuoruudentyöt (III, s. 381) ja innostuen mukaili siitä kuuluisan\nCid-tragikomediansa.\n\nKreivit Don Gormaz ja Don Diego ovat vanhoja ystäviä, minkä vuoksi\nvoivat mielellään hyväksyä lapsiensa, Donna Chimènen ja Don Rodrigon,\nrakkauden. Mutta ystävyys loppuu, kun kuningas nimittää Diegon poikansa\nkasvattajaksi: kateellisena Gormaz loukkaa ystäväänsä sekä sanoin että\nantamalla hänelle korvapuustin. Korkean ikänsä vuoksi Diego on itse\nkykenemätön kostamaan ja pyytää siis poikaansa Rodrigoa tekemään sen.\nHuolimatta ristiriidasta, mihin täten joutuu rakkautensa vuoksi,\nRodrigo haastaa Gormazin kaksintaisteluun ja surmaa hänet. Verikoston\nja kunnian lakien mukaan Chimènen täytyy nyt vaatia kuninkaalta\nrakastettunsa rankaisemista; vanha Diego tahtoo kärsiä sen poikansa\npuolesta. Rodrigo tarjoaa miekkaansa Chimènelle pyytäen tätä itse sillä\nkostamaan isänsä kuoleman, mutta Chimène ei voi tehdä sitä, koska\nrakastaa Rodrigoa ja on omien periaatteidensa vuoksi pakotettu\nhyväksymään tämän menettelyn. Isänsä neuvosta Rodrigo silloin lähtee\ntaistelemaan kaupunkia uhkaavia maureja vastaan ja saavuttaa sankarin,\nel Cidin, maineen. Kun Chimène siitä huolimatta yhä vaatii hänen\nrankaisemistaan, vaikka joutuukin ilmaisemaan kuninkaalle, joka panee\nhänet koetukselle, rakkautensa häntä kohtaan, kuningas määrää asian\nratkaistavaksi kaksintaistelulla: Rodrigon on oteltava Chimènen toista\nkosijaa Don Sanchoa vastaan ja Chimènen on mentävä voittajan\npuolisoksi. Rodrigo tarjoutuu nyt ottamaan vapaaehtoisesti\nkuolinpiston, mutta sitä ei Chimène voi hyväksyä; kehoittaen häntä\ntaistelemaan todella hän täten ratkaisee ristiriidan lopullisesti, so.\nilmoittaa unohtavansa koston ja suostuvansa Rodrigon omaksi, jos tämä\nvoittaa, mistä ei voi olla epäilystä. Viimeisen jännitysnousunsa\nnäytelmä saa siitä, että kaksintaistelun jälkeen Sancho tuo saapuville\nmiekan ja laskee sen Chimènen jalkoihin. Syntyy luulo, että Rodrigo on\nsittenkin kaatunut, minkä johdosta Chimène ilmaisee rakkautensa\nkaikkien kuullen ja pyytää saada mennä luostariin, koska ei voi suostua\nrakastettunsa surmaajan puolisoksi. (Isänsä surmaajan kyllä!).\nKoetettuaan turhaan saada Chimènen vuodatusten välissä puheenvuoroa,\n(mikä tunnahtaa koomilliselta), Sancho saa ilmoitetuksi, että miekkahan\non hänen omansa, jonka Rodrigo on iskenyt hänen kädestään ja lähettänyt\nvoittonsa merkiksi Chimènelle. Kun Rodrigo sitten saapuu ja ilmoittaa\nedelleen tarjoutuvansa Chimènen rangaistavaksi, vetoamatta voittoonsa\ntai kuninkaan käskyyn, Chimène antautuu lopullisesti. Häät pidettäisiin\nsuruvuoden loputtua. Esikuvastaan Corneillen näytelmä eroaa seuraavissa\nkohdissa: Ajan, paikan ja toiminnan yksyys on yleensä toteutettu --\nalkuperäisen ensimmäinen osa vaatii kolme vuotta; näyttämönä on koko\najan Sevilla, hovin vastaanottoaula tai Chimènen huone ja katu\n(näyttämö on siis ajateltu varustetuksi eri paikkoja ilmaisevilla\nkulisseilla -- décor simultané) -- alkuperäinen tapahtuu Espanjan eri\nseuduilla; toiminta on keskitetty ja kaikki vähemmän tarpeellinen,\nräikeästi espanjalaisvärinen episoodiaines jätetty pois; taistelu\nmaureja vastaan ja yleensä joukkoja väkivaltaiset kohtaukset\nsuoritetaan näyttämön ulkopuolella; alkuperäisessä vanha Diego ei tiedä\npoikansa rakastavan Gormazin tytärtä -- se, että hän Corneillen\nmukaelmassa tietää sen, on omiaan jyrkentämään traagillista\nristiriitaa; espanjalaiset lyyrillissävyiset runomitat on muutettu\njuhlallisiksi parittain soinnutetuiksi aleksandriineiksi, poikkeuksina\nvain Rodrigon ja prinsessan valitukset ensimmäisessä ja viidennessä\nnäytöksessä. Mutta ratkaisevimmin Corneillen näytelmä poikkeaa\nesikuvastaan henkilökäsityksensä ja aatepohjansa puolesta.\n\nKuningas on Corneillen näytelmässä jonkin verran taustassa toimiva ja\nsen vuoksi ehkä hiukan heikolta vaikuttava; ilmeistä on, ettei\nCorneille ole kuitenkaan tahallisesti esittänyt häntä tällaiseksi,\nsillä onhan Cidin aatteena myös kuninkaan ehdottoman käskyvallan\nalleviivaaminen. Espanjalaisessa näytelmässä se asia oli itsestään\nselvä, joten se ei tarvinnut tehostamista, mutta ranskalaisessa sen\nhuomauttamisella oli tärkeä merkitys sekä kehityksen yleisen suunnan\nettä päivänpolitiikan ilmaisijana. Yhä uudelleen julistaessaan:\n\n    Teot tehkää kuuluimmat, työt tärkit täyttäkää,\n    kuningas alamaisilleen ei velkaa jää? --\n\n    Kautt' taivaan! Alamainen näinkö välittää\n    siis vähän, mitä tahtoo, mielii kruunupää? --\n\n    Mua herjaa itseäin, mi herjaa vaaliani,\n    se uhmaa ehdotonta voimaa valtikkani --\n\n                        [Suomentanut Eino Leino.]\n\nCorneille esiintyy nousevan ranskalais-kuninkaallisen absolutismin\nedustajana, periaatteen puoltajana, jota ei vielä näihin vuosiin\nsaakka oltu Ranskassa aivan yleisesti hyväksytty. Kuninkaanvallan\nehdottomuuden lisäksi Corneille esittää kunnian ja rakkauden aatteen.\nEnsin tulee kuninkaan tahto, sitten kunnia ja viimeiseksi rakkaus;\nmiesten tragiikkahan johtui espanjalaisissa näytelmissä usein siitä,\nettä kunnia joutui ristiriitaan ensiksimainitun kanssa, ja naisten\nsiitä, ettei rakkaus halunnut alistua kunnian vaatimuksiin. Nämä olivat\nEspanjan draaman vanhoja tunnettuja perinteitä, joiden varaan siellä\nperusjuoni rakennettiin. Ranskassa ne olivat uutta, sillä aateliston\nlojaalisuus-, kunnia- ja rakkauskäsitykset olivat siellä pysyneet\nvapaampina, ennakkoluulottomampina ja inhimillisempinä. Mutta juuri\ntällä hetkellä, nousevan kuninkuusromantiikan valossa, ne vastasivat\ntäydelleen Ranskan nuoren aateliston ihanteita, hehkuvaa halua\ntaistella kuninkaan ja kunnian puolesta ja kokea ritarillista\nrakkautta. Siinä suhteessa Cid ikäänkuin avasi maanalaisen lähteen ja\npäästi sen veden pulppuamaan.\n\nTämä hetken polttavia tunnepohjia ja pitämyksiä ilmaiseva aatetausta\nriittää jo selittämään, miksi Cid saavutti niin suuren menestyksen.\nMutta tätä voidaan perustella vielä muilla syillä. Sekä espanjalaisessa\nettä ranskalaisessa draamassa -- myös Corneillen omassa -- oli tähän\nsaakka pyritty tulkitsemaan juonen vaiheita näyttämöllä suoritetuilla\nulkonaisilla tapahtumasarjoilla, jotka kyllä sisälsivät jännitystä ja\nvärikkyyttä, mutta tulivat vaatimansa käytännöllisen tilan ja ajan\nvuoksi liian tärkeään asemaan, melkein pääasioiksi. Kun nyt\nklassillinen ohje oli se, ettei katsojan nähden saanut suorittaa\njulmuuksia (I, s. 394), ja renessanssin käsitys vaati, että kaiken mitä\nnäyttämöllä tapahtui, tuli olla niin todennäköistä, ettei epäilyksiä\nherännyt, mikä olisi häirinnyt katsojan antaumusta, tuli Corneille --\nniin kuvittelemme -- ajatelleeksi, että kaikki tapahtuminen oikeastaan\nsuoritetaan jo sielussamme ja että teot ovat vain tehtyjen ratkaisujen\nulkonaista toimeenpanoa. Tärkeintä on siis näiden sielullisten\nratkaisujen kuvaaminen; niiden käytännölliset seurauspuolet voi siirtää\nnäyttämön ulkopuolelle, mikä helpottaa esitystä. Lyhyesti sanottuna\nCorneille teki sen tärkeän keksinnön, että kuvasi näytelmässään\nhenkilöidensä päätöksiä, siirtäen varsinaiset tapahtumat näyttämön\nulkopuolelle.\n\nAjankohtanansa tämä oli uutta -- historiallisesti se ei sitä ollut.\nHelleenien tragediahan on sieluntaistelujen kuvaus; sellainen on myös\nTrissinon Sophonisbe ja Plejadin antiikkia jäljittelevä murhenäytelmä,\njotka yleensä ovat jo ennen näytelmän alkua sattuneiden tapahtumien\nsielullisten seurausten erittelyä. Mutta se vaikutti uudelta juuri\nsiksi, ettei se ensinnäkään ollut entisen selvittelyä, vaan\njännittynyttä suhtautumista kiitävän hetken leppymättömään\njoko-tahi-vaatimukseen, ja etteivät toiseksi sen henkilöt olleet\nkuluneita perinnäisiä naamioita, vaan joissakin määrin eläviä ihmisiä\nja puvusta huolimatta kotoisin omasta aatelisesta piiristä. \"Kuningas,\nkunnia ja rakkaus\" tuntuivat omakohtaisen tärkeiltä, vieden käden\nsäilään ja herkistäen sydämen. Erikoisesti Rodrigo -- Cid --\noivallettiin ajankohdan yleiseksi ylimysihanteeksi, jonka epäröimätön\nalistuminen kunnian vaatimuksiin, sankaruus sodassa, voittamattomuus\nmiekanmittelyssä, ja valmius hengellään korvaamaan sen, mitä kunnian\nvuoksi oli rikkonut rakkauttaan vastaan, oli omiaan sytyttämään barokin\nnuorten aatelisherrojen sydämessä kaikki yleisten nimikkeiden alle\nkuuluvat jalot intohimot. Hän oli samalla kertaa todellinen ja\nromanttinen, käden voimalta ensiluokkainen soturi, sydämeltä\ntunteellinen lyyrikko, inhimillisesti tuttu, mutta silti korkealla\noleva ihanne, ulkonäöltä ilmeisesti yhtä uljas ja kaunis kuin\nsielultaankin. Hänen hahmossaan astui sanalla sanoen Euroopan uuden\najan runouden näyttämölle ensimmäistä kertaa romantiikan nuori sankari.\nTämä oli tärkeä tapahtuma, johon Cidin merkitys ja pitkäaikainen\nvaikutus etupäässä perustuukin. \"Nuori sankari\" on mielikuva, jota\nrunotar koettaa yhä uudelleen luoda eläväksi, ruumistaakseen hänessä\nkansojen nuoruuden ja nousuaikojen ihanteen, ja joka astuu näkyviin jo\nrunouden aamunkoitossa. Tunnemme hänet: hän on muinaisten seemiläisten\nGilgamesh, Gideon, Simson, Saul ja Daavid, helleenien Akhilleus ja\nindialaisten loistava Pandava-urho Arjuna; Rustem ja Sohrab, Roland,\nCid Campeador, Lemminkäinen, Tristan, Galahad ja Siegfried. Céladon ja\nAstrophel antavat hänelle uutena aikana omaa lemmenraukeata sävyänsä;\nhän väikkyy italialaisen epiikan sivuilla Rinaldona ja Medorona,\nesiintyy espanjalaisessa draamassa mm. Cidin nuoruudentöiden Rodrigona\nja Segovian kankurin Don Fernandona, sairastaa Hamletina aikakautensa\nmaailmantuskan, harhautuu Don Juanina paheeseen, ja syntyy vihdoin\nmiekan ja viitan runouden suojasta taas kerran uudelleen Cidinä,\nlojaalisuuden, kunnian ja rakkauden puhtaana, nuorena, täydellisenä\nsankarina, aikakautensa ihanteena, jolle runoilijan salaperäinen yhteys\nsiihen, mikä oli ajan sielussa syvintä, antoi sillä hetkellä\nsopivimman, luontevimman hahmon. Lukemattomin eri muunnoksin Cidistä\ntulee tämän jälkeen pariksi sadaksi vuodeksi runouden keskeisen huomion\nkohde.\n\nRodrigo ei kuitenkaan ole -- yleisestä historiallisesta merkityksestään\nhuolimatta -- Cidin varsinainen päähenkilö, vaan tämä on hänen\nrakastettunsa Chimène. Runouden vanhimmilta ajoilta asti on olemassa\nnuoria naishahmoja, jotka edustavat sankaruuden ihannetta naisten\npuolella, nuoren sankarin vastanäyttelijää. On kuitenkin huomattava,\nettä juuri sankaruuden ollessa kyseessä he tavallisimmin liittyvät\nusein mainitsemiimme voimanaisten sarjaan (III, s. 450), ja että mikäli\nnuoruutta alleviivataan, heistä tulee alistuvia lemmenkärsimysten\nuhreja. Seemiläisillä on voimanaisia ja idyllin neitoja, mutta tuskin\nnuoria sankarittaria; indialaisten Sakuntalat, Vasantasenat ym.\novat alistuvaisuuden ja uskollisuuden sankarittaria, mutta\npassiivisia eivätkä aktiivisia. Nausikaa on klassillinen terveessä\nluontevuudessaan, mutta lapsi eikä sankaritar; tällainen taas on\nselvästi Antigone. Hellenistinen romaani kuvaa seikkailulle joutunutta\nsiveätä neitoa, joka kyllä osoittaa sankaruutta, mutta passiivisesti.\nKristillisessä varhaiskirjallisuudessa esiintyy nuori rohkea\nmarttyyrisankaritar Thekla. Keskiajan nuori naisihanne on alistuva\nluonne, joko pyhä ja puhdas kuin Beatrice tai rakkauteensa hukkuva kuin\nIsolde. Renessanssin aikana nuori naisihanne kehittyy Espanjassa, jonka\ndraaman neito, esim. juuri de Castron Jimena, osoittaa joskus\nvoimakasta aktiivisuutta, ja varsinkin Englannissa, jossa Shakespeare\nkohottaa hänet nykyaikaiselle tasolle. Mutta hänen neitonsa jäivät\ntoistaiseksi kotimaahansa tulematta tunnetuiksi Ranskassa, jossa\nvaltaan pyrkivä suunta kaipasi nuorelta naisihanteelta vielä jotakin\nmuuta kuin Shakespearen neitojen kirkasta, iloista järkevyyttä ja\nylevää suloa: romanttista, traagillista vivahdusta. Chimène on\najankohdan nuoren sankarittarin ihanne: itsenäinen, kunnian ja\nvelvollisuuden käskyille epäröimättä lojaalinen, melkein miehekäs,\nmutta samalla syvästi, intohimoisesti rakastava, jalo ja tulinen\nespanjalainen donna, jonka runoilija kohotti koko Euroopan nähtäväksi.\nCidin rinnalla hän lähtee parisataa vuotta kestäneelle kiertueelle,\nvieraillen eri puvuissa kaikkien maiden kirjallisuudessa.\n\nOma aika ei yleensä tajua selvästi sellaisia historiallisia puolia kuin\nne, joihin yllä on viitattu, mutta on siitä huolimatta niiden lumon\nalaisena, ne kun ovat sen rakkaimpien toiveiden toteutumia. Ne\nvaikuttavat sitä tehokkaammin, kuta enemmän taidetuotteessa on muuta,\njoka säestää niitä. Cidissä on vielä ennen mainitun lisäksi eräs\ntällainen ominaisuus: säkeiden taipumus ryhmittyä vaikuttaviksi, joko\nyleisiä aatteita voimakkaasti tehostaviksi isku- tai muuten komeasti\nkalskahtaviksi lauseiksi, jotka ajatussolmunsa ja harkitun, hiotun\nmuotonsa vuoksi helposti jäävät muistiin:\n\n    Kahdesti kaltaiseni esittäydy ei,\n    ens iskut mestaruuteen meidät aina vei.\n\n    Siis tehtäväsi tee! On poika kehno hän,\n    ken elää jaksaa jälkeen taaton häpeän.\n\n    Ah, kuinka järjen ääni vähän vaikuttaa,\n    kun mieltä suloinen niin myrkky [rakkaus] tenhoaa!\n    Ja mik' on tuska tulla silloin terveheksi,\n    kun sairas tautiansa rakkaampaa ei keksi!\n\n    Ei ole halpaa kuolla eestä maansa; surma\n    niin kaunis samaa on kuin kuolottuuden hurma.\n\n    Häpeän yhtä suuren, saman saakohon\n    soturi miehuuton kuin sulho uskoton!\n\nTämä pyrkimys epigrammien kaltaiseen kärjekkyyteen ilmeni jo Plejadin\ndraamassa (III, s. 402) ja oli erikoisesti klassillisuuden\nviisausharrastuksen mukaista. Kehittyneimmillään klassilliset säkeistöt\novat sananlaskumaisia ajatelmanippuja.\n\nCid esitettiin Marais-teatterissa 1636:n loppupäivinä, pääosassa\nMondory, ja saavutti ennenkuulumattoman menestyksen. \"Koko Parisi\"\nsaapui sitä katsomaan. Painosta se ilmestyi maaliskuussa 1637, jolloin\nCorneillen isä ja lapset aateloitiin. Kuten aina, menestyksen\nkantapäitä tavoitteli nytkin alhainen kateus. Heti Cidin ilmestyttyä\nMairet julkaisi kirjoituksen, jossa leimasi näytelmän vain\njäljennökseksi. Monista muista kadehtijoista mainittakoon Georges de\nScudéry, epäonnistunut eepikko (III, s. 305) ja tragikomediain\nsepittäjä, siksi, että hänen moitteissaan on asiallisuuttakin. Hänen\nväitteidensä mukaan 1) aihe ei kelvannut, 2) runoilija oli menetellyt\nvastoin draaman päälakia, 3) suorituksessa ilmeni arvostelukyvyn\npuutetta, 4) näytelmässä oli paljon huonoja säkeitä, 5) melkein kaikki\nsen kauneus oli varastettua, ja 6) näytelmä ei siis ansainnut\nsaavuttamaansa menestystä. Aiheeseen nähden pitänee paikkansa se\nhuomautus, ettei tytär juuri mielellään voi mennä isänsä surmaajan\navioksi; tämän voisi korkeintaan otaksua tapahtuvan, kuten\nalkuperäisessä, kolmen vuoden unohduksen jälkeen, jotavastoin se, että\ntytär suostuu siihen ajatukseen jo samana vuorokautena kuin isä on\nkuollut, ei tunnu todennäköiseltä. Tältä kannalta arvosteltuna Chimène\nesiintyy jonkin verran vastenmielisessä valossa ja herää epäilys,\nettei Corneille ole tullut huomanneeksi kyseessä olevaan seikkaan\nsisältyvää luonnottomuuden piirrettä, vaikka joutui siten edustamaan\nperusluonteelleen vierasta kantaa. Tämän unohduksen on tietenkin\naiheuttanut yksyysvaatimus ja se, että esikuva myös päättyy\navioliittoon.\n\nKun siis täytynee myöntää Chimènen ja Rodrigon avioliitto\nluonnottomuudeksi, seuraa siitä, että näytelmän olisi tullut päättyä\neroon, so. siitä olisi pitänyt tehdä tragedia eikä tragikomedia. Tästä\nolisi koitunut paljon etuja: Chimènen rangaistusvaatimukset ja Rodrigon\nsovitustarjoukset voisi uskoa täydeksi todeksi eikä kuten nyt,\njälkeenpäin ajatellen, jonkin verran teatterieleiksi; ne herättäisivät\nkatsojassa pelkoa, tuskaa ja toivoa, etteivät ne toteutuisi, mikä\nlisäisi näytelmän tehoa; Chimène kohoaisi voimakkaammaksi velvollisuus-\nja tahtoihmiseksi, hänen rakkautensa silti menettämättä merkitystään;\ntraagillinen ristiriita syvenisi ja sovitus siirtyisi anteeksiannon\nylevään piiriin, oman onnen ulkopuolelle; näytelmän aiheuttamat\njälkimietteet olisivat eheitä ja myönteisiä. Niinkuin juoni nyt on\nrakennettu, kaikki ylläolevat kohdat jäävät heikommiksi: katsoja\nei lopuksi usko Chimènen rangaistustahtoon eikä Rodrigon\nsovitustarjouksiin, eikä elä niin paljon mukana tunteillaan ja\ntoiveillaan; Chimène on enemmän rakkauden kuin velvollisuuden ja tahdon\nihminen, jopa luonnottomuuteen saakka, mikä kyllä voi toisaalta olla\ntaiteellisesti vaikuttava piirre; traagillinen ristiriita ei tunnu\naivan vakuuttavalta, koska sen kuilu menee niin pian umpeen\navioliitolla, joka on sovinnainen loppu; jälkimietteet ovat yllä\nkuvattuun tapaan arvostelevia. Kuten tiedämme (III, s. 376), Lope de\nVega käsitteli samanlaatuista ristiriitaa ja ratkaisi sen lähettämällä\nEstrellan luostariin.\n\nScudéry katsoi vielä Corneillen rikkoneen ajan lakia vastaan juuri\nsillä, että antoi Chimènen suostua avioliittoajatukseen samana\nvuorokautena kuin hänen isänsä oli surmattu; oli parempi rikkoa ajan\nyhteys kuten alkuperäisessä oli tapahtunut, kuin saavuttaa se\ntällaisella luonnottomuudella; rikos luontoa vastaan on vakavampi kuin\nrikos sääntöjä vastaan. Niin lukuisten tapahtumien kasaaminen yhteen\nvuorokauteen vaikutti myös teennäiseltä. Sitten Scudéry moitti sitä,\nettä toiminta oli sijoitettu Sevillaan, vaikka tämä oli Cidin aikana\nmaurilainen kaupunki, ja sitä, ettei Corneille ollut täsmällisemmin\nilmaissut kutakin toimintapaikkaa. Paikan yksyyttä hän ei nimenomaan\nvaatinut.\n\nTodennäköisesti Scudéry esiintyi Richelieun toimesta, joka lukeutui\nnäytelmän vastustajiin pääasiallisesti siitä syystä, että sen alkuperä\noli espanjalainen. Tyytymättä vielä tähän kardinaali antoi Scudéryn\nvedota Akatemiaan, joka ei oikeastaan olisi saanut puuttua asiaan,\nkoska sääntöjen mukaan sitä varten olisi tarvittu Corneillen oma\nvetoomus, mutta joka kuitenkin kardinaalin painostuksesta ja saatuaan\nCorneillen muodollisen suostumuksen antoi pitkien neuvottelujen ja\nepäröimisien jälkeen lausuntonsa (Akatemian mielipiteitä Cidistä --\nSentiments de l'Académie sur le Cid, 1638), jonka toimitti Chapelain.\nSiinä asetutaan yleensä Scudéryn kannalle. Akatemia oli muuten sitä\nmieltä, että ristiriita olisi ollut selvitettävä toisin, esim. siten,\nettei Don Gormaz olisi ollutkaan Chimènen isä, tai ettei hän olisikaan\nkuollut, vaan ainoastaan haavoittunut. Mikä on hiukan hymyilyttävä\nnäyte akatemioiden esteettisistä aprikoinneista, mutta osoittaa, kuinka\nhienoja kirjallisia kysymyksiä Ranskassa jo tähän aikaan pohdittiin.\n\nCorneille vastasi arvostelijoilleen parikin kertaa, mutta suhtautui\nasiaan lopuksi viisaan ylemmyydellä ja vaikeni. Hänellähän oli\nlohdutuksenaan se tosiasia, että maailma ihastui Cidiin yhä enemmän,\nilmaisten käsityksensä sanomalla \"kaunis kuin Cid\" -- beau comme le\nCid. Ja se arvostelu oli hänestä sittenkin pätevämpi kuin Scudéryn,\nRichelieun ja Akatemian.\n\n\n3\n\nCidin jälkeen Corneille poistui Roueniin, jossa työskenteli\nhiljaisuudessa kolme vuotta, tarkistaen kantaansa draaman\nperiaatteisiin ja kardinaaliin nähden, mihin äskeinen kiista antoi\nkyllä vakavaa aihetta, ja sepittäen näytelmiä. Tuloksena olivat Horace,\nCinna ja Polyeucte, jotka kaikki esitettiin 1640, ja ensiksimainitun\nyhteydessä julkaistu, kardinaalille osoitettu omistuskirjoitus, jossa\nCorneille laskee aseensa: Hänen työnsä ovat \"vain tuloksia niistä\nsuurista aatteista, joita Teidän Ylhäisyytenne minussa herättää...\nLukemalla hänen ilmeistään, mikä miellyttää häntä, mikä ei, pääsemme\nvarmuuteen siitä, mikä on hyvää, mikä pahaa, ja johdamme ne\nerehtymättömät ohjeet, jotka osoittavat, mitä on noudatettava, mitä\nvältettävä\". Kuten näkyy, Corneille oli tullut selville siitä, miten\nhänen oli viisainta suhtautua kardinaaliin.\n\nHorace perustuu tunnettuun Liviuksen tarinaan Horatiuksista ja\nCuriatiuksista, jota jo Aretino oli käyttänyt draaman aiheena (III, s.\n364), kohdistaen siten kirjailijain huomion roomalais-klassilliseen\naihepiiriin.\n\nNuori roomalainen Horatius on naimisissa albalaisen Curiatia-neidon\nSabinan ja hänen sisarensa Camilla kihloissa Sabinan veljen kanssa.\nRooman ja Alban välillä vallitsee sota, mikä tuottaa erikoisesti surua\njuuri Sabinalle ja Camillalle, joista edellinen ei voi unohtaa\nkotikaupunkiansa, vaikka onkin nyt avioliiton kautta muuttunut\nroomattareksi, ja jälkimmäinen ymmärtää, ettei voi enää missään\ntapauksessa, voitti Alba tai voitettiin, saada sulhoaan omakseen, koska\nei roomattarena voi mennä voittajan tai orjan puolisoksi. Näyttämönä on\nkoko ajan Horatiusten koti. Ensimmäisessä näytöksessä selviää Sabinan,\nCamillan ja uskotun seuranaisen Julian keskustelusta, minkälainen\nyleinen tilanne ja heidän suhtautumisensa siihen on. Camillan sulho\nCuriatius saapuu ilmoittamaan, että suuri yleistaistelu on päätetty\nkorvata kolmen parin -- tietymätöntä vielä, keiden -- ottelulla. Tästä\nnäyttää avautuvan Sabinan ja Camillan kannalta toivorikkaampi\ntulevaisuus.\n\nToisessa näytöksessä selviää ensin nuoren Horatiuksen ja Curiatiuksen\nkeskustelusta, että Horatiukset on valittu taistelemaan Rooman\npuolesta. Horatius on ylpeä tästä luottamustehtävästä. Jännitys nousee\nalbalaisen saapuessa ilmoittamaan, että Curiatiusten tulee taistella\nAlban puolesta. Lanko joutuisi siis ottelemaan lankoa vastaan. Nuori\nCuriatius kyllä alistuu kohtaloonsa, mutta ei ylpeile siitä kuin\nisänmaallisen hurmion innoittama Horatius, sillä hänessä vaikuttavat\nmyös inhimilliset tunteet. Turhaan Sabina ja Camilla koettavat saada\nheitä kieltäytymään taistelusta: ensin tulee isänmaa ja velvollisuus,\nsitten vasta vaimo, morsian. Vanha Horatius saattaa lopettaa näytöksen\nsanomalla ylpeästi pojalleen ja vävylleen: \"Tehkää velvollisuutenne ja\njättäkää muu Jumalan haltuun!\"\n\nKolmannessa näytöksessä vanha Horatius ja naiset odottelevat tietoja\nkamppailusta. Ensin viriää toivo sen huhun johdosta, että armeijat\nolisivat kieltäneet ottelun, koska sen osalliset olivat sukulaisia,\nmutta sitten ilmoitetaankin taistelun alkaneen. Julia saapuu kertomaan\nCuriatiusten voittaneen: Horatiuksen veljet ovat kaatuneet ja hän\nitse on paennut. Vanha Horatius nousee nyt näytöksen jylhäksi\nkeskushenkilöksi kieltäytyen uskomasta tätä tietoa: Rooma ei voi joutua\ntappiolle, ja jos hänen poikansa huomaisi taistelun vievän siihen, hän\nei voisi elää, saati paeta. Vanhus tuntee verensä eikä itke maansa\npuolesta kaatuneita poikiaan; hän käskee naisten mieluummin itkeä\nkolmatta poikaa siksi, että tämä oli paennut, ja vastaa heidän\nkysymykseensä, mitä tämä sitten olisi voinut tehdä muuta, jäätyään\nyksin kolmea vastaan, lyhyesti: \"Kuolla!\"\n\nNeljännen näytöksen alussa vanhus on vielä sen tuskallisen harhaluulon\nvallassa, että hänen poikansa on todellakin paennut. Mutta sitten\ntuodaan oikea tieto: nuori Horatius ja Rooma ovat lopultakin\nvoittaneet. Isän ylpeys poikansa ja isänmaansa puolesta on rajaton;\ntyttärensä kyynelille hänellä ei ole säälin sanaa: päinvastoin --\nisänmaan menestyessä on väärin surra yksityisiä tappioita. Kun nuori\nHoratius sitten saapuu riemuiten voitostaan kotiin ja täällä Camilla\ntervehtiikin häntä kyynelin, kiroten Roomaa, tämä on hänestä liikaa ja\nhän surmaa sisarensa isänmaan vihollisena. Näytös loppuu Sabinan\nvalitukseen: hän ei voi kunnioittaa roomalaista hyvettä, koska hänen\ntäytyisi olla epäinhimillinen kyetäkseen siihen.\n\nViidennessä näytöksessä vanhus nuhtelee poikaansa, sanoen, että vaikka\nsisaren rikos oli suunnaton ja ansainnut kuoleman, sen olisi silti\nollut parempi jäädä rankaisematta kuin tulla rangaistuksi veljen käden\nkautta. Horatiusta syytetään sisarenmurhasta; sanoessaan, että kun\nalamainen näyttää kuninkaansa silmissä ansainneen rangaistuksen,\npuolustautuminen on rikollista -- \"veremme on hänen omaisuuttaan, jolle\nhän voi tehdä mitä tahtoo\" --, hän ilmaisee ranskalaisen itsevaltiuden\naatteen. Sama tulee näkyviin loppukäänteestä. Vanhus puolustaa\npoikaansa sillä, että hänen tekonsa on aiheutunut isänmaanrakkaudesta;\nhän ei tahdo vedota tyhmään kansaan, joka ei ole pätevä asettumaan\nmiehen kunnian tuomariksi ja jonka mielipiteet vaihtuvat alituisesti,\nvaan hän vetoaa kuninkaaseen, ylimyksiin, kehittyneisiin sieluihin,\njoilta yksin tosi kunnia on saatavissa. Tämän jälkeen kuningas\nvapauttaa Horatiuksen, joka on \"liian jaloluontoinen soturi\". \"Sinun\nhyveesi kohottaa kunniasi rikoksesi yläpuolelle\".\n\nCorneille toteutti tässä näytelmässä tarkalleen ajan ja paikan\nyksyyden, mutta teki virheen toiminnan yksyyteen nähden. Tämähän on\nkyllä ajallisesti keskeytymätön, mutta jakautuu kahteen osaan, jotka\nmolemmat muodostavat oman tragediansa: edellinen päättyy tietoon nuoren\nHoratiuksen voitosta, vanhuksen ylpeään yksinpuheluun ja Horatiuksen\nkotiinpaluuseen, jälkimmäinen alkaa sisarenmurhasta. Suhtautumisemme\ntähän näytelmään ja sen molempiin osiin on esteettisesti, sielullisesti\nja siveellisesti kiintoisa ongelma.\n\nCidin suoranainen perillinen on nuori Curiatius, sillä hänessä on samaa\nromanttista ja inhimillistä sävyä kuin Rodrigossa; häntä kohtaan\ntunnemme lämmintä mielenkiintoa aavistaen, että hän olisi kyennyt\nedustamaan sekä isänmaallisia että inhimillisiä aate- ja tunne-arvoja\noikein, terveesti ja tasapainoisesti. Aiheen ennakolta määrätty juoni\nsysää hänet kuitenkin pian syrjään ja huomiomme kohdistuu nuoreen\nHoratiukseen. Tämän isänmaallisuus on omiaan herättämään\nvastenmielisyyttä, ei siksi, ettemme uskoisi häneen tai pitäisi\nisänmaallisuutta korkeana siveellisenä arvona, vaan siksi, että\ntoteamme sen ilmenevän hänessä liioiteltuna, intohimona, jota voisi\nsanoa \"poliittiseksi fanatismiksi\", ja olevan vailla inhimillisyyden\nlämmittävää sisällystä. Tästä johtuu, ettei myötämielemme saattele\nhäntä hänen mennessään taisteluun ja että yleensä -- vastustaen\nmielessämme Rooman vallanhimoa -- toivomme Curiatiusten voittavan. Sen\nvuoksi ensimmäinen tähän viittaava tieto ilahduttaa meitä ja lopullinen\nvoitonsanoma tekee meidät välinpitämättömiksi. Mutta todennäköisesti\nvoisimme vielä innostua sekä Horatiukseen että hänen isäänsä, jonka\nyliluonnollista kohoamista kaiken yksilöllisen tunne-elämän yläpuolelle\nroomalaisen valtioaatteen kylmään korkeuteen katselemme pelonsekaisella\nihmetyksellä, jos kirjailija sallisi kotiinpaluun hetkellä Sabinan ja\nCamillan edustaman inhimillisyyden pehmentää, rikastuttaa ja\navartaa heidän sieluansa ymmärtämään myös humaniteetin ehdotonta\nvälttämättömyyttä. Kun hän ei tee sitä, Horatiukset ovat edelleen\nenemmän vastenmielisyytemme ja pelkomme kuin myötämielemme kohteita.\nRunoilija katsoi ehkä olevansa aiheen sitoma, mikä oli vahinko, sillä\nsiitä, että nuori Horatius olisi voitonriemunsa hetkellä herännyt\noivaltamaan sisarensa surun eetillistä oikeutusta ja ylevyyttä,\nnäytelmä olisi saanut riittävän loppunousun ja tarpeeksi tunnepitoisen\nkatharsiksen.\n\nNoudattamatta tätä viitettä Corneille siis pysyi aiheen\nperinteellisissä kehyksissä. Tällöin hän aivan oikein totesi, ettei\nnäytelmä voinut loppua vain Horatiuksen kotiinpaluuseen: silloin olisi\nsyntynyt tunnetyhjiö, joka oli täytettävä joko ylläviitatulla\neetillisellä avartumisella tai tarinan kertomalla toiminnan\njatkumisella. Hän valitsi jälkimmäisen tien, vieläpä poiketen siitäkin\nepäedulliseen suuntaan. Surmaamalla sisarensa Horatius menettää sen\nvähäisen myötätunnon, jonka ehkä isänmaallisuudellaan oli saavuttanut,\nja näytelmän loppuosaan suhtaudumme tämän mukaisesti. Sen sijaan että\nolisi runoilijana julistanut inhimillisyyden ylemmyyttä, jota\nCuriatius, Camilla ja Sabina niin kauniisti edustavat ja joka varmaan\nei ollut hänelle vierasta ja antanut kuten alkuperäisessä tarinassa\nHoratiuksen tulla tuomituksi kuolemaan ja kansan armahtaa hänet,\nCorneille käänsi lopun Coriolanuksesta muistuttavaksi kansan\nhalveksimiseksi ja kuninkaan mielistelyksi, ja kuittasi sisarenmurhan\nvain paheksumisella ja veljen äskeisen teon suuruudella sanoin, jotka\nlähemmin punnittuina ovat etupäässä komealta kalskahtelevia fraaseja.\nLiviuksen tarinan korkein kohta on kuitenkin se, että Horatius\ntuomitaan kuolemaan siitä huolimatta että oli vähää ennen tehnyt\nisänmaalleen niin suuren palveluksen: roomalaisten siveellistä tajua ei\nmikään saanut hämääntymään.\n\nTarkastelumme vie siihen, mikä lienee Liviuksen kertomuksenkin yleisin\nvaikutus: julmuus, jota Horacessa osoitetaan inhimillisiä tunteita\nkohtaan, tyrmistyttää katsojan ja tekee itse aiheen vastenmieliseksi,\ntaiteellisesti tylyksi ja karuksi. Yleisö, joka oli ihastunut Cidiin,\nepäröi katsoessaan Horacea. Se käsitys roomalaisesta valtioaatteesta ja\nisänmaanrakkaudesta, jota Horatiukset edustavat, jonka uudenajan\ndraamassa olivat aloittaneet Aretino ja Shakespeare (Coriolanuksella,\nVolumnialla, III, s. 454), ja jolle Espanjan draaman teroittama ehdoton\nlojaliteetti kuningasta kohtaan oli läheistä sukua, oli vielä näihin\naikoihin ranskalaisille outo, peloittava, ehkä jonkin verran\nvastenmielinen. Mutta niin pian kuin heissä valtakuntansa hegemonian ja\nkuninkaan itsevaltiuden kasvaessa syntyi hallitsijakansan tietoisuus,\nniin että he sijoittivat itsensä roomalaisten asemaan, Horacen\nfraasikomeus ja uljas, ehdoton isänmaallisuus alkoi miellyttää ja siitä\ntuli Ludvig XIV:n loistokauden suosituimpia näytelmiä. Se julisti koko\nEuroopalle samalla kertaa sekä isänmaallisuuden että itsevaltiuden\nmerkitystä, ja sitä käsitystä roomalaisista, jonka pian Bossuet oli\nkohottava näkyviin ja jolla on ollut niin tavaton vaikutus Euroopan\nvaltiolliseen historiaan vielä uusimpanakin aikana.\n\nCid on romanttinen, runollinen tarina nuoren sankarin ja sankarittaren\nvelvollisuudentunnosta ja rakkaudesta. Horace ei ole romanttinen eikä\nrunollinen, vaan teoreettinen aatedraama, joka tuo mieleen\nmatemaattisen rakennuspiirustuksen. Se oli syntynyt Richelieun\nvaltiollis-yhteiskunnallisten aatteiden pohjalta, tarkoituksena\nehdottoman isänmaallisuus- ja alamaisuushengen kasvattaminen. Cinna\njatkoi tätä työtä: sen silmämääränä on kapinahengen alhaisuuden ja\nkuninkuuden tarpeellisuuden osoittaminen.\n\nCinna on Pompeiuksen tyttärenpoika ja sellaisena Augustuksen,\ntasavallan hävittäjän ja Caesarin perillisen, vihollinen. Toimintaan\nhänet kuitenkin saa kiihoitetuksi Émilie, Augustuksen entisen ja\nsittemmin surmauttaman opettajan tytär, joka tahtoo kostaa isänsä\nkuoleman ja jota Cinna rakastaa; rakkautensa hinnaksi Émilie nimenomaan\nasettaa koston Augustukselle. Molemmat asuvat Augustuksen luona, joka\non osoittanut heille suurta hyvyyttä. Cinna on muodostanut salaliiton,\npitänyt loistavan puheen Rooman vapaudesta ja saanut kaikki\ninnostumaan. Augustus pitää murhattaman seuraavana päivänä\nCapitoliumilla.\n\nToisessa näytöksessä käy selville, että Augustus onkin väsynyt valtaan\nja haluaa luopua siitä vapaaehtoisesti. Cinna siis saavuttaisi Roomaa\nkoskevan vapausunelmansa ilman väkivaltaa. Kun Augustus tiedustelee\nhänen ja Maximen -- salaliiton toisen johtajan -- mielipidettä\neroaikeistaan, Cinna kuitenkin neuvoo häntä pysymään vallassa, vedoten\nhänen velvollisuuksiinsa valtiota kohtaan ja Rooman hänen johdollansa\nsaavuttamaan kukoistukseen. Augustus noudattaa neuvoa, vaikka\nhaluttomasti. Täten Cinna siis paljastaa todellisen tarkoituksensa,\njoka on Émilien rakkauden ostaminen Augustuksen hengellä. Tämän hän\ntietenkin voisi saavuttaa mukavammin ja vaarattomammin sitten, kun\nAugustuksesta olisi tullut yksityishenkilö, mutta kun teko olisi\nsilloin vain likainen kostomurha, Cinna tahtoo antaa sille poliittisen\nsalaliiton kautta yleisvaltiollista, muka kansan vapauden ajamisesta\nkoituvaa kantavuutta ja mainetta. Muidenkin salaliittolaisten\ntarkoitusperät paljastuvat vähitellen yhtä itsekkäiksi ja alhaisiksi:\nhe toivovat hyötyvänsä vallankaappauksesta.\n\nKolmannessa ja neljännessä näytöksessä juonta kehitetään siten, että\nMaxime, joka myös rakastaa Émilietä, kavaltaa koko suunnitelman\nAugustukselle. Viides näytös alkaa sillä, että Cinna on kutsuttu\nAugustuksen luo aavistamatta, mistä syystä. Surumielisessä\nyksinpuhelussa Augustus nyt vähitellen ilmaisee Cinalle tietävänsä\nkaikki. Huomaten kieltämisen turhaksi Cinna yrittää ylpeillä suurella\nvapausohjelmallaan, mutta harhautuu osastaan sen kautta, että Émilie,\njonka osuus salaliittoon on myös saatu ilmi, tuodaan saapuville.\nRakastavaiset koettavat pelastaa toisiaan ottamalla kumpikin koko syyn\nniskoilleen, mutta Augustus keskeyttää heidät ojentamalla kätensä ja\nsanomalla suurenmoisesti: \"Olkaamme ystäviä, Cinna!\" Hän on antanut\nanteeksi ja unohtanut kaikki, ja tekee jaloudellaan äskeisistä\nvihollisista ystäviään.\n\nCinnaa on vaikea käsittää sankaruuden edustajaksi; hän on tavallinen\njalo luonne, jonka rakkaus on harhauttanut valheelliseen, kieroon\nasemaan. Émilie on alhainen, kostonhimoinen, kiittämätön, kohoamatta\nmilloinkaan sankaruuden asteelle. Maxime on samoin kuin muutkin\nsalaliittolaiset alhainen vehkeilijä. Yhteensä he ovat pimeä,\nhalpamainen lauma, jota vastaan Augustuksen ylevä, jalo hahmo kuvastuu\nsitä kirkkaampana. Augustus on huomattava sympaattinen saavutus,\nCorneillen tuotannossa erikoinen siksi, että hän on samalla kertaa\nrunoilijan sekä teoreettinen että myös sydämen valitsema päähenkilö.\nTulemme siihen johtopäätökseen, että Cinna on ajankohtainen poliittinen\ndraama, sepitetty valtakunnassa yhä kytevän aatelisten kapinallisuuden,\nfronde-hengen, tukahduttamiseksi ja kuninkaan vallan ja tehtävän\nmerkityksen kirkastamiseksi. Teknillisesti se on täydellinen,\nerehtymättä noudattaen kaikkia \"yksyyksiä\"; näyttämö on aina sama,\nvaikka Corneille sanookin sitä milloin Émilien huoneeksi, milloin\nAugustuksen neuvostosaliksi. Viimeistä näytöstä pidetään ranskalaisen\ndraamallisuuden huippusaavutuksena; rakastavaisten kilpailu\nsyyllisyydestä on kuitenkin vanha, jo keskiajan kirjallisuudesta\ntunnettu kohtaus (II, s. 225).\n\nKolmas Richelieun vallan varjossa syntynyt näytelmä, Polyeucte, on\nosalta aiheutunut niistä uskonnollisista virtauksista, jotka\n1630-luvulla, Jean du Vergier'n saarnatessa (III, s. 508) ja\njansenilaisuuden levitessä, syvästi vaikuttivat parisilaisten\nsielunelämään. On varsin luonnollista, että Corneille, joka rakasti\nfanaattisten intohimojen kuvaamista, tuli seuratessaan jansenilaisten\ntoimintaa ja tutustuessaan espanjalaisiin, esim. Tirson teologisiin\nnäytelmiin, ajatelleeksi marttyyrien uskonkiihkoa, sitä, että he\nasettivat vakaumuksensa ja uskonsa noudattamisen kaikkien muiden\nnäkökohtien yläpuolelle. Hekin olivat siis niitä velvollisuusihmisiä,\njoita valtio tarvitsi, kunhan vain tämä velvollisuusfanatismi kohdistui\noikeaan asiaan.\n\nArmenian käskynhaltijan Felixin tytär Pauline on isänsä tahdosta\nottanut puolisokseen rikkaan Polyeucten, koska luulee entisen\nrakastettunsa, köyhän roomalaisen filosofin Sévèren, kaatuneen sodassa.\nHe ovat kaikki pakanoita, mutta Polyeucte on jo kääntymässä\nkristinuskoon. Sévère ei olekaan kaatunut, vaan on pelastanut\nkeisarinsa Deciuksen ja tullut tämän johdosta Rooman mahtavimmaksi\nmieheksi. Häntä odotetaan saapuvaksi Armenian pääkaupunkiin Mélitèneen\ntoimittamaan suurta uhria jumalille, ja peläten hänen kostoaan Felix\nrukoilee tytärtään lepyttämään entistä kosijaansa. Vastusteltuaan\nPauline suostuu. Uhrijuhla on ollut vain veruke, jonka varjossa Sévère\non saapunut tapaamaan Paulinea. Hän ei ole tiennyt tämän avioliitosta,\nvaan saa kuulla siitä vasta vähää ennen nyt tapahtuvaa kohtausta.\nPauline tahtoo olla uskollinen miehelleen ja Sévère kunnioittaa\nhänen periaatteitaan, ja niin kohtauksesta muodostuukin ylevä\njäähyväistilaisuus. Tällä välin Polyeucte on lopullisesti kääntynyt;\nuskonkiihkossaan hän menee viralliseen uhrijuhlaan ja häväisee valtion\njumalia niin, että Felixin, hänen oman appensa, on pakko vangita hänet\nvaltiorikollisena. Kun hän kieltäytyy luopumasta uskostaan ja on niin\nfanaattinen, että pitää Paulinea todellisen hyvänsä esteenä suoraan\ntarjoten häntä Sévèrelle, Felix, joka pelkää Sévèrea, tulee\najatelleeksi, että Polyeucten kuolema vapauttaisi Paulinen, joka siis\nvoisi mennä Sévèren puolisoksi ja täten torjua uhkaavan vaaran.\nUskollinen Pauline taas koettaa pelastaa Polyeuctea vetoamalla Sévèren\njalomielisyyteen. Huolimatta siitä, että armahtamalla Polyeucten\nmenettelisi vastoin keisarin käskyjä ja itse estäisi onnensa\ntoteutumisen, Sévère päättää suostua Paulinen pyyntöön. Felix kuitenkin\nepäilee, että Sévère tahtoo armahduskäskyllään vain saada hänet\nrikkomaan keisarin tahtoa, syöstäkseen hänet sitten vallasta, ja kaiken\nepävarmuuden välttämiseksi mestauttaa Polyeucten omalla vastuullaan.\nTämä kuolee kuin sankari ja sen nähdessään sekä Felix että Pauline\nkääntyvät kristinuskoon.\n\nPolyeucte kuvaa siis uskonnollista fanatismia ja on verrattavissa\nHoraceen. Sen päähenkilö ei voi enempää kuin nuori Horatiuskaan\nsaavuttaa myötätuntoamme, sillä kiihko vaikuttaa vastenmielisesti,\nesiintyipä sitä millä alalla tahansa. Myötätuntomme on sen sijaan\nsamoin kuin Horacessa sivuhenkilöiden, terveen inhimillisyyden ja\nkohtuuden edustajain Paulinen ja Sévèren, puolella. Felix on\nlaskelmoiva, alhainen luonne. Corneille asetti teoreettisiksi\npäähenkilöiksi Horatiuksen ja Polyeucten, viljellen heidät kaikista\nsivuvaikuttimista puhtaiksi aatteen edustajiksi ja varmaan uskoen juuri\nheitä koskevalla esityksellään luovansa suurta runoutta. Hän erehtyi:\ntäten syntyi vain eräänlaista matematiikkaa; runous vuosi hänen\nhuomaamattaan inhimillisten tunteiden mukana hänen sydämestään\nCuriatiuksen, Camillan, Sabinen, Paulinen ja Sévèren henkilökuviin ja\nsanoihin.\n\nNämäkin kolme näytelmää esitettiin Marais'n teatterissa -- Horace ensin\nRichelieun yksityisnäyttämöllä -- ja niiden vaikutuksesta sekä\nkardinaalin tahdosta keskiajan teatterin \"samanaikaisuuskulissit\"\nlopullisesti hävisivät antaen sijaa muuttumattomana pysyvälle\nranskalais-klassilliselle näyttämölle, jossa vain kuten Richelieun\nomasta teatterista säilyneet kuvat osoittavat auringon asema ilmoitti\nkulumassa olevan vuorokauden ajankohdan. Richelieu oli antanut\nCorneillelle vuotuisen apurahan ja ollut hänen puhemiehenään hänen\nmennessään avioliittoon Marie de Lampérièren kanssa. Runoilija kuului\nRambouillet'n salonkiin, joka nyrpisti nenäänsä Polyeuctelle, koska\ntämä kajosi muka liian räikeästi kristinuskoon ja sijoitti ylhäiset\nhenkilöt paremminkin porvarillisille kuuluviin juonitilanteisiin.\n\n\n4\n\nRichelieun kuolema tosin vapautti Corneillen holhouksesta, mutta riisti\nhänet toisaalta sen lujan, päämäärästään tietoisen tahdon seurasta,\njoka oli ohjannut hänet luomaan tähänastiset suurimmat tragediansa. Kun\nsitä ei enää ollut, Corneille palasi omaan vanhaan olotilaansa.\nOlematta runoilija, joka sulattaa persoonallisuutensa ahjossa\nelämänkokemuksen malmia aina uusiksi, ulkonaisista tekijöistä\nriippumattomiksi tuotteiksi, hän etsi aiheita ulkopuoleltaan, pyrkien\ntyydyttämään ympäristönsä makusuuntaa.\n\nTalvella 1641-1642 Corneille sepitti Pompeiuksen kuoleman (La Mort de\nPompée), käyttäen siinä barokin romaanista (III, s. 531-532) tutuksi ja\nsuosituksi tullutta mahtavaa tyyliä. \"Olen tehnyt Pompeiuksen\ntyydyttääkseni niitä, joiden mielestä Polyeucten säkeet eivät olleet\nyhtä voimakkaita kuin Cinnan\". Tähän ajankohtaan kuuluvat myös hänen\nkomediansa Valehtelija (Le Menteur) ja Valehtelijan jatko (Suite du\nMenteur), joista edellinen on kuten tiedämme käännös Alarcónin\nEpäilyttävästä totuudesta (III, s. 386), jälkimmäinen Lope de Vegan\nnäytelmästä Rakastunut tietämättä keneen (Amar sin saber quien).\nMolemmat on sievistetty ja siistitty ranskalaiseen salonkityyliin.\nAlarcónin yhteydessä olemme viitanneet siihen, kuinka Corneille näillä\nmukaelmillaan kotiutti Ranskan näyttämölle ajan ilmassa olevan,\nantiikista periytyneen satiirin, jolla esim. Englannissa oli ollut\njuuri kuluneina vuosikymmeninä Ben Jonsonin tasoinen edustaja. Vuosi\n1644 oli sikäli huomattava Corneillen elämässä, että hän silloin,\nseuraten Valehtelijan pääosan etevää esittäjää Floridoria, muutti\nMarais-teatterista, jossa hänen kaikki viisitoista tähänastista\nnäytelmäänsä oli esitetty, Bourgognen teatteriin. Hänen\ntuotannossaankin alkoi uusi vaihe, korkeampi kuin äskeinen väsähtymistä\nosoittava mukaelmakausi, mutta silti heikompi kuin Cidistä Polyeucteen\nsaakka vallinnut jalon, koruttoman ihanteellisuuden ja klassillisesti\nyksinkertaisen ja loogillisesti selvän juonikehittelyn aika. Tämän\nuuden kauden kappaleille on tunnusmerkillistä barokin salongeista\nkotoisin oleva sovinnaisen sievä ja jalo rakkaus, joka nyt tulee\nylevien, epäitsekkäiden velvollisuusaatteiden sijaan pääasiaksi, ja\nbarokin romaaneista saatu erittäin mutkallinen juonen rakentelu, joka\non esim. Cinnan klassillisen linjasuoruuden ja selvyyden vastakohta.\nCorneille itse ei huomannut poikenneensa aikaisemmasta ohjelmastansa,\nvaan arveli päinvastoin uuden tyylinsä merkitsevän edistymistä. Kun jo\nyhden henkilön yksi toiminta, kuten esim. Horacessa, saattoi järkyttää\nkatsomoa, niin toki useamman henkilön monimutkainen, mitä vaikeimpia,\njopa aivan uskomattomia ristiriitoja täynnä oleva toiminta oli tekevä\nsitä vielä suuremmassa määrässä. Tragedian tuli Corneillen uusimman\nkäsityksen mukaan kuvata jotakin \"epätodellista\" -- invraisemblable --,\nso. jotakin ennenkuulumattoman järkyttävää.\n\nSarjan aloitti Parthilaisruhtinatar Rodogune (1644), jonka mutkallisen,\nSyrian kuningasta Nicanoria, hänen ensimmäistä puolisoansa Cléopatrea\nja tämän kaksoispoikia Séleucusta ja Antiochusta, sekä hänen toista\npuolisoansa Rodogunea koskevan esihistorian kertomiseen kuluu koko\nensimmäinen näytös. Nicanor kaatuu ja kaksoset rakastuvat Rodoguneen,\njota vastaan heidän äitinsä Cléopatre taistelee tikarein ja\nmyrkkymaljoin, kunnes lopuksi, sen jälkeen kun Cléopatre on murhannut\npoikansa Séleucuksen ja itse kuollut omaan myrkkyynsä, Antiochus ja\nRodogune selviävät leikistä onnellisena parina. Corneillen tälle\ndraamataiteelle on kuvaavaa se, että paljon jännitystä syntyy siitä,\nkuka tarjotun myrkkymaljan lopuksi juo. Näytelmässä Theodora, neito ja\nmarttyyri (Théodore, vierge et martyre, 1645) hän jälleen kokeili\nvarhaiskristillisellä aiheella, mutta menestyksettä, sillä eräät\nkohtaukset, mm. neidon pelastaminen pitaalisten joukosta, tuntuivat\npöyristyttävän realistisilta. Kuuluisa mutkallisesta juonestaan on\nHéraclius (1647), jonka samoin kuin Rodogunen sisällykseen Lope de\nVegan näytelmä Tässä elämässä kaikki on totta ja kaikki valhetta (En\nesta vida todo es verdad e todo es mentira) lienee jonkin verran\nvaikuttanut.\n\nTämän jälkeen seurasi keskeytys: Corneille valittiin vihdoinkin (1647)\nAkatemiaan ja sai saman vuoden lopulla tehtäväkseen musiikkinäytelmän\nsepittämisen seuraavan kevään laskiaiseksi. Italialainen\nteatteriteknikko Torelli oli varustanut Palais-Royalin näyttämön\nerikoiskoneilla Orfeo-nimisen kappaleen esittämistä varten, ja\ntällaisia kulissi-ihmeitä haluttiin nyt nähdä enemmän. Corneille\nvalitsi aiheekseen Andromedan. Esittäminen lykkäytyi kuitenkin aina\nvuoteen 1650. \"Tarkoitukseni on ollut\", Corneille kirjoitti\nperusteluissaan, \"tyydyttää katsojaa vaikutelmilla ja\nvaihtelevaisuudella, vetoamatta hänen sieluunsa järkeilyn tai\nsydämeensä intohimojen voimalla\". Tästä lyyrillisestä komediastaan hän\nsai jo tilattaessa 2.400 livreä. Sen esittämistä odottaessaan Corneille\ntaas palasi rakkaiden espanjalaisten aiheidensa pariin ja sepitti\nAragonin Don Sanche-nimisen tragikomedian (esitettiin 1650), joka on\nromanttinen, omituista kyllä, Kuningas Hornista (II, s. 203)\nmuistuttava, Kastiliaan sijoitettu sormusnäytelmä: valtaistuimen oikea\nperillinen tunnetaan kuningattaren hänelle antamasta sormuksesta.\n\"Kappale olisi menestynyt\", sanoi Corneille, \"ellei eräs ylhäinen\narvostelija olisi moittinut sitä\". Hänen luullaan tarkoittaneen Condén\nruhtinasta. 1651 esitettiin Nicomède. Jätettyään armeijansa Nicomède\ntapaa isänsä, Bithynian kuninkaan Prusiaan hovin oudossa sekasorron\ntilassa. Emintimä vallitsee isää ja molempia roomalainen Flaminius. He\novat luovuttaneet tälle Hannibalin, joka oli ollut Nicomèden päällikkö,\nja ovat valmiit antamaan viimeksimainitun morsiamen hänen nuoremmalle\nveljelleen Attalelle, joka on äsken palannut Roomasta ihastuneena\nroomalaisiin. Yhtyneitä monia vihollisiaan vastaan Nicomèdellä ei ole\nasetettavana muuta kuin sielullinen suuruutensa: Plaminiusta hän\nkohtelee ylevästi ja tosi kuninkaallisesti, Attalea hienon\nleikillisesti ja anteeksiantavasi, äitipuoltansa halveksivan\nkohteliaasti, isäänsä kunnioittavasti, mutta samalla surumielisen\nivallisesti. Vain täten hän vieroittaa Attalen muista vihollisistaan,\nhankkii Flaminiuksen kunnioituksen ja pakottaa isänsä nousemaan\nalennustilastaan. Hänessä on vivahdus Hamletista. Nicomède on heikko\nyritys palata jälleen yksinkertaisen, klassillisen, ihanteellisen\ndraaman alalle; antamalla sen loppua hyvin Corneille kuitenkin osoitti\nmenettäneensä traagillisuuden todellisen tajun. 1652 esitetty\nPertharite, langobardien kuningas epäonnistui täydellisesti. Corneille\ntunsi menettäneensä yleisönsä ja poistui Roueniin, vaieten kuudeksi\nvuodeksi. Tänä aikana hän sepitti Tuomas Kempiläisen Kristuksen\nseuraamisesta (II, s. 159) runoksi (1651-1656), omistaen sen paaville;\nseuraavien parinkymmenen vuoden aikana ilmestyneet kolmisenkymmentä\npainosta osoittavat ranskalaisten uskonnollisen elämän olleen yhä\nvirkeätä. Rouenissa asuessaan Corneille myös valmisti esteettiset\ntutkielmansa: koottujen näytelmäinsä yhteydessä ilmestyneet Erittelyt\n(Examens) ja Keskustelut (Discours) draamarunouden hyödyllisyydestä ja\naloista (de l'utilité et des parties du poème dramatique); tragediasta;\nja kolmesta yksyydestä (des trois unités, 1660). Näytelmiä hän alkoi\njälleen sommitella suosijansa, rahaministeri Fouquet'n pyynnöstä. Niin\nsyntyivät Oidipus (1659), jossa antiikin tarinan selvä juoni on\nsotkettu sivuhenkilöillä häiritsevän mutkalliseksi, mutta josta Ludvig\nXIV erikoisesti piti, ja kulissikappale Kultainen talja (La Toison\nd'or, 1660). Corneille muutti takaisin Parisiin 1662. Samana vuonna\nesitettiin hänen Sertoriuksensa, uusi yrityksensä saavuttaa\nrunoilijavoitto roomalaisten intohimojen ja ylpeiden miesten ja naisten\nkuvauksella. Sophonisbe (1663) on tosi corneillelainen raivotar. Othon\n(1664) kuvaa Tacituksen mukaan pretoriaanien salaliittoa keisari Galbaa\nvastaan. Agèsilas (1666) oli tekijänsä mielestä ansiokas mm. uuden,\nvapaamman runoasun vuoksi, mutta Boileau julisti sen hänen\nmitättömimmäksi tuotteekseen. Attila sattui samaan vuoteen (1667) kuin\nRacinen Andromaque ja joutui kokonaan tämän varjoon. Titus ja Bérénice\n(1670) on heikompi kuin Racinen vastaava näytelmä. Mainitsemalla\nPulcherian (1670), jossa kuvataan bysanttilaisen prinsessan puhdasta\nrakkautta, mytologisen juhlanäytelmän Psyken (1671), jossa olivat\ntekijöinä myös Molière ja Quinault, ja Parthilaispäällikkö Surenan\n(1674) olemme tehneet selkoa vanhan runoilijan viimeisistä yrityksistä.\nHän eli vielä kymmenen vuotta -- tuskin köyhyydessä, kuten on sanottu,\nvaikka apurahat lienevät olleet pienehköjä eikä eläkettä näytä maksetun\nsäännöllisesti -- ja haudattiin St. Rochin kirkkoon; muistomerkki\npystytettiin sinne vasta 1821.\n\n\n5\n\nEi ole unohdettava, että Corneille oli normandialainen, jonka veren\npohjoismaalainen osuus todennäköisesti houkutteli hänen henkeään\naprikoimaan syviä sielullisia ongelmia. Asianajajana hän lisäksi joutui\nläheltä näkemään inhimillisiä ristiriitoja. Hän asui suuremman osan\nelämästään maaseutukaupungissa, oli täydellinen porvariluonne joka\nsuhteessa, ahkera, suvustaan ja perheestään huolehtiva, ja menestyi\nhuonosti suuren maailman salongeissa. Hänen ulkonainen kömpelyytensä ja\narkuutensa eivät kuitenkaan merkinneet sitä, ettei hän olisi uskonut\nomaan nerouteensa. Päinvastoin juuri tämä luottamus ja itsetietoisuus\noli hänelle kuvaavaa ja on se ahjo, josta hänen sankariensa ylpeä voima\non lähtöisin. Se myös teki miehekkään-romanttisen espanjalaisen\naihepiirin hänelle mieluiseksi.\n\nCorneille ei kuitenkaan luonut henkilöitään eikä tilanteitaan vain\ntaiteellisen vaistonsa varassa, vaan harkitsi niitä myös, kuten jo\ntiedämme, esteettiseltä kannalta. Draamarunouden tarkoituksena oli\nhänen käsityksensä mukaan vain katsojan miellyttäminen. Tähän oli\ntragikomediassa pyritty esittämällä monipuolinen sarja vilkasta\ntoimintaa. Corneille hylkäsi tämän ja loi neljällä pääteoksellaan\ntragedian, jossa on vain yksi toiminta ja jossa kuvataan tämän\ntoiminnan sielullisia perusteluja, vaiheita ja seurauksia. Tragedian\nherättämä kiinnostus aiheutui siis nyt yhden ainoan tapahtuman\nsielullisesta, vähitellen etenevästä valmistuksesta, joka johtaa\nloogillisiin tuloksiin. Täten syntyi ns. ranskalais-klassillinen\ntragedia.\n\nMutta jotta tämä sielullinen valmistelu todella kiinnostaisi,\nesitettävien henkilöiden täytyi olla -- niin Corneille käsitti\nAristoteleen -- tavallisuudesta poikkeavia, voimakkaita,\nsuurpiirteisiä, yleviä luonteita, oli sitten kysymys hyvästä tai\npahasta. Ja kun on pyrittävä hankkimaan sankarille ihailua\nvoima-ominaisuuksilla, hänen sielustaan on tietenkin karkoitettava\nkaikki, mikä voisi näitä heikontaa, erittäinkin rakkaus. Corneille\nkirjoitti Saint-Évremondille 1666: \"Olen luullut tähän saakka rakkautta\nintohimoksi, jossa on liian paljon heikkoutta ollakseen vallitsevana\npuolena sankarinäytelmässä; näen sen mieluummin koristeena kuin\npääasiana\". Sitten on välttämätöntä asettaa nämä henkilöt sellaisiin\nelämäntaistelun polttopisteisiin, joissa heillä on tilaisuus ilmaista\nvoimansa. Corneillen mielestä tragedian aiheen tuli olla jollakin\ntavalla tärkeä valtion kannalta tai sisältää jotakin, joka on enemmän\nkuin rakkaus: kunnian- tai kostonhimoa.\n\nEnsimmäisestä tragediastaan Medeiasta alkaen Corneille täten pyrki\nesittämään ylevyyttä (grandeur) ja ilmaisemaan sitä henkilöidensä\ntahtotaistelun kuvaamisella. Descartes oli opettanut, että ainoa pätevä\nitsekunnioituksemme peruste saavutetaan sikäli, mikäli kykenemme\nhallitsemaan itseämme. Samoin Corneille oli sitä mieltä, että vain\ntäydellinen itsensä hallitseminen, järjen opastaman tahdon pyrkimys\ntiettyä päämäärää kohti, oli kyllin arvokasta herättämään ja\nansaitsemaan ihailua. Se oli kaunista jo sinänsä, riippumatta\npäämäärästä, jonka tavoittelemiseen sitä tarvittiin. Niinpä hänen\nsankariensa ja sankarittariensa yhteisenä, hallitsevana ominaisuutena\non _tahdonvoima_, huolimatta siitä, ovatko he siveellisiä tai\nrikollisia luonteita, ja tämän käskyjen horjumaton noudattaminen juuri\ntekee ylevän vaikutuksen. Tahdonvoiman vastakohtana on sen puute,\n_epäröinti_, joka saa uhrinsa horjumaan menettelyssään ja herättää\nhalveksumista.\n\nLuodakseen tragedian Corneille siis asetti tämän tahdonvoiman\nerikoislaatuiseen, vaikeaan tilanteeseen, kuten tiedämme Cidistä alkaen\ntapahtuneen. Neljässä päänäytelmässään hän myös pysyi yhden toiminnan,\nyhden loogillisen juonen kannalla. Mutta voimatta milloinkaan täysin\nalistua kolmen yksyyden lakiin ja pyrkien ajankohdan romaanin\nmonimutkaisen juonen harhauttamana tehostamaan tragediainsa voimaa\nlisäämällä niihin henkilöitä Corneille joutui Polyeucten jälkeen\nharhateille, juonilabyrintteihin, joihin hän itsekin eksyi. Kun hän ei\nenää voinut palata klassilliseen yksinkertaisuuteen, joka oli hänen\nvarsinainen voimansa, ja kun päinvastoin Racine omaksui juuri tämän, on\nselvää, miksi Corneille jäi alakynteen nuoren kilpailijansa rinnalla.\nBarokin romaaniromantiikan tunkeutuminen draamaan myös ilmaisee, miksi\nviimeksimainittu vajosi 1650:n jälkeen kirjavan heikkouden tilaan,\nnousten siitä vasta -- tragedian ollessa kyseessä -- Racinen toiminnan\nalkaessa 1664.\n\nMutta olipa Corneillen juoni kuinka yksinkertainen tai mutkallinen\ntahansa, milloinkaan eivät hänen henkilöidensä intohimot (Camilla\nainoana poikkeuksena) pääse heitä vallitsemaan, vaan järki osoittaa\nheille päämäärän, johon he koko tahtonsa voimalla alkavat pyrkiä. Mutta\ntämä ei ole helppoa, sillä yksityiset tunteet eivät alistu tähän\ntaistelutta. Näin syntynyt kamppailu tunteiden ja velvollisuuden\nvälillä on omiaan lämmittämään sydäntämme ja yhä lisäämään ihailuamme;\njuuri se seikka, että nuori Horace näyttää olevan vailla tällaisia\ninhimillisiä tunteita, kylmentää mielemme häntä kohtaan. Sankari\nsaattoi olla voimakkaasti aktiivinen kuten Horace, hienosti ja\nivallisesti passiivinen kuten Nicomède, olematta silti vähemmän\nvoimakas, tai, kuten Corneillen viimeisissä tragedioissa, poliittinen\nvehkeilijä, joka pyytää herättää ihailuamme vain tahtopyrkimyksensä\nvoimalla. Selvää on, että tällöin ei voi enää olla puhetta ylevyydestä.\n\nCorneillen vaikuttavimmat henkilöt ovat naisia. Jo Méliten Chloris\nosoittaa ylpeätä tahdonvoimaa, joka on sitten Chimènestä alkaen yleensä\nhänen sankarittariensa tunnus, milloin jalona alistumisena\nvelvollisuuden käskyyn kuten esim. Paulinella, milloin hurjana\nkostonhimona kuten Émiliellä. Tämä naistyyppi oli syntyisin runoilijan\nmiehekkäiden käsitysten ja syvien intohimojen ahjosta, jossa ei ollut\nmalmia pehmeään naisellisuuteen.\n\nHistorialla oli tärkeä merkitys Corneillen tragedioille, sillä siitä\nhän sai luotettavan, uskottavalta vaikuttavan tilanteen; juonen\nvaatimusten mukaan hän kuitenkin \"järjesteli\" sitä melko vapaasti,\nvaroen silti muuttamasta ajankohdan poliittista suuntaa.\nPolitikoiminenhan oli Condén, Retzin kardinaalin ym. frondelaisten\nintohimona; huomattuaan Corneillen kiinnostuneen siihen he julistivat\nhänet suureksi historioitsijaksi. Erikoisesti Rooma -- kuninkaallinen,\ntasavaltainen, keisarillinen -- oli Corneillen mielinäyttämö,\nsellaisena kuin sen ovat esittäneet Livius, Lucanus ja Seneca; hänen\nnäytelmistään kuvastuvat kaikki roomalaisten hyveet ja heidän\nsuuruutensa. Kuten olemme jo sanoneet, hänen käsityksensä roomalaisista\ntuli vaikuttamaan myöhäisiin aikoihin saakka.\n\nKoska järki ilmaisee tahdolle päämäärän, on järkeilyllä tärkeä sija\nCorneillen tyylissä. Puhumattakaan suorastaan poliittisista\nkeskusteluista, joissa tämä lankeaa luonnostaan, järkeily on yleensäkin\npäähenkilöiden lausunnoille kuvaavaa, vieläpä tilaisuuksissa, joissa\ninhimillisten tunteiden luulisi väkisinkin saavan yliotteen. Chimène\nesim. johtelee velvollisuutensa näin (Cid, III, 4):\n\n    Näin tehden, käyttäytyen miesnä kunnian,\n    myös mulle antanut oot ohjeen oikean.\n    Nyt mull' on sama huoli, mulla murheekseni\n    eess' isän kosto on ja nosto maineheni.\n\n    Ja kauhun velvoitus, mi minut maahan painaa,\n    mun vaatii toimimaan, pian että oisit vainaa.\n    Mua loukaten sa näytit: olet arvoiseni;\n    sun kuolos kautta näytän: olen arvoisesi.\n\nCorneillen tyylin toinen ominaisuus on retoorinen voima ja\nsattuvaisuus; ajatuksilla on taipumus kuten olemme jo sanoneet\ntiivistyä yhdeksi tai pariksi ytimekkääksi lauseeksi. Tämä\nepigrammaattinen taito, pyrkimys sanelemaan \"maksimeja\", joka kuten\ntiedämme oli ajan ilmassa, on Corneillen vahvimpia puolia --\ntosiasiallisesti se, joka vieläkin pitää eräitä hänen säkeitään elossa.\nJännityksen kiristyminen kuvastuu tyylistä siten, että vuorosanat\nlyhenevät käsittäen kiihkeimmissä kohdissa vain puolia säkeitä.\nPuhtaasti runolliset tai maalaukselliset säkeet ovat harvinaisia.\nCidissä kuitenkin sanotaan (III, 4):\n\n    Suo surra mun, sa minut jätä yksikseni,\n    ma yötä, hiljaisuutta etsin itkulleni.\n\nMutta kokonaisuuden runollinen voima on kuitenkin sankarien ylevän\ninnoituksen hetkinä vaikuttava. Corneille oli suuri aatteellinen ja\nihanteellinen runoilija, johon voidaan täydellä syyllä sovittaa\nseuraavat La Bruyèren sanat: \"Kun lukeminen kohottaa henkeänne ja\nherättää teissä jaloja ja uljaita tunteita, niin älkää hakeko muuta\nohjetta luettavanne arvostelemiseksi: se on hyvää ja taitavasti\ntehtyä\".\n\nCorneillen aikakauden draamakirjailijoista mainittakoon _Jean de\nMairet_ (1604-1686), tunnettu mm. pastoraali-tragikomedian, Sylvian, ja\nensimmäisen ajan, paikan ja toiminnan yksyyden, 24:n tunnin tragedian,\nSophonisben (1634), sepittäjänä. Hänestä tuli Corneillen vastustaja ja\nkadehtija, joka hänen menestyksensä katkeroittamana lopetti\nkirjailijauransa. _Jean de Rotrou_ (1609-1650) oli ahkera dramaatikko,\nerikoisesti muistettava espanjalaisen aihepiirin ja näytelmätyylin\nharrastajana; vaikka hänen kymmenistä näytelmistään ainoakaan ei ole\ntäysin onnistunut, toisia kohtauksia silti kiitetään Corneillen\nveroisiksi. Hän oli siksi jalo luonne, että jaksoi antaa tälle\ntunnustusta. _François Tristan L'Hermite_ (1601-1655) oli\nseikkailevasta elämästään tunnettu runoilija ja draamakirjailija, jonka\nensimmäinen ja paras tragedia Mariamne (1636) vilahtaa näkyviin\nhistorian sivuilta. _Pierre Du Ryer_ (1606-1658) aloitti Hardyn\nkomedioiden malliin, mutta rupesi Cidin jälkeen mukailemaan Corneillen\ntyyliä ja onnistuikin luomaan muutamia suosiota saavuttaneita\ntragedioja. Alcionée (1638) oli niin miellyttävä, että se piti lukea\nkuningatar Kristiinalle kolmesti samana päivänä; Scévole saavutti myös\nmelkoisen menestyksen. Yleisö, joka kiihkeästi luki neiti de Scudéryn\nromaaneja, vaati kuten olemme jo kertoneet samaa näyttämöltäkin.\n_Thomas Corneillen_ (1625-1709) tragikomedia Timocrate (1656) jännitti\nniin, että sitä saatiin esittää 80 kertaa, mikä oli koko vuosisadan\nkorkein saavutus. Thomas Corneille kokeili hyvällä menestyksellä myös\nveljensä tyylisillä sankaritragedioilla. _Philippe Quinault_\n(1635-1688) yritteli tragedian alalla, onnistui paremmin komediain\nkirjoittajana ja löysi lopuksi oikean tehtävänsä ryhtyessään\nsepittämään oopperoita, jotka _Lulli_ sävelsi. Hänen niissä\nosoittamansa sekä runollinen että draamallinen kyky oli tärkeä tekijä\noopperan historiassa, sen juuri näinä vuosina levitessä Italian\nulkopuolelle ja pyrkiessä Euroopan suosioon. Kardinaali Richelieu oli\nkunnianhimoinen kirjailija, joka pelkäsi näytelmäinsä epäonnistumista\nenemmän kuin poliittisia tappioita. Mirame-nimisen tragedian loistava\nesitys tammikuussa 1641 on jäänyt historiaan \"yksyyksiä\" koskevan\nväittelyn yhteydessä. Ylipäätänsä on sanottava, että vuosiin 1630-1660\nkuuluva sukupolvi halusi nähdä näyttämöllä sankarillisia ja jaloja\nhenkilöitä, ollen siis uskollinen johtavalle runoilijalleen. Mutta\nseuraava sukupolvi tahtoi nähdä todellisia ihmisiä eikä enää\nihannekuvia. Tämän vaikean vaiheen aloitti Racine.\n\n\n\n2. MOLIÈRE.\n\n\n1\n\nViitaten siihen, mitä ennen olemme sanoneet 1600-luvun alkukymmenien\nkomediasta (III, s. 406), toteamme siis, että se jakautui kolmeen\npäätyyppiin: farssiin, juoni- ja tapakomediaan. Ensiksimainittu oli\nosaksi keskiaikaista perintöä, osaksi italialaista commedia dell'arte\nhulluttelua; kuuluisia olivat Pont-Neufin sillalla esitetyt Tabarinin\nfarssit, joista Molière otti porsasta säkissä esittävän kohtauksen\nScapinin kepposiin. Sellaiset komediat kuin esim. Scarronin Jodelet\n(III, s. 256) olivat vain jonkin verran kehitettyjä ja laajennettuja\nfarsseja, pyrkien samoin kuin ne tehoamaan katsojaan liioittelulla.\nJuonikomediain teho taas riippui siitä, kuinka perinpohjin ne\nonnistuivat yllättämään katsojan tilanteiden odottamattomalla\nsekavuudella. Niistä voidaan esimerkkeinä mainita Corneillen Mélite ja\nLe Menteur sekä etenkin Rotroun Sisko (La Soeur, 1645), jossa tilanteet\nsekaantuvat siksi, että aviomies esittää puolisonsa kadonneena\nsisarenaan. Juonikomediain sepittäjät turvautuivat halukkaasti\nespanjalaisiin draamoihin, kääntäen ja mukaillen niitä. Vaikka\nfarsseissa ja juonikomedioissa olikin tosielämän piirteitä, ei niiden\ntarkoituksena kuitenkaan ollut tämän esittäminen. Se taas oli kuten\ntiedämme Corneillen ohjelma ja niinpä eräät hänen komedioistaan\n(Palatsigalleria, Place Royale) kuuluvat huomattavalta osalta myös\ntapakomedioihin. Kuuluisa tällainen oli muuten Richelieun huvimestarin\nja Ninonin ystävän _François de Boisrobertin_ (1592-1662) Kaunis\nriitapuoli (La Belle Plaideuse, 1654), jossa saiturin poika ottaa\ntahallaan velkaa rakastetultaan antaakseen tälle tilaisuuden\nkäräjöintiin hänen isäänsä vastaan ja siten pakottaakseen tämän\nsuostumaan heidän avioliittoonsa -- juoni, jonka tunnemme Saiturista.\nTapakomedioihin kuuluvat myös _Desmarets'n_ Näkyjen näkijät\n(Les Visionnaires, 1640), jossa esitetään joukko hassuja\nkirjallisuusintoilijoita: \"ronsardoiva\" runoilija Amidor, romaanien\nlukemisesta kaistapäiseksi tullut Mélisse, \"yksyyksiä\" pohtiva\nLesbiane, ja Hespérie, joka luulee kuten Bélise Oppineissa naisissa\nkaikkien rakastuvan häneen, ja _Saint-Évremondin_ Akateemikkojen\nkomedia (Comédie des Académistes, 1643).\n\nEi voi siis sanoa, että huvinäytelmistä olisi ollut puutetta ennen\nMolièreä; päinvastoin niitä oli runsaasti ja monet niistä kelpasivat\nantamaan hänelle hyödyllisiä henkilö- ja juoniviitteitä. Mutta niiden\npääsisällyksenä oli hulluttelu, konstikas juonisotku ja ulkonainen\ntapojen kuvaus, millä kaikella pyrittiin naurattamaan suurta yleisöä --\nei se komiikka eikä huumori, joka syntyy luonteiden henkevästä\nhuomioinnista ja tutkimisesta sekä niiden erikoisuuksien ja puutteiden\nesittämisestä, ja vetoaa sivistyneeseen yleisöön. Tämän tyyppejä\ntutkivan sielullisen harrastuksen, josta aikaisemmin olemme paljon\npuhuneet, toi komedian alalle Molière.\n\n_Jean-Baptiste Poquelin_ (1622-1673), näyttelijä- ja\nkirjailijanimeltään _Molière_, syntyi Parisissa vanhaan, kunnioitettuun\nporvarisukuun kuuluvan varakkaan verhoilijan vanhimpana poikana. Isän\nyhteiskunnallisesta asemasta todistavat oma talo ja veljeltä peritty,\nsuvulle kuuluva arvonimi \"kuninkaan verhoilija-kamaripalvelija\"\n(tapissier valet de chambre du roi). Äiti, Marie Cressé, kuoli jo 1632.\nToimittuaan isän ammatissa 16-vuotiaaksi Jean-Baptiste pääsi tällöin\nkouluun, jesuiittain johtamaan Clermontin collegiumiin (Parisissa,\nnykyinen Lycée Louis-le-Grand), jossa opiskeli latinaa ja filosofiaa,\nperehtyen mm. Plautukseen ja Terentiukseen. Tovereina hänellä oli mm.\naatelispoikia -- ruhtinaat Condé ja de Conti -- ja parhaina ystävinä\nsittemmin runoilijoina ja näytelmäseppoina tunnetut Claude Chapelle,\nboheemi, \"Valkoinen risti\" nimisen ravintolan \"oraakkeli\", Hesnault ja\nFrançois Bernier, joka myöhemmin seikkaili kaksitoista vuotta Aasiassa\nja toimi suurmoguli Aurangzebin henkilääkärinä. Näiden vapaamielisten\nsuhteiden kautta Jean-Baptiste pääsi, lopetettuaan koulunsa 1641\nkuuntelemaan Gassendin (III, s. 523) luentoja epikurolaisesta\nfilosofiasta ja perehtymään täten ennakkoluulottomaan, kriitilliseen\najatteluun. Gassendin vaikutus häneen on ollut huomattava: melkein\nkaikki, mitä hän on sanonut filosofian tai lääketieteen alalta,\nperustuu Gassendin oppeihin. Hän innostui tähän uuteen filosofiaan\nniin, että alkoi Hesnaultin kanssa kääntää Lucretiuksen runoelmaa (I,\ns. 370); käsikirjoitus on valitettavasti hävinnyt. Vuodet 1641-1643\nkuluivat näin vapaisiin opintoihin, iloiseen elämään ystävien seurassa,\nja isän auttamiseen tämän ammatissa, jonka poika näkyy osanneen. Hänen\nnuoruusvuosistaan on vielä mainittava, että hän joutui jo varhain\nteatterin tenhon alaiseksi. Äidinisä, hänen holhoojansa, vei hänet\njoskus kodin lähellä olevaan Bourgognen teatteriin, jonka näytäntöihin,\nKärsimyksen veljeskunnan aitioon, hänellä näyttää olleen vapaa pääsy;\nPont-Neuf farssimestareineen ja temppuilijoineen oli myös lähellä;\njesuiittain koulussa harrastettiin koulukomedioita.\n\nJean-Baptiste aikoi lakimiehen uralle, joka olisi samalla sallinut\nhänen pitää isänsä ammatin ja arvonimen, mutta 1643:n lähestyessä\nmonet seikat! -- kirjailijapiirien ja taide-elämän houkutus,\nerikoislahjakkuudesta johtuva mieltymys näytelmätaiteeseen, ehkä\nluiskahtaminen liian pitkälle viinin ja naisten pariin sekä siitä\njohtunut rappiotunnelma, ja lopuksi kiihkeä rakastuminen\nuhkeankauniiseen näyttelijättäreen Madeleine Bejartiin --, kaikki\nyhteensä ja jokainen vähän osaltaan, viimeksimainittu ehkä\nratkaisevimmin, vaikuttivat sen, että hän päättävästi ryhtyi\nnäyttelijän ammattiin. Tämä oli kummastuttava askel, josta hänen isänsä\nei varmaan pitänyt, sillä laskeutuihan hän yleisesti kunnioitetusta\nasemasta tasolle, jota ei siihen aikaan suinkaan pidetty arvossa. Mutta\nollen vain 21-vuotias hän ei kirjallisuuden onneksi kyennyt\nharkitsemaan \"järkevästi\", sai osuutensa äitinsä perintöön, luopui\noikeudestaan suvun arvonimeen ja siirtyi uuteen elämänpiiriin. Kesäk.\n30 p. 1643 hän allekirjoitti Madeleine Bejartin, tämän veljen ja\nsisaren sekä viiden muun näyttelijän kanssa, jotka ensiksimainittuja\nlukuunottamatta olivat oppilasasteella, \"Kuuluisan teatterin\"\n(L'Illustre Théâtre) perustamista koskevan asiakirjan, jossa myös\ntarkoin määriteltiin seurueeseen kuulumisen tai siitä eroamisen ehdot.\nTällainen seuruehan oli näinä aikoina kuten tiedämme näyttelijäin\ntaloudellisen järjestäytymisen ja yhteistoiminnan tavallinen muoto. Ei\nvoi välttää sitä ajatusta, että Jean-Baptiste, varakkaan porvarin\npoika, jolla oli rahaa ja takanansa taloudellista tukea, oli näin\njoutunut viekkaampiensa uhriksi. Seurue vuokrasi vanhan rappeutuneen\npallosalin, korjautti sen osaksi isä Poquelinin rahoilla -- ja\nesiinnyttyään korjausten aikana maaseudulla aloitti näytäntönsä\ntammikuussa 1644. Koska muodissa olivat Corneillen tyyliset tragediat,\nseurue esitti aluksi vain sellaisia -- niistähän ei ollut puutetta --,\nmutta yleisö pysyi kylmäkiskoisena kieltäytyen saapumasta Kuuluisan\nTeatterin näytäntöihin. Seurauksena oli taloudellisia ikävyyksiä, joita\nisä Poquelin joutui joskus lieventämään, ja sellainen vastoinkäyminen,\nettä Jean-Baptiste eli Molière, joksi häntä nyt voimme hänen\ntaiteilijanimellään sanoa, tuomittiin elokuussa 1645 velkavankeuteen,\njosta pääsi vain takuulla. Siitä alkaen myöhäisiin vuosiin asti ei\nvelkojain läähätys lakannut kuulumasta hänen kantapäiltään. Seurue oli\nvararikossa -- hän muodosti sen uudelleen, entisistä jäsenistä\nosakkaina vain mainitut kolme Bejartia ja eräs Clérin niminen\nnäyttelijä, ja lähti elokuussa 1645 maaseutukiertueelle. Tällaisia\nmatkusteli Ranskassa näihin aikoihin viitisentoista; mm. ne palvelivat\njonkinlaisena näyttelijäin kouluna, josta Parisin näyttämöt\ntarvittaessa saivat alokkaita ja valmiita kykyjäkin. Niiden elämää ja\nseikkailuja Scarron pian kuvaili Teatteriseurue-romaanissaan (III, s.\n256). Molièren maaseutukiertue tuli kestämään kauemmin kuin hän varmaan\noli suunnitellut: kolmisentoista vuotta eli lokakuuhun 1658, jolloin\nseurue palasi Parisiin, saatuaan luvan esiintyä siellä kuninkaan\nveljen, Orléansin herttuan, nimen ja apurahan turvissa.\n(Viimeksimainittua ei kuitenkaan milloinkaan maksettu).\n\nSeurueen vaiheista tänä pitkänä aikana ei tutkijain ponnistuksista\nhuolimatta oikeastaan tiedetä paljoa; arkistoissa säilyneistä\nvuokrasopimuksista, näyttelijättärien lasten kastetodistuksista ym.\nasiakirjoista on päästy selville esiintymis- ja tärkeimmistä\noleskelupaikoista. Tietenkin Molière saavutti näinä vuosina\nperinpohjaisen sekä teatterikokemuksen että ihmistuntemuksen,\ntaistellessaan alituiseen kaikenlaisia vaikeuksia vastaan. Ilmeistä on\nmyös, että hänen seurueensa maine kasvoi kasvamistaan sekä taiteensa\nettä kirjallisesti lahjakkaan johtajansa vuoksi. Sitä koristi \"kolme\ntähteä\": rouvat Béjart, Du Parc (johon sittemmin vanha Corneille\nrakastui, jolle La Fontaine huokaili ja joka teki Racinen elämän\ntraagilliseksi) ja de Brie, ja sen johtaja kykeni itse sommittelemaan\nmm. huvittavia pikkunäytelmiä, joissa rahvaanomainen farssi esiintyi\njalostetussa asussa.\n\nMolière siis aloitti kirjailijatyönsä näinä vaellusvuosinaan ja\nnimenomaan sepittelemällä italialaisten commedia dell'arte-mallien\nmukaan mainitunlaisia yksinäytöksisiä piloja. Niitä on säilynyt kaksi:\nLentävä lääkäri (Le Médecin volant) ja Barbouillen mustasukkaisuus (La\nJalousie de B.), jossa ensimmäisen kerran esiintyy Georges Dandinista\nmuistuttavia piirteitä, ja hänellä oli niitä varmaan kokonainen\nsalkullinen. 1655 seurue esitti Lyonissa Hätikkö (L'Étourdi) nimisen\nkomedian, joka on Molièren ensimmäinen laajempi työ. Sen\nkirjallisuushistoriallinen sukupuu on seuraava: pohjalla on Plautuksen\nCistellaria (I, s. 349) ja sen uudennus, Arioston Cassaria (III, s.\n353); tämä oli joutunut commedia dell'arte-taiteilijain vapaaseen\nkäytäntöön, josta sen taas kohotti kirjallisuuteen italialainen\n_Giacomo Barbieri_ nimellä Odottamatta (Inavvertito). Tutustuttuaan\nBarbieriin Molière mieltyi tämän näytelmään ja muodosti siitä\nsäännöllisen, 5-näytöksisen komedian, käyttäen hyväkseen parilta\nmuultakin italialaiselta, Luigi Grotolta ja Fabricio de Fornariilta,\nsekä vielä Noël du Faililta (III, s. 321) ja Tristan L'Hermitelta\nsaamiansa piirteitä. Nuori Lélie rakastaa Trufaldinin orjatarta Célietä\nja tahtoo ostaa tämän. Kaupalla on kiire, sillä myös Léandre kosiskelee\nCélietä, mutta rahanpuute on esteenä. Tätä ryhtyy hankkimaan Lélien\nneuvokas palvelija Mascarille, keksien sitä varten mitä nerokkaampia\nsuunnitelmia, jotka kuitenkin ollessaan juuri onnistumaisillaan\nraukenevat tyhjiin siksi, että Lélie itse hätiköiden sotkee ne. Molière\non jalostanut näytelmän henkilöt: Célie ei ole vain kauppatavaraa, vaan\nitsenäisesti ajatteleva ja älykkäästi, sirosti puhuva neito; Lélie on\nälykäs, tulinen, miellyttävä -- ei tyhmä, kuten alkuperäisessä;\nMascarille on huomattava kehitelmä Plautuksen ja italialaisen commedia\neruditan ja commedia dell'arten palvelijatyypistä, jolla oli jo tähän\nmennessä harvinaisen monioksainen sukupuu (I, s. 291, 353 ja 167; III,\ns. 219, 222, 227 ja edelleen, 246, 256, 330-331, 360, 391, 456, 464,\n468), ja joka nyt oli lähdössä kehittymään Figarota kohti. Nimensä\nMascarille sai Cervanteen Mustalaistytöstä (III, s. 326).\n\n1656 esitettiin Rakkauden pulma (Le Dépit amoureux), mukaelma\nitalialaisen _Niccolò Secchin_ näytelmästä Voitonhimo (Intéresse,\n1581). Alkuperäisessä aviomies lyö vetoa, että lapsi, jota hänen\nvaimonsa parhaillaan odottaa, on poika. Kun se onkin tyttö, hän\nvoittaakseen vedon kasvattaa lapsen poikana. Luontonsa mukaan tämä\nkuitenkin rakastuu nuorukaiseen, joka puolestaan on rakastunut hänen\nsisareensa. Kun tämä on aivan saman näköinen kuin poikana kasvatettu\nsisar, juoni täten lähtee seuraamaan vanhaa Menaechmi, Calandria (III,\ns. 355) ja Loppiaisaaton uraa. Molièren muunnoksessa lähtökohta on\njärkevämpi: ei veto, vaan testamentti, jonka määräämän summan\nsaamisesta on kysymys. Raakuus on poistettu ja henkilöt tehty\nluontevammiksi. Eraste on uljas ja tulinen, Lucile arvokas ja suloinen.\nPalvelijoihin on kohdistettu erikoista huolta: Gros-René on\nrauhallinen, turhamainen, samalla sekä hiukan typerä että ilkeä,\ntyytyväinen itseensä ja elämäänsä, filosofi, ei mustasukkainen,\nkaikesta huolimatta henkilö, johon voi rakastua; Mascarille on nyt\njärkevä, karttaa kepposia ja joutuu sitä enemmän niiden uhriksi, ei\nenää johda peliä, vaan kiittää päästessään siitä erilleen; muistuttaa\njoskus Scarronin Jodelet'sta (III, s. 256). Lucilen ja Erasten\nerokohtaus, joka päättyykin sovintoon ja on herkästi ja runollisesti\npiirretty, tuo mieleen Lope de Vegan Puutarhurin koiran (III, s. 378).\nParisiin tulon jälkeen Molièren elämän päätapahtumia olivat hänen\nnäytelmänsä ja niiden johdosta syntyneet taistelut. Ennenkuin ryhdymme\nkuvaamaan niitä, on luotava lyhyt katsaus Parisin teatterioloihin.\n\n\n2\n\nEnnen sanotusta (III, s. 399) tiedämme Parisissa olleen kaksi\nvarsinaista näyttämöä: Bourgognen ja Marais'n teatterit. Sitä paitsi\nannettiin tilapäisluontoisia näytäntöjä milloin missäkin\n\"pallohuoneessa\" kuten esim. aluksi Molièren seurue. Näissä oltiin\ntavallisissa oloissa pallosilla ja ne vastasivat Lontoon\neläintappeluareenoita; huvitusten laatu ilmaisee kuvaavasti Parisin ja\nLontoon väestön sivistysasteen. Pont Neufin ja markkinatorien\nfarssinäytökset olivat teatterin kansanomaisimpia muotoja. Corneillen\nhistoriasta tiedämme Mondoryn seurueen vuokranneen Bourgognen näyttämöä\n1625-1628; tämän jälkeen siihen asettui pysyväinen seurue, jonka Ludvig\nXIII otti suojelukseensa antaen sille nimeksi \"Kuninkaallinen seurue\"\n(La Troupe Royale). Siitä tuli aikakauden huomattavin näyttämö, jonka\npalveluksessa oli eteviä voimia: riidoistaan Cyrano de Bergeracin ja\nMolièren kanssa tunnettu Montfleury (1600-1667), Racinen etevä\ntulkitsija _Champmeslé_ (1642-1698), Molièren kasvatti ja\ndraamakirjailija _Baron_ (1653-1729) ym. Siinä esitettiin Corneillen\ndraamat 1644:n jälkeen ja Racinen draamat. Sen toiminta loppui 1680.\n\nMainittu Mondory vuokrasi kuten sanottu 1628 Berthaultin ja 1634\nMarais'n pallohuoneen, jolloin syntyi ns. Marais'n teatteri. Siinä\nesitettiin Corneillen Mélite ja useita muita hänen näytelmiään aina\n1644:ään saakka. Sitä \"suojeli\" Richelieu ja se tuli tunnetuksi\nvarsinkin loistavista kulissinäytelmistään. 1673 sen seurue hajaantui:\ntoiset näyttelijät liittyivät Bourgognen, toiset Molièren teatteriin.\n\nPalattuaan Parisiin Molièren seurue sai ensin luvan vuorotella\nitalialaisen seurueen kanssa vanhan Louvren läheisyydessä olevassa\n\"Pienen Bourbonin salissa\". Kun tämä revittiin 1660, kuningas antoi\nMolièrelle Palais Royalin näyttämön, joka pysyi hänen hallussaan hänen\nkuolemaansa saakka (1673). Silloin se luovutettiin Lullille oopperain\nesityksiä varten. Kun Marais'n seurue samana vuonna hajosi, jäi\nsiis jäljelle Bourgognen vanha ja Molièren seurueen hankalissa\nhuoneisto-oloissa työskentelevä näyttämö. Teatteriolot järjesti lopuksi\nkuningas määräämällä 1680, että molemmat teatterit oli yhdistettävä ja\nsiten perustettava uusi näyttämö. Näin syntyi Comédie Française, joka\nsai 12.000 livren valtionavun ja esitti sekä komedioja että tragedioja.\nToimittuaan 1687-1770 eli lähes vuosisadan nykyisen L'Ancienne\nComédie-kadun varrella olevassa huoneistossa se sai uuden rakennuksen,\njoka on sama kuin nykyinen Odéon-teatteri. Vallankumouksen aikana\nseurue jakautui kahtia; toinen osa piti vanhan nimen, toinen muuttui\n\"Odéon-teatteriksi\". Moskovassa Napoleon vahvisti (1812) Comédie\nFrançaiselle ohjesäännön, joka on osittain vieläkin voimassa. Sen\nkuuluisimpia taiteilijoita ovat olleet: Voltairen ystävätär _Adrienne\nLecouvreur_ (1692-1730), joka saavutti voittonsa muuttamalla entisen\njäykän juhlatyylin luonnolliseksi puheeksi ja tunteeksi; hänen\ntyttärestään tuli George Sandin isän isoäiti; _Henri Louis Cain_\n(\"Le Kain\", 1728-1778), traagikko, joka myös pyrki lausunnassa\nluontevuuteen, karkoitti näyttämöltä lopullisesti ylimysten nojatuolit,\nharrasti pukujen historiallisuutta ja loisti varsinkin Voltairen\ndraamoissa; _La Clairon_ (1723-1803), myös etevä sankaritar- ja\nVoltairen osien esittäjätär; ja Napoleonin suosikki _François Talma_\n(1763-1826), voimakkaiden intohimojen tulkitsija ja realistisen\nlavastuksen harrastaja, joka ällistytti katsojat rohkenemalla pukeutua\nProculuksen osassa, Voltairen Brutuksessa, oikeaan togaan.\n\nMaria de Médici oli kutsunut Parisiin italialaisen teatteriseurueen.\nToimittuaan eri huoneistoissa, mm. Petit-Bourbonissa, tämä sai 1680\nkäytettäväkseen Bourgognen teatterin. Se vaikutti huomattavasti\nlavastuksen ja näyttämökoneiston kehittymiseen sekä Parisin\nteatterielämään yleensä. Espanjalainen seurue toimi Parisissa\nkolmetoista vuotta (1660-1673), mutta esiintyi vain hoville.\n_Ooppera_ perustettiin 1669. Saint-Germainen ja Saint-Laurentin\n_markkinanäyttämöiden_ (Théâtres de la Foire) merkitys kasvoi\n1700-luvulla niin, että mm. Lesage kirjoitti näytelmiä niitä varten.\n\n1680:een saakka, jolloin Comédie Française alkoi antaa näytäntöjä joka\npäivä, näitä yleensä oli kolmesti viikossa: tiistaina, perjantaina ja\nsunnuntaina. Suurina kirkkojuhlina ja paaston aikana näytäntöjä ei\nollut. Ensi-illat olivat perjantaisin. Talvella esitettiin murhe-,\nkesällä huvinäytelmiä. Näytännöistä ilmoitettiin painetuin julistein;\ntapana oli myös, että näytännön loputtua erikoinen \"puhuja\" (l'Orateur)\nkiitti yleisöä ja ilmoitti seuraavasta esityksestä. Tämä oli tärkeä,\narkaluontoinen tehtävä; Molière hoiti sitä enimmäkseen itse. Näytäntö\nalkoi aluksi klo 14, mutta sittemmin klo 17, ja päättyi klo 19:n\nvaiheilla. Valaisimina olivat kynttilät. Salin seinustoilla oli\naitioita, joissa istuivat etupäässä naiset; permannolla seisoi\nliikehtien ja hälisten tavallinen 15 solin yleisö; ja näyttämön\nsyrjillä istuivat etuoikeutetut ylimykset ja muut taiteen suosijat.\nLavastus oli vaatimaton. 1600-luvun alussa käytettiin vielä\nkeskiaikaista kulissijärjestelmää (le décor simultané), so. näyttämöllä\nolivat kulissit, rakennukset jne. alusta alkaen paikoillaan. Muutokset\nolisivat olleet hankalia mm. sen vuoksi, että näyttämölläkin istui\nkatsojia. Yksyyksien tultua voimaan samanaikaisuuskoristeet hävisivät\nja näyttämö esitti nyt vain toria, palatsin edustaa, pilaristoa,\nsalonkia, metsäaukeamaa, muuta maisemaa jne., pysyen koko ajan samana.\nVasta sitten, kun häiritsevät näyttämökatsojat saatiin karkoitetuiksi\nja romantiikka mursi yksyyden lait, alkoi nykyaikainen lavastus\nkehittyä.\n\nJokainen seurue muodosti taloudellisen yhtymän, jonka jäsenillä oli\noikeus teatterinsa tuloihin sopimiensa perusteiden mukaan. Tästä\njohtui, että seurueiden vakinainen henkilökunta oli harvalukuinen;\nsivuosia esittivät usein näyttelijäin palvelijat. Vielä Molièren aikana\nesittivät imettäjän osaa tragedioissa ja vanhan naisen osaa komedioissa\nmiehet. Pukunsa näyttelijät kustansivat itse; ollen loisteliaita ne\nmaksoivat paljon. Paitsi ajankohdan yleistä käytettiin myös ns.\n\"espanjalaista pukua\", so. töyhtöhattua, mekkoa ja sivusta\nhalkinaisia polvihousuja, ja \"roomalaista pukua\", so. töyhtökypärää,\nruumiinmukaista panssaria, ihokashousuja ja matalavartisia kenkiä.\nKuninkaan pukuun kuului aina kruunu; turkkilaisten merkkinä oli\nturbaani. Pukujenkin alalla todenmukaisuus pääsi vallalle hitaasti,\nlopullisesti vasta romantiikan mukana.\n\nTragedian juhlallisesta luonteesta katsottiin johtuvan, että osat oli\nlausuttava hitaasti, komeasti ja mahtavasti; Molière ei hyväksynyt\ntätä, vaan pyrki luontevuuteen. Tyylin muutos tässä kohdassa tapahtui\nvasta 1700-luvun alkupuolella.\n\nVaikka näyttämötaide oli ranskalaisten välttämätön ja korkein huvi,\nolivat näyttelijät silti halveksittuja. Heitä ei pidetty suuremmassa\narvossa kuin entisajan silmänkääntäjiä, moitittiin kevytmielisestä\nelämästä eikä haudattu siunattuun maahan, elleivät olleet ennen\nkuolemaansa ehtineet tunnustaa toimineensa moraalittomuuden\npalveluksessa ja saada synninpäästöä. Ennen mainittu Bossuet'n\nhyökkäyskirjoitus (s. 22) ilmaisee selvästi yhteiskunnan näyttelijöitä\ntuomitsevan tekopyhän kannan.\n\n\n3\n\nMolièren seurue esitti kuninkaalle ja hoville lokak. 24 p. 1658\nCorneillen Nicomèden, avustajina Bourgognen teatterin näyttelijöitä.\nMenestys oli tyydyttävä. Näytännön loputtua Molière piti puheen,\nkiittäen kuningasta ja pyytäen saada esittää yhden niistä pienistä\nnäytelmistä, joilla hänen teatterinsa oli saavuttanut mainetta.\nKuninkaan ilmaistua suostumuksensa seurue näytteli Rakastuneen lääkärin\n(Le Docteur amoureux), Molière itse pääosassa. Menestys oli ratkaiseva,\nja kuningas määräsi, että Petit-Bourbonin sali oli annettava Molièren\nkäytettäväksi vuorotellen italialaisen seurueen kanssa. Mainittu pila\non kadonnut. Sen edustama ala oli parisilaisille uutta, sillä he olivat\nunohtaneet farssin katsoessaan Corneillen ja muiden tragedioja. Senkin\nvuoksi sen vaikutus oli tuore ja yllättävä.\n\nKokeiltuaan muutamilla Corneillen tragedioilla ja epäonnistuttuaan,\nMolière esitti Hätikön ja onnistui. Näyteltyään toukokuussa 1659 kaksi\nfarssia: Lentävän lääkärin ja Gros-René koululaisena (Gr.-R. écolier),\njoka on hävinnyt, Molière rohkeni marraskuussa samana vuonna esittää\nviidennen oman näytelmänsä, Sievistelevät hupsut (Les Précieuses\nridicules). [Suomentanut Otto Manninen.]\n\nKaksi maaseutukaunotarta, Madelon ja Cathos, joiden pää on mennyt\npyörälle neiti de Scudéryn romaanien lukemisesta, saapuu Parisiin\nkehittyäkseen siellä joka suhteessa hienostuneiksi ja sivistyneiksi.\nHeille ilmestyy kaksi kunnollista kosijaa, La Grange ja Du Croisi,\nmutta nämä saavat rukkaset, koska eivät ole neitien mielestä kyllin\nhienostuneita. Silloin he pukevat palvelijansa \"Mascarillen\nmarkiisiksi\" ja \"Jodelet'n varakreiviksi\" ja lähettävät nämä\nhakkailemaan neitejä. Heidän sievistelynsä tyydyttääkin kaunottaria.\nNäiden ällistys on melkoinen, kun hyljätyt kosijat antavat\nlopputanssiaisissa heidän hienoille hakkailijoillensa selkäsaunan.\n\nPresiöösejä oli alettu ivata jo 1650-luvulla: oli olemassa sitä\ntarkoittava romaani ja muutamia näytelmiä, jotka Molière on voinut\ntuntea. Naisten hulluuden ivaaminen oli toisaalta vanha, jo\nErasmuksesta saakka tuttu aihe. Espanjassa iloiteltiin parhaillaan\nnaisten muotihassuttelulla ja pilkattiin naurettavaksi käynyttä\nculteranismoa: Lope, Calderon ja Quevedo ovat kohdistaneet kritiikkinsä\ntähän harhasuuntaan. Kamaripalvelijan pukeutuminen herraksi oli\nScarronin komediasta ja Espanjan draamasta tuttu. Molière siis käytti\nsommitellessaan farssiaan vanhoja kehys- ja juoniaiheita, mutta\nkohotti, ilmaistessaan ajankohdan satiirisen hengen, näytelmänsä\nsisällyksen vanhojen pilojen perinteellisestä piiristä teräväksi\npistoksi päivän huomattavinta muotisuuntaa vastaan. Hyväntuulisesti\nmutta samalla armottomasti hän teki naurettavaksi Rambouillet'n\nsalongista (III, s. 528) alkunsa saaneen teeskennellyn sievistelyn,\nesiintyipä sitä käytöstavassa, puheessa, ajattelussa, kirjallisuudessa,\nnäyttämöllä, missä hyvänsä. Se oli terveen järjen sana asiasta, joka\noli johtanut sivistyneistön palvomaan elämän todellisuudelle vieraita,\nvalheellisia ihanteita, ilmaus Boileaun sittemmin lausuman totuuden\noivaltamisesta, että vain tosi on kaunista ja ihailemisen arvoista.\nVaikka Molièren satiirin kohde onkin siirtynyt historiaan, se tuntuu\nvieläkin tuoreelta, sillä tähtäämme sen mielessämme niihin\n\"sievisteleviin hupsuihin\", joista ei milloinkaan ole puutetta, --\nsiihen turhamaisuuteen, joka vakinaisesti asuu luonteessamme.\n\nVaikka Rambouillet'n salonki ei ollut hyökkäyksestä tietääkseenkään,\nvinkaisi kuitenkin se koira, johon karttu koski. Ensi-illan jälkeen\nkului kaksi viikkoa ennenkuin näytös voitiin uudistaa: viivytyksen\naiheutti joku suuttunut, vaikutusvaltainen presiöösi, \"ylhäinen\nalkovisti\". Mutta esteet raukenivat ja näytelmää esitettiin Pienessä\nBourbonissa n. 50 kertaa, mikä oli tavaton menestys. Se aiheutti\nvilkkaan kirjallisen taistelun ja kohotti yleensä presiöösit päivän\npuheenaiheeksi. Huomattavin Molièren vastustaja oli Antoine Bodeau,\nennen mainittu (III, s. 529) Somaizen herra, joka sepitti presiöösien\npuolustukseksi pari näytelmää ja sanakirjan. Sievistelevät hupsut\npainettiin 1669, jolloin siis Molière astui lopullisesti kirjailijain\nrintamaan. Hänestä oli tällä näytelmällä tullut kuninkaan suosikki ja\nkuuluisa henkilö.\n\nToukokuussa 1663 Molière otti tyhjentymättömästä salkustaan farssin\nnimeltä Sganarelle eli luuloteltu aisankannattaja (- ou le Cocu\nimaginaire). Se on italialaisten pilojen kaltainen, mutta\najatussisällykseltään näiden yläpuolella. Sganarelle tulee siihen\nväärään käsitykseen, että hänen vaimonsa pettää häntä Lélien kanssa, ja\npitää velvollisuutenaan surmata viettelijän. Ollen kuitenkin pelkuri\nhän alkaa ratkaisevalla hetkellä epäröidä ja koettaa löytää riittäviä\nperusteita, jotka vapauttaisivat hänet tästä ikävästä velvollisuudesta.\nJa hänelle selviääkin lopuksi, ettei vaimon uskottomuus oikeastaan\nkoske häntä, sillä eihän hän, Sganarelle, ole tullut siitä sen\nhuonommaksi; miksi hän siis panisi henkensä vaaraan? Yksinpuhelussa,\njossa Sganarelle näin pohtii asemaansa, ilmenee samaa perinteellisten\nkäsitysten arvostelua kuin Falstaffin kuuluisassa kunniaa koskevassa\nmonologissa (III, s. 438). Espanjan draamassa aviomiehen kunnia oli\nlojaliteetin jälkeen tärkein asia; Italian ja Ranskan novellissa ja\nnovellikomediassa se oli petoksen ja ivan kohteena; jokapäiväisessä\nelämässä sen halpuus oli usein todettavissa. Molière oli oppinut omassa\npiirissään huomaamaan epäkäytännölliseksi ja hankalaksi olla sen\npuolesta kovin tärkeä: satiiriin taipuva Luonne saattoi sitä\najatellessaan helposti ruveta etsimään mukafilosofisia perusteita,\njotka sallisivat pilkattujen aisankannattajien selvitä pelistä kunnia\neheänä. Ja jos näyttelijä kuten Molière itse aikoi mennä naimisiin\nnäyttelijättären kanssa, hänen oli parasta jo ennakolta varautua\nsuhtautumaan tällaisiin vaiheisiin viisaan tyyneydellä. Molière, joka\noli tähän saakka näytellyt Mascarillea, esitti nyt Sganarellea, ja\nvalitsi yleensä tämän jälkeen tyhmän porvarin osan. Tämän pienen\nnäytelmän menestys oli tavaton: Molièren eläessä sitä esitettiin\nkaikkiaan 122 kertaa.\n\nEnsimmäinen oma näytelmä, jonka Molière esitti Palais-Royalin\nteatterissa, oli italialaisen Cicogninin draamasta mukailtu,\nespanjalaisista perusaineista sommiteltu Dom Garcie de Navarre eli\nmustasukkainen ruhtinas (- ou le Prince jaloux, kirjoitettu ehkä jo\n1659, esitetty helmikuussa 1661). Se ei saavuttanut menestystä.\nTappionsa Molière korvasi kesäkuussa esittämällä Aviomiesten koulun\n(L' École des maris).\n\nSen kirjallisuushistoriallinen esikuva on Terentiuksen Veljekset\n(Adelphi, I, s. 359). Samoin kuin siinä kaksi veljestä noudattaa\npoikiensa kasvattamisessa ankaraa ja vapaamielistä kasvatusmenetelmää,\nMolièren näytelmässä Sganarelle ja Ariste koettavat kasvattaa kahta\nneitoa, joista oli tuleva heidän puolisonsa. Ariste kohtelee\nkasvattiaan suopeasti ja luottavaisesti, saavuttaen hänen\nmyötätuntonsa, niin että tyttö mielellään ojentaa hänelle kätensä.\nSganarelle sitä vastoin aitaa suojattinsa ja tahtoo pakottaa hänet\navioliittoon. Tyttö pettää häntä häikäilemättä ja niin ovelasti, että\nSganarelle itse joutuu juoksemaan hänen lemmenasioillaan. Tämä piirre\non tuttu Decameronesta (III, 3); kasvattien muuttamisen tytöiksi oli\nsuorittanut jo Antonio Hurtado de Mendoza y Larrea komediassaan\nAviomies tekee vaimon ja kohtelu muuttaa tavat (El marido hace mujer y\nel trato muda costumbre, 1643).\n\nAviomiesten koulu on kolminäytöksinen, antiikkisesta pohjastaan\nhuolimatta nykyaikainen, iloisesti ja keveästi ranskalainen komedia,\njonka juoni kehittyy henkilöiden luonteiden mukaan yksinkertaisesti,\nselvästi ja loogillisesti, sotkeutumatta aikaisemmista huvinäytelmistä\ntunnettuihin mutkallisiin ja teennäisiin sokkeloihin. Miksi Molière\nvalitsi tämän aiheen? Harkitessaanko avioliittoa, jonka solmi puolta\nvuotta myöhemmin paljoa nuoremman naisen kanssa, vai naisen aina\nhuudetun uskottomuuden selittämiseksi ja rabelaismaisen Thelèmen\nvapausohjelman julistamiseksi? Täsmällistä vastausta on viisainta\nvaroa, sillä Molière oli teatterinjohtaja, jonka aina täytyi\nsuunnitella uutta ohjelmistoa ja joka siis väliin saattoi tarttua\nensimmäiseksi, ilman erikoisempia syitä, mieleen muistuvaan aiheeseen.\n\nSeuraava mainittava tapaus Molièren teatteriuralla oli rahaministeri\nFouquet'n kuninkaan kunniaksi Vaux'n linnassa elokuussa 1661\ntoimeenpanemassa juhlassa esitetty kolminäytöksinen komedia\nKiusankappaleet (Les Fâcheux). Molièrella ei ollut sen sepittämiseen\naikaa enempää kuin 15 päivää, mutta hän ehti silti luoda jyvälleen\noikein nähdyn satiirisen tyyppisarjan, jossa jokainen tunsi ainakin\nnaapurinsa, ellei itseänsä. Juonena on rakastavien kohtauksen ainainen\nhäiriytyminen milloin minkin pölkkypään väliintulon kautta. Näytöksien\nlopussa on baletti. \"Revyyn\" synnyn näin lyhyessä ajassa teki\ntodennäköisesti mahdolliseksi Molièren pohjattomasta salkusta löytynyt\nvanha aineisto, jota hän oli sommitellut mielessään Regnier'n ja\nScarronin satiirit (III, s. 254 ja 256) ja italialainen ammattikomedia\nRyöstetty talo eli Pantalonen häiriöt (Le Case svagliate ou\ngl'Interrompimenti di Pantalone). Kiusankappaleet oli sittemmin\nMolièren näytelmistä Sganarellen ohella pidetyimpiä. Sen samalla\niloinen ja terävä satiiri ja tyyppikomiikka ovat vieläkin huvittavia.\nSe oli ensimmäinen ns. \"balettikomedia\", so. huvinäytelmä, jonka\nväliaikoina esiintyi baletti; näitä Molière sepitti yhteensä\nneljätoista. Kuningas, jota \"kiusankappaleet\" alituisesti ahdistelivat,\nnäki mielihyvin heille kostettavan, lisäsipä itse joukkoon\n\"metsästäjän\". Molièrestä tuli nyt hänen hovijuhliensa teatteripuolen\nitseoikeutettu järjestäjä ja lopullinen suosikkinsa, jolle hän antoi\ntäyden vapauden valita satiirinsa kohteiksi mitkä piirit ja asiat\nhalusi. Ludvig XIV:n vapaamielinen ja ymmärtävä suhtautuminen Molièreen\non yksi niitä harvoja jalokiviä aurinkokuninkaan kruunussa, jotka ovat\npysyneet himmentymättöminä.\n\n\n4\n\nHelmikuussa 1662 Molière meni avioliittoon Armande-Grésinde Béjartin,\ntämän perheen nuorimman lapsen kanssa, joka oli ollut säilyneen\nperintökirjan todistuksen mukaan \"kuuluisan teatterin\" perustamisen\naikana muutaman viikon ikäinen kastamaton lapsi ja oli\nsiis pariakymmentä vuotta nuorempi kuin miehensä. Hän oli\nMadeleine-sisarensa, Molièren ja koko seurueen kasvatti, kaunis ja\nviehättävä nainen, jonka aviotoverina Molière joutui esittämään\nSganarellen osaa huolimatta kaikesta edeltäpäin varastoimastansa\nviisaudesta. \"Mademoiselle Molière\", jolla nimellä häntä mainittiin,\n\"Madame\" kun kuului vain hienoston naisille, oli seurueen vakinainen\njäsen ja näytteli vaativia kaunottarien osia.\n\nJoulukuussa samana vuonna esitettiin viisinäytöksinen komedia Naisten\nkoulu (L'École des femmes), uusi toisinto Terentiuksen vanhasta\naiheesta. Ajatteliko Molière itseään ja nuorta vaimoaan sekä\nmahdollisesti jo näin pian koituneita kokemuksiaan ryhtyessään taas\nkäsittelemään vanhan miehen ja nuoren naisen suhdetta? Se otaksumahan\non luonnollinen ja tuntuu hyvin perustellulta muistaessa sitä\ntraagillisvivahteista kuvaa, jonka Molière loi Arnolphesta, näytelmänsä\nvanhentuvasta miehestä, joka koettaa kasvattaa nuoresta viattomasta\nAgneksesta itselleen uskollista puolisoa. Itsekkäästi kuin Sganarelle\nArnolphe pitää häntä maailmasta tietämättömänä ja tyhmänä sallien hänen\nperehtyä vain siihen -- sukkien parsimiseen ja muuhun sellaiseen --,\njota miehet ovat kautta aikojen pitäneet erikoisesti \"uskolliselle\nvaimolle\" sopivana työnä. Mutta luonto tekee tehtävänsä. Nuori mies\nrakastuu Agnekseen ja valitsee välittäjäkseen Arnolphen, aavistamatta,\nkuka hän on. Näin tämä saa tietää kaikki, joutuu näkemään sen\nihmeellisen muutoksen ja kehityksen, jonka rakkaus aikaansaa\nAgneksessa, kärsii itsekkyyden rinnalle tulevan todellisen rakkauden\ntuskia, koettaa peitellä ikäänsä ja olla nuori, ja joutuu naurettavaan\nasemaan juostessaan rakastuneiden lemmenasioilla. Mutta samalla hän\nherättää sääliä, sillä nuoruuden katoaminen ja sen toivoton\ntavoitteleminen on ollut runouden keskeisintä tragiikkaa siitä saakka,\nkun Mimnermos sepitti lemmenelegiansa (I, s. 239) tai Saarnaaja valitti\nsitä. Vaikka näytelmä onkin katsoessamme sitä mitä iloisin komedia, se\nherättää vakavia jälkiajatuksia.\n\nNäytelmällä oli tavaton menestys: sitä esitettiin pääsiäiseen saakka ja\nse herätti kiihkeätä keskustelua kirjallisissa piireissä. Nuori, vielä\ntuntematon Boileau omisti uuden vuoden tervehdyksensä Molièrelle:\n\n    Ta muse avec utilité\n    Dit plaisamment la vérité,\n    Chacun profite à ton école;\n    Tout en est beau, tout en est bon,\n    Et ta plus burlesque parole\n    Vaut souvent un docte sermon.\n\n    Sun runottares sirosti\n    saa hyödyn, toden sanoiksi,\n    se jokaiselle koulu paras;\n    hyvää on kaikki, kauneutta,\n    sun yksi aito ydinsanas\n    jo vastaa saarnaa oppinutta.\n\nSiitä alkoi heidän tuttavuutensa. Nuoret uuden suunnan miehet, Boileau\nja Racine, aloittivat taistelun luonnon, totuuden ja siveellisyyden\npuolesta barokin valheellisia mielikuvia ja ihanteita vastaan, antaen\nMolièrelle kannatuksensa. Kuningas ilmaisi suosiollisuutensa\nmyöntämällä Molièrelle, \"etevälle koomilliselle runoilijalle\", 1.000\nlivren eläkkeen. Toisaalta taas vihamiehet ja vastustajat\nvalmistautuivat tehokkaampaan ja avoimempaan hyökkäykseen kuin tähän\nsaakka.\n\nMolièrellä oli paljon vihollisia. Luonnollisista, inhimillisistä syistä\nsellaisia olivat kilpailijat, Bourgognen teatterin näyttelijät, joille\nhänen menestyksensä tuotti suoranaista aineellista vahinkoa. Heihin\nliittyivät kateelliset näytelmäkirjailijat, jotka täten löivät kaksi\nkärpästä: vahingoittivat Molièreä ja silittivät omaa tietänsä\nBourgognen palkeille. Esteetikot väittivät hänen rikkoneen yksyyden\npyhää lakia vastaan. Presiöösit hän oli itse suututtanut; sitäpaitsi\nkaikki sievistelevät ja kaunosieluiset piirit muutenkin kauhistelivat\ndraamaa, jossa ihmiset toimivat ja puhuivat luonnollisesti ja\nteeskentelemättömästi, käyttäen tarvittaessa varsin tosioloisia ja\nasiallisia sanoja. Uskonnolliset ihmiset vihasivat \"komeljanttareita\"\nyleensäkin maailman koreuden ja turhuuden edistäjinä ja tätä\nnäytelmää varsinkin siksi, että siinä heidän mielestään puhuttiin\nepäkunnioittavasti pyhistä asioista. Naisia järkytti se, että heitä\nsaatettiin kohdella kuten eläimiä, vaikka Molièren tarkoitushan oli\njuuri moittia sitä; lisäksi naiset katsoivat pitävänsä loukkautua\neräistä eroottisesti epäilyttävistä sanoista ja kohdista. Näin Molière\njoutui kamppailemaan koko silloista tekopyhää, valheellista\nsovinnaisuutta vastaan sen joka alalla.\n\nTaistelu alkoi siten, että Bourgognen asioilla kulkeva nuori kirjailija\nDonneau de Visé julkaisi Nouvelles Nouvelles-nimisessä sepitelmässään\nmoittivan arvostelun, antaen kuitenkin tunnustusta esitykselle.\nSaatuaan tietää vihollistensa valmistelevan jotakin vakavampaa Molière,\njonka luonteessa oli hyvä annos gallialaista taisteluvalmiutta, päätti\nehättää ennen ja siten kastella heidän ruutinsa. Kesäk. 1 p. esitettiin\nNaisten koulun arvostelu (La Critique de l'École des Femmes), jonka\nMolière oli omistanut hurskaalle leskikuningattarelle Anna\nItävaltalaiselle.\n\nNäyttämönä on sivistyneistön naisten, henkevien Uranien ja Ëlisen,\nsalonki, jossa ovat koolla vanha presiöösi sulotar Climène, De la\nFeuilladen markiisi ja kirjailijat Lysidas ja Dorante. Keskustelun\naiheena on Naisten koulu. Uranie ja Élise puolustavat sitä, koketti\nClimène ei tiedä, miten ilmaista inhoansa tämän rahvaanomaisen\nnäytelmän kaikkien hirveyksien johdosta, narrimainen markiisi, joka on\nliian nerokas kyetäkseen mitenkään perustelemaan kantaansa, murahtelee\nvain halveksivasti: \"Kermatorttua, hitto vieköön!\" (Tarte à la crème,\nmorbleu!), kateellinen Lysidas nälvii, ja Dorante, Molièren edustaja,\npuolustaa. Uranien mielestä näytelmän tosioloinen puhetyyli on\npaikallaan, sillä hän ei tiedä mitään sen vastenmielisempää kuin\nteeskennelty hienotunteisuus, joka välttäessään kaikkia vähänkään\n\"karkeilta\" tuntuvia sanoja oikeastaan paljastaa oman salaisen, ruman\najattelunsa. Doranten mielestä aikakauden murhenäytelmän ihmiset ovat\nluonnottomia, mutta saavatkin olla sellaisia, koska ne ovat vain\nkuviteltuja hahmoja; mutta jos on kuten komediassa esitettävä\ntodellisia ihmisiä, täytyy käyttää luontoa mallina; komedian ihmisten\ntulee olla tuttuja omasta ympäristöstämme. Markiisi ilmaisee\nsuuttumuksensa sen johdosta, että on saanut tungeksia halvan yhteisen\nkansan joukossa edes päästäkseen katsomaan näytäntöä, ja että rahvas on\nrohjennut nauraa niin äänekkäästi, mutta saa Dorantelta vastauksen,\njosta jo helähtää Figaron kapinallinen kansanvaltaisuus: Herrat\nluulevat, ettei permannon yleisöllä ole arvostelukykyä, eivätkä mistään\nhinnasta alennu nauramaan samalla kertaa kuin se, vaikka katsottavana\nolisi maailman paras näytelmä. Mutta terve järki ei istu teatterissa\ntilatuilla paikoilla eikä puolen louisdorin ja viidentoista soun ero\nilmaise hyvän aistin eri asteita. Tämä voi olla yhtä huono, istuipa sen\nomistaja tai seisoi! Dorante ei tunnusta yksyyssääntöjenkään pyhyyttä.\nLuulisi kuullessaan puhuttavan niistä kysymyksen olevan jostakin\nsyvällisestä mysteriosta, ja kuitenkin yksyyssäännöt ovat vain terveen\njärjen antamia käytännöllisiä ohjeita. Sama terve järki, joka on tehnyt\nne, toimii edelleenkin joka päivä luoden ohjeitaan ilman Aristoteleen\nja Horatiuksen apua. Eiköhän pääsääntö ole se, että näytelmän tulee\nmiellyttää, ja että se on epäonnistunut, ellei se täytä tätä ehtoa? Jos\npidämme näytelmästä siitä huolimatta, että sen rakenne sotii\nyksyyssääntöjä vastaan, mutta haukottelemme sille, vaikka se onkin\nnäiden mukainen, niin ilmenee tästä selvästi, että nuo säännöt ovat\nvääriä. Kastikkeen hyvyyden ilmaisee oma makumme eikä keittokirja.\n\nTällä välin alkoivat vastustajain pommit valmistua. De Visén Zélindeà\nei Bourgognen teatteri kuitenkaan esittänyt, se kun muka ei ollut\nkylliksi myrkyllinen. Molière ei kantanut hänelle kaunaa, vaan esitti\nmyöhemmin hänen näytelmiään. Edme Boursault, joka luuli Lysidaalla\ntarkoitetun itseään, mukaili Naisten koulun kritiikin Maalarin\nmuotokuvaksi (Le Portrait du paintre), jossa ivan kärki oli käännetty\nMolièreä vastaan; sen teho tylsyi kokonaan siihen menestykseen, jonka\nsamana päivänä (lokak. 19:nä 1663) esitetty Molièren uusi isku,\nVersaillesin luonnos, saavutti, ja siihen selkäsaunaan, jonka Boileau\nantoi sen tekijälle 7:nnessä ja 9:nnessä satiirissaan. Muitakin\nnäytelmiä ja hyökkäyskirjoituksia ilmestyi, mutta ne täytyy sivuuttaa;\nniiden siveellinen taso oli yleensä alhainen.\n\nVersaillesin luonnos (L'Impromptu de Versailles) on pieni, kätevästi\ntehty pila, jossa esitetään Molière itse ja hänen seurueensa\nharjoittelemassa uutta ohjelmaa, jota kuningas on vaatinut. Mutta aika\non ollut niin lyhyt, ettei ole saatu valmiiksi mitään, ja\nharjoituksesta syntyykin neuvottelu siitä, mitä esitettäisiin.\nKeskustelu koskettaa Molièreä vastaan suunniteltua hyökkäystä ja\nmuodostuu vähitellen Naisten koulun naurettavien tyyppien, varsinkin\nMolièren mielestä huvinäytelmässä välttämättömien narrimaisten\nmarkiisien ruoskimiseksi, Bourgognen näyttelijäin hassunmahtavan tyylin\nivailemiseksi ja Boursaultin pilkkaamiseksi. Lopuksi kuningas\nilmoittaa, että varsinaisen näytännön saa siirtää toiseen kertaan.\nHenkilöluettelossa on neljä naurettavaa markiisia, joista yhtä esitti\nMolière itse; muut henkilöt ovat runoilija, sievistelevä vanhapiika,\nviisas koketti, älykäs satiirikko (nainen), ja \"imelä maanvaiva\"\n(nainen).\n\nTuntuu omituiselta, että kuningas salli näin markiiseista tehtävän\nkomediain ivan kohteita, eikä sitä voine selittää muuten kuin että\nvaltansa menettänyt ja presiöösiksi muuttunut \"markiisi\",\nhoviaateliston huonoin aines, oli todella kuninkaallekin kiusankappale,\njonka nolaaminen oli hänen tarkoitusperiensä kannalta paikallaan. De\nVisé koetti käyttää tätä asiaa Molièreä vastaan, valittaen, että\nsallimalla moisen pilkanteon kuningas alensi aatelistoa kansan\nsilmissä, mutta valitus ei aiheuttanut toimenpiteitä. Yhtä tehoton oli\nBourgognen näyttelijän Montfleuryn, jota Molière oli erikoisesti\nivannut Versaillesin luonnoksessa, kuninkaalle lähettämä\nilmiantokirjelmä, jonka mukaan Molièren nuori vaimo Armande oli hänen\nentisen rakastajattarensa tytär, syntynyt tosin ennen hänen\ntutustumistaan Molièreen, eikä hänen sisarensa eli Joseph Béjartin ja\nMarie Hervén tytär, kuten virallinen vihkimätodistus ilmoittaa.\nTähänkään seikkaan ei kuningas pannut mitään huomiota, vaan\nosoittaakseen päinvastoin järkkymätöntä luottamustaan Molièreen\nilmoittautui hänen ja Armanden pian tämän jälkeen syntyneen esikoisen\nkummiksi helmikuussa 1664. Molièren omaiset eivät liioin näy ottaneen\njuorua huomioon, mikäli tiesivätkään siitä, koska ovat olleet läsnä\nhäissä ja allekirjoittaneet aviosopimuksen; sitä he näet tuskin\nolisivat tehneet, jos olisivat tienneet liitossa olevan jotakin\nepäilyttävää.\n\nMutta vaikka Joseph Béjartin ja Marie Hervén perintöselvityksestäkin\nmaalisk. 10 p:ltä 1643 käy ilmi, että heillä oli silloin \"kastamaton\ntytär\", mikä ajan puolesta täsmälleen sopii Armanden ikään, tämä juoru\nei kuollut, vaan on pysynyt sitkeästi hengissä nykypäiviin saakka.\nVähää ennen Molièren kuolemaa esitetyssä näytelmässä nimeltä\nLuulosairas Élomire (É. hypochondre) vihjaillaan selvästi hänen olleen\nnaimisissa oman tyttärensä kanssa; 1688 ilmestyi hänen uuteen\navioliittoon mennyttä leskeään vastaan suunnattu häväistyskirjoitus\nKuuluisa näyttelijätär (La fameuse comédienne), jossa vanhat jutut\ntoistuivat. Ja huolimatta tosiasioista ovat vielä viime vuosisadan\nlopulla jotkut tutkijat (Jules Loiseleur, Hämäriä kohtia Molièren\nelämässä -- Les Points obscurs de la vie de Molière, 1877) pyrkineet\ntodistamaan, että Armande oli Madeleinen (ei kuitenkaan Molièren) tytär\neikä sisar. Koko tästä juoruaineistosta, erittäinkin mikäli se koskee\nMolièren avio-onnea ja hänen puolisonsa uskottomuutta, ovat\nkirjailijain yksityiselämää kaivelevat kriitikot lopuksi olleet\nsaavinaan avaimen hänen 1662:n jälkeen syntyneiden näytelmiensä\nselittämiseen ja ymmärtämiseen. Kysymyksessä on se tuttu ilmiö, että\nmilloin suuren runoilijan elämässä on tai luullaan olevan jokin\njärkyttävä, traagillinen, salainen asia, kriitikot kiiruhtavat\ntutkimaan ja kaivelemaan sitä väsymättömästi -- tuskin niinkään paljon\ntotuuden löytämisen tarkoituksessa, kuten he itse kauniisti sanovat,\nvaan inhimillisemmästä syystä: haaskanhajun houkuttelemina.\n\n\n5\n\nKuningas vaati suosikiltaan aina uutta ohjelmaa hovijuhliinsa, joiden\nkeskuksena oli itse ja joissa aatelisto ja sen kultainen nuoriso,\nkuninkaan ikäpolvi, päästi huvinhalunsa ja elämänilonsa valloilleen.\nTammikuussa 1664 esitettiin balettikomedia Pakollinen avioliitto (Le\nMariage forcé), johon Molièren sanottiin saaneen aiheen kreivi\nGramontin (III, s. 533) äsken tapahtuneesta avioliitosta neiti\nHamiltonin kanssa: tämän veljet olivat näet miekka kädessä pakottaneet\nhänet siihen. Hyväntuulisesti, rabelaismaisella pantagruelismilla,\nMolière pilailee vanhasta narrista, joka menee avioliittoon nuoren\nnaisen kanssa, varmasti tietäen joutuvansa aisankannattajaksi. Dorimène\nlienee Armande, jonka kiemailu alkoi tuntua Molièrestä arveluttavalta.\nToukok. 7-13 p. samana vuonna toimeenpantiin Versaillesissa loistavat\n\"Lumotun saaren huvit\" (les Plaisirs del' île enchantée), joihin\nVigarani hankki koristeet, Lulli musiikin ja Molière teatteripuolen, ja\njoiden upeus ilmenee onnistuneesti Israël Sylvestren kaiverruksista.\nMolièren seurue, jonka naisjäsenillä varsinkin oli myrskyisä menestys,\nesitti mm. johtajansa uuden balettikomedian nimeltä Eliin ruhtinatar\n(La Princesse d'Elide), ihastuttavan kudelman tunteellisuutta ja\npaimenrunoutta, jonka juoni on otettu Moreton komediasta Ylenkatse\nylenkatsetta vastaan (III, s. 397). Kiireen vuoksi Molière ehti\nsepittää vain kaksi ensimmäistä näytöstä runomittaan.\n\nVaikka kuningas siis piti Molièreä ahkerassa työssä, ei tämän\noma-aloitteinen kirjailijatoiminta silti tyrehtynyt: yllämainittujen\njuhlien aikana, toukok. 12 p. 1664, hän sai tilaisuuden lukea\nkuninkaalle, tämän äidille ja puolisolle Tartuffen kolme ensimmäistä\nnäytöstä. Oliko näytelmä jo tällöin kokonaan valmis, vai jättikö hän\nneljännen ja viidennen näytöksen, joissa Tartuffen kyynillisyys\nräikeimmin paljastuu, varovaisuussyistä toistaiseksi, on tietymätöntä.\nKokeen tuloksena oli -- luultavasti kuninkaan äidin ja puolison\nvaikutuksesta --, että vaikka kuningas täysin oivalsi näytelmän arvon\nja hyväksyi sen tarkoituksen, hän silti varovaisuussyistä kielsi sen\nesittämisen yleisölle.\n\nKoettaessaan taivuttaa kuningasta peruuttamaan kieltoansa Molière\nturvautui mm. siihen rohkeaan keinoon, että pyysi saada lukea\nnäytelmänsä paavin lähettiläälle, kardinaali Chigille. Tätä hän tuskin\nolisi tehnyt ilman kuninkaan salaista neuvoa, sillä vieraan prelaatin\nhaastaminen ratkaisijaksi asiassa, jonka Parisin arkkipiispa katsoi\nkuuluvan kokonaan omaan tuomiovaltaansa, oli tietenkin arveluttavaa ja\närsyttävää. Sivistyneen italialaisen kunniaksi mainittakoon, että hän\nhymyili hienosti kuunnellessaan näytelmää, mikä selitettiin siten, että\nhän hyväksyi sen; kohtuullista on myös huomauttaa, että monet\nranskalaisetkin hengelliset, joille Molière oli tähän mennessä\nkappaleensa lukenut, olivat samoin hyväksyneet sen. Kuninkaan\nmenettelyn perusteena oli hänen selvän järkensä ja Molièreä kohtaan\nyleensä osoittamansa vapaamielisen suopeuden lisäksi se, että hän\nhalusi nolata pappinsa, koska nämä olivat alkaneet nuhdella häntä hänen\nlemmenseikkailuistaan. Hän olisi ehkä nyt peruuttanut kieltonsa, ellei\neräs parisilainen pappi Pierre Roullé olisi pian tämän jälkeen\njulkaissut lentokirjasta nimeltä Kuuluisa kuningas (Le Roi glorieux au\nmonde), josta hengellisten piirien kiukku Molièreä vastaan ilmeni\npöyristyttävän karkeasti ja jossa vaadittiin hänen polttamistaan\nroviolla. Molière vastasi siihen kuninkaalle osoittamallaan\nanomuskirjalla (placet), lausuen mm., että koska komedian tehtävänä oli\nihmisten erehdysten oikaiseminen pilan aseilla, hän oli luullut\nmenettelevänsä oikeimmin ahdistaessaan aikakautensa paheita esittämällä\nniistä naurettavaksi tekeviä kuvauksia; kun nyt tekopyhyys kieltämättä\noli ajan yleisin ja vaarallisin pahe, hän oli uskonut tekevänsä\nkaikille rehellisille ihmisille hyvän palveluksen hyökkäämällä juuri\nsen kimppuun; mutta tuntien kuninkaan hienotunteisuuden kaikissa\nuskonnon alaan kuuluvissa asioissa herrat Tartuffet olivat vedonneet\nsiihen ja siten onnistuneet estämään näytelmän esittämisen; näin olivat\nkuvattavat saaneet kielletyksi oman kuvansa. Roullén kirjoitus oli\nkohdistettu näytelmään, jonka kuningas itse oli hyväksynyt. Tällaisia\nhyökkäyksiä vastaan Molière pyysi Hänen Majesteettinsa suojelusta.\n\nVanhoillinen hovipuolue oli kuitenkin niin voimakas, ettei kuningas\nkatsonut voivansa vieläkään peruuttaa kieltoansa. Kaikesta tästä\nmelusta näytelmä oli kuitenkin tullut niin kuuluisaksi, että se\ntahdottiin välttämättä nähdä, ja niin sitä ruvettiin esittämään\nkiellosta huolimatta yksityisesti. Kokonaisuudessaan,\nviisinäytöksisenä, se näyteltiin ensimmäisen kerran Condén ruhtinaan\ntoimesta marrask. 29 p. 1664 Raincyn linnassa. Lähtiessään Alankomaiden\nsotaan 1667 kuningas vihdoinkin antoi suullisen luvan julkiseen\nnäytäntöön, mutta kun tämä sitten tapahtui elok. 5 p. kielsi Parisin\npoliisipäällikkö, joka muuten oli Boileaun ystävä, sen arkkipiispan\npyynnöstä. Kiireesti Molière lähetti kaksi näyttelijäänsä viemään\nkuninkaalle toista placet-kirjelmäänsä, jossa mm. sanoi, ettei voisi\nenää sepittää komedioja, jos Tartuffet voittaisivat, mutta että toivoi\nvielä \"saattavansa nauramaan sen hallitsijan, joka nyt saattoi koko\nEuroopan vapisemaan\". Kuningas vain lupasi harkita asiaa palattuaan\nParisiin. Täällä oli innokas arkkipiispa tällä välin julkaissut\nMolièreä vastaan kohdistetun paimenkirjeen, jossa Tartuffe leimattiin\nerittäin vaaralliseksi juuri sen vuoksi, että se oli hyökkäävinään\ntekopyhyyttä vastaan, mutta kävikin muka tämän naamion turvin\ntodellisen hurskauden kimppuun. Heikot sielut voisivat pahentua siitä\nja siksi arkkipiispa kielsi seurakuntalaisiaan millään tavalla siihen\ntutustumasta.\n\nMolière ei lannistunut, vaikka olikin sairas, ja onnistui vihdoin\ntaivuttamaan kuninkaan asettumaan täsmälliselle kannalle. Syksyllä\n1668, jolloin jesuiitat ja jansenilaiset tekivät välirauhan ja kuningas\nkielsi kaikki kirkolliset riidat, Molière kirjoitti kolmannen aivan\nlyhyen placet-kirjelmänsä, jossa on rauhallinen, leikillinen sävy.\nHelmik. 5 p. 1669 eli viiden vuoden taistelun jälkeen julkaistiin\nkuninkaallinen lupa Tartuffen esteettömään esittämiseen.\n\nVaatimattoman kirjailijan, näyttelijän ja teatterinjohtajan\ntaisteluasenne oli kääntynyt uudelle taholle. Hän oli jo lyönyt\npresiöösit ja markiisit, joiden \"heppumaisuus\" varmaan oli syvästi\nkyllästyttänyt kaikkia miehekkäitä sieluja, ja oli nyt saanut käteensä\naasin leukaluun, jolla niitti maahan tekopyhät Tartuffet. Itse asia --\ntekopyhyys -- on yhtä vanha kuin ihminen, kulkee varsinkin\nuskonnollisuuden kantapäillä ja lehahtaa erikoisesti palamaan silloin,\nkun tämä saavuttaa huippukorkeuksia ja pian maallistuu muotiasiaksi ja\n\"hyväksi tavaksi\", kuten juuri oli käynyt Molièren aikana. Sen rinnalla\ntaas valvoo älykkäiden ihmisten totuudentunto, osoitellen sitä\nsormellaan ja paljastaen sen inhoittavuutta. Kirjallisuudessa tästä\nnäkyy tuon tuostakin jälkiä. Plautuksen ja yleensä antiikin komediain\nparittelija asettuu sukupuun alkupäähän; Jeesuksen vertaus susista\nlammasten vaatteissa ja valkeaksi sivutuista haudoista, jotka ovat\ntäynnä kuolleiden luita, on painunut syvästi ihmiskunnan mieleen; Kettu\nRepolaisesta ja fablioista (II, s. 350-369) kuvastuu monella tavalla\nkeskiajan käsitys tekopyhistä hengellisistä, jotka periytyivät tässä\nhahmossa Boccaccion ja muiden renessanssin kirjailijoiden novelleihin\n(II, s. 468, 485, 492, 511); pikareskiromaanin mielihenkilöitä oli\ntekopyhä aneiden kauppias (III s. 228); Polengon teoksissa munkit\nsaivat ansaitsemansa arvosanan; Rabelais pilkkasi verisesti typeriä ja\ntietämättömiä, mutta ulkonaisesta jumalisuudestaan tärkeitä munkkeja;\nMachiavellin Fra Timoteo ja Aretinon Ipocrito (III, s. 356) ovat\nmerkkihenkilöitä Tartuffien historiassa; samoin Regnier'n Macette,\nScarronin Tekopyhät, Jonsonin Alkemistin amsterdamilaiset puritaanit ja\nPerttulin markkinoiden pastori Zeal-of-the-Land Busy (III, s. 254, 256,\n468, 469). Ei voi siis sanoa Molièren Tartuffea alan ensimmäiseksi\nuutuudeksi, vaikka se kyllä sai tämän aseman siksi, että se nousi\ntekijänsä nimen ja ranskalaisen klassillisuuden mukana sekä oman\nsiveellisen vakavuutensa vuoksi korkeammalle ja näkyvämmäksi kuin\nainoakaan edeltäjänsä.\n\nTartuffessa [suomentanut Otto Manninen] on neljänlaisia henkilöitä:\nensiksi hyväntahtoinen, naivi, herkkäuskoinen porvari Orgon, yksi niitä\nei aivan harvinaisia luonteita, jotka aina tarvitsevat ihailun kohteen,\ntuhlatakseen hänelle palvontaansa ja palvelustansa ja loistaakseen\nhänen maineellaan. He ovat onnellisia niin kauan kuin saavat näin\nosoittaa omaa hyvyyttään, sillä pohjaltaan he täten ihailevat itseään,\nmutta tulevat onnettomiksi joutuessaan itse toisten hyvyyden kohteiksi\nja kiitollisuudenvelkaan. Orgonin äiti rouva Pernelle on huvittava kuva\nvanhasta naisesta, joka ihailee hurskaita miehiä sekä sukupuolensa\nyleisen taipumuksen että senkin vuoksi, että on vanhuudessaan\nluonnonlain mukaan turvautunut uskontoon; hänen antaumuksensa on\nrajatonta, kuuroa kaikille järkisyille, ja logiikkansa täysin\n\"naisellista\". Toiseen ryhmään kuuluvat Orgonin puoliso, hienosti\nhahmoteltu, viisas ja puhdas Elmire -- Molièren jaloimpia ja\nmiellyttävimpiä naistyyppejä --, hänen tulinen, mutta vielä\nharkitsematon poikansa Damis, suloinen ja ihanteellinen tyttärensä\nMariane ja lankonsa Cléante, joka on Molièren puhetorvena, Marianen\nsulhanen Valère ja kielevä, toimelias kamarineito Dorine, hauska lisä\ntähän viehättävään tyyppisarjaan. He ovat kaikki valistuneita,\nselkeästi ajattelevia, rehellisiä ihmisiä, joilla on luontainen inho\nteeskentelyä ja valheellisuutta vastaan. Kolmatta ihmislajia edustaa\nTartuffe, kaiken moraalin ulkopuolella asuva, alhainen, kylmäverinen\nsielu, joka elää ihmisten loisena käyttämällä hyväkseen heidän\nheikkouksiansa. Hänen inhoittavuutensa on sitä suurempi, kun hän\nkoettaa peittää saastaisuuttaan sillä, minkä päinvastoin tulisi olla\nsiveellisen nuhteettomuuden ilmaus: uskonnollisuudella. Sitkeästi ja\njohdonmukaisesti hän pyrkii päämääriinsä, varautuen myös -- tietenkin\nalhaisin keinoin -- kestämään mahdolliset tappiot. Mutta juuri se,\nmoraalittomuus, joka on hänen suurin voimansa, on samalla myös hänen\nsuurin heikkoutensa: tekopyhien hengellisten tavallinen salainen\nhelmasynti, viehtymys naisiin, saa hänet menemään vastustajain\nvirittämään ansaan. Huomattuaan auttamattomasti paljastuneensa hän\nkylmäverisesti kääntää näkyviin olemuksensa tosipuolen ja koettaa\nkiristää syntyneestä uudesta tilanteesta itselleen kaiken mahdollisen\nhyödyn; häneltä näet puuttuu moraalin ohella täydelleen häpy. Neljättä\nihmislajia edustaa häätömies Loyal, virkamies, joka on paatunut\nhoitaessaan surullista velvollisuuttaan ja nauttii saadessaan näyttää\nsuurta valtaansa ja antaa ihmisille järkyttäviä, julmia määräyksiä,\nmutta peittää kaiken siloiseen, kylmänviralliseen kyynilliseen\nkohteliaisuuteen -- mestarillisesti hahmoteltu tyyppi, joka on varmaan\nkotoisin todellisuudesta.\n\nTartuffe on päässyt hurskaudellaan ja kaikinpuolisella näennäisellä\njaloudellaan niin perinpohjin rouva Pernellen ja Orgonin suosioon, että\ntämä pitää häntä ylimpänä ystävänään, jonka taivas on lähettänyt\njohtamaan hänen perhettään paremmalle tielle. Tartuffe alkaa vähitellen\nisännöidä talossa, jonka samoin kuin Marianen käden saavuttamisen\nomakseen asettaa päämääräkseen. Rouva Elmiren sulot ovat myös\nherättäneet hänen kiinnostustaan, minkä tämä on huomannut. Päästäkseen\nperille lurjuksen todellisista tarkoituksista Elmire ja Damis asettavat\nTartuffelle ansan kutsumalla hänet Elmiren luo lemmenkohtaukseen.\nTartuffe paljastaa itsensä, mutta Orgon ei sokeudessaan usko vaimoaan\neikä poikaansa, vaan karkoittaa tämän pois kotoa. Hän hylkää Valèren\nkosinnan ja lupaa Marianen Tartuffelle, jolle vielä lahjoittaa talonsa\nja antaa säilytettäväksi poliittisesti vaarallisia papereita sisältävän\nlippaan, joutuen täten Tartuffen käsiin. Puolisonsa pyynnöstä hän\nlopuksi kuitenkin suostuu olemaan salaisena todistajana (pöydän alla)\ntämän ja Tartuffen uudessa lemmenkohtauksessa, jolloin saa omin korvin\nkuulla äärimmäisen selvät näytteet lurjuksen uskomattomasta\nkyynillisyydestä ja halpamaisuudesta:\n\n    Et le mal n'est jamais que dans l'éclat qu'on fait.\n    Le scandale du monde est ce qui fait l'offense,\n    Et ce n'est pas pécher, que pécher en silence.\n\n    Ja pahaa on vain paha huuto, mi nousta voi,\n    syy vain se, jos antaa juorulle hammaspalaa;\n    ja syntiä ei ole synti, mi tehdään salaa.\n\nTällöin Orgon, jota Tartuffe vielä pilkkaa helposti nenästä\nvedettäväksi, vihdoinkin saa silmänsä auki ja ajaa lurjuksen ulos. Tämä\nkoettaa häätömiehen avulla ottaa taloa haltuunsa ja lähettää mainitut\npoliittiset paperit viranomaisille, mutta kuningas saa tietää asian\noikean laidan ja antaa vangita Tartuffen juuri kun tämä luulee\nlopullisesti voittaneensa. Molièren kirjailijaluonteen rehellisen\nsuuttumuksen todistuksena ovat ne sanat, jotka lurjuksen pauloista\npelastunut Orgon sanoo Tartuffelle -- katsojan suureksi tyydytykseksi\n-- vangitsemisen jälkeen: \"Ähäh, saitkos, veijari!\"\n\nTartuffe tulee näyttämölle vasta kolmannessa näytöksessä; ensimmäisessä\nja toisessa hänestä vain puhutaan, mutta siten, että yhä\njännittyneempinä odotamme hänen ilmestymistään. Tämä on nähdäksemme\nnäytelmän teknillisestä rakenteesta johtunut välttämättömyys: Tartuffe\non kolmas henkilö, josta täytyi heti alussa toisten puheen kautta\nhahmotella monipuolinen kuva; jos hän olisi saapuvilla, tämä olisi\nhankalampaa. Molièren ratkaisu oli yksinkertainen ja luonteva,\ntaiteellisesti pätevä. Loppu on tuskin Molièren alkuperäisten\nsuunnitelmien mukainen, vaan on syntynyt kuninkaan miellyttämiseksi ja\nkiittämiseksi. Kuninkaan osuuden siitä voi helposti jättää pois\nsijoittamalla hänen kohdalleen yksinkertaisesti poliisin. Näytelmän\nheikkoutena on se, että Orgon vaikuttaa liian herkkäuskoiselta; inhomme\nTartuffea kohtaan on kuitenkin niin syvä, ettemme pane tähän\nerikoisempaa huomiota. Perusaate on oikea ja terveellinen vielä tänään,\njolloin Tartuffet ovat yhtä tavallisia kuin ennenkin.\n\n\n6\n\nTaistellessaan Tartuffen puolesta Molière kirjoitti ahkerasti: helmik.\n15 p. 1665 esitettiin Don Juan eli kiven kemut (- ou le Festin de\nPierre). Parisin yleisö oli muuttanut \"kiven\" \"Pierreksi\", mikä teki\nnimen täysin käsittämättömäksi, sillä eihän näytelmässä esiinny ketään\n\"Pierreä\", ja Molière otti nimen tässä muodossa alaotsakkeeksi\nharkitsematta asiaa sen enempää.\n\nItalialaiset Cicognini ja Giliberto olivat kumpikin sommitelleet Tirso\nde Molinan Sevillan pilkkaajasta (III, s. 383-385), jonka espanjalainen\nseurue esitti Parisissa kuninkaan häissä 1657, oman commedia\ndell'arte-tyylisen mukaelmansa, joista edellinen esitettiin\nPienen-Bourbonin teatterissa 1658 ja on säilynyt; jälkimmäisestä, joka\non kadonnut, tehtiin kaksikin ranskannosta, jotka molemmat esitettiin\nParisissa. Ne ovat lähinnä olleet Molièren esikuvina. Molièren Don Juan\non kuva hänen oman aikansa libertiinistä: niin paatunut ateisti ja\npilkkaaja, ettei kadu helvettiinmenon hetkelläkään, kuten sentään hänen\nespanjalainen veljensä, -- naisten ammattiviettelijä, joka ei kammo\nminkäänlaista imartelua, valhetta, petosta eikä väkivaltaa pyrkiessään\npäämääräänsä ja tekee juuri näistä lemmenhankkeista ovidiusmaisen\n\"taiteen\". Hän on tunnoton ja sydämetön joka suhteessa, säälimättä\nisäänsä tai ketään muitakaan, jotka vain asettuvat hänen itsekkyytensä\ntielle. Kaiken tämän halpamaisuutensa hän peittää ulkonaisen sirouden\nja kohteliaisuuden manttelilla, jonka vielä koristaa urhoudellaan,\nainoalla miehekkäällä ominaisuudellaan. Hän ei ole tyhmä, vaan\npäinvastoin älykäs, ilmaisten ajatuksensa sillä kylmäverisellä,\nkyynillisellä osuvaisuudella ja ytimekkyydellä, joka on usein rappiolle\njoutuneille, kaikki sillat polttaneille elostelijatyypeille kuvaavaa ja\ntulee myöhemmin elähtäneen sivistyneistön draamassa tärkeäksi\ntekijäksi. Se oli varmaan ajankohdan libertiinien tyypillistä\npuhetyyliä, mutta periytyy kirjallisesti renessanssista, etupäässä\nsatiirin ja huumorin linjaa myöten. Hänen kyynillisyytensä ilmenee\nräikeimmin silloin, kun hän päättää ruveta teeskentelemään\nuskonnollisuutta voidakseen sen varjossa sitä turvallisemmin harjoittaa\npaheitaan. Hän oli näet huomannut, että kaikkia muita vikoja\nmoitittiin, mutta ei tekopyhyyttä, joka päinvastoin täydellisesti\nvarjeli harjoittajansa arvostelulta. Don Juan on täten samalla kertaa\nMolièren hyökkäyksen sekä kohde että ase. Kun Don Louis luettelee\npoikansa vikoja ja lausuu, että vain hyveet ja omat ansiot voivat antaa\naatelisnimelle sisällyksen, kuulemme Molièren kansanvaltaisen,\nporvarillisen elämänkäsityksen käyttävän puheenvuoroa; kun Don Juan\nheittäytyy Tartuffeksi, iskee Molière hänellä vastustajiansa.\nVarmaankin juuri se, että Don Juan tarjosi oivan tilaisuuden nasevaan\niskuun päin sekä narrimaisen ylhäisön että Tartuffien naamaa, oli\npääsyy, mikä sai Molièren mieltymään tähän aiheeseen.\n\nDon Juanin palvelija Sganarelle, jota Molière itse esitti, on näytelmän\nmuista henkilöistä ainoa mainitsemisen arvoinen, mutta sellainen\npätevillä syillä. Hän on Molièren onnistunein palvelijatyyppi,\ntietoinen isäntänsä tekojen moraalittomuudesta, mutta liian pelkuri\nvastustamaan niitä todenteolla, hyväntahtoinen, puhelias ja taipuvainen\nfilosofoimaan Sancho Panzan tyyliin. Ilmeistä onkin, että hänen\nkumminaan on ollut, paitsi alkuperäisen Leporelloa, mainittu kuolematon\nkastilialainen talonpoika. Siihen viittaa mm. se, että Sganarellen\nainoana huolena hänen herransa joutuessa helvettiin on se, kuka nyt\nmaksaa hänen rästissä olevan palkkansa.\n\nMolière on säilyttänyt näytelmässään surmatun komentajan kuvapatsaan,\njoka päätä nyökäten vastaa Don Juanin illalliskutsuun ja saapuu lopussa\nviemään häntä. Tästä ja loppunäytöksen varoittavasta haamusta\nhuolimatta Don Juanissa ei ole alkuperäisen kauhuromanttista tunnelmaa.\nSellainen ei sopinut Ranskassa, jossa kirkas älyllisyys hälvensi\ntällaisen hypnoosin. Yksyyden lakia ei ole noudatettu, vaan näyttämö\nvaihtelee kuten alkuperäisessä. Koko näytelmä on proosaa. Charlotten,\nPierrot'n ja Don Juanin kohtaus johtaa mieleen Robinin ja Marionin\n(II, s. 387); laskua tuova mestari Dimanche ja hänen kohtelias\ntoimittamisensa ulos hänen saamatta virketyksi varsinaisesta asiastaan\nsanaakaan kuuluu farssin alaan.\n\nEnsimmäisen esityksen jälkeen Molière sai määräyksen pyyhkiä sen\nkohdan, jossa Don Juan koettaa kultarahalla houkutella kerjäläistä\nkiroamaan, ja sittemmin muitakin. Mahtavat, etupäässä kai jansenilaiset\npiirit nousivat sitä vastaan ja saivat sen pois ohjelmistosta sitten\nkun sitä oli esitetty 15 kertaa. Painatuslupa peruutettiin myös; sen\njulkaisi karsittuna ja runomittaan muutettuna runoilijan kuoltua Thomas\nCorneille 1682. Alkuperäisessä asussaan Don Juan esitettiin uudelleen\nvasta 1841 (Parisin Odéon-teatterissa), ja käsitti silloinen yleisö\nhänet neroksi ja yli-ihmiseksi.\n\nDon Juanissa annetaan lääkäreille, joita Molière näyttää sydämestään\nvihanneen, kipeitä sivalluksia. Ennen (III, s. 130) olemme\nhuomauttaneet lääketieteen kääntyneen 1600-luvulla suuntaan, joka\nlupasi vapautumia keskiaikaisuuksista; sillä tiellä olevat lääkärit\nolivat kuitenkin vielä harvinaisia poikkeuksia, enemmistön\npuoskaroidessa ja surmatessa ihmisiä väärinkäsitetyn Galenuksen\nkoeteltuun tapaan, mm. ylen runsaalla suonen iskennällä. Lääkärien\nmaineelle on kuvaavaa, että heistä oli tullut fablioiden (II, s. 362)\nja farssien (III, s. 359) vakinainen, suosittu pilan kohde. Pila oli\nkuitenkin vielä ollut ylimalkaista, enimmäkseen samanlaatuista,\nmerkityksetöntä, mutta muuttui nyt, Molièren puuttuessa asiaan\nperustellusti syyttäväksi satiiriksi. Syyskuussa 1665 esitettiin\nbalettikomedia Rakkaus lääkärinä (L'Amour médecin) ja elokuussa\nseuraavana vuonna farssikomedia Lääkäri vastoin tahtoansa (Le Médecin\nmalgré lui), jotka molemmat perustuvat Lopen näytelmään Madridin\nterveysvesi (III, s. 378) Lääkärien pilkkaaminen on molemmissa\ntietenkin uutta. Vieläkin täytyy myöntää oikeaan osuvan satiirin\nyhtyvän niissä leppoisan leikilliseen hilpeään sävyyn, ja\nensiksimainitussa kokonaisuuden saavan välitansseista lystikästä\nkomiikkaa.\n\nOn muistettava Tartuffea koskevan taistelun olleen näinä aikoina\nparhaillaan käynnissä ja Molièren halunneen näillä pienillä töillään\npitää kuningasta hyvällä tuulella. Se onnistuikin. Jo 1660 Molière oli\nveljensä kuoltua saanut takaisin suvun vanhan arvonimen \"kuninkaan\nverhoilija ja kamaripalvelija\". Elokuussa 1665 kuningas otti hänen\nseurueensa erikoiseen suojelukseensa antaen sille nimen \"Kuninkaalliset\nnäyttelijät\" (Comédiens du Roi) ja 6.000 livren vuotuisen apurahan.\n\nHovin teatteriministerinä Molièren täytyi aina olla valmis hankkimaan\nsopivaa huviohjelmaa, mikä onnistuikin hänelle helposti tuon ennen\nmainitun sisällysrikkaan salkun avulla. Sen aineksista hän sommitteli\nMelicerten (1666), Koomillisen pastoraalin (Pastoral Comique) ja\nSisilialaisen (Le Sicilien), molemmat viimeksimainitut 1667, jotka ovat\nhilpeitä balettikomedioja ja huvittivat hovia erikoisesti. Mutta ohella\nhän toteutti vakavampia ja vaativampia kirjallisia suunnitelmia.\n\nMainitut kuninkaan suomat rohkaisut olivat Molièrelle tänä ajankohtana\nhyvin tarpeellisia, sillä hän oli masentunut Tartuffea ja Don Juania\nkohdanneesta vainosta, Armanden kanssa sattuneista ikävyyksistä joiden\njohdosta puolisot asuivat erillään, ja siitä, että hänen suosikkinsa\nRacine oli kiittämättömästi siirtänyt Aleksanterinsa hänen\nnäyttämöltään Bourgognen teatteriin ja houkutellut hänen seurueensa\netevän näyttelijättären, Du Parcin, mukaansa. Lisäksi hän oli sairas\nruumiillisesti, ollen kykenemätön esiintymään joulu-tammikuussa\n1665-1666 ja kituen pilkkaamiensa lääkärien ja apteekkarien käsissä,\njoihin kuitenkin häätyi turvautumaan. Näiden monenlaisten kärsimysten\npohjalta syntyi hänen filosofinen \"komediansa\" Ihmisvihaaja (Le\nMisanthrope), joka esitettiin kesäk. 4 p. 1666.\n\nIhmisvihaaja on vakuuttava näyte Molièren harvinaisesta lahjakkuudesta\ndraaman hienoimpien rakennekeinojen varmana käyttäjänä ja ihmisluonteen\ntuntijana. Katsoja ei tule ajatelleeksi näyttämöllisiä puolia, sillä ne\non ratkaistu niin nykyaikaisen luontevasti, etteivät ne herätä\nhuomiota. Siltä kannalta Ihmisvihaaja on kuin uudenaikainen näytelmä,\njonka tapahtumapaikkana on salonki, sali, koti, jokin luonteva\nelämänkeskus. Tulevien ja lähtevien virta ja heidän keskustelustansa\nilmenevä elämänlanka solmuineen muodostavat näytelmän, jonka toiminnan\naika voi kestää vain muutaman hetken, mutta olla silti täynnä\nsielullista jännitystä. Molièren uusi näytelmä oli täydellisesti\nyksyysohjeiden mukainen, mutta syntynyt varmaan kokonaan niitä\nmuistamatta, aikansa käsityksistä irtautuneena näkemyksenä, joka\nyllättää malliksi kelpaavalla rakenteellaan. Se oli virallisesti\n\"komedia\", mutta tosiasiassa sielullinen \"tragedia\". Samoin ovat sen\nhenkilöt yllättävästi aikansa edellä. Shakespearen kuolemasta oli\nkulunut vain viisikymmentä vuotta, mutta ilmaisemaan sitä sävyn eroa,\nmikä on Ihmisvihaajan ja hänen näytelmiensä välillä, tarvitaan kyllä ne\nvuosisadat, jotka ovat kuluneet tultaessa meidän aikaamme. Hamletia on\nkoetettu esittää nykyaikaisin puvuin ja epäonnistuttu, sillä Tanskan\nprinssiä ei voida irroittaa Elsinoren linnan romanttisesta hämystä\nriistämättä hänen olemukseltaan sen suggestiivista runollisuutta. Mutta\nAlceste voidaan pukea päivän muodikkaimpaan salonkiasuun ja asettaa\njuttelemaan klo 5:n teen nuoren, säkenöivän älykkään ja itsenäisen\nherrattaren kanssa, näytelmän siitä kärsimättä. Päinvastoin tämä\ntodennäköisesti siitä kohentuisi, sillä vapautuminen vanhoista puvuista\ntoisi sen henkilöt meitä lähemmäksi, paljastaen heidän edustamansa\ntotuudet niiksi, joita ne tosiasiassa ovat: muuttumattomiksi ja myös\nmeidän aikanamme tosiksi ja tarpeellisiksi.\n\nAlceste on rehellinen, suora luonne, joka on tullut huomaamaan elämässä\nkaikkialla vallitsevan valheellisuuden, kärsii siitä ja vihaa sen\njohdosta koko ihmiskuntaa, haluten omasta puolestaan aina sanoa\n\"totuuden\", selvän ja kiertelemättömän mielipiteensä kelle ja mistä\nasiasta hyvänsä:\n\n                            Je hais tous les hommes,\n    Les uns, parce qu'ils sont méchants et malfaisants,\n    Et les autres, pour être aux méchants complaisants,\n    Et n'avoir pas pour eux ces haines vigoureuses\n    Que doit donner le vice aux âmes vertueuses.\n\n                            Mä ihmisiä vihaan;\n    Heist' osa itse valtaan valheen, pahan vaipuu\n    Ja toinen tätä sietämähän tyynnä taipuu,\n    Sen tehden tuntematta suurta voimaa vihan,\n    Min sieluun saastattomaan nostaa synti lihan.\n\nHänen ystävänsä Philinte, joka on tottunut olemaan Alcesten tuimien\nsanojen kohteena, on toisenlainen luonne, tuskin totuutta vähemmän\nrakastava kuin Alceste, mutta elämäntaitoisempi, ehkä jonkin verran\nmaailmanviisaampi, joka ymmärtää, että totuutta on joskus pideltävä ja\nkäytettävä varovaisesti:\n\n    La parfaite raison fuit toute extrémité,\n    Et veut que l'on soit sage avec sobriété.\n\n    On äärimmäisyyksien vihollinen järki,\n    Sen tulee taittaa liian viisauden kärki.\n\nAlcesten ohjelma joutuu koetukselle, kun liukas ja hieno hovimies\nOronte saapuu kuulemaan hänen mielipidettään sepittämästään sonetista.\nAlceste epäröi ja haluaa kieltäytyä sanomasta mitään, mutta taipuu\nsitten ja antaa arvostelujansa säe säkeeltä, koettaen pehmentää niiden\nankaruutta kohteliaalla sävyllä. Mutta kun Oronte väittää vastaan, hän\nkiihtyy ja laukaisee lopulta tulemaan alastoman totuuden. Yhtä\nterävästi on eritelty Oronte: tämä lupaa tyytyä arvosteluun, oli se\nminkälainen tahansa, mutta loukkaantuu, kun se onkin moittiva,\npaljastaen siten itserakkautensa.\n\nAlcesten tragiikka perustuu siihen, että hän on rakastunut Célimèneen,\nnuoreen kaunottareen, jolla on oikeastaan hyvin vähän hänen ohjelmansa\nmukaisia ominaisuuksia, hän kun on iloinen, mielistelynhaluinen,\nseuraelämän kaikkien pikkuvalheiden ja teeskentelyn taituri. Varsinkin\nhän on mestari hahmottelemaan salonkien perinteelliseen tapaan\nystävistään sattuvanilkeitä luonnekuvia -- tapa, jota voi sanoa joko\npanetteluksi tai taiteeksi, mutta johon molemmissa tapauksissa\ntarvitaan ihmistuntemusta. Mutta kaiken ulkonaisen keveyden alta kuuluu\nusein ajatuksia, joiden perusteella vähitellen alamme huomata, että\ntämä nuori kaunotarhan on koko seurueen syvällisin, älykkäin ja\nelämäntaitoisin henkilö. Hän ei kyllä milloinkaan sano totuuksia\nAlcesten karhumaiseen tyyliin, sillä siihen hän on liian viisas ja\nsivistynyt, mutta ei silti jätä niitä sanomatta, vaan pukee ne\nsellaiseen kylmän kohteliaaseen sävyyn ja asuun, että niillä on\npaljoa syövyttävämpi teho kuin konsanaan Alcesten murisevilla\nsuorasukaisuuksilla. Célimène on lyhyesti sanottuna Ihmisvihaajan\ntodellinen, elävä, inhimillinen ja viehättävä keskushenkilö, sädehtivän\nkaunis, luonnollinen ja monipuolinen, jonka rinnalla Alceste ja muut\novat teoreettisia ominaisuushenkilöitymiä. Tämä se on, jota Alceste\nhänessä rakastaa -- terve, suloinen naisellisuus etu- ja\nvarjopuolineen. Kun sitä ei ole teoreettisesti puhtaaksi ja jaloksi\nviljellyssä Eliantessa, ei runoilijan vaisto ole sallinut hänen\nvalloittaa Alcesten tunteita.\n\nMyös Alcestessa on jotakin, jota Célimène kaikesta huolimatta rakastaa.\nHän ei kuitenkaan voi suostua tulemaan Alcesten omaksi, sillä tämän\nvaatimus, että hänen oli samalla taivuttava eristäytymään \"pahasta\nmaailmasta\", sotii hänen käytännöllistä järkeänsä ja ihmisseuraa\nrakastavia vaistojansa vastaan. Hän hylkää siis Alcesten, joka\nlopullisesti katkeroituneena siirtyy yksinäisyyteen. Alcesten ihmisviha\non teoreettisesti syntynyttä ja sokeudessaan ilmausta hänen luonteensa\nahtaasta yksipuolisuudesta ja rajoittuneisuudesta: hän ei tule\nmilloinkaan ajatelleeksi, että joskus muutkin voisivat olla oikeassa,\nettä se, jota hän piti \"totuutena\", saattoi näyttää toisista\n\"valheelta\". Ei voi olla kuvittelematta, että Molière ajatteli paljon\nitseään ja Armandea kirjoittaessaan Alcesten ja Célimènen osia; ellei\nhän olisi tehnyt niin, olisi ihmisvihan aihe saattanut jäädä paljoa\nlähemmäksi ikivanhaa sukupuutansa (I, s. 330, III, s. 454) ja vaille\nnykyaikaista tehoansa.\n\n\n7\n\nVuodet 1662-1667 olivat Molièrelle erittäin vaikeita siksi, että\nsilloin hänen vastustajansa ponnistivat kaikki voimansa saadakseen\nhänet syöstyksi kuninkaan suosiosta ja hänen toimintansa kielletyksi.\nLisäksi hänen perheolonsa olivat ikävällä kannalla. Mutta tilanne\nmuuttui 1668:n jälkeen edullisemmaksi: vastustajat vaikenivat nähtyään\nyritystensä raukeavan ja Molièren vain lujittavan asemaansa uusilla\ntaidevoitoilla; teatterin tulot lisääntyivät, niin että Molière pian\nsaattoi sanoa päässeensä kohtuullisen hyvään taloudelliseen asemaan; ja\npuolison kanssa syntyi taas rauha ja sopu. Tätä lohdullista kuvaa\nkuitenkin särkee surullisesti se, että Molière sairastui n. 1665:n\npaikkeilla keuhkotautiin, joka säälimättä vei hänet hautaan\nelämänkaaren huippukohdalta.\n\nVuoden 1668:n näytelmistä oli ensimmäinen tammikuussa esitetty\nAmphitryon, Plautuksen samannimisen kappaleen (I, s. 350) mukaelma\njossa kuvataan Jupiterin -- Ludvig XIV:n -- \"käkimoraalia\". Esitettynä\nnuorta aurinkokuningasta jumaloivassa ilmanalassa, jossa kaikki oli\ntälle luvallista, baletti- ja kulissikappaleena, se saavutti suuren\nmenestyksen mutta on sittemmin tietenkin haalistunut, palvelijan osan\njäädessä ainoaksi eläväksi piirteeksi. Vastenmielisesti vaikuttaa\njumalan suusta kuuluva loppuilmoitus, että jos jumalat suvaitsevat\ntoimia käkenä kuolevaisten keskuudessa, tämä on näille vain suuri\nkunnia, josta heidän pitää nöyrästi kiittää. Vaikka kuninkaan suosio\noli Molièrelle näinä aikoina hyvin tarpeellinen, ei hänen silti olisi\npitänyt nöyryyttää figaroluonnettansa näin matalalle eikä kehittää\nSganarellen aisankannattaja-alistumisesta suoranaista kunniaa.\nPlautuksen näytelmää oli muuten jo tähän mennessä mukailtu monissa\nmaissa, viimeksi Ranskassa Rotrou. Sen aihetta ei oltu paheksuttu\nmissään, olipa eräs saksalainen käsittänyt sen vertauskuvaksi\nKristuksen syntymästä. Hienoimmin sitä lopuksikin piteli Molière, joka\nmm. karsi siitä kaksimielisyydet.\n\nBalettikomedia oli myös heinäkuussa esitetty Georges Dandin, jossa\nkuitenkin baletit oli sijoitettu väliajoille, niin että kappaletta\nvoitiin näytellä ilmankin niitä. Lullin hilpeän musiikin ja näytelmän\nrealistisen, pohjaltaan traagillisen elämänkuvan välillä on räikeätä\nvastakohtaisuuden vivahdusta, jolla saattoi olla melkoinen taiteellinen\nteho. Vanha aatelispariskunta on taloudellisista syistä antanut\ntyttärensä tämän mieltä kysymättä upporikkaalle nousukastalonpojalle\nGeorges Dandinille. Seurauksena on, että puoliso pettää miestään niin\npaljon kuin näytelmän puitteisiin vain mahtuu, ja lisäksi nolaa hänet\nperinpohjin joka tavalla, aina selkäsaunaa myöten, vieläpä vanhempiensa\navulla. Dandin on siis niin täydellinen aisankannattaja kuin\nvaativinkaan ranskalainen saattaa toivoa, ja lisäksi kömpelö ja\nmoukkamainen. Kuten tunnettua ei pohjoismaissa ole käsitetty, mikä\noikeastaan tekee cocu-aiheen ranskalaisten mielestä niin hauskaksi ja\ntyhjentymättömäksi, ettei heidän komediaansa juuri voi ajatella ilman\nsitä. Luulisi kuitenkin, että voisimme nauraa Dandinille, sillä onhan\nhän, ostaessaan puolisonsa rahalla, oikeastaan ansainnut kohtalonsa, ja\novathan hänen henkilölliset ominaisuutensa naurua herättäviä. Mutta\nsitä emme tee, vaan käymme päinvastoin juonen kehittyessä yhä\nvakavammiksi, sillä Dandin osaa ottaa kohtalostaan oikean opetuksen.\nHän herää toteamaan arvonsa sekä ihmisenä että oman kunniallisen\nsäätynsä jäsenenä ja huomaa \"syövänsä niitä kaloja, joita itse oli\nonkeillut\", kärsivänsä ansaittua rangaistusta siitä, että oli \"lähtenyt\nherrojen kanssa marjaan\". \"Oma syysi, Georges Dandin\" (Tu l'as voulu,\nG. D.) -- niin hän aina lopettaa itsetutkistelunsa, lausuen sanat,\njotka elävät vielä tänään. Myötämielemme on siis hänen puolellaan, ja\nvaikka emme henno moittia hänen nuorta puolisoaan, joka on itsekkäiden\nlaskelmien uhri, emme voi olla tuomitsematta hänen vanhempiensa ja\nrakastajansa tyhjänpäiväistä aatelispöyhkeyttä ja asettumatta\ndemokraattiseen kapina-asenteeseen. Molière on ollut tätä näytelmää\nrakentaessaan syvissä mietteissä, sisällyttäen siihen taitavasti paljon\nasioita: oman cocu-onnettomuutensa ja tragiikkansa sekä kipeän tunnon\nsiitä häpeästä, jota ihminen, olipa hän syyllinen tai syytön,\ntällaisessa tapauksessa kohtuuttomasti kärsii; halveksivan moitteensa\nhenkilöitä vastaan, jotka myyvät tyttärensä rahasta, ja talonpoikia\nvastaan, jotka rahan avulla pyrkivät kiipeämään, unohtaen, että ovat\nentiselläänkin yhtä arvokkaita ihmisiä kuin konsanaan aateliset; ja\naina salassa kytevän kansanvaltaisen kapinallisuutensa. Tie nuoruusajan\npilasta, Barbouillén mustasukkaisuudesta, Georges Dandiniin, siitä\nkehitettyyn toisintoon saakka, on siis kulkenut laajentuneiden ja\nsyventyneiden elämännäköalojen kautta.\n\nSyyskuussa 1668 esitettiin Saituri (L'Avare), sävyltään ja\nsisällykseltään täysin ranskalainen, mutta silti Plautuksen Ruukusta\n(Aulularia, I, s. 351) mukailtu näytelmä. Sitä arvelua, että Molière\nolisi tarkoittanut Harpagonilla isäänsä, ei tee mieli hyväksyä, sillä\nverhoilija Poquelin oli kaikkea muuta kuin saituri päättäen siitä, että\nauttoi rahalla poikaansa senkin jälkeen, kun tämä oli ruvennut\nnäyttelijäksi. Tarvittiinko muuten esikuvaa, kun oli kerran olemassa\nRuukun Euclio? Pukemalla tämä ranskalaiseksi saiturityypiksi, jolla on\nsama pääominaisuus kuin Eucliolla: rahojensa menettämisen sairaalloinen\npelko, saadaan luoduksi Harpagon ilman eläviä malleja. Omaisuuden\nhäviämisen pelko ja yleensä kammo rahan käyttöä kohtaan,\ntuhlaavaisuudesta puhumattakaan, on se painajainen, joka tekee\nHarpagonin elämän traagilliseksi. Hän ei ole liikenero, vaan on kuten\nEuclio todennäköisesti hankkinut omaisuutensa säästämällä sen penni\npenniltä; hän ei haudo suunnitelmia sen lisäämiseksi, vaan miettii\nainoastaan, miten saisi varjelluksi entiset rahansa. Kuvailtuansa tämän\nominaisuuden niin kylmän tarkasti ja tosioloisesti, että herää\nhiljainen epäilys Harpagonin järjen tilasta, kirjailija toimeenpanee\nsamalla sekä odotetun että pelätyn kohtauksen: antaa varastaa\naarrelippaan. Harpagonin tämän johdosta päästämä kauhunhuuto on yhtä\nmieletön ja pöyristyttävä kuin se riemullinen nauru, joka kuvaa hänen\nsieluntilaansa lippaan jälleen joutuessa hänen käsiinsä. Saituri on\nollut Suomessa erikoisesti suosittu siksi, että Adolf Lindfors osasi\nluoda Harpagonista järkyttävän, mieleenpainuvan kuvan.\n\n1669 esitetty balettikomedia, kolminäytöksinen Herra Pourceaugnac, on\nhullunkurinen pila limousinilaisesta maalaisaatelisesta, jolle rikas\nparisilainen Oronte on luvannut tyttärensä Julien ja joka saapuu\ntervehtimään morsiantansa. Hän joutuu Julien rakastajan Erasten ja\ntämän apulaisten, napolilaisen harlekiinin Sbriganin, lääkärien ja\napteekkarien käsiin ja sellaisen parannusmenetelmän uhriksi, että on\niloinen päästessään hengissä pois kaupungista. Maalaisen tyhmyys,\nparisilaisten nokkeluus, lääkäreihin kohdistettu hillitön, murhaava\niva, hauskat laulut ja operettimaisesti toimintaan sekaantuvat\nirvokkaat karkelot antavat erikoista sävyä tälle vallattomalle pilalle,\njonka sepittämiseen tarvittiin Voltairen mielestä yhtä paljon neroutta\nkuin Ihmisvihaajaan. Sen italialaiset ja etelän tyypit sekä toisin\npaikoin esiintyvä kielen murteellinen mongerrus viittaavat siihen, että\nse oli alkuaan peräisin ennen mainitusta sisällysrikkaasta salkusta.\n\nTämä räikeä realismi vaihtui seuraavana vuonna Loistavat rakastajat\n(Les Amants magnifiques, 1670) nimisessä balettikomediassa, johon\nkuningas itse oli antanut aiheen, muodikkaaksi siroudeksi.\nKorkeasyntyiseen naiseen on rakastunut alempisäätyinen mies, joka ei\nvallitsevien ennakkoluulojen vuoksi rohkene tunnustaa rakkauttaan,\nmutta saa kuitenkin lopuksi lemmittynsä omakseen tarvitsematta\nturvautua siihen aikakauden tällaisissa, varsinkin espanjalaisissa\ndraamoissa tavalliseen teatteritemppuun, että hänen syntyperänsä\ntodettaisiin aateliseksi. Kaikki tapahtuu hienoin sanoin ja hillityn\narvokkaasti.\n\nHerra Pourceaugnacin jälkeläinen on herra Jourdain, Porvari\naatelismiehenä (Le Bourgeois gentilhomme) nimisen, 1670 esitetyn kuulun\nkomedian päähenkilö. Tämä näytelmä sepitettiin vartavasten Turkin\nylpeän lähettilään nolaamiseksi, hän kun ei ollut huomaavinaankaan\nensimmäisessä vastaanotossaan näytteille pantua hovikomeutta. Siitä\njohtuu pila muka turkkilaisesta, Mamamouchi-arvonimeä annettaessa\nnoudatetusta seremoniasta. Mutta täyttäessään tämän lapsellisen\ntarkoitusperän, joka ei varmaankaan Turkin lähettilääseen erikoisemmin\ntehonnut, Molière ajoi heikentymättömin voimin omaa satiirista\nohjelmaansa. Herra Jourdain, rikas, pöyhkeilevä parisilainen porvari,\ntahtoo päästä \"herrojen seuraan\" ja toteaa sen vuoksi tarvitsevansa\nsivistystä. Luullen voivansa omistaa tämän vain matkimalla ylhäisten\nkäytöstapoja hän pöyhistyy ja esiintyy joka suhteessa sivistymättömän,\nnaurettavan nousukkaan tavoin. Mutta hauskuutensa hän saa kalliisti\nmaksaa: räätäli nylkee häneltä suuret summat, tanssin, musiikin,\nmiekkailun ja filosofian opettajat samoin; hänen vaimonsa ja lapsensa\npilkkaavat häntä; ja hänen tyttärensä, jonka porvarillisen kosijan hän\non ylpeästi hylännyt, toimeenpanee tämän kanssa ja aateliston avulla\nmainitun Mamamouchi-pilan, tehden siinä isänsä naurettavaksi. Mutta\nsatiiri ei kohdistu vain herra Jourdainiin, vaan myös niihin piireihin,\njoihin hän niin mielellään soisi pääsevänsä: aatelisiin, joiden\nsivistyksen silaaman turmeltuneisuuden ja sääty-ylpeyden sekä tyhmän\nröyhkeyden kirjailija paljastaa. Eheäksi jää vain rehellinen, ahkera,\nturhia haihattelematon, ihmisarvostaan tietoinen, järkevä porvari.\nTämän oivallisen näytelmän heikkoutena on tuo keinotekoinen Mamamouchi-\nja muu kepposaineisto, jota Molière oli annetun tehtävän mukaisesti\npakotettu käyttämään. Uskomme hänen kykyynsä niin suuresti, että\nluulemme hänen muussa tapauksessa rakentaneen näytelmänsä toisin:\nantaneen Jourdainin saada tarpeellisen opetuksen jostakin elämänsä\ntodellisesta solmukohdasta. Silloin näytelmästä olisi tullut sellainen,\nettä se tehoaisi vieläkin.\n\nLaskiaiseksi 1671 Molière sepitti Corneillen ja Quinaultin avustamana\nPsyke-nimisen runomittaisen satunäytelmän lauluineen ja baletteineen.\nHänen oma osuutensa oli säeluvulta pienin, mutta puuhan johto oli kyllä\nhänen huolenaan. Apuleiuksen välikertomuksesta (I, s. 413) La Fontaine\noli sepittänyt mitä viehättävimmän tarinan, tehden aiheen siten päivän\nuutuudeksi. Amorin osan Molière uskoi oppilaalleen, nuorelle Baronille,\nPsyken osan Armandelle. Näytelmä esitettiin hoville. Parisin yleisöä\nMolière huvitti toukokuussa 1671 Scapinin kepposilla (Les Fourberies de\nScapin). Tämä kolminäytöksinen pila, joka oli varmaan kotoisin Molièren\ntyhjentymättömästä salkusta, perustuu pohjaltaan Terentiuksen Phormioon\nja osin myös Plautuksen Cistellariaan (I, s. 349) ja Arioston\nCassariaan (III, s. 353), lisättynä Pont Neufin sillalta kotoisin\nolevilla kepposilla. Keskushenkilönä on antiikin neuvokasta orjaa\nvastaava palvelija Scapin. Tuloksena on, että pojat saavat\nrakastettunsa ja isät selkäsaunan. Scapin mm. valehtelee vanhalle\nGerontelle, että hänen poikansa on joutunut turkkilaisten vangiksi\nnäiden kaleerille, minkä johdosta vanhus, joka ei mitenkään raatsisi\nluovuttaa lunastusrahoja (tarkoitetut tietenkin pojan auttamiseksi\njuuri sen suunnitelman toimeenpanossa, jota Geronte vastustaa),\ntuskissaan yhä uudelleen voivottelee, mitä pojalla oli \"tuossa\nkaleerissa tekemistä\" (Que diable allait-il faire dans cette galère?),\nja luo siten sananparren, jota usein vieläkin näkee käytettävän.\nNäytelmällä oli suuri menestys, mutta Boileau ei hyväksynyt sitä.\nNykyaikaisesta lukijasta se on teennäinen ja sen kepposet väkinäisiä.\n\nKesän aikana 1671 Molière sepitti kuninkaan pyynnöstä hänen veljensä\nhäitä varten kaksi yksinäytöksistä balettikomediaa: Pastoraalin, joka\non hävinnyt, ja Kreivitär d'Escarbagnas'n, jossa kuvataan\nmaaseutukreivittären naurettavaa hienostelua parisilaisessa\nympäristössä ja hänen luontevaa karkeuttaan silloin, kun hän puhuttelee\npalvelijoitaan. Helmik. 19 p. 1672 kuoli Madeleine Béjart,\nnuoruudenystävä ja uskollinen työtoveri, ja surun lisäksi yhä\nheikontuva terveys teki Molièren elämän vaikeaksi.\n\nMainituista välitöistä ja vastoinkäymisistä huolimatta Molière\nkuitenkin jaksoi saada valmiiksi uuden huomattavan näytelmän: Oppineita\nnaisia (Les Femmes savantes) [suomentanut Otto Manninen], joka\nesitettiin maalisk. 11 p. 1672. Aihe on sama kuin Sievistelevissä\nhupsuissa, mutta satiirin kohde on laajempi ja kauaskantoisempi.\nRunoilija ruoskii sitä naurettavaa muotihulluutta, jonka valtaan\npresiöösit naispiirit nyt olivat joutuneet: keikailua\nmukaoppineisuudella ja harrastelijamaisella runoseppyydellä, josta oli\ntullut samanlainen elämänvaihe kuin sievistely, mutta syvemmälle\nulottuva ja vaarallisempi, koska sen uhrit laiminlöivät varsinaisia\nvelvollisuuksiansa.\n\nEsitetyt tyypit ovat mieleenpainuvia: kielen puhdistamista ajava\nPhilaminte, joka irtisanoo kunnollisen keittäjättärensä kielivirheen\nvuoksi, hänen filosofian opiskelusta tyhmistynyt kälynsä Belise ja\nplatonilaisuudella viisasteleva tyttärensä Armande; heidän suosikkinsa\nrunoilija Trissotin ja filologi Vadius, jotka riidan syntyessä\nsolvaavat toisiaan mitä karkeimmin. Heidän vastapainonaan on perheen\nkoruton, luonnollinen tytär Henriette, joka tahtoo tulla kunnolliseksi\nperheenäidiksi ja on valinnut sulhokseen reippaan Clitandren, mutta\njonka äiti väkisin tahtoo naittaa hassulle Trissotinille. Asia selviää\nvasta kun todetaan tämän vain kalastelevankin perheen omaisuutta.\n\nHelmik. 10 p. 1673 esitettiin Molièren viimeinen näytelmä Luulosairas\n(Le Malade imaginaire), jossa hän palasi toiseen vanhaan\nmieliaiheeseensa, lääkärien pilkkaamiseen. Lähinnä tämä johtui\nsiitä, että hänet itsensä oli esitetty mainitussa Luulosairas\nÉlomire-näytelmässä tällaisena hermostuneena luulottelijana.\n\nTerveydestään perin huolehtivaiselle Arganille ovat lääkäri ja lääkkeet\nelämän välttämättömyyksiä. Tohtorit Purgon ja Diafoirus ja apteekkari\nFleurant ovat hänen alituisina oraakkeleinaan ja rikastuvat hänen\nkustannuksellaan. Hänen vaimonsa Beline vain lietsoo hänen hulluuttaan\npäästäkseen hänestä pian ja saadakseen hänen omaisuutensa haltuunsa.\nArgan ei kuitenkaan aio kuolla, vaan suunnittelee edellisestä aviostaan\nsyntyneen tyttärensä Angelikan ja erään lääkärin avioliittoa, koska\nhänellä siinä tapauksessa olisi aina ilmainen lääkäri talossa. Angelika\non kuitenkin luvannut sydämensä nuorelle Cléantille, joka ei ole\nlääkäri. Solmun selvittää iloinen palvelustyttö Toinette, joka ei\nollenkaan usko Arganin sairauteen, vaan puhuttelee ja kohtelee häntä\nkuin tervettä, saaden hänet lopuksi ymmärtämään vaimonsa teeskentelyn\nja tyttärensä uskollisen rakkauden. Cléant hyväksytään vävyksi ja lupaa\nlukea lääkäriksi voidakseen sitä paremmin tyydyttää tulevaa appeaan.\nNäytelmä loppuu koomilliseen balettiin, jonka \"juonena\" on\nhullunkurisin makaronisäkein suoritettu akateeminen tohtoriksi\nvihkiminen.\n\nEsitettäessä näytelmää neljättä kertaa (helmik. 17 p. 1673) Molière --\nArgan -- tunsi olevansa sairas, mutta koetti täyttää velvollisuutensa,\nettei näytännön peruuttamisella olisi aiheuttanut tovereilleen\naineellista tappiota. Tohtoripromotiossa hän vielä suoritti tehtävänsä\nyleisön huomaamatta mitään, mutta heti sen loputtua, kun hänet oli\nkannettu heikkona kotiin ja saatu vuoteeseen, hän sai ankaran\nyskänkohtauksen ja verensyöksyn. Hän lähetti hakemaan pappia ja\nvaimoansa; kaksi pappia kieltäytyi tulemasta, kolmas ja Armande tulivat\nliian myöhään; Molière kuoli kahden sattumalta maaseudulta saapuneen,\nhänen luonaan majailleen hengellisen sisaren hoivissa. Vaikka\npäivälleen vuotta aikaisemmin kuollut Madeleine Béjart oli haudattu\ntavallisin kirkollisin menoin, ei Molièren seurakunnan kirkkoherra\nsuostunut tekemään hänelle tätä palvelusta koska hän ei ollut, kuten\noli määrätty vuoden 1646:n rituaalissa, \"puhdistautunut pyhän\ntunnustuksen kautta ja hyvittänyt aikaansaamaansa julkista pahennusta\".\nVasta sen jälkeen, kun Armande oli henkilökohtaisesti vedonnut\nkuninkaaseen, Parisin arkkipiispa de Harlay, (joka muutaman vuoden\nkuluttua kuoli rakastajattarensa luona halvaukseen), antoi luvan\nhaudata Ranskan suurimman kirjailijan kirkollisin menoin, ehdolla,\nettä hautaustoimitus tapahtuisi \"ilman minkäänlaista loistoa, vain\nkahden papin avustuksella, päivän tuntien loputtua ja ilman\njumalanpalvelusta\". Helmik. 21 p. 1673 \"Jean Baptiste Poquelin de\nMolière, verhoilija, kuninkaan vakinainen kamaripalvelija\", kätkettiin\nystävien kantamien soihtujen valossa ja suuren kansanjoukon läsnä\nollessa Saint-Josephin hautausmaahan. Tilaisuus oli kuitenkin\nloistavampi kuin oli määrätty; leski antoi jakaa köyhille 1.200 livreä.\nHaudan paikkaa ei tiedetä.\n\nMolière kuoli varakkaana: häneltä jäi arvokas irtaimisto ja 40.000\nlivreä (n. 300.000 kultafrangia) käteistä. Käsikirjoitussalkun Armande\nantoi Molièren uskollisen ystävän, näyttelijätoverin ja kronikoitsijan\nLa Grangen haltuun, joka julkaistessaan Molièren teosten ensimmäisen\npainoksen 1682 liitti niihin muutamia joskus esitettyjä, mutta\npainattamatta jääneitä, tuossa salkussa säilyneitä näytelmiä. La\nGrangen perilliset eivät ymmärtäneet pitää arvossa Molièren kirjallista\njäämistöä, joka jäi tuuliajolle ja hävisi. Kaikki Molièren\nkirjeetkin ovat hävinneet; hänen käsialansa tunnetaan vain hänen\nnimikirjoituksestaan. Käsittelymme yhteydessä olemme luetelleet 36\nnäytelmää, joista kuitenkin 3 on hävinnyt.\n\n\n8\n\nMolièrestä voi sanoa, että hän oli näyttelijänä tottunut\nteatteripiirien verraten vapaaseen ajattelu-, elämän- ja puhetapaan,\nmikä ilmenee joskus hänen tuotannostaan, ja että hän oli Rabelais'n ja\nGassendin oppilas, mikä varmaan antoi hänen taistelulleen satiirin\nvapauden puolesta aatteellista taustaa. Porvarillisen syntyperänsä\nlahjana hän oli saanut lujan ja terveen järjen, jonka kohdisti myös\naito porvarilliseen tapaan perheen yhteyteen kuuluviin ilmiöihin,\nlähtemättä haihattelemaan arkisuuden yläpuolelle kohoavan\ncorneillelaisen suuren moraalin jäljessä. Hänen ohjeensa komediain\nkirjoittajana oli niinkuin Boileau sittemmin vaati \"luonto\", ja\npyrkimys saada luoduksi jotakin, joka miellytti; tämä oli hänestä\nohjeiden ohje, eikä hän välittänyt muista näkökohdista. Tämän\nmukaisesti hän ajankohdan tyyppityyliin kuvasi ihmisten todellisia\nluonnepiirteitä, ei ajattelemalla ketään olemassa olevaa henkilöä, vaan\nyhdistämällä monelta haaralta ottamansa aiheet yhdeksi henkilöitymäksi,\njolla tällöin oli keskitetty, erikoinen teho. Luonteensa vaikutuksesta\nhän eritteli näkyviin vain ne luonnepiirteet, jotka herättivät hänen\narvostelun- ja naurunhaluansa, ja niin syntyi molièreläinen\ntyyppisarja, joka ilmaisee tekijänsä koomillisia, humoristisia ja\nsatiirisia mielteitä. Kaikella tällä Molière kuten sanottu tarkoitti\nihmisten miellyttämistä eli huvittamista, ja lopuksi myös\nkasvattamista, joka erikoisesti on satiirin tehtävä. Teatteri ei kyllä\nollut Molièren mielestä kirkon arvoinen, mutta silti kansan opetuksen\nja kasvatuksen kannalta tärkeä laitos.\n\nTyöskennellessään tämän ohjelman mukaan, joka tietenkin oli enemmän\nhänen yksilöllisen luonteenlaatunsa, vaistonsa ja kirjailijaneroutensa\nilmaus kuin teoreettisesti ja tieteellisesti läpimietitty suunnitelma,\nMolière tuli kuvanneeksi naiveja ja kavalia sekä nousukastalonpoikia;\nkaupunkilaista pikkuväkeä, erittäinkin mies- ja naispalvelijoita, jotka\naina ovat halukkaita auttamaan nuorisoa; varakkaita porvareita ja\nammattilaisia, kuten kauppiaita, ulosottomiehiä, lääkäreitä ja\nnäyttelijöitä; petollisia seikkailijoita; kaunosieluisia\nsievistelijöitä; oppineita hupsuja; sivistymätöntä aatelistoa maalta,\njaloa ja turmeltunutta kaupungista ja hovista. Näistä hän nosti\nnäkyviin sen, mikä hänen mielestään oli niissä kuvaavinta ja samalla\nihmisluonteeseen pysyväisesti kuuluvaa, ja loi näin ihmiskuvia, jotka\n1600-luvun puvuista huolimatta ovat tosia ja tehoisia vielä tänään.\nLopputuotannossaan hän ilmaisi näytelmäinsä nimillä (\"Saituri\") yhä\nenemmän kiintyneensä huomioimaan ihmisluonteen yleisiä vikoja.\nAikaisemmin on osoitettu Molièren työskennelleen näissä suhteissa myös\nantiikin, Italian ja Espanjan komediain linjoilla, jolla on ollut\nhäneen herättävä ja opettava vaikutus.\n\nMolièren tarkoitus oli siis rakentaa draamansa niin, että henkilöiden\nluonteet pääsivät kuvastumaan mahdollisimman selvästi. Tätä varten hän\nei käyttänyt mutkallista juonta, koska ei halunnut houkutella katsojan\nhuomiota kohdistumaan siihen -- juonena on useimmiten vastenmielinen\navioliitto, joka vältetään jollakin keinotekoisella tempulla, kuninkaan\nväliintulolla, väärennetyllä kirjeellä jne. --, vaan tilanteita, jotka\nsäännöllisesti rakensi niin, että päähenkilö joutui suorittamaan tai\nkokemaan juuri sitä, jota ei tahtonut tai joka oli tarkoitettu\ntoiselle. Näin syntynyttä tilannekomiikkaa tehostetaan\ntarkoituksenmukaisilla sanoilla, korvapuusteilla, väärälle osoitteelle\nannetuilla suuteloilla, irvokkailla karkeloilla, puheen alituisella\nkeskeyttämisellä, saman lauseparren käyttämisellä yhä uudelleen,\nrakastavien äkillisellä riitautumisella ja sopimisella, oppineiden\nhienouden muuttumisella karkeuksiksi eli siis äkillisillä\nvastakohtaisuuksilla jne. Mutta tämän lisäksi Molière antoi\nmestarillisesti päähenkilöidensä itse kuvata luonnettansa: Orgon kysyy\nmiten Tartuffe voi, ja huokaa saamastaan vastauksesta huolimatta:\n\"Miesparka!\" Harpagonin saituus ilmenee sanoissa \"Ilman myötäjäisiä\";\nporvari-aatelismiehen lauseessa: \"Tytöstäni tulee markiisitar, vaikka\nkoko maailma sitä vastustaisi, ja jos suututatte minut, teen hänestä\nherttuattaren\"; Arganin itsekkyys lauseessa: \"Hyväluontoisen tyttären\ntulee olla ihastunut voidessaan avioliitollaan edistää isänsä\nterveyttä\".\n\nOpetuksensa Molière antaa kahdella tavalla: esittämällä ajatuksensa\nnäytelmän kuluessa ja saamalla katsojan tekemään siitä omat\njohtopäätöksensä. Ihmisen on elettävä luonnollisesti, välttämällä\nkaikkea liioittelua ja erottumista muista. Turvautumalla lääkäreihin\nmenetetään vain mielenrauha, sillä luonto kyllä itse parantaa\nsairautensa. Tyttöjä ei pidä kasvattaa tietämättöminä, mutta samoin\nkuin miesten tulee varoa olemasta sievisteleviä hupsuja, kaunosieluja\nja turhantarkkoja saivartelijoita, tyttöjenkin tulee tyytyä\nsukupuolelleen sopiviin asioihin. Ei pidä olla ateisti kuten Don Juan,\nmutta ei myöskään hurskastella tekopyhästi. Sellaiset paheet kuin\ntekopyhyys, saituus, turhamaisuus ja itsekkyys tukahduttavat\nluonnolliset tunteet ja tekevät uhrinsa sekä naurettaviksi että\ninhoittaviksi. Yhteiskunnallisessa suhteessa tasapaino on myös\ntarpeellinen: ollakseen onnellisia aviopuolisoiden tulee olla\nsamansäätyisiä ja -ikäisiä, tietomäärältään ja pyrkimyksiltään\ntoistensa kaltaisia, ja ennen kaikkea rakastaa toisiansa. On pysyttävä\nsiinä säädyssä, johon on syntynyt: porvari älköön kurkotelko\naatelismieheksi. Tällaisia elämäntaidon neuvoja jakelevat Molièren\npuhetorvet; joka poikkeaa niistä, tulee naurettavaksi, tekee perheensä\nonnettomaksi ja saattaa itsensä turmioon.\n\nLa Bruyère, Fénelon ja Vauvenarges moittivat Molièren tyyliä sanojen\npuolesta sivistymättömäksi, lauseilta väkinäiseksi, epäluontevaksi,\nhuolimattomaksi ja säädyttömäksi. Se kiire, jonka ahdistamana Molière\noli enimmäkseen pakotettu työskentelemään, toikin joskus mukanaan\nsanoja ja käänteitä, jotka tekevät tällaisen arvostelun aiheelliseksi.\nMutta Molièren päämääränä oli kuitenkin aina tyylin tosioloinen\nluontevuus; hänen puhetorvensa käyttävät kyllä esittäessään hänen\najatuksiaan yleistä sivistynyttä \"kirjakieltä\", mutta hänen muut\nhenkilönsä puhuvat niin, kuin heidän asemassaan olevilla oli tapana;\nsiitä heidän sanoihinsa se murteellinen tai muuten erikoinen sävy, jota\nmestarit moittivat, mutta joka pääsee oikeuksiinsa näyttämöllä.\n\nShakespeare ja Jonson ovat kaksi kirjailijaa, joihin Molièreä tulee\ntahtomattaankin verranneeksi. Samoin kuin ensiksimainittu hän oli\nporvarillista syntyperää, joutui nuoruudessaan hiukan harhateille ja\nsen mutkan kautta teatteriin, jossa pian saavutti samanlaisen seurueen\nvakinaisen jäsenen ja ohjelman huoltajan aseman kuin Shakespearellakin\noli. Kilpailu muiden näyttämöiden kanssa, työskentely hallitsijain ja\nylhäisten suosijain palveluksessa, vanhojen näytelmäin käyttäminen\nuusien pohjaksi, alituiset käytännölliset teatterihuolet, rikastuminen,\nvanhan, köyhtyneen isän auttaminen, kuolema 51:n ikäisenä -- tämähän\nvoisi olla yleisin sanoin esitettyä Shakespearen elämäkertaa\n(Shakespeare kuoli 52:n ikäisenä). Mutta tähän yhtäläisyydet\nloppuvatkin. Molière oli epäilemättä oppineempi kuin Shakespeare; hänen\nkoko tuotantonsa on jo nykyajan täydessä valaistuksessa, lähellä meitä,\nkun taas Shakespeare vielä jonkin verran viipyy renessanssin hämyssä;\nhänen luonteensa oli nuorena vilkas ja iloinen, vanhempana\nmiettiväinen, ehkä jonkin verran alakuloinen, vastarintaa säikkymätön,\nsisukas; Shakespearen luonteen määritelmä oli laatusana \"lauha\" --\ngentle. Tästä johtuu, että Shakespeare jaksoi nousta kaiken yläpuolelle\nja suhtautua elämän ilmiöihin viisaan ymmärtäväisellä anteeksiannolla,\nMolièren jäädessä alemmaksi, omalle tasollemme, ja tullessa pakotetuksi\nhyökkäämään vikojemme kimppuun. Shakespeare näki aina todellisen\nihmisen vikoineen ja etuineen ja iloitsi hänen jumalallisuudestaan --\nMolière valitsi ihmisen erikoisominaisuuksista satiirinsa kohteen.\nShakespeare oli luonnon kauneuden palvoja -- hänen näyttämöltään kuuluu\ntuulen humina ja kiurun laulu --; Molièren näyttämö esitti enimmäkseen\nkatua tai huonetta, harvoin luontoa, eikä hänen säkeissään ole tämän\nalan herkkyyttä. Lyhyesti: Shakespeare oli yleis-, Molière erikoisalan\nnero.\n\nSatiirikkona häntä taas voi parhaiten verrata Jonsoniin. Molempain työ\noli historiallisesti katsoen tulosta Theophrastoksen ja antiikin\nkomediain linjalta alkaneesta, tyyppeihin kohdistuneesta satiirisen\nerittelyn harrastuksesta. Selvää on, että tämän satiirin onnistuminen\nriippuu myös siitä, kuinka tosiperäinen ja ruoskimista ansaitseva sen\nkohde on; ellei se ole tällainen, katsojan arvostelu saattaa herätä ja\nhän ryhtyy mielessään vastustamaan kirjailijaa, jolloin tämän pistot\nkäyvät tehottomiksi. Viitaten siihen, mitä olemme sanoneet Jonsonista,\nrohkenemme päätellä hänelle käyneen suunnilleen näin: hänen kohteensa\neivät aina olleet hänen pyssynsä hirmupaukauksen arvoisia. Samoin on\nselvää, että satiirikon täytyy osua maaliinsa -- Jonson ampui joskus\nyli, kuten esim. Volponessa. Tässä satiirin onnistumisen kannalta\nratkaisevan tärkeässä kohdassa Molière eroaa Jonsonista suuresti\nedukseen: hän on tarkk'ampuja, joka käyttää hienoa pienoiskivääriä eikä\nväljäpiippuista, hajoittavaa haulikkoa kuten Jonson, valitsee\nmaalikseen sen vahinkolinnun, jonka tuhoa kunnon ihmiset kiihkeästi\nodottavat, tähtää harkitusti, kirkkain, terävin silmin, ja osuu\nkaikkien riemuksi täsmälleen tappavaan paikkaan. Elämän terävää\ntuntemista ja laajaa kokonaisnäkemystä sekä tervettä järkeä osoittava\nmaalin valitseminen, ajatusten selvyys, pysyminen totuudessa ja\ntodellisuudessa, älykäs, vaivaton, hilpeä iloisuus -- ne Molièren\nominaisuudet tekivät hänestä ranskalaisen nerollisuuden aidon\nedustajan. \"Mikä kirjailija\", kysyi Ludvig XIV Boileaulta, \"teidän\nmielestänne tuottaa hallituskaudelleni eniten kunniaa?\" --? \"Sire,\nMolière\", kuului vastaus. Akatemia ei valinnut Molièreä jäsenekseen,\nmutta sijoitti kokoushuoneeseensa hänen rintakuvansa, jonka alle\nkirjoitettiin: \"Hänen kunniastaan ei puutu mitään, hän itse puuttui\nmeidän kunniastamme\".\n\n\n\n3. JEAN RACINE.\n\n\n1\n\nOlemme luonnehtineet Corneillen tahdonvoiman ja velvollisuuspyrkimysten\neli sen kuvaajaksi, millaisia ihmisten tulisi olla. Racine, joka\nomaksui Corneillen luoman klassillisen tragedian kehykset ja säilytti\nne eheämpinä kuin pian barokin harhateille eksynyt oppi-isänsä, kuvasi\nintohimoja eli sitä, minkälaisia ihmiset vaikeiden ristiriitojen\nhetkellä ovat.\n\nRacinen elämä (1639-1699) jakautuu kolmeen jaksoon, joista ensimmäinen\neli nuoruuskausi ulottuu 1664:ään; hänen tällöin alkanut uransa\ndraamakirjailijana jatkui 1677:ään, jolloin hän siirtyi\nyksityiselämään.\n\n_Jean Racine_ syntyi Oisen piirikunnassa, Marnen rannalla, Parisista\nkoilliseen olevassa La Ferté Milonin kaupungissa, ylempään porvaristoon\nkuuluvan perheen, nuoren asianajajan vanhimpana poikana,\ntodennäköisesti samana päivänä kuin kastettiin eli jouluk. 22. 1639.\nSisaren syntyessä 1641 hän menetti äitinsä ja 1643 isänsä. Lapset\ntulivat nyt Jean isänsä, Marie äitinsä vanhempien kasvatettaviksi ja\njoutuivat erilleen, perheiden välit kun eivät olleet hyvät. Racinen\nisoisä kuoli 1649 ja hänen isoäitinsä, joka oli hurskas ihminen, muutti\njansenilaisten erakkolaan, Port-Royal des Champsiin, lähettäen\nkasvattinsa Beauvais'hen kouluun, jossa tämä opiskeli 1651-1655.\nViimeksimainittuna vuonna hänet otettiin Port-Royalin jansenilaiseen\nkouluun, jossa hän oli kolme vuotta. Sekä Beauvais'ssa että täällä hän\noli ahkera oppilas, perehtyen mm. kreikan kieleen ja kirjallisuuteen\nMiltonin ohella hän onkin ainoa 1600-luvun huomattavista\nkirjailijoista, jota voi sanoa helleenisen hengen elähdyttämäksi.\nOpettajista M. Hamon, erakkolan hurskas ihmisrakas lääkäri, saavutti\nerikoisesti hänen rakkautensa. Port-Royalissa alkoivat hänen\nrunoiluharrastuksensa. 1658 hän meni Harcourtin collegiumiin, jossa\nmyös vallitsi jansenilainen henki, mutta jossa ollessaan hän silti\npääsi tutustumaan maailmalliseen seuraan: La Fontaineen, Marais- ja\nBourgogne-teatterien näyttelijöihin ja näyttelijättäriin. Hän sepitti\ntragedian nimeltä Amasis ja Ludvig XIV:n häihin (1660) runon, joka\npainettiin ja tuotti hänelle rahalahjan Colbertiltä sekä 600 livren\neläkkeen. Port-Royal koetti pelastaa kasvattiansa maailmalta\ntoimittamalla hänet hänen enonsa, Languedocissa olevan Uzés'n\nkenraalivikaarion Antoine Sconinin luo valmistautumaan papiksi. Mutta\nrunotar ei luovuttanut rakastettuaan. Hänen kirjeensä täältä osoittavat\nhänen ajatuksensa askaroineen kaukana teologiasta: hän sepitti mm.\nnäytelmän Ovidiuksen lemmenseikkailuista (Les Amours d'Ovide) ja\naloitti Thebattaren. 1662:n lopulla hän jo palasi Parisiin. Hänen\nenonsa hankki hänelle kuitenkin tulot kolmesta kirkollisesta lähteestä.\nPort-Royaliin hänen suhteensa nyt katkesivat: isoäiti kuoli 1663 eikä\ntämän sisar, \"äiti Agnes\", halunnut nähdä häntä, koska hän seurusteli\njumalattomien näyttelijäin kanssa. Koettaen pitää itseään \"esillä\"\nRacine julkaisi 1663 Oodin kuninkaan paranemisen johdosta (Ode sur la\nconvalescence du roi), joka tuottikin hänelle 800 livren eläkkeen, ja\nkun hän kiitti tästä kuningasta sepittämällä Kiitoksen runottarille (La\nRenommée aux Muses 1664), oli anteliaan hallitsijan vastalahjana uusi\n600 livren eläke. Kolmen kirkollisen viran tulot ja kolme eläkettä\ntietenkin helpottivat Racinen taloudellista asemaa, kun hän nyt\nlopullisesti antautui runoilijaksi. Hän oli tutustunut Molièreen ja\nBoileauhon sekä päässyt hoviin. Tähän päättyi hänen nuoruuskautensa.\n\nKesäk. 20 p. 1664 Molièren seurue esitti Racinen Thebattaren (La\nThébaïde). Tämän vanhan veljesvihan aiheen (I, s. 24, 268 ja 416, II,\ns. 229, III, s. 409) Racine käsitteli ajankohdan tragedian tyyliin,\nlainaten melkoisesti Aiskhylokselta ja Rotroulta. Hän teki mm. Créonin\npojasta Hémonista, joka kosii Antigonea, alttiin, uskollisen,\nkaunopuheisen barokkirakastajan. Rakenne on jo Racinelle ominainen:\nheti alussa saamme tietää Étéocleen olevan lähdössä taisteluun\nveljeänsä vastaan; kun tämä eli siis ratkaisu oli tapahtuva vasta\nviidennessä näytöksessä, runoilijan tehtävänä oli siis täyttää kolme\nnäytöstä muulla toiminnalla. Racine kuvasi toiselta puolen Jocasten ja\nAntigonen sovitteluyrityksiä, toiselta Créonin vehkeilyä veljesten\nvihan kiihdyttämiseksi, ja mutkallistutti vielä tämän\nvastakohtarakennelman asettamalla Créonin rakastamaan Antigonea eli\ntekemällä hänestä siis poikansa kilpakosijan, ja pojat muuten toimimaan\nisäänsä vastaan. Racinelaisen draaman rakenne: henkilö on aikeissa\ntehdä rikoksen ja horjuu sen kynnyksellä ristiriitaisten voimien\nkohteena viiden näytöksen ajan, on siis selvä.\n\nJouluk. 4 p. 1665 Molièren seurue esitti Racinen Aleksanteri Suuren,\nmutta sai hämmästyksekseen jo saman kuukauden 18. p. nähdä sen\nBourgognen teatterin ohjelmistossa. Jostakin tuntemattomasta syystä\nloukkautuneena Racine oli antanut sen sinne aikaisemmasta sopimuksesta\nja siitä huolimatta, että Molière oli hänen suosijansa ja ystävänsä.\nRacinen luonteessa oli eräs heikkous: kiittämättömyys hyväntekijöitänsä\nkohtaan. Hän oli ottanut osaa Chapelainista tehtyyn pilkkarunoon\n(Pörrötetty Chapelain -- Ch. décoiffé, muina mestareina Molière,\nBoileau ja La Fontaine), vaikka Chapelain oli ensimmäisenä auttanut\nhäntä runouden tielle sekä ystävällisellä arvostelullaan että\neläkkeiden hankkimisella. Nyt hän menetteli samoin Molièreä\nkohtaan, jota pian vahingoitti vielä enemmän houkuttelemalla\nnäyttelijätär Du Parcin Bourgognen teatteriin, ja kohta jälkeenpäin\nkasvattajiansa jansenilaisia kohtaan, sepittäen heistä (1666) pari\nMaaseutulaiskirjeiden tyylistä satiiria, joista kuitenkin toisen,\npurevamman, jätti Boileaun neuvosta julkaisematta. Aleksanteri Suuren\nRacine kuvasi pehmeäluonteiseksi barokkisankariksi, joka unohtaa koko\nmaailman kauniin Cleophilen vuoksi.\n\n\n2\n\nYllämainittu tuotanto kuuluu nuoruuden harjoitelmiin. Varsinaisen\nmaineensa draamakirjailijana Racine saavutti vasta Andromaquella, joka\nesitettiin marraskuussa 1667 Bourgognen teatterissa, pääosassa hänen\nrakastajattarensa Du Parc.\n\nAihe on Aeneiin kolmannesta kirjasta. Akhilleuksen poika Pyrrhus on\nvienyt Hectorin lesken Andromaquen ja pojan Astyanaxin vankeinaan\nEpeiroksessa olevaan Buthrotonin kaupunkiin. Kreikkalaiset pelkäävät\nAstyanaxin vartuttuaan kostavan sukunsa tuhon ja vaativat hänen\nluovuttamistaan. Mutta Pyrrhus ei halua suostua tähän, koska on\nrakastunut Andromaqueen eikä tahdo tuottaa tälle surua. Toisaalta taas\nAndromaque tahtoo olla uskollinen miehensä muistolle eikä voi suostua\ntämän surmaajan pojan puolisoksi. Tästä aiheutuu näytelmän\nkaksinkertainen pääongelma: kumpi voittaa Pyrrhuksessa: intohimoko,\njoka houkuttelee häntä kiristämään pojan hengellä äidiltä rakkautta,\nvai jalous, joka vaatii häntä suojelemaan poikaa ja kunnioittamaan\näidin tunteita; kumpi Andromaquessa: uskollisuusko puolison muistolle,\njoka antaa mieluummin vaikka poikansa ennenkuin huolii uudesta\nmiehestä, vai äidinrakkausko, joka uhraa poikansa edestä itsensäkin?\nRinnalla kehittyy pääongelmaan vaikuttava sivujuoni: Pyrrhus on\nkihloissa Helenan ja Menelaoksen tyttären Hermionen kanssa, joka on jo\nlähetetty hänen hoviinsa; rakkaudesta Andromaqueen hän kuitenkin\nviivyttelee häiden pitämistä. Hermioneen on taas rakastunut\nkreikkalaisten lähettiläs Oreste, Agamemnonin poika. _Ensimmäinen\nnäytös_ loppuu siihen, että intohimo voittaa Pyrrhuksessa: hän uhkaa\nluovuttaa Astyanaxin, ellei Andromaque suostu tulemaan hänelle, mutta\ntoivoo, että pojan näkeminen saa hänet muuttamaan mielensä. --\n_Toisessa_ Hermione saa Orestelta tietää, ettei Pyrrhus huoli\nhänestä, vaan rakastaa Andromaquea ja aikoo puolustaa Astyanaxia.\nMustasukkaisena hän nyt tahtoo kostaa Pyrrhukselle ja lupautuu\nOrestelle. Mutta heti sen jälkeen Pyrrhus, joka tällä välin on saanut\nrukkaset Andromaquelta, ilmoittaakin ottavansa Hermionen puolisokseen\nja luovuttavansa Astyanaxin. Oresten lyhyt onnenhaave luhistuu melkein\nsamalla kuin on syntynytkin. -- _Kolmannessa_ Hermione peruuttaa\nOrestelle antamansa lupauksen ja kohtelee mustasukkaisena tylysti\nAndromaquea, joka pyytää häntä vaikuttamaan Pyrrhukseen Astyanaxin\npelastamiseksi. Silloin Andromaquessa äidinrakkaus voittaa ja hän\nilmoittaa suostuvansa Pyrrhuksen ehtoon. -- _Neljännessä_ saamme tietää\nAndromaquen päättäneen, voidakseen olla uskollinen miehensä muistolle,\nsurmata itsensä häähetkellä. Tappiostaan raivostunut Hermione taas\nhoukuttelee Oresten murhaamaan Pyrrhuksen samassa tilaisuudessa. --\n_Viidennessä_ Oreste ilmoittaa Hermionelle suorittaneensa vaaditun teon\nja pyytää häntä pakenemaan kanssansa, koska kansa on noussut\nkuninkaansa puolesta Andromaquen johdolla kreikkalaisia vastaan. Mutta\nHermione kieltää antaneensa surmauskäskyä eikä tahdo paeta, vaan pistää\nPyrrhuksen paarien ääressä tikarin rintaansa. Näytelmä päättyy Oresten\nraivokohtaukseen.\n\nAndromaquen rakenne on siis äsken huomauttamamme säännön mukainen:\nPyrrhus ja Andromaque horjuvat intohimojensa uhreina neljän näytöksen\najan, kunnes ratkaisu tulee viidennessä. Toiminta järjestyy eteneväksi\naaltoliikkeeksi: Andromaque milloin hyväksyy milloin hylkää Pyrrhuksen;\nsen mukaisesti tämä menettelee samoin Hermionea ja tämä Orestea\nkohtaan. Ristiriidat ja tuskat vaikuttavat tosilta ja inhimillisiltä,\nyksilöiden kohtaloihin kuuluvilta eivätkä yleisesti aatteellisilta.\nNäytelmällä olikin yhtä loistava menestys kuin aikoinaan Cidillä, mitä\ntodistaa mm. se, että Molièren teatteri esitti vielä kuusi kuukautta\nmyöhemmin sitä ivaavan mukaelman, Sublignyn Hassun riidan (La folle\nquerelle). Tärkeämpi kuin tämä itse on sen esipuhe, jossa Subligny\ntekee eräitä perusteltuja huomautuksia. Niistä ovat vähäpätöisiä ne,\njoiden mukaan kolmisensataa säettä oli vaillinaisia, Racinelta puuttui\nsäädyllisyyttä ja Oreste ja Pylade oli alennettu lähettiläiksi, vaikka\nolivat kuninkaita, mutta paikalleen osuva se, että päättäessään tehdä\nitsemurhan Andromaque kokonaan unohti harkita sitä, miten hänen\npoikansa siinä tapauksessa kävisi. Sublignyn mielestä Corneille ei\nolisi milloinkaan tehnyt sellaista erehdystä, mikä huomautus oli pahin\najateltavissa oleva pisto pienimmästäkin arvostelusta loukkautuvalle ja\nrunoilija-asemastaan sairaalloisen aralle, naisellisen turhamaiselle\nRacinelle. Menestyksen riemu oli kuitenkin nyt niin huumannut tämän,\nettei hän välittänyt tällaisista soraäänistä, vaan eli ystäviensä ja\nrakastajattarensa kanssa taiteensa hurmassa, ivaten arvostelijoitaan.\n\nRacine kertoo tulleensa lukiessaan Aristophaneen Ampiaisia (I, s. 286)\najatelleeksi, että sen satiiria olisi koetettava välittää hänen omalle\najalleen, mutta ei ranskalaisen, vaan italialaisen huvinäytelmän\nkautta. Ystäviensä vaikutuksesta hän kuitenkin teki Käräjäpukareista\n(Les Plaideurs, marraskuussa 1668) täysin ranskalaisen huvinäytelmän.\nKäräjöiminenhän oli ranskalaisen farssin erikoisaihe ja asianajajat ja\ntuomarit sen huvittavimpia henkilöitä (II, s. 391), joten yrityksellä\npiti olla hyvät onnistumisen edellytykset. Se räikeys, jolla Racine\nkuvasi virkaintoisen, hullun tuomari Dandinin ja väsymättömän\nkäräjäpukarin Chicaneaun, kuitenkin aluksi vierastutti yleisöä, niin\nettä se rohkeni nauraa näytelmälle vasta sitten, kun Ludvig XIV oli\näänekkäästi ilmaissut mieltymyksensä. Päästyään näin alkuun siitä tuli\nyleisön mielinäytelmä: vuosina 1680-1715 sitä esitettiin 288 kertaa.\nRacine kuitenkin tunsi, ettei komedia ollut hänen alansa, eikä\nkirjoittanut enää toista. Nykyaikaisen käsityksen mukaan Käräjäpukarit\non teennäinen ja \"huumori\" väkinäistä.\n\nJulkaistuaan Andromaquen Racine kohosi kirjallisen yleisön silmissä\nCorneillen rinnalle, mutta sai tyytyä siihen, että häntä tutkittiin ja\narvosteltiin vertaamalla vanhempaan virkaveljeen. Racine ryhtyi nyt\ntietoisesti kilpailemaan Corneillen kanssa, josta jo varhain oli\nlausunut halveksivia sanoja, ja sepitti siinä tarkoituksessa\nBritannicuksen, joka esitettiin joulukuussa 1669. Hän tahtoi näyttää\nkykenevänsä luomaan yhtä voimakkaita ja suurpiirteisiä henkilöhahmoja\nkuin Corneille.\n\n_Ensimmäisessä_ näytöksessä käy selville, että Agrippine tahtoo hallita\npoikansa Neron kautta, mutta on tullut huomaamaan Neron haluavan\nvapautua tästä holhouksesta, vieläpä raivata tieltään Britannicuksen,\njolla Claudiuksen vanhempana poikana on valtaistuimeen laillisempi\nperimysoikeus kuin hänellä. Hän on antanut ryöstää Britannicuksen\nrakastetun Junien, Agrippinen olematta selvillä, onko hän tehnyt tämän\nvihasta Britannicusta vai rakkaudesta Junieta kohtaan. Agrippine tahtoo\nsuojella Britannicusta, koska tämän parempi perimysoikeus on tehoisa\nase Neroa vastaan, mikäli sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi. --\n_Toisessa_ Nero ilmaisee rakastavansa Junieta, mutta horjuu Burrhuksen\nkoulussa saamiensa jalojen periaatteiden ja rikollisten taipumusten\nvälillä. Kavaltaen isäntänsä Britannicuksen kasvattaja Narcisse\nhoukuttelee Neroa hylkäämään vaimonsa, naimaan Junien, tuhoamaan\nBritannicuksen ja lopettamaan Agrippinen holhouksen. Nero myöntää\nhaluavansa tehdä tämän, mutta pelkää äitiänsä. Kun Junie torjuu hänen\nrakkautensa, hän kostaa uhkaamalla Britannicusta, jonka säästäisi vain\nsillä ehdolla, että Junie itse lopettaisi suhteensa tähän; verhon\ntakana kuunnellen Nero on Junien teeskennellyn kylmyyden todistajana ja\nBritannicus poistuu epätoivoisena. _Kolmannessa_ Britannicus saa\nJunielta tietää syyn tämän outoon käytökseen. Nero yllättää heidät ja\nantaa vangita Britannicuksen. Hänen intohimonsa voittavat ja hän käskee\nBurrhuksen estää Agrippinea poistumasta asunnostaan. _Neljännessä_\nAgrippine ja Nero tapaavat ja viimeksimainittu on taipuvinaan äidin\ntahtoon ja sopivinaan Britannicuksen kanssa, mutta sanookin heidän\npoistuttuaan syleilleensä kilpailijaansa vain tukehduttaakseen hänet.\nMutta kun Narcisse saapuu ilmoittamaan että myrkky, jolla Britannicus\non surmattava, on valmis, hän vielä kerran Burrhuksen kaunopuheisuuden\nvaikutuksesta horjuu ja peräytyy. _Viidennessä_ Britannicus lähtee\nJunien varoituksista huolimatta Neron toimeenpanemaan suureen\nsovintojuhlaan, josta Agrippine odottaa niin paljon, luullen vihdoinkin\nvakaannuttaneensa valtansa. Mutta silloin tullaankin ilmoittamaan\nBritannicuksen kuolleen äkkiä, juotuaan Narcissen tarjoamasta maljasta,\nja Neron katsoneen sitä muuttamatta ilmettäkään. Villipeto oli valmis.\nSanansaattaja rientää ilmoittamaan Narcissen koettaneen ryöstää\nhaltuunsa Vestan temppeliin paennutta Junieta ja kansanjoukon\nsurmanneen hänet sekä kuvailee Neron epätoivoa. Burrhus lopettaa\nnäytelmän ennustavin sanoin: \"Jumalat suokoot, että tämä olisi hänen\nviimeinen rikoksensa!\"\n\nEnsi-illassa olivat saapuvilla ystävät, mutta myös kilpailijat ja\nkadehtijat. Corneille istui aitiossaan yksin. Agrippinen osa oli\nuskottu (Du Parc oli kuollut) neiti des Oeillets'lle. Yleisöä oli\nvähän, sillä samaan aikaan toimitettu kuuluisan rikollisen mestaus oli\njännittävämpää nähtävää. Ensimmäinen ja toinen näytös miellyttivät,\nmutta kolmas vaikutti heikolta siitä huolimatta, että siinä tapahtuu\nperipeteia, Britannicuksen vangitseminen, koska yleisö oli jo kauan\nodottanut tätä ja tottunut ajatukseen, että niin kävisi. Samasta syystä\non viides näytös tehoton, vaikuttaen muutenkin heikohkolta\njälkikatsaukselta. Ajatellen Corneillen yleviä tahtoihmisiä\narvostelijat pettyivät; nähdessään Agrippinen, joka todellakin on liian\nvähän \"jylhä\" sopiakseen tämän aikakauden tragedian kuningattareksi.\nBritannicus ja Junie ovat jokseenkin värittömiä ja mitättömiä. Ehkä\narvostelun pidättyväisyyteen vaikutti lisäksi se enemmän tai vähemmän\nselvä tunne ja perusteltu epäilys, ettei aihe -- nuoren Neron\nkehittyminen rikolliseksi -- ollut miellyttävä eikä järkyttävä, vaan\npäinvastoin vastenmielisiä tunteita herättävä ja tragedian\nkannattavaksi kaareksi kelpaamaton. Racine oli kuitenkin itse\nvakuutettu näytelmänsä ensiluokkaisuudesta ja se saavuttikin hyvän\nmenestyksen varsinkin sen jälkeen, kun kuningas oli ilmaissut\nmieltymyksensä.\n\nRacinen ja Corneillen kilpailu jännittyi kireimmilleen 1670, jolloin\nmolemmat saivat valmiiksi samasta aiheesta sepittämänsä näytelmän:\nRacinen Berenice esitettiin marrask. 21 p., Corneillen Titus ja\nBerenice 28 p. Myöhemmin luultiin Englannin Henriette-Annen, joka oli\ninnokas runouden ystävä, taitavasti johtaneen heidät toisistaan\ntietämättä käsittelemään samaa aihetta, jotta heidän etevyydestään\nsaataisiin selvä käsitys. Tästä eivät aikalaiset tienneet, vaan\narvelivat aiheen vaalin perustuvan toiset sattumaan, toiset siihen,\nettä Racine oli ryhtynyt siihen tahallaan saatuaan kuulla Corneillen\nkäsittelevän sitä. Du Parcin aseman sekä primadonnana että Racinen\nrakastajattarena oli muuten nyt valloittanut uusi tähti, rouva Marie\nChampmeslé, jota varten Racine kirjoitti Berenicen osan. Hänen etevä\ntaiteensa vaikutti tämän jälkeen huomattavasti Racinen näytelmien\nmenestykseen.\n\n_Ensimmäisessä_ näytöksessä kuningas Antiochus hyvästelee Berenicen,\njota rakastaa, mutta jonka luota tahtoo poistua, koska tietää hänen\nrakastavan Titusta. _Toisessa_ Titus, joka ymmärtää, ettei hän nyt,\ntultuaan isänsä kuoltua Rooman keisariksi, voi ottaa puolisokseen\nvierasta itämaalaista naista, tahtoo selittää tämän Berenicelle, ensin\nAntiochuksen kautta ja Berenicen saavuttua paikalle itse, mutta ei\nrakkaudeltaan saakaan sanotuksi sitä, vaan poistuu hämmentyneenä,\nBerenicen voimatta käsittää hänen käytöstään muuten kuin että hän on\nehkä mustasukkainen. _Kolmannessa_ Antiochus saa välittäjän tehtävän,\nmutta ei ritarillisena miehenä voikaan suorittaa sitä, koska ei saata\ntuottaa rakastamalleen naiselle niin suurta tuskaa kuin minkä Tituksen\nilmoitus aiheuttaisi. Pakotettuna puhumaan hän, vaikka onkin\nkilpakosija, vielä puolustaa Tituksen menettelyä. Berenice ei voi uskoa\nmoista uskottomuutta mahdolliseksi. _Neljännessä_ Berenice saa tietää\nAntiochuksen puhuneen totta; rakastavaiset tapaavat ja syntyy suuri\nkohtaus, jonka kuluessa ilmenee, että ainoa laki, jota Berenice\ntottelee, on rakkaus, ja ainoa, jota Titus, Rooman tahto. Itkien Titus\nmyöntää tämän ja vaikka hän ymmärtää Berenicen poistuvan ehkä\nsurmatakseen itsensä, hän ei seuraa häntä estääkseen tätä, vaan jää\npaikoilleen, koska hänen on mentävä senaatin istuntoon. _Viidennessä_\nilmoitetaan Berenicen päättäneen palata itämaille. Suuressa\nkohtauksessa Titus saa hänet ymmärtämään, ettei hän, Titus, voi seurata\nhäntä, ellei tahdo olla heikko raukka, jota Berenicenkin täytyisi\nhalveksia. Heidän tulee erota, mutta jos Berenice menee vapaaehtoisesti\nkuolemaan, on Tituksen tehtävä samoin; hänen henkensä on siis Berenicen\nkäsissä. Tultuaan näin vakuutetuksi Tituksen rakkaudesta Berenice\ntyytyy kohtaloonsa ja he eroavat ainaiseksi. Näytelmä päättyy Berenicen\nliikuttavaan jäähyväispuheeseen.\n\nHenkilöitä on siis vain kolme, uskottuja seuralaisia lukuunottamatta.\nUlkonaista toimintaa on vain nimeksi -- kaikki tapahtuminen on\nsielullista. Mutta ei voi sanoa, etteikö se silti olisi paisutetuista\nvuorosanoista, huokauksista ja kyynelistä huolimatta jännittävää ja\ndraamallista. Racinelainen rakenne on selvä: Titus tietää, mitä hänen\non tehtävä, mutta horjuu intohimonsa ja velvollisuutensa välillä kolmen\nnäytöksen ajan. Ristiriita ja rakastavain traagillinen kohtalo\nvaikuttavat uskottavilta ja todellisilta. Näytelmällä oli suuri\nmenestys -- Corneille oli voitettu. Arvostelu kuitenkin huomautti, että\nAntiochuksen jäähyväiset ensimmäisessä näytöksessä olivat turhat, koska\nhän ei lähtenytkään -- sijoitetut siihen keinotekoisesti vain\ntarpeellisen pituuden hankkimiseksi; näytelmän pitäisi ja se voisi\nalkaa toisesta näytöksestä. Koko näytelmässä -- sanoi lisäksi tämän\noikean huomautuksen tekijä apotti de Villars -- ei ole enempää\nasiaa kuin minkä voi mahduttaa yhteen näytökseen ja suorittaa\nneljännestunnissa. Henkilöt eivät ole todellisia eivätkä mahdollisia.\nRunoilija Claude Chapelle osoitti Berenicen olevan liian malttamaton ja\nvaativainen rakkaudessaan ja teki hänet naurettavaksi seuraavilla\nvanhan laulun säkeillä:\n\n    Marion pleure, Marion crie,\n    Marion veut qu'on la marie --\n\n    Marion itkun ja huudon laati,\n    Marion naiduksi tulla vaati.\n\nBajazet, joka esitettiin tammikuussa 1672, perustuu Ranskan lähettilään\nkertomaan, 1638 Konstantinopolissa sattuneeseen seraljitapahtumaan,\nmutta on itämainen ja turkkilainen vain kehykseltään. Aiheena on kahden\nnaisen onneton rakkaus: sijaishallitsijana oleva sulttaanitar Roxane\nrakastaa sulttaanin veljeä Bajazetia, joka hänen kuitenkin olisi\nsulttaanin käskystä surmattava; Bajazet ei rakasta häntä, vaan\nAtalidea. Roxane vaatii häntä luopumaan Atalidesta ja kuristuttaa\nhänet, kun hän ei suostu; sulttaani surmauttaa Roxanen, joka on\nruvennut vehkeilemään häntä vastaan; Atalide tekee itsemurhan.\nSisällyksenä on siis julma rakkauskertomus. Samoin on Mithridaten\n(1673) varsinaisena keskuksena nainen, kuningattareksi aiottu Monime,\njoka on kihloissa vanhan kuninkaan kanssa, mutta rakastaa salaa tämän\npoikaa Xipharesta; paitsi tätä ja Mithridatea häntä rakastaa vielä\nviimeksimainitun toinen poika Pharnace. Nämä neljä ovat varsinaisia\ntoimivia henkilöitä. Rakkausjuonen rinnalla on tällä kertaa myös\npoliittinen: Mithridate ja Xiphares ovat roomalaisten vihollisia,\nPharnace ystävä. Mithridate haavoittuu ja joutuu roomalaisten vangiksi,\nmutta Xiphares pelastaa hänet. Kuollessaan (näytelmän lopussa) hän\ntestamenttaa Xiphareelle vapaudenrakkautensa ja roomalaisvihansa sekä\ntodennäköisesti myös Monimen. Kuninkaan suurissa voitonjuhlissa\nelokuussa 1674 esitetty Iphigénie Auliissa on osoitus siitä, että\nkreikkalaisen esikuvan läheisyys (I, s. 280) oli Racinen runottarelle\nterveellinen. Iphigénie, joka saa vasta kolmannen näytöksen lopussa\ntietää kohtalonsa, alistuu siihen melkein kristillisellä nöyryydellä.\nJännitys kasvaa kohtaus kohtaukselta, kunnes Odysseus sanansaattajana\nilmoittaakin Iphigénien pelastuneen ja jumalien saaneen uhrikseen hänen\nystävättärensä. Racinella oli tämän aiheen käsittelyssä tilaisuus\ntunteilla myös vanhempain rakkaudella.\n\nRacine oli valittu akatemiaan 1673. Corneille oli voitettu ja poistui\nkilpakentältä lopullisesti 1674. Racinen näytelmillä oli ollut hyvä\nmenestys, ja vaikka arvostelu oli tehnytkin huomautuksia, sen sävy oli\nsilti ollut kunnioittava. Nyt, kun Racine oli jäänyt näyttämön ainoaksi\nkuninkaaksi, vastustuksen olisi luullut kokonaan loppuneen, mutta niin\nei käynyt. Kuten Phèdren historia osoittaa, se päinvastoin varustautui\nentistä häikäilemättömämpään iskuun.\n\nVaiettuaan lähes kaksi vuotta Racine antoi esittää Phèdren tammik. 1 p.\n1677. Kaksi päivää myöhemmin Molièren entinen seurue näytteli Nicolas\nPradonin sepittämän Phèdren, jonka Racinen vastustajat olivat häneltä\ntilanneet, koska tiesivät Racinen käsittelevän juuri sitä aihetta.\nLisäksi Bouillonin herttuatar oli ostanut molempien teatterien parhaat\naitiot kuudeksi näytännöksi, joten Racinen näytelmää saatiin esittää\naluksi harvalukuiselle salongille, herttuatar kun piti Bourgognen\naitiot tyhjinä. Racine oli tiennyt \"kabaalin\" suunnittelevan ikävyyksiä\nja puolestaan ryhtynyt vastatoimenpiteisiin mm. pyytelemällä parhaita\nnäyttelijättäriä kieltäytymään pääosasta ja suorastaan koettamalla\nsaada kilpailevaa näytelmää kielletyksi. Tämä ei onnistunut ja Pradonin\nkappale menestyi aluksi paremmin kuin Racinen. Seurasi vilkas sonetti-\nja epigrammisota, ja Bouillonin herttuattaren veli Neversin herttua\nuhkasi Racinea ja Boileauta selkäsaunalla, jonka toinen herttua, Condé,\nkuitenkin esti. Vasta vähitellen Racinen näytelmän etevämmyys kävi\nilmeiseksi ja se saavutti ansaitsemansa menestyksen.\n\nEuripideen tragediassa (I, s. 279) on kuten nimikin osoittaa\npäähenkilönä Hippolytos, viaton, jalo nuorukainen, joka kieltäytyy\npalvomasta Aphroditea ja tyydyttämästä äitipuolensa intohimoa, ja jonka\nArtemis siksi seppelöi ikuisella kunnialla. Phaidran sairaalloinen\nrakkaus ja hänen väärä syytöksensä, joka niin huonosti soveltuu hänen\njaloon luonteeseensa, ja hänen itsemurhansa tekevät vaikeaksi hänen\nkuvaamisensa niin, että säilyisi tarpeellinen määrä myötätuntoa häntä\nkohtaan. Kompastuskivenä on etenkin Potifarin vaimon rikos, ei niin\npaljon se, että Phaidra on Hippolytoksen äitipuoli. Ensimmäisessä\nluonnoksessaan Euripides oli antanut hänen välittömästi itse syyttää\nHippolytosta Theseukselle väkivallanyrityksestä ja oli epäonnistunut.\nToisessa, meille säilyneessä laitoksessa Phaidra tekee sen\nkuolinhetkellään kirjeellisesti, mikä ei juuri paranna asiaa.\nSenecan toisinnossa tämän ajatuksen herättää imettäjä ja sehän jonkin\nverran lieventää Phaidran syyllisyyttä. Racine ratkaisi pulman\nviimeksimainittuun suuntaan, tehden imettäjän pääsyylliseksi ilmiantoon\nja toisaalta ihanteellistuttaen Phèdren luonteen niin, että hänen\nkuvansa vain kohoaa hänen kohtalokkaan tragediansa kautta. Hippolytestä\nRacine teki aktiivisesti toimivan henkilön, joka tahtoo etsiä\nkadonneeksi luultua isäänsä ja rakastaa Aricietä, ajankohdan romaanista\nperiytynyttä ensin vastustelevaa, mutta sitten taipuvaa tyyppiä.\nLyyrillinen hersyväisyys ja tunteellisuus ovat kauttaaltaan näytelmän\ntunnusmerkkeinä.\n\nKabaalin vehkeily Phèdreä vastaan pahoitti Racinen mieltä niin, että se\nuskonnollinen heräämys, joka nuoruuden perinnön pohjalla oli jo\nkauemmin hautunut hänen sydämessään, kypsyi ja puhkesi teoiksi: hän\nlopetti näytelmien kirjoittamisen, luopui teatteripiireistä, teki\nsovinnon jansenilaisten kanssa, meni avioliittoon ja alkoi viettää\nnuhteettoman porvarin harrasta, hiljaista perhe-elämää. Hänen vaimonsa\nCatherine de Romanet, joka oli varakas ja lahjoitti hänelle seitsemän\nlasta, ei poikansa kertoman mukaan edes tiennyt, mitä \"runosäe\" on.\nHoviin Racine ei kuitenkaan katkaissut suhteitaan, vaan oli edelleen\nkuninkaan suosiossa. 1677 kuningas nimitti hänet ja Boileaun\nhistorioitsijoiksensa. Racine seurasi kuningasta tällaisena\n\"erikoiskirjeenvaihtajana\" useille sotaretkille. Ludvig XIV:n historiaa\nhän ei kirjoittanut -- työ rajoittui suunnitelmiin ja muistiinpanoihin.\nCorneillen kuoltua (1684) ja Thomas Corneillen tultua hänen sijaansa\nakatemiaan Racine piti tervehdyspuheen, joka osoittaa vanhan\nkilpailuhengen hävinneen ja antaa Pierre Corneillelle mitä suurinta\ntunnustusta.\n\nYhdentoista vuoden vaikenemisen jälkeen Racine vielä kerran esiintyi\nnäytelmäkirjailijana ja osoitti silloin, ettei hänen taiteellinen\nluomiskykynsä suinkaan ollut heikontunut. Rouva de Maintenonin\npyynnöstä hän näet sepitti Saint-Cyrin naisopistoa varten kaksi\nraamatullista näytelmää: Estherin (esitettiin tammikuussa 1689) ja\nAthalien (1690). Esikuvinansa ja ohjeinansa Montchrestienin Haman (III,\ns. 403), Plejadin antiikkia jäljittelevä ja Aiskhyloksen draama hän loi\nEstheristä näytelmän, jossa ei käsitellä sieluntaisteluja, vaan pysyen\nuskollisena Raamatun tekstille annetaan pääsijä Psalttarista\nperiytyvälle lyyrilliselle ylevyydelle ja Korkean veisun\nitämaiselle värikkyydelle. Kuoroineen, jotka oli sävelletty, se on\nkokonaisuudessaan eräänlainen \"oratorio\". Athalie perustuu toisen\nKuningasten kirjan 11:nteen lukuun, jonka dramatisointi se on, ja\nkuvaa, kuinka ylimmäisen papin kätkössä kasvattama vallanperillinen\nJoas vihdoin pääsee kuninkaaksi ja Baalia palveleva kuningatar Athalie,\nhänen isoäitinsä, kukistuu ja saa surmansa. Siinäkin taiteellinen\nvoitto saavutetaan värikkäällä, tunnelmallisella lyyrillisyydellä.\nMolemmat näytelmät ovat kunniasijalla Racinen tuotannossa ja niillä\nvoidaan sanoa olleen vaikutusta 1700-luvun raamatullisen runouden\nsyntyyn.\n\n1694 Racine sepitti neljä Hengellistä laulua (Cantiques spirituels); ne\novat hänen viimeiset runonsa. Sen jälkeen hän kirjoitti Port-Royalin\nhistorian (Abrégé de l'histoire de Port-Royal), menettäen sillä jonkin\nverran kuninkaan suosiota. Racine kuoli huhtik. 22 p. 1699 ja\nhaudattiin pyyntönsä mukaan Port-Royalin kalmistoon. Sieltä hänen\ntomunsa siirrettiin 1711 Saint-Ëtienne du Montin kirkkoon, jonne myös\n1818 hänen alkuperäinen hautakivensä saatettiin.\n\n\n3\n\nJansenilainen kasvatus ei rauhoittanut Racinen tunteellisuutta, vaan\npäinvastoin herkisti sitä. Hän oli ystävyydessään suorastaan hellä,\nmutta ei silti luotettava, sillä hän saattoi herkästi ailahtaa\nmielialasta toiseen. Siitä johtui, että hän tuli olleeksi kiittämätön\nja joskus aiheettomasti terävillä epigrammeillaan loukanneeksi\nystäviään. Vähäisinkin arvostelun moite tuotti hänelle sietämätöntä\ntuskaa ja aiheutti heti mahdollisimman terävän vastapiston. Hänen\nsatiirinen halunsa teki hänestä Boileaun, luonnonihailunsa La Fontainen\nystävän. Hänen luonteensa tunnevoittoisuudesta johtui, ettei\njansenilaisuus haihtunut hänen sydämestään libertiinisen kauden\nriehakkaimpinakaan hetkinä, ja että hän saavutettuaan keski-iän\nvastoinkäymisten kohdatessa palasi sen turviin kuin hätäsatamaan.\n\nEsteettiset käsityksensä Racine on ilmaissut näytelmiensä esipuheissa,\njoissa puolustautui arvostelijain hyökkäyksiä vastaan. Tragedian tuli\nesittää sitä, mikä on totta ja terveen järjen mukaista, eikä pyrkiä\nCorneillen tavoin tekemään vaikutusta epätosilla tavattomuuksilla ja\noudoilla, mutkallisilla käänteillä, joiden ei lisäksi voi uskoa\nmahtuvan yhteen vuorokauteen. Racine ei pyrkinyt järkyttämään eikä\nherättämään pelkäävää ihailua sankarien tai sankarittarien\ncorneillemaisella tahtotoiminnalla ja velvollisuusuljuudella, vaan\nkoskettamaan kuulijan sydäntä, liikuttamaan, välittämään heihin sitä\ntunteellisuutta, jonka vallassa hän itse oli. Ihmisiä liikuttavat\neniten intohimot ja näistä väkevimmin ja yleisimmin rakkaus, varsinkin\nonneton, juuri siksi, että se on tavalla tai toisella kaikkien elämän\nsamalla järkyttävin ja suloisin kokemus ja muisto. Sen Racine oli\noppinut ymmärtämään elämästä, jansenilaisten koulusta, jossa sen\nvaaroista varoitettiin, ja aikansa paimen- ja barokkiromaaneista,\njoiden keskeinen tapahtuma se oli. Tehoisin tunnevaikutus oli siis\naikaansaatavissa tragedialla, jonka keskeisenä asiana oli rakkaus,\nmieluummin vielä naisen. Juoni oli oleva yksinkertainen ja lyhyt,\nniinkuin on välttämätöntäkin, koska se on mahdutettava yhden päivän\npuitteisiin; sen on kehityttävä vähitellen ja saatava jännitysvoimansa\nyksinomaan henkilöiden tunteista ja intohimoista. Historiallinen\nnäyttämö ei ole pakollinen tällaisten aiheiden käsittelylle, mutta\nedullinen, koska tragedian henkilöt ikäänkuin suurenevat ja\njuhlallistuvat nähtyinä sen valossa ja pitkän välimatkan päästä.\n\"Kunnioitus kaukaa suurempi\" -- Maior e longinquo reverentia.\nMahdollisimman todelliset ja uskottavat luonteet intohimojensa\nheiteltävinä, lyhyt ja selvä juoni, näyttämö jossakin kaukana joko\naikaan tai maahan nähden -- se oli Racinen käsitys tragediasta hänen\nkypsän tuotantonsa aikana lyhimmittäin sanottuna.\n\nIhmisluonteen Racine käsitti jansenilaisesti: ihmisen siveellinen\nomatoimisuus on toivotonta, hänen on elettävä joka hetki Jumalan armon\nvarassa. Corneillelainen päämäärään pyrkivä siveellinen uljuus ei siis\nollut totuutta hänelle, vaan sitä oli ihmisen horjuvaisuus ja heikkous.\nTämä on hänen henkilöilleen tunnusmerkillistä. Ainoana poikkeuksena on\näidinrakkaus, jonka lapsena orvoksi jäänyt Racine ihannoi yleväksi ja\nvoimakkaaksi. Rakkauden kiihoittaa huippuunsa mustasukkaisuus, tehden\nsen lopullisesti traagilliseksi.\n\nJuoni kuvaa lähemmin tarkastettuna ja riisuttuna historiallisista\npuvuistaan tavallista elämää: toisen vuoksi hylätty nainen kostaa\n(Andromaque, Bajazet), rakastaja tuhoaa kilpailijansa (Britannicus),\navioliitto käy mahdottomaksi säätyeroavaisuussyistä (Berenice); tytär\nuhrautuu isän etujen vuoksi (Iphigénie); isä ja poika ovat\nkilpakosijoita (Mithridate). Tällaisista aiheista, joista sanomalehdet\nkertovat joka päivä, olisi voinut tulla myös komedia tai porvarillinen\ndraama, ellei intohimojen voima olisi tehnyt niistä tragedioja. Tämä on\nkiihoittunut jo näytelmän alussa niin pitkälle, että ratkaisun täytyy\nolla lähellä, ja pienikin aihe saattaa sen purkautumaan, jolloin juoni\nalkaa kehittyä.\n\nOli historiallinen kehys mikä tahansa, Racine ei antanut sen vaikuttaa\nhenkilöidensä kuvaukseen, vaan esitti heidät sellaisina kuin arveli\nsydämen todellisten tunteiden vaativan. Tästä historiallisen totuuden\nlaiminlyönnistä Corneille ja muut moittivatkin Racinea, joka kuitenkaan\nei myöntänyt tätäkään arvostelua aiheelliseksi.\n\nTyylissään Racine pyrki koruttomaan, luontevaan ilmaisutapaan, jonka\ntuli saada tehonsa välittämistään ajatuksista, tunteista ja\ntilanteista, pyrkimättä itse olemaan jotakin mahtipontisuudellaan tai\nmuilla ulkonaisilla keinoilla. Silti hänen sananvalintansa on\naistikasta ja lauseensa vertausten, kuvien ja värien puolesta hienoja,\nmaalauksellisia ja tehoavia.\n\nNäin Racine opetti kuulijoitaan ajattelemaan ihmisen heikkoutta --\npäinvastoin kuin Corneille, joka kehoitti heitä muistamaan ihmisen\nvoimakkuutta. Hänen näennäinen koruttomuutensa on nerouden, sydämen,\nantiikin ja hienon harkinnan tulos, ranskalaisen klassillisuuden\npuhtain, korkein saavutus. Siksi seuraava vuosisata kunnioitti häntä\nantiikin veroisena mestarina, joka vaatii, päästäkseen täysin\noikeuksiinsa, korkeinta mahdollista näyttämötulkintaa ja syvällisesti\nsivistynyttä kuulijakuntaa. Rachelin (1820-1858) Phèdre on jäänyt\nhistoriaan ei vain suurenmoisena näyttämöluomana vaan myös siksi, että\nhän käytti antiikkia pukua.\n\nRacinen kirjailijatoiminnan loppuminen 1677 oli tärkeä rajatapaus\nRanskan draaman historiassa: Molière oli kuollut 1673 ja Corneille\npoistunut vanhuuden hiljaisuuteen 1674 -- nyt katosi näyttämöltä sen\nkolmas suuri nimi. Draamatuotanto kävi niin vähäpätöiseksi, että Ludvig\nXIV juuri sen vuoksi yhdisti molemmat päänäyttämöt Comédie Françaiseksi\n(1680).\n\n\n\n\nIV. KERTOVA JA OPETTAVA RUNOUS JA PROOSA. RANSKALAISEN KLASSILLISUUDEN\nYLEISLUONNE.\n\n\n1\n\nLa Fontainen nimi on yhtä tunnettu kuin kolmen viimeksi selostamamme\nsuurkirjailijan siitä huolimatta, ettei hän puhtaasti kirjallisilla\nansioilla sellaista mainetta ansaitse. Hänet muistetaan etupäässä\nmoralistina, mikä on hiukan omituista siksi, että vaikka hän ei olisi\nollutkaan niin kevytmielinen kuin miksi maailma häntä sanoi, hän silti\noli koko pitkän elämänsä ajan vakaumuksellinen libertiini. Joka\ntapauksessa hän on valloittanut itselleen kirjallisuuden historiassa\nhuomattavan aseman.\n\n_Jean de la Fontaine_ (1621-1695) oli syntyisin Champagnen maakunnasta,\nChâteau Thierrystä. Isä oli varakas virkamies, säädyltään ylempään\nporvaristoon kuuluva. Hän aikoi pojastaan ensin pappia ja sitten,\nhuomattuaan pian erehtyneensä, lakimiestä, tässäkin tapauksessa ilman\ntunnettua tulosta. 1647 hän luovutti pojalleen virkansa ja toimitti\nhänet avioliittoon 16-vuotiaan Marie Héricartin kanssa, joka toi\nmukanaan 20.000 livren myötäjäiset ja hyviä suhteita, oli huolimaton\nemäntä ja piintynyt romaanien lukija. La Fontaine ei ollut milloinkaan\nkotona ja eli niin tuhlaavaisesti, että perheen pelastamiseksi oli\ntoimeenpantava omaisuuden jako (1658). Heille syntyi poika 1653.\nVuodesta 1657 alkaen La Fontaine oleskeli enimmäkseen Parisissa, jossa\npääsi ensin rahaministeri Fouquet'n suosioon. Tämä antoi hänelle\ntuhannen livren eläkkeen ehdolla, että hän nostaessaan sen\nneljännesvuosittain samalla jättäisi kuitiksi runon. Fouquet'n\nkukistuttua 1661 La Fontaine päätyi sittemmin taistelustaan Racinea\nvastaan tunnetun Bouillonin herttuattaren hoiviin ja 1664 Orléansin\nleskiherttuattaren kamariherraksi. Hän erosi tällöin presiöösien\nseurasta ja liittyi Molièren, Boileaun ja Racinen ryhmään.\n\nHäädyttyään myymään virkansa hän joutui taloudellisesti rappiolle ja\nturvautui 1672 rouva de la Sablièreen, joka piti hänestä huolta\nkaksikymmentä vuotta. Tämän salongissa vierailivat sellaiset\nkuuluisuudet kuin marsalkka Turenne, Condén ja Contin kreivit, La\nRochefoucauld, rouvat de la Fayette, de Montespan ja de Sévigné, jotka\nymmärsivät panna arvoa La Fontainen erikoiselle lahjakkuudelle. 1683\nhänet valittiin Akatemiaan, mutta kuningas vahvisti vaalin vasta sen\njälkeen, kun Boileau oli kutsuttu jäseneksi. Rouva de la Sablièren\nkuoltua 1693 La Fontaine pääsi loppuvuosikseen rouva d'Hervartin\nturviin. Sairastuttuaan 1692 hän tuli herätykseen.\n\nLa Fontainen laajasta ja eriarvoisesta tuotannosta, joka käsittää mm.\nrunoja ja kolme huvinäytelmää, mainitsemme vain ne, joihin hänen\nkirjailijamaineensa varsinaisesti perustuu, nimittäin runomittaiset\nTarinat (Les Contes, 1664-1675) ja Sadut (Les Fables, 1668-1694).\n[Suomentanut Yrjö Jylhä.]\n\nLa Fontaine kuvataan itsekkääksi, mutta hän oli kuitenkin eräässä\nsadussaan lausumansa ohjeen mukaan valmis \"palvelemaan koko maailmaa\".\nHän ei hylännyt ystäviään eikä suosijoitaan näiden vastoinkäymisissä,\nvaan pysyi heille, esim. Fouquet'lle, uskollisena silloinkin, kun tämä\nsaattoi merkitä kuninkaan epäsuosiota. Hänen kevytmielisyytensä oli\nehkä enemmän lapsellista herkkyyttä ja huikentelevaisuutta kuin\nvarsinaista epämoraalisuutta, aivan niinkuin hän itse sanoi sadussaan\nheinäsirkasta ja muurahaisesta:\n\n    Sirkka lauloi lystiksensä\n    oman iltansa iloksi,\n    metisellä mättähällä,\n    simakukkien seassa.\n\n      [Samuli Kustaa Kallion vapaa suomennos.]\n\nHän tosin jätti vaimonsa, jolle kuitenkin kirjoitti, mutta tällä oli\narveluttavia vikoja, ja poikansa, jolle silti toimitti hyvän\nkasvatuksen. Hänen hajamielisyytensä samoin kuin hänen karkea\nkäytöksensä on tullut lukemattomien kaskujen aiheeksi mutta saattoi\nolla osin tahallistakin. Hän rakasti \"pilaa, lempeä kirjoja, soitantoa,\nkaupunkia ja maaseutua -- melankoolisen sydämen synkkää nautintoakin\",\nsanoen itseään \"Polyphileksi\" (\"paljon rakastajaksi\"), \"Parnasson\nperhoseksi\" ja \"mehiläiseksi\" koska ei voinut pysyvästi omistautua\nmillekään alalle, vaan harrasti kaikkea, imien pois parhaan mehun ja\nheti siirtyen toiseen kukkaan. Hänen esteettiset käsityksensä olivat\nsamat kuin hänen kuuluisien kirjailijaystäviensä, joilta hän ne saikin.\nAvusteessaan Kiusankappaleiden esityksessä Fouquet'n luona hän oli\npäässyt ymmärtämään, että \"luonto\" oli oleva runoilijan ylin ohje. Tätä\nolivat parhaiten noudattaneet antiikin kirjailijat, joiden työ oli siis\nsopiva esikuva. Kuitenkin oli varottava, ettei menettänyt\nitsenäisyyttään. Ei pitänyt jäljitellä orjallisesti, vaan oli\nomaksuttava vain johtava ja vallitseva laki, sama, jota mestarit itse\nolivat totelleet. Näin La Fontaine menettelikin luodessaan Satujaan:\nhän otti alan Aisopokselta (I, s. 240) ja Phaedrukselta (I, s. 408),\nmutta loi sen uudelleen oman tyylinsä mukaisesti, jokaisen sadun\nkahdesta osasta, joista toista, itse \"juonta\", sanoi \"ruumiiksi\",\ntoista, vertauskuvallista tarkoitusta, \"sieluksi\". Hän käsitti\nteoksensa \"laajaksi komediaksi, jossa on sata eri näytöstä, jonka\nnäyttämönä on maailma ja näyttelijöinä ihmiset, jumalat ja eläimet\".\nTällaisessa muodossa voitiin hänen mielestään menestyksellisimmin\nteroittaa moraalisia totuuksia, sillä jos nämä esitetään alastomina, ne\nikävystyttävät. Paheiden kimppuun ei voi käydä Herkuleen käsivarsin,\nvaan ne ovat paremmin voitettavissa tekemällä ne naurettaviksi. Hänen\nystävistään tuntui, että hänellä oli satujen aiheita yhtä runsaasti\nkuin omenia puissa, mutta tosiasia on, että hän hioi jokaista kauan ja\nyksityiskohtaisesti ja että hänen lahjakkuutensa kypsyi vähitellen\nniiden ja muiden töiden valmistamisessa. La Fontainen luonnontunne oli\nherkempi kuin hänen aikalaisillaan yleensä: hän kuljeskeli mielellään\npuistoissa ja metsissä, lepäili kukkaniityillä nauttien niiden\ntuoksusta, kuunteli haaveillen suihkulähteen ja puron solinaa.\nKalliorykelmien maalauksellisuus oli myös hänelle valjennut.\nKertomataitonsa hän kehitti hienosti satiiriseksi, pikkuilkeäksi, niin\nettä rivien välistä näkyy hänen ivallinen, mutta silti hyväntahtoinen\nhymynsä.\n\nTarinat osoittavat La Fontainen tunteneen ja käyttäneen muitakin\nesikuvia kuin antiikin kirjailijoita. Villon, Rabelais ja Marot olivat\nhänen tuttujaan, mikä oli harvinaista tähän aikaan; samoin keskiajan\nfabliau, Boccaccio, Sata uutta kertomusta (II, s. 511), Margareta\nNavarralainen, Orlando Furioso ja Ruhtinaiden kello (III, s. 97).\nNiistä hän otti aiheet, jotka sitten kertoi omalla hienostuneen\nivallisella tavallaan, osaten sanoa mitä uskomattomimpia asioita\nmahdollisimman sivistyneesti. Hänen sopimattomuutensa eivät johdu\nrenessanssin luonnollisesta aisti-ilosta ja ihastumisesta ihmisen ja\nelämän kauneuteen, eikä niissä ole Marot'n siroa lemmenleikin ja\nlyyrillisyyden sekoitusta, vaan ne ovat fablioiden hengessä taitavasti\nsepitettyjä kaskuja, tarkoitettuja herättämään naurua.\n\nSatujen aiheet La Fontaine otti etupäässä mainituista antiikin\nkokoelmista (katso myös II, s. 78), sekä Pilpain tarinoista (II, s.\n365), jotka oli käännetty ranskaksi 1644. Epävarmaa on, onko La\nFontaine tuntenut Kettu Repolaista (II, s. 353), niinkuin kyllä\nnäyttäisi selvältä. Yksityiskohdissa on todettavissa mm. Horatiuksen ja\nLucretiuksen vaikutuksia. Ensin kuvataan lyhyesti mutta sattuvasti\nnäyttämö ja sitten näyttelijät, useimmiten eläimet, joita La Fontaine\nrakasti ja kieltäytyi Descartesin tavoin uskomasta vain koneellisiksi\nolioiksi, ja joiden muodot ja värit hän huomioi maalarin ja\nluonteenominaisuudet ihmistuntijan silmällä. Ihmisillä oli tärkeä\nosuus: esiintyen näyttelijöinä eläinten ohella he paljastavat\nihmissuvun ainaiset yleisviat: imartelun, petoksen, väkivallan,\ntekopyhyyden jne. Vähitellen esityksestä rakentuu myös 1600-luvun\nkuvaus: kuningas (leijona), mahtavat ylimykset (tiikeri ja karhu),\nhovimies (kettu), pappi, tuomari, rahamies, aateliseksi pyrkivä\nporvari, yhteinen kansa ja talonpoika, viimeiseksi mainittu 1600-luvun\nkirjallisuudessa harvinaisena ilmiönä, jota kohtaan kirjailija on\ntuntenut sääliä ja osanottoa. Kajahtaapa Tonavan talonpojan sanoista\nuhkaus, että varokaa, roomalaiset! -- Voi käydä niin, että taivas\nkerran antaa aseet vuorostaan meidän käteemme! Kaikki tulevat, menevät,\npuhuvat ja toimivat kuin ihmiset tavallisessa elämässä ja tilanteet\novat sen mukaisesti monenlaisia: idyllisiä, lyyrillisiä, filosofisia,\nkoomillisia ja traagillisia. Esitystä keskeyttää väliin mietelmä tai\nlyyrillinen helähdys ja se on suoritettu kuten sanottu iskien\nsivumennen silmää sekä ivallisesti että hyväntahtoisesti. Toiminta on\ndraamallista: sillä on alkuselvityksensä, solmunsa ja ratkaisunsa.\nJoskus kirjailija viittaa muutamin sanoin, mikä johtopäätös hänen\nesityksestään on tehtävä. Rousseau väitti (Émile, II), että lapset\nottavat La Fontainen saduista usein päinvastaisen opetuksen kuin\nkirjailija oli tarkoittanut, ja Lamartine yhtyi häneen (Mietelmien\nesipuheessa). Kieltää ei kuitenkaan voine, että ne huvittavat\nkolmea eri ikäkautta: lapsia elävyydellään ja vilkkaudellaan,\nkirjallisuuden tutkijaa tyylinsä mestaruudella ja kokenutta ihmistä\nelämäntuntemuksellaan. Ne opettavat ei itsekkyyteen vaan alttiuteen, ja\nesittävät yleensä yhteiskunnan sellaisena kuin se on, herättäen\nlukijassa satiirista mieltä. La Fontaine on tässä kohden samalla\nasialla kuin Molière.\n\nLa Fontainen tyylistä on vielä sanottava, että hän käytti ranskan\nsilloista eri alojen sanavarastoa pätevämmin kuin muut aikalaisensa,\nvieläpä joskus vanhojakin ja Plejadin tyyliin yhdistettyjä sanoja.\nTarinansa ja Satunsa hän sommitteli omin vapain runomitoin, ilmaisten\naleksandriinilla juhlallisia tilanteita, lyhemmillä säkeillä nopeata\ntoimintaa, asettamalla pitkän ja lyhyen peräkkäin odottamatonta\nkäännettä jne.\n\nLa Fontaine oli omana aikanaan, kuten mm. rouva de Sévignén kirjeet\ntodistavat, arvossapidetty kirjailija. Jälkimaailmakin antaa hänelle\nsuurta tunnustusta, sillä täytyy myöntää, että hänen Satunsa sisältävät\nsiron, syvämietteisen ja toden kuvan koko \"inhimillisestä komediasta\".\n\n\n2\n\nMutta ei vain ikivanha moralisoiva eläinsatu herännyt eloon näinä\naikoina; myös sen yhtä kaukaisilta ajoilta periytynyt sisko,\nkansansatu, nousi nyt huomaamattomuudestaan sivistyneen yleisön\nkuuluville.\n\nOlemme todenneet kansansadun olemassaolon itämaiden kirjallisuudesta\n(I, s. 23, 94, 108, 141, 164, 190, 204). Länsimaihin nähden\nhuomautamme, että sen vaikutus Odysseiaan on ilmeinen päättäen esim.\nkyklooppiseikkailusta, ja että se on rehoittanut opettavaisten\nkertomusten, eläinsatujen ja fablioiden rinnalla, kuten kansanelämään\nja ihmisluonteeseen kuuluu, läpi vanhan ja keskiajan, tulematta itse\nsellaisenaan merkityksi muistiin, mutta ilmaisten olemassaolonsa\nmainittujen kirjallisuusmuotojen (II, s. 32, 78, 345, 348-369) kautta.\nTämän jälkeen olemme huomanneet sen pistäytyvän näkyviin\nomintakeisemmin: Gianfrancesco Straparolan novellikokoelmassa (III, s.\n316). Shakespeare kuten muistamme tunsi Tuhkimo-sadun. Enemmän kuin\nStraparolan sisälsi kansansatuja toisen italialaisen, Giovanni Basilen\nPentamerone (1637), jota pidetäänkin ensimmäisenä eurooppalaisena\nkansansatukokoelmana. 1600-luvun jälkipuoliskolla alkoi sitten Ranskan\nsivistyneiden piirien romanttinen uteliaisuus kohdistua itämaihin,\nepäilemättä Ludvig XIV:n sinne ulottamien suhteiden ja hänen\nlähettiläidensä kuvausten johdosta. Voi sanoa, ajatellen lisäksi\npaimennäytelmää, oopperaa ja balettia, joissa sadunomainen aines aivan\nhuomaamatta tunki keskelle klassillisuuden maailmaa, että kansansatu,\nsekä oma kotoinen että vieras itämaalainen, oli 1600-luvun lopussa kuin\noven takana, josta se nyt oli astuva Euroopan viralliseen ja\ntunnustettuun kirjallisuuteen. Tämä tapahtui seuraavasti.\n\n_Charles Perrault_ (s. 63) tahtoi saavuttaa kirjailijan mainetta ja\nryhtyi siinä tarkoituksessa sepittämään La Fontainen Tarinain kaltaisia\nnovellirunoja. Aiheet hänkin otti Boccacciolta ja muilta juttusepoilta.\nEtsiessään niitä hän näyttää joutuneen kansansatujen pariin, joko\nkuullen niitä muilta nyt, jolloin niitä ehkä kerrottiin hänen\npojalleen, tai muistaen niitä omasta lapsuudestaan. Aasin nahan hän\nkertoi vielä runomitoin, mutta muutti senkin proosaksi kirjoitettuaan\nPunahilkan, Siniparran, Hengettären, Saapasjalkakissan, Peukaloisen,\nTuhkimon, Riquet Töyhtöpään ja Metsän nukkuvan prinsessan. Näin\nsyntynyt kokoelma, jonka oikea nimi on Menneen ajan historioita eli\nsatuja ynnä siveellisiä opetuksia (Histoires ou contes du temps passé\navec des moralités), mutta joka tunnetaan alkukuvassa olleella nimellä\nHanhiemon satuja (Contes de ma mère l'oie) [suomentanut Tyyni\nHaapanen-Tallgren], ilmestyi 1697 Amsterdamissa ja Parisissa. Perrault\non kertonut satunsa lasten käsityskannan mukaisesti, kansanomaisesti\nmutta välttäen kaikkea karkeutta, ranskalaisen loogillisesti, hienon\nleikillisesti. Niiden muodossa on jotakin \"klassillista\", mikä sai\nlukijapiirit unohtamaan, ettei \"järjellä\" ollut tällä alalla mitään\nsanomista.\n\nHanhiemon sadut olivat merkkinä runsaan satutuotannon alkamiseen.\nKansansuusta niitä ei kerätty ennen Grimm-veljeksiä 1800-luvun\nalkukymmenellä, mutta niitä sepitettiin itse ja käännettiin. Kreivitär\n_Aulnoy_ (n. 1650-1705), Malherben ja Balzacin ystävätär, tunnettu\n\"kymmenentenä runottarena\", julkaisi Uusia satuja eli muotihengettäriä\n(Contes nouvelles ou les Fées à la mode, 1698), joiden aiheet ovat\nosaksi peräisin mainitusta Basilen teoksesta; yhteensä niitä on 24,\njoukossa Lintu sininen. Muitakin satukirjailijattaria esiintyi.\n_Antoine Galland_ julkaisi 1704-1717 Tuhannenyhden yön tarinat, _Pétis\nde la Croix_ 1707 Turkkilaistarinoita ja 1710-1712 Tuhatyksi päivää.\nKlassillisuuden kylmyyteen ja ahtauteen kyllästynyt mielikuvitus, joka\noli näihin saakka koettanut turvautua barokin romaaniin, haki nyt\nravintoa mm. satujen maailmasta ja pysyi tämän suojissa koko\n1700-luvun, kunnes uskalsi romantiikan herätessä astua laajempien\nalojen uudistajaksi.\n\n\n3\n\nRomaanin historia on pääpiirteissään esityksemme varrella selvinnyt.\n[I, s. 25, 51, 70, 94,109, 141, 167, 171,188, 204, 327, 330, 412, 413,\n414, 436, II, s. 32, 76, 122, 193, 201, 224, 244, 251, 353, 369, 465,\n481, 501, 512, 513, III, s. 36, 40, 93, 98, 126, 164, 183, 226, 255, 262,\n321, 323, 328, 343, 531.] Puhuessamme siitä viimeksi totesimme tämän\nkirjallisuuden lajin saaneen barokin fantastisen, terveen järjen\nohjausta ja rakenteen sopusuhtaisuutta kaipaavan muodon, joka oli\nvastakkainen ranskalaisen klassillisuuden juuri näitä puolia ylinnä\narvostaville käsityksille. Nämä ilmaisi romaanin alalla kreivitär _de\nla Fayette_ (1634-1693).\n\nNeiti de la Vergne sai hyvän tietopuolisen kasvatuksen, johon mm.\nkuului italian, latinan ja kreikan opiskelu, meni 1655 naimisiin kreivi\nde la Fayetten kanssa, ja asui kolme vuotta maaseudulla. 1659 hän\nmuutti Parisiin, jonne jäi pysyväisesti; hänen miehensä asui edelleen\nmaalla, mutta saapui joka vuosi tervehtimään puolisoaan. Kreivitär La\nFayette piti Parisissa salonkia, jonka kantavieraina olivat ystävän\nasemaan päässyt La Rochefoucauld, läheinen ystävätär rouva de Sévigné,\nCondén herttua, La Fontaine ym. Hänen huomattavimmat tuotteensa ovat\nromaanit Montpensier'n prinsessa (1662), Zayde (1670, de Sagrais'n\ntekijänimellä ja avustuksella) ja Clèvesin prinsessa (1678)\n[suomentanut Aarne Anttila].\n\nKreivitär La Fayettea pidettiin omana aikanaan henkilönä, jolla oli\nterävä ja terve arvostelukyky ja joka pyrki aina olemaan\nteeskentelemättömästi tosi. La Rochefoucauld sanoi hänestä nimenomaan,\nettä hän oli \"tosi\". Tämän mukaisesti hän ei voinut olla toteamatta\nbarokin romaania ja sen sievistelevää rakkauskäsitystä epätodelliseksi\nja valheelliseksi, ja ilmaisematta omassa tuotannossaan luonteensa\nperuspiirrettä. Kun todellisuus oli juuri se lääke, jota ajankohdan\nromaani tarvitsi tervehtyäkseen, tuli La Fayette täten suorittaneeksi\ntärkeän parannustyön.\n\nZayde on sommiteltu vanhaan tyyliin: pääjuonesta, jota välikertomukset\nkeskeyttävät; se on olevinaan \"espanjalainen kertomus\", mutta\ntosiasiassa sen espanjalainen väritys on vähäistä. Päätarkoituksena on\nrakkauden tutkiminen: tämä ei ole enää paimenten idyllistä\nnaisenpalvontaa, vaan kohtalokasta, usein huomaamatta syntyvää,\nvähitellen kehittyvää ja lopuksi kaikki järkisyyt voittavaa, todellista\nintohimoa. Montpensier'n prinsessa on avioliittoromaani, merkiten siis\nsiirtymistä alalle, jota ei tähän saakka oltu romaanissa käsitelty.\nBarokin kirjailijat seurasivat rakkauden vaiheita vain häihin saakka,\nollenkaan kertomatta, miten kävi niiden jälkeen. Kreivitär La Fayette\npilkisti sisään avioliiton ovesta ja näki siellä traagillisen kohtalon,\njoka johtui siitä, ettei Montpensier'n prinsessa rakastanut puolisoaan.\n\nClèvesin prinsessa on myös avioliittohistoria. Neiti de Chartres on\nsuostunut Clèvesin prinssin puolisoksi, vaikka ei rakasta häntä.\nTanssiaisissa hän tutustuu Nemoursin herttuaan, joka rakastuu häneen\ntulisesti, herättäen hänessä vastarakkautta. Uskollisena puolisolleen\nhän kertoo tälle kaikki ja pyytää hänen tukeaan taisteluun rakkauttansa\nvastaan. Prinssi on liikutettu vaimonsa hyveellisyyden ja luottamuksen\njohdosta, mutta tuntee olevansa hylätty, tulee aiheettomasti\nmustasukkaiseksi ja suree itsensä kuoliaaksi. Hänen puolisonsa on siis\nnyt vapaa, mutta ei voi suostuakaan herttuan vaimoksi: hänen\nmiesvainajansa muisto estää sen. Sille, milloin rakastuu ja keneen, ei\nvoi mitään, mutta uskollisuus ja velvollisuus riippuvat meistä\nitsestämme ja meidän tulee noudattaa niiden käskyjä.\n\nKreivitär La Fayetten romaaneissa emme siis joudu fantastiseen,\nepätodelliseen, antiikkisesta tai historiallisesta sävystään huolimatta\nsadunomaiseen maailmaan, vaan kuten esim. viimeksimainitussa Henrik\nII:n hoviin, jonka tapoja ja ihmisiä kuvataan suurin piirtein\ntodenmukaisesti. Sankaritar ei ole sievistelevä \"julma kaunotar\", vaan\naviopuoliso, joka lähinnä johtaa mieleen tekijättären itsensä, ja este,\njoka erottaa rakastavaiset, on siveellistä laatua. Tästä seuraa, ettei\nromaanin herättämä kiinnostus johdu päähenkilöiden romanttisista\nseikkailuista, vaan niistä siveellisistä taisteluista, joihin he\njoutuvat koettaessaan vastoin intohimonsa vaatimusta noudattaa\nvelvollisuuden käskyjä. He ovat lyhyesti sanottuna corneillelaisia\nhenkilöitä, jotka ovat astuneet näyttämöltä romaaniin,\nhistoriallis-sankarillisista tilanteista kuluvan hetken arkipäivään.\nSelvää on, etteivät he tällöin, varsinkaan La Fayetten asiallisen\nohjaustaidon kuljettamina, voineet puhua tragedian mahtipontiseen\ntapaan, vaan heidän täytyi omaksua tekijättären oma, tosisivistynyt,\nkoruton, liioittelematon ja luonnollinen tyyli. Näin Clèvesin prinsessa\non ranskalaisen klassillisuuden ilmentymä romaanin alalla,\nuudenaikaisen sielullisen romaanin alkuteos, jossa naisellinen\nherkkyys, suuren maailman hienous ja klassillisuuden koruttomuus\nyhtyvät siroksi, vieläkin viehättäväksi kokonaisuudeksi. Koska\ntaiteentuntijat eivät odottaneet romaanista mitään hyvää, tuomiten koko\nalan barokin liioittelujen valossa, jäi Clèvesin prinsessa huomaamatta,\nyksinäiseksi ilmiöksi, tekemättä vastaiseen kehitykseen sitä\nterveellistä vaikutusta, joka sillä olisi saattanut olla, jos esim.\nBoileau olisi ymmärtänyt antaa sille kannatuksensa.\n\n\n4\n\nSen perusteella, mitä edellisessä osassa kerroimme barokista ja mitä\nsen jälkeen olemme sanoneet Ranskan filosofiasta, uskonnosta,\nhistoriasta, esteettisestä ja kriitillisestä ajattelusta, draamasta,\nrunoudesta ja proosasta, koetamme nyt lyhyesti määritellä, mitä\ntarkoitetaan nimikkeellä \"ranskalainen klassillisuus\".\n\nYleishistoriallinen näköalahan on tuttu: Ranskan aateliston viimeiset\nkeskiaikaisen itsenäisyyden ilmaukset oli tukahdutettu, Ludvig XIV oli\ntarttunut hallitusohjiin itse omana pääministerinään ja keskitetyn\nyksinvaltiuden aika oli alkanut. Kirjallisuuden alalla tämä merkitsi\nsitä, että renessanssin pikku ruhtinaiden kerhot hävisivät ja sijaan\ntulivat kuninkaiden hovit. Euroopan kirjallisia keskuksia olivat\n1600-luvun puolivälistä alkaen Parisi, Lontoo, Madrid ja Wien sekä\nmyöhemmin 1700-luvulla lisäksi Berlini, Köpenhamina, Tukholma ja\nPietari. Kuningas oli ainoa mesenaatti, joka jakoi suosiotaan,\npalkintojaan ja eläkkeitään. Tästä seurasi, että kirjallisuuden\najatuksenvapaus oli rajoitettu, että sen täytyi tyytyä pysymään\njärjestelmän puitteissa, varoen usuttamasta ketään tätä vastaan; sen\noli päinvastoin osoitettava jokaiselle siinä paikkansa ja\nvelvollisuutensa. Kirjailija oli tietenkin samojen rajoitusten ja\nvelvollisuuksien alainen; hänen elämänsä oli kyllä taloudellisesti\nturvatumpi ja säännöllisempi kuin aikaisemmin, mutta hänen kallein\naarteensa, arvostelun esteettömyys ja hengen vapaus, oli samalla\nmenetetty. Entinen aateliston ja papiston piiristä muodostunut\nkirjallinen yleisö oli vähitellen porvarillistunut. Se ei ollut vielä\nlaaja, mutta oli saanut kohtuullisen klassillisen koulusivistyksen, oli\nsalonkien vaikutuksen alaisena sorvannut käytöksensä ja lauseensa\nsiroksi sievistelyksi, ja piti kunnianasianaan olla kuten tiedämme\n\"kunnon ihminen\", uskonnollinen, moraalinen, lojaali. Samoin kuin\nitsevaltius ylhäältä, löi tämä porvarillisuus alhaalta päin leimansa\nkirjallisuuteen. Edellinen leikkasi siltä siivet ja puki sen\njärjestelmänsä kureliiveihin, jälkimmäinen herätti siinä epärunollisen\n\"hyödyn\" aatteen, jonka ajaminen pian harhautti sen syrjään taiteen\ntieltä. Ajatellessamme renessanssia, esim. 1500-luvun puoliväliä, ja\nverratessamme sitä 1650:n Parisin kirjallistaiteellisiin piireihin\nhuomaamme siis perinpohjaisen muutoksen tapahtuneen. Silloin\nhallitsivat kirjallisuuden näyttämöä runoilijaveljeydessä kuningas,\naatelinen ja papillinen harrastelijapiiri, kapinahenkiset, vapaat\nrunoilijat, humanistit ja filosofit, kaikki uuden tiedon herättämän\nmielikuvituksen ja riemunhumalan vallassa, korkein taideihantein,\npuhuen rabelaismaisen mehevästi ja luonnontuoreesti. Nyt oli sekä\nyhteiskunta että hengenelämä, filosofia ja runous, kaavoitettu ja\njärjestetty mittausopilliseksi kuvioksi, jonka rajoja ei saanut ylittää\nei harkitsemattomin liikkein, sanoin eikä ajatuksin. Mielikuvitus oli\nkadonnut, moraali, arkinen järki ja hyöty olivat ilmestyneet sijaan.\n\nTämän kirjallisuuden pääkohteena oli ihminen, vieläpä yksinomaan hänen\n_sielunsa_, mikä oli varsin luonnollista aikakautena, joka kunnioitti\nuskontoa ja jonka pääfilosofi oli Descartes. Mutta tämä ihminen ei\nsaanut olla kuka tahansa, ei villi talonpoika tai lapsi, vaan hänen\ntuli olla kotoisin lukijan tai katsojan omasta piiristä, olla\nsivistyneistön jäsen, komediassa porvari, tragediassa aatelinen.\nViimeksimainitussa voi hänen nimensä kyllä periytyä esim. Espanjan\nrunoudesta tai Liviuksen tarinoista ja pukunsa jäljitellä roomalaisia,\nmutta se ei erottanut häntä lukijakatsojan tuttavuudesta.\nKlassillis-ranskalaisesti sivistynyt henkilö ei välittänyt ihmisen\nulkomuodosta eikä puvusta, ei eksoottisista maista eikä kansoista, ei\nkeskiajasta, jota piti raakana, ei luonnosta, maaseudusta eikä\npaikallisvärityksestä, ei kansallisuudestakaan, vaan kohdisti huomionsa\nyksinomaan sielunelämään. Mutta hän ei suinkaan tarkastanut sitä\ntieteellisestä kiinnostuksesta tai kuvatakseen taiteellisesti sen\ntoimintoja, vaan tahtoi päästä selville, miten ihmistä voisi parantaa\nsiveellisesti. Ranskalainen klassillisuus piti ennen kaikkea silmällä\nmoraalia ja joutui täten tutkimaan yleisten intohimojen, hyveiden ja\npaheiden esiintymistä ihmisen sydämessä. Yksilöllisyys väistyi\nulkokohtaisen, kaikkiin ihmisiin nähden pätevän yleistyypillisyyden\ntieltä. Tässä sirossa, tarkoin säännöstellyssä maailmassa ei muu ollut\nmahdollistakaan: yksilöllisten tunteiden välitöntä, herkkää ilmaisua\nolisi salongeissa pidetty sivistymättömyyden ja huonon kasvatuksen\nmerkkinä; kyyneleethän tekevät ihojauheeseen rumia vakoja ja\nhillittömät, riehakkaat liikkeet voivat irroittaa peruukin ja saattaa\nröyhelöt epäjärjestykseen.\n\nPuhuaksemme vielä näin syntyneen kirjallisuuden taidekeinoista toteamme\nsiis ranskalaisen klassillisuuden ennen kaikkea vaatineen, että oli\n_jäljiteltävä luontoa_, ja olleen siinä uskossa, että itse noudatti\ntätä sääntöä. Kysymys on siis todellisuuden huomioinnista, realismista.\nTähän on kuitenkin sanottava, että ranskalaisen klassillisuuden tarkat,\nsievisteleväisyyden koulussa ahtaiksi kehittyneet sopivaisuuskäsitykset\nasettivat tälle realismille suppeat rajat ja että sen kiintyminen vain\nsielullisten ilmiöiden ja moraalin tarkkailuun lisäksi esti sen\nelämäntuoreuden ilmenemistä, jota sittemmin olemme tottuneet pitämään\nrealismin tunnusmerkkinä. Sen mallinahan todellisuuden kuvaamisessa\nolivat antiikin kirjailijat, mutta Homeroksen käännöksen vaiheista\ntiedämme, että näistäkin siistittiin ne kohdat, jotka todellisella\nluonnontuoreudella loukkasivat päivän sievistelevää makua. Renessanssi\noli ottanut vastaan antiikin ihastuneena, valikoimatta, sensuroimatta;\nranskalainen klassillisuus päinvastoin valikoitsi tarkoin, arvosteli ja\npyyhki. Myöhemmin, kun Ludvig XIV:n aikakauden suurkirjallisuus alkoi\npainua menneisyyteen ja saada romantiikan hohtoa, sitä alettiin pitää\njäljittelyn arvoisena vielä enemmän kuin antiikkia. Kreikkalainen\nkirjallisuus varsinkin unohtui. Roomalaisesta kirjallisuudesta jäivät\nnäkyviin Vergilius, joka siis sitkeästi puolusti kautta koko keskiajan\nkestänyttä valtaistuintansa, ja Horatius, josta järkevän, älykkäästi\nsatiirisen henkensä vuoksi tuli aikakauden erikoinen suosikki.\n\nSe ase, jolla kirjailijan tuli suorittaa tehtävänsä, oli kuten tiedämme\nDescartesin löytämä _järki_. Sen tuli raivata itselleen tie\nmielikuvituksen oikkujen ja mystillisten unelmien sekä tunteiden\nliioittelujen läpi terveeseen, oikeaan totuuteen ja todellisuuteen,\njota vain kirjallisuuden oli tulkittava. Silloin kun järki on taiteessa\nsaavuttanut päämääränsä, se ilmenee siinä \"hyvänä aistina\". Silloin\novat nerouden syrjähypyt tulleet hillityiksi ja vältetyiksi kaikki,\nmitkä ovat hetken oikkua, asiaan kuulumatonta \"urheilua\" ja\nvalheellista loistoa; valtasijan on saanut se, joka on kestävästi\npätevää ja jonka kaikki voivat hyväksyä. Tämän pyrkimyksen\npalveluksessa kehittyy _tyyli_, jolla on omat selvät tuntomerkkinsä. Se\nhylkää kaikki vanhat concetti- ja acutezze-koristeet (III, s. 292) sekä\nmuut sievistelyt ja pyrkii olemaan tosi, koruton ja luonteva. Tyyli\nitse ei saa koettaa houkutella lukijan huomiota puoleensa, vaan sen on\nohjattava tämä kohdistumaan kokonaisuudessaan puheena olevaan asiaan.\nKlassillinen tyyli onkin onnistuneimmillaan kirkasta ja matemaattisen\nselvää, vedoten vain järkeen; se välttää mikäli mahdollista\nlaatusanojen ja tyylikeinojen suomaa värikkyyttä, lämpöä ja\nhersyväisyyttä, ja jättää sikäli tunne-elämän koskettamatta; se on\nkurissapidettyä, yhtä asiallista runossa kuin proosassa, ja kykenee\nkohoamaan kaunopuheisuudeksi, joka on sitä vaikuttavampaa kuta\nasiallisempaa ja koruttomampaa se on. Vuodet 1655-1695, jolloin La\nFontaine, Molière, Boileau, La Bruyère ja Racine vaikuttivat taiteen,\nja Pascal ja Bossuet uskonnon ja filosofian alalla, olivat tämän\nklassillisen, korkean, puhtaan ja -- sanokaamme -- oikean\ntyylikäsityksen valta-aikaa, jolloin sievistelijöiden, pöyhkeilijöiden,\nviisastelijoiden ja koulumestarien hassutuksista vihdoinkin tuli loppu.\n\nKlassillisessa kirjallisuudessa voidaan todeta kaksi virtausta, jotka\nvähitellen eroavat toisistaan yhä enemmän ja tulevat molemmat oman\nalansa perustaksi. Melkein koko runous -- lyriikka, epiikka ja draama\n-- seurailee renessanssista alkaneita uria ja välittää sen ihanteita\neteenpäin, sääntönä antiikin jäljittely. Sen eri alat pysyvät selvinä;\ntyyli on kuvarikasta ja muuttuu varhain keinotekoiseksi; renessanssin\nhengen mukaisesti se välttää kristillisyyttä ja käyttää keskeisenä\naineksena antiikin mytologiaa. Todellisesta elämästä se pysyy erillään,\nnäyttäen sen vain hunnun takaa, jonka muodostavat vihjaukset ja\nvertaukset. Sen taiteellisuus riippuukin siitä, miten se onnistuu tässä\npeitetyssä elämänilmaisussa. Juuri tätä kirjallisuutta vastaan\nromantikot nousivat kapinaan.\n\nToinen virtaus oli proosa, joka päinvastoin kuin runous vapautui\nperinteistä ja säännöistä. Saarna, hautauspuhe, tutkielmat ja\nmietelmät, lentokirjaset, filosofiset sadut ja romaanit,\nyhteiskunnalliset ja kasvatusopilliset teokset, vieläpä historiatkin\nsyntyivät ylipäätänsä riippumattomina antiikin malleista ja\nkäsittelivät aihettansa luontevasti ja vapaasti. Samanlaista vapautta\nnauttivat runomittaiset kirjeet, satiirit ja keskustelut. Näillä\naloilla taiteelliset muodot syntyivät tai uudistuivat mieleenjohtumien\ntai tarpeen mukaan, omistaen kuhunkin tilaisuuteen tai asiaan\nsopivimman tyylin. Silloin sai olla ranskalainen tai englantilainen,\nkristitty tai pakana, miten milloinkin sopi tai halutti. Tästä tuli\nvarsinkin 1700-luvulla kirjallisuuden eloisin haara; draaman\nsuursaavutusten ohella se herättää vielä nykypäivinä kiinnostusta.\n\nRanskalainen klassillisuus alkoi siis n. 1650 ja kohosi korkeimmilleen\nLudvig XlV:n aikana Ranskassa ja restauraation ja kuningatar Annan\naikana Englannissa (1661-1715; 1660-1714). Tämänkin jälkeen sen\nkirjalliset periaatteet kyllä olivat voimassa ja levisivät koko\nEurooppaan, mutta niitä käyttävä ihminen oli muuttunut: oli syntynyt\nns. valistuksen ajan ihminen, johon myöhemmin tulemme tarkemmin\ntutustumaan. Ranskalainen klassillisuus on täten kirjallisuuden\nhistorian valtavirtaus, niin syvällinen ja laajalle ulottuva, että vain\nrenessanssi riittää vertauskohdaksi. Ollen aluksi myös ilmaus\nranskalaisuuden hegemoniasta valtiollisella alalla sille pian antoivat\nomaa pätevyyttä ja tehoa suuret kirjailijat, niin että se säilytti\narvovaltansa sittenkin, kun valtiollinen hegemonia alkoi horjua ja\nluhistui. Sen ansiota on, että aina, kun tapaamme kirjallisuudessa\njotakin, joka yllättää ja ihastuttaa selvyydellään, asiallisuudellaan,\nloogillisuudellaan, koruttomalla luontevuudellaan, sivistyneisyydellään\nja siroudellaan, tulemme ajatelleeksi ranskalaista tyyliä.\n\n\n\n\nV. KOKEMUSPERÄISEN FILOSOFIAN ELPYMINEN. STUARTIEN KIRJALLISUUS.\n\n\n1\n\nPuritaanien vallankumous oli kyllä ollut mitä jyrkin ja ratkaisevin\ntilinteko entisyyden kanssa ei vain uskonnon vaan politiikan, vieläpä\nsangen pitkälle jokapäiväisen elämänkin alalla, mutta siitä huolimatta\nse kuului entisyyteen, ollen uskonsotien viimeinen näytös ja loppuen\n1660, jolloin Stuartit kutsuttiin takaisin. Mainitusta vuodesta alkaa\nEnglannin historiassa uusi aikakausi ja uusi kirjallisuus.\n\nRenessanssin runouden voimahan oli ollut nuorekas, palava mielikuvitus,\njoka ihastuneena näkemäänsä maailmaan oli tulkinnut sitä hehkuvin\nvärein ja aidoin tuntein. Mutta luonnollisen kulumisen lain mukaan tämä\npalo hiljeni, värit tummuivat ja tunteet jäähtyivät sikäli kuin niitä\nkäytettiin, olipa kysymys taiteen tuottajista tai sen \"kuluttajista\",\nvastaanottajista. Muistaessamme esim. Donnea (III, s. 204 ja 257) ja\n1600-luvun lyyrikkoja (III, s. 205) tulemme todenneeksi, että\nvarhaiskauden iloinen, leikkivä mielikuvitus oli heistä hävinnyt ja\nsijaan tullut kylmä, terävä, usein moralisoiva järkeily. Tätä\nkehityksen suuntaa oli puritaanien ahdas ja tekopyhä valtakausi omiaan\nedistämään: kaiken vapaudenriehunnan ja sen nimessä harjoitetun sorron\njälkeen kansakunnan yleismieli kaipasi kyllästyneenä ja väsyneenä\nlainalaista elämää, järjestystä ja järkevää kohtuutta joka alalla. Tämä\nyleismieli oli laadultaan samaa kuin Ranskassa hugenottisotien loputtua\nja tuotti samat seuraukset -- oli toisin sanoen se maaperä, jota\nklassillisuus tarvitsi syntyäkseen ja juurtuakseen.\n\nKaarle II:n ja hänen kavaljeeriensa saapuminen Lontooseen nosti jälleen\naateliston ja Whitehallin kulttuuri- ja poliittisen elämän keskukseksi,\nsyrjäyttäen Westminsterin, parlamentin ja yhteisen kansan. Tulokkaat\nolivat Ludvig XlV:n hallitusajan nousukauden, ranskalaisen politiikan,\nkirjallisuuden, taiteen, salonkielämän ja hienoston seurustelutapojen\nhäikäisemiä, ja toivat mukanaan kaiken tämän sekä lisäksi uskon\nrajattoman yksinvaltiuden luonnonlain mukaiseen oikeutukseen.\nRanskalainen kulttuuri, jonka ylemmyys oli jo renessanssin ja Kaarle\nI:n aikana vaikuttanut Englannin kavaljeereihin houkuttelevasti, levisi\nnyt hovista ensin Lontooseen, sen varakkaampiin porvaripiireihinkin, ja\nsitten maaseudun ylimystön keskuuteen. Se muovaili seuraelämän tavat,\nsääteli lakeja puheen sävylle, sanojen käytölle ja tunteiden\nilmaisulle, ja vaikutti elämään yleensä sekä pienissä että suurissa\nasioissa, sisäisesti ja ulkonaisesti. Ranskalaisen puutarhan\nkaavamaisuus ei heijastunut vain englantilaisten ylimysten vastaavista\njärjestelyistä, vaan oli heidän hengenelämänsäkin vertauskuva. Mutta\nsamalla kun todetaan tämä ranskalaisen kulttuurin maahantulo, nopea\nleviäminen ja syvällinen vaikutus, on muistettava, että sen levittäjät\nja vastaanottajat olivat joko maanpaossa turmeltuneita libertiinejä tai\npuritaanien sorron alaisina kituneita, huomattavalta osalta\nkansalaissodassa taistelleita, levottomien aikojen raaistamia ja\nyleensäkin ranskalaisiin verrattuina alemmalla, jäljittelevällä\nkulttuuritasolla olevia henkilöitä, jotka siis antoivat\nsivistyselämälle tämän mukaisen sisällyksen ja leiman. Lisäksi on\notettava huomioon, että kun kaikki huvielämä oli ollut kiellettynä\nparinkymmenen vuoden ajan, se tulvahti vapauduttuaan kuin vesi padon\ntakaa hyökylaineeksi ja sivuutti kaikki rajat, vasta ajanoloon\nrauhoittuakseen normaaliin uomaan.\n\nNiin kauan kuin englantilaisissa riitti puritaanien valtakauden\naiheuttamaa syvää kyllästymistä, he taipuivat vastalauseetta ottamaan\nosaa Kaarle II:n itsevaltiusleikkiin, jonka myös kuninkaan miellyttävä,\nälykäs olemus osaltaan teki siedettäväksi. Mutta vanha itsenäisyyshenki\nei ollut suinkaan kuollut, vaan virkistyi turtumuksestaan sikäli\nkuin kuninkuuden uutuusloisto himmeni ja sen itsevaltaiset\nhallitusperiaatteet joutuivat entiseen tapaan taisteluun vanhoja\nkansallisia vapausperinteitä vastaan. Yhä laajemmat piirit oivalsivat\nStuartien kulkevan Ranskan talutusnuorassa ja pitävän Englantia\nvaltiollisen ja kansallisen alennuksen tilassa. Tästä kapinallisesta\nmielialasta, jota Wilhelm Oranialainen uupumattomasti lietsoi ja jolle\nsyrjäytetyt puritaanit antoivat empimättä kannatuksensa, oli\nseurauksena 1688:n vallankumous, joka muutti Englannin Ranskan\nliittolaisesta sen päävastustajaksi ja katkaisi molempien maiden\nläheiset suhteet. Kun lisäksi alkava perustuslaillisuuden ja\nparlamentarismin kehitystaistelu ja vilkas puoluetoiminta muutenkin\nantoivat englantilaisten elämälle uutta, omintakeista sisällystä, on\nselvää, että ranskalaisuuden vaikutus alkoi heikentyä ja englantilainen\nkulttuuri jälleen itsenäistyä. Tällainen siirtyminen sävystä toiseen\ntapahtuu yleensä hitaasti. Voimmekin sanoa ranskalais-stuartilaisen\nhengen jatkuneen kirjallisuudessa vallankumouksen vuosisadan loppuun,\nDrydenin kuolemaan saakka. Silloin vasta kulttuurielämä alkoi näyttää\nsitä vivahdusta, jota sanoisimme \"englantilaiseksi klassillisuudeksi\"\nja joka edustaa valistuksen ajan yleiskulttuurin saarivaltakunnassa\nsaamaa erikoismuotoa.\n\nKirjailijain asema oli stuartilaisena aikana jonkin verran toinen kuin\naikaisemmin. Vaikka Elisabethin ja varsinkin Jaakko I:n ajan\nkirjailijan täytyikin olla tarkkaavainen siinä kohden, ettei vain\nsanonut mitään, joka olisi tarkoittanut majesteetin vallan vähentämistä\nja sen käytön arvostelua, hänen kunniatehtävänsä kuitenkin oli ihmisen\nvapaan hengen pyrkimysten ilmaiseminen. Ja vaikka hänellä olikin\nsuosijansa, joista hän oli taloudellisesti riippuvainen ja joille hän\nomisti tuotteitansa, tämä ei kuitenkaan merkinnyt alentavaa\naatteellista orjuutusta, sillä renessanssin henki esti sen.\nRanskalaisen itsevaltiuden keskitysperiaatteen mukaan kirjailijat\ntulivat stuartilaisena aikana lähemmäksi hovia kuin ennen ja\nriippuvaisemmiksi siitä. Apurahat oli korvattava politiikalle annetulla\nimartelevalla kannatuksella, eikä aatteellinen itsenäisyys ollut\nsallittua. 1688:n jälkeen, puoluetaistelujen alkaessa, kirjailijat\nusein saivat tehtäviä politiikan ja eri vallanpitäjien palveluksessa,\nriippuvaisuussuhteen jatkuessa täten monessa eri muodossa. Elisabethin\najan huomattavimmat kirjailijat olivat olleet keskisäätyyn kuuluvia,\njoskin kirjallisuutta yleensä pidettiinkin ylimystön \"etuoikeutena\" ja\najanvietteenä. Stuartilaisen ajan erikoisuuksia on se, että useat sen\nhuomattavat kirjailijat, esimerkiksi komediain sepittäjät, olivat\naatelisia. Kavaljeerit näet tahtoivat olla eteviä ei vain lemmessä ja\nmiekkailussa vaan myös ritarin kolmannessa koristeessa: runojen\nrakentelussa. Ollessaan maanpaossa Ranskassa heillä oli ollut hyvää\naikaa ja tilaisuutta näiden taitojen perinpohjaiseen opiskeluun\naikakauden parhaiden mestarien johdolla.\n\nKäsittelemme stuartilaisen kirjallisuuden samassa järjestyksessä kuin\nranskalaisen klassillisuuden, koska siten vastaavat ilmiöt eli\naikakauden perusvirtaukset selvimmin kohoavat näkyviin.\n\n\n2\n\nPuritaanilaisuus merkitsi taantumusta filosofisessa ajattelussa:\ntasavallan aikana kukoisti vanhatestamentillinen skolastiikka,\nastrologia ja kaikenlainen kansanomainen taikausko, mutta ei vapaa,\nitsenäinen, ennakkoluuloton ajatustyöskentely. Palaavilla Stuarteilla\noli oma filosofinsa, kuninkaan opettaja Hobbes (III, s. 110), joka oli\ntehnyt itsevaltiudesta ihmisten keskinäisten itsesäilytyssuhteiden\njohdonmukaisen tuloksen ja rauhoitti täten heidän omaatuntoaan tämän\nehkä joskus moittiessa heidän pyrkimystään kansan oikeuksien\nrajoittamiseksi. Descartesin filosofia, jota erikoisesti harrastettiin\nCambridgessä, herätti uteliaisuutta ja kiinnostusta laajoissa\npiireissä, mutta merkitsee enemmän kiihoitinta kuin alistavaa voimaa.\nMetafysiikka ei ole yleensä miellyttänyt englantilaisia, joiden\nsuoranaiseksi rotumerkiksi oli jo keskiajalla (II, s. 166) tullut\nkokemusperäisen tiedon arvostaminen. Niinpä ei Baconin ja Harveyn (III,\ns. 122, 130) aloittama kokemusperäinen tutkimus ja siihen perustuva\ninduktiivinen ajattelu kokonaan tukahtunut puritaanilaisen pimeydenkään\naikana ja tuli päivän muodiksi restauraation jälkeen. Kuningas itse\nharrasti kemiaa ja leikkeli ruumiita. Kuninkaallisen seuran (III, s.\n526) lopullinen perustaminen oli kaikkien näiden harrastusten\njohdonmukainen tulos. Sen piiriin kuuluivat eivät vain varsinaiset\nluonnontutkijat kuten Boyle ja Newton, vaan myös kirjailijat Dryden,\nEvelyn Cowley ja Pepys, ja se oli siis Englannin silloisten henkisten\nvoimien kerho ja yhdysside. Sen toiminnassa oli aluksi paljon\nnaivisuutta, mutta pian mikroskoopin parantajan, hollantilaisen\n_Anthony van Leeuwenhoekin_ (1632-1723) huomiot, jotka se julkaisi, ja\nBoylen sekä Newtonin tutkimusten tulokset veivät sen tieteen johtoon.\n\n_Robert Boyle_ (1627-1691) oli alkemisti ja fyysikko, jonka työtä\nvoidaan pitää Baconin menettelytapojen ja ajattelun jatkamisena.\nOpiskeltuaan ulkomailla, mm. Firenzessä tutkimassa Galilein\nsaavutuksia, hän omistautui kokonaan tieteelle. Kemian alalla hän alkoi\naavistaa todellisten, jakautumattomien alkuaineiden olemassaoloa, jotka\nkuitenkin ovat syntyneet erisuuruisista ja -laatuisista osasista, ja\nymmärtää, ettei aineiden \"sekoitus\" ole samaa kuin niiden kemiallinen\n\"yhtyminen\", mistä varsinainen analyyttinen tutkimus sai alkunsa.\nSovelletun kemian alalla hän paransi menettelytapoja ja selvitteli eri\naineiden laatua. Hän tutki palamisen ja hengityksen kemiaa ja teki\nfysiologisia kokeita, jotka kuitenkin lopetti, koska ei voinut leikellä\neläviä olentoja, mikä hänen mielestään olisi ollut tarpeellista\nvarmojen tulosten saavuttamiseksi. Fysiikan alalla hän mm. totesi\nkaasujen tilavuuden olevan kääntäen verrannollinen niitä puristavaan\nvoimaan, tutki ilman osuutta äänen leviämiseen, jäätyvän veden\nlaajenemista, ominaispainoa, kristalleja, sähköä, värejä jne. Tämän\nohella hän harrasti innokkaasti teologiaa, lähetystoimintaa ja Raamatun\nkääntämistä eri kielille, ja perusti ns. \"Boylen luennot\" (Boyle\nlectures) kristinuskon puolustamista varten \"tunnettuja uskottomia,\nkuten ateisteja, deistejä, pakanoita, juutalaisia ja muhamettilaisia\nvastaan\"; kristittyjen välisistä erimielisyyksistä ei saanut puhua.\n\nBoylen tuntevat vain harvat, _Isaac Newton_ (1642-1727) kuuluu\nyleissivistyksen tietopiiriin. Tämä pienviljelijän poika\nLincolnshirestä, josta oikeastaan aiottiin isänsä ammatin jatkajaa, sai\nosoittamansa matemaattisen lahjakkuuden vuoksi jatkaa opintojaan ja\ntuli 1669 matematiikan professoriksi Cambridgeen. 1671 hänet valittiin\nKuninkaallisen seuran jäseneksi, jolloin jo esitti valoa koskevan\nteoriansa. Hän edusti yliopistoaan parlamentissa, tuli 1696 rahapajan\npalvelukseen ja 1699 tämän johtajaksi. 1703 hänet valittiin\nKuninkaallisen seuran puheenjohtajaksi, jona oli kuolemaansa saakka.\nHänen filosofiansa ensimmäinen saavutus oli painovoiman lain\ntoteaminen, tulos ajatussarjasta, joka oli alkanut 1665 hänen\nnähdessään omenan putoavan puusta, ja jota hän kehitti monien\nvaikeuksien läpi niin kauan, että esitti sen vasta 1684 ja julkaisi\n1687 latinankielisessä teoksessaan Luonnon filosofian matemaattiset\nperusteet (Philosophiae Naturalis Principia Mathematica). Tutkittuaan\nkolmisenkymmentä vuotta optiikkaa hän julkaisi sitä koskevan\ntutkimuksensa 1704 (Optics), osoittaen mm., että auringon valoon\nsisältyy seitsemän eri väriä. Vaikka Newton vihasi väittelyjä ja\nriitaa, hän silti joutui niihin, esim. Leibnizin kanssa siitä, kumman\nsaavutus oli varhaisempi, Newtonin oppi funktioista vai Leibnizin\ndifferentiaalikalkyyli. Samoin kuin Boyle, Newton harrasti innokkaasti\nteologiaa, jossa omaksui unitaarisen kannan. Kun sen ilmaiseminen olisi\nvahingoittanut hänen julkista asemaansa, hän ei julkaissut\njumaluusopillisia kirjoituksiaan.\n\nTämä tieteellinen työ merkitsi yleensä mitä suurinta kiihoitinta\nihmisjärjelle tunkeutumaan yhä rohkeammin ja syvemmin olevaisuuden\nongelmiin. Newtonin gravitaatiolaki erikoisesti oli omiaan vaikuttamaan\nmielikuvitukseen: olevaisuuden rajattomuus, jossa Copernicuksen,\nKeplerin ja Galilein -- vielä sangen vähän tunnetuiksi tulleista --\ntoteamuksista huolimatta oli tähän saakka näyttänyt vallitsevan\nkäsittämätön voima, muuttui nyt tietyn, selvän, matemaattisen lain\nmukaan -- kappaleiden välinen vetovoima on suoraan verrannollinen\nniiden ainemäärään ja kääntäen verrannollinen niiden välimatkojen\nneliöön -- toimivaksi koneistoksi, jonka mielikuvitus oli selvästi\nnäkevinään ja siten runollisessa mielessä sitä hallitsevinaankin.\nIhmisen itsetunto kohosi tämän johdosta niin, että hän alkoi pitää\nitseään luomakunnan herrana universaalisemmassa mielessä kuin ennen ja\njärjestellä tältä pohjalta suhteitaan Jumalaan. Tämä järjen lisääntyvä\nitseluottamus johti Baconin kokemusperäisen eli empiirisen filosofian\nuuteen kehitysvaiheeseen, jonka aikaansai _John Locke_ (1632-1704).\n\nSuoritettuaan opintonsa Oxfordissa ja harrastettuaan siellä virallisen\nohjelman ulkopuolella mm. lääketiedettä, hän luennoitsi 1660-1664\nkreikkaa ja retoriikkaa. Näinä vuosina hän aloitti filosofisen\nkirjailijatyönsä kirjoittaen ranskankielellä ensimmäisen \"kirjeensä\"\nsuvaitsevaisuudesta. 1667 hän tuli lordi Ashleyn (sittemmin ensimmäisen\nShaftesburyn kreivin) kotiopettajaksi, kasvattaen hänen sekä poikansa\nettä pojanpoikansa, kuuluisan filosofi Shaftesburyn, ja liittäen\nkohtalonsa tähän perheeseen ja sen politiikkaan. Shaftesbury hankki\nhänelle tuottavia toimia. 1675-1679 Locke oleskeli Montpellier'ssa ja\nParisissa tutustuen ranskalaisiin tiedemiehiin. Kun kreivi Shaftesburyn\ntäytyi 1682 paeta maastaan syytettynä valtiopetoksesta, seurasi Locke\nhäntä, asettuen Hollantiin. Täällä hän asui vielä isäntänsä kuoltuakin\naina mainehikkaaseen vallankumoukseen (1688) saakka. Nyt vasta hän\naloitti filosofiansa tulosten julkaisemisen äidinkielellään ja omassa\nnimessään. 1690 ilmestyivät hänen pääteoksensa: Tutkielma ihmisen\nymmärryksestä (Essay on Human Understanding), Toinen kirje\nsuvaitsevaisuudesta (The Second Letter on Toleration), ja Kaksi\ntutkielmaa hallituksesta (Two Treatises on Government); 1691 Mietelmiä\nrahan koron alentamisesta (Considerations on Lowering the Interest of\nMoney); 1692: Kolmas kirje suvaitsevaisuudesta (The Third Letter on\nToleration); 1693: Kasvatusta koskevia ajatuksia (Thoughts Concerning\nEducation); ja 1695: Kristinuskon järjellisyys (Reasonableness of\nChristianity). Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi Ymmärryksen käyttö\n(Conduct of the Understanding).\n\nKaikki, mitä tiedämme, aiheutuu poikkeuksetta kokemuksesta; sielu, joka\nei ole kokenut mitään, on kuin puhdas paperi, johon vasta kokemus\nvähitellen kirjoittaa merkkejään. Kokemus on kahdenlaatuista:\nulkopuoleltamme tulevaa, \"ulkopuolisen aistin\" (extemal sense)\nvälittämää aistimusta, sensaatiota, ja \"sisäisen aistin\" (internai\nsense) ilmoittamaa harkintaa, reflektiota. Edellinen ilmoittaa\nulkopuolisen, jälkimmäinen sielullisen olevaisuuden tilan. Ollessamme\nniin syvässä unessa, ettemme näe unia, ulkoinen ja sisäinen\naistimustoimintamme lepää. Ulkopuolisella aistilla on sikäli tärkeämpi\ntehtävä, ettei ilman sen välittämää aineistoa sisäisellä aistilla olisi\ntyötä; toisaalta taas tämä aineisto tulee vasta sitten todella\nomaksemme, kun reflektio on sen käsitellyt. Molempia teitä saapuneita\nyksinkertaisia mielteitä Locke sanoi \"ideoiksi\". Nämä ovat nyt\nkokemuksiemme alkutekijöitä niinkuin sanan eri äänteet, ja niistä\nrakennamme \"yhdistettyjä ideoita\" eli eri käsityksiämme.\n\nTutkiessaan sitten ideoiden objektiivista pätevyyttä Locke tuli siihen\njohtopäätökseen, että sisäisen aistin välittämät olivat juuri sellaisia\nkuin miksi tajuamme ne; ulkoisen aistin tuomat sen sijaan saattoivat\nolla meidän itsemme subjektiivisia muunnoksia ilmaisematta suinkaan\nlähtökohtansa todellista laatua. Varsinainen todellisuus piiloutuu näin\nollen \"harhanäkyjemme\" taakse. Olevaisuuden havaittavissa olevia\ntodellisuuspuolia Locke sanoi sen \"primäärisiksi\", ja meidän sille\nantamiamme laatumääritelmiä \"sekundäärisiksi\" ominaisuuksiksi\n(primary -- secondary qualities).\n\nYhdistetyistä ideoista Locke erikoisesti käsitteli \"substanssia\",\nDescartesin itsenäisesti olemassaolevaa todellisuutta. Tämä ei ole\nmyötäsyntyinen eikä välittömän kokemuksen ilmaisema idea, vaan\najattelumme tulos: tietyistä ominaisuuksista muodostamme kokonaisuuden,\njohon lisäämme perustaksi jotakin, jota sanomme \"substanssiksi\". Locke\nei näin ollen kiellä substanssien olemassaoloa, mutta kyllä\nmahdollisuuden päästä tietämään, minkälaisia ne ovat. Tästä seuraa,\nettemme voi tietää, onko henkisiä substansseja olemassa; voidaanhan\najatella, että aineellisella substanssilla on myös henkisiä\nominaisuuksia, esim. ajattelukyky ja tietoisuus. Locken käsitys\nJumalasta selviää tästä: emme voi saada todellista käsitystä siitä,\nminkälainen Jumala on. Syyn ja seurauksen lain pohjalla meidän\nkuitenkin täytyy uskoa, että Jumala on olemassa.\n\nLocken filosofian teoreettiseen puoleen emme voi tämän enempää\nsyventyä; viittaamme vielä lyhyesti hänen käytännölliseen\nyhteiskunnallis-valtiolliseen ajatteluunsa, jolla tuli olemaan\n1700-luvun elämään suuri vaikutus.\n\nLocken yhteiskunnallis-valtiolliset kirjoitukset ilmestyivät\najankohtana, jolloin hänen kotimaassaan pyrittiin sekä teoriassa että\nkäytännössä tarkoin määrittelemään hallitsijan ja kansan oikeuksien\nrajoja eli jolloin siis kansanvaltainen, demokraattinen, whigilainen\nvaltioajatus aloitti ratkaisevan taistelunsa Stuartien, Hobbesin ja\nranskalaisuuden edustamaa rajattoman yksinvaltiuden aatetta vastaan. Ne\novat siis lausuntoja päivän polttavimmista kysymyksistä ja jatkoa\nsiihen samoja asioita koskevaan väittelyyn, jota oli käyty sata vuotta\naikaisemmin (III, s. 108) ja josta puritaanit olivat katsoneet saavansa\noikeudelliset perusteet menettelylleen.\n\nLocke ei myöntänyt, että luonnontilassa ollut ihminen olisi ollut\nepäsosiaalinen, kuten Hobbes väitti, ja vain itsesäilytysvaiston\npakottamana alistunut \"yhteiskuntasopimukseen\". Päinvastoin ihmisten\nkeskuudessa vallitsi jo silloin luonnollinen laki, joka ilmaisi\njokaiselle yksilölle hänellä olevan siveellisen oikeuden\nhenkilökohtaiseen koskemattomuuteen, hengen vapauteen ja yksityiseen\nomistukseen. He tekivät yhteiskuntasopimuksen positiivisessa mielessä:\nturvatakseen nämä luonnolliset oikeutensa. Mutta he eivät suinkaan\nluovuttaneet niitä hallitsijan huollettaviksi, kuten Hobbes väitti,\nvaan säilyttivät ne itsellään varjellakseen niitä itse parhaaksi\nkatsomallaan tavalla. Tämä järjestettiin siten, että muodostettiin\nyksilöiden kokonaismäärää ja yhteistahtoa edustava hallitus, jolle\nkansan oikeuksien varjeleminen ja sen hallitseminen uskottiin\nsiveellisenä luottamustehtävänä. Jos hallitus ylittäisi tämän tosin\nsanattoman sopimuksen, yksilöillä olisi oikeus nousta vastarintaan.\nMutta tällaisia yhteiskuntaa vahingoittavia ristiriitoja oli koetettava\nvälttää yhteiskuntasopimuksen eli siis vallanjaon tarkistamisella niin,\nettei väärinkäytölle jäisi sijaa. Oli tehtävä ero lainsäädäntö- ja\ntoimeenpanevan vallan välillä. Edellinen kuului selvästi kansalle ja\nsiksi Locken olisi pitänyt antaa se kansan valitsemalle ja sen\nenemmistön yhteistahtoa edustavalle yksikamariselle eduskunnalle, mutta\nsitä hän ei, epäjohdonmukaisesti kyllä, tehnyt: hän jakoi sen ala- ja\nylähuoneelle sekä jossakin määrin vielä hallitukselle. Toimeenpanevan\nvallan hän antoi hallitukselle, jolle myös hänen mielestään\nkäytännöllisistä syistä kuuluivat ulkopolitiikka ja päättäminen sodasta\nja rauhasta. Arveluttavinta yksilöllisten oikeuksien kannalta oli se,\nettä hän antoi toimeenpanevalle vallalle myös tuomio-oikeuden.\nToimeenpanevaa valtaa Locken valtio-opissa edustaa kuningas. Tämä\nristiriita teoreettis-filosofisten perustelujen ja käytännöllisen\nvaltiosääntö-ohjelman välillä johtui siitä, että Locke ryhtyessään\nsuunnittelemaan viimeksimainittua selosti, selvensi ja koetti\nvakiinnuttaa niitä oloja, jotka olivat syntyneet 1688:n vallankumouksen\nseurauksina.\n\nLocken oppi kansan ja hallituksen oikeuksista tuli 1700 luvun\nperustuslaillisen demokratian kulmakiveksi. Erikoisen selvästi se\nheijastuu Pohjois-Amerikan itsenäisyystaistelusta, ollen suorastaan\ntämän siveellinen oikeusperuste. Siirtolaisten verottaminen emämaan\nhyväksi ilman heidän suostumustaan julistettiin yksilöllisen\nomistusoikeuden loukkaukseksi, joka oikeutti vastarintaan; Thomas\nJeffersonin kirjoittama riippumattomuusjulistus (heinäk. 4 p. 1776)\nperustuu Locken ajatuksiin. Nämä ovat myös perustana Ranskan\nvallankumouksen Ihmisen oikeuksien julistuksessa ja monissa nykyajan\nperustuslaeissa.\n\nLocken laajat perustelut suvaitsevaisuuden välttämättömyyden\nosoittamiseksi väsyttävät nykyaikaista lukijaa siksi, että tämä asia on\nvalistuneelle ihmiselle itsestään selvä. Mutta niin ei ollut Locken\naikana; se, että nyt niin on, on juuri Locken ansiota. Locken perusteet\nlähtivät siitä vaatimattomasta käsityksestä, mikä hänellä oli ihmisen\njärjen ja ymmärryksen kykeneväisyydestä pääsemään ehdottoman totuuden\nperille varsinkin uskonnon alalla, ja olivat vastalause niille, jotka\ntässäkin vaativat jyrkkää, selvää ja vakuuttavaa todistusta, vaikka\nsitä oli järjen aseilla mahdotonta saada.\n\nKirkko on, selitti Locke, ihmisten vapaaehtoisesti muodostama yhteisö,\njonka tarkoituksena on julkisesti palvella Jumalaa siten kuin\nsopivimmaksi on katsottu. Tässä palvonnassa on kaksi puolta: muodot ja\naatteellinen sisällys. Valtion ja yhteiskunnan kannalta on\nsamantekevää, minkälaisia muodot eli _menot_ ovat, kunhan ne eivät vain\nvahingoita valtion huollettavina olevia maallisia etuja. Mikä on\nsallittua valtion ja yhteiskunnan kannalta, ei muutu kiellettäväksi,\nvaikka joku antaakin teollensa uskonnollisen sisällyksen. Lasta ei saa\nuhrata, sillä lasten surmaaminen on valtiota ja yhteiskuntaa\nvahingoittavana tekona kielletty, mutta kun vasikan teurastaminen on\nkerran sallittu, niin ei pidä puuttua siihen, vaikka joku tekee sen\nuhraamisen tarkoituksessa. Kun kerran saamme kotonamme nauttia vapaasti\nleipää ja viiniä, niin ei kuulu keneenkään, vaikka annamme tälle\naterialle joskus sakramentin arvon ja sisällyksen; sitä varten meitä ei\nole pakotettava tulemaan kirkkoon. On oikein kehoittaa välttämään\nepäjumalain palvelusta, mutta väärin estää tätä väkivallalla; Mooseksen\nlain tätä koskeva kohta tarkoittaa vain israelilaisia -- ei\nkristityitä, joihin ei monia muitakaan mainitun lain käskyjä ja\nkieltoja voi ulottaa; kovasydämisyys esim. on synti, mutta eihän valtio\nvoi sitäkään sellaisenaan rangaista. Palvonnan _sisällys_ on\nkahdenlainen: teoreettinen ja käytännöllinen, eli varsinaiset\nuskonkappaleet ja niihin perustuvat käytännölliset uskonopit. Valtio ei\nsaa mennä käskemään, että tiettyihin uskonkappaleisiin on _uskottava_,\nkoska sellainen on järjetöntä, eikä liioin, että ne on _tunnustettava_,\nkoska tämä kasvattaa teeskentelyä. Ihmisen _usko_ ei ole riippuvainen\nhänen tahdostaan. Toisin on suhtauduttava käytännöllisiin\nuskonoppeihin, sillä nämähän voivat olla ristiriidassa sen moraalin\nkanssa, jota yhteiskunta pitää itselleen terveellisimpänä. Uskonto voi\nesim. -- Locke ilmeisesti tarkoittaa tällöin roomalaiskatolisuutta,\nvaikka ei sitä suoraan sano -- avoimesti julistaa, ettei ihmisten\ntarvitse pitää lupauksiaan, että kuningas voidaan erottaa uskontonsa\ntähden ja että valta kuuluu vain oikeauskoisille. Kun se tällöin\njärkyttää valtion perusteita, se on kiellettävä. Locken\nsuvaitsemattomuus roomalaiskatolisuutta kohtaan on historiallisesti\nymmärrettävä: viimeksi Jaakko II oli antanut hänen kannalleen riittävät\nperusteet. Huomauttaen sitten, ettei vala voi olla sitova sille, joka\nei tunnusta Jumalan olemassaoloa, Locke ulotti suvaitsemattomuuden myös\nateisteihin, ollen tässä täysin johdonmukainen. Se että hän tahtoi olla\nsuvaitsevainen kveekareita kohtaan siitä huolimatta, etteivät nämä\nhalunneet tehdä minkäänlaista valaa, ja hyväksyi tämän sijaan heidän\njuhlallisen lupauksensa, sisältää ateisteja ajatellen näennäisen\nepäjohdonmukaisuuden: miksi ei myös ateistien juhlallinen lupaus\nkelvannut? Mutta Locke oli silti johdonmukainen: kveekarit uskoivat\nJumalaan, minkä johdosta heidän lupauksensa oli valan veroinen. Nämä\nsuvaitsevaisuusperiaatteet säätelivät valistuksen ajan ajattelua\nterveellisellä tavalla ja vaikuttivat erikoisesti Yhdysvaltain\nperustuslain sisällykseen.\n\nEdellä sanotusta jo tiedämme, että Locken käsitys Jumalasta oli\nolemassaoloon nähden varma, mutta ominaisuuksiin nähden epävarma, ja\nettä hän oli uskon asioissa äärimmäisen suvaitsevainen. Käytännössä\nLocke kuten Boyle ja Newton oli harras kristitty, pitäen Raamattua yhtä\nsuuressa arvossa kuin puritaanit. \"Jumala on sen antaja, sen\ntarkoituksena on pelastus ja sisällyksenä totuus ilman erehdyksen\nsekoitusta\". Mutta hän ei vaatinut kuten puritaanit käsittämään pyhää\nsanaa juuri niin kuin itse tai oma lahko, vaan pyrki vapauttamaan\nkristinuskon kaikesta rikkiviisaasta teologiasta ja palauttamaan sen\nalkuperäiseen yksinkertaisuuteen ja puhtauteen, jolloin kaikki voisivat\nsen riidatta omistaa. Hän uskoi Jeesuksen Messiastehtävään,\nyliluonnolliseen ilmoitukseen ja ihmeisiin, näkemättä niissä mitään\njärjen vastaista. Kuten näkyy, englantilaisten käsitys Raamatusta oli\nheidän kokemusperäisen filosofiansa saavutuksista huolimatta paljon\njäljessä siitä, mitä sen tutkimisesta olivat sanoneet ranskalaiset\nkriitikot ja Spinoza. Puhuessamme Bossuet'sta huomautimme,\nettä hänen vuosikymmeniensä ranskalaisessa uskonnollisessa ja\nmoraalijulistuksessa ilmeni muun ohella tarkoitus saada luoduksi\nuusi gentlemanni-ihanne, joka olisi vastapainona aikakauden\nlibertiinityypille, ja että tämä pyrkimys oli renessanssin\nkasvatusaatteiden uudistumista. Selvemmin, käytännöllisemmin ja\ntehokkaammin kuin Bossuet ja vähän myöhemmin Fénelon ilmaisi Locke\najankohdan tämän harrastuksen kasvatusta koskevassa kirjoituksessaan,\njonka hän on tarkoittanut vain aatelisille. Hänen kirjansa on siis\nenglantilaisen gentlemannin kasvatusohje. Tytöistä ja kansan lapsista\nhän ei välittänyt -- viimeksimainittuja varten oli olemassa julkisia\nkouluja. Locke oli kyllä whigi ja liberaali, mutta ei silti\ndemokraatti.\n\nKasvattajan tulee johtaa, mutta ei pakottaa, sillä pakko herättää\nkielletyn kaipuuta, joka kasvatuksen loputtua tyydytetään. Päämääränä\non oleva terve sielu terveessä ruumiissa. Kirjatiedot merkitsevät\nvähemmän kuin persoonallisuuden ja luonteen kehitys. Locke\nselitteleekin paljon terveyden hoitoa, tahdon kasvattamista,\nrangaistuksien ja palkintojen merkitystä ym. koskevia seikkoja. Pojasta\non tehtävä _mies_, ja siksi isän on keskusteltava hänen kanssaan\nluottamuksellisesti asioista, joita hän voi ymmärtää. Siten hän saa\nkohdistetuksi hänen ajatuksensa vakaviin kysymyksiin ja voittaa hänen\ntoverillisen ystävyytensä. Mutta käskemistä on varottava, sillä se\npelottaisi hänet jälleen pois. Muistettava on myös, että hänellä on\nvielä ikäkauteensa luonnollisesti kuuluvia mielitekoja, joita ei saa\nkieltää siksi, etteivät ne enää huvita isää. Kieliä on opittava\nkäytännön kautta, tuhlaamatta aikaa ja voimia kieliopin lukemiseen.\nEnsimmäiseksi on opiskeltava ranskaa eikä latinaa, johon gentlemannin\nkuitenkin täytyy perehtyä, koska hyvä tapa vaatii, että hänen on\nymmärrettävä sitä. Kreikan taito sen sijaan kuuluu vain oppineille --\nei gentlemanneille, joille ranska ja latina riittävät. Aritmetiikka ja\ngeometria sekä tähtitiede ovat gentlemannille tarpeellisia, koska hänen\ntäytyi osata sanoa jotakin näistä ajankohdan muotitieteistä. Historia\non Locken mielestä vain opettavaista lukemista; tärkeämpää kuin se oli\nperehtyminen siveysoppiin ja lakiin. Logiikasta ja retoriikasta Locke\nei välittänyt, koska ei ollut huomannut kenenkään oppivan ajattelemaan\ntai puhumaan tutkimalla niiden sääntöjä, mutta piti silti erittäin\ntärkeänä kirjallisen ja suullisen esityksen taitoa, jotka oli\nopeteltava käytännöllisellä harjoittelulla -- ei sääntöjen\ntutkimisella. Filosofiaan on perehdyttävä, sillä gentlemannin tulee\nosata vaihtaa ajatuksia esim. Descartesin järjestelmästä. Ruumiillisen\nkulttuurin alalta Locke suositteli kasvatuskeinoina tanssia,\nratsastusta ja miekkailua, välihetkien huvina jotakin käsityötä, esim.\nsorvausta. Peliä, joka oli ylimystön yleisenä mielipaheena, Locke ei\nhyväksynyt. Lopputäydennys kasvatukselleen gentlemannin oli hankittava\nulkomaanmatkalla, jota ei kuitenkaan ollut tehtävä liian nuorella,\nkypsymättömällä iällä, koska se voi silloin olla turmioksi.\n\nStuartilaiset elostelijat olivat Locken ihanteen jyrkkiä vastakohtia,\njoiden menon seuraaminen saattoi täydellä syyllä huolestuttaa syvemmin\nja pitemmälle ajattelevia, kansan terveydestä ja valtakunnan\ntulevaisuudesta huolehtivia kansalaisia. Kuten Castiglione\nrenessanssille, Locke antoi 1700-luvulle gentlemanni-ihanteen, joka\naloitti libertiinityyppiä vastaan sitkeän, suurin piirtein aina\nkuningatar Viktorian aikaan saakka ulottuvan taistelun. Sen ihanteen\ntoteutuminen vasta antoi oikean sisällyksen määritelmälle\n\"englantilainen gentlemanni\".\n\n\n3\n\nStuartien paluu ei suinkaan merkinnyt sitä, että puritaanilaisuus olisi\nhävinnyt ja lakannut vaikuttamasta kansan sieluun. Päinvastoin se\npuhdistui ja saavutti uutta siveellistä arvovaltaa juuri siksi, että se\njoutui pois sille vieraasta ja vahingollisesta diktatuuri-asemasta.\nMiltonin suurtyö ilmaisee, minkälainen puritaanien henkinen voima\nsaattoi olla keskellä remuavaa kavaljeerien aikaa. Paitsi tämän teoksen\nkautta se pulpahti näkyvästi ja voimakkaasti ilmoille myös\nlahkolaisliikkeinä, joiden johtajat ovat jääneet historian muistiin\nharvinaisina hengenmiehinä. Korkeakirkollisellakin taholla oli ilmennyt\n(III, s. 344) vainon aiheuttamaa herätystä ja puhdistusta.\n\nJeremy Taylorin saarnakulttuuri on epäilemättä vastaavan ranskalaisen\nilmiön heijastusta. Samoin on _George Foxin_ (1624-1691) perustama\nkveekarien lahko sen yleiseurooppalaisen mystiikan englantilainen\nilmaus, joka esiintyi Ranskassa kvietismin ja Saksassa\nherrnhutilaisuuden nimellä. Näiden hengellisten liikkeiden keskuudesta\nnousi Englannissa eräs kirjailija, _John Bunyan_, joka on pätevämmin\nkuin muut samaa alaa edustaneet aikalaisensa astunut yleiskirjalliseen\nhuomiopiiriin.\n\nMilton asui korkealla, jossa oli renessanssin hienoin sivistys ja jonne\nnäkyivät maailmankaikkeuden avaruudet; hänen luonnollinen ilmaisunsa\noli ylevä runous. Hänen nuorempi aikalaisensa, tinari John Bunyan, asui\nalhaalla rahvaan keskellä, vaatimattomimman vertaisena, tuntien ja\ntulkiten yksinkertaisen kansanihmisen sielunhätää; hänen ainoa\nilmaisutiensä oli koruton, selvä, arkinen proosa. Molemmat he edustavat\npuritaanien sielunelämän syvimpiä puolia.\n\n_Bunyan_ oli kylätinarin poika Elstow'sta, Bedfordin läheltä, syntynyt\n1628. Opittuaan kylän koulussa lukemaan ja kirjoittamaan hän antautui\nisänsä ammattiin, mutta karkasi kotoa 1645 isän mentyä uusiin\nnaimisiin, ja liittyi Cromwellin armeijaan, palvellen siinä kaksi\nvuotta. Puritaanien uskonnolliset kauhukuvat olivat jo lapsuudessa\njärkyttäneet hänen sielunelämäänsä, ja aikakauden henkinen liike\nvaikutti hänessä uskonnollista heräämistä jo hänen sotaväessä\nollessaan. 1647 hän meni naimisiin hurskaan nuoren tytön kanssa, heillä\nolematta \"edes vatia tai lusikkaa\" tai muuta omaisuutta kuin tytön\nkaksi hartauskirjaa, joiden lukeminen syvensi Bunyanin uskonnollista\nelämää. Hän rupesi nyt ankarasti tuomitsemaan nuoruudensyntejänsä\n(jotka eivät kuitenkaan sisällä mitään rikosta tai muuta\nraskauttavampaa), kuvitteli tehneensä synnin Pyhää Henkeä vastaan ja\nmenettäneensä siis armon oikeuden, kuuli ääniä, jotka vaativat häntä\n\"myymään Kristuksen\" ja näki peloittavia näkyjä. Tätä sairaalloista\nsieluntilaa kesti vuosikausia, mutta Bunyanin onnistui lopuksi\ntaistellen saavuttaa terve, lakastuneeseen uskoon rauhoittunut\nsieluntila, johon sisältyi vastustamaton sananjulistuksen pakko. 1657\nhän liittyi baptisteihin ja rupesi pitämään ulkoilmakokouksia, joihin\nsaapui runsaasti kuulijoita. Restauraation hallitus piti tätä\nvirallisen kirkon ulkopuolella tapahtuvaa kokoustoimintaa epäilyttävänä\nja kielsi sen. Kun Bunyan, jota ei siis vainottu uskonnollisten\nmielipiteidensä tähden, ei totellut, hänet tuomittiin vankeuteen\n(1660), ensin kolmeksi kuukaudeksi ja sitten uudistuvan\ntottelemattomuuden vuoksi toistaiseksi, niin että hänen vankeusaikansa\nkasvoi lähes 12 vuodeksi; hänet vapautettiin suvaitsevaisuusjulistuksen\nperusteella 1672. Bunyanista tuli täten Bedfordin vankilan\npitkäaikainen asukas; vankeus ei kuitenkaan ollut ankaraa: hän sai\ntehdä työtä perheensä elättämiseksi (vaimo ja neljä lasta, joista yksi\nhänen erikoisen hellyytensä kohde -- sokea tytär) ja tavata sitä,\npoistuakin vankilasta ja saarnata baptistien kirkossa. Työnä oli\nkengännauhojen tekeminen ja hengellisten kirjojen sommittelu; näistä\nmainittakoon mm. Pyhä kaupunki (The Holy City, 1665) ja Armon runsaus\nsuurimmalle syntiselle (Grace Abounding to the Chief of Sinners, 1666),\njohon sisältyy Bunyanin oma elämäkerta. Kun suvaitsevaisuusjulistus\n1675 peruutettiin, kiellettiin Bunyanilta taas saarnauslupa ja hänet\ntuomittiin kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen. Tänä aikana hän kirjoitti\nKristityn vaelluksen (The Pilgrim's Progress) ensimmäisen osan, joka\nilmestyi 1678 ja jonka seuraaviin painoksiin hän teki melkoisia\nlisäyksiä. Hänen seuraavista teoksistaan mainittakoon Mr. Pahanmiehen\nelämä ja kuolema (The Life and Death of Mr. Badman, 1680), Pyhä sota\n(The Holy War, 1682) ja Kristityn vaelluksen toinen osa (Kristityn\nlesken ja lasten vaellus, 1684). Tällöin Bunyan oli jo laajalti\ntunnettu ja luettu saarnaaja ja kirjailija, jonka tuotanto käsitti\nkaikkiaan noin 60 kirjaa ja pienempää kirjoitelmaa, ja jolla oli\nsyvästi herättävä vaikutus kansan uskonnolliseen elämään. Keskellä tätä\ntyötänsä hän kuoli Lontoossa 1688.\n\nBunyanin tuotannosta ovat elossa Armon runsaus, Pyhä sota ja\nyleismaailmallisessa merkityksessä Kristityn vaellus. Tämä kertomus\nsynninhädästä ja uskontaistelusta, Kristityn matkasta Turmeluksen\nkaupungista Siionin vuorelle, on Englannin kirjallisuuden\ntoinen suuri allegoria, joka lainaten edeltäjältään Spenserin\nKeijukaiskuningattarelta, sadunomaista seikkailuhenkeä, Raamatun\nsanoilla, kansankielen naivilla koruttomuudella ja nerouden\nyksinkertaisuudella tulkitsee uskonelämän vaiheita ja aikansa\nuskonnollisia käsityksiä. Se on käännetty kaikille sivistyskielille ja\nkuuluu maailmankirjallisuuteen. Tuttuja ovat suomalaisillekin sen\nvertauskuvat: Epäilyksen suo josta Taipuvainen palaa kotiinsa, mutta\njosta Apu auttaa urheasti taistelevan Kristityn lujalle perustalle;\nSelittäjän talo; Tyhmä, Laiska ja Pöyhkeä, jotka nukkuvat kahleet\njaloissa; Muotojumalinen, Ulkokullattu, Pelkuri ja Epäilevä; Ihana\nlinna, jossa asuvat Varovaisuus, Viisaus, Jumalanpelko ja Rakkaus;\nNöyryyden laakso ja tuima taistelu Apollyonin kanssa; Kuoleman varjon\nlaakso ja luola, jossa entiseen aikaan asui kaksi jättiläistä: Paavi ja\nPakana; aina luja Uskollinen, joka surmataan Turhuuden kaupungissa;\nEpäilyksen linna, jättiläinen Epätoivo ja hänen vaimonsa Epäusko,\njoiden vallasta pelastumme Lupauksen avaimella; Suloiset vuoret, joita\nhallitsevat Tieto, Kokemus, Valvovainen ja Vilpitön; Taivaan kaupunki.\nTietämätön heitetään autuuden vuoren juurella helvettiin, mistä ilmenee\nBunyanin ja hänen aikansa käsitys oikean opin välttämättömyydestä.\nMieleenpainuva on Kristityn lesken saattelija, Selittäjän palvelija\nUrhoollinen, jolla Bunyanin arvellaan tahtoneen kuvata Cromwellia.\n\n\n4\n\nOlemme aikaisemmin (s. 39) huomauttaneet siitä laajasta historiallisten\nasiakirjain julkaisutyöstä, johon mannermaan historiantutkimus\nharrastui 1600-luvulla, ja siitä, miten tämä innostus ilmeni\nEnglannissa mm. suurien keskuskirjastojen perustamisena. Englannin\nhistoria oli lisäksi 1600-luvulla sellaista, että se melkein pakotti\nhenkilöitä, joilla oli muuten siihen erikoistaipumuksia, tekemään\nmuistiinpanoja ja pitämään päiväkirjaa. Tähän johti sekin, että\naikakauden ilmassa oli kuten ennen olemme sanoneet huomioinnin ja\nerittelyn halua. Tuloksena oli mm. _Edward Hyden, Clarendonin kreivin_\n(1608-1674), Kaarle I:n neuvonantajan ja Kaarle II:n kanslerin,\nkirjoittama Englannin kapinan ja kansalaissodan historia (The History\nof the Rebellion and Civil Wars in England, 1702-1704), jossa\npuoluemies kyllä voittaa pohjimmaisen totuuden, mutta joka silti on\ntyylillisesti ansiokas ja huolellisesti suunniteltu; luonnekuvien\ntarkkuus ilmaisee tekijän oppineen tähän tarvittavan taidon Parisissa,\njossa se kuten tiedämme oli muotiharrasteluna. Kulttuurihistoriallisina\nlähikuvina ovat sekä kuuluisia että kiintoisia _John Evelynin_\n(1620-1706) ja _Samuel Pepysin_ (1632-1704) Päiväkirjat (Diaries).\nEvelyn oli koko ikänsä jyrkkä rojalisti, liittyen kuninkaan armeijaan\nvapaaehtoisena 1642; hän oleskeli paljon ulkomailla, perehtyen\nkulttuurimaiden tärkeimpiin nähtävyyksiin, palasi 1652 kotimaahan ja\neli puoli vuosisataa Deptfordin lähellä olevalla Sayes Court-nimisellä,\npuutarhastaan kuululla maatilalla, hoitaen joskus hallituksen tarjoamia\ntehtäviä ja askaroiden kirjailijana. Hän kuului Kuninkaallisen seuran\nperustajiin. Luonteeltaan hän oli jalo, tavoiltaan puhdas. Häntä\nviehättää enemmän esineellisyys kuin sielullisuus, joten hänen\nPäiväkirjansa on siltä kannalta monipuolinen ulkonaisen kulttuurielämän\nkuva. Pepys kuului porvarisäädyn keskiluokkaan, toimi rehellisenä,\ntarmokkaana virkamiehenä amiraliteetin palveluksessa, viimeiseksi sen\nsihteerinä; hän oli myös Kuninkaallisen seuran presidenttinä. 1660 hän\nalkoi huvikseen tehdä salakirjoituksella sekä yksityiselämäänsä että\njulkisuutta koskevia muistiinpanoja, jotka saivat avomielisen sävyn\njuuri siksi, että hän käytti salakirjoitusta; lähinnä tämä harrastelu\nkai aiheutui halusta päästä selville päivittäisestä tiliasemasta,\nilmaisematta tätä muille, mikä on Päiväkirjassa tärkeällä sijalla, ja\nsiitä viehätyksestä, jota salaperäinen askartelu tuottaa eräille\nluonteille. Hän jatkoi niitä 1669:ään saakka, jolloin, kuten itse\nilmoittaa, sokeuden vuoksi lopetti ne. Sokeaksi hän ei kuitenkaan\ntullut. Pepysin arvoitukselliset foliot säilyivät hänen kirjastossansa,\njonka hän lahjoitti Cambridgen yliopistolle, sellaisinaan vuoteen 1825,\njolloin eräs ylioppilas ilman sanottavaa vaivaa tulkitsi niiden\nsalakirjoituksen. Ne julkaistiin vasta 1893-1896. Niiden viehätyksenä\non kuten sanottu se itsetiedoton rehellisyys ja koruttomuus, jolla\nkirjoittaja tulee ilman minkäänlaisia sivutarkoituksia paljastaneeksi\nitsensä ja kuvanneeksi jokapäiväisen elämänsä. Pepysin Päiväkirja on\nalansa onnistuneimpia teoksia, jolla on vankka sijansa vielä\nnykypäivien lukemisen joukossa.\n\nEnglannin sanomalehdistö syntyi restauraation aikana. Siihen mennessä\noli kyllä jo harjoitettu jonkinlaista kirjallista tietojen\nlevittämistä, mutta ensimmäisenä varsinaisena sanomalehtenä on\npidettävä kaksi kertaa viikossa ilmestyvää Oxford Gazettea, jota\nalettiin julkaista marraskuussa 1665 ja joka sai 24:nnestä numerostaan\nalkaen nimekseen The London Gazette. Se on Englannin \"virallinen lehti\"\nja ilmestyy vieläkin. 1688:n jälkeen sanomalehtiä julkaistiin\nlukuisasti. Ensimmäinen Englannin aikakauskirja oli Mercurius librarius\n(1680).\n\n\n5\n\nEsteettisen ajattelun ja kirjallisuuskritiikin alalta on mainittava\ntärkeänä ilmiönä Drydenin Tutkielma näytelmärunoudesta (An Essay of\nDramatic Poesy, 1668), jossa hän aluksi julisti ranskalaisen\nklassillisuuden lait ainoiksi päteviksi. Draaman oli oltava\n\"säännöllinen\" (regular), so. ajan, paikan ja toiminnan yksyys oli\notettava huomioon. Englantilaisten tragikomedia oi \"mahdoton\" (absurd)\nja hylättävä. Tästä huolimatta hän lopussa kuitenkin kielsi sanansa,\nkääntyen ylistämään englantilaisen draaman säännöttömyyttä ja\narvostelemaan Corneillea sekä myöntäen kaikesta huolimatta rakastavansa\nShakespearea. Tämä horjuvaisuus ilmaisee Drydenin ikävöineen\nrenessanssin runouden kulta-aikaa ja haaveilleen lapsesta, jonka äitinä\nolisi renessanssi ja isänä ranskalainen klassillisuus. Jo 1664 hän oli\nhuomauttanut, että vakavan draaman piti käyttää hyväkseen loppusoinnun\nsuomaa \"oivallisuutta ja arvokkuutta\". Hän itse ja muut kirjailijat\nnoudattivat tätä ranskalaisen loppusointuisen aleksandriinin\njäljittelyhalusta johtunutta toivomusta 14 vuotta eli 1678:aan saakka,\njolloin Dryden kyllästyneenä siihen itse hylkäsi sen, jälleen vieden\nmuut mukanansa. Aikansa esteettisiä pyrkimyksiä Dryden ilmaisi myös\nniissä esipuheissa, joita hän Corneillen esimerkin mukaan sepitti\nnäytelmiinsä. Näitä pidettiin niin tärkeinä, että gentlemanni olisi\nmieluummin voinut mennä teatteriin ilman solmiota kuin näytelmä\nilmestyä ilman esipuhetta. Lopullisesti varmaa ja kaikin puolin\nharkittua esteettistä kantaa Dryden ei kyennyt niissä ilmaisemaan, vaan\nhänen käsityksensä vaihtelivat sikäli kuin hänen kokemuspiirinsä ja\ntietonsa laajenivat. Mutta ne kuvastavat kuitenkin harvinaista\nherkkyyttä kirjallisuudesta ilmeneviä vaikutteita kohtaan ja ovat\nEnglannin uudenaikaisen kirjallisuuskritiikin perustava alkusana.\n\nVuosisadan lopulla ranskalaisten riita antiikin ja myöhempien\nkirjailijoiden etevämmyydestä herätti vastakaikua Englannissa, päätyen\ntäällä odottamattomaan ja tärkeään tulokseen. Valtiomies ja kirjailija,\nSwiftin suojelija _William Temple_ (1628-1699), jolla on merkitystä\nenglannin proosan historiassa, julkaisi 1692 antiikkia puolustavan\nkirjoitelman, jossa mm. liioitellusti ylisti ns. Phalaris-kirjeitä,\nuskoen, että ne muka periytyivät Sisiliassa olleen Agrigentumin\ntyrannin Phalariin ajoilta (n. 570-554 e.Kr.). Tästä syntyneen kysynnän\njohdosta eräs Charles Boyle painatti kirjeet. Nämä otti nyt tutkiakseen\noppineisuudestaan, riidanhalustaan ja ahneudestaan kuuluisa\ntekstikriitikko _Richard Bentley_ (1662-1742), osoittaen 1699\njulkaisemassaan kirjoituksessa vastaansanomattomasti, että ne\nperiytyivät aikaisintaan n. v:lta 200 Kr.j. Bentley noudatti\ntutkimuksissaan samaa tekstikriitillistä menetelmää, jonka oikeastaan\nolivat renessanssin aikana aloittaneet humanistit (II, s. 480, III, s.\n33, 42) ja jota eräät ranskalaiset ja Spinoza olivat käyttäneet\ntutkiessaan Raamattua. Hänelle ei ole siis myönnettävä tässä suhteessa\nniin suurta kunniaa kuin englantilaiset tahtovat, mutta kyllä se, että\nhän kehitti tämän tutkimustavan nykyaikaisia vaatimuksia vastaavalle\ntasolle.\n\n\n6\n\nOlemme todenneet puhuessamme renessanssin satiirista sen Englannissa\nilmenneen veijariromaanin, klassillisuuden ja draaman linjalla.\nTasavallan aikana puritaanit herättivät terveen järjen kritiikkiä\nmonessa suhteessa, niin että kun heidän ikeestään lopuksi päästiin,\nsatiirin nuolet alkoivat sinkoilla heidän itsensä jännittämistä\njousista. Aikakauden henki oli muutenkin satiirinen, kuten tiedämme\nRanskan kirjallisuudesta, jonka koulussa kavaljeerit kävivät. _Thomas\nUrquhart_ (1611-1660), sisukas kavaljeeri, jonka sanotaan kuolleen\nrestauraatiouutisen aiheuttamaan ilonpuuskaan, käänsi Rabelais'n\nteoksen alkuosan (1653, loppuosa ilmestyi toisen kääntämänä vasta\n1693); Regnier'n ja Scarronin satiiri ja burleski ei ole jäänyt\nEnglannissa tuntemattomaksi; Molière ja Boileau herättivät kavaljeerien\npiireissä ihastusta.\n\nPuritaanien ahdasmielisyys ja monet uskonnollisuuden viittaan\nkätkeytyneet heikkoudet olivat olleet satiirin kohteina jo Ben Jonsonin\nPerttulin markkinoissa. Cromwellin ajan puritaanit tulivat _Samuel\nButlerin_ (1612-1683) sepittämän Hudibras-runoelman aiheeksi.\nMalleinansa Don Quixote ja Sancho Panza sekä mahdollisesti\nMenippolainen satiiri (III, s. 254) ja Scarronin burleski runous Butler\nkuvaa jankuttavilla nelinousuisilla, loppusointuisilla ketjusäkeillä\npuritaanikiihkoilijan, rauhantuomari Hudibrasin, ja hänen seuralaisensa\nRalphin retkeä maaseudulle, kieltämään kansan viattomiakin huvituksia.\nNämä henkilöt edustavat puritaanien äärimmäisiä suuntia, presbyteerejä\nja independenttejä. Armottomalla satiirilla Butler paljastaa heidän\ntekopyhyytensä ja muun roistomaisuutensa. Monet hänen purevista,\nsattuvista säkeistään ovat muuttuneet sananlaskuiksi, joiden alkuperää\nharva niiden käyttäjä tietää. Runoelma kierteli ensin käsikirjoituksena\nja ilmestyi sitten kolmena osana, vv. 1663, 1664 ja 1668, tullen\nrestauraation rojalistien muotikirjaksi, jonka säkeitä kilpaa\nlausuiltiin. Butler oli maanviljelijän poika, joka tultuaan koulutielle\ntoimi myöhemmin mm. puritaanilakimiesten sihteerinä, päästen tällöin\nnäkemään esimiehensä kamaripalvelijan välimatkalta. Restauraation\njälkeen hän sai Walesin lordipresidentin sihteerin toimen.\n\nRestauraation huomattavin ja kuuluisin satiirikko oli _John Dryden_\n(1631-1700), ranskalaisen vaikutuksen alaisena syntyneen sankaridraaman\nja tapakomedian \"mestari\", josta tässä yhteydessä muutama\nelämäkerrallinen tieto.\n\n_Dryden_ oli syntyisin aatelisesta puritaaniperheestä, sai\nkoulutuksensa Westminsterissä ja Cambridgessä, ja muutti 1657\nLontooseen, ruveten ammattikirjailijaksi. Suitsutettuaan Cromwellin\nmuistolle 1658 (Sankarillisia säkeitä -- Heroic Stanzas), hän kahden\nvuoden kuluttua iloitsi Stuartien paluusta (Astraea Redux, 1660),\nantautuen heidän mukanaan saapuneen taidesuunnan palvelukseen. Seurasi\nvv. 1663-1678 lukuisa sankaridraamojen ja komediain sarja, joista\nlähemmin toisessa yhteydessä. Oleskellessaan suurena ruttovuotena 1665\nmaaseudulla hän kirjoitti siihen saakka onnistuneimman runonsa Annus\nMirabilis (1666), jonka aiheina olivat Lontoon palo ja Hollannin sota.\n1668 ilmestyi jo mainittu Tutkielma näytelmärunoudesta. 1670 hänet\nnimitettiin hovirunoilijaksi ja kuninkaalliseksi historioitsijaksi.\nMonmouthin herttuan kapinapuuhia vastaan Dryden julkaisi (1681)\nsatiiris-poliittisen allegoriarunoelman Absalom ja Achitophel,\npaljastaen siinä tätä kannattaneet ylimykset ja kostaen samalla\nBuckinghamin herttualle, joka komediassaan Harjoitus (Rehearsal, 1671)\noli uskaltanut ivata hänen komealentoisia sankaridraamojaan. Tästä\nrunoelmasta aiheutuivat sitten hänen satiirinsa Mitali (Medal, 1682) ja\nMac-Flecknoe (1682), joissa hän teki vastustajansa naurunalaisiksi.\nSeuraavassa teoksessaan nimeltä Maallikon uskonto (Religio Laici, 1683)\nDryden puolusti valtiokirkkoa, mutta kääntyi siitä huolimatta (1686)\nroomalaiskatolisuuteen; 1687 julkaisemassaan Metsäkauris ja pantteri\n(The Hind and the Panther) Dryden maalasi katolisen kirkon hennoksi ja\nviattomasti katselevaksi metsäkauriiksi, jota Englannin valtiokirkko\nkuin julma pantteri vaanii. Drydenin puoltajat kieltävät Jaakko II:n\nkatolisuuden vaikuttaneen kehoittavasti tähän mielenmuutokseen, joka\nolikin huonosti laskettu, v:n 1688:n vallankumous kun nosti\nkatolisuuden päävastustajan Wilhelm Oranialaisen Englannin\nvaltaistuimelle. Dryden menetti hovivirkansa ja palkkansa, eläen\nloppuikänsä vaatimattomissa olosuhteissa. Hän ryhtyi uudelleen\nkirjoittamaan näytelmiä, saavuttamatta kuitenkaan entistä menestystä.\nHeränneen klassillisuuden harrastuksen tyydyttämiseksi hän etevästi\nkäänsi Vergiliuksen (1697). Kauniiseen nousuun hänen runottarensa\nkohosi oodissa Aleksanterin juhla (Alexander's Feast), joka on hänen\ntuotantonsa parhainta, ja jonka hän julkaisi muutamaa kuukautta ennen\nkuolemaansa, samalla kertaa kuin Satunsa (Fables, 1700).\n\nV. 1692 ilmestyneen Juvenalis-käännöksen esipuheessa, Tutkielmassa\nsatiirista (Essay on Satire), Dryden tekee selkoa niistä periaatteista,\njoita hänen mielestään satiirisen runouden luomisessa oli noudatettava.\nLuonteelleen kuvaavasti hän tässäkin asettuu istumaan kahdelle\ntuolille: antaa Horatiuksen sivistyneisyydelle ja opettavaisuudelle\ntäyden arvon, mutta pitää silti Juvenaliin syövyttävää ruoskatyyliä\nparempana. Absalomissa hän oli koettanut noudattaa edellistä ohjetta,\nvälttäen siis Hudibrasin kaltaista suoranaista \"haukkumista\" ja pyrkien\nsatiiriseen tulokseen hienompaa tietä eli esittämällä henkilöt niin,\nettä heidän kuvatut ominaisuutensa herättäisivät itsestään, ilman\nosoittelevia määritelmiä, satiirista mieltä. Dryden tuomitsee\nhenkilökohtaisuudet, mutta pidättää oikeuden vastata, jos joutuu\nsellaisten uhriksi. \"Paheellisista ihmisistä on oikeus tehdä\nvaroittavia esimerkkejä\", hän sanoi. Uudenaikaisella satiirilla sai\nolla vain yksi kohde; runoilijan piti usuttaa lukijansa vain yhtä\npahetta vastaan ja saattaa hänet innostumaan vain yhdestä hyveestä\nkerrallaan; sävyn oli oltava vilkas ja miellyttävä ja noudatettava\nhyvää aistia ja sopivaisuutta; sankarillinen parisäe oli parempi väline\nkuin Butlerin ketjusäe. Huomauttamalla lopuksi, että satiirin paras\nmalli oli Boileaun Pulpetti, Dryden ilmaisi koettaneensa sovittaa\ntutkielmassaan ranskalaisklassillista yksyyden ym. ohjelmaa\nenglantilaiseen satiiriin. Se onnistuikin, sillä 1700-luvun satiiri\nnoudattaa suurin piirtein näitä ohjeita.\n\nRestauraation ajan satiirinen henki ilmeni vielä draamassa, joka on\nkauttaaltaan sen läpitunkemaa. Näin laajeni ja kypsyi se pohja, jolta\noli pian nouseva Swiftin ja Popen satiiri.\n\n\n7\n\nRestauraation vilkkain kirjallinen toiminta keskittyi draaman alalle,\nmikä johtui sekä oman kansallisen perinteen voimasta että ranskalaisten\nesimerkistä. Teatterien sulkemisen jälkeen 1642 ei neljääntoista\nvuoteen ollut muuta kuin korkeintaan yksityisiä tai ankaran\nrangaistuksen uhasta huolimatta salassa toimeenpantuja näytäntöjä; näin\nollen on ymmärrettävää, että kun teatteri tuli luvalliseksi, se herätti\nuutta ja syvällistä kiinnostusta. Tätä lietsoi Ranskasta palaavien\nkavaljeerien teatteri-innostus. Corneille-veljesten, Molièren ja\nRacinen, vieläpä monen vähemmän huomattavan kirjailijan draamoja\nkäännettiin viivyttelemättä, ooppera ja baletti omaksuttiin samoin\nepäröimättä. Ranskalaisen kirjallisen kulttuurin vaikutus restauraation\nEnglantiin ilmenee lyhyesti sanoen selvimmin ja voimakkaimmin juuri\ndraaman alalla.\n\nTeatterin perusti uudelleen 1656 _William d'Avenant_ (1606-1668), jo\nennen kansalaissotaa esiintynyt aatelinen naamiokirjailija ja Kaarle\nI:n hovirunoilija, esittämällä viranomaisten luvalla \"antiikin mukaisen\nvertauskuvallisen lausunta- ja musiikkihuvituksen\". D'Avenant oli\noleskellut Parisissa, mieltynyt Corneillen tahdonlujuuteen, barokin\nseikkailu- ja tunnevärikkyyteen ja oopperan karkelokauneuteen sekä\nmusiikkiin, ja sepitteli näistä aineksista omalaatuisiansa draamoja.\nKuninkaan palattua 1660 annettiin esitysoikeudet kahdelle, kuninkaan\nomalle ja hänen veljensä Yorkin herttuan seurueelle. Lavastus tuli\nranskalaisen näyttämön mukaiseksi, esineellisesti realistiseksi ja\nloistavaksi, naiset alkoivat esittää naisten osia. Vähitellen\nteattereista tuli hienon maailman kohtauspaikkoja, joissa rikas\nporvaristokin kävi ihailemassa ja kadehtimassa hovin ja ylhäisön\nloistoa; sekä kävijöidensä että esitystensä puolesta Lontoon teatterit\nolivat englantilaisen barokin polttopisteitä, heijastaen sen tapoja,\nmoraalia ja aatteita.\n\nOdotettaessa uusien draamojen syntymistä näillä näyttämöillä esitettiin\nsekä aluksi että myöhemminkin Jonsonia, Shakespearea, Beaumont ja\nFletcheriä ym. Ensiksimainitun järeä satiiri tehosi katsojiin, joiden\nsuhde elämään oli suuressa määrässä sekä satiirinen että kyynillinen;\nShakespearen juonirakenteissa ja tapahtumissa oli joskus barokkia\nväritystä ja yllätystä, ja niitä voitiin lisäksi ajanmukaistuttaa esim.\nlisäämällä Macbethiin baletti ja muodostamalla Myrskystä ooppera;\nFletcherin samoin kuin eräiden muiden myöhäis-shakespearelaisten\ndramaatikkojen teoksissa oli romantiikkaa, mm. espanjalaisuutta, joka\nvaikutti myös siksi, että muodosti oman viivansa ranskalaisenkin\ndraaman spektriin. Kahdelta päälinjalta: myöhäis-shakespearelaisesta\n(III, s. 473-476) ja ranskalaisen barokin tragikomediasta syntyi näin\nrestauraation johtava draama: ns. sankarillinen tragedia.\n\nEnsimmäinen tällainen on D'Avenantin Rhodoksen piiritys (The Siege of\nRhodes, parannetussa asussa esitetty 1662), jossa runollisesti\nylistetään urhoutta ja aviollista uskollisuutta ja joka oli\nlavastuksensa monipuolisen maalauksellisuuden puolesta uutuus Englannin\nnäyttämöllä; se oli kirjoitettu loppusointuisilla, mutta muuten\nsäännöttömillä runomitoilla. Siinä oli jotakin, joka saavutti\nvastakaikua, koskapa useita samanlaatuisia tragedioja sepitettiin\nhetimiten. Huomattavin niistä oli _Drydenin_ (Robert Howardin\navustuksella) kirjoittama Indiaanikuningatar (The Indian Queen, 1664),\njonka tarkoituksena oli osoittaa, miten sankarillista tragediaa oli\nkehitettävä D'Avenantin asteelta. Dryden oli näet tullut sattumalta\nvilkaisseeksi Arioston runoelman ensimmäistä säkeistöä (III, s. 271) ja\nhuomannut siitä, että sankarieepoksen tuli laulaa \"naisista ja asehista\nja töistä tapparan ja rakkauden\"; johdonmukaisesti siis, hän päätteli,\nsankaridraaman tuli esittää urhoutta ja rakkautta. Arioston vaikutusta\nlienee myös se hänen vaatimuksensa, että näytelmä täytyy tehdä yleväksi\nja arkipäiväisyydestä eroavaksi romanttisilla, yllättävillä\ntapahtumilla, ja mahdollisesti se, mitä aikaisemmin on sanottu hänen\nrunomittaa koskevasta kannastaan. Näiden periaatteiden mukaan syntyi\nseuraavanlainen tragedia:\n\nMahtava sotapäällikkö Montezuma rakastaa kuninkaansa tytärtä Horaziaa.\nKun hänen kosintansa torjutaan, koska hän ei ole kuninkaallista\nsyntyperää, hän menee vihollisen puolelle, hankkii tälle voiton ja\nottaa entisen kuninkaansa ja Horazian vangeiksi. Mutta vihollisen\nkuningatar on rakastunut Montezumaan ja tahtoo siksi surmata Horazian,\njota pitää vaarallisena kilpailijattarena. Silloin tapahtuu odottamaton\nkäänne: kuningattaren poika, joka on rakastunut Horaziaan, surmaa\nitsensä saatuaan kuulla äitinsä aikeista. Valtakunnassa tuntemattomasta\nsyystä syntyneen kapinan johdosta lykätään Horazian surmaaminen\ntuonnemmaksi. Kapinalliset voittavat ja valitsevat Montezuman\nkuninkaaksi. Kuningatar surmaa itsensä. Montezuma menee naimisiin\nHorazian kanssa, sillä paitsi sitä, että hän on nyt kuningas, on käynyt\nselville, että hän on myös kuninkaallista syntyperää. Haamuilmestykset\nedustavat taivaallisia sallimusvoimia, sotaisissa kohtauksissa\nrummunpärinä säpsähdyttää katsojat.\n\nDrydenin seuraavat sankaritragediat olivat Indiaanien keisari (The\nIndian Emperor, 1665), jossa kuvataan Cortezia, Montezumaa ja Meksikon\nvalloitusta; Tyrannin rakkaus eli kuninkaallinen marttyyri (Tyrannic\nLove, or the Royal Martyr, 1669), jonka aiheena on kristittyjen vaino\nja P. Katariina, ja jossa mm. esiintyy enkelien kuoro; Almanzor ja\nAlmahide eli Granadan valloitus (-- or the Conquest of Granada, 1670),\notettu neiti de Scudéryn Almahide-romaanista; Amboyna (1673), jossa\nkuvaamalla hollantilaisten julmuuksia englantilaisia kohtaan koetettiin\nkiihoittaa kansallisvihaa ja sotainnostusta; ja Aurengzebe (1675),\njonka sankarina oli silloinen Indian Suur-Moguli.\n\nTämä pieni katsaus jo ilmaisee, mistä on kysymys: ranskalaista\nbarokkitragediaa vastaavista teennäisistä rakennelmista, joissa\nloppusointuinen runomitta, mutkallinen rakastumis- ja urhousjuoni, outo\nhistoriallis-maantieteellinen tilanne ja komeat kulissit edustavat\nsitä, ja haamut ja henget, näytöksien nopeat vaihtelut, taistelut ja\nrummunpärinä Shakespearea ja kansallista draamaperinnettä. Täten\nilmaistu käsitys Shakespearesta ei voi väittää olevansa erikoisemman\nsyvällinen.\n\nEnglantilaisten kunniaksi on sanottava, että löytyi niitä, jotka alusta\nsaakka olivat selvillä tämän pöyhkeän dramatiikan valheellisuudesta ja\narvottomuudesta. George Villiers, _Buckinghamin herttua_, oli jo\nsankaritragediain esiintyessä ensimmäisiä kertoja suunnitellut niitä\nvastaan satiiria, joka kuitenkin oli siirtynyt myöhemmäksi. Granadan\nvalloituksen jälkeen hän toteutti aikeensa: 1671 esitettiin hänen\nHarjoituksensa, jonka päähenkilö John Bayes nimenomaan tarkoitti\nDrydeniä. Buckingham itse opetti osaa esittävälle näyttelijälle, joka\nnaamioitiin tarkoin Drydenin näköiseksi sekä puvulta että ulkomuodolta,\nmiten Dryden puhui ja esiintyi. Esikuvana on ollut Molièren\nVersaillesin luonnos, sillä siinä kuvataan samalla tavalla näytelmän\nharjoitusta ja ivataan sankaridraamojen tunnetuimpia tyyppejä. Dryden\noli kuitenkin siksi viisas, ettei ollut tuntevinaan itseään;\nsankaridraamojaan hän ei liioin lopettanut, vaan sepitti vielä yhden.\n\nMutta Harjoituksella oli häneen silti herättävä vaikutus. Se näkyy jo\nAurengzebestä, josta haamuromantiikka on poistettu, jonka juoni on\nyksinkertaisempi ja selvempi, ja jossa koetetaan syventyä sielullisiin\npuoliin. Tähän suuntaan vaikutti myös se, että Racinen draama ja\nBoileaun kritiikki alkoivat tulla tunnetuiksi Englannissa, saaden\nherkän Drydenin tarkistamaan esteettistä kompassiaan. Tuloksena oli\nKaikki rakkauden vuoksi (All for Love, 1678), jonka aihe on sama kuin\nShakespearen Antoniuksessa ja Kleopatrassa ja joka on oikeastaan tulos\nranskalais-klassillisten ohjeiden ja Racinen sielullisen erittelyn\nsovittamisesta mestarin suureen näytelmään. Drydenin Antonius ja\nKleopatra ovat rakkautensa orjia, muiden näkökohtien pääsemättä\nvaikuttamaan heidän toimintaansa; tämä tapahtuu kokonaisuudessaan\nAleksandriassa, muutaman päivän kuluessa, ja kuvaa yhtä ainoata\nratkaisevaa kohtaa. Shakespearen laaja historiallinen tausta on\nkadonnut ja näkyviin on jäänyt vain liikatunteellinen lemmentarina:\nsuuri aihe on kutistunut pienen runoilijan käsissä. Siitä huolimatta\nnäytelmä merkitsee edistystä Drydenin tuotannossa.\n\nJos Dryden olisi ollut johdonmukainen, selviä periaatteita noudattava\nluonne, hän olisi voinut, päästyään tälle asteelle, johtaa Englannin\ndraaman kokonaan puhtaan ranskalaisen klassillisuuden vanaveteen.\nMutta häilyväisenä ja riippuvaisena yleisön vaatimuksista hän\nei tehnyt sitä, vaan palasi taas suunnilleen entiselle kannalleen,\nmyöhäis-shakespearelaisten tragikomedioiden sepittämiseen. Romanttinen\naihe ja näyttämö, traagillinen ja koomillinen rinnakkaisjuoni ja\njännittävät, yllättävät tapahtumat ovat näissä päätekijöinä. Tämän\nsuunnan Dryden aloitti 1681 Espanjalaisella munkilla (The Spanish\nFriar), ja sen huomattavin tulos on Don Sebastian (1690), joka asettuu\nKaikki rakkauden vuoksi-näytelmän rinnalle ja edustaa Drydenin koko\ndraamatuotannon parhainta saavutusta.\n\nEnsimmäisestä esiintymisestään alkaen kuolemaansa saakka Dryden oli\nkaikista heikkouksistaan, vastoinkäymisistään ja vihollisistaan\nhuolimatta aikalaistensa tietoisuudessa riidattomasti kirjailijain\nkuningas, Willsin kahvilaan joka päivä kokoontuvan piirin\nkeskushenkilö, joka teki nuoret yrittelijät onnellisiksi vain\ntarjoamalla heille isosta rasiastaan hyppysellisen nuuskaa.\n\nNäitä nuoria yrittäjiä oli paljon: vuosilta 1659-1700 mainitaan n. sata\nnäytelmäkirjailijaa. Traagillisen runouden historiassa heistä ei\nkuitenkaan ole syytä muistaa Drydenin lisäksi muita kuin Lee ja Otway.\n\n_Nathaniel Lee_ (1653-1692) oli presbyteeriläisen, mutta sittemmin\nvaltiokirkkoon siirtyneen papin poika, opiskeli Cambridgessä suorittaen\nB.A:n tutkinnon 1668, pääsi Buckinghamin herttuan ja Rochesterin\nkreivin suosioon ja huonoon seuraan, yritteli näyttelijänä ja päätyi\nnäytelmäkirjailijaksi, sepittäen vuosina 1675-1683 kaikkiaan 12\nomintakeista näytelmää. Hänen elämäntapansa olivat tämänkin aikakauden\narvostelun mukaan liian kevytmielisiä, vaikuttaen tuhoisasti hänen\nterveyteensä: hän oli mielisairaana 1684-1689. Parannuttuaan hän kuoli\näkkiä kadulle ylenmääräisen alkoholinkäytön uhrina. -- _Thomas Otway_\n(1652-1685), papin poika Sussexista, opiskeli Oxfordissa kuitenkaan\nsuorittamatta tutkintoa, tuli Lontooseen ja tutustui Aphra Behniin,\njonka toimesta kokeili näyttelijänä; pääsi näyttelijäin piiriin ja\nRochesterin kreivin suosioon, palveli Alankomaissa soturina ja suoritti\nvaivalloisen uran näytelmäkirjailijana, sepittäen 1675-1684\nkymmenkunnan näytelmää. Jouduttuaan kokonaan kurjuuteen hän kuoli sen\njohdosta, että nälkiintyneenä söi liian äkkiä, saatuaan sattumalta\nkerjäämällä rahaa. -- Sekä Lee että Otway vaikuttavat myöhästyneiltä\nelisabethilaisilta, Peelen, Greenen ja Marlowen osaveljiltä. Leen\nparhaissa näytelmissä -- Kilpailevissa kuningattarissa (The Rival\nQueens), Mithridateessa, Theodosiuksessa --, joiden rakenteessa voi\ntodeta ajankohdalle ominaista horjumista kansallisen draamaperinteen ja\nranskalaisuuden välillä, on toisin paikoin hänen hermostuneen, kiihkeän\nsielunsa aitoa, välitöntä voimaa. Otway oli ehkä heikompi kyky, mutta\nkorvasi tämän sillä, että pysyttäytyi järkevissä rajoissa. Hänen Don\nCarloksensa (1676), joka perustuu apotti de Saint-Réalin romaaniin\n(1672), samaan lähteeseen, josta Schiller otti aiheensa, on monessa\nsuhteessa ansiokas, mutta heikompi kuin Orpo eli onneton avioliitto\n(The Orphan, or The Unhappy Marriage, 1680) ja Pelastettu Venetsia\n(Venice Preserved, 1682).\n\nEnsiksimainittu on vanhan englantilaisen draamaperinteen, porvarillisen\nmurhenäytelmän (III, s. 417, 473) sitkeän elinvoiman ilmaus. Veljekset\nPolydore ja Castalio ovat rakastuneet Monimia-nimiseen orpotyttöön,\nkasvinkumppaniinsa. Castalio menee hänen kanssaan salaa avioliittoon ja\nsopii merkistä, jonka kuultuaan Monimia saattaisi päästää hänet\nmakuuhuoneeseensa; tämän piti olla aivan pimeä eivätkä rakastavaiset\nsaaneet puhua, ettei kukaan olisi ruvennut epäilemään mitään. Mutta\nPolydore on kuullut heidän sopimuksensa ja tietämättä veljen\navioliitosta käyttää merkkiä hyväkseen. Kun asia seuraavana päivänä\nselviää, Castalio surmaa veljensä ja itsensä; Monimia poistuu myös\nelämästä. Sellaisenansa näytelmä on mitätön -- pienen kynttilän liekki\nolisi riittänyt tekemään sen juonen tyhjäksi -- ja jää kuvatessaan\nrakkautta vain ajankohdan julkean aistillisuuden tasolle, mutta se on\nsilti historiallisesti kiintoisa, koska se on porvarillinen ja\nveljesten sekä Monimian suhdetta kuvatessaan liikuttavasti kyynelehtivä\nja tunteellinen. _Thomas Southernen_ Kohtalokas avioliitto (The Fatal\nMarriage, 1694) jatkoi samaa alaa: vaimo luulee joutuneensa leskeksi ja\nmenee uuteen avioliittoon miehensä veljen kanssa, joka on tahallaan\npidättänyt matkalle lähteneen puolison kirjeet saapumasta perille;\nensimmäinen puoliso palaakin, vaimo tulee mielisairaaksi ja surmaa\nitsensä, ja roisto joutuu oikeuden käsiin. Tulemme näkemään, että\n1700-luvun draama on tämän porvarillis-sentimentaalisen perinteen\ntuote.\n\nPelastetun Venetsian aihe on otettu mainitun St-Réalin Venetsian\nsalaliittoa v:lta 1618 selostavasta teoksesta, jotkut vuorosanat\nsellaisinaan. Venetsiassa puuhataan salaliittoa senaattia vastaan.\nSiihen liittyy kostonhalusta Jaffier, joka on nainut erään senaattorin\ntyttären Belvideran vastoin isän tahtoa ja saanut tältä osakseen huonoa\nkohtelua. Hänen puolisonsa houkuttelee hänet kuitenkin ilmiantamaan\nsalaliiton senaatille. Salaliittolaiset mestataan, myös Jaffierin\nystävät, vaikka ne oli luvattu säästää. Jaffier itse surmaa ystävänsä\nPietron, ettei pyövelin käsi häväisisi häntä, ja Pietro sanoo\nkuollessaan: \"Se oli jalosti tehty; nyt olemme pettäneet senaatin\".\nJaffier surmaa itsensä ja hänen surusta mielisairaaksi tullut vaimonsa\nkuolee isänsä sylissä.\n\nKansallisen draamaperinteen ja ranskalaisuuden välisessä taistelussa\ntämä näytelmä merkitsi edellisen voittoa, sillä voisihan se olla esim.\nWebsterin kirjoittama. Niin ranskalainen kuin Stuartien hovi olikin, se\noli kuitenkin turmeltuneisuutensa vuoksi kykenemätön omistamaan sitä,\nmikä oli Ludvig XIV:n kulttuurissa arvokasta, esim. draaman hienoa\npsykologiaa ja korkeata siveellistä näkemystä. Mitäpä välitti\nsiveellisestä, psykologisesta tragediasta hovipiiri, jonka useimmat\nmiehet, kuninkaasta alkaen, olivat kyynillisiä irstailijoita. He\ntarvitsivat jännitystä ja silmäin koreutta, ja siksi barokin\nfantastisuus ja myöhäis-shakespearelainen julmuus pääsi heidän\nnäyttämöillään yhä uudelleen voitolle. Draama oli alennustilassa.\n\nOrpo ja Pelastettu Venetsia olivat ajankohdan mielinäytelmiä, joiden\npääosia, Monimiaa ja Belvideraa, suurimmat näyttelijättäret esittivät.\nTragedian historiassa ansaitsee vielä mainitsemista Congreven Sureva\nmorsian (The Mourning Bride, 1697) siksi, että sen jännittäviä\nkäänteitä täynnä olevassa toiminnassa ja näyttämötunnelmissa oli jonkin\nverran seuraavalle vuosisadalle viittaavaa romanttista, murheellista\nyösävyä.\n\n\n8\n\nRenessanssin alkaessa Ascham (III, s. 100) totesi, että\n\"italialaistunut englantilainen oli ruumistunut paholainen\",\ntarkoittaen sillä, että englantilaiset aatelisnuorukaiset oppivat\nrenessanssin Italiasta huonoja tapoja. Niin varmaan usein kävikin -- se\nmitä esim. olemme kertoneet Shakespearen ajan näytelmäkirjailijoista\nviittaa siihen, että elämä renessanssin Lontoossa saattoi joskus olla\nhurjaa ja paheellista --, mutta toisaalta on muistettava, että tuon\najan mies- ja naisihanne oli puhdas ja korkea sekä todellisessa\nelämässä että runoudessa. Sidneyn tähti oli tahraton; Shakespearen\nneidot ovat lumoavia juuri siksi, että heidän kauneutensa on ennen\nkaikkea siveyden ja puhtauden heijastusta; aviollista uskollisuutta\nylistetään, viettelijää halveksitaan. Toteamme puheissa karkeutta ja\nliikaa \"luonnollisuutta\", mutta ymmärrämme sen olevan itsetiedotonta\nilmausta juuri siveellisyydestä eikä siveettömyydestä.\n\n1600-luvun alkukymmeninäkin tämä peruspohja yleensä kesti, joskin\ndraama joskus käsitteli kurtisaanin tragiikkaa ja lyriikka sai\nlemmenilmaisuissaan harkitsevampaa, teennäisempää, jonkin verran\nlibertiinisempää sävyä. Puritaanien vallan aikana sitten ihmisten\nsiveellinen tasapaino järkkyi arveluttavasti sen kautta, että\ntekopyhyys tuli oikein valtiovallan toimesta koko kansakunnan\nulkonaiseksi tunnusmerkiksi. Sen pahimpia edustajia olivat itse\npuritaanit, joista tietenkin vain harvat jaksoivat todella olla sitä,\nmitä huulillaan hurskaasti todistivat. Heidän pakkovaltansa aiheutti\nsen, että kukistettu puoli alkoi vihata kaikkea sitä, jota he\nerikoisesti kunnioittivat, sellaistakin, jota ei suinkaan olisi pitänyt\nvihata: päteviäkin siveellisiä arvoja, pidättyväisyyttä ja kohtuutta\nelämän nautintopuolien käyttämisessä, aviollista uskollisuutta,\nihanteellista rakkautta jne. Tämä vastustuksen henki patoutui yhä\nsyvemmäksi ja laajemmaksi, niin että se sitten, kun puritaanien\nsortokausi loppui, riitti hyökylaineena hukuttamaan koko yhteiskunnan\nja viemään sen toiseen äärimmäisyyteen: satyyrin ilolla polkemaan\njalkoihin sitä, mitä edellinen aikakausi oli kunnioittanut ihmisen ja\nyhteiskunnan parhaina hyveinä ja ylläpitäjinä. Tätä heilahdusta oli\nomiaan valmistamaan ja vahvistamaan se libertiinihenki, joka jo\nvarhain, ennen kansalaissotaa, oli alkanut huokua Ranskasta päin ja\njonka valtaan kavaljeerit kokonaan joutuivat ollessaan maanpaossa.\nKansalaissodan raaistamina vielä siltäkin vaatimattomalta\nsivistysasteelta, jonka he olivat siihen mennessä saavuttaneet, he\nolivat kykenemättömiä omistamaan Ludvig XIV:n hovikulttuurista sitä,\nmikä siinä oli todella arvokasta: sen pyrkimystä ilmaisemaan\ntragediassa korkeata siveellistä taistelua ja ruoskimaan komediassa\nelämän kieroja kasvannaisia, ja päätyivät matkimaan vain sitä, mikä\nheidän mielestään oli lähinnä tarpeellista avaamaan heille pääsyn\nhienoston seuraan. Ranskalaiseen 1650-luvun sivistyneistöön verrattuna\nenglantilainen sivistyneistö oli nousukasmaista, kuuluen ilmeisesti\nhuomattavalta osalta Molièren vihaamiin markiisityyppeihin:\nranskalaisen siro leikinlasku lemmenasioista aleni lordin suussa\njulkeudeksi; ranskalaisten vilkas keskustelu, jolla oli hieno sävy\nsilloinkin, kun oli kysymyksessä tulinen erimielisyys, liukui lordien\nkesken huomaamatta rahvaanomaiselle asteelle; ranskalaisten\ncocu-kevytmielisyys, joka aina on ollut enemmän satiirista\nkirjallisuutta kuin sitä vastaavassa laajuudessa elettyä todellisuutta,\nmuuttui stuartilaisten ylimysten keskuudessa melkein säännöksi,\njota gentlemanni ei voinut rikkoa joutumatta eriskummallisena\nsiveysintoilijana naurunalaiseksi; Ludvig XIV:n rakastajattaret, jotka\nolivat moitteettoman hienoja ylimysnaisia, saivat englantilaisiksi\nvastineikseen Neil Gwynin kaltaisia näyttämötähtiä; Ranskan hovin\nlemmenkuhertelu muuttui Englannissa prostitutioksi eli kuten aikansa\nkuuluisin elostelija, Rochesterin kreivi, sanoi naisesta:\n\n    When she is young, she whores herself for sport,\n    And when sh's old, she bawds for her support.\n\n    Hän nuorra tekee huorin huviksensa,\n    Ja ylläpitää sillä vanhuutensa.\n\nKaarle II:n hovi ja sen ympärille ryhmittyvät aatelispiirit ovat näin\nollen historiallisena esimerkkinä siitä tapainturmeluksesta, jonka\nranskalainen libertiinisyys aikaansai vielä verraten sivistymättömien\nenglantilaisten keskuudessa 1600-luvun jälkipuoliskolla eli siis ennen,\nkuin sen hedelmät kypsyivät omassa maassa, sijaishallituksen aikana\n1700-luvun alkupuolella.\n\nTämän turmeluksen leviämistä auttoi kaiken edellisen lisäksi vielä se,\nettä sotien ja vallankumouksien aikoina siveelliset pidäkkeet yleensä\nhöltyvät. Viimeisten päivien ja hengenvaaran tunnossa ihmiset tahtovat\nyhdellä kertaa nauttia kaikki ja tiivistävät huvielämänsä kuumeiseksi\nriehunnaksi. Sellaisetkin piirit, joilta ei normaalisina aikoina voisi\nodottaa minkäänlaista säännöttömyyttä, saattavat tällöin langeta\nelintapoihin, jotka eivät ole hyväksyttäviä. Tästä Euroopalla on\nmaailmansodan ajoilta tuoreita kokemuksia.\n\nTätä nyt kuvattua kulttuurivaihetta ajateltaessa on muistettava, että\nse kuului etupäässä kavaljeeri-ylimystölle ja rikkaalle porvaristolle,\nja että sillä oli myös jyrkät vastustajansa, vanhan puritaanilaisuuden\npohjalla seisovat -- myönnettäköön -- monta kertaa ahdasmieliset, mutta\nsiitä huolimatta siveellisesti terveet kansalaispiirit. Stuartien ja\npuritaanien vastakohtaisuus ei ollut suinkaan kansan elämästä kadonnut\n-- se oli vain muuttanut muotonsa ja sävynsä ajankohdan mukaiseksi. Se\nei kadonnut siitä milloinkaan, vaan ilmenee aina milloin minkin vaiheen\nja kysymyksen yhteydessä, uusin nimin, mutta vanhoin ohjelmin: vallassa\nolevan puolueen suunnan ja tekojen valppaana seuraamisena, arvosteluna\nja niihin laillisin keinoin kohdistettuna vastustuksena.\n\n\n9\n\nRestauraation kulttuuri on jättänyt itsestään jälkimaailmalle\ntodistuksen, jonka pätevyyttä ei voida kieltää: komediansa. Yllä\nhahmottelemamme kuva silloisen ylimystön turmeltuneisuudesta voi\nmonesta tuntua väärältä. Se onkin sellainen, nimittäin liian heikko, ja\nkohoaisi lopullisen tarkkuuden tasolle vasta komediasta otetuin\nesimerkein. Mutta näitä emme voi ruveta luettelemaan mm. siksi, että\nsäädyllisyys estää sen. Se mitä Kaarle II ja hänen ylimyksensä kuulivat\nja hyvin pitkälle näkivätkin näyttämöltä, on yksinkertaisesti\nuskomatonta. Heidän irstaisuutensa oli raakuuden ohella myös väsyneesti\nhienostunutta ja valikoivaa: kirjailijat sijoittivat mikäli mahdollista\nrivoimmat säkeensä sen näyttelijättären lausuttaviksi, jonka arvelivat\ntai tiesivät vielä onnistuneen säilyttämään edes häivähdyksen naisen\nluonnollisesta häveliäisyydestä: hänen huuliltaan kuultuina tuollaiset\nasiat saivat erikoisesti kutkuttavan sävyn. Kuvaavaa on, että\nkirjailijat itse pitivät saavutuksiaan taiteena. Dryden esim. moitti\nGranadan valloitukseen liittämässään jälkikirjoituksessa Shakespearea,\nFletcheriä ja erittäinkin Ben Jonsonia heidän sivistymättömästä ja\nepähienosta puhetavastaan ja lausui: \"Niinpä näkeekin, etteivät\nhienostopiirit ollenkaan harrasta heidän runouttaan; aikamme runoilijat\novat sensijaan tavanneet kohteliaan kuninkaan ja henkevän hovin\nesikuvan mukaan huvinäytelmissään niin miellyttävän, keveän ja\nsukkelasti huvittavan tyylin, että siinä todellakin englantilainen\npätevyys yhtyy ranskalaiseen sirouteen ja keveyteen\".\n\nRestauraation komedia alkoi terävällä satiirilla puritaaneja vastaan.\nSitten seurasi Drydenin Hurja rakastaja (Wild Gallant, 1663), jolla\nsiveettömyydestään huolimatta ei ollut sanottavampaa menestystä. Tämä\nja hänen viisi huvinäytelmäänsä, jotka hän kirjoitti muun tuotantonsa\nväliaikoina, viimeisen 1690, ovat rivointa ja hillittömintä, mitä\nalalta voidaan löytää. _George Etherege_ (1634-1690), Ranskassa kauan\noleskellut ja siellä kuollut diplomaatti, Drydenin ystävä, onnistui\nsaamaan alan muotiin ja kulkee siksi sen varsinaisen perustajan\nmaineessa. Hän sepitti kolme komediaa, joista ensimmäinen, Koomillinen\nkosto (The Comical Revenge) esitettiin 1664. Toinen Hän tahtoisi, jos\nvoisi (She would, if she could, 1668) ilmaisee jo nimellään\nkirjoittajansa erikoisalan: kysymys on nuoresta rouvasta, joka\nmielellään tekisi aviorikoksen. Kirjailijan puolustukseksi voidaan\nsanoa, ettei satiirinen ajatus ole hänelle vieras: vaikka hän kulkeekin\nrivouden kanssa käsi kädessä, hän väliin (esim. kolmannessa\nnäytelmässään nimeltä Muodikas mies -- The Man of Mode, 1676)\nletkauttaa mm. narrimaisesti ranskalaisuutta matkivaa keikaria, Sir\nFoplingia, ilmaisten oireita kansallisen omanarvontunnon heräämisestä.\n\nTyypillisin restauraation huvinäytelmäin kirjoittajista oli _William\nWycherley_ (1640-1715), rikkaan korkeakirkollisen kavaljeeri-aatelisen\npoika, joka sai kasvatuksensa Parisissa, jotta säilyisi puritaaniselta\nturmelukselta. Täällä hän vieraili mm. Montausier'n herttuattaren,\nRambouillet'n markiisittaren tyttären, salongissa ja kääntyi katoliseen\nuskoon. Palattuaan Stuartien mukana Lontooseen hän tuli takaisin isänsä\nkirkkoon. Opiskeltuaan Oxfordissa ja harjoiteltuaan jonkin aikaa\nlakimieheksi hän antautui noudattamaan luontaisia, kiihkeän huvielämän\nkasvattamia kirjailijataipumuksiaan. Hänen ensimmäinen komediansa,\nRakkautta metsässä (Love in a Wood, 1671), herätti suurta huomiota ja\nteki hänen nimensä tunnetuksi. Kun hän lisäksi oli harvinaisen kaunis\nmies, hänellä oli kaikki edellytykset päästä jonkun ylhäisön naisen\nläheiseen suosioon. Se että tämä sattui olemaan yksi kuninkaan\nrakastajattarista, Clevelandin herttuatar, tuotti Wycherleylle mm.\napurahan kuninkaan yksityiskassasta, upseerin arvon herttuattaren\nkolmannen rakastajan, Buckinghamin herttuan rykmentissä, ja kuninkaan\nluonnollisen pojan, Richmondin nuoren herttuan kasvattajan toimen. Hän\nkirjoitti seuraavat komediansa (Gentlemanni tanssinopettajana -- The\nGentleman Dancing-Master, 1672, Maalaisrouva -- The Country Wife, 1673,\nja Suora mies -- The Plain-Dealer, 1674) lyhyen ajan kuluessa,\nlopettaen viimeksimainitulla kirjailijatoimintansa. Mentyään salaa\nnaimisiin rikkaan lady Droghedan kanssa hän joutui kuninkaan\nepäsuosioon ja tästä sekä muista syistä joksikin ajaksi Toweriin. Hänen\nvaimonsa oli niin mustasukkainen, että Wycherley sai usein esittää\nperin koomillista osaa, kuin olisi itse näytellyt omia kappaleitansa.\nVaimonsa kuoltua hän joutui oikeudenkäyntiin tämän sukulaisten kanssa,\nhävisi jutun ja sai mennä Fleetin velkavankilaan, josta hänet pelasti\nJaakko II siksi, että hän tämän tultua valtaan oli huomannut katolisen\nuskonnon edullisimmaksi. Mutta kolmen vuoden kuluttua vallankumous teki\nkatolisten toiveet tyhjiksi. Wycherleysta tuli vähitellen menneen ajan\nepäilyttävä muisto, vanha satyyri, jonka kohteliasta irvistystä oli\nvaikea nähdä ja hävyttömiä kaskuja vielä vaikeampi kuunnella. Popen\nhistoriassa hän vilahtaa näkyviin eräänlaisena muumiona. Vähää ennen\nkuolemaansa hän meni naimisiin nuoren naisen kanssa, jolla oli 1.500\npunnan myötäjäiset, tehden siten veljensäpojan perinnöntoiveet\ntyhjiksi. Hänen elämänsä osoittaa isän kasvatusohjelman, mikäli se\ntarkoitti pojan suojelemista puritaaniperinteiden tartunnalta,\nonnistuneen.\n\nWycherleyn kirjailijamaine perustui etupäässä hänen kahteen viimeiseen\nnäytelmäänsä, joiden lyhyt selostus on samalla niiden riittävä\narvostelu. Maalaisrouvan päähenkilö Mr. Horner levittää itsestään\nsellaisen huhun, että hän on kuohilas, tarkoituksenaan sitä helpommin\nvälttää aviomiesten mustasukkaisuutta ja päästä rouvien seuraan. Tämä\nonnistuukin. Pilkaten hänen kykenemättömyyttään sir Jaspar Fidget\ntutustuttaa hänet puoliväkisin vaimoonsa, sisareensa ja erääseen\nkolmanteen naiseen, jotka eivät ollenkaan salaa Mr. Horneria kohtaan\ntuntemaansa vastenmielisyyttä. Kuvatessaan tämän vastenmielisyyden\nsyytä ja sitten sitä iloa, mitä naiset ilmaisevat päästessään avoimien\nnäyttämökohtausten kuluessa selville sen olevankin täysin aiheetonta,\nWycherley saavutti aikalaistensa mielestä \"henkevyyden\" huipun. Aihe\nperiytyy Terentiuksen Eunukista. Näytelmän rinnakkaisaihe, Mr. Hornerin\nsuhde Mrs. Pinchwifeen, typerään mutta irstaaseen maalaistolloon, on\nkarkea, madallettu jäljennös Naisten koulusta.\n\nSuora mies ilmaisee vielä hämmästyttävämmin, kuinka sekaisin Wycherleyn\nsiveelliset käsitykset olivat. Kapteeni Manlysta on katkerien\nkokemusten vuoksi tullut ihmisvihaaja, joka ei luota rehelliseen\nystäväänsä eikä häntä todella rakastavaan Fideliaan, vaan uskoo\nlähtiessään sotaan petollisen rakastettunsa Olivian yhtä petolliselle\nystävälleen Vernishille. Häntä seuraavat sotaan rehellinen ystävä ja\nFidelia, viimeksimainittu tuntemattomana, palveluspojaksi pukeutuneena.\nMenetettyään taistelussa laivansa kapteeni palaa kotiin, jossa tällä\nvälin Vernish ja Olivia ovat menneet naimisiin. Tavattuaan yhä pojan\npukua pitävän Fidelian Olivian luota Vernish mustasukkaisena käyttäytyy\nuhkaavasti, jolloin Fidelia pelastuakseen ilmaisee olevansa nainen;\nsilloin Vernish on heti valmis raiskaamaan hänet. Olivia rakastuu\nFideliaan ja koettaa irstaissa tilanteissa vietellä häntä. Fidelia\nilmoittaa Manlylle Olivian sopineen hänen kanssaan lemmenkohtauksesta\nja Manly lähtee hänen mukaansa, menee pimeässä hänen sijastaan Olivian\nluo ja Fidelian vahtiessa ovella raiskaa hänet, kostaakseen siten sekä\nVernishille että hänelle. Tätä toimitusta vastaan ei Fidelialla\npuolestaan ole mitään muistutettavaa. Otettuaan pois jalokivensä Manly\nviskaa muutamia niistä Olivialle, koska ei muka milloinkaan jätä\ntyttöjänsä maksamatta. Fidelia menee lopuksi naimisiin tämän \"suoran\nmiehen\" kanssa.\n\nKapteeni Manly on muunnos Alcestesta, joka ilmeisesti on ollut\nWycherleylla esikuvana hänen hahmotellessaan \"reilua\" tyyppiänsä. Hänen\nja Molièren näytelmän vertaaminen on omiaan peloittavalla tavalla\nvalaisemaan sitä tavatonta eroa, mikä oli ajankohdan ranskalaisen ja\nkavaljeerienglantilaisen ajattelun ja käsitystapojen välillä: Alceste,\nharhaanmennyt, mutta aina sekä sanoissaan että ajatuksissaan hieno ja\njalo henki, ylimys ei vain ulkonaiselta vaan sisäiseltäkin\nolemukseltaan -- kapteeni Manly, joka ei suorittaessaan kostoaan huomaa\nolevansa samanlainen elukka kuin ne, joita tahtoi juuri tästä\nominaisuudesta rangaista; Célimène, terävä ja elämän taitoinen, aina\nhieno nainen -- Olivia vain eroottisia kokemuksia etsivä ja rahaa\nkalasteleva narttu. Yhtä selvästi kuin kuvatessaan häntä Wycherley\npaljasti siveellisen turmeltuneisuutensa hahmotellessaan Fideliaa,\njonka esikuvana on ollut Loppiaisaaton Viola. Tätä hienoa ja valoisaa\nnuorta naista on mahdotonta ajatella samanlaisessa vartiotehtävässä\nkuin se, jonka Fidelia suoritti, sillä se olisi loukannut hänen\nsiveellistä olemustaan; sellaiset kohtaukset eivät yleensä kuuluneet\nShakespearen terveeseen dramatilkkaan. Ei voi uskoa Wycherleyn luoneen\ntätä tilannetta huomaamattaan: päinvastoin se oli järjestetty tutkitun\nja tahallisen tietoisesti, koska nuori siveellinen neito joko\nlausumassa tai todistamassa siveettömyyksiä vaikutti kuten olemme\nsanoneet erittäin kutkuttavasti.\n\nEnglantilaiset historioitsijat, jotka yleensä kiitettävästi kylläkin\netsivät kirjailijoistaan vain hyviä puolia, pitävät Wycherleyta suurena\ntapainkuvaajana ja satiirikkona. Kuvaamalla näet uskollisesti\naikakauden huonot tavat sen itsensä nähtäviksi saadaan muka aikaan\nsatiirinen teho. Mutta tähän on huomautettava, että jos mieli kuvauksen\nvaikuttaa näin, sen tekijällä tulee olla tietty siveellinen ihanne ja\nnäkökanta, jonka hengessä ja palveluksessa hän työnsä suosittaa.\nWycherleylla ei ollut sitä -- hän oli moraalisesti tylsä.\n\nHuomattavampi ja puhtaampi kirjailija kuin hän oli _William Congreve_\n(1670-1729), joka kuuluukin suuren vallankumouksen aikaan, jolloin\ntavat olivat jo alkaneet jalostua mm. siksi, ettei ainakaan hovi\nhuonolla esimerkillään niitä enää turmellut. Congreve oli ylhäistä\nenglantilaista sukua, mutta kasvoi ja opiskeli Irlannissa.\nHarjoitellessaan lakimieheksi Lontoossa hän joutui oleskelemaan paljon\ntaiteilijain kahviloissa ja kirjallisissa salongeissa. Jo 1693\nesitettiin hänen ensimmäinen näytelmänsä Vanhapoika (The Old Bachelor),\njosta Dryden antoi hyvän lausunnon ja joka tuotti tekijälleen edullisia\ntoimia. Nopeasti tämän jälkeen syntyvät näytelmät (Kaksimielinen mies\n-- The Double-Dealer, 1693, Lempi lemmestä -- Love for Love, 1695,\nSureva morsian -- The Mourning Bride, 1697, ja Maailman tapa -- The Way\nof the World, 1700) kohottivat hänet aikansa suosituimpien runoilijain\njoukkoon. Kun viimeiseksi mainittu sai kylmän vastaanoton, vaikka onkin\nhänen parhaansa, Congreve lakkasi kirjoittamasta, sanoen myöhemmin\nvieraanansa olleelle Voltairelle sepittäneensä nuoruudessaan näytelmiä\nvain huvikseen ja haluavansa nyt olla ainoastaan vaatimaton gentlemanni\neikä kirjailija. Mutta Voltaire vastasi, että ellei Congreve olisi\nmuuta kuin vaatimaton gentlemanni, hän ei olisi vaivautunut käymään\nhänen luonansa. Congreve sai hoitaakseen korkeita, suurituloisia\nvirkoja, pysyi naimattomana ja eleli lopun ikäänsä hienosti ja\nmukavasti, nuoremman kirjailijapolven kunnioittamana suuruutena. Hän\nkuoli ajaessa sattuneen tapaturman seurauksista.\n\nCongrevekin sivuuttaa sen, mitä on pidettävä siveellisesti sallittuna\nja oikeana: viattoman tytön vietteleminen ja aviorikos ovat hänen\nkeskeisimpiä tapahtumiaan, eivätkä vain kerrottuina vaan sangen\npitkälle näyttämöllä myös valmistettuina ja suoritettuina.\nPidättyväisin siinä suhteessa on hänen viimeinen näytelmänsä. Sitä\najatellen Voltaire kuitenkin sanoi tutkielmassaan englantilaisesta\nkomediasta, että se ilmaisee Congreven tunteneen ns. \"hienot piirit\":\nhänen henkilönsä varjelevat tarkoin puheensa, mutta ovat pohjaltaan\nkonnia. Mutta kaikesta tästä huolimatta -- ja niitähän on paljon, jotka\neivät pidä mainittuja juoniaiheita komedioissa moitittavina --\nCongrevea kiitetään yhtenä Englannin etevimmistä huvinäytelmäin\nsepittäjistä, vieläpä ajankohtansa tosiasiallisesti huomattavimpana\nkirjallisena kykynä. Tämä kiitos perustellaan etupäässä hänen\nsukkelalla älykkäällä ja luontevalla keskustelutaidollaan, jonka alle\nhänen henkilönsä peittävät todellisen kataluutensa -- tuolla\npinnallisella miekkailulla, jolta ei miellyttävän muodon ja keveän\nhauskuuden vuoksi vaadita syvempää sisällystä. Puhuen näin Congreven\nhenkilöt tuntuvat eläviltä ja hänen juonirakenteensa luontevilta. Ja\nne, jotka pitävät tapakomediaa satiirina ylistävät Congrevea siitäkin,\nettä hän on, vaikka vähemmän raaka, vielä todellisempi ja syvempi\nkyynikko kuin Wycherley.\n\nCongreven luopumiseen kirjailijan uralta vaikutti todennäköisesti myös\nse, että ihmisten siveellinen omatunto alkoi hiljalleen herätä ja\nilmaista vastenmielisyyttänsä ylimystön irstasta elämää ja komediaa\nkohtaan. Puritaanien vastarintahan oli aina ollut siinä suhteessa\nleppymätöntä; samoin olivat jyrkästi tuomitsevalla kannalla muut\npiirit, joissa oli elävää uskonnollista ja siveellistä henkeä.\nJulkisiakin vastalauseita esiintyi, mutta vallassaolijat kuittasivat ne\n\"keropäiden\" halveksittavana tekopyhyytenä. Mutta siveellisen tunnon\nvoimistuessa ja hovin puhdistuttua niillä oli paremmat mahdollisuudet,\nja niinpä kiivaaksi puritaaniseksi poleemikoksi tunnetun papin ja\nsittemmin kirkkohistorioitsijan _Jeremy Collierin_ (1650-1726) ankara\nhyökkäys: Lyhyt katsaus Englannin näyttämön moraalittomuuteen ja\njumalattomuuteen (A Short View of the Immorality and Profaneness of the\nEnglish Stage, 1699) herättikin yleistä huomiota. Tällainen kapina oli\najan ilmassa: Collierin lentokirja oli kaikua Bossuet'n vastaavasta\nkirjoituksesta (s. 22). Erona oli vain se, ettei se Ranskassa, ainakaan\nmikäli kohdistui Molièreen, ollut aiheellinen; Englannissa se oli sitä.\nCollierin mielestä taiteen on oltava siveellistä; lähtien tältä\nkannalta hän tukee väitteitään käsittelemällä sekä antiikin että oman\naikansa kirjailijoita, ranskalaisia ja englantilaisia, Shakespearea,\nDrydenia, Wycherleyta, Congrevea ja Vanbrugh'ta. Hän ampuu yli maalin\ntuomitsemalla Tertullianuksen tapaan koko näyttämötaiteen, mutta\nosuu silti pääasiassa oikeaan. Samuel Johnson sanoi Congreven\nelämäkerrassaan: \"Koko kansakunta ihmetteli sitä, että oli näin kauan\nsietänyt moista röyhkeätä jumalattomuutta ja ilkeyttä\". Olisi kuitenkin\nväärin luulla, että tapakomedia loppui Collierin hyökkäyksen johdosta\nheti; niin ei käynyt, vaan alan näytelmiä esitettiin vielä jonkin\naikaa. Ne kuolivat vasta vähitellen sen tympeytymisen johdosta, jota\nmuuttuva aisti ja Collierin kirjanen oli yleisössä niitä kohtaan\nherättänyt.\n\nUseat kirjailijat puolustautuivat reippaasti ja avomielisesti, joskin\ntuloksetta; Dryden vaikeni ja pyysi myöhemmin, Satujen esipuheessa,\nanteeksi komedian alalla tekemiään harha-askeleita.\n\nMainittu _John Vanbrugh_ (1664-1726), arkkitehti ja sotilas, aloitti\nkirjailijauransa näytelmällä Uudistunut lankeemus eli hyve vaarassa\n(The Relapse, or Virtue in Danger, 1696), joka saavutti hyvän\nmenestyksen, ja kohotti sen korkeimmalleen seuraavana vuonna\nAesopus- ja Suututettu vaimo- (The Provoked Wife-) nimisillä saman alan\ntuotteilla. Näissä ilmenee vähintään yhtä pitkälle menevää\nkyynillisyyttä kuin Wycherleyn komedioissa, ja lähinnä juuri ne\ntodennäköisesti saivat Collierin tarttumaan kynään. Irlantilainen\n_George Farquhar_ (1678-1707), näyttelijä, näytelmäkirjailija ja\nsotilas, ehti monivaiheisesta ja lyhyestä elämästään huolimatta\nsepittää 6 komediaa, joista ilmenee sekä alan perinteellistä\nkyynillisyyttä että uutta sitä vastustavaa henkeä. Niinpä Lempi ja\npullo (Love and a Bottle, 1698) on vielä raaka; sen jälkikirjoituksessa\ntekijä suoraan pilkkaa Collieria. Mutta Uskollinen pari (The Constant\nCouple, 1700) ilmaisee hänen jo hyväksyneen Collierin kannan.\nValitettavasti Farquhar ei ollut syvällinen eikä johdonmukainen luonne,\nvaan lankesi seuraavissa näytelmissään takaisin vanhaan tyyliin,\nsyytellen siitä yleisöä. Tämän mielestä muka huvinäytelmä, jossa ei\nesiintynyt elostelijoita, tomppeleita, aisankannattajia ja ilonaisia,\noli yhtä laiha kuin sunnuntaipäivällinen ilman naudanlihaa ja\nvanukasta. Kun näin oli, ei kirjailija voinut muuta kuin tarjota sille,\nmitä se halusi.\n\nHuomattakoon, ettei koko tässä runsaassa huvinäytelmäkirjallisuudessa\nole sanottavia merkkejä siitä, jota voisimme sanoa tosi mielessä\nhuumoriksi. Siinä on antiikin farssin pohjalta nousevaa sana- ja\ntilannekomiikkaa, joka voi joskus olla taitavasti rakennettua ja\nhuvittavaa, mutta siitä ei ilmene syvempää ihmiskäsitystä, elämän\nmyötämielistä tarkastelua, jolloin itse nousemme näyttämölle\nansioinemme ja vikoinemme, nauraaksemme molemmille ja antaaksemme\nharhat anteeksi. Huumori, joka oli niin päivänpaisteisena heijastunut\nChaucerin sielusta ja ilmennyt Falstaffin pyylevästä olemuksesta ja\nmehevästä filosofiasta, oli joutunut Englannissa renessanssin jälkeen\nkodittomaksi, kolkuttaen turhaan sekä draaman että romaanin ovea.\nVasta 1700-luvulla se pääsee ilmenemään tavalla, jota voidaan sanoa\naito-englantilaiseksi ja jonka kautta sen varsinainen olemus ilmenee\nensimmäisen kerran kirjallisuuden valtavirtauksena.\n\n\n10\n\nDryden kokeili nuoruudessaan sen lyyrillisen \"koulun\" linjalla, jolle\nitse antoi nimen: Donnen \"metafyysillisen\" runouden alalla. Jos\ntahdomme tutustua hänen parhaaseen lyriikkaansa, mikä ansaitsee vaivan,\nsiltä kysyä voi, eikö hän juuri siten saanut sattuvimmin tulkituksi\nsitä, mikä hänessä oli todellista runoilijaa, meidän on kuitenkin\nsivuutettava nämä nuoruuden kokeet, vieläpä kypsyneenkin iän komeat,\nloppusointuisin parisäkein sepitetyt ylistysrunoelmat, ja poimittava\nhänen näytelmistään niihin siroitetut pienoissäkeistöt, joista\nhengähtää etevimpien kavaljeerirunoilijain keveätä, nuorekasta, siroa\nkauneutta. Niihin voimme lisätä hänen oodinsa, tuon runomuodon, jonka\nRonsard elvytti Pindaros-jäljittelyillään (III, s. 177) Ranskassa ja\nsiellä oppi ja istutti Englantiin Abraham Cowley (III, s. 205).\nKäyttäen oodin samalla vapaata ja vaateliasta asua Dryden loi elämänsä\nviimeisestä 15-vuotiskaudesta runoutensa indiaanikesän, joka on täynnä\nylevää, kuulasta taivasta, loistavia värejä ja juhlallista musiikkia.\nSiitä on näytteenä mm. Aleksanterin juhla. Drydenin ansiota on, että\nEnglanti siirtyi klassillisuuden aikaan lyriikan puolesta\nvoimakkaampana ja henkevämpänä kuin Ranska, jossa tämä ala kuihtui\nnäinä vuosikymmeninä verettömäksi. Restauraation hienosto oli yleensä\nsekä halukasta että kätevää rakentelemaan pientä lyriikkaa, mutta ei\nonnistunut elävöittämään niitä runouden hengähdyksellä. Silloin tällöin\nkuitenkin helähtää aito sävel, joka on renessanssin luonnonlyriikan\nkaikua ja viittaa kauas tulevaisuuteen: jonkun porvarillisen _Nahum\nTaten_ Melankolia ja Keskiyön ajatus tai _Thomas Flatmanin_ Pakopaikka\n(Retirement). Niistä pilkistää näkyviin elämän romanttinen tunnepuoli.\n\nViimeiseksi mainittakoon -- proosaa ajatellen -- Englannin ensimmäinen\nammattikirjailijatar _Aphra Behn_ (1640-1689), \"naispuolinen\nWycherley\", joksi häntä sanottiin hänen komediainsa siveettömyyden\nvuoksi. Hän oli varakkaan kentiläisen tilanomistajan John Amisin tytär\nja muutti isänsä ja äitinsä kanssa -- isä kuoli matkalla -- Surinamiin,\njossa viipyi 22-vuotiaaksi. Siellä hän tutustui ylhäissyntyiseen orjaan\nnimeltä Oroonoko ja merkitsi muistiin tämän tarinan. Palattuaan\nLontooseen 1663 hän meni naimisiin rikkaan hollantilaisen kauppiaan\nBehnin kanssa, pääsi hoviin ja ryhtyi miehensä kuoltua 1666 kuninkaan\nvakoojaksi Antwerpeniin, ilmoittaen mm. amiraali Ruyterin aikomasta\nhyökkäyksestä. Saamatta palveluksistaan riittävää korvausta ja\nmuutenkin jouduttuaan huonoon taloudelliseen asemaan hän palasi\nLontooseen ja ryhtyi ammattikirjailijattareksi. Hän sepitti lähes\nparikymmentä siveetöntä komediaa, erinäisiä oodeja ja pari romaania,\njoista Oroonoko (1688) on tullut kuuluisaksi siksi, että siinä\nensimmäisen kerran käsitellään orjakysymystä humaaniselta kannalta. Se\ntoi Euroopan kirjallisuuteen sen romantiikan, joka hehkuu mm. Bernardin\nde Saint-Pierren ja Chateaubriandin eräiltä sivuilta. Toiset tutkijat\npitävät Mrs. Behniä tämän varhaishumaanisen ajattelun vuoksi\nansiokkaana kirjailijattarena, joka on aiheettomasti syrjäytetty.\n\n\n\n\n\n\nVALISTUKSEN AJAN AATETAUSTA.\n\n\n\n\nI. FILOSOFIA JA USKONTO.\n\n\n1\n\nKatsoessamme n. 1700:n kynnykseltä eteenpäin toteamme avautuvan\nvuosisadan teoreettisen ajattelun ikäänkuin harkitsevan sitä, mitä\nedellisenä aikana oli valmistettu ja saavutettu, ja tekevän siitä\nlopullisia johtopäätöksiä. Varsinaisesti uusi vaihe alkaa vasta 1781,\njolloin Kantin Puhtaan järjen kritiikki ilmestyi. Tässä harkinnassa\ntulivat siis kysymykseen Descartesin ja Spinozan järkeisfilosofia eli\n_ratsionalismi_, joka on historiallisesti katsottuna keskiajan\nskolastiikan kehittymä (III, s. 523), ja Baconin ja Locken luoma,\ntosiasiallisten sielullisten tapahtumien perusteelle rakentuva\nkokemusperäinen filosofia eli _empirismi_, jolle Ranskassa Gassendin\nedustama antiikin epikurolaisuus eli materialismi valmisti maaperää.\n1700-luvun alkupuolen filosofia työskenteli näiden kahden suunnan\nristiriitaisuuksien poistamiseksi ja yhden käsityksen luomiseksi niiden\npuolien perusteella, joita täytyi molemmissa pitää oikeina. Tämän\nsynteettisen filosofian luoja oli _Gottfried Wilhelm von Leibniz_\n(1646-1716), Saksan ensimmäinen huomattava ajattelija, yleisnero, jota\non sanottu monipuolisimmaksi oppineeksi, mikä oli Aristoteleen jälkeen\nesiintynyt.\n\n_Leibniz_ oli syntyisin Leipzigistä, jossa hänen isänsä oli\nprofessorina. Opiskeltuaan 12-vuotiaasta ominpäin hän jatkoi opintojaan\nLeipzigin yliopistossa, päämääränä lakimiehen ura. Tutkintolukujensa\nohella hän tutustui renessanssin ja Descartesin filosofiaan sekä\nmatematiikkaan. Kun yliopisto kielsi häneltä 1666 lakitieteen tohtorin\narvon hänen nuoruutensa vuoksi, hän jätti kotikaupunkinsa ainaiseksi.\nAltdorfin (Nürnbergin) yliopisto antoi hänelle mainitun arvon ja\ntarjosi professorin tointa, jota Leibniz ei kuitenkaan ottanut vastaan.\nTällöin hän oli jo julkaissut huomattavia latinankielisiä tutkimuksia\nfilosofian, matematiikan ja lakitieteen alalta. Omistettuaan erään\nviimeksimainittua koskevan teoksen Mainzin vaaliruhtinaalle hän pääsi\n1667 tämän palvelukseen, joutuen taistelemaan diplomaattina ja\npoliittisena kirjailijana Saksan puolesta sitä idästä ja lännestä,\nVenäjän, Turkin ja Ranskan taholta, uhkaavia vaaroja vastaan. Mm. hän\nkoetti herpaista Ranskan hyökkäysaikeita houkuttelemalla sitä\nvalloittamaan Egyptin, mikä tuuma kuitenkin toteutui vasta Napoleonin\naikana. Tämän asian yhteydessä Leibniz kävi (1672) Parisissa, jonne\nhäntä houkuttelivat tieteelliset, kaiken muun ohella herkeämättömästi\njatkuneet harrastukset; niiden tuloksena oli useita latinankielisiä\njulkaisuja, joissa matematiikka ja fysiikka olivat etualalla, ja\nkäytännöllisenä näytteenä monipuolinen laskukone. 1673 Leibniz siirtyi\nBraunschweig-Lüneburgin herttuan palvelukseen Hannoveriin, hänen\nkirjastonhoitajakseen, matkustaen sinne Lontoon ja Amsterdamin kautta,\njossa tutustui Spinozaan. Lontoossa hän tutustui sikäläisiin\noppineihin; hänet valittiin Kuninkaallisen seuran jäseneksi.\nUudet matemaattiset herätteet johtivat differentsiaali- ja\nintegraalikalkyylin keksimiseen, josta hänelle kuuluu kunnia Newtonin\nrinnalla. Toimien herttuan diplomaattina ja historioitsijana Leibniz\njoutui mm. Roomaan ja työskenteli innokkaasti protestanttisen ja\nkatolisen kirkon yhtymiseksi, mistä olemme Bossuet'n yhteydessä\nmaininneet, ja sen puuhan rauettua molempain protestanttisten kirkkojen\nsovittamiseksi. Hänen alkuunpanostaan perustettiin Preussin\ntiedeakatemia (1700), jonka puhemies hän oli kuolemaansa saakka; hän\nsuunnitteli myös Pietarin tiedeakatemian. Samanlaisen laitoksen\nperustamisen Wieniin jesuiitat estivät. Hän olisi mielellään seurannut\nherttuaansa Englantiin, mutta sai käskyn jäädä Hannoveriin valmistamaan\nBraunschweigien historiaa. 1690 hänet oli nimitetty Wolfenbüttelin\nkirjastonhoitajaksi. Hän sai huomattavia kunnianosoituksia ja\naateloitiin 1709, mutta eli kuitenkin loppuvuotensa unohdettuna; hänen\nkuolemaansa eivät huomanneet edes Berlinin eikä Lontoon tiedeseurat;\nvain Ranskan akatemia omisti hänelle ylistävät muistosanat. Hänen\ntärkeimmät teoksensa ovat: Uusia tutkielmia ihmisen ymmärryksestä\n(Nouveaux essais sur l'entendement humain, kirjoitetut Locken\nTutkielmien johdosta, valmiit 1703-1704, julkaistut vasta 1765);\nTeodikea eli tutkielmia Jumalan hyvyydestä, ihmisen vapaudesta ja pahan\nalkuperästä (Essais de Théodicée sur la bonté de Dieu, la liberté de\nl'homme, et l'origine du mal, 1710); Oppi monaadeista (La Monadologie,\n1714); Luonnon ja armon perusteet järjellisinä käsitteinä (Principes de\nla nature et de la grâce, fondés en raison 1714).\n\nDescartes oli edellyttänyt kahdenlaisia substansseja: henkisiä ja\naineellisia, ja nähnyt niiden yhtyvän vasta Jumalassa. Spinoza koetti\npoistaa tämän kaksijakoisuuden selittämällä ettei Jumala ollut\nolevaisuuden ulkopuolella, vaan päinvastoin siinä itsessään, sen\nsisällyksenä; kun hän on vain yksi jakamaton substanssi, ei\nolevaisuuskaan voi olla kaksijakoinen. Leibniz opetti, ettei aina\njakautuva, passiivinen aine voinut kuulua substanssin olemukseen, vaan\ntämä täytyi ajatella yksinomaan henkiseksi. Koko todellinen olevaisuus\nrakentuu näistä henkisistä substansseista, \"monaadeista\" eli\n\"yksiöistä\", jotka Leibniz käsitti eräänlaisiksi henkisiksi atoomeiksi,\nsieluiksi, yksilöllisiksi voimakeskuksiksi. Niiden elämä ilmenee\nmieltämisenä eli olevaisuuden kuvastamisena, mikä on himmeämpää tai\nkirkkaampaa riippuen siitä, kuinka voimakas niissä asuva passiivinen\nominaisuus -- Descartesin aineellisen substanssin muisto -- on.\nPyrkiessään voittamaan tämän passiivisen puolensa monaadin mieltäminen\nedistyy loppumattomasti. Siitä, kuinka kirkkaasti mieltäminen tapahtuu,\nriippuu monaadien ero: ne eivät siis ole erilaatuisia, vaan ainoastaan\nvoimaansa nähden eriasteisia. Ihminen itse on monaadi, joka pyrkiessään\ntietämiseen eli todellisesti olevaisen heijastamiseen tekee sen varsin\nselvästi toimiessaan puhtaalla järjellä ja logiikalla, mutta hämärämmin\ntyytyessään passiivisen puolensa eli aistimiensa ilmoituksiin.\nLeibnizin järjestelmän korkein monaadi on Jumala, joka on kokonaan\nvoittanut passiivisen ominaisuuden ja mieltää täydellisen selvästi ja\nkirkkaasti.\n\nMonaadien toiminnat juoksevat rinnakkaisina lankoina milloinkaan\nkoskettamatta tai vaikuttamatta toisiinsa; niiden omassa elämässä\nvallitsee kyllä syyn ja seurauksen laki: passiivisen ominaisuuden\nvoittamisen halu, joka johtaa aina uusiin mielteisiin, mutta tämä ei\nsellaisenaan ulotu toisiin monaadeihin. Syyn ja seurauksen laki tulee\nyleiseksi, yhteiseksi ilmiöksi sen kautta, että kaikkien monaadien\nmieltämistoiminta tapahtuu samassa tahdissa, toisiaan tarkoin\nvastaavasti, mikä johtuu niiden omasta luonteesta ja on alusta alkaen\nniin ollut. Tämän mukaisesti esim. ruumis ja sielu ovat kaksi kelloa,\njotka käyvät niin, että ne erehtymättömän tarkasti aina osoittavat\nsamaa aikaa. Olevaisuus on rakentunut tällaisista kelloista. Tätä\nLeibniz tarkoitti kuuluisalla \"ennakolta määrätyn harmonian lailla\"\n(harmonia praestabilita). Sen mukaan siis kaikki tapahtumisen, myös\nihmisen teot, on ennakolta määrättyä, mekaanista, mutta samalla myös\nmonaadien luonteen vuoksi yhä kirkkaampaan mieltämiseen pyrkivää eli\nteleologista.\n\nLeibnizin monaadiopista johtuu, ettei hän voinut hyväksyä Locken\nväitettä: \"Ei mitään sielussa, joka ei sitä ennen aistimuksissa\" (Nihil\nin intellectu quod non prius fuerit in sensu), vaan tahtoi lisätä\nsiihen sanat \"paitsi sielua itseään\" (nisi intellectus ipse).\nMieltävänä monaadina sielu ei voi olla tyhjä taulu, vaan on alussaan\nparemminkin verrattavissa marmorimöhkäleeseen, jossa on jo juovansa,\nvaikka taiteilija ei ole vielä käsitellytkään sitä; mieltämistä se\nharjoittaa omintakeisesti itse.\n\nMonaadioppiin sisältyi korkeimmanasteisena yksiönä Jumala, jonka\nLeibniz kuitenkin epäjohdonmukaisesti joskus asetti olevaisuuden\nulkopuolelle monaadien lähteeksi ja maailmanharmonian luojaksi, joutuen\ntällöin deistiselle kannalle. Kun Jumalassa monaadielämä on saavuttanut\ntäydellisyytensä, ei Jumalan toiminta voi olla muuta kuin ehdotonta,\nkirkasta harmoniaa; olemuksensa mukaisesti hän siis luodessaan maailman\nteki siitä parhaan mahdollisen. Tämän optimistisen näkökannan täytyi,\nvoidakseen kestää, selittää pahan olemassaolo niin, että sekin\nharmoonisesti mahtui tähän parhaaseen maailmaan. Leibniz päätteli pahaa\nolevan kolmea lajia: 1) metafyysillistä eli epätäydellisyyttä, joka\nkuuluu luotujen olemukseen Jumalan itsensä asettamana luonnonlakina; 2)\nfyysillistä, esim. tuskaa, jota Jumala käyttää rangaistuksena tai\nkeinona hyvän saavuttamiseksi; ja 3) siveellistä, jonka määrittely\ntuotti Leibnizille voittamattomia vaikeuksia. Näin hän otti\nTeodikeassaan puheeksi sen ihmiskuntaa Theogniin, Aiskhyloksen ja Jobin\n(I, s. 24, 267, 65) ajoilta askarruttaneen kysymyksen, miksi Jumala\nsallii pahan menestyä ja viattoman kärsiä.\n\nLeibnizin filosofia, jonka harmonia-oppi näytti niin hyvin soveltuvan\nvuosisadan matemaattiseen ajatteluun ja Newtonin gravitaatiolakiin,\nvaikutti yleensä deistisen maailmankuvan syntyyn ja vakiintumiseen.\nYlevä oli hänen käsityksensä ihmisestä, jonka korkeana tehtävänä oli\nkaikkien siveellisten arvojen kehittäminen täydellisiksi. Siveelliset\nperiaatteemme ovat samoin kuin viettimme myötäsyntyisiä, ja meidän on\njärjellämme koulutettava ja kirkastettava ne. Järki osoittaa, että\npyrkimystemme kohteena on oleva ei satunnainen mielihyvä vaan\npysyväinen onni, joka saavutetaan harrastamalla viisautta ja\nrakastamalla Jumalaa ja lähimmäisiämme.\n\nLeibnizin filosofia on luonteeltaan henkistä, spiritualistista,\ntehdessään aineenkin monaadeiksi. Irlantilainen piispa _George\nBerkeley_ (1685-1753) kohdisti aineeseen vielä jyrkemmin kieltävän\nkritiikin. Sanoessamme \"väri\" meidän on pakko ajatella esim. \"sinistä\",\nkoska muuten emme oivalla, mitä tuo sana tarkoittaa. Omakohtaista\n\"sinisen\" ulkopuolella olevaa kokemusta ei meillä \"väristä\" voi olla,\nvaan se on tyhjä sana, nimi (Berkeleyn nominalismi). Sanoessani pöytää,\njonka ääressä kirjoitan, \"todelliseksi\" tarkoitan vain näkeväni\nsen ja tuntevani sen koskettaessani sitä; muuta todistusta sen\n\"todellisuudesta\" minulla ei ole; se on siis oikeastaan olemassa vain\nyksilöllisessä tietoisuudessani. Tästä seuraa, ettei minulla ole\nollenkaan tietoa miellepiirini ulkopuolelle jäävästä esineellisestä\nolevaisesta eikä siis sitäkään näytettä sen todellisesta\nolemassaolosta. Mikäli minun siis on uskominen aistejani, esineellinen\nolemassaolo on vain yksilöllinen aistimussarja. Leibniz oli selittänyt\nulkopuolellamme olevan maailman todelliseksi, joskin syntyneeksi\nhenkisistä monaadeista; Berkeley kehitti tämän spiritualismin\nidealismiksi: ei ole olemassa muuta todellisuutta kuin ideat.\n\nEnglantilaisen filosofian suurin nimi on skotlantilainen _David Hume_,\njoka jatkoi Locken ajattelua, tullen Kantin edeltäjäksi ja\nherättäjäksi.\n\n_Hume_ (1711-1776) aikoi ensin lakimieheksi, työskenteli sitten\nliikealalla, ja antautui vihdoin kokonaan tieteellisiin harrastuksiin,\nmatkustaen 1734 Ranskaan, jossa opiskeli kolme vuotta. 1739 hän\njulkaisi ensimmäisen filosofisen teoksensa Tutkimuksen ihmisluonnosta\n(Treatise on Human Nature), jota seurasivat 1741-1742 Moraaliset ja\nfilosofiset esseet (Essays, Moral and Philosophical). Hoidettuaan\nerinäisiä toimia mm. diplomatian palveluksessa ulkomailla hän julkaisi\n1749 Filosofiset esseensä (Philosophical Essays), niiden joukossa\nTutkimuksen ihmisen ymmärryksestä (An Enquiry Concerning Human\nUnderstanding, suomennettu), 1751 Tutkimuksen moraalin prinsiipeistä\n(Enquiry into the Principles of Morals) ja 1752 Poliittiset\nkeskustelunsa (Political Discourses). Hänen viimeinen filosofinen\nteoksensa oli Neljä tutkielmaa (Four Dissertations, 1757); tutkielmat\nItsemurhasta (On Suicide) ja Sielun kuolemattomuudesta (On the\nImmortality of the Soul) ilmestyivät hänen kuolemansa jälkeen.\nHuomattavalla sijalla Humen tuotannossa on hänen Englannin historiansa\n(The History of England, 1754-1762). Oltuaan kirjastonhoitajana\nEdinburghissa (1752-1757) ja diplomaattina Parisissa (v:sta 1763),\njossa kirjalliset ja tieteelliset piirit antoivat hänelle suurta\ntunnustusta ja hän tutustui Rousseau'hon, hän palasi (1765) Englantiin,\ntuoden mukanaan viimeksimainitun, jolle hankki eläkkeen. Tämä ystävyys\nraukeni kuitenkin pian. Toimittuaan 1767-1768 valtiosihteerinä Hume\nvietti loppuikänsä Edinburghissa.\n\nJatkaessaan Locken linjaa Hume johti kokemusperäisyyden, empirismin,\nloogillisiin lopputuloksiin. Impressiot eli aistimukset, jotka ovat\nainoa tiedon lähde, käsittelemme ja järjestämme mielikuvituksella,\njolloin vasta syntyy mielikuva eli idea. Impressiot esim. eivät kerro\nmitään syystä ja seurauksesta, vaan tämä on mielikuvituksemme tekemä\njohtopäätös peräkkäisistä impressioista. Mitään todellista tietoa emme\nsiis voi saavuttaa, vaan meidän täytyy tyytyä todennäköisyyteen.\nUskonnollisessa suhteessa Humen logiikka johti kieltämiseen, koska\nyliluonnollisista asioista emme voi saada mitään todellisia\nimpressioita. Uskonto ei siis perustu tietoon, so., uskonnollista\ntotuutta ei ole, on vain usko. Moralistina Hume opetti, että jokainen\nteko on hyvä, jos se vain edistää yhteishyvää, mikä väite on peräisin\nShaftesburylta.\n\n\n2\n\nYllä olevalla lyhyellä esityksellä, jota näihin asioihin kiintyneen on\ntäydennettävä filosofian varsinaisesta historiasta, olemme vain\ntahtoneet viitata siihen ajatteluun, jonka pohjalta nousi ns.\n\"valistuksen ajan filosofia\" eli se maailmankatsomus, josta 1700-luvun\nsivistynyt ihminen on tullut erikoisesti tunnetuksi. Sekä\nteoreettisfilosofiset järjestelmät että kokemusperäinen filosofia\npysyivät kauan vain rajoitettujen piirien tiedossa, vaikuttamatta\nlaajemmalta; jo varovaisuus esti uusien, vaarallisilta näyttävien\naatteiden levittämisen, kuten muistamme Newtonin esimerkistä. Mutta\nlähestyttäessä 1700-luvun puoliväliä syntyi halua saattaa hiljaisten\najattelijain saavutukset suuremmankin yleisön tietoon. Erikoisesti\nviehättävältä vaikutti Locken filosofia tiedon synnystä, sillä sen\nkauttahan tavallaan ihmisen oma kokemus ja tämän perusteella tapahtuva\njärkeily tuli tietämisen keskukseksi, syrjäyttäen ulkopuolisen\narvovallan ja sokean uskon.\n\nSeuratessa tämän maailmankatsomuksen kehittymistä Lockesta eteenpäin\ntulee ensimmäisenä käsiteltäväksi hänen kasvattinsa _Anthony Ashley\nCooper_, kolmas _Shaftesburyn kreivi_ (1671-1713), ajattelijatyyppi,\njosta seuraavan aikakauden tunne-elämäkin sai virikettä ja ravintoa.\n\nHänen elämäkerrastaan mainittakoon että hänellä oli opettajattarena\nnainen, joka _puhui_ ei vain latinaa vaan myös _kreikkaa_, perehdyttäen\nhoidokkinsakin jo varhain samaan harvinaiseen taitoon, ja että hän\nhankki elämäntuntemusta oleskelemalla Ranskassa, Italiassa ja\nHollannissa, jossa tutustui mm. Bayleen. Hän oli sekä ala- että\nylähuoneen jäsenenä ja nautti William-kuninkaan täydellistä\nluottamusta, ottamatta kuitenkaan vastaan tämän tarjoamia ylhäisiä\nvirkoja. Hän kuoli Napolissa, jonne oli matkustanut saamaan parannusta\nheikolle terveydelleen. 1711 hän julkaisi teoksensa korjattuna ja\nlisättynä painoksena nimellä Luonnepiirteitä ihmisistä, tavoista,\nmielipiteistä ja ajoista (Characteristicks of Men, Manners, Opinions\nand Times).\n\nShaftesbury opetti, että paitsi vastaanotettujen mielteiden aiheuttamaa\nharkintaa ihmistä hallitsevat myös synnynnäiset, luontoon itseensä\nkuuluvat vaistot ja vietit. Synnynnäistä ei ole vain Hobbesin\nedellyttämä yhteiskunnan alkusyy, itsekkyys, vaan myös sen vastakohta,\naltruismi, rakkaus toisiin ja uhraavaisuus heidän hyväkseen. Samoin on\nsynnynnäistä kunnioitus siveellistä kauneutta ja inho siveellistä\nrumuutta kohtaan. Jotta nämä vastakohtaiset ominaisuudet voisivat asua\nsamassa olennossa, luonto on asettanut ihmisen sisäisen rakennuksen\nkehykseksi sopusoinnun, harmonian, joka siis tavallaan neutralisoi\nristiriidat. Tämä harmonia voi järkkyä, jos jokin intohimomme ulottaa\npyrkimyksensä liian kauas, tietyn tasapainopisteen ulkopuolelle.\nOllaksemme onnellisia meidän on siis järjellämme, joka eroittaa\nmeidät eläimistä, pidettävä itseämme kurissa, ettei tällaisia\nylittämisiä tapahtuisi, vaan että päinvastoin yhä kirkastaisimme ja\nvakaannuttaisimme henkistä tasapainotilaamme. Siten voimme vähitellen\nsaavuttaa korkean, puhtaan siveellisen asteen.\n\nSamoin kuin yksilölle, harmonia on yhteisöillekin, yhteis- ja\nihmiskunnalle, perimmäinen ja tärkein onnen lähde. Niiden jäsenenä\nyksilön tulee pitää huolta siitä, että hänen yksilöllinen tasapainonsa\nsoveltuu yhteisön tasapainoon, että se altruistinen pyrkimys, joka\nmyötäsyntyisenä ominaisuutena sai hänet liittymään yhteistyöhön muiden\nrinnalle, aina vain kehittyen veisi koko yhteiskunnan yhä korkeamman ja\ntäydellisemmän onnen asteelle.\n\nTämän ajatuksensa yksilön ja yhteiskunnan perusrakenteessa\nvallitsevasta harmoniasta Shaftesbury ulotti koko olevaisuuteen. Hän\nuskoi Jumalaan, jonka pääominaisuutena oli hyvyys, maailman\nsiveelliseen hallitukseen ja tulevaiseen olotilaan, jossa se täyttyisi,\nmikä nyt vielä oli vajaa. Hänenkin mielestään maailmamme oli paras\nkaikista mahdollisista, joskaan ei kuviteltavissa olevista maailmoista,\nkoska muunlaisen luominen olisi vastakkaista Jumalan olemuksen\nperusluonteelle. Shaftesburyn uskonto on Cherburyn luonnonuskonnon\n(III, s. 135) uudistuma, jonka kautta alkuaan platonilaiset aatteet\nvälittyivät 1700-luvulle. Siten hänestä tuli deismin varsinainen\napostoli.\n\nShaftesburyn perusajatus, jota hän sovitti kaikkialle, oli siis käsitys\nolevaisuudessa vallitsevasta harmoniasta, jonka alaiseksi kaikki\njärjestyi. Hyvekin oli siis harmonian palveluksessa. Harmonian tunnus\non sopusuhtaisuus, kaikkien osien alistuminen kokonaisuuden\ntarkoitusperiin, lyhyesti: kauneus. Shaftesburyn filosofiassa on siis\nylinnä kauneus, jonka toteuttamisella kaikki muu saavutetaan.\nSopusointuisuuden kaipaaminen ja havaitseminen on ihmisessä\nmyötäsyntyistä; sen kyvyn viljeleminen yhä herkemmäksi on siis samaa\nkuin sielumme kasvattaminen yhä kauniimmaksi. Tästä sai alkunsa aate\nkauneudesta elämän ylimpänä ohjeena, \"kaunosieluisuus\", joka mm.\nväkevästi innoitti Schilleriä ja joka väärinkäsitettynä on sittemmin\ntullut estetisoivien narrien tunnukseksi ja ivan kohteeksi. Mutta\noikein ymmärrettynä se on korkea lippu.\n\nShaftesbury oli antiikin ja nimenomaan helleeniläisyyden kasvatti,\nensimmäinen uudenajan ihminen, joka oli syvällisesti perehtynyt\nkreikkalaisten henkisiin saavutuksiin. Hänen filosofiansa on\nrunollisesti tulkittua \"kaunis-hyvä\"-oppia, plotinolaista mystiikkaa\n(I, s. 334), jonka hän esitti lämpimän runollisen innoituksen vallassa.\nBoileau oli sanonut: kaunista on se, mikä on totta; Shaftesbury asetti\ntämän rinnalle lauseen: hyvää on se, mikä on kaunista.\n\nErikoisen lisän ajan filosofiseen keskusteluun toi _Bernard de\nMandeville_ (1670-1733), ranskalaisista vanhemmista Hollannissa\nsyntynyt, Leydenissä opiskellut ja sitten Lontooseen muuttanut lääkäri,\njulkaisemalla 1706 satiirisen pienoisrunoelman nimeltä Napiseva\nmehiläispesä eli kun lurjukset muuttuivat rehellisiksi (The Grumbling\nHive, or Knave turned Honest). Tähän saakka olivat kaikki moralistit,\nsatiirikot ja papit olleet yksimielisiä siitä, että kansojen ja\nyhteiskuntien perikato johtui ylellisyydestä ja paheista; jos ihmiset\nmuuttuisivat joka suhteessa siveellisiksi, seuraisi ennen tuntematon\nonnen aika. Shaftesburyn Ansiota ja hyvettä koskeva tutkimus (Inquiry\nconcerning Merit and Virtue), jossa hän esitti useita myöhemmin\nlaajemmin käsittelemiään ajatuksia, oli ilmestynyt 1699. Ajankohdan\nfilosofinen ajattelu oli täten jo kohdistunut pohtimaan ihmisen\nsiveellisiä velvollisuuksia ja mahdollisuuksia ja kallistunut siihen\nmielipiteeseen, jonka Shaftesbury ja Leibniz pian suoraan sanoivat,\nettä näet maailmamme on paras mahdollinen. Ikäänkuin tuntien heidän\najatuksensa edeltäpäin Mandeville osoitti, miltä asia näytti\nsekä kylmän aineellisen hyödyn, merkantilismin ja Hobbesin\nitsekkyysfilosofian että köyhien ihmisten kannalta, ja mihin maailmamme\noivallisuus ja sopusointu muka varsinaisesti perustui. Siinä\ntarkoituksessa hän kertoi seuraavan tarinan:\n\nOli mehiläispesä, joka menestyi hyvin asukkaidensa ahkeruuden ja\nhallituksensa viisauden vuoksi. Elämä siinä oli samanlaista kuin\nihmistenkin: miljoonat työskentelivät toisten turhamaisuuden ja\nkunnianhimon tyydyttämiseksi, näiden eläessä joutilaina heidän hikensä\nja vaivansa tuloksista. Jotkut hankkivat itselleen vähällä työllä\nsuuria rikkauksia, lukemattomat ponnistelivat turhaan. Oli pettureita,\nloisia, pelaajia, varkaita, väärän rahan tekijöitä, puoskareita.\nAsianajajat ärsyttivät ihmisiä riitaan; lääkärit miettivät enemmän omaa\nkuin potilaan etua, nylkien häntä apteekkarin kanssa minkä voivat;\npapeista olivat useimmat laiskoja ja tekopyhiä; urhoolliset sotilaat\njoko kaatuivat tai saivat elää puolella palkalla raajarikkoina,\npelkurit kohosivat kunniapaikoille. Joka säädyllä oli erjkoispaheensa.\nMutta juuri tämän vuoksi mehiläisten valtio kukoisti, sillä ylellisyys\nantoi työtä tuhansille, kateus pani vauhtia elinkeinoihin, raha\nliikkui, ja köyhätkin kokosivat vähitellen varallisuutta. Pahaksi\nonneksi silloin alettiin kiivailla tapainturmelusta vastaan. Eräs, joka\noli petoksella hankkinut suunnattoman omaisuuden, huusi maailman\njoutuvan perikatoon ihmiskunnan syntien vuoksi, ja häneen yhtyivät\nkaikki muut tekopyhät lurjukset. Silloin Jupiter kuuli heidän\nrukouksensa ja muutti ihmiset hyveellisiksi. Seurauksena oli yleinen\ntaloudellinen mullistus: lääkärit käyttivät vain oikeita kotimaisia\nlääkkeitä, puoskarit katosivat, rikkaat papit eivät pitäneet enää\nsijaisia, vaan hoitivat itse virkansa; virkamiehet tyytyivät\npalkkaansa; asianajajat kärsivät nälkää, sillä ihmiset eivät\nriidelleet enää; ylellisyysteollisuus tukahtui, sillä kaikki elivät\nvaatimattomasti; miljoonat joutuivat kurjuuteen, valtio heikontui ja\nmehiläiset jättivät pesänsä lentäen lahoon puuhun, jossa heillä ei\nollut jälkeäkään entisestä onnestaan.\n\nMandeville ei tietenkään tahtonut puolustaa paheita, vaan ainoastaan --\nkuten ilmenee mm. siitä, että hän kohdisti tarinansa myöhemmät\npainokset nimenomaan Shaftesburya vastaan -- osoittaa, että tämän\nteodikea oli syntynyt ylhäisen kamarifilosofin huolettomissa oloissa,\nkokonaan elämän varsinaisen ankaran todellisuuden ulkopuolella; että\nsieltä katsoen maailma ehkä saattoi näyttää hyvältä, olematta\nkuitenkaan sellainen, jos tutkittiin sitä esim. työmehiläisen kannalta.\n\nLocken filosofia tiedon hankkimisesta, Shaftesburyn opetus\nsiveydestä myötäsyntyisenä, itsenäisenä, teologiasta ja uskonnon\npalkintojärjestelmästä riippumattomana hyveellisyytenä, Cherburyn ja\nhänen luonnonuskontonsa ym. johtivat siihen, että ajatus rohkeasti\nvapautui perinnäiskäsityksistä ja julisti itsensä ainoaksi päteväksi\ntotuuden koettimeksi. Tälle asteelle päässeet sanoivat olevansa\n\"vapaa-ajattelijoita\" (freethinkers). Locken oppilas _Anthony Collins_\n(1676-1729) sanoutui kokonaan irti ilmoituksesta (Keskustelua vapaasta\najattelusta -- A Discourse of Free-thinking, 1713), julistaen kaikista\nuskomuksista riippumattoman, vain itselleen vastuunalaisen, vapaan\najattelun ihmisen ehdottomaksi oikeudeksi ja velvollisuudeksi.\nHuomattavin varhaisemmista vapaa-ajattelijoista oli _John Toland_\n(1670-1722), joka syventyen asiaan koetti tehdä ja tutkia kaikki siitä\nseuraavat välttämättömät johtopäätökset.\n\n_Toland_ oli irlantilaisen katolisen papin (avioton) poika, kääntyi\n16-vuotiaana protestanttisuuteen, opiskeli Edinburghissa maisteriksi\n(1690) ja tutki sen jälkeen Leydenissä Raamattua ja kirkkoisiä.\nTuloksena oli teos Kristinusko ei mystillinen (Christianity not\nMysterious, 1696). Kun Toland, joka oli jonkin verran turhamainen,\nlisäksi äänekkäästi saarnasi uusia käsityksiään, häntä vastaan nousi\nkiihkeä vaino. Irlannissa hänen kirjansa kiellettiin ja hän itse\npelastui Dublinista nopealla paolla. Hän toimi tämän jälkeen\nprotestanttis-poliittisena kirjailijana, julkaisten mm. Miltonin\nelämäkerran, työskenteli Braunschweigien hyväksi ja kuului lähetystöön,\njoka kävi Hannoverissa viemässä heille Englannin valtaistuimen\nperimyskirjan. Tällöin hän tutustui Leibniziin. Tämän jälkeen hän\npalasi uskontofilosofiaansa julkaisten useita teoksia, joista\nmainittakoon Kirjeitä Serenalle (Letters to Serena, 1704) ja\nPantheistikon (1720). Toland eli kolmisen vuotta Saksassa hallituksensa\nvakoojana ja loppuvuotensa köyhissä oloissa Englannin maaseudulla,\nystäviensä kunnioittamana. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän\nhyvästeli heidät sanoen menevänsä nukkumaan.\n\nEnsimmäisessä teoksessaan Toland menetteli varovaisesti: hän oli\npuolustavinaan sitä, jota vastaan hyökkäsi. Järjellä on oikeus sanoa\nratkaiseva sanansa myös uskonnon alalla. Kristinuskossa ei ole mitään\njärjen vastaista tai sille käsittämätöntä, kunhan se vapautetaan\nantiikin pakanuudesta periytyneistä ja muista kasvannaisista.\nAlkukristityt näet koettivat miellyttää pakanoita omistamalla näiden\nmysteriot itselleen uusin nimin; kun lisäksi kristityt oppineet\nalkoivat puolustaa ja selittää uskontoaan kreikkalaisen filosofian\naseilla, oli tuloksena oppijärjestelmä, jossa niin tavallisetkin asiat\nkuin leivän ja viinin nauttiminen ja peseytyminen olivat muuttuneet\nkäsittämättömiksi, yliluonnollisiksi mysterioiksj vaikka voivat\nkorkeintaan olla vertauskuvia. Toland ei ollut siis vielä edes deisti,\nsaati ateisti, vaan tunnustaen sekä ilmoituksen että ihmeet haaveili\nevankeliumien opettamasta, puhtaasta, alkuperäisestä kristinuskosta.\nNiin vapaata hänen ajattelunsa kuitenkin oli, että se herätti kuten\nmainittiin ankaran vainon häntä kohtaan.\n\n\"Serena\" oli Preussin kuningatar Sophie Charlotte, Leibnizin henkevä\nsuojelijatar, joka oli kernaasti kuunnellut Tolandin esityksiä uskonnon\nsynnystä. Hänelle osoitettuihin kirjeisiin, jotka käsittelevät juuri\nnäitä kysymyksiä, Toland liitti muutamia muita, jotka on osoitettu\neräälle hollantilaiselle, Spinozan oppilaalle, ja joiden tarkoitus oli\nSpinozan vastustaminen. Toland selitti, että spinozalaisen\nperussubstanssin attribuuttina on ajattelun ja ulottuvaisuuden lisäksi\nvielä liikunto, ja tuki väitettänsä mm. Newtonin gravitaatiolailla.\nOlevaisuus ei lepää milloinkaan, vaan liikkuu aina; liike on elämän\navain. Myös ajattelu on aineen liikuntoa: vahingoita aivoja, niin tämä\nhäiriytyy. Mutta näin Toland oli päätynyt puhtaan materialismin\nkannalle, vaikka luulikin olevansa spinozalainen panteisti.\n\nNäitä teitä kehittyneen uskonnollisen ajattelunsa Toland ilmaisi\npositiivisesti viimeiseksi mainitussa teoksessaan, jonka tarkoituksena\noli hahmotella \"tulevaisuuden uskonto\". Se on eräänlainen platonilaisen\nsymposionin rituaali, yleismaailmallisen panteistisen veljeskunnan\njumalanpalvelusohjelma, josta samalla ilmenee tekijänsä sekä naivisuus\nettä hartaus. Se on myös ilmaus ajankohdan muotipyrkimyksestä: halusta\nmuodostaa filosofisia salaseuroja, ja on voinut vaikuttaa\nvapaamuurarien vastaavanlaatuisten menojen syntyyn.\n\nHuomattakoon, että Toland piti oppejaan soveltuvina vain\n\"valistuneille\"; suurelle yleisölle ne olivat vaarallisia, joten sen\noli parasta toistaiseksi edelleenkin käydä kirkoissaan. Valistuksen\najan filosofian yleisenä tunnusmerkkinähän oli sen salonkiluonne,\nsuuren yhteisen kansan jättäminen laskelmien ulkopuolelle.\n\nToland ei siis vielä ollut deisti sanan varsinaisessa merkityksessä.\nEnglantilaisen deismin ilmaisi järjestelmällisenä, tietoisena\najatusrakennelmana vasta _Matthew Tindal_ (1656-1733) teoksessaan\nKristinusko yhtä vanha kuin luominen (Christianity as old as the\nCreation, 1730), jota on sanottu \"deistien Raamatuksi\". Se puolustaa\nCherburyn ja Shaftesburyn luonnonuskontoa ja koettaa osoittaa kaikki\nmuut uskonnot tarpeettomiksi. Luonnonuskonto on sisällyksenä\nkristinuskossakin, joka on vain vanhan asian uusi nimi. Se on\npuhdistettava niistä lisistä ja väärinkäsityksistä, joita siihen on\naikain kuluessa tarttunut, mm. uhreista, sakramenteista ja muista\nsellaisista menoista. Kristinuskon dogmeihin hän ei lähemmin puutu;\nkolminaisuusoppia hän ei kiellä, vaikka ei sanokaan ymmärtävänsä sitä.\n\nEnglantilaiset vapaa-ajattelijat ja deistit olivat yleensä hartaita\ntotuuden etsijöitä, jotka suhtautuivat uskontoon myönteisesti ja\nkunnioittavasti. Heidän ajattelunsa ei tämän vuoksi joutunut virallisen\nuskonnon kanssa niin jyrkkään ja räikeään ristiriitaan kuin\nranskalainen deismi ja materialismi, joka ollen vanhan libertiinisyyden\nperillinen oli ivallinen ja jyrkemmin kielteinen.\n\n_Alexander Popen_ Tutkielma ihmisestä (Essay on Man, 1733-1734) sulatti\ndeistisen ajattelun ja lyöden sen miellyttäviksi, sointuviksi,\naatteellisesti kaikuviksi parisäkeiksi tuli vuosisadan ehkä eniten\nluetuksi kansantajuis-filosofiseksi perusteokseksi. Se syntyi\nyhteistyössä lordi Bolingbroken kanssa, joka oli aikakautensa suurimpia\nja epäluotettavimpia poliittisia vehkeilijöitä, mutta silti henkevä,\nälykäs mies. Jouduttuaan 1725 politiikasta syrjään hän avasi\nlibertiinisalongin, jossa vierailivat mm. Pope, Swift ja Voltaire.\nHänen filosofiansa oli Tolandin deismiä; uskonto oli tarpeellinen vain\njoukkojen pitämiseksi kurissa; ajatuksenvapaus kuului vain älymystölle.\nPope sai tietonsa häneltä, sillä itse hän ei ollut filosofi -- ei\ntuntenut edes Leibnizin Teodikeaa. Tarkoituksena on kumota sallimuksen\noikeamielisyyttä vastaan heräävät epäilykset ja osoittaa, että\nmaailmamme on paras mahdollinen, että onnettomuudet ja näennäiset\nvääryydet ovat välttämättömiä yleisen harmonian saavuttamiseksi.\nPopella ei ollut uskonnollista vakaumusta, joten hänen runoelmansa on\nkylmä ohjesääntö, usein sekava ja ristiriitainen, mutta hänellä oli\nerikoinen taito lyödä säkeistään muodollisesti virheettömiä,\nulkonaisilla eduillaan mieleenpainuvia ajatelmia, jotka olivat deistien\nseurustelussa yhtä käypiä ja tehoisia kuin kultarahat. Runoelman suuri\nvaikutus perustunee etupäässä tähän.\n\n\n3\n\nEnglannissa oli siis kansalaissodasta ja puritaanien valtakaudesta\nhuolimatta päässyt tultaessa 1700-luvun vaiheille kehittymään\naatepohja, joka oli monessa suhteessa kiintoisa ja tulevaisuuden\nkannalta tärkeä. Renessanssin kokemusperäinen filosofia ja\nluonnonuskonto olivat heränneet uuteen eloon, edistyneet ja\nsaaneet ajankohdan käsityksiä ja uskomuksia vastaavan muodon;\nluonnontieteet olivat tehneet uusia, niin tärkeitä valloituksia, että\nniiden ennenpitkää täytyi vaikuttaa ratkaisevasti ihmiskunnan\nmaailmankuvaan; yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla oli\nalkanut demokraattinen taistelu, joka kehitti kansakunnan henkisiä\nkykyjä mitä monipuolisimpaan vilkkauteen ja suhtautui Ranskan\nitsevaltiusjärjestelmään ja ylivaltaan kuin tuli veteen. Englannin\nkulttuuriin oli täten muutamien vuosikymmenien kuluessa tullut\nnerokkaiden yksilöiden ponnistelujen kautta ja stuartilaisesta\nturmeluksesta huolimatta niin paljon ylivoimaista aatteellista\nrikkautta, että tämän täytyi levitä ympäristöönkin.\n\nTähän saakka Ranskan ja Englannin kulttuurien suhde oli ollut\npäinvastainen: edellinen oli aina ollut antajana. Normannien\nvalloituksesta Chauceriin saakka Englanti oli sivistykseltään Ranskan\nalusmaa. 1400-luku ja 1500-luvun alkupuoli olivat Englannissa\nvaivalloisia aikoja, jolloin kulttuurin asema oli yleensä huono, mutta\nranskalaisuuden vaikutus ei silloinkaan loppunut. Englannin\nrenessanssin italialaisia suhteita ei ole syytä vähäksyä, mutta\nmuistettava on, että Sidney oli tavallaan myös Plejadin asiamies ja\nettä 1500-luvun jälkipuoliskolla käännettiin paljon ranskalaista\nkirjallisuutta englanniksi. Renessanssin saattoivat huippuunsa\nkansalliset voimat, mutta 1600-luvulla alkoi jälleen ranskalaisuuden\nvaikutus, ilmeten mm. kavaljeerikulttuurina, libertiinisenä\nmaailmankatsomuksena ja ehdottoman yksinvallan kannatuksena.\nPuritaanilaisuus oli kaiken muun ohessa myös kansallinen nousu näitä\nranskalaisia ihanteita vastaan. Stuartit toivat palatessaan Englantiin\nranskalaisuuden sinne viimeisen kerran: 1688:n vallankumous leikkasi\nsuhteet poikki niin ratkaisevasti, että Englannin kulttuuri muuttui\ntämän jälkeen puhtaammin kansallissävyiseksi kuin mitä se oli\nyleisleimaltaan tähän saakka ollut. Vain ranskankielen taito säilyi\nsenkin jälkeen ylimystöpiireissä hienon sivistyksen merkkinä, ja\nBoileaun ja La Bruyèrin korkea moraali ryhtyi Steelen ja Addisonin\nmuuntamana kansallissävyiseksi taistelemaan Stuartien maahantuomaa\nlibertiiniläisyyttä vastaan. Englantilaisten kannalta katsottuna Ranska\nsiis oli n. 1700-luvun alkuun saakka kulttuurin emämaa.\n\nRanskalaisten suhde Englantiin selviää yllä sanotusta: saarivaltakunta\noli barbaarinen maa, jonka kielen oppimisesta ja kirjallisuuden\ntutkimisesta ei ollut juuri hyötyä. Ylen harvat ranskalaiset osasivat\nenglantia, mikä oli tarpeetonta siksikin, että useimmat sivistyneet\nenglantilaiset puhuivat ranskaa, jonka taitoa siellä pidettiin\nsivistyneisyyden merkkinä suunnilleen samalla tavalla kuin Suomessa\n1800-luvulla ruotsin osaamista. Saint-Évremond ei puhunut englantia,\nHamilton kirjoitti lankonsa Gramontin muistelmat ranskaksi.\nEnglantilaisten kirjallisuus oli Ranskassa aivan tuntematonta: siitä\noli käännetty perin harvoja teoksia; uusia ja vanhoja koskevan riidan\nyhteydessä ei puhuttu muusta kuin ranskalaisesta kirjallisuudesta -- ei\nsiis mainittukaan sellaisia barbaarisia kynäilijöitä kuin Shakespeare\nja Milton. Ranskalaisuus oli vielä 1680-luvulla \"itselleen kylliksi\",\nedes kuvittelemattakaan, että esim. Englannin kirjallisuudessa ja\nkulttuurissa olisi voinut olla huomion arvoista. Emme liioittele\nsanoessamme, että ranskalaisissa on vieläkin tätä samaa ylemmyyden\nasennetta: englantilaiset ovat mitä aistin varmuuteen ja ilmaisun\nhienouteen tulee yhäkin heistä jonkin verran epäiltäviä; saksalaiset ja\npohjoismaalaiset ovat edelleen barbaareja. Italialaiset ja\nespanjalaiset, joilta ovat saaneet niin paljon herätteitä, ranskalaiset\novat aina tunnustaneet taiteessa vertaisikseen.\n\nTämä omahyväisen eristäytyneisyyden kuori särkyi ensimmäisen kerran\ntehoavasti 1685, jolloin Ludvig XIV Nantesin julistuksella ajoi\nmaanpakoon huomattavan osan parhaimmasta väestöstään, myös\nsivistyneistöstä. Silloin muutti Englantiin n. 70.000 ranskalaista,\njoiden täytyi turvanhakijoina mukautua maan tapoihin ja opetella sen\nkieli. Ennenpitkää Englannin kulttuurin positiiviset puolet -- sen\nkansanvaltainen, perustuslaillinen vapausihanne, sen tiedon\nkokemusperäinen pätevyys, sen tunnevoittoisuus ja uskonnollisuuden\narvostaminen -- saivat heidät irtautumaan ranskalaisesta\nrajoittuneisuudestaan ja yhä selkeämmin ymmärtämään, mihin heidän oma\nkulttuurinsa oli Ludvig XIV:n aikana joutunut. Näitä uusia käsityksiään\nemigrantit alkoivat välittää kotimaahan päin, jonne suhteet pysyivät\nkauan katkeamatta, käyttäen välineinä Hollannissa painettuja\nranskalaisia aikakauslehtiä. Erikoisesti he harrastivat englantilaisen\nempirismin tulkitsemista: Locken Tutkielma ihmisen ymmärryksestä esim.\nilmestyi ensimmäisen kerran hänen ystävänsä, sveitsiläis-ranskalaisen,\nAmsterdamissa asuvan protestanttisen teologin Le Clercin eräässä\njulkaisussa. Telemaquen aatepiiri on avautunut ja rikastunut\nenglantilaisen ajattelun kosketuksesta. Kaunokirjallisia teoksia ja\naikakauslehtiä käännettiin ja selostettiin: siten ranskalaiset\ntutustuivat Catoon, Robinsoniin, Gulliveriin, Spectatoriin, Guardianiin\nym. Uteliaisuus heräsi ja ennenpitkää ranskalaiset alkoivat tehdä\nmatkoja Kanaalin toiselle puolelle, ei enää ylpeästi opettaakseen, vaan\noppiakseen. Näytelmäkirjailija Philippe Destouches oli siellä kuusi\nvuotta (1716-1723) -- tosin maansa lähetystön palveluksessa -- ja meni\navioliittoon englannittaren kanssa. Antoine François Prévost pakeni\nEnglantiin 1728, oleskellen siellä vuoden; toisen kerran hän oleskeli\nsiellä kauemmin, vuodet 1733-1740, julkaisten Spectatorin tyylistä\naikakauslehteä. Englantilaisuuden tuntemus ja vaikutus ilmenee useista\nhänen kirjoituksistaan. Voltaire oleskeli Englannissa vuosina\n1726-1729, Montesquieu 1729-1731. Mikä vain esimerkkinä monista\nmainittakoon. Jo 1741:een mennessä voidaan puhua ranskalaisten\n\"anglomaniasta\", joka sitten pikemmin lisääntyy kuin lauhtuu.\nSeurauksena oli tietenkin englantilaisen ajatuselämän vaikutus\nranskalaisten maailmankatsomukseen ja tämän vähitellen tapahtuva\nmuuttuminen. Kuitenkin on varottava antamasta tälle vaikutukselle liian\nsuurta merkitystä: muutos olisi varmaan tapahtunut ilman sitäkin,\nranskalaisuuden omassa luonteessa asuvan vapaan älyn pakosta. \"Vapaa\najattelu\" -- le libertinage -- ja gallialainen henkevyys, joille jo\nMontaigne oli hionut epäilyksen terävät aseet, ei ollut Ranskasta\nkuollut eikä kadonnut Ludvig XIV:n hallituksen huippukautenakaan,\njolloin kansakunta näytti niin ehyesti keskittyneen kuninkaan,\nomattunnot Bossuet'n ja esteettiset pyrkimykset Boileaun johtoon.\nTuntiessamme halua uskomaan niin meidän on muistettava Molièreä ja sitä\nvapautta, jonka kuningas kaikesta huolimatta hänen satiirilleen myönsi.\n\nLudvig XIV:n valtiollis-yhteiskunnallinen rakennus rupesi kuten\ntiedämme osoittamaan heikkouden oireita 1680-luvulla, jolloin alkoivat\nvastoinkäymiset sodissa ja näiden aiheuttama kansan köyhtyminen.\nLuonnonlain mukaan se poliittinen oppositio, joka oli ollut vaiti\nkuluneen mahtikauden paineen alaisena, tämän johdosta virkistyi,\nalkaen osoitella järjestelmän vikoja. Kun entisten sukupolvien\nvoimahenkilöiden sijaan ei ollut syntynyt uusia, jotka ehkä olisivat\njäntevällä, aktiivisella politiikalla muuttaneet valtiolaivan ja\nyhteiskunnan suuntaa, tämä herännyt oppositio ilmeni etupäässä\nfilosofisena kritiikkinä, jolla oli epäilevä, erittelevä, kielteinen,\nusein sukkela ja pisteliäs sävy, niinkuin ranskalaisilta voi odottaa.\nPolitiikan alalla se kohdistui etupäässä sen johtavaan keskushenkilöön,\nkuninkaaseen, alkaen kärsivällisesti ja sitkeästi jäytää tämän\narvovaltaa. Tuloksen tiedämme: Ludvig XIV oli ikänsä vanhemmalla\npuolella nopeasti laskeva ja himmenevä aurinko; holhoojahallituksen\naika (1715-1722) oli kuuluisa vapautumisen tunteen aiheuttamasta\nyleisestä libertiinisyyden puuskasta, joka arveluttavasti alensi\nhallituksen arvoa kansan ja varsinkin nousevan porvariston silmissä;\nLudvig XV:n aikana kuninkuuden halveksiminen kypsyi vallankumouksen\nasteelle.\n\nTällä poliittisella ja yhteiskunnallisella luhistumisella oli\nvastineensa henkisillä aloilla. Descartesin keskitetty järjestelmä oli\nollut ikäänkuin aurinkokuninkaan valtiorakennelman filosofinen puoli:\nsen maailmankuva oli yhtä matemaattinen, selvä ja mekaanisesti toimiva.\nTätä kuvaa oli jo Gassendin materialismi ollut omiaan häiritsemään ja\nsen särki englantilainen empirismi, joka alkoi levitä Ranskaan,\nGassendin valmistamaan maaperään, sikäli kuin Locken ja Newtonin\ntutkimukset tulivat tunnetuiksi. Nyt vasta Descartesin ratsionalismi\nnäytti saavan oikean sisällyksen eli muuttuvan ihmisen oikeudeksi\njärjellään käsitellä kaikkia niitä kokemuksia, joita piirtyy sielumme\npuhtaaseen tauluun. Koska ihmisen on vain täten mahdollista hankkia\ntodellista, koeteltua tietoa, hänen on järkensä avulla, luottamatta\nenää yliluonnolliseen ilmoitukseen tai auktoriteettiin, itse\nselvitettävä asemansa olevaisuudessa. Montaignelainen epäilys sai\nenglantilaisesta empirismistä terävän aseen ja raivasi sillä syrjään\nDescartesin teoreettisen järjestelmän, joka ratsionaalisuudestaan\nhuolimatta antoi ihmiselle vain passiivisen aseman jättiläiskoneistonsa\nosasena.\n\nUskonnon alalla luhistuminen oli osaksi riitojen, osaksi luonnollisen\njäähtymisen ja penseytymisen sekä myös englantilaisen deismin syytä.\nGallikaanien, jesuiittain ja jansenilaisten riidoista kärsivät eniten\nitse uskonto ja uskonnollisuus; karkoittaessaan pois hugenotit Ludvig\nXIV karkoitti samalla huomattavan määrän vielä elävää, vakaumuksellista\nkristillisyyttä. Kaikkialla valtaan saatettu valtion uskonto muuttui\nvähitellen todellista sisällystä vailla olevaksi laitokseksi, joka muka\nsaattoi olla tarpeellinen tietämättömien joukkojen hallitsemiseksi,\nmutta josta ei muuten kukaan välittänyt sen enempää kuin hyvä tapa\nvaati. Sivistynyt ihminen voi korkeintaan olla deisti, joka näki\nmaailmankaikkeuden Newtonin gravitaatiolain ohjaamana koneistona ja\nJumalan jossakin taustalla sen liikkeelle nykäisijänä; hänen\nsiveysoppinsa oli olemassa hänen sydämessään jo myötäsyntyneenä\nluonnollisen uskonnon käskynä.\n\nEsteettisellä alallahan oli vallinnut valtiorakennetta vastaava\nlakiperäisyys ja keskittyneisyys, päämääränä järjellisyys, puhdas,\npuolueeton, intohimoton taiteellisuus. Kuninkaan joutuessa rouva\nMaintenonin vaikutuksen alaiseksi hänen suhteensa kirjailijoihin\nvähitellen katkesivat, jolloin taiteellisten piirien ulkonainen\nkeskittyminen särkyi ja ne hajosivat eri ryhmiksi. Sisäistä,\nesteettistä keskittymistä ja lainalaisuutta ei ollut inhimillisesti\nmahdollista pitää kauempaa Corneillen ja Racinen jännittyneellä\nkorkealla asteella, vaan sen täytyi laueta ja muuttua, voidakseen\nilmaista uuden ajankohdan sielunelämää. Tätä ei vain taiteellisia\npuolia ajatteleva kirjallisuus voinut tehdä, sillä 1700-luvun sielu oli\nlevoton ja liikehtivä, tahtoen ajaa aatteita ja hankkia käännynnäisiä.\nSyntyi luonteeltaan agitatoorinen kirjallisuus, joka tavoitteli\nyhteiskunnallisia eikä taiteellisia päämääriä.\n\nSe mikä näin luhistui, saikin mennä, joskaan sijalle tuleva ei monesti\nollut sen veroista. Ludvig XIV:n aikakausi oli kokonaisuudessaan\nkatsottuna taantumuksen takoma vapaan hengen kahle, josta oli\nirtauduttava siitäkin huolimatta, että voitiin joutua vaarallisillekin\nharhapoluille. Englannin empiirisiä filosofeja, sen vilpittömiä,\nvaatimattomia deistejä, Ranskan epäileviä valistusfilosofeja --\nkaikkia, jotka vapautuneina aurinkokuninkaan säätelevästä holhouksesta\nkohottivat äänensä vaatimaan ihmiselle hänelle luonnostaan kuuluvia\noikeuksia -- pidämme uuden ajan myrskylintuina, merkkeinä siitä, että\nrenessanssiin kohdistunut voimakas ja pitkällinen taantumus alkoi\nhellittää.\n\n\n4\n\nRanskalaisen valistuksen uranuurtajia olivat _Pierre Bayle_ (1647-1706)\nja _Bernard de Fontenelle_ (1657-1757).\n\n_Bayle_ oli kalvinilaisen papin poika, opiskeli Toulousessa ja kääntyi\njesuiittain vaikutuksesta katolisuuteen (1669), josta kuitenkin jo\nseuraavana vuonna luopui. Uskonluopiona hän oli vainon alainen, minkä\njohdosta pakeni Genèveen, jossa toimi yksityisopettajana ja opiskeli\nmm. descarteslaista filosofiaa. Palattuaan Ranskaan hän toimi\nfilosofian professorina Sedanin protestanttisessa akatemiassa\n(1675-1681). Kun tämä viimeksimainittuna vuonna lakkautettiin, Bayle\npoistui Rotterdamiin, jossa sai professorin viran. Täällä hänen\nteoksensa pyrstötähdestä herätti ranskalaisen Jurieu-nimisen pastorin\nkateutta, mikä johti siihen, että Baylen luennot ja opettajatoiminta\nkiellettiin 1693 ja hänet erotettiin virasta. Hänen tärkeimmät\nteoksensa ovat: Mietteitä pyrstötähdestä (Pensées diverses écrites à\nl'occasion de la Comète, 1682); Uutisia kirjallisuuden valtakunnasta\n(Nouvelles de la république des Lettres, 1684-1687) ja Historiallinen\nja kriitillinen sanakirja (Dictionnaire historique et critique, I-II,\n1696-1697).\n\nBayle oli rohkea Faust-luonne, joka tahtoi päästä ymmärtämään asioiden\nytimen. Ensimmäisessä tutkielmassaan hän lausui, että avoin uskon\nkieltäminen, vieläpä ateismikin, oli parempi kuin taikausko, johon\ntavallisimmin liittyi mitä suvaitsemattomin ahdasmielisyys ja\nvainonhalu. Valtion tulisi sen vuoksi suvaita eri uskontoja, myös\nateismia. Tämän suvaitsevaisuusvaatimuksen hän uudisti loogillisesti ja\nselvästi parissa lentokirjasessaan, jotka julkaisi Ranskan\nprotestanttivainojen ja Nantesin julistuksen johdosta. Syvemmin kuin\nnäillä kirjoitelmillaan Bayle kuitenkin vaikutti aikansa mielipiteisiin\nkirjallisella aikakauslehdellään ja sanakirjallaan. Edellinen\nkirjallisuuden alahan oli kuten tiedämme jo alkanut; kun se kääntyi\njoko yksinomaan oppineiden puoleen tai sisälsi vain päivän\nmuotiloruilua, Bayle yritti sellaista, joka välittäisi ajankohdan\ntarpeellisen tiedon miellyttävässä muodossa sivistyneistön laajoille\npiireille. Tämän ohjelman mukaisesti hän selosti kaikki protestanttista\nuskontoa puoltavat ja vastustavat sekä historialliset teokset,\nharvemmin niitä, jotka käsittelivät luonnontieteitä, ja vähiten\nkaunokirjallisuutta. Hän seurasi vain latinan-, ranskan- ja\nenglanninkielistä, ei ollenkaan saksan-, italian- eikä espanjankielistä\nkirjallisuutta. Huomattakoon, että Baylen suvaitsevaisuutta vaativat\najatukset tulivat julkisuuteen ennen kuin Locken samoja asioita koskeva\nteos ja että niillä oli 1700-luvulla vähintään yhtä suuri vaikutus kuin\nviimeksimainitulla.\n\nLukeneena ja historian ja filosofian aloilla peräti oppineena miehenä\nBayle oli tullut huomaamaan, kuinka paljon virheitä vanhemmissa\ntietoteoksissa, esim. Morérin Suuressa historialliskriitillisessä\nsanakirjassa (Grand Dictionnaire historique, 1674), oli. Niitä\najatellen hän oli alkanut suunnitella sanakirjaa, jossa ei olisi\ntällaisia erehdyksiä, ja tehnyt lukemisensa varrella tässä\ntarkoituksessa ahkerasti muistiinpanoja. Seurauksena oli, että hänen\nsanakirjansa tuli sisältämään häntä erikoisesti kiinnostavan\nhistoriallis-filosofisen aihevaraston -- ei siis objektiivisesti\nvalittua eikä ollenkaan luonnontieteellistä eikä matemaattista sanastoa\n-- ja olemaan hänen maailmankatsomuksensa ilmaus. Artikkelien\nkirjoittamisessa hän selittää esipuheessaan pitäneensä silmällä sitä,\nettä lukijat pääsisivät selville sekä historiallisista tosiasioista\nettä niitä valaisevista todistuksista ynnä vielä niistä mielipiteistä,\njoita eri kysymysten johdosta oli syntynyt; täten lukijan uteliaisuus\ntulisi täydelleen tyydytetyksi. Oppineisuuden ei hänen mielestään\ntarvinnut välttämättä olla vaikeatajuista eikä kuivaa, vaan se voidaan\nesittää -- kuten sittemmin 1700-luvun filosofien enemmistö tekikin --\nmiellyttävässä ja kansantajuisessa muodossa. Bayle koetti kirjoittaa\nnäin, pyrkien herättämään lukijan tarkkaavaisuutta mm. sopimattomilla,\nepäilyttävillä kaskuilla. Tällaisilla \"gallialaisuuksilla\" hän myös\npeitteli pohjalla olevien ajatustensa rohkeata kriitillisyyttä. Hänen\narvosteleva uteliaisuutensa oli kyllästymätön, saaden joka löydöstä\nvain uutta yllykettä. Mitä vähäpätöisimmät asiat saattoivat näyttää\nhänestä tutkimisen arvoisilta. Niinpä hän harkitsi tarkoin, oliko\nmahdollista, että Akhilleusta oli lapsena ruokittu leijonan ytimellä,\nja oli ylpeä voidessaan osoittaa, mistä oli syntynyt tapa sekoittaa\nvettä viiniin. Esittäessään tällaista oppineisuutta Bayle muistuttaa\nkeskiajan skolastisista ensyklopedisteista, Vincentius Bellovacensiistä\n(II, s. 164). Vaikka hän filosofina kuului Descartesin oppilaihin, hän\nei suinkaan niinkuin oppi-isänsä pysähdyttänyt järkensä valjakkoa\nuskonnon ja kirkon portille, vaan ajoi epäröimättä sisään pyhitetylle\nalueelle ja teki pelkäämättä sitäkin koskevat johtopäätökset.\nAinoa varovaisuus, jota hän noudatti, oli se, että sijoitti\nrohkeimmat ajatuksensa muistutuksiin ja selityksiin, jotka tämän\njohdosta saattoivat paisua laajoiksi. Esimerkiksi kritiikkinsä\nsallimususkoa vastaan hän esitti Lucretiusta käsittelevän artikkelin\nalahuomautuksessa. Varovaisuussyistä hän menetteli myös siten, että\nnäennäisen puolueettomasti asetti rinnakkain väitteet puolesta ja\nvastaan, mutta kuitenkin niin, että lukija aina joutui pitämään\ntunnustettua oikeaoppista kantaa vääränä.\n\nTeoksesta tuli näin Diderot'n ja D'Alembertin Encyclopedien\nedeltäjä. Hän ei ollut poliittisesti vapaamielinen, vaan näyttää\nkannattaneen voimakasta hallitusvaltaa ja vihanneen raakaa, helposti\nharhaanjohdettua, arvostelukyvytöntä yhteistä kansaa, johon hänen\nahdistelijansa nojautuivat. Descartesin oppilaana hän asetti epäilyn\ntotuuden ja oikeutuksen kaiken yläpuolelle ja oli tälle periaatteelleen\nniin uskollinen, että voittaa siinä 1700-luvun valistusfilosofian.\nTämähän oli aina naivin dogmaattisesti ja ennakkoluuloisesti vakuutettu\nsiitä, että kristinusko oli historiallinen harha ja järki aina\noikeassa. Bayle ei suinkaan ollut tästä varma, vaan käänsi epäilynsä\naseet kylmästi tätäkin käsitystä vastaan ja osoitti siten olevansa\ntodella johdonmukainen auktoriteettiuskon vastustaja, esiintyipä sitä\nmillä taholla hyvänsä. Yhtä järjenvastainen kuin teologia oli Baylen\nmielestä monin kohdin filosofiakin. Näin hän repi alas kaikki, mikä oli\nsiihen saakka näyttänyt järkkymättömältä, ja tuli sen kautta 1700-luvun\nepäilyksen isäksi. Mutta silti olisi väärin pitää häntä vain\nkielteisenä ajattelijana: järjenkin epäilijänä hän kielsi kyvyn päästä\nlopullisen totuuden perille ja pelastui täten epäilystensä pirstaleiden\nkeskeltä ymmärtämään, että missä järjen ja ymmärryksen tie loppuu,\nsiitä alkaa näkemyksen, intuition, ja uskon tie. Järjen ja uskon\nmaailmat ovat siis aivan erillään toisistaan; usko ilmaisee olemuksensa\nytimen siten, että se voi omistaa sen, mikä on järjenvastaista;\njärjellisen omistamiseen ei uskoa tarvita. Bayle tuli siis samalle\nkannalle kuin Locke, joka myös oli päätellyt ihmisen voivan omistaa\nuskonnon vain intuitiolla, korkeimmalla kyvyllänsä. Tällä perusteella\nBayle katsoi olevansa kristitty filosofi, vaikkakaan ei antanut\nkannatustaan millekään kirkkokunnalle eikä tunnustukselle.\n\nBaylen kritiikin polttopisteessä tekivät haaksirikon sekä teologia että\nfilosofia, mutta siitä pelastui se, joka on molemmissa tärkeintä\nkäytännöllisen elämän kannalta: moraali. Abraham ja Daavid ovat\ninhimillisten moraalikäsitysten valossa monessa kohdin moitittavia, kun\nsitävastoin monet pakanat täyttävät siveyden käskyt laittamattomasti.\nVaikka kristinuskoa ei voikaan syyttää niistä rikoksista, joita sen\ntunnustajat ovat tehneet, ei se liioin voi vaatia ansiokseen monien\ntunnustajainsa siveellistä täydellisyyttä. Toisin sanoen: moraali ja\nuskonto ovat kaksi eri asiaa. Se, mikä on oikeata, on tehtävä oman\nsiveellisen arvonsa vuoksi; siveellinen teko menettää arvoansa, jos se\nsuoritetaan palkinnon toivossa tai rangaistuksen pelossa tai\nulkopuolisen, olkoonpa vaikka jumaluuden käskystä, eikä siveyden\nitsensä vaatimuksesta. Tähän seikkaan myös Shaftesbury kohdisti\narvostelunsa, ja tällainen filosofia oli omiansa tekemään 1700-luvusta\n\"moraalisen\" vuosisadan, 1600-luvun tunnustuksellisuuden vastakohdan.\n\nBayle ei ollut tyyliniekka eikä hänellä ollut klassillisuuden\nsopusuhtaista rakenne- eikä muotoaistia; hänen käsittelynsä venyy ja\nleviää Montaignen tavoin rajattomasti. Mutta toisaaltahan tällaiseen\nkirjoitustapaan sisältyy melkoinen viehätys: ollaan kuin löytöretkellä,\ntietämättä, minne voidaan saapua. Baylen Sanakirja on ollut Euroopan\nvaikuttavimpia teoksia. Ludvig Holberg kertoi huomanneensa\nRanskan-matkallaan, että nuoret miehet suorastaan piirittivät\nkirjastoja saadakseen sen luettavakseen. Englannin Kuninkaallinen seura\nkutsui Baylen kirjeenvaihtajakseen. Leibniz tuli levottomaksi\nfilosofiansa puolesta, jossa paha ja hyvä oli saatettu sopusointuun, ja\nsepitti Teodikeansa nimenomaan Baylea vastaan. Ranskalainen,\nenglantilainen ja saksalainen valistusfilosofia asettui yleensä sille\nkannalle, ettei Jumalan olemassaoloa voitu todistaa, ellei samalla\ntyydyttävästi selitetty, miksi Jumala salli pahan olla olemassa ja\nmenestyä. Fredrik Suuri tutki Sanakirjaa innokkaasti. Voltaire ei\noikeastaan tehnyt muuta kuin henkevöitsi Baylen kielteisen kritiikin,\nkykenemättä omistamaan hänen syvällistä positiivisuuttansa. Bayle oli\nloppuikänsä viraton, vain ammatillaan elävä kirjailija. Samanlainen\nuudenaikainen \"kynästään eläjä\" oli kymmentä vuotta nuorempi\nFontenelle.\n\nCorneillen sisarenpoika _Bernard le Bouvier de Fontenelle_ oli\nsyntyisin Rouenista, yritteli lakimieheksi ja tuli Parisiin\nkoettelemaan onneaan kirjailijana. Hänen murhenäytelmänsä Aspar (1680)\nvihellettiin pois näyttämöltä, mutta hän ei lannistunut, vaan jatkoi\nsitkeästi monipuolista kirjallista toimintaansa menestyen niin, että\nvalittiin Akatemiaan 1691 ja Tiedeakatemian vakinaiseksi sihteeriksi.\nHänestä tuli rouvien de Limbertin, de Tencinin ja Geoffrinin salonkien\nälykkäästä keskustelutaidostaan ja ihmeellisestä elinvoimastaan kuulu\nkantavieras. Erään vanhan naisen huomautukseen, että kuolema näytti\nunohtaneen heidät, Fontenelle vastasi: \"Vaiti! Hän voisi kuulla!\"\nLopuksi kuolema muisti hänet: hän oli silloin lähes satavuotias.\nFontenellen laaja tuotanto käsittää kirjalliskriitillisiä,\ndraamallisia, kansantajuis- ja puhtaasti tieteellisiä teoksia. Hänen\nmenestyksensä oli kuitenkin yhtä paljon hänen henkevän\npersoonallisuutensa kuin niiden ansiota.\n\nFontenelle oli täydellinen maailmanmies, sirostelevasti kohtelias,\niloinen ja älykäs salonkien sankari, joka erikoisesti viehätti naisia,\nRambouillet'n perillinen, josta La Bruyère sepitti purevan muotokuvan\n(Cydias tutkielmassa Seurapiireistä ja keskustelusta). Pohjaltaan hän\noli täysin itsekäs luonne. Rouva de Tencin sanoi, että hänellä oli\naivot sydämen sijalla, ja rouva Geoffrin, ettei hän nauranut\nmilloinkaan, vaan ainoastaan hymyili. Todellinen myötätunto oli hänelle\ntuntematonta, itsekäs rauha onnen ehto. Tieteessäkin hän osoitti\nitsekkyyttä: sen tuli olla vain pienen valitun piirin omaisuutta.\nTaiteen tarkoituksena oli hänen mielestään huvittaminen, tieteen hän\ntahtoi kansantajuistuttaa niin, että sivistyneistö voisi ymmärtää sitä.\nTässä hän onnistui, mikä ei ole niinkään vähäksyttävä ansio.\n\nFontenelle siis aloitti barokin sirostelevana älyniekkana, ollen\neräänlainen myöhäsyntyinen Voiture. Tämä ilmenee selvästi hänen\nteoksestaan Kavaljeeri H:n kohteliaita kirjeitä (Lettres galantes du\nChevalier d'Her..., 1683), jonka sankari esiintyy kaikissa tilanteissa\nhämmentymättömän sirosanaisesti, tahdikkaasti ja henkevästi.\nHenkevyyden suosituin ilmaisu on paradoksi ja näiden Fontenelle antoi\nsäkenöidä toisessa mainittuna vuonna ilmestyneessä teoksessaan,\nVainajien keskusteluissa (Dialogues des Morts). Sivumennen hän lausui\nsyvällisenkin ajatuksen: tiede ei tule milloinkaan saavuttamaan\nlopullista päämääräänsä, mutta sen ei pidä silti luopua ponnistelemasta\nsitä kohti. Jo varhain Fontenelle kiinnostui luonnontieteisiin.\nSelostaakseen niiden tuloksia hän kirjoitti Keskusteluja maailmojen\npaljoudesta (Entretiens sur la pluralité des mondes, 1686):\n\nKirjailija on kauniina iltana kävelyllä puistossa viehättävän\nmarkiisittaren kanssa. Kun keskustelu sattuu koskettamaan tähtiä, hän\nselittää tälle maan liikunnon. Toisena ja kolmantena iltana hän puhuu\nkuusta, arvellen sen voivan olla asuttu niinkuin maakin. Neljäntenä\nluennoidaan Mercuriuksesta, Venuksesta, Jupiterista ja Saturnuksesta.\nViidentenä kirjailija ilmoittaa kiintotähtien olevan aurinkoja, joista\njokainen valaisee omia maailmojansa. Kuudentena hän selostaa ja\nselittää uusimpia tähtitieteellisiä havaintoja. Esitystensä ohella hän\nlatelee markiisittarelle hienoja kohteliaisuuksia.\n\nNäin syntyi suosittu opettavaisen kirjallisuuden malli, monien\nHyödyllisten huvitusten pohjapiirustus, ja samalla kansantajuinen\ntieteellinen kirjallisuus, ajan valistustyön mahtavin ase. Fontenellen\nteos ei ole lisäksi vailla runollisia ansioita: sitä lukiessa avaruus\nlaajenee ja hengitys vapautuu ikäänkuin kupukansi olisi nostettu\npäältämme.\n\n1686 Fontenelle julkaisi Baylen aikakauskirjassa satiirin nimeltä\nKertomus Borneon saarelta (Relation de l'île de Bornéo) johon palaamme\ntoisessa yhteydessä.\n\nMenestyksensä rohkaisemana Fontenelle otti nyt käsiteltäväkseen\nteologian. Hollantilainen lääkäri Van Dale oli kirjoittanut Pakanain\noraakkelit-nimisen teoksen, jossa osoitti vääräksi sen eräiden\nhengellisten piirien Vergiliuksesta (I, s. 380) juontuvan väitteen,\nettä pakanain oraakkelit olivat ennustaneet Kristuksen tulon, mikä muka\nnäkyi siitäkin, että ne olivat Kristuksen syntymän jälkeen vaienneet.\nOraakkelien historiassa (Histoire des Oracles, 1687) Fontenelle toisti\nVan Dalen todistussarjan, mutta nyt järjestettynä, selvänä ja\nloogillisena, vapaan ajatuksen valaisemana. Kaikki tuntuu aluksi\nnuhteettoman oikeauskoiselta, mutta pian ymmärrämme Fontenellen\npyrkivän osoittamaan, että muidenkin kuin pakanain ihmeet ja\nennustukset ovat taika- ja herkkäuskoisuutta. Ennenkuin edes alamme\ntutkia jonkin ilmiön syytä, meidän on saatava pätevä selko siitä, onko\nkysymyksessä mikään todellinen ilmiö tai asiallinen asia eikä vain oma\nharhamme. Schlesiassa levisi, kertoo Fontenelle, 1593 huhu, että\neräälle lapselle oli kasvanut kultainen hammas. Siitä kirjoitettiin ja\npuhuttiin paljon kuten suuresta ihmeestä ainakin, kunnes muuan\nkultaseppä rohkeni tutkia sitä tarkemmin ja totesi, että kysymyksessä\noli vain tavallinen hammas, joka oli taitavasti päällystetty kullalla.\n\nTälle asteelle päästyään Fontenelle ei ollut enää Voiture, vaan\nVoltaire, jonka satiirinen ilme, epäilevä silmäys ja olkapäiden\nkohautus näkyy hänen akateemikkovainajien muistoksi pitämistään\nmuistopuheistakin (Eloges). Näissä hän muuten selosti mitä selvimmin ja\nsattuvimmin esim. Malebranchen, Leibnizin ja Newtonin saavutukset\ntieteen alalla. Hänellä oli tieteellistä tajua, joskaan ei tieteellistä\nneroutta, ja hän ymmärsi täydelleen niidenkin tieteiden merkityksen,\njotka näyttävät maallikoista hyödyttömiltä, koska niitä ei voida\nsellaisinaan soveltaa käytäntöön. Tieteellisen ajattelunsa Fontenelle\nesitti Tiedeakatemian historian esipuheessa (Préface de l'histoire de\nl'Académie des Sciences). Hänen osuutensa vanhoja ja uusia koskevaan\nriitaan on aikaisemmin selostettu.\n\nFontenelle oli valistuksen ajan edeltäjä jo 1680-luvulla ja esitti\n1700-luvun alkupuolella samaa osaa kuin Voltaire sen loppupuolella:\npatriarkan osaa, jonka jalkain juureen nuoriso kokoontui. Hän syntyi\nauktoriteettiuskon ja kuoli järjen vuosisatana, ja muodostaa sillan\nbarokista rokokoohon. Suhteessaan tieteeseen hän oli nykyaikaisen\nkäsitystavan edeltäjä.\n\n\n5\n\nSe henkilö, joka ikäänkuin kummilahjana otti vastaan kaikki edellä\nkuvatut, 1700:n vaiheilla Ranskan sivistyneistön ilmapiirissä\nleijailleet ajatuksenvapauden viitteet, viljeli ja muunsi ne elämän\nkäyteaineiksi, kylvi niitä täysin kourin elämänpolkunsa varrelle, ja\nantoi ne kuollessaan perinnöksi seuraavalle sukupolvelle, nyt jo\nkasvaneina koko vuosisataa vallitsevaksi voimaksi, oli _Voltaire_,\nRanskan valistusfilosofian suurin nimi. On kuin ajan libertiininen\nhenki olisi synnyttänyt itselleen erikoisapostolin, johon sen kaikki\npääpyrkimykset keskittyivät ja joka oli sen joka suhteessa kuvaava\ntunnus.\n\n_François Marie Arouet_ syntyi Parisissa marrask. 21 p. 1694 hyvissä\nvaroissa elävän virkamiehen, notaari François Arouet'n ja\naatelissukuisen Marie D'Aumardin viidentenä lapsena. Äidistä, joka\nkuoli hänen ollessaan 7-vuotias, ei tiedetä paljoa, mutta hänen\ntuttavuussuhteidensa ansioksi otaksutaan se, että lapsi pääsi jo\nvarhain sivistävään, kirjalliseen, vapaamieliseen seurapiiriin. Äidin\nystävä apotti Chateauneuf opetti hänelle uskontoa (deismiä) ja tiedon\nalkeita, toimittaen hänet kymmenvuotiaana sisäoppilaaksi jesuiittain\njohtamaan Ludvig Suuren collegiumiin, samaan, jota Molière oli käynyt.\nTäällä ollessaan hän kerran vieraili Ninon de Lenclos'n salongissa,\nsaaden tältä lahjaksi 2.000 frangia kirjojen ostoa varten. Jesuiitat\nantoivat hänelle latinaan pohjautuvan kasvatuksen, johon ei siis\nsisältynyt ajankohdan tieteen eikä käytännön tuntemusta, mutta joka\nmerkitsi paljon tulevalle kirjailijalle. Nuori Arouet oli ahkera\noppilas ja muisteli opettajiansa kiitollisena. Uskonnolliset epäilykset\ntuskin heräsivät vielä tänä kaikin puolin onnellisena aikana.\nOppilaiden elintasoa valaisee mm. se pieni tieto, että he olivat\nnälkävuotena 1709 \"pakotettuja\" syömään -- ruisleipää (pain bis).\n\nPalattuaan kotiin 1711 nuori Arouet, joka oli jo koulussa tullut\nkuuluisaksi nokkelana säeseppona, ilmoitti haluavansa ryhtyä vapaaksi\nkirjailijaksi. Notaari Arouet'n mielestä tätä ei voinut pitää\nvarsinaisena ammattina, vaan oli pojan opiskeltava lakimieheksi. Poika\noli tottelevinaan, mutta vietti enimmän aikansa Templessä,\nJohannesritarien \"suurpriorin\" Philippe de Vendômen palatsissa, jonne\najankohdan kuuluisimmat elostelijat ja libertiinit kokoontuivat.\nSeurueen keskushenkilönä oli Vendômen rippi-isä, apotti _Guillaume de\nChaulieu_ (1639-1720), Epikuroksen ja Lucretiuksen oppilas, näppärä\nrunoseppo ja tunnettu älyniekka. Saatuaan tietää poikansa oleskelevan\ntällaisessa seurassa Arouet lähetti hänet Haagiin attaseaksi Ranskan\nlähetystöön, jota johti Chateauneufin apotin veli, samanniminen\nmarkiisi. Haagissa nuori Arouet kuitenkin joutui ranskalaisten\nemigranttien vastustushenkiseen ja vapaamieliseen piiriin ja rakastui\nprotestanttilaiseen Olympe Dunoyer'hen, \"Pimpetteen\". Varjellakseen\nhäntä tässä muodossa uhkaavilta vaaroilta isä kutsui hänet takaisin\nParisiin, jossa hän jälleen oli lukevinaan ja harjoittelevinaan lakia,\nmutta tosiasiassa seurusteli taas Templessä, sepitteli purevia\nivarunoja ja hankki vaikutusvaltaisia tuttavuuksia. Notaari Arouet oli\naiheettomasti huolissaan pojastaan: tällä ei ollut taipumuksia\nsiveellisesti huonoon elämään. Päinvastoin hän jo varhain osoitti\nsuurta, mm. aineellisia etuja silmällä pitävää elämäntaitoa, ja\nnoudattamatta Temple-tuttavuuksiensa typerää, huonoa esimerkkiä käytti\nheitä vain hyväkseen. Ivarunojen vuoksi, joista pelkäsi koituvan\nikävyyksiä, isä piti häntä maaseudulla kokonaisen vuoden (1714-1715),\njonka poika käytti ahkeraan historian opiskeluun. Palattuaan Parisiin\nheti Ludvig XIV:n kuoltua hän joutui taas Templen seuraan ja pian\nMainen herttuattaren salonkiin, Sceaux'n linnaan. Ehkäpä herttuattaren\npyynnöstä, joka vihasi Orléansin prinssiä, holhoojahallitsijaa, hän\nsepitti tästä ja tämän tyttärestä äärimmäisen häväiseviä epigrammeja\nsillä seurauksella, että sai poistua Parisista (1716). Saatuaan palata\ntakaisin häntä syytettiin seuraavana vuonna kahden uuden häväistysrunon\nkirjoittamisesta, ja vaikka olikin tällä kerralla viaton, hän joutui\nBastilleen, jossa oli lähes vuoden (1717-1718). Siellä hän viimeisteli\njo aikaisemmin sepittämänsä murhenäytelmän, Oidipuksen (Oedipe), joka\nesitettiin syksyllä 1718 ja saavutti suuren menestyksen: sitä\nnäyteltiin 45 kertaa. Tällöin hän käytti ensimmäisen kerran\n\"Voltaire\"-nimeä, jonka arvellaan syntyneen anagrammina sanojen \"Arouet\nl. j.\" (= le jeune = Arouet nuorempi) kirjaimista, muuttaen u:n v:ksi\nja j:n i:ksi, kuten anagrammeja tehtäessä on sallittua. Varsinaisesta\nnimestään Voltaire ei milloinkaan laillisesti luopunut; uuden nimensä\nhän kirjoitti kernaasti \"de Voltaire\". Oidipuksen tuottamilla tuloilla\nhän näyttää aloittaneen rahakeinottelunsa.\n\nVuodet 1718-1725 ovat Voltairen elämässä vaihe- ja kokemusrikkaita,\nniihin sisältyy kaksi epäonnistunutta murhenäytelmää, Artémire (1720)\nja Mariamne (1724), ja huvinäytelmä Epähieno (L'Indiscret, 1725);\nHenriade-runoelma, jota hän oli kauan valmistellut ja joka painettiin\nyksityisesti 1724; isän kuolema (1721), jolloin hänelle jäi korkotuloja\n4.000 livreä vuodessa; regentin myöntämä 2.000 livren eläke, jonka\nkorvaukseksi -- tai saadakseen lisää -- hän tarjoutui kardinaali\nDubois'n palvelukseen (diplomaatiksi, kuten itse sanoi, vakoojaksi,\nsanoivat vihamiehet); matkoja viimeksimainitun laatuisissa asioissa;\nalituinen \"vierailuvakoilu\" aatelisten piireissä; isorokko (1723); ja\nkaksi selkäsaunaa (1721 ja 1725), joista toisella tuli olemaan\nkohtalokas vaikutus hänen elämäänsä. Näihin vaiheisiin kuuluu\nlisäksi henkinen muuttuminen: Temple-huvittelijasta oli tullut\nuskonnollisen suvaitsevaisuuden saarnaaja, kuten näkyy Henriadesta,\nvälinpitämättömästä libertiinistä kristinuskon vihaaja, mikä selvästi\nilmenee jo Oidipuksesta (\"pappien tiede perustuu herkkäuskoisuuteemme\")\nja eräästä runosta. Voltairen maailmankatsomus oli siis suurin piirtein\nvalmis silloin, kun Rohanin herttua pieksätti hänet palvelijoillaan.\nAsia oli seuraava:\n\nVoltaire joutui oopperassa sananvaihtoon mainitun herttuan kanssa, joka\nkysyi halveksivasti hänen nimeään. Voltaire vastasi: \"Aloitan omaani,\nte lopetatte\". Ollessaan muutaman päivän kuluttua päivällisillä Sullyn\nherttuan luona hänet kutsuttiin ulos: mentyään kadulle hän sai\nselkäsaunan, jota toimitusta Rohanin herttua kylmästi katseli\nvaunuistaan. Sully kohautteli hartioitaan; kukaan Voltairen hienoista\nystävistä ei tahtonut puuttua asiaan. Voltaire opetteli miekkailua ja\nhaastoi herttuan kaksintaisteluun. Tämä oli ottavinaan haasteen\nvastaan, mutta toimittikin Voltairen Bastilleen, josta hänet oman\ntoivomuksensa mukaan saatettiin Englantiin (1726).\n\nMutta kaikesta huolimatta täytyy sanoa Voltairen ansainneen\nkurituksensa. Alituiseen pyrkiessään ylimysten seuraan, joiden suosion\nsaavutti etupäässä terävällä kielellään, Voltaire osoitti halveksivansa\nomaa säätyänsä ja alentui \"herrojen narriksi\". Joka menettelee näin, ei\nvoi ylpeillä luonteensa itsenäisyydestä eikä puhtaudesta. Lisäksi\nVoltaire oli tehnyt muutamia vuosia aikaisemmin aivan samoin kuin\nRohanin herttua: loukannut teatterissa näyttelijä Poissonia, vastannut\ntämän kaksintaisteluhaasteeseen röyhkeästi, \"ettei hänen asemassaan\noleva henkilö voinut otella näyttelijän kanssa\", koettanut pieksättää\nhäntä, mikä kuitenkin oli Poissonin varovaisuuden vuoksi jäänyt\ntekemättä, ja halpamaisesti, päästäkseen taistelusta, toimittanut hänet\npidätetyksi. Toivottavasti Voltaire muisti Rohanin kätyrien iskujen\nsataessa selkäänsä tämän menettelynsä, ymmärsi olleensa yhtä\nennakkoluuloinen \"ylimys\" kuin konsanaan Rohan, ja oivalsi, ettei\nhänellä ollut siihen hetkeen saakka ollut oikeata käsitystä ihmisen\ntodellisesta arvosta. Pelkäämme kuitenkin tämän syventymisen ja\nomakohtaisen tuomiollekäynnin jääneen tapahtumatta, koskapa ylimysten\nseura oli Voltairelle tästä perinpohjaisesta nolauksesta huolimatta\nyhtä rakasta ja välttämätöntä kuin ennenkin. Hänen puolustuksekseen on\nsanottava, että se oli siihen aikaan neron pakollinen portti\nkuuluisuuteen; jalojen luonteiden ei kuitenkaan ollut pakko mennä siitä\nkontallaan.\n\nVoltaire oleskeli Englannissa kolme vuotta (1726-1729), käyden\nkuitenkin välillä salaa Parisissa. Bolingbroke, jonka hän oli tavannut\nParisissa, otti hänet avosylin vastaan salongissaan, jossa hän tutustui\nSwiftiin, Popeen, Youngiin, Thomsoniin ym. Kuningas Yrjö II ja\nkuningatar Caroline osoittivat hänelle huomaavaisuutta, mikä oli\nsamalla pieni mielenosoitus Parisiin päin, ja Voltaire käytti heidän\nsuosiotaan hyväkseen omistamalla kuningattarelle Henriaden käännöksen,\njolla ansaitsi muutamia tuhansia puntia. Mutta siihen nähden, mitä\nVoltaire todella Englannista sai, on oltava pidättyväisiä. Hänhän oli\nensinnäkin oppinut ranskalainen, joka yleensä katsoi tietävänsä asiat\nparemmin kuin aina jonkin verran barbaariset englantilaiset: sellainen\nhenkilö ei juuri ota oppia muilta. Aikansa tieteen yleissisällykseen\nhän oli jo Englantiin tullessaan perehtynyt mm. Baylen ja Fontenellen\nteoksista, ja tarvitsi siinä suhteessa vain yksityiskohtien\nsyventämistä. Englannin valtiomuoto ja parlamentarismi jäivät hänelle\nyleensä vieraiksi, sillä Voltaire oli vanhoillinen kaikissa muissa\npaitsi uskontoa ja moraalia koskevissa kysymyksissä. Englantilaisten\nporvarillinen moraali, jota Addison edusti ja julisti, jäi samoin\nvieraaksi tälle Templen oppilaalla, joka pysyi koko ikänsä\nlibertiininä. Baylen ja Locken suvaitsevaisuus, joka perustui\nuskonnonvapauden kunnioittamiseen, oli toista kuin Voltairen\n\"suvaitsevaisuus\", joka ei sietänyt uskontoja ollenkaan ja oli siis\neräältä osalta ahdasmielisyyttä. Voltaire palasi Englannista näissä\nsuhteissa jokseenkin samana miehenä kuin oli sinne mennyt; muissa\nsuhteissa hän rikastui siellä. Niinkin pitkällinen oleskelu vieraan\nkulttuurin keskellä, jonka poliittiset pyrkimykset vielä suuntautuvat\nkotimaata vastaan, on omiaan avaamaan silmiä, laajentamaan näköaloja ja\naiheuttamaan vertailuja. Näin kävi Voltairalle ja täten saatuja\nvaikutteita tehosti tutustuminen Shakespeareen, Shaftesburyn--Popen\noptimismiin, Swiftin satiiriin, Locken filosofian tieteelliseen\nrakennelmaan ym. Templen libertiinistä, jonka harrastukset olivat\nolleet etupäässä esteettistä laatua, tuli täten Englannissa ajankohdan\nsuuria kysymyksiä pohtiva yhteiskuntaihminen.\n\nPalattuaan laillisella luvalla kotimaahan Voltaire asui 1729-1733\nkreivitär Fontaine-Martelin turvissa, lisäsi omaisuuttaan onnistuneella\narpajaiskeinottelulla, ja omistautui kirjallisiin töihinsä. Tulokset\nolivat huomattavia: murhenäytelmät Brutus (1730), Eriphile ja Zaïre\n(1732), joista viimeksimainittu kuuluu hänen ja koko aikakauden\nparhaisiin saavutuksiin; Kaarle XII:n historia (1731); Filosofisia\nkirjeitä englantilaisista (Lettres philosophiques sur les Anglais)\nja Aistin temppeli (Temple du goût), molemmat 1734. Kirjeet\ntakavarikoitiin ja pyöveli poltti ne; tekijä määrättiin vangittavaksi.\nHän oli kuitenkin turvassa Lothringissa, Cireyn linnan herrattaren,\nmarkiisitar du Châtelet'n luona, jonka ystäväksi oli päässyt kreivitär\nFontaine-Martelin kuoltua 1733.\n\nCireyssä Voltaire asui ystävättärensä kuolemaan eli 1749:ään saakka.\nHän oli oppinut tuntemaan viranomaiset ja koetti tämän jälkeen\njohdonmukaisesti välttää ikävyyksiä, ei luopumalla aatteidensa\nlevittämisestä, vaan kätkemällä ja kieltämällä osuutensa siihen, jos\nhäntä syytettiin. Näin hänestä tuli vuosisadan taitavin propagandisti,\njoka aina osasi pelastaa häntänsä oven raosta. Markiisitar kyllästyi\npian yksipuolisesti aivovoimaiseen ystäväänsä ja otti nuoren, kauniin\nrakastajan -- itse hän oli ruma kuten Voltairekin --, mutta kirjailija\noli jo Templessä tottunut näissä asioissa suvaitsevaiseksi ja tyytyi\nosaansa; samoinhan oli hänen ilmestyessään taloon saanut tehdä itse\nmarkiisi, laillinen puoliso, joka vietti vaimonsa ja tämän ystävien\nrinnalla unohdettua varjoelämää.\n\nCireyn vuodet ovat muistettavia ahkerasta työstä ja sen\nmonenlaatuisista tuloksista. Näytelmät Alzire (1736), Mahomet (1742),\nMérope (1743), Sémiramis (1748) ja Nanine (1749) todistavat hänen\nvirkeistä draamallisista harrastuksistaan, jotka sitäpaitsi saavuttivat\ntoiseksi ja kolmanneksi mainituilla kauniin taidevoiton. Satiiri\nMaailmanmies (Le Mondain, 1736) tuotti hänelle ikävyyksiä, niin että\nhän piti parhaana oleskella jonkin aikaa Brysselissä. Runoelma\nSeitsemän keskustelua ihmisestä (Sept Discours sur l'homme, 1738),\ntutkielma Newtonin filosofian aineksista (Eléments de la philosophie de\nN., 1738) ja romaani Zadig (1748) edustavat hänen filosofisten ja\ntieteellisten pyrkimystensä tuloksia. Cireyssä ollessaan hän joutui\nkirjeenvaihtoon mm. Fredrik II:n kanssa (Preussin kuninkaalle -- Au roi\nde Prusse, 1740), joka välttämättä tahtoi saada hänet luokseen. Siellä\nhän myös valmisteli Ludvig XIV:n vuosisataa (Siècle de Louis XIV, 1751)\nja Tutkielmaa tavoista (Essai sur les moeurs, 1754) sekä kirjoitteli\nOrléansin neitsyttä (La Pucelle, 1755), jonka oli jo aikaisemmin\naloittanut ja jonka julkaisemisen markiisitar esti. Hänen yhä kasvava\nkuuluisuutensa ja ystäviensä, mm. rouva de Pompadourin ponnistukset\nsaivat Ludvig XV:n leppymään, niin että Voltaire nimitettiin\nviralliseksi historioitsijaksi (1745), samaan toimeen, joka oli ollut\nBoileaulla ja Racinella yhteisenä, kuninkaan vakinaiseksi\nkamariherraksi ja Akatemian jäseneksi (1746). Historioitsijan ja\nkamariherran toimesta oli tukeva vuosipalkka; kun Voltaire oli vuotta\naikaisemmin perinyt veljeltään, jonka kanssa ei muuten seurustellut,\ntämä kun oli ankara jansenisti, 6.000 livren vuositulot, voimme todeta\nhänen raha-asioidensa kehittyneen yhä edullisempaan suuntaan. Kun\nmuistamme itse paavin antaneen hänelle tunnustusta kunniarahan\nmuodossa, minkä johdosta Voltaire omisti hänelle Mahometin, voimme\ntodeta Voltairen ulkonaisen menestyksen olleen monipuolinen ja hänenkin\nitserakkaudelleen riittävä.\n\nVastoinkäymiset alkoivat kuitenkin pian. Voltaire oli liian\nteräväkielinen ollakseen onnistunut hovimies. Hänen monet vihollisensa\n-- todellisia ystäviä hänellä ei ollut -- saivat kuninkaan suosion\njäähtymään, mikä ei liene ollutkaan vaikeaa, Ludvig XV kun älykkäänä\nmiehenä varmaan ainakin aavisti Voltairen työn epäilystä ja hajaannusta\nkylvävän merkityksen. Lisäksi rouva de Pompadour nousi häntä vastaan,\nvalttina draamakirjailija Crébillon vanhempi, jonka kanssa Voltaire\njoutui riitaan ja kilpailuun, (seurauksina murhenäytelmät Oreste, 1750,\nja Pelastettu Rooma -- Rome sauvée, 1752). Markiisittaren kuollessa hän\noli siis kiusallisessa tilanteessa, vaarana vielä se ikävyys, että oli\nehkä pakotettu perustamaan oman talouden. Pelastuakseen hän päätti\nvihdoinkin ottaa vastaan Fredrik II:n kutsun ja matkusti Berliniin\n1751. Pyytäessään matkalupaa kuninkaalta, sillä hän ei tahtonut olla\nkarkuri, hän sai kylmän vastauksen: \"Minulle on yhdentekevää, minne\nherra Voltaire matkustaa\".\n\nFredrik II menetteli epäviisaasti kutsuessaan Voltairen luoksensa;\nhänen olisi pitänyt tuntea tämä ja itsensä siksi hyvin, että olisi\noivaltanut läheisen toveruuden mahdottomaksi. Lisäksi hän menetteli\nväärin Voltaireä kohtaan käsitellessään häntä ainakin joskus kuten\nmuitakin runoilijoitaan pilansa esineinä, appelsiinina, josta, kuten\nsanoi, \"aikoi puristaa mehun heittääkseen sitten kuoren pois\", ja\npidättämällä hänet hänen lähdettyään Frankfurtissa. Muuten\nFredrik kohteli Voltaireä kuninkaallisesti: antoi hänelle\nPour-la-Mérite-ritarimerkin ja kamariherran arvon, 20.000 kultafrangia\nvuodessa ja loistoasunnon välittömässä läheisyydessään, ja koetti\ntarkasta järjestyksenhalustaan ja oikeudentunnostaan huolimatta sietää\nVoltairen epäsäännöllisyyksiä ja kolttosia, painaen niitä villaisella\nniin pitkälle kuin mahdollista. Voltairestä taas on sanottava, että\nvaikka hän ei alentunutkaan sille tasolle kuin kuninkaan tavalliset\nlautasennuolijat, hänessä ei kuitenkaan ollut riittävästi gentlemannia\npuolustaakseen yksilöllisyyttään arvokkaasti. Hän oli mustasukkainen\netuoikeutetun asemansa puolesta aate- ja runoilijaveljilleen,\ntoimittaen mm. Baculard d'Arnaudin karkoitetuksi, ahne, levoton ja\nilkeä, pyrkien mestaroimaan ja loukkaamaan Fredrikin muita vieraita,\nmistä tämä ei pitänyt. Hän riitautui suotta Lessingin kanssa; sekaantui\nerään Dresdenin juutalaisen likaiseen rahakeinotteluun ja koetti pettää\ntätä tavalla, jota nykyisin sanottaisiin allekirjoitetun asiakirjan\nväärennykseksi, mikä kaikki tuli ilmi syntyneessä oikeudenkäynnissä; ja\nkirjoitti häväistyskirjoituksen (Diatribe du Docteur Akakia, 1752)\nBerlinin Tiedeakatemian puhemiestä, maanmiestänsä Maupertuis'ta\nvastaan, hankkien siihen petoksella kuninkaan julkaisuluvan ja\npainattaen sen hänen pian seuranneesta kiellostaan huolimatta. Tämäkin\nriita loppui sovintoon, joka oli kuitenkin näennäinen. Voltaire oli\npäättänyt lähteä ja sai kuninkaalta siihen luvan (maaliskuussa 1753).\nToukokuussa hänet pidätettiin Frankfurtissa ja hänen tavaransa\ntarkastettiin: kuningas etsi eräitä julkaisemattomia runojaan, jotka\nVoltaire oli vienyt mukanaan, kenties aikoen tehdä kuninkaan niiden\npohjalla naurunalaiseksi. Voltairen ikävimpiä ja arkaluontoisimpia\ntehtäviä oli muuten kuninkaan runojen arvosteleminen ja hänen\nranskankielensä oikominen. Saksassa ollessaan Voltaire julkaisi Ludvig\nXIV:n vuosisadan, Marcus Aureliuksen ja fransiskaanimunkin keskustelun\n(Dialogue entre Marc Aurèle et un récollet, 1751), Mietteitä\nhallituksesta (Pensées sur le gouvernement, 1752) ja kertomuksen\nMicromegas (1752).\n\nOleskellessaan Colmarissa (1754), jonne oli jäänyt uskaltamatta mennä\nsyvemmälle Ranskaan, koska hänen tietämättänsä painettu Tutkielma\ntavoista oli siellä herättänyt uutta pahaa verta, Voltaire koetti\nlepyttää vihollisiaan pukeutumalla kuin kettu munkinkaapuun eli\nripittäytymällä ja käymällä Herran Ehtoollisella, mikä oli häntä\nitseään alentava ja kristillisyyttä sekä rehellisyyttä loukkaava teko.\nVuodet 1755-1758 hän asui Genèven lähellä \"Sulo\"- (Les Délices-)\nnimisellä maatilalla, josta Genèven reformeerattujen vanhinten\nvastenmielisyys moista naapuria kohtaan karkoitti hänet Ranskan\npuolelle rajaa, Genève-järven rannalla olevalle Ferneyn tilalle. Täällä\nVoltaire eli loppuikänsä eli kaksikymmentä vuotta, turvassa vainoilta\nja sikäli entistä rohkeampana aatteellisena taistelijana, \"Ferneyn\npatriarkkana\", joksi häntä sanottiin. Siihen saakka hän oli ollut\netupäässä kirjailija: eepikko ja dramaatikko; nyt hänestä tuli\nvoittopuolisesti filosofi ja taistelija.\n\nHänen kirjailijatoimintansa tuloksista Saksasta-lähdön jälkeen\nmainittakoon _satiiriset runoelmat_: Lissabonin onnettomuuden johdosta\n(Sur le Désastre de Lisbonne, 1756), jossa hän kokonaan luopui\naikaisemmin omistamastaan Shaftesburyn--Leibnizin parasta mahdollista\nmaailmaa koskevasta optimismista ja joka on hänen Candide-romaaninsa\n(1759) esityö; Miesparka (Le Pauvre diable, 1758), joka oli kohdistettu\npappeja ja hänen etevää kriitikkoaan E. Fréronia vastaan; Turhuus (La\nVanité, 1760); ja Venäläinen Parisissa (Le Russe à Paris, 1760); eräät\nrunomuotoiset _kirjeet_: Boileaulle, 1769, Horatiukselle, 1772;\n_murhenäytelmät_: Kiinan orpo (L'Orphelin de la Chine, 1755, katso I,\ns. 192); Tancred (1760); Tulenpalvojat (Les Guèbres, 1769); Minoksen\nlait (Les Lois de Minos, 1773); ja Irène (1778); sekä _huvinäytelmä_:\nSkotlannitar (L'Écossaise, 1760), joka oli suunnattu Fréronia vastaan;\n_kirjallisuushistoriallinen tutkielma_: Corneillen selityksiä\n(Commentaire sur Corneille, 1764); _historialliset teokset_: Venäjän\nhistoria Pietari Suuren aikana (Histoire de la Russie sous Pierre le\nGrand, 1763); Suppea katsaus Ludvig XV:n hallitusaikaan (Précis du\nrègne de Louis XV, 1768); ja Parisin parlamentin historia (Histoire du\nParlement de Paris, 1769); _filosofiset ja poleemiset teokset_:\nTutkimus suvaitsevaisuudesta (Traité sur la Tolérance, 1763);\nFilosofinen sanakirja (Dictionnaire philosophique, 1764); Zapatan\nkysymykset (Les Questions de Zapata, 1767); ja Kreivi Boulangvillier'n\npäivälliset (Le diner du Comte de B., 1767); _filosofiset romaanit_:\nJeannot ja Colin (1764); Viattomuus (L'Ingénu, 1767); Neljänkymmenen\ntaalerin mies (L'homme aux quarante écus, 1768); ja Babylonian\nprinsessa (La Princesse de Babylone, 1768). Lisäksi hänen suunnattoman\nlaaja _kirjeenvaihtonsa_. Hänen kootut teoksensa ilmestyivät 70:nä\nosana vv. 1785-1789.\n\nVoltairen elämästä Ferneyssä on muuten kerrottava se, että hän muodosti\nkodistansa pienoishovin, joka oli yhtä kuuluisa kuin Ranskan tai\nPreussin kuningashovit ja jossa hän Euroopan henkisenä hallitsijana,\nFredrik II:n, Katariina II:n ja Kustaa III:n tasavertaisena\nkirjeenvaihtotoverina, otti vastaan pyhiinvaellukselle tulevaa\n\"valistuneistoa\". Hän osoittautui eteväksi tilanhoitajaksi, kohteli\nalustalaisiansa hyvin ja isällisesti, kohentaen heidän taloudellista\nasemaansa, ilmaisi turhamaisuuttaan hankkiessaan itselleen ostamalla\n\"Tournayn kreivin\" arvon, ja suuruudenhullua, loukkaavaa uhma-, pelko-\nja taikuusmieltä rakennuttamalla kirkon, johon hankki paavilta\npyhäinjäännöksen ja kirjoitti sanat: \"Jumalalle pystytti Voltaire\" (Deo\nerexit V.). Hänen aatteellisista asenteistaan mainittakoon, että hän\nliittyi Rousseaun vastustajiin ja kannatti kiihkeästi ensyklopedisteja,\nkohottaen heidän kanssaan vallitsevaa järjestelmää vastaan kiihkeän\nsotahuudon: \"Ecrasez l'infâme! -- Musertakaa se kurjat!\" jonka\nensimmäinen lausuja kuitenkin lienee Fredrik II. Katoamattoman kunnian\nVoltaire saavutti taistelullaan viattomien puolesta. Erästä Toulousen\nprotestanttista porvaria Jean Calas'ta syytettiin 1761 siitä, että hän\noli kuristanut poikansa estääkseen häntä kääntymästä katoliseen uskoon.\nKatolisen rahvaan painostuksen johdosta hänet tuomittiin ja mestattiin\n1762. Oltuaan aluksi välinpitämätön Voltaire vihdoin oivalsi asian\naatteellisen arvon sinänsä ja aseena katolisuutta vastaan sekä kai\nlisäksi sen mainosmerkityksen, ja aloitti kolme vuotta kestäneen\nsitkeän taistelun, jonka tuloksena oli, että kuningas ja valtioneuvosto\nyksimielisesti julistivat oikeusmurhan tapahtuneeksi. Katolisuus oli\nkärsinyt koko Euroopan silmäin edessä musertavan tappion. Useissa\nmuissakin tapauksissa Voltaire käytti tehokkaasti vaikutusvaltaansa\nviattomien puolustamiseksi ja pelastamiseksi; tästä hänen toiminnastaan\nhumaanisuuden hyväksi oli mm. seurauksena, että kidutuksen käyttäminen\nsyytettyjä tutkittaessa vähitellen lakkasi.\n\nVoltairen kodille antoivat viihtyisyyttä hänen sisarentyttärensä\nrouva Denis, jolla näyttää olleen jonkin verran vaikea luonne, ja\nottotyttärensä Reine Philiberte de Varicourt, sittemmin markiisitar de\nVillette. Rouva Denis'n kehoituksesta ja omasta halustaankin Voltaire\nlähti 1778 käymään Parisissa, jossa hänet otettiin vastaan suurenmoisin\njuhlallisuuksin. Irènen ensi-esityksessä, maalisk. 16 p., hänet\nseppelöitiin laakerilla. Kaikesta tästä johtuneen liikarasituksen\nvuoksi hän sairastui ja kuoli toukok. 30 p. Pappeja oli pyydetty\nsaapuville, mutta heidän tullessaan Voltaire ei ollut enää täysin\ntajuissaan. Hän ei nauttinut Herran Ehtoollista eikä saanut viimeistä\nvoitelua, minkä johdosta -- kun hän siis kuoli tekemättä sovintoa\nkirkon kanssa -- Parisin arkkipiispa kielsi häneltä kristillisen\nhautauksen. Hänet haudattiin sen vuoksi maaseudulle, Champagnessa\nolevaan Scellièresin luostariin, kiirehtien toimitusta, ettei\nsikäläinen piispa ehtisi sitä kieltää. Hänen sydämensä irroitettiin\npalsamoitaessa ja annettiin markiisitar de Villettelle, joka talletti\nsen hopeakotelossa Ferneyhin. Heinäk. 10 p. 1791 ruumis siirrettiin\nPanthéoniin, josta se nähtävästi restauraation aikana vietiin jonnekin\nvihkimättömään maahan, koskapa arkku, kun sydän 1864 aiottiin liittää\nmuuhun tomuun, todettiin tyhjäksi. Sydäntä säilytetään Parisin\nKansalliskirjastossa.\n\n\n6\n\nVoltaire herättää sekä vastenmielisyyttä että ihailua riippuen siitä,\nmikä puoli hänen monisävyisestä luonteestaan, elämästään tai kirjavasta\ntuotannostaan milloinkin asuu mielessämme etusijalla. Tuomiota, joka ei\njäisi joltakin kannalta yksipuoliseksi, ei liene mahdollista langettaa\ntästä tuhatsärmäisestä sielusta, joka sädehtii tänään toisena kuin\neilen ja on syvimmän vastenmielisyytemmekin hetkinä tunnustettava\nomalaatuisen nerouden lähteeksi.\n\nOlemme nähneet, että hän hankki itselleen rikkautta sekä\nkeinottelemalla -- muun lahjakkuutensa ohella hän oli finanssinerokin\n-- että loisimalla ylimysten hoveissa; että hän rakasti mukavuuksia ja\nylellisyyttä, tahtoen nauttia kulttuurin kaikista eduista:\n\n    J'aime le luxe et même la mollesse,\n    Tous les plaisirs, les arts de toute espèce,\n    La propreté, le goût, les ornements --\n\n    Mä pidän loistosta ja nautinnoista\n    Ja taitetusta kaikenlaatuisista\n    Ja puhtaudesta, mausta, koristeista.\n\n                           (Maailmanmies).\n\nHän oli onnellinen silloin, kun tiesi olevansa rikas ja tunsi\nturhamaisuutensa tulleen tyydytetyksi, ja käytti osan tarmostaan ja\nlahjakkuudestaan näiden onnensa edellytysten hankkimiseksi ja niiden\nkurittamiseksi, jotka asettuivat tässä suhteessa esteiksi. Hän oli\ntällöin kiivas, ilkeä ja leppymätön, käyttäen häikäilemättä herjauksia\nja panettelua kuin uusi Aretino. Toiselta puolen hän oli nuoruutensa\nvahingoista viisastuneena äärimmäisen varovainen -- emme tahdo käyttää\nsanaa \"pelkuri\" -- silloin, kun olisi pitänyt rehellisesti, oman\nmukavuuden menettämisen uhalla, vastata sanoistaan. Esimerkiksi hän\nkirjoitti rouva Du Deffandille lokak. 3 p. 1764: \"Olen yhtä\nsuutuksissani kuin tekin siitä, että tätä pientä kirjaa (Filosofista\nsanakirjaa), joka on täynnä otteita toisen ja kolmannen vuosisadan\nIsien kirjoituksista, pidetään minun tekemänäni. Panettelu on\nluonnostaan järjetöntä, mutta vaikka niinkin, se silti voi aikaansaada\npaljon pahaa. Se on pannut tämän kirjan minun tiliini kuninkaan läsnä\nollessa, mikä häiritsee vanhuuttani, jonka tulisi saada olla\nrauhallinen\". Nykyaikainen luonnetiede pitää Voltairea ns.\nshizothymisenä sankaritempperamenttina, kylmien laskelmoitsijain\nluokkaan kuuluvana, Erasmuksen ja Wallensteinin henkisenä veljenä.\n\"Olkaa siveellisiä\", hän kirjoitti eräälle ystävälleen, \"valehdelkaa,\nvalehdelkaa! Pitää valehdella kuin paholainen, ei arasti eikä joskus,\nvaan rohkeasti ja aina!\" [E. Kretschmer, Körperbau und Charakter,\ns. 229.]\n\nTämän epikurolaisen, Rousseaun ajattelulle siis kokonaan vieraan\nluonteenpuolen vastapainoksi on myönnettävä, ettei Voltaire ollut\nitsekäs. Vaikka hän saattoikin hieroa kultarahan suuruista kauppaa\nmelko kauan, hän oli silti antelias tarvitseville ja muuten avulias,\nkuten esim. Ferneytä koskevasta kuvauksestamme on käynyt ilmi.\nKirjeessään Horatiukselle hän sanoo:\n\n    J'ai fait un peu de bien; c'est mon meilleur ouvrage.\n\n    Oon tehnyt hiukan hyvää; se paras työni ompi.\n\nSamaa vapautta, jota itselleen, hän vaati myös muille, ja ainakin\nsaarnasi suvaitsevaisuutta, vaikka ei itse sen olemusta ymmärtänyt eikä\nnoudattanut. Kirjeessään Boileaulle hän sanoo:\n\n    J'ose aux persécuteurs prêcher la tolérance;\n    Je dis au riche avare: \"Assiste l'indigent\",\n    Au ministre des lois: \"Protège l'innocent\".\n\n    Ma suvaitsevaisuutta saarnaan vainoojille\n    Ja ahnaan rikkaan käsken puutteenalaist' auttaa\n    Ja tuomaria varjelemaan viatonta.\n\nVoltairen luonteeseen kuului vielä herkeämätön henkisen toiminnan halu.\nHän käsitti ihmisen sielun Jumalan huostaamme uskomaksi tuleksi, jota\nmeidän on ylläpidettävä kaikella, mitä pidämme arvokkaimpana, ja jonka\nportit meidän on avattava tieteille ja tunteille. Tämä sielun virkeä\nvastaanottavaisuus varmaan piti hänen henkensä nuorteana koko pitkän\niän aina kuolinhetkeen saakka.\n\nVallankumoukselliset eivät olisi haudanneet häntä Panthéoniin, jos\nolisivat tienneet, että Voltaire oli aristokraatti; jos hän olisi\nelänyt, heidän todennäköisesti olisi täytynyt mestata hänet saadakseen\nhänen suunsa tukituksi -- mikäli olisivat saaneet häntä kiinni, sillä\nturvallisuudestaan tarkoin huolehtiva Voltaire olisi tietenkin\nlivahtanut ajoissa rajan taakse. \"Kun yhteinen kansa alkaa filosofoida,\non kaikki hukassa\", hän lausui. Hän oli koko olemukseltaan ylhäisön\nimartelija, joka meni niin pitkälle, että mielisteli rouvia de\nPompadouria ja Dubarryta ja ilmaisi hyväksyvänsä Puolan jaon; yleensä\nhän hyväksyi kaikki \"valistuneiden despoottien\" teot.\n\nVoltairen luonteessa ja lahjakkuudessa oli se suuri vika, että häneltä\npuuttui syventymisen kyky. Tämä ilmenee siitä, ettei hänellä ollut\nlujaa kantaa ei uskonnossa eikä filosofiassa, mikä merkitsee\nedellisessä tapauksessa sitä, ettei hänellä ollut todellista\nuskonnollista tunne-elämää, ja jälkimmäisessä sitä, että hän oli\nkykenemätön syvällisempään loogilliseen ajatteluun. Tosiasia on, ettei\nVoltairellä ole tekijänoikeutta ainoaankaan lausumaansa aatteeseen,\nvaan hän oli kuten jo Marivaux sanoi, \"yleisajatusten täydellistymä\"\n(\"la perfection des idées communes\"): nerokas kansantajuistuttaja,\naikakautensa etevin julkisuustaistelija, \"sanomalehtimies\",\n\"propagandisti\", joka itse ymmärtämättä suvaitsevaisuuden olemusta\nkuitenkin teki sen hyväksi enemmän kuin ainoakaan siihen saakka.\nIhmisen ajatusrakennelmissa -- filosofiassa, teologiassa -- on yleensä\nsuurempi osa harhaa; sekin, joka repii ne rikki, hyödyttää totuuden\netsijöitä, vaikka ei kykenekään itse rakentamaan uutta sijaan.\n\nVoltaire ei kyennyt luomaan taiteessaankaan omia suuntiaan, vaan\nkannatti klassillisuuden perinteitä sellaisina, joiksi 1600-luvun\nsuurkirjailijat olivat ne käsittäneet. Draamasta ja eepoksesta\nlausumiaan itsenäisiä ajatuksia hän ei kyennyt tehokkaasti käytännössä\ntoteuttamaan. Hänen tyylimestarinsa oli Boileau, jonka opetukset hyvän\naistin välttämättömyydestä hän tarkoin otti varteen. Filosofisessa\nsanakirjassaan (artikkeli Goût) hän sanoo: \"Kaikilla aloilla osoitamme\nparasta aistia jäljittelemällä luontoa mitä uskollisimmin, taitavimmin\nja viehättävimmin\". Jättäen hänen runoilija- ja historioitsijatyönsä\nkäsittelemisen näiden alojen yhteyteen luomme seuraavassa silmäyksen\nhänen filosofiaansa.\n\n\n7\n\nVoltairen filosofia alkaa hänen englantilaisia käsittelevistä\nFilosofisista kirjeistään.\n\nNiissä hän selittelee Englannin uskontoa (I-VII), hallitusmuotoa ja\nhallintoa (VIII-IX), kauppaa (X), rokottamista (XI), joka varokeino\nsaatiin suurin vaikeuksin käytäntöön Ranskassa, filosofiaa ja\nluonnontieteitä, Baconia, Lockea ja Newtonia (XII-XVII), teatteria ja\nShakespearea (XVIII-XIX), runoutta, Rochesteria, Popea ja Swiftia\n(XX-, XXII), ja kirjallisuudelle ja akatemioille suotuisia oloja\n(XXIII-XXIV). Viimeinen, viideskolmatta kirje on liite, jossa Voltaire\ntutkii Pascalin Ajatelmia. Selostuksen kärki kohdistuu sopivissa\ntilaisuuksissa Ranskaa uskontoa ja yhteiskunnallisia ennakkoluuloja\nvastaan.\n\nFilosofinen runoelma Seitsemän keskustelua ihmisestä on kesympi,\nvälttäen -- arvattavasti rouva du Châtelet'n vaikutuksesta --\nvaarallisia kysymyksiä. Voltaire käsittelee siinä elinehtojen\nsamanvertaisuutta, vapautta, kateellisuutta, kohtuullisuutta,\nnautintoja, ihmisen luonnetta ja todellista hyveellisyyttä. Rohkeampia\novat runoelmat Luonnollisesta uskonnosta (Sur la religion naturelle) ja\nLissabonin onnettomuuden johdosta. Mutta kansantajuisimmin\nja huvittavimmin Voltaire ilmaisi filosofisia ajatuksiaan\npienoisromaaneissaan. Zadig eli sallimus (ou la destinée) [suomentanut\nO. A. Kallio], jonka lopullinen tarkoitus on jonkin verran hämärä,\nnäyttäisi pyrkivän väittämään, ettei ihmiselämän johdossa voi vallita\nkaitsevaa sallimusta, koskapa kaikki, mitä tapahtuu, johtuu sattumasta\nja useimmiten mitä vähäpätöisimmistä ja naurettavimmista syistä,\njollaisia jumalallisen sallimuksen ei voi edellyttää käyttävän.\nKertomuksen juonena ovat babylonialaisen viisaan, kunnioitettavan ja\nhyveellisen Zadigin vastoinkäymiset. Candide [suomentanut L. Onerva]\nedustaa kaikkia mahdollisia onnettomuuksia, mitä hyvän ja uskollisen\nnuoren miehen kestettäväksi voi koitua tässä parhaassa kaikista\nmahdollisista maailmoista, jota Leibnizin väitettä Candiden opettaja\ntohtori Pangloss alituiseen julistaa. Rakastuttuaan parooni\nThunder-ten-tronckhin tyttäreen, suloiseen Cunégondeen, Candide joutuu\nvaeltamaan halki puolen maapalloa häntä etsiessään ja kokemaan mitä\nuskomattomimpia seikkailuja, minkä kaiken ynnä sen, että Cunégonde\nmuuttuu lopuksi rumaksi ja kärtyisäksi astiain pesijättäreksi, tulisi\nsaada jokainen vakuutetuksi Leibnizin erehtyneen. Micromegas-romaanissa\neräs Siriuksen asukas saapuu Maahan ja onnistuu osoittamaan\nviimeksimainitun filosofeille heidän yleensä olleen väärässä. Jeannot\nja Colin on kohdistettu aateliston typerää pöyhkeyttä ja Viattomuus\nyhteiskunnallisia olojamme ja ennakkoluulojamme vastaan, joiden uhriksi\nnuori, liian avomielinen ja luonnollinen hurooni joutuu, kunnes\nymmärtää, että maailma on otettava sellaisena, mikä se todella on, eikä\nsellaisena, mikä sen pitäisi olla. Lopuksi Voltaire koetti selittää\nfilosofisia katsomuksiaan Filosofisessa sanakirjassaan. Näistä ja\nlukuisista muista taoksista, tutkielmista ja lentokirjasista on\nkoetettava sommitella Voltairen \"valistusfilosofia\", mikä ei ole helppo\ntehtävä, varsinkaan kun hänen mielipiteensä eivät aina ole\nsamansuuntaisia.\n\nVoltairen mielestä uskonnot ovat syntyneet fanatismista ja\nomanvoitonpyynnistä. Tyytymättä siihen, että ovat tukahduttaneet\njärjen, ne kylvävät kaikkialle eripuraisuutta ja kuolemaa. Näin\nsanoessaan Voltaire tarkoittaa myös kristinuskoa, jota moittii mm.\ninkvisition kauhuista. Uskonvainot ovat kuitenkin vain yksi puoli\nmaailmaa rasittavasta pahasta. Ihminen kuvittelee olevaisuuden luodun\nhäntä varten, mutta onkin päinvastoin itse luonnonlakien alainen. Ja\nvaikka hän säästyisikin henkilökohtaisilta onnettomuuksilta, niin miten\nolisi silti mahdollista olla optimisti? Yhteiskunnassa ei vallitse\noikeamielisyys eikä rehellisyys. Virkamiehet täyttävät taskunsa\nkaikilla mahdollisilla keinoilla. Sotilaita värvätään petoksella ja\nväkivallalla. Oikeudenkäynti on tuhoisaa voittajallekin. Syylliseksi\nepäiltyä voidaan vain tämän epäluulon perusteella kiduttaa. Voltaire\nosoitti ja tuomitsi täten kaikki silloisen hallinnon epäkohdat:\nViattomuudessa kuuluisan vangitsemiskirjeen (lettre de cachet)\njärjettömyyden ja väärinkäytön, Neljänkymmenen taalerin miehessä\nverorasituksen epätasaisen jakautumisen jne. Hän tunnusti Jumalan\nolemassaolon, koska olevaisuuden arvoitus voitiin ratkaista\njärjellisesti vain siten, ja koska Jumala oli välttämätön ihmisten\nhallitsemiseksi tulevaisen palkinnon tai rangaistuksen pelolla. Hän ei\nsiis ollut ateisti, kuten useimmat ensyklopedistit. Politiikankin\nalalla hän vaati epäkohtien korjaamista, mutta pysyi uskollisena\nmonarkian aatteelle, pitäen ihanteenaan Englannin tapaista\nperustuslakien rajoittamaa yksinvaltaa, joka \"antaa hallitsijalle\nvapaat kädet tehdä hyvää, mutta sitoo ne hänen tahtoessaan tehdä\npahaa\". Hän sekä puolusti vapautta että julisti sen tarpeellisuutta\nniin uskonnon kuin muillakin aloilla. \"Vapaana ihmisenä englantilainen\nmenee taivaaseen itselleen mieluisinta tietä\". Väsymättä Voltaire\nkirjoitti kohtuullisuuden ja suvaitsevaisuuden välttämättömyydestä;\nkuvaava on mm. seuraava rukous (Tutkimuksessa suvaitsevaisuudesta):\n\n\"Jumala, et ole antanut meille sydäntä vihataksemme toisiamme etkä\nkäsiä kuristaaksemme toisemme; opeta meitä auttamaan toisiamme\nvaivalloisen ja katoovaisen elämäntaakan kantamisessa, niin ettei\nheikkoa ruumistamme peittävien vaatteiden, kaikkien kykenemättömien\nkieliemme, järjettömien mielipiteidemme ... ja kaikkien niiden\nvivahdusten erilaisuus, joista ihmisiksi sanotut atoomit tunnetaan,\nolisi vihan ja vainon merkki\".\n\nIhmisellä oli Voltairen mielestä parempaa tehtävää: edistys riippuu\nhänestä itsestään. Paras edistyksen tie on ahkera työ. Candiden\nviimeiset sanat: \"Meidän tulee viljellä puutarhaamme\", tarkoittavat,\nettemme saa olla yhteiskunnassa hyödyttömiä loisia, vaan että jokaisen\non osaltansa työskenneltävä sivistyksen ja yhteisedun hyväksi.\n\n\n8\n\nBaylen Sanakirja avasi filosofien silmät huomaamaan, kuinka tärkeä\nolisi sellainen yleistajuinen teos, joka selittäisi ei vain sitä, mitä\nse, vaan lisäksi sen, mitä siitä puuttui. Tiedon kokoaminen ja\njärjestäminen niin, että sen kaiken saisi samasta paikasta, on ollut\noppineiden ihanteena ja pyrkimyksenä varhaisista ajoista, kuten\nteoksemme varrella olemme joskus joutuneet toteamaan. [I, s. 420; II,\ns. 41, 49, 165, 458.] 1530-luvulla, jolloin ensimmäisen kerran\nkäytettiin nimeä Encyclopaedia (\u003C kr; enkyklopaideia = \"opetuksen\nympyrä\" = tiedon koko alue), ja 1630-luvulla tällaiset teokset tulivat\nyleisiksi ja suosituiksi. 1700-luvun alkupuolella, Baylen teoksen\njälkeen, ilmestyneistä tietosanakirjoista mainittakoon englantilaisen\n_Ephraim Chambersin_ (k. 1740) Cyclopaedia eli taiteen ja tieteiden\nyleissanakirja (C. or an Universal Dictionary of Art and Sciences,\nI-II, 1728), koska ranskalaisten suuri Encyclopédie sai lähinnä siitä\nalkunsa.\n\nParisissa asuvat englantilainen John Mills ja saksalainen Gottfried\nSellius käänsivät Chambersin teoksen ranskaksi (1743-1745) ja uskoivat\npainatusluvan hankkimisen ja kustantamisen kuninkaan kirjanpainajalle\nLe Bretonille. Tämä anasti yrityksen petollisesti omiin nimiinsä ja\npalkkasi filosofian professorin, apotti Jean de Malvesin, tarkastamaan\nja täydentämään teosta. Malves teki suuria muutosehdotuksia ja halusi\nkäyttää apunaan asiantuntijoita, mm. D'Alembertia ja Diderota.\nNeuvottelut johtivat siihen, että Malvesin täytyi väistyä\npäätoimittajan paikalta, joka nyt uskottiin Diderot'lle, äsken\nilmestyneen, suuren menestyksen saavuttaneen Lääketieteen\nyleissanakirjan (Dictionnaire universel de medicine, 1746-1748, käännös\nenglannista) toimittajalle. Le Breton oli jo sijoittanut yritykseen\nniin paljon varoja, että hän muodosti eräiden toisten kirjanpainajain\nkanssa yhtymän suunnitellun laajan ja kalliin teoksen kustantamiseksi.\nDiderot'n kirjoittama tilausilmoitus julkaistiin 1750; sen mukaan\nteoksesta oli tuleva kahdeksan foliokokoista osaa käsittävä,\nkuvaliitteitä yhteensä n. 600. Ensimmäinen osa ilmestyi 1751 ja niin\npian kuin sen henki tuli tunnetuksi, alkoivat hyökkäykset sitä vastaan.\nEncyclopédie olisi tuskin päässyt valmistumaan, elleivät seuraavat\nolosuhteet olisi olleet sille suosiollisia: ajan yhä enemmän\nvapaamielisyyteen kallistuva suunta, joka välttämättä vaati tässä\nhengessä toimitettua tietokirjallisuutta ja vaikutti painostavasti\nsensuuriviranomaisiin, hilliten heidän virkaintoansa; se, että\nsensuurin johtajana toimi jalo, valistunut Malesherbes, Diderot'n\npersoonallinen ystävä, jonka avutta -- mm. hän kerran käski Diderot'n\ntuoda kaikki vaaralliset paperit luokseen, josta painoasiamiehet eivät\nvarmaankaan älyäisi etsiä niitä -- Grimmin todistuksen mukaan\nEncyclopédie ei olisi päässyt ilmestymään; puuhan saama laaja kannatus\nja merkitys liikeyrityksenä, viranomaiset kun empivät tuhota niin monen\nkansalaisen siitä riippuvaa taloudellista asemaa; ja hyökkääjäin,\njesuiittain ja jansenilaisten, keskinäinen eripuraisuus, joka herpaisi\nheidän tarmoansa. Toisen osan ilmestyttyä 1752 teos julistettiin\nkielletyksi, mutta sitä jatkettiin kuitenkin mm. rouva de Pompadourin\nvaatimuksesta; näin pääsi yhteensä seitsemän osaa ilmestymään. 1757\nD'Alembertin artikkeli Genève herätti erikoisen pahaa verta: Rousseau\nkirjoitti sitä vastaan ja kalviinilaisten pappien kiittäminen suututti\njesuiittoja. Fréron, jota Malesherbes oli siihen saakka pitänyt\naisoissa, ym. taantumukselliset ryhtyivät avoimeen hyökkäykseen, jonka\nseurauksena oli, että Encyclopédien painolupa peruutettiin 1759. Mutta\nDiderot ei lannistunut, vaan sai yksityisen, suusanallisen\npainatusluvan sillä ehdolla, että teos jaettaisiin tilaajille vasta\nsitten, kun se olisi kokonaisuudessaan valmis. Kun tämä ehto ei\ntietenkään koskenut ulkomaalaisia tilaajia, nämä saivat kappaleensa,\neikä ulkomailla painettuja teoksia, alkoi Ranskaan pian ilmestyä\nEncyclopédie-siteitä, joiden painopaikaksi oli ilmoitettu Neuchâtel.\nPoliisi ummisti silmänsä. Teos valmistui 1772 ja sisälsi\nseitsemäntoista osaa tekstiä (16.288 foliosivua) ja yksitoista osaa\nkuvaliitteitä. Hinta oli 956 livreä (= n. 10.000 mk. nykyisessä\nrahassa). Seitsemännestä osasta alkaen tilaajia oli yli 3.500.\n\nEncyclopédien etevämmyys kaikkiin edeltäjiinsä verrattuna perustuu\nsiihen, ettei se ollut kuten ne yhden henkilön tekemä, hänelle\nvierailla aloilla asiantuntemattomuutta osoittava sulattamaton\notekokoelma, vaan kuten Diderot sanoi artikkelissaan Encyclopédie,\n\"kirjailijain ja taiteilijain luoma, kullakin huolena oma osastonsa ja\nyhdyssiteenä vain yleinen ihmisyyden harrastus ja keskinäinen\nmyötämielisyys\". D'Alembertin kirjoittamassa Esipuheessa (Discours\npréliminaire) ilmoitettiin teoksella olevan kaksi tarkoitusta:\nEncyclopaediana sen tuli mikäli mahdollista esittää inhimillisen tiedon\njärjestys ja sarjoittuminen. Tieteiden, taiteiden ja ammattien\njärkiperäisenä (raisonné) sanakirjana sen tuli joka tieteen ja taiteen\nalalla, oli se sitten henkistä tai mekaanista laatua, ilmaista perus ja\noleellisimmat yksityiskohdat. Kun D'Alembert lisäksi osoitti kaiken\ntiedon johtuvan aistimuksista ja kuinka kolmen viime vuosisadan aikana\noli vähitellen päästy kokemusperäisen filosofian asteelle, on teoksen\nempiristinen, kokemusperäinen järkeispohja selvä. Tämä oli\nvälttämätöntä yrityksen menestyksenkin vuoksi, sillä silloinen yleisö\nei, kuten Diderot lausui Le Bretonille, välittänyt lukea \"riviäkään\nhistoriaa, maantiedettä, matematiikkaa tai taidettakaan, vaan kaipasi\nja tuli kaipaamaan eräiden työssänne olevien henkilöiden lujaa ja\nrohkeata filosofiaa\". Diderot'n mielestä hyvän sanakirjan luonteeseen\nkuului kyky saada yleiset ajatustavat muuttumaan, ja hänen yleisönsä\najatteli samoin. Tämän rohkean filosofian tulkitseminen suorin\nsanoin jokaisessa varsinaisessa paikassaan ei kuitenkaan käynyt\nsensuurin vuoksi päinsä, vaan suoritettiin jo Baylen osoittamalla\nkiertämismenettelyllä eli Diderot'n omien sanojen mukaan seuraavasti\n(artikkeli Encyclopédie): \"Joka kerta, kun kansallinen ennakkoluulo\nansaitsi kunnioitusta, se täytyi esittää erikoisartikkelissaan\narvonannolla, kaiken todennäköisyytensä ja viehätysvoimansa\nsaattelemana; tällainen laho rakennus oli revittävä, rikkakasa\nhajoitettava, viittaamalla kirjoituksiin, joissa esitettiin sitä\nvastustavat totuudet ja näiden perustana olevat pätevät periaatteet\".\nNäin Encyclopédie muodostui aatteellisesti yhtenäiseksi ja\njohdonmukaiseksi, vastustaen uskontoa järkisyillä, metafysiikkaa\nilmiöiden ja niiden pohjalla olevien lakien kokemusperäisellä\ntutkimisella ja ajattelemisella, ranskalaista yksinvaltiutta\nenglantilaisilla perustuslaillisilla vapauksilla, ja rikoslain\nkeskiaikaisuutta ja elinkeinoelämän kahlehtimista oikeuden ja\nyhteishyvän vaatimuksilla. Se kokosi 1700-luvun aatteet yhtenäiseksi\njärjestelmäksi ja levitti ne sivistyneen yleisön keskuuteen\nkansantajuisessa muodossa, julistaen uutta, humaanista valtio-,\nyhteiskunta- ja ihmiskäsitystä -- ollen kuin puu, jonka jokaiseen\nlehteen oli kirjoitettu vuosisadan suuri tunnus: \"Järki\". Mitäpä siitä,\nvaikka se olikin, kuten Diderot sanoi, kirjallisuutena \"hirviö\" (un\nmonstre) ja täynnä asiavirheitä, kun se kuitenkin oli aatteellisesti\nrenessanssin pyrkimysten täyttymys, saavutuksiinsa ihastuneen vapaan\nihmishengen rohkea ilmaus.\n\n1768-1771 julkaisi eräs \"Skotlannin gentlemannien seura\" Encyclopaedia\nBritannican, joka käsitti kolme osaa. Teoksen leimana oli pyrkimys\npuolueettomaan asiallisuuteen ja tarkoitusperäisyyden välttäminen.\nTunnettu saksalainen _Brockhausin_ Conversations Lexicon julkaistiin\n1795-1808, _Meyerin_ Neues Konversations-Lexicon 1839-1852. Laajaa\nnykyaikaista ensyklopeedistä teosta on yleensä pidetty merkkinä siitä,\nettä aina kulloinkin kysymyksessä oleva kansa on päässyt kulttuurinsa\nkehityksessä kypsyyden ja itsetietoisuuden asteelle. Suomalainen\nTietosanakirja ilmestyi 1909-1919.\n\n\n9\n\nEncyclopédien ympärille toimittajina ja avustajina ryhmittyneet\nhenkilöt olivat siis Ranskan 1700-luvun keskivaiheen valioita, Euroopan\nsilloisen valistuskulttuurin huippunimiä, joihin on syytä edes lyhyen\nesittelyn puitteissa tutustua. Yleisen henkisen elämän edustajana\nheistä oli huomattavin _Denis Diderot_ (1713-1784).\n\n_Diderot_ oli varakkaan veitsisepän poika Langresista, Champagnesta.\nSaatuaan kasvatuksensa jesuiittain koulussa ja Harcourtin collegiumissa\nParisissa hänen olisi pitänyt isän toivomuksen mukaan antautua jollekin\n\"kunnialliselle\" alalle, esim. papiksi tai lakimieheksi. Hän ei tehnyt\nkumpaakaan, vaan ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi välittämättä siitä, että\nisä tässä tapauksessa kieltäytyi avustamasta häntä. Harrastaen\nmatematiikkaa ja kieliä sekä tieteitä yleensä hän hankki toimeentulonsa\nkustantajain apulaisena, opettajana ja kirjallisena sekatyöläisenä,\nsepittäen tilauksesta mitä vain, mm. saarnoja lähetyssaarnaajille (à\n150 frangia). Hänestä tuli pian kirjailija- ja filosofipiirien\nkeskushenkilö, parooni D'Holbachin kerta viikossa pitämien päivällisten\nvetonumero, joka loistavalla puhe- ja keskustelutaidollaan sekä\nsäkenöivällä älykkyydellään lumosi sinne kokoontuvan boheemiseuran.\nHänen elämänsä meni hankalalle väylälle 1743, jolloin hän nai\nompelijatar Anne Toinette Championin, tämä kun sattui olemaan ahdas\nkatolilainen ja vielä kiivasluontoinen; epäiltävää on myös, oliko\nDiderot erikoisemman sovelias aviomieheksi. Hänen vuoteen 1749\nmentäessä syntyneet teoksensa ovat käännöksiä englantilaisista\nhistoriallisista, filosofisista ja lääketieteellisistä teoksista,\nepäsiveellisiä satuja, joita hän myöhemmin itse ujosteli, ja\nalkuperäisiä filosofisia tutkielmia, joissa ajankohdan tunnetuin\nperusteluin arvostellaan kristinuskoa. Viimeksimainittuna vuonna hän\njulkaisi nerokkaan filosofisen teoksen Kirje sokeista näkeviä varten\n(Lettre sur les aveugles à l'usage de ceux qui voient), joka vei hänet\nkolmeksi kuukaudeksi vankilaan. Sieltä päästyään hän tuli kuten\ntiedämme Encyclopédien päätoimittajaksi, jona oli yrityksen\nvalmistumiseen, 1772:een saakka. Huolimatta sen tuottamasta työn ja\ntuskan paljoudesta hän ehti osoittaa henkistä joustavuuttaan\nkirjoittamalla mm. pari näytelmää (Lehtolapsi -- Le Fils naturel, 1757,\nja Perheen isä -- Le Père de famille, 1758) ja selostamalla (1759-1781)\nParisin taidenäyttelyt, Salons, ystävänsä Grimmin Kirjeisiin\n(Correspondance littéraire), jota tämä toimitteli ulkomaiden hoveja\nvarten. Nämä ja lukuisat muut kirjalliset työt eivät kuitenkaan\nriittäneet tuottamaan hänelle huoletonta toimeentuloa. Saatuaan kuulla\ntästä ja vielä siitä, että Diderot'n oli täytynyt hankkiakseen\ntyttärelleen myötäjäiset tarjota kirjastonsa myytäväksi, keisarinna\nKatarina käski ostaa sen 15.000 livren hinnasta ja pyytää kirjailijaa\npitämään sen edelleenkin hallussaan ja toimimaan sen hoitajana 1.000\nlivren vuosipalkasta, joka maksettiin etukäteen 50 vuodelta. Tällainen\njalo anteliaisuus vaati henkilökohtaista kiitoskäyntiä ja niin Diderot\nmatkusti 1773 Pietariin, jossa viipyi muutamia kuukausia keisarinnan\nvieraana ja keskustelutoverina. Palattuaan kotiin 1774 hän\njälleen ryhtyi syventymään päivän uusimpaan tietoon, juttelemaan\nystäviensä kanssa ja kirjoittamaan uusia teoksia, viettäen näissä\nmieliharrastuksissaan loppuvuotensa. Suuri joukko hänen teoksistaan\njulkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Tärkeimmät niistä ovat,\npaitsi ennen mainittuja: _filosofiset tutkielmat_ Luonnollisen uskonnon\nriittävyydestä (De la suffisance de la religion naturelle, kirjoitettu\n1747, julkaistu 1770), D'Alembertin uni (Le Rêve de d'Alembert,\n1769-1830), Bougainvillen matkan täydennys (Supplément au voyage de\nBougainville, 1772-1796) ja Tutkielma Claudiuksen ja Neron\nhallituksesta (Essai sur les règnes de Claude et de Néron, 1778);\n_romaanit_ Nunna (La Religieuse, 1760-1796), Rameaun veljenpoika (Le\nNeveu de Rameau, 1761-1821) [suomentanut Edvin Hagfors] ja Jacques\nKohtalonuskoja (Jacques le Fataliste, 1773-1796); ja Kirjeet neiti\nVollandille. Rameaun veljenpojan käänsi käsikirjoituksesta saksaksi ja\njulkaisi 1805 Goethe; ensimmäinen ranskankielinen painos (1821) oli\nkäännös siitä. Paras, alkuperäisintä lähinnä oleva käsikirjoitus\nlöydettiin vasta 1891.\n\nDiderot oli samalla kertaa älyn ja mielikuvituksen, järjen ja tunteen\nihminen, jonka suurin lahjakkuus ilmeni olevaisuuden eloisassa,\nkuvarikkaassa käsittämisessä, sen perusluonteen syvimpien lakien\nnerokkaassa, näkemyksellisessä aavistelussa. Mielikuvansa ja\najatuksensa hän ilmaisi onnistuneimmin henkevänä keskustelijana --\nvähemmän onnistuneesti kirjailijana. Mikään inhimillinen ei ollut\nhänelle vierasta, vaan hän oli todellakin Voltairen sanaan Le\nPantophile, \"kaiken rakastaja\", kuvastaen elämää kuin puutarhapeili.\nTämän yleisrakenteen ohella hänessä oli puolia, jotka herättävät\nerikoista kiinnostusta ja lämmittävät sydäntämme: tunteellisuus,\ninnostus, inhimillisyys ja kyky olla onnellinen vaikeissakin\nolosuhteissa. Diderot'n toiminta perustui innostukseen, joka taas\nsyntyi hänen optimistisen elämänkäsityksensä pohjalta, kun hän\nälyllään, mielikuvituksellaan ja tunteillaan eläytyi olevaisuuden\nilmiöihin. Tässä eläytymisessä oli juuri hänen tunteellisuudellaan\ntärkeä tehtävä, sillä se herätti hänessä lämpimän inhimillisyyden ja\navasi hänen silmänsä näkemään oloja oikeassa valaistuksessa. Ja jos se\nehkä joskus tuotti hänelle kärsimyksiä, se korvasi ne toisaalta\nvaihtumalla herkästi iloiseksi toivorikkaudeksi. Kaiken tämän lisäksi\non sanottava, että Diderot oli vaatimaton ja hyväntahtoinen: hänellä ei\nollut suuria käsityksiä itsestään, mutta hän saattoi ihailla toisia\nkirjailijoita vilpittömästi ja auttaa heitä. Kuullessaan Amsterdamissa\npuuhattavan koottuja taoksiaan Diderot purskahti ihmettelevään nauruun.\n\nTieteistä Diderot rakasti eniten matematiikkaa ja luonnontieteitä,\nerittäinkin anatomiaa ja fysiologiaa, joita opiskeli uutterasti ja\njoista saavuttamiensa kokemusten pohjalle rakensi filosofiansa. Hän\nhylkäsi ei vain keskiaikaista skolastiikkaa, jolla vielä oli luja asema\nSorbonnessa, ja Descartesin metafysiikkaa, vaan myös Newtonin ja Locken\nfilosofian. Elämän ja ajatuksen arvoituksia ei voinut ratkaista\njärkeilyllä, vaan niiden perille oli päästävä ottamalla huomioon\nelollisessa aineessa suoritettujen kokeiden tulokset. \"Vain se, joka on\nkauan tutkinut lääketiedettä, on pätevä kirjoittamaan metafysiikkaa\".\nTätä tietä Diderot päätyi seuraaviin tuloksiin:\n\nEläimien ja kasvien välillä ei ole selvää eroa: Dionaea muscipula (eräs\nkärpäsloukkulaji), veteen joutuneet herkkusienen itiöt ym. liikkuvat\nkuin eläimet. Samoin ei ole selvää eroa kasvi- eikä elottoman aineen\nvälillä. Jo Locke oli otaksunut tunnon olevan aineen yleisominaisuus,\nja tosiasiat vahvistavat tämän. Diderot uskoi silloisten kokeiden\nmukaan, että taikinaan saattoi itsestään syntyä matoja. Molekyylit,\njotka ovat aina samoja ikuisia ja ikuisen elinvoiman elähdyttämiä,\nvoivat järjestyä, yhtyä ja vaikuttaa toisiinsa kuin parveilevat\nmehiläiset, muodostaen aina uusia elollisia olioita. Tällaisen\nmolekyylitoiminnan kautta voidaan elämän kaikki ilmiöt selittää ja\nymmärtää. Niiden yhtymät eivät ole muuttumattomia eivätkä tuntemamme\nolevaisuuden muodot lopullisia, vaan ne ovat syntyneet tietyn tarpeen\ntyydyttämiseksi ja muuttuvat sen mukaan uusiksi muodoiksi ja lajeiksi.\n\nTie elottomasta aineesta elolliseen ja siitä ajattelemiseen on\njohdonmukainen ja katkeamaton. Ajatus on elämän eli elollisuuden\nilmaus, kehityksen ja muutoksien alainen. Kokemus todistaa, ettei henki\nole mitään ilman ruumista. Tuska, nautinto, intohimot, viini -- kaikki\nvaikuttavat samalla kertaa ruumiiseen ja sieluun. Ilmeistä on siis,\nettei ajatus ole tosiasiassa muuta kuin aineen muunnos.\nMutkallisimmatkin ajatukset rakentuvat kahdesta perusosasta: siitä\nelintemme säikeiden ominaisuudesta, että ne joutuessaan väräjöimään\naiheuttavat vastaavaa väräjöintiä toisissa läheisissä säikeissä, mitä\nmyös sanotaan ideain assosiaatioksi, ja muistista, joka on jokaisen\nolion elämän ja olemuksen historia.\n\nTämä on johdonmukaista ja selvää \"kokeellista materialismia\", johon\nDiderot päätyi ei jatkamalla Lucretiuksen ja Gassendin filosofiaa\nteoreettisella järkeilyllä, vaan tekemällä johtopäätökset aikansa\nluonnontieteellisistä saavutuksista. Hänen logiikkansa osui tällöin\nniin oikealle uralle, että hän tuli lausuneeksi kehitysopin tärkeimmät\nperiaatteet; hänen elävät molekyylinsä ja niiden tarpeenmukainen\nryhmittyminen sivuavat läheltä nykyaikaista ajatustapaa;\nsukulaissäikeiden väreily ja muistin merkityksen osoittaminen\nennustavat Tainen oppien syntyä; viimeksimainitun kuuluisan\nmiljööteorian perusteet ovat lausuttuina Diderot'n kirjoituksissa;\nsamoin näistä on löydettävissä elämän mekaanisen selityksen filosofia\neli oppi siitä, että kananpoika murtaa kuorensa ei siksi, että se\ntahtoo tehdä niin, vaan siksi, että sen pää alkaa tietyn ajan kuluttua,\ntultuaan riittävän raskaaksi, itsestään heilua ja nakutella sellin\nseinää. Diderot ei sanonut liikaa lausuessaan kerran: \"Tiedän ennakolta\ntulevaisuuden ja tunnen sen ajatukset\".\n\nDiderot'n materialistinen filosofia oli niin itsellensä riittävää ja\nomavoimaista, ettei Jumalalle jäänyt siinä muuta kuin alkuluojan\nkaukainen, arvoituksellinen osuus. Tähän ajatukseen saakka Diderot oli\nateisti, eikä välittänyt mennä siitä eteenpäin, koska ei hyväksynyt\npuhdasta teoreettista järkeilyä. Jumala siis yleensä jäi hänen\nolevaisuuskäsityksensä ulkopuolelle. Kun sitten ihmisen kaikki\nhenkisetkin toiminnat olivat aineen muunnoksia, totellen aineen\nyleisen, luontaisen elämän lakeja, oli siitä seurauksena, ettei ollut\nolemassa \"hengen vapautta\". Diderot'n mielestä vapaus oli järjetön\nsana. Mutta kun ei ollut vapautta, ei ollut valinnan tilaisuuttakaan,\neikä siis tekoja, joita voi joko kiittää tai moittia. Tästä johtuu,\nettei ole olemassa paheita eikä hyveitä, itsenäistä, muuttumatonta\nmoraalia, mikä näkyy siitäkin, että tätä koskevat käsitykset ovat\nerilaisia eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa.\n\nTämä oli selvä ja pakollinen tulos Diderot'n filosofiasta ja hän\ntunnusti sen, mutta silti ei ole ollut toista, jolle puhuminen\nmoraalista ja sen käskyjen teroittaminen olisi ollut mieluisempaa kuin\nhänelle. Tämä johtui siitä, että hän tunteellisena ja heikkona\nluonteena joutui kipeästi kokemaan siveellisen kohmelon vakavuuden. Hän\nuskoi kuten Rousseau \"omantunnon ääneen\", joka on ihmisen luontaisen\nhyvyyden ilmaus ja jonka vaikutuksen saattaa tarkoin tutkien todeta\nhistoriasta, rikollisuuden ja turmeluksen alta. Tässä Diderot oli\nmuita, johdonmukaisempia materialistiystäviään, La Mettrietä,\nHelvétiusta ja Holbachia vastustavalla kannalla.\n\nPerusluonteemme on siis hyvä ja ilmoittautuen omantunnon kautta\nkehoittaa meitä hyveellisyyteen. Tähän on omiaan johtamaan myös oma\netumme. \"Ottaen kaikki huomioon ihmiset tekevät viisaimmin\nharjoittaessaan hyveellisyyttä\". Tämä lause, jota hän toisti elämänsä\nloppuun saakka, oli Diderot'n elämäntaidon ylin ohje, se oppi, jota hän\njulisti draamoissaan, kirjoissaan, keskusteluissaan. Sen palveluksessa\nsaavutettu kokemus, että näet hyveellisyys sisältää oman parhaan\ntyydytyksensä ja palkintonsa, ja oma jokahetkinen etumme ja omantunnon\nääni -- siinä \"elämän suuret lääkärit\" Diderot'n sanojen mukaan.\n\nSyynä siihen, että näiden lääkärien neuvoja noudatetaan tosiasiassa\nniin vähän, on \"huono kasvatus, huono esimerkki ja huono lainsäädäntö\".\nValtion velvollisuus on pitää huolta siitä, että nämä epäkohdat\npoistetaan, että \"luonnolliseen moraaliin\" perustuvalla \"luonnollisella\npolitiikalla\", kouluilla, palkinnoilla ja rangaistuksilla, opetetaan\nihmiset ymmärtämään parhaan onnen olevan saavutettavissa työskentelyllä\nyhteiseksi hyväksi. Tämän opetuksen antaminen on myös kirjailijoiden\nja taiteilijain tehtävä. Näin Diderot lopuksi päätyi yleisen\nvalistusfilosofian kannalle, saman saran viljelemiseen kuin Candide.\n\nMuista ensyklopedisteista mainittakoon apotti _Étienne de Condillac_\n(1715-1780), jonka laajan tuotannon päämerkitys on se, että hän esitti\nLocken filosofian ranskaksi selvänä ja täydellisenä järjestelmänä.\nHänen tärkein ja itsenäisin teoksensa on Tutkimus aistimuksista (Traité\ndes sensations, 1754), jossa hän johtaa aistimuksista kaiken henkisen\ntoiminnan. Condillac ei ollut materialisti, vaan sai mahtumaan\njärjestelmäänsä sekä Jumalan että sielun kuolemattomuuden. Hän oli\nDiderot'n ja Rousseaun ystävä.\n\nLääkäri _Julien de la Mettrie_ (1709-1751), joka oppiensa vuoksi\noleskeli pakolaisena Hollannissa ja sai turvapaikan Fredrik II:n\nhovista, oli johdonmukainen materialisti, joka lukuisissa teoksissaan\ntodisteli, kuinka aistimien tyydyttäminen on elämän päätarkoitus ja\nhyveellisyys vain itsekkyyttä. Maailman onnen välttämätön edellytys on\nateismi, sillä sen ovat tehneet onnettomaksi teologit aiheuttamillaan\nvainoilla ja uskonsodilla. Sielu on vain ruumiin ajatteleva osa ja\nhäviää sen mukana. Kuoleman tullessa \"pila on loppunut\" (la farce est\njouée) -- nauttikaamme siis niin kauan kuin aikaa on.\n\nKruununverojen ylikantomies _Claude Adrian Helvétius_ (1715-1771)\njulkaisi 1758 teoksen Hengestä (De l'esprit), joka julistettiin\nkielletyksi ja poltettiin; hänen kuolemansa jälkeen (1772) ilmestynyt\nIhmisestä (De l'homme) sisältää samoja ajatuksia. Hänen materialistisen\nfilosofiansa mukaan ovat fyysilliset aistimukset kaikkien henkisten\ntoimintojen lähtökohtina; nautinnonhimoon ja tuskan pelkoon perustuva\noman edun harrastus on ainoana vaikuttimena arvosteluissamme,\ntoiminnassamme ja tunne-elämässämme; vapautta valita hyvä tai paha ei\nole; ehdottomasti oikeata ei ole, vaan oikeuskäsitykset muuttuvat\ntapojen ohella; kaikkien äly on sinänsä samanasteista; sen\nerivoimaisuus ei riipu itse elimen täydellisyydestä, vaan oppimisen\nkaipuun eri määristä; kasvatus on siis älymme kehityksessä ratkaiseva\ntekijä. Helvétiuksen ajattelussa oli ainoa uusi kohta väite älyllisten\nkykyjen alkuperäisestä samanasteisuudesta ja kasvatuksen\nkaikkivoipaisuudesta. Viimeksimainittu mielipide teki hänestä\ntyypillisen valistusfilosofin.\n\nSaksalaissyntyinen mutta lapsesta saakka Parisissa asunut rikas parooni\n_Paul Dietrich von Holbach_ (1723-1789) asetti kotinsa,\npäivällispöytänsä ja hyvät viininsä ensyklopedistien ja vierailevien\nenglantilaisten käytettäväksi. Teoksessaan Kristinusko paljastettuna\n(Christianisme dévoilé, 1761) hän pyrki saksalaisesti raskaalla\ntyylillä osoittamaan kristinuskon ja uskonnon yleensä ihmiskunnan\nonnettomuuksien lähteeksi. Luonnon järjestelmässä (Système de la\nnature, 1770) hän kielsi Jumalan olemassaolon ja väitti olevaisuuden\nkaikkien ilmiöiden johtuvan aineen omatahtoisesta liikunnosta; elämän\npäämäärä on onni; \"olisi hyödytöntä ja melkein väärin vaatia ihmistä\nharjoittamaan hyveellisyyttä, ellei voisi samalla ilmoittaa, että hän\ntulee sen kautta onnelliseksi. Niin kauan kuin pahe tekee hänet\nonnelliseksi, hänen tulee rakastaa sitä\". Uskonnon sijaan on asetettava\nkasvatus, jonka tarkoituksena on kehittää valistunutta itsekkyyttä.\nHenkilökohtaisesti Holbach oli miellyttävä, saavuttaen niidenkin\nystävyyden, jotka vieroivat hänen filosofiaansa. Uuden Heloisen Wolmar\non mahdollisesti hänen muotokuvansa.\n\nMatemaatikko ja filosofi _Jean D'Alembert_ (1717-1783), Richelieun\nherttuan ja rouva de Tencinin avioton poika, jonka äiti pani\nheitteelle, mutta isä otti huostaansa ja antoi kasvattaa, kirjoitti\npaitsi mainittua Encyclopédien Esipuhetta, Genève- ja muita\nartikkeleita sekä matemaattis-fysikaalisia tutkimuksiaan, useita\nyleisluontoisia teoksia, joista mainittakoon Filosofian alkeet\n(Eléments de Philosophie, 1759). Hän oli hyväntahtoinen, vaatimaton,\nvapaudestaan arka ja kohtuullisuutta rakastava henkilö, Voltairen\nystävä ja aatetoveri, joka kuitenkin säästyi vainoilta maineensa vuoksi\npuolueettomana matemaatikkona. Hän toimi Akatemian sihteerinä v:sta\n1772. Katariina II koetti turhaan houkutella häntä Venäjälle poikansa\nkasvattajaksi.\n\nMarkiisi _Marie de Condorcet_ (1743-1794) oli valistuksen ja\nkansanvallan innokkaimpia ystäviä, yleisnero, mutta erittäinkin\nlahjakas matematiikan alalla. Hän oli vallankumouksen johtohenkilöitä\nsiihen saakka, kunnes joutui itsenäisyytensä vuoksi jakobiinien\nepäluulon uhriksi. Hänen kynästään oli lähtöisin vallankumouksellisten\nuusi kasvatusohjelma jossa 1700-luvun monet kasvatusopilliset\naatteet ensimmäisen kerran todella sovitettiin käytäntöön.\nMaailmankatsomuksensa hän tulkitsi suurenmoisesti piilopaikassaan,\nguillotinin varjossa (1793) kirjoittamassaan teoksessa Luonnos\nhistorialliseksi esitykseksi ihmishengen edistyksestä (Esquisse d'un\ntableau historique des progrès de l'esprit humain). Kansojen\nonnettomuudet ovat seurauksia hallitsijoiden ja pappien salaliitosta\nmuiden ihmisten alistamiseksi heidän valtaansa, mutta kerran ihmiskunta\nvapauttaisi itsensä lopullisesti, jolloin alkaisi onnen aika.\nIhmiskunta on aloittanut alhaisena barbaarina, läpäissyt metsästys-,\nkalastus- ja paimenkauden, ja kohonnut maanviljelysasteelle; tällöin se\non suorittanut kolme kehitysvaihettaan ja kokee nyt neljännen ja\nviidennen, Kreikan ja Rooman ajan; kuudes päättyy ristiretkillä,\nseitsemäs kirjapainotaidon keksimisellä; kahdeksas vaihe ulottuu\nsiitä Descartesiin, jolloin yhdeksäs alkaa, päättyen suureen\nvallankumoukseen. Kymmenes vaihe kuuluu tulevaisuuteen. Se edistyminen,\njoka on ilmeinen tutkittaessa menneisyyttä, on jatkuva ja tuottava\nyleistuloksiksi sen, että kansat ja säädyt tulevat vapaudeltaan ja\noikeuksiltaan samanarvoisiksi ja yksilöt vapautuvat fyysillisistä,\nälyllisistä ja siveellisistä heikkouksistaan. Teosta on sattuvasti\nsanottu \"ensyklopedistien testamentiksi\". Condorcet kuoli vankilassa,\njonne oli joutunut paetessaan piilopaikastaan suojelijattarensa luota\nvastoin tämän pyyntöä, koska ei tahtonut saattaa häntä vaaraan.\n\nFilosofian historiassa ensyklopedisteilla ei ole sanottavampaa sijaa,\nsillä ainoakaan heistä ei ole luonut tällä alalla todella uutta.\nMuodostellessaan entisen filosofian ajatuksia omien tarkoitusperiensä\nmukaisiksi heitä ohjasi joka hetki _usko_ paljoa enemmän kuin järki:\nusko ihmisen luontaiseen hyvyyteen, kasvatuksen kaikkivoipaisuuteen ja\ntäydellisen tulevaisen onnen mahdollisuuteen. Nämä jumalankieltäjät ja\nkirkon vihaajat olivat tosiasiassa lujaan, järkkymättömään,\ntoivorikkaaseen uskoon perustuvan maailmankatsomuksen edustajia.\n\n\n10\n\nSanoimme Voltairea libertiinisyyden perilliseksi ja tunnukseksi; hänen\nnuorempi aikalaisensa _Rousseau_ edustaa laajempaa taustaa, kooten\nsieluunsa paljon sitä, mikä oli syvällistä ja elinvoimaista\nrenessanssissa ja 1600-luvun pyrkimyksissä ja välittäen sen\nhuomattavalta osalta -- tekisi mieli sanoa -- \"mediomaisesti\",\nitsetiedottomasti mutta kuitenkin uudistettuna oman sielun ahjossa,\naikakautensa ja tulevaisuuden aatteelliseksi käyttövoimaksi. Hän on\nsiis tärkeämpi, omaan ja seuraavaan aikaan laajemmin ja syvemmin\nvaikuttanut henki kuin Voltaire. Luonnetiede pitää häntä shizothymisenä\nsankarina, puhtaana idealistina, joka vain ilmaisemalla ajatuksensa\nvaikuttaa käytännölliseen elämään, vaikka onkin siihen aivan\nkykenemätön, paljoa syvemmin ja pysyvämmin kuin Voltairen kaltainen\nkylmä laskelmoitsija. [E. Kretschmer, Körperbau und Charakter, s. 229.]\n\n_Jean Jacques Rousseau_ syntyi Genèvessä kesäk. 28 p. 1712\nranskalais-kalvinilaisen kellosepän toisena poikana, jääden samalla\näidistään orvoksi. Väkijuomiin taipuva, kiivasluontoinen ja riitainen\nisä, joka kuitenkin innostutti poikaansa lukemaan, tuli tämän ollessa\nkymmenvuotias tuomituksi lyhyeksi ajaksi vankilaan ja pakeni perheineen\nLyoniin. Lapsuusvuodet ankarassa kalvinilaisessa Genèvessä olivat\nkuitenkin ehtineet painaa pojan sieluun niin lähtemättömät jäljet, että\nkalvinilaisuudesta ja muuten genèveläisestä ajattelutavasta tuli hänen\npersoonallisuutensa ehkä tärkein selitys. Lyonissa Rousseau joutui\näitinsä suvun huollettavaksi ja sijoitettiin Boissyn pastorin,\nLambercier'n, kasvatiksi. Tapaamme hänet tämän jälkeen notaarin ja\nkaivertajan oppilaana, kunnes hän lähti, menestymättä näillä aloilla,\n1728 kulkeelle. Tunnustuksissaan -- muuta lähdettä ei tämän\nkauden tiedoille ole -- hän kertoo kääntyneensä katoliseen uskoon,\ntutustuneensa Savoijissa, Annecyssa, rouva de Warensiin, tehneensä\nTurinissa luopion valan, jolla ansaitsi 20 frangia, ja mm.\npalveluksessa ollessaan varastaneensa kaulanauhan, syyttäen teosta\npalvelijatarta. Sitten hän palasi rouva de Warensin hoiviin, joka alkoi\nkasvattaa häntä, hankkien hänelle opetusta mm. klassillisissa kielissä\nja musiikissa. Seuraavia usein surkeita ja säälittäviä vaiheita on\ntässä turhaa kertoa -- niihin sisältyy käynti Parisissa 1732, jolloin\nhän jo pääsi tutustumaan sivistyneisiin seurapiireihin, ja olo rouva de\nWarensin luona hänen rakastajanaan Savoijissa, Chamberyssä ja sen\nlähellä olevalla Les Charmettes-maatilalla (1732-1738). Jouduttuaan\nväistymään uuden rakastajan tieltä Rousseau toimi Condillacin veljen\nperheessä opettajana, osoittautuen haluttomaksi ja huonoksi\nkasvattajaksi; oleskeli Parisissa 1741-1743, tarjoten Tiedeakatemialle\nuutta, numeroin suoritettua nuottien merkintäjarjestelmää, jota ei\nhyväksytty; pääsi erään rikkaan pankkiirinlesken, rouva Dupinin,\nsuosituksesta Ranskan Venetsian-lähettilään sihteeriksi, ja\nmenestymättä siinäkään asemassa esimiehensä aatelispöyhkeyden ja\ntyperyyden vuoksi päätyi Parisiin 1745. Tähän saakka hänen elämänsä oli\nollut enimmäkseen \"maanalaista\", so. tiedot siitä ovat hänen itsensä\nantamia, minkä johdosta niihin on suhtauduttava varovaisesti, mutta\ntästä alkaen hän toimii päivänvalossa, todettavissa olevien tapahtumain\nosanottajana. Kohtuullista on myöntää, että rouva de Warens oli se\nhenkilö, jota Rousseau sai kiittää tähän mennessä saavuttamastaan sekä\ntietopuolisesta että ulkonaisesta sivistyksestä. Tullessaan hänen\nluokseen hän oli oppimaton kulkuri; erotessaan hänestä hän oli päivän\nyleistiedon tasalla oleva mukiinmenevä herrasmies, jonka saattoi niin\nkömpelö kuin hän vielä olikin, sentään viedä parisilaiseen salonkiin.\n\nParisissa rouva Dupin otti hänet sihteerikseen. Rousseaun tarkoituksena\noli saavuttaa mainetta säveltäjänä, mikä onnistuikin sikäli, että\nensyklopedistit, joihin hän oli jo aikaisemmin tutustunut, tilasivat\nhäneltä musiikkia koskevia artikkeleja, ja että hänen oopperansa\nLemmekkäät runottaret (Les Muses galantes) esitettiin edes\nyksityisesti. Huolimatta hienoista suosijattaristaan, joita saavutti\nkaikkialla, ja muista sivistyneistä ystävistään, Rousseau ei voinut\nirtautua proletäärisyydestään, vaan otti rakastajattarekseen erään\nravintolan palvelijattaren nimeltä Thérèse le Vasseur, jonka oli\ntavannut ensimmäisen kerran jo 1743. Tähänhän ei olisi mitään\nsanomista, jos tuo nainen olisi ollut luonteeltaan ja lahjoiltaan\nrakastajansa vertainen, mutta kun hän oli vailla ulkonaisia suloja,\nniin tietämätön, ettei Rousseaun kertoman mukaan -- asiaa on vaikea\nuskoa -- osannut laskea rahaa eikä tuntenut kelloa, ja lisäksi raaka,\nei Rousseaun kiintymystä häneen voi ymmärtää juuri muuten kuin\neräänlaisena paluuna oikeaan alkuperäiseen ympäristöönsä ja oloonsa.\nTietymätöntä on, mitä Thérèse olisi voinut sanoa Rousseausta ja millä\npuolustaa itseään sitä musertavaa arvostelua vastaan, jonka historia on\nhänestä, naispoloisesta, ja hänen äidistään antanut. Miten hyvänsä,\nheidän yhdyselämänsä, joka veti Rousseauta alaspäin henkisesti,\naineellisesti ja yhteiskunnallisesti, jatkui ja muuttui avioliitoksi,\njosta ei puuttunut ainakaan eroottisen onnen hetkiä, päättäen siitä,\nettä heille syntyi viisi lasta. Rousseauta on paljon moitittu siitä,\nettä hän, uuden ja oikean kasvatussuunnan ja luonnon synnynnäisen\njalouden apostoli, lähetti nämä perillisensä löytölastenkotiin, siten\nitse kieltäen oppinsa, jonka tätä koskevan kohdan ilmaisi Émilessä\nseuraavin jyrkin sanoin: \"Sillä, joka ei voi täyttää isän\nvelvollisuuksia, ei ole oikeutta tulla isäksi. Ei köyhyys, työ eikä\nihmispelko voi vapauttaa häntä velvollisuudestaan lastensa ruokkijana\nja omakohtaisena kasvattajana\". Selväähän onkin, ettei hän olisi tehnyt\nniin, jos olisi ollut mies, että tällainen menettely oli ilmaus hänen\nluonteensa raukkamaisuudesta. Häntä on puolustettu sillä, että\naviottomat lapset yleensä Parisissa joutuivat löytölastenkotiin -- mm.\nne pienokaiset, jotka syntyivät kuuluisan Hirvipuiston kuninkaallisten\nhuvittelujen seurauksina -- ja että hänen olisi ollut köyhyytensä\nvuoksi mahdotonta niitä elättää. Viimeksimainittuun seikkaan Rousseau\nitse viittasi joutuessaan selittämään tätä kiusallista asiaa.\n\nVuodet 1745-1749 kuluivat vaivalloisissa olosuhteissa, musikaalisen ja\nkirjallisen tilapäistyön varassa. Viimeksimainittuna vuonna Dijonin\nakatemia toimeenpani kirjoituskilpailun, asettaen vastattavaksi\nkysymyksen Tieteiden ja taiteiden uudistumisen vaikutuksesta tapojen\npuhdistumiseen (Si le rétablissement des sciences et des arts a\ncontribué à épurer les moeurs). Rousseau mietiskeli siihen vastausta,\ntodennäköisesti aluksi sellaista, jossa olisi selitetty renessanssin\nmerkitystä, mutta sitten, käytyään tervehtimässä tällöin vankina olevaa\nDiderota, hänen nerokkaiden huomautustensa herättämänä -- Diderot'han\njuuri uskoi luonnon alkuperäiseen puhtauteen -- paradoksia, jossa\nkulttuuri käsitetään tapojen turmelijaksi. Hänen oman kuvauksensa\nmukaan vastaus valkeni hänelle ilmestyksenä, salaman valona, äkillisenä\nheräämisenä, joka teki hänestä uuden ihmisen. Hän sai akatemian\nensimmäisen palkinnon ja tuli tällä yhdellä kirjoituksellaan\nkuuluisaksi, oltuaan siihen saakka jokseenkin tuntematon nuottien\njäljentäjä ja musiikin harrastaja.\n\nKirjoituksensa edellisessä osassa Rousseau koettaa todistaa kulttuurin\nturmelleen tavat. Ihminen on luonnostaan hyvä ja noudatti eläessään\nluonnontilassa vaistomaisesti hyviä tapoja; kun sitten kulttuurin\nvaikutus yhä lisääntyi, tavat muuttuivat yhdenmukaiseksi, ulkonaiseksi\npeitteeksi, jonka taakse yksilöllisyys ja luonnollisuus hävisi.\nSielummekin turmeltui huomatessaan voivansa kätkeä pahuutensa\nkulttuurin siloisuuden alle. Näin on selitettävä Egyptin, Kreikan ja\nRooman perikato, näin se elinvoima, jonka toteamme sitkeänä säilyneen\nkulttuurin turmelukselta varjeltuneissa kansoissa. Jälkimmäisessä\nosassa perustellaan edellisen väitettä. Tieteet ovat turmeluksemme\ntuloksia: tähtitiede taikauskon, kaunopuheisuus kunnianhimon, lakitiede\nriidanhalun jne. Filosofia kalvaa isänmaan, yhteiskunnan ja uskonnon\nperusteita ja opastaa halveksimaan hyvettä. \"Kaikkivaltias Jumala,\nsinä, joka pidät henget käsissäsi, vapahda meidät isiemme valistuksesta\nja onnettomuutta tuottavista taidoista, suo meille jälleen\ntietämättömyys, viattomuus ja köyhyys, ne ainoat lahjat, jotka voivat\nluoda onnemme ja ovat sinulle jonkin arvoisia\".\n\nKaikki ne, jotka olivat vähitellen liukuneet deismin eli\nshaftesburyläisen luonnonuskonnon kannalle ja siis enemmän tai vähemmän\nselvästi Diderot'n tavoin omaksuneet ihanteellisen käsityksen ihmisen\nalkuperäisestä luontaisesta siveellisyydestä eli siis ensyklopedistit\nja heidän aatetoverinsa, saattoivat yhtyä kirjoittajan lähtökohtaan.\nMutta heidän ällistyksensä ei liene ollut vähäinen todetessaan\nRousseaun pitävän tämän luontaisen siveellisyyden turmelijana juuri\nsitä, jota he puolestaan pitivät sen sekä kehittäjänä että vapauttajana\nturmelijoista, mm. hallitsijain ja pappien itsekkyyden vallasta,\nnimittäin kaikkivoivaksi uskottua valistusta, kulttuuria. Oli kuin\nRousseau olisi tarjonnut heille valmiiksi täytetyn piipun, jonka\nensimmäiset savut tuoksuivat hyvälle, mutta joka samalla räjähtikin\nheidän nenänsä alla sirpaleiksi, pesän pohjalla kun oli ruutipanos.\nSyntynyt polemiikki osoittaa, kuinka tavattomasti valistuksen ystävät\nsäikähtivät.\n\nRousseau oli tietenkin väärässä ei ainoastaan lähtökohtansa vaan myös\npäätarkoituksensa kannalta; valistuksen ystävät olivat oikeassa\nuskoessaan edistykseen. Mutta jos historiaa käsitetään niin, että\nkulttuurin ulkonaiset muodot, jopa harhatkin, leimataan aidon merkillä,\nkuten Rousseaun kirjoituksessa, on helppoa rakentaa kuten vielä\nnykypäivinä suurella menestyksellä on tehty sen silmiinpistävimmistä\npintavaiheista mielikuva, että alkuaan terveet kansat ovat kulttuurin\nturmelemina kuolleet, että kulttuurit muka ovat syntymän, täyden\niän, vanhuuden ja kuoleman alaisia. Tällainen mielikuva on\ntodennäköisyydessään -- historian syvällisempi ajatteleminen osoittaa\nsen vääräksi -- säikähdyttävä ja samalla terveellinen, se kun kehoittaa\neroittamaan jyvät akanoista ja syventämään kulttuurin pysyväistä,\nkatoamatonta totuuspitoisuutta. Pintapuolisuudestaan huolimatta\nRousseaun kirjoitus sai valistuksen ystävät aavistamaan, että se, mitä\nhe olivat pitäneet aitona kulttuurina, todennäköisesti olikin tärkeiltä\nosilta vahingollista harhaa, että tie lopulliseen edistykseen oli\nvaikeampi kuin he olivat kuvitelleet. Täytyihän heidän esim. tunnustaa,\nettei sivistyneen säädyn moraali suinkaan ollut edistynyt rinnan heidän\nmuun \"valistumisensa\" kanssa. Tästä todellisuudessa heidän\ntyrmistyksensä johtui.\n\nMutta eivät ainoastaan valistuksen ystävät säikähtäneet, vaan\noikeauskoinen kirkonkin maailma tunsi säpsähtävänsä. Pysyen\njohdonmukaisesti käsityksessään sen puhtaudesta ja aitoudesta, mikä on\nalkuperäistä ja luonnollista, Rousseau näet sinkosi kirkkoa vastaan\nsyytöksen, että se oli \"kulttuurillaan\" eli teologiallaan \"alentanut\nevankeliumin ylevän yksinkertaisuuden ja muuntanut Kristuksen opin\nlogiikaksi\". \"Kristinusko ei kuitenkaan voittanut Aristoteleen\nkeinoilla, vaan kalastamalla sieluja\".\n\nNäin Rousseau nousi vaatimaan totuuden vapauttamista valhekulttuurin\nkahleista. Ainoakaan hänen väitteensä ei ollut uusi -- sama arvostelu\noli kautta aikojen kulkenut kohteensa rinnalla --, mutta se esiintyi\nnyt hetkellä, jolloin sitä odotettiin kaikista vähimmin, ja asussa,\njolla oli eräänlainen tunteellisen vakaumuksen runollinen sävy. Mikä\noli ollut tähän saakka filosofiaa, muuttui Rousseaun persoonallisuuden\nahjossa \"rousseaulaisuudeksi\", elämän tunnepohjaiseksi ymmärtämiseksi.\nRouva de Staël oli oikeassa sanoessaan Rousseausta: \"Hän ei ole\nkeksinyt mitään, mutta hän on sytyttänyt kaikki ilmiliekkiin\".\n\nSe vakaumus, joka väräjää Rousseaun äänestä hänen tuomitessaan aikansa\nkulttuuria, ei ollut muuten teoreettisesti rakennettu, vaan oli\nhankittu elämän koulussa. Kulkuriaikanaan, loisiessaan rikkaiden\nkodeissa ja kärsiessään lukemattomia nöyryytyksiä hänestä oli\nvähitellen kehittynyt psyke, jonka ehkä parhaiten voisi määritellä\n\"sosialistiseksi\" sanan nykyisessä yleisimmässä merkityksessä. Hän\noli nähnyt todellisuudessa, kuinka pinnallinen hänen aikansa\nkiiltokulttuuri oli, kuinka se kuului vain aatelisille ja rikkaille\nkaupungeissa ja maaseudun linnoissa, jättäen syvät rivit onnesta\nosattomina rypemään eläimellisessä liassansa. Todellisuudenkin pohjalla\nsilloin voi syntyä sellainen käsitys, että luonnonvaraisena elävä villi\noli onnellinen säästyttyään moisen kulttuurin \"siunauksilta\".\n\nTällä kirjoituksella saavutettu maine tuotti Rousseaulle vakinaisen\ntoimen veronkantoviraston kassanhoitajana. Hermostuneen päähänpiston\nvuoksi hän erosi siitä pian ja eleli taas musiikkimiehenä. Hänen uusi\noopperansa Kylän ennustaja (Le Devin du village) ja aikaisemmin\nsepittämänsä komedia Narcisse esitettiin 1752, edellinen niin hyvällä\nmenestyksellä, että hän sai siitä sata louis'ta ja kutsun tulla\nseuraavana päivänä hoviin, mikä melkein varmasti merkitsi apurahaa.\nMutta hän ei mennyt, sillä ujous ja hämärä sitoumusten pelko, yleensä\nluonteen omituisuus estivät. Seuraavaan vuoteen kuuluvat hänen\nkirjoituksensa Ranskalaisesta musiikista (Sur la musique française) ja\nvastauksensa Dijonin akatemian silloin kuuluttamaan toiseen\nkilpakysymykseen eli Selvitys eriarvoisuuden synnystä ja perusteista\nihmisten keskuudessa (Discours sur l'origine et les fondements de\nl'inégalité parmi les hommes), joka ilmestyi 1754. Sitä ei palkittu,\nvaikka se oli parempi kuin edellinen.\n\nEsitys jakautuu kahteen osaan: edellisessä kuvataan ihmisen\nluonnontilan eli yhdenvertaisuuden aikaa, jälkimmäisessä sen\ntuhoutumista, valtiosopimuksen syntyä, tämän varjopuolia ja siitä\nkoituneita seurauksia. Rousseaun ihanne on luonnontilassa elävä\nteoreettisesti kuviteltu villi-ihminen, jolla ei ole vielä\nminkäänlaisia pyyteitä, ei edes ajattelukykyä. Niin pian kuin tämä\nsyntyy ja ihminen rupeaa kehittämään itseään, alkaa myös eriarvoisuutta\nilmetä, koska silloin luodaan omistamisen kohteita. Voltaire huomautti\npilkallisesti, ettei kukaan ollut tähän saakka käyttänyt niin paljoa\nhenkevyyttä tehdäkseen meistä elukoita: haluttaisi ihan laskeutua\nkontalleen.\n\nJälkimmäinen osa alkaa kuuluisalla lauseella: \"Ensimmäinen, joka aitasi\nmaakappaleen ja uskalsi sanoa: 'Tämä maa kuuluu minulle', sekä löysi\nihmisiä, jotka olivat riittävän yksinkertaisia uskoakseen häntä, oli\nporvarillisen yhteiskunnan varsinainen perustaja. Kuinka paljon\nrikoksia, sotia, kurjuutta ja kauhuja olisikaan ihmissuvulta säästänyt\nse, joka olisi temmannut irti rajapaalut tai täyttänyt rajaojat sekä\nhuutanut lähimmäisilleen: 'Varokaa kuuntelemasta tätä petturia; olette\nhukassa, jos unohdatte, että hedelmät kuuluvat kaikille eikä maa\nkenellekään'\". Ihminen oli onnellinen ja tasa-arvoinen niin kauan kun\nhän itse suoritti omaksi toimeentulokseen tarvittavan työn; heti kun\nhän alkoi käyttää toisten työtä hyväkseen, alkoi eriarvoisuutta\nkehittyä; kun metallit tulivat tunnetuiksi ja maanviljelys\npääelinkeinoksi, so. kun maa viljelyksen kautta tuli omistamisen\narvoiseksi, oli seurauksena sen jako, kysymys omistusoikeudesta,\noikeasta ja väärästä jne., mikä on poikkeamista \"luonnonoikeudesta\".\nTasa-arvoisuus hävisi -- vallitsi epäjärjestys ja kaikkien sota kaikkia\nvastaan. Yhteinen hätä pakotti silloin sopimaan siitä, että ylin\nhallitusvalta luovutettiin yksiin käsiin, joiden oli velvollisuus\nsuistaa sekä yhteiskunnassa itsessään ilmenevä että sitä ulkopuolelta\nuhkaava väkivalta. Näin syntyivät valtiosopimus, valtio ja lait. Mutta\ntulokset eivät vastanneet odotuksia. Lait muodostuivatkin\nvallanpitäjien ja rikkaiden aseiksi, joilla luonnonoikeus\ntukahdutettiin, omistusoikeus ja eriarvoisuus vahvistettiin ainaiseksi,\nväkivallasta tehtiin laillisuus, ja muutamien harvojen edun vuoksi koko\nihmiskunta syöstiin työhön, orjuuteen ja kurjuuteen. Se väkivalta, joka\noli ennen valtiosopimusta vallinnut ihmisten kesken, muuttui nyt\nvaltioiden välisiksi loppumattomiksi sodiksi, joissa sivistyneimmätkin\nsurmaavat toisiaan, pitäen sitä jalona velvollisuutena. Hallitsijat\ntekivät valtansa perinnölliseksi, antaen siten kuoliniskun sille\nalkuperäiselle periaatteelle, jonka mukaan valta oli heille uskottu ja\nmuuttaen lakien rajoittaman vallan itsevaltiudeksi. Mutta niinpä onkin\n\"kapina, joka päättyy sulttaanin kukistumisella ja kuristamisella, yhtä\nlainmukainen toimenpide kuin se, jonka voimalla sulttaani vallitsi\nedellisenä iltana alamaisiaan. Hän nojasi väkivaltaan -- väkivalta\nkukistaa hänet\". Porvarillinen yhteiskunta on siis Rousseaun mukaan\npahasta, vaikka asiain nykyisellään ollen välttämätön. Tullakseen onnen\nkehdoksi se on saatettava lakiensa ja kulttuurinsa puolesta takaisin\nluonnon asteelle niin pitkälle kuin suinkin mahdollista.\n\nTarkastellessamme Rousseaun toista \"selvitystä\" huomaamme ensinnäkin,\nettä puhe \"onnellisesta luonnonihmisestä\" on epätieteellistä,\ntosiasioihin perustumatonta \"runoutta\". Sellaista ihmistä ei ole\nmilloinkaan ollut, vaan kysymyksessä on renessanssin aikana\nmaantieteellisten löytöjen johdosta syntynyt, esim. Montaignen\nIhmissyöjistä- (Des Cannibals-) tutkielmassa esiintyvä kuvitelma, johon\nilmeisesti on vaikuttanut sekä paratiisikertomuksesta että\npaimenrunoudesta saatu mielikuva kultaisesta aikakaudesta, ja jota jo\nShakespeare pilkkasi Calibanillaan (III, s. 457). Tämä ajatus\n\"onnellisesta villistä\" periytyi ja pysyi hengissä etupäässä juuri\nidyllisen runollisuutensa kautta, jolla on ollut syntymästään eli\nAleksandrian aikakaudesta saakka (I, s. 324) suuri teho\nkaupunkilaiskulttuurin väsyttämiin ihmisiin. Kuten olemme maininneet\nvaikutti myös shaftesburyläinen ja Diderot'n edustama käsitys\nihmisluonteen synnynnäisestä hyvyydestä tämän mielikuvan rakentumiseen.\n\"Onnellinen villi\", joka oli joutunut kulttuurin uhriksi, kuului jo\nromaaniin, kuten tiedämme Aphra Behnistä ja Voltairestä, ja draamaan,\njonka uusi kehitysvaihe suorastaan alkaa siitä käsityksestä, että\nihminen on luonnostaan hyvä. Myös Montesquieun ilmasto-opilla on tähän\nmielikuvaan osuutensa. Omaksuessaan tämän käsityksen tieteellisen\nesityksen lähtökohdaksi Rousseau siis joutui kestämättömälle pohjalle.\nSitten voimme todeta, että puhe luonnonoikeudesta, valtiosopimuksesta\njne. on myös vanhaa (III, s. 106 -110), saatua ehkä Althusiuksen\nteoksesta. Uutta on vain se, että hän käsittää yhteiskuntasopimuksen\nonnettomuudeksi, kun sitävastoin renessanssin filosofit pitivät sitä\nedistysaskeleena.\n\nRousseau tuskin oli tietoinen siitä, että se, mitä hän näissä\n\"selvityksissään\" esitti, edusti kirkkoon kohdistuneesta kärjestä\nhuolimatta jokseenkin vanhatestamentillista, äärimmäiskalvinilaista\najatustapaa. \"Onnellinen villi\" ei tietenkään ole muuta kuin Paratiisin\nasukas, joka \"ruvettuaan ajattelemaan\" eli siis syötyään tiedonpuusta\njoutuu synnin ja turmeluksen teille. Mutta näinkin Rousseau tulisesti\nvaati valheellisuuden poistamista, oikeutta ja tasa-arvoisuutta\nkaikille ihmisille. Hän on mukaansatempaava, kiihkeä agitaattori, jonka\nääni värisee tunteen ja siveellisen vakaumuksen voimasta, joka on\npiirtänyt syvien rivien lippuun niitä ehkä voimakkaimmin innoittaneen\nsanan, \"tasa-arvoisuuden\", ja viitannut niille tien välttämätöntä\nyhteiskunnallista nousua kohti.\n\nKäydessään Genèvessä 1754 Rousseau kääntyi takaisin kalvinilaisuuteen:\nkotikaupungin ja sen kansalaisoikeuksien arvo oli maanpakovuosina\nkirkastunut hänelle, kuten näkyy hänen molemmista yllä käsitellyistä\nkirjoituksistaankin. Siellä hän muuten tapasi rouva de Warensin, joka\noli menettänyt entiset sulonsa ja köyhtynyt. Genèveen hän ei kuitenkaan\njäänyt -- reformeeratuille isille oli jo Voltairen naapuruudesta\ntarpeeksi --, vaan palasi Parisiin, jossa tuli ensyklopedistien piiriin\nkuuluvan rouva D'Ëpinayn suosikiksi. Tämä sisusti hänelle Parisin\nlähellä olevan La Chevrette-linnansa luo, Montmorencyn laaksoon, oman\nasunnon, \"Erakkolan\" (La Hermitage), jonne tosin Thérèse ja tämän äiti\nmuuttivat, ja täällä hän asui huhtikuusta 1756 alkaen vähän yli vuoden,\njolloin muutti naapuristoon, Montlouis'hin. Näinä aikoina hän\nriitaantui vanhan ystävänsä Diderot'n, Grimmin, yleensä\nensyklopedistien ja lopuksi rouva D'Épinayn kanssa. Syyt olivat sekä\nperiaatteellisia että Rousseaun alkavasta sairaalloisesta\nepäluuloisuudesta johtuvia: hän ei voinut sietää materialistien avointa\njumalanpilkkaa ja alkoi epäillä, että rouva D'Ëpinay oli hänen\nvihollisensa. Seuraava rouva D'Épinayn muistelmissaan kertoma tapaus on\nRousseaulle kunniaksi. Kun ensyklopedistien seurue eräillä\npäivällisillä huvitteli pilkkaamalla uskontoa, nousi Rousseau\npaikaltaan ja sanoi: \"Jos on heikkoutta sietää puhuttavan pahaa poissa\nolevasta ystävästä, niin on rikollista puhua pahaa Jumalasta, joka on\nläsnä\". \"Erakkolassa\" hän muuten rakastui mainitun rouvan kälyyn,\nnuoreen ja kauniiseen rouva D'Houdetot'hon, jolla on osa täällä\naloitetussa Uudessa Heloisessa, ja kirjoitti vastauksen Voltairen\nLissabonin onnettomuutta koskevaan filosofiseen runoelmaan, puolustaen\nuskoa viisaaseen ja suopeaan sallimukseen. Montlouis'ssa hän sepitti\nKirjeen D'Alembertille teatterinäytäntöjä vastaan (Lettre à d'Alembert\ncontre les spectacles, 1758).\n\nVoltaire oli rakennuttanut Sulo-maatilalleen näyttämön ja esitti siinä\nmielikappaleitaan. Tämä ärsytti Genèven \"valoja\" niin, että hänen\ntäytyi lopettaa ne ja etupäässä tästä syystä siirtyä Ferneyhin. Tämän\njohdosta ja Voltairen pyynnöstä D'Alembert neuvoi Encyclopédiehin\nkirjoittamassaan Genève-artikkelissa kaupungin isiä sietämään teatteria\nmuuriensa sisäpuolella. Rousseaun kalvinilainen henki heräsi tästä ja\nyllämainitussa kirjoituksessaan hän nousi ankarasti vastustamaan\nteatteria. Hänen kantansa on johdettavissa hänen yleisestä\nvihamielisyydestään kulttuuria vastaan. Suurissa valtioissa pitänee\nteatteria sietää välttämättömänä pahana, varsinkin kun niissä ei ole\nenää paljon jäljellä sellaista, joka ei jo olisi turmeltunutta.\nPienissä valtioissa sen sijaan teatteri vain vähentäisi rakkautta\ntosityöhön, lisäisi ylellisyyttä ja turmelisi tapoja. Rousseau\nluettelee kaiken sen, mistä aina on teatteria moitittu, osaten\netevällä, elävällä esitystaidollaan muuntaa alkuperäisen tarkoituksensa\nhyökkäykseksi aikansa teennäistä, pintapuolista kulttuuria vastaan,\njonka paras kuvastin juuri teatteri oli. Suorastaan miltonilainen\nahtaudessaan ja jyrkkyydessään on hänen arvostelunsa naisista, joilla\nvoi kyllä olla henkevyyttä, mutta ei milloinkaan sielua, todellista\nnerouden tulta ja innoitusta. Naisen paikka on kodissa, äitiyden\naatteen edustajana. Mikäli Rousseaulla oli vielä ollut suhteita\nensyklopedisteihin, ne katkesivat tämän kirjoituksen johdosta\nlopullisesti.\n\nRousseau sai kuitenkin uusia suosijoita, jotka suorastaan pyysivät\nhänen seuraansa ja ystävyyttään. Montlouis'ssa asuessaan hän valmisti\nUuden Heloisen, joka ilmestyi 1760 ja jonka pyydämme saada käsitellä\nromaanin historian yhteydessä, Yhteiskuntasopimuksesta ja Émilen, jotka\nmolemmat ilmestyivät 1762, edellinen Amsterdamissa, jälkimmäinen\nParisissa. Kasvatusopillisesta teoksestaan kirjailija sai 6.000 livreä,\nyhteiskuntafilosofiastaan 1.000. Nämä kolme teosta aiheuttivat sen,\nettä kirjailijan rauha loppui: Uutta Heloisea pidettiin siveettömänä,\nYhteiskuntasopimuksesta oli selvästi monarkiaa vastustava, ja Émilen\ndeismi tuntui viekoittelevalta ja vaaralliselta. Kesäkuussa 1762\nParisin parlamentti julisti Émilen kielletyksi, ja välttyäkseen\njoutumasta vangituksi kirjailija pakeni Sveitsiin, ensin Bernin\nalueella olevaan Yverduniin, ja sitten sieltä karkoitettuna\nNeuchâteliin, joka silloin kuului Preussille. Fredrik II salli hänen\noleskella siellä ja marsalkka Keith, Neuchâtelin kuvernööri, osoitti\nhänelle ystävyyttä ja suojeli häntä, kunnes uudet ristiriitaisuudet\ntekivät hänen olonsa siellä mahdottomaksi.\n\nYhteiskuntasopimuksesta eli valtio-oikeuden johtavat aatteet (Du\nContrat social ou principes du droit politique) [suomentanut J. V.\nLehtonen] on Rousseaun omien alkusanojen mukaan ote laajemmasta\nteoksesta, jota hän kirjoitteli ollessaan Venetsiassa. Sen sisällyksen\nyleisluonteen olemme jo aikaisemmin ilmaisseet esittäessämme (III, s.\n106-110) persoonallisuuden ja valtion suhdetta. Genèveläisenä Rousseau\nvalitsi Althusiuksen kannan, jonka mukaan suvereenisuus kuuluu aina\nkokonaisuudelle, so. kansalle, ja hallitsijan suhde hallittaviin\nperustuu sopimukseen, joka voidaan purkaa. Näitä asioita hän oli\nkäsitellyt jo Discourseissaan.\n\nVoima ei merkitse oikeutta; on toteltava vain laillisia vallanpitäjiä;\nlaillisen käskyvallan perusteina ovat sopimukset. Sellainen sopimus,\njonka mukaan toiselle puolelle tulee ehdoton käskyvalta ja toiselle\nrajaton kuuliaisuus, merkitsee jälkimmäiselle luopumista ihmisyydestä,\nihmisoikeuksista ja velvollisuuksista, ja on siis mahdoton ja mitätön.\nEnnenkuin kansa saattoi tehdä sopimusta hallitsijan kera, sen\ntäytyi olla olemassa kansana ja keskuudessaan selvillä asian\ntarpeellisuudesta. Kansa siis on yhteiskunnan todellinen, varhaisin\nperustus. Vastuksien voittamiseksi kansan \"on keksittävä yhtymismuoto,\njoka kaikella yhteisellä voimalla puolustaa ja varjelee jokaisen\nyhteisön jäsenen henkilöä ja omaisuutta ja jossa kukin sellainen jäsen,\nliittyessään kaikkiin muihin, tottelee kuitenkin vain itseään ja pysyy\nyhtä vapaana kuin ennenkin\". Niin pian kuin kansalle selvisi tällaisen\nyhtymismuodon välttämättömyys, oli samalla syntynyt sanaton ja\nmilloinkaan julistamaton \"yhteiskuntasopimus\", jonka mukaan \"kukin\nmeistä asettaa yhteisesti henkilönsä ja kaiken voimansa yleistahdon\nylimmän johdon alaiseksi, ja me otamme kaikin jokaisen jäsenen\nkokonaisuuden eroittamattomaksi osaksi\". Tämän mukaisesti valta jäi\nkansalle, jonka ilmaisemaa yleistahtoa ylimmän johdon oli noudatettava,\nmikä oli tyypillisesti kalvinilainen kanta ja toteutettu Genèven\ntasavallassa. Jos yksilö kieltäytyy tottelemasta yleistahtoa,\nyhdyskunnalla on oikeus hänet siihen pakottaa. Yksilön menettelytavan\nperusteeksi tulee tällöin vaiston sijasta oikeus, viettien sijaan\njärki: typerästä eläimestä tulee älyllinen ihminen. Valtio on kaiken\nomaisuuden herra, mutta ei riistä sitä yksilöiltä, vaan turvaa heille\npäinvastoin sen laillisen omistuksen, muuttaa maan ensimmäisen\nvaltaajan oikeuden todelliseksi ja nautinto-oikeuden omistukseksi.\nYhteiskuntasopimus ei hävitä ihmisten luonnollista tasa-arvoa, vaan\npäinvastoin asettaa siveellisen tasa-arvoisuuden sen ruumiillisen\neriarvoisuuden tilalle, minkä luonto on saattanut aiheuttaa ihmisten\nvälille. Ylin valtiovalta on oleva aina vain yleistahdon toteuttamista\nja on siis luovuttamaton; kun yleistahto on jakamaton, sekin on oleva\nsellainen. Jotta yleistahto, joka on ainoa oikea ja tähtää yleiseen\nhyötyyn, pääsisi selvästi ilmenemään, on tärkeätä, ettei valtiossa\nole osayhtymiä ja että kukin kansalainen noudattaa vain omaa\nmielipidettänsä; muuten voi käydä niin, ettei yleistahto ole sama kuin\nkansan tahto, sillä kansaa voidaan pettää. Enemmistön tahto velvoittaa\naina kaikkia muita. Valtiolla on oikeus päättää yksilön kuolemasta,\nkoska hänen elämänsä ei ole enää vain luonnon hyvätyö, vaan valtion\nehdollinen lahja. Lait ilmaisevat yhteiskuntasopimuksella muodostetun\nvaltioruumiin liikuntoa ja tahtoa; niiden tarkoitusperänä on oleva\nvapaus ja tasa-arvoisuus, ja niiden on rakennuttava jokaisen valtion\nerikoisolojen mukaisille periaatteille siten, että ne ovat yleistahdon\ntekoja. Yleistahto on aina oikea, mutta arvostelukyky, joka sitä ohjaa,\nei ole aina valistunut; siksi tarvitaan lainlaatija, joka tulkitsee\nyhteisistä valistuneista katsantokannoista syntyvän ymmärryksen ja\ntahdon sopusoinnun. Kansalla on aina vapaus muuttaa lakinsa ja\n\"jokainen laki, jota kansa ei ole henkilökohtaisesti vahvistanut, on\nmitätön\". Pieni valtio on suhteellisesti suurta valtiota voimakkaampi;\nmaan täytyy riittää asujien toimeentuloon ja asujia saa olla vain niin\npaljon kuin maa jaksaa elättää. Puhuttuaan sitten hallituksesta\nyleensä, erilaisten hallitusmuotojen pohjana olevasta periaatteesta ja\nhallituksen jaosta, tekijä käsittelee kansanvaltaa (\"ei ole hyvä,\nettä se, joka tekee lait, panee ne myös toimeen\" -- \"jos olisi\nolemassa jumalten muodostama kansa, niin se hallitsisi itseänsä\nkansanvaltaisesti, mutta niin täydellinen hallitus ei sovellu\nihmisille\"), ylimysvaltaa (\"paras ja luonnollisin järjestys on se, että\nviisaimmat hallitsevat joukkiota\") ja yksinvaltaa (\"soveltuu vain\nsuurille valtioille\", \"yksinvalloissa pääsevät ensimmäisille sijoille\nvain veijarit ja juonittelijat\", kun sitä vastoin tasavalloissa kansa\nnostaa siihen asemaan \"vain valistuneita ja pystyviä miehiä, jotka\ntäyttävät ne kunnialla\"). Järkeiltyään sekahallituksista, siitä, miksi\nsamat hallitusmuodot eivät sovi kaikille valtioille, hyvän hallituksen\ntunnusmerkeistä (\"alamaisten lukumäärän lisääntyminen\"), hallituksen\nväärinkäyttämisestä ja sen helposta turmeltumisesta (\"se huononee\nmuuttuessaan ylimys- ja kuningasvaltaiseksi tai kun valtio hajoaa\"),\nvaltioruumiin kuolemasta (\"se seuraa luonnostaan, mutta hyvä\nlainsäädäntö voi viivyttää sitä\"), ylimmän valtiovallan voimassa\npysymisestä (\"täytyy olla säännöllisiä, määrätyn ajan kuluttua\nuudistuvaa kokouksia, joita ei mikään voi lakkauttaa eikä lykätä\"),\nRousseau hylkää kansanedustuksen, koska heti, kun edustajat on valittu,\nkansa muuttuu orjaksi. Se on vapaa vain vaalien aikana ja \"tapa,\nmillä se käyttää vapautensa lyhyitä hetkiä, ansaitseekin hyvin tämän\nvapauden menettämisen\". Viimeisessä luvussa Rousseau puhuu\n\"kansalaisuskonnosta\": \"On olemassa puhdas kansalaisuskontunnustus,\njonka kohdat kuuluvat ylimmän valtiovallan määrättäviin, ei\nvarsinaisesti uskonnollisina opinkappaleina, vaan yhteistunteeseen\nkohdistuvina ajattelutapoina, joita ilman on mahdoton olla hyvä\nkansalainen ja uskollinen alamainen. Voimatta velvoittaa ketään\nuskomaan niitä, se saattaa karkoittaa valtiosta jokaisen, joka ei niitä\nusko, epäyhteiskunnallisena ihmisenä. Jos taas joku, joka on julkisesti\ntunnustanut nämä opinkappaleet, menettelee niin kuin hän ei niihin\nuskoisikaan, rangaistakoon häntä kuolemalla: hän on tehnyt rikoksista\nsuurimman, valehdellut lakien edessä\".\n\nRousseau siis lähti \"luonnollisen oikeuden\" haaveilijain mielikuvasta,\n\"yhteiskuntasopimuksesta\", joka on yhtä epähistoriallinen kuin\n\"onnellinen villi\". Mielessään antiikin kaupunkivaltio, jota tunsi\nperin vaillinaisesti, ja erittäinkin Genèven teokraattinen tasavalta\nhän harhautui ajatusretkelle, joka vei hänet ristiriitaan sekä sen\nkanssa, mitä hän oli aikaisemmin opettanut että sen, mitä toisin kohdin\njulisti tässä samassa teoksessa. Hänen tasavallassaan ei yksilöllä ole\nmitään järkkymätöntä turvaa, vaan hän on enemmistön tahdon alainen;\nhänen omaisuutensakin kuuluu periaatteellisesti valtiolle, jonka\nuskontoa hänen tulee karkoituksen tai kuolemanrangaistuksen uhalla\ntunnustaa: tätä teroitti kuuluisa yksilöllisyyden ja suvaitsevaisuuden\napostoli, joka samaan aikaan painatti Émileä, Savoijin papin\ntunnustusta. Rousseaun \"suvaitsevaisuus\", josta hän muuten\nkäsittämättömän tekopyhästi puhuu heti harhaoppisuudesta annetun\nkuolemanrangaistuksen jälkeen ikäänkuin erikoisesti kansalaisuskonnon\nvalvontaan kuuluvana piirteenä, on tosiasiassa vielä ahtaampaa\nsuvaitsemattomuutta kuin Voltairen. Koko sisällyksensä ja erikoisesti\nhämäräksi jääneen, kaikessa ratkaisevan \"kansan yleistahdon\" vuoksi\nRousseaun Yhteiskuntasopimuksesta tuli Ranskan vallankumouksellisten,\nvarsinkin terrorin miesten katkismus, josta he löysivät teoreettiset\nperustelut hirmutöillensä; myöhemmin teos on ollut anarkistien ja\nkommunistien \"koraani\", jonka suunnittelemia uria bolshevismi ja myös\nkansallissosialismi ovat kulkeneet. Niin syvällinen vaikutus oli\nEuroopan historiaan renessanssin utopialla ihannevaltiosta ja Genèven\nvapaudettomalla teokraattisella tasavallalla (III, s. 64), jonka luojan\nlaihat, ilottomat piirteet häämöttävät Rousseaun teoksen takaa.\n\nRyhtyessämme käsittelemään Émileä (eli kasvatuksesta -- ou de\nl'éducation) viittaamme aluksi siihen kasvatusopilliseen linjaan, jota\nolemme seuranneet antiikista alkaen [I, s. 315, II, s. 540, III, s. 77,\n89, 97-100, 133, 508], viimeksi puhuessamme Bossuet'sta, Fénelonista ja\nLockesta. Yleispiirteenä -- Comeniusta ja eräissä kohdin Fénelonia\nlukuunottamatta -- voinee sanoa siinä olevan sen, että se käsittelee\ngentlemannin ja ruhtinaan kasvattamista, syventymättä juuri ollenkaan\nsiihen kysymykseen, miten alempien, varattomien luokkien lasten\nopettaminen olisi parhaiten järjestettävä. Olisi luullut, että\nRousseau, syvien rivien ensimmäinen filosofi, olisi kohdistanut\najattelunsa tähän, varsinkin kun etupäässä jesuiittain haltuun\njoutuneen koululaitoksen yleinen järjestely oli hänen kirjoittaessaan\nÉmileä päivän polttavana asiana. Niin hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan\nkäsitteli hänkin gentlemannin, so. yhden varakkaissa oloissa elävän\nlapsen kasvatusta, jonka suorittaa kokonaan siihen tehtävään antautunut\nhenkilö niin pitkän ajan kuluessa, että kasvatti on \"koulunsa\" loputtua\ntäysikäinen ja valmis astumaan elämään. Vain se seikka, että tällöin\nnoudatetut periaatteet ovat olleet sopivin muunnoksin ainakin harkinnan\narvoisia myös yleisen ja yhteisen kasvatuksen kannalta, on tehnyt\nRousseaun kirjasta pedagogisen merkkiteoksen. Ilmestyessään se tuli\nerikoisen ajankohtaiseksi sen kautta, että Parisin parlamentti määräsi\nhuhtik. 1 p. 1762 kaikki jesuiittain koulut suljettaviksi, ja että siis\nkoululaitosta täytyi ruveta järjestämään uudelleen.\n\nRousseau aloitti teoksensa lauseella \"kaikki on hyvää lähtiessään\nLuojan käsistä, kaikki huononee ihmisen käsissä\" eli asettaa siis\nesityksensä perustaksi entisen tutun ajatuksensa, että \"luonteet ovat\nhyviä ja terveitä sinänsä\". On tarpeetonta nykyaikana sanoakaan, että\ntämä lähtökohta on yhtä väärä kuin \"onnellinen villi\" tai\n\"yhteiskuntasopimus\". Se on myös omituinen kasvatusopillisen teoksen\njohdantolauseena siksi, että sillähän oikeastaan väitetään kasvatus\nluonnon turmelemiseksi. Mutta logiikka ei ollut Rousseaun vahva puoli\nja siksi toiseksi hän oli riittävän älykäs ymmärtämään, ettei tuosta\nkäsityksestä voinut käytännössä pitää sellaisenaan kiinni: kun näet\nkerran oli jouduttu niin kauas luonnosta kuin missä nyt oltiin, niin\ntäytyi ruveta ponnistelemaan takaisin sitä kohti, ja se tapahtui\nparhaiten oikean kasvatuksen kautta. Tuosta lauseesta oli kuitenkin\neräs suuri etu: se yksinkertaistutti asian; samoin kuin muka oli\nolemassa aina ja kaikkialla samanlainen normaali luonnontila, Locken\n\"puhdas paperi\", täytyi löytyä myös yksi ja yleinen siihen sopiva\nkasvatuskeino. Selvää on, että myös tämä ajatus on väärä, koska se\nsyrjäyttää perityt taipumukset, yksilölliset luonnepiirteet ja niiden\nasettamat erikoisvaatimukset. Oli vahinko, ettei Rousseau tullut\ntiedustaneeksi Sveitsin karjanhoitajilta ominaisuuksien ja taipumusten\nperiytymisseikkoja, sillä nämä olisivat voineet antaa hänelle siinä\nsuhteessa tärkeitä tietoja.\n\nKun kysymyksessä siis on rikkaan lasta koskeva erikoistapaus ja\nlähtökohta on teoreettinen ja väärä, tuloksenkin täytyy olla\nyksipuolinen, teoreettinen ja harhaannuttava. Nykyaikainen lukija ei\nvoikaan olla usein vastustamatta Rousseauta ja pitämättä hänen\nesitystään monin kohdin sekä naivina että tietämättömyyttä osoittavana.\nMutta hän suoritti tämän niin kuin muunkin työnsä eräänlaisella \"moukan\nonnella\", so. hän tuli luontoonpaluu-ohjelmansa terveen perusaatteen\nvaikutuksesta, jota ei kyennyt väärillä ja ristiriitaisilla\nväitteillään tekemään tehottomaksi, saarnanneeksi oppia, joka on oikea\nja tullut uuden pedagogiikan perusohjeeksi, että näet kasvatuksen tulee\nlähteä \"luonnosta\", so. kehittää persoonallisuutta ottamalla huomioon\nsiinä ilmenevät luonnolliset taipumukset näiden viittaamia päämääriä\nkohti.\n\n_Êmile_ on kuviteltu lapsi, jalosuku;nen, rikas, orpo, yksinomaan\nluonnon ympäröimä ja opettajansa Jean Jacquesin kasvatusopillisten\nteoriojen kokeilukohde. Hänet on siis riistetty irti elämästä, joten\nsillä, mikä menestyy häneen nähden, ei voi sellaisenansa olla\nmerkitystä niille, jotka pienuudesta saakka kasvavat elämän\nympäristövaikutuksen alaisina. Émile on uusi runoelma ensimmäisestä\nihmisestä Paratiisin yrttitarhassa. _Ensimmäinen_ kirja on omistettu\nlapsen ruumiilliselle kasvatukselle. Arvokkain sisällys on sen äitejä\nvelvoittava ja innostava henki, joka saavuttikin suurta vastakaikua\n(lastansa imettävä äiti, ympärillä ihailevia herroja, tuli salongeissa\ntavalliseksi \"luontoonpaluun\" muotinäytteeksi), mutta sen hygienisiä\nneuvoja ja muita käytännöllisiä ohjeita ei liene syytä harkitsematta\nnoudattaa. _Toisessa_ kirjassa kuvataan Émilen kehittymistä ja\nkasvatusta 12-vuotiaaksi saakka. Nämä varsinaiset lapsuusvuodet hän saa\nviettää kuin luonnonlapsi, oppimatta mitään muuta kuin tottelemaan\nopettajan tahtoa, jonka perusteluja tämä ei selitä, ja sitä, mitä\nopettajan ohjauksen alaisena saavutettu kokemus ilmaisee. Toisaalta\ntämä menettely on mahdoton, sillä tulisihan kasvatin silloin aloittaa\ntiedonhankkimisensa pohjimmaisesta alusta, saamatta suoraa tietä\nomistaa jo aikaisemmin saavutettua valmista kokemusta, mutta toisaalta\non kysymyksessä myös se terve periaate, että kasvatti on innostettava\noma-aloitteiseen, itsenäiseen toimintaan. Asettaen ainoaksi\nmoraaliohjeeksi vain kiellon tehdä pahaa Rousseau osoitti, että\npositiivisen moraalin aate eli aktiivinen hyvä ei vain itsemme vaan\nmuiden parhaaksi oli unohtunut Émilen kasvattajalta, joskaan se ei\nollut hänelle tuntematon. Muuten näiden vuosien luonnonelämä muistuttaa\njoskus nykyisten partiolaisten harrastuksista: molemmissa\ntapauksissahan malli onkin saatu villikansoilta. Émilellä on ollut\nihana vapaus luonnossa, mutta kun hän on ollut ilman ikäistensä seuraa,\nhänen lapsuutensa on varmaan ollut yksitoikkoinen ja kalsea.\nMainittakoon muuten, että hänen ravintojärjestyksensä perustuu\nkasvisruokaan, että Rousseau tuomitsee ankarin sanoin lihan\nkäyttämisen, osoittaen sen olevan ihmisen petomaisuuden merkki.\n_Kolmannessa_ kirjassa kuvataan Émilen kasvatusta 12-vuotiaasta\n15-vuotiaaksi. Silloin hän saa oppia luonnontiedettä, fysiikkaa,\ntähtitiedettä ja maantiedettä, koska niiden kautta saadut tiedot\nvarmasti ovat hyödyllisiä ja koska Émilen yleensä tulee oppia vain\nsitä, mikä on todella hyödyllistä. Rousseaun \"hyödyllisyyden\" rajat\novat kuitenkin perin ahtaat: niiden ulkopuolelle jää esim. kaikki se,\njoka viljelee ja kehittää olemustamme kykeneväksi suhtautumaan oikein\nja myötämielisesti toisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä, eli historia,\nrunous ja taide; näistä ei Emile siis saa tietää mitään nyt\nkysymyksessä olevina tärkeinä kehitysvuosina. Oppiminen on edelleen\ntapahtuva omatoimisuuden ja kokemuksen kautta; maantieteen opiskelun\ntulee esim. alkaa \"kotiseutuopista\". Periaatteena on: \"Ei mitään muuta\nkirjaa kuin maailma, ei mitään muuta opetusta kuin tosiasiat\". Ainoa\nteos, jonka Émile saa lukea, on Robinson Crusoe, koska se on sattuva\nesitys Rousseaun omaksumasta kasvatusjärjestelmästä. Kun on tullut aika\nsaattaa Émile häntä ympäröivän elämän yhteyteen, hänen on opittava\nhyödyllinen ammatti, jolla hän voisi elättää itsensä siinä tapauksessa,\nettä olot mullistuisivat. Rousseau näet nimenomaan uskoo näin käyvän,\nsanoen: \"Me lähestymme mullistuksien ja vallankumouksien vuosisataa.\nPidän mahdottomana, että Euroopan suuret monarkiat voisivat enää kauan\npysyä pystyssä\". Emile saa oppia puusepän ammatin, koska se on puhdas,\nhyödyllinen, verraten helppo, pitää ruumiin liikkeessä, ja vaatii\najattelemista, tarkkuutta ja aistia. Siitä on veisto periytynyt meidän\nkouluihimme. Näin Émile on kasvanut 15-vuotiaaksi. Hän osaa Rousseaun\nmielestä tehdä sekä ruumiillista että henkistä työtä, ajatella ja\narvostella liian tiedon harhauttamatta. Hänellä ei kyllä ole mitään\nkäsitystä historiasta, filosofiasta eikä moraaliopista; kaikki\nabstraktinen on hänelle tuntematonta ja hän arvostelee asioita vain sen\nmukaan, miksi hänen oma kokemusperäinen suhteensa niihin muodostuu.\nMutta nämä eivät ole Rousseaun mielestä puutteita. _Neljännessä_\nkirjassa osoitetaan, miten Émile muodostetaan valmiiksi, so. olennoksi,\njoka osaa rakastaa ja tuntea. Rousseau käsittelee häntä tällöin\nikäänkuin uutta olentoa ja esittää hänen nyt alkaneen kasvatuksensa\nuutena erikoistoimenpiteenä, jolla ei ole yhteyttä edelliseen kauteen.\nTämä on tietenkin väärin. Hänen esityksensä tästä tärkeästä ikäkaudesta\non muuten läpinäkyvästi subjektiivinen: hän elää muistissaan uudelleen\noman nuoruutensa. Väittäen väärin sukupuolista rakkaudentunnetta\nnuorukaisen heräävän tunne-elämän ensimmäiseksi ilmiöksi ja oivaltaen\nsen vaarallisuuden, jos se puhkeaa liian aikaisin, hän ottaa nyt\nkasvatusvälineikseen historian, jota käyttelee etupäässä sopivien\nmoraaliohjeiden varastona, ja uskonnon, josta Émile ei ole tähän saakka\nkuullut mitään. Rousseaun intohimoisessa hyökkäilyssä perinnäistä\nuskonnonopetusta vastaan on kuten hänellä yleensä sekaisin asiaa ja\nvaahtoa. Oman positiivisen uskontonsa hän esittää laajasti\nSavoijalaisen apulaispapin uskontunnustuksessa, joka on samalla\nrunolliselta arvoltaan huomattava. Sekä kirkonoppi että filosofia ovat\nyhtä dogmaattisia ja ahdasmielisiä; oikea uskonto perustuu ihmisen\nomaan sisäiseen valoon ja vakaumukseen, ei yliluonnolliseen\nilmoitukseen, ihmeisiin eikä teologiaan. Savoijalainen apulaispappi\njulistaa runollista, tunteellista, panteististä deismiä, olevaisuuden\nkäsittämistä siten, että on olemassa suopeamielisen sallimuksen säätämä\nsopusointuinen maailmanjärjestys, johon sisältyy tahdon vapaus ja\nsielun kuolemattomuus. Oikean valintaan ihmistä ohjaa luonnon hänen\nsydämeensä piirtämä siveyslaki, omatunto: \"Minkä tunnen hyväksi, on\nhyvää, minkä tunnen pahaksi, on pahaa\". Omatunto on Rousseaun mielestä\nsynnynnäinen oikeus- ja hyveellisyysperuste ja riippuvainen\ntunne-elämästä, ei järjestä eikä hankituista käsityksistä. Vaikka\nhylkää teologian, Rousseau kuitenkin ilmaisee lämmintä ihailua\nevankeliumia ja Jeesusta kohtaan; materialismista hän sen sijaan lausuu\njyrkän tuomion: \"Karttakaa niitä, jotka teeskennellen selittävänsä\nluontoa kylvävät ihmisten sydämiin lohduttomia oppeja ja joiden epäilys\non sata kertaa dogmaattisempaa kuin heidän vastustajiensa väitteet\",\njotka \"kumoamalla, hävittämällä ja maahan polkemalla kaiken sen, mitä\nihmiset kunnioittavat, riistävät surevilta viimeisen lohdutuksen,\npoistavat rikkailta ja mahtavilta heidän intohimojensa ainoan esteen ja\nhävittävät sydämistä sekä rikoksen seuraukset, omantunnonvaivat,\nettä hyveen toivon, ja kerskaavat vielä olevansa ihmiskunnan\nhyväntekijöitä\". Uskonnonopetuksen jälkeen Ëmilen kasvatus vielä\ntäydennetään antamalla hänelle välttämätöntä kirjatiedon ja käytöksen\nsilausta ja toimittamalla hänet englantilaisten tapaan matkoille\nkahdeksi vuodeksi, jolloin hän mm. vapautuu isänmaallisuuden\nennakkoluuloista; hänenhän näet tulee olla ihminen eikä ranskalainen.\nJa varjellakseen hänet sukupuolielämän harhoilta ja vaaroilta\nkasvattaja johtaa hänet varhaiseen avioliittoon. Maaseudun\nluonnollisissa oloissa hänelle on kasvatettu morsian, Sophie;\n_viidennen_ eli viimeisen kirjan erikoisena nimenäkin on Sophie eli\nnainen. Émile on kasvatettu omaa itsenäistä päämääräänsä, Sophie taas\nyksinomaan tulevaa puolisoansa ja kotiansa varten. Rousseaun käsitys\nnaisesta, että tämä oli \"luotu erityisesti viehättämään miestä\", on\nvanhatestamentillis-kalvinilais-miltonilainen, lisänä vain lupa\nharrastaa sulojen viljelyä kohtuullisissa rajoissa. Kertomus siitä,\nkuinka nämä näin vaivalloisesti ja suurin kustannuksin kasvatetut\nnuoret lopuksikin saatetaan hääkammioonsa, on pitkäveteinen, 250 sivun\nlaajuinen idyllinen romaani, jossa setämäinen kasvattaja ehtii\nriittävästi osoittaa sekä nuuskaviisauttansa että naurettavaa\nnaivisuuttansa.\n\nÉmile on ensi sijassa innostava ja ajatuksia herättävä julistus -- ei\nkasvatusopin käsikirja. Se on levinnyt koko eurooppalaisen sivistyksen\npiiriin ja vaikuttaa siinä julistuksensa voimalla edelleenkin.\nRousseaun ajatukset kertautuivat Kantin, Goethen, Jean Paulin,\nPestalozzin ja Fröbelin kasvatusopillisessa filosofiassa ja uudistuivat\ntieteellisesti perustellussa muodossa Spencerin kasvatusopissa. Mm. se\nmeidän aikamme pedagoginen suunta, joka tunnetaan \"työkoulun\" nimellä,\non johdettavissa Émilen ajatuksista.\n\nParisin arkkipiispa oli julkaissut paimenkirjeen Rousseauta vastaan,\njoka tämän johdosta sepitti hänelle osoitetun Kirjeen (Lettre à M. de\nBeaumont, 1762). Genèven neuvosto oli myös lausunut tuomionsa sekä\nYhteiskuntasopimuksesta että Émilestä, vieläpä määrännyt niiden tekijän\nvangittavaksi, mikä suututti filosofia niin, että hän luopui\nsynnyinkaupunkinsa kansalaisoikeuksista, joista oli tähän saakka ollut\nniin ylpeä, että oli käyttänyt ainoana arvonimenään sanoja \"Genèven\nkansalainen\", ja julkaisi Kirjeitä vuorelta (Lettres écrites de la\nMontagne, 1763), jossa syytti synnyinkaupunkinsa neuvostoa sorrosta ja\nkehoitti kansalaisia vapauttamaan itsensä sen häikäilemättömästä\nylimysvaltaisuudesta. Rousseau ei tällöin huomannut, että hänen olisi\nollut päinvastoin oman opetuksensa mukaan alistuttava neuvoston kautta\nilmaistuun \"kansan yleistahtoon\". Kaiken tämän johdosta hän joutui\nvarsinkin kalvinilaisten keskuudessa huonoon huutoon -- mainitaanpa\nkansanjoukon toimeenpanneen mielenosoituksen häntä vastaan ja\nilmaisseen \"yleistahtonsa\" sittemmin perinteelliseksi tulleella\ntavalla: särkemällä hänen ikkunansa -- ja pakeni Bernin kanttonin\nalueelle, Biennen järvessä olevalle St. Pierren saarelle (1764). Sieltä\nkarkoitettuna hän suunnitteli pakoa Korsikaan, jota Émilessä oli\nkuvitellut vapauden viimeiseksi ihannemaaksi, mutta päätyi lopulta,\n1766, Humen vieraaksi Englantiin. Korsikalaisen vapaussankarin, Paolin,\nihailijana ja sittemmin Sam. Johnsonin liehtarina tunnettu James\nBoswell sai Thérèsen kuljettamisen huolekseen. Vaikka Johnson ja muut\nankarat moralistit käänsivätkin hänelle selkänsä, häntä silti\nliehakoitiin Lontoossa riittävästi -- suhtautuminen häneen oli perin\nvaikeata, sillä hän pahastui, jos hänet unohdettiin, ja loukkautui, jos\nhänelle osoitettiin huomiota. Kyllästyttyään Lontooseen hän muutti\nmaaseudulle, Derbyshiressä olevaan Woottoniin, jossa kirjoitti\nsuurimman osan Tunnustuksistaan (Confessions). Hänessä jo kauan piillyt\nvainohulluus kehittyi nyt mm. epäluuloisuudeksi Humea kohtaan ja\naiheutti lopuksi sen, että hän \"pakeni\" 1767 Ranskaan. Oleskellen\ntäällä eri henkilöiden turvissa, joilta sai jalomielistä apua ja joiden\nkanssa aina lopuksi riitautui, hän päätyi 1770 Parisiin, jossa meni\nThérèsen kanssa lailliseen avioliittoon ja alkoi elättää itseään\nvanhalla ammatillaan, nuottien jäljentämisellä. Näihin vuosiin, joihin\nsattuu mielisairauden yhä synkkenevä varjo, kuuluvat mm. teokset\nKeskusteluja eli Rousseau Jean Jacquesin tuomarina (Dialogues ou\nRousseau juge de J. J.) ja Tunnustusten jatko Yksinäisen kävelijän\nunelmia (Rêveries du promeneur solitaire). Vainomielteiden ahdistamana\nhän muutti 1778 Parisin lähellä olevaan Ermenonvilleen, jossa ei\nkuitenkaan pelastunut tuskiltaan. Näitä päinvastoin lisäsi täällä\nsyntynyt luulo, että Thérèse petti häntä tallirengin kanssa. Heinäk.\n2 p. 1778 halvaus lopuksi armahti häntä siirtäen hänet rajan toiselle\npuolelle.\n\nTunnustukset ilmestyi vasta tekijänsä kuoltua, kahtena osana (1781 ja\n1788). Silloin sai Augustinuksesta alkanut (I, s. 447), Abelardin ja\nPetrarcan kautta kulkenut ja hiukan Villonia ja Montaigneakin\nkoskettanut linja jatkokseen uuden merkkiteoksen, jonka voittaa vain\nalan kuuluisa aloittaja. Lähdettäessä muodostamaan käsitystä siitä on\nmuistettava, että Rousseau oli syntymästä saakka sairaalloinen,\nliikaherkkä sielu, jota jo nuorukaisiässä vaivasi sekä suuruudenhulluus\nettä itsensä paljastuskiihko. Kun varsinkin naisten seurassa saatu\nkokemus osoitti hänelle, etteivät nämä taipumukset suinkaan olleet\ntoistensa tiellä, vaan että päinvastoin esim. hänen tunteellinen\nripittäytymisensä, häikäilemätön avomielisyytensä ja kaikkinainen\ndiogenesmaisuutensa hankkivat hänelle yhä lisääntyvää mainetta, hän\nviljeli molempia, kehittyen sairaalloisessa itsekeskeisyydessään ja\n\"luonnollisuudessaan\" niin pitkälle, että teki ei vain köyhyydestään\nvaan yleensä inhimillisistä heikkouksistaan ylpeyden aiheita. Elämänsä\ntätä asennepuolta hän hoiti tietoisesti ja huolellisesti, mm. ollen\nerittäin tarkka sepittäessään kirjeitä, joista aina tahtoi ilmenevän\nsen käsityksen, että vaikka hän olikin näin vaatimaton ja kurja, niin\njuuri siksi, että hän uskalsi vapaasti tunnustaa tämän, hän kuitenkin\noli inhimillisesti niin korkealla asteella, ettei kenelläkään ollut\noikeutta asettua ainoatakaan pykälää ylemmäksi. Hän ripittäytyi aina,\nvaati palkaksi synninpäästöä ja lähti temppelistä sama pyhyyden loiste\nkiireellään kuin evankeliumin saddukeus. Hänen nöyryytensä oli siis\nylpeyttä, hänen ripittäytymisensä itsensä palvontaa. Kun hän 1760:n\njälkeen alkoi tulla vainohulluksi, mikä sairaus usein ilmenee\nrajattoman, milloinkaan riittävästi tyydytystä saamattoman kunnianhimon\nseurauksena, hän tunsi välttämätöntä sielullista puolustautumisen\npakkoa niinkuin ahdistettu ainakin ja alkoi kirjoittaa koko elämäänsä\nkäsittävää rippitunnustusta. Hänen mielensä tällöin yhä kiihtyvä\nsairaus teki sen, että nekin vähät pidäkkeet, jotka aikaisemmin olivat\nhänen avomielisyysmaniaansa hillinneet, nyt herpautuivat. Tästä johtuu\nse, että Tunnustusten sisällys on todennäköisesti niin vilpitöntä ja\nväärentämätöntä totuutta kuin Rousseaun tapaiselle psykelle oli\nmahdollista muistaa ja oivaltaa, ja se, että jos liioittelua joskus on\ntapahtunut, kirjoittaja tuskin on tehnyt itseänsä syypääksi siihen\nainakaan lieventääkseen lankeemuksiaan ja heikkouksiaan. Arvosteltaessa\ntämän erikoisen teoksen asiasisällystä ja todistuskelpoisuutta on siis\njoka kohdassa muistettava ne edellytykset, joiden vallitessa se on\nsyntynyt. Ajatellessa sitä kirjallisuutena on myönnettävä, että se on\njärkyttävä inhimillinen todistuskappale.\n\n\n11\n\nOlemme näin luoneet katsauksen englantilais-ranskalaiseen\nvalistusfilosofiaan, sen pääedustajiin ja aatteisiin sekä viimeksi\nRousseaun kohdalla siihen tunnepohjan elpymiseen, joka alkoi valmistaa\nsen siirtymistä syrjään henkisen elämän polttokohdasta. Seuraavassa\nvielä muutama sana siitä, minkälaisen sisällyksen valistusfilosofia\nsaavutti Saksassa.\n\nSaksan valistusfilosofia perustuu siihen kansantajuiseen järjestelmään,\njoksi Hallen yliopiston professori _Christian Wolff_ (1679-1754)\nmuodosti Leibnizin aatteet, samalla vetistäen niitä monessa, mm.\nmonaadioppia ja edeltämäärättyä harmoniaa koskevassa kohdassa.\nKirjoittamalla saksaksi hän vaikutti perustavasti ja vakiinnuttavasti\nsaksan filosofisen sanaston syntyyn. Pietistit saivat karkoitetuksi\nhänet Hallesta (1723), mutta Fredrik II kutsui hänet takaisin (1740).\nSaksan valistusfilosofia oli sikäli ratsionalistista, ettei se tahtonut\nhyväksyä mitään paljaan auktoriteettiuskon perusteella, vaan vaati\nkaikessa, olipa kysymyksessä uskonto, yhteiskunta tai valtio,\njärkiperäisiä, ymmärrettäviä selityksiä. Järkeen luotettiin niin\npaljon, että uskottiin sen voivan löytää sitovat todistukset Jumalan\nolemassaolosta ja sielun kuolemattomuudesta eli siis vakuuttavasti\nperustella luonnollisen uskonnon \"asiallisuus\" ja paremmuus. Tätä\nvarten tarpeelliset todistukset saksalaisten \"järki\" tietenkin sai\nvalmiina Descartesilta, Leibnizilta ja Lockelta. Mutta kun\nVoltaire ja Rousseau asettivat luonnollisen uskonnon poleemisesti\nkristinuskon vastakohdaksi, saksalainen valistusfilosofia menetteli\nsovinnollisemmin, tyytyen pitämään kristinuskoa luonnollisen uskonnon\nhistoriallisena muotona. Tämän johdosta Saksassa kirkko suhtautui\nvalistusfilosofiaan yleensä myönteisesti. Ihmisen henkisiä puolia\najatellen otaksuttiin Leibnizin monaadiopin mukaan, että henkisen\nvoiman eriasteisuus, himmeämpi tai kirkkaampi olevaisuuden mieltäminen,\njohtuu sen aktiivisen ja passiivisen puolen, valon ja pimeyden\nmäärästä. Valistuksen uskottiin lisäävän aktiivisuuden, valon, voimaa.\nHuomattava valistusfilosofian levittäjä oli berliniläinen kirjakauppias\nja kirjailija _Christoph Friedrich Nicolai_ (1733-1811), jonka Yleinen\nsaksalainen kirjasto (Allgemeine deutsche Bibliothek, 1765-1792) oli\njonkinlainen Encyclopédien vastine. Hampurilainen itämaisten kielten\nprofessori _Hermann Samuel Reimarus_ (1694-1768), jonka koti oli\nsikäläisten valistusmielisten salonkina, kirjoitti Apologian eli\nJumalan järkevien palvojain puolustuksen (Apologie oder Schutzschrift\nfür die vernünftigen Verehrer Gottes), josta Lessing julkaisi hänen\nkuoltuaan muutamia lukuja nimellä Wolfenbüttelin sirpaleita (W.\nFragmente, 1774-1778). Siinä Reimarus asettui luonnonuskonnon kannalle,\nkäsittäen ilmoitetun uskonnon vastakohdaksi, ihmeiden ja mysterioiden\nkieltäjäksi, ja meni yleensä pisimmälle, mihin saksalainen deismi on\npäässyt. Juutalainen _Moses Mendelssohn_ (1729-1786) oli saksalaisen\nkansantajuisen filosofian merkkihenkilöitä ja samalla rotunsa\nhyväntekijä. Itseoppineena, heikkona terveydeltään, tämä\nkyttyräselkäinen, ghettossa kasvanut hebrealaisnuorukainen osasi\nälyllään ja henkevyydellään päästä Berlinissä virallisesti siedettyjen\n\"suojattijuutalaisten\" (Schutzjude) joukkoon ja Lessingin ystävyyteen\n-- he tutustuivat shakkilaudan ääressä kuin Nathan Viisas ja Saladin\n--, mikä avasi hänelle kirjailijauran. 1767 hän julkaisi Platonilta\nsaadun mallin mukaan Phaidon-nimisen teoksen, jossa asettui\nvastustamaan materialismia ja tulkitsemaan lähinnä savoijalaisen\napulaispapin uskonnollisia käsityksiä. Tämä lämminsydämisen juutalaisen\nteos pelasti kristityille paljon sitä ihanteellisuutta, joka uhkasi\nhukkua heidän oman materialisminsa hyökyyn. Mendelssohnia sanottiin\ntämän jälkeen \"saksalaiseksi Platoniksi\" ja \"Sokrateeksi\", ja käytiin\nkatsomassa suurena nähtävyytenä. Tämän jälkeen Mendelssohn omistautui\njuutalaisten vapautus- ja sivistysasialle. Saadakseen heidät oppimaan\nkirjallista saksaa -- he osasivat vain omaa keskiaikaista saksaansa,\n\"jiddishiä\", jota kirjoittivat hebrealaisin kirjaimin -- hän käänsi\nheille Mooseksen kirjat ja Psalttarin, koska he eivät luottaneet\nLutherin tulkintaan. Sitten hän vaikutti kirjailijana suvaitsevaisuuden\nhyväksi, julkaisten 1783 teoksen nimeltä Jerusalem, jossa kuten Kant\nlausui \"vastaansanomattomasti\" osoitti uskonnollisen suvaitsevaisuuden\nvälttämättömyyden. Se, ettei hän ulottanut suvaitsevaisuutta oman\nuskontonsa piiriin eikä sallinut poikkeuksia juutalaisten laista,\nlienee johtunut siitä, että hän ymmärsi sellaisen vapauden käytännössä\nmerkitsevän juutalaisten kansallisuussiteiden höltymistä. Tätä Nathan\nViisasta, kolmatta suurta Moosesta (ensimmäinen on Exoduksen Mooses,\ntoinen Mooses Maimonides, II, s. 146), Saksan juutalaiset saavat\nkiittää siitä, että pääsivät nousemaan keskiajan pimeydestä.\n\nSaksan jaloin ja etevin valistusfilosofi oli _Lessing_, mutta kun hän\nilmaisi aatteensa enemmän esteettis-runollisessa kuin suoranaisesti\nfilosofisessa muodossa, esittelemme hänet tuonnempana. Lessingin hengen\npiiriin kuului göttingeniläinen luonnontieteiden professori _Georg\nChristoph Lichtenberg_ (1742-1799), itsenäinen ajattelija, joka ilmaisi\nkäsityksensä La Rochefoucauldin ja La Bruyèren tyylisinä \"maksimeina\",\nsiroitellen niitä sinne tänne päiväkirjoihinsa. Hän käsittelee niissä\nfilosofiaa, sielutiedettä, moraalia, politiikkaa, kirjallisuutta,\nihmisiä jne., ja osoittautuu loogillisesti ja terveesti ajattelevaksi,\nkaikkea kiihkomielisyyttä ja liioittelua vieroksuvaksi valistuneeksi\nhenkilöksi.\n\n\n12\n\nFilosofien valistustyö oli vaarallista heille itselleen valtiovallan\nahdasmielisyyden ja ankaruuden vuoksi. Ranskassa voimassa olevan 1754:n\nasetuksen mukaan kirjailija voitiin tuomita kuolemaan kirjoissaan\nvaltiota vastaan harjoittamansa kiihoituksen rangaistukseksi. Ilmiannot\nja poliisi uhkasivat heitä alituisesti. Tästähän olemme ennen sanotun\nyhteydessä tulleet maininneeksi joitakin esimerkkejä. Se, ettei\nvaltiovalta kuitenkaan käyttänyt kaikkia keinojaan ajatuksenvapauden\ntukahduttamiseksi, johtui siitä, että se häpeili tällaista sortoa\ntuomitsevaa, yhä yleisemmäksi tulevaa valistunutta mielipidettä,\nummistaen silmänsä sensuuriasetusten rikkomiselle.\n\nValtiovallan rinnalla filosofeja vastaan taisteli ryhmä sivistyneitä\nhenkilöitä, joiden joukossa oli eräitä kykyjäkin. Heidän ivansa\nsaavutti joskus menestystä; filosofien nimeksi esim. omistettiin\nyleisesti les cacouacs (-- pitaliset, lurjukset), jota ensimmäisen\nkerran käytettiin heistä eräässä pilkkakirjoituksessa. Pätevin\nvastustajista oli jesuiittain kasvatti, Ludvig Suuren opiston\nprofessori ja Voltairen entinen ihailija _Élie Fréron_ (1719-1776),\njonka aikakauslehti Année littéraire (= \"Kirjallinen vuosi\") ansaitsee\nhuomiota siitä huolimatta, että Voltaire enimmäkseen käytti siitä nimeä\nÂne littéraire (= \"Kirjallinen aasi\"). Fréron näet arveli, että sama\najatuksenvapaus, jonka nimessä filosofit hyökkäsivät Raamattua,\nuskontoa ja kirkkoa vastaan, antoi hänelle oikeuden puolustaa näitä ja\nkäydä vuorostaan hyökkääjäin kimppuun. Hän ei suinkaan ollut sokea\ntodellisten kirjallisten arvojen ollessa kysymyksessä -- puolusti esim.\nUutta Heloisea, jota Grimm moitti. Yhteiskunnan kannalta oli vain\noikein ja hyödyllistä, että Fréron osoitti, mihin jouduttaisiin, jos\nmaterialistien opeista tehtäisiin kaikki ne äärimmäiset johtopäätökset,\njoihin ne antoivat aihetta. Näitä johtopäätöksiä eivät näet\nmaterialistit aina itse välittäneet eivätkä rohjenneet tehdä.\n\nEdellä kuvaamamme filosofia kuului vain sivistyneille eli siis väestön\nlukumäärään katsoen sangen pienelle osalle siitä. Syvät rivit,\nvarsinainen kansa, eli liikkumattomana entisellään, ylipäätänsä\nkeskiaikaisella tasolla. Ainoa henkisyys, josta se sai lohdutusta, oli\nsen oma vaatimaton laulu ja sitten uskonto, laajalti ja syvälti kirkon\ntarjoamassa luutuneessa ja hengettömässä oikeaoppisuuden muodossa,\nmutta sytyttävämpänä ja tehoavampana niiden herätysliikkeiden kautta,\njoita syntyi Saksassa ja Englannissa.\n\nEtelämaissa ja Ranskassa oli ollut kuten tiedämme 1600-luvulla\nherätysliikkeensä, yhä jatkuva ja vainottu protestanttilaisuutensa,\njansenilaisuutensa ja kvietisminsä. Viimeksimainittu herätti\nheijastusliikkeen Englannissa, kveekarien lahkon, jossa sorrettu\npuritaanisuus elpyi uuteen lämpöön. Saksassa vaikutti kristillisyyden\nsyvenemiseen Lutherin jälkeen _Johann Arndt_ (1555-1621) erikoisesti\nsiten, että hän osasi sulattaa lutherilaisuuteen saksalaiselle hengelle\nominaisen, jo keskiaikana voimakkaasti ilmenneen mystiikan. Hänen\npääteoksensa Neljä kirjaa totisesta kristillisyydestä (Vier Bücher\nvom wahren Christentum, 1606-1609) ja Paratiisin yrttitarha\n(Paradiesgärtlein aller christlichen Tugenden, 1612) ovat Suomessakin\ntunnettuja ja syvällisesti vaikuttaneita hartauskirjoja.\nKolmikymmenvuotinen sota ei kyennyt tukahduttamaan hänen\naikaansaamaansa uskonnollista elämää, jota rikastutti huomattavasti\n_Christian Scriver_ (1629-1693) hartauskirjoillaan, mm. Sielunaarteella\n(Seelenschatz), vieläkin Suomen heränneiden rakastamalla teoksella.\nEnnen olemme jo maininneet, miten tämä lämmin kristillisyys ilmeni\narvokkaana hengellisenä runoutena (III, s. 212). Saksalaisen pietismin\nvarsinainen perustaja oli _Philipp Jakob Spener_ (1635-1705), joka\nHurskaita toivomuksia (Pia desideria, 1675) nimisessä kirjasessa kuvasi\nlutherilaisuuden perusvian ja osoitti keinoja sen parantamiseksi.\nHäneltä sai herätteitä _August Hermann Francke_ (1663-1727), jonka\nvaikutuksesta Hallen yliopistosta tuli niin ankaran, ahdasmielisen\npietismin keskus, että filosofi Wolffin täytyi muuttaa sieltä\nMarburgiin. Pietismin syvällinen henki loi uuden jalon kirkkomusiikin,\njonka alalla _Georg Friedrich Händel_ (1685-1759, muutti Englantiin\n1710) ja _Johann Sebastian Bach_ (1685-1750) saavuttivat unohtumattomia\narvoja. _Nicolaus Ludwig von Zinzendorf_ (1700-1760) kehitti pietismiä\ntunnevoittoiseen suuntaan; hänen kannattajainsa perustaman siirtolan,\nHerrnhut'in, mukaan liikettä on sanottu \"herrnhutilaisuudeksi\". Näin\nsäilyneellä tunne-elämällä tuli olemaan tärkeä merkitys pian alkavan\nuuden kirjallisuussuunnan heräämiselle ja sisällykselle.\n\nTässä yhteydessä sallittaneen mainita katolisella puolella vaikuttanut\nuskonnollis-mystillinen runoilija _Angelus Silesius_, oikealta nimeltä\n_Johann Scheffler_ (1624-1677). Alkuaan lutherilainen, hän kääntyi\nkatolisuuteen, oli Wienissä keisarin lääkärinä ja vihittiin papiksi\n1661, toimien sitten Breslaussa ruhtinaspiispan apulaisena. Hän\njulkaisi 1657 205 virttä nimellä Sielun pyhä halu eli Jeesukseensa\nrakastuneen Psyken hengellisiä paimenlauluja (Heilige Seelenlust, oder\ngeistliche Hirtenlieder der in ihren Jesum verliebten Psyche), joista\neräs (\"Rakkaus, joka jumaluutes...\") on meidänkin Virsikirjassamme (n:o\n297). Huomattavampi on Böhmen (III, s. 135) vaikutuksen alaisena\nsyntynyt kokoelma Henkeviä miete- ja loppusointuja (Geistreiche Sinn-\nund Schlussreime 1657), joka sai myöhemmin nimekseen Kerubiininen\nvaeltaja (Cherubinischer Wandersmann, 1654). Loppusointuisissa\ndistikhoneissa Silesius siinä tulkitsee Böhmen ym. mystiikkaa, käyttäen\nusein paradoksaalista esitystapaa. Hänen ajatuskulkunsa on esim.\nseuraavanlainen: Jumalan olemuksen ydin on rakkaus; Jumala ei voi\nrakastaan ketään, joka on häntä alempi; itseänsä hän taas ei voi\nrakastaa muuttumatta rajattomasta olevaisesta rajalliseksi eli\ntulematta ihmiseksi; Jumala ja ihminen ovat siis perusolemukseltaan\nsamoja. Silesiuksen mystiikka on saanut vielä meidän aikanamme Saksassa\npaljon ihailijoita.\n\nEnglannin syvissä riveissä vallitsevan uskonnollisen pohjavirran\nvoimakkuudesta on todistuksena kuuluisan saarnaajan _John Wesleyn_\n(1703-1791) aikaansaama uskonnollinen herätysliike. Valmistuttuaan\nCharterhousen koulusta ja Oxfordista Wesley vihittiin papiksi 1728,\nliittyi Oxfordissa veljensä Charlesin ym. aloittamaan uskonnollisen\nelämän parannusliikkeeseen, oli kuuluisan teologin William Law'n\n(Vakava kutsu -- Serious Call-nimisen teoksen, Sam. Johnsonin\nmielihartauskirjan kirjoittajan) vaikutuksen alaisena, matkusti 1735\nGeorgiaan lähetyssaarnaajaksi, liittyi herrnhutilaisiin, ja palasi 1738\nLontooseen. Täällä hän Lutherin Roomalaiskirjeen esipuheen\nvaikutuksesta luopui korkeakirkollisista näkökannoistaan ja perusti\noman vapaan kirkollisen yhtymänsä, ns. metodistikirkon. Nyt hän aloitti\nelämäntyönsä kiertävänä saarnaajana, aiheuttaen syvissä riveissä\nvaltavan uskonnollisen herätyksen, ensin kokien paljon vastustusta,\nmutta sittemmin nauttien yleistä myötätuntoa ja kunnioitusta. Puoli\nvuosisataa kestäneen, uupumattoman saarnaajatyönsä aikana hän ehti\nharjoittaa laajaa kirjallistakin toimintaa; hänen tuotteistaan on\nsaavuttanut huomattavan arvon hänen Päiväkirjansa (Journal), joka\nkäsittää vuodet 1735-1790. Wesley oli käytännöllinen järjestäjäkyky,\nsyvästi ja vilpittömästi uskonnollinen, hyvänsuopa, olemuksessaan ja\nkäytöksessään miellyttävä; hänellä oli kuitenkin taipumusta\nitsevaltaisuuteen, jopa suvaitsemattomuuteenkin, jota hän joskus\nosoitti väittelyissään toisin ajattelevien kanssa.\n\n\n\n\nII. HISTORIA.\n\n\n1\n\nHistorian tutkimuksen alalta olemme viimeksi maininneet bollandistien\nja mauristien arvokkaan asiakirjojen julkaisutyön, Bossuet'n\nkeskiaikaisen näkemyksen sitkeydestä todistavat teokset, joihin\nkuitenkin uudempi käsitystapa on vaikuttanut, muistelmat ym. Voimme\ntodeta, ettei 1600-luvun loppuun mentäessä ollut ilmestynyt\nainoatakaan historiaa, jossa suuria vaiheita olisi koetettu selittää\njärkiperäisellä, tapahtumain pohjalla vaikuttavilla syillä ja\ntekijöillä. Tällaisen sanan syvemmässä mielessä varsinaisen ja\ntodellisen historian loivat vasta Voltaire ja Montesquieu (1689-1755).\n\n_Charles Louis de Secondat, La Brèden ja Montesquieun_ parooni, oli\nsyntyisin La Brèdesta, Bordeaux'n läheltä, vanhasta,\nvaikutusvaltaisesta perheestä. Hän sai perinpohjaisen koulusivistyksen\nja valmistui lakimieheksi. 1716 hän peri enoltaan Bordeaux'n\nparlamentin presidentin viran, jota hoiti 1726:een saakka, jolloin möi\nsen. Luonnontieteet viehättivät häntä näinä vuosina ja hän otti osaa\nBordeaux'n Akatemian harrastuksiin. Tärkeänä tuloksena hänen nuoremman\nikäkautensa ajattelusta oli Persialaisia kirjeitä (Lettres persanes)\n[suomentanut J. V. Lehtonen], joka ilmestyi 1721 Amsterdamissa, ilman\ntekijän nimeä, painopaikkana muka Köln. Luovuttuaan virastaan hän\noleskeli Parisissa, sepitti pari keveää kaunokirjallista tuotetta ja\ntuli erinäisten vaikeuksien jälkeen valituksi Akatemiaan (1728). Tämän\njälkeen hän lähti matkoille, tutkimaan ihmisiä, oloja ja valtiomuotoja,\nkulkien Itävaltaan ja Unkariin saakka, mutta pääsemättä Turkkiin, kuten\nolisi halunnut. Italiassa hän oleskeli lähes vuoden. Matkustettuaan\nReiniä myöten Alankomaille ja Englantiin hän jäi tänne 18 kuukaudeksi,\noppien ihailemaan englantilaisten luonnetta ja politiikkaa. Palattuaan\nRanskaan (1731) hän asettui La Brèden linnaan ja alkoi viettää uutteran\ntutkijan jaloa, rauhallista elämää, jota vain satunnaiset\nParisissakäynnit ja vierailut sikäläisissä rouvien de Tencinin,\nGeoffrinin, du Deffandin ym. salongeissa miellyttävästi keskeyttivät.\nMietteitä roomalaisten suuruuden ja rappeutumisen syistä\n(Considérations sur les causes de la grandeur des Romains et de leur\ndécadence) ilmestyi Amsterdamissa 1734, Lakien henki (L'Esprit des\nLois) Genèvessä 1748. Epätietoisena viimeksimainitun arvosta ja\nmerkityksestä Montesquieu esitteli sen ennen painatusta valitsemalleen\nkirjalliselle lautakunnalle, johon kuuluivat mm. Crébillon nuorempi,\nFontenelle ja Helvétius. Vaikka lautakunta lausui teoksesta\nyksimielisesti hylkäävän tuomion, hän kuitenkin julkaisi sen, mikä oli\nhyvä, sillä näkihän siten 1700-luvun ehkä huomattavin kirja\npäivänvalon. Montesquieu kuoli ollessaan käymässä Parisissa.\n\nMontesquieu oli samalla kertaa aatelismies, älyniekka ja filosofi. Hän\noli kyllä selvillä merkityksestään kirjailijana, mutta oli silti\nylpeämpi aateluudestaan, vihaten Ranskan kuninkuutta siksi, että se oli\nkukistanut läänitysaateliston, ja moittien sitä despotismista. Hän\nolisi mielellään toiminut diplomaattina, mutta sai luopua tästä\najatuksesta, koska oli liian ylpeä kumarrellakseen hovissa. Niinpä hän\ntyytyi elämään linnassaan \"vasalliensa\" ympäröimänä kuin muinainen\nlääninherra. Tiedonhalunsa ja henkisen pirteytensä puolesta hän\nmuistuttaa Fontellesta; hänen kirjeissään on joskus presiöösiä sävyä.\nHänellä oli tunteellinen ja herkkä inhimillisyyden heikkoja ja kärsiviä\npuolia ymmärtävä sydän, mikä teki hänet halukkaaksi ajattelemaan ja\ntyöskentelemään yhteiseksi hyväksi. Kaikenkaikkiaan Montesquieu oli\ntasapainoinen, asiallista, viisasta kohtuullisuutta harrastava luonne.\n\nKirjailijana Montesquieu oli jonkin verran Fontenellen kaltainen\nkansantajuistaja, mikä johtui siitä, että hänen täytyi koettaa esittää\npintapuoliselle yleisölle filosofisen ajattelunsa ja logiikkansa\ntuloksia. Lisäksi hän tahtoi miellyttää lukijoitansa. Opetuksen halu\noli hänessä kuitenkin voimakas -- kaunohenkiä hän ei voinut sietää.\nRunoilijat olivat hänestä \"kynäniekkoja, joiden ammattina on terveen\njärjen kammitsoiminen\". Kysymyksen ollessa vanhojen ja uusien\netevämmyydestä hän valitsi edelliset.\n\nRyhtyessään sepittämään Persialaiskirjeitään Montesquieu tietenkin oli\nperehtynyt varhaisempaan kirjeiden muotoiseen kirjallisuuteen [I, s.\n359, 366 ja 393; II, s. 144 ja 455; III, s. 20, 103, 183, 224 ja 531;\nIV, s.], joten hänellä ei ole tähän asuun keksijän oikeutta. Hänen on\nkuitenkin myönnettävä jonkin verran kehittäneen sitä, sillä hänen\nkirjeittensä sisällys muodostaa yhtenäisen haaremielämän kuvan, jossa\non alkunsa, tietyt henkilönsä ja traagillinen loppunsa; tällaista\neheyttä ei lähin ja kehittynein edeltäjä, Pascalin Maaseutukirjeet,\nollut saavuttanut. Tästä kokonaisuuden romaanimaisesta luonteesta ja\nsen uutuudesta tekijä olikin tietoinen. Sitä, että kirjeet olivat muka\n\"persialaisten\" kirjoittamia, ei voi pitää omintakeisuutena, sillä\nitämaisuus oli jo kuten olemme selittäneet (s. 152) tullut muotiin.\nEnnen sanotun lisäksi huomautettakoon Dufresnyn sepittämästä Erään\nsiamilaisen vakavista ja hullunkurisista huvituksista (Les Amusements\nsérieux et comiques d'un Siamois, 1707), ja kauppiaiden _Jean Baptiste\nTavernier'n_ (1605-1689) ja _Jean Chardinin_ (1643-1713) kertomuksista\nitämaille, Persiaan ja Indiaan, tekemistään laajoista matkoista. Itse\nvarsinaisen sisällyksen luomisessa: ytimekkäiden, satiiristen\nerittelyjen ja arvostelujen lausumisessa ihmisistä, oloista ja\ntavoista, on lähimpänä herättäjänä ja mallinakin ollut La Bruyère.\n\nKaksi persialaista, Rica ja Usbek, on tullut Eurooppaan ja asettunut\nParisiin, josta kirjoittelevat kirjeitä kotimaahansa, ystävilleen ja\nhaaremiensa hoitajille, kertoen kokemuksistaan ja huomioistaan. Heidän\nkauttaan on tilaisuus lausua mietteitä ja arvosteluja milloin mistäkin\nasioista, tavoista ja oloista. Venetsiassa oleskeleva Rhedi, Moskovassa\noleskeleva Nargum, ylikuohilaat ja mielikkivaimot lähettävät puolestaan\nParisiin kirjeitä, joista sikäläiset kaukaiset olot kuvastuvat.\nViimeksimainitulta puolelta Persialaiskirjeitä on itämainen\nhaaremiromaani, jossa väliin vaikkakin ranskalaisesti siroin\nsanakääntein, joudutaan peräti heikolle jäälle, niinkuin sen ajan\nlukijat tällaisissa tapauksissa vaativatkin.\n\nParisilaiset kokoontuvat töllistelemään persialaisia kuin hölmöt, mutta\nUsbek ja Rica ovat yhtä uteliaita. He käyvät kahviloissa, joissa\nkaunosielut tuhlailevat kykyjään lapsellisiin, kiihkeisiin väittelyihin\nmitättömistä asioista, esim. jonkun kreikkalaisen runoilijan maineesta\n(36. k.); he seurustelevat salongeissa tutkien niihin lakkaamatta\nvirtailevaa ihmisten paljoutta ja merkiten muistiin heistä annettuja\nsatiirisen sattuvia määritelmiä (48. k.); he huomioivat kaunosieluja,\njotka liittoutuvat auttaakseen toisiansa herättämään henkevyydellään\ntarpeellista huomiota (54. k.); itserakkaita, mistään häkeltymättömiä\noppineita, jotka tuntevat Persian paremmin kuin he (72. k.); vanhoja\nnaisia, jotka teeskentelevät olevansa nuoria; ja vanhuksia, jotka\nkaipaavat Colbertin kultaisia aikoja siksi, että silloin heidän\neläkkeensä maksettiin etukäteen. He pääsevät perehtymään kirjallisiin\nriitoihin ja suuntiin ja antavat näin eloisan, ivallisen, huvittavan ja\nmonipuolisen kuvan regentin aikaisesta Parisista.\n\nMutta eräät piirteet herättävät heidän närkästystänsä: he eivät voi\nhyväksyä tuomaria, joka on myynyt kirjastonsa saadakseen ostetuksi\nvirkansa ja pitää yleensä lakikirjoja tarpeettomina, koska asianajajat\nkyllä selvittelevät kulloinkin kysymykseen tulevat kohdat (68. k.).\n\"Suuri herra on\", heille selitetään, \"ihminen, joka käy kuninkaan\nvastaanotolla ja puhuttelee ministerejä, jolla on esi-isiä, velkoja ja\neläkkeitä\" (89. k.). \"Verojen kokoojat uivat aarteissa... He alkavat\nkuitenkin ammattinsa äärimmäisessä kurjuudessa. Heitä halveksitaan kuin\nlokaa niin kauan kuin he ovat köyhiä, mutta kun heistä on tullut\nrikkaita, annetaan heille paljon arvoa... Palvelijaluokka nauttii\nRanskassa suurempaa kunnioitusta kuin muualla. Se on suurten herrain\ntaimitarha ja täyttää muidenkin säätyjen tyhjät tilat\".\n\nPersialaiset eivät ole matkustaneet ulkomaille vain huvitellakseen:\nheidän näkemänsä ja kokemansa herättää myös mietteitä. Kristinuskoa he\narvostelevat -- mikä annettiin heille anteeksi, koska he olivat\nmuhamettilaisia -- rohkeasti ja epäkunnioittavasti. Samoin he\narvostelevat ankarasti Ludvig XIV:ttä ja hänen valloitussotiaan. He\neivät hyväksy alusmaiden hankkimista, mutta pitävät ylellisyyttä\nvälttämättömänä, koska kansalaiset saavat sen tarpeiden tyydyttämisestä\npaljon työtä; tämä ei estä viimeksimainittuja pyrkimästä\nyksityiselämässään vaatimattomuuteen ja nuhteettomuuteen. He\narvostelevat eri hallitusmuotojen etu- ja varjopuolia, ja niiden,\nilmaston (122. k.) ym. vaikutusta kansojen erikoisluonteeseen ja\nmenestykseen, ja viittaavat näin haaremijuttujen vaihteeksi kirjailijan\nseuraavaan vakavaan tuotantoon.\n\nPersialaiskirjeiden henkevyys ei ole erikoisemman yllättävää eikä\nniiden satiiri säikähdyttävän syövyttävää. Nykyaikainen lukija pitää\nlisäksi teoksen haaremijuttuja epäonnistuneina ja tympäisevinä. Kirjan\ntyyli paranee ja sisällyksen arvo lisääntyy silloin, kun tekijä luopuu\nsatiiristaan ja haaremihuumoristaan ja puhuu vakavasti. Kirjalla on\nnäin ollen vain historiallista arvoa: se on selvemmin ja jyrkemmin\nvalistushenkinen kuin Fontenellen ja Baylen tuotanto, viitaten suoraan\nensyklopedistien ihanteisiin.\n\nMietteitä roomalaisten suuruuden ja rappeutumisen syistä on ilmaus\nsiitä historiassa vaikuttaneisiin voimiin kohdistuneesta,\nselvittelevästä filosofisesta harkinnasta, joka oli Montesquieun\ntiedemiesluonteen erikoinen, yksilöllinen piirre. Oli kuin hän olisi\ntahtonut koetella ajattelunsa tehoa ja pätevyyttä johonkin täsmälliseen\nyksityistapaukseen ennenkuin ryhtyi sovittamaan sitä koko historiaan.\nVarsinaista uranuurtajan arvoa hänelle ei voida myöntää: Machiavelli\noli tutkinut niitä olosuhteita, joiden vallitessa valtiot olivat\nsyntyneet, kestäneet ja luhistuneet (III, s. 94), ottamatta huomioon\nmitään yliluonnollisia tekijöitä; Balzac (s. 31) oli jo hahmotellut\nRooman valtiota luovan kansalaisen; Saint-Évremond oli mietiskellyt\nRooman kansan neroutta (s. 42); Bossuet (s. 21) oli teologisesta\nnäkemyksestään huolimatta johtunut ajattelussaan urille, joihin\nMontesquieulla ei ollut paljoa lisäämistä; ja Corneillen käsitys\nroomalaisia hallitsevasta ja elähdyttävästä, kaikkensa uhraavasta\nvaltioaatteesta, jota vanha Horatius edustaa, elää Montesquieun\nesityksen pohjalla. Montesquieu ei liioin ollut aikansa\nasiallis-historiallisen kritiikin tasalla: samaan aikaan näet kun hän\notti Liviuksen esityksen yhtä täydestä kuin Bossuet ja Charles Rollin\n-- ajankohdan muotiin päässeen ja kauan vallitsevana pysyneen antiikin\nhistorian kirjoittaja --, valmisteli tuntemattomana elänyt ja\nsellaiseksi jäänyt _Louis de Beaufort_ (k. 1795) teosta Rooman\nvarhaishistorian lähteiden epäluotettavuudesta ja siitä, miten\ntosiasiat voitaisiin seuloa tarinoista (1738). Lisäksi hän oli\nepätarkka: eiväthän toki Herodotos ja Thukydides puhuneet\nroomalaisista. Näissä suhteissa hänen olisi pitänyt ottaa oppia\nVoltairen Kaarle Xll:n historiasta, joka edustaa uudenaikaista\nlähdekritiikkiä. Mutta näistä rajoituksista huolimatta on myönnettävä,\nettä Montesquieun suhtautuminen tehtäväänsä oli sittenkin historian\nalalla uutta: se oli yritys selittää suuri historiallinen vaihe\nelämässä itsessään vallitsevien, selvitettävissä olevien ja\nymmärrettävien tekijäin tulokseksi aivan samoin kuin tutkittaessa\njotakin fysikaalista ilmiötä. Yliluonnolliset tekijät siis jäivät\nkokonaan syrjään samoin kuin asian mahdollisen käytännöllisen,\nopettavan merkityksen silmälläpito, joka oli ollut Machiavellilla\npäätarkoituksena; päämääränä oli vain tyydyttävän, järjellisen\nvastauksen saaminen siihen filosofiseen kysymykseen, joka herää\nhistoriaa lukiessa: mistä johtuu kansakuntain nousu ja häviö?\n\nRooman nousuun vaikuttivat sen sotilaallinen henki (I-II), valtiomuoto,\njonka puitteissa kansalaisten vapaus hyvin soveltui valtion etuihin, ja\npolitiikka, joka taitavasti käytti hyväkseen vastustajain\nerimielisyyttä (III-VI). Rooman kukistuminen aiheutui siitä, ettei\narmeija enää totellut kansaa, vaan päälliköitään; kansallistunteen\nheikontumisesta (IX); turmeluksen lisääntymisestä rikkauksien kasvaessa\n(X); ja kansalaisoikeuksien ulottamisesta sotavahinkojen korvaukseksi\nlaajempiin piireihin (XI-XII). Keisarivallan aikana patriisit ja rahvas\nmenettivät siveellisen itsenäisyytensä ja kuntonsa, minkä johdosta\nmädäntyminen alkoi edistyä nopeasti. Valta siirtyi armeijan oikkujen\nmukaan sotilaskeisarilta toiselle, kunnes valtakunta jakautui (XVI,\nXVII). Lopuksi Rooman armeijassa oli vain barbaarisotilaita ja se\nmenetti muinaisen kurinsa, joka oli ollut sen voima (XVIII). Barbaarit\ntunkeutuivat Länsi-Rooman alueelle, Itä-Rooman jäädessä riutumaan\nmyöhempää loppuaan kohti.\n\nMontesquieun vastaus asettamaansa kysymykseen sisältyy XVIII:een lukuun\nja kuuluu: \"Kas tässä, sanalla sanoen, roomalaisten historia: he\nvoittivat kaikki kansat periaatteillaan; mutta voitettuaan nämä heidän\nvaltionsa ei voinut kestää; hallitustapaa täytyi muuttaa ja tässä\nuudessa hallitustavassa noudatetut periaatteet, jotka olivat\nvastakkaisia entisille, luhistivat heidän suuruutensa\". On tarpeetonta\nsanoa, ettei Montesquieun vastaus ole tyhjentävä -- siitä hän oli\nitsekin tietoinen. Valtakunnan, kansan ja sen kulttuurin nousuun,\nkukoistukseen ja rappeutumiseen on vaikuttamassa niin monia eri syitä,\nettei niitä ole mahdollista lyhyesti ilmaista. Todetessamme, ettei\nMontesquieu ymmärtänyt uskonnollisten katsomusten syvällistä vaikutusta\nantiikin valtion sekä syntyyn että rappeutumiseen ja että hän kokonaan\nsivuutti Rooman finanssit ja taloushistorian, oivallamme hänen\nsaattaneen tämän jännittävän arvoituksen ratkaisun vasta alulle.\n\nLakien henki, joka tuli heti kuuluisaksi ja saavutti suuren menekin --\n18 kuukaudessa ilmestyi yli 20 painosta -- on tekijänsä pääteos, hänen\nopiskelujensa, matkojensa, kokemustensa, tietojensa ja ajatustensa\nlopputulos, hänen filosofiansa, jossa hän lausuu lopullisen\nkäsityksensä. I:n kirjan 3:nnessa luvussa on määritelmä teoksen\naiheesta: \"Lakien tulee olla perustetun tai perustettavan hallituksen\nluonteen ja periaatteen mukaisia, olkoonpa että ne säädetään kuten\nyhteiskunnalliset tai ylläpidetään kuten siviililait. Niiden tulee olla\nsuhteessa maan luontoon, kylmään, kuumaan tai lauhkeaan ilmastoon, maan\nlaatuun, asemaan ja suuruuteen, kansan, sen työväen, metsästäjien tai\npaimenien elämäntapaan; niiden tulee ilmaista se vapauden aste, minkä\nvaltiomuoto voi sallia, asukkaiden uskonto, taipumukset, rikkaudet,\nlukumäärä, kauppa, tavat ja tottumukset. Lopuksi ne ovat kosketuksessa\nkeskenään ja alkuperänsä kanssa, niiden olojen kanssa, joita ohjaamaan\nne on asetettu; ne ovat lainsäätäjän kohteita. Näiltä kaikilta\nnäkökannoilta niitä tulee harkita. Niin aion tehdä tässä teoksessa.\nAion tutkia kaikki nämä suhteet: kaikki yhdessä ne muodostavat sen,\nmitä sanotaan lakien hengeksi\".\n\nValtiomuotoja on kolmenlaisia: despotismi eli hirmuvaltius, joka\nperustuu pelkoon ja jossa kaikki valta on yhden hallussa; monarkia eli\nyksinvalta, joka perustuu kunniaan ja jossa valtaa harjoitetaan\nvälittävien asteiden kautta, ja tasavalta, joka perustuu poliittiseen\nhyveellisyyteen ja jossa valta on kansan käsissä (II-III). Sitten\nselitetään, millä keinoilla -- kasvatuksella (IV), laeilla (V),\nrikoslailla (VI), ylellisyyden suosimisella tai kieltämisellä (VII) --\nvaltiot on ylläpidettävä ja mitä vaaroja laiminlyönneistä tässä\nsuhteessa on seurauksena (VIII). Tutkittuamme tämän jälkeen, kuinka\npaljon ja millä ehdoilla voidaan tai tulee käydä sotaa (IX-X), olemme\nselvillä siitä, mitkä ovat valtion kestävyyden edellytykset. Mutta lait\neivät ole vain hallitusta, vaan myös kansaa varten. Vapaus hyötyy\nsiitä, ettei valtion kolmesta päätekijästä, lainsäädännöstä,\ntoimeenpano- ja tuomiovallasta, kahta yhdistetä samaan käteen; ollen\nerillään ne hillitsevät toisiansa. Tähän periaatteeseen perustuu\nEnglannin vapaus (XI). Rikoslakien ja verotuksen alalla vallitsevat\nepäkohdat on poistettava (XIII). Lainsäätäjän tulee ottaa huomioon myös\nilmanala ja maantieteelliset olosuhteet (XIV-XVIII) eli siis kansojen\nluonne, joka tekee kylmien maiden asukkaat riippumattomammiksi ja\nkuumien maiden asukkaat taipuvaisemmiksi orjuuteen, viimeksimainitun\nolematta silti milloinkaan hyväksyttävää. Lakien avulla on koetettava\nvastustaa ilmanalan vaikutuksia, mutta yleisiä tapoja on pyrittävä\nmuuttamaan vain esimerkeillä. Lainsäädännössä on otettava huomioon\ntaloudellinen elämä (XX-XXI), raha (XXII), asukasten lukumäärä ja\nuskonto, joista katolilaisuus sopii paremmin monarkioille,\nprotestanttilaisuus tasavalloille. Viimeisissä luvuissa käsitellään\nroomalaista, ranskalaista ja frankkilaisen monarkian aikaista\nläänitysoikeutta.\n\nMontesquieu kammoaa despotismia, joka tuhoaa kansan elinvoimat, ja\nihailee lainalaista vapautta, joka syntyy ja viihtyy rajoitettua valtaa\nkäyttäen hallituissa valtioissa. Ranskalle olisi hänen mielestään\nedullisin monarkkinen valtiomuoto, jossa vallankäyttöä rajoittaisivat\nsäätyjen, erittäinkin aateliston oikeudet. Aateliston rinnalla toimisi\nparlamentti jonkinlaisena \"lakien arkistona\" ja niiden noudattamisen\nvalvojana. Samoin kuin Saint-Simon Montesquieu siis haaveili palaamista\nläänitysajan kannalle, mutta ei turhamaisuudesta kuten tämä, vaan\nhistoriankäsityksensä ohjaamana. Muuten Montesquieu oli kuten olemme jo\nsanoneet ajastaan edellä: uskonnollinen suvaitsevaisuus oli hänelle\ntärkeä periaate; hän ei hyväksynyt kidutusta tutkintokeinona eikä\nneekeriorjuutta, jota vastaan kohotti suuttuneen vastalauseen.\n\nKuuluisaksi on tullut Montesquieun jo mainittu I:ssä kirjassa esittämä\nja XIV-XVIII:ssa laajemmin käsittelemä ilmanalaoppi. Hän tarkoittaa\nsillä, että \"lain henki\", alkuperäinen tietoisuus siitä, mikä on\noikein, on ollut eri kansoilla erilainen, riippuen niistä fyysillisistä\nolosuhteista, joissa ne ovat eläneet ja elävät. Kylmä ilmanala\nkasvattaa enemmän tahdonvoimaa kuin kuuma, itseluottamusta, rohkeutta,\ntaistelunhalua, kun sitävastoin tunne-elämä jää kylmemmäksi kuin\netelässä. Tästä johtuu mm. erotiikan tavaton merkitys etelän kansoille.\nEtelässä hikoillaan enemmän kuin pohjoisessa; siellä täytyy menetetty\nneste korvata vedellä, täällä ei vettä tarvita, vaan voidaan käyttää\nalkoholia. Niinpä juoppous lisääntyy kuta pohjoisemmaksi tullaan.\nEtelän kansoilla on voimakas mielikuvitus, joka voi saada heidät\nmenettelemään milloin julmasti, milloin päinvastoin, milloin pakenemaan\ntai puolustautumaan. Lämmön vuoksi etelän ihmiset ovat laiskoja\nja sikäli vanhoillisia, tavoissaan ja oloissaan pysyviä.\nMaanviljelijäkansat välittävät jokseenkin vähän poliittisesta\nvapaudestaan, koska heidän lakeuksiaan on vaikea puolustaa;\nvuoristokansat taas enemmän päinvastaisesta syystä, varsinkin kun maan\nkaruus siellä kasvattaa ihmisistä sitkeitä. Täten ymmärrettävästi lait\nkuvastavat läheisesti niitä olosuhteita, joissa kansat elävät.\nKlimaattiopin esittivät jo Platon, Aristoteles ja Cicero, ja se ilmenee\narabialaisen historioitsijan Ibn Khaldunin teoksesta (I, s. 169).\nRudbeckin ja Jusleniuksen osuus siihen tulee myöhemmin käsiteltäväksi.\nSelvästi siitä huomauttaa Voltaire Kaarle XII:n historian alussa.\nMontesquieu saattoi sen teoksellaan yleisen keskustelun aiheeksi.\n\nTästä opista oli seurauksena se loogillinen johtopäätös, että ruvettiin\nhakemaan tukea lakeja ja kansaa koskeville mietteille ja väitteille\noman maan ilmastosta ja fyysillisistä olosuhteista, että alettiin panna\npainoa kansojen ja sikäli myös yksilöiden erilaisuudelle,\nyksilöllisyydelle. Mutta tällöin unohtui entinen ihanteena ollut\nantiikin ihminen, so. antiikin hyveillä koristettu ihanteellinen\nihmistyyppi, josta kaikki yksilöllinen oli karistettu pois, ja sijalle\nastui kuten sanottu ensin erikoisissa ilmastollisissa olosuhteissa\nkehittynyt yksilöllinen kansa ja sitten samoin erikoisissa olosuhteissa\nkasvanut ihmisyksilö, johon nyt ruvettiin sovittamaan ja jossa\ntodettiin erilaisia ominaisuuksia. Ilmastoteorian kannalta tuntuivat\ntietenkin aivan poikkeuksellisissa olosuhteissa asuvat, vielä hyvin\nalkuperäisellä kehitysasteella olevat kansat erikoisen kiintoisilta ja\ntodistusvoimaisilta, mikä oli omiaan suuntaamaan huomion sekä barbaari-\nettä omaankin kansaan, so. sen muinaisiin olosuhteisiin ja näiden\nilmauksiin. Ymmärrettävästi ilmasto-oppi oli vielä omiaan kohdistamaan\nhuomion myös luontoon, ei vain kuinka se on vaikuttanut kansoihin\npitkien aikojen kuluessa, vaan myös, kuinka se vaikuttaa vieläkin\nmeihin kaikkiin omassa ympäristössämme. Montesquieun ilmasto-opista\nlähti siis itsestänsä loogillisia johtopäätöksiä, jotka tulivat\ntärkeiksi romanttisen tunnevirtauksen herätessä. Lakien henki tuntuu\nsitä lukiessa hajanaiselta; tekijä lähtee liikkeelle kuin Montaigne ja\njoutuu kauas alkuperäisestä aiheestaan, jota kuten esim. ilmasto-oppia\nsaattaa kosketella ja selitellä useassa paikassa. Se on kuitenkin\n1700-luvun suurteos, jolla Locken esitysten ohella on ollut huomattava\nvaikutus perustuslaillisten hallitusmuotojen sisällykseen. Ranskassa\nse oli alallaan määräävä siihen saakka, kunnes Rousseaun\nYhteiskuntasopimus tuli kuten olemme kertoneet vuosisadan lopulla\nväärinkäsitetyn ja -käytetyn kansanvallan aapiseksi.\n\n\n2\n\nUudenaikaisen historiankirjoituksen isyys ei kuulu Montesquieulle eikä\nmuillekaan hänen yhteydessään mainituille henkilöille, vaan Voltairelle\nsiksi, että Kaarle XII:n historia, joka ilmestyi jo 1731, huomattavalta\nosalta täyttää ne vaatimukset, joita historialliselle esitykselle\nnykyisin asetetaan. Sirolla, taiteellisella tyylillä siinä\nkerrotaan vilkkaasti, selvästi ja loogillisesti asioista, joiden\ntodenperäisyydestä, syistä ja seurauksista tekijä on koettanut ottaa\nselkoa niin tarkoin kuin olosuhteet ja mahdollisuudet ovat myöntäneet\n-- suomalainen tutkija on ensimmäisenä selvittänyt hänen lähteensä. [J.\nR. Danielson, Voltaire Kaarle XII historian kirjoittajana. 1878.]\nVoltaire oli kevytmielinen filosofi, mutta vastuuntuntoinen\nhistorioitsija, joka koetti tutkia historiallisten kaskujenkin\npaikkansapitävyyttä. Se ihaileva kuva, joka yhäkin on yleisin\najateltaessa Kaarle XII:sta, on huomattavalta osalta Voltairen luoma.\nNoudattamalla siis ranskalais-klassillisen tyylin ja ajan ilmassa\nolevia järkiperäisyyden ja asiallisuuden vaatimuksia Voltaire tuli\ntällä nuoruudenteoksellaan siirtäneeksi historiankirjoituksen pois\nvanhan, tarkoitusperäisen, tyyliltään raskaan ja asiatiedoiltaan liian\nherkkään perinneuskoon perustuvan esitystavan piiristä. Voltaire\nhaaveili suuresta yleishistoriallisesta teoksesta, joka alkaisi\nkansojen aamuhämärästä ja ulottuisi hänen omaan aikaansa saakka.\nTutkielma tavoista (1754), Ludvig XIV:n vuosisata (1751) ja Suppea\nkatsaus Ludvig XV:n hallitusaikaan (1768) muodostavatkin tähän\njärjestykseen asetettuina huomattavan yleishistoriallisen esityksen.\n\nEnsiksimainittu alkaa kiinalaisen, indialaisen, persialaisen ja\narabialaisen kulttuurin kuvauksella ja siirtyy sitten Rooman historiaan\nja kristinuskon alkuvaiheisiin sekä Kaarle Suuren aikaan, joka on\nesityksen varsinainen lähtökohta. Tästä kuvaus jatkuu aikakausi- ja\nvuosisatamaalauksina, henkisen kehityksen, tapojen ja taiteiden\nesityksen liittyessä suurten historiallisten tapahtumien rinnalle. Näin\nsaavutaan 1600-luvulle ja luodaan katsaus Euroopan eri valtakuntiin.\nSelvää on, ettei Voltaire voinut tällaisessa yleisesityksessä, joka\nkoski kaukaisia sekä maita että aikoja, olla varma lähteidensä\nluotettavaisuudesta. Mutta hänen olisi tullut olla puolueeton\najattelija ja siis välttää sitä järkeisfilosofin poleemista henkeä,\njoka paikoin tuulahtaa Bossuet'n sallimajohtoista historiankäsitystä\nvastaan, sitä yksipuolisuutta, jota merkitsee historian käsittäminen ja\nkäsittely oman ennakkomielipiteen todistusketjuna.\n\nLudvig XIV:n vuosisata jakautuu neljään osaan: Ensimmäisessä kuvataan\naikakauden poliittista historiaa, kuninkaan alaikäisyyden aikaa ja\nfrondea; toisessa kuninkaan henkilökohtaista hallitusta ja sotia;\nkolmannessa yhteiskunnallisia ja taloudellisia oloja; ja neljännessä\ntieteen ja taiteen historiaa. Voltaire ihaili Ludvig XIV:ttä ei vain\nsiksi, että siten saattoi painaa Ludvig XV:n varjoon, vaan myös niiden\nsuurien ominaisuuksien vuoksi, joita oli hänessä toteavinaan. Ludvig\nXIV suojeli ja auttoi runoilijoita, oli hyvä isä ja isäntä, aina\narvokas ulkonaisessa esiintymisessään, ahkera hoitaessaan ministeriensä\nkanssa hallitustehtäviään, täsmällinen raha-asioissa, oikeamielinen,\nhyvä puhuja ja rakastettava menettämättä arvokkuuttaan. Näiden ja\nmuiden ominaisuuksien vuoksi Voltaire asetti Ludvig XIV:n, vaikka\nmyönsi hänellä olleen vikojakin, liioittelevasti vuosisadan\nkeskukseksi, josta aikakausi sai huomattavassa määrässä hohtoansa.\n1600-lukua Voltaire piti yhtenä inhimillisen kulttuurin huippukohdista\n-- sellaisia olivat aikaisemmin olleet vain Perikleen, Augustuksen ja\nMedicien aikakaudet. Mutta ne erehdykset, jotka ovat tällaisten\narviointien tavallisina heikkouksina, eivät merkitse paljoa sen\nrinnalla, mikä on Voltairen teoksen todellinen ansio. Se on näet\ntunnollisesti tehty, alkuperäisiin, luotettaviin lähteisiin perustuva\nsivistyshistoria, jossa otetaan huomioon sellaisetkin siihen saakka\nyleensä historian ulkopuolelle jääneet asiat kuin kirjallisuus ja\ntaide, finanssit, kauppa ja kulkuneuvot.\n\n\n3\n\nHumen Englannin historia (1754-1762) oli merkkinä siitä, että Voltairen\nja Montesquieun uudenaikainen, filosofinen suhtautuminen menneisyyteen\noli herättänyt englantilaisten oppineiden huomiota. Parisissa\noleskellessaan Hume oli henkilökohtaisesti perehtynyt ranskalaisen\nhengenelämän tähänkin puoleen, ja syvensi vielä käsityksiään tässä\nsuhteessa vaihtamalla Montesquieun kanssa kirjeitä vv. 1749-1753. Hänen\nhistoriansa onkin filosofiselta sisällykseltään Montesquieun\naatteellisuuden tulos, sen päätarkoitus kun oli tutkia Englannin\nhallitusmuodon syntyä. Siksi Hume ensin kuvasi Kaarle I:n ja Jaakko I:n\naikaiset hallitusmuotoa koskevat taistelut, ulottaen esityksensä 1688:n\nvallankumoukseen saakka, ja lähti vasta sitten menemään taaksepäin,\nkäsitellen Tudorien ja viimeiseksi sitä aikaisemman historian. Hän\nkäytti vain painettuja lähteitä eikä niitäkään aina riittävän\nkriitillisesti. Hänen filosofiansa on itsenäistä ja terävää:\nminkäänlaista yhteiskunta- ja hallitsijasopimusta ei ole milloinkaan\ntehty eikä monarkkinen hallitusmuoto suinkaan ole \"Jumalan asettama\";\nyhteiskunta ja valtio ovat päinvastoin syntyneet vähitellen\ntottelemisen vaiston, turvallisuuden kaipuun ja järjestyksen halun\ntuloksina. Mutta vaikka Humen filosofia siis näyttäisi olevan \"kansan\"\neli whigilaisen käsitystavan puolella, hänen historiansa on silti\nselvästi toryhenkinen. Syynä tähän oli osaksi se, että puritaanit ja\nheidän kirjaimellinen raamatullisuutensa olivat vastenmielisiä tälle\njärkeisfilosofille. Keskiaikaa Hume tunsi huonosti eikä ymmärtänyt sen\nhenkeä eikä kauneuspuolia: hänen sitä koskevassa esityksessään ei ole\nmerkkiäkään jo siellä täällä ilmenevästä, romanttisesta keskiajan\nihailusta. Hänen teoksensa on tietenkin vanhentunut; aikoinaan se\nselvyydellään ja arvokkaalla, sivistyneellä tyylillään kohotti\nhistorian kirjallisuudeksi.\n\nHumen käsitykseen keskiajasta yhtyi skotlantilainen historioitsija\n_William Robertson_ (1721-1793), edinburghilainen pappi, loistavan\nmenestyksen saavuttaneen Skotlannin historian (The History of Scotland,\n1759) kirjoittaja, joka 1769 julkaisi Keisari Kaarle V:n hallituksen\nhistorian (The History of the Reign of the Emperor Charles V), lausuen\ntämän esipuheessa sen jälkeen pitkäksi aikaa vallitsevaksi tulleen\nyleisen käsityksen keskiajasta. Robertson oli valistusajan henki, joka\nei nähnyt keskiajassa juuri muuta kuin ihmiskunnan yön. Sekä Hume että\nhän ovat historioitsijoina joutuneet yleiseurooppalaisessa\nmerkityksessä suuren nimen varjoon.\n\n_Edward Gibbon_ (1737-1794) sai kasvatuksensa Westminsterin koulussa ja\nOxfordissa, ranskalaistutti sivistyksensä oleskelemalla Lausannessa yli\nneljä vuotta (1753-1758), ja julkaisi 1761 ranskankielellä ensimmäisen\nteoksensa Tutkielmakoe kirjallisuudesta (Essai sur l'Étude de la\nLittérature). 1764 hän matkusteli mannermaalla, käyden mm. Roomassa,\njossa, Capitoliumin raunioilla, tuli oman kertomuksensa mukaan lokak.\n15 p. ajatelleeksi suurta tutkimusta Rooman valtakunnan rappeutumisesta\nja häviöstä. 1772 hän ryhtyi päättäväisesti toteuttamaan\nsuunnitelmaansa, jota oli ensi hetkestä kypsytellyt ja jota varten oli\nkoonnut paljon lähteitä. Työtä hidastutti hänen olonsa parlamentin\njäsenenä (v:sta 1774) ja virkamiehenä (1779-1782). 1700-luvun kuuluisin\nhistoriallinen esitys Rooman valtakunnan rappeutuminen ja häviö (The\nDecline and Fall of the Roman Empire) ilmestyi 1776-1788 kuutena osana,\njoista jokainen aiheutti yhä kasvavaa innostusta ja vastalauseitakin.\nMontesquieun oppilaana Gibbon pyrki historiallisella intuitiolla\nnäkemään tämän suuren kehitysvaiheen syvimmät pohjavirrat, esittämään\ntapahtumat todistusten valossa, ja luomaan tyylin ja suunnitelman\npuolesta taiteellisesti kirkkaan ja sopusuhtaisen rakennuksen, missä\nkaikessa hän suurin piirtein onnistuikin. Todeten kristinuskon ja\nantiikin hengen vastakkaisuuden monessa suhteessa hän antaa edelliselle\npääsijän antiikin kulttuurin ja Rooman valtakunnan häviön aiheuttajana.\nKirjoittaessaan yöllä kesäk. 27 p. 1787 huvimajassaan Lausannessa\nteoksensa loppusanat Gibbon tunsi oikeutettua iloa ja liikutusta,\nymmärtäen suorittaneensa suurtyön. Gibbon asui 1783:n jälkeen\nenimmäkseen Lausannessa. 1793 hän kivulloisuudesta ja Ranskan\nlevottomista vallankumousoloista huolimatta matkusti Lontooseen, jossa\nkuoli äkkiä tammikuussa 1794. Tunne-elämältään hän oli tyyni,\nystävyydessään uskollinen, seuraelämässä suosittu vilkkaan ja älykkään\nkeskustelutaitonsa vuoksi. Hymyä herätti hänen liikalihavuutensa ja\nharkitun hieno käytöksensä. Isänsä tahdosta hän katkaisi nuorena\nlemmensuhteensa mutta ei ystävyyttään neiti Suzanne Curchodiin, josta\nsittemmin tuli rouva Necker, rouva de Staëlin äiti. Gibbon kuoli\nnaimattomana.\n\nValtiomies ja poliittinen kirjailija, historioitsija ja esteettinen\nfilosofi _Edmund Burke_ (1729-1797), asianajajan poika Dublinista,\nsuoritti tutkintonsa viimeksimainitun kaupungin yliopistossa 1748 ja\ntuli Lontooseen 1750 antautuakseen lakimiehen alalle. Käyttikin aikansa\nkirjallisiin harrastuksiin yleensä, julkaisten niiden tuloksena 1756\npari tutkielmaa, joista toinen, Filosofinen tutkimus ylevää ja kaunista\nkoskevien käsitystemme synnystä (A Philosophical Inquiry into the\nOrigin of our Ideas of the Sublime and Beautiful), esittää ylevän\nvaikutelman varsinaiseksi lähteeksi ja perustekijäksi pelon tunteen\n(I,s. 372), jota sittemmin romantiikka niin laajalti käyttikin\npyrkiessään jylhiin ja yleviin tunnelmiin. Teoksella on ollut\nmerkityksensä ylevän käsitteen tutkimukselle. 1759 hän perusti\nhistoriallisen, vuotuisen katsausjulkaisun Vuosiluettelo (The Annual\nRegister), toimittaen sitä vuoteen 1788 saakka. Burken varsinainen\nelämäntyö kuuluu politiikan alalle, alkaen hänen tultuaan 1766\nparlamentin jäseneksi. Hän tuli huomatuksi whigiläisenä kirjailijana,\nkannatti sovinnollista ja inhimillistä politiikkaa amerikkalaisia ja\nmuita siirtomaita kohtaan, ja vaati parlamentille sille kuuluvaa\nmerkitystä kansantahdon ilmaisijana, sekä sen vaalitavan uudistamista.\nKuuluisa on hänen 14 vuotta kestänyt leppymätön taistelunsa Itä-Indian\nKauppayhtiötä ja Warren Hastingsia vastaan, jossa hänen raskas\nretoorinen ja moraalinen voimansa ilmeni tehokkaimmillaan ja jolla hän\nlaski perustuksen humaanille Indian-politiikalle. Huolimatta\nwhigiläisyydestään Burke osoittautui Ranskan vallankumouksen\nvastustajaksi, julkaisten 1790 kuuluisan kirjansa Mietelmiä Ranskan\nvallankumouksesta (Reflections on the French Révolution), joka herätti\nkoko Euroopan huomiota. Englannin valtiomuoto oli vuosisatoja kestäneen\nkehityksen tulos; Ranskan uusi valtiomuoto oli päinvastoin tällaisen\nkehityksen äkillinen keskeytys, ratsionalistisen ajattelun\nepähistoriallinen, teoreettinen tuote. Tätä epähistoriallista\nkehityksen linjan katkaisemista Burke ei hyväksynyt ja tuli sen kautta\nvaltio-oikeuden ns. historiallisen koulun perustajaksi. Hänen\npuheissaan ja kirjoituksissaan ilmeni laajaa tietoa, terävää ajattelu,\njaloa inhimillisyyttä ja tunnetta, joka puhuessa väliin kasvoi\nmyrskyisäksi kiivaudeksi. Puhujan lahjoja hänellä ei ollut, vaan\nvaikuttivat hänen esityksensä aina paremmin luettuina. Suuret lahjat,\nkorkea tunne-elämä, nuhteettomuus sekä julkisena että yksityisenä\nihmisenä kaunistavat tämän jalon englantilaisen ja maailmankansalaisen\nmuistoa.\n\n\n\n\nIII. KAHVILAT JA SALONGIT. SALASEURAT. MORALISOIVA JA MUU\nKULTTUURIKIRJOITTELU.\n\n\n1\n\nLudvig XV ei ymmärtänyt tai välittänyt keskittää ympärilleen\nvaltakunnan ylimystön ja älymystön valioita; hovissa näyttäydyttiin,\nmutta varsinaisina seurustelupaikkoina olivat yksityiset salongit.\nNäissähän ei tarvinnut pelätä kuninkaan holhousta ja saattoi\nkeskustella rohkeammin uusista aatteista. Edellisellä vuosisadalla\nkirjailijain sallittiin tulla ylimystön ja hienoston seuraan, jossa\nheitä usein vain siedettiin; nyt heitä pyydettiin tulemaan. Heidän\ninnostustaan, henkevyyttään ja aatteellisuuttaan ihailtiin ja heidän\nkeskustelutaitonsa oli pelin ohella seurapiirien päähuvituksia.\n\nKirjailijoilla oli jo Molièren ja Boileaun aikoina ollut tapana\nkokoontua ravintoloihin seurustelemaan ja keskustelemaan päivän\nasioista. Tämä tapa tuli yleisemmäksi sitten, kun 1600-luvun\njälkipuoliskolla kahvi kävi yhä suositummaksi nautintoaineeksi ja\nkahviloita perustettiin lukuisasti. Parisin taiteilijakahviloista\n1700-luvulla mainittakoon tunnetuimpia Pont-Neufin ympäristössä olevat\nLaurent, Gradot ja Procope, joissa esim. Fontenelle, La Motte ja Duclos\nolivat kantavieraina. Niissä he olivat kosketuksissa porvarillisen\nlukijapiirinsä kanssa, sen ja salonkien yleisön aatevaihdon\nvälittäjinä, ja muodostivat, kuten itsetietoisesti sanoivat,\n\"kirjallisuuden tasavallan\", joka vähitellen otti ajan henkisen johdon\nhaltuunsa.\n\nSalongit olivat vuosisadan alkupuolella etupäässä seurusteluyhtymiä,\njoissa olivat pääohjelmana henkevä keskustelu ja peli. Niitä\nsanottiinkin \"henkevyyden toimistoiksi\" (bureaux d'esprit). Vuosisadan\npuolivälistä alkaen tulivat tunnetuiksi ja suosituiksi ns. filosofiset\nsalongit, joissa keskustelun aiheina olivat uudet vapaamieliset aatteet\nja tarkoituksena niiden levittäminen.\n\n\"Henkevyyden toimistoista\" olivat kuuluisimpia Mainen herttuattaren ja\nrouvien de Lambertin ja de Tencinin salongit. Ensiksimainittu, joka on\ntullut tunnetuksi kamarineitonsa, rouva Delaunayn Muistelmista, oli\nCondén pojantyttärenä ja Ludvig XIV:n ja rouva de Montespanin pojan\npuolisona halukas ottamaan osaa politiikkaan, mutta saatuaan olla\nvankeudessa 1719 tyytyi pitämään leikkihovia Sceaux'n linnassa.\nSceaux'n salonki (1700-1753) oli kuuluisa mm. \"suurista öistänsä\",\npuistossa soihtujen valossa pidetyistä juhlista. Siellä vierailivat\najankohdan tunnetuimmat kirjailijat, mm. Voltaire, joka oli siellä 1747\npiilossakin. Rouva de Lambertin salongissa (1710-1733) ei juhlittu,\nvaan keskusteltiin. Siellä vallitsi Rambouillet'n salongista\nmuistuttava kohteliaisuuden sävy, joka ei kuitenkaan ollut\nsisällyksetöntä eikä kevytmielistä -- Wycherleyn tyyli oli kerta\nkaikkiaan Parisin salongeissa mahdoton. Peli oli kielletty. Rouva de\nLambert oli vakavahenkinen nainen, joka on kirjoittanut pari\nkasvatusopillista ja yhden naisten luonnetta ja asemaa tutkivan\nteoksen, kaikki Fénelonin ajoista muistuttavassa hengessä. \"Vapaata\najattelua\" (libertinage) hän ei hyväksynyt. Hänen salongissaan\nseurustelivat mm. La Motte, Fontenelle, Montesquieu ja Marivaux.\nTiistaisin annettiin päivälliset kirjailijoille, keskiviikkoisin muille\nvieraille; raja ei kuitenkaan ollut tarkka. Kirjailijat esittivät\ntuotteitaan ja keskustelun aiheina olivat päivän esteettiset ja\ntieteelliset kysymykset. Rouva de Lambertin kuoltua kirjailijat\nkokoontuivat rouva de Tencinin salonkiin (1726-1749). Sen valtijatar\noli entinen langennut nunna, jonka paavi oli vapauttanut hunnusta ja\njoka vietti \"ennakkoluulottoman\" naisen elämää, tullen kuten olemme\nkertoneet D'Alembertin äidiksi. Rouva de Tencinillä oli hyviäkin\npuolia: hän oli älykäs, kirjoitti pari kiittäen mainittua romaania ja\noli henkevä, kodikas emäntä, joka sanoi vieraitaan tuttavallisesti\n\"elukoikseen\" (\"bêtes\") ja salonkiaan \"eläinnäyttelykseen\". Paitsi\nrouva de Lambertin kirjailijoita hänen luonaan kävi muitakin, ei vain\nranskalaisia vaan myös ulkomaalaisia kuuluisuuksia, mm. Bolingbroke ja\nChesterfield. Siellä keskusteltiin kirjallisuudesta, tieteestä ja\nvarovaisesti politiikasta. Mariannessa Marivaux kuvaa salongin\nseurustelua näin: \"Kuulin heidän puhelevan mitä vaikeimmista\nkysymyksistä, mutta he virkkoivat sanottavansa niin vaivattomasti ja\nkoruttomasti, niin luontevaan ja samansävyiseen keskustelutyyliin, että\nolisi voinut luulla heidän juttelevan mitä tavallisimmista asioista\".\n\nFilosofisista seurustelun keskuksista mainittakoon ensimmäiseksi rouva\nGeoffrinin salonki (1749-1777), joka rouva de Tencinin kuollessa \"peri\"\ntämän kirjailijat ja aseman. Rouva Geoffrin (1699-1777) oli rikkaan\ntehtailijan leski, tietomäärältään sangen vaatimaton, älyltään vain\ntavallinen, tahdikkuudelta ja elämäntaidolta etevä, luonteeltaan\nsopusointuinen, sivistysasioita harrastava nainen, joka oli käynyt\nTencinin salongissa perehtymässä sellaisen pitämiseen vaadittavaan\ntaitoon. Hän oli olevinaan vanhempi kuin olikaan, suhtautui\nvieraisiinsa äidillisesti ja opettavaisesti ja avusti heitä joskus\naineellisesti; osasi salata tietämättömyytensä, pitää miellyttävästi\nesillä sen, minkä tiesi, ja kuunnella näyttämättä ikävystyneeltä, minkä\njohdosta varsinkin filosofit sanoivat häntä älykkääksi. Keskusteltaessa\nhän ymmärsi pitää puheenjohtajan aseman, mitä helpotti se, että hän oli\nemäntä ja ettei saapuvilla ollut muita naisia kuin neiti de Lespinasse;\nrouva Geoffrin oli näet ollut huomaavinaan, että naisten läsnäolo teki\nmiehet hajamielisiksi ja häiritsi keskustelua. Kaksi kertaa viikossa\nhän piti päivälliset: maanantaisin maalareille ja keskiviikkoisin\nensyklopedisteille, jotka olivat hänen erikoissuosikkejaan ja joita hän\nauttoi mm. lahjoittamalla Encyclopédien painattamiseen 300.000 frangia.\nMaailmankatsomukseltaan hän silti oli porvarillisesti tyyni ja\nsopivaisuutta harrastava, sietämättä äärimmäisyyssuuntia millään\nalalla. Kaiken tämän kautta rouva Geoffrin tuli niin suosituksi ja\nkuuluisaksi, että kun hän matkusti 1766 Puolaan, tervehtimään kuningas\nStanislaus Poniatovskia, jonka oli tuntenut tämän vaatimattomina\naikoina, valtakuntien päät osoittivat hänelle huomaavaisuutta. Marie\nAntoinette muisti kuningattareksi tultuaan hänen käyntinsä Wienissä ja\nkutsui hänet vastaanotolleen.\n\nRouva Geoffrinilla oli vaarallinen kilpailija: rouva Du Deffandin\nsalonki (1730-1780). Sanottu rouva oli viettänyt myrskyisen nuoruuden,\njohon sisältyi mm. onneton avioliitto ja lyhyt kausi Orléansin herttuan\n(\"regentin\") rakastajattarena. Hänestä tuli sittemmin Voltairen\nsuosija, ahkera osanottaja Sceaux'n linnan huveihin, ja vihdoin oman\nsalongin pitäjä, vierainaan aluksi etupäässä ylimystöä, poikkeuksina\nvain sellaiset kuuluisuudet kuin Voltaire, Fontenelle ym. Mutta kun\nhänelle esitettiin D'Alembert ja hän oli mieltynyt tähän, hänen\nsalonkinsa avautui muillekin ensyklopedisteille. Tultuaan 1754 sokeaksi\nhän otti esilukijattarekseen neiti de Lespinassen, jonka erotti\npalveluksestaan 1764 huomattuaan vieraidensa seurustelevan mieluummin\ntämän kuin hänen kanssaan. Tunnettu on hänen ystävyytensä ja\nkirjeenvaihtonsa englantilaisen ylimyksen ja kirjallisen harrastelijan\nHorace Walpolen kanssa. Tälle hän kirjoitti lokak. 20 p. 1766: \"Ihailin\neilen illalla luokseni saapunutta lukuisaa seuruetta; sekä miehet että\nnaiset näyttivät koneilta, jotka menivät, tulivat, puhuivat, nauroivat\najattelematta, miettimättä, tuntematta mitään, jokainen näytteli\ntavanmukaista osaansa. Itse olin vaipunut mitä synkimpiin mietteisiin:\najattelin kuluttaneeni elämäni harhakuvitelmien vallassa, itse\nkaivaneeni kaikki ne kuilut, joihin olin vaipunut\". Rouva Du Deffand on\nsaavuttanut kirjeillään hienon tyyliniekan maineen.\n\nJouduttuaan pois rouva Du Deffandin luota neiti de Lespinasse perusti\nrouva Geoffrinin avustuksella oman salonkinsa (1764-1776), jonne\nD'Alembert ja muut ensyklopedistit seurasivat häntä, ensiksimainittu\nvakinaisena, julkisesti tunnustettuna ystävänä. Neiti de Lespinasse ei\nollut kaunis, mutta oli mielikuvitusrikas, syvällinen ja intohimoinen\nsielu, joka erikoisesti osasi ohjata vieraidensa keskustelua. Hänkin\noli etevä kirjeiden kirjoittajatar.\n\nNäiden lisäksi on mainittava rouva d'Épinayn salonki (1762-1783), jonka\nnähtävyytenä oli joskus Rousseau ja suosittuna ystävänä Grimm. Rouva\nNecker, Gibbonin ihailun kohde, otti salongissaan (1764-1794)\nmielellään vastaan filosofeja, vaikka sanoi itse olevansakin vilpitön\nkristitty. \"Minulla on ystävinä jumalankieltäjiä. Entä sitten? Ne ovat\nonnettomia ystäviäni\".\n\nLontoon ensimmäiset tunnetut taiteilijaravintolat olemme aikoinaan\nmaininneet (III, s. 469). Niissä käyvät vakinaiset seurueet muodostivat\njo silloin vapaita yhtymiä, joita itse sanoivat \"klubeiksi\" (clubbe).\nKahvinjuonnin tultua 1600-luvun jälkipuoliskolla yhä yleisemmäksi\nkahvilaravintoloita perustettiin -- ensimmäinen 1652 -- niin paljon,\nettä niitä mainitaan olleen Lontoossa n. 1700 kolmisentuhatta. Niissä\noli tavallisesti vain yksi isohko huone, jonka sisustuksena oli isännän\nmyymäpöytä, vieraille tarkoitettu, tuolien ympäröimä iso pöytä ja avoin\ntakka. Useimmilla oli vakinaiset kantavieraansa, jotka saapuivat\ntiettyinä aikoina lukemaan sanomalehtiä ja tarinoimaan toistensa,\nisännän ja satunnaistenkin vieraiden kanssa. Kantavieraat muodostivat\nvähitellen vapaan yhtymän, klubin, \"kerhon\", joka alkoi noudattaa\ntiettyjä tottumuksia ja tunnettiin kokouspaikkansa nimellä. Tästä on\nEnglannin kuuluisa klubilaitos saanut alkunsa. Kirjallisuuden\nhistoriassa on tullut erikoisesti tunnetuksi maalari Joshua Reynoldsin\nja tri Samuel Johnsonin 1763 perustama \"Klubi\".\n\nKahvilat ja ravintolat muodostuivat varhain kulttuurin ja politiikan\npolttopisteiksi, taimilavoiksi, joissa päivän kysymyksiä ahkerasti\npohdittiin; eri aloja edustavat ihmiset tottuivat myös pian tapaamaan\nsamanmielisiä tietyistä kahviloista. Niinpä kauppiaat pistäytyivät\nLloydin, lakimiehet \"Kreikkalaisessa\" (The Grecian), kirjailijat\nWillsin, whigit St. Jamesin, toryt \"Kaakaopuun\" (The Cocoa Tree) ja\nhienosto Whiten kahvilassa. Selvää on, että tällä kahvilakulttuurilla\noli tärkeä vaikutus päivän kirjallisuuden sisällykseen ja sävyyn.\n\nLontoossa oli myös salonkeja, joissa kirjallisuuden suojelijat ottivat\nvastaan vieraita, mutta Englannin porvarillisissa oloissa ne eivät\nnäytä päässeen niin tärkeään asemaan kuin ylimyksellisessä Ranskassa.\nLordi Bolinbroken salongin olemme aikaisemmin maininneet.\n\nKahvila- ja salonkimuoti levisi Parisista ja Lontoosta muualle\nEurooppaan, Ruotsiin ja Suomeenkin, vaikuttaen kaikkialla\nkirjallisuuden sekä aatteisiin että yleiseen sävyyn.\n\nKaikki yllämainitunlaatuiset seurustelupaikat ja -piirit olivat\njulkisia ja niissä toimittiin vapaasti, ilman sääntöjä. Vain ne, jotka\nlähtivät kehittymään klubien linjalle, alkoivat noudattaa tottumuksia\nja perinteitä, muodostaen ne lopulta erikoisiksi säännöikseen. Mutta\n1700-luvulla syntyi salaisiakin \"salonkeja\", seuroja ja yhdistyksiä,\njotka karttoivat julkisuutta ja joiden viehätyksenä oli juuri se, että\nne olivat salaisia. Tällaisia seuroja olivat vapaamuurarit,\nilluminaatit eli ruusuristiläiset ym. Niiden synnyn (s. 206), laadun,\nvaiheiden ja tarkoitusperien selostaminen ei kuulu kirjallisuuden\nhistorialle, varsinkaan kun ei ole tiedossa, että niillä olisi ollut\nkirjallisuuteen sanottavaa vaikutusta. Se vain on muistettava, että mm.\nvapaamuurarien \"looshit\" olivat piilopaikkoja, jonne ihmisten\nmystillisyyttä ja salaperäisyyttä kaipaava, valistuksen liian räikeään\njärjenpaisteeseen kyllästynyt mieli pakeni viljelemään ja hautomaan\nlapsellisin menoin ja alkeellisin tuntein ja aavistuksin pian\nromantiikan monipuolisena virtauksena näkyviin puhkeavaa sielunelämän\npuolta. Sivutuotteena tästä oli mm. se, että taikausko sai turvapaikan,\nasettuen järjen ja valistuksen rinnalle ilkkumaan sen saavutuksia ja\nhimmentämään vuosisadan kokonaiskuvaa.\n\n\n2\n\nLontoon kahviloissa, puolueiden verkostossa, politiikan salaisimmissa\npyörteissä pujahteli kuin kala vedessä _Daniel Defoe_, \"sivistymätön\nmies, jonka nimen olen unohtanut\", kuten Swift ylpeästi sanoi.\n\nTeurastajan poika Daniel Foe (v:sta 1703 Defoe), syntyi 1659, sai\nkoulutuksensa Newingtonin eriuskolaisseminaarissa, jossa valmistettiin\npresbyteeriläissaarnaajia, hylkäsi papin uran ja antautui\nliikemieheksi. Tiedot hänen vaiheistaan tällä alalla ovat\nepävarmoja vuoteen 1684 saakka, jolloin hän meni naimisiin ja toimi\nsukkatehtailijana. Mainitaan hänen matkustelleen mannermaalla ja olleen\nliikeapulaisena Espanjassa. Liiketoimet johtivat vararikkoon 1792,\nvelkojen ollessa 17.000 puntaa, jotka Defoe kuitenkin myöhemmin maksoi.\nTämän jälkeen hän toimi mm. lasiverokonttorin virkailijana ja\ntiilitehtaan johtajana. -- Ensimmäinen ilmaus hänen poliittisista\nmielipiteistään oli osanotto Monmouthin kapinaan (1685) ja liittyminen\nWilhelm Oranialaisen joukkoihin (1688). Tämän jälkeen hän rupesi\nharjoittamaan poliittista kynäilyä, herätti kuningas Wilhelmin\nhuomiota, ja ryhtyi kannattamaan tämän politiikkaa, tehden\njulkaisuillaan tunnetuksi hänen taloudellisen ohjelmansa (Tutkielma\nehdotuksista -- Essay upon Projects, 1697) ja hankkien hänelle kansan\nsuosion (Tosi englantilainen -- The True-born Englishman, 1701).\nSatiiriksi aiotulla lentokirjasellaan Lyhyin tie eriuskolaisiin nähden\n(The Shortest Way with the Dissenters, 1702) hän suututti ensin whigit\nja sitten, kun kirjasen satiirinen tarkoitus älyttiin, toryt,\ntuomittiin kaakinpuuhun, mutta huomasi sepittää tälle, so.\nlausuntovapaudelle \"hymnin\" (Hymn to the Pillory, 1703), ja saavuttikin\nyleisön myötätunnon. Päästäkseen vankeudesta hän antautui nyt toryjen\npalvelukseen, toimien mm. useita vuosia Skotlannissa, valmistelemassa\nmielialaa lopullista unionia varten, ja rupesi toimittamaan\nsanomalehteä nimeltä Review (1704-1713), julkaisten siinä yhteensä yli\n5.000 sivua kirjoitelmia tiedon kaikilta aloilta; sen eräs osasto\nnimeltä Skandaalikerho (The Scandai Club) oli Addisonin ja Steelen\npakinalehtien edeltäjä. Yleensä hänen lehtensä kannatti hallituksia,\nolivatpa vallassa toryt tai whigit. Näinä yhdeksänä vuotena hän lisäksi\njulkaisi 80 teosta, yhteensä 4.727 sivua, joukossa runomittaisiakin,\nlopuksi jälleen suututtaen molemmat puolueet ja joutuen vankeuteen\n(1713). Whigien päästessä valtaan 1714 Defoe huomasi olevansa\npuolueitten ulkopuolella, epäiltyjen kirjoissa, ja ilmoitti luopuvansa\npolitiikasta ja ryhtyvänsä kaunokirjailijaksi. Selville on kuitenkin\nkäynyt, että hän silti salassa toimi whigien poliittisena vakoilijana.\nVuoteen 1715, jolloin hän parantaakseen asemaansa julkaisi\npuolustuskirjoituksen, päättyy joka tapauksessa Defoen ura poliitikkona\nja sanomalehtimiehenä; se on täynnä mitä uurainta ja tuotteliainta\naherrusta ja notkeata heilahtelua vallan kallistelun mukaan. Hän oli\ntällöin 56:n ikäinen. Defoen tämänjälkeinen tuotanto, josta hänet\nnykyään vain muistetaankin, kuuluu romaanin alalle ja tulee\nkäsiteltäväksi siinä yhteydessä. Vanhuudessaan hän joutui huonoon\ntaloudelliseen asemaan, poistui kodistaan 1729 ja kuoli 1731 yksin ja\ntuntemattomana.\n\n_Joseph Addison_ (1672-1719) ja _Richard Steele_ (1672-1729) ovat\nyhteistyöllään antaneet ilmaisun ja muodon sille englantilaisen hengen\npyrkimykselle, joka monien vaiheiden, puoleen ja toiseen tapahtuneiden\nhorjahtelujen ja liioittelujen kautta oli etsinyt uskonnon, moraalin,\nelämänilon ja suvaitsevaisuuden korkeampaa, hienostunutta,\nrauhoittunutta tasapainoa. Puritaaniseen ahtauteen, kavaljeerien\nliikaan väljyyteen, poliittisten lentokirjasten kiihkomielisyyteen,\nyleensä 1700-luvun vaihteen äärimmäisyyksiin kyllästynyt mieli kaipasi\ntyyntymistä, valistunutta ja suvaitsevaa sivistymistä, ja tähän\nopastivat sen nämä kirjailijat, onnistuneesti kehittäen ja käyttäen\npakinoivan tutkielman muotoa moraalisen mietiskelyn kehyksenä,\nvalaisten sen aitoenglantilaisen, hienon, inhimillisen huumorin\nrusotuksella.\n\nAddison kävi kuuluisan Charterhousen koulun (Thackerayn \"Greyfriars\")\nLontoossa, toverinansa Steele, saavutti Oxfordissa mainetta\nlatinankielisten runojen sepittäjänä ja synnynnäisesti hienona ja\nmiellyttävänä henkilönä, aikoi papiksi, mutta antautui johtavan\nwhigpoliitikon Charles Montaguen (sittemmin lordi Halifax)\nkehoituksesta diplomatian alalle. Saavutettuaan tahdikkuudellaan\njohtavien whigien suosion hän sai (1699) 300 punnan suuruisen\nvuotuisrahan, matkusti ulkomaille, mm. Italiaan, josta palasi 1703,\nmenetettyään tällä välin Wilhelm Oranialaisen kuoltua apurahansa. Hänen\nkirjeensä osoittavat, ettei hän tajunnut Alppien eikä Chartreusen\nluostarin jylhää, romanttista kauneutta. Blenheimin taistelun johdosta\nkirjoittamallaan ylistysrunolla nimeltä Sotaretki (The Campaign, 1704)\nhän pääsi uudelleen hallituksen suosioon, toimien sen jälkeen aina\nwhigien kukistumiseen saakka 1710 puolue- (whig-) kirjailijana ja\nerilaisissa tärkeissä poliittisissa ja diplomaattisissa tehtävissä.\n1709 alkoi hänen ja Steelen yhteistyö.\n\nIrlantilaissyntyinen Steele opiskeli myös Oxfordissa -- mikäli opiskeli\n--, jätti tutkinnot sikseen ja meni ratsuväkeen, kohoten siellä\nrunoutta ymmärtävän everstinsä ansiosta kapteeniksi. Kirjoitti omaksi\nylösrakennuksekseen, mikä olikin tarpeellista, moraalisen tutkielman\nKristitty sankari (The Christian Hero, 1701), mutta antautui heti sen\njälkeen huvinäytelmien sepittämiseen, jota oli harrastanut jo\nylioppilaana: tuloksina olivat Hautajaiset (The Funeral) 1702, Hellä\naviomies (The Tender Husband) 1703, ja Valhetteleva rakastaja (The\nLying Lover) 1704. Mainittakoon samalla, että hän lankesi\nhuvinäytelmien sepittämiseen vielä vanhempanakin, julkaisten 1722\nviimeisen näytelmänsä Tietoiset rakastajat (The Conscious Lovers).\nNäissä hän ylistää uskollista rakkautta restauraation komedian\nvastapainoksi. 1707 hänet nimitettiin virallisen lehden, London\nGazetten toimittajaksi.\n\nAddison julkaisi 1713 Cato nimisen sankaritragedian, joka on viimeinen\nlaatuansa ja huvinäytelmän Rummuttaja (The Drummer, 1716), toimitti\npuoluelehteä Vapaatilallinen (The Freeholder, 1716) ja kohosi\nsisäasiain ministeriksi 1717. Popen ilkeys, syntynyt erimielisyys\nystävä Steelen kanssa ja perheikävyydet häiritsivät tämän hienon miehen\nviimeisiä aikoja. Swift lausui hänestä kerran, tarkoittaen hänen\nvoittavia ominaisuuksiaan, että jos Addison pyrkisi kuninkaaksi, ei\nkukaan hennoisi sitä estää. Steelen vaiheet alkaen v:sta 1714 ovat\nmoninaiset, taustana alituiset taloudelliset vaikeudet.\n\nV. 1709 Steele tuli oivaltaneeksi ajan vaatimuksen perustamalla kolme\nkertaa viikossa ilmestyvän esseelehden The Tatler, jossa hän tavallaan\nDefoen Skandaalikerhon mukaisesti, leikillisen suopeasti ja sirosti,\ntarkoitusperänä moraalinen kohennus, nimenomaan naisen arvon\nnostaminen, pelin ja kaksintaistelun vastustaminen, valistunut ajattelu\nja sivistyneet tavat, pakinoi Lontoon seurapiireille. Kirjoittajan\nnimenä oli Swiftilta saatu Isaac Bickerstaff ja pakinoimispaikkana\n\"Torven\" ravintola, josta välskäri Bäckin ullakkokamari on kaukainen\ntoisinto. Tähän työhön liittyi toveriksi Addison. The Tatler ilmestyi\n12/4 09-2/1 11, yhteensä 271 esseetä, joista Addison kirjoitti 42,\nSwift ym. muutamia. Sen seuraajaksi tuli joka päivä ilmestyvä The\nSpectator (1/3 11-6/12 12), jonka 555 numerosta Addison on kirjoittanut\n274, Steele 236. Sen kertoja on hieno, mietteliäs Mr. Spectator.\nAddison julkaisi Spectatoria myöhemmin yksinään (18/6-10/12 14).\nSen varsinainen seuraaja oli yhteisesti toimitettu The Guardian\n(12/3--1/10 13), myös jokapäiväinen. Spectatorilla oli kirjallisempi,\nvielä kultivoidumpi leima kuin sen edeltäjällä; se on huumoriltaan\naitoenglantilainen; The Guardian oli liiaksi moralisoiva. Lehtien\nartikkelit ilmestyivät aina myöhemmin kirjoina. Nämä yhteensä neljän\nvuoden aikana ilmestyneet pienet lehdet antoivat nyt sen nuotin, jota\nRichardsonin ja osaksi Fieldingin kirjailijakorva noudatti, ja josta\nsyntyi Englannin varsinainen taideromaani.\n\nTatlerin kertojan Isaac Bickerstaffin seurueeseen kuuluu vanhimpana\njäsenenä Jeoffrey Notch, jolle on varattu korkeaselustaisin tuoli ja\njolla yksistään on oikeus kohentaa tulta. Omaisuutensa hän on\nmenettänyt koiriin, hevosiin ja kukkotappeluihin, minkä johdosta pitää\nitseään suuria vastoinkäymisiä kokeneena gentlemannina, jolla on oikeus\nsanoa jokaista toimeliasta miestä nousukkaaksi. Häntä lähinnä arvossa\nseuraa majuri Matchlock (= Piilukko), joka on ottanut osaa\nkansalaissotaan ja osaa selostaa sen kaikkien taisteluiden vaiheet\nyksityiskohtaisesti. Ainoakaan Euroopan sotien taistelu ei hänen\nmielestään vedä vertoja Marston-Moorin ottelulle, johon samoin kuin\nsiihen, miten hänet sysättiin satulasta oppipoikien kapinassa 1697, hän\nkajoaa joka ilta. Kunnon majurin mukana astui kirjallisuuteen\nsydämellinen, tulisieluinen, naivi ja romanttinen sotavanhus, muunnos\nkerskailevasta soturista ja Falstaffista, jonka oli aikaansaanut\nenglantilainen huumori. Suomessa tunnemme hänet kapteeni ja\npostimestari Svanströmin nimellä, joka ei milloinkaan voi unohtaa\nSuomen sotaa ja Karstulan taistelua. Kolmanneksi tulee vanha\nkunnollinen Dick Reptile, pieni, lihava herrasmies, joka ei puhu\nmitään, mutta nauraa alttiisti muiden jutuille. Hänen särmätön\nolemuksensa sisältää jo niitä aineksia, joista Dickens rakensi Mr.\nTupmanin. Hän tuo joskus mukanaan kahdeksantoistavuotiaan\nveljenpoikansa, jolle sanoo joka kerta, kun tämä nauraa ukkojen\njutuille: \"Niin, niin, Jack, te nuoret pojat luulette meitä vanhoja\nhassuiksi, mutta mepä tiedämme, että päinvastoin juuri te olette\nsellaisia\". Seurueen terävin älyniekka on eräs lakimies, joka osaa\nulkoa kymmenen Hudibrasin säettä eikä päästä ainoatakaan iltaa\nlausumatta niitä; jos joku kertoo uusia kaskuja, hän vain pudistelee\nsääliväisesti päätänsä.\n\nSpectatorin kerhon keskushenkilö on Jeoffrey Notchin parannettu laitos,\nSir Roger de Coverley. Hän kuuluu vanhaan sukuun, on suuressa määrässä\nomalaatuisensa ja pitää edelleen nuoruutensa ajan tyylisiä vaatteita.\nMutta kun hän on luonteeltaan perin hyväntahtoinen eivätkä hänen\nerikoisuutensa loukkaa ketään, hänestä pitävät kaikki -- vuokraajat,\npalvelijat, naapurit ja seurapiirit, nuoret herrat ja varsinkin nuoret\nnaiset. Viimeksimainittujen suosiollisuudesta huolimatta hän pysyy\nnaimattomana, sillä hän tahtoo olla uskollinen niille tunteille, joita\neräs kaunis, vastarakkautta suomaton leski oli hänessä herättänyt.\nKerhon juristi on joutunut uralleen isänsä tahdosta eikä omasta\ntaipumuksestaan, ja antaa isän lähettämät pulmalliset lakitieteelliset\nkysymykset asianajajan selviteltäviksi, harrastaen itse sillä\naikaa kirjallisuutta, Demosthenesta ja Ciceroa, teatteria ja\nteatteriarvostelua. Kolmantena on mainittava Sir Andrew Freeport,\nälykäs, ammatistaan ylpeä liikemies, jonka mielestä oli typerää vallata\nsiirtomaita, kun kerran saattoi hankkia valtakunnalle pysyvämpää hyötyä\nahkeruudella ja ammattitaidolla. Neljäntenä jäsenenä on Sir Rogerin\nsisarenpoika ja luultu perillinen, ent. sotilas, kapteeni Sentry,\nerittäin kunnollinen ja vaatimaton henkilö, joka ei ole ollenkaan\nkatkeroitunut, vaikka hänet on väärin sivuutettu virkaylennyksissä.\nViides jäsen on siro maailmanmies Will Honeycomb, jo painavista\nikävuosistaan huolimatta aina nuorekas ja reipas naissydänten,\nhovijuorujen, häväistysjuttujen ja päivän muotien tuntija. Väliin\nkerhossa käy hienosti sivistynyt filosofinen pappi, jonka humaania\nelämänviisautta kaikki mielellään kuuntelevat.\n\nTulemme myöhemmin näkemään, että Sir Roger de Coverley herää henkiin\nMr. Pickwickina ja että koko näin syntynyt humoristinen henkilönäkemys\nsaavuttaa yleensä englantilaisessa kerronnassa keskeisen aseman.\nTutkittaessa niitä mahdollisia varhaisempia edellytyksiä, jotka\nolisivat voineet johtaa tällaiseen tulokseen, täytyy todeta, ettei\nEnglannin vanhemmassa kirjallisuudessa ole mitään niin selvää\nperinnettä, että sen kehittäminen voisi viedä \"Torven\" kerhon\ntyyppitaiteeseen. Deloneyn vähän tunnettu taide (III, s. 343) oli\njäänyt alan kynnykselle. Mutta sellainen on Ranskan kirjallisuudessa.\nSillä aikaa kun Englannissa vallitsivat kansalaissotaan johtaneet\nlevottomat olot ja se joutui puritaanien hallintaan, jolloin\nkirjallisuudella ei ollut sanottavia kehitysmahdollisuuksia, Ranskassa\nkuten tiedämme erikoisesti kukoisti tällainen henkilökuvien ja\nluonteiden hahmottelu, saavuttaen korkeimman asteensa La Bruyèren\nLuonteissa. Lisäksi voidaan sanoa, että tämän mietelmä- ja\nhahmottelutaiteen sekä lähtökohtana että pääsisällyksenä oli moraalinen\nsuhtautumistapa, se koko ranskalaisen klassillisuuden vaatimus, että\nihmisen oli jalostuttava. Stuartilaiset kavaljeerit eivät oivaltaneet\ntätä, vaan sivistymättömyydessään veivät Englantiin vain sen, mikä\nmiellytti heidän aistillisuuttaan, vielä raaistaen sitä alkuperää\nalemmaksi. Mutta ranskalais-klassillinen moraali tuli jäljessä, ryhtyen\nEnglannissakin taistelemaan libertiinikulttuuria vastaan. Merkkinä\nsiitä oli Collierin lentokirjanen siveettömiä näytelmiä vastaan ja\nvähitellen herkistyvä häveliäisyys, joka ei enää ymmärtänyt Wycherleyn\n\"henkevyyttä\". Mutta ranskalainen mietelmä- ja tyyppitaide ei voinut\nsellaisenaan vaikuttaa englantilaisten luonteeseen riittävän\ntehokkaasti, sillä sen katkerasti satiirinen sävy tuntui\nvastenmieliseltä. Vasta sitten, kun sen sisältämä henkilö- ja asiapiiri\nesitettiin sen ominaisuuden valossa, jota sanotaan huumoriksi ja jonka\nolemme todenneet erikoisesti englantilaisten rakastamaksi, se oli\nnäiden hengelle ja verelle sopivaa lääkettä. Tämän muunnoksen\nsuorittivat mestarillisesti Steele ja Addison, valaen kaikki uudelleen\ntämän ja muun kansallisen omaperäisyyden, mm. sivistyneen, lieventyneen\npuritaanisuuden mukaisesti. Näin Englanti sai Ranskalta myös moraalisen\nperinteen ja teki siitä kirjallisuutensa pääaseen 1700-luvulla eli\nsamana vuosisatana, jolloin Ranska itse siirtyi yhä kauemmaksi näistä\nsamoista 1600-lukunsa korkeista moraali-ihanteista. Näin on\nymmärrettävä Englannin ja Ranskan 1700-lukujen siveellinen erilaisuus,\nmelkeinpä vastakkaisuus: sen, mitä Englanti eli 1700-luvulla, Ranska\noli suorittanut jo 1600-luvulla.\n\nSteelen ja Addisonin onnistunut keksintö, moralisoiva, pakinoiva,\nhuumorin sovittavassa valossa elämää käsittelevä ja ymmärtävä\nviikkolehti, on ollut Euroopan hedelmällisimpiä ja siunauksellisimpia\nkirjallisia ilmiöitä. Nopeasti niitä perustettiin Ranskaan, Saksaan,\nRuotsiin ja Suomeenkin, ja kaikkialla ne inhimillistivät kirjallisuutta\nja mieliä.\n\n\n3\n\nKirjallisuudenkin valtakunnassa on kuninkaansa, joka kohoaa näkyviin\naikalaistensa joukosta, halliten heitä, kukistaen kapinallisia ja\nantaen ajankohdalle persoonallisuutensa leiman. Sellainen aikansa\nkirjallinen kuningas oli Ranskassa Voltaire. Englannissa hallitsi\nvastaavassa asemassa _Samuel Johnson_. Verratessa heitä toisiinsa tulee\najatelleeksi kettua ja karhua.\n\nKirjakauppiaan poika Samuel Johnson syntyi Lichfieldissä 1709, meni\nOxfordiin 1728, häätyi varattomuuden vuoksi keskeyttämään lukunsa,\ntoimi jonkin aikaa opettajana ja kustantajan apulaisena. Mentyään 1735\nnaimisiin hän perusti kotikaupunkinsa läheisyyteen koulun, mutta sai\nvain kolme oppilasta, joista yksi oli sittemmin kuuluisa näyttelijä\nDavid Garrick. Johnson muutti Lontooseen 1737, jossa ryhtyi elättämään\nitseään kirjallisella tilapäistyöllä, kärsien paljon puutetta ja\nnöyryytyksiä. Hän selosti Gentleman's Magazineen parlamentin istuntoja\nnimellä \"Lilliputin senaatin keskusteluja\", kuultuaan ensin niiden\nsisällyksen muilta ja annettuaan niille haluamansa muodon. 1738\nilmestyi hänen runoelmansa Lontoo, Juvenaliin mukaan tehty satiiri,\njoka herätti Popen huomiota. Seuraava teos oli hänen onnettoman\nkirjailijaystävänsä Richard Savagen (1697?-1743) elämäkerta (1744).\nLontoon kirjakauppiaat, jotka olivat tulleet tuntemaan Johnsonin kyvyn,\npyysivät häntä kirjoittamaan englanninkielen sanakirjan, jossa\nselostettaisiin sanojen johto ja määriteltäisiin niiden merkitys.\nJohnson ryhtyi työhön 1747 ja sai sen valmiiksi 1755, hyläten tällöin\nkreivi Chesterfieldin tarjoaman avustuksen, jota oli työhön ryhtyessään\nturhaan pyytänyt. Tämän suurtyön johdosta Oxford antoi hänelle M.A:n\narvon. Satiiri Inhimillisten toivomusten turhuus (The Vanity of Human\nWishes) ilmestyi 1749, samana vuonna kuin hänen murhenäytelmänsä Irene.\nHänen vaimonsa kuoli 1752. Vv. 1750-1752 hän julkaisi The Rambler\nja vv. 1758-1760 The Idler nimistä viikkolehteä, molemmat\nkuivanjuhlallisen, moralisoivan saarnatyylinsä vuoksi epäonnistuneita\nMaksaaksensa 1759 äitinsä hautajaiskulut hän kirjoitti muutamassa\nviikossa filosofisen romaaninsa Rasselas. Vähitellen, sanakirjansa\njohdosta ja muutenkin, hän oli tullut kuuluisaksi, ja sai nyt (1762)\n300 punnan vuotuisen apurahan, vapautuen elämisen huolista. Hänen\nystäväpiiriinsä kuuluivat Garrick, Reynolds, Goldsmith, Burke, Gibbon\nym. ja 1763 siihen liittyi skotlantilainen _James Boswell_, hänen\npersoonallisuutensa ja elämänsä tunnontarkka historioitsija. Samana\nvuonna hän perusti kuuluisan \"klubinsa\", jäseninä yllämainitut\nhenkilöt. 1764 hän tutustui varakkaaseen oluttehtailija Thraleen, jonka\nkodissa sai nauttia paljon ystävyyttä. Rouva Thrale oli Carlylen\nsanojen mukaan \"iloinen, hernekasveihin kuuluva olento, jonka kanssa\nelefantti (so. Johnson) leikitteli mielellään, keinuttaen häntä\nedestakaisin kärsällänsä\". 1765 ilmestyi Johnsonin toimittama\nShakespeare-painos, ja 1779-1781 kymmenosainen julkaisu Englannin\nvanhempaa runoutta, johon Johnson oli kirjoittanut elämäkerrat. Boswell\noli saanut houkutelluksi hänet (1773) mukaansa Skotlantiin,\n\"näyttääkseen karhuaan sielläkin\"; tästä matkasta Johnson kirjoitti\nkuvauksen Matka Skotlannin läntisille saarille (A Journey to the\nWestern Isles of Scotland, 1775). Johnson kuoli 1784.\n\nJohnsonin kirjallisessa tuotannossa ei ole mitään niin korkealle\nkohoavaa, ei kaunokirjallista eikä kauno- tai muuta tieteellistä, että\nse riittäisi perustelemaan hänen tavatonta mainettansa. Hän olisikin\ntodennäköisesti jäänyt vaatimattomampaan muistoon, ellei Boswell, joka\noli tarkoin merkinnyt talteen mestarinsa puheet ja tavat, olisi\njulkaissut hänestä päiväkirjamaisen tarkkaa elämäkertaa. Se ihailu,\njota jälkimaailma osoittaa Johnsonille, kohdistuu täten tietenkin\nBoswellin elämäkerrasta ilmentyvään henkilökuvaan, joka ihailijan\nmaalaamana varmaan on jonkin verran toisenlainen kuin takana oleva\ntodellisuus; ymmärrettävästi siinä esiintyy enemmän sitä, josta Boswell\npiti, kuin sitä, josta hän ei pitänyt. Boswellin mukaan Johnson oli\npuhetavaltaan liian suora ja komentava, vaientaen vastustajansa\nsanoilla melkein millä hyvänsä. Hän vihasi whigeja ja skotlantilaisia,\nja piti muitakin jyrkkiä ennakkoluuloja, jotka ilmenevät mm. hänen\nsanakirjansa määritelmistä (\"kaura = vilja, jota Englannissa syötetään\nelukoille ja Skotlannissa ihmisille\"). Hän oli hartaasti ja ahtaasti\nuskonnollinen, auttavainen ja helläsydäminen, miehekäs taistellessaan\nvaikeuksia vastaan, arka vapaudestaan ja ihmisarvostaan, ystävilleen\nuskollinen. Kuolemanpelko ja alakuloisuus himmensivät usein hänen\nelämäniloaan. Hänen perehtyneisyytensä klassillisiin kieliin ja\nkotimaan kirjallisuuteen oli huomattava, mutta hänen tietonsa esim.\nluonnontieteen aloilta alkeellisen rajoitetut; hänen ajattelunsa\nasiallista ja loogillista, kuitenkaan tunkeutumatta aikaisempien\nrajojen ulkopuolelle; hänen tyylinsä raskasta, sommiteltua komeista,\npitkistä, loogillisesti rakennetuista, täyteläisistä lauseista.\nHuolimatta siitä, että hän julkaisi Shakespearen, hän ei tajunnut\nkirjallisuuden romanttisia puolia, vaan pyrki tukahduttamaan ne\nraskaalla arvovallallaan. Hän oli pitkä ja roteva, liikkeissään\nkömpelö, likinäköinen, persoonallinen puhtaus niin ja näin. Kaikesta\ntästä on syntynyt se karhumainen kuva, jota ihaillaan tri Samuel\nJohnsonina, ja jossa todennäköisesti oli karhua vain nahka, sydämen\nollessa kultaa. Hänen vaikutustaan aikansa kirjalliseen elämään ei pidä\nliioitella: tiettävästi ei kukaan kirjailija ole alistunut noudattamaan\nhänen ohjeitaan.\n\n_James Boswell_ (1740-1795) oli skotlantilainen asianajaja, joka oli\nmatkustellut paljon mannermaalla, mm. Korsikassa. Olostaan tällä\nsaarella ja tuttavuudestaan sen vapaussankarin, Paolin, kanssa hän\njulkaisi 1768 teoksen Kertomuksia Korsikasta (Accounts of Corsica).\n1786 ilmestyi Päiväkirja matkasta Hebrideille (Journal of a Tour to the\nHébrides), jossa hän kertoo tri Johnsonin käynnistä näillä saarilla.\nKirjailijaturhamaisuuden vallassa oleva, lahjoiltaan sangen\nkeskinkertainen Boswell tuli tehneeksi kirjallisuudelle suuren\npalveluksen julkaistessaan 1791 Samuel Johnsonin elämän (The Life of\nSamuel Johnson). Hän näet perusti työnsä tarkkoihin tosiasioihin,\nvähäksymättä pieniäkään yksityiskohtia, ja rakensi täten kuvauksensa\ntieteellisen menettelytavan mukaisesti. Näin syntyi kirjallisuuden\nensimmäinen suuri elämäkerta, jonka sivuilta \"karhu ja hänen\nkuljettajansa\" ilmielävinä esiintyvät.\n\nEnglannin kirjallisuudessa on kaksi kuuluisaa \"kirjekokoelmaa\", joiden\ntunteminen ainakin nimeltä kuuluu yleisiin perustietoihin. Vanhempi\nniistä on todellinen kirjekokoelma, sillä se sisältää kreivi\nChesterfieldin kirjeet hänen pojalleen; nuorempi taas sisältää\nnimimerkki \"Juniuksen\" \"kirjeet\", jotka hän julkaisi The Public\nAdvertiser lehdessä 1769-1772.\n\nKreivi _Chesterfield_, Philip Dormer Stanhope (1694-1773), oli\nvaltiomies ja diplomaatti, joka hoiti korkeita virkoja ja oli tunnettu\nälykkyydestään, keskustelutaidostaan, hienosta käytöksestään,\nkirjallisuudelle ja taiteelle suopeista harrastuksistaan -- sama\nylimys, jolle Johnson osoitti kuuluisan kirjeensä ja jota voi pitää\n1700-luvun hienoston parhaan libertiinisen sekä henkisen että\naineellisen kulttuurin edustajana. Pojallensa, Philip Dormer\nStanhopelle, hän kirjoitti opettavia kirjeitä, joissa hän mitä\nsiroimmin kääntein ja suurimmalla maailmanviisaudella selitti, miten\nnuoren ylimyksen oli siihen aikaan elettävä, usein harhautuen\nkyynillisyyteen ja yleensä paljastaen oman ja aikansa hengen\npintapuolisuuden. Pojan vaimo julkaisi kirjeet miehensä ja kreivi\nChesterfieldin kuoltua.\n\nNimimerkki \"_Junius_\", jonka salaisuus on jäänyt selvittämättä,\njulkaisi kaikkiansa 69 \"kirjettä\" päivän poliittisista kysymyksistä,\nosoittaen niissä sellaista salaistenkin asiain tuntemusta, että\nsilloiset ministerit rupesivat epäilemään olevansa vakoiltuja,\nvapaudenrakkautta, rohkeutta ja korkeata tyylitaitoa, että ne\nherättivät mitä suurinta huomiota ja ovat jääneet klassillisina\nkirjallisuuden omiksi. Turhaan koettivat aikalaiset päästä nimimerkin\nperille -- Edmund Burke oli eniten epäilty, mutta kielsi --, ja\nsalaisuutensa \"Junius\" on säilyttänyt myöhemminkin; Quincey, Macaulay\nym. ovat päätelleet käsialan perusteella, että hän olisi ollut Sir\nPhilip Francis. Hänen \"kirjeensä\" olivat Englannin lehdistön\nensimmäisiä johtavia kirjoituksia nykyaikaisessa merkityksessä.\n\nHyvänä todistuksena ranskalaisen kulttuurin johtavasta asemasta\n1700-luvulla on se, että ulkomaalaiset, varsinkin saksalaiset hovit\npitivät Parisissa omia kirjeenvaihtajiaan, voidakseen näiden kautta\nseurata sivistyksen keskuksen elämää. Näistä on tullut erikoisesti\ntunnetuksi _Friedrich Melchior Grimm_ (1723-1807).\n\nGrimm oli papinpoika Regensburgista, opiskeli Leipzigissä, jossa joutui\nSaksan silloisen kirjallisen johtajan Gottschedin vaikutuksen\nalaiseksi, kirjoitti 19-vuotiaana Banise-nimisen draaman (III, s. 534),\nja seurasi 1748 Friesenin kreiviä sihteerinä Parisiin, jossa pian pääsi\nkirjallisten piirien tuttavuuteen ja vähitellen hioutui kaikin puolin\nsynnynnäisten ranskalaisten kaltaiseksi. Musikaaliset harrastukset\nsaattoivat hänet Rousseaun tuttavuuteen ja ystävyyteen. Puolustettuaan\nitalialaista musiikkia ranskalaista vastaan lentokirjasessa, jonka\nhuvittava älykkyys herätti Voltairenkin kunnioitusta, hän alkoi 1753\nkirjoittaa tiedoituksia ja kuvauksia Parisin kulttuuritapahtumista ja\nlähettää niitä Saksan hoveihin. Näin alkanut Kirjallinen, filosofinen\nja kriitillinen kirjeenvaihto (Correspondance littéraire, philosophique\net critique) jatkui, käsittäen kaksi kirjettä kuukaudessa, vuoteen 1774\nsaakka, tilaajinaan mm. Ruotsin kuningatar, Katariina II, Stanislaus\nPoniatovski, useat Saksan ruhtinaat ja yksityiset ylimykset.\nJouduttuaan suhteisiin rouva d'Épinayn, mainitsemamme Rousseaun\nsuosijattaren kanssa Grimm ei voinut enää olla viimeksimainitun ystävä.\nHänen elämänvaiheisiinsa tämän jälkeen kuului poliittisia ja\ndiplomaattisia tehtäviä, mm. kaksi matkaa Pietariin (1773 ja 1777) ja\ntoiminta Katariinan asiamiehenä Parisissa. Diderot oli hänen\nläheisimpiä ystäviään. 1792 hän muutti Saksaan ja kuoli Gothassa 1807.\n1774:n jälkeen Kirjeenvaihtoa hoiti aina 1790:een saakka, jolloin se\nlakkasi, Grimmin sihteeri H. Meister. Juuri se, että Grimmin kirjeet\nolivat yksityisluontoisia, ettei niitä painettu, merkitsevät paljon\nniiden sisällyksen arvostelemisessa. Siitä näet johtui, että Grimm\nsaattoi ilmaista mielipiteensä vapaasti, tarvitsematta asetella\nsanojaan mielessä alituinen sensorin ja edesvastuun pelko. Toisaalta\nkoituu Grimmille kunniaksi se, ettei hän käyttänyt tätä salaista\ntilaisuutta vihamiestensä mustaamiseen. Hän seurasi valppaasti ja\nterveellä kriitillisellä tajulla koko kulttuurielämää, ei vain sen\nsuuria tapahtumia ja johtavia nimiä, vaan vähäpätöisiäkin ilmiöitä,\nmikäli ne vain jollakin tavalla kiinnostivat hänen virkeätä mieltänsä.\nNäin hänestä tuli rauhallinen ja rehellinen kirjallisuuskriitikko,\nvapaa nuoruuden aikaisesta gottschediläisestä ahtaudesta, Homeroksen\nlukija ja ymmärtäjä keskellä aikakautta, joka ei vielä oivaltanut hänen\nsuuruuttansa, Shakespearen arvostaja, joka rohkeni asettaa\nenglantilaisen mestarin Corneillen ja Racinen edelle. Hän oli\nensyklopedisti, jopa materialisti, mutta ystäviensä omahyväisen,\npintapuolisen varmuuden sijaan häntä kalvoi hieno epäilys: sen sijaan,\nettä järjen vuosisata olisi ollut lopullinen korkea saavutus ja\nkultaisen aikakauden kynnys, sitä oli odottamassa taantumuksen aika.\nHän ymmärsi Fontenellen pintapuolisuuden ja huomasi Montesquieun\nfilosofian liiallisen teoreettisuuden, ihaili Voltairen tyyliä, mutta\nvähäksyi hänen filosofiaansa, sieti Helvétiusta ja Holbachia, mutta\npiti heidän materialismiansa ikävystyttävänä. Diderot oli ainoa, joka\nlämmitti hänen sydäntään neroudellaan ja ihmisrakkaudellaan. Vaikka\nRousseau koetti kaikin tavoin pilata Grimmin mainetta, tämä tyytyi vain\narvostelemaan hänen oppejaan kajoamatta hänen yksityiselämäänsä, josta\nolisi kyllä löytänyt moitteen aiheita. Näin tästä ranskalaistuneesta\nsaksalaisesta on jäänyt suurin piirtein miellyttävä muisto.\n\n\n\n\nIV. LUONNONTIETEELLINEN JA TALOUDELLINEN AJATTELU. TEOLLISUUDEN\nVALLANKUMOUS.\n\n\n1\n\nLuonnontieteet alkoivat edistyä nopeasti sitten, kun hollantilainen\n_Anthony van Leeuwenhoek_ (1632-1723) oli keksinyt mikroskoopin, jonka\navulla hän jo itse totesi sarjan biologian kehitykselle perustavaa\nlaatua olevia tosiasioita. 1600-luvun jälkipuoli muodostui täten monen\nansiokkaan tiedemiehen työllä biologian suureksi löytökaudeksi, jolloin\nvähitellen vuosisadan päätiede, matematiikka, alkoi väistyä antaakseen\ntilaa luonnontieteelliselle ajattelulle. 1700-luku on melkoisessa\nmäärässä jo tehtyjen huomioiden tutkimista ja järjestämistä.\nVain mainitsemalla _Carl von Linné_ (1707-1778) ja hänen\nuranuurtajateoksensa Luonnon järjestelmä (Systema naturae, 1735)\nvoidaan osoittaa, kuinka ratkaiseviin ja pysyviin tuloksiin tällöin\npäästiin. Suomikin silloin astui muun Euroopan rinnalle: _Elias\nTillandz_ (1640-1693), _Pehr Kalm_ (1718-1779) ja _Peter Forskål_\n(1732-1763) ovat huomattavia nimiä biologian historiassa.\n\nLinnén teos ei ole vailla maailmankatsomusfilosofiaansa: \"Laskemme\nolevan niin monta lajia kuin jo aikojen alusta on luotu; yksityiset\noliot lisääntyvät munasta, ja jokaisesta munasta kehittyy jälkeläinen,\njoka kaikessa on vanhempiensa kaltainen\". Tämähän oli luomiskertomuksen\nmukaista eikä herättänyt kirkon puolelta minkäänlaista epäilyä.\nSyvällisempi elämäntuntija kuin Linné oli ranskalainen _Buffon_, jonka\nmerkitys luonnontieteiden historiassa on perustavaa laatua.\n\n_Georges Louis Leclerc de Buffon_ (1707-1788) kuului vanhaan ylhäiseen\naatelistoon ja aikoi sukuperinteiden mukaisesti virkamieheksi, kunnes\nsai englantilaisten taholta luonnontieteellisen herätyksen ja\nomistautui matematiikan ja fysiikan sekä sittemmin luonnon tutkimiseen.\nHän toimi vuodesta 1739 alkaen kuolemaansa saakka \"Kuninkaan puutarhan\njohtajana\" (Jardin du Roi, nykyinen Jardin des Plantes), mikä oli\nkorkea virka. Hänen suurteoksensa Luonnon historia (Histoire\nNaturelle), jota hän etevien apulaistensa kanssa valmisti koko ikänsä\nmitä ahkerimmin, jäi kesken; vain Maan syntyä ja ihmisen\nluonnonhistoriaa, nelijalkaisia, lintuja ja kivennäisiä koskevat ynnä\nniiden täydennysosat ehtivät ilmestyä (1749-1789), mikä tosin jo\nmerkitsee suurtyötä. Buffonin elämä on kaunis hänen jalon luonteensa ja\nepäitsekkään tieteellisen työskentelynsä vuoksi. Lähtökohtana hänellä\noli ennakkoluuloitta tehty, yksityiskohtaisen tarkka havainto, joka oli\nkuvattava niin puolueettomasti ja asiallisesti kuin mahdollista. Näistä\nyksityishavainnoista oli johdettava niiden takana vallitsevat\nluonnonlait. Luomakunnan todellinen kuningas on ihminen, joka ei\nmilloinkaan lakkaa edistymästä, vaan tavoittelee korkeimpana onnenaan\nluonnon salaisuuksien täydellistä ymmärtämistä ja ikuista rauhaa.\nLuonto on kokonaisuudessaan olemassa vain ihmistä varten ja kaunis\nainoastaan silloin, kun ihminen on painanut siihen leimansa. Se elää\nalituisesti ja työskentelee omien lakiensa mukaisesti, aina vain\ntäydentäen niitä lähteitä, joista se saa voimansa. Näitä ajatuksia\nkehittäessään Buffon tuli laskeneeksi fysiologian perusteet,\nosoittaneeksi, kuinka eläimet mukautuvat ilmanalaan, ja hahmotelleeksi\nne lajien muuttuvaisuutta ja kehitystä koskevat ajatukset, joita myös\nDiderot oli pohtinut ja joiden pohjalla hänen oppilaansa Lamarck ja\nsittemmin Darwin loivat varsinaisen kehitysopin. Muuttuvaisuuden ja\nkehityksen lain hän sovitti Maankin historiaan, jonka kuvitteli\ngeologian ja paleontologian mukaisesti seuraavaksi: pyrstötähti on\nleikannut auringosta hehkuvan ainemäärän, joka on luonnonlain mukaan\nottanut pyöreän muodon; tämä on kylmentynyt ja kovettunut; sitten sen\non peittänyt vesi; vedet ovat hiljalleen vähentyneet ja tulivuoret ovat\nalkaneet toimia; ihminen on ilmestynyt olevaisuuteen; mantereet ovat\neronneet toisistaan; ihmisen valtakausi on alkanut.\n\nBuffonin teoriat tekivät mahdottomiksi Linnén opetukset samoista ja\nikuisista lajeista ja kirkon käsitykset maailman ja ihmisen\nhistoriasta, joka muka saattoi olla vain n. 6000 vuoden pituinen.\nKirkko nousikin häntä vastaan ja välttyäkseen ikävyyksiltä Buffon\ntyydytti sen muutamilla kohteliailla lauseilla. Mutta tästä alkoi\nuudemmassa mielessä se ristiriita kirjaimellisen raamatullisuuden ja\nluonnontieteellisen ajattelun välillä, joka uskonnon edustajain\njoustamattomuuden ja tietämättömyyden vuoksi on koitunut mitä\nsuurimmaksi vahingoksi uskonnon tällaisista asioista kokonaan\nriippumattomille ydintotuuksille.\n\nTieteensä harjoittajana Buffon oli suuri runoilija, joka on\njälkimaailmalle opettanut, mitä tieteessä merkitsevät näkemys ja\npyrkimys synteeseihin. Esittäessään ajatuksiaan hän oli etevä\ntyyliniekka ja taiteilija, joka itse noudatti niissä suhteissa tarkkoja\nperiaatteita ja antoi ohjeita apulaisilleen. Niinpä hänen\nkirjoituksensa ovat vieläkin, asiasisällyksen vanhentumisesta\nhuolimatta, muotonsa puolesta jaloa, pysyväarvoista kirjallisuutta.\n\n\n2\n\nUusi luonnontiede oli omiaan kiinnostamaan senkin vuoksi, että\naavistettiin sen voivan avata ja luoda ihmiskunnalle uusia hyödyn\nlähteitä. Kriitillinen taloudellinen ajattelu oli herännyt jo\n1600-luvulla, kuten tiedämme Fénelonista, ja astui 1700-luvulla\nMontesquieun, Voltairen ja Buffonin rinnalle osoittamaan, mikä vielä\noli välttämättä huomioon otettava, jos mieli ihmiskunnan onnenhaaveen\ntoteutua.\n\nPompadourin markiisittaren henkilääkäri _François Quesnay_ (1694-1774)\njulkaisi 1758 Taloudellinen kuvaus (Tableau économique) ja seuraavana\nvuonna Tutkielma maiden hallinnosta (Essai sur l'administration des\nterres) nimiset teokset, joissa osoittautui vallitsevan\ntalousjärjestelmän, merkantilismin, jyrkäksi vastustajaksi. Hän väitti\nmaata varallisuuden ainoaksi lähteeksi ja sen viljelemistä\nkansallisomaisuuden ainoaksi tehokkaaksi lisäämiskeinoksi. Vain\nmaanviljelijät ovat todellisia tuottajia, kaikkien muiden ollessa\ntosiasiallisesti heidän tuotantonsa kuluttajia. Tätä talousoppia\nruvettiin sanomaan \"fysiokratiaksi\", so. \"luonnonvaltaisuudeksi\";\nitse sen kehittäjät sanoivat itseään \"taloustieteilijöiksi\",\n\"ekonomisteiksi\". Fysiokratia oli 1700-luvun loppupuolen muotitiede ja\nyksipuolisuudestaan huolimatta valmisti maaperää varsinaisen yleisen ja\nobjektiivisen taloustieteen synnylle.\n\nTämän perustaja ja luoja oli skotlantilainen _Adam Smith_ (1723-1790),\nHumen läheinen ystävä. Opiskeltuaan Glasgowin ja Oxfordin yliopistoissa\nhän tuli 1751 ensinmainitun yliopiston logiikan professoriksi, vaihtaen\nalansa seuraavana vuonna moraalifilosofiaan. 1759 hän julkaisi\nSiveellisten tunteiden teorian (Theory of the Moral Sentiments).\nSaatuaan yliopistoltaan 1762 filosofian tohtorin arvon, hän erosi 1764\nprofessorinvirastaan, ruveten nuoren Buccleuchin herttuan opettajaksi\nja seuraten häntä mannermaalle. Oleskeltuaan mm. lähes vuoden Parisissa\nhän palasi 1766 kotiseudulleen Kirkealdyyn, jossa sen jälkeen asui\näitinsä kanssa kymmenisen vuotta, syventyneenä tutkimuksiinsa. 1776 hän\nsitten julkaisi ajattelunsa tulokset teoksessa Tutkimus kansojen\nvarallisuuden luonteesta ja syistä (Inquiry into the Nature and Causes\nof the Weallh of Nations) [suomentanut Toivo T. Kaila], joka on\ntaloudellisen filosofian perustava teos ja uuden laajan tutkimuksen ja\nkirjallisuuden aloittaja. Hume luki sen käsikirjoituksena ja lausui\nsiitä onnittelunsa; kuolema esti sen henkilökohtaisen tapaamisen,\njolloin Hume olisi halunnut \"väitellä muutamista periaatteista\". 1778\nSmith tuli tullin palvelukseen ja asettui Edinburghiin. 1787 hänet\nvalittiin Glasgowin yliopiston rehtoriksi. Smith kirjoitti muitakin\nfilosofisia tutkimuksia ja kuvauksen Humen viimeisistä elinpäivistä.\nHänen elämänsä kului erittäin rauhallisesti ja sopusointuisesti,\nansaitun ja ajoissa saadun tunnustuksen loisteessa. Sen ainoa\nromanttinen tapaus lienee ollut se, että mustalaiset varastivat hänet\nkerran lapsena.\n\nVain Suomessa ja Ruotsissa on tunnettua, että Alavetelin kappalainen\n_Antti Chydenius_ (1729-1803) esitti merkantilismia vastaan 1765\njulkaisemassaan lentokirjasessa nimeltä Valtakunnan voimattomuuden\nlähde ja siitä johtuneissa väittelykirjoituksissa samoja\nkansantaloudellisia peruskäsitteitä kuin Smith kymmentä vuotta\nmyöhemmin. Kun mainittu lentokirjanen käännettiin saksaksi, ei ole\nmahdotonta, että Smith on tuntenut sen, vaikka siitä ei ole tietoja\neikä todistuksia.\n\nTämä luontoon, maanviljelykseen ja hyötyyn tähtäävä pyrkimys löi\nleimansa myös aikakauden runouteen, kuten saamme tuonnempana\nasianomaisessa yhteydessä todeta.\n\n\n3\n\nFysiokratia johti käytännössä maanviljelyksen parantumiseen, millä\nvähitellen tuli olemaan suuri merkitys Euroopan talouselämässä. Samoihin\naikoihin kuin tämä eli n. 1700-luvun puolivälin paikkeilla alkoi\nEnglannin oloissa ilmetä vaikutuksia siitä taloudellisesta\nkehitysvaiheesta, joka tunnetaan \"teollisuuden vallankumouksen\"\nnimellä. Kankaiden kutominen käsityönä kodeissa loppui, kun huomattiin,\nettä kangaspuut voitiinkin järjestää käyviksi vesivoimalla. Siitä oli\nseurauksena kutomotehtaiden syntyminen vesivoimalähteiden äärelle,\ntuotannon lisääntyminen ja halpeneminen, ja yhä vaatimattomampien\nvoimien, naisten ja lasten, joutuminen sen palvelukseen, kutomakoneiden\nhoitoon kun ei tarvittu sanottavampaa lihasvoimaa. Kun sitten edelleen\nhöyrykoneen ja niille tehokkaan polttoaineen, koksin, keksiminen\nvapautti tehtaat vesivoiman orjuudesta, näiden kehitys kävi yhä\nvaltavammaksi. Niiden omistajat tekivät kaikkensa säilyttääksensä\nhintansa kilpailukykyisinä ja kokosivat tehtaisiinsa tämän vuoksi\nmahdollisimman halpaa työvoimaa, etenkin lapsia, jotka joutuivat\ntällöin peloittavaan orjuuteen. Toisillakin entisen koti- ja\nammattityön, mm. rautateollisuuden aloilla kehitys oli\nvastaavanlaatuinen. Nimenomaan rautateollisuudesta, johon koksin\nkäytäntö vaikutti mullistavasti, tuli kutomateollisuuden rinnalla\nEnglannin erikoisala. Näillä molemmilla tuotannonhaaroilla se vallitsi\nEurooppaa ja hankki ne varat, joiden avulla se kykeni kestämään\nNapoleonin-sotien kovat rasitukset. Mutta tämän hyödyn vastapainoksi\nyhteiskuntaa rasitti ankarasti kysymys siitä, miten tehdastyöväen ja\nsen lasten kurjaa asemaa voitaisiin kohentaa. Englannin yhteiskunnan\npiiristä alkaa näin vähitellen kuulua ääniä, joilla on ensin\nsosiaalinen ja sitten sosialistinen sävy, vaatimuksia, jotka\nmerkitsevät uuden säädyn ja tekijän, työväenkysymyksen, syntyä. Tulemme\nnäkemään sosiaalisen pulman astuvan kirjallisuuteen jo 1700-luvun\nlopussa ja olemme täten lyhyesti tahtoneet viitata sen syntyyn.\n\n\n\n\nV. VARHAISROMANTIIKKA. ESTEETTINEN AJATTELU.\n\n\n1\n\nEdellä sanotun yhteydessä olemme tulleet todenneeksi, että 1700-luvun\nrunous yleensä noudatti ranskalaisen klassillisuuden ohjeita ja että\nkapinanhenki näitä vastaan oli samalla ilmausta kokonaan uudesta\nesteettisestä tuntemistavasta. Seuraavassa selostamme lyhyesti sen,\nmitä on sanottava ensiksimainitun ylivallan jatkumisesta, ja sen, miten\nvastarinta eli varhaisromanttinen [sanaa romantic lienee ensimmäisen\nkerran käyttänyt diaristi _Evelyn_ (s. 174) v. 1654] tunnesuunta\nvähitellen kehittyi. Viimeiseksi toteamme sen, mille asteelle\nnäistä runouselämän käytännöllisistä puolista riippumaton\nteoreettis-filosofinen estetiikka 1700-luvulla pääsi.\n\nKuten muistamme Boileau asettui puoltamaan antiikin kirjailijoita,\njoiden sivuuttamista piti mahdottomuutena. Mutta tästä huolimatta\nseuraavien aikojen runouden laiksi ei tullut antiikin esimerkki\nsellaisenansa, vaan siinä muodossa ja siten käsitettynä, mikä ilmeni\nBoileaun itsensä Runotaiteesta. Olemme jo nähneet, miten Dryden saattoi\ntämän \"ohjesäännön\" laajalti voimaan Englannissa. Mainittavaksi tulee\nnyt, että tämän lisäksi siellä edisti ranskalaisen klassillisuuden\nasiaa erikoisesti _Alexander Pope_ (1688-1744) nuoruudenteoksellaan\nTutkielma kirjallisuuden arvostelusta (Essay on Criticism, 1711). Tämä\nkolme \"laulua\" sisältävä, loppusointuisin, erittäin sujuvin,\nsananlaskuista ja ajatelmista muistuttavin parisäkein sommiteltu\nesteettinen runoelma teroittaa sitä Boileaun perusajatusta, että sekä\nrunoilijan että arvostelijan on muistettava aina noudattaa \"luonnon\"\nohjeita ja pitää tulkinnassaan mallina antiikin esikuvia. Mutta tämän\nohjeen opettaminen jää sittenkin taustalle sen rinnalla, mitä Pope\nsanoo arvostelijoille: näiden on välttämättä perehdyttävä runoilijan\naiheeseen, juoneen ja pyrkimyksiin, hänen uskontoonsa, maahansa ja\naikansa ajatteluun, ja lausuttava arvostelunsa pitämällä silmällä\nkaikkia näitä seikkoja. Samalla kun Pope siis lujitti Boileaun\narvovaltaa hän haaveili arvostelusta, joka vastaa nykyajan korkeimpia\nvaatimuksia ja jää tavallisessa kirjallisessa elämässä useimmiten\nsaavuttamatta. Tämän pääsisällyksensä ohella Popen runoelma on kehoitus\nkirjailijoille noudattamaan työssään tunnontarkasti ammattitaidon\nkaikkia vaatimuksia ja pyrkimään muodon hallintaan, joka olisi niin\nhioutunutta, että tavallisetkin asiat tuntuisivat sen ilmaisemina\ntuoreilta. Sen Boileaulta perimä käsitys runouden moraalisista arvoista\nasettaa sen myös Addisonin edustaman suunnan yhteyteen.\n\nEnglannin kirjallisuuden klassillinen linja noudatti tämän jälkeen\ntottelevaisesti Popen ohjeita ja madaltui vähitellen yhä\nopettavaisemmaksi ja runottomammaksi. Sen viimeinen poliisimestari oli\nSam. Johnson. Jättäen sen silmäämme Ranskaan, jossa toteamme\nklassillisuuden hallitsevan jokseenkin häiriintymättömänä aina\nRousseauhon saakka. _Antoine Houdar de la Motte_ (1672-1731), vanhain\nja uusien riidasta tunnettu kohtelias uusien puoltaja, Fontenellen\nystävä, heikkojen näytelmien mutta hyvän proosan kirjoittaja, rouva\nDacier'n Homeros-käännöksen mukailija, teki 1716 julkaisemassaan\nteoksessa Mietteitä kritiikistä (Réflexions sur la critique)\nklassillisuudesta loogilliset johtopäätökset: runomuoto ja muut\nrunokeinot olivat järkevästi ajatellen ei vain tarpeettomia vaan\nvahingollisiakin, koska ne yleensä sekoittivat muuten selviä ajatuksia;\nproosaksi sen sijaan saattoi selkeästi ilmaista sen, mitä halusi;\nkäytettäköön siis vain proosaa. Samaa kantaa edustivat mm. Montesquieu\nja Buffon. Draamassa oli La Motten mielestä tarpeetonta noudattaa ajan\nja paikan samaisuusvaatimusta, ja juonen katkeamattomuuden riitti\nkorvaamaan \"kiintoisuuden keskeytymättömyys\". Hän vaati draamalta\nvilkkaampaa toimintaa, ei hyväksynyt yksinpuheluja eikä päähenkilöiden\n\"ystäviä\" jne., joutuen siis vastarintaan sekä barokin että\nklassillista draamaa vastaan. La Motten kapinanyritys osoittaa, miten\nkauas klassillisuus oli harhautunut todellisen runouden piiristä ja\nmiten ahtaaksi sen draaman kehys alkoi käydä.\n\nLa Motte oli liian heikko runoilija voidakseen saada kannatusta\nniillekään ajatuksilleen, jotka olivat oikeita. Hänen ehdotuksiansa\ndraaman uudistamiseksi siten, että se mm. kirjoitettaisiin proosaksi --\nhän sepitti sellaisen -- nousi päättäväisimmin vastustamaan Voltaire,\njoka ei kuitenkaan sillä kieltänyt draaman uudistamisen\ntarpeellisuutta. Sen hän päinvastoin myönsi välttämättömäksi, ja\nperusteli käsitystänsä Englannin draamasta saamillaan kokemuksilla.\n\nHän ei kyllä ymmärtänyt Shakespearen erikoista neroutta ja lausui\nhänestä arvostelun, jonka varjoon suurrunoilija jäi puoleksi\nvuosisadaksi, mutta silti Brutus-näytelmän Bolingbrokelle osoitetussa\nomistuskirjoituksessa esiintyvät vertailut englantilais-kansallisen ja\nranskalais-klassillisen draaman välillä osoittavat hänen silmiensä\nauenneen. Ranskalaisten loppusointu kahlehtii heitä -- englantilaisten\nsilosäe on draamassa luontevampi; siitä huolimatta ranskalaisten täytyy\nkäyttää soinnullista säettä, sillä heidän runoutensa luonne vaatii sen;\ntäytyy vain oppia sujuttelemaan sitä niin taitavasti, ettei se rajoita\najatuksen vapautta ja että se on yhtä selvä ja täsmällinen kuin proosa.\nVoltaire oli siis lopuksikin asiallisesti samalla kannalla kuin La\nMotte. Lueteltuaan sitten erinäisiä englantilaisen draaman heikkouksia\n-- tyylistä ja juonesta puuttuu ranskalaisen draaman selvyys, oikea\nsuunnitelma, sopivaisuuden ja sirouden vaisto -- Voltaire toteaa niissä\nkaikissa erään ansion: vilkkaan toiminnan. Ranskalaiset tragediat ovat\npikemmin keskusteluja kuin tapahtumia; mikä niissä usein kerrotaan,\nsuoritetaan englantilaisissa tragedioissa toimimalla; ranskalaiset\neivät uskaltaisi päästää näyttämölle niin monta henkilöä samalla kertaa\nkuin nähdään esim. Julius Caesarissa. Samoin he eivät voisi sietää\nsitä, että käsityöläisten ja rahvaan muodostama kuoro esiintyisi heidän\nnäyttämöllään. Mutta useat ranskalaisten säännöistä ovat sovinnaisia ja\nniistä olisi vapauduttava. Sankarit esim. saavat kyllä surmata\nnäyttämöllä itsensä, mutta eivät muita; näyttämöllä voi samalla kertaa\nesiintyä vain kolme henkilöä; ja jokaisessa näytelmässä täytyy\nvälttämättä olla rakkausjuoni. Tällaisista rajoituksista täytyy päästä.\nDraaman yhteydessä saanemme nähdä, miten Voltaire koetti toteuttaa\nmielipiteitänsä.\n\nMyös eepoksen alalta Voltaire on ilmaissut ajatuksia, jotka poikkeavat\nranskalaisen klassillisuuden tavallisista käsityksistä. Ne sisältyivät\nsiihen Tutkielmaan eepillisestä runoudesta (Essai sur la Poésie\nEpique), jonka hän julkaisi Henriaden Englannissa ilmestyneen painoksen\njohdantona.\n\nRunousopit ovat tarpeettomia, sillä nerot eivät noudata niitä ja\nheikoille runoilijoille ei niistä ole paljoa apua. Mahdotonta on luoda\nsääntöjä, jotka kelpaisivat aina ja kaikkialla. Niinpä voimme ihailla\nsitä, mikä on mielestämme kaunista antiikin runoudessa, silti olematta\nvelvollisia jäljittelemään sitä joka suhteessa. Homeros on ymmärrettävä\naikansa kasvattina eikä häntä siis ole moitittava hänen jumaliensa\nkevytmielisyydestä, koska hän ilmeisesti kuvasi näitä aikansa\nmielikuvien mukaisesti. Homeroksen ja Shakespearen esimerkki osoittaa\nneroilla olevan omat tiensä. Kuullessaan englantilaisilla olevan\neepoksen, joka kuvasi paholaisen taistelua Jumalaa vastaan ja kuinka\nkäärme houkuttelee naisen syömään kiellettyä hedelmää, ranskalaiset\naluksi nauroivat, sillä heidän mielestään tuollaisesta aiheesta saattoi\ntehdä korkeintaan vaudevillen, mutta kun Voltaire käänsi heille kohdan\nMiltonista, he kummastuivat täytyessään myöntää sen yleväksi ja\nsuurenmoiseksi. Eepillisen runouden yhteydessä tulemme näkemään, miten\nVoltaire toteutti näitä vapaita, uudenaikaisia ja oikeita\nperiaatteitaan.\n\nShakespearen vaiheista Ranskassa kuvastuu havainnollisesti\nranskalais-klassillisen draaman historia. Voltaire oli kuten olemme\nnähneet isällisesti arvostanut eräitä Shakespearen etupuolia, mutta oli\nsamalla alleviivannut kysymyksen olevan sellaisista ansioista, joita\nviljelemättömällä luonnonihmiselläkin voi olla. Mutta kun La Placen\n(1745) ja Letourneurin (1759) Shakespeare-käännökset ja Ducis'n\nmukaelmat alkoivat 1769 ilmestyä, Voltairen äänensävy muuttui\nenglantilaiselle mestarille vihamieliseksi. Syynä siihen oli se, että\nVoltaire pelkäsi hänen esimerkkinsä vaikuttavan vahingollisesti\nranskalaisen draaman rakenteeseen, jota kaikesta huolimatta, koska oli\nnoudattanut sitä omissa näytelmissään, piti parhaimpana, ja vielä\ntulevan ilmi sen, että hän oli lainannut Shakespearelta sekä aiheita\nettä kokonaisia säejaksoja. Ranskalaiset viljelivät vain Shakespearen\ntragedioja, joita muuttelivat ja mukailivat niin, että niistä tuli\njaloja hyveitä ja yleviä tunteita julistavia moraalisaarnoja.\nRanskalais-klassilliseen komediaan Shakespeare ei siis ollenkaan\nvaikuttanut ja murhenäytelmänkin alalla tapahtui ratkaiseva muutos\nvasta valtaromantiikan vuosina, 1830, jolloin Hugon Hernani esitettiin.\n\n\n2\n\nSaksassa barokki eli sitkeästi, väistyen vasta vähitellen\nklassillisuuden tieltä ja silloinkin vain huomattavammista\nkeskuspaikoista kuten esim. Fredrik II:n piiristä. Hannoverin kautta\ntuli maahan englantilainen moralisoiva viikkolehtikulttuuri, jolla ei\nlaajasta leviämisestään huolimatta kuitenkaan ollut sanottavampaa\nkirjallista merkitystä. Se henkilö, joka erikoisesti työskenteli\nranskalais-klassillisen suunnan koteuttamiseksi Saksaan, oli\n_Gottsched_ (1700-1766).\n\n_Johann Christoph Gottsched_ oli luterilaisen papin poika\nJudithenkirchestä, Königsbergin läheisyydestä, suoritti mainitun\nkaupungin yliopistossa maisterin tutkinnon 1723 ja pakeni Leipzigiin\npelastuakseen preussilaisten pakkovärväyksestä. Täällä hän joutui\nsaksalaista runoutta harrastaviin piireihin ja nimitettiin 1730\nrunouden ylimääräiseksi ja 1734 logiikan ja metafysiikan vakinaiseksi\nprofessoriksi. Kirjailijatoimintansa hän aloitti englantilaistyylisillä\nviikkolehdillä (Ymmärtäväiset moittijattaret -- Die vernünftigen\nTadlerinnen, Kunnonmies -- Der Biedermann). Perinpohjainen puhetaito\n(Ausführliche Redekunst, 1728), Kriitillisen runousopin koe\nsaksalaisille (Versuch einer kritischen Dichtkunst für die Deutschen,\n1730), Kuoleva Cato (Der sterbende Cato, 1732), Saksan näyttämö\n(Deutsche Schaubühne, 1740-1745), Saksankielen taidon perusteet\n(Grundlegung einer deutschen Sprachkunst, 1748) ja Saksan draamallisen\nrunouden historian tuntemiseen tarpeellinen varasto (Nötiger Vorrat zur\nGeschichte der deutschen dramatischen Dichtkunst, 1751-1765) ilmaisevat\nhänen suurta sekä ahkeruuttaan että harrastustaan työssä isänmaan\nkirjallisuuden hyväksi. Hänen osuudestaan Saksan draamaan ja teatterin\npuhdistamiseen teemme selkoa tuonnempana.\n\nGottsched oli jo Königsbergissä ollessaan perehtynyt Boileaun ohjeisiin\nja päässyt ymmärtämään, miten suuressa määrässä ranskan tyyli oli\nniistä hyötynyt ja miten takapajulla siihen verrattuna toisen\nschlesialaisen koulun (III, s. 212) asteelle jäänyt saksa oli.\nLämpimänä isänmaan ja äidinkielen ystävänä hän asetti päämääräkseen\nviimeksimainitun puhdistamisen ja sivistämisen niin, että se kelpaisi\nuudenaikaisen kirjallisuuden luomiseen. Samoin kuin roomalaiset olivat\npitäneet esikuvanaan kreikkalaisia ja renessanssin kirjailijat\nroomalaisia, Gottsched katsoi tarvitsevansa mallia, jonka noudattaminen\nveisi toivottuun tulokseen. Sellaiseksihan saattoi tulla vain\naikakauden runouden valtavirtaus, ranskalainen klassillisuus, sitäkin\nluontevammin ja asiallisemmin, kun Saksan hovit ja sivistyneistön\nvaliopiirit yleensä olivat omaksuneet ranskalaisen kulttuurin. Tämä\nGottschedin pyrkimys oli tietysti kaikkea kunnioitusta ja kiitosta\nansaitseva, ja hänen keinonsakin ylipäätänsä oikea ja hyväksyttävä.\nNiinpä siis se, että hän todellakin onnistui Kriitillisellä\nrunousopillaan lopettamaan marinistisen kieli- ja kaunohaihattelun ja\nohjaamaan kielenkäytön ja tyylin terveen järjen urille, on tärkeä,\nhuomattava saavutus. Jos hänellä olisi ollut todellisia runoilijan\nlahjoja, joilla olisi elävöittänyt uudet muotonsa, hän olisi Saksan\nkirjallisuuden suuria nimiä. Kohtuutonta on kuitenkin unohtaa hänen\nansioitansa siksi, ettei hänellä ollut tällaisia lahjoja, että hän\nkäsitti runouden tarkoitukseksi \"hyödyn\", joka on sokeroitava\n\"huvittavalla\", ja löi näin työhönsä ja opetuksiinsa runottomuuden\narkisen sävyn.\n\nTaistelun Gottschedin edustamaa ranskalaista suuntaa vastaan aloittivat\nsveitsiläiset Bodmer ja Breitinger. _Johann Jakob Bodmer_ (1698-1783)\noli papinpoika Zürichin läheisyydestä, aikoi kauppiaaksi, mutta\npäätyikin 27-vuotiaana Sveitsin historian professoriksi Zürichin\nyliopistoon. Tutustuttuaan Addisonin kirjoituksiin hän tämän ja\npietistisen hurskautensa innostamana alkoi lukea Kadotettua Paratiisia,\njonka hän käänsi suorasanaisesti 1732. Hänen ystävänsä _Jos. Johann\nBreitinger_ (1701-1776) oli kimnaasin opettaja. Vaikka Bodmer olikin\nheikko runoilija, jonka raskaat raamatunaiheiset ja historialliset\neepokset ja draamat eivät ansaitse mainitsemista, hän silti,\nromanttisen muinaisuudenharrastuksen innostamana, tuli tehneeksi\nmerkittävän työn kaivaessaan unohduksesta päivänvaloon Saksan\nkeskiaikaista kirjallisuutta, Nibelungien laulun, minnerunoutta ym.\nTyönsä ohella hän tuli miettineeksi esteettisiä kysymyksiä ja joutui\nvähitellen Gottschedista eroavalle kannalle. Hänen käsityksensä\nkuvastuvat Breitingerin 1739 julkaisemasta Kriitillisestä runousopista\n(Kritische Dichtkunst). Mielikuvitus on runoudessa tärkeä tekijä; runo\nvaikuttaa sitä enemmän, kuta uudempi ja yllättävämpi se on, kunhan se\nvain ei sivuuta todennäköisyyden rajoja; mikään ei ole uudempaa ja\nyllättävämpää kuin ihmeellisyys. Breitinger ei kuitenkaan pyrkinyt\ntällä todistelullaan puolustamaan esim. Arioston runoutta, joka täyttää\nhänen asettamansa ihmeellisyysehdon, vaan julisti runouden\nhuippulaaduksi -- aisopolaisen eläinsadun. Hän ei siis ymmärtänyt asiaa\njosta puhui, eli sitä, mikä merkitys mielikuvituksella on runouden\nsynnyssä.\n\nJoka tapauksessa näiden kosketeltujen puolien alleviivaaminen merkitsi\npoikkeusta Gottschedin edustamista käsityksistä. Gottsched oivalsi\ntämän ja arvosteli (1740) Bodmerin Milton-innostusta Saksan kielen,\nrunouden ja puhetaidon historia (Historie der deutschen Sprache, Poesie\nund Beredsamkeit) nimisessä omassa aikakauskirjassaan. Voltairekin oli\ntodennut Miltonin kauneudet, mutta Gottsched ei huomannut sellaisia\nollenkaan; kaikki oli vain \"pilaa, ennenkuulumattomia naurettavuuksia,\nhullutuksia, joita korkeintaan joku Ariosto voisi pitää sallittuina\".\nGottschedin typeryydet olisi ollut helppo kumota, jos hänen\nvastustajansa olisivat olleet selvillä siitä, mitä oikeastaan itse\ntahtoivat, ja kyenneet pätevillä runotuotteilla todistamaan puolestaan.\nKun niin ei ollut, jäi sveitsiläisten hyökkäys Gottschedia vastaan\nsuurin piirtein tuloksettomaksi.\n\nGottschedista eroavaa suuntaa edustivat myös alkuaan hänen leiristään\nlähteneet \"Bremenin avustajat\" (Die Bremer Beiträger), mm. Gellert,\nSchlegel, Rabener ja Zachariae, jotka julkaisivat vv. 1744-1748\naikakauslehteä nimeltä Uusia lisiä järjen ja älyn huviksi (Neue\nBeiträge zum Vergnügen des Verstandes und des Witzes). Tärkeäksi\ntekijäksi Gottschedin kukistamisessa tuli, paitsi itse varsinaista\nrunoutta, _Johann Elias Schlegelin_ (1719-1749) Gottschedin\naikakauskirjassa 1741 julkaisema tutkimus Shakespeare ja Andreas\nGryphius toisiinsa verrattuina (Vergleichung Shaksperes und Andreas\nGryphs). Shakespearea ei Saksassa juuri tunnettu ennen 1730-lukua,\njolloin Voltairen käsitykset hänestä tulivat keskeisimpien\nsivistyspiirien tietoon. Preussin Lontoon-lähettiläs Gaspar Wilhelm v.\nBorck julkaisi 1741 Julius Caesarista käännöksen, ja silloin alkoi\nväittely Shakespearesta mm. mainitulla Schlegelin tutkimuksella, jossa\nyleensä asetuttiin Voltairen kannalle. Perehdyttyään kuitenkin\nenemmän Englannin renessanssin draamaan Schlegel siirtyi myöhemmin\npäättäväisesti sen puolelle, kuten näkyy eräästä hänen tosin vasta 1764\njulkaistusta kirjoituksestaan. Draaman täytyy olla kansan tapojen ja\nkäsitysten heijastus, ja aiheet on siis otettava kansan omasta\nelämästä. Ellei tehdä niin, vaan tyydytään esim. kääntämään\nranskalaisia draamoja, syntyy ranskalainen teatteri, vaan ei\nsaksalaista. Näillä mielipiteillään Schlegel raivasi tietä Lessingin\nHampurilaiselle näytelmätaiteelle, joka alkoi ilmestyä 1767.\n\n\n3\n\nRanskalainen klassillisuus oli siis 1700-luvun alkupuolella eri\nvivahduksin vallitsevana Euroopan sivistysmaissa. Se vastarinta, jota\nesim. Voltaire joskus osoitti sitä kohtaan, oli sen sisäinen ilmiö,\ntarkoittamatta suinkaan sen yleisherruuden järkyttämistä. Vaikka\nDiderot'n koko tunneperäinen henki oli klassillisuuden vastainen, hän\nei silti ollut tietoisesti kapinallinen. Ne voimat, jotka lopulta\nsaivat sen luhistumaan, kytivät kauan syvällä ja huomaamattomina,\nkunnes kylliksi vahvistuneina puhkesivat ilmoille. Seuraavassa\nhahmottelemme näiden voimien nousun yleispiirteisesti.\n\nJohdattaen mieleen esim. Balzacin luonnontajun (s. 31) ja Fénelonin\nlyyrillisen idyllin (s. 29) oivallamme luonnontunteen klassillisena\naikana vain väistyneen taustalle, silti lopullisesti näivettymättä.\nKun sillä ei ollut sanansijaa klassillisuuden tyypillisesti\nkaupunkilaisessa hovikirjallisuudessa -- satunäytelmiä ja oopperoita\njossakin määrin lukuunottamatta --, se vaikeni ja tyytyi odottamaan\nvuoroansa. Tämä tuli sen yleisen tyylimuutoksen mukana, jolloin Ludvig\nXIV:n miehekäs, suoralinjainen kulttuuri vähitellen pehmeni taustalla\nsitkeästi vaikuttavan barokin ja yleisen hienostumisen ja\nliikasivistymisen johdosta sirokaariseksi ja perhoshennoksi rokokooksi.\nIdyllinen huviretkikohtaus luonnonhelmassa, sisällyksenä viini,\nritarillinen, kevytvivahteinen lemmensulo, soitanto, karkelo ja tuuhea\nlehvien varjotausta, tulee silloin sivistyneistön tyypilliseksi,\ntunnusmerkilliseksi kauneusnäyksi, kuten kuvaamataide ja puutarha\nselvästi osoittavat. Edellisessä luonnolla on -- huomaamme sen esim.\nWatteaun tauluista -- tärkeä, herkkä osuus, joskaan se ei vielä niin\nsanoaksemme \"saa ääntä\"; jälkimmäisessä Versaillesin jäykkä,\nsuoraviivaiseksi säännöstelty ja kuvioiksi kahlehdittu ja leikattu\nluonto päästetään vapaaksi, kehittämään luonnollista kauneuttaan. Kun\ntähän kehykseen lisätään barokin paimenidyllin uusi elpyminen sekä\ntodellisuudessa että kirjallisuudessa, voimme ymmärtää luonnontunteen\nhiipineen sitä tietä salonkipiirien keskuuteen ja ryhtyneen\nherkistämään sitä vastaanottavaiseksi varsinaiselle syvemmälle\nluonnontajulle.\n\nTätä yleistä, vähitellen ja melkein huomaamatta tapahtuvaa\nherkistymistä oli omiaan lisäämään 1700-luvun luontoa kohtaan osoittama\ntietopuolinen harrastus. 1700-luvun muotitieteen, kasvien keräilyn ja\ntutkimisen, harjoitus herätti usein kiinnostusta myös luonnon\nkauneuspuolia kohtaan. Samoin terottui katse, joka tarkasteli luontoa\nmikroskoopin lävitse, näkemään siinä muutakin kuin rakenteen ihmeitä:\nsalaperäisyyttä ja jännittävyyttä, jotka lopettivat entisen\nsuhtautumisen kylmyyden ja avasivat mahdollisuudet myös\ntunnestautuvalle eläytymiselle. Kaiken tämän kautta Ranskan\nsivistyneistö vähitellen viljeltyi kykeneväksi vastaanottamaan sitä\nluonnontunteen sanomaa, joka on Rousseaun elämäntyön ja varsinkin Uuden\nHeloisen, Émilen ja Tunnustusten tärkeänä sisällyksenä. Niiden\nilmestyttyä henkisen ilmapiirin suhtautuminen luontoon muuttui\nratkaisevasti tunnepohjaiseksi ja oli valmis omaksumaan sen mukaiset\ntaideihanteet.\n\nEnglannin runoudessa luonnontunne oli kansallinen perinne, kuten\nolemme viimeksi todenneet puhuessamme Shakespearesta ja Miltomsta.\nViimeksimainittuhan toi vehmaan, englantilaisesta luonnonpuistosta\nmuistuttavan paratiisiluonnon keskelle kavaljeerien klassillista\nkylmyyttä. Tällä oli kyllä melkoinen vaikutusvalta -- Addison\nesimerkiksi ei ollenkaan oivaltanut Alppien eikä Italian luonnon\njylhyyttä ja kauneutta --, mutta luonnontunne alkoi silti elpyä\nverraten pian, jo 1700-luvun alkupuolella. Tämä tapahtui\nkirjallisuudessa siten, että Spenser ja Milton tulivat erikoisen\nihailun kohteiksi ja että myös Shakespeare pysyi sitkeästi yleisen\ntietoisuuden piirissä. Tulemme näkemään, kuinka erikoinen \"Miltonin\nryhmä\", jonka runoilija _James Thomson_ perusti, etsi kauneusarvoja\nmaalailevasta luonnonkuvauksesta, ja kuinka varsinkin Il Allegron ja Il\nPenseroson idyllistä päivä- ja mietteliästä yötunnelmaa (III, s.\n486-487) vaihdeltiin, kehiteltiin ja viljeltiin mitä herkimmällä\nluonnontajulla. Tämä luonnollisen luonnon arvostaminen ilmeni\nerikoisesti puutarhataiteen alalla, jossa arkkitehti ja maalari\n_William Kentin_ (1685-1748) perustama luontoa jäljittelevä maisema\npian saavutti vallitsevan aseman.\n\nTähän rauhalliseen, hienoon tunnelmoimiseen idyllisen päivä- ja\niltahelkähdelmäluonnon keskuudessa, sen eräänlaisena kvietistisenä\nkohteena, toi jylhyyttä ja ylevyyttä runoilija _Thomas Gray_ niillä\nluonnontulkinnoilla, joita hän kirjoitti Italian-matkaltaan\n(1739-1741). Turinista hän kirjoitti 1739:\n\n\"Pienellä matkallamme Grande Chartreuse'iin en voinut kulkea kymmentä\naskelta kykenemättä pidättämään huudahdusta. Ei ollut kuilua, ei\nvirtaa, ei kalliota, joka ei ollut täynnä uskontoa ja runoutta. On\neräitä näköaloja, jotka voivat peloittaa ateistinkin uskomaan ilman\nmuiden syiden apua, eikä täällä tarvita erikoisemman eloisaa\nmielikuvitusta nähdäkseen henkiä keskellä päivää. Sinulla on kuolema\nalituisesti silmiesi edessä, mutta toiselta puolen niin kaukana, että\nkatsot sitä rauhallisesti, kauhistumatta... Se viikko, jonka sitten\nvietimme Alpeilla, ei ole vetänyt vertoja tälle yhdelle, vuorella\nvietetylle päivälle, koska talvi oli kulunut jokseenkin pitkälle ja sää\noli hiukan sumuista. Mutta silti en menettänyt mitään luonnon\nkauneuksista. Näkemättä on mahdotonta käsittää näköalojen alkeellista\nviileyttä; eräänä päivänä laskin kolmetoista putousta, joista\nmatalimman väitän olleen sata jalkaa korkea\".\n\nTämä kirje edustaa kokonaan uutta luonnonkäsitystä, sitä\nklassillisuuden ajan ihmiselle tuntematonta sielun puolta, jolla otamme\nvastaan ylevän, juhlallisen kauneuden. Gray on tiettävästi ensimmäinen\nkirjailija, joka on tämän sanonut. Kun se on samaa jylhän kauneuden\noivaltamista kuin mikä ilmenee Uudesta Heloisesta, on syytä muistaa\nGrayn ehtineen siinä suhteessa ensimmäiselle sijalle, joskin asia jäi\nvielä piiloon hänen kirjeisiinsä eikä siis päässyt vaikuttamaan\nyleisöön.\n\nThomsonin Vuodenajat käänsi saksaksi (1745) hampurilainen senaattori\n_Barthold Heinrich Brockes_ (1680-1747), luonnon kauneuden herkkä\nhuomioitsija, mutta samalla aina aikakautensa mukaan hyödyn etsijä.\nMutta luonnontunne oli herännyt Saksassa jo paljoa aikaisemmin,\njokseenkin samanaikaisesti kuin Englannissa, jos Vuodenaikojen\nilmestymistä pidetään siinä suhteessa merkkitapauksena. Berniläinen\n_Albrecht von Haller_ (1708-1777) herätti eloon sveitsiläis-saksalaisen\nluonnontajun Alpit-nimisellä nuoruudenrunoelmallaan (1729). Alppien\njylhä kauneus ei ole hänelle avautunut, mutta kuvatessaan ylistävästi\nsveitsiläisen paimenen vaatimatonta elämää hän joutui toteamaan luonnon\nhyväätekevän läheisyyden, ollen siten rousseaulaisen luonnonkäsityksen\nja tunteellisuuden edeltäjä. Tästä ja Thomsonin uurtamasta alusta\nkasvoi Saksassa, kuten aikoinaan tulemme näkemään, vähitellen yhä\nvoimakkaampi luonnontunne, vaatien runoudessa vastaavasti laajempaa\nsijaa.\n\n\n4\n\nPysyttäen mielessä luonnontunteen heräämisen tarkastamme, mikä toinen\ntunne esiintyi lähinnä sen rinnalla, kuin erottamattomana sisarena.\nMiltonin mainitut lyyrilliset runot antavat siihen vastauksen: se on\n_raunioromantiikka_, II Penseroson rauhallinen erakkola, kaariholvinen,\nhämyinen luostari ja sammaltunut torni. Nämä hänen mielikuvansa ovat\nkaukaa alkaneen, ihmisluonteeseen olennaisesti kuuluvan perinteen\nuudistumia.\n\nOlemme taipuvaiset uskomaan, että raunioromantiikan alku on\netsittävissä Raamatusta, pyhän kaupungin hävittämistä ja autiuden\nkauhua koskevista valituksista, joiden teholta Rauniolinnan (II, s. 99)\nvarhainen laulaja tuskin on voinut välttyä. Sama lähde valaisi\narkkipiispa Hildebertille, miten paljon eleegistä kauneutta sisältyi\nRooman mennyttä suuruutta koskeviin mietteisiin (II, s. 169). Rooma on\ntämän jälkeen se kaupunki, johon raunioromantiikka erikoisesti\nkohdistuu. Poggio Bracciolini (II, s. 479) on täydelleen oivaltanut sen\nsuuruuden luhistumisesta johtuvan ja Enea Silvio (II, s. 482)\nraunioiden vaiheilla yleensä häivähtelevän surumielisen tunnelman,\nSamoin avautui sille Du Bellayn tunteellinen, runollinen sydän (III, s.\n175). Spenserin Keijukaiskuningattaressa on paljon erakkoa ja\nrauniotunnelmaa, jota henkii myös monista Shakespearen näyttämökuvista.\nYksinäisyys on raunioromantiikan synnylle välttämätöntä, sillä vainajat\ntahtovat levätä rauhassa; se saattelee raunioromantiikkaa tämän\nehdottomana edellytyksenä. Jo Petrarca viljeli hienosti yksinäisyyden\ntunnelmia, ja niiden arvon oivalsi täydelleen esim. Gongora (III, s.\n162), tosin koettuina luonnon eikä raunioiden seurassa. Kun nyt Spenser\nja varsinkin Milton antoivat Thomsonin ym. runoilijain kautta\n1700-luvun alkupuolelle tunnelmoitaviksi sammaltuneen erakkolansa ja\ntorninsa, joka täydensi viehättävän-idyllistä tai jylhää tai\niltaherkkää maisemaa, aikakauden tunne-elämä sai kohteen, josta se\nvähitellen kehitti mitä monipuolisimpia mielikuvia, kuten\nkirjallisuuden tarkastelu myöhemmin on osoittava. Yhtyneenä\nSpenseriltä, Shakespearelta ja Thomsonilta periytyneeseen sekä\ntodellisuudesta saatuun satu- tai keskiaikaisen linnan kuvaan\nraunioromantiikka ja sen tunneseuralaiset lopuksi loivat romanttisen\nkirjallisuuden keskusnäyttämön, jota ilman tämä ei voinut saada\nsyntymään tarkoitettua hypnoosia.\n\nYlläsanottu kuvaa raunioramantiikan erikoisesti englantilaista\nkehityslinjaa. Ranska jäi tässä suhteessa jälkeen, melkoisessa määrässä\nEnglannin perilliseksi. Saksassa tämä romantiikka kulki omaa tietänsä,\nlähtien barokin historiallissävyisestä kauhuromaanista (III, s. 534) ja\nkohoten sieltä varhaisen saksalais-kansallisen \"historiallisen\"\nkauhuromaanin piiriin.\n\nRaunioromantiikka on vaikuttavaa erikoisesti siksi, että siinä on\nvahvana puolena siitä itsestään johtuva katoavaisuuden tunnelma. Kaiken\nkatoavaisuuden ja turhuuden toteaminen on taas omiaan kohdistamaan\najatukset elämään ja sen keskukseen, ihmiseen itseensä, jonka\nolemassaolon arvoituksellisuus ja kuoleman varmuus aiheuttavat syviä ja\nvakavia tunnesarjoja. Seurauksena on maailmantuska, traagillinen\nkärsimys sen johdosta, ettemme kykene ratkaisemaan ihmisen ongelmaa,\nettä pelkäämme tuntemattomia kosmillisia voimia, joiden käsissä\ntunnemme olevamme avuttomia.\n\nMaailmantuska on keskiaikaisen kuolemanajatuksen uusiutuma, nyt\nväriltään filosofinen sen sijaan että se silloin oli ollut\nkristillinen. Lähtökohtana on Raamattu, erittäinkin Saarnaaja ja Jobin\nkirja, ja tärkeänä vaiheena keskiajan jälkeen mm. Hamlet, Tässä\nkohdassa itse Addison oli jonkin verran romantikko. Mr. Spectator\nkertoo näet käynnistään Westminster Abbeyssa, jonka hämyisten holvien\ntotisuus täyttää hänen mielensä suruisilla ajatuksilla, kuinka hän\nvietti koko iltapäivän kirkkomaalla katsellen hautakiviä ja niiden\nkirjoituksia: \"Muutamien sisällyksenä oli vain tieto, milloin vainaja\noli syntynyt ja kuollut -- koko hänen elämäntarinansa mahtui näihin\nkahteen tietoon, jotka ovat yhteisiä kaikille ihmisille ja tuntuivat\nmielestäni satiirisilta ilmoittaessaan, etteivät vainajat olleet\njättäneet itsestään muuta muistoa\". Erakkoaiheen elvyttäjä _Thomas\nParnell_ (Erakko -- The Hermit, 1710) aloitti sitten katoavaisuus- ja\nkuolemarunouden Yörunoelmalla kuolemasta (Night-Piece on Death, 1722),\nminkä jälkeen _Edward Young_ teki Yöajatuksillaan (The Night Thoughts,\n1742-1743) aiheen suosituksi ja viljellyksi koko Euroopassa, kuten\nmyöhemmin runoutta tarkastaessamme saamme nähdä.\n\n\n5\n\nLuonnontunne, raunioromantiikka, katoavaisuuden tunnelma, maailmantuska\n-- nämä sielunliikkeet ovat jo omiaan tuomaan yksilön henkisen elämän\npolttopisteeksi itsekeskeisessä mielessä. Maailmantuskan voimme tuntea\nvain yksilöllisenä elämyksenä omassa sydämessämme, ja jos haluamme\nkertoa siitä toisille, se tapahtuu luontevimmin sielumme\nrippitunnustuksena. Tällöin yksilö voi tuntea nerouden innoitusta ja\nhalua ryntäämään näkyviin niiden ulkokohtaisuusmuurien takaa, joilla\nklassillisuus oli aidannut runon kartanon. Saattaa huomata, kuinka\nklassillisuuden parhaina kukoistusaikoinakin tällainen käsitys\nyksilöllisen nerouden voimasta ja oikeuksista asuu mielissä, puhjeten\nsanoiksi varsinkin silloin, kun runouden suuret nimet tulevat puheeksi.\n\nSe, mitä Spinoza sanoi profeetoista (s. 14), on jo mietiskelyä\nyksilöllisen, runollisen nerouden, haltioitumisen merkityksestä, vaikka\nhän ei esittänytkään käsitystään sen todistamiseksi. Addison joutui\npuhumaan samasta asiasta kirjoittaessaan Spectatorissa neroudesta. Tätä\non hänen mielestään kahta laatua: luonnon- ja kouluttunutta neroutta.\nLuonnonnerot eivät ole kuten esim. ranskalaiset \"kaunosielut\" (bel\nesprits) kouluttaneet keskustelujen, mietiskelyn eivätkä parhaan\nlukemisen avulla, vaan ovat luottaneet vain omiin synnynnäisiin\nlahjoihinsa ja siten tuottaneet taideteoksia, joissa on jotakin\nalkuperäistä, kesytöntä ja valtavaa, ja joiden kauneutta jälkimaailma\nihailee. \"Kaunosielut\" sen sijaan jäävät enimmäkseen jäljittelyn\nasteelle. Ainoa, missä luonnonnerot ovat \"kaunosieluista\" jäljessä,\nkoskee hyvän aistin vaatimuksia, joita he näet eivät muka aina täytä.\nKun esim. Korkeassa veisussa verrataan lemmityn nenää Libanonin torniin\ntai Iliaassa Ajaksia itsepäiseen aasiin, niin se tuntuu kieltämättä\nepäonnistuneelta ja naurettavalta. Muistettava kuitenkin on, että nämä\nvertaukset ovat syntyneet lämpimämmässä ilmanalassa kuin meidän,\nja etteivät ne suinkaan vähennä itse runoteoksien kauneutta.\nLuonnonnerouden tuotteina ja luonnonneroina Addison pitää Raamattua,\nIliasta, Odysseiaa, Pindarosta ja Shakespearea.\n\nNerouden toiseen luokkaan, joka on erilaatuinen kuin ensimmäinen, mutta\nei alempi sitä, kuuluvat sellaiset kouluttuneet nerot kuin Platon,\nAristoteles, Vergilius, Cicero, Milton ja Bacon, jotka ovat kuin\ntaitavan puutarhurin muovailemia, luonnostaan reheväkasvuisia puita.\n\nMr. Spectatorin luonnonnerous tulee käsittääksemme lähelle renessanssin\nplatonilaisuutta, Plejadin ylevää ajatusta runouden tehtävästä,\nSpenserin \"taivaallista vaistoa\", Shakespearen \"hienoa hurmiota\"\nja Draytonin \"kirkasta raivoa\" (III, s. 190), joka kykenee\nsuursaavutuksiin juuri siksi, että se on \"ylhäältä\" tullutta, luontoon\nkuuluvaa, kahlehtimatonta, vapaana palavaa. Juuri senhän klassillisuus\noli tukahduttanut. Muunnettuna se oli samaa kuin Cherburyn\nluonnonuskonnon (III, s. 135) edellyttämä alituinen sisäinen ilmoitus\nja varsinkin Shaftesburyn korkea kaunis-hyvä-pyrkimys. Tässäkin\ntärkeässä kohdassa siis alkava romantiikka elvytti jotakin, joka oli\nollut renessanssin romantiikan syvin johtava aate.\n\nTietoisuus tällaisen luonnonnerouden olemassaolosta ja oikeuksista\npysytteli klassillisuuden aikana sitkeästi vireillä. Popen runoudessa\nedellytetään jumalallisen innoituksen olemassaolo -- sehän kuului\ndeismin mielikuvapiiriin -- ja Voltaire oli kuten äsken näimme selvillä\nnerouden itsenäisyydestä. Oxfordin runouden professori Robert Lowth\njulkaisi 1753 teoksen Luentoja hebrealaisten pyhästä runoudesta\n(Praelectiones de Sacra Poesi Hebraeorum), joka jo nimellään ilmaisee\nuuden käsityksen: kysymyksessä ei ole enää yksinomaan teologia, kuten\nsiihen saakka, vaan pyhä, ylevä runous, joka oli syntynyt jumalallisen\ninnoituksen tuloksena.\n\nVanhan Testamentin profeetallisia ja opetuskirjoja oli tähän saakka\nkäsitelty vain jumaluusopilliselta kannalta; vaikka esim. Jobin kirjan\nrunollinen kauneus oli ymmärrettävästi tajuttukin, ei tätä oltu\nrohjettu lausua julki. Sen teki nyt Lowth, osoittaen, että kysymyksessä\noli ylevä uskonnollinen runous, jonka synnyn hän samalla myös otti\nselittääkseen. Runous on, sanoo Lowth, voimakkaan mielenliikutuksen,\nsen saman tunteen ilmaus, jota kreikkalaiset sanoivat innostukseksi\n(enthusiasmos) selittäen sen johtuvan jumalien antamasta innoituksesta.\nOlemuksemme pohjalähteet kuohuvat sen kautta näkyviin ikäänkuin\nomatahtoisesti, ilman järjestystä, hurmioituneina huudahduksina,\ntoistuneina kysymyksinä puheina hengettömille esineille, joiden\nniidenkin sellaisella hetkellä tuntuu pitävän tempautua mukaan. Ylevä\nrunous on näin ollen tulos innoituksen voimasta; profeettain runous on\nasetettava yläpuolelle kreikkalaistenkin runoutta, koska intohimojen\nvoima tuntuu siinä suurempana kuin viimeksimainitussa. Lowth selittää\nsitten, että voidaksemme ymmärtää profeettain runoutta meidän täytyy\nasettua siihen itämaiseen tilanteeseen, jossa profeetat elivät. Heidän\nvärikäs, rohkea kuvakielensä on sopusoinnussa heitä ympäröineen luonnon\nkanssa, ja ilmaisee samalla heidän kiihkeätä tunne-elämäänsä. Profeetat\nolivatkin innoitettuja näkijöitä, jotka mahtavasti julistivat Herran\nrangaistuksia ja armonlupauksia; he olivat luonnonneroja, joiden runous\nei tuntenut mitään lakeja, vaan lensi innoituksen siivillä ollen täynnä\njumaluuden henkeä ja rohkeita, värikkäitä kuvia.\n\nMahdollista on, että Lowth oli johtunut kehittelemään näitä ajatuksia\nMontesquieun Lakien hengen herättämänä. Mutta siitä, että yksilöllisen\nnerouden tunnustaminen olisi voinut johtaa klassillisuuden\nvastustamiseen, pääsi selville vasta englantilainen kirjallisuuden\ntutkija _Joseph Warton_ (1722-1800). Tutkielmassaan Popen neroudesta ja\nkirjoituksista (Essay on the Genius and Writings of Pope, 1756) hän\nnäet asetti tosirunouden päähermoksi ylevän ja pateettisen ja kysyi,\nmistä Popen kirjoituksista tällainen ylimaallinen ylevyys oli\nlöydettävissä? Pope oli kyllä suuri moraalinen, opettavainen ja\nsatiirinen kirjailija, mutta \"selvä pää ja terävä äly eivät vielä riitä\nluomaan runoilijaa\". \"Tarkimmatkin huomiot ihmiselämästä ovat, vaikka\nne ilmaistaisiin äärimmäisen sirosti ja lyhyesti, moraalia, mutta eivät\nrunoutta\". Runoilijan ydinase on hänen mielikuvituksensa. _Young_, joka\noli Yöajatuksillaan ilmaissut elämää kokeneen ja aprikoineen yksilön\ntraagillisen maailmantuskan, kokosi vanhoilla päivillään runoilijaa ja\nrunoutta koskevat mietteensä Arveluiksi itsenäisestä luomistyöstä\n(Conjectures on original Composition, 1759), jossa asettui kokonaan\nuuden, mystillisen voiman innoittaman runoilijan ja runouden kannalle,\ntietoisesti vastustamaan descarteslaisen ratsionalismin pohjalta\nlähtenyttä klassillisuutta.\n\nNerous on jumalallista. Seneca sanoo: \"Sisässämme asuu pyhä jumala,\njonka nimi on 'omatunto' silloin, kun on kysymyksessä moraali, mutta\n'nerous' silloin, kun äly. Nerous voi johtaa meitä oikeaan runoudessa\nilman oppineiden ohjeita, aivan kuten omatunto ohjaa meitä oikeaan\nelämässä ilman maan lakeja\". Runoilijan on siis noudatettava vain oman\nhenkensä viitteitä, jäljittelemättä ketään, ei edes antiikin\nkirjailijoita. Aristoteleen ja Horatiuksen säännöt oli hylättävä, sillä\nrammalle ne saattavat kelvata kainalosauvoiksi, mutta terveelle ne ovat\nvain tiellä. Runous on enemmän kuin proosallista järkevyyttä ja\nasiallisuutta; siinä on salaisuuksia, joita ei voi selittää, mutta\njoita silti täytyy ihailla. Oppineisuudesta ei ole sanottavaa hyötyä:\njos Shakespeare olisi lukenut enemmän, hän ehkä olisi ajatellut\nvähemmän. Olkaamme siis uskollisia itsellemme: \"Kun synnymme\nitsenäisinä, niin miksi kuolemme jäljennöksinä?\" (Born originals, how\ncomes it to pass that we die copies?).\n\nNämä ajatukset merkitsivät perinpohjin uutta klassillisen runouden\narviointia ja sen innoittuneen yksilöllisen romanttisen runoilijatyypin\nsyntyä, joka valloitti runouden maailman eikä ole sittemmin tämän\nhallitusohjia ylpeistä käsistään luovuttanut.\n\n\n6\n\nGray kirjoitti Napolista: \"Mitä ihastuttavinta on nähdä isoja vanhoja\nviikunapuita, täydessä kukassa olevia oranssipuita ja myrttejä.\nKaduilla on ainaiset markkinat ja tungos on niin suuri, että vaunut\ntuskin pääsevät läpi. Kansa on iloista ja vilkasta, ahkerampaa kuin\nitalialaiset tavallisesti. Työskennellään iltaan saakka, mutta sitten\ntartutaan luuttuun tai kitaraan -- sillä kaikki osaavat soittaa -- ja\nkuljeskellaan soitellen kaupungilla tai mennään meren rannalle\nnauttimaan illan viileydestä. Siellä näkee heidän ruskeiden\npienokaistensa hyppelevän ja vanhempien tanssivan toisten lyödessä\nheille tamburiinia\".\n\nTästä uudenaikaisesta matkakertomuksesta muistuttavasta kuvauksesta\nselviää Grayllä olleen luonnonkauneuden oivalluksen lisäksi terävä\nsilmä huomaamaan vielä kaksi tärkeätä seikkaa: kansa ja sen elämän\nmaalauksellisuus. Nämä vanhat ja säästeliäästi käytetyt arvot, joiden\nesittäminen vaatii tosioloista, tuoretta havaitsemista, olivat\nklassillisuuden aikana häipyneet näkymättömiin -- Boileaun omissa\nparisilaiskuvissa voisi ehkä sanoa olevan hiukan maalauksellisuutta --,\nmutta olivat niitä elämän puolia, jotka astuivat esiin niin pian kuin\nsilmät avautuivat luonnolle. Grayn kansaan ja luontoon kohdistuneet\nmietteet olivat syvällisiä ja omintakeisia, mikä ilmenee hänen\nelokuussa 1748 Joseph Wartonille kirjoittamastaan kirjeestä, johon hän\non jäljentänyt alkuosan filosofisesta runoelmastaan Kasvatuksen ja\nhallituksen liitto (The Alliance of Education and Governement). Sitä\nkirjoittaessaan hän ei vielä ollut tutustunut Montesquieun muutamia\nkuukausia aikaisemmin ilmestyneeseen Lakien henkeen; luettuaan tämän\nsittemmin hän jätti runoelmansa kesken, koska huomasi paroonin jo\nkäsitelleen hänen mielessään olleet asiat. Gray selvittelee, miten eri\nilmanalat kasvattavat kansoissa erikoisia luonteenpiirteitä ja miten\nnämä ilmenevät ei laeista, kuten Montesquieu oli selittänyt, vaan\nrunoudesta. Varmaa onkin, että ne ilmenevät selvinä ja kuvaavina juuri\nrunoudesta -- epävarmempaa ja selittelyn alaista on, minkä verran ja\nmiten ne ilmenevät laeista. Gray teki siis ensiluokkaisen tärkeän\nlöydön: opasti aikansa muistamaan kansanrunouden ja osoitti sen\nmerkityksen kansan hengenelämän kuvastimena. Käsitellessämme myöhemmin\nhänen runouttansa tulemme näkemään, miten tämä löytö ja siitä tehdyt\njohtopäätökset ja aiheutuneet harrastukset antoivat sille uutta,\nklassillisuudesta poikkeavaa sisällystä ja sävyä.\n\nOli siis löydetty profeetallinen runous, kansa ja kansanrunous, mikä\noli asiallisesti samaa. Tähän johtaneet mietelmät olivat osaksi\naiheutuneet Lakien hengestä, ja saivat tästä teoksesta, etupäässä sen\nilmasto-opista (s. 274), huomattavasti vahvistusta. Yleisesti sanoen\nkiinnostus kansan hengenelämää ja tämän erikoisilmausta, runoutta,\nkohtaan alkoi Euroopassa Montesquieun teoksen ja Grayn runouden\naikaansaamasta herätyksestä. Tämän aluetta ja kohteita lisäsi\nerikoisesti ns. \"pohjoismainen renessanssi\".\n\nOlemme aikaisemmin puhuessamme akatemioista (III, s. 524-528)\nmaininneet äidinkielen tutkimisen ja puhdistamisen yhdeksi niiden\npääharrastuksista. Tämähän oli omiaan itsestään johtamaan kansallisen\nhistorian tutkimiseen ja palvomiseen, sekä, niinkuin nimenomaan Saksassa\ntapahtui, haluun saada suuruutta ja voimaa menneisyydestä, kun sitä ei\nollut nykyisyydessä. Tällainen kansallisesti intoutunut, naivi\nhistoriallis-kielitieteellinen harrastelu saavutti erikoisesti kaikua\npohjoismaissa, jossa sille olivat raivanneet tietä _Johannes Magnin_\n(1488-1544) Goottilaisten ja svealaisten kaikkien kuninkaiden historia\n(Historia de omnibus Gothorum Sveonumque Regibus, 1553) ja hänen\nveljensä _Olaus Magnin_ (1490-1557) Pohjoisten kansojen historia\n(Historia de gentibus septentrionalibus, 1555). Voimatta syventyä\nyksityiskohtiin mainitsemme vain, että tämä muinaisuuden harrastus\nelpyi Islannissakin, jossa n. 1600:n vaiheilla alettiin koota ja\njäljentää vanhoja käsikirjoituksia. N. 1630 niitä ruvettiin viemään\nTanskaan ja sittemmin myös Ruotsiin, joissa niitä painettiin. Siten\ntulivat tärkeimmät muinaisen pohjoismaisen kirjallisuuden tuotteet (II\ns. 109-114) julkaistuiksi. Oheen liitettiin joskus latinankielinen\nkäännös ja useita islantilais-latinalaisia sanakirjoja valmistettiin.\nN. 1665:stä alkaen, jolloin Snorra-Edda painettiin, oli siis\nmuinais-skandinavialaista kirjallisuutta vähitellen yhä runsaammin\neurooppalaisten tiedemiesten saatavilla.\n\nPohjoismaiden ulkopuolella siihen näyttää ensimmäiseksi kohdistaneen\nhuomiota englantilainen pappi _George Hickes_ (1642-1715), joka\njulkaisi kaksi alaa käsittelevää teosta: Anglosaksin ja Moesian gootin\nkieliopin perusteet (Institutiones grammaticae Anglo-Saxonicae\net Moeso-Gothicae, 1689) ja Vanhojen pohjoismaisten kielien\nkieliopillis-kriitillinen ja muinaistieteellinen aarreaitta (Linguarum\nveterum septentrionalium Thesaurus grammaticocriticus et\narchaeologicus, 1703-1705). Edelliseen oli liitetty islannin\nkielioppi, jonka oli kirjoittanut Rudolphus Jonas, ja lyhyt\nislantilais-latinalainen sanasto; jälkimmäiseen sisältyi Hervorin\nloitsulaulu ynnä sen englantilainen käännös. Myös _William Temple_,\nSwiftin oppinut suojelija ja Phalaris-kiistan aiheuttaja (s. 176), oli\nsiteerannut pari muinais-skandinavialaista säkeistöä eräässä\nsankaruutta koskevassa tutkielmassaan; ne hän oli ottanut tanskalaisen\n_Ole Wormin_ 1651 julkaisemasta Riimukirjoituksia (Runir) nimisestä\nteoksesta, Krákumál-runosta. Näitä lähteitä Gray käytti pyrkiessään\nperehtymään pohjoismaiden runouteen. Mutta ennenkuin hän ehti julkaista\nmitään siltä alalta, sen avasi Euroopalle sveitsiläinen _Paul Henri\nMallet_ (1730-1807), joka oli ranskalaisen kirjallisuuden professorina\nKöpenhaminassa 1752-1762 ja julkaisi mm. Johdatuksen Tanskan historiaan\n(Introduction à l'histoire de Dannemarc, 1755) ja Kelttien ja\nerittäinkin vanhojen skandinaavien jumaltaruston ja runouden\nmuistomerkkejä (Monuments de la mythologie et de la poésie des celtes\net particulièrement des anciens Scandinaves, 1756). Montesquieun\nilmasto-opin mukaisesti Mallet koetti edellisessä osoittaa, kuinka\nolosuhteet olivat kasvattaneet muinaiset pohjoismaalaiset sotaisiksi,\ntuskia sietäviksi, rehellisiksi ja vaatimattomiksi, kuinka sota ja\nurhouden palkintona odottava sotilaiden taivas oli heille kaikki\nkaikessa, tieteen, sivistyksen, jopa rakkaudenkin merkitessä vähemmän.\nKun rakkaus oli jäänyt urhouden rinnalla syrjemmäksi, ei naisen\nomistamisesta tullut niin polttavan keskeistä kysymystä kuin muualla,\nja niin nainen säilyi vapaana ja tuli ritarillisen kunnioituksen\nkohteeksi. Luonnosta ja kansan erikoisluonteesta Mallet johti myös\npohjoismaalaisten osuuden historiaan, kansainvaellukseen ja\nviikinkiretkiin, ja selitti, miten tuo erikoisluonne kuvastuu\nmuinais-skandinaavisesta runoudesta ja uskonnosta. Viimeksimainittua\npuolta hän kehittelee toisessa teoksessaan, julkaisten näytteitä\nkysymyksessä olevasta barbaarisesta runoudesta, joka soti räikeästi\najan runoihanteita vastaan. Ensimmäinen, joka käsitti niiden kauneuden,\noli Gray, joka siis on taiteellisessa mielessä \"pohjoismaiden\nrenessansin\" aloittaja.\n\nTulemme näkemään, kuinka Ossianin surumielinen sankarirunous käänsi\npois englantilaisten huomion muinais-skandinavialaisesta aiheistosta ja\nkuinka tämä saavutti merkitystä vasta myöhemmin Saksassa. Mainittakoon\nmuuten, että jo 1600-luvun oppineet sekoittivat kelttiläiset ja\nskandinaavit, pitäen jälkimmäisiä kelttiläisen kansanheimon\nalaosastona. Tämän erehdyksen vahvisti lopullisesti Mallet. Saksalaiset\nomaksuivat tämän käsityksen ja pitivät sekä Ossiania että Eddaa\nrinnakkain kansallisrunoelminaan siihen saakka, kunnes Nibelungien\nlaulu löydettiin ja tuli tunnetuksi (II, s. 264).\n\nEmme voi olla tässä yhteydessä mainitsematta, mitä muotoja ja ilmauksia\npuheena oleva pohjoismaisen muinaisuuden harrastus sai Ruotsissa ja\nSuomessa.\n\n_Johannes Thomae Bureus_ (k. 1652), Kustaa Adolfin ja Stiernhjelmin\nopettaja, aloitti riimu- ja muinaistieteellisen tutkimuksen, jota\nsitten _Stiernhjelm_ (III, s. 216) ja monet kaunokirjailijat ja\nhistorioitsijat jatkoivat. Merkkitapaus oli Antikviteettikollegiumin\nperustaminen (1667). Tähän tieteellisesti pätevään ja yleensä\nasiallisille urille suuntautuvaan työhön pyrki Johannes ja Olaus Magnin\nlinjalta liittymään paljon kansallista suurentelua ja fantastista\nkuvittelua: selitettiin Ruotsi ihmiskunnan kehdoksi ja sen kieli\nkaikkien kielten äidiksi. Näiden väitteiden lumo oli niin voimakas,\nettä itse Stiernhjelm omaksui ne. Tämän kansallisfantastisen suunnan\nkuuluisin edustaja on _Olaus Rudbeck_ vanhempi (1630-1702), etevä\nanatomian, kasviopin ja kemian tutkija, nero, jonka aloitekyky ja\ntoimeliaisuus suuntautui mitä moninaisimmille \"hyödyn\" aloille.\nSuurimman maineensa Rudbeck saavutti teoksellaan Atland eli Manheim\n(1679-1702), jossa selitti käsityksiään Skandinavian muinaisuudesta.\nBabelin kieltensekoituksen jälkeen Jafetin perilliset tulivat suoraan\npohjoiseen (n. 2200 e.Kr.) ja kansoittivat sieltä pitäen koko Euroopan,\njonka saduissa on säilynyt hämäriä muistoja tästä pohjolassa olleesta\nyhteisestä alkukodista. Sellainen oli mm. kreikkalaisten kertomus\nAtlantiista, mantereesta, joka olisi sijainnut valtameressä Espanjan\nlänsipuolella ja vaipunut syvyyteen, ja josta Platon on tehnyt tarkan\nkuvauksen. Rudbeckin mielestä Atlantis oli sama kuin Skandinavia, minkä\nväitteen perusteluksi hän kummastuttavan kekseliäästi käytti jos mitä\ntietoja ja todennäköisyyksiä. Pohjola oli siis ensimmäinen ja\nalkuperäisin sivistysmaa, jossa oli keksitty mm. ajanlasku ja\nkirjoitustaito. \"Kaiken salatun viisauden ja tiedon\", sanoo Rudbeck,\n\"minkä koko Euroopan tai Rasian ja Egyptin oppineet ovat milloinkaan\nsaattaneet valoon, he ovat saaneet varhain kehittyneiltä\npohjoismaalaisilta\". Teos herätti tavatonta huomiota ja teki\nkirjoittajansa kuuluisaksi; epäilyksiä ja vastaväitteitä\nilmaantui tietenkin pian. Todellista merkitystä sillä on ollut\nkulttuurihistoriallisten tietojensa vuoksi. Tyyli on selvää ja\nloogillista, usein huumorin virkistämää.\n\nSamoihin aikoihin kuin Rudbeckin teos ilmestyi Messeniuksen Scondia\nIllustrata (1700-1705), joka oli kirjoitettu jo 1600-luvun alkupuolella\nja oli omaksunut Magni-veljesten näkökannat. Se on Suomen kannalta\nerikoisesti kiintoisa siksi, että eräs osa käsittelee Suomea:\naikaisemmin (1629) erikseen julkaistu tunnettu Suomen riimikronikka\n(Joh. Messenii Berättelse Om Några Gamla och Märkwärdiga Finlands\nHandlingar, Hwilken innehåller En Krönika Om Inbyggarenas Härkomst |\nBedrifter | Gudstjenst | Konungar | Regenter och Biskopar | Med Swenska\nRim beskrewen), joka oli kirjoitettu myös latinaksi, on sen ohella\nsyntynyt. Rudbeckin ja Messeniuksen teokset herättivät _Daniel\nJusleniuksen_ (1676-1752) kansallistunnon ja mielikuvituksen, niin että\nhän ryhtyi palavalla innolla selvittelemään suomalaisten osuutta\nEuroopan sivistyksen luomisessa. Vanhassa ja uudessa Turussa (Ahoa\nvetus et nova, 1700) hän päätyi siihen lopputulokseen, että vanhin\nsivistysmaa on Suomi. Suomalaisten puolustuksessa (Vindiciae Fennorum,\n1703) hän lausui ajatuksia, jotka sisältävät samaa kuin sittemmin\nMontesquieun ilmasto-oppi. Kylmyys, joka maassa käyville\netelämaalaisille on sietämätön, on meille vain hyödyksi, se kun edistää\nliikettä, säilyttää siemenen maassa ja karkoittaa ruton. Vastustajain\nmielestä jo maamme ilmanalan ankaruus vaikuttaa sen, että koko\nelämänjuoksu ruumiissa käy hitaaksi ja että siis myöskin hengenlahjat\novat pienemmät. Antaapa itse Aristoteles etusijan lämpimämpien seutujen\nasukkaille. Mutta järki puhuu kuitenkin toista. Etelämainen ilma\nlukemattomine höyryineen ja helteineen on paljoa vahingollisempaa,\nsynnyttää näivetystautia ja kuumetta, kuivaa veren ja tekee\n\"elämänhenget\" kosteuden puutteen vuoksi hidasliikkeisemmiksi ja\nvähemmän sopiviksi ottamaan vastaan vaikutuksia ulkomaailmasta, niin\nettä vaikka niissä näyttää olevan sisäistä voimaa, ne pian kiehahtavat\nloppuun, aivan kuin tuli kuivissa oljenkorsissa sammuu ilman mitään\nerinomaisempaa vaikutusta. Etelässä on monta ruttoa ja muuta tautia,\njoista pohjola on vapaa. Ja niinkuin ruumis kylmässä ilmanalassa on\nvahvempi, niin ei kylmä ilmanala \"elämänhenkienkään\" voimaa vähennä,\nkuten jo se osoittaa, että ihmiset täällä elävät vanhemmiksi kuin\nmissään muualla. Tämä näyttää, että pohjoismaalaisissa on voimakas\nsisäinen lämpö, ja kuta voimakkaampi se on, sitä hienompia ja\nherkkäliikkeisempiä täytyy \"elämänhenkien\" olla.\n\nVaikka tämä näin alkanut pohjolan kansoja ihannoinut linja olikin perin\nfantastinen, se tuli kuitenkin, puhdistuneena Montesquieun kritiikin\nahjossa, lähtökohdaksi Porthanin ja Herderin edustamalle kansalliselle\ntieteelle.\n\n\n7\n\nOli siis löydetty kansa, sen muinaisuus ja laulu: pohjoismaiden,\nSkotlannin, Irlannin ja Walesin aamuhämärästä omituisesti kaikuva,\nuusia kauneusarvoja sisältävä runous. Tuijotettaessa sinne päin\nhuomattiin lopuksi, että välillä oli pimeä aukko, keskiaika, jonka\nkulttuuria ei tunnettu ja jota sovinnaisesti pidettiin raakuuden\nvaltakautena. Kuitenkin monet seikat pyrkivät herättämään kiinnostusta\nsitäkin kohtaan: se, mitä kuulsi Shakespearen kronikkanäytelmistä, mitä\nhistoria, viimeksi Robertsonin ja Humen kirjoittamana, kertoi, mitä\nherättivät mielessä raunioiden romantiikka ja sen rinnalle hiipivä,\nkaikkea esi-isäin töitä arvostava pieteetti. Tästä syntyi vähitellen\nharrastusta keskiaikaa, \"goottilaisuutta\", kohtaan, uutteraa vanhojen\nrahojen ja runojen kokoilemista, raunioiden ja rakennusten ym.\ntutkimista, mistä on kuuluisana esimerkkinä ylimyskirjailija\nja -harrastelija _Horace Walpole_ (1717-1797) ja hänen goottilaiseksi\npienoislinnaksi ja museoksi muuttamansa Strawberry Hill-niminen huvila.\nSen mukaan kuin rakennukseen sopi ja huoneiden sijoitus sen myönsi,\nrakennettiin yhtäälle pyöreä torni, sisustettiin toisaalle kappeli,\npantiin ikkunoiksi värjättyä lasia, sijoitettiin sopiviin paikkoihin\nvanhoja ritarivaruksia ja aseita, tehtiin alttarista uuninkehys jne.,\nja kuviteltiin sitten, että tässä oli nyt \"goottilainen linna\". Tämä\nrakentelu alkoi heti, kun Walpole osti Strawberry Hillin eli 1747,\njoten keskiaikaisuuden harrastus periytyy Englannista 1700-luvun\npuolivälistä alkaen.\n\nTieteen alalla tämän kiinnostumisen keskiaikaan ilmaisi ensimmäisen\nkerran ranskalainen oppinut _Jean Baptiste de Sainte-Palaye_\n(1697-1781) teoksessaan Muistelmia muinaisesta ritarilailoksesta\n(Mémoires sur l'ancienne chevalerie, 1759), joka olisi ollut\nmerkkiteos, jos lähteinä olisivat olleet sankarilaulut ja\nritarirunoelmat eikä niiden suorasanaiset romaanimuunnokset.\nTällaisenaankin teos, samoin kuin Sainte-Palayen muut, mm. vanhoja\ngallialais-ranskalaisia kronikoitsijoita koskevat tutkimukset, on\nMallet'n kirjojen rinnalla vakuuttava todistus siitä, että\neurooppalainen historiallisuuden henki oli 1750-luvulla päättäväisesti\nkiintynyt tarkkaamaan keskiaikaa, jonka se jo näki kauniissa,\nromanttisessa valaistuksessa. Keskiajan teoreettisena puolustajana\nesiintyi englantilainen piispa _Richard Hurd_ (1720-1808) teoksessaan\nKirjoitelmia ritarillisuudesta ja ritarirunoelmista (Letters on\nChivalry and Romance, 1762), jota ei voi olla asettamatta\nSainte-Palayen teoksen yhteyteen. Hurd lähtee siinä Montesquieun\nteoriain perusteelta: keskiajan kirjallisuus on sen kulttuurin,\neritoten läänitys- ja ritarilaitoksen ilmentymä. Meillä ei ole oikeutta\nhylätä sitä siksi, ettei se ole oman aikamme mukaista, vaan meidän\ntulee tutkia sen synnyn edellytyksiä ja koettaa sitä tietä ymmärtää sen\narvoa. Arioston, Tasson, Spenserin ja Miltonin ihastus ritarirunouteen\nei johtunut mistään oikusta, vaan siitä, että tässä runoudessa oli\njotakin, joka oli erikoisen viehättävää \"nerouden näkökannoilta\" (to\nthe viewes of a genius). Eivätkö filosofiset nykyaikaisihmisemme ole\nmenneet liian pitkälle saattaessaan ne naurun ja halveksimisen\nalaisiksi? Iliaassa ja Odysseiassa esiintyy jättiläisiä, noitia,\nyliluonnollisia asioita ja omituinen mytologia, mutta me emme loukkaudu\nniiden johdosta, vaan pidämme sen kaiken olevan luonnollista ja\nasiaankuuluvaa. Miksi siis se, mikä on vastaavaa keskiajan runoudessa,\nolisi mahdotonta ja naurettavaa? Samoin kuin Homeros ilmaisi aikansa\nkannalta luonnollisia, yleiseen käsitys- ja uskomuspiiriin kuuluvia\nasioita, tekivät keskiajankin kirjailijat. Molemmilla on siis oikeus\ntulla arvostelluiksi ja arvostetuiksi samoilla perusteilla. Kuten\nnäkyy, keskiajan merkitys oli voimakkaasti nousemassa.\n\nTuonnempana tulemme toteamaan, kuinka keskiajan ballaadirunouden\nlöytyminen vaikutti tehokkaasti nyt kyseessä olevaan suuntaan.\nKirjallisen virtauksen käänteestä kertoo kuvaavasti myös Shakespearen\nhistoria, kuinka hänen draamansa, joita tosin ei milloinkaan unohdettu,\nvähitellen nousivat klassillisuuden niille suoman säälivän hymyn\nasteelta ja mestaroitsijoiden kynän alta kansallisten näyttämöiden\nhuippuohjelmaksi (III, s. 461-462). _Joseph Wartonin_ Pope-kritiikistä\nolemme jo maininneet; muistettava on vielä hänen veljensä_ Thomas\nWarton_ (1728-1790), elisabethilaisen kirjallisuuden tuntija,\njoka julkaisi 1754 Spenser-tutkimuksen nimeltä Huomioita\nKeijukaiskuningattaresta (Observations on The Fairy Queen) ja 1774-1790\nEnglannin runouden historian 12:nnelta vuosisadalla 16:nnen loppuun\nsaakka (History of English Poetry from the twelflh to the close of the\nsixteenth century). Edellisessä hän koetti selvittää Spenserin suhdetta\nAriostoon, Chauceriin ja yleensä keskiajan kirjallisuuteen sekä\nselittää runoelman historiallista puolta; se on ensimmäinen\nkirjallishistoriallinen esitys nykyaikaisessa mielessä. Jälkimmäinen\ntutkimus avasi unohtuneen maailman ovet ja on perustavaa laatua oleva\ntutkimus, yksityiskohdissa vanhentunut, mutta silti muistettava\nvieläkin.\n\n\n8\n\nHomeros kuten tiedämme löydettiin tavallaan Ranskassa vanhoja ja uusia\nkoskevan riidan yhteydessä (s. 65); tunnettu hän oli Englannissakin,\njossa Pope julkaisi Iliaasta ja Odysseiasta uuden käännöksen\n(1715-1726). Mutta häntä arvosteltiin niinkuin Shakespeareakin\nklassillisuuden silmälasien lävitse, mikä merkitsi, ettei häntä\nymmärretty oikein. Tosiasia on, että humanismin ajoilta saakka kylmä,\njäljittelevä roomalainen kulttuuri oli peittänyt Euroopan silmiltä sen,\nmikä oli todellisesti, alkuperäisesti helleenistä. Sellaiset helleenien\nrunouteen ilman välikäsiä syventyneet henkilöt kuin esim. Ronsard,\nMilton ja Racine olivat poikkeuksia, jotka eivät jaksaneet kukistaa\nroomalaisuuden ylivaltaa. Homerosta pidettiin oppineena runoilijana,\njonka teoksista oli löydettävissä arvokkaita poliittisia ja siveellisiä\nopetuksia.\n\n1700-luvun alussa heräsi halu päästä tutustumaan niihin maihin, jotka\nolivat olleet Homeroksen runojen kehtona, ja sen kansan muuhunkin\ntaiteeseen, joka oli ne luonut. Eräät käytännölliset englantilaiset\nperustivat 1734 Kreikkaan ja Vähään-Aasiaan tehtävien tutkimusmatkojen\ntukemiseksi \"Harrastelijain seuran\" (Society of Dilettanti). Tämän\ntoimesta taiteilijat _James Stuart_ ja _Nicolas Revett_, jotka\noleskelivat Roomassa, matkustivat Ateenaan ja viipyivät siellä viisi\nvuotta (1751-1756), piirtäen helleenien taidetta. Tuloksena oli\nkuvateos Ateenan muinaismuistoja (Antiquities of Athens, 1761). Toinen\nsamanlaatuisen työn tuloksena ilmestynyt teos oli Joonialaisia\nmuinaismuistoja (Ionian Antiquities, 1769). Kauniisti ja selvästi\nnäistä paljastui nähtäväksi helleenien kuvanveistotaide.\n\nVastaava ajan ilmiö esiintyi Saksassakin, vieläpä varhaisemmin kuin\nEnglannissa. Jo 1700-luvun alkupuolella siellä useat runoilijat, osaksi\nMiltonin vaikutuksesta, heräsivät ihailemaan helleenien runoutta,\nvalmistaen maaperää Winckelmannin työn ymmärtämiselle.\n\n_Johann Joachim Winckelmann_ (1717-1768) oli köyhä suutarinpoika\nBrandenburgista, joka lukuhaluisena toimitettiin kouluun päämääränä\npapin ura. Innostus kreikkalaiseen runouteen teki hänet kuitenkin\nhaluttomaksi tälle alalle. Hän alkoi opiskella lääkäriksi, mutta kun\noli varattomuuden vuoksi pakotettu elättämään itseään koti- ja\nkouluopetuksella, joutui luopumaan tästäkin aikeesta. 1748 hän pääsi\nDresdenin lähistöllä asuvan kreivi von Bünaun kirjastonhoitajaksi ja\ntutustumaan Dresdenin taidekokoelmiin, joista hänen antiikinihailunsa\nsai innostavaa lisävirikettä. Paavin Saksin-lähettilään toimesta hän\npääsi 1755 korkeimman toivomuksensa perille, matkustamaan Roomaan;\nasiaan liittyvään ehtoon, että hänen oli käännyttävä katolisuuteen,\nhän suostui vastenmielisesti, koska ymmärsi tällaisen \"kaupan\"\nsiveellisen arveluttavuuden. Ennen lähtöään hän julkaisi tutkielman\nAjatuksia kreikkalaisten teosten jäljittelemisestä maalaus- ja\nkuvanveistotaiteessa (Gedanken über die Nachahmung der griechischen\nWerke in Malerei und Bildhauerkunst, 1755). Toimittuaan Roomassa parin\nkardinaalin kirjastonhoitajana hänet nimitettiin 1763 muinaismuistojen\nylivalvojaksi. Aikansa hän käytti mitä tarmokkaimpaan antiikin taiteen\ntutkimiseen sekä Roomassa että Napolissa, selostaen kokemuksiansa ja\nkäsityksiänsä lukuisissa julkaisuissa. Tärkein ja pysyväarvoisin niistä\non Vanhan ajan taiteen historia (Geschichte der Kunst des Alterthums,\n1764). Ollessaan paluumatkalla Wienistä 1768 Winckelmann tuli\nTriestissä, hotellissaan, näyttäneeksi eräälle italialaiselle\nseikkailijalle muutamia keisarinna Maria Theresian hänelle lahjoittamia\nrahoja. Saadakseen ne italialainen murhasi hänet.\n\nEnsimmäisessä teoksessaan Winckelmann jo asettui sille kannalle, jota\nsittemmin johdonmukaisesti kehitti ja julisti: että näet antiikin taide\noli arvoltaan ainutlaatuisen suurta ja oli otettava malliksi ja\nihanteeksi, että se oli tulos suotuisista ilmasto- ja\nyhteiskunnallisista oloista. Toiseksi mainitussa teoksessaan hän loi\ninnostuneen kuvauksen muinaisen Hellaan oloista, jotka olivat omiaan\nkiihoittamaan aktiiviseen toimintaan myös henkisillä aloilla. Taiteen\npäämääränä on kauneus, ja tämä saavutetaan vain silloin, kun\ntaiteilijan yksilöllisyys alistuu palvelemaan hänen keskeisintä ja\nkorkeinta aatteellista näkemystänsä. Näin hänen on pyrittävä luomaan\ntyyppejä, joiden kuten antiikin veistosten leimana on \"jalo\nyksinkertaisuus ja rauhallinen suuruus\", ihmiskuvia, joiden normaaleja\nmittoja ja suhteellisuutta yksityiskohdat, esim. lihakset, eivät saa\nliialla näkyväisyydellä häiritä. Tämä näin hahmoteltu ihannetyypin\nohjelma teki aikalaisiin syvän vaikutuksen: Goetheen, joka omaksui sen,\nThorvaldseniin, jonka taide on sen toteutuma.\n\nRanskassa harrastettiin myös uutta antiikin tutkimista: oppinut\n_Richard Brunck_ (1729-1803) julkaisi helleenien runoilijain teoksista\nuusia selitettyjä painoksia; kreivi _de Caylus_ (1692-1785) matkusteli\nKreikassa ja itämailla ja julkaisi arkeologisia teoksia (Kuvaus Egyptin\nym. maiden muinaismuistoista -- Recueil d'antiquités égyptiennes etc.,\n6 osaa, 1752-1755); _Jean Barthélémy_ (1716-1795) vietti kolme vuotta\nItaliassa arkeologisissa tutkimuksissa ja julkaisi 1787 neliosaisen\nteoksen nimeltä Nuoren Anacharsiin matka Kreikkaan (Voyage du jeune\nAnacharsis). Winckelmannin Historia käännettiin ranskaksi jo 1766.\nTämän elpymisen vaikutus kuvastuu mm. Davidin taiteesta ja André\nChénier'n runoudesta.\n\nTutkittaessa helleenien kuvanveistotaidetta, sillä siitähän vain oli\nollut kysymys, oli siis lähdetty tietäen tai tietämättä Montesquieun\nilmasto-opista. Englantilaiset olivat toistaiseksi tyytyneet\nhistoriallisiin näytteisiin, mutta Winckelmann oli tehnyt antiikin\ntaiteesta johtopäätöksiä, jotka irroittivat sen Montesquieulle\ntärkeästä kansallisuus-ympäristöstä ja kohottivat sen puolueettomaan,\naatteelliseen, kaiken yksilöllisen yläpuolella olevaan\nplatonilais-shaftesburyläiseen ilmapiiriin. Täällä, irrallaan elävästä\nelämästä, se kuten tiedämme vähitellen kalpeni verenvähyydestä ja kävi\nvoimattomaksi ja kaavamaiseksi, sieluttomaksi. Se, ettei helleenien\nkirjallisuus, ennen muuta Homeros, joutunut saman harhauttavan\nihannoimisen kohteeksi, vaan selveni Montesquieun teorian mukaiseksi\nkansalliseksi tuotteeksi, oli englantilaisen _Robert Woodin_ ansiota.\n\nTeoksellaan Tutkielma Homeroksen alkuperäisestä neroudesta (Essay on\nthe original genius of Homer, 1768), joka oli tulos hänen\ntutkimusmatkoistaan, hän pyrki Montesquieun mukaisesti ymmärtämään\nhomerolaisia runoja sekä luonnon että niiden syntyajan kulttuurin\ntuotteina, ja oivalsi, ettei Homeros ollut oppinut runoilija, jonka\nteokset oli käsitettävä moraalisia opetuksia sisältäviksi\nvertauskuviksi, vaan kansanrunoja, helleeniläinen minstrel, joka\nilmaisi alkuperäisen aikakautensa uskonnollisia ja poliittisia\nkäsityksiä. Vaikka Ilias ja Odysseia eivät olekaan niin kouluttumatonta\nkansanrunoutta kuin Wood luuli, hänen huomionsa, että Homeros oli\nalkuperäisempi, luontovoittoisempi runoilija kuin kirjallisesti\nhioutunut Vergilius, oli tärkeä toteamus. Woodin päätelmät olivat\nmuutenkin ylipäätänsä oikeita ja kestäviä. Kun kirjoitustaito tuli\ntunnetuksi Kreikassa n. 550 e.Kr., hän sanoo, ovat Homeroksen runot\nsaaneet tunnetun muotonsa suunnilleen niihin aikoihin. Siihen saakka ne\novat siis säilyneet muistitietona, sillä sitä, että ne olisivat\nsyntyneet vasta kirjoittamisen hetkellä, ei voi pitää mahdollisena.\nTästä läheisestä kuulumisesta silloisen kansan elämään johtuu myös\nniiden naivi luonnontuoreus ja välittömyys. Tämän Woodin ajattelun\njohdosta Ilias ja Odysseia ikäänkuin hajosivat alkutekijöihinsä,\nlyhyemmiksi lauluiksi ja sikermiksi, joita kuljeksivat runolaulajat\nesittivät.\n\nViitaten siihen, mitä aikaisemmin olemme sanoneet Homeroksen\nrunojen synnystä (I, s. 210-216), toteamme Woodin yleensä osuneen\noikeaan, lukuunottamatta sitä, että runot olivat varmaan jo\nmuistitietoasteellaan saavuttaneet kouluttuneemman taideasun kuin hän\notaksui. Näin Wood tuli löytäneeksi \"oikean Homeroksen\" ja\nsijoittaneeksi sen saman lähteen reunalle, jonka jo Gray oli tavannut\nja josta \"kansanrunous\" pulppusi. Selvää on, ettei näin syntynyt uusi\nklassillisuus suinkaan ollut vihamielistä romantiikalle, vaan\npäinvastoin tämän kadoksissa ollut sisko. \"Filologian\" perustaja ja\nmäärittelijä tieteeksi, jonka tarkoituksena oli \"ihmisluonteen\ntutkiminen sellaisena kuin se esiintyy antiikin kirjallisuudessa\",\nHallen yliopiston professori _Friedrich August Wolf_ (1759-1824)\nkehitteli tunnetussa teoksessaan Huomautuksia Homeroksen johdosta\n(Prolegomena ad Homerum, 1795) vain Woodin teoriaa, joka\naiheettomasti on jäänyt hänen nimensä varjoon. Goethe omaksui Woodin\nmielipiteet, pitäen Homeroksen runoja \"ikivanhan nykyisyyden\ntodellisuuskuvastimena\". Hän samoin kuin koko aikakausi muodosti\nselostamamme tutkimustyön perusteella helleeneistä käsityksen, jonka\nsisällyksenä oli mielikuva \"iloisesta, aurinkoisesta pakanuudesta\".\nAikaisemmin (I, s. 230) olemme huomauttaneet tämän käsityksen\nyksipuolisuudesta. Itämaiden tulo tunnetuksi vaikutti elvyttävästi\nmielikuvitukseen. Indian kirjallisuuden avautuminen (I, s. 79)\nvarsinkin oli omiaan laajentamaan Euroopan tieteellistä ja runollista\nnäköpiiriä ja synnyttämään romanttista innostusta.\n\n\n9\n\nKuvaamamme varhaisromanttiset ilmiöt ovat merkkejä siitä, että\ntunne-elämä sekä vapautui että alkoi suhtautua esteettisiin kohteisiin\ntoisin kuin klassillisuuden ylin ohje, järki, oli edellyttänyt. Sitten\nkun näin oli ilmautunut jotakin uutta, ajattelu alkoi pohtia sitä ja\netsiä sille loogillisia, esteettis-filosofiselta kannalta päteviä\nperusteita. Ranskalaisella klassillisuudellahan ei ollut tällaista\nteoreettista estetiikkaa, ellemme pidä sellaisena Winckelmannin\nkäsityksiä ja Batteux'n teorioja, sillä Boileaun ohjeet olivat\noikeastaan käytännöllisiä neuvoja, mutta varhaisromantiikan rinnalla\nsellainen kehittyi alusta saakka, ikäänkuin selitellen ja puolustellen\nsen uutuuksia. Seuraava lyhyt esitys on käsitettävä vain viittaukseksi\nalan varsinaiseen kirjallisuuteen.\n\n_Jean-Baptiste Dubos_ (1670-1742), diplomaatti ja huomattava\nhistoriallinen kirjailija, ilmaisi teoksessaan Kriitillisiä mietteitä\nrunoudesta ja taiteesta (Réflexions critiques sur la poésie et sur la\npeinture, 1719) sen käsityksen, että voimakkaimpia luontaisia\nvaistojamme on henkisen toiminnan tarve. Tätä voimme tyydyttää\nfilosofialla tai muulla älyllisen kykymme harjoittamisella, mikä\nkuitenkin vaikeutensa ja väsyttäväisyytensä vuoksi tulee kysymykseen\nvain muutamien kohdalla; suuri enemmistö turvautuu tunne-elämyksiin,\nmikä on helppoa jokaiselle eikä vaadi erikoista tieto- tai\nkasvatusvalmistusta. Tunne-elämyksiä saadaan todellisuudesta,\nmonenlaisia ja alituiseen jo tavallisesta arkielämästä, järkyttävämpiä\nesim. areenan kauhujen, painiottelujen jne. katselemisesta. Nämä\nviimeksimainitut ovat erikoisia siitä, ettei niistä ole katsojalle\nitselleen vaaraa, vahinkoa tai hyötyä, mikä antaa syntyneelle\nelämykselle oman lisänautinnon vivahduksen. Mutta väliin tällainen\ntunne-elämys, esimerkiksi mestauksen tai julman eläintappelun\nkatsominen, voi vaikuttaa liian järkyttävästi, epäterveellisesti. Sen\nvuoksi niitä on vältettävä, mutta niitäkin voidaan katsella taiteen\nvälityksellä: kuvina tai kerrotun sanan maalauksina, jolloin niiden\nliiallinen todellisuusteho lauhtuu ja ne lievenevät sopivimmilleen.\nTaiteesta tulee näin elämässä tarpeellisten tunne-elämysten hankkija\n[K. S. Laurilan mukaan]. Dubos'n teoria, joka siis edellyttää\njonkinlaisen tunteiden katharsiksen (I, s. 282), on huomattava siksi,\nettä se johtaa esteettisen elämän tunteesta ja koettaa siis selvittää\nsitä, mikä varhaisromantiikan mukana tuli yhä keskeisemmäksi\nkysymykseksi runouden suomien kokemusten alalla. Mm. ns.\njännityskirjallisuuden, johon jo vanhat ritari- ja barokin romaanit\nkuuluivat ja joka tuli vuosisadan lopussa ns. kaupustelukirjallisuutena\narveluttavan tärkeäksi tekijäksi kirjamarkkinoilla, ollen siinä\nasemassa vieläkin, se selittää tyydyttävästi. Jos näet ajattelemme,\nmikä on se mielentila, jota ensimmäisenä ja kaikille yleistajuisena\nkaivataan yksitoikkoisuuden ja ikävän tunnelman haihduttamiseksi, niin\nilmaisee sen parhaiten sana \"jännitys\". Alkeellisimmissa muodoissaan se\non sellaisenkin tunnettavissa, joka on kykenemätön tajuamaan esim.\ntaiteessa esiintyvän hienon ja jalostuneen \"jännityksen\" viehätystä.\nNäinpä siis kirjallisuus, joka päätehtävänään viljelee alkeellista\nvaaran, taistelun, takaa-ajon, yliluonnollisuuden, rakkauden ym.\njännitystä, vetoaa tällä kaikista laajimpaan piiriin, antaen sille\ntodellisuuden korvaukseksi juuri sitä jännitystä, jota se kaipaa.\nTästä saa selityksensä myös se, miksi tällainen alkeellinen\njännityskirjallisuus on aina ollut laajalle levinnyttä ja suuren\nyleisön erikoisesti suosimaa.\n\nSeurataksemme esteettisten teoriain ilmenemistä aikajärjestyksessä,\nkoska niiden kehitys selviää parhaiten siten, toteamme\nskotlantilais-irlantilaisen koulumiehen ja Glasgowin yliopiston\nfilosofian professorin _Francis Hutchesonin_ (1694-1746) lausuneen\nteoksessaan Tutkimus kauneudesta, järjestyksestä, sopusointuisuudesta\nja suunnitelmallisuudesta (Inquiry concerning Beauty, Order, Harmony\nand Design, 1725) ajatuksia, jotka on käsitettävä Shaftesburyn\nfilosofian kehitelmiksi. Kauneuden oivaltamista varten meillä on\n\"sisäinen aisti\", joka on laadultaan mietiskeleväinen ja edellyttää\nulkonaisten aistimien, kuulon ja näön, alustavaa, vastaanottavaa\ntoimintaa. Kauneutta on kahta lajia: alkuperäistä ja itsenäistä,\nsellaisenaan olevaa, kuten esim. luonnossa tai taideteoksissa,\nyleistotuuksissa ja siveyskäskyissä, ja jäljittelemällä syntynyttä.\nItsenäisesti kauniin salaisuus on \"yhteys moninaisuudessa\", so.\nkauneudenlähteen luoja on saattanut esineen osat sopusointuun sekä\nkeskenään että pohjana olevan yleissuunnitelman kanssa. Jumala on\nkorkein kauneuden luoja. Sisäinen aisti ilmoittaa kohteet kauniiksi tai\nei-kauniiksi ollenkaan riippumatta niiden merkityksestä tai hyödystä,\naiheuttaen siis vain puhtaan tunnevaikutuksen. Tämä jo Dubos'n\ntavallaan toteama seikka tuli sittemmin Kantin estetiikassa tärkeäksi\ntekijäksi. Sisäinen aisti sinänsä on yleensä samanlaatuinen, joskin\nehkä voimaltaan eriasteinen; arvostelujen erilaisuus riippuu\nerilaisista assosiatiivitekijöistä, ohella myötä- tai vastenmielisesti\nvaikuttavista yksilöllisistä mielikuvista.\n\nRanskalainen kreikkalaisen ja roomalaisen filosofian professori\n_Charles Batteux_ (1713-1780) julkaisi 1746 teoksen Kaunotaiteet\njohdettuina yhdestä ainoasta perusteesta (Les Beaux Arts réduits à un\nmême principe), jossa Aristoteles lähtökohtanaan väitti\nluonnonkauneuden uskollisen jäljittelyn olevan taidetta. Aistimme\nratkaisee, onko tuo jäljittely onnistunut, so. onko syntynyt taidetta.\nEritellen suurta runoutta säe säkeeltä, sana sanalta, hän lisäksi pääsi\nsiihen tulokseen, että runouden kauneus perustuu ilmaisun tarkkuuteen,\nkauneuteen ja sopusointuisuuteen. Hänen teoksestaan ja sen myöhemmistä\nlaitoksista tuli aikakauden taiteen vallitseva ohje- ja käsikirja,\njonka tärkein käsky, jäljittely, hyvin soveltui Boileaun estetiikkaan.\nEsteettistä ajattelua se ei ole edistänyt.\n\nVuosi 1750 on estetiikan historiassa huomattava siksi, että silloin\nilmestyi hallelaisen filosofian professorin _Aleksander Baumgartenin_\n(1714-1762) teos Aesthetica, jossa \"kaunotiede\" osoitettiin filosofian\nitsenäiseksi alaksi ja sai nykyisen nimensä. Lähtien Leibnizin--Wolffin\nfilosofiasta, jonka kannalla oli, sen monaadien mieltämisen eri\nselvyysasteista (s. 198), Baumgarten väitti, että kirkkaan\nmieltämisemme rinnalla, jota sanomme \"logiikaksi\", on alempiasteista,\nhämärää mieltämistä (cognitio inferior), jota aistimuksemme välittävät.\nTätä tutkivaa tiedettä Baumgarten piti erikoisalana ja nimitti sitä\n\"estetiikaksi\". Hän tarkoittaa sillä aistimusperäistä tietämistä,\nsisällyttäen tähän kuitenkin myös vapaat ja tunnesävyisetkin\nmielikuvat. Ja juuri se, että myös tunne on tekijänä alemmassa\nmieltämisessä, tämän kohteet ilmentyvät _kauneuden_ valossa; ylempi,\nkirkas mieltäminen, logiikka, ilmaisee _totuuden_. Kauneuden tunnuksena\non moninaisuuden sopusointuinen yhteys ja kokonaisuus; kun sen\nilmentyminen on täydellistä, se asuu jo itse aistimuksessa. Leibnizin\nTeodikean mukaan -- koska maailmamme on paras mahdollinen --\ntaiteilijan on jäljiteltävä luontoa päästäkseen parhaisiin tuloksiin.\n\n_Burken_ Tutkimus ylevää ja kaunista koskevien käsitystemme synnystä\njuontaa alkunsa jo Lucretiuksesta (I, s. 372). Ylevän tunteen hän\njohtaa itsesäilytys-, kauniin tunteen seuravietistä. Katsoessamme\nturvallisesta asemasta jotakin mahtavaa, alkuvoimaista ilmiötä,\npelkomme, joka olisi ainoa tunteemme, jos olisimme itse vaaralle\nalttiina, muuttuu ylevyydeksi, kun ei niin ole. Ajatellessamme\n1700-luvun lopulla syntynyttä jännitys- ja kauhuromantiikkaa, kuinka se\njoka kohdassa pyrki suggeroimaan lukijassa jännitystä, pelkoa ja\nkauhua, ja kuinka se täysin tajusi esim. vuoristomaiseman jylhän\nkauneuden, viljellen kaikkia subliimin tunnustettuja aiheuttajia, kuten\nmyrskyä, ukkosta, vuoriputouksia, ilmojen kotkaa, kuutamoa, suuria\nintohimoja, täytyy sanoa siinä olevan kysymyksessä kokeilun Burken\nteorialla kirjallisessa käytännössä, alkupohjana Dubos'n korvausteoria.\nKauniin tunteen johtaminen seuravietistä vei siihen, että rakkaudella\non Burken estetiikassa keskeinen sija.\n\n_Henry Home_ (1696-1782), skotlantilainen lakimies ja filosofi,\njulkaisi 1762 teoksen nimeltä Kritiikin aineksia (Elements of\nCriticism), jossa erotti samoin kuin Hutcheson kahta lajia kauneutta,\nitsenäistä ja jäljittelevää, sisäistä ja suhdekauneutta, mutta\nhämärrytti kuitenkin kauneuden käsitettä sillä, että asetti\njälkimmäisen lajin riippuvaiseksi sen hyötyvaikutuksesta. Erottaessaan\nmielenliikutukset ja intohimot toisistaan tunne-elämän passiivisina ja\naktiivisina ilmiöinä ja selitellessään tunnestautuvaa suhtautumista\nkauneuskohteisiin Home lausui ajatuksia, jotka tulivat sittemmin\nesteettisten teoriain lähtökohdiksi.\n\nPysähtyen täydentämään Diderot'sta hahmottelemaamme kuvaa selostamme\nlyhyesti hänen esteettisen ajattelunsa. Vaikka hän oli etevä\nimprovisaattori, hän silti oli vain keskinkertainen taidekirjailija,\nsillä häneltä puuttui kriitillinen itsehillintä ja -hallinta.\n\"Tunteellisuus ei juuri ole suuren neron ominaisuus\", hän myönsi ja\nkehoitti kirjailijoita itsehillintään. Hänen palava mielikuvituksensa\nja tunne-elämänsä ei pysynyt klassillisuuden ohjeiden rajoissa, vaan\npyrki väljemmille vesille ja joutui täten pitämään esikuvinaan\nenglantilaisia kirjailijoita, draaman alalla Lilloa, romaanin alalla\nRichardsonia ja Sterneä, kuten myöhemmin saamme nähdä. Richardsonia\nvarsinkin Diderot ihaili, koska tämä osasi liikuttaa lukijoitansa\nja aikaansaada vaikutelmat pienten todellisuuspiirteiden\nmaalauksellisuudella. Illusio syntyi näet Diderot'n mielestä parhaiten\nnäiden piirteiden paljoudesta; \"todenmukaiset yksityiskohdat\nvalmistavat tietä suurten tapahtumain aikaansaamille voimakkaille\nvaikutelmille\".\n\nKuvaamataiteidenkin arvostelijana Diderot oli tunne-ihminen, etsien\nmaalauksista ja veistoksista tunneliikutusten aiheita; maisemankin tuli\nolla tunteellinen. \"Siihen täytyy tunnestautua, sen tulee ennustaa\nmyrskyä, esittää pientä majaa, karjalaumaa ja paimenta, jotka tulva\non hukuttamaisillaan, opettaa kuvittelemaan tällaisia tuhoja\".\nSelittäessään laatumaalauksia Diderot elävöitti henkilöt ja tilanteet\ndraamallisiksi kohtauksiksi. Mutta tämä ei johtanut sovinnaisuuksiin:\nDiderot vaati, että taiteen oli otettava aiheensa suoraan elämästä,\njolloin ne pysyisivät tosina ja tuoreina. Suorittaessaan\ntaidearvostelijan tehtävää hän samalla kehittyi itse ymmärtämään\n\"valojen ja varjojen lumousta, värejä, hipiän hienoutta\" -- koko alaa\ntavalla, joka juuri tunneherkkyytensä ja todellisuusvaatimuksensa\nvuoksi oli uutta.\n\n\n10\n\nEstetiikan historian seuraaminen johtaa tässä vaiheessa Lessingiin.\nGottschedin Kuolevan Caton (1732) ja Götz von Berlichingenin (1773)\nvälillä on vain neljäkymmentä vuotta, mutta sinä aikana Saksan\nkirjallisuuteen ehti viritä uusi henki, joka nopeasti kohotti sen\nEuroopan johtavaan asemaan. Tämän hengen virittäjä oli _Lessing_.\nSiirtäen hänen lähemmän esittelynsä draaman yhteyteen selostamme tässä\nlyhyesti hänen kriitillisen ja teoreettis-esteettisen osuutensa\najankohdan ajatteluun.\n\nUusinta kirjallisuutta koskevissa kirjeissään (Briefe, die neueste\nLiteratur betreffend, 1759-1765) hän väitti runoteoksen arvon riippuvan\nsiitä, onko sen sisällys sellaisenansa runollisesti arvokasta, onko\nsitä käsitelty niin, että se miellyttää saksalaista luonnetta,\ntyydyttäen tämän pitämyksiä, tuntemis- ja ajattelutapoja, ja onko se\nsisällyksensä ja muotonsa puolesta omia sisäisiä lakejansa noudattava\nkaunis kokonaisuus. Lähtien tältä pohjalta, joka merkitsi jyrkkää\nvastarintaa ranskalaista klassillisuutta ja Gottschediä vastaan sekä\nsaksalais-kansalliselta että yleisesteettiseltä kannalta, Lessing pyrki\nei niin paljon yksityisten teosten arvosteluun kuin uudistamaan Saksan\nkoko runoutta niin, että siitä tulisi sanan oikeassa mielessä\n_kasalliskirjallisuutta_. Kritiikkinsä Lessing nojasi antiikin\nkäsityksiin runoudesta, draaman alalla erittäinkin Aristoteleen\nPoetiikkaan, jonka ohjeita piti erehtymättöminä ja vaati tarkoin\nnoudatettaviksi, lyöden siten ranskalaisen klassillisuuden tämän omalla\noppi-isällä. Myös Shakespearen hän kohotti mallikelpoiseksi\nesimerkiksi, jota oli \"tutkittava, mutta ei ryöstettävä\".\nSeitsemännessätoista, Gottschedille osoitetussa kirjeessään hän lausui,\nettä myös antiikin mallien mukaan harkiten Shakespeare on paljoa\nsuurempi traagillinen runoilija kuin Corneille, vaikka ei tuntenutkaan\nantiikin kirjailijoita läheskään niin hyvin kuin tämä, tuskin\nollenkaan. \"Corneille on heille sukua mekaanisten laitteiden,\nShakespeare oleellisen sisällyksen puolesta. Englantilainen saavuttaa\nmelkein aina traagillisuuden päämäärän, käyttipä hän vaikka kuinka\nerikoisia ja hänelle ominaisia keinoja, mutta ranskalainen tuskin\nmilloinkaan, vaikka kulkeekin vanhojen raivaamia teitä\".\n\nTeoksessaan Laokoon eli maalaustaiteen ja runouden rajoista (L., oder\nüber die Grenzen der Malerei und Poesie, 1766), joka jäi\nkeskeneräiseksi, Lessing väitti Winckelmannin tunnettua määritelmää,\nettä antiikin taiteen tunnus olisi \"jalo yksinkertaisuus ja rauhallinen\nsuuruus\", harhauttavaksi, mikäli sillä tarkoitetaan runoutta.\nLaokoon-veistokseen vedoten Lessing koetti osoittaa kuvaama- ja\nkirjoittavan taiteen eron. Molemmat kyllä noudattavat kauneuden\nlakeja, mutta eri tavoin, omilla keinoillaan. Kuvaamataiteilija\n(kuvanveistäjä), jonka tuote on kaikkiin tilavuussuuntiin ulottuva,\nsaattaa esittää yhden ainoan silmänräpäyskuvan; tätä varten hänen tulee\nvalita sellainen tilanne, että se herättää ja täyttää katsojan\nmielikuvituksen, loukkaamatta hänen kauneudenaistiaan. Runoilijan\ntehtävänä taas on ilmaista olevaisuutta ajallisesti peräkkäisinä\nilmiöinä, minkä johdosta hän voi kuvata ihmisluonnon voimakkaimpiakin\nkuohuhetkiä. Tämä ei näet loukkaa lukijan kauneudenaistia, koska\nrunoilija on joko valmistanut häntä niihin aikaisemmin tai voi\nlieventää niiden vaikutusta jälkeenpäin. Laokoonin tekijän on täytynyt\n\"hillitä Laokoonin huuto huokauksiksi, ei siksi, että huuto (kuten\nWinckelmann väittää) olisi epäjalon sielun merkki, vaan siksi, että se\nvääristäisi kasvot vastenmielisellä tavalla\". Lessing sitten selittää\nmaalaustaiteen (tarkoittaen yleensä kuvaamataiteita) ja (eepillisen)\nrunouden rajat. Edellinen esittää esineellisyyttä ja sen ominaisuuksia,\njälkimmäinen toimintaa. Mikäli viimeksimainittu tahtoo kuvata\nesineellisyyttä, se voi tehdä tämän vain vihjailemalla jatkuvan\ntoiminnan kautta, samoin kuin veistokuva vihjailee liikettä\nasennoillaan. Kun esim. Homeros tahtoo näyttää Heran vaunut, täytyy\nHeben rakentaa ne osa osalta silmäimme edessä; kuvatessaan Agamemnonin\npukua hän kuvaa pukeutumista. Näin Lessing luuli kumonneensa sen\nsilloin uskonkappaleena pidetyn käsityksen, että \"kuvaamataide on\nmykkää runoutta ja runous puhuvaa kuvaamataidetta\".\n\nJos ajattelemme sitä 1700-luvun eepillisasuista \"runoutta\", joka hyödyn\ntarkoituksessa kuvasi mm. elinkeinoelämää, voimme ymmärtää sen seikan\nteroittamisen olleen terveellistä, että eepillisen kerronnan\nydinlankana on oleva toiminta. Mutta jos ajattelemme sitä 1700-luvun\nuseimmiten myös eepillisasuista runoutta, joka kuvasi luontoa ja\nmaisemia, ensin tosin ulkokohtaisesti, \"levossa\" eikä \"toiminnassa\",\nmutta sittemmin eläytyneesti ja tunteellisesti eli siis vaikutelmia\nherättävänä ja \"toimivana\"; joka oli yhä kasvavan luonnontunteen sekä\ntulkki että viljelijä ja kehittyi rinnan romanttisen maisemamaalauksen\nkanssa kuin sen selityksenä, me ymmärrämme Lessingin joutuneen harhaan,\nmikäli hän todella piti tällaista kuvailevaa runoutta hylättävänä.\nSiihen nähdenhän tuo vanha lause \"mykästä runoudesta\" ja \"puhuvasta\nkuvaamataiteesta\" osuu jokseenkin oikeaan. Mutta Lessing, joka ihaili\nesim. Kleistin Kevättä, on tuskin tarkoittanut sitä, sillä silloinhan\nhän olisi joutunut sotimaan aikakautensa runouden valtavirtausta\nvastaan, johon itsekin esim. näytelmäkirjailijana kuului, vaan on\ntahtonut kieltää mekaanisen, luettelevan \"sanoilla maalaamisen\",\nkuivan, ulkokohtaisen kuvailun, joka ei herätä oikeata mielikuvaa eikä\ntunnelmaa. Milloin tällainenkin kuvailu kuitenkin siirtyy sen rajan\nyli, jossa elävät, toimivat vaikutelmat alkavat -- sehän on\nhiuksenhieno, eri yksilöillä eri kohtiin sijoittuva asia. Lessing ei\nehkä kylliksi ottanut huomioon mielikuvituksen voimaa, joka voi\nelävöittää kuolioiltakin näyttävät sanat. Uusin aika, jonka symbolistit\nesim. harjoittivat \"sanoilla maalausta\" tietoisesti taiteena, näyttää\npitävän tätä runouden laillisena oikeutena ja taitajan kädessä\nkelvollisena aseena.\n\nLessingin Laokoon-ajattelu ei ollut aivan omaperäistä: Mendelssohn oli\nantanut siihen alun eräässä 1757 julkaisemassaan kirjoituksessa; Dubos\noli käsitellyt runouden ja maalaustaiteen eroa.\n\n\n\n\nVI. SILMÄYS ITALIAAN JA ESPANJAAN.\n\n\n_Italian_ historiasta mainittakoon vain lyhyesti, että 1600-luvulla\nsiellä paavin valta ja alue entisestään kasvoivat, Espanjan ylivallan\nja Venetsian samalla heikentyessä ja rappeutuessa. Italian valtioista\npäätettiin yleensä Euroopan suurpolitiikan yhteydessä, sillä itsellä\nolematta mitään sanomista. Espanjan Kaarle II:n kuoltua 1700 Italia\npian siirtyi Itävallan alaiseksi ja Savoijin ruhtinassuku aloitti sen\nnousun, joka lopuksi oli johtava Italian poliittiseen ja kansalliseen\nvapautumiseen ja yhtymiseen. Itävallan hallitus Pohjois-Italiassa oli\nlempeätä, kansan taloudelliselle ja sivistykselliselle kehitykselle\nedullista. Vaikka paavillinen hengenvapauden valvonta olikin tarkkaa,\nItalian sivistyneistö kuitenkin pysyi jokseenkin samalla valistuksen\nasteella kuin Ranskan vastaava aines. Muutamia huomattavia tiedemiehiä\non mainittava. Lakimies ja filosofi _Giovanni Battista Vico_\n(1668-1744) esitti teoksessaan Uuden tieteen perusteet (Principii d'una\nscienza nuova, 1725, seuraavat painokset suuresti muutettuja)\najatuksia, joiden voi sanoa johtavan Montesquieuhön. Homeroksen runoja\nhän piti enemmän kokonaisen kansan kuin yksityisen runoilijan\nhengenelämän ilmaisuna, ja on siis sittemmin yleiseksi tulleen\n\"kansanrunous\"-käsitteen luoja. Markiisi _Cesare de Beccaria-Bonesana_\n(1735-1794) oli valistusfilosofi, joka levitti aatteitansa Spectatoria\njäljittelevässä Il Caffé-nimisessä viikkolehdessä. Kirjoituksellaan\nRikoksista ja rangaistuksista (Dei Delitti e delle Pene, 1764) hän\nvaikutti huomattavasti Euroopan rikoslakien uudistamiseen humaaniseen\nsuuntaan, mm. kidutuksen poistamiseen. Osia siitä otettiin\nEncyclopédiehen. _Muratori_ on aikaisemmin mainittu. _Girolamo\nTiraboschi_ (1731-1794) julkaisi kolmetoista osaa käsittävän Italian\nkirjallisuuden historian (Storia della letteratura italiana,\n1771-1782), joka oli aikansa suurteos. Kokemusperäistenkin tieteiden\nalalla Italia ylläpiti vanhaa mainettansa.\n\n_Espanjassa_ katolinen taantumus tuhosi hengenvapauden niin, että\nkansallisen kirjallisuuden nerous ja omintakeisuus nopeasti kuihtuivat\nja ranskalaisuuden jäljittely sai vallan. Filip V:n hallituksen aikana\n(1700-1746) poltettiin roviolla yli tuhat kerettiläistä ja noin\nkahtatoistatuhatta rangaistiin samasta rikkomuksesta muuten. Viimeinen\nautodafé pidettiin 1781 eli siis Ranskan vallankumouksen kynnyksellä.\nSalamancan yliopisto julisti 1771: \"Newton ei opeta mitään, josta\nhyvällä loogikolla ja metafyysikolla olisi hyötyä, ja Gassendi ja\nDescartes eivät sovellu ilmoitettuun uskontoon niin hyvin kuin\nAristoteles\". Bourbonien tulo Espanjan hallitsijoiksi (1700) vaikutti\ntietenkin erikoisesti ranskalaisuuden eduksi. 1713 perustettu Espanjan\nKuninkaallinen Akatemia otti ranskalaisen esikuvansa mukaan kielen\nhoidon varsinaiseksi tehtäväkseen ja julkaisi laajan, kunnollisen\nEsivallan sanakirjan (Diccionario de Autoridades, 1726-1739).\nHuomattavana nimenä mainittakoon _Ignacio de Luzán_ (1702-1754), Vicon\noppilas, Italian ja Ranskan kirjallisuuden tuntija, Miltonin tulkitsija\nespanjalaisille, joka toi Poética-teoksellaan (1737) Boileaun\nlainsäädännön Espanjaan. Kritiikillään hän vaikutti sikäli\nterveellisestikin, että gongorismin heikkoudet alkoivat kirjallisuuden\nystäville selvitä. Benedictimunkki _Benito Geronimo Feijóo_ (1675-1764)\njulkaisi Kriitillisessä teatterissa (Teatro critico) ja Oppineissa ja\ntiedonhalua herättävissä kirjeissä (Cartas eruditas y curiosas), jotka\novat Tatlerin ja Spectatorin vastineita, sarjan kansantajuisia\ntutkielmia Euroopan uuden tiedon kaikilta aloilta. Hänen kirjoituksensa\novat huomattavin valistuksen aatteiden kanava Espanjaan. Etevä\ntiedemies oli benedictimunkki _Martin Sarmiento_ (1695-1772), Linnén\nihailema kasviopin tutkija. _Gregorio Mayáns y Siscar_ (1699-1781)\nkirjoitti ensimmäisen Cervanteen elämäkerran ja harjoitti muutenkin\narvokasta kirjallisuushistoriallista tutkimustyötä.\n\n\n\n\n\n\nVALISTUKSEN AJAN RUNOUS.\n\n\n\n\nI. SATIIRI JA ROMAANI.\n\n\n1\n\nSeuratessamme renessanssin satiirin vaiheita totesimme sen rehoittaneen\nrunsaana, runon ja proosan muotoisena, kaikissa johtavissa\nkulttuurimaissa ja saapuneen elinvoimaisena kauas 1600-luvulle. Silloin\nsen ottivat aseekseen barokin ja klassillisuuden filosofiset ja\nlibertiiniset piirit, viljellen sitä eri tarkoituksiin. Rochefoucauld\nja La Bruyère olivat eetillisiä satiirikkoja, Pascal uskonnollinen,\nBoileau esteettinen, La Fontaine kyynillinen. Molièren tuotannossa sai\nyhteiskunnallis-siveellinen satiiri puheenvuoron. Butler ja Dryden ovat\nhuomattavia tekijöitä satiirin historiassa. Mainitsemme nämä nimet\njohtaaksemme mieleen sen tosiasian, että Ranskan suuren vuosisadan ja\nStuartienkin kirjallisuudessa satiirinen suoni sykki voimakkaasti.\n\nKun sitten Bossuet'n edustama naivin uskon asenne vähitellen herpautui\nja valistusfilosofia aloitti työnsä, satiirisella sävyllä tuli olemaan\ntässä taistelussa tärkeä merkitys. Valistuksen ajan koko filosofinen ja\nagitatoorinen kirjallisuus on oleellisesti satiirista, olipa se\nmuodoltaan melkein minkälaista hyvänsä. Mandevillen Mehiläispesä,\nBaylen Sanakirja, Fontenellen eräät teokset ja Voltairen koko\npropagandistinen tuotanto ovat siitä riittävänä todistuksena.\nEnsyklopedistit ja Rousseau puhuivat vakavammin suoraa asiaa, mutta\nheidän taantumukselliset vastustajansa turvautuivat usein satiiriin.\nSalonkien keskustelujen suolana oli satiiri, joka oli mausteena\nyleisessä kulttuurikirjoittelussakin. Älyperäisenä hengentoimintana\nsatiiri ei taas saanut sananvuoroa siinä tunnepohjaisessa liikkeessä,\njota olemme sanoneet varhaisromantiikaksi.\n\nTyytyen näihin huomautuksiin 1700-luvun aatetaustan satiirisesta\nyleissävystä, mikä on selvinnyt jo aikaisemman käsittelyn yhteydessä,\nryhdymme hahmottelemaan sitä linjaa, jonka satiiri muodostaa\nitsenäisenä, filosofisena suhtautumisilmiönä. Lähtökohdaksi otamme\nFontenellen Kertomuksen Borneon saarelta (1686).\n\nBataviasta saapuneessa kirjeessä kerrotaan, kuinka Borneon\nsaarella olevan valtakunnan perilliset, sisarukset Mréo (Rooma) ja\nEénegu (Genève), joutuivat äitinsä Mliséon (?) kuoltua riitaan\nvaltaistuimesta. Mréo oli tunnustettu vaikeuksitta hallitsijattareksi,\nmutta karkoitti pian sietämättömällä sorrolla kaikki vapaat henget\nluotansa. Silloin Eénegu vaati valtaa itselleen mm. sillä perusteella,\nettä juuri hän oli enimmän äidin näköinen; Mréo ei sitä ollut ja koetti\nsalata tätä ikävää seikkaa. Syntyi verisiä taisteluja ja sotaa jatkuu\nedelleen; äsken on Eénegu yllätetty äkillisellä hyökkäyksellä ja\nheikontunut huomattavasti.\n\nTämä läpikuultava vertauskuva antaa aiheen siirtyä Irlantiin,\nDubliniin, jonka yliopistossa tähän aikaan opiskeli _Jonathan Swift_,\ntory-puolueen tuleva teräväkynäinen taistelija, satiirikko, jonka\nteokset kuuluvat maailmankirjallisuuteen.\n\n_Jonathan Swift_ syntyi 1667 Dublinissa englantilaisista vanhemmista,\nDrydenin ja Herrickin kaukaisena sukulaisena, köyhissä oloissa, isän\nkuoltua ennen hänen tuloaan maailmaan. Hoitajatar varasti hänet\npienokaisena toiselle paikkakunnalle kasvatikseen, setä koulutti häntä\nKilkennyn koulussa ja Dublinin yliopistossa. Hänestä kasvoi kookas,\nmuhkea, sinisilmäinen mies, joka yliopistossa ollessaan osoitti\nuppiniskaisuutta ja taipumusta sääntöjen rikkomiseen. Tutkintonsa hän\nläpäisi vain \"erikoisesta armosta\" (speciali gratia). Todennäköistä\nkuitenkin on, että Swiftin \"lahjattomuus\" pohjaltaan oli nerokkaan\nhengen mielenosoitusta vanhentunutta opinto-ohjelmaa vastaan, jossa mm.\nskolastinen filosofia vielä oli tärkeällä sijalla. 1688 hän tuli Sir\nWilliam Templen perheeseen, lady Temple kun oli hänen äitinsä kaukainen\nsukulainen, suojatin, kotiopettajan ja sihteerin asemaan. Täällä, Moor\nParkin tilalla, Surreyssä, Swift asui 1699:ään saakka, lukuunottamatta\nvuosia 1694-1698, jotka oli pappina Irlannissa, Belfastin lähellä\nolevassa Kilrootin seurakunnassa. Moor Parkin suuri kirjasto ja taloon\nusein kokoontuva hieno whigiläisylimystö, joihin -- mm. Wilhelm\nOranialaiseen -- Swift tutustui, täydensivät hänen sivistystänsä\nhuomattavasti, ehkä samalla herättäen hänessä kiihkeän halun neron\naateluuden avulla kohota heidän vertaisekseen. Oxfordin yliopisto\nmyönsi hänelle M.A:n arvon.\n\nKilrootissa ollessaan Swift kirjoitti ensimmäiset kuuluisat satiirinsa\nTarina tynnyristä (A Tale of a Tub) ja Kirjojen taistelu (The Battle of\nthe Books), jotka aluksi tulivat tunnetuiksi käsikirjoituksista ja\njulkaistiin vasta 1704. Edellisen pääosan muodostaa tarina Peteristä,\nMartinista ja Jackista eli satiiri roomalaiskatolista, lutherilaista\n(anglikaanista) ja presbyteeriläistä kirkkoa, so. niiden\nihmiskeksintöjä ja maallisia kasvannaisia vastaan (\"tynnyri\" on\nsaarnatuolin vertauskuva); jälkimmäisessä on tarkoitus puolustaa\nantiikin kirjallisuuden etevämmyyttä uuteen verrattuna. Edellisen\nalkuaihe on selvästi kotoisin Fontenellen Borneosta, jälkimmäisessä\nuudistuu mielikuva, joka on tuttu jo Cervanteesta (III, s. 327) ja\nBoileausta. Vanhojen ja uusien riidan Englannissa olemme selostaneet\naikaisemmin.\n\nSir Templen kuoltua 1699 Swift toimitti painosta hänen teoksensa\npalaten sitten Irlantiin. Siellä hän pian sai papin viran Dublinin\nlähellä olevassa Laracorin seurakunnassa sekä muitakin tehtäviä, jotka\ntuottivat hänelle kohtuullisen toimeentulon. Hän oli kuitenkin päässyt\ntietoisuuteen omista suurista kyvyistään ja viehättynyt poliittiseen\nelämään niin, ettei voinut viihtyä syrjäisessä, hiljaisessa virassaan,\nvaan oleskeli vv. 1700-1710 pitkät ajat, yhteensä noin viiden vuoden\nverran, Lontoossa, enimmäkseen omien poliittisten harrastustensa\nvuoksi, mutta vuodesta 1707 alkaen myös Irlannin protestanttisen kirkon\nasioissa. Hän tutustui whigien poliittisiin johtajiin, heidän\nkirjailijoihinsa, mm. Addisoniin ja Steeleen, ja teki lentokirjasillaan\ntälle puolueelle suuria palveluksia, odottaen niistä tunnustukseksi\npiispan virkaa. Kun tätä ei ruvennut kuulumaan -- kuningatar Anna ei\nsuostunut nimittämään Tynnyritarinan kirjoittajaa niin korkeaan kirkon\nvirkaan --, kun hän ei tahtonut kannattaa whigien puuhaa ns. testaktin\npoistamiseksi, minkä kautta katolisille olisi avautunut tie valtion\nvirkoihin, ja kun whigit eivät suostuneet antamaan Irlannin\nprotestanttiselle kirkolle oikeutta kymmenyksiin, Swiftin suhde\nwhigeihin kylmeni. Kun sitten heidän hallituksensa 1710 kukistui ja\ntoryt heti suostuivat Irlannin kirkon anomukseen, Swift siirtyi\ntoryjen leiriin, täysin perustellusti vapautuneena entisestä\npuolueestaan. Tällöin alkoi hänen poliittisen uransa korkein kausi:\nHarley-Bolinbroken ministeristön jonkunmoisena suurvisiirinä Swift\nhankki terävillä kirjoituksillaan, jotka hän nyt kohdisti whigejä\nvastaan, yleisen mielipiteen kannatusta toryjen politiikalle, siinä\nohessa toimien tarmokkaasti ja epäitsekkäästi mm. kirjailijoiden\nhyväksi. Tänä aikana hänestä tuli Bolinbroken, Popen ym. läheinen\nystävä; hänen voi nyt sanoa nerouden voimalla saavuttaneen aseman\naatelisten rinnalla. Tämä ulkonaisen menestyksen aika loppui kuningatar\nAnnan kuollessa 1714 ja whigien päästessä hannoverilaisen\nhallitsijasuvun mukana valtaan. Swift, joka oli ehtinyt saada\ntunnustukseksi tärkeistä palveluksistaan tuomiorovastin toimen\nDublinissa, poistui sinne raivoissaan, milloinkaan enää -- joitakin\nlentokirjasia lukuunottamatta -- sekautumatta päivänpolitiikkaan.\n\nKilrootissa ollessaan Swift oli rakastunut Jane Waringiin (\"Varina\"),\nmutta torjui epähienosti avioliiton hänen kanssaan tullessaan\nLaracoriin. Moor Parkissa hän oli ollut Esther Johnsonin, Sir Templen\nluonnollisen tyttären opettajana, ja oli sittemmin rakastunut häneen,\nsaaden myös vastarakkautta. Sir Templen kuoltua Esther Johnson muutti\nDubliniin. Hänelle, \"Stellalle\", Swift kirjoitteli Lontoosta kirjeitä,\njotka myöhemmin julkaistiin nimellä Päiväkirja Stellalle (Journal to\nStella), ja joissa Swiftin erikoinen, arvoituksellinen olemus esiintyy\nläheisenä ja tuttavallisena. Mutta kesken poliittista kuohukauttaan ja\nkirjeitään Stellalle Swift rakastui Lontoossa Hester Vanhomrigh'iin\n(\"Vanessa\"), jolle hän kirjoitti tämän kuoleman jälkeen painetun runon\nCadenus ja Vanessa, ja joka hänkin muutti Dubliniin, Swiftin\nnaapuruuteen. Näin Swift joutui poliittisen tappion lisäksi\nnaissuhteidensa vuoksi vaikeaan asemaan. Vanessa kuoli 1723, Stella\n1728, molemmat uhrattuaan koko elämänsä Swiftin palvomiseen.\n\nSwiftin kirjallinen toiminta sisältää vuoden 1714:n jälkeen mm.\nkuuluisat Verkakauppiaan kirjeet (The Draperier's Letters, 1724),\njoilla hän pakotti whigihallituksen peruuttamaan eräälle yksityiselle\nluovutetun kuparirahan lyöntioikeuden Irlantia varten; Vaatimattoman\nehdotuksen (Modest Proposal, 1729), jossa hän, kiinnittääkseen huomiota\nIrlannin lasten kurjaan tilaan, muka vakavissaan ehdottaa heidän\nkasvattamistaan teuraseläimiksi; hänen oman kuolinrunonsa Säkeitä tri\nSwiftin kuoleman johdosta (Verses on the Death of Dr. Swift), ja ennen\nmuita hänen pääteoksensa Gulliverin matkustukset (Gulliver's Travels,\n1726) [suomentanut Juho Hollo].\n\nSwiftin satiirien ymmärtämiseksi on etsittävä niiden syvin lähtökohta.\nTämän määritteleminen ylimalkaisesti \"ihmisvihaksi\" on kyllä lähinnä\nnäkyvissä oleva ja tavallisimmin mainittu, mutta ei johda hänen\nsielunelämänsä oikeaan tulkintaan. Vasta silmäämällä \"ihmisvihan\"\ntaakse, sinne, josta sen loogillisesti täytyy syntyä, nimittäin\n\"ihmisrakkauteen\", saadaan psykologisesti pätevä lähtökohta.\nSairaalloisen herkästi ihmisrakkaana ja rakkautta kaipaavana Swift\njoutui kasvamaan Kullervona tylyssä ja lemmettömässä ympäristössä, joka\nmuutti rakkauden katkeruudeksi ja vihaksi; nerona, jota innoitti halu\ntehdä suuria yhteiskunnan ja kansan hyväksi, hän joutui kokemaan\naikalaistensa kurjan mitättömyyden, mikä täytti hänen sielunsa inholla.\nKuta kiihkeämpi rakkaus, sitä katkerampi pettymys ja viha. Näin ollen\nSwiftilla ei ollut jäljellä muuta kuin koettaa herättää ihmiskuntaa\nnäkemään vikansa, järkähdyttää se valveille oman itsensä tuntemiseen.\nSitä hän tarkoitti satiireillaan, joista Gulliverin matkustukset on\nterävä ihmisen alastomuusmaalaus kaikkia aikoja varten, lähtenyt\nsyvemmältä kuin ihmisviha: pettyneestä rakkaudesta, jonka katkera\nvärinä tuntuu sen kylmien sanojen alta, herättämisen tarkoituksesta.\nSuoranaista ihmisrakkauttansa hän osoitti hyväntekeväisyydellä, jota\nharjoitti hiljaisuudessa ja jota varten eli saiturina, ja\ntestamentillansa mielisairaalan perustamista varten. Suuren osan hänen\nmuusta eriskummallisuudestaan, esim. ettei hän tahtonut mennä\nnaimisiin, selittää varhain herännyt aavistus siitä, että hänen\nlopullinen kohtalonsa oli oleva mielisairaus. Viimeiset vuotensa Swift\neli yhä syvenevän hämärän vallassa, josta kuolema vapautti hänet 1745.\n\nSiveellinen suuttumus on siis Swiftin lähtökohta, eikä se suinkaan ole\nmikään satunnainen eikä äkillinen leimahdus, vaan syvällä asuva ja koko\nsielun täyttävä ukkospilvi, jonka varjosta kyräävä katse tutkii elämää,\nasettaen sen kaikki ihmisestä johtuvat ilmiöt epäilyksen alaisiksi.\nSaadakseen hänet ja hänen yhteiskuntansa ulkopuolisen tarkastuksen ja\nkokonaisnäkemyksen kohteeksi Swift astui pois hänen seurastaan ja\nmaailmastaan, pienensi hänet niin, että kaikki -- kansa, kaupunki, maa,\nvalta- ja yhteiskunta -- oli ikäänkuin hänen kämmenellään, tutkittavana\nkuin solu mikroskoopin alla. Näin syntyi lilliputtien, pienoisihmisten,\nmaa. Menetellessään täten Swiftillä oli mielessä se nerokas huomio,\nettä se, mikä ihmisen ominaisuuksissa oli luonnollista ja totuttua\najatellessa häntä normaalikokoisena, muuttui naurettavaksi, kun hänet\npienennettiin pikkuolennoksi. Ruumiillisen koon supistuessa henkinen\nolemus, joka ei supistu, jää ikäänkuin liian suureksi, joutuu\nristiriitaan kantajansa kanssa ja herättää naurettavia mielteitä.\nKääpiön miehekkyys, urhoollisuus, rakkaus, viha, rikollisuus jne. on\nsekä naurettavaa että säälittävää; on kuin katsellessamme niitä\ntällaisen olennon koristeina tai tahroina näkisimme ne kuin puhtaiksi\nviljeltyinä ja niiden mitättömyyden silloinkin, kun ihminen koettaa\nparastansa.\n\nLähtiessänsä nyt tutkimaan Lilliputin kansaa ja yhteiskuntaa Swift\nmenetteli tieteellisen loogillisesti ja järjestelmällisesti.\nTodellisuustaustan esittämisessä niin, että se vaikuttaa kauttaaltaan\nmatkakertomuksen asiallisuudelta, ja suhteiden pienentämisessä joka\nkohdassa asetettujen perusmittojen mukaisesti ilmenee sekä laajalle ja\nyksityiskohtiin ulottuvaa mielikuvitusta että terävää, perinpohjaisesti\nharkitsevaa, erehtymättömän loogillisesti toimivaa älyä. Swift on järeä\nrealisti, joka syventyy ilmeisesti huvitettuna mutta nauramattomalla\nilmeellä luomaan yksityiskohtaista tosioloisuutta mielikuvituksensa\nmaailmaan, piirtäen jopa kartan, josta Lilliputin maantieteellinen\nasema muka käy selville, ja ilmoittaen päivän, vuoden ja sataman,\njolloin ja minne kapteeni Lemuel Gulliverin ensimmäinen matka päättyi.\nHän on armoton, erehtymätön loogikko, joka tietää satiirinsa saavan\nsitä suurempaa sattuvaisuutta, kuta tarkemmin hän pysyy lähtökohtansa\nosoittamissa rajoissa. Näin tulemme vakuutetuiksi siitä, että elämä\nLilliputin ja Blefuscun valtakunnissa on, mikäli niiden asukkaiden\nvallitsevat ominaisuudet ovat kysymyksessä, peräti naurettavaa, jopa\nsurettavaa, ja projisioimme tämän käsityksen joka kohdassa tavallisiin\nihmisiin, itseemmekin. Lisäkiinnostusta syntyy siitä, että kaikki on\nEuroopan johtavien valtioiden, Englannin ja Ranskan, vertauskuvaa,\njonka läpi silloiset huvikeskukset selvästi näkyvät.\n\nSuoritettuaan näin ihmisen tarkastelun häntä pienentävän kuvastimen\navulla ja paljastettuaan hänen siveellisen ja henkisen mitättömyytensä\nSwift otti isontavan kuvastimen ja katsoi, miltä ihminen silloin\nnäytti. Pienennettäessä aineellisuus supistui ja näkyviin jäi\nkantajallensa huonosti sopiva, ikäänkuin liian kookas henkinen\nasu; isonnettaessa kävi päinvastoin: aineellisuus kasvoi\nbrobdingnag-jättiläiseksi, henkisen puolen tässäkin tapauksessa\npysyessä ennallaan. Seurauksena oli huomion kohdistuminen siihen,\nkuinka perin aineellinen olento ihminen oikeastaan on. Johdonmukaisesti\nisontaen kaikki, mm. fysiologiset toiminnat, Swift vähitellen herättää\ninhoa lihallisuuttamme kohtaan, jonka tarpeiden tyydyttäminen on\nelämämme tärkein asia ja jolla on hallitsijanaan liian pieni henkinen\nolemus.\n\nNäillä molemmilla ihmiskuvilla on rinnallaan yhdistävä vertauskohta:\nGulliver. Lilliputtien maassa hän on jättiläinen, brobdingnagien maassa\nlilliputti. Sama naurettavuus, jota hän huomasi lilliputeissa, koitui\nhänen osakseen brobdingnagien luona. Ei ole olemassa normaalia,\nvakinaista, vaan kaikki on suhteellista -- ei ole mitään, johon\nvoisimme olla tyytyväisiä, vaan ihminen on sekä henkisesti että\nruumiillisesti valitettava, kurja olento.\n\nMutta vaikka tämän osoittaminen on ollutkin Swiftin tarkoituksena jo\nkahden ensimmäisen retken kuvauksessa, näihin silti sisältyy aineksia,\njoiden käsitteleminen luo pessimistisen perussävyn pinnalle huumorin\nhohtoa. Lilliputeissa samoin kuin brobdingnageissa on jotakin, joka\nkaikesta huolimatta herättää myötätuntoamme: tunnemme heissä itsemme ja\nveljeydymme taas kerran ihmissuvun kanssa saman kohtalon kantajiksi.\nHumoristisia tunneväreilyjä on myös omiaan herättämään se\nyksityiskohtainen tarkkuus, jolla kirjailija -- ilmeisesti itsekin\ntehtäväänsä huvitetusti kiinnostuneena -- laskee esim. sen, miten monia\nlilliputtilaisia ruokamittoja tarvittiin Gulliverin aterioiksi.\n\nGulliverin kolmas retki ja hänen kuvauksensa Laputain ym. maista on\nsatiiria etupäässä tiedettä ja sen tuloksena kehittyvää materialistista\nmaailmankatsomusta vastaan. Se valmistelee neljättä, viimeistä kirjaa,\nmatkaa Houyhnhnmein eli filosofisten puhuvien hevosten maahan.\nIhmisluonnossa ei ole mitään, joka rohkaisisi ja antaisi elämästä\nihanteellista käsitystä, vaan mikäli sellaista halutaan löytää, on\nmentävä ihmisten ulkopuolelle, eläinten piiriin. Selittäessämme\nsivistyksemme laatua ja muotoja näille viisaille hevosille toteamme,\netteivät he ymmärrä meitä: olojemme mielettömyys ylittää heidän\nkäsityskykynsä. Heidän yhteiskuntansa alimmalla asteella elää yahooita,\nkaksijalkaisia, karvapeitteisiä petoja, elukoita, jotka vähitellen\ntunnemme ihmissuvun edustajiksi, Caliban-kansaksi. Pöyristyttävän\nhäikäilemättömästi ja kyynillisesti Swift kuvaa nämä yahoot eli sen,\nmikä hänestä on ihmisissä tyypillisintä: fyysillisen, eläimellisen\nsaastaisuuden. Hänen ajatuksensa ovat nyt niin syövyttäviä ja\nlohduttoman katkeria, että tuntuu kuin olisi lähestyvä mielen pimeys\nheittänyt niihin mustien siipiensä varjoa.\n\nNäihin neljään kuvaukseen Swift on vielä sisällyttänyt terävää ja\nmonipuolista yhteiskunnallista ja valtiollista filosofiaa, joka\nkohdistuu sekä hänen omaan aikaansa että yleisteoreettisiin\nkysymyksiin. Tukena järkkymätön logiikkansa hän rakensi teoksensa\nraskaista mutta selvistä, johdonmukaisista lauseista, jotka eivät anna\naihetta väärinkäsityksiin eivätkä sisällä minkäänlaista koreilua eikä\nhempeyttä. Näin hän loi oman, yksilöllisen, jykevän ja koruttoman\ntyylinsä, jota lukiessa johtuu mieleen esteistä välittämätön, kaikki\nallensa musertava jyrä.\n\nGulliverin retkiin yhtyy useita kirjallisia linjoja, vaikka sen ei\nsuinkaan tarvitse kiittää synnystänsä niiden vaikutusta: valtameren\nsaari, Robinson Crusoe, joka oli Gulliverin valmistuessa päivän\nkiihkeimmin luettu kirja, fantastiset retket (III, s. 247248, 36, 126\nja 256) ja niiden yhteydessä esiintyvä yhteiskunnallinen kuvittelu ja\nfilosofia, joka alkaa jo Platonin kirjoituksista (I, s. 303-304).\nYksikään niistä ei ole niin tunnollisen realismin ja pienimpiinkin\nseikkoihin ulottuvan logiikan tulos kuin Dublinin tuomiorovastin\nparannussaarna, vanhentumaton, aina tuore satiirien satiiri kaikkia\naikoja ja kansoja varten.\n\nHuomattavin satiirinen utopiaromaani Gulliverin jälkeen on\n_Ludvig Holbergin_ Niels Klim, kirjoitettu latinaksi ja julkaistu\n1741 [suomentanut 1884 Arvo Lempiranta]. Siinä ei tosin ole\nSwiftin ehdotonta syövyttävää ihmisvihaa, mutta ei se ole\nihmisystävällinenkään. Holberg oli utelias, opinhaluinen matkustaja.\nNiels Klimin putoaminen Bergenin läheisyydessä olevasta luolasta maan\nsisään ja retkeily sekä kokemukset täällä oli hänen viimeinen suuri\nmatkansa, jonka varrella hän pääsi tekemään tiliä kokemuksistaan,\nmielipiteistään, pyrkimyksistään ja pettymyksistään.\n\nNiels Klim on satiiri ihmisiä ja heidän olojaan vastaan. Potu,\najattelevien ja hitaiden puiden maa, jonne Klim ensiksi saapuu, on\nlähinnä Englanti, osaksi myös Hollanti. Kuvatessaan sitä Holberg\nilmaisee, miten hänen mielestään kansaa olisi hallittava:\nyksinvaltaisesti, vieläpä rankaisemalla poliittisia vehkeilijöitä\nkuolemalla, mutta samalla suomalla alamaisille täydellinen ajatuksen-\nja uskonvapaus, poikkeuksena vain se, ettei Jumalasta saisi väitellä.\nMartinia, turhamaisuuden, levottomuuden, maailmallisuuden ja\nliehakoinnin maa, on Ranska. Quama, jonka keisariksi Klim pääsee,\nkohottaen sen kuin Pietari Suuri mahtavuuteen, on Venäjä. Italiasta ja\nSaksasta Holberg on saanut lisäaineksia satuvaltakuntiensa kuvaamiseen.\nEräässä hän löytää matkakertomuksen Euroopasta, johon Holberg on\ntiivistänyt satiirinsa purevimmat ainekset. Kaikesta ilmenee, että\nNiels Klim on Holbergin vakava sana ennakkoluuloja ja ahdasmielisyyttä\nvastaan varsinkin uskonnon ja siveysopin alalla. Kun kerran Jumala\ntäytyy pitää keskustelujen ulkopuolella, koska häntä ei voi ihmisen\nasein käsittää, niin ovat uskonnollisen elämän muodot jokaisen\nyksityisen oma asia. Kun Klim menettää Quaman keisariuden, syöstään\ntakaisin maan päälle ja tulee Bergenin lukkariksi sekä kysyy oppineelta\nystävältänsä, miten isänmaa mahtaneekaan palkita häntä hänen maan alla\nsuorittamistaan suurtöistä, tämä varoittaa häntä hiiskahtamastakaan\nniistä kenellekään, jos haluaa välttyä pappien vainolta. Nämä näet\njulistaisivat hänet kirkonkiroukseen, jos hän kertoisi sellaista, että\nmaan alla olisi aurinko ja kiertotähtiä.\n\nHolbergin kirja tuli kuuluisaksi sekä ulkomailla että kotona, jossa\nhänen satiiriinsa loukkaamat taantumukselliset piirit kantoivat hänelle\nsen johdosta kaunaa. Niels Klim on valistusfilosofian varhaisilmiö,\nomintakeisen persoonallisuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin ilmaus.\n\n\n2\n\nLeppeämpänä kuin Swiftin teoksista ilmenee satiiri _John Arbuthnotin_\n(1667-1735) tuotteista, joista eräs, John Bullin historia (The History\nof John Bull, 1712), on antanut Englannille sen poliittisen\nhenkilönimen.\n\nSiirryttäessä Swiftista hänen aikalaiseensa ja ystäväänsä, runoilija\n_Alexander Popeen_, on kuin joutuisi brobdingnagin eli jättiläisen\nseurasta lilliputin eli kääpiön pariin. Niin huomattava on näiden\nkahden kuuluisan kirjailijan ero sekä ruumiillisesti että\nsielullisesti. Sisällytämme Popen satiiriin mielessä se harvinainen\nkielen ja ajatuksen kärkevyys, joka oli tälle Englannin Voltairelle\nominaista.\n\n_Alexander Pope_ oli katolisen kauppiaan poika Lontoosta, syntynyt\n1688, heikko, kyttyräselkäinen, vanhempiensa hemmoittelema (hänellä oli\nvain sisarpuoli), joka uskontonsa vuoksi sai tyytyä roomalaiskatolisten\nkoulujen antamiin alkeisiin. 12-vuotiaana hän sairauden tähden lopetti\nkoulunkäyntinsä; yliopistoihin hän ei katolisena päässyt. Ahkeralla\nlukemisella, joka rajoittui etupäässä kaunokirjallisuuteen, hän\ntämän jälkeen täydensi kasvatustaan. Tiedetään hänen osanneen\ntoimeentulevasti ranskaa ja latinaa, mutta heikosti kreikkaa. Jo hänen\nlapsuudessaan perhe muutti maaseudulle, ensin Windsorin lähelle\nBinfieldiin, sieltä 1716 Chiswickiin, ja täältä isän kuoltua 1718\nTwickenhamiin (Lontoon lähellä, Thamesin rannalla), jossa Pope asui\nkuolemaansa saakka, tehden huvilansa kuuluisaksi älyniekkojen\nkeskuspaikkana, jota ympäröi hänen omien periaatteidensa mukaan\nsuunniteltu puisto. Jo nuorukaisena hän rupesi sepittämään säkeitä,\npäästen Wycherleyn, Addisonin, Steelen ja Swiftin tuttavuuteen. 1709\nilmestyivät hänen Paimenrunonsa (Pastorals), 1711 Tutkielma\nkirjallisuuden arvostelemisesta (The Essay on Criticism), josta olemme\njo maininneet. 1713 ilmestyivät Windsorin metsä (The Windsor Forest) ja\nMaineen temppeli (The Temple of Fame). Julkaistuaan 1712 kuuluisan\nleikillisen \"sankarirunoelmansa\" Kiharan ryöstö (The Rape of the Lock),\njossa hän koetti lyödä leikiksi lordi Petren ajattelematonta\nvallattomuutta ryöstää Arabella Fermorin kihara, hänestä tuli päivän\njohtava kirjailija. 1715-1720 hän käänsi Iliaan (sankarikupletein,\nentisten käännösten pohjalla), ja 1725-1726 Odysseian, saaden näille\nmm. Swiftin avulla niin suuren ennakkotilaajamäärän, että hänen\nansionsa kohosi n. 8.000 puntaan. Popesta, jolla oli perittyäkin\nomaisuutta, tuli täten todella omavarainen, riippumaton\nammattikirjailija. Tällä välillä, 1717, hän julkaisi kootut teoksensa,\nlisäten niihin Elegian eräästä onnettomasta naisesta (Elegy on an\nUnfortunate Lady) ja Eloisan kirjeen Abelardille (Epistle of Eloisa to\nAbelard), joissa hän käyttelee varsinaiselle runoudellensa vieraita\nesiromanttisia kuvia ja tunnelmia. 1725 hän julkaisi Shakespearen\nnäytelmät, osoittaen olevansa vailla tällaiseen työhön välttämätöntä\noppineisuutta. Sekalaista (Miscellanies), jonka hän julkaisi Swiftin\nkanssa 1727-1728, aiheutti suuttumusta pienempien nimien taholla. Sinne\nPope tämän johdosta osoitti 1728 julkaisemansa satiirisen \"runoelman\"\nThe Dunciad (-- \"Tomppelien Ilias\"), jossa päästi pienen, luulevaisen\nja nokastuvaisen sielunsa koko ilkeyden täysin valloilleen. 1731-1735\nhän julkaisi Kirjeitä ja satiireja (Epistles and Satires), joista\nSatiirien prologi (Prologue to the Satires) sisältää kiittämättömän,\nvähäksyvän luonnekuvan Addisonista. 1733 ilmestyi hänen kuuluisa\nteodikeansa, runomuotoinen Tutkielma ihmisestä (Essay on Man), jossa\nhän lordi Bolinbroken vaikutuksen alaisena, Shaftesburyn ja Leibnizin\nfilosofian mukaisesti, totesi, että \"mitä hyvänsä on, on oikein\"\n(\"whatever is, is right\"; s. 207). Popen Horatius-mukaelmat (Imitations\nof Horace) ilmestyivät 1733-1739. Kestettyään miehuullisesti\nkivulloisen ja heikon ruumiin kaikki vaivat Pope kuoli 1744.\n\nHuomaamme ylläolevasta Popen muuttuneen vanhemmalla puolella ikäänsä\nfilosofiksi, moralistiksi ja satiirikoksi, mikä merkitsee hänen\ntunnepuolensa tyyntymistä ja älyllisten kykyjensä kehittymistä\nvallitseviksi. Satiirikkona hän ikäänkuin vapautuu ja pääsee oikeaan\noloonsa; hänen ilmeensä kirkastuu viekkaasti iloiseksi ja hän\npuhelee muka vaivattomasti, rauhallisesti, oman luulonsa mukaan\nhyväntahtoisestikin, voimatta kuitenkaan salata pohjalla asuvaa,\nloukatusta itserakkaudesta syntynyttä katkeruutta ja närkästystä.\nAseena on hänen nyt saavuttamansa muodon ja sanataidon mestaruus.\nEnsimmäiset Kirjeet ovat vain moralisoivaa aatteilua sellaisista\nyleisistä asioista kuin \"rikkauden käyttämisestä\", \"ihmisluonteesta\",\n\"naisista\" jne., mutta 1733 Bolingbroke neuvoi häntä ottamaan malliksi\nHoratiuksen satiirit, kuten Boileau oli tehnyt. Pope totteli ja\nonnistui erinomaisesti: esim. Augustus, jossa hän älykkään ilkeästi\npilkkaa Yrjö II:sta muka ylistäen tätä, on mestarillinen, heikkoutena\nvain liian usein ilmenevä myrkyllinen kostonhalu kaikkia oikeita ja\nluuloteltuja vihamiehiä vastaan, joille hän on antanut omatekoiset,\nläpinäkyvät nimet ja joita suomii sydämen pohjasta.\n\nDunciadin Pope on koettanut esittää puolustuskirjoitukseksi -- hän\nyleensäkin mielellään tahtoi olla se, jonka kimppuun oli hyökätty ja\njolla siis oli siveellinen puolustautumisen oikeus, jopa suoranainen\npakko. Tosiasiassa se on tulos siltä satiirin linjalta, jonka jo\nAristophanes oli aloittanut ja jota mm. Ben Jonson ja Dekker (III, s.\n465), Boileau ja La Bruyère, Dryden ja Buckingham olivat viljelleet.\nTuoretta aineistoa syntyi itsestään silloin, kun ystävykset Swift,\nPope, Arbuthnot ja Kerjäläisoopperan iloinen tekijä John Gay\nkokoontuivat illanviettoon: keskustelujen kohteina olivat tällöin\ntoiset kirjailijat, joiden typeryyden yhteiskuvaksi he runoilivat\nMartinus Scribleruksen, myytillisen kirjallisen pässinpään. Mutta juuri\nse, että Dunciad oli perinpohjaisen ja vaivalloisen työn ja puhtaaksi\nviljellyn ilkeyden tulos, vei siitä välittömyyden iloisen keveyden ja\nteki sen raskaaksi ja ikäväksi; se on bumerangi, heittoase, joka\ntapaamatta kohdettaan palaa takaisin ja iskee heittäjäänsä.\n\nPopen harjoittamana satiiri alentui siltä syvien kysymysten tasolta,\njolle Swift oli sen nostanut. Englannissakin klassillisen suunnan\nkirjallisuus oli yleisluonteensa mukaisesti satiirin sävyistä.\n\n\n3\n\nYllä kosketellun satiirin rinnalla ilmeni nyt kuten renessanssinkin\naikana kansanomaisempi satiirin muoto, silloisen pikareskisatiirin\nsuoranainen jatko, joka oli vasta nyt kohoava siihen korkeimpaan\nkukoistukseensa, mikä sen oli määrä Espanjan ulkopuolella saavuttaa.\nSen ymmärtämiseksi, mitä seuraavassa aiomme sanoa, on tarpeellista\nmuistuttaa mieleen pikareskiromaanin alkuvaiheet ja sen tunnetuksi tulo\nRanskassa, Englannissa ja Saksassa. [III, s. 226-237, 325-343, 253,\n255, 256, 258-259, 261-263.]\n\nRouva La Fayetten romaanit (s. 152) olivat pitkälle onnistuneita\nyrityksiä tuoda Corneillen henkilöt ja sieluntulkinta romaaniin, joka\nsiten nousikin sangen lähelle nykyaikaista romaanikäsitystä.\nMyönnettävä on myös, että barokin fantastisessa romaanissa, sen\nrakkauselämän selittelyissä, oli paljon oikeaa sielullista erittelyä.\nTultaessa 1700-luvulle oli siis olemassa pohja, jolta lähtien romaania\nolisi voitu viljellä ja kehittää edelleen oikeita rakenteellisia\npäämääriä kohti. Syynä siihen, ettei tätä pohjaa käytetty, oli sama\nherpautuminen, mikä teki mahdottomaksi Corneillen ja Racinen raskaan,\nvoimakkaan tragedian jatkamisen: väsymys, ajan auttamaton\npenseytyminen, halu päästä suuren vuosisadan painavista aatteellisista\nvelvoituksista vapaammille vesille. Tällöin muistuivat mieleen vanhat,\nespanjasta käännetyt pikareskiromaanit, ehkäpä myös d'Aubignén, Viaun,\nSorelin ja Scarronin iloiset, realistis-satiiriset kuvaukset, jotka\noikeastaan sisälsivät paljon sitä, mikä oli ranskalaiselle\nklassillisuudelle ominaista: \"järkeä\", \"todellisuutta\", satiiria.\nTämän näin itäneen pyrkimyksen ilmaisi kirjallisuudessa _René Lesage_\n(1668-1747).\n\n_Alain René Lesage_ syntyi Bretagnessa, Sarzeaussa, lakimiehen poikana,\nkävi jesuiittain koulua Vannesissa ja valmistui asianajajaksi Parisissa\n1692. Hän oli köyhä, sillä holhoojien -- hän jäi varhain orvoksi --\nsanotaan tuhlanneen hänen omaisuutensa. Mentyään avioliittoon puusepän\ntyttären Marie Elizabeth Huyardin kanssa hän asianajon puutteessa\nyritti hankkia tuloja kääntämällä antiikin kirjailijoita\n(Aristaenetuksen, n. 500 Kr.j., Kirjeitä). Kun tämä ei lyönyt leiville,\nhänen suosijansa Lyonnen apotti, joka oli antanut hänelle 600 livren\nvuosieläkkeen, kehoitti häntä harrastamaan Espanjan kirjallisuutta,\njohon oli itse hyvin mieltynyt. Lesage ryhtyi silloin mukailemaan\nRojaan, Vegan ja Calderonin näytelmiä, ja käänsi mm. Avellanedan jatkon\nDon Quijoteen, mutta ei saavuttanut menestystä ennenkuin 1707, jolloin\nyksinäytöksinen, Molièren tyylinen pila Crispin isäntänsä kilpakosijana\n(Crispin rival de son maître) esitettiin ja veijariromaani Ontuva\npaholainen (Le Diable Boiteaux) ilmestyi. Hänen mestarikomediansa\nTurcaret esitettiin 1709. Tämän jälkeen hän ryhtyi sepittämään\nkuuluisinta teostaan, Gil Blas de Santillanea, jonka kaksi ensimmäistä\nosaa ilmestyi 1715, kolmas 1724 ja neljäs 1735. Vuosina 1715-1735 hän\ntyöskenteli muutenkin ahkerasti, sepittäen \"kansanteatteria\" (Théâtre\nde la Foire) varten kymmenittäin pieniä ja laajempiakin näytelmiä,\nkääntäen Boiardon Rakastuneen Orlandon (1721), toimittaen uuden\npainoksen Guzman d'Alfarachesta (1732), ja sepittäen alkuperäisiä\nkertovia teoksia kuten Robert Chevalier'n seikkailut (Les Avantures de\nR. Ch., 1732), Herra de Beauchesnen elämä ja seikkailut (Vie et\nAvantures de M. de B., 1733), Estevanille Gonzales (1734), Salamanaan\nbaccalaureus (Le Bachelier de S., 1736), Löydetty matkalaukku (La\nValise trouvée) ym. Tätä ahkeraa työskentelyä jatkui 1740:een saakka,\njolloin hän muutti poikansa luo Boulogneen. Täällä hän kuoli. Lesagen\nsanotaan olleen ylpeä ja itsenäinen luonne, joka esim. suuttuneena\npisti Turcaret'n taskuunsa ja poistui niine hyvineen, kun häntä\nmoitittiin siitä, että oli myöhästynyt Bouillonin herttuattaren\nhienosta illanvietosta, jossa hänen piti lukea näytelmänsä. Hänhän ei\nollutkaan ei kuninkaan eikä salonkien suosikki -- oli vain ahkerasti\nkotonansa työskentelevä ammattikirjailija.\n\nOntuvan paholaisen mallina on ollut Guevaran samanniminen teos (III, s.\n236), mutta lopultakin vähässä määrässä: Lesage on saanut siitä nimen\nja yleiskehyksen, mutta poikkeaa jo muutamien sivujen jälkeen omille\nteilleen. Asmodée-niminen paholainen -- iloinen, veitikkamainen,\nsatiirinen olento -- vie kuten alkuperäisessäkin teoksessa Don Cleofaan\nerääseen Madridin torniin, nostaa taloista pois katot ja näyttää\nihmisten salaisen elämän. Lesage sepittelee näin aiheutuvat\nsanottavansa satiirisiksi ihmiskuviksi, joiden purevan, sattuvan\nviisauden alkulähteenä ovat ilmeisesti olleet La Bruyèren mietelmät.\nTeos vaikutti aikalaisiin kiinnostavasti ja levisi useina painoksina,\njoita kirjailija muutteli ja lisäili; 1725 ilmestynyt on lopullinen.\nLesagen pääteos Gil Blas de Santillane, joka teki hänet\nmaailmankuuluksi, otaksuttiin aluksi myös sommitelluksi jonkin\nespanjalaisen mallin mukaan. Mitään teosta, joka yksinään olisi ollut\nLesagen esikuvana, ei kuitenkaan ole voitu osoittaa, vaan kirjailija on\nkäyttänyt sellaisena koko espanjalaista pikareskityyliä, johon oli\nperinpohjin syventynyt. (S. 489) On täten häädytty myöntämään, että hän\non ollut itsenäisempi kirjailija kuin on luultukaan, ja että\n\"espanjalaisuus\" oli hänellä vain kirjallinen keino, joka vaikuttaa\ntuloksen onnistumiseen siksi, että se on pikareskikirjoissa\nsynnynnäinen, niihin totunnaisesti kuuluva. Espanjalainen eli\n\"ulkomainen\" näyttämö oli lisäksi eräänlainen naamio, jonka suojassa\nsaattoi puhua vapaammin kuin jos olisi suoraan ilmoittanut oltavan --\nniinkuin todellisuudessa oltiinkin -- Ranskassa.\n\nGil Blas lähti enonsa, kaniikin, luota opiskelemaan Salamancaan.\nOltuaan kuusi kuukautta rosvojen vankina hän meni ensin kaniikki\nSédillon ja sitten lääkäri Sangradon palvelukseen, oppien\nviimeksimainitulta, miten sairaita oli hoidettava ja heidät saatava\njuomaan kuumaa vettä. Sitten hän oli keikarin passarina, kehittyi\nkaunosieluksi ja nousukkaaksi, ja antautui teatterialalle. Erinäisten\nseikkailujen jälkeen tapaamme hänet Granadan arkkipiispan suosikkina.\nPiispa oli hurskas mies, mutta hyvin arka puhujamaineestaan, eikä\nantanut Gil Blas'lle anteeksi sitä, että tämä oli huomauttanut hänen\ntaitonsa taantuvan. Tästä kokemuksestaan Gil Blas oppi ymmärtämään\nimartelemisen hyödyn, saavutti sillä pääministerin, Lerman herttuan,\nsuosion, ja rikastui järjestelemällä epäsuosioon joutuneiden asioita.\nNäin hänestä tuli mahtava mies, ja hän oli juuri menemäisillään\navioliittoon rikkaan perijättären kanssa, kun hänet vangittiin,\npäästyään kuitenkin pian vapaaksi hän poistui linnaansa ja meni\nnaimisiin. Vaimonsa kuoltua hän palasi hoviin, kreivi Olivaresin\nsihteeriksi, meni uusiin naimisiin ja saavutti pysyvän onnen.\n\nGil Blas'n kuvaama yhteiskunta on kauttaaltaan turmeltunut.\nKaikilla -- lääkäreillä, kaunosieluilla, aatelismiehillä ym. -- on\nerikoispaheittensa lisäksi yksi yhteinen pyrkimys: kiipeäminen kunniaan\nja rikkauteen. Silloin, kun ei ole syntynyt siihen asemaan, on toisten\npaheellisuuden häikäilemätön käyttö omaksi edukseen paras keino siihen\npääsemiseksi. \"Ylemmyytensä tunteva nero tulee taloon enemmän käskemään\nkuin palvelemaan. Hän aloittaa tutkimalla isäntänsä; hän käyttää\nhyväkseen tämän vikoja, saavuttaa hänen luottamuksensa, ja sen jälkeen\nkuljettaa häntä nenästä\". Lesage oli vakuuttunut siitä, että hänen\nkuvaustensa todellisuus vaikutti siveellisessä suhteessa kohentavasti,\nettä hyve hyötyi siitä räikeydestä, jolla hän paljasti paheet.\nLuonnekuviaan kehitellessään Lesage käyttää usein Molièren taattua,\nhyvää keinoa: antaa henkilön itsensä paljastaa tietämättään syvimmän\nolemuksensa. Niinpä esim. tanssimestari, joka on vakuutettu taiteensa\nratkaisevasta tärkeydestä ja vaatii palkkiokseen neljä dublonia\nkuukaudessa, perustelee asiaansa huomauttamalla, että maksetaanhan\nfilosofian opettajalle kuukaudessa pistole. Kamaripalvelija, joka oppii\nGil Blas'lta, miten tullaan kaunosieluksi, ajattelee: \"Tahdotko\nloistaa? Siihen ei tarvita muuta kuin että annat vapaat ohjakset\nvilkkaudellesi ja vuodatat väliäpitämättä kaiken, mitä sylki suuhun\ntuo: hillittömyyttäsi pidetään jalona rohkeutena. Vaikka lasket\ntulemaan sata typeryyttä, ne unohdetaan sen yhden sukkeluuden vuoksi,\njoka lipsahtaa sinulta niiden mukana, muistetaan ja aiheuttaa sen, että\nlahjakkuudestasi muodostuu hyvin edullinen käsitys\". Tämän hyvän ja\ntaidokkaasti käytetyn keinon lisäksi Lesage osasi keskittää yhteen\nainoaan sanaan tai lauseeseen syvällistä satiiria, jopa ilkeyttä.\nEsimerkiksi kaniikki Sédillon naurunpuuska: \"Hänet tapasi niin kova\nyskänkohtaus, että luulin hänen menehtyvän. Ei ole ihmettelemistä, että\nhänen kotiopettajattarensa oli säikähdyksissään, sillä kaniikki ei\nollut vielä tehnyt testamenttiaan\".\n\nLesage edustaa pätevästi realistista tapojen ja henkisen tason kuvausta\n1700-luvun alkukymmenien ranskalaisessa kirjallisuudessa, mutta ei\nonnistu kohottamaan esityksiään \"jonottavan\", vain ulkonaisia\nseikkailuja seurailevan pikareskikirjallisuuden tasolta varsinaisiksi\nsielullista kehitystä kuvaaviksi taideromaaneiksi. Saavuttamatta\nluonteiden erittelyssä Molièren syvyyttä hän on silti jatkanut ja\ntäydentänyt tämän työtä tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Gil Blas\nmuistuttaa Panurgesta ja Scapinista sekä ennustaa Figaron tuloa.\n\n\n4\n\nRomaanin kehitysvaiheiden johdonmukainen seuraaminen vie meidät\nnyt Englantiin, jossa Defoen tuotanto herättää huomiota.\nSanomalehtimiehenä ja lentokirjasten kirjoittajana Defoe oli osoittanut\nharvinaista taitoa löytää mielikuvituksensa avulla todennäköistä\nlisävalaistusta silloin, kun itse varsinainen tosiasia tuntui liian\nlaihalta. Hänen mielikuvituksensa oli laadultaan asiallinen, so. se ei\nlähtenyt lentoon, vaan tyytyi kuvittelemaan elämän tavallisia\ntapahtumia, niiden ajatuksellista sisältöä ja esineellistä näyttämöä\ntarkkuudella, joka jättää parhaankin valehtelijan kauas jälkeensä. Kun\nhän tunsi perinpohjin Lontoon alamaailman, sen kapakat, vankilat,\nvarkaat, hempukat ja merimiehet; oli matkustellut Euroopassa ja\ntutustunut meri-ilmaan; oli ahkerana sanomalehtimiehenä hampsinut\nkokoon suuren paljouden mitä kirjavinta tietoa; oli kynänsä kärjeltä\npoikkeuksellisen notkea ja helppojuoksuinen; ja oli kaiken tämän\nlisäksi älykäs ja hyvin selvillä yleisönsä mausta, hän oli kuin luotu\ntäydellisesti onnistumaan nyt valitsemallaan, hänelle luontaisesti\nkuuluvalla sepitetyn elämänseikkailun alalla. Hän tekee kirjailijana\nerikoisesti porvarillisen, asiallisen, turhasta \"taiteilemisesta\"\nvälinpitämättömän, hienostumattoman vaikutuksen kuin puhuisi myymälän\npöydän takaa.\n\nDefoen tästä tuotannosta on ensiksi mainittava eksoottinen\nmeriseikkailu: Robinson Crusoe (1719), Merirosvojen kuningas (The King\nof Pirates, 1719) ja Kapteeni Singletonin elämä (The Life of Captain\nSingleton, 1720); varkaita ja ryöväreitä koskeva suoranainen\nveijariromaani: Eversti Jacquen historia (The History of Colonel\nJacque, 1722), John Sheppardin elämä (The Life of John Sheppard, 1724)\nja Jonathan Wild (1725); alamaailman naisia koskeva romaani Moll\nFlanders (1722); yliluonnollisia ilmiöitä koskevat ja monille muille\naloille poikkeavat kuvaukset, joiden nimiä ei voi tässä mainita ja\njoihin mm. sisältyy Kavaljeerin muistelmat (Memoirs of a Cavalier,\n1720). Kaikkiaan Defoe on kirjoittanut n. 250 kirjajulkaisua.\n\nDefoen romaanituotannon alkamiseen olisivat voineet vaikuttaa Ontuva\npaholainen ja Gil Blas'n kaksi osaa, sillä nehän olivat ilmestyneet\nennen hänen ensimmäistä romaaniaan. Mutta sitä ne eivät kuitenkaan ole\ntehneet, sillä Defoen teoksissa ei ole sellaisia rakenne- eikä\nsävypuolia, jotka voisivat olla kiitollisuudenvelassa ranskalaiselle\nmestarille. Hänen romaaninsa eivät ole satiirisia edes silloin, kun hän\nkuvaa alamaailmaa, vaan ilmenee niistä kaikkialle tunkeutuva\nreportterimainen, puolueeton ja selosteleva uteliaisuus. Merien henki,\nkaukomaiden romantiikka, satamien ja merimiesravintolain kansainvälinen\nyleisö -- ne olivat vaikuttaneet englantilaisten kirjailijain\nmielikuvitukseen hyvin varhain, kuten tiedämme Thomas Moresta ja hänen\nUtopiansa Hythlodaeus-portugalilaisesta. Omistaessaan sitten\nespanjalaisen pikareskiromaanin alan englantilaiset eivät voineet tästä\neivätkä poliittisistakaan syistä säilyttää sen perinteellistä asua,\nvaan olivat pakotettuja, saadakseen menestystä, antamaan sille oman\nkansallisen, suuressa määrässä lontoolaisen alamaailman sävyn. He\nmieltyivät myös enemmän itse seikkailuun, realistisesti kuvattuun,\njännittävään toimintaan, kuin sen ohessa ilmeneviin satiiriin ja\nmoralisoiviin opetuksiin. Näin syntyneille kansallisille\npikareskiperinteille Defoe oli uskollinen, semminkin kun ne täydelleen\ntyydyttivät häntä ja antoivat hänelle tilaisuuden reportterikirjailijan\nparhaiden ominaisuuksien näyttöön. Yhden puolen hän kuitenkin lisäsi\nniihin: kasvattavan, moralisoivan sävyn, koska se kuului ajankohdan\nporvarilliseen tyyliin.\n\nRobinson Crusoen, yorkilaisen merimiehen, elämä ja oudot,\nhämmästyttävät seikkailut (The Life and Strange Surprising Adventures\nof R. Cr. of York, Mariner) perustuu tositapahtumaan: Robinsonin\nperusmallina on ollut skotlantilainen merimies Aleksander Selkirk,\nsyntynyt 1676 ja kotoisin Fifen kreivikunnasta, Largsista, sisukas,\ntaipumaton ja riitainen mies. Ollessaan matruusina Dampier-laivalla,\njoka 1704 oli matkoilla eteläisellä Atlantilla, hän piilottautui\nkäytäessä Juan Fernandez-saarella metsään, antoi laivansa mennä ja jäi\nyksin saarelle, jossa vietti neljä vuotta, neljä kuukautta. 1709 hänet\npelastettiin ja tuotiin Englantiin. Selkirkin seikkailuista kerrottiin\n1712 laajasti parissa meriretken kuvauksessa, ja Steele julkaisi niistä\nsamana vuonna hänen omasta suustansa kuulemansa selostuksen The\nEnglishman lehden 26:ssa numerossa. Kun Selkirk sitä paitsi oli liian\nsivistymätön henkilö pitääkseen päiväkirjaa, ei tällainen ole voinut\nolla Defoen teoksen pohjana. Korkeintaan on mahdollista, että Defoe oli\nSkotlannissa käydessään kuullut Selkirkiltä suullisia lisätietoja.\n\nEnnen (s. 152 ja 269) olemme maininneet siitä suosiosta, johon\nitämainen aines pääsi 1600-luvun lopussa. Tämä oli ilmausta siitä\nkaukaisuuden romanttisesta houkutuksesta, jota yleensä silloin\ntunnettiin Euroopan maissa, ei vähiten Englannissa, ja joka kuvastuu\nmonipuolisesti ajankohdan kirjallisuudesta. Ranskalaissyntyinen\n_Psalmanazar_ julkaisi 1704 laajan ja yksityiskohtaisen valhejutun\nolostaan Formosan saarella, jossa muka oli syntynyt ja kasvanut, ja\njonka asukkaiden kuvitellun kieliopinkin kirjoitti. Hänen teoksensa\nkäännettiin monille kielille ja siihen uskottiin aluksi yleisesti.\nEriskummallisia meriseikkailukertomuksia julkaistiin -- sellainenhan\nsisältyy Simplicissimukseen, jonka loppuosassa kuvataan haaksirikkoisen\nelämää autiolla saarella (III, s. 262). Aphra Behnin Oroonoko oli\nomiaan herättämään kaukaisiin maihin liittyviä kauhuromanttisia\ntunnelmia. Yleisön mieli oli siis 1600-luvun lopussa viljeltynyt\nerikoisen suopeaksi tällaiselle kirjallisuudelle.\n\nKäytännöllinen, porvarillisesti realistinen Defoe aikaansai tässä\nkirjallisuudessa jyrkän, ratkaisevan käänteen: sadunomaisten\nkuvittelujen sijaan tuli järeä esineellinen, jokapäiväisestä\narkielämästä tunnettu todellisuus. Defoe oli perinyt englantilaisen\nasiallisuusaistin korkeimmassa määrässään, niin täydellisesti, että se\nesti hänen syventymisensä taustalla asuvaan, varsinkin taiteen kannalta\ntärkeään sielulliseen puoleen. Hänen henkilönsä katselevat enimmäkseen\nulkopuolellansa olevaa maailmaa, harvoin sieluansa, ja luettelevat\nhuomionsa yksityiskohtaisen tarkasti, antaen ajatuksensa seurailla\njäljessä ja tehdä tarpeellisia käytännöllisiä johtopäätöksiä. Näin\nsyntyi \"minän\" kokemusperäinen kuvaus omasta elämästä, ilman muuta\njuonta kuin mikä johtuu asiasta itsestään. Kysymyksessä ei siis ole\nviekkaan taideromaani, jonka tunnusmerkkejä juuri ovat sielullinen\nhuomiointi ja kehitys, sovitettuina sopusuhtaisen rakenteen\npuitteisiin, vaan kansallisen sävyn saanut pikareskiesitys. Robinson\nkertoo matkustushalustaan niin vaikuttavasti, että uskomme häntä ja\nlähdemme itsekin kaukaisuuden romantiikan innostamina mukaan. Saamme\nkokea haaksirikon kauhut, päädymme asumattomalle saarelle, ja alamme\nyhä kiinnostuneempina huomioida, kuinka elämisen jokahetkinen pakko\njohtaa kokemattoman ja taitamattoman Robinsonin keksinnöstä toiseen, ja\nkuinka työn ilo tulee hänelle pelastavaksi siunaukseksi, pehmittäen\nhänen kovan sydämensä, jonka kärsimysten kuvauksessa psykologinenkin\npuoli joskus pääsee näkyviin. Näin rakentuva esitys, joka realistisesti\nkuvatun, pienimmätkin yksityiskohdat huomioivan esineellisyytensä,\nkäytännöllistä toimintahalua kiihoittavan juonensa, valtamerensaaren\nyksinäisyydestä johtuvan jännityksen ja tropiikin värikkyyden vuoksi on\nsellaisenaankin viehättävä, kasvaa vähitellen uudisasukkaan\nelämänkuvaksi, jolla on syvällinen vertauskuvallinen sävy. Näemmehän\nsiitä, kuinka luonnon armoille heitetty ihminen vähitellen kohoaa tästä\ntilastansa monipuolisen sivistyksen asteelle, kuinka Myrskyn saari\nvalloitetaan viljelykselle ja Calibanit kesytetään. Tästä Defoe tuskin\noli itse tietoinen, sillä jos niin olisi ollut, hän olisi varmaan\njättänyt Robinsonin aivan aseettomaksi ja kuvannut hänen kohoamistaan\npoikkeuksettomasta avuttomuuden tilasta. Oli hyvä, ettei näin käynyt,\nsillä silloin kirjasta olisi tullut liian näkyvästi teoreettinen\nrakennelma, josta olisi todennäköisesti puuttunut huomattava osa sen\nnykyisestä realistisesta tuoreudesta. Aiheessa itsessään piili sen\nfilosofia, jonka siitä pian huomasivat sekä yhteiskunnallisten että\nkasvatusopillisten pulmien pohtijat, käyttäen sitä teoriojensa tueksi.\nViittaamme Rousseauhon ja Émileen.\n\nTodistuksena siitä, ettei Defoella ollut tällaista filosofista\ntaka-ajatusta, on se, että hän julkaisi jo samana vuonna teokseensa\njatkon, jonka siis on täytynyt olla jokseenkin valmis ensimmäisen osan\nilmestyessä. Siinä kerrotaan Robinsonin seikkailuista mm. Aasiassa. Se\non unohdettu ja tavattavissa vain täydellisistä painoksista. Vasta\ntämän jälkeen Defoe näyttää huomanneen, että kuvauksella saattoi olla\nfilosofistakin merkitystä, ja kirjoitti kolmannen osan, jossa koetti\nselittää teoksensa oman elämänsä vertauskuvaksi. Tämä oli vain yritys\npuristaa kirjan suuresta maineesta viimeinenkin taloudellinen hyöty\neikä onnistunut.\n\nRobinson käännettiin ranskaksi ja saksaksi jo 1720, ja sitten monille\nmuille kielille, niin että pian jokaisella kansalla oli oma\nRobinsoninsa; sellainen kirjoitettiin Suomessakin (ruotsiksi), vaikka\njäi painattamatta. [Lähemmin professori Yrjö Hirn professori Alvar\nRenqvistin 60-vuotispäiväksi toimitetussa juhlajulkaisussa.] Valtameren\nhelmenä teoksesta tuli arabialaisten mielikirja; suomeksi se\nkäännettiin ensimmäisen kerran 1847. [Robinson Crusoen aihe- ja\nulkonaisen historian on perinpohjin tutkinut ja kertonut professori\nYrjö Hirn teoksessaan Valtameren saari, 1928.] Varsinkin Saksassa se\ntuli erikoisesti suosituksi: paitsi käännöksiä siitä julkaistiin\nlukuisia paikallissävyisiä mukaelmia, niin että pian jokaisella\nmaakunnalla oli oma \"robinsonadinsa\". Samoin piti jokaisen säädyn ja\nammatin saada omansa. Lopuksi tämä muoti meni ilmeiseen hassutukseen:\nkirjoitettiin mm. kuvaus \"näkymättömästä\" Robinsonista. Vuosina\n1720-1760 lasketaan Saksassa ilmestyneen 40 erilaista Robinson-kirjaa,\nja niiden sepittämistä jatkettiin tämänkin jälkeen kauan. Toiset\nviljelivät etupäässä aiheen kasvatuksellista, toiset seikkailupuolta.\nEdellisistä on huomattavin _Joachim Heinrich Campen_ 1780 julkaisema\nlaitos, jälkimmäisistä _Johan Gottfried Schnabelin_ Felsenburgin saaren\nhistoria (Geschichte von der Insel Felsenburg, 1731-1743, 2.273 sivua),\njohon myös Grimmelshausenin saarikuvaus on vaikuttanut.\n\nDefoen muu romaanituotanto täytyy sivuuttaa lyhyesti. Merirosvojen\nkuningas kertoo todellisesta henkilöstä, kapteeni Averysta, joka oli\nmuka oikaistakseen vääriä tietoja lähettänyt Defoelle kaksi kirjettä,\nkuvaten niissä elämänvaiheitaan. Tarpeetonta on huomauttaa, että\nkirjeiden sepittäjä oli Defoe itse, joka niillä ja tällä teoksellaan\naloitti erikoisesti hedelmällisen ja hersyvän puolen Englannin romaanin\nhistoriassa: merirosvo- eli buccanieriromantiikan, johon Draken ja\nRaleighin perillisillä on aina ollut erikoinen taipumus. Kapteeni\nSingletonin elämä kuuluu samaan luokkaan, kertoillen kapinallisten\nmerimiesten matkasta poikki mustien maanosan, Mozambiquestä\nKultarannikolle, ja edelleen seikkailuista tropiikin merillä.\n1700-luvun sanomalehtimies silloin ennusti ja kuvasi retken, jonka\n1800-luvun ammattiveli Stanley sitten suoritti jokseenkin tätä samaa,\narvailemalla viitoitettua reittiä myöten.\n\nDefoe ei kuitenkaan rajoittunut merirosvoihin, vaan kunnioitti\nkynällään yhtä paljon maajalassakin pysyneitä varkaita. Eversti Jacquen\nhistoria kuvaa aatelisen äidin aviotonta lasta, jota vanha köyhä vaimo\nkasvattaa. Jouduttuaan kymmenvuotiaana hänestä orvoksi Jacques asuu\nkadulla, elättäen itsensä lähettinä ja taskuvarkaana. Tämä puoli on\nkuvattu asiallisemmin ja elävämmin kuin Oliver Twistin vastaavat\nkohdat. Defoe osoittaa siinä kykenevänsä kuvaamaan lapsen sielunelämää.\nTäysikasvuisena Jacquesta tulee maantierosvo, hän joutuu kiinni ja\ntuomitaan vietäväksi Virginiaan. Seuraa voimakas ja asiallinen\nneekeriorjuuden kuvaus. Lopuksi Jacque palaa rikkaana miehenä\nEnglantiin, menee neljä kertaa avioliittoon ja pakenee taas Virginiaan,\njossa rupeaa kauppiaaksi. John Sheppardin elämä kertoo samannimisestä\nmaantierosvosta, joka hirtettiin marrask. 16 p. 1724. Defoen\nsanomalehtimiesvainun terävyyttä kuvaa se, että hän oli arvannut moisen\nsuurrosvon seikkailujen kiinnostavan yleisöä, haastatellut miestä,\nkirjoittanut niistä ensimmäisen persoonan tunnustukseksi sovitetun\nkuvauksen ja painattanut sen niin ajoissa, että saattoi lähettää kirjan\nkauppaan hirttämisen jälkeisenä päivänä. Olipa Defoe paremman\nmainosvaikutelman aikaansaamiseksi toimittanut niin, että Sheppard itse\nantoi pyövelille, oltaessa matkalla teloituspaikalle, paperin, joka\nmuka oli -- Defoe levitti sellaisen huhun -- tuo seuraavana päivänä\njulkaistu tunnustus. Toinen suurrosvo, josta Defoe sepitti kuvauksen,\noli 1725 hirtetty Jonathan Wild, sikäli erikoinen rikollinen, että\nantoi ensin tehdä varkauden ja hankki sitten hyvästä maksusta\nvarastetun tavaran takaisin. Hän on ollut Gayn Kerjäläisoopperan\nvarkaidenkuninkaan, Fieldingin samannimisen romaanin nimihenkilön ja\nOliver Twistin Fagin-juutalaisen esikuvana.\n\nAlamaailman naisia, joilla oli osuutensa yllämainituissa\nrosvokirjoissa, Defoe muisti erikoiskuvauksillakin. Moll Flanders on\nRobinsonin jälkeen Defoen paras kirja -- kuvaus Newgaten vankilassa\nsyntyneestä tytöstä, jonka mustalaiset ryöstävät ja joka joutuu rikkaan\nkasvatusäitinsä pojan puolisoksi. Jäätyään leskeksi ja oltuaan vielä\nkaksi kertaa naimisissa hän päätyy rikkaan herran rakastajattareksi ja\nneljännen kerran avioliittoon, tällä kertaa valepukuisen maantierosvon\nkanssa. Erottuaan hänestä Mollista tulee varas ja hänet lähetetään\nVirginiaan, jossa hän tapaa äskeisen puolisonsa. Hän julkaisee\nmuistelmansa ja kuolee katuvaisena syntisenä. Kuvauksen räikeä\ntodellisuussävy ei jätä toivomisen varaa.\n\nDefoe hankki lukijoita vaikuttamalla niihin mielikuvituksen puoliin,\njotka yleisimmin herkistyivät ja kiinnostuivat. Sitä hän tarkoitti\nkansanomaisiin haamu-uskomuksiin vetoavilla, yliluonnollisia asioita\nkäsittelevillä kirjoituksillaan, joista Mr. Duncan Campbell (1720) on\nsikäli kiintoisa, että siinä on Lapin noituudella melkoinen sijansa.\nVaivattomasti hän sepitteli historiallisia kuvauksia, mm. Kaarle\nXII:sta (1715), ja loi Kavaljeerin muistelmissa jotakin, joka\nlähentelee historiallista romaania. Kysymys on jälleen\nmuistelmatyylistä, aiheina seikkailut Englannin kansalais- ja\nkolmikymmenvuotisessa sodassa. Suuremman uskottavuuden saavuttamiseksi\nDefoe kertoi löytäneensä vanhan käsikirjoituksen ja vain toimittaneensa\nsen painoon.\n\n\n5\n\nRomaanin aineksia oli siis tähän mennessä kertynyt runsaasti: Lesagen\nsatiirinen, realistinen luonteiden ja tapojen kuvaus, Defoen\nesineellinen, yksityiskohtainen realismi, ja Addisonin ja Steelen\nsivistyneesti ja myötämielisesti pinnan alle katsova sielunkuvaus.\nMuoto vain oli jäänyt löytämättä: ulkonaisesti nyt kyseessä olevat\nteokset olivat pikareskityylisiä, muistelmien ja omien elämäkertojen\nkaltaisia \"minä\"-kertomuksia, joissa toimittiin ilman keskeistä,\nhallitsevaa ongelmaa, ja joiden loppuessa oltiin sielullisesti\nsuunnilleen samalla asteella kuin alkaessa. Kirje- ja muistelmatyyli,\njoka oli 1700-luvun vaiheilla niin suosittu, oli antanut\nerikoisleimansa vanhalle pikareskiperinteelle, ja siitä nyt saatiin\najankohdan kaipuun tyydyttäjä. Kehityksen kulku oli omituinen,\nvarsinkin kun vertaamme sitä klassillisen draaman selvään rakenteeseen,\njosta olisi luullut saavan -- niinkuin rouva La Fayette saikin -- oivan\nmallin suorasanaisellekin esitykselle.\n\nRomaanin kehityksen käänsi nyt ratkaisevasti oikealle uralle\nranskalainen _Pierre de Marivaux_ (1688-1763).\n\nMarivaux oli ylhäistä parisilaissukua, kasvoi Auvergnessa, jossa isä\noli virkamiehenä, ja alkoi jo nuorena harjoitella kirjailijaksi,\nsepittäen näytelmän ja kolme barokkiromaania. Parisissa hän joutui La\nMotten vaikutuksen alaiseksi, tutustui Spectatoriin, joka oli käännetty\nranskaksi 1714, ja sepitteli sen tyylisiä kirjoituksia Mercureen.\n1720:n jälkeen hän kirjoitti kolme näytelmää, joista kuitenkin vain\nRakkauden puhdistama harlekiini (Arlequin poli par l'amour, 1720),\nonnistui. Menetettyään Law'n keinotteluissa omaisuutensa hän joutui\npuille paljaille, elämään vain kynänsä varassa. Parinkymmenen vuoden\najaksi nyt teatteri tuli hänen taloudelliseksi turvakseen: hän\nkirjoitti lähes neljäkymmentä näytelmää. Tunnetuimmat ovat Lemmen ja\nsattuman leikki (Le Jeu de l'amour et du hazard, 1730) ja Väärät\nilmoitukset (Les fausses confidences, 1737). 1731 hän julkaisi\nMarianne-romaaninsa kaksi ensimmäistä osaa; seuraavat yhdeksän\nilmestyivät vähitellen, yksi vuodessa. Romaani jäi kesken; juoni\npäättyy jo kahdeksannessa osassa; 9-11:ssä eräs nunna kertoo tarinansa;\nmyöhemmin eräs rouva Riccoboni kirjoitti 12:nnen osan, saattaen teoksen\nloppuun. 1735 Marivaux alkoi julkaista Nousukastalonpoika (Le Paysan\nparvenu) nimistä romaania, joka myös jäi kesken. Hänet valittiin\nAkatemiaan 1742 ja askarteli kuolemaansa saakka ahkerasti kirjallisissa\npuuhissa. Luonteeltaan Marivaux oli hyväntahtoinen, rehellinen ja\ntunteellinen; hän vastusti filosofeja, vaikka olikin Helvétiuksen\nystävä, minkä vuoksi Voltaire vihasi häntä; oli salongeissa kernaasti\nnähty vieras, sai rouva de Pompadourilta vuotuisen apurahan, keskusteli\nhyvin ja loukkautui syvästi, jos luuli tulleensa syrjäytetyksi.\n\nMariannen elämä eli kreivitär de ***:n seikkailut (La Vie de Marianne\nou les Aventures de la comtesse de ***, 1731-1741) on nuoren tytön oma\nelämäkerta. Lapsena hän oli lähtenyt vanhempiensa kanssa Bordeaux'hon,\nmutta matkalla rosvot surmasivat nämä, niin että hän jäi orvoksi ja\npääsi lähellä asuvan pastorin ja tämän sisaren kasvatiksi. Ollessaan n.\n16-vuotias hän sai seurata kasvatusäitiään Parisiin. Kun äiti kuoli\ntäällä eikä Marianne voinut enää palata kasvatusisänsä luo, joka oli\nsairas, hän joutui hurskaan herra de Climalin suojiin. Kun tämä rupesi\nahdistamaan häntä siveettömillä tarjouksilla, Marianne löysi\nturvapaikan rouva de Miranin luota, jonka poika, herra de Valville,\nrakastui häneen. Juuri kun suvun säätyennakkoluulot oli voitettu --\nMarianne oli porvarillinen --, de Valville rakastuikin nuoreen\nenglannittareen, jolloin eräs rouva de Miranin ystävä, hieno ja\nylhäinen herra, säälistä tarjosi Mariannelle kätensä. Tietämätöntä on,\nmiten Marivaux oli aikonut lopettaa romaaninsa, mutta todennäköisesti\nMarianne ja de Valville olisivat lopuksi \"saaneet toisensa\".\n\nNousukastalonpojan päähenkilö on nuori champagnelainen Jacob, joka\nsaapuu Parisiin ja menestyy siellä kauniin ulkomuotonsa, lahjakkuutensa\nja häikäilemättömyytensä vuoksi. Jacob itse siinä kertoo vanhoilla\npäivillään seikkailunsa. Maalla ensin talon rouva ja sitten tämän\nkamarineito rakastuvat häneen; viimeksimainittua ahdisteleva talon\nherra ehdottaa, että Jacob naisi kamarineidon tietyillä ehdoilla; Jacob\nkieltäytyy ja joutuu kulkeelle. Parisissa hän toimii kahden häneen\nrakastuneen vanhanpiian palvelijana; nämä riitautuvat ja nuorempi vie\nhänet mukanaan, mennen naimisiin hänen kanssaan. Hän toimii ohella\nvaikutusvaltaisten naisten rakastajana ja hyötyy taloudellisesti\nkaikista suhteistaan. Pelastettuaan pääministerin veljenpojan kreivi de\nDorsanin Jacob sai hänestä mahtavan ystävän. Tähän romaani keskeytyy.\n\nSelvästi jo näistä lyhyistä selostuksista ilmenee, että perusmallina on\nollut pikareskiromaani, etenkin Gil Blas: kysymyksessähän on\nsamanlainen seikkailu- ja kokemussarja, jonka yhteydessä eri piirit\nkuvastuvat. Mutta myös täsmällinen eroavaisuus on todettavissa:\nespanjalainen asu on saanut väistyä kansallisen ranskalaisen tieltä, ja\ntärkeänä puolena on päähenkilöiden tunne-elämä. Gil Blas on kylmä\nvaisto- ja vietti-ihminen, sieluton seikkailija; Marianne on pieni,\ntunteellinen olento, aina valmis itkemään. \"Tunteelliset ihmiset\nmasentuvat tietyissä tilaisuuksissa pikemmin kuin toiset, koska se,\nmitä heille tapahtuu, vaikuttaa heihin järkyttävästi\". Marianne on\nviehättävä, äärimmäisen naisellinen ja koketti tyttö, mutta pohjaltaan\nsiveellinen ja jalo. Hän ei unohda kasvatusäitinsä hyviä opetuksia,\nvaan osoittaa monesti suurta luonteen lujuutta ja rohkeutta. Myös Jacob\non tunteellinen ja jossakin määrin hyveellinen, vaikka epäröimisistään\nhuolimatta aina horjahtaakin hyötymään kauneudestaan ja naisten\nheikkoudesta. Hänetkin tulemme tuonnempana tapaamaan.\n\nMarianne oli tärkeä, kauaskantoinen keksintö. Verratessa häntä\nentisyyteen voidaan todeta hänen olevan hellenistisen romaanin\nviattomana värjyvän ahdistetun neidon ja keskiajan ritarirunoelmien\nriutuvan madonnatyypin uusiutuma; ajateltaessa hänen tulevaisuuttaan\nkäy ilmeiseksi, että juuri hän on se \"ahdistettu neito\", joka on\nseuraavan ajan romaaneissa alituiseen vaarassa menettää siveytensä.\nTällainen oli kyllä yleistä pikareskiromaaneissa, mutta niiden neidot\narvioivat siveytensä rahassa; Marianne pitää hyveellisyyttään\nkalliimpana kuin mitään tarjottuja ulkonaisia etuja, ja tahtoo\nsäilyttää sen koskemattomana rakastetulleen. Tämä ihanteellisuus teki\nhänestä sekä porvarillisen että romanttisen romaanin keskushenkilön,\nkuten pian saamme nähdä.\n\nKuvatessaan Mariannen ja Jacobin sielunelämää ja tunteita Marivaux\nkäytti mitä hienointa erittelymenetelmää. Heidän rinnalleen hän asetti\nmuutamia terävästi hahmoteltuja henkilöitä, jotka painuvat mieleen\nkieltäytyen unohtumasta. Sellaisia ovat herra de Climal, eräänlainen\nTartuffe, jonka \"hurskaus\" kuitenkin on hiukan aidompaa kuin tämän, ja\njoka lankee eroottisiin synteihin mielessä se salainen vakaumus, että\nkaikista rikkomuksista juuri nämä ovat \"luonnollisimpia\" ja\nanteeksiannettavimpia; Habertin \"hurskaat\", mutta aistilliset\nsisarukset; rouva de Miran ja hänen jalo ystävänsä. Marianne, Jacob,\nuseimmat tärkeimmät henkilöt, kuuluvat keskiluokkaan, jota siis\nMarivaux kuvasi välittämättä siitä ennakkoluulosta, etteivät tämän\nsäädyn jäsenet muka kelvanneet korkeamman kirjallisen käsittelyn\nkohteiksi.\n\nMarivaux'n tyyli on realistista myös sikäli, että hän pyrki antamaan\nhenkilöiden vuorosanoille heille kullekin ominaista yksilöllistä sävyä;\nklassillinen tyylihän käytti aina ulkokohtaista, yleisleimaista kieltä.\nMarianne esim. puhuu naisten tapaan monisanaisesti, takertuen\nyksityiskohtiin ja poiketen syrjäpoluille. Se hänen tyylinsä\nominaisuus, jota sanotaan \"marivaulaisuudeksi\" (marivaudage) ilmenee\netupäässä hänen näytelmistään ja on sopivimmin selitettävissä niiden\nyhteydessä. Kuten yllä sanotusta on ilmennyt, ei ainoakaan Marivaux'n\nhenkilöistä ollut kykenevä syventämään rakkauttansa todella suureksi\nintohimoksi. Tämän toi uuteen ranskalaiseen romaaniin apotti Prévost\n(1697-1763).\n\n_Antoine François Prévost d'Exiles_ oli lakimiehen poika Hesdinistä,\nArtois'sta, sai kasvatuksensa jesuiittain koulussa ja aikoi\njesuiitaksi, kunnes kyllästyneenä heihin meni 1716 sotilaaksi. 1719 hän\npalasi takaisin jesuiittain turviin, karkasi samana vuonna ja liittyi\nSt. Maurin benedicteihin. Taustalla on se rakkaustarina, josta hän\nsittemmin kirjoitti Manon Lescaut-romaaninsa. Benedictimunkin lupauksen\nhän teki 1721 ja vihittiin papiksi 1726. Oltuaan munkkina ja pappina\nseitsemän vuotta hänen vapaudenkaipuunsa sai taas voiton ja hän karkasi\n1728 Englantiin. Tällöin hän oli jo aloittanut romaaniansa Maailmasta\neronneen säätyhenkilön muistelmia ja seikkailuja (Mémoires et avantures\nd'un homme de qualité qui c'est retiré du monde), jonka neljä alkuosaa\nilmestyi Parisissa 1728. Lontoossa hän perehtyi Englannin historiaan ja\nkirjallisuuteen, mikä näkyy hänen kirjoituksistaan. 1729 hän muutti\nHollantiin, jossa alkoi painattaa Lontoossa aloittamaansa laajaa\nromaania nimeltä Englantilainen filosofi eli herra Clevelandin historia\n(Le Philosophe anglois, ou Histoire de Monsieur Cleveland, 1731);\nloppuosat painettiin Parisissa. Haagissa asuessaan hän muiden\nkirjallisten töidensä ohella kirjoitti ensimmäisen romaaninsa kolme\njatko-osaa, joista viimeinen sisältää kuuluisan Manon Lescaut-tarinan.\nErikseen tämä julkaistiin Parisissa 1731. Hän palasi Lontooseen 1733,\ntoimitti siellä Spectatorin tyylistä lehteä (Puolesta ja vastaan -- Le\nPour et contre), jota jatkoi vuoteen 1740, teki sovinnon munkistonsa\nkanssa ja palasi Parisiin 1734. Toimittuaan ruhtinas Contin\nalmujenjakajana ja oltuaan 1741-1742 maanpaossa Brysselissä ja\nFrankfurtissa sekä tultuaan 1754 luostarin prioriksi hän eli\nloppuikänsä Chantillyssä. Hän kuoli äkkiä ollessaan kävelyretkellä.\nHänen laajasta tuotannostaan mainittakoon vielä Killerinen\ntuomiorovasti (Le Douen de Killerine, 1735); Nykyaikaisen kreikattaren\ntarina (Histoire d'une Greque moderne, 1740); ja Richardsonin romaanien\nkäännökset, joista mm. Rousseau niihin tutustui.\n\nManon Lescautin päähenkilö, ritari des Grieux, kertoo itse tarinansa.\nHän on aatelinen, 17-vuotias ja aikoo maltalaisritariksi, kun tapaakin\nAmiensissa Manon Lescautin, jonka piti mennä luostariin ja jonka sulo\nvangitsee hänet salaperäisellä voimalla. He karkaavat yhdessä Parisiin,\nunohtaen lemmenhurmassaan avioliiton muodollisuudet. Isä antaa etsiä\ntuhlaajapoikaansa ja tuoda hänet kotiin. Saatuaan sitten kuulla Manonin\npettäneen hänet rikkaan pankkiirin kanssa, des Grieux päättää ruveta\npapiksi. Mutta Manon saa kuulla tästä, tulee tapaamaan häntä, ja hän on\nheti valmis unohtamaan Manonin uskottomuuden. He pakenevat maaseudulle,\njossa elävät Manonin rakastajalta saaduilla koruilla. Kun heidän\nrahansa sitten varastetaan, des Grieux rupeaa hankkimaan varoja\nväärinpeluulla, kunnes Manon hylkää hänet antautuakseen vanhalle\nrikkaalle elostelijalle. Tämän hän kuitenkin pian jättää varastaen\nhäneltä rahaa ja paeten des Grieux'n kanssa. Petetty toimittaa heidät\nvankilaan, josta he kuitenkin pian karkaavat, jatkaakseen entistä\nelämäänsä. Lopuksi Manon lähetetään muiden ilotyttöjen mukana\nAmerikkaan. Des Grieux ei voi voittaa intohimoaan, vaan seuraa häntä\nsinne. Siellä Manon määrätään toisen puolisoksi, minkä vuoksi\nrakastavat lähtevät pakenemaan Englannin alueelle. Matkalla Manon\nkuolee rasituksesta. Omin käsin des Grieux kaivaa haudan naiselle, joka\noli ollut hänen elämänsä suurin onni ja onnettomuus, ja palaa\nmurtuneena Ranskaan kertoakseen tarinansa \"eräälle säätyhenkilölle\".\n\nManon Lescaut on nuori, kaunis, huikentelevainen ja nautinnonhaluinen\npuolimaailman nainen, renessanssin kurtisaani, mutta ilman näiden\nteoreettista tiedon ja runouden sivistystuoksua -- lapsellisesti\nvälitön, naurava ja epäluotettava. Vaikka hän rakastaakin -- mikäli hän\nyleensä sellaiseen kykenee -- ritari des Grieux'ta, hän silti pettää\ntätä, jos siitä näyttää olevan rahan ja huvin kannalta etua,\npalatakseen jo seuraavana päivänä hänen luokseen. Kirjallisia esikuvia\nhänelle on vaikea löytää -- mieleen johtuvat Dekkerin Kunniallinen\nhuora, Marstonin Hollantilainen kurtisaani ja Kyllästymätön kreivitär,\nShakespearen Kleopatra ja ennen muita Villonin \"rakas Ruusu\" (II, s.\n521). Yhtäläisyys tämän kanssa johtunee kuitenkin vain siitä, että\nmolemmat, sekä Ruusu että Manon, ovat todellisia henkilöitä, saman\nparisilaisen säädyn jäseniä ja erikoisen ammatin harjoittajia,\nmuotokuvia sukutaulusta, joka alkoi Androksen neidon Chrysiillä (I, s.\n358) ja sittemmin jatkui mm. Kamelialiaisella ja Katjushalla. Kaikkiin\nnäihin on kuitenkin lisättävä luonnonlapsen välittömyyttä, rokokoon\nperhoskeveyttä, Mariannea, ennenkuin saadaan syntymään Manon, tämä\nnukkemainen synnintekijätär, joka siroin sormin nyppii rikki\nihailijainsa sairaita sydämiä. Hänessä on -- tunnemme sen\nvaistomaisesti -- kuvattu sitä samalla viehättävää ja vaarallista\nluonnonvoimaa, joka on naisen olemuksessa syvintä ja miehelle\nkohtalokasta.\n\nTämän voiman valtaan on kokonaan joutunut ritari des Grieux, uudistunut\nTristan, jolla ei ole lemmittynsä taikapiirissä ollenkaan omaa tahtoa.\nSamoin kuin tämä keskiajan traagillisen intohimon sankari tai onneton\nVillon, des Grieux tuntee Manonin kohtalokseen, jota ei ole mahdollista\nvälttää. Hän uhraa perheen, ystävät, uskonnon, kunnian -- koko\ntulevaisuutensa; hän varastaa, pettää ja pelaa väärin, kärsii\nnöyryytyksiä, joutuu kurjuuteen ja maanpakoon. Kaiken tämän hän tekee\nei rikollisista taipumuksista eikä paheellisuudesta, vaan yksinomaan\nhankkiakseen Manonille sitä, mitä tämä haluaa. Hänen omatuntonsa\nnuhtelee häntä, mutta siitä ei ole hyötyä, sillä Manonin vuoksi hän\nlankee aina uudelleen. Rakkaus ei ole hänelle ohimenevä leimahdus, vaan\nsuuren ja sammumattoman intohimon palo, joka kuluttaa hänen koko\nolemuksensa. Kirjailija on osannut kuvata tämän niin, että uskomme sen,\nja niinpä des Grieux saattaa esittääkin sen lankeemuksiensa\nselitykseksi ja säilyttää myötätuntomme. Hänestä tulee hahmo siihen\nsukutauluun, joka sisältää paitsi Tristania ja Villonia myös\nSaint-Preux'n, Wertherin ja Nehljudovin.\n\nPrévost oli huomattava kirjailija muutenkin kuin suuren intohimon\nmaalaajana: romanttinen kyky, joka kirkkaasta järjen kalseudesta kuulun\nvuosisadan alkukymmeninä yksinään edusti värikästä mielikuvitusta.\nHänen romaaninsa ovat romanttisen kauhukirjailijan tuotteita, täynnä\nmurhia, vankiloita, salaperäisiä luolia, maanalaisia holveja,\nihmeellisiä unia ja haamuja, -- todistuksia siitä, ettei mielikuvitus\nja salamyhkäisyyden, yötunnelman ja pimeän viehätys suinkaan ollut\nkokonaan hävinnyt klassillisuuden päivänvalon tieltä.\n\nSe, minkä Lesage, Marivaux ja Prévost olivat saaneet aikaan, oli\nyksinkertaisesti romaani, ymmärrettynä uudessa merkityksessä,\ntodellisuuden sekä esineellisesti että sielullisesti realistisena\nkuvauksena. Huomautamme tästä erikoisesti, ettei ansiota tästä\ntärkeästä saavutuksesta enää annettaisi englantilaisille, kuten\naiheettomasti viime aikoihin saakka on tehty.\n\n\n6\n\nAddison ja Steele valmistivat hienolla sanataiteellaan ja sielullisten\nvaikutinten vaarinotolla tietä tulevalle taideromaanille. Defoe ei\nymmärtänyt heidän osviittojaan, vaan pysyi entisen pikareskiromaanin\nelämäkerrallisessa uomassa, ilman taiteellista pohjasuunnitelmaa. Hän\non kuitenkin keveä ja vuolas kertoja, joustavampi kuin Swift, jonka\nraskas proosa tähtääkin toisaalle. Varsinaisen englantilaisen\ntaideromaanin perusti _Samuel Richardson_ (1689-1761) teoksillaan\nPamela eli hyveellisyyden palkka (Pamela or Vertue Rewarded, 1740)\n[suomentanut Valfrid Hedman], Clarissa eli nuoren naisen historia\n(Clarissa; or the History of a Young Lady, 1747-1748) ja Sir Charles\nOrandison (1753). Richardson oli puusepän poika, joka lukuhalusta meni\n(1706) kirjanpainajan oppiin, kun varat eivät myöntäneet pääsyä papin\nuralle. 1719 hän perusti oman kirjapainon, sai sittemmin suorittaakseen\nalahuoneen painotyöt, ja kohosi lopuksi \"kuninkaan lainpainajan\"\nluottamusasemaan. Nuoruudesta saakka hän harrasti kaikenlaista\nkynäilyä, varsinkin kirjeiden kirjoittelua sekä huvikseen että\nkirjoitustaidottomien, erittäinkin rakastuneiden tyttöjen pyynnöstä,\njotka luottavaisesti turvautuivat pieneen, kilttiin kirjanpainajaan.\nTämä hänen taitonsa tuli tunnetuksi ja eräs kustantaja pyysi\nRichardsonia kirjoittamaan varsinaisen kirjekaavion oppimattomia\nihmisiä ja elämän eri tarpeita varten, minkä hän tekikin. Mutta tämän\ntyön varrella ja ilmeisesti tuntien Marivaux'n Mariannen, jonka neljä\nensimmäistä osaa oli ilmestynyt englanniksi jo 1736, Richardson tuli\najatelleeksi englantilaisten neitojen vastaavia tilanteita, heidän\njoskus hänelle purkamiaan huolia, sitä, kuinka läheisesti ja\nuskottavasti ne voisi esittää kirjeiden muodossa, ja kirjoitti niin\nensimmäisen teoksensa, joka pian tuli \"hyveen puolustuksena\" kuuluksi\nkoko sivistyneessä maailmassa. Se taitavuus, jolla \"ahdistettu neito\"\nPamela väsyttää onkeensa tarttuneen kalan, on kuitenkin hiukan\nlaskelmallista ja herättää epäilyksiä. Vapautuen ensimmäisen teoksensa\nja sen jatkon (Pamela naimisissa) hiukan kestämättömästä sovinnaisesta\nmoraalisuudesta Richardson kirjoitti Clarissan, jossa hän kohosi\ntodempaan ja samalla taiteellisempaan elämän ja ihmisten kuvaukseen.\nClarissa kuolee häneen kohdistuneen alhaisen intohimon traagillisena,\nsielullisesti puhtaana uhrina, hyveen ihanteena; hänen raiskaajansa\nLovelace, joka on restauraation tunnottoman, olemukseltaan ja\nlahjoiltaan loistavan, mutta moraaliltaan harhautuneen\nelostelijaylimystön edustaja, omien tekojensa uhrina kaksintaistelussa.\nKun Lovelace vastoin Richardsonin odotusta, demoonisena, hypnotisoivana\nviettelijätyyppinä, herätti naismaailmassa romanttista, huokailevaa\nkiinnostusta, päätti kirjailija lahjoittaa lukijattarilleen todella\nihailua ansaitsevan miestyypin, Sir Charles Grandisonin, joka on\ngentlemanni myös moraaliltaan, lähtöisin siitä Marivaux'n jalosta\nherrasta, joka säälistä tarjoutui naimaan Mariannen. Naiset eivät\nkuitenkaan välittäneet tästä sunnuntaikoulusankarista, vaan katsoivat\nedelleen Lovelacen puoleen. Näin oli pieni kirjanpainaja luonut\nromaanin, joka oli sekä sielullisesti että ulkonaisesti rakennettu\ntaiteellisen perussuunnitelman mukaan. Se oli kohonnut puritaanisuuden\npohjalta, tulkiten tämän ankaria siveyskäsityksiä. Seuraava\nviestinviejä englantilaisen romaanin kehitystaipaleella hymyili\nelämälle Mr. Spectatorin viisaalla ilmeellä.\n\nRichardson toi Englannin romaaniin taiteellisen perussuunnitelman,\npätevän psykologian ja naisellisen tunteellisuuden; hänen nuorempi\naikalaisensa _Henry Fielding_ (1707-1754) toi siihen vielä enemmän:\nsyvästi inhimillisen huumorin.\n\nFielding oli kenraalin poika, vanhaa aatelia molempien vanhempainsa\npuolelta, kävi Etonin koulun (1719-1725), jossa opetettiin vain\nklassillisia kieliä, opiskeli ranskaa omin päin, koetti karata erään\nnuoren perijättären kanssa, kirjoitti näytelmän 1728, ja matkusti\nsamana vuonna Leydeniin jatkamaan klassillisten kielten opiskelua. Kun\ntuhlaavainen isä lakkasi avustamasta poikaansa, tämä palasi 1729\nLontooseen, jonka kahviloissa pian herätti huomiota komealla\nolemuksellaan, älyllään ja elämänhalullaan. Hän rupesi toimimaan\nnäytelmäkirjailijana ja teatterimiehenä, kirjoittaen vuoteen 1737\nmennessä tusinan verran huvinäytelmiä ja tullen teatterin omistajaksi.\nNäissä hänen sanontansa ja luonnehtimiskykynsä teroittui ja kehittyi.\nHänen satiirisista letkauksistaan suuttunut whigihallitus alisti 1737\nkaikki näytelmät ennakkosensuurin alaisiksi ja sulki muut teatterit\npaitsi Covent Gardenia ja Drury Lanea. Fielding, joka oli mennyt 1735\nnaimisiin ja saanut 1.500 punnan myötäjäiset, ryhtyi nyt lukemaan\nlakia, valmistuen 1740, ja samanaikaisesti julkaisemaan Taistelija (The\nChampion) nimistä lehteä, jossa hyökkäili pääministeri Walpolea vastaan\nja opetteli kirjoittamaan sujuvaa, eloisaa proosaa. Närkästyneenä\nPamelan liian katkismusmaisesta moraalisuudesta hän ryhtyi\nkirjoittamaan siitä parodiaa, ottaen mallikseen Marivaux'n Jacobin ja\ntämän mukaiseksi päähenkilökseen Pamelan veljen Josephin, sekä juoneksi\nhänen emäntänsä lady Boobyn ( = tolvana; Pamelan ahdistelija ja\nsittemmin puoliso oli nimeltään \"lordi B.\") hyökkäilyt hänen\nsiveyttänsä vastaan. Joseph eroaa Jacobista sikäli, että hän on todella\nsiveellinen ja tahtoo olla uskollinen rakastetulleen. Kuvaavaa\naikakauden käsitystavalle on, että arveltiin juuri sellaisen henkilön\nolevan erikoisen naurettava. Näin syntyi Englannin kirjallisuuden\nensimmäinen suuri humoristinen romaani Joseph Andrews (1742). Sitä\nkirjoittaessaan Fielding kiinnostui kuvaamaan uutta erikoishenkilöänsä,\npastori Abraham Adamsia, josta teki Don Quijoten linjalle kohoavan\nsinisilmäisen viattomuuden ja aina selkäänsä saavan hyväuskoisuuden\nkuolemattoman sankarin. Satiirinsa hän kohdisti ei Pamelan siveyteen,\nvaan hänen nousukasmaiseen käsitykseensä uudesta asemastaan. Seuraavana\nvuonna hän julkaisi Sekalaista (Miscellanies) nimisen kokoelman\nvanhempia tuotteitaan, joihin sisältyy mm. romaani Jonathan Wild.\nSitten hän keskeytti romaanituotantonsa aina vuoteen 1749 saakka,\ntoimien poliitikkona ja sanomalehtimiehenä. 1748 hänet nimitettiin\nrauhantuomariksi. Seuraavana vuonna ilmestyi hänen toinen suuri\nromaaninsa, Tom Jonesin, löytölapsen historia (The History of Tom\nJones, a Foundling, 1749), leveä, värikäs maalaus hänen aikansa\nEnglannista, maaseudulta ja Lontoosta, alhaison, porvarien ja ylimystön\npiiristä, täynnä jyvälleen sattuneita tyyppejä (paras niistä\nmaatilanomistaja Western, Kuningas Juhanan Faulconbridgen suoranainen\njälkeläinen), naturalistinen, realistinen ja romanttinen samalla\nkertaa, kerrottu verrattoman hyväntuulisesti. Tämä kirja on Englannin\nvastaisen romaanin perusteos. Jo verraten nuorena, Joseph Andrews'in\nvuosina, Fielding sairastui kolotukseen, joka sittemmin tuotti hänelle\nsuuria kärsimyksiä, Amelia-romaanista (1751) on jo taudin, huolien ja\nliikarasituksen vuoksi Tom Jones'in iloinen nauru kadonnut, joskaan\nkuvauksen kohteet, silloisen maaseudun elämän epäinhimilliset puolet,\neivät olleet omiaan ilahduttamaan. Rauhantuomarin virkansa Fielding\nhoiti nuhteettomasti ja tarmokkaasti, vaikuttaen aina ympäristöönsä\nkomealla, miehekkäällä olemuksellaan. 1754 hän matkusti Lissaboniin\nsaadakseen etelän ilmanalassa huojennusta taudilleen, ja kuoli siellä\nsamana vuonna. Hänen kohdallaan Englannin kirjallisuus lopullisesti\nkääntyi näytelmästä ja runoudesta romaaniksi.\n\nFielding ei päässyt vielä irtautumaan vanhasta veijariromaanista, vaan\nkäytti usein sen rakennuskeinoja, matkalla oloa, maantierosvoutta, aina\nkirjavana kulkueena esiintyviä uusia henkilöitä. Paljoa enemmän kuin\nhän, painui veijariromaanin puolelle kuitenkin skotlantilaissyntyinen\n_Tobias George Smollett_ (1721-1771), Englannin ensimmäinen\njonkinmoisten taiteellisten veijari- ja meriromaanien kirjoittaja. Hän\nvalmistautui välskäriksi, mutta tuntien viehtymystä kirjailijaksi\nrakensi näytelmän Kuninkaanmurhaaja (The Regicide), jota koetti saada\nesitetyksi Lontoossa. Epäonnistuttuaan tässä hän palkkautui (1739)\nvälskärinapulaiseksi sotalaivaan, palaten Englantiin vasta 1744. Kun\nvälskärin tai \"lääkärin\" ammatti ei ruvennut maissa vetelemään, hän\nyritti taas kirjailijaksi, saavuttaen huomattavan menestyksen\nromaanillaan Roderick Random (1748). Seuraavat romaanit olivat: Atomin\nhistoria (1749), Peregrine Pickle (1751), Ferdinand, kreivi Fathom\n(1753), Sir Lancelot Greaves (1766) ja Humphry Clinker (1770). Hänen\nmuu laaja tuotantonsa sisältää mm. Englannin historian. Smollet joutui\nuseihin oikeusjuttuihin, jopa vankilaankin, ollen kiivas ja riitainen.\nHänen romaaninsa ovat veijarihistorioita maalta ja mereltä, karkeita ja\nnaturalistisia, perustuen laajasti hänen omaan elämäänsä. Huumoria\nsyvemmässä merkityksessä hänellä ei ole. Paras saavutus on Humphry\nClinker, vaikka hän siinäkin väliin, esim. Bathin kuvauksessa, eksyy\nvastenmielisiin asioihin. Hän on tuonut Englannin kirjallisuuteen --\nMarstonin Seagullia emme unohda -- vanhat, reilut merikarhut\n(esim. kapteenit Bowlingin ja Trunnionin), joilla ei ole \"muuta\nuskontunnustusta kuin kompassi\", ja jotka maallakin asuessaan nukkuvat\nriippumatossa ja elävät laivajärjestyksen mukaan. Näillä erikoisilla\ntyypeillään hän aloitti henkilökuvauksen alan, jonka Dickens\nsitten omaksui, ja jonka voi sanoa perustuvan jo Ben Jonsonin\n\"luonne\"-näytelmiin. (Sivu 131).\n\nRichardson elvytti tunteellisuuden kuvaamalla nuoren kauniin naisen\nsopimattoman lemmenvainon alaisena; Fielding kohotti henkilökuvissaan\nnäkyviin paitsi tilannekomiikkaa myös suuren ja syvän huumorin linjoja\nsellaisina kuin ne elämässä tragedian rinnakkaislankoina kulkevat;\n_Laurence Sterne_ yhdisti tunteen ja huumorin, luoden elämän\njokapäiväisten tunnearvojen johdosta humoristisesti ja laajasanaisesti\nloruilevan erikoistyylin. Hänen pääteoksensa Tristram Shandyn elämä ja\nmielipiteet (The Life and Opinions of Tristram Shandy, 1759-1767)\nsisältää 9 osaa ja jäi keskeneräiseksi; Yorickin saarnat (The Sermons\nof Mr. Yorick) ilmestyivät 1760, ja Tunteellinen matka (The Sentimental\nJourney) 1768. Kirjoittajan leppeän leikillisesti loruileva tyyli on\nniin laajaa, että ensimmäisen teoksen päähenkilö pääsee syntymään vasta\nkolmannessa osassa ja että koko teos oikeastaan sisältää mietelmiä ja\npiirteitä hänen isästänsä ja isoisästänsä, Toby-sedästä ja tämän\naseenkantajasta korpraali Trimistä, mutta ei juuri itse Tristram\nShandystä, jonka vuoro ei ehtinyt ollenkaan tulla. Mallina ovat olleet\nRabelais, eno Tobyn ja korpraali Trimin kohdalla Don Quijote ja Sancho\nPanza, ja lähteenä mm. Robert Burtonin teos Melankolian anatomia (III,\ns. 258). Samantyylinen, mutta lyhyytensä vuoksi helpommin omistettava\non keskenjäänyt kertomus Tunteellinen matka, jossa tekijä kuvaa\nretkeänsä Ranskaan. Sternen tuotanto on itsekeskeistä, lähtökohtana\nmelkoinen käsitys omasta tärkeydestä; hänen mietelmänsä eivät ole\nerikoisempia; hänen huumoriansa ja tunteellisuuttansa, joka on\nhuomattavassa määrässä \"sentimentaalista\", eivät kaikki voi ymmärtää.\n\nSterne syntyi Irlannissa engl. vanhemmista 1713, ollen eräs niistä\nmonista kuuluisista anglo-irlantilaisista, jotka ovat rikastuttaneet\nEnglannin kirjallisuutta. Hän valmistui Cambridgestä papiksi, saaden\nseurakunnan Yorkshirestä, Suttonista. Erikoisteoksensa ruvetessa\nilmestymään hän siis oli 46-vuotias. Tämän jälkeen hänestä tuli päivän\nsankari, joka oleskeli hyvin vähän seurakunnassaan, mutta sitä enemmän\nLontoossa ja mannermaalla. Pian hänen terveytensä murtui, hän sairastui\npitkälliseen keuhkotautiin, ja kuoli yksinäisenä ja hyljättynä 1768.\nHautajaissaattona oli vain hänen kustantajansa ja eräs toinen.\nIkäänkuin kaikkien hänen elämänsä oikkujen huipuksi ruumiinvarkaat\nvarastivat hänet ja hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua anatomian\nprofessorin leikkauspöydälle Cambridgeen. Sterne oli romantiikan\nedeltäjä tärkeässä itsekeskeisyydessään, oman persoonallisuutensa\nmerkityksen alleviivaamisessa; hän erotti virasta siihen saakka\nhallinneen älyniekan, joka oli ollut kaikissa suhteissa nuhteeton\ngentlemanni, ja asetti hänen sijalleen eriskummallisen, alkuperäisen\nneron.\n\nAnglo-irlantilaisista vanhemmista syntynyt, Irlannissa kasvanut ja\nsivistyksensä saanut _Oliver Goldsmith_ (1728-1774) on Pamelasta\nalkaneen Englannin suuren romaanin viimeinen merkkinimi sen tässä\nkehitysvaiheessa. Samoin kuin edeltäjänsä hänkin toi tähän rakennukseen\noman erikoispiirteensä, lähinnä Fieldingin linjalta lähtevän,\nmaalaispappilan idyllisiin kehyksiin sovitetun, syvästi inhimillisen\nhuumorin, jossa on idylliin kuuluvaa rauhaa ja naivin sielun\nlapsellista vilpittömyyttä, mutta ei Sternen tunteellisuutta.\n\nSairastettuaan 8-vuotiaana isonrokon, joka ainiaaksi rumensi hänen\nkasvonsa, ja käytyään useampiakin kouluja tämä irlantilainen papinpoika\npääsi Dublinin yliopistoon, josta välillä karkasi, mutta josta\npalattuaan sai kuin saikin B.A.:n arvon. Mentyään vasten tahtoaan --\npunaisissa housuissa -- papintutkintoon ja tultuaan hylätyksi, hän\nryhtyi kotiopettajaksi, sai säästetyksi 30 puntaa, ryyppäsi ne, ja oli\ntaas valmis uusiin toimiin. Pitkämielinen eno Contarine lähetti hänet\nLontooseen lukemaan lakia, mutta hän ryyppäsikin rahansa jo Dublinissa\nja häätyi turvautumaan äitiinsä, joka oli nyt leski, pitkä\nlapsikaravaani jäljessä. Vv. 1752-1754 hän opiskeli lääketiedettä\nEdinburghissa, jatkoi 1755 samoja opintoja Leydenissä, ja lähti sieltä\naivan pennitönnä, reppu selässä ja huilu kainalossa, vaeltelemaan\nRanskaan, Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan, elättäen itseään\nhuilunsoitolla. Jossakin yliopistossa -- Louvainin tai Paduan -- hänen\nsanotaan suorittaneen lääkärintutkinnon. Lontooseen hän palasi 1756\nrutiköyhänä ja rupesi elättämään itseään apteekkarin matkustajana,\nköyhäinlääkärinä ja opettajana. 1757 hän alkoi kirjoittaa\naikakauslehtiin, julkaisi 1759 tutkielman \"kaunotieteen\" silloisesta\nasemasta Euroopassa ja esseekokoelman Mehiläinen (The Bee), ja pääsi\ntri Samuel Johnsonin ja sikäli johtavan kirjailija- ja taiteilijapiirin\ntuttavuuteen. Esseekokoelma Kiinalaiskirjeet (The Chinese Letters,\nmyöhemmin julkaistut nimellä Maailman kansalainen -- The Citizen of the\nWorld) ilmestyi 1762. Hänen ensimmäinen pitempi runoelmansa Kulkija\n(The Traveller) ilmestyi 1764, hänen kuuluisin kertomuksensa,\nmaailmankirjallisuuden ensimmäinen pappilaidylli, Wakefieldin\nkappalainen (The Vicar of Wakefield) 1766. Tämän teoksen tri Johnson\nmöi kustantajalle 60 punnasta kertakaikkiaan saadakseen pelastetuksi\nkirjailijan, joka maksamattoman vuokran takia oli joutunut pahaan\npulaan emäntänsä ahdistelemana. Hänen näytelmällään Hyväluontoinen mies\n(The Goodnatured Man, 1768) oli hyvä menestys. Kustantajille suoritetun\nkirjavan tilaustyön ohella valmistui runoelma Hylätty kylä (The\nDeserted Village) 1770. Kolmen vuoden kuluttua esitettiin suurella\nmenestyksellä hänen toinen huvinäytelmänsä Hän alentuu valloittamaan\n(She Stoops to Conquer, 1773). Kuullessaan Goldsmithin kirjoittavan\nteosta Elollisesta luonnosta (The Animated Nature, 1774) Johnson sanoi:\n\"On epäiltävää, kykeneekö hän erottamaan lehmää hevosesta, mutta melko\nvarmaa on, että hän siitä huolimatta kirjoittaa hyvän teoksen\".\n\nGoldsmithin suuret ystävät: Johnson, Burke, Reynolds ym., nauroivat\nhänelle, mutta rakastivat häntä samalla. Kun hän kuoli, Burke itki,\nReynolds ei sinä päivänä enää maalannut, Johnson sepitti kauniin\nhautakirjoituksen, ja köyhät, joille Goldsmith oli aina antanut\nviimeisensä, kokoontuivat hänen ovensa eteen suremaan häntä. Hän oli\ntaiteilijana Johnsonin hautakirjoituksen mukaan \"tunteiden voimakas,\nmutta hellä valtias, olipa herätettävä naurua tai kyyneleitä\": _Sive\nrisus essent movendi sive lacrymae, affectuum potens ac lenis\ndominator_.\n\n\n7\n\nEdellä esitelty suuri romaanirivistö, joka alkoi Pamelalla 1740 ja\npäättyi Wakefieldin kappalaisella 1766, on Englannin kirjallisuuden\nhistoriassa tärkein tapahtuma Shakespearessa huippunsa löytäneen\ndraama-aallon jälkeen. Ja katsoen siihen merkitykseen, mikä sillä tuli\nolemaan Englannin kielialueen ulkopuolellakin, se on ensiluokkaisen\ntärkeä ilmiö koko Euroopan kirjallisuuden vaiheissa. Jotakin oli\nkehittynyt aikain kuluessa, patoutunut, etsinyt oikeata,\ntarkoituksenmukaista muotoa, ja löydettyään sen lyhyen ajan kuluessa\nilmaissut itsensä tavalla ja tasolla, joka on aikaisempien ylinten\nsaavutusten vertainen. Jos milloinkaan on syytä puhua runouden\nuudistavasta vaikutuksesta ihmisiin, se syy on ilmeinen kysymyksen\nollessa Englannin 1700-luvun humoristisesta romaanista.\n\nSen juuret ovat syvällä Englannin kansan luonteessa: pyydämme\nmuistamaan jo Chaucerin ilmaisemaa ja Shakespearen edustamaa korkeata\ninhimillisyyttä ja sitä monipuolista, rikasta ja terävästi suoritettua\nihmistutkimusta, joka oli koko renessanssin kirjallisuudelle ominaista.\nSe oli ikäänkuin paljastanut runsaat malmisuonet, varastoinut jaloa\nmetallia ja valanut jo sarjan taideteoksia, kun kansalaissota peitti\nsen aarniot hyökyynsä. Tämän loputtua oli maailmankatsomusten\nristiriita, puritaanien ja libertiinien vastakohtaisuus, yhtä jyrkkä\nkuin ennenkin, vaikka taistelu saikin toisen muodon, keskittyen\nparlamentaarisen kehityksen ympärille. Mutta vähitellen luonnollisen\nkulumisen, ajan hengen kirkastumisen, tieteen saavutusten ja terveen\njärjen voimistumisen johdosta puritaanien jyrkkyys alkoi lieventyä. Kun\nlibertiinien siveettömyys toisaalta rupesi häveten parantamaan tapojaan\nja sen vallassa ollut luokka ajattelemaan kansallisemmin ja terveemmin,\nsyntyi ilmanala, josta puhdistunut yhteishenki saattoi nousta.\nRanskalaisten moralistien oppilaina, mutta muuntaen huumorillaan heidän\nliikasuolaisuutensa englantilaisille sopivammaksi, Addison ja Steele\nsilloin alkoivat esittää ihannettaan: huumorin värittämää\nihmisrakkautta ja inhimillisyyden myötämielistä ymmärtämistä. Tämä\nheidän puhelunsa tavallisten kansalaisten, todellisten, tuttujen\nihmisten elämänpiiriin kuuluvista sydämen asioista, joihin he ottivat\nlempeästi hymyillen osaa, oli ajan syvimmän pyrkimyksen ilmaus, suuri\nlohdutus, jonka kuten tiedämme Eurooppa otti ilahtuen vastaan.\nOppi-isänsä La Bruyèren kotimaassa se muovaili Marivaux'n psyken niin,\nettä tämä kykeni kaunokirjallisessa muodossa ilmaisemaan Mr.\nSpectatorin uudet elämän näköalat. Siitä tuli herätys takaisin\nEnglantiin, jossa tätä kaunokirjallista muotoa oli toistaiseksi turhaan\netsitty, mutta jossa Defoe ja Swift olivat kuitenkin valmistaneet sille\ntietä järeällä realismillaan.\n\nOmituinen sattuma oli, että uuden aatepiirin ensimmäiseksi ilmaisijaksi\ntuli Richardson, oppimaton kirjanpainaja, josta tuskin kukaan oli\nodottanut kirjailijaa. Mutta tässä \"omituisessa sattumassa\" on omaa\nlogiikkaansa. Väsyneen libertiinisen ylimystön kirjailijakausi oli\nauttamattomasti loppunut, jättäen stuartilaisilla komedioillaan\nitsestään epäilyttävän muiston; jos oli mieli syntyä jotakin uutta,\ntämä oli luonnon pakosta nouseva puritaanien joukosta, niistä\nporvarillisista piireistä, jotka yhä voimakkaammin tunkeutuivat\netualalle yhteiskunnan kaikilla puolilla ja joita elähdyttivät\nsellaiset \"vanhanaikaiset\" hyveet kuin siveellisyys, jumalanpelko,\nrehellisyys, armahtavaisuus köyhiä kohtaan -- 1600-luvun puritaaniset\nja ranskalaiset kansallis- ja ihmisihanteet tarpeellisissa kohdissa\nmuunnettuina. Kirjallisuuden asenne muuttuu: se ei enää asu ylimysten\njoukossa ja puhu heistä ja heille, vaan astuu porvarillisen kansan\nkeskuuteen käsitelläkseen vain heidän asioitaan ja käyttääkseen\nylimystöä varoittavana esimerkkinä.\n\nRichardson ei ryhtynytkään työhönsä taiteilijana, vaan puritaanina,\nsiveellisenä kasvattajana. Hän oli kuten jo sanoimme tullut tuntemaan\nniitä kohtaloita, joiden uhreiksi palvelijattaret ja muut ala- ja\nkeskiluokan tytöt usein joutuivat, ruvennut säälimään heitä, kärsinyt\ntässä ilmenevän syvän siveellisen ja yhteiskunnallisen synnin johdosta,\nja päättänyt koettaa herättää ihmisiä huomaamaan asian vakavuuden.\nKirjemuoto antautui itsestään, sillä olihan hän juuri sepittämässä\nkirjekaaviota, ja niin hän ryhtyi kuvaamaan Pamelan taitavaa taistelua\nsiveytensä säilyttämiseksi Mr. B:n hyökkäyksiä vastaan. Richardson\nsuoritti tehtävänsä samalla yksityiskohtaisella realismilla kuin\nDefoe, mikä sopi erikoisen hyvin hänen epäilemättä jonkin verran\nnaiselliselle, tarinoimiseen taipuvaiselle luonteellensa. Kun se ei\nsallinut hyppäyksiä eikä ylimalkaisuuksia, se johti arkaluontoisten\ntilanteiden kuvauksissa yksityiskohtaisuuksiin, joita täytyy pitää\nmelkein pornograafisesti vihjailevina. Porvarillisena ammattilaisena\nRichardson oli luonnostaan, tietämättään, hyötynäkökohtien vallassa.\nSiitä johtuu, ettei Pamela ajattele siveytensä säilyttämistä\nehdottomasti, joka tapauksessa, vaan on valmis luopumaan siitä\navioliiton hinnasta. Hänellä on käytännöllinen päämäärä, jonka\nsaavuttamiseksi hän toimii taitavasti ja kaukonäköisesti. \"Se, mitä Mr.\nB. haluaa, on irstaisuutta ja salavuoteutta -- menköön naimisiin\nkanssani, niin saa, mitä tahtoo\" -- näin Pamela ajattelee huomaamatta,\nettä siveellisyyden ollakseen oikeaa tulee olla samaa avioliiton\nulko- ja sisäpuolella eli toisin sanoen, että todellinen, hyötyä\najattelematon rakkaus vain kykenee ylevöittämään vietin. Tätä\nviattomuudessaan naisellisesti viekasta, elämäntaitoista tyttöä emme\nsiis voisi hyväksyä puhtaan, pyyteettömän siveyden edustajaksi. Yhtä\nvähän voidaan kirjan keskeistä \"juonta\" pitää siveelliseltä kannalta\nsuositeltavana, sillä vetoaahan se koko ajan etupäässä eroottiseen\nviettiin. Kirjaa on kiitetty erikoisesti tunteellisuudesta, mutta tätä\nei ole liioiteltava. Pamela kirjoittaa vanhemmilleen herttaisesti ja\nlämpimästi, ja hänen asemansa sellaisenaan liikuttaa lukijaa, mutta\nmitään sen yli menevää tunteilemista ei Richardsonin asiallinen tyyli\njuuri siedä.\n\nMutta myönnettävä on, että kirja tällaisenaankin on omiaan valaisemaan\nMr. B:n edustamien pyyteiden halpamaisuutta ja vaikuttamaan\npositiivisesti. Richardson tuli sitä kirjoittaessaan syventyneeksi\nsiveyden ongelmaan ja ilmaisi sen oikein kuvatessaan Clarissa Harlowen\nkohtaloa. Clarissan taistelu viettelijäänsä vastaan on puhdasta ja\npyyteetöntä, ja hänen siveytensä jää kauniiksi ja koskemattomaksi siitä\nhuolimatta, että hänen ruumiinsa pyhyyttä loukataan väkivallalla. Hän\non vuosisadan unelmoiman naishyveen ruumistuma, uskollinen sille sen\nitsensä tähden, odottamatta sen harjoittamisesta palkintoa kuten Pamela\n-- hyvä, velvollisuudentuntoinen, anteeksiantava, lämpimästi\nuskonnollinen, mahdollinen sivistyneen ja hienostuneen\npuritaanilaisuuden hengistyneessä, sielullisesti viljeltyneessä\npiirissä, ihanne, jonka Rousseau, Lessing ym. omistivat ja joka\nkaunistaa 1700-luvun mielikuvien maailmaa pehmeällä, puhtaalla,\nmadonnamaisella naisellisuudella. Hänen ahdistajansa Lovelace on kuten\nsanottu lähinnä stuartilaisen libertiinin kuva, kylmä, tunteeton,\nulkonaisen sivistyksen silaama mutta sisäisesti mätä, kyynillinen,\nurhoollinen, kaunis, älykäs. Todennäköisesti hän on melko tarkka\npeilikuva niistä lordeista, joihin oli keskittynyt libertiinien\nulkonainen hienostuminen ja sisäinen köyhyys. Richardson ei ollut\nrunoilija sillä tavalla, että olisi osannut luoda Lovelacen ympärille\nsalaperäisyyden tummaa pilveä, joka olisi antanut hänelle demoonista\nsävyä -- se jäi romantiikan tehtäväksi --, mutta hän ymmärsi kohottaa\nja tehdä hänet traagilliseksi antamalla hänen herätä oivaltamaan\ntekonsa halpamaisuuden, kärsiä ylpeän luonteen nöyryyttävät\ntunnontuskat ja lopuksi sortua intohimojensa, ennakkoluulojensa ja\nrikoksensa uhrina. Clarissan kuva oli näin \"ahdistetun neidon\" aiheen\nalalla toistaiseksi korkein saavutus, huomattava senkin vuoksi, että\nhänen rinnallaan myös ahdistaja oli kasvanut kirjallisuuden eläväksi\nvaltahenkilöksi. Tässä romaanissa tunteellisuus muuten kehittyy aiheen\nohella, esim. Clarissan laajoissa kuolinkuvauksissa, ylen hersyväksi;\nRichardson ei kuitenkaan heruttele sitä sanamaalauksen avulla, vaan se\nirtautuu alituiseen uudistuvista liikuttavista tilanteista.\n\nNäillä kahdella romaanillaan -- Sir Charles Grandisonin voimme\nsivuuttaa --, joita levisi tavattomasti, Richardson julisti\npuritaanilaista siveellisyyden, tunteellisuuden ja kunnon herätystä\naikana, joka sitä varmaan suuresti tarvitsi. Niiden vaikutus on\nepäilemättä ollut syvällinen ja laajoihin piireihin ulottuva. Sitä\nosoittaa sekin, että Fieldingin romaanityö alkoi kuten tiedämme Pamelan\nherättämästä vastustuksen halusta. Mutta vaikka näin oli ja Fielding\nsitä paitsi lähti kavaljeerien leiristä, hän silti puhalsi Richardsonin\nkanssa samaan hiileen, joskin sen toiseen kylkeen, tarkoittaen hänkin\nEnglannin kansan herättämistä huomaamaan siveellisen kunnon ja\ninhimillisyyden merkitystä. Ajatellessa hänen romaanejaan\nkokonaisuutena mieleen kuvastuu suuri taulu, jossa etualan täyttävät\nEnglannin maaseutu, sen tiet, majatalot, herraskartanot, kylät,\npappilat, töllit, niityt ja metsät, ja jonka taustalta häämöttävät\nLontoon tornien huiput. Teillä retkeilee posti- ja aatelisten vaunuja,\nratsastelee hienompia tai vaatimattomampia kulkijoita, astelee\nkerjäläisiä ja tekee väkivaltaa naamioitu maantierosvo. Kuuluu\nmetsästystorven ääntä ja kettua ajava seurue vilahtaa ohitsemme --\nnäky, jonka houkutusta Squire Western ei voi vastustaa, niin huolissaan\nkuin onkin karanneen tyttärensä vuoksi, vaan keskeyttäen kaikki\nkannustaa hevosensa huimaan laukkaan seurueen jälkeen. Saamme olla\nLontoon aatelisessa talossa, maaseudun manor housessa, sen sekä\nsivistyneen että sivistymättömän omistajan hienostuneessa tai raa'assa\nseurassa, ja ennen kaikkea majataloissa -- näemme lyhyesti sanottuna\ntaulustamme englantilaisten jokapäiväisen elämän kaupungeissa ja\nmaalla, etenkin pitkillä, suikertelevilla viertoteillä. Mieleen tulee\najatus, että jos Don Quijote muutettaisiin henkilöiltään ja\nmaisemiltaan englantilaiseksi, syntyisi jotakin, joka hyvin läheltä\nmuistuttaisi Fieldingin romaaneista.\n\nTämän ajatuksen osoittaa oikeaksi Fieldingin henkilöiden lähempi\ntarkastelu. Verratessa niitä espanjalaisten ja ranskalaisten\npikareskiromaanien tyyppeihin toteamme pian, että vain Don Quijoten\nsivuilla asustaa sitä samaa sävyä, mikä on ominaista Fieldingin\nkirjoille: leppeätä huumoria. Emmehän kiinny Gil Blas'han tai muihin\npikareskisankareihin myötämielisin tuntein, vaikka jännittyneinä\nseuraammekin heidän seikkailujaan -- mieluumminkin inhoamme heitä.\nMutta Don Quijote ja Sancho Panza ovat meille kotoisia ja rakkaita.\nSamalla tavalla Fielding on osannut ympäröidä useimmat henkilönsä\nilmakehällä, jonka lävitse katsottuina he näyttävät kommelluksistaan ja\nnaurettavuuksistaan, jopa harha-askelistaan huolimatta miellyttäviltä,\ntoiset suorastaan rakkailta, mikä herättää syvästi ja lämpimästi\nhumoristisia mielteitä. Tämän leppeästi inhimillisen ja\nhyväntahtoisesti hymyilevän ilmakehän tunnemme paitsi Don Quijotesta\nym. humoristisista teoksista myös Addisonin ja Steelen kirjoituksista;\nsen tuominen romaaniin on Fieldingin erikoisansio. Sitä ajatellessa on\nkuitenkin muistettava, ettei Fielding milloinkaan luovu satiiristaan,\nvaan pitää sitä kuin piiskaa selän takana, livauttaen sillä kaikissa\ntarpeellisissa kohdissa makean iskun, jopa niin nokkelasti, ettemme\nlausetta aloittaessamme aavistakaan, minkä sivalluksen sen loppu voi\nantaa. Mutta elämänhaluinen hymy ei muutu milloinkaan katkeraksi\nirvistykseksi eikä kirjailijan iloinen ääni happamasti toruvaksi. Siitä\ntekijä pitää huolta mm. sillä erikoisella tavalla, että hän\ntarkoituksellisesti pysyttelee esityksensä keskuskertojana, ollen kuin\nAriosto, joka väliin pistäytyi \"teatterinsa\" esiripun eteen ja piti\nsiinä pienen, hienosti iroonisen yksinpuhelun sekä itselleen että\nyleisölle. Tämä Fieldingin oma kertojanääni ja hänen iloinen mutta\nsilti syvä ja siveellisesti positiivinen elämänfilosofiansa kuuluvat\ntosiasiallisesti hänen teoksiensa joka sivulta ja antavat niille\npersoonallisen vuorosanan leiman; niillä kirjailija loi pohjan, jolla\nulkoinen, vielä suurin piirtein pikareskiromaaneista muistuttava\njuonisommittelu lepää.\n\nKuviteltu Fieldingin teoksia esittävä taulumme sisältää suuren\nvalikoiman henkilöitä, joiden erikoislaadun tutkiminen ansaitsee\nvaivan. Siihenhän emme voi tässä ryhtyä ja valitsemme siksi joukosta\nvain yhden, sen, joka on humorististen ominaisuuksiensa vuoksi tullut\nEnglannin kirjallisuudessa klassilliseksi ja saavuttaa vielä tänään\nystäviä kaikkialla, missä sydämet ovat avoimia inhimillisyydelle ja\nihanteellisuudelle: pastori Abraham Adamsin.\n\nPastori Adams taisi täydellisesti kreikkaa ja latinaa, tunsi\nkutakuinkin itämaisia kieliä, ja osasi lukea ja kääntää ranskaa,\nitaliaa ja espanjaa. Hän oli lisäksi kunnonmies, järkevä ja\nhyväluontoinen, antelias, ystävällinen, äärimmäisen uljas ja\nmiehuullinen, siitä erikoinen, ettei tuntenut maailmaa eikä sen\npahuutta enempää kuin vastasyntynyt lapsi, jollaiselle kuuluva\nviattomuus ja teeskentelemättömyys olikin hänen luonteensa\npäätunnusmerkki. Ihastuessaan hän napsautti hyppysiään ja pyörähti pari\nkolme kertaa ympäri. Hänen hyveellisyytensä ja muut ominaisuutensa\nvaikuttivat hänen piispaansa niin syvästi, että tämä hankki hänelle\npaikan, josta maksettiin sievoiset 26 puntaa vuodessa; se, että tämä\npalkka oli riittämätön, johtui siitä, että seutu oli kallista ja että\npastorilla oli vaimo ja kuusi lasta. Lisätäkseen tulojaan pastori lähti\nLontooseen tarjoamaan kustantajille saarnojansa (yhdeksän\nkäsikirjoitusnidettä), joita piti rahallisestikin arvokkaina.\nJouduttuaan matkalla avuliaisuutensa vuoksi pulaan hän koetti lainata\nmajatalon isännältä tarjoten mielestään enemmän kuin riittävää panttia:\nyhtä osaa saarnoistaan, mutta sai hämmästyksekseen jyrkän kiellon sekä\nlisäksi selityksen eräältä kokeneemmalta virkaveljeltään, ettei\nsaarnoja kukaan ostanut eikä lukenut. Paikalle saapunut\nkirjankustantaja tarjoutui kyllä ottamaan saarnat katsoakseen niitä,\nmutta ei antanut toiveita siitä, painattaisiko ne; tämä voisi tulla\nkysymykseen vain siinä tapauksessa, että ne olisivat esim. Wesleyn\nsepittämiä. Sitten pastori joutui puolustaessaan kristillisiä\nkäsityksiään äänekkääseen kiistaan kustantajan ja virkaveljensä kanssa,\nsillä hän oli muiden ominaisuuksiensa lisäksi varma asiansa oikeudesta,\nhanakka inttämään, itsepäinen ja kiivas. Asia päättyi niin, että Adams\nhuomasi saarnojensa jääneen kotiin -- satulalaukussa olikin vain\nvaatteita. Hän lähti siis paluumatkalle. Seuraavista tapahtumista\nvoidaan todeta, että pastori Adamsilla oli tapana kävellessään lukea\nAiskhylosta, joka oli ollut hänen toverinansa jo kolmisenkymmentä\nvuotta, ettei hän nähnyt majataloa, vaikka tämä oli hänen nenänsä\nedessä, ja että hän kiivastui tunnottomuudesta ja tylyydestä niin, että\nantautui silmittömään tappeluun, johon oli pelkäämättömyytensä ja\nisojen nyrkkiensä puolesta varsin sovelias. Lopuksi hän rehellisesti\nmyönsi itse lyöneensä ensiksi, vaikka olisi voinut kieltää, koska\ntapahtumassa ei ollut jäävittömiä näkijöitä, vieläpä moittien niitä,\njotka auttaakseen neuvoivat häntä menettelemään niin. Hän unohti\nhevosensa majataloon ja kulki jalan, ja kun postivaunujen ajaja koetti\ntavoittaa häntä, hän luuli kysymyksen olevan kilpailusta ja juoksi\nedellä kuin hirvi, tulematta saavutetuksi. Vihdoin hän poikkesi\nhuomaamattaan syrjäpolulle ja joutui siellä, pimeän tultua, pelastamaan\nnuoren tytön väkivallalta, sekä saaden että antaen selkään, minkä\npalkinnoksi sidottiin ja raahattiin oikeuden eteen. Selvittyään siitä\nja kiihkeästä intoksestaan tuomaria vastaan hän lopuksi joutui\nrahapulansa vuoksi kääntymään erään virkaveljensä puoleen, joka sen\nsijaan, että olisi kristityn ilolla käyttänyt hyväkseen tätä rakkauden\nosoittamisen tilaisuutta jyrkästi kieltäytyi auttamasta häntä.\nOpittuaan tämän jälkeen tietämään, ettei lupa taloa hävitä, ja\njouduttuaan kiivaaseen väittelyyn ystävällisen majatalonisännän kanssa\nsiitä, kirjoistako vai käytännöllisestä kokemuksesta maailmaa opitaan\nparhaiten tuntemaan -- tarpeetonta sanoa, kumpaa kantaa pastori\npuolusti --, hän pääsi jatkamaan matkaansa. Seuraavia lukemattomia\nseikkailuja on turhaa selostaa -- niissä kaikissa pastori käyttäytyi\nkuin se kunnonmies, joksi hänet on jo tähänastisista yhteentörmäyksistä\npahan maailman kanssa huomattu. Hän saapui kotiinsa ja sai lopuksi\nlisätyn palkan muodossa tunnustuksen kunnollisuudestaan. Muistettakoon\nvielä hänen hevosensa, tuo hiljainen, vaatimaton kaakki, jolla oli\ntapana lysähtää aivan odottamatta ja aiheettomasti polvilleen, tuottaen\nvarsinkin tottumattomalle ratsastajalle ikäviä yllätyksiä.\n\nTällaiseksi Don Quijote muuttui synnyttyään englantilaiseksi.\nPerusnäkemys: johdonmukaisen ihanteellisuuden yhteentörmäys\nkäytännöllisen, pahan maailman kanssa, on sama, mutta muuten\neroavaisuudet ovat huomattavia. Ritari on naivisti ihanteellinen vain\nritarilaitosta koskevissa asioissa -- kaikessa muussa hän on kokenut,\nviisas, maailmaa tunteva mies; edellisen seikan selittää se, että hän\non siinä suhteessa mielisairas. Pastori taas on koko sielultaan naivina\npysynyt ihanteilija, ei suinkaan mielisairas, vaan päinvastoin liiaksi\n\"tervejärkinen\", joka juuri tämän laajan, optimistisen hyvyytensä\nvuoksi on sopimaton tavalliseen elämään. Molemmat ovat ankara huomautus\nihanteiden kodittomuudesta ihmisten parissa, ritari ainutlaatuinen,\njuhlallinen ilmestys, pastori yksi meistä, kotoinen tyyppi, jonka\nkaikki olemme joskus tavanneet ja jonka sinisilmien lapsellinen\nkirkkaus ja lämmin kädenpuristus on sydäntämme lämmittänyt. Tunnemme\ntutustuttuamme häneen maailmankirjallisuuden huumorigallerian saaneen\nuuden, huomattavan hahmon lisää.\n\nJätämme Fieldingin pyytäen, että perehdyttäessä romaanin historiaan\nhänen tuotantoonsa syvennyttäisiin omakohtaisesti. Sivuutamme\nSmollettin viitaten siihen, mitä aikaisemmin hänestä sanoimme, ja\npysähdymme Sterneen, ei Toby-setään eikä Trim-korpraaliin, jotka\ntietenkin ovat kaukaisia heijastuksia ritarista ja hänen\naseenkantajastaan, vaan Tunteelliseen matkaan, tuohon pieneen kirjaan,\njolla on ollut suuri merkitys tunnearvojen tuojana klassillisuuden\nkirkkaassa päivähelteessä kuivaneeseen kirjallisuuteen.\n\nSternen tyyli hänen aikaisemmassa teoksessaan oli pienimpienkin ei vain\nulkonaisten vaan erittäinkin sielullisten tapahtumien kirjaanviemistä,\neräänlaista tunteiden ja sielunliikkeiden elokuvausta, joka paisui\nlaajaksi jo muutamien hetkien ajalta. Kertomisen päämääränä on\ntilanteiden huipentaminen liikuttaviksi, aina kyyneliin saakka, ja\nsävynä puoleksi irooninen, puoleksi humoristinen järkeily, joka ei\nkuitenkaan jaksa peittää alla asuvaa tunteellisuutta; lisämausteena on\ntaipumus eroottisiin vihjailuihin ja sille alalle kuuluvien tilanteiden\nkehittäminen arveluttavuuden partaalle saakka. Tämän rajattomaksi\npaisuvan sielullisen elokuvatyylin, joka väsyttäväisyytensä vuoksi on\nomien taiteellisten tarkoitusperiensä ja rakenteensa tuhooja, mutta on\nsiitä huolimatta saanut jäljittelijöitä, Sterne piti jonkin verran\naisoissa Tunteellisessa matkassa. Tosin sekin on syntynyt sietämättömän\ntarkasta yksityistapausten ja pienimpienkin mielteiden loruilevasti\nmonisanaisesta ja aprikoivasta kuvauksesta -- yhden tunnin aikaan,\njolloin ei oikeastaan tapahdu mitään, käytetään parikymmentä tiheää\nsivua --, ja tosin emme tiedä, kuinka laajaksi teos olisi paisunut, jos\nse olisi saatettu loppuun -- se alkaa Calais'sta ja keskeytyy Torinossa\n--, mutta silti lukijalla on tunne, että ohjaksia sentään pidellään\nkutakuinkin kireällä. Puhelun sävy on entistä: hiukan iroonista,\nitsekseen naurahtelevasti humoristista, elämän juoksua kaihoisasti\nhaikailevaa, itserakasta ja tärkeätä kuin sisältäisi pieninkin\nhuomautus hyvän sukkeluuden tai syvän viisauden. Päämääränä on edelleen\ntunneliikutuksen herättäminen elämän pienien ja tavallisten tapahtumien\nja suhteiden yksityiskohtaisen kuvauksen avulla, ja vielä, kun tämä on\nsaavutettu, viipyminen tuon tunnetilan ääressä ja sen eritteleminen\nyksityiskohtaisesti. Sentimentaalisuus on täten kirjan nimen mukaisesti\nsen pääominaisuus. Tärkeänä tekijänä on lisäksi mainittava sen\neroottinen puoli, joka osataan esittää sekä sirosti että samalla\narveluttavasti, kuten kirjan viimeisellä sivulla kuvattu\ndecameronemainen \"pimeässä erehtyy\"-tilanne osoittaa. Näin syntynyt\nsielullinen elokuvatyyli, jonka Sterne on kehittänyt huippuunsa ja jota\nhän käyttelee tietoisella taituruudella ja mestaruudella, ja elämän\ntarkastelun melkein yksinomainen tunnevoittoisuus oli kaukana\nRichardsonista ja Fieldingistä, -- oma saavutuksensa, joka vaikutti\nsyvästi seuraavan ajan kirjallisuuteen.\n\nWakefieldin kappalainen Primrose asettuu samaan rivistöön, jonka\nalkupäässä ovat Addisonin ja Steelen hyväntahtoiset ja naivit henkilöt,\nerittäinkin Sir Roger de Coverley, ja jota unohtumattomasti jatkoi\nFieldingin pastori Adams. Kaikilla näillä on kuitenkin se heikkoutensa,\nettä he ovat joissakin määrin -- pastori Adams vähiten -- kirjallisia,\nteoreettisia, kaavailtuja ilmaisemaan enemmän luojainsa humoristisia\nmielikuvia kuin todellisuutta. Pastori Primrose taas on sydämeen\nkäyvästi todellinen, juuri niin rehellinen, koruton, vilpitön, maailman\npahuudesta tietämätön ihanteilija kuin minkä voimme kuvitella asuvan\npienessä, idyllisessä maalaispappilassa, kaukana maailman pauhusta. Hän\non Adamsin henkinen veli, yhtä toivorikas, naivi, ihmisiin\nluottavainen, oppineisuudellaan ylpeilevä, hyväsydäminen, kiivas oikean\nasian puolesta, inttäväinen kuin tämäkin, mutta eroaa silti tästä\nhuomattavasti. Hän ei nyrkkeile, ei urheile juoksutaidollaan, ei\nretkeile pikaromaisesti eikä joudu säätyään alentaviin ulkonaisiin\nseikkailuihin. Hänen henkisyytensä tunnuksena ei ole helleenisyys kuten\nAdamsilla, vaan koruton, vilpitön kristillisyys, joka kykenee siihen,\nmihin ei helleenisyys, vaikka jalo asia sekin: antamaan hänelle voimia\nkestämään ne Jobin koettelemukset, joita hänen osakseen koitui. Näin\nhänestä ja hänen perheensä elämästä rakentuu kirjallisuuden\nensimmäinen, varsinkin pohjoismaissa suosittu pappilaidylli, jonka\nkehyksiin mahtuu tehoisa annos alkukristillistä hyvyyttä, lapsen\nnaivisuutta, kirkasta huumoria, syrjästä tulevan pahuuden tuottamaa\nmurhetta ja palaavan onnen kyynelkimalteista lohdutusta. Niinpä\nWakefieldin kappalainen onkin niitä maailmankirjallisuuden suuria,\nkoruttomia saavutuksia, jotka yhäkin luetaan \"kerta vuodessa\".\n\nYhdenkolmatta vuoden aikana siis luotiin romaani, joka oli\nkäsittelemänsä elämänalueen laajuudelta ja syvyydeltä, muoto- ja\nteknillisten keinojensa kehittyneisyydeltä ja saavuttamansa yleisen\nkirjallisen aseman ja merkityksen kannalta ehdoton uutuus. Voimakkaasti\nse poisti tieltään klassillisen ylimyksellisyyden, muoto- ja\njärkeiskylmyyden, ilmaisi todellisuuden mukaisesti terveessä elämässä\nasuvat päätekijät, järjen ja tunteen, ja raivasi näin tietä uudelle\nkirjalliselle aikakaudelle, romantiikalle. Se kasvatti ei vain\nenglantilaisia, vaan pian koko Eurooppaa, laskien vankan\ninhimillisyyspohjan sen kaikkien maiden romaanikirjallisuudelle.\n\n\n8\n\nMarivaux'n tunteellinen romaani ei saanut kotimaassaan jatkajia pitkään\naikaan, ja sitten kun kehitys kääntyi sen vanaveteen, heräte tuli\nEnglannista päin. Prévost'n jälkeen romaani joutui valistusfilosofian\npalvelukseen, taistelemaan sen puolesta eikä sitä vastaan, kuten\ntunneromaani olisi tehnyt. Voltairen romaaneista olemme jo maininneet\nhänen filosofiansa yhteydessä; tässä vain sananen niiden tyylistä, joka\nvieläkin pitää niitä elossa ja lukemisen arvoisina.\n\nKlassillisuuden kouluttamana ja aina ajatellen suuren yleisön\nvalistamista Voltaire pyrki esittämään asiansa mahdollisimman selvästi\nja loogillisesti, ja tukemaan väitteitänsä riittävillä, vakuuttavilla\nkokemuksen ja terveen järjen todistuksilla. Tämän yleisen pyrkimyksensä\nhän toteutti sillä erikoisneroudellaan, jota sanotaan \"henkevyydeksi\"\nja jossa voi erottaa kaksi päätekijää: ironian ja vastaväitteiden\njohtamisen naurettavuuteen. Ironia oli Voltairen synnynnäinen lahja,\njonka hän kätki retoorisiin, juhlaviin säkeisiin tai liitti niihin\nodottamattomaksi käänteeksi, ilmaisi molièremäisesti asettamalla\nuhrinsa suuhun hänelle itselleen tuhoisia, naiveja lauseita, tai\nsisällytti peloittavan kärkeviin epigrammeihin. Näistä on tunnettu\nesim. se, jonka hän suuntasi sitkeään vastustajaansa Fréroniin:\n\n    L'autre jour, au fond d'un vallon,\n    Un serpent piqua Jean Fréron.\n    Que pensez-vous qu'il arriva?\n    Ce fut le serpent qui creva.\n\n    Laaksossapa käärme kerran\n    jalkaan pisti Fréron-herran.\n    Mitä, luulet, tapahtui?\n    Käärme itse pakahtui.\n\nRyhtyessään vastustamaan jonkun väitteitä ja teorioja Voltaire oli\ntavallisimmin asettuvinaan niiden kannalle ja alkoi loogillisesti\nkehitellä niistä antautuvia johtopäätöksiä. Ennenpitkää täten\njouduttiin mahdottomuuksiin, joista kiinnipitämällä väitteiden tekijä\nlopuksi saatettiin naurettavaksi. Erikoiskeinona, varsinkin puhuessaan\nyhteiskunnallisista epäkohdista, Voltaire käytti syyn vähäpätöisyyden\nja seurausten suunnattomuuden välitöntä rinnastamista, jolloin syntyi\nyllättävä, hämmästyttävä vaikutus. Zadig esim. sanoo: \"Minut on\ntuomittu sakkoihin siitä, että olen nähnyt nartun menevän ohitseni;\nolen luullut tulevani seivästetyksi villakoiran vuoksi; minut on\ntuomittu kuolemaan kuninkaalle sepittämieni ylistyssäkeiden tähden\"\njne. Kolmas Voltairen tyylikeino oli hänen realisminsa: vaikka hän\nesim. romaaneissaan käsitteli puhtaasti filosofisia kysymyksiä, hän ei\nturvautunut abstraktisiin, teoreettisiin selittelyihin, vaan pysyi\nmaalauksellisen, esineellisen kuvauksen piirissä, ilmeisesti\nhuvitettuna esim. muka itämaisten olojen erikoisvärityksestä, ja johti\nlukijan ymmärtämään asiat tätä käytännöllistä tietä. Usein hän käytti\nsuoran väitteen sijasta sattuvaa, maalauksellista vertausta.\n\nTällä tyylillä hän sepitti romaaninsa, joiden filosofinen puoli ei enää\nkiinnosta, mutta joiden tyyliasu on kuolematon. Se on nerokkaasti\nomistanut La Rochefouoauldin ja La Bruyèren kärkevän mieteperinteen,\nkeventänyt tämän raskaat iskut valehtelevaksi florettimiekkailuksi ja\nlahjoittanut parhaat ominaisuutensa monille kuuluisille seuraajille,\npakinakirjailijoille, joista Anatole France on myöhäisimpiä.\n\nVoltaire kirjoitti romaaninsa vuosien 1748:n (Zadig) ja 1768:n\n(Babylonian prinsessa) välillä. Tänä aikana (1763-1773) työskenteli\ntoinenkin filosofis-poleeminen romaanikirjailija, _Diderot_, mutta\nhänen tuotteensa (s. 236) tulivat silloin tunnetuiksi vain\nkäsikirjoituksesta, pienessä ystäväpiirissä. Se oli vahinko, sillä ne\novat aatteiltaan ja tunteiltaan arvokkaampia ja tehoavampia kuin\nVoltairen pienet pakinaromaanit.\n\nNunna kertoo nuoren nunnan elämänvaiheet, kuinka hän on vasten tahtoaan\njoutunut luostariin ja saavuttaa vihdoin vapautensa pitkällisten\ntaistelujen ja vainon jälkeen. Tarkoituksena on hyökkäys\nluostarilaitosta vastaan. Aiheen pohjalla on oikeastaan \"ahdistettu\nneito\" ja käsittelyn tunnevoittoinen sävy on kotoisin Richardsonilta ja\nenglantilaisesta porvarillisesta draamasta, jonka vaikutuksen kohteena\nDiderot juuri tähän aikaan oli. Romaani, joka jäi kesken, olisi\nvoittanut, jos sen tarkoitusperäisyydestä johtunut paheellisuuden\nkuvaus olisi ollut hillitympää; nyt nämä kohdat vaikuttavat sekä\nesteettisesti että siveellisesti tympäiseviltä.\n\nRameaun veljenpoika ei ole ulkonaiselta muodoltaan eikä sisällykseltään\nollenkaan \"romaani\", vaan kaksinpuheluksi sommiteltu satiiri, joksi\ntekijä itse sitä sanoikin. Keskushenkilönä on säveltäjä Rameaun\nveljenpoika, todella elänyt, rappiolle joutunut musiikkinero, joka\najelehti Parisin kahviloissa ja teattereissa, hankki toimeentulonsa\nmusiikin opetuksella ja rikkaiden narrina, heidän lautastensa\nnuolijana, ja oli kaikin puolin täydellinen boheemitraagikko. Ollessaan\nkahvilassa (Café de la Régencessä, joka on vieläkin olemassa ja\ntunnettu pohjoismaalaisten käyntipaikkana) Diderot, kuvauksen \"minä\",\njoutui keskusteluun \"hänen\" kanssaan, ja tämä keskustelu on kirjan\nsisällyksenä. Siitä paljastuu ensiksikin \"minä\", Diderot, joka käyttää\ntilaisuutta ruoskiakseen ajankohdan itsekästä, vain omaa hetken\nnautintoa ja onnea etsivää filosofiaa, huomaamatta sen olevan hänen\nitsensäkin kannattaman ja levittämän materialismin ja ateismin kylvöä.\nLisäksi Diderot sai aiheen esittää säveltaidetta koskevat esteettiset\najatuksensa. \"Hän\" taas edustaa juuri tuota hedonistista\nfilosofiaa, jota \"minä\" vastustaa, vieläpä sen kyynillisimmässä,\njohdonmukaisimmassa muodossa, ja osoittautuu silloin nerokkaaksi\npakinoitsijaksi, joka loistavasti perustelee ja kehittelee\nväitteitänsä, elävöittäen ja kuvaten niiden sisällyksen mestarillisin\nilmein ja draamallisin elein. Kaiken sanomansa ja tekemänsä johdosta\nhän vähitellen kasvaa lukijan silmissä osanottoa herättäväksi\nolennoksi, joka on traagillinen siksi, että hänen luontainen neroutensa\non joutunut syvään alennustilaan, ja varsinkin siksi, että koko tuo\nhedonistinen filosofia ilmeisesti on hänen jalolle, altruistiselle,\nihanteelliselle pohjaluonteelleen täysin vierasta. \"Hänen\" elämän ja\nsielunhistorian vähitellen näin avautuessa näköalamme inhimillisyyden\narvoitusten ja traagillisuuden aloille leviää laajaksi ja me ymmärrämme\ntässä sittenkin olevan kysymyksessä \"romaanin\", joka sivuuttaa\ntavalliset rajat. Kaiken tämän ohella keskustelu muodostuu läheltä\nnähdyksi kuvaksi siitä parisilaisesta hienosto- ja porvariylhäisöstä,\njoka juuri kirjan esittämällä elämänkäsityksellä ja -tavalla provosoi\nvallankumouksen.\n\nKirjoittaessaan tätä kaksinpuhelua Diderot osoittautui suureksi\ntaiteilijaksi, suuremmaksi kuin milloinkaan kylmästi ja ivallisesti\nälyllinen Voltaire. Selvää ja loogillista ajatusta ylentää humaaninen\nihmisrakkaus, keventää onnistunut huumori, lämmittää luonnollinen\ntunne, ja värittää mestarillinen maalailevaisuus, joka on\nainutlaatuista \"hänen\" eledramatiikan kuvauksessa.\n\nJacques Kohtalonuskoja on Diderot'n romaaneista heikoin. Mallina\nhänellä oli Sterne, sekä Tristram Shandy että Tunteellinen matka:\nkysymyksessä on matka, jonka tekevät \"isäntä\" (Le Maître) ja hänen\npalvelijansa Jacques, ja sisällyksenä heidän keskustelunsa, joista\nsternemäisesti poiketaan tielle tulevien aiheiden johdosta pitkiin\nsivukuvauksiin. Candidesta muistuttavaa perusajatusta, isännän uskoa\nihmisen tahdon vapauteen ja palvelijan uskoa ennakolta määrättyyn\nkohtaloon, ei ole esitetty riittävän selvästi. Kun loukkaavia\neroottisia kohtia ei ole jalostettu huumorilla ja sternemäinen\npitkäveteisyys ja hajanaisuus estää lujemman rakenteen syntymisen, on\ntulos heikko.\n\n\n9\n\nSamoin kuin filosofina, Rousseau poikkesi runoilijanakin siitä, mikä\noli hänen aikansa valtaohjelma: järkiperäisestä klassillisuudesta.\n\"Rousseaulaisuus\" on filosofisena käsitteenä tunteen ja intuition\npohjalta nousevaa eläytymistä olevaisuuteen; runoutena se on vielä\nenemmän tunteen, korkeiden eetillisten velvollisuuksien ja\nluonnonkauneuden ilmaisua.\n\nErakkolassa (s. 250) Rousseaun, entisen kulkurin, valtasi syvä\nvapautumisen tunne ja uudelleen syttyvä kiihkeä ihastus elpyvää\nkevätluontoa ja sen kauneutta kohtaan. Rakastuttuaan viehättävään\nmarkiisitar D'Houdetot'hon, joka sieti hänen seuraansa niin kauan kuin\nhänen varsinainen ystävänsä Saint-Lambert oli poissa, hän ilmaisi näin\nkokemansa luonnon- ja lemmentunteet Uudessa Heloisessa, jonka aloitti\ntalvella 1756-1757 ja julkaisi keväällä 1761. Tämän kuuluisan teoksen\ntäydellinen nimi on: Kahden Alppien juurella olevassa pienessä\nkaupungissa asuvan rakastavaisen kirjeitä; Julie eli uusi Heloise\n(Lettres de deux amants, habitants d'une petite ville aux pieds des\nAlpes; Julie ou la nouvelle Héloïse).\n\nEnsimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka Genèven järven rannalla olevalla\nmaatilallansa asuvan parooni D'Etangen tyttären, Julien, opettajaksi\nsaapuu Saint-Preux, porvarissukuinen, kaunis, nuori, lahjakas, jalo ja\nsivistynyt mies. Hänen hahmossaan Rousseau kuvaa ihannoitua itseään,\nJulien ollessa rouva D'Houdetot'n ylevöity, viattomuuden kirkkauteen\nkohotettu vastine. Genève-järvi ja Alpit ilmaisevat lapsuuden ajan\njylhänkauniiden luonnonkuvien ja -tunnelmien lehahtaneen eloon\nkirjailijan sydämessä. Samoin kuin Abelard Heloiseen, Saint-Preux pian\nrakastui oppilaaseensa -- siitä kirjan nimi, joko suoraan Abelardin\nkirjeistä tai Popen runoelman vaikutuksesta. Richardsonilta saadun\nmallin mukaan sepitetyssä kirjeenvaihdossa nyt kuvataan Saint-Preux'n\npalava mutta silti puhdas intohimo, joka on traagillinen siksi, ettei\nhän porvarillisena voi toivoa Julieta omakseen. Mutta hän vetoaa\nluontoon, joka ei tunne säätyeroavaisuuksia ja ylevöi intohimon\njumalalliseksi, ja pyytää Julieta omakseen ilman aviositeitä. Julien\nantautumishalun ja luontaisen siveyden sekä velvollisuuksien välisen\ntaistelun kuvauksessa tunnemme Clarissan läsnäolon. Lopuksi hän\nkuitenkin suostuu rakastajansa pyyntöön, mutta joutuu heti katumuksen\nvaltaan. He eroavat ja Julie taipuu isänsä tahtoon ja menee Wolmarin\npuolisoksi. Taustalla on Rousseaun ero rouva D'Houdetot'sta ja\nSaint-Lambertin saapuminen kotiin.\n\nToinen osa kuvaa Julieta Wolmarin puolisona. Hän on tunnontarkka äiti\nja kodin hoitaja, täyttäen kaikki velvollisuutensa mallikelpoisesti,\nmutta hänen sydämensä kuuluu edelleenkin Saint-Preux'lle. Wolmar on\njalo henkilö, joka ilmaisee luonteensa ylevyyden harvinaisella tavalla:\nkutsumalla Saint-Preux'n kotiinsa, elämään siellä hänen ystävänään,\njohon hän luottaa täydellisesti. Tämä tuntuu oudolta ja tehdyltä,\nihmisluonteelle vieraalta, mutta siitä on se tulos, että Saint-Preux ja\nJulie joutuvat uudelleen ankaran siveellisen koettelemuksen kohteiksi.\n\nRomaanin molemmat osat on tarkastettava ja arvosteltava erikseen\nsyystä, joka selviää pian. Edellisen osan juoni sisältää kiintoisan\nsiveellisen ja taiteellisen harkintakohdan: olisiko Julien kuva\nsäilynyt johdonmukaisemmin ylevästi naisellisena, puhtaana ja\nihanteellisena, jos hän olisi voittanut kiusauksensa, vai muuttuiko se,\nmenettämättä ylevyyttään, inhimillisemmäksi juuri sen kautta, että hän\nantautui rakastajalleen? Olisiko edellisestä ratkaisusta ollut se\nseuraus, että hän olisi jäänyt liian saavuttamattomaksi ja ikäänkuin\nepätodelliseksi, ja oliko jälkimmäisen, toteutetun ratkaisun tuloksena\nhänen ylevyytensä ja kirkkautensa aleneminen ja samentuminen?\nVastauksen täytyy riippua siitä, minkälaiseksi Julien kuva ja\npersoonallinen tunnesuhteemme häneen vähitellen mielessämme muodostuu.\nKun Julie ilmaisee rakkautensa ja kaipuunsa niin hienon naisellisesti,\npuhtaasti, samalla naivisti ja korkean runollisesti, että ehkä vain\nalkuperäisen Heloisen kirjeistä on löydettävissä verranvetäviä kohtia,\nja kun taustaksi rakentuu Alppien jylhyyden, metsien yksinäisyyden ja\nvuoristo järvien kuvastintyyneyden kirkas, ylevästi mietiskelevä\nkauneus, niin on tässä kaikessa jotakin, joka kohottaa Julien\ntavallisuutta korkeammalle, harvinaisen sulon, puhtauden ja siveyden\nedustajaksi. Syntyy palvonnan mieliala, joka asettaa kohteensa\nyksilöllisten omistusajatusten yläpuolelle ja tuntee suurinta\ntyydytystä, jos tämä säilyy siellä; mikäli säilymisen ehtona vielä on\npersoonallisten tunteiden traagillinen uhraus, palvonnan kohde siitä\nvain ylevöityy. Lukijain myötätunto ei näin ollen juuri liene\nSaint-Preux'n puolella eikä hänen voittonsa miellyttäne ketään; se\npäinvastoin samentaa huolellisesti ja etevästi valmistetun seesteisen\ntunnelman, sallimatta sen kirkastua lopulliseen traagilliseen\nkauneuteensa.\n\nRousseau siis erehtyi antaessaan Julien ja Saint-Preux'n\nalkuhistorialle tämän lopun. Täydellä syyllä rouva de Pompadour\npilkkasikin häntä: \"Mikä ikävystyttävä olento tuo Julie! Niin paljon\njärkeilyä ja siveellistä lörpötystä joutuakseen kuitenkin lopuksi\nmiehen viereen!\" Rousseau tunsi kipeästi moitteissa ja pilkassa olevan\nkärkeä: hän oli kiihkeästi taistellut ajankohdan siveetöntä romaania\nvastaan ja saattanut kaikki siihen luuloon, että jos hän sepittäisi\nromaanin, sen sisällys tulisi olemaan itse teossakin niihin suunnattu\nvastalause; ja nyt hän kuitenkin oli kirjoittanut jotakin, joka\nleimattiin suunnilleen samantasoiseksi. Tunnustuksissaan (VIII) hän\nkertoo, kuinka kipeästi moite häneen koski.\n\nJos Rousseau olisi johtanut Julien historian itsensä voittamiseen ja\nkieltäytymiseen, ei toista osaa olisi tarvittu eikä se olisi ollut\nmahdollinenkaan, sillä kaikkihan olisi silloin ollut lopussa. Mutta\npäästyään ymmärtämään tehneensä virheen hän halusi korjata sen ja\nsepitti jatkon, jossa Julie nyt esittää johdonmukaisen siveellisyyden\nosaa. Juliesta tulee siveellinen aviopuoliso, moraalisaarna, jonka\nsisällyksenä on jyrkkä kalvinilaisraamatullinen opetus avioliiton\npyhyydestä. Sehän on kyllä ollut kaikkina aikoina huomauttamisen\narvoinen asia, mutta ymmärrettävää on, että kun kirjailija lähtee\npuhumaan sen puolesta, hänen sanoistaan häviää ensimmäisessä osassa\ntavattava sydämen tuoreus. Vaikka hän puhuukin syvällä siveellisellä\nvakaumuksella siitä, kuinka tapojen puhdistus on aikaansaatavissa vain\nturmeltuneen perhe-elämän kohottamisella; kuvaa herkästi kodin onnea,\nsen piirissä esiintyviä mieluisia huolia lapsista, puutarhasta ja\npelloista; ja osoittaa, ettei idylliä suinkaan tarvitse hakea Arkadian\nsatumaailmasta, koska se asuu keskellämme jokapäiväisessä arkisessa\nelämässä, niin kaikki nämä ovat kuitenkin vain kauniita yksityiskohtia,\njotka eivät voi auttaa sitä, että kokonaisuus jää matalaksi.\nEnsimmäisen osan lämminveriset, luonnollisista edellytyksistä\najattelevat ja toimivat ihmiset ovat muuttuneet toisessa osassa\nRousseaun aatteiden puhetorviksi. Häiritsevänä lisänä on vielä se, että\nRousseau haluaa heidän kauttansa opettaa ajan valtasuuntia huomaamaan\ntoistensa edut ja muuttumaan sovinnollisiksi: Julie uskoo Jumalaan,\nmutta Wolmar on ateisti; molemmat kuitenkin kunnioittavat\ntoistensa vakaumusta. Opettavaiset mietelmät siveellisten lakien\nmuuttumattomuudesta, italialaisen musiikin oivallisuudesta,\nteatterista, Parisista ja parisilaisista, kasvatuksesta, puistojen\nsuunnittelusta jne. eivät tietenkään kohota romaanin rakennetta ja sen\ntaiteellista arvoa.\n\nMutta vaikka näin onkin, oli romaani silti ajankohtanaan järkyttävä,\ntunteita herättävä ja kuohuttava uutuus. Rousseau piti Clarissa\nHarlowea parhaana englantilaisena romaanina ja sai yleensä\nRichardsonilta ne sielun ja muodon herätteet, jotka johtivat Uuden\nHeloisen kirjoittamiseen. Mutta kuinka suunnaton onkaan Pamelan ja\nJulien, vieläpä Clarissan ja Julien ero. Pamelan \"rakkaus\"\nviettelijäänsä kohtaan ei ansaitse sitä nimeä; Clarissa tuskin rakastaa\nLovelacea; Mr. B:n ja viimeksimainitun \"tunteet\" ovat vain viettiä;\nyleensä Richardson kuten tiedämme kuvasi heissä aikansa pinnallisia\nelostelijatyyppejä ja heidän harrastuksiaan. Mutta Julien ja\nSaint-Preux'n rakkaus on kuumaa, kohtalokasta tunnekuohua, kosmillista\nJumalan tahtoa, joka oli painunut näkymättömiin klassillisuuden jään ja\nvalistuksen ajan tavattoman pintapuolisuuden alle ja murtautui sieltä\nnyt näkyviin kuin kevättulva. Valistuksen miehet -- Diderot,\nMendelssohn, Lessing -- tuomitsivat ensimmäisen osan, mutta ylistivät\ntoista, sillä sehän oli heidän kasvatusohjelmansa mukaista; uuden ajan\nmiehet -- Goethe, Schiller, Tieck, Bernardin de St-Pierre,\nChateaubriand -- ylistivät ensimmäistä osaa ja tuomitsivat toisen.\nRichardson ilmoitti Mendelssohnille hänen olevan mahdotonta lukea Uutta\nHeloisea: tämän runous varmaan meni porvarillisen kirjanpainajan\nhorisontin yläpuolitse. Tuloksena oli, että uusi nais-ihanne,\nClarissa-Julie, ja uusi miesihanne, Saint-Preux, läksi valloittamaan\nmaailmaa ja lumosi sen lopullisesti. Nuori Werther yksin jo riittää\nsiitä todistukseksi.\n\nRousseaun romaaneissa oli vielä eräs puoli, joka vaikutti\nkäänteentekevästi. Puhuessamme luonnontunteen heräämisestä olemme\nmaininneet Grayn ennakko-oikeudesta Alppien jylhän kauneuden\noivaltamiseen, mutta hänen käsityksensä jääneen hänen kirjeidensä\npiiriin. Uusi Heloise on tässä suhteessa uranuurtaja, tulkiten\nRousseaun ihastusta villiä luontoa kohtaan, jota hän piti sivistyksen\nturmeleman luonnon vastakohtana. Saint-Preux tekee kävelyretkiä ja\nkuvailee pitkässä kirjeessä Julielle vaikutelmiaan:\n\n\"Halusin vaipua unelmiini, mutta heräsin alituisesti aina jonkin uuden\nja odottamattoman näyn johdosta. Milloin vaarui yläpuolellani valtava\nkallio, milloin syöksyi ohitseni pauhaava putous, jonka usva peitti\nminut, milloin avautui jalkojeni edessä äkkijyrkänne; väliin tieni\njohti pimeän metsän läpi, jonka takaa saattoi avautua kaunis niitty.\nKaikkialla oli omituisesti sekaisin villiä, koskematonta luontoa ja\nihmistyön jälkiä, taloja, viini- ja hedelmäpuutarhoja pitkin vuorten\nrinteitä. Silloin kun idässä oli kevään kukkia, oli etelässä syksyn\nhedelmiä ja pohjoisessa talven jäätä. Huomaa lisäksi näköilmiöt,\nAlppien valaistut huiput, auringon ja varjojen valohämy, niin voit\nsaada käsityksen näistä alituiseen vaihtelevista näköaloista\".\n\nNäin tapahtunut, Englannissa ja Ranskassa suoritettu ylevän rakkauden\nja luonnon löytö oli ihmiskunnalle kallis lahja, suuri, uudistava\nsiunaus, joka ei sen jälkeen ole lakannut vaikuttamasta.\n\nLopuksi sana Rousseaun tyylistä. Hän kirjoitti vain tunteidensa\nkuohuessa ja hänen tarkoituksensa oli herättää vastaava tunnekuohu\nlukijassakin. Hän ei ole kuten Voltaire tai Diderot henkevä tai\ninnostunut kertoja, joka piristää älyllisyyttämme, mutta hän tietää,\nmiten on kosketettava tunteisiin ja saatava kuvattavat henkilöt todella\nnäkymään ja elämään. Hänen tilanteita maalaava todellisuusvaistonsa ja\ntaiteellinen silmänsä on oikeaan osuva ja terävä, aina draamallisuuteen\nsaakka. Tunteellisten tilanteiden kuvaus on sinänsä liikuttavaa;\naatteellisissa kohdissa Rousseau turvautui kaunopuheisuuteen,\nkäyttäen sellaisia retoriikan keinoja kuin elottomien esineiden\nhenkilöllistämistä puhuviksi (prosopopeiaa), äkillisiä käänteitä\n(apostrofeja), peräkkäisiä kysymyksiä, joihin ei odoteta vastausta,\npitkiä, yleensä hyvin rakennettuja lausejaksoja, ironiaa ja pilkallisia\nhuomautuksia. Tunteisiin hänen proosansa vaikutti erikoisesti\nsointuvaisuutensa, harmoniansa, kautta, mikä oli uutta klassillisessa\nranskassa. Ranskalaiset pitävät tätä Rousseaun syvällisen\nmusikaalisuuden merkkinä; myöhemmät runoilijat ovat joskus siitä\nhyötyneet.\n\n\n10\n\nRomaanin taipaleelta 1700-luvulla on vielä mainittava Rousseaun\n\"oppilaat\", ja yhteiskunnallinen, goottilainen ja itämainen linja.\nEnsiksimainituista oli huomattavin _Bernardin de Saint-Pierre_\n(1737-1814), yleiseurooppalaisen maineen saavuttanut kirjailija.\n\n_Jacques Henri Bernardin de Saint-Pierre_ oli syntyisin Havresta ja\nvalmistui insinööriksi. Vaikean luonteensa vuoksi hän joutui usein\nvaihtamaan isäntää, oleskeli eri maissa, aina Pietarissa saakka, ja\npalasi 1765 Parisiin köyhempänä kuin lähtiessään. Saatuaan isänsä\nkuoleman jälkeen pienen perinnön hän matkusti 1768 Mauritiuksen\nsaarelle, josta palasi 1771. Tämän jälkeen hän erikoisesti mieltyi\nRousseauhon: molemmat rakastivat luontoa, luulivat olevansa\nyhteiskunnan sortamia ja ymmärsivät siis toisiaan. Vallankumouksen\naikana hänestä tehtiin kasvitieteellisen puutarhan johtaja, professori\nja instituutin jäsen. Hänen teoksistaan tuli kuuluisimmaksi Paul ja\nVirginia (1790).\n\nTämä äreäluontoinen insinööri kehitti Rousseaun ajatukset niiden\näärimmäisiin johtopäätöksiin saakka. Ei vain ihminen ollut hänen\nmielestään luonnostaan hyvä, vaan luonto sinänsäkin oli sellainen ja\nasetti suopeasti kaikki käytettäväksemme. Ilmaistakseen hedelmänsä\nihmiselle puu antaa niille ympäröivästä lehdistöstä eroavan värin;\nkareihin murtuvien aaltojen vaahto varoittaa jo kaukaa merimiehiä.\nLuonto huolehtii sekä nautinnoistamme että hyvinvoinnistamme;\nvastakohdat sointuvat siinä yhteen harmoniaksi, josta syntyy\nesteettinen tyydytys. Yhteiskunta on parannettava palauttamalla se\nlähemmäksi luontoa. Täydellinen onni on kuitenkin saavutettavissa vain\nyhteiskunnan ulkopuolella. Tätä väitettänsä Saint-Pierre tahtoi\ntodistaa Paul ja Virginia-romaanillaan.\n\nNäyttämönä on Mauritius (Île-de-France), jonka kirjailija hyvin tunsi.\nPaul on sinne häpeäänsä paenneen bretagnelaisen tytön avioton poika.\nHänen äitinsä ystävä ja suojelijatar on saarella asuva aatelinen leski,\njolla on Virginia-niminen tytär. Virginian laiva haaksirikkoutuu.\nLapset kasvavat yhdessä, idyllisissä oloissa kuin Daphnis ja Khloë.\nSilloin Ranskassa asuva rikas täti vaatii Virginiaa luokseen antaakseen\nhänelle säätynsä mukaisen kasvatuksen. Luonnonlapsena Virginia\nkuitenkin osoittautuu sopimattomaksi sivistyneisiin oloihin ja\nlähetetään takaisin. Saaren läheisyydessä laiva tekee haaksirikon ja\nVirginia hukkuu Paulin ponnisteluista huolimatta. Molemmat äidit ja\nPaul kuolevat surusta.\n\nKirjailija tahtoo tällä pateettisella tarinalla osoittaa, kuten hän\nalkulauseessaan sanookin, että onnemme edellytyksenä on luonnon\nmukainen, hyveellinen elämä. Paul ja Virginia on asetettu kasvamaan\nkultaisena aikakautena, jota ei sivistys ollut vielä turmellut. Heidän\nsiveellisyytensä takuuna on juuri se, etteivät he tiedä mitään\n\"moraalista\" eivätkä \"tieteestä\". Tämä naivi, tunteellinen ja usein\nhymyilyttävä filosofia johti kirjailijan perusteelliseen luonnon\ntarkkaamiseen ja kuvaamiseen. Luonto ei ole hänelle kuten Rousseaulle\nvain aina saapuvilla oleva myötämielinen ystävä: se on myös\nolevaisuuden koristeellinen, persoonallinen aines, jolla on oma herkkä\nmusiikkinsa. Kirjailija kuvaa metsän värisoinnut, sen salaperäisen\nsuhinan, kun tuuli kohisuttaa sitä, ja sen tunteita herättävän voiman.\nSade ja raunioiden synnyttämä tunnelma aiheuttavat sielussamme herkkää\nalakuloisuutta jokseenkin samoin kuin lukiessamme Ossiania. Kirjailija\nvaikutti aikaansa ja tekee sitä vieläkin erikoisesti siksi,\nettä hän saattoi oman kokemuksen perusteella \"maalailla\" outoa,\ntroopillista luontoa, joka samoin kuin Crusoen kuvaukset elävöityy\nmielikuvituksessamme loistaviksi, reheviksi, melkein satumaisiksi\nmuodoiksi.\n\nKaikella tällä Saint-Pierre viljeli rousseaulaisen luonnontunteen\nhienostuneeksi värien, äänien ja tuoksujen nautinnoksi. Näiltä puolilta\n-- maalauksellisuudelta, vieläpä filosofialtaankin -- Chateaubriand oli\nBernardin de Saint-Pierren oppilas. Hänelle on paljon velkaa myös\nLamartine, vieläpä Tegnér, jonka Frithiof ja Ingeborg ovat idyllisten\nkasvuvuosiensa aikana Paulin ja Virginian toisintoja. Näiden tarina\nkäännettiin pian monille kielille [suomeksi N. Hauvonen 1874] ja\nhoukutteli tunteellisuudellaan kyyneleitä tuhansista silmistä.\n\nJos kuvittelemme pikareskiromaanin luoduksi uudelleen tämän ajan\nranskalaisen omista elämänvaiheista, täytetyksi yhteiskunnallisilla\nkuvauksilla, mielipiteillä, vieläpä uudistusehdotuksillakin sekä\nrealistisesti, usein aivan naturalistisesti kerrotuilla seikkailuilla\nja lemmentapahtumilla, niin saamme suunnilleen oikeaan osuvan\nkäsityksen _Nicolas Edme Restif de la Bretonne_ (1734-1806) nimisen\nkirjailijan tuotannosta. Tämä on harvinaisen laaja -- parisataa sidettä\n-- emmekä voi osoittaa sille tässä muuta huomiota kuin sen, että\nmyönnämme hänen olleen ensimmäinen, vieläpä räikeydestään huolimatta\nansiokas ranskalainen realisti jokseenkin nykyaikaisessa mielessä.\nZolan aikana huomio kohdistui hänen tuotantoonsa, jolla on ollut\nRanskan kirjallisuuden vaiheissa melkoinen, joskin \"maanalainen\"\nmerkitys.\n\nEnsimmäinen Englannin yhteiskunnallisen romaanin kirjoittajista,\njonka tuotanto herätti yleisempää huomiota, oli _Thomas Holcroft_\n(1745-1809), vallankumouksellinen Rousseaun aatteiden kannattaja. Hän\nkuului filosofi _William Godwinin_ (1756-1836) piiriin. Tämä oli pappi,\nrousseaulainen filosofi ja kirjailija, jonka yhteiskunnallisilla\ntutkielmilla ja romaaneilla tuli olemaan merkitystä 1800-luvun\nalkukymmenien radikaalien, mm. Shelleyn, kehitykseen. Hänen puolisonsa\n_Mary Wollstonecraft_ (1759-1797) oli Euroopan ensimmäinen\nnaisasianainen. Vuosisadan viimeisellä ja seuraavan ensimmäisellä\nvuosikymmenellä Englannissa usein käsiteltiin yhteiskunnallisia\nkysymyksiä romaanien muodossa; sellaisia kirjailijoita olivat\n_Robert Page, Charlotte Smith ja Elizabeth Inchbald_. Heidän\nvastustushenkisyytensä perustui sekä teollisuuden että Ranskan\nvallankumouksen liikkeelle panemaan yhteiskunnalliseen omaantuntoon.\nBulwer-Lyttonin ja Dickensin humanitäärinen romaani ulottaa juurensa\nnäihin teoksiin.\n\nMielikuvituksen ja harrastuksen kohdistuminen keskiaikaan sai kuvaavan\nilmaisun ns. kauhuromantiikassa, jonka perustaja on _Horace Walpole_\n(1717-1797), kuuluisan ministerin Robert Walpolen poika, Grayn ystävä,\nkirjailija, goottilaisen menneisyyden ihailija, joka muutti kuten\ntiedämme huvilansa, Strawberry Hillin, keskiaikaiseksi linnaksi,\nmaankuuluksi nähtävyydeksi. 1764 hän julkaisi pienen romaanin nimeltä\nOtranton linna (The Castle of Otranto), jonka tapahtuma-aika ja\nnäyttämö on keskiaikainen ja jossa henkilöt toimivat rinnan\nyliluonnollisten ilmiöiden kanssa. Sattuvasti Walpole tuli, etupäässä\nShakespearen mukaan, valinneeksi siihen henkilönsä: tyrannin\n(keskiaikainen parooni ynnä Hamletin luonnepiirteitä), nuoren sankarin\n(saturomantiikan kadoksissa ollut kuninkaanpoika, joka tunnetaan\nsyntymämerkistä), sorretun puolison ja ahdistetun neidon (Richardson),\nja haamun. Tämä pieni kirja avasi tien ns. kauhuromantiikalle, joka\nanasti vuosisadan loppuajaksi uomaansa 1760-luvulla syntyneen\nesiromanttisen harrastuksen, ja joka kapaloissa tuuditteli myöhemmän\nsuurromantiikan aihemaailmaa. Huomattavimmat Walpolen seuraajista\nolivat Mrs. _Ann Radcliffe_ (1764-1823), lukuisien, koko Euroopassa\nkuuluisiksi tulleiden romaanien (tunnetuimmat Udolphon mysteeriot --\nThe Mysteries of Udolpho, 1794, ja Italialainen -- The Italian, 1797)\nkirjoittaja, jolla on suuri ansio sittemmin Byronin mukaan\n\"byronilaiseksi\" sanotun sankarityypin kehittämisessä; _Matthew Gregory\nLewis_ (1775-1818), Scottin ja Byronin ystävä, rikas neekeriorjien\nomistaja, Suomeenkin levinneen kauhuballaadin Uljas Alonzo (Alonzo the\nBrave, 1795) ja Ambrosius eli munkki (Ambrosio or the Monk, 1795)\nnimisen kauhuromaanin kuulu sepittäjä, ja _Charles Robert Maturin_\n(1782-1824), suggestiivisen kauhun jo uudenaikainen viljelijä (tärkein\nteos Melmoth Vaeltaja -- Melmoth the Wanderer, 1820).\n\nRanskassa tämä laji esiintyi paria vuosikymmentä myöhemmin, vaikka\nvallankumouksen teatteri kyllä viljeli kauhuromanttisia aineksia.\n\nPaitsi Petis de la Croix'ta ja Gallandia (s. 152) on itämaisten\nkertomusten kääntäjänä ja sepittäjänä vielä mainittava kreivi _Claude\nde Caylus_ (1692-1765). Itämaiset aiheet -- Tataarilais- ja\nKiinalaistarinat esimerkiksi -- tulivat 1700-luvulla muotiin, antaen\nlibertiiniselle kaunokirjallisuudelle hyviä aseita ja naamiaispukuja\nsen omien tarkoituksien ja kaksimielisyyksien esittämiseen. Kuuluisa\ntällainen kirjailija oli _Crébillon_ nuorempi (1707-1777), Tanzai ja\nNeadarné (1734) ym. itämaisasuisten mutta todellisuudessa oman ajan\nhenkilöitä kuvaavien irstaiden romaanien sepittäjä. Voltairehan käytti\nmielellään itämaista naamiota. Linja johtaa _Jacques Cazotteen_\n(1720-1792), jonka romaani Lemmekäs paholainen (Le Diable amoureux,\n1772) on ymmärrettävä itämaisen vaikutuksen alaisena syntyneeksi\nsatukertomukseksi.\n\nEnglannissa itämaisuus alkoi silloin, kun Tuhatyksi yötä käännettiin\n(1704-1712). Sitten seurasi pitkä sarja kaikenlaisia itämaisia\n\"tarinoita\", kunnes 1787 ilmestyi _William Beckfordin_ (1760-1844)\n\"arabialainen tarina\" Vathek, jolla on merkitystä kauhuromantiikan\nhistoriassa. Oltuaan näet aluksi libertiinien ja filosofien naamiona\nitämaisuus muuttui romantikkojen mielikuvituksessa heille edulliseksi\nsuggestiiviseksi aineistoksi. Sekä romaanin että runouden, varsinkin\nepiikan alalla tieteen ja satukirjallisuuden kautta herännyt ja\nkehittynyt itämainen väri-ilo saavutti Englannissa huomattavan\nmerkityksen, kuten myöhemmin tulemme toteamaan.\n\n\n11\n\nPuhuessamme viimeksi Saksan romaanista (IIT, s. 534) mainitsimme sen\njäljitellessään ranskalaista barokkiromaania saavuttaneen\nvarhaisromantiikan historiallissävyisen \"kaupusteluromaanin\" asteen.\nTämä rehoitti runsaslukuisena ja muodosti kansanomaisen pohjan, josta\ntaidekirjallisuus saattoi myöhemmin joskus ottaa aiheita. Defoen\nvaikutuksesta olemme puhuneet. Gottschedin työ ranskalais-klassillisen\nsuunnan puolesta vaikutti terveellisesti, mikäli oli kysymys\npalaamisesta barokin ja toisen schlesialaisen koulun turmeltuneelta\nasteelta järkevälle, raittiille kannalle. Toisaalta kirjallisuuteen\nvaikuttivat uudistavasti myös porvarilliset siveys-, koti-, tunne- ja\nmuut terveet arkielämän arvot, joita Richardsonin tuotanto julisti.\nPamela käännettiin saksaksi jo 1742. Huomiota ansaitsee saksilainen\n_Christian Fürchtegott Gellert_ (1715-1769), jonka hengistynyttä\nulkomuotoa ja suurta vaikutusta kuulijoihinsa -- hän luennoitsi\nfilosofiaa Leipzigin yliopistossa -- Goethe ylisti (Tarua ja totta,\nVII), ja joka oli Fredrik Suuren lausunnon mukaan \"järkevin kaikista\nSaksan oppineista\". Lafontainen Saduissa ja kertomuksissa (Fabeln und\nErzählungen, 1746-1748), jotka ovat runomuotoisia, on terävää,\nveitikkamaista, mutta ei ilkeää eikä katkeraa satiiria; ne ovat tämän\naikakauden arvotuotteita. Hänen romaaninsa Ruotsalaisen kreivitär von\nG**:n elämänvaiheet (Das Leben der schwedischen Gräfin von G**, 1746)\non kirjoitettu lähinnä Pamelan vaikutuksesta, jäljittelemällä toisin\npaikoin sen kirjemuotoakin, mutta sisältää silti barokin perinteeseen\nkuuluvia seikkailuja, rikoksia ja kauhuja. Sydämen hyvyys ja\ntunteellisuus kelpaavat jo siinä kaikkien hyveiden lähteeksi ja\npaheiden anteeksipyynnöksi, antaen saksalaiselle romaanille\nkyynelehtivän, liikatunteellisen sävyn, josta sen sittemmin oli vaikea\nirtautua. Richardsonin ohella Saksassa luettiin mielellään Fieldingiä,\nSmollettia, Sterneä ja Goldsmithiä, joiden teoksia Lessingin ystävä\nJohann Bode käänsi vv. 1768-1788; pian niitä myös jäljitettiin.\n\nTämän porvarillisesti tunteellisen romaaniharrastelun taustalla on\nsaksalainen pietismi. Tämän piiristä nousee _Christoph Martin Wieland_\n(1733-1813), schwabilainen papinpoika Oberholzheimista, franckelaisen\nluostarin kasvatti.\n\nPietistisen tunteellisuuden vastapainoksi Wieland luki jo 15-vuotiaana\nranskalaisia valistuskirjailijoita, mieltyen heidän aatteisiinsa niin,\nettä ennenpitkää tunnustautui deistis-libertiinisen maailmankatsomuksen\nkannattajaksi. Tästä syntyneen spinozalais-leibniziläisen runollisen\ninnostuksen tuloksena oli sarja opettavaisia, filosofisia, moralisoivia\nrunoelmia, joihin ei ole syytä pysähtyä. Päästyään Bodmerin suojatiksi\nja muutettuaan 1752 Zürichiin hänen luokseen sekä koettuaan\nrakkaudessaan vastoinkäymisen hän eläytyi uudelleen varhaisimpaan\nihastukseensa, Klopstockin tunteellisuuteen ja hartauteen, mielessä\nkunnianhimoinen haave päästä hänen maineensa tasalle, ja sepitti\n1753-1757, jolloin asui Bernissä, kolme kristillistä, mystillistä\nrunoelmaa. Tämän jälkeen hän palasi Shaftesburyn helleenisesti\nkauniiseen ja ensyklopedistien järkeisfilosofiaan, mikä näkyy hänen\nnäihin vuosiin (1758-1760) kuuluvista tuotteistaan parista tragediasta,\neepillisestä katkelmasta ja moralisoivasta kaksinpuhelusta.\nMuutettuaan 1760 Biberachiin, jossa oli saanut viran ja jonka\nläheisyydessä olevassa Warthausenin linnassa voi mielinmäärin lukea\nranskalais-englantilaista valistuskirjallisuutta, hän lopullisesti\nvakaantui valistusaatteiden kannalle. Hän asui Biberachissa yhdeksän\nvuotta, aloitti siellä romaanituotantonsa ja tuli tunnetuksi\nlibertiinisissä ylimys- ja porvaripiireissä. 1765 hän meni\navioliittoon. 1769 hän muutti Erfurtiin filosofian professoriksi, asuen\nsiellä siihen saakka, kunnes Saksin-Weimarin herttuatar Anna Amalia\nkutsui hänet 1772 poikiensa kasvattajaksi. Hän kuoli Weimarissa.\n\nHänen ensimmäinen romaaninsa oli Don Sylvio von Rosalva eli kuinka\nluonto voitti haaveilun (-- der Sieg der Natur über die Schwärmerei,\n1764). Don Quijoten tavoin Don Sylviokin on hassahtanut: hän uskoo\nhengettäriin, kunnes kerran, hänen ajaessaan sinistä perhosta,\nmaallinen \"hengetär\" parantaa hänet. Tarkoituksena pitäisi olleen\nKlopstockin koulun liian \"seraafimaisen\" runouden ivaaminen, mutta sitä\ntuskin voi huomata, kerronnan pirteys kun jo sellaisenaan viehättää.\nToiset kohdat ovat rivoja.\n\nSuurempaa huomiota kuin tämä herätti Agathonin historia (Geschichte des\nAgathon, 1766). Merirosvot ryöstävät Agathonin ja myyvät hänet Smyrnaan\nsofisti Hippiaalle. Epikurolaisena tämä koettaa saada nuoren, kauniin,\nplatonilaisen orjansa vakuutetuksi hänen ihanteidensa mitättömyydestä\nja käyttää keinona viisaan Danaen suloja. Pilkattuna ja häpeissään\nAgathon pakenee ja koettaa sovittaa ihanteitansa Syrakusassa,\nDionysioksen hovissa, valtion elämään. Hänet kuitenkin vangitaan ja hän\noppii vapauttajaltaan, Archytas-vanhukselta, miten pää ja sydän on\npidettävä sopusoinnussa. Taustalla on siis hellenistinen romaani ja\ntarkoituksena kuvata, miten elämä itse pakotti liian ihanteellisen\nWielandin ottamaan huomioon todellisuuden armottomat opetukset.\nSellaisena siitä tuli lukemattomien omaelämäkerrallisten romaanien, mm.\nWilhelm Meisterin, perusmalli.\n\nWielandin erikoisuus romaanikirjailijana ilmenee jo tästä: hän on\niloluontoinen satiirikko, joka kertoo mielellään, käyttää kernaasti\nfilosofista sävyä ja kätkee kärkensä etupäässä antiikista saatujen\nnaamioiden peittoon. Ihmisen henkisen ja aistillisen elämän\nrinnakkaisuus on herättänyt hänen huomiotansa. Libertiininä hän usein\nhorjahti rivouteen.\n\nNuorena hän ihaili englantilaisia kirjailijoita, tunteellisena\nkautenaan erittäinkin Richardsonia, Youngia ja Sterneä. Tämä kiintymys\noli pysyväistä ja tuotti Saksan kirjallisuudelle arvokkaan lahjan\nsilloin, kun hän käänsi Shakespearen teokset (1762-1766). Sitä ennen\noli saksaksi julkaistu vain aleksandriinein käännetty Caesar (1741).\n\nSaksan romaaneista puhuttaessa rohkenemme lopuksi mainita erään\nteoksen, joka on kirjallinen sekä kuuluisuus että vähäpätöisyys:\nMünchhausenin kertomukset. Sen syntyhistoria on erikoinen. Eräs\ngöttingeniläinen parooni _Hieronymus von Münchhausen_ (1720-1797) oli\nollut Venäjän palveluksessa ja taistellut mm. turkkilaisia vastaan.\nViettäessään vanhuudenpäiviään Bodenwerderin maatilalla Hannoverissa\nhän huvitti seurapiiriänsä ja ällistytti sen tyhmyreitä kertomalla mitä\nuskomattomimpia seikkailuja, joiden sankarina muka oli ollut. Oppinut\n_Rudolf Erich Raspe_ (1737-1794), Percyn ballaadien tutkija ja Ossianin\nsaksantaja, joka kuului paroonin seurapiiriin, sepitti myöhemmin,\nasuessaan köyhänä Lontoossa, hänen jutuistaan kirjasen, joka ilmestyi\n1785 nimellä Parooni Münchhausenin seikkailut (Adventures of Baron\nMünchausen). Seuraavissa painoksissa aineisto yhä laajeni. Viidennen\nenglantilaisen painoksen mukaan jutut julkaisi (1786) saksaksi\n_Gottfried August Bürger_. Tarpeetonta on mainita, että kysymyksessä on\nkeskiaikaisten kaskujen (Schwänke, II, s. 363) myöhäisilmiö.\n\n\n\n\nII. DRAAMA.\n\n\n\n1. TRAGEDIA.\n\n\n1\n\nOlemme todenneet, että Comédie Françaisen perustamisvuosi 1680 ilmaisi\nRanskan suuren tragedian vaipumiskohtaa; samoin olemme päässeet\nselville siitä, ettei Stuartien sankarillinen murhenäytelmä edustanut\nylevää, puhdasta tragediaa, vaan oli barokin loiston ja\nvoimadramatiikan turmelema. Mainitsemalla Addisonin Caton (1713)\nmuistamme näytelmän, joka on lajinsa viimeisiä Englannissa -- Thomson,\nYoung ja Johnson ovat myös piirtäneet 1700-luvun vaipuvan sankarillisen\nmurhenäytelmän historiaan \"eskonpuumerkkinsä\". Catossa ei ole luonteita\neikä toimintaa, ja sen menestys johtui siitä, että whigit luulivat sen\ntahtovan taistella Englannin perustuslaillisen vapauden puolesta\nvallasta syöstyä Stuartia vastaan, jota pidettiin rajattoman\nitsevaltiuden edustajana; kun toryt taas olivat luulevinaan sen\nkohdistetuksi whigien suurta miestä, Marlborough'ta vastaan, jonka\nCaesar-unelmia se muka tahtoi vastustaa, oli seurauksena, että molemmat\npuolueet kilpailivat osoittaessaan näytelmälle suosiotaan.\n\nRanskan tragedia palautui Racinen jälkeen barokkitragedioiden asteelle,\nsillä kirjailijaa, joka olisi ymmärtänyt Racinen sielullisen toiminnan\nja jännityksen hienoutta, ei esiintynyt. Kuuluisin ennen Voltairea\ntoiminut uuden barokkidraaman kirjoittaja oli _Prosper Jolyot\nCrébillon_ (1674-1762), jonka kerrotaan sanoneen: \"Corneille on\nvallannut taivaan, Racine maan, minulle ei ole jäänyt muuta kuin\nhelvetti, jonne olen heittäytynyt pää edellä\". Hän teki erikoisalakseen\nkauhun ja sepitti tragedioihinsa toiminnan, jonka tuli saattaa\n\"katsojat kauhun avulla säälin valtaan, mutta niin, ettei heidän\nhienotunteisuuttaan eikä hyvää oloaan loukattu\". Idomeneuksessa (1705)\nisä surmaa poikansa; Atreuksessa ja Thyesteessä (1707) isä juo poikansa\nverta; Elektrassa (1709) poika murhaa äitinsä; ja Rhadamistes ja\nZénobin-nimisessä näytelmässä (1711), joka oli hänen varsinainen\nmenestyskappaleensa, isä surmaa poikansa ja itsensä. Hänen viimeisten\nnäytelmiensä Catilinan (1742) ja Triumviraatin (1754) menestys johtui\nsiitä, että välttämättä tahdottiin löytää kilpailija Voltairelle.\n\nKatsojan hyvää oloa Crébillon pyrki säästämään käyttämällä mm. sitä\nkeinoa, etteivät kauhutekojen suorittajat tienneet, mitä todella\ntekivät. Niinpä Pharasmane ja Arsame, jotka rakastavat Zénobieta, eivät\ntiedä tämän olevan edellisen tytär -- ja jälkimmäisen sisarpuoli;\nZénobie rakastaa Arsamea luullen olevansa leski; Pharasmane ei tiedä\nsurmatessaan Rhadamisten tämän olevan hänen oma poikansa. Tällaisesta\nkauhu lieventyy, mutta sääli kasvaa, mikä olikin tarkoitus, sillä jo\nCrébillonin näytelmissä voi havaita pyrkimystä vuosisadan myöhempään\nherkkyyteen. Muuten ne muistuttavat Corneillen vanhuuden heikoista\nbarokkitragedioista.\n\nEnnen mainitsemamme uusien kirjailijain puolustaja ja esteetikko,\nFontenellen ystävä ja hieno kynäniekka _de La Motte_ saavutti 1723\nsuuren yleisömenestyksen Inès de Castro-tragediallaan, jonka aiheena\noleva tarina sisältyy Camõensin runoelmaan. Rakenne on selvä ja\nloogillinen, luonteet uskottavia, joskin ehkä liian jaloja, ja\nliikuttavat ainekset inhimillisiä ja tosia.\n\n_Voltaire_ oli aina vakuutettu ranskalais-klassillisen tragedian\netevämmyydestä, verrattiinpa sitä vaikka helleenien saavutuksiin. Hän\nkunnioitti mm. sen muotoa koskevia perinteitä kuten jo tiedämme hänen\nväittelystään La Mottea vastaan (s. 304), ja sai aikaan sen, että se\npysyi edelleenkin runomittaisena. Samoin hän puolusti kolmen yksyyden\nnoudattamista. Uskottomuus Corneillea ja Racinea kohtaan olisikin ollut\nhänen puoleltaan kiittämättömyyttä, sillä hänen näytelmissään on\nrunsaasti muistoja heidän runoudestaan. Corneillen mukaan hän esim.\nmutkallistutti Oedipen aiheen antamalla Philoctèten ja Jocasten\nrakastua toisiinsa. Mérope on samassa tilanteessa kuin Andromaque:\nhänen pitää mennä vallananastajan Polyphonten avioksi, jos tahtoo\npelastaa poikansa Egisthen. Solmu aukeaa siten, että Egisthe surmaa\nPolyphonten ja saa haltuunsa isänsä valtakunnan. Äidin ja pojan\nensimmäinen kohtaus, jossa he keskustelevat tuntematta toisiaan --\nEgisthe näet on kasvatettu muualla --, on mukailtu Athalien ja Joaksen\nvastaavasta tapaamisesta.\n\nTämä klassillisten perinteiden kunnioittaminen ei kuitenkaan estänyt\nVoltairea kuten tiedämme kiinnostumasta Shakespeareen, jopa\nlainailemasta häneltä aiheita ja säkeistöjäkin. Caesarin kuolema,\nPelastettu Rooma eli Catilina ja Zaïre ovat velkaa Shakespearelle,\nvarsinkin viimeksimainittu, joka on syntynyt Othellon vaikutuksen\nalaisena. Luopumatta klassillisuudesta Voltaire oppi Shakespearelta\nlaajentamaan aihealuettaan, niin että rohkeni käsitellä ei vain\narabialaisia (Mahomet), kiinalaisia (Kiinan orpo) ja amerikkalaisia\n(Alzire), mikä tosin ei ollut uutuus, koska barokin tragedia oli kyllä\nollut aihevalinnassaan yhtä ennakkoluuloton, vaan myös -- mikä todella\noli uutta -- Ranskan historiaa (Zaïre, Adélaïde du Guesclin, Tancrède).\nTämän hän nimenomaan ilmoitti Zaïren omistuskirjoituksessa, arvellen\ntäten löytäneensä Ranskassa toistaiseksi tuntemattoman murhenäytelmien\nlähteen, josta voisi olla hyötyä. Shakespearen vaikutuksesta hän myös\nkuten aikaisemmin olemme maininneet kehitti toiminnan vilkkaammaksi\nkuin klassillisessa draamassa oli ollut, ja antoi lavastukselle ja\nkoristeille suuremman merkityksen varsinkin sen jälkeen, kun kreivi de\nLauraguais 1759 karkoitti näyttämöltä ylimyskatsojat. Forum täynnä\nkansaa (Caesarin kuolema); Rooman senaatin täysistunto (Pelastettu\nRooma); Hamletin haamusta periytynyt toisinto (Eriphyle); kahden\nritarin taisteluhaaste (Tancrède); kaukaa kuuluva tykinlaukaus\n(Adélaïde) -- sellaiset kohtaukset olivat uutta Ranskan draamassa.\n\nMutta vaikka Voltaire olikin Corneillen ja Racinen suoranainen ja\nShakespearen puolinainen oppilas, hänellä oli silti omintakeisuutta.\nHän tunsi teatterin ja oli perillä sen mahdollisuuksista. Haluten\n\"liikuttaa katsojia ja saada heidät kyynelehtimään\" hän turvautui\nintohimojen, rakkauden ja mustasukkaisuuden (Zaïre ja Alzire), ja\näidinrakkauden (Mérope) kuvaamiseen, tiivistäen niiden nousukohdat\npateettisiksi tilanteiksi. Näitä hän loi myös ulkonaisin juonikeinoin:\nMéropen poika Egisthe saapuu Polyphonten määräyksestä surmaamaan\nentisen kuninkaan poikia, jolloin Mérope uhkaa häntä tikarilla\ntietämättä Egisthen olevan hänen oma poikansa; Orosmane luulee Zaïren\npettäneen hänet ja surmaa hänet; poika surmaa isänsä (Mahomet). Vahinko\nvain, etteivät nämä teot ole tuloksia henkilöiden todellisesta\nluonteesta ja heidän elämänsä uskottavista käänteistä. Luodessaan\nhenkilöitään Voltaire näet ohjaili heitä aina itse, sallimatta heidän\nmilloinkaan toimia oman luonteensa mukaisesti; usein hän käytti heitä\näänitorvinaan kiivaillessaan pappeja tai itsevaltiutta vastaan tai\nsaarnatessaan suvaitsevaisuutta. Lopuksi hän alkoi pitää draamaa ja\nteatteria apukeinoina, joiden aikaansaamalla liikutuksella saattoi\ntukea ja levittää aatteitaan. Hän uskoi jokaisen tulevan vakuutetuksi\nfanatismin tuhoisuudesta, kun hänelle esitettiin näyttämöltä, miten\nMuhammed surmautti Zopiren, jonka murhaaja liian myöhään tuntee\nisäksensä. Hänen viimeiset tragediansa (Tulenpalvojat, Olympie,\nMinoksen lait) ovatkin vain filosofisia esityksiä, joiden tarkoituksena\non lain kunnioituksen, ihmisrakkauden, humaanisuuden ja\nsuvaitsevaisuuden teroittaminen.\n\nHuolimatta upeudestaan ja suurista sanoistaan Ranskan tragedia muuttui\nsisäisesti yhä tyhjemmäksi ja heikommaksi. Muuten ei voinut käydäkään:\nvalistuksen ajan sydämessä ei ollut sitä aatteiden syvyyttä eikä\nomantunnon herkkyyttä, sitä tuomiollekäynnin tuntoa, joka on suuren\ntragedian edellytys. Se innostus, jota _Pierre Laurent de Belloy_\n(1727-1775) onnistui herättämään kansallishenkisillä tragedioillaan --\nCalais'n piiritys (Siège de Calais, 1765) ja Gaston ja Bayard (1771) --\nhaihtui pian, myös siksi, että nämä näytelmät ovat isänmaallisuudestaan\nja romanttisesta rojalismistaan huolimatta heikosti rakennettuja,\ntaiteellisesti vähäpätöisiä. Viimeksimainitun draaman henkilöt ovat\nRanskan historian suosituimpia sankarihahmoja -- Bayard nimenomaan\n\"ritari peloton ja nuhteeton\" --, mutta mitään romanttista elpymistä ei\nRanskassa tämän näytelmän johdosta tapahtunut. Se osoittaa ranskalaisen\npsyken erilaisuutta saksalaiseen verrattuna, joka parin vuoden kuluttua\nantautui romantiikalle Goethen Götz von Berlichingenin lumoamana.\n\nTämä jo Voltairen yrittämä \"kansallinen tragedia\" jäi siis heikoksi\nilmiöksi. Samoin kuin Englannissa Horace Walpolen Salaperäinen äiti --\nThe Mysterious Mother (1768) oli viitannut kauhuromanttisen aineiston\nkäyttökelpoisuuteen draaman alalla, mistä tietenkin Shakespearen eräät\nnäytelmät olivat hyvänä esimerkkinä, Ranskassakin vuosisadan\njälkipuoliskolla huomio kääntyi mainittuun suuntaan. Sainte-Palayen (s.\n322) ja Shakespearen herättämänä _Baculard d'Arnaud_ (1718-1808) luuli\nFayel-näytelmällään luoneensa uutuuden, vaikka tosiasiassa käsittelikin\nvanhan Atreus-tarinan keskiaikaisessa ympäristössä Crébillonin\nkauhutyyliin. Muitakin keskiaikais-asuisia kauhunäytelmiä sepitettiin.\nSekä Englannissa että Ranskassa tämä ala hiljalleen kasvoi, kunnes\nvaltasi vuosisadan vaihteessa näyttämön kauhuromanttisena melodraamana.\n\n\n2\n\nSaksalainen teatteri oli Gottschedin ryhtyessä uudistustyöhönsä syvässä\nalennustilassa: \"Pelkkiä mahtipontisia, harlekiinitempuilla höystettyjä\njuoni- ja loistonäytelmiä (Haupt- und Staatsaktionen), keinotekoisia\nromaanikepposia ja lemmenharhoja, rahvaanomaisia irvikuvia ja\nrivouksia\", hän itse kertoo Kuolevan Caton esipuheessa. Seurueet olivat\nkierteleviä, näyttämöt tilapäisiä. Kun näyttelijä Neuber ja hänen\npuolisonsa asettuivat 1727 seurueineen Leipzigiin ja saivat \"Saksin\nhovinäyttelijäin\" arvon, alkoi heidän ja Gottschedin välillä\nteatteritaiteen kohottamista tarkoittava yhteistyö, jota kesti\n1740:een saakka, varsinaisena taiteellisena sieluna rouva Neuber (\"Die\nNeuberin\"). Oid, Iphigenie, Berenice ym. ranskalais-klassillisia\nsuurdraamoja käännettiin ja esitettiin hyvällä menestyksellä; kaikkiaan\n27 tällaista säännöllistä, puhdasta näytelmää, käännöksiä ja mukaelmia,\nmm. Gottschedin Kuoleva Cato, jonka hän oli sepittänyt Addisonin\nnäytelmästä, liitettiin teatterin ohjelmistoon. \"Haupt- und\nStaatsaktionit\" saatiinkin hävitetyiksi ja rahvaan rakastama Hanswurst\nkarkoitetuksi. Neuberin seurueen muutto 1740 Pietariin oli Gottschedin\npyrkimyksille kova isku, mutta hän koetti lievittää sitä perustamalla\nnäytelmäsarjan nimeltä Saksan näyttämö (Die deutsche Schaubühne, 1740).\nSitä ilmestyi viisi nidettä, yhteensä 37 näytelmää, toiset käännöksiä\nja mukaelmia, toiset omintakeisia yrityksiä. Siitä huolimatta, että\nkokoelma edusti ranskalais-klassillista eikä kansallista draamaa, sillä\nkuitenkin on merkityksensä Saksan näytelmärunouden historiassa.\nJulkaistiinhan siinä mm. Schlegelin Hermann (1743), muodoltaan tosin\nranskalainen, mutta aihevalinnaltaan tulevaan kansalliseen draamaan\nviittaava teos. Kun Neuberin seurue palasi Pietarista 1741, Gottsched\njoutui sen kanssa erimielisyyteen ja vähitellen yhä kasvavan\nkansallisen vastarinnan vuoksi syrjäytetyksi, niinkuin aikaisemmin\nolemme kertoneet.\n\nKlopstockin vaateliaan yrityksen luoda saksalaisille kansallinen ja\nraamatullinen draama niinkuin hän jo arveli lahjoittaneensa heille\nraamatullisen eepoksen, sivuutamme epäonnistuneena. Kauhuromantiikan,\njoka oli rehoittanut saksalaisissa barokki- ja historiallissävyisissä\nromaaneissa, ja sen keskeisimmän näyttämön, vankiholvin, toi draamaan\nschleswigilainen _Heinrich Wilhelm von Gerstenberg_ (1737-1823)\nUgolino-tragediallaan (1767), joka perustuu Danten tunnettuun\nkertomukseen. Viittaamme sen johdosta vastaavaan englantilaiseen ja\nranskalaiseen ilmiöön.\n\nSeurattuamme näin saksalais-kansallisen draaman syntyhistoriaa saavumme\nvihdoinkin sen ensimmäiseen suurnimeen, Lessingiin. Hänen esteettisen\nkirjailijatoimintansa olemme jo käsitelleet; nyt esittelemme hänen\nelämänvaiheensa, työnsä draaman uudistajana yleensä ja tragediansa.\n\n_Gotthold Ephraim Lessing_ (1729-1781) syntyi Saksissa, Kamenzissa,\npapin poikana, vanhimpana kahdestatoista lapsesta. Koulussa hän osoitti\nniin suurta tietojen omistamiskykyä, että rehtori sanoi häntä \"orhiksi,\njoka tarvitsi kaksinkertaiset rehuannokset\". Tultuaan 1746 Leipzigin\nyliopistoon hän opiskeli, vaikka olikin kirjoittautunut teologiksi,\nkieliä, filosofiaa ja matematiikkaa, harrasti kirjallisuutta ja oli\nGottschedin vastustajaksi muuttuneen Friederike Karoline Neuberin\njohtaman teatterin kantavieras. Hankkiakseen siellä käynteihin\ntarpeelliset varat hän käänsi ranskalaisia huvinäytelmiä ja kirjoitti\nyhden omintakeisen, Nuoren oppineen (Der junge Gelehrte), jonka oli\naloittanut jo koulussa ja joka esitettiin 1748. Isä ei hyväksynyt hänen\nharrastuksiaan ja kutsui hänet kotiin, sallien hänen palata yliopistoon\nvain sillä ehdolla, että hän alkaisi lukea lääketiedettä. Kun Neuberin\nseurue hajosi 1748 eikä Lessing voinut maksaa takuita, joihin oli\nmuutamien näyttelijäin puolesta mennyt, hän pakeni Berliniin, jossa\nhänen serkkunsa Christoph Mylius toimi sanomalehtimiehenä.\nTäällä hän elätti itseään käännöstöillä (Rollinin Historia) ja\nkirjoittamalla sanomalehtiin, mistä toiminta Vossische Zeitungin\nkirjallisuusarvostelijana ansaitsee muistamista; näytelmät Naisten\nvihaaja (Der Misogyn), Vapaa-ajattelija (Der Freigeist) ja Juutalaiset\n(Die Juden), joiden sepittämisessä Myliuksella oli osuutensa, syntyivät\nmyös näinä vuosina. Opiskeltuaan 1752 Wittenbergissä Lessing jatkoi\nkriitikontyötänsä, luki englantia ja italiaa, ja julkaisi kootut\nKirjoituksensa (Schriften, 1753-1755), joihin mm. sisältyi 1755\nsepitetty porvarillinen murhenäytelmä Miss Saara Sampson. Tämä draaman\nhistoriasta käänteentekeväksi tunnettu näytelmä esitettiin ensimmäisen\nkerran Frankfurt a. O:ssa 1755. Lessingin berliniläiseen ystäväpiiriin\nkuuluivat mm. Moses Mendelssohn, C. F. Nicolai ja Ewald von Kleist,\njonka Kevättä hän ihaili ja jonka 1759 tapahtunut kuolema tuotti\nhänelle suurta surua.\n\nOleskeltuaan lokakuusta 1755 Leipzigissä ja käytyään epäonnistuneella\nteatterikiertueella, jonka 1756 puhjennut seitsenvuotinen sota\nkeskeytti ja jonka johdosta hän joutui pitkälliseen oikeudenkäyntiin,\nLessing asettui 1756 jälleen Berliniin, jossa suoritetusta ahkerasta ja\nmonipuolisesta kirjallisesta työstä mainittakoon Uusinta kirjallisuutta\nkoskevat kirjeet (Briefe, die neueste Literatur betreffend, 1759-1765),\nmurhenäytelmä Philotas (1759) ja Satuja (1759). Viimeksimainitun\nyhteydessä hän julkaisi tutkielman vertauskuvallisen sadun (faabelin)\nluonteesta. 1760 Lessing muutti Breslauhun, erään kenraalin\nsihteeriksi, asuen siellä 1765:een saakka. Nämä vuodet kuluivat\nseuraelämään, syvällisiin varhaiskristillisyyttä ja Spinozan filosofiaa\nkoskeviin tutkimuksiin, esteettiseen ajatteluun, jonka tulokset\nilmenivät Laokoon-tutkimuksessa, ja Minna von Barnhelmin hahmotteluun.\nSaamatta Berlinistä vakinaista tointa -- Fredrik II vihasi häntä sen\njohdosta, että hän oli tehnyt Voltairen naurunalaiseksi sepittämällä\ntämän ja juutalaisen Hirschelin välisestä oikeusjutusta epigrammin,\njossa sanoi Voltairen voittaneen jutun siksi, että oli suurempi lurjus\nkuin vastustajansa -- Lessing muutti 1767 Hampuriin, jonne\noli kutsuttu perustamaan kansallista teatteria ja jossa liittyi Boden\n\"salonkiin\". Parantaakseen toimeentuloaan hän perusti kirjapainon.\nMutta sekä teatteri että kirjapaino täytyi pian kannattamattomina\nsulkea ja Lessingin harteille jäi raskas velkataakka. Hänen\nteatterimiestoiminnastaan oli kuitenkin huomattava tulos:\narvostelusarja Hampurilaista näytelmätaidetta (Hamburgische\nDramaturgie, 1767-1768), josta pian enemmän.\n\n1770 Lessing nimitettiin Wolfenbüttelin kirjastonhoitajaksi, jona toimi\nkuolemaansa saakka. Hän teki matkan Italiaan 1775 ja meni 1776\navioliittoon rouva Eva Königin kanssa, mutta jäi leskeksi jo 1778.\nHänen näinä vuosina syntyneistä kirjallisista tuotteistaan ovat\nhuomattavimpia murhenäytelmä Emilia Galotti (1772), aatenäytelmä Nathan\nViisas (N. der Weise, 1779), moniosainen sarja Lisiä historiaan ja\nkirjallisuuteen (Zur Geschichte und Literatur, 1773-1781), johon mm.\nsisältyvät ennen mainitut (s. 262) Wolfenbüttelin sirpaleet, ja\nIhmissuvun kasvatus (Die Erziehung des Menschengeschlechts, 1780).\n\nHampurilaisessa näytelmätaiteessa Lessing pyrki osoittamaan, miten\nSaksan kansallinen draama oli luotava. Asia oli kipeä, sillä niistä 75\nnäytelmästä, jotka hän käsitteli, oli 52 suoranaisia käännöksiä ja\nloput mukaelmia ranskalaisista draamoista. Raivatakseen sijaa\nkansallisille tarkoitusperilleen hän tahtoi ensin kukistaa\nranskalaisuuden hegemonian ja osoitti sitä varten, että ranskalainen\nklassillisuus oli käsittänyt väärin Aristoteleen ohjeet. Kolmesta\nyksyydestä, joita ranskalaisuus piti niin tärkeinä ja vaati tarkasti\nnoudatettaviksi, Aristoteles ei ollut pitänyt välttämättömänä\nmuuta kuin toiminnan keskeytymättömyyttä; aikaa ja paikkaa koskeva\nyksyys riippui siitä, miten toiminta järjestyi. Riistämällä\nnäin ranskalaisuudelta pois sen erehtymättömänä pidetyn\nklassillisuusperustan Lessing saattoi sen arvovallan romahtamaan.\nVäitteidensä tueksi hän viittasi Shakespeareen, jota suositti\nsaksalais-kansallisen draaman malliksi, kuitenkaan unohtamatta\nAristoteleen ohjeita. Draaman oleellisin ja tärkein puoli oli hänen\nkäsityksensä mukaan toiminta, jonka rakentamisessa oli noudatettava\njärjellisyyden, todennäköisyyden ja sisäisen, loogillisen\nvälttämättömyyden vaatimuksia, niin että teot olivat henkilöiden\nluonteen ja pyrkimysten ilmauksia, eivätkä kirjailijan ulkoapäin\ntahallisesti järjestämiä. Tragedian piti olla Aristoteleen määritelmän\nmukainen (I, s. 281). Historiaa draamakirjailija sai tulkita ja\nkäytellä vapaasti.\n\nPuhuessaan yksityisistä näytelmistä Lessing joutui näiden periaatteiden\nmukaan kiittämään Calais'n piirityksen sepittäjää De Belloyta, koska\ntämä oli onnistunut virittämään kansallista ja rojalistista innostusta;\nsaksalaisenkin draaman näet tuli olla isänmaallinen. Mutta Voltairella\nei ollut mitään sellaisia ominaisuuksia, joiden alleviivaamisella olisi\nvoinut innostaa saksalaisia kansalliseen omintakeisuuteen; päinvastoin\njuuri hän oli ranskalaisen suunnan vahva linna, joka oli kukistettava\nhinnalla millä hyvänsä. Jos Ferneyn herra olisi ymmärtänyt saksaa, hän\nolisi varmaan kiemurrellut Lessingin arvostelun iskuista sekä niiden\nosuvaisuuden että sen vuoksi, että Berlinissä-olonsa ajalta tiesi\nniiden antajan vertaisekseen älyniekaksi. Nykyajankin kirjailijalla --\nsanoi Lessing -- on oikeus käyttää haamua, jos hän vain on niin etevä\nrunoilija, että kykenee herättämään katsojassa tarpeellisen uskon;\nherra Voltairella ei ole tällaista oikeutta, sillä hänellä ei ole\nasiaan tarpeellista kykyä: Semiramiin Ninus ei ole haamu, vaan\nsellaiseksi puettu näyttelijä, joka on asetettu esiintymään kirkkaalla\npäivällä, vastoin kaikkia haamuperinteitä. On sanottu rakkauden\nsanelleen Voltairelle Zaïren; oikeammin sen on tehnyt kohteliaisuus\nnaisia kohtaan, galanteria. Ainoa näytelmä, jota rakkaus on ollut\ntekemässä, on Romeo ja Julia. Herra Voltaire tuntee hyvin rakkauden\nkansliakielen, mutta kanslistithan ovat harvoin selvillä hallituksen\nsalaisuuksista. Lessing teki vielä rohkeampiakin hyökkäyksiä kuin nämä\n-- arvosteli itse Corneillea. Nero rakastaa yksinkertaisuutta,\nkeskinkertaisuus mutkallisuutta -- sen väitteen perusteet ovat helposti\nlöydettävissä Corneillen myöhemmistä tragedioista. Vertaamalla\nCorneillen käsityksiä kolmen yksyyden laista Aristoteleen todellisiin\ntarkoituksiin Lessing juuri päätyikin siihen alussa mainitsemaamme\ntulokseen, että ranskalainen klassillisuus oli käsittänyt asian väärin.\n\nOn muistettava, että hyökkäilyssään Corneillea ja Voltairea vastaan\nLeasingilla oli koko ajan mielessään ja maalitaulunaan ranskalaisuus\nsellaisena kuin sitä edustivat nämä nimet ja Gottsched eli siis barokin\nturmelemassa muodossa. Racinen klassillisuuteen, sielun ylevään ja\nkoruttomaan tragediaan, hänen nuolensa ei osu eikä hän liene sitä\nhalunnutkaan, koska mainitsee Racinen vain harvoin. Tosiasia on, että\njos joku kirjailija olisi kyennyt toteuttamaan Lessingin tragedialle\nasettamat toivomukset, hänestä olisi tullut saksalainen Racine, ehkä\nvapaampi ulkonaisen rakenteen puolesta, mutta sielun toiminnan kannalta\nyhtä ylevä ja tosi. Sillä Lessing ei ollut vallankumouksellinen\nromantikko, vaan valistusfilosofi ja syvällisesti antiikkiin perehtynyt\nklassikko, joka Aristoteleen Poetiikka kädessä halusi luoda kansallisen\nklassillisen draaman. Hampurilaista näytelmätaidetta on kirjallisuuden\nhistorian huomattavimpia, nerokkaimpia kriitillisiä teoksia, ei vain\nsen klassillisuuden harhailmiöitä vastaan suunnatun kärjen, vaan\nenemmänkin sen kansallisia ja muuten oikeita esteettisiä arvoja\noivaltavan, perustellun ja selkeästi ja terävästi ilmaistun vakaumuksen\nvuoksi.\n\n\n3\n\nSamoin kuin Diderot, Lessing oli vaatimaton, kun hänen omat\nkaunokirjalliset tuotteensa olivat kysymyksessä; Hampurilaisen\nnäytelmätaiteen lopussa hän sanoi: \"En ole näyttelijä enkä runoilija\".\nGoethe huomautti tämän johdosta myöhemmin: \"Lessing tahtoi torjua\nitseltään neron arvonimen, mutta hänen kestävä vaikutuksensa todistaa\nhäntä vastaan\".\n\nJo nuorena hän yritteli tragediaa, osoittaen alusta saakka kapinallista\nmieltä ranskalaisuuden sääntöjä vastaan. Yksinäytöksinen Philotas\n(1759) kuvaa seitsenvuotisen sodan herättämää innostusta: vihollisen\nvangiksi joutunut kuninkaanpoika Philotas surmaa itsensä, koska luulee\nsiten hyödyttävänsä isänmaatansa. Jo näihin aikoihin hänen huomionsa\noli kiintynyt vanhaan kertomukseen Appius Claudiuksesta, Virginiasta ja\ntämän isästä sekä siitä sepitettyihin näytelmiin, esim. espanjalaisen\nAugustino de Montiano y Luyandon (1697-1764) Virginiaan ja Ataulfoon\n(1750), jota erikoisesti kiitteli, mutta Emilia Galotti, joka\nkäsittelee aihetta uuden ajan asussa, valmistui vasta 1772. Silloinhan\nhänen käsityksensä draamasta olivat selvät ja julkiset -- on kiintoisaa\nnähdä, miten hän itse noudatti niitä. Siveellisen ja kunnollisen\nupseerin Odoardo Galottin tytär Emilia, kreivi Appianin morsian, saapuu\nhääpäivänsä aamuna äitinsä luo ilmoittaen hätääntyneenä hallitsevan\nruhtinaan, prinssi Guastallan, tunnustaneen hänelle kirkossa\nrakkautensa. Äidin neuvosta hän kuitenkin salaa asian isältään ja\nsulhaseltaan. Kamariherransa ja pahanhenkensä Marinellin yllyttämänä\nprinssi sitten antaa palkkamurhaajien pysähdyttää kirkkoon matkalla\nolevan morsiusparin vaunut, surmata sulhasen ja viedä Emilian\nlinnaansa. Prinssi lupaa muka antaa tutkia asian, mutta kieltäytyy\nMarinellin neuvosta, kun Emilian vanhemmat saapuvat noutamaan\ntytärtään, luovuttamasta tätä heille, koska murhan on voinut tehdä\nkilpakosija ja Emilialla saattaa olla osuutensa asiaan. Saatuaan\nprinssin hylätyltä rakastajattarelta, Orsinalta, tietää, mistä on\nkysymys, isä pyytää tavata tytärtään, mihin prinssi nyt suostuu.\nKuultuaan isältään totuuden ja ymmärrettyään hänen aikovan surmata\nprinssin Emilia sanoo: \"Taivaan tähden ei, isä! Tämä elämä on ainoa,\nminkä paheelliset omistavat. Anna tikari minulle!\" Hän aikoo surmata\nitsensä, mutta isä tempaa aseen pois. Viitaten Virginian tarinaan\nEmilia silloin sanoo: \"Muinoin oli isä, joka pelastaakseen tyttärensä\npisti tikarin hänen sydämeensä ja lahjoitti hänelle siten toisen kerran\nelämän. Mutta sellaiset teot kuuluvat muinaisuuteen. Sellaisia isiä ei\nole enää\". Silloin isä surmaa hänet, mutta katuu heti tekoansa.\nPrinssin samalla tullessa saapuville hän viskaa tikarin tämän eteen ja\nilmoittaa menevänsä oikeuden, so. prinssin itsensä tuomittavaksi.\nPrinssi ottaa tikarin ja -- lausuu kovia sanoja Marinellille, riistäen\nhäneltä kamariherran arvon ja ajaen hänet pois. Emilia haluaa kuolla ei\nvain sen vuoksi, mitä on tapahtunut ja että prinssi uhkaa hänen\nsiveyttänsä ja kunniaansa, vaan myös siksi, että pelkää joutuvansa\nprinssin lumouksen alaiseksi: \"Suonissani virtaa, isä, nuorta, lämmintä\nverta. Minunkin tunteeni ovat tunteita. En vastaa mistään\".\n\nVakavia huomautuksia voidaan tehdä. Virginian isä olisi tietysti\nsurmannut Appiuksen mieluummin kuin tyttärensä, jos vain olisi päässyt\nhänen kimppuunsa, mutta kun liktorit estivät sen, hänelle ei jäänyt\nmuuta keinoa tyttärensä kunnian suojelemiseksi. Niinhän Odoardokin\naikoi tehdä ja hänelle se olisi hyvin onnistunut, sillä hän oli kaksi\nkertaa prinssin kanssa kahden, mutta luopui aikeestaan sen Emilian\nlausuman syyn johdosta, että \"tämä elämä on ainoa, minkä paheelliset\nomistavat\". Mitä Emilia tarkoitti? Sitäkö, että paheellisia odottava\nhelvetti on niin julma rangaistus, ettei heitä tule syöstä sinne ennen\naikaansa, vaikka olisivat tehneet kuinka kauhean rikoksen? Vai sitäkö,\nettä elämä on riittävä rangaistus omantunnon vainoamalle paheelliselle?\nTai ehkä sitä, ettei rikosta saa rangaista kuolemalla? Miten hyvänsä,\nEmilian syy on eriskummallinen ja hämärä, joka tapauksessa riittämätön\nmuuttamaan isän päätöstä. Tosiasiassa tässä paljastuu rakenteen vika,\njoka oli syntynyt siksi, että oli poikettu vanhan kertomuksen\nkehyksistä: Odoardo olisi ollut estettävä pääsemästä prinssin puheille.\nToinen arveluttava heikkous on Emilian vihjaus siihen, ettei hän luota\nsiveelliseen järkkymättömyyteensä. Lessing vaati draaman toiminnalta\njärkevää loogillisuutta, mutta ei huomannut, että morsian, joka\nmuutamien tuntien kuluttua siitä, kun sulho oli murhattu hänen\nrinnallaan, pelkää joutuvansa murhaajan lumoihin, on luonnottomuus,\nmahdollinen korkeintaan myöhemmän ajan voimaromanttisissa,\nriitasointuisissa kauhudraamoissa. Chimène, jota moitittiin siitä, että\nhän saattoi antaa kätensä isänsä surmaajalle samana vuorokautena, kun\nteko oli tapahtunut, oli sentään rakastanut häntä jo aikaisemmin.\nKolmanneksi on sanottava, että luonteet ovat heikkoja, sangen vähän\npuoleensa vetäviä, eivät juuri ylentäviä. Emilian ja Odoardon tunnemme\njo; edellistä muuten näemme vain alussa ja lopussa, vaikka hän onkin\npäähenkilö, mikä on ikävää, sillä olemmehan tulleet katsomaan juuri\nhäntä. Prinssi on luonteeton elostelija, joka syyttää kaikesta\nMarinellia; mieleen jää epäilys, että tämä ennenpitkää saa arvonsa ja\nasemansa takaisin. Hän on muuten Iagon lattea jäljennös, vain\nhalpamainen, vailla esikuvansa rajattoman, järjettömän pahuuden\nvaikuttavaisuutta. Toiminnan ja ajan yksyyttä on tarkasti noudatettu.\n\nSe, että näytelmä teki aikalaisiin syvän vaikutuksen, onkin selitettävä\njohtuneeksi poliittisista eikä esteettisistä syistä: ymmärrettiin, että\nse, mikä tässä oli sijoitettu italialaiseen pikkuvaltioon, oli ollut\ntai saattoi olla milloin hyvänsä päivän tapahtuma Saksassa. Myös oltiin\nkaiken pitkällisen, sankarillisen draamadeklamoinnin jälkeen herkkiä\noivaltamaan, että tässä oli kysymyksessä todellinen, joskin ulkonainen\ntoiminta, ja vain sen eteenpäin viemiseksi tarpeelliset vuorosanat.\nLuultiin, että Shakespeare oli saavutettu.\n\nSaksalaisten deistien tavoin (s. 262) Lessing koetti aluksi saattaa\ndeismiä ja kristinuskoa sopusointuun, mutta onnistumatta tässä jäi,\nkuten näyttää, Spinozan kannalle eli käsittämään Raamatun historian\nvalossa, panemaan painoa ulkonaisista, menoista riippumattomalle\nsisäiselle hurskauselämälle, ja ymmärtämään ihmisen arvoitusta hänelle\nkuuluvan jumalallisen siveyskutsumuksen valossa. Oikeaoppiset pitivät\nhäntä vapaa-ajattelijana, nämä taas oikeaoppisena, hänen olematta\nkumpaakaan. Ihmissuvun kasvatuksessa hän sanoi juutalaisuutta\nlapsuutemme ja kristinuskoa nuoruutemme ajaksi; edellinen pani\npääpainon, kuten lapsia kasvatettaessa tulee, käytökseen, palkintoihin\nja rangaistuksiin, jälkimmäinen vaatii jo enemmän: sydämen puhtautta.\nKolmas, miehuuskausi, ei ole vielä saapunut: silloin järjen ja\nymmärryksen selkeys yhtyy sydämen puhtauteen, ja me jaksamme vihdoinkin\nrakastaa hyvettä sen itsensä takia. Lessing uskoi vahvasti tämän\ntäydellisyyden aikakauden tuloon.\n\nJulkaistuaan Reimaruksen kirjoituksia Lessing joutui väittelyyn hyvää\ntarkoittavaa mutta rajoittuneesti ajattelevaa pastori Goezeä vastaan,\npuolustaen vanhaa protestanttista tutkimuksen ja ajattelun vapautta.\nKun tämä polemiikki herttuan mahtikäskyllä lopetettiin, Lessing koetti\nilmaista aatteitaan muuta tietä, ja siten syntyi Nathan Viisas\n[suomentanut J. Siljo].\n\nSe on aatedraama eikä tragedia, kuvaava valistuksen\nsuvaitsevaisuusfilosofialle. Siinä kosketeltu aatepiiri kuvastuu jo\nhänen nuoruusnäytelmistään, esim. Juutalaisista (Die Juden 1749), jossa\nhän asettaa vastakkain jalon juutalaisen ja samanlaisen kristityn,\nmutta antaa viimeksimainitun juutalaisia kohtaan tuntemien\nennakkoluulojen olla voimakkaampia kuin heidän välilleen syntynyt\nystävyys.\n\nAiheen Lessing sai Decameronen ensimmäisen päivän kolmannesta\nkertomuksesta, jossa kerrotaan vertaus kolmesta sormuksesta; Boccaccio\noli ottanut tarinan Busone da Gubbion romaanista Seikkaileva\nsisilialainen (L'avventuroso Siciliano), johon se taas oli periytynyt\nkeskiaikaisista lähteistä, mahdollisesti uushebrealaisen filosofian\npiiristä (II, s. 147-148). Kiristääkseen juutalaiselta rahaa sulttaani\nasettaa hänelle viekkaan kysymyksen, mikä kolmesta uskonnosta on paras;\nvastaukseksi kerrotulla vertauskuvalla kirjailija tahtoo kuvata\njuutalaisen nokkeluutta, jolla hän selviää asetetusta ansasta.\nAbelardin kolminpuhelu uskonnoista, Fontenelle Kertomus Borneon\nsaarelta ja Swiftin Tarina tynnyristä kuuluvat kaikk tämän sadun\nperheeseen. Voltairen Zaïre kuuluu siihen myös, ja on vielä sikäli\nerikoinen, että suvaitsevaisuuden edustajana siinä on muhamettilainen;\nkun näin on myös Lessingin draamassa ja siinä Recha ja temppeliherra\ntodetaan lopuksi sisareksi ja veljeksi niinkuin Nerestan ja Zaïre\nVoltairen näytelmässä, on Lessing ilmeisesti jonkin verran velkaa\nvihaamalleen ranskalaiselle.\n\nTullessaan kotiin Jerusalemiin liikematkalta rikas juutalainen Nathan\nsaa kuulla vastaansa rientäneeltä kristityltä palvelijattareltaan\nDajalta, että hänen kotinsa on palanut ja että tuntematon nuori\ntemppeliritari oli viime hetkessä pelastanut hänen ottotyttärensä\nRechan. Kun temppeliherraa ei ollut sittemmin tavattu, Recha oli\nalkanut uskoa pelastajansa olleen enkeli. Todellisuudessa hän oli\nvanki, jonka sulttaani Saladin oli armahtanut sillä perusteella, että\nhän oli sulttaanin kadonneen veljen, Assadin, näköinen. Hän oli\npysytellyt poissa Rechan näkyviltä, koska oli tuntenut voivansa\nrakastua tähän. Tavattuaan hänet Nathan voittaa hänen\nvastenmielisyytensä juutalaisia kohtaan huomauttamalla, että ihminen on\nenemmän kuin kansallisuus, jota ei kukaan saa itse valita. Sitten\nrahapulaan joutunut Saladin haettaa Nathanin luokseen ja kysyy tältä\nheti, kieltäen aikoneensa keskustella rahasta tai udella uutisia\nvihollisen liikkeistä, \"mi usko, laki on valaissut sua enin?\"\nOivaltaen, ettei\n\n                          päinsä sentään\n    käy aivan pähkäjuutalainen olla,\n    vähemmin vielä kieltää juutalaisuus --\n    hän multa kysyis vain: kai muslemi,\n    jos juutalainen ei? --\n\nNathan huomaa, että sadut ovat hyviä muillekin kuin lapsille, ja kertoo\nsulttaanille tarinan kolmesta sormuksesta.\n\nMuinoin eli itämailla mies, jolla oli sellainen ihmeellinen sormus,\nettä jos vain kantajansa uskoi sen salamahtiin, hänen osanaan oli\nJumalan ja ihmisten suosio. Hän antoi sen perinnöksi rakkaimmalle\npojalleen ja määräsi, että sen oli kuljettava näin eteenpäin polvesta\npolveen, joten ruhtinaaksi tulisi sormuksen valtuudella aina rakkain.\nVihdoin sormus periytyi isälle, jolla oli kolme poikaa, kaikki hänelle\nyhtä rakkaita. Hän teetti nyt ihmesormuksesta kaksi niin tarkkaa\njäljennöstä, ettei itsekään voinut eroittaa, mikä oli alkuperäinen, ja\nantoi tuntiessaan kuoleman lähestyvän kullekin pojalleen siunauksensa\nja sormuksen. Hänen kuoltuaan jokainen esitti sormuksensa alkuperäisenä\nja vaati ruhtinaan asemaa, mutta mikä niistä oli oikea ja alkuperäinen,\nsitä ei voitu saada selville. Tuomari, johon oli vedottu, määräsi, että\nkoska oikea sormus tuottaa kantajalleen Jumalan ja ihmisten suosion,\nsaajista kukin pyrkiköön osoittamaan, kenen kohdalle siunausta enimmän\nkarttuu. Tuhansien vuosien kuluttua tultakoon uudelleen tuomioistuimen\neteen.\n\nSaladinista ja Nathanista tulee ystävät. Temppeliritari pyytää\nNathanilta Rechan kättä, mutta salaisten aavistusten vuoksi, joihin on\njo aikaisemmin vihjailtu, Nathan epäröi. Daja kertoo temppeliritarille,\nettei Recha olekaan Nathanin oikea tytär, vaan kristittyjen vanhempain\nkastettu lapsi, jonka Nathan on ottanut omakseen ja kasvattanut\njuutalaisuuteen. Tiedustellessaan -- nimiä mainitsematta --\npatriarkalta, miten Nathanin menettelyä olisi arvosteltava, ritari saa\nkuulla, että hänet on poltettava roviolla siinäkin tapauksessa, että\nhän olisi ottanut lapsen hoivaansa armeliaisuudesta: lapsenhan olisi\nnäet ollut parempi kuolla kurjuuteen kuin pelastua sillä tavalla\nikiturmiokseen. Patriarkka lähettää Bonafides-munkin urkkimaan, ketä\njuutalaista ritari oli mahdollisesti tarkoittanut, ja nyt käy selville,\nettä tämä sama munkki oli sotilaana ollessaan tuonut lapsen Nathanille\nja että Recha oli ritari Wolf von Filneckin tytär. Nathan oli silloin\nottanut hänet vastaan Jumalan korvauksena siitä, että kristityt olivat\nsurmanneet hänen kaikki lapsensa. Ritari Filneckin muistiinpanoista,\njotka ovat munkin hallussa, käy sitten selville, että hän oli Saladinin\nveli Assad ja että temppeliritari oli hänen poikansa.\n\nHenkilöt jakautuvat kahteen ryhmään, joista toinen (Nathan, Recha ja\nSaladin) edustaa vapaamielistä, humaanista uskontokäsitystä, toinen\n(Daja, patriarkka ja osittain temppeliritari ja munkki) kirkon opin\nmukaista, fanaattista dogmikristillisyyttä. Nathan, jossa on piirteitä\nBoccaccion eräässä toisessa novellissa esiintyvästä samannimisestä\nhenkilöstä, mutta joka on perusolemukseltaan Moses Mendelssohnin kuva,\non oikeamielinen, hurskas, sopusointuisen inhimillisen viisauden ja\nkorkean humaanisuuden edustaja, joka on kohonnut ahtaiden\ntunnustususkontojen ja kansallisuusrajojen yläpuolelle kirkkaaseen\njärkkymättömään rauhaan ja sielun suuruuteen. Recha edustaa tätä samaa,\nmutta itsetiedottomasti, naivisti; sielunsa synnynnäisen jalouden\njohdosta hän on Lessingin sanojen mukaan \"viaton neito, joka ei\ntunnusta ilmoitettua uskontoa, mutta on täynnä hyvyyttä ja\njumalanpelkoa\". Saladin asettaa aina ihmisen ylimmäksi, rakastaen siltä\nperusteelta lähtien juutalaista yhtä mielellään kuin kristittyä.\n\"Paksu, punainen, ystävällinen\" patriarkka edustaa paavillista\nhierarkkiaa ja fanatismia; Daja ei voi olla tuntematta nöyryytystä sen\njohdosta, että hänen, kristityn, täytyy palvella juutalaista;\ntemppeliritari on jaloudestaan huolimatta kristittyjen ennakkoluulojen\nvallassa; munkin rehellinen sydän ja kristillinen rakkaudenkäsky\ntuottavat hänelle tunnontuskia hänen juostessaan patriarkan likaisilla\nasioilla. Sivuhenkilöissä, esim. shakkipeliin kiintyneessä dervishi\nAl-Hafissa, on huumoria. Epäilemättä virallinen kristinusko joutuu\nesittämään huonointa, ahdasmielisintä osaa, mikä johtui näytelmän\npoleemisesta tarkoituksesta ja siitä, että Nathan ja Saladin olivat\ndeistejä, Lessingille mieluisimman ajattelutavan edustajia. Tasapaino\nolisi vaatinut, että myös kristitty deisti olisi saanut puheenvuoron.\nNäiltä puolilta Nathan Viisas on tyypillinen valistuksen vuosisadan\ndraama.\n\nNäytelmän rakenne on heikko -- jo perusajatus ihmisten veljeydestä on\nepädraamallinen eikä suo tilaisuutta toiminnan kuvaamiseen ja\ntapahtumien johtelemiseen henkilöiden sielunrakenteen pohjalta,\nniinkuin Lessingin oman opetuksen mukaan olisi tullut tehdä. Lopussa\ntapahtuvat \"paljastukset\" ovat vanhaa barokkiromantiikkaa.\nTemppeliherran rakkaus Rechaa kohtaan on sangen kesyä.\n\n\n4\n\nItalian tragediasepot jatkoivat 1600-luvulla sitä uraa, jonka\nkauhunäytelmäin luojat olivat aloittaneet edellisellä vuosisadalla\n(III, s. 363-364). Pyrkimyksenä oli mm. vapautuminen kuorosta, joka yhä\npysytteli sen yhteydessä. Mutta vaikka tällaisiakin tragedioja\nkirjoitettiin, yleisö vain kylmeni koko tälle draaman alalle, niin että\nse oli 1600-luvun lopussa kuolemaisillaan. Silloin Roomassa 1690\nperustettu Arcadia-niminen akatemia, joka tahtoi hylätä marinismin\nepäterveet liioittelut ja palata nimensä mukaiseen luonnolliseen\nkoruttomuuteen, onnistui tällä aatteellaan elvyttämään taiteen\nnäivettyvän hengen. Veronalainen _Francesco Scipione Maffei_\n(1675-1755) kirjoitti -- mallinaan Racine -- äidinrakkautta ihannoivan\nMerope-tragedian (painettu 1713), joka saavutti suuren menestyksen ja\njonka Voltaire mukaili, koettaen kuitenkin salata esikuvaansa. Maffein\njälkeen kokeiltiin Crébillonin kaltaisella kauhutragedialla, kunnes\n_Vittorio Alfieri_ (1749-1803) kohotti Italian murhenäytelmän\nkorkeimmalle tasolle, minkä se milloinkaan on saavuttanut.\n\nKreivi Vittorio Alfieri oli piemontilainen, syntynyt Astin kaupungissa.\nJäi varhain orvoksi isästään, sai pintapuolisen ja hajanaisen koulu- ja\nyliopistokasvatuksen, jonka päämaalina oli lakimiehen ura, lueskeli\nranskalaista kirjallisuutta, pääsi 14-vuotiaana suuren perityn\nomaisuuden haltijaksi, ja harrasti intohimoisesti ratsastusta ja\nhevosia. 17-vuotiaana hän läksi matkoille, muuttui Parisissa ollessaan\nranskalaisten vihamieheksi, rakastui Hollannissa avioliitossa olevaan\nnaiseen, ja palasi syvän alakuloisuuden vallassa kotiin. Pian hän\nkuitenkin läksi levottomuutensa ajamana uusille matkoille -- Wieniin,\nBerliniin, Tanskaan ja Ruotsiin, nauttien viimeksimainitun maan\nasuntojen puhtaudesta ja talvipukuisista metsistä, joiden synkkä\nmajesteettisuus viihdytti hänen mieltänsä. Hän kertoo huvitelleensa\nsiellä mäenlaskulla. Tultuaan jäätyneen meren yli Suomeen hän matkusti\nPietariin. Venäläiset hänestä olivat eurooppalaisiksi naamioituja\nbarbaareja, kansa, joka apinoi ranskalaisia. Haluamatta tulla\nesitetyksi Katariinalle, \"filosofi-Klytaimnestralle\", ja välittämättä\nmennä Moskovaan hän matkusti Saksan ja Hollannin kautta Englantiin,\njossa rakastui avioliitossa olevaan naiseen aiheuttaen kaksintaistelun\nja eron. Kieltäytyi Parisissa tutustumasta Rousseauhon, tuli Espanjaan,\nharhaili Aragonan autiomailla ja saapui Madridiin ja Lissaboniin, jossa\napotti Caluso luki hänelle Guidin runon Onnelle (III, s. 155).\nCalusosta tuli hänen elinaikainen ystävänsä. Hän ymmärsi nyt onnen\netsinnän toivottomuuden, palasi kotiin 1772 ja lopetti täten\nnuoruutensa hurjan harhailukauden. Sen kuluessa hän kuitenkin oli\noppinut tuntemaan ihmisiä ja yhteiskuntia, ja vakaantunut\nihanteellisessa vapaudenrakkaudessaan, josta nyt oli tuleva hänen\nelämänsä ylin johtotähti. Lisäksi hän oli perehtynyt Euroopan\nparhaaseen draamaan sen päänäyttämöiden esityksistä.\n\nRakastuttuaan Torinossa naiseen, joka oli yhtä arvoton kuin hänen\nintohimonsa aikaisemmatkin kohteet, hän tuli kirjoittaneeksi\n(ranskaksi) draamallisen kuvauksen Antoniuksen kiintymyksestä\nKleopatraan. Laajennettuna ja täydennettynä se -- Kleopatra --\nesitettiin Torinossa 1775 ja sai hyvän menestyksen. Alfieri huomasi\nlöytäneensä oikean uransa ja sen puhelavan, jolta hän saattoi parhaiten\njulistaa vallankumouksellisia vapausaatteitaan, ja omistautui nyt\npalavalla innolla tähän kutsumukseensa. Hän tahtoi unohtaa ranskan,\njoka oli oikeastaan hänen äidinkielensä, ja oppia perinpohjin italian,\nja muutti sitä varten Toscanaan. Firenzessä hän tutustui Luisa\nStolbergiin, Albanyn kreivittäreen, vanhan ja rappiolle joutuneen\nCharles Edward Stuartin, aikoinaan romanttisesti ihaillun Englannin\nkruunun tavoittelijan, nuoreen ja kauniiseen puolisoon. Tästä tuli\nmolempien elämänkiintymys. Paavi antoi kreivittärelle luvan asua\nerillään puolisostaan. Alfieri ja kreivitär Albany asuivat sittemmin\nElsassissa ja Parisissa, josta vallankumous karkoitti heidät Firenzeen.\nTäällä Alfieri eli kymmenen loppuvuottansa, jotka olivat hänen elämänsä\nonnellisimmat. Vaikkakin kuninkaiden vihaaja, hän vihasi myös\nrahvaanvaltaa sydämensä pohjasta, suostumatta liittymään\nvallankumouksellisiin. Elämänkokemukset ja runous pehmensivät hänen\njyrkkyyttänsä, niin että hänen hienot gentlemanniominaisuutensa\npääsivät vanhemmiten paremmin näkyville, tehden hänestä jalon\npersoonallisuuden. Häntä voisi sanoa Byronin vanhemmaksi veljeksi.\n\nAlfieri sepitti vv. 1775-1789, jolloin hänen näytelmänsä painettiin\nParisissa, 19 tragediaa ja lisäksi useita komedioja, oman elämäkerran\nja lyriikkaa. Huomattavimmat tragediat ovat Filippo, joka käsittelee\nsamaa aihetta kuin Schillerin Don Carlos, Antigone, Virginia, Oreste,\nBruto (primo ja secundo) ja Saul.\n\nTaiteellisen hengennousun hetkinä Alfieri näki tragediansa keskusjuonen\nkuin salaman valossa, hahmotteli siitä nopeasti suorasanaisen\nluonnoksen ja jätti tämän hautumaan. Vasta myöhemmin hän kirjoitti sen\nuudelleen, nyt silosäkeiksi, harkiten ja viimeistellen. Hänen\ntragediansa ovat siis ylevän, haltioituneen näkemyksen tuotteita, ja\nilmaisevat tämän myös erikoisominaisuuksillaan. Siitä johtuu niiden\nsisäinen, ikäänkuin kerralla nähty, keskeytymätön yhtenäisyys, johon\npaikan ja ajan yksyys kuuluu itsestään selvänä asiana; siitä kaikkien\nvähemmän tärkeiden osien tai pääjuoneen kuulumattomien tilanteiden\nvälttäminen ja henkilöiden luvun rajoittaminen. Luonteet ilmaisevat\nerikoisuutensa kiihkeissä keskusteluissa tai lyhyissä yksinpuheluissa.\nToiminta johtuu intohimoista, ei milloinkaan sattumasta tai\nsallimuksesta. Kaikissa on pääaiheena taistelu vapauden ja tyranniuden\nvälillä, vapaushurmio, joka kamppailee loppuun saakka joko voittaakseen\ntai kukistuakseen. Sankarilla on suuren ihanne- ja voimaihmisen\nominaisuudet, ylinnä tulisuus ja rohkeus, mutta nämä myös usein\nsaattavat hänet turmioon. Tyranni on viekas, kyynillinen, synkkä.\nSankarityyppinsä Alfieri hahmotteli Plutarkhoksen, tyranninsa\nMachiavellin ja Tacituksen mukaan. Rakkaudella on syrjäinen asema,\nmutta sitä on kuitenkin. Tragedioillaan hän tahtoi herättää\nkansalaisissaan sankaruuden ja ylevyyden palvontamieltä, pitäen sitä\nainoana keinona, jolla Italian kansa saataisiin puhdistumaan ja\nuudistumaan siveellisesti. Niinpä hän itse on näytelmiensä salainen\npäähenkilö, jonka aatteita ja intohimoja ne saarnaavat, tarkoituksena\nkatsomon herkkien tunteiden järkyttäminen, tunkeutuminen ei vain sen\nkorvien kuuloon vaan myös sielun syvyyksiin, ajatuksien herättäminen\neikä huvittaminen. Säkeet ovat tämän johdosta sangen vähän lyyrillisiä,\nmutta usein syvästi sopusointuisia, jopa yleviä. Saul, jota\nyksimielisesti pidetään Alfierin parhaana tragediana, kuvaa Israelin\nmuinaisen kuninkaan varjossa ei vain tyrannia vaan runoilijaa itseään,\nhänen hurmionsa ja masennuksensa hetkiä, hänen raivoansa ja\nepätoivoansa. Ensimmäisen kerran tällöin esiintyi suuressa\ntaideteoksessa oman itsetuntonsa ja uhmailunsa uhri: romanttinen\nihminen. Saulin säkeisiin on Raamatusta antautunut Alfierille vierasta\nlyyrillistä herkkyyttä.\n\nEspanjassa ei Moreton (III, s. 397) jälkeen esiintynyt koko\n1700-luvulla ainoatakaan draamakirjailijaa, jolla olisi ollut\nyleisempää merkitystä.\n\n\n\n2. KOMEDIA, PORVARILLINEN MURHENÄYTELMÄ. VALLANKUMOUSKOMEDIA.\n\n\n1\n\nMolièren varsinainen perillinen oli _Jean François Regnard_\n(1655-1709), rikkaan parisilaisen porvarin poika, laajalti Välimeren ja\npohjoismaissa, mm. Lapissa matkustellut ja seikkaillut henkilö.\nAsetuttuaan 1683 lopullisesti Parisiin hän omistautui epikurolaisen\nelämän viettoon ja huvinäytelmäin kirjoittamiseen, tunnustautuen\nRabelais'n oppilaaksi. Hänen lukuisista komedioistaan ovat\nhuomattavimmat Pelaaja (Le Joueur, 1696), Rakkauden hullutuksia (Les\nFolies amoureuses, 1704) ja Yleisperïllinen (Le Légataire universel,\n1708). Regnard on käsitettävä tyyppien kuvaajaksi, johon Molièren\nlisäksi on erikoisesti vaikuttanut La Bruyère. Molière tutki ja valaisi\nhenkilöitänsä sielullisesti, hahmotellen heidät niin, että he jäävät\nmieleen paitsi vallitsevan ominaisuutensa edustajina myös yksilöinä.\nRegnardin henkilöt sen sijaan ovat vain erikoisuutensa ohjaamia.\nMolière on lisäksi ankara tapaintuomari; tätä \"vikaa\" ei Regnardissa\nole ollenkaan -- hän haluaa vain nauraa. Hänen henkilönsä menettelevät\nhäikäilemättä ominaisuuksiensa mukaan; neidot ovat kiemailevia ja\nhäpeämättömiä, nuoret miehet valmiita mihin kepposiin hyvänsä. Molièren\nkeveämmän tyylin vaikutus tuntuu usein.\n\nValère on hullaantunut peliin, mikä ei estä häntä rakastamasta\nkihlattuaan Angéliqueä, jonka kuitenkin unohtaa silloin, kun pelin onni\nhymyilee, ja muistaa vasta tappioiden hetkellä. Hän on luvannut\nmorsiamelleen useita kertoja lopettaa pelaamisen, mutta rikkonut\nlupauksensa. Angélique olisi taipuvainen antamaan hänen heikkoutensa\nvielä kerran anteeksi, ellei huomaisi Valèren hankkineen rahaa sillä\njalokivin koristetulla muotokuvalla, jonka oli hänelle lahjoittanut.\nSilloin välit auttamattomasti katkeavat. Valère hakee lohdutusta\npelipöydän äärestä.\n\nRakkauden hullutuksia kuvaa kepposia, joita Agathe, nuori tyttö, tekee\nholhoojalleen, mm. pukeutuen soittajaksi, käräjäpukariksi ja ilkeäksi\nakaksi. Lopuksi hän karkaa rakastajansa kanssa holhoojan nenän edestä.\nYleisperillinen kuvaa, kuinka nokkela Crispin koettaa saada vanhaa\nGérontea tekemään testamentin vain hänen isäntänsä Erasten hyväksi.\nSiinä tarkoituksessa hän ensin provosoi Géronten suuttumaan muihin\nperillisiin, ja sanelee itse Géronten puvussa testamentin, jossa\nErasten suuttumukseksi muistaa runsaalla kädellä itseään. Tainnoksista\nvironneen Géronten hän lopuksi saa uskomaan, että hän todellakin on\nitse kirjoittanut testamentin \"letargisessa\" tilassa ollessaan. Kuten\nnäkyy, aihe muistuttaa Luulosairaasta, mutta on käsitelty Scapinin\nkepposien sävyyn.\n\nTyyppikomediain kirjoittaja oli _Alexis Piron_ (1689-1773), joka\nsaavutti menestystä sepittämällä markkinateatteria varten huvittavan\nyksinpuhelun (Arlequin Deucalion) silloin, kun muiden teatterien\nkateuden johdosta sen näyttämölle sallittujen esiintyjäin luku\nrajoitettiin yhteen. Hänen tunnetuin komediansa on Runoiluhulluus (La\nMétromanie, 1738), jossa kuvataan tällaisen häiriön vaivaamaa\nhassuttelijaa. _Jean Gresset_ (1709-1777), rouenilainen opettaja,\nviehättävän Vihreä-nimisen (Vert Vert) papukaijarunoelman kirjoittaja\nsepitti komedian Ilkiö (Le Méchant, 1747), jossa Cléon epäterveen\nkiusanhalun ajamana saattaa koko perheen sekasortoon ja olisi estänyt\nnuoren tytön avioliiton, ellei olisi tullut ajoissa paljastetuksi.\n\n1700-luvun parhaita huvinäytelmiä on _Lesagen_ Turcaret (1709), luja\nisku sen ajan keinottelijoita ja rahamaailmaa vastaan. Lesagen\nmielipiteet ja näytelmän laatu tunnettiin jo ennakolta, ja mahtavia\nvoimia oli liikkeellä estääkseen sen esittämisen; siinä tarkoituksessa\nkoetettiin kirjailijaakin lahjoa. Mutta tämä Tartuffen vastaavista\nvaiheista muistuttava vehkeily ei auttanut: samoin kuin silloin Ludvig\nXIV, käski nyt dauphin viivyttelemättä esittää näytelmän.\n\nPäähenkilö Turcaret on aloittanut lakeijana, mutta kohonnut sivu- ja\nsalateitä myöten niin, että hän näytelmän alkaessa on valtioverojen\nvuokraaja ja rahamaailman mahtimies. Lähimmäistensä hädälle hän on\naivan tunnoton, köyhästä sisarestaan hän ei tahdo kuullakaan, ja\nvaimollensa, jota hän pitää syrjäytettynä, hän ei maksa säännöllisesti\neläkettä. Vaikka muuten saita, hän on tuhlaavainen liehakoimalleen\nparoonittarelle, älyämättä, typerä ja sivistymätön kun on, tämän\nvetävän häntä nenästä. Paroonitar, ylhäisen puolimaailman nainen, on\ntaas sokeasti rakastunut chevalier'hen, jonka taskuun Turcaret'n lahjat\njoutuvat. Mutta ne eivät pysy sielläkään, sillä chevalier'n palvelija\nFrontin, joka pettää paroonittaren kamarineitsyen, Lisetten, kanssa\nkoko tätä herrasväkeä, osaa keplotella ne itselleen. Kun Turcaret\nlopuksi vangitaan sen johdosta, että hänet huomataan erään karanneen\nkassanhoitajan rikostoveriksi, Frontin on ainoa, joka selviää\nhaaksirikosta eheänä, vieläpä 40.000 fr. kukkarossa. \"Herra Turcaret'n\nhallitus on loppunut -- nyt alkaa minun!\" -- ne Frontinin sanat\nilmaisevat ketjun tulevan jatkumaan.\n\nIsku on suunnattu keinottelijoihin ja nousukkaisiin -- rahaylimystöön,\njota La Bruyère oli jo niin tulisesti vihannut ja joka oli rikastunut\nsotahankinnoilla, verojen kiskomisella ja pikkuporvarien säästöjen\nryöstämisellä, -- niihin piireihin, jotka sittemmin paljastuivat Law'n\nfinanssiskandaalin yhteydessä. Vanha aateli oli menettänyt kuntonsa ja\nvaransa hovin epäterveellisen ilman vuoksi, irstaisuuden ja pelin\nkautta, ja sieti nyt rinnallaan moukkamaisia rahanousukkaita, sen ajan\n\"kulasseja\", pilkaten mutta samalla tarviten heitä. Ja molemmat olivat\ntulevan ajan perillisten, palvelijain, käsissä. Näytelmä on\nmestarillisesti rakennettu sikäli, että se paljastaa koko tämän\nkurjuuden ja ruoskii sitä armottomasti, mutta tekee sen niin, ettei\nnaurumme muutu milloinkaan katkeraksi irvistykseksi, vaan purkautuu\nhuvitettuna ja luontevana.\n\nTyyppi- ja satiirisen komedian rinnalle _Marivaux_ toi rokokookomedian.\nRokokoo-tyyli oli alkuaan barokkia, Voituren keveätä pilaa,\nRambouillet'n salongin siroutta, mutta oli häipynyt raskaan, vakavan\nklassillisuuden tieltä. Kun tämä vuorostaan joutui pois muodista\nregentin kevytmielisenä aikakautena, pyrähti rokokoon perhoshengetär\nnäkyville piilostaan ja valtasi hienoston maailman Amorin jousen\nmiellyttävillä kaarilinjoilla, ihojauheella, silkin kahinalla ja\nihastuttavilla valkoperuukeilla. Maalaustaiteessa sen tulkitsi Watteau,\nnäytelmätaiteessa Marivaux.\n\nVaikka tähänkin saakka komedioissa oli käsitelty rakkautta, se oli\nkuitenkin ollut niissä apukeino eikä pääasia. Marivaux halusi asettaa\nsen viimeksimainittuun asemaan. \"Ammattiveljilläni\", hän sanoi,\n\"rakkaus riitelee koko ympäristönsä kanssa ja päätyy onnelliseksi\nvastustajistaan huolimatta; minulla rakkaus riitelee itsensä kanssa ja\ntulee onnelliseksi itsestään huolimatta. Olen tutkinut kaikki ne\nihmissydämen lokerot, joihin rakkaus voi piiloutua, ja jokaisella\nkomediallani on tarkoituksena saada se lähtemään tällaisesta\npiilopaikastaan\". Hän käyttää hengettäriä ja viehättäviä prinssejä,\nnimittää henkilöitään \"kreivittäriksi\", \"markiiseiksi\", \"ritareiksi\",\ntai antaa heille italialaisia nimiä (Arlequin, Lisette, Silvia), ja\nsallii heidän puhua vain hienointa salonkikieltä. Hän kohdistaa koko\nhuomiokykynsä rakkauden tutkimiseen ja sen hienoimpienkin vivahdusten\nerittelyyn, sellaiseen, josta ei kumpikaan rakastavainen vielä tiedä,\ntai jonka he haluavat salata toisiltaan, tai joka on liian arka\nilmaistakseen itsensä. Hän asettaa nuoren miehen ja neidon tai lesken,\njoiden on määrä rakastaa toisiaan, keskustelemaan näyttämöllä, seurana\nkamaripalvelija tai -neito, ja antaa heidän kuvata sanoillaan,\nilmeillään ja eleillään, miten rakkaus syntyy, arkailla, kasvaa ja\ntunnustaa tulensa niiden kolmen näytöksen kuluessa, joihin Marivaux\ntavallisesti komediansa jakoi.\n\nLemmen ja sattuman leikissä (1730) kerrotaan, kuinka kaksi isää on\nsopinut siitä, että heidän lapsensa menevät avioliittoon, ja kuinka\nSilvia saa isältään luvan ensin tutkia, minkälainen hänen tulevan\npuolisonsa tosi luonne on. Hän pukeutuu kamarineidoksensa, Lisetteksi,\njoka puolestaan saa muuttua Silviaksi, mikä olisi hyvä keino, ellei\nsulho, Dorante, olisi tehnyt samoin, vaihtaen nimeä ja pukua\nkamaripalvelijansa Arlequinin kanssa. Silvia ja Dorante rakastuvat\ntoisiinsa ensi silmäyksellä, mutta eivät halua tunnustaa sitä, sillä\nhehän luulevat toisiaan palvelijoiksi. Mutta lopuksi Silvian sulous\nvoittaa Doranten ennakkoluulot ja tämä pyytää häntä omakseen, oli hän\nkamarineito tai herratar. Ennenkuin näin pitkälle on päästy, on\nsuoritettu monta siroa lemmenkeskustelua ja leikinlaskua. Rinnalla\nkehittyy Arlequinin ja Lisetten pieni tarina, jo commedia dell'artesta\ntunnettu palvelijain lemmen aihe.\n\nVäärät ilmoitukset (1737) kertoo Araminthesta, nuoresta, rikkaasta\nporvarileskestä, jonka äiti haluaa naittaa kreiville, mutta jota köyhä\nDorante rakastaa. Doranten palvelija Dubois hankkii itselleen toimen\nAraminthen luona ja järjestää sen jälkeen niin, että Dorante pääsee\ntämän taloudenhoitajaksi, missä asemassa hän tekee emäntäänsä edullisen\nvaikutuksen. Tuntien naisen sydämen Dubois sitten kertoo Araminthelle\n-- näin alkavat \"väärät ilmoitukset\" -- Doranten rakastavan häntä\nmielettömästi, minkä vuoksi olisi parasta ajaa hänet pois. Araminthe on\nsamaa mieltä, mutta epäröityään -- antaa hänen jäädä. Jatkuvien\n\"ilmoitusten\" kautta, Doranten itsensä vaietessa, Araminthen huomio\nkiintyy häneen yhä enemmän, kunnes hän sen uhan edessä, että äiti ja\nkreivi toimittavat Doranten pois, ilmaisee rakkautensa.\n\nMarivaux'n näytelmät eroavat toisistaan pääasiallisesti vain niiden\nesteiden puolesta, joita asettuu nuorten rakkauden tielle.\nToiminta edistyy aina vain pienin askelin, epäröiden ja peräytyenkin,\nharkituin kohteliaisuuksin ja hienoin lausein. Tätä sanotaan\n\"marivauxlaisuudeksi\". Se esiintyy tyypillisimpänä siiloin, kun\nrakastavaiset ovat kahden, mutta haluamatta tunnustaa rakkauttaan\nturvautuvat kohteliaaseen, kiertelevään ja kaartelevaan jutteluun, joka\nei ilmaise kummallekaan tämän hartaimmin odottamaa asiaa. Lopuksi\nrakkaus aina voittaa, syrjäyttäen säätyennakkoluulotkin, mikä merkitsee\nuusien, vapaamielisten käsitysten ilmautumista näkyviin draaman kautta.\nAnsiopuolena on, että Marivaux välttää rakkautta käsitellessään kaikkea\nturhaa tunteilemista. Tietäen, että vain rakkauden synty ja alkuvaiheet\nkuuluvat komediaan ja että sen kiihtyminen intohimoksi ja taisteluksi\nmenee tragedian piiriin, hän pysytteli tarkoin edellisellä asteella,\nkäyttäen käsittelyssään salonkien iloista, älykästä, keveää\nhenkevyyttä. Häntä on sattuvasti sanottu \"pienois-Racineksi\".\n\nMarivaux'n komediat eivät kuitenkaan tyydyttäneet yleisöä, joka huomasi\nniiden kuvaavan liiaksi rajoitettua onnellisten rikkaiden piiriä ja\nkyllästyi niiden perinpohjaiseen ja pitkäveteiseen rakkauden\ntaktiikkaan. Varsinkin katsojattaret vaativat teatterilta niitä\ntunneliikutuksia, joita he olivat kokeneet lukiessaan esim. apotti\nPrévost'n romaaneja. Tätä suuntaa tyydytti jo _Philippe Destouches_\n(1683-1754), Englannissa (1716-1722) oleskellut ja englannittaren\nkanssa naimisissa ollut diplomaatti, jonka varhaisempi tuotanto\nkäsittää tyyppikomedioja. Hänen myöhemmät näytelmänsä (Filosofi\nnaimisissa -- Le Philosophe marié, 1727, ja Kopeilija -- Le Glorieux\n1732) kuvaavat näet jo tunteellisia, herkistyviä luonteita. Taustalla\novat Steelen komediat (s. 287), jotka kyllä oli sepitetty Molièren,\nehkä Regnardinkin mukaan, mutta joissa, ne kun tahtoivat olla\nrestauraatiokomedian irstaisuuden, kyynillisyyden ja aviouskottomuuden\nvastapainona, jouduttiin esittämään, kuten näkyy esim. Hellän\naviomiehen loppukohtauksesta, aviollista uskollisuutta ja muita\nporvarillisia hyveitä, mikä vaikutti lämmittävästi. Päättäväisesti\ntälle lähinnä siis Steelestä alkaneelle uralle antautui _Nivelle de la\nChaussée_ (1692-1754), jonka komedioista ovat huomattavimmat Muodikas\nennakkoluulo (Préjugé à la mode, 1735) ja Mélanide (1741).\n\nEdellisessä Constance Durval on mallikelpoisen hellä, uskollinen ja\nosaansa tyytyväinen, mutta joutuu siitä huolimatta hylätyksi,\npetetyksi, vieläpä aiheettomasti epäillyksi. Hänen puolisonsa ei\nkuitenkaan lakkaa rakastamasta häntä. Onnettomuudeksi pidettiin silloin\nanteeksiantamattomana naurettavuutena sitä, että joku saattoi rakastaa\nomaa vaimoansa. Tämän vuoksi Durval uskaltaa ilmoittaa puolisolleen\nrakkaudestaan vain tanssiaisissa, naamion suojasta ja kirjeellisesti.\n\nJälkimmäisessä Mélanide on vielä onnettomampi. Erottuaan puolisostaan\nkreivi Ormancésta, vanhempainsa eristämänä ja tekemänä perinnöttömäksi,\nhän tavatessaan kreivin uudelleen saa tietää tämän joutuneen oman\npoikansa kilpakosijaksi. Töin tuskin hän saa estetyksi isän ja pojan\nkaksintaistelun. Hyveellisyytensä palkaksi hän saa puolisonsa takaisin.\nLa Chaussée piti näytelmiänsä \"kouluna, jossa nuoriso saisi huvituksen\nohella hyveellisyyden opetusta\". Alan vastustajat, jotka eivät\nhyväksyneet niissä tapahtuvaa komedian ainesten tunteellista\nherkistymistä traagillisuuteen päin, sanoivat niitä ivallisesti\n\"kyynelöiviksi komedioiksi\" (comédie larmoyante), minkä nimen ne myös\novat saaneet pitää.\n\n\n2\n\nViimeksi kuvattu linja on tuonut meidät lähelle sitä näytelmää, jota\nranskalaiset sanovat Beaumarchais'n mukaan \"draamaksi\" ja me\n\"porvarilliseksi murhenäytelmäksi\". Se oli siis alkanut kehittyä\nEnglannissa siitä porvarillisesta moraaliympäristöstä, joksi\npuritaanilaisuus, englantilainen huumori ja La Bruyèren satiiri\nmuuttuivat Addisonin ja Steelen piirissä, ja sai pian Englannista uuden\nvoimakkaan sysäyksen, yhtyen sikäläiseen vanhaan erikoisperinteeseen.\n\nJohdattaen muistiin Arden of Fevershamin, Yorkshiren tragedian,\nHeywoodin Naisen, joka surmattiin hyvyydellä, Otwayn Orvon ja\nSouthernen Kohtalokkaan avioliiton (III, s. 417-418, 473, IV, s. 184)\nsekä sen, mitä olemme tästä draaman lajista sanoneet, huomautamme, että\nsiitä ilmenevä porvarillinen moralisointi oli erittäin hyvin\nsopusoinnussa sen kanssa, mitä puritaanien taholta saarnattiin, sitten\nkun sanoja ja henkeä oli lievennetty Addisonin humaanisuudella ja\nhuumorilla. Tämä porvarillinen moraalisuus, joka oli sitä tehoisampaa,\nkoska se oli samalla englantilaisesti kansallista ja ranskalaista\nylimysklassillisuutta vastustavaa, puhkesi yhtäkkiä voimakkaana\nnäkyviin lontoolaisen kultasepän _George Lillon_ (1693-1739)\ntuotannossa.\n\n_George Lillo_ oli syntynyt Lontoossa hollantilaisista vanhemmista ja\nkasvatettiin isänsä ammattiin, mutta harrasteli ohella kirjallisia\ntöitä. Ensimmäinen näyttämölle päässyt tuote oli laulunäytelmä Silvia\n(1730), toinen hänen kuuluisaksi tullut porvarillinen murhenäytelmänsä\nKauppias (The Merchant, 1731) eli myöhemmän, tunnetumman nimen mukaan\nLontoon kauppias eli George Barnwellin historia. Se on suorasanainen ja\nperustuu vanhaan arkkiveisuun. Kauppias Thorowgood on nimensä\nmukaisesti \"läpeensä hyvä\", ammatistaan ylpeä, kunnollinen mies; samoin\nhänen ihanteellinen kirjanpitäjänsä Trueman. Ainoa tytär, enkelimäinen\nMaria, on rakastunut oppipoika Barnwelliin, joka on viattomana\nsäilynyt, hieno nuorukainen. Hän sotkeutuu kuitenkin kurtisaani\nMillwoodin pauloihin, varastaa tämän houkutuksesta isännältään rahaa ja\nmurhaa setänsä, joka vielä kuollessaan siunaa häntä. Palatessaan\nMillwoodin luo ilman rahaa, sillä hän ei voinut ryöstää setäänsä, tämä\nhylkää, vieläpä ilmiantaa hänet. Liikuttavan jäähyväiskohtauksen\njälkeen -- taustalla hirsipuu --, jossa ovat läsnä Thorowgood, Trueman\nja Maria, Barmvell menee anteeksisaaneena ja katuvaisena kuolemaan.\nMyös Millwood kärsii kuolemanrangaistuksen. Lillon muista draamoista,\njoita hän sepitti kaikkiaan seitsemän, mainittakoon Kohtalokas\nuteliaisuus (The Fatal Curiosity, 1736): vanha pariskunta murhaa\nyövieraansa, joka todetaan heidän pojakseen. Kauppias saavutti suuren\nmenestyksen ja sitä esitettiin kauan nimenomaan oppipoikien\nvaroitukseksi ja ylösrakennukseksi. Lillo oli Fieldingin ystävä, tämän\nsanojen mukaan \"vanha roomalainen, jota hallitsi alkukristillinen\nviattomuus\".\n\nLillo tunsi Arden of Fevershamin, joten lajin yhteys entisyyteen on\nelimellinen. Hänen näytelmäänsä ei voi arvostella taidetuotteena, mikä\nhuomattiin jo hänen aikanaan, vaan se on ymmärrettävä moraliteetiksi,\njolle antoivat erikoista tehoa sen kotoinen, tuttu, porvarillinen ja\nsikäli näyttämöllä uusi realismi ja tunteellisuus. Niin arvoton kuin\nnäytelmä onkin taiteellisesti, sen esiripun noustessa avautui kokonaan\ntoinen draaman maailma kuin mihin ranskalaisesta klassillisuudesta oli\ntotuttu: tavallinen pyhistä yksyyksistä ja perinnäisistä tyypeistä\nvapautettu porvarillinen elämä. Ja tällä vapautumisella oli niin suuri\nvaikutus varsinkin Saksan ja Ranskan näytelmään, että Lillon vaatimaton\ntyö tuli olemaan Englannin uusi ja arvokas -- tosin viimeinen -- lahja\nEuroopan draamalle. Hänen Kohtalokas uteliaisuutensa on vaikuttanut\nSaksassa \"kohtalodraaman\" kehittymiseen.\n\nEnglannissa Lillo sai vain harvoja seuraajia; hänen tunteellisuuttansa\nja tyyppejänsä tapaamme ehkä eniten Dickensin romaaneista. Hänen\nvaikutuksensa seuraaminen vie ensiksi Saksaan, jossa, Leipzigissä,\nKauppias esitettiin jo 1754 ja jossa Lessing oli draamahistoriallisten\nopintojensa (Theatralische Bibliothek, 1754-1758) varrella tullut\njonkin verran perehtyneeksi Englannin näytelmään. Innostuneena Lillon\nrealismiin ja tunteellisuuteen hän tällöin kirjoitti Miss Saara\nSampsonin (1755).\n\nLovelacesta muistuttava elostelija Mellefont hylkää viime\nrakastajattarensa Mrs Marwoodin siitä huolimatta, että tämä on\nsynnyttänyt hänelle tyttären. Kun Saara Sampsonin isä Sir William\nkieltäytyy hyväksymästä häntä tyttärensä kosijaksi, hän ryöstää Saaran.\nSilloin Sir William taipuu antamaan suostumuksensa, minkä johdosta\ndraama olisi päättynyt alkuunsa, jos hän olisi tehnyt sen\nviivyttelemättä. Mutta kun hän tekee sen kirjeellisesti, siitä aiheutuu\nviivytystä, jonka aikana Mellefont ehtii vietellä neiti Saaran. Hänen\ntarkoituksensa ja halunsa on kuitenkin mennä naimisiin Saaran kanssa,\nminkä hän on tälle ilmoittanutkin, ja hän kärsii kovia tunnontuskia,\nmikä herättää jonkin verran katsomon myötämieltä. Mrs Marwood koettaa\nhoukutella häntä uudelleen pauloihinsa, vedoten heidän yhteiseen\nlapseensa. Jonkin verran epäröityään Mellefont kuitenkin pysyy lujana,\ntahtoo ottaa lapsen huostaansa ja karkoittaa Mrs Marwoodin. Viimeisenä\nsuosionosoituksena tämä pyytää saada nähdä naisen, joka on kyennyt\nryöstämään häneltä Mellefontin rakkauden, ja intohimoisen\nloppukohtauksen huipuksi, jolloin Saara on saanut isänsä suostumuksen,\nmyrkyttää tämän. Mellefont surmaa itsensä ja Sir William ilmoittaa,\nettä heidät kätketään samaan hautaan.\n\nMellefont on kunnollisempi ja rehellisempi kuin perusmallinsa Lovelace\n-- ei aatelinen, mutta silti hienostunut. Saaran mallina on lähinnä\nollut Clarissa, hänen isänsä mallina Charles Grandison. Mrs Marwood on\njäljennetty Miss Millwoodista, mutta on paljoa jalompi: hieno,\nintohimoisesti rakastava, mustasukkainen ja kostonhaluinen, kun\nviimeksimainittu on vain rikollisuuteen taipuva katunainen, kokonaan\nvailla korkeampaa tunne- ja eetillistä elämää. Lessingin draama on siis\nkauttaaltaan korkeammalla tasolla kuin Lillon. Sen taustalta häämöttää\nmuuten toinenkin draama: Euripideen Medeia. Mellefont on Iason, joka\nhylkää Marwood-Medeian mennäkseen naimisiin Saaran-Kreusan kanssa. Kun\nMarwood-Medeian ei onnistu saada Mellefont-Iasonia luopumaan aikeestaan\nja palaamaan luokseen, hän myrkyttää Saaran-Kreusan. Tästä ilmenee\nLessingin antiikkia kunnioittava kanta: nykyaikainen draama on\nrakennettava antiikin pohjalle.\n\nSaaran edustama tunteellinen ihannenainen oli erikoisesti mieluisa\nSaksassa, jossa tunnepohja oli luonnostaan sellaiselle mielikuvalle\notollinen ja lisäksi pietismin kautta sen ymmärtämiseen erikoisesti\nviljeltynyt. Näytelmä oli sitä paitsi suorasanainen, vapautunut\nyksyyksien ahtaudesta ja liikkui kotoisessa, vain pinnalta\nenglantilaisessa ympäristössä. Se otettiin siis vastaan herein kyynelin\nja jäi aikansa merkkitapaukseksi. Diderot selosti sen eräässä\naikakauslehdessä.\n\n\n3\n\nPuheen ollen Saksan draamasta sallittaneen huomauttaa Schlegelin\nhuvinäytelmistä, jotka julkaistiin Gottschedin Deutsche Schaubühnessä,\nensimmäinen, Puuhakas laiskoittelija (Der geschäftige Müssiggänger),\n1743. Se ei ole sukua Holbergin Ei ole aikaa- (Den Stundeslöse-)\nkomedialle, vaan on tehty Destouches'in tyyppikomediain mukaan. Muut\nhänen komediansa osoittavat hänen lisäksi saaneen vaikutuksia\nRegnardilta ja Nivelle de la Chausséelta. Schlegel on siis ensimmäisenä\nvälittänyt ajankohdan ranskalaisen komedian Saksaan. Lessingin työ on\nmonessa suhteessa Schlegelin työn jatkoa.\n\nNuoruusvuosinaan Lessing sepitti kaikkiaan seitsemän draamaa, joista\ntärkein on Nuori oppinut (Der junge Gelehrte, 1748). Päähenkilö Damis\nmuistuttaa itserakkaassa oppineisuudessaan Holbergin Erasmus\nMontanuksesta, jonka Lessing tunsi, sillä kaikkiaan kaksikolmatta\nHolbergin komediaa oli vv. 1743-1745 käännetty saksaksi. Lähempi\ntarkastelu kuitenkin osoittaa, ettei mallina sittenkään ole ollut\nniin paljon Holberg kuin Destouches ja Marivaux. Nimethän ovat\nranskalais-klassillisia -- Chrysander, Damis, Valer, Lisette --, kaikki\ntapahtuu yhtenä päivänä ja näyttämö esittää koko ajan Damis'n\nlukukammiota. Viimeksimainittu on Destouches'in varhaistuotannon\nmukainen tyyppi, parantumaton lukutoukka. Lisette taas on saatu\nMarivaux'lta ja hoitaa aivan tämän mukaisesti pientä lemmentarinaa\nValeren kanssa. Marivaux'lta Lessing oppi lemmenpsykologian tärkeyden,\nmikä koitui hyödyksi hänen sepittäessään Minna von Barnhelmiä.\n\nTämä näytelmä [suomentanut Jalmari Lahdensuo] merkitsi varsinaisen\nkansallisen, saksalaisen huvinäytelmän syntyä (1767).\n\nPreussilainen majuri v. Tellheim, jolle Lessing antoi ystävänsä\nKleistin hahmon, on tavannut seitsenvuotisen sodan aikana saksilaisen\nneidon Minna von Barnhelmin ja kihlannut hänet. Rauhanteon jälkeen\nhäntä syytetään siitä, että oli muka ottanut saksilaisilta lahjuksia ja\nsiksi säästänyt heitä, vaikka asia oli todellisuudessa niin, että hän\noli omasta taskustaan maksanut määrän, joka puuttui erään kaupungin\npaloverosta. Pitäen itseään kunniattomana ja ollen aivan köyhä v.\nTellheim purkaa kihlauksensa, koska ei katso voivansa saattaa\nmorsiantaan osalliseksi kurjuudestaan, ja asettuu palvelijansa Justin\nkanssa pieneen berliniläiseen majataloon, eläen niin hyvin kuin voi\nvähennetyllä palkallansa. Kun erään soturitoverin leski saapuu\nmaksamaan hänelle miesvainajansa lainaamaa summaa, hän kieltäytyy\nvastaanottamasta sitä sanoen, ettei hän ollut vainajalta mitään\nsaamassa. Samoin hän kieltäytyy ottamasta vastaan niitä rahoja, joita\nhänen vääpelinsä Werner tarjoaa hänelle lainaksi. Hänen luonteensa\njalous selviää siitä, että hän menettelee näin siitä huolimatta, että\non hädän torjumiseksi pakotettu panttaamaan Minnalta saamansa\nsormuksen. Etsiessään sulhastaan Minna saapuu sattumalta samaan\nmajataloon ja saa isännältä kuulla, miten ahtaalla majuri on.\nMarivaux'n nuorten naisten veitikkamaisuudella ja rakastettavuudella,\nmutta suuremmalla sydämellisyydellä Minna koettaa nyt kamarineitonsa\nFranziskan avulla saada majuria luopumaan päätöksestään, mikä kuitenkin\nonnistuu vasta sitten, kun hän valehtelee joutuneensa kihlauksensa\nvuoksi majurin kanssa perinnöttömäksi. Silloinhan majurin\nkunnianmiehenä täytyi tarjota hänelle kätensä. Kun sitten kuningas\npalauttaa Tellheimille kunnian ja omaisuuden, ei se, että Minnan\nperinnöttömyys osoittautuu perättömyydeksi, vaikuta enää häiritsevästi.\nKaiken kukkuraksi vääpeli Werner valloittaa Franziskan käden.\n\nMarivaux'lta näytelmässä on eloisa, sujuva, luonteva keskustelu, Minnan\nhilpeä veitikkamaisuus ja rinnakkaispari Franziska ja Werner. Goldoni\non voinut olla apuna juonen sommittelussa, sillä hänen Utelias (Un\nCurioso) nimisessä näytelmässään kerrotaan haavoittuneesta\nranskalaisesta upseerista, joka asuu palvelijansa kanssa Haagissa,\nrikkaan kauppiaan perheessä, rakastuu talon tyttäreen, mutta pitää\nitseään liian köyhänä kosiakseen häntä, ja päättää matkustaa pois,\nmutta jääkin, koska neito ottaa aloitteen käsiinsä. Mutta vaikeampi\nkysymys on se mistä oli syntynyt ja kehittynyt se tyyppihuumori, jonka\nedustajia ovat majuri, Just ja Werner.\n\nJos silmäämme vuosisadan tyyppivalikoimaan, tapaamme ensiksi\nranskalaiset komediain tyypit. Tiedämme heidän olevan yksipuolisempia\nja yleisluontoisempia kuin esim. Molièren henkilöt: La Bruyèren tapaan\näreitä, kuivia \"luonteita\", vailla huumoria. Mutta katsoessamme\nEnglantiin löydämme sieltä, samanaikaisesta humoristisesta romaanista,\ntyyppisarjan, joka on täsmälleen samanlainen kuin Lessingin komediassa.\nErikoisesti tulevat kysymykseen Smollettin vanhat merikarhut ja heidän\npalvelijansa tai Sternen Toby-eno ja Trim-korpraali, jotka merielämän\ntai sodan jälkeen asettuvat elämään maissa, voimatta unohtaa entisiä\ntapojaan. Heistä tulee helposti saksalaisia virasta eronneita majureja\nja vääpeleitä, joilla on omat kansalliset erikoisuutensa ja\npiintymyksensä. Lessing osoitti terävää silmää ja kirjailijaneroutta\nsiinä, että huomasi näiden tyyppien ajankohtaisen käyttökelpoisuuden\nja osasi valaa ne uudelleen preussilaisen isänmaallisuuden,\nkunnianarkuuden, velvollisuudentunnon ja rivimieshuumorin kansalliseen\nhenkeen. Siitä näytelmä sai saksalaista kansallistuntoa oikeutetusti\nnostattavan sävyn, joka tehoaa vieläkin.\n\n\n4\n\nJatkaen porvarillisen murhenäytelmän historiaa toteamme, että Lillon\nKauppias käännettiin ranskaksi 1748. Kun kyynelöivä komedia ja Lillon\nnäytelmä eivät sisältyneet klassillisuuden käsityksiin, otti Diderot\nselvittääkseen, mistä oli kysymys. Uusi draama ei ollut huvinäytelmä,\nsillä sen tarkoituksena ei ollut paljas huvittaminen; se ei ollut\nliioin murhenäytelmä, sillä siitä puuttui ylevän henkilön omasta\nsyyllisyydestä aiheutunut tuho; se ei ollut näiden molempien\nsekoituskaan, sillä siitä ei voinut erottaa huvi- ja murhenäytelmien\nlankoja näkyviin. Se oli siis oma itsenäinen laatunsa, joka esittämällä\nenemmän elämän vakavia tilanteita ja ihmisten suhteita kuin luonteita\naiheutti liikutusta. Se oli itsenäinen senkin vuoksi, että taiteelliset\nnäkökohdat saivat alistua moraalisiin, että se pyrki opettamaan ei\nkuten Molière huvittamalla vaan saarnaamalla ja filosofoimalla. Näiden\nrohkeiden mutta kiintoisain teoriain täytyi odottaa sata vuotta,\nennenkuin löytyi miehiä, jotka kykenivät toteuttamaan ne draamoissaan\nonnistuneella tavalla -- tarkoitamme Augier'ta ja Dumas nuorempaa.\nDiderot itse haaksirikkoutui yrittäessään sitä Lehtolapsellaan (Le Fils\nnaturel, 1757, esitetty 1771) ja Perheenisällään (Le Père de famille,\n1758-1761).\n\nEdellisessä Diderot tutki ihmisten suhteita. Näyttämönä on Clairvillen\nkoti, jossa asuvat hänen sisarensa Constance, tämän haltuun uskottu\nAmerikassa asuvan kauppiaan tytär Rosalie ja isännän ystävä nuori\nDorval. Constance rakastaa Dorvalia, tämä ja Clairville Rosalieta, joka\npuolestaan vastaa Dorvalin tunteisiin. Clairville pyytää Dorvalia\npuhemiehekseen, Constance joutuu väärinkäsityksen vuoksi siihen\nluuloon, että Dorval rakastaa häntä, ja tunnustaa tälle oman\nrakkautensa, ja Clairville antaa heidän liitolleen suostumuksensa\nDorvalin rohkenematta häntä kohtaan tuntemansa ystävyyden vuoksi\nilmaista, miten asiat oikein ovat. Rosalie tulee siihen luuloon, että\nDorval on pettänyt hänet. Pulma selviää siten, että Dorval osoittautuu\nRosalien veljeksi, lehtolapseksi, jolloin Rosalien rakkaus kääntyy\nClairvilleen ja Dorvalin Constanceen.\n\nJälkimmäisessä kerrotaan herra d'Orbessonista, jolla on kaksi lasta:\nSaint-Albin ja Cécile. Edellinen rakastaa nuorta, köyhää ja siveellistä\nSophieta, Cécile isänsä vanhan ystävän poikaa Germeniliä. Saint-Albin\nei voi saada Sophieta puolisokseen yhteiskunnallisen aseman\nerilaisuuden ja rikkaan, ilkeän d'Auvilén, d'Orbessonin langon,\nvastustuksen vuoksi. Mutta se onnistuu kuitenkin sitten, kun lopuksi\nkäy selville, että Sophie on d'Auvilén sisarentytär.\n\nDiderot ei osannut antaa näille aiheilleen, jotka sinänsä ovat yhtä\nkelvollisia kuin hänen aikanansa useimmat muutkin, todellisen elämän\nsisällystä siitä huolimatta, että koetti rakentaa niistä sarjan\nmielitaiteilijansa Greuzen tauluista muistuttavia liikuttavia\nkuvaelmia. Hän ei kyennyt sepittämään luontevia vuorosanoja, vaan hänen\nhenkilönsä puhuvat teeskennellysti ja liikatunteellisesti. Kaikkien\ntakana on saarnaamassa Diderot itse, joka ei voinut milloinkaan lakata\nolemasta valistusfilosofi.\n\nAinoa ranskalainen, joka saavutti tällä \"vakavalla alalla\" (genre\nsérieux) jonkin arvoisia tuloksia, oli entinen muurari _Michel Jean\nSedaine_ (1719-1797), operettien ja komediain sepittäjä. Hänen\nnäytelmänsä Filosofi tietämättään (Le Philosophe sans le savoir, 1765)\non tehty Diderot'n ohjelman mukaan ja kuvaa onnistuneesti kauppias\nVanderkin huolia, hänellä kun on tyttärensä juuri alkaneiden häiden\ntaustalla hoidettavana pojan kaksintaistelu. Riitapukarit sopivat ja\nperhejuhla voi jatkua yleisen ilon vallitessa. Herra Vanderk\nylistää kauppiaan ammattia samoin kuin Lillo, tai Voltaire\nenglantilaiskirjeissään.\n\n_Beaumarchais_ kokeili alalla neljällä näytelmällä, _Sebastien Mercier_\n(1740-1814) suositti Diderot'n ohjeita ja sepitti niiden mukaisia\n\"draamoja\". Mutta huolimatta yhteiskunnallisista ja moraalisista\ntarkoitusperistään ala vaipui yhä enemmän siinä itsessään piilevän\nkiusauksen, tunneherkistelyn valtaan, pyrkien vain liikuttamaan yleisöä\nja muuttuen melodraamaksi.\n\n\n5\n\nMainittaviksi tulee nyt kolme komediain kirjoittajaa, jotka ovat\nsaattaneet alan niin pitkälle, että heidän nimensä esiintyvät\nteatterien julistetauluilla vielä nykyäänkin, ei vain kotimaissaan,\nvaan ulkomaillakin: Goldsmith, Sheridan ja Beaumarchais. Käsittelemme\nheidät tässä järjestyksessä heidän tärkeimpien näytelmiensä\nilmestymisvuosien mukaan.\n\nMuistellessamme pastori Primrosea ymmärrämme Goldsmithin hyvin\noivaltaneen, mikä merkitys ja tehtävä tunteellisuudella saattoi\nkirjallisuudessa olla. Mutta samalla johtuu mieleen se vastustamaton\nhymy, toisissa kohdissa iloinen nauru, joka väikkyy ja helisee\nniidenkin kohtausten rinnalla, jotka oikeastaan ovat sangen kaukana\nnaurettavasta. Tosiasia on, että Goldsmithin huumori, joka oli syvää ja\ninhimillistä, esti hänet menemästä kyynelöivän komedian ja\nporvarillisen murhenäytelmän sentimentaaliseen piiriin. Se ilmaisi\nhänelle, että niissä oli sivuutettu elämän terve tasapaino, ja sai\nhänet yrittämään huvinäytelmää, joka viattomalla, iloisella,\nvirkistävällä ja luontevalla naurulla hetkeksi keventäisi elämäämme.\nTämä nauru oli aiheutuva elämän kommelluksista ja ihmisten todellisista\nhuumoria herättävistä ominaisuuksista -- ei siveellisesti\nepäilyttävistä sukkeluuksista, kaksimielisyyksistä eikä ilkeyksistä,\nsillä ne olivat tälle kunnonmiehelle vastenmielisiä.\n\nHyväluontoinen mies (1768) kuvaa henkilöä, joka harjoittaa\nhyväntekeväisyyttä aivan ilman harkintaa, vain viettimäisestä\nihmisrakkaudesta, ja joutuu siten tilanteisiin, jotka ovat\nhullunkurisia. Mutta vaikka kirjailija täten kääntää satiirinsa juuri\nsentimentaalisuutta vastaan, päähenkilö silti herättää enemmän\nosanottoamme kuin nauruamme, ja näytelmä vaikuttaa jonkin verran\ntunnekomedian luontoiselta. Sitä puolta siinä ei kuitenkaan ollut tässä\nsuhteessa vaativaiseksi tulleen yleisön mielestä riittävästi, minkä\nvuoksi vastaanotto oli kylmä.\n\nHän alentuu valloittamaan (1773) on tunneaineksista kokonaan\nvapautunut, huumoria uhkuva ja vallatonta pilailua pursuava iloittelu,\njoka saavutti suuren menestyksen. Sen henkilökuvien koruton\ninhimillisyys, joka tietämättänsä, kuten kirjailija itse, asettuu\nhumoristisen näkemyksen kartioon, vetäen rinnalleen katsojankin,\nvaikuttaa sekä lämmittävästi että keventävästi.\n\nGoldsmithin osuus Englannin komediaan merkitsi tämän tervehtymistä.\nSamoin vaikutti tuotannollaan _Richard Brinsley Sheridan_ (1751-1816),\nanglo-irlantilainen hänkin, näyttelijän poika Dublinista, joka\nvalloitti itselleen kaksi elämänuraa: näytelmäkirjailijan ja\nparlamenttipuhujan, tullen kuuluisaksi molemmissa. Komedioillansa\nKilpakosijat (The Rivals, 1775), Juorukoulu (The School for Scandal,\n1777) ja Arvostelija (The Critic, 1779) ym. hän uudisti restauraation\ntapakomedian puhdistaen sen julkeuksista, henkevöittäen sen huumoria ja\njalostaen sen satiiria. Drury Lane-teatterin omistajana ja johtajana\nhänellä oli muutenkin suuri vaikutus aikansa näytelmätaiteeseen.\nParlamentaarikkona hänet muistetaan loistavista puheistaan Warren\nHastingsia vastaan Indian hallintoa koskevissa asioissa. Säkenöivän\nälykkäänä ja sukkelasanaisena henkilönä, jonka kaskut ovat tulleet\nkuuluisiksi, hienona seuramiehenä, Sheridan oli Lontoon älyniekkain\nkeskus, Walesin prinssin (Yrjö IV:n) läheinen neuvonantaja. Juorukoulu\nkuuluu Suomenkin teatterien ohjelmistoon.\n\nHuomattavin näistä kolmesta kirjailijasta on Beaumarchais.\n\n_Pierre Augustin Caron de Beaumarchais_ (1732-1799) oli parisilaisen\nkellosepän poika ja kasvatettiin isänsä ammattiin, jossa oli niin\netevä, että keksi parannuksen heilurilaitteeseen. Kun eräs toinen\nkelloseppä varasti keksinnön, Caron vetosi Tiedeakatemiaan, joka\nratkaisi asian hänen hyväkseen. Hän tuli tunnetuksi hovissa, valmisti\nrouva de Pompadourille hienon kellon ja pian kuninkaalle tämän\ntilauksesta samanlaisen. Eräs vanha hovilainen möi hänelle virkansa.\nNaituaan muutamia kuukausia myöhemmin hänen leskensä, joka vuoden\nperästä kuoli, hän alkoi käyttää erään tämän maatilan mukaan\nBeaumarchais'n nimeä. Ostettuaan 1761 kuninkaan sihteerin arvon hänestä\ntuli samalla aatelismies. Harvinaisen soitannollisen lahjakkuutensa\nvuoksi hänet oli tällä välin otettu kuninkaan sisarien harpunsoiton\nopettajaksi. Kun hän näinä vuosina kaiken lisäksi ansaitsi\nkeinottelulla melkoisen omaisuuden, voi sanoa tämän lahjakkaan\nkellosepänsällin hoitaneen asiansa hyvin.\n\nKäytyään 1764 Espanjassa ahdistelemassa Clavigo-nimistä sisarensa\nviettelijää hän sepitti osaksi tästä aiheesta sentimentaalisen komedian\nnimeltä Eugénie (1767).\n\nMentyään 1768 naimisiin rouva Lévêquen kanssa, joka kuoli 1771, hän\njulkaisi 1770 toisen tunteellisen komedian: Ystävykset (Les Deux Amis),\nsaavuttamatta nytkään menestystä. Tämän jälkeen hän joutui erään\nnäyttelijättären vuoksi riitaan Chaulnesin herttuan kanssa, mikä johti\nsiihen, että molemmat vangittiin, ja kahteen oikeusjuttuun, joista\ntoinen koski hänen keinottelutoverinsa hänelle velakseen tunnustamaa,\nmutta perillisten kieltämää 15.000 frangin summaa, ja toinen oikeuden\nlahjomista, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi ajaessaan edellistä\nasiaa. Hänet tuomittiin, mutta Muistelmillaan (Mémoires, 1774-1775) hän\nvoitti \"moraalisesti\", saaden niiden säkenöivällä älykkyydellä\nja mehevällä huumorilla naurajat puolelleen. Menettämänsä\nkansalaisoikeudet Beaumarchais sai takaisin parin vuoden kuluttua. Hän\ntoimi sitten uupumattomasti hovin salaisena lähettinä Englannissa,\nHollannissa ja Saksassa, ja suurisuuntaisena aseiden hankkijana\nPohjois-Amerikan vapaustaistelijoille.\n\nKaiken tämän ohella Beaumarchais'lta riitti aikaa kirjallisiin\nharrastuksiin. Sevillan parturin (Le Barbier de Sèville) hän kirjoitti\nja sai hyväksytyksi Comédie Françaiseen 1772; se kiellettiin 1774 ja\nesitettiin vasta 1775. Ensi-ilta epäonnistui, sillä näytelmää oli\nkuormitettu liiaksi mm. viittauksilla tekijän omiin vaiheisiin, mutta\nsitten kun tekijä oli keventänyt sitä tässä ja muissa suhteissa, sen\nmenestys oli taattu. Figaron häät (Le Mariage de Figaro) valmistui\n1778, mutta saatiin kuninkaan vastustuksen vuoksi -- Ludvig XVI oli\nainoa, joka oivalsi sen vallankumouksellisen luonteen -- esitetyksi\nvasta 1784. Hänen pöyhkeä oopperansa Tarare (1787) ja tunteellinen\nkomediansa Rikollinen äiti (La Mère coupable, 1792) eivät ole hänen\nneroutensa tasalla.\n\n1784:n jälkeen hän joutui onnettomiin polemiikkeihin, mm. Mirabeauta\nvastaan, jossa tapasi voittomiehensä. Vaikka hän oli vallankumoushengen\nkylväjä, hän joutui konventin epäluulon kohteeksi ja vangittiin 1792,\nmutta pääsi pakenemaan, oleskellen Hollannissa ja Englannissa, siellä\nepäiltynä konventin asiamieheksi. Pääsi palaamaan Parisiin 1796 ja\nkirjoitti Elämäni kuusi vaihetta (Mes six époques) nimiset muistelmat,\njoista ilmenee hänen älynsä ja lahjakkuutensa. Kuoli äkkiä 1799.\n\nBeaumarchais oli kirjailija vain virkistyksekseen ja lepohetkinään --\nvarsinaiselta ammatiltaan hän oli poliittinen seikkailija ja\nkeinottelija. Hän oli luonteeltaan väsymätön, lannistumaton, sisukas,\njoutumatta milloinkaan epätoivoon. Etupuolina olivat vielä figaromainen\nhyväntuulisuus, tunteellinen sydän ja auttavaisuus. Loppujen lopuksi\nhän itse joutui paljoa useammin petetyksi kuin pettämään muita.\n\nRegnardin ja Marivaux'n jälkeen hilpeät komediat olivat käyneet\nharvinaisiksi, väistyen kyynelöivien komediojen tieltä. Samoin kuin\nEnglannissa Goldsmith ja Sheridan tahtoivat puhdistaa huvinäytelmän\nsiihen kuulumattomista tunteiluista, Beaumarchais pyrki palauttamaan\nranskalaisen komedian sen vanhan juonirakenteen ja iloittelun kannalle.\n\nSevillan parturin aihe on tuttu commedia dell'artesta ja Molièrestä:\nnuoruus ja rakkaus pääsevät voitolle, apunansa taitava kamaripalvelija.\nTohtori Bartholo on päättänyt mennä naimisiin holhokkinsa Rosinen\nkanssa. Mutta eivät ikkunain ristikot eivätkä salvat saa estetyksi\nkreivi Almavivaa eli baccalaureus Lindoria, joksi hän sanoo itseään,\ntunkeutumasta Rosinen läheisyyteen, varsinkaan kun hänellä on auttajana\nentinen palvelijansa, nyttemmin parturi ja apteekkari Figaro. Hän\npukeutuu upseeriksi ja sitten Rosinen laulunopettajan don Bazilen\noppilaaksi, ja saa viimeksimainitun, kun tämä odottamatta saapuu\npaikalle keskellä \"laulutuntia\", rahalla helposti vakuutetuksi siitä,\nettä hänellä onkin kuumetta ja että hänen on viisainta mennä\nvuoteeseen. Väärinkäsityksen johdosta Rosine tulee ilmaisseeksi\nBarthololle, että Almaviva aikoo ryöstää hänet yöllä. Mustasukkaisena\nBartholo antaa kreivin kiivetä ikkunasta sisään, ottaa sitten pois\ntikkaat ja luullee saaneensa hänet vangiksi. Mutta kreivi ja Rosine\nallekirjoittavatkin avioliittosopimuksen, jonka kreivin notaari tuo\nmukanaan, ja Bartholon aikeet raukeavat tyhjiin.\n\nFigaron häissä esiintyvät samat henkilöt, tilanne vain on toinen:\nFigaro tahtoo naida kreivittären kamarineidon, nauravan ja viehättävän\nSuzannen, johon puolisoonsa väsynyt kreivi on rakastunut, mutta kreivi\nhaluaa estää sen. Tästä alkaa palvelijan ja kreivin välillä ottelu,\njoka on täynnä yllättäviä käänteitä mm. sen vuoksi, että vaikka kreivi\non rakastunut Suzanneen, hän on silti mustasukkainen puolisonsa\npuolesta, jonka pelkää olevan liian hellä paashipojalleen Chérubinille,\nja että Figaro saa tietää olevansa Bartholon poika. Illalla hän asettuu\nvahtimaan huvimajan eteen, jossa kreivillä ja Suzannella piti olla\nkohtaus, ja lausuilee teräviä sanoja yhteiskuntaa vastaan. Mutta\nhuvimajaan tuleekin Suzanneksi pukeutunut kreivitär, joka ottaa näin\nmiehensä kiinni itse teosta, pakottaa hänet pyytämään anteeksi ja\nsuostumaan Figaron avioliittoon.\n\nMolemmat näytelmät ovat syntyneet lähinnä Molièren varjossa. Tohtori\nBartholo on Sganarelle, mutta hänessä ei ole mitään traagillista -- hän\non vain tyhmä ja mustasukkainen asiassa, joka ei enää hänelle kuulu --\njuuri sellainen, jolle voi nauraa vapaasti, ilman omantunnon moitetta.\nVielä hänestä voinee sanoa, että hän on Beaumarchais'n oman ajan tyyppi\n-- Molièren Sganarelle on sävyltään epämääräisempi, liiaksi\nteoreettinen kuuluakseen Molièren omaan aikaan. Sganarellen kasvatti on\nnaivi ja kokematon -- Rosinella on täydet höyhenet joka suhteessa, niin\nettä hän on, vaikkakin porvarillinen, valmis kreivittäreksi milloin\nhyvänsä. Almaviva ei ole arka eikä kömpelö kuten usein Molièren nuoret\nrakastajat, vaan kirjailijan oman ajan loistava, sulava ylimys, joka\ntietää tahtonsa ja valtansa, ja käyttää viimeksimainittua väärinkin.\nFigaro on uusattikalaisen komedian nokkela orja, joka oli seikkaillut\nläpi renessanssin komediat ja commedia dell'artet, työskennellyt\nMascarillena ja Scapinina Molièren ja Crispininä Lesagen komedioissa,\nveikeillyt Marivaux'n nuorien herrojen apulaisena, ottanut tällä\npitkällä matkallaan piirteen sieltä, toisen täältä, ja syntynyt\n1770-luvun neljännen säädyn ranskalaiseksi, jolla on selvillä kaikki\nylempiensä heikkoudet ja omat oikeutensa, ja varma aavistus siitä,\nmihin oltiin menossa. Myös tämä kritiikki on tavattavissa Molièren\ntuotannosta: se on pohjaltaan samaa, joka suuntautui kärkevästi\n\"markiiseja\" vastaan ja kuuluu selvästi esim. Molièren äreistä,\nylimysten ja tavallisen kansan teatteritaiteen arvostamispätevyyttä\nkoskevista sanoista (s. 108). Beaumarchais siis nuorensi ja uudisti\netupäässä Molièren komedian henkilöitä, tehden näistä oman aikansa\neläviä, todellisia ihmisiä. Sevillan parturissa emme vielä voi\ntodetakaan juuri paljoa muuta, sillä se, että siinä huomio kiintyy\npääasiassa Figaron nokkeluuteen, ei vielä merkitse käännettä komedian\nhistoriassa; jo antiikin sukkela orja oli samassa keskeisessä asemassa.\nSe kritiikin ja hyökkäilyn sävy, jota Parturin vuorosanoista\njoskus ilmenee ja joka vihjailee tekijänsä kokemuksiin hänen\nnousukaspolullaan, saavuttaa täyden tehonsa vasta Häissä, minkä voi\nhelposti ymmärtää muistaessaan, että Parturin ja Häiden välillä olivat\nsattuneet nuo mainitut ikävät kokemukset ylhäisön etuoikeuksista ja\noikeuslaitoksen turmeltuneisuudesta. Figaro on nyt syvästi vakuutettu\nsiitä, että säätyeroavaisuudet loukkaavat ihmisyyttä, että kaikkien\ntulee olla yhdenvertaisia ja saada kilpailla vain kyvyillään. Tämän\nvakaumuksen innoittamana Figaro sanelee viidennessä näytöksessä\nkuuluisan vallankumouksellisen yksinpuhelunsa, joka on kyllin arvokas\nliitettäväksi Falstaffin, Hamletin ja Sganarellen monologien rinnalle:\n\n\"Ette tule onnistumaan, herra kreivi\", hän sanoo. \"Luulette olevanne\nsuuri nero siksi, että olette suuri herra! Aateluus, omaisuus, arvo,\nvirat -- tuo kaikki tekee niin ylpeäksi! Mutta mitä olette aikaansaanut\ntodella ansaitaksenne niin paljon hyvyyttä? Olette vain suvainnut\nsyntyä ettekä enempää: olette muuten aivan tavallinen ihminen. Mutta\nminä, totisesti, joka kuulun pimeään laumaan, olen tarvinnut enemmän\ntiedettä ja laskelmia vain pysyäkseni pinnalla kuin on käytetty sadassa\nvuodessa koko Espanjan hallitsemiseen; ja te vielä tahdotte\ntaistella...\"\n\nLudvig XVI sanoi, että \"Bastille olisi hävitettävä, koska muuten\nFigaron häiden esittäminen olisi vaarallinen epäjohdonmukaisuus\".\nNapoleonin mielestä näytelmä oli jo \"vallankumouksellista toimintaa\".\nOivallamme hyvin, että nämä arvostelut ovat oikeita ja että sekä\nParturi että Häät saivat aikanaan yhteiskunnallisesta puolestaan\ntärkeän menestyksensä edellytyksen. Mutta se oli sittenkin niissä vain\ntaustana, pohjalta kuuluvana matalana muminasäestyksenä, joka kuin\nhimmeä, kaukainen ukkonen ilmoitti rokokoon iloiselle seurueelle\nvakavan näytelmän olevan lähestymässä. Etualalla ja ylinnä vallitsee\nsekä kevyt erotiikka että syvä rakkaus, helisevä diskantti, iloinen,\nhuoleton nauru, hyväntuulisuus ja hilpeä henkevyys, joka oli\ntyypillistä sekä ajankohdalle että Beaumarchais'lle itselleen. Tähän\ntaustan ja etualan vastakkaisuuteen, vakavan kuiskauksen kuulumiseen\nkeskellä salongin iloittelua, juhlakynttilöiden valon muuttumiseen\nsinertäväksi huomisen kolkon haamun ilmestyessä saapuville, perustuu\nnähdäksemme Beaumarchais'n kuuluisien näytelmien kuihtumaton nuoruus.\nBeaumarchais'n näytelmät elävät myös oopperoina, Mozartin Figaron häinä\n(1786) ja Rossinin Sevillan parturina (1816).\n\n\n6\n\nItalian komedia ei päässyt enempää kuin tragediakaan 1600-luvulla\nmainitsemisen arvoisiin tuloksiin. Yleisö suosi commedia dell'artea,\npaimennäytelmää, oopperaa ja espanjalaisten näytelmäin käännöksiä.\nHarrastusta sitä kohtaan alkoi ilmestyä vasta sitten, kun ranskalainen\nkomedia tuli kiertueiden esityksistä tunnetuksi. Lopullisesti sen\nuudisti _Carlo Goldoni_ (1707-1793), venetsialainen, jonka voittamaton\ntaipumus ja halu veivät vaihtelevan nuoruuden jälkeen lakimiehen uralta\nnäytelmäsepoksi. Hän aloitti tragedioilla, jotka eivät onnistuneet, ja\njatkoi komedioilla, päämääränä luonnekomedian luominen. Esikuvana\nhänellä oli Molière. Pitäen kiinni tästä ohjelmastaan Goldoni pyrki\nsitkeästi päämääräänsä kohti, onnistuen kylmentämään yleisön ihastuksen\nentistä komediaa kohtaan ja opettamaan näyttelijät puhumaan kirjailijan\neikä omilla sanoillaan. Aluksi hän kirjoitti vain pääosan, jättäen\nsivuosat suoritettaviksi ohjeiden ja viitteiden mukaan; vasta muutamia\nvuosia myöhemmin hän \"rohkeni\" kirjoittaa koko näytelmän. Mutta\ncommedia dell'arten vaikutuksesta hän ei vapautunut milloinkaan täysin,\nkuten näkyy siitä, että hän saattoi käyttää parhaimmissakin\nkomedioissaan naamioita, ei välittänyt paikan yksyydestä, jakoi\nnäytelmänsä kolmeen eikä viiteen näytökseen, päätti ne aina\navioliitolla, antoi viimeiseksi puhuvan näyttelijän lausua julki\nkappaleen opetuksen, ja määräsi palvelijat tekemään huvittavia\ntemppuja. Tämä kuuluikin hänen tehtäviinsä kehittäjänä, uuden luojana\nvanhan pohjalle.\n\nVoltaire määritteli Goldonin hyvin sanoessaan häntä \"luonnon maalariksi\nja pojaksi\". Goldonin komedia onkin sirpale näyttämölle tuotua luontoa:\nmilloin meluisaa kansan, milloin -- ja useammin -- pikkuporvariston\nelämää, johon Goldoni oli ihastunut tuntien tarkoin sen kaikki puolet.\nVarsinkin naiset -- rakastuneet tytöt, maailman menoon perehtyneet\npuolisot, viisaat äidit, palvelijattaret -- hän osaa kuvata jyvälleen\nsekä miellyttäviltä että häijyiltä puolilta. Tällaiset komediat olivat\nolemassa Italian kaupunkien toreilla ja kujilla -- Goldoni vain\ntiivisti ja kehysti ne näytelmiksi. Keskustelu on aitoa, ehkä joitakin\nmoralisoivia kohtia lukuunottamatta; rakkaus, jota hänen henkilönsä\nhalajavat, on kuvattu hieman satiirisesti; pääsäveleenä on nuoruus\nja iloisuus; päähyveenä välittömyys ja totuus. Aidon sävyn\naikaansaamiseksi hän antoi joskus joidenkin henkilöidensä puhua\nmurretta sekä piti yleensä proosaa luontevampana kuin runomittaista\nesitystä. Goldoni ei ivaa ruhtinaita eikä hoveja, ei pappeja eikä\nuskontoa, mutta hän tuntee silti ajan valtimon sykkeen. Hänen\nnäyttämöllään esiintyy rappeutunut ja köyhtynyt, mutta silti\nturhamainen, pöyhkeä aatelisto, ollen sopiva tausta ja räikeä\nvertauskohta kansan terveelle, elinvoimaiselle ainekselle.\n\nToimiessaan vuodesta 1748 alkaen eri teatteriseurueiden näytelmäseppona\nGoldonin täytyi kehittää tuotteliaisuutensa äärimmilleen, yleisö kun\nvaati nopeata ohjelmien vaihtoa. Kun hän muutenkin oli ahkera, nousee\nhänen teostensa -- tragedioiden, komedioiden ja oopperatekstien\nlukumäärä pariin sataan. Suuri osa niistä on keskinkertaisia ja\nkiireessä tehtyjä, mutta vilkkautta ei puutu ainoastakaan. Parhaimpia\novat Kahvikauppa (La bottega del Caffé), Rehellinen seikkailija\n(L' avventuriero onorato), jolla kirjailija tarkoitti itseään; Halu\nmaalle (Le smanie per la villeggiatura) jossa kuvataan venetsialaisten\nkalliita kesänviettotapoja ja kuinka köyhä signora tahtoo välttämättä\nloistaa puvuillaan yhtä paljon kuin rikkaat; Tekosairas (La finta\nammalata), joka on saanut vaikutteita Molièrestä; Viuhka (Il ventaglio,\nesitetty Kansallisteatterissa 1935); ja ennen muita Ravintolanemäntä\n(La Locandiera), hilpeä kuvaus kauniista Mirandolinasta, joka tekee\nnaistenvihaajasta nöyrän kosijansa, mutta menee naimisiin oman\nkenkkärinsä kanssa.\n\nGoldoni saavutti päämääränsä ja loi kansallisen italialaisen komedian.\nYleisö oivalsi hänen työnsä merkityksen ja osoitti hänelle avoimesti\nsuosiota. Tästä heräsi toisten kirjailijain kateus. Brescialainen\nPietro Chiari -- pindarolainen lyyrikko, scudéryläinen romaaniseppo ja\nkyynelehtivä dramaatikko -- ja Carlo Gozzi, josta pian enemmän, olivat\nhänen pahimpia ahdistelijoitaan. Kyllästyneenä tähän Goldoni otti 1761\nvastaan kutsun muuttaa Parisiin, jossa sen jälkeen asui kuolemaansa\nsaakka.\n\nKreivi _Carlo Gozzi_ (1722-1806) oli myös venetsialainen. Oltuaan kolme\nvuotta sotilaana hän asettui syntymäkaupunkiinsa ja omisti\ntoscanalaisen kielen ja kirjallisuuden puhtautta valvovan suunnan\nihanteet, joutuen täten vastustamaan Venetsian molempia\npääkirjailijoita, vanhan italialaisen komedian syrjäyttäjää, apotti\nChiaria, ja sen ohjaajaa muka väärään, vieraaseen suuntaan, Goldonia.\nHän sepitti heistä satiirisen commedia dell'arten nimeltä Satu kolmen\nappelsiinin rakkaudesta (Fiaba dell'amore delle tre melarancie, 1761),\njossa koetti tehdä heidän tyyliänsä naurettavaksi. Yleisö ei kuitenkaan\nerikoisemmin kiintynyt tähän puoleen, vaan osoitti sen sijaan\nmieltymystä siihen satukehykseen, johon satiiri oli sisällytetty.\nHuomattuaan tämän Gozzi sepitti nyt sarjan varsinaisia \"fiaboja\",\njoista mainittakoon Schillerin kääntämä Kuningas Turandote (Il Re\nTurandote, 1762, I, s. 132). Tällä tavalla aikaisemmin selostamamme\nitämainen saturomantiikka hetkeksi heijastui Italian kirjallisuudesta.\nYleisö kyllästyi siihen kuitenkin pian, jolloin Gozzi turvautui\nEspanjan draamaan, koettaen mukailemalla sitä vastustaa Goldonia ja\nranskalaista vaikutusta. Hänen satunäytelmillään on ollut merkitystä\nherätteen antajina Saksan romantikoille.\n\n\n7\n\n1700-luvun draaman historiassa ei ole mahdollista sivuuttaa _Ludvig\nHolbergia_, pohjoismaiden näytelmärunouden varsinaista perustajaa, joka\notti vastaan aikansa eurooppalaisen kulttuurin ja välitti sitä\nsopivasti muunnettuna pohjoismaihin, Suomeenkin. Liittämällä\npohjoismaat eurooppalaisen draaman piiriin Holberg loi sen kehityksen\nlähtökohdat ja perusteet, joka saavutettuaan Ibsenin työn asteen\nsittemmin koitui Euroopan väsähtäneen draamarunouden uudistajaksi.\n\n_Ludvig Holberg_ syntyi 1684 Bergenissä nuorimpana 12 sisaruksesta.\nIsä, Christen Nielsen Holberg, oli talonpojan asemasta omalla\nkunnollaan noussut sotilas, lopuksi everstiluutnantti, joka oli ollut\nmm. Venetsian palveluksessa ja vaeltanut jalan koko Italian läpi; äiti,\nKaren Lem, oli arvokasta virkamiessukua; molemmat olivat synnynnäisiä\nnorjalaisia. Isä kuoli Ludvigin ollessa kaksi-, äiti hänen ollessaan\n11-vuotias. Kymmenvuotiaana hänet kirjoitettiin sotaväkeen\nkorpraaliksi, mutta toimitettiin sitten kuitenkin kouluun. Tultuaan\nylioppilaaksi 1702 hän opiskeli Köpenhaminan yliopistossa teologiaa,\noli Bergenissä kotiopettajana, oleskeli 1704-1705 Hollannissa ja --\nkäytyään välillä kotona -- 1706-1708 Englannissa, Oxfordissa, minkä\njälkeen asettui pysyväisesti Köpenhaminaan. Matkustushalu vei hänet\nvielä kolme kertaa ulkomaille: talveksi 1708-1709 Saksaan, vuosiksi\n1714-1716 Ranskaan ja Italiaan ja 1725 Parisiin. Matkansa hän suoritti\nenimmäkseen jalan. Niiden suomia kokemuksia Holberg paljon selvitteli\nNiels Klim-romaanissaan (s. 345). Muuten hän käytti aikansa opiskeluun\nja soitannollisten lahjojensa kehittämiseen. Hänet nimitettiin 1717\nprofessoriksi, hoitamaan ensiksi filosofian, sitten latinan ja vasta\nviimeiseksi mieliaineensa historian opetusta. Professorintoimestaan hän\nei pitänyt eikä saavuttanut mainetta luennoitsijana. Hän erosikin siitä\nmyöhemmin ja toimi sitten yliopiston taloudenhoitajana. Näytelmistään\nsaamansa tulot ja tiukalla säästäväisyydellä kokoamansa muut varat hän\nsijoitti maatiloihin. Luvattuaan testamentata omaisuutensa Sorön\nakatemialle hänet aateloitiin. Holberg kuoli naimattomana 1754.\nLuonteeltaan hän oli itsepäinen ja kiivas, juro ja sangen vähän\npuoleensavetävä.\n\nHolbergin vaikutelmat ja muistot Bergenistä, tuosta n. 20.000 asukkaan\nporvarillisesta satamakaupungista, johon vanha kansankulttuuri\nhollantilaiset ja englantilaiset painoivat oman leimansa, olivat syviä\nja pysyviä. Sikäläinen elämä oli mm. omiaan herättämään halua nähdä\nmaailmaa. Oleskeluansa Hollannissa Holberg ei kyennyt käyttämään\nhyväkseen, sillä hän oli silloin liian nuori; Saksa ei takapajulla\nolevien kulttuuriolojensa vuoksi merkinnyt hänelle paljoa. Mutta\nEnglanti, Ranska ja Italia sen sijaan avasivat hänelle ne ovet, joiden\ntakana aikakauden kulttuuri oli varastoituna, ja tähän Holberg syventyi\nvakavasti. Suurimman osan elämäänsä hän oli tiedemies ja kansantajuinen\nfilosofi, kirjoittaen laajoja historiallisia ja moralisoivia teoksia,\nja runoilija vain vähemmältä osalta, silloin kun hänelle tuli siihen\n\"sysäys\", raptus, kuten hän sanoi. Kaikella työllään hän tarkoitti\nkansan kasvattamista ja tanskan kielen ja kirjallisuuden kehittämistä.\n\nHolberg aloitti runoilijatyönsä julkaisemalla aleksandriinisäkein\nsepitetyn Peder Paars (1719-1720) nimisen runoelman, joka on\nkäsitettävä Boileaun Pulpetin tyyliin tehdyksi Vergiliuksen ja siihen\nkohdistuneen turhan oppineisuuden parodiaksi, mutta sisältää myös\npositiivisia puolia: satiiria Tanskan silloisia oloja vastaan.\nRunoelma, joka herätti eräillä tahoilla suuttumusta, jäi kesken. Siinä\nesiintyy jo niitä tyyppejä, joita Holberg käytti komedioissaan.\n\nHolbergin työ draamakirjailijana alkoi sen johdosta, että tarvittiin\ntanskankielistä ohjelmistoa 1722 perustettua tanskalaista teatteria\nvarten. Ainoa näytelmätaide, jota siihen mennessä Tanskassa\ntunnettiin, oli koulukomedia ja saksalaisten seurueiden \"Haupt- und\nStaatsaktionit\"; hovilla oli oma ranskalainen seurueensa, joka esitti\nmm. Molièreä. Kun saksalainen ooppera syrjäytti tämän, se sai\noikeuden rakennuttaa oman teatterin Grönnegaden varrelle, ja kun\nranskalais-saksalainen ohjelmisto ei siellä menestynyt, alettiin\nnäytellä tanskaksi. Ensimmäinen tanskaksi esitetty näytelmä oli Saituri\n(syysk. 23 p. 1722); kaksi päivää myöhemmin näyteltiin Holbergin\nPoliittinen kannunvalaja (Den politiske Kandesteber). Kuuden vuoden\naikana eli vuoteen 1728 saakka, jolloin teatteri teki vararikon,\nHolberg kirjoitti kaikkiaan 28 komediaa, joista esitettä 21. Pietismin\nlevitessä näytelmätaide unohtui, niin että uusi teatteri aloitti\ntoimintansa vasta 1746. Sitä varten Holber kirjoitti 6 komediaa, jotka\neivät kuitenkaan ole hänen alkutuotantonsa tasalla. Huomattavimmat ovat\n15 ensimmäistä, joista mainitsemme seuraavat:\n\nPoliittinen kannunvalaja ivaa käsityöläisten turhanaikaista,\nnaurettavaa poliittista harrastusta; ensimmäisen kerran Holberg\nonnistuu siinä kuvaamaan tyyppejä, so. sitä, kuinka jokin ominaisuus\ntulee niin voimakkaaksi, että se hallitsee uhrinsa kokonaan. Se\nkomedia, että kannunvalaja, mestari Herman, jonka tiedämme tyhmyriksi,\nuskoo tulleensa pormestariksi, muuttuu tragediaksi hänen todetessaan,\nettei hän kykenekään hoitamaan tuota virkaa. Tunne, joka saa hänet\ntarttumaan hirttonuoraan, on syvällinen, aidosti inhimillinen ja tekee\nmeidät vakaviksi. Palaamme tasapainoon melkein yhtä helpottuneina kuin\nHerman itse huomatessaan, ettei hän ollutkaan pormestari ja ettei hänen\nsiis tarvinnut hirttäytyä.\n\nJeppe Niilonpoika (Jeppe paa Bjerget) kuuluu historiallisesti samaan\nsukutauluun kuin Christopher Sly (III, s. 394, 429); Holberg sanoi\nsaaneensa tarinan Biedermannin Utopia-teoksesta. Ulkonaisesti näytelmä\non kuvaus juoposta talonpojasta, jota hänen vaimonsa Nilla pitelee\npahoin ja pettää lukkarin kanssa, ja jota parooni pitää pilanaan.\nSiinä, mitä tapahtuu, ei ole mitään traagillista eikä liikuttavaakaan,\nvaan ainoastaan farssimaisesti koomillista. Jepellä ei ole mitään\npyrkimyksiä ja hän on näytelmän lopussa sama kuin alussa. Mutta\nkatsoessamme syvemmälle, mikä käy mahdolliseksi tarkkaamalla Jepen\nyksinpuheluja, toteamme, että tällä tyhmällä, likaisella talonpojalla\nonkin sielu, vieläpä sellainen, joka on latautunut täyteen sekä\nyksityisistä, aviollisista, että yhteiskunnallisista syistä syntynyttä\nkatkeruutta. Puhuessaan itsekseen hän osoittautuu luonteeksi, joka\ntuntee syvällisesti oman yksityisen ja yhteiskunnallisen alennustilansa\nja tarkastelee sitä johdonmukaisesti talonpojan kannalta. Miksi on\nJeppe, tanskalainen talonpoika, niin kurja? Siksi, että vouti ja\nlukkari ovat tehneet hänestä sellaisen. Luullen päässeensä parooniksi\nhänen ensimmäinen työnsä onkin kosto näille talonpojan nylkijöille.\nMiksi Jeppe juo? Siksi, että Nilla on häijy ja pitää yhteyttä lukkarin\nkanssa. Juuri siksi, että hän ymmärtää häpeänsä, että hän ylipäätänsä\ntuntee sen kipeämmin kuin tavalliset ihmiset, hänen täytyy juoda. Hänen\njäähyväissanansa perheelleen ja hevoselleen ovat yhtä inhimillisiä ja\nliikuttavia kuin Sancho Panzan puhe aasilleen, ja todennäköisesti\nsyntyneetkin viimeksimainitun vaikutuksesta. Jeppe Niilonpojan ja\nNummisuutarien sukulaisuus on Kivi-tutkimuksissa selvitetty.\n\nErasmus Montanus on kuin nuori Holberg, joka palaa ylen oppineena\nKöpenhaminan yliopistosta Bergenin pieniin, tietämättömiin oloihin, ja\nantaa siellä valonsa loistaa. Sellaista hän varmaan oli nuoruudessaan\nkokenut, tullut nolatuksi, viisastunut ja nauroi itselleen nyt\nvanhempana. Mutta varsinaisena kohteena hänellä oli oman aikansa\nskolastinen yliopisto-oppineisuus, varsinkin vallalle päässyt\nväittelyvimma, jonka hyödyttömyyden ja elämänvierauden hän oli tullut\noivaltaneeksi. Sellaiset tyyppikomediat, joissa päähenkilön vikana on\nitsepäinen suututtava keikailu oppineisuudella, eivät olleet\ntuntemattomia Ranskassa (s. 95). Niiden alkupohja on ikivanha -- tyyppi\nesiintyy jo Aristophaneen Pilvissä, jossa pilkataan sofisteja, ja\nhumanismin ylioppilaskomediassa (III, s. 29).\n\nEi ole aikaa (Den stundeslose) ruoskii ihmisiä, joilla on aina\nhuulillaan sanat \"ei ole aikaa\", mutta jotka eivät tästä alituisesta\nkiireentunnostaan huolimatta saa mitään tehdyksi, estävätpä vielä\nympäristönsä työn. Näytelmä on ulkoinen ja kauttaaltaan samalla tasolla\npysyvä, vailla edellisten aatteellista taustasyvyyttä. Sen mallina on\nollut Luulosairas.\n\nDon Ranudo on satiiri Tanskan vanhaa, rappeutunutta, sääty-ylpeää\naatelistoa kohtaan, tehty Molièren mallin mukaan. Jacob von Tyboe\nosoittaa, miten ikivanhasta aiheesta (III, s. 438) voidaan saada\najankohtainen, tehoisa ja huvittava komedia.\n\nSynnytyslaitos (Barselstuen) on hyökkäys turmiollista tapaa vastaan ja\nsamalla komedia vanhasta aviomiehestä ja nuoresta puolisosta. Tämä,\nkätilö, on Holbergin onnistuneimpia naisia, komedian viisas, sukkela,\nkaunis keskushenkilö. Hänestä hohtaa valoa näytelmän koomillisiin\nhenkilöhahmoihin, eikä vähimmin hänen mustasukkaisuuden vaivaamaan\nvanhaan mieheensä.\n\nHolberg otti juonen, sivuhenkilöltä, sukkeluuksia ja tilanteita\nPlautukselta ja Terentiukselta, Molièreltä, Regnardilta, Marivaux'lta,\nDestouches'ilta ja muilta ranskalaisilta komediankirjoittajilta,\nShakespearelta ja italialaisilta. Niin tekivät hänen aikanaan monet\nmuutkin kirjailijat eikä se vähennä Holbergin työn arvoa, varsinkin kun\nhän antaessaan henkilöille ja vuorosanoille tanskalaisen asun usein\npainoi niihin oman tunnusmerkkinsä. Mutta paljon pääsi menemään ilman\ntätä persoonallista leimaa, tarkan harkinnan ja hiomisen suomaa\ntilanteisiin sopivaa luontevuutta, joka olisi tehnyt joka sanasta hänen\nomansa. Tällaiseen hitaampaan perinpohjaisuuteen Holbergilla ei ollut\nhalua eikä aikaa, vaan hän työskenteli kuin kuumeessa, käyttäen\nnopeasti loppuun rikkaan ainevarastonsa. Niinpä hänen työssään\nvoidaankin todeta paljon puolikypsää, saman asian kertausta ja kuonaa.\nYlen harvat hänen komedioistaan täyttävät vaativampia eheysmittoja --\nHolberg ei esim. ollut erikoisemman kekseliäs juonen kehittelyssä ja\nsaattoi tyytyä siinä suhteessa helppohintaisiinkin käänteisiin. Koska\nrakkaus ei ollut hänelle henkilökohtaisesti tärkeä asia, hän käsitteli\nsitä pintapuolisesti ja käytti sen mukaisia ratkaisuja. Tässä suhteessa\nhän on Molièrestä paljon jäljessä. Samojen sukkeluuksien ja\nvuorosanojenkin toistuminen eri näytelmissä, saman sivuhenkilöiden\ntyyppivalikoiman käyttäminen ja siitä johtuva kokonaiskuvan laihuus\nosoittavat hänen kykynsä olleen rajoittunut. Mutta kaikki nämä\nhuomautukset koskevat sittenkin vain ulkonaisia toisarvoisia seikkoja:\njäljelle jää aina suurella taidolla luotu keskushenkilö,\njohdonmukaisesti rakennettu \"luonne\", joka antaa pääleiman koko\nnäytelmälle ja painuu mieleen erikoisena saavutuksena. Voidaksemme\narvioida Holbergin elämäntyön merkityksen meidän on muistettava hänen\nsuorittaneen sen aikana, jolloin sivistyneet tanskalaiset kirjoittivat\nkirjeensä ja asiakirjansa latinaksi, puhuttelivat naisiaan ranskaksi,\nkutsuivat koiriaan saksaksi ja kiroilivat palvelijoilleen ja\ntalonpojille tanskaksi. Holbergin työn kautta halveksittu tanska nousi\nyht'äkkiä korkeimman taiteen kieleksi ja kansallinen kirjallisuus\nsyntyi uudessa, varsinaisessa mielessä.\n\n\n\n3. OOPPERA.\n\n\nOopperan varhaishistorian olemme tulleet selvittäneeksi Italian draaman\nyhteydessä (III, s. 348-352). Monteverden ansio säveltäjänä on uusien\nsointumahdollisuuksien keksiminen ja käyttäminen oopperassa, ja\norkesterin ja varsinkin viulujen osuuden kehittäminen. Draamallisen\npuolen vahingoksi kuitenkin pian pääsi vallitsevaan asemaan\npaimennäytelmästä tuttu aaria, lyyrillinen laulu, jonka esittämisessä\nkauniisti puettu taiteilija saattoi erikoisesti loistaa. Sen kehitti\nkorkeimpiin muotoihinsa _Alessandro Scarlatti_ (1659-1725). 1600-luvun\npuolivälin maista aina Gluckiin saakka oopperain tärkeimmäksi\nlaululliseksi sisällykseksi tuli täten sarja orkesterin säestämiä\naarioita. Esimerkiksi siitä kelpaa Quinaultin ja Lullin yhteistyö (s.\n94). Aarioiden lisäksi ooppera koetettiin saada viehättäväksi\nulkonaisilla keinoilla, barokin kulissikomeudella, baletilla ja\nkeveillä välinäytöksillä, joiden aikaansaamisessa italialainen\nteatteritekniikka näytti parastansa. Italiassa ooppera oli 1600- ja\n1700-luvuilla suosituin teatteri- ja musiikkitaiteen muoto, leviten\nsieltä voitokkaana muihin maihin. Ensimmäinen ruotsalainen ooppera\nThetis ja Pelée esitettiin 1773.\n\nBarokkityylisen oopperan ja musiikkidraaman suurimpia kuuluisuuksia oli\n_Pietro Trapassi_, tunnetumpi _Metastasion_ nimellä (1698-1782). Syntyi\nRoomassa, osoittautui runojen improvisoinnissa varhaiskypsäksi\nihmelapseksi, sai vaikutusvaltaisia, rikkaita suosijoita ja\nkasvatettiin lakimieheksi, mutta ryhtyi suosijattarensa ja\nhyväntekijättärensä, laulajatar La Romaninan kehoituksesta n. 1722\nammattikirjailijaksi. Toimittuaan ensin Roomassa hän muutti 1729 Wienin\nhoviteatterin draamakirjailijaksi, sepittäen n. 1745:een saakka\nuupumattomasti sävellettäviksi tarkoitettuja draamoja. Hänen säkeensä\novat harvinaisen luistavia ja soinnukkaita, tunteellisia, Tasson hehkun\nlämmittämiä; kieli on marinistisesti siroa ja hiottua, olematta silti\nteeskenneltyä; myös Ovidius on ollut hänen esikuvanaan. Hänen\ndramatiikkansa on barokin, etupäässä Crébillonin tyylistä. Jo työn\nkiireellisyys esti häntä tunkeutumasta luonteisiin syvemmälle. Kun\nRousseaun herättämä sydämen todellinen tunne lehahti hereille, ei\nMetastasio tyydyttänyt enää. Kun Alfieri opetti italialaisia\nrakastamaan isänmaata, eivät nämä enää välittäneet itävaltalaistuneesta\nMetastasiosta, joka pian unohdettiin. Vieläkään ei olla oikein\nselvillä, pitääkö häntä itsenäisenä draamakirjailijana vai avustavana\noopperatekstien sepittäjänä. Varmaa on, että hän oli harvinainen,\njoskin jonkin verran pinnallinen kyky.\n\nSaksalainen, etupäässä Wienissä ja Parisissa vaikuttanut _Christoph\nWillibald Gluck_ (1714-1787) oli Metastasion jyrkkä vastustaja, joka\nuudisti barokin oopperan Orpheuksella (1762), puhdistaen sen siihen\nkuulumattomista koruista, palauttaen sen alkulähteensä, helleenien\ntragedian, yksinkertaiseen kauneuteen, ja ennenkaikkea pyrkien myös\nmusiikilla henkilöiden sielunelämän ja draamallisen kehityksen\nkuvaamiseen, katkaisematta toimintaa aarioilla tai muilla lauluilla.\nTässä voi todeta uudelleen heränneen antiikin ja varsinkin\nhelleenisyyden harrastuksen ja oikean oivalluksen vaikutusta.\n\nLeikillisen, keveämmän sävelnäytelmän uudisti musiikillisesti\narvokkaalle, jalostuneelle tasolle _Wolfgang Amadeus Mozart_\n(1756-1791).\n\n\n\n\nIII. LYRIIKKA, EPIIKKA JA KANSANRUNOUS.\n\n\n1\n\nValistuksen ajan järkeisluonne ja klassillisuuden\nobjektiivisuusvaatimus tukahduttivat yksilöllisen tunne-elämän\nkirjallisuudesta ja estivät siis todellisen lyriikan synnyn. Ronsard ja\nDu Bellay olivat pindarosmaisesti innoittuneita ja platonilaisesti\naatteellisia, oman sydämensä syvintä ilmaisevia lyyrikoita, mutta\nMalherben puhdistustyön jälkeen yksilöllisyyden sielunovet painuivat\nvähitellen kiinni ja lopullisesti lukkoon sen jälkeen, kun Boileau oli\nsaattanut voimaan lakikirjansa. Racine oli perusolemukseltaan\nsijaiskärsimyksen tuskaa tulkitseva subjektiivinen, helleenisesti\nherännyt lyyrikko, mutta jääkin ainoaksi ja viimeiseksi laatuaan.\nKatsoessamme 1700-luvun kynnykseltä eteenpäin olemme pakotetut\ntoteamaan, että Ranskassa vallitsi tämän vuosisadan aikana lyyrillisen\nja eepillisen runouden alalla jokseenkin täydellinen kato, ja että\ntodellista elpymistä on huomattavissa vasta sangen myöhään, vuosisadan\nlopussa, sitten kun Rousseaun aloittama runollis-uskonnollinen\nherätystyö oli ehtinyt vaikuttaa pehmentävästi tunne-elämään ja\nvallankumouksen kauhut järkyttää sydämiä.\n\nPysyäksemme aluksi klassillisessa lyriikassa ja epiikassa toteamme,\nettä niitä edustavia nimiä oli Ranskassa kyllä paljon ja että runouden\nulkonaisessa määrässä ei suinkaan tapahtunut vähentymistä. Sepitettiin\nrunsaasti \"kirjeitä\", \"allegorioja\", \"kantaatteja\" ja varsinkin\n\"oodeja\", joka laji oli kuten tiedämme Plejadin perintö. Uskonnollista,\nkertovaa ja kuvailevaa runoutta harrastettiin myös. Lemmenrunouden\nalalla oli yleisin Marot'n kaltainen epigrammaattinen pienoissäkeistö,\njoiden sepittämisessä esim. Voltaire oli mestari ja joita voi pitää nyt\nkysymyksessä olevan runouden parhaina saavutuksina. Ne on tehty älyllä\neikä tunteella ja niiden muodollinen puoli on moitteeton, jopa\ntaiteellinen samalla tavalla kuin kultasepän takoma hieno koru, mutta\ntällaisinakin ne ovat merkkinä aikakauden kykenemättömyydestä luomaan\ntodellista lyriikkaa.\n\nErikoistunnuksena on mainittava tämän runouden taantuminen käyttämään\nbarokin sievisteleviä ja kierteleviä ilmaisutapoja, perifrasista. Jos\nolisi seurattu Boileaun sinänsä oikeata ohjetta, että oli pyrittävä\nolemaan tosi ja luonnollinen, olisi runoista, kun varsinaista\nyksilöllis-runollista sielunelämää ei joko ollut -- mitä on vaikea\nuskoa -- tai ei ainakaan uskallettu ilmaista, tullut perin proosallisia\nja karuja toteamuksia. Välttääkseen tätä runoilijat koettivat antaa\nsepitelmilleen \"runon\" leimaa sanomalla asiat \"kauniisti\" ja\n\"kuvaavasti\", mikä vähitellen johti ikivanhaan uomaan (II, s. 529),\nsamaan todellisuuden ja asiallisuuden kiertämiseen, joka oli viimeksi\nollut Rambouillet'n salongin erikoisuus. Niinpä ei esim. sopinut kertoa\ntalven tulosta luonnollisesti, vaan ilmaisi _Jean-Baptiste Rousseau_\n(1671-1741), joka oli vuosisadan alkupuolen huomattavin lyyrikko,\nasian seuraavasti: \"Jo oli Plejadien poistuminen saanut perämiehet\nväistymään takaisin ja jo olivat surulliset hyadit pakottaneet\njäätyneet dryadit hakemaan suojaa kallioista; Clytian huikentelevainen\nrakastaja ei enää hyväile ilmansuuntiamme ja pian on Orthian hillitön\npuoliso tuova meille Skytian vuorien huurretta\". Tämän suunnan\nkuuluisia nimiä oli myös _Jacques Delille_ (1738-1813), Vergiliuksen\nGeorgican ranskantaja, joka sanoi sokeria \"afrikkalaisen miehen ruo'on\nytimestä puristamaksi hunajaksi\". Kahvin ja teen kaataminen kuvattiin\nsirosti näin:\n\n    La fève de Moka, la feuille de Canton\n    Vont verser leur nectar dans l'émail du Japon --\n\n    Cantonin lehden ja Mokan pavun suoma\n    japanilaismaljaan on nektarijuoma.\n\nOodeissa ja opettavassa runoudessa käytettiin lisäkoristeina\nklassillista mytologiaa ja yleisten aatteiden ja hyveiden\nhenkilöllistämistä, koska siten arveltiin saavutettavan se \"ylevä\"\ntyyli, jonka itse Boileau oli myöntänyt tällaisessa runoudessa\nluvalliseksi. Niinpä ei kevättä voitu kuvata ilman Floraa eikä\nZephyriä, eikä arkisimpiakaan asioita tekemättä niistä isolla\nalkukirjaimella merkittyjä henkilöitä.\n\n1700-luvun ranskalaisen epiikan ja lyriikan edustajista on erikseen\nmainittava _Voltaire_. Kuten muistamme oli sankarieepos pysynyt\nsitkeästi hengissä myöhään 1600-luvulle saakka (III, s. 305) ja\ntyrehtynyt vasta Boileaun Pulpetin satiiriin. Mutta tietoisuus siitä,\nettei Ranskalla ollut kansalliseeposta -- Rolandin laulua ei tunnettu\neikä sen laatuinen \"raakalaisrunous\" olisi saavuttanut klassillisuuden\nvuosisatana minkäänlaista merkitystä --, oli omiaan yhä kiihoittamaan\nrunoilijain kunnianhimoa. Niinpä nuori Voltaire, joka oli jo\nkiinnostunut historiallisiin opintoihin, käytti Bastillessa-olonsa\nhistoriallisen eepoksen aloittamiseen. Sankarinsa hän valitsi oikein,\nterävällä historian suurvaiheiden tajulla: Henrik IV:n, valtakunnan\nrauhoittajan ja pelastajan. Näin syntyi eepos Liiga (La Ligue) eli\nHenrikin runoelma (La Henriade, 1728), joksi sitä tavallisimmin\nsanotaan.\n\nNavarran kuningas Henrik ja Ranskan kuningas Henrik III piirittävät\nParisia; edellinen menee Englantiin pyytämään apua kuningatar\nElisabethilta, kertoen tälle Ranskan onnettomuuksista aina Perttulin\nverihäihin saakka (I-III). Eripuraisuus kutsuu helvetistä Uskonkiihkon,\njoka pistää tikarin Jacques Clémentin käteen ja käskee hänen surmata\nHenrik III:n (IV-V). Ludvig Pyhä ilmestyy Henrik IV:lle, joka nyt on\nvaltakunnan laillinen perillinen, ja näyttää hänelle Kohtaloiden\nPalatsissa hänen jälkipolvensa ja Ranskan suuret miehet (VI-VII).\nHenrik voittaa liigalaiset Ivryn luona (VIII) ja säälien nälkää\nkärsiviä parisilaisia auttaa heitä, rinnallaan Gabrielle d'Estrées\n(IX). Päästyään selville totuudesta hän kääntyy katoliseen uskoon ja\ntulee Parisiin (X).\n\nParisin piiritys oli jo Boiardon ja varsinkin Arioston runoelman\nkeskeinen, viimeksimainitussa lisäksi alkutapahtuma. Kun Raivoavassa\nOrlandossa vielä Rinaldo lähetetään hakemaan apua Englannista, on\nselvää, että Arioston eepos on ollut lähinnä Voltairen runoelman alun\nmallina. Henrikin laaja kertomus Elisabethille Ranskan onnettomuuksista\njohtaa mieleen Aeneaan selonteon Didolle Troian vastaavista vaiheista,\nja vielä enemmän Lususlaiset-runoelman monet vastaavat kohdat. La\nAraucana (III, s. 295) on ollut Voltairelle tunnettu. Personoitu\nEripuraisuus esiintyy Arioston runoelmassa vastaavanlaatuisissa\npuuhissa. Alcinan onnensaartakaan Voltaire ei ole unohtanut. Ilmeisesti\nVoltairen päämallina on ollut Raivoava Orlando eikä Aeneis, kuten ensi\nnäkemältä tekisi mieli otaksua, ja ohjeena Tasson teoria epiikasta\n(III, s. 281). Kristillistä yliluonnollista ainesta hän ei uskaltanut\nkäyttää, koska Boileau oli kieltänyt sen. Kun pakanallis-mytologinen\naines ei toki voinut tulla kysymykseen kerrottaessa kristittyjen\nuskonsodasta, Voltaire turvautui Arioston esimerkin mukaan\nominaisuuksien henkilöitymiin. Henriaden englanninkielisen käännöksen\nyhteydessä lausumiaan vapaita ja oikeita ajatuksia epiikan luonteesta\nhän ei ole runoelmaa sepitteessään noudattanut. Siitä puuttuu\nitsenäinen, luova mielikuvitus ja oikea, selvä todellisuuden sävy; sen\npäätarkoituksena on taistelu uskonnollista kiihkoa vastaan, mutta\nrunoilija ei saa ilmaistuksi aatettansa mukaan tempaavalla\nvakaumuksella -- paremmin tämän suoritti jo Ronsard Discourseissaan; ja\nse on kauttaaltaan tekemällä tehty ja vaivalloisesti rakennettu. Vaikka\nse oli aikanaan ihailtu ja käännettiin monille kielille, se on nykyään\nkuollut -- muistettu vain renessanssin pseudoklassillisen eepoksen\nviimeisenä ilmiönä.\n\nVoltaire uskoi voittaneensa Henriadella Vergiliuksen, minkä seikan\nvalaiseminen oli hänen epiikkaa selvittelevän kirjoituksensa salaisena\npäätarkoituksena; edellä sanotusta on selvinnyt, ettei hänellä ollut\nlahjoja todella runovoimaisen epiikan luomiseen. Silloin kun hän antoi\nsisimmän henkensä puhua, hänen äänensä sävy oli libertiinisesti\nkaskuileva, aretinomaisesti sukkela ja häikäilemätön, kaikkea pyhää\nrienaava. Todistuksena tästä on La Pucelle, Orléansin neitsyttä\nkäsittelevä runoelma. Jeanne d'Arc oli vielä tähän aikaan \"kirkon\nomaisuutta\", so. vain se palvoi hänen muistoansa ja ihmetekojansa.\nHänen merkityksestään Ranskan pelastajana ja kansallissankarittarena ei\nollut, siitä huolimatta, että runous (III, s. 305) oli jo kohdistanut\nhäneen huomiota, yleisempää arvostavaa käsitystä senkään vuoksi, ettei\nisänmaallisuus ollut vielä silloin selvinnyt kansalaisten palavasti\nomistamaksi yleväksi tunteeksi ja hyveeksi. Mutta vaikka näinkin, olisi\nsilti luullut Voltairen, joka oli historian tutkija, olleen näistä\nseikoista selvillä ja tunteneen maansa historian puhtainta, kauneinta,\nvoitokkainta ja uhrautuvaisinta marttyyria kohtaan kunnioitusta, vielä\netenkin siksi, että tämä ihmeellinen henkilö oli nuori, mystillisesti\nhurmioitunut neito, jonka maine oli tunkeutunut kauas maan rajojen\nulkopuolelle. Voltairen luonteen monista vioista on hänelle\nitselleen häpeällisin se, ettei hän oivaltanut tätä, ei ymmärtänyt,\nettä tässä jos missään oli todellinen ylevän epiikan sankaritar,\nvaan teki Jeanne d'Arcista aretinomaisen kevytmielisyyskuvauksen ja\nkomiikan keskushenkilön. Hänen puolustuksekseen on huomautettava\nlibertiinipiirien voittamattomasta, kaikkeen kohdistuvasta,\nkyynillisestä pilailunhalusta, josta irtautuakseen hänen olisi pitänyt\nolla aikansa yläpuolella, ja siitä, ettei hän työtänsä häveten itse\npainattanut runoelmaansa, vaan kielsi olevansa sen tekijä, kun se hänen\ntietämättään julkaistiin liikkeelle päässeestä käsikirjoituksesta. Sitä\nsanotaan painetun satoja tuhansia ja se oli niin arvostettu, että esim.\nWeimarin herttua Karl August epäröi, oliko Schillerin Orléansin\nneitsyttä ollenkaan sallittava esittää, se kun hahmotteli\nsankarittaresta kokonaan toisenlaisen kuvan kuin mihin oli totuttu.\nSchillerin neidon jalo hahmo sai vähitellen ihmiset inhoamaan Voltairen\nrunoelmaa, joka unohtui.\n\nLopetamme esityksen Ranskan 1700-luvun lyriikasta hahmottelemalla kuvan\n_André Chénier'sta_ (1762-1794), vallankumouksen viimeisestä\nveriuhrista, jonka ajatukset ilmaisevat kuoleman kasvojen edessä\nsyntynyttä syvällisyyttä ja totuudentuntoa.\n\n_André Chénier_ oli ranskalais-levantilaisen kangaskauppiaan ja\nkonsulin Louis Chénier'n ja kreikattaren Elisabeth Santi-Lomacan kolmas\npoika, syntynyt Konstantinopolissa. Hänen ollessaan kolmivuotias perhe\nmuutti Parisiin, jossa sitten asui ja jossa hänen äitinsä piti\nkirjallis-taiteellista salonkia, vieraana myöhemmin mm. David. Äidin\nkirjallisista harrastuksista mainittakoon tutkielma hänen syntymämaansa\nuuskreikkaiaisista, romaisista ballaadeista, joista André käänsi\nmuutaman ranskaksi; eräs näistä on melkein sama kuin Ofelian laulu.\nKunnostauduttuaan koulussa André yritti 1783 sotilasalalle, mutta jätti\ntämän pian ja antautui kirjallisiin, etupäässä klassillista runoutta\nkoskeviin harrastuksiin, joita 1784 tehty Rooman-matka oli omiaan\nsyventämään ja joihin sai, kuten hänen muistiinpanoistaan näkyy\nherätteitä ajankohdan tieteestä (s. 326). Näiden monivuotisten\nopintojen tuloksena olikin antiikin puhtaan kauneuden kirkastuminen ja\nsikermä julkaisematta jääneitä runoja, joista hengähtää hellenismin\ntodellinen henki. Hänen ohjelmansa oli tällöin: \"Tehkäämme uusista\najatuksista antiikin säkeitä\" eli johtopäätös, jonka jo Trissino oli\nlausunut. 1787-1790 hän oli Ranskan lähetystön palveluksessa Lontoossa;\nenglantilaisista hän ei oppinut pitämään, mutta perehtyi jonkin verran\nShakespearen, Miltonin, Thomsonin ja Grayn runouteen, joiden vaikutusta\non todettu hänen säkeissään. Palattuaan Parisiin hän ryhtyi innokkaasti\npolitikoimaan edustaen sitä käsitystä, että vallankumous oli\ntosiasiallisesti suoritettu ja että oli palattava laillisen olotilan\nkannalle. Hän esiintyi poliittisena kirjailijana ja puhujana, ja kokosi\naineistoa kuninkaan puolustamiseksi. Pysytellen piilossa hänen onnistui\nvälttää vainoojiaan aina maaliskuuhun 1794 saakka, jolloin hän joutui\nsattumalta vangituksi, poliisien etsiessä toista henkilöä. 140 päivää\nkestäneen vankeutensa aikana hän kirjoitti kuuluisat Jambinsa, jotka\nlahjottu vartija toimitti hänen perheelleen. Hänet olisi ehkä\nunohdettu, ellei hänen hyvää tarkoittava isänsä olisi touhunnut\nhänen pelastamisekseen. Robespierre muisti Chénier'n purevat\nsanomalehtihyökkäykset, toimitti hänet tuomituksi ja mestautti samana\npäivänä, heinäk. 25:nä 1794. Robespierren oma pää putosi seuraavana\npäivänä. Eläessänsä Chénier julkaisi vain Pallopelin (Le Jeu de Paume)\nja Hymnin Chateauvieux'n sveitsiläisille (L'Hymne aux Suisses de Ch.)\nsekä sanomalehtikirjoituksia. Kaikki muu sisältyi sekaviin, osaksi\nturmeltuneisiin käsikirjoituksiin, jotka on koottu, järjestetty ja\njulkaistu ensimmäisen kerran 1819. Tärkeimmät ovat Paimenrunot\n(Bucoliques), eri aiheita koskettelevat laajemmat Runot, lemmenaiheiset\nElegiat, poliittisesti satiiriset Jambit, ja lopuksi Oodit, Hymnit ja\nKirjeet (Epîtres).\n\nLemmenrunoissaan Chénier on eniten edellisen ajan perillinen: hän\nkoettaa antaa niille hienoa sävyä mytologisilla nimillä ja\nsirostelevasti kiertävällä sanonnalla, haaveilee Horatiuksen ja\naikalaistensa tavoin maaelämästä ja ylistää epikurolaisen runouden\ntavoin nautintoja. Mutta kreikkalainen ja latinalainen runous ja hänen\noma voimakas kykynsä estävät niitä jäämästä tyhjiksi sanoiksi, antaen\nniille elettyä sisällystä; Nuori Naisvanki sanoo koruttomasti ja\ntodesti:\n\n    Je meurs. Avant le soir, j'ai fini ma journée.\n    A peine ouverte au jour, ma rose s'est fanée.\n    La vie eut bien pour moi de volages douceurs;\n    Je les goûtais à peine, et voilà que je meurs.\n\n    Mä kuolen. Ennen iltaa päätin polkuni.\n    Jo ruusu tuskin auennut pois varisi.\n    Myös mulle oisi ollut hetki ilon, huolen;\n    Niit' tuskin maistaa sain, ja nyt jo kuolen.\n\nAntiikin filosofiaan ja elämänkatsomuksen tieteelliseen selvittämiseen\nChénier tunsi nuorena suurta kiintymystä, haaveillen Lucretiuksen\nKaikkeuden luonteen laatuisesta Hermes-nimisestä, suurrunoelmasta,\njonka perustana olisivat Newtonin ja Buffonin teoriat. Siitä valmistui\nvain osia. Antiikin esikuvat olivat muuten hänellä aina mielessä,\nkirjoittipa hän mitä runoutta tahansa: filosofiassa Lucretius,\npolitiikassa Arkhilokhos ja Aristophanes, elegioissa Theokritos,\nTibullus, Propertius, Vergilius ja Ovidius. Kun hänen\nPalloleikki-runossa antamaansa neuvoa pysyä kohtuullisuuden ja\nlaillisuuden rajoissa ei noudatettu, hän alkoi käyttää vallankumouksen\ntyranneja vastaan katkeraa, purevaa soimausta, joka järjestyneenä\nvuorotteleviksi 12- ja 8-tavuisiksi säkeiksi sateli polttavina\nruoskaniskuina rikollisten hartioille. Hyökkäyksensä hän joskus\nsommitteli Aristophaneen mallin mukaan draaman muotoisiksi. Charlotte\nCordayn kunniaksi hän kirjoitti oodin, jossa hehkuvin sanoin ylisti\nisänmaan- ja vapaudenrakkautta, rohkeutta ja uhrautuvaisuutta, ja loi\nsamalla Marat'sta inhoittavan kuvan. Mutta antiikki ei ollut hänelle\nnäin vain mallina, minkä mukaan hän käsitteli aikansa aiheita, vaan hän\nsyventyi siihen niin, että sai luoduksi runoutta, josta tuulahtaa\nantiikin oma aito henki. On kuin olisi hänen puoleksi kreikkalainen\nverensä ja syntymävuotensa hengittämä ilma teroittanut hänen silmänsä\nnäkemään Hellaan maisemien ääriviivat ja värit ja kirkastanut hänen\nsielunsa elävöittämään laulujansa esittävän Homeroksen (Sokea --\nL'Aveugle), vieraitansa vastaanottavan isännän (Kerjäläinen -- Le\nMendiant) ja bakkanaalit (Bacchus). Hänen kielenkäyttönsä on tällöin\nhelleenisesti korutonta ja kääntyminen jumalien puoleen ja koko\nmytologia vakava uskon asia -- ei koristeellinen, tyhjä ele niinkuin\nyleensä 1700-luvun runoudessa. Anakreonilaisen pienoisrunouden ja\nTheokritoksen hengessä hän loi sarjan idyllejä, joista muutamat (Nuori\nsairas -- Le Jeune Malade, Nuori Tarentinotar -- La Jeune Tarentine)\novat hellenistisesti siroja ja kirkkaita, tarinaltaan koruttomia, mutta\ntunneteholtaan syvästi vaikuttavia. Antiikin henkeä ei Plejadin jälkeen\nollut kukaan ymmärtänyt niinkuin Chénier.\n\nChénier'n runouden antiikista saatu muoto ja aiheet, joihin yhtyy\npaljon sitä, mikä oli ominaista 1700-luvulle, liittää hänet\nmenneisyyteen, lähinnä Ronsardiin. Hänen tulinen, pyyteetön\nvapaudenrakkautensa taas asettaa hänet romantikkojen rivistön alkuun.\nSekä klassikot että romantikot ovatkin lukeneet hänet omaksensa.\nTosiasiassa hän oli yksinäinen ilmiö, joka ei vaikuttanut omaan\naikaansa, koska hänen tuotantoansa ei silloin tunnettu, eikä\nromantiikkaankaan, koska tämä oli jo marssilla silloin, kun tuo\ntuotanto saatettiin julkisuuteen.\n\n\n2\n\nMonipuolinen Fontenelle julkaisi 1688 kokoelman Paimenrunoja (Poésies\npastorales), jonka perusmallina tietenkin oli Vergiliuksen Bucolicon.\nNuoren _Popen_ Paimenrunot (1709) ovat kiitollisuudenvelassa\nmolemmille. Sekä paimenet että luonto ovat sovinnaisia, kirjoista\nopittuja, ilmaisematta ainoassakaan kohdassa kuvaajansa asuneen\nEnglannin vehmaalla maaseudulla. Tämä oli oheen liitetystä selityksestä\n(Tutkielma paimenrunoudesta -- A Discourse on Pastoral Poetry) päättäen\ntahallista: paimenrunouden tehtävänä on muka kultaisen aikakauden\nkuvaaminen, joten paimenet ja luonto eivät voi olla tuntemamme\ntodellisuuden mukaisia; ne on luotava Theokritoksen ja Vergiliuksen\ntyyliin, ihanteellisiksi joka suhteessa, niin että poistuessamme\narkisesta ympäristöstä niiden pariin saavutamme hetkeksi unohdusta ja\nonnea. Tältä puolen paimenrunous tuli yhdeksi niistä lehtevistä\nvarjostoista, jonne klassillisuuden räikeään päivänvaloon väsynyt\nsaattoi poiketa hetkeksi uneksimaan viihdyttäviä varhaisromanttisia\nunia.\n\nKuten olemme maininneet (s. 303), Pope siirsi Tutkielmallaan\nkirjallisuuden arvostelusta Boileaun periaatteet Englantiin. Hänen\nkuuluisa runoelmansa Kiharan ryöstö (1711) on tarkoitettu osoittamaan,\nettä hän kykeni kilpailemaan mestarin Pulpetin kanssa. Pohjana on\ntositapaus: huviretkellä Hampton Courtiin on rakastunut lordi Petre\nanastanut Arabella Fermorin kiharan, joka lopuksi muuttuu\nKallimakhoksen-Catulluksen tyyliin (I, s. 322 ja 373) tähdeksi. Toiseen\npainokseen hän lisäsi hengettäriä, keijukaisia ym., jotka antiikin\neepoksen tavoin sekaantuvat kuolevaisten puuhiin. Kaikesta huolimatta\ntäytynee sanoa, ettei hän onnistunut yrityksessään: Boileaun runoelma\non etevämpi sekä parodiana että todellisuuden kuvauksena.\n\nWindsorin metsä (1713) on samanlaatuinen luontoa ja maisemia kuvaileva\nrunoelma kuin esim. Draytonin Polyolbion (III, s. 312) ja varsinkin\nDenhamin Cooperin kukkula (III, s. 205), jonka kohteena on sama seutu.\nViimeksimainitussa luonto on kuitenkin lähtökohtana filosofisille\nmietelmille, Popen runoelmassa taas lukuisille syrjäkuvauksille, joissa\nkäsitellään normannikuninkaiden sortoa, metsästystä, jota Pope inhosi,\nLodonan nymfiä (Lontoota), Thamesia ja merenkulkua, Windsorin\nhistoriallisia muistoja jne. Englannin luonnon kauneutta Pope ei ole\nymmärtänyt eikä osannut kuvata. Runoelma on kotoisin kirjoista eikä\nhänen sydämestään. Mutta kun se oli joka tapauksessa ainakin\nulkonaisesti kehoitus menemään Thamesin rannalle luonnon pariin,\nPopella silti on tietty asemansa 1700-luvun luonnonrunouden perustajain\njoukossa.\n\nElegia eräästä onnettomasta naisesta ja Eloisan kirje Abelardille\n(1717) osoittavat Popen voineen herkistyä ja vapautua älyllisyyden ja\nklassillisuuden kylmästä ulkokohtaisuudesta. Edellinen on aiheeltaan,\ntilanteeltaan ja persoonalliselta tunnepohjaltaan sukua vuosisadan\nmyöhemmälle eleegiselle, kyynelöivälle tunteellisuudelle, jolla tuli\nolemaan draamassa niin tärkeä merkitys. Siinä kuvattu murheellinen\nhetki öisen haudan ääressä viittaa jo Grayn kuuluisaan elegiaan.\nJälkimmäinen, jonka ulkonaisena mallina ovat olleet Ovidiuksen\nLemmenkirjeet (I, s. 397) ja jonka sisällys perustuu Abelardin ja\nHeloisen (II, s. 144) todellisiin, 1693 ranskaksi käännettyihin ja 1714\nenglanniksi mukailtuihin kirjeisiin, on samoin sentimentaalinen, mutta\nvielä lisäksi goottilaisesti luostariromanttinen, herättäen \"syvän\nyksinäisyyden\", \"kolkkojen kammioiden\", \"taivasta ajattelevan\nmietteliäisyyden\", \"aina aprikoivan melankolian\", sammaltuneiden\nholvien ja kuutamon tunnelmia. On todettava, niin omituista kuin se\nonkin, että Englannin klassillisuuden huippunimi on samalla itse sen\nvoimakkaimman vastavirtauksen herättäjiä.\n\nEnglannin 1700-luvun klassillinen runous omisti samat ihanteet ja\nkeinot kuin vanhempi sisarensa ja mallinsa ranskalainen runous:\nsananlaskumaisesti tiivistetyt ajatelmat ja totuudet, yleiset,\nobjektiiviset hyveet, asiallista nimeä kiertävän sanonnan, mytologiset\nolennot ja henkilöllistämisen. Britannia, Oikeus, Vapaus, Tiede,\nMelankolia, Yö, jopa Rokotuskin kirjoitettiin isolla alkukirjaimella,\nmikäli esitystä tahdottiin pidettäväksi \"runoutena\". Popen käsky\nvälttää arkisuutta käsitettiin siten, että oli kartettava kaikkea\ntavallista. Ei siis sopinut sanoa \"lammas\", vaan \"villainen\nhuollettava\", ei \"kalat\", vaan \"suomuinen suku\", ei \"kenkä\", vaan\n\"jäsentä peittävä kiiltävä kotelo\", ei \"kahvi\", vaan \"Mokan ruskean\nmarjan tuoksuva mehu\" jne. Silloin kun runoilija tahtoi vapautua\nsäännöistä ja olla oikein rohkea, hän kirjoitti Cowleyn tyylisen (III,\ns. 205) \"pindarolaisen oodin\", minkä johdosta Johnson valitti, että\n\"kun runoilija ei osannut tehdä muuta, hän luuli voivansa kirjoittaa\nkuin Pindaros\". Klassillinen runous pysytteli hengissä 1700-luvun\nlopulle saakka, huolimatta uuden runouskäsityksen vastarinnasta ja\nvoitoista.\n\n\n3\n\nMuistuttaen mieleen Marot'n ja Ronsardin \"martialisen\" ja anakreonisen\nsäetaiteen (III, s. 169 ja 178) toteamme, että 1700-luvun pienoisrunous\n(poésie fugitive), jonka mestareita olivat Voltaire ja Englannissa esim.\nKerjäläisoopperan (The Beggar's Opera, 1728) sepittäjä _John Gay_\n(1685-1732) ja _Matthew Prior_ (1664-1721), on käsitettävä sen linjaan\nkuuluvaksi uudistumaksi. Ranskalaisen kulttuurin mukana tämä\nrokokoorunouden muoti levisi Saksaan, jossa sen ensimmäinen edustaja\noli hampurilainen _Friedrich von Hagedorn_ (1708-1754). Oleskellessaan\nLontoossa 1729-1731 Tanskan lähetystösihteerinä hän perehtyi rokokoon\nepikurolaisuuteen, jonka miellyttäville puolille omisti Runosatunsa\nja -kertomuksensa (Poetische Fabeln und Erzählungen, 1738) ja Oodi ja\nlaulut (Oden und Liedern, 1742). Edellisissä hän tarinoi Lafontainen\nmukaan siroin säkein, leikilliseen sävyyn ja välttäen liian näkyvää\nopettavaisuutta; jälkimmäisissä oli mallina Anakreon (I, s. 246) tai\nmieluummin hänen nimellään kulkeva myöhäis-antiikkinen pienoisrunous,\njota sisältyi Anthologia Palatinaan (II, s. 29), ja joka on asultaan ja\nsisällykseltään kuin rokokoon perhosten lentelyä.\n\nInnostuneina tämän pienoislyriikan kauneudesta muodostivat _Ludwig\nGleim_ (1719-1803) ym. nuoret runoilijat Hallessa 1738-1740\nystävyysliiton, joka tahtoi ilmaista veljeydentunteensa ja elämänilonsa\nanakreontisin säkein. Nehän eivät siis kummunneet syvemmistä\nkokemuksista, mutta niistä kuvastuu silti viehättävästi nuoruuden ilo\nja kauneus, naisten ja viinin suoma nautinto. Gleim julkaisi runonsa\nnimellä Leikillisiä lauluyrityksiä (Versuch in scherzhaften Liedern,\n1744-1745). Hänen \"nautintonsa\" ovat muuten kuviteltuja eivätkä\nelettyjä. Tähän \"anakreontikkojen\" ryhmään kuuluivat mm. _Johann Peter\nUz_ (1720-1796), jonka lyriikasta anakreonilainen sävel helähti\naitona, _Johann Nikolaus Götz_ (1721-1781) ja _Johann Georg Jacobi_\n(1740-1814). Voidaan sanoa, että aikakauden useimmat runoilijat, esim.\nKlopstock, Lessing ja Kleist, vieläpä Goethekin, olivat nuoruudessaan\nanakreonilaisen runouden lumoissa.\n\nTämä runous edusti siis myöhäisantiikkia, rokokoota ja ranskalaista\nlibertiinisyyttä. _Wielandin_ runoelmat ovat sille sukua, sillä niissä\nsamoin kuin hänen romaaneissaan on kehyksenä ja taustalla antiikki joko\naitona tai hellenistisenä tai nähtynä keskiaikaisen, sadunomaisen\nhunnun läpi. Näistä Marlowen ja Shakespearen tyylisistä, iloisista,\njoskus arveluttavan lemmekkäistä pienoiseepoksista, jotka saavuttivat\nsuurta suosiota, mainittakoon ooppera Alceste (1773), joka kertoo\nantiikin puhtain linjoin Euripideen hienon tarinan uskollisesta\npuolisosta (I; s. 278), Musarion eli sulottarien filosofia (M. oder die\nPhilosophie der Grazien, 1768) ja runoilijan pääteos Oberon (1780).\nNuori kaunis kreikatar Phanias on jättänyt Musarionin ja poistunut\nmaalle, jossa asuu erään pythagoralaisen ja stoalaisen seuralaisena.\nLähettämällä edelliselle kiusaukseksi nuoren palvelustytön ja\njälkimmäiselle viiniruukun Musarionin onnistuu kuitenkin saada Phanias\nvakuutetuksi, että paras elämäntapa on kohtuullinen epikurolaisuus.\nOberon on mukaelma Huon de Bordeaux-runoelmasta, (II, s. 192), johon\nmyös Kesäyön unelma, sekin osaksi Wielandin malli, perustuu. Sisällys\non suurin piirtein mainitun runoelman mukainen. Wielandin varsinaisina\nkirjallisina esikuvina olivat Lafontaine ja Ariosto, edellisen\nyksilöllissävyinen, kevytmielinen mutta samalla hienostunut eroottisuus\nja hilpeys, jälkimmäisen romantiikka, hieno satiiri ja runomitta --\nOberon on sepitetty ottava rimalla. Wieland on täten erikoisella\ntavalla sekä klassillisen että hellenistisen antiikin, keskiajan ja\nrenessanssin romantiikan, ja ranskalaisen libertiinisyyden edustaja.\nKlopstockin kannattajat pitivät häntä pornograafisena kirjailijana.\n\n\n4\n\nPope ei suinkaan ollut ainoa englantilainen runoilija 1700-luvun\nalkupuolella, jonka soittimesta helähti romanttinen sävel. Vielä\ntäyteläisempänä tämä kaikui esim. Anne Finchin eli kreivitär\n_Winchilsean_ (1660-1720) oodeista Satakielelle (To the Nightingale) ja\nYöunelma (The Nocturnal Reverie), joissa hän antautui romanttisten\nluonnontunnelmien valtaan. Vähitellen kuten tiedämme tunne-elämä alkoi\nnousta vastarintaan klassillisuuden kylmyyttä kohtaan, osoittaen aluksi\nmieltään mm. kiinnostumalla Shakespeareen, Spenseriin ja Miltoniin.\nEnsiksimainittu oli vielä liian \"barbaarinen\" mukailtavaksi, mutta\nviimeksimainitut herättivät omintakeisen kokeilun halua. Tämän\najankohdan pyrkimyksen ilmaisi _James Thomson_ (1700-1748).\n\n_Thomson_ oli papinpoika Skotlannista, joka saatuaan opillisen\nkasvatuksensa Edinburghin yliopistossa luopui aikeestaan ruveta papiksi\nja läksi sen sijaan (1725) runoyritykset taskussaan etsimään onnea\nEnglannista, Lontoosta. Täällä hän hankki elatuksensa kotiopettajana ja\npääsi Popen, Arbuthnotin ja Gayn tuttavuuteen ja seuraan. Hän julkaisi\nvuosina 1726-1730 Talven (The Winter), Kesän (The Summer), Kevään (The\nSpring) ja Syksyn (The Autumn), kooten ne viimeksimainittuna vuonna\nVuodenajat (The Seasons) nimiseksi runoelmaksi. Päästyään maineeseen\ntällä ja sittemmin julkaisemillaan näytelmillä, joita sepitti kaikkiaan\n6, (joukossa Alfred-nimisen naamion, johon sisältyy Englannin\nkansallishymni Hallitse, Britannia; Rule, Britannia, 1740), sekä Vapaus\n(The Liberty, 1736) nimisellä poliittisella runoelmallaan hän sai\neläkkeekseen valtion toimia, joita hoidatti sijaisilla. Näytelmät ja\nmainittu runoelma ovat vähäpätöisiä. Huomattava on sen sijaan runoelma\nJoutilaisuuden linna (The Castle of Indolence, 1748). Thomson oli\nhyväntahtoinen, rauhallinen, mukavuutta ja seuraa rakastava mies, joka\nnukkui myöhäiseen ja kerran menetti erään viran, kun ei tullut ajoissa\nuudistaneeksi hakemustaan. Hänellä oli Richmondissa oma huvila, jonka\npuutarhaa hoiteli suurella harrastuksella.\n\nRyhtyessään sepittämään Vuodenaikoja Thomsonilla oli todennäköisesti\nmielessään Vergiliuksen Georgica, Mantuan lehtoisan ja viljavan seudun\nmaanviljelysrunoelma, Popen Windsorin metsä ja Miltonin Allegro ja\nPenseroso, varsinkin viimeksimainitut, joista Englannin vehmaan luonnon\nkirkas päiväidylli ja illan surumielinen, syvällinen levon tunnelma\nheijastuvat (111, s. 486) harvinaisen aitoina. Mutta jotta Thomson\nolisi voinut havaita tämän ja lisäksi sen luonnon, jota ei ollut\nkirjoissa, hänellä täytyi olla kuten olikin siihen erikoinen,\nsynnynnäinen lahja, ei vain terävää silmää, joka erehtymättä toteaa\nluonnon eri muodot, ilmiöt ja vivahdukset, vaan luonnon kauneutta\noivaltava ja siitä nauttiva sielu. Hänessä tosiasiallisesti elpyi\nrunovoimaiseksi jotakin siitä englantilaisille ominaisesta\nluonnonrakkaudesta, jonka totesimme siinä jo keskiajan aamuna ja joka\nantaa suloa ja raikkautta Chaucerin kertomuksiin, renessanssin\nlyriikkaan, Shakespearen ja Miltonin runouteen.\n\nThomson valitsi aseekseen silosäkeen, todennäköisesti sen tunnon\nvallassa, että luonnon vapaus turmeltuisi, jos se pakotettaisiin\nklassillisuuden loppusoinnullisiin parisäkeisiin, ja myös Miltonin\nesimerkin mukaan. Lähtiessään taipaleelle hänellä oli ensin tuoreinna\nmuistissa talvi, sen myrskyt, lumi ja kylmyys, jotka tekevät\nkulkijalle töllin kaukaa loistavan tulen monin kerroin tavallista\nmiellyttävämmäksi. Myös Skotlannin vuorten jylhyys, virtojen pauhu ja\ntulvain valtavuus painoivat leimansa Talven joihinkin säkeisiin. Mutta\nsepittäessään seuraavia osia hän oli jo avoimin, kumpuilevin kentin ja\nlehtosaarekkein hymyilevän englantilaisen maaseudun lumoissa, luonnon\nparissa, johon hän ei ollut lapsuudesta saakka eläytynyt ja joka hänen\nsiis täytyi oppia tuntemaan. Eläytyminen oli silloin harvemmin\nsyvällistä ja nähdyn ilmentäminen jäi usein ulkoiseksi kuvaukseksi,\njossa käytettiin klassillisuuden aseita: Aurinkoa, joka kulkee\neläinradan merkkien kautta, Runotarta, mytologiaa. Mutta vaikka näin,\nThomson on silti uusi mies: hän luettelee luontoa, mutta ei pyri\nyhdistämään yksityiskohtia minkäänlaiseksi vertauskuvaksi tai\nopetukseksi, kuten klassillisuus olisi tehnyt, vaan tyytyy katselemaan\nmaisemaa eläytyvän tunteellisesti, lämpimän hehkuisesti, erikoisesti\nelvyttäen värit, valot ja varjot, ja kuvaten herkästi sateen, myrskyn,\nauringon nousun -- maiseman koko elämän eri vuodenaikoina. Windsorin\nmetsä on sarja teatterikursseja, Vuodenajat on tunnelmaa ja tunnetta\ntäynnä oleva oikea maisema, näköala, joka täyttää mielen virkistävällä\ntuoreudella. Jotakin siitä tunne-elämästä, jonka tiedämme ilmautuneen\ndraaman alalla, oli tullut näkyviin ihmisen suhteessa luontoon:\nniinkuin oli oivallettu porvarillisen, teeskentelemättömän tunne-elämän\naitous ja etuisuus verrattuna ylhäislinjaisen klassillisuuden\nkahlehdittuun teennäisyyteen, samoin huomattiin nyt kotoisen,\nkoskemattoman maalaisluonnon aito kauneus ja tunnetehoisuus verrattuna\nranskalaisen puutarhan leikattuihin puihin ja geometriseen\npohjapiirustukseen. Lessingin kritiikistä olemme puhuneet aikaisemmin\n(s. 333).\n\nJoutilaisuuden linna on Spenser-mukaelma, sepitetty hänen\nsäkeistölläänkin. Siinä Thomson luonteensa mukaisesti vaipui uneliaan,\nvärikkään satu- ja nautintotunnelman valtaan. Se on kuten esikuvansakin\nvertauskuvallinen: ensimmäisessä laulussa kuvataan Saamattomuuden\nlinnaa, toisessa Taiteen ja ahkeruuden ritarin saapumista vapauttamaan\nsen vankeja. Runoelman vaikutus perustuu sen väri- ja sointuarvoihin;\nsiinä on romanttista alakuloisuutta, autereista sadun ilmakehää,\nepätodellisen unimaailman lumoa, joka johtaa mieleen Keatsin ja\nTennysonin. Se on siis romanttinen runoelma.\n\nThomsonilla oli seuraajia, joita sanotaan yhteisnimellä\n\"maisemarunoilijoiksi\" ja jotka sivuutamme, koska huomattavampia kykyjä\nei esiintynyt. Hänen rinnalleen, Spenserin ja Miltonin runoperinnön\nhoitajiksi, asettuivat Collins ja Shenstone. Koko tämän ryhmän työstä\nrakentui vähitellen se maiseman keskeinen raunioitunut linna tai torni,\njosta huokui romantiikalle tärkeätä \"rauniotunnelmaa\" (s. 312).\n\n_William Collins_ (1721-1759) oli palava runoilijasielu, jonka\nPersialaiset ekloogit (The Persian Eclogues, 1742) ja Oodit (1746)\nsisälsivät aikakauden arvokkainta runoutta, saavuttamatta kuitenkaan\nklassillisuuden kylmässä ympäristössä vastakaikua. Pettymyksien\nmurtamana runoilija tuli mielisairaaksi. Myöhempi aika on arvioinut\nuudelleen hänen runoutensa, todeten siinä Miltonin luonnontajua ja\ntulossa olevan romantiikan \"iltahelkähdelmiä\" sekä barbaarisen\njylhyyden kaikua. Oodit Illalle (Evening) ja Intohimot (The Passions)\nkuuluvat yhä elävään runouteen. Oodi Ylämaiden taikauskolle (Ode on the\nPopular Superstitions of the Highlands, 1750) on kiintoisa ilmaus\nromantiikan heräämisestä. Collins oli James Thomsonin ystävä\nja suojatti, hatuntekijän poika Chichesteristä, saanut\nyliopistokasvatuksensa Oxfordissa. -- Spenserin ja Miltonin hengen\nlapsiin on luettava _William Shenstone_ (1714-1763), Opettajattaren\n(The Schoolmistress, 1742), leikillisen Spenser-mukaelman kirjoittaja.\nPienen tilansa nimeltä Leasowes (Worcestershiressë) hän muodosti\nomintakeisesti kauniiksi, vapaasti suunnitelluksi puistoksi, vaikuttaen\nhuomattavasti engl. puiston kehitykseen. Hänen muusta tuotannostaan\nmainitaan ballaadi Jemmy Dawson ja runoelma Pastoraaliballaadi (1743).\nShenstonen runoudella on ollut merkitystä luonnonraikkauden ja\ntunteellisuuden elähdyttäjänä. Robert Burns on saanut siitä herätteitä.\n\nAikaisemmin (s. 312) olemme kertoneet Thomsonin runoelman kääntämisestä\nsaksaksi ja luonnontunteen omintakeisesta heräämisestä siellä.\nAlan saksalaisista runoilijoista mainittakoon _Ewald von Kleist_\n(1715-1759), pommerilainen aatelismies ja soturi, alakuloinen\nmietiskelijä, Gellertin ja Lessingin ystävä, joka kaatui Kunersdorfin\ntaistelussa. Maaseudulla kasvaneena hän kiinnostui Hallerin Alppeihin\nja Thomsonin Vuodenaikoihin ja sepitti Kevät (Der Frühling, 1749)\nnimisen kuusimittarunoelman, josta kuvastuu luonnon kauneuden herättämä\nilo, idyllinen sulo ja rauha, uskonnollinen perustunnelma ja tekijän\noma raskasmielisyys -- sarja yksityisiä kuvia, joita ei yhdistä\nminkäänlainen toiminta ja joista ilmenee opettavaista henkeä. Kleistin\nIdylleistä, joissa hän kuvaa puutarhurin ja kalastajan rauhallista\nelämää, ilmenee myös tekijänsä eleeginen, mietiskelevä sävy.\nMyöhemmässä runoudessaan Kleist osoittautui miehekkäämmäksi, jopa\nisänmaalliseksi runoilijaksi.\n\nMaisemarunouden piiriin kuuluu myös zürichiläinen _Salomon Gessner_\n(1730-1788), Idyllien (1756) aikoinaan niin tunnettu, mutta sittemmin\nkokonaan unohdettu sepittäjä. Hänessä voi todeta Vuodenaikojen, Alppien\nja anakreontilaisten vaikutuksia, mutta perusluonteeltaan hän edustaa\nidylliseen maisemakehykseen asetettua englantilaisperäistä,\nporvarillista, moraalista tunteellisuutta. Idyllit ovat suorasanaisia,\nliikuttavia pienoiskertomuksia, kokonaan vailla omakohtaisten elämysten\ntosipohjaa, näyttämönä ihannoitu luonto. Aikoinaan paljon luettu Abelin\nkuolema (Der Tod Abels) on viisilauluinen runoelma, vailla toimintaa,\nmutta täynnä naivia liikutuksen heruttelua.\n\nRousseaun ihaileman markiisitar Houdetot'n rakastaja Saint-Lambert\nkäänsi Vuodenajat ranskaksi (1769); proosakäännös oli ilmestynyt jo\n1759. Runoelmalla ei kuitenkaan ollut Ranskassa samaa uudistavaa\nvaikutusta kuin kotimaassaan ja Saksassa.\n\n\n5\n\nVarhaisromantiikan kehittymistä seuratessamme mainitsimme\nmaisemarunouden ja rauniotunnelman jälkeen ja osaksi johdannaisena\nviimeksimainitusta katoavaisuuden tunnelman ja maailmantuskan (s. 313).\nAlan päärunoilija _Edward Young_ (1683-1765) ryhtyi, hoidettuaan\nOxfordissa suoritettujen opintojensa jälkeen erinäisiä pienempiä\ntoimia, 1713 pyrkimään huomatuksi muutamille vaikutusvaltaisille\nhenkilöille omistamillaan runoelmilla, joista kuningatar Annan kuoleman\njohdosta kirjoitettu elegia (1714) saavutti tarkoituksensa. Tämän\njälkeen hän yritteli näytelmillä (Busiris, 1719, ja Kosto -- The\nRevenge, 1721), saavuttamatta menestystä; sama kohtalo oli hänen\nsatiireillaan Maineen rakkaus (Love of Fame, 1725). 1727 hänet\nvihittiin papiksi. Vaimonsa, tytärpuolensa ja tämän miehen kuoltua hän\nryhtyi sommittelemaan kuolonrunoelmaa, ja niin syntyi Valitus eli\nyöajatuksia (The Complaint, or Night Thoughts, 1742-1744),\nkymmenisentuhatta säettä (yhdeksän kirjaa, \"yötä\") käsittävä\ndeklamatoorinen mietelmäsarja elämästä, kuolemasta, iankaikkisuudesta,\nystävyydestä jne., pohjana yön pimeys, syvä alakuloisuus, kyllästyminen\nelämään, suru \"miljoonien puolesta\". Näin ilmeni kirjallisuudessa ensi\nkerran se \"maailmantuska\", lohduton murhe ihmisen arvoituksesta, joka\ntunteellisena traagillisuutena herkistää romantiikkaa. Runoelma avasi\nklassillisuuden alla virtaavan tunteen suonen ja sai innostuneen\nvastaanoton, vaikuttaen huomattavasti 1700-luvun sielunkehitykseen.\n\nHuomattakoon, ettei runoilijan kohteena ole enää hänen ulkopuolellansa\noleva maailma, kuten viimeksi käsitellyssä maisemarunoudessa, vaan hän\nitse, hänen surunsa, se, mitä hän tuntee vainajien poismenoa\najatellessaan. Hänen keskustellessaan ja väitellessään näkymättömän\nseuralaisensa eli ajatustensa kanssa on koko ajan kysymys ihmisestä ja\nhänen kohtalostaan kaikkeuden tumman yöholvin alla. Tämä merkitsee,\nettä romantiikan keskeinen tekijä, olevaisuuden tuskaa kärsivä ihminen,\njoka tutkii kaikkea oman sydämensä spektrin valaistuksessa, oli\nsyntynyt. Ja hänen mukanaan syntyi uusi käsitys runoilijasta, jolla nyt\nymmärrettiin olevan profeetallisen julistajan pyhä tehtävä, jonka tuli\nlaskea aatteensa puolesta vaakaan koko persoonallisuutensa sen sijaan\nettä olisi klassillisuuden vaatimusten mukaan piiloutunut\nulkokohtaisuuden vaipan taakse. Youngin edustamasta ja selvittämästä\ninnoitetusta runoilijakuvasta olemme aikaisemmin puhuneet.\n\nYöajatuksia käännettiin pian monille kielille -- vuoteen 1844 on\nlaskettu ilmestyneen 23 käännöstä. Ranskassa siitä tuli romantiikan\nklassillinen teos ja sillä oli yleensä syvä vaikutus Euroopan\ntunne-elämään. Sekä Englannissa että muissa maissa sepitettiin sen\nhengen mukaista kuolonrunoutta.\n\n\n6\n\nSiihen luonnollisen nerousrunouden valtakuntaan, joka kuten aikaisemmin\nolemme kertoneet (s. 315) näinä vuosikymmeninä vähitellen avautui, toi\n_Thomas Gray_ (1716-1771) ihailunsa Alppien, keskiaikaisen\nkirkonrakennustaiteen ja muinaisrunouden jylhää, \"goottilaista\"\nkauneutta kohtaan. Hän oli maan hiljaisiin kuuluva, tuotantonsa\nlaajuudelta vaatimaton, mutta sen sisällykseltä huomattava runoilija.\nAinoana eloonjääneenä 12 lapsesta, kunnollisen, mutta kiivaan isän\npoikana, vanhempain avioeron uhrina, hän vietti alakuloisen nuoruuden,\nmikä varmaan vaikutti hänen runoilijaluonteeseensa. Käytyään Etonin\nkoulun, jossa tuli romantiikan historiasta kuulun Horace Walpolen\nystäväksi, hän opiskeli Cambridgessä lakimieheksi. Vv. 1739-1741 hän\nmatkusteli Walpolen toverina Ranskassa ja Italiassa, mieli avoimena\nkaikelle romanttiselle sekä luonnossa että myös kansanelämässä, kuten\nhänen päiväkirjansa ja 1775 julkaistut kirjeensä hyvin osoittavat.\nTultuaan erimielisyyteen seuralaisensa kanssa hän palasi Cambridgeen,\nsuoritti tutkintonsa, ja jäi sinne koko iäksensä, eläen rauhallisesti\noppineiden ja runollisten harrastustensa parissa ja tehden joskus\npienen matkan ystäviensä luo, joihin Walpole pian taas kuului. 1757\ntarjottua hovirunoilijan arvoa hän ei ottanut vastaan, mutta suostui\n1768 rupeamaan uuden ajan historian professoriksi (ilman\nopetusvelvollisuutta). Grayn runous hakee ilmitulotiensä samojen\nluonnontunnelmien kautta kuin mitkä esiintyvät Miltonin Il\nPenserosossa. Hänen kuuluisimmassa runossaan Elegia maakylän\nkirkkomaalla (An Elegy in a Country Churchyard, 1751), jota hän oli\nhionut vuodesta 1742 alkaen, on tiivistettynä unohdetun kirkkomaan\nsurumielisyys, yksinäisyyden kauneus, katoovaisuuden majesteettisuus,\ninhimillisten suuruus-unelmien mitättömyys, ja hiljaa hämärtyvän\nluonnon alistuva rauha. Tähän hienoon, alakuloiseen elämän ja luonnon\ntunnelmaan Grayllä yhtyy avoin mieli peloittavan ja jylhän\nsynnyttämälle ylevälle kauneudelle. Syvällisenä ajattelijana hän oli\ntullut kuten jo olemme kertoneetkin kansojen erikoisluonteen\nkehittymiseen nähden samoihin johtopäätöksiin kuin Montesquieu, mutta\noli etsinyt tätä kansojen sielullista yksilöllisyyttä niiden runoudesta\neikä laeista, ja päätynyt täten toteamaan kansanrunouden kauneuden ja\narvon. Lainaten muodon Pindaroksen luonnonraikkaasta oodista Gray nyt\ntulkitsi nämä katsomuksensa runoaihein, joissa voi todeta hänen\nihailunsa Englannin suuria luonnonneroja, Walesin muinaisia bardeja, ja\nehkä ennen muuta jylhää pohjoismaista, islantilaista muinaisrunoutta\nkohtaan. Huomattavimmat hänen pindarolaisista oodeistaan ovat Runouden\nretki (The Progress of Poesy, 1755) ja Runolaulaja (The Bard, 1757), ja\nhänen islantilaisista mukaelmistaan Kohtalokkaat sisaret ja Odinin\npolveutuminen (The Fatal Sisters, The Descent of Odin, 1768). 1763 hän\njulkaisi viisi suoranaista käännöstä Islannin riimurunoudesta. Elegia\non ollut ilmestymisestään saakka rakastettu (vuoteen 1830 mentäessä\nilmestyi n. 90 käännöstä) [suomeksi Yrjö Jylhä (Engl. kirj. kult.\nkirja)] ja sen sepittäjän, hiljaisen ja vaatimattoman, mutta syvällisen\nja oppineen miehen muisto kunnioitettu. Hän lepää \"maakylänsä\nkirkkomaassa\" Stoke Pogesissa.\n\nGrayn kansanrunousharrastus johti pian seurausilmiöön, jolla oli koko\nEurooppaan ulottuva syvällinen vaikutus: muinaiskelttiläisen runouden\nelpymiseen. Viittaamme siihen, mitä olemme tästä runoudesta aikaisemmin\nsanoneet (II, s. 88) ja myös esitykseemme pohjoismaisesta\nrenessanssista (s. 318), ja käsittelemme nyt lyhyesti ossianilaisen\nrunouden loppuhistorian.\n\nInvernesshiressä, Ruthvenissa, toiminut ja sieltä syntyisin ollut\nopettaja _James Macpherson_ (1738-1796), kirjailija, joka 1758 oli\njulkaissut Ylämaalainen (The Highlander) nimisen runoelman ja osasi\njonkin verran -- ei täydellisesti -- gaelin kieltä, näytti 1759\nkirjailija John Homelle muutamia gaelinkielisiä käsikirjoituksiansa,\nilmoittaen niiden olevan kansanrunoja. Home esitti parin käännökset\nprofessori Hugh Blairille, joka innostutti Macphersonin kääntämään\nloputkin ja julkaisemaan ne. Ihastuneena Blair muodosti heti sen tänä\nHomeroksen ylösnousemuksen aikana varsin ymmärrettävän käsityksen, että\nkysymys oli muka suuremmasta runoelmasta, jonka sirpaleita nämä olivat,\nja jonka jäännöksiä varmaan oli tarkasti etsimällä enemmänkin\nlöydettävissä. Sama käsityshän oli Porthanilla ja Lönnrotilla, ja\nsitähän saamme kiittää Kalevalan synnystä. 1760 ilmestyi sitten Vanhan\nrunoudet sirpaleita, koottuja Skotlannin Ylämaista ja käännettyjä\ngaelin eli ersen kielestä (Fragments of Ancient Poetry Collected\nin the Highlands of Scotland and Translated from the Gaelic or\nErse Language). Tämän jälkeen Macpherson ja pari muuta lähtivät\nYlämaihin keräysretkelle, löytäen todistettavasti joukon vanhoja\nkäsikirjoituksia, joista Macpherson sommitteli seuraavan julkaisunsa\nFingal, muinainen, kuusi kirjaa sisältävä eepillinen runoelma,\nsepittänyt Fingalin poika Ossian, gaelin kielestä kääntänyt James\nMacpherson (1762). Seuraavana vuonna ilmestyi kahdeksan kirjaa\nsisältävä Temora, ja 1765 kaikki osat sisältävä Ossianin teokset (The\nWorks of Ossian). Epäämätöntä on, että ossianilaista runoutta oli\nYlämaissa sekä käsikirjoituksina että suullisesti taidettuna, ja että\nMacpherson tovereineen löysi sitä. Kaiken jälkeenpäin syntyneen\nepäselvyyden ja riidan syynä oli aikakauden puutteellinen tieteellinen\nkoulutus, eivätkä Macphersonin tekemät väärennykset: 1) se, ettei\nMacpherson heti julkaissut keräyksensä tuloksia gaelinkielisinä, vaan\nymmärtämättä asian tärkeyttä salli välinpitämättömyydessään niiden\njoutua tuuliajolle ja niin lopuksi hukkua; 2) että hän ilmeisesti\nkoetti Blairin ajatuksen mukaan todeta yhtenäisen runoelman\nolemassaoloa, suorittaen väkivaltaista yhdistämistyötä, ja että hän\ntämänkin johdosta teki käännöksensä vapaammin ja mukailevammin kuin\nkääntäessään ensimmäiset \"Sirpaleet\"; 3) että hän muutenkin\nymmärtämättä sanallisen, uskollisen käännöksen välttämättömyyttä,\nilmeisesti Blairin ihastuksen harhaanjohtamana, suoritti itsenäisen\nuudelleenrunoilemisen, tosiasiallisesti omalla runoilijakyvyllään\nantaen runoelmille juuri sitä tunneväriä ja -tehoa, joka on\nniiden voimana, mutta jota muinaisgaeliläisessä runoudessa\nei ainakaan tässä määrässä ole. Tämän mukaan Ossianissa erikoisella\ntavalla yhtyy muinaisgaeliläinen jylhyys, Raamatun runous ja\nyoungilais-richardsonilais-sternelainen tunteellisuus. -- Macpherson,\njoka itse suhtautui Ossianriitaan välinpitämättömästi, antamatta edes\ntoivottavia selityksiä, oleskeli 1764-1766 Floridassa Pensacolan\nkuvernöörin sihteerinä, toimi sen jälkeen Lontoossa hallituksen\nasiamiehenä, tuli 1783 parlamenttiin ja 1781 Arcotin Nabobin\nasiainhoitajaksi. V:sta 1789 hän asui kotiseudullaan, jossa kuoli 1796.\n\nOssian on proosaa, jossa kuitenkin on oma erikoinen poljentonsa. [Elina\nVaaran suomennosnäyte Engl. kirj. kult. kirjassa.] Vallitsevana on\nmurhemielinen katoavaisuuden tunnelma ja sumuharsoinen alakuloisuus,\nkalpea kuutamo, valittavasti kuloruohossa ja ohdakkeissa suhiseva\ntuuli, raunioituneet linnat, omituinen tuonenhämy, josta traagilliset\nsoturi- ja neitohahmot joskus häivähtävät näkyviin. Tämä kaikkialla\nvallitseva melankolia se oli, jonka voimalla Ossian valtasi lukijansa\nja tekee sen vieläkin, sillä se ei ole suinkaan menettänyt tehoansa.\nRunoteoksena, pidettiinpä sitä sitten puhtaasti kelttiläisenä tai\nosaksi Macphersonin tuotteena, Ossian on yhä tuore ja vaikuttava,\nviehättävä löytö sille, joka tutustuu siihen ensimmäisen kerran. Ei ole\nihmettelemistä, että Goethe ja koko Saksa ihastuivat siihen, että se\noli Napoleonin, Byronin ja Chateaubriandin mielikirja, ja että sen\nvaikutus seuraavan ajan runouteen on ollut laajalle ulottuva ja\nsyvällinen. Tri Johnsonin suuttumus sen ilmestymisen johdosta ja\nenglantilaisten yritykset sen arvon ja merkityksen alentamiseksi ja\nMacphersonin leimaamiseksi kirjalliseksi petturiksi eivät ole voineet\nsaattaa olemattomaksi sitä tosiasiaa, että runous rikastui Ossianin\nilmestyessä kallisarvoisella, aikojen meren pohjaan kadonneella ja\njälleen löydetyllä helmellä, ja että sen löytäjä, paneteltu ja pilkattu\nMacpherson, oli tehnyt runoudelle palveluksen, josta on oltava hänelle\nsyvästi kiitollisia. Niitä, jotka asettuvat Macphersonia vastaan ja\nsuhtautuvat Ossianiin vähäksyen ja sääliväisen suojelevasti, on\nkehoitettava lukemaan Fjalar-kuningas ja muistuttelemaan mieleensä\nKiven korkeilla kunnailla, raikkaassa tuulessa seisovat immet: niiden\nkauneus on kaikua Ossianin avaamasta runouden maailmasta.\n\n\n7\n\nGray ja Macpherson elvyttivät pohjoismaisen ja kelttiläisen\nmuinaisrunouden. Samoihin aikoihin kohdistui huomio lähempänäkin\nolevaan menneisyyteen, keskiaikaan, joka nyt kuten olemme kertoneet\n(s. 322) löydettiin ja huomattiin Montesquieun ajatusten valossa\narvokkaaksi kansojen silloisen kehitysasteen kuvaksi. Keskiajan\nvähäksytty kirjallisuus esiintyi nyt uudessa valossa, sen alla piilevän\nkehitysjakson tulkkina ja elämänymmärryksen kuvastimena; sitä ei enää\ntuomittu uuden ajan mittojen, vaan pyrittiin ymmärtämään sen oman\nhengen mukaan. _Thomas Percy_ (1729-1811), runoilija, menneisyyden\nharrastelija, pappi, ja v:sta 1782 Dromoren piispa, teki tälle\nkauneusihanteen siirtymiselle klassillisuudesta romantiikkaan,\nantiikista keskiaikaan, suuren palveluksen ballaadikokoelmallaan Vanhan\nenglantilaisen runouden jäännöksiä (Reliques of Ancient English Poetry,\n1765). Montesquieun ajatusten mukaan hän oli kiinnostunut kansojen\nvanhaan runouteen, olipa suunnitellut siitä näytekokoelmaa, minkä\naikeen Herder sitten toteutti, julkaissut Viisi katkelmaa riimurunoutta\n(Five Pieces of Runic Poetry, 1763), ja uuden käännöksen Korkeasta\nVeisusta (1764). Jo varhain hän oli ryhtynyt kokoilemaan arkkiveisuja\nja kansan keskuudessa kulkevia kertovia lauluja, ns. ballaadeja (II, s.\n103), mm. saaden eräältä ystävältään tämän kotona ajelehtineen ison\nfoliokäsikirjoituksen, jonka lehdistä talousapulaiset joskus repivät\nsytykkeitä ja jonka todettiin sisältävän vanhaa ballaadirunoutta.\nTällaisia kokoelmia oli olemassa useita painettunakin, mutta ne olivat\njääneet huomaamatta, ajan henki kun ei ollut ymmärtänyt niitä, mutta\nkun Percy nyt -- Shenstonen kehoituksesta -- painatti keräämänsä\nballaadit, hän antoi sillä ajallensa juuri sen lahjan, jota se\nhartaimmin halusi. Teos sisälsi 176 runoa, joista 45 oli saatu tuosta\nlöydetystä foliosta, rikkirevityistä kohdista Percyn paikkaamina ja\nmuutenkin aikansa runotyyliin laittelemina. Onneksi hän ei hävittänyt\nalkuperäistä foliota, joka julkaistiin 1867-1868 tieteellisesti\ntarkkana painoksena. Percyn kokoelman vaikutus sekä Englannin että\nmannermaan kirjallisuuteen on ollut erittäin huomattava. Siitä on\nalkuisin romanttinen, nimenomaan haamuballaadirunous; se on vaikuttanut\nHerderiin ja Saksan romantiikkaan ehkä herättävämmin kuin Ossian;\nsiihen pohjautuu Walter Scottin nuoruuden runollinen syttyminen. Se\navasi uuden, tuoreen runouden lähteen, josta pulppusi tervehdyksiä\nromantiikan autereessa väräjävästä, nyt niin lumoavalta tuntuvasta\nmenneisyydestä, ritarien, ministrelien, hengettärien ja keijukaisten,\nmunkkien ja pyhiinvaeltajien, Robert Hoodin ja Sherwoodin metsän\niloisten sissien maailmasta.\n\nRomantiikan heräämisen aikoja himmentää runoilijanuorukaisen _Thomas\nChattertonin_ (1752-1770) traagillinen kohtalo. Hän oli syntynyt ja\nkasvanut puutteellisissa oloissa, Bristolin vanhan tuomiokirkon\nvarjossa, opetellut lukemaan fraktuura-raamatusta, tuijotellut lapsesta\nalkaen kirkossa säilytettyihin vanhoihin käsikirjoituksiin, ja siten\norpona ja yksinäisenä täyttänyt mielikuvituksensa keskiaikaisilla\nkuvitelmilla. Kymmenvuotiaana hän jo kirjoitti ensimmäisen runonsa,\nalkoi yhdentoista vanhana lukea fraktuuralla painettua Chauceria, ja\nsepitti kesällä 1764 väärennetyllä, vanhalla kielellä ensimmäisen\ntällaisen runoelmansa, Elinore ja Juga, ilmoittaen muka löytäneensä sen\ntuomiokirkosta, ns. Canyngen arkusta. Kun häntä uskottiin, hän rupesi\nharjoittamaan tätä omituista valhettaan yhä laajemmin. Niinpä hän mm.\nlähetti Horace Walpolelle 1769 käsikirjoituksen nimeltä The Ryse of\nPeyncteyning yn Englande wroten by T. Rowley, 1469, for Mastre Canynge\n(Englannin maalaustaiteen synty, kirjoittanut T. Rowley 1469 mestari\nCanyngelle), sekä ihastuneen Walpolen pyynnöstä myöhemmin vielä\nmuitakin Rowleyn runoja. Thomas Gray kuitenkin tutki ne ja ilmoitti\nniiden olevan väärennyksiä, minkä jälkeen Walpole palautti ne.\nChatterton, joka v:sta 1765 oli ollut asianajajan konttoriapulaisena,\nsuorittaen tehtävänsä hyvin, kirjoitti huhtikuussa 1770 -- ehkä\nleikillä, ehkä synkän kohtalotunnelman varjossa -- \"viimeisen tahtonsa\nja testamenttinsa, tehty Kaikkitietävän läsnä ollessa\". Hänen\nisäntänsä, joka sai nähdä tämän, erotti Chattertonin, joka nyt lähti\nrunoineen Lontooseen, ruveten elättämään itseään kirjallisella työllä.\nSe näyttikin aluksi menestyvän, kunnes kesän kuollut aika lopetti\nmahdollisuudet. Tahtomatta valittaa kenellekään hätäänsä tämä\neriskummallinen, ylpeä nuorukainen surmasi itsensä elok. 24 p. 1770.\nSatakunta vuotta kesti väittelyä siitä, olivatko hänen runonsa\nväärennyksiä, kunnes professori Skeat 1871 osoitti ne epäilemättömästi\nsellaisiksi. Mutta jo hänen omalla vuosisadallaan oltiin selvillä\nsiitä, että tämä omituinen nuorukainen joka tapauksessa oli runoilija,\njonka sepitelmistä, niin aloittelevia kuin ne vielä olivatkin, hengähti\nensimmäisen kerran Walter Scottin historiallista romantiikkaa.\n\n\n8\n\nKuten keväällä leivosen viserrys taivaalta, pulpahti 1700-luvun lopulla\nkaukaisesta Skotlannista kuuluviin _Robert Burnsin_ (1759-1796)\nluonnonraikas lyriikka, lopullisena talven kahleiden murtumisen\nmerkkinä. Robert Burns oli köyhän vuokraajan poika ja kasvanut\nvaatimattomissa oloissa, mutta saanut silti kohtalaisen\nalkeisopetuksen. Hän yleni pitkäksi mieheksi, jonka vartalo oli\nraskaasta työstä ennenaikaisesti kumara, jolla oli kauniit kasvot,\nharvinaisen loistavat tummat silmät, intohimoinen ja vilkas luonne, ja\nsielussaan synnynnäinen sävelten sointi. Isän kuoltua 1784,\nmaanviljelyksen osoittauduttua kannattamattomaksi, ja jouduttuaan\nvaikeuksiin lemmensuhteidensa vuoksi, Burns ajatteli muuttoa Jamaikaan.\nTällöin hän jo oli oppinut runoilemaan, antanut laulujensa kiertää\nkäsikirjoituksina, ja julkaisi ne nyt, ajatellen matkarahojen\nhankkimista. Tällä ns. Kilmarnockin painoksella, Runoja, etupäässä\nSkotlannin murteella (Poems chiefly in the Scottish Dialect, 1786), oli\nniin hyvä menestys, että Burns, huomaten tulleensa kuuluisaksi, heitti\nmaastamuuton mielestään ja lähti Edinburghiin puuhaamaan runoistaan\nuutta painosta. Siellä hänet otettiin vastaan parhaiden vertaisena --\nsiellä hänet näki mm. 15-vuotias Walter Scott. Uusi painos tuotti\nhänelle 500 puntaa. Mentyään 1788 naimisiin hän jälleen yritti\nmaanviljelystä, mutta luopui siitä lopullisesti 1791. Kahta vuotta\naikaisemmin hän oli saanut aksiisiveron kantajan toimen, joka jäi nyt\nhänen ainoaksi elinkeinokseen, tuottaen vaatimattoman elannon. Hänelle\noli tarjottu työtä lontoolaisen Star-lehden toimituksessa, jopa\nehdokkuutta ja lujaa kannatusta maanviljelyksen professorin virkaan\nEdinburghin yliopistossa, mutta hän ei ottanut niitä vastaan. Laulujen\nsepittämistä jatkui edelleen; mm. hän sepitti sanat yli sataan\nSkotlannin säveleeseen (The Melodies of Scotland), jotka julkaisi\nGeorge Thomson. Ystävät vierautuivat hänestä hiukan hänen Ranskan\nvallankumousta kannattavien mielipiteidensä vuoksi, mutta\nmaahanhyökkäyshuhujen levitessä hän isänmaallisilla runoillaan hälvensi\nympäriltään kaiken nurjuuden. Tämä kuitenkin ehkä jonkin verran siirsi\ntuonnemmaksi hänen ylenemismahdollisuuksiaan. Burns ei elämässään\nsäästänyt itseään ja kuoli jo 1796 eli siis 37 vanhana. Hän oli\nsynnynnäinen runoilijanero, jossa polttava intohimo, palava elinvoiman\ntunne, yhtyi harvinaisiin säesoinnun, laulullisuuden, lahjoihin. Niinpä\nhänen runonsa ovatkin sitä laulua, joka heläjää keväisin kyntäjän\nympärillä, luonnon säveltä, joka ei alistu koulukuntiin, joka on\naiheeltaan loppumattoman rikas, samalla vaatimaton ja korkeasti\ntaiteellinen. Burnsin runous sisältää ensinnäkin yleisinhimillistä\ntunne-elämää: rakkautta, ystävyyttä, ikävää jne; sitten raikasta\nluonnontuntua, joka avaa sekä kauniit näköalat että syvän sisäisen\nyhteyden itse luontoon; purevaa satiiria tekopyhää vanhaa\npresbyteeriläisyyttä vastaan; rehevää huumoria ja suurella\nkuvausvoimalla suoritettuja realistisia kohtauksia; vapaan miehen\nmyötätuntoa sorrettuja kohtaan; ylpeätä itsetuntoa. Kaiken tämän Burns\nilmaisi kansanmurteella, juoksuttaen säkeensä maanmiehilleen jo\nvanhastaan rakkaita sävelten uria myöten kuin pauhaavan myllypuron, ja\nlaulaen siten itsensä heidän ja pian koko Euroopan sydämeen.\n\nRauhallisia, hienoja, suuntien ulkopuolelle jääviä runoilijoita olivat\n_William Cowper_ (1731-1800) ja _George Crabbe_ (1754-1832).\n\nSyvä luonnonilo, hellä kiintymys kodin vaatimattomiin tunnelmiin, usko\nkoko ihmiskunnan veljeyteen, kauhu julmuutta ja paheellisuutta kohtaan,\nvilpitön, lämmin uskonnollisuus -- siinä ominaisuuksia, jotka\nirroittavat _Cowperin_ aikansa eri virtauksista itsenäiseksi\nrunoilijayksilöksi. Syntyisin ylimyssuvusta, tukenaan aineelliset\nmahdollisuudet, hän olisi voinut luoda itselleen ulkonaisesti\nhuomattavan aseman, ellei olisi saanut säikähtynyttä sielua, joka\nväliin vaipui mielisairauden pimeyteen ja terveenäkin ollessa vavisten\najatteli iankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta. Yritettyään valmistua\nlakimieheksi hänen täytyi mielisairauden vuoksi keskeyttää uransa 1763,\nminkä jälkeen hän vietti koko elämänsä maaseudun rauhassa,\npastori Morley Unwinin perheen jäsenenä. Parannuttuaan toisesta\nsairauskohtauksesta hän rupesi alakuloisuutensa voittamiseksi tekemään\npuutarhatyötä, pitämään huvieläimiä, piirtämään maisemia ja sepittämään\nrunoja. 1782 ilmestyi hänen ensimmäinen runokokoelmansa. Sitä ennen hän\noli sepittänyt 67 virttä. Runoelma Tehtävä (The Task) ilmestyi 1785,\nsaavuttaen huomattavan menestyksen ja tuottaen aralle erakko-sepolleen\nkuuluisuutta. Hän käänsi vielä Homeroksen (1791) sekä ranskalaisia ym.\nrunoja, ja valmisteli kriitillistä Milton-painosta, kunnes uudistuva\nmielisairaus keskeytti työn. Cowperin viimeinen vaikuttava runo on\nHylätty (The Castaway), josta hänen oma kohtalonsa liikuttavasti\nkuvastuu. Hänen kirjeensä ovat ilahduttavia sekä tyyliltään että\nsisällöltään.\n\nYhteiskunnallisilla uudistuspyrkimyksillä, jotka 1700-luvun lopulla yhä\nperinpohjaisemmaksi käyvä teollisuuden vallankumous teki entistä\nvälttämättömämmiksi, ja joihin valistusajan aatteet ja sittemmin\nRanskan esimerkki antoivat yllykettä, oli kyllä Englannin\nkirjailijapiireissäkin kannattajansa, mutta näiden ajatukset eivät\npäässeet ilmenemään niin taiteellisina teoksina, että he olisivat\nkohonneet huomattavammin näkyviin. Ainoa kirjailija, joka nousi jo\nomana aikanaan tässä suhteessa muita korkeammalle ja on myöhemminkin\nasemansa pitänyt, oli _Crabbe_, köyhäin runoilija, 1700-luvun\nkyläelämän ja vaivaishuoneen asukkien rehellinen, myötätuntoinen ja\ntaiteellinen kuvaaja. Crabbe oli lähtöisin köyhistä oloista ja\nvalmistautui välskäriksi, mutta tuntien halua kirjailijaksi ryhtyi 1780\nkokeilemaan runoilijana. Seurasi kovan puutteen aika, joka olisi\npäättynyt velkavankeuteen, ellei Edmund Burke olisi auttanut häntä.\nHänen ensimmäinen huomattava runoelmansa oli Kirjasto (The Library,\n1781), joka saavutti melkoisen menestyksen. Tämän jälkeen Crabbe rupesi\npapiksi, omistaen pitkän elämänsä tähän kutsumukseen, puutteenalaisten\nauttamiseen ja parempiosaisten huomion kiinnittämiseen heidän\nasemaansa. Hänen tunnetuimmat runoelmansa ovat Kylä (The Village,\n1783), Seurakunnan luettelo (The Parish Register, 1807), Kauppala (The\nBorough, 1810) ja Runokertomuksia (Tales in Verse, 1812). Crabbe kuvasi\ntosioloisesti vanhaa kotikyläänsä Aldeburghia, sen köyhäintaloa, josta\nkuului murheellinen rukin surina, harhautuneita kohtaloita,\nsalametsästäjiä ja -kuljettajia, mustalaisia ja rikollisia, yleensä\nsilloisen yhteiskunnan alimpia kerroksia, pukien kuvansa asiallisiin,\nhiukan jäykkiin klassillisiin parisointuisiin säkeisiin.\n\nViimeisenä tämän aikakauden englantilaisista runoilijoista mainittakoon\npieni lontoolainen kaivertajataiteilija _William Blake_ (1757-1827),\njoka vietti pitkän elämänsä uuraassa työssä, aina osaansa tyytyväisenä\nja onnellisena, henki kaiken aineen yläpuolella, sielun silmät\nkohdistettuina ihmeellisiin ylimaallisiin näkyihin, itsenäinen\nrunoilijailmiö, joka työskenteli ajanvirtauksista riippumattomana, oman\nkauneusmaailmansa palveluksessa. Valmistuttuaan kaivertajaksi ja\nsaatuaan taideopetusta hän rupesi hankkimaan elatustaan kaivertamalla\nkustantajille kuvalaattoja ja toimimalla itsenäisenä taiteilijana ja\nrunoilijana. Julkaistuaan yksityisten suosijainsa avulla\nesikoiskokoelman Runoluonnoksia (Poetical Sketches, 1783), hän\nturvautui seuraavaa kokoelmaa valmistaessaan kokonaan omaan apuun,\npainaen Viattomuuden laulut (Songs of Innocence) ja Thelin kirjan (The\nBook of Thel) itse tekemillään syövytyslevyillä, molemmat 1789.\nSeuraavana vuonna hän julkaisi samalla tavalla Taivaan ja helvetin\navioliiton (The Marriage of Heaven and Hell). Hänen vaimonsa sitoi\nkirjat vaatimattomiin kansiin. Blaken elämä jatkui näin elantotyön\nrinnalla hersyvässä, omituisen ylevässä, tavallisen normaalin\nhengenelämän ulko- ja yläpuolella olevassa profeetallis-taiteellisessa\nnäkymaailmassa, tuottaen tulokseksi harvinaista sekä kuvaamataidetta\nettä mystiikkaa, jossa korkea, välähtelevä kauneus vaihtelee\nsvedenborgimaisen sielunhämyn kanssa. Hänen tuotannostaan mainittakoon\nvielä mm. Kokemuksen lauluja (The Songs of Experience), Eurooppa, ja\nUrizenin kirja (The Book of Urizen), kaikki 1794; seuraavana vuonna\nilmestyneet Losin laulu (The Song of Los) ja Ahanian kirja (The Book of\nAhania); Jerusalem ja Milton (1804), Hänen piirtimensä tuotteista,\njotka liittyvät lähinnä sekä esirafaelilaisten naivisuuteen että Michel\nAngelon voimaan, ovat tulleet kuuluisiksi Blairin Haudan, Jobin kirjan\nja Danten kuvat. Blaken runous on välitöntä kirkkaiden sielunnäkyjen ja\nnerokkaiden ajatusvälähdysten tulkintaa, läpikuultavaa ja ylimaallista.\nSuuri osa hänen ns. profeetallisesta tuotannostaan on hyvin\nvaikeatajuista, mikäli se on ollenkaan järjellisen tulkinnan alaista.\nHänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt -- myöhempi aika kunnioittaa\nhäntä korkeiden taideihanteiden palveluksessa työskennelleenä\nnäkijähenkenä.\n\n\n9\n\nDraamaa käsitellessämme emme voineet sivuuttaa Holbergia; lyriikan\nollessa puheena on mahdotonta unohtaa Ruotsin kansallisrunoilijaa\n_Bellmania_. Jos tehtäisiin niin, merkitsisi se sitä, että 1700-luvun\nlyriikan historia voitaisiin kirjoittaa ottamatta huomioon sen suurinta\nrokokoolyyrikkoa. Bellmanin isänmaan ja äidinkielen syrjäisyys ei voi\nriittää syyksi siihen, että hänet tavallisimmin tässä tapauksessa\nunohdetaan, sillä eiväthän Burnsin isänmaa ja murrekieli suinkaan ole\nolleet Keski-Euroopalle sen läheisempiä ja tunnetumpia. Syynä on vain\nse, etteivät suurkansat, joiden keskuudessa kirjallisuuden historian\ntutkimusta on johtavassa mielessä hoidettu, yleensä tule katsoneeksi\nrajojensa ulkopuolelle.\n\n_Karl Mikael Bellman_ (1740-1795) syntyi Tukholmassa arvossapidetyn\nvirkamiesperheen esikoisena 21:stä sisaruksesta. Isä polveutui\n1600-luvulla maahantulleesta saksalaisesta, menestyi virkauralla ja sai\nlopuksi laamannin arvonimen. Perhe oli aluksi varakas, mutta köyhtyi\njäsentensä monilukuisuuden ja taloudellisten vastoinkäymisten vuoksi.\nSen keskuudessa vallitsi harras uskonnollisuus, joka teki pysyvän\nvaikutuksen Bellmanin tunteelliseen, herkkään sydämeen. Hän sai\nhuolellisen kasvatuksen, perehtyen klassillisiin ja uusiin kieliin,\nkirjallisuuteen ja musiikkiin.\n\nBellman aloitti uransa valtakunnan pankin virkamiehenä, mutta joutui\nnuoruuden huikentelevaisuuden, iloisen elämän ja harkitsemattomien\nsitoumusten vuoksi niin suuriin vaikeuksiin, että pakeni 1763\nvelkojiansa Norjaan. Päästyään kuitenkin pian palaamaan hän palveli eri\nvirastoissa mm. tullissa. Kustaa III, joka ymmärsi Bellmanin runouden\narvon selvänäköisemmin kuin muut, hankki hänelle ns. numeroarpajaisten\nsihteerin toimen (1776) ja antoi hänelle hovisihteerin arvon, jota\nseurasi pieni palkka. Arpajaisvirkaansa Bellman ei itse hoitanut, vaan\nluovutti sen ja puolet palkastaan sijaiselle. Hänen tulonsa olivat näin\nollen vaatimattomat. Kun hän meni 1776 avioliittoon ja perhe kasvoi\npian monilukuiseksi, ja kun hän ihmisrakkaan luonteensa tähden\nparhaansa mukaan auttoi kovaosaisia, oli taistelu leivästä usein\ntiukkaa. Toimeentulonsa vuoksi Bellman tällöin joutui sepittämään\ntilapäisrunoja maksusta, minkä johdosta hänen varsinainen\ntaiderunoutensa tyrehtyi. Elämänsä loppupuolella hän kuitenkin sepitti\nmuutamia kauneimmista runoistaan. Kuninkaan kuoltua hän menetti\ntoimensa ja oli 1794 velkavankeudessa. Tosiasioiden valossa\narvosteltuna ja huolimatta runoutensa näennäisen keveästä sävystä sekä\nnimeensä liittyneistä lukemattomista epäilyttävistä kaskuista Bellman\non ollut tunteellisen lyyrikon tavoin ilon riehahtavimmallakin hetkellä\nsyvällisesti tietoinen elämän ja kuoleman rinnakkaisuudesta, pohjaltaan\nvakava, harras luonne, joka juuri tämän kautta osasi soinnuttaa\nrunoihinsa niiden voimakkaimmin tehoavan sävelen: ilon taustalta\nkuuluvan mollin. Hänen sydämensä hyvyydestä on paljon todistuksia.\nAikansa suurista valistuskysymyksistä hän ei juuri välittänyt, vaan\nsanoi: \"Olen sangen vähässä määrässä syvämietteinen enkä kysy,\nliikkuuko aurinko vai pyöriikö maa. Mutta voin vakuuttaa, etten suo\npahaa ainoallekaan luodulle olennolle\".\n\nBellman aloitti tuotantonsa jo nuorukaisena, kääntäen 15-vuotiaana\nvirsiä saksasta ja sepittäen alkuperäisiä uskonnollisia ja moralisoivia\nrunoja. Pian hän mieltyi Dalinin satiiriseen tyyliin ja saavutti\nilokseen mestarin hyväksymisen. Hänen nuoruuskautensa kesti 1761:n\nloppuun. Seuraavina vuosina hänen erikoislahjakkuutensa rupesi\nvähitellen ilmaantumaan. Samoin kuin Dalin hän alkoi kirjoittaa sanoja\nsuosittuihin, tunnettuihin säveliin, joko kotimaisiin tai ulkomailta\nkulkeutuneisiin, mutta ei hyväksynyt Dalinin paimentyyliä, vaan kuvasi\ntosioloisesti ympäristönsä elämää. Aiheina saattoivat olla esim.\nrikkitikkuja ja piitä myyskentelevä eukko (Annika), kähertäjä\nPelle-raukka (Kähertäjä -- Hårfrisören) ja maanviljelijä (Lantmannen),\njoista viimeksimainittu sisältää raikkaudessaan voittamattoman\nmaaelämän kuvan. Näihin liittyi sarja juomalauluja, mm. Ukko Noa,\njoiden aiheet Bellman usein otti Vanhasta Testamentista. Ystävät,\njoiden huviksi Bellman laulunsa sepitti, jäljensivät niitä, ja pian ne\nlevisivät halpoina arkkiveisuina laajalle suuren yleisön keskuuteen,\nihastuttaen kaikkia luonnontuoreudellaan, tosioloisuudellaan,\nhuumorillaan ja taustalta väräjävällä katoavaisuuden mollisävelellä.\nUutuus oli se, että ne vaativat kuten muinaiskreikkalainen melos tai\nrenessanssin lyriikka rinnalleen sävelen päästäkseen täysiin\noikeuksiinsa. Bellman oli luomishetkillään samanlainen kuin Burns, joka\nmyös \"lauloi\" säkeensä mielessään soivan sävelen tahtiin.\n\nVuodesta 1767 alkaa Bellmanin kypsyyskausi. Silloin hän rupesi\nhahmottelemaan kahta suurta runosikermää, Bacchuksen ritarikuntaa\n(Backi orden) ja Fredmanin epistoloita (Fredmans epistlar), joita\nsitten valmisteli lähes loppuikänsä. Edellinen ei sellaisenaan\nilmestynyt hänen eläessään, jälkimmäisen hän julkaisi vasta 1790,\njolloin se sisälsi 82 epistolaa; esipuheen oli kirjoittanut Kellgren.\n\nBacchuksen ritarikuntaa käsittelevät runot ovat toisistaan\nriippumattomia, eripituisia ja -aiheisia, yhteisenä tarkoituksena\nsilloin muodissa olleiden \"ritarikuntien\" (orden), erittäinkin\nserafiimi-, miekka- ja pohjantähden ritarien ivaaminen. Bellman näet\nantoi Tukholman tunnetuimpien juopporattien leikkiä \"Bacchuksen\nritarikuntaa\", sen jäseniä, virkamiehiä, airueita, juhlamenoja\nja -puheita. Runoasu -- aleksandriini -- on kuitenkin jäykähkö,\nBacchuksen palvonta liiallisuuksiin menevää ja henkilöt hiukan\nteoreettisia. Kun satiirin kohde ei ole enää yhtä tuoreena silmissämme,\novat nämä runot senkin vuoksi menettäneet tehoansa. Niihin kuitenkin\nsisältyy sellaisia kuolemattomia säkeistöjä kuin esim. Ken veljeämme ei\nmuistaiskaan, vaikk' ei oo enää hän päällä maan? (Vem är, som ej vår\nbroder minns?).\n\nFredmanin epistolat on sikermä lyyrillis-eepillisiä runoja, joilla ei\nole muuta keskinäistä sidettä kuin samat henkilöt. Niissäkin on\naiheena kapakkapiiri, mutta esitettynä tosi humoristisesti: joukko\nsurullisen-lystikkäitä, todellisia, Tukholmassa tunnettuja henkilöitä,\njotka Bellmann kohotti runouteen, kullaten heidät huumorillaan.\nFredman, Mollberg, Movitz, Ulla Winblad ym. elävät omassa maailmassaan\npäivän kerrallaan, huolehtimatta huomisesta, milloin ilon hurmiossa,\nmilloin surren kurjuuttaan. Näemme heidät ravintoloissa ja\ntanssipaikoissa, mutta myös watteaumaisten luonnonidyllien\nkeskushenkilöinä Tukholman ympäristöissä, jotka on tehty näkyviksi\nunohtumattoman tuoreina ja runollisina, niin herkällä siveltimellä,\nettei sen voittanutta maailman runoudesta löydy, ei vain kesällä vaan\nmyös talvella, jonka lumikiteiden sädehtivä kauneus nyt astui\nrunouteen. Huumorin ja aidon luonnonilon rinnalla epistoloissa asuu\nsyvä, harvinainen, erikoisesti miellyttävä musikaalisuus: kaikki\nmainitut henkilöt ovat soitannollisia, hoidellen taiturimaisesti kuka\nmitäkin soittokonetta, ja jokainen epistola on tarkoitettu\nesitettäväksi laulaen ja soiton säestyksellä. Kuten sanottu, etsiessä\nvertauskohtaa tälle lyyrilliselle herkkyydelle on mentävä joko meloksen\naikakauteen tai renessanssiin, esim. Frans I:n hoviin, jossa hyräiltiin\nsamalla kertaa Marot'n sekä psalmeja että lemmekästä pienoisrunoutta.\nBellmanin runouden musiikkipuoli johtuu siitä, että hän oli myös\nsäveltäjä. Säveleensä hän kuitenkin otti ajankohdan \"ilmasta\",\nyhteisestä musiikista, ja tyytyi sovittamaan ne omiin tarkoituksiinsa.\nRunojansa hän esitti mestarillisesti säestäen lauluaan kitaralla.\nTunnettuja epistoloita ovat esim. Sarkkasi juo, jo Tuoni tuolla vartoo\n(Drick ur ditt glas, se, Döden på dig väntar, n:o 30) ja Lähteen tän\nreunamalla (Vila vid denna källa, n:o 82).\n\n1791 runoilija julkaisi Fredmanin laulut (Fredmans sånger), joihin\nsisältyy eriaiheisia, mm. Bacchuksen ritarikunnasta otettuja,\njuoma- ym. lauluja, idyllejä (Amaryllis) ja luonnonmaalauksia\n(Hagan yllä nään mä perhon -- Fjäriln vingad syns pâ Haga). Hänen\ntuotantoonsa kuuluu vielä pieniä draamallisia tilapäistuotteita, mm.\nManttaalikirjoitus (Mantalsskrivningen), jonka kansanelämää kuvaavat\nkohtaukset ovat tuoreita ja onnistuneita, ja uskonnollinen runoelma\nSiionin juhla (Sions högtid). Hänen kirjallista jäämistöään on\njulkaistu monennimisinä kokoelmina.\n\nBellmanin runoilijatarinassa on jotakin, joka tuo mieleen Ruizin,\nRutebeufin ja Villonin, Christobal de Castillejon, Dunbarin, Du\nBellayn, Rabelais'n ja Regnier'n, Marlowen, Greenen, Dekkerin ja\nNashin, Güntherin ja Burnsin -- koko sen lyyrikkodynastian -- Runiusta\nja Lucidoria unohtamatta --, joka jatkaa sukuansa vuosisadasta toiseen\nja laulaa kuuluville elämän ilon ja surun niin sanoaksemme\n\"kupletteina\", voittopuolisen säveleellisesti, säestäen itseään oman\nsydämensä \"tuulikanteleella\". Bellman on kyllä hienostuneempi kuin\nedeltäjänsä ja hänen runoissaan on enemmän rokokoon puuteria kuin\nelämän kylmyyden huurretta ja persoonallisen tragiikan viimaa, mutta\nalta puhuu silti usein nautintojen katoavaisuudesta tietoinen lohduton\nepätoivo ja kärsimyksistä katkeroitunut sielu. Raisuimman ilon hetkellä\nilmestyy kynnykselle kuoleman varjo. Tämä nautinnon ja katoavaisuuden\nvastakohtaisuus, jota Tegnér sanoi \"ruusunpunasuruksi\" (\"sorg i\nrosenrött\"), on Bellmanin taiteen syvällisin piirre ja asettaa\nhänet maailmankirjallisuuden harvojen todellisten humoristien\nkunniarivistöön.\n\nBellmanin runoudella on ollut suuri merkitys pohjoismaiden kansojen\nraskasmielisyyden keventäjänä ja elämänilon antajana. Sen vaikutus\nrunouden -- myös suomenkielisen -- elvyttäjänä on myös ollut huomattava\nja jatkuu yhä.\n\n\n10\n\nPuhuessamme Saksan lyriikasta, Gleimista ja Kleististä, jätimme\nmainitsematta heidän isänmaallisen runoutensa. Tämän tunteen historiaan\nloimme viimeksi katsauksen Camõesin runoelman yhteydessä (III, s. 333).\nJos lisäämme siihen Coriolanuksen Volumnian, Horacen vanhan Horatiuksen\nisänmaanrakkauden ehdottomuuden ja de Belloyn Calais'n piirityksen,\nolemmekin maininneet kaiken tärkeimmän, mitä kysymyksessä olevalla\nalalla oli 1630-luvun loppuun mentäessä esiintynyt. Muistettava on vain\nvielä erikois-saksalainen (III, s. 533) ja pohjoismaalainen\nkansallis- ja itsetunto (s. 320), joka oli tietenkin voimakkaan\nisänmaallisen tunnenousun valmistaja ja edellytys, ja jonka\nmuuntamisessa saksalaiseksi Klopstockilla oli erikoisia ansioita.\n\nSeitsenvuotisesta sodasta, Fredrik II:sta ja preussilaisesta\nsankaruudesta tuli sitten se aihe, joka sai isänmaallisuuden\npurkautumaan säkeiksi. Gleimin sepittämistä Krenatöörin preussilaisista\nsotalauluista (Preussische Kriegslieder von einem Grenadier), jotka\npainettiin aluksi yksitellen ja levisivät arkkiveisuina (1758-1778), ja\njotka Lessing sitten julkaisi kokoelmana, hengähtää jotakin niin\ntodellista, kuin olisi parhaillaan taisteleva rivimies ne sepittänyt,\nsyvää uskonnollisuutta, järkkymätöntä isänmaallisuutta, joka mieluummin\ntaistelee ikuisesti kuin luovuttaa hiekkajyvääkään, ja luottavaista\ntulevaisuudentoivoa. Ne on kirjoitettu kansanlaulun nelinousuisin\nsäkein, mikä saattoi ne erikoisesti syvien rivien suosioon. Näin tuli\nAnakreonista kansansa Tyrtaios. Häntä jäljiteltiin paljon -- syntyi\namatsoonien, sveitsiläisten, tanskalaisen krenatöörin, itävaltalaisen\nkyrassierin ja saksalaisen rakuunan lauluja --, mutta heikoin tuloksin.\n\nKleist oli sepittänyt Oodin Preussin armeijalle jo 1756 eli ennen\nGleimin työn alkua; siitä ilmenee palava innostus Preussin ja kuninkaan\nasiaan. Runoelmassaan Cissides ja Paches hän kuvasi kahden\nthessalialaisen ystävyksen sankarikuolemaa taistelussa ateenalaisia\nvastaan, pystyttäen sillä muistopatsaan itselleen.\n\nSuomalaisten, jotka hyvin tietävät, mikä merkitys \"vanhan krenatöörin\nlauluilla\" on, on kiintoisaa seurata isänmaallisen lyriikan sukupuun\nkasvua.\n\n\n11\n\nMuistutamme mieleen Bodmerin Milton-käännöksen (1732, s. 307).\nKotimaassaanhan Kadotettu Paratiisi oli myöhästynyt renessanssi-ilmiö,\njoka vaikutti oudolta keskellä pintapuolista ja hälisevää barokkia.\nRanskassa raamatullinen epiikka kuului vielä vanhempaan kauteen (III,\ns. 304). Saksassa oli tämäkin ala myöhästynyt, niin että sitä alettiin\nviljellä vasta 1700-luvulla, keskellä valistuksen kylmää aikaa, mutta\npohjalämpönä pietismi. Herättäjänä oli nimenomaan Miltonin eepos, joka\nkuten jo tiedämme johti ihailijansa ranskalaista klassillisuutta\nvastustavain esteettisten käsitysten kannalle.\n\nMiltonin \"oppilaista\" mainittakoon pietistipiireistä lähtöisin\nollut _Jakob Emanuel Pyra_ (1715-1744), joka esitti runoelmassaan\nRunotaidon temppeli (Der Tempel der Dichtkunst, 1737, sepitetty\nPopen 1711 ilmestyneen Maineen temppeli-nimisen runoelman mukaan)\nja eräissä kirjoituksissaan sellaisen ranskalaista klassillisuutta\nvastaan kohdistetun ohjelman, että kaiken runouden tuli olla\nkristillisaiheista, raamatullista, ja että Daavid, Salomo, Luther ja\nMilton olivat pätevämpiä runouden suurnimiä kuin ne, joita antiikki\nsaattoi esittää. Runous oli oleva loppusoinnutonta. Tästä huolimatta\nPyra kuitenkin ihaili antiikin runoutta. Hänelle oli selvinnyt\nmielikuvituksen merkitys runouden synnylle. Sekä esteettisten\nmielipiteidensä että silosäkeisten runojensa kautta Pyra tuli\ntoimineeksi _Klopstockin_ (1724-1803) tienraivaajana.\n\n_Friedrich Gottlieb Klopstock_ oli pietistisen, isänmaallisen\nja kuningasmielisen asianajajan poika Quedlinburgista, sai\nkoulukasvatuksensa Schulpfortan kimnaasissa, jossa perehtyi erikoisesti\nHomerokseen, Pindarokseen ja Horatiukseen, ja tutustui jo tähän aikaan\nPyran ja sveitsiläisten periaatteisiin ja kirjallisiin pyrkimyksiin.\nJo koululaisena hän haaveili suuresta eepoksesta, ensin Henrik\nLinnustajasta ja Saksan muinaisesta suuruudesta, mutta sitten\nMessiaasta, jonka Pyran ohjelman mukaan valitsi keskushenkilökseen.\nTämä ilmenee hänen jäähyväispuheestaan vuodelta 1745, jolloin hän\nlopetti opintonsa kimnaasissa ja aloitti jumaluusopin luvut Jenan\nyliopistossa. Tuon puheen mukaan Homeroksen ja Vergiliuksen suuruudesta\npuuttui se, etteivät he tunteneet kristinuskoa; Tasso, kristitty, oli\neloisa, suuri ja ylevä, mutta ei jumalallinen; Milton oli eepillisistä\nrunoilijoista suurin. \"Miltonin pyhä varjo, ällös suuttuko\nvaateliaisuudestani, kun en ainoastaan seuraa esimerkkiäsi, vaan\nuskaltaudun käsittelemään vielä valtavampaa ja korkeampaa aihetta\".\n\"Fuksin\" puheeksi tämä olikin melko rohkeata. Hän ryhtyi innostuneena\ntoteuttamaan aiettansa, kirjoittaen proosaksi kolme ensimmäistä laulua\n(1745). Muutettuaan Leipzigiin keväällä 1746 hän sepitti ne uudelleen\nkuusimittaan ja julkaisi 1748 Neue Beiträge-lehdessä (s. 308); ne\nherättivät suurta huomiota. Tähän aikaan kuuluvat myös hänen\nensimmäiset oodinsa (Ystävilleni -- An meine Freunde). Oltuaan\nkotiopettajana ja kärsittyään pettymyksen rakkaudessaan hän matkusti\n1750 Zürichiin, jonne Bodmer oli häntä kutsunut. Siellä syntyi oodi\nZürich-järvi. Kun Klopstockin elämänilo kuitenkin ylitti ne rajat,\njoita Bodmer piti Messiaan runoilijalle välttämättöminä, heidän välinsä\nkylmenivät. Klopstockin pelasti tilanteesta Tanskan lähettilään kreivi\nvon Bernstorffin toimesta aiheutunut Fredrik V:n kutsu saapua\nKöpenhaminaan valmistamaan runoelmaansa; vuotuiseksi apurahaksi\nmäärättiin 400 taaleria. Vuodet 1751-1770 hän asui Köpenhaminassa,\nlukuunottamatta väliaikaa 1759-1762, jolloin oleskeli Quedlinburgissa\nym. 1770 hän muutti Hampuriin, jossa julkaisi Messiaan viisi viimeistä\nlaulua. Oltuaan matkoilla etelässä, jolloin tapasi mm. Goethen, ja\nvietettyään vuoden Karlsruhen hovissa hän asettui 1776 lopullisesti\nHampuriin, turvanaan Tanskan kuninkaan yhä jatkuva ja Badenin\nmaakreivin suoma uusi apuraha. Hänen puolisonsa Meta Möller kuoli 1758\nneljän vuoden onnellisen avioliiton jälkeen; uusiin naimisiin Klopstock\nmeni 1791. Hänen vanhuutensa kului hiljaisuudessa. Amerikan vapaussota\nja Ranskan vallankumous innostuttivat häntä, mutta viimeksimainitun\nterrori jäähdytti innostuksen niin, että hän palautti Ranskan\ntasavallalle sen hänelle lähettämän kunniakansalaisen arvokirjan. Hänet\nhaudattiin suurelle runoilijalle kuuluvin kunnianosoituksin Ottensenin\nkirkkomaahan ensimmäisen puolisonsa viereen. Klopstockin kirjallisesta\ntuotannosta mainittakoon vielä Oodit (1771) ja draamat (Hermannin\ntaistelu -- H:s Schlacht, Hermann ja ruhtinaat -- H. und die Fürsten,\nHermannin kuolema -- H:s Tod, Aadamin kuolema -- Der Tod Adams, Salomo\nja Daavid) sekä Saksan kirjallisuuden uudistamista tarkoittava\nohjelmakirjoitus Oppineiden tasavalta -- Die Gelehrtenrepublik (1774).\n\nMiltonin yhteydessä (III, s. 492) olemme luetelleet ne raamatullisen\ntaiderunouden ilmiöt, joita saattoi pitää Kadotetun Paratiisin\nsukupuuna; viimeksimainitun tytär oli Messias, jonka polviluku on täten\nselvä. Sen ensimmäisten laulujen, vieläpä koko runoelmankin herättämä\nihastus on ymmärrettävissä. Saksankielinen uusi runoushan ei ollut\nvielä saavuttanut sellaisia tuloksia, että niitä olisi voitu asettaa\nranskalais-klassillisen runouden rinnalle; päinvastoinhan itse Preussin\nkuningas halveksi saksankielistä kirjallisuutta, vähäksyen mm. näinä\naikoina tunnetuksi tullutta Nibelungien laulua (II, s. 264).\nKatkeroituneina tästä saksalais-kansalliset piirit, joiden pietistisiä\naineksia suututti ranskalaisen kulttuurin libertiininen henki ja\nsuorastaan kauhistutti Voltairen Pucelle, tervehtivät aivan erikoisella\nilolla runoteosta, joka loistavan kieli- ja säeasunsa sekä\nsisällyksensä ylevyyden kautta nousi Miltonin suurteoksen rinnalle ja\nikäänkuin täyttäen kansalliskirjallisuuden historiassa Lutherin\nkuolemasta kauas kolmikymmenvuotisen sodan sivu vallinneen aukon loi\nsille uuden korkean perustan ja arvokkaan lähtökohdan. Tunnettiin, että\nMessias oli joka suhteessa vastalause sekä epäkansallisia että\nepäsiveellisiä suuntia, Gottschedin ranskalaisuutta ja libertinismiä,\nvastaan, että se oli Saksan kansan hengen syvällisyyden,\nelämänymmärryksen vakavuuden, mystillisyyden ja tunneherkkyyden ilmaus.\nNäin epäilemättä olikin: Messias oli Saksan kirjallisuuden ensimmäinen\nsuuri ja ratkaiseva voitto, jonka rinnalle ei Ranskalla ollut\nasetettavana verranvetävää; siitä alkoi se uupumaton\nkansallistaiteellinen ponnistelu, joka oli vievä kauan vuoroaan\nodottaneen saksalaisen runouden Euroopan hegemoniaan.\n\nTämä oli historiallinen tilanne ja tällainen silloin Messiaan merkitys.\nSe, mitä nykyaikainen, tuon tilanteen ulkopuolella ja lukemattomien\nuusien vaikutinten alaisena oleva lukija siitä arvelee, on\nymmärrettävästi melkolailla toista.\n\nMessiaan tarkoituksena on Kristuksen suorittaman lunastustyön\nesittäminen, kuten runoilija eeposten perinnetapaan alkusäkeissään\nlausuu:\n\n    Sing, unsterbliche Seele, der sündigen Menschen Erlösung,\n    Die der Messias auf Erden in seiner Menschheit vollendet,\n    Und durch die er Adams Geschlecht zu der Liebe der Gottheit,\n    Leidend, getötet und verherrlichet, wieder erhöht hat! --\n    Also geschah des Ewigen Wille. Vergebens erhub sich\n    Satan gegen den göttlichen Sohn; umsonst stand Juda\n    Gegen ihn auf: er tat's und vollbrachte die grosse Versöhnung.\n\n    Sielu, sä kuolematon, inehmon lunastuksesta laula,\n    Messias-ihminen täytäntöön jonka maan päällä saattoi,\n    Konsa hän rakkauteen Jumalan toi Aadamin lapset,\n    Kärsien, kuollen ja kirkastuin suvun syntisen nosti.\n    Täyttynyt on Ikitahto ja taistelu Saatanan turha\n    On jumalallista vastahan Poikaa; turha myös Juudan\n    Nousu on: hän teki sen, sovituksen suoritti suuren.\n\nRunoelma alkaa Kolminaisuuden neuvottelulla ja päätöksellä ihmisen\nlunastustyöstä, jonka Poika ottaa suorittaakseen; varsinainen\ntoiminta alkaa palmusunnuntain aaton tapahtumista ja jatkuu sitten,\nnäyttämönä vuoroin maa, taivas ja helvetti, ylösnousemukseen ja\ntaivaaseenastumiseen saakka, päättyen XX:n laulun dantemaisella\nenkelien riemun kuvauksella, jolloin tekijä käyttää myös lyyrillisiä\nrunomittoja. Klopstock ei siis runoillut evankeliumien sisällystä\nuudelleen, vaan tiivisti aiheen mahdollisimman draamalliseksi\nkohdistamalla huomionsa vain kärsimysviikkoon. Jeesuksen lapsuudesta,\nKaanan häistä ja Vuorisaarnasta ei puhuta mitään, ihmeistä sangen\nvähän. Hän ei yleensä halua kertoa, vaan koettaa, koska on\nvoittopuolisesti lyyrikko, vaikuttaa herkistävästi tunteisiin.\nRunoelman onnistuneimpia sivuja ovatkin tunnelyyrilliset\nÖljymäki-, Pilatus-, Golgata-, hautaus-, ylösnousemus- ja\ntaivaaseenastumiskohtaukset. Jeesus kuvataan etupäässä paavalilaiseksi\njumalihmiseksi. Maria on käsitelty protestanttisen kylmästi,\nopetuslapset jäävät syrjäiseen asemaan. Voimakkaasti vaikuttavat sen\nsijaan Lazarus ja hänen sisarensa, Kaifas, Pilatus ja varsinkin tämän\npuoliso Portia. Klopstockin taivaassa vallitsee ylevä, mutta\nikävystynyt mieliala, ja enkelikuorojen riemulaulut tuntuvat\nväsyttäviltä. Helvetin joukkojen pilkkanauru oli kuvattu hyvin jo\nMiltonin eepoksessa. Katuvaa Abbadona-paholaista kohtaan, joka on\naikakauden sentimentaalisuuden edustaja, tunsivat lukijattaret suurta\nsääliä ja olivat iloisia, kun kirjailija armahti hänet XIX:ssä\nlaulussa.\n\nKlopstock oli kuten sanottu lyyrikko. Ottaen huomioon sen että\nJeesuksen kärsimisen historia vaikuttaa juuri lyyrillisten ja\nmystillisten tunnearvojensa kautta, tämä olikin onni, sillä jos\nKlopstock olisi ollut eepillinen, toiminnan voimaa ja rientoa\nulkokohtaisesti kuvaava kyky, hän ei olisi onnistunut niinkään kuin\nnyt, sillä tällaista toimintaa ei aiheessa ole riittävästi.\nTunne-elämyksien aikaansaaminen oli sitä paitsi ainoa mahdollinen\nkeino, jonka kautta Jeesuksen hahmo saatiin edes hiukan lähenemään\nlukijain yleistä mystillisen kaunista ja jaloa mielikuvaa. Klopstockin\naihe oli lyhyesti sanottuna teologinen eikä runollinen; Jeesusta ei\nlisäksi voi ottaa runouden näkyväksi keskushenkilöksi, sillä niin\nsuurta mestaria ei ole, ettei hänen hienoinkaan säkeensä arjentaisi\nVapahtajan kuvaa.\n\nArvosteltaessa Klopstockin merkitystä on muistettava hänen\nmuinaissaksalaiset draamansa, ei niiden runollisen arvon vuoksi, joka\non joko olematon tai vähäpätöinen, vaan siksi, että hän viljeli niissä\nTacituksen Germanian germaanilaista, Ossianin kelttiläistä ja\nmuinaispohjoismaista romantiikkaa. Tällöin hän -- tosin jo edellisten\nkirjailijain mukaan -- teki sen erehdyksen, että piti kelttiläisiä ja\ngermaaneja samana kansana ja skandinaaveja pohjoissaksalaisina. Täten\ntulivat kelttiläisten druidit ja bardit germaanien yhteisomaisuudeksi,\nheidän Walhallansa jumalien papeiksi ja laulajiksi. Kun Klopstock vielä\npiti tätä näin rakennettua kulttuuria suunnilleen samana kuin\nhelleenien muinaiskulttuuri, ja antoi bardiensa lausua sappholaisia\noodeja ja ylistää Romulusta, Scipiota, Gracchusta ja Caesaria, oli\nsekaannus jokseenkin niin täydellinen kuin oli mahdollista. Mutta tästä\nhuolimatta tämä sankarillisesta muinaisuudesta haaveileva mielikuva\nvaikutti kansallistuntoa, vapaudenrakkautta ja runoutta elvyttävästi.\n\nKlopstockilla oli paljon ihailijoita varsinkin nuorten keskuudessa,\njotka käsittivät hänen työnsä kansallisromanttisesti. Bürger, Voss,\nHölty ym. Göttingenissä 1772 opiskelevat, sittemmin kirjailijoina\nkuuluisat nuoret ylioppilaat perustivat syyskuussa mainittuna vuonna\nns. \"Lehtoliiton\", (Hainbund), mikä nimi viittaa druidiromantiikkaan,\npalvonnan kohteena Klopstock ja bardien muinaisuus. Seuran\njulkaisemassa Runottarien almanakassa (Musenalmanack) oli näytteitä mm.\nBürgerin lyriikasta. Seura oli lyhytikäinen. Sen romanttinen luonne on\nilmeinen.\n\nNäin olemme saapuneet saksalaisen \"myrskyn ja kiihkon\" kynnykselle;\nvaltaromantiikan ensimmäisenä suurena aallonnousuna se kuitenkin kuuluu\ntämän yhteydessä käsiteltäviin ilmiöihin.\n\n\n\n\n\n\nLYHYT KATSAUS MUIDEN MAIDEN KIRJALLISUUTEEN.\n\n\n1\n\nEsityksemme varrella olemme sopivien yhteyksien ilmetessä ja asian\ntärkeyden niin vaatiessa kosketelleet myös Suomen kirjallisuutta. [I,\ns. 421, 433; II, s. 33, 204, 323, 356, 524; III, s. 30, 70, 217; IV, s.\n321.] Seuraavassa täydennämme ennen sanottua ja luomme lyhyen\nkatsauksen kirjallisuuteemme aina 1700-luvun lopulle saakka.\n\nVuoteen 1808 mentäessä julkaistiin kaikkiaan 1914 joko kokonaan\nsuomenkielistä tai sellaista painotuotetta, johon sisältyi myös suomea,\n(uusia painoksia lukuun ottamatta); lisäksi julkaistiin ruotsin- ja\nlatinankielistä kirjallisuutta, joka oman maamme miesten tekemänä\nmyös kuuluu kansalliskirjallisuuteemme. Kun ensiksimainitusta\nkirjallisuudesta valtaosa oli jumaluusopillista ja hallinnollista\n(kuulutuksia ja asetuksia), ja kun siitä tuli, jos se jaetaan 267\nvuoden osalle (1542-1809), vain 7.1 tuotetta vuotta kohti -- nekin\nlaajuudeltaan vähäpätöisiä --, käy jo tästä selväksi, ettei\nsuomenkielisen kirjallisuuden tuotanto päässyt -- tunnetuista syistä --\ntuona pitkänä aikana alkeistasoa kauemmaksi. Sivistystyön keskukseksi\ntuli, joskin vain ruotsin- ja latinankielellä, 1640 perustettu Turun\nakatemia. Käsittelemme ensin suomenkieliset -- jumaluusopilliset,\nrunolliset ja maalliset -- ja lopuksi muunkieliset kirjat.\n\nPiispa _Ericus Erici Sorolainen_ (1545-1625) työskenteli Raamatun\nkäännöksen loppuun saattamiseksi, sommitteli suomentaen uuden\nKirkkokäsikirjan, ja kirjoitti Ison ja Pienen Katkismuksen sekä\nkolmatta tuhatta sivua laajan kaksiosaisen Postillan (I 1621, II 1625),\njoka uskonnollisen puolen ohella sisältää paljon humanistista tietoa ja\nopetusta. Biblia se on Coco Pyhä Ramattu Suomexi ilmestyi komeana,\nkuvitettuna painoksena 1642, minkä johdosta kaikissa seurakunnissa\nvietettiin heinäk. 31 p. kiitosjumalanpalvelus. Kirkkoherra _Laurentius\nPetri Aboicus_ (1605-1671) julkaisi 13 saarnaa, 5 virttä ja\nrunomittaisen kronikan Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uskost,\nerinomaisest Suomen Pispoist (1658). Seuraavien aikojen teologisesta\nkirjallisuudesta, joka oli suurimmaksi osaksi käännöksiä, mainitsemme\nvain virsi-, rukous- ja evankeliumikirjan Manuale Finnonicum (1646),\njonka toimitti _Jonas Raumannus_ ja joka on ollut kansamme eniten\nkäyttämä kirkollinen käsikirja.\n\nRunouden alalla oli uskonnollinen aihepiiri vallitsevana. Virsiä\nkäännettiin ja sepitettiin itsenäisesti sekä levitettiin arkkeina\n(arkkiveisut). Juhana Gezelius nuoremman toimesta pappi _Erik Cajanus_\n(1675-1737) valmisti Uuden Suomenkielisen Wirsikirjan (1701),\nparannellen entisiä ja suomentaen ruotsista (III, s. 217) toistasataa\nuutta. Arvokkain uusista on hänen veljensä, professori _Juhana\nCajanuksen_ (1655-1681) perintätiedon mukaan kuolinvuoteellaan\nsepittämä Etkös ole ihmisparka aivan arka (ensimmäisen kerran painettu\n1683, U. vk. 395), katoavaisuusajatuksensa puolesta keskiaikaiseen\nkuolemanrunouteen kuuluva, ulkoasultaan Lasse Lucidorin (III, s. 217)\nluistavia säkeitä seuraileva, vieläkin toisilta kohdiltaan vaikuttava\nruno. Tämä nyt kyseessä oleva virsikirja on sama kuin heränneiden yhä\nkäyttämä \"Vanha virsikirja\". Herännäisyyden merkkimies, pappi _Abraham\nAchrenius_ (1706-1769), oli ahkera virsirunoilija ja uskonnollinen\nkirjailija. Taivassalon kirkkoherra _Elias Lagus_ (k. 1819) suomensi\nRuotsin herrnhutilaisten laulukirjan Sions songer nimellä Siionin\nvirret (1790), ja on tämä kokoelma ollut siitä alkaen heränneiden\nerikoisena laulukirjana. Koko virsikulttuuri -- ensimmäinen\nkoraalikirja julkaistiin 1696 -- on ollut omiaan pitämään yllä kansan\nrunollista henkeä ja taivuttelemaan kieltämme loppusoinnullisiin\nrunomittoihin.\n\nUskonnollista runoutta sepitettiin myös kansalliseen kalevalamittaan,\njoka asui yhä elinvoimaisena kansan keskuudessa, päästen silloin\ntällöin näkyviin sivistyneiden runosepitelmissä. Pappi _Mattias\nSalamniuksen_ (n. 1650-1691) Ilo-Laulu Jesuxesta (2.271 kalevalaista\nsäettä, 1690) on kiintoisa mm. siksi, että se ilmaisee eurooppalaisen\nkristillisen epiikan (III, s. 492) vaikutusta kaukaisessa maassamme.\nSepittäjä on ollut sikäli itsenäinen, että on vapautunut otaksuttavasti\nruotsinkielisten esikuviensa (III, s. 217) barokkikoristeista ja\nkäsitellyt aiheensa katolisuuden ajan kristillisen runouden koruttomaan\nja kansanomaiseen tyyliin. Ilolaulu on ollut varhaiskirjallisuutemme\nsuosituimpia teoksia, leviten 16 painoksena. Pappi _Simo Achrenius_\n(1729-1782) sepitti 2.300 kalevalaista säettä sisältävän uskonnollisen\nrunoelman nimeltä Uudet hengelliset runot läsnäolevaisista ja\ntulevaisista tiloista (1760), jossa teroitetaan katumuksen ja\nparannuksen tarpeellisuutta ja Kristuksen sovituskuoleman merkitystä,\nja kuvaillaan kuolemaa, tuomiota, helvettiä ja autuutta. Runoelma on\nsävyltään keskiaikainen. Sotkamon kirkkoherran _Juhana Frosteruksen_\n(1720-1809) runo Jumalan Pyhästä Laista (1787) on muistettava.\n\nKalevalainen mitta osoittautui sujuvaksi myös maallisista aiheista\nrunoiltaessa. Ilmajoen kirkkoherra _Bartholdus Vhael_ (1667-1723)\njulkaisi Ison vihan hävityksiä kuvailevan Waikian valitusrunon (1714),\njonka alaotsake: \"Runo raudalla rakettu\", jo ilmaisee tekijänsä\nrunokuvallista ja sanallista kykyä. Vhael on ilmeisesti tuntenut\nkansanrunoutta. Kalajoen kappalainen _Gabriel Calamnius_ (1695-1754)\nkirjoitti kalevalamittaisen runoteoksen Suru-Runot Suomalaiset (1734),\nkertoen 19:ssä runossa Ison vihan kauhuista. Kirjan nimestä ilmenee\npyrkimystä sujuvaan, alkusointuiseen sanontaan; varsinkin ensimmäinen\nruno on vaikuttava. Calamniuksen kuoltua ilmestyivät (1755) hänen muut\nrunonsa nimellä Vähäinen kokous Suomalaisista Runoista -- 12\nkalevalamittaista tilapäisrunoa, joista toista häärunoa Porthan kiitti.\n\nMaallisesta loppusointuisesta taiderunoudesta mainittakoon lappalaisten\nkäännyttäjän, Alatornion kirkkoherran _Gabriel Tuderuksen_ (1638-1705)\nSuomenkielinen Veisu talonpoille Cunniaxi ajateldu (1703), jossa\nleikillisesti kuvaillaan maalaiselämää. Uskonnollisen runoilijan Simo\nAchreniuksen nuorempi veli, Kalajoen nimismies _Henrik Achrenius_\n(1730-1798) oli jossakin määrin 1700-luvun eurooppalaisen runouden\nheijastaja kaukaisessa maakunnassaan: tilapäisrunojen sepittäjä (Laulu\npapin rouville 1 päivänä Toukokuusa 1792, Morsian tanssi, edellisessä\nmallina Bellman ja säveleenä \"Ukko-Noa\"), moralisti (Lafontaineen\npalautuva kalevalamittainen Caxi neljättä kymmendä satua),\nkuolonrunoilija (Katoavaisuus) ja kääntäjä (eräs Ovidiuksen elegia,\nensimmäinen taidekäännös latinasta suomeen, ja Marseljeesi). Muitakin\nhänen runojaan on säilynyt. Hänen edustamaansa kulttuuritasoa, henkistä\nvalppautta ja runoteknillistä taituruutta täytyy ajankohtaan ja\nkulttuurimme silloiseen kehitysasteeseen nähden pitää poikkeuksellisena\nja arvokkaana -- ovathan monet hänen runoistaan tuoreita ja tehoavia\nvielä tänään.\n\nSuorasanaisesta maallisesta tieto- ym. kirjallisuudesta ei ole paljoa\nsanomista. Kalajoen kirkkoherra _Ljungo Tuomaanpoika_ (k. 1610) paransi\nHerra Martin työtä suomentamalla uudelleen Ruodzin valdakunnan maan\neli taloin poicain lain (1601), ja lisäksi Kaupungin lain Ruodzin\nwaldacunnassa (1609). Kaikki nämä lakiteokset jäivät kuitenkin\npainamatta. Ensimmäinen painosta julkaistu suomenkielinen lakiteos oli\nlääninsihteeri _Samuel Forseenin_ suomennos Ruotzin Waldacunnan Laki\n(1759). Sivistyksemme kehityksen hitaudelle on kuvaavaa, että se oli\nkäytännössä 1865:een saakka. Paimion kirkkoherra _Henrik Florinus_\n(1633-1705) julkaisi latinalais-ruotsalais-suomalaisen sanakirjan\n(Nomenclatura etc., 1678) ja Wanhain Suomalaisten Tawaliset ja Suloiset\nSanan Lascut (1702). Arvokkain suomenkieltä koskeva julkaisu vapauden\najalla oli _Daniel Jusleniuksen_ Suomalaisen Sana-Lugun Coetus (1745).\nPappi _Antti Lizelius_ (1708-1795) perusti ensimmäisen suomenkielisen\nsanomalehden Suomenkieliset Tieto-Sanomat (1776), joka kuitenkin\nilmestyi vain vuoden ajan. Ensimmäinen suomenkielinen\nluonnontieteellinen teos -- käytännöllisiä neuvokirjasia\nlukuunottamatta -- oli mainitun Frosteruksen sepittämä, aikakauden\neurooppalaisiin harrastuksiin, perimmäiseksi Fontenelleen (s. 217)\nviittaava Hyödyllinen Huvitus Luomisen Töistä (1791), jota levisi\nyhdeksän painosta.\n\nSuomen ruotsin- ja latinankielisistä kirjailijoista on ennen\nmainittujen lisäksi muistettava ensimmäinen tähtitieteilijämme ja\nluonnonfilosofimme _Sigfrid Aronus Forsius_ (n. 1550-1624),\nPhysica-teoksen (latinaksi ja ruotsiksi 1611, ruotsinkielinen\nkäsikirjoitus säilynyt) kirjoittaja, renessanssin luonnonkäsityksen ja\nptolemaiolaisen maailmankuvan tulkki, joka joskus kohosi runollisen\nnäkemyksen asteelle. Hänen kirjallinen tuotantonsa oli laaja, mutta\nvain harvat teokset painettiin. _Johannes Messeniuksen_ (1579-1636)\nRiimikronikasta, jossa hän Johannes Magnin mukaisesti lähtee Noan\npojista ja kuvailee Suomen taru- ja todellisen historian omiin\npäiviinsä asti, on aikaisemmin mainittu. Sivuuttaen verraten runsaat\njumaluusopilliset julkaisut mainitsemme Turun hovioikeuden asessorin,\nruotsalaissyntyisen _Mikael Wexionius-Gyldenstolpen_ (1608-1670)\nvaltio-oikeudellisen teoksen Politica (1646) ja esityksen pohjoismaiden\nmaantieteestä (Epitome etc., 1650). Professori _Anders Thuronius_\n(1632-1665) osoitti teoksillaan Institutiones logicae (1654) ja\nCompendium metaphysicum (1664) olleensa itsenäinen, terävä ajattelija.\nIsostakyröstä syntyisin ollut muinaistutkija ja taiteilija _Elias\nBrenner_ (1647-1717) julkaisi arvokkaan pohjoismaiden rahoja koskevan\ntutkimuksen nimeltä Thesaurus nummorum Sveo-Gothicorum vetustus (1691).\nRuotsalaissyntyinen mutta Turussa opiskellut professori _Elias\nTillandz_ (1640-1693), anatomian ja kasvitieteen tutkija ja suosittu\nlääkäri, perusti Suomen kasvitieteen julkaisemalla luettelon Turun\nseudun kasveista (Catalogus plantarum etc., 1673).\n\nVapauden aikana (1720-1772) Suomessakin filosofia itsenäistyi,\nirtautuen skolastisesta perinteestä ja omistaen ensin Descartesin ja\nsitten Leibnizin opit, viimeksimainitut niiden wolffilaisessa (s. 262)\nmuodossa. Luonnontieteet ja niiden takaa häämöttävä hyöty tulivat\nerikoisen harrastuksen kohteiksi. Turun akatemian fysiikan professori,\nruotsalaissyntyinen _Johan Brovallius_ (1707-1755) osoittautui monissa\nlatinan- ja ruotsinkielisissä kirjoituksissaan luonnontieteiden\ntutkimuksen lämpimäksi harrastajaksi. Hän mm. teki Linnén järjestelmän\nSuomessa tunnetuksi. Hänen rinnallaan on mainittava samanhenkinen\ntyötoveri, suomalaissyntyinen piispa _Karl Fredrik Mennander_\n(1712-1786), ensin Brovalliuksen seuraaja fysiikan professorina, joka\njulkisesti ilmoittautui kokemusperäisen tieteen kannattajaksi ja\nosoittautui lukuisissa latinankielisissä julkaisuissaan eteväksi\nteologiksi, kansantalousmieheksi ja historian ymmärtäjäksi.\nSuomalaissyntyinen _Pehr Kalm_ (1718-1779), taloustieteen ensimmäinen\nprofessori Turun akatemiassa, Brovalliuksen ja Linnén oppilas, talous-\nja luonnontieteellinen tutkimusmatkailija, julkaisi laajan,\nkeskeneräiseksi jääneen teoksen Matka Pohjois-Amerikkaan (En resa till\nNorra Amerika, I-III, 1753-1761), joka on vieläkin ensiluokkaista\nlukemista. Suomalaissyntyinen _Pehr Adrian Gadd_ (1727-1797), Turun\nakatemian ensimmäinen kemian professori, pitäjänkertomusmuodin\naloittaja, hyötykasvien levittämisen innokas harrastaja, julkaisi\nlaajan maanviljelysopin, Kokeen järjestelmälliseksi johdatukseksi\nruotsalaiseen maanhoitoon (Försök tili systematisk inledning i svenska\nlandtskötselen, 1773-1777). Helsingissä syntynyt _Peter Forskål_\n(1732-1763), Wolffista irtautunut itsenäinen teoreettinen ja sosialinen\nfilosofi, luonnontieteilijä ja arabiankielen taitaja (kuoli\ntutkimusmatkalla Jemenissä) ehti varhaisesta poismenostaan huolimatta\nsaada etevän tutkijan maineen. Hänen Arabiassa valmistuneen\naineistonsa, kolme latinankielistä teosta, julkaisi retkikunnan ainoa\neloon jäänyt jäsen, saksalainen Karsten Niebuhr vv. 1775-1776. _Anders\nChydeniuksen_ merkityksestä uudenaikaisen kansantaloustieteen\nuranuurtajana olemme jo maininneet (s. 300). Historiantutkijoista\nmuistettakoon ruotsalaissyntyinen Turun akatemian historianprofessori\n_Algot Scarin_ (1684-1771), joka jo irtautui Rudbeckin ja Messeniuksen\nkuvitelmista, mutta ei vielä päässyt Porthanin edustaman täyden\nkriitillisyyden asteelle, ja suomalaissyntyinen _Johan Arckenholtz_\n(1695-1777), 12 vuoden aikana nuorten aatelisten seuralainen näiden\nulkomaanmatkoilla, viimeiseksi Svean hovioikeuden presidentin sihteeri,\npoliittinen kirjailija, joka mm. julkaisi laajan lähdekokoelman\nKristiina-kuningattaren historiasta (Mémoires concernant Christine,\nreine de Suède, 1751-1760).\n\nKustavilaisena aikana (1772-1809) Suomen tiedettä edusti etevästi\n_Henrik Gabriel Porthan_, jonka työn selostamme myöhemmin. Tässä\nmainitsemme vain hänen ympärilleen muodostuneen Aurora-seuran\n(1770-1779), jota on pidettävä tukholmalaisen Utile Dulci-seuran\nheijastuksena. Sen huomattavin saavutus oli sanomalehti Tidningar\nutgifne af ett sällskap i Åho (v:sta 1771, myöhemmin nimellä Åho\nTidningar), jota voinee pitää englantilaisen viikkolehtikulttuurin\nmyöhäismaininkina kaukaisessa maassamme. Kustavilaisen ajan\nmainehikkaista tiedemiehistä mainittakoon vielä _Mattias Calonius_\n(1737-1817), joka kutsuttiin 1778 lainopin professoriksi, vaikka\nei ollut suorittanut mitään yliopistotutkintoa, ja osoitti\nlakitieteellisissä ja muissa julkaisuissaan harvinaista lahjakkuutta ja\nperinpohjaisuutta.\n\n1600-luvun eurooppalainen erikoistiede, kielentutkimus, sai myös\nSuomessa vastakaikua mm. siten, että tieteellisten piirien huomio alkoi\nkohdistua suomenkieleen. Ruotsalaissyntyinen _Eskil Petraeus_\n(1593-1657), Turun koulun teologian lehtori, teologian professori,\nyliopiston rehtori ja sen komitean puheenjohtaja, jonka toimesta 1642:n\nRaamattu saatiin valmiiksi, kirjoitti Pietari Brahen kehoituksesta\nMartti Stodiuksen ja Favorinuksen avulla, Chytraeuksen malliin,\nensimmäisen suomen kieliopin, Suomen kielen lyhyen selvityksen (Linguae\nFinnicae brevis institutio, 1649). Viipurin lukion lehtori, Tuuloksesta\nsyntyisin ollut _Mattias Martinius_ (1655-1728), julkaisi Suomen\noppaan, joka on sangen hyödyllinen kaikille tämän kielen opiskeluun\nhalukkaille (Hodegus Finnicus omnibus hanc linguam discere cupientibus\nvalde utilis, 1689). Kolmannen suomen kieliopin (Grammatica Fennica)\nsepitti _Bartholdus Vhael_; se ilmestyi vasta hänen kuoltuaan, 1733.\nAikaisemmin mainitut Florinuksen ja Jusleniuksen sanakirjat olivat\nilmauksia samasta harrastuksesta. Viimeksimainitun osuuden\npohjoismaiden renessanssiin ja mahdollisesti Montesquieun\nilmasto-oppiin olemme aikaisemmin maininneet (s. 321). Tämä\ntieteellisyytensä puolesta harhautunut mutta kansallisen innostuksensa\npuolesta kaunis, lämmin suomiystävyys eli fennofiilisyys, jolla oli\nvastineensa paitsi Ruotsissa myös Saksassa (III, s. 528), oli omiaan\njohtamaan kansan historian ja hengenelämän asialliseen tutkimukseen,\nkuten tapahtuikin Porthanin tieteellisen työn alkaessa.\n\nRuotsinkielisestä kaunokirjallisuudesta mainittakoon ensiksi\nkoulunäytelmät. Turun akatemiassa 1643-1651 opiskellut ruotsalainen\n_Jakob Chronander_ (synt. n. 1620, kuolinvuotta ei tiedetä) mukaili\nStymmeliuksen Ylioppilaat (III, s. 30) nimellä Nouse (Surge)\nmaisterinvihkiäisiin 1647, laajentaen sen mm. silloisen\ntalonpoikaiselämän kuvauksilla. Hänen toinen näytelmänsä Betesnack\n(1649) käsitteli moralisoivasti, väittelyn muodossa, avioliittoa.\nViipurin tuomiorovasti, suomalaissyntyinen _Petrus Carstenius_ (n.\n1640-1710) kirjoitti keskiajan moraliteetin (II, s. 394) tyylisen\nkoulunäytelmän nimeltä Esivanhempiemme surkean lankeemuksen vuoksi\nkoolle kutsuttu taivaallinen konsistoriumi (Thet Himmelska Consistorium\ntillhopa kallat för våra föräldrars ynkeliga affall skull, 1674).\nRuotsalaissyntyisen _Erik Kolmodinin_ (n. 1630-1665) näytelmä Genesis\nAetherea eli Jeesuksen Kristuksen syntymä (G. Ae. eller Jesu Christi\nfödelse) esitettiin 1659 Turussa; se on mukailtu saksasta. Näiden\njohdosta _Erik Justander_ innostui suomentamaan Tuhlaajapojan\n(III, s. 30).\n\nRunouden alalla kukoisti ruotsin- ja latinan-, joskus kreikankielinen\ntilapäisrunous (III, s. 217). _Olof Wexionius_ nuor. (1656-1689) oli\nsuosittu tällaisen runouden sepittäjä, julkaisten kokoelman nimeltä\nMielensiittämiä (Sinneafvel). Ruotsalaisista vanhemmista syntynyt Turun\nakatemian professori _Daniel Achrelius_ (1644-1692) sepitti useita\npitempiä ja lyhempiä latinan- ja ruotsinkielisiä filosofisia ja\nopettavaisia runoja. Ruotsalaissyntyinen professori _Torsten Rudeen_\n(1661-1729), Descartesin filosofian edustaja ja hyvä latinan taitaja,\noli huomattava runoilija, jonka Lemmen karkelo (Gavotte de l'Amour) on\naikakauden ruotsinkielisen runouden parhainta. Sepitelmissään hän mm.\npyrki noudattamaan Boileaun ohjeita. _Jakob Fresen_, joka on saanut\nhäneltä vaikutelmia, olemme aikaisemmin tulleet maininneeksi (III, s.\n217). Asianajaja _Alexander Hacks_ (k. 1740) sepitti suomenruotsilla\nEskolan ukon lauluja (Eskolagubbens visor, 1732 ja 1735), joissa pilan\nkohteena oli eräs Turun porvari. _Gustav Filip Creutzin_ runoudesta\nkirjoitamme Ruotsin runouden yhteydessä, Aurora-seuran kirjallisten\nherätteiden toteuttajan lyriikan alalla, _Frans Mikael Franzénin_,\nkäsittelemme myöhemmin.\n\nEnsimmäinen kirjapaino perustettiin Suomeen, Turkuun, 1642, toinen\nsamoin Turkuun 1668, ja kolmas Viipuriin 1689. V. 1809 maassamme\nkuitenkin oli vain kaksi kirjapainoa, Frenckellin Turussa ja Londicerin\nVaasassa.\n\nVaikka suomenkielinen kirjallisuus oli 1800-lukuun mentäessä\naloittelevaa ja köyhää ja muunkielinenkin vaatimatonta, on kuitenkin\nTurun kulttuuripiiriä kokonaisuudessaan varottava arvioimasta\ntasoltansa liian alhaiseksi. Euroopan ajattelu sai siellä vastakaikua,\nja aatteellis-tieteellistä viljelyä harrastettiin niin paljon, että\nsadoksi viimein koitui Porthanin työ, joka voidaan täydellä syyllä,\nvaikka sen vaikutus koskikin vain Suomea, laatunsa puolesta asettaa\nHerderin saavutuksien rinnalle.\n\n\n2\n\n_Ruotsin_ kirjallisuutta olemme myös esityksemme varrella kosketelleet.\n[II, s. 113, 161, 250, 322, 347, 550; III, s. 68, 216, 314, 481; IV, s.\n297 ja 462.] Luomme nyt siihen lyhyen katsauksen aina 1700-luvun\nloppuun saakka.\n\nVapauden ajan hyöty- ja tieteellisyyspyrkimyksien edustajista olemme jo\nmaininneet _Linnén_ (s. 297), joka luonnontieteellisen suurtyönsä\nlisäksi osoittautui matkakuvauksissaan teräväksi havainnoitsijaksi ja\nselkeän proosan taitajaksi. Luonnontutkijana ja mystikkona tuli\ntunnetuksi piispa Jesper Svedbergin (III, s. 217) poika,\nvuorihallituksen asessori _Emanuel Svedenborg_ (k. 1772), jonka\nhenkinäkyjä ja Raamatun tulkitsemista koskevat latinankieliset teokset\n(Jumalan palvelemisesta ja rakkaudesta -- De Cultu et Amore Dei,\nAviorakkaudesta -- De Amore Conjugali) ovat aiheuttaneet Englannissa ja\nAmerikassa hänen nimellään tunnetun uskonlahkon synnyn. Ruotsinkielen\nensimmäinen uudenaikainen tutkija oli Upsalan professori _Johan Ihre_\n(k. 1780), jonka latinaksi kirjoittama Svealais-goottilainen sanasto\n(Glossarium Sviogothicum, 1769) lopetti siihen saakka kielentutkimuksen\nalalla vallinneen rudbeckiläisyyden. Historian alalla nämä kuvittelut\nlopetti Lundin professori _Sven Lagerbring_ (k. 1787), ja erittäinkin\n_Olov von Dalin_ (1708-1763) valtakunnan säätyjen toimeksiannosta\nkirjoittamallaan Ruotsin valtakunnan historialla (Svea rikets historia,\n1747-1761).\n\nRanskalainen klassillisuus ja valistusfilosofia saapuivat Ruotsiin\nsamaan aikaan, 1700-luvun rinnakkaisilmiöinä. Holsteinin palveluksessa\nollut valtioneuvos _Samuel Triewald_ (k. 1743), \"Ruotsin Boileau\".\nivasi muutamissa sepitelmissään barokin liioittelevia, epäaistikkaita,\nhengettömiä tilapäisrunoja, ja on täten valistuksen ajan satiirisen\nrunouden aloittaja. \"Järki\" oli hänen mielestään, ranskalaisen\nklassillisuuden mukaan, oleva runouden yliperämies. Häntä kannatti\nLundin professori ja piispa _Andreas Rydelius_ (1738), jolla oli suuri\nvaikutus seuraavan ajan ajatteluun sekä filosofisten kirjoitustensa\nettä oppilaidensa, mm. Dalinin ja Linnén kautta. Boileaun Runo-taide\nruotsinnettiin 1721.\n\nEuroopan sivistys- ja tiedeseuroja, kirjallistaiteellisia salonkeja ja\nakatemioita suosiva muoti saapui Ruotsiin verraten varhain. Kuningatar\nLovisa Ulrika perusti 1753 Sivistysakatemian (Vitterhetsakademien),\njonka tuli omistautua oppineisuuden ja hienostuneen aistin\nviljelemiseen. Se toimi vain kolme vuotta, mutta herätettiin eloon\n1773. Kustaa III uudisti sen 1786 nimellä Sivistys-, historia- ja\nmuinaisakatemia (Vitterhets-, historie- och antikvitetsakademi), samana\nvuonna, jolloin hän perusti Ruotsin akatemian (Svenska akademien).\nNäiden suojassa kukoisti erikoisesti kansallisten muistojen\nkunnioittaminen ja siitä johtuva kaunopuheisuus. 1763 perustettiin\nUtile Dulci-niminen kirjallinen seura, joka sai Kustaa III:n aikana\nsuuren vaikutusvallan. Yksityisistä seuroista ja salongeista mainitaan\neri kirjailijain yhteydessä.\n\n1700-luvun eurooppalaisen ajattelun tuoja Ruotsiin oli _Olov Dalin_,\npapinpoika Hallandista. Hän opiskeli Lundissa ja pääsi (1727)\nkotiopettajaksi kamarineuvos Rålambin perheeseen Tukholmaan ja sikäli\nsivistyneistön hienoimpiin piireihin, joiden suosion saavutti\nälykkyydellään ja sirolla säetaidollaan. Syvemmin ja laajemmin Dalin\nvaikutti Ruotsin kulttuuriin julkaistessaan 1732-1734 Ruotsin Argus\n(Then Swänska Argus) nimistä The Tatlerin ja The Spectatorin kaltaista\nviikkolehteä. Esikuvien mukaisesti (s. 289) hän käytti vakinaista\nhenkilökuntaa, hovimies Ehrenmenuettia, sotilas Hjärtskottia, oppinutta\nHjärnbrottia, asianajaja Gyllenbalansia, kauppiasta jne., vitsoi\nhauskasti ajan hullutuksia, paheita ja taikauskoa, ja koetti edistää\nomantunnon vapautta. Poliittisen, vertauskuvallisen satiirin käyttö\nilmaisee Swiftin vaikutusta. Voidaan sanoa hänen tällä pienellä\nlehdellään paljon vaikuttaneen uuden, notkean, vanhoista jäykkyyksistä\nvapautuneen kirjakielen luomiseksi. Sanomalehti Stockholmsposten\nperustettiin 1778 ja tuli Johan Henrik Kellgrenin toimittamana ja\nomistamana tämän edustaman vapaamielisyyden ja kirjallisuuskäsityksen\ntulkiksi.\n\nVuosisadan lopussa esteettisten ajatusten selvittely tuli sekä\nsyvälliseksi että kiihkeäksi. _Karl Gustav av Leopold_ (1756-1829)\nosoitti tulokirjoituksessaan akatemiaan (Puhe neroudesta ja aistista --\nTai om snille och smak), että näiden perusominaisuuksia olivat\najatusten totuus, suhteellisuus, järjestys ja selvyys. _Tomas Thorild_\n(1759-1808) joutui polemiikkiin Kellgrenin kanssa sen johdosta, että\noli saanut Utile Dulci-seuralta Intohimot- (Passionerna-) runoelmastaan\nalemman palkinnon odottamansa ensimmäisen sijasta. Tuloksena oli\nArvostelijain arvostelu ynnä suunnitelma nerouden maailman\nlainsäädännöksi (Kritik över kritiker, med utkast till en lagstiftning\ni snillets värld, 1791-1792), joka oli suunnattu Kellgreniä vastaan.\nSyntynyttä katkeraa polemiikkia hoiti Kellgrenin puolesta Leopold.\nEsteettisten seikkojen käsittely laajeni usein aikakauden filosofian ja\nmaailmankatsomusten selvittelyksi.\n\nSiirtyäksemme puhumaan _runoudesta_ mainitsemme _Dalinin_, joka viljeli\nmenestyksellä sekä kansanomaista laulu- ja ballaadi- että kirjallista\npaimen- ja oodityyliä, tullen esim. juomalaulujen sepittäjänä Bellmanin\nedeltäjäksi. Näillä nuoruusrunoillaan hän saavutti tuoreimman,\naidoimman taidevoittonsa -- eikä kuten uskoi nelilauluisella\nopettavaisella eepoksellaan nimeltä Ruotsin vapaus (Svenska friheten,\n1742), jonka tyylin mallina on ollut Voltairen Henriade. 1750 Dalin\nmäärättiin kruununprinssin (Kustaa III:n) opettajaksi, joutui hoviin ja\ntuotti sen huviksi ranskalaistyylistä tilapäis- ja pienoisrunoutta.\nOppilastaan varten hän mukaili Lafontainen Sadut. Dalin edusti samalla\nranskalaista muotokulttuuria, englantilaista porvarillisuutta ja\nkansallisruotsalaisuutta; hän oli valistuksen ajan edistyksen\nensimmäinen huomattavampi apostoli Ruotsissa.\n\nDalinin seuraaja runoilijana oli _Hedvig Charlotta Nordenflycht_\n(1718-1763), Ruotsin ensimmäinen runoilijatar ja naisen vapauttamisen\nesitaistelijatar, joka jäätyään leskeksi 23-vuotiaana omistautui\nkokonaan runoudelle. Tutustuminen Newtonin ja Locken filosofiaan\nvaikutti horjuttavasti hänen maailmankatsomukseensa ja syvensi hänen\najatteluaan; nämä taistelut kuvastuvat hänen nuoruuskautensa tuotteista\n(Sureva turtturikyyhkynen -- Den sörjande turturduvan, 1743, Pohjolan\npaimenettaren naisellista ajatusleikkiä -- Kvinligt Tankespel av en\nHerdinna i Norden, 1744-1750, näytelmä, romaaneja ym.), jotka ovat\nvielä 1600-luvun asteella, mutta edustavat silti, mitä lyriikkaan\ntulee, vapaan syntynsä vuoksi tekijättärensä tuoreinta ja\ntaiteellisinta tasoa. Moralisoiva ja vertauskuvallinen runoelma\nVapautettu Svea (Det frälsta Svea, 1746) on syntynyt Dalinin\neepoksen varjossa. Hänen kypsyneeltä, ranskalaisleimaiselta\nkaudeltaan (1753-1763), jolloin hän oli \"Ajatusten rakentajain\nkerhon\" (Tankebyggarorden) ihailtu Uranie, nuorten Creutz- ja\nGyllenborg-kreivien kirjailijatoveri, ja Ruotsin ensimmäisen\nkirjallisen salongin johtajatar, mainittakoon hänen osuutensa kerhon\nrunokokoelmien (Kokeitamme -- Våra försök, 1753-1755) julkaisemiseen ja\nnäiden muovaamiseen uudestaan (Erään tukholmalaisen yhtymän julkaisemia\nhengentuotteita -- Vitterhetsarbeten utgivna av ett samhälle i\nStockholm, 1759 ja 1762). Dalinin kansanomaisuus on niistä\nkokonaan haihtunut, luovuttaen sijansa raskaalle, sovinnaiselle\noodi-, opettavaiselle ja Henriadesta vaikutuksia saaneelle\nhistoriallis-eepilliselle tyylille. Nordenflychtin valppaudesta aikansa\nseuraamisessa on todistuksena se, että hän sepitti runonsa Naisen\npuolustus (Fruntimrets försvar) sitä Rousseaun Émilen väitettä vastaan,\nettä henkinen kasvatus oli naiselle tarpeeton.\n\nKreivi _Gustav Filip Creutz_ (1731-1785) syntyi ja kasvoi Suomessa,\npietistisessä kodissa, opiskeli Turun akatemiassa ja pääsi 1751\nTukholmaan aloittamaan diplomaattista uraansa, joka vei hänet\nlähettilääksi Madridiin (1763) ja Parisiin (1765-1783). Runoutensa hän\ntuotti ennen lähtöään ulkomaille, mainitun \"Ajatuskerhon\" ja rouva\nNordenflychtin salongin jäsenenä. Kokeissa Creutz julkaisi Kesärunon\n(Sommarkväde), joka ilmaisee Thomsonin Vuodenaikojen vaikutusta. Kerhon\nuudessa sarjassa Creutz julkaisi rokokoo-eroottisen paimenrunoelman\nAtis ja Camilla ja racinelaisen lemmenintohimon tutkielman, Daphnen.\nCreutz irtautui jo varhain kotinsa pietismistä ja päätyi sen\nvastakohtaan, valistuksen libertinismiin. Runoilijana hänellä ei ollut\njulistettavana sydämen sanomaa, vaan hän oli rokokoon siron\npintataiteen hienostunut harjoittaja.\n\n_Gustav Fredrik Gyllenborg_ (1731-1808), Creutzin ikä- ja aluksi\nvirkauratoveri, tuotti myös parhaan runoutensa rouva Nordenflychtin\nkerho- ja salonkiaikana. Miehekkään, stoalaisen henkensä hän ilmaisi\noodin, opettavan runouden ja satiirin muodossa. Ihmisen ilot\n(Menniskans nöjen) kuvaa luonnonihmisen onnea, Ihmisen kurjuus\n(Menniskans elände) kulttuurin aiheuttamaa turmelusta, ja ilmaisevat\nGyllenborgin suhteen valistuksen filosofiaan. Oodi sielun voimalle (Ode\ntill själens styrka) on kauniisti retoorinen. Kokoelmallaan Vuodenajat\n(Ârstiderna) Gyllenborg osoitti tuntevansa sekä Montesquieun\nilmasto-opin että englantilaisen luontoa kuvailevan runouden.\n\nRouva Nordenflychtin ja Dalinin kuolinvuosi 1763 merkitsi pysähdystä\nRuotsin uudessa ranskalaissävyisessä kulttuurielämässä: Creutz ja\nGyllenborg vaikenivat, Sivistysakatemia oli suljettu, eikä Utile Dulci\nsaavuttanut vielä merkitystä. Mutta korvaukseksi _Bellman_ elvytti\n1600-luvun ja Dalinin nuoruuskauden kansallisen ja kansanomaisen\nlyriikan. Kustaa III:n vallankaappauksesta 1772 alkoi uusi\nkukoistuskausi, ns. kustavilainen aika, jolloin Bellman edusti omaa\nkansallista, akateemiset piirit Voltairen tyylistä valistus- ja osa\nmuusta sivistyneistöstä Rousseaun aloittamaa mielikuvituksen ja tunteen\nvapaussuuntaa. Edellisestä ryhmästä ovat huomattavimmat _Kellgren_ ja\n_Leopold_; välillä ovat _Oxenstierna_ ja _Adlerbeth_ ja jälkimmäiseen\neli siihen, jota sanomme \"varhaisromantiikaksi\", kuuluvat _Thorild_ja\n_Lidner_. Rouva _Lenngrenin_ käsitämme omaksi, suunnista\nriippumattomaksi, kansalliseksi ja kotoiseksi runoilijaksi.\n\n_Johan Henrik Kellgren_ (1751-1795) oli papinpoika Länsi-Götanmaalta,\nmutta joutui isänsä suhteiden vuoksi opiskelemaan Turun akatemiaan,\njossa suoritti maisterin tutkinnon 21-vuotiaana ja nimitettiin latinan\ndosentiksi. Hänet valittiin Aurora-seuraan, jonka lehdessä, Âbo\nTidningarissa, julkaisi ensimmäiset runonsa. Muutettuaan 1772\nTukholmaan hän pääsi ranskalaistyylisen ylhäisön piireihin, omisti\nensyklopedistien maailmankatsomuksen ja tuli tunnetuksi sen mukaisesta\nsatiirisesta runoudestaan (Mille nauran -- Mina löjen, Harhamme --\nVåra villor). Utile Dulci-seuran sihteerinä hän saavutti pian\nkirjallistaiteellisissa piireissä vaikutusvaltaa. Stockholmspostenin\npäätoimittajana, kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja kuninkaan\nsihteerinä, joka autteli isäntäänsä tämän draamakokeissa, hänestä tuli\nTukholman tunnustettu makutuomari ja pelätty satiirikko, jonka\ntuotteista hengähti vapaudenrakkautta ja uskoa \"totuuteen, oikeuteen ja\njärkeen\" (\"sanning, rätt och vett\"). Hän vitsoi taikauskoa, joka\n\"valistuksesta\" huolimatta rehoitti ylhäistenkin piireissä, salaisia\n\"ritarikuntia\" ja mystillisiä haaveiluja (Ei nero, vaikka hullu -- Man\neger ej snille för det man är galen), varoitti hylkäämästä valistuksen\nasiaa Ranskan vallankumouksen harhojen vuoksi (Valon viholliset --\nLjusets fiender) ja teki tärkeästi tietävän rajoittuneisuuden ja\nnuuskaviisauden naurettavaksi (Typerimyksen elämä -- Dumboms leverne).\nTutustuminen englantilaiseen runouteen, mm. Miltoniin ja Ossianiin,\njonka jossakin määrin teki tunnetuksi Ruotsissa, ja kiivas polemiikki\nThorildia vastaan, joka puolusti rousseaulaista vapautumista,\nlaajensivat Kellgrenin käsityksiä, mikä ilmenee mm. hänen myöhemmästä\nlyriikastaan ja Fredmanin epistoloiden esipuheesta. Elämänkokemuksen\nlisääntyessä hänen maailmankatsomuksensa syveni, niin että hänen\nlaulunsa aiheeksi tuli nuoruusajan aistinautintojen sijaan ylevöitynyt,\naatteellinen rakkaus, uusi käsitys olevaisuuden sielullisuudesta (Uusi\nluominen -- Den nya skapelsen). Viimeisinä vuosinaan Kellgren mieltyi\nromanttisiin aiheisiin (Fredrikin haamu -- Fredriks vålnad, käännös\ntanskasta, 1793). Kirjallisen, sekä taiteellisen että\nkriitikkotoimintansa puolesta Kellgren oli kustavilaisen ajan\nhuomattavin kyky.\n\n_Karl Gustav av Leopold_ (1756-1829), Kellgrenin kirjallisen\nvaltiasvaipan perillinen, oli tullivirkamiehen poika Tukholmasta,\nopiskeli Upsalassa, suoritti maisteritutkinnon Greifswaldissa, sai 1785\ntoimen Upsalan kirjastossa ja nimitettiin seuraavana vuonna kuninkaan\nsihteeriksi. Kuninkaan kuoltua hänen onnistui saavuttaa uusien\nhallituspiirien suosio, aateloitiin, tuli sokeaksi 1821 ja kuoli\nvaltiosihteerinä. Hänen luonteessaan oli itsekästä, kylmää\nmaailmanviisautta, mutta hänen älynsä oli terävä, muotoaistinsa hyvä ja\nsävynsä usein ylevä. Hänen runoutensa sisältää mm. filosofisia oodeja\n(Sallimus -- Försynen) ja kuninkaalle osoitettuja \"runoilijakirjeitä\"\nsekä tämän kuoleman jälkeen syntyneitä pessimistisiä satiireja, joissa\nhän ruoskii ihmisen hulluuksia (Kuka on oikeassa? -- Vem har rätt?,\nIhmisen kohtalo -- Människolotten). Tunnettu on hänen opettavainen,\nvalistusfilosofinen runoelmansa Saarnaaja (Predikaren, 1794), jossa\nhyväntekeväisyys asetetaan hyveellisyyden huipuksi. Onnistuneinta hänen\ntuotannossaan ovat satiirisesti leikilliset runokertomukset, esim. Eglé\nja Annette (1800), jossa ihannoitu maalaiselämä asetetaan ylimystön\nturhan loiston vastakohdaksi. 1810:n jälkeen Leopold joutui\nromantikkojen kiivaan hyökkäilyn kohteeksi, johon vastasi harvoin.\n\"Sokea tietäjä Teiresias-Leopold\", joksi Tegnér häntä sanoi, pysyi\njärkkymättä ranskalaisen klassillisuuden kannalla, lausuen kerran\nkansanlauluista: \"Joka ylistää näitä vanhoja talonpoikaislauluja, ei\nvoi välttää valistuneiston ja tulevaisuuden halveksivaa tuomiota\".\n\nKreivi _Johan Gabriel Oxenstierna_ (1750-1818), Kustaa III:n\nkansliapresidentti (ulkoministeri) ja lopuksi valtakunnan marsalkka, on\nmuistettava englantilaisen maisemarunouden, Creutzin ja Gyllenborgin,\njäljittelijänä. Sadot (Skördarna) kuvaa maaseudun työtä ja elämää\nidyllisinä tauluina, joilla ei ole keskinäistä juoniyhteyttä; välillä\nunohdumme katselemaan muinaisskandinaavialaisia kohtauksia tai\nkuuntelemaan isänmaallisia tunnepurkauksia. Myös talouspolitiikalla on\npuheenvuoro, sillä Oxenstierna harrasti uusia fysiokraattisia oppeja.\nPäivän hetkien (Dagens stunder) neljästä laulusta mainittakoon Yö,\njossa vallitsee romanttinen melankolia ja majesteetillinen yötunnelma.\nOxenstierna oli kätevä sirojen pienoisrunojen sepittäjä sekä kääntäjä\n(Kadotettu Paratiisi, Vapautettu Jerusalemi). Hänen runoudellaan on\nklassillinen asu, mutta romanttisesti herkistynyt sisällys.\n\nVapaaherra _Gudmund Jöran Adlerbeth_ (1751-1818) oli etupäässä\ndraamakirjailija ja kääntäjä, vähemmän alkuperäinen runoilija. Antiikin\ntuotteet (Vergilius, Horatius, Ovidius) hän tulkitsi niiden omin\nrunomitoin, luopuen ranskalaisten loppusoinnullisista parisäkeistä,\njoilla nämä olivat kääntäneet esim. Iliaan ja Odysseian, ja siten\nTegnérin sanaan \"tuoden Rooman laulajajumalat Pohjolaan\". Talonpojan\nhautakirjoituksella (Gravskrift över en bonde) hän liittyi Grayn\naloittamaan linjaan, jota Ruotsissa olivat jo jatkaneet Gyllenborg ja\nOxenstierna, ja jonka loppusana oli tällähaavaa Geijerin Vapaa\ntalonpoika (Odalbonden).\n\n_Tomas Thorild_ (1759-1808) oli nimismies Thorénin poika Bohuslänistä,\njäi varhain orvoksi, kävi koulunsa Göteborgissa ja tuli 1775 Lundin\nyliopistoon. Jo koululaisena hän oli lukenut Svedenborgia ja laajensi\nromanttista miellepiiriään yliopistossa perehtymällä Shakespeareen,\nOssianiin, Klopstockiin ja Goetheen. 1781 hän muutti Tukholmaan\ntoimiakseen siellä kirjailijana ja yksityisopettajana. Jouduttuaan\nIntohimot-runoelmansa johdosta polemiikkiin hänen korkealentoista\ntyyliänsä ivailevaa Kellgreniä vastaan ja pilkan kohteeksi Thorild\nsepitti Kellgrenistä karkeasanaisen Rangaistuslaulun (Straffsången),\njolloin Kellgren ylpeästi vaikeni. Onnistumatta innostamaan\nvaikutusvaltaisia piirejä rousseaulaisiin, ajankohdan koko henkistä ja\nsiveellistä elämää koskeviin uudistuspyrkimyksiinsä hän matkusti\nEnglantiin, jossa oleskeli 1788-1790, saavuttamatta sielläkään\nodottamaansa huomiota. Sieltä palattuaan hän julkaisi mainitsemamme\nArvostelijain arvostelun, jossa määritteli kirjallisuusarvostelun\nrajat, tarkoituksen ja johtavat periaatteet, arvioi eri runomuotoja ja\nruoski \"voltairelaista irvistelyä\". Tästä syntynyt polemiikki loppui\nvasta Kustaa III:n kuollessa. Erään ajatuksen vapautta puoltavan\nkirjoituksensa vuoksi Thorild tuomittiin 1793 neljäksi vuodeksi\nmaanpakoon, pääsi ruotsin kielen ja kirjallisuuden professoriksi\nGreifswaldiin ja kuoli siellä. Thorild tarkisti vallankumouksellisia\nmielipiteitään Ranskan kauhutapahtumien johdosta, hyläten Rousseaun\n\"yleistahdon\" ja alleviivaten yksilöllisen nerouden merkitystä ja\noikeutusta. Ajattelijana hän oli Spinozan panteismin ja Leibnizin\nedeltämäärätyn harmonian ja monaadiopin omintakeinen tutkija, kriitikko\nja muuntaja. Runoilijana hänen merkityksensä ei ole sanottava, -- Götan\nmiesten laulut (Götamannasånger) ovat kuitenkin miehekkäitä, tuoreita\nja innostavia --, mutta hän on sitä huomattavampi voimakkaan\npersoonallisen proosan sepittäjänä.\n\n_Bengt Lidner_ (1757-1793) oli syntyisin Göteborgista, joutui varhain\norvoksi, mutta kasvoi isä- ja äitipuolen hoivissa huolettomammissa\noloissa kuin Thorild, johon tutustui Lundissa. Huikentelevaisuutensa\nvuoksi hänet lähetettiin merelle (1776), mutta hän karkasi\nKap-kaupungissa ja palasi kotiin. Opiskeltuaan Saksan yliopistoissa hän\nasettui 1779 Tukholmaan. Saavutettuaan Saduillaan (Fabler) kuninkaan\nsuosion hän pääsi tämän toimesta ulkomaille tutkimaan näytelmätaidetta,\nensin \"myrskyn ja kiihkon\" silloiseen keskuspaikkaan Göttingeniin ja\nsieltä Parisiin. Huonon elämän vuoksi hänet lähetettiin kotimaahan\n1782. Menetettyään kuninkaan suosion hän eli vaikeissa olosuhteissa,\nBellmanin ja Thorildin auttamana, mutta saavutti samalla julkaisuillaan\nrunoilijan mainetta. 1788 hän matkusti Suomeen, jossa vieraili\nherraskartanoissa ja meni naimisiin neiti Jacquette Hastfehrin kanssa.\nLidner palasi Tukholmaan 1789 sai hovisihteerin arvon ja pienen\neläkkeen, ja kärsi puutetta ja sairautta, kunnes kuolema pelasti hänet.\nHänen vaimonsa oli hänen uskollinen tukensa ja hoitajansa viimeiseen\nsaakka ja puolusti hänen nimeänsä ja muistoansa. Lidner julkaisi\n1782-1784 -- paitsi draamallisia kokeitaan lyyrillis-eepilliset\nrunoelmansa Spastaran kuolema (Spastaras död) ja Vuosi 1783 (Året\n1783). Niissä on aiheena Messinan maanjäristys ja huomattavan piirteenä\nsubjektiivinen tunnevoittoisuus; ne tulivat niin kuuluisiksi, että ne\nkäännettiin englanniksi. Myöhemmin Lidner kirjoitti kolme uskonnollista\nrunoelmaa, mm. miltonilaisen Viimeisen tuomion (Yttersta domen),\nilmaisten siten kärsimyksien elvyttäneen pietistisen kodin muistot.\nLidnerin runoilijalahjakkuus oli huomattava ja erikoinen: hän lauloi\nelämän tuskasta, kärsimyksien katkeruudesta, kyynelten lohdutuksesta,\nmutta myös säälin, hartauden ja äidinrakkauden kauneudesta.\n\n_Anna Maria Lenngren_ (1755-1817) syntyi dosentti Malmstedtin tyttärenä\nUpsalassa ja sai isältänsä perinpohjaisen tietopuolisenkin kasvatuksen.\nJo nuorena aloitettu ahkera tilapäisrunoilu keskeytyi joksikin aikaa\nhänen mentyään avioliittoon Kellgrenin toimittajatoverin, sihteeri\nK. P. Lenngrenin kanssa, mutta jatkui pian, ensin satunnaisesti ja\nvuodesta 1792 alkaen säännöllisemmin, kun hän Kellgrenin silloin\nsairastuttua joutui suorittamaan tämän tehtäviä. Hänen tuotantonsa\nhuippukausi sattui vuosiin 1795-1800. Vähitellen tuli tunnetuksi,\nkenen kynästä Stockholmspostenin sirot runot olivat lähtöisin, ja\nrunoilijattaren maine kasvoi: 1800:n jälkeen rouva Lenngrenin tuotanto\ntyrehtyi. Kehoituksista huolimatta hän ei julkaissut runojaan koottuna\npainoksena. Hänen erikoisalojansa olivat idylli ja satiiri. Edelliset\nhän sepitti -- välttäen paimentyyliä -- maaseudun kotien, perhe-elämän\nja luonnon koruttomin, aidoin kuvin ja värein, kuten esim. Iloisen\njuhlan (Den glada festen), jonka pappilakuvaus on \"Wakefieldista\"\nalkaneen ja sittemmin Ruotsin ja Suomen kirjallisuudessa niin\nrakastetuksi tulleen alan varhaisimpia pohjoismaisia saavutuksia.\nIdyllisen valaistuksen Lenngren osasi heittää elämän muuhunkin\nympäristöön, esim. lukuisiin tukholmalaisiin todellisuuskuviin ja\nlapsuudenmuistelmiinsa (Pojat -- Pojkarne, jossa tuntuu Grayn vastaavan\nrunon vaikutusta). Satiireissaan rouva Lenngren vitsoi erikoisesti\naatelis (Neiti Juliana -- Fröken Juliana) ja sukuylpeyttä (Muotokuvat\n-- Porträtterna) sekä muita inhimillisiä heikkouksia. Opettavaista\nsävyä ilmenee hänen olemattomalle tyttärelleen osoittamassaan runossa,\njossa hän varoittaa -- vakavissaanko, lienee epävarmaa -- naisia\nantautumasta kirjallisiin askareihin. Rakkautta hän käsittelee\nleikillisesti, samoin kuin muutakin tunteellisuutta, ollen sikäli rouva\nNordenflychtin vastakohta; romanttista kiinnostusta ilmenee hiukan\ntanskalaisista lähteistä periytyneissä ballaadikokeissa. Rouva\nLenngrenin kirjailijaluonteen tunnuksia ovat järkevyys, hyväntahtoinen\nleikillisyys ja koruton luonnollisuus. Hänen kotinsa oli kirjallisten\npiirien salonki..\n\n_Teatterin ja draaman_ alalla tehtiin Ruotsissa 1700-luvulla perustavaa\ntyötä. \"Leijonaluola\" (III, s. 481) oli hävinnyt, mutta sijaan oli\ntullut Iso pallosali, jossa ranskalainen seurue esitti jo n. 1700\nCorneillen, Molièren ja Racinen näytelmiä, Kansliapresidenttien\n_A. J. v. Höpkenin_ (k. 1789), joka oli Ruotsin parhaita muistopuheiden\npitäjiä, ja _Karl Gyllenborgin_ (k. 1746) ym. kansallisen taiteen\nharrastajien myötävaikutuksella perustettiin sittemmin kotimainen\nseurue, \"Ruotsin kuninkaallinen näyttämö\", joka ranskalaisen\nnäyttelijän ohjaamana esitti 1737-1753 Pallosalissa käännöksiä,\nmukaelmia ja alkuperäisiä näytelmiä. Tragedioista mainittakoon _Erik\nWrangelin_ Neiti Lumikki (Fröken Snövit, 1737) ja Dalinin Brynilda,\njoka perustuu Sigurdin tarinaan (II, s. 109 ja 257), mutta on\ntyyliltään ranskalais-klassillinen, racinelainen. Huvinäytelmistä ovat\njääneet muistoon _Karl Gyllenborgin_ -- hattupuolueen mahtavan johtajan\n-- Ruotsalainen keikari (Den svenska sprätthöken), satiirinen kuvaus\nParisissa käyneestä, ranskalaisia tapoja matkivasta narrista, joka\ntehokkaalla tavalla parannetaan hulluudestaan (ja johtaa mieleen\nEtheregen Muodikkaan miehen, s. 188); Dalinin Kateellinen (Den\navundsjuke), jossa on sekä Spectatorin että Holbergin vaikutusta; ja\nhovioikeuden asessori _Reinhold Gustav Modéen_ (k. 1752) Rouva\nArvonkipeä (Fru Rangsjuk) ja Heikki Kitupiikki (Håkan Smulgråt),\nmolemmat Molièren ja Holbergin vaikutuksesta syntyneitä. Teatterin\njouduttua ranskalaisten haltuun kotimainen seurue kierteli maaseudulla\ntai esiintyi tilapäisnäyttämöillä.\n\nKustaa III:n ensimmäisiä hallitustekoja oli ranskalaisen\nnäytelmäseurueen toiminnan lopettaminen ja Kuninkaallisen\noopperateatterin perustaminen (1772), mikä oli rohkea yritys, kun ei\nollut kansallista säveltaidetta, ei laulajia eikä orkesteria. Mutta\ninnostus voitti esteet, niin että jo 1773 voitiin esittää Uttinin\nsäveltämä ooppera Thetis ja Pelée, jonka tekstin oli kuninkaan ohjeiden\nmukaan kirjoittanut _Johan Wellander_, sittemmin raatimies (k. 1783).\nUusi oopperatalo eli Kuninkaallinen suuri teatteri rakennettiin\nnykyisen Kustaa Aadolfin torin varrelle; avajaisissa 1782 esitettiin\nNaumannin säveltämä _Adlerbethin_ ooppera Cora ja Alonzo. Kustaa III:n\noopperatalo oli käytännössä vuoteen 1891, jolloin sen paikalle\nrakennettiin nykyinen ooppera. Saatuaan kuntoon oopperan kuningas\nperusti puhenäyttämön, Kuninkaallisen ruotsalaisen draamallisen\nteatterin (1788), joka näytteli sitä varten korjatussa Pallosalissa.\n\nDraaman alkuvaiheen aikana oli murhenäytelmän mallina ollut Racine;\nkustavilaisena aikana täksi tuli Voltaire. Kustaa III oli ahkera\nnäytelmien rakentaja, joko suunnitellen juonen, jonka toiset sitten\nkirjoittivat, tai sepittäen koko näytelmän, lukuunottamatta\nrunomittaisia kohtia. Edellisistä mainittakoon Kellgrenin lopullisesti\nkirjoittama ja Naumannin säveltämä laulunäytelmä Kustaa Vaasa (1786),\nja jälkimmäisistä Kustaa Aadolf ja Ebba Brahe, jonka Kellgren muunsi\nlaulunäytelmäksi, ja Siiri Brahe ja Johan Gyllenstierna. Kustaa III:n\nnäytelmissä on useimmiten juonena rakkaustarina ja päähenkilönä\nvalistunut monarkki, joka esiintyy lempeänä ja isällisenä. Hän tahtoi\nluoda kansalleen \"suuren näytelmän, täynnä loistavia kohtauksia ja\nylpeästi helähteleviä sanoja, jotka innoittuneen isänmaanrakkauden\ntunnelmalla muistuttaisivat voimakkaasti ja elävinä mieleen Ruotsin\nhistorian merkkiaikoja ja -tekoja\". Kuninkaan innostus tarttui\nmuihinkin. Leopold sai muuntaa runoksi kuninkaan Frigga-oopperan (1787)\nja sepitti tragediat Oden eli asain vaellus (Oden eller asarnes\nutvandring) ja Virginia, joista edellinen on Ruotsin merkittävin\nranskalais-klassillinen näytelmä. Adlerbeth kirjoitti paitsi mainittua\noopperaa tragedian Ingjald Illråda. Leopoldin Virginia on jo ilmaus\nporvarillisen murhenäytelmän vaikutuksesta, joka tuli huomattavaksi\n1790-luvulla. Myös varhaisromanttisella historiallisella ja\nkauhudraamalla (s. 398) oli Ruotsissa edustajansa.\n\nKustavilaisen komedian miellyttävin laji oli pieni koomillinen\nlaulupila, jonka leikilliset vuorosanat ja iloiset sävelet kykenevät\nhuvittamaan vieläkin. Sen rinnalla esiintyi korkeamman aate- ja\nkyynelöivän komedian yrityksiä, niiden saavuttamatta vielä\nmainittavampaa kypsyyden astetta.\n\n_Proosan_ alalta on mainittava kirkkoherra _J. H. Mörkin_ (k. 1763)\nromaani Adalrik ja Götilda, jonka henkilöt ja tapahtuma-aika ovat\nmuinaisskandinaavisia ja joka on kasvatusopillisesti heijastusta\nFénelonin Télémaquesta. Toisin paikoin vihjaillaan ajankohdan\npoliittisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kirkkoherra _Jakob Wallenberg_\n(k. 1778), joka oli Itä-Indian kauppaseuran omistaman Finland-laivan\npappina mm. 1769-1771, kirjoitti matkakuvauksen Poikani laivalla (Min\nson pâ galejan), jonka vakava elämänymmärrys, keveästi luistava tyyli,\nälykkyys, terävät huomiot, uskonnollinen suvaitsevaisuus, lämmin\nisänmaallisuus ja kaiken ohella leikkivä hyväntahtoinen huumori ovat\ntehneet yhäkin tuoreeksi teokseksi.\n\n\n3\n\n_Tanskan_ kirjallisuuden [II, s. 33, 113, 174, 250, 321, 347, 481 ja\n550; III, s. 69 ja 215] historia 1700-luvun alkupuolella kertoo\ntärkeimmältä osalta samaa kuin Holbergin elämäntyö (s. 431); 1700-luvun\nloppupuolella se kuvaa viimeksimainitun herättämien ja Euroopasta\nsuoraan saapuneiden valistusaatteiden vaikutusta. Huomattavimmat\nkirjailijat olivat Ewald, Wessel ja Baggesen.\n\n_Johannes Ewald_ (1743-1781) oli pietistisen papin poika\nKöpenhaminasta, kävi koulunsa Slesvigissä ja alkoi opiskella teologiaa\nsynnyinkaupunkinsa yliopistossa. Kyllästyneenä tähän hän karkasi\nSaksaan, jossa viipyi puolitoista vuotta, taistellen ensin Preussin ja\nsitten Itävallan joukoissa, ja josta taas karkasi kotiin, kokemuksista\nviisastuneena mutta terveydeltä heikontuneena. Hän jatkoi\nteologisia opintojaan, kunnes pettymys rakkaudessa herätti hänen\nrunoilijahenkensä. Valmistautuakseen kirjailijakutsumukseensa hän\nsyventyi Shakespeareen ja Miltoniin sekä Klopstockiin, johon tutustui\nhenkilökohtaisesti ja joka herätti hänessä innostuksen historialliseen\nmenneisyyteen. Kokeiltuaan epäitsenäisesti näytelmillä Adam ja Eva\n(aleksandriinisäkein) ja Bolf Krage (aihe Saxo Grammaticukselta,\nproosaa) hän onnistui tapaamaan aidon tanskalaisen ja itsenäisesti\ntaiteellisen sävyn lyriikassaan ja näytelmissään Balderin kuolema\n(Balders Död) ja Kalastajat (Fiskerne). Molemmat on kirjoitettu\nsilosäkein ja lyyrillisin välilauluin. Kalastajiin sisältyvä Kuningas\nKristian on tunnettu Tanskan kansallislauluna. Tämä näytelmä avasi\nTanskan runoudelle meren kauneuden ja uljuuden, liikkuen alalla, joka\ntosin oli Euroopan runoudessa vanha, mutta harvoin käsitelty (III, s.\n302). Ewaldin parhain saavutus on hänen lyriikkansa, jota ei\nmyöhempikään aika ole sivuuttanut. Hän aloitti uuden aikakauden\nkielenkäytöllään, runoilijakäsityksensä jaloudella, ottamalla aiheitaan\npohjoismaiden mytologian ja historian piiristä ja kuvaamalla\nkansanelämää tunteelliselta kannalta.\n\n_Johan Herman Wessel_ (1742-1785) oli syntyään norjalainen, kävi\nkoulunsa Kristianiassa, opiskeli Köpenhaminassa saamatta suoritetuksi\nmitään tutkintoa, ja jäi sinne koko iäkseen elääkseen köyhänä\nkirjailijana ja ranskan ja englannin opettajana. Hän oli jäsenenä ja\nsieluna norjalaisten ylioppilaiden 1772 perustamassa \"Norjalaisessa\nseurassa\", jonka keskuudessa samoin kuin yleensäkin Tanskan\nkirjallisissa piireissä ranskalais-englantilainen suunta oli vallalla.\nSen vastustamiseksi ja Johan Nordahl Brunin korkealentoisen\nZarine-tragedian ivaamiseksi Wessel kirjoitti huvinäytelmän Hakkaus\nilman sukkia (Kaerlighed uden Stromper, 1772), jonka koomillinen\nvaikutus perustuu siihen, että käsityöläisluokkaan kuuluvat henkilöt\npuhuvat yhtä korkealentoisesti kuin ranskalaisen tragedian ruhtinaat,\npudoten välillä mitä arkisimpaan oman elämänsä proosallisuuteen;\nsäkeenä on aleksandriini, näytöksiä on viisi, yhteyksiä on tarkoin\nnoudatettu, juonena on ristiriita rakkauden ja velvollisuuden välillä.\nPaitsi sitä, että näytelmästä tuli suosittu sen omien ansioiden\nperusteella, se saavutti tarkoituksensa väärän ranskalaisuuden\nvastustamisessa, auttaen voitolle luontevaa ja tervettä\nkirjallisuuskäsitystä. Wesselin tuotanto jäi vähäiseksi -- siihen\nkuuluu vielä sikermä pieniä koomillisia runokertomuksia --, mutta ollen\naitoa ja aikaansa vaikuttanutta sillä on pysyvä arvo.\n\n_Jens Immanuel Baggesen_ (1764-1826) syntyi Korsorissä perin köyhissä\noloissa. Hänen varhain herännyt tunne-elämänsä -- hän teki poikasena\nuseita itsemurhayrityksiä uskonnollisten mietiskelyjen ja rakastumisten\nvuoksi -- ja lahjakkuutensa aiheuttivat hänen pääsynsä kouluun.\nTultuaan ylioppilaaksi hän julkaisi kokoelman Wesselin tyylisiä\nKoomillisia kertomuksia (Komiske Fortaellinger, 1785), jotka\nsaavuttivat suurta suosiota, ja pääsi uuden maineensa ja henkevän\nkeskustelutaitonsa avulla saksalaistuneisiin aatelispiireihin, alkaen\nrunoilla saksaksi. Käännettyään mestarillisesti Niels Klimin tanskaksi\n-- se ja Ewaldin Elämä ja ajatukset (Levned og Meninger) on tanskan\nhuippuproosaa 1700-luvulla -- Baggesen matkusti Saksaan, jossa kävi\nkuuluisuuksien luona, Sveitsiin, jossa meni avioliittoon, ja Parisiin,\njossa \"tanssi Bastillen raunioilla\". Matkansa hän kuvasi eloisasti ja\nhenkevästi teoksessaan Labyrintti eli runoilija vaelluksella\n(Labyrinten eller Digtervandringer, 1792). Vaimonsa kuoltua Baggesen\nsolmi avioliiton kauniin ranskattaren kanssa, joka ei kuitenkaan\nviihtynyt Köpenhaminassa. Saatuaan taas suosijoiltaan matka-apurahan\nhän lähti (1800) Parisiin, omistaakseen ranskan \"kolmanneksi\näidinkielekseen\". Jäähyväisjuhlassa hän testamenttasi \"tanskalaisen\nlyyransa\" nuorelle Adam Oehlenschlägerille. Baggesenin elämä oli tämän\njälkeen levotonta kuluen sekä ulkomailla että kotona; 1811-1813 hän\noli tanskan kielen ja kirjallisuuden professorina Kielissä.\nOehlenschlägeriä vastaan hän kävi pitkällistä kriitikkosotaa, olematta\nkuitenkaan täysin selvillä omista esteettisistä perusteistaan.\nKirjailijana Baggesen saavutti suurimpansa pienissä lyyrillisissä\nrunoissa; henkiseltä rakenteeltaan hän kuului 1700-luvun puolelle.\n\n_Norjan_ kirjallisuus [II, s. 16, 107, 109, 249, 321; III, s. 70] alkoi\nelpyä kansallisessa mielessä 1600-luvun lopulla, jolloin tässä\nsuhteessa vaikutti Nordlandin rikkaimman pitäjän Alstahaugin pappi\n_Petter Dass_ (1647-1707). Pysyen virkatehtäviensä vuoksi alituisesti\nkansan seurassa hän varjeltui takertumasta ajankohdan runouden\nteennäiseen klassilliseen mytologiaan ja kirjoitti pääteoksensa,\nrunomittaisen kotiseutukuvauksensa Nordlandin torven (Nordlands\nTrompet) terveen tosioloisesti, turhitta koristeluitta. Hän sepitti\nhartaita virsiä ja hänen maallisista runoistaan on Norjan laaksolaulu\n(Den norske Dale-vise) vieläkin rakastettu. _Christian Braunman Tullin_\n(1728-1765) oli syntyisin Oslosta, suoritti Köpenhaminassa jumaluusopin\ntutkinnon ja palasi 1748 Osloon, jossa sitten vaikutti käytännöllisillä\naloilla ja tilapäisrunoilijana. Mielistyneenä englantilaiseen ja\nHallerin maisemarunouteen hän sepitti Toukokuun päivän (Maidagen,\n1758), joka tuotti hänelle kuuluisuutta ja käännettiin saksaksi.\nBergeniläinen _Claus Fasting_ (1746-1791) palasi Köpenhaminasta\nsynnyinkaupunkiinsa, jonka tyypillisessä kauppiasilmastossa koetti\nurheasti herättää kirjallisia harrastuksia julkaisemalla viikkolehtiä\nja sepittämällä lemmen- ja luonnonrunoja. Bergenin piispa\n_Johan Nordahl Brun_ (1745-1816) kirjoitti Zarinen lisäksi\nnorjalaiskansallisen näytelmän Einer Tham beskielver, saavuttaen suuren\nmenestyksen, ja raivasi tietä kansallistunnon lyriikallaan, hartailla\nvirsillään ja norjalaisuudellaan. Pappi _Jens Zetlitz_ (1761-1821) oli\ntunnettu iloisena lauluseppona, jonka lyyrassa soi kansallistunnonkin\nkieli. Pappi oli myös _Claus Friman_ (1746-1829), jonka Rahvaan\nlauluilla (Almuens sanger) ja Laulavalla merimiehellä (Den syngende\nsomand) raikkaan kansanomaisuutensa ohella oli opettavainen tarkoitus.\nNorjalaisten kansallinen herääminen ilmeni käytännössä selvimmin\nvaatimuksena saada oma yliopisto. Ratkaisevasti tähän vaikutti _Nicolai\nWergelandin_ Mnemosyne-kirjoitus, jossa osoitettiin yliopisto\nnorjalaisille välttämättömäksi ei käytännöllisistä vaan kansallisista\nsyistä. Oslon yliopisto perustettiin 1811.\n\n\n4\n\n_Alankomaiden_ kirjallisuudesta [II, s. 80,159, 249, 320, 396, 547;\nIII, s. 12, 21, 30, 41, 68, 112, 213, 261, 314, 477, 492, 506; IV, s.\n11, 12, 40] olemme viimeksi maininneet sen suurnimen, _Spinozan_, joka\ntosin kuuluu enemmän koko ihmiskunnalle kuin millekään kansalle.\nDescartesin filosofian teki hollanninkielellä tunnetuksi\namsterdamilainen pappi _Balthasar Bekker_ (1634-1698) mestarillisesti\nkirjoitetulla teoksellaan Noiduttu maailma (Beloverde Wereld). Draama\nkukoisti vielä Vondelin vanhuuden aikana aina n. 1680:een, jolloin sen\nkaari kääntyi jyrkkään laskuun. Sekä sen että muunkin kirjallisuuden\nalalla vallitsi mainitun vuoden vaiheilla laskukausi, vuosisadan alun\nsuurten sekä koti- että ulkomaisten kirjailijoiden jäljittely. D'Urfén\nArcadian mukaili itsenäisesti _Johan van Heemskerk_ (1597-1656)\nsepittämällä Batavialaisen Arcadian (1637), joka on ensimmäinen\nhollantilainen romaani ja kertoilee hauskasti muutamien romanttisten\nnuorukaisten matkasta Haagista Katwijkiin. _Nikolaes Heinsius_ nuorempi\n(synt. 1655) kirjoitti veijariromaanin nimeltä Mirandorin ihmeelliset\nelämänvaiheet (De wonderlijke levensloop van Mirandor, 1675), josta Gil\nBlas muistuttaa.\n\n1680:n jälkeen alkoi ranskalaisen klassillisuuden vaikutus tuntua:\nAmsterdamissa mm. perustettiin erikoinen seura ranskalaistyylisen\nnäytelmätaiteen edistämiseksi. Tämä suunta ja sen runousperiaatteet\npääsivätkin yleensä voitolle, kansallisten omintakeisuusilmausten\njäädessä poikkeuksiksi. Tällainen oli _Thomas Asselijn_ (1630-1695),\njoka koetti noudattaa Brederon perinteitä ja loi mm. sittemmin\nhuvinäytelmien vakinaiseksi tyypiksi tulleen, kansanomaisesti\nkoomillisen rakastajan Jan Klaaszenin. Kansallisen suunnan kohotti\nmenestyvimmilleen ja samalla kaarensa loppuun _Pieter Langendijk_\n(1683-1756), jonka farssit, mm. eräs Don Quijotesta lainattu ja toinen\nJeppe Niilonpojan aihetta muistuttava, pysyivät kauan 1800-luvulle\nteatterin ohjelmistossa. Runous vaipui hollantilaisille ominaiselle\nopettavaiselle tasolle, mutta proosan alalla _Justus van Effen_\n(1684-1735) vaikutti virkistävästi Hollantilaisella Spectatorillaan\n(1731-1735).\n\n1700-luvun hollantilaisista -- käytämme nyt tätä nimeä --\nkirjailijoista mainittakoon veljekset _Willem_ (1710-1768) ja _Onno\nZwier_ (1713-1779) _van Haren_, molemmat Voltairen ystäviä ja\ninnostuneita hänen tyyliseensä epiikkaan ja tragediaan, joita\nsepittivät. _Jacobus Bellamij_ (1757-1786) saavutti suosiota\nIsänmaallisilla lauluillaan (Vaterlandsche Gezangen, 1782), joissa\ntuntuu vastaavan saksalaisen ilmiön vaikutusta (s. 466). Käänteen\nHollannin kirjallisuudessa saivat aikaan ystävättäret leskirouva\n_Elisabeth Wolff_ (1738-1804) ja neiti _Agatha Deken_ (1741-1804)\nteoksillaan Kirjeitä eri aiheista (Letters on Divers Subjects, 1777),\nSara Burgerhart (1782), Willem Leevend (1785) ja Cornelia Wildschut\n(1792), kolme viimeksimainittua romaaneja. Heinsiuksen Mirandorin\njälkeen ei ollut ilmestynyt teoksia, joista hollantilaisten elämä olisi\nkuvastunut niin todellisena ja miellyttävänä. Nämä romaanit merkitsevät\nRichardsonin vaikutuksen ulottumista Hollantiin. 1700-luvun lopussa\nHollannin kirjallinen elämä elpyi Saksan romantiikan lämmittämänä.\n\n\n5\n\n_Virolaisilla_ ei ollut enempää kuin suomalaisillakaan varhaisen\nitsenäisyyskautensa eli pakanuutensa aikana kirjain- tai muin merkein\nvalmistettua \"kirjallisuutta\", vaan heidän sitä vastaava hengenelämänsä\noli vielä silloin muistissa säilyvää ja laulamalla ilmaistua runoutta.\nTästä kerromme lähemmin tuonnempana, kansanrunouden yleisen nousukauden\nyhteydessä. Eivät riimusauvat (sirvilauad) eivätkä puumerkitkään\n(öuemärgid) todennäköisesti olleet pakanuuden vuosisatoina tunnettuja,\nvaan tulivat käytäntöön vasta orjuuden aikana, vierasten mallien\nmukaan. Valloittajat eivät opettaneet kirjoitustaitoaan virolaisille,\njoiden omakielistä sivistystarvetta ei tultu ajatelleeksikaan, vaan\nmikäli valmistivat kirjoja Virossa, tekivät sen vierailla kielillä\nitseään varten. Tästä johtui, että paikannimiä, sanoja ja lauseita tuli\nmerkityksi muistiin jo 1200-luvulla: niitä on Henrik Lättiläisen\nkronikassa (II, s. 26) ja tanskalaisten maakirjassa (Liber Census\nDaniae, 1241). Mutta sellaisista merkinnöistä on hyötyä vain kielen\ntutkijoille -- kirjallisuuden historiaa ei niistä voi aloittaa.\n\nVasta uskonpuhdistuksen periaate, että jumalansanaa on saarnattava\nkansan omalla kielellä, johti Viron kirjallisuuden perustamiseen,\nvieläpä senkin kautta, että katolinen kirkko heräsi puolustautumaan ja\nsiinä tarkoituksessa myös jonkin verran käyttämään kansan kieltä. Kuten\nSuomessa Virossakin oli ensimmäisenä huolena käsikirjojen valmistaminen\npapeille, jotta he voisivat saarnata oikeata oppia; kansan opettaminen\nlukemaan oli tietenkin myöhäisempi huoli, jonka toteuttaminen vaati\naikaa. Kun ensimmäisten kirjojen tekijät olivat muukalaisia, oli työkin\nsen mukaista.\n\nEräiden tietojen mukaan olisi Saarenmaan piispa _Johannes IV Kievel_\nkäännättänyt (ei painattanut) jo 1517 katolisen katkismuksen viroksi.\nMutta kun se ei ole säilynyt, saa ensimmäisen vironkielisen tuotteen\nmaineen ns. Kullamaan käsikirjoitus, jonka on toimittanut n. 1524-1530\nKullamaan katolinen kirkkoherra _Johannes Lelow_ ja joka sisältää\nHerran rukouksen, Ave Marian ja uskontunnustuksen. Ensimmäinen painettu\nvironkielinen kirja on elok. 25 p. 1535 Hans Lufftin kirjapainosta\nWittenbergissä ilmestynyt, alasaksalais-virolainen Lutherin Vähä\nkatkismus. Saksalaisen osan on kirjoittanut pastori _Simon Wanradt_ ja\nvirolaisen Pyhän Hengen seurakunnan pappi _Johan Köll_, molemmat\ntallinnalaisia. Teos on sisältänyt 140 sivua, joista 11 säilyi vanhan\nkirjan kansien vahvikkeena. Sekin on ihme, sillä Tallinnan maistraatti\nmääräsi kirjan hävitettäväksi. Kun Köll oli synnynnäinen virolainen, on\nkieli luontevaa.\n\nViron kansalliskirjallisuus alkoi siis ennen kuin Suomen (1542),\nLiettuan (1547) ja Latvian (1585). Jatko seurasi kuitenkin hitaasti.\n1500-luvun muista vironkielisistä painotuotteista -- tarttolaisen\npastorin _Fr. v. Willenin_ katkismuskäännöksestä ja jesuiittain\n_J. A. Weltheruksen_ ja _W. Bucciuksen_ kirkkokäsikirjoista -- ei ole\nsäilynyt mitään; tältä vuosisadalta periytyneet vironkieliset\ntekstikatkelmat ovat käsikirjoituksia. Vv. 1600-1606 piti pastori\n_Georg Müller_ (n. 1575-1608) Tallinnassa, Pyhän Hengen kirkossa, 39\nvironkielistä saarnaa, joiden käsikirjoitus löydettiin 1884 Tallinnan\nlinnan arkistosta ja julkaistiin 1891. Müllerin oppineisuudesta\ntodistavat antiikista saadut ainekset ja valppaudesta\nRuotsin-Venäjän-Puolan sotaa, nälkää ja ruttoa sekä Tallinnan\nsivistysoloja koskevat maininnat. Hänen kielensä on viljeltymätöntä,\ntäynnä saksan ja latinan sanoja. Vanhojen, suomea lähentelevien\nmuotojensa vuoksi ja muunkin asunsa puolesta se tietenkin on arvokas\nlähde viron kirjakielen kehityksen tutkijoille. Turun tuomiokirkon\narkistosta löydettiin 1909 parikymmensivuinen vironkielinen\nkäsikirjoitus, joka sisältää kaste-, vihkimis- ja hautaussanat.\nTämän Turun käsikirjoituksen lienee kirjoittanut 1600-luvun\nalkupuoliskolla joku suomalainen Virossa oleskellut pappi, koska\ntekstin suomalaisuuksia olisi muuten vaikea selittää. Tällaisia pappien\nomaa tarvetta varten tehtyjä, lainattuja ja jäljennettyjä käsikirjoja\noli tietenkin kaikissa seurakunnissa, ja oli niillä merkitystä\nkirkollisen kirjakielen kehittymiselle.\n\nViron jouduttua 1625 Ruotsin valtaan siellä alkoi sivistyksellisestikin\ntoivehikkaampi aika. Tarttoon perustettiin yliopisto jo 1632 eli siis\nennen kuin Suomeen, mm. ainakin teoreettisena tarkoituksena huolenpito\nmaan pääväestön sivistystarpeista. Vironkielisiä käsikirjoja\npainettiin, jotta papit olisivat kyenneet opettamaan rahvasta; kun tämä\noli edelleen lukutaidotonta, ei sitä varten vielä kirjoja tarvittu.\nTänä \"Stahlin aikakautena\", joksi sitä sanotaan Narvan piispan\n_Heinrich Stahlin_ (n. 1600-1657) mukaan, ilmestyneissä kirkollisissa\nkäsikirjoissa on tavallisesti saksankieliset otsakkeet. Tämä tarmokas\nmies järjesti kirkolliset olot ja julkaisi neliosaisen Käsi- ja\nKotikirjan Viron suuriruhtinaskuntaa varten Liivinmaassa (Hand- und\nHauszbuch für das Fürstenthumb Ehsten In Liffland, 1632-1638), jonka\nsisällyksenä on uskonoppi, rukoukset, kaste-, vihkimis- ja\nhautaussanat, 144 virttä, evankeliumit, epistolat ym. V. 1641-1649\nhän julkaisi neliosaisen saarnakirjan Maallikkojen kuvastin\n(Leyen-Spiegel), jonka toisella sivulla on saksan-, toisella\nvironkielinen teksti. Se on sisällykseltään oikeaoppisesti kuiva,\nkieliasultaan kömpelö. Kun se levisi laajalle ja vaikutti kauan, siitä\n-- sen pohjoisvirolaisesta murteesta -- tuli viron kirjakielen\nperustus.\n\nRiikalainen pastori _Joachim Rossihnius_ (n. 1600-1645) julkaisi 1632\nLounais-Viron eli Tarton murteella kirjoittamansa Tri Martti Lutherin\nkatkismuksen, evankeliumit ja epistolat (Catechismus Dr. M. L.,\nEvangelia und Episteln). Kun Lounais-Viro tunnusti vain tämän teoksen\nkieliasun kelvolliseksi, oli siitä seurauksena, että syntyi kaksi\nkirjakieltä: tallinna ja tartto. Kummankin kannattajia varten\ntoimitettiin käsikirjoista ym. julkaisuista, myöhemmin\nkaunokirjallisista kokeista ja sanomalehdistäkin, oma-asuiset\npainokset, mikä tietenkin vaati ylimääräisiä kustannuksia ja hidasti\nmuutenkin vaivalloista sivistystyötä. Molemmilla murteilla oli omat\nkielioppinsa: _Joh. Gutslaff_ kirjoitti tarton (1648), _H. Göseken_\n(1660) ja _Joh. Hornung_ (1693) tallinnan kieliopin.\n\nStahlin ja Rossihniuksen työn perustalta lähti vironkielinen\nkirjallisuus kehittymään virkeämmin kuin siihen saakka. Kirkollisesta\nkirjallisuudesta mainittakoon Stahlin virsityön jatkuminen: 1656\nilmestynyt, yhteistyönä sepitetty tallinnankielinen, _Adrian\nVirginiuksen_ (1663-1706) tartonkielinen (1685) ja _Joh. Hornungin_\n(n. 1660-1715) tallinnankielinen Virsikirja. Raamatun virontamiseen\nryhdyttiin 1684, jolloin kuninkaallisella käskyllä määrättiin siitä\ntoimitettavaksi tallinnan- ja tartonkielinen käännös. Adrian\nVirginiuksen tartoksi kääntämä Vanha Testamentti ilmestyi jo 1686.\nTallinnankielistä laitosta tekemään asetettiin komitea, jonka työ oli\nerimielisyyksistä huolimatta Suomen vastaaviin toimenpiteisiin\nverrattuna joutuisaa: tallinnankielinen Uusi Testamentti ilmestyi 1715\nja koko Raamattu 1739.\n\nRuotsin-ajan virolaisuudelle suopean ilmapiirin vaikutuksesta johtui,\nettä ruvettiin sepittämään vironkielistä maallistakin kirjallisuutta,\ntosin vain tilapäisrunoutta, joka oli kuten tiedämme (III, s. 217) mm.\nRuotsissa tähän aikaan muodissa. Suosittuja olivat varsinkin häärunot,\njoissa leikillisesti vihjaillen toivotettiin nuorelle parille onnea.\nAloittajana on mainittava Tallinnan kimnaasin saksalaissyntyinen\nkreikan opettaja _Reiner Brockmann_ (1609-1647), joka rohkeasti sanoi\ntahtovansa kirjoittaa viroksi ja antavansa muiden tehdä toisin.\n\nViron liittäminen Venäjään Uudenkaupungin rauhassa 1721 oli raskas isku\norastavalle kansalliselle viljelykselle ja vapaudentoiveille: kansa\njoutui raskaampaan orjuuteen kuin milloinkaan ennen. Sodan hävitykset\nja kauhut antoivat aiheen ensimmäiseen syntyperäisen virolaisen\nkirjalliseen tuotteeseen, Puhjan pitäjän lukkarin _Käsu Hansin_ (Hans\nKes) Valitusvirteen (\"nutulaulu\") Tarton tuhosta. Se sisältää 32\nkahdeksarivistä (4 trokeeta), loppusoinnullista säkeistöä, viimeisenä\naina huokaus: \"Oh! ma waene Tardo-liin!\" Ensimmäinen säilynyt allakka\nilmestyi 1731, ensimmäinen kertomuskirjanen, Hanso ja Mardi jut, 1739.\nTallinnan kimnaasin uskonnon ja latinan opettaja _Fr. G. Arvelius_\n(1753-1805) julkaisi kaksi kansan opettamiseksi tarkoitettua teosta:\nÜks Kaunis Jutto- ja Öppetusse-Ramat (I 1782, II 1787), ja Ramma Josepi\nHädda- ja Abbi-Ramat (1790). Saarenmaan pappi, keisari Joseph II:n\naateloima _Fr. W. von Willmann_ (1746-1819) julkaisi opettavaisen\nteoksen nimeltä Juttud ja Moistatussed (1782). Ensimmäisen\nvironkielisen sanomalehden (Lühhike öppetus) perusti 1766 tohtori\n_P. Wilde_; se sisälsi lääkkeiden valmistusta ja käyttöä koskevia\nneuvoja. Uudenaikaisempi ja hyödyllisempi oli pastorien _G. Oldekopin_\nja _Joh. Ph. v. Rothin_ 1806 perustama Tartoma Rahva Näddali leht.\nMolemmista lehdistä ilmestyi 41 numeroa, mutta viimeksimainitusta ei\nole ainoatakaan säilynyt.\n\n1700-luvun loppuun mentäessä esiintyi siis vain kaksi varmasti\nvirolaissyntyistä kirjailijaa: Köll ja Kes; muut olivat saksalaisia.\nSuomeen verrattuna Viron kirjallisuuden alku oli jonkin verran\ntoisenlainen: Agricola ajatteli ensimmäiseksi lukutaidon opettamista\nkansalle ja Raamatun suomentamista -- Virossa tämä jäi myöhemmäksi\nhuoleksi.\n\n\n6\n\n_Lättiläisten_ kirjallisuus alkaa tavallaan Henrik Lättiläisen\nlatinankielisellä kronikalla (II, s. 26), joka kertoo Latvian\nhistoriasta piispa Albert Bremeniläisen aikana, saksalaisten\nvalloituksesta ja lättiläisten vastarinnasta. Siitä ja eräistä muista\nlatinalaisista varhaiskronikoista ovat itsenäisen Latvian kirjailijat\nsaaneet aiheita ja herätteitä. Lätinkielen varhaisimmat muistomerkit\novat säilyneet Riian Pyhän Jaakon Seurakunnan ja pellavankehrääjäin\nammattikunnan arkistoissa, mutta ovat vain nimiä ja sanoja.\nLättiläisten kansanrunoudesta puhumme myöhemmin.\n\nVarsinaisen lätinkielisen kirjallisuuden vanhimmat muistomerkit ovat\npastori _Grünaun_ Herran rukous (n. 1521-1530), _Nikolaus Ranisin_\nKymmenet käskyt (1531), _Johan Eckin_ Profeetta Sakarja (1535), Psalmit\n(1531) ja _Daalin_ kaksi virttä (1580). Ensimmäinen lätinkielinen\npainettu kirja on _Petrus Canisiuksen_ katolinen Katkismus (Vilna\n1585), toinen Lutherin Vähä katkismus (1586). Tämän jälkeen julkaistiin\nlätinkielellä virsikirjoja, evankeliumeja ja postilloja, joita emme voi\ntässä luetella. Ruotsin hallituksen toimesta ja Kaarle XII:n antamalla\n7.500 taalerin apurahalla saatiin Raamattu käännetyksi, Uusi\nTestamentti 1685, Vanha 1689; koko Raamattu julkaistiin toisena\npainoksena 1739. Käännöksen teki saksalaissyntyinen pastori _Ernest\nGluck_ (1652-1706). Lutherilaisesta virsirunoudesta ovat 1600-luvun\nalulta jääneet muistiin _Christophe Fuereckerin_ sepitelmät puhtaan\nkielensä ja muotonsa vuoksi. Ensimmäisen lätin sanakirjan julkaisi\nTarton yliopiston professori _Georg Mancelius_ (Manzel, 1593-1654) v.\n1638. Useiden seuraavien sanakirjajulkaisujen lopulliseksi, parhaaksi\nsaavutukseksi on merkittävä pastori _Langen_ lättiläis-saksalainen ja\nsaksalais-lättiläinen sanakirja (1777). Ensimmäinen lätin\nkielioppiyritys periytyy v:lta 1644, mutta on epäonnistunut;\nkunnollisen sellaisen julkaisi _Henricus Adolphi_ 1685. Ensimmäisen\nlätinkielisen Latvian historian julkaisi 1689 _Paul Einhorn_. Ruotsin\nsotalaki julkaistiin myös lätiksi.\n\n1700-luvun valistuksen edustaja ja lättiläisen kirjallisuuden isä oli\nJenassa, Hallessa ja Köpenhaminassa opiskellut kuurinmaalainen pastori\n_Gotthard Stender_ (1714-1796). Hän julkaisi luonnontieteellisiä,\nmatemaattisia, kosmologisia teoksia, käänsi Aisoposta ja muita\nklassikkoja, sepitti ensimmäiset lätinkieliset maalliset runot, joita\nei ole vieläkään unohdettu, ja valmisti ensiluokkaisen kieliopin ja\nsanakirjan. Täten hän kohotti Latvian kirjallisuuden eurooppalaiselle\ntasolle ja saattoi sen kansan yleisten valistusaatteiden yhteyteen.\nHänen poikansa _A. J. Stender_ (1744-1819) auttoi isäänsä tämän työssä\nja käänsi Jeppe Niilonpojan, jonka esittämisestä 1790 alkaa lättiläisen\nteatterin historia.\n\n_Liettualaisten_ kirjallisuus -- heidän kansanrunoudestaan kerromme\nmyöhemmin -- sai alkunsa siitä uskonpuhdistuksen periaatteesta, että\nkansaa oli opetettava sen omalla kielellä. Ensimmäiset liettuankieliset\ntekstit -- puhuaksemme aluksi Preussin-Liettuasta -- ovat kaksi\nvirrenkäännöstä, joista toisen on tehnyt _Stanislaus Rapagelonis_,\ntoisen _Abraham Kulvietis_, molemmat Lutherin oppilaita, Königsbergin\nyliopiston professoreita ja kuolleet samana vuonna (1545). Arkkidiakoni\n_Martinus Mosvidius_ (Mazvydas, k. 1562) julkaisi Lutherin\nkatkismuksen, aapisen ja 11 virttä (Catechismosa prasty Szadei, 1547),\nkäännöksen Te Deum laudamus- ja parista ylösnousemusvirrestä (1549),\nkasteen kaavan (1549) ja Herran Ehtoollisen liturgian. Hänen kuolemansa\njälkeen ilmestyi hänen toimittamansa Virsikirja (I 1566, II 1570).\n\"Hartaasti toivomme\", kirjoitti Mosvidius, \"että meidän päivinämme\nkaikkialla, missä vain liettualaisia asuu, kirkoissa yksinomaan\nliettualainen äidinkielemme vallitsisi\". Königsbergin liettualaisen\nseurakunnan pappi _Bartolomeus Villentatius_ (k. 1587) julkaisi\nliettuaksi Lutherin Vähän katkismuksen, evankeliumit, epistolat ja\nKristuksen kärsimisen historian, sekä aloitti Raamatun kääntämistä.\nPappien opastamiseksi saarnaamiseen toimitettiin laaja postilla, joka\nkuitenkin jäi käsikirjoitukseksi; jäljennös siitä on säilynyt\nWolfenbüttelin kirjastossa. Sen sijaan _Juhana Bretkunasin_ (1535-1602)\nPostilla painettiin (1591). Suurtyön Bretkunas suoritti kääntäessään\nkoko Raamatun. Käännös jätettiin hallitukselle 1592 ja annettiin\npapiston tarkastettavaksi, mutta jäi julkaisematta ja talletettiin\nKönigsbergin yliopiston arkistoon. 1600-luvulta on mainittavana vain\nkatkismukset, virsi- ja rukouskirjat, kieliopit (pappi _Daniel Klein_,\n1653) ja jokunen sanakirja. Vuodelta 1578 säilyneet kaksi\nliettuankielistä julistusta osoittavat muuten liettualaisten vielä\nsilloin olleen toisin paikoin pakanoita: palvelleen epäjumalia,\nuhranneen lehdoissa, uskoneen tietäjiin ja arponeen.\n\nSuur-Liettuassa, jonka keskuksena oli Vilna, alkoi kirjallisuus\nkatolisen taantumuksen ja sen tarmokkaiden soturien, jesuiittain,\ntoimesta. Kaniikki _Nikolai Dauksa_ (k. 1609) julkaisi katkismuksen\n(1595) ja postillan (1599). Hän oli synnynnäisenä liettualaisena hyvä\nkielenkäyttäjä, pyrki aikaansaamaan yhteistä kirjakieltä ja ymmärsi\nsyvällisesti äidinkielen merkityksen kansan sivistämistyössä. Puola\nkuitenkin jäi hänen herätyshuudostaan huolimatta koulujen kieleksi,\npysyen siinä asemassa vuoteen 1865, jolloin sen sijaan tuli venäjä.\nJesuiitta _Konstantin Shirvydas_ (1564-1631) on muistettava\npuolalais-latinalais-liettualaisen sanakirjansa (Dictionarium trium\nlinguarum, 1629) ja liettuan -- tosin kadonneen -- kieliopin (Clavis\nlinguae lithuanicae, 1630) tekijänä. Toinen jesuiittain julkaisema\nliettuan kielioppi (Universitas linguarum Lituaniae, 1737) on säilynyt.\nKatolisten ja myös pienenä vähemmistönä olevien reformeerattujen\nhengellisten toimesta julkaistiin uutterasti uskonnollista\nkirjallisuutta, jonka luetteleminen ei ole tässä tarpeellista. Raamattu\nkäännettiin reformeerattujen toimesta uudelleen, pohjana Bretkunasin\nkäsikirjoitus, joka sitä varten luovutettiin (1660) Königsbergistä\nlainaksi, ja tätä käännöstä, josta osia on säilynyt, painettiin\nEdinburghissa 1659-1662. Painatus keskeytettiin varojen puutteessa.\n\n1500-luvulla ilmestyi kaikkiaan 32, 1600-luvulla 61 liettuankielistä\njulkaisua, kaikki uskonnollisia. Maallinen kirjallisuus alkoi vasta\n1700-luvulla, ensimmäisenä ilmiönä Aisopoksen satujen käännös (1706).\nTällä sataluvulla ilmestyi Suur-Liettuassa kaikkiaan 161 eri kirjaa,\nmutta ne ovat sekä sisällyksen että kielen puolesta arvottomia.\nPreussin-Liettuassa kansaa hävittäneet sodat ja rutto uhkasivat\nkokonaan tukahduttaa liettuankielisen viljelyksen, joka kuitenkin pääsi\nhallituksen avustuksella elpymään. Huomattavimpana saavutuksena\nmainittakoon Bretkunasin käännökseen perustuva, pastori _J. J.\nQvandtin_ valmistama, vihdoinkin painetuksi tullut Raamattu\n(1734-1735).\n\nLiettualaisen taiderunouden ensimmäinen ja samalla huomattava nimi on\nTolminkemenin pastori _Kristian Donalitius_ (1714-1780), joka sepitti\nkuusimitalla Vuosi (Metai) nimisen vuodenaikoja (\"Kevään huvitukset\",\n\"Kesän työt\", \"Syksyn antimet\" ja \"Talven huolet\") ja maalaiselämää\nkuvailevan idyllis-eepillisen runoelman. Se on kaukainen, terve ja\nmiellyttävä hedelmä Thomsonin Vuodenajoista. 1800-luvun pimeinä sorron\naikoina se ylläpiti liettualaisten isänmaanrakkautta ja on\nkansanrunouden ohella heidän taidekirjallisuutensa perusteos.\n\n\n7\n\n_Venäläisten_ kirjallisuudesta [II, s. 212 ja 535] puhuessamme olemme\nmaininneet Moskovan kirjapainon hävityksestä. Ollessaan paossa Puolassa\nkirjanpainajat julkaisivat Ostrogissa kirkkoslavonialaisen Raamatun\n(1581). Käsikirjoituksena levisi Huoneenhallitus (Domostroï), erään\npappi Silvesterin sommittelema kasvatusteos. Iivana Julman\nkirjoituksilla, hänen ja Puolaan paenneen ruhtinas _Kurbskin_\nkirjeenvaihdolla sekä viimeksimainitun herrastaan kirjoittamalla\nhistorialla ei ole kirjallista merkitystä, koska ne eivät tulleet\naikanaan tunnetuiksikaan. Sen jälkeen kun Kiova oli 1500-luvun lopussa\njoutunut Puolan valtaan, siitä tuli huomattava kulttuurikeskus, jossa\npuolalaisten -- jesuiittain -- vaikutuksesta vallitsi latinalainen\nhenki entisen bysanttilaisen vastapainoksi, niin että siellä\nharrastettiin keskiaikaisia mysterio-draamojakin. Tämä latinalaisuus se\njohti ennen mainitsemaamme kirkollisten kirjojen uudistamiseen ja\nvanhojen kirjojen kannalla pysyneiden \"raskolnikien\" vainoon sekä\nlopuksi siihen, että maallinenkin tieto alkoi versoa Moskovassa.\nSiperiaan karkoitetun vanhauskoisen marttyyrin _Avvakumin_ (k. 1681)\nmuistelmat ovat koruttoman totuudenrakkautensa ja inhimillisyytensä\nvuoksi jääneet tältä aikakaudelta arvokkaaksi kirjalliseksi\nmuistomerkiksi.\n\n1600-luvun kirjoista mainittakoon ensimmäinen venäjän kielioppi (1648),\nvähävenäläisen _Danilo Tuptalan_ hagiografinen Kirkolliset vuodet\n(Tsheti -- minei), jonka mallina ovat olleet sekä Simeon Metaphrastes\n(II, s. 15) että bollandistien julkaisut (s. 40), Tukholmassa\nmaanpaossa eläneen ja siellä murhasta syytettynä mestatun (1667)\ndiplomaatti _Kotoshihinin_ Venäjän historia ja serbialaisen katolisen\npapin _Juri Krizhanitsin_ Siperiassa maanpaossa kirjoittamat mm.\nkirkkojen yhdistämistä koskevat teokset. Kun molemmat viimeksimainitut\novat tulleet tunnetuiksi ja painetuiksi vasta viime vuosisadalla, ei\nniillä ollut omana aikanaan merkitystä. Vähävenäläinen pappi _Simeon\nPolotski_ (k. 1680), joka toi kiovalaisen kulttuurin Moskovaan, sepitti\nNebukadnesar- ja Tuhlaajapoika-nimiset raamatulliset näytelmät, jotka\nesitettiin koulussa ja hovissa. Näyttelijä _Johann Gottfried Gregori_\nasettui seurueineen Moskovan saksalaiseen esikaupunkiin 1672; kun\ntsaari Aleksein puoliso Naryshkina antoi toimeenpanna näytäntöjä\nKremlissä, jolloin esitettiin Molièreäkin, voi sanoa venäläisen\nteatterin tulleen perustetuksi. Suorasanainen kertomus, joka oli\n1500-luvulle saakka ollut vain bysantintyyiisiä hurskaita legendoja,\nalkoi osoittaa merkkejä Puolan kautta kulkeutuvasta länsimaisesta\nvaikutuksesta, erittäinkin matkalla oudosti muuntuneesta\nritariromantiikasta. Veijarikirja Frol Skobjejev ilmaisee\npikareskirealismin tunkeneen Venäjälle saakka ja yhtyneen siellä\nperinteelliseen kansanomaiseen kepposromantiikkaan. Perin vaatimattomat\nolivat siis venäläisen kirjallisuuden saavutukset tultaessa 1600-luvun\nloppuun eli Pietari Suuren aikaan.\n\nLännen teille oli opastunut jo ennen Pietaria kiovalaissyntyinen ja\nlänsimailla opiskellut piispa _Feofan Prokopovits_ (1681-1736), joka\nauttoi tsaaria tämän uudistuspyrkimyksissä mm. kirjallisella\ntoiminnalla, esim. sepittämällä Vladimir-nimisen tragikomedian, joka\nesitettiin Moskovassa 1705. Talonpoikaissyntyinen itseoppinut _Ivan\nPososhkov_ (n. 1670-1726) kannatti Pietarin pyrkimyksiä ja kirjoitti\nomintakeiseen ajatteluun perustuvan teoksen rikkaudesta ja köyhyydestä,\nkansallisvarallisuudesta ja koulujen tarpeellisuudesta kansan\nkasvattamiseksi ymmärtämään, miksi ja miten viimeksimainittua on\nkartutettava. _Vasili Tatishtshev_ (1685-1750) oli monipuolinen\nvalistusoppinut ja historioitsija, mutta saavutti vain herättäjän\nmerkityksen. Moldavialainen ruhtinas, Montesquieun ja Fontenellen\nihailija _Antiokh Kantemir_ (1708-1744) sepitti satiireja vanhoillisia\npiirejä vastaan. Hänen runoudellaan on vain historiallista merkitystä.\n_Vasili Tredjakovski_ (1703-1769) opiskeli Moskovan akatemiassa, jossa\nsepitti pari klassillisaiheista näytelmää, vaelsi jalan Parisiin, jossa\nkuunteli Rollinin historiallisia luentoja, ja palasi kotimaahan,\nPietariin, jossa monien kärsimysten jälkeen pääsi akatemian sihteeriksi\nja vihdoin yliopiston professoriksi. Hänellä ei ollut runoilijan\nlahjoja, mutta hän oivalsi, että venäjän runoudessa oli käytettävä\nelävää, puhdasta kansan kieltä, ja että säkeet oli tehtävä ei vain\ntavujen lukumäärän mukaan vaan lisäksi siten, että sanojen korko sattui\nrunojalan nousuun. Kun hän onnettomuudekseen ei osannut rakentaa\ntämän mukaisia säkeitä eikä löytänyt oikeita sointuja, hän joutui\nnaurunalaiseksi. Vasta Pushkin ymmärsi hänen pyrkimystensä merkityksen.\n1700-luvun suuri venäläinen valistusmies oli _Mihail Lomonosov_\n(1711-1765), kalastajan poika Valkean meren rannalta, Arkangelin\nläheisyydestä, joka opittuaan lukemaan läksi tiedonjanon ajamana\nMoskovaan, ollen silloin 17-vuotias. Opiskeltuaan siellä ja Kiovassa\nhän pääsi Saksaan, jossa tutustui mm. luonnontieteiden saavutuksiin ja\nWolffin filosofiaan. 1741 hän palasi Pietariin ja nimitettiin akatemian\njäseneksi. Paitsi tiedemiehenä hänellä on perustava merkitys\nrunoilijanakin, sillä ensimmäisenä kaikista hän osasi kirjoittaa\noikealla tavalla rytmillistä ja sointuvaa, kielellisesti puhdasta\nrunoutta. Hänen Venäjän kielioppinsa (1755) oli käytännössä kauas\nseuraavalle vuosisadalle saakka. Hänen aikalaisensa _Aleksander\nSumarokov_ (1718-1777), ranskalaisen kasvatuksen saanut ylimys,\nkirjoitti ranskalais-klassillisia draamoja, joita esitettiin hänen\njohtamallaan Pietariin 1756 perustetulla venäläisellä näyttämöllä;\nsiihen saakka italialainen seurue oli pitänyt huolta hovin\nteatterihuveista. Hänen mallinsa oli Voltaire, mutta myös\nenglantilainen kulttuurikirjoittelu, kuten näkyy siitä, että hän\nperusti 1759 sen tyylisen kirjallisen aikakauslehden. Ruhtinatar\n_Natalia Dolgorukajan_ (1713-1770) muistelmat ovat inhimillisellä onnen\nvaihtelu-, uskollisuus- ja kärsimyssisällyksellään syvästi vaikuttaneet\nvenäläisten tunne-elämään.\n\nKatariina II:n (hallitsi 1762-1796) aikaa on pidetty Venäjän\nkirjallisuuden kultaisena kautena, mutta se oli tällainen vain sen\nkilisevän kullan vuoksi, jota keisarinna jakeli ulkomaisille\nsuosikeilleen. Silloin kävi vanhan kansallisen, slavofiilisen, ja uuden\nranskalaisen valistussuunnan välinen kilpailu kireäksi. Keisarinna\nsuosi kumpaakin ja oli valistukselle ystävällinen niin kauan kuin tämä\noli vaaratonta, rajoittuen hänen omaan ja eräiden ystävien palatsiin,\nmutta sulki kiireesti ikkunat, kun Ranskan vallankumouksen pauhu alkoi\nkuulua Pietariin. Hän kirjoitti näytelmiä, julkaisi kirjallista\nkuukausilehteä ja suosi tieteitä ja taiteita. Aikakauden etevin\nkirjallinen kyky oli saksalainen _Denis von Vizin_ (1744-1792), jota\npidetään venäläis-kansallisen draaman perustajana. Herätyksensä hän sai\nHolbergin Jean de France-komediasta, jonka oli nähnyt Moskovassa.\nSepitettyään tämän mukaisen komedian nimeltä Brigadieeri, jonka\nhenkilöt ymmärsi venäläistää täysin kotoisiksi, hän joutui\nuskonnollisten epäilysten valtaan, joita hänessä oli herättänyt\nsilloinen pyhän synodin ateistinen esimies Tshebishev. Selvittyään\ntästä hän pääsi tasapainoon ja jatkoi menestyksellä satiiristen\nkomediain kirjoittamista. _Vladimir Lukin_ (1757-1824) edustaa\ntunteellisen komedian ja porvarillisen draaman saapumista Venäjälle.\nKatariinan hovirunoilija oli _Gavril Djershavin_ (1743-1816),\ntataarisukuinen sotilas, joka oli perehtynyt niin paljon saksaan, että\noli kyennyt lukemaan sen runoilijoita, jäljitelläkseen heitä myöhemmin.\nHän ylisti pöyhkein säkein keisarinnaa ja tämän suosikkeja, ja saavutti\nrunollista herkkyyttä vain silloin, kun unohtui ihailemaan luonnon\nkauneutta. Aikakauden yleistä eepillistä tyyliä edusti _Mihail\nKheraskovin_ (1733-1807) Rossiada, eläinsatua _Ivan Khemnitser_.\n\n1700-luvun venäläisistä valistusfilosofeista mainittakoon Radishtshev,\nNovikov ja ruhtinatar Dashkova. _Aleksander Radishtshev_ (1749-1802)\nopiskeli Leipzigissä neljä vuotta ja omisti Voltairen libertiinisen\nepäileväisyyden, Rousseaun ihmis- ja luonnonrakkauden, Diderot'n\nkyynillisyyden ja Sternen tunteellisuuden. Aatteensa hän ilmaisi\nSterne-mukaelmassa Matka Pietarista Moskovaan (1790) ja Siperiassa\nkirjoittamassaan teoksessa Ihmisestä, kuolemasta ja kuolemattomuudesta.\nMaaorjat oli vapautettava ja heille annettava maata, perustuslaillinen\nhallitus oli toimeenpantava, valaoikeuslaitos perustettava. Radishtshev\noli haaveellinen, tositoimiin kykenemätön luonne. _Nikolai Novikov_\n(1744-1818) aloitti keisarinnan suosikkina englantilaistyylisellä\nsatiirisella aikakauslehtikirjoittelulla, liittyi vapaamuurareihin ja\nlaajensi toimintansa uskonnollis-filosofisen valistuksen levittämiseksi\nsyviin riveihin ja ihmisrakkauden harjoittamiseksi, vaikuttaen kaikin\npuolin siunauksellisesi, kunnes keisarinna antoi vangita hänet (1792)\nepäillen häntä yhteistoiminnasta ulkomaalaisten vallankumouksellisten\nkanssa. Päästyään 15 vuoden kuluttua, Paul I:n tultua keisariksi,\nvapaaksi Novikov oli murtunut mies. Häntä voi pitää Tolstoin\nedelläkävijänä. Ruhtinatar _Dashkova_ (Katariina Romanovna, 1743-1810)\noli Baylen, Montesquieun ja Voltairen oppilas, oleskeli 1769-1781\nulkomailla, mm. Parisissa ja Skotlannissa, nimitettiin 1783\nTiedeakatemian presidentiksi, ja poistui epäsuosioon joutuneena 1795\nyksityiselämään. Hän teki kaiken voitavansa kannattaakseen ja\ninnostaakseen nousevaa venäläiskansallista historian tutkimusta.\n\n\n8\n\n_Puolalaisten_ kirjallisuus (II, 537) alkoi vasta uskonpuhdistuksen\njohdosta, jolloin sekä protestantit että pian lopullisesti voitolle\npäässeet katolilaiset huomasivat välttämättömäksi kääntyä kansan\npuoleen sen omalla kielellä. Kansankielisen kirjallisuuden \"isä\" on\nitseoppinut protestanttinen maalaisaatelinen _Mikolai Rej_ (1505-1569),\njoka sepitti suurella ahkeruudella ja hyvällä kielitaidolla joukon\npaavillisuutta vastaan kohdistettuja uskonnollisia, opettavaisia ja\npoleemisia teoksia. 1553 ilmestyi ruhtinas _Nikolai Radziwillin_\nkustannuksella puolankielinen Raamattu. Jesuiitta _Piotr Skarga_\n(1536-1612) oli katolisen puolueen huomattavimpia kirjailijoita. _Jan\nKohanowski_ (1530-1584), Paduassa ja Parisissa opiskellut humanisti ja\nrenessanssi-ihminen, Ronsardin ihailija, pysytteli uskonriitojen\nulkopuolella, ollen ensimmäinen puolalainen taidekirjailija. Hänen\nvahvin puolensa oli lyriikka, josta ovat jääneet muistoon\nkreikkalaistyyliset Valituslaulut (Treny, \u003C threnoi, I, s. 250),\npsalmikäännökset ja pilalaulut (Fraszki). Satyyri on voimakas ajan\npaheisiin kohdistuva nuhdesaarna. Draamankin alalla Kohanowski kokeili.\nTyöllään hän vapautti kansankielisen runouden opettavaisista\ntarkoitusperistä, siirtäen sen taiteen palvelukseen. 1500-luvun\nkirjallisuudesta on lisäksi sanottava, että silloin renessanssin\nvaikutuksesta sepitettiin satiireja, koteutettiin puolaan sonetti ja\npastoraali, ja kirjoitettiin (latinaksi) Puolan historiaa koskevia\ntutkimuksia. Vaikka suuria nimiä ei olekaan mainittavana, aikakauden\nrunous silti osoittaa renessanssinerouden merkkejä.\n\n1600-luku oli väsymyksen ja taantumuksen aikaa huolimatta siitä, että\nkansakunta silloin koki historiansa syvimmän alennuksen, kasakka- ja\nruotsalaissodat, ja uljaimman nousun, Wienin vapauttamisen 1683, minkä\nolisi luullut elähdyttävän runoilijoita. Mutta runollinen innoitus\nkuihtui mm. sen johdosta, että Puolaan saapui tähän aikaan italialainen\nkirjallisuussuunta, Pulein ja Folengon hirtehishuumori, Bojardon ja\nArioston epiikka, Marinin concettityyli, joka tukahdutti suuret aatteet\nja houkutteli runoilijat pikkuälykkyyden palvelukseen. Eepoksia\nkirjoitettiin, mutta ne olivat kuolleita syntyessään, kieli turmeltiin\nlainasanoilla makaroniksi. Italialaisen tyylin aikaa kesti kauan, aina\nn. 1763:een asti, jolloin vasta ranskalais-klassillinen suunta pääsi\nvoitolle Stanislaus Poniatowskin tullessa kuninkaaksi. Koko tämä 150\nvuoden pituinen ajanjakso oli kuten sanottu kansalliskirjallisuuden\naallonpohjaa. Muutamia nimiä mainittakoon.\n\nKansallistyylinen, opettavainen, kielen puhtautta harrastava _Waclaw\nPotocki_ (1625-1696) on tunnettu Khotinin sota (Wojna Chocimska)\nnimisestä eepoksestaan (julkaistu vasta 1854), Vaakunakirjasiaan\n(moralisoivia ja vertauskuvallisia tarinoita), pilajutuistaan (Fraszki)\nja Siveysopetuksistaan (Moralia, Erasmuksen Adagia-mukaelma). Katkera\nsatiirikko oli _Kristof Opalinski_ (1609-1656), jonka teokset\njulkaistiin nimellä Juvenalis redivivus. Sotilasrunoilija _Hieronymus\nKohcowski_ (1633-1699) on muistettava eloisan, vilkkaan lyriikkansa,\nhovimies ja ministeri _Andrei Morsztyn_ (n. 1620-1700)\nranskalaisuutensa vuoksi, mm. Cidin kääntäjänä. Yksinäinen, itsenäinen\nilmiö oli heräämisen aamuun saakka elänyt runoilijatar _Elisabeth\nDruzbacka_ (1695-1760), jonka Vuodenajat sisältää herkkiä kohtia ja\nviittaa ajankohdan luontoa kuvaavaan uuteen runouteen. Laajoja\nmuistelmia ja latinankielisiä historiateoksia kirjoitettiin.\n\nHeräämisen aikana oli johtavan kirjailijan asemassa Ermlannin\nruhtinaspiispa _Ignatius Krasicki_ (1735-1801), ranskalaisesti\nsivistynyt mestarillinen puolankielen käyttäjä, aikakauden kaikkien\nkirjallisuusmuotojen, mm. romaanin koettelija. Henriaden mukaan tehty\neepos Khotinin sota ei onnistunut, mutta satiiriset runoelmat (Myszeis\n-- Hiirien sota, Monachomachia -- Munkkien sota) sattuivat paikalleen.\nHänen eläinsatunsa ovat osuvia ja ajan oloille kuvaavia. Piispa _Adam\nNaruszewicz_ (1733-1796) sepitti satiireja ja eläinsatuja, mutta\nonnistui niissä huonommin kuin suuressa Puolan kansan historiassa,\njolla aloitti maassansa historian tieteellisen tutkimuksen. _Kajetan\nWegierski_ (1755-1787) vaelsi maanpaossa Euroopat ja Amerikat, oli\nuskollinen isänmaalleen, mutta runoilijana libertiini. Stanislauksen\nhovirunoilija _Stanislaus Trembecki_ (1722-1812), venäläisystävällinen\ndiplomaatti, on muistettava Sofian lehto (Zofiowka) nimisestä\nidyllisestä eepoksesta. Tunteellisuuden ensimmäisiä edustajia olivat\n_Franciszek Kniaznin_ (1750-1807) ja _Franciszek Karpinski_\n(1741-1828).\n\nJo Rej ja muut varhaispuolalaiset kirjailijat olivat sepittäneet\ndraamoja, joita oli esitettykin yksityisissä tilaisuuksissa. Mutta\nPuolan draaman varsinainen historia alkaa kuitenkin vuodesta 1765,\njolloin Stanislaus juhlallisesti avasi Warsovan kansallisteatterin.\nTämä toimi vuoteen 1794 saakka ja sitä varten kirjoitettiin ja\nmukailtiin suuri joukko näytelmiä.\n\n\n9\n\n_Tshekkiläisten_ kirjallisuudesta olemme viimeksi maininneet\nComeniuksen tuotannon (II, s. 540). Kolmikymmenvuotisen sodan\nseurauksena oli, että Böömin protestanttien uskonto ja tätä sisältävä\nja opettava kirjallisuus kiellettiin. Päätöksen toimeenpano jäi\njesuiittain huoleksi, jotka suorittivat tehtävänsä mitä suurimmalla\nperinpohjaisuudella, nuuskien vaatimattomimmatkin talonpoikaistuvat.\nVielä 1700-luvulla omisti jesuiitta _Antonin Koniash_ (1691-1760), joka\noli erittäin ahkera saarnaaja ja kirjailija, koko elämänsä tälle\njärjettömälle hävitystyölle, löytäen ja polttaen n. 30.000\n\"kerettiläiskirjaa\". Vasta valistuskeisari Josef II lopetti jesuiittain\nhulluuden ja antoi suvaitsevaisuusjulistuksen, jonka suojassa voitiin\nruveta rakentamaan kansallista sivistystä uudelleen. _Frans Martin\nPelzel_ (1734-1801), sittemmin Prahan yliopiston tshekinkielen ja\nkirjallisuuden professori, kirjoitti saksaksi isänmaansa historian ja\njulkaisi, paitsi tshekin kieltä koskevia tutkimuksia, vanhoja teoksia\nuudelleen. _Josef Dobrovsky_ (1753-1829) julkaisi tshekin kieliopin ja\nkirjallisuuden historian, etsittyään vanhoja tshekkiläisiä kirjoja\nRuotsista saakka. Matkustaessaan Venäjälle Turun kautta hän tapasi\nPorthanin. Häntä pidetään slaavilaisen kielitieteen perustajana.\n\n_Bulgarialaisten_ kirjallisuus (II, s. 538), jolle kreikkalainen\nmetropoliitta Hilarion teki korvaamattoman vahingon antaessaan 1825\npolttaa Tirnovon patriarkkain kirjaston, sai alkaa aakkosista oltuaan\nneljä vuosisataa vaienneena. Athos-luostarin munkki _Paisii_ (synt. n.\n1720) kirjoitti Slaavilais-bulgarialaisen historian (Istoria\nSlaveno-Bolgarska, 1762), jolla ei kyllä ole tieteellistä arvoa, mutta\njonka isänmaallinen henki vaikutti bulgarialaisiin innostavasti. Sitä\nei painettu, mutta se tuli laajalti tunnetuksi käsikirjoituksena.\nPiispa Sofronii kuvasi Syntisen Sofroniin elämä ja kärsimykset (1804)\nnimisessä teoksessaan koruttomasti ja liikuttavasti maansa surkeita\noloja. Hänen saarnakokoelmansa Kyriakodromion (1806) on ensimmäinen\nuusbulgarian kielellä painettu kirja. Aapinen (Bukvar) julkaistiin 1824\nja pian tämän jälkeen evankeliumikäännöksiä, koulukirjoja, opettavaisia\nteoksia ym. Munkki _Neophyt Rilski_ (1793-1881) toimi tarmokkaasti\nkoulujen perustamiseksi, julkaisi bulgarian kieliopin (1835) ja muita\nkasvatuksellisia teoksia, ja käänsi Uuden Testamentin. Pian Bulgarian\nuusi kansalliskirjallisuus liittyi yleisen kirjallisuuden rinnalle.\n\n_Serbialaisten_ kirjallisuus (II, s. 538) tukahtui 1500-luvulla\nvarsinaisessa Serbiassa niin perinpohjin, ettei se turkkilaisten ikeen\nalkaessa väistyä edes käyttänyt omaa kieltään, vaan turvautui niiden\nKiovasta saapuneiden vähävenäläisten opettajien kieleen, jotka olivat\nkuluneina sorron aikoina tyydyttäneet Unkarin puolella asuvien\nserbialaisten sivistystarpeita. Tällä sekakielellä kirjoitti Serbian\nhistorian isä, arkkimandriitti _Iovan Raitsh_ Slaavilaisten\nkansakuntien historian (1794), joka on arvokas tieteelliseltäkin\nkannalta. Työn kansan oman kielen puolesta aloitti itseoppinut,\nmonivaiheisesta elämästään tunnettu _Dositije Obradovits_ (1739-1811)\npainattamalla Leipzigissä Serbian kaupunkilaisten murteella\nsepittämänsä oman elämäkerran Elämä ja seikkailut (Zhivot i\nprikljucenia, 1783), joka saavutti suurta suosiota. Tällä ja muilla\nkansankielisillä teoksillaan Obradovits kasvatti uusserbian\nlukijakuntaa. Tunnustukseksi ansioistaan hänet nimitettiin\nsenaattoriksi ja opetusministeriksi, jossa asemassa ollen hän perusti\nyliopiston. Hänen työnsä saattoi lopullisesti voitolle Vuk Stefanovits\nKaradzitsh.\n\n_Romanialaisten_ kirjallisuus alkaa evankeliumien käännöksellä\n(Tetraevangelulu), joka painettiin 1560; sen jälkeen julkaistiin\nRaamatun muita osia ja vihdoin Uusi Testamentti 1648 sekä koko\nRaamattu 1688. Näiden ohella julkaistiin hartaus-, liturgista,\nkristillis-siveellistä, lainopillista ja historiallista kirjallisuutta.\nViimeksimainitun kirjoittajista oli huomattavin _Miron Costin_\n(1633-1692), joka sepitti Moldaun historian v:lta 1594-1662. Runoudesta\nei koko alkuajalta, joka ulottuu 1710:een saakka, ole muuta merkkiä\nkuin Psalttarin loppusointuiset, Jan Kohanowskin mukaan tehdyt\nkäännökset. Romanialaisen kirjallisuuden historia on tänä\nvarhaiskautena myös kertomusta sen taistelusta slavoniaa vastaan,\njoka oli kirkon kielenä ja pysytteli sitkeästi siinä asemassa.\nRomanialaisetkin kirjat kirjoitettiin \"kirillitsalla\" eli\nkirkkoslavonian kirjaimilla.\n\n1700-luvun alussa loppui se verraten pitkä rauhan aika, jota Moldau ja\nValakia olivat saaneet nauttia kansallissukuisten voivodiensa alaisena,\nja alkoi turkkilaisten kätyreinä toimivien fanarioottikreikkalaisten\nvasallien sortokausi. Kirkon kielenä yhä sitkeästi säilyneen slavonian\nasema kyllä murtui, mutta sijaan ei aluksi päässyt romania, vaan\nfanarioottien suosima kreikka, jota he koettivat muutenkin levittää.\nMutta syvemmin kuin tämä vaikutti romanialaiseen sivistykseen se, että\nse joutui 1700-luvulla Transsylvaniasta saapuvan roomalais-katolisen\nvaikutuksen alaiseksi. Tämän liikkeen alkuunpanija eli siis Romanian\nkansallinen herättäjä oli bukarestilainen opettaja _Georg Lazar_\n(1770-1823), jonka koulusta lähteneet miehet ottivat elämäntehtäväkseen\nkansallistunnon lietsomisen. Mm. omistaen latinalaisen kirjaimiston\nromanialainen kirjallisuus nyt irtautui lopullisesti slaavilaisuudesta\nja kreikkalaisuudesta ja liittyi latinalaiseen kulttuuripiiriin.\nFanarioottien aikaa kesti aina 1829:ään eli Moldaun ja Valakian\nvapautumiseen saakka.\n\nRomanian vihdoinkin päästyä kirkon kieleksi 1700-luvun alussa\njatkettiin uskonnollisen kirjallisuuden hankkimista kääntämällä pyhien\nelämäkertoja ym. kirkkoslavonialaisista ja bysanttilais-kreikkalaisista\nlähteistä. Transsylvaniassa käännettiin latinankielistä kirjallisuutta.\n1727 romania tunnustettiin oikeusistuinten lailliseksi kieleksi,\nminkä johdosta lakeja ruvettiin kirjoittamaan romaniaksi.\nKronikkahistorioiden sepittämistä harrastettiin edelleen,\nTranssylvaniassa erikoistarkoituksena romanialaisten osoittaminen\nroomalaisten jälkeläisiksi. 1700-luvun lopussa alkoi runous elpyä,\nensin käännöksinä klassillisesta (mm. Ilias ja Odysseia sekä Tuhatyksi\nyötä) ja 1700-luvun kirjallisuudesta (esim. Lesage, Montesquieu,\nBernardin de Saint-Pierre ym.) ja sitten, kun nuoriso oli palannut\nopintoretkeltään Parisista, omintakeisena kirjallisuutena, mm. draamana\nja lyriikkana.\n\nHarvassa maassa on teatteri ollut vaikuttavampi sivistystekijä kuin\nRomaniassa. Eräs bukarestilaisen koulun kreikkalainen opettaja\n_Aristias_ alkoi ensimmäisenä mukailla länsimaiden draamoja\nromanialaisen näyttämön tarpeeksi, mutta teki sen kreikaksi. Siten\ntulivat tutuiksi Shakespeare, Corneille, Molière, Metastasio, Schiller\nym. Mutta kreikka käännettiin pian romaniaksi ja niin syntyi\nkansallinen näyttämö. Ensimmäinen tällainen draama oli Metastasion\nAchille in Schiro (1797). Lyriikka ja epiikka versoi elinvoimaisena\nvarsinkin Transsylvaniassa, jossa esiintyi pari huomattavaa\nkirjailijaa: _Vasile Aaron_ (1770-1822) ja _Ioan Barak_ (1779-1848),\nedellinen tunnettu mm. Klopstockin tyylisestä Kärsimys- (Passion-)\nrunoelmasta ja kansankirjaksi tulleesta juopuneita aviomiehiä ja heidän\nvaimojaan koskevasta humoristisesta satiirista (Leonat si Dorofata),\njälkimmäinen mm. unkarilaisperäisestä kansantarinasta Arghis si Elena.\nValakialainen _Ion Budai Deleanu_ (1750-1830), oppinut, Ranskan\nkirjallisuuteen erikoisesti perehtynyt mies, sepitti Mustalaisrunoelman\n(Tiganiada, 1812), jossa Tassonin malliin pilkkasi itävaltalaisten\nepäonnistunutta sotaretkeä turkkilaisia vastaan. Lyriikan alalla\njäljiteltiin aluksi uuskreikkalaisia dithyrambeja ja rhapsodioita,\nmutta lännen runouden tultua tunnetuksi löydettiin itsenäisempi sävel.\nTällä alalla on kolmen Vacarescu-polven työ merkittävä. _Jenachita\nVacarescu_, joka vaikutti 1700-luvun jälkipuoliskolla, länsimaisesti\nsivistynyt Voltairen ja Goethen kääntäjä ja romanian kieliopin\nkirjoittaja, sepitti romaniankielistä lyriikkaa, esikuvina vielä\nkreikkalaiset. Hänen poikansa _Alecu Vacarescu_ (synt. 1795) jatkoi\nisänsä työtä, mutta pojanpoika _Ioan Vacarescu_ (1786-1863) himmensi\nheidän molempain maineen kansallishenkisellä herätysrunoudellaan. Hänen\nkootut runonsa, joukossa isän ja isoisän tuotteita, julkaistiin vasta\n1848. Muista herätyskauden runoilijoista mainittakoon _Paris Mamuleanu_\n(1794 -1837), aluksi kreikkalaisuuden vaikutuksen alaisena mutta sitten\nlatinalaisuuden hyväksi työskennellyt, eleeginen ja samalla satiirinen\nluonne, ja nuorena kuollut _Vasile Carlova_ (1809-1831), jonka\nisänmaallinen elegia Targovishten raunioilla on romanialaisen runouden\nhelmi. Moldaulainen _Constantin Konaki_ (1777-1849) oli anakreontikko\nja taitava lännen runouden kääntäjä.\n\nTultaessa 1830:een on romanialainen kirjallisuus lopullisesti\nvapautunut uuskreikkalaisuuden vaikutuksesta, puhdistunut kielellisesti\nvieraista aineksista ja päässyt joka suhteessa selville kansallisesta\ntehtävästään. Silloin alkoi sen ranskalaissävyinen kehityskausi.\n\n_Kreikkalaiseen_ kirjallisuuteen olemme kosketelleet Bysantin jälkeen\nsilloin tällöin [II, s. 54, 61, 64, 71, 78, 88, 135, 146, 208, 213,\n217, 224, 296, 350, 365, 373, 451, 466, 476, 479, 483, 535, 538, 542,\n551; III, s. 8, 10, 17, 23, 32, 33, 34, 39, 96, 132, 138, 175, 177,\n190, 193, 205, 229, 313, 322, 400, 401, 500,], viimeksi äsken,\nromanialaisen kirjallisuuden yhteydessä. Tiedämme siis, ettei\nKonstantinopolin valloitus suinkaan merkinnyt kreikankielisen\nkirjallisuuden kuolemaa, vaan että tämä jatkui sekä Turkin alueelle\njääneiden että muualle paenneiden oppineiden toimesta klassillisen\nkirjallisuuden elvyttämisenä ja myös uuden kirjoittamisena. Pari\nvuosisataa vapaana säilyneellä Kreetan saarella syntyneestä runoudesta,\njota kirjoitettiin italiansekaisella murteella, mainittakoon 1500-luvun\nlopulla eläneen venetsialaissyntyisen _Vincenzo Cornaron_ romanttinen\neepos Erotokritos, jossa kuvataan Ateenan kuninkaan Herkuleen tyttären\nArethusan ja hänen ministerinsä pojan Erotokritoksen rakkautta,\ntarkoituksena ritarillisten hyveiden teroittaminen. Lähteenä on ollut\nReali di Francia (II, s. 201). _Georgios Khortatzis_ (n. 1600) sepitti\nErophile nimisen traagillisen rakkausrunoelman, lähteinään italialaiset\nkauhudraamat, Cintion Orbecche (III, s. 363) ja Antonio di Pistojan\nFilostrato ja Pamfila. Longoksen ja Musaioksen tyyliin sepitti\n_Drimytikos_ Kaunis paimenetar (1627) nimisen idyllisen runoelman.\n\nMuualla kirjoitettiin etupäässä klassillista kreikkaa, jonka taito\npysyi tuoreena kirkon toimesta. Klassillisten teosten selityksiä ja\netenkin historiallisia teoksia sepitettiin. Fanarioottien\nponnistuksista 1700-luvulla kreikankielen levittämiseksi Moldaviaan ja\nValakiaan on äsken mainittu. Tämä oli kaikua Konstantinopolin mahtavien\nfanarioottiperheiden, papiston ja hajaannuksessa asuvien rikkaiden\nkreikkalaisten ponnistuksista kreikankielisen sivistyksen\nelvyttämiseksi. Kun turkkilaiset eivät ymmärtäneet tämän ennustavan\npoliittista vapautumista, kreikkalaiset saivat rauhassa perustaa\nkouluja ja tehdä kansallismielistä kasvatustyötä lännessä opiskelleiden\nnuorten miestensä avulla. Kansalliskirjallisuuden uusi nousu alkoi\nkahden korfulaisen papin, _Nikephoros Theotokiin_ (1731-1800) ja\n_Eugenios Vulgariin_ (1715-1806) teologisella ja tieteellisellä\nkirjailijatoiminnalla. Heräämisen ajan runoilijoista ovat\nhuomattavimmat Rigas, Christopulos ja Rizos Nerulos.\n\n_Konstantinos Rigas_ (1760-1798) oli innostunut, uhrautuvainen isänmaan\nystävä, runoilija, joka mukaili Marseljeesista kreikkalaisten\nvapaushymnin, saman, josta Byron sommitteli tunnetun kehoituksensa\n\"Kreikkalaisten pojat, nouskaa\". Hän perusti Hetaireian, isänmaallisen\nseuran, jonka tarkoituksena oli toimittaa kreikkalaisille aseita ja\nrahaa, käänsi länsimaiden kirjallisuutta ja julkaisi Wienissä\nkreikankielistä sanomalehteä. Kansansa kiitollisuuden hän ansaitsi\nvielä erikoisesti sepittämällä sikermän isänmaallisia runoja, joka\nlevisi käsikirjoituksena ja aiheutti suurta innostusta; kokoelma\npainettiin Jassyssa 1814. Maanmiehensä kavaltamana hän joutui\nturkkilaisten käsiin, jotka surmasivat hänet Belgradissa. Rigas\nkirjoitti uuskreikaksi. _Athanasios Christopulos_ (1770-1847) oli\nfanariootti, mutta asui melkein koko ikänsä Bukarestissa, joka olikin\nkreikkalaisen sivistyksen keskus. Hän oli fanarioottien tapaan\nkosmopoliitti ja epikurolainen, ja sepitti siroja anakreonilaisia\nrunoja. _Jacobos Rizos Nerulos_ (1778-1850) oli myös fanariootti,\ntragediain, komediain, satiirin ja lyriikan sepittäjä, jalo henki,\njonka tarkoituksena oli fanarioottien isänmaallisen tunteen\nherättäminen. Parisissa asuva, Khios-saarelta syntyisin oleva lääkäri\n_Adamantios Korais_ (1748-1833), lämmin isänmaan ystävä, vaikutti\nratkaisevasti uuskreikan kirjakielen vakiintumiseen ottamalla pohjaksi\nkäytäntöön päässeen kirjakielen, jonka runko oli klassillinen, mutta\njohon yleinen puhekieli oli paljon vaikuttanut, puhdistamalla sen\nvieraista aineksista, rikastuttamalla sen sanastoa ja vakiinnuttamalla\nsen kieliopin. Suunnilleen tällainen oli kirjallinen asema Kreikan\nuuden itsenäisyyskauden alkaessa.\n\n\n10\n\n_Unkarilaisten_ keskiajan historia ja kirjallisuus (II, s. 541)\npäättyivät Mohácsin taisteluun (1526). Vaikka silloin alkoi\nturkkilaisten maahantulo, alkoi myös uskonpuhdistus ja uusi aika.\nKirjallinen toiminta kohdistui aluksi Raamatun kääntämiseen, kunnes\nlopuksi koko teos saatiin valmiiksi. Syntyi kaksi käännöstä, joista\n_Gaspar Karolin_ suorittama (1589-1590) saavutti kansanomaisempana\npysyväisen käytännön. Sivuuttaen muun uskonnollisen ja opettavaisen\nkirjallisuuden -- ensimmäisen unkarin kieliopin kirjoitti latinaksi\n_Juhana Sylvester_ 1539 --, jota syntyi verraten runsaasti, mainitsemme\n1500-luvun kirjailijoista vain pari runoilijaa. _Sebastian Tinódi\n(Tinódi Sebestyén_, 1505-1557) oli soturi ja kiertävä laulaja, joka\nsepitti omista kokemistaan tapahtumista ballaadeja ja esitti niitä\nomalla säveleellään. Ne ovat säilyneet; niiden asiallinen ja\nsäveleellinen arvo on huomattava, runollinen vähäisempi. _Valentin\nBalassa (Balassa Bálint_, 1551-1594) oli ensimmäinen unkarilainen\nlemmen ja luonnon lyyrikko, soturilaulaja, joka harhaili aina Danzigiin\nasti, löytäen kuitenkin kuolemansa kotimaassa taistelukentällä. Omana\naikanaan hän oli erikoisesti tunnettu uskonnollisena ja isänmaallisena\nrunoilijana, mutta ei varmaan salannut keveämpääkään lyriikkaansa, joka\nsäilyi vanhassa käsikirjoituksessa. Balassan lyriikka on virkeä\nrenessanssituulahdus, pohjautuen usein suoraan kansanlauluun.\n\nWienin rauhasta 1606 alkaa Unkarin uuden ajan kirjallisuuden toinen\nkausi, protestanttisuuden sorron aika siitä huolimatta, että tuossa\nrauhassa oli sovittu suvaitsevaisuuden noudattamisesta. Jesuiittain ja\nheidän johtajansa Esztergomin arkkipiispan, kardinaali _Peter Pázmányn_\n(1570-1637) ohjelmana oli aateliston voittaminen takaisin\nkatolisuuteen, jolloin alempi kansa seuraisi esimerkkiä. Pázmányn\nnerouden ja tarmon ansiosta tämä ohjelma suurimmaksi osaksi\ntoteutettiinkin: vain muutama aatelinen perhe pysyi protestanttisena.\nMutta huolimatta katolis-taantumuksellisesta politiikastaan Pázmány\nsilti vaikutti suuresti unkarinkielisen sivistyksen hyväksi, mm.\nperustamalla Nagy-Szombatin yliopiston, joka sittemmin siirrettiin\nPestiin, kirjoittamalla käännätystyötänsä varten voimakkaalla,\nterveellä ja puhtaalla kielellä Opas (Kalauz) nimisen väittelyteoksen,\njota pidetään unkarin proosan huomattavana saavutuksena, aikaansaamalla\nuuden Raamatun käännöksen (1626), jonka ansiokkaasti teki _Georg\nKaldi_, ja yleensä käyttämällä lukuisissa kirjoituksissaan unkaria.\nKatolisuuden kintereillä hiipivä itävaltalainen saksalaisuus ei saanut\nnukutetuksi unkarilaisten kansallistietoisuutta. Vapauduttuaan\nturkkilaisten vallasta Karlowitzin rauhassa 1699 unkarilaiset\npakottivat keisarin Szatmárin rauhassa 1711 tunnustamaan unkarilaisten\nuskonvapauden ja vanhat valtiolliset itsenäisyysoikeudet.\n\nTämän pitkän aikakauden (1606-1711) kirjailijoista mainittakoon\nprotestantti _Albert Molnár_ (1574-1634), latinalais-unkarilaisen\nsanakirjan ja unkarin kieliopin kirjoittaja, Calvinin Institution ja\nPsalmien kääntäjä (Marot'n mallin mukaan). Viimeksimainitut, joita\nlaulettiin alkuperäisten sävelien mukaan, saavuttivat myös katolisten\nsuosion. Protestanttien viralliseksi virsikirjaksi tuli lopuksi piispa\n_Stefan Katonan_ toimesta syntynyt Graduale (1636). Unkarilaisen\neepillisen runouden perustaja on kreivi _Nikolai (Miklós) Zrinyi_\n(1618-1664), syvällisesti sivistynyt runoilija ja kuuluisa soturi.\nMallinansa antiikin ja renessanssin epiikka hän sepitti eepoksen\nSzigetin piiritys (Obsidio Szigetiana, 1651, tavallisimmin tunnettu\nnimellä Zrinyiász). Sovittaakseen kansansa synnit ja lunastaakseen\nsille onnellisemman tulevaisuuden siinä runoilijan isoisä uhraa\nhenkensä. Hänen aikalaisensa _Tapani (István) Gyöngyösi_ (1620?-1704)\noli suositumpi kuin hän, mutta saavutti maineensa enemmän\naleksandriiniensa ulkonaisella sujuvaisuudella kuin syvemmillä\nrunoilijaominaisuuksillaan. Hänen romanttisista eepoksistaan\nmainittakoon Murányn Venus (1664), jossa piirittäjä -- runoilijan\nsuosija -- saa linnan haltuunsa valloittamalla ensin sen herrattaren\nsydämen. Vapaudenkaipuu ja kärsimys ilmeni ns. kuruc-lauluissa, joita\nsepittivät tuntemattomat kansanomaiset vapaudenlaulajat ja joita on\nsäilynyt käsikirjoituksina; ne ja niiden sävelmät ovat unkarilaisten\ntaiteellisen hengen aidoimpia ilmaisuja ja arvokkaimpia saavutuksia.\nNiiden rinnalla on mainittava unkarilaisten vapauslaulu Rákóczin\nmarssi, jonka sanat lienee sommiteltu Trencsénin onnettoman taistelun\njälkeen ja joka vaikuttaa niillä ja sytyttävällä säveleellään\nvieläkin innostavasti. Kaunokirjallinen proosa sisältää mukaelmia\nkeskiaikaisista kansankirjasista (II, s. 369), Aleksanterin romaanista\n(II, s. 218) ym. Filosofiseen ja historialliseen kirjallisuuteen emme\nvoi puuttua. Kaikkiaan tunnetaan vuoteen 1711 saakka yli 1800\nunkarinkielistä painotuotetta.\n\nSzatmárin rauhaa ei seurannut, kuten olisi voinut odottaa,\nkirjallisuuden edistymisen, vaan päinvastoin sen taantumisen aika, joka\nulottuu vuoteen 1772. Syynä tähän oli se nääntymys, jonka valtaan kansa\noli edellisen pitkän sotakauden aikana joutunut ja jota itävaltalaiset\nkäyttivät hyväkseen saksalaistaakseen magyarit, Transsylvanian unkaria\nsuosivan ruhtinashovin häviäminen, ja latinan pääsy koulujen ja\nvirastojen valtakieleksi. Aatelin kansallisuustietoisuus heikkeni myös\nsen kautta, että Maria Theresia osasi saavuttaa sen suosion ja pitää\nsitä hovinsa yhteydessä Wienissä. Lyriikan, kouludraaman ja\nsuorasanaisen kertomuksen alaa edusti _Frans Faludi_ (1704-1779),\njesuiitta ja kosmopoliitti, jonka Gessnerin tyyliset idyllit ovat\nhuomattavampia muotonsa sirouden kuin sisällyksensä syvyyden vuoksi.\nNe julkaistiin vasta hänen kuoltuaan (1784). _Ladislaus Amaden_\n(1703-1764) runoissa on kuruc-laulujen tuoreutta. _Paul Radai_\n(1677-1733) sepitti yleviä hengellisiä runoja. _Klemens (Kelemen)\nMikes_ (1690-1761) seurasi ruhtinas Frans Rákócz II:sta Szatmárin\nrauhan jälkeen maanpakoon, ensin Parisiin ja sitten Konstantinopoliin,\njossa asui v:sta 1717 kuolemaansa saakka. Hänen nimensä oli\nunkarilaisille tuntematon, kunnes eräs sanomalehtimies löysi ja\njulkaisi hänen Kirjeensä Turkista, (Törökországi levelek, 1794). Niitä\n-- yhteensä 207 -- ei ole milloinkaan kenellekään lähetetty, vaan ne\novat sepittäjänsä muistelmia, joissa hän kertoo elämänsä vaiheet,\nnuoruuden ajan hilpeän humoristisesti, vanhuuden jo alakuloisesti.\nKirjalliset ansiot ja kielen puhtaus ovat tehneet siitä arvoteoksen.\nTieteen alalla -- kielenä latina -- olivat saavutukset huomattavat --\nsanotaanpa näitä vuosikymmeniä \"Unkarin tieteen kultaiseksi\naikakaudeksi\". Erikoisesti olivat historialliset ja kielitieteelliset\ntutkimukset yleiseurooppalaiseltakin kannalta arvokkaita. Mainittakoon,\nettä jo silloin alettiin harrastaa suomalais-ugrilaisten kielten\nvertailua: _J. Sajnovics_ näet julkaisi Todistuksen, että unkarilaisten\nja lappalaisten kieli on sama (Demonstratio idioma Ungarorum et\nLapponum idem esse, 1770).\n\nTänä hiljaisena aikakautena kasvoi kuitenkin miehiä, jotka ymmärsivät,\nettä Unkarin kansan pelastumisen ja kehittymisen ehtona oli\nomakielinen, kansallinen kulttuuri, ylinnä kirjallisuus. Alkoi\n\"kansallisen kirjallisuuden renessanssi\", jonka lasketaan kestäneen n.\nvuoteen 1807 saakka. Siinä ovat kyllä vallitsevina ulkomaiset esikuvat\n-- erotetaan _ranskalainen, latinalainen ja saksalainen_ suunta --,\nmutta se oli kuitenkin aina taistelua unkarin puolesta; sitä paitsi\nesiintyi jo varhain kansallinen suunta.\n\n_Ranskalaista_ suuntaa edusti ja renessanssin aloitti _Georg (György)\nBessenyei_ (1747-1811), Maria Theresian unkarilaiskaartin upseeri, joka\nhuomaten maanmiestensä sivistymättömyyden alkoi innokkaasti perehtyä\nranskalaiseen ja englantilaiseen valistuskirjallisuuteen, sepitti\nuseita draamoja, ensimmäiseksi Agisin tragedian (1772), mistä vuodesta\nrenessanssin katsotaan alkaneen, romaaneja ym. ja käänsi Popen\nTutkielman ihmisestä. Hänen kaartilaistoverinsa Sándor Báróczi\n(1735-1809) käänsi Calprenèden Cassandran ym. ranskalaista\nkertomakirjallisuutta. _Abraham Barcsay_ (1742-1806) ja _Laurenz\nOrczys_ (1718-1789) pitivät esikuvinaan Voltairea, mutta osoittivat\nluonnonherkkyydellään ja tuoreilla pusztakuvillaan olevansa myös aitoja\nrunoilijoita. Kaartin upseeripiirin kansallinen innostus levisi:\nKomáromin pastori _Josef Peczeli_ (1750-1792) käänsi Voltairen\nHenriaden ja draamoja sekä Youngin Yöt, mukaili Aisopoksen-Lafontainen\nSadut, ja perusti Yleinen kirjasto (Mindenes Gyujtemeny, 1789) nimisen\nkirjallisen aikakauslehden. Huomattava eleeginen lyyrikko oli munkki\n_Paul (Pai) Anyos_ (1756-1784), maailmantuskan ensimmäinen unkarilainen\nlaulaja. Rákóczin päämajasta Kassasta lähtivät ranskalaisesti\nvalistushenkiset runoilijat _Johan Bacsányi_ (1763-1845), _Frans\nVerseghy_ (1757-1822) ja _Ladislaus Szabö_ (1767-1795). Bacsányi --\nvirkamies -- joutui vapaamielisyytensä vuoksi vankilaan, jossa sepitti\nkauniita elegioja; hän on Unkarin ensimmäinen poliittinen runoilija.\nVerseghy -- munkki -- sai samoin olla pitkät vuodet vankeudessa mm.\nsiksi, että käänsi Marseljeesin. Hän oli enemmän ranskalaishenkinen\nvalistuspropagandisti kuin synnynnäinen runoilija. Szabö oli\nanakreonilainen ja idyllisti; sepitti myös Kuningas Mattias-nimisen\ndraaman, jonka vuorosanoista kajahtaa vapauden henki. Korkeimpansa\nranskalainen suunta saavutti _Sándor Kisfaludyn_ (1772-1844)\nrunoudessa. Hän kuului Wienin kaartiin, taisteli Siebenbürgenissä ja\nLombardiassa, oleskeli sotavankina Ranskassa, jolloin tutustui\nRousseaun ym. ranskalaisten teoksiin ja aloitti runoilijatyöskentelyn,\nja päästyään vapaaksi sekä taisteltuaan vielä Reinillä ja Sveitsissä\notti eron armeijasta (1800) ja asettuen maatilalleen omistautui\nkokonaan kirjallisuudelle \"pitentääkseen kansakunnan elämää\". Tuloksena\noli Himfy-sikermä, ensimmäinen osa, \"valittava rakkaus\", 1801, toinen\nosa, \"onnellinen rakkaus\", 1807, yhteensä n. 400 säkeistöä. Malleinaan\nPetrarca ja Rousseau, mutta intohimoisemmin ja aistillisemmin Kisfaludy\nilmensi näissä epigrammi- ja sonettimaisissa (12 nelitrokeista säettä,\nsointukaava ababcdcdeeff) pienoisrunoissaan vaikuttavasti ja\nunohtumattomasi sekä lempensä että isänmaanrakkautensa. Hänen\nromanttiset Tarinansa (Regék) onnistuivat myös, mutta eivät hänen\ndraamansa.\n\nRanskalaisen suunnan rinnalla vaikutti samanaikaisesti _latinalainen_,\njoka samoin tahtoi hioa kielen mahdollisimman ilmehikkääksi ja\ntaipuisaksi. _David Szabó_ (1739-1819), jesuiitta, käänsi Aeneiin ja\nsepitti antiikinmittaista runoutta. _Josef Rajnis_ (1741-1811), myös\njesuiitta, kirjoitti runo-opin, jossa osoitti, miksi unkarin oli hänen\nmielestään välttämätöntä noudattaa antiikin mittoja, jos sen mieli\nlöytää tie Helikonille. _Nikolai Rêvai_ (1749-1807) käänsi etevästi\nlatinan runoutta, mutta antautui sitten unkarinkielen tutkimuksen\nalalle, saavuttaen siinä perustavia tuloksia. Munkki _Benedictus Virág_\n(1752-1830) käänsi etevästi Horatiuksen teokset ja ilmaisi omissa\nsepitelmissään todella runollista ja isänmaallista henkeä. _Daniel\nBerzsenyi_ (1776-1836) loi alkaiolaiseen ja sappholaiseen mittaan\njalon, innoittuneen isänmaallisen oodin, kohottaen tämän runolajin\nkorkeimpaan asteeseensa. Hänen runonsa, jotka kiertelivät\nkäsikirjoituksina, julkaistiin vasta 1813.\n\n\"Ranskalaiset\" ja \"latinalaiset\" saivat vastapainokseen Debreczenissä\nsyntyneen _kansallisen_ suunnan, jonka ensimmäinen nimi on\nszegediläinen munkki _Andreas Dugonics_ (1740-1818),\nmuinaismagyarilaisen Etelka-romaanin (1788) kirjoittaja. Kun\nunkarilaista romaania ei vielä ollut ollutkaan, tervehdittiin tätä\nesikoista sen taiteellisista heikkouksista huolimatta kansallisista\nsyistä riemulla; Etelka tuli yleiseksi tyttönimeksi. Tällaisia\nromaaneja Dugonics sepitti kokonaisen sarjan. Poistaakseen näytelmien\npuutetta hän lisäksi mukaili tällaisia saksalaisista draamoista. Hän\nkokosi suuren joukon sananlaskuja ja puheenparsia. _Adam Palóczi\nHorváth_ (1760-1820) tahtoi rikastuttaa kansalliskirjallisuutta\neepoksilla ja sepitti tässä tarkoituksessa Henriaden mukaiset Hunniadin\n(1787) ja Budolphiadin (1817). _Josef Gvadányi_ (1725-1801) loi\nrunomittaisissa romaaneissaan Kylänotaari (Falusi notárius, 1790) ja\n_Paul Ronto_ (1793) kirjojensa nimen ilmaisemat humoristiset tyypit\n(Paul on sotilaskarkuri), jotka elävät vieläkin, ja ruoski\nkansallisuudestaan vierautunutta aatelistoa. Parhaansa kansallinen\nsuunta saavutti _Mihaly Csokonain_ (1773-1805) runoudessa. Tämä\nparturin poika Debreczenistä oli rauhaton luonne, joka ei voinut\nviihtyä ehdotonta nuhteettomuutta vaativassa opettajantoimessaan, vaan\njoutui kulkeelle, eläen laulunsa varassa vaikeissa olosuhteissa. Hänen\nlyriikkansa oli tuoretta ja luonnonraikasta, viitaten Petöfiin, hänen\nLilla-neidolle omistamansa traagillinen lemmenrunous aidon tunteen\nilmausta. Anakreonilaiset säkeensä hän loi tarttuvan hilpeästi, oodinsa\nja elegiansa tosi ylevästi. Suurta suosiota saavutti koomillinen eepos\nDorottya, jonka esikuvana oli Kiharan ryöstö: aiheena on lemmensairas\nikäneito, joka kiihoittaa naiset kapinaan Laskiaista ja miehiä vastaan.\nCsokonai tunsi ulkomaalaista kirjallisuutta ja oli saanut vaikutelmia\nBürgeriltä ym.\n\n_Saksalaisen_ suunnan edustaja oli _Ferencz Kazinczy_ (1759-1831),\nvuodesta 1786 koulujen tarkastaja Kassassa. Siellä hän ryhtyi\ntyöskentelemään magyarin kielen ja kirjallisuuden uudistamiseksi\nkääntämällä klassillisia teoksia ja kartuttamalla sanavarastoa\nvanhoista kansallisista lähteistä. 1788 hän perusti David Szabón ja\nJohan Bacsányin avulla Magyar Muzeum-aikakauskirjan; sen seuraaja\nOrpheus (1790) oli yksin hänen puuhaansa. Vaikka hänen protestanttina\ntäytyi Leopold II:n tullessa hallitsijaksi (1790) luopua virastaan, hän\nei keskeyttänyt kulttuurityötään, vaan mm. sommitteli näytelmiä\nulkomaisten lähteiden, esim. Hamletin saksalaisen käännöksen mukaan, ja\nauttoi Gideon Radayta ensimmäisen unkarilaisen draamallisen seuran\nperustamisessa. Hänet tuomittiin 1794 kuolemaan poliittisesta\nvehkeilystä, mutta sai sovittaa asian vankeudella. Päästyään vapaaksi\n1801 hän jatkoi työtänsä, ottaen mm. osaa Unkarin akatemian\nperustamiseen. Hän on muistettava tyyliniekkana, etevänä ja paljon\naikaansaaneena kääntäjänä, ja kansallisen sivistystyön yhdistävänä,\ninnostavana keskushenkilönä, jonka laaja kirjeenvaihto on aikakauden\nkulttuurihistorian arvokas lähde.\n\nEnsimmäisen unkarilaisen taideromaanin loi asianajaja _Josef Kármán_\n(1769-1795), Urania-aikakauskirjan innostunut julkaisija, sepittämällä\npienen Werther-tyylisen teoksen nimeltä Fannin jälkeenjääneet paperit\n(Fanni hagyo mányai), jossa kuvaa rakkautensa uhriksi joutuneen nuoren\nneidon tunne-elämää. _Ferencz Kölcsey_ (1790-1838) oli Kazinczyn\ninnostuneimpia oppilaita, ylevähenkinen aaterunoilija, jonka Hymniä\nlauletaan vieläkin Vörösmartyn Szózatin rinnalla isänmaallisissa\njuhlissa. Hänen ballaadinsa, esim. Dobozi, jossa kuvataan, miten\nunkarilainen surmasi puolisonsa, ettei tämä joutuisi turkkilaisten\nvaltaan, kuuluvat elävään kirjallisuuteen. Hän saavutti kuuluisuutta\nterävänä esteetikkona, etevänä puhujana ja taitavana kansallisena\npoliitikkona.\n\nKansalliskirjallisuuden renessanssia kesti siis kolmisenkymmentä\nvuotta. Ahkeralla työllä silloin luotiin se perusta, jolle kansallisen\nvalveutumisen uusi, eurooppalaista tasoa tavoitteleva kirjallisuus\nsaatettiin rakentaa.\n\n\n11\n\n_Pohjois-Amerikassa_ syntyi alkuaikoina vain uskonnollista\nkirjallisuutta, johtuen siirtolaisten ankarasta puritaanisesta\nhengestä. Sen tuotanto tietenkin keskittyi Uuteen Englantiin ja käsitti\naluksi enimmäkseen saarnoja. Vähitellen se kehittyvän elämän mukana\nlaajentui myös historian alalle, kuvaamaan siirtokuntien vaiheita,\nvarsinaisen kaunokirjallisuuden orastaessa edelleen heikosti, vain\nemämaan jäljittelynä. Huomattavimpana varhaiskauden tuotteena mainitaan\n_Cotton Matherin_ (1663-1728) teos Magnalla Christi Americana (1702),\njoka monipuolisesti kuvaa siirtokuntien vaiheita, oloja ja henkistä\ntilaa 1600-luvulla. Voimakkaasti on Uuden Englannin henkiseen\nmuodostumiseen vaikuttanut terävän loogillinen kalvinilainen\njumaluusoppinut _Jonathan Edwards_ (1703-1758). Uuden Englannin\nalkeiskirja (The New England Primer, 1690) oli puolitoista vuosisataa\nuudisasukaskotien ainoana maallisena kirjana. Aineellisten olojen\nkehittyessä maallinen kirjallisuus rupesi kasvamaan ripeämmin,\nvapaussodan aika synnytti huomattavalla tasolla olevan poliittisen\nkirjallisuuden, ja runouden ensimmäiset oraat nousivat näkyviin. Ahdas\npuritaaninen henki vähitellen lieventyi, mutta jätti silti\namerikkalaisen luonteeseen määrätyt sopivaisuuden rajat, joiden\nsisäpuolella hän mieluiten pysyy, ja jotka vielä nykyisin herättävät\n\"vapaiden henkien\" vastustusta ja tyytymättömyyttä.\n\nEnsimmäinen huomattava nousu puritaanisuutta vastaan syntyi\n1830-luvulla, jolloin alkoi ns. \"amerikkalainen transcendentalismi\".\nTämä on Euroopan romantiikan kaikua, henkisen vapauden vaatimusta,\ninnostumista Euroopan kirjallisuuteen ja taiteeseen. Filosofisen\npohjansa suunta sai Carlylelta. Sen vaikutus on ollut huomattava\nvarsinkin kirjallisuuden alalla, joka sen voimistuttamana astuu\nnäkyviin erikoisesti amerikkalaisen hengen ilmauksena, ja ulottuu\nsisällissotaan saakka. Suunnan johtavan aikakauslehtenä oli The Dial\n(1840-1842), toimittajana Amerikan ensimmäinen naisasianainen,\nromanttinen intoilija _Margaret Fuller_ (1810-1850), ja ylimpänä\nohjelmapykälänä neekeriorjuuden lakkauttaminen.\n\nEnsimmäinen amerikkalainen, joka saavutti kansainvälistä mainetta oli\n_Benjamin Franklin_ (1706-1790), uskonnollisesta ahtaudesta\nvapautuneen, mutta samalla opettavaisen hengen ja käytännöllisen järjen\nvalistunut tyynimielinen edustaja, jolla oli nuoren kansan ja uuden\nmaailman sammumaton tiedonjano. Valistusajan koko henki sai hänestä\nkäytännöllisen ilmaisijansa. Hän oli syntyisin Uuden Englannin\npuritaanisesta keskuksesta, Bostonista, jossa hänen isänsä oli\nsaippuankeittäjänä, mutta muutti sieltä 17-vuotiaana Philadelphiaan,\nhiukan vapaampaan ilmapiiriin. Veli omisti kirjapainon, johon Benjamin\njoutui 13-vuotiaana oppilaaksi. Monien vaiheiden jälkeen, joiden aikana\nhän työskenteli New Yorkissa, Lontoossa ja Philadelphiassa,\nuupumattomasti opiskellen tiedon kaikkia aloja, hän lopuksi\n(1728) pääsi oman, hyvin menestyvän kirjapainon omistajaksi\nviimeksimainittuun kaupunkiin. Kirjapainoonsa hän liitti kirjakaupan ja\nkustannustoiminnan, ruveten julkaisemaan mm. sanomalehteä (The\nGazette), aikakauslehteä (Uutteran miehen papereita -- The Busybody\nPapers, joka oli Spectatorin jäljittelyä), ja kalenteria (Köyhän\nRikhardin allakka -- Poor Richard's Almanac), jotka hän kirjoitti\nsuurimmaksi osaksi itse ja jotka tulivat tavattoman suosituiksi. Se\nvalistunut, selväjärkinen ja viisaasti opettava henki, joka on näiden\njulkaisujen leimana, vaikutti huomattavasti Amerikan silloisen kansan\nkasvatukseen. Yhä jatkaen opintojansa, erikoisesti filosofiaa, kieliä\nja luonnontieteitä (keksien 1752 ukkosenjohdattimen), Franklin monella\ntavalla levitti tiedonhalua ympäristöönsä, tullen, lyhyesti sanottuna,\nmaansa valistuneen kansansivistystyön ja tieteenkin perustajaksi.\nYhteiskunnalliseen toimintaan Franklin otti osaa vuodesta 1736 alkaen,\ntehden paljon hyödyllisiä aloitteita. 1747 hänet valittiin\nPennsylvanian eduskuntaan ja 1757 hän matkusti valtionsa edustajaksi\nLontooseen, jossa viipyi 1762:teen saakka, jolloin palasi kotimaahan,\nnimitettynä pääpostimestariksi. 1764-1775 Franklin jälleen oleskeli\nLontoossa, palaten viimeksimainittuna vuonna kotiin, koska oli joutunut\nisänmaansa itsenäisyyskysymysten vuoksi erimielisyyteen hallituksen\nkanssa ja tullut erotetuksi pääpostimestarin virasta. Tämän jälkeen\nFranklin aloitti historiasta tunnetun toimintansa Yhdysvaltain vapauden\nhyväksi, oleskellen lähettiläänä Parisissa 1776-1785 ja allekirjoittaen\nsiellä maansa puolesta rauhansopimuksen 1783. Lopullisesti kotimaahan\npalattuaan Franklin hoiti useita huomattavia luottamustoimia; hänen\nviimeisiä yleishyödyllisiä aloitteitaan oli kongressille osoitettu\nanomus orjuuden lakkauttamisesta. Hänen kirjoituksistaan useimmat\nkäsittelevät käytännöllisiä ja opettavaisia asioita; erikoinen, sekä\nkirjalliselta arvoltaan että sisällykseltään kiintoisa on hänen oma\nelämäkertansa (The Autobiography), joka ulottuu vuoteen 1757 saakka.\n\nEnsimmäinen amerikkalainen ammattikirjailija, kaunokirjallisen proosan\naloittaja, oli _Charles Brockden Brown_ (1771-1810), joka edustaa\nGodwinin yhteiskunnallista radikalismia, käyttää kauhuromanttista\naineistoa, ja on salapoliisi-, rikos- ja indiaaniromaanin aloittajia.\n\n\n\n"]