Silkkihuivi ja virsikirja
Eino Railo (1884–1948)
Romaani kertoo nuoresta ylioppilaasta ja kartanonperillisestä, joka viettää syksyistä aikaa kotitilallaan. Tarina seuraa päähenkilön sisäistä pohdiskelua, nuoruuden voimaa ja elämänarvojen muotoutumista hämäläisessä maalaisympäristössä.
Helvi Ollikainen 'Silkkihuivi ja virsikirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2018. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Helvi Ollikainen ja Projekti Lönnrot.
SILKKIHUIVI JA VIRSIKIRJA
Kirj.
Eino Railo
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1949.
1.
Silloin tuuli navakasti idästä ja vaahtopäät järvellä ajelivat toisiaan. Mainingit kantautuivat kotoiseen kaislikkolahteen, jossa lumpeet keinuivat ja puolilaho purjeveneeni säännöllisin nykäyksin kiskoi ankkuriaan. Taivas oli raskaiden, alakuloisina matkaavien pilvien peitossa, järven takaa idän puolelta näkyvä Korkeenvaara oli uppoamassa harmaaseen sadeusvaan. Oli alkavan syksyn ensimmäinen myrskypäivä, jolloin tietoisuus kesän loppumisesta yhtäkkiä, juuri nyt tapahtuvana tosiasiana, meille valkenee.
Menin ulos, seisahduin etehiseen ja totesin tämän kaiken. Menin puutarhaan ja katselin, kuinka kehitys oli lakannut ja kuolema hiipi keltaisina pilkkuina lehtien pinnoilla. Vaikka olin nuori ja mieleltä keveä, tunsin jo silloin – olin tuntenut niin lapsesta saakka –, kuinka saavutetun tyytymyksen, väsymyksen ja rauhankaipuun ilme kuvastui luonnon kasvoista. Nyt vanhempana tiedän kokemuksesta, kuinka valtavan voimakkaana, melkein vastustamattomana, se saattaa joskus vallata mielen.
Kuinka raittiisti ja virkistävästi tällainen ensimmäinen syysmyrsky hyväileekään ihoa. Ei ole vielä kylmä, ei tarvitse erikoisemmin suojata itseään, saattaa seisoa pystypäin ja avorinnoin tuulessa ja tuijottaa ulapalle, joka vaahtoisena kohahtelee. Tai Korkeenvaaralle, joka aina vetää katseen puoleensa. Kesän kirkkaana liplattava järvi oli sinä aamuna sinertävän synkkä, autereisena unelmoiva Korkeenvaara alakuloisen harmaa.
Olin nuori ja joutilas, sallimatta murheiden painaa mieltäni – ylioppilas, jäänyt täksi syksyksi kotiin isän ja äidin huviksi – ainoa poika ja ison kartanon perillinen. Seisoin siinä puutarhan tiellä, menossa hauskalle, runolliselle kävelylle rannoille, metsiin ja keltaisille sänkivainioille, kuuntelin vaistomaisesti, kuinka tuuli hiljaa vihelsi pyssynpiipun suussa, korvani vieressä, ja huomioitsin sekä ympärillä olevaa maailmaa että omaa sieluani, joka kuin äärimmäisen herkkä valokuvalevy tuntui merkitsevän itseensä pienimmänkin piirteen. Tunsin ruumiissani sitä rajatonta hyvän olon ja voiman lämpöä, joka on ominaista nuoruudelle, nauroin siinä yksikseni, en tiedä, mille, vihelsin koiraani ja lähdin.
Koirani juoksi haluttomasti ja nuuski välinpitämättömän näköisenä rannan pajupensaikkojen juuria, sorsien pahnapaikkoja. Rupesi vihmomaan harmaata tihkusadetta, pyssynpiippu olallani humisi ontosti ja alakuloisesti, tuuli pudisteli puita ja lennätteli niistä ensimmäisiä kellastuneita lehtiä. Olisi pitänyt palata kotiin, mutta enpä palannut, vaan tyydytin jotakin olemukseni kaipuuta kiivaalla, voimakkaalla kävelyllä, joka sai veren kihelmöiden kiertämään. Tulin lahden poukamaan, josta vanhuuttaan harmaa ja masentunut nuottatalas katseli lahdelle. Vanha kirkkovene lepäsi tyynenä talaallaan. Vierellä oli musta pata, pesurahi karttuineen ja lasten leikkipaikka. Rannalta lähti polku metsään. Painuin sinne ja vaelsin pian synkän kuusikon holvistossa. Mahtavasti kohisi tuuli lakkapäissä latvoissa. Isot sammaltuneet kivet katsoivat minuun korven hämystä kuin kummitukset, ja kallioimarteet niiden harteilla heilahtivat levottomasti tuulen joskus osuessa niihin.
Kuljin märkää, monijuurista tietä – tuttuahan tämä kaikki oli minulle lapsuudesta saakka –, kunnes äkkiä jokin ääni herätti minut metsän lumoista. Menin sitä kohti ja näin, kuinka vankat käsivarret kohottivat suurta suokuokkaa ja iskivät sen lujasti mutaturpeeseen. Taas nousi kuokka ja putosi humahtaen alas, taas irtautui iso lohkare. Tiesin, kuka siellä oli: torppari Heikin poika, kasvinkumppanini, lapsuudenystäväni, tunnettu koko pitäjässä sivuammattinsa vuoksi Tinarin nimellä. Hänen ihonsa oli ruskea, silmät maidonsiniset, tukka melkein valkea. Hän oli hiljainen, ujo, itseksensä naurahteleva, karhu ruumiiltaan, lapsi sydämeltään. Poikasina olimme vertaisia, mutta kuta pitemmälle pääsin koulutiellä, sitä enemmän rupesimme vieraantumaan.
Tinari käytteli nuorta voimaansa raivatakseen isälleni uutta peltoa tänne Murheenkorpeen, joksi tuota alakuloista paikkaa sanottiin. Tullessani näkyville hän lopetti työnsä, teki ujon hyvän päivän, löi kuokkansa turpeeseen ja saatuaan takin ylleen sai sanotuksi sen verran, että mentäisiin huoneisiin, kun oli näin huono sääkin. Tuttu paikka oli minulle Tinarin mökki, jossa vielä tällöin isännöitsi hänen isänsä, Heikki, pienikokoinen, arvokas mies, ja emännöitsi hänen äitinsä Leena, kolotuksen mutkalle koukistama ystävällinen eukko. Mutta Tinarissahan oli sekä pituutta että suoruutta, korvaukseksi vanhempiensa vähäosaisuudelle näissä suhteissa. Ihailin Tinarin leveitä hartioita, kun hän tuossa edessäni mennä kämmenöitsi kuin hallava uroskarhu.
Jo tulimme Tinarin mökille. Se oli harmaa ja pieni, suurten kivien koloon kyyssähtänyt pikkuriikkinen tupanen, jota korkeat koivut varjostivat, nyt hulmuutellen pitkiä ritvojaan vinhassa tuulessa. Ruostunut tuuliviiri, joka kömpelösti tapaili lentävän kaakkurin pitkäkaulaista, sojottavaa muotoa, riekkui ja kirahteli valittavasti. Räystäiden alla, sateelta suojassa, oli puuvaarnain varassa nippu venelautoja. Ikkunan alla kukki korkea elokuunkukka, ja eteläisellä seinämällä oli omenapuu, nyt niinkuin ennenkin täynnä ärmätinhappamia sianomenia, joita ei kukaan hirvennyt edes varastaa. Lapsina Tinarin kanssa haukkailimme niitä joskus leikillä nähdäksemme, kumpi hassummin irvistää. Ovi oli matala ja kapea, tehty kuin Heikin ja Leenan mittojen mukaan, ja hämärässä etehisessä ajelehti vanhoja ravunmertoja, tarvispuita, viikatteenvarsia, tuohipesimiä, – kaikenlaista rojua, niinkuin talossa tulee. Katossa riippuivat orrella Heikin tupakat, jotka hän oli ajoissa korjannut suojaan yöhalloilta.
Tuvan oven saranat narahtivat, kun työnnyimme sisään.
Hämmästyin, kun tupaan tullessani huomasin, että se henkilö, jota olin kesän kuluessa yhä useammin muistanut ja ajatellut, olikin täällä. Hän oli nuori maalaistyttö, kylän suutarin tytär nimeltä Liisa. Hän ei ollut "kaunis" siinä mielessä kuin tuo sana pinnallisesti käsitetään, mutta hänessä oli jotakin, joka erikoisesti miellytti minua. Olin todella yllätetty hänet nähdessäni, mutta siihen sisältyi häivähdys riemullista toteamista, että "niinpähän oli kuin aavistin". "Tämän kohtauksen toivossa suuntasit retkesi Heikin mökille – kunhan et olisi ehtinyt jostakin siepata tietoa, että Liisa on viime päivinä oleskellut siellä". Näin puhuu säälimätön omatunto nyt, kun tuota tapahtumasarjaa jälestäpäin tarkastelen.
Liisa oli kuullut ääneni ja kääntyi tullessani tupaan lieteen päin, ollen askaroivinaan jotakin. Hän oli aina hämillään tavatessamme muiden nähden, mikä johtui siitä, että meillä oli jo yhteisiä salaisuuksia. Tervehdittyäni Heikkiä ja Leenaa sanoin teeskennellyn iloisesti: "Kas, täällähän on Liisa!", ja ojensin käteni. Ja Liisa antoi pienen kätensä ja koetti katsoa lattiaan, mutta nostikin katseensa samalla ja kohdisti sen silmiini: sinä siunaaman hetkenä kerkesi siitä näkyä kaikki se, mikä hänen sielussaan eli ja kukoisti minua varten. Tulin hämilleni, päästin hänen kätensä, ja käännyin vaihtamaan verkkaisia ja perinpohjaisia järkeilyjä Heikin kanssa, sillä aikaa kun Liisa uudelleen rupesi puuhailemaan lieden ääressä, punehduksen vähitellen levitessä hänen kaulalleen ja kasvoilleen, joiden hipiä loisti terveenä, lämpimänhohtoisena.
Niinkuin aina Heikin pieni pirtti vaikutti nytkin puhtaalta, miellyttävältä, kodikkaalta Siinä olivat seinällä työkalut siistissä järjestyksessä. Ikkunan vieressä riippui hänen musta viulunsa: Heikissä oli hiukan pelimannin vikaa. Hän osasi vanhanaikaisen kiperän polkan, jossa oli niin nykäisevä tahti ja katkeamattoman menon voima, ettei sitä voinut nauramatta eikä tanssimatta kuunnella. Koululaisena istuin tuntikausia rahilla Heikkiä vastapäätä ja koetin hikipäin opetella tuota hänen mainiota polkkaansa, mutta tuloksena oli vain kalpea mukaelma kaikista niistä mestarikiekauksista ja sävelen odottamattomista lurauksista, joilla hän esitystänsä koristeli. Tuohisessa ikkunalla kukki korea palsamiini, hyväillen katsetta kuin kaunis väripilkku harmaalla taustalla, ja lattian kirjavat riepumatot säestivät sen herättämää tunnelmaa. Kello nakutti rauhallisesti ja yksitoikkoisesti, kaikkialla leijaili kotikasvuisen tupakan imelänkatkera tuoksu.
Siellä korvessa oli siis Heikin torppa ja kylässä Liisan isän, suutarin, mökki. Hän korjasi aina kenkäni, kun olin pieni. Silloin leikin vertaisena kylän lasten kanssa, karaten vasten isän kieltoa viekoittelevalle, hiekkaiselle tielle. Pujahdin usein suutariukon verstaaseen ja istuin tuntikausia hänen pönttönsä vieressä, kuunnellen hänen hurskaita puheitaan ja ihmetellen hänen vilpittömiä ja kirkkaita silmiään. Ne olivat aina yhtä lapselliset.
Olin muuten jo silloin huomannut, että isäni ja suutari olivat vähän erikoisemmasti tutut. Isäni kohteli suutaria kunnioittavammin kuin muuta töllien kansaa – epäystävällisesti ja ylpeästi hän ei kohdellut ketään –, toverillisemmin, mikäli niin saattoi sanoa. Suutarilla oli perunansa meidän pellossamme, kuten monella muulla, mutta ei hänen tarvinnut tehdä taksvärkkejä sen edestä. Maksoi varmaankin suutarintyöllä? En tiedä, sillä en sattunut milloinkaan olemaan läsnä, kun isä teki tiliä hänen kanssaan. Isäni ja suutari kuuluivat olleen poikasina hartaat ystävät, isäni aina voimakkaana johtajana, suutari uskollisena palvelijana, jonka silmät olivat kirkkaat ja vilpittömät. Kukapa tietää, mitä liittoja noiden erisäätyisten äijien välillä oli. Suutari ei sellaisista mitään puhunut – hän eli aivan toisissa maailmoissa. Muistan jo lapsena ymmärtäneeni, että suutari oli hyvin jumalinen - hänestä ikäänkuin huokui hartautta, eikä hänen saapuvilla ollessaan kukaan kironnut muuten kuin vahingossa.
Suutarin tuvan aidan vieressä seisoskelin sitten monesti, kun koululaisena ja nuorukaisena vietin täällä loma-aikojani. Kuinka lie tullut siitä niin usein ohi mennyksi – ei ollut hauskoja retkeily teitä juuri muualla kuin kylän puolessa ja takana. Ja lähtipä minne päin hyvänsä, useimmiten soveltui paluu parhaiten kylän kautta, jolloin ihan itsestään tuli viivähtäneeksi hetken Mantan kahvilan luona ja toisen suutarin aidan vieressä. Silloin tuli vaihtaneeksi sanan suutarin kanssa, sillä hänpä enimmäkseen oli kotosalla, mutta myös joskus – useinkin – Liisan, suutarin ainoan lapsen, ikä- ja leikkitoverini kanssa. Nypittiin siinä lehteä tai kukkasta, sanottiin jotakin hyvin merkityksetöntä ja vilkaistiin toisiaan silmiin. Ja Liisa hymyili aina niin erikoisesti ja minua miellytti katsoa, minkälaisen ilmeen hänen kasvonsa saivat, miten suu tuli sieväksi ja hampaat näkyivät hänen nauraessaan. Sitten taas nypittiin kukkaa ja sanottiin jotakin aivan toista ja edelliseen kuulumatonta, ja Liisa naurahti uudelleen ja heilautti ruumistaan. Kunnes juoksahti sisään vilkaisten ovelta taaksensa – katsahtaen tuon viimeisen, merkitsevän kerran, jota odotamme kaihoten ja kiihkeästi, kun nuorena katsomme ujona poistuvan tytön jälkeen.
Kaikki nyt heränneet muistikuvani ovat täynnä Liisaa, lukemattomia eri puolia hänestä, salaisimpia kokemuksiani, syvimpiä täyttyneitä pyyteitä, kalvavaa katumusta, vasta kuolemassa sammuvaa tai täyttyvää kaihoa – kaikkea sitä, joka alkaa luonnon puhtaimpana, syvimpänä ja kauneimpana ilona, huipistuu korkeimman riemun ja antautumisen silmänräpäykseksi, ja raukeaa murheeseen ja tuskaan.
Niin, se silloinen minä, se nuorukainen, jonka huulella oli tummaa varjoa, joka juuri sinä eräänä kesänä rupesin koko olemuksessani, sekä sielussa että ruumiissa, tuntemaan ja toteamaan sanomatonta, kuvaamatonta riemua, kuin olisi yhtäkkiä purskahtanut näkyviin niin häikäisevä onnen sädekimppu, että täytyi huumautuneena sulkea silmänsä... Niihin kuvastui rusopilvinen auertaivas-, alati vaihteleva ja väreilevä ihanuudessaan, täynnä häikäiseviä valopisteitä, joiden kaikkien keskeltä säteili vastaani kirkas hymy, nuoruutemme nauravan tyttölapsen lumoava ilme, sanomattoman suloinen valkoisine hampaineen, vaatimaton ja arka, mutta samalla odottava ja kutsuva – mikäpä määritelmä kykenee kuvaamaan nuorukaisen salaisimman ja ihanimman tunteen utuisen kaunista, rusopilvissä väikkyvää ylimaallista kirkastumaa...
On kuin varkaissa – kun tapaa itsensä teossa, niin säpsähtää ja sävähtää punaiseksi, mutta samalla taas jää sen ihmeellisen, selittämättömän onnentunteen valtaan, jota juuri on ollut nauttimassa. Kuinka aamulla jäin vuoteeseen odottamaan, että äiti ehkä viattomuudessaan lähettäisi hänet – Liisan – minua "herättämään" ja kiirehtimään aamiaiselle, kuinka tutut kasvot ilmestyivät ulkopuolelle, ikkunan taakse ja tuo viehättävä, ujosteleva, arkaileva hymy näkyi siinä edessäni, kuinka en ollut heräävinäni enkä kuulevinani, mitä hänellä oli asiaa, vaan pakotin hänet siten tulemaan sisään, jossa koetin viivyttää häntä kyselemällä, estelemällä, turhanpäiväisyyksillä, jotka molemmat sellaisiksi tiesimme – kun emme enää rohjenneet katsoa toisiamme silmiin, joista luimme kuin kirjasta salaisimmat ajatuksemme.
Kun on vanha ja iso talo ja sen liepeellä kylällinen pikku väkeä, niin talon ja viimemainitun välille syntyy itsestään hyvin monenlaisia suhteita. Ne ovat julkisia, kaikille samanlaisia ja tiedossa olevia, mutta ne voivat myös olla salaisia, hiljaisia, vaivihkaa syntyneitä, jatkuneita ja sammuneita. Hiljainen tölliyhteiskunta, jonka saunat savuavat niin leppoisesti ja rauhallisesti, kätkee matalien kattojensa alle monta tuntematonta murhenäytelmää. Niiden pääosien esittäjät siirtyvät vähitellen vaahterain alle vanhan kirkon ympärille, jossa lehdet arkoina ja levottomina alituisesti liikahtelevat, mutta jälkeläiset elävät, kantaen tietämättään veressänsä outoja mahdollisuuksia. Luonto, joka sokeasti tällaista suosii, osoittaen siinä inhimillisistä tuskista ja murheista välinpitämätöntä julmuutta, tietää järjestää lukemattomia otollisia tilaisuuksia suunnitelmiensa edistämiseksi. Ja järkähtämättömän johdonmukaisesti se sitten toteuttaa pyrkimyksensä, lopuksi kylmästi hymyilläkseen niille kyynelille ja sille autiudelle, joka nyt vallitsee äskeisen hurman sijalla.
Tinari, veljeni, kuinka onnellisia olimmekaan pieninä vekaroina, jolloin välillämme ei ollut mitään eroa. Kuinka iloinen olin saadessani luvan mennä Heikin mökille, kun Leena oikein pyhästi lupasi äidille pitää minusta huolta – kuinka uupumatta leikimme, istuimme perunakuopan kummulla, söimme viiliä ja nautimme itsetiedottoman onnellisina kesäisestä luonnosta. Tinari oli mukava: hän keksi jos mitä, ollen milloin karhu, milloin kettu, ja minä nauroin katketakseni. Joskus tulivat isä ja äiti minua illalla hakemaan; he istuivat mökin portailla ja haastelivat Heikin ja Leenan kanssa, sillä he kunnioittivat näitä vaatimattomia naapureitansa ja torppareitansa.
Muistan yhdenkin kerran, kun Heikin piti olla taksvärkissä läheisellä pellolla, mutta oli tullut huonovointiseksi, jolloin Leena oli lähettänyt Tinarin. Tämä oli silloin ollut vain alun toisella kymmenellä, mutta Leena oli lyhyesti ilmoittanut, että kyllä se osaa ajaa jyrää. Niinpä siis siinä pikku Tinari ajeli jyrää helteisenä päivänä, karkoitellen paarmoja harmon lautasilta, massautellen suutansa ja ärjähdellen miehekkäästi. Jyrän istuimelle mahtui kaksi ja niin nöpötimme siinä rinnakkain kuin varpuset räystäällä, jutellen mukavia ja katsellen toisiamme vilpittömästi, tuntien lasten ystävyyden herttaista tenhoa. Niin kiersimme peltoa yhä supistaen piiriämme, kunnes äkkiä näin isän aidan takana katselemassa meitä. Lie ollut siinä kauankin, kuunnellut puhettamme, ja huusi nyt molempia luoksensa. Ei torunut ollenkaan, katseli meitä vain hymyillen, iso koura kummankin päälaella ja silmissä hellä, haaveksiva, hiukan surumielinen ilme. "Pikku miehet", hän mutisi kuin ajatuksissaan, "minkähänlaisen kohtalon lie Luoja teille varannut!" Hän antoi meille molemmille lantin ja käski jyrätä pellon valmiiksi, minkä jälkeen Tinari saisi lopettaa työnsä ja kuluttaa loppupäivän minun seurassani. Sitten hän lähti voimakkain askelin menemään, niin että rohtimisen kesätakin liepeet lepattivat, mutta minä loin hänen jälkeensä ihailevan katseen, tulkiten tunteeni sanoilla: "Tuo äijä on aivan hassu!" Jyräsimme pellon loppuun, harmon huiskiessa hännällään, paarmain pöristessä ja pellon pöllytessä.
Ei tarvinnut Tinarin ehtiä täysiin vuosiinkaan, kun hän jo vapautti isänsä taksvärkkihuolista ihan täydelleen. Hän oli yläluokilla ollessani siinä kuudentoista korvilla, leveä ja harteva kuin kontio, tehden huomaamattaan kahden miehen työn. Mieluiten hän teutoi raskasta työtä, kaivoi ojia, välttäsi nurmikkoja, väänsi kantoja ja raivasi uutta peltoa. Mutta voimien lisääntyminen ei muuttanut hänen luonnettansa, joka pysyi edelleenkin nöyränä ja hiljaisena. Uskollisesti ja jalosti hän elätti ja hoiti vanhempansa, jotka tulivat heikoiksi ja kivulloisiksi, ja piti yllä torppansa, jonka pienet pellot kasvoivat entistä ehommin hänen uurastaessaan. Hänen mietteistään ja sielunliikunnoistaan ei paljoa tiedetty. Miesten puheille hän vain hiljaisesti naurahteli, isälleen ja äidilleen hän oli nöyrä ja kuuliainen kuin pikkupoika; tupakkaa hän ei polttanut, korttilehteä ei kädessään käyttänyt. Joskus hän kuitenkin saattoi kysymyksellään osoittaa tuntevansa ja ajattelevansa asioita syvemmin kuin olisi luullut.
Leena ei suvainnut, että hänen poikansa kävi Mantan tönöllä, ja siinäkin Tinari oli isoksi mieheksi saakka äidillensä melkein poikkeuksettomasti kuuliainen. Mutta joskus hän eksyi tuolle kylän miesten mieluisalle kokoontumispaikalle, makaili syrjempänä, kuunteli hämäläisten järeätä järkeilyä ja hymyili hiljaisesti. Siinä oli leppoisaa loikoilla, kun Korkeenvaaran rinteillä auersi kauniisti ja Hiidenselkä päilyi kesäillan tyvenessä. Ei Tinari läsnäolostaan juuri muistuttanut, ei vastannut edes toisten pilapuheisiin, vaan oleili hiljaisesti omissa maailmoissaan. Kunnes kerran pelästyen huomattiin, ettei Tinari ollutkaan niin pehmeä ja vaaraton kuin miksi häntä oli luultu. Oli siinä muuan räävitön sällimies, mierolta tänne kulkeutunut, eräänä lauantai-ehtoona erehtynyt vihjailemaan ohi kulkeneesta suutarin Liisasta sellaista sopimatonta, jota tuollaiset sällit voivat sanoa kenestä tytöstä hyvänsä oman saastaisen luonteensa ja mielikuvituksensa ilmauksena. Eihän tavallisesti kukaan tuollaisista puheista välitä – ne syrjäytetään vaikenemalla ja pois kääntymällä, mutta nyt kävi toisin. Ennenkuin ehdittiin huomatakaan, oli Tinari karannut saunannurkalta kahdelle jalalle kuin karhu, kaapannut sälliä rinnuksesta, ja pudisteli häntä nyt kuin tuulispää heinätukkoa, kalpeana, hampaita kiristellen, silmät terävinä kuin naskalit. "Peruuta puheesi, mies, tai henkesi on mennyt!" hän kähisi tukahtuneesti. Kauhistuneen sällin takinkaulus kiristyi yhä ahtaammalle hänen kaulansa ympärille, kun hän heikosti vastustellen koki selittää tietenkin puhuneensa vain leikkiä... "P–le sun leikkis!" kähisi Tinari ja nutjautti äkkiä miehen irti jaloilta, niin että sääret piirsivät ilmassa korkean kaaren. Nyt tapahtui se kumma, että sällin toinen kenkä – kerjäämällä saatu ja linttaan poljettu ruskea, matala herraskainen kenkäraja – irtautui heiton voimasta ja lensi saunan katolle. Miehiltä, jotka olivat jo pelänneet, mitä tästä vielä tuleekaan, pääsi tämän johdosta väkisinkin naurunmörähdys, varsinkin kun sälli tuossa niin surkeana Tinarin kourissa retkahteli, ja tämän kuultuaan Tinari kuin heräsi, heitti sällin menemään, katsahti ympärilleen ja mitään sanomatta lähti kotiinsa. Tämä tapahtui sitä suvea ja syksyä seuraavana kesänä, jolloin olin ruvennut hakemaan Liisan seuraa ja tavannut hänet Heikin mökillä – sinä kesänä, jolloin tämä seurustelumme oli kehittynyt ensimmäiseksi suureksi intohimokseni.
Samana iltana jo asia tiedettiin meillä. Isä puhui siitä illallispöydässä, kehuen Tinaria, että siinäpä oikea mies – ei annakaan tyttöänsä häpäistä. "Tyttöänsä?" kysyi äiti vähän kummastuneena. "Niin", vastasi isä, "eikö se asia ole sovittu suutarin ja Tinarin väen kesken?" – "Ei Liisa Tinarista huoli", epäili äiti, "hän on niin kokonaan erilainen kuin Tinari – kuin eri rotua". Isä ei sitten puhunut mitään, tuijotti vain lautaseensa. Minä en puuttunut keskusteluun – katsoin vain suoraan eteeni. Mitään en kuitenkaan nähnyt, sillä vastaani loistivat ujonsuloiset kasvot, sädehtivät silmät, valkoiset hampaat ja punaiset huulet. Kuulin isäni kysyvän jotakin, mutta en jaksanut tajuta, mitä se oli. Hän uudisti kysymyksensä, jolloin vastasin koneellisesti, jääden edelleen hajamielisesti tuijottamaan. Mutta silloin rupesin tuntemaan isäni katseen viipyvän itsessäni tutkivasti, kauan, ja samalla totesin, kuinka hetkiseksi pääsi vallalle häiriytymätön, risahtamaton hiljaisuus; tunsin olevani kuin kesken työtänsä kuuntelemaan pysähtynyt varas, joka pelkää tutkivan silmän päässeen hänen pahantekonsa perille. Tuollainen hiljainen hetki voi olla äärettömän jännittävä ja raskas silloin, kun jokainen on vaipunut ajattelemaan syvintä, järkyttävintä salaisuuttansa ja pelkää toisten ruvenneen sitä aavistamaan.
Tuossa illallispöydässä minulle selvisi ensi kerran asia, jota en siihen saakka ollut tiennyt, enpä tullut ajatelleeksikaan: se, että Tinarilla ilmeisesti oli väkeviä tunteita Liisaa kohtaan. Se muutti suhteeni viimemainittuun toiseksi kuin se oli ollut siihen saakka. Kuinka minua säpsähdyttikään silloin tuo sana "suhde", kun se ilmestyi äkkiä eteeni kuin kuva. Niin, se oli kuva kaikesta, mitä oli väkiselläkin minun ja Liisan välillä jo siihen mennessä tapahtunut. Polttava puna nousi kasvoilleni ja veri jyskytti ohimoissa. Nousin pöydästä niin pian kuin voin ja menin ulos, sillä en voinut olla yhdessä kohden enkä sisässä. Jouduin tietämättäni kävelemään niitä samoja polkuja, joita olin kulkenut viime aikoina joka ilta, ja joille minua oli vetänyt vastustamaton viettelys. Koetin kyllä joka kerta torjua pois niitä outoja, ennen kokemattomia, pyörryttäviä mahdollisuuksia, joita vilahteli sieluni salaisimmissa sopukoissa, mutta ne ryntäsivät näkyviin nuoruuden myrskyvoimalla, temmaten minut mukaansa kuin kosken kohina. Joku sanoi alituiseen: "Tiellä, jolle olet joutunut, ei ole pysähtymisen mahdollisuutta". Oliko se kiusaajan vai kohtalon ääni? Sitä en tiedä, sen vain sain kokea, että se ennusti oikein. Menin tavallisesti hautausmaan ohi, kylän läpi, tuttuja polkuja myöten, aina muka ilman päämäärää, mutta siitä huolimatta sitä paikkaa kohti, jossa varmasti tiesin tapaavani Liisan. Meillä ei ollut edes mitään sopimusta kohtaamisestamme, vaan meitä molempia veti toistemme puoleen vastustamaton voima, jota täytyi totella...
Tinarilla olivat siis asiat sillä tavalla. Se oli käänne, jota en ollut tullut ajatelleeksi – en ollut nuoruuteni iloisen keveyden, voiman ja elämänhalun vallassa ajatellut mitään: olin vain nähnyt Liisan nauravan suun ja kirkkaat hampaat, tajunnut vain sen hurman, joka säteili hänestä tenhoten kuin yksinäisestä korven kukasta. En ollut huomannut edes mitään aikoneeni, vaan olin mennyt vereni virran mukana kuin lastu, olematta tietoinen pahasta tai hyvästä tai velvollisuuksista ja itsehillinnästä. Suloisen huumauksen pilvi vain aina säteili minua vastaan, ympäröiden koko olemukseni kuin kirkastus, täynnä aurinkoja, jokaisen keskuksena sanomattoman sievä muoto, valkoiset hampaat, puoleksi pyytävä ja pelkäävä hymy... Vasta nyt tuomarini sai äänensä kuuluville ja valaisi kaiken tapahtuneen säälimättömällä vastuunalaisuuden ja kohtalokkaiden seurauksien valolla. Mitään pahaa tarkoittamatta me molemmat olimme ajelehtineet luonnon sokean virran mukana, joka tietämättänsä ja tylysti edistää vain yhtä päätarkoitusta. Mutta nyt, kun velvollisuuksien puoli minulle valkeni, tunsin, etten voisi niitä täyttää. Suoraan sanoen sitä vastaan nousi kaikkialta, myös omasta sielustani, niin korkea ennakkoluulojen muuri, etten voinut ajatella kiipeäväni sen yli. Totesin tämän jonkinmoisella sukupolvien kasvattamalla kastitunteella: siinä suhteessa Liisa kuului Tinarille eikä minulle. Sellainen on maailma, en voinut sille mitään. Mutta teinhän näin ajatellessani Liisalle mitä julminta vääryyttä – sekä hänelle että Tinarille. Lapsuuteni ylimmiltä ystäviltä olin riistänyt heidän elämänsä onnen – sen olin tehnyt. Hiki kohosi ruumiilleni ja päätäni pyörrytti nyt tätä ajatellessani. Istuin mättäälle pimeän kuusen alle.
Omituista, kuinka luonnon animaalinen voima, kiusaaja, koettaa vastustaa ja lieventää tällaisen siveellisen heräämisen kipua sen tuimimmallakin hetkellä. Mielessä kaikuu silloinkin suvun jatkamisvietin julma riemunkirkaisu, kun se on saavuttanut päämääränsä; villi luonnonääni todistaa, ettet loppujen lopuksi ole tehnyt mitään muuta kuin noudattanut järkkymätöntä lakia. Täytyy koota siveellinen voimansa ja oikein huutaa tuolle kesyttömälle pakanalliselle satyyrille: "Vaiti! Olet vapaana vaarallinen! Sinun hillitsemisesi siveellisyyden ja lain käskyillä juuri erottaa ihmisen eläimestä!" Ja kuitenkin – kuinka luonnollista, juovuttavan onnellista, kaunista!
Kuinka valheellinen – vaikka sitä oikeastaan tietoisesti tarkoittamatta – nuori mies voi olla silloin, kun hänen askeleensa pyrkivät määrättyyn suuntaan. Kuinka silloin aina muuna miehenä pysähdyin suutarin tuvan kohdalle, jolloin hän heti iloisena tuli ulos kanssani haastelemaan, silmät loistaen vilpittömän sinisinä. Suutarin lapsellinen iloisuus ja herttaisuus oli jumalallista; siihen sisältyi niin paljon hyvyyttä, että vieläkin sydäntä vihlaisee sitä muistaessani. Ja jutellessamme siinä katselimme Korkeenvaaraa, joka kumotti Hiidenselän takaa siniautereisena, vakavana, juhlallisena. Sitten lähtiessäni tunsin hänen katsovan jälkeeni ja menevän tupaansa takaisin – olin näkevinäni hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen. Mahtoikohan hän aavistaa jotakin?
Käsittämättömiä, sekavia, ovat ne tunnelmat, joiden vallassa saapuu kotiin tällaisilta retkiltä. Riemu ja omituinen masennus, vihamielinen tympääntyminen ja säälivä, vihlova tuska sekautuvat toisiinsa viliseväksi, hämmentäväksi kuvaksi. Muistan sinä kerrallisena kertana tuijottaneeni kohti Korkeenvaaraa, sitä kuitenkaan näkemättä, ja kompastelleeni tasaisella tiellä. Aioin kuten tavallisesti hiipiä kenenkään huomaamatta huoneeseeni ja luulinkin jo päässeeni, kun avattuani huoneeni oven ihan jäykistyin kauhusta. Pöydän ääressä näet istui isäni, pää raskaasti käden varaan painuneena. Ilmestyessäni kynnykselle hän nosti päänsä ja katsoi minuun. Siitä katseesta kuvastui aavistus, hätä ja suru...
Mitä aioit sanoa, isä, tuona kohtalokkaana yönä, mitä olit juuri sanomaisillasi, kun samalla kuin puraisit sanasi poikki... "On parasta, että lähdet nyt pois täältä... En tahdo kysyä enkä tietää mitään, ymmärrät itsekin, miksi". Olin niin heräämisen, syyllisyyden ja katumuksen tyrmistyttämä, että tuijotin vain eteeni. "Isä!" mutisin, "olen huono poika sinulle". – "Älä liiaksi moiti itseäsi, poikani", kuulin isäni sanovan, "elämän solatiet ovat mutkallisempia kuin luuletkaan". Hän meni pihan poikki kumaraisena; ensi kerran huomasin hänen näyttävän vanhalta ja rasittuneelta. Näin mielessäni, kuinka hän hiipi makuuhuoneeseen hiljaa, ettei äiti heräisi – niinkuin hän kaikesta huolimatta kuitenkin teki, mikäli oli nukkunut vielä ollenkaan, hän kun lepäsi siinä pienenä ja vähäisenä, huolehtien kaikesta niin kauan kuin risahduskaan kuului suuresta talosta. Lämmin, ihan kipeä rakkaus vihlaisi sydäntäni ja käteni ojentuivat isäni jälkeen sanomattoman kaihon vallassa.
Tuosta on kulunut niin kauan, että kaikki sulaa yhteen menneisyyden maisemaksi, josta sieltä täältä erottaa korkeamman kukkulan ja elämän nousukohdan. Mennyt on se muinainen kesä ihmeellisine iloineen, muuttunut alakuloiseksi syksyksi vinkuvine myrskyineen ja lentävine keltalehtineen, jäätynyt ja kuollut valkoiseksi talveksi, joka nyt hiljaa heittelee unhon lumia routautuneelle elämänpolulle. Istun pienessä kammiossani ja katson ulos talviseen pimeyteen. Näen mielessäni niin paljon, koko Suomen, sen pimeät talviset salot, jotka yössä ja lumen taakan alla seisovat kuin suunnaton salaperäinen armeija, tuijottaen taivaalle ja odottaen yliluonnollista merkkiä – näen koko äärettömän, pohjattoman avaruuden, maailmankaikkeuden, ja ihmisen vaeltamassa siinä, arvoituksena vielä suuremman arvoituksen keskellä. Ja sieluni pohjasta puristuu tuskallinen, kärsivä huokaus: "Kaikkivaltias, avaa yhteytesi, lähetä valosi säde tänne pimeyteemme!" Yötuuli rapisuttaa murheellisesti pihakoivujen oksia, varistaen niistä huurretta, mutta vaikenee taas antamatta sitä vastausta, jota henkeni niin janoaa. Ja ajatukset lähtevät kulkemaan vanhoja tuttuja polkuja, joita ne eivät väsy vaeltamasta, joilla ne aina uudelleen iloitsevat ja itkevät menneet riemut ja murheet.
Mahtaa olla vaikea silmänräpäys, kun nuoren – ja varsinkin kaikesta tapahtuneesta huolimatta sielultaan täydellisesti viattomana säilyneen tytön mieleen äkkiä lennähtää pelonsekainen aavistus, että entäpä jos minä olenkin...? Hukkuvan hätä ei varmaankaan ole suurempi. Ja entä vielä, kun ei ole ketään, johon turvaisi, kun hän, joka on tässä myötäsyyllinen – kokonaan syyllinen –, on poissa, on hyvästeittä lähtenyt, raukkamaisesti jättänyt uhrinsa oman onnensa nojaan? Ei ole muita kuin äiti, jonka tahtoisi viimeiseen saakka säästää tällaiselta uutiselta, ja lapsellinen isä, joka kyllä on lempeä ja hyvä, silittää kuivettuneilla käsillään tukkaa ihaillen ja varovaisesti kuin pelkäisi sen olevan haurasta. Ja sitten ne kaikki rupeavat kysymään, että kuka se on...? Sen ne ensimmäiseksi tahtovat tietää... akoilla ja miehillä ihan silmät kiiluvat ja huulet kostuvat, kun ne sitä tiukkaavat. Ja suuttuvat, kun eivät saa tietää, rupeavat moittimaan ja pitämään siveyssaarnaa. Ikäänkuin sitä voisi kenellekään sanoa. Kun on oikein rakastanut ja rakastaa kaikesta huolimatta vieläkin – niin paljon, että ilolla antaisi henkensä tuon nuoren miehen edestä, jos vain Liisan pienestä hengestä olisi hänelle hyötyä –, ei voi eikä halua ilmiantaa häntä eikä tuottaa vaikeuksia. Tiedon tuosta kaikesta säilyttää salaisuutenaan kuin kalliin aarteen, jota yksinäisinä hetkinä helmi helmeltä yhä uudelleen ihailee, kastellen niitä milloinkaan kuivamattomin kyynelin ja nukkuen niiden katkeransuloisen kauneuden ääreen. Niin oli Liisan olo kuin kukkasella halla-aamuna. Ei paistanut hänelle enää elämänilon aurinko, vaan silmät unohtuivat ilmeettöminä, auki paleltuneina, tuijottamaan tyhjää, jäätyneet kyyneleet kuin kastehelmet kimallellen silmäripsissä.
Olin käynyt rippikoulun täällä kotipappilassa, samalla kertaa kuin Tinari ja Liisa. Isä oli tahtonut, että pääsisin ensi kerran edes kotipitäjän kirkossa, jossa niin monet sukupolvet olivat hartaina alttarin ääressä seisoneet. Se oli silloin se vanha rovasti, joka nyt nukkuu tuolla sakariston kulmauksessa, ja se entinen lukkari, joka kajakan äänensä vuoksi oli päässyt kanttoriksi, vaikka olikin vain tavallinen oppimaton mies. Laulaissaan hän äänsi sanat herraskaisen hienosti ja suppeasti, ja piirsi säkeiden loppuun eräänlaisen oman kiekauksensa, jolloin rovastin kulmakarvat ikäänkuin hämmästyneinä hiukan säpsähtivät. Jo rippikoulussa ollessani – kun rovasti kansanomaisesti esitteli meille kristillisen maailmankuvan perustilannetta, kuinka ihmisparka on syytettyjen penkillä, Jumala tuomarina, kirkko asianajajana ja Saatana pyövelinä – kuinka juuri silloin, kun kadotuksen tuomio näyttää välttämättömältä ja Saatana jo kurottaa kynsiään tarttuakseen uhriinsa, Jeesus astuukin esiin ja vetoaa lunastukseen, jolloin sanomaton lempeys ja armo kirkastaa Jumalan kasvot – silloin oli katseeni väkisinkin kääntynyt Liisaan, joka ujona ja pienenä, poskilla lämpimän aiheuttama helakka puna, hartaana koetti seurata näitä käsittämättömiä asioita synnistä ja armosta. Vasta paljoa myöhemmin muistin, että myös Tinarin silmät aina olivat hakeneet Liisaa, oltiinpa koulutuvassa tai pihalla, jossa kesäkuun kauneina päivinä vietettiin lomahetkiä, ja jossa Liisan kirkas naurunhelähdys väliin kuului tyttöjen ujoilevasta parvesta. Silloin en tullut panneeksi sitä merkille, sillä mieleeni ei koskaan tullut ajatustakaan, että joku toinenkin saattaisi pitää Liisasta. Se oli sellaista nuorten harkitsematonta, perustelematonta olotilaa ja toimintaa syreenien kukkiessa ja juhannuskesän kauneudessa.
Liisalla oli edespääsyn päivänä musta röijy ja hame sekä valkoinen silkkihuivi, jonka isäni oli hänelle lahjoittanut. Aivan tietämättäni – tai tietäen, kuin totellen jotakin salaperäisesti järjestelevää kättä – olin asettunut toverieni joukkoon niin, että näin mukavasti Liisan, joka katsoi koko ajan maahan ja enimmäkseen itki, kuten muutkin tytöt. Jumala armahtakoon minua, mutta niin oli, että tällä pyhällä hetkellä ajatukseni väkisinkin viipyivät tuossa pienessä neidossa, jonka valkean silkin alta kihara oli sievästi karannut otsalle. Tuo ajatuksien vaeltaminen, niiden karkaaminen luvattomille alueille ja tuhon tuotto ennenkuin ehtii saada ne kiinni – se on ihmisen sieluntaistelun vaikeimpia ilmiöitä, jokahetkisen omantunnonnuhteen salainen aiheuttaja.
Olin siis karkumatkalla. Sain kuulla, että isä oli tarmokkaasti ja taitavasti ryhtynyt hommaamaan Liisaa ja Tinaria yhteen. Kaikki muut olivat tuumaan suostuvaisia, sillä sehän oli vanhastaankin niin ajateltu, paitsi Tinari itse. Liisalla ei enää omaa tahtoa ollutkaan – äiti määräsi hänestä. Tinari, joka aina oli ollut harvapuheinen, muuttui nyt melkein mykäksi. Aamusta iltaan hän teki työtä kuin karhu, hoitaen torpan ja vanhempansa entistä paremmin, niin että kyllä hän sikäli täydellä järjellä oli, mutta luullessaan olevansa yksin hän saattoi vaipua tuijottamaan eteensä, unohtaen kaikki. Siinä hän istui kauan, kunnes ryntäsi äkisti työn kimppuun, purkaen sydämensä tuskan ja synkän vihansa turpeisiin ja kantoihin. Tai painui hänen päänsä yhä syvemmälle, tuskan vapisuttaessa hartioita. Hän luuli, ettei kukaan sitä tietänyt, mutta kyllä se nähtiin. Kaikki väistyivät arasti hänen tieltään tai puhuttelivat häntä vain vakavasti ja kunnioittavasti. Eihän asioita voi salata – pian ihmiset pääsivät ymmärtämään, mikä Tinaria vaivasi, ja he kunnioittivat vaistomaisesti suurta, raskasta surua. Murheen paino pyhittää, koska se puhdistaa. Tunnemme sen tullessamme tämän taakan alle. Siitä puhdistumisesta alkaa sitten kasvaa lohdutus, kuin rupeaisi kyyneleiden kastelema maa viheriöitsemään. Taakastaan, kärsimyksistään, rikollinen tunto vähitellen kasvattaa itselleen lohdutuksen ja anteeksiannon.
Tinarin sielunelämä mahtoi silloin olla erikoista. Hänen on vähitellen täytynyt uskoa todeksi kaikki se, jota hän vähää ennen, jos se olisi milloinkaan hänen mieleensä juolahtanut, olisi pitänyt sulana mahdottomuutena. Että Liisan kävisi niin? Se oli käsittämätöntä, se ei mahtunut tajuntaan. Ja kuka oli sitten se toinen? Tinarin ajatukset kulkevat kärsivällisesti tutkien pitkin pimeän holvin muuria, kunnes äkkiä pilkahtaa valonsäde, aavistus syntyy ja muuttuu sitä tarkemmin tutkiessa varmuudeksi. Kuinka pian Tinari pääsi selville minusta? Ehkä arvasi silloin, kun isä rupesi toimittamaan häntä ja Liisaa naimisiin? Mitä tämä asia kartanon herraan kuuluu? Miksi se Liisaa niin naimisiin hätäilee? Epäluulo herää Tinarin mielessä – hän rupeaa muistelemaan, tekee omia johtopäätöksiään, pääsee varmuuteen...
Tai – ja hiottava tuska ja häpeä valtaa minut sitä ajatellessani – hän on salassa tietänyt, kenties nähnyt kaikki. Hänhän oli omalaatuisensa yksin kuljeksija, kuin kontio, joka saattoi mennä metsässä risun risahtamatta ja ilmestyä näkyviin kuin varjo, taas kadotakseen puiden väliin. Liisa aina pelkäsi hänen olevan kintereillämme ja katseli ympärilleen pelokkaasti. Kuuntelimme, hiivimme ja vakoilimme. "Ei täällä ole ketään". Kunnes yksinäisyyden ja toistemme hurma valtasi meidät kokonaan, niin ettemme enää kuulleet emmekä nähneet mitään. Mitä oli Tinari nähnyt? Oliko ehkä nähnyt – kaikki? Miten hän saattoi kestää näkemänsä? Tämä ajatusketju on niin tuskallinen, etten voi sietää sitä. Se painaa minut vieläkin maahan kuin madon, joka muurahaisten piirittämänä villin kivun vallassa hurjasti kiemurtelee. Eikö ihminen pääse milloinkaan ulos siitä taikapiiristä, jonka hänen elämänsä, hänen entiset tekonsa ja ajatuksensa muodostavat hänen ympärilleen? Eikö löydy mitään voimaa, joka vapauttaisi sielun entisyyden haamuista, jotka siellä kummittelevat kuin vanhassa talossa, tehden sen kelpaamattomaksi uusille, eläville, terveille asukkaille.
Se, että Tinari päästyään tietämään mitä oli tapahtunut, että minä, hänen lapsuudenystävänsä ja leikkitoverinsa, olin särkenyt hänen rakentamansa onnelan, kuohahti täyteen synkkää, leppymätöntä vihaa minua ja koko maailmaani kohtaan, on luonnollista ja oikeutettua. Olin kyllä sikäli "viaton", että olin mennyt luonnon hurman mukana samoin kuin Liisakin. Emme voineet syyttää toisiamme, vaan olimme leikkineet kokemattomuudessamme tulella ja polttaneet sormemme, mutta sitä ei Tinari voinut tietää eikä ymmärtää.
Minun olisi pitänyt hyvittää asia avioliitolla, ojentaa käteni Liisalle julkisesti ja tukea häntä asettumalla hänen rinnalleen, mutta tämä oikea, kaunis ja romanttisesti siveellinen ajatus tuntui minusta aluksi aivan mahdottomalta. Liisasta ei olisi minun puolisokseni – sitä ennakkoluuloa ei rakkauskaan voinut voittaa. Isäni aivan kauhistui – niin, suorastaan kauhistui tällaista ajatusta. Se teki häneen ilmeisesti järkyttävän vaikutuksen, niin että hän hetkeksi menetti tavallisen tyyneytensä ja hengitti kiihkeästi ja raskaasti. Eikä Liisa itse, omituista kyllä, tahtonut kuullakaan sellaisesta, kun myöhemmin, taas palattuani hänen luoksensa, ehdotin hänelle sitä. Hän sanoi jyrkästi, ettei hän tahdo eikä uskalla tulla meidän isoon taloomme. Liisassa ilmeni liikuttavaa rakkautta ja urhoollisuutta: hän kärsi ja kesti kaiken, sanomatta minusta kenellekään sanaakaan, kunhan minä sydämessäni hänestä edelleenkin edes hiukan pitäisin enkä jättäisi häntä puutteeseen... Että sekin huoli ahdisti häntä! Vihloi sydäntäni tuota kuullessani... Näin olivat elämän käytännölliset, arkiset katsomukset voimakkaampia kuin minun, heikon ihmisen, teoreettinen oikeudentunto...
Vaikka Tinari varmasti rakasti Liisaa puhtaimmalla, uhrautuvimmalla rakkaudella, mihin voi ajatella ihmisen kykenevän, ei hän silti saanut pakotetuksi itseään ottamaan Liisaa. Ilmeisesti hän seuraili asiain kehitystä syrjästä jonkinmoisella kauhun sekaisella tunteella, kallistamatta korvaansa isänsä ja äitinsä houkutuksille. Kaikki muut olisivat tahtoneet edes jotenkuten pelastaa Liisan kunnian, mutta Tinari ei. Hän ei voinut. Se oli mahdotonta. Liisan kohdatessaan hän käänsi päänsä pois. Liisan piti ensin päästä irti sekä entisestä että nykyisestä – vasta sitten Tinari saattaisi katsoa häntä silmiin. Raatelevaa, kiusallista hänelle – samanlaista minulle siellä kaukana opintopaikassani. Minähän tiesin, mitä oli tapahtumassa, ja vaivuin heti, kun elämän hälinä ympärilläni hiljeni, tuijottamaan tuohon kuvaan siellä kaukana kotimaassa. Tuntui omituiselta näin nuorena kantaa sellaista salaisuutta, tietää olevansa syyllinen tällaiseen – se oli liian vaikeata, lasten leikkiä aikaisten aseilla. Oli kuin olisi tullut rikkoneeksi kallisarvoisen korun, taittaneeksi maailman kauneimman kukan; edellistä ei voinut enää korjata, jälkimmäinen kuihtui heti.
Isä kirjoitteli säännöllisesti, ohessa aina myös muuan rivi äidiltä, joka tuskin tiesi mitään. Olin aina ollut isän poika, häneen kiintynyt pienestä saakka. Häneen kohdistuivat kaikki hellimmät tunteeni – vasta sen jälkeen äitiini. Isä kirjoitti aina saman kaavan mukaan: "Rakas poikani!" – "Sinua ikävöivä isäsi!" Ymmärsin jo ihailla taitoa ja tahdikkuutta, jolla hän kirjeensä sommitteli. Ne sisälsivät opetuksia ja viittauksia arkaluontoisista asioista, joiden taakse kätkeytyi paljon inhimillistä elämänkokemusta. Kertoipa hän kylän uutisiakin, "koska arvasi niiden minua huvittavan", mainiten joskus Liisasta, Tinarista ja muista, aivan kuin ei minulla olisi ollut erikoisempaa tekemistä heidän kanssaan. Näin isä tietensä torjui pois salaisimmat tosiasiat, koettaen siten varjella ja rauhoittaa minua... Tästä huolimatta sieluni näkee kaiken selvinä kuvina: suutarin istuvan illoin sanan ääressä, pienen tuijulampun valossa, hänen emäntänsä murheellisena ja vakavana, ja Liisan itkettynein silmin, kalpeana, arkana kuin lepattava haavanlehti; Heikin tukassansa arvokkaana ja tyynenä, Leenan kumaraisena askareissaan, ja Tinarin vaiteliaana ja synkkänä ovensuupenkillä; isäni ehkä vanhan puolen kammiossa, kirjoittamassa minulle kirjettä, jonka taitavien sanojen alta kuultaa tietoisuus meidän yhteisistä salaisuuksistamme.
Tämä käy liiaksi hermoilleni. Nousen ja katson uhmaillen ympärilleni. Niin, siinä istutte, esi-isäni, korkeissa selkänojatuoleissa pitkin seiniä ja tuijotatte minuun. Moititte kenties, kun en suojellut tuota nuoruuteni kaunista kuvaa, säilyttänyt sitä ehyenä? Mutta vika on yhtä paljon teidän. Teistä on periytynyt se henki ja veri, joka on tämän aikaansaanut. Sanokaa, kuinka paljon minulla oikeastaan on sukulaisia tässä pitäjässä, mitä ovat ne salaperäiset tarinat teidän tekosistanne ja suhteistanne, jotka vieläkin hiipivät kuiskauksina vanhojen aittojen pimennoissa?
Menen ulos talviyöhön keventämään rintani painoa raittiilla ilmalla ja taivaan korkeudella. Mittaamaton jylhä avaruus, ääretön meri, jossa ihminen kiitää pienellä purrella, viejänä kohtalon tuuli. Keulassa kohisee toivo, vanavedessä särkyvät haaveiden kuplat, peräsimessä on kuolema, määränä nimetön hauta. Rahtunen maailmankaikkeudessa, mutta silti maailma sinänsä, mittaamattoman syvä, uskomattoman avara, kuin rannaton meri. Ja meitä on miljoonia ja taas miljoonia tällaisia pienoismaailmoja, emmekä tiedä, minne purjehdimme, emme kykene ratkaisemaan olemisemme arvoitusta. Mutta juuri siksi, että tuota arvoitusta mietimme, se on todellakin olemassa, ja sen takana on siis myös ratkaisu. Sitä kohden haparoi sokea henkemme, kohottaen vapisten laihat, anovat, kurjat kätensä. Seison tässä talviyön tähtien alla, tuijotan miljooniin maailmoihin: asuuko ratkaisu teissä? mitä tiedätte siellä kaukana? mitä on teidän takananne? Talven viima koskettaa ohimoitani, isieni korkean kolmihaarakoivun huurteiset ritvat heilahtelevat hiukan. Järveltä kuuluu kumea, jylhä ulvahdus, joka kiirii rannasta toiseen ja sävähdyttää sydäntäni kuin lohduton, ikuinen maan vääryyden huuto. Salaperäinen, vastustamaton mahti valtaa minut, nostaa käsivarteni väkisin ylös, liittää sormeni ristiin, ja painaen minut maahan polvilleni puristaa sielustani polttavan, sanattoman, tuskaisen huokauksen sen puoleen, joka tämän kaiken teki ja on sen niin tahtonut. Niin olen siinä polvillani talviyössä tähtien alla, tuntemattoman voiman kukistamana ja nöyryyttämänä, jäätyneenä, jäykistyneenä, vain lukien sanatonta rukousta.
Oli jo sitten tullut lunta. Oli ensimmäisen vakinaisen lumen tyyni, harmaa päivä sinä samana raskaana syksynä. Tinari oli kadonnut pois koko paikkakunnalta minne lie mennyt tukkimetsään itseään ja suruaan pakoon. Heikillä oli tämän vuoksi enemmän kotiaskareita kuin tavallisesti, puun pilkkomista, veden kantamista ja muuta, mikä väliin niin kummasti pisti vastaan. Mikä lie ollut, kun aina kovemmin iskiessä kipeä pahoinvointi väänteli sydänalaa ja hengitys tuntui salpautuvan. Mutta sitkeästi Heikki hakkasi ja mietiskeli samalla kylän, Tinarin ja Liisan asioita. Kukahan mahtoi olla Liisan narraaja? Sydämetön oli, kun pilasi kylän kauneimman tytön, vietteli Tinarin morsiamen. Sillä tännehän Liisa oli tuleva – niin oli sovittu Heikin ja suutarin välillä. Mutta kun piti käydä näin. Olisikohan kartanon nuori herra? Mutta milloin ja missä se olisi siihen ehtinyt? Olisiko se silloin elokuulla, kun Liisan joka päivä piti käydä kangasta kutomassa tuolla naapurikylässä, metsätaipaleella hänet yhdyttänyt? Mistäpä voi arvata rakastavien tiet – ne lentävät yhteen vaikka kiven läpi, kun on niin käydäkseen. Miksi maailmanmeno lienee niin kummallista, niin väärää? Toista aina suosii onni, toista onnettomuus. Kun Jumalakin sallii tällaista tapahtuvan... Suutari on puolihöperönä surusta. Niin on tällä kylällä ollut ennenkin – aina on jonkun tytön käynyt hullusti, mutta harvoinpa on ollut isästä tarkempaa tietoa, mitä sitten on myöhemmin lapsen näköpää ilmoittanut. Ne ovat niin salaisia nuo ihmisten välit sukupolvesta toiseen, ettei niistä näy päivänvalossa puoliakaan. Siellä pimeydessä kutoutuu varsinkin näin ahtaissa oloissa sukuloitsemista monet pitämättömät kirkonkirjat täyteen... Voi, Liisa riepu, kun minun tulee sinua surku – kun olet tuossa nuori ja juuri kukalle puhjennut, ja nyt jo tuli joku ja taittoi vartesi... Mikä pitää olla, että uuvuttaa niin mahdottomasti...
Heikin halkorante oli hiukan syrjempänä, niin ettei sieltä häntä näkynyt eikä kirveen kalkettakaan kuulunut, ellei asettunut ihan takitilaan vartioimaan. Ei Leena osannut häntä kaivata ennenkuin iltapäivän hämärä rupesi jo pimenemään. Lumia putoili hiljaa, äänettömästi, pehmeästi, kuin hahtuvia, maa ja metsä olivat villavan, keveän vaipan peitossa. Leena huusi Heikkiä portailta, mutta kun ei kuulunut vastausta eikä kirveen kalketta, lähti pahaa aavistaen kumaraisena ja vaivaisena menemään rantteelle. Siellä Heikki makasi pölkkynsä vieressä selällään. Lakki oli vierähtänyt päästä ja lumi oli jo peittänyt ruumiin valkeaksi. Kasvotkin olivat lumen alla, niin ettei näkynyt aukijääneitä, ihmetteleviä, mutta samalla rauhallisia silmiä, joihin oli jäätynyt haihtuvan elon viimeisestä lämmöstä sulanutta lunta kuin kyyneleiksi maan käsittämättömän vääryyden johdosta. Leena ei jaksanut viedä Heikkiä tupaan, vaan hänen täytyi – vaivaisen ja kumaraisen – lähteä pimeässä illassa hakemaan apua lähimmästä töllistä. Sieltä sitten aikanaan saapui miehiä, jotka nostivat kaatuneen toverinsa tupaan, pudistellen lumen pois, harjaten tukan, ja pienellä väkivallalla kääntäen kädet rinnan päälle. Mutta Leena vain istui kuivin, säikähtynein silmin ja huojutti hätäisenä ja neuvottomana ruumistaan, väliin sormeillen esiliinansa reunaa.
Isä minulle Heikin kuolemasta ilmoitti, kertoen, missä olosuhteissa se oli tapahtunut, ja niiden tietojen perusteella syntyi mielessäni vähitellen tällainen kuva Heikin kuolinhetkestä ja hänen ajatuksistaan silloin. Mitä hän muuta olisi ajatellut? Voiko kukaan koko kylässä, koko maailmassa, ajatella muuta kuin minun halpamaisuuttani? Tuijottihan kaikkialta, minne vain katsoin, minuun nuhteleva, syyttävä, kyyneleinen silmäpari, sitä raskaammin kestettävä, kun siinä samalla oli kuitenkin nähtävissä rakkauden sanaton kaiho ja ilmainen anteeksianto. Tätä pientä kultaista väkeä, näitä lapsuuteni tonttulan herttaisia ihmisiä olin minä, joka sydämestäni rakastin heitä, tullut sillä tavalla loukanneeksi. Miksi oli kohtalo asettanut meidät siten vastakkain? Minun olisi sittenkin pitänyt avioliitolla hyvittää tekoni. Miksi ei Liisa olisi kelvannut, vaikka olikin töllin tyttö? Olit vain sukuylpeä ja korskea, muka sivistynyt täällä yhteisen kansan keskellä. Kelpasipahan lempiä Liisaa, viedä hänet Tinarilta, joka oli lapsuutesi uskollisin ystävä ja jonka rinnalla Liisa olisi varmasti ollut onnellinen. Nyt et voi enää katsoa Tinaria silmiin. Ja isäsi koetti puoleksi lahjomalla saada Tinaria etulaiseksesi. Mutta odota – kohtalolla on aina varattuna rikokselle rangaistus, joka kyllä saattaa viipyä, mutta ei jää tulematta.
Ovatko nuo piilossa pysyvät isät jälkeläisilleen aivan vieraita ja kylmiä? Omituinen ongelma. Tällaisia suhteita on lukemattomia – ei niin pientä kylää, ettei olisi. Tuossa leikkii "isätön" lapsi tanhualla iloisena ja huolettomana, ja äiti katsoo sitä hellästi töllin pienestä ikkunasta. Äärellä istuskelee ja makailee kylän miesväki, viettäen hauskaa lepo- ja tarinahetkeä. Melkein varmasti joku heistä on tuon lapsen isä. Mutta kuka? Ilmeelläkään hän ei sitä osoita, eikä veren ääni näytä vähääkään vetävän häntä lapsen puoleen. Töllin pimennosta katsoo häntä äiti, mielessä sarja järkyttäviä kuvia, kappale sitä lemmenelokuvaa, jonka keskeisen, traagillisen osan hän kerran esitti. Se on nyt näytelty loppuun ja viskattu pois. Sanaton katkeruus kuristaa kurkkua ja silmät käyvät vesikiehteeseen... Tai voi isyys kuulua jollekin, jota ei ikinä voisi kuvitellakaan syypääksi sellaiseen... Kylän arvokkain isäntä... seurakunnan nuori pappi... naapurin nuori komea kesävieras – mahdollisuudet ovat juuri tässä asiassa rajattomat, uskomattomat, yllättävät, traagilliset, eriskummalliset. Mitä ajattelet tultuasi kotiin ja tavattuasi Liisan? Ja oman lapsesi, jonka tietysti joskus tulevaisuudessa näet kylän kujalla leikkimässä? Eikö totta: ajatus siitä, minkälainen lapsesi on, askarruttaa jo nyt mieltäsi? Hän on jo nyt yksilö, joka omalla tärkeällä tavallaan ottaa osaa Liisan ja sinun elämääsi. Sinun tietysti täytyy mennä kylälle – ethän voi sitä välttää, niin vastenmielistä kuin se onkin. Jo kaukaa rupeat aran tunteen vallassa arvailemaan nähdessäsi jonkun pienokaisen: onkohan tuo minun? Sydämesi jyskyttää jännityksestä ja tuntuu kuin olemuksesi jäykistyisi: tuo on Liisan lapsi, siitä ei voi olla epäilystäkään. Vastaasi katsoo totinen silmäpari – sinun silmäsi – ja niistä kuvastuu merellinen viattomuutta ja puhtautta, joka laskeutuu tunnollesi raskaana syytöksenä. Etkö tunne sydämessäsi lämmintä rakkauden aaltoa, etkö riennä ja tempaa lasta syliisi, purista häntä rintaasi vastaan, tunnusta häntä avoimesti omaksesi? Onhan hän kallis aarre – kuinka voit antaa turhien ennakkoluulojen estää itseäsi omistamasta häntä?
Lunta leijailee alas alituiseen, hiljaisina, pehmeinä hahtuvina, melkein huomaamatta, ja pian on kaikki peittynyt valkoiseen vaippaan. Aamu on vähitellen valjennut hiljaiseksi hämäräksi, joka on miettiväisenä, tyynesti, tuijotellut päiväsydämen, vaipuakseen taas uuteen hämärään ja pimeään kuin syvään uneen. Ei ole tuullut eikä myrskynnyt, on vain ollut uneliasta, rauhoittavaa hiljaisuutta, jota ei ole häirinnyt muu kuin yksinäisen talvilinnun koito ääni, aukeavan oven kirahdus, kulkunen talvitieltä, ja pihalla viivähtelevien piikatyttöjen kikatus. Kolmihaarakoivu seisoo juhlahuurteessaan. Korkeenvaara lepäilee valkoisissaan, kuin painaen silmiänsä kiinni, ja jäät ovat lakanneet ulvomasta. Väliin puolenpäivän aikaan pilvikerros hetkeksi hajoaa ja aurinko pilkistää taivaanrannalta hämyiseen maailmaan, valaisten sen haaveellisen kalpealla rusohohteella. Katselen tätä kaikkea kuin jollakin tavalla minulle kuulumatonta maailmaa ja tulen kysyneeksi, mitä varten oikein elän. Totta kyllä, että olen ainakin toistaiseksi tilanomistaja, mutta mitä iloa minulla on siitä? Tunnen olevani jollakin tavalla vieras elämälle, outo täällä yhteisessä harmaassa ruokajonossa, muiden kulkurien joukossa. Sieluni janoaa eräänlaista lopullista selvitystä, minkä jälkeen voisi rauhoittuneena mennä maata, nukkumaan vaikka iankaikkista unta. Väliin tunnen outouteni maan päällä niin räikeän selvästi, että rupean odottamaan olotilani siinä hetkessä särkyvän ympäriltäni kuin valhekuplan ja takaa paljastuvan sen oikean maailman, jonne varsinaisesti kuulumme. Näin on levottomuus vaivannut sieluani lapsuudesta saakka, tehden minut usein hyvin onnettomaksi ja raskasmieliseksi. Mutta väliin taas heläjää mielessäni eräänlaista hienoa onnea, kuin tuoksua jostakin suloisesta sopusoinnusta, jota kerran oli, milloin, missä, en muista – todennäköisesti silloin tällöin pitkin koko elämäni aikaa. Se on kuin kaunista kajoa pilvien takaa tai aavistusta kaukaisesta soitosta, joka tulee salatusta paikasta, johon yhtyy lähteen lirinää, lehdon varjoisaa viileyttä, valkoista marmoria, sammaltunutta hautakiveä, auringonvaloa lehtikatoksen läpi, laineiden raukeaa ääntä kesäpäivän helteessä, tuulen alakuloista huminaa lakastuneessa ruohossa, kaikkea sitä hienoa melankoliaa, jota luonto on täynnä. Siinä on pohjalla kaikua siitä kerrallisesta onnesta kaukana nuoruudessa, jolloin vanamot tuoksuivat kuusikon varjostossa ja ulappa kimalteli kesäisessä tuulessa, jolloin koko olemukseni täytti viaton lumo, keskeisenä aurinkona kauniit tytön kasvot, hymy, valkoiset hampaat, ujon säikähtynyt, hurmaavasti torjuva liike, alasluodut silmät, pitkät ripset, ja niissä väräjämässä kyynel, jossa pienoiskuvana loistaa häivähdys ympäristön kauneudesta. Ja sitten joskus aukeaa seesteinen sielullinen avaruus, josta heijastuu juhlallista, intohimotonta, ylimaallista kajoa. Siinä asuu sanomattoman korkea rauha, kaiken yläpuolelle kohoava intohimoton viileys, joka hyväilee sielua. Mutta se katoaa niin pian – se on vain muutamia hetkiä kestävä välähdys, joka sammuu, jättäen sielun kuin eksyneen lapsen vaikeroimaan kuoppaisen polun hämäryydessä...
Aina vain tulee lunta, hiljaa putoilevia untuvaisia hahtuvia laskeutuu joka paikkaan, ja talvisen päivän hämäryys tuijottaa alakuloisesti, hievahtamatta, kunnes nukkuu pois pimeyden syliin. Silloin syttyvät taivaalle miljoonat tähdet, houkutellen katseen tajuamattomaan kaukaisuuteen, kohoaa näkyviin valju kuu, heittäen hangille kummallista, alakuloisesti säteilevää kimmellystä. Orpoina tuikkivat kaukaa kylän valot, vanha kirkko katsoo rävähtämättömin silmin iankaikkisuuteen ja vartioitsee vakaasti hautaristejänsä, ja koko olotila on outo ja haaveellinen. Silloin tunnen kuin parveilisi ympärilläni henkien joukko, josta vain hauras, helposti särkyvä seinä minut erottaa...
Näihin samoihin aikoihin rupesi hiljaiselle paikkakunnallemme kuulumaan uuden ajan humua. Tuollaiset kulkevat sällimiehet, jollaista Tinari kerran retuutti, olivat sen ensimmäisiä apostoleja. Vuosikausia heitä kuunneltiin, kun he maailmanmattien varmuudella selittivät uutta evankeliumia, ja uneliaisiin, rauhallisiin silmiin syttyi terävä loiste, kun heille maalattiin nähtäviksi ihania kuvia tulevaisesta onnesta. Vanhemmat miehet kuuntelivat epäröiden, tuskaisina, suuttuen: he tunsivat hämärästi, että tässä revittiin nyt maahan kaikki se, jonka nojassa he olivat jaksaneet kulkea tähän saakka. Elämä oli ollut raskasta, mutta kellä se nyt sitten keveää olikaan – jokaisella rikkaallakin oli oma taakkansa; olihan se silti siinä mennyt rehellisyydessä ja kunniallisuudessa Jumalan avulla, niinkuin oli totuttu sanomaan. Häntä eivät sällimiehet tuntuneet ottavan lukuun ollenkaan. Ei muka saisi käydä kirkossa, sillä papit ovat sällimiesten väitteen mukaan pahimpia pimeyden ja tämän nyt – minkä ne sanoivatkaan? – kapitaalin palvelijoita. Ja kartanonherra vasta pääriistäjä onkin: ovat, kuulemma, hänen maansa oikeastaan meidän... hän on vain ne aikoinaan kansalta riistänyt... On se eriskummallista oppia... ettäkö kartanon maat muka meidän? Eivät kai sällitkään nyt ihan sillä tavalla... sitä ne vain, että maan pitäisi olla yhteistä, että sitä tulisi viljellä yhteisesti ja siitä sitten saada elatus. Mutta kuka sitä viitsisi viljellä, jos se ei olisi omaa? Oma maa sen sijaan pitäisi olla, vaikka pienikin. Näin on kuljettu tällään ja uskottu asioiden olevan suunnilleen oikealla tolallaan, niinkuin ovat olleet maailman alusta tähän asti, ja nyt tuleekin kylään outoja miehiä ihan köytenään ilmoittamaan, että, hyvät ihmiset, tämä kaikki on "puhtasta erehtystä" – koko luteerilainen maailmanjärjestys on aivan väärä ja ensi tilaisuudessa muutettava. Pää sekoo sitä kaikkea ajatellessa. Mutta kyllä ne juttelivat hyvin mukavasti siitä köyhälistön aseman parantamisesta. Senhän jokainen tietää, että parantamisen varaa siinä kyllä on. Olisi se jotakin, jos työmies vanhaksi tultuaan saisi pienen eläkkeen, jos päivä olisi hiukan lyhyempi kuin se joskus suviaikaan on näissä maalaisoloissa ollut. Mahtaisikohan olla tulossa sellainen aika, että köyhä kelpaisi herran rinnalle tasavertaisena? Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus – eivätkö ne sällit julistaneet jotakin sellaista ja kehoittaneet kaikkien maiden köyhälistöä liittymään yhteen etujaan valvomaan kapitaalin riistoa vastaan? Nöyremmiksi ovat ruvenneet isännät käymään, vaikka eiväthän ne tällä paikkakunnalla ole erikoisempia ylpimyksiä olleetkaan, kasvinkumppaneja kun ollaan.
Näin välähtelivät mielikuvat ja ounastelut kirjavana sekamelskana kokemattomissa, tietämättömissä aivoissa, ja peritylle vanhalle pohjalle perustuva maailmankatsomus joutui ankaraan ristiaallokkoon. Suutari kyllä käski, kuunneltuaan aikansa sällien puheita, saatanan mennä pois, mutta useimmat vanhoistakin viehättyivät tähän uuteen uskoon. Se oli luonnollista – ymmärsin sen asettuessani heidän asemaansa. Niin kehittyneitä he eivät voineet olla, että olisivat nähneet nyt alkavan yhteiskunnallisen taistelun jostakin puolueettomasta, ulkopuolisesta tähystysasemasta, vaan heidän täytyi aikansa lapsina liittyä omiinsa, astua sille tielle, jota myöten kehityksen oli välttämättä käytävä. Suutarin ja jonkun muun asema oli toinen. Heidän kallein asiansa oli sielun seesteinen yhteys uskossa todettuun ja koettuun kirkastuneeseen maailmaan. Sieltä heille virtasi onni, joka ilmeisesti korvasi kaikki maalliset puutteellisuudet. Mitä he maallisesta onnesta, eläkkeistä, lyhyistä työpäivistä ja muusta sellaisesta? Sehän oli harhakuva, jonka perässä oli turhaa juosta. Luulet käsittäneesi sen, ojennat riemuiten kätesi, suljet ihastuneena syliisi edelläsi karkeloineen viehättävän hengettären, rupeat vapisevin käsin kuin hääyönä aukaisemaan sen huntua – ja vastaasi irvistää pääkallo. Ei onni ole käsitettävissä maallisista asioista, opetti suutari hurskaasti, ohjelmista eikä näistä yhteiskunnallisista uudistuksista, koska se on sisällisen ihmisen terveydentila, saavutettu uhrauksilla, kieltäymyksillä ja kärsimyksillä. Suutari ilmoitti nämä ajatuksensa ja opetuksensa yhtä rohkeasti mutta paljoa vilpittömämmin kuin apostolisällit jokaiselle, joka vain välitti istahtaa hänen pikilankansa ulottuville. Ja sällimiehen kanssa saattoi ruveta väittelemään, sillä hänen filosofiansa oli sellaista, että se väkiselläkin haastoi siihen, mutta suutarin kanssa ei väitelty; hänen katseestaan näet loisti sellainen vakaumuksen kirkkaus, että hänen filosofiaansa tyydyttiin mieluiten vastaansanomatta kuuntelemaan. Jos sitten halusi hakea molempien filosofialle tukea esittäjistä itsestään, niin suutari voitti vertailussa. Kaikki tiesivät hänen elävän nuhteetonta, vaatimattomuudessaan kaunista elämää; hänen sielunsa rauha loisti hänen kasvoistaan puhtaana sunnuntaihohteena ja hänen matalan istuimensa vaiheilla väreili viatonta, lapsellista kauneutta. Mutta uuden uskon esittäjien kasvoista ei loistanut rauha eikä onni, vaan kaikki ne intohimot, jotka rumentavat ja vain harvat – mutta kuitenkin jotkut – niistä, jotka korottavat ja kaunistavat ihmistä. Usein jo silloin nuorena mietin tätä ongelmaa: kuinka suutari voi olla ikäänkuin koko tämän syvällekäyvän yhteiskuntakiistan yläpuolella – tämä oppimaton, vaatimaton, yksinkertainen ja tietämätön ihminen? Kuinka hän voi niin ilmeisellä vakaumuksen rauhalla torjua luotansa kaiken sen, minkä pitäisi ehdottomasti tehota häneenkin, koska hän kerran kuuluu köyhälistöön? Aavistin jo silloin, että inhimillisten ristiriitojen yläpuolella on olemassa korkea, autereinen, seesteinen sieluntila; joka sen on saavuttanut, ei hevillä anna maallisten ohjelmien ja kiistakysymysten itseään järkyttää.
Mutta nuorilla ei ollut ristiriitoja eikä esteitä, vaan he antautuivat uuden uskon valtaan koko sielullaan. Minäkin tunsin silloin sen kutsun. Jollakin tavalla se edusti minullekin ihanteellista oikeuden ja vapauden oppia. Olin töllikylän toiveille noin ylimalkaisen aatteellisesti täysin suopea, pidin heidän pyrkimyksiään oikeutettuina, ja keskustelin siitä isäni kanssa. Olin ällistynyt huomatessani hänenkin todenneen niissä paljon kannatettavaa. Hänellä oli kiusallisen hyvät hermot. Rauhallisena hän antoi minun puuskuttaa loppuun nuoren innostukseni ja myönteli sitten, että siinä on paljon perää kaikessa tuossa mitä sanot, että huomattava osa siitä tulee varmaan vähitellen toteutetuksi, sen riisuutuessa pois, mikä on vaahtoa, mutta että kaikki on tehtävä hyvin varovasti, sikäli kuin yhteiskunta näyttää kypsältä uudistuksiin. Minusta taas nämä olivat ehdottomasti ja joka tapauksessa hyödyksi – sitä suuremmaksi kuta perinpohjaisempia uudistukset olisivat; oli loogillisesti ja järjellisesti mahdotonta, että niistä voisi olla vahinkoa. Isäni taas pelkäsi niistä koituvan arvaamattomia, odottamattomia seurauksia ja kehoitteli menemään eteenpäin hyvin hiljaa, vain tuuman kerrallaan. "Visa kasvaa hitaasti, mutta on sitä lujempaa", hän sanoi rauhallisesti. Tämä suututti minua; kiistelin häntä vastaan, moitin häntä patavanhoilliseksi, mutta hän vain hymyili surumielisesti ja sanoi: "Jatka, poika, ihan on kuin kuulisin itseni puhuvan". Ymmärsin hämärästi, että samoin kuin suutari tahollaan isäni oli omallaan koko tämän touhun ja pauhun yläpuolella, että hänellä oli jokin korkea pisteensä, josta hän saattoi, kiihtymättä, rauhallisena, puolueettomasti, kaikkea tarkata. Se oli sellaista kokematonta, lapsellista aikaa, jolloin sällimiestenkin puheita maailman parantamisesta kuunneltiin ihan tosissaan.
Mitäpä noista tuollaisista asioista, sillä ne haihtuvat sielusta kuin häkä päästä ja yleensä tapahtuvat sisimmän olemuksemme ulkopuolella. Ainoa, mikä jättää ihmiseen todellisen jäljen, on se hyvä tai paha, jonka hän vakaana tekona joskus elämässään suorittaa. Sen hän muistaa aina, joko kiitollisena siitä, että jaksoi olla mies, tai masentuneena siitä, ettei jaksanut. Pitkien vuosien varrella jatkunut puhdistumisen kamppailu ei ole voinut häntä tuosta viasta vapauttaa, vaan se kummittelee alituiseen yhtä elinvoimaisena kuin olisi juuri äsken irtautunut haamuna Abelin kylmentyneestä ruumiista.
Isänsä kuoltua Tinari tuli heti kotiin ja toimitti hänet arvokkaasti hautaan. Kotiin hän jäikin, sillä Heikin kuolemasta Leenan huono terveys kokonaan järkkyi ja hän kääntyi vuoteeseen, tarviten alituista hoitoa. Uskollisesti Tinari hoivasi vanhaa äitiänsä, väistymättä vuoteen vierestä juuri ollenkaan. Hänen leveissä hartioissaan, lujissa käsivarsissaan ja karhunkämmenissään asui tyyntä, hiljaista hellyyttä, kun hän hoivaili käppyrään kuivettunutta, taudin runtelemaa, piikkopaitaista emoaan, antoi hänelle juotavaa, ja joskus laski karhean kätensä hänen ryppyiselle otsalleen, johon harmaita hiuksia oli kuumeen hikeen liimautunut. Sen jälkeen hän istahti taas vuoteen viereen rahille, nojasi päätä käsiin ja vaipui niihin samoihin mietteisiin, joita hänen ajatuksensa ei voinut olla hautomatta. Tästä tulijat useimmiten hänet tapasivat ja tästä hän päätänsä kääntämättä muutamalla sanalla vastasi kysymyksiin, mikäli niitä tehtiin. Paljoa häneltä ei kysytty, äidin voinnista vain, sillä Tinarin ympärillä syntyi yleensä hiljaisuus. Ei Leenakaan paljoa puhunut, ei enää jaksanut, seuraili vain poikaansa pyytävin ja kiittävin silmin. Kunnes katse eräänä hämäränä joulun aluspäivänä särkyi ja sammui, jolloin Tinari lempeällä, isolla kädellään hiljaa painoi luomet kiinni ja unohtui seisomaan siihen silmät kosteina.
Se oli kuten sanottu niitä hämäriä joulun aluspäiviä, jolloin outo hiljaisuus hiiviskelee kaikkialla ja elämä tuntuu seisahtuvan. Olin saapunut kotiin kuin varas yöllä, polttavan koti-ikävän ajamana ja kuitenkin peläten. Ensi kertaa elämässäni totesin näinä aikoina, kuinka kalvava huoli hävittää rauhan. Juuri kun viihtymyksen ja onnen tunne pääsee sielussa sarastamaan, tulee syrjästä raskas huoli kuin musta, leppymätön vihollinen ja turmelee kaikki. Se on joka hetki taustalla kuin ukkosen tumma pilvi ja himmeä jyminä, iskien salamansa aina keskelle rauhan lempeätä paistetta. Kauan en voinut istua yhdessä kohden, vaan kuljeskelin levottomana huoneesta toiseen tai kulutin aikaa hiihtelemällä. Koko ajan minua kiusasi kiihkeä halu saada tavata Liisaa, ojentaa hänelle käteni, vetää hänet syliini, pyytää anteeksi, rakentaa sellainen sovinto, että onnettomuutemme muuttuisi onneksi, ja siksi suksenlatuni pian muodostivat tiheän verkon niille seuduille, joissa hämärästi toivoin sattumalta Liisan tapaavani. Mutta eipä ilmoittanutkaan vaisto enää niin, kuin kesällä, jolloin ihan ilmassa tuntui vetoa sinne päin, missä Liisa kulloinkin liikkui. Miksi en siis mennyt suoraan Liisan luo? Olinhan käynyt hänen luonaan avoimesti ennen. Rikollinen tunto, häpeä ja isän nimenomainen kielto estivät. "Liisaa sinun ei pidä tavata", sanoi isäni tyynesti, katsoen maahan, "se on monestakin syystä parempi niin". Hän koetti hoitaa kaikkia asioita maallisen järkevyyden ja viisauden, miksi ei, itsekkyyden mukaan. Usein neuvotellessamme hänen huoneessaan ovi aukeni ja siitä katsoivat meihin äitini kysyvät, kummastuneet, hiukan pelkäävät silmät.
Puhuessaan isäni veti tuon tuostakin syvään henkeään kuin olisi tuntenut ilman puutetta; hänen kasvoihinsa oli muuten viime aikoina ilmestynyt sairaalloinen väri, silmät olivat menettäneet kirkkaan, terävän loisteensa, ja vartalo oli käynyt kumaraan. Tukka oli jo aikoja sitten harmaantunut. Muistan joskus säikähtäen todenneeni, että voimakas, suuri, mielestäni väliin jättiläismäinen isäni oli käynyt vanhaksi, että hän oli kuluneen syksyn aikana kuin salaisesti murtunut ja saattoi kaatua millä hetkellä hyvänsä.
Olimme kerran saunassa, kun puhelimme näitä tällaisia ja tein salaa murheellisia huomioitani. Yhteiset saunamatkamme ovat mieluisimpia lapsuudenmuistojani – kuinka olin ylpeä päästessäni sinne isän kanssa, käteni hänen turpeassa kourassaan, kuinka äiti aina varoitteli häntä viruttamaan hiukseni tarkkaan. Siellä me sitten hitaasti riisuskelimme ja juttelimme, minä uupumatta kysellen ja hän vastaillen, mutta joskus vaieten kesken vastaustaan. Silloin kuuntelimme korkeiden saunapetäjien aatteellista, surumielistä suhinaa, elämän pohjattoman murheen syvää ääntä, joka alati itkee jotakin kostamatta, rankaisematta jäänyttä vääryyttä. Kunnes isä huoahti, katsoi minua lempeästi ja miettiväisesti ja sanoi: "Niin, niin, pojuseni, sellaista on elämä" Nyt oli saunapetäjien tuttuun lauluun ehtinyt tulla minullekin todellista sisällystä, elämän tragiikkaa, jonka esittäjiä me ihmispoloiset olemme, ja nyt ymmärsin täydelleen, miksi isäni aina raskasmielisesti vaipui niiden suhinan kuunteluun. Se oli hänelle lapsuudesta saakka tuttua, ja kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmin se haasteli siitä, mikä oli hänen sielussaan salaista, kipeätä, sovittamatonta, mikä ponnisteli maan mullasta kohti ratkaisemattomia arvoituksia, mikä asui siellä ainaisena levottomuutena, kummallisena, mystillisenä janona. Kaiken sen hän sisällytti yksinäisten saunahetkiensä mietteisiin, joita syksyisin vielä säesti kynttilän ja pimeyden jyrkkä vastakohta ja aallon loiske läheisen rannan kiviin, tai talvisin lumen hiljainen hilinä jääkukkia täynnä olevaan ikkunaan...
"Niin, niin, poikani, sellaista on elämä!" havahtui isäni sitten ja kääntyi katsomaan minuun kosteilla vanhan miehen silmillä, joista loisti kärsivällinen alistuminen ja kuoleman varmuus. Laskin käteni hänen olkapäilleen, kuten ennen pikkupoikana, ja painoin pääni hänen rintaansa vastaan. Tunsin, kuinka hänen iso kätensä hiljaa laskeutui hiuksilleni ja rauhoittavasti hyväili niitä – katsoin häntä ensi kertaa sitten kesän, sen yhden illan jälkeen, äkkiä suoraan silmiin ja kysyin: "Voitko antaa minulle anteeksi, isä?" Silloin hän hymyili raukeasti, melkein ujosti, ja vastasi hiljaa: "Minäkö, sinulleko? Kuinka en voisi? Me rikomme ja olemme syyllisiä, ja meidän täytyy sovittaa tekomme. Miten sinä voit sen parhaiten tehdä, sitä en tiedä – väliin tapahtuu elämässä sellaista, ettei sitä voi mitenkään hyvittää, että täytyy vain seisoa ääressä ja tuijottaa avuttomana silmänsä sokeiksi. Ei auta muu kuin alistua ja ottaa vastaan kaikki, mitä annetaan. Ja kuta vähemmän sellaisista asioista puhumme, sitä parempi".
Rauhoittuneina palasimme saunasta, hitaasti nousten ylös pihatörmää. Kuulin isäni huohottavan ja tunsin hänen kätensä laskeutuvan tukea etsien olkapäälleni. Sisään tullessamme oli äiti ovella vastassa, katseessa ja kasvoilla viime aikoina niillä usein asunut huolestunut ilme. Pääsimme etehiseen, salin läpi isän huoneeseen, jossa vuode odotti, ja siihen hän kaatui raskaasti rojahtaen kuin juurista irtautunut honka, lamaannuttavan väsymyksen voittamana. Muistan jääneeni kumarruksiin hänen puoleensa, vangiten hänen katseestaan viimeisenkin tietoisuuden ja sen mukana häivähdyksen hänen suuresta, hellästä rakkaudestaan. Ja minua lohdutti ajatus, että olin äsken avomielisesti kuin ennen lapsena lämmittänyt vilustunutta ja säikähtänyttä sydäntäni tuon leveän rinnan turvissa, itsekin osoittanut rakkauttani... Mutta pieni tarmokas äitini, joka oli nyttemmin minua vain kainaloihin, ei antanut surun tyrmistyttää itseään, vaan toimitti heti hakemaan kaukana asuvaa lääkäriä ja rupesi sillä välin käyttelemään omia tehokkaita hoitokeinojaan.
Nämä joulun hiljaiset aluspäivät, pehmeät hämäriköt ja valkoisissa nukkuvat pimeät, jolloin harmaalla taivaalta alituiseen leijailee keveitä pumpulihahtuvia – ei ole ihmettelemistä, että ne sisältävät minulle niin paljon. Surusta huolimatta niiden vaiheilla väräjää unohduksen ja sovituksen valkoista, pehmeätä, viileätä untuvaa, joka vähitellen, huomaamatta, peittää kaikki. Silloin alkoi isäni riutumisen aika, hiljainen, väsynyt odotus, silmien katsoessa jonnekin kauas ja sormien levottomasti liikahdellessa peitteen päällä. Pieni tarmokas äitini, jonka lujuus näytti kasvavan surun rinnalla, jaksoi kestää ja järjestää kaikki, ottaa harteilleen koko raskaan elämämme, minun enimmäkseen istuessa isäni vieressä ja katseesta lukiessa hänen toivomuksiaan ja hellyyttään. Ja silloin, eräänä iltana, kun talven äskeinen rauha oli muuttunut viuhuvaksi, katkeran kylmäksi pyryksi, hän sai kuiskatuksi haluavansa tavata – suutaria, vanhaa nuoruudenystäväänsä ja toveriansa. Hän katsoi äitiini eikä tämä sanonut muuta kuin että heti lähdetään hakemaan. "Isä, minä menen", lausuin siihen ja olin jo ulkona ennenkuin äiti ehti puhua mitään.
Pyry on vihaa, sillä niin tuimasti, terävän purevasti ja armottomasti se ryntää kimppuun. Tunsin sen lennättäessäni huimaa vauhtia kylää kohti. Oli jo ilta, maa ja taivas oli pimeä, kääriytynyt viuhuvaan lumivaippaan. Tuolta katsoivat minuun Tinarin silmät täynnä sekä kylmää, jäänsinistä vihaa että miettiväistä, alakuloista herkkyyttä, mutta tuolta loistivat taas kirkkaina ja hellinä Liisan silmät, kutsuvina, kyyneleissä kauneina niinkuin aina ennen. Tähän saakka olin arkaillut, hävennyt tavata häntä, välttänyt sitä isän kiellonkin vuoksi, mutta nyt en enää. Jostakin oli kajahtanut kirkas, selvä ääni: "Nyt mene ja puhu Liisan kanssa, tarjoudu hyvittämään kaikki!" Omituinen tuo pitkien taistelujen jälkeen yhtäkkiä kuuluva käsky. Vasta itsetietoisuuteen herättyäni, nuorukaisena, sitä rupesin kuulemaan. Sillä on esteensäkin: suuttumus esimerkiksi pyrkii tunkeutumaan sen tilalle ja antamaan käskyjä sen nimessä. Siksi täytyy olla varovainen, kuunnella tarkkaan, tuleeko käsky sieltä seesteisestä, kauniista kaukaisuudesta, jossa asuu intohimoton, valkoinen rauha, vallitsee ikuisuuden kajastus. Kunpa aina jaksaisi herkistää mielensä kuulemaan sitä, harhautumatta niihin häiritseviin sivuääniin, joita sielun avaruudessa niin paljon väreilee...
Sitaisin hevoseni suutarin aitaan... Ikkunasta kuulsi himmeätä valoa... Astuin reippaasti portaille... Sydäntäni ahdisti. Laskin käteni kahvalle, nostin taas pois, laskin... kun ovi samalla aukeni. Suutarin emäntä sen avasi, loi minuun pitkän silmäyksen ja meni sanaa sanomatta edelläni tupaan. Sieltä hän pysähtymättä meni kamariin, katsahtaen sen kynnykseltä vielä minuun, pöydän takana tuijun ääressä istuvaan suutariin, ja lieden luona askaroivaan Liisaan. Miksi hän näin poistui? Ymmärsikö hän, että tilanteen jännitys vähenisi, kun hän ei olisi läsnä, että mahdollisesti jokin kysymyksessä oleva selvitys saattaisi silloin sujua helpommin? Seisahduin keskelle lattiaa ja tunsin olevani neuvoton. Suutari katsoi minuun pöydän takaa vilpittömästi, kysyvästi, surullisesti. Pöydällä oleva tuiju heitti hänen kasvoilleen kellahtavaa valoa, ympäristön ja taustan jäädessä syvään hämärään, jonka lävitse hohti lieden riutuva hiillos. Hänen päänsä varjo vain erottui seinästä isona, pimeänä kummituksena. Kädet olivat kirjan päällä, sormet pitelivät lehtiä hajamielisesti. "Isäni", sanoin, "sairaana. Pyysi hakemaan teitä... Hevonen on tuolla tiellä... menkää sillä heti. Tulen myöhemmin jalan..." Suutari nousi ja asteli jäykistynein koukkuisin jaloin luokseni. "Tultu taas kotiin", hän sanoi, "kuultu on isän olleen huonomaisena..." – Samalla ilmestyi hänen emäntänsä kamarista, auttoi ukkonsa päälle vaatteita, turkkikulua, vyötä, tallukoita ja toimitti rekeen. Kulkuset vain remahtivat soimaan ja pian vallitsi taas hiljaisuus. Tunsin suutarin emännän palaavan selkäni takana tupaan, viivähtävän hetkisen kamarin ovella katsoen ensin minuun ja sitten Liisaan, ja painavan oven kiinni. Koko tämän ajan vallitsi tuvassa sietämätön jännitys, julkilausumattomien yhteisten salaisuuksien peloittava sielullinen ukonilman uhka, salaperäinen salamointi tai nuolisade, joka tuntui kuumana, kihelmöitsevänä tuskana ei vain sielussa vaan myös ruumiissa. Vasta sitten uskalsin kääntyä Liisan puoleen, joka oli koko ajan seissyt siinä lieden ääressä ja tuijottanut riutuviin hiiliin kuten kerran ennen Heikin tuvassa, jolloin tumma kaunis punoitus vähitellen nousi kaulalle ja kasvoille, ja jolloin alkava kuuma intohimo rupesi heräämään sielussani. Nyt eivät Liisan kasvot enää punastuneet – ne päinvastoin näyttivät lieden hohteesta huolimatta liidunvalkoisilta. Tietämättänsä hän oikaisi vartaloansa niinkuin oli viime aikoina tehnyt alituiseen... Ojensin hänelle käteni... Hän katsoi minuun kirkkaasti ja vilpittömästi, ja samalla oli välillämme taas kaikki niinkuin ennen. Istuimme vierekkäin rahille ja rupesimme puhelemaan...
Tunsin, ettei välillämme ollut enää intohimoa. Se oli sammunut – oli vain tyyni, seesteinen sieluntila, jonka valossa ihminen näkee kauemmaksi ja puolueettomammin kuin muuten. Kuten aikaisemmin isältäni saatoin nyt pyytää anteeksi Liisalta, joka vain sanoi hiljaa ja yksinkertaisesti: "Et ole syyllisempi kuin minäkään... tälle ei voi mitään... täytyy kärsiä loppuun..." Ja huomatessaan vaikean oloni hänet valtasi äidillisyyden tunne, ja hän silitti hiljaa kättäni. Rehellisesti tarjouduin ottamaan hänet vaimokseni, lupasin toimittaa hänet jonnekin, jossa hän saisi sivistystä ja muuta tarpeellista kasvatusta tulevaa asemaansa varten, mutta hän vastaili välttelevästi ja epäröivästi, sanoi, ettei uskaltanut sellaista ajatella, ettei hänestä ollut niin vastuunalaiseen toimeen... katuisin vain sitä asiaa tulevaisuudessa... Sitten hän jo naurahti ja kysyi, kenen näköisen arvelin lapsesta tulevan, mutta kohottikin samalla esiliinan silmilleen ja rupesi itkemään... Niin istuimme kauan tuijun himmeässä valossa, hiilien riutuessa yhä harmaammiksi ja sinisen virvatulen tanssiessa niiden yllä yhä heikompana – neuvottomina, arkoina, lapsellisina, palaten yhä uudelleen samaan kipeään asiaan. "Ole huoletta!" Liisa sitten lohdutti minua, "en sano kenellekään, kärsin urhoollisesti – vielä kerran kaikki päättyy hyvin!" Kamarin ovi narahti – hänen äitinsä siellä vahti ja mietti – mitä? Ehkä oli arvannut kaikki, tiesi enemmän kuin luulimmekaan, kuin konsanaan saatoimme aavistaa? Liisa säpsähti: "Kuule, lähde jo – saattaa Tinari tulla... Voi, kuinka sydämeni on nyt keveä, kuinka iloinen olen, että tulit. En pyydä enkä vaadi sinulta mitään milloinkaan – kunhan vain salassa muistat Liisaa joskus... Kuule, mene jo – Tinari pyörii aina tässä ympärillä... se on ollut taas kotosalla... tiedä, vaikka parhaillaan tuijottaisi jostakin pimeydestä tänne... Se on varmasti vakoillut meitä kesällä – nähnyt – se on ihan kauheaa... Ole varuillasi... se voi kostaa sinulle kerran... minulle se ei tee pahaa, vaan on hyvä. Istuu tuossa ovenpielessä kuin karhu, tuijottaa minuun niin että pelottaa, ja silmänsä väliin kostuvat. Mene jo – saattakaa isä hevosella takaisin... se ei jaksa tarpoa kinoksissa... Hyvä isä, kuinka elämä on kummallista! Hyvästi! Älä palellu tielle! Varo, kuule, Tinaria... Voi...!"
Koko ajan suuret kyynelkarpalot vierivät hänen poskiaan pitkin. Pakkaslumi hilisi ikkunoissa, yksinäinen tuiju paloi surullisesti, ja tuli riutui liedessä alakuloisesti, hiljaa risahdellen. Painuin ulos pyry-yöhön, läksin ponnistelemaan umpeen tuiskunnutta tietä. Kuinka yksinäisenä ja kuolleena, kuin kinoksiin paleltuneena, oli siinä nukkuva kylä, kirkko, pappila ja hautausmaa. En tiedä, kuvittelinko, mutta mieleeni jäi käsitys, että tienhaarasta kääntyi Heikin mökille päin yksinäinen luminen hahmo, kadoten pimeyteen ja pyryyn.
Kymmeniä vuosia noiden tapahtumien jälkeen olen täällä kartanossani viettänyt yksinäisen miehen elämää. Jouluksi on kuitenkin aina ollut tapani kutsua vieraita, mutta sitä minun ei olisi pitänyt milloinkaan tehdä, sillä olen juuri jouluna harvasanainen ja hajamielinen, huono isäntä. "Veljet" saavat ihan lyödä olkapäille ennenkuin herään niin paljon, että kuulen kysymyksen. Silloin aina kuin piiskanrapsua pelkäävä vanha hevonen heitän päätäni ja hölkkään iloisesti vähän matkaa, niin kauan kuin tunnen ajajan käden suitsissani. Mutta sikäli kuin se herpautuu vaivun takaisin tuohon unelmien, muistojen ja tunnontuskien ihmeelliseen maailmaan, joka on siellä jossakin kaukana, mutta samalla aivan lähellä, yhtä kirkkaana ja tuoreena kuin kiitävä hetki. Tässä istun sohvallani jouluiltana, hienossa puvussa kuten on aina suvussani tapana ollut, ja mikä omituisinta vielä – näen itseni. Olen näet samalla kuin jossakin ulohtaalla, kuin tuolla ulkona pimeydessä, katson salaa ikkunasta sisään ja näen kaikki: joulukuusen, vieraani, ja itseni sohvan kulmassa, sikari kädessä, ainainen miettivä, varovainen ilme kasvoilla. Näen enemmänkin: näen rivissä kymmeniä taaksepäin häipyviä joulukuusia, viimeinen jo pienenä pilkkuna siellä kaukana pimeydessä, kuin yksinäinen sammuva kynttilä synkässä yössä... Ei ole enää saapuvilla muita kuin minä ja pieni tarmokas äitini... Eikähän ole enää joulukuustakaan – on vain kolme kynttilää pöydällä, isäni tuossa vuoteellaan vainajana ja suutari istumassa kumaraisena ovenpielessä, hartiat nytkähdellen. Näen juuri tulleeni talviyöstä, ymmärtäneeni äidin katseesta, mitä oli odotettavissa, ja rientäneeni kumartumaan suuren, voimakkaan, jalon isäni puoleen vielä viimeisen kerran, huokaamaan siinä elämän totisimmat jäähyväiset, vangitsemaan hänen silmistään vielä ainoan kerran niiden syvän, rakastavan katseen – palauttamaan hänen henkensä tuolta tähtien alta – kuulemaan hänen surumielisen, hellän, alistuvan huokauksensa: "Niin, niin, poikani, sellaista on elämä – ja kuolema". Kun nousen siitä, näen vakavia ihmisiä ympärilläni: rengit, piiat, muonamiehet, kaikki ovat hiipineet sisään, ja piiat itkevät. Mutta suutari on jo rauhallinen ja aloittaa tärisevällä äänellä sen virren, jota isäni ei väsynyt kuuntelemasta, sen, jossa lauletaan maan laaksosta lentävästä lintusesta ja siitä vaikeimmasta käskystä, jonka tottelemiseen meidän tulee rukoilla voimaa. Ja sitten aina mietiskelen, mitä erinomaista asiaa isällä mahtoi olla suutarille, kun piti haettaa tämä kuolinvuoteen ääreen? Olivathan he lapsuudesta alkaen pitäneet yhtä, isä käskijänä, herrana, aina mukavasti huvitettuna suutarin olemuksesta, ja suutari nöyränä, hiljaisena palvelijana, joka kysymättä tiesi noudattaa isäni mielen, – ja tästä huolimatta henkisesti, aatteellisesti, inhimillisesti yhdenvertaisina, mutta ei sen nyt olisi tarvinnut tätä kutsua aiheuttaa – se olisi ollut liian hellämielistä, mikä ei ollut juuri tapana näillä seuduilla. Kuka tietää, mitä toistensa salaisuuksia he säilyttelivät ja tahtoivat tilittää ne selviksi ennen muuttoa oven toiselle puolelle? Heidät oli pitänyt jättää kahdenkesken, ja kun äitini sitten oli mennyt sisään ja hoitaessaan isääni kysynyt hiljaa, tahtoisiko hän ehkä puhella rovastin kanssa, oli isäni kasvoille ilmestynyt heikko kaukainen hymynhäive ja hän oli jaksanut kuiskata kiellon: "Johan täällä oli suutari". Se oli harvinaisen ja lujan ystävyysliiton viimeinen tilinteko – pelkäävä, tuskallinen aavistus oli minulle koko ajan kuiskannut, että se varmaan koski myös Liisaa ja minua, että isäni piti välttämättömänä ilmoittaa suutarille jotakin – ehkä sen, että juuri minä olin syyllinen? Mutta kai suutari sen jo oli arvannut. Mutta mitä sitten? Sitä en saanut milloinkaan tietää, ja siksi se jäi aina kipeästi polttavaksi salaisuudeksi, jonka ympärillä tutkiva, kyselevä, aavisteleva ja arvaileva ajatus kulki rauhattomana.
Siihen peittelin isäni hänen vuoteeseensa, eikä kaihokseni käsi enää vastannut puristukseeni, vaan kylmeni kylmenemistään. Äitini vein hänen huoneeseensa ja toimitin vuoteeseen, jossa vasta hän puhkesi raukeaan, menehtyvään itkuun. Mutta suutarin saattelin itse hevosella kotiin, kirmaisten kiireesti yön halki vauhkon virmalla hevosella. Tuiskusi sakeasti, tuuli vinkui, mutta mailla viipyi silti hiukan valjua, aavemaista valoa, viluinen kuu kun väliin pujahti häämöttämään pilvien raosta lumiseen maailmaan. Oli outoa ajaa siinä: tuntui kuin isä olisi ollut mukana, tuossa vieressäni, pitänyt varmasti kiinni ohjaksista kuten aina ennen, ja saatuaan hevosen nopeimpaan, tasaisimpaan, hienoimpaan juoksuun katsahtanut minuun ylpeästi, iloisesti ja tyytyväisesti. Ja minä istuin tässä vieressä pikku poikana, ylpeänä isästäni, hyvästä hevosesta, onnellisena elämän hauskuudesta... Mutta nyt menemme jo hautuumaan ohi ja sydäntäni vihlaisee tieto, että sinne on isäni nyt joutuva. Suutarihan on haudankaivaja – vaatii varmaan nyt itselleen sen kunnian, vaikka ovat voimat heikontuneet. Kuoleman vihamielinen henki ulvahti ympärillämme, tuuli remputti tapulin vanhaa, ruostunutta viiriä, joka kirskui ja kiekkui kuin hädässä.
Tuo Liisan tapaaminen silloin isäni kuoliniltana oli helpottanut oloani. Jäin kotiin äitini vuoksi, muka auttamaan häntä, vaikka hän ei kyllä apuani tarvinnut – tosiasiassa siksi, etten uskaltanut nyt mennä pois näiden ihmisten luota ja tapahtumien näyttämöltä, heittäytyä yksin omien tunteideni varaan. Ne olisivat silloin olleet alituisesti kimpussani kalvaen sydäntäni kuin salainen tauti, antamatta hetkenkään rauhaa, kasvattaen mielikuvani suunnattomiksi, liioitelluiksi, järkyttäen minut rauhattomaksi ja ajaen etsimään huvitusta epäterveellisistä aineista ja epäpyhistä ajanvietteistä. Mutta jäämällä kotiin, näkemällä joka päivä tilanteen sellaisena kuin se todella oli, tunsin pysyväni tasapainossa, vieläpä jollakin tavalla siveellisesti puhdistuvani. Tämä oli erikoisesti Liisan ansiota. Joskus pääsin käymään hänen luonaan – tein asiaa suutarille, menin sinne aivan julkisesti, mitään häpeilemättä, sillä olin huomannut epäilysten tulevan juuri siten parhaiten torjutuiksi –, sain puhella hänen kanssaan kahden, katsella hänen lapsellisesti kärsivää, kalpeata, äitiytyvää olemustansa, ja lohduttaa häntä, minkä taisin. Mutta hänpä päinvastoin lohduttikin minua. Tunsin, kuinka hänestä nyt erikoisesti hengähti puhtaus ja rauha, eräänlainen ylimaallisuus, joka täytti minut kummastuneella, pelonsekaisella ihmetyksellä. Ehkä hänessä oli ollut sitä aikaisemminkin, vaikka en ollut intohimoni sokaisemana sitä huomannut, mutta nyt totesin sen joka hetki, kun hän loi minuun suuret, haaveelliset, tähtimäiset silmänsä. Tunsin nyt rakastuvani häneen uudella, korkeammalla tavalla, pyytämättä enää mitään, valmiina antamaan kaikki, ja uudelleen tarjosin hänelle kättäni ja nimeäni. Mutta silloin Liisa vain käänsi päänsä pois ja rupesi hiljaa itkemään.
Se oli tuskani ensi viikkoina isäni kuoleman jälkeen. Minulle kirkastui nyt ei vain velvollisuuteni kunnian miehenä, vaan vieläpä uusi rakkaus. Se ei kuten sanottu ollut enää poikamaisen, hurjan intohimon puuskaa, joka leikkien ja ajattelematta noudattaa luonnon vietin käskyä, vaan kokemuksien tuhkasta noussutta henkistä avartumista, joka valaisi maailman toisella valolla kuin mihin ennen olin tottunut. Lopuksi asia tuli minulle niin raskaaksi, etten enää voinut olla puhumatta siitä äidilleni. Avasin hänelle eräänä hämäränä iltana sydämeni, kertoen kaikki, mitä oli tapahtunut ja pyytäen sekä hänen anteeksiantoansa että neuvoansa. Sillä hetkellä huomasin, kuinka paljosta olin jäänyt vaille, kun en aikaisemmin ollut turvautunut häneen: pienessä, tarmokkaassa äidissäni tapasin rajatonta hellyyttä, syvää inhimillisten kohtaloiden ymmärtämistä ja ylevää siveellistä velvollisuudentuntoa ja voimaa, joka helposti mursi kaikkien ennakkoluulojen muurit. Aluksi hän oli mykistynyt, musertunut – hiuksiani silittävä, pieni, jo ryppyinen käsi pysähtyi ja hiljainen hermojen tärinä tuntui hänen helmassaan, johon häveten olin kätkenyt pääni; hän oli kauan vaiti, turvautuen naisten ainoaan ja ensimmäiseen keinoon, kyyneleihin, joilla he ovat koko ihmiskunnan olemassaolon ajan koettaneet pestä pois miesten syntejä, mutta vähitellen hän rauhoittui ja rupesi keskustelemaan itsensä kanssa puoliääneen, kysyen ja vastaten, väittäen ja torjuen, huokaillen ja voivotellen; kunnes lopuksi tuli ratkaisu ja rauha: "Koska olet tehnyt Liisalle siten, sinun velvollisuutesi on hyvittää se, ja sehän on sinulle helppoa, Jumalan kiitos, koska todella rakastat häntä. Muu kaikki kyllä selviää itsestään – Liisa on hyvä tyttö, kuin oma lapseni!"
Mutta kun hän sitten rupesi kyselemään, oliko isä tiennyt asiasta, ja minun täytyi kertoa niin olleen ja isän vastustaneen liittoamme, äiti tuli taas hiljaiseksi, sanattomaksi.
Tinari oli jälleen kadonnut paikkakunnalta – sanottiin hänen menneen kaupunkiin ja aikoneen jäädä sinne. Kerran eräänä kuutamoisena helmikuun iltana, jolloin alkava yöpakkanen oli jäädyttänyt päivällä hiukan sulaneen hangenpinnan parhaimmilleen luistavaksi, jouduin tavallisella hiihtoretkelläni Heikin tuvalle. Kuin kerran ennen ilmestyin nytkin syvän varjoisesta metsän reunasta tupa-aukean laitaan, pysähdyin siihen sauvojeni nojaan, ja aloin hengitystä pidättäen sekä kuunnella että katsella. Ei kuulunut mitään, ei loistanut valoa pienestä, päreillä paikatusta neliruutuisesta, ei suitsunnut savua matalasta piipusta. Risahtamaton hiljaisuus, luminen metsä ympärillä, lunta katolla ja portailla, laudat ikkunan ja oven edessä, ja kaikkialla kuutamon valju loiste, joka kimmeltää hiljaisesti, miettiväisesti miljoonista lumikiteistä. Kuinka peloittavaa, yksinäistä, aavemaista – aaveina ne lukemattomat rauenneet toiveet ja odotetut mutta täyttymättömät ilot, joita kummittelee ihmisten autioituneilla asuinpaikoilla. Kuinka äkkiä oli kuolema muuttanut tämän pienen onnelan tyhjyyden murheelliseksi asunnoksi – onnettomuuden ja surun näyttämöksi: olin kuulevinani, kun oikein pinnistin tarkkaavaisuuttani, suljetun tuvan pimeydestä kaikua niistä huokausten keskeyttämistä kirouksista, joilla Tinari oli täällä yksinäisiä, valjuja pakkasöitänsä ja lohduttomia mietteitänsä säestänyt. Vai teinkö Tinarille vääryyttä tällä luulollani? Murheellisia varmaan hänen mietteensä olivat, mutta niissä ei silti tarvinnut olla kirouksen uhmaa; hän saattoi olla vielä kummastunut kuin lapsi siitä, että oli joutunut kokemaan tällaisen uskomattoman asian, mutta ei ollut joutunut sille asteelle, jolloin kummastus muuttuu jäänsiniseksi, kylmäksi vihaksi. Sitä ajatellessani katsoin peläten ympärilleni ja peräydyin vaistomaisesti takaisin korven varjoon. Suksieni kahahdus säikähdytti, olin tuntevinani oudon voiman uhoavan minua kohti, tuvan ikkunat katsoivat suoraan minuun, – kaikkialta tuntui syyttävä rangaistuksen henkäys. Mutta sitten rauhoituin taas ja vaivuin kuuntelemaan risahtamatonta hiljaisuutta ja katsomaan valjusti kimmeltävää kuutamoa. Nyt kuulin jotakin: oliko se veren huminaa korvissani? – ei, se oli hiljaisen tuulenhengen heikkoa liikahdusta öisessä pakkasmetsässä, huurteen keveätä rapinaa, kun se irtautuu oksilta ja vaisusti sipisten putoaa hangelle – surumielistä, miettiväistä, matalaa kuisketta metsän sydämestä, tuota sanatonta mutta selvää maan vääryyden murehtimista, jota olin ruvennut viime aikoina ajattelemaan. En voinut kestää sitä, vaan ponnahdutin itseni liikkeelle, kiidin hurjaa vauhtia öisessä metsässä, vilahdellen sen kuutamoisten aukkojen poikki nopeasti, huohottaen, kuin takaa-ajettu rikollinen, joka on tehnyt milloinkaan sovittamattoman vääryyden. Tulin vihdoin rannalle, annoin suksieni kuin mieletön luistaa alas jyrkkää rantatörmää, tiheän metsän läpi, varomatta, pysähtymättä, vaikka tiesin törmän päättyvän korkeaan kallioon – juuri siihen samaan, jolla ennen istuin Liisan kanssa, jonka lähellä on varjoisa kuusikko, pehmeä sammal, suloisesti tuoksuvia vanamoita – tunsin lennähtäväni ilmaan kuin ammuttuna – kiitäväni – putoavani sydänalaa viemaavasti...
Herättyäni huomasin makaavani hautautuneena syvään kinokseen, joka kasautuneena kallion juurelle oli pelastanut henkeni. Pääni oli sattunut johonkin tai muuten ruumis pahasti retkahtanut, koska olin pyörtynyt. Olin maannut siinä hyvän ajan: kuu oli siirtynyt kauas äskeisestä paikastaan. Järven ulappa kimmelsi laajana, outona, käsittämättömän kylmänä ja kuolleena, Korkeenvaara kumotti juhlallisena, valkolaikkaisena, kuin odottaen jotakin suurta, mahtavaa, iankaikkisuudella mitattavaa tapahtuvaksi. Mielessäni vilahti outo ajatus: olit lähellä kuolemaa sinäkin. Miten olisi olosi nyt, jos niin olisi käynyt? Äskeinen hulluudenpuuska värisytti sitä ajatellessani – kuinka voin tehdä niin? Kuinka voivat ne sielulliset pidäkkeet, joiden varassa ihminen yleensä pysyy elämän suon kapeilla, horjuvilla pitkospuilla, tällä tavalla yhtäkkiä irtautua ja jättää hoidokkinsa järjettömän, villiytyneen päähänpiston vietäväksi? Nousin vaivalloisesti, mutta totesin olevani ehyt, vaikkakin läpi tärähtänyt... Kallion laen kitukasvuisista männyistä kuului hiljainen, matala suhina, ja sieltä leijaili päälleni, kasvoilleni, kylmää, puhdasta, kimaltelevaa huurretta...
Joskus siirryin ajattelemaan, mistä eräät ihmiset ovat saaneet sellaisen hengen tilan, että he järkkymättä – ja kuitenkaan olematta millään tavalla turtuneita, tunteettomia tai tylsiä – jaksavat alistua kaikkeen, mitä tapahtuu, kyyneleiden tosin vuotaessa, mutta seesteisen rauhan kajastaessa niiden takaa? Sellainen ihminen oli suutari ja sellaiseen sieluntilaan pääsi äitini viimeisinä elinvuosinaan. Kuinka suutari saattoi alistumisen, rauhan ja lohdutuksen hurskaassa hengessä seurata ainoan lapsensa, sielunsyrjänsä, onnettomuuden ja häpeän polkua, kulkien hänen rinnallaan ja vielä vankoilla ja samalla hellillä käsillään varjellen häntä pilkalta ja kovilta sanoilta, pyytäen hänen puolestaan anteeksi hiljaisella katseella ja herättäen hänen ympärillään inhimillistä, ymmärtävää osanottoa? Kuinka hän sai vaimonsa, Liisan äidin, tuon ravakan ja lujan eukon, jonka muodossa oli vielä häivähdys Liisan erikoisesta sievyydestä, naisellisesta viehätysvoimasta, joka oli kerran voinut olla yhtä suuri ja salaperäinen kuin Liisankin, hillitsemään katkeran pahanmielensä ja sulattamaan sen helläksi sääliksi ja varjelukseksi? Sitä en tiedä – en tiennyt silloin, mutta nyt sitä jo aavistan, nyt vanhemmalla iällä, jolloin usein näin talviöiden yksinäisyydessä ja muulloinkin salaperäinen voima tuntuu ympärilläni, tarttuu minuun ja ikäänkuin vastustamattomalla kädellä todellakin painaa minut polvilleen, sanattomaan alistumiseen, aseettomaan antautumiseen jollekin, jolla ilmeisesti on hallussaan lopullisesti ratkaiseva voima. Uutena, tärkeänä tosiasiana astuu ajatuspiiriini ihmisen suhde iankaikkiseen – realiteettina, jolle ennen olen hymähtänyt, mutta joka nyt nostaa kieltävästi kätensä ja sanoo: seis! Väliin melkeinpä kuuluu ääni ja aukeaa sieluun valkoinen helo, joka loistaa sinne ennen kokemattomista maailmoista...
En tietänyt, että äitini ja suutari olivat tavanneet – totesin vain äitini muuttaneen aluksi niin myöntyväistä kantaansa ja ruvenneen suhtautumaan asiaani epäillen ja vastustavasti. Kun vaadin häneltä selvyyttä ja varmuutta, hän puolestaan kysyi, olinko ollenkaan puhunut suutarin ja hänen vaimonsa kanssa? En ollut todellakaan tehnyt sitä, olin arvellut, että heidän myöntymyksensähän oli itsestään selvä, mutta nyt päätin sopivassa tilaisuudessa puhutella heitä. Sitten olisi kaikki valmista: menisimme Liisan kanssa hiljaisuudessa avioliittoon ja matkustaisimme pois täältä, Liisa kasvamaan uuteen asemaansa, minä jatkamaan ja lopettamaan lukujani.
Kävin suutarin tuvassa harvoin – noin vain sivumennen kuten ennenkin, ettei heräisi turhia puheita. Kerran näin ohi kulkiessani hänen istuvan työpöytänsä ääressä ja poikkesin sisään. Suutari oli yksin ja loi oven auetessa minuun rauhallisen silmäyksen. Istahdin tutulle paikalleni ikkunanpieleen ja katselin, kun hän taitavasti ompeli saumaa pikilangalla. Yritin puhua, mutta se oli sanomattoman vaikeata – aluksi aivan mahdotonta.
Mutta suutari tuli avukseni. Hiljaisella äänellä hän sanoi olevansa minun itseni vuoksi iloinen, että olin tullut puhumaan tästä asiasta hänelle, että olin niin suuresti voittanut itseni. Sillä sitähän tämä käynti merkitsi minulle – suurinta mahdollista nöyryytystä. Mutta niinkuin hän, suutari, oli jo sanonut rouvalle, ei siitä asiasta voinut tulla milloinkaan mitään. Se oli joka suhteessa mahdotonta, kuten hyvin saattoi ymmärtää asiaa tyynemmin ajatellessa. Tulisin sen kautta vain onnettomaksi, kuten erisäätyiset ja eri asemissa kasvaneet ihmiset useimmiten mentyään avioliittoon. Pahin oli jo kestetty, Liisa oli alistunut kohtaloonsa ja aika kyllä parantaisi haavat. Suutarin ääni oli hänen tätä puhuessaan hiljainen, eikä hän katsonut minua silmiin koko aikana. Kun yritin hämmästyneenä, lyötynä, vastustella, hän kohotti kätensä ja kielsi minua enää siitä puhumasta. "Se on niin selvää kuin olla taitaa", hän sanoi, "siinä ei ole tehtävissä mitään muuta kuin että on otettava kaikki kärsimykset alistuen vastaan. Tämä oli isäsikin tahto..." – "Siitäkö hän teille silloin kuollessaan puhui?" – "Siitäkin – näet meillä lapsuudesta saakka yhdessä kasvaneilla on yhteisiä asioita, sellaisia, joita ei selvitellä muiden läsnä ollessa, jotka vaikka painavatkin tuntoa jaksaa kuljettaa mukanaan niin kauan kuin on voimia ja itseluottamusta, mutta joista täytyy vapautua silloin kun kuolema tulee... Niin, mitäpä näistä, nuoret eivät ensi kertaa joudu tällaiseen puristukseen – lapsi-raukat! Eihän tämä nyt sentään maailmankaato asia ole – käynnilläsi olet sen, poika parka, minulle hyvittänyt. Katso, halu korjata pahatkin erehdykset, kulkea niin raskas tie kuin minkä tänne nyt vaelsit tullessasi – sellainen kasvattaa ihmistä ja tekee hänet paremmaksi ja puhtaammaksi..."
Ei suutari näin hienosti saarnannut, mutta tämä oli kuitenkin hänen kömpelöiden ja hitaiden sanojensa ajatus. Keväinen ilta-aurinko, jonka rusotus valaisee maailman samalla kirkkaasti ja haikean surumielisesti, paistoi sisään vihreäksi palaneesta neliruutuisesta ja loisti suutarin harmaista hapsista kuin sädekehä. Se kiilsi kirkkaana pisteenä hänen salaperäisestä lasikuulastaan, jota poikasena olin hiukan pelännyt kuin olisi se ollut taikaesine, erottui selvänä, viistona pölyjuovana tuvan hämystä, kimmelsi valopintana viulun kannesta, ja täytti koko huoneen raukealla rauhan ja hiljaisuuden tunnelmalla. Tajusin, että nämä aikeeni olivat todellakin nyt loppuneet tähän, että ne olivat kompastuneet johonkin ylipääsemättömään ja voittamattomaan, tuntemattomaan esteeseen, joka teki suutarin, päinvastoin kuin olisi odottanut, aivan järkähtämättömäksi. Nousin ja menin hyvästiä sanomatta ja kuljin kotiin kuin unissakävelijä, silmät auki, mutta näkemättä mitään. Äitini näki minun tulevan ja tuli huoneeseeni, istui viereen ja silitti hiljaa kättäni sanomatta, kysymättä mitään...
Hän ehdotti, että matkustaisin pois ja koettaisin hakea viihdytystä ja unohdusta työstä. Talo kaipasi isäntää, minun piti nyt ruveta lopultakin valmistautumaan siihen täydellä todella. Täällä kyllä pidettäisiin hyvä huoli kaikesta ja tehtäisiin se, mikä tehtävissä oli. Keväinen ilta-aurinko paistoi tännekin, siirtyen hitaana, kauniina kuviona pitkin seinää ja valaisten sen vanhanaikaisten tapeettien kirjavat kukat yliluonnollisen koreiksi. Hiidenselkä oli jo mustana, ja toiselta puolen heloitti Korkeenvaara. Pihakoivussa istui pönttönsä vieressä kottaraispari, jonka aurinko valaisi oudon kirkkaasti; niiden sointuvan, tyytyväisen haastelun saattoi erottaa sisälle asti, kun oikein tarkoin kuunteli. Kuinka kodikasta olikaan tässä huoneessani, yhdessä äitini kanssa, joka oli nyt tullut minulle niin läheiseksi, kun isäni voimakas hahmo ei ollut enää kätkemässä häntä minulta taaksensa...
En voinut lähteä – minun täytyi jäädä tänne näkemään ja kokemaan kaikki loppuun saakka, ikäänkuin saamaan rangaistukseni niistä kiduttavista sielunjärkytyksistä ja tunnontuskista, joita joka päivä tulisin kokemaan, siinä toivossa, että sillä edes murusen verran hyvittäisin tekostani ja pääsisin irtautumaan siitä lohdullisemman välimatkan päähän. Tuo nuoren tytön kuva, joka ennen oli hurmannut minut kutsuvalla, selittämättömällä, kuumalla viehkeydellään, niin että olin sen lumoissa päivät, illat ja yöt, oli nyt muuttunut valkeaksi, pyhäksi immeksi, jonka otsalta loisti puhdas, viileä vakavuus, ja jonka katseessa piili kauas näkevä, surumielinen, kyynelöivä aavistus. Minusta tuntui, että jos nyt lähtisin pois, tekisin itseni syypääksi uuteen rikokseen, että vaikka en voinutkaan parantaa enkä korvata sitä, minkä olin tehnyt, minun täytyi edes joskus mennä suutarin tuvan ohi, väliin pistäytyä sisään ja sanoa edes silmillä jos ei muuten voinut Liisa raukalle jotakin – puristaa hänen kättänsä ja katsoa sanomattomalla säälillä ja sillä pelästyneellä outoudentunteella, joka sävähdyttää meitä miehiä nähdessämme äidiksi tulossa olevan naisen, hänen lapsellista, epämuotoiseksi käynyttä vartaloaan ja kuihtuneita, läpikuultavia kasvojaan. Nuo hetket suutarin pienessä kamarissa olivat surullisia, mutta toisaalta puhtaita ja siveellisesti korkeita, sillä yhä uudelleen tunsin, kuinka Liisasta, vaikka hän ei ollutkaan vielä muuta kuin lapsi, jollakin tavalla henki kaunista, hiljaista rauhaa ja kohtaloonsa alistumista. Hän oli aivan valmis elämään tässä töllissä edelleen lapsensa kanssa, sittenkin, kun isä ja äiti jo olisivat menneet pois. Monella tavallahan lapsen kasvatus voitaisiin järjestää – tällainen ei suinkaan ollut tuntematonta – näin viehätyimme väliin suunnittelemaan tulevaisuutta ihan iloisesti, kunnes välillä olevien ikävyyksien ja vaikeuksien varjo jälleen lankesi päällemme ja mykisti meidät...
Kaikki tämä murheellinen kohtalon kehityksen tarkkaaminen ja siitä joka päivä aiheutuva alakuloisten mietteiden sarjako lienee tehnyt, että riutuvat hanget ja yhä pitenevät päivät, tummiksi mustuvat Hiidenselän jäät ja Korkeenvaaran rinteillä viipyvä iltarusko vaikuttivat sielunelämääni vain surumielisesti, selittämätöntä kaihoa ja kaipausta herättävästi. Ja niin ne tekevät vielä nyt, kun vanhana miehenä istun tässä pienessä kammiossani ja annan katseeni kulkea järvenselän yli Korkeenvaaran rinteille, jotka rusottaen loistavat kaukaa. Syksyllä jäät ulvovat kuin uhmaillen, talvella järvi ottaa alistuneena vastaan rauhan valkoisen lumipeitteen, keväällä se hiljaa ritisten ja salaperäisesti humahdellen heräilee tainnoksistaan... Niin on ollut siitä saakka, kun nuorena säpsähtäen heräsin elämän vakavuuden tuntoon... Nuo kevättalven illat, jolloin aurinko vielä hiljaa valaisee lumettomia metsiä, taivas on kuulas ja syvä, ja kaikkialla asuu ikäänkuin sanaton odotus ja kaiho, ovat vaarallisia nuorille tunteille ja murtuneille sydämille. Ne jäävät mieleen ja uudistuvat joka vuosi, piirtävät vuosikymmenien sarjaan oman viivansa, joka alakuloisesti mutkittelee elämän nuottipinnalla kuin yksitoikkoinen, hiljainen, matalasti mumiseva, muistutteleva, kertoileva mollisävel...
Olen tehnyt näissä ajatuksissani vääryyttä kahdelle ihmiselle: suutarin emännälle ja äidilleni. Siten näet, että olen unohtanut heidät, jättänyt heidät liiaksi taustalle. Ja kuitenkin tiedän, että heidän molempain tunne-elämä hyrskyi ja aaltoili ympärillämme niin voimakkaasti kuin ihmissydämelle on mahdollista. Liisan äiti oli tarmokas, ravakka ihminen, suutarin Martta, joka piti töllinsä hallituksesta ja haikeissa maailmoissaan hurskastelevasta suutarista hyvän huolen. Hän ei ollut kotoisin meidän kylästämme, vaan oli tullut tänne palvelukseen muualta – mistä, meillekö vai johonkin toiseen taloon, en oikein tiedä. Puhuttiin hänen olleen siihen aikaan komea ihminen, niinkuin niitä voi väliin olla, kun sattuman oikusta ikäänkuin suvun kaikki kauneusaiheet keräytyvät yhteen lapseen. Sen näki hänestä vielä – se oli ilmeisesti ollut tuota samaa viehätystä, jota olin joutunut kokemaan Liisassa, tuota naisellista, houkuttelevaa lumoa, joka saa meidät unohtamaan edesvastuullisuuden tien. Hän oli vähäpuheinen, tarkkaan katseleva nainen, joka rakasti ainoata lastaan vaikenevalla, mutta syvällä rakkaudella. Kyläläiset olivat aikoinaan – niin kuulin myöhemmin – paljon ihmetelleet, kuinka hän saattoi ottaa suutarin, mutta minun tullessani ajatusikään he asuivat töllissään aviopuolisoina, kuin vakinaisena laitoksena, eikä siinä ollut enää mitään ihmettelemistä. Suutarin emäntä oli sitä paitsi henkilö, josta ei mielellään juteltu mitään alentavaa, s.o. hänestä ikäänkuin uhosi oma luja henkensä, joka osoitti puhujalle ovea. Tuollaiset sulkeutuneet voimaihmiset ovat kuin ladattuja miinoja, joiden äänettömästä olemuksesta henkii täsmällistä, mahtavaa voimaa, ja joiden räjähdyssarvia ei juuri tee mieli mennä ajattelemattomasti hypistelemään. Heidän sielussaan voi raivota ukonilmoja, jotka näkyvissä ollen löisivät meidät kauhulla, mutta heidän tahdonlujuutensa on niin suuri, ettei noista murhenäytelmistä pääse mitään kuuluville. Minun ja Liisan asiaan ei suutarin emäntä puuttunut sanallakaan, vaan antoi meidän olla rauhassa. Väliin minusta tuntui kuin hän olisi katsellut meitä kauhun ilme kasvoillaan, kuin hän olisi nähnyt meidän kohtalossamme jotakin, joka ikäänkuin ylitti ihmisymmärryksen, välähdyttäen näkyviin outoja ja käsittämättömiä kohtaloiden lankoja. Voi olla, että suutarin emännällä oli oma rauhansa, joka auttoi hänet nousemaan kaiken tapahtuvan yläpuolelle, mutta se rauha oli toisenlaista ja toisia teitä saavutettua kuin suutarin. Se oli fatalismia, heittäytymistä kohtalon valtaan, sitä välinpitämätöntä, koetuista kohluista turraksi käynyttä mielentilaa, joka ei mitään ihmettele. Suutarinhan ei ollut tällaista: hänen sydämensä oli päinvastoin edelleenkin mahdollisimman inhimillinen, tunteellinen, kärsivä ja hellä, itkien maan vääryyksien vuoksi lakkaamatta, mutta tuo itku oli sateen välkettä lohdullisessa, rauhallisessa kesäpäivän iltaruskossa, jolloin uskon ja toivon kaari antaa ylhäisen, vapautuneen leiman koko maisemalle.
Äitini kanssa ei suutarin emäntä ollut juuri läheisemmissä suhteissa, paitsi isäni kuoleman jälkeen. Liisan takia äiti tahtoi tavata suutarin emäntää ja puhua sekä sopia hänen kanssaan asiat selviksi. Muistan heidän pitäneen kauan kahdenkeskistä neuvottelua ja molempain olleen erotessaan aran, melkeinpä säikähtyneen näköisiä. Mutta sen jälkeen suutarin emäntä ikäänkuin pehmeni ja äitini tuli minulle mikäli mahdollista entistä hellemmäksi. Rupesin katsomaan häntä kuin uudelleen avautunein silmin, kuin en olisi häntä ennen oikein tuntenutkaan. Vasta nyt tajusin hänen kauneutensa – harmaantuneet, hiukan suortuvaiset hiukset, valkean, vielä sileän otsan, tummina pysyneet, voimakkaat, kaarevat kulmakarvat, teräksenharmaat, mutta lempeät silmät, hienosti muovautuneen, suoran nenän, kauniin, lujan suun, ja sievän, suhteellisesti ja sirolinjaisesti kasvoihin liittyvän leuan. Kun hän kohdisti minuun rauhallisen, kysyvän, tutkivan katseensa, tunsin niistä lähtevän lempeän, elämää ymmärtävän viisauden aallon, joka teki huonot ajatukseni aseettomiksi ja sai minut hillitsemään itseni ja ajattelemaan oikein. Kuinka ihmeellistä olikaan todeta tällainen vanhan naisen kauneus, ei vain siksi, että hän oli äitini ja sellaisena silmissäni kaunis joka tapauksessa, vaan siksi, että hän oli sellainen muutenkin. Tajusin siinä olevan jotakin ylevämpää ja henkisempää kuin nuoruuden intohimoinen kukoistus, jotakin seesteistä ja tyyntä, meren toiselle puolelle päässyttä, jossa näköalat jo ulottuvat iankaikkisuuteen. Vanhuus jalostaa ihmisen elämänkokemuksien yhteissummalla ja vapauttamalla hänet intohimoista. Silmäni avautuivat näkemään äitini koko hiljaisen suuruuden. Kun hän aamulla varhain saapui makuuhuoneensa viileästä, rauhallisesta, pyhästä valkeudesta, yksinkertaisessa, mutta aina siistissä, jopa hienossa puvussaan, oli hänen katseensa niin kirkas ja tyyni, että koko talo rupesi tutkimaan tuntoansa. Isäni ei milloinkaan unohtanut kohteliaisuutta äitiäni kohtaan, vaan säilytti suhteessaan häneen aina jotakin kihlausajan kavaljeerimaisuudesta, ollen samalla hellästi ja ritarillisesti suojelevainen, kuten väkevä haltuunsa uskottua hentoa suojattia kohtaan. Tiesin äitini viettäneen pienen hiljaisen hetken yksinäisyydessä, ennenkuin tuli makuuhuoneestaan ja aloitti päivän askareet – tuollaisen silmänräpäyksen, jolloin ajatukset, koko henkinen olemus, kokoaa itsensä ikäänkuin polttopisteeseen ja ulottaa kätensä alkulähdettämme kohti saadakseen siitä välähdyksen oppaaksi ja ylläpitäjäkseen joka aamu alkavalle arkiselle vaellukselle. Muistan melkein peläten katselleeni äitini ilmettä joskus, kun hän ilmestyi makuuhuoneensa ovelle: siitä levisi pyhää puhdasta kirkkautta, joka tuntui minusta ylimaalliselta ja sai minut kipeästi häveten ajattelemaan omaa tulista lihallisuuttani, polttavia intohimojani, jotka väliin uhkasivat temmata minut mukaansa kuin pyörremyrsky kuivan lehden.
Varhain aamulla äitini aloitti askareensa. Hänen rauhallisten, vuosi
vuodelta yhä väsyneemmiksi käyvien askeltensa ääni kuului keittiön
puolelta, ruokasalista, talouskamarista, salista, koko talosta, ja
hänen henkensä vastaansanomaton, järjestävä voima ohjasi suuren
kartanon koko menoa niinkuin isäni oli johtanut sitä eläessään.
Joskus aamuin nuo askeleet lähestyivät minun huoneeni ovea, käsi
tapaili ensin avainta tutulla tavalla, väänsi sitten lukon auki, ja
niin ilmestyi äitini kynnykselle kahvitarjotin kädessä, tuli vuoteeni
ääreen, istuutui sen reunalle, ja rupesi hiljaa ja hienosti, lempeästi
ja rakkaasti, puhelemaan kanssani ja ottamaan selkoa tilastani. Koko
ajan tunsin, kuinka hänellä oli oma täsmällinen johtonsa, jota hän
seurasi, päämääränsä, johon hän pyrki, ja kuinka hän hienotunteisesti,
tahtomatta liiaksi tutkistella aikuisen poikansa asioita, kuitenkin
koetti ottaa selkoa, olinko eksynyt kuinka kauas näistä hänen
ohjesäännöistään. Samalla kuin hän puheli näin ja kyseli, hän saattoi
silittää tukkaani, yhtäkkiä tarkastaa jotakin huomaamaansa pientä
rikkeintä paidassani, vilkaista moittivasti yöpöydälläni olevaa
romaania, ruveta kertomaan kylän kuulumisia tai selostamaan kaupungissa
asuvalta sisareltaan edellisenä päivänä saamaansa kirjettä ("tätisi
hiukan ihmettelee, että tulet niin harvoin hänen luokseen, vaikka
kuulut käyvän usein kaupungissa"), kuinka se suuri kaktus, "yön
kuningatar", jonka "skotin" täti oli täältä vienyt, oli nyt kukkinut
ensi kerran... Nuo rakkaat kukat, joista kirjoitettiin siskolle
tarkemmat tiedoitukset kuin mistään muusta, joita äitini hoiti
uupumattomasti, kulkien joka päivä ruukulta toiselle, hypistellen,
vaalien ja hoitaen niitä – ne muistuvat aina mieleeni näin
kevättalvella. Näen äitini niiden ääressä, leikkaamassa ruusujansa,
ja kevätauringon kirkkaus leikkii hänen harmailla hiuksillansa...
Taivas on taas ylen syvä ja pihakoivujen ruskeat oksat tuntuvat
ojentuvan innokkaina, janoavina, korkeutta kohti. Kottarainen istuu
pesäpönttönsä vierellä ja illan kajo valaisee sen metallinhohtoista
rintaa. Se ääntelee sointuvasti, huilumaisesti, surumielisesti –
kuulen sen tähän, sillä olen avannut ikkunan ja tuijotan hajamielisesti
Hiidenselän toiselle puolelle, josta Korkeenvaara kumottaa komeana,
keväisen iltaruskoisena. Totean kaiken olevan kuin unta – että
elän menneissä maailmoissa, varjojen seurassa, jotka liukuvat
mielikuvituksessani kuin kuvat, mutta niin selvinä, kirkkaina ja
kauneina: isäni, äitini, Liisa... ojentaen minulle kättänsä ja
hymyillen.Keväässä on kuten kaikissa näytelmissä huippukohtansa, joka mahtavasti järkyttää sekä luontoa että ihmissydäntä. Riutuvat, tyynet rusoillat ovat jatkuneet ja loppuneet; taivas ei eräänä päivänä enää kirkastukaan, vaan pysyy pilvessä, eikä iltakylmää tule; tuulee raskaasti, saunapetäjät suhisevat kuin suuressa tuskassa ja koivujen alastomat oksat rapisevat hätäisesti. Tuuli kovenee myrskyksi, joka humisuttaa maailmaa mahtavalla voimalla, metsä tohajaa kuin urut, pihapuun latva taipuu ja runko natisee ja kirahtelee kipeästi. Kevät on menettänyt malttinsa, kyllästynyt riutuviin, alakuloisiin iltoihinsa ja noussut lopulliseen rynnäkköönsä talven viimeisiä kahleita vastaan. Vapauden riemutuulena se nyt entää tänne etäiseen pohjolaan, särkee jäät ja ajaa ne rannoille, tekee yhdellä pyyhkäisyllä suuren raivauksen, jota myöten kevään kukkien sopii vähitellen ruveta saapumaan. Kävelen ulkona illan hämäryydessä, näen kiitävät pilvet, tunnen tuulen voiman, kuulen ilmasta syvän soiton, ja nautin tästä mahtavien, vapautuvien voimien myllerryksestä. Jo poikasena tunsin erittäin herkästi kevään hengen – nuorukaisena se löi minut hurmoksiin, herättäen omat kevätvoimani hyrskymään, nyt vanhana se avaa minulle alakuloisen näköalan menneisyyteen, jonne katse hakeutuu yhä kauemmaksi kuin kulkisi pitkin talvisen järven loppumatonta viittatietä.
Sitten tulee sade, joka hurjasti pieksää maata, kiitäen tuulen mukana kuin elävä olento ja heitellen teräviä pisaroita. Ja kun se on mennyt, tuuli laantuu, tulee aivan tyven, ja mailla viipyy harmaa hautova sumu. Aamulla jo tiedän Hiidenselän päilyvän vapaana; vain korkeat jäävallit kallioniemien nenissä kertovat menneestä vankeudesta kuin kirvonneiden kahleiden sirpaleet. Aava selkä lepäilee tyynenä oudoksuvasti aukoen silmiään ja totuttaen niitä taas katsomaan taivasta. Kohta jo tuuli herää ja pyyhkäisee menemään sumun ja pilvet; aurinko puhkeaa paistamaan ja järvi on pelkkää iloista, sinivilajavaa välkettä. Rannoilta syöksyy sen helmaan tulvivia kevätpuroja, kohisten ja solisten riemastuttavasti. Aurinkopaikoilla jo kukkii paju, ja keltaisenpörheät kukkapuikulat odottavat päivänsäteen herättämää ensimmäistä uneliasta kimalaista, joka kömpelösti pöristen osoittelee imukärsäänsä niiden hunajasäiliöihin. Peipponen on tullut ja kajahduttaa uupumatta reilua lauluansa. Muuttopukuiset sorsat soutelevat tulvivilla rantaniityillä, lokkien kysyvä no-no kuuluu taas kuin aina ennenkin, ja lummelahteni perukasta kajahtaa illoin härkälinnun huuto kuin torven ääni. Kurkiparvi lentää korkealla kuulaan taivaan syvyydessä ja aurinko valaisee niitä alta päin, niin että ne välkkyvät kuin hopea. Sellainen on kevät – on ollut niin kauan kuin muistan – vapisuttavan korkea ja kaunis varsinkin silloin, kun elämä asettaa tumman murheensa sen kirkkaan riemun rinnalle.
Keväinen päivä pikku poikana Tinarin kanssa niityllä, jonka läpi polveilee tulviva, rohkeasti soliseva puro, rannoillaan rentukoita ja kukkivia pajupensaita, on varhaisimpia keitaita elämäni pitkän viittatien varrella. Ilmassa on elähdyttävää, selittämätöntä voimaa, lähdetään kuljeksimaan päämäärättä metsiin ja tullaan niitylle, joka on hylätty, puoleksi metsittynyt, toisessa päässä luhistunut lato. Puro polveilee niityn halki hauskasti solisten, rentukat loistavat upeina sen rannoilla, pajupensaiden keltaisissa silkkikissoissa keinuu parvittain kimalaisia, metsä raikuu lintujen heleästä laulusta, joukossa järripeipon jurnutus omana säveleenään – tuohon ladon kynnykselle on hauska istahtaa, katsahtaa vapautuneesti ja uteliaasti ympärilleen ja ruveta tekemään kirjokeppejä ja pajupillejä. Tinari oli niissä puuhissa mestari. Hän kieritteli kepistä irti kuorisuikaleen ja värjäsi uran lepän parkilla punaiseksi; hän kilkutteli pajusta irti kuoren ja vetäisi sen taitavasti tuppena pois, niin että siitä tuli kuin huilun torvi. Siihen hän leikkeli reikiä ja työnnettyään sen taas varovasti paikoilleen alkoi puhaltaa mukavaa, sointuvaa luritusta. Siinä ei ollut säveltä – se oli vain omituista luonnonääntä, joka tuntui soivan tästä paikasta itsestään – faunin lapsen tyytyväistä jokellusta tai hyräilyä sen johdosta, että taas oli tullut kevät. Se sointui ihmeellisesti tähän paikkaan ja sen monellaisiin ääniin – sitä saattoi puhaltaa hetkisen ja sitten pysähtyä kuuntelemaan kuin odottaen, olisiko sillä mitään vaikutusta. Tuntui kuin olisi pitänyt olla, kuin olisi voinut jostakin kuulua ihmeellinen soitto ja laulu vastaukseksi ja tuohon niitylle ilmestyä karkelemaan joukko valkoisia tyttöjä, keveitä, pieniä, sieviä niinkuin Liisa, kaikilla sinivuokkoja hiuksissa ja rentukkakimppu vyössä. Taas Tinari puhalsi uuden lurituksen ja Liisa karkeli keveästi kuin höyhen, ja siinä vanhan ladon kynnyksellä oli pikku poikana hauska istua ja nauttia keväästä, jonka mukana silloin eli itsetiedottoman riemun vallassa.
Se oli silloin. Sen jälkeen on tuosta pienestä purosta ehtinyt virrata paljon vettä ja pajut ovat kukkineet monta kertaa. Siihen aikaan kun leivoset rupesivat yhä ahkerammin nousemaan vainioilta taivaalle, kun käet kukkuivat melkein herkeämättä ja ilmassa silloin tällöin tuulahti kesän lämpöä, kun harvemmin kävin Liisaa katsomassa, koska oli liian tuskallista nähdä häntä ja hänen mykkinä kärsiviä, alistuvia vanhempiansa, huomasin todellisen Liisan vähitellen katoavan mielikuvituksestani ja muuttuvan kuin ylimaalliseksi näyksi. Kun menin kylään tuttua koivukujaa ja rantatietä ja ajattelin Liisaa kuten aina ennen, hän kuvastui nyt mieleeni valkeana, hentona neitona, vapaana taakastaan, melkein läpikuultavana, tullen vastaani kuin liukuen nuoren ruohon ja ensimmäisten kukkien nukalla. Omituista oli lisäksi, ettei hän ollut enää surullisen eikä itkevän näköinen kuten koko talven, vaan valoisasti, onnellisesti naurava, puhtaasti ja rauhallisesti silmäilevä kuin valkovuokko. Kuljin kaikki ne paikat, joihin liittyi yhteisen onnemme muistoja, ja kaikkialla oli tämä kevään kirkas ja onnellinen näky vierelläni, luoden sydämeeni hiljaista, selittämätöntä kohtaloon tyytymistä ja rauhaa. Tunsin olevani jollakin tavalla yliluonnollisessa, sielullisessa maailmassa, jonne tällaiset näkykuvat tulevat jostakin ulkopuoleltamme, meistä itsestä riippumatta, ja moitin itseäni tunteettomuudesta ja välinpitämättömyydestä, koska saatoin unohtaa todellisen Liisan ja vaipua palvomaan tällaista unikuvaa, mutta se moite oli kyllä aiheeton: olin vain ikäänkuin erottanut Liisan aineellisuudesta ja herkistänyt täksi ihannekuvaksi kaiken sen, jota nyt, kokemuksien ja tunnonvaivojen puhdistamana, todella rakastin ja kaipasin. Väliin tuo näkyni oli niin selvä, että melkein epäilin omia aistimiani ja pyyhkäisin peläten silmiäni. Tunsin silloin olevani sillä rajalla, jolloin mielikuvat rupeavat todella "näkymään" ja ajatukset "kuulumaan", jolloin ylirasittunut hermosto ei jaksa enää erottaa kuviteltua ja todellista. Tämän tuntevat kaikki ne, jotka ovat kokeneet pitkällistä, kalvavaa tuskaa.
Ihmissielun monivivahteista väreilyä syvän murheen ja ylimmän ilon välillä on mahdotonta sanoin kuvata, eivätkä siihen riitä värit eivätkä äänet. Ihmeellisintä on se, että vaihtui mieliala miksi vain, se aina voi välähdyttää näkyville kauneutta, ikäänkuin tämä olisi puolueetonta ja tunteetonta, eräänlaista kylmää sointua. En tiedä, miten lienee. Kuljeksin silloin kuin unessa, alituisen tuskan ja odotuksen vallassa, tarkastelin itseäni ja koetin asettua parhaimpaan, helpoimpaan sielulliseen olotilaan. Mutta helppoa ei ollut milloinkaan. Vain silloin kun hengistynyt neitonäkyni hiljaa liiteli minua kohti, hymyillen valkeasti ja kirkkaasti kuin ujo metsätähti, tunsin hetkeksi yleneväni pois siitä tuskan aukottomasta aitauksesta, joka ympäröi minua palavana kehänä ja jossa voimattomana vääntelehdin. Pitikö minun kuin samanlaiseen leppymättömän tuhon tilaan joutunut vanhan vertauksen skorpioni kääntää myrkkypistimeni itseäni kohti ja yhdellä painalluksella tempautua olevaisuuden kärsimysten ulkopuolelle? Sitä en voinut. Samalla kuin sellainen ajatus vilahti sieluni ovella tunsin, kuinka nuoren elämänhalun aalto hyrskähti rinnassani sanomattomalla voimalla, saaden ihanan ja kauniin maailman säkenöimään tähtinä silmissäni...
Kun nyt vanhana miehenä kirjoitan tätä rippiäni ja katson itseäni kauas monen kymmenen vuoden taakse, ymmärrän noiden sekavien ja vaihtelevien, outojen mielikuvien ja ajatusten syntyneen siitä jännittyneen odotuksen, levottomuuden, hermostuneisuuden ja unettomuuden tilasta, jossa elin silloiset kesäkuun viikot. Ymmärrän hyvin, että minun täytyi olla tällainen, etten voinut olla muuta kuin äärimmäisen levoton. En ollut kevytmielinen nuorukainen, joka ehkä joskus mielessään kerskaakin valloituksestaan ja voitostaan, vaan pohjaltani, niin intohimoissani kuin muussakin, vakava sielu, joka aivan sairaalloisen herkästi tutkin itseäni, tekojani ja niiden perusteita. Niinpä tieto siitä, että Liisan hetki lähestyi armotta, ollen jo ihan näköpiirissä, että elimme jo tuon pelätyn tapauksen aattopäiviä, vaikutti minuun sanomattoman hermostuttavasti ja tuskallisesti. Silloin kaipasin isääni ja hänen rauhallista viisauttansa, joka niin usein sai asiat näyttämään huonoimmillaankin mukiinmeneviltä. Äidin puoleen en enää voinut kääntyä, sillä huomasin hänen sen jälkeen, kun hän oli kahdenkesken puhunut suutarin emännän kanssa, käyneen kummallisen, pelkäävän aristuneeksi ja tarkoin välttävän kajoamasta tähän asiaan. Kuvittelin välistä, että hän oli sen jälkeen kuin lyöty, jääden usein mietteissään ja syvästi murheellisen ja kärsivän näköisenä tuijottamaan tyhjään ilmaan.
Tinari pysytteli enimmäkseen näkymättömissä. Hän työskenteli kaupungissa vakinaisesti ja ehti senkin vuoksi vain harvoin käymään kotonaan. Sehän oli edelleen autio ja tyhjä – mitäpä hänellä oli siellä tekemistä. Kevään tullen hän ei välittänyt sen vähäisistä pelloista, ei kylvänyt niihin itse eikä vuokrannut niitä muille; ei hän liioin ilmestynyt touonteon aikana suorittamaan laillisia veropäiviään. Vanha isäntärenki Juha, isäni uskollinen luottamusmies, siitä huomautti äidilleni, joka tuli neuvottelemaan kanssani, mitä olisi tehtävä, otettavako torppa talon haltuun ja selvitettävä asia oikeuden kautta, Jos Tinari katsoisi kärsineensä vääryyttä ja vetoaisi sinne. Mutta minä sanoin siihen isännän tunnolla ja vallalla: "Ei. Tinarin torppa saa olla sillään. Vain suutari kylväköön pellot, jos tahtoo, ja sopikoon Tinarin kanssa. Toistaiseksi en puutu Heikin torpan asiaan tämän enempää".
Ei suutari sinne mitään kylvänyt – hänellä oli muuta ajattelemista. Menin tai oikeammin jouduin kerran suurimman levottomuuteni hetkellä, yksinäisellä kävelylläni, – minulla oli tapana kuin rikollisella tietämättäni kulkeutua tekojeni näyttämöille – Tinarin tuvalle. Tulin sinne suoraan metsän läpi, joka ulottui aitaan saakka, ja jäin siihen lehvien varjoon ääneti tuijottamaan pienelle tupa-aukeamalle. Se oli jo täyttä kesää, juhannus ovella, ruoho vihreimmillään, lehti hennoimmillaan ja kauneimmillaan, syreeni ja valkoruusu jo tulossa kukkaan. Tunsin selvästi, kuinka yksinäisyyden rauha oli vallannut paikan, kuinka sieltä puuttui ihmisen läsnäolon hengähdys, toimivan elämän merkki. Pikkulinnut lauloivat rohkeammin kuin muuten, västäräkki juoksi huolettomana pitkin veräjän selkä-aidasta – kaikesta näki, että ne olivat täällä isäntinä ja kotonaan.
Mutta samalla totesin säpsähtäen, etten enää ollutkaan yksin. Västäräkki lennähti hätäisesti siivilleen ja päästi varoittavan viserryksen, askeleet kumahtelivat nurmettuneella pihapolulla. Kumartuen perinnöllisen pelkovaiston käskystä, joka herää meissä entisissä salojen asukkaissa metsässä kulkiessamme, hiljaa lehvien suojaan näin Tinarin hyppäävän veräjän yli ja jäävän kuin neuvottomana seisomaan keskelle pihaa. Hän otti hatun päästään, pyyhkäisi otsaansa kuin olisi häntä vaivannut hiki, katsoi taivaalle ja ympärilleen, ja oli niin masentuneen, niin raskaasti vakavan ja murheellisen näköinen, että sydäntäni vihlaisi. Tiesin Tinarin menevän tuollaiseksi silloin, kun jokin ylivoimainen, suunnaton vastoinkäyminen tai murhe yllätti hänet; hän ei voinut ilmaista eikä purkaa tunteitaan millään tavalla draamallisesti tai yleensä näkyvästi, virtanaan hersyvänä itkuna ja kyynelinä, mikä olisi lievittänyt, vaan tuska patoutui hänen sieluunsa palavaksi, sammumattomaksi tulikeräksi, joka poltti häntä kuin rovio uhriaan, kuitenkaan tappamatta. Näin, kuinka Tinari kiemurteli ja liikahteli avuttomasti, kunnes äkkiä heittäytyi maahan suulleen. Hartiat tärisivät ja sormet kouristelivat nurmikkoa kuin suonenvedossa. Näin hän teki siksi, että luuli olevansa yksin; jos joku olisi ollut läsnä, hän varmaan olisi kätkenyt mielenliikutuksensa.
Niin seisoin siinä hievahtamatta katsoen Tinaria, ja sydämeni jyskytti kuin kumeasti jymähtelevä väkivasara. Ajatukseni olivat kiduttavan kiihkeitä, ilmassa oli tuskallista jännitystä. Miksi oli Tinari täällä? Oliko jotakin erikoista tapahtunut? Oliko se asia nyt tullut yllättämällä? Saattoiko Tinari ilman jotakin yhteisen onnettomuutemme uutta vaihetta joutua tuollaisen tuskan tilaan? Mielessäni vilahti ajatus mennä tyynesti tuonne Tinarin luo ja tiedustella hänen murheensa syytä, vastata rehellisesti hänen kaikkiin kysymyksiinsä, ja kiiruhtaa tyydyttämään hänen kostonjanoansa itse tarjoamalla hänelle asetta käteen: "Tuossa, Tinari, iske! En tee vastarintaa. Olen syypää kaikkeen, mitä sanot ja ajattelet, enkä kuitenkaan ole". Mielikuvituksessani näen Tinarin sormien vapisevan, kun ne epäröiden puristuvat puukonkahvan ympärille, näen käden nousevan ja silmiin syttyvän uhkaavan, julman välkkeen – mitä tekisi Tinari tuollaisessa tapauksessa? Ääni sanoo, ettei hän löisi, että hänen sydämensä synnynnäinen hyvyys, puhtaus ja jalous estäisi hänet sitä tekemästä, että ratkaisevalla hetkellä nuoren elämämme ystävyys, kaikki se, mikä oli välillemme kasvanut eikä voinut siitä kadota, tarttuisi hänen käteensä, irroittaisi siitä puukon ja saisi hänen käsivartensa laskeutumaan kaulalleni, etsiäkseen kauan erossa olleiden ystävien syleilystä lievitystä yhteiselle onnettomuudellemme. Että jos hän löisi, hän samalla sitä sielunsa pohjasta katuisi ja varmaan antaisi oman henkensä, jos silloin voisi sillä minut pelastaa. Tunsin, ettei minun pitänyt saattaa Tinaria alttiiksi tällaiselle kiusaukselle, että olisi ollut hullun teko mennä häntä nyt puhuttelemaan. Tätä päätöstä en suinkaan tehnyt pelkuruudesta, sillä usein oli viime aikoina vilahtanut mielessäni ajatus, että jos tuoni ottaisi tullakseen jotenkin omatta syyttäni, sallisin sen ehkä sittenkin saapua.
Nämä mietteeni ja arveluni keskeytyivät, kun Tinari äkkiä nousi, katsoi kuin hyvästiä sanoen ympärilleen ja lähti sitten menemään kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Mieleeni jäi vaikutelma lähdöstä, joka on lopullinen, viepä pois pitkäksi aikaa. Niin kauan kuin vähääkään kuului askelten ääntä, seisoin siinä hievahtamatta, kunnes pikkulintujen huoleton laulu ja västäräkin turvallinen piiperrys ja keikailu taas ilmaisivat heidän olevan Heikin torpan ainoita isäntiä. Ilmassa oli jälleen tuota autiuden, ihmisettömyyden rauhaa, joka on kaunista, mutta samalla niin alakuloista.
Sitten en minäkään enää viivytellyt, vaan läksin suorinta tietä ja mahdollisimman nopeasti kotiin. Mielessäni asui jo varmuus, että Tinarin käynnin ja ilmeisen tuskan täytyi johtua jollakin tavalla Liisasta, mahdollisesti siten, että tämän oli tavannut hetkensä aikaisemmin kuin oli odotettu. Kun aamulla läksin kotoani, ei äiti puhunut siitä mitään eivätkä muutkaan – niin, muuthan eivät suhteistani Liisaan tietäneetkään eivätkä missään tapauksessa olisi rohjenneet tulla minulle mitään sanomaan. Siitä oli vain muutamia päiviä, kun olin viimeksi nähnyt Liisan. Hän oli vakava, melkein lumivalkoinen, hengistynyt, ajatuksissaan surullisesti tuijotteleva, puhui vähän, puristi kättäni hiljaa, pyysi anteeksi ikäänkuin olisi muka tuntenut olevansa jollakin tavalla rikollinen, käski olemaan rauhallinen ja vakuutti kaiken kyllä lopuksi selviävän hyvin. Tuntui kuin hän olisi kuulunut tähän maailmaan vain puoleksi, sillä hän puhui kuin unissaan, katkonaisesti, välillä äkkiä vaieten ja jääden katsomaan kuin itseänsä ja sieluansa. Suutarin kamarissa istuimme silloin – Liisan äiti oli poissa ja ukko neuloi väsyneesti kenkää etuhuoneessa. Raamattu oli auki pöydällä ja sen tutkimiseen sanoi Liisa isänsä taas erikoisesti innostuneen. Sieltä hän etsi lohdutusta ei vain itselleen vaan etenkin Liisalle, jolle hän aina kahden kesken päästyään koetti selventää sen olotilan kauneutta ja onnellisuutta, joka on luvattu viattomasti kärsineiden ja puhtaiden palkaksi. "Mutta enhän minä ole puhdas", oli Liisa kerran vastannut, jolloin ukko oli oikein kättään viipottaen vakuuttanut, että kuka on sitten puhdas ja Jumalalle kelvollinen ellet sinä, joka olet lapsi ja joutunut tähän tilaan viattomuudesta luonnon käskyn mukaan...
Niin oli Liisan kuva ruvennut mielessäni herkistymään utuiseksi, kirkkaaksi, ylimaalliseksi näyksi, kuten olen aikaisemmin koettanut selittää. Ja kun nyt palailin kiireisin mutta epävarmoin askelin kotia kohti, olin näkevinäni hänet erikoisen selvänä edessäni, ikäänkuin liukuen polkua pitkin vähän maata ylempänä, viittaillen ja ojennellen käsiään. Hänen silmissään ei ollut kyyneleitä eikä hänen muotonsa ollut lainkaan murheellinen, vaan hänen kasvoistansa sädehti vastaani aurinkoinen, hurmaava, mutta samalla pyhästi kirkastunut, ylimaallinen iloisuus. Haikea kaiho täytti sitä nähdessäni rintani ja kurkkuuni nousi karvas pala, jota en jaksanut enää painaa alas. Näin seurasin sieluni näkyä huomaamatta mitään muuta, tulin kuin unissakävijä kirkon luo, ja havahduin vasta siinä, kun tapulista samalla kajahti voimakas, malminen, ilmassa kauan väreilevä kellon ääni. Säpsähdin ja katsoin ylös, näin tapulin luukkujen olevan auki ja vanhan kellon juuri kohoavan kannalleen pudotakseen uuteen lyöntiin. Se tuli, ja niin harvaan tahtiin edelleen, ja vakavat ääniaallot kiirivät ympäri seutua ilmoittaen, että ihminen oli kuollut. Luukusta vilahti tuttu pää: suutari, joka joskus hoiti tätäkin tehtävää, siellä soitti sanomakelloja.
Kuinka ihmeellisen yksinkertaisesti sallimus hoitaakaan ihmisistä itsestään niin pulmallisilta tuntuvat asiat silloin kun tahtoo. Kaikki suutarin ja hänen emäntänsä, Liisan, äitini ja minun huolet, pelot ja häpeät ratkesivat tai ainakin katosivat näkyvistä yhdellä leikkauksella silloin, kun Liisa ja hänen lapsensa kuolivat. Se oli niin yksinkertainen ja tehokas ratkaisu, että se aivan tyrmistytti äkillisyydellään ja lopullisuudellaan. Kun pahojen aavistusten valtaamana kiipesin tapuliin kuulemaan suutarilta, kenelle hän soitti, ja hän seisautti kellonsa hetkiseksi ja vastasi lyhyesti, melkeinpä iloisesti: "Liisalle ja hänen lapselleen!", tunsin ensin niin jysähdyttävää, niin kipeätä tuskaa, että minun täytyi painaa kädellä sydämeni kohtaa, mutta pian sen jälkeen jonkinmoista selkenevän ristiriidan ja voitetun taistelun seesteistä rauhaa. Tekisin väärin, jos sanoisin, etten murehtinut Liisaa ja lastani sillä hetkellä ja aina tähän saakka niin kuumasti kuin se on mahdollista tunteelliselle sydämelle, mutta silti tunnustan sielussani väreilleen harrasta, nöyrää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan, joka näin oli armahtanut meitä molempia, suutaria, hänen vaimoansa ja äitiäni, meitä kaikkia tämän vaikean asian uupuneita ja masentuneita kantajia, jotka tuskin olisimme jaksaneet raahata taakkaamme tasapainoisella mielellä. Siitäkö johtui suutarinkin seesteinen rauhanilme, kun hän heilutti kelloansa kuin pyhää tehtävää toimittaen? Tuijotin tapulin ikkunasta alkukesän kukkeaan luontoon. Hiidenselkä vilaji tuossa tuhansin valoin, auer väräji Korkeenvaaran rinteillä, ruis aaltoili pehmeänä, harmaanvihreänä merenä, syreenit jo kukkivat kirkkotarhassa, auringonvalo heijastui kirkkaasti vanhan kirkon valkoisesta päädystä, johon syvennykseksi jätetty risti oli vuosisatoja käsivarsiaan levittäen kutsunut sieluja luoksensa, vaahteran nuoret vaaleat lehdet rinnastuivat somasti muurin hehkuvaan valkeuteen, patsaiden ja ristien himmeät pinnat ja pronssikirjaimet kiilsivät, naakat lentelivät ja räpsähdyttelivät siipiään, yllä oli ikikorkea kesäinen taivas... Sen syvyydestä kuvastui taas silmiini Liisan valkea hahmo, pyhänä, läpikuultavana, puhtaana...
Kun kotiin tultuani menin äitini huoneeseen, tapasin hänet itkemästä vuoteeltaan. Hänen nyyhkytyksensä kuului vaikealta, sydäntäsärkevältä.
Miksi äitini otti Liisan kuoleman näin sydämelleen, sen saatoin ymmärtää moneltakin kannalta. Asia oli sellaisenansa ylen surullinen ja tuli äidilleni erikoisen läheiseksi sen osuuden ja perussyyllisyyden vuoksi, mikä minulla siihen oli. Oliko olemassa vielä muita salaisempia syitä, painavia ja pulmallisia elämänsolmuja, sitä voin vain arvailla, rohkenematta lausua ajatuksiani ääneen selvinä johtopäätöksinä. Oliko niin, että äitini oli vasta isäni kuoleman jälkeen ruvennut suutarin emännän puheista aavistamaan jonkin hiljaisen, vaikenevan, kaikista syvimmän murhenäytelmän olemassaoloa, joka nyt loi hänenkin entiseen elämäänsä aivan uutta valaistusta? Sitä en voi enkä tahdo tietää, vaan torjun pois sitä tutkistelevat ajatukseni. Liisa oli nyt kuollut, leväten kodissaan vainajana, pieni lapsensa rinnallaan. Kaikki murhenäytelmät olivat ainakin häneen nähden loppuneet.
Näitä ajattelin ja pohdin viettäessäni huoneessani unetonta yötä Liisan kuolinpäivän jälkeen ja tuijottaessani ulos kesäyön ihmeelliseen valkeuteen, joka täytti maailman terhenisenä loisteena. Liisan kohdalle oli todellakin murhenäytelmä loppunut, mutta ei meidän muiden, joita oli vielä paljon jäljellä ajattelemassa, kärsimässä, tekemässä uusia tekoja ja niitä katumassa. Elämässä eivät näytelmät lopu milloinkaan eikä esirippu konsanaan laske, vaan hautaa umpeenluovat ihmiset ottavat vainajan kädestä juonen langan ja rupeavat kehräämään sitä edelleen, kunnes vuorostaan taas luovuttavat värttinän kolmansille. Langan toinen pää jää vainajan käteen, elävän kuljettaessa toista ja ollessa siten ainaiseksi sidottu tuohon nurmettuneeseen hautaan, joka herättää mielessäsi niin oudon tunnelman, kun kesäpäivänä satut menemään sen ohitse ja kuulemaan tuulen hiljaisen kuiskauksen sen ruohossa. Turpeen alla asuva hiljainen kansa on alati läsnä hengessämme ja ohjailee tahtoamme ja tunteitamme tuosta kohtalonlangasta, joka yhdistää heidän ja meidän sydämemme. Kuinka ei sitten minun elämääni, minun, joka näinä hiljaisina, aavevaloisina kesäöinä en vain tunne Liisan läsnäoloa, vaan vieläpä näen hänet, kun hän tuossa melkein käteni ulottuvilla puhtaan iloisena, ylimaallisen kauniina hymyilee ja viittailee. Tunnen oloni hyvin levottomaksi ja totean unen taas karttavan silmiäni – olen näkevinäni kirkkaan olennon viittaavan minua mukaansa, nousen ja lähden ulos. Äitini ilmestyy askeleeni kuullessaan kysyvän näköisenä makuuhuoneensa ovelle, jolloin sanon olevani uneton, kärsiväni helteestä ja meneväni kävelemään rauhoittuakseni. Hän kai puolestaan tyyntyy ääneni asiallisesta sävystä ja poistuu takaisin huoneeseensa.
Aurinko jo teki nousuaan, vaikka ei ollut juuri näkymättömissä käynytkään. Ihmeellinen valkeus ja puhtauden tuoksu täytti ilman. Siinä oli pihlajan, syreenin ja omenapuun tuoksua, kasteen raikkautta ja pääskysten onnellista sirkutusta. Korkeenvaara katsoi autereisena, kuin mietteissään, Hiidenselkä jo vilaji aamukirkkaudessaan. Auringonsäteet kultasivat kirkonristin, niin että se sädehti salamana, ja kylän talot loistivat lämpimän, hehkuvan kirkkaina. Uskollinen koirani päästi koppinsa aukosta valittavan, syyttävän, luoksensa pyytävän itkunpalan, helistäen kaulaketjuansa. Poloinen Jehuni, sinäkin laiminlyöty, isännän hyväilyittä niin pitkäksi aikaa jäänyt, – niin saat nytkin jäädä, sillä en voi luoksesi pysähtyä, koska viittaava käsi kutsuu minua. Todellakin olin tällaisen mielikuvan vallassa, vaikka järjelläni hyvin tiesin sen olevan vain kuvittelua, ja läksin menemään tuttua tietä kylää kohti, tietämättä, minne. Kulkiessani totesin kaiken, mitä ympärilläni oli, mutta vain silmilläni, sallimatta vaikutelmien tunkeutua verkkokalvoa kauemmaksi, herättämään ajatuksia ja tuottamaan kauneuden nautintoa. – Sisässäni, sielussani, asui näet sammumaton vaivantunne, ei varsin tuskakaan, mutta silti tukala kestettävä, kalvava levottomuus, joka tuntui sietämättömältä, kasvoi kuin paine kattilassa ja uhkasi räjähdyttää koko olemukseni rikki. Tiesin olevani tyynen ja rauhallisen näköinen, ja ettei kukaan voisi minusta mitään huomata, ja kuitenkin rinnassani oli tällainen paine, niin suuri, että joka sekunti tunsin outoa hätää. Se on kaamea olotila tuo – se alkoi kohdalleni noina murheellisina aikoina eikä ole minua sen jälkeen juuri monesti jättänyt. Kuinka hyvin olenkaan ymmärtänyt Erinyit, Oresteen kostottaret, jotka ajoivat takaa äidinmurhaajaa: ne asuvat ihmisen omassa rinnassa.
Tultuani hautausmaan kohdalle katsoin sinne, kuten aina teemme mennessämme sellaisen paikan ohi. Sen salaperäinen, juhlallinen lopullisen rauhan tunnelma valtaa meidät järkkymättömän kohtalon ja suuren tuntemattomuuden henkäyksellä. Ihmeekseni näin vanhan sammaltuneen rautaportin olevan raollaan ja poikkesin äkillisen mielijohteen valtaamana sisään. Siellä oli suloista ja puhdasta. Nuoret lehvät rinnastuivat kauniisti kirkon muurien puhtaaseen valkeuteen, joka loisti auringon sitä valaistessa, koivut olivat käsittämättömän neitseellisiä ja kainoja hennossa vihreydessään, syreenien kukat tuoksuivat ja haapojen nuoret lehdet vapisivat ikuisessa arkuudessaan. Melkein varpaillani hiipien, peläten häiritseväni niitä, joilla tällä paikalla oli valta, tai ainakin rikkovani sen pyhää rauhaa, läksin menemään sukuhautojani kohti, joita oli tuolla itäisen muurin vieressä, murheellisten kuusien alla, kokonainen rivi – ensin vaatimattomia malmiristejä ja sitten jo komeita kivipatsaita. Isäni haudalla ei ollut vielä mitään, kumpu vain ja levy, johon oli maalattu nimi. Sinne olimme kätkeneet hänen tomunsa tuikeassa pakkasessa, apeina kuunnellen, kuinka jäätyneet hiekkakokkareet armottomasti kumahtelivat arkun kanteen. Silloin oli täällä jylhän alastonta, jäätynyttä, lohdutonta; lunta oli kasautunut hautojen päälle ikäänkuin niissä ei olisi ollut ilmankin liiaksi kylmä. Nyt täällä oli suvenvihreätä ja lohdullista, auringon siivilöityessä lehvien läpi haudoille ja hiekalle ja lintusten uupumattomasti visertäessä ja pitäessä askarettaan vainajain kummuilla. Kirkon kultainen risti kimalsi, vanha, vihreäksi sammaltunut paanukatto hyväili väreillään, ja naakat rapsahtelivat silloin tällöin lentoon kuin tuonen linnut...
Tultuani sukuhautojeni luo säpsähdin äkkiä hereille syvästä, tuskallisesta sielun vaivasta kuulemani ulkoisen äänen johdosta: isäni kummun vieressä, sukuhautani piirin ulkopuolella, mutta silti samassa linjassa kuin se, oli suutari kaivamassa hautaa. Vereni aluksi seisattui säikähdyksestä, kun hän heitti lapiollisen hiekkaa reunalle ja kun samalla hänen harmaa päänsä nousi näkyviin kumarasta asennosta. Ymmärtäen kuitenkin asian järjellisyyden sain hillityksi itseni ja lähestyin ukkoa tyynesti, jolloin hän huomattuaan minut jäi seisomaan lapionsa varaan, pyyhki hikeä otsaltaan ja katsoi kysyväisesti ja vilpittömästi. Muutamalla välinpitämättömällä, jurolla sanalla selitin kuinka olin liikkeellä näin outoon aikaan ja miten oli harhautunut tänne, ja kysyin lopuksi, miksi suutari itse oli täällä ja kenelle hän kaivoi hautaa. Niin, tuo viimeinen kysymys todellakin pujahti kieleltäni ennen kuin ehdin pidättää sitä ja tajuta, kuinka kylmältä, välinpitämättömältä ja julmalta sen täytyi tuntua – minun suustani. Niinkuin en olisi tiennyt, kenen hautaa hän kaivoi – olin arvannut sen heti ja samalla väristen oivaltanut, mihin kirkas näkyni oli halunnut minut johdattaa: Liisa oli tahtonut – niin lensivät kuvittelujen salamat sielussani – että minä, joka olin ollut hänen rakkaimpansa, mutta jota hän ei ollut saanut kuollessaan hyvästellä, pehmittäisin hänen ja hänen lapsensa, minun pienen poikani, viimeisen leposijan. Silloin heillä – kuvittelin valkean olentoni ajatelleen – olisi lohdullisempi maata maan povessa, ikäänkuin multaan olisi jäänyt lämpöä ja rakkautta siitä syvästä kaipuusta, jota hän uskoi minun tuntevan ja jota myös tunsin ja olen tuntenut siitä hetkestä asti...
Ei suutari tylystä kysymyksestäni suuttunut – sellainen oli kokonaan hänen luonteensa ja sielunsa rauhan ulkopuolella. Tuo outo sädehtivä kirkkaus, jonka olin huomannut hänen katseessaan hänen soittaessaan alakuloisia sanomakelloja, oli siitä nyt kadonnut ja sijaan oli taas tullut entinen rauhallinen, sininen, hurskas nöyryys. "Liisalle ja hänen lapselleenhan minä tätä kaivan", hän selitti, "ja teen tätä näin kiireesti jo nyt yöllä, kun on kova helle ja ruumis täytyy saada pian maahan. Onneksi oli nikkarilla valmis kirstu, jonka hän heti maalasi. Nyt aamulla akat hankitteevat ruumiin ja se tuodaan sitten tänne valmiiksi. Sunnuntaina eli ylihuomenissa ovat jo hautajaiset – äiteenne lupasi hankkia kaikki tarjoomiset ja muut maksettavat ja tulla itsekin Liisaa saattamaan. Hän kävi illalla ruumista katsomassa..."
Suutari puheli muutakin tällaista tavallista arkista asiaan kuuluvaa, ja kumartui välillä heittämään hiekkaa tai hakkaamaan poikki sitkeätä juurta, joita pinnan alla risteili verkkonaan. Omilta ajatuksiltani en edes kuullut kaikkea, mitä hän sanoi. Kun sitten näin hänen yhä pyyhkivän hikeä ja ilmeisesti olevan väsyksissä, riisuin takkini ja liivini kuusen oksalle ja pyysin saada auttaa. Mutta suutari vastusteli: "Enhän minä enää paljon näitä hautoja kaiva", hän sanoi, "vaan haen etulaiseksi milloin kenen saan, mutta kun nyt kerran olen virallinen haudankaivaja ja kysymyksessä on sekä oma tyttäreni että (hän hymähti surumielisesti, ehkä hiukan katkerasti) tyttärenpoikani, niin haluaisin itse täyttää tämän velvollisuuden". Mutta kun en hellittänyt, vaan tarttuen lapionvarteen pyysin häntä levähtämään edes hetkisen, hän lopulta suostui, vilkaisi minuun osanottavaisesti, istahti sukuhautani reunakivelle ja pisti verkkaisesti tupakaksi. Sitten hän rupesi selittämään, miksi oli valinnut haudanpaikan tästä – "näet tämä vanha puoli on jo niin täyteen haudattu, ettei ole muualla enää vapaita sijoja kuin tässä teidän sukulinjassanne, niin että kun rovasti arveli siihen hyvästi sopivan haudata, eikä äiteellännekään ollut mitään sitä vastaan, rohkenin ruveta kaivamaan tähän..." Hän ei sanallakaan vihjannut siihen vaikuttimeen, joka erikoisena päähänpistona oli varmaan syvimmältään haudan paikan valinnan määrännyt: että tässä näet kätkettiin haudan poveen tuon korskean suvun nuorin, elämän alkuun pääsemätön, nimeä saamaton, tuntemattomaksi jäänyt vesa ja hänen lapsiäitinsä, viaton, valkea ja hento kuin päälle poljettu ja siihen kuollut valkovuokko. Sitten hän rupesi harvakseen muistelemaan Liisaa, minkälainen hän oli ollut aivan pienenä, kehdossa, kuinka hän oli kerran tarrannut pienillä mutta lujilla käsillään suutarin pikiseen sormeen ja yrittänyt viedä sitä suuhunsa sekä katsellut ihmetellen, kun suutari oli pidättänyt kättään, kuinka hän oli ollut nöyrä ja tottelevainen, anoen ripille päästessään ja kirkkoon hankkiutuessaan nöyrästi anteeksi kaikkea aikomatontakin häijyyttä ja pahuutta, jota ei muuten Liisassa ollut ollenkaan, saati vielä aiottua. Kaikkea tällaista suutari siinä puoleksi itsekseen jutteli, hohhoijaili ja voivoijaili välillä ja salaa kuivaili vesikiehteisiä silmiään. Totesin Liisan muuttuneen hänellekin näyksi, ylimaalliseksi olennoksi, jonka parissa hän jo seurusteli...
Mutta minä kaivoin rakastettuni ja lemmenuhrini, nuoren vaimoni ja pienen poikani hautaa, enkä vieläkään, monen kymmenen vuoden perästä, voi lakata kummastelemasta sitä salliman outoa oikkua, joka oli sen näin järjestänyt. Mutta olin siitä hyvilläni, sillä tunsin todella tekeväni omaa työtäni, saavani lohtua siitä, että sain valmistaa näille läheisimmilleni viimeisen leposijan. Hyvilläni olin myös siitä, että suutari oli valinnut haudan paikan tästä, sillä sukuhautani linjaanhan Liisa ja poikani kuuluivat täydellä oikeudella. Mielessäni vilahteli sellaisia näkyjä ja ajatuksia, että kukapa tietää, vaikka kerran vielä nuo reunakivet sulkisivat sen sisäänsä ja patsaan kirjoitus ilmaisisi, keitä tässä lepäävät todella olivat. Kaivoin voimaini takaa, ja nopeasti syveni hauta, niin että pian olin näkymättömissä reunain suojassa, kaksi metriä pitkässä ja metriä leveässä kammiossa, jonka pohjasta jo uhosi kalman kolkko viileys. Teki yhtäkkiä mieli levätä, laskeutua sinne pitkälleen, ummistaa silmänsä ja edeltäpäin nauttia siitä syvästä, ainutlaatuisesta, tutkimattomasta rauhasta, jonka hauta sinne päässeelle suo. Tunsin kyyristyessäni pohjalle polkaisemaan lapiota hiekkaan, kuinka elämän äänet tuolla ylhäällä jo vaimenivat, melkeinpä häipyivät pois, kuinka tuonen hämy jo vallitsi täällä alhaalla, ja kuinka vainajain kansa, kaikki sukupolvet, jotka asuivat tässä tarhassa, säpsähtivät hereilleen ja kääntyivät katsomaan, kuka nyt oli tulossa. Näin selvästi hengessäni, kuinka isäni jonkunlaisena henkiolentona, mutta silti täsmälleen samanlaisena kuin eläessään, kasvoillaan ja katseessaan se miehekäs, luja, loistava hyvyyden ilme, jonka niissä aina olin nähnyt ja jonka paisteessa olin sieluani ravinnut, juuri avasi lämpimän, suuren, jalon sylinsä Liisalle ja pikkupojalle, jotka ilosta huudahtaen riensivät sinne kuin kilpaa ja kääntyivät sitten isäni turvissa ja hänen kanssaan katsomaan minuun kuin sanoakseen: "Nyt on kaikki hyvin!" Näin haaveilin siinä kaivaessani – ja monella tavalla muuten, sillä mielikuvitus ei tunne esteitä varsinkaan kaipuun ja murheen hetkellä – ja rintani kalvava tuska rupesi niiden johdosta herkistyneenä tippumaan kyynelinä haudan pohjalle. Onneksi ei suutari voinut niitä enää nähdä, kun olin syvällä reunain suojassa, ja niin sain rauhassa kastella kylvöäni ja hän kertailla haikeita muisteluksiaan. Rinnastani, koko olemukseni syvyydestä, lienee noussut sanaton avunhuuto ja kevennyksen pyyntö, osoitettuna sille Ylimmälle, jonka hämärästi mutta vuorenvarmasti olin tietoisuuteni ensi hetkestä saakka kaiken ohjaajaksi tuntenut, koskapa minut äkkiä valtasi – se oli ensimmäisiä sielunkokemuksiani tältä mystilliseltä alalta – vastustamaton voima, painaen minut kumaraan lapionvarren päälle ja vaatien minua luhistumaan haudan pohjalle polvilleni ja madoksi masentuneena tunnustamaan kaikki nimettömät ja tekemättömätkin huonoudet...
Suutari kai huomasi, ettei hiekkaa enää lennellytkään haudan reunalle, ja tuli katsomaan. Heräsin pyörryksistäni siihen, että hän hätäytyneenä asetteli takkia päänalaisekseni ja hauteli ohimoitani viileällä hiekalla. Tunteiden kuohu, helle ja äkillinen voimainponnistus olivat aiheuttaneet pyörtymiseni. Nousin pois haudasta, jota suutari nyt rupesi viimeistelemään – sehän oli jo melkein riittävän syvä. Niin istuin nyt vuorostani minä sukuhautani reunakivellä ja annoin ajatusteni kulkea niitä polkuja, joilta ne eivät enää tuntuneet pois osaavankaan. Mutta äskeisen raukenemiskohtauksen vaikutustako lie ollut – ne eivät nyt enää tehneet minua yhtä kiihkeän surulliseksi kuin äsken, vaan yhtyivät jollakin tavalla vaikeasti ja alakuloisen sointuvasti siihen aamuluonnon kauneuteen, joka vallitsi ympärilläni. Tuuli oli herännyt ja haavanlehdet yltyivät rapisemaan kovemmin, hautojen ruohosta kuului hiljainen, miettivä kuiskauksen suhahdus, valot ja lehtien varjot leikittelivät ja häilyivät kirkon valkealla muurilla, josta petetyn neidon mestauskuolemaa itkevä verikivi yhä monen vuosisadan takaa varisteli maahan ruskeita sammalkyyneliänsä – nousin ja menin kotiin.
Elämä on kuin loppumaton köysi, jossa on tuhat säiettä ja joka milloinkaan katkeamatta saapuu kaukaa näkymättömistä ja ujuu eteemme horisontin taa. Luulisi kuoleman katkaisevan sen, mutta eipäs: lanka ei irtaudu vainajain käsistä, vaan kulkee mukanamme elämän köydessä, kuten ennenkin. Ei se myöskään ole sellainen näytelmä, jossa välillä vedetään esirippu eteen, että katsojat saisivat hetkiseksi vapautua jännityksestään, levätä, jutella iloisesti toistensa kanssa, ja kävellä kaikesta irtautuneina kauniissa lämpiössä, vaan se on aina samaa, milloinkaan keskeytymätöntä "yksinäytöksistä", johon kuolemakaan ei vaikuta muuta kuin että se käynneillään muuttaa milloin minkin näyttelijän elävästä ihmisestä vainajan haamuksi. Elävien rinnalla nämä sitten vaieten mutta vaikuttavasti ilmeillen suorittavat kummitusnäytelmäänsä.
Tällaisia irvokkaita ja eriskummallisia kuvitelmia välähteli joskus mielessäni, kun Liisan hautajaisten jälkeen, kesän kuluessa heinäkuulle ja siitä päivä päivältä yhä kauemmaksi elokuun ja syksyn puolelle, joka hetki tunsin, kuinka tuo pieni nimetön kumpu tuolla kuusien himmeässä varjossa lähtemättömästi asui sielussani. Tunsin väliin oleskelevani liiaksi vainajain parissa, niin paljon, että elävä elämä rupesi siitä kärsimään, ja odotin jo melkein tuskautuneena, milloin Liisa sallisi minun herätä näistä alakuloisista kalmanhaaveistani, jotta voisin tarttua tarmokkaasti siihen työhön, mikä minun oli elämässä suoritettava.
Nuoruuteni ensimmäisen surullisen kesän olin vakavan mielenmasennuksen ja alakuloisuuden uhrina: ajatus- ja tunne-elämäni askaroitsi liian yksinomaisesti rintani jäytävässä kerässä, pyöritellen sitä päivin ja öin kuin etsisi siitä kadonnutta päätä, josta voisi ruveta purkamaan sitä. Ja tuollainen tunne-elämän jatkuva, pinnistetty, jännitetty kohdistuminen yhteen ainoaan polttopisteeseen oli, sen tunsin, peloittavaa ja vaarallista, ja siksi rupesin ikäänkuin rukoilemaan Liisalta, että hän kääntäisi pienellä kädellään pääni pois itsestään ja käskisi minun heräten katsoa ympärilleni. Huomasin äitini huolestuneena pitävän minua silmällä, kun oikullisesti ja äkkiä, sanaa sanomatta, lähdin ulos, tai kun uupumatta ja herkeämättä kuin peto häkissä kävelin huoneessani edestakaisin. Joskus hän tuli sinne puhelemaan kanssani ja minä huomasin ihaillen hänen sanoissaan sitä samaa rauhallista, alistunutta, surumielistä, mutta sitkeää viisautta, jota isäni oli osoittanut, kun hän pyrki hienosti ja kautta rantain, ettei mitenkään loukkaisi arkuuttani eikä itserakkauttani, herättämään minua nyt jo sairaalloiseksi käyneestä mielikuvatiheiköstäni ja ohjaamaan ajatuksiani ulkopuolelle itseäni, innostaviin, kunnianhimoa ja miehekästä voimaa herättäviin päämääriin. Kipeä sääli äitiäni kohtaan heräsi vähitellen sydämessäni nähdessäni hänen sitkeän ponnistelunsa ja taistelunsa puolestani, joka olin hänen elämänsä ainoa kohde, ja joskus salaa kuullessani, kuinka hän öisin itki ja rukoili huoneessaan. Häpesin seisoessani siinä syrjässä äitini ja Jumalan taistelun arvottomana esineenä ja rupesin hiven hiveneltä lipumaan tunteideni koskesta rauhallisempaan suvantoon. Rakentelin syitäni ja selityksiäni omituisesti: olin lopuksi näkevinäni, kuinka juuri Liisa tämän sai aikaan, kuinka hän salavihkaisilla hämykäynneilläni hänen kumpunsa ääressä ikäänkuin nousi sieltä istumaan rinnalleni sukuhautani reunakivelle ja piti siinä kanssani viisasta, kehoittavaa, rauhallista neuvottelua, väliin matalasti naurahtaen ja vilkaisten minuun ensin ujosti, mutta sitten yhä rohkeammin, kunnes katseemme kokonaan upposivat toistemme sieluun ja huulemme tietämättänsä hakivat toisiansa... Huomaan vaipuvani menneeseen todellisuuteen, jota en nyt tahdo kosketella. Sanon vain, että noilla hämykäynneilläni, joista ei kukaan tiennyt, sillä menin hautausmaalle omia teitäni suojapaikasta muurin yli, tai jos tiesikin, ei voinut ajatella erikoisempia, koska istuin isäni haudan vieressä, oli sieluuni omituinen, herkistävä, melkein peloittava vaikutus. Tunsin hengessä siinä katsoessani, kuinka illan raitis kuulakkuus syveni syvenemistään kuin harsoksi, joka vähitellen laskeutui hautojen ylle, että kuoleman rauhallinen viileys kävi yhä läheisemmäksi ja houkuttelevammaksi, että kaikki maalliset asiat omituisella tavalla menettivät tärkeytensä ja kantavuutensa, luhistuen merkityksettömiksi. Oli kuin olisi Liisa valoisana ja kirkkaana, jollaisena hän aina silmissäni näkyi, ilmestynyt vierelleni ja lopuksi toruen kieltänyt minua häntä näin järjettömästi suremasta... Koetan tässä tapailla niitä hienonhienoja lankoja, joista aika vähitellen kutoo ihmismielelle lohdun, mutta huomaan, etten saa niitä näkyviin selviksi loimiksi ja kuteiksi. Tosiasia oli, että kuulas, rauhallinen seesteisyys vähitellen laskeutui sieluuni, jossa Liisa nyt asui kirkkaana, valkeana näkynä, herättäen eräänlaista sunnuntain kaltaista pyhää tunnelmaa, mutta ei enää kipeätä, murtavaa surua.
Niinpä sydämeni rauhoittui vähitellen, niin että kun elokuun lämpimät, hämyiset illat tulivat, nuo samat illat, jotka vuotta aikaisemmin olivat vieneet minut lumoihinsa ja avanneet minulle uuden tuntemattoman maailman, täynnä juovuttavaa ja sokeata intohimoa, saatoin hiipiä Liisan kummun ääreen ja vaipua siinä murheiseen, syyttävään ja kaipaavaan, mutta samalla alistuneeseen ja rauhalliseen mielialaan. Kaikki oli niin vakavaa, niin hiljaisen juhlallista, että arasti ympärilleni silmäten totesin täällä vallitsevan pyhän hengen, sen, jonka tahtoon olivat tyytyneet näiden satojen kumpujen asukkaat ja tulisivat alistumaan nekin, joiden oli sallittu vielä hetkinen asua tuon sammaltuneen kiviaidan elämän puolella. Kaivoin käteni Liisan kummun multaan ja vaivuin siinä muistelemaan häntä ja tuota pientä tuntematonta, sanomaan hänelle toistaiseksi hyvästiä, koska aioin poistua maailmalle valmistuakseni kuten toivoin mieheksi, joka kykenisi kantamaan isäni hallitsijanviittaa sukunsa vaatimalla pätevyydellä ja kunnolla. Mielessäni näin, kuinka Liisan silmät syttyivät kirkkaasti palamaan tuolla jossakin kaukana – taivaalla ehkä, jossa nyt tuikki alkavan syksyn kirkkaita tähtiä niin ystävällisesti ja tunteellisesti kuin olisi niillä jokaisella ollut seurattavana ja lohdutettavana poloinen ihmiskohtalo – ja kuinka hän entisellä virkeällä tavallaan, tuo minua niin lumonnut ilme sievillä kasvoillaan, pyytämällä ja käskemällä kehoitti pysymään lujana tässä aikeessani. Lupasin sen hänelle, nyökkäsin taivasta kohti, jossa varsinkin yksi tähti näytti niin erikoisesti ja palavasti sädehtivän, ja kuvittelin sielujen outoa liitoa avaruuden halki uusiin maailmoihin, joissa eivät enää intohimot eikä aineen taakka tuota kärsimyksiä eivätkä onnettomuuksia, vaan jossa vallitsee ihmisen näkemätön, hänen korvansa kuulematon ja sydämeensä astumaton rakkauden laatu, autuas ja onnekas ohi kaikkien aavistuksiemme. Laskin käteni myös isäni kummulle ja heti kuulin hänen vanhan alistuvan huokauksensa: "Niin, niin, poikani, sellaista on elämä, kuten sen nyt itsekin hyvin tiedät!", näin hänen syvän, uskollisen, hellän katseensa, josta loisti kerran nuorena tapahtuneen, intohimojen aiheuttaman erehdyksen ja rikotun uskollisuudenlupauksen haikea, kostea, milloinkaan lieventymätön tragiikka, ja painuin hänen leveälle rinnalleen, johon pienenä olin niin usein turvautunut. Lupasin hänelle siinä täyttää kaikki hänen toiveensa, mitkä hän kohtuudella saattaisi perilliselleen asettaa, että hän kerran voisi tehdä minulle ylpeänä tilaa vierellään, ja olin näkevinäni hänen rohkaisevasti hymyillen ottavan lupaukseni vastaan.
Lupauksien illat ja rukouksien yöt ovat jylhiä holvihetkiä, kuin haihtuisivat pilvet taivaaltamme ja se kaartuisi yllämme korkeana, tuikkien tuhansin toivontähdin. Niitä ylentää ja ne tekee pyhiksi se, että tietämättämmekin osoitamme nuo lupauksemme ja rukouksemme sille, jota sanomme Jumalaksi, tuolle elämämme ja olemuksemme takana, syvimmässä, käsittämättömässä syvyydessä valvovalle ja ohjaavalle voimalle, johon sielumme väliin saavuttaa salaperäisen, yliluonnollisen, autuaasti virkistävän ja ravitsevan yhteyden. Katsoessani nyt täältä vanhasta esi-isäini kammiosta itseäni, kun syvän hämyisessä elokuun illassa, jolloin kaikki oli hiljaa, tähdet tuikkivat rauhallisesti ja suuri kuu katsoi Korkeenvaaran yläpuolelta, vaelsin kotiin pitkin tuttua tietä, lummelahteni sivu, josta kuului sorsan huolestunut änkkääminen, vanhan jyvä-aitan ohi, jolloin lepakko piirsi taivaalle terävän kaaren, huomaan ja muistan, kuinka kaikki illan vaikutelmat yhtäkkiä avasivat sielussani tuollaisen salaperäisen, korkean, oudolla voimalla elähdyttävän suhteen Jumalaan ja antoivat minulle rauhan, jättäen suruni tuikkimaan menneelle taivaalle lempeänä iltatähtenä.
2.
Väkevän miehen elämänhalu voi väliin olla valtava, raju, moneen suuntaan räjähtävä, rajoituksia ja esteitä sietämätön. Muistaessani opinto- ja ensimmäisiä isäntävuosiani pysähdyin usein ihmettelemään, mikä vihamielinen, tyly voima oli saanut minut valtaansa ja kuljetti minua nyt poluilla, jotka olivat koko perusolemukselleni vieraita? Kuinka en edes säälinyt vanhaa äitiäni, joka kärsivällisen viisaasti koetti suhtautua tähänkin asiaan, odotellen sen loppuvan aikanaan? Oliko tämä hänen elämässään jo toinen samanlainen vaihe, oliko hän niinä vuosina, joihin ei muistini ulottunut, ehkä odotellut voimakasta, raisua, elämänhaluista isääni? En tiedä sitä, sillä sellaisesta ei ole minulle kukaan kertonut, mutta en pidä sitä mahdottomana. Mutta omalta kohdaltani sain tämän onneksi lopetetuksi: omat tuomiohetkeni kävivät sietämättömän raskaiksi, inho itseäni kohtaan oli kuin pois haihtumatonta, kaikkialla mukana seuraavaa likaa, ja sielussani rupesi tuntumaan yhä selvempi ja hätäännyttävämpi tyhjyyden kammo, puhtauden, arvokkuuden, seesteisyyden kaipuu. Kauan kadoksissa, sumupilven takana ollut kuva, sieluni kaunis näky, kirkastui uudelleen, astuen eteeni valkeana, hauraan hengistyneenä, puhtautta hohtavana kuin Beatrice, ja kohotti ajatukseni pois niiden siihenastiselta matalalta tasolta. Sananmukaisesti silloin jäin äitini luo lopullisesti, koettaen sulostuttaa hänen vanhuuttaan ja antautuen uudella voimalla työhöni, suuren tilani hoitoon, johon olin lupaukseni mukaan kyllä perinpohjin valmistunut. Ja sitten tuli hänen poislähtönsä hetki – siitä on jo kauan, se tapahtui kesäkuulla niinkuin Liisankin: peittelin hänet vuoteeseensa vaikean kohtauksen jälkeen ja kysyin kuiskaten: "Onko äidillä nyt hyvä olla?", mihin hän vastasi syvään huoaten: "On!" Hymy levisi hänen kasvoilleen ja hetken perästä hän melkein huomaamattani nukkui pois. Hän oli liikuttavan pieni siinä levätessään, kuin lapsi, ja kuolema nuorensi hänen hienot kasvonsa omituisesti. Kuin salamana silloin valkeni minulle, että nyt oli myöhäistä osoittaa hänelle sitä rakkautta, jota kyllä aina olin sydämessäni tuntenut, mutta jota en ollut milloinkaan ilmaissut siinä määrässä kuin hän varmaan oli odottanut. Hän ei kuulisi, vaikka kuiskaisin hänelle miten helliä sanoja: ovi väliltämme oli iäksi sulkeutunut. Tunsin tuona hämyisenä kesäkuun iltana, jolloin syreenien tuoksu vaisusti kantautui sisään avoimesta ikkunasta, jolloin kuulin samalla kertaa pääskysten autereista liverrystä korkealta taivaalta ja kaakkurien tahdikasta parkumista ja haikeata itkua Hiidenselän ulapalta, jälleen tuota sielunelämän erikoista, mystillistä herkistymistä, joka oli vallannut minut muutamia kertoja aikaisemmin. Joku salaperäinen voima, jonka tunsin suorastaan ruumiillisena pakkona, kosketuksena, painoi minut polvilleni äitini kuolinvuoteen ääreen, liitti käteni ristiin, ummisti silmäni, tenhosi sieluni mystilliseen yhteyteen jonkun kanssa, jonka tajusin kaiken olevaisuuden lopulliseksi ratkaisuksi, ja puristi rinnastani sanattoman rukoushuokauksen, jonka sisällyksen kuitenkin voi tulkita sanalla "anteeksi". Oli kuin olisi katseeni tunkeutunut ajallisuuden verhon läpi ja olisin nähnyt isäni korkean mutta nyt hengistyneen hahmon saapuvan huoneeseen ja lempeästi hymyillen ottavan pienen äitini hellään hoivaansa...
Olen koko elämäni ajan kuvitellut olemattomia ja ihmeellisiä asioita, joista en tiedä sanoa muuta kuin että ne ovat minulle väliin eriskummallisen todellisia. Mutta niin on ehkä kaikkien laita? Suullamme puhumme vain sitä, minkä tunnustamme kokemusperäiseksi, mutta sielussamme asuu outo maailma, jossa ihmeelliset, yliluonnolliset näyt, henget, puheet ja kohtaukset vallitsevat. Emme vain kerro niistä muuten kuin ehkä joskus unina.
Muutamia vuosia äitini kuoleman jälkeen elämääni tuli se vaihtelu ja virkistys, että vanha koulutoverini tuli meidän seurakuntaamme papiksi. Hän oli ollut kauan jossakin Lapin puolessa ja halusi välttämättä etelään. Kun pitäjämme kirkkoherranvirka tuli avoimeksi ja hän haki sitä, tein kaikkeni kootakseni äänet hänelle. Se onnistui ja niin hän rupesi hallitsemaan tuolla vanhassa jyrkkäkattoisessa kirkossa, mutta sen lähellä olevassa keltaisessa pappilassa hallitsi hänen vaimonsa, toimelias, pyylevä Serafia-ruustinna. Tunsimme toisemme tarkoin, Pahpa ja minä – turhaa oli toisiltamme mitään salailla. Eikä se ainakaan Pahpalle onnistunut: hänen silmänsä olivat lapsellisen kirkkaat ja läpinäkyvät kuin puhdas ikkuna. "Pahpa" on lappia ja merkitsee "pappi".
"Buorist!", hän sanoi aina tullessaan. Sekin oli olevinaan jonkinlaista lappia. Kun en halunnut olla häntä huonompi, vastasin viroksi: "Tere, tere!" Me näet tällä tavalla muka laskimme leikkiä, vetääksemme edes hiukan väriä arjen yksitoikkoiseen harmauteen. Näin usein heti, mikä Pahpaa vaivasi: elämän ikävyys ja tyhjyys oli taas kurkistanut hänen sieluunsa. "Älähän ole, veli, milläsikään", puhelin silloin hiljakseen, "kyllä se siitä taas kirkastuu, kun ehtii". Hän vilkaisi minuun lasiensa yli ällistyneen epäluuloisesti ja kysyvän humoristisesti: "Jaa että mikä kirkastuu?" – "No, se ikävä harmaus, joka taas vaivaa mieltäsi – tiedäthän itsekin – se, jota nuorempana sanoimme viinamadoksi, mutta jolle tällä iällä täytyy keksiä hienompi nimi". – "Mene suolle!" – "Muistatko", innostuin kerran puhelemaan, "kuinka Helsingissä ollessamme saavuit boksiini ikävystyneenä ja jumaluusopista kylläksesi saaneena, kuinka koetin huvittaa sinua jos minkälaisilla jutuilla, mutta aivan turhaan? Olit vaiti, synkkä, järkkymätön, päättäväisesti unelias kuin talviunta nukkuva kontio, kunnes lopetin kaskuiluni välinpitämättömästi puoliääneen huomauttaen, että olisihan minulla tuolla kaapissa pullo viiniä, mutta mitäpä iloa siitä sinulle, joka olet teologi ja sellaisena sanoutunut irti moisten juomien par... En kerennyt sanaa loppuun, kun jo karkasit pystyyn kuin torvenpuhalluksen kuullut sotaori ja kysyit suu auki ja silmät selälleen remahtaneina: 'Mitä sinä sanoit?!'"
Pahpa hymyili väsyneen epäilevästi ja paheksuvasti. Tuikkasin savukkeen hänen huultensa väliin, pidin tulta kärjen kohdalla ja käskin vetää. Hän totteli ja niin tupakoimme hetkisen. "Kaunista ilmaakin ollut", hän sitten rupesi kansalliseen tyyliin virkistymään ja osoittelemaan elonmerkkejä ja jatkoi hitaasti ja hartaasti jahkaillen puhettansa siihen suuntaan, josta tällä kerralla arvasin kipeän paikan löytyvän. Kuinka joskus, ilman ainoatakaan tiettävää syytä, se valoisa ja kaunis, tiedäthän, jota ei voi sanoin kuvata, sammuu sielusta ja sijaan tulee alakuloinen pilvihämärä – masentuneisuus – raatelevat epäilykset – tunne, että kaikki on luhistunut. Vaikka kuinka taistelisi ja huutaisi sydämessään apua, niin Jumalan kasvot vain pysyvät pilvessä. "Niinpä niin", vastasin siihen kokeneesti, "ei auta muu kuin odottaa. Eipä sillä, että minä näitä asioita ymmärtäisin, mutta muistan suutarin kerran sanoneen, että täytyy oppia aina yhä uudelleen pyytämään. Ja häneen luotan lujasti, sillä hänessä on jumaluusoppia riittävästi vaikka papille. Silloin kun sinut tänne valittiin, oli pitäjässä vahva mielipide siitä, että ellei laki sitä vaatisi, olisi tänne oikeastaan turha pappia valita niin kauan kuin suutari elää, koska hänen voittanutta ei kuitenkaan ole". Laskin näin leikkiä, koettaen siten saada ystävääni hilpeämmälle mielelle, kun näin hänen lapsensielunsa värisevän ja hätäilevän kuin pesästään pudonnut linnunpoikanen, kun totesin hänessä taas uudelleen ihmisen, jolle hänen sielunsa viritys, sen uskonnollinen, henkinen kirkkaus ja onni oli elämän tärkein asia. Omituista muuten: hän, pappi, tuli joskus puhumaan näistä minulle, maallikolle, kuin pyytäen neuvoa ja lohdutusta, vaikka olin tietysti aivan kokematon antamaan hänelle tai kellekään tällaisissa asioissa minkäänlaisia ohjeita. Mutta Pahpa puheli niistä kanssani avomielisesti ja luottavaisesti, inhimillisellä raadollisuuden ja puuttuvaisuuden tunteella, ja minä vastailin, löin joskus leikiksi, mutta tunsin toisen kerran toden. Väliin tulin ajatelleeksi, että Pahpa oli kaikessa lapsellisuudessaan terävä psykologi: jos joku tahtoisi kuvailla minulle Jumalan työtapoja ihmisen sydämessä, niin se olisi tehtävä juuri näin.
Aurinko heloitti hänen päähänsä ja hiukset kimaltelivat kauniisti. Pahpa ei ollut itse selvillä siitä, kuinka hyvä ja herkkä ihminen hän oli. Yksi ainoa moitittava ajatus, jonka hän heti tarmokkaasti karkoitti, teki hänet onnettomaksi, synnyttäen hänen sielussaan alakuloisuutta kuin pilven varjo poutapäivänä ja saaden hänet raskaasti ja tarpeettomasti moittimaan itseään. Rupesin usein juttelemaan muuta, siirsin saapuville shakkipöydän, järjestelin nappulat paikoilleen, ja välillä puhaltelin tarkoittelevasti avainkimppuuni, jota tapani mukaan helistelin. Kun tuotiin kahvipannu pöydälle, tein tarkoituksistani toden, menin vanhalle pienelle seinäkaapille, avasin sen kiusallisen rauhallisesti ja hitaasti, otin sieltä karahvin ja lasin, ja sanoin kysyvästi olkapääni yli: "Niin, sinulle taitaa olla turha tuoda lasia...?" Pahpan kasvoilla vilahti ilmeinen pettymys ja neuvoton hymy... En hennonnut kiusata häntä enempää, vaan toin pöydälle kaksi lasia ja hiotun karahvin, johon aurinko taittoi kauniisti säteensä, hajoittaen ne värikimpuiksi seinälle. Kaadoin laseihin ja kilistin, mutta nyt Pahpa esteli näön ja arvokkuuden vuoksi: "Eihän sitä nyt, eihän tämä oikein sovi... Tiedäthän, veli, ettemme kumpainenkaan käytä väkijuomia, emme ainakaan väärinkäytä... Hm, onko tämä sitä entistä? Vai on, kauanpa on säilynyt, jopa on kumma, kun olet malttanut... Hyvä siinä on tuoksu... Jokohan... mahtaisikohan tuo olla suurikin synti... tai sellainen ollenkaan? Kaikkia sitä vielä. Niin no, mikä siinä auttaa, kun sinä ihan väkivallalla... Buorist, buorist... Ei kai tätä ihan kerralla pohjaan?"
Pian oli Pahpa huomaamattansa tullut paremmalle tuulelle ja rupesi juttelemaan vilkkaasti. Ei muistanut juoda kahviansa, vaan palautti kupin huuliltaan ennenkuin oli ehtinyt ryypätä, sillä sanominen oli hänelle nyt hyvin tärkeätä. En ole tuntenut toista, joka olisi syönyt ja juonut niin hitaasti kuin hän. Tutkin häntä huvitettuna syrjästä. Viisi kertaa hän saattoi yrittää viedä kakunpalaa suuhunsa, mutta palautti sen aina takaisin, kun ei voinut keskeyttää puhettansa. "Mikä siinä lienee", hän välillä kajosi siihen, mikä ilmeisesti oli ollut tämänkertaisen masennuksen aiheena, "etten vanhana miehenäkään voi olla kiivastumatta? Kai tässä täytyy riisua liperit kaulasta ihan lopullisesti, sillä miten minä, joka en edes näin vähässä kykene itseäni kasvattamaan, voin neuvoa ja opettaa muita?" Hän katsoi minuun lasiensa yli vilpittömästi, lapsellisen totisesti, mutta samalla hiukan kysyvästi ja humoristisen epäilevästi, että mitähän tuo naapuri taas mahtaa sanoa? Tein siirtoni, imaisin syvät ja harkitut mietesavut ja sanoin, ettei ollut niin paheksuttavaa, vaikka joskus kiivastuikin, kunhan teki sen oikean asian puolesta. Mutta näinpä ei olisi saanut sanoa: "Pappi ei saa kiivastua!" Pahpa rupesi julistamaan, suuttuen heti kuin tupakka ja laskien kämmenensä pöydälle niin raskaasti, että nappulat ja kahvikupit hypähtivät. "Älähän nyt kiivastu!" rauhoittelin häntä siinä ja pistin hänen kouraansa muhkean kultavatsaisen sikarin, jolloin hän nolostuneena jupisi, ettei minun pitänyt ruveta lieventelemään eikä puolustelemaan sellaista, joka ei missään tapauksessa ollut puolustettavissa, ja pian nuhteli minua kuin pääsyyllistä koko asiaan.
Iltahämärän tullen hän oli useita kertoja lyöty, auttamattomasti matiksi tehty, mutta siitä huolimatta iloinen mies. Kun Serafian määräämä lähdön hetki koitti, hän poistui aina täsmälleen samoin: polvet koukussa, lyhyin askelin, keppi kädessä, vanhettuamme harmaa tukka näkyen vihreäksi virttyneen mustan hatun alta. Jokaiselta vastaantulijalta hän otti tarkan selon, kuka hän oli, millä asialla ja miten kotona jaksettiin, ja muisti, jos puhuteltava oli lapsi, taputtaa päälaelle. Ja lopuksi tuli kysymys: "Ei ole sinuakaan pitkään aikaan kirkossa näkynyt?" – ja nuhtelevan, alkavan kiivastumisen hengessä: "Taidat ihan luulla, että jumalansana on aiottu tyhjille seinille eikä ihmisille!"
Olen kuulevinani, kuinka hän jahkailee itsekseen, miettii hartaasti, kärsii ja riemuitsee herkkien tunteidensa aallokossa.
Tinarin mökki oli ollut asumattomana ja kylmillään siitä kesäkuun päivästä alkaen, jolloin olin nähnyt hänet Liisan kuoleman järkyttämänä makaamassa suullaan pihallansa, kouristellen kuin suonenvedossa sen ruohoa, ja jolloin hän oli heittänyt ympärilleen yleisen jäähyväiskatseen kuin iäksi lähteäkseen. Hän oli lähtenytkin kauaksi sekä ajassa että paikassa: pääkaupunkiin ja Pietariin kymmeneksi vuodeksi. Olin hyvin harvoin kuullut hänestä mitään; vain suutarin luona joskus pistäytyessäni ukko saattoi mainita hänen kirjoittaneen ja lähettäneen "niitä kirjojaan", joista suutari ei ollut halukas tarkemmin puhumaan, ne kun olivat kokonaan vastakkaisia hänen hurskaalle hengelleen. Silloin aina vaivuin miettimään sitä "kehitystä", jonka alaiseksi Tinari varmaan oli noissa uusissa ja oudoissa oloissa joutunut, ja aprikoin itsetykönäni, kuinka paljon tuossa kaikessa mahtoi olla Tinarin syvintä olemusta ja hänelle vierasta, ulkopuolelta tullutta suuntaa? Sillä aina häntä ajatellessani muistin hänen viisaan, hiljaisen, sinisen katseensa, josta koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan oli loistanut minua vastaan rauhallinen hyvyys, sen uskollisuuden ja koruttoman hartauden, jolla hän oli hoitanut isänsä ja äitinsä, ja sen synnynnäisen puhtauden ja siivouden, joka oli hänelle luontaista, enkä voinut uskoa, että hän tässä suhteessa olisi sittenkään, lujan koetuksen tullen, mitenkään muuttunut. Mutta tuo pohja voi nyt olla sen katkeroitumisen ja tyrmistyksen, sen käsittämättömän vääryyden peitossa, jonka minä olin hänelle aiheuttanut, ja hän oli toiminut ja toimii tuon olemuksellensa vieraan hengen vallassa. Voihan olla, että tuo vääryys oli musertavalla voimallaan kyennyt suorastaan muuttamaan hänen luonteensa, mutta niin suuri oli kuten sanottu uskoni Tinariin, etten voinut sitä sittenkään epäillä. Tosiasia on, että pidin Tinaria siveellisesti korkeampana ja puhtaampana luonteena kuin itse tiesin olevani. Samoin kuin lapsena vaistosin Tinarin ottaneen vastaan yksinkertaisten vanhempiensa opetukset ja kasvaneen köyhässä ja siksikin niin kauniissa ja vaatimattomassa puhtaudessa, ja että hänen seurassaan sen vuoksi piti puhua ja käyttäytyä niinkuin tiesin oman isäni ja äitini tahtovan, minä edelleen kunnioitin Tinaria jalona, seesteisenä luonteena, joka mahdollisesti voisi katkeroitua suurista vastoinkäymisistä ja ehkä mennä ajaksi harhaan, mutta jonka perusluonne lopullisesti taas tempaisi ohjakset käsiinsä.
Kylässämme oli yleinen kansalaiskokous – oli kulunut Liisan kuolemasta kymmenkunta vuotta ja oli suurlakkoviikko – jossa oli määrä "pohtia tilannetta", vaikka en hiljaisuudessa kyllä ymmärtänyt, mitä vaikutusta sillä olisi voinut olla. Tunnettiin kai vain yleistä kokoontumisen tarvetta. Koululle tietenkin mentiin arvokkaina ja totisina, hiukan ujoina kaikki, ja minut valittiin puheenjohtajaksi, kuten aina meidän kylämme kokouksissa tapana oli. Sitten pidin esitelmän "valtiollisesta tilanteesta" ja kehoitin läsnäolijoita yksimielisesti hyväksymään laillisten olojen viipymätöntä palauttamista vaativat ponnet. Ennenkuin hidas ja ujo yleisö kuitenkaan oli ehtinyt antaa mitään tajuttavaa merkkiä, että tietenkin ponnet hyväksytään, kuului kokoushuoneen perältä, jurosta ja synkästä miesjoukosta, vielä siihen aikaan harvinainen sana, äänekäs puheenvuoron pyyntö: "Puheenjohtaja!"
Muistan silloin mielessäni vilahtaneen kuvan, miten tähän saakka holhouksessa ja heikoimmassa asemassa ollut kansamme viides sääty, sen ruumiillista työtä tekevä maaton ja mannuton osa, vihdoinkin oli herännyt tietoisuuteen itsestään, asemastaan, merkityksestään ja vaatimuksistaan, ja astui nyt neljän muun säädyn selän takaa näiden eteen ja huolimatta yleisestä hämmästyksestä ja epäröinnistä vaati kuin vaatikin saada sanoa sanansa. Arvelen hetkisen viivytelleeni minäkin katsellessani tätä sieluuni maalautunutta taulua, antaisinko puheenvuoron tuolle oudolle äänelle, sillä eipä meidän kylässämme ja johtamissani kokouksissa minua sellaisilla pyynnöillä, joilla on aina hiukan häiritsevä ja tunkeileva sävy, juuri ennen oltu vaivattu, mutta annoinhan sen toki, sillä olihan nyt koittanut m.m. lausuntovapauden aika. Ja miesjoukon takarivistä, jossa oli sen verran hämyistä marraskuun pimeänä päivänä, etten ollut nähnyt sinne aikaisemmin tarkemmin, nousi seisomaan siististi puettu, harteikas, sinisilmäinen mies ja rupesi rauhallisesti ja selvästi puhumaan.
Hämmästykseni ei ollut vähäinen, kun hetken kuluttua tunsin hänet Tinariksi. En ollut kuullut hänen tulostaan kylään, jossa en tosin ollut muutamaan päivään käynytkään, mutta suutarin edessäni loistavista, kirkkaista, ollenkaan hämmästymättömistä silmistä näin, ettei Tinarin täällä olo ollut yllätys ainakaan hänelle. Monen muun töllin eläjän näin myös luultavasti odottaneen Tinarin esiintymistä, sillä heidän kasvoilleen levisi vaatimaton ja hiukan ujosteleva, mutta samalla salaisesti luottava ja voitonriemuinen, ihaileva ilme sen johdosta, että nyt oma mies puhuu ja ehkä kerrankin sanoo köyhän kansan asiassa suunsa puhtaaksi.
Kuultuani, kuinka lauseet rupesivat tulemaan Tinarin suusta tasaisina ja samanpaksuisina, jopa liukkaina kuin olisivat olleet öljyttyjä, valtasi minut aluksi hiukan pelkäävä ja vähän humoristinenkin ällistys: sama tunne kuin olisi kuuromykkä äkkiä ruvennut puhumaan moitteettomasti. Niin käsittämätöntä oli minusta aluksi se, että entinen hiljainen Tinari nousi puhumaan julkisessa kansankokouksessa. Mutta tähän ihmeeseen oli pakko tottua, sillä Tinari ei ilmeistäni eikä ällistyksestäni välittänyt, vaan jatkoi hätäilemättä esitystään. Sitä kuunnellessani totesin pian ihmetteleväni sitä sujuvaa muotoa ja loogillista rakennetta, jota hän pyrki puheelleen antamaan, ja sitä tietojen paljoutta, jota hän käytteli melkoisella helppoudella. Huomasin ajattelevani siinä samaa, mikä oli joskus tullut mieleeni istuessani muiden lautamiesten joukossa – se arvo oli suotu minulle pari vuotta aikaisemmin kuin isäni perintönä – käräjillä, että kansamme on lahjakasta. Mitä hän sitten puhui?
Hänen äänensä oli kuten sanottu aluksi matala ja tasainen ja hän katsoi koko ajan maahan kuin keskittääkseen ajatuksiaan ja torjuakseen pois syrjästä tulevia häiritseviä vaikutteita, mutta pian hän innostui, korotti ääntänsä ja nosti silmänsä minuun. Se oli kummallinen katse – siihen asti en ollut sellaista nähnyt, mutta sen jälkeen kyllä usein –: omituisesti verhottu kuin olisi pohjalla oleva syvin tarkoitus ollut sittenkin peitossa tai katsoja ujostellut, mutta samalla silti innostuksesta, jopa vihasta ja katkeruudesta palava. Tuijottaessani hänen silmiinsä huoneen toiselle puolelle, heikkojen öljylamppujen valossa, yleisön kuunnellessa risahtamattoman hiljaisuuden vallitessa, tunsin vähitellen herpautuvani jonkinmoisen hypnoosin valtaan ja olin näkevinäni, kuinka Tinarin katseen kautta liekehti vastaani kokonainen merellinen sitä sorron ja vääryyden tulta, jonka uhreina köyhät ja vähäväkiset aina ovat maailmassa olleet, sitä viattomain kärsimystä, jota on ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin ja tulee olemaan tuntemattoman tulevaisuuden äärimmäiseen elonpisteeseen saakka. Kuin puhjeten kaukaisuudesta siinä samassa kajahti tietoisuuteeni Tinarin kumea ääni, kun hän kiihtyneenä, innostuneena, vakuutti, ettei niin sanotulla laillisuudella ole työväelle, köyhälle kansalle, mitään merkitystä, ellei sille samalla luvattu täysin yhdenvertaisia kansalaisoikeuksia omistavien luokkien rinnalla ja sellaisia eduskunta- ja muita uudistuksia, jotka merkitsevät säätyjen etuoikeuksien loppumista ja uudenaikaisen lainsäädäntötyön alkamista perinpohjaisten, kansan pohjakerroksien aseman parantamista tarkoittavien reformien aikaansaamiseksi. Sillä mitä hyödyttää puhua isänmaasta sille, joka ei saa tuolta samalta isänmaalta muuta kuin parhaassa tapauksessa vain niukimman hengenpitoelannon, riittävän vain sellaiselle, joka ei tiedä paremmasta, jonka suusta ei ole vielä kadonnut petun maku eikä kynsien alta se pihka, joka oli tarttunut sinne tuota pettua kiskoessa... Vaivuin kuin lumottuna kuuntelemaan hänen kaunopuheista esitystään, hänen meheviä vertauksiaan, hänen viiltävän ivallisia huomautuksiaan...
Sattumalta tulin katsahtaneeksi suutariin ja näin hämmästyksekseni, että tämänkin silmiin oli syttynyt innostuksen välke, että hän kuin kirkastuneena seurasi Tinarin vakaumuksesta värähteleviä sanoja köyhäin kärsimästä vääryydestä. Hän oli aikaisemmin ollut niin uskonnollisen näkyelämänsä täyttämä, ettei ollut laskeutunut niistä maailmoista ollenkaan tällaisten aineellisten, Jumalan sallimuksesta riippuvien asioiden tasalle – oli ollut henkisesti, sisäisesti vapaa, ottaen ilonsa ja tyytyväisyytensä siitä, jota tarvitsevat niin rikas kuin köyhä ollakseen onnellisia, mutta olisivatko nyt hänenkin maalliset kokemuksensa kiepsahtaneet päällepäin ja vieneet hänet virran mukana? Sitä ei olisi ollut ihmetteleminen, sillä olihan koko kylä paljon muuttunut siitä, kun viimeksi saatoin katsoa Tinaria rehellisesti silmiin, olivathan sen väen ennen niin uskolliset silmät vähitellen peittyneet samanlaiseen usmaan kuin nyt Tinarin tuossa... Suutarin emännän katse paloi myös, ei vain kirkkaasta innostuksesta, vaan katkerasta, sokeasta vihasta, joka hehkui hänen sielunsa syvyydessä kuin salainen, milloinkaan sammumaton ahjo... Sen olivat nyt Tinarin sanat puhaltaneet ilmiliekkiin...
Tinarin ääni tunkeutui taas mietteideni lävitse, pamahtaen korviini kiihkeänä, viiltävän syyttävänä. Hän oli nyt varmaan muiden kuulijain mielestä kokonaan menettänyt malttinsa, koskapa he liikahtelivat levottomasti, isäntämiesten katsoessa minuun kysyvästi, enkö toki jo keskeytä moista puhetta? He eivät tienneet Tinarin nyt oikeastaan purkavan elämänsä ja sydämensä verisintä, keskeisintä totuutta, sanojensa ulkonaisesta sisällyksestä huolimatta tarkoittavan minun ja hänen välistä salaisuutta, syyttävän minua kaikesta siitä vääryydestä, jota porvarit muka ovat köyhälle kansalle tehneet. Kukaties hän oli ajatellut ja odottanut jotakin tällaista tilaisuutta kaikkina niinä pitkinä vuosina, jotka hän oli viettänyt Helsingissä ja Pietarissa, päivät työskennellen, mutta illat ja osin yötkin hitaasti ja vaivalloisesti lukien ja opiskellen, koettaen selvittää itselleen sitä kummallista elämänlakia, joka oli asettanut hänet tähän ja kartanon nuoren herran siihen asemaan ja vienyt Liisan varhaiseen hautaansa. Kuinka hunajanmakealta mahtoikaan hänestä ja miljoonista samanlaisista ruveta tuntumaan kostonajatus, kun se oli kerran herätetty ja kun sitä oli osattu ruveta ravitsemaan todennäköisyyksillä ja mahdollisuuksilla ja suurten yhteiskuntafilosofien luottamusta nauttivilla opeilla, joiden toteutuminen muka näytti tosiasiain valossa tulevan vuosi vuodelta yhä luultavammaksi ja läheisemmäksi. Kuunnellessani siinä Tinarin nyt jo villiä puhetta ja tuijottaessani hänen usmaisiin silmiinsä tunsin näkeväni hänen takanansa pitkän kehityksen tien, jota myöten hän oli tähän huoneeseen ja hetkeen saakka saapunut, ymmärsin hänelle nyt koittaneen vuosia unelmoidun silmänräpäyksen, enkä suorastaan hennonnut keskeyttää häntä, riistää häneltä edes tätä nautintoa...
Kunnes hän muutti tekstinsä suunnan niin, että siitä rupesi liiaksi viiltävänä särähtelemään tuo sama, johon hän jo äsken kajosi, tuo isänmaan ja laillisuuden muka vähäinen merkitys köyhälle kansalle. Mielessäni värähti jotakin hyvin tuskallista kuin olisi sydäntäni haavoitettu, ja käteni tarttui nuijaan... Ei suinkaan isänmaallamme, olemuksemme kalliilla perustuksella, jota vailla olimme ilman sielua ja varjoa, ajelehtien kuin aaveet, ollut mitään sitä vastaan, että sen heikoimmat ja vähäväkisimmät rupesivat yhteisvoimin ponnistelemaan ylemmäksi sen rintoja kohti, siemaistakseen niistä itselleen runsaampaa rieskaa, vaan se tahtoi kaikkien yhteisenä äitinä päinvastoin sellaiseen pyrkimykseen kehoittaakin. Siihen tähtäävää puhetta voin siis kyllä sietää. Mutta kun veitsen kärki kääntyi tätä omaa emoamme kohti, tehden hänestä perussyyllisen siihen, joka kuitenkin oli hänestä riippumatonta, usein johtuvaa omasta aikaansaamattomuudesta, silloin kärsivällisyyteni katkesi ja sietämiseni raja oli saavutettu...
Nuijani putoaa pöytään kumeasti jymähtäen ja Tinari häkeltyy puheessaan. Ennenkuin hän ehtii selvitä ja päästä jatkamaan, ilmoitan tyynesti, että ehdotetut ponnet hyväksytään, ja lyön toisen nuijaniskun päätökseksi. En tee sitä kiivaudessa enkä mielenosoituksellisen lujasti, mutta sisällytän siihen kuitenkin tietyn annoksen painavaa, lopullista varmuutta, joka ilmaisee kyllä läsnäolijoille, kenen käsissä ohjakset ovat. Tinari tyytyy vaikenemaan ja istuu hiukan epävarman näköisenä – huomaanpa hänen ilmeessään häivähdyksen entistä tuttua alistuvaisuutta, joka oli imeytynyt vereen monen sukupolven aikana, suuren kartanon alustalaisten asemassa. Suutarin kulmakarvat olivat hypähtäneet nuijan jymähtäessä puoliotsaan ja laskeutuivat sen jälkeen entiseen normaaliin asemaansa; innostuksen tuli sammui hänen silmistään ja hänen olemuksensa sai vanhan, tutun, hiljaisen nöyryyden leiman. Mutta hänen emäntänsä silmissä paloi edelleenkin sammumaton, uhmaava lieska, joka tuntui ennustavan tulipaloa... Lopetimme kokouksen Maamme-laululla, joka kuitenkin äskeisen epäsoinnun vuoksi kajahti hiukan arasti ja vastahakoisesti. Huomasin, ettei Tinari laulanut ja että kylän ja lähiseudun miehiä istui hänen ympärillään synkkänä, murjottavana parvena, jolle ei Maamme-laulun ihanteellinen henki ja sävel sanonut enää mitään.
Se oli pimeä marraskuun iltapäivä, kolea ja sumuinen. Talvi teki hitaasti tuloaan, lunta oli heitellyt sen verran, että maan pahin synkkyys oli valjennut. Puheltuani aikani isäntien kanssa menin kotiin omituisten, alakuloisten mietteiden vallassa, oman yksinäisyyden tunnossa, joka oli masentavimmillaan juuri tällaisina hetkinä, kun saavuin pimeässä autioon ja kylmään "kotiin". Kirkon hahmo kohosi vakavana ja korkeana pimeätä taivasta kohti; sen risti ei nyt kimallellut, mutta tapulin tuuliviiri riekkui ja kirskui. Huomaamattani poikkesin hautausmaalle niinkuin tapani oli näin hämyhetkinä, jolloin saatoin tehdä sen kenenkään näkemättä, ja lähdin varoen askeleitani menemään sukuhautaani kohti. Hautausmaa on sellainen paikka, että siellä yleensäkin, saati sitten pimeällä ja yksin, liikkuu hiljaa ja kunnioittavasti. Lisäksi ikäänkuin vaisto teki minut tänä iltana erikoisen araksi. Näin hiipiessäni eteenpäin sattui äkkiä korviini ääni, joka outoudellaan ensin melkein hyyti vereni: raskas huokaus, kuin kauan patoutuneiden tunteiden tulvahdus. Seisahduin ja kuuntelin, mutta vain tuulen surullinen suhina alastomissa oksissa ja mäntyjen ja murheellisten kuusien havuissa tuntui täyttävän vainajain kartanon. Kunnes taas säpsähtäen totesin kuulevani ihmisen raskasta huokailua.
Seisahduin siihen ja painauduin hiljaa synkän kuusen ja korkean hautakiven varjoon. Minun ei tarvinnut edes arvata, kenen huokaukset olin kuullut. Olin varma, että tuolla vähän matkan päässä, Liisan haudalla, istui Tinari, sama mies, joka äsken oli kokoussalissa puuskuttanut katkeraa vihaa isänmaata ja yhteiskuntaa vastaan. Päästyään irti seuralaisistaan hän oli rientänyt tänne, siihen alkupisteeseen, josta tämä hänen vihansa kehitysviiva oli lähtenyt, ikäänkuin hankkiakseen Liisan hyväksymisen sille, että hän oli nyt oikealla tiellä, että rangaistuksen ja koston minulle ja koko yhteiskunnalle täytyi olla se päämäärä, johon Liisakin kehoitti häntä kulkemaan. Tai hänen vaikuttimensa olivat toiset, yksinkertaisesti inhimilliset ja kauniit: oltuaan vuosia poissa, jopa vieraalla maalla, jossa kotoinen menneisyys usein kirkastuu helläksi ja liikuttavaksi paisteeksi, hän oli vihdoinkin tultuaan kotiin saapunut salavihkaa Liisan haudalle, siinä muistellakseen mennyttä tarinaansa ja kirkastaakseen sielussaan Liisan kuvaa. Ehkä olivat minun näkemiseni ja hänen oman puheensa tunnevoima jo avanneet ajan arpeuttamia haavoja ja saattaneet alulle tuon liikutuksen, joka nyt täällä alakuloisen illan pimeydessä, kuoleman vaikenevan ja tuulen valittavan murheen keskellä, paisui niin, että se puhkaisi vahvan mielen pidäkkeet ja purkautui huokauksina kuin säestykseksi maan vääryyden voihkinaan. Niin tahdon uskoa, tahdon olla vakuutettu siitä, että näin oli, että Tinarin huokauksissa purkautui ilmoille hänen edelleenkin syvin ja varsinaisin pohjaolemuksensa, tuo, joka oli lempeästi ja hiljaisesti loistanut minua vastaan silloin, kun poikasina yhdessä nökötimme jyrän istuimella peltoa jyrätessämme, joka kajastaa sieltä kaukaa niin hienona, kauniina, puhtaana ystävyytenä. "Tuleeko kerran hetki, jolloin se loistaa minulle uudelleen, jolloin kaikki on selvitetty ja tekoni sisällytetty johonkin välttämättömään elämämme menon ja hallituksen ohjelmaan?" Näin ajattelin seisoessani siinä ja säpsähtäen tajutessani Tinarin vilahtaneen tuosta ohitseni tummana, kumaraisena varjona, kiireisin askelin...
Se oli minulle vaikea hetki silloin siinä vanhalla tutulla paikalla Liisan haudan ääressä. Olin kyllä aivan varma, ettei Tinari saisi Liisan hengeltä mitään kannatusta kostonaikeilleen, mutta siitä huolimatta valkeni eteeni kuin ennen tuntemattomana näköalana se, ettei taisteluni ollutkaan loppunut Liisan ja lapseni poismenolla. Levottomana ja tuskaisena oivalsin nyt unohtaneeni Tinarin, joka oli pysytellyt näkymättömissä näin kauan ei luopuakseen kostostaan eikä taistelustaan, vaan päinvastoin varustautuakseen siihen kaikilla niillä aseilla, joita oli oivaltanut uuden ajan tarjoavan. Ja nämä aseet olivat sellaisia, että niiden kautta tämä salainen yksilöllinen vastakkaisuussuhteemme laajeni käsittämään koko kansamme ja yhteiskuntamme, toisella puolella kaikki Tinarit luuloteltuine ja todellisine vääryyksineen, sielussa kiehuva kaaos kuin tulinen järvi, pihisten täynnä ja sekaisin sekä oikeita että vääriä, eriskummallisia, ihmisen perusolemukselle, hengen vapaudelle ja jumalalliselle alkuperälle sekä myönteisiä että vastakkaisia ja turmiollisia aatteita, toisella minä ja vertaiseni, koko vanha yhteiskunta ihanteineen ja heikkouksineen, hehkuen uuden kangastavan onnen sytyttämästä innosta, mutta samalla sairastaen menneiden itsekkäiden tekojen salaisesti kalvavaa mätää, joka kuin paranematon tauti hitaasti kurottaa luurankokättänsä aivoja ja selkäydintä kohti, voidakseen kerran kouraista sieltä ja syöstä kaikki rajattoman hulluuden valtaan. Irvokkaat mielikuvat kiduttivat sieluani kuin syntyen tästä pimeästä yöstä ja vainajain valtakunnasta, tuulen ulvonnasta ja päivän ristiriitaisista tunnelmista: oli kuin olisi edessäni kangastava tulevaisuus ollut runoilijan kuvittelema kauhu, inhottava syöjätär, jonka kohdussa synti ja kuolema siittivät yhä uuden saatanallisen poikueen. Tuntui kuin olisin syksytuulen alakuloisesta vinkunasta ruvennut kuulemaan niiden haukuntaa, kun ne verenhimoisina lähtivät kammottavalle ajolleen... Menettäen hillintäkykyni lähdin kiireesti hiipimään pois... Se oli erikoinen syksy, pahaa ennustava ja synkkä siitä ohuesta toivon punerruksesta huolimatta, joka silloin joskus kultaili pilvien reunoja. Kun istuin illoin yksin huoneessani ja koetin ikävissäni saada aikaa kulumaan sekä työllä että ajanvietteellä, kun aivan väkivallalla riistäydyin ilmoille niistä syvistä kuiluista, joihin entiset mieleenjohtumat ja haudonnaiseni minut painoivat, saatoin joulukuun tähtikirkkaina pakkasiltoina kuulla Hiidenselän jäiden yhtäkkiä sydäntä säpsähdyttävästi ulvoen halkeavan ja jättävän taivaankannen alle uhkaavaa muminaa, joka täytti koko avaruuden peloittavalla ennustuksen ja varoituksen ilmeellä. Silloin menin ulos kävelläkseni pitkin öisiä talvisia teitä ja Hiidenselän jääkantta, joka oli vielä kuin yömustaa vettä, niin että omituinen turvattomuus syntyi mieleen seisoessa siinä kuin pohjattoman syvyyden pinnalla, kuin veden päällä tai ilmassa.
Seurustellessani Pahpan kanssa rupesi pitkien vuosien kuluessa huvin ohella sielussani auertamaan eräänlaista outoa herkistymistä, jota en itsekään oikein ymmärtänyt, mutta joka teki minulle monet asiat vastenmielisiksi ja ennen vastenmieliset mieluisiksi. On vaikea ilmaista selvästi sanoilla, miten ja miksi sielulliset kehityksemme ja muuttumisemme tapahtuvat: olimme eilen sellaisia – tänään olemme tällaisia; välillä on ollut yö täynnä unta ja unennäköä, taisteluja, tuskia ja epäilyksiä, tilintekoa ja tunnonvaivoja, ja aamulla olemme jo tunteneet uuden päivän sarastusta. Pahpa oli vapauden koitosta ja laillisuuden palaamisesta haltioissaan. Hänen mielestään oli itsestään selvää, että kaikki yhtyisivät kiitollisina mitä hartaimpaan työhön uuden Suomen hyväksi. Hän piti suurlakon jälkeen juhlallisen kiitosjumalanpalveluksen, jossa saarnasi temppelin täyteiselle kuulijakunnalle – minä yrmeänä vanhassa sukupenkissäni, muistellen isääni, äitiäni, Liisaa ja mennyttä, ainoata kevättäni – Deuterojesajan hengessä ja sanoilla: 'Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani', sanoo teidän Jumalanne. 'Puhukaa sydämellisesti Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen sotimisen aika on päättynyt, että sen pahateko on sovitettu, että se on kaksinkertaisesti saanut Herran kädestä kaikkien syntiensä tähden'. Kärsimys on seurausta julkisesta tai salaisesta rikollisuudesta, opetti Pahpa kuin vanhat Israelin profeetat. Jumala rankaisee siten. Mutta kun rikos on sovitettu ja ruvetaan todella noudattamaan Herran lakia, niin silloin alkaa onnen aika. Herra pyyhkii pois kaikki kyyneleet, mantelipuut kukkivat ja metsäkyyhkynen kuhertaa. Innostus ja hartaus hehkui Pahpan katseesta ja kuului ja näkyi hänen äänestään ja eleistään, kun hän joskus varmemmaksi vakuudeksi jämäytti lujasti ja päättäväisesti kämmenellä saarnatuolin reunaan. Kansa kuunteli totisena ja järkähtämättömänä, mutta monet niistä pieneläjistä, jotka ennen olivat tulleet kirkkoon vaikka konttaamalla, olivat nyt poissa.
Kuka hyvänsä oli saattanut huomata, että kyläni pienväen ennen niin avoimiin sinisilmiin oli ilmestynyt jonkinmoista usvaa, joka esti niiden syvimmän pohjakatseen heloittamasta täysin kirkkaana. Se sunnuntairauha, joka oli lepäillyt heidän sielussaan kuin tyyni kesäpäivä metsälammin yllä, jonka rannalla on sauna, savupirtti ja ruispelto, oli nyt ruvennut häiriintymään lopullisesti ja perusteellisesti. Suurella maailman valtamerellä puhaltavasta vihurista oli lennähtänyt ryöppy tännekin, saattaen korven tyynenä säilyneen lammen ja sen rannan kaskiviljan aaltoamaan. Ja tuloksena oli se mieliala, jolle Tinari oli antanut niin hyvän ja nasevan sanamuodon tuossa äskeisessä kansankokouksessa.
Tällaisena oli tilanne valjennut minulle, enkä saanut sitä enää pois mielestäni. Muistin nuoret keskusteluni isäni kanssa ja silloisen innostukseni, kuinka sydämestäni tunnustin töllinväen pyrkimyksen suunnan ja tarkoituksen oikeaksi. Muistin myös hämmästyen todenneeni, ettei isänikään sitä suinkaan vääränä pitänyt, vain vaikeana, osittain mahdottomanakin toteuttaa. Ja kun nyt taas tätä asiaa kaikessa laajuudessaan harkitsin ja haudoin, tunsin sydämessäni edelleenkin olevani samaa mieltä eli ajattelevani suurimmaksi virheeksemme ja laiminlyönniksemme sitä, ettemme olleet kuljettaneet töllien kansaa rinnallamme niinkuin olisi pitänyt, täyttäneet velvollisuuttamme isänmaatamme kohtaan huoltamalla ja kohentamalla vähäväkisten asemaa niinkuin monesti olisimme voineet. Siitä huolimatta, että tämä oli yhteiskunnallisen kehittymättömyyden eikä itsekkäisyyden ja pahan tahdon syytä, tunnollemme kertyi vianalaisuutta, joka teki asemamme heikoksi silloin, kun meidän piti ruveta ponnekkaasti vastaamaan Tinarin syytöksiin.
Tätä syyllisyydentunnetta olin kantanut sydämessäni jo lapsena, kun oman ylellisyyteni piiristä siirryin Tinarin vaatimattomaan maailmaan ja näin sen sisällyksen ja pienet mahdollisuudet. Ja sen jälkeen olin lisännyt sitä järkyttävään määrään saakka, niin että kuljin elämäni tietä rikollisella tunnolla, jota ei näyttänyt voivan pestä puhtaaksi. Ja nyt siihen yhtyi tietoisuus vielä laajemmasta syyllisyydestä, ei vain tässä yhteiskunnallisessa, vähäväkisiä koskevassa asiassa, vaan kokonaan siitä irrallaan, korkeammassa määrässä, niin suuressa, että sen taakan kantajiksi joutuivat kaikki yhteiskuntaluokat ja ihmiset. Jokaisella on sydämessään salainen, lähtemätön, leppymätön, selittämätön syyllisyydentunne, sitä kirvelevämpi, kuta selkeämmin ja vastuunalaisemmin hän tajuaa ihmisenä olon velvoituksen ja yhteisen rintamaveljeyden elämän salaperäisessä sodassa. Tämä täyttämättömien velvollisuuksien tunne ja alituinen sisäinen moite ja epäilys siitä, oliko minulla todellakaan pohjimmaista, pätevintä siveellistä oikeutta olla tässä asemassa, jossa olin, ja nauttia sen eduista, ja olinko tehnyt kaikkea, mitä olisi pitänyt todistaakseni sen kyllä ansainneeni muutenkin kuin perintö-oikeudella, teki oloni tuskaiseksi ja osoitti, etteivät hermoni olleet kaikin ajoin niin kylmät kuin elämän meno olisi vaatinut pysyäkseen huolettomana ja tavallisella raittiilla uralla.
Tinarin oleskelu kylässä kesti vain muutamia päiviä, mutta sen seuraukset olivat silti huomattavat. Eräänä päivänä saapui luokseni pari miestä, jotka vanhastaan hyvin tunsin, sillä olivathan he minun omia torppareitani, ja rupesi puhumaan tyyneen ja luottavaiseen tapaan työväenyhdistyksestä ja välttämättömyydestä saada rakennetuksi sille oma talo. Huulillani pyöri purevia sanoja, mutta nähtyäni heidän katseestaan loistavan hartaan innostuksen hillitsin itseni ja annoin heidän puhua loppuun. Pontena oli se, että kun minä olin tunnettu työväkeäni kohtaan oikeamieliseksi ja sääliväiseksi isännäksi, "yhtistyksessä" oli rohjettu ajatella sellaista esitystä, että minä antaisin heille tonttimaan ja mahdollisesti edes jonkin verran hirsiä... Ei näet ollut muilla taloilla kylän seuduilla sopivia tonttipaikkoja eikä sellaisia kaikilta sopinut mennä pyytämäänkään, mutta minä kun olin, kuten sanottu, työväen ystävä...
Mietin siinä, mitä isäni tekisi, ja tunsin selvästi, että hän olisi vastannut ystävällisesti mutta täsmällisesti: ei! Saatoin kuulla ja nähdä, kuinka hän olisi ruvennut rauhallisesti ja viisaasti selittelemään kaikkien tuollaisten puoluetalojen ja yhdistysten tarpeettomuutta, kuinka niiden rakentamiseen menisi hukkaan aikaa ja työtä. Ja mitä varten tuo kaikki? Jotta saataisiin kiihoittaa toisiaan ja itseään yhteiskuntaa ja valtiota vastaan ja nauttia haaveista, jotka eivät ole vain hyödyttömiä vaan vieläpä vaarallisia. Hän luultavasti olisi sanonut toiselle noista, jotka tuossa nyt puhuivat: "Korjaisit tupaasi niiden päivätöiden edestä, jotka aiot tuohon uuteen temppelirakennukseen lahjoittaa, niin ei tarvitsisi vaimosi ja lastesi vilusta hytistä", ja toiselle: "Työväen taloa olet kyllä mies puuhaamaan, mutta etpä välitä saattaa viljelyksiäsi kuntoon, vaikka on voimia ja varoja". Ja sitten hän olisi käyttänyt tilaisuutta hyväkseen selittääkseen heille, kuinka heidän ajatuksensa esimerkiksi torpparien vapauttamisesta oli periaatteessa kannatettava, jopa käytännössä mahdollinen, mutta kuinka se ei, enempää kuin mikään muukaan toivotun asian toteutuminen, valmistuttuaan silti merkitsisi kuvitellun onnen alkamista. Saatoin oikein kuulla hänen sanansa, kun hän ikäänkuin varoittaen todisti: "Silloin täytyy luottaa kokonaan omiin voimiin, sillä isäntä, josta hiljaisuudessa sentään oli jonkin verran tukea, on vetänyt kätensä pois, eikä metsävähäisestä ole enää mitään jäljellä, se kun näet myytiin heti, vai kuinka? Mutta vielä tämänkin sietäisin ja antaisin teille seuratalon tonttimaan, ellei koko siinä opissa, jota Tinari kuuluu teille saarnaavan, olisi sellaista sivumakua, että se karmaisee minun sisuani ja menee juuri vissisti päinvastoin kuin tässä maassa milloinkaan aikaisemmin on opetettu. En mene sanomaan, etteikö siinä saattaisi olla totuuden hiventä ainakin niin paljon, että se herättää meidät valvomaan ja huomaamaan velvollisuutemme niin puoleen kuin toiseen, sillä harvoinpa kehitys kiitää eteenpäin niin näkyvää ja suoraa linjaa myöten kuin juna, mutta siitä huolimatta tunnen ja uskon sen merkitsevän meille kaikille myös mitä suurinta onnettomuutta. Siksi vastustan sitä enkä siis tahdo millään tavalla edesauttaa talopuuhaanne enkä sen liepeissä kulkevaa joutavaa politikoimistanne".
Näin olisi isäni sanonut – selvästi ja lujasti. Ja ukot olisivat menneet pois melkein pelästyneinä, mälliä kääntäen ja harmitellen. Mutta sydämensä pohjalla he olisivat kunnioittaneet isääni, ajatellen vasten tahtoaankin, että kas, eipähän ollut isäntä säikähtänyt, vaikka ovat akutaattorit ahkerasti nurkkia kierrelleet ja ulvahdelleet, ei ollut, vaan entisen karskin luonnon oli pitänyt ja sanoi siekailematta, että vai tonttimaita tässä teille vielä, piru vie... Siinä se on oikea isäntä: ei kiellä apua köyhältä alustalaiselta, vaan jopa joskus vaikeassa paikassa kannattaa kainaloista, mutta ei anna toisaalta silmilleen hypätä. Väkisellä ukoilta puristuu mielessä tunnustus, että kas sellainen pitää isännän olla...
Vaikka näin olin selvillä isäni kannasta ja tunnustin sen perustelluksi, en kuitenkaan noudattanut sitä., vaan lupasin ukoille tonttimaan hiukan syrjäisemmästä, arvottomasta mäestä, ilmoitinpa antavani muutaman hirren. Tein sen siksi, että tunsin olevani heidän edessään jollakin selittämättömällä tavalla ikäänkuin syyllinen, velallinen, ja etten raskinut kiellolla himmentää heidän katseestaan loistavaa innostusta. Minut valtasi myös sekä sääli että traagillisuuden tunne, kuin olisin aavistanut tästä rupeavan kehittymään suuren murhenäytelmän, tuntenut nyt olevan koittamassa jotakin, joka oli välttämätön, Jumalan polvilla päätetty elämän vaihe. Ja vaikka koko heidän oppinsa oli minulle vastenmielinen, näin kuitenkin sen merkeissä tapahtuvassa köyhän väen yhteenliittymisessä jotakin innostavaa ja kaunista, jota en voinut moittia. Ajattelin usein, että jos siinä olisi samalla isänmaallisuuden ehdoton tunnus ja jos se kohtelisi kunnioittavasti sitä tunne-elämää, joka oli heidän isiään ja heitä itseäänkin vielä äsken virkistänyt, se todella olisi harvinainen voima, niin suuri, että se helposti saisi perilleviedyksi kaikki ne pyyteensä, jotka todettaisiin oikeutetuiksi ja yhteiseltä kannalta hyödyllisiksi. Ja lopuksi tunsin syvimmässä sydämessäni olevani epäilijä, joka asetin joka asiassa toisen syyn puolesta ja toisen vastaan, joka koetin pettää itseäni "pyhillä" vakaumuksilla ja "isien perinteillä" ja muulla sellaisella, samalla kuin kiusaajan ilkkuva ääni kuiski korvani juuresta, että mitä turhia teeskentelet ja keekoilet, kun et kuitenkaan oikein vuorenvarmasti usko mihinkään, et voi uskoa, kun olet niin luotu ja syntynyt... Uskottelethan itsellesi sitäkin, että muka nuoruuden viattomuudessa ja kokemattomuudessa jouduit onnettomuuteen Liisan kanssa, vaikka hyvin tiedät tahallasi vietelleesi tytön ja saattaneesi hänet ennenaikaiseen kuolemaan, ja koetat sitäkin tekostasi nyt tällä tontilla ja muulla hyvyydellä ikäänkuin silittää, ja siten lahjoa Jumalaa...
Ajatukset tulevat ja menevät kirjavana elokuvana, jota ehdin katsella muutamana silmänräpäyksenä hyvin pitkälti. Herään ukkojen kiittelyyn, päästän heidät menemään ja tunnen katsoessani ikkunasta heidän jälkeensä, että he ovat kummastuksissaan asiansa helposta onnistumisesta ja ilmeisesti ymmällä, mitä heidän oikeastaan pitäisi minusta ajatella. Mutta ennenpitkää he varmasti rupeavat minua halveksimaan.
Mutta sitten he unohtuvat mielestäni, sillä talvisen päivän hämy tuntuu niin rauhoittavalta, kun pakkaslumia putoilee hiljaa ja pehmeästi. Huomaan vapautuvani tuskallisesta olostani ja mieleni täyttää aavistus kaiken vähäpätöisyydestä.
Eräänä päivänä saapui luokseni harvinainen vieras – suutari. Hän ei tullut milloinkaan muuten kuin pyydettynä tai pakolliselle asialle, ja kun sellaista sattui vain joskus, olivat hänen käyntinsä merkkitapauksia. Minä sen sijaan kävin hänen luonaan useammin, sekä asialla että muuten, vanhasta tottumuksesta, varsinkin kun hänen töllinsä oli niin mukavasti tavallisen kävelytieni varrella. Välimme eivät tietenkään olleet enää niin läheiset kuin ennen, eikä hän enää minua sinutellut, mutta kahden kesken jouduttuamme me molemmat kyllä tunsimme yhteisten herkistävien muistojen läsnäolon. Hän istui nyt tuossa ovensuutuolilla hämillään, sinisissä silmissä avuton ja vilpitön katse, ja pyöritellen hyppysissään sikaria, joka oli hänen mielestään liian hieno poltettavaksi. Sain johdatella häntä kauan ja taitavasti ennenkuin hän sai esitetyksi asiansa.
Tinarin mökki oli ollut sellaisenaan siitä saakka, kun hän sen pihalta läksi. Olin joskus, ainakin kerran vuodessa, ehkä useamminkin, suvella ja talvella, käynyt kävely- ja hiihtoretkilläni sitä katsomassa, näkemättä muuta muutosta kuin että räystään sammal vihersi yhä pehmeämmin, humalaseiväs oli kaatunut, muutama lauta oli revitty ikkunasta, jonka yksi pieni ruutu oli särkynyt, ja horsmat olivat valloittaneet perunakuopan ympärystän kokonaan, kukkien helakan punaisina. Talvella tölli tuntui vajonneen yhä syvemmälle nietoksiin; lumi kurkotti sen räystäältä suurena pehmeänä kinoskielekkeenä ja pakkasen timantit kimmelsivät sen huurteisista seinistä surumielisen kauniisti. Veroja ei oltu sen puolesta maksettu, sen pieniä peltoja ei ollut kukaan viljellyt, se oli muuttunut autiotaloksi, jonka joskus metsän keskeltä tapaa ja joka silloin herkistää mieltä entisen mutta jo ammoin pois haihtuneen elämän alakuloisella häivähdyksellä. Saatoin tehdä sille mitä halusin, se oli laillisesti siirtynyt hallintaani, mutta en ollut kuitenkaan tehnyt mitään, vaan olin antanut kaiken olla sillään. Joskus oli sitä minulta pyydetty, mutta en ollut antanut sitä uusille viljelijöille. Jokin esti minua koskemasta siihen: tietoisuus siinä kerran nautitun onnen pienestä, vaatimattomasta kauneudesta; kunnioittava, pyhä tunne, joka kaihoten muisteli Heikkiä, Leenaa, Tinaria ja lapsuuteni aikaa; pelko, että koskien siihen menettelisin Liisan mielestä tylysti. Ja se oli tullut minulle mieluiseksi juuri tuollaisena autiona paikkana, jossa menneen elämän muisto vihertää sammalena räystäällä, kukkii pienellä pihalla nöyränä valkoapilaana, surisee mettisen soittona juhannuksen syreenissä ja pihlajan valkoisessa mesitertussa. Kuinka olisin antanut muille paikkaa, jonne joskus yksinäisillä metsäkävelyilläni poikkesin istuakseni hetkisen matalalla portaalla ja kuunnellakseni tuulen hiljaista suhinaa pihan vanhassa ritvakoivussa?
Nyt Tinari tahtoi maksaa verorästinsä ja ottaa torpan haltuunsa, asuakseen siinä ja viljelläkseen sitä, jos halusi. Suutarilla oli verorahat mukanaan: laskin ne vuokrasopimuksen määräysten mukaisesti ja totesin Tinarin ottaneen koron korollekin huomioon. Olin kauan kahden vaiheella ja kuulin selvästi isäni jyrkän kiellon: "Ei missään tapauksessa! Miksi antaisit tuollaisen maailman koulussa muokkaantuneen agitaattorin vakinaisesti pesiytyä kylääsi? Saat nähdä, että hän kiihoittaa kaikki alustalaisesi sinua vastaan ja tuottaa kuka tietää minkälaista vahinkoa". Mutta nytkään en lopuksi voinut totella isäni ääntä. Tinarin halu taas päästä asumaan lapsuutensa kotimökkiin tuntui mielestäni liikuttavan kauniilta piirteeltä, ollen ilmaus samasta muuttumattomasta pohjavireestä kuin salainen, katkera huokaus marraskuun iltana Liisan haudalla. Uskoni Tinarin luonteen jalouteen oli hänen maineestaan, puheestaan ja kiihoituspuuhistaan huolimatta järkkymätön; se saattoi kyllä peittyä ajan kiihkon ja vaahdon alle, mutta ratkaisevalla hetkellä se paljastuisi; ihmisen on mahdoton muuttaa luonnettansa. Kuinka voisin siis olla niin tyly ja armoton, että vastaisin hänen entisyyden kaunista kaipuuta osoittavaan pyyntöönsä kieltävästi? Enkö ollut jo ilman sitä tehnyt Tinarille riittävästi vääryyttä?
Vastasin suutarille, että kun kerran vuokra oli maksettu, oli sopimus voimassa niinkuin siinä oli määrätty. Suutarin katse ilahtui hämmästyneesti ja hän soperteli Tinarin puolesta kömpelösti kiitoksia: "Olisi se itsekin tullut, mutta..." Suutari ei voinut jatkaa, sillä hän ei saanut sanoiksi sitä, mikä todellisena syynä oli estänyt Tinarin tulon. En usko, että se oli viha ja kostonhalu, vaan tietenkin se sama tunne, joka sai minut itseni peläten ja arkaillen ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että joutuisin hänen kanssaan kahden. Kun on oltu nuoruudenystäviä ja yletty lapsellisessa, hartaassa, vilpittömässä veljeydessä, ja kun on sitten koettu se onnettomuus, että on rakastuttu samaan naiseen, ja vielä tämän tapaturman huippuna se, että toinen on vietellyt tuon naisen ja saattanut hänet ennenaikaiseen hautaan, ei noiden ystävien tee juuri mieli tavata toisiaan ainakaan kahden kesken. He tietävät, että heidän välillään on oudon läheinen suhde, eräänlainen kammottava sukulaisuus, joka samalla tekee melkein kuin veljiksi ja loitontaa toisistaan inhon tunteen vallassa. Siksi Tinari ei tullut ja hyvä oli niin, sillä minun olisi ollut vaikea säilyttää tasapainoani katsoessani taas kerran hänen sinisiin silmiinsä.
Niin sitten Tinari tuli mökkiinsä takaisin ja käyntini siellä loppuivat. Se oli ikävää, sillä olin tottunut pitämään hänen tölliään yksinäisten kävelyjeni eräänä päämääränä, josta sointui sieluuni luonnon ja elämän alakuloista yhteissäveltä. Mutta sille ei voinut mitään. Kuulin hänen ruvenneen uurastamaan entiseen tapaansa, jopa käyttämään apuvoimiakin nurmettuneiden peltojen ja umpeen menneiden ojien aukaisemisessa. Ymmärsin Tinarin hyvin: hän oli aikonut jättää kylämme kokonaan ja hävitä iäksi maailmalle, kunnes ajan suuri käänne oli herättänyt hänen koti-ikävänsä, tuonut hänet tänne ja antanut hänelle toiveen, että hän tulossa olevien uudistusten mukana ehkä saisi omakseen vanhan pienen kotinsa. Sielussa oli ailahtanut väkevä kaihon aalto, kun mieleen oli kuvastunut pieni tupa, humalaseiväs, tupakkamaa, piha-apila ja ritvakoivut, joiden takaa iltarusko loisti tulena, – tuo pieni paikka, joka meidän jokaisen sydämessä henkii hiljaista runouttaan ja johon olemme kiintyneet katkeamattomilla siteillä, tullen vielä vanhoina – tai etenkin juuri vanhoina – herkkätunteisiksi joka kerta, kun mieleen muistuu se muuan talo, kaivonvintti, portti, puutarha ja syreenimaja siellä kaukana, jonne emme milloinkaan enää pääse. Ajattelin Tinaria usein ja olin iloinen, että olin suostunut hänen esitykseensä. Minullahan ei ollut mitään häntä vastaan, eihän hän ollut tehnyt minulle pahaa – vain minä hänelle, ja siksi oli oikeus ja kohtuus, että edes näin koetin hyvittää häntä.
Mutta samalla kun ajattelin näin, tunsin tähän asiaan liittyvän jotakin salaperäistä, enteellistä. Kuka tietää, oliko Tinarille sittenkään onneksi, että hän oli tullut takaisin isänsä kotiin? Jos hän olisi pysynyt poissa täältä, kaukana maailmalla, hän olisi samalla ehkä jäänyt syrjään niistä kohtaloista, joita tällä paikkakunnalla mahdollisesti tulisi olemaan. Mutta palaamalla kotiin hän astui takaisin siihen onnettomuuksien taikapiiriin, jonka keskipisteenä olin minä, kaikkien niiden turmio, joihin varjoni sattui – otti jatkaakseen sitä yhteisen murhenäytelmämme osaa, jonka oli paetessaan keskeyttänyt ja jonka päättyminen oli tulevaisuuden verhon takana. Miettiessäni sitä intoa, jota hän osoitti kotinsa kunnostamisessa, ja niitä kauniita, onnellisia ajatuksia ja mielikuvia, joiden tiesin häntä siihen innostavan, sydämeni täytti myös kipeä sääli. Entäpä Tinari rakentaa tuulentupaa, entäpä hänen ritvakoivujensa surumielinen sävel suhiseekin kaiken katoavaisuudesta, ihmisen onnen säälittävästä, lapsellisesta pienuudesta ja murheellisesta lyhyydestä? Mitä sitten tapahtuu, jos tämäkin Tinarin tuulentupa lahoo, niinkuin oli tehnyt se aikaisempi, joka oli vielä onnellisempi ja kauniimpi kuin tämä, koska siinä ei ollut pettymyksen pilvipäivän alakuloista hämyä?
Kävinhän tietysti Pahpan luona useinkin, sillä lukuunottamatta vanhan toveruuden vetoa tunsin hänen ominaisuuksiensakin kutsun. Pappila oli pienehkö, vaipunut isojen koivujen ja vaahterain suojaan, aivan kirkon lähellä, niin että tapulin risti ja valkoiset muurit loistivat lehdistön takaa. Ajattelin usein istuessani Pahpan pöydän päässä ja katsoessani niitä, kuinka kauniin vaikutuksen teki tuo kultainen risti, päivän kirkkaus valkoisella muurilla ja helakka vihreys siinä rinnalla. Se voi vallata mielen niin, että keskustelu unohtui ja täytyi vain tuijottaa siihen. Vaatimaton oli Pahpan pappila: keskellä olevasta pimeästä eteisestä, jossa olivat hänen hattukulunsa, haalistunut palttoonsa, naapukkansa, nukkavieruturkkinsa ja keppinsä, mentiin oikealle hänen huoneeseensa, joka oli samalla kanslia. Siinä oli arkistokaappi, pöytä kirkonkirjoja varten, kirjakaappi, muutama tuoli, pieni kirjoituspöytä, ja seinänvierellä vanhanaikainen, puukannellinen, "ulosvedettävä" sohvasänky. Viimemainitun yläpuolella oli Vapahtajan kuva – halpa öljypainos; oviseinällä oli Martti Luther tai niinkuin Pahpa itse järeästi sanoi: Luteerus. Uunin ja seinän nurkkauksessa oli piippuhylly – mitä lienee ollut 6-8 letkuvartta ja alla olevassa laatikossa "kasakkarettinkiä". Kirjoituspöydällä oli ensinnäkin matto, helmikoristein sirostettu punainen taideteos, jonka Serafia oli kihlausajan hurmiossa ommellut, ja sillä "kirjoitusteline". joka kuvasi kettua houkuttelemassa varikselta juustopalaa, ja jonka kahdessa pullossa ei ollut mustetta, vaan toisessa hauleja, toisessa postimerkkejä; sitten sen molemmilla puolilla pyöreät, verasta tehdyt, suomureunoin ja koristein somistetut kynttilänalustat, joilla seisoivat Pahpan edellisestä seurakunnasta muistolahjaksi saamat hopeiset kynttiläjalat. Sitten siinä oli pyöreä, verkatilkuista tehty kynänpyyhe, jonka keskellä oli kiinnipitimenä hopeinen lyyra, ja edelleen posliininen tuhkakuppi, reunalla juoksuasennossa oleva koira, jonka suuhun saattoi pistää tikun poikkiteloin. Jos huomasin Serafia-rouvan siivousinnossaan ottaneen sen pois, laitoin omantunnontarkasti heti uuden. Sohvalla oli tyyny, kova kuin kivi, pinnassa punaisella pohjalla helmistä ommeltu enkeli, joka vei sylissään lasta taivaaseen. Kaikki oli niin puhdasta, että oikein kimalteli: Serafia-rouvan ainoa intohimo, mutta sepä sitä perinpohjaisempi, oli näet siivous. Siinä hän oli "liikkunut, elänyt ja ollut" koko pitkän avioliittonsa ajan. "Meillä tässä vähitellen aloitellaan joulusiivousta" saattoi Pahpa katkeran humoristisesti huomauttaa joskus syyskuulla, kun tapasin hänet täysin mullistetusta huoneestaan, jossa joukko rättipäisiä akkoja touhusi "ripsuen" seinistä ja katosta olemattomia pölyjä. Tammikuun lopulla aloiteltiin hiljakseen pääsiäissiivousta, minkä jälkeen huoneet oli laitettava kesäkuntoon. Sitten ne oli siivottava juhannukseksi, eikähän siinä enää ehtinyt monta kertaa haukotella ennenkuin täytyi ruveta kunnostamaan niitä syksyä varten. "Se oli näet Serafia", puheli Pahpa miettiessään, miten torjuisi minun kavalat ja kauas tähtäävät hyökkäysaikeeni – pelasimme shakkia – "se oli näet Serafia... hm... hyhhyh, kylläpä sinä nyt osasitkin sotkea minun hyvän pelini... se oli näet Serafia jostakin tyttönä ollessaan lukenut – paljonhan niitä painetaan hulluuksia tyhmäin luettaviksi – että hyvä emäntä ennen kaikkea tunnetaan puhtaudesta... Siitä asti olen vaeltanut kuin Hierusaalemin suutari huoneesta toiseen saamatta rauhaa missään. Tupakkaa ei tahdo uskaltaa polttaa, sillä Serafia luulee siitä jäävän ilmaan jonkunlaisen paholaisen, joka sitten yöllä laskeutuu hänen päälleen imemään hänestä verta. Ja se vasta vahinko on, jos sattuu tipahtamaan tuhkaa lattialle: eri jytinällä se silloin rientää hakemaan kihveliä ja harjaa, ja kotkottelee koko ajan laastessaan sitä pois. Väliin minut valtaa sellainen kyllästyminen puhtauteen, että kun pitäjällä käydessäni satun joutumaan oikein likaiseen tölliin, niin ihan uhalla lyön maata sen lutikkaiseen sänkyyn, ryystän kahvin lautaselta viiden sormen nenästä kuin pohjolan tukkijätkä, ja sanon mielessäni Serafialle ilkkuen että siinä sait... Mitä? Joko tämä nyt päättyi, tämä peli? Mutta kuinka se nyt näin äkkiä? Ruutana, kun en huomannut tuota sinun kuningatartasi, jonka olit tellännyt kavalasti tuonne talonpoikaissakkiin. No niin, vieläkö otamme toisen kerran...? Olkoonpa sitten vain"
Hän nousee ja kävellä köppäilee mietteissään ja imee piippuaan, Ovi aukenee ja Serafia-rouva tulee hyvinvoivan pulleana ja herttaisena itse tuomaan kahvia. Seikka on sellainen, että hän on maailman hauskin ja ystävällisin emäntä, että tuo Pahpan katkeran humoristinen kuvailu hänen siivousintohimostaan ja omista kärsimyksistään on oikeastaan kehumista. Kun he nyt istuvat vierekkäin tuossa sohvasängyllään, enkelityyny välissä, he ovat kuin harmaantuva tonttuparikunta: samannäköisiä pyöreänaamoja ja pystyneniäkin molemmat. Ja ennenkuin ehdin huomata, mistä tässä oikein on kysymys, he ovat jo sotkeutuneet kipakkaan väittelyyn siitä, kumpi heistä muistaa tarkemmin jonkin aivan vähäpätöisen asian, kunnes Serafia huomaa pölyn näköistä sohvan selustan reunalla, keskeyttää huolestuneena puheensa, pyyhkäisee tuota epäilyttävää paikkaa, ja huomatessaan sormensa päässä muka jotakin ihan kalpenee ja sanoo kuohuksissaan, että noihin palvelijattariin ei sitten voi luottaa vähääkään... "Vaikka eilen viimeksi varoitin Tiinaa..." Pahpa iskee minulle silmää ja me odotamme. Ja siinä samassa kun olemme kahvimme juoneet ja laskeneet kuppimme tarjottimelle, Serafia-rouva tempaa sen ja katoaa ovesta nopeasti kuin myrskyn viemä heinäruko. "Joopa-joo", tuumii Pahpa maltillisesti, kohauttaa kulmakarvojaan kaikkeen tottuneen ilmeellä ja nousee taas köppäilläkseen aatteellisesti edestakaisin.
Kerran hän tällaisten aina samanlaatuisten esivalmistelujen jälkeen pysähtyi köppäilystään ja katsoen minuun lasiensa ylitse kysyi hiukan ihmettelevä mutta silti puolueeton ja asiallinen sävy äänessään, että "sinähän kuulut antaneen työväenyhdistykselle ilmaiseksi tontin ja hirsiä, ja ottaneen sen Tinarin takaisin siihen torppaan?" Liikahtelin sohvallani kiusautuneesti ja rohkenematta katsoa Pahpaa silmiin mutisin välttelevästi, että "taisi tulla luvatuksi... kuuluuhan se sinne palanneen..." Vaikenin sanomatta enempää, sillä halusin kuulla, miten paljon Pahpa puhuisi asiasta itsestään, minun enempää auttamatta häntä tolalle.
Se arvostelu, jonka olin näistä teoistani kuullut pitäjällä liikkuvan ja joka ei suinkaan ollut minulle suopea, oli siis jo ehtinyt Pahpan korviin. Minun sanottiin suurena torpparitilanomistajana kiiruhtaneen lahjomaan alustalaisiani, jotta minulla olisi mahdollisten pahojen aikojen tullen heidän suopea mielialansa puolellani. Tässä salaisesti itsekkäässä tarkoituksessa olin muka myös ottanut Tinarin takaisin torppaansa, jotta hän kiihoitustyössä tekisi eron minun ja muiden tilanomistajain välillä... Jos isä olisi elänyt, ei tällaista olisi tapahtunut, mutta poika näkyy olevan pehmeä. Minkälainen oikein lieneekään – yksikseen kulkija – koko mies.
"Joopa-joo", köppäili nyt Pahpa edelleen. "Kyllä suon puolestani työväelle kaikkea hyvää, enkä tahdo ruveta arvioimaan, teitkö oikein vai väärin. Mutta mikä siinä lienee, että minäkin, joka kuten tiedät olen työmiehen poika ja noussut niin ahtaista oloista, ettei ainoakaan tämän kylän töllin asukas ahtaammista, vaistoan sen nykyisessä suunnassa jotakin outoa ja vastenmielistä, joka kerrassaan lyö luontoani vastaan. Tai mitäpä tässä kyselemään ja kummastelemaan, mikä siinä vastaan lyö, kun asia on minun kannaltani aivan selvä: tuon suunnan kirkkoa, papistoa ja uskontoa vastustava, isänmaata ja kansallisuutta halveksiva, köyhien rosvousvaistoja kutkuttava henki se on, suoraan sanottuna, joka nostaa niskakarvani pörhölleen..."
Syvennyimme perinpohjaiseen keskusteluun tästä asiasta ja pohdimme sitä alimpia alkujaan myöten. Ilta-aurinko rusotti lumisten puiden takaa, kirkon huurteinen risti kimalteli ja näytti katsovan kuulaalle, pakkaskirkkaalle taivaalle, jonka takana, jossakin ihmisen ymmärryksen ulkopuolella, asui näiden asioiden ratkaisu. Olimme yksimielisiä Pahpan kanssa siitä, että maailman työväen nousu valvomaan etujaan oli ollut välttämättömyys, ja että nyt oli tullut meidän syrjäisen maamme vuoro. "Mutta miksi siihen on yhtynyt tällainen henki?" huusi Pahpa pyhän suuttumuksen vallassa. "Mitä hyötyy työväki siitä, että siltä riistetään Jumala ja isänmaa, ja eikö päinvastoin sen taloudellisilla vaatimuksilla olisi kerrassaan toinen, järkkymätön pohja, jos se säilyttäisi nämä ihanteet lipussaan? Kuka on tämän hengen isä?"
Pahpa vaikeni ja painoi pään käsiinsä. Se, minkä hän aavisti ruvenneen ympärillään ja koko maailmassa näinä aikoina tapahtumaan, tuntui hänestä yhtäkkiä salaperäisten, kammottavien voimien aikaansaannokselta. Hän, jonka uskonto tunsi ainoastaan rakkauden ja hyvyyden Jumalan, Isän, jonka lapsia kaikki olemme, mutta ei menneiden uskomuksien pöyristyttävää saatanaa, joka ikuisuuden toisena suurvaltiaana taisteli Jumalaa vastaan, totesi värisyttävän mielikuvan syntyvän sielussaan. Hän silmäsi kuin peläten ympärilleen ja kuiskasi: "Sen hengen isä on perkele!"
Sitten hän oli kauan vaiti. Selvästi näin hänen harreilevista katseistaan, kuinka hän jännittyneenä seurasi sielunsa outojen ja uusien mielikuvasarjojen vilahtelua. Nousten jälleen liikkeelle hän hiljakseen köppäili edestakaisin ja puheli enemmän itselleen kuin minulle puoliääneen: "Niin se on... Se on alkanut tälläkin seudulla kansan perkelöityminen... Se valtaa nuoret ja vanhat... Sillä on sanomattoman viettelevä voima... epäilyksellä, se hairaa kiinni lujimmastakin sydämestä. Väliin tulee raskaalla mielellä ajatelleeksi, että kun ei vain olisi tässä meidän opissamme ihmisten tekemää harhaa... kun emme vain vaatisi kansalta uskoa siihen, mihin se ei enää nykyisellä tiedollaan ja sielullaan voi eikä milloinkaan tule uskomaan? Kas tätä perkele käyttää hyväkseen ja riistää sielut omikseen, tukahduttaen silloin sen, mikä on koko asiassa keskeisintä ja tärkeintä: todellisen uskonnon, suhteen Jumalaan, Häneen, jonka syvimminkin perkelöitynyt raukka ainakin hädän ja tuskan hetkellä näkee sielunsa salaisimman taivaan avaruudessa surumielisenä, lempeänä, ikimahtavana ja ainoana auttajana. Kun saarnatessani ja selittäessäni Raamattua tai pitäessäni rippikoulua katson seurakuntaani, vanhoja ja nuoria, silmiin, niin ne loistavat kirkkaasti vastaani aina, kun tyydyn puhumaan yksinkertaisesti suhteestamme Jumalaan, Häneen, jonka pieni lapsikin tuntee asuvan sydämessään, ja jonka apuun hiljaisessa mielessään turvautuu sekin, josta sitä ei milloinkaan uskoisi. Mutta kun rupean saarnaamaan jumaluusoppineesti, luettelemalla Raamatun paikkoja ja kuinka apostoli Paavali sanoo siten ja Pietari täten, ja kuinka oikea tie kulkee täsmälleen juuri tätä uraa, niin huomaan heti kuulijoiden katseen muuttuvan hämäräksi, epävarmaksi ja pakoilevaksi. He haukottelevat ja ilmeisesti toivovat minun lopettavan niin pian kuin suinkin. Ja minä itsekin tunnen, että tämä teologisesti rakennettu sepitelmäni on aivan tyhjän arvoista, ettei sillä ole uskonnon kanssa paljoa tekemistä. Nykyajan ihmisen uskonto on tuo salaperäinen, ravitseva, onnelliseksi tekevä suhde Jumalaan, ja siitä hänelle on puhuttava ja siitä lähtien valaistava elämän siveellisiä perusteita. Ja väliin minusta tuntuu, että vaikka vanha kirkkoni jääkin yhä tyhjemmäksi, ihmisten mielessä silti asuu, ikäänkuin liikkuen pitäjällä, yleinen, hiljainen Jumalan kaipuu, että ihmiset ovat tässä suhteessa oikeastaan palaamassa keskeisimmän totuuden ja pyhyyden tuntoon. Mutta sitä suurempi syy on minun nyt, kun tuntemattomat, kavalat voimat kohdistavat hyökkäyksensä myös tähän kalleimpaan kohtaan, elämämme varsinaiseen lähdesuoneen, ryhtyä..."
Hän pysähtyi, käännähti äkkiä puoleeni ja kysyi: "Eikö tämä ole kummallista puhetta papin suusta? Minusta ei ole reformaattoriksi, joten en puhele näistä asioista julkisuudessa, mutta sinulle, hyvä veli, sanon näin kahden kesken hiljaa, vakaumuksena, joka on syntynyt pitkällisten, vaikeiden taistelujen jälkeen: kristinuskossa on ihmettä vain tämä salaperäinen, ravitseva ja ylläpitävä suhteemme Jumalaan, muu kaikki on inhimillistä historiaa, uskomuksien periytymistä, legendaa, hurskasta harhaa. Me melkein peitämme Jumalan tämän ihmisperinteen taa, sen sijaan että raivaisimme sen pois ja toisimme Hänet janoavan ihmiskunnan ulottuville; me totuuden julistajat pelkäämme ilmaista sielussamme kuiskaavaa syvintä totuutta ja olemme niin muodoin alituisen kalvavan epäilyksen tai epäterveen sielullisen suggestion uhreja. Ja kaikkialla maailmassa, nyt jo meilläkin, kansan parhaimmisto, sivistyneistö, kääntyy pois kirkosta siksi, ettei se voi eikä hengen vapauden kannattajana tahdo uskoa oppiamme sen sananmukaisen dogman mukaan, että se tuntee jollakin tavalla siitä loukkautuvansa. Hedelmätöntä on meidän pauhata epäilyksen hengestä ja jumalattomuudesta ja muusta sellaisesta, sillä sivistyneistö vastaa tyynesti; "Erehdytte, meillä on Jumala, jota kunnioitamme ja pelkäämme enemmän kuin luulettekaan, ja jota emme voi emmekä tahdo hylätä. Me johdamme myös yhteiskuntaa kristillisen humaniteetin mukaan, joka on tunkenut sivistyneistöön niin syvästi, että se muodostaa sen maailmankatsomuksen. Ja me rakastamme kansallista kirkkoamme ja tulemme sinne heti, kun annatte meille sitä, mitä sydämemme janoo: Jumalan läheisyyttä, ja kun rupeatte nimittämään asioita oikeilla nimillä... Jos näin olisitte tehneet ajoissa, ei raaka kansa nyt, ylpeänä tiedonmurustaan, ryntäisi sokeasti kalleinta aarrettaan vastaan ja antaisi sydäntänsä aineellisuuden pimitettäväksi..."
Pahpa katsahti minuun kauhistuneen näköisenä ja kysyi kiihkeästi, jännittyneesti: "Eikö tämä puheeni ole ihan hirveää? Enkö tee aivan vastoin pyhää papinvalaani ajatellessani näin? Eikö minun pitäisi riisua liperit ja jättää tämä virkani, joka näiden asioiden valossa tuntuu joskus liian raskaalta? Mutta aina kun se mahdollisuus tulee mieleen, tunnen, etten voi. Minä näet rakastan, kunnioitan ja palvon Jumalaani, eikä mikään ole minusta jalompaa eikä ylevämpää kuin Hänen rakkautensa julistaminen. Ja minun on niin helppo löytää Hänen henkensä ja tarkoituksensa Hänen sanastaan, sivuuttaa kaikki, minkä alle se on kätketty, ja kohota sielussani ihmiskeksintöjen ja -käsitysten yläpuolelle ja puhua sydämen kyllyydestä. Väliin minusta silloin tuntuu kuin saisin sanoihini sitä helakkaa valoa, sitä ihmeellistä henkäystä, joka vuosisatojen totuuden huurteena tuntuu kerrostuneen kirkkomme vanhoihin muureihin. Silloin näen kuulijoiden silmissä kirkkaan, ravitun uskon katseen ja tunnen pyhän kutsumukseni ylevyyden ja onnen. Sano, pitääkö minun erota virastani – sinä, joka näin nyt olet kuullut syvimmän rippini?"
Mielialani, joka oli Pahpan seurassa enimmäkseen leikillisellä, pikkuepäilevällä ilmansuunnalla, oli hänen laajan itsepuhelunsa ja inhimillisen köppäilynsä aikana väkisinkin tullut liikutetuksi. Kuta kauemmin hän jahkaili ja taisteli, sitä selvemmin tunsin tuon kaiken olevan miljoonien ja taas miljoonien sydämestä kuuluvaa avunhuutoa, sen saman voiman läheisyyttä, joka joskus oli täyttänyt sydämeni ja painanut minut ruumiillisestikin eteensä tomuun ja tuhkaan. Rukouksen tunteella etsin sielussani sanoja, joilla nyt voisin helpottaa ystäväni taakkaa ja antaa hänelle rauhaa. Katseeni sattui silloin osumaan ulos, kuutamossa himmeästi kimaltavaan huurteiseen ristiin ja kuuraisiin muureihin. Ikuisen taivaan alla vakavana valvova kirkko sävähdytti sydäntäni, ja niin vastasin Pahpalle: "Erotako, sinunko, ei suinkaan! Minkä luulet kertyneen noihin muureihin totuuden huurteeksi, josta puhuit, dogmanko vai taistelevan, epäilevän ja vilpittömästi tietänsä tunnustelevan hengen? Puhu sinä vain Jumalasta ja hänen läheisyydestään, äläkä huolehdi muusta. Aikanaan kaikki kyllä hiljalleen soluu oikealle tielle, sillä tokkohan Jumala sallii asiansa nukkua, vaikka siltä näyttääkin..."
Pahpa katsoi kirkastuneella ilmeellä vanhaa kirkkoa ja sen kuutamossa kohoavaa tapulia. "Usein", hän sanoi miettiväisesti, "silmäilen tästä tuota rakennusta, ja aina sen omituinen kauneus syvästi järkyttää mieltäni. Kesän sulossa, jolloin syreenien kukkatertut kallistuvat luottavaisesti sen muuria vastaan; syksyn myrskyssä, jolloin vain sen hahmo häämöttää hiukan taivaan viimeistä kajoa vastaan, kohoten maan pimeydestä juhlallisena ja korkeana; talven kuutamossa, jolloin se kuolleen luonnon keskellä johtaa mieleen ikuisen elämän; kevään tullessa, jolloin sen ympärillä kaikuu luonnon katkeamaton riemu, se herkistää sydämeni kuvaamattomalla tunteella. Sen julistuksen kauneus välähtää maan vääryyden läpi kuin auringon kirkkaus ja minusta tuntuu kuin pitäisi jokaisen hyvälle alttiin sydämen ihan rientää sen holvien alle kasvamaan jalossa hengen nousun ja avartumisen tunnossa. Mutta toiselta puolen sitä taas pelkään: tuo joukkojen tulo temppeliin kuulemaan heille mieluisaa oppia ei olisi hyvä todistus tämän opin totuudesta. Totuus ei milloinkaan miellytä joukkoja, vaan on harvain oma, niiden, jotka ovat elämässä kaiken kärsineet, jotka ovat kiusanneet sieluansa synnillä ja armon kerjäämisellä, joille ei ole jäänyt mitään muuta kuin viimeinen huokaus kaiken turhuudesta. Nämä asiat kehittyvät hitaasti, sukupolvi toisensa jälkeen lahoo mullaksi, toivo lepattaa ja sammuu kuin virvatuli, epäilys jäytää kuin ikuinen ruumismato – milloinkaan ei totuus eroa kuonasta eikä välähdä meille puhtaana kultana... Niin, haudan toisella puolella ehkä.,."
Palailin kotiin tähtikirkkaassa pakkasyössä ja katsoin kirkkoa ja kimaltelevia tähtiä. Niiden johdosta en osannut mitään ajatella, ne otin vastaan tunteellani. Ja se tunne oli ylevä, suurta rauhaa täynnä, epäilyksen ulkopuolella. Tutkimattomana mutta samalla läheisenä, oikeamielisenä mutta ymmärtävänä ja lempeänä sen pohjalta kuiskasi Jumalan Henki varoittavaa, ohjaavaa totuuttansa. Kun katseeni sattui mäeltä kuutamossa häämöttävään työväentalon salvokseen, jossa köyhät, innostuksen vallassa olevat miehet olivat huonoissa, kurjissa pukimissa pakkasesta huolimatta joka päivä tehneet ilmaisia työtunteja, en voinut suhtautua asiaan vain kielteisesti. Tunsin siinä olevan pohjana ihmissydämen kauneinta aatteellisuutta, innostusta yhteisen asian puolesta, ei väärää nautintojen himoa, vaan oikeutettua pyrkimystä ihmiselle kuuluviin varmoihin ja elämän kauneuden ja viihtyisyyden puolesta kohtuullisiin olosuhteisiin. Mutta ajatellessani sitä, että tämä luvallinen ja juuri isänmaan kannalta välttämätön herääminen ihmisarvon tuntoon oli jo ensi alussaan turmeltu oudolla isänmaattomuudella, että vapaan kansalaisen kirkas omanmaan-mieli oli vaihdettu yhteiseen, katkeraan, kyräilevään kansainväliseen orjuudentuntoon, että oli raa'asti hylätty se, mikä todella valistaa ihmistä: uskonnollisen tunne-elämän ja siveellisten arvojen viljely, ja otettu ainoaksi ohjenuoraksi tieto, joka esiintyy röyhkeänä ja tuppautuu selittämään kaikki asiat, mutta jättää sydämen kylmäksi ja tapaa lopultakin rajansa surullisen pian, – joka taitamattoman käsissä, ilman siveellisen tunnon herkkää johtoa ja kaukonäköisyyttä, vie yksilöt ja joukot kaameisiin tekoihin ja onnettomuuksiin, – minut yhtäkkiä valtasi sama kipeä sääli ja traagillisuuden tunne kuin muistaessani Tinarin uutta koti-innostusta. Ei vain hän, vaan hänen johtamansa aatetoverit, jotka tuolla joka päivä hirren selässä kilkuttelivat, rakensivat kohtalotragedian näyttämöä... Eivätkä vain he, vaan me kaikki, yksilöt ja kansat, olimme astumassa elämän ja kuoleman jättiläisnäyttämölle, jossa suoritetun murhenäytelmän jälkeen elämä saisi ruveta kasvamaan alusta kuin kukka pääkallon silmärei'istä. Uhkaavana ulvahtivat taas talviset jäät; halkeama alkoi Hiidenselän tästä rannasta ja kiisi kaameana kirouksena ulapan yli, ja yön hiljaisuudessa sen jymy kumisi taivaan kuvun alla synkkänä ja pahaa ennustavana. Väristen kääriydyin turkkiini.
Mutta kuinka rauhaisena uinuikaan kirkkomaa huurrevaippansa alla. Tuolla olivat isä ja äiti, tuolla Liisa; saatoin nähdä heidän katsovan minuun – toivovasti, lempeästi, rakastavasti. Kuinka kirkkaana loistikaan taas Liisan muoto, niin nauravana ja suloisena, niin punehtuvana, ujona ja pois torjuvana kuin silloin, kun ensi kerran siellä metsäpolulla otin hänet syliini enkä päästänyt irti, vaikka hän kuinka olisi yrittänyt, niin rauenneena ja antautuvana kuin silloin, kun hän lakkasi ponnisteluistaan... Tuolta katsovat syrjempää Heikki ja Leena, ja näen nyt heidän tietävän kaikki... Tinari on laittanut heidän haudalleen muistomerkin oikein kivestä: "Torppari Heikki... ja vaimonsa Leena..." Liisan haudalla ei ole merkkiä... Suutari kertoi Tinarin tarjoutuneen kustantamaan sen, mutta hän oli pyytänyt vielä jättämään tuonnemmaksi. Hän puhui minulle siitä kahden kesken, sanoen, ettei hänestä tuntunut oikein sopivalta, että Tinari siihen sekaantui... arveli, etten minä ehkä siitä pitäisi... Tuo asia jännitti niin, että sydämeni jyskytti kuunnellessani suutarin puhetta. En todellakaan voinut sallia Tinarin enkä kenenkään muun pystyttävän muistomerkkiä Liisan haudalle, sillä hänhän oli, lisäsin mielessäni, minun vaimoni ja elämään astumattoman poikani äiti. "Se oli oikein tehty, suutari", sanoin, "olkaa vain huoletta, Liisa tulee kerran saamaan hautapatsaansa... Olisin laittanut sen jo aikoja sitten, jos olisin saanut päätetyksi, mitä siihen tulee kirjoitettavaksi. Mutta se on hyvin vaikea ja harkintaa vaativa asia, minkä vuoksi siirrämme sen vielä toistaiseksi. Liisa kyllä tietää syyn ja odottelee. Vai kuinka?"
Suutari katsoi minuun hiukan kummastuneesti ja sanoi tyytyvänsä tähän. Ja niinpä Liisa makasi nimettömässä haudassaan tänäkin iltana, jolloin palailin Pahpan luota miettien hänen taistelujaan elämän tähtikorkean holvin alla.
Oli kuin olisi Pahpa päässyt keskustelujemme johdosta selville siitä suunnasta, jota hänen näissä uusissa oloissa ja hengen virtauksissa oli ruvettava noudattamaan. Syvästi uskonnollisena, Jumalassaan järkkymättömän varmana, mutta Hänen jälkeensä seuraavissa opin kysymyksissä epäillen taistelevana kilvoittelijana hän nousi väkevään kamppailuun seurakuntaan tunkeutuvaa materialismia ja ateismia vastaan. Kauhistuneena hän kertoi kuulleensa Tinarin levittävän uskovaistensa joukkoon jumalankieltäjien kirjasia ja näitä luettavan, vaikka häpeillen ja salaa. Saarnatuolistaan Pahpa lausui kaikesta tästä selvän totuuden; henkilökohtaisissa keskusteluissa pitäjäläisten kanssa hän antautui tulisiin otteluihin asiansa puolesta; rippikoululaisille hän teroitti sydämensä vakaumusta sekä kiivaudella että hellyydellä. Täytyi sanoa, että hänen palava intonsa sävähdytti seurakuntalaiset hereille, toiset lämpimästi myötätuntoisiksi, toiset paatuneesti vastustaviksi, ja että hänen opetuksensa sai uutta tuoreutta, mukaansa tempaavaa voimaa ja hehkua.
Mutta mitäpä minä näistä pääni yläpuolella humisevista ja rätisevistä elämän kamppailuista, minä, joka kuljin tietäni kuin unta näkeväinen katse kohdistuneena sieluni salaiseen elämään. Kaikki oli minusta todellakin usein kuin unta: ihmiset touhuissaan, pilvet vaelluksellaan Hiidenselän yli, Korkeenvaara auerloistossaan, ruusut ihanuudessaan ja tuoksussaan –, joka saattaisi muuttua toiseksi heti kun ummistaisin silmäni. Kaikki kiihko ja pauhu, puoluekamppailu ja muu, välähti toisinaan sanomattoman joutavalta, vastenmieliseltä ja vaaralliselta, niin että mieleni täyttyi inhosta. Tunsin, että sillä vain järkytettiin ihmiset pois oikeamielisestä kohtuudesta, että siitä syntyi loppumaton sarja vihan ja kateuden mielteitä, jotka kasvoivat, lisääntyivät ja latautuivat tuhoisaksi paineeksi. Ainoa, mikä tässä kaaoksessa sinersi tyynellä kauneudella, oli isänmaa, näihin saakka minulle vain nimi, mutta nyt täynnä uutta sisällystä. Olin lapsesta saakka laulanut Maamme laulun yhtä hartaasti kuin muutkin, ja huudettaessa lennokkaan juhlapuheen jälkeen "eläköön" oli minunkin silmiini kihahtanut liikutuksen kosteutta, mutta mitään palavaa, tuskaan vivahtavaa rakkauden tunnetta isänmaatani kohtaan en ollut rinnassani todennut. Mutta vähitellen, iän ja kokemuksien lisääntyessä, sortajan röyhkeänä teutaroidessa keskellämme, sydämessäni avautui henkilökohtainen suhde isänmaahan kuin tulinen rakastuminen ihanaan neitoon. Kun sortaja raastoi hänet väkisin syleilyynsä ja irstaan vietin vallassa painoi inhottavan lihavat huulensa hänen puhtaalle kaulalleen, minut valtasi elämässäni muuten melkein tuntematon raivo, joka oli tukehduttaa minut siksi, että se oli niin voimatonta. Kun siis puoluetaistelujen melskeissä, keskinäisen kansalaisvihan vallitessa, uusien mielettömien oppien ruvetessa johtamaan typeriä laumoja harhaan, kyllästyneenä käännyin omaan itseeni ja koetin rakentaa siveellisen rauhan järkkymätöntä olotilaa, pistäytyikin siihen saapuville vakava kysymys: oletko täyttänyt velvollisuutesi isänmaata kohtaan? "Isänmaa – mitä se oikein on?" – välähti silloin mielessäni, ja siitä hetkestä alkoi uusi hautomisen kausi, eläytyminen uusiin tunnelmiin. Maallisen elämän aatteellinen suuruus valkeni minulle korkeimmassa asteessaan.
Ajatukset tulevat ja menevät, mielikuvat vilisevät kuin muurahaiset kuhisevassa pesässä – ei ole mahdollista kuvata siten tapahtuvaa sielun työtä loogillisella pykälätyylillä. Mutta tuloksena voi olla se, että eräänä päivänä huomaamme olevamme muutamissa suhteissa toisenlaisia, ajattelevamme ja uskovamme toisin kuin ennen. Jos se muutos on tapahtunut siveellisen ylenemisen suuntaan, vallitsee sielussamme silloin korkea, ilmava sees. Samoin kuin kerran ison pihakoivuni juurella talviyönä kosmillisen voiman läheisyys painoi minut maahan, tunsin nyt joskus isänmaan läheisyyttä, velvoittavaa käskyä ja pyhää intohimoa tämän käskyn täyttämiseen. Aistini teroittuivat ja minusta tuli yksi niistä miljoonista, jotka vuodesta toiseen, öin ja päivin, kärsivällisesti kuuntelimme, eikö rupeaisi maan vääryyden ja sorron synkkä sävel vaihtumaan toivon ja uuden päivän lauluksi. Ei kuulostanut vaihtuvan: kun yksinäisenä pimeänä syysiltana unohduin tarkkaamaan vanhojen saunapetäjieni huminaa, en voinut huomata niiden alakuloisessa sävelessä mitään muuta kuin entistä lohdutonta valitusta maan rankaisemattomasta vääryydestä...
Kun nyt, jolloin kaikki taistelut ovat kohdalleni päättyneet, jolloin minulla ei ole enää annettavana isänmaalleni muuta kuin vanha raihnainen ruumiini, kirjoitan tätä esi-isäini pienessä kammiossa, huomaan näiden viimeksi puheena olleiden synkkien muistojen keskittyvän talven tunnelmiin. Tuntuu näin jälkeenpäin kuin olisi kaikkien noiden murheellisten sanomien tullessa ollut marraskuinen räntäpäivä, jolloin luonnosta on viimeinenkin ilo paennut ja se murehtii itseään oudossa tuonenhämyssä, keskeytymättä tippuvin kyynelin – tai talvinen tuisku, jolloin vihamielinen viima häijyllä ilolla juoksuttaa lumiryöppyä pitkin nietosten harjoja, värisyttäen sydäntä kylmyydellään. Murheelliset muistot muuttavat menneisyyden pilviseksi, peittäen suviset hetket hämäräänsä. Pois oli kadonnut lapsuuteni sopusointuinen kylä, sammunut ihmisten kirkas ja luottavainen katse; loppunut oli naivin uskon kausi ja alkanut epäilyksen ja taistelun aika. Se oli todennäköisesti välttämätön vaihe ja tiemme ehkä täytyi kulkea sitä kautta, mutta raskasta oli todeta tämä.
Kun työväentalo piti vappuna harjannostajaiset ja veti riukuun punaisen lipun, tunsin sen nähdessäni sydämeni oudosti sävähtävän. Satuin olemaan suutarin tönön kohdalla silloin ja kun näin ikkunasta hänen työhön kumartuneen päänsä, poikkesin sisään kuullakseni, mitä hän tästä työkansan uudesta tunnuksesta arvelisi. Se sopi hyvin näkymään suutarin ikkunaan ja hulmusi vireässä kevättuulessa, miesten vakaina seisoskellessa ympärillä ja syljeskellessä aatteellisesti. Sisään tullessani suutari katsahti minuun lasiensa ylitse, nousi ja pyyhkäisten penkkiä pyysi istumaan. Sitten hän jälleen istahti pönttönsä nenään, näversi purasimella reiän pohjanahkaan, kasteli "plikiä" suussaan ja iskeä napsautti sen nasevasti perille. Sitten hän jäi tuijottamaan lasiensa yli ulos, arvattavasti siellä hulmuavaa lippua ja työväentaloa.
Olen tainnut mainita suutarinkin silmistä loistaneen erikoista innostuksen välkettä silloin marraskuun suurlakkokokouksessa, jolloin Tinari ensi kerran saneli yhteiskunnallisen julistuksensa koko kansalle. Olin jo jonkin aikaa luullut ja pelännyt, että uuden ajan kumoukselliset aatteet tempaisivat tämänkin järkkymättömän rauhan miehen pyörteeseensä, mutta sittemmin olin huomannut pelkoni aiheettomaksi. Ja kun hän nyt katsahti silmiini uudelleen, näin helpotuksen tunteella, ettei suutari-ystäväni järkkyisi mielentilastaan, vaikka maa ja taivas hukkuisivat. "Kelle suutari siinä kenkiä?" kysyin aloittaakseni puhelun sopivasti. "Kirkkoherran nämä ovat... Ovat kuluneet keskeltä niin ohkaisiksi, että häätyy panna puolipohjat, vaikka varsinaista reikää ei vielä olekaan. Mutta kun se on noin ohutta, niin siitä tihkuu vesi läpi ja on paha astua soratiellä – päkiäiset näet heltyvät". Näin suutari vastasi ja selitteli maltilliseen, asialliseen tapaansa. Totesin siinä katsoessani häntä, ettei hänen ja Liisan muodossa ollut ainoatakaan samannäköistä piirrettä. "Kuinka ei paappa ole tuolla harjannostajaisissa kuten kaikki muutkin töllien väet?" kysyin sitten silmäten ulos, jossa nyt näkyi joku – Tinarihan se oli, kun tarkemmin katsoin – pitävän lipun juurella puhetta, silloin tällöin voimakkaasti huitaisten käsivarrellaan.
Suutari katsoi ulos vakaasti, mietteissään, pliki unohtuneena huulelle, johon se oli kuivuuttaan imeytynyt. Sitten hän silmäsi minuun vilpittömästi, lapsellisen haaleasti, ja vastasi hiljaisesti ja maltillisesti: "Siellä kun näet ei vihitä taloa sillä vanhalla virrellä, joka alkaa, että 'Jos huonetta ei rakenna Jumala auttajamme, työ kaikk' on turhaks' raukeeva, me turhaan harrastamme', vaan sillä uudella, jossa puhutaan halvasta orjajoukosta, niin minä en ole sovelias siihen laumaan. Näkeekös isäntä tuota punaista vaatetta tuolla? Se on veren väri, se koskee niin kovasti silmiin. 'Veren ja perkeleen väri', sanoi ennen isäni punaisesta paidasta, kun näki sen markkinoilla omenaryssän vattan päällä. Tinarihan se, Heikin ja Leenan ainoa poika, tänne kaiken tuollaisen komeuden ja uuden evankeliumin kuljettaa. Oli toki hyvä, että Liisa pääsi pois... Kuka tietää, vaikka Tinari olisi sittenkin lopuksi kiusannut hänet aviokseen ja niin olisi Liisa joutunut tuon punalipun varjoon. Eukko siellä on ensimmäisten joukossa, kahvinkeittäjänä muka, ja on ruvennut viime aikoina yhä enemmän pitämään vihapuhetta. Nämä ovat viimeisten aikojen merkkejä, nähkääs, isäntä, juuri niiden, joita olen nuoruudesta saakka odottanut. Eihän se ole kummasteltava eikä moitittavakaan asia, jos ikänsä köyhyydessä ja turvattomuudessa kitunut kansa nousee hankkimaan itselleen selvää leipää ja ihmisenmoisia oloja, senhän me hyvin ymmärrämme, mutta sitä en voi lakata imehtimästä, että miksi tämän oikean puuhan piti heti alusta ohjautua kulkemaan Jumalan nimen vihoissa ja perkeleen hännässä, vieläpä nurjassa hengessä omaa maatakin kohtaan, jota olen ikäni tästä ikkunasta katsellut ja monesti ajatellut, että tuo Korkeenvaara tuolla, kun se autereessa sinertää, ja Hiidenselkä tuossa, kun se vilajaa auringossa, ovat nyt varmaan sitä, jota Maammekirjassa sanotaan kauniiksi isänmaaksi. Niin, mikä piruus asunee suomalaisen sydämessä, kun se aina silloin, kun tarvittaisiin yksimielisyyttä ja aatteiden puhtautta, nousee itseänsä vastaan ja lyödä äjäyttelee päätänsä nurkkiin, kiviin ja puihin kuin vähämielinen... Siellä Maamme-kirjassa kerrotaan muutamasta kauhiasta miehestä, jonka nimi oli Kullervo, ja joka oli siitä erinomainen, että ryhtyi se mihin hyvänsä, vaikka kuinka oikeaan asiaan, se aina veti onnettomuuden muiden ja itsensä päälle. Eikös se, ellen väärin muista, joutunut pitelemään sisart...? Niin, piti sanomani, että mieleeni johtuu tuo Kullervo aina kun ajattelen sitä synkkää vihan ja katkeruuden henkeä, jota työkansaan nykyisin lietsotaan ja jota se kyllä on jo täynnä..." Hän vaikeni, napsautti taas muutaman piikin perille, ja tuijotti haalean sinisesti ulos kevättaivaalle. Mieleni täytti ahdistava tunnelma ja sääli. Huomautin, että tämän katkeroitumisen ja vihan kylvön menestykseen täytyy olla jokin perussyy, pitkien aikojen varrella kärsityt vääryydet, osattomuus, pettu ja kärsimykset; että kun tuuli tuo maailman kukkaniityiltä hienoa tuoksua, niin tokihan sen sieraimet erikoisesti avautuvat sitä tunnustelemaan, joka ei ole aikaisemmin mistään sellaisesta tiennyt. Olisi pitänyt ajoissa ja tasapuolisesti kehitellä oloja, kohennella köyhäin asemaa ja kasvatella yhteisvastuun tuntoa, että olisi syntynyt tietoisuus suhteesta isänmaahan ja muihin oman kansan jäseniin. Kun sielu olisi näin oikealla suojelusaineella rokotettu, ei maailmalta äkkiä tuleva rutonpuuska olisi siihen enää pystynyt. Kun ei niin ole tehty, on tämä yllättänyt aivan viattoman, puhtaan veren, ja myrkyttänyt sen perinpohjin..."
"Kuulkaa, isäntä, kuulkaa!" keskeytti suutari puheeni ja jännitti tarkkaavaisuuttansa: selvästi kantautui ulkoa uuden kansainvälisen luokkataistelulaulun sävel korviimme. Olin ehtinyt kuulla sitä jo useamman kerran ja aina se herätti mielessäni ristiriitaisia tunteita. Siitä helähti varmasti suuri, vastustamaton, ajattelevaan ja puolueettomasti myötäelävään sydämeen tunkeutuva totuus, se, että alimmalle asteelle joutuneilla oli ei vain oikeus vaan ihmisarvonsa vuoksi myös velvollisuus nousta vaatimaan parempia elämänoloja, sivistystä, asemansa varmuutta ja työnsä kunnioitusta. Muuten ei Prometheuksen lahja, taivaan tuli, olisi tullutkaan koko ihmiskunnan hyväksi, vaan olisi jäänyt muutamien harvojen hoidettavaksi ja nautittavaksi. Mutta toiselta puolen se vaikutti torjuvasti ja vastenmielisesti siksi, että se tuntui ikäänkuin vähäksyvän ja syrjäyttävän niitä olosuhteita, jotka olin oppinut pitämään sopusointuisen, henkisyydestään tietoisen ihmisyksilön kehityksen edellytyksinä; laskiessaan käsivartensa toistensa harteille ja muodostaessaan kansainvälisen rintaman sen jäsenet luopuivat yksilöllisen olemassaolon oikeudesta: cogito, ergo sum, ja painuivat nimettöminä varjoina suureen massaan, kadoten sinne. Se oli kokonaan vastakkaista minun ihmiskäsitykselleni ja siitä johtui, ajattelin usein levottomana, että tietoisuus: olen suomalainen, hiutui ja hävisi pois muun yksilöllisyyden mukana. Sijaan tuli ensin orjan aseman tunnustaminen, jopa siitä ylpeileminenkin: olen proletaari, kunnes niin pienestä joukosta kuin me suomalaiset ei olisi jäljellä mitään, vaan olisimme hukkuneet kuin tippa mereen. Nämä ajatukset sinkoilivat mielessäni taas tuttua latuansa, kun suutari löi piikin perille ja sanoi lujasti:
"Olkoon niinkuin isäntä sanoo, ja sehän on kauniisti teiltä, että koetatte ymmärtää köyhän kansan asemaa. Ja täytyyhän jokaisen myöntää, että määrätty alin aineellisen toimeentulon aste on ihmisonnelle välttämätön, että sydän useimmiten – ei aina – katkeroituu ja paatuu köyhyydessä ja kurjuudessa, joka toisaalta saattaa monesti olla omaakin syytä. Mutta lopullisen ihmisonnen ehto ei sittenkään ole aineellista laatua, vaan se riippuu henkisestä kehitysasteestamme, siitä, olemmeko kyenneet kohoamaan niin korkealle, että sydämessämme asuu järkkymätön, nöyrä ja tyven sees. Annettakoon tuolle joukolle, joka tuolla nyt seisoo lippunsa ympärillä, miten suuri menestys tahansa, se ei vähääkään lisää sen yksityisen jäsenen todellista elämänonnea, jos hän jättää tämän puolen viljelemättä..."
Suutari oli vähän niinkuin profeetta puhuessaan tähän suuntaan, jolle selvyyden vuoksi olen antanut näin herraskaisen sanallisen asun, ja minun täytyy sanoa, että hänen ajatuksensa vaikuttivat. Olin samaa mieltä, mutta huomautin kuitenkin ihmisissä olevan tavattoman paljon sellaisia – niinkuin on ollut aina –, joiden vapaa henki väkisinkin nousee kapinaan kirkon opinkappaleita vastaan. Sehän oli muuten yhtä vanhaa kapinoimista kuin itse oppi – jokaisella dogmalla on aina rinnallaan kieltäjänsä, jota ajatellen ja peläten se on syntynytkin. Siinä tylyssä jyrkkyydessä, jolla proletariaatti nousi vastustamaan kirkkoa, oli ehdottomasti myös totuuden etsimisen henkeä, sitä ei käynyt kieltäminen...
"Saattaa olla", penäsi suutari, "mutta ei se sille asialle ole lähtenyt... Kyllä se sen totuuden puolesta olisi nukkunut ikuisesti kuin karhu pesässään. Rasvan käry sen on herättänyt, hunajan tuoksu, josta se tahtoo nauttia yhtä paljon kuin muutkin..."
Kaikki nämä asiat olivat silloin mielessämme kipeänä keskeisenä kohtana, johon ajatus ja keskustelu aina palasi. Se oli uutta ja jännittävää, ja täytti rinnan erikoisella tärkeydentunnolla. Korkein huippu oli se, kun ensimmäisissä vaaleissa saatiin mennä vetämään punainen viiva. Ääni putosi väkisinkin hiukan käheäksi ja kuiskaavaksi, kun piti ilmoittaa nimi vaalilautakunnalle, ja siellä verhon takana löi ensin silmät himmeiksi. "Himmi tämä on, himmi!" oli suutari jahkaillut itsekseen katsellessaan lippuansa eikä ollut saanut listoista selvää ennenkuin apumies oli päässyt hätään; silloin oli huomattu lipun olevan kokonaan nurinpäin. Mutta kun se oli käännetty ja listat olivat selvinneet, niin suoran ja kauniin pötkyn oli ukko vetänyt: hän oli näet tehnyt tulitikkulaatikon pohjaan juuri sen kokoisen aukon, minkälainen viivan piti olla, asettanut sen listan kohdalle ja sitten vetänyt tyynesti ja hätäilemättä oikein mallevan viivan. Piti varoa, ettei sen kärki karannut reunan yli, sillä silloin lista meni pilalle ja ääni hukkaan. Kyllä suutari asiat ja menot tunsi, sillä olihan niitä päntätty päähän kuukausimääriä.
Ja selvä oli tullut. Toistakymmentä köyhän kansan edustajaa lähti Helsinkiin meidän vaalipiiristämme ja vain kolmisen porvaria. Me tilalliset emme olleet tästä oikein mielissämme, mutta asia ei ollut autettavissa. Saimme jäädä syrjään hylättyinä ja turvattomina kuin reestä tielle tipahtaneet, ja tuntea, että taisipa todellakin vallan painopiste siirrähtää aikalailla huonomman käden puolelle. Ensimmäisenä tuli valituksi Tinari, vaalipiirimme köyhälistön johtaja, joka oli lietsonut ja paahtanut kuukausimääriä töllien kansaa sekä sanoin että läheisessä kaupungissa ilmestyvään lehteen toimitetuin kiihoituskirjoituksin. Monet kummastelivat, miten Heikin hiljaisesta pojasta oli saattanut tulla tuollainen kansanjohtaja ja yhteiskuntafilosofi, ja selittivät asian siten, että hän oli kehittynyt ja muuttunut tällaiseksi käytyään kauan helsinkiläisten ja pietarilaisten koulua; minä en kyllä kieltänyt mielessäni tämän koulun merkitystä, mutta tunsin, ettei sillä olisi ollut Tinariin näin perinpohjaista vaikutusta ilman erästä kauan sitten sattunutta tapahtumaa, jonka muistona oli nimetön hauta. Se oli muuttanut maaperän Tinarin sielussa otolliseksi tälle uudelle kylvölle, mutta ei niin kokonaan, että hänen luonteensa varsinainen jalo perustus olisi sittenkään lahonut. Muut näkivät hänen toiminnassaan vain vihaa yhteiskuntaa kohtaan – mikä kyllä olikin siinä kauas kuuluva ja aito piirre –, ja pitivät häntä valmiina vaikka mihin, kun vain saisi tilaisuuden, mutta minä en voinut ajatella niin. En voinut unohtaa nuoruuteni toveria, jonka katseesta loisti rajaton, tyyni hyvyys, en sitä hellää huolta, jolla hän oli hoitanut hautaan vanhempansa, enkä sitä rakkautta, jota hän oli osoittanut lapsuudenkotiansa kohtaan, kun inhimillinen tunne-elämä oli kotiseudun ja Liisan haudan herättämänä jälleen ruvennut toimimaan. Ja minun täytyi tunnustaa olevan aivan luonnollista, että Tinari näin palavasti puuhasi luokkansa hyväksi. Mitä hän muuta olisi kunnonmiehenä voinut tehdä? Jos hän olisi puuhannut innolla meidän porvarien hyväksi, olisimme ehkä häntä hiukan halveksineet, sillä hän olisi ollut silloin omiensa petturi. Ajattelin, että meidän täytyi koettaa eläytyä toistemme perusteisiin, katsantotapoihin ja ihanteisiin, nähdä toistemme hyvät puolet... Luotin Tinariin ja surin, ettei hän ajatellut isänmaasta samoin kuin minä, ettei meillä ollut edes sitä yhteistä hiiltä, johon puhaltaa...
Mutta tahdon jättää tämän kaiken, sillä sehän muuttui pian tavallaan vanhaksi ja merkityksettömäksi. Vuosi toisensa jälkeen kului, mutta vapauden asia ei edistynytkään niin kuin tuo marraskuun pimeydessä lennähtänyt meteori oli luvannut. Meteori se todella oli – se ilmestyi äkillisenä leimahduksena syksyn lohduttoman pimeälle taivaalle ja valaisi sen silmänräpäykseksi silmiä huikaisevalla loistolla. Aukenivat kauniit, kuin unina nähdyt näköalat, tullen niin kirkkaiksi ja läheisiksi kuin olisivat olleet tosia – kuvastui avaruuteen Suomen kansan horoskooppi luvaten onnea, josta vielä äsken murukin olisi tuntunut ylellisyydeltä, kunnes kaikki samassa taas sammui ja elämän lohduton arki rupesi raskaasti iaahustaen siirtymään päivästä, vuodesta toiseen. Ainoa mikä jäi, oli vapauden ja kerran nautitun onnen unohtumaton, suloinen muisto, joka loisti kuin kiiltomato pimeässä tai yksinäinen kynttilä autiossa huoneessa.
3.
Sitten tuli vihdoin se syksy, jolloin jäiden ulvonta ja saunapetäjieni salaperäinen humina tuntuivat saavan selityksensä. Kuvittelin niistä nyt kuuluvan tuomion ääntä ja kostonpäivän kohinaa, kun maan vääryyden julkeimmat harjoittajat, historian julmimmat ihmissudet, olivat karanneet toistensa kurkkuun. Äheltäen ne pyrkivät repimään toistensa valtimoita rikki, jotta vastustaja olisi rauennut verenvuotoon ja joutunut väkevämmän saaliiksi. Mutta niiden äskeiset uhrit odottivat henkeä pidättäen syrjässä molempien menettävän voimansa, jolloin ne eivät ehkä jaksaisi eivätkä uskaltaisi palata entiseen pahuuteensa. Vai erehdyinkö, sovittaen jäiden jylinään ja petäjien huokailuun omat toiveeni sortajien sortumisesta, rangaistuksesta ja vapauden koitosta? Ehkä olikin niiden ääni tuskaa sen johdosta, että vuosituhansien työ oli osoittautunut turhaksi, että rakkauden sanoma oli ollut tehoton, että pedon julmat vietit olivat yhä ihmisissä ja kansoissa vahvimmat? Ehkä niiden äänestä kuuluikin masentunut, katkera, lopullinen vakaumus siitä, ettei ole mitään todellista tietoa oikeasta, että hyvyys ja inhimillisyys ovat valhenaamari, jonka ihmispeto heittää pois kyllin kauan hillittyään julmia raateluviettejänsä? Se on väsynyt rauhaan ja vallitsevaan edes jonkinlaiseen onnentilaan, ja tuntien atavistisen hurjuuden heräävän sielussaan se janoaa verta. Niin on ollut aina – ihminen pysyy pohjaltaan eläimenä, jonka täytyy saada aina joskus tyydyttää salainen väkivallankaipuunsa. Hänen valistamisensa on toivotonta – hänessä ei olekaan mitään jumalallista – sellainen on vain houretta...
Kuinka tuskallisesti epäilykset kalvavat ja ahdistavat mieltä. Ne pukeutuvat jos minkälaisiksi sanoiksi, pilkallisiksi, kaameiksi kirouksiksi, kaiken kieltämiseksi, ja valtaavat sielun väkisinkin, epätoivoisimmasta rukouksesta huolimatta. Rupesin joskus vakavasti ajattelemaan Pahpan olevan oikeassa: että oli todellakin olemassa persoonallinen paha, joka salaperäisesti jakautuen yhtä moneksi kuin on ihmisiäkin asui jokaisen sielussa ja perkelöitsi sitä vastustamattomalla voimalla, että pahalle oli nyt annettu valta esteettä kiusata koko ihmiskuntaa. Syytin tuskissani Jumalaa kuin Job, ja tunsin elämäni viheliäiseksi.
Minulla oli tuskiini kyllä ulkonaisia syitä, vaikka vika tosiasiallisesti oli sieluni yleisessä rauhattomassa aaltoilemisessa ja kapinoitsemisessa. Katsahtaessani pihalle näin, kuinka nuori venäläinen upseeri – heitä asui useita tuolla rakennukseni toisessa päässä, jonne heidät oli pakolla majoitettu patteritöiden ajaksi – leikillisesti tavoitti kiinni vastaansa tulevaa sievää sisäkköäni, joka oli erään torpparini hellästi vaalima ja rakastama lapsi. Tyttö väisti punastuen, mutta nuoren komean upseerin huomio ei ollut ilmeisesti hänelle vastenmielinen. Hän muistutti jollakin tavalla Liisaa – hänen puhtailla kasvoillaan oli samanlainen ilme –, ja nähdessäni upseerien ja sotilaiden häntä lähentelevän, sydämeni täytti raivo ja mustasukkaisuus kuin hän olisi todella ollut minun omani ja valittuni. Niinhän ei ollut, vaan katselin häntä puhtain mieltymyksen tuntein kuin sievää kukkaa, mutta silti olin mustasukkaisuuden ja inhon vallassa. Se oli ärtymystä oman heimon naisen puolesta; pelkoa, ettei tuossa lähentelyssä ollut mitään edesvastuuntuntoa, vaan ainoastaan raakaa viettiä; se oli vastenmielisyyttä vieraan kansan miestä kohtaan, jonka aavisti vaikuttavan naisiimme kutsuvammin, viettelevämmin, kuin me itse. Se oli myös häpeää sen johdosta, että olin samalla tavalla tavoitellut kiinni Liisaa ja tehnyt hänelle juuri saman, mitä tuo upseeri mietti ja suunnitteli alituiseen ja askel askeleelta valmisteli vielä viisaammin ja taitavammin kuin minä. Hän oli nuori, terve, kaunis, elämänhaluinen, tulinen... Sota oli temmannut hänet kauas kotimaastaan tänne karuun Suomeen, irti kaikista kotoisista juurista, lähetettäväksi tykin ruoaksi milloin vain. Mitäpä hän välitti muusta kuin hetken onnesta. Jos se loisti häntä vastaan ujon suomalaistytön sinisistä silmistä, niin hän tietysti ottaisi sen vastaan. Sehän oli luonnollista, veren lain mukaista, mitäpä se keneenkään koski. Seurustelimme joskus hiukan: hän oli kokematon, ei tiennyt politiikasta mitään, mutta piti itsestään selvänä asiana, että Venäjä voittaisi, että Suomelle oli vain onneksi sulautuminen siihen... Venäjä oli mahtava... aaa! Sitten hänen silmiinsä tuli surumielinen katse... ikävä, ylen ikävä olo täällä! Ja hän vilkaisi ympärilleen kuin etsien noita sieviä sinisilmiä, joita oli jo oppinut kaipaamaan, joiden omistajaa hän taitavasti aitaili, puhutteli hellästi muutamalla suomalaisella sanalla, kohteli aina hyvin ja kunnioittavasti, muisti usein pienellä lahjalla, vain joskus tavoitti syliin, kun sattui kahden kesken, mutta ei pitänyt väkisellä, kun toinen vastusteli, tarjosi makeata juomaa, jota pakotti lempeällä väkivallalla maistamaan, ja niin askel askeleelta pääsi yhä pitemmälle, hiukan kestävämpään syleilyyn, ensimmäiseen suudelmaan, toiseen, kolmanteen... unohtumiseen yhä tulisemman tunnelman valtaan. Tuo kaikki kehittyi silmäini edessä tavalliseen tapaan, armottoman luonnonlain mukaan, enkä voinut estää sitä. Varoitin tyttöä, kehoitin hänen isäänsä puhumaan hänelle, ja lopuksi lähetin hänet pois jollakin tekosyyllä, mutta se ei auttanut Hän näet oli rakastunut upseeriin, ei uskonut tällä olevan "pahoja" aikeita, ja olisi ollut valmis antamaan vaikka henkensä hänen edestään. Poispano ei auttanut: upseeri rupesi tekemään pitkiä kävelyretkiä, arvattavasti tavaten niillä tytön yhtä usein ja suojatussa paikassa kuin minä aikoinani Liisan. Hän ei sanallakaan ilmaissut tyytymättömyyttään sen johdosta, että eräänä aamuna hänen huoneeseensa ilmestyi sievän Katrin sijasta keski-ikäinen, romuluinen, silmäpuoli Sohvi: "Aa, maatushka!" hän vain naureskeli hyväntahtoisesti, ilmeisesti arvaten, mistä tämä vaihdos johtui. Mutta tullessaan noilta kävelyretkiltään hän katsoi minuun riemuitseva, voitonvarma, ilkkuva ilme silmissään, sipaisten viiksiään ja kostuttaen kauniita, punaisia, hekumallisia huuliaan.
Eikä tämä suhde ollut suinkaan ainoa. Työväentalolle oli majoitettu komppania sotilaita ja kylän tölleihin ja taloihin kaukaa tullutta patterityöväkeä. Paikkakuntamme saattoi tulla – selitettiin – pahoin käyden tärkeäksi, vaaralliseksi strateegiseksi pisteeksi, ja siksi oli ryhdytty laajoihin puolustuslinjatöihin. Seudun työväki ei riittänyt läheskään, vaan lisää tarvittiin muualta, ja niin näki kylämme vanha perusväestö pian outoa ihmisainesta ympärillään, eriskummallisimpina kiinalaiset. Harva se ilta kuului työväentalolta haitarinsoitto ja tanssin jyske, eivätkä isänmaalliset tunteet näyttäneet estävän nuorta naisväkeä hakemasta sieltä huvitusta. Niin kammottavaa miestä ei vieraissa löytynyt, ettei hänen olisi onnistunut rakentaa suhdetta johonkin naisen nimeä kantavaan, joko paikkakuntalaiseen tai muuten patteriroikan reunamilla liikehtivään. Eräänlainen huoleton, kevytmielinen henki näytti vallanneen kaikki: nauttikaamme niin kauan kuin maailma on vielä olemassa, sillä se voi räjähtää rikki millä hetkellä hyvänsä.
Näin liittyi tykkien jyskeeseen ja verenvuodatukseen eläimellisen erotiikan sivumakua. Miettiessäni sitä yön raskaina hetkinä, jolloin uni usein kartteli silmiäni, minut valtasi oksettava inhon tunne koko ihmiskuntaa kohtaan. Näin vain sen eläimelliset ja muut huonot ominaisuudet: kuinka se äheltää omassa kurkussaan koettaen repiä auki elinvaltimoita, että höyryävä veri pääsisi ruiskuamaan ilmoille; piehtaroi keskeytymättömässä sukupuoliyhteydessä ujostelematta kuin kiimainen koiralauma; kultaa kaikki murhansa ja rikoksensa veisuulla, rukouksilla ja Jumalan sanalla... Sielussani vallitsi ajoittain niin masentava, auttamaton pessimismi, jonkinlainen tukahduttava, kumea tuska koko maailman tähden, etten enää luullut jaksavani elää, että sydämeni oli haljeta ellotuksen ylöstyöntävään pakkoon. "Ihanteeni, missä olette?" huusin yön pimeydessä, "Jumala, anna minulle takaisin ihanteeni, usko ihmisen jumalalliseen alkuperään ja kutsumukseen, isänmaahan ja sen vapautumiseen, yhteiskuntaamme, kansaamme – sinuun itseesi, joka sallit tämän kauheuden tapahtua! Miksi olet kätkenyt minulta kasvosi, miksi et lähetä sieluuni kirkasta sädehohtoasi, miksi olet sille niin saita, että se välähtää vain harvoin, kuin kerran vuodessa viimeinen sammuva joulukynttilä!" Tällaisiksi järjettömiksi kapinanhuudoiksi muodostuivat mietteeni yksinäisissä taisteluissani, mutta pitkään aikaan en saanut niihin mitään muuta vastausta kuin luonnon vanhan, tutun, surumielisen huokauksen. Mitä se sanoi? Kehoittiko se alistumaan, kärsimään, odottamaan? Kohoamaan maallisen yläpuolelle, järkkymättömän kohtalorauhan viileyteen? Mutta kuinka voisin tehdä niin, sillä sydämeni oli lämmin, intohimoinen, tunteissaan tulinen, rakasti se sitten tai vihasi?
Vastenmieliset tunteeni lisäytyivät vielä sen kautta, että minut valtasi voittamaton, räikeän selvä mielikuva kaiken likaisuudesta. Katselin käsiäni inhon ilmeellä kuin ne olisivat olleet veriset tai tahraantuneet johonkin hirveään saastaan, joka ei lähtenyt pois, vaikka olisi kuinka pessyt. Lumi oli menettänyt valkean puhtautensa, sillä sen päälle oli heitetty juoksuhaudoista kaivettua hiekkaa ja multaa. Kylällä käydessä ilma tuoksui tahmaiselta, harmaan tarttuvalta, kuin vastaantulevat sinelliniekat ja työväentalon koko ympäristö. Tuntui siltä kuin olisi maan pintakin pitänyt pestä, jotta puhdas, terve elämä olisi taas ruvennut siinä menestymään.
Varustusten jono kulki katkeamattomana kylän ja minun tilusteni läpi. Koivukujani kauneimmat puut, jotka isoisäni oli nuoruudessaan istuttanut, sattuivat sen tielle ja saivat kaatua, huolimatta kaikista ponnistuksistani. Ei auttanut sekään, että sitouduin itse kaatamaan ne heti, kun taistelu siirtyisi Suomen alueelle; nuori upseeri vain nauroi, levitti käsiään, viittasi karttaan ja sanoi, että tuosta täytyy juoksuhaudan kulkea. Luulen kyllä, että hän olisi suostunut siirtämään sen toiseen paikkaan, jos olisin tarjonnut hänelle rahaa, mutta sitä en itseltäni iljennyt tehdä. Niin kaatuivat koivuni kipeästi parahtaen, ja mieleni valtasi tyrmistys ja kauhu kuin olisi tehty murha.
Tinari oleskeli nyt yhtämittaa paikkakunnalla, eduskunta kun ei enää kokoontunut. Venäjänkielen taitoisena hän oli saanut päällysmiehen toimen patteritöissä ja oli muutenkin ryssäin ja suomalaisten tulkkina. Hän oli työväentalolla kuin kotonaan ja keskusteli sotilasten kanssa kuin ne olisivat olleet hänen veljiään. Joskus hän tuli tiellä vastaani – sitähän ei voinut välttää –, katsoi enimmäkseen maahan, kuten minäkin, mutta leimautti joskus silmäyksen suoraan kohti. Hänen katseessaan oli silloin kuin maanalaisen tulen hehkua, voitonvarmaa uhmaa ja ilkkua, kuin hän olisi tiennyt, mitä oli tulossa, ja luottanut lujasti laskelmiinsa. Kerran myöhemmin Katri sattui menemään ohitsemme juuri silloin, kun hitaasti kävellen sivuutimme toisemme; meidän molempain katse osui samalla kertaa tuohon onnettomaan tyttöön, joka maahan tuijottaen ja häpeissään koetti peittää liiaksi pyöristynyttä vartaloaan, ja sitten toisiimme. Selvästi näkyi, että kumpikin olimme tilanteen ymmärtäneet: Tinarin katseesta leimahti minua vastaan sininen, jääkylmä vimma – siinä menee Liisa, jonka turmelit! Turhaan koetin puolustautua sanomalla mielessäni, että olin syytön Katrin kohtaloon, että hänet oli vietellyt tuo venäläinen upseeri. "Sinä tai hän, sillä ei ole mitään erotusta!" hän kuului vastaavan; "te olette kaikki samanlaisia yläluokkalaisia ja köyhien sortajia, kuuluittepa mihin kansaan hyvänsä; köyhät tytöt te raiskaatte, jos ne ovat mielestänne kyllin kauniita, köyhän työvoiman te ostatte nälkähinnasta, ja köyhän viimeisen veritipan te vuodatatte tappotanterillanne. Mutta odottakaa vielä vähän, niin saatte nähdä ja kokea tuomiopäivän tulleen! Silloin teille mitataan ansionne mukaan täysi palkka!" Tunsin kauhua, kun tällaiset mielikuvat risteilivät sielussani, seisahduin ja katsoin ympärilleni. Tuolla meni Tinari taakseen katsomatta, leveäharteisena, jyrkkänä, tarmokkaana, voitostaan varmana, tuolla meni Katri-raukka aivan taittuneena, varmaankin kuumat kyyneleet tippuen silmistään. Ja ympärillämme oli alakuloisesti hämärtyvä talvipäivä, lohduton, yksitoikkoinen, sanomattoman ikävä ja harmaa.
Usein kuten sanottu kapinoin hengessäni Jumalaa vastaan, moittien Häntä ihanteideni katoamisesta ja vaatien niitä takaisin. Luulin jo, etten saisi minkäänlaista vastausta, että olisin tuomittu elämään ja eläimellistymään tässä katkeamattomassa, likaisessa, inhottavan eroottisessa ja verenmakuisessa olotilassa, kun minulle äkkiä ilmoitettiin jotakin, joka salli sieluni nähdä kirkkaan näyn. Olin käymässä kaupungissa ja toimitettuani asiani istuin yksin ravintolassa ja – suoraan sanoen – join ikävissäni, katsellen uinuvan himokkaasti salissa parveilevia venäläisten kauniita ilonaisia. Ymmärsin siinä selvästi, että kansamme oli tuomittu perikatoon, jos venäläiset saisivat jäädä tänne, että me emme kestäisi heidän rahansa ja rakkautensa veltostuttavaa, turmelevaa vaikutusta, joka myrkyttäisi elimistömme ja tekisi meistä moraalisesti rappeutuneita heittiöitä. Silloin joku kosketti minua olkapäähän ja istahti viereeni – vanha ylioppilastoverini, sama sille, kuka, sillä en aio tässä hänestä kertoa. Hän pyysi luoksensa, sanoen hänellä olevan tärkeää asiaa, ja niin lähdin, sillä irtauduinhan siten lasin äärestä, jossa muuten olisin varmaan viipynyt liian kauan. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että hänen asiansa varmaan koski rahoja, mutta sitten muistin hänet varakkaaksi ja rupesin uumoilemaan muuta. Ja muutahan se olikin.
Kun tulin kotiin, laskettaen hyvällä hevosellani pitkin Hiidenselän kierää jäätä, joka väliin raikuen ja jylisten halkesi rannasta toiseen, oli mielentilani seestynyt ja keveä kuin sadepäivän jälkeen auringon noustessa. Ne valoisat perspektiivit, joita olin kaivannut, sen uskon, jota olin rukoillut, olin saanut yhtäkkiä, kuunnellessani ystäväni vakavaa esitystä. Minun on vaikea kuvata osakseni sinä silmänräpäyksenä koitunutta avartunutta, ylevää tunnelmaa: se aukeni kuin näköala merelle rannan korkealta vuorelta, kauas rajattomalle ulapalle, jossa puhaltaa vapaa, raitis tuuli, jossa aalto kuohahtaa riemastuttavasti. Olin pakahtua siitä tunteesta ja tietoisuudesta, että minäkin siis ehkä voin tehdä jotakin isänmaan hyväksi, ettei minun olekaan pakko kuolla toimettomaan ja voimattomaan raivooni kuin penkkiin sidottu teuras... Sanoin kiireesti hyvästit ja läksin suinpäin kotiin, sillä nyt minulla oli siellä tehtävää.
Tullessani sisään sattui portaissa vastaani tuo nuori upseeri. Olin tähän saakka vältellyt häntä, sillä en ollut voinut sulattaa hänen mielestäni hiukan ilkkuvaa katsettansa, Katrin asiasta puhumattakaan. Olin tuntenut olevani allakynnen tuon kukonpoikasen rinnalla enkä halunnut vielä tapaamisilla tätä nöyryytystäni lisätä. Nyt oli asenteeni yhtäkkiä muuttunut – nyt iskin häneen vapaan miehen katseen, kirkkaan, itsenäisen leimauksen, joka ilmeisesti sekä säpsähdytti että nujersi häntä. Hän katsahti minuun kummastuneena, teki kohteliaan hyvän päivän, väistyi syrjään kuin nuorempi ainakin, eikä yrittänyt puhutella. Tunsin, että minulla oli nyt ase häntä vastaan, revolveri takataskussa, että kerran saattoi koittaa päivä, jolloin se vedettäisiin esiin ja tähdättäisiin häneen...
Tästä uudesta puuhasta, jääkärialokkaiden värväyshommasta, saivat ajatukseni ja mielikuvitukseni askartelua, joka täytti ne kokonaan ja esti epäterveellisen menneiden ja nykyisten surujen ja ikävyyksien haudonnan. Oli omituista ruveta punnitsemaan seudun nuoria miehiä, jotka koko hyvin tunsin, tältä kannalta, s.o. ruveta määrittelemään heidän isänmaanrakkautensa, rohkeutensa ja uhraavaisuutensa astetta. Oliko se niin korkea, ettei tällaisen luottamuksellisesti ilmaistun asian paino murtanut sitä ja vienyt miestä minulle ja koko puuhalle vaarallisiin tekoihin? Katselin heitä mielessäni kaikkia silmiin ja erotin pois jokaisen, jonka sielun pohjalla olin näkevinäni vaikka vain epäröivän vilahduksen. Ja ennenkuin käännyin kenenkään puoleen, minun oli valmistettava koko asia muussakin suhteessa – keksittävä muodot ja keinot, joilla kykenisin vaaran tullen lakaisemaan umpeen jälkeni. Sortajalle en tahtonut missään tapauksessa antautua, vaan olin lujasti päättänyt poistua elämästä vapaaehtoisesti, jos joutuisin umpikujaan.
Asiaa harkitessani joka puolelta ja tutkiessani näin seudun ihmisiä minulle valkeni, että vaarallisin tekijä minua vastaan saattoi tässä pelissä olla Tinari. Hänellä oli suuressa määrässä nuorten miesten luottamus ja jos rupeaisi leviämään hiljainen, miehestä mieheen kulkeva tieto, että meidänkin paikkakunnaltamme oli joku lähtenyt "pohjoiseen työnansioille", se tietenkin tulisi myös Tinarin korviin ja hän rupeaisi ottamaan asiasta selkoa. Voisipa joku, jota oli kehoitettu lähtemään, epävarmuudessaan mennä kysymään neuvoa häneltä. Suhteidensa kautta hän varmaan lopuksi pääsisi jäljilleni ja silloin olisin hänen vallassaan. Ilmiantaisiko Tinari minut venäläisille? – siinä kysymys, jota jouduin tarkoin harkitsemaan. Mutta niin kulumaton ja muuttumaton oli uskoni Tinarin pohjaluonteen rehellisyyteen, miehekkyyteen ja jalouteen, etten voinut pitää häntä sellaiseen konnuuteen kykenevänä; päinvastoin ajattelin, että jos ilmituloni riippuisi vain hänestä, saisin nukkua yöni turvallisemmin kuin kenenkään muun huomassa. Heitin siis tämän mahdollisuuden pois mielestäni, samoin kuin sen, että Katri voisi rakastuneimpina hetkinä sanoa lipsahduttaa upseerilleen jotakin, joka voisi aiheuttaa kiireisen kirjeen läheisimmälle santarmille. Tottapuhuen olin niin hyväuskoinen, etten uskonut tuosta upseeristakaan sellaista...
Päästäkseni venäläisteni hyviin kirjoihin alennuin seurustelemaan heidän kanssaan, jopa ryyppäämäänkin, ja luulenpa heidän tulleen siihen käsitykseen, että Gustav Ivanovitsh – siksi he minua puhuttelivat – oli todella kunnon mies, johon saattoi luottaa. Mutta samaan aikaan voi pari kolme nuorta miestä tervailla kalamajallani Hiidenselän saarella suksiaan ja saappaitaan lähteäkseen pitkälle, seikkailurikkaalle hiihdolle pohjoista kohti. Kilistäessäni lasia kohteliaan upseerin kanssa, jonka venäläinen leveä luonne, tunteellisuus ja helposti ilosta suruun ja sodan harmaaseen ikävään vaihtuva luonne väliin minua miellytti ja samalla säälitti, olin toisella korvalla kuulevinani hankien kahinaa ja yhä kauemmaksi itään etenevää tykkien jyskettä.
Syvin sielullinen kokemukseni tältä ajalta on kuitenkin se, että isänmaani mukana sain takaisin tai oikeastaan nyt eheänä sen, mikä ennen oli ollut vain aavistuksia ja välähdyksiä: sieluni salaperäisen ja kirkkaan yhteyden siihen ikisallimukseen, joka käsittämättömällä tavalla hallitsee kaikkea ja joka voi täyttää sydämen seesteisellä, ylevällä rauhalla. Jälleen saatoin huomata vanhan kirkkomme juhlallisen, vakavan kauneuden, kun se pakkashuurteessa tai kesäpäivän kirkkaudessa kohotti kultaista ristiään korkealle, oudosti vihjaten iankaikkisuuden salaisuuksiin. Olin ollut kauan poissa sen holvien alta, huolimatta Pahpan kummastuneista, kauttarantaisista ja perin veljellisistä torumisista, mutta nyt taas hiivin sinne joskus ja painuin isäni penkkiin, laskien käteni hänen käteensä. Ihmeellisesti silloin syvä hartaus saattoi täyttää sieluni, puhaltaen sieltä pois kaikki epäilykset, kuin olisin todellakin syntynyt uudestaan ja saanut juoda iankaikkisen elämän lähteestä. Tämä oli suuren, kirkkaaksi valjenneen, aatteellisen, itsensä uhraamista vaativan päämäärän lahjaa, sen puhdistavaa ja avartavaa siunausta. Ollen kauan ilman sitä, epätoivoisessa henkisessä pimeydessä, pessimistisessä masennuksen tilassa ja alhaisten mielteiden vallassa, olin ympäristöni mukana mennyt siveellisesti alaspäin ja saanut tuntea eläimellistyneen olotilan inhaa esimakua. Nyt tunsin oloni taas puhtaaksi, elämän elämisen arvoiseksi, ja näin vapaan isänmaan siintävän taivaani rannalla autereisena, terhenisen lumoavana, ihanana kuin Korkeenvaara kesäpäivän helossa.
Nuori upseeri asui luonani kaikki sotavuodet. Hän oli välillä poissa, kun patterityöt vähitellen siirtyivät muualle, mutta palasi taas, kuin olisi pitänyt taloani pääkortteerinaan. Hän oli minulle monessa suhteessa arvoitus. Ei hän Katria hylännyt, vaikka ei häntä aviokseenkaan ottanut, jatkoipahan vain yhdessä elämistä niin avoimesti ja vilpittömästi, etten huolinut asiaan sekaantua, vaan annoin Katrin muuttaa hänen luokseen kuin rouva ainakin. Upseeri leikki ihastuneena kiharatukkaisen lapsen kanssa ja tuhlasi lahjoja äidille, joka sievänä, kalpeana, surumielisen onnellisena odotteli jo toista. Minua kohtaan upseeri aina käyttäytyi moitteettoman kohteliaasti, tavalla, joka osoitti hänen kasvaneen sivistyneissä oloissa. Hän oli soitannollinen, lauloi tunteellisesti kauniita laulujaan, ja lausui joskus herkästi ja eläytymällä venäläisiä runoja. Mutta kerran näin hänen kurittavan tensikkasotilastansa ja silloin hänestä paljastui länsimaalaiselle tuntematonta, vastenmielistä julmuutta. Hän löi Iivanaa kasvoihin ja tämä otti iskun vastaan tavallisella uneliaalla nöyryydellään. Menin kiireesti väliin, laskin käteni upseerin olalle ja lausuin vakavasti vain yhden sanan: "Seis!" Upseeri katsahti minuun vihaisesti ja silmänräpäyksen ajan oli epävarmaa, mitä tapahtuisi, löisikö hän minuakin, mutta sitten hän sai hillityksi itsensä, pyörähti ympäri ja meni. Satuin näkemään Iivanan ilmeen, kun hän katsoi poistuvan upseerin jälkeen, ja siitä oli nyt kadonnut nöyrä, alistuva tylsyys: siitä uhkui villiä raivoa, joka kauhistutti minua. Huomattuaan katseeni Iivana säpsähti, hänen muotonsa palautui entiseen rauhallisuuteensa, ja naurahtaen hän läksi askareilleen. Mutta mieleeni kuvastui miljoonittain harmaatakkisia sotilaita, tykkien avutonta ruokaa, jotka varmasti usein joutuivat tällaisen kohtelun alaisiksi, ja joiden silmistä sädehti villi, toistaiseksi vielä pidätetty mutta tilaisuuttansa odotteleva raivo, kuvastaen kesytöntä, alkukantaista, vaistojen ja viettien varassa elävää, lujempaa ja korkeampaa siveellistä keskusjohtoa vailla olevaa sielua.
Sotavuodet kuluivat kuin vilahdus katkeamattoman jännityksen, pelon ja toivon vallassa. Tanssin jyske työväentalolta ei herjennyt kuulumasta eivätkä ihmiskunnan muutkaan vietit vaikuttamasta. Kylän kujalla saattoi nähdä pienokaisia, joiden silmien kiiltävä loiste ja luomien vino asento viittasivat outoon, kaukaa tulleeseen veren sekoitukseen. Yhtä viattomina ja herttaisina he silti leikkivät kuin puhdasveriset, valkotukkaiset ja ruskeapintaiset hämäläismukulat, joita töllit kuhisivat täynnä ikkunoita myöten. Toisista taas pilkistivät näkyviin tunteellisen venäläisen merkit, tummat silmät ja suortuvainen tukka sekä eloisa, välitön mielenlaatu, joka tanakan, vaiteliaamman hämäläistenavan tyyneyteen verrattuna nopeasti läikähteli itkusta iloiseen nauruun. Oli omituista katsella tuota rotusekoitusten näytekokoelmaa: tuli ajatelleeksi, että lapset ovat viattomia ja onnellisia niin kauan kuin säilyvät puhtaina vanhempiensa ja ympäristönsä paheilta, että kasvattajat heihin pahankin istuttavat.
Tavaton ansaitsemisen kiihko oli vallannut kaikki: mitä ikinä irti saatiin, sen voi nyt muuttaa rahaksi hyvästä hinnasta. Tyynimielisten ja kohtuullistenkin ihmisten silmät kiilsivät ahneudesta ja ennen vain uneksittu ylellisyys ja rahan runsaus tuli nyt tutuksi jokapäiväisyydeksi. Siitä rikkaudesta eksyi tietysti osa myös sellaisten kartanonomistajien kirstuun kuin minä olin, ja tunsinpa – rehellisesti sanoen – minäkin kiristävän, kiihkeän ahneuden väliin valtaavan sieluni. Se tuli päälle esim. pelkona siitä, että köyhtyisin, että menettäisin rahani ja kauniin tilani, jonka metsissä yksin tiesin miljoonien odottavan muuttumistaan kiliseväksi kullaksi, ja silloin aina syvennyin oudolla kiinnostuksella miettimään uusia tulolähteitä, jotka tuottaisivat rahaa niin paljon, että se kerrankin riittäisi vakiinnuttamaan taloudellisen asemani lopullisesti korkealle tasolle. Suunnittelin jos mitä, mutta etupäässä ajatukseni askartelivat noissa sinisissä saloissa, joiden yllä kesäinen auer väräjöi terhenisenä huntuna. Totesin kyllä, että tämä ajatuspiiri aiheutti tunne-elämän maallistumista, että kauniit kuvitelmani suurista lahjoituksista isänmaallisen kulttuurityön hyväksi, joilla ikäänkuin koetin hyvitellä ja pettää omaatuntoani, eivät voineet sitä estää, mutta silti en päässyt siitä irti. Samoin kuin nuoruudessani lemmen intohimo tempasi minut kokonaan valtoihinsa, uhkasi minua nyt miehuuden ajan suuri vaara: rikkauden kokoamisen himo, alkukantainen luonnonvietti sekin, joka on siunaukseksi niin kauan kuin se taistelee elämän kohtuuden saavuttamiseksi, mutta vaarallinen sitten, kun se on voittanut. Sen jälkeen se usein vilahduttaa näkyviin vielä kolmannen intohimon: vallan- ja kunnianjanon, jonka tyydyttämiseen rikkaus on välttämätön väline. Mahtavina voimina totesin näiden kolmen jättiläiskurimuksen ihmiskuntaa ja omaa kansaani myllertävän, ja viettelevinä ne houkuttelivat minuakin siitä huolimatta, että jo niiden pelkkä ajatteleminen heitti varjoa sieluni hymyilevään, rauhalliseen kirkkauteen. Mutta olinhan ehtinyt todeta, että ihmisen sielunelämä on alituista nousua ja laskua, valkenemista ja pimenemistä, kilvoittelua, josta kertyy paljon tappioita, mutta vähän voittoja.
Ainoa, joka ei tuntenut ahneuden enempää kuin muunkaan paheen kiusausta, oli suutari. Vaikka hänenkin työstään maksettiin entiseen verraten paljoa korkeampia hintoja, ei tullut kysymykseenkään, että suutari olisi erikoisemmin, paitsi aineen kallistumisen vuoksi, taksojaan korottanut. Hänkin valmisti armeijalle hankintasaappaita, mutta ei antanut ansaitsemishalun houkutella itseään tekemään entistä pitempiä päiviä, puhumattakaan siitä, että olisi mitenkään hutiloinut. Tämän työn hän teki yhtä tiiviisti kuin muunkin, niin että lujissa kengissä asteli se sotilas, joka sattui saamaan meidän kaukaisen hämäläiskylämme vanhan suutarin saappaat jalkaansa. Klo 6 hän nousi pönttönsä kärjestä, joi kahvit, ja istahti sitten pöydän taakse Raamattunsa ääreen, joka viime aikoina oli ruvennut aukeilemaan etupäässä Danielin ja myös Ilmestyskirjan kohdilta. Hän oli näet sattunut saamaan pienen kirjasen, jossa selvästi osoitettiin, kuinka mainittujen profeetallisten kirjojen ennustukset tulevaisista suurista tapahtumista täsmälleen sopivat parhaillaan jymykäynnissä olevaan maailmansotaan. Näitä selityksiä suutari nyt hikipäässä, valtavasti isontavat rillit nenänkärjellä, tarkisti alkutekstin mukaan ja totesi kuin totesikin ne oikeiksi. Silmät aatteellisesta kauhuromantiikasta palaen hän minulle joskus tankaten selitti tätä asiaa, sanoen maailmanlopun tulevan aivan varmasti ilmoitettuna määrävuonna. Kysyin vakavasti, oliko noissa laskelmissa minkäänlaista erehdyksen mahdollisuutta, johon kirjasen tekijä voisi vedota siinä tapauksessa, ettei tuo suurjymähdys tulisikaan mainittuna ajankohtana, mutta hetkisen tiukasti mietittyään suutari vastasi kieltäen: "Ei ole, laskelmat ovat ehdottomasti oikeat." Kun jäin hiukan epäilevän näköiseksi, hän katsoi lasiensa ylitse minuun moittivasti ja sanoi nuhdellen: "Mutta täytyyhän isännän jo kaikesta nähdä, että viimeiset ajat ovat nyt meneillään! Ajatelkaa hirmusotaa, jossa ihmiset vastoin Jumalan rakkauden käskyä kuin älyttömät villipedot surmaavat toisiaan, ajatelkaa synnillistä ja hurjaa elämää täällä kotona huoruudessa ja hekumassa, – elleivät ne ole viimeisten päivien merkkejä, niin mitkä sitten?" Myönsin, että sen pätevämpiä merkkejä todellakin oli vaikea kuvitella.
Kuten tästä näkyy, kävin yhä suutarin luona. Teimme asiaa, mutta todellisena syynä oli kaipuu saada edes hiukan eläytyä entisyyteen. Kuljeksiva valokuvain suurentaja oli käynyt suutarin luona ja sieltä oli löydetty kuva, jossa oli Liisakin. Se oli vaatimaton joukkokuva rippikouluiältä, mutta Liisan kasvot olivat kuitenkin ilmentyneet siihen miellyttävinä herttaisesti, arasti hymyilevinä, ja valokuvaaja oli saanut ne hyvin siitä isonnetuiksi. Niin että kun kerran kesäisenä sunnuntai-iltapäivänä pistäydyin suutarin töihin, kohtasi minua siellä järkyttävä näky ovea vastapäätä peräseinällä, kellon vieressä, oikein kehyksissä ja lasin alla, oli Liisa, katsoen suoraan minuun ja hymyillen arasti ja sievästi, juuri siten, jollaisena hän oli eniten mielikuvitustani täyttänyt ja kaipuutani herättänyt. Unohduin seisomaan siihen melkein jäykistyneenä ja ilmeeni lienee ollut erikoinen, samalla kertaa ehkä hämmästynyt, murheellinen ja iloinen, sillä totesin suutarin ja hänen emäntänsä tuijottavan minuun omituisen tutkivasti. Sain hillityksi itseni tavalliseen olooni, paitsi että katseeni tuontuostakin varastautui Liisaan ja lepäsi hänessä, ehtooauringon valaistessa vinosti sitä seinää, jossa kuva oli. Minunhan olisi ollut helppo hankkia se itselleni, mutta en kuitenkaan tehnyt sitä: en tahtonut sillä tavalla antaa puheille enkä hempeämielisyydelleni uutta virikettä vaan tyydyin vain pistäytymään sivumennen suutarin tölliin ulkonaisesti kylmänä varastaakseni Liisan kuvan näkemisestä sirusen sitä onnea, jota nuoruuteni unelmakuvat minulle kirkkaiksi helahtaessaan vieläkin tuottivat. Voi olla, että vaivuin tuon kuvan ääressä joskus liian syviin unelmiin, etten kuullut puoliakaan suutarin maailmanloppua koskevista tankkaavista ja haaleasilmäisistä tuumailuista, sillä niin helakkana unikuvana loisti tuolta kaukaa nuoruuteni maisema ja sen kukkien terillä kulkeva haaveeksi muuttunut hengetär. Omituista oli, kuinka äärettömän selviksi monet aivan pienet piirteet, joiden ei olisi luullut ollenkaan muistiin tarttuvan, silloin kirkastuivat, puhumattakaan niistä, joiden näkeminen valtaa nuoren kokemattoman mielen niin suurella hurmalla, että se suorastaan jäykistyttää.
Toinen, joka myös tuli järkytetyksi Liisan kuvan näkemisestä, oli Tinari. Suutarin puolinaisista sanoista ymmärsin, kun kerran hänen luokseen tullessani totesin mielipahakseni kuvan olevan poissa, Tinarin käyneen pyytämässä sitä lainaksi, teettääkseen itselleen samanlaisen. Hän oli ollut kalpea ja kädet olivat vapisseet, kun hän oli katsellut sitä aivan läheltä. Jonkin ajan kuluttua hän oli tuonut sen takaisin, asettanut paikoilleen ja mennyt paljoa viipymättä. Oli sanonut saaneensa jo omansa, mutta ei kuvaa kuitenkaan Tinarin mökissä nähty. Hänellä oli iso arkku ja kun hänet oli joskus tavattu sen äärestä istumasta kuin olisi laskenut aarteitaan, arvasin hänen silloin tuijottaneen Liisan kuvaan. Se oli aivan Tinarin luonteen mukaista – ymmärsin sen täydelleen. Hän ei voinut olla muuta kuin uskollinen kuolemaan saakka kerran omaksumilleen ihanteille.
Joskus talvella ja kesällä, kun sattumalta kuulin Tinarin olevan työroikkansa kanssa kauempana poissa, hiiviskelin tai hiihtelin puoleksi varkain – niin minusta ainakin tuntui – noita vanhoja metsäpolkujani myöten. Järkyttävän tuoreena eläytyi silloin kaikki mennyt mielessäni, kuin se olisi tapahtunut juuri nyt ja minä olisin vielä ollut saapuvilla, hämilläni, suloisen läheisyyden yllättämänä. Joskus silloin menin Tinarin mökille ja katselin sitä aidan takaa pensaikosta. Siitä huokui taas uuraan ihmistyön tuttu lämpö, sen syreenit kukkivat virkeästi, piha-apila vihersi kauniisti ja pellot olivat hyvässä kasvun voimassa. Heikin kuolinpaikalla, rantteella, oli taas pölkky, renkku ja kasa pilkottuja puita. Ymmärsin joka kerta uudella ilon tunteella, kuinka rakas Tinarille oli tämä paikka, ja kuinka hän punoi sen yhteyteen monenlaisia onnen kuvia, ehkä sellaisiakin, joille uudelleen syttynyt vakava rakkaus antaisi lämpöänsä. En olisi sen onnen tiellä, vaan päinvastoin auttaisin sitä toteutumaan.
4.
Luulin jo pääseväni salaisista puuhistani aivan eheänä, sillä minkäänlaista levottomuuden aihetta ei ollut ilmaantunut, vaikka olin vehkeillyt suurta valtakuntaa vastaan jo vuoden, pari. Mutta lopuksi sain kuitenkin kokea, että sortajan käsi ulottui kauas. Olin juuri ollut parhaalla hevosellani hyvällä kelillä käymässä läheisessä kaupungissa ja ajoin nyt kiivasta vauhtia illan hämyssä kotiin päin. Siinä paikassa, jossa talvitie laskeutuu Hiidenselälle, on pimeä kuusikkokorpi. Äkkiä hevoseni korskahtaen hypähti syrjään ja herätti minut haaveistani: tien vieressä seisoi kiivaasti viittoileva olento. Pysähdytin ja rauhoitin hevosen, jolloin viittoilija tuli luokseni. Ihmeekseni nain, että hän oli suutari...
"Mitä paappa nyt täällä? Nouskaa rekeen vällyjen alle..."
Mutta suutari tuli ihan lähelleni ja sanoi kuiskaten, vaikka eihän täällä korvessa ollut kuulijoita, ettei minun nyt pitäisi mennä kotiin... "Oli lähetetty sellainen sana". – "Kuka oli lähettänyt?" – "No ei siitä oikein ole tietoa, mutta puhelimen kautta kai se on tullut –, ettei pidä nyt isännän olla kotona, sillä sinne on saapumassa pahoja vieraita... että pitää pysytellä kaukana näiltä seuduilta toistaiseksi. Kuuluvat muutamat työpassinhakijat sotkeutuneen sanoissaan..." – "Kuka kertoi asiasta paapalle?"– "Eihän sillä väliä, kuka, kun se vain on totta. Isäntä kääntää nyt kiireesti tuosta ladon kohdalta metsätielle – kuka tietää, vaikka olisivat tulossa perästä ja pian tavoittaisivat teidät... Kävelen tästä hiljalleen järvelle ja kotiin, ja sanon, jos tulevat ja kysyvät, etten ole nähnyt ketään enkä tiedä mitään..."
Ymmärsin, mistä oli kysymys, enkä turhia viivytellyt. Ojensin ukolle käteni: "Jumala palkitkoon sinulle hyvyytesi, paappa!" – "Eihän tämä mitä... isäsikin kanssa oltiin ystävät... Liisa käski tulla sanomaan – ihan ilmestyi eteeni. Eukolle en puhunut mitään. Hyvästi ja Jumalan haltuun! Ei isännän tarvitse olla kauaa talla matkalla – tämä loppuu pian... tämä täilainen aika..."
Hän lähti ja muuttui hämyssä tummaksi hahmoksi, joka hiljalleen poistui rantaa kohti. Käännälsin hevosen lähellä olevasta tienhaarasta metsään ja ajoin hyvän matkaa, kunnes sitaisin sen mäen nyppylän taakse kuusen juurelle, heitin heiniä eteen, ja palasin hiljaa takaisin päätien varteen. Piilouduin sinne puun juurelle pimeään odottaakseni jonkin aikaa, tulisiko ketään sen näköisiä kulkijoita, joiden saattaisi uskoa liikkuvan moisilla asioilla. Erikoisen utelias olin tietämään, oliko nimismies mukana, sillä suoraan sanoen olin jo kauan toiminut tämän pienen, tanakan, virkaintoisena touhuavan isänmaanystävän kanssa yhteisymmärryksessä. Hän se juuri oli minua suojellut tukahduttaen virkapaikaltaan kaikki huhut, laatien työpassinhakijoista selvät ja lojaalit muistiinpanot, tarkoin hävittäen kaikki ilmiannot, joita kertoi minua vastaan hänelle tehdyn, rauhoittaen läheisen kaupungin santarmiupseerin ryyppäämällä hänen kanssaan, ollen muka aina hyvin virkaintoinen ja piruillen kaikella mahdollisella tavalla. Hän tietenkin oli lähettänyt varoituksen, joko suoraan itse tai kiertoteitä – mutta kenen kautta? Hänellä oli salaiset uskottunsa pitäjällä ja venäläisten läheisyydessä, joilta hän sai ennakolta tietää paljon asioita, mutta ketä nämä mahtoivat olla, siitä en ollut tahtonut ottaa tarkempaa selkoa. Varmasti hän oli pitänyt huolta siitä, etteivät kylämme hiljainen, uuras opettaja, joka tuntien nuorten miesten luonteen oli antanut minulle arvokkaita viittauksia, jopa itsekin salaa puhutellut muutamia ja välittänyt heille matkarahoja, ja reilu lääkäri, joka kannatti puuhiani sekä sanoin että teoin, joutuneet käpälälautaan... Pahpan olin jättänyt vehkeiltäni rauhaan – hänen viattomuutensa ja tietämättömyytensä, jota hänen ilmeensäkin niin hyvin kuvasti, saattaisi tarpeen tullen olla hyvä todistus puolestani katsoen siihen, kuinka läheisiä ystäviä olimme. Se oli jännittävien vehkeilyjen aikaa, jotka viehättivät suuren ja korkean tarkoitusperänsä vuoksi – siitä huolimatta, että palkkana saattoi pahimmassa tapauksessa olla hirttokuolema. Usein olin joutunut kovaan pelkoon nimismies-kekkulin vuoksi ja pyytänyt häntä ajoissa pakenemaan rajan toiselle puolelle, mutta hänpä vain naurahti, iski silmää ja sanoi, että mitä hän nyt tässä pakenisi, kun viime kerralla kaupungissa käydessään oli santarmiupseerin luona puhelemassa puita heiniä ja sai tietää yhtä ja toista hyödyllistä, niin että saattoi ajoissa varoittaa monta miestä. Hän oli erikoinen äijä – lyhyt, leveäharteinen, lihava, vanhapoika kuten minäkin (kyläläiset, varsinkin Serafia-rouva, syyttivät meitä siitä, että "viftasimme" yhdessä, houkuttelimmepa vielä tohtorin, jopa joskus Pahpankin seuraamme, mikä ei ollutkaan aivan aiheeton moite), ja siitä erikoinen, että isänmaa oli hänelle oudon kirkas, kaunis, pyhä ja kallis asia. Miten se lie hänelle niin valjennut – varmaan kai nöyrästi palvellessa lääninhallituksessa ryssänmielistä kuvernööriä ja nähdessä kaiken sen alhaisuuden ja halpamaisuuden, joka siellä usein isänmaallisuuden ja suomalaisuuden nimessä lierutti häntää... Se oli inhottanut häntä niin syvästi, että kun tuli tilaisuus ruveta toimimaan isänmaan hyväksi ei vain sanoilla vaan myös tositeoilla, hän liukui tähän uomaan kuin luotuna. Tultuaan hiukan "liikutetuksi" hän saattoi nousta seisomaan ja pitää isänmaalle puheen, joka mahdollisista muodollisista heikkouksistaan huolimatta – niitä en tahdo arvostella – oli niin täynnä syvää tunnetta ja uhrautumisvalmiutta vaikka kuolemaan saakka, että tohtori ja minä innostuksen vesikiehteet silmissä yhdyimme hänen esittämäänsä maljaan. "Nimismiehenkin täytyy joskus saada puhua isänmaalle", hän arveli, "niin luonnottomalta kuin se kuulostaneekin... Mutta eihän teillä ole laseissanne yhtikäs mitään...!"
Siinä illan pimeydessä vartoessani tulin yhtäkkiä todenneeksi, että asemani oli silmänräpäyksessä muuttunut kokonaan toiseksi kuin se vielä äsken oli ollut. Hetki sitten olin tunnettu rikas tilanomistaja, jolle annettiin tietä ja sijaa missä vain, jolla oli hieno koti ja hyvä nimi; nyt olin yhdellä iskulla lyöty irti tuosta asemastani kuin pää kaulasta, ja värjötin tässä pimeässä yksin, vailla maata ja kotia, lainsuojattomana pakolaisena, jonka kiinniotosta sortaja maksaisi palkinnon. Useimmat antaisivat minulle hyvin epäröiden yösijaa ja erinomaisen taitavasti ja tarmokkaasti saisin toimia, jos mielin pelastaa nahkani. Tuntui orvolta ja hyljätyltä, oudon irralliselta, ja kipeästi totesin, kuinka syvästi ja lujasti juureni olivat uuttuneet tähän kotiseutuuni, isieni taloon, isänmaahani.
Silloin rupesi hiljaisessa illassa kuulumaan rekien ratinaa ja valjaiden kitinää, ja siinä samassa oli kolme hevosta kohdallani. Kuin sopimuksesta ne pysähtyivät ja kärkireestä kuului nimismies-kekkulin huuto, että tuon selän toisella puolella on kysymyksenalainen talo, että ajetaanko sinne suoraan, vai mennäänkö ensin "meille kahville", mikä ynnä pieni "napanteri" ei tekisi pahaa näin pitkän ajon jälkeen iltakireässä pakkasessa. Poliisit ja santarmit kuuluivat murahtavan, että "ajetaan suoraan", ja niin kulkue häipyi pimeään. Tiesi vaikka olisi nimismies-kekkuli arvellut minun olevan kuulemissa ja siksi tällä tavalla ilmoittanut tulostaan. Käännyin ja poistuin hevoseni luo.
Ei kulunut kuin muutama piilopirteillä ja salavihkaisilla matkoilla vietetty kuukausi, kun vallankumous saavutti minut ja pääsin huolettomana miehenä palaamaan kotiin. Ajoin jolloinkin huhtikuun alkupuolella samaa tietä kuin pakoni alkaessa, ja pysähdyin siihen paikkaan, josta avartui näköala Hiidenselälle, kotiani ja Korkeenvaaraa kohti. Ne sinersivät kevään kirkkaassa valaistuksessa kuin olisi niistä loistanut riemun hohde, ja syvällä, harvinaisella tunteella niitä katselin. Se haava, jonka vihollisen aiheuttama väkivaltainen ero niistä oli sydämeeni viiltänyt ja joka ei yksinäisillä pakoretkillä päässyt paranemaan, kintereillä hiipivä masennus ja epätoivo kun näet pitivät sitä auki, meni umpeen ja arpeutui siinä silmänräpäyksessä, jolloin taas sallimuksen ihmeellisen käänteen johdosta sain nähdä kotimaisemani ja vapaana miehenä hengittää sen puhdasta ilmaa. Jäät olivat jo riutumassa, mutta kantoivat vielä, mäntyjen rungot loistivat niin kirkkaan keltaisina kuin vain keväällä, koivujen urvut antoivat maisemille punertavaa vivahdusta, ja kuusien vihreys oli voimakasta ja täyteläistä. Annoin hevoseni käydä saadakseni kylliksi nauttia kotoisen, jälleen saavutetun onneni kauneudesta. Tuolta näkyi kirkko, jonka jyrkältä katolta oli jo lumi sulanut; sen päädyssä oleva syvennysristi erottui selvästi valkeasta muurista. Tapulin risti kimmelsi kirkkaasti auringonvalon sattuessa siihen. Pappila vieressä ihan loisti – kaikki tuntui säteilevän äkkiä ja ihmeenä saadun vapauden onnea, huokuvan sitä kevennystä, minkä tunnemme hirmupainajaisen kadottua rintamme päältä. Olemassaolon ihanuus tulvahti lämpimänä aaltona sieluuni...
Kuka oli lähettänyt minulle tuon varoituksen, sitä olin kulkeella ollessani alituisesti miettinyt. Nimismies oli sen kyllä toimittanut uskottujensa kautta kyläämme, mutta ainoakaan näistä ei ollut tavannut minua, vaikka olivat etsineet kuin tuskassa puhelimellakin kaupunkia ja tienvartta myöten. Heistä ei ollut kukaan ilmoittanut asiasta suutarille, joka ilmeisesti oli toiminut omin päin. Mutta kuka oli kertonut hänelle santarmien olevan tulossa meille vangitsemaan minua ilmiannettuna maanpetoksellisista vehkeilyistä? Jo ensi hetkestä oli sieluni ovella asunut ajatus, että ainoa, jolla suhteidensa vuoksi saattoi olla tietoja tällaisista asioista, oli Tinari. Se mahdollisuus, että hän oli kuullut jotakin venäläisiltä tai nimismiehen uskotuilta, ja voittaen luokkavihansa ja yksityisen kostonhalunsa oli päättänyt pelastaa minut, sykähdytti sydäntäni sanomattomalla ilolla. Kukaan muu ei olisi tullut ajatelleeksi suutaria kuin hän... Mutta mistä he olivat arvanneet tuloni niin tarkkaan? Vai olivatko he aikoneet vahtia tien tai teiden varrella siksi kunnes tulisin? Ehkä oli Tinari itse seisonut toisen kyläämme tulevan tien vieressä samalla asialla kuin suutari? Mutta suutarihan sanoi Liisan käskeneen tulla? Kuka tietää, mitä salaperäisiä teitä hänen lempeä henkensä aina hyväkseni vaikutti? Suutari, Tinari ja minä, isäni, äitini ja Liisa – meitä yhdisti mystillinen kohtaloiden vyyhti, syvä elämän murhenäytelmän kehys, jonka ulkopuolelle emme voineet astua kuolemassakaan. Kun viimeinen meistä lepäsi mullan alla, jatkui näytelmämme murheen huminana hautausmaiden puissa... Liisa, kirkas henki! Niin kuumana läikähti muisto rinnassani ja katseeni jäi tuijottamaan kirkkoon, jonka juurella asui rauha. Ehkäpä nyt koittava vapaus antoi minulle tilaisuuden saada sovitetuksi tuntoni moite, päästä sille tasolle, että jälleen voisin katsoa Tinaria vapaasti silmiin ja puristaa rehellisesti hänen kättänsä, olimmepa yhteiskunnallisista asioista mitä mieltä tahansa. Nythän olisi suomalaisillakin estämätön tilaisuus ruveta työskentelemään maansa ja yhteiskuntansa onneksi vapauden liekin innostamina ja yhdistäminä... Mikä ihana asia... vapaus! Kuin Jumalan kirkas ja suloinen päivä pimeän ja tukahduttavan yön jälkeen – ilmaa sille, joka on juuri ollut tukehtumaisillaan – verta verettömälle – ruokaa nälkäiselle – juomaa janoovalle – Jumalan armoa synteihinsä hukkuneelle!
Rekeni karahti kylän rantatörmään ja nousi pian sen päälle. Hiukan ihmettelin, että kylätiellä oli niin hiljaista – tunnustan kuvitelleeni, että minua olisi odotettu, sillä tulostani tiedettiin. Tuossahan oli muutamia miehiä, työläisiä, tuttuja kaikki. Viittasin heille tervehdyksen, mutta sain niin niukan vastauksen, että sitä tuskin huomasi. Mikä nyt oli tullut? Loukkauduin väkisinkin ja kirkas, onnellinen mielialani sumeni. Olin seurannut tuon tympeän ja töykeän ilmeen kehittymistä hyvin kauan, nuoruudestani saakka, ja vaikka olin nähnyt sen vuosi vuodelta aina uudella vivahduksella vahvistuvan, en ollut uskonut silmiäni, vaan olin toivonut sen kerran katoavan. Ja milloin olisi ollut pätevämpi aihe karkoittaa se pois kuin nyt, jolloin vapauden kevättuuli ensi kertaa historiassamme hulmuutti kansamme takkuista liinatukkaa? Ei milloinkaan! Mutta sitä hetkeäpä Suomen työläinen käytti toisin – tuon ilmeensä lopulliseen syventämiseen pensaikon kyttäävän kansan luihuksi, alhaiseksi kateudeksi ja julmuudeksi... Mitä ajattelinkaan – mitä kamalia mielikuvia syntyikään aivoissani...? Karkoitin ne närkästyneenä ja etsin sielustani suutarin lempeätä, korutonta, hengistynyttä muotoa, josta suomalaisen sielun jalot puolet kauneina kuvastuivat...
Työväentalon katolla liehui punainen lippu, hulmuten kevättuulessa uhmaavana, veripunaisena, kostonjanoisena. Äkkiä ovi aukesi ja räikeä hanurinsoitto ja tanssinjyske remahti raikumaan kuulaassa ilmassa. Venäläisiä sotilaita tuli pihalle ja äänekästä pajatusta kuului. "Kas, kun eivät ole jo menneet tiehensä", ihmettelin siinä, mutta jostakin olin samassa aavistavinani, että saattoivat hyvinkin olla kysymyksessä lähtötanssit. Upseerin tensikan, Iivanan, tyhmän naaman olin erottavinani joukosta, mihin huomioon liittyi heti itsetiedoton kysymys, miksi hän ei ollut hoitamassa tehtäviänsä upseerin luona? Jotakin oli tässä kaikessa nyt vinossa: ihmiset eivät olleet turhan vuoksi tällaisella hetkellä näin näkymättömissä. Mieleni täytti väkisin ikävä, murheellinen tunne.
Ajaessani kotipihalle ei sielläkään ollut aluksi ketään vastaanottajaa, kunnes voutini samalla tulikin siihen kalpean näköisenä, katsahtaen minuun kysyvästi ja muistamatta edes toivottaa minua tervetulleeksi. Tuntui kuin hän ja koko taloni ilmapiiri olisi ollut tyrmistynyt, vieläkin jonkin järkyttävän asian lumoissa. Mutta kun ei ole ollut tapani ruveta pihalla kysymään kuulumisia palvelusväeltäni, eikä se kysymättäni juuri tuppautunut minulle puhumaan, viskasin hänelle vain ohjakset, nousin reestä ja käskin häntä tulemaan luokseni heti, kun oli saanut hevosen riisutuksi. Sitten menin sisään.
Ihmettelin, ettei taloudenhoitajattareni ollut siellä minua vastassa. Riisuttuani turkkini lähdin hakemaan häntä, mutta turhaan. Kaikesta näki, että hän kyllä oli vastikään ollut saapuvilla, mutta oli pistäytynyt jonnekin. Viimein koputin etehisen toisella puolella asuvan upseerin ovelle, jonka vastausta odottamatta avasin.
Upseeri makasi lattialla selällään, otsassa ruma, pöyristyttävä reikä. Hänen oikea silmänsä oli purskahtanut ulos, mutta vasen oli paikoillaan; siihen oli jäätynyt kummastunut, kauhistunut katse. Verta oli valunut kasvoille ja lattialle, jossa se oli jo hyytynyt mustaksi lammikoksi. Hänen päänsä vieressä oli polvillaan Katri, lapsellisen avuttomana, murtuneena, äänettömänä, vain torjuen pois emännöitsijääni, joka hellästi ja vakavasti koetti saada häntä nousemaan ja lähtemään pois tästä kauhun paikasta...
Käännähdin ja ryntäsin huoneeseeni, jossa voutini jo odotti. Kun tartuin puhelimen kampiin soittaakseni, hän nousi: "Isäntä, kuulkaa ensin!" hän sanoi, "älkää soittako vielä, keskuksen hoitaja on punainen ja kuuntelee kaikki, mitä sanotte. Se voi olla vaarallista!"
"Mutta täällähän on tapahtunut murha! Siitä täytyy heti ilmoittaa nimismiehelle, ettei murhaaja ehdi paeta!"
"Oma tensikkansa sen ampui – eikä hän pakene... Niitä oli täällä koko komppania ja. ne pitivät eri käräjät. Lopuksi tensikka laski otsaan... tunti sitten taisi tapahtua. Potkivat vielä ruumista lähtiessään. Ei niille voi mitään. Pelkäsin joka hetki niiden rupeavan ryöstämään, mutta niin pitkälle ne eivät ole vielä villiintyneet, ja huomenna kuuluvat onneksemme lähtevän Helsinkiin. Siellä on näet hauskempi. Ei tämä niiden mielestä murha ole, kansan tuomio vain. Ja mitäpä se meihin kuuluu, vaikka ryssät ampuisivat toisensa niin tarkkaan, ettei jäisi kuin viimeinen – rohkenen arvella isännän luvalla", lopetti voutini kylmäverisesti.
Katsoin häntä silmiin. Niistä oli nyt äskeinen tyrmistynyt ilme kadonnut ja sijaan oli tullut sininen jää, josta uhoi kylmää, anteeksiantamatonta, vuosisatain kasvattamaa vihaa perintövihollista vastaan.
"Eikö mielestänne venäläinen ole ihminen ja eikö hänenkin henkensä ole kallis?" kysyin.
"Ei ole", hän vastasi huulet valkeina ja nousi: "Talon tilit ovat valmiit tarkastettaviksi milloin isäntä vain tahtoo; rahat olen varmuuden vuoksi lähettänyt kaupungin pankkiin, sillä täällä ne eivät ole enää turvassa ryssiltä eivätkä omilta punaisilta. Nyt minun täytyy poistua valvomaan töiden menoa, sillä vallankumouksen jälkeen ei kukaan halua tehdä työtä".
Hän meni: harteikkaana, pystynä, peräänantamattomana, varmana siitä, mitä tahtoi, kokonaan ilman epäilyksiä. Kummallinen mies, tuo voutini, valtiasluonne, ydinsuomalainen, muinaisten soturien heikentymätön jälkeläinen. Hänen tulevaisuudenihanteensa oli oikeastaan sama kuin Tinarin, mutta tie sinne kokonaan toinen: yksilön herpautumaton ja sitkeä voima, eikä se ura, mikä mahdollisesti saattoi aueta joukkojen pääluvulla saneltujen päätösten kautta. Ihmettelin siinä katsoessani hänen jälkeensä, tulisiko hänen tyyppisensä kansa näyttelemään jotakin osaa ja minkälaista niissä tapahtumissa, joiden uskoin ja toivoin meitä odottavan jo läheisen tulevaisuuden verhon takana.
Seison laajimman vainioni pientareella, voutini vieressä, joka istuu kylvökoneessa ja katselee vihaisin silmin, kalpeana mutta pelkäämättömänä, edessämme uhmailevaa Tinaria ja hänen takanaan pälyilevää, vuoroin arkaa, vuoroin älyttömän kiihkon vallassa riehuvaa alustalaisjoukkoani. Jo monta päivää ovat kiireimmät kylvötyöt olleet seisauksissa, karja on kitunut lypsämättömänä ja ruokkimattomana, ja väkivallan uhka on alituiseen ollut päällämme kuin ukkospilvi. Mutta minä ja voutini emme ole antaneet perään, vaan olemme taistelleet yötä päivää, sisuuntuneina ja hurjistuneina mekin, kun eivät oikeus, kohtuus eikä terve järki ole enää auttaneet. Jotenkuten olemme saaneetkin kaikki kulkemaan ja viimeksi on voutini jättiläisvoimin, juuri ollenkaan levähtämättä, ajanut kylvökonetta. Tämä on lakkolaisia suututtanut, niin että he ensin kokoontuivat pientareelle lausumaan voudille mielipiteitään, ja kun ne eivät tehonneet, kävivät hakemassa Tinarin, joka vallankumousvimmassansa oli kiihoittanut heidät lakkoon. Tinari oli saapunut ja ruvennut kaikella ylipuhuttelunsa voimalla suostuttelemaan voutia luopumaan lakon rikkomisesta, mikä oli muka sitäkin rumempaa, kun hän itse kuului köyhälistöön. "Minä en ole köyhä enkä kipeä!" karjaisi vouti vastaukseksi ja löi piiskansa varrella Tinaria käteen, kun tämä estämisen aikomuksessa laski sen kylvökoneen aisalle. Tällä kriitillisellä asteella olivat asiat, kun kovan mekastuksen kutsumana saavuin paikalle.
Tunsin jo kaukaa Tinarin ja säpsähdin mielessäni, sillä häntä en juuri halunnut tavata. Mutta tuntoni sanoi samalla, että nyt olin minä oikealla ja Tinari väärällä puolella. Tässä ei ollut kysymyksessä minun yksityinen asiani, vaan isänmaan, koko yhteiskunnan, jonka perusteita lakolla tahdottiin järkyttää. Oli kuka hyvänsä vastassani – hänen tai minun täytyi taittua. Mahdollistahan oli, että ainaisella hyvyydelläni ja peräänantavaisuudellani olin itse kasvattanut alustalaiseni tällaisiksi: että he luulivat minua heikoksi ja katsoivat voivansa kiristää minulta mitä tahansa – senkin vuoksi oli siis välttämätöntä ottaa heistä kerta kaikkiaan turhat luulot pois. Tunsin sitä paitsi sielussani pitkällisen kiusan kasvattamaa kumeaa raivoa, joka etsi purkautumisen tilaisuutta – totesin olevani isäni poika, joka en nyt tällä kerralla ottaisi huomioon mitään muuta kuin ehdottoman tottelemisen, vaikka henki menisi.
Ilmeeni lienee ollut tavallista synkempi, sillä lakkolaiset, Tinarikin, peräytyivät tullessani voudin rinnalle. "Miksi ei vouti aja konetta?" kysyin sitten. "Lakkolaiset estävät". – "Lähtekää ajamaan!"
Epäröimättä vouti käänsi hevosen saralle, mutta silloin laskeutui Tinarin käsi estävästi aisalle. Ärjäisin: "Pois käsi!" ja menin häntä kohti. Hän kääntyi minuun päin, suoristihen ja katsoi uhmaillen, pelkäämättä. Vai oliko tuolla katseen pohjalla sittenkin pieni epävarmuuden vilahdus, jäännös siitä arasta kunnioituksesta, joka aina oli tullut tämän kartanon isännän osaksi? Olinko ehkä tällä hetkellä, jolloin tunsin edustavani isäni lujuutta ja tahdonvoimaa, myös hänen näköisensä? En tiedä, enkä ehtinyt sellaista ajattelemaankaan, sillä epäröimättä tyydyttäen kumeata raivoani menin Tinarin eteen ja löin häntä sanaa sanomatta nyrkilläni niin lujasti kuin ikinä voin silmäin väliin. Ehdin nähdä hämmästyksen vilahtavan hänen katseestaan, kun hän samalla kaatui eteeni kuin isketty härkä. Kauhun humahdus kuului lakkolaisten joukosta ja arka, hätääntynyt neuvottomuus ja pelko kuvastui heidän silmistään. "Viekää pois Tinari!" ärjäisin heille ja jäin kylmästi katsomaan, kun he todellakin tulivat ja lähtivät arkoina kantamaan häntä pois. Lakko loppui minun tilallani siihen.
Kotiin tultuani katsoin vastenmielisellä tunteella kättäni, jonka rystysistä, murskautuneesta lihasta ja revenneestä nahasta, vuoti verta. Kaikki sovituksen toivo oli luhistunut kirjaimellisesti sanottuna tällä yhdellä iskulla. Mitä jaloa ja hyvää Tinarin luonteessa lieneekin tähän saakka ollut, sen täytyi nyt kokonaan kukistua siihen intohimojen, vihan ja kostonhalun hyökyaaltoon, jonka tämä omien aatetoverien nähden kärsitty suunnaton nöyryytys ja perinpohjainen tappio nostaisi hänen sielussaan. Oliko minun tarpeellista käyttää näin alkeellista keinoa – eikö olisi ollut oikeampaa, siveellisempää, jalompaa, koettaa saada heitä hyvällä puheella järkiinsä, ja itse toistaiseksi peräytyä, ellei se olisi onnistunut? Mahdollista kyllä. Mutta samalla kun harkinnan ja opitun siveellisyyden perusteella myönsin tämän, sydämessäni huusi raikas alkuperäinen oikeudentunto: "Siinä tapauksessa olisi vääryys jäänyt vaille sitä vastalausetta, joka on ainoa todella tehokas!" En sittenkään voinut katua tekoani, vaan ajatellessani kaikkea sitä luihua ilkeyttä, jonka olin nähnyt kiiluvan lakkolaisten silmistä, kuin he olisivat olleet susilauma, joka vartoo saaliinsa ympärillä otollista hetkeä, milloin päästä hyökkäämään ja repimään sen kaulavaltimolta, tunsin raivoni kiehahtavan uudelleen. Toivoin, että Suomen työläisten tämä alhainen puoli, joka oli saanut heidät ryhtymään koko kansamme nälänhädän hetkellä maatalouslakkoon ja siten todellakin karkaamaan oman äitinsä kurkkuun, olisi ollut keskittyneenä yhdeksi ainoaksi naamaksi, jotta olisin saanut lyödä siihen ratkaisevan, tainnuttavan rangaistusiskun häväistyn emomme puolesta...
Katselin kättäni, josta silloin tällöin tipahti verta punaiseksi pilkuksi lattialle. Keväällä olin upseerin ruumiin ääressä suorastaan mykistynyt kauhusta, ja ampumareiän luusirut ja ulospurskahtaneen silmän kamala katse kummittelivat alati silmissäni. Muutamat "vapauden" viikot ja niiden tuottamat kokemukset olivat ehtineet vaimentaa tätä herkkää tunteellisuuttani. Olin kärsinyt jo niin monta pettymystä, että tunsin vihan ja katkeruuden raaistuttavaa vaikutusta – alkeellisen ihmisen halua päästä taistelemaan vihollisen kanssa rinta rintaa vastaan, jolloin sovinnon sanojen aika on ohi ja ainoana päämääränä toisen kuolema. Tunsin, kuinka maailmansodan verikenttien julmuuden oli määrä hulvahtaa meidänkin maahamme, koska muuten hukkuisimme maan vääryyden hirvittävään paloon... Mutta miksi täytyi tämän yhteentörmäyksen keskittyä täällä syrjäisellä paikkakunnallamme juuri Tinarin ja minun vastakohtaisuuteen? Meillähän oli vielä sopimatta se entinen ristiriitamme, joka yhä tuoreena odotti ylitsensä sovinnon kättä. Kun siihen nyt liittyi puolin ja toisin maailman jako kahteen vihollisleiriin, välillään ylipääsemätön kuilu, niin miten meidän kätemme enää yltäisivät yhteen? Kiihtymykseni inhimillisesti vaimentuessa nämä surulliset kysymykset alkoivat hiljalleen helistä sielussani, jonka vähitellen, kuta kauemmin siinä kevätillan hämyssä tuijottelin elämän ongelmiin, täytti rauha ja kipeä sääli. Niistä kasvoista, joita äsken olin ajatellut niin rajattomalla vihalla, häipyi vähitellen pois harhatunteiden ja alhaisten viettien ilme, ja sijaan tuli jotakin, jossa oli suutaria, jopa Tinariakin sellaisena, miksi muistin hänet entisiltä ajoilta. Lämmin aalto tulvahti sydämeeni ja sieltä kohosi harras rukous saada kokea se hetki, jolloin tuo ilme olisi tullut pysyväiseksi, jolloin sen näkeminen ylentäisi mieltä kansamme sielun perusolemuksen kauneudella kuin auerterhenessä hymyilevä Korkeenvaara.
Äkillinen pyssynlaukaus herätti minut. Oli marraskuu, sysipimeä yö, kammottava turvattomuuden aika. Kuulin pihalta askelten töminää, huutoja ja kirouksia, ja hyppäsin vuoteesta sekä koetin soittaa: tunsin, että lanka oli poikki. Silloin pukeuduin kiireesti, tempasin revolverin taskuuni ja syöksyin ulos. Siellä ei enää ollut ketään, mutta voudin asunnosta näkyi valkea ja kuului ääniä ja naisen hätäilevää voivotusta. Järkkymättömän kohtalotunnun vallassa menin sinne kylmästi, itsekin oudoksuen pelottomuuttani, tempasin oven auki, sysäsin edessä olevat miehet kursailematta syrjään, ja päästyäni peremmäs käännyin. Vieressäni seisoi pienen tuijulampun hämärässä valossa puolipukineissaan vouti, hänen jaloissaan pari itkevää ja pelkäävää lasta, ja edessään kuin häntä suojellen kalpea, epätoivoinen vaimo. Ovensuussa oli joukko tuntemattomia miehiä, joiden kasvoja hyveet olivat kauan sitten lakanneet kaunistamasta, ja joiden silmistä loisti kiiluva, pirullinen ilkku. Ymmärsin heti. mitä oli tekeillä: voudilleni, kyisen pellon pelottomalle kyntäjälle, jolla ei ollut maata, mutta siitä huolimatta isänmaa, joka oli vapaa ja ylpeä kuin kotka, tahdottiin nyt kostaa hänen keväästä saakka käymänsä jyrkkä ja tinkimätön taistelu lain, järjestyksen, oikeuden ja rehellisen työn puolesta. Mutta ettei siitä voitaisi syyttää paikkakuntalaisia, oli kutsuttu muualta joukko verityöhön tottuneita ja halukkaita pyöveleitä, joiden nyt piti vouti teurastaa.
Katsahdin voutiin ja näin, ettei hän suinkaan pelännyt. Hän oli kyllä kalpea, mutta hänen katseestaan totesin hänen parhaillaan kiihkeästi miettivän, mitä voisi tehdä pelastuakseen. Hän oli kuin hyppäystä aikova peto, joka lihas vielä näennäisesti velttona, mutta silti valmiina potkaisemaan enimmällä voimallaan. Ihailin häntä, sillä hän oli lujan suomalaisen miehekkyyden perikuva.
En tahtonut jättää mitään pelastuskeinoa käyttämättä ja kysyin siis miehiltä, keitä he olivat ja mitä tarkoittivat tunkeutuessaan yöllä ihmisten asuntoon. He vilkuilivat toisiinsa, kunnes eräs, jolla oli kädessään venäläinen kivääri, sanoi heidän vain tulleen hakemaan voutia, jolle oli muka sellaista asiaa, ettei sitä sopinut täällä kotona sanoa. Käskin heidän heti poistua, mutta he vain äljöttivät paikoillaan eläimellisen näköisinä, otsatukka silmillä ja lakkireuhka takaraivolla. Se seuraus tästä keskustelustamme kuitenkin oli, että kiväärimies, joka aluksi oli pitänyt asettaan suunnattuna voutia kohti, väitellessään kanssani laski sen perän maahan. Silmänräpäyksessä silloin tilanne "räjähti".
Huitaisten takaansa pöydältä tuijun sammuksiin vouti syöksi pitkällä loikkauksella kiväärimiehen kurkkuun, jolloin ase kirposi tämän kädestä kolisten lattialle ja hänen hämmästynyt kirouksensa tukahtui kammottavaksi korinaksi. Kuului huutoja ja kirouksia sekä pian voivotuksia, sillä vouti tuntui käyttävän puukkoa, jota vastoin hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet tehdä juuri mitään, koska pelkäsivät vahingoittavansa toisiaan. Tempasin vaimon ja lapset, jotka olivat säikähdyksestä tajuttomia, pöydän taakse ja painoin heidät sinne pitkäkseen lattialle, ja laskin sitten browningista sarjan huumaavasti pamahtelevia laukauksia oven yläpuolelle. Yhtäkkiä tuli hiljaisuus: ovesta purskahti ulos ähisevä miesjoukko ja hävisi tömisten yöhön – vain yhden paikalle jääneen korina kuului. Viritin kiireesti tuijuun valkean: äskeinen kiväärimies makasi ison verilammikon keskellä ja verta oli roiskunut ympäri lattiaa ja seinille. Menin kuolevan luo ja koetin saada häneltä tietoa, kuka oli heidät tälle retkelle lähettänyt, mutta hänen silmissään oli jo älytön katse ja hetken perästä hän oli mennyt sinne, josta ei palata. Säikähtynyttä palvelusväkeä, joka ei äsken vielä ollut uskaltanut liikahtaakaan vuoteiltaan, rupesi nyt saapumaan, ottaen voudin vaimon ja lapset hoitoonsa.
Tuskin olin päässyt sisään ja ruvennut pontimaan tapahtunutta, ennen muuta miettien sitä, oliko todellakin mahdollista, että Tinarin ja lakkolaisten kostonhimo saattoi mennä näin pitkälle, kun jo ovelleni koputettiin. Tulija oli vouti. Hänen vasen kätensä näkyi olevan verisessä kääreessä, mutta muuten hän oli eheä ja kylmäverinen kuin ei olisi erikoisempaa tapahtunut. Kaasin hänelle ison lasillisen konjakkia, mutta hän ei huolinut: "En maista!" hän sanoi ja jatkoi tyynesti:
"Nyt kai on parasta minun poistua toistaiseksi näiltä mailta, sillä oloni käy täällä kuumaksi?"
"Niin on. Minne aiotte mennä?"
"Pohjoiseen, jossa olen kuullut miehiä tarvittavan ja varustettavan pian alkavaa välttämätöntä yhteentörmäystä varten. Eiköhän olisi turvallisinta isännän lähteä mukaan?"
"Arvattavasti lähdenkin, mutta en varsin vielä. Kuulkaa, luuletteko, että Tinari oli lähettänyt nuo miehet?" Vouti mietti hetkisen ennenkuin vastasi. Sitten hän sanoi hitaasti, punnitusti:
"Kaikesta huolimatta minun täytyisi uskoa, ettei Tinari ole sitä tehnyt. Hän voi kyllä taistella kiivaasti asiansa puolesta, mutta en luulisi hänen silti kykenevän kostomurhiin. Sellainen mies hän ei ole".
"Luuletteko, että joku muu talon alustalaisista tai palvelusväestä on sen tehnyt?"
"Vaikea uskoa. Heitä on täällä aina hyvin kohdeltu – isäntä liiankin hyvin, luvallanne sanottuna. Olen kyllä vaatinut heiltä täyden työn, mutta en enempää, ja olen kunnioittanut heidän ihmisarvoaan".
"Mistä sitten nuo vieraat huligaanit tiesivät tulla teidän kimppuunne?"
"Nykyisin kulkee paljon sällejä – ovat saattaneet aivan sattumalta kuulla minusta kylässä... Olenhan suojeluskunnan johtaja".
"Tervetuloa takaisin, vouti, vapaaseen Suomeen!"
"Sen Luoja suokoon! Kehoitan isäntää lähtemään täältä ajoissa, niin pian kuin suinkin. Myrsky voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja silloin se voi olla myöhäistä!"
Hän meni pystynä, komeana, harteikkaana ja varmana, muistamattakaan haavoittunutta kättään. Mutta minä kallistuin vuoteelleni äskeisen jännityksen ja veren näkemisen turruttamana, herpaannuttamana, sydämen pohjaan saakka sairaana. En voinut nukkua, sillä heti kun ummistin silmäni, ilmestyi eteeni rivi noita eläimellisesti äljöttäviä naamoja, joille olivat painaneet leimansa kaikki alkeelliset paheet, jotka eivät ilmaisseet minkäänlaista korkeampaa hengenelämää, joista ei kuvastunut rikoksen pelkoa, synnin häpeää eikä omantunnon varoitusta. Tunsin taas samanlaista inhottavaa saastaisuutta ympäristössäni kuin sotavuosien alussa, ja lisäksi oli vielä tullut läheinen, alati seuraava ihmisveren haju. Väristen katsoin peitteen päällä lepääviä käsiäni, jotka näyttivät loistavan pimeässä veripunaisella valolla ja uhoavan tuota kamalaa, salaperäistä löyhkää. Kuinka inhottava voikaan ihminen olla, kuinka paljoa alhaisempi hirveintä petoa, kun hänen omatuntonsa kuolee ja hänen älynsä antautuu rikollisten viettien oppaaksi ja neuvojaksi! Maatessani siinä sysipimeässä marraskuun yössä ja kuunnellessani herkin korvin kaikkia olemattomiakin ääniä, taistellessani taas ihanteideni, kansani, puolesta, tulin ajatelleeksi niitä satojatuhansia kansalaisia, joiden sydäntä tällä samalla hetkellä myös turvattomuudentunne ja pelko raateli – niitä miljoonia, jotka eläimelliseen tilaan vaipuneina viruivat juoksuhaudoissa ampuen kivääreillä, kuularuiskuilla ja tykeillä toisiaan – ja hirveä epäilys raateli sieluani: "Jumala, Sinua ei olekaan, sillä jos todella olisit, et sallisi tällaista tapahtuvan!"
"Maan vääryys – maan vääryys!" Kuka huusi näin sysipimeässä yössä? Säikähtäen sairaalloisia ja kapinallisia ajatuksiani, kärsien niiden kiihdyttämän sydämen jyskyttävästä sykinnästä, nousin istumaan ja kuuntelin hengähtämättä. Ja jostakin kaukaa, kuin kaikuen koko avaruudessa, kuului salaperäinen, vakava ääni: "Maan vääryys, maan vääryys!"
Siitäkö tämä kaikki rangaistusta? Retkahdin takaisin pitkälleni ja vaivuin pohjattoman ilottomuuden ja masennuksen harmaaseen, tylsään horrokseen.
Halusin viettää joulun kotona enkä siis lähtenyt sitä ennen mihinkään. Enhän tiennyt silloin, mitä oli odotettavissa, rauhoittuisiko kansa entiselleen ja kaikki lähtisi menemään hyvin, vai syttyisikö todella verinen riita. Olin vanhaan tapaani taipuvainen uskomaan, että kävisi ensinmainitulla tavalla, ja pysyttelin siis voudin ja nimismiehen varoituksista huolimatta edelleen kotosalla. Kyläläisten umpimielisistä naamoista ei paljoa selvinnyt, mikäli he mitään tiesivät. Tinari oli hävinnyt pois, suutari hautoi Ilmestyskirjan näkyä kolmesta ratsastajasta, ja Pahpa saarnasi voimakkaasti harvalukuisille kuulijoilleen. Luonto tyyntyi ja raitistui, tuli kylmä, puhtaat, villavat höytäleet rupesivat putoilemaan kuin unessa, peittäen vähitellen, aivan huomaamatta, mustan maankamaran, katot, puut, valkoiseen, rauhoittavaan pehmeyteensä. Hämärät löivät jo kättä päiväsydämen yli, kuu oli kuin viilletty tummaan taivaanlakeen, jäät ulvoivat juhlallisesti, kumeasti, kuin ukkonen. Istuin yksin hämärät ja pimeät, hiivin öisille kävelyretkilleni kylään ja hautausmaalle, jonka rauhaa ja ikuista järkähtämättömyyttä talvi tuntui lisäävän ja jossa vainajat lepäsivät syvää untansa: isä, äiti, Liisa pienen nimettömän kumpunsa alla, muukalainen murhattu upseeri tuolla syrjäisessä kulmauksessa, voudin puukosta kuollut kulkurijätkä rivihaudassa. Väliin menin kauas jäälle, josta katsoen taivaankansi näytti avartuvan ja sen suunnaton tähtirikkaus esiintyi mieltä ylentävässä loistossaan. Silloin tunsin joskus sitä, jota varten näille öisille kävelyretkille meninkin: kosmillisen, yliluonnollisen voiman mahtavaa läsnäoloa, joka samalla sekä kukisti itsekkyyteni että puhdisti sieluni, antaen hetkiseksi aavistuksen kohonneen sydämen suuresta, ihanasta rauhasta. Tunsin silloin olevani sotilas, joka rintamaan asettuneena odottaa taistelun alkamista, joka ei enää kuvittele mitään, koska kaikki on kiitävän hetken todellisuutta, jolla on sydämessään suuri, avara, kuulas rauha ja rohkeus, sovinto elämän ja kuoleman kanssa.
Jouluaattona kävin vanhan tapani mukaan hautausmaalla puhdistamassa rakkaitteni haudat ja asettamassa niille kynttilät. Kuinka yksinäisesti ne siinä lepattivat – kuin pienet orvot sielut maailman holvin ikuisessa pakkasessa. Olin juuri asettamassa kynttilää Liisan haudalle, jonka mukanani ollut renkipoika oli myös lakaissut puhtaaksi ja peittänyt kuusenhavuilla, kun lyhyeen kävelyturkkiin pukeutunut Pahpa köppäili saapuville, kädessään jonkin unkarilaisen kansallisaseen muotoinen keppi – hän oli viime aikoina innostunut unkarilaisiin – ja muodollaan miettivä ilme. "Buorist", hän sanoi, – "kenen hauta sinulla siinä onkaan, kun ei ole merkkiä?"
Hän kysyi sen aivan luonnollisesti, tarkoittamatta mitään, ja minä koetin vastata yhtä luonnollisesti ja rauhallisesti: "Tere, tere, tämä on vain muutaman tytön – hm – suutarin tyttären Liisan hauta... Hän oleskeli paljon meillä ja... kuoli nuorena..."
"Yhyy". Pahpa loi minuun katseen, josta nyt kuvastui vakava, samalla kysyvä ja tietävä ilme. Juuri se, ettei hän jatkanut tiedusteluaan, osoitti hänen asettaneen minut johonkin yhteyteen Liisan kanssa. Hän muutti puheenaihetta, katseli ympärilleen ja sanoi jotakin, mutta en kuullut mitään, sillä olin unohtunut siinä katsomaan sydämeeni. Sinne olivat tuoreina kuin liljat valahtaneet sanat "kuoli nuorena", sävähdyttäen nuoruuteni valkean murhenäytelmän eläväksi ja kirkkaaksi kuin se olisi äsken tapahtunut. Noudattaen salaperäistä hengen käskyä sanoin Pahpalle: "Kuule, sinähän olet pappi, eikö niin, jolle voi turvallisesti avata sydämensä, ripittäytyä?" – "Totta kai!" hän myönsi hämmästyneen, mutta samalla odottavan näköisenä, sillä muotoni oli varmaan vakava ja ilmeeni erikoinen. "Ja sitä paitsi olet vanha läheinen ystäväni, jolle senkin vuoksi voi luottavaisesti uskoa salaisuutensa?" – "Juuri vissisti", vakuutti Pahpa, tuijottaen minuun yllättyneenä. "Kuule, Pahpa, tarkemmin ilmoittaakseni, kuka tässä lepää, sanon vain, että maailman tiedon mukaan tämä on suutarin Liisan ja hänen aviottoman lapsensa ikuinen kammio, mutta Jumalan ja omantunnon ilmoituksen mukaan tässä odottavat uutta aamua minun vaimoni ja poikani".
Pahpa meni kalpeaksi, otti pakkashuurteiset lasinsa, hamuili nenäliinan ja kuivaili ne, katsellen sameasti ympärilleen. Saatuaan ne paikoilleen hän kysyi: "Niinkö tosiaan on asia?" – "Jumalan edessä vannon, että niin on". – "Sinä siis...?" – "Niin, minä siis viettelin hänet, jos niin tahdot sanoa". – "Etkä mennyt naimisiin hänen kanssaan?" – "Olisin lopuksi mennyt, mutta kaikki olivat yksimielisiä estämään sitä, etenkin isäni ja suutari. Syvimmän syyn voin vain aavistaa, rohkenematta sitä edes yksikseni ääneen lausua". – "Sepä oli omituista". – "Niin oli". – "Ja rakastat häntä ja hänen muistoaan yhä?" – "Niin teen, aina vain häntä eikä ketään muuta". – "Ja tuo asia painaa yhä tuntoasi?" – "Niin tekee. Rakkaus ja sammumaton säälintunne alati sekä virkistävät että rasittavat minua". – "Ja taakkasi keveni nyt, kun sait puhua siitä?" – "Siksi tämän sinulle sanoin".
Pahpa vaikeni. Seisoimme siinä kauan hiljaa, katsellen, kuinka kalpean talviauringon kimmellys kultasi kirkon lumisen katon, tapulin ja ristin, ja paloi tulena akkunoissa. Lopuksi Pahpa huokasi ja sanoi vakavasti: "Niinpä minä nyt Jumalan palvelijana vakuutan sinulle, että olet saanut anteeksi kaiken, mitä tässä asiassa olet tuolle tytölle vääryyttä tehnyt, ja siunaan nuoren vaimosi ja poikasi edelleen uinumaan iäisen rauhan unta siihen saakka, jolloin Jumala heidät herättää ja te kolmin yhdytte ikuiseen onneen uudessa olemisen tilassa, jossa ei ole enää syntiä, katumusta, surua eikä kyyneleitä. Amen".
Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi liikutettuna: "Ja nyt, veljeni, tule rauhassa pois vainajien kartanosta ja jätä taakkasi tänne. Ei täällä ole ketään, joka haluaisi kantaa päällesi". Lähdimme, mutta mennessämme kerroin hänelle asiasta hiukan tarkemmin ja mainitsin Tinarin osuudesta siihen. Siten avautuvat elämän ristiriidat ja näköalat järkyttivät Pahpaa ankarasti, niin että hän monta kertaa pysähtyi, hakkasi jäätynyttä tietä unkarilaisella kepillään, aijaili ja voi-voijaili, ja sanoi lopuksi: "Oleppas varuillasi – nyt onkin valta Tinarilla! Kumma, ettei se ole jo kostanut, vaikka verestit hänen vihaansa sillä tällillä silloin maatalouslakon aikana. Olisihan hänellä ollut marraskuun levottomuusviikolla ja muulloinkin siihen hyvä tilaisuus ja riittävästi halukkaita apumiehiä".
Sanoin silloin Pahpalle, etten voinut uskoa Tinarin ryhtyvän sellaiseen, että hän kyllä osaisi erottaa aatteen ja yksityiset asiansa toisistaan. Mutta Pahpa oli epävarman ja miettiväisen näköinen: "Tiedä häntä mennä takaamaan", sanoi, "se on ihmisen sielu niin monisoppinen kuin kassaholvi – parhaimmallakin siellä asuu ainakin yhdessä lokerossa piru. Se voi tavallisessa elämässä pysyä piilossa, koska saa hyvästi nenälleen, jos yrittää ulos, mutta annappas että sille rupeaa valumaan suuhun pettymyksien ja vihan katkeraa kuolaa: silloin se lihoo ja vaatii aina yhä uusia ryyppyjä, kunnes siitä paisuu aivan täysi saatana, joka hallitsee koko miehen. Otappas ja savuuta se sitten ulos, jos voit – muut eivät siihen kykene kuin itse Vapahtaja, kuten Raamatusta hyvin tiedät. Voi olla, että Tinari on pitänyt tuon lokeron niin visusti lukossa, ettei siellä asuva vanhan madon poikanen ole päässyt kasvamaan, mutta jos niin on, niin kyllä se sitten on harvinainen tapaus. Varsinkin siihen nähden, että hänen sieluunsa on valunut paitsi tätä sinun aikaansaamaasi pettymyksen katkeruutta myös sitä uuden ajan perkelöitsemisoppia, joka tekee kuten tiedät hyvinkin lujaruuvisesta kansalaisesta hullun, saati nyt tavallisesta suomalaisesta jätkästä... En sano muuta kuin: ole varuillasi!"
Hyvästelimme pappilan portilla. Kerroin siinä aikeistani lähteä tammikuulla pohjoiseen, jossa jokunen minunkin jääkäripojistani jo puuhaili, ja pyysin Pahpaa mukaan:
"Olet saarnannut viime aikoina siksi lujaa oppia, että sinut on varmasti merkitty erikoisen mustaksi lampaaksi. Voi sattua, että napauttavat sinua ohimennen kiväärinperällä kalloon, joka voi haljeta tunnetusta visaisuudestaan ja kovuudestaan huolimatta. Tule siis mukaani ja jätä seurakunta kylmille siksi kunnes nähdään, mikä oppi tässä pitäjässä lopullisesti jää lailliseksi, sinunko vai Marxin".
Pahpa kuunteli nyt jo tasapainoista ja vanhaan tyyliini hiukan leikillisen sävyistä puhettani suu ammollaan, hölmistyneenä ja hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein leksottelet?" hän sai viimein sanotuksi, "että minäkö lähtisin pakoon ja jättäisin seurakunnan ja kirkon noiden beliaalinpoikien valtaan, minä, jonka pyhä velvollisuus on järkkymättömästi seistä paikoillani, ristin juurella, vaikka maa ja taivas palaisivat. Niin suurta mullistusta ei voi tulla, että minä karkaisin rintamasta, että sen tiedät. Ellen ymmärtäisi hyvää tarkoitustasi, antaakin sinulle ehdotuksesi johdosta samanlaisen tällin kuin sinä Tinarille. Toista on teidän maallikkojen – teidän pitää notkeasti siirtyillä sinne, missä isänmaa teitä kulloinkin parhaiten tarvitsee, mutta meidän pappien ei sovi mennä kirkkomme juurelta minnekään. Siinä on seisottava ja uupumatta julistettava sitä totuutta, jolla on kaikista vähiten sanansijaa nykymaailmassa: rakastakaa toisianne!, ja siihen on myös pelkäämättä kaaduttava, jos niin on Jumalan tahto".
Ojensin hänelle käteni: "Älä kuitenkaan liialla suolalla ärsytä pakanoita, etteivät suuttuisi ja tekisi sinulle vahinkoa". Mutta Pahpa oli yrmeän näköinen ja tuumi, ettei hän osaa tehdä jumalansanaa sen maukkaammaksi kuin se on: "Siinä on oma suolansa enkä minä kykene sitä sokeroimaan, tuli sitä kuulemaan kuka tahansa"
Sanoi ja mennä köppäili portilta pitkin huurteista vaahtera- ja koivukujaa myöten, jurottavana, totisena, valmiina lyömään unkarilaisella kepillään pään halki vaikka itseltään vanhalta kehnolta, ketään pelkäämättä, puhtaana ja tinkimättömänä tarkoituksissaan. Saavuttuaan ovelleen hän varmaan tunsi katseeni, koska kääntyi, heilautti mainittua keppiään ja huusi tuimalla äänellä: "Hyvää joulua, mutta pidä sen vietossa se raja, että jaksat aamulla tulla kirkkoon!"
Läksin kotiin. Hautausmaan portilla seisoa kyhjötti suutari. Menin puhuttelemaan häntä ja totesin hänen pakkasessa vetistävät silmänsä entistä vilpittömämmiksi ja haaleammiksi. "Liisankin haudalla siellä on kynttilä", hän puhui vapisevalla äänellä, "oli sammunut, mutta sytytin sen – kunpa olisi ihan tyyntä, että saisi palaa. Isäntä yhä muistaa Liisaa, vaikka siitä on niin kauan, kun hän oli täällä. Kohta pääsen hänen luokseen, sillä hän käy nykyisin usein puhelemassa kanssani ja ihan kutsuu tulemaan. Tuskin olen illoin silmäni ummistanut, kun hän jo on siinä ääressä, milloin istuen jakkaralla kuin pienenä ollessaan ja katsellen kirjaa, milloin tullen ovelta rippikouluasussa, valkoinen silkki – se isänne lahjoittama, muistattehan – niskaan valahtaneena, silmät loistaen kauniisti kuin Liisalla aina, ja virsikirja nenäliinaan käärittynä – se samettinen, jonka kannessa on kultainen risti ja jonka äitinne lahjoitti, muistattehan. Ja sitten hän puhelee ja nauraa niinkuin aina, ja kertoo kovin odottavansa minua, äitiään ja teitä. Mutta kun kysyn, missä hän sitten on, niin hän ei vastaa, vaan hymyilee onnellisena ja lähtee yhtäkkiä hiljaa liitämään ja tuvan katto aukenee ja näkyy ihmeellinen tie taivaaseen asti ja Liisa liitää, liitää sinne, kohoten yhä korkeammalle ja sieltä viitaten ja hymyillen, kunnes katoaa. Silloin yhtäkkiä en enää näekään muuta kuin tuvan pimeässä häämöttävän katon, ja oloni tuntuu niin raskaalta ja ikäväni pois parempaan maailmaan ihan sietämättömältä. Kohta sinne pääsenkin – kun lepään yöllä unettomana ja muistelen menneitä aikoja, kuinka Liisa syntyi, kuinka se makasi kehdossaan ja yhtäkkiä niin että säikähdin tarttui pikiseen sormeeni, jonka väkisin tahtoi viedä suuhunsa, kuinka tein sille ensimmäiset kengät – mutta mitä minä niistä tässä... Niin, minun piti kiittää isäntää niistä joululahjoista, joita kartanosta oli nyt kuten ennenkin tuotu: puista, viljasta, lihasta ja voista. Kyllä se on arvokasta tavaraa nykyaikana niin rikkaalle kuin köyhälle... Minullakin on tällä kerralla annettavana joululahja... teille, isäntä... Tässä se on, olin sitä juuri viemässä, mutta kun satuitte tähän, niin saanen antaa näin. Ei joululahjakääröä saa avata ennenkuin illalla, sitten kun kuusi on sytytetty ja jouluevankeliumi luettu – kai isäntä sen lukee kuten ennenkin. Hyvää joulua nyt vain ja Jumalan rauhaa! Niin, sehän minun piti sanoa, että isäntä saa olla huoleti kotonaan toistaiseksi, siksi kunnes Liisa tulee ilmoittamaan, mitä pitäisi tehdä. Hän käski sanoa sellaiset terveiset. Hyvästi nyt vain ja tässä on tämä käärö".
Hän ojensi minulle ruskean paperikäärön, jonka oli sitonut pikilangan pätkällä, ja lähti mennä köpittämään kumaraisena, vanhan miehen jäykin, lyhyin askelin. Katsoessani hänen jälkeensä huomasin hänen päänsä ympärillä lempeän, kirkkaan sädekehän, kuin olisi siinä ollut sateenkaari. Ymmärsin kyllä sen syntyvän auringonvalon taittumisesta siihen vesikiehteeseen, joka kai pakkasen vaikutuksesta oli noussut silmiini, mutta tämän järjellisen ja ainoan oikean selityksen rinnalle asettui samalla se mystillinen mahdollisuus, joka kaikkialla hiipii elämän totuuden rinnalla, että näet tuo sädekehä saattoi yhtä hyvin olla oikea, syntynyt suutarin lapsellisen, vilpittömän, puhtaan sielun pyhyydestä.
Tultuani kotiin laskin käärön sille pöydälle, jossa aina joululahjat olivat meillä olleet. Nyt siinä ei muita ollutkaan – ei edes yhtä ainoata joulukorttia tai -kirjettä. Ne tulisivat vasta sitten, kun joulu olisi väärällä puolen, merkiksi siitä, että ystäväni olivat liian myöhään hiukan hermostuen muistaneet minut ja ajatelleet, että pitäisihän sillekin joulutoivotus lähettää, kun ehtisi. Mutta mitäpä minä siitä varsinkaan tänä jouluna, jolloin olin järjestänyt itselleni rakkainta seuraa, mitä voin ajatella, ja saanut suutarilta lahjan, joka ilahduttaisi minua joka tapauksessa, oli se kuinka vaatimaton tahansa. Hymyilin itsekseni pukeutuessani iltaa varten ja tunsin oloni onnellisemmaksi kuin vuosiin. Suutarin omituinen puhe, joka osoitti hänen pitävän uninäkyjänsä ja ajatuksiansa todellisuutena, oli herkistänyt tunne-elämääni, jossa muutenkin, kuten aina jouluna, entisyys oli herännyt lämpimänä, läheisenä, lohduttavana.
Ja niin alkoi jouluiltani vanhaan tapaan: ensin oli talon koko väki koolla salissani, jolloin luettiin evankeliumi, laulettiin jouluvirsi ja jaettiin isännän lahjat sekä tarjoiltiin jotakin. Sitten väki poistui toivottaen hyvää joulua jatkamaan juhlaa omassa keskuudessaan. Emännöitsijä ilmoitti, että illallinen oli valmis, ja poistui. Istuin yksin pöytään, joka oli katettu kaikkiaan viidelle hengelle, vaikka neljä sijaa olikin toistaiseksi tyhjinä, sammutin muut valot paitsi kuusen kynttilöitä, ja avasin suutarin käärön.
Siinä oli valkea silkkihuivi ja tämän sisässä pieni samettikantinen virsikirja.
Katsoin itseäni vastapäätä olevasta isosta kuvastimesta ja näin – hämärästi kyllä, kuin olisi välissä ollut sumua – jo vanhenevan miehen, jonka tukka ja parta olivat harmaat ja kulmien välissä syvät rypyt. Mutta kun nostin huivin huulilleni ja tunnustelin sen tuoksua, huomasin, kuinka kuvani vähitellen nuorentui, tukka sai takaisin tumman värinsä ja aaltoilevan suortuvaisuutensa, parta väheni ylähuulen varjoksi, silmät rupesivat loistamaan, rypyt katosivat – kuinka tuon tuoksun lumosta nuoruuteni jälleen palasi. Kuinka avuton, lapsellinen, liikuttava olikaan tuo silkkihuivi ja järkyttävä sen tuoksu – minulle, joka vielä monen kymmenen vuoden, päästä saatoin erottaa siitä pois hajuheinän ja mintun, ja tuntea vain sen, mikä siinä oli Liisaa itseään, tuon rakastettavan, hennon, aran lapsen olemusta. Kuinka liikuttava oli tuo virsikirja, johon äitini oli sievällä käsialalla kirjoittanut omistuksen: sen kannet, koristeristi ja haalistuneen vaaleanpunaisen silkkinauhan päässä oleva kirjanmerkki, kiiltokuva, joka esitti karitsaa hoivaavaa Jeesusta. Olin musertunut kaiken sen puhtauden ja kainon kauneuden edessä, jonka nuo aikoja sitten kuolleen lapsivaimoni omistamat esineet tekivät sielussani eläväksi: kaukainen nuoruuteni maisema väräjöi siellä nyt ihanan autereen terhenisessä helossa... Suutari-vanhus oli yllättänyt minut – hän oli tehnyt sydämeni kipeäksi ja vanhan kaihoni tuoreeksi... Painoin kasvoni Liisan silkkihuiviin...
Kuta kauemmin istuin pöytäni ääressä, tuijotin kynttilöihin, silitin huivia ja tunnustelin sen tuoksua, sitä syvemmälle vaivuin mielikuvieni valtaan, huomaamattani jo puhuen itsekseni. Mahdollistahan on – en tahdo sitä salata enkä kieltää –, että kun pidin velvollisuutenani sekä täyttää että tyhjentää joka lautasen vieressä olevat lasit, niiden sisällys omalla voimallaan osaltaan elävöitti mielikuviani, tehden ne toisin hetkin persoonallisesti todellisiksi ja läsnäoleviksi. Samoin on mahdollista, että yön kuluessa joskus todellisuuden ja unen raja häipyi muutamiksi silmänräpäyksiksi, jolloin kaikki, mitä näin, leimahti oudon kirkkaaksi ja todelliseksi, painuen syvästi muistiin. Tällaiselta asia kuvastuu minulle nyt, kun tuosta jouluillasta on kulunut toistakymmentä vuotta. Ulkonaisesti tässä on siis kysymys yksinäisestä, pöytänsä ääressä naukkailevasta miehestä, joka pitää puheita mielikuvilleen, kanssansa aterioiville varjoihmisille; sielullisesti henkilöstä, joka on kokonaan uponnut menneisyyteensä, käy itsensä kanssa milloinkaan loppumattomia käräjiä, ja ojentelee käsiänsä aina väistyviä, surullisesti hymyileviä varjoja kohti. Elämässämmehän on tilanteita, jotka painuvat muistiimme peloittavan selvästi ja vielä siten, että itse olemme tuossa muistikuvassa armotta meille kuuluvalla paikalla: kuolemamme hetkelläkin se välähtää ohitsemme elämämme muun filmin osana, niin selvänä ja yksityiskohtaisena, että sen tuottama syyllisyys lankeaa tunnollemme yhtä raskaana kuin se olisi juuri tällä kiitävällä hetkellä tapahtunut...
Hartaasti puhelin sinä yönä isäni kanssa, joka istui vanhalla paikallaan koko miehekkäässä voimassaan ja varmuudessaan, silmissään tuo tummansininen, terävä, älyä ja tunnetta täynnä oleva katse, jota aina olin rakastanut ja jonka lämmössä olin niin viihtynyt. Huulillani pyöri alati eräs kysymys, mutta se oli niin arkaluontoinen, niin joka suhteessa mahdoton, etten voinut saada sitä sanoiksi. Olihan sitä paitsi saapuvilla äitini, johon isäni usein katsoi hellästi ja suojelevasta, samalla rypistäen minulle varoittavasti kulmiaan. Hän muuten tarkasteli minua uteliaasti, kuin arvostellen, että "tuollainen mieskö sinusta tuli – olet enemmän isäsi isän kuin vanhempiesi näköinen, vähän hellämielinen kuten hän, mutta miestäkin, kun tarvitaan, vai kuinka? Olethan viljellyt tilan jotakuinkin hyvin, mutta uudistuksesi ovat tulleet kalliiksi ja velkaa on ruvennut kasvamaan... Ja tuossako on poikasi...?"
Vieressäni istuu nuori mies, jonka kuka tahansa voisi heti sanoa pojakseni. Tutkin häntä herkeämättä ja totean, että hänellä on isäni piirteet ja syvä katse, minun tumma tukkani ja kulmakarvani, ja äitinsä puhdas, rauhallinen, sievä ja avoin ilme. Hänen ihonsa on sileä, ruskeanhohtava, uhkuen lämpöä ja terveyttä, hienoa miehuutta, joka herättää korkean, ihmisen käsittämätöntä ylevyyttä aavistelevan kauneudentunteen. Aivan vapisen siitä ilosta, että minulla on tällainen poika, ja menen samalla ihan kylmäksi muistaessani, että hän on lähdössä pohjoiseen, että velvollisuuteni on antaa hänet, jos niin vaaditaan, uhrilahjaksi isänmaalle. Näen, kuinka minun äitini ja hänen äitinsä, Liisa, joka istuu tuossa sirona, naisellisesti täyteläistyneenä, siveänä ja kauniina, ovat kokonaan vaipuneet hänen katselemiseensa, omistamiseensa ja ihailemiseensa, ja kuinka kipeä huoli ja pelko sävähdyttää heidänkin sydäntään. He varoittavat häntä ja antavat lapsellisia neuvoja, ja kyyneleet ovat alituiseen tulossa, mutta poikani vain hymyilee ymmärtäväisesti, rauhallisesti, päättäväisesti. Hänen haavemaailmansa keskuksena on isänmaanrakkauden ja vapauden hengetär, joka ojentaa hänelle sankarin seppelettä, ja hänen sielunsa ylentyy korkeista, kirkkaista ihanteista. Näen ylpeänä, kuinka hänen silmänsä säihkyvät, kuinka hän tuntee sankarin maineen hurmaa, kuinka hän nuoruudestaan huolimatta laskee vähäiseksi elämänsä hinnan, kun isänmaa sitä pyytää. Sieluni avartuu siinä häntä katsellessani ja yhtäkkiä näen tuhansia ja taas tuhansia Suomen nuorukaisia, historian hämärästä alkaen, vuosisadasta toiseen, rivi riviltä, pakkasen huurteessa, tuimassa tuiskussa, syksyn pimeydessä ja kesän helteessä, marssimassa vihollista vastaan, pää pystyssä, nuori iho hohtaen elämän kauneutta, silmissä kirkas, luottavainen, rohkea katse... Tunnen käsieni ojentuvan heihin päin ja kuulen huuliltani ylpeät, riemastuneet sanat: "Minun poikani!" Poikani tuossa vieressä katsoo minuun loistavin silmin, ojentaa kätensä ja sanoo lämpimästi ja miehekkäästi: "Isä!" Kuinka jalosti se sana kaikuu korvissani, kuinka mieluusti sitä kuulen...
Näin vietän jouluiltaa varjovieraideni kanssa, haastellen heille kaikesta, mikä painaa sydäntäni. Väliin tunnen selvästi isäni lujan käden olkapäälläni niinkuin ennen, kun hän muka tarvitsi tukea ja leikillään nojaten minuun koetteli voimiani, väliin silittää äiti kättäni niinkuin aina, kun olin ruvennut puhelemaan hänelle huolistani. Liisan käsi tavoittelee salavihkaa omaani ja minä tunnen sen pehmeän pyöreyden ja herttaisen lämmön. Hän katsoo hymyillen vieressäni pöydällä olevia silkkihuivia ja virsikirjaa, ja kaukaisten muistojen ilme välähtää hänen silmistään. Suuri viihtyisyyden ja onnen tunne vallitsee sielussani ja tarttuen lasiini pidän heille kaikille kiitospuheen, luetellen heiltä ansaitsematta saamani onnen eri puolia. Sitten me kilistämme ja syvennymme monenlaiseen keskusteluun, ja naurumme hilpeä helinä tuntuu palaavan kaikuna ympäriltämme.
Mutta nyt on jo myöhä. Vieraani nousevat ja yhtäkkiä totean, ettei heitä enää olekaan. En ole uskoa silmiäni, mutta totta se on: kaikki ovat poissa, niin jäljettömästi kuin eivät olisi saapuvilla olleetkaan. Hätäisenä katson kuvastimeen: olen näkevinäni siellä neljä varjoa, jotka etenevät yhä kauemmaksi, kuin painuen pimeään tunneliin, ja viitaten minulle jäähyväisiä. Viimeksi jää loistamaan neljä silmäparia, kaikki surullisia ja tuijottavia, ja yksi muita kauniimpi, joka väräjää omituisen hellästi. Mutta kun katson tarkemmin, huomaan, että nehän ovatkin kuusen kynttilöitä, joiden valo heijastuu kuvastimesta. Silloin minut valtaa lohduton yksinäisyydentunne ja pääni painuu pöytää vastaan, jolloin Liisan huivin kaukainen, hieno tuoksu rupeaa hellästi lohduttamaan.
Kuinka kauan olin siinä, en tiedä. Muistelen vain todenneeni, että kynttilöistä paloi enää vain yksi ainoa, loistaen heikkona, surullisesti tuijottavana tähtenä suuressa pimeässä huoneessa. Olin kuulevinani – tai ehkä kuulinkin – jäiden jylinää Hiidenselältä, muuntaen sen samassa hetkessä kauhunkuviksi maailmansodan verikentiltä. Näkyni ja tunne-elämykseni tulivat niin todellisiksi, että kärsimykseni olivat aivan sietämättömiä, että inhon äänin peitin kasvoni... Kunnes taas vaivuin pois tietoisuudesta ja aloin nähdä uusia selviä kuvia, ei enää suoranaisesti kiduttavia, mutta täynnä vaikeasti kestettävää syytösvoimaa... Olin näkevinäni selvästi, että tuohon vastapäätä istahti Tinari, että hän liukui sisään kuvastimesta kuin lähestyen sitä samaa tunnelia myöten, jota nuo neljä olivat aikaisemmin poistuneet. Siinä hän todellakin istui, kalpeana, jollaiseksi hän oli viime vuosina tullut, hiukan herraskaisena, kun ei enää ollut yksistään ruumiillisen työn tekijä. Hän katsoi pöydälle, jossa oli ylellisiä ruokia ja hienoja juomia, ja sitten minuun, ja hänen katseensa oli tyyni, vakava, surumielinen. Sitten hänen silmänsä kiintyivät tutkivasti Liisan huiviin ja virsikirjaan, ja hänen kasvoillensa kohosi kaukaisen kauniin muiston valoisa ilme. Taas hän katsoi minuun kauan ja tutkivasti, ja minä totesin hänen silmiensä loistavan entiseen tapaan vilpittömästi, vakavasti, rehellisesti. Henkeä pidätellen odotin hänen rupeavan puhumaan, kysyvän, miten olin saanut haltuuni nämä pyhät esineet, joita en suinkaan ollut ansainnut, syyttävän minua Liisan asiasta, mutta hän ei sanonut mitään. Häntä ilmeisesti vaivasi raskas huoli, sillä hän huokasi silloin tällöin, painoi pään käden varaan ja jäi tuijottamaan kuvastimeen. Siihen kohdistui nyt minunkin katseeni...
Aluksi en nähnyt muuta kuin tuon yksinäisen, vielä sammuessaan joskus kirkkaammin leimahtavan kynttilänliekin, kunnes kuvastin syveni kauniiksi näyttämöksi, joka esitti nuoruutta ja kevättä. Ymmärsin sen heijastavan Tinarin kaihoisia muisteluksia ja nuoruutemme uraa, jota olimme kulkeneet yhdessä. Hengähtämättä vaivuin seuraamaan näitä vaihtelevia, minulle niin tuttuja kuvia, nauttien niiden kauneudesta kuin olisin vielä elänyt niissä ja tuntien niiden syytöksen kuin olisin juuri äsken suorittanut rikkomukseni. Näin, kuinka tiemme erosivat, kuinka Tinarin sydämen äsken niin valoisa maisema peittyi katkeruuden hämärään, jonka halki kostonkaipuun salamat sinkoilivat, kuinka hän liittyi samaan rintamaan niiden kanssa, jotka tunsivat olevansa maan vääryyden uhreja, kuinka heidän rivinsä kasvamistaan kasvoivat, heidänkin katseestaan loisti kirkas ihanteellisuus, heilläkin oli korkeat päämääränsä ja avarat, kauniit näköalansa – kuinka lopuksi kaikki muuttui jyliseväksi, verenpunaiseksi pauhuksi, johon ihmiskunnan onnenhaaveet tuntuivat hukkuvan... Yhtäkkiä kaikki pimeni niin, etten nähnyt mitään...
En voinut lähteä minnekään, vaikka nimismies varoitti ja kävi tammikuun lopun lähestyessä pyytämässä mukaansa, kun oli itse menossa pohjoiseen. Sen verran vain pidin varaani, että toimitin kaikista tärkeimmät tavarani ja paperini kaupunkiin pankin holviin ja että varustauduin muuten lähtövalmiiksi, tapahtui se sitten yöllä tai päivällä. Nuo epävarmuuden ja levottomuuden hitaasti kuluvat talviset vuorokaudet olivat raskaita ja vaikeita kuin konsanaan pahimpain sielullisten kärsimysteni hetket: ei voinut saada lepoa eikä rauhaa mistään, vaan täytyi vaeltaa huoneesta toiseen uupumattomasti kuin peto häkissä, pohtia yhä uudelleen samat entiset epäilykset, pelot ja toivot, ja taas masentua tylsästi odottamaan ratkaisun hetkeä. Yöt varsinkin olivat kaameita, sillä silloin vasta yksinäisyys ja pimeys, täydellinen turvattomuus, tuntui hiipivän päälle kuin tukahduttava kummitus, pysähdyttäen verenkierron. Uni ei tullut, korva kuunteli alituisesti kuviteltuja, lähestyviä askeleita, hermot odottivat, että nyt... nyt kajahtaa ovelle isku, kuoleman luukäden kolkko koputus... Sitten taas hermojännitys hetkeksi laukesi ja ruumis vaipui horroksiin, kunnes rapsahti äkkiä aiheettomasti hereille ja rupesi uudelleen kuuntelemaan.
Mutta lopuksi alkoi korvissani kaikua yhä kehoittavampana ääni: "Lähde!" Se ei antanut minulle yön eikä päivän rauhaa, vaan toistui alituisesti. Kuvittelin suutarin sanojen johdosta Liisan nyt minua varoittelevan. Eräänä iltapäivänä saapui sitten suutari hengästyneenä köpittäen luokseni ja ilmoitti kylään tulleen outoja miehiä, joilla oli ollut pitkiä neuvotteluja Tinarin kanssa. "Aseet, kiväärit, niillä on kaikilla, eikä varmaankaan hyvä mielessä". Ymmärsin meidän kylämme seutuja pidettävän tärkeänä sotilaallisena pisteenä, joka tahdottiin ajoissa miehittää, ja oivalsin, että minulla ja muilla huomattavammilla isännillä olisi pian vaikeat oltavat. Kuitenkaan en uskonut heidän vielä lähivuorokausina ryhtyvän väkivallantekoihin ja siirsin lähtöni seuraavaksi päiväksi, jolloin se oli peruuttamattomasti tapahtuva. Suutari otti minulta siitä ihan lupauksen, sanoen olevansa puolestani kovin levoton. Pahpaa hän myös oli käynyt varoittamassa, mutta ei ollut kirkkoherra luvannut lähteä mihinkään. Pyysi minua, jos voisin, vielä puhumaan Pahpan kanssa, sillä hänkin oli varmasti suuressa vaarassa. "Siellä on muutamia, jotka kiroavat hirveästi kuullessaan vain papin nimenkin tai mennessään kirkon ohi, joka, näet, on heidän mielestään köyhän kansan pahin vihollinen ja sorron alle taivuttaja"
Tuli sinä iltana niin sakea pyry, että arvelin kiväärimiesten mieluiten pysyvän sisässä, ja läksin sen vuoksi salavihkaa käymään Pahpan puheilla, oikaisten suksilla peltojen poikki. Kirkko häämötti tummana varjona tuiskun läpi, ristinsieluakaan ei ollut liikkeellä, ja omassa sielussa vallitseva kammonsekainen jännitys tuntui latautuvan luontoonkin jylhäksi, outoja asioita aavistelevaksi odotukseksi. Valoa siinsi himmeästi vain edessäni olevasta pappilasta, jota lähestyin varovasti takapihan puolelta, ja työväentalosta, josta oven joskus auetessa remahti kuuluville räikeä tanssinjyske ja haitarinsoitto. Menin Pahpan ikkunan alle ja naputin siihen hiljaa. Heti hän kohotti verhoa ja tuijotti tutkivasti ulos, tunsi minut ja katosi. Hetkisen kuluttua istuin hänen lämpöisessä kammiossaan tavallisella paikallani, ja rupesin vuolemaan tulitikkua ohuemmaksi pistääkseni sen posliinikoiran suuhun, josta Serafia-rouva näkyi taas ottaneen entisen pois. En ollut tavannut Pahpaa joulun jälkeen kahden kesken, joten tiesin hänellä olevan sydämellään yhtä ja toista, joka hänen piti saada purkaa, ennenkuin voisimme ruveta juttelemaan tavallisesti.
"Etpäs ollutkaan jouluna kirkossa?" hän murahti hetken kuluttua, kun olin asettelemassa shakkinappuloita paikoilleen, ja katsoi lasiensa yli sekä kysyvästi että nuhtelevasti.
Mutisin vastaukseksi jotakin välttelevää, että olihan minulla kyllä aikomus tulla, mutta kun eivät herättäneet, niin nukuin vahingossa yli ajan...
"Nukuit tietysti, kun olit ryypännyt hyvässä lykyssä koko yön – jouluyön!" hän jyrähti äkkiä – "se on ankara paikka, kuules, poika!"
"En minä pahasti – mitä sitä nyt yksin, kun et sinäkään ollut mukana!" puolustauduin taas ja sanoin, kun sain nappulat järjestykseen, että "alahan ensin!"
"Shakkiako tässä nyt – tämmöisenä yönä, jolloin voivat olla murhanenkelit liikkeellä?" puheli Pahpa lopettaen torumisensa ja aloittaen pelin...Huomennako vihdoinkin menet?"
Vastasin myöntävästi ja lisäsin: "Etkö tule mukaan? Ne voivat tarvita siellä jykeviä, pelkäämättömiä sotapappeja".
Pahpa nousi pelin äärestä, latasi vanhimman ja öljyisimmän visakoppansa kasakkarettingillä, sytytti sen maltillisesti, jolloin tupakanrouheet palaessaan somasti paisuivat ja tuprahtelivat, köppäili takaisin laudan luo, otti piipun suustansa ja sanoi ytimekkäästi:
"En!"
"Mutta ota nyt huomioon, että tuollaiset villiintyneet, raa'at miehet voivat saada päähänsä vaikka mitä – vielä tappavat sinut, kun sattuvat muistamaan kovat saarnasi. Parempihan on poistua ajaksi ja palata sitten, kun myrsky on ohitse".
Pahpa katsoi minuun pitkään, mutta ollen samalla omien sisäisten mietteidensä vallassa. Sitten hän sanoi hiljaisella, alistuneella, vakavalla äänellä:
"Mutta jos minä nyt, kun myrsky todellakin näyttää nousevan, henkilökohtaisen turvallisuuteni vuoksi lähtisin pakoon, niin enkö menettelisi niinkuin paimen, joka susilauman tullen hylkää lampaansa, jättäen ne turvattomiksi? Miten voisin silloin katsoa sinua silmiin, miten edes ajatella Jumalaa, jos sillä tavalla karkaisin rintamapaikaltani? Täällä on sentään vielä paljon sellaisia, jotka tuntevat sielussaan Jumalan läsnäolon ja varmaan turvautuvat häneen sitä palavammin, kuta vaikeammiksi heidän olonsa muuttuvat. Minun tehtäväni on tukea ja lohduttaa heitä, ajattelematta hetkeäkään omaa turvallisuuttani".
"Mutta et suinkaan aio pitää kirkonmenoja, jos kylä on täynnä villiintyneitä punaisia, joita eivät heidän omat päällikkönsäkään kykene hillitsemään? Ne ovat niinkuin entiset kiukkuiset pakanat – eivät siedä kuulla kirkonkellojen ääntä".
Pahpa tuijotti minuun ihmeissään:
"Kuinka voi päähäsi pälkähtääkään", hän sanoi, "sellainen ajatus, että minä voisin jättää jonkin vaaran tai ärsytyksen pelosta kirkonmenot pitämättä! Suomen evankelisluterilaisen kirkon lain mukaan pidetään päiväjumalanpalvelus sunnuntaina ja juhlapäivinä kello 10, eikä siitä sallita poikkeusta muuta kuin aivan ylivoimaisissa tapauksissa. Mutta tällaiseksi ei katsota sitä mahdollisuutta, että kiukustunut paholainen joskus lähettää plutoonansa ihan piirittämään kirkkoa – ei, vaan silloin juuri onkin käyteltävä tulisinta totuutta, sitä elävää miekkaa, joka tunkee luihin ja ytimiin ja on ajatusten ja sydämen aivoitusten tuomari. Ei, veli, ei – huomaan kyllä hyvän tarkoituksesi ja kiitän siitä, mutta tämä asia on puhuttu loppuun".
"Ja kun et sinä lähde, niin ei Serafiakaan, vai kuinka?"
Pahpan kasvot kirkastuivat ja vetäytyivät leveään hymyyn:
"Hjaa!" hän arveli, "olisin kyllä hyvin iloinen, jos tietäisin Serafian pääsevän pois näistä levottomista oloista, ja olen sekä ajatellut hänen lähtöänsä että ehdotellutkin sitä, mutta tuloksetta. Päinvastoin hän on nyt entistä virkeämpi – aloitti pääsiäissiivouksen jo eilen, muuatta päivää aikaisemmin kuin ennen –, niin että ihan luulisi hänen haluavan tapella – eikö tuolla liene luudanvarsi oven takana punakaartilaisten varalle – ne ihan kaukaa kaartaen kiertävät pappilamme ja ketäpä ne muuta pelkäisivät kuin Serafiaa. Mutta voihan olla, että kun sinä esität hänelle asian, hän älyää sen tärkeyden ja ehkä lähtee mukaasi. Kutsunko hänet tänne – hän on keittiössä, jossa hän tähän aikaan nuuskii kaikki säiliöt ja lukee lakia piioille, niin että ilmassa sähähtelee?"
Pahpa lähti köppäilemään ovea kohti, mutta hiukan hätääntyneenä ehätin estämään häntä:
"Älä huoli!" sanoin, "tokko sitä nyt tarkenee mennä häneltä kysymään, sillä ei Serafia kuitenkaan sinua jätä eikä keittiöpuolen tarvitse tietää minun olevan täällä. Ethän tulisi toimeen ilman Serafiaa, kun et kuulemma muista muuttaa paitaa, ellei hän tuo sitä kouraasi. Siirrä nyt nappuloitasi vähän tarkkaavaisemmin, sillä muuten pelimme loppuu liian pian sinun ennenaikaiseen häviöösi. Kuule, kuinka tuuli ulvoo ja lumi helisee ikkunoita vastaan. Onpa melkein kammottavaa istua tämän taistelulaudan ääressä, jossa ei ole valittavana muuta kuin voitto tai tappio..."
Jatkoimme peliä, mutta perin hitaasti. Minullahan olisi pitänyt olla kiire kotiin, viimeistelemään matkavalmistuksiani, mutta silti en kiiruhtanut. Tuntui kuin joku olisi kieltänyt menemästä sinne. Väliin jo päätin, että nyt lähden, mutta en lähtenytkään, vaan painuin päinvastoin lyijynraskaana tuoliini. Usein olen miettinyt, lieneekö ihmisellä näkymätön kaksoisolionsa, joka ystävällisenä suojelijana kulkee edellämme ja jonka varoitukset kuuluvat sielussamme täsmällisinä, selvinä aavistuksina? Vai onko suhteemme johonkin henkilöön ollut niin erikoinen ja läheinen, että hänen kuoltuaan hänen henkensä on ruvennut kaitsemaan askeleitamme lempeänä vartijana? Kun oikein jännitin tarkkaavaisuuttani, olin kuulevinani Liisan hätäisen äänen: "Älä mene, älä mene!" Se oli tietenkin muistoa suutarin ilmoituksesta, että Liisa kyllä tulisi minua varoittamaan.
Siirsin viimeisen ratkaisevan kerran: Pahpa oli matti. Hän nousi, köppäili taas piippuhyllylleen, täytti koppansa rettinkirouheilla ja sytyttäessään arveli samoin kuin aina ennen, että pianpa se nyt loppuikin. Sitten joku ääni sanoi minulle, että lähde nyt, ennenkuin kukaan, Serafiakaan, saa tietää sinun olleen täällä, ja niin nousin päättäväisesti ja ojensin käteni. Pahpa seisoi siinä harmaatukkaisena, kömpelönä, silmissä viattoman avuton, uskollinen ilme. Hän virkahti melkein kuin hämillään:
"Nytkö sinä siis lähdet?"
Nyökäytin myöntävästi.
"Emmekä siis enää sitä ennen tapaa?"
Liikautin päätäni kieltävästi.
"Tavannemmeko enää tässä elämässä?"
Vastasin, että Jumala sen tiennee. Pahpa oli hämillään ja niin olin minäkin, sillä olimme molemmat liikutettuja. Hänen muotonsa ja vaatimaton olemuksensa tuntuivat minusta ei vain miellyttäviltä kuten vanhan toverin ja ystävän, vaan läheisesti, lämpimästi rakkailta. Hän oli osa henkisestä olemuksestani, hartaiden tunteideni väsymätön kasvattaja ja hoitaja, se nuhteeton ja pyhä koruttomuus, jota kaunistaa valoisa, hopeinen hohde. Hän tapaili hämillään:
"O-onko sinulla edes mitään a-asetta, jolla puolustaisit itseäsi, jos hu-huligaanit rupeaisivat ahdistamaan?"
Nyökäytin myöntävästi. Pahpa jatkoi: "Ottaisit minun u-unkarilaisen keppini, sillä se on hyvä ase... Sillä kun mojauttaisi..."
Nauroimme molemmat. Hänen silmänsä olivat kosteat, kun hän puristi kättäni ja sanoi:
"Jumalan haltuun! Parempaa saattajaa en voi sinulle antaa".
"Niin myös, veljeni!"
Oli vaikeata, sillä tuntui kuin olisimme eronneet iäksi. Samanaikaisen tunteen ohjaamina me yhtäkkiä syleilimme toisiamme. Ja sitten hiivin hiljaa talviyöhön, uskaltamatta katsoa taakseni. Näinhän ystäväni muutenkin, kuinka hän jäi kumaraisena seisomaan pienen kansliansa lattialle, murheellisten aavistusten ja alakuloisten mietteiden vallassa.
Hakeuduin kotiini kuin varas kaukaa kiertoteitä myöten, lumisessa ja valkoisessa tuiskuyössä. Lähtiessäni olin näkevinäni hautausmaan kohdalla suksimiehen, joka vimmattua vauhtia paineli suorinta tietä kotiani kohti. Hän oli kuin varjo ja katosi samassa silmistäni, ja pian olin epävarma, olinko häntä nähnytkään. Jokin outo tunne sanoi minulle, että hän saattoi olla – Tinari, jonka ennenkin olin näin tuiskuyönä jäljiltäni tavannut. Viivyttelin matkalla kauan, lähestyin kotiani rannasta, puutarhan puolelta, ja pysähdyin vanhan humalamajan taakse kuuntelemaan. Kaikki oli hiljaista, koiranikaan eivät olleet havahtuneet kuulemaan tuloani, koko suuri kartanoalue oli kuin kuollut. Hiivin hiljaa puutarhan puoliselle takaovelle, joka oli talvisin aina suljettuna, mutta jonka avainta nykyisin pidin mukana varatakseni yhden lisätien ulos rakennuksestani, jos niin tarvittaisiin, asetin siihen sukseni lähtövalmiiksi ja olin juuri nousemassa portaille, kun selvä ajon ääni, reen ja valjaiden kitinä, matala puheen mumina ja samalla ilmoille remahtava koiraini äkäinen haukku yhtäkkiä puhkesi kuulumaan pihaan johtavalta tieltä. Silmänräpäystäkään epäröimättä hyppäsin takaisin suksilleni, potkaisin ne hyvään vauhtiin ja olin muutamassa sekunnissa hävinnyt puutarhan puiden ja rantatörmän taakse, jäälle, yöhön, tuiskuun ja pimeyteen.
Kun saavuttuani tuttua reittiä Hiidenselän toiselle rannalle pysähdyin katsoakseni taakse, oli kotini taivaanranta punainen. Kaamean komeana roihuna paloi siellä vanha sukutaloni valaisten talvista yötä kuin hornanhengen jättiläissoihtu. Kirkonkello kuului antavan hätämerkkejä, olin erottavinani huutoja ja hälinää, eläinten ammumista. Tuuli oli kuitenkin niin päin, että muuta tuskin palaisi kuin päärakennukseni, kuten ei palanutkaan. Ymmärsin välttäneeni Tinarin koston siten, että Liisan äänen kehoituksesta viivyttelin Pahpan luona: jos olisin lähtenyt aikaisemmin, olisi Tinari löytänyt minut kotoa niinkuin oli varmasti laskenut.
Hiihtäessäni nyt pimeässä tuisku-yössä, kotini kaamean palon punatessa taivasta, sitä ensimmäistä, jo aikaisemmin varaamaani pako-etappia kohti, jossa hevonen ja eväät odottivat, minut valtasi sama kumea raivo, jota olin tuntenut maatalouslakon aikana. Kaikki hyvät ajatukseni Tinarista haihtuivat, sillä en saattanut ymmärtää muuta kuin että hänen olisi pitänyt voida estää tämä tihutyö, jos hän vain olisi tahtonut. Mutta hän ei tahtonut – hän oli siis muuttunut aivan toiseksi kuin lapsuusmuistojeni nojalla olin häntä kuvitellut – perkelöitynyt kuten muutkin, omat opetuslapsensa. Hänhän oli tuonut oppinsa tänne rauhalliseen pitäjäämme ja pitkällisen, sitkeän kiihoituksen kautta saanut ennen niin hyvien ja lempeiden ihmisten sielun turmelluksi niin, että he olivat nyt villejä kuin verta janoava susilauma. Hänen kutsustaan oli tietysti tuo vieras huligaanijoukko saapunut kyläämme, toimeenpanemaan sellaisia tekoja, joita ei mielitty sälyttää oman väen tunnolle, hän oli suunnitellut koston voudille, vaikka ei ollutkaan tullut itse näkyviin – hänen syytänsä oli kaikki. Mutta nyt tämä pahuus sai riittää, nyt oli minulla vapaat kädet, nyt ei omien rikkomusteni tarvinnut enää herpaista niitä häneen nähden: kun pian olin tuleva takaisin riittävät voimat tukenani, lankeaisi käteni raskaasti Tinarin olkapäälle, jos hänet vain saataisiin hengissä kiinni.
Lainasinko ollenkaan korvaani sille hienon hienolle, kaukaiselle epäilykselle, joka kuiskasi sieluni alimmasta sopukasta, ettei Tinarin syyllisyys sittenkään ollut niin varma? En luule sitä: kotini palosta äitynyt luonnollinen kostonhimo tukahdutti kaikki leppeämmät ajatukset.
Siinä tapahtumassa, jonka nyt kerron, en ollut tietenkään mukana, se kun sattui kotikylässäni ja minä olin valkoisella rintamalla. Viimemainittu vaihe jää kokonaan kuvaamatta, sillä se veisi liian laajalle ja kauas pois juonestani – mainitsen vain joutuneeni siellä oman vääjäämättömän voutini alaiseksi ja toimineeni tavallisena rivimiehenä, uskollisten, tyynten ja urhoollisten hämäläispoikieni vanhempana vertaisena, jota he aina ystävällisesti ja huolehtivasti estelivät menemästä varsinaisille tulilinjoille. Heidän sinisistä silmistään ja ruskeanhohtoisesta ihostaan, järkkymättömästä uskostaan isänmaan asian voittoon ja nöyrästä soturin kuolemasta sai henkeni rohkeutta kestämään tämän kamppailun vaiheet. Kerron Pahpan asiasta sen mukaan, miten se minulle melkein lukemattomia kertoja selitettiin, ja minkälaiseksi omienkin mitä tarkimpien kyselyjeni johdosta mielikuvani siitä muodostui. Kuulin siitä jo ollessani rintamalla – tietojen leviämistä ei voitu estää – ja kumea, synkkä vihani kasvoi kaksinkertaiseksi, niin että minun oli vaikea kestää sen tukahduttavaa voimaa. Silloin en antanut estää itseäni, vaan tunkeuduin tulilinjalle, jossa sitten – poikaini kuiskaillessa vieressä ja vetäistessä minut joskus sääristä suojaan, kun kiihkoissani liiaksi paljastin itseäni – lauhdutin sisuani käyttämällä vanhaa osumatarkkuuttani vihollisen vahingoksi.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin Pahpa joutui kyläämme tulleiden punaisten huomion esineeksi. Kun he pettyneinä siitä, etteivät tavanneetkaan minua kotoa eivätkä löytäneet sieltä rahaa eivätkä muutakaan arvokasta, koska olin toimittanut kaiken sellaisen ajoissa turvaan, rupesivat seuraavana päivänä tutkimaan jälkiäni ja ottamaan selkoa, minne olin illalla niin odottamatta poistunut, he saivat pian palvelijain kautta tietoonsa minun todennäköisesti menneen pappilaan. Silloin punaiset lähtivät Pahpan luo kiväärit mukana ja kysyivät häneltä – ottamatta lakkia pois –, olinko ollut edellisenä iltana siellä? Pahpa oli köppäillyt mietteissään kansliansa lattialla ja arvattavasti harkinnut vastaustansa: oliko hänen kiellettävä minun käyntini ja siis selvästi valehdeltava, vai sanottava niinkuin asia oli? Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli salata käyntini, mutta toiselta puolen se oli hänelle äärettömän vastenmielistä, koska hän ei milloinkaan turvautunut edes viattomimpaan hätävalheeseen. Hän siis köppäili ja tuskanhiki helmeili otsalla, kunnes vapauttava ajatus juolahti hänen mieleensä: lähdöstäni oli pian kulunut vuorokausi – olin varmaan jo turvassa. Hän tunsi voivansa sanoa totuuden ja vastasi siis niinkuin asia oli. Tällaisesta vilpittömyydestä punaiset hölmistyivät, varsinkin kun Pahpa estelemättä, lausui arvelujansa siitä, että olin todennäköisesti paennut valkoiselle rintamalle, jonne olin jo saapumassa tai saapunut, tiet kun eivät vielä näin leikin alussa olleet tarkoin tukossa. Kun Serafia-rouva tuli samassa sisään ja leimautti miehiin kuningatarkatseen, hamuilivat nämä ensin tyrmistyneinä reuhkat päästä ja suoriusivat sitten kiireimmän kaupalla ulos, niin että kiväärit kolkkuivat ovenpieliin. Tinaria ei heidän joukossaan ollut eikä häntä oltu nähty huligaanien mukana yölläkään käytäessä minua etsimässä.
Punaisia itseänsä harmitti se, että olivat polttaneet tilavan rakennukseni, jossa heillä olisi ollut hyvä majailla ja joka olisi ollut tarpeen senkin vuoksi, että kyläämme sijoitettiin paljon joukkoja, siitä kun tuli tärkeä nurkkaus valkoisiin päin. Venäläisiä saapui myös, antamaan opetusta sotataidossa. Työväentalo ja koulu kävivät ahtaiksi, ja isommat talot olivat liian kaukana varsinaisesta tiheästä kylärypäästä, jossa oli vain pienempiä, majoitustarkoituksiin vähemmän sopivia asuntoja. Silloin jonkun katse osui kirkkoon, jonka kellot olivat vakavasti, maailman sotamenosta välittämättä, kaikuneet joka sunnuntai ja kolkuttaneet tuntoa, koettipa sitä kovettaa vaikka kuinka vastaanottamattomaksi. Kun siinä oli hyvä lämmityslaitos, päätettiin tämä porvarillisen pimityksen päämaja ottaa kansan haltuun ja ruveta käyttämään sitä kasarmina. Tästä toimenpiteestä olisi sekin hyöty, että Pahpan jumalanpalvelukset lakkaisivat, ne kun olivat ruvenneet tuntumaan kiusallisilta mielenosoituksilta kansan tahtoa vastaan. Tinari ei ollut siihen aikaan paikkakunnallakaan, hänen kun punaisten luottamusmiehenä täytyi usein matkustaa Helsinkiin saakka, kai saamaan ohjeita ylimmästä paikasta. Eivät muutkaan paikkakuntalaiset olleet mukana näissä puuhissa, tokko niistä tiesivätkään, vaan niitä toimeenpanivat vieraat, muualta tulleet tuntemattomat miehet, joiden raakuus oli niin pohjaton ja kirosanat niin hirveitä, että kiihkeimmästäkin kyläläisestä tuntui toveruus heidän kanssaan vastenmieliseltä ja arveluttavalta. Niin ilmestyi eräänä lauantaina Pahpan kansliaan kivääriniekka ja vaati kirkon avaimia. Ihmeissään Pahpa kysyi, mitä varten niitä, ja sai kuulla sakin päättäneen ottaa kirkon kasarmikseen.
Pahpan hämmästys ja säikähdys oli rajaton. Hän nousi pöytänsä äärestä, jossa juuri istui valmistamassa seuraavan päivän saarnaa, miettimässä voimakkaita, ytimekkäitä sanoja, joilla saisi välitetyksi harvoille, aroille, kuin varkaiten kirkkoon pujahtaneille kuulijoilleen oman lujan uskonsa, oman järkkymättömän luottamuksensa siihen, että pian oli tuleva oikean vapauden valkea aamu, jolloin kaikki nykyinen häipyisi pois kuin paha, kaamea uni, meni lakki päässä seisovan, parroittuneen, likaisen ja koko asultaan rosvon näköisen miehen eteen ja sanoi hiljaisella, vakavalla äänellä:
"Mutta kirkkohan on Jumalalle pyhitetty huone, jota ei saa käyttää tällaisiin maallisiin tarkoituksiin. Sen on seurakunta uskonut minun haltuuni ja velvollisuuteni on säilyttää se pyhänä ja puhtaana korkeata tarkoitustansa, jumalanpalveluksia varten. En siis voi antaa teille avaimia ja pyydän teitä viemään tovereillenne ja päälliköillenne pyyntöni, että heidän olisi luovuttava tästä aikeesta".
Mies veti suunsa leveään, omahyväiseen nauruun:
"Vieläkö te pirätten sellaisiakin menoja! Luulisi papin, joka on siksi paljon saanut oppia, ymmärtävän, että sellainen on puhtasta hullutusta, joka ei enää sovi meitän valistuneelle aikakautellemme. Ymmärränhän sen minäkin, vaikka en ole käynyt etes rippikoulua. Tuleekos ne avaimet?"
"Ahaa!" sanoi Pahpa, voimatta murheestaan ja pelostaan huolimatta torjua tilanteen tekemää humorististakin vivahdusta, "mistä olette näin selkeästi tullut tällaiset asiat käsittämään?"
"Työväen kirjallisuutesta, amerikkalaisen oppineen miehen Inkersollin tevoksista, joissa kaikki on tarkkaan sanottuna. Täytyy ihmetellä, että sivistyneet ihmiset, joitten luulisi muutenkin päässeen pappien valheitten perille, ovat niin vastaanottamattomia näille totuuksille, kun kouluja käymätön työläinenkin ne ilman muuta omistaa. Tuleekos ne avaimet?"
"En voi, hyvä mies, kuten itsekin sen käsitätte, antaa teille avaimia, vaan seurakunnan puolesta päinvastoin nimenomaan kiellän teitä käyttämästä kirkkoa mihinkään tarkoituksiinne. Mutta huomenna kello kymmenen alkaa kirkossa päiväjumalanpalvelus, ja sinne ovat tervetulleita kaikki. Tämä on minun viimeinen sanani".
Mies meni ja hänen kiväärinsä, jonka tukki oli maalattu öljymaalilla räikeän punaiseksi, kolkki ovenpieliin. Pahpa katsoi mietteissään hänen jälkeensä ja hänen sydämessään hämärsi syvä suru. Hän totesi tuon miehen ja hänen toveriensa olevan kehittymättömiä, pahantapaisia poikia, jotka olivat saaneet haltuunsa räjähdysaineita ja olivat nyt parhaillaan huvittelemassa niillä, tehden edesvastuuttomasti kaikenlaista pahaa. Hämärä aavistus sanoi hänelle, että heidän vallattomuutensa saattoi pienestäkin aiheesta mennä sen rajan yli, jonka takana se jo muuttuu tylsäksi, pöyristyttäväksi rikollisuudeksi, ja inhimillinen pelko karsi hänen sydäntänsä. Hän tarttui puhelimeen ja rupesi tavoittelemaan Tinaria, arvellen aivan oikein hänen voivan estää aiotun kirkon häväistyksen. Mutta keskuksen punainen vartija ilmoitti, kuunneltuaan, ketä Pahpa etsi, ettei Tinari ollut kotona, vaan oli lähetetty tärkeille asioille. Silloin Pahpa soitti paikkakunnan punaiseen päämajaan ja rupesi esittämään vastalauseitansa suoraan sinne, mutta hänet keskeytettiin ilmoittamalla tylysti, että kaikki kiellot olivat turhia, varsinkin koska miehet olivat jo menneet kirkkoon ja ruvenneet lämmittämään sitä majoitusta varten.
Pahpa laski kuulotorven hiljaa paikalleen ja hänen kätensä vapisivat. He olivat siis jo siellä – häntä ei oltu toteltu, vaan hurjan joukon rienaavat puheet kaikuivat siis parhaillaan pyhien holvien alla. Mitä tuli hänen nyt tehdä? Mikä oli Jumalan tahto tässä tilaisuudessa? Miettimättä täsmällistä vastausta tähän sielunsa kysymykseen Pahpa otti vapisevin käsin vanhan lakkinsa ja turkkikulunsa, tarttui unkarilaiseen keppiinsä, mutta laski sen, sitä hetkisen punnittuaan, takaisin nurkkaan, ja läksi kiireisin askelin köppäilemään porttia kohti. Kun hän oli juuri menossa siitä, kuului portailta Serafia-rouvan kimakka, hätääntynyt käsky palata heti takaisin. Mutta ensi kerran elämässään Pahpa nyt jätti vaimonsa tahdon tottelematta. Hän huiskautti vain kädellänsä ja köppäili jurosti, etukumarassa, kasvoilla suuren murheen ilme, kirkkoa kohti. Sen pääovet olivat todellakin auki – sen saattoi nähdä jo tänne –, ja lämmityslaitoksen piipusta kohosi sankka savu. Punakaartilaisia seisoskeli portailla ja elintarpeita kannettiin parhaillaan sisään. Minun talostani päin näyttiin kuljettavan lehmää, joka kai piti teurastettaman. Inho karsi Pahpan selkää.
Ennenkuin Pahpa pääsi kirkolle asti, hän huomasi suutarin tulevan pääovesta ja lähtevän häntä kohti, pappilaan päin. Tultuaan lähemmäksi ja havaittuaan Pahpan suutari koetti ihan juosta, mikä oli vaivalloista tohmeroisessa lumessa ja vanhoilla, jäykistyneillä koivilla, pysähdytti hänet ja sanoi hätääntyneenä ja hengästyneenä:
"Älkää, Jumalan nimessä, kirkkoherra, menkö nyt tuonne! Siellä on kaartin raainta sakkia ja heidän naisiaan, ja ne ovat kaikki vahvasti humalassa. Olen koettanut puhua niille järkeä, mutta ne ovat aivan mielettömiä. Lähdetään pois, mennään kotiin, niille ei pidä nyt näyttäytyäkään, ettei niillä juolahtaisi kaameuksia mieleen..."
Mutta Pahpart päättäväinen, murheellinen ilme ei tästä lauhtunut, vaan hiljaa irroittaen suutarin vanhan käden, joka hätääntyneenä oli tarttunut hänen turkkinsa nappiin, hän sanoi:
"Täytyyhän minun mennä sinne! Voisinko vastata virkani hoidosta ja katsoa ihmisiä silmiin, jos ruumiillisen väkivallan, pelosta jättäisin heidät ilman nuhteen ja neuvon sanaa? Niin paatuneita ja raakoja he eivät voi olla, ettei pyhän paikan henki lopultakin heihin tehoa".
"Ei se tehoa... Hyvä kirkkoherra... ne ovat niin raakoja, ettei meillä ole rohkeutta sitä aavistaakaan. Ne surmaavat teidät, jos menette sinne... rikokset ovat niiden iloa. Ette tiedä..."
Mutta Pahpa oli järkähtämätön, vaikka menikin kalpeaksi. Hän riistäytyi irti ja läksi köppäilemään kirkkoa kohti, ja harmaa tukka näkyi säälittävästi lakin reunan alta. Suutari kompuroitsi vaivalloisesti perässä, horjahdellen tohmeroisessa lumessa, ojennellen pyytävästi käsiään Pahpaa kohti ja kiellellen. Näin he tulivat kirkon luo. Kaartilaisten hälinä vaikeni, kun he huomasivat näiden arvokkaiden ukkojen tulon, ja he avasivat keskelleen tien ovea kohti. Pahpa ei kuitenkaan mennyt siitä, vaan kääntyi syrjään, sakastia kohti, ilmeisesti aikoen käyttää tätä tuttua oveansa. Mutta suutari typertyi menemään siitä, ja otti vanhaan tapaan, kaartilaisten virnistellessä, lakkinsa pois jo ulko-ovella. Sen lukko näkyi särjetyn kirveellä. Suutari hiipi aroin askelin sisään ja istahti ovensuupenkkiin, josta kirkon keskellä ja alttarin puolella hälisevät miehet ja naiset eivät häntä aluksi huomanneetkaan.
Kirkon kruunuissa paloi sähkö ja keskilaivan penkeissä istui joukko miehiä ja naisia, edellisillä ujostelemattomasti reuhka päässä ja savuke hampaissa, kaikki juovuksissa ja äänekkäinä. Suutari katseli vanhoja holveja, niissä suikertelevia raamatunlauseita ja kuvia, ja tunsi mielensä tylsistyvän ajatellessaan sitä, että tällaista saattoi tapahtua. Samalla rupesi kuulumaan huutavaa väittelyä ja hirveitä kirouksia sekä vannomisia: "Minä uskallan vaikka mitä... Tuo tänne kivääri, niin nähdään!" ja ennenkuin suutari edes älysi, mistä oli kysymys, pamahti laukaus ja alttaritauluun, Jeesuksen rintaan, ilmestyi kuulanreikä. Suutarista näytti, että siitä rupesi valumaan verta, ja hän parahti kipeästi säikähdyksestä. Se kuului selvästi ja omituisesti läpi koko kirkon, sillä villiytynyt joukko oli itsekin säpsähtänyt raakuuttaan ja hetkeksi vaiennut. Kaikki kääntyivät katsomaan suutaria ja kuului mutinaa: "Mitä tuo s–n äijänkuva taas täältä hakee?" ja samassa riehahti raakuus jälleen vallalle. Pamahti uusi laukaus ja Jeesuksen rintaan ilmestyi toinen reikä. Suutarin mielestä siitäkin näytti rupeavan hiljalleen pulppuamaan verta ja Vapahtajan kasvot tulivat entistä kärsivämmän näköisiksi. Suutari totesi kauhistuen hokevansa itselleen: "En olisi sentään uskonut, että meidän pitäjässä ammuttaisiin Jeesusta kiväärillä... en olisi..." ja niin yhä uudelleen samaa, itsetiedottomasti, tylsästi. Hän tuijotti koko ajan Vapahtajaan, näki, kuinka veri valui hiljaisena norona hänen rintaansa pitkin, tippuen lopuksi maahan, ja ihmetteli, etteivät nuo villiintyneet ihmisparat sitä huomanneet. "Ja kuitenkin se vuotaa juuri heidän edestään, sittenkin, vaikka he, onnettomat, kyllä hyvin tietävät, mitä he tekevät..." Suutari näki Jeesuksen ilmeen kuvastavan yhä suurempaa kärsimystä ja odotti hänen joka hetki avaavan suunsa ja rupeavan puhumaan. Sitten kuului ulkoa lehmän hätääntynyttä ammumista. Juopuneen joukon huomio kiintyi siihen ja alkoi rienaava leikinlasku: "Annetaas lehmälle ehtoollista!" huusi joku ja sai remahtavan naurun palkaksi ehdotuksestaan. Silloin kuitenkin kajahti luja ja kirkas ääni: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!" ja hälinä vaikeni kuin leikattuna.
Aluksi suutari luuli, että Vapahtaja oli todellakin uudistanut omat sanansa, ja tuijotti vesisumein silmin alttaritauluun, mutta samalla hän kuitenkin pääsi ymmärtämään, että kirkkoherran äänihän se oli. Vietettyään muutaman hetken ahdistuneella sydämellä sakastissa, tietämättä mitä tehdä, rukoillen joka hetki samaa sanatonta avunpyyntöä, kuullen kauhulla laukaukset ja menon kirkosta, Pahpa lopuksi kokosi voimansa ja rohkeutensa, ja läksi nousemaan saarnatuoliin, siihen paikkaan, josta oli tottunut seurakunnalleen puhumaan. "Jumala tuo minulle sanat suuhun", hän ajatteli, "ne sanat, jotka ovat tällaisella hetkellä tarpeelliset ja vaikuttavat" ja lausui kirkkaalla, pelottomalla äänellä Jeesuksen rukouksen surmaajiensa puolesta. Sitten hän alkoi puhua hartaasti, vetoavasti, liikuttavasti ihmisen elämän yleisestä ja yhteisestä onnettomuudesta, siitä, että vaikka kyllä tiedämme, mikä on hyvää, kuitenkin teemme pahaa...
Suutari kuunteli jännitettynä, ponnistaen, ettei vain sanaakaan pääsisi hukkaan. Milloinkaan ei kirkkoherra ollut hänen mielestään puhunut niin inhimillisesti, elämän totuutta tuntevasti, herättävästi ja nuhtelevasti kuin nyt. Suutari aivan vaipui hänen sanojensa lumoon, siihen nautintoon ja virkistykseen, jonka tunnemme, kun joku onnistuu tulkitsemaan kaipuumme syvimmän värinän ja muuntamaan sen heleäksi lohdutukseksi. Kaikki kuuntelivat Pahpan puhetta aluksi hiljaa ja uteliaina, mutta kuta pitemmälle hän pääsi ja kuta enemmän hänen sanansa rupesivat heidän omaatuntoaan kolkuttamaan, sitä levottomammiksi he tulivat. Suutarin mieleen muistuivat sanat: "Mutta kun he tämän kuulivat, vihloi se heidän sydäntänsä ja he kiristivät hänelle hampaitansa, huusivat kovalla äänellä ja tukkivat korvansa ja karkasivat kaikki yhdessä hänen päällensä..."
Äkkiä haitari remahti soimaan... huudot ja kiroukset täyttivät kirkon... pamahti laukaus... Pahpan puhe katkesi ja veri punasi hänen kasvonsa... hän lysähti pois näkyvistä. Suutari tunsi kipeän vihlaisun sydämessään ja vaipui pimeyteen.
Ketjumme lähestyi kylää kevään huikaisevan kirkkaana, varhaisena aamuhetkenä. Oli sattunut niin omituisesti – tai järjestynyt minun hiljaisesta, päälliköillemme osoitetusta pyynnöstä –, että meidän osastomme ja voudin johtama ryhmä oli saanut tehtäväkseen vallata kotikylämme. Vouti oli kyllä kieltänyt minua tulemasta ketjuun, mutta en ollut voinut totella häntä; lähestyessämme kotiani sitä paitsi hänen päällikkyysvaltansa tuntui minuun nähden herpautuvan. Mielessäni oli alati Pahpan verinen, kuulan puhkaisema pää, ja ne muut murhat ja rienaukset, joita kotiseudullani oli harjoitettu, talviyössä kumottava tulipalonlieska ja kaiku toisilta seuduilta kuuluvista kauheuksista, niin etten voinut saada rauhaa, vaan kumean kostonvimman ajamana marssin rinnan nuorten kanssa yötä päivää, odottaen hetkeä, jolloin saisimme tehdä vihollisemme kanssa lopullisen tilin. Voimakkaana, neuvokkaana, hetkeksikään herpautumattomana johti meitä vouti, suomalaisen soturihengen ilmeinen perillinen, joka milloinkaan harjoitusta saamatta kuitenkin ymmärsi sotataidon kuin synnynnäisen ammatin, jonka silmät olivat terävät ja kylmät kuin kotkalla, ja jonka kasvoilla asui vapaan, itsenäisen, voimiinsa ja älyynsä luottavan miehen uljas ja kaunis ilme. Usein katselin häntä salaa ja mieleni virkistyi ja tulevaisuudentoivoni kasvoi todetessani, että hän oli suomalainen.
Lähestyimme kylää maan puolelta, niin että se jäi laajaan saarrokseen ketjumme ja Hiidenselän väliin, sieltä, jossa oli Tinarin mökki. Olin kulkenut mietteissäni, milloin ampuen ja maaten kiven takana, milloin syöksyen tai varovasti hiipien eteenpäin. Korvat olivat jo niin tottuneet viime viikkojen alituiseen pauhinaan, etteivät ne enää sitä kuulleet, kun vain ajatukset saivat jostakin aihetta kiihkeämpään toimintaan. Sitten punaiset taas peräytyivät ja tuli hiljaista. Lähdimme etenemään varovasti, tunnustellen, tiedustellen, sillä emme tahtoneet panna alttiiksi nuorisomme kallista henkeä, ja niin yhtäkkiä aukeni metsästä eteeni vanha tuttu näky: Heikin tai nyttemmin Tinarin mökki. Säpsähdin, sillä vaikka tunsinkin täällä joka kiven ja kannon, en ollut tullut mietteissäni panneeksi kulkuni suuntaa niin tarkoin merkille, että olisin oivaltanut lähestyväni suoraan tätä paikkaa.
Seisahduin ja kuuntelin. Toverini menivät kahden puolen aidan taitse metsän suojassa, haluamatta uskaltautua aukealle kyttäävien punaisten maalitauluksi. Oli hiljaista. Vain vanha tuttuni västäräkki isännöi pihalla kuten ennenkin, koivut rusottivat ruskeina, ja ikkunan alla, johon päivä jo varhain lämmitti, viheriöitsi virkeä ruoho. Tunsin, ettei täällä ollut ketään, että mökki oli tyhjä, ja läksin menemään aukean yli suoraan sitä kohti. Tulin sen luo ja koettelin pienen etehisen vanhaa tuttua ovea: se aukeni ja niin astuin vielä kerran Heikin, Leenan ja Tinarin tupaan.
Siellä oli selvät äskeisen asumisen merkit: tupa oli lämmin ja vasta leivottu leipä tuoksui. Tavarat olivat kaikki paikoillaan: samat entiset paitsi kirjahyllyä, joka oli tullut lisää ja jossa näkyi olevan etupäässä Tinarin nykyisen viisauden lähteitä. Tuossa oli Leenan vaatearkku karsinaikkunan alla: sen päällä Liisa istui silloin ja katseli ujona lattiaan, kun kerran muinaisena syyspäivänä kävin täällä. Ikkunalaudalla hänen takanaan kukki punainen palsami, josta ikäänkuin lankesi rusottavaa hohtoa Liisan sievälle muodolle – poskelle, jossa oli hienonhienoa, ainoastaan läheltä näkyvää ja huuliin tuntuvaa silkkinukkaa... Kuinka lähtemättömiä tuollaiset muistot saattavat ollakaan. Melkein tietämättäni astuin arkun luo ja koetin sen kantta: se nousi. Tunsin olevani kuin varas ja menetteleväni väärin, mutta siitä huolimatta kumarruin katselemaan, mitä arkussa oli: Tinarin vaatteita. Kopeloin niitä kuin etsien, kunnes käteeni osui jotakin kovaa: Liisan valokuva, tuo sama, joka oli suutarilla, mutta pienempikokoisena. Voimatta vastustaa kiusausta pistin sen taskuuni – häveten kuin varas, mutta silti onnellisena ja iloisesti hämmästyneenä, jopa mielessä melkein kuin voitonriemua siitä, että olin vielä kerran saanut Liisan pois Tinarilta: tuntien omituista, tyydytettyä mustasukkaisuutta vainajan puolesta, jonka kuvaakaan en tahtonut Tinarille luovuttaa. Sitten päästin kannen irti ja säikähdin, kun se rämähtäen putosi paikalleen, tartuin kivääriin ja menin. Ovelta kuitenkin vielä silmäsin taakseni ja painoin mieleeni yleiskuvan koko tuvasta. Ja siinä lyhyen hetken seistessäni tunsin, kuinka se oli minulle rakas, kuinka Heikin ja Leenan uskolliset hahmot ojensivat minua kohti pyytävästi käsiään ja katsoivat surullisesti, anovasti. Sydämeni hervahti raskaaksi.
Kun sitten tulimme kevätauringon kirkkaasti valaisemalle kylä-aukeamalle, remahti helvetin musiikki vielä kerran soimaan. Useita taloja oli sytytetty ja niiden sankka savu näytti kaamean mustalta kirkasta taivasta vastaan. Konekivääri oli sijoitettu kirkon tapuliin, josta oli ketjuumme päin laaja, esteetön näköala, eikä sen papatus tänä päivänä lakannut kuulumasta ennenkuin kuula oli läpäissyt sen viimeisen hoitajan sisukkaan sydämen. Mitäpä välitän kuvailla tätä jäykkää kamppailua, jonka muisto ei milloinkaan kalpene mielessäni; sanon vain, ettei se mennyt uhreitta puoleltamme, että moni nuorukainen kaatui kotinsa kynnyksen näkyvissä. Se loppui vihdoin, ja väsyneinä laahustimme kirkon luo, jossa vouti, oikea käsivartensa verisenä ja väliaikaisesti sidottuna, mutta tyynenä, järkkymättömänä ja toimitarmoisena, piti jonkinlaisen katselmuksen, järjesti vartioinnin, määräsi vankien sijoituksesta ja päästi muut hakemaan hyvin ansaittua lepoa. Kylän asukkaat jo palailivat piilopaikoistaan, vielä palavia raunioita ruvettiin sammuttamaan, itkun ääni kantautui kuuluviin sieltä, täältä, kaatuneita ruvettiin tarkastamaan ja siirtämään syrjään: elämä ryhtyi heti, kuoleman tauottua niitostaan, rakennustyöhönsä. Vain työväentalo sai palaa rauhassa: siihen ei elämä halunnut koskea.
Silmäilin kaatuneita välinpitämättömästi, sillä olin jo tottunut näkemään heitä: sota näet raaistaa. Ne olivat kaikki tuntemattomia, mistä kaukaa lienevät olleetkaan, joukossa myös nuoria naisia. Taistelun kiihko kuvastui vieläkin heidän kasvoiltaan. Mutta yhden ruumiin ympärillä näkyi viipyvän vakaa ihmisjoukko, minkä johdosta menin sinne katsomaan, löytäisinkö hänet, jota olin koko ajan etsinyt: Tinarin. Mutta hän ei ollut Tinari, vaan vanha nainen, jonka harmaat hiukset olivat kaameasti verestä takkuuntuneet. Tuntiessani hänet meni oloni heikoksi, niin että täytyi tarttua vieressä olijan käsivarteen: hän oli näet suutarin emäntä.
Hänet oli löydetty hautausmaan kiviaidan takaa, joka oli ollut punaisille ensiluokkainen rintasuoja. Hänen vieressään ollut suuri läjä tyhjiä hylsyjä sekä kouraan jäänyt vielä kuuma kivääri olivat ryntääville sotilaillemme osoittaneet, ettei tuo salaperäinen, synkkä, sisukas nainen ollut seisonut suojapaikassaan joutilaana. Kuin viittatienä kuvastui siinä mieleeni se kehityksen ura, jota hän oli kulkenut: tullut tänne jostakin muualta, ollut nuori, kaunis ja intohimoinen, joutunut elämän vääryyden uhriksi ja naimisiin hänelle kokonaan vieraan, lapsellisen suutarin kanssa, kulkenut yksinäisenä sieluna siitä saakka, hautoen ja kasvattaen katkeruuttansa, kunnes huomasi uusien maailmanvirtausten rupeavan sitä ruokkimaan, jolloin riemastuen yhtyi niihin, lopuksi tarttuen kivääriin ja kiihkoissaan pyrkien vuodattamaan sen maailman sydänveren, jota oli aina niin leppymättömästi vihannut. Hän oli elänyt korkeita nousun hetkiä, kun vallankumous oli pyyhkäissyt pois, kuten hän varmaan uskoi, viimeiset esteet kansan onnen tieltä, kun punainen lippu liehui yötä päivää valtiaana tuolla yhteisin voimin ja uhrauksin rakennetun työväentalon katolla. Ja hänen pettymyksensä, vihansa ja epätoivonsa oli ollut rajaton, kun hän viimein oli tullut ymmärtämään, että koko tämä kaunis haave oli särkyvä kuin kupla, että työväentalo oli vain pettävä tuulentupa ja punalippu veren eikä vapauden merkki. Saatoin ymmärtää, ettei hän enää tahtonut elää, että kun äkkiä metsänreunasta ääneen syttyvät konekiväärimme ilmoittivat loppukamppailun alkaneen, hänen sielunsa nousi jollakin katkeran-korkealla, epätoivoisen-ylevällä, suomalaisesti huippusisukkaalla tavalla hurmautumaan tästä "viimeisestä taistosta", josta hän oli niin usein salaperäisen kohtalontunteen vallassa laulanut, ja hän oli itse mennyt siihen "rintamaan", johon oli muita alati kehoittanut "yhtymään". Hurjistuneena hän oli ottanut kiväärin kaatuvan kaartilaisen kädestä, syöttänyt siihen vanhoilla, kiihkeillä, kopuraisilla käsillään patruunia, ja laukonut niitä metsää kohti sokeasti ja kostonhimoisesti, toivoen joka kerta osuvansa vihollisensa sydänveriin. Ja vaikka hyökkääjäin rivistö läheni vääjäämättä ja leppymättä, ei tämän harmaapään raivottaren sisu lannistunut, vaan hän ampui yhä, vielä sittenkin, kun taistelu muualla oli jo tauonnut. Vasta kun hänen näöstään kauhistunut ja hirmustunut valkoinen soturi, joka vaanien oli ottanut selville, missä piileksi tuo sisukas ampuja, kohotti aseensa ja lähetti kuulan hänen ohimoonsa, harmaiden hiusten joukkoon, jotka olivat kevättuulessa ja taistelun tiimellyksessä pörhöytyneet, hän vapautui ajattelemasta ja kiroamasta maan ikuista vääryyttä. "Oi Jumala!" mietin siinä kauhistuneena, "mikä on Sinun hallituksesi salaisuus, että tällaista pitää tapahtua?" Missä oli nyt kaikki se kaunis, joka oli ainakin joskus onnen autereena väräjöinyt suutarin emännän tulevaisuudenhaaveissa? Oliko se haihtunut pois kuin turha kajo, jälkeä jättämättä?
Hän oli Liisan äiti ja siksi määräsin hänet nostettavaksi syrjään, myöhemmin säädyllisesti haudattavaksi. Antaessani tätä käskyä totesin taas olevani ison kartanon isäntä, jonka ympärille oli ilmestynyt joukko nöyrästi kuuntelevia, palvelushaluisia ihmisiä. Kysyessäni sitten, miten suutari mahtoi voida ja oliko hänelle ilmoitettu hänen emäntänsä kuolemasta, sain vastaukseksi vain epäröiviä, kielteleviä murahduksia ja omituisia katseita. Päätin silloin kotiin mennessäni käydä itse häntä tapaamassa.
Suutarin töllin portaiden edusta oli roskainen ja kaikesta uhosi jonkinlainen väsynyt hoitamattomuus. Ukon kaljua päätä ei näkynyt ikkunassa kuten ennen rauhan aikoina. Etehiseen tultuani kuulin puhelua ja jäin hetkeksi tarkkaamaan sitä: ääni oli suutarin ja hän puheli vilkkaasti, saamatta kuitenkaan vastausta. Menin sisään.
Suutari makasi pahnautuneella, ruokkoamattomalla olkipatjalla ja puheli itsekseen. Tullessani hän käänsi kirkkaat, lapselliset silmänsä minuun, jolloin näin, ettei häntä itseäkään oltu hoidettu. Tuolilla sängyn vieressä oli kova leipäpala, sardiinipurkki – kansan kapinanaikainen herkku, jota emäntä kai oli tuonut esikunnasta – ja vesikuppi. Ukon katse ilostui ja hän sanoi:
"Sinäkö se olitkin. Olen tässä odotellut Liisaa, joka minne lie pistäytynyt. Hän on nykyisin paljon poissa, kun ovat pyytäneet häntä kutomaan kangasta tuonne naapurikylään – hän menee sinne jo aamusta sitä oijuspolkua siitä korven läpi... Tänään kumminkin lupasi jäädä kotiin, kun kylässä on niin levotonta ja äiti on alituiseen taksvärkissä, mutta minne lie kumminkin pistäytynyt. Kai se kohta tulee. Istuhan nyt. Joko sitä pian lähdetään sinne pääkaupungin isoon kouluun, jossa maistereita tehdään?"
Suutari puhui edelleen tähän suuntaan, loruten iloisesti ja onnellisena kuin lapsi. Ymmärsin Pahpan kuoleman ja ehkä viimeksi tämän päivän järkytysten irroittaneen vanhuksen ajatuksenjuoksun terveiltä raiteilta. Hän eli kokonaan siinä eräässä kesässä, joka kyllä oli elävänä minunkin muistissani, eikä jaksanut herätä nykyisyyteen, vaikka koetin kysymyksilläni häntä sinne päin johdattaa. Hänelle ei sopinut nyt puhua hänen vaimonsa kuolemasta, joten läksin kotiini ja toimitin niin, että suutari heti haettiin luokseni saamaan kunnollista hoitoa ja ravintoa. Illan tultua hän jo oli toverinani taloni tulelta säästyneessä pienessä, vanhassa rakennuksessa, josta olen ennenkin puhunut ja jonka ikkunasta sopi katsella Hiidenselkää ja sen toisella puolella viimeistä tuomiota odottavaa vakavaa Korkeenvaaraa. Suutari oli pesty, partaa ja tukkaa oli siistitty, ja vanhat kädet liikahtelivat levottomasti puhtaan raidin päällä. Hän oli liikuttava siinä maatessaan, samalla säälittävä ja kaunis, itkettävästi inhimillinen. Hän ei tuntunut olevan oikein selvillä, missä nyt oli, ja haki katseellaan alituisesti jotakin ympäriltään... Ymmärsin hänen kaipaavan Liisan kuvaa, jonka annoin heti hakea – ripustin sen aralla tunteella, katsellen sitä melkein peläten, sopivaan paikkaan niin lähelle suutaria, että hän saattoi sen nähdä. Ja niin vaivuin itsekin, monista murheista ja järkytyksistä huolimatta, harvinaisella nautinnon tunteella levolle itsenäisessä ja vapaassa isänmaassa, omassa talossani, jonka nyt olin ottanut haltuuni maanpaosta palaavan ruhtinaan riemulla.
Seuraavien vuorokausien tapahtumat ovat sellaisia, etten muistele niitä mielelläni, että ajattelen niitä syvällä traagillisuuden ja elämän lohduttomuuden tunteella. Oli kuin olisi tutkimaton sallimus vielä kerran asettanut minut asemaan, jossa minun täytyi tuntea elämän selittämättömien ristiriitojen koko jyrkkyys, tuo maan vääryys, joka aina kummittelee mielessäni ajatellessani ihmisten vaiheita ja milloinkaan loppumattomia viattoman kärsimyksiä. Isäntävaltani ja entisen asemani palautuminen merkitsi näet minulle mitä vakavimpia, kohtalokkaimpia velvollisuuksia, kuten tulin huomaamaan heti seuraavana aamuna.
Silloin saapui luokseni soturijoukko, kaikki oman paikkakunnan miehiä, kysymään, mitä oli tehtävä vangeille. Jouduimme siinä laajaan keskusteluun kaikesta siitä, mitä kylässämme oli tapahtunut, ja inhimillisesti ymmärrettävää on, että Pahpan julman kuoleman, muiden murhien, tuhopolttojen ja kirkon häväistyksen muisteleminen jälleen herätti sydämessämme Mooseksen lain mukaisen rangaistuksen vaatimuksen, josta olin jo eilen, käydessäni Heikin tuvassa ja nähdessäni suutarin emännän, ruvennut omassa mielessäni peräytymään. Yhteisesti olimme sitä mieltä, että meillä oli ei vain oikeus vaan velvollisuus puhdistaa paikkakuntamme niistä aineksista, jotka olivat syypäitä kaikkeen tällaiseen, että jos jättäisimme tekemättä sen, jäisi riittävä, sovittava rangaistus myös jakamatta. En tahdo ryhtyä tätä asiaa laajemmin pohtimaan enkä perustelemaan: kenttäoikeudet olivat punaisten maanpetturuuden, kapinan ja julmuuksien seurauksia, ja niitä on arvosteltava silloisen tilanteen mukaan. Kuinka säälittävän alhaiseen tilaan olikaan syössyt meidät se, että toinen puoli kansastamme oli harhaan johdettuna, sielunsa puolesta turmeltuneena, isänmaansa onnen ratkaisevimmalla hetkellä liittynyt sen perintövihollisiin: se teko on kansamme historian synkin häpeäpilkku, osoitus suomalais-ugrilaisen sielun matalasta omarakenteesta... Tai ehkä sitä voisi arvostella leppeämmin? Ehkä historia tulee joskus sanomaan, että häpeälliseltähän tuo teko kyllä näyttää vanhojen, selvien, ritarillisten isänmaanrakkausperiaatteiden valossa, mutta että noilla ihmisparoilla on siitä huolimatta esitettävänä paljon painavaa puolustuksekseen. He antoivat henkensä aatteen puolesta, ja tuo aate oli sellainen, että se kyllä kelpaa korkeaksi ihanteeksi. Vai eikö köyhän kansan liittyminen veljesriviin hankkiakseen niinkuin uskoivat kaikille siedettävät elinehdot, jotka luonnostaan tietysti kuuluvat jokaiselle jo siksi, että olemme ihmisiä, vaikka maan selittämätön vääryys riistää ne yhtäältä, kasatakseen niitä liiaksi toisaalle, ole korkeata aatteellisuutta ja ihanteellisuutta? Ei tällaiseen uskovien sielussa ole muuta rakennevikaa kuin liika aatteellisuus, ei Heikki, ei Leena, eivät sadat muut työläismiehet ja naiset, joiden vilpitöntä, puhdasta hyvyyttä ja rehellisyyttä olen aina ihaillut ja rakastanut, ole suinkaan alhaisia, katalia orjasieluja... Ne tulevat niin helposti ja ylimielisesti suusta nuo jyrkät tuomiot, vaikka alla on valtamerellinen haavetta, uhrautuvaisuutta ja inhimillistä tragiikkaa, vaikka kaikki on hirmuista erehdystä: kahden jalon aatteen asettumista toisiansa vastaan silloin, kun niiden olisi tullut työskennellä rinnakkain...
Unohdun puhumaan tässä näistä, vaikka aioin vain todeta sen historiallisen tosiasian, että kenttäoikeus toimi meidän pitäjässämme niinkuin muuallakin, ja että sen puheenjohtajana olin minä, syyttäjänä nimismies ja tuomioiden toimeenpanijana vouti. Se oli tehtävä, johon en suinkaan pyrkinyt, vaan jota ensi maininnasta saakka kammosin, ja se, että sittenkin, kaikkien pyytelyjen painostamana, suostuin ottamaan sen vastaan, oli tavallista virran mukana menevän heikkoutta. Vouti olisi ollut kuin luotu tällaiseen toimeen, johon hän pyydettynä olisi epäröimättä myös heti ryhtynyt, koska kylmästi piti kysymyksessä olevia ihmisiä vain vahinkoeläiminä, mutta asemansa vuoksi häntä ei pidetty siihen kylliksi arvokkaana. Siksi tuo tehtävä joutui minulle kuin isän perintönä – en oikeastaan voinut kieltäytyä, sillä silloin olisi taas ruvettu epäilemään lujuuttani ja sanottu, että eipä näy karaistuneen rintamallakaan – yhtä hempeämielinen on kuin ennen lahjoittaessaan työväentalolle tontin ja hirret. Eihän tuollaisista puheista pitäisi välittää, mutta ihmiset ovat nyt kerran sellaisia – lujimmankin panssaria heikontaa ainakin hänen turhamaisuutensa.
Olin nähnyt hyytyvän veren pulppuavan hitaasti murhatun upseerin päästä ja se oli järkyttänyt sieluni pohjia myöten. Väristen heräsin silloin ajattelemaan, että maailmansodan tanterilla pulppusi ja höyrysi miljoonien veri, että suunnaton verilaine hulvahti pitkin maapallon pintaa. Kuinka inhottavan eläimellisiä ja alkeellisia ihmiset ovatkaan! En luullut milloinkaan tulevani siihen asemaan, että minun itseni tarvitsisi vuodattaa lisää verta tuohon aaltoon – eihän vain: vapaussodassa varmasti ammuin kymmeniä ihmisiä, joita ajattelin vain kuin luvallista riistaa. Ja nyt teki kuula veristä työtänsä nimenomaan minun sanelemastani tuomiosta. Saan kerrotuksi tämän vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella, vain siksi, että haluan pysyä alastomimmassa, säälimättömimmässä totuudessa, oli se kuinka raateleva tahansa. Onhan kokonaan toista seisoa isänmaan puolustajain rivissä ja käyttää asetta siveellisen välttämättömyyden käskystä, kuin ampua ihmisiä hautausmaan kiviaitaa vastaan? Taistelussa karaistuu, kaatuneisiin ja kuolemaan tottuu, mutta kun näkee veren yhtäkkiä purskahtavan sydämen kohdalta ja uhrin rupeavan hiljaa värisemään, samassa lysähtääkseen läjään hervottomana ainekasana, niin siihen ei totu. En ainakaan minä. Ihmeekseni, ei: kylmäksi kauhukseni kyllä näin, etteivät vouti ja sotilaat olleet siitä milläänkään, että pitäjän isännät ja emännät korkeintaan välttivät näistä asioista puhumasta, muuten niistä vähääkään järkkymättä, että nimismies piti niitä terveellisinä toimenpiteinä, että lääkäri suhtautui juttuun niin sanoakseni anatoomina, miettien, kuinka nopeasti kuolema seuraa, kun kuula lävistää milloin minkin paikan – ettei heissä ilmeisesti kuohahtanut se humaniteetin aalto, jota olin pitänyt nykyaikaisen ihmisen ylimpänä tunnusmerkkinä. He olivat siis "karaistuneet" tai maailmansota ja kotimaassa tapahtuneet kauheudet olivat tylsyttäneet heidät. Sittemmin olen huomannut koko sivistysmaailman "karaistuneen": Venäjän miljoonien viattomien veri ei ole sen rauhaa häirinnyt – se on korkeintaan nähnyt siitä joskus pahaa unta.
On ehkä vähemmän paikallaan, että kenttäoikeuden puheenjohtaja puhuu humaanisuudesta. Myönnän sen todellakin tuntuvan ristiriitaiselta, mutta en ole voinut asiaa sivuuttaa. Siinä asemassa ollut henkilö sitä paitsi tietää, mitä sanoo: hänen humaanisuutensa ei ole teoreettista luulottelua, jonka alla voi asua minkälainen pyöveli tahansa, vaan todellisuutta, joka on koeteltu asettamalla sen käteen elämän ja kuoleman valta. Vaikka ajankohdan silmitön henki, jonka sieraimia ärsytti palavien raunioiden ja eläinten käry, saikin hänet käyttämään kuolemankin valtaa – enemmän toki elämän –, ei silti pidä luulla, että hänen humaanisuutensa olisi ollut näissäkään kolkoissa tapauksissa tunteeton: se vaikeroitsi kyllä sitä suunnatonta vastuunalaisuutta, joka täten joutui sen kannettavaksi, ja se herää yhä vieläkin kesken unen tuskalliseen oloon, siihen samaan vaikeaan tilaan, joka valtaa amatööriteloittajat, kun he kohottavat kiväärinsä haudan reunalla seisovan, tylsään tiedottomuuteen vaipuneen uhrin kurjaa sydäntä kohti, jonka veren vuodattaminen näytti muka yhteiskunnan kannalta niin välttämättömältä. Mikä hirvittävä asia! – oo, vanha esi-isäini kirkko, joka sait olla Pahpan kuoleman ja monien muiden kauhujen todistajana, jonka muurin kivi vieläkin itkee punaisia sammalkyyneleitä vuosisatoja sitten vuotaneen viattoman neidon veren vuoksi, ja jonka harmaassa kiviaidassa on nykyisen sukupolven yhteisen erehdyksen ja synnin kammottava, milloinkaan pois viruttumaton tahra, miksi ei oppisi ole tehonnut, miksi se ei ole hävittänyt julmuutta ihmissydämestä? Kuinka kauan meidän pitää odottaa?
Muurit eivät vastaa ja kirkon kultainen risti kohoaa ikiarvoituksena taivasta kohti... Riistän itseni irti tästä taikakehästä ja palaan kertomukseni siihen kohtaan, jossa sallimus osoitti minulle kammottavaa draamallista järjestelykykyänsä.
Olin tietenkin – minä kuten kaikki muut – kylään rynnätessämme ja vankeja ottaessamme joka hetki ajatellut Tinaria ja etsinyt häntä. Hän oli paikkakunnan yksimielisen käsityksen mukaan vastuunalainen ensinnäkin koko siitä aatteellisesta villityksestä, jonka valtaan ennen niin rauhallinen väestö oli joutunut, ja josta pohjimmittain kapina ja rikokset olivat versoneet, ja lisäksi vielä yksityisistäkin kauhuteoista, joita uskottiin hänen salassa toimeenpanneen. Ja olkoonpa, ettei hän ollut niitä suoranaisesti järjestänyt, hän ei kuitenkaan – niin ajateltiin yleisesti – ollut koettanut niitä estää, ei ainakaan niin tarmokkaasti kuin olisi voinut, missä tapauksessa – niin suureksi uskottiin hänen vaikutusvaltansa – ne olisivat jääneet tekemättä. Terrorin alta vapautunut kansa vaati jyrkästi ja leppymättömästi Tinarin päätä.
Mutta häntä ei löydetty mitä tarkimmasta etsimisestä huolimatta. Vangit kertoivat hänen urheasti ja sisukkaasti taistelleen koko päivän, neuvokkaana, tarmokkaana johtajana, ja olleen mukana vielä viimeisessä ottelussa hautausmaalla, mutta eivät olleet huomanneet, mihin hän oli loppuryntäyksen hirveässä pauhinassa hävinnyt. Emme siis voineet moittia häntä siitä, että hän olisi jättänyt harhaan johtamiansa ihmisiä pulaan ja livistänyt itse tiehensä: hänellä oli sama siveellinen oikeus kuin muillakin etsiä turvaa sitten, kun taistelu oli ratkennut tappioksi. Kysellessäni hänen esiintymisestään taistelussa ja huomatessani vankien yksimielisesti ihailevan häntä tunsin olevani Tinarista ylpeä: hän oli samaa lajia suomalainen kuin vouti, synnynnäinen soturi ja vapaa mies – niin, vapaa mies, se täytyi sanoa. Toivoin yhtäkkiä hartaasti, että hän olisi päässyt pakoon ja turvaan tai kaatunut kuin urho aatteidensa puolesta, ettei häntä löydettäisi – ettei minun tarvitsisi ruveta hänen tuomarikseen. Se mahdollisuus värähdytti sydäntäni pelolla, sillä tiesin, mikä se tuomio tulisi olemaan.
Sallimus ei kuitenkaan suonut näin käyvän. Kun eräänä aamuna istuimme "esikunnassa" kolkossa työssä ja kolkolla mielellä, sillä muutamia tunteja aikaisemmin oli jälleen muutamia kohtalokkaita laukauksia pamahtanut, sanoi yhtäkkiä ikkunasta sattumalta ulos vilkaissut nimismies hämmästystä ilmaisevalla äänellä: "Mutta katsokaahan, kuka tuolta tulee!"
Tunsin heti Tinarin leveät hartiat ja kontiomaisen käynnin, mutta hän ei ollut nyt kumarassa, vaan piti päänsä pystyssä ja katsoi uhmaten ja uljaasti korkealta. Hän oli avopäin, ilman takkia, ja oikea paidanhiha oli verinen, käsivarren riippuessa hervottomana. Kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet. Hän tuli suoraan esikuntaa kohti, ja tielle sattuneet ihmiset pysähtyivät katsomaan hämmästyneinä hänen jälkeensä. Kuulimme portailta hänen jymähtelevät askeleensa ja kuinka hän kysyi esikuntaa; sitten jymähtelivät askeleet etehisessä – kuuntelimme niitä henkeä pidättäen –, ovi aukeni, ja voudin tehdessä tulijalle kunniaa vakavalla sotilaan ilmeellä – ihailin häntä sillä hetkellä tuon teon johdosta – Tinari astui eteemme. Olimme kaikki kalpeita emmekä aluksi voineet puhua sanaakaan: tuijotimme vain Tinariin, joka samoin tuijotti meihin tai oikeammin minuun – niin, tuo katsominen muodostui ensi hetkestä saakka hänen ja minun väliseksi kamppailuksi, jossa taas uudemman kerran koeteltiin, kumman omantunnon selkä ennen katkeaisi ja katse painuisi maahan. Tunsinhan kyllä oman vanhan syyllisyyteni, jota en suinkaan halunnut pienennellä, mutta käsitykseni Tinarin teoista oli sillä hetkellä niin epäedullinen, että sain siitä voimia hyvin kestämään hänen sielunsa ilmeen. Tämä mykkä kohtaus loppui siihen, että vouti otti tuolin, vilkaisi minuun kysyvästi ja tarjosi sitä Tinarille, joka karhunvoimistaan huolimatta näkyi olevan – arvattavasti verenvuodosta ja nälästä – äärimmäisen heikkouden tilassa. Hän istui ja pyyhkäisi vasemmalla kädellään otsaansa.
En puhunut sanaakaan, vaan odotin, miten Tinari ilmoittaisi tulonsa syyn. Odotus kesti kauan, sillä Tinarin puheenlahja toimi vuolaasti vain silloin, kun hän pääsi julkisuudessa esittämään elämänsä johtavaa aatetta; yksityishenkilönä hän edelleenkin oli harvasanainen, melkeinpä ujo, niinkuin oli ollut poikasena. Näin hänen sykähtävän useamman kerran kuin yrittääkseen puhua, mutta pyyhkäisevän sitten kuin hämmentyneenä otsaansa ja vaikenevan... Kunnes hän rupesi katkonaisesti ja hämillään murahtelemaan:
"Tuota... olen maannut tuolla metsässä pyörryksissä en tiedä kuinka kauan... Herännyt välillä ja taas kai ollut tiedottomana... Verta vuotanut tuosta kädestä paljon... Kuulin tänä aamuna laukauksia ja arvasin, mistä oli kysymys – ei ollut vaikea arvata. Ja siitä saakka olen tehnyt matkaa tänne – heikottaa niin kovin – ilmoittautuakseni suojeluskunnalle... että saisi ampua minut... että kun pääsyyllinen saadaan hengiltä, niin eikö silloin voisi jo surmaamista lopettaa ja antaa noita pienempiä onnettomia vain nyt näiden tavallisten viranomaisten haltuun, meneteltäväksi vanhan lain mukaan?"
Tähän vastasin vain:
"Vouti on hyvä ja saattelee Tinarin varmaan talteen. Toimitatte hänelle heti ruokaa ja lääkärin sitomaan hänen kättänsä"
"Käskystä!"
Tinari sai saman tuomion kuin eräät muutkin, ne, joiden kuolinlaukauksiin hän oli herännyt tainnoksistaan. Sitä ei mitenkään voinut välttää. Kansan viha lepäsi niin raskaana hänen päällänsä, että vouti ilmoitti hänellä olleen vaikeuksia vankinsa varjelemisessa sotilaiden suoralta "oikeudelta". Syyttäjä asetti hänet vastuunalaiseksi ensinnäkin vuosikausia jatketusta rikollisesta kiihoituksesta ja sitten paikkakunnalla tapahtuneista hirmutöistä, ennen kaikkea Pahpan murhasta. Tosin totesimme, että varsinaisia suoranaisia todistuksia puuttui, ettei häntä oltu nähty siinä joukossa, joka oli käynyt tuhoamassa minun taloni, ja ettei hän ollut ollut kirkossa silloin, kun Pahpa ammuttiin. Hän oli tullut sinne heti sen jälkeen, hengästyneenä, kauhistuneena, oli ensimmäisenä ruvennut miettimään, miten tuo hirveä asia voitaisiin ilmoittaa Serafia-ruustinnalle, ja oli kantanut pyörtyneen suutarin ulos ja vienyt hänet kotiin, jossa oli häntä uskollisesti hoitanut. Tosin minun mielessäni asui hämärä, epäselvä kuva Tinarin näköisestä hahmosta, joka tuona kohtalokkaana taloni tuhoyönä oli kiiruhtanut meille päin juuri silloin, kun läksin Pahpan luota, mutta siitä en virkkanut kenellekään. Oli kuin olisi joku, kuin pieni käsi, laskeutunut suulleni, kun kerran jo avasin sen kysyäkseni asiaa Tinarilta suoraan. Ymmärsin, että jos kertoisin siitä nyt, se käsitettäisiin heti sitovaksi todistukseksi Tinarin syyllisyydestä taloni polttoon ja minua vastaan suunniteltuun murhayritykseen.
Jumalan edessä vakuutan, etten enää halunnut Tinarin kuolemaa – enhän voi myöntää sitä edes aikaisemminkaan vakavasti tahtoneeni. Kiihdyksissä Pahpan kuolemasta ja muista kauhuteoista olin rintamalla ollessani kyllä hekumoinut koston ja rangaistuksen mielikuvilla, mutta ne olivat jo aikoja sitten vaalentuneet ja rauhoittuneet. Tuo käynti Tinarin mökissä rynnätessämme kylään, sen liikuttava koruttomuus ja sen kaikista esineistä kuvastuva ja henkivä uskollinen rakkaus ja onnen kaipaus olivat silmänräpäyksessä riisuneet minut aseettomiksi. Tunteellisena luonteena jouduin heti menneisyyden valtaan, näin Tinarin ja itseni lapsuuden valaistuksessa, ja tunsin, etten voinut uskoa hänen tehneen itseään syypääksi mihinkään rikokseen. Kun nyt kauhukseni sallimus istutti minut kenttätuolille päättämään ihmisten, vieläpä sen miehen, lapsuuden- ja nuoruudenystäväni hengestä, jolta olin jo riistänyt hänen onnenunelmiensa keskeisimmän ehdon, tunsin viiltävän kipeästi kaamean sielullisen rangaistukseni.
Toivoin koko ajan, että Tinari puolustautuisi tarmokkaasti ja todistaisi viattomuutensa suoranaisiin rikoksiin. Mielessäni asui ajatus, että ehkäpä sen kautta hänen asiansa tulisi sovinnollisempaan valaistukseen, kansan kiihko laimenisi ja me tuomarit voisimme langettaa lievemmän tuomion. Mutta Tinari ei puolustautunut sanottavasti ollenkaan. Hän myönsi empimättä olevansa syypää rikolliseen kiihoitukseen ja sanoi, että kun nyt asia kerran on näin ja hän on usuttanut nuo köyhät raukat tälle tielle, hän haluaa sovittaa tekonsa hengellään, mutta rukoilee nöyrimmin, ettei ketään muita enää rangaistaisi ainakaan kuolemalla. Tämä oli se kohta, johon hän aina palasi, kun nimismies ahdisteli häntä muista rikoksista. Niitä koskeviin kysymyksiin ja syytöksiin hän ei vastannut juuri mitään, ei kieltänyt eikä myöntänyt, vaan näytti hajamielisenä tuijottavan ikkunasta ulos ja vaipuvan kokonaan omiin maailmoihinsa. Hän oli hyvin kalpea ja laiha, ja hänen järeät hämäläiset leukaperänsä pistivät korvien alapuolelta kovin ulohtaalle. Silmissä oli uneksiva, kärsivä, mutta silti rauhallinen ilme. Väliin hän tuijotti lattiaan ja hymyili surumielisesti.
Niin Tinari sai tuomionsa. Se oli yksimielinen. En minäkään, vaikka olin jo sydämessäni vakuutettu Tinarin syyttömyydestä, noussut häntä puolustamaan. Kun päätös oli hänelle ilmoitettu ja että se pantaisiin täytäntöön aamulla varhain, hän ei puhunut mitään. Mutta kun nimismies kysyi, oliko hänellä ehkä jokin toivomus, jonka hän haluaisi vielä tässä elämässä täyttyvän, Tinari löi asian karheasti leikiksi: "Jaa että toivomus?" hän aatteili, "mikä tää nyt olisi – hämäläisen torpparin viimeinen toivomus? Mikäs muu kuin saada vielä kerran syödä piimää ja talkkunaa!"
Pieni sävähdys tuntui meidän kaikkien suupielissä. Oli risahtamattoman hiljaista keväthelteisessä, pölyisessä huoneessa, jonka seinillä olin näinä tukahduttavina päivinä aina näkevinäni verivirtoja... Kuinka kuuluu terävä laukaussarja – ne eivät komennuksesta huolimatta saa laukaistuksi yhtaikaa, kun ovat hermostuneita – kuin lyhyt rätinä... kuulat iskevät sydämen kohdalle... josta nyt alkaa valua hiljainen verivirta... Tinarin kaamea pila jarrasi ilkeästi hermoissani ja tarvitsin koko tahdonvoimani ja edessäni olevan pöydän tuen, etten pyörtynyt. Kun näkö taas palasi sameisiin silmiini, oli Tinari ovella menossa. Hänen päänsä oli painunut, hartiansa kumarassa, kädet riippuivat pitkinä ja luisevina, käynti oli laahaavaa ja väsynyttä. Sydämessäni kaikui äkkiä vihlaiseva huuto: "Ihminen, veljeni!"
Tämän iltapäivän ja yön hetket olivat kuin kulkua sakeassa sumussa. Olemukseni oli täydellisessä sekasorrossa: en osannut ajatella mitään, en voinut olla yhdessä kohden, en tiennyt, mitä piti tehdä. Kuljin huoneessani edestakaisin ja näin joka hetki, kuinka kuulat iskivät Tinarin sydämeen, kuinka siihen ensin syntyi pieni ja sitten yhä laajeneva veripilkku, josta rupesi norona juoksemaan punaista, höyryävää elonnestettä. Ellottava, kaamea inho täytti jälleen mieleni Istahdin pöytäni ääreen, jolloin satuin sysäämään syrjään kirjoitusalustan. Oli kuin olisi salama iskenyt minuun: siinä oli edessäni Tinarilta varastamani Liisan kuva, jonka olin pistänyt piiloon, pois palvelusväen nähtäviltä. Uskollisesti ja viattomasti katsoivat siitä minuun kauas menneisyyteen häipyneet lapsenkasvot, silmät, joiden kirkkaus oli kerran ollut kaikkeni... Siinä oli tuo huivi, jonka olin saanut pelastetuksi, ja kädessä, joka tietenkin oli sievästi helmassa, oli varmaan virsikirja...
Oli jo sivu puolen yön. Oli hiukan himmeämpää, mutta taivas ja maa olivat hereillään odottaen auringon nousua. Oli hiljaista – vain kottaraisten haastelu helähti joskus esi-isieni koivusta. Silloin rupesi viereisestä huoneesta kuulumaan suutarin puhelua; erottaakseni, mitä hän sanoi, hiivin ovelle ja avasin sen raolleen. Ukko istui vuoteessaan pielusten varassa ja katseli Liisan kuvaa, jota aamun ensimmäinen rusotus jo valaisi. Siitä se tuli omituisen elävän näköiseksi, kuin olisivat silmät loistaneet ja suu ollut juuri avautumaisillaan sanoakseen jotakin. Rusotus valaisi myös ukon kasvoja, lisäten niiden lapsellisen, puhtaan ilmeen ylimaallista kirkkautta; hänen katseensa loisti onnesta ja hymy väreili hänen huulillaan, jotka lausuivat hiljaisia, katkonaisia sanoja.
Mitä hän puhui, mitkä olivat hänen ajatuksensa? Olen unohtanut kertoa, ettei suutari ollut vielä selvinnyt siitä menneen todellisuuden unimaisesta tilasta, jossa olin hänet tavannut, että hän edelleen eli ja askaroitsi Liisansa seurassa. Mutta siitä huolimatta hänen kaikki ajatuksensa ja sanansa olivat sen johdonmukaista ilmaisua, mikä oli ollut hänen vaatimattoman olemuksensa järkkymätön, luja perustus hänen koko elämänsä aikana: rakkauden. Vielä enemmän: tässä unelmatilassa hän yhä seestyi, vapautuen viimeisestäkin maallisuudestaan, niin että hänen äänensä sävystäkin tuntui ylimaallinen, rauhoittava, anteeksi antava kauneus. Se mitä hän nyt haasteli, oli aivan tavallista puhetta lapselle, jota halutaan viihdyttää: "Katsoppas, kuinka tuolla Korkeenvaara sinertää ja Hiidenselkä kimaltelee... Kohta menemme sinne laskemaan särjenmertoja... Voi, kuinka korkealle tuo leivonen kiipeää... Nyt ei sen liverrystä kuulukaan... Ehkä se meni pilvien toiselle puolelle taivaaseen, jossa pikku enkelit ottavat sen käteensä ja silittävät sen selkää. Se ei ollenkaan pelkää, vaan laulaa kirkkaasti, ja enkelit lähettävät sen mukana maan päälle terveisiä. Ja täällä on niin kaunista ja rauhallista. Maamies kyntää peltoaan, lapset leikkivät, poimivat kukkasia ja juoksentelevat, ja taivas ja maa hymyilevät heille. Kaikki rakastavat toisiaan..."
Ukko pyyhkäisi levottomasti otsaansa ja tuli murheellisen näköiseksi. Jotakin oli ilmestynyt hänen aivoihinsa, joka häiritsi hänen äskeisiä onnellisia ympyröitänsä. Ilmeisesti hän ponnisteli ankarasti tajutakseen, muistaakseen, mitä se oli, kuten olin huomannut hänen aikaisemminkin usein tekevän, mutta turhaan. Hän tuijotti taas kuvaan ja ojensi kuin anoen sitä kohti kätensä, kuin odottaen Liisan tulevan sanomaan hänelle, mikä oli tuo varjo, joka aina vilahti hänen editsensä synkistäen hänen mielensä. Oli kuin olisi vanha mies polvistunut Pyhän Neitsyen eteen ja keskittänyt silmiensä viattomaan, lapselliseen loisteeseen koko sielunsa, koko suuren uskonsa ja hartautensa, odottaen ihmeen tapahtuvan...
Se tapahtuikin. Suutarin silmiin syttyi yhtäkkiä muistavan älyn kimmellys. Aurinko oli remahtanut loistamaan ikkunasta sisään ja Liisan kuva oli kuin tulessa. Silmäten oudosti ja hätäisesti ympärilleen ja minun oveeni suutari rupesi kiireesti nousemaan vuoteestaan... nousikin jo, seisoi jo tutisevilla säärillään, lähti oveani kohti – ja kaatui suoraan syliini, kun astahdin häntä vastaan. Saatoin hänet takaisin vuoteeseen, jolloin hän päästämättä kättäni irti alkoi hätäisesti selittää:
"Tinarista on pitänyt sanomani... Hän on viaton kaikkeen paitsi oppiinsa... Lähetti minut varoittamaan sinua santarmien tulolta... Koetti kiiruhtaa varoittamaan sinua murhapolttajien tulolta, mutta et ollut kotona... Vastusti kirkon häväisemistä... kaikkia rikoksia... Tämän tahdon todistaa hänen puolestaan, varsinkin kun olen minäkin häntä väärin tuominnut..."
En kuunnellut enempää. Nyt oli minulle selvinnyt, mitä oli tehtävä. Sieppasin Tinarille kuuluvan Liisan kuvan taskuuni ja olin samalla jo menossa kylää kohti. Omituista, kuinka tämä varhainen aamu ja mielentilani muistutti siitä varhaisesta aamusta kauan sitten, jolloin Liisa itse johdatti minut kaivamaan hautaansa; se vain oli erona, että silloin oli kesä. Mielessä jyskytti sama kumea tunne, tuollainen selittämätön sielullisen ja ruumiillisen räjähdyksen aavistus, ylen suuri tuskan paine, joka estää ajattelemasta selvästi ja johdonmukaisesti. Mutta tässä ei tarvittu paljon ajattelua: minun piti vain ehtiä ajoissa estämään Tinarin tuomion toimeenpano.
Luulen juosseeni. Ainakin olin niin hengästynyt, että minun täytyi hiljentää käyntiäni hautausmaan luona. Luojalle kiitos! – siellä ei vielä näkynyt ketään. Tuo hirveä nurkkaus tuolla herätti koko olemuksessani kouristuttavan inhontunteen. Kirkko, kuinka olet kaatumatta voinut nähdä paimenesi kuoleman ja noiden kurjien murhaajien palkan? Eikö arvoituksesi, tutkimattomuutesi selittämätön ilme, voisi vihdoinkin kirkastua niin, että se tekisi kaiken tällaisen mahdottomaksi? Jo saavun perille. Kuka on vartiossa? Muuan nuori sotilas. Lähetän hänet hakemaan voutia paikalle ja lupaan vartioida sen ajan itse. Ei hän uskalla kieltäytyä, sillä hän tuntee minut kyllä...
Menin sotilaan luo, joka aikalailla säpsähti huomatessaan tuloni ja todetessaan, kuka olin. Kysyin, oliko hänellä putkan oven avain, ja pyysin sen, sanoen haluavani vielä kysyä Tinarilta erästä asiaa. Hän näytti ensin epäröivän, oliko hänellä lupaa luovuttaa avainta kellekään, mutta kun samalla pyysin häntä hakemaan voutia, jota täällä nyt tarvittaisiin, hänen epäilyksensä hälvenivät, hän ojensi minulle kiväärin ja avaimen, ja meni.
Punnitsin avainta kädessäni, sillä huomasin, miksi sanomaksi Tinari tuolla sisässä käsittäisi sen äänen, kun pistäisin sen reikäänsä ja vääntäisin. Olkoon ihminen kuinka valmis kuolemaan tahansa, hän ei voi olla säpsähtämättä silloin, kun luulee sen tulevan itseänsä noutamaan. Mutta eihän tässä mikään auttanut. Pistin avaimen paikoilleen, väänsin ruostunutta, kirahtelevaa lukkoa ja astuin sisään. Mielessäni asui omituinen, ratkaiseva tunne: nyt oli tullut se tilinteon hetki, jota olin kaivannut ja odottanut vuosikymmeniä, Liisan kohtalopäivistä saakka, jo kokonaisen elämän ajan. Kauan se oli antanut odottaa itseään ja oli kieltämättä valinnut omituisimman, juhlallisimman tilaisuuden, minkä elämässä saattaa ajatella. Mutta se ei ollut myöhästynyt, vaan oli tullut ajoissa: vielä ehtisimme hyvin selvittää välimme ja hälventää menneet väärinkäsitykset, vielä ehtisi meille molemmille alkaa uusi päivä.
Tinari nousi tullessani istumaan rahilta, jolla oli levännyt. Kummastuksen ilme kuvastui hänen kasvoiltaan, kun hän näki, että tulija olin minä. Se muuttui samalla kaukaiseksi ivan ja halveksimisen häivähdykseksi ikäänkuin hänen mielessään olisi vilahtanut ajatus: "Oikeinko itse rupesit pyöveliksi – et voinut uskoa rengeillesi näin arvokasta saalista!" Pelkoa ei hänen katseessaan ollut eikä hermostumista hänen liikkeissään; päinvastoin hän oli peloittavan rauhallinen, mutta ei suinkaan kylmä. Hän ei puhunut mitään, vaan silmäiltyään minua hetkisen painoi katseensa lattiaan, surumielisen hymyn ilmestyessä hänen kasvoilleen. Koetin miettiä siinä ovensuussa viivähtäessäni, miten aloittaisin sanomiseni, mutta suorasukaisesti siitä kuitenkin tuli vain seuraava koreilematon, isännän suusta lähtenyt lause:
"Sinun asiassasi, Tinari, on tullut käänne. Uskon sinut viattomaksi muuhun kuin kansankiihoitukseen ja tulin saattamaan sinut turvaan siksi, kunnes mielet rauhoittuvat ja joudut laillisten viranomaisten haltuun".
Hän silmäsi minuun pitkään, mutta ei liikahtanut eikä sanonut mitään. Sydämeeni koski katsoessani häntä... Voimatta pidättää itseäni menin istumaan hänen viereensä, laskin käteni hänen harteilleen ja sanoin:
"Tinari, olen tehnyt sinulle nuoruudessani suuren vääryyden, sinulle ja eräälle toiselle, mutta usko minua, siinä ei ollut mukana pienintäkään pahaa tahtoa. Se oli sallimuksen tie ja olen saanut siitä korkeimman mahdollisen rangaistuksen, mutta myös salaperäisen onnen ja siunauksen, joka eriskummallisesti on askeleitani vartioinut. Sillä teolla karkoitin sinut täältä, tein sinusta vihamieheni, riistin sinulta isänmaan, milloinkaan sitä tahtomatta – aina kaivaten sinua. Emmekö voisi lyödä kättä niinkuin ennen, pikku poikina, ja aloittaa elämää uudelleen?"
Hän hymyili kauniisti ja tarttui käteeni. "Ei vihaa, ei verta enää", hän sanoi. "Mutta minun elämäni olisi kyllä saanut loppua, sillä se on menettänyt tarkoituksensa."
"Ei ole, Tinari! Alkaa uusi elämä vapaan ja itsenäisen isänmaan hengessä". "Ei ala minulle enää..."
Se tuli valittaen. Muuttaen puheen toisaalle otin häveten esille Liisan kuvan, annoin sen hänelle ja selitin, miten olin sen saanut. Hän tuijotti siihen kauan ja sanoi sitten:
"Kuinka puhdas saattaakaan ihmissielu olla, kun on ollakseen."
Sitten hän antoi sen takaisin ja virkkoi surumielisesti:
"Nyt luovutan sinulle Liisan... Sinua hän rakasti – ei minua. Saat nyt pitää hänet rehellisesti omanasi loppuun saakka..."
Oltuaan sitten hetken aikaa vaiti hän kuin heräten raskaista mietteistä äkkiä kysyi:
"Ja voinko minä nyt mennä? Pitäisi välttämättä käydä kotona".
Selitin, että hän saisi tehdä niin, mutta pyysin häntä tulemaan luokseni niin pian kuin suinkin, että saisimme neuvotella ja että hän varjeltuisi pitäjäläisten suoralta tuomiolta.
"Kyllä tulen, jos vain olen hengissä", hän vastasi.
Sitten hän nousi, kohensi vaatteitaan ja seisahtui eteeni katsoen minua suoraan silmiin. Näin nyt, että niistä oli hälvennyt kaikki viha ja kyräävä ilme, että niistä loisti taisteluistaan selville rauhan vesille päässeen sielun kirkas katse. Hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Tapasimme toisemme vielä!"
"Niin teimme, Jumalalle kiitos, ja nyt, Tinari: isänmaanrakkauden kautta köyhimmänkin onneen!"
"Sitä kauttakohan tuo olisi saavutettavissa?"
"Isänmaa on siihen ainoa tie!"
Hän vaikeni, puristi vielä kerran kättäni ja sanoi:
"On melkein kuin en raskisi erota sinusta – me onnettomat, jotka elimme elämämme vihollisina, vaikka olimme ystäviä! Niinkuin täällä muutkin tekevät... Mutta täytyy – hyvästi!"
Saattelin hänet ovelle, jossa hän joutui suoraan voudin syliin. Selitin asian, jolloin vouti miehekkääseen tapaansa teki kunniaa ja sanoi:
"Oikein tehty, isäntä! Tinari on kunnon mies!"
Hän antoi Tinarille tulitikkuja ja savukkeita, ja käski hänen liikkua niin piilossa kuin mahdollista. Hänen vapauttamisestansa otimme julkisesti vastataksemme, jos siitä kysymys nousisi. Katsoimme voudin kanssa portailta hänen kiireistä, kumaraista, puolijuoksuista menoansa. Kauan vaiettuaan vouti sanoi puoleksi itsekseen:
"Minun mieleiseni mies, tuo! Ei paennut tekojaan niinkuin monet parempansa. Kerran vielä seisomme isänmaan rintamassa!"
Kotiin mennessäni oli aamu kauneimmillaan. Aurinko heloitti kirkkaasti, hautausmaan aidan vieressä vihersi jo raikas ruoho, vaahteran ruskeat nuput erottuivat hauskasti kirkon valkeasta muurista, ja kirkon yllä oli kuin riemuitseva, kiitollinen ilme. Naakat räpsähdyttelivät siipiään kodikkaasti ja rauhallisesti ja kedoilta kuului katkeamaton leivosten liritys. Tunsin oloni tyyneksi ja seesteiseksi kuin ainakin vuosikymmeniä kestäneen ja sovintoon päättyneen kamppailun jälkeen. Korkeenvaaran kulmilta oli nyt hävinnyt niiden synkkä ilme ja ne olivat parhaillaan silenemässä autereiseksi suvihymyksi, ja Hiidenselkä oli toivorikkaasti, kimaltelevasti kirkas. Tuolla jo muuan varhainen isäntä äesti kiireesti peltoansa maamiehen kevättoivojen kannustamana.
Hiivin hiljaa huoneeseeni, etten häiritsisi suutaria, joka mahdollisesti oli nukahtanut. Raotin varovaisesti ovea: hän nukkui todellakin. Jokin sai minut menemään lähemmäksi: suutari nukkui ikuista untansa, kädet ristissä rinnan päällä, käsien alla hänen rakkaan Liisansa kuva. Aurinko loisti huoneeseen, jossa oli harras, pyhä tunnelma, kuin olisi siellä juuri vähää ennen käynyt se sielujen noutaja, johon suutari oli koko elämänsä niin hartaasti uskonut. Ja siinä hänen vuoteensa ääressä seistessäni ja katsoessani hänen kuihtunutta, pientä ruumistaan tunsin äkkiä salaperäisen, kosmillisen voiman painavan minut vastustamattomasti polvilleni: nöyrtymään, huokaamaan sanatonta rukousta.
En voinut asettua sinä yönä ollenkaan levolle, sillä äskeiset tapahtumat pitivät minua yhä sielullisessa jännityksessä, vaikka pohjalla asuikin seestyvä rauhan tunnelma. Ajatukseni askartelivat alituiseen suutarissa, Liisassa ja Tinarissa, niissä oudoissa langoissa, joihin sallimus oli meidät sotkenut, ja levottomana odottelin Tinarin tuloa. Hänen piti lähestyä taloa metsän puolelta, jonne päin olevan ikkunan olin jättänyt auki, mutta mitään ei kuulunut, joka olisi ilmaissut hänen olevan tulossa. Kuuntelin kauan ja tarkkaan, mutta kaikki oli täynnä vain varhaisen kevätaamun tavallisia ääniä.
Mutta sitten siihen äkkiä sekautui jotakin, joka ei siihen kuulunut: tulipalomerkkejä. Tunsin selvästi tuon koneellisen, matalan, kylmällä tunteettomuudellaan tyrmistyttävän ja hälyyttävän yksitoikkoisen toitauksen. Samassa kilahti puhelin pöydälläni: vielä hiukan uninen keskuksen neiti ilmoitti, missä palo oli, ja sanoi pyydetyn kiiruhtamaan avuksi, varsinkin koska tuli voi kovan kuivuuden vuoksi levitä metsään.
Tyrmistyneenä ja järkyttyneenä laskin kuulotorven kädestäni ja jäin muutamaksi sekunniksi siihen paikoilleni: tulipalo riehui näet Tinarin mökillä, jonka kaikki rakennukset kuuluivat olevan tulessa. Sitten vilkaisin pihalle, jossa rengit jo kiireesti valjastivat hevosta lähteäkseen samassa rämisten laskettamaan, ja olin kohta itsekin menossa kylää kohti. Se mikä vielä äsken oli ollut niin rauhoittunutta ja selvää, uuden elämänvaiheen kirkasta ja sopusointuista alkua, olikin odottamatta, yllättävästi, taas sekaantunut ja sumentunut. Olin ehkä suhtautunut Tinarin asiaan pintapuolisesti, luullut, että kun hän saa pitää henkensä, hän ilolla kääntää elämänsä purren myötävirtaan ja lähtee viilettelemään kokonaan toisia väyliä kuin oli aikaisemmin opettanut. Rupesin aavistamaan Tinarin tarkoittaneen enemmän kuin olin oivaltanut sanoessaan, ettei elämä voinut enää alkaa hänen kohdalleen...
Sillä mökin oli sytyttänyt tietysti itse Tinari – kukapa muu? Hän oli mennyt sinne suoraan aamulla – tuonne hiljaisimman, kauneimman ja pyhimmän onnensa näyttämölle seisahtunut ensin aidan taakse ja katsonut siitä mietteissään tuota pientä aukiota. Västäräkki isännöitsi jo terhakasti pihalla, hiirenkorvalle pyrkivät ritvat heiluivat aamutuulessa, ruoho vihersi jo päivän kohdilla, ja keltakukat rupesivat aukomaan teriään. Rakennusten yllä väreili punasinervä, pehmeä harmaus, ja kaikkialta tuulahti vastaan tuhansien muistojen tunnelma, jossa oli isää ja äitiä, hienoa ystävyyttä, nuoruuden puhdasta, ujoa rakkautta, sitä terhenistä elon tuoksua, joka jää iäksi auertamaan tapahtumapaikkansa ruohonkorteen, linnunlauluun, tuohen valkeuteen ja pilven pehmeyteen. Sitten hän oli mennyt pihalle, sisään, joka paikkaan: istunut hetken isänsä tavallisella paikalla, pyöräyttänyt sivu mennessä äidin rukkia, avannut arkun ja tunnustellut äidin huivin ja hajuheinän tuoksua... Ja koko ajan hänen sydämessään oli ollut sanomattoman hellä ja kipeä tunne, sillä sieltä oli huutanut hänelle käsiään ojentaen tämä kaikki, mikä oli hänelle niin rakasta, tämä, jota porvarit sanoivat – isänmaaksi! Tuo ajatus oli ehkä ollut vain välähdys, jonka hän heti oli sammuttanut, mutta kuin salama se oli valaissut hänen pohja-olemuksensa, sen järkkymättömän totuuden, että ihmisellä on isänmaa, kieltäköönpä hän sen vaikka kuinka – niinkuin Pietari Herransa...
Hengästyneenä seisahduin hautausmaan kohdalle, sillä olin kävellyt mietteissäni kiivaasti, ja katselin siitä savupilveä, joka nousi Tinarin mökin kohdalta metsän takaa. Sinne oli mennyt paljon sammutusväkeä – ei siellä minua tarvittu. Silloin tärähdytti yhtäkkiä hermojani terävä laukaus, joka kuului hautausmaan perältä, sieltä, jonne oli haudattu taistelussa kaatuneet ja teloitetut punakaartilaiset. Hyppäsin kiireesti aidan yli ja läksin juoksujalkaa menemään tuota paikkaa kohti. Ketään ei näyttänyt tulevan perässäni – tulipalon vuoksi oli kaikkien huomio niin kiintynyt toisaalle, ettei kukaan ehkä ollut pannut merkille tuota yksinäistä laukausta.
Tinari lepäsi aatetoveriensa hiekkakummulla suullaan, kädet hajallaan, kuin olisi syleillyt heitä. Revolveri, joka hänellä varmaankin oli ollut kotonaan kätkettynä, oli irtautunut hänen kädestään. Ohimosta pulppusi hitaasti verta, valui lätäköksi hiekkaan ja imeytyi siihen...
Niin, Tinari oli viettänyt hiljaista jäähyväishetkeä kotonaan ja oli kipeästi tuntenut siellä eletyn onnen. Mutta hän ei voinut nauttia siitä enää tulevaisuudessa – ei saanut; hän oli vilpittömällä uskolla ajanut toisten onnea ja johdattanut heidät sille tielle, jonka oli luullut vievän oikoisenaan kaivattuun päämäärään. Se oli ollut väärä tie, ja ne, jotka olivat antautuneet hänen johtoonsa, olivat joutuneet turmioon, kuolemaan. Hän yksin seisoi tässä nyt – hänkö jäisi nauttimaan elämän leppoisasta onnesta silloin, kun hänen johdettavansa mätänivät hautausmaan hiekassa? Ei, niin halpamainen hän ei ollut...
Tinari sytytti mökkinsä ja muut rakennuksensa tyynesti ja harkiten tuleen kuin kaskenpolttaja. Ja kun kaikki paloi roihuten, hän poistui aidan taakse ja katsoi sieltä viimeisen kerran tätä hänelle niin muistorikasta ja rakasta paikkaa. On vaikea kuvitella niitä yösynkkiä tunteita, jotka vallitsivat hänen mielessään, niitä kuvasarjoja, jotka tulivat ja menivät nopeana unena hänen editseen...
Mutta hänen täytyi erota tästä kaikesta. Hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä sitä täällä, jossa ikäänkuin äiti ja isä kauhistuneina ja hätääntyneinä siitä kielsivät. Hänen oli kuoltava siellä, missä olivat hänen miehensäkin, sotilaansa, nuo monet kunnolliset nuorukaiset ja ukot, jotka, eivät suinkaan olleet tarttuneet kivääriin rikollisen ryöstämisen toivossa, vaan sen ihanteellisen, aatteellisen uskon elähdyttäminä, että sen kautta vihdoinkin tulisi korjatuksi ihmissukua aina rasittanut surullinen ja selittämätön maan vääryys – nuo ukot, jotka olivat ilmaiseksi, aatteensa ja uskonsa innostamina, oman päivätyönsä päätyttyä kilkutelleet työväentalon nurkilla, kohottaen hirsi hirreltä tätä toivojensa rakennusta, joka oli nyt porona. Jäljellä oli vain murhenäytelmän muisto, säälivä hymähdys ja olkapäiden kohotus. Oliko sittenkin niin, että isänmaa oli ihmiselle hänen sielullisen ja siveellisen elämänsä välttämätön, ikäänkuin biologinen edellytys, jota ilman hän ei voinut menestyä? Melkein tuntui siltä. Olihan eläinkunnankin menestys sidottu tällaisiin edellytyksiin – miksi ei sitten ihmisten? Mutta tätä on turha miettiä, sillä ihmiskunta ei mene milloinkaan suoraan päämääräänsä kohti, vaan kiertelee aina harhateillä, lunastaen pienimmänkin onnensa suurilla kärsimyksillä...
Tinarin ajatukset näin vilahtelevat, kun hän varovasti hiipii syrjäteitä kaarrellen hautausmaalle, sen hoitamattomalle takalistolle, jossa oli pitkä ja murheellinen rivihauta. Köyhä toisensa jälkeen, vanhus, nuorukainen, lapsi, oli saanut siinä leposijansa. Joskus oli haudalle pystytetty huolellisesti veistetty tai tuohikoivuista tehty risti, jonka vaatimaton kirjoitus herkästi ilmaisi takana asuvan tunteen voimaa. Tuossa oli vielä jäännös seppeleestä ja sen valkeasta, nyt jo ilman lahottamasta nauhasta. Siihen oli ollut oikein kauniisti painettuna "viimeinen tervehdys". Täällä perällä oli maa aivan hiekkaista ja täällä kasvoi vain petäjiä. Hautojen reunoista rupesi juolavehnä näyttämään kärkiänsä. Aurinko paistoi jo kuumasti, oli ihan hellettä. Tuntui männyn ja ehkä kaukainen, vähäinen kalman haju. Oli hiljaista; vain pikkulinnut lauloivat ja sirkat sirittivät onnellisesti ja huolettomasti. Tuolla ovat isä ja äiti, tuolla on Liisa – ja kartanon isäntä. Tinari ei nyt mene sinne, vaikka tekisi mieli sanoa kaikille hyvästi: he voisivat kieltää...
Tinari poistuu ihan perimmäiseen nurkkaan. Siellä on tuores, vasta luotu hiekkakumpu. Hän kääntyy katsomaan hautausmaan kiviaitaa... Vähällä oli, että hänetkin tuotiin tänne kylmien, säälimättömien miesten keskellä. Olisiko hänellä ollut syytä valittaa? Tinari ei tiedä väittää sitä: hän ei tosin ole tehnyt rikoksia, mutta tässä kaikessa, yksin niissäkin, on paljon hänellä vastattavaa. Pahpan kuolema oli murtanut Tinarin uskon – siitä asti hän oli taistellut vain puolella sydämellä. Raakalaisten haltuun ei missään tapauksessa saa yhteiskuntaa heittää. Hän oli kuitenkin tarkoittanut parastaan.
Tinari kuulee tulipalon hälinän ja näkee ihmisten ja ajoneuvojen vilahtelevan tiellä. Ja sitten hän ottaa aseensa, katsoo vielä viimeisen kerran kaikkea tätä maailmaa, taivasta, metsää, maata, kaukaa sinertävää Korkeenvaaraa ja kimaltelevaa Hiidenselkää, ja painaa rauhallisesti liipasinta. Ja samassa silmänräpäyksessä hän oli näkevinään, kuinka lempeä, suloinen, valkea olento tuli kädet ojennettuina häntä vastaan.
5.
Tulla kotiin hämärtyvässä illassa, sytyttää valo pöydällensä, istahtaa sen ääreen ja nauttia yhä syvenevästä, pehmenevästä pimeydestä; sormeilla ja lehteillä siinä olevia papereita, joille on tullut uskoneeksi salaisimpia ajatuksiaan; samalla kuunnella ja tietämättänsä kuulla kuin vanki sellissänsä ääniä tämän rauhoitetun paikan ulkopuolelta, siinä ohella seuraillen omia ajatuksenpaloja, jotka vilahtelevat sielun pimennoista kuin virvatulet – se on yksinäisyyden hienoa viihtyisyyttä, hämärän runoutta, olemuksen keskittymistä hiljaiseen tilintekoon, joka sekä puhdistaa että rauhoittaa. Näin istun nytkin täällä työkammiossani "vanhalla puolella", sukutaloni säilyneessä, pienessä, taitekattoisessa, ikivanhassa päärakennuksessa, joka sitä ympäröivien korkeiden puiden vuoksi pelastui suurelta hävitykseltä. Pihan toisella puolella oleva päärakennus on uusi, savuaville raunioille rakennettu. Se on minulle liian uusi ja vieras – tuli turhamaisuudessa sellainen rakennetuksi. Kun ei ole ketään, joka olisi tehnyt siitä kotia, olen antanut sen olla puolikylmillä ja asunut enimmäkseen vanhassa rakennuksessa, joka kyhjöttää korkeiden koivujen keskellä leveänä ja matalana, hämäränä ja kodikkaana, lepakkojen ja hiirien rapisuttaessa kattoja ja seiniä. Kotitontut tietenkin ehtivät palon syttyessä juosta vilistää pihan yli tälle puolen, niin että tuskin parta liekeissä kärventyi, asettuakseen hetken kahakoituaan täällä vanhastaan vallitsevien tonttujen kanssa taloksi. Siitä kai johtui, että palon jälkeen tämä vanha puoli, jossa olin yläluokkalaisena ja ylioppilaana kesäisin asunut, rupesi tuntumaan salaperäisen kutsuvalta ja kodikkaalta. Viivyttelemättä laitatin kuntoon nämä pari pientä kamaria, joissa olivat tallella niiden alkuperäiset jykevät ja karkeatekoiset huonekalut. Ensi hetkestä avautui täällä entinen tunnelmallinen, kodikas maailma: sama salaperäinen vilske, natina ja ritinä tuntui kuuluvan joka paikasta, tontut vilahtelivat harmaina kuontaloina pitkin seinävieriä, esi-isäni istuivat vakaina ja liikkumattomina korkeaselkäisillä tuoleillaan ja katselivat minua odottavasti, melkein kuin rykäisten hämillään. Täällä tuntui vallitsevan suutarin rauhanhenki ja Liisan kuva oli pöydälläni.
Kuinka monta kymmentä vuotta lieneekään kulunut siitä päivästä, jolloin yllätin Liisan metsäpolulla... Kun istuin yksin vanhassa kotoisessa saunassani ja tuijotin kynttilään, kun katselin ikkunasta pimeään syksyiltään, josta kuului aallon kohahdus rantahiekkaan ja tuulen vanha laulu saunapetäjistä, muistui mieleen menneisyys ja nousi tämä kysymys. Pitkä aika, jo ihmisikä, ja kuitenkin se on mennyt kuin vilahdus ja on kuin unta vain. Untako? Ehkä, mutta sellaista unta, jonka aikana vallitsee hellittämätön helle, joka saa meidät juoksemaan henkemme edestä pääsemättä eteenpäin, putoamaan pohjattomiin syvyyksiin, kärsimään painajaisen tukahduttavia tuskia, ja vain harvoin muuttuen onnellisten oloksi autuaiden kentillä sallii meidän herätä päivän kajo sielussa. Ajan kiito ja sisällys on käsittämätön: on kuin lentäisimme pois. Kauas haihtuu elämän maisema taaksemme, risti nousee ristin viereen, ja hiljainen kaiho ja alakuloisuus kasvaa sielussamme.
Hartain toivoni oli aina saada nähdä unessa ne henkilöt, jotka olivat olleet minulle rakkaita, mutta se toteutui ylen harvoin. Liisaa en muista siten tavanneeni juuri ollenkaan, tokko kertaakaan, mutta sehän ei kyllä ole ollut välttämätöntäkään, sillä hänethän näen päiväunissani joka kerta, kun ajatukseni irtautuvat ympäristöstäni ja salavihkaa kuin varastautuvat seurustelemaan nuoruuteni surullisen tarinan kanssa. Heti silloin Liisan kirkas kuva kohoaa sieluuni kuin tähti taivaanrannalle, tuikkien sieltä ystävällisesti ja rohkaisevasti yksinäiseen elämääni. Liisan nimettömällä hautakummulla on jo viheriöinyt ja kuloutunut kymmenien kesien ruoho, mutta silti hänen kuvansa on säilynyt selvänä ja tuttuna mielessäni. Kun istahdan sukuhautani reunakivelle ja lasken vanhaan tapaani käden hänen kummulleen, on kuin kaikki olisi tapahtunut eilen: sielun syvimpään sopukkaan kätkeytynyt suru herää unestaan ja pyrkii nousemaan vuoteeltaan ja valtaamaan minut uudelleen. Saan sen kuitenkin hillityksi, lasken käteni isän ja äidin hautakummulle, ja saan heti yhteyden myös heidän kanssaan: isäni syvä katse puhkeaa loistamaan kostean lämpimästi ja äitini pieni käsi lepää turvallisesti hänen väkevässä kourassaan. Hieno rauhan ja tyydytyksen tunne virtaa sieluuni siitä ajatuksesta, että nyt on kaikki hyvin, ettei ole enää mitään muuta muistoa pitkän entisyyden murhenäytelmästä kuin minä yksin vain, joka en ole enää pitkäaikainen enkä jätä uuden murhenäytelmän sankaria enkä uhria jälkeeni. Se tuottaa minulle tyydytystä, sillä olen oppinut kokemuksesta pelkäämään noita hiljaisia sydänten tragedioja, joiden langat alkavat jostakin kaukaa ja sotkeutuvat laskemattomasti yhteen solmuksi, jota ei voi avata muu kuin kuolema.
Kuulen, kuinka tuuli tohajaa vinhemmin saunapetäjissä, kuinka aallot kohahtelevat vakavammin, uhkaavammin, ja kuinka jostakin kantautuu korviini irtautuneen kattopäreen särinä. Mieleeni muistuvat lukemattomat syksyiset saunaillat, jolloin olen kuluttanut aikaani näissä samoissa tunnelmissa, jolloin olen taistellut monta raskasta taistelua riistääkseni itseni irti jostakin, joka oli minulle mieluista, ja pakottaakseni itseäni johonkin, joka oli minulle vastenmielistä. Ylipäätänsä katsoessani menneisyyteen jäänyttä elämäni viittatietä, joka ujuu pitkin talvista ja viimaista järvenselkää, totean sen olevan sielunelämäni uraa, kaiken muun jäädessä sen molemmille puolille kuin sivuasioiksi. Ei niin, etten olisi kuluneena miehuuteni kautena ottanut osaa ulkopuolellani olevaan elämään ja sen suurtapahtumiin yhtä suurella innostuksella ja voimalla kuin kuka hyvänsä, vaan niin, että kun katselen tuota kaikkea näin kaukaa, näen sittenkin silmäini olleen koko ajan kohdistuneina omaan sieluuni, tarkastellen sen tilaa. Silläkin hetkellä, jolloin elämä on kohahtanut korkeimpaan riemuunsa tai valahtanut apeimpaan alhoonsa, olen seissyt ikäänkuin sieluni ulkopuolella ja katsonut, miten tämä siitä heijastuu, ja sitä kautta vasta sulautunut siihen ja ottanut sen omakseni ja tehnyt siitä sielullisen urani. Mutta ehkä tämä on ihmisten tavallisin tapa suhtautua elämään, ehkä heillä kaikilla on rinnassaan oma kätketty mittarinsa, jota he salassa tuijottavat ja joka merkitsee muistiin elämänpaineen.
Lähden saunastani ja seisahdun sen portaille, tuijottaen mitään näkemättä Hiidenselän pimeälle ulapalle. Huu, kuinka myrskyinen tuuli siellä ajelee korkeita aaltoja, joiden valkoiset hampaat hiukan häämöttävät, kun ne kohahtaen särkyvät rantaan. Se taistelee petäjieni tiheissä kruunuissa, joista nyt kuuluu valittava, raskas huokailu, kuin matala, taukoamaton itku niiden itkemättömien, kostamattomien vääryyksien vuoksi, joita on kertynyt kuin kuoreksi ikuisella matkallaan voihkivan maapallon pinnalle. "Itke, syysmyrsky, voihki ja valita!" sanon siinä itsekseni, "olet sopivaa soittoa minulle, joka en ymmärtänyt viettää elämäni kesää, vaan särjin sen vasta kevään ollessa kukkeimmillaan. Sinun on ollut säveleesi minulle tuttu ja tulee olemaan siihen saakka, kunnes se muuttuu talvisen ulapan uhkaavaksi ulvonnaksi ja viimein jäätyy ikuiseksi hiljaisuudeksi".
Muistan siinä noustessani saunatörmää sitä erästä alakuloista syksyistä myrskyiltaa, jolloin olin kuljeskellut pitkin lummelahteni rantaa ja kuunnellut tuulen murheellista kuiskailua, jolloin olin harhautunut Heikin tuvalle ja tavannut Liisan, jolloin yhtäkkiä itsetiedoton mieltymys oli kypsynyt salaiseksi, nuoruutensa ja viattomuutensa vuoksi niin polttavaksi, harkitsemattomaksi, hurmaavaksi intohimoksi. Vieläkin, näin monen vuosikymmenen takaa, vereni sävähtävät kuin sähköiskusta, kaiho valtaa mieleni, näen suloiset, ujot kasvot, punaiset huulet, valkeat hampaat – näen ristittömän, ruohottuneen hautakummun tuolla pimeällä hautausmaalla, jossa nyt myrsky ja aaveet temmeltävät, ja tunnen sanomatonta masennusta ja alakuloisuutta. Iso koivuni ravistaa ritvojaan kuin ruoskittuna ja märät, irtautuneet, lakastuneet lehdet lyövät minua kasvoihin. Tunnen hiipiessäni sisään totisesti olevani yksinäinen mies, kuin meren ulapalla veneestä pudonnut ja jo viimeisiä hengenvetojaan haukkova...
En ole varma siitä, pitäisikö minun ollenkaan enää jatkaa näitä kohtaloiden kuvaamisia, mutta teen sen kuitenkin, sillä en saa muuten rauhaa. Minusta näet toisekseen tuntuu, ettei niiden vyyhti selvinnyt vielä Tinarinkaan kuolemalla, että vasta se, mikä sitten koitui minun, näytelmän viimeisen henkiin jääneen kohdalle, saattoi elämän siveellisen lain lopullisesti tasapainoon.
Kun kapina oli selvitetty ja elämä oli päässyt tavallisiin uomiinsa, valtasi minut ja koko seutukuntamme maanomistajat tavaton toiminnan halu. Hautasin suruni sydämeeni, katsellen sinne kuin salaiseen kammioon, jossa säilytetään pyhiä esineitä, silitin joskus valkeata silkkihuivia ja samettivirsikirjaa, jotka olivat kassakaapissa, rahojen ja asiakirjojen vieressä, ja koetin unohtaa menneisyyden heittäytymällä suinpäin nykyisyyteen. Suuret taloudelliset mahdollisuudet kangastelivat silloin edessämme ja me päätimme käyttää niitä hyväksemme. Kerron aivan lyhyesti, miten minun silloin kävi.
On uskomatonta, kuinka paljon toimelias mies saa käytetyksi rahaa, kun hänellä on sitä aluksi itsellä ja kun hän saa sitä helposti lainaksi. Uuden päärakennuksen rakentaminen palaneen sijaan, niin hyvän kuin tilani arvo ja oma asemani muka vaativat – se ei ollut suinkaan pieni menoerä, tarpeeton varsinkin siksi, että se oli aivan tuottamaton. Enhän edes itse siellä asunut – en viihtynyt sen kylmässä komeudessa, jota isäni tuntui katselevan tyytymättömin ja arvostelevin silmin. Mutta se menoerä oli kuitenkin kohtalainen niihin sijoituksiin nähden, jotka saimme tehdyiksi kylän isäntien kanssa yhteisvoimin. Rakensimme m.m. moniraamisen sahan ja rupesimme harjoittamaan voimallista ja suurisuuntaista puutavaraliikettä. Luotot lisääntyivät, takuut kävivät yhä välttämättömämmiksi, jopa pakollisiksi – ne menivät jo niin ristiin, ettei kukaan voinut niistä enää kieltäytyä. Maanviljelys rupesi maksamaan armottomasti, enemmän kuin järkevästi laskien saattoi odottaa sen tuottavan, ja kaikki paisui ja laajeni väkisellä kuin vyörymään lähtenyt lumipallo. Se meni niin kauan kuin maailmassa kesti nousua ja kysyntää; kun tämä eräänä päivänä loppui, pallo hajosi. Ei ollut muuta tehtävissä kuin kutsua asianajajat saapuville selvittämään niitä vararikkopesiä, joita syntyi meidänkin paikkakunnallemme jokseenkin yhtä monta kuin oli isoa tilaakin.
Minä olin siinä joukossa suurimpia ja kuten lopullisessa selvityksessä todettiin, myös reikäisimpiä. Rikkaimpana kaikista ja johtavassa asemassa olevana olin selittämättömän toivorikkauden vallassa pannut alulle liian suuria yrityksiä ja joutunut kirjoittamaan nimeäni niin monesti sekä pitkin että poikin, että kun takuuni ja velkani vihdoinkin tarkasti laskettiin, huomattiin, ettei minulla ollut oikeutta ottaa edes hattuani naulasta. Osanottavaisesti pankinjohtaja ojensi minulle lasillisen vettä. Tullessani ulos kadulle tuosta paikasta korvani humisivat oudosti ja askeleeni horjahtelivat. En ollut aavistanutkaan, että minulle voisi käydä näin. Mutta kävipähän.
Mutta sekin on jo mennyttä – siitä on jo vuosi muutama kulunut – se alkaa muuttua unennäöksi. Harkitsin kauan, miten järjestäisin elämäni, muuttaisinko pois paikkakunnalta, muukalaiseksi pääkaupunkiin, ehkä pahimmassa tapauksessa myyskentelemään hätäapulehtiä, "Urpua" ja "Apua", vai jäisinkö tänne, missä juureni olivat joka tapauksessa. Ja tänne jäin. Aivan kuin itsestään kävi niin, että vielä talossa ollessani ostin – rahoilla, joista pankki ei hienotunteisesti vaatinut minulta erikoisemman tarkkaa tiliä – suutarin mökin, jonka muun työn ja touhun ohella laajensin ja korjautin itselleni sopivaan kuntoon. Velkojani eivät liioin pikkumaisesti sekaantuneet muuttooni, vaan sain rauhassa viedä uuteen kotiini ne vähät perhetavarani, joita oli tulipalossa säilynyt ja joiden parissa halusin elää loppuvuoteni. Ja kun tämä touhu oli suoritettu ja minun vihdoinkin piti lähteä isäini talosta, tein sen niin huomaamatta kuin mahdollista. Vain vouti ymmärsi minun menevän ainaiseksi, kun eräänä lauantai-aamuna ilmestyin pihalle kädessäni pieni matkalaukku. Hän tuli vierelleni, otti laukun, ja niin kävelimme rinnakkain kylään vievää tietä. Hän saattoi minut perille saakka ja hyvästeli vasta uudella pienellä portillani. Siinä sanoin hänelle:
"Hyvästi, vouti, ja kiitos! Viljelkää edelleenkin hyvin tilaani, sillä minunhan se on joka tapauksessa, vaikka on toisten nimissä".
Hän teki kunniaa ja sanoi:
"Niinkuin aina olisitte vieressäni työtä valvomassa".
Menin sisään. Ovella oli vastassa vaitelias, hiljainen taloudenhoitajattareni Katri, joka ei unohda nuorta muukalaista upseeriansa, vaan hoitaa uskollisesti hänen hautaansa. Hänen lapsensa olivat kuolleet ja hän oli luonani ennen palvelleena minulle sopiva emännöitsijä – sielullisesti raajarikko kuten minäkin, sopivampi kuin Serafia-ruustinna, joka hänkin oli jäänyt tänne ja asui naapurinani omassa pienessä kodissaan. Arvelin ensin sopia taloudestani hänen kanssaan, mutta peläten joutuvani hänen tohvelinsa alaiseksi peräydyin ajoissa. Istahdin vanhan tutun pöytäni ääreen, jossa näkyi vieläkin, kun osasi etsiä, sarja erästä kirjainta, ja katsoin ulos: näin siitä tutun maiseman, Korkeenvaaran, Hiidenselän ja oman entisen tilani, jonne minulla ei ollut enää asiaa. Tässä siis tulisin viettämään loppuvuoteni, tuijottaen paratiisiin, josta minut oli ajettu ulos.
Mutta en tahtonut osoittaa olevani millään tavalla lannistunut, vaan toimitin niin, että aloitin elämäni uudessa talossa menemällä saunaan. Sellaisen olin tietysti itselleni varustanut. Istuessani siellä syysillan pimeydessä, kynttilän lepattavassa valossa, totesin yhtäkkiä, ettei sinne kuulunutkaan aaltojen loisketta rannan kiviltä eikä saunapetäjien raskasta, aatteellista huminaa. Vihainen tuuli vain repi karkeasti nuoren vaahteran isoja lehtiä, jonka olin tien viereen istuttanut. Säikähtäen suljin sieluni kokonaan, sillä en uskaltanut avata pienintäkään aukkoa tunteideni patoon, jonka taakse oli kasautunut merellinen kärsimyksiä! Ne olisivat vieneet minut mukanaan sellaisella vauhdilla, etten olisi sitä kestänyt. Ei, tahdoin pysyä tyynenä, tyytyä kohtalooni kuin mies, olla kiitollinen siitä, että oloni olivat edes näin hyvät. Ikuisuuden näkökulmasta, isänmaan kannalta, oli pääasia, että tilani viljeltiin hyvin: minun yksilöllisistä tunteistani ei kannattanut välittää.
Ensi aikoina olin hiukan levoton siitä, mistä saisin ne vähät tulot, jotka elämiseemme tarvitsisin. En voinut olla hymyilemättä itselleni, kun aivan samoin kuin tämän töllin entinen isäntä pidin Katrin kautta huolta siitä, että meille kylvettiin jonkin talon peltoon tarvitsemamme määrä perunoita, joiden korvaukseksi Katrin piti käydä suorittamassa sovittu määrä "taksvärkkejä". Samalla tavalla varasimme halot, niinkuin töllien kansalla oli tapana. Isännät olivat olleet totisen näköisiä, kun Katri toimitteli näitä asioita, ja hyväksyneet vaiti ollen hänen ehdotuksensa. Joku oli vakavasti kysynyt, rupesinko viljelemään myös tupakkaa? Tosiasia on, että ennenpitkää alkoi luokseni ilmestyä naapureita, isäntiä, itsellisiä, torppareita, joilla oli milloin mitäkin asiaa: kirjoittamista, lainopillista, maanviljelystä koskevaa. Ennenkuin huomasinkaan, olin joutunut ahkeraan työhön, jossa opintoni ja kokemukseni tulivat hyvään tarpeeseen, ja hiljaisen sopimuksen mukaisesti rupesi siitä kaikesta solumaan vastaavaa palkkiopuolta minun nyttemmin laihaan kukkarooni. Totesin ennenpitkää voivani jos halusin merkitä toimekseni tuhansien muiden mukaisesti "asioitsija" – epäröin vain, kirjoittaisinko sen järkinään ilman tuota viimeistä j-kirjainta, jolloin se vasta oikein kuvaisi ammattini satunnaisuutta. Eräänä päivänä tulivat sitten kunnanmiehet luokseni ehdottelemaan kaikenlaisia tehtäviä, "koska minulla nyt oli hyvää aikaa", ja niin oli elämäni taas kutakuinkin varmalla pohjalla. Syvimmän tyydytyksen tuotti minulle se, että ymmärsin tuossa takana olevan osanottoa ja myötämieltä, joka oli erikoisen hienoa ja arvokasta siksi, että se ilmaistiin näin luontevasti ja vaatimattomasti.
Näin kävi selväksi, että elämäni oli saavuttanut lopullisen, tyynen uomansa, josta se ei enää karkaisi tuntemattomille urille. Silmäini edessä oli alati kirkko ja hautausmaa, tuttu maisema, vainioiden toiselta puolen näkyvä kotitaloni harja ja kylä. Täällä olivat hallinneet isäni ja äitini, kylässä oli asunut töllien kansaa, ja monenlaisia suhteita oli muodostunut. Paljon oli ehtinyt tapahtua, elämä oli kypsyttänyt tuloksiaan, joiden kyyneleet kimaltelivat surumielisinä kastepisaroina, ja kaikki oli kuin eriskummallista unta. Äsken vielä elänyt ihminen oli yhtäkkiä muuttunut varjoksi, joka tuntui olevan kuin jossakin tuossa käden ulottuvilla eikä ollutkaan. Raja todellisuuden ja unen, nykyisyyden ja menneisyyden välillä saattaa väliin haihtua kummallisesti olemattomiin.
Usein jouduin yksinäisillä kävelyretkillä tietämättäni, huomaamattani, vanhoille tutuille paikoille. Kivi, metsä, piennar, joilla nuoruudessa on tapahtunut jotakin hellää, kaunista, ehkä järkyttävää, on nyt vanhana joutuessasi samalle paikalle kuin murhenäytelmän näyttämö, jossa kohtalon alaiset lapset mitään ajattelematta kerran tunsivat suuren intohimon voimaa. Kuinka oudolta, peloittavalta, pyhältä, tuntuukaan nyt seisoa siinä, muistaa, mitä tapahtui, todeta, että kaikki on mennyt. Ilta-aurinko kimmeltää rauhallisesti, sirkat sirittävät sievän uneliaasti, apila tuoksuu voimakkaasti, hiljainen länsi henkii suloisesti, ja ajatukset lehahtavat ikuisuuslentoon kuin valkeat linnut. Herään joskus siihen, että maailma ikäänkuin kirkastuu ympärilläni, taivasta näkyy laajalti, Hiidenselkä kimaltelee riemukkaasti, ja tuulenhenki puhaltaa. Pehmeä jäkälä vaimentaa askeleet äänettömiksi, kun peläten hiljaisuutta melkein hiivin tuonne vuorelle, joka jyrkkänä seinänä "putoaa" järveen. Kitukasvuiset, tupsulatvaiset kalliomännyt seisovat kuin tuskasta jäykistyneinä, ja niiden kyhmyräisistä, kouristuneista oksista kuuluu selvästi matala, murheellinen suhina, joka täyttää sydämen alakuloisuuden hienolla utuvihmalla. Mutta istahdanpa tuohon kivelle, niinkuin lukemattomia kertoja ennen, lapsuudesta saakka, ja unohdun kuuntelemaan tuulen suhinaa, kun se itkee ympärilläni maan vääryyttä, ja tuijottelemaan ulapalle, jossa aamun laineet jo tarmokkaasti kohahtelevat, ja tuonne toiselle puolelle, syksyn kultakoreaan metsään, sinertävien harjujen yli kaukaiseen taivaanrantaan. Koira seisahtuu vierelleni, katsoo ulapalle, nuuskii tuulenhenkeä kosteilla sieraimillaan, vilkaisee kysyvästi, heilauttaa häntäänsä ja lähtee laukkaamaan metsään. Muistan siinä aiheettomasti, kuinka joskus kuumina kesäpäivinä kaikkien täällä vallitsevien metsän ja järven tuoksujen seasta hienona ja kauniina erottui vanamon kuiskaus; se tuli tuolta sammalikosta, jossa niitä oli paljon, aina kaksi kelloa samassa varressa.
Muistin isääni tässä notkossa, jossa hän kerran, ollessani pieni, ampui jäniksen. Pyssynlaukaus ja isäni miehekäs, kirkas huuto tuntui vieläkin väreilevän ilmassa. Eväskoria kanniskeleva suutari saapui paikalle hiljaisena ja nöyränä, rupesi sullomaan jänöä laukkuunsa ja katseli isääni vilpittömästi ja maidonsinisesti. Mutta isä taputti minua päälaelle suurella kädellä, joka oli suonikas, ruskea ja karvainen, kumartui ja katsoi silmiini. Ilmielävinä näen vieläkin hänen isot, tummansiniset silmänsä, kun ne loistivat tuuheiden, tummien kulmien alta terävinä mutta samalla lempeinä ja ystävällisinä, nauravan iloisina mutta pohjalta silti huolehtivina ja vakavina – kuinka koko hänen muodolleen levisi lämmin rakkauden hohde. Hyväilevä sana tuli kuin vieno valitus hänen rinnastaan hänen kaapatessaan minut syliinsä ja pusertaessa minua suojaavasti kuin varjellakseen kaikilta niiltä onnettomuuksilta, joilla elämä ihmistä rankaisee. Ja sitten jäin taas suutarin haltuun isän lähtiessä menemään pitkin, lujin askelin, niin että tanner tärähteli, tuonne niemen kärkeä kohti, josta oli jo ehtinyt ruveta kuulumaan koiran vingahtelevaa ajoääntä.
Joskus jouduin kulkemaan Tinarin entisen mökin ohi. Aita on hävinnyt ympäriltä, koko paikka on muuttunut lammasten jyrsimäksi ahoksi, jossa jo rehoittaa tuuhea lepikko. Mökin sijalla on valtava vadelmikko – vadelma menestyy hyvin tuhkassa –, kuopan katto on luhistunut ja reunoilla rehoittaa tiheä horsmikko, jonka valkohöytyviä tuuli lennättelee ja tartuttelee maahan ja puihin. Entinen tupakkamaa työntää ohdakkeita, joiden mykeröt ovat valkotukkaisia kuin vanhusten pää. Tuossa on padanrani, tuossa kenkäraja, ja tuossa jokin Heikin tarvispuun jäännös, joka on saanut lahoa paikalleen. Omenapuut ovat kuolleet, joten pikku poikien ei tarvitse enää viljellä eikä kehittää irvistyksiään niiden ärmättihappamuudella. Humala ei ole kuollut, mutta kasvaa kituen ja kiertelee loisena pitkin leppien runkoja. Ei ole kohta ihmisistä muuta jälkeä kuin muisto, kunnes sekin peittyy hautojen ruohoon. Tuossa näen Heikin, pienen, tuuheatukkaisen miehen, tässä koukkuselkäisen Leenan, joka aina hätäisesti vilkaisee Heikistä minuun kuin peläten ukkonsa puhuvan pehmeitä, tässä heidän ainoan poikansa ja lapsensa Tinarin, ruskeapintaisen, liinatukkaisen hämäläisen, harteikkaan, väkevän, vaatimattomasti itselleen naurahtelevan. Paikka on vielä täynnä ihmisten tuntua, täällä värisee ilmassa yhä sitä lämmintä, liikuttavaa, herttaista rakkautta, jota sen asujat sitä kohtaan ennen tunsivat.
Joskus heräsin ajatuksistani hautausmaalla, isäni ja Liisan haudan ääressä. Se tulee kuoltuani liitettäväksi sukuhautani piiriin ja meidän molempien yhteinen muistomerkki tulee ilmoittamaan, että hän oli vaimoni ja että tässä lepää myös poikani. Sen on nykyinen kirkkoherramme luvannut ja sitä varten on jo rahat talletettuina. Niin tulee sukuni ja elämäni pitkän lauseen loppuun viimeinen, järkkymätön piste. Tai herään sankaripatsaalla, jossa on ylinnä Pahpan nimi, tai Tinarin ja muiden punaisten haudalla, joka on vain juolavehnää kasvava kumpu. Tai lähden elokuun illan hämyssä kuin varkain hiipimään entistä kotiani kohti. Notkossa vallitsee jo varjo, hienon sumun ruvetessa epäröiden nousemaan siellä virtaavasta purosta. Tiellä on vielä kirkasta, mutta ilmassa on jo syyskesän illan viileätä kuulakkuutta, puhdasta raikkautta, joka omituisesti kiihoittaa. Kuljen tuttua tietä vanhan kirkon ja hautuumaan ohi. Syvänä lepää jo varjo siellä vaahterain alla, kuin tuonelan himmeä, ikuinen hämy; vain sieltä täältä heijastuu vielä valonsäde hiotusta kivestä, rautaristin vaisusti kimmeltävästä pronssikirjaimesta. Tuttuja ovat minulle siellä vainajat, monet niin läheisiä kuin ihminen konsanaan voi toiselle olla. Selvästi tunnen, kuinka he vaistoavat tuloni ja kääntyvät katsomaan jälkeeni, kun menen ohi, kuinka he jollakin yliluonnollisella tavalla näkevät minut. Illan kasteko väräjöinee puiden oksista silmiini kuin helmien kimmellys, vai ovatko alati hautomani ja miettimäni muistot taas vallanneet minut niin, että surumielinen pisara on noussut silmäripsiini? Entäpä, vaikka niin olisikin? Kuivinkin silmä menee joskus illan yksinäisellä tiellä vesikiehteeseen, kun tunto taas uudemman kerran jysähdyttää sielua kuin jättiläisvasaralla, ja kun kaihon ja katumuksen kuuma, mutta toivoton, rauhaa suomaton aalto hulvahtaa ylitsesi – täällä herkistävässä hiljaisuudessa, jossa ei kukaan sinua näe, jossa yhtäkkiä oudolla, yliluonnollisen selvällä tavalla joudut katsomaan silmiin menneisyyttä ja itseäsi. Nyt kuljen pellon aidan viertä, josta tie laskeutuu lummelahteni rantaan. Se on jo syvässä varjossa, tyynenä ja tummana kuin tuonenjoki, tuijottaen värähtämättä kohti kuulakkaa iltataivasta. Ruovikosta kuuluu nälkäisen sorsan innokas änkkääminen. Nyt jo menen pitkin lahden rantaa, vanhaa kotitietä, hämyisen koivikon läpi. Kotiportilla on valkonurkkainen, punainen vilja-aitta. Sen ohi kulkiessani piirtyy yölepakon lennon äkillinen, terävä kaari taivasta vastaan. Nousen varovaisesti pihalle, jossa heti viihdytän haukkumaan yltyneen koiran, menen esi-isäini vanhan rakennuksen luo ja lasken käteni sen seinää vastaan, seisahdun ison koivuni alle ja nojaan siihen. Ja silloin ryntäävät kaipaus ja suru vastustamattomasti päälleni, niin voimakkaina, että kyyneleet väkisinkin kihoavat silmiin. Silloin tuntuu sanomattoman raskaalta, että näin oli pitänyt käydä, että minun oli ollut pakko poistua isieni konnulta, – tuntuu ylivoimaiselta olla niin maallisen yläpuolella, että voisin kuitata tämän filosofisella hymähdyksellä. Niin seison siinä kauan taistellen sielussani ja silittäen vanhan kolmihaarani rosoista pintaa, kunnes ritvojen hiljainen, salaperäinen suhina viihdyttää mieleni ja minun onnistuu jälleen saavuttaa tyyni puolueettomuuteni, joka näkee kaikessa, mitä tapahtuu, tunnetun tai tuntemattoman syyllisyyden sovittamista. Joskus silloin palaan rannan ja saunan kautta, seisoskelen hetkisen saunapetäjien juurella, kuunnellen niiden suhinaa ja katsellen tähtien kimaltelua vilajavassa pikku-aallokossa. Menneisyys seestyy silloin tyyneksi, rusottavaksi illaksi, joka ei enää muista päivän myrskyjä, ja sielun täyttää häivähdys nuoruuden kaukaisesta kauneudesta, hienosta ja hurskaasta, lapsellisesta puhtaudesta, josta ovat hautaani saakka mukana seuraavina muistoina – silkkihuivi ja virsikirja.